Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Uusi Grottelaulu
Author: Rydberg, Viktor, 1828-1895
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uusi Grottelaulu" ***


UUSI GROTTELAULU


Viktor Rydberg


Suomentanut
Severi Nyman


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1896.



JOHDANTO.


Oleskellessani Hildesheimissä Bernward piispan luona, joka vielä 900
vuoden perästä siellä elää töissään, tapahtui eräänä iltana kun täysikuu
loisti, että kohtasin miehen, joka oli kaksi kertaa niin vanha kuin
piispa ja vielä vaelteli joukossamme. Se oli pienellä kapealla
Juutalaiskadulla, joka raastuvantorille päin käy ahtaammaksi ja lopulta
niin ahtaaksi, että taustalla oleva kuu näytti hopeaviivalta, joka oli
vedetty väli kahden ijäkkään korkeapäätyisen, ulkoneumilla ja
pikkutorneilla varustetun talon. Näin jotenkin korkeakasvuisen haamun
viitan tapaisessa nutussa käyvän edelläni, aloin aavistaa ja kiirehdin
askeleitani niin, että ennen häntä ennätin kadun päähän, jolloin
käännyin ja, aivan oikein, tunsin nuo omituiset kasvot. Haamu oli
Ahasverus. Kasvot eivät olleet uurteisemmat kuin ensi kertaa
tavatessamme, kun hän, käväistyään "Lentävällä hollantilaisella", oli
matkalla Prometeuksen luo Armenian vuorille, eikä hän juuri näyttänyt
iloisemmalta kuin silloin. Me tervehdimme vanhoina tuttavina, ja kun
Rolandin kaivon luona olevalla penkillä ehdotin keskustelua, ei hänellä
ollut mitään sitä vastaan.

-- Mitä sinulla on sanomista tai mitä tahdot, että minä sanoisin? hän
kysyi.

-- Mitäkö tahdon, että sanoisit? Mahdotonta, että voisit puhua kaikkea,
mitä sinulta tahtoisin kuulla: kokemuksesi, joita olet tehnyt pian
kaksituhatvuotisella matkallasi maan päällä. Voipiko olla niin lähellä
verratonta tiedon lähdettä, tahtomatta siitä ammentaa? Mitä kaikki
historialliset arkistot ja kirjastot merkitsevät sinun suhteesi?

-- Sinä olet edelleen yhtä tiedonhaluinen menneisyydestä?

-- Luonnollisesti.

Ahasverus pudisti päätään ja katsoi ihmeellisin silmin kuuhun.

-- Minä olen yhtä arvoton, kuin historialliset arkistot. Mennyt on
arvotonta; tuleva myöskin. Ihmissuku on kuoleva pois, planeettimme
häviää, aurinkomme sammuu. Missä silloin on tieto, jota olemme koonneet?
Missä tavoittelumme ja kilvoittelumme hedelmät? Älä kuitenkaan luule,
että olen välinpitämätön siitä, mitä on tapahtunut ja tapahtuu! Ajan
kamaluus, jota minä enemmän kuin kukaan olen kokenut, tuntuisi minulle
kamalammalta, jollen jotakin toimisi, milloin menneitä, milloin tulevia
asioita tiedustellen. Mitä tulevaan aikaan tulee, etsiskelen merkkejä
sukumme häviöön. Todella viehättävä tutkiskelu.

-- Anna minulle siis nämä merkit!

-- Kuule yksi monista! Voit uskoa minua eli et; mutta olen tehnyt sen
huomion, että, huolimatta kaikkein tieteellisten rientojen kasvamisesta,
ihmiset tulevat yhä vähemmän tiedonhaluisiksi. Nuorison tiedonhalu
sammuu nyt aikaisemmin kuin muinoin. Mitä tulee pyrkimiseen tunkea
takaisin kuluneeseen aikaan, rajoittuu se yhä enemmän viralliseen
palkkiotutkimukseen, jota virkavelvollisuudesta harjoitetaan. Tiedät
epäilemättä, mitä tiedonhalu menneisyydestä on, suuressa katsottuna. Se
on ihmissuvulle samaa kuin tahto ja kyky muistaa, muistella on
ihmiselle. Kun hänessä tämä tahto -- lopullisesti kaikki kyky riippuu
halusta ja tahdosta -- kun se höltyy, niin siinä on merkki, että vanhuus
on tullut ja kuolema on lähellä. Menneille suvuille esi-isät olivat
pyhät, ja perintötarut heidän teoistaan kallein kaikista aarteista.
Meidän päivinämme pitäisi olla teollisuudenharjoittajan jotakin
erinomaista lajia, jos mieli, että hän ei polttaisi heidän luitaan, suo
mun sanoa, saapasmusteeksi ja kaikkia todistuksia heidän töistään
tuhaksi, jos siihen olisi tilaisuutta ja sillä ansaitsisi vähäsen
kultaa. Mitä vastaisuuteen tulee, niin kuinka monta niitä on, jotka
siitä välittävät? On totta, että yhteiskunnat pitävät huolta, joskin
vaivoin ja vastuksin, lasten kasvatuksesta, jotta ei heti lähimmässä
sukupolvessa hukuttaisi. Mutta onko se sitä huolta rodun
kestäväisyydestä ja kukoistamisesta halki vuosisatojen, josta vanhat
kansat tunnettiin? Ei. Ja ne, jotka ovat kasvaneet heidän kouluissaan,
mitä kaikkein useimmat niiden joukossa tästä ajattelevat? Etkö ole
nähnyt nuorien hämmästystä, jos ukko istuttaa puun, jonka hedelmiä hän
ei voi toivoa itse saavansa nauttia? Ei, ystäväni, enemmän ja enemmän
irtaantuvat solmut menneen, nykyisen ja tulevan väliltä. Enemmän ja
enemmän eletään silmänräpäyksen elämää. Mutta luuletko että ketju, jonka
silmut irtaantuvat toisistaan, on kauvan kestävä? Ihmissuku lähenee
loppuaan. Se on lohdutukseni. Ilkeä Grottemylly lakkaa jauhamasta. Se ja
minä saamme levon.

Minä kiinnyin sanaan "Grottemylly", joka tuli odottamatta vanhan
israelilaisen huulille.

Taru kertoo, että jättineidot Fenja ja Menja olivat huvitelleineet
heittämällä manalasta kaksi kalliota Midgardin pinnalle. Joku teki
näistä kallioista myllynkivet ja lahjoitti ne kuninkaalle Frode
Fridleifinpojalle. Kohtalo tahtoi, että samat jättineidot joutuivat
vangiksi eräässä Svitiodin sodassa ja myytiin orjattarina Frodelle, joka
antoi heidän vääntää Grotteksi kutsuttua myllyä. He jauhoivat kultaa ja
turvallisuutta kuninkaalle ja rauhaa hänen kansalleen ja hyvää tahtoa
ihmisten välille. Mutta kun Frode, kullanhimon paaduttamana, kielsi
heiltä tarpeellisen levon, jauhoivat he tulta ja kuolemaa hänen
ylitsensä ja antoivat myllyn käydä sellaista vauhtia, että kivet
halkesivat ja pystypuut ryskyivät kokoon.

