Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kuvauksia ja unelmia - Valikoima kertomuksia
Author: Runeberg, Fredrika, 1807-1879
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuvauksia ja unelmia - Valikoima kertomuksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KUVAUKSIA JA UNELMIA

VALIKOIMA KERTOMUKSIA


Kirjoittanut
Fredrika Runeberg.


Suomensi
Ilta.


Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. EDLUND 1900.



SISÄLLYS:


                                      Siv.
Aikyn...................................1
Simrit..................................9
Manalan neito..........................19
Salik Sardar Khaanin puoliso...........27
Kielo..................................48
Tuulahdusten leikki....................51
Köynnöskasvi...........................55
Intiaanin nainen.......................59
Suomenvaimo Saimaanniemellä............63
Kamtshatkalaisen vaimo.................70
Hildred................................75
Odaliski...............................84



AIKYN.


Hiljaa lauloi iltatuuli univirttänsä laineelle, joka laskeusi levolle.
Koivujen lomasta välkähti auringon luoma pitkä, väräjävä valojuova
järven pinnalla. Ylt'ympärillä seisoivat kukkaset, kastehelmet
lehdillään. Hiljaa humisten laskeusi lepo yli maan.

Uinuiko nainen rannalla? Ei hän itsekään tiennyt, mutta unta hän näki.

Hänen vieressään seisoi enkeli. Nainen nousi tarjotaksensa enkelille
kukkaa kädestään. Se oli ruusu, ruusu tumma ja hehkuva, mutta lehdillä
näkyi vain muutamia harvoja kastepisaroita. Siltä ainakin näytti.

Ankaraksi kävi katse enkelin. "Tunnetko minua?" kysyi hän. "Minä se
olen, joka kokoan kaikki naisen sydämen syvyydestä vuotaneet kyyneleet.
Niistä tulee helmiä, joilla taivaan saleja koristetaan. Toisetkin
enkelit tuovat sinne koristeita: rubiineja synnyinmaan edestä
vuodatetusta sydän verestä, äidin valvontain ja isänhuolten helmivöitä
ja moninaisia kalleuksia taivasta varten, kukin laatunsa mukaan. Mutta,
vaimo, vitkaan maksat verosi sinä. Katso kuinka harvoja pisaroita
ruusulla näkyy. Aikoja on ollut, jolloin sinäkin suoritit täyden
mittasi, mutta pitkään aikaan et enään ole sitä tehnyt. Olen ollut
kohtaasi kärsivällinen. Nainen, luuletko yksin saavasi veroasi välttää?
Riennä kyynelmittaasi täyttämään sinäkin!"

Timanttimaljaan vierivät nyt pisarat ruusulta, mutta voi, ne melkein
katosivat sen pohjalle, niin vähän niitä oli.

Vavisten lankesi nainen polvillensa. "Valoisa tytär taivaan, armahda
maan heikkoa lasta! Elä ankarasti veroasi vaadi! Jos täytynee mun
kyyneleillä korvata sydämeni rikkaus, sen kyyneleettömyys, oi, silloin
lannistuu sieluni."

"Katso", sanoi enkeli, "mitta on täytettävä, vielä puuttuu paljon."

Vielä kerran vavahti nainen: "Valoisa enkeli, salli mun samota kautta
aikain etsiäkseni kyyneleitä, suo vaeltaani päivän maihin, pohjolan
jäihin, salli etsiäni, ehkä löydän jonkun huomaamatta vierähtäneen
kyyneleen, jolla voisin mittaani edes osaksi täydentää! Liian vähän olen
vielä itse veroa suorittanut, jotta kykeneisin yksin maljaa täyttämään."
Hän katsahti ylös lukeaksensa enkelin kasvoista vastauksen, mutta
silloin lankesi auringon viimeinen säde värähdellen yli vetten ja sattui
hänen silmäänsä. -- Enkeli oli kadonnut.

Mutta katso, naisen sydän on etsinyt kätketyt kyyneleet, huomaamatta
maahan vierähtäneet. Tahdotko nähdä niistä muutaman, hyytyneen pisaran
maasta pohjolan pimeillä perillä? Ehkä sitten haluat nähdäksesi jonkun
polttavan kuumankin päivän mailta?

Tunturilla raivoaa lumimyrsky. Ei saata ihmissilmä aueta sen pauhaavaa
pyörrettä katsomaan. Helpompi venosen kulku kautta Jäämeren hurjan
aallokon, myrskyn jääkappaleita vaahtona viskellessä, kuin nyt poron
matka kautta lumen aaltomaisten syvyyksien. Muukalainen matkustaa yli
tunturin. Ei edisty matka. Poro pysähtyy, muukalainen pysähtyy, opas
pysähtyy. Missä löytänee muukalainen oppainensa suojaa? Haudanneeko
lumimyrsky heidät helmaansa? Syönevätkö sudet heidät suuhunsa?

Vähän savua näkyy lumimeren pinnalla, nietoksen harjalla. Sen alla on
ihmis-asunto. Muukalainen ja opas raivaavat tiensä sinne. Myrsky viskaa
heidät kumoon. He auttavat toisiansa jalkeille. Vähitellen saavuttavat
he teltat.

Siellä on valoa, siellä juhlitaan. Hylkeenrasvalamppu loistaa, häitä
vietetään. Isä on myönyt nuoren, nelitoistavuotiaan Aikynin kierolle
Mirganille.

Muukalainen astuu sisään. Sisällä on lämmin. Virtana syöksee lämmin ulos
ovesta, mutta katoaa lumituiskuun. Saako muukalainen suojaa?

Mitä tekee vieras tunturilla? Vieras on kai suuri herra, jolla on paljon
papereita, on ehkä tsaarin jälkeen valtakunnan ylhäisin mies? Aikooko
hän lukea porot verottaaksensa Samojeedeja? Muukalainen sanoo tahtovansa
oppia Samojeedein kieltä. Tahtooko hän loitsia pois porot tuntureilta?

Aikyn astuu esiin lattialle. Hän kumartaa kerta toisensa jälkeen syvään,
maahan saakka. Hän laulaa, katse nöyrästi maahan kiinitettynä:

"Minne poloista viedään? Täytyykö hänen lähteä pois, pois vieraaseen
kotiin? Lähteäkö täytyy pois kodista kultaisesta, isän ja äidin luota?

Oi isäni, miksis möit hänet, valkean peurasi? Hän olisi tahtonut
hyväksesi tehdä työtä päivät, tehdä yöt. Olisihan hän toki ollut sen
arvoinen, kuin minkä elantonsa sulle maksaa.

Jää hyvästi, isäni, joka olet ollut mulle lempeä! Jää hyvästi, äitini!
Ellös sure sydämestäsi vuotanutta kyyneltä! Jää hyvästi, veikko! Oi,
miksis et suojellut turvatonta? Jää hyvästi, sisko! Oi, sinäkin koito
kasvat naiseksi!

Niin mua koissa kasvatettiin, kuin olisin ollut poika ja olinkin vain
tyttö raukka. Nyt täytyy lähteäni pois miehen palvelijaksi. Hyvästi,
herttainen koti!"

Taas kumarsi Aikyn kierolle Samojeediile niin syvään, että otsansa
kosketti lattiaa.

"Sinä, herrani, Aikynin valtija, ellös poloista muserra, vaikka sen
sallisikin valtasi. Elä palvelijatartasi halveksi. Suo hänen kasvoissasi
nähdä lempeä isäntä. Elä ole Aikynille ankara, elä hänelle haastele,
kuin hangelle haastelee lumimyrsky. Ei niin viisasta, ett'ei erehtyisi,
mutta parhaan kykynsä mukaan tahtoo Aikyn toimia. Elä vihastu, jos
vastaasi rikkoisin."

Päiviä kului. Muukalainen seurasi mukaan Mirganin kylään ja viipyi
siellä monien telttojen keskuudessa. Hän oppi Samojeedein kieltä ja
kuuli, kuinka mies puhui Aikynille, kuin hangelle haastelee lumimyrsky.
Hän näki Aikynin tekevän työtä ahkerammin kuin orja. Mutta ei koskaan
saanut hän kokea edes sen vertaa ystävällisyyttä kuin orja.

Muukalainen sanoi miehelle: "Ole vaimollesi lempeä! Elä hennolle
olennolle sälytä työtä, joka olisi itsellesikin liian raskasta. Kohtele
häntä ystävällisesti. Hän on ihminen, kuten sinäkin."

"Olisinko ottanut vaimon ja kalliisti maksanut hänestä kolmekymmentä
poroa, ellen olisi tahtonut veden-ja puunkantajaa ja askareitten
toimittajaa?" Sitten heitti Mirgan Aikynille järsityn luun. "Tuoss'on,
koska herra puolestasi puhuu. Muuten olisit saanut olla rimatta vielä
päivän. -- Vaimoko ihminen? Hyi, saastainen elukka!"

Muukalainen virkkoi Aikynille hangella: "Sydäntäni kirvelee nähdessäni
sinua, noin nuorta ja soreata, pidettävän pahemmin kuin orjaa."

Lempeästi nosti Aikyn silmänsä ja katsahti muukalaiseen: "Vieras, oletko
vaimosta syntynyt"? Eikö omassa maassasi ole naisia, koska minua säälit?
Eihän oloni ole muitten naisten oloa tukalampi. Sellainenhan on
kohtalomme."

"On kotimaassani naisia, mutta he ovat toki ihmisiä. Tule, Aikyn, seuraa
minua! Vien sinut kotimaahani, sinä opetat mulle Samojeedein kielen
oikein perin pohjin ja vaikka sinun sielläkin täytyisi palvelemalla
elatuksesi ansaita, ei sinua ainakaan rääkättäisi."

Vakavasti vastasi Aikyn: "Vaikeata on kärsiä rääkkäystä. Heikon naisen
pehmyt iho kaihtii keihäänterällä piirtelemistä. Hänen sielunsa
säpsähtää aina ankaraa sanaa. Mutta se tulee siitä, että hän on heikko,
että hän on huono. _Num_ on hänet sellaiseksi tehnyt. Ei saa poro
valittaa, että ihminen sitä pieksee, ei saa pyy valittaa, että sitä
satimeen pyydetään, eikä saa vaimokaan valittaa, että hän on orja. Niin
on säädetty. Onhan Mirgan minut kalliisti ostanut. Eikö hän saata
teurastaa poroansa, eikö hän saata koiraansa lyödä, eikö hänellä ole
oikeutta tehdä ostetulla omaisuudellaan mitä vain tahtoo? Ei Aikyn ole
varas. Ei hän aijo pettää Mirgania ja viedä pois Mirganin ostamaa
vaimoa.

Tahtooko vieras viedä mukanaan jonkun, joka opettaa häntä puhumaan
Samojeedein kieltä? Aikynin kotona on poika, pyydä häntä tulemaan. Hän
tulee mielellään, sillä komein kohtalo olisi hänestä nyt vain hangella
makaavan tunturihiiren arvoinen. Hän lähtee minne tahdot, hän on mennyt
mies. Sen jälkeen kuin Aikyn myötiin on hänestä yhdentekevää, kuinka
kurjaksi elämänsä käy. Mutta sinun kanssasi hän lähtee, sillä olet ollut
Aikynille ystävällinen."

Kaksi kertaa oli telttoja siirretty ja muukalainen tuli uudelleen
Mirganin kylään. Hän oli nyt matkalla kotimaahansa takaisin ja mukanansa
oli nuori Samojeedi Aikynin kodista.

Taas muukalaisen sydäntä ahdisti, kun hän näki Aikynin kärsivän. Hän
huomasi hennon varren täyteen uurretuksi keihäänpiirtämiä arpia, näki
kalpeat, kuopalle laihtuneet posket, kumaran käynnin. Orjana hän oli
nähnyt vaimon olevan kaikkialla, missä oli samoillut, mutta kuitenkin
liikutti häntä enimmin Aikynin kohtalo.

Porot seisoivat jo valjaissa, kohta oli lähdettävä. Mirgan oli
metsästämässä. "Tule, Aikyn! Maksan Mirganille kolmekymmentä poroa
lunnaiksi sinusta, niin pääset vapaaksi. Osto-orjansa olet, etkä
vaimonsa. Tule, Aikyn! Ystäväsi, nuorukainen, seuraa minua. Kotimaassani
opit tuntemaan Jumalan, siellä tulet nuoruutesiystävän vaimoksi, siellä
tulet ihmiseksi."

Aikynin silmät säteilivät, mutta hän ei virkannut mitään.

Silloin sanoi nuorukainen: "Pyysin Tadibéetä (tietäjätä) kysymään
hengiltä. Sanoin: "ovat ottaneet valkoisen peurani ja myöneet sen
toiselle, joka ei tahdo siitä luopua. Maksan hänelle, minkä hän on
maksanut, enkä valkoista poroani ryöstä."

Tadibée kysyi hengiltä, löi rumpuansa, kuunteli henkien vastausta. He
vastasivat:

"Pyydä nuorukaista jättämään telttaan poron lunnaat ja viemään se pois,
niin se on jälleen hänen omansa."

Vielä kirkkaammin säteili Aikynin silmä, mutta uudelleen loi hän
katseensa maahan ja sanoi: "Muukalainen, näin kertovat muinaistarumme.
Eli ammoin Tadibée nimeltä Urier. Hän oli kaikista tietäjistä taitavin,
kaikista ennustajista etevin, kaikista viisaista viisahin. Mutta maa oli
hänestä huono, hän halasi taivaaseen. Niin käski hän molempia vaimojaan
tekemään uudet vaatteet heille kaikille ja uudet valjaat poroille, eikä
niihin saanut sekottaa mitään vanhaa. Urier nousi ahkioonsa ja molemmat
vaimot nousivat kukin ahkioonsa ja porot vetivät heitä ylös kohden
taivasta. Mutta Urier näki, että nuoremman vaimon poro ei jaksanutkaan
kohota ylöspäin, vaan ahkio painui yhä alemmaksi maata kohden. Tietäjä
kysyi vaimoltansa ja tämä vastasi: "Ompelin pukuuni lapsen kapalosta
ottamani nauhan. Se se minua maahan vetää. Salli mun palata."

Ja Urier antoi vaimonsa kääntyä takaisin, mutta toinen vaimo nautti
tietäjän kanssa taivaan ihanuutta, ajoi sen vahvoilla poroilla, eikä
koskaan kärsinyt riistan, eikä muun hyvän puutetta.

Muukalainen, olet viisas kuin Urier, ystävä, luonasi olisi taivas, mutta
Aikynin puvussa on nauha lapsen kapalosta, hän ei saata sua seurata."



SIMRIT.


Mahtava kuningas Artasasta levähti kerran matkalla päivän Niinivessä ja
hänen alamaisensa viettivät ilojuhlia sen johdosta, että kuningas heidän
muureinsa sisällä viivähti.

Silloin astui esiin kahdeksan maan ihaninta impeä, koristettuina
kullalla ja kalleilla kivillä ja loistaen yhtä paljon kauneudesta kuin
komeudesta ja he tanssivat kuninkaan edessä.

Heidän lopetettuansa viittasi kuningas kaikista kauneimpaa heistä
tulemaan kuninkaallisen istuimen eteen. Neito tuli, polvistui ja painoi
kunnioittavasti otsansa käsiinsä.

"Ken olet, maasi ihanin tytär?" kysyi kuningas.

"Onnekas olkoon kuninkaan elämä!" vastasi impi. "Palvelijattaresi on
Moabilaisen, Bosnai vainajan, ainoa lapsi."

Kuningas puhui edelleen: "Rikkautta omistat enemmän, kuin sydämesi
toivoakaan voi, sillä isäsi suunnattomat aarteet ovat kuulut ympäri
maan. Minkä armon haluaisit minulta pyytää?"

"Kuninkaan autuus ijäti kestäköön! Uskaltaako palvelijattaresi toivoa
kuninkaan suvaitsevan kuulla hänen rukoustansa?"

"Anomuksesi olkoon täytetty jo ennenkuin sen lausunutkaan olet, sä
seudun kaunehin kukka. Tahdotko valita puolison itsellesi maan
jaloimpien joukosta? Waikka kuninkaan oman pojan valitsisit, saat hänet
omaksesi, sen vannon. Eli halajatko valtaa ja kunniaa? Laaja, kuni
auringon, on Artasastan valta. Hän antaa sulle mitä vaadit, sillä olet
löytänyt armon hänen silmäinsä edessä."

"Kuninkaan olkoon kunnia ja ylistys! Woitto ja valta häntä aina
piirittäköön! Halpa on osa, jota palvelijattaresi pyytää. Anna, oi
kuningas, hänelle puolisoksi Israelilainen Bani, joka esihuoneessasi
palvelee!"

Kuningas rypisti kulmakarvojansa ja sanoi: "Bosnain tytär, kuninkaan
hyvyys on pyhä. Kauneutesi ja rikkautesiko annettaisiin vankeuden
lapselle, yhdelle niistä, jotka kuninkaan armosta ovat saaneet luvan
palata kotimaahansa, hävitettyä kaupunkiansa rakentamaan? Sinäkö, maasi
jaloin tytär! Isäsi suku hylkäisi sinut!"

"Rohkeneeko palvelijattaresi puhua?"

"Puhu!"

"Tämä Bani on kasvanut isäni talossa. Tyttären sielu on häneen
kiintynyt, kuin viiniköynnös puuhun. Ken voi heitä erottaa molempia
vahingoittamatta? Palvelijattaresi suku ei tahdo antaa häntä vankeuden
lapselle. Mutta katso, oi kuningas, sinun tahtosi on heidän lakinsa ja
lakisi on pyhä. Palvelijattaresi tietää, että sanasi on vankka vuori."

Kuningas käski kutsua sisään Moabilaisen Bosnain veljen. Tämä saapui
heti ja heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen.

"Artasasta käskee sinua antamaan veljesi tyttären puolisoksi
Israelilaiselle Banille ja maksamaan hänelle neidon perinnön viimeiseen
ropoon asti ja antamaan immen estämättä seurata Bania tämän kotimaahan,
jonne kuningas on sallinut hänen lähteä omaistensa luo."

"Kuulen ja tottelen," vastasi mies ja lähti kuninkaan käskyä täyttämään.

Mutta Bosnain tytär meni kotiansa ja sulkeutui kammioonsa, jossa
heittäytyi polvillensa ja kiitti Israelin Jumalaa, joka oli häntä
auttanut.

Hänen vanha hoitajansa, joka oli häntä kotiin saattanut, oli jo matkalla
ehtinyt saada tietää mitä kuninkaan luona oli tapahtunut ja juoksi nyt
Banille ilmoittamaan hänen onneansa.

"Nyt," huusi vanhus riemuiten, "nyt saamme viedä sydämeni tyttären
isäimme maahan ja kaikki hänen rikkautensa tulevat omiksesi, sieluni
poika!"

Tajuttuansa vanhuksen tarkoituksen pyysi Bani häntä anomaan Simritiltä
tilaisuutta kahden kesken keskusteluun.

Kun sitten Simrit ja Bani tapasivat toisensa, sanoi Bani: "Simrit, oi
Simrit, onko minun uskominen mitä hoitajasi mulle sanoi? Tahtoisitko
todellakin sinä, isäsi tytär, seurata köyhää ja halveksittua vankia?"

Simrit punastui, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "Bani, olen puhunut
puolestamme. Tiesin tahtovasi minut omaksesi, mutta olevasi toivoton.
Nyt olen sinun."

Bani otti Simritin käden molempiin käsiinsä, mutta vaikeni. Wiimein
virkkoi hän: "Kiitos, oi Simrit, tästä suloisesta hetkestä. Mutta katso,
en kuitenkaan saata hyvyyttäsi niin väärinkäyttää. Huomenna lähden
kotimaahani. Siellä teen työtä kansani hyväksi. Mutta sinä, Simrit, et
saa mua seurata. Täällä olet arvossapidetty. Täällä on sulla ystäviä.
Maasi ruhtinaat sinusta kilpailevat. Voi, meillä olisit muukalainen,
siksi sinua siellä hyljättäisiin, kun taas täällä vankeuden lapsia
halveksitaan. Jää tänne kunniaan ja rikkauteen!"

Nyt nosti Simrit silmänsä, kohotti päänsä korkealle ja sanoi: "Ei, Bani,
sinun mukanasi tahdon seurata, sinun luonasi on kotini, täällä olen
vieras. Jumalaasi olen kauvan palvellut. Hän on tuleva Jumalakseni ja
kansasi kansakseni. Pyhittäkäämme omaisuudestani puolet Jumalan
temppelille ja sinä olet oleva herrani."

Vuoden olivat Bani ja Simrit asuneet kaupungissa, joka oli tunnin matkan
päässä Jerusalemista ja Bani oli kansansa päämiehiä. Ja Simrit oli
istunut kammiossaan ja kehrännyt ja kutonut kallis-arvoisia kankaita,
mutta nyt istui hän melkein koko päivän vaan lapsensa luona ja iloitsi
sen kauneudesta. "Bani, oi herrani," sanoi hän usein miehellensä,
"paljon hyvää on Herra mulle antanut. Kuinka taitaa sydämeni kyllin
kiittää ja ylistää?" Ja kun toiset naiset, Moabilaisten, Kananealaisten
ja muiden vieraiden kansakuntain tyttäret kaunisteleivat kultaisilla
koristeilla ja somistivat tukkansa ja astuivat näin koristettuina kaiken
kansan nähden, tahi tanssivat epäjumalainsa edessä, sanoivat he
Simritille:

"Simrit, miksis yksin sulkeudut huoneeseesi? Katso, kylliksi olemme
uhranneet, jättäessämme kodin ja ystävät seurataksemme vankeuden lapsia
heidän hävitettyyn kaupunkiinsa. Eihän meidän tarvitse kaikista huveista
kieltäytyä." Mutta silloin sanoi Simrit: "Olkaamme iloiset kukin omalla
tavallamme. Mulla on iloa enemmän, kuin monella muulla." Muut naiset
eivät kuitenkaan häneen suuttuneet, sillä hän oli lempeä ja nöyrä
sydämestään, eikä toisia moittinut, vaikk'ei seurannutkaan heitä.

Mutta katso, silloin tuli käsky kaikille vankeuden lapsille Juudassa ja
Jerusalemissa kokoontua Jerusalemiin ja joka ei kolmen päivän kuluessa
tullut, hänen tavaransa piti hävitettämän ja hän itse seurakunnasta
erotettaman.

Ja Bani siunasi poikansa ja sanoi vaimollensa: "Herra olkoon kanssasi,
Simrit. Lähden Jerusalemiin."

Ja Simrit vastasi: "Herra suokoon sinun onnellisesti palata. Sydämeni on
raskas."

Ja Bani meni ylös kaupunkiin ja istautui kaiken kansan kanssa Herran
huoneen eteen.

[1] "Ja pappi Esra nousi ja sanoi heille, te olette rikkoneet
naidessanne muukalaisia vaimoja ja lisänneet Israelin synnit.

[1] (Esran Kirja, 10 l, 10 v. ja eteenpäin.)

Niin tunnustakaat nyt se Herralle teidän isäinne Jumalalle ja tehkäät
sitä, kuin hänelle kelpaa ja eroittakaat teitänne maan kansoista ja
muukalaisista vaimoista.

Niin vastasi koko seurakunta ja sanoi korkealla äänellä: se pitää niin
tapahtuman, kuin sinä meille olet sanonut.

Mutta kansaa on paljon ja on sade ilma ja ei voi ulkona seisoa, eikä
tämä ole yhden eli kahden päivän työ, sillä meitä on paljon, jotka
olemme siinä asiassa sangen suuresti syntiä tehneet.

