Title: Perth'in kaupungin kaunotar
Author: Scott, Walter, Sir, 1771-1832
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Perth'in kaupungin kaunotar" ***


PERTH'IN KAUPUNGIN KAUNOTAR

Kirj.

Walter Scott


Suomentanut Kaarle Krohn [nimimerkillä Suonio]


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1878.
Uuden Suomettaren kustantama.



ENSIMMÄINEN LUKU.


    "Kas Tiber! huusi Roman sotilas,
    kun ilmaantui Tay-virran valtias;
    Mut vastata ken Skotti siihen vois
    Ja Tiber-purolle Tayn nimen sois?"

                              Nimetön.

Jos aistikasta muukalaista pyydettäisiin mainitsemaan vaihtelevaisinta,
ihaninta Skotlannin maakunnista, niin hän luultavasti nimittäisi
Perth'in kreivikunnan. Samoin myös Skotlantilainen, joka on syntynyt
jossain muussa Caledonian[1] seudussa, kenties kodinrakkaudesta kehuisi
omaa syntymäpaikkaansa vielä ihanammaksi, mutta varmaankin myöntäisi
toisen sijan Perth'ille. Näin hänkin antaisi tämän maakunnan asukkaille
täyden oikeuden väittää, että heidän kreivikuntansa -- syrjäisen
silmällä katsoen -- on Britannian saaren pohjoisemman kuningaskunnan
kaunein osa. Pitkä aika takaperin on jo rouva Mari Wortley Montague,
sillä herkällä aistilla, joka kaikissa hänen kirjoituksissansa
ilmautuu, lausunut sen, että jokaisen maan miellyttävin seutu, seutu,
jossa erilaiset luonnonkauneudet täydellisimmästi ovat nähtävänä, on
se, missä vuoristo viettää alas alangolle päin. Skotlannin kauniimmat
vuoret, vaikkei juuri korkeimmat, kohoavatkin Perth'in kreivikunnassa.
Virrat täällä, vuoristosta ulos-lähtiessään, hyppäävät hurjimmat
koski-hyppäyksensä, kuohuen jylhän-jaloimpien solien läpi. Paitsi sitä
yhdistyy täällä vuori-maiseman jaloon kauneuteen viljavamman maan ja
ilman luoma kasvisto. Täällä metsiä, lehtoja ja viidakoita on
runsaasti; ne peittävät vuorien juuret, kiipeevät ylös loiroihin ja
löytävät sijan vielä jyrkän kallioseinänkin keskellä. Tämmöisissä
luonnon suosimissa seuduissa matkustaja voi nähdä, niinkuin runoilija
Gray tai kuka muu se lienee, on laulanut: "Ihanuuden lepäävän Rauhan
sylissä."

Mainittu edullinen asema tekee, että tällä onnellisella seudulla on
erittäin ihastuttava vaihtelevaisuus. Sen järvet, metsät sekä vuoret
saattavat vetää vertaa kauneimmillekin Skotlannin vuoristossa; ja
näiden jylhästi-kauneitten näkö-alain vieressä, muutamin paikoin ihan
likekkäin, on taas viljavia, asuttavia paikkoja, jotka kestävät
vertaamista vaikka iloisen Englanninkin viljavainioitten rinnalla. Tämä
seutu on myös ollut monen merkillisen teon ja tapahtuman tanterena,
joista moni on historiallisesti tärkeä, moni kumminkin runoilijan sekä
romaaninkirjoittajan huomiota herättävä, vaikka ainoasti kansantaruissa
mainittu.

Näissä laaksoissa Alangon Saksilainen ja Vuoriston Gaeli ovat keskenään
monen tuiman, verisen taistelun taistelleet, joissa useinkin olis ollut
mahdoton ratkaista, kummalle voiton palmu oli annettava, Alankomaanko
rautapaita ritareille vaiko heidän vastustajilleen, pahartioisille
clan'eille.[2]

Perth'in kaupunki, niin kuuluisa kauniista asemastaan, on sangen vanha;
muinainen kansantaru kehuu sitä Romalaisten perustamaksi. Mainittu
voittoisa kansa, niin hoetaan, tunnusteli muka Tay-virtaa, vaikka se on
paljoa suurempi ja laivakululle soveliaampi, Tiberinsä näköiseksi, ja
niin myös tuota avaraa lakeutta, joka on North-Inch'in nimellä tuttu,
varsin paljon Mars-kedon kaltaiseksi. Perth'issä sitten Skotlannin
kuninkaat usein pitivät asuntoa, ja oman palatsin puutteessa oli heidän
mielestään Cisterciolais-munkkien luostarissa kumminkin tarpeeksi sijaa
heidän hovilleen. Täällä Jaakko I, vaikka Skotlannin parhaita,
viisaimpia kuninkaita, sai surmansa kostonhimoisten aatelisherrain
vihan kautta. Täällä myös syntyi Gowrien umpisalainen kapinan-yritys,
jonka murheellisen tapauksen tapahtumapaikka, tuo vanha palatsi, vasta
nykyään on tullut hävitetyksi.

Kaikkein kauneimpia näkö-aloja koko Suuressa Britanniassa, kenties koko
maailmassakin, on, tai, pikemmin sanoen, oli se, jonka paikka, nimeltä
the _Wicks of Baiglie_ tarjosi. Se oli jonkunlainen kalliorotko, minne
matkalainen tuli, kuljettuansa autiota, ikävää maata pitkän matkan,
aina Kinross'ista saakka. Täältä hän vähitellen päästyänsä
vuoriselänteen harjulle, näki laakson, jonka halki suuri,
majesteetillinen Tay-virta käypi. Hän näki Perth'in kaupungin
torneineen, kellojalkoineen, ynnä siihen kuuluvat molemmat suuret
niityt. Hän näki Moncreiffin'in sekä Kinnoul'in vuoret, jotka
hiljalleen kohosivat, huipuissaan törröittäin jylhänkauneina kallioina,
ja joen viljavat varret, täynnä komeita maakartanoita. Kaukana perällä
viimein olivat summattomat Grampian-vuoret tämän ihastuttavan maiseman
pohjoisena rajana. Nykyinen muutettu tie, joka tosin, se täytyy
tunnustaa, paljon helpoittaa ihmisten kulkua, kiertää tämän kauniin
paikan, ja vuorten takainen näkö-ala, vaikka sitä yhä vielä tulee sanoa
erin-omaisen ihanaksi, tulee vaan vähitellen ja vähä kerrassaan silmien
eteen. Taitaa kuitenkin vielä olla jalkapolku tallella, jota myöten
voipi päästä ylös tässä mainittuun paikkaan; ja matkustaja saattaa, jos
hän ratsas-hevosensa tai vaununsa tielle jättää ja muutamia satoja
kyynäriä tahtoo astua, vieläkin verrata todellista näkö-alaa siellä
tähän minun yrittämääni kuvaukseen. Mutta mahdoton meidän hänelle antaa
tai hänen tuntea sitä sanomatonta ihastusta, jonka hämmästys herätti,
koska se jalo maisema muinoin yht'-äkkiä aukesi, missä sitä ei
ollenkaan tiennyt arvata eikä toivoa -- sitä ihastusta, jonka Chrystal
Croftangry tunsi, kun hän ensikertaa tämän verrattoman näön näki.

Minun ihastukseeni, ensikertaa käydessäni, sekaantui lapsellinen ihme,
sillä minä en ollut vielä viittätoista vuotta vanhempi; ja kun tämä oli
ensimmäinen retki, jolle minun oli sallittu lähteä yksinäni oman
pony-hevoseni selässä, niin tuntui sydämessäni samassa itsenäisyyden
riemu, vaikka sen seassa myös oli pikkuisen pelkoa, jommoista
rohkeinkin poika tuntee, kun hän ensikerran pääsee ilman johdotta
omille valloilleen. Minä muistan että tempaisin hevostani suitsista,
tietämättänikään mitä tein, ja että katselemalla katsoin eteeni, ikään
kuin olisin pelännyt tuon näön muuttuvan toiseksi, teateri-verhon
lailla, ennen kuin olisin kerjinnyt tarkastaa kaikkia sen eri osia ja
vakuuttua siitä, että se oli totta. Tästä hetkestä -- siitä on jo nyt
kulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta -- on tuon verrattoman
maiseman muisto aina säilyttänyt suuren vaikutusvoimansa mieleeni,
pitäen siinä paikan muistettavana seikkana, vaikka moni semmoinenkin
asia on minulta haihtunut, joka minun omaa elämääni koskei.
Luonnollista on siis, että nyt, ajatellessani jotakin yleisön huviksi
esiintuotavaa, olen valinnut tarun, joka on yhteydessä tämän minun
nuorta mieltäni lumonneen paikan kanssa. Kenties se myös voinee tehdä
huomaamattomiksi kyhäykseni vaillinaisuudet, samoin kuin monen emännän
mielestä koreat porsliini-kupit parantavat huonon teen makua.

Aikakausi, josta nyt olen kertova, on kuitenkin paljonkin aikaisempi
molempiakin noita merkillisiä tapauksia, joita ylempänä mainitsin.
Seikat, jotka tässä otan aineeksi, tapahtuivat ne näet 14:nen
vuosisadan loppuvuosina, silloin kun Skotlannin valtikka oli lempeän,
vaan heikon Juhanan kädessä, sen joka kruunun perittyänsä otti
nimekseen Robert III.



TOINEN LUKU.


    Metinen myös maatytön huul' on kai --
    Herruutt' ei kaipaa, ken vaan maistaa sai.

                                       Dryden.

Perth'in kaupunki, niinkuin mainittu, niin runsas määrä hengettömän
luonnon kauneutta on tullut osaksi ei ole myös koskaan ollut vailla
toista kauneuden lajia, joka tosin on katoovaisempi, vaan sitä
lumoovaisempi. Nimi "_Perth'in Kaunotar_" olisi kaikkina aikoina ollut
aika suurta ylistystä, ja antanut syytä päättää, että siksi nimitetyllä
oli melkoinen etevyys kauneudessaan, sillä tuosta kadehditusta nimestä
oli kilpailijoita hyvin paljon. Mutta Keski-ajalla, johon nyt tahdon
saattaa lukijani huomion, oli nais-kauneus vielä paljo kalliimpi lahja,
kuin tätä nykyä, sen perästä kun ritarilliset tunteet enimmäksi osaksi
ovat kylmenneet. Muinaisten ritarein rakkaus oli jonkunlaista sallittua
epäjumalanpalvelusta; ainoasti rakkaus Jumalaan piti olla yhtä innokas,
niin kumminkin opetettiin, mutta todentodella taisi se harvoin vetää
tuolle toiselle vertoja. Jumalasta ja vaimoista kuului hyvin usein
puhuttavan yhteen hengenvetoon ja kauniimman sukupuolen kunnioittamista
vaadittiin ritari-arvoon pyrkijältä yhtä ankarasti kuin Jumalan pelkoa.
Tämmöisellä aikakaudella oli kauneuden valta melkein rajaton. Se
saattoi nostaa aivan halpasäätyisen korkeimman ylimyksen tasolle.

Robert III:tta edellisen kuninkaan aikana oli kauneus yksin kohottanut
alhaissäätyisen, huonotapaisen naisen Skotlannin valta-istuimen
osallisuuteen; ja moni muu neito, vaikka vähemmin taitava tai vähemmin
onnellinen kuin tää, oli noussut korkeaan arvoon jalkavaimon viran
kautta, jota sen ajan tavat eivät liioin kieltäneet eikä paheksuneet.
Tämmöiset toivot olisivat voineet pyörryttää päätä monelta
korkeampisäätyiseltäkin tytöltä kuin Hanskurin Katrilta, jota kaikki
yksimielisesti kehuivat kaikkein kauniimmaksi kaupungin sekä sen
likitienoon neitosista, ja jonka puoleen nimi "Perthin Kaunotar"
suuresti veti nuorten junkkarein huomion, niinä aikoina, milloin
kuningas piti hovia Perth'issä. Monikin nuori aatelisherra,
korkeasukuinen ja ritaritöistään yli muiden kuuluisa, oli hartaampi
osoittamaan ratsumies-taitoansa, jos ajoi Curfew-katua, ukko Simo
Hanskurin kynnyksen sivuitse, kuin juhlallisissa turnauspeleissä, missä
Skotlannin ylhäisimmät rouvas-ihmiset istuivat katselijoina.

Mutta Hanskurin tytär -- hänen isäänsä Simoa mainittiin sen
ajan tavalla ammattinsa mukaan -- ei näkynyt huolivan mistään
kohteliaisuuden osoitteesta semmoisten miesten puolelta, joiden
sääty-arvo oli niin paljon korkeampi hänen omaansa. Hän luultavasti ei
ollut millään muotoa tietämätön ihastuttavasta näöstänsä; mutta hän
näkyi tahtovan rajoittaa voittonsa oman säätynsä piiriin. Hänen
kauneutensa oli enemmin henkistä kuin yksistään ruumiillista laatua ja
vaikka hän luonteeltaan oli lempeä ja herttainen, näkyi hänessä aina
pikemmin ykstotisuutta kuin iloisuutta. Päättipä moni, kun näki millä
hartaudella Hanskurin Katri kirkossa rukoili, että se tyttö varmaankin
salaa halusi vetäytyä pois maailmasta ja kätkeä itsensä luostariin.
Mutta siihen uhraukseen, jos se lieneekin kenties ollut tytön mielessä,
ei olisi hänen isänsä, varakas mies, jolla vaan tämä ainoa lapsi oli,
suinkaan hyvällä antanut suostumustansa.

Isä kuitenkin vielä vahvisteli Perth'in Kaunottaren päätöstä, karttaa
koreitten hoviherrain kohteliaisuuksia. "Äläpä huolikaan", sanoi hän,
"äläpä huolikaan, Katri, noista teikkareista, äläkä heidän
tepastelevista ratsuistaan, heidän kilisevistä kannustimistaan, heidän
sulkalakeistaan, heidän pönäkistä viiksistään. He eivät ole meidän
säätyä, emmekä me pyri heidän pariinsa. Huomenna on Pyhän Valentin'in
päivä,[3] jolloin jokainen lintu parinsa valitsee; vaan et koskaan näe
hamppulintusen rupeevan haukalle, tai punarinnan kotkalle pariksi.
Isäni oli rehellinen porvari Perth'issä ja osasi luisuttaa neulaansa
niin hyvin kuin minäkin. Ja jos nousi sotaa meidän kunnon kaupungin
porttien eteen -- hei kuinka lensi maahan neulat, ja langat, ja
säämiskänahat; ja ulos temmattiin kelpo kypäri sekä kilpi pimeästä
nurkastaan, ja pitkä keihäs seinältä, uunin päältä! Todistapas
vaan että hän tahi minä olisimme kertaakaan olleet poissa, jos
kaupunginpäällikkö piti katselmusta! -- Näin me olemme aina eläneet ja
olleet, tyttäreni -- tehneet työtä leipäkannikkamme saamiseksi, ja
taistelleet saadun leivän suojelemiseksi! Enkä huoli vävykseni
mokomata, joka itseänsä paremmaksi minua pöyhisteleikse. Ja mitä noihin
herroihin ja ritareihin tulee, toivon sinun aina pitävän mielessä, että
olet liian halpa heille aviokullaksi, vaan liian hyvää sukua
jalkasiipaksi. Ja nyt jo heitä työsi, tyttö, sillä nyt on pyhäaatto, ja
meidän tulee mennä iltamessuun rukoilemaan, että Jumala sinulle
huomiseksi lähettäisi kelpo Valentini-kumppalin".

Perth'in Kaunotar laski pois hyppysistään komean haukka-kintaan, jota
hän tikkaeli Drummond'in rouvaa varten, puki päälleen pyhähameensa,
valmistaen itsensä seuraamaan isää Mustain-Veljesten luostariin, joka
oli likellä Curfew-katua, missä he asuivat. Matkalla sinne Simo
Hanskuri, tuo vanha, arvossa pidetty porvari, jolle oli jokseenkin
karttunut niin hyvin ikävuosia että myös varoja, sai nuorilta sekä
vanhoilta niitä kunnian-osoituksia, jotka hänen samettitakilleen sekä
kultaisille kaulavitjoilleen oli tulevat. Samoin myös Katrin maanmainio
kauneus, vaikka peitetty päähineen alle -- samallaisia tätä nykyä vielä
pidetään Flanderissa -- sai niin nuorten kuin vanhainkin niskat
kumartumaan ja lakit päästä lentämään.

Isän ja tyttären näin kulkiessa käsikkäin, seurasi heitä pitkä, kaunis
nuorukainen, puettu työmiehen vaatteisin karkeinta lajia, jotka
kuitenkin antoivat hyvin nähdä hänen vartalonsa hoikkuutta; samoin myös
tuo pieni ehtapunainen lakki sievästi sopi hänen kauneille kasvoilleen,
jotka tirkistelivät esiin tuuheitten kähäräin keskeltä. Hänellä ei
ollut muuta asetta kuin sauva kädessään, sillä ei katsottu soveliaaksi
hänen säätyisellensä nuorukaiselle (hän oli hanskurin oppipoika)
kävellä kadulla, miekka tai tikari vyöllä; sen oikeuden näet soturit
aateliston palveluksessa katsoivat yksin-omaisekseen. Näin seurasi hän
mestariansa pyhäinpäivinä, osaksi passarina, osaksi vartijana, jos
hänen suojaansa tulisi tarvis; mutta helppo oli siitä hartaasta
huomiosta, jolla hän yhä katseli Katria, nähdä että hän olisi kernaampi
tyttärelle kuin isälle apuansa antamaan. Tavallisesti ei ollut
kuitenkaan hänen palvelushalulleen mitään tilaisuutta; sillä yleinen
kunnioituksen-tunne saattoi vastaantulijat hanskurille sekä hänen
tyttärelleen tilaa antamaan.

Mutta kansanjoukossa alkoi pian myös näkyä knaappien, huovien sekä
joutsimiesten teräskypäreitä ja sulkalakkeja, ja näiden sotaviran
merkkien omistajat alkoivat olla käytöksessään vähemmin kohteliaat kuin
rauhaisat porvarit. Useampia kertoja, kun tämmöinen vastaantuleva
soturi satunnaisesti tai muka ylemmästä arvostaan ylpeillen poikkesi
seinäpuolelle katuvartta,[4] leimahti hanskurin nuoren seuralaisen
silmistä uhkauksen salama ja selvään näkyi, että hän olisi tahtonut
osoittaa hartauttansa nuorta emäntää palvelemaan. Mutta joka kerta tuli
siitä Conachar'ille, se oli pojan nimi, torut mestarilta, joka hänelle
huomautti, ettei hän tahtonut mitään käskemätöntä apua. "Poika hupsu",
myrisi hän, "etkö ole vielä tarpeeksi elänyt työhuoneessani, kun et
tiedä että yhdestä sivalluksesta meteli voi syntyä -- että tikari
ihmisnahan läpäisee yhtä nopeasti kuin neula säämiskän -- että minä
olen rauhan mies, vaikken suinkaan pelkuri sodassa, ja että siitä vähä
huolin kumpaa katuvarren puolta tyttäreni kanssa astun, kunhan saamme
astua tietämme häiritsemättä ja rauhassa".

Conachar puolusteli itseään sillä, että piti huolen mestarin kunniasta;
mutta siitä ei vanha porvari paljon leppynyt.

-- "Mitä meillä on tekemistä kunnian kanssa?" ärjähti Simo
Hanskuri. "Jos minun palveluksessani tahdot olla, niin pidä vaari
rehellisyydestä, vaan heitä kunniat noille suuriluisille, hupsuille,
joilla on terästä kantapäissä, rautaa rinnan ympärillä. Jos sinunkin
semmoisia kalkkareita tekee mieli, niin kuluta ne terveenä; vaan ei se
saa tapahtua minun kattoni alla, eipä minun seurassani".

Nämät tämmöiset torut näkyivät Conachar'ia pikemmin kiihdyttävän kuin
hillitsevän. Mutta viittaus Katrilta -- jos tuo hänen hoikan sormensa
liikahdus todella oli viittausta -- vaikutti paremmin kuin vihastuneen
isännän kaikki torut. Nuorukainen heitti pois soturimaisen ryhdin, joka
hänessä näkyi olevan luonnollinen, ja muuttui jälleen rauhallisen
porvarin nöyräksi seuralaiseksi.

Nytpä heidät saavutti pitkä nuori mies leveässä levätissä, joka myös
osan kasvoista peitti -- se oli yleinen tapa sen ajan nuorissa
herroissa, koska he eivät tahtoneet olla kaikkien tunnettavina tai
olivat lystien seikkojen ha'ulla. Hän näytti, sanalla sanoen, niinkuin
olisi tahtonut ympärillä olevalle maailmalle sanoa: "En tahdo tällä
hetkellä olla tunnettu, en tahdo että minua puhuteltaisiin siksi, mikä
olen. Mutta koska en ole kenellekään muulle kuin itselleni velvollinen
teoistani vastaamaan, pidän tätä peittoa silmien edessä ainoasti tavan
vuoksi, enkä juuri välitä, tunnetteko vai ettekö tunne minua". -- Hän
poikkesi isänsä käsivarresta kiinnipitävän Katrin oikealle puolelle ja
rupesi hitaammin astumaan, ikään kuin yhtyen seuraan.

"Hyvää iltaa, kunnon mestari".

"Jumal' antakoon, armollinen herra, kiitoksia toivoittamastanne. --
Mutta saanko pyytää teitä tietänne jatkamaan? -- Meidän astuntamme on
teille liian verkallinen -- meidän seuramme teidän isänne pojalle liian
halpa".

"Siitä on isäni poika lähin mies päättämään, vanha mies. Mulla olisi
asiaa sinulle ja myös tälle kauniille Pyhälle Katrinalle tässä, joka on
ihastuttavin ja kovimmansydäminen kaikista almanakan pyhimyksistä."

"Alimmaisella nöyryydellä, korkea herra", virkkoi vanha hanskuri,
"pyytäisin saada huomauttaa teille, että nyt on Valentinin aatto, joka
ei ole mikään asia-aika, ja että minä voin ensi-arkena saada teidän
kunnioittavaiset käskynne jonkun palvelijan kautta, niin varhain kuin
vaan tahdotte ne lähettää".

"Ei ole koskaan aikaa, joka olisi soveliaampi tätä nykyistä", jatkoi
itsepäinen nuorukainen, jonka sääty-arvo näkyi olevan niin korkea,
ettei hänen tarvinnut kursaella. "Minä tahtoisin tietää, onko
nahkatröijy, jonka joku aika takaperin käskin, jo valmis -- ja sinulta,
kaunoinen Katri" -- (hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi) -- tahtoisin
tietoa, ovatko sinun hienot hyppysesi liikkuneet sitä ommellessa,
niinkuin minulle lupasit? Mutta mitäs ma kysynkään -- onhan minun
sydän-parkani tuntenut jokaisen pistoksen, millä neula sen sydämen
peitteeksi aiotun vaatteen lävisti. Kavaltaja, mikä edesvastaus olisi
sinulle tuleva, siitä että näin kiduttelet sydäntä, joka sinua niin
tulisesti rakastaa?"

"Olkaa niin hyvä, korkea herra", vastasi Katri, "ja lakatkaa näistä
hulluista puheista -- teidän ei sopisi semmoista puhua, eikä minun sitä
kuulla. Me olemme halvat säädyltämme, vaan kunnialliset käytökseltämme;
ja isän läsnä-olosta toki edes pitäisi olla tyttärelle suojaa
senkaltaisista sanoista, vaikka ne näin korkean herran suusta tulevat".

"No hyvä, sinä armoton", vastasi luopumaton teikkari, "minä lakkaan
sinua nyt vaivaamasta, jos vaan lupaat näyttää itseäs ikkunassas
huomen-aamulla, kohta kun päivä tirkistäikse itäisten vuorten yli, ja
niin antaa minulle oikeuden olla sinun Valentininas ensi vuonna".

"En suinkaan, korkea herra. Isäni juuri äsken huomautti minulle, ettei
haukat, saatikka sitten kotka, sovi halvan hamppulintusen pariksi.
Hakekaa itsellenne joku hovineito, jolle teidän kohteliaisuutenne on
oleva kunniaksi. Minulle -- älkää pahaksi panko, korkea herra, jos
suoraan puhun -- se vaan on häväistystä".

Näin puhuessaan he olivat tulleet kirkon ovelle.

"Tässä paikassa", virkkoi nyt isä, "te, korkea herra, sallinette meidän
sanoa teille jäähyväiset. Kyllähän minä sen tiedän, ettette te suuresti
huolisi luopua huvituksestanne sen tuskan ja vastuksen tähden, joka
siitä meidän kaltaisillemme tulee. Mutta tästä suuresta
palvelijajoukosta täällä oven edessä voitte te arvata, että on kirkossa
semmoisia, joista teidänkin, armollinen herra, täytynee pitää lukua".

"Vai lukua -- ja kukapa minusta mitään lukua pitää?" virkkoi ylpeä
nuori herra. "Mokoma halpa käsityöläinen ja hänen tyttärensä, joille
vähin huomionikin jo on liikaa kunniaa, ovat niin hävyttömät ja sanovat
minun puhuttelemiseni häväistykseksi. Ohoh, sinä valkean kauriinnahan
ja sinisen silkin kuningatar, kylläpä mä vielä saan sinut tätä
katumaan".

Hänen tätä mutistessaan hanskuri tyttärineen astui Dominikolaiskirkon
ovesta sisään, ja heidän palvelijansa Conachar, pyrkiessään kiireesti
heidän jälkeensä, tyrkkäsi, kentiesi hiukan tahallaankin, sitä nuorta
aatelisherraa. Teikkari, heräten harmillisista mietteistänsä ja katsoen
tätä tyrkkäystä tahallaan tehdyksi loukkaukseksi, tarttui poikaa
rintaan, antoi hänelle sivalluksen ja sysäsi sitten poikemmaksi.
Vimmastunut Conachar, jollakin vaivalla toinnuttuaan, tempasi kädellään
vasemmanpuolista kuvettaan, ikään kuin hakien miekkaa tai tikaria siitä
paikasta, mistä se tavallisesti riippuu; mutta kun ei semmoista asetta
löytynyt, ilmoitti hänen näkönsä toivossaan pettynyttä vimmaa, ja hän
astui kirkkoon. Niiden muutamain minuuttien ajan, niin kauan kun poika
vielä viipyi ulkona, seisoi nuori herra paikallaan, kädet ristissä
rinnan päällä, ylpeä hymy suun sopissa, ikään kuin härsyttäen häntä
parastansa koettamaan. Mutta kun Conachar oli kirkkoon astunut, peitti
hänen vastustajansa kasvonsa vielä paremmin levätillään ja antoi
salaviittauksen, kohottaen toista kinnastansa. Kohta lähestyi häntä
kaksi miestä, jotka, peitetyin kasvoin samoin kuin hän, olivat jonkun
matkan päässä katselleet hänen liikuntojaan. Hänellä oli nyt heidän
kanssaan pitkä keskustelu, jonka jälkeen nuori aatelisherra meni
yhtäänpäin, hänen ystävänsä tai palvelijansa toisaalle.

Simo Hanskuri, ennen kuin kirkkoon astui, katsahti noiden miesten
puoleen, mutta oli jo ennen heidän eroamistaan käynyt sijalleen
keskellä seurakuntaa. Hän laskeutui polvilleen, ja hänen katsannostaan
näkyi, että raskas kuorma hänen sieluansa painoi. Mutta kun messu
päättyi, näkyi tuska hänestä helpoittuneen; hän oli heittänyt itsensä
ja huolensa taivaallisen Isän huostaan. Jumalanpalvelus oli tällä
kertaa hyvin juhlallinen, sillä kirkossa oli suuri joukko
korkeasukuista herras- ja rouvasväkeä. Olipa sijaa valmistettu vanhaa,
hyvää kuningastakin varten; mutta joka niistä kivuista, jotka häntä
vaivasivat, oli estänyt Robert III:n messuun tulemasta, niinkuin
hänellä muulloin oli tapana. Koska kirkkoväki alkoi hajota, viipyivät
hanskuri ja hänen kaunis tyttärensä vielä vähän aikaa; menivät
salaripille rippituoleihin, joihin papit nyt olivat asettaneet itsensä,
toimittaakseen sitäkin virkansa osaa. Täten oli jo pimeä yö joutunut ja
kadut olivat autiot, kun he kääntyivät paluumatkalle omaan kotiinsa.
Melkein kaikki ihmiset olivat jo kotona makuulla. Ne, jotka vielä
kaduilla kulkivat, olivat yöjalkalaisia ja humalaisia, ylpeitten
aatelisherrojen joutilaita, meluavia palvelijoita, jotka olivat hyvin
taipuvaiset rauhallisia kävijöitä häiritsemään, turvaten herrojensa
suosioon hovissa, jolla heitä oltiin kovinkin nopsaat auttamaan.

Luultavasti pelkäsi Conachar pahaa joltain semmoiselta mieheltä, kun
hän, kiirehtien hanskurin likelle, virkkoi hänelle: "Mestari -- meitä
seurataan".

"Seurataanko vai? Kutka ja kuinka suuri joukko?"

"Yksi mies, joka kasvonsa levätillään peittää, seuraa meitä luopumatta
niinkuin kuvajainen".

"Hänen tähtensä en huoli jouduttaa astuntaani tätä Curfew-katua pitkin,
vaikka hän olisikin paras, joka sitä koskaan on astunut".

"Mutta hän on aseilla varustettu", muistutti Conachar.

"Niinpä mekin, ja on meilläkin kädet, ja jalat, ja sääret. Mitä,
Conachar, ethän toki pelänne tuota yhtä miestä?"

"Pelkäänkö!" vastasi Conachar, tästä luulosta suuttuen; "kohta saatte
nähdä pelkäänkö häntä?"

"No nyt taas ammut liian paljon syrjälle, toiselle puolelle pilkkaa,
hupsu poika -- et sinä koskaan osaa keskitietä kulkea. Eipä sentään
huoli nostaa meteliä, vaikkemme myös pakoon pötki. Astupas sinä vaan
edeltä Katrin kanssa, niin minä sinun sijastas jään jäljemmäksi. Mikä
hätä meillä voisi olla näin likellä kotoa".

Hanskuri jätti siis itsensä jäljemmäksi ja huomasikin aivan oikein,
erään miehen seurailevan heitä niin likeltä, että se, aikaan ja
paikkaan nähden, voi antaa syytä epäluuloon. Jos he poikki kadun
menivät, meni hänkin toiselle kadun puolelle; jos he jouduttivat
askeleitansa tai rupesivat taas verkallisemmin astumaan, vieraskin teki
samoin. Siitä ei olisi ollut suurta lukua, jos hanskuri olisi ollut
yksin; mutta hänen kaunista tytärtänsä saattoi joku irstainen roisto
yrittää ryöstää, tässä maassa, missä laista oli varsin vähän turvaa
niille, joilla ei ollut voimaa itseänsä puolustaa. Koska Conachar ja
hänen suojansa alainen kaunotar olivat oman kodin kynnykselle ehtineet,
jossa vanha piika heille oven avasi, asettui porvarin huoli. Yhtähyvin
teki hänen mieli, jos mahdollista, saada tietää, oliko siihen huoleen
ollutkaan mitään syytä; senvuoksi hän huusi tuolle miehelle, jonka
käytös oli pelon nostanut ja joka nyt oli pysähtynyt, ikään kuin ei
olisi tahtonut tulla kynttilän valoon.

"Hei ystävä, astupas vaan esiin äläkä ole tuossa kuurapeittoisilla!
Etkös tiedä, että niitä vastaan, jotka pimeässä kummituksina kävelevät,
välistä koetellaan tuota keppitaikaa? Astupas esiin nyt, mies, ja näytä
meille silmiäs".

"No miks'ei, mestari Hanskuri", vastasi ääni, joka oli syvimpiä, mitkä
olivat ikinä johonkuhun kysymykseen vastanneet. Ei minua mikään kiellä
silmiäni näyttämästä, vaikka kyllä soisin että ne paremmin maksaisivat
katselemisen vaivaa kynttilän valossa".

"Herrainen aika!" huudahti Simo, "pitihän minun tuntea tuo ääni! --
oletko se sinä itse, omassa ruumiillisessas personassas, Seppä? No,
etpä nyt, koira vieköön, pääsekään ohitse kuivin suin. Kuules,
poikaseni, eihän valkeansammutus-hetki ole vielä soinut, ja jos
olisikin, eipä siinä ole syytä erottaa poikaa isästään. Tule sisään,
poikaseni, Dorothea saa antaa meille jotain suuhun pistettävää, ja me
kilistelemme vielä kannuja, ennen kuin meistä saat erota, tule sisään,
sanon ma; ja nyt tulee Katri-tyttärellenikin ilo, kun sinut näkee".

Näin puhuen hän oli miehen, jota hän niin ystävällisesti tervehti,
vetänyt jonkinlaiseen kyökkiin, joka tavallisesti myös sai
vieraskammarina olla. Sen koristuksena oli koko joukko tinatalrikeita,
jotka vielä parin hopeakupin kanssa, kaikki aivan kirkkaiksi
kuurattuna, seisoivat hyllyköllä. Kelpo takkavalkea sekä paistava
lamppu loivat yli koko huoneen valoa ja hauskuutta, ja makea haju
Dorothean käsien alla kypsyvistä ruoaksista ti tuntunut suinkaan
vastenmieliseltä näitten miesten nenistä, joita ei liika aistin
hienous vaivannut.

Tuntematon seuralainen nyt seisoi täydessä valossa talonväen keskellä.
Hänen näkönsä ei ollut millään muotoa hieno eikä kaunis; mutta
yhtähyvin hänen vartalonsa ja kasvonsa eivät ainoasti ansainneet
huomiota, vaan jollakin lailla sitä ehdottomasti vetivät puoleensa.
Hänen vartalonsa oli pikemmin alle tavallisen pituuden; mutta
hartioitten leveys, käsivarsien pituus ja vahvuus sekä koko miehen
jäntevyys näyttivät että hänellä oli hyvin tavaton voima sekä
lakkaamattomalla harjoituksella rivakkaana pidetty ruumis. Sääret
olivat hiukan koukkuiset, ei kuitenkaan niin paljon, että sitä
varsinaiseksi viaksi olisi voinut sanoa. Päinvastoin se vähäinen
koukkuisuus, vaikka se johonkin määrään ruumiinrakennuksen
säännöllisyyden pilasi, näkyi ikään kuin luonnollisesti kuuluvan tämän
ruumiin vahvuuteen. Puku oli härännahasta; vyöltä riippui raskas
kaksiteräinen miekka sekä ikäänkuin kukkaron puolustukseksi, joka
sen-aikuisen porvari-tavan mukaan, roikkui samaan vyöhön kiinnitettynä.
Pää oli säännöllisen-muotoinen, ympyriäinen; tukka musta, lyhyeksi
keritty, tuuheakähäräinen. Mustista silmistä salamoitsi rohkeus ja
neuvokkaisuus, vaan muuten kasvot ilmoittivat ujostelevaa nöyryyttä,
sekaisin leikillisyyden kanssa, ja tällä hetkeä, paitse sitä, nähtävää
iloa tästä yhtymisestä vanhain ystäväin kanssa. Jos emme ota lukuun
siinä tällä hetkellä myös näkyvää liikaa ujoutta, niin oli Heikki Sepän
otsa korkea ja jalonnäköinen; mutta kasvoin alempi puoli ei ollut
saanut yhtä kaunista muotoa. Suu oli suuri, täydesti varustettu
vahvoilla, kauneilla hampailla, joiden näkö oli koko muussakin
ruumiissa näkyvän terveyden ja voiman mukainen. Lisätkäämme siihen
tuuhea, lyhyt parta sekä viikset, jotka nykyään oli jokseenkin
huolellisesti siivottu, niin on miehen koko kuva valmis. Ijältään ei
hän voinut olla yli kahdenkymmenen kahdeksan.

Koko talonväelle näkyi tämän vanhan ystävän arvaamaton tulo olevan
hyvin mieleen. Simo Hanskuri yhä uudestaan pudisteli hänen kättänsä,
Dorothea niijasi niijaamistaan ja Katrikin ujostelematta ojensi
kätensä, jota Henrik vähän aikaa piti jättiläiskourassansa, aivan kuin
olisi aikonut nostaa sen huulilleen. Mutta sitten oltuansa kahden
vaiheella, hän sen jälleen hellitti, pelosta että se rohkeus pantaisiin
pahaksi. Ei niin että tuo hänen kourassaan liikahtamatta makaava
kätönen olisi tehnyt vastarintaa; vaan tytön kasvoissa ei näkynyt
ainoastaan punastusta, siinä näkyi samassa hymy, joka nuorta miestä yhä
pahemmin hämille saattoi. Mutta isä, nähdessään ystävänsä epäilyksen,
huusi kursailematta:

"Suihkaa suuta, poikaseni, suihkaa suuta hänelle! Ja se on tavara, jota
en tarjoisikaan kelle hyvänsä minun kynnykseni yli astuvalle. Mutta
hyvä St. Valentin auttakoon! -- jonka pyhä on huomenna -- olenpa niin
iloinen siitä, kun näen sun jälleen täällä tässä hyvässä Perth'in
kaupungissa, että olisi vaikea sanoa mitä sinulta voisin kieltää".

Seppä -- sehän, niinkuin jo yllä mainittiin, oli sen rotevan
käsityöläisen ammatti -- rohkeni tästä, niin että ujosti suuteli
Perth'in Kaunotarta. Tämä puolestaan salli sen suosion-osoitteen
hymyllä, joka sisarelle sopivaa hellyyttä osoitti, ja virkkoi samassa:
"Toivonpa että se on katuvainen ja parannut mies, jolle sanon:
tervetultua tänne Perth'iin takaiin!"

Seppä vielä piti tytön kättä kädessään, ikään kuin olisi aikonut
vastata; mutta äkkiä, niinkuin rohkeutta tällä silmänräpäyksellä olisi
puuttunut, hellitti irti. Hän vetäytyi oikemmaksi, aivan kuin olisi
säikähtynyt teostansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hehkuivat osaksi
häveliäisyydestä, osaksi mielihyvästä. Näin kävi hän istumaan valkean
äärelle, päinvastaiselle puolelle kuin Katri.

"No, Dorothea, jouduta nyt vaan syömistä, muija kulta -- ja Conachar --
miss' on Conachar?"

"Hän on mennyt levolle, isä, hänen päätään kivistää", vastasi Katri
epävakaisella äänellä.

"Mene häntä kutsumaan, Dorothea", käski vanha hanskuri. "En kärsi
noita hänen juoniansa. Hän muka on kovin korkeaa Vuorelais-sukua,
levittääkseen pöytäliinaa tai tuodakseen talrikkia, ja hän tahtoisi
muka päästä meidän vanhaan, kunnialliseen ammattiin, ilman
passailematta, ilman mestariansa ja opettajaansa palvelematta
semmoisissa asioissa, joissa kuuliaisuus on velvollisuutta. Mene häntä
kutsumaan, sanon ma; en kärsi tuommoista tehtävien laiminlyömistä".

Kohta sen jälkeen kuului Dorothean ääni rappusilta tai vielä
luultavammin tikapuilta, joita myöten kiivettiin yliselle, mihin
vastahakoinen oppipoika niin ajattomalla ajalla oli kätkeynyt. Sieltä
tuli puoli-ääneen mutistu vastaus, ja pian sen jälkeen Conachar
ilmautui ruokahuoneesen. Yrmeyden pilvi synkeytti hänen ylpeää, vaan
kaunista muotoansa. Hän rupesi pöytää laittamaan, asetti talrikit
paikoilleen, toi suolat, kryydit ynnä muut ruoanhöystöt -- sanalla
sanoen, toimitti nyky-ajan passarin virkaa, johon sen ajan tapa vaati
kaikkia oppipoikia -- mutta tuo halpa työ, johon hänen oli pakko
ruveta, oli hänelle silminnähtävästi inhoksi ja harmiksi. Perth'in
Kaunotar katsahti häneen jollakin huolella, ikään kuin peläten, että
tuo selvästi näkyvä vastahakoisuus voisi vielä enentää isän mielipahaa.
Mutta vasta kun neidon silmät toistamiseen olivat hänen silmiänsä
kohdanneet, suostui Conachar peittämään yrmeytensä ja toimissansa
suurempaa myöntäväisyyttä ja nöyryyttä näyttämään.

Tässä meidän tulee antaa lukijalle tiedoksi, että tuo salainen
silmänluontien vaihtelu Hanskurin Katrin sekä nuoren Vuorelaisen
välillä tosin todisti, että edellinen piti jonkunlaista huolta
jälkimmäisen käytöksestä; mutta tyystimmänkin tarkastelijan olisi
ollut vallan vaikea keksiä, oliko siinä huolenpidossa mitään yli sen
tunteen, mikä nuoressa tytössä on luonnollinen samassa talossa asuvaa,
saman-ikäistä poikaa kohtaan, jonka kanssa hän on elänyt likeisessä
tuttavuudessa.

"Sinä olet käynyt pitkillä matkoilla, Heikki poikaseni", virkkoi
hanskuri, joka aina tätä lempinimeä käytti, vaikkei hän ollut millään
lailla sukua nuorelle käsityöläiselle; "niin, ja olet nähnyt monen
virran, paitsi tätä Taytä, sekä monta koreaa rakennusta, paitsi St.
Johanneksen kirkkoa".

"Vaan enpä kuitenkaan yhtään, joka olisi ollut puoleksi verraksi niin
rakas ja joka puoleksi verraksi niin ansaitsisikaan minun rakkauttani",
vastasi seppä. "Sen vakuutan teille, isä, että kun taas Baiglien harjun
yli olin päässyt ja näin tämän meidän kaupungin tässä leviävän
edessäni, kauniina kuin tuo keijukaisten kuningatar laulussa, jonka
ritari näkee makaavan keskellä tiheää ruusupensaikkoa, silloin minun
sydämessäni tuntui aivan kuin olisin ollut lintu, joka panee väsyneet
siipensä kokoon, laskeutuen alas omaan pesäänsä".

"Hei! Vieläkö sinussa on runoniekkaa?" sanoi hanskuri. "Mitä, saammeko
taas nyt nähdä entiset hyppymme ja rinkitanssimme? Ja iloiset
keikahdukset Vapunpäivän kukkas-riu'un ympärillä? Ja kuulia lystit
laulut Joulu-aattona?"

"Semmoisia loruja kyllä mahtaa vieläkin joskus ilmautua, isä", virkkoi
seppä, "vaikka tosin palkeitten puhina ja alaisimen kalske ovatkin
karkeaa säestystä runoniekan sävelille. Mutta enpä voi parempia saada
toimeen -- täytyy varojeni paranemista katsoa, vaikka tulisivatkin
siinä värssyt huonommiksi".

"Kas se oli oikein -- oletpa juuri minun oma poikani" vastasi hanskuri;
"ja varmaanpa et ole liioin kuluttanut rahojasi matkalla?"

"Enkä, vaan matka-rahojani vielä kartutin, isä -- tuon teräksisen
haarniskan, jonka muistanette, möin minä neljästäsadasta markasta sir
Maunu Redman'ille Englannin itäisen rajamaan vartijalle. Hän tuskin
penniäkään tinki hinnasta, sen perästä kun olin antanut hänelle luvan
koettaa sitä miekan sivalluksella. Ja tuo tyhjätasku Vuoriston
varkaittenpäällikkö, joka sen oli alkuaan käskenyt, peräytyi kaupasta
jo puolen sen summan tähden, vaikka työhön minulta oli mennyt puoli
vuotta".

"Mitäs sinä noin tuijottelet, Conachar?" torui hanskuri, kesken puhetta
kääntyen Vuorelais-oppilaansa puoleen. "Etkös milloinkaan voi oppia,
että sinun vaan tulee pitää huolta omista tehtävistäs, kuultelematta
kaikkea mitä ympärilläs tapahtuu? Mitäs se sinua koskee, että
Englantilaisen mielestä on huokeaa, mitä Skotlantilainen liian
kalliiksi katsoo".

Conachar kääntyi ikään kuin puhuakseen; mutta, hetkisen aikaa
mietittyänsä, hän loi silmänsä alas ja koki asetuttaa mieltänsä, jota
ylenkatse, millä seppä Vuorelais-ostajastansa puhui, oli kiihdyttänyt.
Heikki jatkoi puhettaan, hänestä huolimatta.

"Myös möin, Edinburg'issa käydessäni, muutamia miekkoja ja väkipuukkoja
kalliisin hintoihin. He arvelevat siellä sodan olevan tulossa; ja jos
Jumala olisi niin armollinen ja laittaisi sotaa, niin minun tavarastani
maksettaisiin täysi hinta. St. Dunstan tehköön sydämemme kiitolliseksi,
sillä hän oli meidän ammattilaisiamme. Sanalla sanoen, tämä kalu tässä"
-- hän laski käden kukkaronsa päälle -- "joka neljä kuukautta takaperin
lähtiessäni oli jokseenkin laiha ja löttöinen, on nyt niin pyöreä ja
paksu kuin kuuden viikon porsas".

"Entäs tuo sen toinen, rautakahvainen, nahkatuppinen kumppali?" kysyi
hanskuri, "onko se ollut jouten koko tään ajan? -- Kuule, iloinen
seppä, tunnustapa nyt vaan totinen tosi -- kuinka monessa käsikähmässä
olet ollut sen perästä kun Tay-virran poikki menit?"

"Voi, älkää toki minulle vääryyttä tehkö tuommoisella kysymyksellä" --
hän vilkaisi Katriin -- "erittäin tämän neidon läsnä-ollessa", vastasi
aseseppä. "Minä tosin miekkoja taon, vaan niiden käyttämisen, sen jätän
toisille. -- Ei, ei, harvoin on minulla paljas miekka kädessä, paitsi
kun sitä alaisimella tai tahkokiven päällä pitelen; ja ne vallan
soimauksia puhuivat minusta Katri tyttärellenne, jotka ovat
saattaneet hänet luulemaan rauhallisinta Perth'in porvareista
tappelijaksi. Tahtoisinpa kuulla vaikka paraankin heistä päästävän
semmoisen sanan suustansa Kinnoul'in mäellä, niin ettei olisi läsnä
ketään muuta kuin se puhuja ja minä!"

"Hohhoh", sanoi hanskuri nauraen, "sitten me kai saisimme nähdä
esimerkin maltillisesta kärsivällisyydestäs. -- Hyi häpeää, Heikki, että
näin kuin veijari viekastelet miehelle, joka sinut perinpohjin tuntee.
Ja sitten noin tuijottelet Katriin, ikään kuin hän ei tietäisi, että
tässä maassa jokaisen miehen on kädellään suojeleminen päätänsä, jos
tahtoo ma'ata jonkinlaisesta turvassa. -- Hohhoh, koira vieköön, jos et
vaan liene rikkonut yhtä monta rintahaarniskaa kuin olet takonutkin".

"No, huonohan se olisi aseseppä, Simo isä, joka ei oman kouransa
sivaltamalla osaisi koettaa omaa käsi-alaansa. Jos en minä joskus
halkaisisi jotain kypäriä tai pistäisi miekankärkeä rintapaidan läpi,
enpä tietäisikään, kuinka vahvoiksi ne tulee takoa. Sittenhän minä vaan
kyhätä kilkuttaisin kokoon tuommoisia paperikaluja, joita Edinburg'in
seppiä ei hävetä laskea käsistään".

"Ahah, nytpä jo voisin panna vetoon kultaisen kruunukolikon, että
sinulla on ollut riita jonkun Edinburg'in Tuulen-kärventäjän[5] kanssa
siitä syystä?"

"Riitaako! -- eipä toki, hyvä isä", vastasi perthiläinen aseseppä,
"vaan miekanmittely on mulla tosin ollut semmoisen kanssa St.
Leonard'in vuorella, kunnon kaupunkini kunnian puolustamiseksi, sen
tunnustan. Ettehän toki voine uskoa, että rupeaisin riitaan
ammattiveljen kanssa?"

"No, no, enhän suinkaan, enkä. Mutta kuinkas sitten se sinun
ammattiveljesi suoriutui siitä?"

"Suoriutuipa, kun suoriutuikin, niin kuin se, joka menisi peitsenkärkeä
vastaan, paperi-arkki rinnan suojuksena. Pikemmin sanoen, hän ei
suoriutunut ollenkaan, sillä kun hänestä erosin, hän makasi Erakon
mökissä, joka hetki odotellen kuolemaansa, johon hän, Gervasius-erakon
sanojen mukaan, olikin itsensä hyvin jumalisesti valmistanut".

"No -- tapahtuiko sitten vielä mitään muuta miekanmittelyä?" kysyi taas
hanskuri.

"Niin, tosiaan, miekastelinhan minä paitsi sitä vielä erään
Englantilaisenkin kanssa Berwick'issä -- syynä oli tuo vanha riita
heidän muka vallastansa meidän ylitsemme -- olenpa varma ettette te
olisi suoneet minun antaneen myöten siinä vai kuinka? -- ja kävi
minulta niin onnellisesti, että sain häntä vasempaan polveen
pistetyksi".

"Hyvin tehty, Pyhä Anterus auttakoon! -- Vaan palatkaamme asiaan --
Kenenkä vuoro sitten tuli?" kysyi Simo, naureskellen muka rauhaisan
ystävänsä urhotöitä.

"Minä taistelin yhtä Skotlantilaista vastaan Torwood'issa", kertoi
Heikki Seppä, "siitä syystä ettei tiedetty, kumpi meistä oli parempi
miekkamies, jota seikkaa, niinkuin hyvin ymmärrätte, ei voitu saada
tietyksi eikä ratkaistuksi ilman koetuksetta. Siltä mies-paralta
kirposi kaksi sormea".

"Vallan hyvin tehty Perth'in rauhallisimman pojan teoksi, joka ei ole
koskaan pidellyt miekkaa muuten kuin seppä-ammatissaan! No, eikös ole
sitten mitään sen enempää kerrottavaa?"

"Eipä juuri sanottavaa -- sillä yhden Vuorelaisen löylyttäminen ei
juuri paljon maksa puhumisen vaivaa".

"Minkätähden sitten häntä löylytit, sinä rauhan mies?"

"Eipä tainnut olla mitään syytä, sen verran kuin muistan", vastasi
seppä, "paitsi että hän seisoi eteläpuolella Stirling'in siltaa".

"Kas niin, saas tästä nyt -- terve tultua tänne luokseni kaikkein
noiden sankaritöittes jälkeen. -- Conachar, joudu! kanna kannua ympäri
niin että kilisee, sitten saat siemauksen pähkinänkarvaista olutta
omaankin suuhusi, poikaseni"

Conachar kaasi mainittua hyvää juomaa mestarilleen sekä Katrille
sopivalla kuuliaisuudella. Mutta, sen tehtyään, hän asetti kannun
takaisin pöydälle ja istahti paikalleen.

"Hohhoh, mitä se merkitsee! -- Mitä tapoja ne on? -- Kaada myös
vieraalleni, kunnioitettavalle mestari Henrik Sepälle".

"Mestari Seppä kaatakoon itselleen itse, jos juoda haluttaa", vastasi
nuori Vuorelainen. "Minun isäni poika on jo alentanut itsensä kyllin
täksi illaksi".

"Sepä oli sievä kiekahdus näin laikkuiselta kananpojalta", virkkoi
Heikki. "Mutta sen verran oletkin aivan oikeassa, poikaseni, että se
mies ansaitsee kuolla janoon, joka ei viitsi juoda ilman
juomanlaskijaa".

Mutta talon isäntä ei ollut yhtä kärsivällinen sallimaan nuoren
oppipoikansa uppiniskaisuutta. -- "No, niin totta kuin minun sanani
aina on rehellistä puhetta ja minun neulomani kintaat kelvollista
kalua", lausui Simo, "täytyypä sun nyt, kun täytyykin, kaataa
vieraalleni olutta tuosta kannusta, jos tahdot kauemmin olla ja elää
minun kanssani yhden katoksen alla".

Conachar, sen uhkauksen kuultuaan, nousi yrmeänä. Hän lähestyi seppää,
joka jo oli tarttunut kannuun ja par'-aikaa kohotti sitä huulilleen,
mutta samassa oli nuori passari kompastuvinaan ja tyrkkäsi seppää niin
kömpelösti, että vaahtoova olut ryöpsähti vieraan silmille sekä
vaatteille. Erin-omaisesti hyvänluontoinen oli tosin seppä, vaikka
miekasteluihin kärkäs; mutta tätä tämmöistä häväistystä ei toki
kestänyt hänen kärsivällisyytensä. Hän tarttui poikaa kurkkuun, joka
ruumiin osa ensiksi sattui hänen kourahansa, kun Conachar teeskellystä
kompastuksestaan oli nousemassa, kuristi häntä aika lailla ja sitten
viskasi vastustajansa poikemmaksi, huutaen: "Jos tämä olisi tapahtunut
toisessa paikassa, sinä nuori hirtehinen, olisinpa repäissyt
korvat pois päästäsi, niinkuin ennenkin olen tehnyt muutamalle
heimolaiselles!"

Nopsaana kuin tiikeri kavahti Conachar jälleen jaloilleen. Hän huusi:
"Sitä kerskausta et saa toista kertaa elävänä päästää suustasi!" -- ja
samassa tempaisi povestaan lyhyen, terävän puukon, jolla hän, päälle
karaten, yritti pistää Heikkiä. Pistos oli tähdätty vähää alemmaksi
olkaluuta ja olisi henkipaikkaan sattunut. Mutta uhattu mies niin
äkkineuvoisesti sai itsensä suojatuksi, päällekarkaajan kättä
ylöspäin lyömällä, että puukko ainoasti raappaisi, eikä sanottavasti
vertäkään iskenyt. Puukon poisvääntäminen kädestä ja itse pojan
kiinnikopristaminen niinkuin rautapihteihin, se oli sepälle vaan
silmänräpäyksen työ. Conachar tunsi nyt olevansa kokonaan sen
peloittavan vastustajan vallassa, jota hän oli vihastuttanut. Hän
vaaleni yht'-äkkiä kalmankalvakaksi, vaikka silmänräpäystä ennen vielä
oli ollut tulipunaisena, ja seisoi siinä mykkänä häpeästä ja pelosta,
siksi kun seppä hänet jälleen hellitti lujasta kourastansa, tyynesti
sanoen: "Kiitä onneas ettei sinun kaltaisesi voi minua suututtaa --
sinä vaan olet lapsi, ja minun, aikamiehen, ei olisi pitänyt aloittaa
riitaa sun kanssas. Mutta olkoon tämä kuitenkin varoitukseksi."

Conachar hetkisen aikaa seisoi, ikään kuin olisi aikonut vastata;
sitten hän läksi ulos, ennen kuin Simo oli hämmästyksistään niin
tointunut, että sai sanan suustansa. Dorothea hääri sinne tänne, hakien
rohtoja ja voiteita, Katri, nähtyään ulos tilkahtavat veret, oli
pyörtynyt.

"Sallikaa mun lähteä tieheni, Simo isä", virkkoi Heikki surullisesti.
"Olisinhan sen voinut ennaltakin arvata, että minua ainainen kohtaloni
tännekin seuraisi, ja että minä toisin sivalluksia sekä verenvuodatusta
kanssani huoneesen, johon en olisi tahtonut tuoda muuta kuin rauhaa ja
onnea. Älkää minusta lukua pitäkö -- katsokaa vaan Katri parkaa --
pelästys tästä metelistä on hänet tappanut, ja se on kaikki minun
syytäni."

"Sinunko syytäs, minun poikani! -- tuon Vuorelais-rosvon syytähän se
oli, jonka pitää olla tässä minulla kirouksena ja vastuksena. Mutta
saapa hän nyt, kun saakin, kohta huomispäivänä pötkiä takaisin
kotilaaksoillensa tai maistaa meidän kaupungin vankihuoneen leipää. --
Yrittihän tuo mokoma tappaa mestarinsa vierasta mestarin omassa
talossa! -- Se purkaa kaikki siteet välillämme. -- Mutta annas kun
katson haavaasi."

"Katria!" sanoi taas aseseppä; "katsokaa vaan Katria!"

"Kyllähän Dorothea häntä katsoo", vastasi Simo; "ei hämmästys ja
säikähdys tapa ihmistä -- mutta väkipuukot ja tikarit niin tekevät.
Eikä ole hän, vaikka lihani ja vereni sikiö, minulle rakkaampi
kuin sinä, Henrik kulta, joka olet minun poikani rakkauden kautta.
_Skene-occle_ [tikari] on ilkeä ase Vuorelaisen kädessä."

"En ole siitä millänikään sen enempää kuin jos metsäkissan kynsi olisi
raappaissut", sanoi aseseppä; "ja nyt kun puna jälleen palautuu Katrin
poskiin, saatte nähdä että minä silmänräpäyksen kuluttua jälleen olen
ihan tuttu ja tuore mies." Hän kääntyi pieneen, nurkassa riippuvaan
peiliin päin ja otti kukkarostaan hiukan liinavaatteen kaappeita,
pienen haavansa päälle pantaviksi, Kun hän niskaltaan ja hartioiltaan
työnsi pois nahkatakkinsa, olisi ollut syytä ihmetellä näiden
ruumiin-osien vahvuutta, jäntevyyttä ja vielä enemmän ihon valkeutta
kaikissa paikoin, missä ei se, niinkuin käsissä ja kasvoissa, olisi
kolkkojen ilmojen ja vaivaloisen sepän-ammatin vaikutuksesta
ruskeentunut. Nopeasti sai hän veren tuketuksi liinakaappeillaan, ja
muutama tilkka vettä pian poisti kaikki muut jäljet kahakasta. Sitten
hän kääntyi jälleen pöytään päin, jonka ääressä Katri istui, yhä vielä
kelmeänä ja vapisevana, vaikka kuitenkin jo pyörtymyksestään
tointuneena.

"Voitko antaa minulle anteeksi, että olen mieltäsi pahoittanut kohta
ensihetkenä, kun juuri olin tullut takaisin? Tuo poika oli hullu, kun
minua vihaan härsytti, ja minä olin vielä hullumpi, kun tuommoiseen
suutuin. Sinun isäsi ei minua moiti, Katri; etkö siis voi antaa
anteeksi?"

"Miten minulla", vastasi Katri, "olisi valtaa anteeksi antaa, mistä
minulla ei ole oikeutta vihastua. Jos minun isäni katsoo soveliaaksi
sallia huoneessansa yöllisiä kahakoita, minun täytyy kai niissä olla
läsnä -- en sitä voi auttaa. Kukaties tein väärin siinä, kun pyörryin
ja sen kautta mahdollisesti keskeytin kauniin tappelun. Minun
puolustuksenani olkoon, ettei luontoni siedä veren näkyä."

"Vai nekö", virkkoi isä, "ovat sinun terveisesi minun ystävälleni, joka
pitkältä matkalta on tullut kotiin? Ystävälleni -- niinkö sanoin? -- ei
-- omalle pojalleni. Hän on juuri pelastunut tuon mokoman konnan
murhakynsistä, jonka huomenna aion potkaista ulos talostani -- ja sinä
kohtelet Heikkiä, ikään kuin hän olisi tehnyt väärin, koska hän viskasi
poikemmaksi käärmeen, joka häntä oli pistämäisillään!"

"Ei ole minun asiani, isä kulta", vastasi Perth'in Kaunotar, "päättää
kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä tässä tääniltaisessa kahakassa; enkä
myös tarpeeksi selvään nähnyt mitä tapahtui, voidakseni sanoa, kumpi
päälle karkasi, kumpi vaan itseänsä puolusti. Mutta varmaankaan ei
meidän ystävämme Heikki voine kieltää, että hänen elämänsä tie käy
alin-omaisten riitojen, tappelujen ja verenvuodatusten kautta. Ei hän
voi kuulla yhdestäkään miekkamiehestä, kadehtimatta sen mainetta, eikä
voi olla koettamatta sen urhoutta. Hän ei voi nähdä mitään tappelua,
itsekin hyökkäämättä keskelle käsikähmää. Jos hän kohtaa ystävää, niin
hän sen kanssa tappelee rakkaudesta tai kunniasta; jos kohtaa
vihollista, niin tappelee vihan ja koston tähden. Ja niiden miesten
kimppuun, jotka eivät ole hänen ystäviään eikä vihollisiaan, hän käypi,
siitä syystä että he ovat tällä tai tuolla puolella jokea. Jokainen
hänen päivänsä on tappelupäivä, ja epäilemättä hän vielä unissaankin
jatkaa tappelujaan."

"Tyttäreni", moitti Simo, "sinun kielesi liikkuu liian liukkaasti.
Tappelut ja taistelut ovat miesten asia, ei naisten, eikä sovi tytön
niitä pitää mielessään tai kielellään."

"Vaan jos näin raa'asti tapellaan ja taistellaan meidän
läsnä-ollessamme", sanoi Katri, "on vähän liika vaatimus, että meillä
olisi muuta mielessä ja kielellä. Myönnänhän sen, isä-kulta, että tällä
urhokkaalla Perth'in porvarilla on paras sydän kaikista, jotka meidän
kaupungin muurien sisässä sykkivät -- että hän mieluummin poikkeisi
sata askelta syrjälle tieltänsä, ennen kuin tallaisi matoa -- että
hänen olisi yhtä mahdoton ilkivaltaisuudesta tappaa hämähäkki, kuin
jos olisi sukua Bruce kuninkaalle[6] -- Jumala hänelle suokoon ikuisen
autuuden! -- että hän viimeisessä tappelussaan ennen lähtöänsä taisteli
neljää lihamiestä vastaan, estääkseen heitä surmaamasta koira-parkaa,
joka härkätappelussa oli itseään pelkurimaisesti käyttänyt, ja että hän
töin tuskin vaan pelastui samasta kohtalosta, josta hän tahtoi koiraa
varjella. Myönnän minä myös, että köyhä ei koskaan kulje tämän
varakkaan asesepän talon ohitse, saamatta ruokaa ja rahaa hätänsä
avuksi. Mutta mitäs hyötyä siitä, että hän näin auttaa orpoja ja
leskiä, jos hän taas itse saattaa yhtä monta lasta ja vaimoa nälkään
nääntyviksi orvoiksi ja itkeviksi leskiksi?"

"No, mutta, Katri, kuules toki sananen, ennenkuin ystävääni vastaan
jatkat noita loppumattomia moitteitas, jotka tosin kuuluvat hiukan
järjellisiltä, vaan todentodella ovat ristinriitaiset kaikelle, mitä me
ympärillämme kuulemme ja näemme. Mitä", jatkoi hanskuri, "meidän
kuningas hoveinensa, meidän ritarit rouvineen, ja niinpä myös meidän
abotit munkkeineen, pappeineen niin hartaalla halulla rientävät
katselemaan? Eiköhän vain ritarillisuutta, eikö urhokasten ritarein
uljaita taisteluja turnauksissa ja keihäspeleissä, eikö kunniaa
ja mainetta ansaitsevia töitä, jotka tehdään aseilla ja
verenvuodatuksilla? Mitähän muuta nuot ylpeät ritarit tekevät, kuin
mitä meidän kunnon Heikki Seppä tekee omassa piirissään? Kuka on ikinä
kuullut, että hän olisi väärinkäyttänyt taitoansa ja voimaansa
ilkitöihin tai tahallaan tehtyyn sortoon -- ja kuka ei tiedä, kuinka
usein hän on käyttänyt sitä meidän kaupungin oikeuksien puolustukseksi?
Ja eikö sinun pitäisi katsoa itseäsi kunnioitetuksi yli kaikkein muiden
neitoin, kun näin uskollinen sydän ja näin väkevä käsi on ilmoittanut
tahtovansa kosia sinua? Mistäs kaikkein ylpeimmät aatelis-neidot
enimmin ylpeilevät, jos ei ritarinsa urhoollisuudesta? Ja onko
uljainkaan mies Skotlannissa tehnyt enemmän urhotöitä kuin minun rakas
poikani Heikki, vaikkapa vaan hän on alhaista säätyä? Eikö hän ole
kuuluisa yli Vuoriston sekä Alankomaitten paraana seppänä kaikista,
jotka ikinä ovat miekkaa takoneet, ja uskollisimpana soturina kaikista,
jotka ikinä ovat miekkaa vetäneet tupesta?"

"Isä kultaseni", vastasi Katri, "teidän sananne ovat keskenään
ristinriitaiset, jos tahdotte sallia lapsenne sitä sanoa. Kiittäkäämme
Jumalaa sekä hyviä pyhiä miehiä, että me kuulumme rauhalliseen säätyyn
ja että olemme alempana noita ylimyksiä, joita heidän korkea sukunsa ja
vielä korkeammalle lentävä ylpeytensä saattavat kerskailemaan julmista
veritöistään, kehuen niitä ritarillisiksi teoiksi. Teidän viisautenne
myöntänee, että me olisimme hullut, jos rupeaisimme teikkaroimaan
heidän kirjavissa sulkasissaan ja koreissa vaatteissaan -- miksi sitten
meidän tulisi matkia heidän aivan ilmeisesti häijyjä tapojaan? Miksi
tulisi meidän omistaa itsellemme heidän kovasydämistä ylpeyttänsä ja
leppymätöntä julmuuttaan, joille murha on huvitusta, vieläpä
turhamielisen kerskaamisen ainetta? Ylpeilkööt ja iloitkoot siitä ne,
joiden säätyarvo tämmöistä veristä kunnioitusveroa vaatii; me, joilla
ei ole osaa uhrista, voimme sitä paremmin surkutella uhratun piinaa.
Kiittäkäämme Jumalaa alhaisesta säädystämme, koska se meitä
kiusauksesta varjelee. -- Mutta suokaa anteeksi, isä kulta, jos,
vastustaessani mielipiteitänne tästä aineesta, jotka teillä on yhteiset
niin monen muun kanssa, jos olen astunut lapsenvelvollisuuden rajain
yli.

"Ohoh, liian liukas on kielesi minulle, tyttöseni", virkkoi isä vähän
närkästyneenä. "Minä vaan olen työmies-parka, jonka paras oppi on
siinä, että hän osaa vasemman käden kintaan oikeanpuolisesta erottaa.
Mutta jos tahdot minulta saada anteeksi, niin sano pari lohdutuksen
sanaa Heikki-raukalle. Tuossa hän nyt istuu, masentuneena ja sortuneena
kaikista saarnoista, jotka olet sälyttänyt hänen päällensä. Hänen
rohkeutensa, jolle sotatorven torahdus olisi ikään kuin kutsu
ilopitoihin, nyt on vallan vaipunut maan matalaksi lapsen ruikutuksen
tähden."

Seppä, kuullessaan siitä suusta, joka hänelle oli rakkain, niin
moittivaisia sanoja luonteestaan, oli laskenut päänsä alaa pöydän
päälle, ristiinpantuin käsivarsiensa nojalle, niinkuin se, jonka mieli
on aivan masennuksissa, epätoivossa.

"Jumala suokoon, isä kulta", vastasi Katri, "että minun olisi
mahdollista puhua lohdutuksen sanoja, luopumatta pois niistä pyhistä
totuuksista, jotka nykyään lausuin. Mutta kenties -- niin, minulla
pitää olla se tehtävä", jatkoi hän, ja into, jolla hän puhui, sekä
hänen ihmeellinen kauneutensa tekivät, että hän sillä hetkellä näytti
ikään kuin profeetta haltijoissaan. "Koska taivaallinen totuus", lausui
hän juhlallisella äänellä, "on uskottu jollekulle maalliselle kielelle,
vaikka kuinkin heikolle, niin tämä aina saapi vallan julistaa armoa
samassa kuin tuomiota. -- Nosta päätäs, Henrik -- nosta päätäs, sä
ylevä-mielinen, hyväsydäminen, jalo, vaikka aivan väärää tietä astuva
mies -- sinun vikasi ovat tämän armottoman, paatuneen aikakauden viat
-- sinun hyvät avus ovat kaikki sun omasi!"

Näin puhuessaan hän laski kätensä sepän käsivarrelle, veti sen pois
hänen päänsä alta, voimalla, jota Heikki, vaikka se oli niin heikko, ei
voinut vastustaa, ja pakoitti surullisen miehen ylös hänen puoleensa
kohottamaan miehuulliset kasvonsa sekä silmänsä, jotka kuullut moitteet
yhdessä toisten tunteitten kanssa olivat täyttäneet kyyneleillä.

"Älä itke", sanoi tyttö, "tai, itke vaan -- mutta itke, niinkuin se,
jolla on toivoa sydämessä. Vanno luopuvasi ylpeyden ja vihastuksen
synneistä, jotka sun kaikkein helpoimmin saavat valtoihinsa -- viskaa
pois nuot kirotut sota-aseet, jotka sinua niin helposti saavat
kiusatuksi turmion ja murhan tekoon."

"Turhaan puhut minulle, Katri", vastasi seppä. "Voisin minä tosin
ruveta munkiksi ja luopua maailmasta; mutta jos tähän maailmaan jään
elämään, minun täytyy harjoittaa ammattiani. Ja niin kauan kun
haarniskoita sekä sota-aseita muita varten sepittelen, en voi voittaa
kiusausta itsekin niitä käyttämään. Et sinä moittisi minua niin
ankarasti, jos tietäisit kuinka eroamattomassa yhteydessä työ, jolla
leipäni hankin, on tuon sotaisen luonteen kanssa, jonka minulle viaksi
katsot, vaikka se on välttämätön seuraus. Karaistessani kilpiä ja
rautapaitoja, eikö minulle pidä olla aina selvä, minkälaisten ja kuinka
kovain sivallusten alaisiksi ne voivat tulla. Ja takoessani miekkaa
sekä terästäessäni sitä sota-aseeksi, onko minun mahdollista olla
muistamatta mihin sitä käytetään?"

"Viskaa sitten pois luotas, hyvä Henrik", lausui innokas neito,
molemmilla käsillään tarttuen yhteen sepän jäntevistä, raskaista
käsivarsista, ja vaivalla saaden sen nostetuksi, sillä sen omistaja,
vaikka hän sen salli, ei kuitenkaan paljon ollenkaan antanut oman
tahtonsa voimalla apua, "viskaa sitten pois luotas, sanon minä, tuo
ammatti, joka sinulle on kiusausta. Lakkaa takomasta niitä aseita,
mitkä ovat avuksi ainoasti ihmis-elämän lyhentämisessä -- liian
lyhythän se muutenkin on katumukselle -- lakkaa takomasta niitä aseita,
mitkä tuottamansa turvallisuuden tunteen kautta saattavat ylenrohkeiksi
ihmisiä, joita muuten kenties pelko estäisi surman suuhun hyökkäämästä.
Aseitten sepitys, oli ne suojelus- tai päällekarkaus-aseita, on syntiä
miehelle, jolla on niin väkivaltainen ja tulinen luonne, että niiden
takominenkin jo häntä kiusaukseen saattaa."

"Entäs millä sitten", mutisi aseseppä, "elätän henkeäni, jos luovun
aseitten takomisen taidosta, josta Henrik Perthiläinen on kuuluisa
Tay-virrasta aina Themse-jokeen asti?"

"Onhan sinunkin ammatillas", virkkoi Katri, "viattomat, kiitettävät
haaransa. Jos lakkaatkin takomasta kalpoja sekä kilpiä, jääpihän
sittenkin sinun työkses viattoman lapion ja yhtä kunniallisen kuin
hyödyllisenkin auran takominen -- noiden työ-aseitten sepittäminen,
jotka meille tuottavat apua hengen elättämiseksi sekä elämän
hauskuuttamiseksi. Voithan laittaa lukkoja sekä telkeitä suojaksi
vähäväkisten omaisuudelle väkeväin väkivaltaa ja sortoa vastaan.
Ihmiset yhä vielä ovat tulevat sinun luokses ja maksavat sinun
rehellisestä työstäsi -- --"

Mutta tähän nyt keskeytettiinkin jo Katrin puhe. Niin kauan kun hän
sotia ja keihäspelejä vastaan saarnasi, oli isä kuullellut sillä
tunteella, että tuo oppi, vaikka hänelle outo, ei mahtanut kuitenkaan
olla aivan perää vailla. Hänkin näet olisi suonut, että hänen vastainen
vävynsä ei olisi ollut niin kärkäs noihin vaarallisiin yrityksiin,
joihin uljas sydän sekä suuri ruumiin voima tähän asti olivat
saattaneet liiankin halukkaasti rientämään. Sen verran olisi hän kyllä
mielellään nähnyt Katrin kehoitusten voivan vaikuttaa sepän mieleen,
jonka hän tiesi yhtä helposti taipuvan hänelle rakkaan ihmisen sanojen
mukaan kuin hän oli jäykkä, jos vihollinen toralla tai uhkauksella
kävi hänen kimppuunsa. Mutta Katrin puheet taas rupesivat sotimaan
isän toivoja vastaan, kun tyttö rupesi todistamaan, että Heikin
välttämättömästi pitäisi luopua työstä, joka siihen aikaan tuotti
enemmän kuin mikään muu Skotlannissa harjoitettu, ja vielä enemmän
Perth'in sepälle kuin kellekään muulle koko maassa. Ukko Hanskurissa
liikkui se hämärä tunne, ettei olisi hullua, jos saisi Heikin luopumaan
liian tiheästä miekastelemisesta, vaikka kyllä hän olisi ollut hiukan
ylpeä sukulaisuudesta miehen kanssa, joka erinomaisella taidolla osasi
miekkaa käyttää, sillä aseitten rohkea ja taitava käyttäminen oli
tuolla sotaisella aikakaudella jokaisen miehen ylpeytenä. Mutta
kuullessaan kuinka hänen tyttärensä suorimmaksi tieksi semmoiseen
rauhalliseen mieli-alaan osoitti sitä, että hänen sulhasensa luopuisi
edullisesta ammatistaan, jossa oli verraton ja joka, sen ajan
alin-omaisiin yhteisiin sotiin ja yksityisiin riitoihin nähden, oli
oleva varmana ja runsaana tulon lähteenä, Simo ei enää voinut kauemmin
hillitä vihastustansa. Nyt viimeinkin hän tunsi olevansa aivan varmaan
oikeassa, josta hän väittelyn alussa vielä oli ollut hiukan kahdella
päällä, ja samassa kun Katri oli alkanut kehoittaa sulhastansa
talous-aseitten sepittämiseen, puhkesi isä sanoiksi:

"Vai lukkoja, ja telkeitä, ja auranrautoja, ja haravan-piitä! -- No
miks'ei yhtähyvin paistinriehtilöitä, ja hiilihankoja, ja
kakkupannuja, ja sitten hänellä myös varmaan pitäis olla aasi noiden
tavarain kuljettamiseksi ympäri maata -- ja sinä saisit ruveta toiseksi
aasiksi, joka juhtaa suitsista taluttaisi! Hui, hai, Katri tyttö, onko
pääsi kokonaan joutunut pyörälle, vai luuletkos että näinä meidän
kovina, rautaisina aikoina ihmiset antaisivat kirkkaita kolikoita
mistään muusta paitsi semmoisesta kalusta, jolla voivat suojella omaa
henkeänsä tai ryöstää vihollisensa hengen? Tätä nykyä me joka hetki
tarvitsemme miekkoja puolustukseksemme, sinä hupsu tytön-lepsakka,
emmekä auroja pellon kyntämiseksi, josta meille kenties ei olekaan enää
suotu nähdä oraan nousevan. Mitä meidän jokapäiväiseen leipäämme
koskee, niin on asia semmoinen, että se, joka on väkevä, sen ottaa ja
pysyy hengissä; vaan voimattomain täytyy hellittää leipä kourastaan ja
nääntyä nälkään. Onnellinen se mies, joka, niinkuin tämä minun kunnon
poikani, voi hankkia leipänsä muulla keinolla kuin takomiensa miekkojen
kärjellä. Saarnaa vaan rauhaa hänelle, niin paljon kuin ikinä tahdot --
siihen ei minun suustani pidä koskaan kuuluman mitään 'ei'tä. Mutta kun
käsket Skotlannin parasta aseseppää luopumaan miekkojen, ja pertuskain,
ja rautapaitain takomisesta, niin sitä kuullessaanhan siveinkin
silmittömäksi vimmastuisi. Pois täältä minun silmieni edestä! -- Ja
muista huomen-aamuna, jos sinulle sattuisi se onni, että ensiksi saisit
nähdä tään sepän -- vaikka sinä sitä pahalla käytökselläs häntä
vastaan et olisi ansainnut -- niin näet miehen, jolla ei ole vertaa
Skotlannissa miekkamiehissä sekä pertuskan pitäjissä, ja joka saa
työllänsä kokoon viisisataa markkaa vuodessa, yhtenä ainoanakaan pyhänä
sabattia rikkomatta!"

Kuullessaan isänsä näin jyrkästi puhuvan, niijasi tytär syvään, ja
läksi, ilman muitta jäähyväisittä, pois tavalliseen makuuhuoneesensa.



KOLMAS LUKU.


Sepän sydän oli niin täynnä noita monellaisia, ristinriitaisia
tunteitansa, että näytti ikään kuin se olisi halkaisemaisillaan
peittonaan olevaa nahkatröijyä. Heikki nousi ja ojensi kätensä
hanskurille, kääntäen pois kasvonsa, niinkuin ei olisi tahtonut, että
hänen mielenliikutustaan olisi nähty hänen muodostaan.

"Ei, koira vie, enpä sinulle vielä sanokaan jäähyväisiä, poikaseni",
virkkoi Simo, lyöden kämmentänsä sepän ojennettua kämmentä vastaan. "En
minä nyt huoli lyödä kättä sinun kanssas, en kumminkaan ennen kuin
vähintänsä yksi tunti vielä on kulunut. Viivy vaan hetkinen veikkonen,
niin selitän sinulle kaiken tään. Eihän toki muutamat veripisarat
pienestä raappauksesta eikä muutamat hupsut sanat tyttö-lepsukan suusta
voi erottaa poikaa ja isää, kun he näin kauan ovat olleet yhtymättä?
Jää tänne, poikaseni, jos koskaan tahdot siunausta isältä sekä Pyhältä
Valentiniltä, jonka juhlan-aatto nyt tänään on!"

Kohta tämän jälkeen kuultiin hanskurin kaikuvalla äänellä kutsuvan
Dorotheaa; sitten kuului vähän avainten kilinää sekä kenkäin kopinaa
ylös ja alas rappusia ja tuosta Dorothea ilmautui, kantaen kolmea
suurta pikaria vihriäisestä lasista, joita silloin pidettiin varsin
harvinaisina ja kallis-arvoisina kaluina. Hanskuri itse ne täytti,
kaataen jättiläis-pullosta, joka veti vähintään kolme korttelia meidän
nykyisen turmeltuneen ajan mittaa myöten.

"Kas tässä viiniä, Heikki", lausui hän, "jolla on puolta vertaa
pitemmältä ikää kuin minulla. Isäni sai sen lahjaksi vanhalta, uljaalta
Krabbelta, tuolta 'flanderilaiselta insenöriltä', joka niin
urhoollisesti puolusti Perth'iä Taavetti II:n ala-ikäisyyden aikana.
Meistä hanskureista on aina ollut hiukan apua sodassa, vaikka meidän
ammattimme ei ole sen kanssa niin kiinteässä yhteydessä kuin teidän, te
teräksen ja rauhan kalkuttajat. Minun isäni oli päässyt Krabbe-ukon
suosioon -- kuinka se tapahtui, sen kerron joskus toisten, niinkuin
myös kuinka kauan nämät pullot tässä olivat kätkössä maakuopassa,
etteivät joutuisi ryöstäväin Eteläläisten[7] kynsiin. Juodaan nyt vaan
minun arvoisan isäni malja, ja toivottakaamme hänelle ijankaikkista
autuutta -- suotakoon hänelle hänen syntinsä anteeksi! Dorothea, juo
sinäkin hänen maljansa, ja sitten laita itse pois kana-orrellesi.
Kylläpä tiedän, että korvissasi nyt olisi paha kutkutus, mutta minulla
olisi puhumista semmoisesta, jota ei kukaan voi saada kuulla, paitsi
minun ottopoikani Heikki."

Dorothea ei tohtinut vastaanpanna; hän joi pikarinsa pohjaan hyvällä
rohkeudella, ja sitten vetäysi pois makuukammariinsa isännän käskyn
mukaan. Molemmat ystävykset siis jäivät kahden kesken.

"Minun on paha mieli, Heikki veikkonen", virkkoi Simo, täyttäen sekä
ystävänsä lasin että omansa, "minun on -- totta maar! -- paha mieli,
että tyttäreni on tuolla tuommoisella hupsulla tuulella. Mutta sinä,
luulen ma, voisitkin sen asian parantaa. Mitäs sinä tuletkin tänne,
kilistellen, kalistellen miekkaasi ja tikariasi, kun tiedät tytön
olevan niin hupsun, ettei hän voi kärsiä semmoisten aseitten näköä?
Etkös muista, että teillä oli jonkunlainen riita keskenänne, juuri
ennen lähtöäsi Perth'istä, siitä muka ettet sinä huoli astua muiden
rauhallisten porvarein tavalla, vaan että sinulla aina pitää olla ase
vyöllä, niinkuin pahan-ilkisillä huoveilla, jotka ovat aatelisherrain
palveluksessa? Tottahan siveällä porvarilla on silloinkin vielä kyllin
aikaa varustaa itsensä aseilla, koska hätäkello kutsun meidät täysissä
varuksissa ulos tulemaan."

"Eipä se, isä kulta, ollutkaan nyt minun syyni. Mutta tuskin olin
hevosen selästä alas hypännyt, niin juoksin tänne, teille tuloani
ilmoittamaan, arvellen että jos niin olisi tahtonne, voisin teiltä
saada hyvän neuvon, miten pääsisin neiti Katrin Valentiniksi ensivuoden
ajaksi. Vaan Dorothea neidolta sain kuulla, että te olitte menneet
Mustain Veljesten kirkkoon messua kuulemaan. Siksi arvelin paraaksi
seurata teitä sinne -- osaksi että olisin samassa kirkossa teidän
kanssanne, ja osaksi myös -- Pyhä Neitsyt Maaria ja Pyhä Valentin
suokoot sen synnin anteeksi! -- että saisin vähän katsella häntä, joka
minusta niin vähän huolii. -- Mutta kun te astuitte sisään, näytti
minusta, että pari, kolme vaarallisen-näköistä miestä oli siinä
neuvoittelemassa; ja he katselivat välistä teihin ja Katriin päin. Ja
erittäin oli siellä herra Juhana Ramorny, jonka minä vallan hyvin
tunsin, vaikka hän oli vale-puvussa, palvelijan kaltainen, ja vaikka
hänellä oli tuommoinen samettitilkka laastaroituna silmän yli. --
Sen vuoksi arvelin, isä, että koska te jo olette vanha, ja tuo
Vuorelais-heitukka taas hiukkaa liian nuori tappeluun, niin minä noin
hiljakseen astuisin teidän jäljissänne. Minä näetten tiesin, että
näillä kaluilla tässä, jotka minulla oli muassa, voisin pitää kurissa
kenen hyvänsä, joka yrittäisi häiritä teidän kotimatkaanne.
Muistattehan te, että itse keksitte minut ja väkisin toitte tänne
sisään, huolimatta siitä, tahdoinko vai en. Muuten, sen vakuutan, en
olisi tullut teidän silmienne eteen, ennen kuin olisin pukenut päälleni
tuon uuden tröijyn, jonka teetin Berwick'issä uusimman kuosin mukaan;
enkä myös olisi tullut Katrin eteen, miekka vyöllä, koska hän näitä
aseita niin inhoo. Vaikka, totta puhuen, on minulla niin paljon
verivihollisia, mikä minkin onnettoman sattumuksen tähden, että minun,
jos jonkun miehen Skotlannissa, on välttämätön asia yöllä käydä aseilla
varustettuna".

"Tuo tyttö-lepsukka ei ajattele sitä", sanoi Simo Hanskuri. "Hänellä ei
ole älyä huomaamaan, että tässä meidän rakkaassa isänmaassamme
Skotlannissa joka mies katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen kestää
hänelle tehtyä pahaa. Mutta, Heikki poikaseni, sinuakin minun pitää
torua siitä, että annat sydämesi näin masentua hänen toruistaan.
Olenhan nähnyt sinut kyllin rohkeana toisten tyttöin seurassa -- miksi
olet täällä hänen läsnä-ollessaan niin hiljaa, kieli kammitsassa?"

"Siksi että hän on aivan toisellainen kuin muut tytöt, isä hanskuri --
siksi että hän ei ole ainoastaan kauniimpi, mutta samassa myös
viisaampi, jalompimielinen, pyhempi, ja että hän minusta näyttää olevan
ikään kuin paremmasta savesta tehty, kuin me muut, jotka häntä
lähestymme. Käyn minä kyllä, kaula kenossa, kun toisten tyttöin
joukossa liehun Vapunpäivä-riuvun ympärillä. Mutta en tiedä kuinka se
käy -- kun Katria lähestyn, tuntuu sydämessäni, että olen tuommoinen
maallinen, raaka, julma luontokappale, tuskin mahdollinen häneen
silmiäni luomaan, vielä vähemmin panemaan niitä neuvoja vastaan, jotka
hän minulle antaa".

"Varomaton kauppias olet kuin oletkin", vastasi Simo; "sinä liian kehut
sitä tavaraa, jota mielesi tekee ostaa. Katri on kelpo tyttö, ja minun
tyttäreni; mutta jos sinä liilalla ujoudellas sekä koreilla sanoillas
teet hänestä turhamielisen marakatin, niin emme me kumpikaan saa nähdä
toivojamme täytetyiksi."

"Sitähän minäkin usein pelkään, isä kulta", virkkoi seppä; "sillä
kyllin sen tunnen, kuinka vähän olen mahdollinen Katrin puolisoksi."

"Tunne sinä tätä, tunne tuota!" myrähti hanskuri. "Jospa vaan tuntisit
oikein ystävyyttä minuun, seppä veikkoseni, minuun ja Katriin.
Ajattelepas kuinka sitä tyttö-parkaa ahdistetaan aamusta iltaan asti,
ja ajattelepas minkälaiset ihmiset häntä ahdistelevat, silloinkin kun
meidän ovemme ovat lukossa ja luukut ikkunain edessä. Tänäkin päivänä
yhtyi seurahamme yksi, joka on liian mahtava nimeltä mainittavaksi --
niin, ja vieläpä hän peittämättä näytti mielipahaansa, siitä syystä kun
minä en sallinut hänen leperrellä koreita sanojaan tyttäreni korvaan
itse kirkossa, sill'-aikaa kun pappi luki messua. Ja onpa muitakin,
jotka ovat tuskin hiukkaakaan viisaammat. Soisinpa montakin kertaa,
että Katri olisi vähää vähemmin kaunis, niin ettei tuommoiset kovin
vaaralliset ihailijat tarttuisi häneen; taikkapa myös että hän olisi
vähää vähemmin pyhä, niin että taipuisi istumaan kunnon emäntänä, ja
tyytyisi uljaasen Seppään, jolla olisi voimaa suojella vaimoansa vaikka
ketä vastaan noista junkkari-heitukoista Skotlannin kuninkaan hovissa."

"Ja jos en niin tekisi", virkkoi Heikki, ojentaen kättä ja
käsivartta, jotka vahvuuden ja jäntevyyden puolesta olisivat vaikka
jättiläisellekin kelvanneet, "sitten älköön käteni koskaan enää
kilahduttako alaisinta vasaralla! Niin, jospa vaan jo olisi päästy niin
pitkälle, kaunis Katrini saisi nähdä, että mies, joka suojelemisen
konstit osaa, ei ole suinkaan haitaksi. Mutta hänenpä mielestään,
melkein luulen, on koko tää matoinen maailma vaan yhtä suurta
tuomiokirkkoa, jonka kaikkien asukkaitten tulisi käyttää itseänsä,
niinkuin olisivat aina yhä messua kuulemassa".

"Niin, tosiaankin", sanoi isä, "on hänellä ihmeellinen valta kaikkien
yli, jotka häntä lähestyvät. Tuolla Vuorelaispojalla, Conachar'illa,
joka nyt jo pari, kolme vuotta on ollut täällä minulla vastuksena, on
kyllä, niinkuin näit, kansansa omituinen luonne, vaan yhtähyvin hän
myös tottelee Katrin pienintäkin viittausta, ja, totta puhuen, ei
paljon tottelekaan kenenkään muun käskyjä tässä talossa. Katri näkee
paljon vaivaa, saadaksensa tuota poikaa raa'oista Vuorelais-tavoistansa
luopumaan".

Tämän puheen aikana Heikki Seppä rupesi levottomasti liikkumaan
tuolillansa, kohotti viinipulloa, laski sen jälleen pöydälle, ja
viimein huudahti: "Perhana periköön tuon Vuorelaispennun sukuineen
päivineen! Mitäs Katrin on asia ruveta opettelemaan tuommoista
lurjusta? Hän on juuri kuin se suden-penikka, jota minä hupsu otin
kasvattaakseni koiran virkaan ja jonka kaikki ihmiset luulivat
kesytetyksi, siksi kun minä, muutamana kovan onnen päivänä, satuin
menemään kävelylle sen kanssa Moncreiff'in mäelle -- ja siellä se pahus
ryömistihe kohta talon herran lammaslauman päälle, ja teki aika tavalla
lihaa, josta minulle olisi voinut paljonkin vastusta tulla, jos ei
herra juuri samaan aikaan olisi ollut uuden rautapaidan tarpeessa. Ja
kummastelenpa että te, isä Hanskuri, joka olette niin viisas mies,
pidätte tuota Vuorelais-veijaria -- parasta lajia, sen takaan -- täällä
Katrin kumppalina, ikään kuin ei olisi maailmassa ketään muuta kuin
teidän tyttärenne, joka hänelle kouluttajaksi kelpaisi".

"Hyi, poikaseni, hyi sinua -- olethan sinä nyt ihan mustasukkainen",
sanoi Simo, "ja kadehdit nuorukais-parkaa, joka, totta puhuen, asuu
täällä, siitä syystä ettei hänen oikein käy laatuun asua tuolla vuorten
takana",

"Hohhoh, Simo isä", vastasi seppä, joka oli aivan yhtä ahdasmielinen
kuin muutkin hänen aikansa porvarit, "jos en pelkäisi teidän panevanne
sen pahaksi, niin sanoisin että teillä onkin paljon liiaksi hommaa ja
puuhaa noiden lurjusten kanssa, jotka eivät meidän kaupunkihin kuulu".

"Jostakin minun pitää saada peuranvuotani, vuohennahkani, kilinnahkani
ynnä muut sellaiset, veikkoseni -- ja Vuorelaiset ne myövät huokeaan
hintaan".

"Kylläpä heidän niin kannattaakin", vastasi Heikki kuivakiskoisesti;
"sillä eihän ne myökään muuta kuin varastettua tavaraa".

"No, no -- olkoon se miten oli -- vaan ei se ole minun asiani, mistä he
ne elukat saavat, kunhan minä saan heiltä nahat. Mutta, arvelin sanoa,
on muutamia syitä, joiden tähden tahtoisin olla tämän Conachar'in
isälle mieliksi ja pitää pojan täällä. Eikä hän olekaan Vuorelais-sukua
muuten kuin puoleksi, ja hiukan vailla _Glune-amien_[8] jäykkää
luonnetta -- sanalla sanoen -- harvoin olen nähnyt hänet niin
tuittupäisenä kuin hän nyt äsken oli".

"Tuskinpa, jos ette liene nähneet hänen tappavan sitä, johon
vimmastui", vastasi seppä yhä vaan samalla kuiva-kiskoisella äänellä.

"Yhtähyvin voin, jos sinä niin tahdot, Heikki, kaikesta muusta
huolimatta käskeä tuota maankuljeksijaa toiseen kortteriin, vaikkapa jo
huomispäivänä".

"Ei, isä", sanoi seppä, "ettehän toki luulle Heikki Sepän huolivan edes
niin paljon kuin pajakypenestä tuommoisesta vuorikissan pojasta? Enpä,
sen vakuutan, olisi vaikka koko hänen clan'insa (heimokuntansa) olisi
tulossa tuolla Kenkäkatua myöten torisevin torvin ja piipoittavin
pillein -- kylläpä löytäisin viisikymmentä kalpaa ja kilpeä, jotka
antaisivat heille vielä paremman kyydin takaisin kuin millä he tulivat.
Mutta, totta tunnustaakseni -- vaikka se on hupsun hullutusta -- en
juuri mielelläni näe että se poika on niin paljon yhdessä Katrin
kanssa. Muistakaa, isä Hanskuri, että teillä on silmänne ja sormenne
aina täydessä työssä kiinni, ja huolellista peräänkatsomistahan teidän
työnne vaatiikin, vaikka tuo laiska nahjus tekisi jotain, jota,
niinkuin tiedätte, hän harvoin tekee".

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Simo, "hän leikkaa aina kaikki
kintaat, niin että ne oikeaan käteen sopivat, eikä ole vielä ikinä
saanut koko paria valmiiksi".

"Epäilemättäkin on hänellä omat omituiset ajatuksensa siitä, miten
nahat olisivat leikattavat", virkkoi Heikki. "Mutta, älkää pahaksi
panko, isä, tahtoisinpa vaan sanoa, että tuolta pojalta -- teki hän
työtä tahi istui ilman -- ei ole silmät loistottomiksi käyneet, -- ei
ole hänen kätensä sadassa raamussa kuumasta raudasta ja sadassa rypyssä
raskaan moukkarin heiluttamisesta -- ei ole hänen hiuksensa savusta
tummentuneet eikä ahjon edessä kärventyneet enemmän mäyrän karvain
näköisiksi kuin semmoisen tukan, jota kristityn miehen lakilla ilkeää
peittää. Ja olkoon Katri vaikka paras kaikista tytöistä, jotka ikinä
ovat olleet maailmassa -- paraan koko Perth'in kaupungissa minä
kumminkin takaan hänen olevan -- niin ei hän voi olla näkemättä ja
tuntematta, että näissä asioissa on eroitusta miehillä ja että minä
siinä eroituksessa en ole voittopuolella".

"Saat tästä, Heikki poikaseni", virkkoi vanha mies, täyttäen
kumppalinsa pikarin niinkuin myös omansa. "Kylläpä minä huomaan, että
sinä, vaikka kelpo seppä kyllä, et tiedä mistä metallista vaimoväki on
valettu. Ole sinä rohkea, Heikkiseni -- älä ole sen näköinen, kuin
vietäisiin sinua paraikaa hirsipuuhun, vaan käytä itseäs niinkuin
iloinen nuori mies, joka tietää oman arvonsa eikä joudu hämille
paraankaan edessä kaikista Eeva muorin lapsenlapsista. Katri on
samanluonteinen vaimo kuin hänen äitinsä; ja sinä olet hupsu, kun
luulet, että he kaikki vaan sitä pyytävät, mikä silmän kaunista on.
Korvan hyvikettä he myös lisäksi tahtovat, veikkoseni. Vaimo-ihminen
tahtoo mielellään kuulla, että se, joka häntä kosii, on rohkea ja
rivakka, ja että kosija saisi vaikka sadankin tytön rakkauden, vaikka
hän ei huoli muusta kuin tästä yhdestä. Usko sinä vanhan miehen sanaa:
tyttöin päätökset riippuvat paljon enemmän muiden ihmisten ajatuksista
kuin heidän omistaan. Ja jos Katri kysyy: kuka se on uljain mies
Perth'in kaupungissa? -- ketäs muuta hän kuulisi mainittavan, ellei
tuulenkärventäjää? -- Entäs parhain aseseppä, joka ikinä on miekkaa
alaisimen päällä kalkuttanut? -- taas se sama Seppä. -- Entäs vikkelin
tyttöin pyörittäjä Vapunpäivä-riuvun ympärillä? -- tietysti se lysti
seppä. -- Entäs iloisin lauluin rallattaja? -- kukas muu, jos ei Heikki
Seppä! -- Entäs parhain mies painissa, paras kilpi- ja kalpa-pelissä --
ylimmäinen kukko asemönsträyksessä -- hurjain hevosten kesyttäjä --
hurjain Vuorelaisten kurissapitäjä? -- aina yhä vaan sinä -- ja sinä --
ei kukaan muu kuin sinä! -- Ja sinä pelkäät Katrin mieltyvän tuohon
tuommoiseen poika-huitukkaan Vuoristosta pikemmin kuin _sinuun_! --
Hui, hai! -- yhtä pian hän laittaisi teräskintaan kilinnahasta. Kuules
kun sanon sinulle: Conachar'ista ei hän huoli yhtään, muuten kuin että
hän tahtoisi estää pirun saamasta sitä poikaa kynsihinsä niinkuin muut
Vuorelaiset -- Jumala siunatkoon häntä, tyttö rukkaa! Hänpä mielellään
saattaisi kaikki ihmiset paremmille ajatuksille, jos vaan voisi."

"Vaan se yritys on varmaankin turha", sanoi seppä, joka, niinkuin
lukija on voinut havaita, ei ollut Vuorelaissukuun mieltynyt.
"Tahtoisinpa Katrin kanssa lyödä vetoa, että Musta mies -- josta
minulla pitäisi olla jotain tietoa, koska hän tekee työtä tulessa
niinkuin minäkin -- että, sanon, piru viimein saapi tuon ruututakin[9]
-- se on ihan varma."

"Mutta Katrilla", vastasi hanskuri, "onkin apulainen, josta sinä vähän
tiedät. -- Klemetti isä on ottanut tämän rosvon-penikan hoitonsa alle,
ja hänpä ei pelkää sataa pirua enempää kuin jos ne olisivat
hanhikarja."

"Klemetti isäkö!" kertasi seppä. "Teille ilmautuu yhä vähän väliä joku
veres pyhä mies tähän jumaliseen Pyhän Johanneksen kaupunkiin. Mikä
Pirun peloitus, sanokaas, se semmoinen sitten on? -- Joku erakko vai,
valmistettu tehtäväänsä niinkuin painisille aikova taistelija? Mies,
joka paastomisilla ja pieksämisillä on laittanut vartalonsa solakaksi?
-- Niinkö?"

"Eikä, sepähän siinä ihme onkin", sanoi Simo. "Klemetti isä syöpi,
juopi ja elää melkein kuin muutkin ihmiset -- tietysti kuitenkin
tarkkaan noudattaen kaikkia kirkon sääntöjä."

"Ohoh, jopa ymmärrän! -- Tuommoinen lysti pappi, jolla hyvä ruoka on
enemmän mielessä kuin hyvät tavat -- joka Laskiaisena juoda kulauttaa
poskeensa hyvän kannullisen, että paremmin kestäisi sitten seuraavan
paaston vaivat -- jolla on hauska _in principio_ -- ja joka on kaikkein
kaupungin kauneimpien vaimojen rippi-isä?"

"Harhatiellä olet taaskin, seppä. Sen sanon sulle, että kyllä sekä
tyttärelläni että minulla olisi niin hyvä haisti että pääsisimme
ulkokullatun jäljille, oli se sitten paastoovaista tahi mässääväistä
lajia. Mutta ei Klemetti kuulu kumpaankaan."

"Mutta mitä lajia hän sitten on, Herran nimeen?"

"Semmoinen, joka taikka on paljon parempi kuin puolet Johanneksen
veljeskunnasta, johon hän kuuluu, yhteensä, taikka niin paljon häijympi
häijyintä niistä, jotta on häpeä ja synti, että hänen sallitaan elää ja
olla tässä maassa."

"Tottahan, minun mielestäni, pitäisi olla helppo sanoa, onko hän sitä
vai tätä!" ihmetteli seppä.

"Tyydy siihen, poikaseni", virkkoi Simo, "kun sanon, että, jos päätät
Klemetti isästä sen perusteella mitä näet hänen tekevän ja kuulet hänen
puhuvan, niin sanot hänet paraaksi, lempeimmäksi mieheksi koko
maailmassa -- hänellä on aina varalla lohdutus jokaisen ihmisen
suruihin, neuvo jokaisen ihmisen hätään -- hän on rikkaan luotettavin
opas, köyhän paras ystävä. Mutta, jos kuuntelet mitä Dominikolais-munkit
hänestä sanovat, niin hän on -- -- _Benedicite_ (Herra siunatkoon)" --
näin sanoen hanskuri risti silmiään ja rintaansa -- "vääräuskolainen,
joka maallisen tulen avulla olisi lähetettävä niiden seuraan, jotka ijät
kaikki palavat."

Seppä myös risti silmiänsä ja huusi: "St. Maaria auttakoon! Ja te, Simo
isä, joka olette niin hyvä ja älykäs, että teitä mainitaan Perth'in
Viisaaksi Hanskuriksi, te sallitte tyttärenne ottaa papikseen
tuommoisen miehen, joka -- pyhät miehet meitä varjelkoot! -- kenties on
liitossa itse Paholaisen kanssa? Kuulkaas, eikös se ollut pappi, joka
pani pirun liikkeelle Meal-Bennel'issä, silloin kun suuri myrskynvihuri
kaasi kumoon Jackson isännän talon? Ja eikö Paholainen ilmestynyt
keskelle Tay-jokea, papin messupaitaan puettuna, hyppien kuin merisika
laineitten harjalla, sinä aamuna, jona virta vei meidän komean
siltamme?"

"Enpä tiedä sanoa, tekikö hän niin vai eikö", sanoi hanskuri; "sen vaan
tiedän, etten minä häntä nähnyt. Ja mitä Katriin tulee, ei voi
oikeastaan sanoa, että hän saa Klemetti isältä papillista apua, sillä
hänen rippi-isänsä on vanha Franciscus isä, Dominikolainen, joka häntä
tänäkin päivänä vielä ripitti. Mutta vaimoväellä on aina oikkunsa, ja
totta on, että hän keskustelee Klemetti isän kanssa enemmän kuin mitä
oikein soisin. Vaan joka kerta, kun Klemettiä olen itse puhutellut,
olen kuitenkin arvellut häntä niin hyväksi ja pyhäksi mieheksi, että
olisi tehnyt mieli uskoa omakin sieluni hänen hoitonsa alle. Pahoja
puheita hänestä käy Mustien Veljesten kesken, se on varma. Mutta mitä
meillä maallikoilla on tekemistä semmoisten asiain kanssa, poikaseni?
Kun vaan maksamme maksettavamme Pyhälle Äidille Kirkolle, annamme
almuja köyhille, käymme ripillä ja täytämme meille määrätyt katumustyöt
niinkuin sopii -- kyllähän sitten Pyhät Miehet meitä suojelevat."

"Se on aivan totta -- ja he myös antavat anteeksi", lisäsi seppä, "jos
mies sattui kahakassa sivaltamaan jonkun ajattelemattoman, turmiollisen
sivalluksen, koska hänen vihamiehensä seisoo häntä vastaan valmiina
taisteluun. Ja se on ainoa usko, jolla mies voi tulla toimeen täällä
Skotlannissa, ajatelkoon teidän tyttärenne siitä mitä tahansa. Totta
maar' miehen pitää osata miekastella, taikka on hänen ikänsä oleva
lyhyt jokaisessa paikassa, missä sivalluksia sataa niin tiheään. Viisi
kultakolikkoa meidän kirkkomme alttarille, sillä olen aina päässyt, kun
paraankin miehen olin tappanut, kaikista, joiden kanssa tapellessa
minulle semmoinen vahinko sattui."

"Tyhjentäkäämme nyt pullomme", virkkoi ukko hanskuri; "sillä, jos en
erehdy, lyöpi Dominikolais-kirkon kello par'-aikaa kaksitoista. Ja
kuules, poikaseni, ole sinä ikkunan alla, meidän talon itäisen päädyn
puolella, kohta ensimmäisen päivän koiton ajalla, ja huomauta minulle
tuloas, sillä että hiljaa vihellät seppien marssia. Sitten laitan niin,
että Katri siitä ikkunasta katsoo ulos, ja niin tulee sinulle se
etuoikeus osaksi, että saat olla hänen kohteliaana Valentininaan koko
ensi vuoden. Ja jos et sitä tilaisuutta osaa käyttää hyväkses, niin
saatat minut siihen luuloon, että luonto on sinut varustanut aasin
pitkillä korvilla, jos kohta onkin sinulle suonut leijonan taljan
peitteeksi."

"Amen, isä", sanoi seppä, "ja nyt sydämestäni sanon: jääkää hyvästi --
Jumalan siunaus teidän katoksellenne ja kaikille sen suojassa oleville!
Kylläpä te saatte kuulla seppien marssin soivan kukon laulanta-aikana,
ja takaanpa, että saan voiton itse herra Kukkokiekultakin."

Näin sanoen hän sanoi jäähyväiset; ja vaikka ei hänessä pelon kipenää
asunut, astui hän kuitenkin autioita katuja pitkin niinkuin mies, jonka
täytyy olla varoillaan, ja niin ehti viimein omalle asunnolleen, Mill
Wynd'issä, Perth'in kaupungin länsipäässä.



NELJÄS LUKU.


    Mitähän lie nyt kaikki pauhu tää?
    Se sydän park' on vaan, mi tykyttää.

                               Dryden.

Uljas aseseppä, niinkuin kyllä sopii arvata, ei ollut hidas täyttämään
vastaiselle apelle annettua lupausta. Hän vaatetti itsensä suuremmalla
huolella kuin tavallisesti, peittäen, niin paljon kuin mahdollista,
kaikki, mikä hänen asussaan oli soturimaista. Hän oli kuitenkin liian
tunnettu mies, että olisi tohtinut käydä aivan ilman varuksitta tässä
kaupungissa, missä hänellä tosin oli paljon ystäviä, mutta myös, monen
entisen kahakan tähden, useita verivihollisia, joilta, sen hän tiesi,
häneltä oli vallan vähän armoa toivottavana, jos heillä vaan oli hyvä
tilaisuus. Siksi pani hän takkinsa alle salaisen rautarengas-paidan,
joka oli tehty niin kepeäksi ja notkeaksi, että se ei estänyt hänen
liikuntojaan enempää kuin nyky-ajan liivit, mutta samassa niin vahva,
että hän siihen saattoi täydesti turvata, sillä hän oli omin sormin
takonut ja kokoon liittänyt jok'-ainoan renkaan. Sen yli oli hänellä,
niinkuin muillakin sääty- ja ikäveljellään, flanderilaiset liivihousut,
pyhän kunniaksi paraasta, hienonhienosta Englannin verasta sinistä
väriä. Ne olivat, ajan tavan mukaan, paikatut pitkillä suikaleilla
mustasta atlaskankaasta ja koristetut mustilla silkkitikkauksilla.
Hänen pitkävartiset saappaansa olivat sahviaaninahasta, levätti hyvästä
skotlantilaisesta, harmaasta sarasta; sen alle oli kätketty vyöllä
riippuva metsäpuukko, sepän ainoa ase, sillä kädessä ei hänellä ollut
muuta kuin rautatamminen sauva. Hänen musta samettilakkinsa oli
reunoitettu teräskiskolla, ja teräksen sekä pään välillä oli paksu
toppaus, joten siitäkin oli luotettava turva.

Ylimalkaan Heikki näytti, niinkuin täydellä syyllä voikin näyttää,
varakkaalta ja arvokkaalta porvarilta; hän oli laittanut pukunsa niin
komeaksi kuin hänen sopi laittaa, poikkeematta oman säätynsä rajan yli
ja itselleen aatelin etuoikeuksia anastamatta. Eikä myös hänen suora,
miehuullinen muotonsa, jos kohta se suurinta huolimattomuutta vaaroista
osoitti, ollut millään lailla sen ajan suurisuisten tappelukukkojen
näön kaltainen. Vääryyttä aivan tekivät hänelle ne, jotka luulivat että
syynä noihin kahakoihin, joihin hän niin usein puuttui, muka oli
riitainen, väkivaltainen mielenlaatu sekä liika ylpeys ruumiin
väkevyydestä ja asetaidosta. Päinvastoin ilmoittivat kaikki kasvoin
juonteet, että tässä oli iloinen, hyvänsävyinen mies, jolla ei suinkaan
ollut mielessä tehdä pahaa kellekään ja joka ei myös pelännyt pahaa
keneltäkään.

Näin puettuaan päälleen paraat vaatteensa, kunnon aseseppä oli liki
sydäntänsä -- tämä sykähti siitä -- pistänyt poveensa pienen lahjan,
jonka jo aikaa sitten oli hankkinut Hanskurin Katria varten;
Valentinana oli näet nyt hänellä oikeus antaa se ja Katrilla ottaa se
vastaan ilman mitään neidollista ujostelemisetta. Se oli pieni sydämen
muotoiseksi leikattu rubini-kivi, jonka läpi kultanuoli oli pistetty;
se oli kätketty pieneen kukkaroon, joka oli kokoonkudottu niin
hienonhienoista teräsrenkaista kuin olisivat ne olleet aiotut kuninkaan
rautapaitaa varten. Kukkaroon oli kudotut sanat:

    Ei vahvin rauta
    Sydäntä auta --
    Kyll' lempi lentää kautta!

Tästä värsystä oli sepällä ollut paljonkin päävaivaa, ja hän oli
sepustukseensa hyvin tyytyväinen, sillä siitä taidettiin ymmärtää se,
että hänen taitonsa voi laittaa turvaa kaikille sydämille paitsi hänen
omalleen. Hän kääri levätin ympärilleen, ja riensi sitten ulos vielä
hiljaiselle kadulle, sillä hän oli päättänyt joutuakseen määrätyn
ikkunan edustalle juuri vähää ennen päivän valkenemista.

Näin kulki hän Isoakatua pitkin ja poikkesi siinä, missä nyt St.
Johanneksen kirkko seisoo, raittiin, joka vei Curfew-kadulle. Mutta
silloin hän taivaan näöstä huomasi olevansa vähintään tuntia liian
varhain liikkeelle, ja hänelle johtui mieleen, että olisi parempi, jos
ei hän ehtisi paikalle ennen kuin lähempänä määrä-aikaa. Luultavasti
oli siellä toisiakin kosijoita vahtimassa, samoin kuin hänkin, Perth'in
Kaunottaren asunnon ympärillä; ja hän tunsi heikon luonteensa kovin
hyvin, niin että tiesi kuinka aivan helposti hän voisi joutua kahakkaan
niiden kanssa. "Minulla on se etu", ajatteli hän, "että Simo ukko minun
puoltani pitää; miksi siis tahraisin sormiani noiden raukkojen verillä,
jotka eivät maksa huomaamisen vaivaa, koska heillä on niin paljon
vähemmin onnea kuin minulla? Ei, ei! tällä kertaa kumminkin koetan olla
viisas ja pysyä erilläni kaikesta riidan kiusauksesta. Heillä ei pidä
olla enempää aikaa riidellä minun kanssani kuin juuri sillä
silmänräpäyksellä, jolloin annan merkkini Simo ukolle ja jolloin hän
siihen vastaa. Milläpä ihmeellä vaan se vanha mies saanee
tyttärensä ikkunan luokse? Suuresti pelkään, että jos Katri hänen
tarkoituksensa arvaisi, ukon tulisi vallan vaikeaksi saada se aikaan."

Nämät rakastajan mietteet mielessänsä, hidastutti seppä kulkuaan, usein
kääntyen itäänpäin taivaanrantaa katselemaan. Vaan ei siinä
häämöittänyt vielä vähintäkään vaalakkaa päivän valon apua, joka olisi
ilmoittanut lähenevän, vaikka vielä kaukaisenkin aamun koittoa. Päivä,
uljaan asesepän kiusaksi, näkyi sinä aamuna olevan tavallista
verkallisempi nousemaan itäiselle vartiotornillensa. Heikki nyt
hitaasti kulki Pyhän Annan kappelin seinän sivuitse -- tätä pyhää
maata astuessaan hän ei laiminlyönyt silmiensä ristimistä ja
_ave_-rukouksen[10] lukemista. Silloinpa virkkoi ääni, joka kuului
tulevan yhden kappelin ulospistävän seinäpielen takaa: "Nyt se
viivyskelee, jonka olis tarvis juosta."

"Kukas siellä puhuu?" kysyi seppä, katsahtain ympärilleen, jokseenkin
hämmästyneenä puheesta, joka oli niin outo sekä äänen että sanojen
sisällyksen puolesta.

"Yks kaikki kuka se puhuu", vastasi ääni. "Joudu kiireesti, taikka et
hyvään aikaan joudu. Älä laske loruja, vaan mene matkahasi."

"Pyhä tai pakana, enkeli tai saatana, mikä lienetkin", virkkoi Heikki,
ristien silmiänsä, "sinun neuvos koskee kovin arkaan paikkaan, että
sitä olisin tottelematta. Pyhä Valentin kulkuani jouduttakoon!"

Näin sanoen hän kohta muutti verkallisen astuntansa niin joutuisaksi,
että harva mies olisi jaksanut pysyä hänen rinnallansa, eikä aikaakaan,
niin hän oli Curfew-kadulla. Mutta hän ei ollut kerjinnyt astua kolmea
askelettakaan Simo Hanskurin talolle päin, joka oli sen kapean kadun
keskipaikoilla, niin yksi mies ilmautui kummaltakin kadun puolelta
huoneitten pimennosta esiin, ja molemmat astuivat häntä vastaan, ikään
kuin yksin tuumin estääkseen hänen kulkuaan. Hämärässä ei ollut
mahdollista nähdä muuta, kuin että heillä oli Vuorelais-takki yllään.

"Pois Vuorelais-rosvot", sanoi seppä syvällä, ankaralla äänellään, joka
oli hänen leveän rintansa mukainen.

He eivät vastanneet, ei kumminkaan kuuluvilla sanoilla; mutta seppä
näki, että he vetivät miekkansa tupesta, aikoen vastustaa häntä
väkivallalla. Heikkiä aavistutti, että tässä oli jokin paha tekeillä,
jos kohta ei hän voinut arvata mitä lajia se oli; hän päätti siis
raivata itselleen tietä vaikka kuinka suuren vihollisjoukon läpi ja
pelastaa rakkaansa taikka kuolla sen jalkain juureen. Hän kääri
levättinsä vasemman käsivartensa ympäri kilveksi, ja alkoi
horjumattomilla askeleilla astua noita kahta miestä kohti. Lähempi
heistä sivalsi miekallaan; mutta Heikki Seppä väisti sivalluksen
levättikääreellään, läimäytti kädellään miestä vasten silmiä ja
kamppasi, niin että vastustajansa raskaasti lompsahti kadun kiville.
Melkein samalla silmänräpäyksellä hän myös metsäpuukollaan iski
oikealla puolella olevaa miestä, niin kovaan että sekin kohta kelletti
maassa kumppalinsa vieressä. Mutta seppä riensi eteenpäin, sydän täynnä
pelkoa, johon se seikka, että outoja miehiä täällä seisoi kadun suuta
väkivaltaisella tavalla vartioimassa, antoikin kyllin syytä. Hän kuuli
nyt hiljaisia kuiskauksia sekä vähäisen kalinan hanskurin ikkunan alta
-- juuri sen ikkunan alta, josta hän oli toivonut kuulevansa Katrin
tervehtivän häntä Valentinikseen. Seppä poikkesi kadun toiselle
puolelle, ottaakseen selvän siellä-olijoitten paljoudesta sekä
aikomuksesta. Mutta yksi niistä, jotka tuolla ikkunan alla seisoivat,
näki tai kuuli hänet, ja kysyi nyt kuiskaamalla, epäilemättä luullen
häntä yhdeksi vartijoista: "Mitä melua tuossa oli, Kenneth? Miksi ette
viheltäneet?"

"Lurjus!" huusi Heikki. "Teidän ilkityönne on ilmitullut ja sinä sen
saat maksaa hengelläs!"

Näin sanoen, hän sivalsi tuota outoa miestä puukollaan niin vimmatusti,
että luultavasti olisikin uhkauksensa täyttänyt ellei toinen, kohottaen
käsivarttansa, olisi käteen ottanut vastaan sivallusta, joka päätä
tavoitteli. Hänen haavansa mahtoi olla syvä kyllä, sillä hän horjahti
ja kaatui kovalla parahduksella.

Sen enempää lukua pitämättä, juoksi nyt Heikki muutamia miehiä
kohti, jotka par'-aikaa asettivat tikapuita huoneen päädyssä olevaa
ristikko-ikkunaa vasten, Heikki ei kuluttanut enää aikaa heidän
lukuansa lukemalla eikä heidän hankettansa tiedustamalla. Hän päästi
suustaan sen hätähuudon, jota kuullessaan porvarein oli tapa juosta
apuun, ja ryntäsi noiden yöjalkalaisten kimppuun, joista yksi
par'-aikaa alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Seppä tempasi tikapuut
kantorenkaista, viskasi ne maahan ja asetti jalkansa kapuajan rinnan
päälle, estäen häntä jaloilleen pääsemästä. Kaatuneen kumppalit kyllä
rupesivat hurjasti hakkaamaan Heikkiä, saadaksensa vankia jälleen irti.
Mutta Heikin rautarengaspaita oli hyvänä turvana, ja hän maksoi heidän
sivalluksiaan kelpo korolla, kovasti huutaen: "Avuksi, avuksi, hyvän
St. Johanneksen nimeen! -- Joutset ja miekat tänne, hyvät naapurit! --
Joutset ja miekat tänne! -- He pyrkivät sisäänmurtamalla meidän
huoneisimme yön pimeän peitossa!"

Näitä sanoja, jotka kauas katuja pitkin kaikuivat, säestelivät yhtä
monet ankarat läimäykset, sen saivat sepän vastustajat kyllin kokea.
Pian alkoivat kadun asukkaatkin herätä ja ilmautua kadulle,
paitasillaan, vaan miekalla ja kilvellä varustettuna, muutamat myös
kantaen tulisoihtuja. Rauhanrikkojat nyt pyrkivät pakoon, ja se
onnistuikin kaikille paitsi sille miehelle, joka oli tullut tikapuilta
maahan viskatuksi. Sen kurkun oli urhokas aseseppä kahakassa saanut
kopristetuksi ja piti häntä kiinni niin lujaan kuin metsäkoira jänistä.
Muut haavoitetut olivat heidän kumppalinsa pois kantaneet.

"Tässä on mokoma ilkimys-joukkio rauhaa rikkomassa meidän
kaupungissamme", selitti Heikki kokoutuville naapureille. "Joutukaa
noiden kolmen jälkeen. Eipä ne kaikki päässekään täältä pakoon, sillä
parilta olen saanut lentimet hiukan kynityksi; veren tipahduksia myöten
pääsette heidän jäljilleen."

"Ne ovat Vuorelais-rosvoja", sanoivat porvarit. "Hei, naapurit,
perään-ajoon!"

"Niin, perään-ajoon -- perään-ajoon kaikki", jatkoi seppä. "Jättäkää
vaan tämä konna tässä minun haltuuni."

Apumiehet hajosivat erihaaroille, niin että heidän tulisoihtuinsa
nähtiin leimahtelevan, heidän huutoinsa kuultiin kajahtelevan ympäri
koko sitä kaupunginosaa.

Sillä välin vanki koki puhuttelemalla päästä vapaaksi, turvautuen
vuoroin rukouksiin, vuoroin uhkauksiin. "Jos olet oikea aatelismies",
virkkoi hän, "niin päästä minut irti, niin kaikki, mitä nyt on
tapahtunut, annetaan sinullen anteeksi."

"Minä en ole aatelis-sukua ollenkaan", vastasi seppä. "Olenpa vaan
Heikki Wynd-kadulta, Perth'in kaupungin porvari, enkä ole tehnyt
mitään, mistä olisi anteeksi-antamista tarvis."

"Konna, sinä olet tehnyt rikoksen, jota et voi tietääkään! Mutta päästä
minut valloilleni, niin täytän lakkisi kultakolikoilla."

"Ja minä heti paikalla täytän sinun lakkisi halkaistulla päällä",
tiuskasi seppä, "jos et nyt pysy alallas, niinkuin rehellinen vanki."

"Mikäs tässä on hätänä, Heikki poikaseni?" kysäsi nyt Simo ilmautuen
ikkunaan. "Kuulenpa sinun puhelevan toisellaisella äänellä kuin mitä
olisin luullut. Mistäs kaikki tää melu on noussut, ja miksi naapurit
näin on liikkeellä?"

"Onpa täällä mokoma koira-joukko yrittänyt kavuta ylös teidän
ikkunoillenne, Simo isä. Mutta minä olen tässä rupeemaisillani kummiksi
yhdelle heistä, jota pitelen niinkuin rautaruuvissa."

"Kuules minua, Simo Hanskuri", virkkoi vanki, "anna mun vaan saada
kuiskata yksi sana sinun korvahas ja pelasta minut tämän
rautakouraisen, pölkkypäisen tolvanan kynsistä, niin todistan, ettei
ollut mitään pahaa aiottukaan sinulle eikä sun omaisilles; vieläpä
lisäksi annan sinulle tiedoksi jotain, josta sinulle on tuleva paljon
etua."

"Tuo ääni kuuluu tutulta", sanoi Simo Hanskuri, joka nyt tuli ulos
kynnykselleen, salalyhty kädessä. "Seppä poikaseni, anna tuon nuoren
miehen päästä puheilleni. Ei hän mitään pahaa tee, sen takaan sulle.
Pysy sinä vaan hetkinen tuossa paikallasi, äläkä päästä ketään sisään,
oli se päällekarkaaja tahi suojelija. Minä takaan sitä, ettei tämä
poika-veitikka tässä tarkoittanut mitään muuta kuin Valentinin-päivän
leikkiä."

Näin sanoen vanha mies veti vangin huoneen sisään ja sulki oven,
jättäen Heikin kummastelemaan, että hänen vastainen appensa tuota
ryntäystä niin arvaamattomalla tavalla selitti. "Vai leikkiä!" virkkoi
hän. "Olisipa siitä mahtanut tulla kummaa leikkiä, jos he olisivat
päässeet tytön makuukammariin! -- Ja sinnepä he olisivat päässeet, jos
en olisi saanut kuulla tuota kunnon ystävän ääntä kappelin pylvään
takaa, joka mahtoi olla itse autuaan Annan ääni -- vaikka kuinka olisin
mahdollinen, että se Pyhä neito minulle puhuisi! -- taikka kumminkaan
ei se voinut siinä paikassa päästä kuuluviin ilman sen pyhän neiden
luvatta ja suostumuksetta -- ja siitä lupaan asettaa hänen alttarilleen
vaksikynttilän, niin pitkän kuin tää minun metsäpuukkoni. -- Ja
soisinpa vaan, että mulla olisi tässä mun kahdenkäden käytettävä
miekkani, niin hyvin Pyhän Johanneksen kunniaksi kuin myös noiden
konnien kuritukseksi -- sillä onhan nämät tämmöiset puukot sieviä
leluja kyllä, vaan sopivammat poikasen kuin aikamiehen kädessä. Voi
kuitenkin, jos sinä kahdenkätinen kalpani olisit ollut tässä
kourassani, niinkuin nyt riiput tuossa vuodeteltassani, niin eivätpä
nuot lurjukset olisikaan kaikki löytäneet jalkojansa, millä näin
kuulumattomiin poispötkiä. -- Vaan kas tuosta tulee palavia
tulisoihtuja ja paljastettuja miekkoja. -- Miehet hoi! Seis! --
Oletteko te Pyhän Johanneksen puolella? Jos olette meidän kunnon
kaupungin ystäviä, niin olkaa terveet tultuanne!"

"Me palajamme saaliittomina pyytäjinä", vastasivat lähenevät porvarit.
"Verijäljet veivät meidät Mustain-Veljesten hautausmaalle, ja sieltä
putkahti meidän edestämme kaksi miestä, jotka välissänsä kantoivat
kolmatta -- hänessä mahtoi olla sinun merkkisi, Heikki. He ehtivät
luostarin takaportille, ennen kuin me heidät saavutimme -- he soittivat
kelloa, ovi aukesi -- ja sinne he katosivat. Niin ovat he siis sen
pyhän paikan piirissä ja turvissa, ja me saamme nyt mennä kylmille
vuoteillemme lämmittelemään."

"Niin", sanoi toinen, "kylläpä noilla kunnon Mustilla-Veljeksillä on
aina joku jumalinen luostarikumppali valvomassa, joka voi avata pyhän
turvapaikan oven jokaiselle hädässä olevalle sielu-raukalle, joka
pyrkii piiloon kirkon huostaan."

"Niin oikein, jos nimittäin se vainon-alainen sielu-raukka on
semmoinen, joka siitä jaksaa maksaa", lisäsi toinen. "Vaan, jos hän on
yhtä vaivainen kukkaroltaan kuin hengeltään, joutaa hän hyvin seistä
ulkona, siksi kun koirat ovat hänen kintuissansa."

Kolmas, joka jo hetkisen aikaa oli tutkiskellut maata tulisoihtunsa
avulla, nyt loi silmänsä ylöspäin ja yhtyi puheesen. Se oli iloinen,
vähän hätäinen, lihava miehen tynkkä, nimeltä Olivier Proudfute,
jokseenkin varakas porvari ja etumaisia miehiä lakintekijäin
ammattikunnassa. Sen vuoksi hän nytkin virkkoi tarmokkaalla äänellä:
"Voitkos sanoa meille, iloinen seppä" -- he tunsivat juuri nyt toinen
toisensa kadulle ilmautuvain tulisoihtujen valossa -- "mitä lajia
velikultia ne olivat, jotka tämän kahakan tässä meidän kaupungissamme
panivat alkuun?"

"Ne kaksi, mitkä ensiksi näin", vastasi seppä, "näyttivät minusta, sen
verran kuin taisin selittää, olevan kääritttynä Vuorelais-vaippoihin.°

"Se on kyllä luultava -- se on kyllä luultava", virkkoi toinen,
päätänsä pudistellen. "Häpeä onkin, ettei rikkoja meidän vallissamme
ole korjattu ja että niin nuot maankuljeksijat Vuorelaiset voivat
mieltänsä myöten, milloin vaan yö on tarpeeksi pimeä, tulla tänne
ajamaan rehellisiä miehiä ja vaimoja ulos sängystänsä."

"Mutta katsokaas vaan tänne, naapurit", virkkoi Olivier Proudfute,
näyttäen veristä kättä, jonka hän oli maasta löytänyt. "Milloinka
tämmöinen käsi on sitonut Vuorelaisvirsun pauloja? Se on suuri tosin ja
vahva, vaan hieno kuin neitosen kätönen, ja onpa tuossa sormessa
pyöryläinen, joka paistaa niinkuin palava kynttilä. Simo Hanskuri on
tämän käden varalle työtä tehnyt, jos en aivan pety, sillä hän ompelee
kintaita kaikille kuninkaan hoviherroille."

Läsnä-olijat nyt rupesivat tarkastelemaan tuota veristä merkkiä, mikä
mitäkin selitystä lisään pannen.

"Jos niin on", virkkoi yksi, "niin taitaisi Heikki Sepän olla paras
turvata koipihinsa, sillä korkea oikeus tuskin katsonee porvarinhuoneen
suojelemisen kyllin päteväksi puolustus-syyksi sille, joka on
aatelisherran käden poikki pannut. Laissa on paha pykälä ihmisraajan
silpomisesta."

"Hyi sinua, mitä puhut, Mikko Webster", vastasi lakintekijä. "Emmekö me
ole noiden uljaitten Romalaisten jälkeisiä, jotka rakensivat tämän
Perth'in kaupungin niin paljon Romansa näköiseksi kuin mahdollista? Ja
eikö meillä ole perimäkirjoja kaikilta kuninkaittamme ja
suojelusherroiltamme, joissa meitä sanotaan heidän uskollisiksi
lääniläisikseen? Ja pitäiskö meidän nyt muka hellittää käsistämme nuot
meidän oikeutemme, ja etuutemme, ja vapautemme, meidän tuomio- ja
teloitus-oikeutemme, ja meidän sakoitus-oikeutemme, ja meidän
oikeutemme perillisettä kuolleen muukalaisen perintöön ja meidän muut
etumme, ja sallia sisään-murtamista rehellisen porvarin huoneesen,
mitään rangaistusta vaatimatta? Ei -- kunnon kaupunkilaiset,
ammattilaiset ja porvarit, ennen Tay-virta rupeaa virtaamaan taaksepäin
Dunkild'iin päin, ennen kuin semmoista vääryyttä kärsimme!"

"Entäs mitä me siihen voimme?" kysyi vakava vanha mies, joka seisoi,
nojaten itseään kahdenkätiseen miekkaan. "Mitäs sinä sitten
kehoittaisit meitä tekemään?"

"Henk'risti! pormestari Craigdallie, ihmeyttääpä minua, kun juuri te,
kaikista sitä kysytte. Minä kehoittaisin siihen, että me, niinkuin
suorain miesten sopii, menisimme kohta täältä armollisen kuninkaamme
eteen, herättäimme hänet hänen kuninkaallisesta levostansa,
ilmoittaisimme hänelle tämän surkean seikan tässä, kun meidän on
täytynyt näin yön aikana hypätä ulos sängyistämme, ilman paljon muuta
peitettä paitsi näitä paitojamme -- ja minä näyttäisin tätä veristä
muistiaiskalua ja pyytäisin saadakseni tietää majesteetin omasta
armollisesta suusta: onko oikein ja kohtuullista, että hänen
irstastapaisen hovinsa ritarit ja aatelisherrat näin kohtelevat meitä
kuninkaan uskollisia alamaisia. Ja näin menisi meidän asiamme tulista
kyytiä."

"Vai tulista? Niinkö luulet?" vastasi vanha pormestari. "Kyllä se
tulisuus siinä olisi semmoinen, että kaikki viluun kuolisimme,
veikkoinen, ennen kuin porttivahti liikuttais avaintansa ja
päästäisi meitä sisään kuninkaan armollisten silmien eteen. -- Tulkaa
pois, hyvät naapurit, tämä yö on kipeästi kylmä -- me olemme
vahtineet ja vartioineet kaupunkiamme niinkuin aika-miehet, ja meidän
seppä-veitikkamme on meitä sortamaan halullisille antanut varoituksen,
joka hyvin on kahdenkymmenen kuninkaallisen julistuksen arvoinen. On
huomennakin päivää -- tulkaamme silloin taas tähän paikkaan kokoon
tätä asiaa miettimään, ja keskustelemaan mihin keinoihin olisi
ryhtyminen noiden konnien ilmi- ja kiinnisaamiseksi. Vaan erotkaamme
nyt, ennen kuin meidän sydänveremme jäätyy suonihinsa".

"Oikein, pormestari Craigdallie. -- Eläköön St. Johannes, Perth'in
suojeluspyhä!"

Olivier Proudfute olisi vielä tahtonut jatkaa puhettansa, sillä hän
oli noita armottomia puhelijoita, jotka luulevat, että heidän
kaunopuheisuutensa voittaa kaikki ajan, paikan sekä olojen vastukset.
Vaan ei kukaan huolinut kuullella; porvarit menivät kukin kotihinsa,
juuri nyt taivaan äärtä kirjailevan päivän valossa.

Tuskin olivat he lähteneet, niin hanskurin ovi aukeni, ja vanha mies,
tarttuen seppää käteen, veti hänet sisään.

"Missä on vanki?" kysäsi seppä.

"Hän on poissa -- päässyt irti -- pötkinyt pakoon -- mitäs mä hänestä
tiedän?" virkkoi hanskuri. "Hän pujahti ulos taka-ovesta ja sitten
puutarhan läpi. -- Älä hänestä ole milläskään, vaan tule tervehtimään
Valentineäs, jonka kunnian ja hengen tänään olet pelastanut".

"Antakaa mun vaan ensin pistää miekkani tuppeen", esteli seppä, "ja
pestä käteni -- --"

"Ei nyt ole aikaa viivytellä silmänräpäystäkään; hän on jo noussut ja
pukenut päällensä. -- Tule vaan veikkonen. Hänen pitää saada nähdä
sinut, kelpo ase kädessäs ja tuon konnan veret sormissas, niin että hän
oppii minkä-arvoinen kunnon miehen apu on. Hän on jo liian kauan aina
tukkiellut suutani ujostelemisillaan ja epäilemisillään. Minä tahdon
että hän nyt saa nähdä minkä-arvoinen on kunnon miehen, ja vielä
päälliseksi urhokkaan porvarin, rakkaus."



VIIDES LUKU.


    Imp' ihana, ja havaja,
    Ja nauti tuoksu-ilmoja,
    Ja vyötä vyö, nyt loppui yö,
    Ja naakoill' on täys päivätyö.

                       Johanna Baillie.

Kahakan kautta kesken untansa herättyään, oli Perth'in Kaunotar henkeä
ahdistavalla pelolla kuullellut kadulta tulevia huutoja ja
väkivaltaista melua. Hän oli vaipunut polvilleen Jumalalta apua
rukoilemaan, ja polvillaan yhä hän sitten taas lähetti taivaan puoleen
kiitoksensa, kun hän selitti avuksi rientävien ystävien ja naapurien
äänet. Polvillaan oli hän silloinkin kun Simo ukko melkein väkisin
työnsi hänen suojelijansa, Heikki Sepän, sisään tähän huoneesen. Ujo
rakastaja näet ei tahtonut astua esiin, ensin siitä pelosta että Katri
voisi suuttua, ja sitten kun hän näki tytön olevan polvillaan, sen
vuoksi ettei tahtonut häiritä hänen hartauttansa.

"Isä", virkkoi seppä: "hän rukoilee -- en minä nyt uskalla puhutella
häntä enempää kuin piispaakaan, joka par'-aikaa messua lukee".

"No, mene matkoihin sitten, sinä urhokas ja uljas pölkkypää", virkkoi
isä; ja sitten ja sitten hän lisäsi, kääntyen tyttärensä puoleen:
"Jumalalle otollisin kiitos, tyttöseni, on se kun ihmis-veljillemme
kiitollisuutta osoitamme. Tässä on se mies, joka Herran välikappaleena
on pelastanut sinut kuolemasta, tai kenties häväistyksestä, joka on
kuolemaakin pahempi. Tervehdi nyt häntä, Katri, oikeaksi Valentinikses,
ja muista että minä soisin saavani hänet rakkaaksi pojakseni".

"Älkää isä", vastasi Katri. "Nyt en voi nähdä ketään -- en voi
puhutella ketään. En minä ole kiittämätön -- kenties olen liiankin
kiitollinen hänelle, jonka käden kautta Herra on meidät pelastanut.
Mutta sallikaa mun ensin kiittää suojeluspyhääni, joka minulle tään
ajallaan tulleen avun lähetti, ja suokaa minulle vaan silmänräpäys
aikaa, että kerkiän saada hameen päälleni".

"No, Jumalan kiitos, tyttöseni -- liika tyly olisinkin, jos en soisi
sinulle aikaa alusvaatteesi ylles vetämään, koska se pyyntö on
ensimmäinen vaimo-ihmisen puheelle kuuluva lause, joka nyt viikon
päiviin on tullut suustasi. -- Totta tosiaan, poikaseni, soisin ettei
tyttäreni olisi niin täysi pyhä, ennen kun tulee se aika, että häntä
toiseksi St. Katarinaksi julistetaan".

"Älkää näin pilkkaa puhuko, isä; sillä minä voin vannoa, että hänellä
on kumminkin yksi totinen pyhittäjä, joka on itsensä kokonaan antanut
kuuliaiseksi hänen tahtonsa alle, niin paljon kuin syntinen ihminen sen
taitaa. -- Hyvästi siis täksi hetkeä, kaunis neito", lisäsi seppä
kovemmalla äänellä, "ja Herra lähettäköön sinulle unia, yhtä
rauhallisia kuin sinun ajatuksesi ovat valveella ollessas. Minä lähden
vartioimaan sinun lepoas, ja kavahtakoon itseään se, joka sitä tulisi
häiritsemään!"

"Ei, hyvä, kunnon Heikki, jonka lempeä sydän niin vähän sopii yhteen
tuon liian hätäisen käden kanssa, älä nyt enää tänä yönä ryhdy uusiin
kahakoihin. Mutta ota kuitenkin lempeimmät kiitokseni, ja niiden kanssa
tulkoon sinulle ne rauhalliset ajatukset, joiden sanot minussa asuvan.
Huomenna, kun tapaamme toisiamme, vakuutan sinulle kiitollisuutta
paremmin -- hyvästi!"

"Hyvästi, sinä sydämeni valtias ja valo!" sanoi seppä, ja oli juuri,
astuttuaan Katrin kammarista vievät portaat alas, lähtemäisillään ulos
kadulle, koska hanskuri häntä tempasi käsivarresta.

"Minä olen iloitseva tästä tään-yöllisestä kahakasta", sanoi Simo,
"enemmän kuin koskaan olisin luullut voivani iloita teräksen
kalskeesta, jos se saattaa tyttäreni täyteen järkeensä ja näyttää
hänelle minkä-arvoinen mies sinä olet, Heikki. Pyhä Macgirder
auttakoon! Oikeinpa rakastan noita roistoja ja mieleni on paha siitä,
että tuo kosija parka ei enää ikinään saa pitää oikeankäden kinnasta.
Voi, voi, hän on kaipaava sitä kättään kaikki ikäpäivänsä, varsinkin
kun rupeaa kinnasta käteensä vetämään -- niin, hän on vasta maksava
ainoasti puolet maksut minun ammatilleni. -- Vaan, veikkonen, et sinä
pääse askeltakaan liikahtamaan talostani tänä yönä", jatkoi hän. "Et
sinä niin meiltä pois pääse, poikaseni, sen takaan".

"Sitä en aiokaan. Minä vaan aion, jos sallitte, vartioida tuolla ulkona
kadulla. Saattais tapahtua, että he yrittävät uudestaan".

"Ja jos niin tapahtuisikin", sanoi Simo, "niin tulee sinun paljoa
helpommin torjua ne pois, seisoen täällä huoneen suojassa. Se
tappelukeino onkin porvarille soveliain puolustustaistelu muurin takaa.
Vahtiessa ja vartioiden me siihen temppuun opimme. Paitsi sitä on nyt
niin paljon ihmisiä valveella ja liikkeellä, että me kyllä saamme olla
tämän aamun hyvässä turvassa ja rauhassa. Tule siis vaan tänne päin".

Näin sanoen, hän puoliväkisin vei Heikin siihen kammariin, missä he
illallisella olivat olleet ja missä nyt vain palvelija, joka myös oli
jalkeilla, samoin kuin muut herättyään yöllisestä metelistä, nyt pian
sai valkean viritetyksi.

"Ja nyt, mun uljas poikaseni", kysyi hanskuri, "millä juomalla nyt
tahtoisit juoda isäsi maljaa?"

Seppä oli koneentapaisesti antanut saattaa itsensä vanhalle lavitsalle
hauskasta tammipuusta, ja nyt istui, katsellen tuleen, joka loi
punertavaa valoa hänen miehuullisille kasvoillensa. Hän mutisi
itseksensä puoli-ääneen: -- -- _Hyvä_ Heikki, _kunnon_ Heikki -- Voi,
jos hän sentään olisi siihen lisäksi sanonut: Heikki _kulta_!"

"Mitä juomia ne on?" nauroi vanha hanskuri. "Minun kellarissani ei
kumminkaan semmoisia ole. Mutta, jos Kanarian, tai Gascognen tai
Rhein'in viini kelvannee, niin päästäpäs vaan yksi sana suustasi, ja
samassa pullollinen kilahtaa edessäsi -- eipä muuta".

"_Hartaimmat_ kiitokset", jatkoi seppä, yhä vielä mietteisinsä
vaipuneena; "se on enempi kuin mitä hän koskaan ennen on sanonut
minulle -- _hartaimmat_ kiitokset -- mihin kaikkeen se voinee ylettyä?"

"Se ylettyy vaikka mihin, venyen kuin kilin nahka, veikkoseni", virkkoi
hanskuri, "jos vaan tahdot totella minua ja virkkaa, mitä nyt käsket
aamuryypykses".

"Mitä ikinä te itse tahdotte, isä kulta", vastasi seppä
huolimattomasti, ja vaipui jälleen Katrin sanojen punnitsemiseen. "Hän
puhui minun lempeästä sydämestäni, mutta samassa myös minun liian
hätäisestä kädestäni. Mitä kummaa voisin tehdä, päästäkseni tuosta
tappeluhalustani? Taitaispa olla paras hakata poikki oikea käteni ja
naulata se kirkon oveen, ettei se enää saattaisi minua häpeään".