Huomasin, että tämä taru oli hyvin tuttu Ahasverukselle. Tunsipa hän
paljoa vanhemman painoksenkin siitä, jonka oli kuullut kun ensimmäisellä
vuosisadalla Kristuksen jälkeen teki ensi matkansa Svitiodiin.
Grottemylly, hän sanoi, oli, sen mukaan kuin uskottiin, ääretön. Se oli
suuri kuin maailma. Sen keskipylväs oli maailmanakseli, jonka ympäri
taivas, sen päällyskivenä, kierti. Se jauhoi kulta-ajan iloa ja onnea
ihmisten ensimmäisille sukupolville. Sinun isäsi, samoin kuin minunkin,
ovat kuvitelleet mielessään paratiisin ihmiskunnan lapsuudelle,
huomautti matkamies. He ovat, niinkuin minunkin, kuvitelleet, että
paratiisi suljettiin synnin, itsekkäisyyden tähden, joka on saanut
yleiskäypäisen vertauskuvansa kullanjanossa. En tiedä, onko
paratiisitarulla todellisuutta takanaan. Niin paljon kuitenkin voin
sanoa, että on psykolooginen erehdys, jos tätä tarua vastaan vedotaan
todisteluihin, että me alkuaan emme tunteneet metallien käytäntöä, ja
täytyi asuamme maakoloissa ja kallioiden luolissa muinaismaailman
petolaumojen ympäröiminä. Niinkuin ei ehdoilla, jotka nykyajan ihmisistä
tuntuvat kovilta, olisi voinut elää onnellisena, ihanpa ylen
onnellisena! Unhotetaan, että ihmissuvun lapsuudenfanttasiia on voinut
luoda loistoa ja kauneutta kaikelle, myöskin vaivoille, vaaroille ja
kuolemalle. Unhotetaan, että uskollisuus ja rakkaus saattoivat tehdä
onnelliseksi silloin niinkuin nytkin, vieläpä enemmänkin. Tiedän jotakin
siitä. Kaukaisia kansoja, joita pidetään huonoimpina, alhaisimpina,
onnettomimpina kaikista, olen nähnyt matkoillani ja niitä tarkastanut jo
aikoja ennen, kuin eurooppalaiset kuulivat niistä puhuttavankaan.
Luuletko, että Afrikan buskmanit olivat onnettomia ennen kuin saivat
valkoisia herroikseen? He eivät voineet kuvitella itselleen parempaa
maailmaa kuin se, johon olivat joutuneet: he metsästivät yhdessä,
jakoivat saaliin, eivät hyljänneet sairaita ja haavoitettuja, eivät
valhetelleet, eivät pettäneet, olivat lapsirakkaita ja osoittivat
vanhoille kunnioitusta. Kysy Johan van der Weltiltä, Burchellilta,
Muffatilta, seuraajaltani heidän joukossaan, liioittelenko kun sanon,
että he olivat onnellisia. Ja missä löydät elämäniloa, jollet
yhteiselämässä ja yhteistyössä ystävällisten ja uskollisten
kanssaihmisten kera, jollet rakkaudessa ja ystävyydessä ja siinä
lapsellisen raittiissa ja iloisessa mielenkuvitusvoimassa, joka tekee
vaaran seikkailuksi, vaivan leikiksi, kuoleman portiksi, joka avautuu
hymyileviin maisemiin? Oi sitä alppienraskasta tyhmyyttä, joka luulee
onnea muualla voitettavan! Minne kuljen, peittävät itsemurhaajat, jotka
ovat tuota tyhmyyttä sairastaneet, tielläni yhä useampia hekatombeja.
Minne kuljen, löydän tielläni elämänikävää, usein alhaiseen mieleen
yhtyneenä, niissä jotka ovat voittaneet kultaa, ja tyytymättömyyttä,
epätoivoa, sanoin selittämätöntä kurjuutta niiden joukossa, jotka sitä
eivät ole saaneet. Ei, niin varmaan kuin totuutta on olemassa ja niin
varmaan kuin syvimpiä totuuksia ei milloinkaan ole voitu ilmi tuoda
paremmin kuin kuvaannollisessa muodossa, niin varmaa on, että taru
Grottemyllystä on tosi, että se vielä käy, että se joka vuosi tulee
raskaammaksi, vaatii suurempia työvoimia, vaatii sen mukaan yhä
villimpää kiertovauhtia akselinsa ympäri ja että se, missä vika
lieneekin, jauhaa voi-huutoja ja kirouksia lisätyssä määrässä maan yli.
Tokkohan ainoastaan tämän kurjan planeetin yli? Minä pelkään, että se
jauhaa tuolla ylhäälläkin -- Ahasverus näytti tähtiä kohti -- että koko
maailman kaikkeus on Grottemylly. Tulkoot silloin daimoonit pian ja
tarttukoot sen vääntitankoon ja kiidättäkööt niin, että se jauhaa oman
itsensä pirstaleiksi!

Ahasverus nousi. Hän aikoi lähteä, mutta pidättyi ja ojensi minulle
pergamenttikäärön. Kah tässä, hän sanoi, minä merkin muistiin silloin
tällöin ajatuksiani ja saamiani vaikutuksia. Äsken istuin tuolla
Juutalaiskadulla erään israelilaisen ukon luona, joka on jälkeläisiäni
suoraan alenevassa polvessa, muuten lapsenhurskas sielu ja auttamaton
optimisti, ja toivoo kaikkea hyvää kaikille ihmisille Herra Sebaotilta.
Siellä sen kirjoitin.

Ahasverus meni.



I.

Grotte saa orjattaret.


Istuimeltaan kirjatulta
Tähtireunus-haljakkain
Frode katsoo mieltyin kulta-
Koristeisten impein tulta,
Kun ne hurjaan tanssiin kirpoo
Sävelissä kitarain.
Kansleri-Mammonpappi saapuu
Sievään kumartain:
Lisävoimaa, luvallais,
Grotten työhön tarvittais,
Hyvä isä,
Suuri lisä
Työhön tarvittais.
Orjais voimat eivät riitä,
Vaikka satatuhatt' on,
Useamp' on tarvis niitä
Pyhän myllyn kiertohon.
Joukko joukon lisäks vain,
Grotten myllynkivivuoret
Raskahammiks' käyvät ain'.
Anna neito-orjatkin,
Sekä vanhat että nuoret!
Frode lausui: oi, ne nuoret,
Oi ne immet korjatkin!
Rakas pappi-kansler', ethän
Noita vaadi, säästelethän?
Säästä nuoret, pappisen'!
Ei, ne vetää parhaiten. --
No, siis neito-orjatkin!
Oi, mink' uhrin multa kannat!
Ota joukot orjatarten,
Muista: rauhass' olla annat
Ilohetkein-papitarten,
Tanssijatarten!