Anna meidän päämiestemme koko seurakunnassa toimittaa, että kaikki,
jotka meidän kaupungeissamme ovat naineet muukalaisia vaimoja, tulevat
tänne määrättynä päivänä, jokaisen kaupungin vanhempien ja tuomarien
kanssa, siihen asti kuin meidän Jumalamme viha kääntyy meistä tämän syyn
tähden."

Mutta Bani istui liikkumatta, kuni ukkosen iskemänä, ei kääntänyt kättä,
ei hievahuttanut huulta. Mutta kun kansa alkoi hajaantua, silloin hän
nousi.

Näöltänsä oli hän kuin tulenliekki ja pukunsa liehui myrskyssä, mutta
pitkä, kihara tukka riippui nyt suorenneena ympäri päätä ja virtana
valui siitä vesi. Niin astui hän esiin pappein ja vanhimpain eteen ja
sanoi: "Seis! Elkää harjoittako vääryyttä Herran, Israelin Jumalan,
nimessä! Täytyykö viattoman kärsiä syyllisen rinnalla? Karkoitettakoon
ne, jotka epäjumalain-palvelusta ja sopimatonta menoa ovat
harjoittaneet, karkoitettakoon vaan. Mutta katsokaa! Mullakin on vaimona
Moabilainen nainen. Ken ei hänen hurskauttaan ja jumalanpelkoaan
tuntisi? Onko viaton karitsa petojen kera karkoitettava?"

Mutta silloin huusi kaikki kansa: "Miksi Banin suhteen yksistään
tehtäisiin poikkeus, jotta Herran viha meitä hänen tähtensä kohtaisi?"
Ja he huusivat ja melusivat niin, ett'ei Bani saanut puhua enempää.
Viimein syöksi hän raivostuneena kotiinsa.

"Simrit," huusi hän heti sisälle tullessansa, lähtekäämme pois täältä!
Pane kokoon omasi ja lapsen tavarat ja tarpeelliset talouskapineet.
Aasit ja kamelit ovat pian valmiit. Matkustamme pois."

"Bani, oi herrani, miksis noin vihastut? Mitä on tapahtunut?"

Bani kertoi nyt Simritille, että muukalaiset vaimot ja lapset piti
eroitettaman Israelin kansasta ja sanoi sitten: "Sinua en koskaan
hylkää. Tahdon luopua isästä ja äidistä ja jäädä vaimoni luokse.
Matkustamme vieraille maille".

Itkien polvistui Simrit ja rukoili Israelin Jumalalta voimaa. Sen
jälkeen nousi hän ja sanoi: "Ei suinkaan, oi Bani, pidä sinun luopua
kansastasi tullaksesi muukalaiseksi pakanain seassa vaimosi tähden.
Katso! Olet kansasi päämiehiä. Minkälaista esimerkkiä näyttäisit, ettäs
ensimmäisenä rikkoisit Herran käskyä? Katso, minä lähden. Anna mulle
jotakin, jotta voisin elää ja kasvattaa poikasi, niin tahdon etsiä
turvapaikkaa itselleni maasi rajaseuduilla, jotta näkisin uhrisavun
Herran alttarilta ja tuntisin kukkien tuoksun maasi niityiltä. Sinä otat
vaimoksesi jonkun Israelin tyttäristä ja pian unhotat Simritin. Katso,
ei sovi minun valittaa, olenhan omistanut niin paljon. Herra antoi,
Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi".

"Ensimmäisenä päivänä kymmenennessä kuukaudessa istui Esra pappi ja
päämiehet heidän isäinsä seurakuntain seassa ja erottivat he niin pois
kaikki muukalaiset vaimot ja heidän lapsensa seurakunnasta."

Bani oli tuskasta raivoissaan. He asettivat vahteja häntä vartioimaan ja
Simrit ja hänen poikansa ja palvelijattarensa nostettiin kamelien
selkään ja he saivat oppaan, jonka tuli viedä heidät Simritin
sukulaisten luokse.

Mutta Simrit sanoi: "Ei suinkaan sukulaisteni luo, sillä he ovat minut
hyljänneet, sentähden, että käännyin Israelin Jumalan palvelijaksi ja
seurasin Bania tänne".

Silloin kehottivat ne, jotka olivat määrätyt häntä pois viemään, häntä
ilmoittamaan, minne hän halusi tulla viedyksi. Sitä ei Simrit tiennyt,
vaan pyysi heitä viemään häntä minne vain tahtoivat, kyllä kaiketi Herra
hänelle kodin antaisi.

Mutta kun he asettivat Simritin kamelin selkään ja matkue lähti
liikkeelle, silloin pettivät hänen voimansa ja hän vaipui tunnottomana
alas. Samassa tuli Esra astuen sitä samaa tietä ja sanoi:

"Ken on tämä nuori vaimo?"

Ja kansa, joka ylt'ympärillä seisoi, vastasi itkien, että se oli Simrit,
Banin vaimo, joka oli antanut omaisuutensa Herran huoneelle ja nyt
lapsinensa oli lähdössä maanpakoon:

Ja Esra kyseli edelleen. Silloin vastasi hänelle Simritin vanha hoitaja,
joka itki emäntänsä vieressä: "Herra, kun ruhtinaat ja kuninkaat
tahtoivat pidättää tätä sydämeni tytärtä hänen omassa maassaan, niin,
kun se mies, jota hän tahtoi seurata, hänkin pyysi Simritiä jäämään
kunniaan ja rikkauteen, silloin vastasi hän, kuten Ruth: "Sinun Jumalasi
on minun Jumalani ja sinun maasi on minun maani." Ja sitten hän sanoi:
"Puolet rikkaudestani tahdon antaa Jumalasi huoneelle." Ja sen on hän
tehnytkin. Jo lapsuudesta saakka olen minä, palvelijattaresi, opettanut
häntä palvelemaan Israelin Jumalaa ja nyt hänet ajetaan pois, kuin
pahantekijää. Kysykää vaan kaikilta näiltä, minkälainen hän on ollut."

Silloin huusi kaikki kansa korkealla äänellä: "Sinä Jumalan mies, elä
anna karkoittaa häntä! Katso, hän on ollut äiti lapsillemme, hänen
aittansa on ollut köyhälle avoinna ja jumalanpelkonsa on ollut kynttilä
meidän teillämme."

Silloin Esra käski, että Simrit vietäisiin takaisin huoneeseensa siellä
virvoitettavaksi ja sitten meni hän jälleen Jerusalemiin, jonne paljon
kansaa häntä seurasi ja jossa vanhimpain neuvosto vielä koossa oli.

Ja hän meni ylös templiin ja rukoili Herralta ymmärrystä tämän asian
käsittelemiseen. Sitten kokosi hän taaskin kansan vanhimmat ja
sukukuntien päämiehet ja kertoi heille Banin vaimosta ja he sanoivat
kaikki yhdestä suusta: "Hänen hurskautensa tähden Herra hänet
vastaan-ottaa."

Kun kansa kuuli tämän tuomion, riensi se takaisin Banin kaupunkiin,
vapautti hänet, koristi häntä seppeleillä ja kantoi häntä ilolla ja
riemulla ympäri, laulaen ja huutaen: "Herran armo pysyy ijankaikkisesti
hänen pelkääväistensä päällä."

Mutta kotonansa oli Simrit polvillansa lapsensa vuoteen vieressä ja
ylisti Herraa siitä suuresta armosta, jonka Hän oli hänelle osottanut.
"Herra olkoon kiitetty, että hän on minulle osottanut ihmeellisen
hyvyyden vahvassa kaupungissa; sillä minä sanoin pikaisuudessani: minä
olen silmäisi edestä sysätty pois. Kuitenkin kuulit sinä minun
rukoukseni äänen, koska minä sinun tykösi huusin."

"Riemuitkaat Herralle kaikki maa, veisatkaat, ylistäkäät ja kiittäkäät."



MANALAN NEITO.


"Elämä on rakkautta."

Tahdotko kuulla tarinaa Kalman tyttärestä?

Tummana vyöryy Tuonen virta. Ken häämöittää sumussa sen rannalla? Ken
lähestyy Manalan pimeätä pirttiä?

Kalma seisoo rannalla. Hän kutsuu Manalan tyttäriä: "Kalman tyttäret,
Tuoni lähestyy tummaa kotiansa, vahva valtijas, maan herra, lähestyy
saaliillensa. Komea on tuomansa saalis. Kalman tytär, sisaristasi
nuorin, tartu airoihin, siirrä venho, virran toiselle rannalle."

Jo soljuu venho verkalleen tummaa vettä. Hiljaisin aironvedoin soutaa
Tuonelan tytti. Katseensa tähtää kauvas, tuonne missä lähestyy Tuoni.
Kenen voimakas, kaikki kadottava hävityksen ruhtinas mukanaan tuopi?
Kalpea nuorukainen, vartesi osottaa voimaa joka jäntereessä, miten olet
antanut itsesi voittaa? Molemmin puolin ylpeätä otsaasi riippuvat
uhoitellen kiharasi, nyrkkiin pusertunut kätesi pitää vielä suurta
säilää ja vielä viipyy vihan leima ohimoillasi, vielä veri rintasi
haavasta punaisena pulppuaa. Sinun oli voima, sinun oli kauneus, miksi
sallit Tuonen viedä sinut mukanaan?

Mutta silloin kuului kantelon kieliltä sävel. Vieno tuulahdus värähytti
valjua vettä, laulu kajahti, sointuivat sanat. Kalmattaren venho
pysähtyi. Tuoni ei pysähtynyt, riensi vaan yhtä menoansa eteenpäin.

"Liian on myöhäistä, vanha laulaja," huusi Kalmatar rannalta. "Ei Tuoni
tempaamaansa saalista takaisin anna. Jouduta lauttaasi. Manalasta ei
kenkään palaja."

Mutta täyteläisempänä kaikui laulu, voimakkaampina soivat sanat. Sanan
valta voitti raudan vallan. Voimatonna hervahti Tuonen saalista kohden
ojennettu käsi. Nuorukainen aukaisi silmänsä.

Uhkaavana kajahti hämärässä Kalman ääni: "Haa, vanhus siellä ylhäällä,
vieläkö loitsujasi luet? Kohta on kuitenkin valtasi lopussa."

Mutta venhossa istui Kalmatar. Hän katseli värähtämättä nuorukaista.
Sävelten soidessa kirkastui vähitellen katse, silmästä vierähti kyynel,
ensimmäinen sieltä kiertynyt.

Taaskin kaikui Kalman ääni uhkaavana pimeässä: "Kalmatar, sinä äitisi
nuorin, mene, seuraa paennutta saalista ulos maailmaan, kiinnittäy hänen
kupeeseensa, ime veri haavastansa, voima lihaksistansa. Tuo emosi kotiin
takaisin ryöstetty saalis. Ei elämä saa kuolemaa voittaa! Kalmatar,
mene!"

Heräävän nuorukaisen vieressä seisoi Kalmatar, kuni niityllä öinen sumu.
Nyt kohotti nuori sotilas päätänsä ja syleillen häntä seisoi Kalmatar,
iloiten siitä, että saisi viedä hänet kotiin asuntoonsa. Mutta silloin
huusi nuorukainen: "Väisty, aave inhottava, maadu maahan maan hyväksi,
jos sä sieltä tullut lienet, tahi ilmahan asetu, kotis kurja jos on
siellä, tahi vaipuos vetehen, kalojen jos sisko lienet, tytär mustien
murien."

Kamalan katseen loi Kalmatar nuorukaiseen, mutta häntä katsellessaan
kiertyi taaskin kyynel hänelle silmään ja kuni laskehtiva sumu, kuni
häämöittävä varjo haihtui hän pois.

Mutta omassa kodissaan uhkeassa Hamilassa lepäsi kalpea nuorukainen
vuoteellansa. Vieressä istui äiti ja siveli haavoitettua hiljaa
ihmevoiteella ja sitoi hienoja siteitä haavoille.

Loitompana seisoi rikas tyttö, joka oli luvannut tulla haavoitetun
morsioksi, mutta hän ei puhunut mitään, seisoi vaan ovella katsellen
huoneeseen. Silloin suhahti viileä tuulahdus ovesta hänen vieressään ja
samassa seisoi Kalmatar haavoittuneen vieressä. Kauhistuneena peräytyi
nuori morsian ja kaatui tunnottomana kartanolle. Sairas tahtoi nousta
häntä auttamaan, mutta äiti asetti hänet varovasti takaisin vuoteelle ja
voimakas nuorukainen lepäsi siinä kuin lapsi, äidin rientäessä
taintunutta auttamaan.

Mutta hiljaa kuiskasi Kalmatar: "Suudelman jos huulillesi soisin, olisit
omani, mutta, oi, emoni kartanoissa, joissa kadotus ja hävitys
asustavat. Rakkaus on elämää. -- Miksi lempisi kuolon neito? Suo vain
joskus seisoani vuoteesi vieressä, joskus nähdä sinut onnellisena
rinnalla sen, jonka sydämessä lämmin veri ja ehkä lämmin rakkauskin
asuu, mutta joka ei kuitenkaan saata sua rakastaa kuin minä. Elä työnnä
poloista pois elämästä, valosta, luotasi!" Ja Kalmatar painoi kalpean
otsansa ristissä-olevia käsiänsä vastaan nuorukaisen edessä, joka
kammolla katseli häntä ja käski häntä poistumaan.

Taas vilahtikin Kalmatar pois. Ainoastaan tiedottoman tytön vieressä
viivähti, silitti lempeästi kylmillä käsillään kultaisia kiharoita ja
laski kätensä hänen otsalleen. Mutta kun neito silmänsä aukaisi, hiipi
poloinen huoaten pois.

Puron reunalla istui sitten Kalmatar ja lauloi hiljaa itseksensä:

      "Kalmatar, oi, kaukomieli,
      Miksi lämpöä sä etsit,
      Lämpöä ja iloisuutta?
      Riemuako emollasi
      Tuonelassa tummaisessa?
      Riemuako siskoillasi
      Manan mustissa majoissa?
      Riemua en etsikkänä,
      Etsin lämmön pisaraista
      Pientä, kuin on sydämessä
      Pääskyn, linnun pienemmänkin,
      Kukan hennoimmankin syissä,
      Tomuhiukan helmasessa.
      Valon sädettä mä etsin,
      Kipunaista himmeätä,
      Pienoista, kuin perhon silmä.
      Mut on lämpöä vain hällä.
      Hän on yksin valo, ilo,
      Hän, mi sinut, raukka, hylkäs!
      Tainnu, tainnu, Tuonen neito,
      Valhe-unta ällös nähkö!"

Yöt ja päivät valvoi Kalmatar nuorukaisen vieressä tämän nukkuessa.
Ummistuneita silmiä hän yhäti lemmellä katseli ja kalpealle poskellensa
levisi vienon rusohohteen vivahdus. Mutta nuorukainen heräsi ja tuulosen
lailla pakeni poloinen pois. Ja taas lauloi Manalan neito:

      "Jospa oisin sirkku pieni
      Jota armas kuuntelevi!
      Oisin edes kukka vieno,
      Jonka taittoi kullan käsi!
      Tuulahduksena jos saisin
      Poskiansa virvoitella,
      Valoisa ois kohtaloni.
      Luoja lempeä, mun salli
      Lumihiuteheksi tulla
      Suortuvilla sulavaksi!
      Tahi kuplaseksi vainen
      Käsillänsä haihtuvaksi!
      Taikka mullan tuhkaseksi
      Jota asteleisi armas!"

Aika kului edelleen. Sairas parani ja lähti niin eräänä päivänä
morsiamensa vanhempain luo ja sanoi: "Antakaa mulle neito, viedäkseni
hänet vaimokseni kotiini." Mutta neitosen äiti vastasi: "Ken nopsan
hirven kytkeä tahtoo, ei pidä viipyä. Ken kiitävää koskenkuohua
tavottaa, ei saa odottaa. Hirveä nopsempi, kosken vettä häilyvämpi on
neidon mieli. Tyhjän pesän tapaa vitkastelija. Reipasta nuorukaista,
eikä kalpeata sairasta, rakastaa neidon sydän ja pois kera rikkaan
kosijan lähti hän etelään."

Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, mutta kultaiset kihlat kädessä
musertuivat muruiksi, jotka tunkeutuivat käteen hänen astuessaan ulos
ovesta palataksensa kotia. Hän ei sitä huomannut.

Nuorukaisen rinnalla asteli Kalmatar, kalpea neiti. Hän vilvoitti
hehkuvaa poskea, hän laski kätensä nuorukaisen sydämelle ja tyynnytti
sen tuimaa, tulista tykintää. Nuorukainen heittäytyi alas nurmikolle.
Vielä viipyi hänen vieressään Kalmatar. Hän seurasi onnetonta ilomielin,
sillä tämä ei häntä nyt karkoittanut, mutta voi, siksi vaan, ett'ei
häntä huomannut.

Hiljemmin hyökyi vilvoittunut veri nuorukaisen suonissa, helpotti jo
hehkuva poltto sydämen, vaimeni silmänkin vihainen vimma Tuonen neitosen
hoitaessa. Mutta silloin heräsikin nuorukainen tajuamaan ulkomaailmaa ja
huusi harmistuneena: "Poistu, peikko! Miksi minua vainoot?" Ja usvana
haihtui neidon haamu pois.

Mutta synkässä hongikossa keski-yön myrskyssä lauloi Kalmatar:

      "Peitä, yöhyt, Kalman tyttö,
      Ett'ei silmä häntä keksi!
      Riehu rajusiivin, myrsky,
      Ääntä ett'ei kuulis korva!
      Sakene, oi synkkä metsä,
      Jott'ei jalka luokses löydä!
      Kätke helmahasi raukka,
      Toivoton mi yksin onpi!
      Elämässä, kuolossakin
      Kaikilla on toivo vielä.
      Tuonen tytti tuiretuinen
      Toivoa ei tunnekkana!

Mutta lännestä tuli kansanjoukkoja yli meren. Tulella ja miekalla he
maata hävittivät, vajottivat maahan jumalien alttarit ja pyhäköt. Ja
_yhtenä miehenä_ nousivat Suomen nuorukaiset muukalaisia vastustamaan ja
Suomen joukkoja johti Kalmattaren lemmikki.

Vaan valtavana vyöryi vierasten virta Suomen joukkoja vastaan, yhä
etemmäksi tunkeutuivat muukalaiset. Ja Suomen nuorukaiset kaatuivat,
kuin kaatuu honka kirveen-iskusta, sillä heidän jumaliensa valta oli
kukistettu ja Voimakas Jumala taisteli muukalaisten puolesta.

Kalmattaren nuorukainen seisoi vielä yksin pystyssä kaatuneen joukon
keskellä, mutta silloin lensi siivekäs nuoli hänen sydämeensä. Hän
kaatui, miekkojen melske vaikeni, taistelutanner jäi autioksi. Mutta
kaatuneen vieressä seisoi Kalmatar. Kuolon tyttö ei voinut kaatunutta
elähyttää.

Katso, silloin ilmestyi öiselle tantereelle ylevä olento. Korkeutta
tavoitti voimakas pää, jolta hopealta hohtavain suortuvain viljava vuo
aaltoili. Hiljaa häilyivät viitan valkeat poimut öisessä tuulessa.
Vakavuus asui ylevällä otsalla, mutta lempeältä, vaikka samalla
vakavalta, näytti kauniisti kaareva, tuuhean parran ympäröimä suu.

Ylevän haamun luokse astui Kalmatar ja sanoi: "Isä, katso nuorukaista,
Suomen toivoa ja ylpeyttä! Saako Tuoni hänet omaksensa temmata? Täytyykö
hänen tulla viedyksi autioon Manalaan? Madotko saavat runnella tätä
ruumista, jonka Luoja loi vankaksi kuin vuori, kauniiksi, kuin
päivänvalo?"

"Neito," sanoi ylevä vanhus, "olet Manalan tytär!"

"Isä," vastasi neito, nöyrästi notkistaen päätänsä, "kotini oli
Manalassa, mutta laulusi antoi mulle rakkaudessa kauniimman kodin.
Kerran ennenkin palautit kaikkivoivalla laulullasi nuorukaisen hengen
Tuonelan tuvilta. Isä, solmios sanat sanoihin, ellös salli Suomen
nuorukaista viedä pimeään Manalaan!"

Ylöspäin kohosi vanhuksen katse hänen vastatessaan: "Tuonen neito,
minunkin valtani väistyy voimakkaamman tieltä. Vaka, vanha Väinämöinen
lähtee pois. Etsi häntä, joka on voimakkaampi laulua, sillä hän on
rakkaus, joka on voimakkaampi sanojen tietäjää, sillä hän on itse sana."

Vanhus lähti ja yöhön ja murheeseen jäi Kalmatar, sillä ei hän tiennyt
kusta etsiä häntä, joka auttaa taitaa.

Silloin kuului kaukaa hiljainen laulu, rukous Korkeimman puoleen
taivahissa. Tähtönen tuikahti kirkas taivahan laella ja Kalmatar vaipui
polvillensa, mutta ei rukoillut, sillä hän ei tietänyt rukouksen sanoja.
Mutta hänen polvistuessaan tuli hänen luoksensa se Kaikkein Voimallisin,
jonka edestä vanhuksen oli täytynyt väistyä.

Riemusta vavisten tarttui neito hänen hohtavan, valkean vaatteensa
liepeeseen ja painoi päänsä alas. Ja taivaallisesti hymyillen ojensi
Kaikkivaltias kätensä ja neidon olkapäille kasvoi välkkyvät siivet ja
taivaallisen valon loistossa polvistui, miekanterä maahan käännettynä,
haavoittunut nuorukainen. Mutta kun Taivahinen taas poistui, vaipui
nuorukainen vaalenneena maahan ja neito kumartui hiljaa hänen puoleensa,
vapautti suudelmalla hänen henkensä ja lensi sen kanssa ei enää
Manalaan, vaan autuaitten asuntoihin, korkeampahan kotihin.



SALIK SARDAR KHAANIN PUOLISO.


      Päivyen koi
      Laski jo, kullaten pilvet.
      Hehkuen hohtaa taivas, maa.
      Säihky-aallot, loistoisat liekit,
      Hattarain helke vapaa tää,
      Min lausutte, oi?

      Tahdotte kai
      Päivästä kertoa, tuosta
      Loistossa lännen mi asustaa,
      Vihaa yötä, syvyyttä tutkii?
      Sinnekö mieltäin taivuttaa?
      Min tahdotte, oi?

      Itä, sä yö,
      Uinuvat ruususet tuudit
      Pehmeillä tuoksupatjoillaan.
      Hiljaa häilyy utuinen huntu,
      Satujen impein verho tuo!
      Oi, haaveiden maa!

      Ruusujen maa,
      Itä, sä satujen kehto,
      Valjun, vienon Suomen laulun
      Rikas, lämmin, kukkaisa sisko,
      Tumma, hehkuva itä, oi,
      Sä lumosit mun!

Ihanat olivat Ben Hamounin puutarhat, ihanat niiden ruusut, mutta ihanin
oli puutarhan valtijatar, Ben Hamounin tytär. Puutarhan sisimmässä
pohjukassa, keveitten pylvästen varassa kohosi hänen linnansa. Tuoksuvat
jasmiinit ja uhkeat ruusut sen seininä ylenivät. Katon muodosti
kullasta, purpurasta ja kalliista kivistä hohtava holvi. Valtijattaren
hovinaiset olivat nuoria, kauniita neitoja kuultavan valkoisissa
puvuissa, lukemattomat ruusut ja liljat ja kukkaset hänen hovineitensä.
Kun hän lavitsan pehmeillä, helmikoristeisilla patjoilla lepäsi, silloin
sohisivat puutarhan suihkulähteet sulavimpia säveleitään ja vienoimmat
virtensä visersivät satakielet. Mutta kun hän taas impeinsä kera
iloisessa kisassa valtakunnassansa liiteli, silloin satakielet kimakasti
tuhansin kielin livertelivät ja uhkeana henkivartiona liihoitteli hänen
ympärillänsä välkkysiipisiä, kiiltäviä perhosia.