"Käsiä olet jo kyllin lennättänyt maahan yhden yön osaksi", virkkoi
ukko hanskuri, tuoden viinipullon pöydälle. "Mitä kummaa sinä noin
kiusaat itseäsi, veikkonen? Se tyttö pitäisi sinusta kahta kertaa
enemmän, jos hän ei näkisi kuinka hullusti sinä häntä rakastat. Mutta
asia ei nyt enää siedä leikkiä. Minä en tahdo että taloni olisi vielä
toista kertaa joutumaisillaan aatelisherrain palvelija-hirtehisten
murrettavaksi ja ryöstettäväksi, siitä syystä että tytärtäni sanotaan
Perth'in Kaunottareksi. Ei, hänen pitää saada tietää, että minä olen
hänen isänsä ja että minulla on oikeus vaatia sitä kuuliaisuutta, joka
lakikirjassa sekä Jumalan sanassa on käsketty. Minä tahdon että hän
tulee sinun vaimokses, mun kultasydäminen poikani -- sinun vaimokses,
sä rautakoura, ja se pitää saada aikaan, ennen kuin kovin monta viikkoa
kerkiää kulua. Kas niin, saas tästä, juodaanpa sinun iloisten häittesi
malja, seppä veitikka!"

Ukko joi suuren pikarin tyhjäksi, ja täytti sen sitten ottopoikaansa
varten, joka hitaasti kohotti sen huulilleen, vaan sitten, ennen kuin
se niihin oli koskenut, asetti äkkiä takaisin pöydälle, ja pudisteli
päätänsä.

"No, jos et sinä huoli sitä maljaa juoda, enpä tiedä kuka sen sitten
joisi", virkkoi Simo. "Mikä nyt on sulla mielessä, sä hupsu poika? Nyt
on tässä seikka tapahtunut, joka tavallaan on tytön sinun valtahas
saattanut; sillä kaupungin joka nurkassa huudettaisiin 'hyi!' hänelle,
jos hän sinulle nyt rukkaset antaisi. Ja tässä minä, hänen isänsä,
en ole ainoasti suostuvainen tämän avio-tuuman ensi-alkuiseen
troklaukseen, vaan soisinpa vielä että te, niin pian kuin mahdollista,
tulisitte yhteen ommelluiksi, niin lujaan kuin neula vuohennahkaa
kintaaksi ompelee. Kaikki siis on sinun puolellas -- onni, isä ja
kaikki muu -- vaan sinä yhtähyvin näytät siltä että luulisi sinun
olevan tuommoisen onnettoman rakastajan, joista lauluissa lauletaan,
tai että pikemmin olet menossa Tay-jokeen kuin tyttöä kosimaan, jonka
saat, jos vaan otollisella hetkellä häntä pyydät".

"Niin, mutta tuo otollinen hetki, isä! Sitähän suuresti epäilen,
sattuneeko koskaan sitä silmänräpäystä, jolloin Katri niin paljon
vilkahtaisi alas maan ja sen asukkaitten puoleen, että ottaisi
kuullakseen minun kaltaiseni raa'an, oppimattoman moukan kosimista. En
voi sanoa mistä se tulee, isä -- muualla minä kyllä käyn, kaula
kenossa, niinkuin muutkin miehet, mutta teidän pyhämäisen tyttärenne
seurassa minulta uljuus ja rohkeus kohta raukenee maan matalalle, ja
minusta tuntuisi aivan pyhän alttarin ryöstämiseksi, jos minun
äkkipäätä onnistuisi saada hänet miellytetyksi minuhun. Hänen
ajatuksensa ovat kovin paljon taivaalliset, että niitä kävisi
tuhlaaminen mokomaan kuin minä".

"Tee niinkuin tahdot", vastasi hanskuri. "Eipä minun tyttäreni kosi
sinua enempää kuin minäkään -- rehellisestä ehdoituksesta ei ole
vihastumista. -- Vaan jos luulet minun suostuvan noihin tytön hupsuihin
luostarituumihin, niin sanon sulle nyt, etten niitä ikinä ota korviini.
Kyllähän minä rakastan ja kunnioitan kirkkoa", jatkoi hän, ristien
silmänsä. "Maksanhan minä kaikki sen saatavat rehellisesti ja
mielelläni. Kymmenekset ja vaivaismaksut, viinirahat ja vaksirahat,
kaikki suoritan papeille niin tarkkaan kuin suinkin joku minun
varaiseni mies Perth'issä. Mutta en henno antaa kirkon omaksi tätä yhtä
ja ainoata karitsaa, joka minulla on maailmassa. Hänen äitinsä oli
minun rakkaimpani maan päällä, ja on nyt enkelinä taivaassa. Katri on
ainoa minulle jäänyt muistiainen siitä, mikä minulta on mennyt; ja jos
hän on menevä luostariin, se tapahtukoon silloin kun nämät vanhat
silmät on umpeen menneet, vaan ei ennen. -- Mutta mitä sinuun tulee,
seppä veikkoseni, saat tietysti tehdä miten sinusta paraimmalle
näyttää. En minä väkisin työnnä vaimoa sun syliisi, sen takaan".

"No, nyt te taas taotte rautaa kovin kiivaasti", virkkoi Heikki.
"Semmoinenhan aina on loppu puheistanne, te kun äistytte minuun siitä,
etten tee tekoa, joka saattaisi minut onnellisimmaksi koko maailmassa,
jos se olisi mahdollinen tehdä. Lävistäköön terävin väkipuukko
kaikista, jotka ikinä olen takonut nyt tässä silmänräpäyksessä
sydämeni, jos siinä sydämessä on edes pienin palanen enemmän minun
omani kuin teidän tyttärenne oma. Vaan mitäs minä tekisin? En voi
ruveta ajattelemaan häntä vahvemmaksi tai itseäni paremmaksi kuin mitä
me todentodella olemme; ja se teko, joka teistä niin helpolta ja
varmalta näyttää, on minun mielestäni yhtä vaikea, kuin jos minun
tulisi takoa teräshaarniska pellavankuiduista. -- Mutta saakaas tästä
nyt, isä", lisäsi hän iloisemmalla äänellä; "ja juodaan nyt myös minun
ihanan pyhäinneitsyeni ja Valentineni malja, sillä siksihän toki,
toivon ma, hän on rupeeva tämän vuoden ajaksi. Ja nyt en huoli kauemmin
estää teidän vanhaa päätänne pään-alaiselleen vaipumasta, vaan
pujahtakaa te jo tuutuhunne valkeaan päivään saakka. Ja sitten teidän
pitää tulla oppaakseni tyttärenne kammarin-ovelle ja puolustajakseni,
kun sitten astun sisään hänelle tervehtimään hyvää päivää, ja kirkasta
kuin suinkin aurinko koskaan voi suoda tälle kaupungille sekä tälle
maakunnalle monta peninkulmaa ylt'ympäri".

"Se ei ole hullumpia neuvoja, poikaseni", sanoi kunnon hanskuri. "Mitä
sinä, mitä aiot sinä tehdä? Rupeetko myös minun viereeni, vai tahdotko
mennä Conachar'in vuoteelle?"

"En huoli kummastakaan", vastasi Heikki Seppä; "minä vaan estäisin
teidän lepoanne. Minulle on tämä kova tuoli tässä yhtä hyvä kuin
untuva-tyyny --  tässä voin nukkua niinkuin vahtimies, aseet
vieressäni."

Näin puhuen hän laski kätensä jalkansa päälle.

"Ei, Herra varjelkoon, ettei nyt sen enempää tulisi tarvis
teräs-aseitas. Hyvää yötä tai pikemmin hyvää huomenta nyt vaan, sikskun
päivä kokonaan on noussut -- ja kuka meistä ensiksi herää, se toista
nostattaa."

Näin erosivat molemmat porvarit. Hanskuri vaipui vuoteelleen ja
luultavasti samassa myös uneen. Rakastuneella sepällä ei ollut yhtä
hyvä onni. Hänen ruumiinsa tosin olisi hyvin kestänyt kaikki yölliset
vaivat; mutta hänen mielensä oli toista, arempaa laatua. Toiselta
puolen hän oli sen ajan uljaitten porvarein kaltainen, yhtä ylpeä
taidostaan aseitten sepittämisessä kuin myös sitten niiden
käyttämisessä; kilvoittelunsa ammattilaisten kanssa niinkuin myös
ruumiinsa väkevyys ja miekastelutaitonsa usein saattoivat hänet
kahakoihin, joiden tähden kaikki häntä pelkäsivät ja muutamat
vihasivat. Mutta tuon ylpeyden ja taistelunhalun rinnalla asui hänen
sydämessään vilpitön, hyvänsävyinen lapsenluonto, ja hänellä oli
haaveksivainen, kuvittelevainen mieli, jonka olisi luullut varsin
vähän sopivan yhteen hänen töittensä kanssa pajassa ja hänen
taisteluinsa kanssa ulkona. Kenties olivat nuot haaveksivaiset, tuliset
tunteet, joista oli puhe vanhoissa kansanlauluissa, hänen ainoassa
oppi-lähteessään, vähäisen tarttuneet häneen ja luoneet hänen
sydämeensä hiukan puoleksisivistynyttä ritarillisuutta. Hänen
rakkautensa Katriin ainakin oli niin hienoa laatua, että se hyvin olisi
sopinut vaikka tuolle halpasyntyiselle knaapillekin, jota, jos laulussa
lienee perää, Unkarin kuninkaan tytär kunnioitti suosiollisella
hymyllään. Hänen rakkautensa Katriin oli tosiaan niin ylevää laatua
kuin jos sen esineenä olisi ollut enkeli taivaasta, josta syystä Simo
ukko sekä muut, jotka sepän käytöksen näkivät, arvelivatkin tätä
rakkautta liian ylevänluontoiseksi ja taivaalliseksi, että se maallista
tyttöä voisi miellyttää. Siinä he kuitenkin vallan pettyivät. Katrilla,
vaikka hän oli ujosteleva ja arka luonteeltaan, oli kuitenkin sydän,
joka tunsi ja käsitti sepän rakkauden jalouden ja syvyyden; ja lieneekö
hän tuntenut mahdolliseksi sitä vastata vai ei, oli hän kuitenkin yhtä
ylpeä tuon yleisesti pelätyn Heikki Sepän suosiosta, kuin suinkin joku
lauluissa kuvattu korkea neito kesystä leijonastaan, joka aina seuraa
häntä, vartioiden ja suojellen. Hartaimmalla kiitollisuudella muisti
hän, aamulla herätessään, avun ohikuluneena vaarallisena yönä; ja
ensimmäinen ajatus hänen mielessään oli sitten, millä keinoin hän voisi
tätä kiitollisuuttansa sepälle osoittaa.

Hän nousi nopeasti vuoteeltaan, vähän punastuen omasta ajatuksestaan.
"Olen ollut liian kylmä häntä kohtaan, kenties myös olen häntä väärin
tuominnut -- en taho olla kiittämätön" -- näin hän puhui itseksensä,
"vaikken tosin voi hänen kosimiseensa suostua. En huoli odottaa, siksi
kun isäni käskee minua rupeemaan Heikin täänvuotiseksi Valentiniksi;
parempi on että lähden ja itse valitsen hänet siksi. Kyllä olen
mielessäni moittinut toisten tyttöjen rohkeutta liiaksi, kun ne sitä
samaa ovat tehneet. Mutta se on oleva mieleen isälleni, ja
kiitollisuuttani tälle kunnon miehelle osoittaessani olen samassa
noudattava hyvän St. Valentinin kunniaksi säättyjä menoja."

Hän pujahdutti nopeasti päälleen pukunsa, joka kuitenkin jäi paljon
vähemmin siivotuksi kuin muulloin, astua sipsutti portaita myöten alas
ja avasi ruokakammarin oven, jossa huoneessa, niinkuin hän aivan oikein
arvasi, hänen kosijansa oli viettänyt loput yöstä kahakan perästä.
Katri seisahtui ovelle, vähän pelästyen aikomuksestansa, aloittaa
vuoden ajaksi solmittua Valentine-liittoa suudelmalla, niinkuin tapa ei
ainoasti sallinut, vaan vaati. Sitä katsottiin erittäin suureksi onnen
enteeksi, jos saattoi toisen tavata nukkumasta ja herättää häntä
yllämainitulla hauskalla tempulla.

Parempaa tilaisuutta tuon umpisalaisen liiton alkamiseen ei olisi
koskaan voinut sattua, kuin se, mikä nyt oli Katrille tarjona.
Monellaisten vaihtelevain ajatusten perästä oli rivakka seppä viimein
vaipunut uneen tuossa karmituolissa, mihin oli itsensä laskenut. Näin
lepääväisenä hän oli lujemman, miehuullisemman näköinen, kuin mitä
Perth'in kaunotar olisi arvellut; sillä kun seppä hanskurin tyttären
silmien edessä tavallisesti oli ollut hämillään osaksi ujoudesta,
osaksi siitä pelosta, että hän jollakin lailla nostaa mielipahaa, niin
Katri oli tottunut hänessä aina jotain typeränsekaista näkemään.

"Hän on kovasti ykstotisen näköinen", virkkoi Katri itsekseen; --
"lieneekö suutuksissa? -- ja jos hän nyt heräisi -- me olemme aivan
kahdenkesken -- jos kutsuisin Dorothean -- jos herättäisin isäni --
vaan en! -- Onhan vaan tavallinen juhlameno, ja tulee toimitetuksi
kaikella neidon ja sisaren lemmellä ja kunniallisuudella. En voi uskoa,
että Heikki sen voi väärin ymmärtää, eikä saa lapsimainen ujous estää
kiitollisuuttani."

Näin sanoen hän kepeillä, vaikka hiukan epävakaisilla askelilla astui
kammarin permannon poikki, posket punottavana ujoudesta. Hiivittyänsä
hiljaa nukkujan tuolille asti hän suikkasi sepälle suukkosen, niin
kepeän kuin jos vaan ruusunlehti olisi huulille karissut. Mutta kepeäpä
myös mahtoi olla nukkujan uni, koska se semmoisesta voi tulla
keskeytetyksi, ja hänen unennäkönsä mahtoivat olla hyvin likeistä sukua
keskeyttävän syyn kanssa, koska herätessään Heikki heti koppasi tytön
syliinsä ja riemun innolla koetti kostaa samalla lailla, millä hänen
lepoaan oli häiritty. Mutta Katri teki kovaa vastarintaa; ja koska
hänen irti-pyrkimisensä ei vaan osoittaneet tavallista neidon ujoutta,
vaan pikemmin aristunutta häveliäisyyttä, niin kaino rakastaja päästi
hänet pois käsistään, joista kymmenen vertaa suurempikaan voima ei
olisi voinut riistää tyttöä väkisin.

"Älä pahaksi pane, hyvä Heikki", pyysi Katri hämmästynyttä kosijaansa
lempeimmällä äänellään. "Minä olen täyttänyt Pyhän Valentinin käskyn,
näyttääkseni kuinka suuressa arvossa pidän tätä kumppalia, jonka hän
minulle täksi vuodeksi on lähettänyt. Kunhan olisi isäni läsnä, en
kieltäisikään sinua kostamasta leposi häiritsemistä."

"Ei siinä suhteessa ole mitään estettä", virkkoi ukko hanskuri,
ihastuneena rientäen sisään. "Tartu pihdeilläs kiinni, seppä, -- tao
rautaa niin kauan kuin se on kuumana, ja näytä hänelle, ette
nukkuvallakin laivalla on hampaat!"

Näin yllytettynä Heikki, jos kohtakin vähemmin peloittavalla
kiivaudella kuin taannoin, taas sulki punastuvan tytön syliinsä, ja
Katri välttävällä myöntyväisyydellä salli hänen maksaa saatu tervehdys
kymmenkertaisella mitalla ja monenkertaisella innolla. Viimein hän
kuitenkin taas irroitti itsensä rakastajansa sylistä, ja heitti itsensä
tuolille, peittäen kasvonsa käsillään, ikään kuin olisi katunut
tekoansa.

"Älä ole milläskään, hupsu tyttö", virkkoi isä, "ja jos olet saattanut
kaksi miestä onnellisimmiksi koko Perth'issä, niin älä siitä liioin
häpeile, koska toinen heistä on sinun oma vanha isäsi. Ei ole koskaan
yksikään muisku tullut niin hyvästä ansiosta annetuksi, ja oikeus ja
kohtuus oli että siihen myös tulisi asianmukainen vastaus. Katso vaan
ylös taas, lapsi-kultaseni! Katso ylös ja anna mun nähdä edes yksi
kerta vaan hymysi. Niin totta kuin olen rehellinen mies, nyt juuri
nouseva aurinko ei näe mitään näkyä meidän kauniissa kaupungissa, josta
voisi minulle olla niin paljon iloa kuin tästä äsköisestä. -- Mitä",
jatkoi hän leikillisesti, "luulitko että sulla oli Reddie räätälin
sormus, joka näkymättömäksi saatti? Mutta eipä niin ollutkaan, sä korea
aamu-keijukainen. Juuri kuin olin nousemaisillani, kuulin sinun
kammarisi oven aukeavan, ja seurasin salaa sinun jäljessäsi tänne alas
-- en siksi että olisin aikonut suojella sinua tästä näin uneliaasta
Heikistä, vaan siksi että tahdoin omin ihastunein silmini nähdä rakkaan
tyttäreni tekevän sitä, mitä hänen isänsä kaikesta enimmin halasi. --
Kas niin, laske nyt alas nää joutavat kätesi, ja jos poskesi
punoittelevatkin hiukan, tulee siten vaan Pyhän Valentinin päivä sitä
paremmin vietetyksi, sillä tänä aamuna tuleekin tyttöjen punastua."

Näin puhuessaan Simo Hanskuri lempeällä väkivallalla siirsi pois
kädet, joilla Katri oli kasvonsa peittänyt. Neidon posket olivatkin
todella tulipunaiset, mutta hänen katsantonsa osoitti enempää kuin
tavallista tytön ujoutta, ja silmiin alkoi uhkuella kyyneleitä.

"No, no, itketäänkö kultaseni?" jatkoi isä. "Kas niin, se on jo liikaa.
-- Heikki, autapas minua tätä tyttö-hupsua lohduttaessa."

Katri väkisin koetti tointua ja hymyillä, mutta hänen hymynsä oli
ykstotinen, surullinen.

"Tahtoisin vaan sen sanoa, isä", virkkoi Perth'in Kaunotar, vielä
taistellen surullisuuttansa vastaan, "että minulla, valitessani Heikki
Seppää Valentinikseni ja suodessani hänelle tään-aamuista tervehdystä,
sen mukaan kuin vanha tapa vaatii, ei ollut mikään muu tarkoitus, kuin
että näin tahdoin osoittaa kiitollisuuttani hänen miehuullisesta ja
uskollisesta avustansa niinkuin myös kuuliaisuuttani teitä kohtaan.
Mutta älkää saattako häntä siihen luuloon -- älkääkä, hyvä isä kulta,
itsekään olko siinä luulossa -- että minä tarkoitin mitään sen enempää,
kuin mitä lupaus, olla hänelle nyt alkavana vuonna uskollisena,
ystävällisenä Valentini-kumppalina, vaatii".

"No -- no -- no -- no tottahan me sen kaiken ymmärrämme", virkkoi
Simo samalla äänellä, jolla lapsipiiat hoitilaitansa viihdyttelevät.
"Kyllähän me sinun tarkoituksesi ymmärrämme. Täksi kertaa on tässä
aivan kylläksi. Ei sinua ruveta peloittamaan eikä väkisin
kiirehdyttämään. -- Rakastavaisia, uskollisia Valentini-kumppaliksia te
nyt olette, kun olettekin, ja mitä sitten seuraa, se käyköön niinkuin
Jumala ja tilaisuus sallii. Kas niin, kas niin, jo piisaa -- älä
hienoja kätösiäsi vääntele, äläkä nyt sen enempää pakoitusta pelkää.
Sinä olet käyttänyt itseäs niinkuin rohkea, kelpo tyttö. -- Ja nyt mene
Dorothean luo, tuota vanhaa unikekoa herättämään. Meidän pitää saada
vahva aamiainen tämmöisen sekamelskeisen yön ja iloisen aamun perästä.
Ja sinunkin kättäs tulee tarvis kyökissä, että saisimme muutamia noista
makeista piirakoista, joita ei kukaan muu osaa laittaa, paitsi sinä
itse -- ja täysi oikeuspa sinulla onkin siihen salaisuuteen, siihen
nähden keneltä sen olet perinyt. -- Voi, autuas olkoon sinun
äitikultasi sielu", lisäsi hän huokauksella. "Kuinkapa iloinen hänkin
olisi ollut, jos olisi tään onnellisen Valentinin päivän saanut nähdä!"

Katri käytti hänelle näin suodun paon-tilaisuuden ja pujahti ulos
huoneesta. Heikistä silloin tuntui kuin olisi aurinko keskipäivällä
kadonnut taivaan kannelta, jättäen koko maan äkilliseen pimeyteen.
Äskeisen tapauksen nostamat, korkealle lentävät toivotkin vaipuivat
taas maahan, kun hän ajatteli tytön muuttunutta käytöstä, kyyneleitä
hänen silmissään, hänen kasvoissaan nähtävää pelkoa, ja sitä että
Katri, niin selvästi kuin vaan arkatuntoisuus salli, oli koettanut
näyttää osoitetun suosion-osoituksen ei olleen mitään muuta kuin päivän
menoihin kuuluvan tempun. Hanskuri katseli sepän masentunutta katsantoa
ihmeellä ja jollain mielipahalla.

"Pyhän Johanneksen nimeen, veikkonen, mikäs sua vaivaa, että näin
näytät yrmeältä kuin tarhapöllö, vaikka sinun kaltaisesi pojan, jos hän
todella tätä tyttö-rukkaa rakastaa niin paljon, kuin hän sanoo, pitäisi
olla iloisen kuin leivosen!"

"Voi, isä!" vastasi rohkeutensa kadottanut rakastaja; "hänen
silmistänsä näen, hänen kyllä minusta pitävän sen verran, että hän
tahtoo olla minun Valenti-kumppalinani varsinkin koska se teille on
mieluista -- vaan eipä kuitenkaan niin paljon, että hän tahtoisi ruveta
vaimokseni".

"No menes nyt hiiteen, sinä kylmä-sydäminen, miehuudeton pöllö!"
vastasi isä. "Osaanpa minäkin lukea vaimopuolen silmistä, vieläpä
paremmin kuin sinä; vaan en minä hänestä tuommoista voi nähdä. Hiisi
vieköön! Tuossa sinä makasit niinkuin suuri herra karmituolissa,
sikeässä unessa niinkuin tuomari, kun sinä, jos sinussa olisi ollut
vähänkin rakastajan tulta, olisit pitänyt silmät auki, lakkaamatta
tirkistellen itäänpäin, eikö jo auringon ensimmäinen säde alkaisi
koittaa. Mutta tässä sinä vaan kellättelit, kuorsaillen varmaankin,
tyttöä sekä koko muutakin maailmata muistelematta. Ja Katri parka
hän heräsi kohta päivän valjetessa, siinä huolessa ettei vaan
kukaan muu ennättäisi viedä häneltä hänen kunnollista, valpasta
Valentini-kumppaliansa, ja hän herätti sun suosion-osoituksella, joka
-- St. Macgrider auttakoon! -- olisi rauta-alaisimenkin eläväksi
saattanut. Mutta sinä herättyäsi tässä vaan irvistelet ja tuskittelet,
ja huokailet, aivan kuin hän olisi pyyhkäissyt huuliasi kuumennetulla
rautakangella! Soisinpa -- Pyhä Johannes auttakoon! -- että hän olisi
lähettänyt vanhan Dorothean sijastaan sille asialle, ja sitonut
sinut Valentini-kumppaliksi tuohon luurankoon, jolla ei ole yhtään
ainoatakaan hammasta suussansa! Kas hän se olisikin kaikista Perth'in
naisista soveliain Valentini-kumppali mokomalle pelkurimaiselle
kosijalle".

"Mitä pelkurimaisuuteen tulee, isä kulta", vastasi seppä, "löytynee
parikymmentä kunnon tappelukukkoa, joiden harjat olen alas painanut ja
jotka voisivat todistaa, olenko pelkuri vai en. Ja Jumala sen tietäisi
todistaa, että mielelläni antaisin kelpo taloni, jota tämän kaupungin
porvarina omistan, palkeinensa, pihteineen, alaisimineen päivineen, jos
vaan näkisin teidän selityksenne asiasta oikeaksi. Mutta enpä minä
puhukaan hänen ujoudestaan, enkä hänen punastumisestaan; vaan
vaalenemisesta kohta punastumisen jälkeen, joka sen kauniin värin
jälleen poskista pois karkoitti, kyyneleistä, jotka sitten purskahtivat
silmistä. Se oli aivan kuin koska Huhtikuussa sadepilvi hiivii ylös
taivaan kannelle, ja pimentää ihanimman aamun, joka koskaan on
koittanut Tay-joen yllä."

"Hui hai", vastasi hanskuri; "ei hän ensi-iskulla kaadukaan. Olethan
sinä montakin kertaa lohia pyytänyt, ja siitä olisit voinut jotain
oppia. Jos sinä, kun kala onkeen on tarttunut, kovasti nykäiset siimaa,
niin lohi sen tempaa pois, vaikka se olisi rautalangasta. Helpoita
veikkonen, ja anna kalan vengotella siimalta aikas, ja puolen tunnin
perästä räpyttelee se vieressäs rannalla. -- Tässähän on alku, niin
kaunis kuin suinkin voit toivoa, jos vaan et toivo tyttö-rukan hiipivän
vuotees ääreen niin kuin nyt tuolis luokse; ja se ei ole kainoin
neitoin tapa. Mutta kuules mitä sanon -- aamiaisen jälkeen hankin
sinulle tilaisuutta puhua suusi puhtaaksi; varo vaan silloin, ettet ole
liioin arka, etkä myös ahdista tyttöä liian kovasti. Helpoita siima
hänelle tarpeeksi, äläkä tempaise niin aikaiseen, niin panen pääni
pantiksi, että loppu on sinun mielesi mukaan."

"Tein minä niin tai näin, isä", virkkoi Heikki, "te aina sanotte syyn
olevan minussa; taikka minä muka liian paljon helpoitan siimaa,
taikkapa liian tiukkaan. Antaisinpa mielelläni paraan rautapaidan,
jonka ikinä olen takonut, jos vastus todellakin olisi minussa; sillä
sittenhän olisi parempi toivo, että sen voisi saada poistetuksi.
Kuitenkin myönnän sen, että vaan olen pässinpää siinä taidossa, jota
olisi tarvis semmoisessa tilaisuudessa sopivan keskustelun
aikaansaamiseksi."

"Tule nyt vaan puotiini kanssani, mun poikaseni, niin annan sulle
sopivan aineen puheen aluksi. Tiedäthän että tyttö, joka uskalsi
nukkuvaa miestä suudella, sillä on voittanut sormikkoparin häneltä.
Tule nyt puotiini; sieltä saat sormikasparin hienosta kilin-nahasta,
jotka aivan sopivat Katrin käteen ja ranteesen. -- Minä muistelin hänen
äiti-rukkaansa, kun sen parin leikkasin", lisäsi kunnon Simo
huokaisten; "ja paitsi Katria en tiedä yhtään vaimo-ihmistä koko
Skotlannissa kenelle ne sopisivat, vaikka kuitenkin olen ottanut mittaa
melkein kaikista kuninkaan hovin kaunottarista. Tule nyt kanssani,
sanon ma, niin saat aineen, josta voit panna kielen liikkeelle, jos
vaan sinulla lienee rohkeutta ja varovaisuutta kyllin pitää puoltasi
kosimisessa."



KUUDES LUKU.


    Ei Katri koskaan lähde miehelään.

                 Äkäpussin kukistus.

Aamiainen tuotiin pöydälle, ja Katrin ohukaisista, hienoista
kakkusista, jotka olivat leivotut äiti-vainaan neuvon mukaan, nisusta
sekä hunajasta, kuului paljon kehumisia kaikella isän sekä kosijan
ihastuksella; vieläpä käytiin niiden kimppuun sillä innolla, joka on
niin kakun kuin vellin kelvollisuuden paras todistus. Molemmat miehet
juttelivat, laskivat leikkiä ja naureskelivat; Katrinkin mieli oli
tyyntynyt siinä paikassa, missä muiden sen ajan rouvien ja neitosten
mielentyyneys tavallisesti rikkoutui -- nimittäin kyökissä, emännän
askareissa, joissa hän oli suuri mestari. Ja epäilenpä suuresti
olisikohan Senecan filosofiallisten kirjain lukemisesta ollut yhtä
voimallinen apu hänen mielensä rauhoittamiseksi.

Vanha Dorothea kävi myös istumaan pöydän alipäähän sen ajan
patriarkallisen tavan mukaan. Molemmat miehet olivat kiintyneet
keskinäisiin puheisinsa, ja Katrilla oli täysi työ heidän
passailemisestaan sekä omista ajatuksistaan; täten sattui että vanha
akka ensiksi huomasi Conachar pojan poissa-olon.

"Niin oikein", virkkoi mestari hanskuri; "menepäs kutsumaan häntä
tänne, sitä laiskaa Vuoriston vetelystä. Häntä ei näkynyt yölläkään
kahakan aikana; kumminkaan minä en häntä havainnut. Näkikö joku teistä
häntä?"

Ei kukaan ollut nähnyt häntä; ja Heikki virkkoi: "Joskus unet
Vuorelaiset pistävät itsensä piiloon aivan kuin heidän vuortensa
metsäkauriit -- niin, ja ovat yhtä nopsaat myös pakoon pötkimään
vaarapaikasta. Niin olen itsekin nähnyt heidän tekevän."

"Vaan joskus taas", vastasi Simo, "ei kestäisi itse Artur kuningaskaan
ympyriäisen pöytänsä ritarein kanssa heidän rynnäkköään. Soisinpa, että
puhuisit Vuorelaisista suuremmalla kunnioituksella. Heitä usein käypi
täällä Perth'issä sekä yksitellen että myös parvittain; ja sinun
pitäisi antaa heidän olla rauhassa, niin kauan kuin he puolestansa
antavat sinun olla rauhassa."

Uhkamielinen vastaus jo pyöri Heikin huulilla; mutta hän painoi sen
kuitenkin varovasti alas.

"Tiedättehän te, isä", virkkoi hän hymyillen, "että me käsityöläiset
kaikkein enimmin rakastamme niitä ihmisiä, joista elatuksemme tulee. Ja
minun ammattini, näetten te, on urhoollisten, jaloin ritarein,
korkeasukuisten knaappein ja hovipoikain, rivakkain soturein sekä
muiden semmoisten nojassa, jotka käyttävät meidän sepittämiämme
miekkoja. Onhan luonnollista että minä Ruthven-, Lindsay-, Ogilvy-,
Oliphant-herroja ynnä monta muuta meidän urhokkaista, korkeasukuisista
naapureistamme, jotka käyvät minun kolkuttamissani teräsvaruksissa,
niinkuin kempit sankarit, rakastan paljon enemmän kuin noita paljaita,
varastelevia Vuorelaisia, jotka aina yhä tekevät meille pahaa. Ja sitä
vähemmin on minun syytä heitä rakastaa, koska tuskin viidellä joka
clan'issa[11] on ruosteinen haarniskansa, vanha kuin heimokunnan lippu,
vieläpä lisäksi jonkun kömpelön kotiseppänsä hutiloima, joka ei ole
meidän kunniallisen, sala-oppisen ammattimme jäsen, vaan
yksinkertaisesti kolkuttelee alaisintansa, niinkuin hänen isänsä ennen
häntä. Mokomia miehiä ei voi kukaan rehellinen suosiolla katsella."

"No, no", vastasi Simo; "vaan he heitetäänpä jo nyt se asia sikseen,
sillä tuostahan tuo poika-vetelys tuleekin; ja vaikka nyt on pyhä-aamu,
en huoli nähdä mitään uusia verimakkaroita".

Pojalla, kun hän astui sisään, oli kasvot kelmeät, silmät punaiset;
koko hänen näkönsä osoitti jonkunlaista mielenhäiriötä. Hän istahti
pöydän alipäähän vastapäätä Dorotheaa, ja risti silmiään ikään kuin
vahvistaen itseänsä aamiaisateriaan. Kun ei hän kuitenkaan sitten
ottanut mitään ruokaa, tarjosi hänelle Katri vatia, missä oli muutamia
noista hänen kakuistaan, joita kaikki olivat niin mielellään syöneet.
Ensin Conachar tähän ystävälliseen tarjomukseen vastasi kieltämällä;
mutta kun Katri yhtähyvin toistamiseen ojensi vatinsa lempeällä
hymyllä, niin poika otti yhden kalun käteensä, mursi sen ja rupesi
haukkaamaan. Mutta ensimmäisen palan nieleminen näkyi olleen hänelle
liian vaikeata; hän ei yrittänytkään uudestaan.

"Huono ruokahalupa sulla onkin, Conachar, vaikka on Valentin'in pyhä",
virkkoi iloinen mestari. "Ja kuitenkin luulisin sinun maanneen aika
sikeää unta menneenä yönä, koska ei kahakan melu sinua näy herättäneen.
Olisinpa tosiaan luullut, että mokoma vilkas poika-heitukka olisi
juossut mestarinsa avuksi, puukko kädessä, niin pian kuin ensimmäinen
vaarallinen ääni olisi kuulunut virstankin päästä!"

"En minä kuullut muuta kuin epäselvää melua", vastasi poika, jonka
posket äkkiä rupesivat punoittamaan niinkuin hehkuvat kekäleet, "jota
luulin iloisten yöjalkalaisten hälinäksi. Ja olettehan te kieltäneet
minua ovea tai ikkunaa avaamasta ja taloa herättämästä semmoisen
hulluttelemisen tähden".

"Ohhoh", sanoi Simo, "olisinpa luullut, että Vuorelainen paremmin
eroittaisi miekkain kalskeen harppuin helinästä, ja hurjan sotahuudon
iloisesta rallatuksesta. Mutta olkoonpa menneeksi, poikaseni; se on
minulle mieleen, että alat heittää tappelijantapasi. Vaan syö nyt
aamiaista, sillä minulla olisi työtä sinulle, joka vaatisi kiirutta".

"Minä jo olen syönyt ja kiirut on mulla itsellänikin. Minä aion lähteä
pois Vuoristoon. -- Onko teillä mitään sanomista isälleni?"

"Ei ole", vastasi hanskuri kummastuksella. "Mutta onko pääsi pyörällä,
poika? Vai mikä kostotuuma lennättää sinut pois tästä kaupungista
niinkuin tuuliaispään tuiskussa?"

"Lähtö-ilmoitukseni on vähän äkkinäinen", sanoi Conachar. Hänen oli
vaikea saada sanat suustansa; mutta ei voitu oikein saada selville,
oliko hänen puheensa kankeuteen syynä yksistään tottumattomuus hänelle
vieraasen Englannin kieleen, vai joku muu seikka. "Siellä tulee olemaan
suuri kokous -- suuri metsästysretki" -- -- siihen hänen puheensa
katkesi.

"Ja milloin aiot palata tuolta siunatulta metsästysretkeltä?" kysyi
taas mestari. "Jos nimittäin saan olla niin rohkea ja kysyä".

"En voi oikein varmaan sanoa", vastasi oppipoika. "Kenties en
palajakaan koskaan -- jos niin on isäni tahto", jatkoi Conachar,
teeskellen itseänsä väliäpitämättömäksi.

"Arvelin minä", lausui Simo Hanskuri sangen ykstotisesti, "että kaikki
tämmöiset vehkeet jäisivät pois, silloin kun hartaitten rukousten
tähden suostuin sinut katokseni alle ottamaan. Arvelin minä, että kun
lupasin opettaa sinut rehelliseen käsityöhöni, ei tulisi enää
puhettakaan metsästysretkistä, eikä vieraissakäynneistä, eikä clan'in
kokouksista tai muista mokomista asioista."

"Eipä minulta kysyttykään, kun minut tänne lähetettiin", tokaisi poika
ylpeästi. "En tiedä mitkä sovinnon ehdot lienee olleet".

"Mutta minä tiedän, herra Conachar", tiuskasi hanskuri pikastuen,
"ettei se ole rehellisen miehen tekoa, kun sitouduit rehellisen
käsityöläisen oppiin ja pilasit enemmän nahkaa kuin mitä sinun omalla
nahallas saisi maksetuksi; ja kun sitten nyt koska juuri sinusta vähän
apua alkais olla, vaadit saadakses käyttää aikas miten vaan mielesi
tekee, aivan kuin se olisi sinun eikä tämän sun mestarisi oma".

"Laittakaa siitä minun isälleni rätinki", vastasi Conachar; "häneltä te
saatte maksun runsaalla kädellä -- franskalaisen kultalampaan[12]
jokaiselta minun kauttani pilatulta nahalta, ja lihavan lehmän tai
sonnin jokaiselta joutopäivältäni".

"Käykää siihen kauppaan, Hanskuri vaari -- käykää siihen kauppaan",
virkkoi seppä kuivakiskoisesti. "Saattepa sitten tosiaan maksunne
runsaalla kädellä, josko ei aivan rehellisellä. Tahtoisinpa tietää
kuinka monen miehen kukkaro on tullut kevennetyksi tuon vuohennahkaisen
pussin lihoittamiseksi, joka nyt teille on niin auliisti pulputtava
kultiansa; ja lysti olisi arvata kenenkä miehen laitumella nuot sonnit
on syntyneet, jotka teille tulee lähetettäviksi Grampian'in vuorisolien
kautta!"

"Sinä johdatat minulle mieleeni, veikkonen", jatkoi nuori Vuorelainen,
ylpeästi kääntyen sepän puoleen, "että minulla olisi sinullekin velka
suoritettavana".

"Pysy sitten käsivarren pituisen matkan päässä minusta", sanoi Heikki,
ojentaen suonekasta käsivarttansa. "Minä en huoli toistamiseen saada
sinulta tuommoista likeistä syleilystä -- en huoli saada toistamiseen
neulanpistosta, niinkuin eilen illalla. Suurta lukua en tosin pidä
ampiaisen pistoksesta, mutta enpä kuitenkaan päästä sitä itikkaa
likelleni, kun minulla sen lähestymisestä ennalta on tietoa".

Conachar hymyili ylenkatseellisesti. "En minä aikonutkaan sinulle
mitään pahaa", virkkoi hän. "Isäni poika jo osoitti sinulle liian
kunnian, sillä että vuodatti tuommoisen lurjuksen verta. Sen nyt
aion maksaa sinulle viimeiseen pisaraan asti, niin että se tulisi
poispyyhityksi eikä olisi tahrana sormissani".

"Vaiti, sä kerskailevainen apina!" tiuskasi seppä; "kunnon miehen veren
hintaa ei voi kullassa arvioida. Ainoa tosi makso olisi se, että sinä
tulisit virstan päähän Vuoriston rajasta kahden heimokuntasi kaikkein
väkevimmän heikaleen kanssa. Ja sillä aikaa kuin minä niiden kanssa
otteleisin, jättäisin sinut oppipoikani, pikku Jussin hutkittavaksi".

Nyt Katri kävi väliin. "Pysykää rauhassa", lausui hän, "sinä minun
uskollinen Valentinini, jonka yli minulla on käskyvalta. Ja pysy
rauhassa sinäkin Conachar, jonka tulee totella minua, koska olen sun
mestarisi tytär. Ilkeästi tehty se on, kun aamulla jälleen herättää sen
pahan, mikä illalla jo saatettiin nukuksiin".

"Hyvästi sitten, mestari", sanoi nyt Conachar, vielä kerran luotuansa
vihaisen katseen seppään, joka siihen ainoasti naurulla vastasi.
"Hyvästi -- ja kiitoksia hyvyydestänne, joka on ollut suurempi kuin
mitä olisin ansainnut. Jos olen joskus näyttänyt vähemmin
kiitolliselta, niin se on ollut olojen syy, ei minun omani. Ja Katri",
-- hän loi tyttöön katseen, josta näkyi syvä liikutus -- ja monellaisia
tunteita sekaisin. Hän viipyi, ikään kuin olisi aikonut sanoa jotakin,
mutta viimein kääntyi pois, saamatta suustansa muuta kuin tuon ainoan
sanan: "Hyvästi!" -- Viisi minuuttia sen perästä hän jo astui Perth'in
pohjoisen portin läpi, Vuorelais-pieksut jalassa, pieni vaatemytty
kädessä, matkaten Vuoristolle päin.

"Tuossapa on typötyhjyyttä ja uhkaylpeyttä, niin että koko
Vuorelais-heimo siitä voisi saada tarpeensa", virkkoi Heikki. "Puhuupa
hän niin tuttavasti kultakolikoista kuin minä hopea-äyreistä; ja
kuitenkin tahtoisin vannoa, että kaikki hänen heimokuntansa aarteet
mahtuisivat hänen äitinsä villakintaan peukaloon!"

"Mahdollista kyllä", nauroi hanskuri, kun sen sukkeluuden kuuli; "hänen
äitinsä olikin vahvaraajainen vaimo, varsinkin sormiltaan ja
kalvoimiltaan".

"Ja mitä karjaan tulee", jatkoi Heikki, "niin luulen hänen isänsä ja
veljensä jo iloitsevan, kun saavat yhdenkin lampaan kerrassaan
varastetuksi".

"Mitä vähemmin siitä puhumme, sitä parempi", varoitti hanskuri, joka
jälleen yksitotiseksi muuttui. "Veljiä hänellä ei ole; mutta hänen
isänsä se on mahtava mies -- sillä on pitkät kädet, joilla hän lyöpi
niin pitkälle kuin ulottuu, ja hänen korvansa myös kuulee kauempaa kuin
mitä on hyvä puhua hänestä".

"Ja kuitenkin hän oli antanut ainoan poikansa oppiin yhden Perth'in
kaupungin hanskurin luokse!" ihmetteli Heikki. "Minäpä olisin luullut,
että St. Crispinus'en[13] 'jalo ammatti' -- siksihän sitä nimitetään --
hänelle olisi ollut paraiten mieltä myöten; ja että jos kun Mac- tai
O-herran[14] pojasta piti käsityöläinen tulla, ei muusta ammatista
voisi olla puhetta kuin siitä, jossa kuninkaitakin on nähty työssä".

Nämät sanat, vaikka vaan leikillä puhutut, nostivat Simo ukon
ammattiylpeyden, joka tunne sen ajan käsityöläisissä oli suuressa
vallassa.

"Sinä olet väärässä, Heikki poikaseni", vastasi hän sangen ykstotisesti
"hanskuri on kunniallisempi sitä ammattia; sillä me pidämme huolta
käsien verhoomisesta, kun sitä vastaan suutarein ja korduanin-tekijäin
työ ainoastaan tarkoittaa jalkoja".

"Molemmat ovat yhtä tarpeellisia jäseniä ammattilaitoksessa", virkkoi
Heikki, jonka isä oli ollut korduanin-tekijä.

"Olkoon vaikka niin, poikaseni", jatkoi hanskuri; "mutta ei molemmat
kuitenkaan ole yhtä kunnialliset. Huomaa toki, että me käsiämme
käytämme ystävyyden ja uskollisuuden vahvistuksessa, ei jaloilla ole
semmoista oikeutta. Urhokkaat miehet sotivat kädellään -- pelkurit
turvaavat jalkoihinsa ja pötkivät pakoon. Hanikkaa pidetään korkealla
maasta, kenkä rypee mudassa. Mies tervehtii ystäväänsä avatulla
kädellä; mutta koiraa tai semmoista, jota hän koiran arvossa pitää, hän
potkaisee ojennetulla jalallansa. Peitsen kärkeen pistetty kinnas on
sovinnon merkki ja pantti jokapaikassa yli koko maailman, ja maahan
viskattu kinnas on ritarillisen taistelun merkki. Mutta vanhaa kenkää
ei minun tietääkseni käytetä miksikään merkiksi, paitsi että muutamat
vanhat akat viskaavat semmoista jonkun miehen jälkeen, hyvän onnen
saamiseksi, enkä minä, totta puhuen, tuon keinon tehokkaisuuteen oikein
luota".

"En", vastasi seppä, jota hänen ystävänsä koreat puheet ammattinsa
arvon puolustukseksi suuresti huvittivat, "en minä suinkaan ole se
mies, sen takaan, joka tahtoisin halventaa hanskurin konstityötä.
Olenhan minä itsekin, huomatkaa se, kinnasten, vaikka rautaisten,
tekijä. Mutta, teidän ikivanhan ammattinne arvoa alentamatta, kummeksun
minä kuitenkin suuresti, että tämän Conachar'in isä antoi poikansa
johonkin oppiin jonkun Alankomaan käsityöläisen luokse. Sillä heidän
silmissäänhän me olemme paljon alempana heidän muka komeata säätyänsä,
ainoasti tuommoisia halpoja työmies-rehvanoita, jotka emme ansaitse
parempaa kohtaloa, kuin olla piestävinä ja ryöstettävänä, niin usein
kuin nuot pöksyttömät[15] Vuoren herrat arvelevat itselleen soveliaaksi
ja vaarattomaksi käydä meidän kimppuumme".

"Niin kyllä", sanoi hanskuri, "mutta olipa hänellä tärkeät syynsä, niin
että -- että --" hän pidätti jonkun huulilta jo luiskahtamaisillaan
olleen sanan ja jatkoi, -- -- "niin että Conachar'in isä teki niinkuin
teki. -- No, minä olen rehellisesti pitänyt sanani hänelle, enkä epäile
että hänkin on kohteleva minua kunniallisen miehen tavalla. -- Mutta
Conachar'in äkillinen lähtö on minulle vähän vastuksellinen. Hänellä
oli yhtä ja toista tavaraa hoitonsa alla. Pitää lähteä varastoa
läpikatsomaan".

"Saanko auttaa teitä, isä?" kysyi Heikki Seppä, joka tuli petetyksi
siitä, kun ukko niin toimessaan oli puhuvinaan.

"Sinäkö? -- et", vastasi Simo jyrkkyydellä, josta Heikki älysi kuinka
typerä hänen tarjomuksensa oli ollut.

Hän punastui aivan kulmaluita myöten älyämättömyydessään, vaikka tässä
asiassa rakkauden olisi pitänyt helposti saattaa hänet oikeille
jäljille.

"Sinä, Katri", virkkoi hanskuri lähteissään ulos tuvasta, "saat tässä
huvitella Valentini-kumppalias viisi, kuusi minuuttia ja katsoa ettei
hän pois lähde ennen kuin joudun takaisin. Vaan sinä, Dorothea, saat
tulla kanssani ja panna raajasi liikkeelle minulle avuksi".

Hän läksi ulos vanhan akan kanssa, ja Heikki Seppä nyt, melkein
ensikerta eläissään, oli aivan kahdenkesken Katrin kanssa. Hetkisen
aikaa näki neito olevan vähän hämillänsä ja hänen rakastajaansakin
rasitti kömpelyttävä kainous. Mutta sitten Heikki, rohkaisten
mieltänsä, tempasi taskustaan Simolta ostetut hansikkaat ja pyysi
luvan, että hän, jolle aamulla niin suuri suosion-osoitus oli tullut
osaksi, saisi maksaa tavallisen sakon nukuksissa-olemisestaan
semmoisella hetkellä, jolloin hän olisi suonut olleensa valveella,
vaikka koko vuosikauden unen menettämisen hinnalla.

"Eikä", sanoi Katri, "minä vaan tein mitä Valentinin kunniaksi olin
velvollinen tekemään. Siitä ei tule sinulle suinkaan mikään semmoisen
sakon maksamisen velvollisuus, kuin sanot, enkä siis sitä voi ottaa
sinulta".

"Nämät hansikkaat", virkkoi Heikki, viekkaasti samassa työntäen
tuoliaan likemmäksi Katria, "ovat sinulle rakkaimpien käsien ompelemat,
ja katsos -- ne ovatkin aivan sinun käsihisi sopivat". Näin puhuen hän
otti Katrin käsivarteen väkevällä kädellään, ja levitti hansikkaat
tytön käden viereen, näyttääkseen kuinka sopivat ne olivat. "Katsos nyt
tätä hoikkaa kalvointa", jatkoi hän, "ja näitä hienoja sormia tässä --
ajattele kuka nuot silkki- ja kulta-kirjaukset tuossa on ommellut -- ja
päätä sitten, pitääkö noiden hansikkaitten ja sen kätösen, ainoan,
johon ne sopivat, pysyä erillänsä, siitä syystä yksistään, että
hansikas-parat ovat kovaksi onnekseen sattuneet olemaan lyhyen hetkisen
minun mustassa ja karkeassa kourassani."

"Ne ovat minulle terveet tultuaan isäni tekeminä", vastasi Katri, "ja
tietysti yhtä paljon myös lahjana _ystävältäni_", hän pani erinäisen
painon siihen sanaan, "joka samassa on minun Valentini-kunmpalini ja
pelastajani vaarasta".

"Salli minun sitten auttaa ne käteesi", virkkoi seppä, työntäen itsensä
vieläkin likemmäksi; "ne saattavat ensi-alussa tuntua hiukan ahtailta,
ja sinä voit tarvita apua".

"Semmoisessa avun-annossa sinä olet taitava, hyvä Heikki Seppä",
virkkoi tyttö hymyillen, mutta samassa vetäytyen erimmäksi
rakastajastaan.

"Ei suinkaan, totta tosiaan"; sanoi Heikki, pudistaen
päätänsä; "minulla on kokemusta teräskintaitten sovittamisessa
rautahaarniskaisten ritarein käsihin enemmän kuin kirjahansikkaitten
auttamisessa nuoren neiden sormiin°.

"Sitten en tahdokaan vaivata sinua sen enempää, ja Dorothea saa auttaa
minua -- vaikkei apua juuri oliskaan tarvis -- isäni silmät ja sormet
ovat luotettavat ammatissaan -- hänen käsistänsä tullut työ on aina
mitalleen tarkka".

"Annas kuitenkin minun nähdä se omin silmin", sanoi taas seppä, "annas
minun nähdä, että nämät niin pienet hansikkaat todella sopivat siihen
kätöseen, jota varten ovat tehdyt".

"Joskus toisten, hyvä Heikki", vastasi tyttö, "panen näät hansikkaat
käteeni Valentinin kunniaksi sekä sen kumppanin muistoksi, jonka hän
minulle ensitulevaksi vuodeksi on suonut. Sydämestäni soisin että
voisin yhtä hyvin olla isälleni mieliksi toisissakin, tärkeämmissä
seikoissa -- vaan tätä nykyä tuon hyvänhajuisen nahan lemu pahentaisi
päänkivistystä, joka minua aina aamusta alkain on vaivannut".

"Päänkivistys? Tyttö kulta!" kertasi rakastaja.

"Jos sitä tahdot sydämenkivistykseksi sanoa, ei sekään nimi olisi
sopimaton", jatkoi Katri huoahtain, ja jatkoi sitten puhettansa kovasti
ykstotisella äänellä. "Heikki", virkkoi hän, "minä kenties todella nyt
olen niin ylenrohkea, jommoiseksi tänä aamuna annoin sinulle syytä
luulla minua. Minä itse nyt otan puheeksi erään asian, vaikka minun
kenties paremmin sopisi odottaa, siksi kun sinä siihen ryhdyt. Mutta
tään-aamuisen tapauksen perästä en voi olla selittämättä tunteitani
sinua kohtaan, sillä ne voitaisiin mahdollisesti aivan väärin ymmärtää.
-- Ei, älä vastaa, ennenkuin olet kuullut puheeni loppuun asti. -- Sinä
olet urhoollinen, Henrik, urhoollisempi muita miehiä, rehellinen ja
luotettava niinkuin teräs, joka sinulla on työaineena" -- --

"Vaikene -- vaikene jo, Katri, Jumalan tähden! Et ole koskaan puhunut
näin paljon hyvää minusta, ellei sitten ole seurannut joku ankara
moite, josta ylistykset olivat ikään kuin enteenä. Minä olen rehellinen
mies ja niin edespäin, arvelet kai sanoa, mutta tuittupäinen
tappelukukko, tuommoinen tavallinen puukkojunkkari".

"Häväistystä olisi sekä sinulle että minullekin, jos niin sanoisin.
Henrik, tavalliselle puukkojunkkarille, vaikkakin hänellä olisikin
hänellä ollut sulka lakissaan ja kultakannukset saappaissaan, ei olisi
Hanskurin Katri ikinään suonut sitä pientä suosion-osoitusta, jonka hän
tänäpäivänä vapaehtoisesti antoi sinulle. Kun minä joskus ankarastikin
olen moittinut sinun sydämes liikaa kerkeyttä vihastukseen ja sinun
kätes liikaa kerkeyttä sivalluksiin, niin syynä on se, että tahtoisin
-- jos minun onnistuisi saada sinut minua uskomaan -- taivuttaa sinut
itsekin inhoomaan noita turhamielisyyden ja pikamielisyyden syntejä,
jotka niin helposti saavat vallan sinussa. Minä olen siitä asiasta
puhunut enemmän sinun omantuntosi herättämiseksi kuin minun
mielipiteitteni ilmituomiseksi. Tiedänhän minä, että näinä nykyisinä
turmeluksen ja kadotuksen aikoina voisi vetää koko meidän kansamme,
vieläpä kaikkein muittenkin kristittyin kansain yleisen tavan
puolustukseksi noille verisille taisteluille turhain syitten tähden,
noille leppymättömille, julmille kostoille mitättömäin loukkausten
vuoksi, sekä noille ihmisten keskinäisille teloituksille kilpailevan
kunnianhimon kiihoituksesta usein aivankin leikillä. Mutta sen tiedän
myös, että meidän kaikista noista teoista on vastaaminen tuomiopäivänä;
ja mielelläni tahtoisin taivuttaa sinut, mun kunnollinen, jalomielinen
ystäväni, useammin tottelemaan hyvän sydämesi käskyjä, ja vähemmin
ylpeilemään armottoman kätesi väkevyydestä ja nopsuudesta".

"Minä olen jo -- minä olen jo taipunut, Katri", huudahti Heikki, "sinun
sanasi olkoot täst'-edes minun lakinani. Minä jo olen tehnyt kyllin --
liiankin paljon, totta tunnustaakseni -- ruumiinvoimani ja
pelottomuuteni todistamiseksi, mutta ainoasti sinun kauttas, Katri,
voin oppia paremmaksi. Huomaa se, mun ihana Valentini-kumppalini, että
minun kiivauteni aseilla saatavalle kunnialle ja minun tappelunhimoni,
jos sitä siksi tahtoo sanoa, eivät ole tasapuolisessa taistelussa
lempeämpäin tunteitteni kanssa, vaan että edellisillä on kiihoittajansa
ja yllyttelijänsä. Jos jossain nousee kähäkkä -- ja pankaamme, että
minä, sinun neuvojasi mielelläni pitäen, olisin hitaanlainen siihen
sekaantumaan -- luuletko, että minun sallitaan itsekseni päättää
sodasta tai rauhasta? Eipä mar' niinkään! On niitä silloin satoja
ympärilläni minua yllyttelemässä. -- 'Hui, hai, seppä, onko teräsvipu
sinussa nyt ruostunut?' sanoo yksi. -- 'Uljas Heikki ei kuule tänä
aamuna tappelukorvallaan', lisää toinen. -- 'Käy käsiksi Perth'in
kaupungin kunnian puolesta', käskee itse herra ylituomari. 'Heikku ne
voittaa, siitä panen kultakolikon vetoon!' huutaa kenties sinun
isäskin. -- Mitäs sitten minunkaltaiseni mies-parka tekee, Katri, kun
kaikki häntä pirun nimeen ussuttelevat päälle, eikä yksikään sielu puhu
pienintäkään sanaa vastaan?"

"Kyllähän minä tiedän että paholaisella on apulaisia jotka hänen
asioitansa ajavat", virkkoi Katri; "mutta meidän velvollisuutemme on
hylätä tuommoisia perättömiä syitä, josko niiden puolesta puhujat
olisivatkin ihmisiä, joille me olemme velkapäät paljon rakkautta ja
kunnioitusta osoittamaan."

"Ja sitten vielä kaikki nuot harppumiehet lauluineen, loiluineen, jotka
panevat miehen kaiken kunnian ankarien miekan-sivallusten saamiseen ja
antamiseen. Surkea on arvella, Katri, kuinka monesta minun synnistäni
sokean Heikki Harppumiehen tulisi vastata. Kun minä joskus aika
läimäyksen lyön, niin en sitä -- St. Johannes sen todistakoon! --
suinkaan tee siksi, että jollekulle tahtoisin pahaa tehdä, vaan
ainoasti siksi, että tahtoisin sivaltaa miekallani niinkuin William
Wallace sivalteli."

Tämän sanoi hän äänellä, joka niin totista katumusta ilmoitti, että
Katri vaan töintuskin voi olla hymyilemättä. Mutta yhtähyvin hän
vakuutti Heikille, ettei tuommoiset turhamaiset lorut olisi hetkekskään
missään arvossa pidettävät muiden miesten sekä Heikin oman hengen
verralla, jotka yhä olivat vaarassa.

"No niin", vastasi Heikki, "mutta minusta näyttää että rauhan asia
menestyisi paljoa paremmin, jos sillä olisi asian-ajajansa. Pankaamme
esimerkiksi, että, koska minua yllytellään ja kiihoitellaan aseisin
käsin käymään, minulla olisi kotona lempeä suojelus-enkeli, jonka kuva
sydämessäni kuiskuttaisi: 'Heikki, älä ryhdy väkivaltaan; _minun_
kättäni sinä tahraisit verillä -- Heikki, älä syökse itseäs turhaan
vaaraan; _minun_ rintaani sinä saatat vaaran alttiiksi!' -- Tämmöiset
ajatukset paljon paremmin hillitsisivät luontoani, kuin jos Perth'in
munkit kaikkityyni huutaisivat: 'Pidätä kätes, ettei sinua kelloilla,
kirjoilla ja kynttilöillä kirkonkiroukseen julistettais!'"

"Jos tämmöinen rakastavaisen sisaren varoitus voi olla sinulle
miksikään avuksi sydämesi taisteluissa", virkkoi Katri, "niin ajattele
vaan, että sivaltaissas veristät minun kättäni, ja että haavojasi
saadessas saatat tuskaa minun sydämelleni."

Sepän rohkeus nousi siitä todellista mielisuosiota osoittavasta
äänestä, jolla nämät sanat puhuttiin.

"Ja miksi et menisi vähäisen etemmäksikin noiden kylmäin rajain yli! Ja
koska olet niin hyvä ja armollinen, että jollain suosiolla katselet
tätä oppimatonta syntisparkaa tässä sinun edessäsi, miksi et ottaisi
häntä oppilaakses ja samassa puolisokses! Isäsi sitä soisi; koko
kaupunki sitä odottelee; hanskurit ja sepät kaikki jo varustelevat
ilonpitoa -- sinä, sinä yksin, jonka sanat ovat niin kauniit ja
lempeät, et tahdo antaa suostumustas."

"Henrik", vastasi Katri hiljaa, vapisevalla äänellä, "usko minua, minä
katsoisin velvollisuudekseni tässä asiassa totella isäni käskyä, ellei
hänen ehdoittamallansa avioliitolla olisi ylipääsemättömiä esteitä."

"Mutta arveles kuitenkin -- arveles toki hetkinen. Minussa ei ole
paljon kehuttavaa sinun verrallasi, joka sekä lukea että kirjoittaa
osaat. Mutta kumminkin minä mielelläni kuulen lukemista, ja
kuulteleisin sinun suloista ääntäsi vaikka ijät kaikki. Sinä taas
rakastat musiikkia, ja minä olen oppinut soittamaan ja laulamaan yhtä
hyvin kuin moni harppumies. Sinä mielelläs annat apua köyhille;
minulla on kyllin pois-annettavia, kyllin tallella pidettäviä; minä en
surisi niinkään suuria jokapäiväisiä almun-antoja kuin mitä joku
vaivaishoitokunnan jäsen jakelee. Sinun isäsi jo käypi liian vanhaksi
jokapäiväiseen työhön; hän saisi elää meidän luonamme, siliä minäkin
pitäisin häntä niinkuin omaa isääni. Minä varoisin kaikkea
sekaantumista tarpeettomiin riitoihin yhtä paljon kuin käteni
pistämistä omaan ahjooni; vaan jos joku meitä vastaan yrittäisi
laitonta väkivaltaa, se saisi kokea ettei huoli mennä saunaan, jos ei
syyhytä."

"Minä toivotan, että saisit kokea kaikkea tätä koti-onnea, jota näin
kuvailet, Henrik -- vaan jonkun onnellisemman kanssa kuin minä olen!"

Näin puhui tai, pikemmin sanoen, huoahti Perth'in kaupungin Kaunotar,
jonka ääni tuntui sulkeutuvan, kun hän pyysi hillitä kyyneleitänsä.

"Sinä vihaat minua sitten?" kysyi kosija hetkisen kuluttua.

"Siihen olkoon Jumala todistajana -- en!"

"Taikka rakastat toista miestä?"

"Arvotonta on kysyä semmoista, jonka tietämisestä ei sinulle olisi
mitään hyötyä. Mutta siinä olet muuten aivan erehdyksissä."

"Tuota villikissaa Conachar'ia kenties?" kysyi Heikki vielä. "Kyllä
minä hänen silmänluontinsa huomasin."

"Sinä väärinkäytät tuskallista tilaani, Heikki, saadaksesi minua
häväistä, vaikken suinkaan ole semmoista sinulta ansainnut.
Conachar'ista en minä mitään huoli, paitsi että minä, koettaessani
kesyttää hänen kesytöntä luontoansa opettamisella, kenties voin
jollakin huolella muistella sydäntä, joka ennakkoluuloihinsa ja
intohimoihinsa niin on vaipunut -- ja siinä seikassa, Heikki, hän on
hyvin sinun kaltaisesi."

"Sitten se mahtaa olla joku noista silkissä sihisevistä, kullassa
kulisevista hoviherroista", jatkoi seppä, jonka luonnoltansa tulinen
sydän nyt harmista ja epätoivosta oli kiihtynyt; "joku noista, jotka
arvelevat jokapaikassa pääsevänsä voitolle sulkalakkiensa korkeudella
ja kannustimiensa kilinällä. Jospa vaan tietäisin kuka heistä se on,
joka hylkää luonnolliset parinsa, punatut, hyvänhajuiset hovineitoset,
ja tulee hakemaan saalista meidän koreilemattomista porvaritytöistä!
Voi jospa vaan tietäisin hänen nimensä ja sukunsa!"

"Henrik Seppä", lausui nyt Katri, luoden pois heikkouden, joka vielä
hetkisen aikaa näkyi hänen voimaansa masentaneen, "tämä on
kiittämättömän houkan tai pikemmin vielä hurjan hullun puhetta. Johan
minä sanoin sinulle,  tään puheemme alkaessa ei kukaan ollut silmissäni
korkeammassa arvossa kuin se minkä arvo nyt alenemistaan alenee
jokaisen sanan kautta, jota hän perättömässä luulokkaisuudessaan ja
mielettömässä vihastuksessaan laskee suustansa. Sinulla ei ollut
vähintäkään oikeutta saada tietää sitäkään, mitä sinulle ilmoitin; ja
tämä ilmoitus -- ole hyvä ja huomaa se -- ei millään muotoa tarkoita
että pitäisin sinusta paremmin kuin muista, vaikka kyllä tunnustin etten
pidä kenestäkään muusta enemmän kuin sinusta. Siinä on kyllin, että
sinä huomaat toivoillasi olevan yhtä ylipääsemättömiä esteitä, kuin jos
joku noita olisi kohtaloni mahtisanoillaan lumonnut."

"Aika-miehessä kyllä lienee lumousten rikkoja!" sanoi seppä. "Soisinpa
tosiaan, että siinä este olisi. Torbjörn, tanskalainen aseseppä, se
kehui osaavansa loitsia rintahaarniskoita, sillä että muka lauloi
jotain loitsulukua sillaikaa kun rauta oli kuumenemassa. Minä väitin,
ettei runoista ole mitään apua miekkaa vastaan, joka Loncartyssä oli
taistellut -- mikä siitä sitten tuli, on tarpeeton sanoa -- mutta hänen
haarniskansa, ja rinta sen alla, ja lääkäri, joka haavaa laastaroitsi,
ne kyllä tietävät, eikö Heikki Sepässä ole lumousten rikkojaa!"

Katrin silmistä kyllin näkyi, että näihin sanoihin oli tuleva vastaus,
joka ei suinkaan olisi ollut tuon kehutun teon kiittämistä; sillä
suorasukainen seppä ei ollutkaan muistanut, että se juuri oli sitä
laatua, josta hän niin usein sai kuulla Katrin moitteita. Mutta ennen
kun neidon mietteet vielä olivat puhjenneet sanoiksi, pisti isä päänsä
sisään oven kautta. "Heikki", sanoi hän, "minun täytyy tulla
häiritsemään sinua kesken hauskaa tointa, ja pyytää sinua kiiruusti
tulemaan työhuoneeseni, sillä meillä olisi neuvoittelemista muutamista
kaupunkimme etua likeltä koskevista asioista".

Heikki, totellen ukon käskyä, kumarsi Katrille ja läksi tuvasta.
Luultavasti olikin vallan hyvä heidän ystävällisen välinsä
pitkittämiseen nähden, että heille nyt tuli ero, juuri kun puhe
nähtävästi oli tämmöiselle uralle poikkeeva. Sillä kosija oli ruvennut
katsomaan tytön kieltäväistä vastausta jokseenkin oikulliseksi ja
selittämättömäksi, sen perästä kun hänelle, hänen mielestään, oli
aamulla niin suuri suosion-osoitus tullut suoduksi. Katrin mielestä
päinvastoin seppä tahtoi väärinkäyttää hänelle suotua suosiolahjaa,
eikä suinkaan ollut hienolla arkatuutoisuudella näyttänyt ansaitsevansa
semmoista.

Mutta kumpaisenkin sydämessä kuitenkin kyti keskinäinen mielisuosio,
joka, jahka vaan riita asettui jälleen, oli viriävä ja saattava tytön
unohtamaan kainoutensa loukkaamista, ja kosijan puolestaan tulisen
rakkautensa hylkäämistä.



SEITSEMÄS LUKU.


    Tää riita kerran vertä vuodattaa.

           Henrit IV, ensimm. osa.

Kokoonkutsuttu porvarikokous oli nyt tullut yhteen yöllisestä
päällekarkauksesta keskustelemaan. Simo Hanskurin työtupa oli nyt
täpötäynnä sangen suurenarvoisia miehiä, joista muutamilla oli musta
samettitakki yllään, kultavitjat kaulassa. Tässä nähtiin näet kaupungin
vanhimmat; olipa vaivaishoitokunnan jäseniä ja pormestareitakin tässä
kunnioitettavassa seurassa. Kaikki otsat olivat harmin ja huolen
rypyissä, ja he puhelivat keskenään pikemmin kuiskuttamalla kuin
ääneensä. Enimmin toimessaan kaikista häärieli keskellä joukkoa sepän
pieni kerskaileva apulainen yöllisessä kahakassa, Olivier Proudfute
nimeltään ja lakintekijä ammatiltaan. Hän oli aivan tiiran kaltainen,
joka kaikkein kiivaimmin lentää liehuttelee, kiljuu ja pitää melua
myrskysään noustessa, vaikka semmoiselle linnulle luulisi olevan
parasta, jos se pakenisi pesähänsä ja pysyisi alallaan siksi kun myrsky
on asettunut.

Oli se miten oli, mutta Proudfute mestari vaan hääri keskellä joukkoa,
pidellen milloin yhtä, milloin toista kiinni napista -- kallistellen
korvansa likelle milloin yhden, milloin toisen korvaan. Hän sulki
syliinsä ne, jotka olivat lyhyenlännät niinkuin hän itse, siksi että
hän heille sitä likemmällä ja salaisemmalla tavalla saisi kuiskuttaa
mietteitänsä -- hän nousi varpailleen, kannattaen itseänsä puhutellun
nutunkauluksesta kiinnipitämällä, siksi että saisi pitkillekin miehille
antaa yhtä paljon osaa tiedoistaan. Hän oli mielestään ikään kuin yksi
tapauksen sankareista, ylpeillen siitä että hän omin silmin oli kaikki
nähnyt ja siis paremmin kuin muut tiesi asian haarat; ja noihin
todellisiin tietoihinsa kähäkästä hän hyvin mielellään pisteli hiukan
omiakin lisäksi. Eipä juuri kuitenkaan voi sanoa hänen tiedon-antojensa
olleen erinomaisesti huvittavia eikä tärkeitä, sillä pää-asiallisesti
vaan kuului hänen suustansa tämmöisiä vakuutuksia:

"Se on kaikki totta, Pyhä Johannes auttakoon! Minä itse olin siellä ja
näin sen omin silmin -- minä kaikkein ensiksi juoksin siihen meluun. Ja
jos en olisi minä ollut siellä sekä vielä toinen vankka mies, joka
melkein yhtä kiiruusti joutui sinne, niin he olisivat murtaneet Simo
Hanskurin talon auki, leikanneet häneltä kaulan poikki ja vieneet hänen
tyttärensä pois Vuoristoon. -- Se on kovin ilkeä teko -- semmoista ei
saisi kärsiä, naapuri Crookshank -- semmoista ei pitäisi sallia,
naapuri Glass -- semmoista emme me voi jättää rankaisematta, naapurit
Balneaves, Rollock ja Christeson. Se oli kuitenkin onni, että minä ja
se toinen vankka mies jouduimme sinne -- eikö niin, hyvä naapuri ja
kunnioitettava pormestari Craigdallie?"

Näitä tässä kerrottuja lauseita hääriväinen lakintekijämme jakoi
useampiin korviin. Pormestari Craigdallie, lihava killa-veli, se sama,
joka yöllä oli ehdoittanut porvari-kokouksen lykkäämistä tähän aikaan
ja paikkaan -- paksu, mahakas, pulskea mies, tempasi nuttunsa irti
tuosta loruelijasta juuri yhtä vähällä kursaamisella kuin suuri hevonen
pudistaa pois hävyttömän kärpäsen, joka jo kymmenen minuutin ajan on
rasittanut. "Hiljaa, hyvät naapurit!" sanoi hän. "Tuossa juuri tulee
Simo Hanskuri, jossa ei kukaan vielä ole koskaan havainnut valhetta.
Kuulkaamme hänen omasta suustansa mitä pahaa hänelle on tehty".

Simo, kun häntä näin oli kehoitettu seikkansa kertomaan, teki sen
silminnähtävällä hämillisyydellä, selittäen sen siten että muka ei
olisi suonut kaupungille hänen tähtensä nousevan verivihaa kenenkään
kanssa. Koko asia, jos hän voi niin sanoa, oli vaan ollut tuommoista
nuorten hoviherrain maskeraattia ja hulivilin-leikkiä. -- Ja pahin
seuraus, mikä siitä voi tulla, oli se, että hän aikoi panna rautakankia
tyttärensä ikkuna-luukun vahvistukseksi, toisen samallaisen kepposen
estämiseksi.

"No, mutta jos se vaan oli maskeraattia eli naamusleikkiä", lausui
Craigdallie, "sittenhän meidän naapurimme, Wynd'in Heikki, teki vallan
pahoin, kun tuommoisen viattoman leikin tähden katkasi yhdeltä
herroista käden poikki, kaupungillemme mahtais tulla suuri sakko
maksettavaksi, jos emme sitä käden silpoojaa pane kiinni."

"Pyhä Maaria varjelkoon!" vastasi hanskuri. "Jos te tietäisitte mitä
minä tiedän, teitä peloittaisi tähän asiaan koskea, yhtä paljon kuin
jos se olisi kuumaa rautaa. Mutta koska te nyt välttämättömästi
tahdotte pistää hyppysenne tuleen, niin minun täytyy puhua totuus ilmi.
Ja tuli siitä, mikä tuli, täytyy minun sanoa, että tässä asiassa olisi
mahtanut käydä vallan pahoin minulle sekä minun omaisilleni, ellei
Heikki Seppä, jonka te kaikki hyvin tunnette, olisi niin onnellisella
hetkellä tullut avuksi."

"Eipä ollut minunkaan apuni poissa", pisti Olivier Proudfute väliin,
"minä kyllä en voi kehua olevani yhtä hyvä miekkamies kuin naapurimme,
Heikki Seppä. -- Näittehän te minutkin, naapuri Hanskuri, kohta kahakan
alussa?"

"Sinut näin kahakan loputtua, naapuri", vastasi hanskuri
kuivakiskoisesti.

"Niin oikein, niin oikein -- enhän muistanut, että te olitte sisässä,
talossanne, sillä aikaa kun ulkona läimäyteltiin, ettekä siis voineet
nähdä, kutka ne sivaltajat oli."

"Vaiti, naapuri Proudfute, ole niin hyvä, vaikene jo", virkkoi
Craigdallie, jota kunnon oltermannin inkuminen nähtävästi jo väsytti.

"Siinä näkyy olevan joku salaisuus", sanoi pormestari; "mutta
luullakseni minä sen arvaan. Meidän ystävämme Simo on, niinkuin kaikki
tietävät, rauhan mies, joka mielummin pysyy alallaan ja kärsii
vääryyttä, kuin että joku ystävä taikka naapurikin, hänelle korvausta
vaatiessaan, joutuisi vaaran alttiiksi. Heikki Seppä, sinä, joka aina
olet saapuvilla, milloin kaupunkimme puolustajia tarvitsee, sano nyt
mitä _sinä_ asiasta tiedät."

Seppä kertoi tapauksen samalla tavalla, jolla se jo on tullut tässä
kerrotuksi, ja kaikkiin aina sekaantuvainen lakintekijä pisti taas
väliin: "Ja näithän minutkin siinä kahakassa, kunnon seppä, tottahan
näit minutkin?"

"Enpä juuri nähnyt, totta tosiaan, naapuri kulta", vastasi Heikki;
"vaan sinä olet, näet sinä, pikkarainen mies ja saattaa kyllä olla
etten sattunut sinua keksimään."

Tämä vastaus nosti aika naurun Olivier'istä ja tämä itsekin nauroi
kanssa, mutta lisäsi itsepäisesti: "Olinpa kuitenkin etumaisia miehiä,
kun avuksi riennettiin."

"No, mutta missäs sinä sitten piilit siellä, naapuri?" kysyi seppä.
"Sillä minä sinua en nähnyt, vaikka olisin mielelläni maksanut
parhaitten minun alaisimeltani lähteneitten rautavarusten hinnan siitä,
jos olisin saanut nähdä sinun kaltaisesi vankan miehen rinnallani."

"Enpä ollut kovin kaukana kuitenkaan, kunnon seppä veikkoseni; sillä
aikaa kun sinä siinä lyödä kalkahduttelit ikään kuin alaisimes olisi
ollut edessäsi, torjuelin minä päältäsi niitä läimäyksiä, joilla yksi
osa roistoista sinua takaa tavoitteli; ja siksi et sinä voinutkaan
nähdä minua siinä selkäsi takana."

"Olen ma kuullut puhuttavan yhdestä vanhan ajan sepästä, jolla vaan oli
yksi silmä", virkkoi Heikki. "Minulla niitä tosin on kaksi, mutta ne
molemmat edessä, niin etten tietysti voinut nähdä mitä sinä takanani
toimittelit, naapuri."

"Totinen tosi on kaikissa tapauksissa," jatkoi mestari Olivier yhä,
"että minä kanssa olin siellä ja minä nyt myös annan kertomukseni
asioista tälle meidän pormestarillemme, sillä seppä ja minä me olimme
siinä etumaisia miehiä."

"Ei sitä tarvitse tätä nykyä", kielsi pormestari, viitaten mestari
Proudfutea vaiti olemaan. "Simo Hanskurin ja Heikki Sepän sanoissa
olisi riittävä todistus vähemminkin todennäköiselle asialle. -- Ja nyt,
kunnon mestarit, lausukaa ajatuksenne, mitä tulee tehdä! Tässä ovat
kaikki kaupunkimme oikeudet tulleet häväistyiksi ja rikotuiksi,
epäilemättä, niinkuin kyllä arvaatte, jonkun mahtavan miehen kautta,
sillä kukaan muu ei olisi uskaltanut meitä niin suututtaa. Hyvät
miehet, kipeältä tuntuu lihalle ja verelle kärsiä tämmöistä. Laki on
tosin määrännyt meille halvemman arvon kuin kuninkaille ja
aatelismiehille, mutta järjetöntä se olisi, jos he luulisivat saavansa
murtaa auki meidän huoneemme ja häväistä meidän vaimoväkemme kunniaa
ilman kostoa."

"Sitä emme voi kärsiä!" huusivat kaikki porvarit yhtä suutansa.

Mutta nyt Simo Hanskuri puuttui puheesen sangen pelollisen ja
huolellisen näköisenä. "Minä toivon yhä vielä, ettei asia ollut niin
pahoin tarkoitettu kuin mitä meistä näytti, kunnon naapurit; ja minä
puolestani vallan mielelläni soisin matalalle majalleni tulleen
säikähdyksen ja häiriön anteeksi, jos vaan sillä voisin estää, että
meidän kaunis kaupunkimme minun tähteni joutuisi vaaraan. Olkaa hyvät
ja ajatelkaa kutka tulisivat tässä asiassa tuomareiksi, keitten tulisi
tutkia tämä asia ja meille suoda tai meiltä kieltää hyvitystä. Minä nyt
puhun tässä naapurein ja ystäväin kesken, ja siksi puhun suoraan.
Kuninkaamme -- Jumala häntä siunatkoon! -- on niin kipeä ruumiinsa ja
sielunsa puolesta, että hän on käskevä meitä kääntymään jonkun hänellä
neuvon-antajana olevan suuren herran puoleen -- kuka sitten par'-aikaa
sattunee olemaan hänen ylimmässä suosiossaan. Kenties hän käskee meitä
kääntymään veljensä Albanyn herttuan puoleen, joka vaan on käyttävä
meidän oikeudenpyyntömme keinoksi, millä meiltä voi rahoja kiskoa."

"Me emme huoli Albanyn herttuaa tuomariksemme", huusivat kokoutuneet
taas yhtä yksimielisesti.

"Tai kenties kuningas antaa asian Rothsayn herttuan huostaan", jatkoi
Simo; "ja se iloinen nuori prinssi on vaan katsova meille tehdyn
väkivallan kelpo aineeksi, josta hänen lystit kumppalinsa voivat laskea
pilapuheita ja hänen harppumiehensä sepittää lauluja."

"Ei puhettakaan Rothsayn herttuasta! Hän on liian suuri ollakseen
meidän tuomarimme", huusivat taas porvarit.

Simo, jonka sydän rohkaistui, kun hän näki lähenevänsä sitä paikkaa,
mihin hän pyrki, nyt jatkoi, yhtähyvin vaan kuiskaamalla mainiten tuota
pelättyä nimeä: "Tahtoisitteko sitten mielummin olla tekemisissä Mustan
Douglas'in kanssa?"

Silmänräpäyksen aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Kaikki katselivat
toinen toisehensa pelästynein kasvoin, vaalennein huulin. Seppä lausui
rohkeasti ja lujalla äänellä ilmi ne tunteet, jotka kaikissa sydämissä
liikkuivat, vaikkei kukaan muu ollut rohjennut niitä sanoiksi nimetä:

"Musta Douglasko tuomitsemaan porvarin ja aatelismiehen väliä --
kukapaties hyvinkin korkean aatelisherran, sen verran kuin voin tietää
ja arvata? -- Suodumpi sitten olis vaikka itse Musta Paholainen
helvetistä! Hullu te olette, Simo isä, kun näin hurjan ehdoituksen edes
esiin tuotte."

Taas kului hetkinen äänettömyydessä, koska kaikki olivat peloissa ja
kahden vaiheilla. Tästä äänettömyydestä viimein pormestari Craigdallie
luopui luoden paljoa merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Sinä turvaat
lujasti vahvaan rintahaarniskaasi, seppä veikkoseni, muuten et puhuisi
näin uhkarohkeasti."

"Minä turvaan kelpo sydämeeni, joka sykkii tään haarniskan alla, oli
sen vahvuus miten lienee, pormestari", virkkoi peloton Heikki; "ja
vaikken minä ole suuri puhuja, ei kuitenkaan kukaan noista suurista
herroista, kuka hyvänsä se lieneekin, saa minun suutani tukituksi."

"Käy vahvassa haarniskassa, kunnon Heikki, taikka älä puhu näin
kovaan", kertasi taas pormestari painavalla äänellä. "Täällä on
kaupungissa rajaisia, joilla on Verinen Sydän[16] merkkinä olkapäässä.
-- Mutta kaikesta siitä ei ole meille neuvoa. Mitä meidän nyt tulee
tehdä?"

"Lyhyt neuvo, paras neuvo", vastasi seppä. "Menkäämme ylituomarimme luo
ja pyytäkäämme häneltä puolustusta ja apua."

Suostumus-huuto lensi koko joukon ympäri, ja Olivier Proudfute
huudahti: "Tätä samaahan minäkin olen tässä sanellut koko puolen
tuntia, vaikkei kukaan teistä ole huolinut kuullella puhettani.
Menkäämme ylituomarimme luokse, sanoin minä. Hän on aatelisherra itse
ja hänen velvollisuutensa on välittää meidän kaupunkimme sekä aatelin
välillä kaikissa asioissa."

"Vait, naapurit, vait -- varokaa mitä teette tai puhutte", virkkoi nyt
laiha ronkale, jonka pieni ruumis näytti vielä pienemmältä, vielä
haamunkaltaisemmalta, sen kautta että hän pyysi teeskellä itsensä niin
erinomaisen nöyräksi tai, käyttääksemme hänen omia sanojansa -- laittaa
itsensä vielä halvemmaksi ja mitättömämmäksi kuin miksi luonto hänet jo
oli luonut.

"Älkää pahaksi panko", sanoi hän, "minä vaan olen halpa apteekkari.
Kuitenkin olen saanut kasvatukseni Pariisissa ja oppinut siellä
_artes humanas_ (yleisinhimilliset tieteet) sekä _cursum medendi_
(lääkärintaidon) yhtä hyvin kuin moni, joka kehuu itseänsä oppineeksi
lääkäriksi. Luullakseni ymmärrän minä tämänkin haavan luonteen ja olisi
se mielestäni paraiten parannettava pehmittävillä voiteilla. Tässä on
meidän ystävämme Simo Hanskuri, joka, niinkuin te kaikki tiedätte, on
kunnian mies. Luuletteko te ettei hän olisi meistä kaikista kiivain
ankariin keinoihin, koska tää asia niin likeisesti koskee hänen
perheensä kunniaa? Ja koska hän luopuu pois kanteestaan noita samoja
melunnostajoita vastaan, niin arvelkaa, eiköhän hänellä mahda olla joku
hyvä syy, jota ei hän uskalla virkkaa, tämän asian jättämiseen
siksensä. Ei ole minun asiani sormin koskea tähän kipeään paikkaan;
mutta, surkea kyllä, tiedämme kaikki hyvin, että nuoret tytöt ovat,
niinkuin sanoisin, kevykäistä ainetta. Ajatelkaamme nyt, että joku
kelpo tyttö -- kaikessa viattomuudessa tietysti -- on jättänyt
ikkunansa telkeämättä St. Valentinin päivän aamuna, siksi että joku
jalo kavaljeeri -- kaikessa kunniallisuudessa arvattavasti -- voisi
tulla hänen Valentini-kumppalikseen ensivuodeksi. Ja ajatelkaamme että
se kavaljeeri siitä tavattaisiin, eikö ole luultava että tyttönen
silloin kiljahtaa, ikään kuin nuoren herran tulo olisi ollut hänelle
arvaamaton; ja -- ja -- jos sotkemme sen kaiken kokoon yhteen huhmareen
ja punnitsemme asian, niin tokko se lienee semmoinen seikka, että sen
vuoksi tarvitsis meidän kaupungillemme nostaa vihaa?"

Apteekkari lausui mielipiteensä mielistelevällä tavalla; mutta hän
kukistui vielä tavallistansa pienemmäksi, kun hän näki veren punaavan
vanhan Simo Hanskurin poskia, ja kulmakarvoja myöten tulistuttavan
pelätyn sepän kasvoja. Jälkimmäinen astui likemmäksi, loi ankaran
katseen säikähtyvään apteekkariin, ja puhkesi seuraaviin sanoihin:
"Sinä kävelevä luuranko! Sinä ahdashenkinen apteekkipurkki! Sinä
virallinen myrkyn syöttäjä. Jos arvelisin Hanskurin Katrin hyvän
maineen voivan kymmennes-minuutinkaan ajaksi tahrautua sinun halvan
hengähdykses kautta, niin kyllä minä survoisin sinut mäsäksi, sinä
puoskari, sinun omassa huhmaressas, ja sotkisin sinun kurjan raatosi
kanssa yhteen tulikivenjauhoja, ainoan todellisen lääkkeen, mitä
sinulla on puodissas, ja näin laittaisin voidetta rupisille koirille!"

"Seis, poikaseni, seis!" huusi hanskuri käskevällä äänellä. "Ei
kelläkään, paitsi minulla, ole sananvaltaa tässä asiassa. --
Kunnioitettava pormestari Craigdallie, koska minun kärsivällisyyteni on
tällä tavoin tullut selitetyksi, niin olen suostuvainen siihen, että
tätä seikkaa tutkitaan pohjaa myöten. Ja vaikka loppu-päätös mahtanee
näyttää, että me olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme pysyneet
alallamme, niin se on samassa myös todistava, ettei minun Katrini
omalla kevytmielisyydellään tai hupsuudellaan ole antanut syytä tähän
suureen häväistykseen."

Pormestari myöskin kävi väliin. "Heikki naapuri", lausui hän, "me
tulimme tänne neuvoittelemaan, emme riitelemään. Minäkin olen yksi
tämän kauniin kaupungin hallitsijoita, ja semmoisena käsken sinua
luopumaan kaikesta äkämielestä ja vihasta, mitä sinulla voi olla tätä
mestari apteekkari Dwining'iä vastaan."

"Hän on liian halpa olento, pormestari", sanoi siihen Heikki: "että
minun mielessäni voisi olla pysyväistä vihaa häntä vastaan -- eihän mun
olisi tarvis muuta kuin yksi kerta sivaltaa suurella vasarallani, niin
menisi jo hän puoteineen, päivineen mäsäksi!"

"Vaiti sitten ja kuule minua", virkkoi pormestari. "Me kaikki uskomme
Perth'in Kaunottaren kunniaan yhtä lujasti kuin autuaan Pyhän Neitsyeen
kunniaan." Näin sanoen hän hartaasti risti silmiään. "Mutta puhuaksemme
taas kääntymisestä ylituomarin puoleen, oletteko te kaikki yksimieliset
siinä, naapurit, että tämä seikka on annettava meidän ylituomarimme
käsiin, koska syypää, niinkuin lienee syytä pelätä, on joku mahtava
aatelisherra?"

"Koska ylituomari itsekin on aatelissukua", tokaisi itikan-äänellään
apteekkari, joka pormestarin välityksen perästä nyt johonkin määrään
oli tointunut säikähdyksestään -- "vaikken minä suinkaan, sen Jumala
nähköön, tahdo puhua mitään pahaa mainitusta kunnioitettavasta
herrasta, jonka esi-isät monta monituista vuotta ovat olleet samassa
virassa kuin hän tätä nykyä -- --"

"Perth'in kaupungin vapaan vaalin kautta", lausui seppä, keskeyttäen
häntä syvällä, mahtavalla äänellänsä.

"Aivan niin, tietysti", myönsi hämille joutunut puhuja, "porvarein
kautta. Kuinkas muuten? -- mutta, seppä veikkoseni, älä minua keskeytä.
Minä nyt puhun arvoisalle pormestarillemme, Craigdallielle, halvan
ymmärrykseni mukaan. Ja minä sanon, että, olkoon asia niin tai näin,
tää ritari Patrik Charteris on aatelis-sukua, ja sananlasku sanoo,
ettei varis varikselta silmää puhkaise. Hän kyllä saattaa hyvin pitää
puoltamme, kun ollaan riidassa Vuorelaisten kanssa, ja hän saattaa
heitä vastaan täyttää tuomarin ja kaupungin-päällikön velvollisuudet.
Mutta tokiko hän, joka itse käy silkissä, ruvenne puolustamaan meitä
yhtä hyvin tikattuja nuttuja ja kullankirjailtua verkaa kuin
ruudullisia tartan-hameita[17] ja Irlannin sarkaa vastaan, se on hiukan
epäiltävä. Totelkaa nyt yksinkertaisen miehen neuvoa. Me olemme saaneet
Kaunottaremme pelastetuksi, josta minä en koskaan aikonut puhua pahaa,
niinkuin en tosiaan tiedäkään hänestä mitään pahaa. He ovat kadottaneet
vähintänsä yhden miehen käden, kiitos olkoon siitä Heikki Sepälle -- --

"Ja minulle", lisäsi tuo pieni, suurisuinen lakintekijä.

"Ja Olivier Proudfutelle niinkuin hän itse sanoo", jatkoi apteekkari,
joka oli valmis myöntämään kunnianloistoa kelle hyvänsä, kunhan vaan ei
hänen tarvinnut itse astua sinne vievää vaarallista polkua. "Koska,
sanon ma, he ovat jättäneet tänne yhden käden pantiksi, he eivät enään
ikinä tule takaisin tälle Curfew-kadulle, niin, minun yksinkertaisen
ymmärrykseni mukaan, olisi paras, jos vaan kiittäisimme tätä meidän
vankkaa naapuriamme tässä ja sitten emme enää hiiskuisi mitään koko
asiasta, jättäen sen unohtumaan. Sillä meidän kaupungillahan siitä nyt
kuitenkin on tullut kunniaa ja noille helvetin tulen korvennettaville
vaan vahinkoa."

Tämä rauhan-neuvo vaikutti useempiin porvareista, jotka alkoivat
nyykähdytellä päätänsä ja luoda erin-omaisen viisaita silmäyksiä
kärsivällisyyden puolustajaan. Simo Hanskurikin, huolimatta apteekkarin
taannoisista loukkaavista puheista, myös näkyi taipuvan samaan mieleen.
Mutta ei niin Heikki Seppä, joka, kun näki neuvoittelun näin kesken
pysähtyvän, jatkoi puheen suorilla sanoilla niinkuin ainakin.

"Minä en ole vanhimpia enkä rikkaampia teidän joukossanne, naapurit,
enkä sitä liioin surekaan. Kyllähän vuosia vielä karttuu, jos vaan
jaksaa elää niin että ne saa nähdä. Ja on minussa yhtä hyvä mies kuin
muissakin hankkimaan itselleni rahaa ahjoni hehkulla sekä palkeitteni
lietsomisella, ja samoin myös on minussa mies niitä taas kuluttamaan.
Mutta ei kenenkään miehen silmät ole nähneet minun nurkassa
nuhjaelevan, jos meidän kauniille kaupungillemme vääryyttä on
tapahtunut sanoilla tai teoilla, jos vaan sitä väärää on ollut
mahdollista miehen kielellä tai miehen kädellä jälleen oikaista. Enkä
nyt aio tätä vääryyttä ristissä käsin märehtiä, jos se voin estää.
Kyllä minä yksinkin menen ylituomarin puheille, jos ei kukaan lähde
minun kanssani. Hän on ritari, se on tosi, ja aatelisherra vapaata,
oikeata sukua, niinkuin me kaikki tiedämme, sukua, jonka alkujuuri on
Wallacen ajoista, jolloin hänen isän-isänsä isä Wallacen määräyksestä
tuli meidän alipäälliköksemme. Mutta vaikka hän olisikin paras-sukuinen
aatelisherra koko maassa, niin kuin samassa myös on Perth'in kaupungin
ylituomari, ja hänen täytyy siis oman kunniansa tähden suojella
kaupunkimme etuuksia ja vapauksia. Ja minä tiedänkin että hän niin on
tekevä -- minä kerta tein hänelle teräshaarniskan ja minun mieleni on,
että sydän, jonka suojaksi se oli aiottu, on kelpo laatua."

"Tietysti", sanoi pormestari Craigdallie, "ei maksaisi vaivaakaan
lähteä hoviin, jos emme saisi ritari Patrik Charteris'iä puolestamme
puhujaksi. Meille olisi kohta se vastaus valmis: 'Menkää ylituomarinne
puheille, te poroporvarit!' Jos te siis, hyvät naapurit, tahdotte
suostua minun ehdoitukseeni, niin minä ja meidän apteekkarimme Dwining
lähdemme kohta Kinfauns'iin, vieden kanssamme Simo Hanskurin, meidän
seppä-veitikkamme sekä uljaan Olivier Proudfuten vieraiksi miehiksi, ja
puhuttelemme herra Patrik Charteris'iä meidän kaupunkimme nimessä."

"Ei", vastusti rauhallinen lääkkeenkeittäjä, "jättäkää minut kotiin,
olkaa niin hyvät. Ei minussa ole sitä rohkeutta, että voisin avata
suuni miekkavyöllisen ritarin kuullen!"

"Ei siitä lukua, naapuri, sinun pitää tulla kanssamme", virkkoi
pormestari Craigdallie. "Kaupunkilaiset sanovat minua aika tuittupääksi
kuudenkymmenen vuoden ikäiseksi mieheksi -- Simo Hanskuri on liian
likeinen, koska väkivalta hänelle tehtiin -- seppä, niinkuin kaikki
tiedämme, rikkoo miekallaan useampia haarniskoita kuin mitä hän
vasarallaan kokoontakoo -- ja meidän naapurimme Proudfute, joka,
kuulkaa vaan hänen omaa vakuutustansa, aina on muassa jokaisen
Perth'issä nousevan tappelun alussa sekä lopussa, on tietysti teon
miehiä. Mutta meillä pitää olla kumminkin yksi rauhan ja hiljaisuuden
puolustaja joukossamme; ja sinun, apteekkari, tulee olla se mies.
Matkaan nyt, hyvät ystävät, varustakaa nyt saappaat ja satulat, hatut
ja hevoset, kuulkaa se -- ja tulkaamme yhteen Itäportille -- se on, jos
te, naapurit, suostutte antamaan tämän asian meidän haltuhumme."

"Ei voi olla parempaa neuvoa, ja me siihen kaikki suostumme", sanoivat
porvarit. "Jos ylituomari, niinkuin meidän kauniilla kaupungillamme on
oikeus vaatia, rupeaa puolellemme, niin me voimme painiskella vaikka
paraankin kanssa heistä kaikista."

"Hyvä sitten, naapurit", päätti pormestari; "niinkuin sanottu, niin
tulee tehdyksi. Noin tähän aikaan olin muuten kutsunut koko
porvarikokouksen yhteen, enkä liioin epäile että", hän katsahti joukon
ympäri, "koska niin moni teistä, täällä läsnä-ollen, on päättänyt
lähettää meidät ylituomarin puheille, myös muutkin samaan päätökseen
yhtyvät. Ja sentähden, hyvät naapurini ja tämän kauniin Perth'in
kaupungin kunnon porvarit -- nyt saappaat ja satulat, niinkuin jo
taannoin sanoin, ja me yhdymme Itäportin kohdalla."

Yleinen suostumushuuto lopetti tämän, niin sanoakseni, kaupungin
salaneuvoskunnan kokouksen, ja kaikki hajosivat, kukin haaralleen.
Lähettiläät läksivät itseään matkaan valmistamaan, ja muut kotia,
maltittomasti jo odotteleville vaimoillensa sekä tyttärillensä
kertomaan, mihin neuvoihin oli ryhdytty, siksi että heidän kammarinsa
vasta saataisiin turvatuiksi ajattomalla ajalla sisääntunkevilta
kosijoilta.

Sill'-aikaa kun hevosia satuloittiin ja porvariskokous oli
keskustelemassa tai, oikeammin sanoen, lailliseen muotoon panemassa,
mitä heidän johtajansa jo olivat päättäneet, täytynee, selitykseksi
muutamille lukijoille, selvemmillä sanoilla kertoa seikkaa, joka jo
edellisessä keskustelussa on tullut sivumennen mainituksi.

Tapana oli siihen aikaan, jolloin mahtava aatelisto aina vastusteli,
usein rikkoi Skotlannin kuninkaallisten kaupunkien oikeuksia ja
etuuksia, että nämät kaupungit, jos mahdollista, eivät valinneet
tuomariaan kaupungissa asuvain ja tavallisia kaupungin hallintovirkoja
toimittavain kauppiasten, ammattilaisten tai muitten porvarein
joukosta, vaan pyysivät siihen korkeaan paikkaan jonkun lähestön
mahtavista vapaaherroista. Tämän tuli sitten puhua heidän puolestaan
hovissa, jos joku heidän yhteistä etuansa koskeva asia oli ajettava, ja
johtaa porvariväkeä tappeluissa, niin hyvin yleisessä sodassa kuin myös
yksityisissä taisteluissa, tuoden omatkin alustalaisensa heille avuksi.
Tätä suojaa ei kuitenkaan suotu aivan ilmaiseksi. Ylituomarit välistä
moitittavaan määrään käyttivät valtaansa omaksi edukseen ja hankkivat
itselleen kunnan yhteismaihin kuuluvia tiluksia ja taloja lahjaksi,
joten näin saatu turva tuli porvareille sangen kalliiksi.

Toiset taas tyytyivät siihen, että saivat porvarein voiman avuksensa
omiin yksityisiin taisteluihinsa ynnä sen lisäksi muita kunnioituksen
sekä mielisuosion osoituksia, joita heidän johtonsa alla oleva kaupunki
mielellään antoi, ollakseen varma heidän avustansa hädän tullessa.
Kuninkaallisen kaupungin virallisena suojelijana oleva vapaaherra ilman
mitään tunnonvaivatta otti näitä vapaehtoisia lahjoja, ja palkitsi ne
puolestaan sillä että hän kaupungin oikeuksia puolusti, sanallaan
valtioneuvoskunnassa sekä urhotöillä sotatanterella.

Porvareilla "kauniissa Perth'in kaupungissa" -- sillä liikanimellä he
kotipaikkaansa mielellään mainitsivat, oli nyt jo useampien miespolvien
ajalla ollut tämmöisiä suojelijoita ja ylituomareita Charteris'in
suvusta, joka asui Kinfauns'issa, kaupungin läheisyydessä. Oli tuskin
vuosisata vielä siitä, kun ensimmäinen tätä mainiota sukua, Robert
III:n aikana, otti asuntonsa mainittuun vahvaan linnaan, joka nyt oli
heidän omansa ynnä ympärillä olevain ihanain ja viljavain seutujen
kanssa. Mutta tämän ensimmäisen tulokkaan historia, ritarillinen ja
romantillinen itsessään, oli semmoinen, että se helpoitti muukalaisen
perehtymisen tähän uuteen maahan, johon hänet kohtalo oli ajanut. Me
kerromme sen tässä vanhain, yhtäpitäväin taruin mukaan, joissa on
varmat todellisuuden merkit, niin että se kenties voisi saada sijansa
tieteellisemmissäkin teoksissa kuin tässä.

Mainio isänmaan-ystävä William Wallace, kun hän taas oli asevoimalla
karkoittanut englantilaiset valloittajat vähäksi aikaa ulos maasta,
kuuluu kerta lähteneen matkalle Franskaan, vieden kanssansa vähäisen
joukon luotettavia ystäviä. Hänellä oli aikomus koettaa, eikö hän
omassa personassaan -- urhoutensa tähden oli hän kaikissa maissa
kunniassa pidetty -- voisi saada Franskan kuninkaalta jotakuta
sotajoukkoa tai muuta apua, jonka voimalla Skotlantilaiset voisivat
jälleen päästä itsenäisiksi.

Skotlannin sankari oli purjehtimassa sinne pienellä laivalla, laskien
Dieppen satamaa kohti; silloin ilmautui taivaanrannalle toinen alus,
jota merimiehet kohta rupesivat katselemaan epäilyksellä ja pelolla,
pianpa hämmästyksellä ja epätoivolla. Wallace kysyi heidän
säikähdyksensä syytä. Kapteeni silloin antoi tiedoksi, että tuo heitä
kohti laskeva ja heidän kimppuunsa pyrkivä alus oli merirosvon oma,
joka oli yhtä paljon kuuluisa pelottomuudestaan ja ruumiinvoimastaan
kuin myös onnellisista rosvoretkistänsä. Tuomas de Longueville oli
syntyisin Franskalainen, mutta nyt yksi noista merirosvoista, jotka
sanoivat itseänsä meren ystäviksi, vaan kaikkein merenkulkijain
vihollisiksi. Hän ahdisteli ja ryösteli kaikenkansaisia laivoja
muinaisten Norjan merikuningasten lailla, joita sillä nimellä senvuoksi
mainittiin, koska heidän valtakuntansa oli laineitten harjulla.
Kapteeni vielä lisäsi, rosvolaivan olevan niin nopeakulkuisen, ettei
mikään muu alus voinut siltä päästä pakoon; eikä myös mikään laivaväki,
vaikka kuinka urhokas, voinut toivoa kestävänsä rosvoa vastaan, kun
hän, niinkuin hänellä oli tapana, hyppäsi sisään, joukkonsa etupäässä.
Wallace hymyili uhkamielisesti, kuullessaan kuinka kapteeni, epätoivo
katsannossaan, kyynelet silmissään, valitteli, että heidän nyt ilman
epäilemättä piti joutua Punaisen Rosvon kynsiin; -- sen nimen oli de
Longueville saanut siitä, kun hänen mastossaan tavallisesti, niin kuin
nytkin, punainen lippu liehui.

"Kyllä minä vapautan Kanaalisalmen siitä rosvosta", vastasi Wallace.

Hän kutsui sitten luokseen omat kymmenen tai kakstoista seuralaistansa,
Boyd'in, Kerlien, Seton'in ynnä muut, joille tuimimman tappelun nostama
tomu oli ikään kuin elin-ilmaa, käski heidän pukea itsensä
rautavaruksiin ja sitten käydä pitkälleen laivan kannelle, niin
etteivät olisi näkyvissä. Merimiehet hän lähetti kannen alle, paitsi
muutamat harvat, jotka laivan ohjaamiseksi olivat välttämättömän
tarpeelliset. Kapteeni sai käskyn, kuoleman uhalla, niin pitää perää,
että vaikka laiva oli pakenevinaan, kuitenkin sallittaisiin Punaisen
Rosvon tulla heidän kimppuunsa, pahintansa koettamaan. Wallace itsekin
kävi pitkälleen kannelle, ettei näkyisi yhtään mitään, josta voisi
arvata vastustamisen aikomusta. Neljännestunnin kuluttua Longuevillen
laiva saavutti Wallacen, ja Punainen Rosvo, kiinnitettyään
saaliinsa siihen viskatuilla rautakoukuilla, hyppäsi yli täysissä
rautavaruksissaan, ja hänen miehensä seurasivat häntä hirmuisella
riemuhuudolla, ikään kuin voitto jo olisi ollut käsissä. Mutta silloin
Skotlannin soturit äkkiä kavahtivat jaloilleen, ja rosvo näki nyt
joutuneensa käsikahakkaan miesten kanssa, joilla oli tapana olla varmat
voitosta, jos ei ollut useampia vastassa kuin kaksi, kolme miestä
päälle. Wallace karkasi rosvopäällikön kimppuun, ja kauhea kahakka
alkoi heidän välillään semmoisella vimmalla, että muut lakkasivat
tappelustaan ja jäivät vaan katselemaan, ikään kuin yksimielisestä
suostumuksesta jättäen voiton riippuvaksi molempain päällikköin
ottelusta keskenään. Rosvo taisteli niin hyvin kuin vaan mieheltä
voi vaatia; mutta Wallacella oli voimaa enemmän kuin tavallisilla
kuoleman-alaisilla. Hän sivalsi miekan pois rosvon kädestä, joten tämä
joutui niin suureen vaaraan, että hän, välttääkseen surmaläimäystä,
tarttui skotlantilaiseen sankariin rinta rintaa vastaan; hän toivoi
näet että toki painiskelussa saisi hänet voitetuksi. Mutta tämäkin
toivo petti. He kaatuivat kannelle sylikkäin, mutta Franskalainen jäi
alle, ja Wallace, tarttuen sormillaan hänen rautakaulukseensa, pinnisti
sitä niin kokoon, vaikka se oli hienoimmasta teräksestä tehty, että
veret purskahtivat rosvon silmistä, sieraimista sekä suusta, ja että de
Longueville ainoasti kädenviittauksilla  voi pyytää armoa. Hänen
miehensäkin nyt viskasivat pois aseensa ja anoivat armoa, nähtyään
kuinka pahaan pulaan heidän päällikkönsä oli joutunut. Voittaja lupasi
armahtaa heidän henkensä, mutta otti heidän laivansa ja piti heidät
kaikki vankeinansa.

Kun oli Dieppen sataman suulle päästy, nosti Wallace yleisen
pelästyksen, sillä että ensin vedätti mastoonsa rovon lipun, josta
luultiin de Longuevillen olevan tulossa kaupunkia ryöstämään.
Hätäkellot vonkuivat, hätätorvet torahtelivat ja porvarit juoksivat
aseitansa noutamaan -- silloinpa yht'-äkkiä kaikki muuttui. Skotlannin
leijona kultakilvessään lensi ylös maston huippuun, rosvolipun yli, ja
antoi tiedoksi, että Skotlannin sankari oli tullut, niinkuin kotka,
saalis kynsissään. Hän vei nyt vankinsa maalle ja kuljetti hänet
kanssansa Franskan hoviin, missä kuningas Wallacen pyynnöstä antoi
rosvolle kaikki ryöstötyöt anteeksi, vieläpä soi hänelle ritarin-arvon
tarjoten de Longuevillelle paikan omassa sotajoukossansa. Mutta rosvo
oli niin mieltynyt jalomieliseen voittajaansa, että hän pyysi saada
olla osallisna Wallacen kaikissa onnenvaiheissa, seurasi hänen kanssaan
Skotlantiin, taisteli hänen rinnallaan monessa verisessä tappelussa ja
ansaitsi itselleen sen maineen että Tuomas de Longuevillen urhoutta ei
voittanut kenenkään muun, paitsi hänen sankarillisen vangittajansa
urhous. Hänelle oli paljon onnellisempi loppukohtalo suotu kuin hänen
päällikölleen. Longueville oli luonnolta saanut lahjaksi kauneuden,
joka oli hänen suuren ruumiinvoimansa vertainen, ja ihastutti nuorta
aatelisneitoa, vanhan Charteris suvun perillistä niin, että tämä otti
hänet puolisokseen, tuoden hänelle kätensä kanssa omaksi myös kauniin
vapaaherraisen Kinfauns'in linnan tiluksineen. Heidän perillisensä
ottivat itselleen nimen Charteris, täten liittäen itsensä kiinteämmin
äidin sukuun, linnansa ikivanhoihin hallitsijoihin. Yhtähyvin pysyi
Tuomas de Longuevillenkin nimi heissä yhä edelleen suuressa arvossa; ja
suuri kahdenkätinen miekka, jolla hän tappeluissa vihollisrivejä maahan
niitteli, pidettiin ja pidetään tallella suvun kalleuksien seassa.
Toisen tarun mukaan taas oli de Longuevillen oma sukunimi Charteris.

Nämät Kinfauns'in vapaaherrat olivat sitten, useampien miespolvien
aikana, poika aina isänsä perästä, Perth'in kaupungin ylituomareina;
linnan ja kaupungin läheinen naapurius teki tämän molemminpuolisen
suojelusliiton sangen mukavaksi. Tässä kertomuksessa esiintuleva herra
Patrik Charteris oli jo monta monituista kertaa johtajana vienyt
Perth'in miehet ulos, tappeluihin ja kahakoihin, niin hyvin rosvoilevia
Vuorelaisia, kuin muitakin, ulkomaisia tai omamaisia vihollisia
vastaan. Totta on, että hän joskus ikävystyi mitättömistä, turhista
valituksista, joita kaupunkilaiset välisti tarpeettomasti kantelivat
hänen eteensä, vaatien häneltä niiden oikaisemista. Tästä oli
hänelle joskus se moite tullut, että hän muka oli liian ylpeä
aatelis-arvostansa tai tullut liian laiskaksi rikkautensa kautta --
että hän oli mies, joka kovin hartaasti harjoitteli metsästystä ja
soi ystävilleen vieraanvaraa, viitsiäksensä lähteä jokaisessa
tilaisuudessa, jolloin kaunis Perth'in kaupunki olisi hänen apuansa
pyytänyt. Mutta vaikka siitä semmoisissa tapauksissa aina pientä
nurinaa nousi, turvasivat kuitenkin porvarit aina, suuremman hädän
tullessa, ylituomariinsa; ja tämä auttoi heitä aina hartaasti sekä
neuvoilla että teoilla.



KAHDEKSAS LUKU.


    Jalot Johnston'it ain' yhä nähdä saa
    Tuon Annandalen tiellä;
    Tuhat vuotta jo siellä he ratsastaa,
    Tuhat vuotta vastakin vielä.

                             Vanha laulu.

Viime luvun lopussa kuvattuamme ritari Patrik Charteris'in, Perth'in
ylituomarin luonnetta ja arvoa, voimme nyt mennä takaisin lähetyskunnan
luokse, jonka piti tuleman kokoon Itäportille, viedäkseen valituksensa
Kinfauns'iin mainitun virkamiehen eteen.

Kaikkein ensiksi saapui yhtymäpaikalle Simo Hanskuri tasajuoksuisen
hevosen selässä, joka välistä myös sai kunnian kantaa helpompaa kuormaa
ja kauniimpaa ratsastajaa, nimittäin Katria. Hanskurin kasvojen
alipuoli oli viitalla peitetty, se merkitsi ettei ystävät saisi
kysymyksillä viivyttää hänen kulkuansa katuja pitkin; osaksi kenties
oli myös ilman kolkkous syynä siihen peittämiseen. Synkkä huoli pimensi
hänen otsaansa, ikään kuin tää asia, johon nyt oli ryhdytty, olisi
näyttänyt hänestä yhä vaikeammalta ja vaarallisemmalta, mitä kauemmin
hän sitä mietti. Hän tervehti yhtymäpaikalle tulevia ystäviä ainoasti
äänettömällä kumarruksella.

Vahva, musta ratsu vanhaa Gallowayn rotua, ei kovin suuri ko'oltaan,
vaan korkearintainen, vankkaraajainen, sievä rumniinrakennukseltaan ja
pyöreänlihava, toi iloisen sepän Itäportille. Hevosten tuntija olisi
kenties silmistä keksinyt säihkeen ritariluonteesta, joka hyvin usein
tavataan näissä elävissä yhteydessä vahvimman, kestävimmän
ruumiinrakennuksen kanssa; mutta tätä nykyä oli sen vallattomuus
hillitty ratsumiehen lujan käden, lujan istumisen sekä raskaan painon
kautta, johon vielä tuli lisäksi lakkaamaton kurinpito äsköisellä
pitkällisellä matkustuksella. Sepän seurassa tuli myös kunnon
lakintekijä, joka, niinkuin lukija muistanee, oli pieni, palleroinen
mies ja vääräsääri; suuren satulansa päällä, jossa hän istui tai,
pikemmin sanoen, rötkötti, näytti hän aivan pieneltä, punaiselta
neulatyynyltä -- hänellä näet oli päällään tulipunainen viitta, jonka
yli hän oli ripustanut haukalla-pyytäjän laukun. Satula ja ratsumies
olivat vyötetyt kiinni suuren, raskasjuoksuisen Flanderin tamman
selkään, jolla oli ylöspäinen turpa kuin kamelilla, tuuhea karvatupsu
jokaisessa jalassa, ja joka kavio aivan yhtä leveä kuin paistinpannu.
Tään suuren hevosen ja pienen ratsumiehen näkö olivat niin erin
omaisesti perinvastaiset, että sivukulkijat kaikki ihmettelivät kuinka
lakintekijä oli niin korkealle päässyt kapuamaan, ja ystävät huolella
ajattelivat kuinka vaaralliseksi voisi tulla hänelle, kun taas täytyisi
pyrkiä alas; sillä korkealla istuvan ratsumiehen pienet jalat eivät
ulottuneet edes satulan alareunaankaan asti. Hän tuli sepän kanssa,
jonka lähtöä hän oli vahtinut, päästäksensä hänen seuraansa. Sillä
Olivier Proudfuten mielestä sankarit näyttivät kaikkein uljaimmalta,
kun olivat rinnatusten; ja hän oli hyvin iloinen, jos joku pilkkakirves
alhaisesta kansasta, heidän sivukulkiessaan, tarpeenmukaisella
ykstotisuudella, julkinauruun purskahtamatta, huusi: "Kas tuossa kulkee
Perth'in parhaat miehet! -- tuossa kulkee meidän läimayttelevät
ammatti-miehemme, iloinen seppä Wynd-kadulta ja uljas lakintekijä!"

Tosin se veitikka, tämän huudettuaan, pisti ulos kieltänsä, vihjaisten
toisille kaltaisilleen hulivileille; mutta lakintekijä, joka ei tuota
syrjätemppua huomannut, viskasi hänelle hopearahan, kehoitukseksi
sotureille näin osoitetusta kunnian-osoituksesta. Tämä anteliaisuus
vaikutti sen, että heidän jälkeensä rupesi juoksemaan koko lauma
nauravia ja hurraavia poikanulikoita, siksi kun Heikki Seppä, taakseen
katsahtain, uhkasi hutkaista etumaisia piiskallansa; jonka uhkauksen
toimeenpanemista he eivät jääneet odottamaan.

"Tässä me vieraat miehet tulemme", virkkoi pieni ratsumies suuren
ratsun selässä, kun he Itäportille Simo Hanskurin luokse saapuivat.
"Mutta missäs ovat ne, joiden tulee olla meidän puhemiehinämme? Voi,
Heikki veikkoseni, korkea virka on paremmin aasille kuin tuliselle
hevoselle sopiva; se olisi vaan kammitsana niin nopsaliikkeisille
nuorille veitikoille kuin sinä ja minä".

"Soisinpa kuitenkin että sinulla olisi hiukkanen enemmän sitä
arvoisuuden painoa, kunnioitettava mestari Proudfute", vastasi Heikki
Seppä, "jos ei muun vuoksi, niin kumminkin siksi, että lujemmassa
istuisit satulassas; sillä keikahtelethan sinä siinä, aivan kuin
tanssisit satulan päällä hypikkää, jalkojasikaan avuksi ottamatta".

"No, no, kohottelenhan minä vaan itseäni jalustimista hytkytyksen
välttämiseksi. Se on kauheasti kova hytkyttelemään, tää minun tammani;
mutta se on kuitenkin kantanut minua aukeita kuin tiheikköitäkin
myöten, jopa muutamista sangen vaarallisistakin paikoista läpi.
Senvuoksi en luovukaan Jesabel'istäni -- minä olen näet ristinyt sen
tuon Kastilian prinsessan kaimaksi".

"Isabellaa sinä luultavasti tarkoitat", oikaisi seppä.

"Niin -- Isabel tai Jesabel -- yhtähän ne on kaikki. Mutta tässähän jo
viimein tuleekin pormestari Craigdalliekin tuon matalana matelevan,
pelkurimaisen ronkkaleen, apteekkarin kanssa. He ovat ottaneet
kanssansa kaksi kaupungin palvelijaa pertuskoineen, kallisten
personainsa turvaksi, arvaan ma. -- Jos vihaan jotain yli kaiken muun,
niin se on tuommoinen kumarteleva, liehakoiva käärme kuin tuo Dwining".

"Kavahda, ettei hän saa kuulla sitä", varoitti seppä. "Tuo lihaton,
kuivettunut luuranko, huomaa se, veli lakintekijä, on vaarallisempi
kuin pari kymmentä sinun kaltaistas pulskeaa poikaa".

"Hui hai! Sinä seppä veitikka nyt vaan teet pilaa minusta", vastasi
Olivier, yhtähyvin ruveten hiljemmin puhumaan ja katsahtain apteekkarin
puoleen, keksiäksensä missä tuon näivehtyneen muodon ja vartalon
piirteessä tai jäsenissä voinee olla jotain merkkiä uhatusta vaarasta.
Mutta tämä tarkastus jälleen rohkaisi hänen mielensä, niin että hän
uljaasti lausui: "Kilvet ja kalvat kalskahtakoon, veikkonen -- kylläpä
minussa olisi mies vaikka tusinaa tuommoisia Dwining'ejä vastaan.
Mitäpä hän kykeneisi tekemään miehelle, jolla on vertä suonissansa?"

"Hän voisi antaa hänelle tipan rohtoja", vastasi seppä
kuivakiskoisesti.

Pitempään keskusteluun ei heillä ollut aikaa, sillä pormestari
Craigdallie huusi heille, käskien Kinfauns'in tielle poikkeemaan, jolle
hän samassa itsekin käänsi hevosensa. Hiljakseen ratsastellessansa
puhelivat he keskenään siitä, millä tavalla ylituomari oli heitä
kohteleva ja kuinka paljon huoliva siitä väkivaltaisesta työstä josta
he tulivat valittamaan. Hanskuri näkyi olevan erittäin alakuloinen, ja
hänen puheensa monesti ilmoitti sitä toivoa, että he vielä suostuisivat
jättämään asian siksensä. Hän ei puhunut kuitenkaan mieltänsä aivan
selvillä, suorilla sanoilla, kenties peläten, että sitä voisi väärin
ymmärtää, jos hän ei olisi oikein luja tyttärensä hyvän maineen
puolustuksessa. Dwining näkyi myös olevan yksin mielin hänen kanssansa,
mutta puhui varovammin kuin aamulla.

"Kaikissa tapauksissa", lausui pormestari, "kun muistan mitä kaikkia
juomatavaroita ja kelpo lahjoja herra ylituomari on saanut meidän
hyvältä kaupungiltamme, niin en voi uskoa, että hän olisi liian
hidas meille silmiänsä näyttämään. Monikin kelpo vene, täynnä
Bordeauxviini-tynnyreitä, on lähtenyt meidän satamastamme ja purkanut
kuormansa Kinfauns'in linnan laiturille. Minulla on jonkunlainen oikeus
puhua niistä, koska minä viinikauppiaana ne olin tuottanut".

"Ja", jatkoi Dwining itikan-äänellään, "minä voisin puhua herkullisista
makeisista, valituista marjahilloista, mesikakkumöykyistä sekä tuon
_sokeriksi:_ nimitetyn, harvinaisen ja hyvänmakuisen höystö-aineen
kappaleista, joita on kuljetettu sinne hää-pitojen tai ristiäisten tai
muitten sellaisten juhlien avuksi. Mutta voi, pormestari Craigdallie,
ne viinit jo on juotuna, makeiset syötynä, ja ne lahjat unohdettuna,
samassa kun niiden maku suusta on haihtunut. Voi, naapuri, viime
jouluiset oluet ne on olleet ja menneet niinkuin menneen vuotiset
lumetkin!"

"Mutta onhan sinne myös tullut moni kintaallinen kultakolikoita",
lisäsi pormestari.

"Sen minä kyllä tiedän, joka ne kintaat olin ommellut", virkkoi Simo,
jonka ammatti-muistot aina sekaantuvat kaikkeen mitä milloinkin muuta
hänen mielessänsä liikkui. "Yksi niistä oli haukkamiehen kinnas rouvaa
varten. Minä sen olin laittanut hiukan liika väljäksi, mutta rouva ei
sitä katsonutkaan viaksi, koska aikoi siihen vuorausta panna".

"Niin aivan", sanoi pormestari Craigdallie, "sitä enemmän todistusta
minun sanoilleni. Ja jos ne kultakolikot ei ole enää tallella, se on
ylituomarin oma vika, eikä kaupungin. Sillä ei hän niitä saattanut
syödä eikä juoda sinänsä, niin kuin ne sai".

"Ja minäkin voisin puhua kelpo haarniskasta", virkkoi seppä. "Mutta
_'Cogan na shie_ (rauha tai sota, ykskaikki)!' sanoo Jussi Vuorelainen
-- ja minä uskon että Kinfauns'in ritari on täyttävä velvollisuutensa
meidän kaupunkiamme kohtaan niin hyvin sodan kuin rauhankin aikana. Ja
turha on ruveta luettelemaan kaikkia noita kaupunkimme hyväntekijäisiä,
ennen kuin näemme että hän ei niitä muista".

"Niin juuri on minunkin mieleni", huusi meidän ystävämme Proudfute
alas tammansa selän harjulta. "Me miekkamiehet emme ole niin
halpamieliset, että me rupeaisimme laskemaan lukuja viineistä ja
viljoista ritari Patrik Charteris'in kaltaisen ystävän kanssa. Ei,
uskokaa pois vaan, ritari Patrik'in kaltainen kelpo metsästäjä se pitää
luvan saada ratsastaa ja metsästää kaikkia kaupunkimme yhteismaita
pitkin ja poikin paraana etuutenaan, ja se onkin lupa, jota me emme suo
kelle herralle tai narrille hyvänsä, vaan, paitsi itse majesteetille
meidän armolliselle kuninkaalle, ainoasti tälle meidän kaupungin
ylituomarille".

Lakintekijän juuri näin puhuessa, kuului vasemmalta puolelta huuto:
"So, so -- voo, voo -- hoo;" jolla metsästäjät ohjaelivat haukkojansa.

"Tuossa eräs mies näkyy käyttelevän sinun mainitsemaasi etuutta, vaikka
hän, ulkonäöstänsä päättäin, ei ole meidän kuninkaamme eikä meidän
ylituomarimme", virkkoi seppä.

"Kyllä mar', minäkin hänet näen", sanoi lakintekijä, jonka mielestä
tässä oli tarjona aika hyvä tilaisuus saada urhonmainetta. "Kannukset
hevosen kupeisin, iloinen seppä, ja mennäänpä me, sinä ja minä, tuota
velikultaa vähän tutkimaan ja hutkimaan".

"Annas mennä vaan sitten", huusi seppä; ja pieni mies samassa, nakaten
kannukset tammansa kupeisin, läksi oikomaan, siinä lujassa uskossa että
hänellä oli seppä kantapäillään.

Mutta Craigdallie tarttui Heikin hevosen suitsiin kiinni. "Pysy sinä
vaan rivissäs", käski hän. "Antakaamme meidän kepeän ratsuväkemme
koettaa onneansa. Jos hän saapi pienen kolon kalloonsa, niin hän on
pysyvä paremmin alallaan loput tätä päivää".

"Siitä mitä näen", sanoi seppä, "jo voin arvata, että hän semmoiset
tuomiset sieltä mahtaakin saada. Tuo roisto tuolla, joka nyt on
seisahtunut ja katselee meitä hävyttömästi vasten silmiä, aivan kuin
harjoittaisi hän kaikkein laillisinta huvitusta koko maailmassa, hän on
-- sen päätän hänen lontustelevasta ravaajastaan, hänen ruosteisesta
kypäristään, kukon häntäsulka huipussa, sekä hänen pitkästä
kahdenkätisestä miekastansa -- jonkun eteläisten seutuin paronin
palvelija. Hän on noita miehiä, jotka niin likellä Englantilaisen rajaa
asuvat, ettei heiltä rautapaita koskaan jouda tulla riisutuksi, ja
jotka ovat yhtä nopsat sivalluksia jakelemaan kuin pitkiä sormia
viljelemään".

Heidän näin tehdessänsä päätelmiään kahakan luultavasta lopusta, rupesi
urhokas lakintekijä jo hillitsemään Jesababel'iään, siksi että seppä,
jonka hän yhä vielä luuli tulevan kohta jäljessä, pääsisi vähän edelle
tai kumminkin hänen rinnalleen. Mutta kun hän huomasi, että kumppalinsa
aivan huoleti seisoi parin sadan askelen päässä, muun parven kanssa,
niin rupesi meidän sankarimme liha, niinkuin muinoisen Espanjan
kenraalin liha, vapisemaan aavistain niitä vaaroja, joihin se oman
uhkarohkean henkensä yllytyksestä oli joutuva. Mutta hän muisti että
hänellä oli niin monta ystävää aivan likellä takanaan; hän toivoi että
niin suuri ylivoima oli peloittava tuota yksinäistä lainrikkojaa; häntä
hävetti, nyt kun niin monet oli näkevät hänen pelkuriuttansa, kääntyä
takaisin yrityksestä, johon hän vapaehtoisesti oli lähtenyt -- kaikki
se teki, että hän hillitsi halunsa pyörähdyttää Jesabel'iä oikealle
ympäri ja, niin kiireesti kuin vaan sen kaviot kerkiäisivät, rientää
takaisin ystäväjoukon turviin. Hän jatkoi siis matkaansa vierasta
kohti, joka vielä enensi hänen pelkoansa, sillä että myös pani
pienen ratsunsa liikkeelle ja rivakkaa ravia ajoi vastaan. Tämä
silminnähtävästi vihollisuutta osoittava liikunto teki, että meidän
sankarimme monta monituista kertaa katsahti taakseen vasemman
olkapäänsä yli, ikään kuin katsellen miten voisi päästä pakoon, ja
viimein se hänet kokonaan seisahdutti. Mutta Philistealainen oli hänen
kimpussaan, ennen kuin hän kerkesi päättää, pitikö hänen paeta vai
taistella, ja aika vaarallisennäköinen Philistealainen se olikin. Hänen
vartalonsa oli laiha ja luinen, kasvoissa pari, kolme ilkeännäköistä
arpea, koko mies juuri semmoisen näköinen, jolla on tapana huutaa
rehelliselle miehelle: "Kukkaro tänne taikka. -- --!"

Tämä mies itse ensiksi aloitti puheen, äänellä, joka oli yhtä julma
kuin hänen näkönsäkin. "Mikä tulen korvettava hönttö sinä olet, joka
näin ratsastelet kankaan poikki ja häiritset minun huviani?"

"Arvoisa vieras", virkkoi meidän ystävämme siveästi moitiskelevalla
äänellä, "minä olen Proudfute porvari täällä Perth'issä ja varakas
mies. Ja tuolla noin on kunnioitettava Aatami Craigdallie, meidän
kaupunkimme vanhin pormestari, sekä taistelunhaluinen seppämme
Wynd-kadulta, ynnä vielä kolme, neljä muuta aseellista miestä. Ja he
tahtoisivat tietää teidän nimeänne ja kuinka te satuitte huvittelemaan
tänne Perth'in kaupungin alusmaille vaikka, sen takaan, he eivät
suinkaan huoli nostaa riitaa vieraan herran kanssa satunnaisen
lainrikkomisen tähden. Heillä on vaan se tapa, etteivät salli
metsästystä muuten, kuin jos heiltä siihen on laillisella tavalla lupaa
pyydetty. Ja -- ja -- siksi pyytäisin saada tietää teidän nimenne,
arvoisa herra".

Ilkeät, julmat silmät, joilla metsästäjä oli tuijotellut Proudfuteen
koko tämän puheen aikana, olivat saattaneet meidän sankarimme pahasti
hämille ja antoivat hänen kysymykselleen ihan toisen muodon kuin mitä
hän luultavasti olisi katsonut tässä tilaisuudessa sopivaksi, jos hänen
olisi ollut Heikki Seppä tukena ja turvana.

Mutta niin lauhdutettu kuin se olikin, vastasi vieras siihen yht'-hyvin
pahaa ennustavalla irvistelyllä, joka kasvoin poikki käyväin arpien
kautta tuli vielä julmemmannäköiseksi. "Sinä vai tahdot tietää minun
nimeäni? -- Minun nimeni on Pirun Rikard Hellgarth'ista, jonka koko
Annandalen laakso tietää kuuluvaksi jaloon Johnstonien sukuun, sen
uljaan Wamphrayn herran palveluksessa, joka ratsastaa sukulaisensa,
pelättävän Johnstonen lordin lippukunnassa ja se taas on yhdessä
joukossa kuuluisan Douglas'in kreivin kanssa. Ja se kreivi, ja se
lordi, ja se herra, ja minä, viimeksimainitun knaappi, me laskemme
haukkamme lentoon joka paikassa, missä on jotakin saalista, emmekä kysy
keneltäkään kenenkä maalla me ratsastamme".

"Kylläpä minä lähden viemään tätä vastaustanne, hyvä herra", virkkoi
Olivier Proudfute vallan nöyrästi; sillä hänen jo hyvin paloi mieli
päästä tästä toimituksesta, jolle hän niin arvelematta oli lähtenyt.
Hän oli juuri kääntämäisillään hevostaan ympäri, koska Annandalelainen
lisäsi:

"Ja ota tämä vielä kaupanpäälliseksi, muistiaisiksi siitä että kävit
Pirun Rikardin puheilla, ja siksi että opit vasta varomaan itseäsi ja
olemaan häiritsemättä semmoisten miesten huvituksia, joilla on Lentävän
Kannuksen vaakuna olkapäässä".

Näin sanoen hän ratsumies-ruoskallaan sivalsi onnetonta lakintekijää
pari, kolme kertaa sangen kipeästi päähän sekä selkään. Niistä
sivalluksista sattui joku osa myös Jesabel'iin, joka nyt yht'-äkkiä
pyörähti ympäri, lennätti isäntänsä alas kankaalle, ja pakeni täyttä
nelistä takaisin muun porvariparven luokse.

Proudfute, kun näin kelletti maassa, rupesi huutamaan apua, äänellä,
joka ei ollut liioin urhoollinen, ja melkein yhteen hengenvetoon hän
myös vinkui armoa. Sillä hänen vastustajansa, joka oli hypännyt alas
hevosen selästä melkein samassa silmänräpäyksessä, kun näki
lakintekijän putoovan, ojensi nyt väkisen metsäpuukon hänen kurkkuansa
kohti ja rupesi tyhjentämään onnettoman porvarin taskuja. Samoin myös
hän tutki Proudfuten metsästyslaukun, kolmella törkeällä kirouksella
vakuuttaen, että hänen nyt, rangaistukseksi siitä kun tuo poroporvari
oli hänen huvitustansa häirinnyt, piti saaman kaikki mitä se laukku
sisälsi. Vyöhihnan hän väkisin vetäisi poikki, vielä enemmän peloittaen
maassa makaavaa lakintekijää siinä osoitetulla väkivaltaisuudellaan;
sillä hän ei viitsinytkään vaivata itseänsä soljen aukipäästämisellä,
vaan temmotteli siksi kun hihna meni poikki. Mutta silminnähtävästi ei
siinä ollut mitään haluttavaa, sillä hän viskasi sen huolimattomasti
pois. Samassa hän salli maahan pudonneen ratsumiehen nousta; itse
puolestaan hän hyppäsi hevosensa selkään ja katsoi Olivier'in
kumppanein puoleen, jotka nyt olivat tulossa.

Nämät olivat ensin, nähdessään lähettiläänsä maahan lentämisen,
ainoasti nauruun purskahtaneet. Lakintekijän alinomaiset kerskailemiset
olivat syynä siihen, että hänen ystäviensä mielestä tuntui varsin
lystiltä, kun nyt, niinkuin seppä piloillaan sanoi, tämäkin Olivier
viimeinkin oli Roland'insa tavannut. Mutta kun vieras rupesi
lakintekijää riistelemään ja ylläkerrotulla tavalla väkivaltaisesti
käsittelemään, seppä ei enään voinut hillitä itseänsä.

"Älkää pahaksi panko, hyvä herra pormestari", sanoi hän, "vaan en voi
kärsiä sitä että meidän kaupunkilainen tuolla noin tavalla tulee
ryöstellyksi ja runnelluksi, vieläpä kukaties surmatuksi meidän
kaikkein silmien edessä. Se koskee koko meidän kaunista kaupunkiamme;
ja jos vahinko tuleekin yksistään Proudfute naapurille, niin häpeä on
tuleva meille kaikille. Minä en voi olla lähtemättä apuun".

"Me lähdemme kaikki tyyni", vastasi pormestari. "Mutta ei saa yksikään
mies hakata päälle ilman mun käskyäni. Meillä on jo enemmän riitoja,
pelkään mä, kuin mitä meissä on voimaa saattaa hyvään loppuun. Ja
sentähden kiellän teitä kaikkia, erittäin sinua, Heikki Seppä, miekalla
sivaltamasta, paitsi jos tulisi itseänne puolustaa".

He läksivät siis nyt miehissä sinnepäin; ja tään suuren ylivoiman
läheneminen karkoitti rosvon pois saaliiltaan. Hän pysyi kuitenkin
paikallansa vähän matkan päässä, tuijotellen tulijoitten puoleen,
niinkuin susi, joka, vaikka koirien tullessa peräytyy pois, ei
kuitenkaan huoli kokonaan pakoon pötkiä.

Heikki, sen nähdessään, kannusti hevostaan ja saapui koko joukon aikaa
ennen muita sille paikalle, missä Olivier Proudfutelle oli se kova onni
sattunut. Ensityökseen hän sieppasi Jesabel'in kiinni valloillaan
roikkuvista suitsista, ja talutti sitten tamman allapäiselle isännälle
vastaan, joka par'-aikaa läheni liikkaellen. Vaatteensa olivat
putouksesta aivan ryvettyneet; silmät olivat täynnä kyyneleitä, osaksi
ruumiillisen kivun, osaksi hengen tuskan vaikutuksesta; koko mies oli
nyt niin aivan erinäköinen kuin tuo entinen rivakka ja pönäkkä teikkari
Olivier, että kunnon sepälle oikein tuli surku pientä kumppaliansa,
ynnä myös vähän katumusta, siitä kun oli jättänyt hänet tällä lailla
häväistäväksi. Kaikkia ihmisiä, luulen ma, huvittaa joskus tehdä jotain
pientä pahan-ilkistä pilaa. Eroitus on vaan siinä, että pahanluontoinen
ihminen voi nauttia semmoista huvitusta viimeiseen pohjaruuppaan
saakka; hyvänsävyisen mielessä sitä vastaan nauramisen halu sangen pian
jättää sijan surkuttelemiselle pulaan joutuneen veljen tuskasta.

"Annas kun heilahutan sun ylös satulaasi jälleen, naapuri", virkkoi
seppä, hypäten alas hevosen selästä ja auttaen Olivieriä, joka
par'-aikaa kapueli sotasatulaansa, aivan sillä lailla kuin apina olisi
sen tehnyt.

"Jumala sen suokoon anteeksi sinulle, seppä naapuri, ettet tullut
puoltani pitämään! Semmoista en olisi sinusta uskonut, vaikka
viisikinkymmentä luotettavaa vierastamiestä olisi ollut sitä minulle
vannotulla valalla vakuuttamassa!"

Ne olivat ihan ensimmäiset, enemmän surulla kuin vihastuksella puhutut
sanat, joilla masentuneen Olivier'in tunteet puhkesivat ilmi.

"Pormestari piteli hevostani kiinni suitsista -- ja paitsi sitä",
jatkoi Heikki hymyllä, jota ei surkuttelevaisuuskaan saanut hillityksi,
"pelkäsin että moittisit minua maineesi vähentämisen halusta, jos
olisin mennyt sulle avuksi yhtä yksinäistä miestä vastaan. Mutta äläpäs
ole milläskään! Tuo roisto vaan käytti kavalasti sitä tilaisuutta
hyväkseen, kun sinun hevoses ei tahtonut käskyjäsi totella".

"Niin juuri se olikin, niin juuri se olikin!" sanoi Olivier, kiivaasti
tarttuen siihen puolustus-syyhyn kiinni.

"Ja tuossa nyt tuo rosvo seisoo, iloiten pahasta teostansa ja ylpeillen
sinun kaatumisestas, niinkuin se kuningas, josta laulussa lauletaan,
joka soitteli viuluansa sill'aikaa kun kaupunki paloi. Lähdetäänpäs
nyt, niin saat nähdä kuinka me hänet kopristamme. -- Älä nyt pelkää, en
minä nyt tällä kertaa jätä sinua".

Näin puhuen hän sieppasi kiinni Jesabel'in suitsista, ja nyt lähdettiin
rinnakkain täyttä nelistä ajamaan, ennenkuin Olivier sai aikaa
ilmoittaa vastahakoisuuttansa. He karauttivat näin suoraan Pirun
Rikardia vastaan, joka jonkun matkan päässä seisoi kohoavan maan
harjanteella. Jalosukuisten Johnston'ien sukulainen kuitenkin taisi
katsoa tätä taistelua epätasaiseksi taikka myös oli hän kenties
mielestään jo tapellut kyllin tään päivän tarpeeksi. Hän napsahdutti
siis vaan sormiansa ja ojensi kätensä uhkaavaisesti, vaan sitten
kannusti hevosensa läheiseen suohon menemään, jonka läpi hän
näkyi kaalata räpsyttelevän aivan kuin metsäsorsa, heilutellen
haukansyöttiänsä päänsä yli ja vihellellen haukkaansa koko ajan, vaikka
näin vetelässä paikassa jokainen muu hevonen ja ratsumies olisi olleet
kohta upoksissa satulavyötä myöten.

"Kas tuopa se on täys-oppinen suorosvo", sanoi seppä. "Se poika osaa
tapella tai paeta, miten hänelle mieleen sattuu, ja turha on häntä
tavoitella, yhtä turha kuin jos rupeaisi juoksentelemaan metsähanhen
perästä. Hän on varmaan vienyt kukkarosi, arvaan ma; sillä nuot mokomat
harvoin luopuvat saaliistaan, ennen kuin on koura täysi".

"O -- o -- onpa hän sen vienyt", tunnusti Proudfute surullisella
äänellä. "Hän on vienyt kukkaroni -- mutta vähät siitä, koska hän
kuitenkin jätti metsästys-laukkuni".

"No niin, olishan se laukku ollut ikään kuin personallinen voiton
todistus -- voitonmerkki, käyttääkseni lauluseppien nimitystä".

"Olipa siinä laukussa enempikin kuin vaan se, veikkonen", virkkoi
Olivier umpimielisesti.

"Vai niin, sepä on hyvä, naapuri -- hauskapa on taas kuulla sinun
puhuvan omalla oppineella tavallasi. Äläkä ole nyt milläskään! Nythän
olet nähnyt tuon roiston selän ja voittanut takaisin voitonmerkin,
jonka olit kadottanut, koska toinen oli sinulle tapahtunutta pahaa
sattumusta hyväkseen käyttänyt".

"Voi Heikki Seppä -- Heikki Seppä'" sanoi lakintekijä ja hänen puheensa
loppui syvään huokaukseen, melkein ohkaukseen.

"No mikäs nyt hätänä?" kysyi hänen ystävänsä. "Mikäs se sinua nyt taas
tuskauttelee?

"Aavistuttaapa minua melkein, veikko kultaseni, Heikki Seppä, että se
roisto pakeni senvuoksi kun pelkäsi sinua, eikä minua!"

"Mitä vielä!" vastasi seppä. "Hän näki kaksi miestä tulevan ja pakeni
-- kukapa voipi sanoa, toistako vai toista hän pakeni? -- Ja paitsi
sitä hän omasta kokemuksestaan nyt jo tuntee, kuinka sinä olet väkevä
ja nopsa. Näimmehän me kaikki kuinka sinä, vaikka pitkälläsi,
ponnistelit ja potkielit".

"Niinkö tein?" sanoi Proudfute parka. "Kas kun en sitä itse muista --
mutta siinä tempussa olenkin kaikkein väkevin -- minä olen aika härkä
mitä sääriin tulee. Mutta näkivätkö he sen kaikki?"

"Kaikki tyyni juuri yhtä hyvin kuin minäkin", vakuutti seppä,
ponnistellen naurunhaluansa vastaan.

"Mutta tahdotkos sinä heille sitä seikkaa muistuttaa?"

"Se on tietty että tahdon", vastasi Heikki, "ja aion myös samassa puhua
tästä äsköisestä hurjasta päällekarkauksestas. Kuule vaan mitä
pormestari Craigdallielle kerron ja käytä se hyväkses".

"Enpähän minä juuri tarvitsisikaan toisen miehen todistusta puolestani,
sillä minä olen luonnostani yhtä urhoollinen kuin useimmat muutkin
miehet Perth'issä -- mutta -- vaan --" siihen keskeytyi sankarin puhe.

"Mutta mitä vaan?" kysyi uljas seppä.

"Mutta minä näet vaan pelkään, että voisin tulla tapetuksi. Se olisi
surkea asia, näet sä, jos täytyisi luopua sievästä vaimostani ja
pienokaisistani. Sinäkin vasta saat tuntea sen, kun semmoisiin oloihin
joudut, ja siitä on silloin sinun rohkeutes masentuva".

"Kylläpä mahtanee niin käydä", vastasi seppä miettiväisesti.

"Vaan olenpa kuitenkin hyvin harjaantunut aseitten käyttämiseen, enkä
juuri pian joudu hengästyksiin; siinä harva on minun vertaiseni. Koko
voima on tässä", virkkoi pikku mies, levittäin rintansa leveäksi,
senkaltaiseksi niinkuin topatuissa linnuissa, ja taputellen sitä
kämmenellään; "tässä on sijaa kyllin koko ilma-koneelle".

"Kylläpä mar' tiedän ettet sinä pian hengästy -- että sinulla on kelpo
ilmatorvi -- sen kumminkin pitkistä puheistasi näkee".