II.

Grotte saa orjalapset.


Istuimeltaan kirjatulta
Frode ruhtinas katseen kääntää
Melkein mielin hellivin
Ruhtinalasten leikkihin.
Kuules, on kuin lintuin ääntä,
Linnunpoikien tirskunaa!
Kansleri-Mammonpappi saapuu,
Sievään kumartaa:
Lisävoimaa, luvallais,
Grotten työhön tarvittais.
Onneks orjain kohdut nuo
Lapsia meille summat suo.
Monet työpurot pienet näin
Virraks paisuvat, yhdistäin.
Paljon työtä,
Kivet painaa,
Orjalasten on tarvis myötä,
Pikkulapset työhön lainaa!
Frode vastaa: lapset myötä --
Nehän kaipais, luulen mä,
Hieman hymyä, leikkiä
Välillä,
Kunnes kestävät myllyn työtä?
Ruhtinas, laita lapset myötä!
Kuritoinna, muistapas,
Kasvavat nää laiskat rentut;
Äsken veivät moiset pentut
Omenia tarhastas.
Joukko joukon lisäks vain,
Grotten myllynkivivuoret
Raskahammiks käyvät ain'.
Lapsia ei voi säästää lain,
Anna työhön ne pienet, nuoret! --
No, siis vie ne! Frode jääpi
Melkein mielin hellivin.
Kuinka ne omat hymyääpi,
Kuinka ne linnut leikkiikin!



III.

Grotte on tullut maailmanmahdiksi.


Istuimeltaan kirjatulta
Frode hohtaa kullassansa,
Symbaalit ja huilut soi,
Pylvässalit huminoi,
Siellä hän sallii katsoansa,
Poikaverta kun vilvakkaa,
Grotten kullan ostamaa,
Ilakoi.
Sveain, saksein, brittein kansa,
Kreikkalainenkin jokunen
Apolliininen, nuorteinen
Tanssii asetanssejansa,
Viime leikkiä leikiten,
Kiertää, syöksyy reutonaan
Vastakkaan,
Keihäin miekoin rynnistäin
Asehyppyyn hurjaan näin,
Epätoivon urhoilulla,
Kunnes makaa ruumiina,
Verin korjana ruumiina,
Kulta- ja jaspis-silatulla
Lattiamosaiikilla.

Kansleri-Mammonpappi saapuu,
Sievään kumartaa,
Taskustansa tarjoaa
Paperin. -- Kah tässä, herran',
Saat sä kerran
Laskun, niin,
Summan, joka joinkin näyttää,
Kuinka paljon Grotte käyttää
Vuoteen, päivään, tuntihin.
Vuoden ihmis-uhrauskin
Kolme miljoonaa on tuskin,
Ei siis yhtä sekuntiin --
Uhria moist' et moittia saa,
Koska maista valtas alla
Voimaa uutta tulvimalla
Grotten työhön vaeltaa,
Pait sitä orjajahdilla
Väkeä saamme summissa,
Ylt'yli maailman on pantuna ansat
Grotten kullan mahdilla.
Kansoja vastaan nousevi kansat,
Ja kuin taistoissa toisia lyödään,
Vankeja tehdään, vankeja myödään
Naisia, miehiä, lapsiakin
Pyhän Grotten rattaisin.
Kylliks saadaan
Korvausta, jos toisia kaataan,
Orjajoukkoja päivittäin
Korvaukseks tuodaan näin.

Grottelle vain kun ruokaa tuodaan,
Vankaks luodaan
Valtaistuin ja valtio.
Vankka ja loistava kunniasta
Puhdas oppimmekin on vasta,
Plutus-Mammonauskonto,
Grotte kulkee kulkuaan
Kultakuuroin yhä vaan.
Herra, luulis nyt sun voivan
Todeks tehdä aattees oivan,
Suunnitelmas loistokkaan:
Ankarille
Jättikiviperuksille
Luoda templin hirmun suuren
Majaks Mammonjumalan.
Arkkitehti roomalainen
Muovaellut muodon on,
Piirustus on arvokkainen
Mammonamme kirkkohon.
Maa ja taivas ei näe vertaa,
Rakennusta sata kertaa
Suurempaa kuin avarin
Pyramiidi Egyptin;
Kaksikymmen on kertainen
Korkeus sen,
Torniss' yllä Mammona
Runsauden sarvesta,
Joka päivänloistein palaa,
Valtatuoliin päälles valaa
Kosken kultasadetta.
Alempana -- katsos vaan!
Rivilöitä
Pilviin käypiä pylvästöitä,
Niinkuin portaat taivahan!
Rivi kukin vastaa niin
Valtioarvoon, asteisiin,
Kantaa patsaat, jotka vastaa
Arvoihin ja asteisiin:
Yllä, ilmoiss' eetterin
Emosemme kirkon lasta,
Pappia papin vierellä,
Nojanansa paimensauvat;
Pylvastöillä lähinnä
Ritarit ja aserauvat
Hevosien seljässä.
Silmin niin kun sivuat
Pylväsrivit moniat,
Katsot alle äärimpähän:
Tääll' on orjapatsahat,
Orjia joukot rivissähän
Arkitravia kantavat.
Taakka näyttää tuntuvan:
Suonet jäntyy kantajan,
Selkä etsii nojaamaa,
Käsi turvonnut ja kankee,
Hampaat tiukkaan yhteen lankee
Takkuparran taa.
Pöhöjalat, paisuneet,
Synkeään
Kasvot vääntyy, hiessään
Hivukset.
Näetkö katseen! Kah, kun on
Väsynyt ja tylsä, raukee,
Vastanamme siitä aukee
Orjan raivo tehoton!
Pohjakerros tulee tummaks,
Aivan kuin sä käskitkin,
Basalttiin,
Mutta vuosisatain kummaks
Kaikki, niin,
Kaikki muu on kultaa vaan,
Merkiks velan arvokkaan
Jumalalle armostaan.
Kultakerrost' yhdeks'toista,
Muureja ja pylvästöitä,
Tornein kaaret tulivöitä,
Joista Grotten kullat loistaa.
Frode lausui: hyvä vain.
Templi vastaa jumalaamme.
Milloinhan sen valmiiks saamme?
Kiiruhtain?