Tiesikö Alheidi, mitä on ilo? Tiesi, sillä se oli hänen alituisena
toverinansa. Tiesikö Alheidi, mitä on suru? Tiesi, sillä hän oli nähnyt
erään leikkitoverinsa sairastavan ja rakkaimman satakielensä kuolevan.
Tiesikö Alheidi, mitä on rakkaus? Ei. Hänen silmänsä eivät milloinkaan
olleet nähneet muuta miestä, kuin hänen isäänsä.

Eräänä aamuna istui Alheidi yksinänsä nurmikolla säihkyvän suihkulähteen
partaalla. Ajatuksiinsa vaipuneena piti hän kättänsä hienon vesisateen
alla, jotta tämä ponnahti ilmaan ja hajosi tuhansiksi kimalteleviksi
helmiksi nurmikolle, kukkasiin ja tytön hiuksiin, koristaen niitä
kauniimmin, kuin tummissa kiharoissa tavallisesti välkähtävät timantit.

Silloin kuuli hän outoa melua, katsahti äkkiä ylös, ja katso -- hänen
edessään seisoi nuori mies, joka säihkyvin silmin häntä katseli. Tyttö
yritti paeta, mutta muukalainen esti häntä. "Ihana Alheidi," sanoi hän,
"henkensä on erämaan poika pannut alttiiksi sinut nähdäksensä, mutta ei
hän sitä kadu. Viivy vain silmänräpäys, niin on hän saanut runsaan
palkinnon."

Alheidin teki mieli paeta, hänen teki mieli jäädä, hän halusi katsoa
maahan, hän halusi katsoa muukalaista silmiin. Hän viipyi
silmänräpäyksen toisensa jälkeen. Pian kuului eräs hänen leikkitoverinsa
lähestyvän laulaen. "Huomenna, auringon mailleenmeno-aikana, ihana
Alheidi," sanoi muukalainen ja katosi, merkitsevästi nostaen sormensa
huulillensa.

Ken oli muukalainen? Mitä hän tahtoi? Mistä hän tuli? Miten oli hän
päässyt sisään?

Koko päivän lepäsi Alheidi äänetönnä leposohvallansa. Ilta joutui ja
vielä olivat koskematta päivällisen tuoksuvat hedelmät, vielä häilyivät
valloillaan, vain löyhästi sidottuina ja koristeitta, kiiltävät kiharat.
Valkeni aamu, jo heräsivät kukkaset ja perhot, mutta vielä ei ollut
Alheidi nukkunut. Viimein sulkeutuivat kuitenkin hänen silmänsä
suloiseen uneen ja hänen herätessään oli aurinko jo korkealla
taivaankannella.

Armahat impyet, koristakaa valtiatartanne tänään tavallista
huolellisemmin! Miksi tahtoo hän tänään olla niin kaunis? Miksi
koristelee hän? Ketä ajattelee hänen sydämensä? Tahtooko hän
kauneudessaan isällensä loistaa, vaiko siksi, että tuntematon
muukalainen on hänet näkevä?

Aurinko on laskemaisillaan. Pian painuu päivä lännen pehmeihin
pilvipatjoihin uinumaan. "Alheidin ystävättäret, jättäkää minut yksin!
Tahtoisin uinua hetken. Elkää salliko kenenkään lähestyä."

Mutta eipä uinunutkaan Alheidi. Menisikö Alheidi suihkulähteelle?
Tulleeko hän, tuo ihana muukalainen? Täytyyhän Alheidin toki varoittaa
häntä, käskeä häntä poistumaan, muutenhan voisi vieras vartoa liian
kauvan ja tulla huomatuksi. Se olisi hänelle varmaksi kuolemaksi.

Verkkaisin askelin astui Alheidi kaivoa kohden. Sielläpä seisoikin jo
muukalainen, tuo kookas ja ihana, säihkysilmäinen.

"Alheidi, ihanin, armahin aurinko! Missä olisi maailmassa ketään, jonka
kauneutta sinun rinnallasi voisi edes tähteenkään verrata!"

"Etkö tiedä, muukalainen, että Ben Hamounin orjat surmaisivat sinut, jos
sinut täältä löytäisivät? Riennä pois! Ainoastaan varoittaakseni sinua
tahdoin sinua tavata."

"Ihana Alheidi, joskin tuhat kuolemaa minua uhkaisi, en saata sinua
koskaan jättää. Minun täytyy saada sinut omakseni, minun täytyy
vapauttaa sinut, taikka kuolla puolestasi! Alheidi, sä taivaallinen,
mitä oletkaan muuta, kuin vanki, vaikka kahleesi ovat kullatut? Etkö elä
täällä teljettynä, kuni vangittu vuorikauris, kätkettynä, kuni kaivoksen
syvyydessä timantti, tai simpukassa helmi? Tule, Alheidi, tule, ollos
vapaa! Tule morsiokseni, tule morsioksi Salik Sardar Khaanin, joka
erämaan aavikon vapaita heimoja hallitsee! Tiedätkö, saatatko edes
aavistaakaan, mitä vapaus on? Tiedätkö, miten sykkii sydän kiitäessä
tuulen vauhtiakin vinhemmin nuolennopealla ratsulla, joka tuntee
ratsastajan tahdon, ennenkuin hän sitä edes merkilläkään on ilmaissut?
Oletko nähnyt miehiä verisessä ottelussa erämaan petojen kanssa? Ovatko
sinulle osottaneet suosiotansa äärettömäin aavikkojen asukkaat, ne,
jotka omistavat maailman, sillä heillä on hevosensa, keihäänsä ja
tikarinsa? Haluatko helmiä ja kalliita koristeita? Sana vain ja saat
sellaisia yltäkyllin, vaikka ne olisivatkin noudettavat itse Persian
kuninkaan aarre-aitasta. Jos taas haluat kallis-arvoisia voiteita ja
pyhää savua, niin kauppamatkueitten pelkurit pojat niitä sinulle verona
suuria määriä maksavat. Tahi tahdotko kauniita orjattaria? Maan
jaloimmat tyttäret ryöstetään sinulle palvelijoiksi. Tule, Alheidi!
Salik Sardar Khaan on vapaiden ruhtinas. Hän on halveksinut kaikkia
naisia ja rakastanut ainoastaan sankaritöitä ja sotaista kunniaa; mutta
Alheidi on voimakkaan voittanut. Tahdotko tulla orjattareksi jonkun
pelkurin Shahin, joka satojen joukosta sinut tuskin näkee, tai tahdotko
tulla sankarin armaaksi, hänen silmäinsä valoksi, sydämensä vereksi,
elämänsä tuleksi? Tule Alheidi! Kuulitko laukauksen? Se oli merkki.
Uskolliset seuralaiseni ryntäävät nyt salaman tavoin isäsi taloon. Elä
säikähdä, armahin! Eivät he saa siellä mitään vahingoittaa, eikä
ryöstää, ainoastaan kääntää huomiota sinne päin, ett'ei kukaan
ajattelisi sinun vartioimistasi. Tule, Alheidi! Virkku varsani vartoo
sinua täällä ulkona. Pian kiidämme vuoristoon, jossa joukko urhoollisia
seuralaisiani meitä odottaa. Meidän on vain tämä silmänräpäys, ei muuta.
Joudu, tule, Alheidi!"

Äkki-arvaamatta kietoi nuorukainen kätensä ihanan immen solakalle
vyötäreelle ja kantoi hänet riento-askelin puutarhasta muuriin murretun
aukon kautta ulos kedolle. Siellä seisoi sidottuna korskuva hevonen.

Sen selkään hypähti Salik, ihana taakkansa edessään. Tyttö ei ollut
ehtinyt ajatella, tiesi tuskin olisiko pitänyt huutaa apua. Nyt riensi
jalo eläin eteenpäin, vainottua lintua vikkelämmin, kevyttä gatselliakin
keveämmin. Tulta tuiskivat laajentuneet sieramet, yhä vinheni sen
vauhti, kaviot tuskin koskettivat maata. Alheidin sydän sykki
ihastuksesta. Salik tuki häntä käsivarrellaan, toisessa kädessä oli
hänellä ohjakset. "Alheidi, armahin, kohta olemme turvassa."

"Salik, turvassa olen sinun luonasi!"

Mutta keitä tuolla kaukana kedolla näkyy? Sinne on ilmestynyt neljä
ratsumiestä. Hurjasti huutaen hyökkäävät he eteenpäin. He ajavat
pakenevia takaa. Tulisen ratsun salamannopea vauhti vähenee. Se on
kaksinkertaiseen taakkaansa tottumaton, vaikka Alheidi onkin kevyt, kuni
nuoren karitsan hienoin villa. Takaa-ajajat pääsevät lähemmäksi. Salik
kannattaa Alheidia vieläkin tukevammin. Hän ottaa ohjakset suuhunsa ja
keihään käteensä. Vaahdon peittämänä pureksii jalo ratsu päitsiänsä,
kannusten haavoittamat kupeet vuotavat verta, mutta se ei enää vinhana
vihurina lennä, se korskuu, se ponnistaa voimiansa. Yhä lähemmäksi
pääsevät takaa-ajajat.

"Katso, Salik, vartijani! He yllättävät meidät. Elä salli Alheidin elää
sinun kuolemaasi näkemään! Anna minun kuolla tikaristasi tässä
rinnallasi! Ei olisi raskas moinen kuolo."

Eräs takaa-ajajista näytti piakkoin pääsevän muita etemmäksi. Silloin
kuului suhina, varjo vilkahti yli aavikon ja samassa suistui sekä
hevonen että ratsastaja suin päin hiekkaan. Toinen ratsumies vilahti
hänen ohitsensa, mutta jo tunkeutui Salikin toinen keihäs tämänkin
hevosen rintaan. Korskuen karkasi se pystyyn ja kaatui ratsastajineen
maahan. Nyt oli jo kolmaskin ratsastaja ehtinyt lähelle. Hän ampui
laukauksen, mutta kovassa vauhdissa se ei osunut, vaan samassa
silmänräpäyksessä makasi hän itse Salikin kuulan lävistämänä verissään
tantereella ja hänen hevosensa laukkasi hillitöntä vauhtia takaisin yli
aavikon: Salik tempasi esiin toisen pistoolinsa. Neljäs takaa-ajaja
näytti epäröivän tuokion. Salikin tarkka silmä ja varma käsi lennättäisi
luodin hänen sydämeensä, ennenkuin hän saattoi toivoakaan voivansa
Salikiin osata. Hän oli kahden vaiheilla. Mutta katso! Kuohuvana virtana
vyöryi vuoristosta lauma sotureita hurjasti huutaen. Riemuiten
ympäröivät he Salik Sardar Khaania ja hänen morsiantansa ja pian olivat
he kaikki kadonneet takaa-ajajan näkyvistä.

Eri suunnilta olivat Ben Hamounin orjat etsineet pakolaisia, mutta ilman
Alheidia he palasivat. Ja Ben Hamoun heittäytyi huoneensa permannolle
repien tukkaansa ja partaansa ja huutaen kerran toisensa jälkeen:

"Allah on sallinut ryövärien ryöstää elämäni kunnian, ihanan koristeeni!
Jo ensitulevalla uudella kuulla olisi hänet otettu herrani Shahin
haaremiin. Miten mahtavaksi olisinkaan hänen kauttansa voinut tulla,
kuinka kunnioitetuksi! Tyttäreni olisi ollut ihanin herrani naisista. Ja
nyt hän on poissa saavuttamattomissa!"

Nyt lähestyi Alheidin vanha hoitajatar hiljaa Ben Hamounia ja sanoi:
"Herra, jos suvaitsisit kuulla halpaa neuvoani, niin voisit vielä saada
tyttäresi takaisin."

"Olisit häntä vartijoinut!" ärjäsi Ben Hamoun. "Se olisi ollut parempi,
kuin neuvo nyt."

"Oh ho," valitti hoitaja vanhain palvelijain tavallisella äänellä.
"Allah Ben Hamounin järkeä varjelkoon! Eikö minun teidän omasta
käskystänne täytynyt totella häntä, kuin itse Shahin äitiä, ja eikö hän
aina kehottanut minua menemään iltarukoukseen moskeaan? Miten sitten
juuri sinä päivänä olisin jättänyt sitä tekemättä? Mutta jos Ben Hamoun
olisi älykäs, lähettäisi hän minut nyt heti sukulaisensa, kauniin Zaidan
luo, koettaaksensa hänen kauttansa saada Shahia, jonka varjon Allah aina
pienentymättömänä säilyttäköön, lähettämään ryöväreitä takaa-ajamaan."

Tämä neuvo oli Ben Hamounille mieleen. Hoitaja lähetettiin kahden,
kallis-arvoisia lahjoja kantavan orjattaren kera kauniin Zaidan luo,
joka oli Shahin lempisultanittaria. Koko haaremissa puhkesi ilmoille
suuri suru ja parku, kun Alheidin ryöstö tuli tiedoksi ja vielä, että
hän oli viety aivan pääkaupungin muurien luota. Kun Shahi hetken
kuluttua astui sisään, syöksi kaunis Zaida hiukset hajallaan, itkien ja
huutaen hänelle vastaan, sanoen: "Oi, että minun täytyy näkemän päivän
tällaisen, jolloin moinen häväistys kohtaa herraani, jonka kunnia koko
maailmata valaisee!"

Shahi kysyi, mikä oli hätänä ja Zaida vastasi kiihkein kyynelin: "Eikö
tuskan katkerin neste sydämeni maljaa täyttäisi, kun näen herraani ja
kuningastani näin häväistävän? Katso! Erämaita samoavat rosvot ovat
tänään rohjenneet tunkeutua aina pyhän kaupunkisi porttien edustalle ja
ovat ryöstäneet kotoansa pois sukulaiseni, ihanan Alheidin. Kuningas,
jos saatat sellaisen häväistyksen anteeksi-antaa, niin ellös enään anna
kasvosi loistaa haaremin porttien sisällä, sillä naisesi eivät
kyyneliltä niiden valoa näkisi!" Ja taaskin vuodatti hän kyynelvirran.

Shahin käskystä astui nyt sisälle haaremin katsontamies, Hojar Bashi.

"Kuka oli vasta ryöstetty Alheidi?" kysyi kuningas.

"Oi herra, hän oli ihanin aarre. Palvelijallesi oli onnistunut löytää
tämä jalokivi naisten joukossa ja hän oli jo määrätty sitä ylenpalttista
onnea nauttimaan, että olisi saanut haaremiasi koristaa. Kaunis hän oli,
kuin hohtava täysikuu, ihana, kuni hehkuva aamurusko. Ainoastaan
ensitulevaan uuteen kuuhun saakka aikoi hänen isänsä pitää häntä
luonaan, valmistaaksensa häntä arvokkaasti onneansa vastaan-ottamaan."

Nyt astui sisälle päävisiiri, jonka Shahi oli kutsuttanut luoksensa.
"Sadratsan," lausui Shahi ankarasti hänelle, "kelvoton palvelija, miksi
et ilmoita minulle, miten pääkaupunkiani häväistään? Rosvot uskaltavat
tunkeutua aina sen porttien edustalle asti."

Sadratsan heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallansa lattiaa ja
sanoi:

"Allah on suuri. Kuninkaan valta kestää ijankaikkisesti. Kukapa voisi
viisaudessa ja tarkkanäköisyydessä hänelle vertoja vetää? Sallikoon
kuningas armonsa auringon paistaa halvan orjansa ylitse, joka on syönyt
tuhkaa ja jonka tarkkaavaisuuden silmä on nukkunut, jotta hän on
velvollisuutensa laiminlyönyt."

"No niin. Jos ennen aamurukouksen julistusta olet tuonut neidon takaisin
ja tuhonnut rohkean rosvon koko joukkoinensa, niin tahdon sinua
armahtaa. Hänen päänsä olkoon oman pääsi lunnaana!"

Pehmeällä, sametinnukkaisella nurmikolla lähteen partaalla lepäsi
Alheidi. Vähän loitompana nukkui tumma sotilasparvi, jota yössä tuskin
näkikään. Kukin makasi satuloidun hevosensa vieressä. Miehistä valvoi
ainoastaan Salik.

"Alheidi, armahin, huomenna saavumme omaisteni luo. Hetken lepo täytyy
minun suoda miehille ja hevosillekin, he eivät muuten kestäisi. Miten et
sitten sinä, hento sulotar, olisi uupunut? Miksi et tahdo uinua? Ja
kuitenkin hennon tuskin pyytää sinua sitä tekemään, sillä enhän silloin
saisi nähdä silmäisi säihkyntää, en kuulla äänesi sulosointua!"

"En saata. Niin outo on mieleni, niin monta ajatusta päässäni risteilee,
enkä kuitenkaan voi ajatella muuta, kuin yhtä, -- että olen sinut
tavannut."

"Kaipaat ehkä kotisi pehmeitä patjoja".

"En koskaan ole levännyt niin pehmeillä patjoilla, kuin tämä nurmi!"

Äkkiä hypähti eräs nukkujista pystyyn, mutta laskeutui heti korva maata
vasten kuuntelemaan. Salik huomasi sen ja tuli tarkkaavaksi.

Mies nousi pian ja tuli Salikin luo.

"Salik Sardar Khaan, etkö kuule hevoskavioiden kopsetta? Onko sinutkin
lumonnut nainen?"

Salikin silmästä sinkosi salama yöhön. "Abbas! Mutta sinuun en tahdo
suuttua!"

Sitten kumartui Salikkin maahan kuuntelemaan. "Näitä hevosia on monta.
Ne ovat varmaankin Shahin lähettämät meitä takaa-ajamaan. Emme saa
saattaa Alheidia vaaraan."

Hän vihelsi. Samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ratsujensa selässä.
"Erämaahan, ääneti, varovasti, kuin väijyvä tiikeri, mutta nopeasti,
kuin siivekäs lintu!"

Suhina sävähti kautta vuorten, kiitäviä varjoja vilahti yli tanteren.
Keveitä pilviäkö yli kedon liiteli? Hiljainen yötuuliko se henkäili?
Mutta taivaankansi oli kirkas, tummansininen, eikä liikkunut lehteä
puissa sen lähteen reunalla, jonka luona Alheidi vast'ikään oli
levännyt. Ja nyt ovat varjotkin kadonneet ja hiljaista, äänetöntä ja
hämärää on pienen lähteen ympärillä kaikki.

Mutta yö kuluu edelleen ja hento, vain leikkiin ja leikkiä seuraavaan
suloiseen lepoon tottunut kukka herpoaa ja kalpenee. Alheidi tahtoo
Salikilta salata väsymystään, hän pysyttelee vielä pystyssä, vaikka
horjuen. Salaman nopeudella hyppää silloin Salik ratsunsa selästä,
"Rientäkää, etsikää, olisiko mahdollista löytää lähde! Käymme lepäämään,
vaikka tuhannet vainolaiset kintereillämme olisi! Alheidi, vähinkin
vaaleuden vivahdus kasvoillasi, pieninkin silmäisi säihkyntää himmentävä
pilvi koskee minuun kipeämmin, kuin koskaan Shahin tikarit!"

Löytyipä läheisyydessä lähde. Sinne kantoi Salik käsivarsillansa
Alheidin ja, polvistuen hänen viereensä, virvoitti hän häntä viileällä
vedellä.

Mutta vainolaiset eivät olleet jäljiltä eksyneet. Taivaanrannalle
ilmestyi kiiltävä keihäsrivi.

"Elä pelkää, Alheidi! Sinun tähtesi on voitto meidän!"

"Ratsun selkään joka mies! Taistoon Alheidin puolesta! Jokainen, joka
lähestyy hänen lepoansa häiritsemään, on kuoleman oma!"

Nopeasti riensi ratsujoukko yli kentän. Alheidi yksin jäi levottomana
lähteen luo. Erämaassa vallitsi äänettömyys, mutta äkkiä häiritsi
hiljaisuutta taistelevain kimeät huudot. Pian näki Alheidi poispäin
rientäviä, pakenevia parvia, mutta lähdettä lähestyi hiljaa ratsastaen
muutamia harvoja miehiä. Ketä kuljettavat he keskellänsä? Salik Sardar
Khaania, jonka he tuovat haavoittuneena taistelusta.

"Alheidi, nyt olet meidän, olemme ajaneet heidät pakoon. Ennenkuin he
ehtivät lähettää uusia vainoojia jälkeemme, olemme turvassa vuoriemme
välissä, oman kansani keskuudessa."

Seuraavan päivän aamu valkeni ja Salik makasi nyt omassa teltassansa,
koristetulla vuoteellansa. Hänen haavansa tummeni, kuume poltti hänen
veressänsä. Vaieten ja huolissaan kulkivat hänen sotilaansa ympäri,
sillä he huomasivat haavat kuolettaviksi.

Silloin astui teltan ovelle vanha vaimo. "Antakaa tilaa viisaalle, joka
paljon tietää ja mahtaa!" Vaimo pysähtyi Alheidin eteen, joka surren
istui sairaan vieressä. Verkalleen, tuskin kuuluvalla äänellä, sanoi
vanhus: "Erämaassa, kahden tunnin matkan päässä täältä kasvaa puu. Kun
kaunis nainen keskipäivän hetkellä sen oksia taittaa, vuotaa siitä
balsamia, joka heti parantaa raudan viat, mutta viimeisen tunnin matkan
täytyy naisen astua yksin." Alheidi nousi nopeasti. Hiljaa hiipi hän
teltasta. Vanhus seurasi häntä.

"Saatatko minua ensimmäisen tunnin matkan? Osotatko mulle tien?"

"Eikö kukoistavain puutarhain nuori, hento köynnös pelkää yksin
erämaassa liitelemistä?"

"Äiti, onhan Salik sairas. Rientäkäämme, jotta ennen päivällishetkeä
ehtisin saada tehtäväni toimitetuksi!"

Seuraavan päivän aamu oli käsissä ja riemulla tervehti Alheidi aurinkoa,
sillä Salikilla ei enään ollut mitään tuskia ja haavat olivat melkein
terveet.

"Oi, Alheidi! Sieluni vapisee ajatellessani sinun uskaltaneesi mennä
yksin erämaahan. Olisithan sinä, joka olet mulle henkeäni kalliimpi,
voinut joutua petojen saaliiksi."

Kuukausia oli kulunut. Silloin tuli eräänä päivänä Abbas Salikin luo,
varustettuna kuin pitemmälle matkalle.

"No, Abbas," virkkoi Salik ystävällisesti, "minne aijot, kun en minä ole
siitä kuullut, sinä, uskollinen toverini, joka et koskaan ole minua
jättänyt?"

"Lähden Ispahaniin."

"Jalopeurain luolaan lähdet. Tuskin lie tauonnut höyryämästä erämaassa
kaatuneiden Shahin miesten veri."

"Tuskin olisi jalopeura odottanut meidän tuloamme hänen luolaansa,
ell'ei, kuten tiedät, hänen sotilastensa päämies olisi kertonut
tuhonneensa meidät kaikki, meidän murhattuamme ensin tytön, taistelun
aiheen. Mies rakasti henkeänsä, siksi hän lähtikin pakoon. Mutta
vaikk'ei hän olisi niin sanonutkaan, niin eipä Salik Sardar Khaan aina
ole aristellut lähestyä leijonaa, vaikka sen omassa luolassakin."

"No, mitä Ispahanissa aijot?

"Tehdä kauppaa."