"Puheistaniko? Sinua pilkkakirvestä! -- Mutta olenpa totea myöten
Dundeesta saakka tuottanut itselleni _drommond'in_ kokan -- --"

"Vai Drummond'in[18] kokan!" huudahti seppä. "Henk'risti, mies! sen
kautta sinä joudut verivihoihin koko sen heimon kanssa -- ja se ei ole
vähimmin pitkävihaisia meidän maassa, sen takaan".

"St. Anterus auttakoon! Älä minua vimmaan saata, mies! Tietysti
tarkoitan _drommond_-laivaa. Tuon kokan olen pistänyt pystyyn pihaani
ja veistättänyt sekä maalauttanut sen johonkin määrään Soldanin eli
Sarasenin muotoiseksi -- ja sitä vastaan taistellen voimistelen,
hakkaellen tai pistellen kahdenkätisellä miekallani joskus koko tunnin
aikaa yhtä mittaa".

"Sen kautta olet mahtanut hyvinkin harjaantua miekan käyttämiseen",
sanoi seppä.

"Niin maar' olen, kun olenkin -- ja välistä panen lakin (vanhan lötön
tavallisesti) soldanini päähän ja halkaisen sen semmoisella aika miehen
läimäyksellä, että, usko pois vaan, tuolle uskomattomalle ei jää suurta
kallon palasta, toista kertaa sivallettavaksi".

"Se on paha, sillä sittenhän sinulta katoaa harjoittelemisen tilaisuus",
arveli Heikki. "Mutta kuulepas, lakintekijä! Annas kun minä joskus
panisin kypärin päähäni, haarniskan rintahani, ja sinä saisit hakkaella
minua, sillä ehdolla tietysti, että minun myös olisi lupa miekallani
torjua pois sinun sivalluksias ja sivaltaa takaisin -- mitäpäs sinä
siitä sanot?"

"Ei millään muotoa, veikkoseni. Minä tekisin sinulle liian paljon
vahinkoa. Ja paitsi sitä, oikein totta tunnustaakseni, hakkaelen
kypäriä tai lakkia paljon rohkeammalla mielellä, koska se on minun
puisen soldanini päässä -- silloin olen aina varma että sen sivallan
maahan. Mutta jos sen päällä olisi sulkatupsu liehumassa ja sen
silmiraudan alta kaksi silmää vihaisesti säihkymässä, ja jos koko se
värkki hyppelisi milloin sinne, milloin tänne, niin, sen tunnustan,
käteni koko tarkkuus olisi poissa".

"Vai niin, että jos miehet vaan tahtoisivat seistä pölkkyinä hiljaa
alallaan, niinkuin sinun soldanisi, niin sinä heitä kovalle panisit,
Proudfute veikkonen?"

"Aikaa myöten ja harjoittamisen avulla kyllä luulen voivani sen tehdä",
vastasi Olivier. -- "Mutta kas tässä jo olemme lähellä toisia.
Pormestari Craigdallie on vihaisen näköinen -- mutta eipä olekaan hänen
vihansa sitä lajia, joka minua voi peloittaa".

Pormestari seuralaisineen, nähtyänsä että seppä oli saapunut pulaan
joutuneen lakintekijän luo ja että vieras oli pois lähtenyt, ei
vaivannut itseänsä edemmäksi apuun rientämällä; he katsoivat oman
apunsa ihan tarpeettomaksi, koska pelätty Heikki Seppä oli auttamassa.
He olivat jatkaneet matkaansa suorinta tietä Kinfauns'iin, sillä he
eivät tahtoneet millään lailla viivyttää asiansa toimittamista. Vaan
kun semmoinenkin aika kului, ennen kuin lakintekijä ja seppä kerkesivät
takaisin muun joukon yhteyteen, niin pormestari Craigdallie kysyi
heiltä, erittäinkin Heikiltä, mitä he ajattelivat, kun näin kuluttivat
kallista aikaa miehen lennättämiseen vuoristoon päin.

"Pyhä messu auttakoon! -- se ei ollut suinkaan minun vikani, herra
pormestari", vastasi seppä. "Jos te panette tavallisen Alankomaiden
metäskoiran yhteen Vuoriston susi-hurtan kanssa, älkää sitten moittiko
edellistä, jos se juoksee sinnepäin, minne häntä toinen väkisin vetää
kanssansa. Näin aivan oli nyt minun ja tään naapurini Olivier
Proudfuten laita. Tuskin vaan oli hän päässyt ylös seisaalleen, niin
hän hyppäsi hevosensa selkään niinkuin tuuliainen ja vimmassaan
siitä että tuo roisto niin epäritarillisesti oli hänen hevosensa
horjahtamisen käyttänyt hyväkseen, kiiti perästä niinkuin kameli. Mitäs
minä muuta voin tehdä kuin ajaa karauttaa jäljestä, osaksi toisen
horjahtamisen estämiseksi, osaksi sentähden että suojelisin tätä
rohkeata ystävätämme ja sankariamme joltakin vuoriston juurella kenties
väijyksissä olevalta salajoukolta. Mutta tuo roisto, joka on jonkun
rajaparonin seuralaisia ja jolla on olkapäässään Pistävä Kannustin
tunnusmerkkinä, piti tätä meidän naapuriamme, niinkuin kilpenä
piikiveä".

Perth'in vanhin pormestari ihmeissään kuulteli tätä juttua, jonka seppä
huvikseen pani liikkeelle. Sillä, vaikka itse asiasta ei juuri suurta
lukua pitänyt, oli hän aina vähän epäillyt lakintekijän ylen koreita
kertomuksia urhotöistänsä; mutta tästälähin hänen täytyi ne kuitenkin
johonkin määrään asti uskoa todeksi.

Älykkään vanhan hanskurin silmät tunkivat syvemmälle. "Sinä vielä teet
lakintekijä-paran aivan hulluksi", kuiskasi hän Heikin korvaan, "ja
panet hänen kieli-lerkkunsa lakkaamatta liikkumaan, aivan kuin olisi
hän kirkonkello yleisenä Vappujuhla-päivänä, vaikka oikeastaan hyvän
järjestyksen ja siivon tähden olisi parempi, jos hän olisi vaiti".

"Ohoh, Pyhä Neitsyt auttakoon, isä kulta!" vastasi seppä, "minä näet
kuitenkin hiukan pidän tuosta pikku suupaltista, enkä soisi hänen
istuvan alakuloisena ja ääneti ylituomarin salissa sill'aikaa kun
kaikki muut, ja varsinkin tuo myrkyttäjä, apteekkari, saisivat lausua
ilmi mielensä".

"Oletpa, kun oletkin, aina hyväsydäminen poika, Heikki", sanoi Simo,
"mutta huomaapas kuinka erilaiset ne miehet ovat. Viaton pikku
lakintekijä suurentelee itseänsä lohikäärmeen kaltaiseksi, peittääkseen
luonnollista pelkuriuttaan. Apteekkari sitä vastaan tahallaan teeskelee
itseänsä pelkuriksi, typeräksi ja nöyräksi, peittääkseen oikeata
vaarallista luonnettansa. Kyykäärme ei ole lähemmin surmaatuottava sen
kautta, että se kiven alla piileskelee. Sen sanon sulle, Heikki
poikaseni: tuo laiha ronkale, vaikka sen silmät ovat kyllä niin
ulkokultaiset ja sen puhe niin pelkurimainen, on halukkaampi pahaa
tekemään kuin vaaraa pelkääväinen. -- Mutta tässähän me jo olemmekin
ylituomarin linnan edustalla. Aika komea rakennus onkin tämä Kinfauns,
ja suuri kunnia on meidän kaupungillemme, että niin uhkean linnan
omistaja on meidän ylimmäisenä virkamiehenämme".

"Kunnon varustus se on tosiaan", virkkoi seppä, katsellen linnaa, joka
seisoi samassa paikassa kuin sen nykyinen perillinen korkealla
kukkulalla, minkä juuritse leveä Tay-virta polvittelee. Se seisoi siinä
ikään kuin koko laakson hallitsijana, vaikka kyllä joen tuonpuolisella
rannalla kohoava lujamuurinen Elcho näkyi sen kanssa kiistelevän siitä
kunniasta. Mutta todenteolla oli Elcho siihen aikaan vaan rauhallisena
nunnaluostarina, ja muurit sen ympärillä olivat sisäänsuljettuin
puhdas-tapaisten neitsyitten eroittajina maailmasta, ei aseellisen
soturiparven suojana. "Se on kelpo linna", sanoi seppä, vielä kerran
katsahtaen Kinfauns'in tornien puoleen, "ja meidän ihanan Tay-virran
kilpi ja haarniska. Kylläpä hyväkin miekka saisi monta lovea, ennen
kuin se siihen pystyisi".

Kinfauns'in porttivahti, joka jo kaukaa oli tuntenut tulijain säädyn
sekä personat, oli jo heille avannut ulkoportin ja lähettänyt ritari
Charteris'ille ylös sen sanoman, että Perth'in kaupungin vanhin
pormestari muutamien muitten kunnon porvarein kanssa oli linnaan
tulossa. Arvokas ritari, joka juuri par'aikaa aikoi lähteä haukalla
metsästämään, kuuli sen sanoman melkein samoilla tunteilla, joilla
joku nykyinen valtiopäivämies kuulee ilmoituksen joidenkuiden
kunnioitettavien valitsijainsa tulosta hänelle aivan sopimattomalla
ajalla. Se on, hän salaa sydämessään toivotti noita kutsumattomia
vieraita hiiteen ja hornaan, vaikka kuuluvilla sanoilla käski ottaa
heidät vastaan kaikella kunnioituksella ja kohteliaisuudella.
Ruoka-evestin piti heti kohta toimittaa lämmintä metsäkaurispaistia
sekä kylmiä piirakoita suureen juhlasaliin, ja juomanlaskijan piti
kiskaista tappinsa auki. Sillä jos kauniin Perth'in kaupungin porvarit
joskus olivat apuna linnan-isännän kellarin täyttämisessä, niin
olivatpa myös aina yhtä avuliaat hänen pullojensa tyhjentämisessä.

Kunnon porvarit kunnioittavaisesti saatettiin saliin, missä
ritari, joka oli ratsastuspuvussa, puoliväliin säärtä ylettyvät
pitkävartiset saappaat jalassa, tervehti heitä puoleksi vieraanvaraisen
isännän kohteliaisuudella, puoleksi suojelijan ylpeänläisellä
ystävällisyydellä; näin tehdessään hän kuitenkin, niinkuin sanottu,
olisi suonut että he kaikki olisivat olleet Tay-virran syvimmässä
syvänteessä, sen vuoksi kun heidän tulonsa esti hänen aiotun
aamuhuvituksensa. Hän tuli heille vastaan keskisaliin, pää
paljastettuna, lakki kädessä, ja lausui nämät tervetuliaiset: "Ohoh
hyvä herra pormestari, ja te Simo Hanskuri, meidän kauniin kaupungin
vanhimpia molemmat -- ja te, hyvä-oppinen apteekkari -- ja sinä, uljas
seppä -- ja meidän miekkamiehemme lakintekijä myös, joka rikkoo enemmän
päitä kuin mitä hän lakeillansa peittää -- mikä minulle saattaa sen
ilon, että näin aikaiseen saan nähdä täällä niin monta ystävistäni?
Olipa mulla juuri aikomus lähteä vähän lennättelemään haukkojani, ja
teidän seuranne on tekevä sen huvituksen minulle vielä hauskemmaksi --
(itsekseen hän salaa ajatteli: 'Jospa Pyhä Neitsyt niin laittaisi, että
he siinä katkaisisivat niskansa!') -- tietysti, arvelin sanoa, jos ei
kaupungilla liene mitään käskettävää minulle -- Gilbert juomanlaskija,
joudu, sinä tolvana! Mutta toivonpa ettei teillä olekaan sen
tärkeämpää asiaa, kuin että tulitte taas kerran maistelemaan minun
Malvoisier-viinini makua?"

Kaupungin lähettiläät näihin ylituomarinsa kohteliaisin sanoihin
vastasivat kumarruksilla, jotka olivat enemmän tai vähemmin kunkin
luonnetta ilmoittavaiset -- apteekkari kumarsi kaikkein syvimmille,
seppä puolestaan vähimmin kursailevasti. Luultavasti hän tiesi arvonsa
taisteluun kelpaavana miehenä, milloin tarvis tuli. Kaikille yhteisesti
lausuttuihin tervehdyksiin pormestari vastasi.

"Ritari Patrik Charteris, meidän jalo herra ylituomarimme", lausui hän
yksivakaisesti; "jos asiana meillä vaan olis ollut saada nauttia
vieraanvaroja, joita meille monta kertaa on suotu tässä kartanossa,
niin olisi meillä ollut sen verran sivistystä, että olisimme odottaneet
teidän kutsujanne, korkea herra, niinkuin ennenkin. Ja mitä haukalla
metsästämiseen tulee, on meillä jo ollut kyllin sitä laatua täksi
aamuksi. Sillä uhkarohkea veitikka, joka lennätteli haukkaansa
aivan vähän matkaa täältä kankaalla, syöksi hevosen selästä maahan tään
meidän kunnioitettavan ystävämme Olivier Lakintekijän eli Proudfuten --
siksi häntä muutamat nimittelevät -- ja pieksi häntä, ainoasti siitä
syystä kun hän teidän puolestanne, korkea herra, niin kuin myös
Perth'in kaupungin puolesta tiedusteli, kuka ja mitä miehiä tuo rohkea
oli, joka semmoista uskalsi tehdä".

"Ja mitä hän sitten sanoi itsestään?" virkkoi ylituomari. "Pyhä
Johannes auttakoon! Kylläpä minä opetan häntä minun metsästysmailleni
puuttumaan!"

"Jos sallitte minun kertoa, korkea herra", virkkoi lakintekijä, "niin
hän käytti yhtä tapaturmaani hyväkseen. Mutta minä hyppäsin sitten
jälleen hevosen selkään ja pistin menemään hänen jälkeensä aika miehen
lailla. Hänen nimensä on Rikard Pirulainen".

"Mitä, veikkonen? Se samainenko, josta niin monta laulua ja viisua on
tehty?" sanoi ylituomari. "Ainapa minä kuitenkin tähän asti olen
luullut sen veitikan nimen olleen Robert".

"Ne mahtaa, luulen ma, ollakin eri miehiä, korkeasukuinen herra. Minä
kun vioitinkin nyt sitä roistoa pitennetyllä arvonimellä, sillä
todentodella hän nimitti itsensä vaan Pirun Rikardiksi, ja sanoi
olevansa Johnstonen sukua sekä samannimisen lordin seuralaisen. Mutta
minäpä ajoin hänet suohon ja voitin häneltä takaisin metsälaukkuni,
jonka hän oli anastanut, silloin kun se tapaturmio tapahtui".

Ritari Charteris oli vähän aikaa ääneti. -- "Olen ma kuullut", sanoi
hän sitten, "lordi Johnstonesta sekä hänen seuralaisistaan. Paljon
hyötyä ei ole siitä, kun niiden kanssa riitaan rupeaa. Seppä, sanoppas,
kuinka sinä kärsit tuota?"

"Henk'risti, Patrik ritari, sen tein, koska minua parempi mies minua
kielsi apuun menemästä".

"No niin, ja koska sinä sitä maltoit ristissä käsin katsella", sanoi
ylituomari, "en tiedä, miksi minun senvuoksi pitäisi lähteä liikkeelle,
varsinkin koska mestari Proudfute, vaikka hänelle ensin pieni tapaturma
tapahtui, sitten, niinkuin hän itse tässä kertoi, pelasti kaupungin
kunnian sekä omansa. -- Mutta tässähän vihdoin viimein tuodaankin
viinit! -- Kaada nyt näille hyville ystävilleni ja vierailleni, niin
että viini vuotaa pikarien reunan yli. -- Juokaamme nyt kaupunkimme
suojeluspyhän, St. Johanneksen malja, ja terve teille kaikille, minun
kunnon ystäväni! Ja nyt käykää istumaan ja haukatkaa palanen, sillä
aurinko on jo noussut korkealle, ja siitä jo mahtaa olla pitkä aika,
kun te, ahkerat miehet, söitte einepalanne".

"Ennen kuin rupeamme ruokaan käsiksi, herra ylituomari", lausui
pormestari, "sallikaa meidän tuoda ilmi kiirutta vaativa syy meidän
tuloomme, sillä sitähän emme vielä ole sanallakaan maininneet".

"Ei, hyvä pormestari, olkaa niin hyvä", virkkoi ylituomari, "jättäkää
se siksi kun olette syöneet. Se on varmaan taas joku valitus
aatelisherrojen huovi- ja seuralais-hulivileistä, jotka ovat olleet
koppisilla keskellä kaupungin katuja, tai joku muu senkaltainen tärkeä
asia, eikö niin?"

"Ei, korkeasukuinen herra", lausui Craigdallie rohkeasti ja lujasti.
"Tällä kertaa me valitamme huovien herroista, senvuoksi kun ne
leikkikopiksensa ovat ottaneet meidän perheittemme kunnian, ja yhtä
vähän kursastelleet, väkisin tunkiessaan meidän tyttäriemme
makuukammareihin kuin jos olisivat olleet jonkun Pariisin porttohuoneen
edessä. Joukkio ympärikuljeksivia yöjalkalaisia -- hovilaisiksi ja
korkeasäätyisiksi herroiksi on meillä hyvinkin paljon syytä luulla
heitä -- on viime yönä yrittänyt tikapuitten avulla tunkeuta Simo
Hanskurin ikkunoista sisään. He rupesivat tekemään vastarintaa
paljastetuilla miekoilla, koska Heikki Seppä sattui sinne heitä
häiritsemään, ja tappelivat, siksi kun apuun nousseet porvarit heidät
karkoittivat".

"Mitä", sanoi ritari Patrik, laskien pöydälle takaisin maljan, jota hän
par'aikaa kohotti huulilleen. "Henk'risti! Saattakaa se asia
todistetuksi, niin -- sen vannon esi-isäni Tuomas de Longuevillen
sielun kautta, -- hankin teille oikeutta kaikella voimallani, vaikka
maksaiskin se minulle maani ja henkeni! -- Kuka tässä on todistajana?
-- Simo Hanskuri, teitä pidetään rehellisenä ja viisaana miehenä, --
voittekos te puhtaalla omallatunnolla vakuuttaa tätä asiaa todeksi?"

"Korkeasukuinen herra", vastasi Simo, "uskokaa minua, ett'en mielelläni
nosta kannetta tästä arkaluontoisesta asiasta. Vahinkoa ei ole tullut
muille paitsi itse rauhanrikkojille. Minä pelkään, että ainoasti suuri
mahtavuus on voinut antaa heille rohkeutta tämmöiseen hävyttömään
laittomuuteen. Mutta onpa kuulunut semmoisia selityksiä, että
luopumisella kanteestani muka myönnän, tyttäreni odotelleen noita
vieraita tuleviksi -- ja se on suora valhe. Sentähden, korkeasukuinen
herra, kerron nyt teille mitä siellä tapahtui, sen verran kuin minä
tiedän, ja jätän kaikki siitä seuraavat toimet teidän viisautenne
määrättäväksi". Tämän jälkeen hän kaikkia haaroja myöten kertoi mitä
päällekarkauksesta itse oli nähnyt.

Ritari Patrik Charteris kuulteli suurella tarkkuudella ja varsinkin
näkyi vangiksi otetun miehen poispääsö herättävän hänen huomiotansa.
"Kummapa on", sanoi hän, "ettette te osanneet pitää häntä kiinni, kun
kerran olitte saaneet. Ettekö edes katsoneet häntä silmiin, että
olisitte tunteneet?"

"Minulla oli vaan lyhtyni valaistuksena, korkeasukuinen herra
ylituomari; ja mitä poispäästämiseen tulee, niin olin yksin", lisäsi
hanskuri, "ja olen vanha mies. Mutta yhtähyvin olisin jaksanut pitää
hänet kiinni, jos ei samassa olisi kuulunut minun tyttäreni huuto
ylikerrasta. Ja ennen kun sieltä kerkesin tulla takaisin, oli se mies
päässyt karkuun puutarhan kautta".

"No, seppä", virkkoi nyt Patrik ritari; "kerropas nyt sinä, rehellisenä
miehenä ja kunnon soturina, mitä asiasta tiedät".

Seppä ainaisella suoralla tavallansa kertoi koko seikan lyhyesti, mutta
selvästi.

Kunnon Proudfute, jonka nyt tuli vuoro, aloitti kertomuksensa
mahtavammalla näöllä, suuremmilla sanoilla. "Mitä koskee tuota meidän
kaupungissa tapahtunutta kauhistuttavaa ja kummastuttavaa meteliä, en
tosin voi, niinkuin Heikki Seppä, sanoa nähneeni sitä ensimmäisestä
alusta alkain. Mutta ei kukan voi kieltää, että minä näillä silmilläni
näin enimmän osan loppupuolesta, ja varsinkin että minä toin esiin sen
todistuskappaleen, josta on oleva suurin apu niitä roistoja syyhyn
saattaessa".

"Ja mikä kappale se on, veikkonen?" kysyi ritari Patrik Charteris. "Älä
kuluta aikaa nuhjustelemalla ja siitä loruelemalla! Mikä kappale se
on?"

"Olen tuonut teille, korkeasukuinen herra nähtäväksi, mitä yksi niistä
roistoista jätti jälkeensä", jatkoi pikku mies. "Kunniani ja
rehellisyyden tähden täytyy minun tosin tunnustaa, etten minä tätä
voitonmerkkiä ole itse saavuttanut miekan terällä; vaan sitä kunniaa
toki kehun omakseni, että minä sen korjasin talteen sillä
neuvokkaisuudella, joka on harvalle miehelle suotu, silloin kun
tulisoihdut liehuu ja miekat kalisee. Minä sen korjasin talteen,
korkeasukuinen herra, ja tässä se nyt on".

Näin sanoen hän yllämainitusta metsälaukustansa veti esiin koukistuneen
käden, joka oli löytynyt tappelutanterelta.

"Ohhoh, lakintekijä", virkkoi ylituomari, "kylläpä, sen takaan, on
sinussa miestä kyllin korjaamaan talteen roiston kättä, sen perästä kun
se on rungosta poishakattu. -- Mutta mitäs nyt vielä niin ahkerasti
koperoit metsälaukkuas?"

"Olisihan siinä pitänyt olla -- olihan siinä -- sormus, korkeasukuinen
herra, sormus sen roiston kädessä. Pelkäänpä unohtaneeni sen kotiin;
minä sen vedin pois sormesta näyttääkseni vaimolleni, koska hän ei
huolinut sitä katsella niin kauan kuin se oli tuossa kuolleessa kädessä
kiinni -- sillä vaimo-ihmisille ei ole tämmöiset näöt mieleen. Mutta
muistinhan minä pistäneeni sen sormeen takaisin. Yhtähyvin se, kun
oikein arvelen, mahtaa olla kotona. Antakaas kun lähden sitä noutamaan
ja Heikki Seppä saa tulla minua saattamaan".

"Me kaikki tulemme sinua saattamaan", sanoi ritari Charteris,
"sillä minäkin aion Perth'iin. Katsokaa, te kunnon porvarit ja hyvät
naapurit Perth'in kaupungista. Te olette mahtaneet arvella minua
huolimattomaksi, siitä syystä etten ole aina ottanut korviini
mitättömiä valituksia pienistä teidän oikeuksienne rikkomisista, kun
esim. teidän erämaillanne on pikkuisen varkain metsästetty tai kun
paronien palvelijat joskus ovat olleet koppisilla kaduillanne j.n.e.
Mutta -- sen vannon Tuomas de Longuevillen sielun kautta! -- te ette
saa syytä moittia Patrik Charteris'ia huolimattomaksi näin tärkeässä
asiassa. -- Tämä käsi", jatkoi hän, nostaen sen poissilvotun jäsenen,
"ei ole niitä, jotka raskasta työtä ovat tehneet. Me panemme sen
näytteille semmoisella tavalla, että tuon miehen juomaveikot, jos
heissä vaan kipinäkin kunniantuntoa lienee, eivät voi olla sitä
tuntematta ja pois vaatimatta. -- Kuules, Gerhard -- käske että
kymmenkunta miehistäni kohta paikalla nousee hevosen selkään
rautavaruksineen, peitsineen -- Vaan, naapurit, jos tässä sotaa syttyy,
niinkuin luultavasti syttyy, meidän tulee molemmin puolin olla
toisillemme apuna. Jos tätä minun matalaa majaani ruvettaisiin
ahdistamaan, kuinka monta miestä te tuotte minulle avuksi?"

Porvarit katsahtivat Heikki Seppään, jonka puoleen heidän oli tapa
vaistontapaisesti kääntyä, kun semmoisista asioista tuli puhe. "Minä
takaan", sanoi tämä, "että viisikymmentä kelpo poikaa on koossa, ennen
kuin hätäkello on soinut kymmenen minuuttia, ja täysi tuhat tunnin
kuluttua".

"Hyvä on", virkkoi ylituomari; "ja hädän tullen tuon minä puolestani
teidän kauniille kaupungillenne avuksi niin monta miestä kuin suinkin
saan kokoon. Ja nyt, hyvät ystävät, hevosen selkään!"



KAHDEKSAS LUKU.


    Jos tiedän kuinka suorittaisin näät
    Asiat, viskatut mun päällen' näin
    Säännöttömästi -- älkää uskoko
    Minua koskaan -- --
                                Rikard II.

Illan suussa Valentinin päivänä oli Dominikolais-luostarin abotti
ripittämässä sangen mahtavaa katumuksentekijää. Se oli vanhanpuolinen,
hauskannäköinen mies, jonka verevät, terveydestä rehoittavat kasvot
olivat reunoitetut kunnianarvoisella, valkoisella, rinnalle alas
valuvalla parralla. Suuret, siniset silmät ja korkea, leveä otsa
tekivät hänen näkönsä majesteetilliseksi; mutta niissä myös samassa
ilmoitti itseään luonne, joka oli enemmän tottunut vastaan-ottamaan
vapaehtoisia kunnian-osoituksia, kuin niitä vastahakoisilta väkisin
vaatimaan. Hänen näkönsä osoitti hyvänsävyisyyttä siihen määrään,
että se jo oli likeistä sukua turvattomalle viattomuudelle tai
mielenylpeydelle; hänen ei olisi luullut kykenevän torjumaan pois
luotansa hävytöntä rohkeutta eikä kukistaa vastarintaa. Hänen harmaita
hiuksiansa seppelöitsi siniseen nauhaan kiinnitetty pieni kultakruunu.
Helmet hänen rukousnauhassaan olivat suuret ja komeat, pelkästä
kullasta, kömpelöä sepäntyötä, vaan koristetut tavattoman suurilla ja
kauneilla Skotlannin helmillä. Nämät olivat hänen ainoat koristeensa.
Pukuna oli hänellä pitkä, tulipunainen silkkikauhtana, vyötäisiltä
vyötetty samanvärisellä nauhalla. Lopetettuaan rippinsä, nousi hän
raskaasti kirjaillulta tyynyltä, jolla oli ollut polvillaan, ja astui
ristipäisen ebenpuisen sauvan nojassa, ontuen, köntistellen ja
silminnähtävällä vaivalla, katoksella varustetun karmituolin luokse,
joka oli asetettu hänen varalleen korkean ja avaran salin takan
viereen.

Tämä mies oli Robert, kolmas sitä nimeä, toinen järjestyksessä
kova-onnisesta Stuart'in suvusta, joka istui Skotlannin
valta-istuimella. Hänellä oli monta hyvää avua ja muutamia
luonnon-lahjojakin; mutta se oli hänen kova onnensa, että hänen
ansiolliset puolensa, samoin kuin muittenkin tuon turmioon määrätyn
suvun jäsenten, eivät olleet sopivat siihen paikkaan, jota hänen
maailmassa tuli täyttää. Koska Skotlantilaiset olivat niin hurjaa
kansaa, olisi heillä pitänyt olla sotaisa, äkkineuvoinen, toimelias
hallitsija, avokätinen hänelle tehtyjä hyviä töitä palkitsemaan, ankara
rikoksia rankaisemaan; mies, jonka käytös olisi ollut sitä laatua, että
häntä olisi yhtä paljon pelätty kuin rakastettu. Mutta Robert III:n
mielenlaatu oli juuri päinvastainen. Nuoruudessaan oli hän kyllä ollut
sodassa mukana; mutta vaikka hän ei juuri häväissyt itseään, ei hän
kuitenkaan koskaan osoittanut sitä ritarillista pyrintöä sotaan ja
vaaroihin, sitä tulista halua saavuttaa mainetta vaarallisten
urhotöitten kautta, jota silloinen aikakausi vaati kaikilta
korkeasukuisilta ja toisten kuuliaisuutta käskeviltä.

Paitsi sitä tuli hänen sotaretkistänsä sangen pian loppu. Kerta,
keskellä keihäspelin pauhua, potkaisi ritari Jaakko Douglas'in,
Dalkeith'in herran hevonen nuorta Carrick'in kreiviä -- se oli silloin
kruununperillisen arvonimi. Siitä tuli hän ontuvaksi ijäkseen; tästä
lähtein ei hän enää ollenkaan kyennyt sotaan eikä noihin sodan kuvana
oleviin sotaisiin leikkeihin ja keihäspeleihin. Robert ei ollut koskaan
näyttänyt suurta halua koviin ruumiinvoiman ponnistuksiin; hän ei siis
luultavasti liioin surrut vaivaisuuttansa, joka vapautti hänet
tämmöisistä liikkumista vaativista harjoituksista. Mutta vaivaisuutensa
tai pikemmin sen seurausten kautta aleni hän arvossa väkivaltaisen
aateliston sekä sotaisen kansan silmissä. Hänen täytyi pää-asiallisesti
jättää asiansa yhden, milloin toisen sukunsa jäsenen haltuun, jotka
aina saivat sijaiskuninkaan vallan, joskus myös sen nimenkin lisäksi.
Isänrakkaudesta olisi hän mieluimmin käyttänyt apunansa vanhinta
poikaansa, vilkasta, hyvälahjaista nuorukaista, jonka hän oli
koroittanut Rohthsayn herttuaksi, siksi että sillä nyt olisi
kuninkaallista lähin arvo. Mutta nuoren prinssin mieli oli liian
häilyväinen, hänen kätensä liian heikko, että hän olisi sopivalla
arvokkaisuudella voinut pitää hänelle uskottua valtikkaa kädessään.
Vaikka hän myös valtaa halusi, harrasti kuitenkin prinssi kaikkein
enimmin vaan huvitustansa. Yhä nousi häiriöitä hovissa ja suuttumusta
kansassa niiden monilukuisten, vaihtelevaisten rakkaus-seikkojen sekä
hurjain yöjalkalais-metelien kautta, joihin prinssi antautui, vaikka
hänen olisi pitänyt olla siivon ja siveyden esikuvana koko valtakunnan
nuorisolle.

Rothsayn herttuan irstas ja sopimaton käytös ansaitsi yleisön mielestä
sitä enemmän moitetta, koska hän oli nainut mies. Muutamat ihmiset,
jotka hänen nuoruuteensa, iloisuuteensa, sulavuutensa sekä
hyväsävyisyyteensä olivat mieltyneet, kuitenkin väittivät että se
avioliitto pikemmin oli sanottava puolustavaksi syyksi hänen irstaiseen
elämäänsä. He muistuttivat että se naimiskauppa kokonaan oli ollut
hänen setänsä, Albanyn herttuan tekoa; tämän herran neuvoilla oli
silloin ollut suuri valta vaivaisen, heikon kuninkaan yli, ja yleisesti
arveltiin hänen johtelevan veljeänsä ja hallitsijaansa päätöksiin,
jotka olivat niin suureksi vahingoksi kuin suinkin mahdollista
perintöprinssin eduille sekä toivoille. Albanyn herttuan vehkeitten
kautta tuli perintö-prinssin käsi ikäänkuin julkisen huutokaupan
alaiseksi; sillä yleiseen tiedettiin koko Skotlannissa, että se
skotlantilainen aatelisherra, joka tahtoi antaa tyttärelleen suurimmat
myötäjäiset, saattoi toivoa saavansa lapsensa koroitetuksi Rothsayn
herttuan puolisoksi.

Nyt alkaneessa kilvoittelussa Yrjö, Dunbar'in ja March'in kreivi, jonka
vallan alle, välittömästi tai vassalliensa välityksellä, koko itäinen
rajamaa kuului, voitti kaikki muut kilpaveljensä. Hänen tyttärensä
siis, molempien nuorten suostumuksella, kihlattiin Rothsayn herttuan
kanssa.

Mutta eipä ollut siinä kaupassa kolmannen miehen neuvoa kysytty, ja se
mies oli mahtava kreivi Archibald Douglas, peloittava yhtä paljon
tilustensa avaruuteen, moniin tuomarivirkoihinsa ynnä muihin
arvopaikkoihinsa nähden kuin myös oman viisautensa ja urhoutensa sekä
niiden yhteydessä olevan hillitsemättömän ylpeytensä ja silloisellakin
ajalla tavattoman kostonhimoisuutensa tähden. Kreivi oli myös
likeisessä heimolaisuudessa kuningassuvun kanssa, sillä hänellä oli
Robertin vanhin tytär puolisona.

Sen perästä vasta kun Rothsayn herttuan kihlajaiset March'in kreivin
tyttären kanssa oli vietetty, ilmautui hän kilpatanterelle, tämän
liiton rikkomista vaatien. Näkyi aivankuin olisi hän tahtonut tähän
asti olla asiaan osaa ottamatta, näyttääkseen, ettei semmoista liittoa
saisi solmia kenenkään muun kuin hänen perheensä kanssa. Hän tarjosi
Margareta-tyttärensä suurempain myötäjäisten kanssa kuin mitä March'in
kreivi oli luvannut; ja Albanyn herttua, johon ahneus sekä Douglas'in
pelko vaikuttivat, ahdisteli pelkurimaista kuningasta koko voimallansa,
siksi kun Robert taipui rikkomaan kihlauksen ja naittamaan poikansa
Margareta Douglas'ille, jota Rothsayn herttuan oli mahdoton rakastaa.
March'in kreiville ei annettu mitään tätä menetystä puolustavaa
selitystä, paitsi että kihlaus prinssin ja kreivin tyttären Elisabetin
välillä ei ollut vielä saanut parlamentin vahvistusta, jota ennen
semmoista sovintoa aina oli lupa jälleen purkaa. Kreivin sydämeen koski
tämä hänelle sekä hänen tyttärelleen tehty häväistys kipeästi, ja
yleiseen tietty oli että hän mietiskeli kostoa, johon hänen suuri
voimansa juuri Englannin rajalla saattoikin hänelle antaa hyvää
tilaisuutta.

Sillä välin rupesi Rothsayn herttua, suuttuneena siitä että hänen
kätensä sekä sydämensä oli uhrattu valtiollisen juonen tähden,
näyttämään vihastustaan omalla tavallansa, sillä että oli huolimatta
puolisostaan, ylenkatseella kohteli mahtavaa, vaarallista appeansa,
sangen vähän totteli itse kuninkaankin käskyjä, eikä vähääkään setänsä
moitteita -- tätä hän näet katsoi ilmivihollisekseen.

Keskellä näitä sukunsa keskinäisiä riitoja, jotka myös kaikkiin
valtakuntaa koskeviin neuvonpitoihin ja toimiin ulottuivat, tuoden
jokapaikkaan kanssansa häilyväisyyden ja eripuraisuuden turmiolliset
vaikutukset, oli heikolla Robert kuninkaalla joku aika ollut tukea
puolisonsa Annabellan neuvoista. Tällä, joka kuului jaloon Drummond'in
sukuun, oli syvä viisaus sekä luja luonne, jolla hän johonkin määrään
sai poikansa kevytmielisyyden hillityksi -- sillä Rothsayn herttua
kunnioitti äitiänsä -- ja samoin monessa tilaisuudessa kuninkaallisen
puolisonsa häilyväiset päätökset vakautetuiksi. Mutta Annabellan
kuoltua oli tää heikko hallitsija aivan kuin ankkureistaan irtipäässyt
laiva, joka ajelee sinne, tänne, keskellä vastakkaisia virtoja.
Ylimalkaan katsoen voi sanoa, että Robert kuningas hemmitteleväisesti
rakasti poikaansa -- kunnioitti sekä pelkäsi veljeänsä Albanyn
herttuaa, jonka luonne oli niin paljon lujempi hänen omaansa -- melkein
vaistontapaisella vapistuksella katseli kreivi Douglas'ia -- ja epäili
uljaan, vaan häilyväisen March'in kreivin uskollisuutta. Mutta hänen
tunteensa kaikkia näitä henkilöitä vastaan olivat niin sekanaista ja
monimutkaista laatua, että ne aika ajoin näyttivät aivan toisilta kuin
mitä todella olivat. Aina sitä myöten, kuka viimeksi oli hänen pehmeään
mieleensä vaikuttanut, saattoi kuningas joskus liian hellästä isästä
muuttua ankaraksi, jopa tylyksikin -- luottavaisesta veljestä
epäileväiseksi -- hyvänsävyisestä, arvollisesta kuninkaasta ahneeksi ja
väkivaltaiseksi. Kameleonin lailla hänen heikko tahtonsa yhä muutteli
väriänsä sen lujemman tahdon väriä myöten, jolta hän juuri sillä
hetkellä otti neuvoa ja tukea. Ja jos hän tästä neuvon-antajan paikasta
luovutti yhden sukulaisistaan, kääntyen toisen puoleen, niin nähtiin
sangen usein perinjuurinen muutos kaikissa toimissa, joka asia oli yhtä
alentavainen kuninkaan omalle arvolle kuin valtakunnan rauhalle.

Luonnollinen seuraus oli, että katolisen kirkon papisto suuresti sai
vaikuttaa tähän mieheen, jonka tarkoitukset olivat niin erin-omaisen
hyvät, mutta päätökset niin heiluvaiset. Robertin sydäntä yhä ahdisteli
luonnollinen omantunnon vaiva niiden hairahdusten tähden, joihin hän
todentodella oli syypää, vieläpä lisäksi tuo kalvavainen pelko
kaikellaisten mitättömäin asiain vuoksi, joka on umpi-uskoisen,
pelkurimaisen mielen kiusana. Tuskinpa siis on tarvis mainitakaan, että
kaikellaiset pappismiehet sangen paljon vaikuttivat tähän heikkoon
hallitsijaan, jossa suhteessa kuitenkin myös tulee huomata, että heidän
vaikutuksestansa harva mies, jos kukaan, siihen aikaan saattoi pitää
itsensä vapaana, vaikka olisi muuten maallisissa asioissa ollut kuinka
luja ja vankka. -- Me nyt palajamme takaisin tarinaamme tältä pitkältä
kierrokselta, jota paitsi tässä nyt kerrottavia tapauksia ei saattaisi
selvästi käsittää.

Kuningas, niinkuin sanottu, oli vaivaloisesti kömpinyt sen polstaroidun
telttatuolin luokse, joka siihen oli asetettu häntä varten. Hän vaipui
siihen suurella tyytyväisyydellä, niinkuin ainakin vetelys, jonka on
täytynyt vähän aikaa olla voimain ponnistusta vaativassa asennossa.
Hänen näin istuessaan, näytti tään vanhan, hyvän ukon lempeä,
kunnian-arvoinen katsanto hyvänsävyisyyttä. Abotti, joka nyt seisoi
kuninkaantuolin edessä, näössään matala nöyryys, joka peitti hänen
luonnollista ylpeyttänsä, oli ijältään viidennellä kymmenellä, mutta
jokainen hius hänen tukassaan oli vielä säilyttänyt alkuperäisen
mustuutensa. Terävät kasvoin piirteet ja terävä silmänluonti todistivat
millä avuilla tämä kirkon-isä oli päässyt korkeaan paikkahansa
hallitsemassansa munkkikunnassa -- lisätkäämme siihen vielä myös
valtakunnan neuvoskunnassa, jonka asioissa näitä hänen avujansa usein
käytettiin. Päämäärä, jota kasvatuksensa sekä totuttu ajatustapansa
saattoivat häntä aina silmällä pitämään, oli kirkon vallan ja rikkauden
laajentaminen sekä väärä-uskoisuuden hävittäminen; näitä molempia
asioita hän koetti edistää niillä keinoilla, jotka hänelle korkeassa
arvopaikassaan olivat tarjolla. Mutta hänen oman uskonsa totisuus sekä
hänen siveellinen käytöksensä kaikissa tavallisissa tilaisuuksissa
tekivät hänet kirkkokuntansa suureksi kunniaksi. Abotti Anselmin pahat
puolet, vaikka kyllä ne hänet joskus turmiollisiin, vääriin tekoihin,
jopa julmuuksiinkin saattoivat, olivat kenties enemmän hänen
aikakautensa ja säätynsä vikoja -- hänen hyvät avunsa sitä vastaan
olivat hänen omansa.

"Sen perästä mitä nyt olen tehnyt", virkkoi hänelle kuningas, "ja sen
perästä kun puheen-alaiset tilukset lahjoitukseni kautta ovat tulleet
tuolle luostarille osaksi, olen siis, niinhän te arvelette, pyhä isä,
siihen määrään meidän Pyhän Äitimme Kirkon suosiossa, että saatan sanoa
itseni sen kuuliaiseksi pojaksi?"

"Aivan niin, armollinen kuninkaani", vastasi abotti. "Suokoon Jumala,
että kaikilla sen lapsilla, voimalliselle salaripin sakramentille
tullessaan, olisi yhtä syvä katumus vääristä teoistansa, yhtä harras
halu niitä sovittamaan. Mutta näitä sanoja en, armollinen kuninkaani,
kuitenkaan puhu Robertille Skotlannin kuninkaalle, vaan ainoasti
nöyrälle, jumaliselle, katuvaiselle, Robertille Carrickin kreiville."

"Te ihmeytätte minua, isä", sanoi kuningas. "Varsin vähän on
omassatunnossani vaivoja siitä mitä olen kuningasvirkani toimituksessa
tehnyt; sillä niissä asioissa noudatan vähemmin omaa mieltäni kuin
kaikkein viisaimpien neuvon-antajain neuvoja."

"Juuri siinä se vaara onkin, armollinen kuninkaani", vastasi abotti.
"Pyhä Isä paavi kyllä myöntää, että te, armollinen herra, jokaisessa
ajatuksessanne, sanassanne sekä teossanne osoitatte itseänne Pyhän
Kirkon kuuliaiseksi palvelijaksi. Mutta teillä on kavalia
neuvonantajia, jotka ainoasti tottelevat oman häijyn sydämensä himoja
ja jotka, väärinkäyttäen hallitsijansa hyvänsävyisyyttä ja
taipuvaisuutta, ja väittäen että he muka valvovat hänen maallista
etuansa, tekevät tekoja, joista tulee suuri vahinko niille teidän
eduillenne, mitkä ijät kaikki kestävät."

Robert kuningas ojensi itsensä suoraksi tuolissaan, ja näin sai
majesteetillisen näön, joka, vaikka se häntä hyvin kaunisti, hänessä
ainoasti harvoin oli nähtävä.

"Abotti Anselm", lausui hän, "jos te käytöksessäni, taikka kuninkaana
taikka yksityisenä miehenä, olette huomanneet jotain, mikä semmoista
moitetta ansaitsee, kuin teidän sananne viittaavat, niin on teidän
velvollisuutenne puhua se suoraan ilmi, ja minä käsken teitä niin
tekemään."

"Armollinen kuningas, minä tottelen teidän käskyänne", vastasi abotti
kumartaen. Sitten jälleen ojentaen itseään hän lausui kirkollisen
korkean arvonsa koko mahtipontisuudella: "Kuulkaa nyt minun suuni
kautta mitä lausui Pyhä Isämme Paavi, St. Pietarin perillinen, jolle on
sitomisen ja purkamisen avaimet annettuna: Miksi, oi Skotlannin Robert
kuningas, et ole Pyhän Anteruksen arkkihiippakuntaan päästänyt
Wardlaw'in Henrikkiä, jonka Minä olin siihen paikkaan ehdoittanut?
Mitäs sinä suullasi lupaatkaan kuuliaisuutta Kirkolle, vaikka tekosi
näyttävät sydämesi häijyyden ja tottelemattomuuden? Kuuliaisuus on
parempi kuin lahja."

"Herra abotti", vastasi kuningas tavalla, joka sopi hänen korkealle
arvollensa, "tästä asiasta minä hyvin voin olla vastaamatta teille,
koska se ainoasti on meidän ja valtakuntamme säätyin välinen, eikä
ollenkaan kuulu meidän yksityisen omantuntomme alle."

"Voi", sanoi abotti, "kenenkä omaatuntoa se sitten on painava
tuomiopäivänä? Kuka teidän miekkavyöllisistä ritareistanne tahi
rikkaista porvareistanne on sitten astuva kuninkaansa ja sen
rangaistuksen väliin, johon kuningas siellä tulee tuomittavaksi,
siitä kun hän hengellisissä asioissa on totellut heidän maallista
valtio-viisauttansa? Muista se, mahtava kuningas, että jos seisoisikin
valtakuntasi koko ritaristo täydessä sotavimmassa edessäs,
suojellakseen sinua punaisesta leimauksesta, niin he häviäisivät
tuhaksi, niinkuin kärventyvä härmä pätsin hehkussa."

"Hyvä abotti isä", virkkoi kuningas, jonka pelkurimaiseen mieleen
tämmöiset puheet harvoin olivat vaikuttamatta, "te todellakin olette
kovin ankara tässä asiassa. Tuo onneton Wardlaw'in estäminen
arkkipiispanpaikasta tapahtui sillä aikaa kun viimeksi olin kipeänä,
jolloin Douglas'in kreivi sijaiskuninkaana hallitsi Skotlantia. Älkää
siis syyttäkö minua siitä mitä tapahtui ajalla, jolloin olin
kykenemätön valtakunnan asioita itse johtamaan ja jolloin minun oli
täytynyt jättää valtani toiselle."

"Alamaisellenne, herra kuningas, tämä selitys on riittäväinen", vastasi
abotti. "Mutta jos se este tehtiin kreivi Douglas'in sijaiskuninkuuden
aikana, niin on Pyhän Isämme Paavin lähettiläs kuitenkin kysyvä, miksi
ei sitä kohta paikalla poistettu, niin pian kuin kuningas jälleen oli
ottanut hallitus-ohjat omiin käsiinsä? Mustalla Douglas'illa on suuri
voima, suurempi kenties kuin mitä alamaisella sopisi olla kuninkaansa
valtakunnassa. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole voimaa käydä teidän ja
teidän omantuntonne väliin, herra kuningas, eikä vapauttaa teitä niistä
velvollisuuksistanne Pyhää Kirkkoa kohtaan, joihin teidän
kuninkaallinen arvonne teidät sitoo."

"Isä", sanoi Robert jotenkin närkästyneenä, "te olette liian
jyrkkäpuheinen tässä asiassa; kumminkin pitäisi teidän odottaa
kohtuullista aikaa, siksi kun me olemme kerjinneet keksiä tähän jotain
apukeinoa. Samallaisia selkkauksia on ennenkin useampia kertoja
tapahtunut teidän edeltäjienne aikana. Eipä meidän autuas
kuninkaallinen esi-isämme, Pyhä Taavettikaan, luopunut kuninkaallisesta
oikeudestaan tässä suhteessa, ennen kuin ensin oli koettanut pitää
puoltansa ja suojella sitä, vaikkapa vaan hän sen kautta joutuikin
eripuraisuuteen itse Pyhän Isän Paavin kanssa."

"Vaan siinäpä asiassa se suuri ja hyvä kuningas ei ollutkaan pyhä eikä
jumalinen", vastasi abotti, "ja senvuoksi hän joutuikin tappiolle sekä
vihollistensa ryöstettäväksi, koska oli paljastanut miekkansa Pyhän
Pietarin, ja Pyhän Paavalin sekä Beverleyn Pyhän Johanneksen lippuja
vastaan, tuossa sodassa, joka siitä sai Lippusodan nimen. Ja hyvä oli
hänelle, että hänen syntinsä sai rangaistuksensa täällä maan päällä,
eikä vaan tullut kirjoitetuksi tilikirjaan, joka tulee luettavaksi
pitkänä, kauhistuttavana tuomiopäivänä."

"Hyvä on, kunnon abotti, hyvä on -- nyt on kylläksi puhuttu siitä
asiasta. Pyhälle Isälle Paaville Jumalan avulla ei pidä tulla syytä
valittaa minusta. Neitsyt todistakoon sanani todeksi! -- minä mielummin
luopuisin tästä kruunustani kuin tahtoisin raskauttaa omaatuntoani
vääryydellä Äitiämme Kirkkoa vastaan. Kyllähän minä aina olen pelännyt,
että Douglas'in kreivi liian paljon pitää silmällä tämän nykyisen,
aikaisen, katoovaisen elämän turhuutta sekä maallisia asioita,
voidakseen, niin kuin hänen pitäisi, oikein muistaa tulevaa maailmaa
tarkoittavia velvollisuuksia."

"Aivan nykyisinpä hän", sanoi abotti, "on tuhannen miehen seuran kanssa
väkisin poikennut majaan Aberbrothock'in luostariin ja pakoittanut
abotin hankkimaan koko sen mies- ja hevos-joukon tarpeet. Kreivi näet
sanoi, että muka hänellä on oikeus vaatia vieraanvaraa tässä paikassa,
jonka perustamisessa hänenkin esi-isänsä olivat osalliset. Tosiaankin
olisi parempi antaa siltä suvulta saadut lahjoitusmaat jälleen
takaisin, kuin kärsiä semmoista ryöstöä, joka on enemmin Vuoriston
kerjääjäin ja kärttäjäin hillittömän vallattomuuden kuin kristitylle
vapaaherralle sopivan käytöksen kaltainen."

"Mustat Douglas'it", huokasi kuningas, "ovat sukua, joka ei salli
'ei'tä. Mutta olenpa, herra abotti, kenties itsekin samallainen
väkinäinen vieras. Sillä minun oloni täällä on ollut pitkällinen, ja
minun seurajoukkoni, vaikka paljoa pienempi kuin Douglas'ien, on
kuitenkin niin lukuisa, että niiden jokapäiväinen elättäminen on teille
rasitukseksi. Olen kyllä käskenyt lähettää ruoan-hankkijoita ulos,
helpoittaakseni teidän rasitustanne niin paljon kuin mahdollista; mutta
jos teille on meistä vastusta, niin olisi soveliasta, että me hyvissä
ajoin siirtyisimme muualle."

"Pyhä Neitsyt varjelkoon!" vastusti abotti, jolla, vaikka hän oli
vallanhimoinen, ei ollut mitään halpaa saituutta luonteessaan; hän oli
päinvastoin tuhlaavainenkin jalomielisessä vieraanvarain suomisessa.
"Tottahan tää Dominikolais-luostari voi hallitsijalleenkin suoda
vieraanvaraa, samoin kuin se suopi jokaiselle matkalaiselle, mitä
säätyä tahansa, joka semmoista tahtoo ottaa meidän suojeluspyhämme
palvelijain kädestä. Ei, minun armollinen kuninkaani -- tulkaa tänne
vaikka kymmenen vertaa suuremman seurajoukon kanssa, ei niiden
sittenkään tarvitse olla kaura-vakan, olkilyhteen, leipäpalan tai
ruoka-naulan puutteessa, vaan meidän luostarimme on ne hankkiva. Eri
asia on, että kirkon tuloja, jotka ovat niin paljon suuremmat kuin mitä
munkit tarvitsevat tai hallitsevat, käytetään vieraanvarain suomiseen
kuninkaalliselle majesteetille kohtuullisuuden ja velvollisuuden
mukaan; eri asia taas on, kun ne joutuvat ryöstösaaliiksi raakain,
väkivaltaisten miesten käsiin, joiden ryöstönhimon ainoana rajana on
heidän voimansa raja."

"Hyvä on, kunnon abotti", sanoi kuningas. "Ja nyt kääntääksemme
ajatuksemme hetkiseksi pois valtio-asioista, voitteko te, arvoisa isä,
antaa minulle tietoa kuinka tään Perth'in kaupungin hyvät porvarit ovat
aloittaneet Valentinin-päivänsä? -- Naisia nauratellen, iloa lyöden ja
rauhallisesti, toivon ma."

"Mitä naisten naurattelemiseen tulee, armollinen kuningas, minä
semmoisista menoista sangen vähän tiedän. Mitä sitten rauhallisuutta
koskee, niin pyrkipä kolme, neljä miestä, joissa kaksi pahasti
haavoitettua, tän'-aamuna ennen päivänkoittoa meidän pyhän paikkamme
ulkomuurien suojaan. Ja heitä takaa-ajamassa oli joukko kiljuvia,
karjuvia porvareita paitasillaan, varustettuna nuijilla, tuurilla,
Lochaber'in kirveillä sekä kahdenkätisillä miekoilla, huutaen: 'Lyö' ja
'Hakkaa päälle!' toinen toistansa kovemmin. Eivätpä he vielä tyyntyneet
silloinkaan, koska meidän porttivahtimme heille ilmoitti, että heidän
vaivansa alaiset olivat saaneet turvapaikan meidän kirkkomme
Galileassa,[19] vaan huusivat sekä kolkuttelivat pientä porttiamme
vielä yhä edelleen vähän aikaa, vaatien rikollisten antamista heidän
käsiinsä. Pelkäsinpä pahoin, että heidän raaka melunsa oli herättänyt
teidätkin unestanne, herra kuningas, ja teitä kummastuttanut."

"Unestani se melu kyllä olisi voinut herättää minut", virkkoi kuningas,
"vaan mitä kummastusta väkivallanteon melu olisi voinut nostaa? -- Voi,
arvoisa isä, täällä Skotlannissa on vaan yksi ainoa paikka, mihin
sorretun parku ja sortajan uhkaukset eivät voi kuulua -- se paikka,
hyvä isä -- on hauta."

Abotti seisoi siinä kunnioittavaisessa äänettömyydessä, surkutellen
tätä hallitsijaa, jonka sydämen hellyys niin vähän sopi yhteen hänen
kansansa tilan ja tapain kanssa.

"Ja mitä tuli sitten noista pakolaisista?" kysyi Robert, hetkisen vaiti
oltuansa.

"Tietysti, herra kuningas", vastasi abotti, "ne päästettiin, niinkuin
itsekin pyysivät, pois ennen päivän valkenemista. Me olimme
tiedustelleet, ettei kukaan heidän vihollisistaan ollut väijyksissä
likiseuduilla, ja niin he läksivät täydessä turvassa tiehensä."

"Te ette ollenkaan", kysyi vielä kuningas, "tiedä kutka ne miehet
olivat, ettekä syytä miksi ne teidän turviinne pakenivat?"

"Syynä", vastasi abotti, "oli ollut kahakka porvarein kanssa; mutta
miten se syntyi, sitä emme tiedä. Meidän luostarimme tapana on suoda
vuorokauden-aikuinen suoja Pyhän Dominikon pyhässä huoneessa, ilman
mitään kysymättä niiltä onnettomilta, jotka sinne ovat turvansa
ottaneet. Jos he meillä tahtovat kauemman aikaa viipyä, silloin on syy,
miksi he tähän pyhään paikkaan ovat paenneet, kirjoitettava luostarimme
päiväkirjaan. Ja -- ylistetty olkoon meidän hurskas suojeluspyhämme! --
tämän lyhyt-aikuisen suojeluksen kautta pelastuu lain kynsistä moni
semmoinenkin mies, joka, jos hänen rikoksensa olisi ollut meille
tietty, meidän kenties olisi ollut pakko antaa ulos hänen
perään-ajajiensa ja vainoojiensa käsihin."

Abotin tätä puhuessa, rupesi kuninkaan mielessä se ajatus
häämöittämään, että tämä suojelemisen oikeus, näin ilman mitään ehdotta
harjoitettuna, mahtoi olla pahana kammitsana oikeudenkäynnille hänen
valtakunnassaan. Mutta hän kohta kukisti sen ajatuksen, ikään kuin se
olisi saatanan viekoitusta, ja piti tarkasti vaaria, ettei yksikään
sana hänen suustansa pääsisi, joka olisi voinut kirkkoylimykselle
ilmaista, että semmoinen jumalaton ajatus koskaan oli vilahtanut hänen
mielensä läpi. Siksi hän kohta poikkesi toiseen aineesen.

"Aurinko edistyy hitaasti tässä päiväkellossa", sanoi hän. "Tämmöisen
sanoman kuultuani, jonka te toitte, olisin luullut herrojen
valtaneuvoskuntani jäsenien aikaisemmin tulevan tänne kokoon, tuon
onnettoman meteli-asian sekavaa vyyhtiä selvittämään. Kovapa tosiaan
oli onneni, joka asetti minut hallitsijaksi kansalle, jossa, niin
luulen, olen ihan ainoa rauhaa ja tyyntä haluava mies!"

"Kirkko aina haluaa rauhaa ja tyyntä", sanoi abotti, joka ei sallinut
näinkään yleisen lauseen puhjeta ilmi kuningas-paran raskautetusta
sydämestä, ilman lisäämättä poikkeusta, joka puolusti kirkon kunniaa.

"Mitään muuta en minäkään tarkoittanut", sanoi Robert. "Mutta
myöntänettehän te, isä abotti, kuitenkin, että kirkko, riitoja
asetellessaan, niinkuin tietysti on tarkoituksena, usein on hääriväisen
emännän kaltainen, joka juuri lennättää liikkeelle tomut, joita hän
tahtoo pois lakaista."

Tähän muistutukseen olisi abotti vastannut; mutta samassa salin ovi
avattiin, ja eräs kammaripalvelija ilmoitti Albanyn herttuan tuloa.



KYMMENES LUKU.


    Älä moiti, jos hän nyt riemuinen on!
    Viel' eilen itki se onneton,
    Kenties taas huomenna itkee.

                       Johanna Baillie.

Albanyn herttuan ristimänimi oli Robert, samoin kuin hänen
kuninkaallisen veljensäkin. Jälkimmäinen oli kyllä alkuaan ollut
ristitty Juhanaksi, jolla nimellä häntä sanottiinkin, siksi kun hän
kruunun peri. Silloin taika-uskoisille ihmisille johtui mieleen, että
sitä nimeä oli kova onni seuraillut, Englannissa Juhana Maattoman,
Franskassa Juhana Pyhän, Skotlannissa Juhana Balliol'in elämässä. Tämän
pahan enteen välttämiseksi oli siis päätetty, että nuori kuningas
ottaisi nimen Robert, jonka Robert Prucen muisto teki Skotlannille
rakkaaksi. Me mainitsemme sen, selitteeksi kuinka näin kahdella
veljellä tässä perheessä oli sama nimi, joka seikka tietysti ei ollut
silloinkaan tavallisempi kuin meidän aikoina.

Albanyn herttua, myös jo ijäkäs mies, ei juuri tainnut olla paljoa
halukkaampi sotaisiin töihin kuin itse kuningaskaan. Mutta jos hänessä
ei liene ollutkaan liioin urhoutta, niin oli hänessä kuitenkin kyllin
viisautta peittämään ja salaamaan mainitun avun puutetta, joka, jos
kerta vihjauskin siitä pääsi leviämään, olisi tehnyt peräti lopun
kaikista hänen kunnianhimoisista toivoistaan. Hänessä oli paitsi sitä
ylpeyttäkin sen verran, että se hätätilassa saattoi täyttää todellisen
urhouden sijan ja pitää hänen hermonsa niin tiukassa kurissa, ettei
niiden väriseminen päässyt näkyviin. Muuten oli hän kokenut hovimies,
hätäilemätön, pikastumaton ja kavala; niitä kohtia, joihin hän pyrki,
piti hän tarkkaan silmällä, vaikka vielä olivatkin kaukana, eikä
koskaan unohtanut jos kohta hänen monimutkaiset polkunsa joskus
näkyivätkin käyvän aivan toiseen suuntaan. Ulkomuodossaan hän oli
kuninkaan kaltainen, ollen hänkin ylevä ja majesteetillinen niin hyvin
vartaloltaan kuin myös kasvoiltaan. Se etu oli hänellä vielä vanhempaan
veljeen verraten, ettei häntä mikään raajarikkoisuus vaivannut, ja että
hän kaikin puolin oli kepeämpi, liikkuvampi. Pukunsa oli kallis, vaan
koreilematon, niinkuin hänen arvolleen ja ijälleen sopi, ja samoin kuin
kuninkaallinen veljensä ei hän pitänyt minkäänlaisia aseita; ainoasti
tuppi, sisältävä pari pikku veistä, riippui hänen vyöltään siinä
paikassa, missä oli miekat, taikka, kun se oli pois riisuttu,
väkipuukon tavallinen sija.

Herttuan sisään-astuessa, abotti, kumarrettuansa, nöyrästi vetäytyi
syrjäiseen komeroon, poikemmaksi kuninkaan istuimesta, ettei
vieraanmiehen läsnä-olo olisi esteeksi veljesten vapaalle
keskustelulle. Tarpeellista lienee mainita, että tämä komero oli
ikkuna-komero, ja että sen paikka oli luostarin pihanpuolisessa
seinässä, siinä rakennusten osassa, jota nimitettiin _palatsiksi_ siitä
että se niin usein oli Skotlannin kuninkaitten majapaikkana -- muulloin
se oli abotin asuntona, Tämä ikkuna oli juuri kuninkaallisten
huoneitten pää-oven yli, ja sinne näkyi luostarin sisäpiha. Pihan koko
oikean sivun täytti pituudellaan luostarin komea kirkko; vasemmalla oli
rakennus, joka sisälsi kellarit, ruokasalin, kokoushuoneen sekä
ylikerrassaan muita luostarin tarpeihin käytettyjä huoneita; sillä
semmoisia oli vielä paitsi niitäkin, joissa Robert kuningas seuroineen
majaeli. Neljännessä huonerivissä, jonka jalonnäköinen ulkoseinä antoi
nousevaan aurinkoon päin, oli avara _hospitium_ eli vierasmaja
toivioretkeläisiä sekä muita käypiä vieraita varten; siinä samassa oli
myös suuri joukko halvempia kyökki- ja makasiini-huoneita, missä ne
runsaat muona-aineet olivat tallella, joista Dominokolais-isien
kannatti niin tuhlaavaisesti vieraanvaroja suoda. Korkean kaariportin
kautta päästiin tältä itäpäädyltä pihaan, ja se portti oli juuri
vastapäätä ikkunaa, jonka ääressä Anselm isä seisoi. Hän saattoi siis
nähdä vähän matkaa pimeän kaariportin alitse; tuikahtelipa hänen
silmiinsä myös hiukka sitä valoa, joka portin läpi tunki. Mutta hän
seisoi kuitenkin niin korkealla ja portin holvi oli niin pitkä, että
portin ulkopuolinen reuna ainoasti epäselvästi häämöitti hänelle.
Näitä paikkasuhteita on tarpeellista pitää mielessä. Me palajamme
prinssi-veljesten keskusteluun.

"Veli kultani", virkkoi kuningas, kehottaen Albanyn herttuan, kun tämä
oli laskeutunut toiselle polvelleen, suudellakseen veljensä kättä,
"armas, rakas veljeni, miksi noita turhia temppuja? Eikös se ole yksi
ja sama Skotlannin Stuart meidän isämme, yksi ja sama Elisahet More
meidän äitimme?"

"Sitä en olekaan unohtanut", virkkoi Albanyn herttua nousten; "mutta en
saa myös veljen likeisen tuttavuuden tähden unohtaa kuninkaalle tulevaa
kunnioitusta."

"Voi se on totta, aivan totta, Robin", vastasi kuningas.
"Valta-istuin on niinkuin korkea, paljas kalliohuippu, johon ei
kukkanen eikä ruohokaan koskaan pääse juurtumaan, Kaikki lempeät
tunteet, kaikki hellempi rakkaus on kuninkaalta kielletty. Kuningas ei
saa likistää veljeään rintaansa vasten -- ei saa näyttää rakkauttansa
pojalleen!"

"Semmoinenhan muutamin suhtein on korkeuden kohtalo, herra kuningas",
sanoi Albanyn herttua. "Mutta Jumala, säätäessään teidän oman perheenne
jäsenet vähän poikemmaksi teistä, on sen sijaan antanut teille
kokonaisen kansan lapsiksenne."

"Voi, Robert!" vastasi kuningas, "sinun sydämes on paremmin kuin minun
luotu kuninkaan velvollisuuksia varten. Minä katselen tältä
korkeudelta, jolle kohtaloni on minut asettanut, tuota joukkoa, jota
sinä nimität lapsikseni -- kyllähän minä heitä rakastan, heille hyvää
suon -- vaan heitä on monta ja he ovat kaukana minusta. Voi! onpa
halvimmallakin heistä toki joku olento, jota hän saattaa likistää
rintaansa vasten ja johon hän voi antaa isällisen hellyytensä ilman
mitään määrää vuotaa. Mutta enin, mitä kuningas voi suoda kansalleen,
on hymy -- semmoinen, kuin koska päivä hymyilee Grampian-vuoriston
lumihuipuille -- yhtä kaukainen, yhtä vähän sulattavainen. Voi, Robin!
meidän isällämme oli tapana meitä hyväellä, ja jos hän jolloinkulloin
toruikin, niin hän torui lempeällä äänellä. Olipa hän kuitenkin
kuningas yhtä paljon kuin minä -- miksi ei siis minun olisi sallittu,
samoin kuin hänen -- koettaa käännyttää kadotettua poikaani lempeydellä
pikemmin kuin kovuudella?"

"Jos lempeyttä ei vielä olisi koskaan koetettu, armollinen kuningas",
vastasi Albanyn herttua semmoisella äänellä, jolla jotakin
vastenmielistä puhutaan, "niin tietysti kaikkein ensiksi pitäisi
käyttää lempeitä keinoja. Te itse, armollinen kuningas, voitte
parhaiten päättää, eikö niitä nyt jo ole tarpeeksi kauan kohdeltu ja
eivätkö vallattoman mielen masentaminen ja ankara kurinpito olisi
tehollisempia keinoja. Teidän kuninkaallisessa vallassanne on kokonaan
päätös, minkä menetyksen Rothsayn herttuan suhteen te katsotte
edullisimmaksi sekä hänen että valtakunnan lopulliseksi hyödyksi."

"Se ei ole ystävällisesti tehty", sanoi kuningas. "Sinä vaan viittaat
tuota tuskallista polkua, jolle tahdot saada minut poikkeemaan, mutta
et tarjoo minulle kättäsi tuekseni."

"Minun kättäni tueksenne te aina voitte käskeä, armollinen kuningas",
vastasi Albanyn herttua. "Mutta minun, kaikista ihmisistä maan päällä,
kaikkein vähimmin sopisi yllyttää teitä kovuuteen teidän poikaanne ja
perillistänne vastaan? Minullehan, siinä tapauksessa että te,
kuninkaallinen majesteetti, ilman perillisittä kuolisitte -- jota
Jumala varjelkoon! -- tämä turmiota tuottava kruunu tulisi osaksi! Eikö
sitten tuittupäinen March'in kreivi sekä ylpeä Douglas'in kreivi
ajattelisi ja julki lausuisikin, että Albanyn herttua on kylvänyt
eripuraisuutta kuninkaallisen veljensä sekä Skotlannin kruunun
perillisen välille, mahdollisesti saadaksensa tien auki oman perheensä
perintö-oikeudelle? -- Ei, mun kuninkaani -- henkeni minä mielelläni
uhraisin teidän palveluksessanne; vaan kunniaani en voi antaa
alttiiksi."

"Sinä puhut totta, Robin -- sinä puhut aivan totta", virkkoi kuningas,
kärkkäästi selittäen veljensä sanat omalla tavallaan. "Me emme saa
antaa noiden mahtavain, vaarallisten lordien huomata, että on mitään
eripuraisuuteen vivahtavaakaan kuninkaallisessa suvussamme. Se tulee
välttää kaikin mokomin; ja siksi koettakaamme vielä yhä edelleen
lempeitä keinoja, siinä toivossa että niilläkin saamme Rothsayn
hullutuksen parannetuksi. Näenhän minä hänessä aika ajoin toivon
kipunan semmoisen, joka kyllä voisi maksaa hellän virittelemisen
vaivan. Hän on nuori -- hyvin nuori -- kuninkaan poika, ja nuoruuden
veri hänessä nyt hurjimmillaan kuohuu. Olkaamme kärsivälliset häntä
kohtaan, niinkuin taitava ratsumies tulisenluontoiselle oriilleen.
Antakaamme hänen riehua riehunta-aikansa loppuun; sitten saat nähdä,
että sinä itse kaikkein enimmin tulet häneen tyytyväiseksi. Olethan
sinä rakkaudessas moittinut minua siitä, kun olen liika hiljainen,
liika ujo -- Rothsayn herttuassa ei ole niitä vikoja."

"Siitä panisin vaikka henkenikin pantiksi, ettei ole", vastasi Albanyn
herttua kuivakiskoisesti.

"Ei hän myös ole älyä eikä käsityksen sukkeluutta vailla", jatkoi
kuningas, puolustellen poikaansa veljeänsä vastaan. "Tänään olen
käskenyt häntä tänne valtioneuvosten kokoukseen tulemaan, ja saatpa
nähdä kuinka hän sen tehtävän suorittaa. Myönnäthän sinä itsekin,
Robin, että perintöprinssiltä ei puutu terävää älyä eikä taitoa
valtio-asioiden käyttämiseen, milloin hän vaan viitsii niitä ajatella."

"Tietysti, eikä häneltä suinkaan puutu kumpaakaan, armollinen
kuningas", vastasi Albanyn herttua, "kunpa vaan hän _viitsii_
valtio-asioita ajatella."

"Niinhän minä sanoin", virkkoi kuningas, "ja sydämestäni olen iloinen,
kun näen sinunkin, Robin, suostuvan siihen, että me vielä kerran
annamme sille onnettomalle nuorukais-paralle yrittämisen tilaisuutta.
Hänellä ei ole enää äitiä, joka voisi lepyttää häneen suuttunutta isää.
Se pitää muistaa, Robin."

"Minä olen varma", sanoi herttua, "että se menetys, joka teidän
sydämellenne, armollinen kuningas, on mieluisin, samassa tulee olemaan
viisain sekä parhain."

Albanyn herttua aivan hyvin huomasi tuon yksinkertaisen pienen
viekkauden; hän näki että kuningas koetti luiskahtaa pois veljensä
puheitten johtopäätöksistä, tehdä juuri päinvastoin mitä herttua oli
neuvonut ja kuitenkin olla tekevinänsä sen hänen suostumuksellaan.
Mutta vaikka hän näin huomasi, ettei hän nyt tällä kertaa saanut
kuningasta taipumaan mieltänsä myöten, eipä hän senvuoksi kuitenkaan
hellittänyt ohjaksia kokonaan käsistään, vaan päätti odottaa parempaa
tilaisuutta ilkeitten tuumiensa toimeenpanemiseen, jonka tilaisuuden,
niin hän toivoi, joku uusi riita kuninkaan ja prinssin välillä kylläkin
pian mahtoi tarjota.

Sillä aikaa kuningas, joka pelkäsi että hänen veljensä uudestaan
ottaisi puheeksi sen tuskauttavan aineen, josta hän nyt juuri oli
päässyt, ääneensä huusi Dominikolais-abotille: "Kuuluu hevoskavioin
kopinaa. Sieltä, missä seisotte, te voitte katsoa alas pihaan, arvoisa
isä. Katsokaa ikkunoista ja sanokaa kuka on tulossa -- Rothsayn herttua
-- eikö niin?"

"Se on jalosukuinen March'in kreivi seuralaisineen", sanoi abotti.

"Onko hänellä suuri seuralais-joukko?" kysyi kuningas. "Tuleeko kaikki
hänen väkensä sisäportista sisään?"

Samassa Albanyn herttua kuiskasi kuninkaan korvaan: "Älkää pelätkö --
teidän henkivartijanne, Brandanet[20] ovat täysissä aseissa."

Kuningas kiitti pään-nyökähdyksellä, ja abottikin ikkunan vierestä
vastasi hänen kysymykseensä: "Kreivillä on seurassaan kaksi herraa,
kaksi hovipoikaa ja neljä tallirenkiä. Yksi hovipoika seuraa häntä
suuria rappusia myöten tänne kantaen kreivin miekkaa. Muut ovat
jääneet pihalle, ja -- _Benedicite!_ (Herra siunatkoon!) -- mitäs
se on? -- Tuossa on kuljeksivainen laulutyttö viuluineen, joka
aikoo muka laulamaan kuninkaan ikkunain edustalla, meidän
Dominikolais-luostarissamme, aivan kuin olisi tää jonkun yhteisen
ravintolan piha! Minä lähden käskemään, että hänet paikalla ajetaan
ulos."

"Älkää, hyvä isä", kielsi kuningas! "Sallikaa minun anoa armoa sille
kulkuri-paralle. Iloisella Tieteellä -- siksihän sitä sanotaan -- jota
hän harjoittelee, on surkeina kumppaleinaan kaikki se kurjuus, jonka
köyhyys ja kova onni ovat noiden maankiertelijäin osaksi määränneet. Ja
siinä suhteessa hän on hyvin kuninkaan kaltainen, jolle kaikki ihmiset
huutavat: 'Eläköön!' -- vaan joka on vailla sitä kunnioitusta sekä
kuuliaista rakkautta, jonka köyhinkin talonpoika saapi perhekunnaltaan.
Älkää ahdistelko tuota kulkijainta, isä; antakaa hänen, jos hän tahtoo,
pihalla laulaa huoveille sekä palvelijoille. Se on estävä riidan
nousemista heidän välillään, josta muuten olis pelkoa, koska he
palvelevat niin omavaltaisia, toisiansa vihaavia herroja."

Näin puhui tää hyvänsydäminen, pehmeäluontoinen kuningas, ja
abotti kumarsi tottelevaisuuden merkiksi. Hänen puhuessaan, astui
March'in kreivi juhlasaliin, -- puettuna sen ajan tavallisiin
ratsumiehen-vaatteisin, väkipuukko vyöllänsä. Hovipojan, joka hänen
miekkaansa kantoi, oli hän jättänyt etuhuoneesen. March'in kreivi oli
uhkeavartaloinen, kaunis, valkeaverinen mies; hänellä oli jokseenkin
tuuhea, keltainen tukka sekä kirkkaat, siniset silmät, jotka kiiluivat
niinkuin haukan näkimet. Hänen ulkonäössään, vaikka se muuten oli
miellyttävä, saattoi havaita pikaisen, tuittupäisen luonteen merkit,
jonka hillittömään osoittamiseen hänellä korkea-arvoisena, mahtavana
Keski-ajan aatelisherrana oli ollut liiankin paljon tilaisuutta.

"Terve tultuanne, March'in kreivi", sanoi kuningas, suosiollisesti
kumartain. "Te olette kauan aikaa olleet poissa minun neuvokunnastani."

"Armollinen kuninkaani", vastasi kreivi syvällä kumarruksella
kuninkaalle ja ylpeällä, jäykällä pään-nyykähdyksellä Albanyn
herttualle, "jos olen ollut poissa teidän neuvoskunnastanne, niin
siihen on ollut syynä, että minun sijassani on ollut täällä suodumpia
ja -- en ollenkaan epäile sitä -- taitavampia neuvon-antajia. Nytkin
vaan tulen ilmoittamaan teille, kuninkaallinen majesteetti, että
Englannin rajalta tulleet sanomat vaativat minun suorakohtaista
palajamistani omille tiluksilleni. Onhan armollinen herra, täällä
monineuvoinen, valtioviisas veljenne, Albanyn herttua, jonka kanssa
voitte neuvoitella, ja mahtava, sotaisa Douglas'in kreivi, joka ne
neuvot sitten voi panna toimeen. Minua ei ole tarvis, paitsi omilla
maillani; ja sinne aion teidän luvallanne, armollinen kuningas, heti
paikalla palata, virkaani rajan vartijana toimittamaan."

"Ettehän toki osoittane meille semmoista ystävyyden puutetta,
serkku", vastasi lempeä kuningas. "Par'-aikaa kuuluu tänne pahoja.
Nuot kurjat Vuoriston clan'it ovat taas kaikki rauhattomuutta
nostamaisillaan, jopa omankin hovini turvallisuus vaatii, että viisain
neuvon-antajistamme olisi täällä meitä neuvomassa, ja urhokkain
ritareistamme päätöksiä toimeenpanemasta. Eihän toki Tuomas Randolf'in
jälkeläinen jättäne Robert Brucen pojanpoikaa tällä näin vaarallisella
hetkellä?"

"Jääpi tänne kuitenkin hänen luokseen kauas kuuluisan Jaakko
Douglas'in jälkeläinen", vastasi March'in kreivi. "Kehuuhan se herra
aina, ettei hän koskaan astu jalkaansa jalustimeen, jos ei tuhat
huovia samassa hyppää hevosen selkään hänen jokapäiväisenä
henkivartijaparvenaan, ja luulenpa Aberbrothock'in munkkien voivan sen
valallaan todeksi vakuuttaa. Totta mar' ne huovit, kun vielä lisäksi
panee Douglas'in koko ritarijoukon, jaksanevat pitää kurissa
säännöttömän Vuorelais-talonpoikien lauman, paljoa helpommin kuin minä
jaksan tehdä vastarintaa Englannin joutsimiehille sekä Henrik
Hotspur'in voimalle! Ja onhan sitten paitsi sitä täällä tää armollinen
Albanyn herttua, joka niin valppaasti pitää huolta kuninkaan
turvallisuudesta, että hän käskee Brandanet kaikki aseisin silloinkin,
koska minunkaltaiseni uskollinen alamainen lähestyy hovia mitättömän
huovi-kymmenkunnan kanssa -- semmoinen joukkohan aina seuraa
halvintakin nurkka-paronia, jolla vaan on tornihökkeli ja tuhat
tynnyrin-alaa kanerva-kangasta omanansa. Jos niin varovaisia ollaan,
missä ei vähintäkään vaaran merkkiä ole -- sillä eihän toki, toivon ma,
minun puoleltani semmoista pelätty -- niin teidän kuninkaallinen
personanne, todellisen vaaran sattuessa, varmaankin tulee hyvin
suojelluksi."

"March'in kreivi", virkkoi Albanyn herttua, "halvinkin noista
paroneista, joita te mainitsitte, aina kutsuu väkensä aseisin, kun
hänen linnahansa vaikka lähinkin, rakkain ystävä saapuu. Ja Pyhän
Neitsyen avulla en tahdo olla vähemmin valpas kuninkaan personaa
suojellessa kuin he omaansa turvatessa. Ovathan Brandanet kuninkaan
yksityisiä alustalaisia ja kotiväkeä, ja satamäärä semmoisia miehiä on
varsin vähäinen henkivartija-joukko itse kuninkaalle, koska te itse,
hyvä herra, samoin kuin Douglas'in kreivi, usein ratsastatte, kymmenen
sen vertaa miehiä perässänne."

"Herra herttua", vastasi kreivi, "jos kuninkaan etu niin vaatisi,
ratsastaisin ulos huovijoukon kanssa, joka olisi vielä kymmenen vertaa
suurempi sitä, jota te nyt juuri mainitsitte. Mutta en ole koskaan
tehnyt sitä sillä tarkoituksella, että petturin tavalla kaappaisin
kuninkaan käsiini, tai että kerskaavaisesti peloittaisin muita
aatelisherroja."

"Robert veikkoseni", sanoi kuningas, joka aina oli harras rauhantekijä,
"sinä teet väärin, kun ollenkaan viittaat epäluuloa March'in kreiviä
vastaan mahdolliseksi. Ja te, serkkuni, March'in kreivi, käsitätte
veljeni varovaisuuden väärin. -- Mutta kuulkaa -- jättäkäämme jo tämä
vihainen sanakiista -- minä kuulen jokseenkin miellyttävää laulua ja
soittoa. Te olette Iloisen Tieteen tuntija, March'in kreivi, ja
rakastatte sitä hyvin. Menkäättepäs tuonne ikkunan ääreen, pyhän abotin
viereen, jolta en voi kysyä mitään tuommoista maallista huvitusta
koskevaa. Te voitte sitten tuoda minulle tietoa, maksaako se soitto ja
laulu todella kuultelemisen vaivaa. Tuo sävel on franskalainen,
luullakseni -- minun veljeni Albanyn herttuan päätös ei myös
maksa näkinkengänkään vertaa tämmösissä asioissa -- teidän, hyvä
serkku, tulee siis lausua mielenne siitä, ansaitseeko vai ei se
laulutyttö-parka palkintoa. Poikamme ja Douglas'in kreivi kohta
paikalla tulevat tänne, ja sitten, kun koko neuvoskunta on ko'ossa,
otamme tärkeimmät asiat keskusteltaviksi."

Jotakin hymyn tapaista vilahti March'in kreivin ylpeitten kasvojen
yli, kun hän siirtyi pois ennenmainittuun ikkunakomeroon ja asetti
itsensä sinne ääneti abotin rinnalle; hänhän ymmärsi että kuningas
näin tavoin koetti estää riitaa hänen sekä Albanyn herttuan välillä,
ja hän halveksi tässä ilmautuvaa pelkurimaista varovaisuutta. Sävel,
jota tyttö viululla soitti, oli iloinen ja hilpeä ensi alussa;
siinä oli vilahdus trubadurien hurjasta musiikista. Mutta sitten
muuttuivat soiton häilyväiset nuotit sekä tytön äänikin surullisiksi,
katkeavaisiksi, ikään kuin laulajan tuskalliset tunteet olisivat niitä
tukahdutelleet.

Suuttunut kreivi, kuinka suuri hänen aistinsa, jota kuningas kehui,
lienee todella ollutkin näissä asioissa, varsin huolimattomasti,
niinkuin sopii arvata, kuulteli laulutytön musiikkia. Hänen ylpeässä
sydämessään taistelivat par'aikaa toiselta puolelta kuninkaalle tuleva
uskollisuus sekä hänen sydämensä pohjukassa yhä vielä kytevä rakkaus
tähän hyvänsävyiseen hallitsijaan, toiselta puolen kostonhimo, joka
hänessä kiehui sen vuoksi, kun hänen kunnian-haluiset toivonsa oli
tyhjäksi tehty ja vielä lisäksi häntä häväisty Margareta Douglas'in
ottamisella kruununperillisen puolisoksi hänen tyttärensä sijaan.
March'in kreivissä oli pikaisen, epävakaisen luonteen kaikki hyvät ja
pahat puolet. Nytkin hän oli tullut kuninkaalle jäähyväiset sanomaan,
aikoen sanoa uskollisuusvalansa irti, niin pian kun olisi mailleen
palannut; mutta yhtähyvin tuntui hänestä tämä rikollinen ja vaarallinen
päätös samassa vastahakoiselta, miltei mahdottomalta. Tämmöiset
vaaralliset mietteet liikkuivat hänen mielessänsä laulutytön laulun
alkaessa; mutta sen pitkittyessä muuttui hänen ajatustensa suunta
seikkain kautta, jotka väkisenkin vetivät hänen huomionsa puoleensa,
kiinnittäen sen siihen, mitä par'-aikaa luostarin pihalla tapahtui.
Tyttö lauloi Provencen murteella, joka oli täydesti ymmärrettynä
runouden kielellä kaikissa Europan hoveissa, erittäinkin Skotlannissa.
Laulu oli kuitenkin vähemmin mutkikas kuin tavallisesti Provencen
_sirvente't_, enemmin normandilaisen runoniekan sepittämän _lay'n_
kaltainen. Sen voisi suomentaa tähän tapaan:

         Loviisa paran laulu.

    Loviisa parka, hän käy ja käy
    Kylät kaikk' ja linnat, ei loppua näy;
    Ja aina hän soittavi, laulavi vain:
    Varokaatte, oi neidot, kehtoa ain'.
                         Oi mua Loviisa parkaa!

    Oli paahtava päiv', oli helteä sää;
    Jo kuumeni posket, jo pyörtyi pää;
    Läpi lehdon tie kävi vilppainen,
    Miss' soi ilolaulut lintusien.
                         Oi mua Loviisa parkaa!

    Tähän lehtoon karhu ei pesää tee,
    Suden polku se myös ohi kiertelee;
    Mut jos peto vastaan tullutkin ois, --
    Ah mieluummin sitä tyttö nyt sois!
                        Voi mua Loviisa parkaa!

    Tuli vastaan poik' ylen kaunoinen,
    Vyö vöillänsä paisteli kultainen;
    Tuli lehdossa vastaan metsämies,
    Mi viettelevää tuhat sanaa ties.
                        Voi mua Loviisa parkaa!

    Voi tyttönen hupsu, miks miellyit niin
    Sima-suuhun ja kultiin kiilteleviin,
    Oli aarre kallihimp' itselläs:
    Sydän puhdas ja rauha sun mielessäs.
                        Voi mua Loviisa parkaa!

    Se aarre nyt sulta jo vietiinkin, --
    Väkisinkö kenties vai varkaisin? --
    Osan ryösti hän sult', osan lahjoitit pois --
    Meni kaikki, mi kallista ollut ois.
                         Voi mua Loviisa parkaa!

    Hyvä herra, oi suo pien' almu nyt vaan;
    Sult' enään en kerjäile milloinkaan,
    Sua parkuni toisten ei kiusata saa, --
    Pian suo Jumal' armonsa ja haudan maa!
                         Voi mua Loviisa parkaa!

Tuskin oli laulu loppunut, niin Robert kuningas huusi March'in
kreiville, siinä pelossa että riita tämän ja Albanyn herttuan välillä
jälleen voisi alkaa: "No mitä te nyt tuosta laulusta sanotte, jalo
herra? -- Minusta tuntui se, lauluakin kuullen, olevan tulinen ja
kaunis sävel."

"Minun aistini ei ole terävimpiä, mahtava herra kuningas; mutta
mahtaapa se laulutyttö hyvin tullakin toimeen ilman minun
ylistyksettäni, koska sille näkyy tulleen osaksi Rothsayn herttuan
suosio -- joka on paraita tämän asian tuntijoita Skotlannissa."

"Mitä!" kysyi kuningas huolestuneena; "onko minun poikani tuolla
alhaalla?"

"Hän istuu hevosensa selässä aivan likellä laulutyttöä", vastasi
March'in kreivi, ilkkuvainen hymy suun sopissa, "ja näkyy nyt yhtä
hartaasti kuultelevan tytön puhetta kuin äsken sen laulua."

"Kuinka tää asia on, isä abotti?" kysyi taas kuningas. Mutta abotti
vetäytyi pois ikkunan vierestä: "En huoli katsella, armollinen
kuningas, mitä minun olisi tuskallista kertoa."

"Mitä tää kaikki on?" kysyi kuningas kolmannen kerran, kovasti hehkuvin
poskin. Hän näytti aikovan nousta, mutta luopui taas siitä päätöksestä,
kun hän luultavasti ei tahtonut nähdä hurjan, nuoren prinssin tekevän
jotain sopimatonta hullutusta, jota hän kenties ei sitten kuitenkaan
hennoisi rangaista tarpeellisella ankaruudella. Mutta March'in
kreiville näkyi olevan hauska kertoilla kuninkaalle, mitä tämä
epäilemättä mieluummin olisi ollut tietämättä.

"Armollinen kuningas", huusi hän, "asia tulee yhä hauskemmaksi ja
hauskemmaksi. Laulutyttönen ei ole ainoastaan lumonnut Skotlannin
perintöprinssin yhtä hyvin kuin kaikkein tuossa pihalla olevain
tallirenkien ja huovien korvia, vaan onpa hän vielä lisäksi osannut
vetää puoleensa Mustan Douglas'inkin huomion, jota me tähän saakka emme
vielä olleet tietäneet niin hartaaksi Iloisen Tieteen ihailijaksi.
Mutta enpä kuitenkaan tosiaan kummeksukaan hänen hämmästystänsä, koska
prinssi par'-aikaa on kunnioittanut tuon kauniin laulu- ja
viulumestarin ylistäväisellä suukkosella."

"Mitä!" huudahti kuningas, "laskeeko Taavetti Rothsay leikkiä
laulutytön kanssa, vaimonsa isän silmien edessä? -- Menkää, hyvä isä
abotti, ja käskekää prinssiä heti paikalla tänne -- mene, armas
veljeni! --" Ja kun molemmat olivat lähteneet, jatkoi kuningas vielä:
"Menkää, hyvä serkku, March'in kreivi -- siellä tapahtuu turmiota,
siitä olen varma. Olkaa niin hyvä, serkku kulta, viekää abotin
rukoilevaisten sanojen avuksi minun käskyni."

"Te ette muista, armollinen kuningas", vastasi March'in kreivi äänellä,
joka kipeästi loukattua sydäntä ilmoitti, "että Dunbar'in Elisabetin
isä ei ole liioin sopiva sovittajaksi Douglas'in kreivin sekä hänen
kuninkaallisen vävynsä välillä."

"Suokaa anteeksi minulle, serkku", virkkoi lempeämielinen vanha mies.
"Kyllähän myönnän että teille johonkin määrään tehtiin vääryyttä --
mutta minun poikani tulee murhatuksi -- minä lähden itse."

Mutta kiiruusti noustessaan ylös tuoliltansa kuningas parka horjahti,
kompastui ja lankesi raskaasti maahan, niin että, koska hänen päänsä
tuolin kulmaan sattui, hän hetkisen ajaksi meni tunnottomaksi. Tämän
tapaturmion näkö kohta kokonaan voitti March'in kreivin vihan ja
sulatti hänen sydämensä. Hän riensi maassa makaavan kuninkaan
luokse, nosti hänet takaisin tuolille ja koetti hellimmällä,
kunnioittavaisimmalla tavalla kaikkia keinoja, saadakseen hänet jälleen
tointumaan. Robert vihdoin taas avasi silmänsä ja katsahti
puolipyörryksissään vielä ympärinsä.

"Mitä on tapahtunut? -- Olemmeko me vielä yksin? -- Kukas on meidän
kanssamme?"

"Teidän uskollinen alaisenne, March'in kreivi", vastasi kreivi.

"Kahden keskenkö March'in kreivin kanssa?" kertoi kuningas, joka, kun
hän vielä oli puoleksi selviämättä, säikähtyi tuon mahtavan herran
nimestä, jota hän täydellä syyllä voi luulla saattaneensa
verivihollisekseen.

"Niin juuri, minun armollinen kuninkaani, kahden kesken tään Dunbar'in
Yrjö-raukan kanssa, josta moni on tahtonut saada teitä pahaa
ajattelemaan, vaikka kyllä vielä saadaan nähdä, että hän on teidän
kuninkaalliselle personallenne uskollisempi kuin he."

"Tosiaankin, serkkuseni, teille on liian suuri vääryys tullut tehdyksi;
ja, uskokaa minua, kyllä minä koetan parantaa -- --"

"Jos niin on mielenne, armollinen kuningas, se vielä voidaan saada
parannetuksi", keskeytti häntä kreivi, tarttuen kiinni niihin
toivoihin, joita hänen kunnianhimonsa nyt kuvasi hänen eteensä.
"Prinssi ja Margareta Douglas ovat likeistä sukua keskenään -- Romasta
tulleen naimisluvan annossa ei ole otettu kaikista laillisista menoista
vaaria -- heidän avioliittonsa ei voi olla laillinen -- paavi, joka
teidän kaltaisenne jumalisen kuninkaan mieliksi varmaan on paljon
tekevä, voi edellisen kihlauksen tähden purkaa tään epäkristillisen
avioliiton. Ajatelkaa asiaa tyystin, kuninkaallinen majesteetti",
jatkoi kreivi, jonka mielestä tää arvaamaton tilaisuus, saada omin suin
puhua puolestansa, oli herättänyt vireille uusia, kunnianhimoisia
toivoja, "ajatelkaa asiaa tyystin, ennen kuin päätätte kumman te
valitsette, Douglas'in vaiko minut. Hän on mahtava ja voimallinen, sen
myönnän. Mutta Skotlannin avain riippuu Dunbar'in Yrjön vyöstä, ja hän
voisi tuoda Englantilais-armeijan hamaan Edinburg'in porttien edustalle
asti, ennen kuin Douglas Cairntablen rajoilta kerkiäisi tulla
vastarintaa tekemään. Teidän kuninkaallinen poikanne rakastaa minun
hyljättyä tytär-parkaani, ja ylpeä Margareta Douglas on hänelle
inhoksi. Voittehan te, armollinen herra, nyt itsekin nähdä kuinka
halpana hän sitä puolisoansa pitää, koska hän appensa omien silmien
edessä laskee leikkiä tavallisen laulutytön kanssa."

Kuningas oli tähän asti, kuullessaan kreivin esiintuomia syitä, ollut
puolipyörryksissä, aivan kuin pelkurimainen ratsumies, kun häntä
tulinen hevosensa tempaa kanssansa, ja kun hän sen vauhtia ei voi
hillitä eikä johtaa. Mutta nämät viimeiset sanat herättivät hänessä
taas muiston siitä vaarasta, joka nyt juuri hänen poikaansa uhkasi.

"Niin oikein, se on totta -- minun poikani -- ja Douglas. Oi, serkku
kulta, estäkää vaan verenvuodatusta, niin teemme kaikki teidän mielenne
mukaan. -- Kuulkaa tuota melua tuossa! -- Se oli miekkojen kalsketta!"

"Niin totta kuin minulla on kreivillinen kruunu -- niin totta kuin olen
rehellinen ritari -- te olette aivan oikeassa!" sanoi kreivi,
katsahtain ikkunan kautta ulos luostarin pihaan, joka nyt oli täynnä
aseellisia miehiä sekä paljastettuja aseita, ja josta raudan kalske
kuului. Portin pitkän holvikäytävän alkupäässä oli suuri soturein
tunge, ja kahakka näkyi alkaneen niiden välillä, jotka tahtoivat
porttia kiinnisulkea, ja niiden, jotka sisään tungeksivat.

"Minä lähden heti paikalla", virkkoi March'in kreivi, "ja saan pian
tämän äkillisen melun asettumaan. -- Mutta kaikessa nöyryydessä
pyytäisin teitä, kuninkaallinen majesteetti, ajattelemaan, mitä olen
ollut niin rohkea ja ehdoittanut."

"Kyllä, kyllä, serkku kulta", vastasi kuningas, tuskin tietämättään
mitä hän lupasi. "Estäkää vaan kahakka ja verenvuodatus."



KAHDEKSAS LUKU.


    Ihan' on tyttö, ihmeen kaunoinen;
    Kuin päivä paistaa kaukaa hymynsä;
    Lähesty -- pilvi synkkä murehen
    Väristen toki päilyy silmässä.

                      Lucinda, balladi.

Meidän tulee nyt tässä vähän likemmältä kuvata nuot tapaukset, jotka
vaan epäselvästi näkyivät kuninkaan kortterin ikkunoista katsoen, ja
joista ikkunoista katsojat olivat antaneet vielä epäselvemmän tiedon.
Yllä jo mainittu laulutyttö oli astunut kaksi leveää rappu-astinta ylös
ja näin päässyt kuninkaan majapaikan pää-oven edustalle; siinä paikassa
oli hänellä se etu, että hän seisoi puoltatoista jalkaa korkeammalla
kuin pihalla olijat, joita hän toivoi saada kuulijoiksensa. Hänen
vaatteuksensa oli hänen virkasisartensa tavallinen puku, enemmän
kirjavankorea kuin kallis, ja ruumiinmuotoa enemmän näyttävä kuin mitä
naisilla ylimalkaan oli tapana. Hän oli laskenut maahan päällysviitan
sekä pikku vasun, joka hänen vähäiset kapineensa sisälsi, ja pieni
franskalainen villakoira istui niiden vieressä vartijana. Hänen
taivaansininen, hopealla kirjattu, tiukka tröijynsä oli auki leikattu
rinnasta, niin että sen alta näkyi useampia erivärisiä liivejä, niin
laitettuja, että hartioitten sekä rinnan kaunis, säännöllinen muoto
oikein näkyisi; ja kaula oli paljas. Kaulasta riippui pienet
hopeavitjat, jotka olivat pujotetut noiden kirjavain liivien sisään ja
sitten taas vähän alempana pistivät esiin, kannattaen hopeista
kunniarahaa, jonka hän oli saanut joltakulta trubaduri-hovilta eli
runoniekkakunnalta, todisteeksi suoritetusta tutkinnosta Iloisessa
Tieteessä. Pieni laukku riippui hänen vasemmalta olkapäältään sinisestä
silkkinauhasta.

Hänen päivettynyt ihonsa, lumenvalkoiset hampaansa, loistavat
mustat silmänsä ja korpinmusta tukkansa todistivat, että hän oli
kotoisin kaukaa Franskasta, ja samasta kotimaasta myös muistutti
veitikkamainen hymy sekä kuopalliset suunsopet. Hänen tuuheat, mustat
hius-suortuvansa, palmikoidut pienen kultaneulan ympäri, olivat
kiinnitetyt paikoilleen silkistä sekä kultalangasta kudotulla verkolla.
Lisätkäämme tähän lyhyt hame, sekin, samoin kuin tröijy, päärmätty
hopeakirjauksilla -- punaiset säärystimet, jotka olivat näkyvissä
puoltasäärtä myöten -- ja kengät Espanjan nahasta -- niin siinä oli
hänen vaatteuksensa, joka ei suinkaan enään ollut uusi, vaan säästetty
puhtaaksi pyhä-puvuksi ja suurella huolella pidetty hyvässä kunnossa.
Hän näkyi olevan ijältään noin viisikolmatta vuotta; mutta kenties
vaivat ja vaellukset olivat jouduttaneet ajan vaikutuksen ja ennen
aikaa lakastuttaneet ensimmäisen nuoruuden tuoreuden.

Jo on tullut sanotuksi, että laulutyttö käytöksessään oli vilkas, ja
siihen sopii lisätä, että hänellä aina oli hymy suusopissa, sana kielen
päässä valmiina vastaamaan. Mutta hänen iloisuutensa oli teeskelty --
iloisuushan oli välttämätön kalu hänen ammatissaan, jonka kurjuuteen
sekin kuului, että laulajan usein oli pakko peittää tuskittelevaa
sydäntä väkinäisellä hymyllä. Niin näkyi myös olevan Loviisan laita,
jossa, lieneekö hän laulanut hänelle itselleen todella tapahtunutta
seikkaa, vai lieneekö hänellä ollut joku muu huoli, välistä ilmautui
syvä synkkämielisyys, ja tämä musta mieli-ala silloin hämmensi ja
hillitsi tuota luonnollista kepeätä mielenhilpeyttä, jota Iloisen
Tieteen harjoituksessa erittäin oli tarvis. Loviisa ei myös
veitikkamaisimmissakaan vastauksissaan osoittanut sitä uhkarohkeutta ja
hävyttömyyttä, joka hänen virkasisarissaan oli tavallinen, sillä nämät
harvoin jättivät rivon leikkisanan vastaamatta, harvoin laiminlöivät
naurun kääntämistä niitä vastaan, jotka heitä häiritsivät tai heistä
pilaa tekivät.

Huomautettakoon tässä, että noilla laulutytöillä, joita siihen aikaan
suuri joukko kuljeskeli, ei voinut ylimalkaan olla hyvä maine. Sen ajan
tavat olivat kuitenkin heille suojana, ja niin täydellinen oli heille
ritarisuuden sääntöin mukaan tuleva turvallisuus, että juuri harvoin
vaan saatiin kuulla semmoisille neitosille tehdystä häväistyksestä tai
väkivallasta, ja että he kulkivat kenenkään häiritsemättä edestakaisin,
missä aseellisille matkustajille luultavasti olisi tehty veristä
vastarintaa. Mutta vaikka heitä taitonsa vuoksi sallittiin ja
suojeltiin, eivät olleet kuitenkaan nämät kulkevaiset laulajat, niin
miehet kuin naiset, katsotut kunnian-arvoisemmiksi keskuskunnan
jäseniksi kuin tätä nykyä samankaltaiset yleisön huvittajat,
esimerkiksi meidän-aikaiset ympäri kulkevat soittoniekat sekä
näyttelijät; siksi oli heidän elämäntapansa liian epäsäännöllinen ja
epävakainen. Katselivatpa ankarammat kristityt koko sitä ammattia
luvattomaksi.

Tätä laatua oli se neitonen, joka nyt viulu kädessä ja seisoen
yllämainitulla, vähän korkeammalla paikalla, ilmoitti ympäriseisoville,
että hän oli Iloisen Tieteen mestari, jolla oli oikeus taitoansa
harjoittaa todistuksen nojassa, minkä oli saanut Air'in kaupungissa
Provencessa, ritariston kukan ja kunnian, jalon Aymer kreivin
esimiehyyden alla pidetyssä Lemmen ja Musiikin tuomio-istunnossa. Ja
nyt hän pyysi, että iloisen Skotlannin ritarit, yli avaran maailman
kuuluisat urhoudestaan sekä kohteliaisuudestaan, sallisivat
muukalaisparan koettaa, eikö hän taidollansa voisi heitä hiukan
huvittaa. -- Laulua, samoin kuin taisteluakin, rakastivat sillä
aikakaudella kaikki ihmiset; kumminkin he olivat niitä rakastavinaan,
oli sitten se rakkaus todellinen tahi ei.

Loviisan pyyntöön suostuivat siis kaikki mielellään. Mutta ijäkäs,
mustakulmainen munkki, joka siellä seisoi muiden joukossa, katsoi
tarpeelliseksi muistuttaa laulutytölle, toivovansa, että Loviisa, koska
häntä näiden muurien sisään sallittiin, joka lupa ei ollut tavallinen,
ei laulaisi eikä puhuisi mitään paikan pyhyyttä saastuttavaa.

Laulutyttö syvälle kumarsi päätänsä, pudisti mustia hiuksiansa ja risti
hartaasti silmiänsä, ikään kuin inttäen semmoista rikosta
mahdottomaksi, ja sitten hän lauloi laulun Loviisa parasta, joka jo
viime luvusta on meille tuttu.

Juuri kun hän oli alkanut, keskeytti häntä huikea huuto: "Pois tieltä,
pois tieltä -- tehkää tilaa Rothsayn herttualle!"

"Ei, älkää tunkeko ketään minun tähteni", sanoi kaunis nuori ritari,
joka ratsasti pihaan jalolla Arabian hevosella. Tätä ratsuansa hän
ohjaili erinomaisella sievyydellä, vaikka niin vähäisellä suitsien
vetelemisellä, tuskin huomattavalla säärten puristamisella sekä muun
ruumiin säätelemisellä, että kaikkien muitten, paitsi kokeneen
ratsastajan silmissä hevonen vaan näkyi oikoelevan jalkojansa omaksi
huvikseen ja kantelevan ratsumiestä, joka oli liian laiska itseänsä sen
ohjaamisella vaivaamaan.

Prinssin vaatteet olivat hyvin kalliit, mutta puetut päälle melkein
renttumaisella huolimattomuudella. Hänen vartalonsa, vaikka hän oli
lyhyt ja jäsenet kovasti hentoiset, oli erittäin sievä; ja kasvonsa
samoin myös olivat kauniit. Mutta hänen otsassaan nähtiin naalakka
kelmeys, jota voi arvata taikka huolten taikka irstaisuuden
vaikuttamaksi, taikka kenties olivat molemmat nuot turmelevaiset syyt
yhteensä sen saaneet aikaan. Silmät olivat tummat, kuopillaan, niinkuin
pohmelosta yöllisen mässäilemisen perästä; mutta poski hohti
luonnottomasti punaisena, niinkuin jos hurjain juominkien kiihdytys
vielä olisi ollut ruumiissa taikka aamuryyppy olisi tullut otetuksi
yöllisestä irstailemisesta tulleen väsymyksen parantamiseksi.

Tämmöinen oli Rothsayn herttua, Skotlannin kruunun perillinen, jonka
näkö yht'-aikaa miellytti ja surkutti. Kaikki hänen tullessaan
paljastivat päänsä ja väistyivät pois tieltä, vaikka hän huolettomasti
yhä saneli: "Ei kiirettä -- ei mitään kiirettä -- kylläpä minä hyvissä
ajoin kerkiän sinne, minne olen menossa. -- Vaan mitäs tässä näen? --
Onko täällä Iloisen Tieteen mestari? -- On mar', St. Giles auttakoon!
-- ja aika pönäkkä tyttönen vielä päälliseksi. Pysykää paikoillanne
vaan, mun iloiset poikani; en minä koskaan ole tullut esteeksi
laululle. -- Pyhä messu! kaunis äänipä sillä onkin. -- Laulapas se
laulu vielä kerta, sydänkäpyseni!"

Loviisa ei tuntenut herraa, joka häntä näin puhutteli; mutta kaikkein
ympäriseisojain nöyryys sitä kohtaan, sekä vapaa, lukuapitämätön tapa,
jolla outo kaikkiin kunnian-osoituksiin vastasi, todistivat että se oli
mies korkeinta säätyä. Laulutyttö aloitti siis laulunsa uudestaan ja
lauloi sen niin hyvin kuin suinkin taisi. Nuori herttua puolestaan
näkyi laulun lopulla tulevan liikutetuksi ja vaipui mietteisin. Mutta
hänellä ei ollut tapana antaa raskaammalle mielialalle suurempaa tilaa
sydämessään. "Se on surullinen laulu mun siehtarlais-silmäinen
tyttöseni", virkkoi hän, nipistellen väistyvän laulutytön poskea ja
pidättäen Loviisaa kauluksesta, joka ei ollut vaikea hänelle, kun hän
istui hevosen selässä aivan likellä portaita, joilla tyttö seisoi.
"Mutta takaanpa että sinulla on lystimpiäkin viisuja varalla, _ma bella
tenebrosa_ (mustaverinen kaunottareni) -- niin, ja että osaat laulella
häkissä yhtä suloisesti kuin taivas-alla, ja yölläkin yhtä hyvin kuin
päivällä."

"En minä ole satakielinen, korkea herra", vastasi Loviisa, yrittäen
väistää oudon hyväilemisiä, jotka niin pahasti sopivat tässä paikassa
ja tilaisuudessa, vaikka hyväilijä siitä sopimattomuudesta näkyi
ylenkatseellisesti pitävän sangen vähän lukua.

"Ja mitäs sinulla tässä on, kultaseni?" lisäsi prinssi, hellittäen
kaulusta ja tarttuen laukkuun.

Iloinen oli Loviisa, kun pääsi oudon herran kourista, sillä että hän
avasi kantonauhan solmun ja jätti laukun hänelle. Sen tehtyään tyttö
väistyi poikemmaksi, niin ettei prinssin käsi häneen enään ylettynyt,
ja vastasi: "Pähkinöitä, korkea herra, viimesyksyisiä pähkinöitä."

Prinssi otti kourallisen pähkinöitä ulos. "Pähkinöitäkö, lapsukaiseni?
-- Nehän voivat katkaista sinun norsunluiset hampaasi ja sortaa heleän
äänesi", virkkoi Rothsayn herttua, purren yhden niistä auki
hampaillaan, niinkuin koulupoika.

"Ne eivät ole minun päivänpaisteisen kotimaani saksanpähkinäin
vertaisia, armollinen herra", sanoi Loviisa; "mutta ne kasvavat
matalissa pensaissa, niin että köyhä niihin ylettyy."

"Tässä saat, millä voit itselles parempaa ruokaa hankkia, sinä
kuljeksiva apina-parka", sanoi herttua äänellä, joka ilmoitti enemmän
sydäntä kuin hänen ensi-alkuiset teeskellyt, halveksivaiset sanansa
laulutytölle.

Juuri tällä silmänräpäyksellä, kun hän kääntyi ottaakseen kukkaroansa
sitä kantavalta palvelijalta, huomasi prinssi vahvan raudikon selässä
istuvan, pitkän, mustaverisen miehen silmät, jotka häneen tuimasti
tuijottelivat. Tämä mies oli seuralais-joukkonsa kanssa ratsastanut
pihan sisään, sillä aikaa kun Rothsayn herttua laski leikkiä Loviisan
kanssa, ja hän seisoi nyt ähmistyneenä, melkein ikään kuin kivettyneenä
hämmästyksestä sekä vihastuksesta, kun hänen täytyi niin sopimaton näkö
silmin nähdä. Semmoinenkin, joka ei olisi koskaan ollut nähnyt
Archibald'ia, Douglas'in kreiviä, Julmaa liikanimeltään, olisi
epäilemättä kohta tuntenut hänet tuosta mustapintaisesta ihosta,
jättiläis-vartalosta, metsähärän-nahkaisesta kylteristä sekä
katsannosta, joka ilmoitti pelottomuutta, lujuutta sekä älyä, sekaisin
masentumattoman röyhkeyden kanssa. Toisen silmänsä hän oli eräässä
tappelussa menettänyt, ja siitä seikasta, vaikkei se ollut
ensikatsahduksella huomattava, koska vioitetun silmän munuainen oli
pysynyt saman-muotoisena kuin toinenkin, saivat koko hänen kasvonsa
tylyn, liikahtamattoman katsannon.

Tilaisuus, jossa nyt kuninkaallinen vävy ja hänen hirveä appensa
kohtasivat toisiansa, oli sitä laatua, että kaikkien huomio kiintyi
heihin. Ääneti, henkeänsäkin pidättäen, ettei suinkaan mikään siitä,
mikä nyt oli tapahtuva, jäisi kuulematta, odottivat läsnä-olijat tämän
yhtymisen seurauksia.

Rothsayn herttua, nähdessään Douglas'in tylyin kasvoin tylyn katsannon,
ja huomatessaan, että kreivi ei liikahduttanut yhtään jäsentänsäkään
kunnioittavaiseen tahi edes kohteliaasen tervehdykseen, näkyi tahtovan
näyttää, kuinka vähän lukua hän piti appensa tyytymättömistä katseista.
Hän otti kukkaronsa kammaripalvelijansa kädestä.

"He tässä, kaunokaiseni", virkkoi hän; "tässä saat yhden kultakolikon
laulustasi, toisen pähkinöistä, jotka sinulta varastin, ja kolmannen
suukkosesta, joka sinun nyt tulee antaa minulle. Sillä tiedä se,
kaunokaiseni, että kun kauniit huulet -- siksihän sun huulesi parempain
puutteessa sopii sanoa -- ovat minun huvikseni visertäneet suloisen
sävelen, niin minä, noudattaen St. Valentinille vannottua valaa, painan
niihin omat huuleni."

"Lauluni on ruhtinaallisesti maksettu", vastasi Loviisa, väistyen
poikemmaksi, "pähkinöistäni olen hyvän hinnan saanut -- enempi
kaupanteko välillämme, korkea herra, ei olisi juuri sopiva teille eikä
kunniaksi minulle."

"Mitä! Vieläkö kainostelet, sinä maantien haltijatar?" sanoi prinssi
halveksivaisesti. "Sinun tulee tietää, tyttönen, että sinulta tätä
suosion-osoitusta pyytää mies, joka ei ole kieltäviin vastauksiin
tottunut".

"Se on Skotlannin kruununperillinen!" "Se on Rohthsayn herttua!"
kuiskaelivat hovilaiset säikähtyneen Loviisan ympärillä, nykien
vapisevaa tyttöä likemmäksi. "Älä sinä niskoittele häntä vastaan!"

"Mutta enhän minä ylety teihin asti, korkea herra", estelihe tyttö
arasti; "te istutte niin korkealla hevosenne selässä."

"Jos mun täytyy hypätä hevosen selästä maahan", virkkoi Rothsayn
herttua, "niin otetaan vielä suurempi sakko. -- Mitä muka se tyttö nyt
vapisee? Asetapas vaan jalkas minun saappaani kärjelle ja anna mun
ottaa kiinni sun kädestäsi -- kas niin se oli rivakasti tehty!" Hän
suihkasi tytölle suuta, sillä-aikaa kun tämä näin heilui ilmassa,
seisoen hänen jalkansa päällä, nojautuen hänen käteensä. Sitten prinssi
sanoi: "Nyt sait muiskusi, ja tässä on kukkaroni sen maksuksi. Ja vielä
suuremmaksi suosion-osoitukseksi sinulle on Rothsayn herttua koko tään
päivän antava laukkusi riippua kaulastansa." Hän salli nyt säikähtyneen
tytön hypätä maahan, ja käänsi silmänsä ylenkatseellisella katseella
Douglas'in kreivin puoleen, ikään kuin olisi tahtonut tälle sanoa:
"Kaiken sen teen huolimatta siitä mitä te ja teidän tyttärenne
sanotte."

"Douglas'in St. Brigitta auttakoon!" tiuskasi kreivi, tunkeutuen
prinssiä likemmäksi; "tää on liikaa, sinä säädytön poika, joka olet
yhtä paljon vailla järkeä kuin kunniantuntoakin! Sinä tiedät mitkä
siteet pidättävät Douglas'in kättä, muuten et olisi uskaltanut -- --"

"Osaatteko te pilppusilla olla, korkea herra?" kysyi prinssi, asettaen
pähkinän etusormesta toiselle nivelelle ja lennättäen sitä sukkelalla
peukalon lipsahduksella. Pähkinä sattui Douglas'in leveään rintaan, ja
kreivin suusta kuului peloittava vimman ääni, sanaton, vaan leijonan
karjahduksen kaltainen syvyytensä sekä vihaisuutensa suhteen. "Voi,
suokaa toki anteeksi, mahtava herra", jatkoi Rothsayn herttua
ylenkatseellisesti, vaikka kaikki muut vapisivat, "enpä voinut arvata
että pikku kuulaseni voisi haavoittaa tuon härännahkaisen kylterinne
läpi. Eipä se toki vaan ole mahtanut sattua teidän silmähänne?"

Abotti, jonka kuningas, niinkuin viime luvussa näimme, oli lähettänyt,
pääsi juuri tällä hetkellä perille kansantunkeen läpi ja tarttui
Douglas'in hevosen suitsiin, niin että tämän oli mahdoton päästä
eteenpäin; samassa arvokas isä muistutti kreiville, että prinssi oli
hänen kuninkaansa poika sekä hänen tyttärensä puoliso.

"Älkää pelätkö, herra abotti", vastasi Douglas. "Minä liian halveksin
tuota lapsimaista poikaa, että häntä vastaan sormeakaan nostaisin.
Mutta tahdonpa häväistykseen vastata häväistyksellä. -- Kuulkaas
kaikki, jotka Douglas'eja rakastatte -- potkikaapas tuo naikkonen ulos
tään luostarin portista -- ja löylyttäkää häntä sillä tavalla, että hän
viimeiseen elinpäivähänsä saakka katkerasti on muistava, tulleensa
välikappaleeksi, jonka avulla hävytön poika häpäisi Douglas'ia!"

Neljä, viis hänen miehistään kohta karkasi esiin, täyttääksensä tämän
miehen käskyä, joka harvoin turhaan käski, ja kovan rangaistuksen olisi
Loviisa parka saanut loukkauksesta, jonka viattomana, tietämättömänä,
vastahakoisenakin välikappaleena hän oli ollut -- mutta Rothsayn
herttua kävi väliin.

"Vai potkiako käsket tätä laulutyttöparkaa!" tiuskaisi hän tulisella
vihastuksella, "vai piiskatako käsket häntä, senvuoksi kun hän minun
käskyäni totteli! -- Potki sinä omia sorretuita alustalaisiasi, raaka
kreivi -- piiskaa sinä omia uppiniskaisia koiriasi! -- Mutta kavahda
itseäs, jos koiraankaan kosket, jonka päätä Rothsayn herttua on
taputellut, saatikka sitten tyttöä, jonka huulille hän on suunsa
painanut!"

Ennenkuin Douglas kerkesi vastata uhkauksella, niinkuin epäilemättä
olisi tehnyt, nousi tuo suuri melu luostarin ulkoportin suussa, josta
jo on ollut puhe. Ratsumiehiä sekä jalkamiehiä rupesi huimasti sisään
tunkemaan, jotka, vaikkeivät juuri julki tapelleetkaan keskenään, eivät
kuitenkaan myös suinkaan pitäneet rauhaa välillänsä.

Toiset taistelijoista silminnähtävästi olivat Douglas'in väkeä,
niinkuin Verisen Sydämen tunnusmerkistä näkyi; toiset olivat Perth'in
kaupungin porvareita. Näytti siltä kuin olisi aika kahakka ollut heidän
välillänsä portin ulkopuolella, vaikka he nyt, pihaan tultuansa,
käänsivät aseensa maahan päin, kunnioittaen tätä pyhää paikkaa, niin
että heidän taistelunsa nyt muuttui sana- ja soimaus-sodaksi.

Tästä metelistä oli se hyvä vaikutus, että se väenpoljouden tungoksella
ja painolla työnsi prinssin sekä Douglas'in kreivin poikemmaksi
toisistansa, juuri sillä silmänräpäyksellä, jolloin toisen
kevytmielisyys, toisen ylpeys oli molemmat hurjimpaan huimuuteen
yllyttänyt. Samassa myös rauhansovittajia tunkeutui väliin kaikilta
haaroilta. Abotti ja hänen munkkinsa sekaantuivat väkijoukkoon, käskien
rauhaa Jumalan nimessä sekä kunnioitusta näitä pyhiä seiniä kohtaan,
kirkonkirouksen uhalla; eikä ollut heidän sanansa turhat. Albanyn
herttua, jota hänen kuninkaallinen veljensä jo kohta metelin alussa oli
uloslähettänyt, oli vasta nyt päässyt perille kiistatanterelle. Hän
kohta kääntyi Douglas'in puoleen ja kuiskasi hänen korvahansa,
kehoittaen häntä vihaansa hillitsemään.

"Douglas'in Pyhä Brigitta auttakoon, -- kostoa minun pitää saada",
sanoi kreivi. "Ei kukaan mies ole saava hengehtiä tään maailman ilmaa,
sen perästä kun on Douglas'ia häväissyt."

"Kostoa te voittekin saada sopivalla hetkellä", virkkoi Albanyn
herttua; "mutta älkööt saako ihmiset syytä sanoa, että jalo Douglas,
närkkään akan lailla, ei malttanut valita oikeaa aikaa eikä paikkaa
kostollensa. Kavahtakaa -- kaikki meidän työmme voi nyt helposti
sattuman kautta mennä tyhjäksi. Dunbar'in Yrjön on onnistunut päästä
vanhan miehen puheille; ja vaikkei hän ollut kuninkaan luona pitempää
aikaa kuin viisi minuuttia, pelkään minä että sen seurauksesta teidän
tyttärenne avioliitto voi tulla jälleen rikotuksi, jonka me niin
suurella vaivalla saimme solmeen. Lupa Romasta ei ole vielä saatu."

"Joutavia!" vastasi Douglas ylpeästi -- "he eivät uskalla!"

"Ei suinkaan, niin kauan kun Douglas on vapaudessa ja täydessä
mahtavuudessaan", vastasi Albanyn herttua. "Mutta, jalo kreivi, tulkaa
kanssani, niin näette kuinka heikolla pohjalla teidän voimanne täällä
onpi."

Douglas hyppäsi alas hevosensa selästä ja seurasi monijuonista
liittoveljeänsä ääneti. Eräässä salissa alikerrassa näkivät he
Brandanein seisovan sotarinnassa, täysissä aseissa, teräskypäri päässä,
rengaspantsari ryntäillä. Heidän päällikkönsä kumarsi Albanyn
herttualle ja näkyi tahtovan puhutella häntä.

"Mitä tahdot, Mac-Lewis?" kysyi herttua.

"Me olemme kuulleet, että Rothsayn herttuaa on loukattu, ja minä töin
tuskin vaan saan nämät Brandanet tässä sisässä pysymään."

"Urhokas Mac-Lewis", vastasi Albanyn herttua, "ja te kaikki uskolliset
Brandanemme -- minun kuninkaallinen veljenpoikani, Rothsayn herttua,
voi niin hyvin kuin hyvätoivoinen nuori herra suinkin saattaa voida.
Joku meteli siellä kyllä oli, mutta kaikki on jo asetettu." Hän talutti
taas Douglas'in kreiviä edemmäksi. "Näettekös te, korkea herra",
kuiskasi hän, "että jos vaan käsky: 'Ottakaa kiinni!' sattuisi tulemaan
lausutuksi, se kohta paikalla myös tulisi täytetyksi; ja huomaattehan
te, teidän seuralaisianne olevan liian vähän, että voisivat vastarintaa
tehdä."

Douglas näkyi suostuvan siihen, että nyt tällä hetkellä oli pakko olla
kärsivällinen. "Vaikka hampaani", virkkoi hän, "purisivatkin huuleni
rikki, olen vaiti, siksi kuin puhumisen hetki on tullut."

March'in kreivillä sillä välin, jonka tuli prinssiä lepyttää, oli ollut
helpompi tehtävä. "Herra Rothsayn herttua", sanoi hän, lähestyen
prinssiä ykstotisella juhlallisuudella, "minun ei tarvitse sanoakaan,
että te olette velkaa minulle jonkunlaista hyvitystä minulle tehdystä
häväistyksestä, vaikken juuri tosin moiti teitä personallisesti siitä
sananrikkomisesta, joka on karkoittanut rauhan minun perheestäni.
Sallikaa minun hartaimmasti rukoilla, että te, jos tahdotte loukatun
miehen mieltä hyvittää, tätä nykyä jättäisitte sikseen tämän
sopimattoman riidan."

"Korkea herra, minä olen teille paljon hyvitystä velkapää", vastasi
Rothsayn herttua; "mutta tuo röyhkeä ja kaikkia käskevä kreivi on minun
kunniaani häväissyt."

"Korkea herra, minulla on vaan se lisättävä, että teidän isänne voi
pahoin -- että hän pyörtyi pelosta, että teitä vaara uhkaisi."

"Hän voi pahoin!" vastasi prinssi -- "se hyvä, lempeä vanha mies -- hän
on pyörryksissä, sanoitte te, March'in kreivi? -- minä lähden hänen
tykönsä kohta paikalla."

Rothsayn herttua hyppäsi hevosen selästä maahan ja olisi nopeana kuin
hurttakoira juossut kuninkaan asuntoon ylös, jos ei heikko käsi olisi
tarttunut hänen viittahansa ja polvilleen langenneen naisen hento ääni
rukoillut:

"Suojelkaa mua, jalo prinssi! Suojelkaa turvatonta muukalaista!"

"Kädet pois, sä maankuljeksija!" tuiskasi March'in kreivi, rukoilevaa
laulutyttöä pois-sysäten.

Mutta prinssi oli hellempisydäminen ja esti häntä. "Se on totta",
virkkoi hän. "Olenhan minä saattanut tämän turvattoman raukan
leppymättömän perkeleen kostolle alttiiksi. Voi, Herrani, Jumalani,
minkälainen tää mun elämäni on, turmiollinen kaikille, jotka minua
lähelle sattuvat! -- Vaan mikäs nyt neuvoksi yht'äkkiä? -- Ei tää tyttö
saa mennä minun huoneeseni -- ja kaikki minun mieheni ovat mokomia
jumalattomia junkkareita. -- Haa, tässähän sinä seisot vieressäni,
kunnon Heikki Seppä! Mitäs sinä täällä teet?"

"Tääll'on ollut jotain kahakan tapaista, onnellinen herra", vastasi
vanha tuttavamme seppä, "meidän porvarein sekä noiden Etelämaan
lurjusten välillä, jotka ratsastavat Douglas'in lipun perässä; ja me
olemme heitä lennättäneet aina tänne Abotin kadulle saakka."

"Kas se oli hyvä -- se oli hyvä! Ja te annoitte noille konnille kelpo
lailla selkään?"

"Kelpo-lailla, sitäkö te, korkea herra, kysytte?" vastasi Heikki. "No
niin! Meitä oli suurempi joukko, se on varma; mutta eipä löydy paremmin
varustettuja huoveja, kuin ne, jotka Verisen Sydämen vaakunan perässä
ratsastavat. Ja siis me kyllä tavallansa annoimme heille kelpo lailla
selkään; vaan, niinkuin te, korkea herra, hyvin tiedätte, huovi se on
kokonaan sepän käsi-alaa, ja hyväaseiset miehet pitävät suurellekin
ylivoimalle."

Heidän näin puhellessaan, March'in kreivi, joka oli käynyt joltakulta
palatsin oven luona seisovalta jotain kysymässä, tuli taas joutuisaan
takaisin.

"Herra herttua! -- Herra herttua! -- Teidän isänne on jälleen
tointunut, ja jos ette te tee joutua, niin pääsevät Albanyn sekä
Douglas'in herrat taas sulkemaan hänen korvansa kaikilta muilta."

"Ja jos minun kuninkaallinen isäni jälleen on tointunut", virkkoi
ajattelematon prinssi, "ja pitämässä tai rupeemaisillaan pitämään
neuvoittelua armollisen setäni sekä Douglas'in kreivin kanssa, niin ei
sovi teidän, korkea herra, eikä minunkaan mennä heitä häiritsemään,
ennen kuin meitä sinne käsketään. Minulla on siis hyvin aikaa puhella
pienestä asiastani tämän näin kunnon aseseppäni kanssa."

"Siltä kannaltako te, kuninkaallinen korkeus, sitä katsotte?" sanoi
kreivi, jonka korkealentoiset toivot suosionmuutoksesta hovissa olivat
olleet liian kerkeät nousemaan, ja nyt yhtä joutuisaan masentuivat. --
"No olkoon menneeksi sitten myös Dunbar'in Yrjön puolesta."

Hän läksi hiljaa pois synkällä, tyytymättömällä näöllä. Näin oli tuo
ajattelematon poika tehnyt itselleen vihollisia Skotlannin molemmista
kaikkein mahtavimmista aatelisherroista -- ja sillä aikakaudella
ylimysvalta suuresti rajoitteli kuninkaan valtaa. Toisen hän oli
sysännyt pois luotansa ylenkatseellisella härnäämisellä, toisen
huolimattomalla yhtäpitäväisyydellä. Hän ei itse muuten paljon
huomannutkaan kreivin lähtöä, taikka, pikemmin sanoen, hänen tuntui
huokeammalta, kun hän pääsi kreivin lakkaamattomista muistutuksista.

Prinssi jatkoi vaan, mistään lukua pitämättä, puhettansa asesepän
kanssa, joka taitonsa kautta oli tullut personalliseen tuttavuuteen
monien hovin suurten herrain kanssa.

"Olisi minulla ollut vähän sanomista sinulle, seppä -- voitko
kiinnittää yhtä minun milanolaisesta haarniskastani poiskarissutta
rengasta?"

"Yhtä hyvin, älkää pahaksi panko, korkea herra, kuin minun äitini osasi
parsia silmukan kutomissansa verkoissa. -- Milanolaisen tullee
vaikeaksi eroittaa minun työtäni omastansa."

"Hyvä on, vaan enpä sinua juuri nyt siihen työhön tarvinnutkaan
kuitenkaan", jatkoi prinssi, muistaen asiansa. "Kuules, kunnon seppä,
tämä laulutyttönen tässä pitää saattaa hyvään turvapaikkaan. Sinussa
on miestä vaikka kenenkin vaimon suojelijaksi, ja sinun tulee nyt viedä
hänet johonkin paikkaan, missä hän on suojassa."

Heikki Seppä, niinkuin olemme nähneet, oli kyllä hätäinen ja
uhkarohkea, kun sota-aseista oli puhe; mutta hänellä oli myös
kunniallisen porvarin ylpeys, eikä hän mielellään tahtonut joutua
seikkoihin, jotka vakavampain kaupunkilaisten mielestä kenties olivat
niin ja näin.

"Älkää pahaksi panko, korkea herra", vastasi hän siis, "minä kyllä vaan
olen halpa käsityöläinen. Mutta vaikka minun kourani ja kalpani aina
ovat valmiit palvelukseen, milloin kuningas tahi tekin, korkea herra,
niitä tarvitsette, niin ei minusta, olkoon se täydellä kunnioituksella
teitä kohtaan sanottu, ole naisten taluttelijaksi. Kylläpä te,
kuninkaallinen armo, omista seuralaisistanne löytänette tarpeeksi
ritareita ja herroja, jotka aivan mielellään tämmöiseen ritari Pandarus
Troijalaisen virkaan rupeavat -- mutta halvalle Wynd'in Heikille se on
liian ritarillinen tehtävä."

"Hum -- haa!" pani prinssi. "Annas kukkaroni tänne, Edgar" -- hänen
kammaripalvelijansa tuosta kuiskasi hänelle jotain korvaan -- "niin
oikein, niin oikein, johan sen annoin pois tälle tyttöparalle. --
Kyllähän minulla, mestari seppä, on tarpeeksi kokemusta teidän
ammatistanne ja käsityöläisistä ylimalkaan, tietääkseni, ettei haukkaa
saa tyhjin käsin luokseen tulemaan. Mutta tottahan minun lupauksessani
lienee kyllin takausta kelpo rautavarusten hinnasta, ja sen summan saat
minulta, ynnä vielä kiitoksia kaupanpäälliseksi, tästä pienestä
avusta."

"Teillä mahtaa, kuninkaallinen armo, olla tarpeeksi kokemusta toisista
kasityöläisistä", vastasi seppä, "vaan ettepä te, älkää pahaksi panko,
tunnekaan Heikki Seppää. Hän on valmis tottelemaan teitä, jos tulee
puheeksi sota-aseen takominen taikkapa myös sota-aseella hakkaaminen;
mutta hän ei ymmärrä mitään tämmöisestä hame-palveluksesta."

"Mutta kuules toki, sinä Perth'in pässinpää", jatkoi prinssi,
puhuessaan hymyillen kunnon porvarin itsepäisestä kunnian-arkuudesta --
"enhän minä tuosta tytöstä huoli enempää kuin sinäkään. Mutta
vallattomana hetkenä, niinkuin näiltä ympärilläs seisovilta voit saada
kuulla, jos et ollut sitä omin silmin näkemässä, soin minä hänelle
hetken-aikuisen suosion-osoituksen, jonka tyttö raukka nyt kenties saa
maksaa hengellään! Täällä ei ole ketään, jolle voin antaa hänet
suojeltavaksi nahkavöitä sekä joutsen-jänteitä vastaan, millä nuot
rajalais-roistot, Douglas'in seuralaiset varmaankin piiskaavat tytön
kuoliaksi, niinkuin kreivi on käskenyt."

"Jos niin on laita, kuninkaallinen herrani, niin on tytöllä täysi
oikeus vaatia suojelusta jokaiselta rehelliseltä mieheltä. Ja koska hän
kuuluu hameväkeen -- soisinpa vaan että hänen hameensa olisi hiukkaa
pitempi ja vähemmin outoa näköä -- niin lupaan olla hänelle turvana,
niin hyvin kuin yksi mies saattaa olla. Mutta minnekkä minä hänet vien
talteen?"

"Henk'-risti! enpä sitä itsekään tiedä sanoa", vastasi prinssi. "Vie
hänet vaikka ritari Juhana Ramornyn kortteriin -- vaan ei -- ei -- hän
ei voi hyvin ja paitsi sitä on muitakin estäviä syitä -- vie hänet
mihin helvettiin tahdot, mutta saata tyttö turvapaikkaan ja tee
Rothsayn Taavetille mieliksi."

"Jalo prinssi", sanoi seppä, "minun mielestäni -- olkoon se taas
täydellä kunnioituksella teitä kohtaan sanottu -- voisi tämmöisen
turvattoman vaimo-ihmiseni pikemmin uskoa helvetin haltuun kuin ritari
Ramornyn käsihin. Mutta vaikka Paholainen onkin tulentupruttaja
niinkuin minä itsekin, enpä kuitenkaan tiedä sen virkaveljeni
asuinpaikkaa, ja toivonkin Pyhän Äidin Kirkon avulla saavani hänet
pysymään poikempana minusta. Ja paitsi sitä, mitenkä minä tään tyttösen
saisin saatetuksi ulos tästä väentungoksesta ja sitten katuja pitkin
tämmöisessä maskeraattipuvussa, se olis kanssa arveltava asia."

"Mitä tulee pääsemiseen ulos tästä luostarista", virkkoi prinssi, "niin
tää hyvä munkki tässä" -- hän tarttui lähimpään munkkiin päähineestä --
"tää veli Nikolaus tahi Bonifacius -- --"

"Halpa veli Cyprianus, jos te, kuninkaallinen armo, minun apuani
tarvitsette", vastasi munkki.

"No niin, niin oikein, veli Cyprianus", jatkoi prinssi; "tää veli
Cyprianus kyllä päästää teidät ulos jostain hänelle tietystä
sala-ovesta, ja sitten hänen pitää tulla luokseni prinssin kiitoksia
saamaan."

Munkki kumarruksella ilmoitti suostumuksensa, ja Loviisa parka, joka
tämän keskustelun aikana oli katsahdellut milloin yhteen, milloin
toiseen puhujista, kiireesti sanoi: "Ei tämän hyvän miehen tulekaan
tarvis hävetä minun hupsumaista pukuani -- minulla on päällysviitta,
jota tavallisesti käytän."

"No kas niin, seppä, nythän sulla on luostariveljen kaapu sekä naisen
päällysviitta peitteeksesi. Soisinpa että minun syntisen heikkouteni
olisivat kaikki yhtä hyvän peitteen alla! -- Hyvästi nyt vaan, kunnon
veikkoseni -- toisten saat minulta kiitokseni."

Samassa hän, ikään kuin peläten, että seppä vielä edelleen rupeaisi
esteitä esiin tuomaan, riensi pois palatsiin.

Seppä jäi paikalleen seisomaan, hämmästyneenä siitä, mikä oli
tapahtunut, sekä tuosta tehtävästä, johon hän oli kietoutunut. Tästä
asiasta voi tulla hänelle yhtä paljon vaaraa hengen kuin myös hyvän
maineensa suhteen, sen hän näki, ja jos siihen vielä lisäsi, että hän
tavallisella uhka-uljuudellaan taas oli ollut päämiehiä äsköisessä
kahakassa, niin se kaikki, sen hän kyllä ymmärsi, voi olla hänelle
sangen suureksi haitaksi kosimisessaan, joka hänelle oli niin kipeä
sydämen-asia. Toiselta puolen ei hän myös voinut jättää tätä turvatonta
tyttöä tänne Galwayn raakalaisten sekä Douglas'in vallattomain
seuralaisten väkivallalle alttiiksi -- se oli ajatus, joka ei
silmänräpäykseksikään saanut sijaa hänen miehuullisessa sydämessään.

Tästä miettimisestään herätti hänet munkki, joka käski heitä seuraamaan
itseään, lausuen sanansa hiljaa, sillä huolimattomuudella maallisista
asioista, mikä asui tai kumminkin oli asuvinaan noiden pyhäin
hengellisten isäin sydämessä. Seppä läksi liikkeelle huokauksella, joka
hyvin oli ohkauksen sukua, ja seurasi munkin jäljestä sillä lailla,
ettei juuri ollut välttämätön päättää heidän kuuluvan yhteen joukkoon.
Näin menivät he lukitun käytävän kautta sekä ulos takaovesta, jonka
munkki, vielä kerran katsahdettuaan taaksensa, jätti raolle. Heidän
perästänsä asteli Loviisa, joka joutuisaan oli ottanut pienen myttynsä
maasta ja, kutsuttuaan pientä nelijalkaista kumppaliansa, kiireesti oli
lähtenyt tälle tielle, joka hänelle soi pelastusta äsköisestä suuresta,
väistämättömältä näyttävästä vaarasta.



KAHDESTOISTA LUKU.


    Jo nousi ämmä, tiuskaisten
    Nää sanat vimmatut:
    Jos isäsi ois tehnyt sen,
    Sit' ois hän katunut.

Munkki vei seuralaisensa sala-oven kautta kirkkoon, jonka pää-ovet,
vaikka tavallisesti auki, olivat tulleet suljetuiksi äsköisen kahakan
tähden; sillä molemminpuoliset meluajat olivat koettaneet tunkeutua
sisään, ihan toiset mietteet kuin rukoilemisen halu mielessänsä. He
astuivat kirkon synkkäin holvikaarien alitse, jotka kajahtelivat sepän
raskaista askelista, kun sitä vastaan munkin virsut sekä Loviisan
kepeät kengät eivät niistä nostaneet mitään vastausta. Tyttö parka
vapisi koko ajan, yhtä paljon vilusta kuin myös pelosta; sillä hän näki
että hänen hengellinen ja maallikoinen saattomiehensä eivät kumpikaan
kohdelleet häntä lempeydellä. Edellinen oli ankara mies, joka näkyi
yhtä paljon inhoovan kuin myös halveksivan sitä onnetonta maankulkijaa.
Ja jälkimmäinenkin, vaikka, niinkuin olemme nähneet, paras-sydämisiä
ihmisiä mitä voi olla, oli nyt jörömäisen, miltei tylyn näköinen; sillä
hän oli kovasti tyytymätön tähän toimeen, johon hänet oli pakoitettu,
ja josta, sitä hän ei voinut olla tuntematta, hänen oli ollut mahdoton
pois kieltäytyä.

Tänä vastahakoisuus itse toimeen myös ylettyi hänen viattomaan
suojeltavaansa, ja hän arveli itsekseen, ylenkatseella katsellessaan
tyttöä -- "Hyvin sopiva tosiaan on kunniallisen porvarin kuin minun
kävellä Perth'in katuja pitkin tuommoisen kerjäläis-kuningattaren
kanssa! Tuolla kirjavalla harakalla mahtaa olla yhtä paikattu maine
kuin muillakin hänen sisarillaan, ja minä joudun koreasti pihteihin,
jos tää minun ritarillinen apuni tulee Katrin korviin. Parempi minun
sitten olisi tappaa vaikka paraskin mies Perth'issä -- ja, sen vannon
vasarojeni sekä naulojeni kautta, että mielummin soisinkin tehneeni
semmoista, vaikkapa olisin ollut riidan alkaja, kuin lähden
saattelemaan mokomaa pitkin kaupunkia."

Kenties Loviisa arvasi suojelijansa huolen, sillä hän virkkoi ujosti ja
joskus katkeavalla puheella: "Arvoisa mestari, eikös olisi parempi,
että minä hetkeksi aikaa poikkeisin tuohon noin kappeliin ja panisin
päällysviitan päälleni?"

"Hum, tyttönen, se ei ollut hullu tuuma", vastasi seppä. Mutta munkki
sen esti, kohottaen sormensa kiellon merkiksi.

"Pyhän Madox'in kappeli ei ole mikään vaatehdus-kammari, missä
kometjantit ja maankuljeksijat saisivat muutella korujansa. Näytänpä
sulle kohta vaatekammarin, joka on enemmän sinun tilasi kaltainen."

Nuoren tyttö-paran pää vaipui nöyrästi kallelleen, ja hän kääntyi pois
kappelin ovesta syvällä häväistyksensä tunnolla. Pikku koirakin näkyi
omistajansa silmistä sekä käytöksestä arvanneen, että he tässä pyhässä
paikassa eivät olleet suotuja, luvallisia vieraita; korvat lupassa,
häntä laahaavana permantoa myöten, hiiviskeli se hitain askelin, aivan
kiinni Loviisan kantapäissä.

Munkki astui yhä eteenpäin pysähtymättä. He menivät nyt alas leveitä
portaita myöten ja kulkivat sikisoki käyviä maan-alaisia käytäviä
pitkin, missä valo oli varsin hämärä. Tultuansa viimein matalalle
ovelle, munkki seisahtui ja virkkoi Loviisalle yhä vielä samalla
tylyllä äänellä: "Kas tässä, sinä turhuuden tytär, on vaatekammari,
mihin ennen sinuakin moni jo on riisunut vaattehensa!"

Totellen pienintäkin käskyä hetaalla, pelkääväisellä kuuliaisuudella,
tempasi Loviisa oven auki, mutta peräytyi kohta säikähdyksellä. Se oli
luuhuone, puolillaan kuivettuneita kalloja sekä luita.

"Minua peloittaa ruveta tässä muuttamaan vaatteitani -- ihan yksinäni.
-- Mutta, jos te, arvoisa isä, niin käskette, tapahtukoon teidän
tahtonne!"

"Mitä, sinä turhuuden lapsi, eihän nuot jäännökset tuossa olekaan
muuta, kuin semmoisten ihmisten maallinen vaatteus, jotka aikanansa
myös olivat johtajina tahi seuraajina ajamisessa tämän maailman
huvitusten perään. Ja samallaiseksi sinäkin kerran tulet, vaikka kuinka
täällä tepastelisit ja keikkailisit, visertäisit ja viuluas
vinguttaisit. Sinun ja kaikkein muittenkin turhamaisen, maallisen
huvituksen harjoittajain täytyy viimein tulla noiden rumain luitten
kaltaisiksi, joita nyt narrimainen hempuisuutesi pelkää ja kammoo
nähdä."