Grottesi jos käypi ain'
Edelleen kuin näihin asti,
Vuosia kaksikymmentä,
Niin on templi pystyssä.
Kaksikymment' ainoasti,
Kun, näet, alkaa rivakasti. --

Kaksikymment'? Eikös viis? --

Kuningas, sä vaadit siis
Ainoastaan viis?
Armon jumala Mammon, oisi
Keino uus siis tarpehen,
Ihmekeino, mi Grottellen
Vauhdin toisi
Nelinkertaisen!
Suuri Mammonjumala,
Jonk' on viisaus rajaton,
Keino mieleen johdata!
Oh, jo saa sen,
Selv' on taasen:
Kilpailu sen nimi on.
Kuinka se kiihtää, polttaa, viiltää,
Pistää, puree, kalvaa, hiiltää,
Hermo heltynyt oikeaa,
Särkyä, tuskaa tuikeaa!
Neljäkolmatta sull' on noita
Grotten käynnin kaitsijoita.
Suo ne voudintoimestaan
Kuukausittain tilit tehdä,
Ihmeekses saat itse nähdä
Taijan tekos taidokkaan.
Sen, ken saaliit suurimmat
Tuopi Grotten satoa,
Ensi Mammonjuhlassa
Oikealles asetat,
Ritarikapitteleihin,
Ruhtina-arvoon, titteleihin;
Yhteiskunnan pylväsnä
Asua saa rauhaisasti
Linnassa, miehenä ylhäsnä,
Kuoloon asti.
Kilvassa raukka ken horjahtaa,
Joll' on saalis arvoton,
Hukass' on,
Orjaks saa,
Grotten tankoon työnnetään
Päivät pitkät pyörivään,
Selkään, olkaan ruoskitaan,
Kunnes vaipuu kuolemaan
Tallattuna verihin
Orjain jalkaterihin.
Frode, tää on kilpailu;
Kuinka se kiihtää, polttaa, viiltää,
Pistää, puree, kalvaa, hiiltää,
Kuinka se särkee, kuumettuu!
Näin saa Grotten kulkemaan
Helvetin vauhtia kerrassaan.



IV.

Grotteprobleemi.


Jänteentarmon kullaks luomme
Voimat tyyten käyttäen!
Täss' on teema. Lisäks tuomme
Selvitykseks sanasen.
Grotte viepi käydäkseen
Yöt ja päivät ummilleen
Päiväss', ylisummissa,
Kymmentuhatt' uhria.
Pyörät tanssii joka hetki
Froden kruunuun kultaa koon,
Templikullat, tuohuksetki
Froden ylhään uskontoon.
Moista kun joukkoa hoiteleis,
Kärsimystä se koitteleis,
Aikaa, kultia viljoin veis.
Voimat korvaamatta saadut
Parhain käyttää kannattaa.
Jos sä Grotten käyntiin kaadut,
Toinen kohta sijaas saa!
Siks on laki tämänlainen
Valtioaritmeettinen:
Ruokaa ei tule heille lainen,
Juomaa ei tule kielelleen.

Työnnyit piiriin Grotten pihan,
Kuollunn' ulos sait.
Julmuutt' oisko? Täss' on ihan
Aritmetiikin lait.



V.

Grotte loitompaa ja läheltä nähtynä.


Pikku orjalapsonen,
Jonk' on isän, äidin kanssa
Häädettynä kodostansa
Lähdettävä Grottehen --
Matkanmäärän uhkaavaisen,
Määrän murheaskelten
Näetkö sen, näetkö sen?
Näetkö kohti taivahan
Jonkin, niinkuin keilamaisen
Jättipilven nousevan?
Näetkö sen,
Määrän murheaskelten,
Joka loi sun vanhempiis
Kaukaa pelvon kauhunlaisen?
Se on Froden Grotte-hiis,
Mammonmylly Froden, niin,
Mi sun survoo murusiin;
Lukki, joka mehus jäytää,
Sillä sitten vatsan täyttää
Kehrätäkseen,
Kerätäkseen
Kultalankaa pyydyksiin
Froden, ihmismetsästäjän
Kultaisehen satimeen.
Näetkö sen, näetkö sen,
Näetkö, lapsi, alttarin,
Jolla veres, hento, nuori,
Lämmin, puhdas valuvi,
Kun sen vaatii syntivuori,
Maailmansyöjä metalli?

Se, min loitos nähtynä
Pilvikeilaks arvajais,
Muodostuupi katsoais
Lähemmäksi lähtynä
Geyserkuohuks hirmuiseksi,
Kupumaiseks pyörteheksi,
Grotten kultatuoksu on tää.
Laineittain se läikkyää,
Välkähdelless' illan koin
Hehkuu tulin, purppuroin.
Kult'-aalto nousevi loistaen, aukeutuu,
Tyrskyy tähtiä päin ja viipyy ja lauketuu,
Vaipuvi jymyten kauheaan
Holvimaiseen kuohuntaan.
Kultavihmeet viljat nuo
Kiiltomuuria luo,
Kultakuorta saa
Ympäri tuskain sisustaa,
Peittävi peikon toimessaan
Sisäpuolellaan.
Mut kuulehan...

Se kaikui jo penikulmien taaksi,
Kuin huudot korven huuhkaimen,
Kuin kuikkain kirkuna nälkäisten,
Ja äänet kiihtyvät hurjemmaksi,
Kun työnnyt hirviön loisteesen.
Ne pyörrepuuskina syöksee näin
Ylös kultakuvusta taivoa päin,
Ne purskuaa,
Hädän, kiljunan koskina kuohahtaa,
Ja laulut vaivan ja ilkun tään
Käy rytmissä Grotten pyörinään,
Ja rytmissä myllyn jyskeeseen,
Ja akselitolppien ryskeeseen,
Ja tankojen, pönkkien paukkinaan,
Ja päällyskiven
Ja aluskiven
Kihlontaan
Ja vihlontaan,
Ja valitus
Ja ulvona uus
Ne kuuluu kuin
Ihan helvetin suin.

       *       *       *       *       *

Kas kuin kenttä viliseepi!
Kultakuori aukeaa,
Siin' on vastatulijata,
Orjaa uutta loppumata,
Satamäärin saapuvaa.
Joukot niin
Viedään Grotten rattaisiin.
Siin' on järjestyksen henki,
Häiriöt' ei kärsitä,
Ruuan jakaa voutirenki
Grotten herkkupöydässä.
Ensin astuu pikkulasta,
Uhripapin saattamaa
Tankoihinsa, sitten vasta
Vaimot, sitten miehet saa.
Onpas vilinätä kyllä!
Joukon yllä
Keihäät välkkyy,
Kalvat helkkyy,
Siin' on Froden rakuunaa.
Kalvat korjat,
Ruoskat sorjat
Järjestääpi. Päin, te orjat!
Eespäin, orjat!
Eespäin iskuin ja potkuin, näin,
Ett'ois Grotten rattaat norjat
Verestänne, sapestanne,
Ruhjotuista ruumiistanne.
Päin, päin,
Uhrit, näin!