"Profeetan nimessä, sitä en koskaan olisi arvannut! Olethan aina pitänyt
keihäänkalsketta rahanvaihtoa rakkaampana. Mutta ehkä tahdot tehdä
kauppaa minunkin puolestani. Mulla on yltäkyllin karjaa ja muuta
tarpeetonta tavaraa."

"Olen aikonutkin pyytää saadakseni myödä muutamia tarpeettomia
kappaleitasi."

"Sano mitä tahdot, sulla olkoon vapaa valinta."

"Sotaratsusi, keihääsi ja tikarisi."

Salik rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta pian selkeni hänen katseensa
taas ja hän sanoi: "Abbas, olet tyytymätön tähän tavattomaan, muutaman
kuukauden kestäneeseen lepoon. Mutta elä siltä luule taistelemisen
minulta unhoon jääneen. Pian teemme taas retken. Kohta järjestän kaikki
sitä varten."

Abbas riemuitsi ääneensä, mutta vaikeni yht'äkkiä, laski käsivartensa
ristiin rinnallensa ja kumarsi sanoen: "Armollisen ja lempeän Jumalan
nimeen, kunnia olkoon maailman hallitsijalle! Olen valmis sua seuraamaan
minne vain tahdot. Palvelijani myökööt liiat karjastani."

Havaitsetko pölypilveä tuolla aavikon reunalla, Alheidi? Tiedätkö, mitä
se merkitsee? Salik se siellä miehinensä ryöstöretkeltä palajaa.
Alheidi, joka on istunut kummulla katsellen ulos etäisyyteen, nousee.
Hänen huntunsa häilyy tuulessa, käsi varjostaa tummia, mustia silmiä,
katse tähystää. "Hän se on! Saatan jo erottaa hänen turbaaninsa värin.
Mutta miksi niin hitaasti tulet, Salik? Eikö sydämesi Alheidia
ikävöitse? Oletko hankkinut aarteita ja onko niiden vaaliminen sulle
lemmittysi kohtaamista rakkaampi? Vai oletko ehkä haavoitettu? Haa,
balsamipuu erämaassa! Salik, Salik, riennä! Sydäntäni kalvaa tuli!
Hennot ovat jalkani, mutta kantavat ne minut kuitenkin sinua
vastaanottamaan!"

Samassa syöksyi vaimoja ja lapsia hurjasti huutaen lähestyviä vastaan.
Alheidia värisytti ja hän pysähtyi hetkeksi. Silloin riensi ratsujoukko
naisten ja lasten seuraamana riemuhuutojen kajahtaessa, ohitse sen
paikan, missä Alheidi seisoi. Salik ei häntä huomannut. Ja katso,
Salikin edessä hevosen selässä istui nainen. Siinä oli Alheidikin kerran
istunut, mutta kuka oli tämä? Alheidin kasvot hehkuivat kuin leimuava
liekki. Hitaasti seurasi hän saapuneita ja meni asuntoonsa. Mutta siellä
kohtasi hänen silmiänsä outo näky. Lepolavitsalla istui se nuori nainen,
jonka Salik vasta oli tuonut muassaan. Hän oli valkoinen kuin laakson
lilja, ainoastaan poskilla kajasti vieno ruusunhohde. Vaaleat kutrit
aaltoilivat lumivalkeilla hartioilla ja lempeät silmät, siniset, kuin
taivaankansi, olivat kyyneleitä tulvillaan. Sellaista ei ollut Persian
mustasilmäinen tytär milloinkaan nähnyt.

Salik astui Alheidia vastaan. "Tuon sulle siskon, Alheidi! Hoida häntä
hyvin! Olen ottanut hänet kauppiailta, jotka kuljettivat häntä
myötäväksi. He olivat ostaneet hänet turkkilaisilta, jotka taas olivat
hänet ryöstäneet kaukaa, hyvin kaukaa. Katso, hän on kaunis. Hänen
kauneutensa on yön hopeakirkkaan kuutamon kaltainen. Olet usein sanonut
et pitäväsi naisistamme, he kun ovat niin hurjia. No, tämä on lempeä ja
suloinen. Sitä paitsi, tuon sinulle vielä kallis-arvoisia koristeita ja
kauniita kankaita."

"Kunhan tuot rakkautesi takaisin, Salik, niin on se mulle kaiken
maailman aarteita kalliimpi."

Vieras tyttö nousi, astui Alheidin luo, lausui oudolla kielellä muutamia
sanoja, otti Alheidia kädestä, puristi sitä sydämellisesti ja katsoi
lempeillä sinisilmillään herttaisesti häneen. Alheidi sulki hänet
ystävällisesti syliinsä, sanoen: "Enhän saata sinuun suuttua, kyyhky
pieni!"

Päivä päivältä lähenteli suloinen muukalaistyttö yhä enemmän Alheidia ja
Alheidi sai häntä rakastamaan. Mutta yhä katkerampaa tuskaa kärsi
Alheidin sydän, sillä hän näki Salikin silmien yhä lämpimämmin palavan,
hänen katsellessaan niin ihanaa, mutta aina alakuloista vierasta tyttöä.
Mutta sydämensä sisimpään sopukkaan kätki Alheidi tuskansa.

Niin tuli Salik eräänä päivänä hänen luoksensa. "Alheidi! Hevoseni,
lempiratsuni, on haavoittunut. Mene, Alheidi, erämaahan noutamaan
balsamia haavan parantamiseksi."

Alheidi katsahti silmänräpäyksen Salikiin. "Salik Sardar Khaan,
erämaassa asustaa tiikereitä. Rakastatko hevostasi hellemmin, kuin
minua?"

"Onko Alheidi lapsellisen arka? Etkö tahdo tehdä mielikseni? Etkö tahdo
pelastaa hevostani, joka kerran toi sinutkin tänne?" Alheidi läksi.

Taas tuli Salik eräänä päivänä Alheidin luo. Lepolavitsalla oli kaksi
kukkaa, ruusu ja lilja. Sardar leikki kukilla ja nautti niiden tuoksua.
Sitten jätti hän ruusun lavitsalle ja piti vain liljaa kädessään.

"Oi, Salik, tuhoa ruusu, mutta elä heitä sitä luotasi yksin kuihtumaan!
Ei ole niin raskasta kuolla, kuin elää unhoitettuna."

Salik otti jälleen ruusun käteensä ja piti sitä siinä liljan kanssa.
"Alheidi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle.
Kuinka voit vaatia, että minä yksin alati rakastaisin vain yhtä? Lempi
on myöskin kukkanen. Elä pyydä kukkaa olemaan kuihtumaton, kuin kivi. Ei
se silloin olisi kaunis. Mutta onhan Alheidikin Salikille rakas."

Salik lähti pois ja Alheidin sydämessä asui yö.

Taaskin kului muutamia päiviä. Silloin kutsui Salik Sardar Khaan
Alheidin luoksensa. Tämä tuli.

"Alheidi! Metsästysretkellä haavoitti keihäs pahasti lempikoiraani. Sitä
ei saata pelastaa muu, kuin se balsami, jonka alkulähteen tunnet. Mene,
ettäs ehtisit sinne ennen keskipäivän hetkeä ja olisit kotona jälleen
siihen aikaan, kuin miehineni metsästysretkeltä palajan."

"Oi, Salik, balsamia hevosellesi tuodessani kuulin tiikerin kiljuntaa."

Salik ei vastannut mitään. Alheidi seisoi vielä tuokion epäillen.
Silloin sanoi Salik hitaasti: "_Kahdesti_ ei Salik Sardar Khaan samaa
käskyä anna." Alheidi poistui.

Kauvas hän ei vielä ollut ehtinyt, kun hänen eteensä ilmestyi viisas
vaimovanhus, jolla oli kädessä pieni, tuskin sormen pituinen tikari.

"Sieluni tytär! Vanhus ei voi sinua retkelläsi seurata. Salik Sardar
Khaan on käskenyt minua uutta, vaaleata morsiantansa koristamaan. Tässä
tahdon antaa sulle jotakin hänelle lahjaksi sopivaa. Alheidi, kolme
surmaa on tämän tikarin terällä. Katso, sen kolme särmää ovat terävät,
elä niihin koske, pieninkin kosketus haavoittaa ja pieninkin haava
tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman!" Hiljaa, kuten tullutkin oli, hiipi
vanhus pois.

Alheidin silmä leimusi. Hän katseli terästä. "Kolme surmaa! Haa!
Alheidi! Tahtoisitko tappaa tuon hurskaan tytön, joka itkee Salikin
valtaa, jota hän ei vastustaa voi? Vaalea, vieras tyttö, ei Alheidi
sinua vihaa."

Mutta jo oli Alheidi erämaassa vaelluksellaan. Kuumasti paahtoi päivä
hiekkaa, hehkuva maa poltti Alheidin jalkoja. Ajatteliko hän kirveleviä
jalkojansa, ajatteliko hän erämaassa väijyen hiipivää tiikeriä, vai
ajatteliko hän Salik Sardar Khaanin ihanata morsianta, joka nyt seisoi
kaikessa komeudessansa koristettuna, kuin hopeanhohtavain pilvien
lomassa täysikuu ja Salikin palavia silmäyksiä, jotka, unhoittaen
Alheidin, nyt ainoastaan uuden morsiamen ihanuudesta hurmautuivat?

Mutta Alheidiakin katselee säihkyvät silmät, ei Salikin lemmestä
hurmautuneet, ei, vaan palavat, pedon päässä pyörivät pallot. Alheidi,
etkö näe erämaan herraa, miten hän hiljaa jäljissäsi hiipii? Jo
jännittää hän koukistetut kyntensä, välkähtävät jo kumartuessaan
täpläiset kupeet. Hän hyökkää saaliinsa kimppuun, ja musertuneena,
verissään, viruu Alheidi vavahdellen hiekassa. Mutta ken se vahvan
kukisti? Miksi erämaan herra hiekassa vieritteleiksen? Vavahdus vaan
vielä ja kuolleena loikoo tiikeri saaliinsa vieressä. Alheidi ei ollut
tikariansa unhoittanut.

Huutoja kuuluu erämaassa. Keveänä kiitää miesjoukko esiin. Se on Salik
Sardar Khaan, joka miehinensä palajaa kotiin suloista morsiantansa
noutamaan.

"Haa, vasta tapettu tiikeri! Alheidi! Sepä oli Salik Sardar Khaanin
puolison arvoista! Mutta hän on haavoitettu. Pitäkää hänestä huolta,
minä ratsastan kotiinpäin. Lähetän sitten orjia häntä kotiin kantamaan."

Jo nosti Salikin hevonen kavioitansa juoksuun, kun Alheidi hiljaisella
äänellä rukoili: "Salik, ennenkuin lähdet, laskeudu hevosesi selästä ja
anna mulle kätesi, ell'ei muun tähden," lisäsi hän omituisesti
hymyillen, kun Salik näytti epäilevän, "niin kiittääksesi minua tiikerin
taljasta."

"No, miksipä mulla ei olisi siihen aikaa," sanoi Salik, hypähti hevosen
selästä ja ojensi Alheidille kätensä, johon tämä tarttui ja painoi sitä
sydäntänsä vastaan, sanoen: "Jää hyvästi, Salik! Siunattu olkoon Allah
ja Profeetta, saan kuolla sinun luonasi! Vielä pyyntö, se on viimeinen.
Oi Salik, ota vielä kerran käteni molempiin käsiisi ja purista sitä
ystävällisesti, kuten ennen oli tapasi tehdä."

Salik tarttui Alheidin umpinaiseen käteen ja virkkoi hajamielisesti: "Ei
suinkaan haavasi niin vaarallisia ole. Kyllä kohta tulet kukoistavaksi
jälleen. Minä ratsastan nyt edeltäkäsin kotiin."

Jo istui Salik ratsunsa selässä. Alheidin pää vaipui hervotonna
hiekkaan, yksi ainut veripisara kiertyi esille hentojen sormien lomasta
ja ratsun tuulenvauhdilla rientäessä pois yli hiekka-aavikon, lepäsi jo
Salik Sardar Khaanin kaunis vaimo vainajana vieressä erämaitten herran,
tiikerin.

Keitä ovat nuo, jotka naisten asuntoa lähestyvät, mitä kantavat he?
Kantavatko he koristuksia, vai kukkia, vaiko lahjoja ihanalle
morsiamelle hänen hääpäivänänsä? Mutta miksi ovat hitaat heidän
askeleensa, miksi synkät heidän katseensa, miksi eivät he riemuitse? Oi,
eivät tuo he morsiolle koristeita, ei lahjoja, eikä kukkia, kuihtunutta
kukkaa vain kantavat, sitä kukkaa, joka oli kaunehin kaikista.

Mutta katso! Naisten asunnosta syöksee esiin vaalea, vieras tyttö.
Komeita koristeita kimaltelee hänen hiuksissaan, mutta silmissä välkkyy
kyyneleitä. Hän näyttää kauhistuneena pakenevan. Surullinen saatto tulee
hänelle vastaan. Hän pysähtyy, hän vapisee. "Alheidiko kuollut? Sä
suloinen olento, sä ainoa turvani! Mutta kas, mikä puoleksi
ummistuneessa kädessäsi välähtää? Kiitos, Alheidi!"

Hiljaa irroitti hän tikarin Alheidin kylmästä kädestä, mutta viipyy
vielä, näyttää epäilevän. Katso, hän polvistuu, puristaa tikarin
käteensä, hän rukoilee. Hänen esi-isäinsä kielellä sanat hänen
huuliltansa sukeutuvat: "Isä, oi Isä, vahvista horjuvaa lastasi
kärsivällisesti kantamaan, mitä hänen kärsittäväksensä määräät! Tämä
pieni ase vaivaisen vapauttaisi. Oi Jumalani, oi Jumalani, vahvista
minua, että kärsivällisesti ja nöyrästi voisin sanoa: "tapahtukoon sinun
tahtosi, eikä minun!" Rukouksessa kilvoitellessansa painoi hän
tuskissaan käteensä petollisen raudan ja vienosti, kuten kukkanen
illalla kupunsa sulkee ja päänsä kallistaa, vaipui vaalea immyt
kalvenneena nurmi vuoteelle.

Salik Sardar Khaan, elä niin rajusti ryntää ruusun ja liljan, noiden
kuihtuneiden, leposijalle! Elä raivoa noin! Miksi isket rintaasi tuon
pienen raudan, sehän tunkeutuu tuskin pintaa syvemmälle! Eihän miehen
henki muutaman veripisaran mukana kuiviin juokse, eikähän tikarin
terällä ollut kätkettynä kuin _kolme_ kuolemaa!



KIELO.


Oletko nähnyt suurinta ja kauneinta siltaa, mikä veden yli viepi? Oletko
saattanut suorana ja rohkeana seisoa siellä ylhäällä, korkealla, ei
vähempää kuin peninkulman pituisella sillalla ja voinut päätäsi
huimaamatta katsoa alas syvyyteen molemmin puolin, kristallikirkkaaseen
veteen? Tai oletko huimautuneena tarttunut sua tukevaan, vahvempaan
ystävään, jott'et kummallekaan puolelle suistuisi alas välkkyvään
hautaan?

Kun ammoisina aikoina vanha Väinämöinen oli laulamalla luonut laajan
Suomensaaren, oli siroittanut siihen sen tuhannet järvet ja laulanut
kauneutta yli koko maan, ja niin aavat Saimaanvedet niemineen ja
salmineen päilyen hänen silmäinsä edessä lepäsivät, silloin hymyili
vanhus iloisesti. Mutta hän sanoi: "Verkalleen liikkuu jo vanhus,
hitaasti kulkevat myös Suomen miehet. Eivät he jäniksen lailla juokse,
eivätkä oravan kanssa hyppele. Pitkä on matka järveä kiertää. Siltaa on
tarvis." Ja katso, silloin lauloi hän kaunoisen Punkaharjun kaartumaan
yli Puruveden kirkkahan kalvon.

Oletko nähnyt koivuja ja kuusia, jotka kasvavat toinen toistensa yllä
sillan molemmilla puolin? Eivät ne kuitenkaan toistensa latvoilla kasva,
vaikka siltä melkein näyttää, kun ne tuossa seisovat jyrkänteessä
toistensa päällä. Oletko veden kirkkauden pettämänä tahtonut poimia
kiiltävän valkeita kiviä ja simpukoita järven pohjasta, jossa ne monen
kyynärän syvyydellä vedenpinnan alla kiiluvat?

Kannaksen keskikohdan vaiheilla seisoo koivu. Se seisoo siinä niin
iloisena ja katselee yli laajan järven. Hiljainen tuuli humisee yli
harjun. Se kohottaa koivun notkeita, nuorteita oksia. Kauniisti
kumartelee solakka, vaaleanvihanta koivu ja vihmoo kukkaispölyänsä
vuoroin kukkulan toiselle, vuoroin toiselle puolelle alas välkähtävään
veteen, missä pienoisia hopeahattaroita sinisyvyydessä purjehtii
taivaalla, joka siellä alhaalla ylhäisen taivaan kuvana päilyy.

Ja kielot koivun juurella, ne kukkivat ja riemuitsevat, mutta niiden
siskot, jotka ovat kasvaneet muutamia harvoja askeleita kauvempana
rattaanraitioitten välissä tiellä, ne tuoksuvat myöskin, vaan niiden
valkean puvun peittää pöly ja ne kaihoovat ja ikävöivät, eivätkä itse
tiedä miksi.

Niin maantien kaihoova kukkanen kysyy: "Siskot, valkeat, tuoksuvat
kielot, miten saatatte te niin raittiisti tuoksua ja kukoistaa ja miksi
kaihoomme me?" Ja kielot vastaavat: "Tuoksumme ja kukoistamme koivun
suojassa, emmekä muuta tiedä. Mutta kysykää ruusuilta. Katsokaa, kuinka
rehevästi ne kukoistavat!"

Ruusuja kasvaa rinteellä tiheässä. Kielot kysyvät: "Ruusut, punaiset,
hehkuvat, miten saatatte niin rehevästi, niin runsaasti kukoistaa? Mikä
se sydäntänne niin riemastuttaa? Miksi täytyy meidän poloisten
kaihoella?"

Iloisesti vastaavat ruusut: "Kas, me kasvamme tässä niin vapaasti! Meitä
ei muserra matkustajan pyörä, tuskin saavuttaa meitä hänen rattaansa
liikkeelle lennättämä tomuhiukkanenkaan ja koko tämä kaunis, edessämme
aukeava maailma on meidän. Olemme rikkaat: meillä on aurinkoa, meillä on
kastetta, mutta -- meillä on kuitenkin kaikkea vain puoleksi, kun
seisomme tässä harjun toisella rinteellä. Mutta kas koivu, sillä on
ylt'ympärillänsä koko avaran maailman ihanuus, sillä on aurinkoa, ilmaa
ja eloa, vaikka sitä tulisi miltä puolen, sentähden on koivu suuri,
sentähden on koivu voimakkaampi ja soreampi kaikkia muita."

Mutta maantien kielo ei tiennyt miten päästä hänkin tomusta valoon ja
vapauteen.

Tuli sitten siihen nuori tyttö. Hän poimi rattaanraition kielon ja solmi
sen seppeleeseensä ja samassa oli seppel valmis.

"Sinuhun, kaunis koivu, tahdon seppeleeni ripustaa, korkealle,
huojuvalle oksallesi!"

Ja ylhäällä korkeudessa liehui nyt kukkanen ja eli valosta
silmänräpäyksen siellä, missä ei mikään tomu sen kauneutta himmentänyt.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli se kuollut.



TUULAHDUSTEN LEIKKI.


Alhaalla pienessä, kukoistavassa notkossa harjoittivat pienet
tuulahdukset veitikkamaista leikkiänsä. Sepä vasta elämää! He
temmelsivät toistensa kanssa, olivat voittosilla, viskelivät
ympärillensä pieniä korsia, tuhansia kepposia he keksivät. "Katsokaa,
tuolla on kummallinen kappale," sanoi muuan tuulahdus. "Siemenhän se
vaan on," virkkoi toinen. "Malttakaahan, minä tiedän," tokasi eräs hyvin
nokkaviisaan näköinen, "katsokaa, tässä juuri kasvoi se komea kukka,
joka oli suloisista tuoksuista niin rikas, että koko päiviksi riitti
niiden kanssa leikkiminen ja niitä kanniskeleminen. Kyllä tämä on sen
kukan siemen." "Voi, kuinka hauskaa, voi, kuinka mainiota!" huusivat
kaikki ja alkoivat siementä siirrellä.

Siemenellä oli pitkät haivenet ja niitä nostelivat tuulahdukset, yksi
yhtä, toinen toista, sysäsivätpä muutamat reippaimmat vähän itse
siementäkin. Mutta siinäpä se kuitenkin vielä oli paikallansa ja
vallattomat, häilyvät tuuloset kyllästyivät pian työhön ja alkoivat taas
leikkinsä, jättäen siemenen oman onnensa nojaan.

Mutta muuan pieni tuulahdus pudisti yhä vielä pikkuisen siementä,
nykäisi haivenia ja sanoi itseksensä: "Onko sitä todella sellainen
raukka, ett'ei saa tätä siementä tuonne ylös! Olisihan niin erinomaista,
jos noin komea kukka kasvaisi siellä ylhäällä! No, jos kerran leikkiä
taitaa, niin taitaa kai työtäkin tehdä!" Ja sitten hän kävi oikein
voimiensa takaa siemenen kimppuun ja sai sen haivenineen päivineen
temmaistuksi syliinsä. Mutta eipä ollut niinkään helppoa kantaa sitä
ylös kunnaalle. Raskaine taakkoinensa ei tuulahdus yhtään jaksanut
kohota yli heinänhuippujen, vaan täytyi hänen pujottaida heinien lomitse
ja levätä siellä täällä karkeimmilla korsilla, nojaten siementänsä
johonkuhun lehteen. Hänen näin tunkeutuessaan eteenpäin tarttui haiven
kiinni sinne, toinen tänne. Se oli yhtä työlästä, kuin ihmiselle olisi
kantaa suurta puuta oksineen, juurineen kautta metsän, niin monta
estettä tielle sattui. Milloin oli pieni hyönteinen pudonnut selälleen
ja makasi maassa koivet pystyssä, niillä kaikin voimin ilmassa sätkien,
mutta pääsemättä kuitenkaan pystyyn ja sitä täytyi tuulahduksen auttaa
jalkeille; milloin oli taas kukkanen tarttunut päästään heinänkorren
alle, eikä päässyt valoa nauttimaan, ennenkuin tuulahdus ravisti
heinänkortta niin kauvan, että kukka sai päänsä irti.

Samassa juoksi pitkäkoipinen vaaksiainen siitä ohitse ja sanoi: "Kuinka
olet tyhmä! Pidä huolta omasta asiastasi ja anna toisten hoitaa omansa,"
ja sitten harppasi se tiehensä vielä pitemmillä askeleilla, kuin oli
tullutkaan. Mutta eipä seurannut pikku tuulahdus tätä viisasta neuvoa,
vaan auttoi kuitenkin seuraavaa hyönteistä ja seuraavaa kukkaa. Mutta
kautta laakson tohahti nyt tuulenpuuska ja sai aikaan hirmuisen
mullistuksen koko nurmivaltakunnassa. Satoja kukkia siirtyi asennostaan,
tuhansittain pieniä hyönteisiä joutui kokonaan matkasuunnastaan
eksyksiin ja tuoksuvan kukkasen siemenen tempasi vihuri hirmuisessa
vauhdissaan pois.