"Älkää moittiko minua narrimaisesta hempuisuudesta, arvoisa isä",
vastasi laulutyttö; "Jumala sen tietää, kuinka minä kadehdin noiden
valjenneitten luitten lepoa. Ja jos, ruumiini niiden päälle laskemalla,
voisin ilman synnittä muuttua niiden kaltaiseksi, niin valitsisin tämän
luukasan tässä leposijakseni mielummin kuin koreimman, pehmeimmän
sängyn koko Skotlannissa."

"Ole kärsivällinen ja lähtään edemmäksi", virkkoi munkki lempeämmällä
äänellä. "Elonleikkaajan ei ole lupa jättää elon korjuuta, ennen kuin
päivän laskeminen näyttää että päivätyö on lopussa."

He astuivat taas eteenpäin. Pitkän käytävän päähän päästyä, avasi veli
Cyprianus taas oven; siinä näkyi pieni kammari, tahi kenties kappeli,
sillä se oli koristettu ristiin-naulitun kuvalla, jonka edessä neljä
lamppua oli palamassa. Kaikki kumarsivat päätänsä ja ristivät
silmiänsä; ja munkki kysyi tytöltä, viitaten ristiin-naulitun kuvaa:
"Mitä tämä kuva tässä merkitsee?"

"Että Hän kutsuu luoksensa syntistäkin yhtä hyvin kuin hurskasta."

"Niin, jos syntinen luopuu synnistänsä", lausui munkki, jonka ääni nyt
oli paljon lempeämpi. "Laita itses siinä valmiiksi matkahasi."

Loviisa viipyi hetkisen aikaa kappelissa ja tuli pian jälleen ulos,
päällysviitassa karkeasta, harmaasta sarasta; hän oli käärinyt sen
tarkasti ympärilleen ja pannut osan kirjavista vaatteistansa, niin
paljon kuin hän oli kerjinnyt riisua, samaan pieneen vasuun, missä
hänellä tähän asti oli ollut jokapäiväinen pukunsa.

Munkki pian sen perästä avasi oven, josta päästiin ulos taivas-alle. He
olivat nyt puutarhassa, joka kävi Dominikolais-luostarin ympäri.
"Eteläportti on vaan telkeellä suljettu; sen kautta te voitte päästä
ulos kenenkään huomaamatta", virkkoi munkki. "Jumala siunatkoon sinua,
poikani! Ja Jumala siunatkoon myös sinua, tyttö parka! Muista missä
paikassa riisuit joutavat koristeesi, ja varo millä tarkoituksella ne
jälleen puet päälles."

"Voi, arvoisa isä!" vastasi Loviisa. "Jos tää muukalaisraukka voisi
jollakin muulla kunniallisemmalla ammatilla hankkia itselleen
leipäpalansa, niin ei hänellä suinkaan olisi suurta halua turhan
taitonsa harjoittelemiseen. Mutta -- --"

Mutta munkki oli jo kadonnut. Olipa itse ovikin, josta he juuri ikään
olivat ulos-astuneet, kadonnut; niin konstikkaasti se oli kätketty
ulospistävän tukipatsaan sekä rakennuksen monien gotilais-tyylisten
koristusten kautta. "Nyt tästä salaovesta laskettiin nais-ihminen ulos,
sen tiedän", arveli Heikki itsekseen. "Kun ei vaan -- Jumala siitä
varjelkoon! -- pyhät isät myös joskus päästäisi niitä sisään samaa
tietä. Tämä paikka näkyy olevan erittäin sovelias tuommoiseen
kuurapeittosilla olemiseen. -- Mutta, Jumalan nimessä -- mikä nyt
neuvoksi? Tahtoisin ma päästä tästä naikkosesta tässä niin pian kuin
mahdollista, ja minun täytyy kuitenkin pitää huolta että hän pääsee
hyvään turvapaikkaan. Sillä olkoon hänen sydämensä minkälainen tahansa,
näyttää hän nyt, tässä sopivaisessa puvussa, liian siivolta, että
ansaitsisi sitä kohtelua, joka hänelle hurjain Gallowayn miesten tai
Liddell'in pirulaisten käsissä tulisi osaksi."

Loviisa seisoi, odotellen sepän käskyä, minnepäin oli mentävä. Hänen
pikku koiransa, iloissaan siitä kun pimeistä, maan-alaisista käytävistä
taas oli päässyt taivas'alle, hyppeli kuin hurja tietä myöten ja sitten
taas karkasi pystyyn omistajaansa vasten. Joskus se myös, vaikka vähän
pelolla, kierteli sepän jalkojen ympäri, hänellekin ilmoittaaksensa
iloaan ja rukoillen hänen suosiotaan.

"Alas, Charlot, alas!" virkkoi laulutyttö. "Sinä olet kai nyt iloinen,
kun taas pääsit Jumalan siunattuun päivänpaisteesen. Mutta missähän me
löytänemme yömajan, Charlot parka?"

"Ja nyt, tyttö", virkkoi seppä, tosin ilman raakaa tylyyttä, sillä se
ei kuulunut hänen luonteesensa, vaan kuitenkin kursailematta, niinkuin
se, joka tahtoo saada lopun vastahakoisesta toimesta; "minnepäin sinun
tiesi menee?"

Loviisa vaan katseli maahan ja oli ääneti. Kun seppä häneltä vielä
kerran kysyi, mihin hän tahtoi tulla saatetuksi, tyttö ei sanonut
tietävänsä sitä.

"No, no", virkkoi Heikki; "kyllähän mä sen yskän ymmärrän -- olen
minäkin ollut iloinen poika -- tuommoinen villiveitikka aikanani --
mutta paras on että nyt puhun suuni puhtaaksi. Nyt on minun laitani
semmoinen, että minä olen muuttunut toiseksi mieheksi jo monta, monta
aikaa sitten. Ja siis, tyttöseni, meille pitää tulla ero, pikemmin
kenties kuin tuommoinen teikkari kuin sinä olit toivonut saavansa eron
-- laatuun-käyvästä pojasta."

Loviisa itkeä vetisteli hiljaa itsekseen, silmät yhä vielä maahan päin
luotuna, niin kuin se, jonka mieltä on loukattu ja joka ei kuitenkaan
saa siitä valittaa. Viimein kuitenkin, nähdessään että hänen
saattomiehensä alkoi käydä kärsimättömäksi, sanoi hän sammallellen:
"Jalo herra -- --"

"_Herra_ on ritarin nimi", vastasi närkästynyt porvari, "ja _jaloksi_
sanotaan paronia. Minä vaan olen Heikki Wynd-kadulta, rehellinen
käsityöläinen ja vapaa killanveljes."

"Hyvä mestari sitten", jatkoi laulutyttö, "te tuomitsette minua
ankarasti, ja antaahan ulkonäkö siihen syytä. Mielellänihän
vapauttaisinkin teidät seurastani, joka kenties ei ole kunniaksi kunnon
miehille; mutta minä en tiedä mihin mennä."

"Lähimmälle kirkonvihkiäis-juhlalle tai lähimmille markkinoille
arvattavasti", sanoi Heikki tylysti, sillä hän oli siinä lujassa
uskossa, että tytön hätä vaan oli teeskelty, siksi kun Loviisa muka
väkisin pyrki hänen seurassansa pysymään; kenties hän myös pelkäsi
joutuvansa jonkunlaiseen kiusaukseen -- "ja se on St. Madox'in juhla
Auchterarder'issa. Kylläpä sinä sinne, sen takaan, ilman minuttakin
osaat aivan hyvin."

"Aptr -- Auchter --" kertasi laulutyttö, jonka etelämainen kieli ei
tahtonut taipua keltiläiseen äännös-laatuun. "Mutta minulle on sanottu,
ettei minun laulu-parkojani kukaan ymmärrä, jos menen lähemmäksi noita
hirveitä vuoria tuolla."

"Aiotko sitten viipyä Perth'issä?"

"Vaan missä siellä saisin majan?" kysyi maankulkija.

"Entäs missäs sitten olit majaa viime yönä?" kysyi seppä vastaan.
"Tottahan toki tiedät mistä olet tullut, josko oletkin kahdellapäällä
minne mennä."

"Minä makasin luostarin vaivaismajassa. Mutta siellä sain sijaa
ainoasti pitkän rukoilemisen perästä, ja minua kiellettiin
takaisintulemasta."

"No niin, eipä ne nyt suinkaan ottane sinua huoneesensa, koska olet
Douglas'in uhkauksen alainen, se on kyllä totta. Mutta prinssi mainitsi
ritari Ramornya -- hänen kortteriinsa voin viedä sinut syrjäkatuja
myöten -- vaikkei se ole oikein kunniallisen porvarin tehtävää ja
vaikka aikani on täpärällä."

"Minä menen, minne vaan käskette -- tiedänhän että vaan olen kaikille
häpeäksi ja vastukseksi. Olipa aika minullakin jolloin oli toisin --
Vaan tuo Ramorny, mikä mies se on?"

"Yksi hovin ritareista, joka elää lystiä poikamiehen elämää, ja
on nuoren prinssin tallimestari sekä, niin sanotaan, suosittu
neuvon-antaja."

"Mitä! Onko hän ystävä tuon hurjan, uhkamielisen nuoren herran kanssa,
joka äskeisen metelin nosti? Voi, älkää minua sinne viekö, hyvä ystävä!
-- Eiköhän löytyne yhtään kristillistä vaimoa, joka antaisi
tyttöraukalle leposijan navetassaan tahi ladossaan yhdeksi ainoaksi
yöksi? Lähtisinhän minä jälleen päivän ensikoitteella. Ja kyllä minä
siitä maksaisin runsaasti. On minulla kultaa -- ja teillekin annan
hyvän maksun, jos viette minut semmoiseen paikkaan, missä voin olla
hyvässä turvassa tuolta hurjalta irstailijalta, ja myös tuon
mustapintaisen paronin miehiltä, jonka silmät kuolemaa uhkasivat."

"Pidä sinä kultasi niiden varalle, jotka niitä vaativat, tyttö",
virkkoi Heikki, "äläkä tarjoo rehelliselle miehelle rahaa, jonka olet
saanut kokoon viulunvinguttamisella, ja rummuttamisella, ja varpaillas
tepsuttelemalla, tai kenties vieläkin pahemmilla huvituksilla. Sen
sanon sulle suoraan, en minä ole mikään narri narriteltavakses. Minä
tahdon saattaa sun mihin turvapaikkaan vaan itse virkat, sillä minun
lupaukseni on luja niinkuin rautakahle. Mutta etpä toki saa minua
uskomaan, ettet tiedä minne mennä, kuhun ruveta. Ethän sinä ole niin
ensikertalainen ammatissas, ettet tietäisi löytyvän ravinteloita
jokaisessa kaupungissa, saatikka niin suuressa kuin Perth'issä, missä
sinunkaltaisesi voivat saada sijaa rahallansa, jos et löytäisikään
jotain houkkapäätä tai useampiakin, jotka maksavat rätingin puolestasi.
-- Jos sinulla on rahaa, tyttö, niin ei minun tarvitsekaan olla niin
suuressa huolessa sinun puolestas. Ja totta puhuen, en voi paljon
muuksi kuin teeskelyksi katsoa, että sinä, joka semmoista ammattia
harjoittelet, niin kauheasti itket ja pelkäät yksinjäämistä."

Tällä lailla mielestään selvään näytettyänsä, ettei hän ollut
tavallisilla laulutytön juonilla houkuteltava, Heikki astui muutamat
askeleet urheasti poispäin, koettaen vakuuttaa itselleen, että hän teki
niin viisaasti ja järkevästi kuin mahdollista. Mutta ei hän kuitenkaan
malttanut olla taakseen katsahtamatta, nähdäkseen mitenkä hänen
lähtönsä Loviisaan vaikutti; ja suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän
näki että tyttö oli vaipunut penkille, käsivarret polvien, pää käsien
nojaan, niinkuin se, joka on aivan epätoivossa.

Seppä koetti paaduttaa sydäntänsä. "Se on kaikki vaan teeskelyä", sanoi
hän itsekseen. "Se tyttö-letukka on taitava ammatissaan -- sen
vannoisin St. Ringan'in kautta!"

Juuri samassapa tunsi hän tempauksen nuttunsa liepeissä. Hän katsahti
sinne ja näki tuon pikku koiran, joka nyt kohta, ikään kuin puhuakseen
omistajansa puolesta, istahti takakäpälilleen ja rupesi tanssimaan,
samassa vinkuen ja yhä katsahdellen Loviisaan päin, aivan kuin olisi
tahtonut rukoilla armahtelemista hyljätylle tytölle.

"Eläin raukka", sanoi seppä; "tääkin voipi olla petosta, sillä ethän
tee muuta kuin mitä sinulle on opetettu. -- Mutta, lupasinhan minä
suojella tuota tyttö parkaa, enkä voi jättää häntä tänne, nyt kun hän
on pyörtynyt -- jos hän todella lienee -- olenhan minä toki ihminen."

Hän meni takaisin, ja lähestyttyänsä vastuksellista holhottiansa, hän
nyt näki tytön muuttuneesta kasvoin väristä, että Loviisa todella oli
aivan epätoivoissaan, jos ei hänellä ollut kaikkea miehen ja vaimonkin
käsitystä yli käyvää teeskelemisen taitoa.

"Tyttö", virkkoi seppä lempeämmin, kuin mitä tähän asti yrittämälläkään
oli voinut, "selitänpä sinulle suoraan koko tilani. Nyt on meillä St.
Valentin'in päivä, ja vanhan tavan mukaan olisi minun tullut viettää se
yhdessä kauniin Valentineni kanssa. Mutta riidat ja tappelut ovat
vieneet minulta koko aamupuolen, yksi lyhyt hetki poisluettuna.
Ymmärräthän siis, missä minun mietteeni sekä mielitekoni ovat, ja missä
jo paljas kohteliaisuuskin vaatii minua myös ruumiillisesti olemaan".

Laulutyttö kuulleltuansa näkyi ymmärtäneen mitä hän sanoi.

"Jos te olette uskollinen rakastaja ja jos teillä on puhdas-sydäminen
Valentine, niin en minä -- Jumala siitä varjelkoon! -- tahdo olla
esteenä teidän välillänne! Älkää minusta huoliko sen enempää. Minä otan
tään ison joen oppaakseni merelle saakka -- sanottiinhan minulle, että
sen joen suulla on satama. Sieltä lähden laivalla ihanalle
Franskanmaalle -- sitten olen taas maassa, missä raa'inkaan talonpoika
ei tekisi pahaa köyhimmällekään vaimo-ihmiselle".

"Et sinä voi mennä Dundeehen tänä päivänä", sanoi seppä. "Douglas'in
väki on nyt liikkeellä molemmin puolin jokea; sillä sanoma
täänpäiväisestä kahakasta on jo varmaan levinnyt heille asti. Kaiken
tään päivän ja hnomeisen, sekä koko yönkin niiden päiväin välissä on
heitä joukoittain lappava päällikkönsä lipun luoksi, aivan kuin
Vuorelaiset, kun tuliristiä[21] on ympärilähetetty. -- Näetkö noita
viittä, kuutta miestä, jotka ratsastavat tuolla puolen jokea? Ne ovat
Annandalen miehiä; minä ne tunnen keihästensä pituudesta sekä myös
siitä tavasta, millä he ne pitävät. Annandalen mies ei koskaan anna
keihäänsä laahata perässä, vaan pitää sen, kärki pystyssä tahikka myös
tanassa eteenpäin".

"Ja mitäs niistä?" kysyi laulutyttö. "Ovathan ne huoveja, sotureita --
tottahan he viuluni ja turvattomuuteni vuoksi antaisivat minun olla
rauhassa".

"Enpä niistä tahdo liioin kieltä kantaa", vastasi seppä. "Jos sinä
tulisit heidän omiin kotilaaksoihinsa, he epäilemättä soisivat sinulle
vieraanvaraa, eikä olisi siellä heistä mitään pelättävää. Mutta nyt he
ovat sotaretkellä -- nyt heistä on kala kaikki, mitä apajaan sattuu. On
niitä joukossa mokomia, jotka surmaisivat sinut ainoasti noiden
kultaisten korvarenkaittesi tähden. Heidän silmänsä ei nyt näe muuta
kuin mistä saisi saalista, heidän käsillänsä ei nyt ole muuta tehtävää
kuin ryöstäminen. Heillä ei ole korvia nyt, millä kuullella lauluja eikä
armon-anelemista. Paitsi sitä on heidän päällikkönsä sinusta antanut
käskyn, ja se on sitä laatua, josta voi olla varma, että se tulee
totelluksi. Suurten herrojen mieliteot tulevat aina pikemmin
täytetyiksi, kun he sanovat: 'Polttakaa se kirkko!' kuin jos käskevät:
'Rakentakaa tähän kirkko!'"

"Sitten", virkkoi laulutyttö, "olisi mun paras jäädä tähän paikkaan ja
kuolla."

"Älä niin sano", vastasi seppä. "Jos vaan voisit saada jossain yömajan,
niin saattaisin sun huomen-aamuna Neitsyt Maarian Portaille, mistä
laivat lähtevät menemään alas jokea Dundeehen. Minä veisin sinut jonkun
sinne aikovan laivurin luokse ja pitäisin huolta että sinä hyvässä
turvassa pääsisit paikkaan, missä sinua hyvin ruokittaisiin ja
lempeästi kohdeltaisiin".

"Hyvä -- kunnon -- jalomielinen mies!" huudahti laulutyttö, "tee niin,
ja jos onnettoman raukan rukoukset ja siunaukset voivat lentää niin
korkealle kuin taivaasen asti, niin ne siellä ovat puhuvat sun
puolestasi. Tulkaamme huomenna tänne tälle pienelle portille, siihen
aikaan, jolloin alukset lähtevät."

"Ne lähtevät kello kuus aamusella, kohta kun päivä alkaa valjeta."

"Menkää te siis pois Valentine-kumppalinne luokse -- ja jos hän teitä
rakastaa, oi älkää häntä pettäkö!"

"Tyttö parka! Pettuus, pelkään mä, on sinutkin tähän kurjuuteesi
saattanut. Vaan en voi jättää sinua näin oman onnesi nojaan. Minun
tulee tietää, missä saat yömajan."

"Älkää siitä huoliko", vastasi Loviisa, "taivas on selkeä -- täällä on
pensaita ja pehkoja kyllin jokirannalla. Charlot ja minä me voimme
hyvin laittaa puun vesoista sijaa itsellemme yhdeksi yöksi. Ja
huomennahan minä teidän avullanne pääsen pois sinne, mihin ei sorto ja
häijyys ylety. Oi, yö pian kulun, kun huomispäivä tuopi uutta toivoa!
-- Mitäs te vielä täällä viivytte, kun teidän Valentinenne jo teitä
odottelee? Ohhoh, täytyypä mun sanoa teitä laimeaksi rakastajaksi, ja
tiedättehän te ettei runoilijan moitteet ole leikin-asia."

"En voi sinua jättää tänne, tyttö", virkkoi seppä, jonka sydän nyt oli
kokonaan heltynyt. "Sulaa murhaa olisi, jos sallisin sinun jäädä yöksi
kolkon skotlantilaisen Helmikuu-viiman käsiin. Ei, ei -- sillä lailla
olisin huonosti täyttänyt lupaukseni, ja jos minä joutuisinkin moitteen
alaiseksi, niin se olisi vaan ansaittu rangaistus siitä, että minä, sen
nyt näen, kohtelin sinua enemmän omien väärien luulojeni kun sinun
syysi mukaan. -- Tule kanssani, tyttö, sinun pitää saada turvallinen ja
kunniallinen yösija täksi yöksi, tulkoon siitä mi tulleekin. Se olisi
huonoa kohteliaisuutta minun Katrilleni, jos jättäisin sun tyttöraukan
tänne viluun nääntymään ainoasti siksi, että saisin tuntia aikaisemmin
päästä Katrin luokse."

Näin sanoen karkaisi seppä sydäntänsä sitä pelkoa vaataan, jonka tästä
teosta mahdollisesti tulevat pahat seuraukset ja juorupuheet hänessä
nostivat; miehuullinen Heikki päätti olla huolimatta kaikista häijyistä
kielilakkareista ja suoda kuljeksija-raukalle turvapaikan omassa
talossansa. Siihen kuitenkin tulee lisätä, että hän sen teki kovin
vastahakoisesti ja ikäänkuin jostain hyväntahtoisuuden hurmauksesta.

Ennenkuin hänen rakkautensa kiintyi Perth'in kaupungin Kaunottareen,
oli näet tää _Vulkan_'in vankka poika, hurjaa luontoansa totellen, myön
ollut yhtä harras _Venus_'en kuin nyt yhä vielä _Mars_'in[22]
palvelija; ja vasta tää totinen rakkaus oli kokonaan luovuttanut
hänet irstaista huvituksista. Hän oli siin syystä arka niin äsken
saadusta vakavuuden maineestaan, jota hänen seurustelemisensa tuon
kulkijain-raukan kanssa voi jälleen saattaa epäluulon-alaiseksi. Myös
pelkäsi hän kenties, että oli liika vaarallista näin antaa itsensä
kiusaukselle alttiiksi -- ja sen lisäksi oli hän pahoilla mielin siitä
kun niin suuri osa Valentinin päivästä meni hukkaan, jota hänen, vanhan
tavan mukaan, ei olisi ollut ainoasti lupa, mutta myös velvollisuus
viettää Valentine-kumppalinsa seurassa. Matka Kinfauns'iin sekä sen
jälkeen tapahtuneet monet seikat olivat häneltä vieneet koko päivän, ja
nyt jo oli melkein iltamessun aika.

Hän näkyi tahtovan kiiruulla lyhentää ajan, jota hänen vieläkin täytyi
kuluttaa hänen rakkaimmalle toivoillensa niin peräti vieraasen asiaan.
Pitkin askelin astui hän Dominikolaisten puutarhan halki, siitä
kaupunkiin, mihin tultuansa kääri viitan kasvojensa alipuolen
peitteeksi sekä veti lakin syvälle, ettei myös yläpuoli näkyisi. Näin
jatkoi hän tietänsä yhä samalla kiiruulla syrjäkatuja sekä raitteja
pitkin, siinä toivossa että hän voisi kenenkään huomaamatta päästä
Wynd-kadulle kotiinsa. Mutta kun hän tätä vauhtia oli noin kymmenen
minuuttia kulkenut, johtui hänelle mieleen, että kenties tyttö ei
jaksanutkaan häntä niin nopeaan seurata. Hän katsahti siis taaksensa
närkkäällä kärsimättömyydellä, joka kuitenkin kohta muuttui
surkuttelevaisuudeksi, kun hän huomasi, kuinka se raukka kiireisestä
kulustansa jo oli aivan uuvuksissa.

"No olenpa ma, totta mar', aika luontokappale", virkkoi Heikki
itseksensä. "Oli minun kiiruuni vaikka kuinka tulinen, eihän se
kuitenkaan tyttö-paralle kasvattanut lentimiä! Ja niin raskas taakka
kuin hänellä on kannettavana vielä päälliseksi! Olen ma, kun olenkin,
järjetön luontokappale, kaikissa asioissa, missä vaimoväen kanssa on
tekemistä, ja teen aina väärin, juuri kun minulla olisi paras halu
tehdä oikein. -- Kuules, tyttö, annas kun minä otan nuot kapineesi
kantaakseni. Sillä lailla joutuu matkamme paremmin."

Loviisa parka tahtoi panna vastaan, mutta hengästyksissään ei hän
saanutkaan sanoja suustansa. Hän salli siis Heikin ottaa se pieni vasu;
koira, sen nähtyänsä, juoksi kohta suoraan Heikin luokse ja nousi
takakäpälilleen, räpytellen etukäpälillä ja hiljaa vinkuen, ikään kuin
olisi rukoillut että hänet myöskin otettaisiin kannettavaksi.

"No, no, täytyneehän sitten ottaa sinutkin syliin", virkkoi seppä, joka
näki että elävä-parka oli väsyksissä.

"Hyi, Charlot!" kielsi Loviisa; "tiedäthän että minä kannan sinua
itse."

Hän yritti ottaa pikku koiraa ylös; mutta se väistyi pois, ja hyppäsi
sepän toiselle puolelle, uudestaan pyrkien syliin.

"Charlot on oikeassa", sanoi seppä, "hän tietää kumpi tässä paremmin
jaksaa kantaa häntä. Mutta tästä näen, tyttöseni, ettet aina ole itse
kanniskellut taakkaasi -- tuo Charlot on paha kielikontti".

Heikin puhuessa kelmeni laulutyttö-paran kasvot niin kalmankarvaisiksi,
että sepän täytyi häntä tueta, muuten hän olisi kaatunut. Hetkisen
päästä hän kuitenkin tointui jälleen ja pyysi heikolla äänellä
saattomiestänsä matkaa jatkamaan.

"No, no", sanoi Heikki, kun oli liikkeelle lähdetty, "ota kiinni minun
nutustani taikka käsi kynkästäni, jos siitä olis apua. Somiltapa me nyt
mahdammekin näyttää tosiaan! Jos minulla vaan olisi viulu tai harppu
selässäni ja marakatti olkapäälläni, niin luultaisiin meitä varmaan
mitä lystimmäksi maankuljeksija-pariskunnaksi, mikä ikinä on soiton
kieltä helistellyt jonkun linnan portin edustalla -- voi hitsi", kirosi
hän itseksensä, "jos nyt joku naapureistani tulisi vastaan ja näkisi
minut tällä lailla, tään pikku lutkan vaatevasu selässä, hänen koiransa
kainalossa, ja hän itse kiinni käsikynkässäni -- mitä muuta he voisivat
arvella, kuin että minä muka olen ruvennut marakatintanssittajan
virkaan täydellä todella? Enpä paraankaan minun kalkuttamani haarniskan
hinnasta soisi, että joku meidän kielilerkku-naapureistamme näkisi mun
tässä tämmöisessä asussa. Siitä nousisi pilapuhetta, joka kestäisi
Valentinin-päivästä ensi Loppiaiseen saakka."

Tämä pelko oli syynä, että seppä, vaikka sen kautta matka, jonka päähän
hän muuten olisi suonut joutuvansa niin pian kuin mahdollista, tulikin
pitemmäksi, teki pitkän kierroksen mitä syrjäisimpiä raitteja myöten;
hän tahtoi näet välttää pää-katuja, joilla yhä vielä kihisi väkeä,
äsköisen metelin ja rauhattomuuden tähden. Mutta valitettavasti ei
tästä varovaisuudesta tullut mitään apua; sillä eräässä kulmauksessa
sattui hänelle yht'-äkkiä eräs mies vastaan. Silläkin oli kasvot
viitalla peitettynä -- sekin näet näkyi tahtovan tuntematonna kulkea
tietänsä, mutta vartalon lyhyys ja mitättömyys, viitan alta näkyvät
säippärisääret, ja viitan ylitse vilkkuvat pienet, tummat silmät
ilmoittivat apteekkaria yhtä selvästi, kuin jos hänellä olisi ollut
kylttinsä lakin lippaan naulattuna. Tämä arvaamaton, vastenmielinen
kohtaus saattoi sepän aivan hämille. Meidän rohkea, suora Heikki ei
ollut luonteeltaan kovin sukkela hätävalhetta keksimään, ja hän tiesi,
että tuo vastaantulija oli tarkka huomaamaan, häijy kielikontti sekä
kaikkea muuta kuin ystävällinen häntä kohtaan; siksi hän melkein olisi
suonut, että arvoisa apteekkari antaisi hänelle jonkun syyn vääntää
tuolta vieraalta-mieheltä niskat nurin ja sillä lailla sitoa sen
kieltä.

Mutta apteekkari ei tehnyt eikä virkkanut mitään, joka semmoiseen
jyrkkään tekoon olisi syytä antanut; päinvastoin hän, kun näki
tulleensa niin liki urhoollista kaupunkilaistansa, ettei ollut
mahdollista tuntematta sivumennä, näkyi päättäneen olla hänen kanssaan
tekemisissä niin vähän kuin suinkin kävi laatuun. Hän ei näkynyt
millään lailla oudoksuvan sepän seurakumppalia eikä heidän yhtymistään
tässä paikassa; hän vaan ohitse-astuessaan, vilkahtamattakaan
toistamiseen Heikin kumppaliin ensimmäisen katsahduksen perästä, laski
suustansa nämät sanat: "Toivotan sinulle vielä kerran hauskaa pyhää,
uljas seppä! Mitä! Tuotko orpanasi, sorean neiti Johanna Letham'in
kaluinensa, kiluinensa jokirannalta -- hän on varmaan juuri tullut
Dundeesta, arvaan ma? Kuulinhan että häntä odoteltiin vanhan
korduanintekijän taloon."

Näin puhuessansa ei hän katsahtanut oikealle, ei vasemmalle; ja
lausuttuansa "Jumalan haltuun!" johon seppä joillakin samallaisilla,
pikemmin vaan mutistuilla kuin selvään puhutuilla sanoilla vastasi,
hiivi hän eteenpäin aivan kuin haamu.

"Hiisi vieköön, jos sen pillerin saan niellyksi", tiuskasi Heikki
Seppä, "vaikka se kyllä oli hyvin sokeroittu. Tuo lurjus kyllä
pitää kaikki hameet tarkalla silmällä, ja osaa eroittaa metsäsorsan
kesystä yhtä hyvin kuin paraskin mies Perth'issä. -- Olisipa hän
tosiaankin vihoviimeinen, joka luulisi tuomenmarjoja kirsikoiksi
ja minun yksinkertaista Johanna orpanaani täksi turhamaiseksi
teaterinkoristeeksi. Luulenpa hänen vaan tahtoneen ikään kuin sanoa
minulle, 'en minä huoli nähdä, mitä sinä et soisi minun näkeväni' -- ja
sen hän tekikin varsin oikein, koska hän minun asioihini sekaantumalla
helposti voisi saada kolon kallohonsa -- ja siis on hän oman etunsa
tähden oleva vaiti. -- Mutta kukas nyt taas tuosta tulee? No, St.
Dunstan auttakoon! Onhan se itse tuo loruileva, kerskaileva,
pelkurimainen hupsu, Olivier Proudfute!"

Uljas lakintekijä olikin todella nyt ensimies, jota he kohtasivat.
Lakki toisella korvallaan, astui hän, rallatellen laulua:

"Liian kauan imet pulloa, Tom, Tom!" josta kyllä voi arvata, ettei hän
ollut kovin kuivaa päivällistä syönyt.

"Hui hai, lysti seppäseni", virkkoi hän, "sainko sinut nyt tuommoisista
kepposista kiinni! -- Vai niin, pehmeneekö joskus kova teräskin? Osaako
Vulkani, runoniekkain puheenpartta käyttääkseni, maksaa Venus'en velat
samoilla rahoilla? -- Mahtaapas, totta maar', sinusta vielä tulla aika
Valentini-veitikka ennen vuoden loppua, koska sinä tästä pyhästä näin
iloisesti aloitat!"

"Kuules, Olivier", virkkoi seppä, joka oli mielipahoillansa, "pane
silmäs umpeen ja jatka tietäs, veikkonen. Ja vielä -- älä pane kieltäs
soimaan asioita, jotka eivät sinua koske, jos tahdot että sinulle jäisi
yksikin eheä hammas leukapielihis."

"Minäkö rupeaisin sinulle petturiksi! Minäkö kielilakkariksi, vieläpä
omaa sotakumppaliani vastaan! -- Enpä toki -- minä en virka siitä
yhtään sanaa edes puiselle soldanilleni! -- Ohhoh! olen minäkin joskus
salaa tuommoinen villiveitikka aivan kuin sinä, veikkonen. Ja, nyt kun
asiaa oikein ajattelen, lähden sun kanssas johonkuhun, missä voimme
saada pikku pitoset aikaan, ja tää sinun Delilas saa meille laulella.
Hohhoh, eikös se ollut oiva neuvo?"

"Erin-omainen", virkkoi Heikki, jonka koko aika teki mieli nuijata
sotakumppaliansa päähän, vaan joka kuitenkin, viisaasti kyllä, valitsi
rauhallisemman keinon, päästäksensä tuosta vastuksesta. Erin-omainen!
-- Ja voipipa olla, että myös tarvitsisin sun apuasi -- sillä tuolla on
viis, kuus Douglas'in miehistä edessämme -- he varmaankin yrittänevät
temmaista tätä tyttöstä pois halvalta porvarilta kuin minä olen;
senvuoksi olisi minulle sinunkaltaisen kiljuvan jalopeuran apu sangen
tervetullut."

"Kiitoksia -- kiitoksia", vastasi lakintekijä; "mutta eikös olisi
parempi että minä juoksisin hakemaan suurta miekkaani ja käskemään,
että hätäkelloa ruvettaisiin soittamaan?"

"Kyllä, kyllä -- juokse vaan niin joutuun kuin jaksat -- ja muista
ettet kerro mitään siitä, mitä olet nähnyt."

"Vai minäkö? -- Ei, älä pelkää. Hohhoh, kielilakkareitahan minä kovin
ylenkatson."

"Pois nyt vaan -- minä jo kuulen heidän rautavarustensa kalinan."

Se sana antoi hyvän vauhdin lakintekijän säärille; kääntyen selin
tuohon luultuun vaaraan, läksi hän juoksemaan niin joutuisaan, että
hän, sen seppä varmaan näki, oli hyvin pian kerkiävä kotiin.

"Kas siinäpä jo on toinenkin hatsahteleva harakka sattunut tielleni",
arveli seppä; "mutta onpa mulla suitset hänenkin suutaan vasten.
Harppumiehillä on viisu naakasta, joka kävi lainahöyhenissä -- ja tää
Olivier se on juuri samallainen lintu, ja -- sen vannon St. Dunstan'in
kautta! -- jos hän päästää lorukielensä liikkeelle minun asioistani,
niin minä hänet höyhennän niin paljaaksi kuin ei vielä mikään peltopyy
ole tullut höyhennetyksi haukan kynsissä. Ja sen hän tietää."

Silloin kun nämät ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, oli hän jo
melkein saapunut matkansa päähän. Laulutyttö yhä vielä riippui kiinni
hänen käsikynkässänsä, voimattomana osaksi pelosta, ja näin he viimein
tulivat keskipaikoille Wynd-katua, jolla oli kunnia nähdä hänen talonsa
rivissänsä ja josta Heikki oli saanut yhden liikanimistänsä, tuolla
ajalla, jolloin sukunimet vielä olivat niin vakaantumattomat. Täällä
arkipäivinä hänen ahjonsa lekkui ja naapurien korvat tahtoivat mennä
lumpeen neljän puolialastoman sällin kalkuttelemisesta vasaroillaan,
valkkamillaan. Mutta St. Valentinin päivän tähden olivat nuot
teräs-miehet nyt sulkeneet pajan ja ulkona omilla asioillaan, mikä
kirkossa, mikä killantuvassa. Pajan viereinen talo oli Heikin oma; se
oli kyllä pieni ja kapean raitin varrella; mutta sen takana oli avara
puutarha hedelmäpuineen, joten se kuitenkin oli hauskanlainen asunto.
Seppä ei kolkuttanut eikä huutanut, sillä se melu olisi saattanut
naapurit ikkunoilleen tai ovenkynnyksilleen, vaan hän veti ulos
omatekemänsä tasku-avaimen, joka siihen aikaan oli suuri, kadehdittu
harvinaisuus. Sillä hän avasi ulko-oven ja astui kumppalinsa kanssa
sisään.

He tulivat ensin kyökkiin, jota huonetta meidän sepän säätyläisissä
myös tavallisesti käytettiin perhekunnan olotupana, vaikka tosin Simo
Hanskurilla sekä parilla muulla porvarilla oli eri huone ruoan
syömistä, eri ruoan laittamista varten. Tämän, erittäin huolellisesti
puhtaana pidetyn huoneen nurkassa istui vanha vaimo, jota, jos katsoi
hänen pukunsa sievyyteen, sekä huolellisuuteen, jolla tulipunainen
huivi oli laitettu hänen päähänsä, olisi luullut korkeampisäätyiseksi
kuin Ludie Shoolbred'iksi, sepän taloudenhoitajaksi. Semmoinen oli
kuitenkin arvonsa, ei mitään sen enempää. Hän ei ollut käynyt messussa
aamulla, siksi hän nyt istui tässä hiljaa takan ääressä. Helminauhansa
puoleksiluettuna roikkui vasemmalta käsivarrelta; rukouksensa puoleksi
lausuttuna värjättelivät kielellä; silmänsä, puoleksi ummessa,
tahtoivat uneen vaipua. Näin hän odotteli holhottiansa, kun ei hän
voinut arvata mihin aikaan tämä mahdollisesti saattoi tulla kotiin.
Kuullessaan että joku tuli, kavahti hän ylös torkuksistaan ja tuijotti
sepän kumppaliin, ensin suurimmalla hämmästyksellä, joka kuitenkin
vähitellen antoi sijaa suurelle harmille.

"No, pyhät miehet varjelkoot minun silmiäni, Heikki Seppä!" huudahti
hän hyvin hartaalla siunauksella.

"Amen, niin suon minäkin koko sydämestäni. -- Mutta laitapas nyt vaan
vähän ruokaa, imettäjä-kulta, sillä tää matkalainen, pelkään mä, on
vaan laihan päivällisen saanut."

"Ja vielä kerran rukoilen minä, että Pyhä Neitsyt Maaria varjelisi
silmiäni saatanan häijyistä lumouksista!"

"Niin tapahtukoon, johan sen sanoin, akka rukka. Mutta mitä apua nyt
kaikesta tuosta siunaamisesta ja silmäilemisestä? Etkös kuule niitä
sanon? Vai etkö huoli tehdä mitä käskin?"

"Itse hän se on sitten kuitenkin, oli asia miten oli! Mutta voi!
enemmän näyttää siltä kuin seisoisi tuossa Paholainen Heikin muotoon
puettuna, koska hänellä on mokoma käsikynkässään. -- Voi Heikki Seppä,
paljon vähemmistäkin syistä sanottiin sinua ennen aikaan hurjaksi
pojaksi! Mutta kukapa sen olisi ikinä uskonut, että Heikki toisi porton
tänne tään katoksen alle, jonka suojassa hänen kunnian-arvoinen äitinsä
aikoinaan eli, ja missä hänen oma imettäjänsä on kolmekymmentä vuotta
asunut!"

"Ole nyt jo vaiti, muori, ja älä hulluttele", virkkoi seppä. "Tämä
laulutyttö tässä ei ole minun jalkasiippani, eikä myös kenenkään
muunkaan, sen verran kuin minä tiedän. Hän vaan tahtoo huomenna aamulla
aluksella mennä Dundeehen, ja meidän pitää antaa maja hänelle."

"Yömajako!" vastasi akka. "Anna sinä yömaja tuommoisille
luontokappaleille, jos niin mielesi tekee, Wynd'in Heikki -- mutta sama
katos ei voi olla suojana tällä koruvauvalla sekä minulla, ja siitä
voit olla ihan varma."

"Teidän äitinne on vihoissaan minulle", sanoi Loviisa, joka talon
asukasten keskinäisen välin väärin ymmärsi. "En minä tahdo jäädä tänne,
jos se hänelle on kiusallista. Jos täällä on talli tahi navetta,
niin on tyhjässä hinkalossa oleva tarpeeksi hyvä sija minulle sekä
Charlot-koiralleni."

"Niin oikein, niin oikein, se kortterihan, luulen ma, onkin sinulla
ollut tavallisin", sanoi matami Shoolbred.

"Kuules, imettäjä Shoolbred", sanoi seppä. "Sinä tiedät että sua
rakastan niin hyvin äitini kuin myös itsesi tähden. Mutta -- St.
Dunstan auttakoon, joka pyhämies oli minun ammattiveljeni -- tahdonpa,
kun tahdonkin, olla isäntänä omassa talossani. Ja jos sinä nyt lähdet
täältä ilman mitään tukevammitta syittä kuin omakeksimäin hulluin
luulojesi tähden, niin katso millä lailla palatessas saat tämän talon
oven auki; sillä minä en aio siihen olla apuna, sen takaan."

"Olkoon niin sitten, lapsukaiseni, vaan en minä senvuoksi kuitenkaan
huoli häväistä kunniallista nimeäni, joka minulla on ollut näinä
kuutenakymmenenä vuotena. Ei ollut koskaan tapana sinun äidilläsi
seurustella maankuljeksijain, ja silmänkääntäjäin, ja laulutyttöin
kanssa, enkä minäkään sitä tapaa ota omakseni. Eikä minun ole niin
peräti mahdoton saada toista majaa itselleni, että minun olisi pakko
jäädä tänne saman katoksen alle tämän näin maankuljeksija-prinsessan
kanssa."

Näin puhuen rupesi uppiniskainen emännöitsijä suurella kiiruulla
laittamaan ruudullista päällysviittaansa ylleen ulos-lähtemistä varten,
vetäen sen peitoksi valkoiselle liinamyssylle, joka reunoitti hänen
rypylliset, mutta yhä vielä tuoreet ja terveet kasvonsa. Sen tehtyään
hän otti sauvan, tukevan matkakumppalinsa, ja alkoi kömpiä ovelle päin,
mutta seppä astui väliin.

"Odotahan toki edes, muija, siksi kun tilimme on selvillä. Olenhan
sinulle velkaa sekä palkkaa että juomarahoja."

"Ja sekin on taas sinun hupsun pääsi keksintöjä. Mitä palkkoja tahi
juomarahoja minä muka ottaisin sinun äitisi pojalta, kun se vainaja
minua syötti, ja vaatehti ja katoksensa alla suojeli aivan kuin omaa
siskoansa?"

"Ja korea kiitos se onkin, imettäjä, kun jätät hänen ainoan poikansa
juuri nyt tähän pahaan pulaan."

Tämä lause näkyi sattuneen oikeaan paikkaan akan sydämeen. Hän
seisahtui ja katsoi vuoroin isäntäänsä, vuoroin laulutyttöön; vaan
sitten hän pudisti päätänsä ja näkyi taas olevan lähtemäisillään ovelle
päin.

"Otanhan minä tämän kulkijain-paran katokseni alle ainoasti siksi",
intti taas seppä, "että saisin hänet vankeudesta sekä piiskasta
suojelluksi."

"Ja mitä varten se olisi niistä suojeltava?" kysyi leppymätön matami
Shoolbred. "Onpa hän, uskallan sanoa, varmaan ansainnut kumpaisetkin,
yhtä hyvin kuin joku varas hamppuisen kaulaliinansa."

"Ansaitseeko hän niitä vai eikö, siitä vähät tiedän. Mutta ei hän toki
varmaankaan ansaitse että hänet piiskataan kuoliaksi tai vankeudessa
nälällä surmataan; ja se olisi sen kohtalo, joka on joutunut Mustan
Douglas'in vihan alle."

"Ja sinä vai aiot suututtaa Mustaa Douglas'ia mokoman laulutytön
tähden? Siitä toki nousee pahin kaikista sinun vihollisuuksistas. --
Voi, moi, Heikki Seppä, onpa sinun päässäs rautaa juuri yhtä paljon
kuin sinun alaisimellaskin!"

"Niinhän minä itsekin joskus olen arvellut, matami Shoolbred. Mutta
jos minä saan puukonpistoksen tai pari tämän näin uuden asian tähden,
kukapa, sitä arvelen, niitä voidellee ja hoidellee, jos sinä nyt
minulta karata häpsähdät pois niinkuin säikytetty metsähanhi? Ja paitsi
sitä, kukapa ottanee vastaan mun kaunoisen morsiameni, jonka aion näinä
päivinä tuoda tänne Wynd-kadulle?"

"Voi, Heikki, Heikki", virkkoi vanha vaimo, pudistellen päätänsä, "eipä
tää ole oikea tapa, jolla valmistetaan kunniallisen miehen taloa
nuorikkoa varten -- sinun tulisi elää siivosti ja säädyllisesti, eikä
irstaisuudessa ja vallattomuudessa."

"Ja minä taas sanon sulle, että tämä tyttö raukka ei minullen ole
mitään. Minä vaan tahtoisin, että hän olisi hyvässä turvassa, ja
luulenpa että rohkeinkin rajalainen on jättävä minun oveni telkeen
koskematta, yhtähyvin kuin jos se olisi Carlislen linnan portti. --
Minä menen nyt Simo Hanskurin luokse -- sinne jään luultavasti yöksi,
sillä tuo Vuoriston sudenpenikka on juossut takaisin erämaillensa,
pedon sikiöin tavan mukaan, niin että siellä on yksi liika vuode, ja
Simo vaari on kyllä sanova minut tervetulleeksi sille lepäämään. Sinä
saat jäädä tänne tämän tyttö-paran kanssa, syöttää häntä ja olla hänen
suojanansa yön aikana, ja minä tulen ennen päivän koittoa häntä
noutamaan. Ja sinä saat sitten, jos tahdot mennä häntä laivalle
saattamaan, niin saat yhdessä minun kanssani nähdä hänet viimeistä
kertaa."

"Siinä puheessa on toki jotain järkeä", virkkoi matami Shoolbred,
"vaikken minä taida käsittää, minkätähden viitsit saattaa hyvän nimen
ihmisten kielille mokoman tähden, joka kahden hopeapennin edestä taikka
vielä vähemmästä saisi itsellensä yömajan."

"Heitä se minun huolekseni, muija kulta, ja ole sinä vaan hyvä tälle
tytölle."

"Kylläpä minä aion olla parempi hänelle kuin mitä hän ansaitsisi, sen
lupaan. Ja, totta puhuen, vaikkei tuommoisten luontokappaleitten seura
ole minulle kovin hauska, lienee siitä kuitenkin, arvelen ma, minulle
vähemmin turmiota pelättävänä kuin sinulle -- jos ei hän vaan liene
noita, joka myös olis varsin mahdollista, koska paholainen on hyvin
voimallinen kaikessa tuossa maankulkija-joukkiossa."

"Ei hän ole noita enempää kuin minäkään mikään poppamies", vastasi
kunnon seppä. "Alakuloinen tyttö-parka hän on, joka, jos lieneekin
jotain pahaa tehnyt, on saanut siitä kalliin hinnan maksaa. Ole siis
hyvä hänelle. -- Ja kuules nyt sinä, laululintuseni -- huomenna
aamusella tulen sinua noutamaan ja vien sun joelle. Kyllä tää vanha
muija on kohteleva sinua hyvin, jos vaan et puhu hänelle muuta kuin
mitä kunniallisen vaimon korvan sopii kuulla."

Laulutyttö-parka oli tätä heidän keskinäistä puhettansa kuullellut,
vaan ei ollut ymmärtänyt siitä muuta paitsi pääjuonta; sillä vaikka hän
osasi Englannin kieltä vallan hyvin, oli hän sen taidon itse
Englannissa saanut, ja Skotlannin murre oli silloinkin, niinkuin nytkin
vielä, leveämpi ja karkeampi. Hän käsitti kuitenkin sen, että hän saisi
jäädä vanhan muijan kanssa, jonkatähden hän nöyrästi pani käsivartensa
ristiin rinnan päälle ja kumarsi päätänsä. Sitten hän loi seppään
hartaan, kiitollisen katseen, jonka perästä hän, kohottaen silmänsä
taivaan puoleen, otti Heikin vastustamattoman käden, jonka jänteviä
sormia hän näkyi aikovan suudella syvän, sydämellisen kiitollisuuden sa
osoitukseksi. Mutta matami Shoolbred ei sallinutkaan vieraan tällä
lailla ilmoittaa tunteitansa. Hän riepsahti väliin, työnsi Loviisa
paran poikemmaksi ja huudahti: "Ei, ei, en minä tuommoisia kepposia
salli. Mene sinä vaan tuonne takanviereiseen nurkkaan, vauvaseni, ja
jos mielesi niin palaa käsiä suutelemaan, saat Heikki Sepän lähdettyä
suudella minun kämmeniäni vaikka kuinka paljon. -- Ja sinä Heikki,
laita nyt itses Simo Hanskurin luokse; sillä jos kaunoinen Katri neito
saisi kuulla minkälaisen seurakumppalin sinä olet tuonut kotiisi, eipä
hänkään mahtais olla siitä mielissään enempää kuin minä. -- Vaan mitäs
nyt? -- Onkos sen pojan pää ihan pyörällä? -- Lähdetkö vai ulos ilman
haarniskaasi, nyt kun koko kaupunki on nurinnarin?"

"Oikeassa olet, muija kulta", virkkoi seppä; hän puki haarniskan
päälleen leveitten hartioittensa peitoksi, ja läksi sitten ulos, mitään
enempää kysymystä odottamatta.



KOLMASTOISTA LUKU.


    Sävelet sotalaulun hurjasti
    Yön läpi kaikuu, ja kun täyttyvi
    Ilmasta säkkipilli, sydämet
    Vuoriston urhoin myöskin paisuvi,
    Kun mieleen vuotaa muistot muinaiset,
    Vuos-satain sankarteot veriset.

                               Byron.

Meidän nyt tulee jättää tarinamme aikaisemmat osat ja lähteä
katselemaan tapauksia korkeammissa, arvokkaammissa paikoissa.

Me menemme kerrassaan asesepän matalasta majasta kuninkaan
neuvoittelukammariin, ja jatkamme kertomuksen juuri siitä hetkestä,
koska vihastuneet herrat, metelin asetuttua, kutsuttiin kuninkaan
eteen. He tulivat sisään, äkäisesti tuijotellen toisihinsa, jokaisen
mieli niin täpötäynnään hänelle muka tehtyjen vääryyksien muistosta,
etteivät he tahtoneet eivätkä edes voineetkaan kuullella mitään
selitystä tai vastasyytä. Albanyn herttua yksin, aina kylmäsydäminen ja
viekas, näkyi olevan siinä mielentilassa, että saattoi kääntää heidän
tyytymättömyyttään omaksi hyödyksensä, ja käyttää jokaisen tapauksen,
mikä sattuikin, omain mutkallisten tarkoitustensa edistämiseksi.

Vaikka kuninkaan mielenpehmeys oli melkein pelkuriuden sukua, oli
kuitenkin hänen ulkonainen ryhtinsä hänen korkealle arvolleen sopiva.
Ainoasti kovassa ahdistuksessa, niinkuin tuossa ennen kerrotussa
tilaisuudessa, menetti hän ulkonaisen vakavuutensa. Ylimalkaan voi
saada hänet luopumaan päätöksestään, vaan ei arvokkaisuudestaan. Hänen
tervehdyksensä Albanyn herttualle, Douglas'in ja March'in kreiveille
sekä abotille (hänen kirjavan neuvoskuntansa keskenään sopimattomille
jäsenille) oli kohtelias, mutta samassa majesteetillinen, niin että
se jokaiselle noista ylpeistä herroista muistutti mieleen, että
he seisoivat kuninkaansa edessä, ja pakoitti heidät sopivaan
kunnioitukseen.

Otettuaan heidän tervehdyksensä vastaan, käski kuningas heitä istumaan,
jota käskyä he juuri tottelivat, koska Rothsayn herttua astui sisään.
Miellyttävillä liikunnoilla astui hän isänsä luokse, laskeusi
polvilleen hänen tuolinsa eteen ja pyysi siunausta. Kuningas, jonka
kasvot huonosti peitettyä rakkautta ja surua ilmoittivat, yritti
kuitenkin muodostaa katsantonsa moittivaiseksi, kun hän laski kätensä
nuorukaisen päähän ja huo'aten sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, huima
poikani, ja tehköön sinusta viisaamman miehen tuleviksi ajoiksesi!"

"Amen, isä kultani!" vastasi Rothsayn herttua tunteellisuudella,
jommoista hän parempina hetkinänsä joskus osoitti. Hän suuteli
kuninkaan kättä lapsen ja alamaisen kunnioituksella; sen jälkeen ei hän
istahtanutkaan neuvoittelupöydän ääreen, vaan jäi seisomaan kuninkaan
tuolin taakse, missä hän, jos tahtoi, saattoi isänsä korvaan kuiskata.

Kuningas sitten viittasi Dominikolais-abottia käymään sijallensa pöydän
ääreen; siinä paikassa nähtiin pöydällä kirjoitusneuvoja, joita tää
hengellinen herra yksin kaikista läsnä-olevista, ainoasti Albanyn
herttua poisluettuna, osasi käyttää. Sitten kuningas ilmoitti kokouksen
tarkoituksen; hän lausui sangen arvokkaasti:

"Tehtävämme, korkeat herrat, koskee noita onnettomia eripuraisuuksia
Vuoristossa, jotka -- niin olemme äsken tulleitten sanansaattajain
kautta saaneet kuulla -- tuottavat häviötä ja saattavat maata autioksi
niinkin likellä kuin muutamien virstojen päässä tästä meidän
hovistamme. Mutta vieläkin likempänä kuin se meteli on toinen,
jonka meidän kova onnemme sekä häijyin miesten yllytykset ovat
nostaneet tässä Perth'issä; riitaa ja kiistaa on nimittäin viritetty
toiselta puolen kaupungin porvarien, toiselta teidän niinkuin myös
toisten ritarein ja aatelisherrain seuralaisten välillä. Minun
täytyy siis ensiksi kääntyä teihin, korkea-arvoiset herrat, ja
kysyä, miksikä meidän hovimme rauhaa häiritään tuommoisilla
sopimattomilla eripuraisuuksilla, ja millä keinoilla ne voitaisiin
saada kukistetuiksi? -- Veli Albanyn herttua, lausu sinä ensiksi
mielipiteesi tästä asiasta."

"Korkea herra, kuninkaallinen hallitsijani ja veljeni", vastasi
herttua, minä olin palveluksessa teidän luonanne, koska tuo meteli
nousi, enkä siis voi tietää sen syntyä."

"Ja mitä minuun tulee", sanoi prinssi, "en kuullut sen pahempaa
sotakarjuntaa kuin laulutytön laulun, enkä nähnyt sen vaarallisempia
nuolia lentämässä kuin pähkinöitä".

"Ja minä", virkkoi March'in kreivi, "näin vaan, että Perth'in uljaat
porvarit ajelivat muutamia lurjuksia, jotka olivat ilman oikeudettaan
pistäneet Verisen Sydämen vaakunan kiinni olkapäähänsä. Sillä he
pötkivät pakoon kovin nopsaasti, että luulisi heidän todella olleen
Douglas'in kreivin miehiä."

Douglas ymmärsi pistoksen, mutta vastasi ainoasti yhdellä noista vertä
hyydyttävistä silmänluonneistansa, joilla hänellä oli tapana ilmoittaa
verivihollisuuttansa. Hän puhui kuitenkin ylpeällä kylmäkiskoisuudella.

"Herrani ja kuninkaani", sanoi hän, "tietysti jo arvasi, että
Douglas'in tulee vastata tästä ankarasta syytöksestä; sillä milloinka
täällä Skotlannissa jotain kahakkaa tahi verenvuodatusta tapahtuu,
jolloin ei kohta ilkeät kielikontit soimaa Douglas'ia tahi jotakuta
Douglas'in miestä siihen syypääksi? Meillä on täällä kunnon
vieraitamiehiä. En puhukaan Albanyn herttuasta, joka ainoasti sanoi
olleensa, niinkuin hänen tuleekin, teidän seurassanne, armollinen herra
kuningas. En puhu myös Rothsayn herttuasta, joka, niinkuin hänen
säädylleen, hänen ijälleen ja hänen älylleen sopii, pureskeli
pähkinöitä kilpaa kuljeksivan soittoniekan kanssa. -- Hän hymyilee. --
Tässä paikassa hän puhukoon mitä tahtoo -- en minä unhota sidettä
meidän välillämme, joka hänen muistostaan näkyy haihtuneen. Mutta tässä
seisoo tää herra March'in kreivi, joka näki minun seuralaisteni
pötkivän pakoon Perth'in poroporvarein edestä! Voinpa selittää tälle
kreiville, että ne, joilla on Verinen Sydän olkapäässään, ryntäävät
päälle ja peräytyvät, sen mukaan kuin heidän päällikkönsä käskee ja kuin
Skotlannin etu vaatii."

"Ja siihen minä voin vastata", huudahti yhtä ylpeä March'in kreivi,
jolle veret lensivät poskihin; mutta kuningas kävi väliin.

"Hiljaa, te närkkäät herrat!" käski hän, "ja muistakaa kenenkä edessä
te seisotte! -- Ja te, herra kreivi Douglas, selittäkää meille, jos
voitte, syy siihen kahakkaan, ja miksikä teidän väkenne, jonka hyvästä
avusta ylimalkaan me kyllä olemme kiitolliset, nyt olivat yksityiseen
riitaan ruvenneet?"

"Minä tottelen teidän käskyjänne, kuninkaallinen herrani", vastasi
Douglas, hiukkaa kumartaen päätänsä, joka harvoin taipui. "Olin
matkalla tänne majapaikastani, Karthausilais-luostarista ja kuljin
Perth'in pääkatua muutamien ainaisten seuralaisteni kanssa; silloin
näin muutamien alhaisempien porvarien tungeksivan hirsipuun ympärillä,
johon oli naulattu tää julistus sekä kalu."

Hän otti lakkarista, nahkakylterinsä povesta pärmä-liuskan sekä
ihmiskäden. Kuningasta inhotti ja hänen mielensä tuli levottomaksi.

"Lukekaa", käski hän, "hyvä isä abotti, ja vietäköön tuo julma kappale
pois."

Abotti luki näin kuuluvan julistuksen:

"Koska viime yönä, St. Valentinin pyhän aatto-yönä, vallattomat
yöjalkalaiset, kuuluvat jonkun par'-aikaa tässä kaupungissa majailevan
vieraan herran seuralaisiin, väkivallalla pyrkivät erään Perth'in
porvarin huoneesen -- ja koska siitä nousseessa kahakassa tämä käsi
hakattiin poikki yhdeltä noista omavaltaisista peuhaajoista -- siksi on
ylituomari sekä kaupungin majistraatti käskeneet, että tämä käsi
naulattaisiin tähän hirsipuuhun kiusaksi ja häväistykseksi niille,
jotka sen metelin ovat nostaneet. Ja jos joku ritarisäätyyn kuuluva
väittää tätä meidän tekoamme vääräksi, niin minä, Patrik Charteris,
Kinfauns'in herra ja ritari, tahdon puolustaa sitä ritarillisilla
aseilla aidatulla tanterella. Taikka jos joku halvempisäätyinen ajaa
näitä sanoja valheeksi, niin lähetetään häntä vastaan joku tämän
kauniin Perth'in kaupungin porvari, hänen sääty-arvonsa mukaan. Ja
suojelkoon Herra Jumala sekä Pyhä Johannes meidän kaunista
kaupunkiamme!"

"Totta ette nyt enää kummeksine, kuninkaallinen herra", jatkoi Douglas,
"että minä, niin pian kuin kotikappalaiseni oli minulle tämän
hävyttömän liuskan sisällyksen lukenut, käskin yhden knaappini repiä
alas voitonmerkin, joka on niin häpäiseväinen Skotlannin ritaristolle
ja aatelistolle. Tuosta uskalsivat muutamat noista uhkarohkeista
porvareista ruveta haukkumaan ja soimaamaan minun joukkoni ta'immaisia
miehiä, jotka pyörähdyttivät hevosensa ympäri ja olisivat kuitanneet
velan, jos eivät olisi saaneet minun nimen-omaista käskyäni, että
seuraisivat minua niin rauhallisesti kuin suinkin noilta halvoilta
lurjuksilta voisivat. Ja näin tapahtui, että he tulivat tänne
pakolaisten kaltaisina, vaikka, jos minä vaan olisin käskenyt heidän
panna kovaa kovaa vastaan, he olisivat voineet virittää valkeaa
kaikkiin tämän hökkelikylän nurkkiin, ja tukehduttaa nuot hävyttömät
tolvanat, niinkuin pahan-ilkinen ketunpoikue savustetaan kuolijaksi
sytytetyllä kanervakasalla."

Kaikki olivat ääneti tämän Douglas'in puheen jälkeen, siksi kun
Rothsayn herttua siihen vastasi, isänsä puoleen kääntyen:

"Koska Douglas'in kreivillä näkyy olevan valta polttaa tämä teidän
asumanne kaupunki, kuninkaallinen majesteetti, niin pian kuin hänellä
ja kaupungin ylituomarilla sattuu olemaan eri mieli jostain yöllisestä
metelistä tahi jonkun kahdentaistelu-vaatimuksen sanoista, niin tulee
meidän, arvaan ma, olla hänelle hyvinkin kiitolliset siitä, että hän ei
niin tee."

"Rothsayn herttualla", sanoi Douglas, joka näkyi päättäneen hillitä
vihansa, "olisi syytä kiittää Jumalaansa siitä, että Douglas on yhtä
uskollinen kuin mahtava. Tää nykyinen aika on semmoinen, jolloin
alamaiset kaikissa maissa nousevat lakia vastaan. Olemmehan me kuulleet
Jacquerie-kapinasta Franskan maalla;[23] ja Jaakko Straw'sta ja Hob
Miller'istä, ja Parson Ball'ista Eteläläisten[24] kesken; ja voimmepa
olla varmat, että meilläkin olisi kuivaa kuloa kyllin, jos se tuli
singahtaisi meidän rajamme yli. Kun näen maanmoukkien vaativan
ritareita taisteluun sekä naulaavan aatelismiesten käsiä kaupungin
hirsipuuhun, niin en tahdo sanoa pelkääväni kapinaa -- sillä se ei
olisi totta -- vaan minä näen sen olevan tulossa ja olen varusteilla
sitä vastaan ottamaan."

"Ja milläpä oikeudella Douglas'in kreivi voi sanoa", kysyi March'in
kreivi, "että tämä vaatimus taisteluun on maanmoukista lähtenyt? Näen
minä ritari Patrik Charteris'in nimen tässä sen alla, eikä hän, minun
luullakseni, ole maanmoukan sukua. Kelpaisipa itse Douglas'in
kreivinkin, koska hän tästä on niin kiivastunut, nostaa ritari
Patrik'in hansikka maasta, kunniaansa tahraamatta."

"March'in kreivin", vastasi Douglas, "ei pitäisi puhua muuta kuin mitä
hän ymmärtää. En minä vääryyttä tee Punaisen Rosvon jälkeiselle, kun
sanon hänen olevan liian köykäisen yhdessä vaa'assa Douglas'in kanssa
punnittavaksi. Tuomas Randolf'in perillisellä olisi parempi oikeus
minun vastaukseeni."

"Ja, sen vannon kunniani kautta, se ei saa suinkaan tulla
laiminlyödyksi, sen kautta että minä en pyytäisi teitä niin hyvä
olemaan" -- sanoi March'in kreivi, tempaisten kintaan kädestänsä.

"Hiljaa, kreivi", käski kuningas. "Älkää toki minulle niin törkeää
loukkausta tehkö, sillä että te annatte vihanne tässä paikassa puhjeta
surmatöihin. Parempi on että ojennatte kintaattoman kätenne hyvässä
ystävyydessä tälle jalolle kreiville ja halaatte häntä merkiksi, että
te molemmat olette uskollisuutta velkapäät Skotlannin kruunulle."

"Ei kuninkaallinen herrani", vastasi March'in kreivi; "teidän
käskystänne voin taas vetää kintaan käteeni, sillä se niinkuin koko
rautavarukseni, johon se kuuluu, on teidän käskyinne alainen, niin
kauan kuin hallitsen kreivikuntaani Skotlannin kruunun vallan alla --
mutta jos minun tulee sulkea käsivarteni Douglas'in ympäri, niin ei se
ole tapahtuva muuten kuin rautakintaat kädessä. Hyvästi, herrani ja
kuninkaani! Minun neuvoistani ei ole täällä apua; päinvastoin ovat ne
niin vastenmieliset, että kenties pitempi viipyminen täällä ei olisi
minun turvallisuudelleni edullinen. Jumala varjelkoon teitä,
kuninkaallinen majesteetti, julkivihollisista sekä myös petollisista
ystävistä! -- Minä lähden Dunbar-linnahani, josta te luultavasti pian
saatte sanomia. Hyvästi myös teille, Albanyn ja Douglas'in herrat -- te
pelaatte kallista peliä, katsokaa vaan, että te sitä rehellisesti
pelaatte. -- Ja hyvästi teille, ajattelematon prinssi parka, joka
leikittelette niinkuin gazellin-vasikka likellä päällehyppäämäisillään
olevaa tiikeriä! -- Hyvästi kaikki -- Dunbar'in Yrjö jo näkee kaiken
tulevan pahan, vaikkei sitä voi auttaa. Hyvästi vaan kaikki!"

Kuningas olisi jotakin vastannut, mutta sanat jäivät keskitielle hänen
kielellensä, sillä Albanyn herttua iski hänelle silmää, varoittaen
häntä vaiti olemaan. March'in kreivi läksi ulos kammarista, saaden
äänettömät vastajäähyväiset toisilta neuvoskunnan jäseniltä; Douglas
yksin vastasi hänen jäähyväis-sanoihinsa ainoasti halveksivaisella,
uhkamielisellä katseella.

"Tuo uskoton petturi aikoo nyt ruveta liittoon Eteläläisten kanssa",
sanoi Douglas; "hän pöyhkeilee siitä, kun hänen käsissään on tuo
aaltoin pureksima Dunbar'in linna, joka voi avata Englantilaisille tien
Lothian'in kreivikuntaan. -- Ei, älkää pelästykö, kuninkaallinen
herrani, kyllä minä takaan mitä sanon -- mutta onhan vielä aikaa.
Virkkakaa vaan pari sanaa, herra kuningas -- virkkakaa vaan: 'Pankaa
kiinni!' niin March'in kreivi ei olekaan pääsevä Carn-joen poikki
petturimatkallaan."

"Ei, jalo kreivi", sanoi Albanyn herttua, joka paremmin soi, että nuot
molemmat mahtavat herrat olisivat olemassa, toisilleen vastapainona,
kuin että toinen heistä yksinvaltaan pääsisi, "se olisi ajattelematon
neuvo. March'in kreivi tuli tänne kuninkaan turvakirjan nojalla, ja sen
turvanlupauksen rikkomista ei minun kuninkaallisen veljeni kunnia
salline. Mutta jos te, korkea herra, voitte tuoda esiin jonkun selvän
todistuksen -- --"

Tässä silmänräpäyksessä torventorahdus keskeytti hänen puheensa.

"Armollinen herra Albanyn herttua on tavattoman arkatuntoinen tänään",
virkkoi Douglas; "mutta eipä nyt enää maksa vaivaa sanoja tuhlata --
otollinen hetki on mennyt -- tuossa jo soivat March'in torvet, ja
takaanpa että hän lähtee ratsastamaan täyttä nelistä, niin pian kun
Etelä-portista on päässyt ulos. Kyllä me aikanaan saamme kuulla
hänestä; ja jos niin käy, kuin minä arvaan, niin kylläpä me hänelle
vastaan menemme, vaikka olisikin koko Englanti sen petturin apuna".

"Ei, toivokaamme parempaa siltä jalolta kreiviltä", sanoi kuningas,
suuresti mielissään siitä, että March'in ja Douglas'in riita näytti
ajaneen umpeen jäljet taannoisesta riidasta Rothsayn herttuan sekä
hänen appensa välillä. "Hänellä on kyllä äkkipikainen luonne, vaan ei
pitkävihainen. Hänelle on muutamassa seikassa tapahtunut -- vääryyttä
-- tahi paremmin sanoen: hänen omat toivonsa ovat pettäneet --
sentähden tulee meidän hiukan kärsiä näin korkeasukuisen, mahtavan
herran ärtynyttä mieltä. Mutta, Jumalan kiitos, me kaikki nyt tänne
jääneet olemme yhtä mieltä, ja, voinpa niin sanoa, myös yhtä
perhekuntaa; meidän neuvoittelumme ei siis enää voi tulla häirityksi
eripuraisuuden kautta. -- Isä abotti, ottakaa, olkaa niin hyvä,
kirjoitusneuvonne, sillä teidänhän tulee, niinkuin ennenkin, olla
meillä pöytäkirjurina. -- Ja nyt työhön, hyvät herrat -- ensin on
meidän mietittävä tuota Vuoriston rauhattomuutta".

"Chattan'in ja Duhelen clan'ien välillä", sanoi abotti, "on, sen mukaan
kuin meille veljiltämme Dunkildessä äsken tulleet sanomat ilmoittavat,
syttymäisillään sota, joka on oleva hirvein kaikista noiden Belial'in
poikien välillä vielä olleista; sillä he eivät puhu mistään muusta kuin
että aikovat toinen toistaan perinjuurin hävittää. He kokoelevat
molemmin puolin voimiansa, ja jokaisen miehen, joka vaan
kymmenennessäkin polvessa on heille sukua, täytyy rientää heimonsa
lipun luokse, jos tahtoo välttää rangaistusta tulella ja miekalla.
Tuliristi on, pyrstötähden tavoin säkenöiden, kierrellyt kaikkia
paikkoja myöten, nostaen myös outoja, tuntemattomia joukkokuntia aina
tuon kaukaisen Murrayn-lahdenkin takaa. -- Jumala ja St. Dominicus
meitä varjelkoot! Ja jos ette te, korkeat herrat, tälle pahalle
parannuskeinoa keksi, niin se on leviävä laajalle ja pitkälle, niin
että kirkon perintö joka paikassa joutuu alttiiksi noiden Walesiläisten
julmuudelle, joissa on yhtä vähän Jumalan pelkoa kuin rakkautta tai
sääliväisyyttä naapureitaan kohtaan -- Pyhä Neitsyt olkoon meille
suojana! -- Kuuluuhan yksi osa heistä vielä olevan pimeitä pakanoita ja
palvelevan Mahound'ia sekä Termagaunt'ia".

"Hyvät herrat ja sukulaiset", lausui kuningas, "te olette nyt kuulleet
kuinka vaarallinen tämä asia on, ja te tahtonette kenties tietää minun
ajatukseni siitä, ennen kuin tuotte esiin ne neuvot, jotka teidän oma
viisautenne on keksivä. Ja, totta puhuen, minä en tiedä parempaa
keinoa kuin että me lähetämme kaksi käskyläistämme, antaen heille
täyden vallan ratkaista kaikki riidat Vuorelaisten välillä. Ja
lähettiläitten tulee samassa myös varoittaa noita Vuorelaisia,
laillisen edesvastauksen uhalla, heittämään pois aseensa sekä
lakkaamaan kaikesta väkivallasta toinen toistaan vastaan".

"Minä hyväksyn meidän armollisen kuninkaamme ehdoituksen", virkkoi
Rothsayn herttua, "ja toivonpa, että tää kunnon abotti ei ole kieltäyvä
pois lähtemästä ehdoitetulle sovittaja-matkalle. Ja hänen arvoisa
virkaveljensä, Karthausilais-luostarin abotti on luultavasti myös
pyrkivä tähän kunnia-virkaan, joka epäilemättäkin on taas lisäävä kaksi
kelpo rekryyttiä marttyyrien suureen armeijaan -- sillä Vuorelaiset
vähän huolinevat siitä onko teidän lähettiläänne hengellinen mies vai
maallikko".

"Kuninkaallinen herttua", vastasi abotti; "jos minulle marttyyriuden
autuuttava kruunu lienee määrätty, niin Jumala epäilemättä on
johdattava minut sille tielle, missä se on saatava. Mutta jos te tämän
vaan pilalla puhutte, niin Jumala teille suokoon anteeksi ja
valistakoon teitä, niin että näkisitte teille olevan sopivamman teljetä
itsenne rautavaruksin kirkon omaisuuden suojelemiseksi, joka nyt on
niin suuressa vaarassa, kuin piestä kieltänne, laskien kokkapuheita sen
palvelijoista".

"Minä en puhu pilaa kenestäkään", virkkoi nuorukainen haukoitellen,
"enkä juuri ole myös muuten vastahakoinen varuksiini pukeumaan, paitsi
että se puku on raskaanlainen ja että Helmikuussa turkki on enemmän
ilman mukainen kuin teräspantsari. Vaan onpa minulle kylmän rauhan
pukeminen päälleni tällä nipisteleväisellä ilmalla vielä kiusallisempi
siitä syystä, kun tiedän että jos kirkko vaan viitsisi lähettää yhden
lippukunnan omista pyhistä miehistänsä -- onhan niissä useampia
Vuorelaisiakin, jotka hyvin tuntevat ne seudut ja varmaan myös ovat
siihen ilman-alaan tottuneet -- niin kirkko voisi itse sotia sotansa
Englannin iloisen St. Yrjänän tavalla. Mutta enpä tiedä mikä lienee
syynä -- kyllähän meille puhutaan heidän ihmetöistään niiden hyväksi,
jotka heitä ovat lepyttäneet, sekä heidän kostostaan, jos joku heidän
perintöönsä koskee, ja tätä aina tuodaan esiin syyksi, minkätähden
heidän omaisuuttansa yhä pitäisi runsailla lahjoilla laajentaa. Mutta
annas jos Vuoristosta ilmautuu vaikkapa vaan parinkymmenen miehen
suuruinen parvi, eipä silloin pappi kelloineen, kirjoineen,
kynttilöineen tee mitään joutua, vaan miekkavyöllisen ritarin kai
täytyy suojella niitä maita, jotka hän kirkolle on lahjoittanut, aivan
yhtä paljon kuin jos vilja niistä vielä tulisi hänen omaan
hinkaloonsa".

"Taavetti poikani", varoitti kuningas, "sinä annat sopimattoman vallan
kielellesi".

"Enkä, herra kuningas, kyllä mä jo vaikenen", vastasi prinssi. "Ei
minulla ollut suinkaan aikomus saattaa teidän mieltänne levottomaksi
eikä suututtaa tätä isää abottia, joka, vaikka hänellä olisi niin
paljon ihmetöitä käskynsä alla, ei näy kuitenkaan huolivan mennä
vastaan paria kymmenkuntaa Vuorelais-rosvoa".

"Kylläpä me tiedämme", virkkoi abotti hillityllä vihastuksella, "mistä
lähteestä nuot häijyt opit tulevat, joita me kauhistuksella kuulemme
vuotavan tästä suusta. Koska prinssit ottavat väärä-uskolaisia
seuralaisikseen, niin heidän ymmärryksensä ja tapansa molemmat
turmeltuvat. He liikkuvat kadulla naamusjoukkoin sekä porttoin
seurassa, ja neuvoittelussa he tekevät pilaa kirkosta sekä kaikesta
pyhästä".

"Hiljaa, hyvä isä!" käski kuningas. "Kyllä Rothsayn herttua on antava
sovittajaisia siitä, mitä hän näin ajattelematta on puhunut. Voi
neuvoitelkaammehan toki nyt hyvässä ystävyydessä! Älkäämme olko
niinkuin kapinalliset merimiehet uppoovassa laivassa, jotka ovat
kiivaammat riitelemään keskenänsä kuin auttamaan tuskittelevaa
kapteenia laivan pelastamisen yrittämisessä. -- Herra kreivi Douglas,
teidän sukunne on melkein aina ollut saapuvilla, milloin Skotlannin
kruunu on ollut viisaitten neovojen taikka miehen töitten tarpeessa.
Toivonpa että te tässäkin hädässä olette meille apuna".

"Sitä minä vaan kummeksin, että semmoinen hätä muka on olemassa",
vastasi ylpeä Douglas. "Siihen aikaan kun minä kuninkaansijaisena
hallitsin valtakuntaa, oli myös muutamat noista metsäläis-clan'eista
tulleet alas Grampian-vuorilta. Minäpä en vaivannutkaan
valtioneuvoskuntaa sillä asialla, vaan käskin maaherran, lord
Ruthven'in, nousta hevosen selkään lääninsä voiman sanalla -- siinä oli
Hayt, Lindsayt, Ogilviet sekä muita herroja. Ja kun sitten -- St.
Priitta auttakoon! -- teräspaita ja sarkanuttu törmäsivät yhteen,
saivatpa ne rosvot silloin kokea mihin peitset kelpaavat ja onko
miekoissa teräs vaiko ei. Jäipä noin kolmesataa heidän parhaista
sulkalakeistansa, päällikön, Donald Cormacin myöskin siinä joukossa,
Thorn'in kankaalle sekä Rochinroyn saloon; ja yhtä monta roikutettiin
hirsipuihin Houghman Stairs'issä, jolla on vieläkin nimensä siellä
tehdyistä hirttäjän töistä. Tällä lailla menetellään rosvoin kanssa
minun kotipuolellani; ja jos katsotte pehmeyden Gaelilais-roistoja
kohtaan sopivammaksi, niin älkää toki moittiko Douglas'ia, vaikka hän
puhuu suunsa puhtaaksi. -- Te nauratte, herra Rothsayn herttua. --
Saanko kysyä, mistä syystä nyt taas olen tullut teidän naurunne
alaiseksi, ennen kuin edes vielä olen taannoiseen vastannut?"

"Oh, älkää suuttuko, hyvä kreivi Douglas!" vastasi prinssi. "Minä
vaan nauroin, ajatellessani kuinka pieneksi teidän ruhtinaallinen
seuralais-joukkonne kutistuisi, jos jokaiselle rosvolle niin tehtäisiin
kuin noille Vuorelais-paroille Houghman Stairs'issä",

Kuningas taas kävi väliin, estääkseen vihaista vastausta kreivin
puolelta. "Teidän neuvonne on viisas, herra kreivi", sanoi hän, kun
kehoitatte meitä aseisin turvaamaan, jos nuot miehet karkaavat meidän
alamaistemme päälle aukealle, tasaiselle alangolle. Mutta vastus onkin
juuri siinä, kuinka heidän rauhattomuutensa saataisiin asettumaan, niin
kauan kun he vielä piilevät oman vuoristonsa suojassa. Eihän minun
tarvitse selittääkään, että Chattan clan'i sekä Duhele clan'i ovat
suuria liittokuntia, kumpikin käsittävä koko joukon heimokuntia, jotka
ovat yhteen-liittäyneet kukin oman puolueensa kannatukseksi, ja että
niiden välillä on noussut eripuraisuus, joka on ollut syynä
verenvuodatukseen, missä ikinä he vaan ovat yhteen sattuneet, niin
hyvin yksittäin kuin myös joukoittain. Koko se maa on raadeltuna heidän
lakkaamattomain taisteluinsa kautta".

"Enpä minä huomaa mitä haittaa siitä olis", sanoi Douglas. "Ne rosvot
näin tavoin hävittelevät toinen toistaan, ja Vuoriston metsäkauriit
pääsevät karttumaan, sitä myöten kuin ihmiset vähenevät. Me saamme
sitten useammin tilaisuutta ruumiinliikuntoon metsämiehinä, josko tosin
harvemmin sotureina".

"Sanokaa pikemmin, että sudet pääsevät karttumaan sitä myöten kuin
ihmiset vähenevät", virkkoi kuningas.

"Eipä väliä", jatkoi Douglas. "Enemmän pidän metsän susista
kuin metsäläis-rosvoista. -- Asettakaamme vahva sotavoima koko
Gaeliläis-rajaa myöten, niin että rauhallinen ja rauhaton maa tulevat
erotetuiksi toisistaan. Rajoitetaan keskinäis-sodan kulovalkea
Vuoristoon, palakoon se vaan siellä hillitsemättömällä vimmalla;
kylläpä se viimein sammuu poltettavan puutteesen. Jäljellejääneet
sitten ovat voimattomat ja tottelevat teidän kuiskaustanne, herra
kuningas, paremmin kuin heidän esi-isänsä ja nyt elävätkin roistot
teidän ankarinta käskyänne".

"Se neuvo on kyllä viisas, vaan jumalaton", sanoi abotti, pudistain
päätänsä; "minun omatuntoni ei salli minun siihen kehoittaa. Se on
viisautta, mutta Ahitofel'in viisautta, yhtä viekasta kuin myös
julmaakin".

"Niin minunkin sydämeni sanoo", virkkoi kuningas, laskien kätensä
rintansa päälle; "minun sydämeni sanoo, että minulta tuona
kauhistuttavana vihan päivänä tulisi kysyttäväksi: 'Robert Stuart,
missä ovat alamaiset, jotka minä sinulle annoin?' -- Sydämeni minulle
sanoo, että minun tulee tili tehtäväksi heistä kaikista, niin
Saksilaisista kuin Gaeleistakin, sekä Alankolaisista ja Rajalaisista
että myös Vuorelaisista; että minulle ei tule vastaamista ainoasti
rikkaista ja oppineista alamaisistani, vaan myös niistä, jotka
köyhyytensä tähden olivat rosvoja, ja oppimattomuutensa tähden
kapinan-nostajia".

"Se on oikeaa kristityn hallitsijan puhetta, kuninkaallinen
majesteetti", sanoi abotti; mutta teillä on kuitenkin myös valtiomiekka
kädessänne, ei yksistään valtikka ja tämä puheen-alainen tauti on sitä
laatua, joita ei muulla saa parannetuksi kuin raudalla".

"Kuulkaapas, hyvät herrat!" virkkoi nyt prinssi, katsahtain ylös,
niinkuin olisi hänelle lysti ajatus äkkiä johtunut mieleen. "Entäs jos
noille raa'oille Vuorelaisille opettaisimme hiukkasen ritarin-tapoja?
Ei taitais olla kovin vaikea asia, saada nuot molemmat suuret
sotaherrat, Chattan-clan'in päällikkö sekä myös uljaan Duhele-clan'in
päällikkö vaatimaan toinen toistansa taisteluun elämästä ja kuolemasta.
He voisivat taistella taistelunsa täällä Perth'issä; me heille
lainaisimme varukset sekä hevoset. Näin heidän riitansa tulisi
lopetetuksi toisen, tai mahdollisesti kumpaisenkin rosvon kuoleman
kautta -- sillä minä arvaan, että he ensimmäisessä yhteentörmäyksessä
kohta molemmat taittavat niskansa -- näin tulisi minun isäni jumalisen
toivon mukaan paljon vertä säästetyksi ja me saisimme huviksemme nähdä
tappelun kahden metsäläis-ritarin välillä, jotka olisivat ensi kerta
eläissään vetäneet pöksyt jalkaan ja hevosen selkään kiivenneet. Se
olisi näkö, jonka vertaista ei ole nähty eikä kuultu hamasta Arthur
kuninkaan ajoista!"

"Hyi sinua, Taavetti!" torui kuningas. "Otatko sinä isänmaasi kurjuuden
ja meidän neuvoskuntamme ahdingon pilapuheen aineeksi?"

"Älkää pahaksi panko, kuninkaallinen veljeni", sanoi Albanyn herttua,
"vaan vaikka veljenpoikani, kruununperillinen on tämän mielijohteen
leikillisellä tavalla esiintuonut, niin siitä mahdettaisiin saada
jotain, joka voisi olla hyvänä apuna puheen-alaisen vaarallisen pahan
parantamiseksi".

"Veli kulta", vastasi kuningas, "se ei ole ystävällistä tekoa, kun sinä
Rothsayn ajattelemattomuutta vielä enemmän saatat huomioon hänen
ajattomasta leikistänsä puhetta jatkamalla. Tiedämmehän me, ettei
Vuorelais-clan'it ymmärrä meidän ritaritapojamme eivätkä semmoisen
taistelun menoja ja sääntöjä, jommoista meidän tapamme vaatii".

"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas", vastasi Albanyn
herttua; "mutta minä en puhukaan pilaa, vaan täyttä totta. Tosin eivät
Vuorelaiset osaa meidän menojamme ja sääntöjämme aidatulla tanterella
taistellessa; mutta heillä on omat keinonsa, joilla yhtä hyvin voivat
saada ihmisen pois hengeltä. Ja kunhan se verileikki tulee leikityksi,
kunhan toinen voittaa, toinen jää tappiolle, mitä väliä siitä,
taistelevatko nuot Gaelit miekalla sekä peitsellä miekkavyöllisten
ritarein tavalla, tai hiekkasäkeillä niinkuin Englannin miehuuttomat
talonpojat, tai raatelevatko toinen toistaan puukoilla omalla
barbarilais-laillansa? Heidänkin tapansa, samoin kuin meidän, heittää
kaikki riidan-alaiset oikeudet ja vaatimukset taistelun ratkaistaviksi.
He ovat myös yhtä turhamieliset kuin hurjat -- se ajatus, että molemmat
clan'it saisivat taistella itse kuninkaan sekä hänen hovinsa nähden, on
helposti houkuttava heidät heittämään koko riitansa tämmöisen taistelun
ratkaistavaksi, vaikka olisikin täänlaatuinen väkivaltainen tuomio
vähemmin heidän tapainsa mukainen, kuin se on; ja heitä on tuleva niin
suuri joukko kuin me soveliaimmaksi päätämme. Me pidämme vaaria,
etteivät he saa tulla tänne likelle hovia semmoisella tavalla ja niin
suurella joukolla, että saattaisivat asiat arvaamatta karata meidän
päällemme. Ja kun vaan se vaara estetään, niin on sitä parempi, mitä
suuremman joukon sallitaan tulla tappeluun molemmin puolin; sillä sitä
useampia kaatuu heidän urhokkaimmista, levottomimmista miehistänsä, ja
sitä vahvempi toivo on meillä, että Vuoristo jonkun aikaa on pysyvä
rauhassa".

"Se olisi veristä valtioviisautta, veljeni", sanoi kuningas, "ja minä
vielä kerran sanon, etten saa omaatuntoani sallimaan surmaa niin
monelle noista villeistä miehistä, jotka ovat varsin vähän paremmat
pimeitä pakanoita".

"Ja onko sitten heidän henkensä kalliimmassa arvossa", kysyi Albanyn
herttua, "kuin meidän aatelisherrain, jotka teidän luvallanne,
kuninkaallinen majesteetti, niin usein saavat taistella aidatulla
tanterella jonkun lakiriidan ratkaisemiseksi taikka ilman mitään muuta,
paljaan maineen tähden?"

Kuningas, näin ahtaalle ajettuna, ei voinut sen enempää vastustaa
tuomiota taistelun kautta, joka oli niin juurtunut valtakunnan lakiin
sekä ritariston tapoihin. Hän vastasi vaan: "Jumala sen tietää, etten
ole koskaan ilman suurinta vastahakoisuutta antanut semmoista lupaa,
josta puhut. Enkä ole koskaan nähnyt ihmisten taistelevan veriin asti,
suomatta että olisin voinut sammuttaa sen taistelun oman vereni
vuodatuksella".

"Mutta, armollinen kuningas", virkkoi abotti; "minusta näyttää, että
jos emme ota noudattaaksemme jotakin sentapaista kuin Albanyn herttuan
neuvoa, niin meidän täytynee kreivi Douglas'in keinoon ryhtyä. Tässä
jälkimäisessä tapauksessa tulisi vaan meidän Alankolais-miekoillemme
tehtäväksi, mitä edellisessä nuot hurjat Vuorelaiset tekisivät omin
käsin, jota paitsi taistelu-onni olisi epätietoinen ja monen kunnon
alamaisen surma liioinkin tietty. -- Mitä te, kreivi Douglas, itse
virkatte tässä meidän armollisen Albanyn herttuan valtioviisaasta
ehdoituksesta?"

"Douglas", vastasi ylpeä kreivi, "ei ole koskaan neuvonut
valtioviisailla vehkeillä tekemään mitä suoralla väkivoimalla voipi
saada aikaan. Minä pysyn entisessä mielipiteessäni ja olen valmis
sotaan lähtemään omieni niinkuin myös kaikkein Perth'in ja Carsen
läänien paronien seuralaisten kanssa. Ja taikaa saatan nuot Vuorelaiset
tottelemaan ja nöyrtymään taikka jätän yhden Douglas'in kreivin ruumiin
tuonne heidän jylhiin erämaihinsa"

"Se oli jaloa puhetta, herra Douglas'in kreivi", virkkoi Albanyn
herttua, "ja lujasti voisi kuningas luottaa teidän pelottomaan
sydämmeenne sekä teidän uljaan väkenne miehuuteen. Mutta ettekö huomaa
kuinka pian voisi sattua, että teidät kutsuttaisiin toiseen paikkaan,
missä teidän läsnä-olonne ja apunne on Skotlannille sekä Skotlannin
kuninkaalle ihan välttämätön. Ettekö kuulleet millä synkällä äänellä
tuittupäinen March'in kreivi sanoi olevansa uskollinen meidän tässä
läsnä-olevalle kuninkaallemme 'niinkauan kuin hän olisi Robert
kuninkaan vasalli'? Ja ettekö te itse puhuneet ilmi siitä epäluuloa,
että hänellä on salainen aikomus antautua vasalliksi Englannin kruunun
alle? -- Toiset herrat, heikommat mahtavuudeltaan, halvemmat
maineeltaan, menkööt Vuorelaisia vastaan. Mutta jos Dunbar'in Yrjö
päästää Percyn Englantilaisineen meidän rajamme yli, kuka ne karkoittaa
takaisin, jos Douglas on muualla?"

"Minun miekkani", sanoi Douglas, "on yhtä valmis kuninkaallisen
majesteetin palvelukseen Englannin rajalla, kuin Vuoriston jylhimmissä
perukoissa. Olen minä ennenkin nähnyt noiden ylpeiden herrojen, Percyn
kreivin sekä Dunbar'in Yrjön, selät, ja voipipa tapahtua että ne vielä
kerran saan nähdä. Ja jos niin on kuninkaan tahto, että minun pitää
ryhtyä varustuksiin tuota kyllä luultavaa liittoa ulkomaalaisen ja
petturin välillä, niin minä, pikemmin kuin heikompaan ja halvempaan
käteen uskoisin tuon tärkeän Vuorelaisten rauhoittamisen toimen, olisin
taipuvainen suostumaan Albanyn herttuan valtioviisauteen ja sallimaan,
että metsäläiset saavat hakkaella toinen toistensa lihaa, joten
vapaaherroilta ja ritareilta säästyy niiden maahanpolkemisen vaiva".

"Kreivi Douglas", virkkoi prinssi, joka näkyi päättäneen, ettei
laiminlöisi yhtään tilaisuutta ylpeän appensa suututtamiseen, "ei tahdo
jättää meille Alankolaisille edes niitä pikkuisia kunnian murusia,
jotka olisivat saatavana Vuorelais-talonpoikain kukistamisella, sillä
aikaa kun hän Rajalais-ritariensa kanssa on täysin kourin kokoeleva
voiton lyhteitä Englantilaisilta. Mutta ompa Percylläkin ollut
tilaisuus nähdä toisen miehen selkäpuoli; ja olenpa minäkin nähnyt
suurempia kummia tapahtuvan, kuin että se, joka lähtee villaa
keritsemään, tulee itse kerittynä kotia".

"Se on puheenparsi", vastasi Douglas, "joka hyvin sopii prinssille,
mikä puhelee kunniasta, suosion-osoitteeksi saatu maatakuljeksivan
porton nauha lakissansa".

"Suokaa anteeksi, korkeasukuinen herra", sanoi Rothsay; "vaan miehet,
jotka ovat sopimattomaan avioliittoon kietoutuneet, eivät pidä suurta
lukua siitä, kenenkä he par amours[25] itselleen valitsevat. Kahlitun
koiran täytyy haukata sitä luuta, mikä häntä on lähinnä".

"Rothsay! Onneton poikani"! huudahti kuningas, "oletko hullu? Vai
tahdotko vetää päällesi isäsi ja kuninkaasi vihastuksen täyden määrän?"

"Voinpa vaikka olla kuuromykkä", virkkoi prinssi, "jos te, armollinen
kuningas, niin käskette".

"No, herra Albanyn herttua", kysyi kuningas, "koska te annoitte sen
neuvon ja koska Skotlantilais-verien välttämättömästi täytyy virrata;
sanokaas siis, olkaa niin hyvä, millä tavoin me nuot vimmaiset miehet
saisimme heittämään riitansa teidän ehdoittamallanne taistelulla
ratkaistavaksi?"

"Se, armollinen kuningas", vastasi Albany, "on tarkemmalla
neuvoittelulla päätettävä. Mutta se tehtävä ei mahda tulla kovin
vaikeaksi. Kultaa luultavasti tarvitaan, millä heimokuntain runosepät,
sekä mahtavimmat neuvoja puhemiehet saadaan lahjotuiksi. Molempien
liittokuntien johtajille paitsi sitä pitää antaa tiedoksi, että jos he
eivät suostu tähän rauhalliseen ratkaisutapaan -- --"

"_Rauhalliseen_, veli" virkkoi kuningas, painaen sitä sanaa.

"Niin, _rauhalliseen_ juuri, armollinen kuningas", vastasi
kuninkaan veli, "sillä parempi on että maalle tulee rauha tusinan
Vuorelais-maanmoukan hengen maksulla, kuin että sota yhä edelleen saa
riehua, siksi kun yhtä monet tuhannet ovat saaneet surmansa miekan,
tulen, nälän sekä kaikkien Vuoristo-sodan kauhujen kautta. Vaan
palatkaamme asiaan. Minun luullakseni se, jolle ensiksi ehdoitamme tätä
ratkaisukeinoa, on siihen halukkaasti tarttuva kiinni; ja toista sitten
varmaan hävettää kieltää, kun ehdoitettu on että riita ratkaistaan
heidän urhoollisimpien miestensä miekoilla. Kansallinen ylpeys sekä
puolueellinen keskinäinen viha ovat estävät heidät huomaamasta, mitä
meillä, tämmöistä ratkaisua ehdoittaessa, on silmämääränä. Ja he
varmaankin tulevat olemaan vielä kiivaammat toinen toistaan palasiksi
hakkaamaan, kuin me heitä siihen ussuttamaan. -- Ja nyt, koska
neuvoittelumme, senverran kuin minä siihen voin olla avullinen, on
loppunut, niin aion lähteä".

"Odottakaa vielä hetkinen", virkkoi abotti, "sillä minullakin on yksi
paha esiintuotavan, niin musta ja niin kauhea, että teidän jumalinen
sydämenne, kuninkaallinen majesteetti, tuskin on uskova sitä
mahdolliseksi. Ja suurella surulla minä sen tuonkin esiin, sillä, niin
totta kuin minä olen St. Dominikon halpa palvelija, on siinä paikassa
syy Jumalan vihastukseen tätä meidän onnetonta maata vastaan. Se on
syy, jonka tähden meidän voittomme muuttuvat tappioiksi, meidän ilomme
suruksi -- jonkatähden eripuraisuus häiritsee meidän neuvoitteluitamme
ja keskinäis-sota raatelee meidän maatamme".

"Puhukaa, arvoisa abotti", sanoi kuningas; "jos se syy lienee minussa
tahi minun huonekunnassani, niin lupaan kohta paikalla pitää huolta sen
poistamisesta".

Hän virkkoi nämät sanat epävakaisella äänellä ja odotti hartaasti
abotin vastausta, siinä pelossa epäilemättä, että siinä mahtoi tulla
esiin joku uusi kanne Rothsayn hullutuksista tai pahoista tavoista.
Hänen pelkonsa siitä, kun hän näki hengellisen herran silmänräpäyksen
aikaa tuijottelevan prinssiin, oli kuitenkin kenties turha; sillä
abotti lausui juhlallisella äänellä: "Vääräuskoisuutta, minun jalo ja
armollinen kuninkaani, väärä-uskoisuutta on ilmautunut meidän
keskehemme. Se anastaa yhden sielun toisensa perästä seurakunnan
yhteydestä, samoin kuin susi ryöstää lampaita tarhasta"

"Olispahan toki noita paimenia yltäkyllin tarhan suojelemiseksi",
vastasi Rothsayn herttua. "Onhan täällä tään mitättömän Perth'in kylän
seudulla jo yksistään neljä säännöllistä munkkiluostaria, kaikkea
maallis-papistoa lukemattakaan. Minun luullakseni linnan, missä on niin
yltäkyllin puolustusväkeä, pitäisi kyetä vihollista poistorjumaan".

"Yksikin kavaltaja linnaväen seassa, korkea herra", vastasi abotti,
"voi jo suuresti haitata linnan turvallisuutta, vaikka sitä olisi
useammat legionat puolustamassa. Ja jos ne, joiden tulisi olla
kiivaimpia semmoista kavaltajaa linnasta ulos-ajamaan, päinvastoin
häntä kevytmielisyydestä, mieltymyksestä uusiin muoteihin tahi ties
häntä mistä syystä, suojelevat ja hoitavat, niin hänen tilaisuutensa
pahan aikaansaamiseen tulee vielä arvaamattomin määrin suuremmaksi".

"Teidän sananne näkyvät tarkoittavan jotakuta meistä läsnä-olevista,
isä abotti", sanoi Douglas; "vaan jos ne minua tähtäävät, niin ne
häijysti tekevät minulle vääryyttä. Kyllä mar' tiedän Aberbrothock'in
abotin tuoneen esiin typerät valituksensa siitä, etten ole sallinut
hänen härkiensä sijitä siksi kunnes ne eivät olisi enää mahtuneet hänen
laitumilleen, enkä myös hänen viljansa karttua, siksi kunnes se
painaisi luostarin hinkalot rikki, sillä aikaa kun minun väkeni olisi
ollut häränlihan ja heidän hevosensa ohrien nälässä. Mutta muistakaa,
että laitumet sekä ohrapellot, joista ne runsaat varat saadaan, ovat
kaikkityyni tulleet Aberbrothock'in luostarille lahjaksi minun
esivanhempieni kädestä, eikä ollut suinkaan niitä antaessa tarkoitus,
että heidän jälkeisensä piti keskellä sitä yltäkylläisyyttä nälkää
nähdä eikä hän otakaan nälkää nähdäksensä, St. Priitta auttakoon! Mutta
mitä väärään uskoon ja väärään oppiin tulee", lisäsi hän, lyöden suuren
nyrkkinsä raskaasti pöytään, "kuka uskaltaa semmoisesta syyttää
Douglas'ia? En juuri mielelläni näkisi ihmisraukkoja poltettavan jonkun
hullun ajatuksen tähden; vaan käteni ja miekkani ovat aina valmiit
kristin-uskoa puolustamaan".

"Herra kreivi, sitä en epäilekään", sanoi abotti; "niinhän on kaikkina
aikoina ollut teidän jalon sukunne tapa. Mitä Aberbrothock'in abotin
valituksiin tulee, ne nyt jääkööt toiseksi kerraksi. Mutta nykyinen
pyyntöni olisi, että jollekulle korkeasukuiselle maallikkoherralle
annettaisiin valta, yhdessä muutamain Pyhän Kirkkomme palvelijain
kanssa, miekan voimalla, jos tarvis tulisi, auttaa niitä
tutkistelemisia, joihin kunnian-arvoinen ingvisitionituomari yhdessä
muutamain toisten arvokkaitten kirkon-ylimysten kanssa -- minäkin
arvoton niihin kuulun -- aikoo ryhtyä noiden uusien oppien johdosta,
mitkä par'-aikaa houkuttelevat yksinkertaista kansaa sekä turmelevat
Pyhän Isän Paavin hyväksymää puhdasta ja kallista oppia".

"Annettakoon Douglas'in kreiville kuninkaallinen valtakirja tätä
varten", virkkoi Albanyn herttua; "ja älköön olko kukaan vapaa hänen
tuomiovaltansa alta, paitsi itse kuninkaan persona. Mitä minuun tulee,
kyllä tiedän, etten ole teollani enkä ajatuksillanikaan hyväksynyt tai
suosinut mitään oppia, jota Pyhä Kirkko ei ole luvalliseksi päättänyt.
Vaan kuitenkin hävettäisi minua kuninkaallisen vereni perustuksella
vaatia itselleni vapautusta, ettei näyttäisi ikään kuin hakisin suojaa
tuota hirmuista syytöstä vastaan".

"Minä en huoli puuttua koko siihen asiaan", sanoi Douglas. "Minä lähden
marssille Englantilaisia sekä tuota rajalais-kavaltajaa, March'in
kreiviä vastaan, siinä on työtä kyllin minulle. Paitsi sitä olen oikea
Skotlantilainen, enkä huoli sallia mitään, mikä voisi vielä lujemmin
kiinnittää Roman ikeen Skotlannin kirkon niskoille tai saattaa
vapaaherran kruunun alaiseksi hiipan ja munkinpäähineen vallalle.
Pankaa siis te, jalo Albanyn herttua, oma nimenne siihen valtuukirjaan,
ja hillitkää, olkaa niin hyvä, armollinen herra, noiden teille avuksi
määrättyin Pyhän Kirkon miesten intoa, niin ettei tulisi mitään liikaa
kiivautta. Sillä kaiku roviotulesta Tay-virran rannalla tuottaisi kohta
Douglas'in takaisin vaikkapa York'in muurien edustalta".

Herttua hartaasti vakuutti kreiville, että tämä asia tulisi
toimeenpantavaksi lempeydellä ja kohtuudella.

"Ilman epäilemättä", virkkoi Robert kuningas, "pitää sille
tutkijakunnalle annettaman laaja valtuus; ja jos kruununi arvo sen
sallisi, me emme itsekään pyrkisi vapaiksi sen tuomiovallan alta. Mutta
kuitenkin luotan siihen, että, samassa kun Kirkon ukkosen-nuolet
välähdytetään noiden inhottavien väärien oppien ilkeäin alkuunpanijain
tuomioksi, laupeus ja armahtavaisuus tulee osoitettavaksi heidän
petostensa viattomille uhreille".

"Niinhän aina onkin Pyhän Kirkon menetystapa, herra kuningas", virkkoi
Dominikolais-abotti.

"No, kirjoitettakoon sitten semmoinen valtuuskirja asianmukaisella
huolella meidän veljemme, Albanyn herttuan nimelle, ja lisättäköön
tutkijakuntaan muitakin jäseniä, semmoisia, jotka sopiviksi havaitaan",
päätti kuningas. -- "Ja nyt me voimme lopettaa tämän neuvoittelumme --
Rothsay, tule sinä kanssani ja taluta minua -- minulla olisi sinulle
jotakin kahdenkesken puhuttavaa".

"Prruu, prruu!" huusi prinssi, niinkuin olisi puhutellut opetettua
ratsuhevostansa.

"Mitä tää sivistymätön käytös merkitsee, poika?" torui kuningas; "etkös
koskaan opi järkeviin ihmis-tapoihin?"

"Älkää luulko minun tarkoittaneen mitään pahennusta, herrani ja
kuninkaani", vastasi prinssi. "Mutta me olemme eroamaisillamme,
päättämättä mikä tulee tehtäväksi tuon erin-omaisesti hullunkurisen
jutun, tuon poishakatun käden suhteen, jonka Douglas'in kreivi niin
ritarillisesti korjasi talteensa. Meidän olomme täällä Perth'issä on
oleva sangen ikävä, jos olemme eripuraisuudessa kaupunkilaisten
kanssa".

"Jättäkää se asia minun haltuuni", virkkoi Albanyn herttua. "Jollakin
pienellä maatilus- ja rahalahjalla sekä runsailla koreitten sanojen
määrällä saanemme porvarit kyllä asettumaan tällä kerralla. Mutta hyvä
olisi, jos hovissa oleskelevat vapaaherrat seuralaisineen saisivat
varoituksen, että he eivät saa kaupungin rauhaa häiritä".

"Tietysti, niin on meidän tahtomme", lausui kuningas; "julistettakoon
siitä kohta ankara käskymme".

"Se on aivan liika suosion-osoitus noille poroporvareille", virkkoi
Douglas, "mutta tapahtukoon teidän korkea tahtonne, herra kuningas.
Minä nyt vaan pyydän saada lupaa lähteä".

"Sitä ette saa ennenkuin olette hiukan Gascognen viiniä maistaneet,
korkea herra", vastusti kuningas.

"Älkää pahaksi panko," vastasi kreivi, "mutta ei minua janota; enkä
minä tosiaan juo paljaan tavan vuoksi, vaan ainoasti tarpeen tahi
ystävyyden tähden". Näin puhuen hän läksi pois.

Kuningas, jolle hänen lähtönsä tuntui olevan ikään kuin helpoitukseksi,
virkkoi sitten: "Ja nyt, veljeni, meidän oikeastaan olisi asia ruveta
torumaan tätä meidän huliviliämme, Rothsaytä. Vaan onpa hänestä ollut
meille neuvoittelussamme niin hyvä apu, että tulisi ottaa se ansio
johonkin määrään lukuun hänen hullutustensa suorituksena".

"Hyvin iloinen olen siitä tiedosta", vastasi Albanyn herttua, jonka
katsanto surkuttelevaisuutta ja uskomattomuutta ilmoitti, ikään kuin ei
hän olisi tuosta huhutusta avusta mitään tietänyt.

"No, veikkonen, nyt oletkin oikein hidas ymmärtämään", sanoi kuningas,
"sillä ethän toki vaan liene kateellinen. Etkö muista, että Rothsay
kaikkein ensiksi keksi tuon neuvon Vuoriston rauhoittamiseksi, jonka
sinä, kokenut mies, tosin laitoit soveliaampaan muotoon, ja johon
sitten kaikki suostuivat. -- Ja nytkin taas me olisimme eronneet, yhtä
tärkeää asiaa miettimättä, jos ei hän olisi meille muistuttanut mieleen
tuota kahakkaa porvarein kanssa".

"En epäile ollenkaan", virkkoi Albanyn herttua, antaen myönnytyksensä,
jota hän näki kuninkaan odottavan, "että minun kuninkaallinen
veljenpoikani pian on varttuva isänsä vertaiseksi viisaudessa".

"Taikkapa myös", sanoi Rothsayn herttua, "kenties katsoen helpommaksi
toiselta sukuni jäseneltä lainata tuon kauniin, mukavan ulkokultaisuuden
kaavun, joka kaiken pahuuden peittää, ja silloin siitä on vähän lukua,
onko se pahuus olemassa vai ei".

"Herra abotti", virkkoi Albanyn herttua, kääntyen Dominikolaisen
puoleen; "me pyydämme että te hetkiseksi menisitte täältä pois.
Kuninkaalla ja minulla olisi puhuttavana prinssille semmoista, mikä ei
saa tulla kenenkään vieraan kuultavaksi, ei teidänkään korvihinne".

Dominikolais-munkki kumarsi läksi.

Koska näin molemmat kuninkaalliset veljekset ja prinssi olivat jääneet
kahden kesken, näytti kuningas olevan kovasti hämillä ja tuskassa;
Albanyn herttua oli mietteisinsä vaipunut ja synkällä mielellä;
Rothsay, vaikka hänellä sydämessään oli pelkoa, koki peitellä sitä
tavallisella kevytmielisyydellänsä. Hetkisen aikaa olivat kaikki vaiti.
Vihdoin Albanyn herttua puhkesi sanoihin.

"Kuninkaallinen veljeni", sanoi hän, "veljenpoikani prinssi katselee
niin suurella epäluulolla kaikkia minun suustani tulevia varoituksia,
että minun täytyy pyytää teitä itse näkemään sitä vaivaa ja selittämään
hänelle, mitä hänen on hyvin tarpeellista saada kuulla".

"Se mahtaa olla hyvinkin ikävä sanoma sitten", virkkoi prinssi, "koska
ei Albanyn herttua osaa sitä mesisanoihin kääriä".

"Heitä jo hävyttömyytesi viimeinkin, poika", vastasi kuningas
suuttuneena. "Sinä tiedustelit juuri ikään sitä kahakkaa porvarien
kanssa -- vaan kukas siihen kahakkaan on alkusyy, Taavetti? -- Mitä
miehiä ne olivat, jotka kapusivat ylös rauhallisen porvarin ja
alamaisen ikkunoille, häiritsivät yörauhaa tulisoihduillaan sekä
huudoillaan, ja saattivat meidän kansaamme vaaraan ja pelkoon?"

"Suurempaan pelkoon kuin vaaraan", vastasi prinssi; "mutta kuinka
voin juuri minä kaikista ihmisistä yksin tehdä selvää, kutka ne
yörauhan-rikkojat olivat?"

"Siinä oli yksi sinun seuralaisistas joukossa", jatkoi kuningas;
"tuommoinen Belial'in mies, jonka minä aion saattaa asianmukaiseen
rangaistukseen".

"Ei minulla ole yhtään seuralaista, minun tietääkseni", vastasi
prinssi, "joka teidän mielipahaanne ansaitsisi, kuninkaallinen
majesteetti".

"Ei mitään verukkeita, poika -- Missäs sinä olit St. Valentin'in
aatto-iltana?"

"Toivottavasti sitä hyvää pyhäämiestä palvelemassa, niinkuin tomun
lapsen sopii", vastasi nuorukainen huolettomasti.

"Jospa minun kuninkaallinen veljenpoikani olisi hyvä ja kertoisi meille
minkälaisilla asioilla hänen tallimestarinsa kävi sinä pyhän-aattona",
kysyi Albanyn herttua.

"Puhu, Taavetti -- minä käsken sinua puhumaan", sanoi kuningas.

"Ramorny oli _minun_ palveluksessani -- se vastaus, toivon mä,
riittänee minun sedälleni".

"Vaan se ei riitä _minulle_", jatkoi suuttunut isä. "Jumala sen tietää,
etten ole koskaan himonnut kenenkään miehen verta -- mutta tuon
Ramornyn pään minä tahdon saada poikki, jos suinkin vaan laki sen voi
sallia. Hän on ollut yllyttäjänä sekä osan-ottajana kaikkiin sinun
irstaisuuksiisi ja hullutuksiisi. Mutta kyllä pidän huolta, ettei niin
enää tapahdu. -- Kutsu Mac-Lewis sekä muutamia vahtimiehiä!"

"Älkää tehkö pahaa viattomalle miehelle", virkkoi prinssi, joka tahtoi
millä hinnalla hyvänsä pelastaa suosituistansa tuosta uhkaavasta
vaarasta. "Minä panen kunniasanani pantiksi, että Ramorny oli minun
asioillani, eikä siis voinut olla tuohon yömeteliin osallinen".

"Kavala valehtelija!" sanoi kuningas, näyttäen prinssille erästä
sormusta, "tässä näet Ramornyn sinetti-sormuksen, joka häneltä siihen
häpeälliseen kahakkaan katosi! Se oli joutunut yhden Douglas'in
seuralaisen käsiin, ja kreivi sen on antanut veljelleni. Älä puhu
mitään Ramornyn puolesta, sillä hänen tulee kuolla. Ja mene sinä pois
minun silmieni edestä, katumaan hänen turmiollisia neuvojansa, jotka
tekevät että sinä nyt tässä seisot edessäni, valhe kielelläsi! --
Hyi häpeä, Taavetti, häpeä! Sinä, minun poikani, olet valehdellut
isällesi; sinä ritari, olet valehdellut ritaristosi päällikölle!"

Prinssi seisoi ääneti, sillä hänen omatuntonsa oli herätetty, ja hänen
petoksensa ilmi todistettu. Sitten hän antoi valtaa kunniantunnolle,
joka hänellä kuitenkin oli sydämensä pohjassa, ja heitti itsensä isänsä
jalkojen juureen.

"Tää petollinen ritari", sanoi hän, "menettäköön arvonsa, valheellinen
alamainen rangaistakoon kuolemalla! Mutta voi! -- sallikaa pojan pyytää
isältään anteeksi-antoa palvelijalle, joka ei minua ole tähän
pahantekoon yllyttänyt, vaan vastahakoisesti ryhtyi siihen minun
käskystäni! Antakaa minun saada kantaa rangaistuksen koko kovuus
hullutuksestani, vaan säästäkää ne, jotka ovat enemmän vaan olleet
minun välikappaleinani kuin minun rikoskumppaleinani! Muistakaa, että
minun autuas äitini itse on valinnut Ramornyn minun seuralaisekseni".

"Älä häntä mainitse, Taavetti, sen kiellän!" sanoi kuningas. "Häntä voi
onnelliseksi sanoa, kuin ei hänen tarvinnut nähdä rakasta lastansa
edessään kaksinaisella tavalla häväistynä, häpeällisen teon ja
häpeällisen valheen kautta!"

"Minä tosin olen mahdoton hänen nimeänsä mainitsemaan", sanoi prinssi,
"vaan kuitenkin, isä kulta, minun täytyy hänen nimeensä rukoilla
Ramornylle armoa".

"Jos saisin neuvoa antaa", virkkoi Albanyn herttua, joka näki, että
isän ja pojan välillä pian taas sovinto tulisi toimeen, "niin
kehoittaisin erottamaan Ramornyta prinssin palveluksesta ja seurasta
sekä määräämään hänelle vielä lisäksi sakkoja, sen verran kuin hänen
varomaton tekonsa, näkyy ansaitsevan. Tähän luovuttamiseen suosiosta on
kansa tyytyvä, ja koko asia saadaan sitten helposti sovitetuksi ja
unohdetuksi, jos vaan ei prinssi koettane suojella palvelijaansa".

"Tahdotko minun tähteni, Taavetti", virkkoi kuningas kyynelsilmin ja
vapisevin äänin, "luovuttaa palveluksestasi tuon vaarallisen miehen?
Rakkaudesta minuun, joka en hennoisi kieltää, vaikka tahtoisit
sydäntäni ulos rinnastani?"

"Sen teen, isä kulta -- sen teen kohta", vastasi prinssi. "Soisinpa
että voisin yhtä helposti tehdä teille mieliksi kaikissa asioissa,
kuninkaallinen isäni", lisäsi hän, heittäen itsensä uudelleen isänsä
jalkain juureen. Tämä kuitenkin nosti hänet kohta ylös ja halasi
lempeästi.

Albanyn herttua katseli tätä karsain silmin, mutta oli vaiti; vasta
minuutin tai parin kuluttua hän virkkoi: "Nyt kun tämä asia on saanut
näin hauskan lopun, kysyisin, suvaitsetteko te, kuninkaallinen
majesteetti, mennä kappelikirkkoon iltamessuun?"

"Se on tietty", vastasi kuningas. "Eikö minun tulisi kiittää Jumalaa,
joka minun perhekuntahani on sovinnon takaisin tuonut. Tuletko sinäkin
kanssamme, veli?"

"Jos te, kuninkaallinen majesteetti, sallitte mun olla poissa -- en",
vastasi herttua. "Minun pitää Douglas'in sekä parin muun herran kanssa
neuvoitella, millä keinoin saisimme nuot Vuoriston korppikotkat
satimeemme houkutetuiksi".

Albanyn herttua näin läksi omia kunnianhimoisia tuumiansa miettimään;
kuninkaallinen isä ja poika puolestaan rukoilivat kirkossa, kiittäen
Jumalaa että heidän välinsä niin onnellisesti oli jälleen eheäksi
tullut.



NELJÄSTOISTA LUKU.


    Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
    Lähde vuorille nyt kerallein!
    Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
    Mulle kullaks ja morsiameksein.

                         Vanha laulu.

Yksi edellisistä luvuista saattoi meidät kuulemaan kuninkaan
salarippiä; nyt meille on taas samanlainen tapaus tarjona, vaikka
paikka ja tapauksessa osalliset ovat ihan toisia. Ei nyt olla
götiläistyylisessä, hämärässä luostarihuoneessa; nyt seisotaan
Kinnoul'in vuorella, yksi Skotlannin ihanimpia näkö-aloja silmien
edessä, erään kallion juurella, josta sopii katsella kauas kaikille
haaroille. Siellä istui Perth'in kaupungin Kaunotar, hartaalla
tarkkuudella kuullellen valkeaan kaapuun ja päähineesen puetun
Karthausilais-munkin neuvoja. Tämä lopetti viimein puheensa
rukouksella, johon myös hänen rippilapsensa hartaasti otti osaa.

Kun rukous oli luettu, istui pappi jonkun aikaa, katsellen tuota ihanaa
näkö-alaa, jonka kauneutta ei edes nyt talven kolkkous voinut peittää,
ja hetkinen kului näin, ennen kuin hän taas kääntyi surumielisen
kumppalinsa puoleen.

"Katsellessani", virkkoi hän viimein, "tätä rikasta, näössään niin
vaihettelevaista maata, noita linnoja, kirkkoja, luostareita ja komeita
palatseja, noita viljavia peltoja ja avaroita metsiä, sekä tuota jaloa
jokea, en tiedä, tyttäreni, kumpaa minun tulisi enemmän ihmetellä,
Jumalan hyvyyttäkö vai ihmisten kiittämättömyyttä. Hän on suonut
meille tämän ihanan ja viljavan maan, vaan me olemme tästä hänen
armolahjastaan tehneet tappelutantereen sekä luukammion. Hän on suonut
meille vallan elementtien yli sekä taidon rakentaa huoneita suojaksemme
ja hauskuudeksemme, vaan me olemme ne tehneet rosvoin sekä ryövärein
pesäksi,

"Mutta, hyvä isä", vastasi Katri, "onpa kuitenkin myös lohduttavaa
tuossa näkö-alassa edessämme. Tuolla noin näemme neljä kaunista
luostaria kirkkoineen, torneineen, jotka vasken helisemisellä
kehoittavat kaupunkilaisia velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan täyttämään
-- näiden luostarein asukkaat, jotka ovat luopuneet maailmasta, sen
harrastuksista ja huvituksista; pyhittääkseen koko elämänsä
taivaallisiin toimiin -- eikö ne kaikki ole todisteina, että jos
Skotlanti onkin syntinen ja verinen maa, se kuitenkin vielä tuntee ja
pitää arvossa uskonnon vaatimukset ihmiskunnalta?"

"Aivan niin, mun tyttäreni", sanoi munkki; "sanoissasi näyttäisi olevan
perää. Vaan likempää katsoen, suuri osa tuosta lohdutuksesta, jota sinä
viittaat, ilmautuu petokseksi. Semmoinen aikakausi on kyllä, se on
totta, ollut kristikunnan historiassa, jolloin hyviä ihmisiä, jotka
elättivät itseänsä omain käsiensä työllä, kokoontui yhteen -- ei siksi
että saisivat elää helppoa elämää, ja nukkua rauhassa, vaan siksi että
voisivat valmistaa toinen toisensa kristillistä uskoa ja oppia
sanansaarnaajoiksi kansalle. Epäilemättä voisi nytkin löytyä semmoisia
miehiä noista pyhistä huoneista tuolla silmiemme edessä. Mutta suuresti
pelkään, että hyvin monen rakkaus on kylmennyt. Meidän hengelliset
miehemme ovat tulleet rikkaiksi, yhtäpaljon jumalisten ihmisten
lahjain, kuin niiden lahjusten kautta, joita häijyt ihmiset
tietämättömyydessään ovat antaneet, siinä luulossa, että he kirkon omia
tulevien antimien kautta voivat ostaa itselleen anteeksi-antoa, jota
Jumala ainoasti totisille katuvaisille lupaa. Ja näin on,
valitettavasti kyllä, kirkon rikastuessa, kirkon oppi tullut hämäräksi
ja sekavaksi, samoin kuin kynttilänkin valo, jos se kultaiseen astiaan
asetetaan, on vähemmin kirkas, kuin koska se valaisee lasikuvun
läpi. Jumala sen tietää, etten minä näitä seikkoja huomaa mistään
erin-omaisuuden halusta enkä pyrinnöistä päästä opettajaksi Israel'issa;
vaan tuli hehkuu minun sydämessäni eikä salli mun olla vaiti. Kyllä mä
noudatan munkistoni sääntöjä, enkä vetäy pois sen ankarien käskyjen
alta. Olkoon ne välttämättömät meidän autuudellemme tahi pelkkiä
ulkomenoja, keksittyjä korvaukseksi totisen jumalisuuden ja oikean
katumuksen puutteelle, niin olen luvannut, jopa vannonutkin niitä
totella. Ja minä aion totella niitä sitä tarkemmin siitä syystä, koska
muuten voitaisiin sanoa minun pitävän huolta ruumiini mukavuudesta,
vaikka Jumala voisi todistaa kuinka vähän pitäisin lukua kaikista
vaivoista ja piinoista, jotka siinä minulle voisivat tulla osaksi, jos
vaan kirkon puhtaus saataisiin entiselleen ja papiston tavat takaisin
muinaiseen yksinkertaisuuteensa".

"Mutta, hyvä isä", virkkoi Katri, "juuri näitten ajatustenne tähdenhän
ihmiset haukkuvatkin teitä Lollard'iksi ja Wiclefiläiseksi, sanoen
teidän tahtovan hävittää kirkot sekä luostarit ja palauttaa
pakanan-uskoa".

"Juuri senvuoksi, minun tyttäreni, on minun pakko hakea turvaa keskellä
kallioitten sekä vuorien, ja paeta sivistymättömäin Vuorelaisten
luokse, jotka siinä suhteessa voi sanoa edistyneemmiksi armon tiellä,
että heidän rikoksensa lähtevät oppimattomuudesta, ei röyhkeydestä. En
tahdo, säilyäkseni heidän julmuudeltaan, laiminlyödä niitä keinoja,
jotka Jumala minulle neuvonee; sillä, niin kauan kun semmoisia
ilmauntuu, olen katsova sitä merkiksi, että minulle vielä on joku
tehtävä aiottu maan päällä. Mutta jos niin olisi minun taivaallisen
Herrani tahto, niin Hän tietää, kuinka mielellään Klemetti Blair on
riisuva tämän turmeltuneen maallisen elon, siinä nöyrässä toivossa,
että hän tuolla saapi autuaan elämän sen sijaan. -- Mutta miksi näin
tuskallisesti katselet lapseni? -- Sinun nuoret silmäsi ovat terävämmät
minun näkimiäni -- näetkö jonkun tulevan?"

"Minä katselen, hyvä isä, eikö tuo Vuorelais-poika, Conachar jo tule,
joka on saattava teidät Vuoristoon, missä hänen isänsä voi suoda teille
turvallisen, joskin kyllä epämukavan, pakopaikan. Sen hän usein lupasi,
kun me puhelimme teistä ja teidän opetuksestanne -- pelkäänpä hänen nyt
olevan semmoisessa seurassa, missä hän sen opetuksen pian unohtanee?"

"Siinä pojassa on armon kipenöitä", lausui isä Klemetti, "vaikka se
kansa tavallisesti on kovin kiintynyt omiin hurjiin, raakoihin
tapoihinsa, täydellä maltilla kärsiäkseen uskonnon tahi ihmislain
suitsia. -- Etpä ole koskaan kertonut minulle, tyttäreni, millä lailla
se nuorukainen, vastoin sekä kaupungin että Vuoriston tapoja, tuli
asumaan sinun isäsi taloon?"

"Kaikki mitä minä siitä asiasta tiedän," sanoi Katri, "on se, että
hänen isänsä on suuren-arvoinen mies noissa Vuorelaisissa, ja että hän
rukoilemalla rukoili isääni, joka hänen kanssaan on ollut tekimisissä
kaupan tähden, tätä poikaa joku aika luonansa pitämään. Vasta kaksi
päivää sitten tuli heille ero, siten että poika palasi vuorillensa".

"Ja miksikä sinä, tyttäreni" kysyi munkki vielä, "olet edelleen pitänyt
semmoista yhteyttä sen Vuorelais-pojan kanssa, että tiesit miten
hänelle saattaa sanaa, nyt kun hänen apuansa tuli tarvis minun
hyväkseni? Se on tosiaan sangen paljon, että nuorella neidolla on niin
suuri valta semmoisen hurjan varsan yli kuin tuo Vuorelais-poika on."

Katri punastui ja vastasi viivytellen: "Jos minulla lienee joku valta
Conachar'in yli, niin olen sitä -- sen Jumala todistakoon! -- käyttänyt
ainoasti hänen tulisen luonteensa taivuttamiseksi sivistyneen elämän
säännöille kuuliaiseksi. Totta on myös, että jo kauan olen pelännyt
teille, hyvä isä, tulevan pakon paeta, ja siksi olin hänen kanssansa
tehnyt semmoisen sovinnon, että hän tulisi tähän paikkaan minun
puheilleni, niin pian kun hän saisi minun sanani sen merkin kanssa,
minkä hänelle eilen lähetin. Sanansaattajana oli nopsajalkainen poika
hänen omasta clan'istansa, jota hänellä oli ennenkin tapana joskus
lähettää Vuoristoon asioilleen".

"Ja pitääkö minun siis uskoa, tyttäreni, että tuo nuorukainen, niin
viehättävä silmälle, ei ollut sinulle muulla lailla rakas, paitsi että
sinun oli halu valistaa hänen mieltänsä ja sivistää hänen tapojansa?"

"Semmoinen on asian laita, hyvä isä, eikä mitään muuta", vastasi Katri;
"vaan kenties ei ollut hyvä, että minä viljelin niin likeistä
ystävyyttä hänen kanssaan edes opettamisen ja parantamisenkaan vuoksi.
Mutta sen rajan yli eivät minun sanani koskaan menneet".

"Sittenpä minun silmäni on pettänyt, tyttäreni; sillä minä olin sinussa
näinä viime-aikoina havaitsevinani mielenmuutoksen, muutamia ikävöiviä
katsahduksia takaisin tämän maailman puoleen, josta sinä jo yhteen
aikaan olit päättänyt luopua".

Katrin pää vaipui alas ja hänen poskiinsa lensi vielä tulisempi puna,
kun hän vastasi: "Itsehän te, arvoisa isä, aina vastustelitte minun
menemistäni luostariin".

"Enkä siihen kehoita nytkään, lapsukaiseni", sanoi munkki. "Avioliitto
on kunniallinen sääty, jonka Jumala on säätänyt, siksi että ihmiskunta
säännöllisellä tavalla tulisi jatketuksi; enkä minä voi Raamatusta
löytää, mitä ihmisviisaus sitten on ollut keksivinään, että muka
avioton elämä on parempi. Mutta minä olen huolissani, minun tyttäreni,
sinun puolestas, niinkuin isä ainoan lapsensa suhteen, ettet hukkaisi
itseäs jonkun sinua ansaitsemattoman omaksi. Sinun isäsi, joka ei ole
vaativainen vaalissaan, auttelee, sen tiedän, tuon Wynd'in Heikiksi
nimitetyn hurjapäisen riitakukon ja viinaveikon kosimisia. Hän on rikas
mies, olkoon niin, vaan hän seurustelee irstaisten tyhjäntoimittajain
kanssa -- hän on tavallinen kilpatappelija, joka on vuodattanut verta
niinkuin mettä. Voipiko semmoinen olla sopiva aviokumppali Hanskurin
Katrille? -- Ja kuitenkin käy huhu semmoinen, että heistä muka pian
tulee pariskunta".

Perth'in Kaunottaren posket vaihtuivat punaisista aivan vaaleiksi, ja
vaaleista jälleen tulipunaisiksi, kun hän kiireesti vastasi: "En minä
häntä yhtään ajattelekaan, vaikka kyllä viime aikoina on ollut
jonkinlaisia kohteliaisuuden osoituksia meidän välillämme, osaksi
senvuoksi, kun hän on minun isäni hyvä ystävä, myös osaksi siitä
syystä, että hän tois-päiväisen tavan mukaan, on tullut minun
Valentini-kumppalikseni".

"Sinun Valentini-kumppaliksesko?" sanoi isä Klemetti. "Kuinkas sinä,
kaino ja viisas tyttö, olet pitänyt niin vähän lukua sukupuolesi
arkatuntoisuudesta, että olet antaunut tuollaiseen liittoon tuon
käsityöläisen kaltaisen miehen kanssa? -- Luuletko että Valentinus,
jonka sanotaan olleen jumalisen pyhän-miehen ja kristityn piispan,
ikinä on kehoittanut tuommoiseen hupsuun, sopimattomaan tapaan, jolla
paljon luultavammin on alkunsa pakanallisessa Floran tai Venus'en
palveluksessa, sillä aikakaudella, jolloin ihmiset nimittivät himonsa
jumalattariksi, eivätkä koettaneet niitä hillitä, vaan päinvastoin
vielä kiihoittaa?"

"Isä", vastasi Katri, äänellä, joka osoitti suurempaa mielipahaa, kuin
mitä hän tähän asti oli koskaan osoittanut Karthausilais-munkille, "en
tiedä minkä oikeuden nojalla te niin ankarasti moititte minua siitä,
että noudatin vanhaa menoa, jonka yleinen tapa tekee luvalliseksi ja
jonka minun isäni tahto on tehnyt vielä luvallisemmaksi. Ei se minun
mielestäni ole ystävällistä, että te sitä niin väärin selitätte".

"Suo minulle anteeksi, tyttäreni", vastasi munkki lempeästi, "jos
lienen mieltäsi pahoittanut. Mutta tuo Heikki Seppä on rohkea,
irstasmielinen mies, jolle et voi yli tavallisen rajan menevää
ystävyyttä tai suosiota suoda, sen vaaran alttiiksi antaumatta, että se
vielä pahemmin tulee selitetyksi -- jos nimittäin et aikone hänen
kanssaan mennä naimiseen, ja hyvin pian päälliseksi".

"Älkää siitä sen enempää puhuko, isä", virkkoi Katri, "teidän puheenne
koskee kipeämmin kuin mitä te tahtoisitte, ja, se voisi kiihdyttää
minua vastaamaan toisella lailla kuin minun sopisi. Kenties on jo
minulla ollut syytä kyllin katuakseni, että olen tuohon joutavaan
menoon suostunut. Kaikissa tapauksissa, uskokaa minua, en minä Heikki
Sepästä pidä vähääkään, ja myös tuo joutava yhteys meidän välillämme,
joka sai alkunsa Pyhän Valentinin päivänä, on nyt kokonaan rikottu".

"Se sanoma minua ilahduttaa, tyttäreni", vastasi Karthausilainen; "vaan
minun täytyy nyt tutkia sydäntäsi toisen asian suhteen, joka minua
puolestasi kovin huolettaa. Et voi olla siitä itse tietämättä, vaikka
soisin, ettei siitä vaarallisesta asiasta olisi tarvis puhua edes
täällä, näiden ympärillä olevien kallioin ja kivien kuullen. Mutta
se täytyy puhua ilmi. -- Katri, sinulla on rakastaja Skotlannin
arvo-miesten korkeimmassa säädyssä!"

"Sen tiedän, isä," sanoi Katri hätäymättä. "Soisin kyllä ettei niin
olisi".

"Niin minäkin soisin", sanoi munkki, "jos tietäisin sinut turhuuden
lapseksi, jommoisia useimmat nuoret neidot sinun ijälläs ovat,
varsinkin jos heille tuo turmiollinen kauneuden lahja on suotu. Mutta
jos se onkin viehättäväinen ulkomuotos, käyttääkseni turhamaisen
maailman puhetapaa, joka sinun puolees on sen korkea-arvoisen
rakastajan taivuttanut, niin tiedän että sinun siveytesi ja viisautesi
on tekevä kestäväksi valtasi prinssin sydämmen yli, minkä kauneus
sinulle ensin on saavuttanut".

"Isä", vastasi Katri, "prinssi on viekas naistenviekoittaja, jonka
huomio ei minulle voi tuottaa muuta kuin häpeätä ja häviötä. Kuinka te,
joka juuri ikään ilmoititte pelkonne, siitä että muka varomattomasti
olen suostunut aivan tavalliseen kohteliaisuuksien vaihtoon yhden
vertaiseni kanssa, nyt voitte hätäymättä puhua siitä tuttavuudesta,
johon Skotlannin kruununperillinen uskaltaa yrittää minua pakoittaa?
Kuulkaa: toissa yönäpä hän, pari humalaisia kumppaleita seurassansa,
olisi väkisin vienyt minut pois isäni talosta, jos ei minulle olisi
tullut avuksi sama uhkarohkea Heikki Seppä -- joka, jos hän lieneekin
kovin huimapäinen ilman syytä vaaraan ryntäämään, kuitenkin myös on
aina valmis panemaan henkensä alttiiksi viattomuuden puolustukseksi. Ei
ole muuta kuin velvollisuuteni, että häntä puolustan".

"Pitäisipä minunkin vähän tietää siitä asiasta", virkkoi munkki, "koska
minun ääneni lähetti hänet sinulle avuksi. Minä olin nähnyt sen
joukkion, teidän ovenne sivuitse kulkiessani, ja par'aikaa juoksin
kaupungin vartiaväkeä apuun kutsumaan, kun näin yhden miehen hitaasti
astuskelevan vastahani. Siinä pelossa, että sekin saattoi olla samassa
salavehkeessä osallinen, kätkin itseni yhden Pyhän Johanneksen kappelin
tukipatsaan taakse. Ja kun, likemmältä katsoen, tunsin hänet Heikki
Sepäksi, arvasin minnepäin hän oli menossa, ja avasin suuni neuvoon,
joka hänelle kaksinkertaisen joudun antoi".

"Paljon kiitoksia siitä, isä", sanoi Katri; "mutta se ja Rothsayn
herttuan omat puheet minulle kaikki todistavat, että prinssi on
irstasmielinen nuori herra, jonka omatunto ei ole pelkäävä kuinka
hurjia tekoja hyvänsä eikä huoliva mitä pahaa siitä on hänen
rakkautensa esineelle tuleva, kunhan hänellä voi olla toivo saada
turhanpäiväinen himonsa tyydytetyksi. Onpa hänen lähettiläänsä Ramorny
ollut niin hävytön ja uhannut, että isälleni on tuleva pahaa siitä, jos
uskallan mielummin mennä kunniallisen miehen vaimoksi, kuin naineen
prinssin hetken-aikuiseksi jalkasiipaksi. En siis näe mitään apukeinoa;
minun täytyy ottaa nunnanhuntu peitokseni, taikka olen minä, vieläpä
isä parkanikin päälliseksi, hukassa. Jos ei olisikaan muita esteitä,
niin jo nuot uhkaukset tuommoisen miehen suusta, josta kyllä tiedämme
että hänessä on siihen toimeen panija, peloittaisivat minua
rupeamasta jonkun kunnian-arvoisen miehen vaimoksi. Ne estäisivät minut
siitä yhtä paljon kuin oven avaamisesta häntä murhaamaan pyrkiville. --
Voi hyvä isä Klemetti, mikä kohtalo minulle on sallittu! Ja kuinka
suureksi turmioksi luultavasti tulen isälleni sekä kelle hyvänsä
muulle, jonka voisin ottaa kovan onneni kumppaliksi!"

"Älä kuitenkaan huolestu, tyttäreni", virkkoi munkki; "voisipa myös
tässä pahimmassa hädässä, jolta se asia kyllä näyttää, olla jotain
lohduttavaa. Ramorny on konna, joka herransa luottamusta väärin
käyttää. Prinssi valitettavasti on irstastapainen tyhjäntoimittaja,
mutta jos ei minun harmaahiuksisen pääni äly ole minua kummasti
pettänyt, niin hänen luonteensa jo ottaa muuttua. Hänen silmänsä ovat
auenneet Ramornyn kunnottomuutta huomaamaan, ja hän katkerasti katuu
totelleensa hänen neuvojaan. Minä luulen, ei, minä olen ihan varma,
että hänen rakkautensa sinuun on muuttunut jalommaksi, puhtaammaksi, ja
että minulta kuultu oppi kirkon sekä uskollisen ajan turmeluksesta on,
jos sinunkin suusi sitä vielä vahvistaa, tunkeva syvälle hänen
sydämeensä ja kenties kasvava hedelmiä, joista koko maailma on
ihmestyvä ja ihastuva. Vanhat ennustukset sanovat, että Roman häviö on
tuleva erään vaimon puheitten kautta".

"Ne ovat vaan tyhjiä hourauksia, isä", sanoi Katri; "perättömiä
unennäköjä, jotka leijuilevat semmoisen miehen silmien edessä, mikä
liian paljon mietiskelee parempia asioita, joutaakseen oikein punnita
tämän maailman tavallisia seikkoja. Kun olemme saman aikaa aurinkoon
katselleet, kaikki muu häämöittelee hämärästi silmiemme edessä".

"Sinun päätöksesi on liian hätäinen, tyttäreni", virkkoi isä Klemetti,
"ja sen sinulle nyt todistan. Sitä tulevaisuutta, jonka nyt aion tuoda
silmiesi eteen, ei sopisi näyttää toiselle, jonka siveyden tunto olisi
vähemmin luja tai jonka sydän olisi kunnianhimoisempi. Kukaties ei ole
oikein, että sinullekaan sitä näytän; mutta minä luotan lujasti sinun
viisauteesi, sinun lujuuteesi. Kuule siis -- hyvin on mahdollista, että
kirkko jälleen purkaa liiton, jonka se itse on solminut, ja vapauttaa
Rothsayn herttuan hänen aviostaan Margareeta Douglas'in kanssa".

Tähän hän pysähtyi.

"Ja jos kirkolla olisikin valta ja tahto niin tehdä", vastasi neito,
"millä lailla sitten herttuan ero puolisostaan voisi vaikuttaa
Hanskurin Katrin kohtaloon?"

Hän katseli, näin puhuessaan, tuskallisesti pappiin, ja tämän
nähtävästi oli vaikea saada vastauksellensa oikea muoto, sillä hänen
silmänsä olivat, kun hän vastasi, maahan päin luodut.

"Mihinkä Katri Logie pääsi kauneudellaan? Jos eivät meidän
esi-isämme liene valhetelleet, hän kohosi sen kautta Taavetti Brucen
valtioistuin-kumppaliksi".

"Ja elikö hän onnellisena, kuoliko surtuna, hyvä isä?" kysyi Katri yhä
vaan samalla rauhallisella, vakaalla äänellä.

"Hänet saattoi siihen avioliittoon maallinen, kenties rikollinen
kunnianhimo", vastasi isä Klemetti; "ja hän sai palkakseen turhuutta
sekä mielen levottomuutta. Mutta jos hän olisi mennyt naimiseen sillä
tarkoituksella, että uskovainen vaimo käännyttäisi uskomattoman tai
epäilevän puolisonsa, mikä palkka hänelle sitten olisi tullut osaksi?
Rakkaus ja kunnioitus vaan päällä, ja taivaassa sija Margareeta
kuningattaren sekä toisten nais-sankarien rinnalla, jotka ovat olleet
kirkon äidit".

Tähän asti oli Katri istunut kivellä munkin jalkain juuressa ja
puhuessaan tai kuullellessaan katsonut häneen ylös. Mutta nyt hän,
elähtyneenä kiivastumattomasta, vaan lujasta tyytymättömyyden
tunteesta, nousi seisaalleen, ojensi kätensä munkkia kohti ja
rupesi puhumaan hänelle katsannolla ja äänellä, millä olisivat
kerubi-enkelille sopineet, joka surkuttelee ja myös, niin pallon kuin
mahdollista, sanoissaan säästelee ihmis-parkaa, vaikka hänen on käskynä
ankarasti moittia sen hairauksia.

"Onko se todella mahdollista?" lausui hän, "ja voivatko tämän halvan
maailman halut, toivot ja väärät luulot niin suuresti vaikuttaa
mieheen, jonka kenties jo huomenna täytyy heittää henkensä, siitä
syystä kun hän on vastustanut häijyn aikakauden sekä totuudesta
luopuneen papiston turmelusta? Ankaratapainen isä Klemettikö se
kehoittaa rippilastaan pyrkimään, tai edes ajatuksissaan haluamaan
osalliseksi kruunuun sekä avioon, jotka eivät voi tulla saataviksi,
muuten kuin niiden nykyiselle omistajalle tehdyn kauhistuttavan
vääryyden kautta? Viisas kirkonpuhdistajako se tahtoo rakentaa
tuumansa, joka itsessään on vääryyttä täysi, niin epävakaiselle
perusteelle? Mistä ajasta, hyvä isä Klemetti, on muka tuo
kuninkaallinen irstailija niin alkanut muuttaa tapojansa, että voisi
uskoa hänen rupeavan kunniallisella tavalla kosimaan jonkun Perth'in
kaupungin käsityöläisen tytärtä? Kahden päivän ajassa se muutos sitten
on mahtanut tapahtua -- sillä pitempi aika ei ole kulunut siitä, kun
hän väkisin pyrki minun isäni taloon sydän-yöllä, pahempia tarkoituksia
mielessä, kuin mitä on tavallisella rosvolla. Ja uskotte te vai,
että Rothsay, jos hänen sydämensä semmoiseen liittoon vaatisikin,
saisi tahtonsa täytetyksi, saattamatta vaaran alttiiksi sekä
perintö-oikeuttaan että henkeänsä; sillä Douglas'in ja March'in kreivit
kumpikin hyökkäisivät hänen päälleen, kostaaksensa tekoa, jota eivät
voisi katsoa muuksi kuin loukkaukseksi ja häväistykseksi molemmille
suvuille? Voi, hyvä isä Klemetti, missä silloin oli teidän ankara
omatuntonne, missä teidän viisautenne, kun sallitte tuon
eriskummallisen houreen pyörryttää päänne ja annoitte halvimmalle
oppilaistanne täyden syyn moittia teitä?"

Vanhan miehen silmät olivat täynnä kyyneleitä, koska Katri,
silminnähtävästi tuskastuneena puheestaan, viimein taas vaikeni.

"Lasten ja imettäväisten suun kautta", sanoi hän, "on hän nuhdellut
niitä, jotka olivat olevinansa viisaita sukupolvessansa. Minä kiitän
Jumalaa, joka minut on oman turhamielisyyteni synnyttämistä ajatuksista
saattanut parempiin, niin lempeän nuhtelijan kautta. -- Niin, Katri,
tästä lähtien ei minun sovi ihmetellä eikä moittien huudahtaa, kun näen
niiden, joita tähän saakka olen kovin kovasti tuominnut, pyrkivän
maalliseen valtaan, uskonnollisen kiivauden sanat suussansa. Kiitoksia,
mun tyttäreni, terveellisestä varoituksestasi, ja kiitoksia Jumalalle,
että hän sen lähetti sinun huultesi, eikä jonkun tylymmän
nuhdesaarnaajan huulten kautta".