       *       *       *       *       *

Grotte jauhaa vauhdissaan
Yötä päivää yhä vaan;
Päällyskiven kallio viertyy,
Palkkia, pönkkiä, pyöriä kiertyy
Ympäri akselimastoaan,
Kiitää niin, että silmiä huimaa
Vauhtia villiä nähdessään.
Lähinnä keskipylvästä tuimaa
Lapsimaailma näännytetään.
Pikku ruumis jos herpouu,
Iskusta se elostuu.
Elinvoiman pienoisenki
Viimeinenki
Henki!
Grottell' ei ole tuhlata.
Siis lyö siimalla, varrella!
Kyynel virtaa, posket keltyy,
Huulet värjyy, suonet heltyy.
Orjalapsonen, itkeös vain,
Itke, jos mielit, mut eespäin vain!
Itku niellään kauheahan
Tuskaan, että kaatumahan
Jalkain alle niiden sais,
Jotka tulee takanais.
Itse täytyy tallatasi
Monta toista jalallais,
Työntäessäs tankoasi.
Oi, kun kuuluu kumu vain
Loppumatta takanais,
Pikku käsin, ponnistain,
Väännät taasen tankoasi.
Ponnistuskin heikko on,
Horjut, käsi on hervoton,
Hennot polvet hoipertaa,
Silloin, laps, sun kuolema saa,
Koht' olet hölmä verinen
Alla tuhanten toisten
Tuskien askelten.
Punapirskein runsain päilyy
Piikkihihnat, purskuin vihaa,
Jolla voudin pamppu häilyy,
Vihloin miesten, naisten lihaa.
Satamalla lyönnit laukee,
Kun ken väsyy, kun ken raukee.
Kuitenkaan
Julmemp' ei ole toimessaan
Kuin moni muu tuo pyövelihenki.
Tuskan hiki saa voudillenki!
Voutikin Grotten on orja vaan.
Muistaos: häll' on valintapaikka:
Valtion korkein kunnia, taikka
Päivät pitkät pyörittää
Niinkuin uhrit myllyä,
Kunnes vaipuu kuolemaan,
Tallattuna verihin
Orjain jalkaterihin.
Senvuoks riennä, riennä, riennä!
Lepohetkisenä piennä
Yksi tunti vuodess' on:
Mammonjuhlan suurenmoisen
Viettohon.
Juhlaks kullan jumalan
Sekä kunniavieraan Froden
Grotte saapi puvun uuden:
Liput kohoo akselihin,
Ruusut peittää verta sannan,
Tankoihin ja pönkämihin
Kultaketjut, kukat pannaan.
Orja on sitten harlekiini,
Orjatar on kolumbiini,
Vihreä ja karmosiini
Peittää heiltä risat, haavat;
Kauhun kasvot toisiks saavat:
Ilme lysti loihditaan,
Posket viiruin punataan --
Jotta niissä kuvastuu,
Kuin ois nauruss' orjan suu.
Kas kuin korskana Grotte tanssaa
Lippu- ja köynnöskoruissansa!
Näetkö iloa uhreillaan?
Kas kuin riemuin Grotte jauhaa,
Niinkuin soiton viemänä!
Symbaalit ja rummut pauhaa,
Tuskain kirkunan yllättää.
Kiroukset turhiks pannaan
Soiton uljahan säveliin,
Fanfaarien hoosiannaan,
Tuhat äänten ylhään odeen,
Mammonjumalan ja Froden
Pyhäin köörein laulelmiin.



VI.

Herra Sebaotille.


*Orja Grottemyllyssä.*

_(Mammonajuhlan johdosta hän, niinkuin toisetkin orjat, on puettu
harlekiiniksi ja kasvonsa maalatut, niin että hän näyttää nauravan)._

Herra Sebaot, huudan sun luos:
Kostoa pyöveleille kurjain!
Kostoa valtaville!

Herra Sebaot, _oletko_?
Jos et ole, kutsun ma turhaan,
Mut kutsun Sua,
Kutsun Sua epätoivoin.
En tahdo, en voi olla ilman.

Sä katsot sieluuni,
Ja Sä, totinen Jumala, to'istat:
"Se, mikä piinaa tätä mun lapsostain,
Ei ole ruoskitut haavat, ei jano poltteinen,
Kuolema ei, joka takana vaanii.
Ei ne ole ruumiilliset tuskat,
Eivät ne ne huuda rinnasta huohottavasta.
Näen, että hän ylistäis nimeäin
Tulisempien tuskien alla.
Eik' itseään paremmaks katso,
Kuin niitä, joita hän kiroo."

Niin, Herra, mä ylistän nimeäs,
Enk' itseäin paremmaks katso,
Kuin niitä, joita mä kiroon.
Mutta mä kiroon niitä.
Mikä se on, joka piinaa mua
Ja käskee hurjiin kostonhuutoihin?
Ne vaijenna, Herra!
Anna mun kuolla kuin poikas,
Joka rukoili pyövelein eestä!
Ei, min' en voi.
Kostoa, kostoa!

Se kyven siis onko
Sun omaa vanhurskauttas,
Syttynyt kuvasi syämeen,
Joka polttaa keuhkojani,
Niin että ne värjyvät huutoihin?
Se Sinäkö huudat mun rinnastain?
Olet luvannut tulla tuomiolle.
Olet luvannut tulla,
Kun orjain palkka huutaa,
Kun kansaas tallataan jalvoin,
Ja sorretaan köyhä.

Olet varottanut:
"Itkekää, mahtavat,
Ja vaikeroitkaa
Sen kohtalon eessä, mi vartoo!"
Mut ne luulevat, että sä makaat.
Eoonit käyvät, ja Sinä et saavu.
Sun surmanenkelis viipyy.
Herra Sebaot,
Mä saanhan uskoa vanhurskauteen?
Se olethan Sä,
Joka vanhurskaudella kulutat syämein,
Joka minusta huudat,
Joka minussa julmistut vihassais?

Herra Sebaot julmistuu vihassaan.
Hänen vanhurskautensa polttaa syämes.
Se on hän, joka huutaa sun rinnastas.
Kun hän kohottaa sauvan ja ruoskan,

Voi silloin maata ja merta!

Hänen surmanenkelinsäkö kuulen?
Mut miksi viivytte?
Ettekö sotke Jumalan viinikuurnaa?

Me sotkemme Jumalan viinikuurnat.
Ne, joilla on pedonmerkki,
Lyömme me paisumilla,
Ja he pureksivat kieltänsä vaivoissaan.

Mut miksi viivytte?

Me emme viivästy.
On nyöri kädessämme
Ja luotilauta
Ja pituus, korkeus, syvyys mitataan,
Kirousta hyllyväin maailmojen avaruus,
Avaruus, joss' aaltoina vyöryy
Saasta ja synnit.

Te hävitätte sen.

Me suljemme sen niinkuin kirjan,
Ja kuin lehdet viikunapuun
Sen tähdet on hiipuvat.
Tulivitsoista miljoonista
Me sidomme luudan, jolla ne laastaan pois.