"Hyi, tuota huimapäätä," sanoi tuulahdus noustessaan pää pyörällä
pystyyn kuperkeikasta, jonka oli täytynyt tehdä. "Minnehän nyt
siemeneni katosi?" Ja nyt, kun hänellä ei ollut mitään kannettavaa,
lehahti hän lentoon niin korkealle, kuin suinkin jaksoi. Ja kas: tuolla
oli siemen. Se oli pudonnut tikulle juuri sille kunnaalle, jonne
tuulahdus oli aikonut sen viedä. Heti oli tuulahdus sen luona ja
löyhytti sen tikulta alas multaan.

Mutta sillä välin oli jo tullut ilta ja tuulosemme oli leikistä ja
työstä väsynyt ja komean, hopeakoristeisen, sinisen lepokammion hän
itsellensä keksi ja kävi siihen nukkumaan, vielä naurahtaen
onnistuneelle retkellensä.

Mutta seuraava päivä oli niin kuuma ja niin tyyni, että kaikki
tuulahdukset nukkuivat koko päivän. Ja sellaisia päiviä seurasi sitten
monta ja sillä välin satoi ja myrskysi niin, ett'eivät mitkään pienet
tuulahdukset rohjenneet retkille lähteä. Mutta muutamana päivänä heräsi
pieni tuulahduksemme siitä, että aurinko häntä paahtoi ja vilkaistessaan
yllensä, huomasi hän olevansa katotta päänsä päällä, sillä sinikello,
johon hän oli käynyt nukkumaan, oli kuihtunut. Nyt lähti hän, iloisesti
siipiänsä ravistaen, ulos maailmaan. Ja katso, ensimmäiseksi sattuivat
hänen silmänsä siihen kauniiseen, tuoksuvaan kukkaan, joka oli hänen
siemenestänsä kasvanut ja parhaillaan avasi ensimmäiset verholehtensä ja
levitti ensi tuoksunsa yli tienoon. Nyt ei ollut enään aikaa
nukkumiseen. Nyt tuli kiire herättää kaikki niillä seuduin nukkuvat
tuulahdukset suloisten tuoksujen kanssa leikkimään ja niitä laaksoille
ja vuorille levittämään. Ja hauska leikki siitä syntyi, uskokaa pois!



KÖYNNÖSKASVI.


Matkustaja toi vierailta mailta kaksi siementä. Hän antoi ne minulle,
mutta pelkäsin, ett'en oikein niiden hoitoa ymmärtäisi ja menin
pyytämään neuvoa naapuriltani, joka oli puutarhuri. Hän oli
lainpuustavin mies, ankara sääntöjen noudattaja ja kaiken vapauden
vihaaja. Hänen puutarhassaan ei ollut heinänkortta, puut seisoivat
tasaisiksi leikattuina suorissa riveissä, pyörylöissä, kahdeksikoissa ja
neliöissä, ei ainutkaan oksa uskaltanut pyrkiä ulommas muita.

"Niistä tulee köynnöskasveja," sanoi hän siemenistäni. "Aseta ne nuorten
puiden viereen varjopuolelle."

"Varjopuolelleko?" kysyin kummastellen.

"Niin," sanoi hän. "Niin niitä aina istutetaan, eikä muu kelpaa. Kyllä
köynnös siltä puun lehtien lomitse valoa saa. Mitäpä se enempää
tarvitsisikaan! Se saa elää puun kustannuksella, ei se itsenäiseksi
kasviksi kelpaa. Sido ja köytä sitä määrättyihin muotoihin ja kuoseihin,
sitä myöten kuin se kasvaa, leikkaa pois kaikki ilmassa huojumaan
pyrkivät oksat ja saatpa nähdä, kuinka kauniiksi ja
tarkoituksenmukaiseksi se tulee."

Minusta tuntui raskaalta köynnökseni kohtalo, mutta tottelin miehen
neuvoa, sillä olihan hän minua niin paljon viisaampi. Mutta istutin
kuitenkin vaan toisen siemenistä.

Se kasvoi, köynnökseni lykkäsi latvansa ylemmäs, minä köytin ja sidoin
sitä. Se työnsi varrestansa lienteitä, hentoja säikeitä, ikäänkuin
niillä tarttuakseen ja kiintyäkseen johonkin, mutta usein väännettyäni,
muodostettuani ja sidottuani sitä, oli sattunut kääntymään ulospäin
juuri se puoli, josta säikeiden tuli kasvaa ja niin häilyivät nämä
tenhottomina ilmassa ja minä leikkasin ne pois.

Puun runko oli paikoittain rosoinen ja kyhmyinen. Kovaan köytetty
köynnökseni tuli sellaisilta kohdin kulmikkaaksi, kummalliseksi ja
melkein kuin solmuiseksi. Vähitellen kasvoivat kuitenkin kalvakkaat
varret ylemmäksi. Ne tunkeutuivat kavalasti useiden puun hienompain
oksain välitse ja pakoittivat niitä vääntymään suunnastaan, toisia oksia
kietoivat ne kokoon ja takerruttivat toisiinsa ja puuni ja köynnökseni
seisoivat nyt sotkeutuneina kummalliseksi olemukseksi, missä tosin puu
oikeastaan näytti köynnöstä tukevan, mutta moni väitti köynnöksen
kuitenkin puuta hallitsevan. Pienet, kalpeat kukat koristivat kuitenkin
siellä täällä köynnösraukkaani, mutta se näytti niin vinolta, niin
särmäiseltä ja luonnottomalta, että ajattelin: ei, köynnös, sellainen ei
varmaankaan ollut olentosi oikea laatu.

Toisen puun viereen istutin nyt toisen siemenen siten, että köynnös ja
puu tulivat saamaan saman verran Luojan aurinkoa ja ilmaa ja valoa.

Siemeneni versoi. Annoin varren kasvaa vapaasti, sitomatta sitä
pakolliseen, väärään asentoon. Naapurini, puutarhuri, tuli ja näki sen.
Hän hymähti pilkallisesti ja sanoi: "Vai niin! Tahdot tuosta
köynnöksestä kasvattaa puuta, mutta kas sitä siitä ei kuitenkaan ikinä
tule. Ei köynnöksestä koskaan tule muuta, kuin köynnös."

"Tarvitseeko sitten välttämättömästi pakkoa tullaksensa siksi, kuin on
luotu olemaan?" ajattelin minä. "Tarvitseeko Jumala ihmislain pakkoa
avuksensa, saadaksensa luomakuntansa täydelliseksi?" Mutta en vastannut
mitään. Näinhän, että Jumalan vapaassa, ihanassa maailmassa kaikki
kahleitta ja siteittä luonnistui hyvin ja luotin köynnökseeni.

Ja köynnökseni kasvoi ja se lähetti hienot säikeensä ulos ja kiinnitti
ne puuhun ja se kiertyi puun ympäri ja kehittyi yhä rehevämmäksi ja
hiipi yhä lähemmäksi puuta. Myös tämäkin puu oli toisin paikoin rosoinen
ja kyhmyinen, mutta vapain, pehmein kiertein peitti köynnökseni
epätasaisuudet ja kiinnitti usein juuri niihin säikeensä ja usein
puhkesi juuri niillä kohdin sen kauneimmat kukkaset. -- Ja monikin hento
oksa, joka ensin näytti muutamia päiviä ilmassa häilyvän, kiertyi sitten
puuhun ja sen oksiin ja hiipi niin hyväillen, voisi melkein sanoa
sopusointuisesti, sen oksien väliin. Mutta piirteitä sorretun
viekkaudella hankitusta vallasta, jotka toisessa köynnöksessä niin usein
esiintyivät, niitä ei tässä ollut olemassakaan, vaan kaikessa
vienoudessaan ja sulossaan ihanana ja kauniina kukoisti köynnökseni,
kantaen täyteläisiä, uhkeita ja tuoksuvia kukkia.

Yhä suuremmaksi ja komeammaksi kasvoi puuni, yhä pehmeämmäksi ja
rehevämmäksi kävi köynnökseni. Ja ne olivat puutarhani ihanin kaunistus
ja silmäini sulo ja riemu.



INTIAANIN NAINEN.


"Miksi kantaa Oikameonna, vaimo vanhus, seppeltä suortuvillaan, miksi
ruusut vanhan päätä koristavat? Nuorellehan seppel sopii,
kaunottarellehan ruusut soveltuvat, iloinenhan kukkia kantaa. Koristettu
olkoon rakastettu, olkoon morsian! Viskaa, vanhus, seppel pois!"

"Miksi kantaa Lilameha, nuori neito, suortuvillaan seppeltä, miksi
ruusut nuoren päätä koristavat? Usein kuihtuu surusta nuoren sydän,
ennenkuin seppel suortuvilla on kuihtua ehtinyt, usein itkee morsian,
ennenkuin ruusu hänen hiuksillaan on lakastunut. Kanna nöyrästi
seppeltäsi, Lilameha, elä kanna sitä niin ylpeästi päivänvalossa, että
aurinko sen polttaa!"

"Korkealla nuori neito seppeltä kantakoon. Hänen silmässään asuu tuli,
huulillansa hymy ja sydämessänsä ilo!"

"Varovasti nuori neito seppeltä kantakoon, pitkältä on hänellä surun
varalta elämää. Vanhuksen seppel ehtii tuskin enää kuihtua, ennenkuin
hänen päänsä jo multaan lasketaan. Oli Oikameonnakin kerran nuori,
koristi hänenkin päätänsä morsiusseppel ja hän luuli, ett'ei se koskaan
kuihtuisikaan. Vishtonnoh, mahtava päällikkö, oli hänen uljas sulhonsa.
Oikameonna oli Vishtonnohin silmä, oli hänen wigwaminsa valo. Vishtonnoh
oli Oikameonnalle silmää ja valoa, elämää ja ilmaa kalliimpi ja ylpeänä,
kuin Lilameha nyt, kantoi silloin Oikameonna seppeltään.

Mutta katso, päivä vaihtui yöksi. Monasti ei ollut Vishtonnoh majoja
siirtänyt, monasti ei ollut puhveli metsäseuduilta virranlaaksoon
samonnut, kun jo toinen vaimo hänen mattonsa järjesti, eikä
Oikameonnalla enään ollut tilaa Vishtonnohin wigwamissa. Näes,
Oikameonnalla ei edes ollut toivoa saada suuren hengen maassa
Vishtonnohia palvella, toinen oli häntä seuraava sinne saalisrikkaille
metsästysmaillekin.

Mutta lähestyi se aika, jolloin Vishtonnohin heimomme miesten kanssa
tuli kostaa Mustajalkain heimolle ja sentähden käski hän siirtää asunnot
lähemmäksi heidän aluettansa. Ja majat muutettiin ja soturit lähtivät ja
niiden mukana meni Vishtonnohin uusi vaimo. Mutta Oikameonnan täytyi
jäädä heikkojen luokse, lasten luokse ja Oikameonnan sydäntä poltti. Ei
ollut Oikameonna vanha, eikä pelkuri, eikä lapsi. Lilameha! Nuori oli
tosin silloin Oikameonnan pää, mutta seppeltä ei se kantaa voinut, sillä
hänen sydämensä oli iloton.

Mutta kautta korpimaan seurasi yksinäinen nainen salaa heimon jälkiä.
Hän ei peljännyt sarvillansa multaa rajusti puskevaa puhvelia, hän ei
peljännyt väijyvää pantteria, vaan hän pelkäsi Vishtonnohin vihaa, jos
tämä näkisi hänen olleen päällikön käskylle tottelemattoman. Mutta
Oikameonna ei saattanut jäädä lasten luokse. Käske vuorikaurista
pysymään alallaan, kun sen karitsan ryöstät, käske vuoripuron
pyörteeseen pudonnutta lehteä pysähtymään, käske vaimoa jäämään
paikoilleen, kun hän on miehestänsä erotettu.

Hiljaa hiipi Oikameonna yöllä Vishtonnohin majan ympärillä. Siellä
havaitsi hän haamun. Se oli päällikön nuori vaimo, joka levottomasti
tutkistellen seutua kuunteli. Hän ei ollut pettynyt. Muuan Mustajalkain
heimon soturi luikerteli heinikossa vakoilemassa. Hän huomasi nuoren
vaimon ja keihäs oli lentämäisillään hänen kädestään. Mutta silloin
sattui häneen nuoli, keihäs vaipui alas ja kosketti vain keveästi nuorta
vaimoa jalkaan.

Mistä tuli nuoli yksinäisessä yössä? Sen tiesi Oikameonna yksin. Mutta
Vishtonnohin nuori vaimo vaipui maahan. Oliko keihäs myrkytetty?

Elä kuihdu, nuori metsäkukka, syvästi surisi Vishtonnoh, kovasti kärsisi
päällikkö! Elä kuole, kaunoinen, ei Vishtonnohin pidä kärsimän.
Oikameonna taitaa auttaa.

Mutta lapsi, jonka Oikameonna eilen synnytti metsässä, ken hentoa
hoitaa, jos Oikameonna nuoren naisen haavan myrkystä kalpenee? Ken
pojalle kukkia poimii, ken häntä äidin silmillä katselee, jotta hänestä
kasvaisi suuri soturi?

Vishtonnoh on katsova häntä isän silmillä, nuori vaimo on poimiva
äidittömälle kukkia, korpi on kasvattava pienoisen sotilaaksi.

Mutta ei kuollutkaan Oikameonna, myrkky oli heikkoa, hän taintui vaan.
Hän eli kuin hiekalla taimi, kun ei sadepisaraakaan taivaasta tipahda.
Mutta Oikameonna oli voimakas, hän nosti jälleen päänsä.

Katso, Lilameha, moni talvi on sen jälkeen ketoja kuihduttanut, ja nyt
kantaa Oikameonna jälleen seppeltä, sillä nyt kukoistaa Oikameonnan
sydän jälleen. Oikameonna se nyt taaskin Vishtonnohin maissin musertaa,
hän se päällikön matot järjestää. Hänen poikansa, metsän hento
lapsukainen, nyt uljas, kaunis nuorukainen se on, joka Vishtonnohin
rinnalla taistelussa seisoo. Oikameonna se on seuraava päällikköä, kun
hän kerran lähtee suuren hengen luokse runsaille metsästysmaille
metsästämään. Oikameonna se häntä siellä saa palvella ja valita hänelle
uljaasta saaliista mehevimmät palat.

Lilameha, sä nuori, somasti lepää vanhankin suortuvilla seppel, kunhan
hänen sydämessänsä ilo kukoistaa."



SUOMIVAIMO SAIMAANNIEMELLÄ.


Kauvan, kauvan aikaa, monta sataa vuotta sitten, kun Suomi ei vielä
ollut Ruotsin vallan alle joutunut, silloin seisoi niemellä Saimaan
rannalla muhkea talo ja siellä asui vanhaan Savonkansaan kuuluva suku,
ylpeä ja mahtava. Monta ottelua olivat tämän suvun miehet kestäneet
Hämäläisiä ja Karjalaisia vastaan ja monta hävitysretkeä olivat he
tehneet aina kauvas Venäjän rajoille saakka. Mutta nyt oli toinen,
vaikeampi vihollinen noussut vastustettavaksi, nimittäin Ruotsalaiset,
nuo ylpeät, meren poikki tulleet. He taistelivat ristillä ja miekalla,
he taistelivat sanalla ja heidän valtansa alle sortuivat vähitellen
kaikki Suomen heimot. Mutta Saimaanniemen suku seisoi vielä vankkana, se
ei peljännyt miekkaa, ei sanaa, eikä ristiä.

Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Pyhä Piispa Henrik ensi kerran
Kristuksen nimeä Suomen rannoilla saarnasi, mutta vielä eli ylpeän
itsenäisenä Saimaan rannalla Saimaanniemen suku. Sinne eivät Ruotsin
kuninkaan voudit rohjenneet tulla veroa kiskomaan, sillä sinne
sellaisille asioille lähteneet olivat saaneet syytä yritystänsä
surkeasti katua, eikä kukaan uskaltanut ketään Saimaanniemen väestä
oikeuteen manata. Mutta niemen talossa istui suvun vanhin ja sääsi lakia
ja ankaraa oikeutta omaistensa kesken.

Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ja saarnasi ristin-oppia
ylpeälle väelle siellä sisällä, joka istui mies toisensa rinnalla
nuorimman pojan hääpitoja viettämässä. Ja runolaulajat lattian keskellä
lakkasivat hetkeksi laulustaan. Käsi kädessä, vaieten, kuuntelivat he ja
ihmettelivät, mitä tästä mahtoi seurata. Mutta pian alkoi toinen heistä
kajahuttaa:

      "Nytpä vanha Väinämöinen
      Tupasesta tuhman lauloi,
      Kielipalkun suohon suisti,
      Somerohon kutsuttaman."

Ja silloin kohahti suostumussohina tuvan lavitsoita pitkin. Vihoissansa
poistui ristin mies, sanoen: "Voi teitä, te pakanat! Onnettomuus on
teidät musertava ja vielä te nyt hylkäämäänne kasteen armoa kerran
kerjäätte!"

Pitkä aika oli kulunut ja Saimaanniemen suku oli viimeinkin joutunut
melkein häviöön. Taukoomattomat taistelut olivat sitä vähitellen
kuluttaneet. Siellä istui nyt takan ääressä jäljellä ainoastaan kolme
ijäkästä veljestä, kolme harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän
poikansa olivat kaatuneet, paitsi nuorin, Saivo, ja hänen kuudessa
reippaassa pojassaan yleni nyt Saimaanniemen suvun toivo.

Mutta Saivo oli lähtenyt metsään opettamaan vanhempia poikiansa
taistelemaan metsän kuningasta vastaan ja kotona takan ääressä istuivat
nyt nuo kolme hallipartaa ja Saivon vaimo, Ylpytär, nuorempain lasten
kanssa. Silloin astui taas sisälle ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin
ja lausui: "Vanhat pakanat haudan partaalla, pelastakaa sielunne
kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikaisi sielut!
Suostukaa pyhään kasteeseen ja Ristiinnaulitun merkkiin! Ettekö ole
nähneet, miten teitä kirous seuraa! Miehenne ovat kuolleet, ainoastaan
vanhuksia ja lapsia on jäljellä. Nöyrtykää Herran rankaisevan käden
alle!"

Silloin suuttuivat ukot uunin vieressä ja Ylpytär kavahti pystyyn ja
sanoi: "Laittau matkoihisi mies! Ei jauha taikasi Ylpyttären sydäntä
jauhoksi, mahtavampaa sen silloin olla pitäisi! Mene, etteivät Saivon
pienet lapset sinua pois kantaisi!" Ja ristin mies meni, mutta hänen
sanansa eivät olleet lempeyden sanoja, vaan vihan ja kirouksen.

Vielä asui hajallaan metsien syvyydessä, kankaiden ja järvien takana
miehiä, jotka eivät olleet vieraan vallan alle taipuneet. Toisinaan, kun
eivät enää muuta voineet, olivat he alistuvinaan muukalaisten ikeen
alle, mutta nousivat taas kapinaan, milloin siellä, milloin täällä.
Mutta Saivo sanoi: "Ei yksityinen helposti karhuakaan kaada, saati
sitten vihollista. Useat saattavat voittaa, missä yksityinen kaatuu." Ja
hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten huostaan ja samosi kautta
sydänmaitten ja metsien kehoittamaan kaikkia Suomen heimosta vielä
jäljellä olevia, niin Hämäläisiä, kuin Karjalaisia ja oman heimonsa
miehiä, nousemaan aseihin yhteistä vihollista vastaan.

Mutta Ruotsalaiset ottivat Saivon vangiksi, sanoivat häntä kavaltajaksi
ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti ulos vanhimman poikansa ja
sanoi: "Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, että voisit heidät
voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi
kostajaksi!"

Poika lähti. Mutta vuosi vieri, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi
toiselle pojallensa: "Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa,
jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi
pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!"

Poika lähti. Mutta vieri vuosi, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi
kolmannelle pojallensa samoin, kuin oli molemmille toisille sanonut.

Mutta vuosi kului ja tupaan astui taaskin ristin mies ja sanoi: "Nainen,
onko Herra sinua nyt kyllin koetellut? Miehesi ja molemmat vanhemmat
poikasi ovat kuolleet. Onko sydämesi nyt nöyrtynyt?"

Vaan Ylpytär vastasi: "Houkkio! Siitäkö nöyrtyisi sydämeni, että
rakkaimpani ovat miehinä eläneet ja Suomenmaan puolesta kuolleet? _Nyt_
vasta saatan ylpeillä! Ja vielä elää heidän työnsä täyttäjä."

"Niin, hän elää," ilkkui mies, "palvelijana kuninkaan hovissa, silkistä
ja kullasta kiiltävänä ritarina kuninkaan palveluksessa?"

"Valhetta puhuu viekkaan kieli," vastasi Ylpytär.

"Ell'et sanojani usko, niin katso silmilläsi. Mutta vielä sortumuksen
päivä sinullekin koittaa, ylpeä nainen," sanoi mies ja poistui.

Mutta Ylpyttären sydämessä polttivat hänen sanansa. "Onko hän, sydämeni
rakkain lapsi, tullut palvelijaksi Suomenmaan ryöstäjän, hänen, joka
surmaa Suomen sorean kielen ja kietoo kielensä kahleet yli Suomen kansan
ja Suomen sydänten? Heidän taikatemppunsa ovat rikkauksilla ja kullalla
nuorukaisen silmät sokaisseet. Olihan leipää, joskin kovempaa, Suomenkin
maassa. Voi sitä, joka kullasta ja leivästä isänmaansa myöpi! Kunnialla
ja loistollako he ovat hänen silmänsä häikäisseet! Vieraan palveluksessa
voitettu kunnia on, kuni vedessä vaahto, arvotonta kiiltoa vaan."

Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin Saimaannientä
puolustamaan ja hän sanoi: "Muistakaa sitä perintöä, jonka olette
hoidettavaksenne saaneet! Vielä ei ole valloittajan jalka
Saimaanniemelle astunut. Mahtavan ajan vaatiessa täytyy lapsenkin olla
mies."

Ja Ylpytär tekeytyi ulkonaisesti nöyräksi ja lähti ulos kansan
keskuuteen ja hän etsi poikaansa. Ja hän sai tietää tämän olevan Ruotsin
toisella rajalla taistelevain sotamiesten joukossa ja hän lähti häntä
sieltä asti etsimään.

Mutta hänen kulkiessaan joukosta toiseen poikaansa etsimään, astui taas
hänen eteensä ristin mies, se sama, joka oli häntä kotituvassa uhannut.
Ja hän sanoi: "Nainen, taivuta sydämesi nöyryyteen: talosi on poltettu,
poikasi ovat kaikki kolme sitä puolustaessaan kaatuneet, eikä koko
suvustasi ole jäljellä ketään muuta, kuin kuninkaan hovissa palveleva,
sydämensä ristin edessä nöyryyttänyt poikasi."

"Kaatuneetko ovat kaikki? Nuorinko myöskin? Elä toki vielä sula, sydän,
elkää vielä lauhtuko, jäntereet, vielä täytyy eloa jatkaa! _Yksi_ on
ehkä vielä pelastettavissa." Ja hän kiiruhti pois.

Taistelukentällä kuolleitten ja kuolevaisten keskellä tapasi Ylpytär
poikansa. Hänen hoitonsa herätti kuolemaisillaan olevan tietoonsa.

"Äitini! Sinäkö täällä?" sanoi hän. "Kiitos! Katso, kuolen nuorena,
mutta kuoloni on ihana! Kuolenhan synnyinmaan puolesta!" Ja hänen
silmänsä sulkeutuivat ja hän kuoli. Mutta Ylpytär lyyhistyi maahan.

"Haa, pettynyt raukka! Kuolit harhaluuloosi, kuolit valheen vankina. Jos
olisit kaatunut jalossa taistelussa näitä vastaan, joiden joukossa nyt
sodit, niin olisi kuolosi ollut kaunis. Kuole, Ylpytär, elämäsi on
lopussa!"

Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies. Hän näki vaivaisen
maahanvaipuneen ja hän sanoi: "Nyt, Ylpytär, olet murtunut. Tule minun
kädestäni vastaanottamaan hyvitystä!" Mutta Ylpytär sanoi: "Poistu, paha
noita, eläkä kuolemalle pyhitettyyn kajoa!"

Mutta yli kuolleitten tanteren liihoitti hiljaa hento haamu. Se oli
nuori, valkopukuinen tyttö, musta risti rinnalla. Hän oli sydämessään
ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksesta ristille
pyhitetty. Hän tuli kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä
ja rukoili hiljaisella äänellä, mutta sydämensä syvyydestä. Ja yhä
hartaammin ja hartaammin kaikui hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa
näytti itsekieltäymyksenä siihen sulautuvan ja nousevan Jumalan luokse.
Ja hän huomasi maahanvaipuneen äidin ja vuodatti hellin sanoin sydämensä
rukoukseen murtuneen puolesta. Hän rukoili lohtua ja selvyyttä sille,
joka ei vielä ollut valoa nähnyt, ja kärsivällisyyttä ja
itsensäkieltävää sydäntä.

Ja Ylpyttären sydän heltyi, hän itki.

"Kiitos sulle, oi tyttö, sä lapsi vierahan maan, kasteesta Ylpyttären
elon-iltana! Suomen vanhan kansan luo lähtee Ylpytär. Anna lempeän,
kauniin rukouksesi kaikua yli kuolevan!"



KAMTSHATKALAISEN VAIMO.


Eitel on rikas. Hän asuu puisessa talossa. Pitoja vietetään. Karhunlihaa
keitetään. Nuoret tanssivat karhuntanssia. Yhä useampia liittyy
tanssijoihin. Selkä kumarassa ja polvet koukussa matkivat he karhun
hissuttelevaa käyntiä ja kömpelöä kompuroimista. Tytöt nauravat.
Vanhukset vilkastuvat. Ukot eivät enää saata houkutusta vastustaa, hekin
yhtyvät tanssiviin. Yö on jo joutumassa, kuumuus käy tukehuttavaksi,
hylkeenrasva-lamppu savuaa, yhä innokkaampana jatkuu tanssi. Karhunliha
on keitetty. Tanssi taukoo. Eitel jakaa rasvan vierasten kesken. Liha
syödään sitten. Eitel laulaa karhun pään kunniaksi. Hän hyväilee sitä,
hän puhuu sille ystävällisiä sanoja: "Sä ihanainen, sä metsän
kultamarja! Katso, miten hyvänä sua pidämme! Mene, kerro kumppaneillesi,
sukulaisillesi, kuinka sinua rakastamme! Pyydä heitä tulemaan jurttaimme
läheisyyteen! Pyydä heitä mielellään antautumaan käsiimme! Elä suinkaan
luule meidän sinut tappaneen! Eihän toki! Kamtshatkalainen rakastaa
sinua, hän tahtoo kietoa kukkia kiharoihisi. Ei. Kasakat, muukalaiset,
jotka ovat voittamaisillaan jalansijaa joukossamme ja saamaisillaan
ylivaltaa seassamme, he ne karhun surmaavat. Heidän luokseen ei sinun
pidä suosiolla lähteä. He ne ovat, jotka pakoittavat meitä sinua
surmaamaan. He haluavat saada taljasi."

Miksi istuu nuori Reeka niin totisena? Minkätähden ei hän näytä Eitelin
laulua kuuntelevan? Mitä etsii Reekan katse? Etsiikö se ampumapilkkaa?
Ei. Silloin lähtisi hän ulos kedolle. Etsiikö se lohen välkkyviä
suomuksia? Ei. Silloin menisi hän alas rantaan. Etsiikö se tyttöä, jonka
pukua ahmantalja koristaa? Amulamela on kaunis, hän on komeasti
koristettu. Lumivalkeina välähtävät hänen päälaellaan ahmankäpälät.

Kaksi yötä kuluu. Reeka tulee Eitelin luokse. "Isäntä, olen tullut tänne
sinua palvelemaan." Naiset katsovat toisiinsa. He ottavat Amulamelan
piiriinsä. He käärivät hänet vaatteihin, niin että ainoastaan kasvot
jäävät näkyviin. "Pidä puolesi, Amulamela, olet kaunis, olet voimakas!
Ei sinua vähästä palveluksesta myödä. Ole hyvin varuillasi, elä anna
kosijan koskettaa pintaasi! Vartijoimme sinua tarkoin."

Vuosi vieri, jää suli, nurmi kasvoi ja kuihtui ja taas laskeutui nietos
maahan. Vielä palveli Reeka. Vielä ei ollut hänen onnistunut saada
tyttöön koskea. Jos vaatteiden alta näkyi vaikka vain sormenpää, olivat
naiset vartijoimassa. Jos Reeka silloin koetti lähestyä, oli kuusi kättä
häntä lyömässä, kolmekymmentä sormea häntä kynsimässä.

Reekan keihäästä kaatuu karhu, soobelin nahkoja tuo hän kimputtain.
Eitel iloitsee palvelijastaan. Eiköhän hän kohta liene palvellut
tarpeeksi, voittaaksensa itsellensä vaimon? Amulamela on voimakas,
hänestä saattaa olla paljon hyötyä. Hän jaksaa kantaa polttopuita ja
vettä piankaan väsymättä. Hän osaa löytää metsähiiren pesän ja tuoda
sieltä juuria talveksi. Miksipä antaisi Eitel hänet vieraalle miehelle
ilman riittävää korvausta? Harjoitettuasi hyvää koiraa reippaasti rekeä
vetämään, et sitä muukalaiselle lahjaksi anna.

Eitel aikoo lähteä metsään saaliinnoudantaan. Reen edessä on valjaissa
viisi virkkua koiraa. Ne ulvovat. Amulamela jakaa niille rannalla
löytämänsä kalan. Ne haukkuvat vihaisesti, mutta nuoren neidon nähtyänsä
ne vaikenevat. Ynseät, kesyttömät kaikille muille, ovat ne kuitenkin
Amulamelalle sävyisät.

Iloisesti hyppää hän rekeen. Koirat riuhtaisevat itsensä irti. Ei ehdi
Amulamela edes tarttua ohjaustankoon, ennenkuin ne jo hyökkäävät
jyrkännettä alas. Silmänräpäyksessä on reki lentänyt nurin ja tytön pää
sattunut kiveen. Reekalla on sukset jalassa, hän on jo tytön vieressä.
Hän avaa tämän turkin, kiertää käsivartensa hänen kaulaansa ja kantaa
tainnoksiin vaipuneen sisälle.

Reeka on koskettanut Amulamelan ihoa. Hän on voittanut tytön. Häät
juodaan.

Taas on nurmi kasvanut ja kuihtunut, taas on jää ja lumi kerran
verhonnut meret ja maat ja taas on nyt hanki sulanut. Amulamelan
käsivarrella lepää lapsi. Hän laulaa lapselle: "Nuku makeasti, nuku
herttaisesti! Tosin istuu Balakitg pilvissä ja pudistaa pitkiä
kiharoitansa, jotta myrsky puissa pauhaa, mutta lapsi lepää äidin
sylissä, eikä tarvitse tuulta peljätä. Ei, ei! Kohta tyyntyy tuuli ja
puut seisovat liikkumattomina, sillä Balakitg väsyy kiharainsa
heiluttamiseen. Pian odottaa Savina niin iloisena, niin iloisena,
miestänsä kotiin. Hän koristaa hiuksiansa kukilla, niin punaisilla.
Siitä taivas illanruskossa hohtaa. Nuku, nuku, pienoinen! Balakitg
tulee, hän tulee tänä iltana kotiin. Savina riemastuu ja kirkas ja
kaunis on ilma koko huomispäivän ja lapsi saa leikkiä nurmella."

Reeka ottaa keihäänsä seinältä ja sanoo: "Tummen tytär on sorea."

"Niin on," vastaa Amulamela.

"Sanotaan olevan väärin ottaa kaksi vaimoa, moni on kuitenkin niin
tehnyt," sanoo Reeka ikäänkuin itseksensä.

Amulamela laulaa yhä lapselle: "Mutta, ell'ei Balakitg tule illaksi
kotiin, odottaa Savina koko yön ja itkee, itkee koko päivän ja rankat
sadekuurot virtaavat Savinan kyyneleistä maahan."

Kauvan aikaa seisoi Reeka ääneti punniten keihästä kädessään. Viimein
sanoi hän: "Tahdon palvella Shahin, Tummen tyttären, tähden."

Kalpeaksi, kuin vastasatanut lumi, kävi Amulamelan poski. Hän ei
virkkanut mitään.

"Huomenna lähden sinne."

Amulamela oli vaiti. Hänen kätensä yhä hoitivat lasta. Mutta yhä
värittömämmäksi vaaleni hän. Hänen silmänsä näyttivät sammuneen.

Reeka lähti. Kun aurinko vaipui mereen ja Savinan ruusut taivaankannella
heloittivat, palasi hän. Mutta Amulamela ei ruusuja nähnyt. Hän istui
yhä vielä hievahtamatta paikallaan. Reeka astui sisälle. Amulamela nousi
kantamaan sisälle puita ja vettä ja suorittamaan ilta-askareensa.

Aamu valkeni. Reeka nousi. Hän pukeutui poislähtöä varten. Amulamela
astui hänen luoksensa. "Kiitos, Reeka! Olet ollut mulle hyvä,
ystävällisempi, kuin kukaan muu naistansa kohtaan. Et ole minua
halveksinut, vaikka olen ollut vaimosi vaan, niin, oletpa toisinaan
suonut minun istua vieressäsikin karhuntaljalla. Voisit, kuten niin moni
muu, ottaa vaimosi mukaasi toimittamaan palveluksen raskaimmat työt.
Olet hyvä, Reeka, kiitos! Niin onnellinen, kuin minä, ei ole vielä
ainoakaan nainen ollut."

Reeka lähti.

Ei ollut kuu monasti valoansa vaihtanut, kun Amulamelan nähtiin
lähestyvän Tummen kesä-asuntoa. Reeka oli juuri käynyt vuorilla jäätä
noutamassa, nyt seisoi hän polttopuita pilkkomassa.

"Reeka, lapsi nukkuu. Se ei enää heräjä."

Reeka iski muutamia kertoja peräkkäin kiivaasti jo halkaistuun puuhun.
Kotvasen kuluttua sanoi Amulamela: "Palvelus-aikasi on pitkä. Shahi on
kaunis, hänen isänsä on rikas. Raskaaksi käy Reekalle pitkä palvelus,
Amulamelan helma on tyhjä, lapsi ei häntä kaipaa."

Vielä ei ole vuosi umpeen kulunut ja jo juodaan Reekan ja Shahin häitä.
Eikö Tumme tyttärestään pitempää palvelus-aikaa vaatinut? Niinkö
vähä-arvoinen hän oli? Ei. Mutta Tumme ei voinut pitkää palvelusaikaa
vaatia, sillä häntä oli palvellut kaksi. Amulamela oli Reekan kanssa
palvellut Shahin tähden.



HILDRED.


"Laulujen Klenmor, laula, anna soida sävelten harpunkieliltä! Viritä
virsi sankaritöistä, sodan verisestä, huumaavasta leikistä! Anna soiton
kajahtaa, "kuin kilvillä kalvankalske"; mutta laula myöskin kauneuden
kiitosta, anna lauhtua laulun, kuin lauhtun illan lempeä kaiku tyyneyden
Loch Lomondin vesillä vallitessa, kun miekanmittelön melskekin hempeänä
ja hyväillen Ben Lomondin kalliolta kajahtaa, kuin loiskina lempeän
laineen."

Mielihyvällä kosketti päällikön puhuessa Klenmor harpun kieliä ja
vuorivirran lailla kohisivat kuohuvana koskena sävelet. Mutta nopeasti
nousi pystyyn mies päällikön vierestä, jossa oli istunut paljon ylempänä
vasalleja, vieläkin ylempänä palvelijoita pöydän alapäässä. Se oli
Dougal, Hildredin kasvatti-isä, tulevaisien-tietäjä. Esiin astui hän
laulajan luo, tempasi huotrasta tikarinsa ja sivalsi sillä kielet
poikki, jotta ne katkenneina kimakasti valittaen hajalleen kimposivat.
Kuin yön pilvistä salama, sinkosi katse päällikön silmästä. "Dougal,
entinen urostyö kuluu, riitä ei kilveksi hetken pahalleteolle. --
Tuokion säilä helposti tulevaisuussilmän sammuttaa. Mene!"

Korkealle kohotti Dougal harmaan päänsä ja sanoi: "Ei koskaan pidä
Eakinin tytär kuulla laulua, jossa ylistetään sen kauneutta, joka hänen
jälkeensä kerran on istuva Korallin' rinnalla päällikön puolison
paikalla. Korallin' kalpa vanhan Dougalin lävistäköön, hän taitaa kyllä
kuolla."

Tuokion seisoi hän paikoillaan ja poistui sitten verkalleen salista.

Kalpeana ja jäykkänä kuin kuvapatsas istui ylpeä Hildred, Korallin'
puoliso, sysimustat silmät vaan leimusivat.

Mutta päällikkö itse istautui jälleen, tarttui viiniä kukkurallaan
olevaan hopeamaljaan ja tyhjensi sen kiivaasti yhdessä henkäyksessä,
täytti sen uudelleen ja ojensi sen laulajalle sanoen: "Juo, Klenmor,
juo! Anna viinin virittää laulun tulta! Kätke malja, lohduttakoon sen
hopea sinua kielten hopean kadottamisesta!"

Laulajan synkkä katse kirkastui, mutta laulua isännän antelijaisuuden
kiitokseksi ei hän laulajan tavoin voinut virittää, sillä katkenneet
olivat kantelon kielet. Ja nyt nousi Korallin ja sanoi: "Ylös, nuolet ja
jouset! Rientäkäämme! Joka ampuu tuon patsaaseen kiinnitetyn kilven
puhki, saa mainion jahtitorven palkakseen."

Pystyyn karkasivat kaikki miehet ja tempasivat aseensa. Korallin'
katseesta peljästyneenä oli nuori Eedit ikäänkuin suojaa etsien
painautunut aivan likelle Hildrediä. Saksilaistyttö ei vielä ymmärtänyt
ylänkömaan kieltä. Hän oli ainoastaan nähnyt, vaan ei käsittänyt, mitä
vasta oli tapahtunut. Nyt katsoi hän ylös Hildrediin, mutta nähdessään
tämän jäykästi häntä silmäilevän, väistyi hän, mieli synkkänä tietämättä
oikeastaan miksi, kauvemmaksi hänestä ja koetti kiinnittää huomiotaan
miesten sotaleikkeihin.

Vielä kauvan istui Hildred kalpeana, kuvapatsaantapaisena, mutta viimein
virkkoi hän kolkosti: "Haa, tiesin sen jo kauvan sitten, tunsin sen niin
olevan, vaikka en tahtonut sisällistä ääntä uskoa! Mutta tietäjän
sanoissa kuvastuu tulevaisuus. Hänen silmänsä näkee vielä
kasvattityttären kunnia-istuimella Korallin' rinnalla; mutta sisäinen
silmä näkee siinä jo saksilaisten tytön. Haa, minun täytyy saada apua!"

Vielä säteilee valossa Ben Lomondin huippu, laaksossa vallitsee yö. Yli
Loch Lomondin pinnan pauhaa mylvivä myrsky ja viskaa vaahtopäitä kohti
jyrkkänä vedestä kohoavaa, autiota kalliota. Ei, ei autiota,
kallionlouhikossa asuu siellä Norna vanhus, veden ja tulen ja ilman
mahtava valtijatar.

Yksinäinen venonen taistelee järven vihaisia vaahtoharjoja vastaan. Ken
on se uskalijas, joka ei myrskyä ja yötä pelkää? Päällikön vaimo, hänkö
se on, joka tukka liehuvana tuulessa ja vaatteet vihurin vallassa
taistelee vastaan myrskyä ja sadetta, joka nyt alkaa virrata alas?

"Norna avaa, avaa Hildredille, päällikön vaimolle!"

Kuorimattomista hirsistä veistetty ovi työnnettiin syrjään ja ulos
luolan ulkoholviin astui Norna. Räiskyvä soihtu hänen kädessään paloi
kirkkaasti ja singahutti säkeniä laajalle ympäröivään yöhön, joka nyt
vaippana laskeusi yli tienoon. Kelohonka Ben Lomondin kukkulalla
häämöitti vaan hämärästi enää vasten pilvistä taivasta. Mutta kirkkaasti
valaisi soihtu Nornan kookasta vartta hänen siinä seisoessaan ja
kädenviittauksella tervehtiessään heimonsa päällikön puolisoa ja
pyytäessään häntä käymään sisälle.

Hildred astui sisälle. Vesi virtasi hänen hiuksistaan ja vaatteistaan.
Hän ei sitä huomannut.

"Norna, sinä olet mahtava. Päällikkösi vaimo rukoilee sinulta apua."

Norna hymyili omituisen hurjasti.

"Rakastiko Korallin' vaimo sadetta ja myrskyä, koska ei liikkeelle
lähtiessään käskenyt niitä tyyntymään?"

"Myrskyä, sadetta? Vähät niistä! Aseta myrsky ihmisrinnassa, Norna! Se
se taitoa kysyy!"

"Onhan Hildred ylpeä. Eikö hän kykene asettamaan myrskyä niin pienessä
lammikossa, kuin on ihmissydämen veri? Mitä Hildred Nornalta pyytää?"

"Norna, kuule minua! Eräs heimomme lapsi, Korallin' sukulaisia, meni
naimisiin alamaan pojan, Saksilaisen kanssa ja muutti puolisonsa kera
tämän kotiin, jossa hän myös synnytti lapsen. Joku aika sitten kuolivat
isä ja äiti ja Korallin otti huostaansa turvattoman tytön, jonka
suonissa heimon veri virtaa. Korallin toi tytön taloonsa ja siitä saakka
on tämä siellä oleskellut. Alamaan tytön kultakutrit, hänen
mairittelunsa ja kuutamosilmänsä ovat Korallin' lumonneet. Saksilaisten
hento tyttö, joka ei taida muuta, kuin kamarissa neulan kanssa leikkiä,
on voimakkaan velhonnut. Norna on mahtava, sinä hallitset luonnonvoimia.
Poista Korallinia kiehtova lumous, karkoita saksilaistyttö!"

"Onko Hildred miehensä sydäntä tutkinut?"

"Kauvan olen mielistelevän, hennon tytön liehakoimista peljännyt. Tänään
sain varmuuden. Dougal, tulevaisien-tietäjä, on nähnyt hänet Korallin'
vaimona."

"Eikö Hildred ole kuolevainen?"

"Olen, kuolevainen olen, niin, ja jäljestäni on ehkä toinen tuleva
Korallin' vaimoksi. Toinen on omistava hänen sydämensä, toinen on tuleva
hänen lastensa äidiksi. Hän on unhoittava Hildredin ja toinen on jakava
hänen kunniansa ja istuva hänen rinnallansa. Haa, ja Eakin, poikani,
pienoiseni, hän joutuu äidittömäksi ja emintimän silmä on kadehtien
katseleva Korallin' esikoista! Mutta, vaikka niinkin kävisi, kunhan ei
siksi tule tämä Eedit, tämä saksilaisnukke, tämä heikko korsi, joka jo
miekan-helähdyksen kuultuansa katkeaa! Ylänkömaan päällikön puoliso ei
saa olla heikko, hänen tulee sietää aseenkalskeen kuulemista, eikä pidä
verenvuodatusta peljätä. Aurinko ei saa vuoteessa tavata häntä, suuren
talon hoitajata, satojen muonanjakajata. Saksilaisten tyttö lepää
hemmoteltuna patjoillansa ja palvelijattaret hävittävät kokoamani
runsaat varastot. Loppuiko konsa tartanikangas Hildredin kammioista,
vaikka miehistä viisikymmentä olisi pukuja tarvinnut? Saksilaisten tyttö
on kehräämisen asemesta oppinut kirjasta lukemaan, kankaankudonnan
sijasta kynällä kirjoittamaan. Norna, neuvo minua poistamaan Korallinia
kietova lumous!"

"Huomenna tulee Norna päällikön taloon."

Norna viskasi muutamia luolan kolkassa hehkuvia kekäleitä kokoon ja
heitti niille lisää risuja, jotka leimahtivat tuleen. Savu tuprusi
luolan holvikattoa kohden ja katosi näkymättömistä raoista ulko-ilmaan.

"Tuli on lämmin Nornan luolassa, kuin päällikönkin salissa. Elä lähde
vielä, kuule myrskyä, kuule sadetta! Norna ei niitä pelkää; hän asuu
sateessa, häntä kantaa myrsky. Mutta nämä vallat eivät maan valtijaita
kumarra. Elä vielä lähde, poski on kalvas, käsi vapisee."

"Huomenna," virkkoi Hildred, vastaamatta Nornan kutsuun.

"Huomenna, vaikka tuuli, aalto ja pilvet sitä vastaan asettuisivat!"

Ja Norna tuli, mutta kuumeessa ja houreissa makasi Hildred. Hän sanoi:
"Norna, kohta kuolen, sitä mylvi mulle myrsky, sitä sohisi mulle sade
tunkeutuessaan lävitseni ja hyydyttäessään vereni jääksi, sitä aallot
vaahdoten venheen laitaan kohisivat. Minun täytyy kuolla, mutta hänen
täytyy minua seurata, hänen täytyy myöskin kuolla. Anna mulle tuo
tikari, sukkelaan! Hänen täytyy kuolla!"

Kiivaasti tempasi Hildred tikarin, mutta viskasi sen sitten kauvas
luotansa: "Ei, ei sentään kuolla! Hän on niin hento. En tahdo heikkoa
sortaa. Eläköön hän, kunhan ei tavota sitä, mikä on minun, minun
ijankaikkisuudessakin! Poistakoon hän lumouksen, johon hän Korallin'
kietoo."

Kotvasen lepäsi Hildred ääneti, mutta puhui sitten taas matalalla,
hillityllä äänellä: "Norna, minun täytyy kuolla, mutta en sitä voi,
ell'en tiedä, ett'ei tämä saksilaistyttö milloinkaan tule Korallin'
vaimoksi, ei milloinkaan lapseni äidiksi!"

Pystyyn kohosi Hildredin kalpea, tuijottava haamu ja sanoi kumeasti:
"Jos Eedit tulee Korallin' vaimoksi, niin täytyy minun kostaa.
Sielussani palaa tuli, se on vihan liekki, se ei sammua saata. Valtasi
nimessä, Norna, tulta ja vettä vallitsevain voimain nimessä manaan
sinua: anna mulle koston keinoja!"

Ikäänkuin manauksen masentamalla vaipui Norna vavisten kokoon. Hän
vastasi ankaralla ponnistuksella: "Haa, minun täytyy totella, kuoleva
hallitsee minut, ei ihminen enää, eikä vielä henki!"

"Kiiruhda, Norna, kohta on liian myöhäistä! Mitä saa aikaan kuolleen
viha, joka vielä haudassakin elää?"