Katri kohotti päätään vastataksensa ja pyytääksensä vanhaa miestä
rauhoittumaan, sillä isä Klemetin mielenmasennus hänestä tuntui
vaikealta; mutta samassa hänen huomionsa kiintyi yhteen aivan likellä
olevaan esineesen. Tämän, muusta maailmasta erotetun paikan monista
kivi-lohkareista ja möhkäleistä oli kaksi niin aivan likekkäin, että ne
näyttivät olleen yhtä ja samaa kalliota, joka ukkosen tahi
maanjäristyksen voimalla oli kahtia haljennut, niin että siihen oli
kahden kiviseinän välille syntynyt noin neljä jalkaa leveä rako. Tähän
rakoon oli tammipuu tunkeunut, totellen yhtä niistä eriskummaisista
oikuista, joita kasvit tämmöisissä paikoissa usein o soittavat. Tämä
puu, jonka säännöllistä kasvamista laiha ravinto esteli, oli lähettänyt
juurensa kaikille haaroille, pitkin kallion pintaa, ulos enemmän
syömistä etsimään; ne olivat siinä sadassa koukerossa, käppyrässä ja
solmussa, niinkuin Indian saariston jättiläis-käärmeet. Sattumalta
luotuaan silmänsä tuohon eriskummalliseen yhteenkietouneitten oksien ja
yhteensolmiutuneitten kutomukseen, huomasi Katri yht'-äkkiä siinä kaksi
suurta silmää, jotka kiiluen tirkistelivät heihin, niinkuin väijyksissä
olevan pedon silmät. Hän säpsähti ja, sanaakaan virkkamatta, osoitti
niitä kumppanilleen. Sitten vielä tarkemmin katsoen selitti hän
tuuhean, ruskean tukan sekä pörhöisen parran, jotka ensin olivat olleet
häneltä piilossa puun alasriippuvain oksain ja yhteenkiertäyneitten
juurten takana.

Nähtyään että hän oli keksitty, Vuorelainen, sillä semmoinen se oli,
tuli ulos lymypaikastaan. Hän oli jättiläinen ruumiiltaan, verhottu
puna-, vihriä- ja sinipunertava-ruutuisella vaipalla, jonka alla
hänellä oli härännahkainen tröijy. Joutsi nuolineen riippui selässä;
pää oli paljas; sen peitteenä ja täydellisenä lakin sijan täytteenä
olivat tuuheat, nykyisten Irlantilaisten tukan kaltaiset, toisiinsa
kietouneet hius-suortuvat. Vyöltä riippui miekka sekä väkipuukko, ja
kädessä oli tanskalainen pertuska, sitä laatua, mitä sittemmin
Skotlannissa sanottiin Lochaber'in kirveeksi. Saman luonnollisen portin
kautta ilmautui sitten yksitellen vielä neljä miestä, kaikki
yhtä jättiläiskokoisia, ja samoissa puvuissa, samoilla aseilla
varustettuina.

Katri oli kovin tottunut näkemään kansaa vuorilta, jotka olivat niin
lähellä Perth'iä, että hän olisi heitä pelästynyt, niinkuin joku
alankolan tyttö tämmöisessä tilaisuudessa luultavasti olisi tehnyt.
Jokseenkin huoletonna näki hän siis noiden jättiläisten asettuvan
puoli-ympyrään hänen sekä munkin eteen, kaikki ääneti tuijotellen
häneen suurilla silmillänsä, joissa sen verran kuin Katri taisi arvata,
ilmautui huima ihastus hänen kauneuteensa. Hän nyykähdytti päätänsä ja
lausui, vaillinaisesti kuin osasi, tavallisen Vuorelais-tervehdyksen.
Vanhin ja ylimmäinen joukosta vastasi tervehdystä, vaan sitten taas
jäi ääneti ja liikahtamatta seisomaan. Munkki luki rukouksia,
helminauhaansa sormiellen; ja Katriakin nyt jo rupesi oudosti
peloittamaan ja hän oli hyvin huolissaan, kun ei voinut tietää,
olivatko he enää täydessä vapaudessa. Hän päätti koettaa ja läksi
liikkeelle, ikään kuin olisi aikonut mennä vuorelta alas; mutta kun
hänen piti mennä noiden Vuorelaisten rivin läpi, he laskivat pertuskan
poikittain välillensä, niin että kaikki lomat, joista olisi sopinut
mennä läpi, tulivat suljetuiksi.

Vähän hämmästyneenä, vaikkei pelästyneenä, sillä hän ei voinut uskoa,
että mitään pahaa tarkoitettiin, istahti Katri yhdelle noista hajallaan
olevista kalliolohkareista ja kehoitti munkkia, joka hänen vieressään
seisoi, ettei olisi milläänkään.

"Jos olen pelossa", virkkoi isä Klemetti, "niin en olekaan omasta
puolestani, sillä musertavatko nää metsäläiset pääni kirveellään,
niinkuin olisin työssä voimattomaksi käynyt ja teurastettavaksi
tuomittu härkä, vai sitovatko he minut joutsiensa jänteillä ja vievät
niiden käsiin, jotka julmemmilla tempuilla ottavat henkeni, siitä en
paljon huoli, kun vaan päästäisivät sinut, tytär kultaseni,
vahingoittamatta pois".

"Meillä ei kummallakaan", sanoi Perth'in Kaunotar, "ole mitään syytä
pelätä pahaa; ja tuossa tuleekin Conachar meille sitä vakuuttamaan".

Näin puhuessaan, ei hän kuitenkaan uskonut silmiänsä. Niin aivan
toisellainen kuin ennen puvultaan sekä ryhdiltään oli tuo kaunis,
pulska, melkein komeasti puettu nuorukainen, joka, kepsuttain kuin
vuorikauris, hyppäsi alas jokseenkin korkealta kalliolta juuri tytön
eteen. Hänen pukunsa oli samanlaisesta kankaasta kuin ensiksi
ilmautuneitten miesten vaatteet, mutta se oli kaulan sekä kyynärpäitten
kohdalta kiinitetty kultaisilla kaulavitjoilla sekä rannerenkailla.
Muuten oli hänellä myös päällään pantsari teräksestä, joka oli niin
kirkkaaksi hiottu, että aivan paistoi hopealta. Käsivarsissa oli
kaikenlaisia kalliita helyjä, ja lakki oli, paitsi kotkan sulkasella --
päällikkö-arvon merkillä -- koristettu kultavitjoilla, jotka olivat
useammin kerroin käärityt sen ympäri ja kiinnitetyt suurella, helmistä
kiiluvalla pitimellä. Rintasolki, joka piti kiinni vaippaa, oli myös
kullattu, suuri ja taidokkaasti taottu. Asetta ei ollut hänellä kädessä
muuta kuin pieni, hoikka, koukkupäinen keppi. Koko hänen ryhtinsä ja
näkönsä, jotka ennen aina ilmoittivat yrmeää alennuksen tuntoa, oli nyt
uljas, rohkea ja ylpeä. Hän seisoi Katrin edessä, itseensä
tyytyväisesti hymyillen, ikään kuin hänellä olisi ollut täysi tieto
näkönsä parannuksesta ja ikään kuin olisi odottanut, että neito ensin
hänet tuntisi.

"Conachar", kysyi Katri, joka tahtoi tehdä lopun tuosta tuskallisesta
tilasta, "ovatko nämät tässä sun isäs miehiä?"

"Ei, kaunis Katri!" vastasi nuorukainen. "Conachar on ollut ja mennyt,
paitsi mitä hänelle tehtyä pahaa sekä siitä tulevaa kostoa koskee.
Minä olen nyt Ian Eachin Mac-Ian, Duhele-heimon päällikön poika.
Niinkuin näet, olen muuttanut höyheniäkin samassa kuin nimeäni. Ja
nämät miehet täällä eivät ole isäni miehiä, vaan minun omiani. Sinä
näet täällä ainoasti puolet heistä; heitä on yhdeksänmiehinen joukko:
kasvatus-isäni kahdeksan poikansa kanssa. Ne ovat henkivartijani ja
vyö-poikani, joiden koko elämä ei tarkoita muuta kuin minun käskyjeni
täyttämistä. Mutta Conachar", lisäsi hän, lempeämmällä äänellä, "on
kuitenkin vielä olemassa, niin pian kuin Katri häntä haluaa nähdä. Hän
on nuori Duhele-heimon päällikkö kaikille muille, vaan Katria kohtaan
hän on yhtä nöyrä ja kuuliainen, kuin ennen Simo Hanskurin oppipoikana.
Katso tässä on se keppi, jonka sain sinulta, kun me yhdessä olimme
pähkinöitä poimimassa Lednoch'in päivänpaisteisilla rinteillä, koska
syksy mennä vuonna vielä oli nuori. Tätä keppiä, Katri, en heimokuntani
valtikkaankaan vaihtaisi".

Eachin'in näin puhuessa rupesi Katria jo epäilyttämään, oliko hän
tehnyt viisaasti, kun avukseen pyysi tätä rohkeata nuorta miestä, joka
nähtävästi oli paisunut ylpeäksi äkillisen koroituksen kautta palvelijan
tilasta tähän nykyiseen arvoon, missä, sen Hanskurin tytär kyllä näki,
hänellä oli rajaton valta laista sangen vähän huolivan seuralais-joukon
yli.

"Ethän toki pelänne minua, kaunis Katri?" virkkoi nuori päällikkö,
tarttuen tytön käteen. "Minä annoin väkeni tulla ilmi pari minuuttia
ennen minua, siksi että näkisin, kuinka sinä niiden näön kestäisit; ja
mielestäni sinä heitä katselit, ikään kuin olisit luotu päällikön
puolisoksi."

"Minulla ei ole syytä pelätä pahaa keltään Vuorelaiselta", vastasi
Katri lujasti, "varsinkin kun kohta arvelin Conachar'in olevan
joukossa. Conachar on juonut meidän maljastamme ja syönyt meidän
leivästämme; ja isäni, vaikka hän yhä on ollut kauppa-asioissa
Vuorelaisten kanssa, ei ole koskaan tehnyt heille vääryyttä eikä ole
ollut riidassa heidän kanssansa".

"Vai ei?" virkkoi Eachin, "vai niin! Eikö silloinkaan, kun hän piti
tuon _gov chrom'in_ (vääräsäären sepän) puolta Eachin Mac-Ian'ia
vastaan? -- Älä koetakaan puolustaa häntä, ja ole varma, että on oleva
sinun oma syysi, jos ikinä enää sitä asiaa mainitsen. Mutta sinulla oli
jotain minulle käskettävää -- virka se niin käskysi tulee täytetyksi".

Katri kiiruusti vastasi, sillä tämän nuoren päällikön käytöksessä ja
puheessa oli jotain, joka teki, että hän tahtoi niin pian kuin
mahdollista lopettaa keskustelun.

"Eachin", sanoi hän, "koska ei teitä enää saa Conachar'iksi sanoa -- te
kyllä ymmärrätte, että pyytäessäni pientä apua vertaiseltani, niinkuin
minun kaikessa kunniallisuudessa sopikin tehdä, en ollenkaan tietänyt
kääntyneeni niin ylen mahtavan ja korkea-arvoisen miehen puoleen. Te,
yhtähyvin kuin minä, olette tälle hyvälle miehelle kiitollisuuden
velassa hänen uskonnollisen opetuksensa tähden. Nyt hän on suuressa
vaarassa; häijyt ihmiset ovat häntä vastaan vääriä syytöksiä tuoneet
esiin, ja hän tahtoisi kätkeä itsensä johonkuhun turvalliseen paikkaan,
siksi kun se myrsky on mennyt ohitse".

"Haa! Kunnon Klemetti munkkiko? Niin, koettihan se arvoisa pappismies
tehdä minulle paljon hyvää, enemmänkin kuin mitä minun karhea luonteeni
voi ottaakaan hyväkseen. Mutta tahtoisinpa nähdä, kuka Perth'in
kaupungissa tohtisi vainota sitä, joka Mac Ian'in vaipan liepeen alle
on turvaunut!"

"En taitaisi kelvata kovin paljon luottaa siihen", sanoi Katri. "En
teidän heimokuntanne voimaa suinkaan epäile, mutta kun Musta Douglas
jotakin ihmistä rupeaa vainoomaan, eipä häntä Vuorelais-vaipan
huiskuttaminen siitä pois säikyttäne".

Vuorelainen peitti mielipahansa tästä puheesta väkinäisellä naurulla.

"Varpunenkin", virkkoi hän, "ollessaan silmää likempänä, näyttää
suuremmalta kuin Bengoilen kukkulalla istuva kotka. Te pelkäätte
Douglas'eja enemmän, siitä syystä kun he täällä teitä likimpänä asuvat.
Mutta olkoon niinkuin sinä tahdot -- et usko kuinka laajalle meidän
kukkulat, meidän laaksot ja meidän metsät ulottuvat tuon tummansinisen
Vuori-aituuksen takana, ja sinä luulet koko maailman olevan täällä
Tay-virran rannoilla. Mutta tää hyvä munkki on näkevä vuoria, joiden
rotkoissa hänellä olisi hyvä piilopaikka, vaikka Douglas'it joka sorkka
olisivat häntä etsimässä ja hän on näkevä siellä miehiä niin paljon,
että Douglas'it kiittäisivät onneansa, jos jälleen pääsisivät takaisin
Grampian-vuorten eteläpuolelle. -- Ja etkö sinäkin voisi tulla sinne
tään hyvän miehen seurassa? Minä lähetän joukon miehiä sinun isääskin
sinne hyvässä turvassa saattamaan, ja näin voimme sitä vanhaa työtämme
jatkaa Tay-järven takana -- minä vaan en puutu enää hansikkain
leikkaelemiseen. Kylläpä isälles lupaan hankkia vuotia, vaan en niitä
huoli leikkaella, paitsi niin kauan kun ne vielä ovat elukan päällä".

"Kyllä isäni joskus on tuleva teidän taloanne katsomaan, Conachar --
Eachin, arvelin sanoa. -- Mutta silloin pitää olla rauhallisempi aika,
sillä tätä nykyä on riitaa meidän kaupungin porvarein sekä herrojen
väen välillä, ja kuuluuhan Vuoristossakin sota olevan syttymäisillään!"

"Niin mar' on, Katri! Ja jos ei sitä samaa sotaa Vuoristossa nyt olisi,
etpä silloin saisikaan näin lykätä käyntiäs Vuoristossa toistaiseksi,
kaunis kultaseni. Mutta Vuorelais-suku ei ole täst'-edes enää oleva
jaettuna kahteen kansakuntaan. He aikovat nyt taistella ylivallasta,
ja se joka ylivallan käsiinsä saapi, on kohteleva Skotlannin kuningasta
niinkuin vertaistansa, ei kuin parempatansa. Rukoile voittoa
Mac-Ian'ille, minun hurskas St. Katrinani, sitten rukoilet sen
puolesta, joka sinua hellästi rakastaa".

"Minä aion rukoilla voittoa sille, joka on oikeassa", sanoi Katri; tai
pikemmin vielä, että tulisi rauhaa kaikin puolin. -- Hyvästi nyt, hyvä,
kunnon isä Klemetti! Uskokaa minua, en minä teidän opetustanne ikinä
unohda -- muistelkaa minuakin rukouksissanne. -- Mutta kuinka te vaan
kestänette sitä vaivaloista matkaa!"

"Kyllä nämä miehet voivat kantaa häntä, jos tarvis tulee", sanoi
Eachin, "jos nimittäin täytynee astua pitkältä, ennenkuin hänelle
saamme hevosen hankituksi. Mutta sinä, Katri -- täältä on pitkä matka
Perth'iin. Annas minun tulla saattamaan sinua entisellä tavallani".

"Jos te olisitte entisessä asussanne, en minä teidän saattoanne
suinkaan kieltäisi. Mutta kultaiset soljet ja rannerenkaat ovat
vaarallisia seurakumppaleita, koska Liddesdalen ja Annandalen
peitsimiehiä vilskuu maantiellä yhtä tiheässä kuin kuivia lehtiä
Pyhänmiesten päivänä. Ja Vuorelaisen ruutuvaipan sekä huovin
teräspantsarin ei ole hyvä sattua yhteen".

Katri teki tämän muistutuksen siksi, kun hän hiukan luuli, että nuori
Eachin, nahkaansa luodessaan, ei ollut kuitenkaan kokonaan päässyt
entisessä halvemmassa säädyssään totutuista tavoistansa, ja että hän,
vaikka suuri sanoiltaan, yht'-hyvin ei olisi kyllin tuittupäinen,
uskaltaakseen antautua tappeluun ylivoimaa vastaan, jommoinen
luultavasti oli nouseva, jos hän tuli kaupunkia lähemmäksi. Katri
olikin aivan oikein arvannut, sillä jäähyväisten perästä, jossa
tilaisuudessa hänen täytyi, voidakseen säästää huuliansa, antaa kätensä
suudeltavaksi, sai hän yksin lähteä Perth'iin päin. Toisinaan vaan, jos
hän kääntyi taaksepäin katsomaan, näki hän vielä jonkun aikaa
vilahduksen Vuorelaisista, jotka, salaisimpia, vaivaloisimpia polkuja
myöten kierrellen, kulkivat pohjoiseenpäin.

Siksi hetkeksi hälveni nyt osaksi hänen pelkonsa, sitä myöten kuin hän
joutui kauemmaksi noista miehistä, joiden tekojen ainoana lakina oli
heidän päällikkönsä käsky, ja joiden päällikkö oli huimapäinen, tulinen
poika. Kotimatkallaan Perth'iin ei hän pelännyt mitään pahaa
vastaansattuvilta sotamiehiltä, kuuluivat ne kumpaan puolueesen
tahansa; sillä ritarillisuuden säännöt olivat siihen aikaan parempana
turvana siivonnäköiselle neidolle, kuin aseellinen suojelusjoukko,
joiden vaakunamerkit eivät kenties nostaneet yhtä ystävällisiä tunteita
toisessa vastaantulevassa sotajoukossa. Mutta toiset kauempaa uhkaavat
vaarat yhtähyvin rasittivat hänen mieltänsä. Tuon irstasmielisen
prinssin hätyyttämiset olivat saaneet vielä peloittavamman muodon sen
kautta, että prinssin jumalaton neuvon-antaja oli uhannut pahaa Katrin
isälle, jos neiti ei luopuisi kainoudestaan. Nämät uhkaukset tällä
aikakaudella, tämmöisen miehen suusta, kyllä antoivat täyttä syytä
pelkoon. Eikä myös nuot rakkauden pyynnit, joita Conachar palveluksensa
ajalla vaan töin tuskin oli hillinnyt, vaan nyt rohkeasti toi esiin,
olleet vähemmin peloittavat; sillä Vuorelaiset olivat ennenkin monta
kertaa äkki-rynnäköllä tulleet Perth'iin, vieden kaupunkilaisia heidän
omain katoksiensa alta vangeiksensa taikka tappaneet heitä miekalla
keskellä kaupungin katuja. Myös pelkäsi Katri isänsä pakoituksia sepän
suhteen, jonka käytöksestä Pyhän Valentin'in päivänä häijyjä juttuja
oli neidon korviin tullut, ja jonka kosimiseen Katri ei sittenkään,
vaikka olisi Heikin maine ollut aivan puhdas hänen silmissään, olisi
uskaltanut suostua, niin kauan kun Ramornyn uhkaukset vanhaa hanskuria
vastaan soivat hänen korvissaan. Kaikki nämät monellaiset vaarat
täyttivät hänen mielensä rasittavimmalla pelolla, synnyttäen hänen
sydämessään hartaan halun päästä niistä sekä omista epäilemisistään
luostariin turvansa ottamalla. Mutta ei hän taas nähnyt mitään
mahdollisuutta saada isänsä suostumusta tähän ainoaan keinoon, josta
hän rauhaa ja turvaa toivoi.

Näissä hänen mietteissään me emme kuitenkaan voi havaita mitään
selvää merkkiä, että hän olisi surrut oikeata syytä kaikkiin hänen
vaaroihinsa, nimittäin mainettansa _Perth'in kaupungin Kaunottarena_.
Se oli yksi seikka, joka osoitti, ettei hän vielä ollut täysi enkeli;
toinen todistus siitä kenties oli se, että hänen rinnastaan, huolimatta
Heikki Sepän todellisista tai luulluista kepposista, pääsi huokaus, kun
hän St. Valentin'in päivän aaton muisti.



VIIDESTOISTA LUKU.


    Voi siemynkin jos valtaa sais,
    Mi sielun tuskan sammuttais!

                           Bertha.

Me olemme saattaneet ilmi rippituolin salaisuudet; eivätpä ole
sairashuoneenkaan salaisuudet meiltä peitetyt. Pimennetyssä kammarissa,
missä voiteita ja rohtoja seisoi, näyttäen että lääkäri oli täällä
virkatoimissaan häärinyt, makasi vuoteella pitkä, laiha mies, puettu
vyöllä kiinnivyötettyyn kotinuttuun, tuska otsallansa ja tuhansia
tulisesti raivoavia tunteita sydämessään. Kaikki siinä kammarissa
näytti, että hän oli rikas, rahaa runsain määrin kuluttava mies.
Henbane Dwining, apteekkari, joka näkyi olevan sairasta hoitamassa,
hiiviskeli viekkaalla, kissantapaisella hissutuksella nurkasta toiseen,
ahkerasti sekoitellen rohtoja tai valmistellen siteitä. Sairas mies
ohkasi kerran tai kaksi, jonka kuultua lääkäri, läheten vuoteen viertä,
kysyi, osoittiko ne ohkaukset ruumiin kipua tai sielun tuskaa?

"Molempia, sinä myrkynkeittäjä", virkkoi ritari Juhana Ramorny, "ja
vieläpä lisäksi närkästystä siitä, kun täytyy kärsiä sinun pirun
vietävän läsnä-oloa".

"Jos ei ole muuta, niin voin helposti vapauttaa teidät, herra ritari,
kumminkin yhdestä noista valituksista, sillä että kohta paikalla lähden
muuanne. Kiitos olkoon tämän nykyisen rauhattoman ajan riitaisuuksille,
olisi minulla täysi työ käsilleni, vaikka olisikin niitä kaksikymmentä
näiden molempien mitättömän taitoni palvelijain sijasta". Näin sanoen
hän näytti luisia kämmeniään. "Kyllä hyväpalkkaistakin työtä, missä
kiitos-sanat ja kultakolikot kilpailisivat kummat saisivat apuani
paremmin palkituksi, te puolestanne, ritari Ramorny, vain viskelette
lääkärillenne kaikki ne vihat, joita teidän oikeastaan tulisi säästää
yksistään haavanne lyömämiehen varalle".

"Konna, en huoli alentaa itseäni sinulle vastaamalla", virkkoi sairas;
"mutta jokainen sinun ilkeältä kieleltäsi tuleva sana on väkipuukko,
mikä iskee haavoja, joita parantamaan kaikki Arabian voiteet ovat
voimattomat".

"Ritari Ramorny, en puhettanne käsitä. Mutta jos te noille myrskyisille
vimman puuskille valtaa annatte, niin on mahdoton estää kuumetta sekä
haavan ärtymistä".

"Miksi sitten puhut sanoja, jotka vertani kiehumaan saattavat? Miksi
sitten puhut siitä, että sinulla mitättömällä muka pitäisi oleman
useampia käsiä, kuin mitä luonto sinulle on suonut, vaikka tiedät, että
minä, aatelis-mies ja ritari, olen käsipuoli vaivainen?"

"Herra ritari", vastasi lääkäri, "en minä ole pappi, enkä myös edes
kovin lujasti usko niitä, mitä papit meille puhuvat. Mutta kuitenkin
tahtoisin huomauttaa teille, että teidän kohtalonne on tullut sangen
armollisesti määrätyksi. Sillä jos sama sivallus, joka teille tään
vahingon teki, olisi niskahanne sattunut, jota se tarkoitti, niin se
olisi kerrassaan lennättänyt pään poikki kaulastanne eikä vaan silponut
pois tätä vähemmin tärkeätä jäsentä".

"Soisinpa että se, Dwining -- soisinpa että se olisi sattunutkin,
niinkuin oli tarkoitus! Ei sitten olisi ollut tarvis nähdä tätä minun
valtioviisauteni hienoa verkkoa rikkirevittynä humalaisen poroporvarin
kömpelön kouran kautta. Sitten ei olisi henkeni säästynyt minulle,
siksi että nyt täytyy nähdä hevosia, joiden selkään en saa nousta --
taistelutarhoja, joihin en saa mennä sisään, -- kunnialoistoa, josta en
voi toivoa mitään osaa -- sotia, joihin en pääse taistelemaan! Sitten
ei minun, jonka sydämessä palaa miehen himo valtaan ja taisteluihin,
olisi pakko istua nahjustella naisväen keskellä, ylenkatseella
heillekin, kurjana, kykenemättömänä vaivaisena, joka ei edes saa
yrittää kiistaan vaimojen suosiosta!"

"Annetaan olla että kaikki se niin olisi, pyytäisin kuitenkin teitä,
herra ritari, huomaamaan", vastasi Dwining, aina vaan häärien siteitten
valmistelemisessa, "että teidän silmänne, jotka arvattavasti olisivat
menneet pään kanssa, vaan nyt ovat tallella, voivat nähdä edessään
loistavamman nautinnon toivon, kuin niitä kunnianhimo, voitto
kilpatanterella tai sodassa, taikka edes vaimon rakkauskaan olisi
voinut teille tarjota".

"Pääni on liian typerä sinun sanojesi tarkoitusta arvaamaan, lääkäri",
vastasi Ramorny. "Mikä voisi se loistava näkö olla, joka olisi minulle
tässä häviössäni vielä tarjona?"

"Suurin nautinto, jota ihmis-sydän voi tuntea", vastasi Dwining; ja
sitten hän samalla hellällä äänellä, jolla rakastaja rakkaansa nimeä
mainitsee, ilmoittaen rakkauttaan äänensä soinnullakin, lisäsi sanan:
"_Kosto_!"

Sairas oli kohottanut itsensä vuoteeltaan, kiihkeässä halussaan saada
kuulla lääkärin arvoituksen selitystä. Kun se oli lausuttu, hän taas
laskeutui pitkälleen, ja lisäsi lyhyt-aikuisen vaiti-olon perästä:
"Missä kristityssä koulussa olette te sen Jumalan käskyn oppineet,
maisteri Dwining?"

"En missään kristityssä koulussa", vastasi lääkäri; "sillä vaikka sitä
salaa noudatetaankin sangen monessa, ei sitä julkisesti,
miehuulllisesti tunnusteta yhdessäkään. Mutta minä harjoitin tiedettäni
myös Granadan viisaitten parissa, missä tulinen Maurilainen korkealle
korottaa väkipuukkoansa, josta vihollisen veri tippuu, ja suoraan
tunnustaa tuota oppia, jota mieto kristitty ainoasti noudattaa, vaikka
se pelkuri ei sitä uskalla oikealla nimellä nimittää".

"Oletpa sinä korkeampi-ajatuksinen konna kuin minä luulinkaan", sanoi
Ramorny.

"Se ei kuulu tähän", vastasi Dwining. "Tyynimmät vedet ovat aina
syvimmät, ja se vihollinen on enimmin pelättävä, joka ei koskaan uhkaa,
ennen kuin se sivaltaa. Te ritarit ja soturit käytte aina suoraan
päälle, miekka kädessä. Me kynämiehet pyrimme perille kuulumattomilla
askelilla ja mutkitellen, mutta perille mekin yhtä varmaan pääsemme".

"Ja minunko", virkkoi ritari, "joka kostonteitäni aina olen astunut
rautakengillä helkytellen, niin että kauas ylt-ympärille kaikui,
minunko nyt tulisi sipsuttaa tohvelissa sinun tavallas? Haa!"

"Keneltä voimaa puuttuu", sanoi viekas lääkäri, "sen täytyy
tarkoituksensa perille pyrkiä taidolla".

"Ja virkapas nyt minulle suoraan, lääkäri, miksi sinä minulle tätä
perkeleen oppia saarnaat? Miksi tahdot kiihoittaa minua vielä
kiivaammaksi kostooni, kuin mitä minä sinun mielestäsi jo itsestäni
olen? Minä en ole eilisiä nahkapoikia tämän maailman menoissa; minä
hyvin tiedän, ettei semmoiset kuin sinä suotta tiputtele sanojansa
eivätkä väkisin tunkeu minunkaltaisteni miesten salaisuutten
osallisiksi -- joka on vaarallinen asia -- elleivät he samalla toivo
saavansa jotain omaakin asiaansa ajetuksi. Mitä tekemistä on sinulla
sillä tiellä, oli se rauhallinen tai verinen, jota minä äsköisten
tapausten johdosta ruvennen käymään?"

"Suoraan puhuen, herra ritari, vaikka ei minulla ylimatkaan ole tapa
niin puhua", vastasi lääkäri, "on minun tieni kostoon juuri sama kuin
teidänkin".

"Kuin minun!" virkkoi Ramorny, äänellä, joka ihmettelemistä ja
ylenkatsetta ilmoitti. "Luulinpa minun tieni käyvän liian korkealla,
että sinä siihen ylettyisit. Sinullako muka olisi sama kosto mielessä
kuin Ramornylla?"

"Onpa niin kuitenkin", vastasi Dwining, "sillä tuo seppä tolvana, jonka
sivallus teille on tään vahingon saattanut, on minullekin usein tehnyt
häväistystä ja vahinkoa. Hän on estänyt tuumiani neuvoitteluissa ja
ylenkatsonut minua milloin teoista oli puhe. Hänen raaka, arvelematon
suoruutensa on elävä moite minun luonteeni viekkaudelle. Minä pelkään
häntä ja vihaan häntä".

"Ja minustako toivot kiivaan apulaisen häntä vastaan?" sanoi Ramorny
taas samalla halveksivaisella äänellä. "Mutta tiedä, että tuo
käsityöläis-roisto on liian halpaa säätyä, että minä häntä pelkäisin
tai vihaisin. Yhtähyvin hän ei kuitenkaan ole jäävä kostamatta. Me emme
vihaa käärmettä, joka meitä on purrut, vaikka kyllä me sen repäisemme
pois purrusta paikasta ja tallaamme kuolijaksi. Kyllä minä sen roiston
vanhastaan tunnen vankaksi miekka-mieheksi, ja, niinkuin olen kuullut,
kosiskelee hän tuota samaa ylpeää vauvaa, jonka kauneus, todellakin,
kiihoitti meidätkin tuohon meidän viisaasen ja toivorikkaasen
yritykseemme. Te perkeleet, jotka tätä alimaailmaa täällä hallitsette!
Mikä häijyys saattoi teidät niin sallimaan, että tää käteni, joka
joskus on leikkisodassa ojentanut peistä kuninkaankin pojan rintaa
vastaan, tulisi poikkisilvotuksi, aivan kuin puun vesa, mokoman
työmies-rehvanan käden kautta ja yöjalkalais-kahakassa! -- Niin,
lääkäri, sen verran meillä todellakin on yksi tie, ja saat olla varma
siitä, että minä sinun mielihyväkses tuon käsityöläis-madon muserran.
Mutta älä luulekaan sitten luiskahtavasi mun käsistäni, sitten kun se
kostoni osa on täytetty, joka hyvin helposti ja pian tulee täytetyksi".

"Eipä kuitenkaan, kenties, niin aivan helposti", sanoi apteekkari;
"sillä, uskokaa minua, herra ritari, ei sillä olekaan juuri helppo ja
vaaraton työ edessään, joka hänen kanssaan tuommoisiin tekemisiin
rupeaa. Hän on vahvin, rohkein ja taitavin miekkamies Perth'issä sekä
kaikilla lähiseuduilla".

"Älä pelkää; kyllä hän vertaisensa on kohtaava, vaikka olisikin hänessä
Simson'in voima. Mutta sitten, huomaa se! Älä luulekaan pääseväsi
kostoni alta jos et tule kuuliaiseksi välikappaleekseni sitten
seuraavassa tehtävässä. Huomaa se, sanon vielä kerran. En minä tosin
ole ollut opissa maurilaisessa opistossa eikä ole minulla myös aivan
sama rajaton koston-nälkä kuin sinulla; mutta kostoni minunkin pitää
kuitenkin saada. -- Kuules siis, tohtori, kun sinulle nyt tään verran
avaan sydämeni salaisuudet. Mutta varo, ettet petturiksi rupea sillä
jos lieneekin sinun pirusi voimallinen, niin oletpa kuitenkin ollut
halvemman saatanan opissa kuin minä. Kuule -- herrani, jota olen
palvellut niin hyvissä kuin pahoissakin, kenties liialla kiivaudella,
voidakseni säilyttää hyvää mainettani, mutta aina järkähtymättömällä
uskollisuudella häntä kohtaan -- se sama, jonka huimaa hullutusta
auttaessani minulle tää korvaamaton vahinko on tullut osaksi, aikoo
nyt, vanhuuttaan lapsimaiseksi tulleen isänsä pyynnöstä, uhrata minut,
hylätä minut suosiostansa ja jättää minut ulkokultaisen sukulaisensa
armoille, jonka hän tällä uhrauksella saa vähäksi aikaa lepytetyksi.
Jos hän tässä perikiittämättömässä päätöksessään pysyy, niin sinun
tulisimmatkin Maurilaisesi, vaikka olisikin heidän ihonsa musta kuin
helvetin savu, ovat häpeevät, sillä minun kostoni on niin voittava
heidän kostoansa! Mutta minä tahdon antaa hänelle vielä yhden
tilaisuuden pitää vaaria kunniastaan sekä turvallisuudestaan, ennen
kuin vihani häneen on iskevä koko leppymättömällä, hillitsemättömällä
vimmallansa. -- Kas niin, sen verran olet nyt saanut tiedon
salaisuuksistani -- lyökäämme kättä siitä kaupasta -- kättäkö sanoin?
-- vaan missä on se käsi, jonka tulisi olla Ramornyn kunniasanan
panttina! Se on naulattu kaupungin kaakinpuuhun, tai viskattu
herkkupalaksi isännättömille koirille, jotka juuri nyt mahtavat äristä
toinen toiselleen siitä riidellessään! Pane siis sormes tämän vaivaisen
tynkän päälle ja vanno tulevasi yhtä uskolliseksi apulaiseksi minun
kostolleni kuin minä sinulle. -- Ohoh, herra tohtori, vai te vaalenette
-- te, jonka käskystä kuolema lähenee tahi poistuu, tekö vavahdatte,
kun häntä muistelette tai kun häntä mainitaan! En ole vielä puhunut
mitään teidän palkinnostanne, sillä joka itse kostoa haluaa, ei huoli
mistään sen enemmistä lahjuksista. -- Mutta jos intosi tähän hyvään
asiaan voisi vielä kiihtyä toivossa olevista avaroista maatiluksista ja
suurista rahasummista, niin niistä ei tule olemaan puutosta".

"Niilläkin on jonkinlainen sija minun nöyrissä toivoissani", sanoi
Dwining. "Köyhä mies tässä häärivässä maailmassa tallataan jalkain alle
niinkuin kääpiö kansantungoksessa -- rikkaitten ja mahtavien pää on
pystyssä tungoksen yli; niillä ei ole mitään hätää, sill'-aikaa kuin
kaikki muut heidän ympärillään vaikeasti mellastelevat".

"Sitten sinä saat pitää pääsi pystyssä tungoksen yli, niin korkealla
kuin vaan kulta sen voi kohottaa. Tämä kukkaro tässä on raskas, mutta
kuitenkin se vaan on käsiraha siitä mitä palkinnokses olet saava".

"Entäs tuo seppä, sanokaapas mun jalo hyväntekijäni", virkkoi lääkäri,
pistäen lahjan taskuunsa, "tuo Wynd'in Heikki tai mikä hänen nimensä
lienee -- eikös sanoma siitä, että hän on työstään palkkansa saanut,
lievittäisi teidän haavanne kipua paremmin kuin tää Mekkan palssami,
jolla sitä olen voidellut?"

"Hän on liian halpa, saadaksensa sijaa Ramornyn ajatuksissa, eikä ole
minussa enempää vihaa häntä vastaan, kuin sitä sielutonta asetta
vastaan, jota hän käytti. Mutta oikeutta ja kohtuutta on, että sinä
saat kostonhimosi häntä vastaan tyydytetyksi. Missä hän enimmiten
liikkuu?"

"Sitäkin olen minä mietiskellyt", sanoi Dwining. "Rynnäkkö hänen
taloonsa päivällä olisi liian julkinen ja vaarallinen teko, sillä
hänellä on viis sälliä, jotka hänen kanssaan alaisinta kilkuttelevat,
niissä neljä väkevää karhua, ja kaikki viis hyvin uskollisia
mestarilleen. Yölläkin se yritys tuskin olisi vähemmin vaarallinen,
sillä hänen ovensa ovat lujasti kiinnitetyt tammisilla telkeillä ja
rautakangilla, ja ennenkuin nuot hänen talonsa suojelusvärkit
saataisiin murretuiksi, heräisivät jo naapurit ja rientäisivät apuun,
varsinkin koska he Pyhän Valentinin aattoisen seikan perästä yhä vielä
ovat varoillansa".

"Aivan niin, oikein, lääkäri", sanoi Ramorny, "sillä luonteesi
mukaista petosta sinä harjoitat minuakin kohtaan -- sinä tunsit siis
sineettisormukseni, niinhän kerroit, kun minun käteni löytyi kadulta,
laahtarihuoneesta ulosviskattuin inhottavain raadonhylkyjen lailla --
miksikä sitten, vaikka sen tiesit, menit noiden pölkkypäisten porvarein
kanssa ritari Charteris'in puheille, jolta herralta ritarinkannukset
olisivat hakattavat pois kantapäistä, siksi kun hän noin seurustelee
halpain poroporvarein kanssa -- ja miksikä sinä toisten hupsuin
seurassa toit hänet tänne häpäisemään sitä kuollutta kättäni, johon,
jos se vielä olisi entisessä paikassansa, hän olisi ollut kovin halpa
mies koskemaan rauhan asioissa tai taistelussa?"

"Jalo hyväntekijäni, niin pian kun olin nähnyt, että se onnettomuus oli
teille tapahtunut, koettelin kaikella puhe-voimallani kieltää heitä
ajamasta sitä asiaa sen edemmäksi; mutta tuo suurisuu seppä sekä pari
muuta huimapäätä huusivat vaan huutamistaan kostoa. Se tolvana, näetten
te, herra ritari, sanoo itsensä Perth'in kaupungin Kaunottaren
sulhaseksi ja katsoo siis kunnia-asiaksi pitää hänen isänsä puolta
tässä riidassa. Mutta olenpa saanut hänen kauppansa niillä markkinoilla
pilatuksi, ja se on jo pientä koston esimakua".

"Mitäs sillä tarkoitat, tohtori?" kysyi sairas.

"Katsokaas, herra ritari, tuo seppä ei pysy aina aisoissaan, vaan on
tuommoinen hulivili ja veitikka. Minä itse satuin hänelle vastaan
tulemaan Pyhän Valentinin päivänä, vähän sen perästä kun tuo kahakka
oli ollut kaupunkilaisten sekä Douglas'in väen välillä. Ja silloinpa,
kuulkaas, hän kierteli raitteja sekä syrjäsolia myöten tavallisen
laulutytön seurassa; tytön vasu ja viulu oli hänellä toisessa kädessä,
toisesta käsikynkästä riippui itse kaunotar. Mitä te arvelette,
armollinen herra? Eikös se ole sievä poika, joka estää prinssin
rakkaudenseikan Perth'in kauneimman tytön kanssa, hakkaa poikki käden
vapaaherralta ja ritarilta, ja lähtee taluttelemaan maankulkiainta
laulutyttöä, kaikki yhden ja saman vuorokauden kuluessa?"

"Rupeanpa mar' jo häntä paremmassa arvossa pitämään, koska hänellä on
sen verran herrastapoja, vaikka on poroporvari", sanoi Ramorny.
"Soisinpa mielummin että hän ei olisi tuommoinen lysti veitikka, vaan
jörö, sitten minä kepeämmällä sydämellä auttaisin sinua kostoosi -- ja
minkälaista kostoa! kostoa sepälle -- tuommoisessa surkeassa riidassa
mätä-hansikkain tekijän tähden! Pyh! -- Vaan yhtähyvin se kosto tulee
täysin määrin täytetyksi. Olet sinä kai jo pannut sen alulle omilla
vehkeilläsi?"

"Ainoasti aivan alulle", sanoi apteekkari; "pidinpä vaan huolta, että
parille, kolmelle pahimmalle kielikontille Curfew-kadun seudulla, jotka
jo kauan aikaa olivat äissään tuosta Katrin liikanimestä 'Perth'in
kaupungin Kaunotar', tuli tieto tästä uskollisen Valentininsa
kepposesta. He säpsähtivät kohta niille jäljille niin kiivaasti, että
pikemmin olisivat olleet valmiit vannomaan itse nähneensä kaikki, omin
silmin, kuin sallineet siitä mitään epäilystä. Sulhanen tuli noin
tuntia myöhemmin Kaunottaren isän luokse, ja hyvin voitte arvata,
armollinen herra, minkälaisen kyydin hän sai suuttuneelta hanskurilta,
ja tyttö ei edes näyttänyt silmiään. Ja siis, niinkuin te, herra ritari,
näette, minulla jo on ollut pieni esimaku kostosta. Mutta toivonpa
saavani sitä nauttia täysin kulauksin teidän kauttanne, jonka kanssa
nyt olen veljellisessä liitossa, ja -- --"

"Veljellisessä!" kertosi ritari ylenkatseella. "Mutta olkoonpa vaikka
niin -- hokevathan papit, meidän muka kaikkein olevan samasta maan
mullasta syntyperäisin. Enpä tiedä -- minusta siinä näyttäisi
jonkunlaista eroitusta olevan -- mutta kaikissa tapauksissa on jalompi
multa pitävä sanansa halvemmalle, ja kostosi olet saava täytetyksi.
Kutsu minun hovipoikani tänne".

Lääkärin käskyä totellen, tuli nuori mies etuhuoneesta sisään.

"Eviot", kysyi ritari, "onko Bonthron siellä odottamassa? Ja onko hän
selvällä päällä?"

"Hän on niin selvällä päällä kuin voi olla, koska aika humalan perästä
on aika lailla maannut", vastasi hovipoika.

"Käske häntä sitten tänne ja pane ovi kiinni".

Pian kuului lähenevän raskaita askeleita, ja sisään astui mies, jonka
keskenjäänyt pituus näkyi saaneen täyden korvauksen hartioitten
leveydessä sekä käsivarsien paksuudessa.

"Olisi eräs mies, jonka kimppuun sinun pitäisi käydä, Bonthron", sanoi
ritari.

Miehen tyly katsanto lauhtui; siinä ilmautui tyytyväisyyttä osoittava
irvistys.

"Tää tohtori on sinulle näyttävä miestä. Valitse tarkkaan aika, paikka
sekä muu tilaisuus, niin että menestys on varma; ja varo, ettet jää
alle, sillä se mies on se taistelunhaluinen Wynd'in Heikki".

"Se on kova kappale työtä", mörisi murhamies; "sillä jos ensi
sivallukseni ei käy henkipaikkaan, olen, kun olenkin, surman suussa.
Koko Perth'in kaupunki kaikuu jutuista tuon sepän taitavuudesta ja
väkevyydestä".

"Ota kaksi apulaista kanssas", virkkoi ritari.

"Enpä", vastasi Bonthron. "Jos tahdotte että siinä olisi jotakin
kaksinkertaista, olkoon se palkka".

"Luetaan se kaksinkertaiseksi", sanoi herra; "mutta katso että
tehtäväsi tulee tyystin tehdyksi".

"Luottakaa vaan minuun, herra ritari -- harvoin on minun sivallukseni
sattunut ilmaan".

Totellen tään viisaan miehen neuvoja, käski vielä haavoitettu ritari,
osoittaen lääkäriä. "Ja kuules -- odota siksi kun hän tulee ulos
kodistaan -- äläkä juo ennenkuin se työ on tehty".

"En suinkaan", vastasi tuo julma käskyläinen; "oma henkenihän siitä
riippuu, että sivallukseni on luja ja tarkka. Kyllähän minä tiedän
minkälaisen miehen kimppuun olen menevä".

"Korjaa luusi sitten, siksi kun tohtori kutsuu sua, ja pidä pertuskas
sekä väkipuukkos varalla".

Bonthron nyykähytti päätään ja sitten läksi.

"Uskallatteko te, herra ritari, uskoa semmoisen työn yhden ainoan
miehen käteen?" virkkoi lääkäri, sen perästä kuin murhamies oli ulos
lähtenyt. "Olkaa toki hyvä ja muistakaa, että tuo seppä toissa yönä
ajoi karkuun kuusi aseellista miestä".

"Älä enempää kysele, tohtori; Bonthron'in kaltaisesta miehestä, joka
aikansa ja paikkansa osaa valita, on apua enemmän kuin koko tusinasta
puolihumalaisia yöjalkalaisia. -- Käske Eviot tänne -- sinä saat nyt
ensin näyttää parantamistaitosi, äläkä epäile, että tuossa toisessa
työssä sinulla on apuna mies, joka äkillisen ja arvaamattoman
surmaamisen taidossa on hyvin sinun vertaisesi".

Hovipoika Eviot taas tuli sisään lääkärin käskystä ja auttoi, herransa
viittausta totellen, Dwining'iä, joka nyt rupesi ottamaan pois siteitä
ritari Ramornyn haavasta. Hän katseli paljastettua tynkkää
jonkunlaisella lääkärin ihastuksella, jonka lisäksi epäilemättä vielä
tuli hänen ilkeän sydämensä häijy ilo muiden olentoin piinan ja tuskan
näkemisestä. Ritari ainoasti vilkaisi tuohon kauhistuttavaan esineesen
ja hänen rinnastaan -- lieneekö sitten ruumiin tai mielen piina siihen
ollut syynä -- pääsi ohkaus, jonka hän kyllä mielellään olisi estänyt.

"Te ohkaatte, herra ritari", virkkoi lääkäri lienteällä, liehakoivalla
äänellänsä, mutta samassa ilmoitti itseään kuitenkin ylenkatseen
sekainen ilkkuminen tuossa suusoppien irvistelyssä, jota ei edes tämä
tottunut teeskelijä saanut kokonaan peitetyksi. "Te ohkaatte -- mutta
lohduttakaa toki itseänne. Tää Heikki Seppä on aika mestari -- hänen
miekkansa osaa oikeaan paikkaansa yhtä hyvin kuin hänen vasaransa
alaisimeen. Jos olisi tää paha sivallus tullut tavallisen miekkamiehen
kädestä, niin se olisi vikoittanut luuta ja pilannut jäntäreet, niin
ettei minussakaan olisi ollut niiden parantajaa. Mutta Heikki Sepän
sivallus se tekee puhdasta työtä, ja tarkkaa, aivan kuin olisin minä
veitselläni tikannut tään jäsenen poikki. Muutamien päivien kuluttua jo
voitte te päästä ulos, kun vaan olette varovainen ja pidätte vaaria
lääketaidon säännöistä".

"Mutta minun käteni -- minun menetetty käteni!" -- -- --

"Sen vahingon voipi pitää salassa, jonkun aikaa", sanoi lääkäri. "Minä
olen, ankaralla kertomisen kiellolla, parille, kolmelle lörpöttelevälle
hupsulle antanut sen tiedon, että tuo löydetty käsi on teidän
tallirenkinne, Mustan Oventin'in oma, ja te jo tiedätte, herra ritari,
että se mies on lähtenyt pois Fifen lääniin, niin että juttuni tulee
yleiseen uskotuksi..."

"Kylläpä sen tiedän", virkkoi Ramorny, "että tuommoinen huhu vähäksi
aikaa voi peittää totuuden. Mutta mitä apua siitä lyhyt-aikaisesta
viivytyksestä?"

"Totuuden voi pitää salassa, kunnes te, herra ritari, joksikuksi aikaa
vetäytte pois hovista; ja sitten, kun uudet tapahtumat jo ovat
saattaneet tämän nykyisen kahakan muiston hämäräksi, voi selittää että
kätenne menettämiseen on ollut syynä joku katkennut peitsi tai joku
siihen sattunut nuoli. Kyllä tää teidän orjanne on keksivä jonkun
sopivan tekosyyn ja vahvistava sen totuutta".

"Se asia tahtoo saattaa minut hulluksi", virkkoi Ramorny taas uudella
ohkauksella, johonka ruumiin sekä sielun tuska hänet pakoitti. "Vaan
enpä minäkään näe muuta neuvoa".

"Ei muuta olekaan", sanoi lääkäri, jonka häijylle sydämelle sairaan
tuska oli hauskinta huvitusta. "Sillä aikaa ihmiset voivat luulla
teidän pysyvän kotona muutamain pienempäin vammain tähden ynnä myös
harmista siitä, kun prinssi, totellen Albanyn herttuan kehoitusta, on
teidät palveluksestaan luovuttanut; joka asia on yleiseen tietty".

"Konna, sinä kidutat minua!" huusi sairas.

"Ylimalkain puhuen voi siis sanoa", jatkoi Dwining, "että te,
armollinen herra, olette siitä kahakasta aivan huokealla päässeet; ja
jos emme ota lukuun teidän kätenne menettämistä, jota vahinkoa ei voi
parantaa, pitäisi teidän pikemmin iloita kuin surra; sillä ei mikään
parran-ajaja ja haavalääkäri Franskassa tai Englannissa olisi voinut
toimittaa sitä leikkausta taitavammin kuin tuo tolvana sen teki yhdellä
ainoalla iskulla".

"Minä kyllin arvaan kiitollisuusvelkani suuruuden", sanoi Ramorny,
ponnistellen vimmaansa vastaan ja teeskellen itseänsä tyynimieliseksi;
"ja jos Bonthron ei sitä velkaa suorita yhtä puhtaalla sivalluksella,
joka lääkärin avunkin tarpeettomaksi on tekevä, niin sanokaat vaan,
ettei ritari Johana Ramorny osaa kiitollisuuden velkoja maksaa".

"Kas se oli puhe, jommoista teidän kaltaisen miehen suusta arvaa
saavansa kuulla, herra ritari!" vastasi lääkäri. "Ja sallikaa minun
vielä sanoa, että leikkaajan taito sittenkin olisi ollut turha,
koska veri olisi vuotanut tyhjäksi teidän suonistanne, ellei
nuot kunnon munkit olisi kohta estäneet sitä siteillään sekä
tyrehdytys-rohdoillaan, ja ellei sitten olisi ollut tään teidän
halvan palvelijanne, Henbane Dwining'in apua".

"Vaiti!" huusi sairas, "en tahdo enää kuulla sinun ilkeää ääntäsi! --
Tuntuupa minusta tosiaan, kun sinä tässä luettelet kaikkia kidutuksia,
joiden alainen olen ollut, ikäänkuin minun kivistelevät hermoni yhä
vielä ojentuisivat ja käpristyisivät, vaikuttaen sormiini, joilla ennen
saatoin väkipuukkoon tarttua".

"Se, jos saan luvan selittää asian, jalo herra", sanoi Dwining, "on
meillä lääkäreillä hyvin tuttu ilmiö. On niitä ollut muinais-ajan
viisaita, jotka ovat arvelleet jonkun tunteen-yhteyden poikkileikattuin
sekä tuohon erillesilvottuun jäseneen jääneitten hermoin välillä yhä
edelleen voivan pysyä, niin että muka voi nähdä sormien liikahtavan ja
kopristuvan, totellen liikuttavaa voimaa, joka tulee niiden tunteen
yhteydestä elävän rungon elinvoiman kanssa. Jos voisimme saada teidän
kätenne takaisin tuosta hirsipuusta taikka Mustan Douglas'in hallusta,
niin minua hyvin huvittaisi nähdä tuon salaisen tunteen yhteyden
ihmeellisiä vaikutuksia. Mutta pahoin pelkään, että se olisi yhtä
vaarallinen yritys, kuin jos olisi se käsi temmattava nälkäisen kotkan
kynsistä".

"Ja enempää vaaraa ei voisi tulla sinulle haavoitetun leijonan
härsyttämisestä, kuin mitä näät häijyt pilkantekosi Juhana Ramornysta
voivat tuottaa sinulle!" tiuskasi ritari, kohoten vimmassaan, jota ei
enää saanut hillityksi. "Sinä koira, toimita vaan virkaasi, ja muista,
että jos käteni ei voikaan enää väkipuukkoon tarttua, minun käskyni
kuitenkin voi saattaa liikkeelle sata kättä".

"Jos yksi ainoakin väkipuukko olisi vedettynä tupesta ja kohotettuna
minun silmieni edessä", sanoi Dwining, "se näkö jo kokonaan masentaisi
teidän lääkärinne koko elinvoiman. Mutta kukapas sitten", lisäsi hän
osaksi liehakoivalla, osaksi pilkallisella äänellä, "kukapa sitten
lievittäisi tuota tulista, polttavaa kipua, joka minun herraani nyt
vaivaa ja saattaa hänet niin närkkääksi myös hänen palvelija-raukkaansa
vastaan, siitä syystä että tää selittelee haavalääkitys-taitonsa
sääntöjä, joka kyllä tosin onkin halveksittava tuohon jaloon
haavanlyömis-taitoon verraten".

Sitten lääkäri, kun ei enää kuitenkaan uskaltanut härnätä pelättävän
hoitilaansa mieltä, täydellä todella ryhtyi haavan parantamiseen. Hän
voiteli sen hyvänhajuisella voiteella, jonka tuoksu levisi ympäri
koko kammaria. Se lauhdutti samassa haavan polttavan kuumuuden
virvoittavalla vilppaudella, joka muutos kuumeen tuskissa olevasta
sairaasta tuntui niin suloiselta, että hän, jota kipu juuri vähää ennen
oli ohkauttanut, nyt ei voinut olla mielihyvästä huoahtamatta, kun hän
jälleen vaipui vuoteelleen, nauttien voitelemisen kautta saatua
lievitystä.

"Nyt, te ritarillinen herrani, tunsitte kuka se on teidän ystävänne",
virkkoi Dwining. "Jos te, totellen ajattelematonta vimman puuskaa,
olisitte käskeneet: Tappakaa tuo mitätön puoskaroitsija! -- mistäpä te
sitten olisitte näiden Britannian neljän meren välistä löytäneet
miestä, joka olisi teille niin paljon lievitystä saattanut?"

"Unohda uhkaukseni, tohtori kulta", sanoi Ramorny, "vaan varo myös,
ettet minua ylenmäärin kiusaa. Semmoiset kuin minä eivät siedä, että
heidän piinansa tehdään pilan-aineeksi. Säästä sinä kokkapuheesi
yleisen sairashuoneen kurjien vaivaisten varalle".

Dwining ei nyt uskaltanut puhua mitään sen enempää, vaan tiputti
pullosesta, jonka veti ulos lakkaristaan, muutamia tippoja pieneen
kuppiin, missä oli vedensekaista viiniä.

"Tämä juoma", sanoi oppinut mies, "on nyt niin rohdoitettu, että se
tuottaa unta, jota ei sais häiritä".

"Kuinka kauan se uni on kestävä?" kysyi ritari.

"Sen vaikutuksella ei ole aivan varmaa määrää -- kenties huomis-aamuun
saakka".

"Kenties myös ijät kaikki", virkkoi sairas. "Herra tohtori,
maistakaapas sitä juomaa nyt kohta itse, muuten ei se mene minun
huulteni välitse".

Lääkäri noudatti käskyä ylenkatseellisella hymyllä. "Joisin ma vaikka
kaikki loppuun", sanoi hän; mutta tää Indian gummi-puun mehu voi
muuttaa uneen terveenkin ihmisen yhtähyvin kuin sairaan, ja minun
lääkärin virkani vaatii valvomista".

"Suokaa anteeksi, tohtori", sanoi Ramorny, luoden silmänsä alaspäin,
ikään kuin häpeissään epäluulostaan.

"Ei ole anteeksi-pyytöä tarvis semmoiselta, jonka ei ole lupa suuttua",
vastasi lääkäri. "Tuleehan pienen ampiaisen olla kiitollinen
jättiläiselle, ettei se häntä vallan mäsäksi tallaa. Mutta huomatkaa
toki, jalo ritari, että pienet ampiaisetkin voivat tehdä vahinkoa, ja
niin lääkärit myös. Mitäs minulle olisi tullut siitä, paitsi hetkisen
aikaa vaivaa, jos olisin pannut tähän näin voiteesen semmoisia rohtoja,
jotka mädättäisivät teidän käsivartenne hamaan kainaloon saakka ja
muuttaisivat elämän virran teidän suonissanne haisevaksi velliksi?
Mikäs minut esti käyttämästä vielä sala-viekkaampia keinoja, ja
täyttämästä teidän huoneenne aineilla, joiden vaikutuksesta
elämänliekki rupeaa yhä hämärämmin ja hämärämmin kytemään, siksi kun se
sammuu, niinkuin tulisoihtu jonkun maan-alaisen käähkänän ilkeässä
kaasussa? Teillä on varsin vähän aavistusta minun voimastani, jos ette
tiedä että nämät sekä toiset vielä salaisemmat hyvityskeinot ovat sen
käsissä, joka minun taitoani taitaa. Mutta lääkäri ei huoli tappaa
sairasta, jonka anteliaisuudella hän elää, ja vielä vähemmin se, jonka
jokainen hengenveto on kostonhimoa täynnä, tappaisi valaliittolaisensa,
joka häntä on koskaan auttava. -- Ja vielä yksi sana lisäksi -- jos
teidän tulisi pakko selvittää itseänne unen horroksista -- ja kukahan
täällä Skotlannissa voisi olla varma saavansa kahdeksan tuntia
peräkkäin olla rauhassa? -- sitten haistakaa pulverirasiassa olevaa
väkevää ainetta. -- Ja nyt hyvästi, herra ritari -- ja jos te ette
voikaan pitää minua miehenä, jolla on arka omatunto, niin myöntäkää
kumminkin, että minä olen älykäs ja järkevä mies".

Näin sanoen lääkäri läksi ulos; hänen tavallinen nöyrä ja liehakoiva
näkönsä oli nyt tällä hetkellä muuttunut ylevämmäksi, jalommaksi, sillä
hän tunsi saaneensa voiton ylpeästä hoitilaastansa.

Ritari Ramorny makasi vaipuneena mietteisinsä, jotka eivät olleet
hauskoja, siksi kun alkoi tuntea unijuoman vaikutusta. Silloin hän
silmänräpäykseksi ponnisti vastaan ja kutsui hovipoikansa.

"Eviot hoi! Eviot! -- Pahoinpa tein, kun siihen määrään virkoin
salaisuuteni tuolle myrkylliselle puoskarille -- Eviot!"

Hovipoika astui sisään.

"Onko lääkäri jo lähtenyt?"

"Niin on armollinen herra".

"Yksinkö vai oliko joku muu hänen kanssaan?"

"Bonthron puhui kahden kesken hänen kanssaan ja läksi melkein kohta
hänen jäljessään -- teidän käskystänne armollinen herra, sanottiin
minulle".

"Herrainen aika, niinhän se olikin! -- hän läksi muutamia rohtoja
noutamaan -- hän tulee pian takaisin. Jos hän on humalassa, niin älä
päästä häntä likelle kammariani, äläkä salli hänen ruveta puheisin
kenenkään kanssa. Hänen päänsä joutuu pyörälle, kun väkevä juoma
aivoihin pääsee vaikuttamaan. Hän oli kelpo poika, ennen kuin kerta
erään Englantilaisen pertuska paljasti hänen aivonsa; mutta siitä
ajasta hän jaarittelee joutavia, niin pian kun yhden maljallisen on
kulauttanut suuhunsa. -- Virkkoiko lääkäri mitään sinulle, Eviot?"

"Ei mitään muuta kuin vaan kielsi, ettei millään muotoa saisi teidän
untanne, armollinen herra, häiritä".

"Ja sitä käskyä tulee sinun tyystin totella", virkkoi ritari. "Minä
tunnen, että nyt saan unta, jota olen ollut vailla, aina sen perästä
kun tään pahuksen haavan sain. -- Kumminkaan, jos jolloinkin tuli unet,
ei ne kestäneet kauemmin kuin silmänräpäyksen aikaa. Auta minua
nuttuani riisumaan, Eviot".

"Suokoon Jumala sekä hänen pyhä miehensä teille rauhaisaa unta,
armollinen herra", toivotti hovipoika, lähtien pois, sen jälkeen kuin
haavoitetulle herrallensa oli käsketyn avun suonut.

Hänen lähdettyään, ritari, jonka ajatukset alkoivat yhä enemmän
sekaantua, mutisi muutamia sanoja pojan jäähyväis-siunauksen johdosta.

"Jumala -- ja hänen pyhätmiehensä -- olen aikanani nukkunut hyvään
uneen semmoisen siunauksen jälkeen. Mutta nyt -- jos en herätessäni
pääsisi täyttämään korkealentoisia vallan ja koston toivojani, sitten
mieluummin soisin, että tää nyt päätäni pyörryttävä uni olisi alku
siihen uneen, joka on saattava minun lainavoimani takaisin heidän
alkuperäiseen olemattomuuteensa -- vaan en jaksa ajatella sen
pitemmälle".

Näin puhuen hän vaipui syvään uneen.



KUUDESTOISTA LUKU.


    Kun laskiaisna hulluteltiin.

                  Scot'in laulu.

Yö, joka nyt peitti Ramornyn sairasvuoteen, ei ollut rauhalliseksi
sallittu. Kaksi tuntia oli kulunut valkeansammutus-kellosta, jota
siihen aikaan soitettiin kello seitsemän ja jolloin kaikki muu paitsi
rukousten, jonkun velvollisuuden tai irstaisuuden tähden valvovat,
noina vanhan-aikuisina aikoina menivät levolle. Vaan kun tämä oli
laskiais-päivän ilta, niin oli valvojissa niitä, jotka huvituksen
tähden valvoivat, verrattomasti enemmän kuin muita mainittuja lajeja.

Alhainen kansa oli koko sen päivän häärinyt ja ponnistellut voimiaan
pallosilla; korkeampi ja alhaisempi aatelisto olivat tappeluttaneet
kukkoja sekä kuullelleet laulutyttöjen kevytmielisiä viisuja; porvarit
puolestansa olivat täyttäneet vatsansa täpötäyteen rasvassa
paistetuilla pannukakuilla sekä soppaleivällä s.o. kovasti paahdetuilla
kaurajauhoilla, joiden päälle sitä rasvasta lientä, missä suolalihaa
oli keitetty, kaadettiin -- sama ruokalaji nytkään vielä ei ole
vastahakoinen herkkuihin tottumattomille vanhan-aikuisille
Skotlantilaisille. Nämät leikit ja ruoat olivat kaikki tälle päivälle
omituiset. Juhlamenoihin kuului myös, että jumalinen kristitty illalla
joi niin paljon väkevää olutta sekä viiniä, kuin hänen varansa vaan
kannattivat; ja jos hän vielä oli nuori ja norja, piti hänen ottaa osaa
rinkitanssiin taikka mennä _Morrice_-tanssijain joukkoon, jotka
Perth'issä, niinkuin muuallakin, olivat omituisiin, eriskummallisiin
vaatteisin puetut ja koettivat jos jollakin tempuilla osoittaa
norjuuttansa ja nopsuuttansa. Kaikkeen tähän huvittelemiseen oli syynä
se varovainen ajatus, että kun nyt Pitkä paasto laihan ruokansa sekä
muun itsensä-kieltämisen kanssa kohta alkoi, oli viisainta, jos
kuoleman-alainen ihmis-parka tuohon lyhyesen vielä suotuun väli-aikaan
tahtoi niin paljon turhamaista, lihallista nautintoa kuin mahdollista.

Tavalliset ilot oli siis pidetty, ja useimmissa kaupungin osissa
olivatkin nuo jo tavalliseen aikaan loppuneet. Aatelisherrat olivat
erittäin pitäneet huolta, ettei taas uusia kahakoita nousisi heidän
väkensä sekä porvarien välillä. Laskiaisilossa ei ollut siis tällä
kertaa tapahtunut yhtä monta tapaturmaa kuin tavallisesti: ainoasti
kolme miestappoa sekä joku joukko jäsenten katkaisemisia, joista, kun
ne olivat sattuneet halpa-arvoiselle ihmiselle, ei viitsitty mitään
tutkintoa pitää. Laskiais-ilta siis ylimalkain päättyi sangen
rauhallisesti; ainoasti muutamissa paikoissa ilo ei vielä tahtonut
loppua.

Yksi tanssija-parvi, joka erittäin oli vetänyt huomiota puoleensa ja
ollut suosittu, näkyi olevan vastahakoinen huvituksestansa vielä
lakkaamaan. Tässä parvessa oli kolmetoista miestä, jotka kaikki olivat
samaan tapaan puetut. Heillä oli kaikilla näet tiukat, konstikkailla
paikoilla ja päärmeillä varustetut säämiskäiset tröijyt; päässä oli
vihriäiset, hopeahetaleilla ja punanauhoilla koristetut lakit, jaloissa
valkoiset kengät! tiukusia oli helisemässä polvissa sekä pitkin sääriä,
ja kädessä oli paljaat miekat. Tämä korea naamiojoukko, kuninkaan
nähden tanssittuaan miekka-tanssia, suurella aseitten kalkuttelemisella
sekä kaikenlaisilla eriskummallisilla ruumiinvääntelemisillä, meni
sitten jatkamaan lystiä leikkiänsä Simo Hanskurin oven eteen. Siellä he
uudestaan näytettyään norjuuttansa, kulauttivat suuhunsa viiniä,
tarjoillen sitä myös katselijoille, ja kaikuvalla eläköönhuudolla
joivat Perth'in kaupungin Kaunottaren maljan. Ukko Simo nyt astui
ulos kynnykselleen kaupunkilaistensa kohteliaisuudesta kiittämään,
ja myös puolestaan tarjosi viiniä, esittäen Perth'in iloisten
Morrice-tanssijain maljan.

"Kiitoksia Simo vaari", vastasi yksi heistä, joka teeskellyllä
kimakkuudella koetti peittää Olivier Proudfuten tavallista nenäkästä,
omarakasta ääntä. Mutta pikkuinen vilahduskin teidän suloisesta
tyttärestänne olisi meille nuorille pojille ollut makoisempi kuin
kaikkein Malvoisier'in viinamäkien mehu".

"Kiitoksia, naapurit, ystävyydestänne", vastasi hanskuri. "Mutta
tyttäreni ei voi hyvin eikä voi tähän kolkkoon yö-ilmaan tulla ulos.
Vaan jos tää nuori heitukka tässä, jonka ääntä minä vähän kuin tutuksi
tunnustelen, tahtoo minun matalaan majaani astua sisään, niin hän voi
tyttäreltäni ottaa vastaan kiitokset teille kaikille".

"Tuo ne terveiset sitten meille Griffin'in krouviin", huusi muu
tanssijajoukko kumppalilleen, jolle yksin kaikista oli Katrin näky
suotu. "Siellä me aivomme pitää tervetuliaiset paastolle ja juoda vielä
yhden maljan kaunoisen Katrin kunniaksi".

"Odottakaa sitten puolituntinen", sanoi Olivier, "ja koetelkaa kuka
teistä saa suurimman pikarin tyhjennetyksi sekä huikeimman laulun
lauletuksi. Iloita pitää, niinkauan kuin tätä lyhyttä laskiais-päivän
yötä vielä kestää, vaikka olisikin suuni päästöpäivän koittaessa jo
iäksi suljettu".

"Hyvästi sitten", huusi muut tanssikumppalit, "hyvästi uljas
lakin-tekijä, siksi kun taas tulemme yhteen".

Joukko siis jatkoi kulkuansa, tanssien ja laulaen, neljä soittoniekkaa
etupäässänsä. Mutta heidän johtajansa vei Simo Hanskuri huoneesensa ja
istutti hänet tuolille ruokakammarin takan viereen.

"Mutta missäs nyt on teidän tyttärenne?" kysyi Olivier. "Sehän meitä
miekkamiehiä tänne viettelee".

"Hän, totta puhuen, on omassa kammarissaan, Olivier naapuri; ja suorin
sanoin, hän on vuoteen omana".

"Vai niin -- no sitten minä tahdon mennä ylös hänen suruansa
lievittämään. Te olette keskeyttäneet iloni, Hanskuri kummi, ja siitä
olette minulle jotain palkkiota velkaa -- tämmöiselle lystiveikolle --
en huoli menettää sekä suunkostukettani että myös silmänhuvikettani. --
Vai vuoteen omana hän on?"

    "Tapa moinen on mulla ja koirallain
    Tytön sairahan luokse me riennämme ain'.
    Jos tyttösehen pipi sattuvi vaan,
    Me kaks' koht' joudumme katselemaan.

    Ja kun kuolen -- pakkohan kuollakin lie!
    Tapin aivan alle mua hautaan vie;
    Suu auki tahtoisin loikua näin
    Kanss' koirani pienoisen vierekkäin".

"Etkös voi edes silmänräpäyksen aikaa olla totinen, naapuri Proudfute?"
sanoi hanskuri; "minulla olisi vähän puheltavaa sinun kanssasi".

"Totinenko?" vastasi lakintekijä; "ykstotinenhan minä olen ollut kaiken
tään päivää. Tuskinhan minä avaan suutani, ettei siitä tule jotakin
kuolemasta, hautajaisista tai muista sellaisista -- ja nehän ovat
totisimmat puhe-aineet, joista minä tiedän".

"Pyhä Johannes auttakoon!" sanoi hanskuri. Eihän ne vaan lie enteitä?"

"Ei, ei vähääkään -- ei nuot mustat mietteet kumminkaan minun omaa
kuolemaani ennusta. Minä olen syntynyt onneatuovan tähden vaikutuksen
alla ja aion elää vielä viisikymmentä vuotta eteenpäin. Mutta muistanpa
tuota mies-parkaa -- tuota Douglas'in seuralaista, jonka hakkasin maahan
Pyhän Valentin'in päivän aatto-yönä -- hän kuoli viime yönä --se asia
minun omaatuntoani rasittaa ja nostaa tuommoisia surullisia ajatuksia.
Voi, Simo vaari, meille miekkamiehille, jotka vihan-vimmassamme verta
vuodatamme, tulee toisinaan raskas hetkinen --soisinpa joskus ettei
puukkoni koskaan olisi leikannut muuta kuin villalangan päitä".

"Ja minä soisin ettei minun puukkoni olis koskaan leikannut muuta kuin
pukin nahkaa, sillä onpa se joskus omiin sormiinikin luiskahtanut.
Mutta hyvin voitkin säästää katumustasi tällä erää; ei siinä kahakassa
tullut muuta kuin yksi mies vaarallisesti haavoitetuksi -- se oli se,
jolta Heikki Seppä hakkasi käden poikki, ja se on jo terve. Se on Musta
Oventin, yksi ritari Juhana Ramornyn miehistä. Hänet lähetettiin salaa
pois hänen kotipaikallensa, Fifen lääniin".

"Mitä! Musta Oventinkö? -- No sehän juuri on sama mies, jota Heikki ja
minä -- me kun aina taistelemme olkapää olkapäässä -- sivalsimme
molemmat yht'-aikaa, niin kuitenkin, että minun sivallukseni kerkesi
silmänräpäystä ennen. Pelkäänpä siitä vielä pahempaakin tulevan, ja
niin ylituomarikin pelkää. -- Vai hän on tullut terveeksi? No sitten
voin olla iloinen, ja koska et tahdo antaa minun nähdä kuinka sievältä
Katri yötröijyssänsä näyttää, niin lähden täältä Griffin'in ravintolaan
minun tanssikumppalieni luokse".

"Ei, viivy vielä hetkinen. -- Sinä olet Wynd'in Heikin hyvä ystävä ja
olet ottanut yhden ja toisen hänen töistänsä omikses, tään äsköisen
muun muassa. Soisinpa että myös voisit puhdistaa hänet toisistakin
pahanteoista, joista huhu häntä syyttää".

"No, senpä vannon miekkani kahvan kautta, että ne syytökset ovat
valheita, mustia kuin helvetti, Simo vaari! Mitä! -- teräs ja kilpi!
eikö miekkamiehet pitäisi yhtä?"

"No, no, naapuri lakintekijä, maltapas nyt vaan mielesi; voisit sinä
nyt tehdä sepälle ystävyyden työn, jos tämän asian oikealle tolalle
saattaisit. Minä olen valinnut sinut neuvoittelukumppalikseni tässä
asiassa -- en juuri siksi, että pitäisin sinua viisaimpana päänä
Perth'in kaupungissa, sillä niin sanoen valehteleisin".

"Niin, niin", vastasi itseensä tyytyväinen lakintekijä; "kyllähän minä
tiedän missä vikani on -- te viisaat miehet pidätte meitä kiivaita
miehiä houkkapäinä -- olenpa mar' minä kuullut ihmisten sanovan Wynd'in
Heikkiä siksi sen seitsemänkin kertaa".

"Sointuupa myös viisas ja kiivas yhteen sangen hyvin", virkkoi
hanskuri; "mutta olethan sinä hyväsydäminen mies, ja rakastat
luullakseni kumppalias. Meidän välimme hänen kanssaan, katsopas, on
tätä nykyä sangen huono. Tiedäthän että on ollut vähän puhetta
naimisliitosta minun tyttäreni Katrin ja Heikki Sepän välillä?"

"Olen ma kuullut lintusten jotain semmoista laulelevan Pyhän Valentinin
päivän aamun perästä. -- Voi! se, jolle Perth'in kaupungin Kaunotar
tulee omaksi, on onnellinen mies -- vaan pilaa sentään avioliitto myös
monta iloista poikaa. Minäkin hiukan kadun -- --"

"Heitä jo nyt hiiteen katumuksesi täksi kertaa", keskeytti
hanskuri joksenkin närkkäästi. "Katsopas, Olivier, muutamat noista
juoru-ämmistä, joiden aina pitää pistää nenänsä jokamiehen puuroon,
ovat panneet sen huhun liikkeelle, että muka Heikki seurustelee
laulutyttöin sekä muiden senkaltaisten kanssa. Se kävi Katrin
sydämelle, ja minäkin katsoin loukkaukseksi lapselleni, että seppä
juuri sinä päivänä, jolloin hänellä vanhan tavan nojassa olisi ollut
kyllä tilaisuus ajaa asiatansa edemmäksi, ei tullutkaan pitämään seuraa
Katrille, niinkuin Valentini-kumppanin olisi sopinut, vaan antautui
kumppaliksi mokomille. Senvuoksi minä vanha kiivas hupsu, kun Heikki
myöhään Valentinin päivän iltana tuli tänne, en päästänytkään häntä
sisään, vaan käskin hänen mennä takaisin kotiinsa sen kumppalin luo,
jonka hän sinne oli jättänyt. En ole tavannut häntä sen jälkeen, ja
olen ruvennut ajattelemaan, että kenties olin kovin hätäinen. Katri on
ainoa lapseni, ja ennen soisin häntä haudan kuin irstailijan omaksi.
Mutta luulinpa tähän saakka tuntevani Heikin perin pohjin, niinkuin
oman poikani. En voi uskoa että hän meille on voinut semmoista
häväistystä tehdä, ja saattaapa olla, että hän sen syytöksen saisi
poisselitetyksi. Minua neuvottiin kysymään Dwining'iltä, jonka
sanottiin tulleen vastaan, silloin kun Heikki tuota valittua kumppalia
talutteli -- ja jos saa hänen sanojaan uskoa, se tyttö oli sepän
serkku, Johanna Letham. Mutta tiedänhän että tuo apteekkari aina puhuu
toista kielellänsä, toista irvistyksillänsä. -- Sinulla, Olivier, on
liian vähän älyä -- kovin tarkka rehellisyys, arvelin sanoa, että voisit
valehdella -- ja koska Dwining puhui vähän sinnepäin, että muka sinäkin
sen tytön näit -- --"

"Minäkö hänet näin, Simo Hanskuri! Sanooko Dwining minun nähneen sen
tytön?"

"Ei juuri niin -- vaan hän sanoi sinun _kertoneen_ hänelle, että
tapasit sepän semmoisessa seurassa".

"Hän valehtelee ja minun tekisi mieleni survoa hänet mäsäksi
huhmaressa!" sanoi Olivier Proudfute.

"Mitä? Etkös siis koskaan ole kertonut hänelle semmoisesta
kohtauksesta?"

"Mitäs siitä jos niin teinkin?" sanoi lakintekijä. "Vaan eikö
hän vannotulla valalla luvannut, ettei kenellekään muulle
kuoleman-alaiselle kertoisi, mitä hänelle olin jutellut? Ja siksi on
hän, sitä teille kertomalla, tehnyt itsensä valapatoksi".

"Et sinä siis", kysyi taas hanskuri, "kohdannutkaan seppää tuommoisessa
kevytmielisessä seurassa?"

"No hiisi! kenties kohtasin, kenties en. Ajatelkaa vaan, Simo vaari --
olenhan minä jo neljä vuotta ollut nainut mies -- kuinkas te siis
voitte luulla minun muistavan minkänäköinen on laulutytön sääri, tai
hänen hameensa pitsipäärmäys, tai millä lailla hänen jalkansa
kepsuttelee j.n.e. Ne asiat minä jätän naimattomille hulivileille,
semmoisille kuin Heikki ystävälleni".

"Summa on siis se", sanoi hanskuri, kovasti suuttuneena, "että sinä
kohtasit häntä Valentinin-päivänä kulkemassa julkisella kadulla -- --"

"Eipä toki niin, naapuri. Minä kohtasin häntä yhdellä Perth'in
kaupungin syrjäisimmistä, pimeimmistä raitesta pyrkimässä suoraa tietä
kotiansa kohti. Kaluja ja kiluja hän, niinkuin kohtelias teikkari
ainakin, kantoi kaikkia -- rakas koira oli toisella käsivarrella,
toisella käsikynkällä talutti hän itse lutkaa -- sievännäköinen minun
mielestäni kylläkin".

"No, Pyhä Johannes auttakoon!" virkkoi hanakuri, "tämäpä on semmoinen
häväistys, että vihan vimmassa tekisi mieli luopua kristin-uskostaan ja
kääntyä Mahomedin palvelijaksi! Mutta eipä seppä enää saa tyttärestäni
nähdä vilaustakaan! Mieluummin antaisin Katrin mennä Vuoristoon, jonkun
paljassäären vuorirosvon kumppaliksi, kuin naittaisin hänet miehelle,
joka tämmöisenä aikana niin vähän huolii kunniastaan sekä siveyden
vaatimuksista -- Hyi semmoista!"

"Hist, hist, Simo vaari!" vastasi vapaamielinen lakintekijä; "te ette
muista: nuoruus ja hurjuus! He eivät pitäneet kauan seuraa -- totta
puhuen minä vähäisen väijyskelin -- ennen päivännousua näin sepän
jälleen saattavan maakuljeksija-prinsessaansa Pyhän Neitsyen portaille,
että tyttö Tay-jokea myöten saisi Perth'istä pois lähteä. Ja sen
tiedän, sillä niiltä kävin kuulustamassa, että tyttö jaalassa meni
Dundeehen. Se oli siis, niinkuin näette, vaan tuommoinen pieni nuoren
miehen kepponen".

"Ja hän tuli tänne", sanoi Simo katkerasti, "tyttäreni puheille, vaikka
hänellä samalla aikaa oli portto kotona odottamassa! Mieluummin
kuulisin hänestä, että hän on koko tusinan miehiä tappanut! -- Ei tästä
auta sen enempää puhua -- varsinkaan ei auta, jos sinä puhut, Olivier
Proudfute, joka, josko et itse lienekään samanlainen, kuitenkin
mielelläs tahtoisit olla. Vaan --"

"Kuulkaas, älkääs sitä toki noin pahaksi panko", virkkoi Olivier, joka
nyt rupesi ajattelemaan, mitä pahaa hänen lörpöttelemisensä oli tehnyt
hänen ystävälleen, ja mihinkä vimmaan Heikki oli kiihtyvä, kun saisi
tietää, että lakintekijä oli kielinyt asian, vaikka kohta se oli
tapahtunut enemmän turhamielisyydestä, kuin pahalla tarkoituksella.
"Ajatelkaa", jatkoi Olivier, "että nuoruudella on omat vikansa. Kiusaus
voi saattaa ihmisen tämmöiseen kepposeen, ja rippituolissa niistä
jälleen pääsee puhtaaksi. Enpä huoli salata teiltä, että, vaikka minun
vaimoni on niin kelpo aviokumnppali kuin suinkin joku tässä
kaupungissa, minä itsekin -- --"

"Suu kiinni, sinä hupsu suupaltti", sanoi hanskuri tulisimmalla
vihastuksella; "sinun lempiseikkasi ja tappelusi ovat kaikki yhtä
tyhjää valhetta. Jos et voi olla valehtelematta, koska se sinun
luonteeses näkyy kuuluvan, miksi et kumminkaan keksi semmoisia
valheita, joista sinulle olisi jotain kunniaa? Enkö minä näe aivan
sinun läpitses, niinkun näen tulen huonon lyhdyn sarvisten seinäin
läpi? Enkö minä vai tiedä, sinä likainen mätälankojen kutoja, että jos
vaimos olisi sattunut kuulemaan taannoisen kerskauksesi, sinä yhtävähän
uskaltaisit ikinä enää astua oman talosi kynnyksen yli, kuin mittaella
miekkaa kahdentoistavuotisen poikasen kanssa, joka ensikertaa eläissään
on tempaissut teräksen ulos tupesta? Pyhä Johannes auttakoon! Eipä se
olisikaan muuta kuin ansaittu palkka sun kielimistäs, jos veisin
Marketalles tiedon sinun lysteistä kerskauspuheista".

Lakintekijä, tämän uhkauksen kuullessaan, säpsähti, aivan kuin nuoli
olisi äkkiä vingaissut hänen päänsä ohitse. Ja hänen äänensä vapisi,
kun hän vastasi: "Kuulkaas, hyvä Hanskuri vaari, kylläpä te liian paljo
harmaisin hiuksihinne turvaattekin. Muistakaa toki, hyvä naapuri, ettei
näin nuoren miekkamiehen sopisi teidän kimppuhunne käydä. Ja mitä minun
Markettaani koskee, niin luotan täydesti teihin; sillä en tunne ketään,
joka olisi vähemmin kuin te taipuvainen perheellistä rauhaa
häiritsemään".

"Älä siihen liioin luota, sen houkkapää" virkkoi vimmainen hanskuri,
"vaan korjaa luusi sekä tuo tynkkä, jota pääkses sanot, pois käsistäni,
etten minä lainaa takaisin viittä minuuttia nuoruuteni ajasta ja
muserra sun kalloas!"

"Te olette tätä Laskiais-iltaa liian iloisesti viettäneet, naapuri",
virkkoi lakintekijä, "ja minä nyt siis sanon teille jäähyväiset --
huomenna, kun taas tavataan, ollaan paremmat ystävykset".

"Ulos huoneestani nyt täksi kertaa!" huusi hanskuri. "Oikeinpa hävettää
minua, että tuommoinen joutava juorupussi kuin sinä on voinut saada
sydämeni näin liikutetuksi -- Sinä pöllö -- raato -- kielilerkku
narri!" huusi hän vielä jäljestä, kun lakintekijä läksi, ja sitte hän
vaipui tuolille. "Ettäpä tuommoinen ijän-ikuinen valehtelija ei osannut
nyt keksiä jotain valhetta ystävänsä häpeän peitoksi! Ja minä -- mitäs
minä sitten olen, joka toivon että tämä törkeä häväistys minua sekä
minun tytärtäni vastaan olisi tullut jollakin peitetyksi? Vaan niin
suuressa arvossa minä pidin Heikkiä, että olisin hartaasti uskonut
kömpelöimmänkin valheen, minkä tuo juorueleva pöllö olisi syöttänyt
minulle. Mutta -- mitäs siitä apua, että sitä asiaa ajattelen. Meidän
kunniallinen nimemme on pidettävä puhtaana, vaikka kaikki muu menisi
nurin narin".

Sillä välin kun hanskuri näin päivitteli sitä, että mielipahakseen oli
saanut vahvistuksen jutulle, jota mielellään olisi pitänyt valheena,
oli ulos-ajetulla morrice-tanssijalla, tämän Helmikuun-yön pimeydessä
ja kylmyydessä, aikaa mietiskellä mitä tuosta hanskurin
hillitsemättömästä vihastuksesta oli syntyvä.

"Mutta ei se vielä ole mitään," ajatteli hän itsekseen, "Wynd'in Heikin
vimmastuksen rinnalla. Onpa hän joskus surmannut miehen paljon
vähemmästäkin syystä, kuin vihan laittamisesta hänen sekä Katrin ja
tuon tulisen vanhan ukon välille. Tosiaankin olisi ollut viisaampi
sanoa, etten ollut nähnyt mitään. Mutta halu olla olevinani aika
lystiveikko -- niinkuin muuten todella olenkin -- kokonaan sai vallan
minussa. Olisiko minun nyt parempi mennä noihin pitoihin Griffin'in
krouvissa loppuun asti osaa-ottamaan? Mutta sitten Marketta toruu, kun
kotiin tulen -- vaikka pitäisihän mulla nyt pyhäpäivänä olla jotain
etuoikeuksia. Niin, nyt tiedän -- en lähdekään krouviin -- lähdenpä
vaan sepän luo, joka varmaankin on kotona, koska ei kukaan ole nähnyt
häntä täänpäiväisissä ilon-pidoissa. Minä koetan päästä sovintoon hänen
kanssaan ja tarjoun sovinnonhierojaksi hänen sekä hanskurin välillä.
Heikki on yksinkertainen, suora mies, ja vaikka hän kahakassa, arvelen
ma, lieneekin vankempi minua, voinpa kuitenkin puheessa taivuttaa hänet
vaikka kuinka tahdon. Kadut nyt jo ovat rauhalliset -- yö on myös
pimeä, ja voinhan paitsi sitä pujahtaa pois tieltä, jos reuhaajoita
kohtaan. Kyllä ma lähden sepän luokse, ja kunhan saan hänet
lepytetyksi, vähät minä sitten huolin Simo ukosta, St. Ringan auttakoon
minut vaan ulos tään-yöllisestä pulasta, kyllä mä sitten ennen leikkaan
kieleni poikki, kuin toistamiseen saatan sillä pääni tämmöiseen
vaaraan! Tuo ukkokin tuossa, kun sydämensä oli kiihtynyt, näytti
pikemmin semmoiselta, jonka virkana on härän nahkaisten kylterien
halkaiseminen, kuin vuohennahkaisten sormikkaitten leikkaaminen".

Näissä miettein mahtava Olivier astui nopeasti, vaikka niin hiljaa kuin
mahdollista, Wynd-kadulle päin, missä niinkuin lukijat jo tietävät,
sepällä oli asuntonsa. Mutta kova onni ei ollut vielä tehnyt kaikkia
kepposiansa lakintekijälle. Poiketessaan Isollekadulle, kuuli hän aivan
likeltä musiikin rämähdyksen ja sitten pitkää hurraamista.

"Ne on iloiset kumppalini, morrice-tanssijat", ajatteli hän. "Tuntisin
minä ukko Jeremiaksen kitarrin vaikka sadastakin. Annas kun koetan
päästä kadun poikki, ennen kuin he ovat ohitse menneet. Jos he minut
keksivät, niin luulevat minun olevan jollakin pienellä salaisella
retkellä, ja se on lisäävä mainettani miekkamiehenä".

Tässä halussaan tulla kuuluksi lystiveikkoin sekä uljasten
miekkamiesten joukossa, jota kuitenkin hänen sydämensä pohjasta
varovaisuus vähän vastusteli, yritti lakintekijä pujahtaa kadun poikki.
Mutta pauhaajoilla, ketä lienevätkin olleet, oli tulisoihdut kädessä ja
näiden valo sattui Olivier'iin, jonka puku paitsi sitä, vaalean
värillisyytensä vuoksi, oli sitä näkyvämpi. Yleinen huuto: "Saalista,
saalista!" kajahti, voittaen soittoniekan rämpätyksen, ja ennen kun
lakintekijä oli vielä kerjinnyt päättää, oliko parempi paeta vai pysyä
paikallaan, tarttui jo häneen kaksi nopsaa nuorta miestä, jotka olivat
puetut eriskummallisiin naamiopukuihin, ollen olevinansa metsäläisiä,
ja heiluttelivat suuria nuijia kädessään. He lausuivat hänelle
synkällä äänellä: "Antau vangiksi, sinä hely- ja hetale-mies! Antau,
tulkoon apua tahi ei, muuten, sen takaamme, olet kohta kuollut
morrice-tanssija!"

"Kellekäs minun pitää antautua vangiksi?" kysyi lakintekijä vapisevalla
äänellä. Sillä vaikka hän näki joutuneensa keskelle naamiojoukkoa, joka
vaan lystiä piti, huomasi hän kuitenkin samassa, että he olivat paljon
korkeampaa säätyä, ja häneltä masentui rohkeutensa, jota hän olisi
tarvinnut, pitääkseen paikkaansa leikissä, missä alhaisemmalle helposti
saattoi käydä pahasti.

"Vieläkö puhut vastaan, orja?" vastasi toinen naamusmies, "ja pitääkö
mun, kohta paikalla sinua löylyttämällä, todistaa että sinä olet
vanki?"

"Ei millään muotoa, mahtavat Indian miehet", vastasi lakintekijä,
"kyllähän minä kernaasti olen teille mieliksi".

"Tule sitten", käskivät kiinni-ottajat, "tule sitten kumartamaan
Naamiopelein Keisaria, Tanssijain Kuningasta sekä Yöretkien
Suuriruhtinasta, ja selittämään minkä oikeuden nojassa olet niin rohkea
ja täällä jaloillas kepsuttelet, kilkuttelet sekä kenkänahkaa
kuluttelet hänen valtakuntansa rajain sisässä, käymättä hänelle veroa
maksamassa. Etkös tiedä, että sillä olet tullut maankavaluuteen
syypääksi?"

"Se olisi liika rangaistus mielestäni", virkkoi Olivier parka, koska en
tietänytkään teidän armollisen herranne pitävän valtaansa tänä yönä.
Mutta kyllä mielelläni tahdon maksaa sakkoa rikoksestani, jos
lakintekijä-paran kukkaro saanee sen sovittaa viinikannullisella tai
jollakin muulla sentapaisella".

"Viekää hänet keisarin eteen!" huusivat kaikki yhtä suutansa, ja
morrice-tanssija vietiin hoikan, mutta norjan ja sievännäköisen
nuorukaisen eteen, jolla oli komea puku. Vyö sekä kruunu olivat
riikinkukon sulkasista, joita silloin tuotiin Itämailta asti ja
pidettiin kovin harvinaisina ihmeinä. Yllään hänellä oli lyhyt tröijy
sekä ihokas partin-nahasta, jota paitsi hän oli ylt'-yleensä puettu
ihonkarvaiseen silkkiin, niin että hän kokonaan oli sennäköinen,
jommoiseksi Indian kuninkaita silloin luultiin. Jalassa oli virsut,
punaisilla silkkipauloilla kiinnitetyt, ja kädessä jonkunlainen viuhka,
jommoisia korkeasukuiset rouvat siihen aikaan käyttivät, myöskin tehty
vihkoksi eli tupsuksi kokoon sidotuista riikinkukon sulkasista.

"Mitä miehiäsi sinä olet", kysyi Indialais-kuningas, "joka uskallat
sitoa morrice-tiukusia aasin kavioihin? -- Kuules, veikkonen, puvustas
päättäin luulisi sinun olevan meidän alamaisiamme, koska meidän
valtaamme kuuluu koko Lystilän kansa, kaikenlaiset naamiomiehet sekä
soittoniekat siihen luettuna. -- Mitä! -- onkos sulla kieli
kammitsassa? Hän on viiniä vailla -- tarjotkaa hänelle pähkinällinen
sekt-viiniä".

Summattoman suuri ontelo kurpitsi, täynnä sekt-viiniä kohotettiin
pahantekijän huulille, ja samassa kuningas käski: "Pureppas nyt tää
pähkinäinen rikki, ja tee se somasti, ilman irvistelemättä".

Mutta Olivier'ia, vaikka hän ei suinkaan olisi hylännyt kohtuullista
siemausta tarjona olevata hyvää viiniä, kuitenkin peloitti tuo iso
määrä, jota häntä käskettiin nielemään. Hän otti kulauksen ja sitten
anoi armoa.

"Älkää pahaksi panko, armollinen majesteetti, vaan minulla on vielä
pitkä matka, ja jos kulauttaisin suuhuni kaiken tuon mitan, jota te,
armollinen kuningas, hyväntahtoisesti tarjootte ja josta nöyrimmästi
kiitän, niin en enää pääsisi harppaamaan tään katu-ojankaan poikki".

"Vai sinulla on vielä nyt niin norjat jalat? No, hypähdäpäs sitten yksi
kerta -- haa! yks, kaks, kolme -- sepä oivallista! Ja vielä kerta --
kannustelkaapas häntä hiukan" -- yksi seuralaisista sivalsi Olivier'iä
kepeästi miekallaan -- "kas se oli paras hyppäys kaikista -- hän
hyppäsi aivan kuin kissa räystäs-kourussa! Tarjotkaa hänelle pähkinän
mehua vielä toistamiseen -- ei, ei väkisin -- hän on maksanut sakkonsa,
eikä siis ole ansainnut ainoasti vapauttansa, vaan vielä palkintoakin
lisäksi. Polvilles, mies, polvilles, ja nouse sitten Kurpitsin
ritariston jäsenenä! Mikäs on nimes? Ja antakoon minulle joku
miekkansa".

"Olivier on nimeni, hyvä herra -- kuninkaallinen majesteetti,
arvelinkin sanoa".

"Vai Olivier! No sittenhän jo kuulutkin Kaarle Suuren kahdentoista
sankarin joukkoon, ja sattumus tekee aiotun armon-osoitukseni
tarpeettomaksi. Nouse siis, Olivier Kattopäre, kunniallisen Kurpitsin
ritariston jäsen -- nouse Hullutuksen nimeen, -- sitten lähde omille
asioilles ja mene hiiteen".

Näin sanoen naamiojoukon kuningas sivalsi miekan lappeella lakintekijää
selkään sangen tuntuvasti. Olivier parka puolestaan kavahti ylös
suuremmalla nopsuudella, kuin mitä siihen asti oli hänessä nähty, ja
läksi, kiihtyen vauhdissaan hänen jäljestään kaikuvasta naurusta sekä
huudosta, juoksemaan niinkuin kettu, jota koirat ajaa. Tästä
juoksustaan ei hän lakannut, ennen kun oli saapunut sepän talon eteen.

Vasta silloin kun hän jo oli kerran oveen kolkuttanut, muisti
säikähtynyt lakintekijä, että hänen oikeastaan olisi pitänyt ensin
miettiä, mitenkä hänen tulisi astua Heikin eteen ja pyytää anteeksi,
siitä että niin ajattelemattomasti oli ilmoittanut sepän salaisuuden
Simo Hanskurille. Ensimmäiseen kolkutukseen ei tullut mitään vastausta,
ja kenties lakintekijä, koska hänessä tällä lyhyellä, hänelle suodulla
mietintö-ajalla yllämainitut ajatukset nousivat, olisi luopunut
päätöksestään ja lähtenyt omaan kotiinsa, uskaltamatta sepän puheille
mennä. Mutta joku kaukaa kajahtava soiton-rämähdys nosti hänen
pelkonsa, että hän uudestaan voisi joutua saman iloisen naamiojoukon
käsiin, josta juuri oli päässyt. Hän kolkutti siis uudestaan sepän
oveen hätäisellä, vapisevalla kädellä. Kohta säikähdyttikin nyt häntä
Heikki Sepän syvä, vaikkei pahansointuinen ääni, joka huoneen sisästä
vastasi: "Kuka pyrkii sisään tällä hetkellä? -- Ja mikä on asiana?"

"Minä se olen -- Olivier Proudfute", vastasi lakintekijä. "Minulla
olisi lysti leikkipuhe sinulle kerrottava, Heikki veikkoseni".

"Vie hullutuksesi toisille markkinoille. Minä en ole tätä nykyä
leikkituulella", sanoi Heikki. "Mene tiehes -- en huoli nähdä ketään
tänä iltana".

"Mutta, veikkonen -- hyvä veikkoseni", jatkoi uljas miekkamies ulkona,
"minua pahat ilkiöt ajavat takaa, ja minä tahtoisin päästä sinun
katokses suojan alle!"

"Sinua hupsua!" vastasi Heikki. "Eihän yksikään tunkiokukko, ei
huonoinkaan niistä kaikista, joita on tappelutettu tänä laskiaisena,
viitsisi pöyristyttää höyheniään semmoisen petturin tähden kuin sinä
olet!"

Juuri nyt helähti taas soitto, lakintekijän mielestä paljon likempää,
ja siitä nousi hänen pelkonsa yli kaiken määrän. Äänellä, joka
peittämättömästi kipeintä pelon tuskaa ilmoitti, huusi hän: "Vanhan
kumppaliutemme tähden sekä autuaan Pyhän Neitsyen vuoksi, päästä minut
sisään, Heikki, jos et tahdo saada nähdä kynnyksesi edessä veristä
ruumista, verenjanoisten Douglas'in miesten tappamaa miestä!"

"Se olisi häpeä minulle", arveli hyvänluontoinen seppä; "ja saattaishan
olla, että hänen henkensä todellakin on vaarassa. Onhan niitä
verenhimoisia haukkoja, jotka varpuseenkin iskevät yhtä hyvin kuin
haikaraan".

Tätä puoleksi ajatellen, puoleksi mutisten, avasi Heikki lujasti
teljetyn ja lukitun ovensa, aikoen ensin tarkastella vaaran
todellisuutta, ennen kun salli kutsumattoman vieraansa astua sisään.
Mutta samassa kun hän tirkisti ulos, asian laitaa tiedustellen, kiiti
Olivier sisään, niin kuin säikähtynyt metsäkauris viidakkoon, ja
kyykähti jo sepän takkavalkean ääreen, ennen kun Heikki oli kerjinnyt
katsahtaa oikealle sekä vasemmalle katua pitkin ja vakautua siitä ettei
ollut ketään vihollista pakolaista peräänajamassa. Seppä lukitsi siis
ovensa jälleen ja palasi kyökkiin, pahoilla mielin siitä, kun oli
surkuttelevaisuuden antanut häiritä itseään synkkämielisessä
yksinäisyydessään. Olisipa hänen toki pitänyt tietää, että tää hänen
pelkurimainen kaupunkilaisensa kovinkin helposti säikähtyi tyhjästä.

"Mitä se on?" virkkoi hän jotenkin kylmäkiskoisesti, kun näki
lakintekijän aivan huoletonna istuvan hänen valkeansa ääressä. "Mitä
hullua melua tää on, mestari Olivier? -- Enpä voi nähdä ketään
likimailla, joka sinulle aikoisi pahaa tehdä".

"Anna minulle juomista, veikko kulta", sanoi Olivier; "aivan olen
hengästyksissä, siitä kun tänne juoksin niin kovasti".

"Minä olen vannonut", virkkoi Heikki, "ettei tässä talossa tule mitään
iloa pidetyksi tänä iltana. -- Olen arkivaatteissani, niinkuin näet,
enkä vietä pyhää, vaan pidän paastoa. Sinä näyt jo saaneen kyllikses
väkeviä, täksi pyhäpäivän illaksi, sillä jo kielesi kangertelee -- jos
tahdot enempää olutta taihi viiniä, saat mennä muualle".

"Kyllä jo olen väkeviä liiaksikin saanut tän' iltana", virkkoi Olivier
raukka; "onpa minua melkein hukutettukin väkeviin juomihin. -- Tuota
hiiden kurpitsia! -- Annas mulle vaan tilkkanen vettä, veikko kulta --
et toki suinkaan antane minun sitä turhaan pyytää? Taikka, jos niin
tahdot, anna tuopillinen kylmää kaljaa".

"No, jos ei muuta", virkkoi Heikki, "se ei saa puuttua. Mutta mahtoipa
se ollakin aika vaara sulla, joka sinut nyt pakoittaa jompaakumpaa
noista mainituista juomista pyytämään".

Näin sanoen hän täytti tuopin läheisestä tynnyristä, ja antoi sen
vieraalleen. Olivier otti sen ahneesti, nosti sen suulleen vapisevalla
kädellä, ja joi sen tyhjäksi huulilla, jotka halusta värisivät; ja
vaikka juomansa oli sitä laihaa lajia, jota hän oli pyytänyt, oli
Olivier niin suuresti virvoituksen tarpeessa pelästyksen sekä edellisen
ilonpidon perästä, että hän, jälleen asettaessaan tuoppia pöydälle,
syvästi huoahti mielihyvästä, ja sitten pysyi ääneti.

"No, nyt kun olet saanut juomista, veli kulta", virkkoi seppä, "voit
virkkaa, mitä sulla oikeastaan on asiana? Missä ne ovat, jotka sinua
uhkaavat? Minä en huomannut yhtään ainoaakaan".

"Ei -- mutta oli niitä parikymmentä, jotka minut ajoivat tänne pakoon",
vastasi Olivier. "Vaan kun he näkivät meidät molemmat yhdessä, masentui
heidän rohkeutensa, joka saattoi heitä kimppuun käymään, koska taannoin
vaan oli yksi meistä heidän edessänsä".

"Älä nyt joutavia jaarittele, Olivier veikkonen", sanoi isäntä; "ei
minun mieleni nyt tee sille polulle".

"En minä joutavia puhukaan, St. Johannes, Perth'in suojeluspyhä,
auttakoon! Hullu Rothsayn Taavetti, ja hoilottava Ramorny sekä koko se
muu joukko minut pysähdyttivät ja tekivät minulle ilkeää väkivaltaa" --
näin sanoen hän hieroi kipeää paikkaa. -- "He pakoittivat minut juomaan
suuhuni koko puolikollisen Malvoisier-viiniä".

"Sinä hulluttelet, mies -- Ramorny on kipeä, kuoleman kielissä! sitä
apteekkari kertoo jokapaikassa. He ja hän eivät suinkaan voi olla
liikkeellä sydänyöllä tuommoisia kepposia tekemässä".

"En tiedä sanoa", vastasi Olivier; "mutta näin minä sen joukkion
soihtujen valossa, ja voin vaikkapa valallakin vakuuttaa, että heillä
oli samat lakit, jotka ompelin heille, joulun jälkeen. Ne ovat
tavatonta muotoa, ja tottahan minä oman neulani työn tunnen".

"No, voipihan olla, että sinulle on pahaa tehty", vastasi Heikki. "Jos
sinua todella joku vaara uhraa, laitatan sinulle vuoteen tähän
kammariin. Mutta sitten pitää sun sille kohta suistaa pääsi, sillä
minua ei nyt lorueleminen huvita".

"Ei, kyllä minä muuten olisin sinulle hyvin kiitollinen tarjotusta
yömajasta, vaan minun Markettani suuttuisi -- taikka ei hän oikeastaan
suuttuisi, sillä siitä minä vähät huolisin -- vaan asia on semmoinen,
että hän tämmöisinä pauhuisina öinä aina on tuhannessa pelossa,
kun hän tietää minulla olevan juuri saman luonteen kuin sinulla --
sanasta kohta kolahdus".

"No mene sitten vaan kotiin", sanoi seppä, "ja näytä hänelle, että
hänen kallis tavaransa on tallella -- kadut nyt ovat rauhalliset -- ja
ilman kursastelematta puhuen, minä tahtoisin olla yksin".

"Niin, mutta minun pitäisi ensin puhua sinulle tärkeästä asiasta",
vastasi Olivier, joka, vaikka ei uskaltanut jäädä, myös näkyi olevan
vastahakoinen lähtemään. "Meidän kaupungin neuvostossamme on ollut
melua tuosta seikasta, joka tapahtui Valentin'in päivänä. Ylituomari
kertoi minulle vielä noin neljä tuntia sitten, tehneensä Douglas'in
kanssa sen sopimuksen, että riita ratkaistaisiin kahdentaistelulla,
johon yksi vapaa aateliston mies pantaisiin kummaltakin puolelta.
Meidän tuttavamme Pirun Rikard on, siksi kertaa huolimatta
aatelisnimestään, pitävä Douglas'in sekä muiden aatelisherrain puolta,
ja kauniin kaupunkimme puolesta tulee jommankumman meistä kahdesta
taistella. Ja on nyt asia semmoinen, että minä, vaikka kyllä olen
vanhempi porvari kuin sinä, suostuisin sen ystävyyden ja rakkauden
tähden, joka aina on ollut meidän välillämme, antamaan sinulle
etusijan, itse tyytyen tuohon vähempi-arvoiseen sauvamiehen
virkaan".[26]

Heikki Seppä, vaikka suutuksissa, ei saattanut olla hymyilemättä.

"Jos se seikka sinua huolettaa ja estää menemästä levolle sydän-yön
aikana, niin voin huolesi helposti huojentaa. Et sinä saa menettää tätä
sinulle tarjottua kunniaa. Minä jo olen ollut aikanani parissa
kymmenessä kahdentaistelussa -- liian, liiankin monessa. Sinulla,
luullakseni, ei ole vielä koskaan ollut tilaisuutta taistella muun kuin
puisen soldanisi kanssa. Kohtuutonta -- vääryyttä -- vasten kaikkea
ystävyyttä olisi, jos minä ystävällisen tarjouksesi omaksi hyväkseni
väärinkäyttäisin. Mene siis vaan kotiin, veikko kulta, ja älköön tuon
tarjona olevan kunnian menettämisen pelko sinun untas häiritkö. Ole
sinä huoleti, kyllä sinä saat taistelunvaatimukseen vastata, niinkuin
sinulla onkin täysi oikeus, koska tuo raaka roisto sinulle pahaa teki".

"Suurkiitos, paljon kiitoksia", virkkoi Olivier, joka ystävänsä
arvaamattoman myöntyväisyyden kautta joutui pahasti hämille; "oletpa
sinä, kun oletkin, uskollinen ystäväni, jona sinua aina olen pitänyt.
Mutta minunkin ystävyyteni sinua kohtaan on yhtä suuri kuin sinun
ystävyytesi minua kohtaan. En minä -- sen vannon St. Johanneksen nimen
kautta! -- tahdo sinulle vahinkoa tehdä tähän taisteluun menemällä. Ja
nämät sanat nyt sanottuani, olen vapaa kaikesta kiusauksesta, sillä
ethän toki soisi minun tulevan valapatoksi, vaikka pääsisinkin sillä
pariinkymmeneen kahdentaisteluun osalliseksi".

"Kuules, Olivier", sanoi seppä, "tunnustapas nyt koreasti vaan, että
sinua peloittaa. Tunnusta nyt vaan suora totuus kerrassaan; muuten
jätän sinut tähän pulaan ja sinä saat koettaa tulla toimeen siinä
asiassa niin hyvin kuin voit".

"Ei, veikko kultaseni", vastasi lakintekijä, "tiedäthän, että minä en
koskaan ole ollut pelkuri. Mutta, totta puhuen, tuo rosvo on hurja
mies; ja minulla on vaimo -- Marketta rukka, niinkuin tiedät -- ja
pieniä lapsukaisia -- vaan sulla -- --"

"Ja minulla", keskeytti häntä Heikki äkisti, "ei niitä ole eikä ikinä
tule olemaan".

"No niin juuri -- ja koska seikka on semmoinen -- niin soisin
mielummin, että sinä menisit siihen taisteluun minun sijastani".

"No, Pyhä Neitsyt auttakoon, veikkoseni!" sanoi seppä, "onpa sinua
helppo saada narratuksi! Etkös ymmärrä sinä houkkapää, että ritari
Patrik Charteris, joka on lystikäs mies, ainoasti teki pilaa sinusta.
Luuletkos että hän meidän kaupungin kunnian uskaltaisi uskoa sinun
käsiisi, taikka että hän sinulle antaisi etusijan, kun niin tärkeä asia
on puolustettava? Henk'-risti! mene sinä vaan kotiin, pyydä että
Marketta sitoisi sinulle lämpimän yömyssyn päähäsi, hanki itselles
aamulla lämmin suurus sekä ryyppy paloviinaa -- sitten taas jaksat
hakkaella tuota laivan kokkaa eli puista soldanias, joksi sinä sitä
sanot, ainoata esinettä, johon ikinä olet uskaltava läimäyttää aika
miehen sivallusta".

"Vai niinkö sinä puhut, veikkonen?" vastasi Olivier, jonka sydän oli
hyvin kevennyt, vaikka hän katsoi tarpeelliseksi näyttää suuttuneelta.
"Vaan en minä sinun äreästä mieli-alastasi huolikaan. Hyväksi onneksi
sinulle et voikaan kiusata minua siihen määrään, että kärsivällisyyteni
katkeaisi. Ei enempää siitä -- olemmehan me ystävykset, ja tää on sinun
huoneesi. Miksi Perth'in kaupungin molemmat parhaat miekat
kalskahtaisivat vastakkain? Tiedänhän minä että nyt olet pahalla
tuulella, ja annan siis sinulle anteeksi. -- Vai on se riita todella
pois sovitettu?"

"Yhtä lujaksi on se sovinto tehty, kuin vasaralla kiinnilyöty
kahleenlenkki", sanoi seppä. "Kaupunki on tuolle Johnston'ille antanut
kukkarollisen kultaa, siitä hyvästä, ettei hän vapauttanut heitä
Olivier Proudfute nimisestä rauhattomasta veitikasta, silloin kun tämä
oli kokonaan hänen armoissaan. Ja tuon saman kultakukkarollisen edestä
on meidän ylituomari saanut Unettoman saaren, jonka kuningas hänelle
suopi -- sillä kuninkaanhan aina lopulla on kaikki maksettava. Ja näin
tuli ritari Charteris'in omaksi tuo sievä saari, joka on juuri
vastapäätä hänen linnaansa, ja kaikki kunnia on säilytetty molemmin
puolin, sillä mitä meidän ylituomarillemme on annettu, se on,
ymmärräthän, ikäänkuin annettu meidän kaupungillemme. Paitsi kaikkea
sitä on Douglas Perth'istä lähtenyt pois ja marssilla Eteläisiä
vastaan, joita, niin sanotaan, tuo maanpetturi, March'in kreivi, on
rajalääneihimme kutsunut. Täten on siis nyt meidän kaunis kaupunkimme
kuitti hänestä sekä hänen joukkiostaan".

"Mutta kuinkas -- Pyhän Johanneksen nimeen! -- tää kaikki on tullut
tehdyksi?" kysyi Olivier. "Eihän siitä ole kenenkään neuvoa
kuulusteltu".

"Näin, katsopas, Olivier veikkonen, arvelen minä asian käyneen. Se
mies, jolta minä käden poikki silvoin, kuuluu olleen ritari Ramornyn
palvelijoita; hän on nyt paennut pois kotiseudulleen, Fifen lääniin,
jonne ritari Ramorny itsekin on tullut maanpakolaisuuteen tuomituksi,
kaikkein rehellisten ihmisten mielihyväksi. Mutta jokainen asia, josta
ritari Ramorny joutuu kiinni, samassa myös koskee toista, vielä
suurempaa herraa -- niin Simo Hanskuri taisi selittää ritari
Charteris'ille. Jos asia on niin kuin luulen, on mulla siis suuri syy
kiittää Jumalaani sekä kaikkia pyhiämiehiä siitä etten pistänyt häntä
kuoliaksi, silloin kun sain hänet tikapuilta kiinni".

"Ja onpa minunkin sitten syytä kiittää Jumalaa sekä kaikkia pyhiämiehiä
hyvin hartaasti", virkkoi Olivier. "Sillä, niinkuin tiedät, seisoin
silloin takanasi, ja -- --"

"Älä loruele siitä enää, jos olet viisas -- lainpykälä kuninkaallisen
suvun jäsenten sivaltamisesta on ankara", sanoi seppä. "Paras on olla
sormin koskematta hevosenkenkään, ennen kun se on jäähtynyt. Vaan koko
se asia on nyt poispeitetty".

"Jos niin on", vastasi Olivier osaksi hämillään, vaan vielä enemmän
hyvillään tuosta asioita paremmin tuntevalta ystävältään saadusta
tiedosta, "on minun syytä mennä valittamaan ritari Charteris'in
käytöksestä, hän kun teki pilaa kunniallisesta porvarista, vaikka on
meidän kaupungin oma ylituomari".

"Tee niin, Olivier. Vaadi häntä kahdenmiekkasille, niin hän käskee
palvelijansa ussuttaa koirat sinun kimppuun. -- Mutta kuules, yö jo
kuluu -- tahdotko valvoa kaiken yötä."

"En, vaan olisi minulla vielä yksi sananen sinulle puhuttavana, veikko
kultaseni. Mutta kaikkein ensiksi vielä tuopillinen sinun kylmää
kaljaasi".

"Rutto sinuun, sinä hupsu! Teetpä että soisin sinun olevan siinä
paikassa, missä kylmistä juomista on puutos. -- He, kulauta nyt kitahas
vaikka koko puoliskollinen, jos tahdot".

Olivier otti toisen tuopillisen, mutta joi, taikka oli juovinansa,
hyvin verkalleen, saadakseen enemmän aikaa miettiä, millä tavalla toisi
esiin toisen puhuttavansa, joka, sepän ollessa par'aikaisella
närkkäällä tuulella, näytti vähän arkaluontoiselta. Viimein ei
kuitenkaan hänelle johtunut mikään sen parempi neuvo päähän, kuin että
kohtisuoraan ryhtyi asiaan, sanoen: "Minä tapasin Simo Hanskurin tänä
iltana, veikkonen".

"Vai niin", vastasi seppä syvällä, tylyllä äänellä; "ja jos olet
tavannut, mitä se minua koskee?"

"Eipä muuten -- ei muuten", jatkoi hämille joutunut lakintekijä.
"Arvelinpa, tahtovasi saada tietää sen, että hän minulta tyystin
kuulusteli, olinko nähnyt sinua Valentinin päivänä, tuon kahakan
jälkeen, joka oli Dominikolais-luostarin edustalla, ja minkälaisessa
seurassa sinä tavatessamme olit".

"Ja tietysti sinä kerroit tavanneesi minut laulutytön seurassa, tuossa
pimeässä raitissa tuolla?"

"Tiedäthän, Heikki, etten osaa valehdella. Mutta minä sain hänet sitten
kokonaan leppymään".

"Millä keinoin, sanopas se, ole niin hyvä?" kysyi seppä.

"Sainpa mar' tällä keinolla: -- Simo vaari, sanoin ma, te olette vanha
mies, ettekä enää käsitä meitä, joiden suonissa nuoruus virtaa
elohopean tavalla. Te luulette, sanoin mä, hänen pitävän tuosta
tyttösestä ja sen olevan hänellä piilossa jossain nurkassa täällä
Perth'issä? Eipä suinkaan -- minä tiedän ja voin vaikkapa valallakin
vakuuttaa, sanoin ma, että se tyttönen seuraavana aamuna varhain läksi
pois hänen kodistansa ja meni Dundeehen. Katsopas -- enkö vai ole
auttanut sinua pois pulasta?"

"Kyllä kai olet, kun oletkin, ja jos minun suruni ja harmini tällä
hetkellä voisi vielä jostain seikasta enetä, se enenisi siitä, että kun
minä jo olen lietteessä ja vetelässä näin syvällä, sinun kaltaisesi
aasin muka pitää tulla ja kömpelöillä kavioillaan painaa pääni kokonaan
upoksiin. Pois nyt täältä, ja kohdatkoon sinua semmoinen onni,
jommoista ansaitsisit, sillä sitten, luullakseni, pian saisit
kellettää, nurin niskat väännettyinä, lähimmässä katu-ojassa".

"Hah, hah, haa!" nauroi Olivier vaikka vähän väkinäisesti. "Oletpa aina
lysti poika! Mutta ilman leikkiä puhuen, Heikki veikkoseni, etköhän
tulisi pienelle kävelylle mun kanssani, aina talolleni asti?"

"Hiisi sinut vieköön, en tule!" vastasi seppä.

"Saatpa viiniä kulauksen, jos tulet", sanoi Olivier.

"Saatpa sinä kepistä, jos et jo lähde", vastasi seppä.

"No sitten pyytäisin saadakseni sinun härännahkaisen kylterisi sekä
teräslakkisi lainaksi, ja aion kadulla astua sinun ylpeällä
astunnallas, vihellellen mielilauluasi: 'Loncartyssa luski luut'. Ja
niin, kun he luulevat minua sinuksi, eipä uskaltane kolme, neljäkään
käydä minun kimppuuni".

"Ota kaikki ja mitä ikinä tahdot, hiton nimeen! kun vaan viimeinkin
lähdet".

"No, no, Heikkiseni, tavataan toisten taas, kun olet paremmalla
tuulella", virkkoi Olivier, kun oli saanut lainapuvun päällensä.

"Mene nyt vaan, ja hyvinpä soisin ettei sinun narrin-naamas enää
koskaan tulisi minun silmieni eteen!"

Seppä nyt vihdoin viimeinkin pääsi vieraastaan, joka läksi astumaan,
matkien, niin hyvin kuin taisi, pelätyn ystävänsä rohkeata astuntaa
sekä ryhtiä, ja viheltäen vanhaa laulua Tanskalaisten teloituksesta
Loncartyssä, jonka hän oli oppinut, sentähden että tiesi sen olevan
sepän mielisäveliä. Mutta samassa kun tää viaton, vaikka narrimainen
mies astui Wynd-kadulta ulos Suurelle kadulle, sattui häneen takaa kova
läimäys, jota ei rautalakkikaan kestänyt, ja hän kaatui kuoliaksi
siihen paikkaan. Nimi Heikki, jonka suojaan hän aina oli turvaellut,
kerkesi vaan puoleksi hänen kangistuvalle kielellensä.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Me palajamme nyt peuhaajain luokse, jotka puolta tuntia ennen olivat
niin kaikuvilla hurra-huudoilla ylistäneet Olivierin nopsaa hypähdystä,
viimeistä, mitä lakintekijä ikinään yritti, ja jotka sitten hänen
joutuisalle paolleen sen jälkeen olivat hurjalla karjumisellaan
lisänneet kaksinkertaista vauhtia. Naurettuansa tästä kyllikseen,
jatkoivat he iloista matkaansa, hoilotellen ja riemuellen, ja
peloitellen vastaan sattuvia ihmisiä. Mutta, se tulee myöntää, he eivät
tehneet niille mitään todellista pahaa, ei lyömällä eikä häpäisemällä.
Viimein heidän päällikkönsä, kyllästyneenä juoksuihinsa, käski
seuralaisensa kaikki kokoon ympärilleen.

"Uljaat urhoni ja viisaat neuvon-antajani", lausui hän, "me olemme
ainoa kuningas Skotlannissa, joka hallitsijan nimen ansaitsemme.
Meidän valtamme alle kuuluvat ne hetket, jolloin viinimalja kiertelee,
jolloin kauneus taipuu, hulluus valvoo ja yksitotisuus vuoteellansa
kuorsaa. Sijaisemme, Robert kuninkaan, ikäväksi toimeksi jätämme
kunnianhimoisten aatelisherrain kurissa pitämisen, ahneitten pappien
säkkein täyttämisen, raakain Vuorelaisten kukistamisen sekä verivihojen
sammuttamisen. Ja koska valtamme on ilon ja huvituksen valtakunta, niin
on se kohtuullista, että kaikin voimimme riennämme avuksi semmoisille
alamaisillemme, jotka kovaksi onnekseen ovat joutuneet huolien sekä
synkkämielisen sairauden vangeiksi. Me taksoitamme tässä varsinkin
ritari Juhanaa, jota ihmiset mainitsevat Ramornyn nimellä. Häntä emme
ole nähneet tuon Curfew-kadun kahakan perästä, ja vaikka kyllä
tiedämme, että hänelle siinä tuli pieni kolahdus osaksi, niin emme
kuitenkaan ymmärrä, että se estäisi häntä tulemasta meille
uskollisuusvalansa sekä velvollisuutensa mukaisesti kunniaa
osoittamaan. -- Kuules, sinä meidän Kurpitsivaltakuntamme airut,
käskitkö laillisella tavalla Juhana ritaria tähän täänillalliseen
ilonpitoon?"

"Käskin, armollinen herra."

"Ja annoitko hänelle tiedoksi, että me täksi yöksi olemme peruuttaneet
hänen luovutus-tuomionsa, niin että, koska korkeammat vallat ovat
meidän eromme päättäneet, me kuitenkin saisimme iloisella tavalla sanoa
jäähyväiset vanhalle ystävällemme?"

"Sen annoin tiedoksi", vastasi valeairut.

"Eikä hän lähettänyt yhtään kirjoitettua sanaakaan vastaukseksi, hän,
joka on olevinansa niin suuri kynämestari?"

"Hän oli vuoteen omana, niin etten päässytkään hänen puheillensa. Sen
mukaan kuin kuulin, on hän nämät viime ajat elänyt hyvin itsekseen,
koska hän on kipeä muutamista haavoista, pahoillaan teidän
epäsuosiostanne, armollinen herra, sekä pelkää että hänen päällensä
kadulla karattaisiin. Sillä hän pääsi vaan töin tuskin pakoon
porvareilta, kun ne roistot ajoivat häntä sekä kahta hänen
palvelijaansa takaa aina Dominikolais-luostarille saakka. Ne
palvelijatkin ovat lähetetyt pois Fifen lääniin, etteivät he kielisi".

"Kas se oli viisaasti tehty", virkkoi prinssi, jolla, niinkuin ei liene
tarpeellista selittääkään tarkkahuomiolliselle lukijalle, oli parempi
oikeus kuninkaalliseen arvonimeen kuin tään-illallisesta leikistä
tuleva, -- "se oli viisaasti tehty, että hän lähetti liian
hölläkieliset kumppaninsa poikemmaksi. Mutta se, että Juhana ritari jäi
pois tästä, jo aikaa sitten päätetystä, juhlallisesta ilonpidostamme,
on julkista kapinallisuutta sekä uskollisuusvalan rikkomista, taikka
jos se ritari todellakin on sairauden ja synkkämielisyyden kahleissa,
tulee meidän itse kunnioittaa häntä käynnillä hänen luonansa, sillä
tuommoista tautia vastaan ei ole mitään parempaa lääkettä kuin meidän
läsnä-olomme sekä vieno suudelma meidän kurpitsiltamme. -- Lähdetään
siis, te edeskäyvät, soittoniekat, henkivartijat sekä palvelijat!
Kohottakaat korkealle meidän kuninkaallisen arvomme merkki --
kohottakaat korkealle kurpitsi, sanon minä! Ja puolikoita kantamaan,
joidenka tulee antaa sydänverensä meidän maljojemme täytteeksi,
valitkaa ne, jotka vielä kaikkein lujimmin pysyvät jaloillaan. Heidän
kannettavansa on raskas ja kallis, ja jos ei vika liene meidän omissa
silmissämme, niin ne näyttävät horjuilevan ja keikkuilevan enemmän kuin
mitä suotava olisi. Kas niin, liikkeelle nyt, veikkoset, ja
soittoniekkamme helähdyttäkööt suloisimmat ja uljaimmat sävelensä!"

Eteenpäin he läksivät nyt humalaisella ilolla ja lystinpidolla, ja
heidän monista tulisoihduistansa leimahteli punertavaa valoa kapeitten
katujen pieniä ikkunoita kohti, joista yömyssylliset talon-isännät sekä
monesti heidän emäntänsäkin myös tirkistelivät salavihkaa, nähdäksensä
mikä hurja pauhu häiritsi rauhallisia katuja tällä oudolla ajalla.
Viimein seisahtui koko se iloinen joukkio ritari Ramornyn asunnon
eteen, jonka pieni piha erotti kadusta.

Täällä he rupesivat koputtamaan, kolkuttamaan sekä hoilottamaan, uhaten
kostoa uppiniskaisille, jotka eivät tulleet porttia avaamaan. Helpoin
uhatuista rangaistuksista oli sulkeminen tyhjään tynnyriin Lystilän
kuninkaan maan-alaisessa käähkänässä, nimittäin olutkellarissa. Mutta
Eviot, Ramornyn hovipoika, hyvin tunsi noiden noin rohkeasti
kolkuttavien sisäänpyrkijöitten luonteen, ja katsoi, herransa
sairauteen nähden, viisaammaksi olla kokonaan vastaamatta. Hän toivoi
heidän näin viimein lähtevän tiehensä, ja hän tiesi että olisi turha
yrittää saada heidät pyynnöillä luopumaan aikomuksestaan. Ramornyn
makuukammari oli toisella puolella rakennusta, pieneen puutarhaan päin,
joten hovipoika toivoi, ettei hänen herransa uni häiriytyisikään tuosta
melusta. Hän luotti ulkoportin vahvuuteen, jota hän päätti antaa heidän
kolkutuksellaan koettaa, siksi kun kyllästyisivät tai siksi kuin heidän
humalaisiin päihinsä taas joku toinen tuuma johtui. Näytti siis siltä
kuin saisivat meluajat turhaan väsyttää itseään huutamisella sekä oven
kolkuttamisella; mutta viimein heidän valekuninkaansa -- joka, surkea
kyllä, oli liiankin todentodella kuninkaallista sukua -- rupesi
torumaan heitä, sanoen heitä laiskoiksi ja typeriksi viinin- ja
ilon-jumalan palvelijoiksi.

"Tuokaa tänne", käski hän, "avaimemme -- tuossa se on maassa -- ja
avatkaa sillä tää vastahakoinen portti".

Avain, jota hän osoitti, oli suuri pölkky, joka oli jätetty sinne kadun
syrjälle sen-aikuisissa Skotlannin kaupungeissa tavallisella
huolimattomuudella.

Indian miehet kohta nostivat sen hurraten, ja sysäsivät sitä
yhdistetyin voimin porttia vastaan niin kovasti, että lukko, telje sekä
saranat kaikki lusahtivat, ja näyttivät tahtovan pian katketa. Eviot ei
ruvennut odottamaan siksi, kun tää patteri olisi työnsä saanut
tehdyksi; hän tuli ulos pihalle, ja, tavan vuoksi kysyttyänsä yhtä ja
toista, käski porttivahdin avata portti, olevinansa ikään kuin nyt
vasta olisi nuot keski-yölliset vieraat tuntenut.

"Sinä uskottoman herran kavala orja", sanoi hänelle prinssi, "missä on
meidän kunnoton alamaisemme, ritari Juhana Ramorny, joka on
niskoitellut meidän käskyämme vastaan".

"Armollinen herra", vastasi Eviot, kumartaen yht'-aikaa puhujan
todelliselle sekä leikki-arvolle, "minun herrani on par'-aikaa kovasti
sairas -- hän on ottanut unijuoman -- ja -- älkää pahaksi panko,
kuninkaallinen korkeus, jos minä, niin kuin velvollisuuteni häntä
kohtaan vaatii, ilmoitan, ettei hänen puheillensa voi päästä, koska
hänen henkensä siitä voisi vaaraan joutua".

"Pyh! älkääs vaarasta jaaritelko, herra Teviot -- Cheviot -- Eviot --
vai mikäs teidän nimenne lienee? -- Neuvo vaan nyt minua herrasi
kammariin, taikka avaa ainoasti hänen asuntonsa ulko-ovi, niin minä
sinne kyllä osannen itsekin. -- Kohottakaa kurpitsi korkealle, uljaat
mieheni, ja varokaa, ettei mene tilkkanenkaan hukkaan tuota nestettä,
jonka Bakhus jumala on luonut meille lääkkeeksi kaikkiin ruumiin
tauteihin sekä sydämen suruihin. Tuokaa se lähemmäksi, ja näyttäkää
meille se pyhä kuori, joka niin kallis-arvoista nestettä sisältää".

Näin sanoen astui prinssi huoneesen ja, tuttu kun siellä oli, juoksi
ylös ylikertaan. Hänen perässään juoksi Eviot, turhaan pyytäen että
oltaisiin hiljaa, ja häntä seurasi muu roskajoukkio. Sillä tavoin
hyökkäsivät he haavoitetun talonherran kammariin.

Se, joka joskus on kokenut miltä tuntuu kun väkevän unijuoman voimalla
on viimeinkin nukahdettu uneen, huolimatta kiduttelevista
ruumiinkivuista, ja kun sitten tuon lääkkeen vaikuttamasta
luonnottomasta tunnottomuudesta tulee herätetyksi melun ja pauhun
kautta, se yksin saattaa käsittää ritari Ramornyn mielenhämmennyksen ja
säikähdyksen sekä hänen tulisen ruumiinkipunsa, jotka molemmin puolin
toinen toistansa kiihdyttivät. Lisätkäämme siihen vielä se tieto, että
hän oli antanut murhakäskyn, joka luultavasti juuri nyt tuli täytetyksi
-- silloin vasta voimme oikein arvata minkälainen hänen heräämisensä
oli -- herääjän mielestä paljon kauheampi ijankaikkista unta. Ohkaus,
joka oli hänen heräämisensä ensimmäinen merkki, kuului niin hirveältä,
että se pauhaajatkin hetkiseksi aikaa peloitti äänettömiksi. Ramorny
nyt katsahti ympärilleen ja näki noita eriskummallisia olentoja
ympärillään, jotka hänen vielä sekavassa mielessään kuvittelivat vielä
eriskummallisemmilta. Ja hän mutisi itsekseen:

"Onpa se siis kuitenkin totta, se vanha taru! Nämät tässä ovat
perkeleitä ja minä olen ijankaikkisessa kadotuksessa. Tuli kyllä ei ole
ulkonainen, vaan minä tunnen sitä kuitenkin -- tunnen sydämessäni --
tunnen sen palavan ikään kuin seitsemän kertaa kuumennettu pätsi tekisi
tehtävänsä minun sisuksissani!"

Sillä aikaa kuin hän näin tuimin silmin tuijotteli ympärilleen ja
koetti johonkin määrään selvittää päätänsä, lähestyi Eviot prinssiä,
lankesi polvilleen sekä rukoili, että tuo seuralaisjoukko käskettäisiin
ulos.

"Tämä melu", sanoi hän, "voi herralleni tuottaa kuoleman".

"Ei mitään hätää, Cheviot", vastasi Rothsayn herttua. "Jos hän olisikin
jo tuonelan tuvan kynnyksellä, tässä on lääke, joka pakoittaisi
paholaiset saaliinsa kynsistään hellittämään. -- Tuokaa kurpitsi
lähemmäksi, veikkoset".

"Se on surmaa hänelle, jos hän tässä nykyisessä tilassaan siitä
maistaa", sanoi Eviot. "Hän kuolee, jos hän viiniä juopi".

"Joku muu juokoon sitten hänen sijastaan; hän tulee sitten
parannettavaksi sijaisen kautta. Suokoon meidän suuri herramme Bakhus
ritari Ramornylle sydämen lohdutuksen ja jalostuksen, keuhkojen
puhdistuksen sekä mielikuvituksen kepeyden, jotka ovat hänen
valituimmat lahjansa; ja se uskollinen palvelija, joka hänen sijastaan
juopi, saakoon pyörrytykset, ja kuvotukset, ja hermoin kivistykset, ja
silmäin hämärtymisen, ja pään porotuksen, jotka meidän suuri jumalamme
panee lahjojensa sekaan, ettei ne saattaisi meitä jumalain vertaisiksi.
-- Mitäs siihen arvelet, Eviot? Tahdotkos sinä olla se uskollinen
palvelija ja juoda sen juoman herrasi sijaisena? Tee se, niin me
tahdomme siihen tyytyä ja lähteä, sillä tää meidän alamaisemme näyttää
todella kovin kalmankarvaiselta".

"Teen minä mielelläni mitä ikänäni vaan minun heikko voimani sallii",
sanoi Eviot, "pelastaakseni herraani juomasta, joka hänelle voi
kuoleman tuottaa, sekä samassa teitä, armollinen herra prinssi, siitä
omantunnon vaivasta, että te olisitte siihen syypää. Mutta seisoopa
tuolla mies, joka varsin mielellään on tekevä sen tehtävän ja vielä
kiittävä teitä, kuninkaallinen armo, lisäksi".

"Kukas tää on", kysyi prinssi. "Lihamieskö? -- juuri ikään työstänsä
tullut, arvaan ma. Tekevätkö lihamiehet työtä Laskiaispäivän iltana? --
Hyi kuinka hän vereltä haisee!"

Sen puhui hän Bonthron'ista. Osaksi hämmästyneenä melusta tässä
talossa, jossa hän luuli pimeyden ja äänettömyyden vallitsevan, osaksi
sekapäisenä paljosta viinistä, jonka hän oli juonut, seisoi se roisto
tuossa oven kynnyksellä, ällistellen tuota pauhaavaa parvea kammarissa.
Härännahkainen tröijynsä oli verissä; verinen kirves oli hänellä
kädessä; näin ilmautui hän kauhistavaisena, ilkeänä haamuna
pauhaajajoukon eteen, joissa, vaikka he eivät itsekään tienneet miksi,
hänen näkönsä nosti yhtä paljon pelkoa kuin myös inhoa.

Samassa kun he toivat viinikurpitsinsa likemmäksi tuota julmaa
ilkimystä ja kun hän jo ojensi, niinkuin näytti, verillä tahratun
kätensä sitä ottamaan, huudahti prinssi:

"Viekää hänet alikertaan! Älkää antako sen roiston juoda silmieni
edessä. Hankkikaa hänelle joka muu juoma-astia meidän pyhän
kurpitsimme, ilojemme merkin sijaan -- sian purtilo olisi hänelle
soveliain, jos semmoisen voisi löytää. Viekää hänet pois! Juottakaa
hänet sikahumalaan hänen herransa liian kohtuuden sovitukseksi. --
Jättäkää minut nyt tänne kolmen kesken ritari Ramornyn sekä hänen
hovipoikansa kanssa. Niin totta kuin olen kunnian mies, ei tuon rosvon
näkö ole minulle mieluinen".

Prinssin seurue läksi pois, ja Eviot yksin jäi kammariin.

"Pahoin pelkään", virkkoi nyt prinssi, lähestyen sairaan vuodetta,
aivan toisella äänellä kuin tähän asti, "pahoin pelkään, hyvä Ramorny,
että tämä käyntini ei ole sinulle suotuisa; mutta onpas se sinun oma
vikasi. Vaikka tiesit ainaisen tapamme ja itse minun kanssani olit
ennalta tuuminut tään-illalliset huvituksemme, et ole tullut minua
likelle aina St. Valentinin päivästä saakka -- nyt on jo Laskiaispäivän
ilta -- ja tämä poissa-olosi on julkista kapinaa ja kavallusta meidän
Lystilän valtakuntaa sekä Kurpitsin lakikirjaa vastaan".

Ramorny kohotti päätään ja katsoi epävakaisella silmällä prinssiin;
sitten hän viittasi Eviot'ia jotakin juomista tuomaan. Ja ovipoika toi
suuren kupin täynnä jotain virvoitusjuomaa, jonka sairas tyhjensi
vapisevalla ahneudella.

Sitten hän otti useammat hyppyselliset tuosta toinnuttavasta
pulverista, jonka lääkäri hänelle sitä varten oli antanut; sen perästä
hänen ajatuksensa näkyivät selviävän.

"Annas kun koetan suontasi, Ramorny veikkoseni", sanoi prinssi; "minä
niitä asioita hiukkasen ymmärrän. -- Mitä? Ojennatko minulle vasempaa
kättäsi? -- Se ei ole lääketieteen eikä kohteliaisuuden sääntöjen
mukaista".

"Oikea käteni on jo tehnyt viimeisen työnsä teidän palveluksessanne,
armollinen herra", mutisi sairas hiljaisella, painuneella äänellä.

"Mitä se tarkoittaa", kysyi prinssi. "On minulle tosin tullut tieto,
että sinun palvelijasi, Musta Oventin, menetti toisen kätensä. Mutta
kylläpä hän toisellakin vielä saa varastetuksi niin paljon, että pääsee
hirsipuuhun. Hänen kohtalonsa ei siis sen kautta muutu toisellaiseksi
kuin miksi se oli aiottu".

"Ei se palvelija menettänyt kättänsä teidän palveluksessanne,
armollinen prinssi, vaan minä se olin -- ritari Juhana Ramorny".

"Sinäkö?" sanoi prinssi. "Sinä mahdat leikkiä laskea minulle, tai on
pääsi vielä sekava unijuomasta!"

"Jos kaikkein Egyptinmaan valmukukkain mehu pantaisiin yhden siemauksen
sekaan", vastasi Ramorny, "ei se minuun pystyisi, kun tätä tässä
katselen". Niin sanoen hän veti oikean käsivartensa esiin peitteen alta
ja ojensi sen prinssiä kohti, käärittynä kuin se oli. "Jos nämät rievut
päästettäisiin auki ja otettaisiin pois, niin te, armollinen herra,
näkisitte, että verinen tynkkä on kaikki, mitä on jäänyt tähteeksi
kädestä, joka aina oli valmis tempaisemaan miekkaa tupesta, niin pian
kun te puolellakin sanalla käskitte".

Rothsay astui askelen taaksepäin kauhistuksella. "Se", sanoi hän,
"pitää kostaa!"

"Se on jo kostettu pieneksi osaksi", virkkoi Ramorny; "näyttihän
minusta kuin olisin nähnyt Bonthron'in täällä juuri ikään -- vai
synnyttikö se kuvaus helvetistä, joka minun mielessäni kaikkein ensiksi
kuvitteli, kun heräsin, tuon tuohon kuuluvan haamun? Eviot, kutsu tänne
se konna -- se on, jos hän on semmoisessa tilassa, että voi näyttää
itseänsä".

Eviot läksi ja tuli kohta takaisin Bonthron'in kanssa, jonka hän oli
estänyt sille roistolle, hyvin suoduksi rangaistuksen täytteeksi,
aiotusta toisesta viinikurpitsillisesta; sillä ensimmäinen, jonka
murhamies oli kulauttanut suuhunsa, ei ollut häneen mitään silmin
havaittavaa vaikutusta tehnyt.

"Eviot", käski prinssi, "älä päästä tuota luontokappaletta lähemmäksi.
Sieluni oikein säpsähtää pelosta ja inhosta, kun hänet näen. Hänen
katsannossaan on jotain minun luonteelleni vastahakoista, ja se minua
vavahduttaa niinkuin inhottavan käärmeen näkö, joka ilettää".

"Kuulkaa ensin mitä hänellä on sanomista, armollinen herra", vastasi
Ramorny. "Ei kukaan voi sitä tehdä vähemmillä sanoilla, paitsi jos
kukaties saisi jonkun viinitynnyrin puhumaan. -- Oletko antanut hänelle
saatavansa, Bonthron?"

Hirviö kohotti kirveen, joka hänellä yhä vielä oli kädessään ja oli
sillä sivaltavinaan.

"Hyvä on. Mistä tunsit oikean miehen? -- tää yö, on minulle sanottu, on
pimeä".

"Näöstä sekä äänestä, vaatteista, astunnasta ja vihellyksestä".

"Jo riittää, mene tiehes! -- Ja, Eviot, anna hänen saada kultaa sekä
viiniä, niin että sen luontokappaleen sydän tulee tyytyväiseksi. --
Pois täältä! -- Ja, Eviot, mene sinä hänen kanssaan".

"Kenenkä hän on surmannut?" kysyi prinssi, jonka sydän nyt tunsi
helpoitusta tuosta kauhistuksesta ja inhosta, joka sitä oli rasittanut,
niin kanan kuin murhamies oli läsnä. "Totta se, toivon ma, on vaan
leikkiä? Muuten en voi sitä sanoa muuksi kuin hurjaksi ja julmaksi
teoksi. Kelle on tullut se kova onni osaksi, että on saanut surmansa
tuon verisen, pedontapaisen orjan kautta?"

"Mies, joka itsekään ei ollut paljoa parempi", vastasi sairas, "kurja
käsityöläinen, jolle kuitenkin kohtalo antoi tilaisuuden tehdä
Ramornystä vaivainen raukka -- menköön hänen halpa sielunsa helvettiin!
-- Hänen kurja henkensä on vaan minun kostonhalulleni, niinkuin yksi
tippa vettä palavalle pätsille. Minun täytyy lyhyeltä puhua
puhuttavani, sillä ajatukseni jälleen sekaantuvat; ainoasti tämän
hetken tärkeys pitää ne nyt vielä koossa, niinkuin pihdit nuolikimpun.
Te olette vaarassa, herra prinssi -- sen tiedän aivan varmaan -- te
olette härsyttäneet Douglas'ia sekä suututtaneet setäänne -- ja
pahoittaneet isänne mieltä -- vaikka siitä ei olisi niin suurta lukua,
jos ei nuot toiset olisi vihastuksissa".