Milloin te tulette?
Mä kaipaan.
Milloin te tulette?

Katso merkkejä!
Kuule!
Belsasarin soihdut huikaisi valtavat,
Himojuhlain vilske ne kuuroks saa,
Ne niit' ei näe, ne niit' ei kuule.
Mut sä, jonka kuuloa tuskat tarkistaa
Ja näköä vanhurskauden kaipuu,
Sä näet kostajan panssarin hohdon,
Sä kuulet hevosien kapsehen kaukaa.

Mä näen hohdon tulikivi-panssareiden,
Mä kuulen kapsehen niinkuin ukkosen kaukaa.
Mä kuulen meren nousevan jyminää.
Te tulette.
Minut kostetaan ja mä huudan:
Armoa pyöveleille!
Armoa itsellein!

Herra Sebaot!
Pelasta, rangaistessas!

Herra Sebaot pelastaa rangaistessaan.
Se on rakkaudessa, kuin hän vihastuu,
Se on rakkaudessa...

      Siunattu Hänen nimensä!

_(Orja nääntyy ruoskaniskuista, päästää vääntitangon, kaatuu maahan ja
sotketaan kuolijaaksi)._



Jälkikirjoitus "Uuteen Grottelauluun".


Pergamenttikääröön, jonka Ahasverus oli minulle jättänyt, oli
kirjoitettu toisellekin puolelle, mutta niin epäselvästi ja sellaisella
erilaisten aikojen ja kansalajien kirjaimien sekoituksella, ett'en
voinut saada siitä mitään tolkkua. Osaksi toivossa löytäväni tulkin,
osaksi utelijaisuudesta saadakseni nähdä "matkustavan juutalaisen"
jälkeläisen suoraan alenevassa polvessa, menin seuraavana päivänä
pieneen kirja-antikvariaattiin Juutalaiskadulla. Siellä istui
pulpettinsa ääressä valkeatukkainen ukko, jolla oli suuri koukkunenä ja
sydämellisen lämpöiset silmät. Palasin usein sinne ja tapasin siellä
melkein aina nuoren miehen, seemiläisen kirjallisuuden jo maineikkaan
viljelijän alituisesti istumassa niiden rikkaiden aarteiden ympäröimänä,
joita ukko oli koonnut harvinaisista hebrealaisista, syyrialaisista ja
araabialaisista kirjoituksista.

Kun näytin antikvaariukselle pergamenttikääröni, näkyi hän suuresti
kummastuvan. Ei kertaakaan sadassa vuodessa ilmaannu Ahasverus muille
tavallista laatua oleville kuolevaisille, kuin jollekulle
jälkeläisistään. Antikvaarius selitti kirjoituksen seuraavalla tavalla:

"Sydämeni pitäisi olla karaistun kurjuutta näkemään. Onhan sitä ollut
joka päivä silmäini edessä kaksituhatvuotisen matkani aikana. Joskus se
minussa synnyttää tunteen, joka on melkein vahingon iloa, tai pikemmin
riemua siitä, että olen oikeassa nasarealaista optimistia vastaan, joka
seuraa askeleitani. Mutta syvemmällä kuin tämä tunne liikkuu vitkaan
kasvavalla mahdilla toinen: oi, että hän olisi ollut oikeassa! On niitä,
jotka luulevat, että hän vähitellen tuleekin olemaan, että, toisin
sanoen, ne voimat, jotka taistelevat kurjuutta vastaan, siltä voittavat
alaa. Niin voivat lyhytikäiset olennot päätellä, jotka tuskin tuntevat
omaa aikaansa, eivätkä menneisyydestä tiedä mitään enempää kuin ovat
lukeneet kirjoista.

Jos voisin muutamin harvoin piirtein kuvata nyt poiskuolevan
yhdeksännentoista vuosisadan ja menneiden vuosisatojen kurjuutta,
toisiinsa verraten, tulisi kuva olemaan: industrialismin kautta
tavallaan järjestetty ja luokiteltu kurjuus vastakohtana
järjestämättömään; teoriioilla oikeaksi todistettu kurjuus vastakohtana
teoriiattomaan; uskonnosta toivottomasti poiskatsova kurjuus kirkon
hellästi hoitaman, hyväilemän, ymmärtämättömällä almujen antamisella
lisäämän, mutta myöskin lientämän, keventämän, jopa aateloiman kurjuuden
sijasta. Ja vihdoin: kiehuva, täydellistä yhteiskunnan kukistusta
suunnitteleva kurjuus verrattuna entisaikojen välistä kuohahtavaan,
mutta säännöllisesti kärsivälliseen ja apaattiseen. Menneillä
vuosisadoilla oli monta pientä käsimyllyä kurjuutta varten.
Yhdeksästoista on nähnyt sille pystytettävän yhden ainoan äärettömän,
joka pian käsittää koko planeettimme ihmiskunnan. Tarun Grottemylly on
muutettu todellisuuteen.

Ei se vaadi ainoastaan ruumiillisen työn tekijäin henkeä. Se ammottaa
yhtä ahnaasti kaikkia nielläkseen. Työn-ostajat ja työnmyyjät työntyvät
toistensa mukana sen vauhtipyöriin ja kaatuvat siellä ja kuolijaaksi
poljetaan. Ne ihmiset ovat harvat, jotka voivat pitää itsensä
jotakuinkin turvattuina tuolta nälkäiseltä hirviöltä. Tuska on saanut
tilaa melkein kaikkiin mieliin. Laulua, tuota luonnollista ja puhdasta,
jonka tyyni ilo tai sen yhtä kaunis siskos tyyni suru synnyttää,
kuullaan yhä harvemmin lehdoissa, viljamailla, mökissä ja linnassa.
Tuska sen karkottaa. Tuska alkaa tarttua lapsiinkin.

Saarnaajan ääni viiltää halki usmaisen avaruuden. Mitä hänellä on
julistettavana? Sananen raskautetuille, vai mitä? Jotakin, joka voi
helpottaa sen kauhistuksen taakkaa, joka painaa epälukuisia rintoja?

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

"Teidän kärsimyksenne lieventyisivät, niin, kentiesi tulisivat
siunatuiksikin niiden kautta teidän joukossanne, jotka harrastavat
ihanteita, jos heillä olisi jokin suuri päämaali. Mutta sellainen
edellyttää maailmanjärjestystä, ja maailmanjärjestys edellyttää
maailmanjärkeä, edellyttää Jumalaa. Mutta Jumalaa ei ole. Siis ei
myöskään maailmanjärjestystä. Siis ei myöskään mitään päämaalia teidän
kärsimyksillänne."

Näin kuuluu tämän saarnaajan ääni.