Pystyyn nousi Norna, kalpeana, kuin kuollut. Hänen silmänsä tuijottivat,
hiukset näyttivät nousevan pystyyn ja käsi ojennettuna seisoi hän puhuen
ikäänkuin pelokkaasti, kuin hänen olisi ollut pakko lausua sanat:
"Eeditin tultua Korallin' vaimoksi on hän kolme kertaa vallassasi,
silmänräpäyksen joka kerralla. Kerran joka kevät, päivän valjetessa kuun
juuri täydeksi tultua, päivän ja yön tasaannuttua keväällä. Jos sulle
onnistuu sillä hetkellä tavata hänet nukkumassa, on hän vallassasi.
Mutta hengen lakeja ei kukaan rankaisematta riko. Ell'ei teko silloin
ole suoritettu, niin ei sulla enään ole pelastusta sammumattoman vihan
kuluttavasta tulesta. Hildred, Hildred, valitse rakkaus, elä vihaa
valitse! Se kalvaa, se polttaa ijankaikkisesti! Anna vihan sammua
rakkauteen!"

Valitushuutoja kaikuu yli Loch Lomondin vesien. Itkua ja?? parkumisen
kaiku kajahtaa Ben Lomondin rotkoista. Minkätähden itkevät heimon vanhat
vaimot, minkätähden valitushuutoja kajahtaa? Korallin' ylpeä puoliso on
kuollut, häntä vielä kerran kunnioitetaan, ennenkuin ruumiinsa multaan
kätketään. Valvojaisia vietetään, itkijät siellä kuolonvalitusta
itkevät.

       *       *       *       *       *

Kauvan laulavat runoniekat laulua Hildred ylpeästä ja Eedit soreasta. Ja
ylänkömaan tytöt laulavat laulua siitä, kuinka rakkaus kuitenkin vihan
voittaa.

Runoilijat laulavat ja ylänkömaan immet laulavat, ett'ei Hildred ylpeä
saanut rauhaa haudassansa. Viha pakoitti häntä harhailemaan, kuin
tuulessa syksyinen pilvi.

"Ensimmäisenä vuonna," niin laulavat he, "kuun ensi kerran täydeksi
tultua, koittehen ensi säteen taivaanrannalla kimmeltäessä, tapasi
Hildredin harhaileva henki Eeditin työssä ahkerain neitojensa etupäässä
ja kahta vertaa suurempi viha sydämessä riensi hän pois harhailemaan
vielä vuoden."

"Toisena vuonna," niin laulavat he, "samalla hetkellä tapasi Hildred
Korallin' nuoren vaimon rukoilemassa nukkuvan puolisonsa vuoteen ääressä
ja kahta katkeramman vihan vallassa täytyi hänen taas rientää pois
harhailemaan."

"Ja kolmannen vuoden hetki tuli," niin laulavat he vielä, "ja hurjassa
myrskynpyörteessä tuli Hildredin ajelehtiva henki tempaamaan nyt
nukkuvan Eeditin. Mutta nuoren emintimän käsivarrella, kiharapää
nojallaan hänen rintaansa, uinuu pieni poika, Hildredin lapsi. Ensi
kerran on kuumeessa hehkunut poika saanut hetken levon, ensi kerran ovat
Eeditin silmät uupumuksesta ummistuneet, hänen monta päivää ja yötä
valvottuansa ja vaalittuansa sylissänsä vaikeroivaa lasta."

"Yhä tyynemmäksi lauhtuu myrsky," niin laulavat runoniekat, niin
laulavat tytöt, "yhä kirkkaammaksi selkenee taivas, itä koristeleiksen
hehkuvilla ruusuilla, päivän silmä säteilee yli maailman ja iloisena
aukaisee nuori Eedit silmänsä, sillä niin herttaisen tyynesti nukkuu
pienoinen hänen povellaan."

"Eikä enää," niin lauletaan riemuisin sävelin, "ei enää levotonna
harhaile Hildredin henki, sillä haudan toisella puolellakin elää tosin
viha, mutta vihaa voimakkaampi on rakkaus ja Hildredin viha sammui
rakkauteen."



ODALISKI.


Vuorten välkkyvänvalkoiset lumihuiput hehkuvat tulipunaisessa hohteessa.
Mahtavina, juhlallisina seisovat nuo kahden maan-osan väliset vartijat.
Mutta vuorten rinteillä kasvaa vapaissa ryhmissä kukoistaen keltaisia
atsaleoja, sinipunervia alppiruusuja ja punaisia kurjenpolvia. Ei
hentoina, kuin akkunassa riutuvat ruukkukasvit, ei, nämä kasvavat
taivasalla, siksi kukoistavat ne niin runsaasti ja ihanasti.

Miksi kajahtaa aseidenkalske kautta tienoon? Taisteleeko Kaukaasian
poika mahtavaa vihollistansa, kotkaa, vastaan? Ei, tänään ei
Kaukaasialainen taistele, hän vaan leikkii sotaa. Nuoret miehet, urheat
ja uljaat, kiitävät salamoina vikkelillä ratsuillansa. Kuule kuinka
kalvat helähtäen vastakkain kalskaavat! Leikki käy vilkkaammaksi. Tuossa
ottelee kaksi. Toisella on pitkäkarvaista lakkia peittävä käärinliina
sidottu vyötäreelle. Hän heittää sen yltään, hän viskaa pois suojelevan
"burkansa," ne kun estävät hänen liikkeitänsä. Nyt on molemmalla
taistelijalla ainoastaan ruumiinmukaiset takkinsa. Patruuni-taskut
rinnalla kiiltävät kullasta ja sametista. Mutta vielä ovat koskematta
kiväärit, nyt vaan miekkoja mitellään. Nyt taas rientävät kaikki samaa
päämäärää kohden. Heittokeihäät suhahtavat, miekat kilahtavat ja
helskähtävät. Tuuliko se akanoita hajoittaen tohahti yli kedon, vai
miehetkö ne tulisilla ratsuillansa poies karahuttivat? -- Tyhjää on
kaikki.

Myrskyten, pauhaten kiitävät taas kaikki kokoon. Soinnukkaita huutoja
kaikuu. Laukauksia pamahtaa. Ratsastajat riippuvat äärimmäisestä
varppaankärjestään jalustimessa. Taaksepäin, sivulta, hevosen alta,
tuhannessa eri asennossa laukaisevat he pyssynsä, mutta Tsherkessin
kuula ei määrästään eksy, kaikki kuulat osuvat samaan pilkkaan ja
taaskin miekat vilkkaassa hyörinässä heläjävät ja korskuvat hevoset
juoksevat vapaina ympäri, sillä melkein yhtä nopsajalkaisina, kuin
hevoset, taistelevat miehet nyt jalan toisiansa vastaan ja ajavat
toisiansa takaa.

Miksi leikkii Kaukaasialainen verisiä leikkejä? Mitä tahtovat nämä
miehekkään ihanat sotilaat, ylpeät, kuni Kaukaasian vuoret? He tahtovat
elää, he tahtovat kuolla jalon päämäärän puolesta, he tahtovat elää, he
tahtovat kuolla synnyinmaallensa!

Puron partaalla laaksossa on maja. Se on ulkonäöltään halpa. Ken siinä
asuu?

Keskellä majan lattiaa seisoo Vaali. Hänet huomattuasi näyttää sinusta
maja kullasta ja jalokivistä säteilevän ja tuoksuvan tuntuvat siellä
Persian ruusut. Oletko nähnyt päivän ensi säteestä punastuvaa lunta
vuoren huipulla? Se ei ole niin puhdasta, kuin Vaalin otsa. Oletko
nähnyt täyteläisintä ruusua? Se on halpa hänen poskiinsa verrattuna.
Oletko puoleksi pilven peitosta leimahtavaa salamaa nähnyt? Se on
himmeä, rinnalla sen tulen, jota Vaalin silmiä varjostavat sysimustat
silmäripset verhoavat.

"Vaali, kukkaseni, armaani, elä anna noiden hurjain äänten rauhaasi
häiritä! Katso, kuinka houkuttelevasti vuoteesi sua kutsuu! Olen patjoja
pöyhöttänyt. Tai kenties tahtoo kyyhkyni hiukan syödä? Kas tässä! Tosin
pitäisi sinun saada hienointa ja parhainta, mitä maassa on, mutta tänään
mulla ei ole sulle parempaa antaa. Maista nyt sentään vähän! Varro,
varro, vieno karitsani! Niin, niin! Tultuasi ylhäisen ja rikkaan Pashan
haaremiin pääset paremmille päiville? Ken tietää, ehkäpä ostaa sinut
itse Padishah!"

"Äitini, en saata nukkua. En jaksa syödä. Mitä ulkona kajahtaa?"

"Voi, kulta-omenaiseni! Miehethän siellä leikkivät sotasilla. Ei se
semmoinen naisiin kuulu. Elä siitä välitä. Hopeapilveni, kultainen
täysikuuni, syö tämä kaunis hedelmä! Laskeudu levolle! Näes, kerron
sulle jotakin. Muutaman aurinkokauden kuluessa saapuu se mies, joka on
sinut loistoon ja kunniaan vievä. Et saa onnesi löydäntään lähtiessä
olla kalpea ja laiha. No, lapseni, elä näytä itkunhaluiselta. Miksi
kaihoaisit köyhää kotiasi, sinä, joka lähdet sulaan tanssiin ja riemuun,
loistoon ja komeuteen?"

Vaali kietoi hyväillen käsivartensa vanhan äitinsä kaulaan ja sanoi:
"Äiti, sano, onko tuo kaikki sitten niin suuri onni?"

Vanhus pudotti hämmästyksissään maljan kädestään. "Vaali, sydänkäpyni,
Allah sinua varjelkoon, mikä sitten olisi onnea? Katso täällä raatavaa,
vanhaa, köyhää äitiäsi, isääsi, jonka täytyy tehdä työtä, veljeäsi, joka
lähtee sotaan ja kenties kuolee siellä, -- ja sinua! Sinun ei täällä
köyhässä kodissammekaan tarvitse muuta tehdä, kuin nukkua ja viettää
hyviä päiviä. Katso, eikö vyö sulavasti kierrä solakkaa varttasi, jota
saa käsiinsä mahtumaan? Etkö ole hieno ja pehmyt, kuni kuohkein untuva?
Etkö ole kaunis, kuin täysikuu, oi lapseni, silmäteräni? Kuinka saatat
epäillä onnelliseksi tulemistasi? Saattaako vähävarainen mies sinut
ostaa? Ei, kuningatar sinusta tulee siinä haaremissa, jonne joudut!
Luuletko vanhan äitisi voivan sinusta maksettavien rahojen tähden kestää
surua sinun, kultasilmänsä, kadottamisesta? Ei koskaan, ell'ei sinua
odottaisi sellainen onni! Mutta sieluani painostaa kuitenkin se, että
sinun on matkustaminen niin myöhään syksyllä."

"Äiti, muistatko taistelussa vangiksi joutunutta nuorukaista, joka
sitten vaihdettiin täältä pois? Hän oli kotoisin kaukaa täältä, hyvin
kaukaa, maasta, josta en ole koskaan kuullut puhuttavankaan, maasta,
jossa suurimpana osana vuotta on talvi ja ainoastaan vähän aikaa vihanta
maa, jossa kansa on niin köyhää, että se joskus syö puitten kuorta ja
jossa ihmiset iloitsevat, kun saavat huoneissa viihtymään pieniä vesoja
niistä kasveista, jotka täällä kaikissa rotkoissa kukoistavat. Ja
kuitenkin tuntui hän halveksivan sellaista elämää, kuin nyt kuvailet."

"Voi, ymmärtämätön lapsi! Hänhän oli uskoton, koiransikiö. Enkä edes
kieltänyt sinua istumasta illoin kaivolla kuuntelemassa hänen puhettansa
ja kertomuksiansa lapsille! Enkä estänyt häntä opettamasta sinua
paperille kirjoittamaan! Siitä on nyt jo kulunut kolme vuotta ja nyt
olet neljäntoista-vuotias ja aika-ihminen. Pitäisi sinun toki jo
ymmärtää, ett'ei uskottoman sanoja pidä ajatella! Käy nyt vaan levolle
ja nuku. Nuoren tytön ei pitäisi koskaan ajatella muuta, kuin olla
kaunis."

Vinkuen pauhasi myrsky yli Mustanmeren aaltojen. Kiehuva, kuohuva vesi
kohoaa vuoriksi, harjat hajoavat ryöppyäväksi vaahdoksi. Kaarnanpalasena
kieppuu meren raivoa vastaan taisteleva pieni, turvaton alus. Eikö
laivassa sitten olekkaan ketään elävää ihmistä? Mikä lasti se niin
arvoton on, että sitä talvimyrskyjen raivotessa ja usvien vesillä
liikkuessa uskaltaa panna Mustanmeren aalloille alttiiksi?

Laivan lastina on ruusuja.

Ihania ruusuja. Kaksikymmentä-kahdeksan Georgian ja Tsherkassian
kauniinta ruusua. Purppuraruusuja vasta, mutta nyt Damaskon valkoruusun
kaltaisia, jonka lehtien lomassa näyttää viipyvän vain aamuruskon vieno
heijastus.

Mutta mies, ruusujen omistaja, hän ei ole kalpea kuin elämä, hän on
kalpea, kuin kuolema. Yhteenpuristettujen huulten välistä tunkee kirous.
Hänen omaisuuttansa uhkaa tässä perikato.

Yksinään aavalla merellä taistelee pieni Kaiki myrskyä vastaan. Ei
mikään purjehtija uskalla tähän vuodenaikaan liikkeelle lähteä. Mutta
juuri sentähden on pieni alus matkalla, sillä nyt ovat satamassa
venäläiset risteilijälaivatkin, jotka muuten ajavat takaa joka ainoata
yli aaltojen kiitävää, ihmislastilla lastattua purtta. Sentähden täytyy
panna kauniit ruusut Mustanmeren talvimyrskyille alttiiksi. -- Jos moni
hukkuu, maksetaan jälellejääneistä sitä enemmän. Mitäpä siitä, että
kaikkein täytyy matkasta kärsiä! Voittavathan jälellejääneet loistoisan
elämän, elämän sellaisen, jota heitä lapsuudesta asti on opetettu
pitämään naisen suurimpana onnena!

Mutta kas! Taivaanrannalta sukeltaa esiin purje. Se piiloutuu jälleen
aaltojen taakse, se sukeltaa uudelleen esiin, se näkyy selvemmin, vaikka
vielä talvisumujen verhoamana. Se lähestyy, se lentää myrskyn siivillä,
se pääsee yhä lähemmäksi. Kaiki levittää kaikki purjeensa. Vesi kokassa
kohisee. Aalto toisensa jälkeen roiskahtaa yli kannen. Etäinen
risteilijä taistelee, kuin vesilintu, vaahtopäitä vastaan. Tuuli tarttuu
rajusti purjeisiin. Eteenpäin, eteenpäin, hurjassa kilvassa! Yhä
lähemmäksi Kaikia pääsee vainooja. Jo saattaa erottaa mastonhuipussa
liehuvan lipun värit, jo näkyvät sen keulassa kanuuna-aukot. Hurjana
raivosta riehuu Ibrahim, luopio, nuorten ruusujen omistaja. Hän syytää
laivurille ja merimiehille haukkumasanoja, hän herjaa, hän kiroo.

Mutta lähemmäksi, yhä lähemmäksi tulee takaa-ajaja.

Kotvasen seisoo Ibrahim liikkumatta, vaiti, yön synkeys silmissään.
Äkkiä karkaa hän pystyyn. "Paholainen, et ainakaan ole häviöstäni
hyötyvä!" Hän laskeutuu alas siihen huoneeseen, missä nuoret immet
vavisten ovat painautuneet toistensa likelle, tietämättä oikeastaan mitä
ulkona tapahtuu.

"Ihanat immet, minne matkustamme, sen tiedätte kaikki. Tiedätte, mikä
teitä Stambulissa odottaa. Oletteko kuulleet "Tuhannen ja yhden yön"
satuja, oletteko kuulleet puhuttavan siitä suloisesta elämästä" jota
kaunotar mahtavan miehen haaremissa viettää, elämästä, joka on kudos
huveista, tanssista, koristeista ja jalokivistä? Jos valtijatar haluaa
nukkua, löyhyttävät orjattaret viileyttä hänen kasvoillensa; jos hän
haluaa iloita, toimeenpannaan hänen viittauksestaan ihanimmat tanssit;
jos hän tahtoo koristellaida, sanoo hän vaan sanasen ja koristeita,
helmiä ja kalliita kiviä kootaan hänen ympärilleen ja käytettävinään
ovat Intian hienoimmat tuoksut. Kylvyssä nuorten, kaunisten neitosten
parissa kuluttaa hän leikiten päivänsä. Tuoksuvain ruusupensasten
keskellä, suihkukaivojen säteiden ympäröimänä nauttii armas illan
ihanuutta ja lymyssä-olevain laulajatarten sulosävelet kilvan
satakielten laulun kanssa houkuttelevat herttaista unta tämän
paratiisin-yrttitarhan valtijattarelle hänen levätessään uhkuvilla
nurmilavitsoilla hiljaa sohisevan vesi-altaan vierellä. Ei mikään työ
hänen kuultavia, _henna_värisiä sormenpäitänsä tahraa. Ainoastaan
silkkiä, kultaa ja helmiä on hänellä tarjolla, jos hän joskus tahtoisi
kirjailla kukan tai koristeen. Kauneuden kaikkivallalla hallitsee hän
läheistöänsä ja hänen herransa, ylpeä Pashakin, on hänen nöyrin orjansa.
Kas sellaiseen loistoon olen tahtonut teidät viedä, tiedättekö sen?"

Monet kasvot sävähtivät äkkiä punaisiksi, mustat silmät säteilivät
silkkisten silmäripsien alta. Useimpain katseet osottivat, että
hurmaavan ihanaksi oli itämaitten tyttärille kuvattu naisen elanto
komeassa Stambulissa. Ainoastaan Vaali loi katseensa alas ja huokasi
syvään.

"No niin," jatkoi Ibrahim, "neito raukat, jylhäin vuorten herttaiset
kukkaset, jotka olen tahtonut ihaniin puutarhoihin siirtää, seuratkaa
minua!"

Koko neitoparven seuraamana kiiruhti Ibrahim kannelle. "Katsokaa tuonne!
Tiedättekö mikä tuo laiva on? Katsokaa, kuinka likelle se jo on päässyt!
Se on venäläinen sotalaiva, joka lähestyy riistääkseen teidät käsistäni,
temmatakseen teidät kaikesta teitä odottavasta onnesta. Saattaisitte
epäillä sanojani, mutta olette kuulleet isänne, äitinne ja veljenne
sanovan samaa. Tiedätte moskovalaisten risteilijäin vaanivan
siepataksensa pois Stambulin loistoon kuljetettavia neitoja. Haa!
Katsokaa! He tulevat yhä lähemmäksi! Ei aikaakaan, niin nämä
koirainsikiöt tarttuvat teihin saastaisilla kourillansa ja raastavat
hunnut silmiltänne. He vievät teidät omaan maahansa ja sen sijaan, että
olisitte tulleet valtijattariksi mahtavain Pashain luona, annetaan
teidät mustille, saastaisille kasakoille orjiksi. Tanssin ja soiton
sijasta pakoitetaan teitä raskaaseen työhön, jossa huvina on
piiskan-iskut ja koristeina ryysyt. Haa! Tahdotteko antautua hurjien
joukkioitten valtaan? Silloin kiroisivat äitinne harmaita hiuksiansa!"

Tuskasta vavisten painautuivat nuoret kokoon, kuin hortensian
kukkatertussa kukkaset.

Nyt pamahti laivasta laukaus, kuula vinkui halki ilman ja samassa
romahtivat Kaikin säpäleiksi pirstoutuneesta mastosta purjeet alas.

Ibrahimin huulilta pääsi kiroustulva. "No niin. Tsherkassian ja Georgian
immet, urheitten, vapaitten sotilaitten tyttäret ja siskot, --
tahdotteko tulla kasakkain orjattariksi, vai tahdotteko kernaammin
kuolla?"

Vavisten, kalpein huulin, kuiskasivat nuoret neidot: "Kernaammin
kuolla."

Ja impein joukosta astui etumaisena esiin Vaali. Hän heitti huntunsa
syrjään ja katsahti kohden taivasta, mutta siellä ei näkynyt tähteä,
joka olisi hänen silmäykseensä vastannut.

"Vaali on vapaa, vapaat olemme kaikki, jos vaan tahdomme. Seuratkaamme
toisiamme kuolemaan!" Vaali käänsi kasvonsa itään päin.

Vielä iski kuula risteilijästä Kaikin taklinkiin. Kaiki laskeutui
kallelleen. Mikä se vilahtaa vasten synkkää vettä? Laivan-jysäyskö se
lumivalkoista vaahtoa ilmaan viskasi, vai laineetko ne kuohuen
huuhtoivat yli kannen? Keveitä pukuja liehuu, kotvasen keinuu aalloilla
tiheään solmiutunut ruususeppel. Huuto, yksi ainoa säikähdyksen huuto
kajahtaa -- ja, aallot nielevät Kaukaasian ja Georgian ihanimmat immet.

Laivalla syntyy kiivas hälinä. Venhe lasketaan vesille ja miehitetään
silmänräpäyksessä. Nuori upseeri ja kaksi laivamiestä tahtovat venheessä
käydä taistelemaan myrskyä ja aallokkoa vastaan. Venhe keikahtaa nurin.
Laivamiehet saavat kiinni sen laidasta. Upseeri ui vielä muutamia
vetoja. Valkoisen puvun lieve hulmuaa vedessä lähellä häntä. Hänen
onnistuu tarttua siihen. Hän taistelee kuohuvaa aallokkoa vastaan ja
saavuttaa viimeinkin venheen, jonka laitaan hänenkin onnistuu toisella
kädellään tarttua. Toisella taas pitää hän lujasti kiinni valkoisesta
vaatteesta. Mutta voimat alkavat uupua, kohta hän ei enään ole kykenevä
pitämään venheenlaidasta kiinni. Mutta jo ovat pelastajatkin likellä.
Laivasta on jo ehditty laskea vesille suurempi venhe ja pian ovat he
kaikki laivassa, venheen kolme soutajaa ja tainnoksissa oleva tyttö.

Herää, Vaali! Et nukkuisi, jos tietäisit ken se on, joka koettaa sinua
elämään palauttaa. Eikö Vaali enää muista lapsuutensa-ystävää, vangittua
nuorukaista kaukaisesta maasta? Tämä on jo tuntenut syvyyden haudasta
pelastamansa immen ja pian tervehtii Vaalinkin silmä pelastajaansa.

Myrsky asettuu, usva haihtuu. Aurinko loistaa jälleen. Muutamia päiviä
risteilee laiva vielä merellä. Viimein on se kuitenkin palausmatkalla
satamaan. Mutta taas nousevat myrsky ja maininki vastaisiksi, taas
sakenevat laivan ympärillä sumut, taas näyttää kolkko meri raivoansa ja
ohjaamattomana hylkynä viskautuu viimein laiva Turkin rannikolle, jossa
se murskautuu pirstoiksi.

Rannalle kokoontuu ihmisiä. He vapauttavat Ibrahimin ja laivanruumassa
vankeina säilytetyt maamiehensä ja näiden yllyttäminä rääkkäävät he
laivamiehistöä. Ibrahimille annetaan takaisin hänen omaisuutensa, hänen
orjattarensa.

       *       *       *       *       *

Orjamyymälän ovet ovat avoinna. Naiset istuvat hunnuitta, sillä ostajat
kulkevat huoneesta huoneeseen tarjolla olevaa kauppatavaraa katsomassa.
Näetkö noita abyssiinialaisia naisia, ylpeitä, kauniita ja suloisia?
Surumielin, mutta lempeästi, silmäilevät he ohi kulkevia ostajia. He
eivät itke, he eivät puhu, katse vaan ilmaisee surua.

Ja nämä sysimustat naiset välkkyvänvalkoisine hampaineen! Reippaita
työntekijöitä, jos kohta eivät valkoisten naisten vertaisia kauneudessa.
He ovatkin hinnaltaan halvemmat.