"Siitä olen surullinen, että olen isäni mieltä pahoittanut", virkkoi
prinssi, joka nyt puheeksi tulleen seikan vuoksi jo oli kokonaan
unohtanut niin muka mitättömän asian, kuin erään käsityöläisen tapon,
"jos todella lienee niin laita. Mutta jos vaan saan elää, niin tulee
vielä joskus Douglas'in voima murretuksi, eikä ole Albanyllakaan paljon
apua viekkaudestaan!"

"Kyllä -- _jos_ -- _jos_. Armollinen herra", lisäsi Ramorny, "semmoisia
vihamiehiä vastaan kuin nuot, te ette saa turvata paljaasen _jos_'iin
tai _mutta_'aan -- teidän pitää kerrassaan päättää, tahdotteko tappaa
vai tulla tapetuksi".

"Mitä tarkoitat, Ramorny? Sinä hourailet kuumeessas", vastasi Rothsayn
herttua.

"En, armollinen herra", sanoi Ramorny, "jos olisinkin hulluimmassa
hourauksessa, niin ne ajatukset, jotka nyt tässä silmänräpäyksessä
minun pääni läpi lentävät, sen haihduttaisivat. Saattaa olla että suru
kadotetusta kädestäni on minut vimmastuttanut ja että huolellinen pelko
teidän puolestanne, armollinen prinssi, on minut rohkeihin tuumiin
yllyttänyt -- mutta minulla on kaikki älyni, jonka Jumala on minulle
suonut, tallella, kun sanon teille, että jos te vastamaailmassa
tahdotte pitää Skotlannin kruunun päässänne -- eikä siinä vielä kyllä
-- vaan jos tahdotte toisen Valentinin-päivän saada nähdä, niin teidän
pitää -- --"

"Mitä minun pitää tehdä, Ramorny?" lausui prinssi arvokkaalla
katsannolla; "ei se toki suinkaan liene mitään, joka minulle olisi
häpeäksi?"

"Ei ollenkaan mitään häpeällistä taikka sopimatonta Skotlannin
prinssille, jos meidän maamme verintahratut ajantiedot totta puhuvat.
Mutta saattaa kyllä olla, että se koskee kipeästi maskeraatti- ja
leikkiprinssin korviin".

"Sinä puhut kovia sanoja, Juhana Ramorny", virkkoi Rothsayn herttua
mielipahalla; "mutta oletpa kalliilla hinnalla kyllä, sen kautta, mitä
minun palveluksessani olet menettänyt, saanut oikeuden torua minua".

"Herra Rothsayn herttua", vastasi ritari, "haavalääkäri joka tätä
kädentynkääni tässä parantelee, sanoi minulle, että mitä kipeämmältä
hänen veitsensä sekä poltinrautansa tuntui minuun, sitä suurempi oli
toivo minun paranemisestani. Samaten en pelkää, vaikka pahentaisinkin
teidän mieltänne, kunhan vaan sillä saisin teidät ymmärtämään, mitä
teidän, saadaksenne hengissä pysyä, välttämättömästi on tehtävä. Te
olette, herra prinssi, jo liian kauan ollut iloisen hullutuksen
harjoittelija; nyt teidän pitää miehen toimiin ryhtyä, taikka tulette
muserretuksi, niinkuin perhonen, sille kukalle, jolla te leikitte".

"Kylläpä luulen ymmärtäväni sinun siveys-saarnasi, Ramorny -- sinä olet
kyllästynyt noihin meidän iloisiin hulluttelemisiimme -- kirkonmiehet
niitä sanovat synniksi -- ja mielesi tekisi nyt jotain pikkuista tosi
rikosta. Joku murha silloin, tällöin, tai joku verilöyly antaisi uuden
paremman maun irstailemiselle, samoin kuin hiukkanen öljypuun hedelmää
on hyvä höyste viinin seassa. Mutta minun pahimmatkin pahantekoni ovat
vaan iloisia vallattomuuksia, -- minulla ei ole taipumusta veriseen
ammattiin -- minua inhoittaa kun näen tai kuulenkin sitä harjoitettavan
kurjintakin orjaa vastaan. Jos joskus tulen kuninkaaksi, jolloin mun
arvattavasti, samoin kuin isäni, täytynee viskata pois oma nimeni ja
tulla Robertiksi, Brucen kunniaksi -- jos sillä tavoin käy, niin pitää
jokaisella Skotlannin pojalla olla pullo toisessa kädessä, ja toinen
käsi tytön kaulan ympäri; ja miehuus sitten tulee koeteltavaksi
suuteloilla sekä pikarillisilla, ei puukoilla eikä miekoilla. Ja minun
haudalleni viimein pitää tulla tämmöinen kirjoitus: 'Tässä lepää
Robert, neljän sitä nimeä. Hän ei saanut voittoja sodassa niinkuin
Robert Ensimmäinen. Hän ei koronnut kreivistä kuninkaaksi niinkuin
Robert Toinen. Hän ei perustanut kirkkoja niinkuin Robert Kolmas. Vaan
hän tyytyi siihen, että sai elää ja kuolla kaikkien iloisten poikien
kuninkaana'. Koko tuosta minun esi-isieni kaksi vuosisataa kestävästä
sarjasta en huolisi kilpailla kenenkään muun kanssa kuin:

    "Ukon Couli kuninkaan
    Mi joi, kunhan kaattiin vaan".

"Armollinen herra", virkkoi Ramorny, "sallikaa minun teille muistuttaa,
että teidän iloisista pidoistanne välistä tulee sangen pahoja
seurauksia. Jos olisin tään käteni menettänyt tappelussa, jossa olisi
saatu joku suuri voitto teidän ylen mahtavista vihamiehistänne, niin en
olisikaan sitä surrut. Mutta että minun täytyy muuttaa kypäri ja
teräshaarniska munkin päähineesen ja munkin kaapuun yöjalkalais-kahakan
tähden -- --"

"Jokos siihen nyt taas tartuit, Ramorny", keskeytti häntä huoleton
prinssi. "Kuinkas olet niin ilkeä, että aina taas viskaat minulle
verisen kätesi vasten silmiä, niinkuin Gaskhall'in aave viskeli
päätänsä ritari William Wallacea kohti! Oletpas sinä, ajattele se,
vielä Fawdyon'iakin järjettömämpi; sillä Wallace oli tuittupäissään
häneltä pään poikki sivaltanut; ja minä puolestani kernaasti pistäisin
kätesi paikalleen jälleen, jos se olisi mahdollista. Ja kuules, koska
se on mahdoton, lupaan hankkia sinulle sen sijaan samallaisen
rautakäden kuin se, joka oli vanhalla Carselogien ritarilla -- hän
sillä tervehti ystäviään, hyväili vaimoansa, uhkaili vihollisiaan,
sanalla sanoen teki kaikki, mitä lihaisella kädellä saattaa tehdä, sekä
päällehyökätessä että myös itseänsä puolustaessa. Katsopas, Juhana
Ramorny, onhan meillä kaikenlaista liikaakin. Voisihan yhdelläkin
silmällä nähdä, yhdellä korvalla kuulla, yhdellä kädellä johonkuhun
koskea, yhdellä sieraimella haistella. Ja mitä varten meillä pitää olla
noita kaikkia parittain -- jos ei sattuman menettämisen tai
vioittumisen varalle -- minä en puolestani voi käsittää".

Ramorny hiljaisella huokauksella kääntyi pois.

"Ei, Ramorny", virkkoi herttua, "en minä nyt ollenkaan laske leikkiä.
Tiedäthän sinä itse mikä on totta noissa jutuissa Carselogien ritarin
rautakädestä, paremmin kuin minä, koska hän eli aikanaan sinun
kotiseudussas. Hänen aikanaan ei tuommoista taidokasta kalua saatu
tehdyksi muualla kuin Romassa. Mutta lyönpä vaikka sadasta markasta
vetoa sun kanssas, että meidän Perth'in aseseppä, Wynd'in Heikki,
kunhan vaan saisi tuon mainitun rautakäden malliksi, osaisi takoa juuri
samanlaisen, yhtä hyvän kuin suinkin kaikki Roman sepät yhteensä
saisivat aikaan, vaikkapa sen lisäksi olisi kaikki kardinaalitkin läsnä
heidän työlleen siunauksia lukemassa".

"Kylläpä minä voisin uskaltaa käydä siihen vetoon, herra prinssi",
vastasi Ramorny katkerasti; "mutta ei nyt ole aikaa hullutella. -- Te
olette antaneet minulle eron palveluksestanne, setänne käskystä?"

"Isäni käskystä", vastasi prinssi.

"Joka kokonaan on setänne käskyjen alainen", jatkoi Ramorny. "Minä nyt
olen suosiosta poishyljätty mies, viskattu syrjään, samoin kuin minä
nyt aioin viskata pois oikean käden kintaan, niinkuin tarpeettoman
kalun ainakin. Mutta vaikka käteni on mennyt, saattaisi minun pääni
vielä olla teille avuksi. Malttaisitteko te, kuninkaallinen armo,
kuulla minulta pari ykstotista sanaa? -- sillä minua jo kovasti
väsyttää ja tunnen kuinka voimani alkaa loppua".

"Puhu mitä tahdot", sanoi prinssi. "Menetetty kätes' velvoittaa minua
kuultelemaan; sinun verinen käsivarren tynkkäs on valtikka, joka minua
hallitsee. Puhu siis; mutta käytä oikeuttasi sääliväisesti".

"Sanottavani on oleva lyhyt, niin hyvin teidän kuin itsenikin tähden --
eikä olekaan minulla paljon sanottavaa. Douglas aikoa nyt kohta koota
vasallinsa ympärilleen. Hän aikoo, Robert kuninkaan nimessä, nostaa
aseisin kolmekymmentätuhatta rajalaista, jotka hän sitten on tuova
kanssansa tänne ylämaahan: ja vaativa Rothsayn herttuaa suomaan, taikka
oikeastaan takaisin-antamaan hänen tyttärelleen perintöprinssin
puolison arvoa sekä etuuksia. Robert kuningas on suostuva mihin
ehtoihin hyvänsä, kunhan niillä saa rauhan palautetuksi. Mitä siihen
herttua sanoo?"

"Rothsayn herttua rakastaa rauhaa", vastasi prinssi ylpeästi, "vaan ei
ole koskaan pelännyt sotaa. Ennen kuin prinssi tuolle röyhkeälle
hempukalle taas suopi sijan pöydässään sekä vuoteellaan, hänen isänsä
käskystä, pitää Douglas'in ensin olla Skotlannin kuningas".

"Olkoon niin -- mutta se ei olekaan kaikkein uhkaavin vaara, varsinkin
koska se uhkaa julkista väkivaltaa, sillä Douglas ei käy salateitä".

"Mikäs se sitten niin uhkaa ja pitää meidät valveella tällä myöhäisellä
yön hetkellä? Minä olen väsyksissä, sinä haavoitettu mies, ja jopa nää
vaksikynttilätkin tässä alkavat liehua, ikään kuin kärsimättöminä
meidän pitkistä puheistamme".

"Sanokaa mulle sitten vaan, kuka se tätä Skotlannin kuningaskuntaa
hallitsee?" virkkoi Ramorny.

"Robert, kolmas sitä nimeä", vastasi prinssi, nostaen lakkiaan samassa,
"ja pitäköön hän kauan valtikkaa kädessään".

"Oikein ja amen", vastasi Ramorny; "mutta kukapas hallitsee Robert
kuningasta ja käskee melkein kaikki, mihin se hyvä kuningas ryhtyy?"

"Albanyn herttua, niin sinä kai sanoisit", vastasi prinssi. "Niin,
kyllä se on totta, että isäni melkein aina noudattaa veljensä neuvoja.
Enkä voi sydämessäni häntä siitä moittia, Ramorny, sillä varsin vähän
apua on hänellä ollut pojastaan."

"Mutta antakaa hänelle nyt apua, armollinen herra", sanoi Ramorny.
"Kuulkaas, minulla on hirvittävä salaisuus tiedossani. -- Albanyn
herttua on hieronut kauppaa minun kanssani, pyytänyt minua
apulaisekseen, kun hän teiltä, herra prinssi, tahtoo ottaa henkenne!
Hän tarjosi minulle täyden anteeksi-annon kaikesta, mikä on ollut, sekä
suuren suosion vastaiseksi ajaksi".

"Mitä muka -- minun henkenikö? Tottahan, arvaan ma, ainoasti arvelit
sanoa: minun kruununi? -- Sehän olisi jumalaton teko! -- Hän on minun
isäni veli -- he ovat istuneet yhden ja saman isän polvilla -- maanneet
yhden ja saman äidin rinnoilla. -- Hyi häpeä, mies! Kaikkia hullutuksia
onkin saatu sinut, sairas mies, uskomaan!"

"Uskomaan tosiaan!" sanoi Ramorny. "Onpas se uutta ja outoa minulle,
että minua liian herkkä-uskoiseksi sanotaan. Mutta mies, jonka
välityksellä Albanyn herttua esitytti minulle kiusauksiansa, on
semmoinen, jota jokainen ihminen on uskova, niin pian kun hän jostain
tehtävästä ilkityöstä puhuu -- maistavatpa lääkkeetkin, jotka hän
sormillaan on laittanut, myrkyltä".

"Pyh! semmoinen konna panettelisi vaikka pyhäämiestäkin", vastasi
prinssi. "Sinua on narrina pidetty kerrassaan, Ramorny, vaikka olet
viekas. Setäni Albanyn herttua on kunnianhimoinen ja tahtoisi
mielellään itselleen sekä lapsillensa suurempaa vallan ja rikkauden
osuutta, kuin mitä hänen olisi oikeus ja kohtuus pyytää. Mutta hänkö
senvuoksi syöksisi veljensä pojan pois valta-istuimelta tai murhaisi
minut? -- Hyi häpeä, Ramorny, älä saata minua kiusaukseen muistuttaa
tuota vanhaa sananpartta että: pahantekijä aina myös on paljon
pelkääjä. Sinusta puhuu epäluulo, ei varma tieto".

"Te olette, armollinen herra, turmiollisesti sokea -- mutta minä
aukaisen teidän silmänne. Albanyn herttua on yleisesti vihattu
ahneutensa sekä omanvoiton-pyyntinsä tähden -- te, armollinen prinssi,
olette kenties enemmän rakastettu kuin -- --"

Ramorny tähän pysähtyi, mutta prinssi suuttumatta lisäsi -- "enemmän
rakastettu kuin kunnioitettu? Niinkös sinä arvelit sanoa, Ramorny?"

"Kumminkin", sanoi Ramorny, "olette te enemmän rakastettu kuin pelätty,
ja se on vaarallinen asia prinssille. Mutta luvatkaa minulle kunnian
miehenä ja ritarina, ettette suutu, jos teen teille hyödyllisen teon,
ja lainatkaatte minulle sinettinne, niin että saan teidän nimessänne
koota ystäviä -- silloin ei ole Albanyn herttua koskaan enää saava
käskeä tässä hovissa, ennen kuin minun kuollut käteni jälleen kiintyy
tähän tynkkään, johon se kuului, ja rupeaa jälleen kuuliaisesti toimeen
panemaan pääni käskyjä".

"Etpä toki uskaltane kastella kättäsi kuninkaallisella verellä?" kysyi
prinssi ankarasti.

"Hyi, armollinen herra -- en millään muotoa -- verta ei tarvitse
vuodattaa, vaikka henki kenties, jopa varmaankin, on sammuva itsestään.
Kunhan ei kaadeta öljyä lisään taikka kun vaan laiminlyödään
suojelemista tuulelta, niin on häilyvä liekki pian kuoleva lamppuhunsa.
Ei se ole tappamista, jos antaa ihmisen kuolla itsestään".

"Se on totta -- en ollut sitä valtioviisasta keinoa muistanut. No,
pankaamme siis, että setäni Albanyn herttuan elämä ei tulisi jatketuksi
-- siksihän, luulen ma, tullee sitä asiaa nimittää -- kukas sitten
tulisi olemaan Skotlannin hovissa käskijänä?"

"Robert Kolmas, mahtavan Taavetin, Rothsayn herttuan ja
sijais-kuninkaan, suostumuksella, neuvolla sekä avulla, jonka käsiin
hyvä kuningas, väsyneenä hallitsemisen vaivoihin ja vastuksiin, on,
arvaan ma, pian mielellään antava kruununsakin. Sitten eläköön meidän
uljas nuori kuninkaamme Taavetti Kolmas:

    "Ille manu fortis
    Anglis ludebit in hortis".[27]

"Ja meidän isämme ja edeltäjämme, sallitaanko hänen elää nyhjystellä,
hovikappalaisena rukoillen meidän puolestamme, jonka suosiosta hän
saapi oikeuden laskea harmaat hiuksensa hautaan niin pian -- vaikkei
pikemmin -- kuin luonnon säätös vaatii? -- Vai onko häntäkin kohtaava
joku tuommoinen pikku laiminlyöminen, joka tekee että ihmiset itsestään
lakkaavat elämästä, ja muuttavat ahtaasta vankihuoneesta tahi
vankihuoneen kaltaisesta luostarista tuohon pimeään, rauhalliseen
kammioon, missä -- niinhän papit hokevat -- häijyt herkeävät vastusta
tekemästä ja väsyneet saavat levätä".

"Te puhutte leikkiä, armollinen prinssi", vastasi Ramorny;
"pahantekeminen vanhalle, hyvälle kuninkaalle olisi yhtä paljon vasten
luontoa kuin vasten valtioviisautta".

"Mitäs sitä kammoksut, mies", kysyi prinssi ankaralla mielipahalla,
"kun koko neuvosi on yhtä luonnottomien rikosten jaksoa, sekoitettuna
lyhytnäköisellä kunnian-himolla? -- Jos Skotlannin kuningas nytkin töin
tuskin vaan voi pitää puoltansa aatelisherrojansa vastaan, vaikka hänen
lippunsa seisoo pystyssä tahratonna ja kunniallisena -- kukapa sitten
rupeaisi seuraamaan prinssiä, jonka nimi olisi häväisty setänsä
surmaamisen sekä isänsä vangitsemisen kautta? Kuules, mies, sinun
valtioviisautesi inhoittaisi turkkilaista divaniakin,[28] saatikka
sitten jonkun kristityn kansan valtioneuvoskuntaa. -- Sinä olet ollut
kasvattajani, Ramorny, ja, kukaties voisin syyttää sinun opetusta sekä
sinun esimerkkiäsi useista niistä hullutuksista, joista ihmiset minua
moittivat. Kenties, jos ei sinua olisi ollut, en nyt seisoisi
täällä sydän-yöllä narripuvussa" -- hän katsahti vaatteisinsa --
kuultelemassa, kuinka eräs kunnianhimoinen irstailija minua kehoittaa
murhaamaan setääni ja anastamaan kruunua paraalta kaikista isistä.
Koska minussa itsessänikin on yhtä paljon syytä, ei vaan sinussa yksin,
siihen että olen näin syvälle kunniattomuuden kuiluun vajonnut, niin ei
olisi oikein, jos sinä yksin saisit siitä kuolemanrangaistuksen. Mutta
älä koskaan enää, kuoleman uhalla, uskalla toistamiseen puuttua tähän
aineesen! Sillä sitten antaisin ilmi sinun hankkeesi isälleni --
Albanyn herttualle -- koko Skotlannille sekä pitkin että poikin maata!
Niin monta kuin on kaakinpuuta meidän maassa, niin moneksi palaseksi on
hakattava sen kavaltajan ruumis, joka semmoisia kauhistavaisia neuvoja
uskaltaa antaa Skotlannin kruununperilliselle! -- Toivoni on vaan se,
ettei tämä ollut mitään tyystin mietittyä ajatusta, vaan ainoasti oli
sinun sairaitten aivojesi hourausta, joihin haavasi kuumetus sekä
unijuoman myrkyttävä voima ovat vaikuttaneet".

"Todellakin, kuninkaallinen armo", virkkoi Ramorny, "jos lienen sanonut
jotain, mikä teille on voinut antaa syytä niin tuliseen vihastukseen,
niin se on tullut liian kiivaasta rakkaudesta teihin sekä samassa älyn
typeryydestä. Totta tosiaan minä olen viimeinen mies, joka rupeaa
kunnianhimoisiin hankkeisin kehoittamaan, siinä toivossa että niistä
minullekin tulisi joku etu! Voi! Mikä muu minulla nyt olisi edessä,
kuin peitsen ja satulan vaihtaminen käsikirjaan sekä rippituoliin?
Lindores'in luostari saa nyt ottaa turvihinsa tään vaivaiseksi ja
köyhäksi tulleen Ramornyn ritarin, jolle siellä tulee kyllin aikaa
mietiskellä noita Raamatun sanoja: 'Älkää ruhtinaisin turvatko!'"

"Se on hurskas aikomus", sanoi prinssi, "jonka edesauttamista en
suinkaan tahdo laiminlyödä. Minä luulin, että meidän erillä-olomme
vaan oli kestävä jonkun aikaa -- vaan nyt meidän pitää erota ijäksi.
Tämmöisen, meidän välillämme olleen puheen jälkeen on tietysti
tarpeellista, että me pysymme erillämme. Mutta Lindores'in luostari tai
mikä muu siis ottaneekin sinut turvihinsa, on meiltä saava runsaasti
lahjoja sekä suosiota. -- Ja nyt, Juhana Ramorny, nuku -- nuku -- ja
unhota pois turmiollinen puheesi, jonka taudin ja viinin kuumuus on
synnyttänyt, toivon ma, pikemmin kuin sinun oma mielesi. -- Näytä
valkeaa, Eviot, että pääsen ulos".

Eviot'in huuto kutsui kokoon prinssin seuralaiset, jotka olivat
nukahtaneet rappusille sekä etuhuoneesen, uupuneina illallisesta
mässäilemisestään.

"Eikös ole teissä yhtään selväpäistä?" kysyi Rothsayn herttua, jota
hänen seuralaisensa näkö inhotti.

"Ei yhtään -- ei yhtään ainoaa", vastasi koko joukko humalaisella
riemuhuudolla; "ei meissä ole yhtään, joka olisi uskoton Lystilän
kuninkaalle!"

"Te olette siis joka mies luontokappaleiksi muuttuneet?" sanoi prinssi.

"Totellen teitä, armollinen kuningas, ja noudattaen teidän
esimerkkiänne", vastasi yksi; "taikka jos lienemme hiukkasen jäljellä
kuninkaallista majesteettia, niin kyllä yksi ainoa kulaus ruukusta --"

"Vaiti luontokappale!" käski Rothsayn herttua. "Eikö ole siis teissä
yhtään ainoata selväpäistä, kysyn vielä kerran".

"On, jalo herra kuningas", kuului vastaus, "on tässä kuitenkin yksi
uskoton veikko, Watkins Englantilainen".

"Tule sitten sinä tänne, Watkins, ja näytä mulle valkeaa tulisoihdulla.
-- Anna minulle nyt viitta ja toinen lakki, ja ota pois näät korut" --
hän viskasi sulkakruununsa maahan; -- "soisinpa että voisin viskata
pois kaikki hullutukseni yhtä helposti! -- Englantilainen Wat, seuraa
sinä minua, ja te muut lopettakaa nyt jo pauhaamisenne ja riisukaat
maskeraatti-vaatteenne. Laskijaispäivä on lopussa ja paasto on
alkanut".

"Meidän kuninkaamme luopuu tänä yönä kruunustaan tavallistansa
aikaisemmin", virkkoi yksi peuhaajoista. Mutta kun ei prinssi siihen
mitään kehoittavaa sanaa vastannut, niin hekin, jotka sillä hetkellä
olivat aivan humalassa, yrittivät, niin hyvin kun voivat, olla
olevinansa selvät. Koko tuo äsken niin meluava joukkio koetti nyt tehdä
niinkuin säädylliset ihmiset, jotka, jos äkkiarvaamatta ovat joutuneet
päihinsä, pyytävät peittää sitä tilaansa kaksin verroin ykstotisella
käytöksellä. Sillä välin prinssi, kiireesti muutettuaan pukuansa,
astui ovelle päin sen tulisoihdun valolla, jota ainoa selväpäinen
mies koko laumassa piteli; mutta astuessaan oli hän kompastua
luontokappaleentapaisen Bonthron'in nukkuvaan ruumiisen.

"Mitäs se on! Onkos se ilkeä luontokappale taas tielläni?" huusi
prinssi vihastuksella ja inholla. "Muutamat teistä, vierittäkääpäs tää
sika tässä hevosten juomaruuheen, niin että hän kumminkin yhden kerran
eläissään tulisi puhtaaksi!"

Seuralaisjoukko kohta täytti tämän käskyn, käyttäen siihen ulkopihassa
olevaa kaivoa; ja Bonthron, joka ei jaksanut tätä kuritusta vastustaa,
ilmoitti kuitenkin vastahakoisuutensa sanattomilla öhkimisillä ja
röhkimisillä, aivan kuin kuolemallaan oleva metsäkarju. Prinssi
puolestaan jatkoi kulkuansa omaan kortteriinsa, taloon, jota sanottiin
valtiomarskin kartanoksi, siksi kun se oli Errol'in kreivillisen suvun
oma. Luovuttaakseen ajatuksensa vähemmin hauskoista aineista, kysyi
prinssi matkalla kumppaliltaan, mistä se tuli, että hän yksin oli
selväpäisenä, kun koko muu joukko oli niin aivan humalassa.

"Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen armo", vastasi Englantilainen
Watkins, "kyllä sen myönnän, että olin varsin rohkea, kun uskalsin olla
selvänä; vaikka te, korkea herra, käskitte meidän joka mies juoda
itsemme humalaan. Mutta siihen nähden, että kaikki muut olivat
Skotlantilaisia, paitsi minä, en katsonut viisaaksi humaltua heidän
seurassaan. He näet silloinkin, kun me kaikki olemme selvät, töin
tuskin vaan kärsivät minua; ja jos viini olisi valtaan päässyt, olisin
kenties heille puhunut suuni puhtaaksi ja saanut yhtä monta pistosta
kuin on puukkoja siinä kunnon joukkiossa".

"Et sinä siis koskaan aio ottaa osaa minun väkeni juominkeihin?"

"Jos niin sallitte, en; paitsi jos te, kuninkaallinen armo, joskus
käskisitte koko muun joukon pysyä selvänä, niin että Willi Watkins toki
kerran saisi juoda itsensä juovuksiin, henkeänsä pelkäämättä".

"Semmoinen tilaisuus saattaisi sattua. -- Missä palveluksessa olet,
Watkins?"

"Tallirenkinä, armollinen herra prinssi".

"Sano kammariherralle, että hän toisi sinut sisäpalvelukseen,
yövartija-joukkohoni. Sinun näkös on mulle mieleen, ja juomaton mies on
hyvä olemassa talossa, jos kohta hänen selväpäisyyteensä ei olisikaan
muu kuin kuolemanpelko syynä. Palvele siis nyt liki minun personaani,
ja saatpa nähdä, että selväpäisyys on runsaasti rahaa antavainen avu".

Sillä välin oli rasittava huoli ja pelko entisen tuskan lisäksi astunut
ritari Ramornyn sairashuoneesen. Hänen ajatuksensa, puolipyörryksissä
kuin hän oli unijuomasta, sekaantuivat taas kokonaan, kun prinssi oli
lähtenyt, jonka läsnä-ollessa hän voimakkaalla vastaanponnistuksella
oli juoman vaikutusta vastustanut. Hänen itsetietonsa, joka keskustelun
aikana oli ollut aivan selvä, alkoi nyt jälleen suuresti hämärtyä.
Hänessä oli se yleinen tuntu, että hän oli saattanut itsensä suuren
vaaran alaiseksi; että hän oli tehnyt prinssin vihamiehekseen, ja
ilmoittanut prinssille asioita, jotka kenties oli saava hengellänsä
maksaa. Kun hän oli tämmöisessä ruumiin ja sielun tilassa, eipä voi
kummeksia, että hän rupesi unta näkemään taikka että hänen heikontuneet
hermonsa muuten joutuivat noiden mielenkuvittelemisten alaisiksi, joita
opiumi vaikuttaa. Hänestä näytti että Annabella kuningattaren haamu
seisoi hänen vuoteensa vieressä, kysyen missä se nuorukainen oli, jonka
hän oli uskonut Ramornyn hoidon alle vilpitönnä, puhdastapaisena,
iloisena ja viattomana.

"Sinä olet hänet saattanut vallattomaksi, irstaiseksi ja
pahantapaiseksi", virkkoi kelmeän kuningattaren haamu. "Yhtähyvin
kiitän nyt sua, Juhana Ramorny, vaikka olet ollut kiittämätön minulle,
sanasi syöjä ja minun toivojeni pettäjä. Sinun vihasi on nyt vaikuttava
sitä pahaa vastaan, jonka sinun ystävyytes on hänelle tehnyt. Ja hyvin
minä toivon, että nyt, kun et sinä enään ole hänen neuvon-antajanaan,
minun kova-onninen lapseni vielä jonkun kipeän kärsimisen kautta voi
saada anteeksiannon sekä sijan paremmassa maailmassa".

Ramorny ojensi käsivartensa hyväntekijäänsä kohti, koettaen ilmoittaa
katumustaan ja puhdistaa puoltansa. Mutta haamun katsanto tuli yhä
synkemmäksi ja tylymmäksi, siksi kun ei se ollutkaan enää kuningatar
vainaan näköinen, vaan sai Mustan Douglas'in synkän ja röyhkeän
katsannon -- sitten Robert kuninkaan pelkääväisen, surullisen muodon,
joka näkyi nurehtivan kuninkaallisen sukunsa lähenevää loppua -- ja
sitten näky muuttui koko parveksi eriskummallisia, osaksi inhoittavia,
osaksi naurattavia olentoja, jotka ällistellen loruelivat, ja
vääntelivät itseänsä luonnottomalla, hullunkurisella tavalla, ikään
kuin tehden pilaa hänestä, joka koetti saada selvää käsitystä heidän
muodostaan.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


    Verinen maa, miss' elämää ei laki
    Voi turvata.

                             Byron.

Tuhka-keskiviikon (ensimmäisen paastopäivän) aamu koitti vaaleana ja
harmaana, niinkuin aamut ovat sillä vuoden-ajalla Skotlannissa, missä
ilkein, kolkoin ilma usein tulee juuri ensimmäisinä kevät-kuukausina.
Oli nyt kova pakkanen, ja kaupunkilaiset nukkuivat pitkään edellisen
pyhän mässäämisen perästä. Aurinko oli siis jo koko tunnin ollut
taivaanrannan yläpuolella, ennen kuin yleisemmin alkoi näkyä elämän
merkkiä Perth'in kaupungin asukkaissa. Oli siis jo melkoinen aika
päivän-nousun jälkeen kulunut, kun eräs kaupunkilainen, aamumessuun
mennessään, huomasi Olivier Proudfute paran ruumiin. Se makasi kasvot
maahan päin, poikki katuojan, sillä tavalla kuin oli kaatunut, koska,
niinkuin lukija varmaan on arvannut, ritari Ramornyn "vyö-pojan" s.o.
käskyläisen, Bonthron'in sivallus oli häneen sattunut.

Tämä aikainen kaupunkilainen oli Allan Griffin -- siksi kutsuttu, koska
hän oli Griffin-ravintolan isäntä. Hänen huutonsa kokosi sinne ensin
muutamia naapureita ja vähitellen koko suuren kansanjoukon. Tuon
yleisesti tutuu härännahkaisen kylterin sekä kypärin punaisen sulkasen
näkö ensin synnytti sen huhun, että tapettu mies oli uljas Heikki Seppä
-- tämä väärä luulo kesti jonkun aikaa; sillä Griffin-ravintolan
isäntä, joka itse joskus oli ollut raatimiehenä, ei sallinut ruumista
siirtää eikä liikuttaakaan, ennen kuin pormestari Craigdallie olisi
tullut. Näin tavoin jäivät kasvot näkemättä.

"Tämä asia koskee koko meidän kaunista kaupunkia", lausui hän; "ja jos
tää tässä todellakin on uljaan Wynd'in Heikin ruumis, niin ei ole sitä
miestä Perth'issä, joka ei panisi alttiiksi tavaraansa ja henkeänsä,
saadakseen siitä kostoa. Katsokaa vaan, ne konnat ovat häntä takaapäin
sivaltaneet -- eipä olekaan yhtään miestä pari peninkulmaa ylt'ympäri
Perth'in kaupunkia, ei Vuoristossa eikä Alankomaissa, ei aatelista eikä
aatelitonta, joka olisi tohtinut astua hänen silmiensä eteen, semmoinen
ilkeä aikomus mielessänsä. Voi, Perth'in urhokkaat miehet! Teidän
miehuutenne kukka on hakattu maahan, ja vieläpä niin kunnottomalla,
kavalalla kädellä!"

Hurja vimmanhuuto nousi kansanjoukosta, joka kiireesti yhä
karttumistaan karttui.

"Nostakaamme hänet hartioillemme", virkkoi eräs väkevä lihamies, "ja
kantakaamme hänet kuninkaan silmäin eteen Dominikolais-luostariin".

"Niin oikein", vastasi muuan seppä; "ei mikään telje eikä lukko saa nyt
estää meitä pääsemästä kuninkaan puheille -- ei mikään munkki eikä
messu san meitä nyt luopumaan päätöksestämme. Ei ole koskaan yksikään
seppä taitavammin kuin hän kilkuttanut alaisinta!"

"Dominikolais-luostariin! Dominikolais-luostariin!" huusi koko
kansanjoukko.

"Malttakaa mielenne, naapurit", kehoitti toinen porvari. "Meidän
kuninkaamme on hyvä kuningas, ja rakastaa meitä niinkuin omia
lapsiansa. Douglas'in kreivi ja Albanyn herttua nehän estävätkin hyvää
Robert kuningasta kuulemasta kansansa parkumista".

"Pitääkö meidän vai tulla murhatuiksi omilla kaduillamme, senvuoksi
muka että kuninkaalla on liian pehmeä sydän?" kysyi lihamies. "Kas
Robert Bruce se teki toisin. Jos ei kuningas huoli pitää puoltamme,
niin pitäkäämme me itse. Soittakaa kaikkia kirkonkelloja takaperin,
joka ainoata helisevää ja kalisevaa mitä meillä on. Huutakaa
säästämättä kurkkuanne: St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"

"Niin oikein," huusi toinen porvari, "ja juoskaamme Albanyn sekä
Douglas'in tyyspaikoille, ja polttakaamme ne poroksi! Ilmoittakoot
tulen liekit läheisille sekä kaukaisille, että Perth'in porvareissa on
ollut uljaan Heikki Seppänsä kostajia! Hän on sen seitsemänkin kertaa
sivaltanut miekallaan kauniin kaupunkimme puolesta -- näyttäkäämme nyt
että mekin toki kerran voimme taistella, hänelle tehtyä pahaa
kostaaksemme. Hoi! hoi! uljaat porvarit, St. Johanneksen
metsästysjoukko on liikkeellä!"

Tämä huuto, Perth'in porvarein vanha tuttu sotahuuto, joka harvoin
kuultiin muulloin kuin yleisen metelin aikana, kajahti nyt mies
mieheen. Samassa rupesi parista läheisestä kirkontornista, joihin
vimmastuneet porvarit olivat nousseet, mihin pappein luvalla, mihin
kiellosta huolimattakin, kuulumaan tuo pahaa ennustava kelloin
vongahteleminen, jota sanottiin kellojen soittamiseksi takaperin, siitä
syystä. että eri-äänisiä kelloja soitettiin päinvastaisessa
järjestyksessä kuin tavallisesti.

Vaikka kansanjoukko tihenemistään tiheni ja vaikka melu tuli yhä
kovemmaksi ja yleisemmäksi, piti kuitenkin Allan Griffin,
vahvaruumiinen, vahva-ääninen mies, jota sekä ylhäiset että alhaiset
pitivät suuressa arvossa, aina vielä paikkansa. Hän seisoi hajareisin
ruumiin yli, huutaen kansalle, että pysyisivät poikempana ja
odottaisivat kaupungin hallitusmiesten tuloa.

"Meidän pitää hyvää järjestystä noudattaa tässä asiassa, hyvät naapurit
-- meillä pitää olla hallitusmiehemme johtajina. He ovat laillisella
tavalla valitut ja huudetut meidän raastuvassamme; he ovat paitsi sitä
kunnon miehiä ja rehellisiä jokaista ihmistä kohtaan. Meidän tulee
laittaa niin, ettei meitä voi sanoa kapinan nostajiksi taikka
joutaviksi kuninkaan rauhan rikkojiksi. Seisokaa te vaan hiljaa ja
tehkää tilaa, sillä kas tuossa jo tuleekin pormestari Craigdallie,
niin, ja myös kunnon Simo Hanskuri, jolle meidän kaunis kaupunki on
niin suuressa kiitollisuuden velassa. Voi, voi, sentään, hyvät
naapurit! Hänen kaunis tyttärensä oli morsian vielä eilen illalla --
nyt Perth'in kaupungin Kaunotar on leski, ennen kuin vielä edes on
ollut aviopuoliso!"

Tämä uusi surun aine kiihdytti kansan vimmaa sitä enemmän, koska jo
myös oli tullut paljon naisiakin joukkoon, jotka nyt huusivat
sotahuutoa miehille:

"Niin, niin, St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä! Taisteluun,
Perth'in kaupungin Kaunottaren ja Heikki Sepän puolesta kostamaan!
Aseisin, aseisin joka mies, ja älkää arastelko nahkaanne. Talleille,
talleille! -- kun hevonen on poissa, ei huovista ole mihinkään --
hakatkaa maahan tallirengit ja palvelijat -- haavoittakaa, kintustakaa,
tappakaa hevoset -- surmatkaa nuot konnat, knaapit sekä hovipojat!
Tulkoot nuot ylpeät ritarit jalkaisin vastahamme, jos uskaltavat."

"He eivät uskalla -- he eivät uskalla!" huusivat miehet vastaan.
"Heidän koko voimansa on heidän hevosissaan ja rautavaruksissaan. Ja
kuitenkinpa ne röyhkeät, kiittämättömät roistot ovat surmanneet
asesepän, jonka vertaista ei ole koskaan Milanossakaan eikä Veneziassa
ollut. -- Aseisin, aseisin, hyvät naapurit! St. Johanneksen
metsästysjoukko on liikkeellä!"

Keskellä näitä huutoja saivat kaupungin hallitusmiehet sekä muut
arvopersonat töin tuskin vaan tilaa, niin että voivat ryhtyä ruumiin
katsastamiseen. Heillä oli majistraatin kirjuri muassaan voidakseen
laittaa virallisen kertomuksen siitä, missä tilassa he olivat ruumiin
tavanneet. Tätä viivytystä kansa kärsi suurella maltillisuudella ja
järjestyksellä; se oli omituinen osa Skotlantilaisissa, joiden viha
siinä suhteessa on aina ollut sitä pahemmin vaarallinen. Sillä
kostonpäätöksessään hellittämättä, myöntyvät he kärsivällisesti
kaikkiin toimiin, jotka aikaa vievät, vaan ovat välttämättömät koston
varmaksi täyttämiseksi. Kansanjoukko siis vaan tervehti
hallitusmiehiänsä kovalla huudolla, jolla se yhtä-aikaa ilmoitti
kostonhaluansa sekä kunnioitustansa niitä kohtaan, joiden johdon alla
he toivoivat saavansa koston täytetyksi oikealla, lainmukaisella
tavalla.

Näin kajahtelivat tervehdyshuudot niitä joukkoja myöten, jotka tiheästi
täyttivät kaikki läheiset kadut, kertoellen toisillensa ja kuullellen
tuhansia eri huhuja tapahtuneesta seikasta. Kaupungin hallitusmiehet
puolestaan nyt nostivat ruumiin ja katsastivat sitä tarkemmin. Silloin
tietysti oitis huomattiin ja kansalle myös julistettiin, että siinä
makaava murhattu mies ei ollutkaan Wynd-kadun seppä, jota hänen
kaupunkilaisensa pitivät niin suuressa ja -- sillä aikakaudella enimmin
kunnioitettuihin avuihin nähden -- niin täydesti ansaitussa arvossa.
Huomattiinpa että siinä makasi paljon vähemmin arvokas mies, vaikkei
sekään arvoton kuntalaistensa kesken -- iloinen lakintekijä Olivier
Proudfute. Kansan vimma oli paljon kiihtynyt nimen-omaan siitä
yleisestä luulosta, että heidän suorapuheinen, uljas sankarinsa Heikki
Seppä oli surmattu, niin että se nyt, kun tuo luulo perättömäksi
nähtiin, melkein kokonaan laimistui. Jos Olivier parka heti kohta olisi
tullut tunnetuksi, niin epäilemättä kostonhuuto hänen kuolemastaan
olisi ollut yhtä yleinen, jos kohta ei yhtä vimmainen kuin Wynd'in
Heikin puolesta. Mutta näin nyt tää ympärikiertävä uusi sanoma nosti
yleisen hymyilemisen joukossa -- niin likekkäin ovat usein
kauhistavaisuus ja naurattavaisuus.

"Murhamiehet varmaankin ovat luulleet häntä Heikki Sepäksi", "ja se
epäilemättä mahtoi olla hänelle suuri lohdutus kovassa onnessaan".

Mutta muutamien lisään saapuneitten henkilöitten tulo muutti jälleen
koko tilaisuuden luonteen surulliseksi.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


    Ken soittaa kelloja! No hiisi, hoi!
    Heräähän kaupunki. --

        Othello 2:nen näyt. 2:nen koht.

Julmat ympäri kaupunkia lentävät huhut sekä pian sen jälkeen alkava
kelloin vonkuminen nostivat yleistä hämmästystä. Ritarit ja
aatelisherrat väkineen kokoontuivat semmoisiin paikkoihin, missä he
paraiten voivat pitää puoltansa. Hätä levisi myös kuninkaan asuntoon,
mihin nuori prinssi ensimmäisinä miehinä riensi, tarpeen tullen vanhaa
kuningasta suojelemaan. Se, mitä hän yöllä oli nähnyt ja kuullut,
johtui nyt hänelle mieleen; hän muisti veriin tahratun Bonthron'in, ja
käsitti, vaikka epäselvästi, että tuon rosvon teko mahtoi olla syynä
tähän meteliin. Seuraava, hänen huomiotaan enemmän herättävä keskustelu
Ramornyn kanssa oli kuitenkin hänen mieltänsä niin syvältä liikuttanut,
että siitä oli jäljettömäksi haihtunut kaikki, mitä hän oli saanut
kuulla murhamiehen verityöstä, paitsi sitä hämärää muistoa, että joku
oli tullut murhatuksi. Pää-asiallisesti vaan isänsä suojaksi oli hän
tarttunut aseisin seuralaistensa kanssa, jotka nyt, puettuina
kirkkaisin rautavaruksiin, peitsi kädessä, näyttivät ihan
toisenlaiselta kuin viime yönä humalaisina yöjalkalaisina ollessaan.
Hyvä vanha kuningas itki kiitollisuudesta, kun hän tämän poikansa
rakkauden osoituksen näki, ja ylpeillen hän näytti nuorta prinssiä
Albanyn herttualle, joka kohta sen jälkeen astui sisään. Kuningas
tarttui heitä molempia käteen.

"Nyt on meitä täällä kolme Stuart'ia", virkkoi hän, "kolme yhtä
eroamatonta kuin pyhän apilaan lehdet. Sanotaanhan sen pyhän kasvin
voimalla, kun sitä povessaan pitää, voitavan tehdä kaikki loitsijain
lumoukset tyhjiksi; niinpä mekin, niinkauan kuin uskollisesti yhtä
pidämme, voimme nauraa kaikkia pahan-suopia ja vihamiehiä".

Veli ja poika molemmat suutelivat niitä lempeitä käsiä, joilla Robert
kuningas heidän käsiään puristi, samassa kuin hän näin ilmoitti
luottamuksensa heidän rakkauteensa. Nuorukaisen suutelo, siksi hetkeksi
kumminkin, oli totinen; veljen suutelo sitä vastaan oli Judaksen
suuteloa.

Sillä välin olivat Pyhän Johanneksen kirkon kellot myös muiden mualla
säikähdyttäneet Curfew-kadun asukkaita. Simo Hanskurin talossa oli
vanha Hanskurin Dorothea -- häntäkin mainittiin tällä nimellä
ammattinsa tähden, jota hän isäntänsä käskyn alaisena toimitti --
kaikkein ensiksi kuullut kelloin äänen. Vaikka muulloin hiukan kuuro,
oli hänen korvansa yhtä herkkä pahoille sanomille, kuin korpin
haistimet haaskalle; sillä Dorothealla, joka muuten oli toimellinen,
uskollinen, jopa lempeäkin muija, oli se tulinen himo pahoja sanomia
kokoon saamaan ja levittämään, joka niin usein ilmaantuu alhaisemmassa
kansassa. Heitä kun muulloin harvoin kuullellaan, ovat he mielissään,
koska jonkun surullisen jutun kautta voivat vetää huomion puoleensa, ja
iloitsevat myös kenties siitä että ne, jotka tavallisesti mainitaan
heitä paremmiksi, nyt kovan onnen kautta toki hetken ajaksi alenevat
heidän vertaisikseen. Dorothea siin, niin pian kun oli haalinut kokoon
pienen kimpun noita ulkona liikkuvia huhuja, ryntäsi sisään isäntänsä
luokse, joka vanhuutensa ja eilisen pyhän tähden salli itselles hiukan
pitemmät aamu-unet.

"Tuossa hän nukkuu, se kunnon mies!" surkutteli hän puoleksi
kiljumalla, puoleksi vinkumalla. "Kas tuossa hän vielä nukkuu -- ja
vaikka hänen paras ystävänsä on tapettu, hänellä ei ole siitä sen
enempää tietoa, kuin vastasyntyneellä lapsella, joka ei voi elämää
kuolemasta eroittaa!"

"Mitä nyt!" kysyi hanskuri, kavahtaen ylös vuoteeltansa. "Mikä nyt on,
vanha muija, hätänä? Onko tyttäreni terve?"

"Vanha muija vai!" virkkoi Dorothea, joka saatuaan kalan onkeensa,
tahtoi antaa sen hiukan siinä räpsytellä. "Enpä ole sentään niin vanha
vielä," jatkoi hän, juosten ulos kammarista, "että jäisin tänne
katselemaan kuinka miespuoli nousee paljaana vuoteeltansa".

Ja silmänräpäyksen päästä kuului jo kuinka hän alikerrassa
vieraskammarissa laululla säesteli luutansa rapsimista.

"Dorothea -- pahan maailman lintu -- sinä perhana -- sano vaan, onko
tyttäreni terve?"

"Minä olen terve", vastasi Perth'in kaupungin Kaunotar omasta
makuuhuoneestaan; "minä olen aivan terve. Mutta mitä, Pyhän Neitsyen
nimessä, lienee nyt hätänä, koska kirkonkelloja soitetaan takaperin? Ja
kadulla on semmoinen kiljunta ja kirkunta".

"Minä lähden paikalla tiedustamaan. -- Conachar hoi! -- tule pian
nauhojani solmimaan. -- Voi kun unhotinkin -- onhan se Vuorelaispentu
jo kaukana Fortingal'in takana. Malta vähäisen vaan, tyttäreni; kyllä
mä kohta hankin tietoa".

"Eipä ole niin kiiru senvuoksi, Simo Hanskuri", virkkoi kovasydäminen
vanha akka. "Kylläpä ne tiedot kaikki, niin hyvät kuin pahatkin, saisi
täällä jutelluksi, ennen kuin te kerkiättekään kömpiä kynnyksenne yli.
Osaanhan minä koko jutun ulkoa; sillä kun minä niin arvelin, että
meidän isäntä on itsepäinen ja kapsahtaa kohta keskelle sitä mylläkkää,
oli syy mikä hyvänsä. Parempi on siin, että minä panen vanhat kinttuni
liikkeelle ja otan selvän tuosta kaikesta; sillä muuten isäntä pistää
siihen vanhan nokkansa ja kukaties eikös sitä nipistetä poikki häneltä,
ennen kuin hän vielä tietääkään viisi".

"Ja mikäs se asia sitten on, muija?" kysyi maltittomasti hanskuri, yhä
vielä häärien, solmiellessaan niitä satoja nauhoja, joilla siihen
aikaan kiinnitettiin housut liiveihin.

Dorothea antoi hänen jatkaa sitä työtänsä, siksi kun arvasi sen viimein
valmistuvan; nyt hän näki, että isäntä, jos ei hän kertonut
salaisuuttansa, lähtisi itse ulos melun syytä tiedustamaan. Hän
kiljahti siis:

"Voi, voi, voi, ettepä kumminkaan voi sanoa sitä minun syykseni, jos
saatte kuulla pahoja sanomia, ennen kuin edes olette kerjinnet käydä
aamumessussa! Minä olisin salannut ne teiltä siksi kun te ensin
olisitte Jumalan sanaa kuulleet. Mutta koska se nyt teidän kuitenkin
pitää saada tietää, niin sanon, että teiltä on mennyt uskollisin
ystävä, joka ikinä on toisen miehen kättä puristanut ja Perth'in
kaupunki saa nyt murehtia parasta porvariansa, joka on pitänyt miekkaa
kädessään!"

"Heikki Seppä, Heikki Seppä!" huudahtivat isä ja tytär molemmat
niinkuin yhdestä suusta.

"No niin, siinäpä se onkin", sanoi Dorothea; "ja kenenkä syy siihen on,
jos ei teidän omanne? -- Nostittehan te semmoisen mölläkän siitä, että
hän oli kävellyt käsikädessä laulutytön kanssa, aivan kuin olisi se
Juutalais-tyttö ollut!"

Tällä lailla olisi Dorothea vielä tiesi häntä kuinka kauan jatkanut;
mutta hanskuri huusi tyttärelleen, joka yhä vielä oli kammarissaan:
"Loruja, Katri -- ne on vaan vanhan hupsun lörpötyksiä. Ei mitään
semmoista ole tapahtunut. Minä tuon sinulle tosisanomat heti paikalla!"
Ja kaappaisten sauvansa riensi vanhus Dorothean ohitse ja kadulle, jota
myöten yhä juoksi ihmisjoukkoja Isolle kadulle päin. Dorothea
puolestaan jäi mutisemaan itsekseen: "Sinun isäs on aika viisas mies,
usko vaan hänen omia vakuutuksiaan. Hänelle kohta mahtaa tulla joku
läimäys osaksi tuossa mölläkässä, ja sitten kyllä saadaan kuulla:
'Dorothea, tuopas liinakaappeita!' ja 'Dorothea, voitelepas
plaastaria!' Vaan nyt muka on kaikki vaan lorua ja valhetta, ja
joutavaa, mitä Dorothean suusta tulee! -- Vai joutavia! Luuleeko Simo
ukko Heikki Sepän pään olevan yhtä kovan kuin hänen alaisimensa, niin
että se olis kestänyt, vaikka koko Vuorelais-clani häntä läimäytteli?"

Tähän paikkaan häneltä puhe katkesi, sillä samassa ilmautui hänen
viereensä enkelinnäköinen haamu, tuskin itsestään tietävänä, silmät
tuijottelevana, hiukset hajallaan, posket kalman kelmeinä.

Muija säikähtyi niin, että unhotti närkästyksensä. "Herra siunatkoon,
lapsukaiseni!" sanoi hän. "Mitäs sinä niin tuimasti tuijottelet?"

"Etkös sanonut että joku on kuollut?" kysyi Katri peloittavasti
epävakaisella äänellä, ikään kuin hänen kuulonsa ja puhevoimansa eivät
enään oikein olisi toimittaneet virkaansa.

"Kuollutko, tyttöseni! On, kun onkin, kuollut aivan. Ei sinun nyt enään
tarvitse karsaasti katsella häneen".

"Kuollut!"' kertosi Katri yhä samalla epävakaisella äänellä. "Kuollut
-- tapettu -- ja Vuorelaisen käden kautta!"

"Sen takaan, että Vuorelaiset sen ovat tehneet -- ne laista
huolimattomat roistot. Kukas muu tappaa enimmän osan niistä, jotka
saavat surmansa -- paitsi kun porvarit joskus keskenään rupeavat
kahakkaan ja tappavat toinen toisensa, taikka jos ritarit ja
aatelisherrat toisinaan vuodattavat verta? Mutta tahtoisinpa lyödä
vetoa, että se on Vuorelaisten tekoa tällä kertaa. Eipä ollut sitä
miestä täällä Perth'issä, ei ritaria eikä porvaria, joka olisi
uskaltanut käydä Heikki Sepän kimppuun, mies miestä vastaan. Mutta
niitä mahtoi hyökätä koko lauma hänen päälleen; sen saatte nähdä, kun
asia tulee selville".

"Vuorelaisia!" sanoi Katri, ikään kuin joku hänen ajatuksiansa
sekoittava ajatus olisi häntä vaivannut. "Vuorelaisia! -- voi Conachar,
Conachar!"

"No niin, voinpa sanoa, että sinä osasit juuri oikeaan mieheen, Katri.
Heillä oli, niinkuin näit, riita Pyhän Valentinin aattona, ja pieni
kahakka. Ja Vuoren pojilla on pitkä muisti semmoisissa asioissa. Anna
semmoiselle korvapuusti Pyhäinmiesten päivänä, niin hänen poskeansa
vielä kirveltää Helluntaina. Mutta mikähän on voinut tuottaa ne
pitkäsääriset pakanat tänne, että heillä oli tilaisuus sitä verityötä
tekemään?"

"Voi minua, minä se olin", sanoi Katri; "minä tuotin Vuorelaiset tänne
alas -- minä lähetin noutamaan Conachar'ia -- niin, he ovat häntä
väijyilleet -- mutta minä heidät saatin tänne, missä heillä oli
tilaisuus päästä uhrinsa kimppuun. Mutta lähdenpä katsomaan omin silmin
-- ja sitten -- sitten meidän pitää tehdä jotakin. Sano isälleni, että
minä kohta tulen takaisin".

"Oletko riivattu, tyttö?" huusi Dorothea, kun Katri hänen ohitsensa
juoksi ulko-ovelle. "Ethan toki juokse ulos kadulle, hiukset hajallaan
hartioilla tällä lailla, sinä, jonka kaikki tuntevat Perth'in kaupungin
Kaunottareksi? -- Pyhä messu! Mutta kas tuossa hän jo on kadulla, tuli
siitä, mikä tuli -- ja ukko hanskuri on nyt vimmastuva minulle, ikään
kuin minussa olisi ollut sen tytön pitäjä. Ohhoh, onpa tää nyt korea
aamu paaston aluksi! -- Mitähän nyt tehdään? Jos menen hakemaan isäntää
tuon kansantungoksen seasta, niin he tallaisivat minut mäsäksi
jalkainsa alle, eikä paljon surua olisi tästä vanhasta muijasta. -- Vai
juoksenko Katrin perään, joka jo on kadonnut näkymättömiin ja on paljon
kepeämpi jalaltaan kuin minä? -- Paras on, että vaan pistäyn tuonne
Klaus Parran-ajajan luo ja kerron hänelle tämän kaiken".

Sillä aikaa kuin uskollinen Dorothea teki, niinkuin oli päättänyt,
juoksi Katri Perth'in katuja pitkin. Muulloin olisi häntä kaikki ihmein
töllistelleet, jotka olisivat nähneet hänen tuossa lentävän mistään
huolimattomalla vauhdilla, hurjalla juoksulla, joka oli aivan
poikkeavainen hänen tavallisesta siivosta, vakaisesta astunnastaan ja
käytöksestään -- ilman sitä vaippaakin, jota hyvämaineiset ja
hyväsäätyiset vaimo-ihmiset, ulkona käydessään, aina pitivät päällänsä.
Mutta kansa oli niin hädissään, jokainen vaan jutellen tai kysellen
melun syytä ja jokainen selitellen sitä eritavallansa, ettei kukaan
huomannutkaan Katrin huolimatonta pukua eikä huimistunutta käytöstä. Ja
hän sai juosta tietänsä, vetämättä puoleensa enempää huomiota kuin
muutkaan naiset, jotka, huolellisen uteliaisuuden taikka pelon ajamina,
olivat liikkeellä, ja tiedustelivat tuon yleisen levottomuuden syytä --
taikkapa kenties hakivat ystäviä, joiden turvallisuudesta olivat
huolissaan.

Juostessaan tunsi Katri kuinka tuo peloittava pauhu häntä huimautti, ja
töin tuskin vaan sai hän itsensä hillityksi, ettei yhtynyt niihin
parkumisiin ja hätähuutoihin, jotka ylt'-ympärillä kajahtelivat. Hän
riensi vaan kiireesti eteen-päin ikään kuin unissaan, tuntien
sydämessään raskasta tuntoa jonkun hirveän tapaturman pelosta, jonka
oikea luonto hänelle ei kuitenkaan ollut oikein selvä. Mutta tämän
tunnon pohjassa oli kuitenkin se kauhea tieto, että mies, joka häntä
niin hellästi oli rakastanut, jonka hyviä avuja hän niin suuressa
arvossa oli pitänyt, ja johonka hän nyt tunsi suuremman rakkauden kuin
mitä hän ennen olisi tahtonut omalle sydämelleenkään tunnustaa, oli
murhattu, ja että hän luultavasti oli siihen ollut apuna. Katri oli
ensimmäisenä tulisen ja kaikkia liioittelevan tuskan hetkenänsä
pannut yhteen Heikin kuoleman sekä Conachar'in tulon tänne
seuralaisjoukkoineen; mutta tämä yhteys olikin kyllin todennäköinen,
että hän voi sen todeksi uskoa, jos hänen mielensä olisikin tällä
hetkellä ollut semmoisessa tilassa, että se olisi pystynyt asian
luultavuutta tarkemmin tutkimaan. Oikein tietämättäkään mitä hän haki,
ainoasti totellen epämääräistä haluansa saada tietoa, min verran tuossa
hirvittävässä huhussa oli perää, riensi hän nyt siihen paikkaan, jota
hänen tunteensa vielä eilen olisivat saattaneet hänet kaikkein enimmin
välttämään.

Kukapa olisi vielä Laskiais-iltana voinut saada tätä ylpeää, kainoa,
ujostelevaa, ankarasti säädyllistä Hanskurin Katria uskomaan, että hän
ensimmäisen paastopäivän aamuna ennen messun aikaa olisi juokseva
kaupungin katuja myöten, meluavain, hätäileväin kansanjoukkoin
keskitse, hiukset hajallaan, vaatteet rempallaan? Kuka olisi saanut
häntä uskomaan, että hän tällä lailla oli rientävä saman kosijansa
kotiin, joka, niinkuin hänellä oli syytä uskoa, oli saastaiseen,
irstaiseen rakkausseikkaan antaumalla häntä niin törkeästi, niin
raa'asti häväissyt? Mutta niinpä hän nyt kuitenkin teki; ja
vaistontapaisesti kiireissään valiten vapainta tietä, kartti hän
Isoakatua, missä väentungos oli pahin, ja pääsi Wynd-kadulle niitä
samoja kaupungin pohjoisen reunan kapeita raitteja myöten, joita Heikki
astui, kun hän Loviisaa saatteli. Mutta näilläkin syrjäisillä paikoilla
nyt vilskui väkeä; niin yleinen oli hätä. Katri meni tietänsä joukkojen
keskitse yhtähyvin, ja ne, jotka hänet huomasivat, katsahtivat vaan
toinen toiseensa ja pudistivat päätään, surkutellen hänen tuskaansa.
Viimeinkin, ennen kuin hän vielä olikaan oikein selvillä omasta
aikomuksestaan, hän jo seisoi kosijansa oven edessä ja kolkutti.

Kun hänen kiireinen kolkutuksensa oli lakannut, oli kaikki jälleen
hiljaa, ja siitä vielä kiihtyi hänen tuskansa, joka oli hänet tähän
hurjaan käyntiin saattanut.

"Avaa, Heikki, -- avaa!" huusi hän. "Avaa jos vielä olet elossa! --
Avaa, jos et tahdo nähdä Hanskurin Katria kuolleena huoneesi
kynnyksellä!"

Samassa kun hän näin hurjasti huusi korville, joita hän luuli kuoleman
kautta umpeenmenneiksi, avasi se sama kosija, jota hän huusi, oven,
juuri hyvään aikaan, niin että voi estää tytön pyörtyneenä maahan
kaatumasta. Sepän rajatonta huimaa iloa tästä niin arvaamattomasta
vieraasta vähensi vaan kummastus, joka teki ettei hän voinut uskoa
silmiänsä, sekä pelästys Katrin umpeensulkeuneista silmistä,
puoli-avonaisista vaalenneista huulista, posken kalmankelmeydestä sekä,
niinkuin näytti, kokonaan lakanneesta hengenvedosta.

Heikki oli pysynyt kotona, huolimatta noista yleisistä hätämerkeistä,
joita jo melkoisen kauan oli tullut hänen korviinsa. Hän oli nyt
jyrkästi päättänyt, ettei enää sekaantuisi mihinkään kahakoihin,
joita vaan suinkin saattaisi välttää, Nytkin hän vaan majistraatin
nimen-omaisesta käskystä, jota hänen porvarina täytyi totella, oli
ottanut miekkansa sekä varakilven seinältä ja oli menemäisillään ulos,
ensi kertaa eläissään vastahakoisena sotapalvelukseen, jota hänen
velvollisuutensa vaati.

"Kova onnipa onkin", arveli hän itsekseen, "että minut aina vaaditaan
esille kaikkiin kaupunkimme taisteluihin, vaikka miekan mittelyt ovat
Katrille niin vastenmieliset. Onhan, sen tiedän, niitä neitoja
kyllin Perth'issä, jotka sanovat sulhasilleen: 'Mene ulos -- tee
velvollisuutesi urhon lailla, niin saat tyttösi suosion palkakses!'
Vaan eipä kuitenkaan lähetetä noutamaan heidän sulhasiaan vaan aina
minua, vaikka niin pian kun minä täytän velvollisuuteni miehenä ja
suojelen turvatonta tyttöstä, tai velvollisuuteni porvarina ja tappelen
kaupunkini kunnian puolesta, Katri minua aina kohtelee ikään kuin
olisin minä pahin taistelukukko ja tyttöinviettelijä!"

Tämmöisiä mietteitä oli hänellä mieli täynnä, kun hänen avatessaan
huoneensa ovea, se, joka oli rakkain hänen sydämelleen, vaan jota hän
vähimmin kaikista oli arvannut saavansa nähdä, tuossa ilmautui hänen
eteensä ja kaatui hänen syliinsä.

Riemastus, hämmästys ja säikähdys eivät kuitenkaan vieneet Heikiltä
sitä neuvokkaisuutta, jota tämä hetki vaati. Hänen piti ensin viedä
Katri turvapaikkaan ja saada tyttö tointumaan -- se oli ensitehtävä,
ennenkuin hän voi mennä tottelemaan majistraatin kutsua, vaikka
kyllä sillä oli sanottu olevan suuren kiiruun. Hän kantoi suloisen
kantamuksensa, joka oli hänestä kepeä kuin höyhen, vaikka
kalliimman-arvoinen kuin yhtä suuri taakka puhtainta kultaa, pieneen
kammariin, joka oli ollut hänen äitinsä makuuhuoneena. Se oli kaikkein
sopivin pahoin voivalle, koska se oli puutarhaan päin ja siis erotettu
kaikesta melusta.

"Imettäjä hoi! -- Imettäjä Shoolbred -- joudu pian -- joudu kuin
kuolema tai elämä siitä riippuisi -- tässä on yksi, joka sinun apuas
tarvitsee!"

Ylös juosta jolkuttikin vanha muija. "Kunhan se vaan olisi semmoinen,
joka sinut pidättäisi ulos kahakkaan menemästä", sanoi hän; sillä melu
oli jo hänenkin korviinsa ehtinyt. Mutta kenpä voi kuvata hänen
kummastuksensa, kun hän näki Perth'in kaupungin Kaunottaren,
hengettömältä näyttävänä, makaavan talon emäntä-vainaan vuoteella,
jolle ämmän kasvatti oli tytön suurimmalla hellyydellä ja
arkatuntoisuudella laskenut alas, ja jonka vieressä nyt Heikki istui,
tueten Katria jättiläiskäsivarsillaan. "Hanskurin Katri!" sanoi hän --
"ja -- Jumalan emonen auttakoon! -- kuoleman teossa, niinkuin näyttää!"

"Ei suinkaan, muori kulta", sanoi muijan kasvatti, "hänen rakas
sydämensä sykkii -- hänen suloinen henkensä käy ulos ja sisään! Tule
sinä, jonka paremmin sopii häntä auttaa kuin minun -- tuo vettä -- ja
rohtoja -- mitä ikinä sinun vanha, viisas pääsi voinee keksiä. Jumala
ei toki ole voinut saattaa häntä tänne minun syliini kuolemaan, vaan
minun ilokseni sekä omaksensa elämään!"

Nopeudella, jota hänen ikäiseltään tuskin olisi voinut toivoa, hankki
matami Shoolbred kaikki mitä tarvittiin sulkeuneen hengehtimisen
palauttamiseksi. Niinkuin useimmat naiset sillä aikakaudella, tiesi hän
vallan hyvin, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä. Osasipa hän sen
lisäksi myös hoitaa tavallisia haavojakin, jonka taidon harjoittamiseen
hänen kasvattinsa sotaisa luonne hänelle sangen tiheään antoi
tilaisuutta.

"Kuules, Heikki poikaseni", virkkoi hän; "hellitäpäs nyt vaan
käsivartes tuosta minun hoidettavastani -- vaikka hän kyllä maksaakin
likistämisen vaivaa -- vaan otapas kuitenkin kätes pois, että voit
antaa minullen mitä tarvitsen. -- Taikka enpä toki huolikaan käskeä
sinua hellittämään hänen kättänsä, jos vaan ottaisit hiljaa lyödäkses
hänen kämmentänsä, kun hänen kokoonkopristuneet sormensa suorenevat".

"Minäkö löisin hänen kaunoista kättänsä!" pani Heikki vastaan.
"Yhtähyvin voisit käskeä minua läimäyttämään lasikuppia moukkarilla,
kuin lyömään tätä hentoista kämmentä sormillani, jotka ovat
känsistyneet sorvinkovuisiksi. -- Mutta hänen sormensa jo
suorenevatkin, ja me koetamme parempaa keinoa kuin lyömistä" -- niin
sanoen hän painoi huulensa tuohon kaunoiseen kätehen, jonka
liikahtaminen todisti tunnon alkavaa palajamista. Nyt kuului pari syvää
huokausta, ja sitten Perth'in kaupungin Kaunotar avasi silmänsä, loi ne
rakastajaansa, joka oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sitten hän taas
vaipui alas pään-alaiselle. Koska Katri ei vetänyt pois kättänsä
rakastajansa kädestä, niin tulee meidän olla niin armahtavaiset ja
arvella, että hän ei vielä ollutkaan täyteen tuntoon herännyt eikä siis
huomannut, kuinka Heikki tätä tilaisuutta väärin käytti, painamalla
kättä vuoroin huulilleen, vuoroin rintaansa vasten. Samassa kuitenkin
emme voi olla myöntämättä, että sillä välin jo puna alkoi palata Katrin
poskiin, ja että hänen hengenvetonsa tämän minuutin tai pari kestävän
uuden hervottomuuden ajalla kävi syvästi ja säännöllisesti.

Mutta nyt kuului yhä kiihtyvä melu oven ulkopuolelta, ja talon isäntää
huudettiin kaikilla hänen eri nimillään: Heikki, Seppä, Wynd'in Heikki
y.m. aivan kuin pakanat muinoin rukoilivat jumaliansa avukseen milloin
yhdellä, milloin toisella nimellä. Ja viimein kansanjoukko, Portugal'in
katolilaisten tavalla, kun ovat kyllästyneet turhiin rukouksiinsa
pyhäinmiesten puoleen, turvasi haukkumisiin.

"Hyi häpeä, Heikki! Olethan sinä kunniaton mies, valapattoinen
porvarivalasi rikkoja ja kauniin kaupunkimme petturi, jos et heti
paikalla tule ulos!"

Matami Shoolbred'in apukeinot näkyivät nyt jo sen verran
auttaneen, että Katri johonkin määrin oli tuntoon herännyt. Sillä
kääntäen kasvonsa vähää enemmän rakastajansa puoleen, kuin hänen
siihen-astisessa asemassaan oli mahdollista, antoi hän oikean kätensä
vaipua sepän olkapäälle, jättäen vasemman hänen kätensä pidettäväksi.
Näin näkyi hän vienosti pidättelevän häntä ja samassa hän kuiskasi:
"Älä lähde, Heikki -- pysy täällä mun luonani -- he surmaavat sinut,
nuot veren-ahneet miehet!"

Tähän rukoukseen oli Katrin viekoittanut ylenmääräinen ilo siitä, kun
hän näki rakastajansa, jonka oli luullut tapaavansa kuolleena ruumiina,
tässä elävänä edessään. Ja näillä vienoilla sanoilla, vaikka ne
kuiskattiin niin hiljaa, että tuskin kuuluivat, näkyi olevan suurempi
voima pidättää Wynd'in Heikkiä paikallansa, kuin ulkoa kajahtelevilla
monilla käskeväisillä äänillä voimaa häntä ulos houkuttaa.

"Pyhä messu! hyvät naapurit", huusi muuan uljas porvari kumppaneilleen,
"tuo hävytön seppä vaan tekee pilaa meistä. Murtakaamme hänen ovensa
auki väkisin, ja laahatkaamme hänet ulos tukasta sekä kauluksesta!"

"Varo itseäs mitä teet", virkkoi toinen varovampi. "Se mies, joka
väkisin pyrkii Heikki Sepän linnaan, menee kyllä sisään ehein raajoin,
mutta hänen ulostullessaan on työtä haavalääkärille valmiina. -- Mutta
tuleepa tässä juuri mies, jolla on kyllä oikeus viedä sanottavamme
perille ja puhua tuolle seuran pettäjälle suora totuus silmien väliin".

Mies, josta tämä sanottiin, ei ollut kukaan muu kuin Simo Hanskuri
itse. Hän oli hyvään aikaan saapunut surmapaikalle, missä
lakintekijä-paran ruumis makasi, kun tämä pormestari Craigdallien
käskystä käännettiin; hänelle tuli siis kohta se lohdutus, että kuollut
tunnettiin tuoksi suupaltoksi Proudfute raukaksi, eikä Heikki Sepäksi,
jonka mielisankarinsa kansa oli luullut siinä näkevänsä. Nauru tai
kumminkin jotain sensukuista kävi joukosta joukkoon, kun muistettiin,
kuinka hartaasti Olivier aina oli pyytänyt itselleen sotaisen miehen
mainetta, vaikka se oli niin aivan outo hänen luonteelleen sekä
taipumukselleen; ja moni huomautti, että lakintekijälle nyt oli tullut
osaksi kuolema, joka oli paljon enemmän hänen suurten sanainsa kuin
hänen todellisen mielenlaatunsa mukainen. Mutta tämä ajaton
leikinlasku, jossa aikakauden raakuus ilmautui, vaikeni kokonaan, kun
nähtiin erään vaimon tunkeuvan kansanjoukon läpi ja kuultiin hänen
parkumisensa, 'Voi minun mieheni -- minun mieheni'.

Tilaa tehtiin surevalle leskelle, jonka kanssa pari, kolme nais-ystävää
seurasi. Marketta Proudfutesta ei ollut tähän asti tietty muuta, kuin
että hän oli sievännäköinen, mustatukkainen vaimo, ylpeä ja
ylenkatseellinen muille, hänen mielestään halvemmille tai köyhemmille,
ja itsevaltias puoliso mies-vainajansa yli, jonka kohoisen kukonharjan
hän pian sai alentumaan, jos hän sattui kuulemaan Olivier'in
sopimattomia kerskauskiekauksia. Mutta nyt, katkeran surunsa vallan
alaisena, oli hänen näkönsä ja käytöksensä paljon enemmän kunnioitusta
nostava.

"Vai te nauratte", sanoi hän, "te kunnottomat Perth'in porvarit, siitä
että yhden teidän oman kaupunkilaisenne veret ovat vuotaneet tyhjiksi
tänne katu-ojaan? -- Vai sitäkö te nauratte, että surma on tullut tään
minun mieheni osaksi? Milläs hän semmoista on ansainnut? Eikö hän
pitänyt kunnollista taloutta voimassa omain kättensä työllä? Eikö
hänellä ollut kohtuullinen pöytänsä, johon köyhä oli tervetultuaan ja
josta sairas sai apua? Eikö hän lainaillut tarvitseville -- eikö
auttanut naapureitansa niinkuin ystävä ainakin -- eikö aina jokainen
saanut häneltä neuvoja ja oikeutta, niinkuin paraalta raatimieheltä
ikinä?"

"Se on totta, se on totta", vastasi kansa; "hänen verensä on meidän
vertamme yhtä hyvin kuin jos se olisi Heikki Sepän".

"Te puhutte totta, naapurit", lausui pormestari Craigdallie; "eikä tätä
asiaa sovi unohduksiin peittää, niinkuin taannoinen peitettiin.
Porvarit, me emme voi sallia, että verta kostamatta virtaa meidän
katu-ojiamme myöten, niinkuin muu likavesi; muuten saamme pian nähdä
koko leveän Tay-jokemme punertavan siitä. Mutta tämä läimäys ei
suinkaan tarkoittanut tätä mies-parkaa tässä, johon se niin
turmiollisesti on sattunut. Joka ihminen tietää, minkä luontoinen
Olivier Proudfute oli: kuinka suuri suultaan, kuinka mitätön teoilta.
Mutta hänellä on Heikki Sepän härännahkainen kylteri, kilpi sekä
kypäri. Koko kaupunki ne tuntee yhtähyvin kuin minä; siitä ei ole
mitään epäilemistäkään. Ja hänellä oli se tapa, tiedättehän sen, että
hän pyysi matkia Seppää kaikissa asioissa. Joku vimmasta tai kenties
päihtymyksen kautta sokea on tappanut tään viattoman lakintekijän, jota
et kukaan vihannut eikä pelännyt, ja josta ei juuri kukaan paljon
lukuakaan pitänyt, uljaan sepän sijasta, jolla oli sen seitsemän
vihamiestä".

"Mitäs siis nyt tehdään, pormestari?" huusi kansanjoukko.

"Sen, hyvät ystävät, kaupungin hallitusmiehet ovat päättävät teidän
puolestanne; me pidämme heti kokouksen, niin pian kuin ritari Charteris
joutuu tänne, ja se tapahtuu kohta. Sillä välin tutkikoon haavalääkäri
Dwining tätä ruumis-parkaa, niin että hän meille voi sanoa, millä
tavalla tää surkea kuolema sen on kohdannut. Ja sitten pitää kääriä
ruumis siivosti puhtaisin liinoihin, niinkuin kunnon porvarille on
soveliasta; ja viekää hänet sitten pää-alttarin eteen St. Johanneksen,
meidän kauniin kaupunkimme suojeluspyhän, kirkkoon. Lakatkaatte te
kaikesta huudosta sekä melusta, ja jokainen aseisin kykenevä mies, joka
on meidän kauniin kaupunkimme ystävä, laittakoon aseensa kuntoon, ja
olkoon valmis Isolle-kadulle tulemaan, niin pian kun raatihuoneen iso
kello vongahtaa. Ja sitten me taikka kostamme tämän meidän naapurimme
murhan taikka annamme itsemme sen kohtalon alttiiksi, minkä taivaan
Herra katsoo hyväksi meille suoda. Välttäkää sillä aikaa kaikkia
kahakoita ritarien taikka heidän väkensä kanssa, siksi kun voimme
viattomat syyllisistä erottaa. Mutta missäs nyt se seppä pahuus viipyy?
Onpa hän ollut aina kärkäs kyllä kaikellaisiin kahakoihin, joihin ei
häntä tarvittais, vaan nyt hän nahjustelee, kun hänen läsnä-olonsa
olisi meidän kauniille kaupungille avuksi. -- Mikäs häntä vaivaa, eikö
kukaan tiedä? Onko häntä näkynyt Laskiais-illan ilonpidoissa?"

"Hän on taikka sairas taikka pahalla tuulella, pormestari," vastasi
yksi kaupungin palvelija; "sillä, vaikka hän on kotona, niinkuin hänen
sällinsä vakuuttavat, eipä hän kuitenkaan huoli meille vastata eikä
ovea avata".

"Sallikaapas minun, pormestari", virkkoi nyt Simo Hanskuri, "mennä
Heikki Seppää noutamaan. Minulla olisi pieni meidänvälinen äkä
pois-sovitettava. Ja ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, joka on niin
sallinut, että hänet saa tavata elävänä miehenä, jota neljännestuntia
takaperin tuskin olisin uskaltanut toivoa".

"Tuokaa sitten meidän uljas seppämme raatihuoneelle", sanoi pormestari,
koska samassa ratsumies, tunkeuttuaan kansanjoukon läpi, tuli hänelle
jotain korvaankuiskaamaan. "Tässä on kunnon ystävä, joka sanoo, että
Kinfauns'in herra juuri nyt on saapunut meidän laiturille."

Tämmöinen oli syy Simo Hanskurin tuloon Heikki Sepän taloon juuri
tuolla jo kerrotulla hetkellä.

Häntä ei pidättänyt täällä sama epäilys ja pelko kuin muita porvareita.
Hän meni siis suoraan kyökkiin, ja sieltä kun kuuli matami Shoolbred'in
siellä sisässä puuhaavan, eteni hän makuukammariin. Hän ei virkkanut
muuta kuin: "Anteeksi, hyvä naapuri!" ja sitten avasi oven ja astui
huoneesen, jossa outo ja arvaamaton näkö tuli hänen silmilleen
tarjoksi. Hänen äänensä herätti neiti Katrin kuolleista paljon
joutuisammin, kuin mitä matami Shoolbred'in kaikki keinot olivat
voineet, ja, tytön vaaleat posket nyt kerrassaan peittyivät
suloisimmalla punalla. Hän työnsi rakastajansa poikemmaksi molemmilla
käsillään, joiden hän tähän saakka oli sallinut olla Heikin
hyväiltävänä, mikä siihen lieneekin ollut syynä, sekö ettei hän vielä
ollut täyteen tuntoon tointunut, vai eikö tään-aamullisten tapausten
kautta hänen rakkautensa oli herännyt. Heikki Seppä, ujo, niinkuin
tiedämme, kompastui noustessaan. Ainoa kammarissa olevista, joka ei
hämmästynyt, oli matami Shoolbred. Hän keksi jonkun tekosyyn,
kääntyäkseen selin toisiin molempiin, niin että voi nauraa heidän
hämille-joutumistansa; sillä hän tunsi, ettei hän millään muotoa voisi
hillitä naurunhaluansa. Ja tähän nauruun hanskurikin, jonka hämmästys,
vaikka suuri, oli lyhyt ja iloista laatua, kohta yhtyi oikein
hartaasti.

"No, hyvä St. Johannes auttakoon!" virkkoi hän; "luulinpa äsken
nähneeni näön, joka minulta oli estävä kaiken naurun, kumminkin tämän
pitkän paaston ajaksi; mutta tämä tässä vetäisi väkisinkin suusoppeni
ryppyyn, vaikka jos kuolemanteossakin olisin. Vai täällä meidän kunnon
seppä, jonka kuolemaa jokapaikassa jo on itketty ja kaupungin kaikilla
kelloilla julistettu, seisoo ilmi elävänä, iloisena, ja, jos hänen
punakoista poskistansa päättää, aikoo elää niin kauan kuin kuka hyvänsä
Perth'issä. Ja vai täällä on myös minun tarkkatuntoinen tyttäreni, joka
eilen ei tahtonut puhua mistään muusta kuin nuorten miesten
kunnottomuudesta, jotka harjoittavat irstaisuutta ja taluttelevat
laulutyttöjä -- niin, se sama, joka niskoitteli sekä St. Valentinia
että St. Cupidoakin vastaan -- vai täällä hän on, muuttuneena
laulutytöksi itsekin, sen verran kuin voin nähdä! Olenpa kumminkin
iloinen, että te, matami Shoolbred, joka ette koskaan siivottomuutta
salli, olette täällä läsnä tässä suloisessa lemmittyin kohtauksessa".

"Te teette minulle vääryyttä, isä kulta", sanoi Katri, joka oli itkuun
hyrähtämäisillään. "Minulla oli tänne tullessani ihan toista mielessä,
kuin mitä te luulette. Minä vaan tulin siksi -- siksi, että -- --"

"Että luulit täällä tapaavasi kuolleen sulhasen", virkkoi isä, "vaan
tapasitkin elävän, joka voi ottaa hyväksensä sinun rakkautesi osoitteet
ja niihin myös vastata. Tahtoisinpa tosiaan, jos ei se olisi syntiä,
kiittää Herraa taivaassa, että tämä tapaus on sinut arvaamatta saanut
näyttämään myös olevasi vaimo-ihminen. -- Simo Hanskuri ei ole
sen-arvoinen mies, että hänellä kelpaisi olla täydellinen pyhäneitsyt
tyttärenä. -- Pyh, älä nyt ole niin surkeannäköinen, äläkä luulekaan,
että minä rupean sinun kovaa onneasi surkuttelemaan! Ainoa, minkä
lupaan, on, että koetan olla nauramatta, jos vaan sinä tahdot olla niin
hyvä ja lakata itkemästä tai kumminkin tunnustaa itkeväsi ilon
kyyneleitä".

"Vaikka tulisikin minulle kuolema osaksi siitä tunnustuksesta", virkkoi
Katri parka, "en voisi sanoa, mitä lajia ne ovat. Uskokaa vaan se, isä
kulta, etten suinkaan olisi tullut tänne, jos en -- jos en -- --"

"Jos et olisi pelännyt, ettei Heikki pääsisi tulemaan sinun luokses",
jatkoi isä. "Ja nyt lyökääpä kättä rauhassa ja ystävyydessä ja sopikaa
keskenänne, niinkuin oikeat Valentini-kumppalikset. Eilen oli
Laskiais-Tiistai, Heikki -- pankaamme että sinä olet tunnustanut
kepposesi, olet saanut anteeksi ja nyt vapaa kaikesta pahanteosta,
josta sinua syytettiin".

"Ei, mitä siihen tulee, Simo vaari", virkkoi seppä, "niin voin nyt, kun
teidän mielenne on sen verran asettunut, että otatte kuullaksenne mitä
sanon, vaikka vannoa, sormi Raamatun päällä, ja voinpa myös ottaa tään
imettäjäni, matami Shoolbred'in, todistajaksi --"

"Ei, ei", sanoi hanskuri, "mitäs me uudestaan kaivaisimme esille
vanhoja vihoja, jotka jo ovat olleet ja menneet!"

"Simo hoi! -- Simo Hanskuri!" kuului nyt alhaalta kadulta.

"Se on totta, seppä poikaseni", virkkoi hanskuri, ykstotiseksi
muuttuen; "meillä on nyt toista tekemistä. Sinun pitää paikalla tulla
minun kanssani neuvoittelukokoukseen. Katri saa jäädä tänne matami
Shoolbred'in luokse, joka on pitävä huolen hänestä, siksi kun
palajamme. Ja sitten, koska kaupunki tätä nykyä on sekasorrossa, me
lähdemme molemmat häntä kotiin saattamaan, ja niillä pitää olla rohkea
luonne, jotka tohtivat meidän tiellemme esteeksi ruveta".

"Ohoh, minun isä kultani", virkkoi Katri hymyillen, "jopa te nyt olette
Olivier Proudfuten virkaan ruvenneet. Se uljas porvarihan onkin Heikin
sota-kumppali".

Ukon katsanto muuttui synkäksi.

"Sinä puhuit sanan, joka koski kipeästi, lapseni; mutta sinä et
tiedäkään mitä on tapahtunut. -- Suutele nyt Heikkiä vaan,
anteeksi-annon merkiksi".

"En suinkaan", virkkoi Katri; "olen minä hänelle muutenkin jo liiaksi
suosiota osoittanut. Kun hän ensin on saattanut tämän kulkulais
prinsessan hyvissä turvissa kotiin, silloin vasta on aika vaatia
semmoista palkintoa".

"Mutta sillä aikaa", sanoi Heikki, "otan talon-isännän oikeudella, mitä
et sinä muulla lailla tahdo myöntää minulle".

Hän likisti kauniin tytön vasten rintaansa, ja sai ilman vastarinnatta
ottaa suutelon, vaikka ei Katri ollut tahtonut sitä itse antaa. Kun he
sitten astuivat portaita myöten alas, laski ukko kätensä sepän
olkapäälle ja lausui: "Heikki, nyt on hartain toivoni täytetty, mutta
pyhät miehet ovat niin sallineet, että se on tapahtunut vaarallisena,
peloittavaisena hetkenä".

"Se on kyllä tosi", sanoi seppä. "Mutta tiedättehän te sen myös, isä,
että meidän kahakat täällä Perth'issä, josko sattuvatkin tiheään, eivät
koskaan ole pitkälliset".

Sitten hän avasi oven, josta pääsi asuinhuoneesta pajaan. "Pojat hoi!"
huusi hän. "Antti, Cutberth, Dingwell ja Ringan! Älköön yksikään teistä
liikahtako täältä kotoa, ennen kun palajan. Olkaa yhtä luotettavat kuin
varukset, joita olen opettanut teitä takomaan -- franskalainen
kultakolikko ja skotlantilainen iloinen ilta tulkoon teille
palkinnoksi, jos te minun käskyäni tottelette. Teidän suojaanne uskon
kalliin tavaran. Vartioitkaa ovia tyystin -- pikku Jussi juoskoon
ylisellä edestakaisin luukuista tirkistelemässä, ja te muut pitäkää
aseenne varalla, jos joku taloa lähenisi. Älkää avatko ovea
kenellekään, siksi kun Hanskurin vaari ja minä palajamme -- siitä
riippuu minun henkeni ja minun onneni!"

Vahvat, nokiset jättiläiset, joille hän näin puhui, vastasivat: "Surma
sille, joka tänne pyrkii!"

"Nyt on minun Katrini yhtä hyvissä turvissa", virkkoi sen jälkeen seppä
hanskurille, "kuin kuninkaallisessa linnassa, jota olisi parikymmentä
miestä puolustamassa. Me pääsemme vähimmillä esteillä raatihuoneelle,
jos oikaisemme tämän puutarhan kautta".

Hän läksi siis edeltä astumaan pienen puutarhan kautta, missä lintuset,
joille tää hyväsydäminen käsityöläinen oli talvikauden antanut suojaa
sekä ruokaa, jo nyt, vaikka kevät vasta oli niin kaukana, tervehtivät
Helmikuun auringon ensimmäisiä, silmänräpäyksen-aikuisia hymyilemisiä
muutamilla heikoilla, ykä keskeytyvillä visertämisen yrityksillä.

"Kuulkaapas noita lauluniekkojani, isä", sanoi seppä. "Minä nauroin
heitä tän-aamuna sydämeni katkeruudessa, siitä että ne pienet raukat jo
visertelivät, vaikka heillä on vielä niin pitkä kannikka talvesta
edessä. Mutta nyt minä hyvin siedän iloisen laulusen, kun minullakin on
Valentini-kumppalini niinkuin heillä. Ja mitä pahaa lieneekin suotu
osakseni huomenna, olen kuitenkin tänään onnellisin mies Perth'in
kaupungissa ja koko läänissä".

"Vaan minun jo täytyy nyt kohta katkeroittaa tätä iloasi", virkkoi
vanha hanskuri, "vaikka, sen Jumala tietää, minäkin iloitsen yhtä
paljon kuin sinä. -- Olivier Proudfute parka, se viaton hupsu, joka
sinulle kuin minullekin oli hyvin tuttu, on tänä aamuna kuoliana
löyhetty kadulta".

"Ainoasti humalassa tunnotonna kuin kuollut, toivon ma?" sanoi seppä.
"Kyllähän viinisoppa ja pieni annos aviotoria hänet saanevat jälleen
virkoomaan".

"Heikki, ei. Hän on tapettu -- tapettu sotakirveellä tai jollakin
sentapaisella aseella".

"Mahdotonta!" vastasi seppä. "Hänellä oli nopsat jalat kyllä, eikä hän
koko Perth'in kaupungin rikkauksien tähden olisi käteensä turvannut,
niin kauan kun pulasta saattoi päästä säärtensä avulla".

"Eipä hän saanutkaan valitsemisen tilaisuutta. Läimäys sattui
takaraivoon, se, joka sivalsi, mahtoi olla häntä lyhempi mies, jolla
oli huovin sotakirves tai jotain sentapaista aseena, sillä pertuska
olisi sattunut ylemmäksi kiireesen. -- Mutta siinä hän makaa, kun
makaakin, kuoliana, hirvittävä haava päässään, josta aivot irvistävät".

"Sitä en voi käsittää", sanoi Wynd'in Heikki. "Hän kävi minun luonani
sydän-yön aikana, morrice-tanssijan vaatteissa, ja näytti juoneelta,
vaikkei kuitenkaan aivan ylenmäärin. Hän lorueli minulle siitä, että
muka jotkut yölliset pauhaajat olivat häntä ahdistelleet ja vaaraan
saattaneet. Mutta voi! tunnettehan tekin sen miehen. Minä luulin sen
vaan taas olevan tuommoista tyhjää kerskausta, jommoista hän usein
päästi suustansa, kun oli juovuksissa. Ja niin -- suokoon armelias Pyhä
Neitsyt sen minulle anteeksi, minä annoin hänen mennä kotiin häntä
saattamatta, ja siinä tein hänelle armottoman pahan. Pyhä Johannes
todistakoon sanani! Olisinhan minä lähtenyt saattamaan vaikka mitä
turvatonta olentoa -- paljon mielummin siis häntä, jonka kanssa niin
usein olen istunut yhdessä pöydässä, juoden yhdestä pullosta. Mutta
kelles kaikista ihmisistä voi edes sattua mieleen tehdä pahaa tuolle
hupsu-paralle, joka ei tehnyt mitään muuta pahaa, paitsi että laski
suustansa joutavia kerskauksia!"

"Heikki, hänellä oli sinun kypärisi, sinun kylterisi, sinun kilpesi --
mitenkäs hän net oli saanut?"

"Hän pyysi saadakseen ne lainata siksi yöksi, ja minä olin täällä
synkällä mielellä, ja tahdoin päästä hänestä. En ollut viettänyt
pyhäpäivää ilolla, enkä tahtonut pitää mitään iloa, tuon meidän välimme
rikkoutumisen tähden."

"Pormestari Craigdallie ja kaikki meidän muutkin viisaimmat
neuvosmiehemme arvelevat, että se sivallus tarkoittikin sinua, ja että
sinun tulee kostaa tämän kaupunkilaisemme surmaa, jonka hän sai sinun
sijastas".

Seppä pysyi hetkisen aikaa ääneti. He olivat nyt jo tulleet ulos
puutarhasta ja kävelivät syrjäistä katua, jota myöten aikoivat päästä
raatihuoneelle, olematta kaikkien joutilaitten silmien sekä joutavien
kyselemisten alaisna.

"Sinä olet vaiti, mun poikani, vaikka meillä molemmilla olisi niin
paljon puhuttavaa", virkkoi Simo Hanskuri. "Arvelepas sitä, että
lesken, Marketta Proudfuten, jos hän nähnee syytä nostaa kannetta
jotakuta ihmistä vastaan tuosta hänelle sekä hänen orpolapsilleen
tehdystä pahasta, tulee kannattaa kannettansa jonkun hänen puolestaan
taistelevan kautta, meidän lakimme sekä tapaimme mukaan. Sillä
olipa se murhamies kuka hyvänsä, niin me tuon aatelis-herrojen
seuralais-joukkion kyllä hyvin tunnemme, ollaksemme varmat, että
epäluulon alaiseksi tuleva mies on vaativa asian ratkaisemista
miekalla, pilanteoksi kenties meille, joita he aina haukkuvat
porvari-pelkureiksi. Vaan niin kauvan kuin meillä on verta suonissamme,
Heikki, me emme sitä haukkumista saa sallia".

"Kylläpä mä näen, mihinkä te tahtoisitte minua työntää, isä," vastasi
Heikki alakuloisesti; "ja Pyhä Johannes sen tietää, että minä olen
totellut käskyjä taisteluun yhtä mieluisesti kuin sotahevonen torven
torahdusta. Mutta arvatkaas vaan, isä, kuinka minä useammat kerrat olen
menettänyt Katrin suosion, niin että jo aivan epäilin, voinko sen
koskaan enää saada takaisin, siitä että sormeni, niin sanoakseni, ovat
liiankin syyhyneet sotaan. Ja nyt juuri ovat meidän riitamme sovitetut,
ja toivoni, -- jotka vielä tänä aamuna näkyivät olevan kauempana kuin
mitä maalliset silmät kannattivat nähdä, ovat tulleet likemmäksi ja
muuttuneet kirkkaammiksi kuin koskaan ennen. Pitääkö minun nyt, oman
armaani anteeksi-anto-suutelo vielä vereksenä huulillani, ryhtyä
johonkuhun uuteen väkivallantekoon, joka, niinkuin te kyllä tiedätte,
on hänen mieltään kovasti pahoittava".

"Vaikea on minun neuvoa sinua", virkkoi Simo; "mutta sitä vaan
tahtoisin nyt sinulta kysyä -- onkos sulla vai ei syytä arvella, että
tuota kovaonnista Olivier parkaa on luultu sinuksi?"

"Kylläpä pahoin pelkään niin olleen", sanoi Heikki. "Hänen arveltiin
olevan hiukan minunnäköiseni, ja se apina-parka oli oikein
harjoittamalla opiskellut minun pään pitoani ja astuntaani, vieläpä
lisäksi niitä lauluja, joita minulla on tapana vihellellä; sillä
kaikella hän pyysi niin paljon kuin mahdollista enentää
kaltaisuuttamme, josta hän niin ylpeili. Onhan mulla vihamiehiä
yltäkyllin, niin täällä kaupungissa kuin myös maalla, joiden voi mieli
palaa minulle pahaa kepposta tekemään; hänellä, minun tietääkseni, ei
ollut yhtään".

"Niin, Heikki, enpä voi muuta sanoa, kuin että tyttäreni mieli kyllä
mahtaa käydä pahaksi. Hän on paljon seurustellut Klemetti-isän
kanssa, ja saanut päähänsä tuommoisia oppeja rauhasta sekä
anteeksi-antamisesta, jotka mielestäni ovat jokseenkin sopimattomat
tässä maassa, missä ei laki suojaa meitä, jos ei meissä liene miehiä
itseämme itse suojelemaan. Jos päätät käydä tähän taisteluun, niin
lupaan tehdä parastani, saadakseni hänet katsomaan asiaa samalta
kannalta kuin meidän kaupungin muukin kunnon vaimomäki. Vaan jos päätät
jättää asian sikseen -- jättää kostamatta surman, joka Olivier'ille on
tullut kohtaloksi sinun sijastas -- jättää lesken ja orvot ilman mitään
hyvitystä puolison ja isän menettämisestä -- silloin lupaan etten
tuomitse sinua liian kovin, vaan muistan, minulla kumminkaan ei olevan
oikeutta moittia sinun kärsivällisyyttäs, koska siihen on syynä rakkaus
minun lapseeni. Mutta siinä tapauksessa, Heikki, meidän täytyy muuttaa
pois tästä kauniista kaupungistamme, sillä täällä me olisimme vaan
ylenkatsottu perhekunta".

Heikki ohkasi syvään ja oli taas ääneti hetkisen aikaa, ennen kun
vastasi:

"Parempi kuolema kuin häpeä, vaikken saisikaan koskaan enää astua
Katrin silmien eteen. Jos vielä olisi niinkuin eilen, niin olisin
mennyt parastakin miekkamiestä vastaan noista kaikista huoveista niin
iloisesti kuin ikinä Vapunpäivän tanssiin. Mutta tänäpäivänä, kun Katri
juuri melkein on sanonut: 'Heikki, mä rakastan sinua!' -- se on vallan
kova käsky, Hanskuri vaari. Mutta se on kaikki minun omaa syytäni!
Tuota onnetonta Olivieriä! Olisipa minun pitänyt hänelle suoda
katokseni suojaksi, koska hän rukoili minua pelkonsa tuskassa. Taikka
jos olisin lähtenyt häntä saattamaan, niin olisin estänyt tämän
kohtalon taikka myös itsekin tullut siihen osalliseksi. Mutta minä
soimasin häntä, pilkkasin häntä, kirosin häntä, vaikka kyllä pyhät
miehet tietävät, että ne pahat sanat kaikki vaan tulivat ärtyneen
sydämeni kärsimättömyydestä. Minä ajoin hänet ulos ovestani, vaikka
tiesin hänen olevan niin tuiki turvattoman, ajoin hänet siihen surmaan,
joka kenties oli aiottu minulle. Minun nyt kohta täytyy kostaa häntä,
jos en tahdo ikäni pituista häpeää itselleni. Katsokaas, isä -- minun
sydämeni on sanottu olevan yhtä kovan kuin teräs, jota takoilen -- vaan
vuodattaako kirkastettu teräs tämmöisiä kyyneleitä? -- Häpeä kyllä että
minun silmistäni niitä vuotaa!"

"Ei se ole mikään häpeä, minun armas poikani", virkkoi Simo. "Sinä olet
vaan yhtä helläsydäminen kuin urhoollinen. Mutta olisi meillä kuitenkin
vielä kenties yksi mahdollisuus päästä siitä. Saattais olla ettei
onnistuisi keksiä ketään, johon epäluulo voi kiintyä, ja jos ei
semmoista löydetä, niin ei taistelusta voi olla puhetta. Kova seikka se
kyllä on, kun täytyy toivottaa että tää viaton veri jäisi kostamatta.
Mutta jos tään ilkeän murhan tekijä nyt pysyy tietymättömissä tällä
hetkellä, niin pelastut sinä kostamisen velvollisuudestas, ja Herra
taivaassa on kyllä aikanaan itse täyttävä sen koston".

Näin puhuessaan olivat he nyt saapuneet sille kadun kohdalle, missä
raatihuone seisoi. Kun he tulivat ovelle ja tunkivat kansanjoukkojen
läpi, joita katu oli melkein täpösten täynnä, näkivät he että siellä
seisoi vahtimassa aseellinen porvariparvi sekä noin viisikymmentä
peitsimiestä Kinfauns'in herran väestä; sillä ritari Charteris oli
yhdessä liittoveljiensä, Gray'tten, Blair'ien, Moncreiffien sekä
muitten kanssa, tuonut jommoisenkin ratsuvoiman, joista nämät tässä
olivat osa. Perille tultuansa hanskuri ja seppä heti paikalla vietiin
siihen saliin, missä kaupungin hallitunmiehet olivat koossa.



KAHDESKYMMENES LUKU.


    Kalvakka leski portill' itkevi
    Ja parkuin oikeutta vaativi.

                            Bertha.

Perth'in raatihuoneen neuvoittelusalissa oli nyt omituinen näkö
tarjona. Synkännäköisessä huoneessa, joka sai hämärän ja sopimattoman
valaistuksen kahden erimuotoisen, erikokoisen ikkunan kautta, istui
suuren, tammisen pöydän ympärillä joukko miehiä. Perempänä istujat
olivat kauppiaita s.o. killanveljeksiä tai puotimiehiä säätynsä
mukaisissa, siivoissa puvuissa, joiden yli useimmilla heistä oli
"Kaulassaan ijällisess' sodan merkit", nimittäin rautakaulus sekä
kanninhihna, josta miekka riippui. Pöydän alimmissa sijoissa istui
käsityöläisiä, ammattikuntien vanhimmat eli "dekaanit" tavallisissa
arkivaatteissansa, vaikka ne nyt olivat tavallista huolellisemmin
siivotut. Heilläkin oli kaikenlaisia varuksia suojanansa. Muutamilla
oli "musta jakku", tröijy peitetty pienillä vinoisen neliskulman
muotoisilla rautalevyillä, jotka riippuivat rivittäin, yhdestä
suipustaan ommeltuna kiinni, ja olivat lujana suojana ruumiille,
taipuen kaikkia sen liikuntoja myöten. Monella taas oli härännahkainen
kylteri, joka kesti sekä miekansivallukset että myös peitsen pistot,
jos ei sivaltaja tai pistäjä ollut tavattoman väkevä. Pöydän alipäässä,
koko tuo kirjava ympärillään, istui herra Ludvik Lundin; hän ei ollut
mikään soturi, vaan pappi, St. Johanneksen kirkon kirkkoherra; hänellä
oli papillinen pukunsa yllään ja läkkiä sekä paperia edessänsä. Hän oli
majistraatin sihteerinä ja sai, niinkuin kaikki papit siihen aikaan --
heitä sanottiinkin paavin ritareiksi -- arvonimityksen _Dominus_ tahi
käännettynä "herra", joka muuten vaan oli maalliselle ritaristolle
tuleva.

Neuvopöydän ylipäässä istui korkeammalla istuimella ritari Charteris
täysissä, loistaviksi kirkastetuissa teräsvaruksissa; hänen näkönsä oli
omituisena vastakohtana noitten ainoasti jolloinkulloin aseisin
kutsuttuin porvarein kirjavalle, puoleksi sotaiselle, puoleksi
rauhalliselle puvulle. Ylituomarin käytös oli sitä laatua, että se
kyllä selvään osoitti likeistä yhteyttä, jonka yhteiset edut olivat
saaneet aikaan hänen ja kaupungin sekä raatimiesten välillä; mutta
samassa se myös kuitenkin antoi tuntea sen korkeamman arvon, joka tässä
kokouksessa, missä hän istui puheenjohtajana, oli tuleva hänelle,
aikakauden mielipiteitten mukaan, hänen aatelisen sukuperänsä ja
ritariutensa perustuksella. Kaksi knaappia seisoi hänen takanansa;
toisella oli kädessänsä ritarin lippu, toisella kilpi, missä näkyi
Charteris'in vaakuna, nimittäin väkipuukkoa tai miekkaa pitävä käsi ja
sen alla ylpeä allekirjoitus: "Tää on minun oikeuskirjani!" Kauniille
hovipojalle oli Kinfauns'in herran miekka uskottu; toisella oli peitsi
huostassansa. Kaikki näät ritarin-arvon ulkonaiset merkit olivat nyt
sitä tyystemmin mukaan tuodut, siitä syystä kun ritari täällä toimitti
kaupungin hallitusmiehen virkaa. Herra Charteris'in omassa personassa
näkyi nyt jonkunlainen juhlallinen jäykkyys, joka ei luonnollisesti
ollut omainen hänen suoralle, iloiselle mielenlaadulleen.

"Vai tulitte te viimeinkin, Heikki Seppä ja Simo Hanskuri", lausui
ylituomari. "Tiedättekö te, että me olemme tässä saaneet odottaa teitä.
Jos se toisten vielä tapahtuu, meidän istuessamme tässä paikassa, niin
määräämme teille semmoiset sakot, että niiden suorittaminen ei ole
tuntuva teistä iloiselta. No, no -- ei huoli selitellä. Selityksiä
tällä kertaa ei ole vaadittu, ja toisten niistä ei tule apua. Minä saan
siis teille antaa tiedoksi, kunnon mestarit, että meidän arvoisa
sihteerimme tässä on kaikkia asianhaaroja myöten pöytäkirjaan pannut,
mitä nyt teille lyhyesti kerron, että kuulisitte mitä teiltä nyt
vaaditaan, Heikki Sepältä erittäin. Meidän naapuri-vainajamme, Olivier
Proudfute, löydettiin tän'-aamuna kuoliana Isoltakadulta, juuri
Wynd-kadun kulmalta. Hän näkyy saaneen kovan läimäyksen lyhyellä
kirveellä, takaapäin ja arvaamattansa, ja tätä hänen surmaansa ei voi
sanoa muuksi kuin ilkeäksi, ennalta mietityksi murhaksi. Sen verran
rikoksesta. Murhamiestä emme voi vielä muusta kuin asianhaaroista
arvata. Arvoisan kirkkoherran herra Ludvik Lundin'in pöytäkirjasta
näemme, että useammat hyvämaineiset vieraatmiehet näkivät
naapuri-vainajamme, Olivier Proudfuten, vielä myöhään yöllä osallisna
Morrice-tanssijain ilopidossa, viimeksi Simo Hanskurin talon edustalla
Curfew-kadulla, missä he taas pitivät leikkiänsä. Myöskin on tietty,
että hän tässä paikassa erosi muusta joukosta, vähän aikaa puheltuansa
Simo Hanskurin kanssa, ja lupasi kumppaleilleen tullaksensa
Griffin-ravintolaan, siellä illan iloa loppuun viettämään. -- Nyt,
Simo, kysyn teiltä, onko tää täysi tosi, sen verran kuin te tiedätte?
Ja vielä toiseksi kysyn, mistä te puhelitte keskenänne Olivier
Proudfuten kanssa?"

"Herra ylituomari ja jalo-arvoinen herra ritari Charteris", vastasi
Simo Hanskuri, "teille niinkuin tälle kunnioitettavalle kokoukselle
saan antaa tiedoksi, että mainitun tässä läsnä-olevan sepän ja minun
omaisteni välillä oli noussut nurjaa mieltä muutamain Heikki Sepän
käytöksestä liikkuvain pahain huhuin tähden. Ja koska sanottu meidän
naapuri-parkamme, Olivier Proudfute, myös oli noita huhuja levitellyt,
niinkuin semmoinen juoruin juoksuttaminen ylimalkaan olikin hänelle
omansa, niin puhelimme me keskenämme pari sanaa siitä seikasta. Ja, sen
verran kuin tiedän, oli hänellä, minut jättäessään, aikomus mennä
Heikki Sepän luokse. Sillä hän erosi muista Morrice-tanssijoista,
luvaten tulla sitten, niinkuin te, jalo herra, jo sanoitte, heidän
jälkeensä Griffin-ravintolaan, siellä illan iloa loppuun viettämään.
Mutta mitä hän todella lienee tehnyt, sitä en tiedä sanoa, koska en
sitten enää ole nähnyt häntä elävänä".

"Siin' on kyllin", sanoi ritari Charteris, "ja se sopiikin aivan yhteen
kaiken kanssa, mitä me muuten olemme kuulleet. -- Sitten arvokkaat
porvarit, me tiedämme että meidän naapuri-parkamme joutui keskelle
yöjalkalais- ja maskeraati-joukkoa Isollakadulla. Nämät hänelle häjysti
tekivät väkivaltaa, pakoittivat häntä keskellä katua polvilleen
lankeemaan ja vasten tahtoansa äärettömiä viinin määriä suuhunsa
juomaan, siksi kun hän vihdoin heiltä pääsi pakoon. Tämä väkivalta
tehtiin paljastetuin miekoin sekä huikeilla huudoilla ja kirouksilla,
niin että se veti useampain ihmisten huomion puoleensa. Muutamat, jotka
melusta säikähtyneinä katsahtivat ulos ikkunoistaan, ja samoin myös yks
tai kaks sivukulkijaa, jotka vetäytyivät syrjemmäksi pois tulisoihtuin
valosta, ettei heitä myös ruvettaisi pahoin pitelemään, näkivät omin
silmin, kuinka meidän naapurimme kanssa meneteltiin keskellä
kaupunkimme katua. Ja vaikka nuot pauhaajat olivat valepuvuissa, naamus
kasvoin peittona, tunnettiin heidän pukimensa kuitenkin selvästi; sillä
ne olivat tuommoisia eriskummallisia maskeraatti-vaatteita, jotka
olivat tulleet ommelluiksi muutamia viikkoja ennen, ritari Ramornyn
käskystä, joka on tallimestari kuninkaallisen korkeuden Rothsayn
herttuan, Skotlannin perintöprinssin, palveluksessa".

Puoli-ääninen ohkaus kuului ympäri läsnä-olevaa joukkoa.

"Niin", jatkoi ritari Charteris, "näin on asiain laita -- meidän
tiedustelemisemme ovat saattaneet surullisiin ja peloittaviin
päätöksiin. Mutta samoin kuin ei kukaan ihminen voi olla enemmän
murheissaan kuin minä, että ne siihen suuntaan näkyvät viittaavan,
samoin ei kukaan ihminen maan päällä voi vähemmän kuin minä niitä
pelätä. Asia on semmoinen -- useammat käsityöläiset, jotka siinä ovat
olleet työssä, vakuuttavat ritari Ramornyn käskemään maskeraatipukuin
olleen juuri samannäköisiä kuin niiden miesten puvut, joiden nähtiin
Olivier Proudfutea pahoin pitelevän. Ja yksi käsityöläinen, Wingfield
sulkamestari, joka näki nuot pauhaajat, silloin kun meidän naapurimme
oli heidän käsissänsä, todistaa että heillä oli vöillään ne samat vyöt,
päässään ne samat kruunut maalatuista sulkasista, jotka hän itse oli
laittanut prinssin tallimestarin käskystä. -- Sen perästä kun hän
noiden peuhaajain käsistä pääsi, katoaa Olivier tietymättömiin; mutta
me voimme todistaa, että naamiojoukko sitten meni ritari Ramornyn
majatalolle, mihin heidät päästettiin sisään, sen perästä kun hiukan
nimeksi oli vastusteltu. -- Vaan käypä kuitenkin semmoinen huhu, Heikki
Seppä, että sinä vielä näit onnettoman naapurimme, senkin jälkeen kun
hän oli ollut noiden yöjalkalaisten käsissä -- mitä perää on siinä
huhussa".

"Hän tuli minun kotiini Wynd-kadun varrella", sanoi Heikki, "noin puoli
tuntia ennen keski-yötä. Ja minä olin hiukan vastahakoinen häntä sisään
päästämään, koska hän oli laskiais-iloa pitänyt, vaan minä olin istunut
kotona; sillä sanoohan sananlasku, ett': 'eipä huimapää humala, sovi
selvän kumppaliksi'".

"Ja minkälaisessa tilassa hän näytti olevan, silloin kun hänet sisään
päästit?" kysyi ylituomari.

"Olipa hän", vastasi seppä, "aivan hengähdyksissä ja jutteli yhä siitä,
että oli ollut hengenvaarassa yöllisten peuhaajain käsissä. Mutta minä
en siitä juuri paljoa lukua pitänyt, koska hän aina oli ollut
pelkurimainen, jäniksensydäminen mies, vaikka kyllä muuten kunnon
ihminen, ja siis luulin hänen enemmän puhuvan omia luulottelemisiaan
kuin totta. Mutta ikäni kaiken olen nyt katuva sitä kovasti pahaa
tekoani, etten lähtenyt häntä saattamaan, niinkuin hän pyysi; ja jos
saan elää, aion maksaa messuja hänen sielunsa hyväksi, sen syntini
sovitukseksi".

"Kertoiko hän minkälaisia ne olivat olleet, jotka häntä hätyyttivät?"
kysyi ylituomari.

"Yöllisiä peuhaajoita maskeraati-puvuissa", vastasi Heikki.

"Ja sanoiko hän pelkäävänsä, että kotimatkalla taas voisi joutua heidän
käsiinsä?" kysyi taas ritari Charteris.

"Hän nimen-omaan ilmoitti pelkonsa väijyvistä vihollisista, jota minä
kuitenkin joutavaksi loruksi ajelin, koska en saattanut kadulla ketään
keksiä".

"Eikö hän siis saanut sinulta minkäänlaista apua?" jatkoi ylituomari.

"Saipa, kun saikin, jalo-arvoinen herra", vastasi seppä. "Hän vaihtoi
Morrice-tanssijan pukunsa minun kypäriini, härännahkaiseen kylteriini
sekä kilpeeni, jotka hänellä, niin kuulin, vielä olivat, kun hän
löydettiin. Ja minulla on kotona hänen Morrice-lakkinsa tiukuineen,
ynnä myös tröijy sekä muut siihen pukuun kuuluvat kapineet. Hän olisi
tuonut takaisin sota-asuni ja noutanut pois omat maskeraati-vaatteensa,
jos pyhätmiehet niin olisivat sallineet".

"Et siis sitten nähnyt häntä sen enempää?

"En koskaan, jalo-arvoinen herra".

"Vielä yksi sana", virkkoi ylituomari. "Onkos sinulla mitään syytä
luulla, että Olivier Proudfutelle osaksi tullut surmasivallus
oikeastaan oli jollekulle toiselle miehelle aiottu".

"Kyllä on", sanoi seppä. "Mutta se ei ole varma, ja taitais olla
vaarallista puhua se ilmi, koska se vaan on paljasta luuloa".

"Puhu se vaan ilmi, minä vaadin sen porvarivalasi nojalla. -- Kenelle
luulet sen sivalluksen oikeastaan olleen aiotun?"

"Jos minun täytyy se sanoa", virkkoi Heikki, "niin luulen että Olivier
Proudfutelle tuli osaksi oikeastaan minulle aiottu surma. Minä luulen
niin vielä enemmän siitä syystä, kun Olivier sanoi aikovansa matkia
minun astuntaanikin samoin kuin oli lainannut pukuni".

"Oletko vihollisuudessa jonkun kanssa, että sinulle semmoinen luulo on
tullut päähän?" kysyi ritari Charteris.

"Häpeä ja synti se on, mutta täytyneehän kuitenkin tunnustaa, että
minä olen vihollisuudessa sekä Vuoriston että Alankomaan kanssa,
Englantilaisen kuin Skotlantilaisen, Perth'in läänin ja Angus'in läänin
kanssa. Vaan Olivier-paralla en luulisi olleen vihamiehiä edes juuri
munasta tulleissa kananpojissa. -- Voi! sitä paremmin hän olikin
tämmöiseen äkilliseen poislähtöön valmis!"

"Kuules, seppä", sanoi ylituomari, "vastaa nyt minulle aivan suoraan --
onko sinulla mitään vihollisuutta ritari Ramornyn väen kanssa?"

"On maar', jalo-arvoinen herra, on kun onkin. Yleisesti nyt kuuluu,
että se käsi, joka Valentinin päivän aamulla löydettiin Curfew-kadulta,
oli tuon Mustan Oventin'in oma, joka muutamia päiviä sitten lähetettiin
Tay-joen poikki Fifen lääniin. Ja minä sen käden laskin poikki
väkipuukkoni sivalluksella. Ja koska tuo Musta Oventin oli ritari
Ramornyn kamaripalvelija ja erittäin uskottu mies, niin arvattavasti on
vihollisuutta minun sekä hänen herransa väen välissä".

"Se on kyllä luultava asia, seppä", sanoi ritari Charteris. -- "Ja nyt
hyvät veljet ja viisaat raatimiehet, on kaksi mahdollisuutta, jotka
kuitenkin molemmat yhtäänne vetävät. Kenties tuo naamiojoukko, joka
otti kiinni naapuri-vainajamme ja piteli häntä niin pahoin, että hänen
ruumiissaan vieläkin näkyy siitä hiukan jälkiä, sitten jälleen tapasi
vankinsa, joka oli kotiinmenossa, ja nyt viimein pahan menettelemisensä
päätteeksi häneltä hengenkin otti. Puhuipa hän itsekin Heikki Sepälle
pelkonsa siitä. Jos näin on todella käynyt, niin yksi tai useammat
ritari Ramornyn väestä ovat siihen murhaan syypäät. Mutta minä luulisin
pikemmin että yksi tai kaksi noista yöllisistä peuhaajoista oli jäänyt
jäljelle tai myös, kenties muutettuaan vaatteita, palanneet takaisin.
Näille miehille olisi Olivier Proudfute omassa personassaan ainoasti
ollut pilanteon esine; mutta koska hän oli puettu Heikki Sepän asuun
ja, niinkuin aikoi, matki Heikki Sepän tapoja, herätti hän heidän
katkeran vihansa. Ja nähdessään hänet yksin, olivat he ryhtyneet tähän
heidän mielestään varmaan ja vaarattomaan keinoon, päästäksensä
miehestä, jota vihollisensa, niinkuin kaikki ihmiset tietävät, pitävät
niin vaarallisena. Ja tämäkin päätös siis vie siihen että syypää kuuluu
ritari Ramornyn väkeen. Mitäs te siitä arvelette, hyvät miehet? Eikö
meillä ole aihetta syyttää heitä tästä rikoksesta?"

Raatimiehet kuiskasivat hetkisen aikaa keskenään ja sitten antoivat
vastauksensa pormestari Craigdallien kautta. -- "Jalo herra ritari,
meidän korkea-arvoinen ylituomarimme! Me yhdymme kokonaan siihen,
mitä te viisaudessanne olette puhuneet tästä hämärästä verityöstä.
Samoin myös myönnämme oikeaksi teidän terävä-älyisen päätelmänne, joka,
jälkiä myöten mennen, näyttää ritari Ramornyn kumppalit ja palvelijat
syypäiksi meidän naapuri-vainajaamme vastaan tehtyyn ilkityöhön, oli se
sitten häntä kohdannut hänen omassa personassaan ja olennossaan
taikkapa väärin luultuna täksi meidän uljaaksi porvariksemme, Wynd'in
Heikiksi. Mutta ritari Ramorny sekä omasta puolestaan että myös
prinssin tallimestarina pitää paljon palvelijoita; ja koska syytöksemme
epäilemättä sysätään takaisin kieltämisellä, niin kysyisimme, miten
siinä tapauksessa teemme? -- Se on kyllä totta, että jos laki sallisi
meidän pistää tulta mainitun herran huoneen nurkkiin ja miekalla
teloittaa kaikki sen sisällä-olevat, niin tuo vanha sananlasku: 'nopea
neuvo, paras neuvo', tässä kenties sopisi; sillä ilkeämpää Jumalan
pilkkaajain, miehenmurhaajain ja naisenviettelijäin pesää ei löydy
missään kuin Ramornyn katoksen alla. Mutta pelkäänpä että tää tämmöinen
summittainen rangaistus tuskin saisi kannatusta laista; eikä taas
toiselta puolen yksikään puustavi kaikista täällä kuulluista
todistuksista anna aihetta syyttää tätä rikosta yhden tai useampain
erityisten henkilöjen päälle".

Ennenkuin ylituomari tähän kerkesi vastata, nousi majistraatin
sihteeri, pyyhkäisi arvokasta partaansa ja pyysi lupaa puhuakseen, joka
hänelle myönnettiinkin kohta.

"Veljet", lausui hän, "isiemme aikana yhtähyvin kuin tänä nykyisenä on
Jumala, kun vaan on osattu häneltä oikealla ajalla tiedustella, ollut
niin armollinen ja saattanut ilmi syyllisten rikokset sekä liian
hätäisesti syyn alle vedettyin viattomuuden. Meidän kuninkaamme Robert
on, jos vaan ei häijyt neuvon-antajat väliin sekaannu ja hänen hyvää
tahtoansa väärään päin vedä, niin oikeutta harrastava ja laupias
hallitsija kuin suinkin paraskin meidän ajantietojemme pitkässä
jaksossa mainittu -- anokaamme siis häneltä, meidän kauniin kaupunkimme
ja ylimalkaan Skotlannin yhteisen kansan nimessä, että hän sallisi
meidän esi-isiemme tavalla pyytää valistusta tämän ilkityön
hämäryyteen. Anokaamme koetusta _paari-tuomion_ kautta, joka usein
sallittiin kuninkaamme esi-isäin hallitessa, on hyväksytty monessa
paavin bullassa sekä kirkonkokousten päätöksessä, ja sitä aikanaan ovat
käyttäneet suuri keisari Kaarle Suuri Franskassa, kuningas Arthur
Britanniassa sekä Gregorius Suuri ja mahtava Achaius tässä meidän
maassa."

"Olen minäkin kuullut tuosta paari-tuomiosta, herra Lundin", virkkoi
ylituomari, "ja tiedän että meidän kauniin kaupunkimme etuuskirjat sen
meille suovat. Mutta oppini vanhojen lakien suhteen on hiukan
puuttuvainen, jonka vuoksi pyytäisin teitä meille sen laatua tarkemmin
selittämään".

"Anokaamme kuninkaalta", virkkoi Lundin, "jos te minun neuvoni
tahdotte kuulla, että meidän murhatun naapurimme ruumis vietäisiin
St. Johanneksen tuomiokirkkoon, missä asian mukaan tulisi messuja
luettavaksi joissa rukoilisimme hänen sielullensa autuutta ja tuon
häijyn murhan ilmisaattamista. Sillä välin pyydämme kuninkaalta sen
käskyn, että ritari Ramorny antaisi luettelon kaikista palvelijoistaan,
jotka ovat olleet Perth'issä yöllä Laskiais-Tiistain ja tään
Tuhka-Keskiviikon välillä, ja että hän velvoitettaisiin edestuomaan
ne kaikki määrättynä päivänä ja tuntina. Ne tulisivat sitten St.
Johanneksen tuomiokirkossa nimeltään kutsuttaviksi ja saisivat yksi
kerrassaan astua meidän murhatun naapurimme paarin ohitse; ja tulisi
jokaisen heistä säätynsä tavalla rukoilla Jumalaa sekä hänen pyhiä
miehiänsä todistajikseen, että hän on tähän murhaan viaton, niin
neuvolla kuin teolla. Ja silloin -- uskokaa minua, sillä se on käynyt
toteen monessa monituisessa tilaisuudessa -- kun murhaaja sillä
rukouksella koettaa peittää syytänsä, niin on kuollut ruumis
vastahakoisuudesta sitä kättä vastaan, joka hänestä hengen erotti,
heräävä jonkunlaiseen puolinaiseen elämään, ja surmahaavoista on taas
veri virtaava, vaikka se jo on ollut kauan jähmetyksissä suonissa.
Taikka oikeammin puhuen, Jumala tahtoo näin, jollakulla salaisella,
meille käsittämättömällä vaikutuksella, tuoda meille ilmi sen häijyn
pahantekijän, joka on Luojansa kuvan rikkonut".

"Olen mä kuulut puhuttavan siitä laista", sanoi ylituomari, "ja Brucen
aikana se on tullut käytetyksi. Tämä onkin varsin sopiva tilaisuus,
tällä salamielisellä tiedustuskeinolla pyytää saada ilmi totuutta, jota
ei millään tavallisella keinolla voi saada; sillä yleiseen kanteesen
ritari Ramornyn väkeä vastaan vastattaisiin vaan yleisellä
kieltämisellä. Mutta vielä pitää minun kysyä herra Lundin'ilta, meidän
kunnian-arvoiselta majistraatin-sihteeriltämme, kuinka me saisimme
syyllisen estetyksi sillä välin poiskarkaamasta?"

"Porvarein pitää tarkasti vahtia valleilla, laskusiltain pitää
olla ylösvedettynä ja porttien rautaristikkojen alaslaskettuna
päivänlaskusta päivännousuun asti, ja lukuisien vartijajoukkojen pitää
kulkea pitkin katuja koko yö. Tämän vahtimisen vaivan porvarit kyllä
mielellään ottavat päälleen, saadaksensa naapurinsa murhaajan paon
varmaan estetyksi".

Tähän ehdoitukseen muut neuvoittelumiehet kaikki ilmoittivat
suostumuksensa sanoilla, merkeillä tahi silmäinluonnillaan.

"Mutta", kysyi ylituomari, "mitäs sitten, jos joku tuosta
epäluulon-alaisesta väestä ei suostu käymään koetusta paarituomiolla?"

"Hän saattaa vaatia toista koetusta kahdentaistelun kautta", vastasi
arvokas sihteeri, "säädyltä yhden-arvoisen miehen kanssa. Sillä
kanteen-alaisella pitää olla valta, kun näin jätetään asia itse Jumalan
tuomion alle, valita millä valan tuomion-lajilla hän tahtoo tulla
koetetuksi. Mutta jos hän ei kumpaankaan tahdo käydä, niin on hän
julistettava syylliseksi ja sen mukaan rangaistava".

Neuvoittelu-kokouksen viisaat miehet yksimielisesti suostuivat
majistraatin sihteerin sekä ylituomarin ehdoitukseen, ja päättivät
juhlallisesti mennä kuninkaalta anomaan, että, heidän etuuskirjassaan
suodun oikeuden mukaan, heidän kaupunkilaisensa murha-asia
tutkittaisiin yllämainitulla tavalla.[29] Mutta ennenkuin kokous
hajosi, katsoi pormestari Craigdallie sopivaksi kysyä, kuka
määrättäisiin Marketta Proudfuten sekä hänen molempain lastensa
puolesta taistelemaan.

"Siitä ei tarvitse pitkää keskustelua", sanoi ritari Charteris,
"olemmehan me miehiä, ja käymme miekka vyöllä, joka miekka olisi poikki
katkaistava sen miehen pään yli, joka ei sitä ottaisi vetääkseen ulos
tupesta murhatun naapurimme lesken ja orpoin puolesta ja hänen surmansa
miehuulliseksi kostoksi. Jos ritari Ramorny itse suuttuu meidän
tutkimuksestamme, niin olen minä, Patrik Charteris, Kinfauns'in herra,
taisteleva häntä vastaan henkiin ja veriin, niin kauan kuin mies ynnä
ratsu pysyy pystyssä, ja peitsi sekä miekka ei katkea. Mutta siinä
tapauksessa että taisteluunvaatija olisi aatelitonta säätyä, niin olen
varma että Marketta Proudfute saa puolustajakseen valita vaikka kenenkä
Perth'in urhoollisimmista porvareista -- ja häväistystä ijäksi olisi
meidän kaunihille kaupungillemme, jos se, johon lesken vaali sattuis,
olisi niin ilkeä pelkuri ja petturi, ja kieltäytyisi pois! Käskekää
Marketta Proudfute sisään, että hän saa valita".

Heikki Sepällä, tätä kuullessaan, oli se surullinen vakuutus
mielessänsä, että leski-paran vaali oli hänet kohtaava. Näin oli siis
hänen äsköinen sopunsa kaunoisen Katrin kanssa jälleen rikkoutuva tämän
uuden tappelun kautta, jota ei hänen käynyt millään kunniallisella
tavalla välttäminen ja josta hän muussa tapauksessa olisikin ollut
suuresti iloinen, koska siinä hänelle oli tarjona loistava tilaisuus
tehdä urhotöitä koko hovin ja kaupungin nähden. Hän näet tiesi, että
Katri, Klemetti-isän opetuslapsena, katsoi tuomiota taistelun kautta
pikemmin Jumalan pilkaksi kuin asian heittämiseksi Jumalan huostaan, ja
että Hanskurin tyttären mielestä ei se ollut järjellinen keino, kun
ihmisen viattomuus tai syyllisyys tehtiin riippuvaksi suuremmasta
kädenvoimasta tai miekastelutaidosta. Seppä siis pahoin pelkäsi
morsiamensa omituisia mielipiteitä siinä asiassa, jotka olivat paljon
valistuneemmat sillä aikakaudella ylimalkaan tavallisia.

Sill'-aikaa kun nuot ristinriitaiset tunteet hänen sydäntänsä
ahdistivat, astui murhatun miehen leski sisään, peitettynä paksulla
murheharsikolla; häntä seurasi tai talutteli viis, kuus arvokasta,
samalla, surua osoittavalla tavalla puettua vaimoa. Yksi näistä
seuralaisista kantoi pikkuista lasta, Olivier raukan viimeistä
rakkaudenpanttia. Toinen talutti toista, noin kaksi vuotta tahi sillä
paikoin vanhaa, astunnassaan vielä horjuskelevaa pienokaista, joka
kummastuksella ja pelolla katseli, milloin noita mustia vaatteita,
jotka sen päälle oli laitettu, milloin tätä suurta kokousta tässä.

Kaikki läsnä-olijat nousivat surujoukon sisääntullessa, ja tervehtivät
heitä syvimmillä surkuttelevaisuudella. Marketta, vaikka hupsun
Olivier-paran vaimo, vastasi tähän tervehdykseen arvokkaisuudella,
jonka kenties murheen ankaruus hänelle antoi. Ritari Charteris nyt
astui esiin; hän tarttui leski-paran käteen sillä kohteliaisuudella,
jota ritari oli velvollinen osoittamaan vaimopuolelle, suojelija
sorretulle, pahantekoa kärsineelle leskelle, ja selitti lyhyesti, millä
keinoin kaupunki oli päättänyt pyytää kostoa Marketan miehen surmasta.

Hän tiedusteli nyt hellyydellä ja lempeydellä, jotka eivät olleet
ylimalkaan hänessä tavalliset, oliko vaimo-parka selvälleen ymmärtänyt
hänen sanansa, ja lausui sitten ääneensä läsnä-olijoille: "Hyvät
Perth'in kaupungin porvarit, vapaasyntyiset killanveljekset ja
ammattikuntain jäsenet, huomatkaa kaikki mitä tässä nyt tulee
tehtäväksi, sillä se ala koskee teidän oikeuksianne ja etuuksianne.
Tässä seisoo Marketta Proudfute; hän tahtoo pyytää laillista kostoa
miehensä surmasta, joka on tullut ilkeällä tavalla murhatuksi -- niin
leski väittää -- ritari Juhana Ramornyn käden kautta, ja tätä
kannettansa hän tahtoo näyttää toteen taikka paarituomiolla taikka myös
miehen voimalla, senvuoksi minä, Patrik Charteris, miekkavyöllinen
ritari ja vapaasukuinen aatelismies, tarjoan taistelemaan hänen
puolestaan, puolustaen hänen oikeata asiataan, niin kauan kuin mies ja
ratsu vaan pysyy pystyssä -- jos nimittäin joku minun säätyläiseni
nostaa kintaani maasta. Mitäs sanot, Marketta Proudfute, tahdotko ottaa
minut taistelijaksi puolestasi?"

Leski vastasi sulkeuneella äänellä: "En minä jalompaa voisi
toivoakaan".

Ritari Charteria sitten otti leskeä käteen, suuteli häntä otsaan,
niinkuin tämmöisessä tilaisuudessa tavalliset menot vaativat, ja lausui
juhlallisesti: "Niin auttakoon minua Jumala ja St. Johannes hädässäni,
kuin minä vannon täyttää velvollisuuteni sinun puolustajanas
ritarillisesti, uskollisesti ja miehuullisesti. Ja nyt, Marketta,
valitse tämän kauniin kaupunkimme porvareista, läsnä- tai
poissa-olevista, oman mielesi mukaan yksi mies, jolle tahdot
puolustuksesi uskoa, jos se, johonka kantees sattunee, nähdään olevan
minua alhaisempi säädyltänsä".

Kaikkein silmät kääntyivät Heikki Sepän puoleen, jonka yleinen ääni jo
oli ennalta merkinnyt kaikin puolin soveliaimmaksi taistelijaksi tässä
tilaisuudessa. Eikä leski odottanutkaan tuota yleistä silmäin
viittausta. Kohta kun ritari Charteris oli puhunut, meni hän poikki
permannon sinne, missä aseseppä seisoi pöydän alipäässä säätyläistensä
joukossa. Marketta otti häntä käteen --

"Heikki Seppä", lausui hän, "kunnon porvari ja ammattimies, minun --
minun" --

"Mieheni", arveli hän sanoa mutta se sana juuttuikin raukan kurkkuun;
hänen täytyi sanoa sanottavansa toisella tavalla.

"Poismennyt rakasti ja kunnioitti sinua yli kaikkein muiden miesten;
oikeus ja kohtuus on siis, että sinä menet taisteluun hänen leskensä ja
orpoinsa puolesta".

Jos vielä olisi ennen ollut Heikille mahdollista -- joka siihen aikaan
ei ollutkaan -- jollakin lailla kieltäytyä tai väistyä pois tästä
luottamusvirasta, mihin häntä kaikki ihmiset näkyivät määräävän, niin
sulki tämä lesken puhe häneltä kaiken pakotien; käsky taivahasta ei
olisi häneen tehnyt syvempää vaikutusta kuin tää onnettoman Marketan
rukous. Lesken viittaus vainajan ystävyyteen liikutti seppää sydämen
perimmäistä pohjukkaa myöten. Niin kauan kun Olivier vielä eli, oli
tosin tuossa hänen ylenmääräisessä mieltymyksessään Heikkiin, jolla oli
niin peräti toisenlainen luonne, jotakin hupsumaista ja naurattavaa.
Mutta kaikki se oli nyt unohdettu; Heikki totteli nyt vaan sydämensä
luonnollista lämpimyyttä ja muisti vaan että Olivier oli ollut hänen
ainainen seurakumppalinsa ja ystävänsä -- että Proudfute oli häntä
rakastanut ja kunnioittanut niin paljon kuin hupsu-raukan sydämessä voi
olla niitä tunteita ketään kohtaan -- ja kaiken päälliseksi, että
vainaja, niinkuin oli suuri syy luulla, oli tullut Heikille itselleen
oikeastaan aiotun surman uhriksi.

Iloisuudella, joka hänelle vielä minuutin aikaa ennen tuskin olisi
ollut mahdollinen ja joka näkyi hänen sydämessään palavaa synkkää
mielihyvää osoittavan, painoi siis seppä huulensa onnettoman Marketan
kylmään otsaan ja vastasi:

"Minä, Heikki Seppä, asuva Perth'in kaupungissa Wynd-kadulla,
rehellinen ja uskollinen mies, vapaana syntynyt, suostun tulemaan tään
Marketta lesken sekä hänen orpoinsa puolustajaksi ja lupaan heidän
puolestansa taistella henkiin ja veriin ketä hyvänsä minun säätyistäni
miestä vastaan, niin kauan kuin rinnassani on henkeä. Niin totta
auttakoon minua Jumala ja Pyhä Johannes!"

Läsnä-olevien rinnasta pääsi puoleksi hillitty huudahdus, joka osoitti
kuinka hartaat he olivat tälle asialle ja kuinka lujasti he nyt sen
menestykseen luottivat.

Ritari Charteris tuosta ryhtyi toimiin, saadaksensa kuninkaalta lupaa
jatkamaan tutkimista Olivier Proudfuten murhan suhteen ensiksi
paarituomiolla ja sitten, jos niin tulisi tarvis, kahdentaistelulla.
Sen jälkeen kun kaupunkilaisten neuvoittelukokous oli loppunut, pyysi
hän saadakseen kahden kesken puhutella kuningasta ja toimitti silloin
asian. Robert, jonka mieli kävi kovin pahaksi, kun hän tästä uudesta
väkivallasta kuuli, käski ritari Charteris'ia asian-omaisten kanssa
seuraavana aamuna kohta messun jälkeen takaisin tulemaan, jolloin
saisivat kuulla mitä kuningas valtioneuvostensa kanssa oli päättänyt.
Sillä välillä lähetettiin yksi kuninkaan käskyläinen marskin kartanoon,
ritari Ramornyn väen luetteloa läpikatsomaan, sekä käskemään, että sen
herran kaikin väkineen piti, kovan rangaistuksen uhalla, pysyä
Perth'issä, siksi kun saisivat kuninkaalta toisen käskyn.



YHDESKOLMATTA LUKU.


    Jumalan nimeen taistelua varten
    Varusta tanner -- siellä taistelkoot,
    Ja suokoon Herra voiton syyttömälle!

                    Henrit IV Toinen osa.

Ennestään jo meille tutussa neuvoittelusalissa Dominikolaisten
palatsintapaisessa luostarissa istui Robert kuningas veljensä Albanyn
herttuan kanssa, joka teeskellyllä ankaralla hurskaudellaan sekä
todellisella taitavalla viekkaudellaan oli saanut käsiinsä niin suuren
vallan tuon heikon hallitsijan yli. Luonnollistahan olikin, että mies,
jolla harvoin oli tilaisuus nähdä asiat niiden todellisessa muodossa ja
laadussa, katseli niitä semmoisiksi, jommoisiksi hänen rohkea ja kavala
veljensä, väärin käyttäen läheisen sukulaisuutensa voimaa, niitä
kuvaeli.

Yhäti huolissaan hairateille eksyneen, onnettoman poikansa puolesta
pyysi par'aikaa kuningas vakuutella Albanyn herttualle, että Rothsayn
herttua ei suinkaan voinut olla syypää lakintekijän kuolemaan, josta
asiasta tehdyn alkututkimuksen ritari Charteris oli tuonut
hallitsijansa katseltavaksi.

"Se on onneton asia, Robert veikkoseni", sanoi kuningas, "erittäin
onneton tapaus; siitä voi nyt kohta meidänkin maassamme nousta riitaa
ja sotaa aatelin ja aatelittomain säätyin välillä, samoin kuin jo on
monessa muussa kaukaisemmassa maassa. Yksi seikka siinä vaan minua
ilahduttaa -- se nimittäin, että ritari Ramorny jo oli saanut eron
Rothsayn herttuan palveluksesta. Ei siis käy sanominen, että hän tai se
hänen miehistään, joka sen verityön on tehnyt -- jos he todella
lienevät siihen syypäät -- on saanut kehoitusta tai yllytystä
vehkeesensä minun poika-raukaltani. Voimmehan me, veliseni, sinä ja
minä, todistaa, kuinka kuuliaisesti hän minun kehoituksestani suostui
siihen, että Ramorny tuon Curfew-kadulla tapahtuneen yömelun tähden
tulisi erotetuksi hänen palveluksestaan".

"Kyllä minä muistan hänen niin tehneen", virkkoi Albanyn herttua, "ja
toivon vaan hartaasti, että ystävyys prinssin sekä Ramornyn välillä ei
ole tullut uudistetuksi, sen perästä kun hän oli suostuvinaan teidän
käskyynne, kuninkaallinen majesteetti".

"Oli suostuvinansa? -- ystävyys uudistettu?" kysyi kuningas. "Mitä nuot
sanat merkitsevät, veli? Lupasihan Taavetti minulle, jos vaan tuo
onneton seikka Curfew-kadulla tulisi sikseen jäämään ja unohduksiin
peitetyksi, luopua Ramornysta, jonka neuvot voivat häntä semmoisiin
vallattomuuksiin houkuttaa, ja hän sanoi tyytyvänsä siihen, että me
tuomitsisimme Ramornyn pois hovista tahi johonkuhun muuhun mielestämme
sopivaan rangaistukseen. -- Ethän toki nyt voi epäillä hänen silloin
olleen totisen lupauksissaan ja nyt olevan rehellisen sanansa
pitämisessä? Etkö muista, että sinä hovista pois-lähettämisen sijaan
ehdoitit rangaistukseksi tuntuvaa sakkoa, joka otettaisiin Ramornyn
tiluksista Fifen läänissä, ja että prinssi arveli lähettämisen pois
hovista paremmaksi sekä Ramornylle että myös hänelle itselleen?"

"Kyllä senkin aivan hyvin muistan, kuninkaallinen veljeni. Enkä olisi,
totta puhuen, uskonutkaan Ramornylla olevan niin suuren vallan prinssin
ylitse, sen perästä kun tämä hänen neuvoinsa kautta oli niin suureen
vaaraan joutunut; mutta minun kuninkaallinen veljenpoikani itse,
niinkuin te, armollinen kuningas, juuri huomautitte, tunnusti, että
hän, niin kauan kuin Ramornyn sallittaisiin pysyä hovissa, ei voisi
vapautua hänen valtansa alta. Silloin kaduin, että hovista
poislähettämisen sijaan olin sakkoja ehdoittanut. Mutta se aika on
ollut ja mennyt, ja uutta pahaa on nyt taas tapahtunut, josta voi
nousta suuria vaaroja teille, kuninkaallinen majesteetti, samoin kuin
myös teidän kruununperillisellenne ja koko valtakunnalle".

"Mitä tarkoitat, Robert?" kysyi arkamainen kuningas. "Minä rukoilen
sinua vanhempiemme haudan kautta -- ja Brucen, meidän ikimuistettavan
esi-isämme sielun kautta, veljeni! Kerro minulle, mikä vaara uhkaa
minun poikaani ja minun valtakuntaani?"

Kuninkaan silmät, ylivuotamaisillaan kyyneleistä, ja koko hänen
kasvonsa, vapisten pelosta, olivat värähtämättä käännetyt veljen
puoleen, joka näkyi jonkun aikaa mietiskelevän, ennen kun vastasi.

"Armollinen herra, vaara on tätä laatua. Te luulette, että prinssillä
ei ollut mitään osaa tässä väkivallan teossa Perth'in kaupungin
porvareita vastaan -- tuon lakintekijä-rahjuksen murhassa, josta he nyt
kiljuvat ja kirkuvat, aivan kuin kalakaijat, kun vallattoman
poikanulikan nuoli kaataa maahan jonkun heidän meluavasta parvestaan".

"Heidänkin henkensä, Robert", sanoi kuningas, "on kallis-arvoinen
heille sekä heidän omaisilleen".