Hän, saarnaaja, on luonnonmekanismissa etsinyt Jumalaa, mutta ei ole
löytänyt häntä. Hän olisi yhtä hyvin voinut etsiä häntä jossakin
myllylaitoksessa tai lokomotiivissa. Saarnaaja viittaa
luonnontieteeseen, että tämä on tehnyt tyhjäksi toiveet semmoisen löydön
tekemiseen. Hän olisi voinut yhtä hyvin viitata tuulimyllyn teoriiaan
tai höyrykoneoppiin samassa tarkoituksessa. Mielenkuvitukselle on erotus
tosin suuri luonnonmekanismin ja höyrykoneen välillä, ja yksinkertaisuus
saattaa senvuoksi katsoa todennäköisemmäksi, että Jumalan löytää
persoonallisesti edellisessä kuin Robert Wattin persoonallisesti
jälkimmäisessä. Mutta siitä, joka tuntee luonnontieteen metoodin, joka
soveltuu ainoastaan maailman mekaaniseen aspektiin[1], siitä ei ole
ihmeellisempää, että Jumalaa ei tavata siellä, kuin että kelloseppää ei
tavata sisällä taskukellossaan. Luonnontieteen itse menettelytapa on
semmoinen, että ei se voi asettaa; nostimia eikä sortimia mitään
ihanteellista kohtaan. Mitä se hävittää, on myyttistä käsitystä
kaussaalisesta luonnossa, joka ei ole samaa, kuin kaussaalinen
maailmassa. Sillä tällä on toinenkin asema, kuin mekaaninen: psyykkinen
ja teleolooginen. Ja näiden molempien fasaadien sisällä, mitä asuu
siellä?

[1] Planeetin asento toisen suhteen.

Sillävälin hurskas yksinkertaisuus on taipuvainen epäluuloon, että
perkele olostaa ja vaikuttaa luonnontieteessä, samoin kuin jumalaton
yksinkertaisuus on, saarnaajan kanssa, valmis vetoomaan
luonnontieteeseen tietopuolisen materialismin uskonkappalten eduksi.

Ei, te hurskaat, älkää etsikö perkelettä eksaktisissa tieteissä! Teillä
on se ihan käsissänne käytännöllisessä materialismissa, jonka
jättiläismäisin ilmiö on yhdeksännentoista vuosisadan industrialismin
henki, sen ääretön Grottemylly. Siellä on perkele myllärinä, jos perkele
on julkeasti huolimaton itsekkäisyys. Siellä hän on.

Hän työskentelee siellä ja on vaiti. Mutta periaatteet, joiden mukaan
hän toimii, julkaisee hänen ranen rakas sisarensa arkifilosofiia, jonka
lähetti on tuo mainittu saarnaaja. Luonnon lait, sanoo tämä, on ihmisen
tapojen kirja. Mitä muuten sanotaan siveellisyydeksi on sovinnaista.
Luonto tahtoo, niinkuin yleinen taistelu olemassa olosta osoittaa, että
heikon on kukistuminen. Kehityksen koko salaisuus on väkevän voitossa ja
heikon häviössä. Armeliaisuus on senvuoksi häiritsevä este kehitykselle,
rikos moraalia vastaan. Yhteiskunnan mahtavat toimivat niinkuin tulee,
jos imevät itseensä köyhien viimeisen mehun ja lyövät kullaksi mitä
turvattomilla on voimaa lihaksissa.

Kiitos, rakas sisar, näistä oivallisista ja päivänkirkkaista
opetuksista, kuiskaa käytännöllinen materialismi ottaissaan virsikirjan
lähteäkseen kirkkoon. Minulla oli ennen vissiä arveluitani, Moseksen ja
Jesuksen vaikuttamia, periaatteitteni johdonmukaisessa sovittelussa.
Olet vapauttanut minut epäilyistä. -- Ja hän menee kirkkoon ja kuuntelee
hurskauden ja _respectability_'n ilme kasvoillaan sanoja: "Mitä te
olette tehneet yhdelle pienimmälle minun veljistäni, sen te teitte
minulle".

Surullisen huvittavaa on, että tällä kansanvihollisella
arkifilosofiialla on suuriäänisimmät julistajansa sosialistijohtajissa.
Paljon tyhmyyttä olen vuosisatain pituisilla matkoillani tavannut ja
vähän viisautta. Mutta tämä on suurin tyhmyys, mitä olen joutunut
todistamaan maailmanhistoriassa. Pysyvän hyvän ja pysyvien
väärinkäytösten puolustajilla on kummillakin syytä olla kiitollisia
tälle tyhmyydelle. Jos pyrkimys ruumiillista työtä tekevän luokan
vapauttamiseksi olisi nykyisessä kypsymättömässä, epäkriitillisessä,
vallankumouksellisessa, mitä epäilyttävimmiltä näyttävien
yhteiskuntalaitosten puolesta esiintyvässä sosialistisessa muodossaan
kohottanut ristinmerkin, uskonnollisen sosialismin, s. o.
kristillisyyden lipun, olisivat seuraukset tulleet arvaamattoman
perinpohjaisiksi ja, niinkuin uskon, turmiota tuottaviksi. Toinen aika
on tuleva, jolloin se tapahtuu. Silloin saa nähdä, millä vaikutuksella.

Tyhmyys on muuten selitettävissä. Vallitseva arkifilosofiiaa on
sellainen, että sen täytyy tehdä väkivalta julkeammaksi ja heikot
epätoivoisemmiksi. Sehän on tätä kuin sosialistijohtajat tahtovat. He
toivovat, että jälkimmäiset epätoivostaan saavat voimaa taisteluun ja
voittoon. Huonosti laskettu. Ihanteellisia voimia, uskonnollisia voimia
vaaditaan pitämään koossa työväenjoukkoja. Siihen ei kelpaa
itsekkäisyyden evankeliumi. Tuomita kaikkia sosialistijohtajia kuolemaan
en kuitenkaan voi edes minä, Ahasverus, kylmä pessimisti. Laumalla oli
vielä keskiajalla paimenia, jotka nojautuen nasarealaisen oppeihin ja
mahtavan kirkon nimessä ryhtyivät sitä suojaamaan. Sääliväisten
positivistien ja ateistien, jotka uskovat Utopiaan Jumalan sijasta, on
sittemmin pitänyt ottaa suojelustoimi huolekseen ja ovat he välistä
tehneet sen innolla, joka tuntuu näyttävän, että Hän, jonka olemassa
oloon he eivät usko, on heidän sydämissään. Muistan tämän ohessa erään
ranskalaisen tiedemiehen sanat näistä _nos jours troublés, où Jesus n'a
pas de plus autentiques continuateurs que ceux, qui semblent le
répudier_.[1]

[1] Sekavista päivistämme, jolloin Jesuksella ei ole todellisempia
seuraajia kuin ne, jotka näyttävät hänet kieltävän.