Tuo uljas, mustasilmäinen nainen, sylissään lapsi, jota hän epätoivoisin
katsein painaa povellensa, onko hänkin myötävänä? Hän luulee niin. Hänen
miehensä on lähettänyt hänet tänne rangaistukselle. Mies oli eilen
käskenyt vaimoa polvistuen ojentamaan hänelle piippua ja vaimo oli sen
tehnyt, mutta vastahakoisesti. Hänen on sentähden opittava nöyryyttä.
Vaikka joku tahtoisikin hänet ostaa, ei häntä kuitenkaan myödä. Mies on
hyvä, hän ei tahdo vaimoansa hyljätä. Hän tietää tämän olevan pohjaltaan
sävyisän ja tottelevaisen ja pitävän miestänsä omaa henkeänsäkin
kalliimpana.

Nyt astuu sisälle komea mies. Hänen turkkinsa osottaa ylhäistä arvoa.
Myöjät kumartavat hänelle kunnioittavasti ja näyttävät kauneimpia
kauppatavaroitaan. Mutta uusi ostaja pudistaa vaan päätänsä
vilkaistessaan huoneesta toiseen. Myöjät ympäröivät häntä
kunnioitustansa osottaen. He kiittävät tavaroitaan, he avaavat uusia,
ennen puoleksi suljettuja ovia. Joka huoneessa näkyy siellä ainoastaan
yksi tyttö vanhan orjattaren vartijoimana.

Venheelliselle kauniita naisia Guuriasta on onnistunut huomaamatta
päästä yli meren. Näitä ihania impiä täten näytellään. Loistavat puvut,
helmet ja koristeet heitä kaunistavat. Ylpeinä, välinpitämättöminä
katsovat useimmat tarkastavasta ostajasta poispäin. Ei, vielä ei ole
tämä tyytyväinen. Kauniimpaa vaaditaan Padishahin haaremiin.

Nyt tunkeutuu esille uusi myöjä. "Herra, jos suvaitsisit luoda
silmäyksen siihen ihanaan impeen, mikä palvelijallasi on myötävänä, niin
et enään olisi tyytymätön." Hän avaa erään oven ja näyttää
voitonriemulla kaunotarta.

Vaali, miksi synkistää katsettasi suru, miksi väräjää kyynel pitkissä
silmäripsissäsi? Etkö näe, kuinka hurmautuneena sisääntulija sinuun
tuijottaa?

"30,000 piasteria, herra, ei paraakaan vähempää. Paljoa enemmän hän
minulle maksaa. Kadotin monta. Jälellä on vaan tämä ainoa, ihanin
kaikista!"

"Rahat ovat sinun!" vastaa ostaja.

"Herra, jos hän teille maksaakin paljon, niin saattekin omaksenne
kauneimman naisen koko Stambulin muurien sisällä."

"Allah, Allah! Ei ole sellainen nainen halpaa miestä varten. Ei.
Tarvitsen porrasta armon-aurinkoon kiivetäkseni. Lahjoitan hänet
Padishahille, voittorikkaalle Shehinshahille, loistavalle sultaanien
sultaanille. Elköön hänen varjonsa koskaan vähentykö!"

Lepolavitsallansa istuu Murad Pasha nautiten kefiänsä. Piipusta nousee
keveitä savupilviä hienotuoksuisimmasta tupakasta. Koko Pashan olennossa
ilmenee tyyneys ja tyytyväisyys. Huomaa selvään hänen näkevän unta,
vaikk'ei nukukaan.

Orja astuu huoneeseen. "Herra, orjasi, frankki, jolle olet suvainnut
sallia onnen saada langeta maahan kasvoisi eteen, rukoilee armoasi."

Hiukan pahoillaan kefinnauttimisen keskeyttämisestä nousi Murad, mutta
vastaan-otti vieraansa ystävällisellä: "Olkoon aika onnekas!" laskien
samalla kätensä, peukalo pystyssä, rinnallensa.

Kun muukalainen oli tervehtinyt ja vastaan-ottanut piipun, jonka
hajupihkaisessa hammasluussa kimalteli jalokiviä, kun häntä oli
ruusuvedellä pirskoitettu ja hänelle oli annettu kultakirjainen pyyhe
polville ja hän oli alkanut juoda hänelle tarjottua, taidokkaasti
sekoitettua kahvia, alkoi Murad keskustelun, heidän vaihdettuansa ensin
muutamia kohtelijaisuuksia.

"Olin eilen kutsuissa maanne lähettilään luona ja näin miten itse
vaivaudutte tanssimalla, sen sijaan, että antaisitte naisenne tanssia
teille. Ihmeellistä! Ihmeellistä! Niin monta hunnutonta naista, niin
paljon kauneutta! Allah, Allah, siinä on jo liikaa oikea-uskoisen
nähtäväksi! Mitä jää-ihmisiä mahtanette ollakaan, kun sallitte naistenne
noin kaikkien silmäin edessä näyttäytyä! Puhelin heistä muutaman kanssa.
Olette todellakin kadehdittavia: He ovat kauniit, kuin _Hourit_
(enkelit) ja viisaat, kuin _Mollahit_ (papit). Sellaisia naisia olisi
hauska omistaa! Kuinka ikävät ovat sitä vastaan meidän naisemme! Ihanat,
kuin täysikuu, posket kuin ruusut, silmät kuin tuli, mutta hengettömät,
typerät, kuin kuvapatsaat! Allah, Allah! Noihin yksinkertaisiin
olentoihin kyllästyy!"

"Voitteko muuta heiltä vaatiakaan," sanoi muukalainen asettaessaan
kahvikuppinsa pienelle, jalokivillä koristetulle lautaselle. "Suvusta
sukuun orjuuden alaiset, opetusta vailla kun ovat, mitä voitte heiltä
odottaa? Ehk'ette edes anna naistenne oppia lukemaan ja
kirjoittamaankaan?"

"Lukemaan ja kirjoittamaanko? Vielä mitä! Mitäpä he sillä! Ei muuta,
kuin vehkeilisivät vaan! Lukisivat ja kirjoittaisivat rakkaudenkirjeitä.
Ei, Profeetan nimessä, ei, tiedot eivät naisille kuulu! Olla kaunis ja
koristautua miellyttääksensä herraansa, sitä vaan naisen tarvitsee
ymmärtää; Ja mitä orjuudesta, puhutte! Paljasta lorua! Tekevätkö he
muuta, kuin syövät ja nukkuvat, pukeutuvat komeasti ja käyvät kylvyissä?
Miehen täytyy ahertaa ja tehdä työtä heidän oikkujensa tyydyttämiseksi.
Hän se on orja, eivätkä he. Kavalat he ovat, kuin kärmeet."

"Kavaluus on orjan ase. Pakoitatte naisianne sitä käyttämään. He
tarttuvat siihen, kun heiltä vapaus ja oikeus kielletään."

Nyt ilmoitti palvelija Pashan lääkärin saapuneen ja samassa astui
sisälle vielä nuori Hekim Muhammed Effendi. Tämä Pashan uskottu ystävä
tuli nöyrästi huoneeseen, mutta Pasha viittasi häntä heti lähemmäksi ja
sanoi: "Muhammed Effendi, kuulehan tuon frankin puhetta! Sellaista olen
ennenkin natsarealaisilta kuullut. Heidän naisensa saattavat ehkä olla
järkeviä, niin, ehkäpä siveitäkin, sanotaan. Toisellaisia ovat itämaan
tyttäret! Jumala on Jumala ja Mahomet on hänen profeettansa. Kaikki on
hyvin niinkuin on."

Nyt kääntyi hän taas muukalaiseen ja kysyi: "Ettekö ole kuullut
puhuttavan uudesta firmaanista (asetuksesta) naisten kasvavaa
vallattomuutta vastaan? Tarpeen vaatima kerrassaan! Eikö näe heidän
vetävän jasmakiansa niin alas, että toinen puoli poskea paljastuu? Eikö
feredshe, johon he kääriytyvät, usein ole niin pehmeästä kankaasta, että
melkein saattaa arvata, onko nainen nuori vai vanha? Eivätkö he
säädyllisten, keltaisten puolisaapasten asemesta monasti käytä mustia
kenkiä? Nämä ja monet muut sellaiset epäjärjestykset ovat nyt ankaran
rangaistuksen alaiset."

Muukalainen pudisti hiukan päätänsä. "Pidittehän kuitenkin meidän
naistemme korkeampaa sielunkykyä arvossa. Sallikaa omillennekin vähän
vapautta! Antakaa heidän orjain asemesta tulla vaimoiksenne ja saattepa
nähdä heidän ainoastaan kavaluuteen kykeneväin kuvain sijasta kehittyvän
ihmisiksi."

Nuori Hekim nousi, astui askeleen eteenpäin ja virkkoi: "Ah, jospa vaan
tietäisitte, kuinka typerät naisemme ovat, niin ette puhuisi noin! He
eivät sietäisi vapautta. He tulisivat huonoiksi, siveettömiksi,
uskottomiksi. Ei, ei, saatatte voittaa meidät, tehdä meidät orjiksi,
raadella meitä, mutta naisia emme koskaan vapauta."

"Totisesti, totisesti, Jumala on suuri! Niin se on! Toisin ei tapahtua
taida. Allah on luonut meidät heidän herroiksensa," sanoi Pasha
myöntävästi, puhaltaessaan savua piipusta.

"Ja kuitenkin tulen tänään varta vasten pyytämään erään naisen
vapauttamista. Teidän Ylhäisyytenne tuntee ryöstettyä venäläistä laivaa
koskevan jutun. Tiedätte myös teidän hallituksenne lähettiläämme
vaatimuksesta käskeneen vapauttaa miehistön ja palauttaa tavarat
omistajilleen. Mutta erästä henkilöä, nuorta tsherkessityttöä, ei
kuitenkaan ole vapaaksi päästetty. On väitetty hänen olevan erään hänen
ylhäisyytensä Sultaanin alamaisen oman. No niin. Ministerimme näkisi
kernaimmin, ett'ei hänen tarvitsisi vaivata korkeata Porttia tällä
asialla. Kerrotaan Teidän Ylhäisyytenne ostaneen mainitun orjattaren.
Päästäkää hänet vapaaksi! Ostohinta maksetaan teille heti."

"Bakkalum, saammepa nähdä," sanoi Pasha miettivästi, tupruttaen savua
piipustaan. Lyhyen vaiti-olon jälkeen lisäsi hän: "Kernaasti tahtoisin
toivonne täyttää, mutta ei se tällä kertaa kuitenkaan käy päinsä. Tyttö
on jo monta päivää sitten lähetetty hänen ylhäisyytensä Sultaanin
haaremiin ja Kislar Agha ja Kehaja Khadunna ovat hänet vastaan-ottaneet.
Kovin ikävää, kovin ikävää! Sieltä ette voi häntä saada."

Muukalainen loi epäluuloisen silmäyksen Pashaan, joka istui suopeasti
piippuansa polttaen, eikä edes näyttänyt huomaavan vieraansa synkkää
katsetta.

"Poika parka," ajatteli vieras itsekseen, "sanoinhan hänelle heti,
ett'ei koskaan ole onneksi rakastua turkkilaiseen naiseen oikein
täydellä todella."

Useiden keskinäisten kohtelijaisuus-osotusten jälkeen lähti vieras pois
ja Pasha kääntyi kohta sen jälkeen lääkäriin sanoen: "Uskoton koira!
Mokoma giauri tulee pyytämään paratiisin houria, joka on luotu
yksinomaan oikea-uskoisen elämää sulostuttamaan!"

"Mutta ethän, herra, vielä ole lähettänyt tyttöä pois?" huomautti
Muhammed.

"Bosh, bosh, saastaiselle elukalleko antaisin totuuden helmeä?
Läkähtyköön hän valheeseen! Huomenna tyttö viedään. Annan Fatmen
ilmoittaa sen hänelle, jotta hän olkoon valmis ja koristelkoon itseänsä
parhaan mukaan."

Eikö iloitse Vaali, kuullessansa suuren päivän lähestyvän? Eikö ajattele
hän iloa, jota tuntisi hänen äitinsä, jos tietäisi tyttärensä
saavuttavan korkeimman maallisen onnen, minkä hän on hänelle kuvitella
voinut? Ei. Vaali istuu synkkänä, vaiti kuin marmorikuva. Surumielisen
ympärillä häärii vanha neekerivaimo Fatme. Hän juttelee myötäänsä ja
tahtoisi huvittaa murheellista kaunotarta. Hän ylistää hänen
kauneuttaan, hänen onneaan. "Ohho! Kaikkein herrain herra, uskon valo,
maailman valtijas! Niin, syytä sulla kyllä lienee olla vakava ja
aprikoida, miten oikein olla, kuin eleä sinua odottavassa suuressa
kunniassa! Mutta ole iloinen, ihana Vaali! Sinua kauniimpaa kukkaa ei
loistava aurinko vielä ole valaissut. Allah heitä varjelkoon, Kasseki
Sultaanitarta, kuuta ja lisäksi kaikkia Seraljin tähtiä, kai he kaikki
kauneudesta säteilevät. Allah minua heitä solvaamasta varjelkoon, mutta
minulla ei ole ollut onnea heitä nähdä, sitä vastoin kuin näen _sinun_
kauneutesi näillä molemmilla vanhoilla silmilläni. -- Ohho! Uskottomalle,
saastaiselle kafiirilleko sinä muka olisit aijottu? Sellainen tunkeutui
hänen armonsa Pashan luo, (jonka elon Allah onnekkaaksi tehköön!) ja
tahtoi sinut ostaa. Hyi, sellaista koiraa!"

Vaali alkoi äkkiä tarkata vanhuksen puhetta. "Tahtoiko hän ostaa minut?
Sanoitko niin?" kysyi hän kiivaasti.

"Tahtoi, lapsi, tahtoi! Sellainen mieletön houkkio! Sanoi erään frankin
karillejoutuneesta laivasta tahtovan sinut omaksensa. Kylläpä kai!
Kuulin orjien tuolla sisällä kertovan tuon kaiken."

Vaalin kasvot olivat auringon valaiseman järven kaltaiset, jonka
jok'ikinen laine loistoa heijastaa, mutta äkkiä peittävät pilvet päivän
silmän ja synkkinä, tummina hyrskyvät jälleen järven aallot.

"Kas noin! Noin sinun tulee loistaa! Nyt olet kaunis! Ei, lapsi, elä
uudelleen surullista katsetta kasvoillesi päästä! Huomenna, kun sinut
viedään Seraljiin, tulee sinun ottaa tuo kaunis katsanto!"

"Huomenna? Huomennako jo?"

"Niin. Hänen armonsa Pasha pyysi minua ilmoittamaan siitä sinulle ja
käski minua koristamaan sinua mitä kauneimmin. No, no, elähän nyt siitä
niin hirveästi hätäänny! Käy nyt levolle, että huomenna sitten olet
kukoistava!"

Mutta ei etsinyt unessa uutta loistetta Vaalin silmä, ei sitä edes
kyyneleet virkistäneet. Levottomasti heittelihe nuori neito
vuoteellansa, jossa olisi uinua pitänyt. "_Hän_ kehoitti minua
rukoilemaan. Mutta voi! Onhan Profeetta itse sen niin säätänyt.
Rikottaisiinko _hänen_ lakiansa naisen tähden, joka on luotu vain miehen
huviksi ja jonka onni tai onnettomuus ei mitään merkitse? Isäni, isäni,
etkö saata tyttäresi huutoa kuulla? -- Oi ei! Isänihän on minut rahasta
myönyt! Äiti, sinähän rakastit pientä tyttöäsi! Oi ei, oi ei! Ei
hänkään, jos voisikin, tahtoisi minua vapauttaa! Hän iloitsisi
onnestani. Veli, sä uljas, nuori veljeni, sinä vapauden puolesta
taisteleva sotilas, auta Vaali raukkaa! Oi ei, ei! Sinä olet jalo
sotilas, Vaali vain poloinen tyttöparka, jonka täytyy kuolla, voi, mutta
joka ei kuitenkaan saa kuolla! Miksi sai Vaali kauneutta? Ei itsensä
iloksi, rakastettunsa riemuksi! Mutta onhan kauneus Vaalin oma. Eikö
Vaali voi sitä hävittää? Mutta voi! _Hän_ ei välittäisi rumasta! Vaali
lähetetään orjakauppaan, myödään jonkun köyhän miehen orjattareksi, saa
raataa ja raskaassa työssä uurastaa! Mutta kenties! _Hänhän_ etsii
Vaalia. Eihän hän rumaa Vaalia rakastaa saata, mutta hän on häntä
säälivä, hän ostaa ehkä Vaalin orjattareksi kauniille naiselle, jonka
valitsee vaimoksensa hän, joka tahtoo rakastaa ainoastaan yhtä. Vaali
saisi hänen vaimoansa palvella, häntä koristaa, ilahuttaa hänen mieltään
ystävällisellä, huomaavalla palveluksellaan ja _hän_ iloitsisi siitä."

Oli aamu. Fatmen oli saatettava Vaali kylpyyn.

"Fatme, muistatko väkevää nestettä, jolla kiillotit vaskiheloja tuolla
ja joka, kun siitä singahti pisara sormelleni, poltti siihen haavan,
josta sanoit ainaisen arven jäävän? Voitko hankkia mulle sitä?"

"Mitä Vaali sillä?" kysyi kummastellen Fatme.

"Käyttämällä sitä kylvyssä teen ihoni hienoksi. Olet ylistänyt hipiäni
sametinkaltaista lienteyttä. Nyt kuulit salaisuuden, jonka kautta sen
sellaiseksi saan. Mutta et saa hiiskua siitä kellekään."

"Herra, ihana orjattaresi on musta," sanoi orja astuessaan Murad Pashan
luo.

"Mustako? -- Mitä loruat, sinä koiransikiö?"

"Hän on peseytynyt sillä öljyllä, jolla kiillotamme metalleja." Orja
vaikeni, mutta huomatessaan herransa vihan alkavan kuohua niin kovasti,
että pelkäsi siinä paikassa saavansa viestistänsä selkäsaunan, lisäsi
hän: "Mutta Hekim Muhammed Effendi sanoo, että öljyn saa pestyksi pois."

"Mitä valehtelet, koira?"

"Menehtyköön palvelijasi, jos valehtelee! Hekim tapasi vanhan Fatmen,
kun tämä oli viemässä öljyä Vaalille, ja, viisas kun on, arvasi hän
orjattarella olevan jotakin pahaa mielessä ja vaihtoi väkevän hapon
värjäävään öljyyn, joka tosin kovasti kirveltää ihoa, mutta jota saattaa
toisella nesteellä pestä pois."

Pasha istahti takaisin sohvalle, jolta hämmästyksessään oli kavahtanut
pystyyn. "Allah, Allah! Mokomakin kiukkuinen ilkiö! Luuleeko hän
maksaneeni 30,000 piasteria sitä varten, että hän saisi kauneutensa
turmella? Sellainen petturi! Tahtoo varastaa minulta kauneutensa, josta
olen niin kalliin hinnan maksanut! Tahtoo peijata multa omaisuuteni!
Kuten sanoin, eivätkö naiset ole enemmän eläimiä, kuin ihmisiä? Onko
heillä vähintäkään käsitystä oikeasta ja väärästä? Ei. Elukoita he ovat,
pahempia, kuin elukat. Herrani Sultaanin parran kautta, vähemmästäkin
sitä saattaa raivostua. Mutta mitäpä hänelle voin? Jos häntä
rankaisutan, itkee hän ja turmelee silmäinsä loiston. Kiittämätön! Enkö
ole tuottanut hänelle niin komeita pukuja, että olisivat itse
Sultaanitar Walideelle soveltuneet? Enkö ole antanut tarjota hänelle
sekä sokerihilloa, että sokerileivoksia? Mutta sellaiset he ovat, tunnen
heidät, kavalia ja kiittämättömiä ovat."

       *       *       *       *       *

Kulunut on kymmenen vuotta. Lämpimänä ja kirkkaana kaareilee päivä yli
Stambulin. Kultainen Sarvi säteilee, tuhanten kukkain tuoksu täyttää
ilman. Seraljin rannalla keinuu katettu purjevene. Pienempiä venheitä
kiitää ympäri ajamassa kaikkia muita pursia pois tieltä. Seraljin
naisista muutetaan muutamia Kadiköin kesälinnaan.

Seraljin portilta, rantaan asti pingoittavat mustat orjat
kangaskaistaleita molemmin puolin tietä, jott'ei kukaan
vilahdukseltakaan näkisi hunnutetuita naisia, jotka nyt Kislar Aghan ja
mustan orjaparven seuraamina astuvat palatsista. Useimmat naiset
juttelevat vilkkaasti. Se on suuri ja tärkeä tapahtuma tulla muutamaksi
viikoksi siirretyksi toiseen linnaan. Se se heitä vilkastuttaa.

Utelijaina vilkkuvat naiset ympärillensä, mutta eivät saata nähdä muuta,
kuin taivaan ja varjostavat vaateseinät. Muutamia ihmisiä on lähestynyt
vaateseiniä. Heidät karkoitetaan etemmäksi. Eräs frankki, nainen
rinnallaan, lähestyy aivan likelle. Tuuli nostaa vaateseinän lievettä,
Kislar Agha huutaa kiivaasti orjille pitämään paremmin varalta. Vähäinen
hälinä syntyy. Eräs Seraljin naisista päästää hillityn huudon. Frankki
ja hänen toverinsa siirtyvät kauvemmas.

Muutamia päiviä tämän jälkeen toi vanha vaimo venäläisen ministerin
hotelliin kirjeen ja kukkamaljakossa kasvavan kasvin. Sieltä saatettiin
nämä perille omistajalle, eräälle matkustajalle. Kirje kuului näin:

"Vaalin entinen ystävä ja pelastaja, rauha olkoon kanssasi!

Näin sinut muutama päivä sitten. Sinä et saattanut minua tuntea. Sinä
olet sama kuin olit: Waimosi, eläköön autuaana hän, seisoi sivullasi,
kuin rinnalla auringon seisoo aamurusko. Vaali on vanha, sammunut on
silmän säihky, lakastuneet ovat posken ruusut.

Vaali on tuntenut ilon; hänellä oli tytär. Neljän kuukauden vanhana
kihlattiin hän Mustafa Pashalle, tuolle vanhalle veren-imijälle. Viiden
kuukauden ikäisenä kuihtui hento taimi. Äiti ylisti Allahin armoa.

Vaalilla oli lintu häkissä: se lauloi ja lohdutti hänen sydäntään. Mutta
Vaali käsitti, mitä on pakko ja vankeus! Hän antoi viedä ystävänsä
lehtoon Bosporon rannalle.

Kun myyty tyttö vietiin kodistansa, näki hän siemenen putoavan maahan
siitä heinätukosta, jota hänen veljensä hevonen parhaillaan söi. Tyttö
otti siemenen ja kätki sen povellensa. Siemenestä on Vaalin huoneessa
kasvanut pieni puu. Mutta se riutuu, se halajaa vuoriston vapaaseen
maailmaan. Vaalin entinen ystävä! Wie puu sen kotimaan ilmaan, istuta se
sen kotimaan multaan! Tee tämä Vaalin tähden! Muuta toivomista ei
hänellä ole.

Sinä opetit Vaalille, ett'ei saa henkeänsä lopettaa: Vaali elää. Sinä
opetit häntä rukoilemaan: hän rukoilee.

Rauha olkoon kanssasi, hänen kanssaan, joka sydäntäsi riemastuttaa ja
lastesi kanssa! Vapaus ja elämän täysinäisyys olkoon teidän!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuvauksia ja unelmia - Valikoima kertomuksia" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home