"Niin on, armollinen herra kuningas, ja osaavatpa he sen meillekin
tehdä sangen kalliiksi, ennenkun pääsemme sovintoon noiden roistoin
kanssa mitättömimmästäkin verenvuodatuksesta. -- Mutta, niinkuin
sanoin, te, kuninkaallinen majesteetti, ette usko prinssillä olleen
mitään osaa tässä viimeksi tapahtuneessa murhassa -- enkä minä aiokaan
koettaa heikontaa teidän uskoanne siinä arkaluontoisessa kohdassa, vaan
pyydän vakautua samaan uskoon kuin te. Mitä te ajattelette on minunkin
ajatukseni ojennusnuorana. Albanyn herttualla Robertilla ei ole koskaan
toinen mieli kuin Robertilla, avaran Skotlannin kuninkaalla".

"Kiitoksia, kiitoksia!" sanoi kuningas, tarttuen veljensä käteen.
"Tiesinhän voivani luottaa siihen, että sinä rakkaudesta oikein
selittäisit ajattelemattoman Rothsay-paran tekoja, vaikka hän niin
usein tekee semmoista, mitä helposti voi väärin selittää, että tuskin
ansaitsisikaan sinun rakkauttasi".

Albanyn sydän oli niin järkähtämättömän luja ja kova, että hän saattoi
vastata veljensä kädenpuristukseen, vaikka hänellä samassa oli mielessä
juurineen temmata pois tuon pehmeä-sydämisen, lempeän vanhuksen toivot.

"Mutta voi!" jatkoi Albanyn herttua huokauksella, "tuo raaka,
taipumaton Kinfauns'in ritari ja hänen pauhaava porvarilaumansa eivät
katso asiaa samoilla silmillä kuin me. He rohkenevat väittää, että
Rothsayn herttua ilokumppaleineen, jotka kuljeksivat pitkin katuja
maskeraattipuvussa ja humalassa, ottaen kiinni miehiä sekä naisia, ja
pakoittaen heitä tanssimaan sekä äärettömiä viinimääriä nielemään, ynnä
tehden kaikellaisia muita hullutuksia, joita on tarpeetonta luetella,
ovat tuota vainajata pahoin pidelleet. Ja sen lisäksi porvarit
väittävät, että koko se joukko sitten meni ritari Ramornyn asunnolle,
johon se väkisen mursi viettääkseen iloansa siellä loppuun. Täten on
prinssi antanut tukevaa syytä siihen luuloon, että Ramornyn ero hänen
palveluksestaan oli vaan annettu nimeksi ja ihmisten silmäin
lumoomiseksi. Ja näin he päättävät, että jo sinä yönä ritari Ramorny
taikka hänen väkensä jotain pahaa teki, niin on täysi syy uskoa
Rothsayn herttuan olleen siinä osallisna, jos ei koko seikka lienekään
tapahtunut hänen käskystään"

"Albany, se on kauheata!" parkui kuningas. "Tahtovatko he syyttää minun
poikaani murhasta; tahtovatko he väittää, minun Taavettini tahranneen
kättänsä Skotlantilaisella verellä, vaikkei hänellä ollut mitään syytä
kostoon eikä muuten hyötyä siitä? -- Ei, ei, -- he eivät toki voi
keksiä näin ilmisiä valheita, sillä ovathan ne kovin silmään-pistäviä,
että niitä kukaan voisi uskoa".

"Älkää pahaksi panko, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua;
"mutta sanovatpa he syyn tuohon kahakkaan Curfew-kadulla sekä sen
seurauksiin koskeneen likemmältä prinssiä itseään kuin Ramornyä. Sillä
ei kukaan luule, sitä väheimmin uskoo, että tuo sievä seikkailu
tarkoitti ritari Ramornyn huvitusta".

"Sinä saatat minut hulluksi, Robert!" sanoi kuningas.

"Jo minä vaikenen", vastasi veli; "minä vaan puhuin ilmi tyhmät
ajatukseni teidän kuninkaallisen käskynne mukaan".

"Tarkoitukses on hyvä, kyllähän sen tiedän", sanoi kuningas; "mutta
eikö se olisi veljellisempää tekoa, jos, sen sijaan, että näin raatelet
sydäntäni välttämättömäin pahain näyttämisellä, neuvoisit minulle
jonkun pääsökeinon niistä?"

"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas -- mutta ainoa pääsötie
tästä on vaikea ja vähemmin hauska, ja siksi on tarpeellista että te,
kuninkaallinen majesteetti, ensin näette kuinka välttämätön se on,
ennen kuin edes kuulette sitä mainittavan. Haavalääkärin ensin tulee
todistaa sairaalle, kuinka tuiki mätä rikkounut jäsen on, ennen kuin
hän mainitsee poisleikkaamista, vaikka olisikin se ainoa mahdollinen
pelastuskeino".

Kuningas, nämät sanat kuullessaan, yltyi suurempaan pelkoon ja
vihastukseen, kuin mitä hänen veljensä oli luullutkaan hänessä
mahdolliseksi.

"Rikkounut ja mätä jäsen! Poisleikkaus ainoa mahdollinen pelastuskeino!
-- Nämät ovat hämäriä sanoja, herra Albanyn herttua! -- Jos niillä
tarkoitat meidän poikaamme, Rothsayn herttuaa, niin todista ne todeksi
joka puustavi -- muuten saat ne katkerasti katua."

"Te käsitätte sanani kovin puustavin mukaan, kuninkaallinen
majesteetti", virkkoi Albanyn herttua. "En minä prinssistä puhunutkaan
noin sopimattomilla sanoilla; sillä, sen tietää Jumala, hän on minun
sydämelleni rakkaampi hellästi rakastetun veljenipoikana, kuin jos hän
olisi mun omani. Mutta puheeni tarkoitti sitä, että olisi välttämätön
erottaa hänet maailman turhuuksista ja hullutuksista, joita pyhät
miehet mainitsevat mätäjäsenien nimellä ja jotka semmoisina ovat meistä
poisleikattavat ja poisviskattavat, koska ne estävät edistymistämme
paremmissa asioissa".

"Nyt ymmärrän -- sinä tahtoisit että tuo Ramorny, jota arvellaan
poikani hulluin mielijohteitten toimeenpanijaksi, kätkettäisiin kauas
pois hovista", virkkoi kuningas, jonka sydämen-ahdistus nyt oli
helpoittunut, "siksi kun näät onnettomat vallattomuudet ovat unohtuneet
ja alamaisemme jälleen ovat ruvenneet poikaamme lempeämmillä,
luottavaisemmilla silmillä katselemaan".

"Se olisi hyvä neuvo, armollinen herra kuningas; mutta minun neuvoni
menisi hiukan -- juuri hiukkasen edemmäksi. Minä neuvoisin, että
prinssi itse vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista".

"Mitä, Albany! pitäiskö minun erota lapsestani, esikoisestani, silmieni
terästä ja -- vaikka hän on niin vallaton -- sydämeni ilosta! -- Voi
Robert! sitä en voi -- enkä myös tahdo!"

"Se oli vaan ehdoitus, armollinen herra kuningas -- ymmärränhän minä
kuinka kipeältä semmoinen menetys on tuntuva isän sydämessä, sillä
olenhan isä minäkin". Ja hän antoi päänsä vaipua alas, olevinaan
toivottomassa tuskassa.

"En voi elää ilman hänettä, Albany. Ja kun arvelen, että minun sanani,
joilla aina on voima häneen, niin kauan kun hän on minua likellä,
vaikka ne joskus unohtuvat minun poissa-ollessani, sinun neuvosi kautta
jäisi aivan vaikuttamattomaksi, mihinkä kaikkiin vaaroihin hän sitten
ajattelemattomuudessaan joutuisi? Minä en saisi koskaan untakaan
hänen poissa-ollessaan -- olisin vaan aina kuulevinani hänen
kuolonhuokauksensa joka tuulenhenkäyksessä. Ja sinäkin, veljeni, vaikka
paremmin osaat salata sydämesi tunteita, olisit melkein yhtä paljon
huolissas".

Näin puhui tää herkkä-uskoinen kuningas, joka tahtoi lepyttää veljeänsä
ja pettää itseään, sillä että uskoi olevaksi rakkautta sedän ja
veljenpojan välillä, josta todenteolla ei ollut jälkeäkään.

"Teidän isänsydämenne on kovin hetas huolestumaan, armollinen
kuningas", sanoi Albanyn herttua. "En tarkoittanutkaan, että prinssi
jätettäisiin oman hurjan mielivaltansa nojaan. Minä tarkoitin, että hän
vähän aikaa pidettäisiin sopivan peräänkatsannon alla -- että hän
uskottaisiin jonkun yksvakaisen holhoojan huostaan, jonka tulisi
vastata sekä hänen turvallisuudestaan että käytöksestään, niinkuin
kasvattajan kasvatistansa ainakin".

"Mitä! Kasvattaja? Rothsayn herttuan ijällä?" huudahti kuningas.
"Hän on jo kaksi vuotta yli sen ajan, johon meidän lakimme mukaan
ala-ikäisyys loppuu".

"Meitä viisaammat Romalaiset", sanoi Albanyn herttua, "antoivat
ala-ikäisyyden kestää neljä vuotta kauemmin kuin me; ja ylimalkaan
pitäisi holhouksen-alaisuuden kestää siksi, kun se ei enään ole
tarpeellinen, ja aika olisi määrättävä eri luonteitten mukaan. Otetaan
esimerkiksi nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, jonka sanotaan tässä nyt
puheen-alaisessa asiassa ruvenneen Ramornyn kannattajaksi -- hän on
vasta viistoista vuotta vanha, mutta hänellä on syviä intohimoja ja
luja tahto niinkuin kolmenkymmenenvuotisella aikamiehellä. Minun
kuninkaallinen veljenpoikani sitä vastaan, vaikka hänellä sekä älyn
että sydämen puolesta on paljon jalommat ja miellyttävämmät avut,
osoittaa kolmenkolmatta-vuotiaana sangen usein poikasen vallattomuutta,
jommoista kohtaan ankara kuri on ystävällisyyttä. -- Ja älkää siitä,
kuninkaallinen veljeni, kovin huolestuko, älkääkä suuttuko veljellenne
senvuoksi että hän totta puhuu -- paraathan hedelmät ovat hitaimmat
kypsymään, ja paraat hevoset ovat ne, joista on ollut tallirengillä
enin vaivaa niitä sota- tai kilparatsuiksi opetellessa".

Herttua tähän pysähtyi; hän antoi Robert kuninkaan kaksi, kolme
minuuttia keskeyttämättä mietiskellä mietteitänsä, ja sitten jatkoi
vilkkaammalla äänellä:

"Mutta älkää antako tämän seikan liian painaa mieltänne, jalo veljeni;
kenties tää riita-asia saadaankin sovitetuksi ilman mitään enempää
taistelemisetta tai vastuksetta. Leski on köyhä, sillä hänen miehensä,
jos sillä olikin työtä kyllin, kulutti paljon rahaa turhiin asioihin.
Hän saadaan siis kenties rahalla leppymään ja lepyttäjäiset voimme
ottaa Ramornyn omaisuudesta".

"Ei, ne me suoritamme itse", sanoi Robert kuningas, halukkaasti
tarttuen kiinni tähän toivoon, saada tuo hänelle vastahakoinen
keskustelu tällä rauhallisella keinolla loppumaan. "Ramornyn
tulevaisuuden toivot muutenkin ovat lopussa, sen kautta että hän
lähetetään pois hovista ja menettää virkansa prinssin seurakumppalina;
ei olisi jalosti tehty, jos kaatunutta miestä vielä alemmaksi
sysättäisiin. -- Mutta tässähän tuleekin jo meidän sihteerimme, abotti,
ilmoittamaan että neuvoittelun hetki lähenee. -- Hyvää huomenta,
arvokas isä!"

"_Benedicite_, kuninkaallinen majesteetti", vastasi abotti.

"Kas nyt, hyvä isä", jatkoi kuningas, "voimme kohta, odottamatta
Rothsayn herttuata, jonka suostumusta meidän päätöksiimme me itse
takaamme, ryhtyä valtakuntamme asioihin. Mitä sanomia Douglas'ilta?"

"Hän on saapunut Tantallon'in linnaan, armollinen kuningas, ja on
lähettänyt sanansaattajan ilmoittamaan, että vaikka March'in kreivi
itse vielä vaan istuu äkäisissä mietteissään Dunbar'in linnassa, hänen
ystävänsä ja vassallinsa jo alkavat kokoutua leiriin liki Coldham'ia.
Siellä heidän arvellaan aikovan odottaa suuren Englantilais-armeijan
tuloa, jota Hotspur sekä ritari Ralph Percy par'-aikaa kokoilevat
rajalle".

"Ne ovat ikäviä sanomia", virkkoi kuningas, "ja suokoon Jumala
Dunbar'in Yrjölle sen anteeksi!" -- Samassa prinssi astui sisään ja
kuningas kääntyi hänen puoleensa. "Haa! oletko sinäkin viimein tullut
-- enpä nähnyt sinua aamukirkossa".

"Mä olin laiska tän'-aamuna", vastasi prinssi, "silla yhä olin
kuumeessa ja levoton".

"Sinua hurjaa poikaa!" sanoi kuningas. "Jos et olisi ollut kovin
levoton Laskiais-iltana, et olisi ollut kuumeessa Tuhka-keskiviikon
aamuna".

"Älkää minun tähteni keskeyttäkö rukouksianne, kuninkaallinen isäni",
virkkoi prinssi huolettomasti. "Te par'aikaa rukoilitte Jumalaa jonkun
puolesta -- se oli varmaan joku vihollinen, sillä niillehän teidän
rukouksenne useimmin tulevat eduksi".

"Käy istumaan ja ole vaiti, sinä veitikka!" sanoi isä, jonka silmä
samassa mieli-hyvällä ihasteli rakkaan pojan kauniita kasvoja ja siroa
vartaloa. Rothsayn herttua veti tyynyn isänsä jalkain juureen ja heitti
itsensä huolettomasti istumaan sen päälle. Kuningas jatkoi:

"Minä juuri ilmoitin mielipahani siitä, että March'in kreivi, joka
vast'ikään oli lähtenyt täältä, saatuaan minulta lujan lupauksen
kaikkien niiden asiain oikaisemisesta, joissa hän valittaa itselleen
vääryyttä tapahtuneen, nyt on voinut ruveta Northumberilaisten kanssa
salavehkeisiin omaa isänmaatansa vastaan. -- Olisko mahdollista, että
hän voisi epäillä tahtoani täyttää lupaustani?"

"Kyllä minä hänen puolestaan vastaan: ei", sanoi prinssi; "March'in
kreivi ei suinkaan ole epäillyt teidän sanaanne, herra kuningas. Mutta
kyllä mar' hänessä on voinut nousta epäilys siitä, tokko teidän
oppineet neuvon-antajanne antanevat teille tilaisuutta sitä pitämään".

Robert Kolmas oli suuresti ottanut omakseen sen pelkurin tavan, ettei
ollut kuulevinaan sanoja, jotka hänenkin mielestään vaativat jotakin
mielipahan osoitusta. Hän jatkoi siis puhettansa, poikansa sanoja
huomioon ottamatta. Mutta salaa enensivät nämä sanat hänen sydämessään
yhä enemmän nousevaa suuttumusta Rothsayn herttuaa vastaan.

"Hyvä kumminkin, että Douglas on siellä rajamailla", virkkoi kuningas.
"Hänen rintansa, samoin kuin hänen esi-isiensäkin, on aina ollut
Skotlannin parhaana suojelusmuurina".

"Sittenpä olemme hukassa, jos hän nyt kääntyy selin viholliseen",
tokaisi parantumaton pilkkakirves, Rothsayn herttua.

"Uskallatko sinä soimata kreivin miehuutta?" vastasi kuningas kovasti
suuttuneena.

"Ei kukaan ihminen uskalla epäillä kreivin miehuutta", vastasi Rothsayn
herttua, "se on yhtä vankka kuin hänen ylpeytensäkin; -- mutta tottahan
saa hiukan epäillä, että hänellä aina on onni puolellansa".

"St. Anterus auttakoon, Taavetti!" huudahti isä; "oletpa sinä aivan
kuin huuhkaja -- jokainen sana sinun suustasi ennustaa riitaa ja
turmiota".

"Kyllä minä jo vaikenen, isä", vastasi nuorukainen.

"Ja mitä kuuluu tuosta Vuoriston rauhattomuudesta?" kysyi kuningas,
kääntyen abotin puoleen.

"Se on, toivon ma, muuttunut suotuisalle kannalle", vastasi munkki.
"Tuli, joka uhkasi polttaa koko maan, on luultavasti sammuva noin
neljän-, viidenkymmenen maanmoukan veriin. Sillä molemmat suuret
liittokunnat ovat juhlallisella sovinnolla siihen suostuneet, että
heidän riitansa tulee ratkaistavaksi taistelulla, niillä aseilla, jotka
te, armollinen kuningas, suvainnette määrätä, teidän kuninkaallisten
silmienne edessä ja siinä paikassa, jonka te valitsette, ensin tulevana
Maaliskuun 30 päivänä, joka on Palmusunnuntai. Taistelijain luku
kumpaisellakin puolella on rajoitettu kolmeksikymmeneksi, ja taistelu
jatkettava viimeiseen mieheen asti. Sillä he pyytävät hartaasti ja
anovat nöyrästi teiltä, kuninkaallinen majesteetti, että te isällisessä
rakkaudessanne suostuisitte siksi päivää luopumaan teille tulevasta
kuninkaallisesta oikeudestanne saada lakkauttaa tappelu sauvan
viskaamisella alas tantereelle tai 'seis'-huudolla -- ja että näin
taistelu saataisiin taistella viimeiseen loppuun saakka".

"Noita julmia metsäläisiä"; huudahti kuningas. "Tahtoisivatko he
poistaa paraan, jaloimman kuninkaallisen oikeutemme, sen että meillä on
valta lakkauttaa tappeluja ja huutaa 'seis' verenvuodatukselle? --
Tahtovatko he tehdä tyhjäksi ainoan syyn, joka voisi saattaa minut
sinne tulemaan ja heidän teurastustyötänsä katselemaan? -- Tahtovatko
he tapella pikemmin Vuoristonsa susien kuin ihmisten tavalla?"

"Armollinen herra kuningas", virkkoi Albanyn herttua, "Crawford'in
kreivi ja minä olemme olleet niin rohkeat ja, teidän mieltänne
kuulustamatta suostuneet tuohon ehtoon, jonka myöntämiseen me katsoimme
olevan paljon ja pakoittavia syitä".

"Mitä! Crawford'in kreivikö!" sanoi kuningas. "Onpa hän minun
mielestäni hiukan nuori neuvon-antaja näin tärkeässä asiassa".

"Hän on", vastasi Albanyn herttua, "vaikka tosin nuori, jo niin
suuressa arvossa Vuorelais-naapureissansa, etten juuri olisi saanut
paljoa toimeen ilman hänen apuansa ja voimaansa".

"Kuulepas se, Rothsay-poikaseni!" lausui kuningas moittivaisesti
kruununperilliselleen.

"Minä surkuttelen Crawford'in kreiviä", vastasi prinssi. "Hän on liian
aikaiseen kadottanut isänsä, jonka neuvot olisivat olleet vielä
paremmin paikallaan nykyisessä tilassa".

Kuningas loi Albanyn herttuaan katseen, joka ilmoitti hänen iloansa
tässä prinssin vastauksessa ilmautuvasta lapsenrakkaudesta.

Vaan Albanyn sydäntä ei se ollenkaan liikuttanut. "Noiden vuorelaisten
kuolema", jatkoi hän, "on tälle Skotlannin valtakunnalle hyödyksi, ei
se että he saisivat elää; siksi Crawford'in kreivi ja minä katsoimme
suotavimmaksi, että aiottu tappelu tulisi olemaan perinjuurinen
hävitystappelu".

"Jos Crawford'in kreivi jo nyt parrattomana poikana neuvoo semmoista
valtioviisautta", sanoi prinssi, "kylläpä mar' hänestä tulee aika
armias hallintomies, kun kymmenen, kakstoista vuotta on kerjinnyt
kulua! Hyi tuommoista, jonka sydän jo on kivenkova, ennen kun leuvassa
on untuvaa! Parempi olis, jos hän tyytyisi kukkojen tappeluttamiseen
Laskiaispäivänä, kuin että hän nyt on hankkeissa, saadakseen ihmisiä
toinen toisiaan raatelemaan Palmusunnuntaina, aivan kuin olisi hänellä
johdettavana walesilainen kahdentaistelu, jossa molempien puolten
täytyy kuolla".

"Rothsayn herttua on oikeassa, veljeni", virkkoi kuningas. "En minä
olisi kristitty kuningas, jos siinä kohdassa myöten-antaisin. En voi
suostua siihen että minun silmieni edessä ihmiset tappelevat, siksi kun
ovat jok'-ainoa hakatut maahan niinkuin karja teurastushuoneessa. Minua
inhottaisi sitä nähdessä, ja valvojansauva putoisi kädestäni alas
tanterelle jo siitäkin syystä, että inhossani en sitä jaksaisi pitää
kourassani".

"Sen putoomista ei kukaan huomaisi", sanoi Albanyn herttua. "Minä
pyytäisin saada huomauttaa teille, armollinen kuningas, että te tässä
vaan luopuisitte semmoisesta kuninkaallisesta oikeudesta, joka, jos
sitä harjoitatte, ei tuottaisi teille mitään kunniaa, sillä käskyänne
ei toteltaisi. Jos te viskaatte sauvan alas tanterelle, silloin kun
tappelu on tulisimmallaan ja noiden miesten veri hurjimmassa kuohussa,
niin ei siitä pidettäisi enempää lukua, kuin jos varpunen pudottaa
olkikorren, jota oli pesäänsä viemässä, tappelevan susilauman keskelle.
Ei mikään muu heitä saa erilleen, paitsi jos ei ole enää ketään
raadeltavaa jäljellä, ja parempihan on että he saavat surmansa toinen
toisensa kautta, kuin niiden soturein kädestä, jotka teidän
käskystänne, kuninkaallinen majesteetti, ovat koettavat heitä erottaa.
Väkinäinen rauhanteon yritys selitettäisiin paitsi sitä sillä tavoin,
että heidät muka oli kavaluudella tänne paulaan houkutettu. Molemmat
puolueet liittäytyisivät meitä vastustamaan, mieshukka tulisi yhtä
suureksi, ja kaikki meidän toivomme vastaisetta rauhasta raukeaisivat
aivan mitättömiksi".

"Puheessasi on liiankin paljon perää, Robert veljeni", vastasi taipuisa
kuningas. "Vähän auttaisi tosiaan minun käskyni, jos en sitä saa
täytetyksi. Ja vaikka minä kovaksi onneksi saan sitä muutenkin tehdä
joka päivä, niin olisi tarpeeton näyttää kuninkaan voimattomuutta noin
julkisesti, kaikkein, tuota taittelua katselemaan kokouneitten
kansanjoukkoin silmien edessä. Tehkööt nuot julmurit siis veristä
työtänsä loppuun asti ja teloittakoot toinen toisensa viimeiseen
saakka. En huoli yrittää kieltää, mitä en kuitenkaan saa estetyksi
tapahtumasta. -- Jumala varjelkoon tätä meidän isänmaa-raukkaamme! Minä
lähden nyt rukous-kammiooni, maani puolelta kumminkin rukoilemaan,
koska minun ei ole sallittu auttaa sitä kädelläni eikä päälläni. Abotti
isä, olkaa niin hyvä ja tuetkaa minua käsivarrellanne".

"Ei, hyvä veljeni", sanoi Albany, "älkää panko pahaksi, jos muistutan,
että meidän ensiksi vielä tulee kuulla tuota Perth'in porvarien sekä
Ramornyn välistä asiaa, joka koskee erään porvarin murhaa -- --"

"Se on tosi, se on tosi!" virkkoi kuningas, jälleen laskien itsensä
tuolilleen -- "vielä enemmän väkivaltaa -- vielä enemmän tappelua! --
Voi Skotlanti, Skotlanti! Jos urhollisimpain poikiesi sydänveret
voisivat höystyttää sinun laihan maaperäsi, mikä maa koko maailmassa
voittaisi sun viljavuudessa! Milloinka on valkoinen karva nähtävänä
jonkun Skotlannin miehen parrassa, paitsi jos hän on vaivainen niinkuin
kuninkaasi, jolle kykenemöttömyytensä on suojaksi murhasta, ja jonka
näin on sallittu katsella noita verenvuodatuksia, joita hän ei voi
estää? -- Tulkoot he vaan sisään -- älkää heitä viivytelkö! Heillä on
kiire tappamaan -- he kadehtivat toisiltaan joka-ikistä hengenvetoa
Luojansa raittiista, siunatusta ilmasta. Taistelun ja surman paha henki
on riivannut koko tään kansan!"

Näin tää lempeä hallitsija laski itsensä takaisin tuolilleen hänessä
harvoin nähtävällä närkästyksellä ja suuttumuksella. Samassa avattiin
ovi salin alipäässä, ja käytävästä sen takana, missä nähtiin joukon
aseellisia Brandaneja seisovan kahdessa rivissä, läheni Olivier-paran
leski, jota ritari Charteris talutti yhtä suurella kunnioituksella kuin
jos Marketta olisi ollut rouva korkeinta sukua. Heidän jälkeensä astui
kaksi arvokasta vaimoa, kahden raatimiehen puolisot, aivan mustiin
puettuna; toinen kantoi pienempää lasta, toinen talutti suurempaa.
Sitten tuli Heikki Seppä pyhävaatteissaan, suruharsikko olkavyönä
kylterinsä päällä. Viimeiseksi astuivat pormestari Craigdallie sekä
yksi raatimies, hekin merkittynä samallaisilla surun merkeillä.

Hyvän kuninkaan silmänräpäyksen-aikuinen tulistus asettui samassa kun
hän näki surevan lesken vaaleat kasvot sekä nuot viattomat pienokaiset,
jotka eivät vielä ollenkaan voineet arvata kuinka paljon he olivat
kadottaneet. Ja kun ritari Charteris oli auttanut Marketta Proudfuten
alas polvilleen laskeutumaan, yhä edelleen pitäen häntä kädestä ja
itsekin laskeutuen toiselle polvellensa, kysyi Robert kuningas
laupiaalla äänellä leskeltä, mikä oli hänen nimensä ja asiansa.
Marketta ei vastannut selvälleen; hän vaan mutisi jotakin, katsahtain
taluttajansa puoleen.

"Puhukaa te tään vaimo-paran puolesta, ritari Charteris", sanoi
kuningas, "ja selittäkää meille, miksi hän on tullut puheillemme".

"Koska sallitte mun puhua, kuninkaallinen majesteetti", vastasi ritari
Charteris, nousten seisaalleen, "niin tämä vaimo ja nämät orpo-raukat
tässä valittavat teille, että ritari Juhana Ramorny tai joku hänen
väestään on tappanut lesken mies-vainajan, Olivier Proudfuten,
vapaanmiehen ja Perth'in kaupungin porvarin, meidän kaupunkimme kadulla
Laskiais-tiistain iltana tai Tuhka-keskiviikon aamuna".

"Vaimo", virkkoi nyt kuningas hyvin laupiaalla äänellä, "sinä kuulut
lempeään sukupuoleen ja murhees kautta olisi sinun pitänyt oppia vielä
armahtelevaisemmaksi; sillä oman kovan onnemme kauttahan meidän pitäisi
tulla -- niinkuin luullakseni välttämättömästi tulemmekin -- leppeiksi
toisia kohtaan. Onhan sinun puolisos vaan mennyt samaa tietä, jota
meidän jokaisen täytyy astua".

"Muistakaa toki, armollinen herra kuningas", vastasi leski, "että
hänelle tämä tie oli kovin lyhyt ja verinen".

"Kyllä sen myönnän, että häntä vastaan ilkeä teko tehtiin. Mutta koska
en ole voinut suojella häntä, niinkuin, sen tunnustan, olisi ollut
minun kuninkaallinen velvollisuuteni, niin tahdon syyni sovitetukseksi
ottaa elättääkseni sinua orpolapsinesi yhtä hyvin tai paremminkin, kuin
miehesi aikanaan teitä elätti; sen ehdon panen vaan, että peruutat
tämän kanteesi etkä tule syyksi vielä toisiin miestappoihin. Huomaa
että sulla nyt on valittavana toisella puolella anteeksianto ja
varallisuus, toisella kosto ja puute".

"Se on totta, kuninkaallinen majesteetti, että me olemme köyhät",
vastasi leski järkähtämättömästi, "mutta ennen minä lapsineni lähden
metsään noukkimaan elatustani metsän-eläväin tavalla, kuin suostun
saamaan ruokani mieheni veren hinnalla. Minä vaadin, että sallitte
minun todistaa kanteeni taistelemisella tämän puolustajani kautta, niin
totta kuin olette miekkavyöllinen ritari ja kruunupää kuningas".

"Kylläpä mää arvasin että näin kävisi!" virkkoi kuningas hiljaa Albanyn
herttualle, "täällä Skotlannissa ensisanat, jotka lapsi sammaltelee, ja
viimeiset, jotka kuolemaa tekevä harmaaparta kuiskaa, ovat: taistelua
-- verta -- kostoa! -- Ei maksa vaivaa puhua siitä sen enempää.
Käskekää kanteenalaiset sisään".

Ritari Ramorny astui nyt sisään. Hänellä oli yllään pitkä turkkiviitta,
jommoisia silloin korkeasukuiset herrat pitivät, milloin eivät olleet
sotavaruksissaan. Tämän viitan laskujen peitossa riippui hänen
haavoitettu käsivartensa punaisen silkkinauhan nojassa, ja vasemmalla
kädellään tukesi hän itseään nuorukaiseen, jonka otsalla, vaikka
hän tuskin vielä oli lapsuuden ajan taaksensa jättänyt, jo näkyi
ennen-aikuisen miettimisen ja himon kyntäviä syviä ryppyjä. Tää oli
se kuuluisa nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, joka myöhemmin sai
liikanimen tiikerikreivi, ja hallitsi avarata, viljavaa Strathmoren
laaksoa Keskiajan tyrannin koko rajattomalla vallalla sekä
leppymättömällä julmuudella. Kaksi, kolme muuta herraa, jotka olivat
kreivin tai itse Ramornyn ystäviä, oli vielä lisäksi tullut tänne,
ikäänkuin jälkimmäiselle kannatukseksi tässä tilaisuudessa. Kanne
tuotiin nyt vielä kerran esiin, ja siihen vastasi kanteen-alainen
jyrkällä kieltämisellä. Päällekantajat nyt puolestaan tarjousivat
todistamaan sanojansa paarituomiolla.

"En minä ole velvollinen", vastasi ritari Ramorny, "sen tuomion
alaiseksi käymään, koska entinen herrani, prinssi, voi todistaa, että
minä olin kotona, makaamassa vuoteen omana, pahasti sairaana, samalla
ajalla, jolla tää ylituomari raatimiehineen täällä väittää minun olleen
tekemässä tekoa, mihin minulla ei ollut vähintäkään halua eikä
kiusausta. Minua ei siis voi oikeudella ja kohtuudella pitää
epäluulon-alaisena."

"Minä voin todistaa," sanoi prinssi, "että näin ritari Ramornyn ja
puhuin hänen kanssaan muutamista minun palvelijoitani koskevista
asioista, juuri sinä samana yönä, jona tää murha tapahtui. Siitä tiedän
että hän oli sairaana, eikä siis omassa personassaan ole voinut tehdä
tätä puheen-alaista ilkityötä. Mutta en minä tiedä mitään hänen
palvelijoittensa tekemisistä, enkä tahdo taata, ettei joku heistä voisi
olla syypä heidän päällensä nyt kannettuun rikokseen."

Tämän puheen alussa oli Ramorny katsonut ympärilleen uhka-ylpeydellä,
joka kuitenkin suuresti masentui prinssin loppulauseesta. "Suuri
kiitos, kuninkaallinen herttua," virkkoi hän katkeralla hymyllä, "tästä
teidän varovaisesta ja rajoitetusta todistuksestanne minun puolestani.
Kylläpä se oli viisas mies, joka kirjoitti: 'Älkää ruhtinaisin
luottako!'"

"Jos ei teillä ole muuta viattomuutenne todistusta, ritari Ramorny",
virkkoi kuningas, "niin emme voi, mitä teidän väkeenne tulee, kieltää
tältä onnettomaksi tulleelta leskeltä ja hänen orpolapsiltansa, jotka
teidän päällenne kantavat, lupaa saada tutkia asiaa paarituomiolla, jos
ei joku teidän miehistänne katsone paremmaksi vetää asiaa
kahdentaistelu-tuomion ratkaistavaksi. Te itse omassa personassanne
olette kuitenkin prinssin todistuksen kautta vapautettu kanteesta."

"Armollinen kuningas", vastasi Ramorny, "minä voin ta'ata minun
palvelijoittenikin syyttömyyden".

"Juuri niinpä munkki tai nainen puhuisi", virkkoi ritari Charteris.
"Mutta ritarin tavoin mä kysyn: tahdotkos sinä, ritari Juhana Ramorny,
kahdentaistelulla minun kanssani todistaa väkesi syyttömäksi?"

"Perth'in kaupungin ylituomari tuskin olisi kerjinnyt mainitakaan sanaa
'taistelu'", sanoi Ramorny, "niin minä jo olisin siihen suostunut.
Mutta tällä nykyisellä hetkellä en kykene peistä kädessä pitämään."

"Siitä olen iloinen, älkää pahaksi panko, ritari Ramorny", sanoi
kuningas; "vähemmin tulee näin verenvuodatusta. Teidän pitää siis
tuoda kaikki palvelijanne esiin, niin monta kuin vaan on teidän
hovimestarinne kirjoissa. Näiden pitää tulla St. Johanneksen kirkkoon,
puhdistamaan itseänsä tästä kanteesta kaikkein asian-omaisten
läsnä-ollessa. Pitäkää vaaria, että he tulevat sinne joka-ikinen mies
puolipäivän messun aikana, muuten teidän kunnianne siitä saisi pahan
tahran."

"Kyllä he tulevat joka mies," vastasi Ramorny. Syvään kumarrettuansa
kuninkaalle, kääntyi hän sitten nuoren Rothsayn herttuan puoleen,
kumarsi hänellekin syvään ja sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut
kuulla: "Jalostipa te olettekin käyttäneet itseänne minua kohtaan,
korkea herra! -- Yksi ainoa sana teidän suustanne olisi tehnyt lopun
tästä pulasta, vaan te ette sitä tahtoneet puhua!"

"Niin totta kuin elän," kuiskasi prinssi, "minä menin äärimmäiselle
rajalle asti, mihin totuus ja omatunto minun sallivat mennä. Etpä
suinkaan toki liene toivonut, että minä puolestasi keksisin valheita?
-- Ja olenpa hämärissä muistoissani siitä yöstä näkevinäni lihamiehen
kaltaisen roiston, sotakirves kädessä, juuri semmoisen, joka on
saattanut sen yöllisen teon tehdä. -- Haa, sattuiko se kirves naulaan,
herra ritari?"

Ramorny ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois yhtä äkisti, kuin jos
joku samassa olisi hänen haavoitettuun käsitynkkäänsä koskettanut. Hän
meni nyt kotiinsa Crawford'in kreivin kanssa, jolle hänen, vaikka hänen
mielensä kaikkeen muuhun pikemmin kuin juominkeihin olisi ollut
taipuvainen, täytyi pitää komeat pidot, jonkunlaiseksi kiitollisuuden
osoitukseksi siltä nuorelta aatelisherralta saadusta kannatuksesta.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


    Apteekkari tek' yhä pahaa vaan,
    Hän murhasi montakin rohdoillaan.

                           Dunbar.

Näiden mainittuin juominkein perästä, jotka haavoitetulle olivat olleet
ikäänkuin piinapenkillä makaamista, Crawford'in kreivi nousi hevosen
selkään ja meni kaukaiseen majapaikkaansa, Dupplin'in linnaan, missä
hän oli vieraana. Ritari Ramorny puolestaan vetäytyi pois
makuukammioonsa, kovassa ahdistuksessa niin ruumiin kuin sielunkin
tuskien alla. Hän tapasi täällä Henbane Dwining'in, joka hänen kovaksi
onnekseen oli hänellä ainoana lohduttajana kumpaisissakin tuskissa.
Lääkäri tavallisella teeskellyllä, matalalla nöyryydellänsä sanoi
toivovansa, että hänen korkeasukuinen hoitilaansa oli iloinen ja
onnellinen.

"Kyllä mar' yhtä iloinen kuin hullu koira!" tiuskasi Ramorny, "ja yhtä
onnellinen kuin se raukka, jota semmoinen koira on purrut, ja joka jo
tuntee lähenevän raivon oireita. -- Tuo sydämetön poika, Crawford'in
kreivi, kyllä näki minun tuskani, vaan ei helpoittanut yhtään
ainoatakaan maljaa. Ja minun piti muka oikeutta ja kohtuutta myöten
juoda ne hänen kanssansa! Jos oikein olisin täyttänyt _oikeutta_ ja
_kohtuutta_ häntä sekä maailmaa kohtaan, olisinpa sitten viskannut
hänet ulos ikkunasta ja näin kesken lopettanut elämän, josta, jos hän
kasvaa aikamieheksi siihen suuntaan, johon jo nyt on taipunut, on
tuleva onnettomuutta ja surkeutta koko Skotlannille, ja varsinkin
Tay-joen varsilla asuville. -- Ai, varo, lääkäri, siteitä auki
päästäessäs -- kärpäisenkin sipaiseminen siivellään jo tuntuisi tässä
verisessä, polttavassa tynkässäni ikään kuin puukon pistos."

"Älkää olko millännekään, jalosukuinen suosijani," virkkoi lääkäri
hihittävällä ilkkumisnaurulla, jota hän turhaan pyysi peittää
teeskellyllä surkuttelemisella. "Kyllähän me siihen kohta saamme
verestä palsamia ja -- hih, hih, hih! -- lievitämme tuota kipua, jonka
te, jalosukuinen herra ritari, niin miehuullisesti kärsitte."

"Miehuullisestiko kärsin?" sanoi Ramorny, irvistellen tuskasta; "minä
sen jaksan kärsiä yhtä vähän kuin kiirastulen polttavaa pätsiä -- luuni
on kuin punaiseksi kuumennettu rauta -- sinun rasvainen voiteesi on
kihahtava, kun se haavaani tipahtaa. -- Ja kuitenkin on se kuumuus vaan
Joulukuun pakkasta, minun sydämeni palavaan hehkuun verraten!"

"Pankaamme ensin lievitysvoiteemme ruumiin haavan päälle, jalosukuinen
suosijani", sanoi Dwining; "ja sitten, jos te sen sallitte, on teidän
nöyrä palvelijanne koettava parannustaitoansa myös sydämenne haavaan --
vaikka hiukan toivon että sydämenkin tuska johonkin määrin vaan on
haavan ärtymisestä kiihtynyt, ja että, kunhan ruumiillinen kivistys
saadaan viihtymään, kenties myös mielenkin myrskyisä kuohu on itsestään
asettuva."

"Henbane Dwining", virkkoi haavoitettu, kun tunsi haavansa kivun
viihtyvän, "sinä olet taitava, verraton lääkäri, mutta eipä sinunkaan
taitosi kaikkiin pysty. Sillä osaat tylsyttää ruumiillisen tuntoni,
niin etten tunne haavani kalvavaa tuskaa; mutta sinä et osaa saada
minua kärsimään, että tuo poika, jonka olen kasvattanut -- ja jota
rakastin, Dwining -- sillä niin tein todella -- hellästi rakastin --
nyt hylkää minut! Pahimmat pahantekoni olen tehnyt hänen irstaisille
oikuillensa mieliksi -- ja hän ei viitsinyt päästää yhtä ainoaa sanaa
suustansa minun hyväkseni, kun se yksi sana olisi tehnyt koko tään
pulman suoraksi! Ja hän hymyili -- minä näin hänen hymyilevän -- koska
tuo kurja ylituomari, halpain porvarein suojelusherra ja seurakumppali,
vaati taisteluun minua, jonka se sydämetön prinssi tiesi
kykenemättömäksi miekkaa pitämään. -- Ennen kun sen unhotan ja anteeksi
annan, saat sinä itse ruveta anteeksi-antamisen opin saarnaajaksi! --
Ja sitten olen huolissani huomispäivän suhteen -- uskotko sinä, Henbane
Dwining, että todentodella tuon murhatun ruumiin haavat ovat aukeavat
ja vereksiä veritippoja vuodattavat, kun murhamies tulee lähelle."

"En tiedä sanoa muuta, korkea herra", virkkoi Dwining, "kuin että
vanhat tarut vakuuttavat joskus niin tapahtuneen."

"Tuo luontokappale Bonthron", sanoi Ramorny, "on aivan säikähdyksissä
siitä mahdollisuudesta, ja sanoo mieluummin käyvänsä taisteluun. Mitäs
sinä siitä arvelet -- hän on mies niinkuin teräksestä tehty".

"Seppä se teräkseenkin pystyy, se kuuluu hänen ammattiinsa", vastasi
Dwining.

"Jos Bonthron siinä tulisi tapetuksi", sanoi Ramorny, "en minä sitä
liioin surisi, vaikka kyllä hänessä menettäisin hyödyllisen apukäden".

"Kyllä mar' sen uskon, ettette te, jalo herra ritari, surisi sitä kättä
yhtä kipeästi kuin tuota Curfew-kadulle jäänyttä -- älkää tätä
leikkipuhetta pahaksi panko -- hih, hih, hii! -- Mutta mitä
hyödyllisiä avuja sitten on tuossa Bonthron-luontokappaleessa?"

"Samat kuin verikoirassa", vastasi ritari, "hän puree haukkumatta".

"Te ette siis pelkää hänen rupeavan mitään tunnustamaan?" kysyi
lääkäri.

"Kuka sen voi ta'ata, mitä edessä olevan kuoleman pelko saattanee
vaikuttaa!" vastasi haavoitettu. "Hän on jo nyt osoittanut
pelkurimaisuutta, joka kokonaan poikkee hänen entisestä jäykästä
kovasydämisyydestään. Hän, joka ennen tuskin viitsi pestä käsiänsäkään
miestapon perästä, on nyt tuhannessa pelossa, että kuolleesta ruumiista
voipi ruveta verta vuotamaan".

"Hyvä on", sanoi lääkäri; "minun pitää sitten tehdä jotain hänen
hyväkseen, koska hän minun kostoni täyttämiseksi iski läimähytti niin
aikamiehen tavalla, vaikka hänen sivalluksensa kovaksi onneksi ei
sattunutkaan siihen mieheen, jolle oli ai'ottu".

"Ja kenenkä syy se oli, sinä pelkuri ja konna", sanoi Ramorny, "jos ei
sinun, joka osoitit hänelle halvan metsäkaurisvasan aika uroisan
sijasta?"

"Herra auttakoon, jalosukuinen herra", vastasi lääkäri, "kuinka te
voitte vaatia, että minun, joka en ole juuri mihinkään muuhun kuin
kammari-askareisin oppinut, piti olla yhtä taitavan metsästyksessä kuin
te olette, ja erottaa aika metsäkauris vasikasta sydän-yöllä pimeällä
polulla? Minä jo olin epäilyksissä, kun näin hänen juoksevan
sivuitsemme Wynd-kadulle sepän asunnolle päin morrice-tanssijan
puvussa; minusta näytti hän olevan hiukkaa pienempi meidän oikeata
miestä. Mutta kun hän sitten taas tuli ulos, viivyttyänsä sisässä vaan
sen verran että kerkesi muuttaa vaatteita, ja läksi astua teikkaroimaan
härännahkakylterissä sekä teräskypärissä, vihellellenkin sepän
tavallista marssia, silloin, sen myönnän, erehdyin kokonaan. Minä
ussutin teidän verikoiranne, herra ritari, hänen kimppuunsa, ja se teki
tehtävänsä kunnon lailla; vaikka kyllä se ei sattunut oikeaan
otukseen. Senvuoksi olen minä, jos ei tuo riivattu seppä iske meidän
poika-parkaamme kuoliaaksi kuin kivi päättänyt auttaa tuon
syntipukkimme Bonthron'in pulasta kaikilla taitoni voimilla".

"Kylläpä se asia koettanee sinun lääkärintaitoasi", virkkoi Ramorny;
"sillä etkös tiedä, että meidän taistelijamme, jos hän joutuu tappiolle
eikä kohta kaadu tanterelle kuoliaksi kuin kivi, -- tulee laahattavaksi
pois sieltä kantapäistä vetäin, ja sitten, todistettuna murhamiehenä,
hinattavaksi ylös hirsipuuhun ilman sen enemmittä mutkitta. Ja sen
perästä kun hän siellä on saanut heilua roikkaleena tunnin tai pari,
tullee luullakseni sinulle sangen vaikeaksi tehtäväksi parsia hänen
katkenneita niskojaan".

"Siitä on minulla eri mieli, älkää pahaksi panko, herra ritari",
vastasi Dwining siveästi. "Minä aioin viedä hänet itse hirsipuunkin
juuresta taikalinnaan, niinkuin ennen muinoin tapahtui Arthur
kuninkaalle, ja ritari Huon'ille Bordeaux'sta, ja Oger Tanskalaiselle.
Taikkapa myös, jos tahdon, aioin antaa hänen roikkua hirsipuussa
muutamia minuutteja tai tuntejakin, ja sitten huilahuttaa hänet pois
näkyvistä yhtä helposti kuin tuuli lennättää pois karisseen lehden".

"Se on tyhjää kerskaamista, herra lääkäri", virkkoi Ramorny. "Kaikki
Perth'in roistojoukko on saattava häntä hirttämispaikalle, kilvoitellen
kiivaudessaan saada nähdä, kuinka aatelisherran palvelijaa hirtetään
porvari-rahjuksen tapon tähden. Siellä on heitä oleva koko tuhatmäärä
hirsipuun ympärillä".

"Ja vaikka heitä olisi kymmenenkintuhatta", sanoi Dwining, "enkö minä,
joka olen peri-oppinut maisteri ja harjoittanut tieteitä sekä
Espanjassa että Arabiassakin, saisi tuon porvarillisen sikolauman
silmiä käännetyksi, kun huonoinkin konstintekijä jo osaa pettää
älykkäisimpienkin ritarein tarkkaa huomiota? Minä aioin, sen vakuutan
teille, lumoa heidät kaikki aivan kuin olisi minulla Keddien sormus,
joka teki näkymättömäksi".

"Jos totta puhut", sanoi ritari, "ja toivonpa, ettet minusta tohdi
tehdä pilaa näin tärkeässä asiassa, niin sinulla on saatana apuna,
jonka kanssa en minä tahdo olla tekemisissä. Minä kiellän häntä ja
vastustan häntä".

Dwining nauraa hihitti sisällistä nauruaan, kun hän kuuli suosijansa
näin uhkamielisesti kieltävän paholaista ja vielä auttavan kieltoansa
silmien ristimisellä. Hän hillitsi itseään kuitenkin, kun näki Ramornyn
muodon muuttuvan aivan ankaraksi, ja sanoi jokseenkin yksitotisesti,
vaikka hänen kyllä yhä välistä täytyi väkisin kukistaa lystiä
mieltänsä.

"Salaliitto, hurskahin herra ritari, salaliitto on taitoja
silmänkääntämisessä vaikuttava voima. Vaan -- hih, hih, hii! -- en ole
liitossa tuon herran kanssa, jonka te mainitsitte -- ja jonka
olemistakaan -- hih, hii! -- en minä kovin lujasti usko. -- Teillä,
jalosukuinen ritari, on epäilemättä ollut parempi tilaisuus hänen
kanssaan tutustua".

"Jatka selitystäs, konna, mutta ilman tuota hihitystäs, josta muuten
sinulle voi sangen paha palkka tulla".

"Minä tottelen, kaikkein uljain ritari", vastasi Dwining. "On mullakin,
näetten te, liittoveljeni, jonka avulla ei minun taidostani olisi juuri
mihinkään".

"Ja kukas se sitten on, sanopas?"

"Tapani Smotherwell, älkää pahaksi panko, herra ritari, tämän kauniin
kaupungin pyöveli. Sepä kumma ettette te, jalosukuinen ritari häntä
tunne".

"Ja minustahan on kumma, ettet sinä, sen konna, ole tullut hänelle
tutuksi hänen virantoimituksensa kautta", vastasi Ramorny. "mutta,
niinkuin näen, on nenäsi vielä halkaisematta, korvasi karsimatta, ja
jos olkapäissäsi lieneekin poltinmerkki, olet niin viisas, että pidät
korkeakauluksista nuttua".

"Hih, hii! te puhutte leikkiä, jalo ritari", virkkoi lääkäri. "En minä
ole tuommoisten omaa personaani koskevain asiain kautta tullut
liiempään tuttavuuteen Tapani Smotherwell'in kanssa, vaan onpa meillä
pieni kauppa välillämme, semmoinen että minä vaihtelen joitakuita
hopeapyörylöitä ystäväni Tapanin avulla loppunsa saaneitten ruumiisin,
päihin sekä muihin osiin".

"Sinua konnaa!" huusi ritari kauhistuksella, "käytätkö noita ostamiasi
kurjia ihmis-jäännöksiä taikojen laittamiseksi ja noitakonstiesi
auttamiseksi?"

"Hih, hii! -- enpä juuri niinkään, jalo herra ritari", vastasi lääkäri
jota suosijansa oppimattomuus suuresti huvitti; "mutta meillä
leikkausveitsen ritareilla on tapa huolellisesti harjoitella kuolleista
ruumiista otettuin jäsenten leikkaamista, ja noita kuolleen ruumiin
osia tutkimalla saamme selvän siitä, millä lajilla samallainen ruumiin
osa elävässä ihmisessä on parannettava, kun se on tullut kipeäksi
väkivaltaisen loukkaamisen tai muun syyn kautta. Voi jos te,
kunnioitettava herra, tahtoisitte katsahtaa minun halpaa työhuonettani,
niin voisin teille siinä näyttää päitä ja käsiä, jalkoja ja keuhkoja,
joiden on luultu jo kauan aikaa lepäävän vaan mullassa. Siinä on
Wallacen kallo, varastettu Londonin sillan korvalta -- ja ritari Simo
Fraser'in sydän, joka ei aikanaan pelännyt ketään ihmistä -- ja
suloisen Katri Logien[30] ihana pääkkönen. -- Voi jospa olisi minulle
myös ollut suotu onni saada näin säilyttää minun korkeasti
kunnioitettavan suosijani ritarillista kättä!"

"Häpeä, sinä halpa orja! -- Tahdotkos kääntää mieltäni tuolla
kauhistusten luettelollas? -- Virka minulle jo kerrassaan, mihin tää
puheesi viepi. Mitenkä sinun tuttavuutesi tuon koiran, pyövelin kanssa
voi olla avuksi minulle tai päästää minun palvelijaani Bonthron'ia
pulasta?"

"Enpä juuri toki kehoittaisikaan teitä, jalo ritari, sitä keinoa itse
käyttämään, paitsi hätätilassa", vastasi Dwining. "Mutta pankaamme että
taistelu on loppuun taisteltu ja meidän tappelukukkomme on saanut
selkäänsä. Kaikkein ensiksi pitää hänellä silloin olla se luja usko,
että me, jos ei hän jaksakaan päästä voitolle, kumminkin pelastamme
hänet hirsinuorasta, sillä ehdolla nimittäin ettei hän tunnusta mitään,
mikä voisi olla häväistykseksi teidän ritarilliselle kunniallenne".

"Haa! -- oikein -- lensipä minulle hyvä ajatus päähän", sanoi Ramorny.
"Voimmepa tehdä enempääkin -- me voimme pistää Bonthron'in suuhun
sanasen, mistä voi tulla kiusaa kyllä hänelle, jota minun on kiroominen
kovan onneni syynä. Lähtekäämme nyt tuon koiran koppeliin ja
selittäkäämme hänelle kaikin puolin, mitä olis tehtävänä. Jos hän
suostuu käymään paarituomion alle, niin se kenties on tyhjä
linnunpeloitus vaan, ja siinä tapauksessa ei meillä ole mitään hätää.
Ja jos hän suostuu taistelua valitsemaan, niin hän kenties -- sillä hän
on julma niinkuin ärsytetty karhu -- saanee vastustajansa kukistetuksi;
ja silloin olemme saaneet enempääkin kuin paljaan pääsön hädästä -- me
olemme saaneet koston. Jos Bonthron puolestaan jääpi tappiolle, niin
koetamme sinun keinoas. Ja jos sinä tään asian voit koreasti laittaa
säntilleen, niin saamme näin Bonthron'in tunnustamaan mitä me käskemme,
me käytämme siitä tulevan edun hyväksemme, sillä tavoin kuin toisten,
kun asiasta keskustelemme, näytän, ja pääsemme oikein jättiläis-askelen
likemmäksi kostoni perille. -- Mutta vielä on yksi paha mahdollisuus
jäljellä. Pankaamme että meidän tappelukoiramme saa kuolettavan haavan,
kuka voi estää että hän ennen kuolemaansa mörähtää jotakin tunnustusta,
joka poikkee meidän käskemästämme?"

"No totta maar' siihen hänen lääkärinsä neuvon keksii", sanoi Dwining.
"Kunhan vaan minä pääsen hänelle apua tuomaan ja saan tilaisuuden
pistää sormeni hänen haavaansa, niin ei hän, uskokaa minua, suinkaan
ole pettävä meitä".

"Oletpa sinä aika paholainen, aina kerkeät ilman käskemättä ja ilman
yllyttämättäkin!" sanoi Ramorny.

"En luule tarvitsevani kumpaakaan, niin kauan kun olen teidän
palveluksessanne, jalo ritari".

"Lähtään nyt vaan neuvomaan käskyläistämme", jatkoi ritari. "Kyllä hän
on oleva kernas meitä tottelemaan; sillä, koira kuin hän on, osaa hän
kuitenkin eroittaa syöttelijänsä niistä, jotka häntä pieksävät; ja hän
vihaa katkerasti erästä minun entistä kuninkaallista herraani, sen
vuoksi kun tämä on häntä pahasti pidellyt ja pahoilla sanoilla
häväissyt. Myöskin pitää meidän sitten tarkemmin keskustella tuosta
keinostasi, jolla aiot pelastaa meidän syntipukkimme porvarillisen
koiralauman kynsistä".

Jättäkäämme nyt nuot molemmat kunnon miehet salaiseen keskusteluunsa,
jonka seuraukset me pian saamme nähdä. He olivat, vaikka niin erilaiset
luonteeltansa, erittäin soveliaat yhteisiin rikollisiin vehkeisin,
joissa toinen keinot keksi, toinen ne toimeen pani, aivan kuin saalista
tavoittamaan nopsa hurttakoira sopii yhteen saaliin jälkiä tarkasti
löytävän verikoiran kanssa. Ylpeys ja itsekkäisyys oli heissä
molemmissa yhteinen; mutta eri säädyn, kasvatuksen sekä luonnonlahjain
vaikutuksesta olivat ne kummassakin noista miehistä saaneet aivan
erilaisen luonteen.

Kuinka erilaisilta näytti tuo prinssin suosiossa oleva,
kunnianhimoissaan korkealle pyrkivä hovilainen, lempiseikoissaan
menestyvä teikkari ja uljas soturi sekä tuo nöyrä, kunnioitusta
vaatimaton lääkäri, jolle näkyi olevan hauska saada häväistyksiä. Mutta
yhtähyvin tämä viimeinmainittu salaa sydämessään tiesi, itsellään
olevan laajan opin, ja tiedon sekä taidon voiman, jotka hänet korotti
verrattomasti etevämmäksi kaikkia sen ajan oppimattomia aatelisherroja.
Henbane Dwining oli niin varma tästä ylivoimastansa, että hän välistä,
aivan, kuin petoin vartija, huviksensa rohkeni nostaa Ramornyn
kaltaisten miesten hurjaa vihastusta. Hän luotti siihen, että hän
nöyrällä käytöksellään kuitenkin oli pääsevä eheänä tuosta
nostamastansa kuohusta, aivan kuin Indialais-poika kepeässä veneessään,
turvaten juuri sen ohkaisuuteen, lähtee pelkäämättä keskelle rannan
möyryävää maininkia, joka epäilemättä löisi vahvimman laivanpaatin
palasiksi. Paroni ja linnan-isäntä tietysti halveksi tätä nöyrää
lääkäriä; mutta yhtähyvin Ramorny tunsi Dwining'in voimallisen
vaikutuksen henkehensä ja jäi väittelyissä tämän kanssa aina tappiolle,
niinkuin kahdentoista-vuotias poikakin, jos vaan ratsastustaidon
temppuihin oikein on oppinut, saattaa voittaa tulisen hevosen hurjimmat
temmellykset. Mutta Dwining puolestaan ylenkatsoi Ramornya melkein
kokonaan. Itseensä häntä verraten, ei hän pitänyt tuota ritaria juuri
paljon parempana luontokappaletta, semmoisena, jolla tosin oli voimaa
hävittelemään, niinkuin härkä tekee sarvillansa, susi hampaillansa, vaan
joka peräti oli halveksittavan tyhjän taika-uskonsa orjuudessa ja
pappisjuonien vallan alla -- pappisjuoniksi Dwining muuten sanoi
kaikkea uskontoa. Ylimalkaan katsoi hän Ramornya mieheksi, jonka luonto
oli luonut hänelle orjaksi, siksi että hän tuon miehen työn kautta
saisi itselleen kultaa kaivetuksi -- kultaa, jota Dwining jumaloitsi
ahneella himolla; tämä ahneus oli heikoin, vaikkei suinkaan ilkein
puoli hänen luonteessaan; omissa silmissään hän kuitenkin peitteli tätä
halpaa ahneuttansa sillä, että uskotteli itselleen, vallanhimon olevan
sen oikeana alkuna.

"Henbane Dwining", puhui hän itsekseen, ihastuksella katsellessaan sitä
aarretta, jonka hän oli koonnut salaiseen kätköön ja jota hän aika
ajoin aina kävi ihailemassa, "ei olekaan mikään typerä saituri, joka
noihin pyörylöihin on rakastunut niiden kultaisen kiillon tähden; hän
suvaitsee niitä ainoasti senvuoksi, kun ne omistajalleen antavat niin
suuren vallan. Mitä on maailmassa, jota ei näiden kautta saisi
käsihinsä? Jos rakastat kauneutta, vaan olet itse ruma, vaivainen,
ränstynyt ja vanha -- niin tässä on syötti, jota kauneinkin heistä on
ahneesti haukkaava. Jos olet heikko, voimaton, mahtavain sorron alainen
-- niin tässä suoja sinulla, voimakkaampi tuota pikkutyrannia, joka
sinua peloittaa. Jos haluat komeutta ja ulkonaista rikkauden loistoa --
niin tämä musta arkku tässä sisältää avaroita seutuja, täynnä vuoria ja
laaksoja, monta suurta metsää täynnä otuksia, ja tuhansien alamaisten
uskollisuuden. Jos tahdot suosiota hovista, maallikkoin tahi pappien --
niin kuningasten armollinen hymy, pappien ja paavien anteeksi-anto jo
tehdyistä rikoksista, aineet, jotka papin-orjille ja hupsuille antavat
rohkeuden ryhtyä vereksiin rikoksiin -- kaikki nuot pyhät pahuuden
yllyttimet voidaan saada kullalla.

"Kostokin -- jonka jumalat, niinkuin sanotaan, muka ovat pitäneet
omakseen, luultavasti kun kateudessaan eivät sitä makeata herkkupalaa
soisi ihmisille -- senkin voi ostaa kullalla. Mutta sen voipi myös
saavuttaa etevällä taidolla, ja se onkin jalompi keino. Senvuoksi
tahdon säästää tämän aarteeni toisiin tarpeisin ja pyrin kostoni
perille ilman rahan kulutuksetta -- taikka, paremmin sanoen, tahdon
voittoriemuuni onnistuneesta kostosta vielä myös lisätä ilon
karttuneesta rikkaudesta".

Näin ajatteli Dwining, kun hän, palatessaan ritari Ramornyn luota,
lisäsi siellä monenlaisesta avustaan saadut kullat entiseen aarteesen.
Hetkisen ihaeli hän tätä salaista aarniotaan, vaan sitten pani arkun
lukkoon ja läksi sairaitansa katsomaan. Tällä matkallaan hän aina jätti
katuvarren seinäpuolen jokaiselle vastaantulijalle, ja kumarsi,
kohottaen takkiansa, köyhimmällekin porvarille, pienimmällekin
puotimiehelle, jopa päiväläisillekin, jotka koettivat saada itselleen
epätietoista leipäänsä otsansa hiessä.

"Te maan madot", arveli hän itsekseen, näin osoittaessaan heille
kohteliaisuutta, "te halvat, pölkkypäiset käsityöläiset! Jos te
tietäisitte sen salaisuuden, joka on tään avaimen takana, mikä sää
sitten olisi niin ilkeä, ettei lakkinne kohta lentäisi päästänne
minun lähetessäni? Mikä haiseva katu-oja teidän viheljäisessä
kaupunki-hökkelissänne sitten olisi niin inhottava, ettette te lankeisi
polvillenne ja palvelisi minua, niin suuren rikkauden omistajaa?
Tahdonpa olla teidän painajaisenne, koska muka en kelvannut teille
raatimieheksi. Niinkuin yöllinen painajainen tahdon näkymättömänä
rasittaa teitä. -- Ja tuo kurja Ramorny sitten, joka, kun hän kätensä
menetti, sillä menetti ainoan johonkin kelpaavan ruumiinjäsenensä,
aivan kuin köyhin käsityöläinen -- _tuo_ mokomakin soimaelee minua suun
täydeltä, ikään kuin mikään, mitä _tuommoinen_ voi sanoa, saattaisi
närkästyttää minun kaltaistani lujaa mieltä! Mutta näin haukkuessaan
minua konnaksi, roistoksi ja orjaksi, hän tekee juuri yhtä viisaasti
kuin jos huviksensa tukistaisi sitä, jonka kynnet ovat kiinni hänen
sydänjuurissaan. Jokaisen hänen soimauksensa minä voin kohta kostaa
ruumiin kivulla tai sydämen tuskalla, eikä -- hih, hii! -- meillä ole
koskaan pitkiä maksamattomia rätinkejä välillämme siinä suhteessa, se
tulee tunnustaa".

Lääkärin miettiessä näitä perkeleellisiä mietteitä ja matelevalla
tavallansa kulkiessa pitkin katua, kuului yht'-äkkiä naisten huutoa
hänen takaansa.

"Kas tässä hän on, Pyhät Neitsyt olkoon kiitetty! -- tässä on paras
auttaja koko Perth'issä!" huusi yksi.

"Puhukoot he siitä, että ritareilla ja ruhtinailla on voima hädästä
auttaa, niinkuin he sanovat -- mutta kas minä luotan paraiten maisteri
Dwining'iin, meidän apteekkariin, kummit", huusi toinen.

Silmänräpäyksessä olivat nämät huutajat, kauniin Perth'in kaupungin
porvarivaimoja, saavuttaneet ja piirittäneet lääkärin.

"No, no -- mikäs nyt hätänä?" kysyi hän. "Kenenkä lehmä nyt on
poikinut?"

"Ei nyt ole puhetta lehmän poikimisesta", virkkoi yksi vaimoista, "vaan
yksi pieni orpo-raukka on kuolemaisillaan. Tulkaa siis kiireesti, sillä
meidän luottamuksemme on luja teihin, niinkuin Bruce sanoi Saariston
Donald'ille".

"_Opiferque per orbem dicor_ (Ja avuntuojaksi mua mainitaan ympäri
maailmaa)" sanoi Henbane Dwining. "Mikä tauti lasta vaivaa?"

"Kurkkutauti? kurkkutauti?" huusi yksi naisista; "se viaton
pienokais-raukka kronkottaa niinkuin korppi".

"Vai _Cynanche trachealis_ -- se tauti tekee kiireistä työtä. Viekää
minut paikalla sinne", virkkoi lääkäri, jolla oli tapa tehdä, mitä
hänen virkaansa kuului, palkkaa kysymättä ja avuliaasti, vaikka hän
muuten oli niin rahalle ahne ja niin ilkeä luonteeltaan. Koska emme voi
luulla hänessä olleen mitään parempaa vaikutinta, niin mahtoi siihen
olla syynä maineenhalu ja taitonsa rakkaus.

Tällä kertaa hän kuitenkin varmaan olisi kieltänyt apuansa, jos hän
niin hyvissä ajoin, että sillä olisi kerjinnyt keksiä jonkun
teko-esteen, olisi huomannut mihin häntä nuot hyväntahtoiset
kummi-muorit veivät. Mutta ennen kuin hän sen arvasikaan, vietiin
lääkäri kiireesti Olivier Proudfuten taloon. Sieltä kuului niiden
naisten laulu, jotka pesivät ja pukivat lakintekijä-vainajan ruumista,
valmistaen sitä huomispäivän juhlallista paari-tuomiota varten. Heidän
laulustansa antakoon seuraava nyky-aikainen mukailus jonkun käsityksen:

    Näkymätön olento,
    Joka ilmaan sulit jo,
    Mutta vielä viivyt lässä
    Luona ruumihisi tässä.

    Levähtäköön siipesi,
    Minne käykin kulkusi,
    Oikeaan tai vasempahan,
    Taivaasen tai Manalahan.

    Tule murhaas kostamaan,
    Surmaas ennen aikojaan;
    Kaikk' jo haihduit ruumiist' eri,
    Käskys vielä kuulee veri.

    Astunnan kun kuulet taas,
    Minkä viimeks' kuulit maass';
    Sen kun näet, niin viimeiseksi
    Sammuvainen silmäs keksi. --

    Jälleen herää ruumiisi,
    Vapahtavat hermosi,
    Haavat vuotaa verta uutta,
    Verta verestä ne huutaa.

Paatunut vaikka hän oli, tunsi lääkäri sydämessään suuren
vastahakoisuuden astumaan tään miehen kynnyksen yli, jonka kuolemaan
hän, vaikka, mitä personaa koski, erehdyksestä, oli ollut syypää.

"Antakaa mun mennä, eukot", sanoi hän; "taidostani on ainoasti eläville
apua -- kuolleisin ei meillä lääkäreillä ole mitään valtaa".

"Ei, teidän autettavanne onkin ylikerrassa -- nuorin orpolapsista --".

Dwining'in ei auttanut muu kuin astua sisään. Mutta hänen
hämmästyksekseen akat, jotka puuhaelivat ruumiin ympärillä, yht'-äkkiä
vaikenivat kesken lauluansa, samassa kun hän astui kynnyksen yli, ja
yksi keistä sanoi: "Herrainen aika -- kukahan nyt tuli taloon? --
Haavasta tuli suuri veritippa!"

"Vielä vai", arveli toinen, "se on vaan voidetta".

"Ei, kummi, kyllä se oli verta. -- Minä kysyn vielä kerran, kukahan nyt
tuli taloon?"

Yksi muijista katsahti kammarista ulos pieneen porstuaan. Siellä
Dwining, vetäen esteeksi sitä veruketta, ettei hän oikein selvään
nähnyt portaita, joita myöten oli astuminen suruhuoneen yliselle, yhä
vielä viivyskeli; niin oli hän hämmästynyt akkojen puheesta, jonka oli
kuullut.

"No, eihän se ollut kukaan mun kuin arvoisa maisteri Henbane Dwining",
vastasi uloskatsoja.

"Vai maisteri Henbane Dwining", vastasi ensimmäinen puhuja,
rauhoittuneella äänellä; "paras apumme kaikessa hädässä! -- sitten se
tippa varmaankin vaan oli voidetta".

"Ei", virkkoi toinen, "kyllähän se sentään saattoi ollakin verta --
sillä tää tohtori, katsokaa, kun ruumis löydettiin, sai majistratin
käskystä tutkia haavaa aseillaan, ja kuinkas se kuollut ruumisparka voi
sen tietää, että se tapahtui hyvässä tarkoituksessa?"

"Niin oikein, kummi; ja koska Olivier naapuri-parka usein eläissäänkin
luuli ystäviä vainooviksi vihollisiksi, eipä ole syytä luulla, hänen
älynsä nyt tulleen terävämmäksi".

Sen enempää ei Dwining saattanut kuulla puheesta, sillä hänen täytyi
nyt astua ylös jonkunlaiseen vinttikammariin, missä Marketta istui
leskivuoteellaan, likistäen lastansa vasten rintaansa. Pienokainen,
joka jo oli ihan musta kasvoiltaan ja ryki tuolle taudille omituisella
käheällä tavalla, näkyi olevan aivan liki lyhyen elämänsä loppua. Yksi
Dominikolais-munkki istui vuoteen vieressä, pitäen toista lasta
sylissänsä, ja puhuen aika ajoin pari hengellisen lohdutuksen sanaa tai
lausuen mielensä lapsen tilasta.

Lääkäri loi kunnon munkkiin yhden ainoan silmäyksen, vaan se oli täynnä
tuota tiedemiehen sanomatonta ylenkatsetta hänen virkaansa sekaantuvia
oppimattomia vastaan. Hänen oma apunsa vaikutti kohta paikalla ja
voimallisesti; hän tempasi lapsen epätoivoisen äidin sylistä, paljasti
sen kaulan ja iski suonta, josta verta runsaasti virtasi pienen sairaan
viipymättömäksi helpoitukseksi. Eipä aikaakaan, niin oli kaikki vaaran
oireet kadonneet, ja Dwining, sidottuansa suonen jälleen umpeen, pani
lapsen takaisin puoleksi hulluuntuneen äidin syliin.

Vaimo-paran suru miehensä kuolemasta, joka lapsen hengen-hädän aikana
oli unohtunut, puhkesi nyt jälleen ilmi kiihtyneen kosken voimalla,
joka on viimein murtanut tokeen, mikä hetkisen aikaa on estänyt sen
tulvaa.

"Voi, oppinut herra", virkkoi Marketta, "te näette tässä nyt köyhän
vaimon, vaikka ennen olette tunteneet minut varakkaaksi. Mutta käsi,
joka on palauttanut tämän lapsen elävänä minun syliini, ei saa tyhjänä
jättää tätä mun huonettani. Jalomielinen, lempeä maisteri Dwining,
ottakaa tämä rukousnauha -- sen helmet ovat eben-puusta ja hopeasta --
vainaja aina tahtoi että kaikki hänen kapineensa olisivat sievät
niinkuin herroilla -- ja herrankaltainen hän oli kaikessa elämässään
enemmän kuin kukaan hänen säädyssään, ja senmukainen oli myös hänen
kuolemansa".

Näin puhuttuaan hän äänettömässä tuskanpuuskassaan painoi
mies-vainajansa rukousnauhan rintaansa ja huuliansa vasten, ja tahtoi
sitten antaa sen Dwining'in käteen.

"Ottakaa se", sanoi hän, "muistoksi hänestä, joka teistä niin paljon
piti. -- Voi! olihan hänellä aina tapa sanoa, että jos jotakin ihmistä
vielä oli mahdollinen temmata pois haudan partaalta, niin sen varmaan
oli maisteri Dwining osaava tehdä. -- Ja nyt hänen oma lapsensa on tänä
siunattuna päivänä tullut poistemmatuksi haudan partaalta juuri sillä
tavalla, vaan hän itse makaa tuossa kylmänä ja kovettuneena, eikä tiedä
mitään lapsensa terveydestä tahi sairaudesta! Voi, voi päiviäni! Voi,
voi minua! -- Mutta ottakaa te tämä rukousnauha, ja muistakaa hänen
sieluparkaansa, joka kerta kun sitä pujotatte sormienne välitse. Hän on
pääsevä kiirastulesta sitä pikemmin, jos hyvät ihmiset rukoilevat
hänelle huojennusta".

"Pitäkää rukousnauhanne, muori -- en minä osaa mitään silmänkääntäjän
konsteja -- minä en osaa mitään loitsulukuja", sanoi lääkäri, joka oli
liikutettu enemmän kuin kenties hänen kova sydämensä oli aavistanut ja
joka koetti päästä tuosta pahan-enteisestä lahjasta. Mutta nämät
viimeiset sanat olivat loukanneet hengellistä miestä, jonka läsnä-oloa
ei Dwining ollut muistanutkaan.

"Mitä puhetta se on, herra tohtori!" virkkoi Dominikolais-munkki.
"Sanotteko te rukouksia joutaviksi loitsuluvuiksi? Kylläpä minä
muistan, Chaucer'in, tuon englantilaisen runoniekan sanovan teistä
lääkäreistä, että teidän kätenne aniharvoin puuttuu raamattuun. Mutta
äitimme, kirkko, joka viime aikoina oli hiukan torkahdellut, on nyt
taas saanut silmänsä auki, niin että se voi erottaa ystävänsä
vihollisistaan. Ja olkaa varma siitä -- --".

"No, no, arvokas isä", keskeytti häntä Dwining, "jopa te nyt olettekin
minulle kovin ankara. Enhän minä sanonutkaan muuta kuin ettei minussa
ole ihmetöitten tekijää, ja arvelin vaan vielä lisätä, että koska
kirkko epäilemättä semmoisia saapi aikaan, sopii tätä kallista
rukousnauhaa paremmin antaa teidän haltuunne, käytettäväksi semmoisella
tavalla, joka olisi suurimmaksi siunaukseksi vainajan sielulle".

Hän laski rukousnauhan munkin käteen ja lähti kiireesti pois
suruhuoneesta.

"Olipa tää aika kummalla ajalla sattunut käynti tässä talossa", virkkoi
hän itsekseen, kun hyvin oli päässyt ulos. "Minä noista loruista kyllä
huolin vähemmin kuin kuka tahansa muu; mutta vaikka se on vaan joutavaa
pelkoa, olen kuitenkin iloinen siitä, kuin sain tuon rääkkyvän lapsen
pelastetuksi kuolemasta. Ja nyt mun pitää kiirehtiä ystäväni
Smotherwell'in luokse, jonka minä hyvin toivon saavani suostumaan minun
hankkeeseni Bonthron'in suhteen. Ja näin olen sitten pelastanut taksi
ihmishenkeä, sen sijaan että hukutin yhden ainoan".



KOLMASKOLMATTA LUKU.


    Verinen tuoss' on ruumiinsa;
    Haavansa, niinkuin sata suuta,
    Auk' on ja kovaa kostoa
    Murhaajan julman päälle huutaa.

                 Uranus ja Psyke.

Perth'in majistraatti oli Jumalan tuomiota varten valinnut
tuomiokirkon, joka oli omistettu St. Johannekselle, kaupungin
suojeluspyhälle, ja jossa he siis arvelivat paraiten voivansa toivoa
tasapuolista oikeutta. Dominikolaisten ja Karthausilaisten luostarit
niinkuin myös muut kirkot kaupungissa olivat aina saaneet suuria
lahjoja kuninkaalta sekä aatelisherroilta; senvuoksi porvarein
neuvoittelukokouksessa nousi se yleinen huuto, että pitäisi vaan uskoa
asia heidän "oman kunnon St. Johannes-ukon huostaan", jonka hyvästä
suosiosta voitiin olla aivan varmat. Hän oli luotettava paljon paremmin
kuin kaikki nuot uudet suojelusmiehet, joiden kunniaksi Dominikolais-,
Karthausilais-, Karmelilais-munkit y.m.m. olivat rakentaneet myöhempiä
kirkkoja. Ainainen eripuraisuus munkistojen sekä muiden pappien välillä
vielä kiihdytti riitaa siitä, mikä paikka oli valittava Jumalan
tehtävää ihmetyötä varten, paikka, jossa Hän, ihmisten suorasta
pyynnöstä, oli ratkaiseva, oliko tuossa epätietoisessa syytöksessä
perää vaiko ei. Majistraatin sihteeri oli erittäin kiivas saamaan St.
Johanneksen kirkkoa valituksi, aivan kuin olisi hän luullut pyhien
miehien erinneen eri puolueisin, joista toiset pitivät kauniin Perth'in
kaupungin puolta, toiset sen etua vastustivat.

Kaikellaisia pieniä juonia siis pantiin liikkeelle ja taas tehtiin
tyhjiksi, ennen kun vaali saatiin päätetyksi. Mutta kaupungin
majistraatti, joka katsoi tämän asian likeltä koskevan heidän
kaupunkinsa kunniaa, päätti viimein uskoa sen St. Johanneksen haltuun,
viisaasti kyllä luottaen tämän suojeluspyhänsä oikeuden tuntoon ja
tasapuolisuuteen.

Puolipäivän messu pidettiin mainitussa kirkossa suurimmalla
juhlallisuudella, minkä asianhaarat tekivät mahdolliseksi; koko
ihmisjoukko, josta kirkko oli täpötäynnä, lähetti ylös taivaasen
moninkertaiset, hartaat rukouksensa; ja sen jälkeen valmistauttiin
kuulustamaan Jumalan tuomiota lakintekijä paran hämärästä
murha-asiasta.

Tässä tilaisuudessa osoitti itsensä koko se mieltä valtaava
juhlallisuus, jota katolisen kirkon menot ovat niin soveliaat aikaan
saamaan. Itäisen ikkunan kautta valui lasin kirjavien, kalleitten
maalausten kautta puolihämäräksi tehty valo alas pää-alttarille. Sen
eteen asetetulla paarilla makasi murhatun miehen ruumis, käsivarret ja
kädet ristissä rinnan päällä, sormet ojennettuna ylöspäin, ikään kuin
tuo kuollut ruumis itsekin olisi rukoillut sieltä rangaistusta niille,
jotka väkivallalla olivat erottaneet kuolemattoman hengen sen
murretusta asunnosta.

Aivan paarin vieressä seisoi valtaistuin, jolla Robert kuningas istui,
veljensä Albanyn herttua rinnallaan; prinssillä oli alempi istuin,
myöskin isänsä rinnalla. Tämä laitos nosti huomiota; sillä koska
Albanyn istuin oli melkein samallainen kuin itse kuninkaan, niin oli
näin tavoin kruununperillinen, vaikka jo täysi-ikäinen, ikäänkuin
alennettu setäänsä alemmaksi kaiken, tähän kokouneen Perth'in kansan
nähden. Paari oli niin asetettu, että sen päällä makaava ruumis näkyi
useimmille kirkossa läsnä-oleville.

Paarin pääpuolella seisoi ritari Charteris päällekantajana,
jalkapuolella nuori Crawford'in kreivi, syytetyn edusmiehenä. Rothsayn
herttuan puhdistavainen todistus oli vapauttanut ritari Ramornyn
pakosta tulla tänne paarituomion alaiseksi; ja hänen sairautensa antoi
hänelle syyn kokonaan pysyä kotona. Hänen palvelijansa sitä vastaan
olivat läsnä; heitä oli kahdeksan, yhdeksän miestä, niihin luettuna
nekin, jotka, vaikka olivat Ramornyn käskyin alla, oikeastaan olivat
prinssin palveluksessa eivätkä vielä olleet saaneet siitä eroa.
Useimmat heistä olivat pahassa huudossa irstastapaisina miehinä, joten
kyllä saattoi luulla mahdolliseksi, että he pyhä-iltana syntyneessä
kahakassa olivat voineet tappaa lakintekijän. He seisoivat kaikki
rivissä pitkin kirkon vasempaa seinää, puettuna valkeihin viittoihin,
jotka olivat katumusta tekeväin puvun kaltaiset. Kaikkein silmät olivat
heihin käännetyt, josta useammat olivat levottomiksi tulleet, ja siitä
taas katselijoissa usko heidän syyllisyyteensä suuresti vahvistui.
Todellisella murhamiehellä oli näkö, joka ei häntä voinut ilmi-antaa --
synkkä, jörömäinen katsanto, joka ei edes iloisissa pidoissa eikä
viinin juomisesta ilahtunut, eikä myös ilmijoutumisen ja kuoleman
pelosta masentunut.

Olivier'in ruumiin asemasta on jo ollut puhe. Kasvot, rinta ja
käsivarret olivat paljastettuna. Muu ruumis oli peitetty hikiliinalla
hienoimmasta aivinapalttinasta, niin että, jos verta jostain paikasta
tipahti, se ei voinut olla kohta näkyviin tulematta.

Sen perästä kun puolipäivän-messu oli pidetty, luettiin juhlallinen
rukous, että Jumala armossaan suojelisi viatonta ja saattaisi syyllisen
ilmi, ja sitten käskettiin Eviot'ia, ritari Ramornyn hovipoikaa,
lähenemään paaria. Hän teki sen epävakaisella astunnalla. Kenties hän
luuli, sisällisen vakuutuksensa siitä, että Bonthron oli murhamies, jo
tekevän hänet jollakin lailla osalliseksi syyhyn, vaikkei hän ollutkaan
suorastaan ollut siihen apuna. Hän seisahtui paarin viereen, ja hänen
äänensä vapisi, kun hän kaiken sen kautta, mitä oli luotu luomisen
seitsemänä päivänä ja yönä, taivaan ja helvetin, autuutensa sekä
viimein vielä Jumalan, koko maailman luojan kautta vannoi, olevansa
syytön ja viaton siihen veriseen työhön, joka oli tehty hänen edessään
makaavaa miestä vastaan. Lopulla hän vielä teki ristin-merkin ruumiin
rintaan, valansa vahvistukseksi. Ei näkynyt mitään merkkiä. Ruumis
pysyi kankeana, kuin ennen, eikä kuivettuneista haavoista tipahtanut
tilkkastakaan verta.

Kaupunkilaiset katsahtivat toinen toiseensa ja perinjuurinen hämmästys
näkyi heidän silmistään. He olivat olleet aivan varmat Eviot'in
syyllisyydestä, ja hänen levottomuutensa oli tämän epäluulon tehnyt
vielä lujemmaksi. Siitä syystä olivat he nyt aivan hämillänsä siitä,
kun hän näin oli päässyt eheänä. Tämä seikka toiselta puolen rohkaisi
Ramornyn muita palvelijoita; he kävivät valalle rohkeudella, joka yhä
eneni, koska jokainen heistä, vuorostaan seisottuansa paarin vieressä,
julistettiin vapaaksi kaikesta epäluulosta Olivier Proudfuten murhan
suhteen.

Yksi mies vaan ei ollut saanut ollenkaan osaansa tuosta enenevästä
rohkeudesta. Nimi "Bronthron!" kajahti kolme kertaa kirkon holvikaaria
myöten; mutta sen omistaja ei millään muulla merkillä osoittanut
kuulleensa huudon, paitsi jonkunlaisella suonenvedontapaisella
liikahduksella jaloillaan, ikään kuin olisi häneen äkkiä sattunut
halvaus.

"Puhu, sinä koira!" kuiskasi Eviot; "taikka saat kuolla koiran
tavalla!"

Mutta murhamiehen pää oli hänen edessään olevasta näöstä käynyt niin
pyörälle, että tuomarit, hänen käytöksensä nähdessään, olivat kahdella
päällä, pitikö hänet väkisin laahata paarin ääreen vaiko kohta tuomita
uppiniskaisena. Vasta kun kolmanneksi kerraksi kysyttiin, tahtoiko hän
käydä tuohon paarituomion koetukseen, vastasi Bonthron tavallisella
harvasanaisuudellansa:

"En käy -- kuinkas voin tietää, mitä kaikkia silmänkääntäjän temppuja
siinä tehdään, joiden kautta miesparan henki voi joutua hukkaan? --
Minä vaadin kahdentaisteluun jokaista, ken väittää että minä tuolle
vainajalle olen pahaa tehnyt".

Ja ainaisen tavan mukaan hän viskasi kintaansa kirkon permannolle.

Kun Heikki Seppä samassa astui esiin, nousi läsnä-olevissa yleinen,
puoliääninen suostumus-huuto, jota ei edes kuninkaan oma läsnä-olo
saanut kokonaan hillityksi. Heikki nosti rosvon kintaan maasta,
kiinnitti sen lakkiinsa ja viskasi puolestaan kintaansa maahan,
taistelun pantiksi. Mutta Bonthron ei sitä ottanutkaan.

"Ei hän ole minun vertaiseni", mörisi rosvo, "eikä mahdollinen minun
kinnastani nostamaan. Minä olen Skotlannin perintöprinssin
palveluksessa, koska olen hänen tallimestarinsa käskyläinen. Tuo mies
tuossa on vaan halpa käsityöläinen".

Mutta tähän prinssi jo keskeytti Bonthron'in puheen. "_Sinäkö_ vai olet
minun palveluksessani, koira! Minä annan sinulle eron heti paikalla. --
Käy vaan hänen kimppuunsa, seppä, ja kalkuta häntä aikalailla, niinkuin
et vielä koskaan ole kalkuttanut alaisintas! -- Se roisto on sekä
syypää murhaan että valapattoinen. Koko hänen näkönsä jo minua inhottaa
-- ja jos kuninkaallinen isäni tahtoo kuulla minun neuvoani, niin
annetaan heille kummallekin kelpo Skotlannin kirves, ja saammepa ennen,
kuin tää päivä on tullut puolta tuntia vanhemmaksi, nähdä kumpi heistä
on parempi mies".

Tähän ehdoitukseen molempien puolueitten edusmiehet, Crawford'in kreivi
ja ritari Charteris, mielellään suostuivat, ja koska molemmat
taistelijat olivat alhaista säätyä, päätettiin että heidän piti olla
varustettuna ainoasti teräskypärillä, härännahka-kylterillä ja
kirveillä. Taistelu oli alkava niin pian kuin he olivat siihen
varustetut.

Tantereksi valittiin Nahkurinkenttä, likeinen, mainitulle
ammattikunnalle kuuluva paikka, missä nahkurit pian laittoivat
puhtaaksi noin kolmekymmentä jalkaa pitkän, viiskolmatta leveän sijan.
Tänne riensivät aatelisherrat, papit ja porvarit kaikki kilpaa --
ainosti vanha kuningas, jota tuommoiset veriset näöt inhottivat, meni
kotiin, uskoen taistelun valvomisen valtiomarskille, Errol'in
kreiville, jonka virkaan se toimi lähimmin kuuluikin. Albanyn herttua
katseli tätä kaikkea tarkalla, valppaalla silmällä, hänen
veljenpoikansa sitä vastaan hänelle omituisella huolettomuudella.

Koska taistelijat astuivat taistelutarhan sisään, ei voinut mikään olla
enemmän silmäänpistävää kuin perinjuurinen vastahakoisuus heidän
välillänsä. Seppä oli iloisen näköinen; hänen säihkyvät, kirkkaat
silmänsä jo näkyivät edeltäpäin loistavan toivotun voiton ilosta.
Bonthron peto sitä vastaan oli yrmeän ja alakuloisen näköinen; hän oli
aivan kuin yöllinen lintu, joka pimeän tyyspaikkansa suojasta on tullut
ajetuksi ulos päivänpaisteesen. He vannoivat valansa kumpikin
vuorostaan, kumpikin vakuuttaen asiansa oikeaksi; Heikki sen teki
iloisella, miehuullisella uskalluksella, Bonthron jörömäisellä
lujuudella. Tämän nähdessään virkkoi Rothsayn herttua valtiomarskille:
"Oletteko te koskaan, jalo Errol'in kreivi, nähneet noin paljon
ilkeyttä, julmuutta ja, niin kuin minusta näyttää, pelkuriutta, kuin
tuon roiston katsannossa?"

"Eipä hän juuri kauniilta näytä", vastasi kreivi; "mutta on hän väkevä
karhu, sen olen nähnyt".

"Panisinpa vetoon tynnyrillisen viiniä, jalo kreivi, että hän jääpi
tappiolle. Heikki Seppä on yhtä väkevä, ja sen lisäksi vilkkaampi
liikunnoissaan. Ja katsokaas sitten hänen rohkeaa katsantoaan! Tuossa
toisessa miehessä on jotakin, mikä on inhottavaa katsella. Antakaa
heidän käydä toistensa kimppuun nyt kohta, jalo valtiomarski, sillä
minua tuon roiston näkö oikein ilettää".

Valtiomarski nyt kääntyi lesken puoleen, joka syvään murhepukuun
puettuna ja lapsensa vieressään istui tuolilla aituuksien vieressä.
"Vaimo", kysyi hän, "tahdotko vapaasta tahdostasi ottaa tämän miehen,
Heikki Sepän, puolustajaksesi tässä taistelussa?"

"Tahdon -- koko sydämestäni", vastasi Marketta Proudfute; "ja suokoon
Jumalan sekä St. Johanneksen siunaus voimaa ja onnea hänelle, joka
orpojen puolesta on taisteleva".

"Sitten julistan tämän kentän lailliseksi taistelutarhaksi", lausui
valtiomarski ääneensä. "Älköön kukaan, kuolemanrangaistuksen uhalla,
uskaltako keskeyttää tätä taistelua sanalla, viittauksella taikka
silmän-iskulla. -- Soittakaa torvia, ja te, taistelijat, käykää
päälle!"

Torvet torahtivat, ja taistelijat lähenivät toisiansa tanteren
vastakkaisilta päiltä, lujilla, tasaisilla askelilla, pitäen toinen
toistaan tarkasti silmällä, hyvin harjaantuneina kuin he olivat silmien
liikkumisista päättämään, mihin paikkaan aiottu sivallus oli iskevä. He
seisahtuivat, tultuansa niin likelle, että ulottuivat sivaltamaan, ja
olivat milloin toinen, milloin toinen sivaltavinaan, saadakseen tarkan
käsityksen vastustajansa liikkuvaisuudesta ja valppaudesta. Viimeinkin
näkyy Bonthron kyllästyneen näihin tyhjiin temppuihin tai pelänneen,
että sepän liukkaammat liikunnot saisivat hänen kömpelön väkevyytensä
väsytetyksi; hän kohotti siis kirveensä suoraan iskuun, lisäten
alas-iskevän aseen omaan painoon vielä vahvain käsiensä koko voiman.
Mutta seppä väisti tämän iskun syrjälle hypähtämällä; sillä aiotulla
läimäyksellä oli liian kova vauhti, että sen olisi voinut estää oman
aseen väliinpistämisellä. Ja ennen kuin Bonthron tämän iskun perästä
jälleen oli kerjinnyt asettaa itsensä puolustus-asemaan, iski jo seppä
häntä sivultapäin vasten teräskypäriä, niin että rosvo kaatui maahan.

"Tunnusta tahi kuole", virkkoi voittaja, astuen jalkansa voitetun
rinnan päälle ja pitäen kirveensä terävää kärkeä likellä Bonthron'in
kurkkua.

"Kyllä minä tunnustan", sanoi rosvo tuimasti katsahtain ylöspäin. "Anna
minun nousta,".

"En, ennen kuin olet myöntänyt olevasi voitettu", sanoi Heikki Seppä.

"Minä myönnän", mutisi taas Bonthron, ja Heikki julisti kaikuvalla
äänellä, että hänen vastustajansa oli voitettu.

Rothsayn ja Albanyn herttuat, valtiomarski sekä Dominikolais-abotti nyt
astuivat tarhan sisään ja kysyivät Bonthron'ilta, myönsikö hän olevansa
voitettu.

"Myönnän", vastasi rosvo.

"Ja syypää Olivier Proudfuten murhaan?"

"Myönnän -- vaan minä tapoin hänet erehdyksestä toisen sijasta".

"Ja ketä aioit tappaa?" kysyi abotti. "Tunnusta, poikani, niin että
voit saada syntisi anteeksi toisessa maailmassa; sillä täällä ei ole
sinulla paljon oltavaa".

"Luulinpa hänet, jonka tapoin", vastasi voitettu rosvo, "täksi samaksi,
jonka käsi minut on lyönyt maahan ja jonka jalka painaa rintaani".

"Ylistetyt olkoot pyhätmiehet!" lausui abotti. "Nyt tulevat kaikkein
niiden silmät avatuiksi, jotka epäilevät pyhän Jumalan-tuomion
totuutta. Katsokaas, tuo on nyt puuttunut siihen paulaan, jonka hän oli
viattomalle virittänyt!"

"Minä olen tuskin ikinä ennen nähnyt tuon miehen", sanoi seppä. "En ole
koskaan tehnyt mitään pahaa hänelle enkä hänen suvulleen. -- Kysykääpäs
siis, kunnian-arvoinen herra abotti, häneltä, minkätähden hän niin
kavalasti tahtoi murhata minua".

"Se on sopiva kysymys", sanoi abotti. "Osoita siis, poikani, kunniaa
Hänelle, jolle se on tuleva, vaikka se tapahtuukin sinun oman häpeäsi
julistamisella. Mistä syystä väijyit tämän näin sepän henkeä, vaikka
hän ei sano tehneensä sinulle koskaan pahaa?"

"Hän oli tehnyt pahaa herralleni, jota palvelen", vastasi Bonthron,
"minä tein tekoni herrani käskystä".

"Kenenkä käskystä?" kysyi abotti vielä.

Bonthron oli hetkisen aikaa vaiti, ja sitten mörähti: "Hän on liian
mahtava, että minä uskaltaisin hänen nimeänsä virkkaa".

"Kuules, poikani", sanoi munkki, "lyhyen hetkisen kuluttua ovat
maailman suuruus ja halpuus sinulle vaan olevat tyhjiä sanoja. Kärryjä
jo par'-aikaa tuodaan tänne, joilla sinut viedään mestauspaikalle.
Sentähden, poikani, kehoitan sinua vielä kerran, että pelastaisit
sielusi kunnian antamisella Jumalalle ja totuuden puhumisella. Sinun
herrasi, ritari Juhana Ramornyko se käski sinut tuohon ilkityöhön?"

"Ei", vastasi maassa makaava rosvo, "se oli vielä häntäkin mahtavampi",
ja samassa hän osoitti sormellaan prinssiä.

"Sinä roisto", huudahti hämmästynyt Rothsayn herttua, "uskallatko
sanoa, että minä sinua siihen käskin?"

"Juuri te, korkea herra", vastasi häpeämätön rosvo.

"Kuole valeihisi, sinä kirottu orja!" huusi prinssi ja tempaisi tupesta
miekkansa, jolla olisi läpäissyt valehtelijan, jollei valtiomarski
sanallaan ja kädellään olisi joutunut väliin.

"Suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua, että minun täytyy
velvollisuuteni täyttää -- tämä roisto pitää antaa pyövelin käsiin.
Semmoiseen konnaan ei kelpaa minkään muun käden koskea, saatikka sitten
teidän kätenne".

"Mitä, jalo kreivi!" sanoi Albanyn herttua ääneensä ja suurella
todellisella tai teeskellyllä mielenliikutuksella, "tahdotteko te
päästää tuon roiston elävältä tästä paikasta, niin että hän vielä
enemmän saa myrkyttää ihmisten korvat valheellisilla syytöksillään
Skotlannin perintöprinssiä vastaan? -- Hakatkaa hänet pieniksi
palasiksi nyt kohta!"

"Suokaa anteeksi, korkea-arvoinen herra", vastasi Errol'in kreivi,
"vaan minun velvollisuuteni on suojella häntä, siksi kun hänen
tuomionsa tulee täytettäväksi".

"Pankaa hänelle sitten kumminkin kohta tuke suuhun", käski Albanyn
herttua. -- "Ja te, kuninkaallinen veljenpoikani, mitäs te tuossa noin
seisotte niinkuin kivettyneenä hämmästyksestä? -- Tointukaa siitä --
puhukaa vangille -- vannokaa -- vakuuttakaa kaiken pyhän kautta, ettei
teillä ollut mitään tietoa tuosta ilkityöstä. -- Katsokaas kuinka
ihmiset katselevat toinen toiseensa ja kuiskuttelevat hiljaa keskenään!
Pääni annan pantiksi siitä, että tää valhe leviää pikemmin kuin jos se
olisi Jumalan sanaa. -- Puhukaa heille, kuninkaallinen sukulaiseni,
puhukaa mitä hyvänsä, kunhan lujasti kiellätte osallisuuttanne".

"Mitä", sanoi Rothsayn herttua, heräten hämmästyksestään sekä
mielenmasennuksistaan, ja ylpeästi kääntyen setänsä puoleen, "pitäiskö
minun muka kuninkaallisella sanallani vastustaa tuon halvan
valapattoisen väitöksiä? Annetaan vaan niiden, jotka _voivat_ uskoa
mahdolliseksi, että heidän kuninkaansa poika, Brucen jälkeläinen on
saattanut väijyä käsityöläis-paran henkeä, nauttia sitä iloansa ja
pitää tään roiston valheet totena!"

"Minä kumminkaan en sitä tee", sanoi suorasukainen seppä. "Minä en ole
koskaan laiminlyönyt kunnioituksen osoittamista kuninkaalliselle
prinssille, herra Rothsayn prinssille, enkä myös ole häneltä koskaan
saanut mitään pahaa sanaa, silmäystä tai kosketusta. En voi uskoa että
hän olisi pannut alkuun näin ilkeän työn".

"Kunnioituksen osoitustako se oli, kun sinä viskasit prinssin alas
tikapuilta Curfew-kadulla, St. Valentin'in päivän aamuna?" kysyi
Bonthron. "Ja luuletko, että kuninkaallinen prinssi siitä hyvästä
työstäs mielistyi vai suuttui?"

Tämä sanottiin niin rohkeasti ja näytti niin uskottavalta, että sepän
usko prinssin viattomuuteen järkähti.

"Voi, korkea herra", sanoi hän, surullisesti katsoen Rothsayn
herttuaan, "onko mahdollista, että te väijyitte rehellisen miehen
henkeä, siitä syystä kun hän velvollisuutensa mukaan auttoi turvatonta
neitoa? -- Ennen olisin tahtonut kuolla tälle tanterelle, kuin kuulla
semmoista Brucen jälkeisestä!"

"Sinä olet kunnon mies, seppä", virkkoi prinssi; "mutta eihän voi
vaatiakaan että olisit viisaampi noita muita. -- Viekää nyt vaan tuo
todistettu murhaaja hirsipuuhun, ja pankaa hänet siihen vaikka elävältä
roikkumaan, että hän san laskea suustansa valheitaan ja häväistyksiään
minua vastaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka!"

Näin sanoen prinssi läksi pois taistelutarhasta, huolimatta vihaisista
silmäyksistä, jotka häntä kohtasivat kaikilta haaroilta, kun kansa
verkalleen ja vastahakoisesti teki hänelle tilaa; yhtä vähän myös
ilmoitti hän kummastusta tai mielipahaa hänen jäljestään kuuluvasta
syvästä, koleasta nurinasta. Ainoasti muutamat harvat hänen omassa
palveluksessaan olevat miehet seurasivat häntä täältä, vaikka hänellä
tullessaan oli ollut useampia korkea-arvoisia herroja seurassaan. Eikä
alhaisempikaan kansa seurannut tätä onnetonta prinssiä, joka entisen
ajattelemattoman käytöksensä kautta oli niin usein ansainnut moitteita
vallattomuudesta ja irstaisuudesta, ja jonka päälle nyt oli laskeunut
epäluulo julminta laatua.

Hitaasti, mietteisin vaipuneena meni prinssi Dominikolais-luostariin;
mutta paha sanoma, jolla aina on nopeat jalat, oli jo ennättänyt hänen
isänsä asuntoon, ennenkuin hän itse joutui. Sisään astuessaan ja
kuningasta kysyessään, sai Rothsayn herttua ihmeikseen kuulla, että
hänen isänsä par'-aikaa oli kahdenkesken neuvoittelemassa veljensä
kanssa. Albanyn herttua oli yht'-aikaa prinssin kanssa lähtenyt
taistelupaikalta, mutta ratsain, ja oli siis ennen ennättänyt
luostariin. Prinssi aikoi nyt käyttää hänen arvolleen ja syntyperälleen
tulevaa oikeutta ja astua sisään kuninkaalliseen huoneesen; mutta
Mac-Lewis, Brandan-vartijain päällikkö, esti häntä, vaikka kyllä
kunnioittavaisimmilla sanoilla, ilmoittaen että hänellä oli
nimen-omainen käsky kieltää Rothsayn herttuaa sinne menemästä.

"Mene kumminkin, Mac-Lewis, ja anna heille tieto siitä, että olen
täällä heidän käskyjänsä odottamassa", virkkoi prinssi. "Jos setäni
katsoo itselleen kunniaksi saada sulkea isän ovi isän omalta pojalta,
niin on hänelle oleva suuri ilo kuullessa että minä täällä odottelen
etu-huoneessa niinkuin palvelija".

"Älkää pahaksi panko", vastasi Mac-Lewis kahden vaiheilla, "mutta jos
te, kuninkaallinen korkeus, olisitte niin hyvä ja menisitte vaan
vähäksi aikaa pois, kärsivällisesti hetkisen odottamaan, niin
lähettäisin teille kohta sanan siitä, kun Albanyn herttua on pois
lähtenyt. Sitten, sitä en ollenkaan epäile, on kuninkaallinen
majesteetti kohta salliva teidän tulla luoksensa. Mutta tällä hetkellä
-- suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua -- ei ole minun mahdollista
päästää teitä sisään"

"Kyllä sen ymmärrän, Mac-Lewis. Mutta mene nyt kuitenkin ja tottele
käskyäni".

Upseeri siis läksi, mutta tuli kohta takaisin, tuoden sen sanoman, että
kuningas voi pahoin ja aikoi mennä makuukammariinsa. Vaan Albanyn
herttua oli luvannut kohta tulla prinssin puheille.

Yhtähyvin kului runsaasti puoli tuntia, ennen kuin Albanyn herttua
ilmautui. Tämän ajan Rothsayn herttua vietti osaksi synkässä
äänettömyydessä, osaksi mitättömillä puheilla Mac-Lewis'in sekä muitten
Brandanein kanssa, aina sitä myöten kumpi, hänen tuittupäisyytensäkö
vaiko hänen kevytmielisyytensä, pääsi valtaan. Viimein tuli Albanyn
herttua ja hänen kanssaan valtiomarski, jonka muoto ilmoitti suurta
surua ja hämmästystä.

"Jalo sukulaiseni", sanoi Albanyn herttua, "mielipahakseni täytyy minun
teille ilmoittaa, kuninkaallisen veljeni arvelevan niin, että
kuninkaallisen suvun kunnian tähden olisi paras, jos te joksikuksi
ajaksi sulkisitte itsenne valtiomarskin huoneisin. Ja teidän pitäisi
siellä tyytyä pää-asiallisesti, jos ei yksistään, tämän jalon kreivin
seuraan, siksi kun tänä päivänä kansan korviin tulleet häpeälliset
syytökset ovat vääriksi todistetut tai unohtuneet".

"Mitä se merkitsee, herra Errol'in kreivi?" kysyi prinssi
hämmästyksellä. "Onko teidän huoneenne oleva minulla vankihuoneena,
ja oletteko te itse määrätyt minulle vanginvartijaksi?"

"Pyhät miehet varjelkoot, korkea-arvoinen herra", sanoi Errol'in
kreivi; "mutta mielipahakseni on minun velvollisuuteni totella teidän
isänne käskyä ja pitää teitä, herra prinssi, joku aika holhoukseni
alla".

"Prinssi -- Skotlannin kruunun perillinen valtiomarskin holhouksen
alla! --- Mitä syytä siihen voi tuoda esiin? Onko valapattoiseksi
todistetun roiston häpäisevillä sanoilla semmoinen voima että ne voivat
minun kuninkaallisen vaakunakilpeni tahrata?"

"Niin kauan kuin semmoiset syytökset eivät ole kielletyt ja vääriksi
todistetut, veljenpoikani", sanoi Albanyn herttua, "ne tahraisivat
vaikka itse kuninkaankin vaakunan".

"Kielletyt vai, herra herttua!" huudahti prinssi. "Kukas sitten ne
tuopi esiin? Kukas muu, paitsi roisto, joka omankin tunnustuksensa
mukaan on liian kunnoton, että hänen sanansa kelpaisi todistukseksi
kerjäläisenkään, saatikka sitten prinssin, hyvää mainetta vastaan? --
Tuokaa hänet tänne -- näyttäkää hänelle kidutuskoneita -- kylläpä te
sitten pian saatte kuulla hänen peruuttavan tuon valheen, jonka hän on
tohtinut tuoda esiin".

"Hirsinuora on jo tehnyt tehtävänsä kovin kovin tarkkaan, että Bonthron
enää pelkäisi kidutuskoneita", virkkoi Albanyn herttua. "Hän on tullut
hirtetyksi jo tunti sitten".

"Ja miksikä semmoinen kiire, herra herttua?" kysyi prinssi.
"Tiedättekös te, että näyttää aivan siltä, kuin se olisi tahalla tehty
juoni, minun nimeni tahraamiseksi?"

"Semmoinen on tapa joka paikassa -- se, joka Jumalan tuomiossa on
jäänyt tappelussa tappiolle, viedään aina kohta taistelutanterelta
hirsipuuhun. -- Vaan kuitenkin, jalo sukulaiseni", jatkoi Albanyn
herttua, "jos vaan te tuota syytöstä olisitte rohkeasti ja lujasti
sanoneet valheeksi, niin olisin katsonut oikeaksi pitää se roisto vielä
elossa tutkimisen tähden. Mutta kun te, herra prinssi, olitte vaiti,
oli minusta paras tukehduttaa ne ilkeät puheet, niiden ilmi-tuojan suun
tukkeamisella".

"Pyhä Maaria! onpa tää jo liikaa häväistystä, herra herttua! Luuletteko
te, minun sukulaiseni, minun isäni veli, minua syypääksi tuohon ilkeään
ja minulle hyödyttömään tekoon, jonka se roisto tunnusti tehneensä?"

"Ei minun sovi vaihdella kysymyksiä teidän kanssanne, herra prinssi.
Muuten kysyisin, aiotteko te myös kieltää osanottoanne tuohon
murtamis-yritykseen erääsen taloon Curfew-kadun varrella, joka työ,
vaikkei yhtä verinen, oli aivan yhtä häpeällinen? -- Älkää suuttuko
minulle, hyvä veljenpoikani; mutta, en voi olla suoraan sanomatta, että
teidän on pakko vähän aikaa pysyä poissa hovista, vaikka, vaan niin
kauan kuin kuningas oleskelee tässä kaupungissa, missä ihmisien mieltä
niin pahasti on loukattu".

Rothsayn herttua, tämän neuvon kuullessansa, oli hetkisen aikaa vaiti,
vaan sitten vastasi, katsoen herttuaan paljon sanovilla silmillä:

"Setä, te olette taitava metsämies. Te olette mestarin tavalla
virittäneet verkkonne; mutta tyhjäksi olisi kuitenkin teidän vehkeenne
mennyt, jos ei metsäkauris itsestään olisi juossut verkkoon. Jumala
avuksi, ja tulkoon teille tästä asiasta hyötyä vaivanne mukaan. Sanokaa
isälleni, että minä hänen vangituskäskyänsä tottelen. -- Herra
valtiomarski, käskekää vaan, niin seuraan teitä kotiinne. Koska minun
täytyy olla holhouksen alaisena, en olisi itselleni voinut toivoa
ketään lempeämpää ja kohteliaampaa holhojaa".

Näin loppui puhe sedän ja veljenpojan välillä, ja prinssi meni Errol'in
kreivin kanssa kotiin. Kadulla vastaan-sattuvat porvarit poikkesivat
toiselle puolelle katua, ettei heidän olisi pakko tervehtiä Rothsayn
herttuaa, jonka he nyt olivat oppineet tuntemaan yhtä julmasydämiseksi
kuin ennen jo irstaiseksi. Viimein avautui valtiomarskin kartanon ovi
omistajalleen sekä hänen vieraalleen prinssille; molemmat olivat
iloiset siitä kun pääsivät pois kadulta, mutta kummallekin tuntui myös
heidän nykyinen välinsä hankalalta.

Meidän taas tulee palata taistelutanterelle, josta, taistelun loputtua,
jo herrasväki oli lähtenyt. Kansa oli nyt jakaunut kahteen erijoukkoon.
Toinen, joka oli pienempi luvultaan, oli sen sijaan suurempi
arvoltansa; siihen kuuluivat Perth'in kaupungin paremmat asukkaat,
jotka nyt toivottivat onnea voittajalle sekä toinen toiselleen,
riemuillen siitä että heidän riitansa hoviherrain kanssa oli saanut
niin hyvän lopun. Kaupungin hallitusmiehet olivat tästä niin
ihastuneet, että he pyysivät ritari Charteris'ia juhlapäivälisille
raastupaan. Tietysti sai Heikkikin, päivän sankari, kutsut, tahi
oikeammin sanoen, käskyt sinne. Hän kuuli ne kovasti hämillisellä
mielellä, sillä hänen sydämensä, niinkuin on helppo arvata, paloi
Hanskurin Katrin luokse. Mutta Simo ukon kehoitus sai hänet kuitenkin
suostumaan. Tämä vanha porvari piti kauniin kotikaupunkinsa
majistraatin luonnollisessa ja sopivassa kunnioituksessa. Hän
pani suuren arvon kaikkiin siitä hallituskunnasta lähteviin
suosionosoituksiin, ja katsoi vääräksi, ettei hänen vastainen vävynsä
semmoiseen kernaasti ja kiitollisuudella suostunut.

"Ei ole ajattelemistakaan, Heikki poikani", neuvoi hän, "että sinä
tästä näin juhlallisesta tilaisuudesta olisit poissa. Siellä on ritari
Charteriskin oleva läsnä, ja mielestäni tullee siellä sinulle mainio
tilaisuus päästä hänen suosioonsa. Kyllä olisi mahdollista että hän
sinulta koko uuden varuskerran käskisi; ja kuulinpa itsekin arvokkaan
pormestarimme Craigdallien sanovan, että pitäisi taas kirkastuttaa
kaupungin asevarastoa. Et sinä saa laiminlyödä hyvää työntilaisuutta,
nyt kun aiot perettä rakentaa, joka rahaa maksaa".

"Hist, Hanskuri vaari", vastasi hämillinen voittaja, "onhan minulla
ennestäänkin työtä kyllin -- ja tiedättehän itse, että Katri saattaisi
kummastella viipymistäni, ja hänen korvaansa voisivat taas
kontinkantajat kuiskata jotain laulutytöstä tai Jumala ties mistä".

"Älä pelkää sitä", sanoi hanskuri, "vaan mene, niinkuin kuuliaisen
porvarin sopii, sinne, mihin parempasi käskevät. Kyllä minä myönnän
että sinulle tulee tekemistä, ennen kun saat Katrin mielipahan tästä
kahdentaistelusta leppymään. Sillä se tyttö on olevinansa semmoisissa
asioissa viisaampi kuningasta valtioneuvoksineen ja seurakuntaa
kirkkolakineen, ja pormestaria raatimiehineen. Mutta aionpa itsekin
puuttua tähän asiaan ja valmistaa sitä niin, että jos hän huomenna
tervetuliaisiksi pitääkin sinulle nuhdesaarnan, se on pian sulava
kyyneleiksi ja hymyksi, aivan kuin lämpimällä vesisateella alkava
Huhtikuun-aamu. Mene siis nyt vaan, mun poikani, ja pidä vaari että
tulet huomenna oikealla ajalla, kohta aamumessun jälkeen".

Sepän täytyi, vaikka vastahakoisesti, myöntää appensa sanat todeksi, ja
kerran päätettyään vastaan-ottaa kaupungin vanhinten osoittaman
kunnian, irtautti hän itsensä kansanjoukosta ja riensi kotiin paraat
vaatteensa päälleen panemaan. Näin ilmautui hän pian sen jälkeen
raastupaan, missä tukeva tamminen pöytä oli taipumaisillaan runsaitten
ruokien alla. Siinä nähtiin Tay-joen mainiota lohta, siinä myös
hyvänmakuista merikalaa Dundeesta -- muita herkkuja ei par'-aikainen
paaston aika sallinut -- ja runsaasti oli tarjona viiniä, olutta sekä
mettä kalan alas huuhtomiseksi. Kaupungin soittoniekat soittivat
pitojen aikana, ja musiikin lomahetkinä yksi heistä suurella innolla
lausui pitkää, runomittaan laitettua kertomusta Blackearn-siden
tappelusta, missä William Wallace ynnä pelätyn alapäällikkönsä ja
ystävänsä, Thomas de Longuevillen kanssa taisteli englantilaista ritari
Seward'ia vastaan. Tämä kertomus oli vanhastaan tuttu kaikille
vieraille, mutta yhtähyvin he, osoittaen siinä suurempaa
kärsivällisyyttä kuin heidän nykyiset jälkeisensä, kuultelivat sitä
yhtä hartaasti kuin jos se olisi ollut uudenuutukainen. Se oli tietysti
täynnä ylistystä ritari Charteris'in esi-isälle sekä muille Perth'in
läänin vanhoille suvuille, ja tämmöisissä kohdissa kuulijat aina
kaikuvasti hurrasivat, samassa juoden aika kulauksilla maljoja niiden
urhoin muistoksi, jotka olivat taistelleet Skotlannin sankarin
rinnalla. Myöskin Wynd'in Heikin malja juotiin monenkertaisella
hurraamisella, ja ylituomari ilmoitti julkisesti, että majistratissa
oli nostettu puheeksi, mikä erinomainen etuus tai muu kunniapalkinto
hänelle annettaisiin, osoitukseksi kuinka kiitolliset kaupunkilaiset
olivat hänen urhotyöstänsä.

"Ei, älkää katsoko asiaa siltä kannalta, arvokkaat naapurit", sanoi
seppä tavallisella suoralla tavallansa; "sillä muuten voisi se huhu
nousta, että miehuus mahtaa olla harvassa tässä Perth'in kaupungissa,
koska miehelle annetaan palkinto siitä, että hän on taistellut
turvattoman lesken puolesta. Tahtoisinpa ta'ata, että tässä kaupungissa
on monta tusinaa uljaita porvareita, jotka täänpäiväisen kahakan
olisivat suorittaneet yhtähyvin, jos ei vielä paremmin, kuin minä.
Sillä, totta puhuen, olisipa minun pitänyt, kun pitänytkin musertas
tuon roiston kypäri niinkuin savipottu -- ja sen olisinkin tehnyt, jos
ei se olisi ollut omaa käsi-alaani, taottu ja karaistu ritari Ramornya
varten. Mutta jos meidän kaunis kaupunki arvelee minun työlläni olevan
jotain arvoa, niin tulisi se velka minun mielestäni enemmänkin kuin
kuitatuksi, jos te kaupungin kassasta määräisitte jonkun summan
Marketta-lesken sekä hänen orporaukkainsa elatukseksi".

"Sen voimme kyllä saada aikaan", lausui ritari Charteris, "ja kuitenkin
on meidän kauniille kaupungillemme jäävä kyllin varoja, millä suorittaa
velkansa Wynd'in Heikille. Ja sen velan suuruuden jokainen meistä
ymmärtää paremmin kuin hän itse, jonka silmät joutava arkatuntoisuus --
ihmiset sitä sanovat kainoudeksi -- sokaisee. -- Ja ellei kaupungilla
olisi siihen kyllin varoja, niin ylituomarikin siihen on antava lisää.
Eipä ole Punaisen Rosvon kulta-enkelit vielä lentää lepsahtaneet
tiehensä".

Nyt täytettiin taas pikarit ja juotiin "lohdutusmalja leskelle", jonka
jälkeen taas tuli toinen murhatun, vaan nyt niin hyvällä menestyksellä
kostetun Olivier'in iloiseksi muistoksi. Sanalla sanoen, nämät pidot
olivat niin hauskat, että kaikki yksimielisesti arvelivat hauskuuden
voineen olla suurimman mahdollisen, jos vaan lakintekijä, jonka surma
niihin oli antanut aiheen ja josta tämmöisissä juhlatiloissa aina
leikkiä laskettiin, itse olisi ollut läsnä. "Jos hän olisi voinut olla
täällä", virkkoi kuivakiskoisesti pormestari Craigdallie, "niin hän
varmaankin olisi lukenut täänpäiväisen voiton omaksi ansiokseen ja
kehunut olleensa oman surmansa kostaja!"

Iltakelloin soidessa pidot lopetettiin. Muutamat vakavammat menivät
kirkkoon iltamessuun, missä he istuivat silmät puoli-ummessa, kasvot
paistavina, hyvin oikea-uskoisina ja muille hyvää esimerkkiä antavina
paaston-aikuisina kirkkomiehinä. Useammat toiset palasivat kotiin,
perheensä kuullen kaikista taistelun ja pitojen eri seikoista
juttelemaan. Vielä toiset pujahtivat johonkuhun krouviin, jonka ovi ei
nyt paaston aikanakaan ollut niin tarkoin kiinni, kuin kirkon säännöt
olisivat vaatineet. Heikki meni Wynd-kadulle taloonsa, innostuneena
hyvästä viinistä sekä kaupunkilaistensa ylistyksistä, ja nukkui pian
hyvään uneen, jossa hänen edessänsä väikkyeli täydellisen onnen ja
Hanskurin Katrin kuvat.

Äsken jo tuli kerrotuksi, että katselijat, tappelun loputtua,
jakautuivat kahteen joukkoon. Arvokkaampi näistä saattoi, niinkuin
olemme nähneet, voittajaa suurella ilolla. Suurempi joukko eli
roistoväki puolestaan seurasi voitettua ja tuomittua Bonthron'ia, jonka
matkalla oli päinvastainen suunta ja päinvastainen tarkoitus. Mitä
ylimalkaan ajateltaneenkin suru- tai ilohuoneen suuremmasta
viehätysvoimasta, niin ei ole kuitenkaan vähintäkään epäilystä siitä,
kumpi enemmän kävijöitä puoleensa vetää, suruko, joka ei meitä itseämme
koske, vai ilo, johon emme pääse osallisiksi. Sentähden seurasikin
paljon suurempi osa Perth'in asukkaista niitä kärryjä, joissa
pahantekijä vietiin mestauspaikalle.

Murhamiehen vieressä istui munkki, jolle hän salaripin sineetin alla
yhä häpeämättä kertoeli samaa valhetta kuin taistelutanterella,
nimittäin että Rothsayn herttua oli käskenyt sen salamurhan, minkä
kautta lakintekijä-paralle kuolema oli tullut osaksi. Samaa valhetta
hän myös yhä levitteli kansaan, rohkealla hävyttömyydellä vakuutellen
niille, jotka kärryjä lähimpänä olivat, että syynä hänen kuolemaansa
oli kuuliaisuus Rothsayn herttuan käskylle. Näitä sanoja hän kertoeli
yrmeästi ja äreästi, lausuen niitä aivan kuin ulkoläksyä, taikka
niinkuin valehtelijat ainakin, jotka moninkertaisella kertomisella
pyytävät saada sanansa uskotuiksi, vaikka he sydämessään tuntevat, että
ne eivät uskomista ansaitse. Mutta viimein hän kohotti silmänsä ja
tuolla kaukana näki mustalta viivalta näyttävän, vähintään
neljänkymmenen jalan korkuisen hirsipuun tikapuineen, surmanuorineen
kuvautuvan taivaanrantaa vasten; siitä hän nyt äkkiä vaikeni, ja munkki
huomasi että hän rupesi vapisemaan.

"Rohkaise mieltäsi, poikani", sanoi hyvä pappi. "Sinä olet tunnustanut
totuuden ja saanut synninpäästön. Vakuutuksesi on kelpaava Jumalalle
sinun totisuutesi tähden; ja vaikka sinulla tässä elämässä on ollut
verinen käsi ja armoton sydän, niin olet kirkon rukousten avulla
aikanas pääsevä puhdistavasta kiirastulesta".

Nämät lohdutukset kuitenkin pikemmin enensivät kuin vähensivät tuomitun
pelkoa; sillä hänen sydäntänsä ahdisti epäilys, tokko hänelle luvatusta
pelastuskeinosta todella tulisi apua ja tokko todella edes aiottiinkaan
käyttää sitä hänen hyväkseen. Hän tunsi näet herransa kyllä hyvin,
tietääksensä kuinka kernaasti tämä oli antava miehen mennä hukkaan,
joka vasta kenties voi tulla vaaralliseksi todistajaksi häntä vastaan.

Hänelle tuomitusta kohtalosta ei ollut kuitenkaan nyt pääsemistä.
Hitaasti lähestyi saatto surmapuuta, joka seisoi joen rantapenkereellä,
noin puolentoista virstan päässä kaupungin muurista. Se paikka oli
valittu siksi, että hirtettyin ruumiit, jotka jäivät roikkumaan
varisten ruvaksi, näkyisivät selvästi kaikille haaroille. Perille
tultua munkki antoi Bonthron'in pyövelin käsiin, joka saattoi tuomitun
ylös tikapuille ja, sen verran kuin voi nähdä, hirtti hänet kaikilla
lain tavallisilla tempuilla. Silmänräpäyksen aikaa hirtetty näkyi
tempaelevan kuoleman teossa, ja sitten riippui liikkumatta, hengetönnä.
Enemmän kuin puolen tuntia häntä siinä vartioittuaan, siksi kun
viimeinenkin mahdollinen hengenkipinä oli tukehtunut, ilmoitti pyöveli
niille, jotka semmoisille näöille olivat halukkaat, että lopputemppu,
nimittäin suolien ulos-ottaminen ja ruumiin kiinnittäminen kahleilla
hirsipuuhun, oli jäävä seuraavaan aamuun päivänkoiton aikaan; sillä
kahleet lopullista ripustamista varten eivät muka olleet vielä valmiit.

Huolimatta siitä että määrätty aika oli niin varhainen, seurasi
sitten aamulla melkoinen roistojoukko mestari Smotherwell'iä
mestauspaikalle, saadaksensa nähdä oikeuden lopullistakin menettelyä
uhriansa kohtaan. Mutta halullisen yleisön suureksi hämmästykseksi ja
harmiksi oli ruumis kadonnut hirsipuusta. Syy tähän katoamiseen
arvattiin kuitenkin sangen pian. Bonthron oli ollut palveluksessa
herralla, jonka tilukset olivat Fifen läänissä, ja sieltä hän itsekin
oli kotoisin, mikä siis oli luonnollisempi, kuin että muutamat Fifen
läänin miehistä, joiden veneitä yhä vilisi Tay-joella, olivat salaa
vieneet lääniläisensä ruumiin pois tästä häpäisevästä paikasta? Kansan
vihastus nyt kääntyi Smotherwell'iä vastaan, siitä kun hän ei
kerrassaan lopettanut tehtäväänsä edellisenä iltana; ja jos ei hän
apulaisineen olisi hypännyt veneesen ja sillä paennut joen poikki, niin
olisivat he luultavasti tulleet kivitetyiksi kuoliaaksi. Itse tapaus
oli kuitenkin niin sen ajan luonteen mukainen, ettei sitä kauan
kummeksittu. Todellisen syyn hirtetyn katoamiseen saamme nähdä nyt
seuraavassa luvussa.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


    Vie hirteen koiras, älä miehiin koske!

                             Henrik V.

Täänlaatuisen kertomuksen tapausten tulee tarkkaan sopia lomitusten,
niinkuin lovet avaimessa lukon loviin. Suosiollinenkaan lukija ei huoli
tyytyä ainoasti siihen, että ne ja ne seikat tapahtuivat, vaikka se
ylimalkaan puhuen, on kaikki, mitä hän tavallisessa elämässä saa tietää
tapauksista ympärillään. Mutta huvikseen lukiessaan hän sen lisäksi
myös tahtoo saada selvän sisällisistä syistä, jotka tapausten
ulkonaisen juoksun panivat liikkeelle. Se onkin kohtuullinen
uteliaisuus; sillä onhan joka miehellä oikeus avata oma kellonsa ja
katsella sen rakennusta, joka on hänen hyödykseen kokoonpantu, vaikka
hänen ei ole lupa tirkistellä sen ajan-osoittajan sisustaan, joka
yleisön tarpeeksi on asetettu tornin huippuun.

Ei olisi siis kohteliasta, jos jättäisimme lukijan epätietoon siitä,
kuka vei murhaajan Bonthron'in pois hirsipuusta, jonka seikan muutamat
Perthiläiset luulivat itse paholaisen työksi, ja toiset taas selittivät
sillä, että Fifen lääniläiset eivät olleet tahtoneet nähdä hänen
riippuvan siinä joen rannalla, häpeäksi heidän läänilleen.

Oli sydän-yön aika mestauspäivän jälkeen, ja Perth'in kaupungin
asukkaat olivat sikeimmässä unessaan. Silloin kolme miestä, kasvot
viitoilla peitettynä, salalyhty kädessä, astui ritari Ramornyn
huoneesta puutarhan käytäviä myöten alas Tay-joen rannalle, missä pieni
vene oli laituriin kiinnitetty. Tuuli vinkui alakuloisella, surkealla
äänellä pensaitten ja vesojen lehdettömissä oksissa, ja vaalea kuu
"_kaalassi_" -- Skotlantilaista puheenvartta käyttääksemme --
ajelevissa, sadetta uhkaavissa pilvissä. Nuot kolme miestä astuivat
veneesen suurella varovaisuudella, etteivät herättäisi huomiota. Yksi
heistä oli pitkä, vahva mies; toinen lyhyenläntä, sekä kumarruksissa;
kolmas keskikohtainen pituudeltaan, silminnähtävästi nuorempi molempia
toisia, sirovartaloinen, nopsa liikunnoiltaan. Sen verran vaan saattoi
nähdä kuun hämärässä valossa. He istahtivat veneesen ja päästivät sen
rannasta irti.

"Antakaamme veneen mennä omaa menoansa virtaa myöten, siksi kun olemme
päässeet sillan alitse, missä porvarit aina ovat vartioimassa; sillä
tunnettehan te sananlaskun, 'Perth'in nuoli pingahti, suoraan kohti
singahti'". -- Näin nuorin miehistä, joka istui perää pitämässä, puhui,
lykätessään veneen ulos laiturista. Toiset ottivat rievuilla käärityt
airot ja soutaa hitustelivat hiljaa siksi kun oli jouduttu keskelle
jokea. Sitten he lakkasivat ja istuivat jouten, airo kädessä, heittäen
veneen pitämisen keskiväylässä perimiehen huoleksi.

Näin he vartijain huomaamatta tai huolimatta pääsivät tuon vanhan,
jalon, gotilais-kaarisen sillan alitse, jonka Robert Brucen avokätinen
aulius sai rakennetuksi v. 1329 ja suuri tulva v. 1621 tempasi
myötänsä. He kyllä kuulivat porvari-vartiain, jotka äsköisten metelein
aljettua olivat joka yö valvoneet tässä tärkeässä paikassa, puhuvan
keskenänsä; vaan ei ne heille huutaneet. Ja jouduttuansa virran voimalla
niin kauas, etteivät vartijat enää voineet mitään kuulla, rupesivat he
soutamaan, vaikka yhä vielä varovaisuudella; ja samassa alkoivat myös
hiljaa puhella keskenään.

"Te olette nyt uuteen virkaan ruvenneet, kumppali, sen jälkeen kun
viimeksi tavattiin", sanoi toinen soutajista toiselle. "Silloin te
olitte sairaan ritarin hoitajana, ja nyt lähdette lainaamaan kuollutta
ruumista hirsipuusta".

"Se on elävä ruumis, älkää pahaksi panko, herra knaappi Buncle, jos ei
vaan minun taitoni liene pettänyt".

"Niinhän minulle on sanottu, mestari apteekkari. Mutta olkoon teidän
oppinne kaikessa kunniassa, vaan uskallanpa kuitenkin epäillä sen
menestystä, jos ette te selitä minulle konstianne".

"Se on aivan mutkaton temppu, herra Buncle, joka ei liioin voine
huvittaa niin terävää älyä kuin teidän. Onpa se mar', kun onkin,
tämmöinen. Ihmisen ruumiin ripustus, jota tavallisesti hirttämiseksi
nimitetään, vaikuttaa kuoleman halvauksen kautta -- se on: veri, kun ei
sitä suonien puristusliike aja takaisin sydämeen, kuohahtaa kaikki
aivoihin, ja sitten on loppu. Paitsi sitä, ja se on lisäsyy kuolemaan,
keuhkot eivät enää tarpeeksi saa elähdyttävää ilmaa, koska nuora
kurkkua kuristaa; ja niin hirtetty kuolee".

"Sen ymmärrän vallan hyvin. -- Mutta milläs tuo veren kuohahtaminen
aivoihin saadaan estetyksi, mestari tohtori?" kysyi kolmas mies, joka
ei ollut kukaan muu kuin Ramornyn hovipoika Eviot.

"Se estetään mar' tällä tavalla", vastasi Dwining. "Ripustetaan
hirtettävä niin, että kaulasuonet eivät tule litistetyiksi, niin veri
ei virtaa päähän, eikä tule mitään halvausta; ja taas, jos ei ole
mitään kuristusnuoraa kurkun ympärillä, niin keuhkot saavat tarpeensa
ilmaa, oli mies roikkumassa keskitiellä taivaasen tai seisomassa vankan
maan päällä".

"Kaiken senkin ymmärrän", sanoi Eviot; "mutta kuinka näät varouskeinot
sopivat yhteen hirttämistuomion kanssa, kas sitä on mulla kovin kova
pää käsittämään".

"Ohoh, hyvä nuorukainen! Sinun neroutes on pilannut kelpo älyn. Jos
olisit ollut opissa minun kanssani, olisitpa silloin oppinut
vaikeampiakin asioita. Kas tämmöinen on minun konstini. Minä hankin
lujia siteitä, samasta aineesta, josta tämän nuoren herran satulavyöt
ovat tehtynä, pitäen tyystin vaaria että ne ei ole venyviä, vaikka
pinkoitettaisiin; sillä se pilaisi minun kokeeni. Tämmöinen hihna
vedetään säärtä myöten ja jalkapohjan alitse, ja sieltä se säären
toista puolta myöten kääntyy takaisin vyöhön, johon sen molemmat päät
ovat kiinnitetty. Tästä vyöstä taas käy useampia kantimia olkapäitten
ylitse selkää ja rintaa pitkin, painon jakamiseksi. Onpa myös
kaikellaisia muita laitoksia hirtetyn helpoitukseksi; mutta vaikuttavin
on tämä. Kantimet ovat kaikki kiinnitetyt leveään teräksiseen
kaularenkaasen, jonka reunat ovat ulospäin käännetyt, ja siinä on pari
koukkua niin että hirsinuora, jonka ystävällinen pyöveli panee tämän
renkaan, eikä paljaan kaulan ympäri, paremmin pysyisi paikoillaan.
Tällä tavoin hirtetty, kun pyöveli hänet on syössyt alas tikapuilta, ei
riipu kaulastansa, vaan tuosta teräsrenkaasta, joka jalkapohjien alitse
käyviä lenkkejä kannattaa, ja ne taas, samallaisten, kainaloin alitse
käyväin lenkkien avulla, kannattavat koko ruumiin painon. Ei siis tule
kaulasuonet eikä kurkku puristetuiksi, mies voi aivan ilman esteettä
hengehtiä, ja hänen verensä, jos emme ota lukuun pelästyksen ja tilan
outouden vaikutusta, on virtaava yhtä tasaisesti kuin teidänkin,
nuoret, uljaat herrat, kun te nousette jalustimiinne seisomaan,
katsastaaksenne tasapäätä tappelua".

"Niin totta kuin olen kristitty, onpas se aika soma ja sievä konsti!"
virkkoi Buncle.

"Eikö niin?" jatkoi lääkäri; "ja se on kyllä hyvää tietää tuommoisille
korkealle pyrkiville hengille, kuin te, nuoret, uljaat herrat; sillä
eihän voi tietää mihinkä korkeuteen ritari Ramorny opetuslapset
vielä voivat nousta. Ja jos te joskus semmoiseen korkeuteen joutunette,
josta ei pääse alas muuten kuin nuoran päässä, niin havainnette
minun konstini mukavammaksi tuota tavallista temppua. Niin mar',
mutta korkeakauluksinen nuttu teillä pitää olla, että teräksinen
kaularenkaanne tulee peitetyksi; ja yli kaiken muun on tarvis semmoista
hyvää apulaista kuin Smotherwell, joka panee nuoran solmun oikeaan
paikkaansa".

"Kelvoton myrkynmyöjä", sanoi Eviot, "meidän säätyiset miehet saavat
surmansa sotatanterella!"

"Aionpa minä kuitenkin panna sen opin muistoon", virkkoi Buncle, "jos
pinteesen sattuisi. -- Mutta aika lysti yö on mahtanut ollakin tuolla
verikoiralla Bonthron'illa, kun hän on saanut tanssia polskaa
keski-ilmassa omien kahleittensa musiikin mukaan, joita yötuuli on
heilutellut sinne, tänne!"

"Olisi se oikein hyvä työ, jos jättäisimme hänet siihen", sanoi Eviot;
"sillä jos hän pääsee pois hirsipuusta, on se vaan antava hänelle
kehoitusta uusiin murhatöihin. Hänellä on vaan nää kaksi asiaa mielessä
-- ylenjuominen ja verenvuodatus".

"Kenties olisi ritari Ramornykin suostunut tähän teidän neuvoonne",
sanoi Dwining; "mutta sitten olisi pitänyt ensin leikata pois sen
roiston kieli, ettei hän tuolta korkeudestaan olisi pitänyt kummia
puheita. Ja paitsi sitä on toisiakin syitä, joita ei teidän, nuoret,
uljaat herrat, ole tarvis tietää. Totta puhuen on tää erin-omaista
jalomielisyyttä puolestani, että häntä autan, sillä sen roiston ruumis
on vahva kuin Edinburg'in linna, ja hänen luurankonsa olisi vetänyt
vertaa parhaallekin Paduan yliopiston lääketieteellisessä museossa. --
Mutta sanokaas, herra Buncle, mitä sanomia teillä on uljaasta
Douglas'ista"

"Virkkakoot ne, jotka tietävät", vastasi Buncle. "Minä vaan olen tyhmä,
sanomia kantava aasi, enkä tiedä mitään niiden sisällyksestä. Se on
sitä turvallisempaa minulle, kenties. Minä vein Albanyn herttuan sekä
ritari Ramornyn kirjeet Douglas'ille, joka, ne avattuansa, synkistyi
Pohjolan myrskyn näköiseksi -- ja sitten toin heille taas kreivin
vastaukset, jolloin he hymyilivät, niinkuin aurinko, joka syyspilvestä
kajastaa. Ota nyt tähti-ennustus-kirjasi esiin ja hanki
noitakonsteillas selvä siitä".

"Minun mielestäni sen selville saamiseen ei ole tarvis kovin vaivata
älyänsä", sanoi lääkäri. "Mutta tuostapa jo hämärässä kuunvalossa
haamoittaakin meidän elävä kuolleemme. Jos hän kenties on huhunnut
jollekulle sattumalta sivuitse kävijälle, niin on semmoinen tervehdys
hirsipuun huipusta keskellä yöllistä matkaa mahtanut tuntua varsin
lystiltä. -- Kuulkaas, minun mielestäni kuuluu hänen ohkailemisensa
tänne sekaisin tuulen vinkumisen sekä kahleitten kalinan kanssa. Kas
niin -- hiljaa ja sievästi -- kiinnittäkää vene ankkurilla -- ottakaa
mukaan tää pieni arkku, jossa lääkärinkaluni ovat -- eipä pieni valkea
haittaisi, mutta se saattaisi herättää huomiota. Lähtään nyt, uljaat
pojat, astukaa varovasti, sillä tiemme käy aivan hirsipuun juurelle. --
Näyttäkääpäs lyhdyllä valkeaa --- tottahan vaan, toivon ma, tikapuut on
jätetyt paikoilleen.

    "Kolm' iloista oli veikkoista;
    Ei vertoja nähne kuu;
    Sinä rannalla, minä aalloilla,
    Ja Jaakon vei hirsipuu":

Hänen näin hyräillessään he lähenivät hirsipuuta, ja kuulivat nyt
selvään puoli-äänisiä ohkauksia. Dwining uskalsi rykäistä kerran tai
pari merkiksi, mutta ei saanut vastausta. "Taitais olla paras joutua",
sanoi hän kumppanilleen, "sillä meidän ystävämme näkyy jo olevan _in
extremis_ (kuolon kielissä), kun ei hän vastaa merkkiini, joka
ilmoittaa avun tuloa. Tulkaa, ryhdytään työhön. Minä kiipeen ensiksi
ylös tikapuille ja leikkaan nuoran poikki. Kiivetkää sitten tekin
toinen toisenne jäljestä ja pitäkää ruumis kiinni, ettei se ropsahda
maahan, kun nuora on katki. Tarttukaatte lujasti kiinni, jossa työssä
teille tulee olemaan hyvä apu siteistä. Muistakaa se, että, vaikka hän
nyt tänä yönä tässä on toimittanut huuhkaimen virkaa, ei hänellä
kuitenkaan ole siipiä, ja putoominen pois nuoran silmukasta saattais
olla yhtä vaarallinen kuin putoominen nuoran silmukan sisään".

Näin puhui hän, irvistellen ja ilveillen ja samassa kiipesi ylös
tikapuille. Nähtyänsä sitten että häntä seuraavat soturit pitivät
ruumiin kiinni, leikkasi hän nuoran poikki ja auttoi myös toisia
murhamiehen melkein hengettömän ruumiin alaslaskemisessa.

Kaiken voimansa ja taitonsa ponnistuksella saivat he viimein
Bonthron'in onnellisesti maahan, ja havaittuansa että hänessä vielä oli
varma, josko heikko, hengen kipinä, kantoivat he hänen joen rannalle,
missä he äyrään peitossa paraiten voivat olla sivukulkijain
huomaamatta. Ja nyt lääkäri rupesi käyttämään mukaan tuotuja
tilanmukaisia rohtojaan hengen toinnuttamiseksi.

Siksi hän ensin päästi hirtetyn kahleista, jotka pyöveli sitä varten
olikin jättänyt lukitsematta, ja sitten Dwining samoin irroitti kaikki
ne monimutkaiset siteet ja hihnat, jotka Bonthron'ia olivat
kannattaneet. Kestipä vähän aikaa, ennen kuin toinnutus-yritys
onnistui; sillä vaikka apteekkarin konsti oli sangen nerokas, olivat
kuitenkin kannattimet venyneet sen verran, että hirttonuora oli
murhamiehen henkeä kovasti ahdistellut ja tukehdutellut. Mutta viimein
kuitenkin lääkärin taito pääsi voitolle. Aivastettuaan ja ojennettuaan
ruumistaan suoraksi parilla suonenvedontapaisella äkillisellä
tempauksella, näytti Bonthron aivan epäilemättömästi, että häneen henki
oli palannut; hän tarttui näet lääkärin käteen, joka par'-aikaa valeli
väkiviinaa hänen rinnoilleen sekä kurkulleen, ja tempasi pullon
huulilleen, näin melkein väkisen ottaen siitä aika kulauksen.

"Se on viinan väkeä, kahdesti tisleerattua", ihmetteli lääkäri, "ja
polttaisi jokaisen muun ihmisen kurkun sekä mahan! Mutta tää outo
luontokappale on niin erilainen kaikista muista ihmislapsista, etten
liioin kummastuisi, jos hän tästä vaan tointuisi".

Bonthron näkyikin tahtovan nämät sanat vahvistaa; hän kavahti
istualleen äkillisellä, suonenvedontapaisella liikahduksella, ällisti
ympärilleen ja osoitti johonkin määrään, että hän jo oli herännyt.

"Viiniä -- viiniä!" ne olivat ensimmäiset sanat hänen suustansa.

Lääkäri antoi hänelle siemauksen vedensekaista rohtoviiniä. Mutta hän
hylkäsi sen, soimaten sitä halveksivalla nimellä, "tiskivettä!" ja taas
kertosi sanat: "Viiniä, viiniä!"

"No, ota sitten, hiiden nimeen!" sanoi lääkäri, "koska hän yksin voi
tietää mitä ruumiisi kestää!"

Kulaus, niin pitkä ja syvä, että se olisi pyörryttänyt tavallisen
ihmisen pään, päinvastoin vaan vaikutti sen, että Bonthron'in pää tuli
selvemmäksi. Yhtähyvin ei hän näkynyt ollenkaan muistavan missä hän oli
ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kysyi vaan harvapuheisella,
jörömäisellä tavallansa, miksi hänet näin yöllisellä ajalla oli tänne
joen rannalle tuotu?

"Se mahtaa taas olla tuon kurjan prinssin kepposia -- hän on tahtonut
taas uittaa minua, niinkuin jo teki kerran ennen. -- Naulat ja veri!
Annas kun -- --"

"Suus kiinni!" keskeytti häntä Eviot, "ja ole kiitollinen, jos sinussa
kiitollisuutta voinee olla, siitä ettei ruumiis nyt ole varisten
ruokana eikä sielusi siinä, missä vettä ei ole kyllin uittamiseksi".