Frode kuninkaan valtio on johdonmukaisesti rakennettu niiden
periaatteiden pohjalle, joita mainittu arkifilosofiia saarnaa. Ne
päätelmät, joiden julkeutta humanismin puoltajat ja kristillisyyden
hämmästyvät, ovat siellä julkisia totuuksia. Tiedän yhtä vähän, voiko
kristillinen vanhurskauden valtakunta toteutua, kuin voipiko valtiota
rakentaa Marxin laskemille kulmakiville. Mutta minkä tiedän, on, että se
ateistinen tie, jonka nykyajan sosialistijohtajat ovat valinneet
Utopiaansa, ei johda sinne, vaan Frode kuninkaan Grottemyllyyn."

Tämän katselun jälkeen seuraa muutamia otteita:



Kansleri-Mammonpapin juhlasaarnasta.


_(Sitten kuin Frode kuningas oli läsnä ollut juhlallisessa
Grottetanssissa, läksi hän seurueineen linnankirkkoon, kuulemaan
kansleri-Mammonpapin juhlasaarnaa. Ahasverus on kirjoittanut muistiin
ainoastaan osan siitä. Kansleri sairasti tilapäisesti hienoa
bronchitista. Esitelmä oli senvuoksi, vaikkakin vilkas, hieman
matala-ääninen ja jäi osittain vanhalta kuulijalta huomaamatta)._

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

On totta, Grotten uhriks monta saa,
Alut kulttuurimmehan on uhrausta,
Ja Grotte kulttuuria edustaa.
Ja itse luontokin on uhrausta:
Saa kerran henkens' antaa joka mies,
Sen vaatii luonnon suuri uhrilies.
On liha heinä, sanotaan;
Ja elomme on kukan kuihtumusta,
Käy kuningaskin -- anteeks! -- kuolemaan.
Kun uhrielukoit' on kaikki niin,
Ja Froden elo -- anteeksi -- loppuu kerta,
Miks orj' ei kuolis eestä kulttuurin?
Ois varkaus jos Grottelt' ottais sen.
Saa orjaraiska kuolla vuotain verta,
Kuin sotur' urheana kilvellen.
Tuo tunnonpaise, usko Kristuksen,
Se säälinmyrkyn syämiin koitti valaa.
Tok' onneks yhteiskuntaan järki palaa!
Mut -- hävettää kun vielä muistan vain --
Se idän sielunrutto siks sai alaa,
Ett' yksin miekin Kristuspapiks sain.
Yks lohdutus mull' oli virassan':
Näet nasareenin alttarilla voipi,
Kun kristin-uhritulta vartioipi,
Rinnassa alttar' olla Mammonan.
Näin minä tein, ja näin on tehnyt sata.
Käy laatuun, joskin epämukavata.
Näet: meidän evankeliumimme uus,
Kuin luonto myöntää, että kavaluus
Ja ulkokultaisuus kun voimaan yhtyy,
On turvana kun elon taistoon ryhtyy.
Nyt evankeliumimme lukekaahan:
"Tää elonnautinnoiden taistelo
On taiteilija, jonka valimo
Luo ylempiä malmiin alempahan;
Mi silmän valoa tuo sokeen tiellen
Ja ääntelemähän luo mykän kielen
Ja ketunvilpiks loihtii tyhmän mielen,
Suo voiton vahvalle ja kavalalle
Ja voiman nöyrtyä suo vilpin alle,
Luo väkivallan taa ja rikkauden
Viekkauden."

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Fanfaari, maista maihin julki soi
Vapautusta Kristusjumalasta!
Mi hyvän kainoks, kainon hyväks loi --
Tuost' evolutsioonin sortajasta,
Mi pilkaks kaikkeuden laille ois:
Eläköön vahva, heikko kuolkoon pois!
Se tahtoi tyhmyydessään ylös saattaa
Sen huonouden, jonk' itse luonto kaataa.
Tekoimme terään tahraa tuonut on,
Ja väritys, jonk' olot siltä saivat,
On ihanteellinen ja luonnoton.
Se mehut iloist' imi nautinnon,
Toi huvin jälkiruuaks tunnonvaivat.
Se kaatui, ollen maailman kammona,
Kun lähettinsä pani Mammona,
Jotk' antoi voiman monen aatoksihin,
Joit' ennen sydämissä salattihin.
Fanfaari, riemukielin raikuos,
Vapahtajille sieluin kaikuos,
Ne ihmisluonnon oikeuteen autti,
Jot' ennen eläinkunta yksin nautti.
Se oikeus huvi on pohja moraalin,
Motiivi tekojen ja perus ainoo,
Vaikk' Kristus alennellen sitä vainoo
Etuudeks sikojen ja koirainkin.
Te jalot, joill' on ollut paljon huolta,
Lait kehityksen ettei hukkuis pois,
Ett' armoittelu heikon rikost' ois --
Täydellisyyden laiss' on käsky heikon kuolta.
Nyt Lasarus käy Grotten kääntöhirteen,
Ja kaatuu, juosten jaloin vertyvin,
Ei tuo hän häiriötä hyppyihin,
Ei sorasointua synny pöytävirteen.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Moraalin pohja on huvi pelkästään.
Mut -- kuin käy yhteiskuntaoikeuden?
Laps kullast' isän, äidin murhaeli,
Ja veljen veli?
Tuo yksityinen oikeus on sen.
Mut huvill' yksityisnä, tietänemme,
On vastapaino meidän hyödyksemme:
Utiliteetti, mi murhan kieltää pois,
Ett' estämättä kukin nauttia vois.
Ei, nimess' oikeuden emme,
Jota turhaan maailmassa haeskelemme,
Ei, vaan omaksi hyödyksemme
Rankaisu kieltää murhan pois,
Ett' esteettä huvia nauttia vois.
Mut vastaan Mammonaa on rikos julkee,
Jos rikas, köyhä samoin rangaistaan,
Kun Mammon itse helmaans' suuret sulkee,
Mut pienet määrännyt on hukkumaan.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Käy huvin juurest' esiin itserakkaus,
Tuo ennen ilkuttu
Ja pilkattu;
On valtaava sen korkeus,
Ja latva tuuhee, suojass' sen
On valtiomme vakainen.
Ja itsekkyys se nostaa luokkajaon,
Mi parhain valtti politiikassa on,
Ja vallan terveys ja kukoistus.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Kun maailmass' oltiin vielä hullut,
Ja ihanteista silmät sokeeks tullut,
Oli Grotten kulku tukalaa:
Kuin kivireki ja louhu maa;
Ket nasareenia palvoivat,
Net orjan eduks valvoivat
Myös lepohetkeä, täyttä elatusta.
Nyt kun ei eloa annetakaan,
Mut iskuja vaan,
Te itse näette kulkuaan:
Nyt säilöt Froden tulvillaan
On vuoden kultakorjausta.
Niin, politiikkimme taidokas
On toivehikas ja kunniakas,
Ei loista Adonai, ei Oden, Zeus, ei Ammon
Niin kunniassa ja armossa kuin Mammon.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uusi Grottelaulu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home