"Niin, niin, jo nyt alan muistaa", virkkoi rosvo; ja kohottaen pullon
huulilleen, imi hän siitä pitkään ja hartaasti, jonka perästä asetti
sen tyhjennettynä maahan, antoi päänsä vaipua rinnoilleen ja näkyi
mietiskelevän, saadakseen vielä sekavat ajatuksensa selviksi.

"Ei meidän käy kauemmin odotella hänen mietiskelemisensä loppua", sanoi
Dwining; "kylläpä hän selvenee, kunhan on nukkunut. -- Ylös, mies! sinä
olet ratsastanut ilmassa muutamia tunteja -- koetapas nyt eikö
vesimatka liene mukavampi. -- Uljaat, nuoret herrat, auttakaa. Minä en
jaksa yksin nostaa tuota vonkaletta, paremmin kuin jos se olisi tapettu
härkä".

"Seiso nyt jaloillas, Bonthron, koska me olemme sinut pystyyn
nostaneet", käski Eviot.

"En voi", vastasi hirtetty. "Jokainen veripisara suonissani kirveltelee
kuin jos ne olisivat neulanpäitä, eikä polveni tahdo runkoani
kannattaa. Mitä tämä kaikki lienee? Varmaan joku sinun konstisi, sinä
lääkäri-konna!"

"On mar', on niinkin, kunnon Bonthron", sanoi Dwining; "se on konsti,
josta vielä kiität minua, kun sen opit tuntemaan. Mutta nyt ensi-aluksi
käy pitkälles tuohon veneen pohjaan, niin minä peitän sun tällä
viitalla".

Bonthron nyt autettiin veneesen ja asetettiin niin mukavaan paikkaan
kuin mahdollista. Tähän apuun hän vastasi parilla öhkäyksellä, jotka
kuuluivat aivan kuin jotain erittäin mieleistä ruokaa saaneen
metsäkarjun röhkimiset.

"Ja nyt, herra Buncle", virkkoi lääkäri, "te tiedätte tehtävänne.
Teidän tulee viedä tämä elävä kuorma jokea myöten Newburgh'iin, missä
kätkette hänet siihen turvapaikkaan, jonka tiedätte. Ja tässä ovat
hänen kahleensa sekä siteensä, hänen vankeutensa sekä vapautuksensa
merkit. Sitokaa ne yhteen kimppuun ja viskatkaa syvimpään paikkaan,
minkä yli kuljette; sillä jos joku ne näkisi teidän käsissänne, ne
voisivat kieliä meidän teostamme. Tämä pieni, hiljainen länsituuli
tekee, että te voitte ottaa purjeen avuksenne, niin pian kuin päivä
valkenee ja te olette väsyneet soutamasta. Te toinen nuori, uljas
sankari, herra hovipoika Eviot, saatte minun kanssani palata Perth'iin
jalkaisin, sillä tässä meidän hauskan seuramme täytyy erota. -- Ottakaa
lyhty kanssanne, Buncle, sillä teidän tulee sitä tarvis enemmän kuin
meidän, ja pitäkää huolta siitä, että saan rohto-arkkuni takaisin".

Jalkamiesten kulkiessa takaisin Perth'iin Eviot puhui ilmi luulonsa,
ettei Bonthron'in äly koskaan ollut selviävä pelon vaikutuksesta, joka
näkyi sekoittaneen kaikki hänen hengenvoimansa, erittäin muistin.

"Ei siitä hätää, herra hovipoika", sanoi lääkäri. "Bonthron'in äly,
semmoinen kuin onkin, on lujaa laatua -- se kyllä voi häilähtää joskus
edestakaisin, niinkuin liikkeelle pantu kehon lerkku, vaan sitten
se jälleen pysähtyy painokohdalleen. Mutta muistimme kaikista
hengenvoimista, kaikkein helpoimmin sekaantuu. Jos me oikein humallumme
taikka syvään nukahdamme, se kokonaan katoo, mutta palaa jälleen, koska
juopunut selviää, nukkuva herää. Pelästyskin joskus vaikuttaa samalla
tavalla. Tunsin minä Pariisissa hirteen tuomitun pahantekijän, jonka
tuomio täytettiin ja joka ei mestauspaikalla osoittanut mitään
tavatonta pelkoa, vaan käytti itseänsä ja puhui niinkuin ihmiset
semmoisessa tilassa ainakin. Sattumus pelasti hänet samalla tavalla
kuin minun pieni sukkela konstini meidän kunnon ystävämme, josta juuri
erosimme. Hän otettiin alas hirsipuusta ja ruumis annettiin takaisin
hänen ystävilleen; silloin havaittiin että hänessä vielä oli
hengenkipinä, jota minun onnistui saada jälleen viritetyksi. Mutta
vaikka hän muuten kokonaan tointui, ei hän muistanut tutkinnostaan eikä
tuomiostaan paljon mitään. Tunnustuksestaan sinä aamuna, kun hänet
hirtettiin -- hi, hi, hii!" (hän nauraa hihitteli totutulla tavallansa)
-- "ei hän tiennyt yhtään sanaakaan. Siitä kuinka hän läksi
vankihuoneesta -- kuinka hänet vietiin Gréve-torille, missä hän
hirtettiin -- kuinka hän jumalisilla jäähyväisloruillaan, hi, hi, hii!
-- itketti monta kristittyä sielua -- kuinka hän kiipesi surmapuun
huipulle ja hyppäsi surmahyppäyksensä -- kaikista näistä ei ollut minun
kummittelevalla kuolleellani vähintäkään muistoa. -- Mutta jopa me
tulimme sille paikalle, missä meille tulee ero; sillä, jos joku vartija
sattuisi vastaan, ei olisi hyvä, jos meidät nähtäisiin yhdessä, ja
viisainta olisi myös, jos menisimme kaupunkiin eri porteista sisään.
Minun virkani on riittävä selitys minun ulos- ja sisäänkäymiselleni
kaikkina aikoina. Te, nuori, uljas herra, saatte keksiä jonkun
selityksen, joka kelpaa".

"Minä sanon että minun teki mieleni näin tehdä -- siinä kyllin
selitystä, jos minulta syytä kysytään", vastasi nuorukainen ylpeästi.
"Mutta tahdonpa välttää vastaantulijoita, jos mahdollista. Kuu on ihan
pilven peitossa, ja tie niin pimeä kuin suden kita".

"Ohoh", sanoi lääkäri, "älkää, nuori, uljas herra siitä mitään huoliko;
kylläpä me, ennen kuin pitkä aika kuluu, saamme paljon pimeämpiäkin
teitä kulkea".

Näiden pahaa-ennustavien sanojen tarkoitusta Ramornyn hovipoika
ylpeydessään ja huolettomuudessaan ei viitsinyt tiedustaakaan, jos hän
ne ollenkaan kuuli. Hän erosi nyt vaan viekkaasta, vaarallisesta
kumppalistaan ja kumpikin heistä poikkesi eritiellensä.



VIIDESKOLMATTA LUKU.


    Tie tosilemmen tasaisest' ei käy.

                    Shakespeare.

Sepän aavistavainen pelko ei ollutkaan ollut turha. Erottuaan
vastaisesta vävystänsä, sen perästä kun taistelu oli päättynyt, sai
kunnon hanskuri todella, niinkuin hänkin muuten oli arvannut, nähdä
että hänen kaunis tyttärensä ei katsonut rakastajansa tekoa
mielihyvällä. Katri oli kylmäkiskoinen, harvapuheinen, jyrkkä; hänessä
ei näkynyt nyt vähintäkään ihmisellisen rakkauden vivahdustakaan; hän
kuulteli väliäpitämättömyydellä, milt'ei ylenkatseella isänsä koreata
kertomusta taistelusta Nahkurein tanterella. Yhtähyvin ei huolinut
hanskuri ollenkaan tästä tyttärensä muuttuneesta käytöksestä, vaan
aikoi puhua hänelle naimisliitosta sepän kanssa niinkuin päätetystä
asiasta. Ja viimein, kun Katri nyt taas, niinkuin kerta ennenkin,
rupesi väittelemään, että hänen sydämessään ei ollut mitään sen enempää
kuin ystävyyttä seppää kohtaan -- että hän ei aikonut koskaan mennä
naimiseen -- että tuo "Jumalan tuomio" vaan oli pilantekoa niin hyvin
Jumalan tahdosta kuin myös ihmis-laista -- niin hanskuri aivan syystä
suuttui.

"En minä osaa lukea sinun ajatuksias, tyttö, enkä voi arvata mikä paha
hullutus sinut saattoi suutelemaan kosijaa, joka on rakkautensa selvään
ilmoittanut -- sallimaan hänen suutelojansa -- juoksemaan hänen
kotiinsa, kun huhu hänen kuolostansa oli levinnyt -- ja kavahtamaan
hänen kaulahansa, kun hänet tapasit yksin kotona. Kaikki sopii vallan
hyvin tytölle, joka tahtoo totella isäänsä ja mennä miehelle, jota isä
soisi vävykseen, mutta tuommoiset likeisen ystävyyden osoitukset nuoren
neidon puolelta, joka ei kuitenkaan huoli ottaa puolisokseen sitä,
jolle ne osoitetaan, ovat sopimattomat neidon kainoudelle. Sinä olet jo
Heikki Sepälle osoittanut enemmän rakkautta kuin äitisi, -- Jumala
suokoon hänen sielulleen ijankaikkisen autuuden! -- koskaan osotti
minulle ennen kuin me olimme vihityt. Tätä tämmöistä kunnon miehen
rakkauden leikkinä pitämistä, sen sanon sulle, Katri, en voi, en tahdo,
enkä saa sallia. Minä olen tähän avioliittoon suostunut, ja vaadin että
siitä nyt viipymättä tulee täysi tosi. Ja huomenna sinun pitää kohdella
Heikki Seppää, niinkuin morsian sulhastansa, joka pian on tuleva hänen
miehekseen".

"Valta, joka on voimallisempi teidän valtaanne, isä kulta", vastasi
Katri, "on sen estävä".

"Saapas nähdä! Minulla on isän laillinen valta väärällä tiellä olevan
lapsensa yli", sanoi hanskuri. "Minun valtani seisoo Jumalan sekä
ihmisten lain nojassa".

"Sitten Jumala meitä armahtakoon!" sanoi Katri; "sillä jos te
itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin me olemme kaikki hukassa".

"Me emme voi toivoa apua taivaasta", sanoi hanskuri, "jos
ajattelemattomasti menettelemme. Siksi kumminkin olen minäkin oppinut
mies, että sen ymmärrän; ja että sinä näin ilman mitään syytä
vastustelet tahtoani, se on syntiä, sen on sinulle jokainen pappi
sanova. Ja vielä päälliseksi olet pilkkaamalla puhunut pyhästä Jumalan
tuomiosta taistelun kautta. Varo itseäsi! Pyhä Kirkko on herännyt; se
pitää nyt laumansa tarkalla silmällä, ja aikoo teräksellä sekä tulella
hävittää kaiken väärä-uskoisuuden juurineen päivineen. Kuule tämä
varoitukseni!"

Katrin suusta pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus. Töin tuskin vaan
sai hän mielenliikutuksensa peitetyksi ulkonaisella huolettomuuden
näöllä ja lupasi, että jos hänen isänsä nyt vaan tahtoi säästää häneltä
kaiken pitemmän keskustelemisen siitä asiasta, hän jo seuraavana aamuna
ilmoittaisi täydesti sydämensä tunteet.

Tähän lupaukseen täytyi hanskurin tyytyä, vaikka hän suurella
levottomuudella odotti tuota toistaiseksi lykättyä selitystä. Ei
suinkaan voinut mikään kevytmielisyys eikä sydämen häilyväisyys olla
syynä siihen, että Katri niin vaihtelevalla tavalla kohteli isän
valitsemaa vävyä, jota hän aivan äsken myös niin selvästi oli näyttänyt
itsekin rakastavansa. Mikä ulkonainen syy siinä siis mahtoi olla
pohjassa, niin voimallinen että se voi vuorokauden ajassa jälleen
muuttaa Katrin peittämättä ilmoitettua päätöstä. -- Se oli mahdoton
arvata.

"Mutta aionpa minäkin olla yhtä itsepäinen kuin hän", arveli hanskuri;
"ja hänen pitää viipymättä antaa vihkiä itsensä yhteen Heikki Sepän
kanssa, taikka hänen tulee näyttää Simo Hanskuri ukolle täydesti
riittävä syy, miksi ei hän sitä tahdo tehdä".

Sinä iltana ei asiasta enää tullut mitään puhetta; mutta aivan varhain
seuraavana aamuna, juuri päivän nousussa, nähtiin Katri polvillaan sen
vuoteen vieressä, millä hänen isänsä lepäsi. Hänen rintansa huokaili
ikään kuin olisi ollut halkeemaisillaan, ja hänen kyyneleensä vuotivat
virtana vanhan miehen kasvoille. Kunnon ukko heräsi, katsahti
tyttäreensä, teki ristinmerkin hänen otsallensa ja suuteli häntä
sydämellisesti.

"Jo ymmärrän, Katri", sanoi hän; "sinä tulet syntiäs tunnustamaan ja
olet halukas nyt täyttä totta puhumaan, ettei sinua ankara rangaistus
kohtaisi".

Katri oli hetkisen aikaa ääneti.

"Ei minun tarvinnekaan kysyä sitä", virkkoi hän viimein, "muistatteko
te tuota Karthausilais-munkkia, Klemetti-isää, sekä hänen saarnojaan ja
opetuksiaan. Kävittehän te häntä niin usein kuulemassa, että teitä,
niinkuin kyllä tiedätte, sanottiin hänen opetuslapsekseen -- samoin
kuin minuakin myös vielä paljon suuremmalla syyllä?"

"Kyllä minä tiedän toisen kuin toisen näistä asioista", sanoi vanhus,
kohottaen itsensä puoleksi kyynäspäänsä nojaan; "mutta koetelkootpa
vaan tuon huhun levittäjät todistaa, että minä olen yhteenkään hänen
vääräuskoiseen oppiinsa suostunut, vaikka kyllä mielelläni kuuntelin,
kun hän puheli kirkon turmeluksesta, aatelisherrain sortamisista sekä
köyhän kansan hirveästä oppimattomuudesta, joilla puheilla hän
mielestäni todisti, että koko meidän valtakuntamme terveys, voima
ja arvo on meissä paremmissa porvareissa. Se oli mielestäni lohdullinen
ja meidän kaupungille kunniaa tuottava oppi. Ja jos hän saarnasi
oppeja, jotka eivät olleet oikeita, miksikä hänen päällikkönsä
Karthausilais-luostarissa sen sallivat? Jos paimenet lähettävät
lammasnahkaan peitetyn suden laumaansa, niin eivät saa moittia, jos
lampaat tulevat purruiksi".

"He sallivat hänen saarnansa", sanoi Katri, "vieläpä kehoittelivatkin
häntä siihen, niin kauan kun hän vaan moitti maallikkoin pahaa elämää,
aatelisherrain eripuraisuutta sekä sortoa köyhiä vastaan; ja he
iloitsivat siitä kun suuret kansanjoukot, mennen muitten luostarein
ohitse, karttuivat Karthausilaisten kirkkoon. Mutta ne ulkokullatut --
sillä semmoisia ne ovat -- rupesivat yhdessä liitossa muitten munkkien
kanssa soimaamaan Klemetti-isää, kohta kun hän myös alkoi puhua itse
hengellisenkin säädyn ylpeydestä, oppimattomuudesta sekä ylellisyydestä
-- kuinka he ovat vallanhimoiset, kuinka tahtovat hallita muitten
ihmisten omaatuntoa ja enentää maallista rikkauttansa".

"Jumalan tähden, Katri", varoitti isä, "älä puhu niin että se kuuluu
ulos. Äänes tulee yhä kovemmaksi ja puhees yhä katkerammaksi -- sinun
silmäsi oikein säihkyvät. Tämä kiivautesi asioissa, jotka eivät sinua
ollenkaan koske, on syynä että pahat ihmiset mainitsevat sinua tuolla
inhottavalla ja vaarallisella väärä-uskolaisen nimellä".

"Tiedättehän te etten puhu muuta kuin totta", sanoi Katri; "senhän te
olette itsekin monta kertaa myöntäneet".

"En, sen neulani ja vuohennahkaini kautta vannon!" vastasi hanskuri
kiireesti. "Tahtoisitko että tunnustaisin semmoista, jonka kautta voin
menettää maani ja tavarani, jäseneni ja henkeni? Täysi valta on nyt
annettu tutkijakunnalle, jonka tulee ottaa kiinni ja tutkia kaikki
väärä-uskoiset; sillä väärä-uskoisuuden syyksi luetaan kaikki nyky-ajan
mylläkät ja pahanteot. Paras siis, tyttöseni, on pitää kielensä
hampaitten takana. Minä kokonaan yhdyn noihin vanhan runoniekan
sanoihin:

    "Miete on vapaa, mut sana on orja;
    Siks sinä kielesi hoida ja korjaa".

"Se neuvo nyt jo tulee liika myöhään, isä", vastasi Katri, vaipuen alas
tuolille isänsä sängyn vieressä. "Tämmöisiä sanoja on jo ennenkin
kuultu, ja se kanne on tullut nostetuksi Perth'in porvaria, Simo
Hanskuria vastaan, että hän on pitänyt pilkallisia puheita pyhän kirkon
opinkappaleista -- --"

"Se on vale", keskeytti häntä Simo ukko, "niin totta kuin minä itseäni
neulalla ja veitsellä elätän! En ole koskaan ollut niin hupsu, että
olen puhunut asioista, joita en ymmärrä".

"Ja on soimaellut kirkon voideltuja, niin munkkeja kuin muitakin
pappeja", jatkoi Katri.

"Sitä en tahdo kieltää", virkkoi hanskuri; "yksi ja toinen joutava sana
on saattanut luiskahtaa suustani olut-haarikan tai viinipullon ääressä,
tai oikein luotettavassa seurassa. Mutta muuten ei ole kieleni niitä,
jotka saattavat päänsä vaaraan".

"Niin te luulette, isä kulta. Mutta mitättömätkin puheenne on tulleet
väijytyiksi, viattomimmatkin sananne väärennetyiksi, ja te olette nyt
kanteen alaisna häijynä kirkon sekä hengellisen säädyn pilkkaajana sekä
seuranpitäjänä irstaisten, kevytmielisten veitikkain, semmoisten kuin
Olivier Proudfute-vainajan, Heikki Sepän sekä muitten kanssa. Ja ne
kaikki sanotaan Klemetti-isän puoluelaisiksi, jota syytetään
seitsemästä pahasta väärästä-opista ja tavoitellaan sanoilla sekä
peitsillä, koska häntä tahdotaan kuolemaan tuomita. -- Mutta sitä",
sanoi Katri, laskeutuen polvilleen ja luoden silmänsä taivaasen päin,
niin että hän tuli aivan noiden kauniitten pyhäin neitsyitten kuvain
kaltaiseksi, joita taide on saanut niin monta katolisen uskon kautta,
"sitä he eivät voikaan tehdä. Hän on päässyt pyytäjäin verkoista -- ja,
Jumalan kiitos, minä olen siihen ollut apuna".

"Sinäkö apuna, tyttö? -- Oletko hullu?" huusi hämmästynyt hanskuri.

"En suinkaan kiellä sitä, joka on suuri kunniani", vastasi Katri.
"Minun käskystäni tuli Conachar tänne miesjoukon kanssa ja saattoi pois
Klemetti-ukon, joka nyt on kaukana Vuoriston rajan takana".

"Voi sua ajattelematonta -- onnetonta lastani!" valitti hanskuri,
"oletko sinä uskaltanut auttaa pakoon väärä-uskoisuudesta syytettyä, ja
kutsua aseellisia Vuorelaisia tänne, laillista tuomiota meidän
kaupungissamme estämään? Voi! Olethan siinä rikkonut niin hyvin kirkon
kuin myös valtakunnan lakia. Mitä -- mitä meistä tulisi, jos se olisi
tietty?"

"Se on tietty, isä kulta", virkkoi tyttö lujasti, "se on tietty
niillekin, jotka ovat kiivaimmat sitä tekoa kostamaan".

"Se on vaan turha luulo, Katri, tai joku noiden ulkokultaisten pappien
ja nunnien kuje. Eihän se ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että vielä
juuri äsken olit niin iloisesti taipuvainen naimaliittoon Heikki Sepän
kanssa".

"Voi, isä kultani, muistakaa kuinka silloin olin hämmästynyt ja
säikähtynyt tuosta huhusta että hän oli tapettu, ja kuinka iloisesti
hämmästynyt että tapasin hänet elävänä. Älkää siis kummastuko, jos
silloin, teidän luvallanne, tulin sanoneeksi enemmän kuin mitä kylmä
järki olisi sallinut. Enkä silloin vielä tietänytkään pahinta, vaan
luulin että vaaraa oli liioiteltu. Mutta eilen havaitsin peloittavalla
tavalla toivoni turhaksi. Nunnaluostarin abbedissa tuli tänne
Dominikolais-munkin kanssa. He näyttivät minulle Skotlannin kuninkaan
suurella sineetillä vahvistetun valtuuskirjan, joka antaa täyden vallan
etsimään ja rankaisemaan kaikkea väärä-uskoisuutta. He näyttivät
minulle teidän nimenne sekä omani luettelossa epäluulon-aiaisista
ihmisistä. Ja kyyneleillä, todellisilla kyyneleillä abbedissa minua
kehoitti, että pelastaisin itseni kauheasta kohtalosta joutuisalla
turvapaikan hakemisella hänen luostarissaan. Ja munkki lupasi, että
teillekään ei tehdä mitään pahaa, jos siihen suostutte".

"Paholainen vieköön molemmat krokodili-kyyneleineen!" sanoi hanskuri.

"Voi", sanoi Katri, "ei parkumisesta eikä vihastuksesta tule meille
suurta apua. Mutta näettehän te nyt että nykyinen pelkoni ei ole
perätön".

"Pelkosi! -- johan me olemme huutavassa hukassa! -- Voi, voi, minun
ajattelematon lapseni, missä oli silloin sinun varovaisuutesi, kun
siihen paulaan menit?"

"Kuulkaa minua, isä", sanoi Katri. "Onhan vielä yksi pelastuskeino
tarjona, se keino, jota monta kertaa olen ehdoittanut ja johon monta
kertaa turhaan olen pyytänyt teidän suostumustanne".

"Kyllä mä ymmärrän -- luostari"; sanoi hanskuri. "Mutta Katri, mikä
abbedissa uskaltaisi -- -"

"Sen voin selittää teille, isä, ja samassa myös näyttää teille
syyn, minkätähden olen näyttänyt niin häilyväiseltä päätöksissäni,
että siitä olen ansainnut moitetta teiltä sekä muilta. Meidän
rippi-isämme, vanha Franciscus-isä, jonka teidän käskystänne valitsin
Dominikolais-luostarista -- --"

"Niin oikein", keskeytti häntä hanskuri. "Minä sinulle annoin sen
neuvon ja käskyn, saadakseni sen huhun vaikenemaan, että omatuntosi
kokonaan oli Klemetti-isän johdon alla".

"No niin, tämä Franciscus-isä on monta kertaa yllyttänyt ja narrannut
minua puhelemaan semmoisista asioista, joissa hän arveli saaneeni
jonkunlaista opetusta karthausilaiselta saarnamieheltä. Jumala suokoon
minulle sokeuteni anteeksi! Minä puutuin siihen paulaan, puhuin hänelle
peittämättä, ja koska hän vaan lempeästi vastusteli, niinkuin se, joka
itsekin on taipumaisillaan, niin puolustin usein innokkaasti niitä
oppeja, joita itse lujasti uskon todeksi. Rippi-isäni ei näyttänyt
oikeata luonnettansa eikä ilmoittanut salaista tarkoitustansa, ennen
kuin oli saanut minulta tietää kaikki, mitä minulla oli puhuttavaa.
Silloin hän uhkasi minulle rangaistusta täällä maan päällä sekä
ijankaikkista kadotusta. Jos hän olisi ainoasti minua itseäni uhannut,
olisin pysynyt lujana; sillä heidän julmuutensa täällä maan päällä
olisin kestänyt enkä usko heillä olevan mitään valtaa tämän elämän
tuolla puolella".

"Jumalan tähden!" sanoi hanskuri, joka oli melkein hulluksi
tulemaisillaan tuskasta, kun jokaisen uuden sanan kautta yhä selvemmin
näki kuinka kauheassa vaarassa hänen tyttärensä oli; "varo ettet
pilkkaa pyhää kirkkoa. -- Sen kädet ovat yhtä väkevät lyömään kuin sen
korvat tarkat kuulemaan".

"Omasta puolestani", sanot Perth'in Kaunotar, jälleen ylös katsoen, "ei
nuot uhatut ilmiannot olisi minua suuresti peloittaneet; mutta kun he
sanoivat sekoittavansa teidätkin, isä rukka, siihen samaan syytökseen,
silloin, sen tunnustan, minä säikähdyin ja rupesin hieromaan sovintoa.
Koska Martta abbedissa Elchon luostarista on minun äitini sukulainen,
ilmoitin hänelle tuskani ja sain häneltä sen lupauksen, että hän ottaa
minut luostariinsa, jos minä, luopuen maallisesta rakkaudesta sekä
naimistoivoista, tahdon pukeutua nunnanhuntuun. Hän oli, sen arvaan,
puhunut siitä Franciscus-isän kanssa, ja molemmat minulle nyt lauloivat
sitä samaa virttä. 'Jos jäät maailmaan', sanoivat he, 'niin sinä
yhdessä isäs kanssa tulet väärä-uskoisena tuomittavaksi -- pukeu
nunnanhuntuun, niin teidän molempien hairautenne annetaan anteeksi ja
unohdetaan'. -- Eivät he edes vaatineet mitään julkista luopumista
uskostamme; piti kaikki olla kuitti, kunhan minä menen luostariin".

"Kyllä kai -- kyllä kai", sanoi Simo ukko. "Vanhaa Hanskuria pidetään
rikkaana, ja koko hänen rikkautensa seuraisi hänen tytärtään Elchon
luostariin, jos ei Dominikolaiset kenties vaatine itselleen jotain
osaa. Vai siksi sinä pyrit luostariin -- siksi et tahtonut suostua
Heikki Sepän kosimisiin?"

"Niin, isäni, siihen minua kaikilta haaroilta työnnettiin, eikä ollut
minun omakaan mieleni juuri vastahakoinen. Ritari Ramorny uhkasi
minulle nuoren prinssin väkevää kostoa, jos yhä vielä vastustaisin
hänen ilkeitä pyyntöjänsä -- ja mitä Heikki-parkaan tulee, olen vasta
juuri nykyään, suureksi ihmeekseni, huomannut -- että -- että kuitenkin
enemmän rakastan hänen hyviä puoliansa, kuin vihaan pahoja. Ja voi,
se huomaus vaan nyt tekee luopumisen maailmasta minulle vielä
vaikeammaksi, kuin koska luulin että vaan kaipaisin teitä!"

Hän antoi päänsä vaipua käden nojaan ja itki katkerasti.

"Se on kaikki hullutusta", sanoi hanskuri. "Ei ole koskaan pulaa niin
pahaa, ettei älykäs mies siihen neuvoa keksisi, kunhan vaan sitten
uskaltaa sen toimeen panna. Täällä ei ole koskaan ollut semmoinen maa
ja kansa, jota papit olisivat saaneet estämättä hallita Roman paavin
nimessä. Jos he tahtovat rangaista jokaista kunnon porvaria, joka sanoo
että munkit ovat kullalle ahneet ja että usean hengellisen miehen elämä
häpäisee heidän saarnaamaansa oppia, niin tosiaan tulee Tapani
Smotherwell'ille kätten mahtain työtä. Ja jos kaikki tyttö-hetukat,
jotka mielellään kuultelevat rakastetun saarnaajamunkin väärää oppia,
ovat maailmasta pois erotettavat, niin täytyy rakentaa nunnaluostarit
suuremmiksi ja ottaa uusia nunnia vastaan huokeammilla ehdoilla kuin
tähän asti. Hyvät, muinaiset kuninkaamme ovat monesti puolustaneet
etu-oikeuksiamme itse paaviakin vastaan, ja kun hän yritti sekaantua
valtakunnan maallisiin asioihin, oli kohta Skotlannin parlamentti
vastassa, joka puhui hänelle suunsa puhtaaksi kirjeellä, mikä olisi
kultakirjaimilla kirjoitettava. Olen minäkin omin silmin nähnyt sen
kirjeen, ja vaikken sitä osannutkaan lukea, niin jo sydämeni sykähti
ilosta, kun näin korkea-arvoisten piispain sekä jaloin, uskollisten
vapaaherrain sineetit, jotka siitä riippuivat. Ei sinun olisi pitänyt
pitää tätä asiaa salassa itseksen; mutta ei ole nyt sopiva moittimisen
aika. Mene nyt alas ja hanki minulle vähän ruokaa. Minä käyn kohta
hevosen selkään ja lähden meidän herramme ylituomarimme luokse, neuvoa
saamaan, ja toivon samassa myös turvaa saavani sekä häneltä että
muiltakin jalosydämisiltä Skotlannin herroilta, jotka eivät ole
sallivat rehellistä miestä sorrettavaksi jonkun joutavan sanasen
tähden".

"Voi, hyvä isäni!" sanoi Katri, "juuri tätä teidän tulisuuttannehan
minä pelkäsinkin. Minä tiesin, että, niin pian kuin olisin tuskani
teille valittanut, siitä oli nouseva tulta ja tappelua, ikäänkuin
uskonto, jonka meille rauhan herra on lähettänyt, ainoasti sopisi
eripuraisuuden äidiksi. Ja siksi tahtoisin mieluummin nyt -- nytkin --
luopua maailmasta ja suruineni vetäytyä pois Elchon nunnien joukkoon,
jos te vaan sallitte minun uhrata itseni. Mutta, isä -- lohduttakaa
vaan sitten Heikki-parkaa, kun me olemme ijäksi erotetut -- ja puhukaa
hänelle, ettei hän -- ettei hän -- kovin suutu minulle. -- Sanokaa
hänelle, ettei Katri nyt enää koskaan ole tekevä hänelle kiusaa
torumisellaan, vaan ainoasti aina rukoileva hänen puolestansa".

"Onpa tuolla tyttösellä kieli, joka saisi vedet nousemaan
Saraceniläisenkin silmiin", virkkoi hanskuri, jonka omatkin silmät
olivat yhtä täynnä kyyneleitä kuin Katrin. "Vaan enpä minä sittenkään
taivu, vaikka nunna ja munkki ovat ruvenneet yhteen liittoon,
ryöstääkseen ainoata lastani minulta. -- Mene nyt, tyttäreni, pois,
että saan vaatteet päälleni, ja ole valmis tottelemaan mitä  minulla
tulee olemaan käskettävää sinun turvallisuutesi tähden. Pane itselles
kokoon vähän vaatteita sekä mitä muuta kalliimpaa sinulla lienee. Ota
sitten myös tuon Heikki-paran lahjoittaman rautakirstuni avaimet, ja
jaa siinä tallella olevat kullat kahteen osaan -- pistä toinen puoli
johonkuhun kukkaroon omaksi tarpeekses, toinen puoli tuohon tikattuun
vyöhön, jonka olen ommellut matkoja varten. Näin on meillä
kumpaisellakin mistä ottaa, jos kova onni meidät erottaisi -- ja siinä
tapauksessa rukoilen että Luojan lähettämä tuuliaispää tempaisi
lakastuneen lehden vaikka minne, vaan säästäisi tuoreen! -- Käske että
ratsuni kohta paikalla satuloitaisiin, ja valmistettakoon myös se
valkoinen tasajuoksuri, jonka eilen ostin sinulle, siinä toivossa
että saisin nähdä sinun sillä ratsastavan St. Johanneksen kirkolle,
eukko- ja piika-kansat perässäs, niin iloisena morsiamena kuin suinkin
mikään, joka ikinä on kirkon pyhän kynnyksen yli astunut. Mutta mitä
apua näistä loruista! -- Mene nyt vaan, ja muista, että pyhätmiehet
aina paraiten auttavat niitä, jotka myös itse tahtovat auttaa
itseään. Ei sanaakaan enää -- mene vaan, sanon ma -- ei nyt mitään
tottelemattomuutta. Tyynellä saattaa perimies sallia pienen poikasen
leikillään pidellä peräisintä; mutta -- niin totta kuin sielulleni
autuutta toivon! -- kun myrsky riehahtaa ja laineet kuohahtavat, niin
hän siihen tarttuu omin käsin. -- Mene nyt, ei sanaakaan enää!"

Katri läksi ulos isänsä käskyä paraan taitonsa mukaan täyttämään. Ukko
hanskuri oli kyllä lempeä luonteeltaan ja suuresti mieltynyt lapseensa,
jonkatähden joskus näkyi antavan vallan ja ohjat tyttärensä käsiin;
mutta jos asianhaarat tahtoivat tyystimpää kotikuria, niin hän taas,
sen Katri tiesi, hyvinkin ankarasti harjoitti isän valtaa ja vaati
lapsensa kuuliaisuutta.

Sillä aikaa kuin kaunis Katri näin oli toimittamassa mitä isänsä oli
määrännyt, ja kuin kunnon vanha hanskuri kiireesti puki päällensä,
suoriutuen matkalle, kuului yht'-äkkiä lähenevä hevosenkavioin kopina
heidän ahtaalta kadultansa. Ratsumies oli peittänyt itsensä viittaansa,
jonka kaulus oli vedetty niin ylös, ettei alapuoli kasvoista näkynyt;
lakki samaten oli vedetty alas otsalle, ja sen leveä sulkanen peitti
kasvoin yläpuolen. Ratsumies hyppäsi maahan, ja vanha Dorothea tuskin
vielä oli kerjinnyt vastatakaan hänen kysymykseensä, ilmoittaen että
hanskuri oli makuukamarissaan, niin vieras jo astui rappusista ylös ja
tuli hanskurin huoneesen sisään. Simo hämmästyi ja säikähtyi, sillä hän
luuli tämän aikaisen kävijän oikeuden palvelijaksi, joka tuli häntä
tyttärineen oikeuteen viemään; mutta hänen rintansa helpoittui kohta,
kun vieras oli riisunut lakin päästään ja vetänyt pois kauluksen
kasvoiltansa. Sillä nyt hanskuri tunsi kauniin Perth'in kaupungin
ritarillisen ylituomarin, jonka käynti, sattui se mihin aikaan hyvänsä,
oli tavattoman suuri kunnia. Mutta tähän päivän aikaan se yhtähyvin oli
vallan kummastuttava, ja, asianhaaroihin katsoen, myös vähän
peloittava.

"Ritari Charteris!" sanoi hanskuri. "Näin suuren kunnianko te osoitatte
köyhälle palvelijallenne?"

"Hist!" varoitti ritari; "ei nyt ole joutaviin kohteliaisuuksiin aikaa.
Minä tulin tänne siitä syystä, kun mies välistä on itse luotettavin
sanansaattajansa, enkä nyt voi viipyä täällä kauemmin kuin sen verran
vaan, että neuvon sinua, kunnon hanskuri, pakenemaan. Sillä tänäpäivänä
tulee valtioneuvostossa vangituskäsky annettavaksi sinua sekä tytärtäsi
vastaan, jotka olette väärä-uskoisuudesta syytetyt. Viipymisen täällä
saisitte varmaan maksaa vapaudellanne, kenties myös hengellänne".

"Olen minäkin jo saanut kuulla jotain siitä", sanoi hanskuri, "ja olin
nyt juuri lähdössä Kinfauns'iin, selittämään että olen aivan viaton
tuohon hävyttömään kanteesen, sekä pyytämään teiltä, korkea herra,
neuvoa ja suojaa".

"Sinun viattomuudestasi, Simo veikkonen, ei ole tuleva sinulle suurta
apua, koska tuomarilla on ennestään omat luopumattomat luulonsa
asiasta. Minun neuvoni olisi siis, sanalla sanoen, että lähtisit
pakoon, parempia aikoja odottamaan. Mitä minun suojaani tulee, täytyy
meidän odottaa siksi kun tuuli kääntyy; silloin vasta on siitä oleva
sinulle jotain apua. Mutta jos vaan voit jossain piileskellä muutamia
päiviä tai viikkoja, niin on varma uskoni, että valta jälleen on
luiskahtava pois noilta hengellisiltä herroilta, jotka nyt yksissä
neuvoin Albanyn herttuan kanssa kujeilevat hovissa ja huutavat
kristityn opin väärennystä ainoaksi syyksi meidän maamme nykyiseen
onnettomuuteen, jolla puheella ovat saaneet kuninkaan kokonaan
kynsiinsä. Tätä nykyä on Robert kuningas antanut heille täyden
valtuuskirjan väärä-uskoisia etsimään ja tuomitsemaan; onpa hän myös
sen lisäksi suostunut siihen, että paavi on määrännyt Henrik Wardlaw'in
St. Andrews'in arkkipiispaksi sekä Skotlannin ylipaimeneksi. Näin on
hän siis Romalaisen käsiin antanut pois Skotlannin kirkon vapaudet ja
etuudet, joita hänen edeltäjänsä, hamasta Malcolm Canmoren ajoista
asti, olivat niin urhoollisesti puolustaneet. Ennenpä olisivat hänen
uljaat esi-isänsä allekirjoittaneet liiton itse Paholaisen kanssa, kuin
tämmöisessä asiassa taipuneet Romalaisen liikoihin vaatimuksiin!"

"Voi, voi, ja mistä apua siihen saattaa tulla?"

"Ei mitään muuta, vanha ystäväni, kuin että pian saadaan vallankumous
aikaan hovissa", sanoi ritari Charteris. "Kuninkaamme on niinkuin
peili, jossa ei itsessään ole mitään valoa, vaan joka yhtä mieluisasti
heijastaa vaikka mitä valoa hyvänsä, mikä milloinkin sattuu sen eteen.
Onpa asia tämmöinen, että Douglas'in kreivi, vaikka muuten yhdessä
liitossa Albanyn herttuan kanssa, on aivan vastahakoinen noiden nyt
vallitsevain pappien liioille vaatimuksille, sillä hän oli riidassa
heidän kanssaan, sen vuoksi kun hänen joukkonsa kävi väkinäisesti
majailemassa Arbroath'in luostarissa. Hän on nyt pian palaava vielä
mahtavampana entistänsä, sillä huhu käy, että hän on ajanut March'in
kreivin pakoon. Hänen palattuaan on maailma täällä muuttuva; sillä
hänen läsnä-olonsa on pitävä Albanyn herttuan kurissa. Sen lisäksi
aikovat monet aatelisherrat -- minäkin niiden joukossa, niinkuin meidän
kesken puhuen, sinulle voin ilmoittaa -- ruveta liittoon Douglas'in
kanssa yhteisten oikeuksiemme puolustukseksi. Sinun maanpakolaisuutes
on siis loppuva samassa kun hän tulee hoviin takaisin. Sinun pitäisi
nyt vaan vähäksi aikaa etsiä itselles joku piilopaikka".

"Mitä siihen tulee", sanoi hanskuri, "ei minulla ole mitään hätää; sillä
minulla on täysi oikeus vaatia suojaa tuolta Vuorelais-päälliköltä,
Gilchrist Mac-Ian'ilta, Duhele-clan'in hallitsijalta!"

"No, jos sinä hänen viittansa alle suojaan voit päästä, niin et
tarvitse mitään muuta turvaa -- ei minkään Alankomaan maallisen tai
hengellisen tuomarin käsi ylety Vuoriston rajan yli".

"Mutta tyttäreni, jalosukuinen herra ritari -- minun Katrini?" sanoi
hanskuri.

"Vie hänet mukaasi, veikkonen. Kauraleipä on vaan pitävä hänen kauniit
hampaansa valkoisina, vuohen maito on taas punaava hänen poskensa,
joista tämä nykyinen pelko on veret pois-ajanut. Ja kelpaapa Perth'in
Kaunottarenkin nukkua levollisesti Vuoriston sanajaloista tehdyllä
vuoteella".

"Epäilykseni ei, jalo herra, tulekaan semmoisista mitättömistä syistä",
virkkoi hanskuri. "Katri on vaan halvan porvarin tytär, eikä ole
liikaan ylellisyyteen ruoan tai asunnon suhteen tottunut. Mutta
Mac-Ian'in poika on monta vuotta asunut minun katokseni alla, ja --
täytyyhän se tunnustaa -- olen ma havainnut hänen katselevan tytärtäni
-- Katri on melkein kuin Heikki Sepän kihlattu morsian -- semmoisilla
silmillä. -- -- Ja vaikka en siitä täällä kotona, Curfew-kadun
varrella, juuri liioin huolinut, niin se minua hiukan peloittaisi
tuolla Vuoriston laaksoissa, missä minulla ei ole yhtään ainoata
ystävää, ja Mac-Ian'illa monta".

Ritarillinen ylituomari vastasi tähän selitykseen pitkällä
vihellyksellä. "Hyh, hyh! -- No, koska asia on semmoinen, neuvoisin
sinua lähettämään tyttäresi Elchon luostariin, jonka abbedissa, jos
oikein muistan, on teille sukua. Niin tosiaan, niinhän se itsekin sanoi
minulle olevansa, lisäten vielä, että hänellä on suuri rakkaus Katriin
sekä kaikkiin, mitkä sinun omaisiisi kuuluu, Simo".

"Kyllä mar', jalo herra, sen uskon, että abbedissalla on meihin
semmoinen rakkaus. Totta hän mielellään ottaisi huostaansa tyttäreni
sekä kaikki varani ja tavarani päälliseksi. -- Onpa mar' vaan hänen
rakkautensa hiukan kiinteistä laatua, eikä juuri enää taitaisi
hellittää käsistänsä tyttöstäni eikä hänen myötiäisiään".

"Hyh, hyh!" vihelsi taas Kinfauns'in herra. "Thanen risti auttakoon! --
onpa tää aika sekava vyyhti selittää, veikkonen. Vaan eipä kuitenkaan
saa tulla sanotuksi, että kauniin Perth'in kaupungin kaunein neitonen
suljettiin luostariin, aivan kuin veroksi vietävä kana vasuun, juuri
vähää ennen kun hänen piti mennä vihille meidän uljaan porvarin Wynd'in
Heikin kanssa. Se ei saa tulla sanotuksi, niin kauan kuin minulla on
miekka vyölläni, kannustimet kantapäissäni, ja niin kauan kuin minua
sanotaan Perth'in ylituomariksi".

"Mutta mikäs neuvoksi, jalo herra?"

"Meidän pitää kaikkein ottaa joku osa vaarasta päällemme. Tule nyt vaan
ja laita itses sekä tyttäres hevosen selkään. Te saatte seurata minun
kanssani, ja saapas nähdä kuka silloin uskaltaa teihin karsaasti
katsahtaa. Vangituskäsky sinua vastaan ei ole vielä kirjoitettu, ja jos
he lähettävät Kinfauns'iin jonkun oikeudenpalvelijan, jolla ei ole
kuninkaan oma-allekirjoittama käsky muassa, niin -- sen vannon Punaisen
Rosvon sielun kautta! -- sille semmoiselle sanansaattajalle minä syötän
hänen tuomansa kirjeen vaksineen, pärmineen, suuhun. Hevosen selkään,
hevosen selkään vaan nyt! Ja sinä kaunottareni", lisäsi hän, kääntyen
Katrin puoleen, joka juuri samassa astui sisään,

    "Hevosen selkään vaan, ja älä pelkääkään,
    Kartta[31] onpi, siis ei hätääkään!"

"Nyt on minulle", virkkoi hyväntahtoinen ylituomari, "juohtunut mieleen
keino, jolla voin viikon tai parin ajaksi suojata teitä molempia
vihollistenne ilkeydestä, ja sillä välin, niin toivon varmaan, on
maailman näkö hovissa taas muuttuva. Mutta siksi että paremmin
tietäisin arvata, mitä tulee tehdä, pyytäisin sinua, Simo veikkonen,
minulle suoraan selittämään, minkälaisissa tekemisissä olet ollut
Gilchrist Mac-Ian'in kanssa, koska sinä häneen niin lujasti luotat.
Olethan sinä muuten tarkasti kuuliainen meidän kaupungin asetuksille ja
tiedät myös kuinka ankarien rangaistusten uhalla niissä on kielletty
kaikkia porvareita olemasta salaliitossa ja yksissä neuvoissa Vuoriston
heimokuntain kanssa".

"Kyllä se on totta, jalo herra. Mutta tiedättehän te myös, että meidän
ammattikunnallamme, joka työssämme tarvitsee nautain, peurain sekä
muitten eläväin nahkoja, on etuoikeus ja lupa olla asioissa
Vuorelaisten kanssa, koska he paremmin kuin mitkään muut voivat hankkia
nuo aineet, joilla me ammattiamme voimassa pidämme kaupungin suureksi
hyödyksi. Siitä on tullut että minulla on ollut paljon tekemistä
noitten ihmisten kanssa. Ja voinpa panna sieluni autuuden pantiksi,
ettei missään voi löytää rehellisempiä, kunniallisempia asiaveljiä,
eikä missään miehiä, joiden kanssa asioidessa voipi helpommin ansaita
rehellisesti saadun penninsä. Olen ma aikanani useammat kerrat käynyt
pitkillä matkoillakin Vuoriston syrjäisimmillä sydänmailla heidän
päällikköinsä luvatun turvan nojassa; enkä ole missään muualla nähnyt
kansaa, joka olisi uskollisempi sanalleen, jos kerran olet saanut
heidät sulle jotain lupaamaan. Ja mitä erittäin Gilchrist Mac-Ian'iin
tulee, niin hän kyllä on hiukan liian hätäinen ihmisiä tappamaan ja
taloja polttamaan, kun hänellä on veriviha jonkun kanssa; mutta muuten
en ole missään nähnyt miestä, joka vaeltaisi oikeampaa, suorempaa
tietä".

"Sinä puhut heistä parempaa kuin mitä ennen olen kuullut", virkkoi
ritari Charteris; "vaikka minullakin on ollut yhtä ja toista tekemistä
noitten Vuoriston maankulkijainten kanssa".

"He ovat ihan toisenkaltaiset ystävilleen, toisenkaltaiset
vihollisilleen, se teidän pitää huomata, jalo herra", sanoi hanskuri.
"Oli se muuten, miten oli; mutta sattuipa että minulla oli tilaisuus
kerta olla Gilchrist Mac-Ian'ille suureksi avuksi. Nyt on noin
kahdeksantoista vuotta siitä, ja silloinkin oli sota Duhelen sekä
Chattan'in clan'ien välillä -- harvoinpa onkin heillä rauhaa keskenään
-- ja edellistä kohtasi semmoinen teloitus, että heidän päällikkönsä,
Mac-Ian'in perhekunta melkein sukupuuttoon hävitettiin. Seitsemän hänen
poikaansa sai surmansa tappelussa tai tappelun jälkeen; hänen itse
täytyi lähteä pakoon; hänen linnansa valloitettiin ja poltettiin
poroksi. Hänen vaimonsa, joka silloin juuri oli pian synnyttävä, pakeni
metsään yhden uskollisen palvelijan sekä hänen tyttärensä seurassa.
Siellä hän suuressa surussa ja vaivassa synnytti pojan; ja koska äiti
kurjassa tilassaan ei jaksanut imettää lastansa, niin tätä syötettiin
metsäkauriin maidolla, joka elävä palvelijan oli onnistunut saamaan
elävältä kiinni paulalla. Vasta monta kuukautta myöhemmin Mac-Ian,
toisessa tappelussa mainittuin villien heimokuntain välillä, vuorostaan
voitti vihollisensa ja valloitti menetetyn maansa takaisin.
Sanomattomalla riemulla kuuli hän silloin, että hänen vaimonsa sekä
lapsensa vielä olivat elossa; sillä ei hän ollut toivonut enää koskaan
saavansa nähdä heistä muuta kuin valjenneet luut, sen perästä kun sudet
ja metsäkissat olivat niistä kaikki lihat poiskalunneet.

"Mutta yleinen voimallinen taikaluulo, jommoisia tuossa oppimattomassa
kansassa on niin paljon, esti päällikköä kuitenkin täydesti nauttimasta
sitä iloa, että hänen ainoa poikansa oli pelastunut. Vanha ennustus
kävi kansassa, että heimokunnan valta oli raukeava pojan kautta, joka
oli rautatammipensaan juuressa syntynyt ja valkoisen metsäkauriin
maidolla imetetty. Tämä ennustus pahaksi onneksi sopi tismalleen
päällikön ainoaan, elossa olevaan poikaan; ja clan'in vanhimmat
vaativat siis, että poika taikka tapettaisiin, taikka kumminkin
vietäisiin pois kauas heimokuntansa alueelta ja kasvatettaisiin
sukuperästänsä tietämättä. Gilchrist Mac-Ian'in täytyi suostua; hän
valitsi jälkimmäisen ehdon ja lapsi kasvatettiin Conachar'in nimellä
minun kodissani. Ensin oli aikomus kokonaan salata häneltä kuka hän
oli ja mikä oikeus hänellä oli päästä lukuisan, sotaisan kansan
hallitsijaksi. Mutta vuosien vieriessä kuolivat vähitellen nuot
vanhimmat, joiden päätös oli ollut niin voimallinen, taikka myös
tulivat he vanhuuttansa kykenemättömiksi yhteisiin asioihin osaa
ottamaan. Toiselta puolen Gilchrist Mac-Ian'in voima oli vahvistunut
hänen onnellisten sotainsa kautta Chattan clan'ia vastaan, joilla hän
jälleen oli saanut taistelevain heimokuntain vallan tasapainoon,
niinkuin oli ollut laita ennen tuota onnetonta teloitusta, josta
teille, korkea-arvoinen herra, jo kerroin. Kun hänen valtansa näin nyt
oli vahvalla pohjalla, tuli hänelle tietysti halu tuottaa ainoa
poikansa takaisin luoksensa ja kotiinsa; siksi lähetin hänen käskystään
monta kertaa nuoren Conachar'in Vuoristoon. Tämä nuorukainen olikin
ikään kuin luotu, kauniisen näköönsä ja uljaasen ryhtiinsä nähden,
isänsä sydäntä ihastumaan. Viimeinkin mahtoi poika arvata syntyperänsä
salaisuuden, taikkapa lienee joku sen hänelle ilmoittanut. Ja
vastahakoisuus minun rehelliseen ammattiini, jota tuossa ylpeässä
Vuorelais-heitukassa aina oli ollut, rupesi nyt näyttämään itseänsä
julkisesti. Enpä uskaltanut enää edes mitata hänen selkämystäänsä
kepilläni, siinä pelossa että saisin siitä kohta puukonpistoksen --
gaeliläiseksi vastaukseksi minun saksilaiseen moitteeseni. Silloin
rupesi minun tekemään mieli päästä hänestä, varsinkin koska hän alkoi
osoittaa liikaa mieltymystä Katriin, joka muka oli yrittänyt pestä
tuota Mustalaista valkoiseksi ja opettaa Vuoriston metsäläistä
ihmistapoihin, ihmisenkaltaiseen armahtavaisuuteen. Hän tietää itsekin
nyt mikä loppu siitä tuli".

"Ei, isäni", sanoi Katri; "olihan se varmaankin vaan kristityn
velvollisuus, että yritin temmata palavan kekäleen pois tulesta".

"Mutta ei suinkaan suurta viisautta", vastasi isä, "että milt'et
polttanut sormiasi siinä semmoisessa työssä. -- Mitäs te, korkea herra,
siitä sanotte?"

"Korkea herra ei suinkaan tahtoisi loukata Perth'in kaupungin
Kaunotarta", virkkoi ritari Charteris, "ja hän kyllä tuntee mainitun
neidon sydämen puhtauden sekä totuuden. Mutta kuitenkaan ei hän voi
olla arvelematta, että jos tuo metsäkauriin imettämä olisi ryppyinen,
laiha, vääräsääri ja punatukka, niinkuin moni Vuorelainen, jonka minä
olen nähnyt, niin on suuresti epäiltävä, tokkahan Perth'in kaupungin
Kaunotar olisi ollut yhtä harras häntä kesyttämään. Ja jos Katri olisi
ollut yhtä vanha, ryppyinen ja koukkuselkäinen kuin se vanha ämmä, joka
tän'-aamuna minulle oven avasi, niin panisin kultakannustimeni vetoon
Vuorelaisen pieksuparia vastaan, että tuo metsässä kasvanut
kauriinpoika ei olisi suinkaan jäänyt saarnaa toistamiseen kuulemaan.
-- Sinä naurat, Hanskuri, ja Katrin posket punastuvat närkästyksestä.
Olkoon vaan menneeksi, vaan niin on maailman meno".

"Se on tapa, jolla maailman ihmiset lähimmäistänsä tuomitsevat,
korkea-arvoinen herra", vastasi Katri vähän tulistuneena.

"No, no, kaunis pyhimys, anna toki leikkipuhe anteeksi", nauroi ritari;
"ja sinä, Simo, kerro meille kuinka tuo asia loppui -- Conachar viimein
arvattavasti karkasi pois Vuoristoon, eikö niin?"

"Hän meni sinne takaisin", sanoi hanskuri. "Täällä Perth'issä kulki
pari, kolme vuotta eräs Vuorelainen, tuommoinen asiantoimittaja, joka
tuli ja meni milloin milläkin tekosyyllä, mutta todentodella hän oli
sanansaattajana Gilchrist Mac-Ian'in sekä nuoren Conachar'in eli
Eachin'in välillä -- tällä jälkimmäisellä nimellä häntä nyt mainitaan.
Siltä Vuorelais-pojalta sain tietää, että 'valkean metsäkauriin
kasvatin' maanpakolaisuus-tuomio oli uudestaan tullut heimokunnan
kokouksen mietittäväksi. Conachar'in kasvatus-isä, Tammiston Torkil,
vanha metsämies tuli kokoukseen kahdeksan poikansa kanssa, jotka ovat
pulskeimmat miehet koko clan'issa, ja vaati maanpakolais-tuomion
kumoomista. Hänen sanansa olivat sitä vaikuttavammat, koska hän itsekin
oli _Taitschatar_ (tietäjä), niin että hänen luultiin olevan
tekemisissä näkymättömän maailman kanssa. Hän vakuutti tehneensä
taikatempun, nimeltä _Tine-egom_; hän oli loitsinut esiin haltijan,
jolta pakoitti sen tiedon, että Eachin Mac-Ian oli ainoa mies, joka nyt
pian tulevasta taistelusta oli pääsevä eheänä, ilman verihaavaa eikä
vammaa. 'Siksi', päätti Tammiston Torkil, 'on tämän kohtalon suojeleman
nuorukaisen läsnä-olo taistelussa välttämättömän tarpeellinen voiton
saamiseksi. Siitä olen niin varma, että, jos ei Eachin seiso
Duhelen-clan'in rivissä, en minä, hänen kasvatus-isänsä, eikä yksikään
minun kahdeksasta pojastani ole nostava kättänsä tuossa taistelussa'.

"Tämä puhe nosti suuren pelästyksen, sillä noiden yhdeksän miehen
luopuminen, jotka olivat vahvimmat koko heimokunnassa, olisi ollut
sangen arveluttava seikka, varsinkin jos, niinkuin huhu kävi, asia oli
tuleva ratkaistavaksi pienellä miesjoukolla kummallakin puolella. Tuo
vanha taikaluulo valkean metsäkauriin kasvatista sai nyt vastapainon
uudesta taikaluulosta. Tämän asian käytti nyt isä hyväkseen ja toi
clan'in nähtäväksi esiin kauan piiloitellun poikansa, jonka vielä vähän
lapsimainen, mutta kaunis, vilkas muoto, uljas ryhti ja liukkaat
liikunnot ihastuttivat heimokunnan miehiä, niin että he ilolla
tervehtivät hänet päällikkönsä pojaksi ja perilliseksi, Huolimatta
tuosta hänen syntymäpaikkaansa sekä kasvatustapaansa koskevasta
ennustuksesta.

"Tästä kertomuksesta, jalo herra", jatkoi Simo Hanskuri, "te voitte
helposti nähdä, minkätähden omasta puolestani toivon ystävällistä
kohtelua Duhele-clan'issa; ja myös saatatte nähdä, että Katrin vieminen
sinne olisi sangen ajattelematon teko. Se siis, korkea-arvoinen herra,
on nyt minulla raskain huoleni".

"Sen, kunnon hanskuri", sanoi ritari Charteris, "minä sitten sinulta
helpoitan, ja otan jonkun vaaran päälleni sinun sekä tyttäresi tähden.
Sukulaisuuteni Douglas'ien kanssa tekee, että minun sanani voipi jotain
vaikuttaa kreivi Douglas'in tyttäreen Margareetaan, meidän vallattoman
prinssimme Rothsayn herttuan hylättyyn puolisoon. Luota siihen, kunnon
hanskuri, että sinun tyttäresi tämän rouvan palvelijain joukossa on
oleva yhtä hyvissä turvissa kuin muurin ympäröimässä linnansa.
Herttuatar nyt pitää kovia Falkland'issa, linnassa, jonka Albanyn
herttua, sen omistaja, on lainannut hänelle. En saata siellä luvata
sinulle mitään huvitusta, kaunokaiseni; sillä Margareeta, Rothsayn
herttuan puoliso, on onneton ja senvuoksi närkäs, röyhkeä, vaativainen.
Hän tietää itsekin kuinka vähän hänessä on miellyttävää, ja senvuoksi
kadehtii niitä vaimoihmisiä, joissa sitä on. Mutta hän on luja
lupauksissaan ja jalo sydämeltään, ja viskaisi papit ja paavitkin alas
linnansa muurin-ojaan, jos ne uskaltaisivat tulla vangitsemaan jotakuta
hänen suojansa alaista. Siellä olet siis oleva hyvässä turvassa, vaikka
kyllä puuttunee hauskuutta".

"Enpä minä pyydäkään enempää", virkkoi Katri; "ja hartaasti kiitän
teitä hyvyydestänne että tahdotte saattaa minut semmoisen suojan alle,
joka on minulle niin suureksi kunniaksi. Jos herttuatar lieneekin
röyhkeä, niin aion muistaa että hän on Douglas'in sukua, joten hänellä
on täysi oikeus ylpeillä niin paljon kuin suinkin jonkun ihmisen -- jos
hän on närkäs, niin muistan että hän on minun suojelijani. Älkää olko
enää huolissa minun puolestani, jalo herra, kun kerran olette
saattaneet minut sen korkean rouvan suojan alle. -- Mutta kuinka käynee
minun isä-parkani, jonka täytyy mennä keskelle tuota villiä,
vaarallista kansaa?"

"Älä ole siitä milläskään, Katri", sanoi hanskuri. "Minä olen
Vuorelaisten pieksuihin ja vaippoihin niin tottunut kuin jos olisin
niissä itsekin aina käynyt. Sitä vaan pelkään, että tuo ratkaiseva
tappelu saattaisi tapahtua, ennen kuin taas saan palata pois heidän
maastaan; ja jos siinä tappelussa Duhele-heimo jää tappiolle, niin
saattaa suojelijoitteni häviö minullekin tulla turmioksi".

"Siitäkin pidetään huolta", virkkoi ritari Charteris; "luota siihen,
että minä sun turvallisuuttasi valvon. -- Mutta kumman puolueen luulet
pääsevän voitolle?"

"Totta puhuen, herra ylituomari, luulisin Chattan-clan'in jäävän alle.
Nuot yhdeksän Tammiston miestä ovat melkein kolmasosa Duhelen päällikön
joukosta, ja ne ovat mainioita sankareita".

"Ja sinun entinen oppipoikasi, tokkohan se pitänee paikkansa, vai mitä
luulet?"

"Hän on tuittupäinen kuin tuli, ritari Charteris", vastasi hanskuri,
"mutta myös häilyväinen kuin vesi. Kuitenkin luulisin hänestä aikanaan
tulevan urhoollisen miehen, jos saapi elää".

"Mutta tätä nykyä on aina vielä tippanen valkean metsäkauriin maidosta
hänen suonissaan, vai mitä, Simo?"

"Hänellä ei ole vielä kokemusta, jalo herra", sanoi hanskuri, "eikä
tarvinne mun selittääkään mainiolle soturille, semmoiselle kuin teille,
että meidän ensin pitää tottua vaaraan, ennen kuin sen kanssa voimme
leikkiä laskea, niinkuin mielitietyn kanssa".

Näin puhellessaan he pian saapuivat Kinfauns'in linnaan, missä heille
lyhyen levähdyksen jälkeen tuli ero, koska isän ja tyttären piti mennä
eri-turvapaikkoihin. Silloin vasta Katri, huomattuaan että isä
huolissaan tyttärensä puolesta oli kokonaan unohtanut ystävänsä,
mainitsi Heikki Sepän nimen.

"Oikein, aivan oikein", sanoi hanskuri hänelle, "meidän tulee antaa
tietoa tuumistamme".

"Jättäkää se minun huolekseni", virkkoi ritari Charteris, "vaan en aio
luottaa sanansaattajaan, enkä myös lähettää kirjettä; sillä, jos minä
osaisinkin kirjoittaa semmoisen, hän ei kuitenkaan osaisi sitä lukea.
Hän kyllä nyt saa vähän aikaa olla murheissaan; mutta huomen-aamulla
varhain ratsastan Perth'iin ja vien hänelle tiedon aikeistanne".

Nyt tuli eron hetki. Se oli katkera kyllä; mutta vanhan porvarin luja
miehuus sekä Katrin nöyrä tyytymys Jumalan sallimukseen tekivät sen
kuitenkin helpommaksi kuin mitä olisi luullut. Hyvä ritari kiirehdytti
hanskurin lähtöä, vaikka tosin ystävällisimmällä tavalla; menipä hänen
hyvyytensä niinkin pitkälle, että hän tarjosi muutamia kultakolikoita
lainaksi, joka tarjomus siihen aikaan, jolloin raha oli niin
harvinainen, osoitti kaikkein suurinta huolenpitoa. Mutta hanskuri
vakuutti itsellään olevan runsaasti rahaa varalla, ja läksi matkalleen
luoteesen päin. Yhtä ystävällinen oli ritari Charteris myös kauniisen
sukupuoleen kuuluvalle vieraalleen. Katri annettiin vanhan muijan
huostaan, joka piti emännyyttä hyvän ritarin talossa; hänen täytyi näet
vielä viipyä useampia päiviä Kinfauns'issa, koska Tay-joella
purjehtivalla venemiehellä, Kitt Henshaw'lla, johon ylituomari suuresti
luotti ja jonka kuljetettavaksi hän tahtoi Katrin uskoa, oli ensin
kaikellaisia viivykkeitä sekä esteitä.

Näin erosivat isä ja tytär toisistaan tällä niin vaarallisella,
huolettavalla hetkellä, jona heitä uhkaavat vaarat ja vastukset
todenteolla olivat vielä suuremmat kuin mitä he itse edes tiesivät,
niin että pelastuksen toivo oli sangen vähissä.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


    "Nöyrästi Austin teki sen". -- "Vai teki niin?
    No sitten samoin tehnee mullekin".

            Popen esipuhe Chaucer'in Canterburyn-tarinoihin.

Kertomuksemme jatkoa on meidän mukavin seurata sillä lailla, että
lähdemme matkaan Simo Hanskurin kanssa. Ei ole aikomukseni tarkalleen
osoittaa noiden molempain keskenään kiisteleväin clan'ien rajoja,
varsinkin kun ei edes historiatkaan tästä merkillisestä taistelusta
niitä selvilleen mainitse. Olkoon siinä kyllin, kun sanomme
Chattan-clan'in alueen olleen avaran ja laajan, niin että se ulottui
Caithness'iin sekä Sutherland'iin. Ylipäällikkönä oli heillä silloin
jälkimmäisen läänin mahtava kreivi, jolla siihen aikaan oli
vaakunastaan otettu arvonimi _Nohr ar Chat_ (Suuri Kissa).
Chattan-clan'in liittokuntaan, näin yleisesti puhuen, kuuluivat siis
myös Keith'it, Sinclair'it, Gun'it sekä useammat muut mahtavat suvut.
Ne eivät kuitenkaan nyt ottaneet osaa tähän puheen-alaiseen taisteluun;
se oli yksin-omaisena asiana sillä Chattan'ien osalla, joka asui
Perth'in ja Inverness'in läänien avaroilla vuorimailla, siis nykyään
Vuoristoksi sanotun seudun suurimmassa osassa. Niinkuin kyllä tiedämme,
kiistelee nytkin vielä kaksi laajaa sukua, jotka kumpikin epäilemättä
ovat Chattan-clan'iin kuuluneet, Mac-Pherson'it sekä Mac-Intosh'it,
siitä, kumman päällikkö silloin oli johtajana tällä heidän suuren
liittokuntansa haaralla ja kumpikin ovat viime aikoina ottaneet
itselleen arvonimen Chattan-clan'in päällikkö. Lienee se miten lienee,
ainakin oli Badenoch'in seutu pesäpaikkana sillä liittokunnan haaralla,
joka nyt puheena-olevaan taisteluun osaa otti.

Vielä hämärämmät ovat tietomme Duhele-clan'in liittokunnasta, syystä,
joka edempänä tulee meille tietyksi. Muutamat tutkijat ovat arvelleet,
niiden olleen samaa sukua kuin Mac-Kaytten lukuisa, mahtava heimo. Jos
siinä väittelyssä on perää, jota sopii epäillä, niin ovat Mac-Kayt
sitten, Robert III:n hallituksen jälkeen paljon muuttaneet
asuinpaikkojaan; sillä tätä nykyä he (clan'ina) asuvat Skotlannin
äärimmäisessä puhjoispäässä Ross'in ja Sutherland'in lääneissä. Emme voi
siis, niin selvästi kuin olisi suotava, määrätä tässä kerrottuin
tapausten tannerta. Olkoon siinä kyllä, että hanskuri matkusti luodetta
kohti, yhden päiväyksen Breadalbanen alueesen päin, ja sieltä
hän toivoi pian saapuvansa siihen kartanoon, missä Gilchrist
Mac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö ja Simon kasvatin, Conachar'in
isä, tavallisesti piti hoviaan korkean arvonsa mukaisella,
metsäläis-tapaisella komeudella, mitä palvelusväen paljouteen ja
kaikkiin ulkomenoihin tulee.

Ei meidän ole tarvis liioin kuluttaa aikaa tämän matkan kaikkien
vaarojen ja vaivojen kertomisella; piti osoitella autiomaita sekä
vuoristoja myöten, vähän kiivetä ylös jyrkistä loiroista, väliin
kaalaella pohjattomia soita, monesti mennä veteväin purojen, jopa
jokienkin poikki. Mutta kaikki ne vaarat oli Simo Hanskuri jo ennenkin
monta kertaa kokenut, rehellistä rahansaalista pyytäessään; ei siis
ollut syytä luulla hänen niistä säikähtyvän, nyt kun hänen vapautensa,
-- jopa henkensäkin pelastus oli asiana. Toinen matkamies olisi
epäilemättä yhtä paljon kuin itse tien vaaroja myös pelännyt noiden
erämaitten sotaisia, sivistymättömiä asukkaita. Mutta Simolla oli
tuttavuus kansan tapojen sekä kielen kanssa hyvänä turvana siinä
suhteessa. Vieraan-varain pyynti ei ollut koskaan turha raa'immankaan
Gaeliläisen kyökissä; ja sama metsäläinen, joka toisessa tilaisuudessa
olisi ollut valmis surmaamaan ihmistä hänen nuttunsa hopeasoljen
tähden, antoi pois ainoankin ateriansa muukalaiselle, joka hänen
ovellansa vieraanvaraa rukoili. Koko taito Vuorimailla matkustellessa
oli siinä, että tuli aseetonna ja osoitti luottamusta niin paljon kuin
mahdollista. Hanskurilla ei siis ollut mitään asetta muassaan, hän ei
osoittanut matkallaan mitään varovaisuutta, ja piti vaan huolta siitä,
ettei hänessä tulisi mitään näkyviin, mikä metsäläisten ahneuden
saattoi herättää. Toinen ojennusnuora, jota hän katsoi viisaaksi
noudattaa, oli se, että hän vältti pitempiä puheita vastaansattuvien
kulkijoitten kanssa, ainoasti vaihdellen tavallisia tervehdyksiä, jota
kohteliaisuutta Vuorelaiset harvoin laiminlyövät. Mutta niihinkin tuli
vaan harva tilaisuus. Tämä maa, joka muutoinkin oli harvassa
asuttu, näkyi nyt olevan aivan autioksi hylätty. Niissä pienissä
vuorilaaksoissakin, joitten kautta hän sattui kulkemaan pitkin tai
poikin päin, olivat kylät tyhjinä; asukkaat olivat metsiin ja luoliin
piiloon menneet. Syy siihen oli helppo arvata; sillä olihan nyt sota
lähellä tulossa, jonka kaikki pelkäsivät tuovan kanssansa pahimman
ryöstön sekä häviyksen, mikä ikinä vielä oli tätä onnetonta maata
raadellut.

Simoakin jo rupesi tämä autius peloittamaan. Hän oli kerran, sen perästä
kuu Kinfauns'ista läksi, levähdyttänyt ja syöttänyt hevostansa; nyt hän
alkoi olla huolissansa missä voisi saada yökortterin. Hän oli toivonut
pääsevänsä majaan erään vanhan tuttavansa luokse, jolla oli nimi Niilo
_Booshalloch_ s.o, Lehmipaimen, siitä syystä kun Duhele-clan'in
päällikön monilukuinen karja oli hänen huostaansa uskottu. Siksi hänellä
oli asnntonsa Tay-virran rannalla, lähellä sitä paikkaa, missä se
samannimisestä järvestä ulos lähtee. Tältä vanhalta tuttavaltaan ja
ystävältään, jolta hän oli monta nahkaa ja vuotaa ostanut, toivoi vanha
hanskuri samassa saavansa parhaat tiedot, minkälainen oli maan nykyinen
tila -- oliko rauha vai sota tulossa --ja miten hänen piti tehdä,
ollakseen täällä hyvässä turvassa. Meidän tulee huomata, että tieto
tuosta sovitusta tappelusta, jolla yleinen sota oli estettävä, vasta
päivää sitä ennen, kun hanskuri Perth'istä läksi, oli Robert kuninkaalle
tullut, eikä vielä ollut kansaan levinnyt.

"Jos Niilo Lehmipaimenkin on jättänyt mökkinsä niinkuin kaikki muut,
niin olen aika pulassa", ajatteli Simo. "Sillä häneltä en toivonut
ainoasti hyvää neuvoa, vaan myös että hän puhuisi puoleistani Gilchrist
Mac-Ian'ille. Ja paitsi sitä olisin illallisen sekä yömajan tarpeessa".

Näitä miettiessään nousi hän vihannan mäen kukkulalle, ja näki nyt
ihanan Tay-järven jalkainsa juurella; siinä levisi sen avara, kirkas,
hopeanhohtava pinta, loistavan peilin kaltaisena, jonka
monikoukeroisina puitteina olivat rantojen mustansinertävät
kanervikkoharjut lehdettömin tammiviidakoineen.

Simo ei juuri muulloinkaan suuresti huolinut luonnon kauneudesta, vaan
sillä hetkellä vielä tavallistakin vähemmin. Ainoa kohta tuossa
ihanassa näkö-alassa hänen edessään, joka hänen silmänsä puoleensa
veti, oli se nurminiemeke, missä Tay-virta, paisuneella ylpeydellä
ryöpsähtäin ulos emäjärvestänsä, kiertää noin virstan tai pari leveän
kauniin laakson poikki ja sitten lähtee valtavana virtaamaan kaakkoon
päin, niinkuin valloittaja ja lainsäätäjä, joka menee kaukaisia maita
valtansa alle laskemaan ja hallituksellaan rikastuttamaan. Tuohon
niemekkeesen, joka on niin ihastuttavassa paikassa järven, vuorien
sekä joen keskivälissä, rakennettiin myöhempinä aikoina vanha
Ballongh'in[32] linna, jonka sijaan meidän päivinä sitten on tullut
Breadalbanen kreivien komea palatsi.

Mutta Campbell'in suku, vaikka jo siihenkin aikaan vallan mahtava
Argylen läänissä, ei ollut vielä saanut valtaansa leviämään niin kauas
itään päin kuin Tay-järvelle saakka, jonka rannat nyt laillisen
oikeuden tai kenties vaan vanhan tavan nojassa olivat Duhele-clan'in
hallussa, ja tämän heimokunnan parhaat karjat lihosivat täällä näillä
nurmilla. Mainitussa laaksossa, joen ja järven välillä, jonka
ympärillä avarat tammi-, pähkinäpuu-, saarni- sekä saksankuusi-metsät
rehoittelivat, seisoi Niilo Lehmipaimenen matala mökki, ja sen
vieraanvaraisen katoksen räppänästä par'aikaa tuprueli paksu savu
suureksi lohdutukseksi Simo Hanskurille, jonka muuten olisi täytynyt
viettää yönsä taivas-alla, varsin epämukavalla tavalla.

Tultuansa mökin oven eteen hän vihelsi ja huhusi, näin ilmoittaen
tuloaan. Kohta nousi kova koirien haukunta, ja samassa myös mökin
isäntä astui ulos. Syvä murhe synkistytti hänen otsaansa, ja hän näkyi
suuresti hämmästyvän Simo Hanskurin näöstä, vaikka sitä niin paljon
kuin mahdollista koetti peitellä. Sillä siinä maassa katsottiin pahaksi
epäkohteliaisuudeksi, jos talon-isäntä katseissaan tai käytöksessään
näytti jotain, josta vieras saattoi päättää hänen tulonsa olleen
vähemmin suodun taikka edes arvaamattoman. Matkalaisen hevonen vietiin
talliin, joka sille milt'ei ollut liian matala; hanskuri itse
puolestaan saatettiin lehmipaimenen asuntomökkiin, missä vaan tavan
mukaan voileipää sekä juustoa tarjottiin, sillä välin kun vahvempaa
ruokaa valmistettiin. Simo, joka kansan tapoihin oli tottunut, ei ollut
huomaavinaan talon-isännän sekä muun perheen kasvoissa näkyvää
silminnähtävää suruisuutta, siksi kun hän tavan vuoksi oli palan
haukannut. Sitten vasta hän kysyi tuon tavallisen kysymyksen: "Mitä
tänne kuuluu?"

"Pahat kuulumiset ovat pian kerrotut", virkkoi paimen. "Meidän isämme
on kuollut".

"Mitä?" sanoi Simo, pahasti huolestuneena; "onko Duhele-clan'in
päällikkö kuollut?" --

"Duhele-clan'in päällikkö ei koskaan ole kuollut", vastasi lehmipaimen;
"vaan Gilchrist Mac-Ian kuoli vuorokausi sitten, ja hänen poikansa,
Eachin Mac-Ian on nyt meidän päällikkömme".

"Mitä? Eachin -- eli Conachar -- minun oppipoikani?"

"Virka siitä niin vähän kuin suinkin voit, Simo veikkonen", sanoi
paimen. "Huomaa se, ystäväni, että sinun ammattisi, joka kyllä kelpaa
vallan hyvin tuossa rauhaisassa Perth'in kaupungissa, on kuitenkin
kovin halpaa käsityötä, ollakseen suuressa arvossa Lawers-vuoren
juurella tai Tay-järven rannoilla. Eipä meillä löydy edes koko
kielessämme sanaa, joka kintaitten tekijää merkitsisi".

"Suuresti kummeksisinkin, jos löytyisi, Niilo veikkonen", sanoi Simo
kuivakiskoisesti, "koska ei teillä juuri ole kintaita. Eipä tainne
löytyä koko Duhele-clan'issa toista paria, paitsi sitä, jonka itse
annoin Gilchrist Mac-Ian'ille -- Jumala hänen sielulleen olkoon
armollinen! -- ja se oli hänen mielestään mainio lahja. Vaan kovin on
mieleni paha hänen kuolonsanomastaan, sillä minä olin tullut vartta
varten hänen puheilleen".

"Parempi olisikin, jos kääntäisit hevoses pään etelään päin
huomeis-aamun koittaessa", sanoi paimen. "Hautajaiset tulevat nyt kohta
pidettäviksi ja sangen kiireesti. Tappelu on määrätty tapahtuvaksi
Dnhele- sekä Chattan-clan'ien välillä, kolmekymmentä miestä kummallakin
puolella, ensi Palmusunnuntaina; meillä siis on varsin vähän aikaa
itkemään kuollutta ja tervehtimään eläviä".

"Vaan minun asiani on niin kiireistä laatua, että minun täytyy saada
puhutella nuorta päällikköä, vaikkapa vaan neljännestunnin aika",
virkkoi hanskuri.

"Kuules, veikkonen", virkkoi mökin isäntä, "sinun asianas, arvaan ma,
lienee vanhojen saatavien velkominen taikka kaupan teko. Mutta jos
päällikkö lieneekin sinulle jotain velkaa olostaan sinun kodissas tai
muuten, niin et voi sitä nyt vaatia häneltä; sillä nyt on tarvis
kaikkia heimomme varoja kunnon aseitten hankkimiseen meidän
taistelijoillemme, niin että me noiden vuorikissojen kanssa yhteen
sattuessamme voimme näyttää olevamme parempia miehiä. Jos taas
kaupantekoon olet tullut, niin on tää hetki vielä huonommin valittu.
Tiedäthän että sinua jo moni heimokunnassamme kateudella katselee,
siitä syystä kun sinulla on ollut nuoren päällikkömme kasvatus
hallussas, joka muulloin tavallisesti vaan uskotaan heimokunnan omille
parhaille miehille".

"Mutta Pyhä Neitsyt auttakoon!" huudahti hanskuri, "pitäisihän toki
heidän muistaa, etten minä tuota minulle annettua virkaa pyytänytkään,
vaan että sen vanhan päällikkönne rukoilemisen ja kärttämisen tähden
otin ja että siitä on tullut minulle melkoinen vahinko. Tuo Conachar,
-- eli Eachin, tai mikä hänen nimensä teillä nyt lienee -- on pilannut
minulta metsäkauriin-nahkoja monen Skotlannin markan edestä".

"Siinäpä taas", sanoi paimen, "olet päästänyt suustasi sanan, joka
sinulle voisi hengen maksaa. Vähempi rangaistus tuskin kohdannee sitä,
joka puolellakaan sanalla tohtii mainita nahkoja ja vuotia, varsinkin
metsäkauriitten. Meidän päällikkömme on nuori ja arvostaan arka -- ei
kukaan syytä siihen tiedä paremmin kuin sinä itse, hanskuri veikkoseni.
Tietysti hän haluaisi, että kaikki, mikä hänen perintö-oikeutensa
vastustamista sekä hänen maapakolaisuuttansa koskee, kokonaan
unohtuisi. Hän ei siis suinkaan ole ystävällisillä silmillä katseleva
sitä miestä, joka kansan tai päällikön omankin huomion vetää takaisin
siihen, minkä muisto heille tuottaa mielipahaa. Arvaapas itse mikä
tunne heissä on heräävä tällä hetkellä, jos he saavat nähdä vanhan
Perth'in hanskurin, jonka luona nuori päällikkö niin kauan on ollut
oppipoikana! -- Ei, ei, veli veikkoseni, sinä olet nyt ihan
harhatiellä. Sinulla on liika kiirut tulla kumartamaan uutta aurinkoa,
nyt kun sen loisto vasta on taivaanrannan kohdalla. Tule sitten, kun se
on noussut korkeammalle taivaan kannelle; silloin olet sinäkin saava
osasi sen keskipäiväisestä paahteesta".

"Niilo Lehmipaimen", virkkoi hanskuri, "me olemme vanhat ystävykset,
niinkuin sanoit; ja koska sinua totisena ystävänä pidän, puhun sinulle
suoraan, vaikka sanani, jos ne toiselle sinun clanisi miehelle
puhuttaisiin, saattaisivat minulle vaaraa tuottaa. Sinä luulet että
tulin tänne rahan saamisen toivossa, ja luonnollista onkin että niin
luulet. Mutta enpä nyt enää, näin vanhalla ijälläni, olisi lähtenyt
oman takkani äärestä tuolla Curfew-kadun varrella, vaikkapa saisin
täällä lämmittää itseäni kaikkein kirkkaimmassa päivänpaisteessa, mikä
ikinä on paistanut Vuoriston kanervikoille. Todellinen syy on, että
minä hädissäni pakenin tänne -- vihamieheni ovat voitolla, ja ovat
syyttäneet minua asioista, joita en koskaan tekisi, en edes
unissanikaan. Yhtähyvin olisin tullut tuomituksi; ei ollut minulla
muuta kuin ne kaksi ehtoa: taikka paeta pois taikka pysyä kotona ja
joutua surman suuhun. Siksi tulen nyt nuoren päällikkösi luokse, joka
omalla hädän-ajallansa sai turvapaikan minun luonani, joka kodissani
söi minun leipääni, joi minun maljastani. Minä pyydän häneltä turvaa,
niinkuin toivon kuitenkin vaan vähäksi ajaksi".

"Se on ihan toinen asia", vastasi paimen, "niin aivan toinen, että jos
tulisitkin sydän-yöllä Mac-Ian'in ovelle, vaikkapa itse Skotlannin
kuninkaan pää kainalossas, tuhat miestä takanas, jotka surmatun verta
kostaa tahtoisivat, hänen kunniansa, minun arvatakseni, ei sallisi
hänen kieltää turvaa sinulta. Sinun syyttömyytesi tai syyllisyytesi
siihen ei tee juuri mitään -- taikka, jos lienet syyllinen, niin tulee
hänen sitä enemmän suojella sinua, koska sinun hätäsi ja vaarasi siinä
tapauksessa ovat sitä suuremmat. Minä lähden nyt kohta hänen luoksensa,
ettei mikään hätikkö kerkiä viemään hänelle sanaa sinun tulostas, ennen
kuin hän samassa myös saapi syynkin tietää".

"Mieleni on paha, että sinulle tästä tulee vaivaa", sanoi hanskuri.
"Missäs päällikkö nyt on majassa?"

"Noin puolentoista peninkulman päässä, puuhaamassa hautajaisia sekä
varustamassa kaikkea taistelua varten -- kuollut hautaan, elävät
taisteluun".

"Se on pitkä matka, johon on sinulta tullen, mennen menevä koko tää
yö", virkkoi hanskuri. "Ja olenpa aivan varma, että Conachar, kun vaan
saa tietää minun -- --"

"Unohda pois koko Conachar", varoitti paimen, pannen sormensa
huulilleen. "Ja mitä noihin puoleentoista peninkulmaan tulee, ei ne ole
muuta kuin yksi Vuorelaisen harppaus, kun sana on saatettava ystävän
sekä päällikön välillä".

Näin sanoen jätti toimelias paimen vieraansa vanhimman poikansa sekä
tyttärensä huostaan ja läksi kaksi tuntia ennen sydän-yötä matkalleen,
jolta jo oli kauan ennen päivän nousua palannut. Hän ei häirinnyt
väsynyttä vierastansa; mutta kun vanhus aamulla itsestään oli noussut,
ilmoitti paimen hänelle, että päällikkö-vainajan hautajaiset tulisivat
pidettäviksi sinä samana päivänä. Niihin ei Eachin Mac-Ian'in sopinut
tosin Saksilaista pyytää; mutta sitten seuraaviin juhlajuominkeihin hän
ilolla toivoi matkalaista vieraakseen.

"Hänen tahtoansa minun täytyy noudattaa", virkkoi hanskuri, hiukan
hymyillen hänen sekä entisen oppipojan nyt muuttuneesta välistä. "Hän
on herrana nyt, ja toivonpa hänen kuitenkin muistavan, että minä, kun
välimme oli päinvastoin, en käyttänyt valtaani kovin kovasti".

"Hui, hai, veikkonen!" huudahti paimen. "Mitä vähemmin siitä puhut,
sitä parempi. Vaan kyllä saat nähdä olevasi suotu vieras Eachin'in
kodissa, ja piru vie sen, joka uskaltaa sinuun koskea täällä meidän
rajaimme sisäpuolella. Mutta nyt hyvästi -- minun täytyy lähteä
hautaamaan parasta päällikköä kaikista, mitä clan'illamme ikinä on
ollut, viisainta kaikista johtajistamme, jotka ovat ikinä käyneet,
suokanervan oksa lakissaan. Hyvästi vaan nyt vähäksi aikaa, ja jos
tahdot mennä tuonne ylös Tom-an-Lonach'in kukkulalle meidän talomme
takana, niin saat nähdä komean näön ja kuulla _coronach'in_
(surulaulun), joka on kaikuva aina Lawers-vuoren huipulle saakka.
Kolmen tunnin kuluttua on sitten vene tuleva sinua noutamaan tuohon
pieneen lahdenpoukamaan, noin virstan matkan päähän Tay-virran
niskasta".

Näin sanoen hän läksi, vieden kanssaan kaikki kolme poikaansa,
soutajiksi siihen veneesen, jolla hän oli muuta surusaattoa seuraava,
sekä molemmat tyttärensä, joiden ääniä oli tarvis surulaulussa, joka
tämmöisissä yleisen murheen tilaisuuksissa laulettiin taikka pikemmin
sanoen, huudettiin.

Yksin jäätyänsä Simo Hanskuri meni talliin, hevostansa katsomaan, ja
näki että se oli hyvin varustettu _graddan'illa_ s.o. paahdetulla
ohraleivällä. Tämän ystävyyden suuruuden Simo täydesti käsitti, sillä
hän tiesi että talossa varmaan oli sangen vähän sitä herkkua enää
jäljellä, siksi kun elon aika taas oli tuova vähäisen määrän uutista.
Lihaa sitä vastaan oli Vuorelaisilla aina yltäkyllin, ja järvestä oli
myös runsaasti kalaa saatavana paaston ajaksi, jonka sääntöjä he eivät
kuitenkaan olleet kovin tarkat pitämään. Soissa oli tarjona yhtä lajia
hienoja heiniä, jotka tosin eivät olleet hyviä; mutta Skotlannin
ratsut, samoin kuin ratsumiehet, eivät olleet siihen aikaan kovin
herkkuihin tottuneet. Simon Gauntlet -- se oli hevosen nimi -- oli
paitsi sitä saanut tallin lattian peitetyksi kanervilla vuoteekseen, ja
oli siis varustettu vieraanvaroilla niin hyvin kuin vaan täällä
Vuoristossa kannatti.

Nähtyänsä näin että mykkä matkakumppalinsa oli saanut kaikki tarpeensa,
yksikseen omien tuskallisten mietteittensä nojaan jäänyt hanskuri ei
tietänyt parempaa neuvoa kuin totella paimenen kehoitusta ja nousta
Tom-an-Lonach-kukkulalle, (Honkavaaralle). Puolen tunnin kiipeemisellä
hän pääsi ylös huipulle ja näki nyt edessään koko järven avaruuden.
Muutamat vanhat, pitkät, yksinäiset hongat yhä vielä näyttivät, mistä
syystä tämä kukkula oli saanut nimensä. Mutta enin osa olivat tulleet
uhreiksi tuolla sotaisalla ajalla niin yleiselle joutsien tarpeelle;
sillä joutsi oli Vuorelaisille hyvin käytetty ase, vaikka heidän
joutsensa sekä nuolensa olivat muodoltaan niinkuin voimaltaan paljon
huonommat kuin iloisessa Englannissa. Vielä seisovat yksinäiset,
synkännäköiset hongat olivat aivan kuin murretun sotarinnan viimeiset
urhot, jotka hajallaan siellä täällä pitävät paikkansa jossain
edullisemmassa kohdassa ja ovat lujasti päättäneet viimeiseen asti
tehdä vastarintaa. Honkavaaran takana, vähän erillään, nousi toinen
vielä korkeampi kukkula, paikoin peitetty viidakolla, paikoin lakeilla
nurmikoilla. Niillä karja kuljeskeli, etsien tällä vuoden-ajalla
niukkaa ravintoansa tähteitten sekä hetteitten ympärillä, missä tuore
ruoho kaikkein ensiksi pisti esiin.

Järven vastainen eli pohjoinen ranta oli paljon vuorisempi kuin se,
missä hanskuri seisoi. Metsät ja viidakot peittivät vuorien kupeet,
pujahtain paikoittain näkymättömiin vuorten välisiin mutkikkaisin
loiroihin. Vaan korkealle yli tämän vyöhykkeen, joka vielä jokseenkin
kelvollista maanlaatua osoitti, kohosivat itse paljaat, mustat
kukkulat, sillä vuoden-ajalla luonnollisessa synkässä kolkkoudessaan.

Muutamat vuoret olivat terävähuippuiset, toiset leveäharjaiset;
muutamat kallioiset ja jyrkät, toiset tasaisempivietteiset. Tuolla
jättiläis-joukolla näkyi myös olevan sopivat päällikkönsä --
uhkaavainen Ben-Lawers'in tunturi sekä vielä korkeampi Ben-Mohr, jotka
kohoavat paljon yli kaikkein muitten ja pitävät kauan aikaa kesälläkin,
joskus koko vuoden umpeen, loistavan lumilakin päässänsä. Mutta tuon
metsäisen vuoriseudun rajoilla, siellä, missä vuoret järveen päin
viettivät, näkyi silloinkin jo monta ihmisen jälkeä. Kyliä oli
nähtävänä, varsinkin pitkin järven pohjoista rantaa, puoleksi peitossa
noissa kaitaisissa loiroissa, joista pieniä puroja ulos Tay-järveen
virtailee. Niinkuin useimmat maalliset asiat olivat ne varsin kauniit
kaukaa nähden, mutta lähemmäksi tultua ne olivat ilettävät, inhottavat,
siivottomuutensa tähden sekä niidenkin mukavuuksien puutteen vuoksi,
joita Indianilais-teltassa voi tavata. Niissä asui kansa, joka ei
viljellyt maata eikä huolinut ahkeran työn tuottamista nautinnoista.
Naisväen, vaikka heitä muuten rakkaudella, jopa jollakin
hellätuntoisella kunnioituksella kohdeltiin, täytyi tehdä kaikki
välttämättömät kotiaskareet. Miehet joskus vaan tarttuivat kömpelöön
sahraan, taikka useammin lapioon; vastahakoisesti käyden työhön, jota
niin halventavaksi arvolleen katsoivat; paraasta päästä oli heidän
huolenansa vaan mustan karjansa paimentaminen, joka oli heidän suurin
rikkautensa. Kaikkina jouto-aikoinansa he kalastivat, metsästivät tai
rosvoilivat. Jälkimmäinen työ tehtiin lyhyinä rauhan-aikoina vaan
joskus huviksi, vaan sodan-ajalla he ryöstelivät rohkeammalla
vallattomuudella ja taistelivat tulisemmalla vihalla. Sota, yleinen tai
yksityisempi, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, olikin heidän
elämänsä päätoimena, ainoa, joka heidän mielestään oli täydesti heidän
arvonsa mukainen.

Järven loistava pinta itsestäänkin jo oli ihastuttava näkö-ala. Sen
jalo avaruus sekä siitä ulos virtaava kaunis, valtava joki saivat vielä
lisää kauneutta pienen saaren kautta, jommoisia luonto niin usein on
tuonut koristeeksi Skotlannin järville. Tätä nykyä nähdään tässä
saaressa ainoasti muutamia muodottomia, viidakon peittämiä raunioita;
mutta puheen-alaisella ajalla kohosi täällä torneineen, nastoineen
luostari, jonka perin permannon alla Sibylla, Englannin kuninkaan
Henrik I:n tytär ja Skotlannin kuninkaan Aleksanderi I:n puoliso
lepäsi. Tämä pyhä paikka oli nyt katsottu täys-arvoiseksi lepopaikaksi
myös Duhele-clan'in päällikön ruumiille, kumminkin väliaikaisesti,
siksi kun, nykyisen uhkaavan vaaran hälvettyä, saataisiin viedä se
erääsen mainioon luostariin pohjoisessa, missä hänen piti saada
viimeinen sijansa kaikkein esi-isiensä rinnalla.

Suuri joukko veneitä läksi järvelle eri kohdista, sekä lähemmistä että
kaukaisemmista. Useammissa oli mustia lippuja liehumassa; monessa istui
kokassa rakkopillin soittajia; he aika ajoin pinnistivät soitostansa
joitakuita kimakoita, valittavaisia säveleitä, joista hanskuri arvasi
että ruumis-saatto jo oli tulossa. Nämät valittavaiset sävelet olivat
kuitenkin vaan ikään kuin soittojen viritys ja valmistus nyt pian
alkavaan yleiseen suruvirteen.

Kaukainen humina kuului jo kaukaa järven yläpäästä; se tuntui tulevan
noista kaukaisista vuoriloiroista, joista Dochart- ja Lochy-purot
kuohuvat Tay-järveen alas. Tuossa jylhässä lähipääsemättömässä
paikassa, mihin Campbell'it myöhempinä aikoina perustivat lujan
Finlayrigg-linnansa, oli Duhele-heimon pelätty päällikkönsä vetänyt
viimeisen hengenvetonsa; ja siksi että hänen hautajaisissaan komeus
tulisi niin suureksi kuin mahdollista, piti nyt ruumis kuljetettaman
koko järveä pitkin siihen saareen, joka hänen väli-aikaiseksi
leposijakseen oli valittu. Surusaatto, päällikön oma alus etupäässä,
jossa iso musta lippu liehui, oli jo kulkenut enemmän kuin kaksi
kolmannesta matkastansa, ennen kuin se rupesi näkymään kukkulalle,
missä hanskuri seisoi sitä menoa katsomassa. Niin pian kun
ruumis-aluksen seurassa tulevista veneistä yleinen _coronach_-virsi
alkoi kaukaa kaikua, vaikenivat kaikki syrjäiset valitus-sävelet kohta,
aivan kuin variksen vaakunta ja haukan vinkuminen vaikenevat, kohta
kun kotka vaan kerran kiljahtaa. Veneet, jotka olivat ajelleet sinne
tänne järven pinnalla, niinkuin hajounnut vesilintuparvi, vetäytyivät
nyt yhteen, asettautuen jonkunlaiseen järjestykseen, niin että
ruumis-saatto saisi tilaa kulkeakseen ja ne sitten itse voisivat siihen
kukin paikalleen yhtyä. Sillä välin alkoi sotapillien kimakka vingutus
kuulua yhä selvemmin, ja parku lukemattomista veneistä, jotka
seurasivat sitä, missä päällikön musta lippu liehui, nousi hurjalla
soinnulla ylös aina Tom-an-Lonach'in kukkulalle, jolta hanskuri näköä
katseli. Ruumis-saaton etupäässä kulkeva alus kantoi kokassaan
jonkunlaista lavaa, jonka päällä päällikkö-vainajan ruumis makasi
valkoisiin hikiliinoihin käärittynä, kasvot peittämättä. Tässä
aluksessa oli hänen poikansa sekä muut lähimmät sukulaiset; sen
jäljestä tuli lukematon joukko kaikennäköisiä veneitä, mitä vaan oli
saatu kokoon itse Tay-järveltä tai maatakin myöten tuotu Earn-järveltä
ynnä muualta. Useat niistä olivat sangen heikot rakennukseltaan.
Nähtiinpä joukossa myös _curragh'eja_, pajukimppujen yli levitettyjä
häränvuotia, muinaisten Brittiläisten tavan mukaan. Muutamat
hautajaisvieraat kulkivat juuri siksi tilaisuudeksi ensimmäisistä
käsiin sattuneista aineista tehdyillä lautoilla, jotka olivat niin
voimattomasti kokoonkyhätyt, että kyllä oli syytä pelätä useampain
clanilaisten vielä saavan, ennen tämän retken loppua, mennä seuraamaan
päällikkö-vainajaansa aina toiseen maailmaan asti.

Koska suuri veneistä sekä pienempi, järven alapäästä ja saaresta
kokoontullut, lähenivät toisiansa, tervehdittiin toinen toistansa
kovalla, moni-äänisellä huudolla, jonka loppusävel venyi hurjan
pitkäksi. Metsäkauriit siitä säikähtivät ja pakenivat loiroistansa
monen virstan päästä, pyrkien turvapaikkoihin kaukaisemmille vuorille;
ja kesykin karja, vaikka ihmis-ääneen tottunut, tunsi saman
säikähdyksen, minkä ihmisen huuto metsän elävissä nostaa, ja pakeni
laitumiltaan soille sekä viidakoihin. Tämä huuto nyt myös kutsui
saaressa asuvat munkit luostaristaan ulos. He astuivat ulos matalasta
portistansa, kantaen ristejä sekä kirkonlippuja, kaikella kirkollisella
komeudella, mitä he voivat vaan saada aikaan. Samassa alkoivat heidän
kellonsa, joita heillä oli kolme, soida ruumis-soittoa, joka kajahti
pitkin järveä nyt vaienneen kansan korviin, ja sen kanssa yhtyi
katolisen kirkon juhlallinen virrenveisu, tuleva saattojärjestyksessä
astuvasta munkkijoukosta. Monellaisia menoja nähtiin siellä vielä,
silloin kun sukulaiset kantoivat ruumiin maalle; he asettivat sen
penkereelle, joka kauan aikaa jo oli ollut siksi tarpeeksi vihitty ja
kulkivat _deasil'iä_ sen ympäri.[33] Kuu ruumis sitten nostettiin
kirkkoon kannettavaksi, kajahti taas yhteinen parahdus kansanjoukosta;
soturein karkea ääni ja naisten kimakka kiljuminen olivat siinä
yhdistyneet vanhusten vapisevain sävelten sekä lasten vinkumisen
kanssa. Viimeistä kertaa vielä kuului _coronach_, silloin kun ruumis
kannettiin kirkon sisään, mihin vaan vainajan lähimmät sukulaiset sekä
clan'in parhaat miehet päästettiin. Tämä viimeinen suruparahdus oli
niin kauhean kova, siihen vastasi niin monta sataa kaikua, että
hanskuri ehdottomasti tukkesi korvansa käsillään, sulkeaksensa pois tai
kumminkin vähentääksensä sen läpipistävää vaikutusta. Hän yhä vielä
seisoi niin, kun jo haukat, tarhapöllöt sekä muut tuosta hurjasta
huudosta säikähtyneet linnut olivat jälleen asettuneet paikoilleen; ja
kun hän viimein otti pois kätensä, kuuli hän äänen, joka aivan hänen
vieressään virkkoi:

"Onko, Simo Hanskuri, mielestäs tuo tuossa sopiva katumus- ja
ylistysvirsi, jolla raadollista, multamajastansa karkoitettua
sielu-parkaa saatetaan sen lennossa Luojansa luokse?"

Hanskuri kääntyi sinnepäin ja näki aivan vieressänsä vanhan miehen,
jolla oli pitkä, valkea parta. Kirkkaista, lempeistä silmistä sekä
ylimalkaan kasvoin laupiaasta näöstä oli Simon helppo tuntea tämä mies
Karthausilais-munkiksi, Klemetti-isäksi, vaikka hän ei ollut enää
munkinpuvussa, vaan sarkatakki yllään, Vuorelais-lakki päässä.

Meidän tulee muistaa, että hanskuri tätä miestä yhtä paljon kammosi
kuin kunnioitti -- hänen terve järkensä ei voinut olla kunnioittamatta
munkin mielenlaatua ja käytöstä, vaan samassa myös hänessä oli kammoa,
senvuoksi kun Klemetti-isän omituinen oppi oli ollut syynä Katrin
maanpakolaisuuteen niinkuin myös hänen omaansa. Hänen vastauksensa
munkin tervehdykseen ei siis ilmoittanut pelkkää iloa; ja kun Klemetti
uudestaan kertosi kysymyksensä, mitä hän noista hurjista
hautajaismenoista piti, sanoi Simo:

"Enpä oikein tiedä, hyvä isä. Mutta osoittavathan nuot ihmiset
velvollisuutensa mukaan päällikkö-vainajalleen viimeistä kunniaa
esi-isiensä tavan mukaan. He tahtovat ilmoittaa suruaan ystävänsä
pois-menosta sekä rukoilla Jumalaa hänen puolestaan; ja sen, mikä näin
hyvästä tahdosta tulee, pitäisi mielestäni kelvata Jumalalle. Jos ei
niin olisi, niin arvelen, olisi Jumala jo ennen tätä, opettanut heille
parempaa".

"Sinä erehdyt", vastasi munkki. "Jumala on suonut valoansa meille
kaikille, vaikka erimäärin; mutta ihmiset tiete taiten ummistavat
silmänsä ja tahtovat olla pimeässä. Tuo sokea kansa sekoittaa kristityn
kirkon menoihin esi-isiensä vanhoja pakanallisia temppuja; he
yhdistävät näin rikkauden sekä vallan kautta turmeltuneen kirkon
inhottaviin tapoihin pakanallisten metsäläisten julmat, veriset uhrit".

"Isä", virkkoi Simo jyrkästi; "minun mielestäni olisi tarpeellisempi
että te seisoisitte tuossa kappelissa tuolla missä te voisitte olla
veljillänne apuna heidän papillisissa toimissansa, kuin että te tässä
sekoittelette ja järkähdyttelette nöyrän, vaikka oppimattoman,
kristityn uskoa".

"Ja miksikä sanot niin, hyvä veli, että minä muka tahdon järkähdyttää
sinun uskosi perustetta?" kysyi Klemetti. "Niin totta kuin toivon
Jumalan armoa, minä mielelläni vuodattaisin kaikki sydänvereni, jos se
olisi tarpeellista jonkun ihmisen kiinnittämiseksi hänen uskoonsa".

"Sananne ovat kauniit, isä, sen myönnän", virkkoi hanskuri; "mutta jos
tulee arvata oppinne kelvollisuutta sen hedelmistä, niin on jo Jumala
kyllin rangaissut minua kirkon käden kautta, siitä että teitä olen
kuullellut. Ennen kuin teidän saarnoissanne olin käynyt, rippi-isäni ei
siitä suurta melua nostanut, jos tunnustinkin joskus puhuneeni pari
leikillistä sanaa oluthaarikan ääressä, annas olla että olikin
jostakusta munkista tai nunnasta pilaa tehty. Jos olin sattunut
sanomaan, että Hubert-isä oli ahkerampi pyytämään jäniksiä kuin
sieluja, niin tunnustin sen synnin kappalaiselle Vinesauf'ille, joka
nauroi ja käski minun rangaistukseksi kuitata joku rätinki. Taikka jos
olin sanonut että kappalainen Vinesauf oli hartaampi pullolle kuin
messukirjalle, niin tunnustin syntini Hubert-isälle, ja uusi
haukka-kinnas sovitti taas kaikki. Näin oli omatuntoni sekä äitimme
kirkko aina sovinnossa sekä ystävyydessä, ja molemmin puolin aina
annettiin anteeksi. Mutta sen jälkeen kuin teitä kuulemassa olen
käynyt, tämä suloinen sovinto on rikkoutunut, ja korviini nyt yhä vaan
soitetaan niinkuin pasunalla tulta ja roviota tässä maailmassa,
kiirastulta toisessa. Antakaa mun siis olla rauhassa, Klemetti-isä, tai
puhukaa toisille, jotka teidän oppinne käsittävät. Minussa ei ole
miehuutta kyllin marttyyriksi. Eipä minussa vielä koskaan eläissäni ole
ollut edes sen verran miehuutta, että olisin niistänyt kynttilän karren
sormillani. Ja, totta puhuen, minun tekee mieleni mennä Perth'iin
takaisin, anoa syntini anteeksi hengellisen tuomiokunnan edessä, kantaa
risukimppu hirsipuun juurelle peruuttamisen merkiksi, ja ostaa
itselleni takaisin hyvän kristityn maine, vaikkapa menisikin sen
hinnaksi kaikki, mitä minulla lienee maallista tavaraa".

"Sinä olet suutuksissa, rakas veli", lausui Klemetti; "ja kadut
mitättömän maallisen vaaran sekä mitättömän maallisen vahingon
uhkaamisen tähden ne hyvät ajatukset, jotka sinulla yhteen aikaan oli".

"Teidän on kyllä helppo puhua, Klemetti-isä, koska te jo aikaa olette
luopuneet kaikista maailman tavaroista sekä hyvyyksistä, ja olette
valmis, milloin hyvänsä sitä vaaditaan, antamaan henkenne oppinne
eteen, jota te uskotte ja saarnaatte. Te olette yhtä valmis pukemaan
päällenne pikistä paitaa sekä tulikivistä lakkia kuin paljas mies
vuoteelleen laskeumaan, ja näyttääpä melkein kuin olisitte siihen
melkein yhtä kernas. Mutta minulla on vielä paljon, mikä minua tähän
maailmaan kiinnittää. Minun omaisuuteni on vielä omani, ja Jumalan
kiitos siinä on kunnon tavalla elämisen varaa. Henkeni myös on terveen,
kuudenkymmenvuotisen miehen henki, eikä minulla ole mitään kiirutta
elämäni lopettamaan. Ja jos olisinkin niin köyhä kuin Job ja aivan
haudan partaalla, eikö minun pitäisi yht'-hyvin pitää kiinni tästä
elämästä tyttäreni tähden, jolle teidän opetuksenne kautta jo on tullut
niin paljon onnettomuutta?"

"Sinun tyttäresi, Simo veikkonen", sanoi Karthausilainen, "todellakin
on enkeli maan päällä".

"Niin oikein, ja teidän opetuksenne kautta hän nyt hyvin luultavasti
pian tulee enkeliksi taivaassa, vieläpä saa nousta siihen tulisissa
vaunuissa".

"Hyvä veli", sanoi Klemetti, "älä, ole niin hyvä, puhu semmoisista,
joista niin vähän ymmärrät. Turhaa ajan hukkaa olisi, jos koettaisin
sinulle näyttää valoa, joka sinua vaan suututtaa; mutta kuultele
kumminkin mitä minulla olisi sanottavaa tyttäresi suhteen, jonka
maallinenkin onni, vaikken sille silmänräpäykseksikään anna mitään
arvoa taivaallisen rinnalla, yhtähyvin on oikeassa paikassansa yhtä
suurena huolena Klemetti Blair'illä kuin Katrin omalla isällä".

Kyyneleet nousivat vanhan miehen silmiin, hänen näin puhuessaan, ja
Simo Hanskuri taas oli johonkin määrään leppynyt, kun nyt vastasi:

"Voisi luulla teitä, Klemetti-isä, lempeimmäksi, laupeimmaksi kaikista
ihmisistä. Mistäs sitten tulee, että yleinen viha teitä vastaan nousee,
mihin ikinä te jalkanne astutte? Voisinpa panna vaikka henkenikin
vetoon, että jo olette kerjinneet suututtaa tuota puolta tusinaa köyhiä
munkkeja tuossa veden-ympäröimässä häkissä, ja että teitä on kielletty
hautajaisissa läsnä-olemasta?"

"Niin onkin, poikani", vastasi Karthausilainen, "ja suuresti epäilen,
tokko heidän vihansa sallii minun edes viipyä koko tässä seudussa. En
puhunut muuta kuin muutamia sanoja, kuinka turhaa taika-uskoa ja
hullutusta on käyminen St. Fillian'in kirkossa -- varkaitten hakeminen
sen kirkon kellon avulla -- hullujen kylvettäminen St. Filian'in
lammikossa, ikään kuin heikkomielisyys siitä voisi parata -- ja voi!
vihamieheni ovat ajaneet minut ulos majastansa, niinkuin luultavasti
pian ajavat minut ulos koko tästä elämästäkin",

"Kas siinäpä se onkin!" sanoi hanskuri; "katsokaas semmoista se on, kun
ei huoli olla varoillansa! -- Mutta minua, Klemetti-isä, ei ihmiset
suinkaan aja ulos, paitsi kenties jos olen teillä seurakumppalina.
Olkaa siis niin hyvä ja virkkakaa nyt kohta mitä teillä on sanottavaa
tyttärestäni, ja olkaamme sitten vähemmin naapurikset kuin tähän asti".

"Tämä, Simo veli, minulla olisi sanottavaa. Tuo nuori päällikkö, vaikka
paisunut oman valtansa ja loistonsa ihailemisesta, pitää yhtä vielä
kalliimmassa arvossa kuin sitä kaikkea, ja se yksi on sinun tyttäresi".

"Hänkö, Conacharko?" huudahti Simo. "Minun karannut oppipoikaniko
uskaltaa nostaa silmänsä minun tyttäreeni?"

"Voi!" sanoi Klemetti, kuinka kiinteässä meidän maallinen ylpeytemme
on, aivan kuin muratti juurtuu muuriin lujasti kiinni, ettei sitä siitä
tahdo irti saada! -- Hänkö muka _nostaa_ silmänsä sinun tyttäreesi?
Voi, ei suinkaan niin! Vaan Duhele-clan'in päällikkö, vaikka on niin
mahtava ja pian tullee vielä mahtavammaksi, luopi silmänsä _alas_
perthiläiseen porvaris-tyttöön ja tietää sen olevan arvonsa alennusta,
että hän niin tekee. Mutta, käyttääkseni hänen omia maallisia
sanojansa, hänestä on Katri rakkaampi kuin elämä tässä maailmassa sekä
autuus toisessa -- hän ei voi elää ilman Katritta".

"No kuolkoon sitten, jos niin mielensä tekee", sanoi Simo Hanskuri;
"sillä Katri on kihloissa erään kunnollisen Perth'in kaupungin porvarin
kanssa. Enkä hänelle annettua sanaani rikkoisi, vaikka tyttäreni sen
kautta pääsisi itse Skotlannin kruununperillisen morsiameksi".

"Niinpä luulinkin sinun vastaavan", sanoi munkki. "Soisinpa vaan, hyvä
veljeni, että myös hengellisissä asioissa näyttäisit hiukan samaa
rohkeutta ja miehuutta, jolla käytät maallisia".

"Vaiti -- vaiti, Klemetti-isä!" vastasi hanskuri. "Kun te sille
juonelle poikkeette, haisee jokainen sananne palavalta tervalta, ja se
on haisu, josta minä en pidä. Mitä Katriin tulee, pitää minun menetellä
niin viisaasti kuin voin, ettei tuo nuori valtias suutu; mutta hyvä on
ettei tyttäreni ole hänen kätensä ulottuvissa".

"Sitten hän todella mahtaa olla hyvin kaukana", sanoi Karthausilainen.
"Ja nyt, Simo veikkonen, koska sinä katsot vaaralliseksi seurata minua
ja oppejani, täytyy minun kai lähteä yksin kulkemaan niiden kanssa sekä
niiden vaarain kanssa, jotka niistä voivat tulla minulle. Mutta kenties
silmäsi joskus, vähemmin sokeentuneena maallisten toivoin ja pelkoin
kautta kuin nyt, vilahtaa takaisin tähän mieheen, joka luultavasti
kenties pian ijäksi temmataan pois sinulta. Muista silloin että
yksistään vakuutus hänen oppinsa totuudesta ja tärkeydestä on voinut
saattaa Klemetti Blair'in olemaan pelkäämättä, vieläpä härsyttämään
mahtavain paatuneitten vihaa, säikyttämään pelkurein ja epäluuloisten
sydäntä, kulkemaan tässä maailmassa ikään kuin hän siihen ei
kuuluisikaan, ja päällensä ottamaan hullun nimen, siksi että hän
kenties saisi joitakuita sieluja käännytetyiksi Herransa puoleen.
Jumala sen tietää, kuinka kernaasti olisin ihmisille mieliksi
kaikissa luvallisissa asioissa, saadakseni veljieni sekä sisarteni
rakkauden ja suosion itseeni taipumaan! Ei tunnu helpolta, että minua
kunnian-arvoiset ihmiset kammoovat niinkuin ruttotautista, että
nyky-ajan Fariseukset minua vainoovat jumalattomana väärä-uskolaisena,
ja että suuri kansanjoukko, pitäen minua hulluna, joka kenties saattaa
ruveta vahinkoa tekemään, katsoo minua yhtä suurella ylenkatseella kuin
myös kauhistuksella. Mutta vaikka nämät rasitukset tuntuisivat vielä
sata vertaa raskaammilta, en saa sammuttaa minussa palavaa tulta; mun
täytyy totella ääntä sydämessäni, joka sanoo: 'Puhu!' -- Voi minua, jos
en Jumalan sanaa saarnaisi, vaikka tulisikin minun lopuksi saarnata
sitä tulirovion keskeltä!"

Näin lausui tää peloton todistaja. Ja hän oli niitä miehiä, joita
Jumala joskus aina herätti, siksi että väärentämätön kristin-oppi
säilyisi pimeimpienkin aikakausien läpi ja apostolien ajoista menisi
perintöön sille päivälle, jolloin uskonpuhdistus, käyttäen kirjapainon
keksintöä hyväkseen, koitti koko kirkkaudessaan. Hanskuri itsekin nyt
näki kuinka itsekäs hänen viisautensa oli; hän ylenkatsoi itseään, kun
hän näki munkin kääntyvän pois alttiiksi-antaumuksensa pyhyydessä. Jopa
silmänräpäyksen aika tuntui hänessä halu noudattaa saarnamiehen
esimerkkiä ihmisrakkaudessa ja itsensä uhraavassa innossa. Mutta se
tuuma välkähti vaan niinkuin ukkosen salama pimeän holvin kautta, missä
ei ole mitään, josta valo heijastuisi, ja niin hanskuri hitaasti astui
alas mäeltä, melkein päinvastaista suuntaa kuin munkki; hän unohti pian
pois koko Klemetti-isän saarnoineen ja vaipui tavallisiin miettimisiin,
huolehtien lapsensa turvallisuudesta sekä omasta.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


    Tuo metsän urho kai ois kuuluisa,
    Jos laajemmat vaan häll' ois tanteret
    Ja palkattu myös historioitsija.
    Työns' uljaat kyll' on, toivons' tuliset.

                                    Byron.

Hautajaisten päätyttyä sama venesarja, joka juhlallisella, surullisella
kululla oli tullut järven alapäähän, nyt palasi liehuvin lipuin sekä
kaikilla muilla ilon ja riemun osoituksilla. Lyhyt aika näet vaan oli
juhlan pitoon jäljellä, koska tuo kauhea taistelu Duhele-clan'in sekä
sen peloittavan kiistaveljen välillä jo oli niin lähellä. Sen
vuoksi oli päätetty, että hautajais-pidot sekä nuoren päällikön
valtaannoustessa tavallinen juhla vietettäisiin yhdessä.

Muutamat olivat tosin tätä päätöstä vastustaneet, sanoen sen ennustavan
pahaa. Mutta toiselta puolen puhui sen puolesta Vuorelaisten ainainen
luonne ja tapa; sillä tätä nykyäkin vielä he yhä sekoittavat
jonkunlaista juhlallista iloa suruunsa ja jotakin surumielistä iloonsa.
Tämä ykstotinen, haaveksivainen kansa on vähemmin kuin muut
vastahakoinen muistelemaan rakkaita poismenneitänsä ja puhelemaan
heistä. Ei kuule ainoastaan nuorten (niinkuin muuallakin on tapana)
puhuvan siitä, kuinka kunnolliset ja kuinka hyvät heidän vanhempansa
olivat, jotka luonnon lain mukaan ovat heitä ennen lähteneet. Mutta
leskikin jokapäiväisessä puheessaan usein puhuu kadotetusta
puolisostaan, jopa -- se on vielä oudompi! -- vanhemmatkin usein
kehuvat hautaan vaipuneen lapsensa kauneutta tai uljuutta. Skotlannin
Vuorelaiset näkyvät katsovan ystäväin eroa kuolon kautta vähemmin
täydelliseksi, perinjuuriseksi kuin yleisesti muut kansat; he puhuvat
rakkaistaan, jotka ennen heitä ovat nurmen alle nukahtaneet, ikäänkuin
ne vaan olisivat lähteneet enneltä pitkälle matkalle, jolle he itsekin
pian menevät jäljestä. Hautajaisjuomingit, joita yleisesti koko
Skotlannissa oli tapa pitää, ei siis osan-ottajien mielestä tulleet
millään muotoa sopimattomasti vietetyksi, vaikka niihin tässä
tilaisuudessa yhdistettiin tervehdysjuhla nuorelle päällikölle.

Sama alus, joka taannoin oli kuljettanut kuolleen hautaansa, nyt vei
nuoren Mac-Ian'in uuteen valtaansa. Soittoniekat nyt kaiuttivat
iloisimpia säveleitään terveisiksi Eachin'ille, yhtä hartaasti kuin ha
äsken vielä soittelivat surullisimpia nuottejansa hautaan
kuljetettavalle Gilchrist'ille. Jäljessä seuraavasta venesarjasta
kajahteli nyt ilo- ja riemuhuutoja noiden suruparahdusten sijasta,
jotka vielä juuri vähää ennen olivat herättäneet Tay-järven kaikuja.
Tuhannet äänet tervehtivät nyt nuorta päällikköä, joka seisoi aluksen
kokassa täysissä varuksissaan, nuoruuden, kauneuden ja voiman parhaassa
kukoistuksessa, juuri samassa paikassa, missä hänen isänsä ruumis äsken
makasi; hänen ympärillään kihisi nyt riemuitsevain ystävien joukko,
samoin kuin se silloin murhemielin oli kihissyt vainajan ympärillä.
Yksi vene kulki aina lähimpänä kunnia-aluksen takana. Tammiston Torkil,
harmaapäinen jättiläinen, oli siinä perimiehenä; soutamassa oli hänen
kahdeksan poikaansa, hekin kaikki kookkaammat tavallisia miehiä.
Niinkuin väkevä, suosittu hurttakoira, joka on vitjoista irti
päästetty, liehakoiten hyppelee ystävällisen herransa ympäri, niin
kasvatus-veljein vene kiiti päällikön aluksen ohitse milloin tältä,
milloin tuolta sivulta, ja kiersi kokan ympäri ikäänkuin hurjana
ilosta. Ja samassa he, siinäkin äsken vertaukseksi otetun hurttakoiran
kaltaisina, valppaalla kateudella estivät kaikkia muita veneitä yhtä
likelle lähenemästä, sillä kovalla, mistään lukua pitämättömällä
vauhdillaan olisivat he helposti voineet sysätä jokaisen tielleen
sattuvan kumoon. He olivat kasvattinsa valtaan-tulemisen kautta
nousseet suureen arvoon clan'issansa, ja osoittivat nyt tällä
vallattomalla, melkein peloittavalla tavalla osanottoaan päällikkönsä
kunniaan.

Paljon jäljempänä, aivan toisellaisilla tunteilla, kumminkin mitä
yhteen siinä istuvaan tulee, kulki se vene, millä Simo Hanskuri
seurasi, lehmipaimen sekä yksi ukon pojista soutajinaan.

"Jos meidän matkamme käy järven yläpäähän", sanoi hanskuri ystävälleen,
"niin meiltä menee siihen monta tuntia".

Mutta samassa kun hän näin puhui, seisahtui kasvatusveljesten eli
_leichtach'ien_ vene päällikön käskystä juoksustaan, siksi kun
lehmipaimenen vene heidät saavutti. Silloin he viskasivat lähelle
nahkahihnan, jonka Niilo kiinnitti aluksensa kokkaan, ja sitten he taas
pistivät aironsa veteen; ja vaikka heillä nyt oli toinen vene omansa
perässä, he läksivät taas kiitämään pitkin järven pintaa melkein
samalla vauhdilla kuin ennenkin. Lehmipaimenen vene vedettiin eteenpäin
semmoisella voimalla, että oli pelko sen kokan painuvan veden alle tai
lähtevän erilleen muusta rungosta.

Simo Hanskuri näki suurella huolella tämän kulun vallattoman vauhdin,
joka teki että veneen laita ainoasti oli tuuman tai parin verran veden
yli. Ja vaikka Niilo Lehmipaimen yhä vakuutteli, että se kaikki vaan
tehtiin hänelle erinäiseksi kunniaksi, toivoi hän sydämessään hartaasti
tämän matkan pian ja hyvin loppuvan. Niin se loppuikin, paljon pikemmin
kuin hanskuri luuli; sillä pitopaikka ei ollut kuin neljän virstan
päässä hautaussaaresta; tämä paikka oli siksi valittu, kun päällikön
sitten piti mennä kaakkoon päin, niin pian kun juhla oli loppunut.

Täällä Tay-järven eteläpuolella tarjosi nyt sievä lahti ihanaa,
loistavaa hietikkorantaansa, johon oli helppo vetää veneet maalle.
Vähän ylempänä oli kuiva nurmikko, hiukan viherjöivä jo vuoden-ajan
mukaan, ja sen ympärillä kohosi korkeita, viidakkoreunaisia penkereitä,
joilla nähtiin ylelliset, juominkeja varten varustetut vieraanvarat.

Vuorelaiset, jotka ovat kuuluisia kirvesmiehiä, olivat rakentaneet
pitkän juhlamajan, jonka alle parisataa miestä mahtui; paitsi sitä
nähtiin sen ympärillä suuri joukko pienempiä, luultavasti
makuupaikoiksi aiottuja huoneita. Pitosalin pielet, yhdistyshirret ja
kurkihirsi olivat kaikki honkapuusta, johon kuori oli jätetty.
Sivuseinät oli tehty myöskin honkapuisista laudoista sekä parsista,
joiden lomat oli täytetty havuilla, ja kattoon olivat mäet antaneet
runsaasti kanerviansa aineiksi. Tähän metsäläispalatsiin käskettiin
korkeimman-arvoiset miehet komeihin juhlapitoihin. Toiset,
vähempi-arvoiset saivat sijansa useampain, pitkien, vähemmällä huolella
rakennettuin katosten alla; ja taivas-alle asetettuin, turpeista tai
höyläämättömistä laudoista kyhättyin pöytäin ympäri keräytyi muu
lukematon joukko. Vähän syrjempänä nähtiin kyteviä sysiröykkiöitä sekä
palavia halkokasoja, joiden ympärillä lukemattomat keittäjät häärivät,
hyörivät, paholaisten kaltaisina, jotka elementissään työtä tekevät.
Mäenkupeesen kaivetut kuopat, joiden pohja oli peitetty kuumennetuilla
kivillä, olivat paistin-uuneina, missä summattomia raavaan, lampaan ja
metsäkauriin määriä paistettiin. Paikoin oli kokonaisia vuohia tai
lampaita puisissa vartaissa paistumassa; toisia palasiksi leikattuna,
oli kiehumassa kattiloissa, jotka olivat tehdyt heidän omista,
kokoon-ommelluista ja vedellä täytetyistä nahoistansa. Suuremmalla
huolella paistettiin toisin paikoin haukia, nieriäisiä, lohia kytevissä
kypenissä. Hanskuri oli jo ennenkin nähnyt monta juhlaa Vuorimailla,
vaan ei koskaan yhtään, jota varten kaikki oli varustettu tämmöisellä
metsäläistapaisella ylellisyydellä.

Sangen vähän aikaa hänellä kuitenkin oli ihmetellä tuota näköä
edessänsä; sillä kohta kun he maalle olivat astuneet, ilmoitti
lehmipaimen vähän hämillään, että, koska ei heitä ollut käsketty
suureen majaan, johon hän näkyi toivoneen kutsuja, heidän pitäisi mitä
kiireimmin etsiä itselleen sija halvemmissa katoksissa. Hän alkoikin
jo viedä vierastansa sinnepäin; mutta samassa yksi päällikön
kasvatusveljistä, joka näkyi olevan edeskäypänä, häntä seisahdutti ja
kuiskasi hänelle jotain korvaan.

"No niinhän minä arvelinkin", sanoi paimen, jonka sydän suuresti
helpoittui, "niinhän minä arvelinkin, että toki tään vieraan sekä minun
kaltaiseni virkamiehen piti saada sija ylimmässä pöydässä".

He vietiin siis nyt suureen saliin, missä jo juhlavieraat olivat
täyttäneet useimmat paikat pitkien pöytien ääressä, joille palvelijat
par'-aikaa asettelivat runsaita, vaikka talonpoikaisia juhlavaroja.
Nuori päällikkö, vaikka hän epäilemättä näki hanskurin ja paimenen
astuvan sisään, ei tervehtinyt erikseen kumpaakaan ja heille
osoitettiin sijansa paljon alapuolelle suola-kopsaa -- se oli
summattoman suuri, vanhan-aikuinen hopea-astia, jota clani piti
ikäänkuin jonkunlaisena pyhänä kaluna, ja joka tuotiin esiin ja
käytettiin ainoasti juhlallisimmissa tilaisuuksissa, semmoisissa kuin
nykyisessä.

Lehmipaimen, sijalleen istahtaessaan, virkkoi Simolle jotenkin
tyytymättömänä: "Ei ole ajat, niin kuin oli ennen, veikkonen. Hänen
isänsä, -- olkoon hänen sielunsa autuas! -- olisi puhutellut meitä
kumpaakin. Mutta tää nykyinen herra on oppinut huonoihin tapoihin
teissä Sassenach'eissa tuolla Alankomaalla".

Tähän moitteesen ei hanskuri katsonut tarpeelliseksi vastata; sen
sijaan hän käänsi huomionsa sekä nahkoihin että muihin koristuksiin,
joilla salin seinät olivat sisältäpäin koristetut. Kaikkein enimmin
silmäänpistävät niistä oli joukko Vuoriston rautarengas-paitoja
teräskypärineen, sotakirveineen, kahdenkätisine miekkoineen, jotka
riippuivat korkealla, yhdessä kalliisti ja komeasti koristeltuin
kilpien kanssa. Jokainen rautapaita oli ripustettu hyvin valmistetun
metsäkauriinvuodan yli, jonka pohjalla ase paremmalta näytti ja samassa
myös oli varjeltu kosteudelta.

"Nää tässä", kuiskasi lehmipaimen, "ovat Duhele-clan'in valittuin
taistelijain aseet. Niitä on yhdeksänkolmatta, niinkuin näet; Eachin
itse on kolmaskymmenes, ja hänellä on varuksensa tänään päällään,
muuten niitä olisi ollut kolmekymmentä. Eipä hän ole kuitenkaan saanut
niin kelvollista rautapaitaa vielä, kuin mitä hänellä pitäisi olla
Palmusunnuntaina. Ja nuot yhdeksän niin tavattoman suurta rautapaitaa
aseineen ovat aiotut Leichtach'eja varten, joista niin paljon apua
toivomme".

"Entäs nuot kelpo metsäkauriin-nahat tuossa", virkkoi hanskuri, jonka
ammatti-into heräsi, kun hän näki niitä tavaroita, jotka hänen työhönsä
kuuluivat, "luuletko että päällikkö suostuisi ne myömään? Niitä
semmoisia yhä tarvitaan nahkaliivejä varten, joita ritarit pitävät
rautapaitansa alla".

"Enkö minä jo varoittanut sinua", sanoi lehmipaimen, "ettet virkkaisi
mitään siitä asiasta?"

"Rautapaidoista minä arvelinkin puhua", sanoi Simo. "Saanko luvan
kysyä, onko joku niistä meidän mainion perthiläisen asesepän, Wynd'in
Heikin käsi-alaa?

"Taas olet väärälle tielle poikennut", virkkoi Niilo; "sen miehen nimi
vaikuttaa Eachin'in sydämeen aivan kuin tuuliaispää järven pintaan --
ei kukaan ymmärrä mistä syystä".

"Kyllähän minä arvaan", ajatteli hanskuri itsekseen, vaan ei
puhunutkaan sitä ajatustaan ilmi. Ja näin jo kaksi kertaa satuttuansa
puheen-aineisin, jotka pahaa mieltä nostivat, ei hän enää koettanut
kolmatta ainetta, vaan kävi käsiksi ruokaan, niinkuin kaikki muut hänen
ympärillään.

Juhlan valmistuksista on jo tullut sen verran mainituksi, että lukija
saattaa nähdä ravinnon olleen aivan talonpoikaista laatua. Paraasta
päästä oli tarjona summattoman suuria lihapaloja, joita ahmatessa ei
liioin muisteltu par'aikuista paaston aikaa, vaikka useammat munkit
saaren luostarista läsnä-olollansa kunnioittivat ja pyhittivät pitoja.
Vadit olivat puusta, samoin myön vanteelliset haarikat, joista vieraat
joivat juomia niinkuin myös lihan lientä, jota pidettiin erin-omaisena
herkkuna. Samoilla astioilla syötiin myös kaikellaisia, Vuorelaisten
mielestä hyvänmakuisia maitoruokia. Leipää vaan oli niukasti näissä
pidoissa; yhtähyvin hanskuri sekä hänen saattomiehensä Niilo saivat
kukin pienen möykkynsä yksin-omaiseksi tarpeekseen. Syödessä --
niinkuin muuten silloin oli tapa yli koko Britannian saaren --
käyttivät vieraat puukkojansa tahi pitkiä tikarejansa, vähän huolien
siitä, että ne kenties olivat joskus tulleet käytetyiksi aivan
toisenlaiseen, veriseen tarpeesen.

Pöydän peräpäässä seisoi tyhjä istuin, pari astinta korkeampi
permantoa. Sen yli kaaritteli rautatammen ja muratin oksista punottu
teltta; istuimen nojaan oli asetettu paljas miekka sekä valloilleen
laskettu lippu. Tämä oli ollut päällikkö-vainajan istuin, joka nyt
hänen kunniakseen vielä oli jätetty tyhjäksi. Eachin istui alemmalla
istuimella oikealla puolella tuosta kunniapaikasta.

Lukija suuresti erehtyisi, jos hän tästä tähän-astisesta kertomuksesta
täytyisi päättää, että vieraat näissä pidoissa käyttivät itseänsä
nälkäisten susien tavalla, rynnäten noiden runsaitten vieraanvarain
kimppuun, jommoisia ei heille ollut usein tarjona. Ei, päinvastoin
Duhele-clani käytti itseänsä sillä kohteliaalla maltillisuudella sekä
arkatuntoisella huolella toistenkin tarpeista, joka niin usein tavataan
metsäläisissä, varsinkin jos he ovat sotaisia; sillä yleinen
kohteliaisuuden sääntöjen noudattaminen on heissä välttämättömän
tarpeellinen alinomaisen riidan, verenvuodatuksen sekä miestapon
estämiseksi. Vieraat kävivät istumaan niille paikoille, jotka Tammiston
Torkil, toimittaen juhlamestarin virkaa, heille määräsi; hän viittasi,
sanaakaan virkkaamatta, valkoisella kepillään jokaiselle sijansa. Niin
järjestykseen asetettuna odottivat vieraat kärsivällisesti heille
tulevaa ruokaa, jonka Leichtach'it heille kantoivat; heimokunnan
uljaimmat urhot ja etevimmät soturit saivat kaksinkertaisen määrän,
jolla olikin kunnianimi _bieyfir_ s.o. _miehen osa_. Varustettuansa
kaikki muut ruoalla, edeskäyvät itsekin istahtivat pöytään ja saivat
myös kukin tuommoisen miehen-osan. Vettä oli likellä jokaista vierasta,
ynnä myös salvetin virkaa toimittava kourallinen hienoja sammalia, niin
että, aivan kuin Itämaan pidoissa, saatiin jokaisen ruokalajin perästä
pestä kädet. Vieraitten huvitukseksi lausui heimokunnan runoniekka
ylistyksiä vainajasta ja ilmoitti clan'in toivot nuoren päällikön
rehoittelevasta voimasta. Myös luetteli hän heimonsa sukujohtoa,
johtaen sen kuuluisista Dalriadeista asti. Salissa soittivat paitsi
sitä harppumiehet, ulkona rakkopillit huvittelivat kansaa. Keskustelu
vieraitten kesken oli ykstotinen, hiljainen, kohtelias -- ei laskettu
kokkapuheita, paitsi vaan sangen pientä leikkiä, joka ei voinut muuhun
kuin silmänräpäyksen-aikuiseen hymyyn houkuttaa. Ei kuulunut kovempaa
melua, ei kiivasta väittelyä; sata vertaa enemmän pauhinaa oli Simo
Hanskuri kuullut killanjuhlissa Perth'issä, kuin mitä täällä parin
sahan Vuorelaisen riemuitessa syntyi.

Ei edes juomatkaan viekoittaneet heitä säädyllisen ykstotisuutensa
rajain yli. Niitä oli useampaa lajia -- viiniä nähtiin ainoasti vähän
ja sitä tarjottiin vaan suurimmassa arvossa pidetyille vieraille,
joiden joukossa taas Simo Hanskurikin oli. Tämä viini sekä taannoinen
vehnämöykky olivat ainoat merkit siitä, että päällikkö hänet oli
huomannut; mutta Niilo Lehmipaimen, joka suuresti piti huolta herransa
vieraanvaraisuuden maineesta, kehui näitä merkkejä erin-omaisiksi
kunnian-osoitteiksi. Paloviina, joka sitten levisi niin yleiseksi
Vuoristossa, oli silloin vielä melkein tuntematon. Sitä tarjottiin
vähäisin määrin, ja se oli runsaasti sekoitettu sahramilla sekä muilla
ruohoilla, jotka tekivät sen pikemmin rohtoin kuin juhlajuoman
makuiseksi. Myöskin omenakaljaa sekä mettä nähtiin täällä; mutta olut,
jota oli täksi tilaisuudeksi suurin määrin laitettu ja joka sai
virtaella tulvana ilman mitään rajoitusta, oli yleisenä juomana;
sitäkin yhtähyvin juotiin kohtuullisuudella, joka nyky-ajan
Vuorelaisissa on paljon vähemmin tapana. Ensimmäinen malja,
joka syömisen päätyttyä juhlallisesti juotiin, oli omistettu
päällikkö-vainajan muistolle. Samassa kävi hiljainen humina ympäri
pöytäkunnan, kun kaikki lukivat siunauksensa, ja munkit, yhdistäen
äänensä, veisasivat ruumisvirren: _Requiem aeternam dona_ (anna heille
ijankaikkinen lepo). Nyt tuli tavaton äänettömyys, ikäänkuin jotain
erin-omaista olisi odotettu, ja sitten Eachin, rohkeasti ja
miehuullisesti, vaan samassa kuitenkin miellyttävällä nöyryydellä
noustuansa tuolle tyhjälle kunnia-istuimelle, lausui lujuudella ja
arvokkaisuudella:

"Tämän istuimen sekä isäni perinnön vaadin omakseni -- Jumala sekä St.
Barr minua auttakoot!"

"Kuinka aiot hallita isäsi lapsia?" kysyi eräs vanha mies, vainajan
setä.

"Aion suojella heitä isäni miekalla ja antaa heille oikeutta isäni
lipun juurella".

Vanhus nyt vapisevalla kädellään paljasti mainitun raskaan aseen ja
tarjosi, terästä pitäen, kahvan nuoren päällikön käteen. Samassa
Tammiston Torkil levitti clan'in lipun ja heilutti sitä useampia
kertoja Eachin'in pään yli, joka sill'-aikaa erin-omaisella
kätevyydellä ja sievyydellä sivalteli tuolla summattoman suurella
kalvalla ikään kuin lipun suojelukseksi. Vieraitten suusta kajahti
kimakka huuto, osoitukseksi että he omistivat päällikökseen
nuorukaisen, joka heiltä alamaisuutta vaati; eikä ollut nyt ketään,
joka tään kauniin, nopealiikkeisen nuoren miehen silmiensä edessä
nähdessään, olisi muistanut, että hänestä oli niin pahaa ennustettu.
Kun Eachin seisoi siinä, kiiltävässä rautapaidassaan, nojauneena
pitkään miekkaansa, sulavasti kiittäen ilmaa täyttävistä
tervehdyshuudoista täällä sisässä, tuolla ulkona, jokapaikassa
ylt'-ympärillä, Simo Hanskuria melkein epäilytti, oliko todella tuo
majesteetillinen herra tuossa sama poika-nulikka, jota hän niin usein
oli sangen vähillä kursauksilla kohdellut, ja hänen sydämessään nousi
vähän pelkoa, että siitä voisi tulla hänelle pahoja seurauksia.
Tervehdyshuutojen jälkeen kuului yhteinen soittokalujen rämähdys, ja
kalliot sekä metsät nyt kajahtivat harppuin sekä rakkopillein
riemusävelistä, samoinkuin äsken parkumisesta ja valitus-voivotuksesta.

Liian pitkäksi tulisi, jos kertoisimme tämän tervehdysjuhlan loppuun
saakka, mainiten mitä kaikkia marjoja juotiin clan'in muinaisten
sankarein muistoksi sekä varsinkin niiden yhheksänkolmatta uljaan
urhoon kunniaksi, joiden piti ottaa osaa pian tarjoksi tulevaan
taisteluun nuoren päällikkönsä silmäin ja johdon alla. Runoniekat,
toimittaen myös profeetan virkaa, joka vanhastaan heidän ammattiinsa
kuului, uskalsivat vakuuttaa heille loistavaa voittoa, ja kuvasivat jo
ennaltaan, millä vimmalla sininen haukka -- Duhele-clan'in vaakunakuva
-- oli palasiksi repivä vuorikissan, joka oli Chattan'ien merkki.

Päivä jo oli lähellä laskuansa, koska tamminen, hopeavanteinen
haarikka, lähtömaljaksi sanottu, pantiin kiertämään pöydän ympäri eron
merkiksi; kuitenkin oli jokaisen lupa, jos tahtoi, mennä toiseen majaan
juomingeita jatkamaan. Simo Hanskurin saatti Lehmipaimen pienoiseen
mökkiin, joka näkyi olevan ainoasti yhtä miestä vasten rakennettu;
siinä oli vuode laitettu kanervista sekä sammalista niin hyvin kuin
vuoden-aika salli, ja runsaat varat kaikellaisia pidoista tähteiksi
jääneitä herkkuja osoittivat, että mökin asujasta oli kaikin tavoin
huolta pidetty.

"Älä jätä tätä mökkiä", virkkoi paimen, sanoen jäähyväisensä
ystävälleen ja holhotilleen; "tämä on sinulle aiottu lepopaikka. Mutta
tämmöisessä yleisessä sekamelskeessä ihmiset eksyvät pois sijaltansa,
ja kun mäyrä luolastansa ulos lähtee, pujahtaa kettu sisään".

Simo Hanskurille tämä laitos oli varsin hauska. Hän oli päivän monesta
häärinnästä väsynyt ja halusi lepoa. Haukattuansa siis palasen, vaikkei
sitä nälkä oikeastaan olisikaan vaatinut, ja juotuansa tipan viiniä
suojelukseksi kylmää vastaan, hän mutisi hiljaa iltarukouksensa, kääri
viittansa ympärilleen ja laski itsensä pitkälleen vuoteelle, jonka
moninkertainen tottumus jo oli tehnyt hänelle tutuksi ja mukavaksi.
Ulkoa kyllä kuului alin-omainen humina ja surina, jopa joskus kovempi
hoilahduskin ilonpitoaan jatkavasta kansasta; vaan se ei kauan estänyt
hänen untansa; noin kymmenen minuutin kuluttua hän jo oli nukahtanut
niin syvään, kuin jos olisi maannut omassa sängyssänsä Curfew-kadun
varrella.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.


    Hän tytärtäni yhä muistelee.

                      Hamlet.

Kaksi tuntia ennen kukon laulua, heräsi Simo Hanskuri tutusta äänestä,
joka hänen nimeään mainitsi.

"Mitä, Conachar!" vastasi hän, unestaan ylös kavahtain; "joko on aamu?"
Ja kun hän loi silmänsä ylöspäin, seisoikin sama mies, josta hän oli
unta nähnyt, nyt hänen edessään. Samassa eiliset tapaukset lensivät
hänen mielensä läpi, ja hän huomasi kummastuksella, että mies hänen
edessään olikin juuri siinä muodossa, jossa Simo hänet unissaan oli
nähnyt. Ei seisonut siinä mikään Vuorelais-päällikkö, rautapaita
ryntäillään, miekka kädessä, jommoisena Simo oli hänet edellisenä
iltana nähnyt; siinä seisoi Conachar niinkuin ennenkin Curfew-kadun
varrella, halvassa oppipojan puvussa, tamminen sauva kädessä. Kummitus
ei olisi voinut enemmän kummastuttaa meidän perthiläistä porvaria. Hän
ällisteli yhä vielä, kun nuorukainen käänsi hänen puoleensa lyhdyn,
jossa paloi palanen suo-puuta[34] ja vastasi heräävän hanskurin
huudahdukseen:

"Juuri niin, Simo-vaari. Se on Conachar, joka tulee uudistamaan vanhaa
tuttavuuttamme tällä hetkellä, jolloin ei meidän keskusteluamme kukaan
voi huomata".

Näin sanoen hän istahti kolmijalkaiselle jakkaralle, joka tässä, oli
istuimena, asetti lyhdyn viereensä permannolle, ja jatkoi
ystävällisimmällä tavalla:

"Minä olen aikanani saanut maistaa teidän vieraanvarojanne, Simo-vaari
-- tottahan teiltäkään ei ole jäänyt mitään vajaa minun kodissani?"

"Ei yhtään mitään, Eachin Mac-Ian", vastasi hanskuri -- Gaeliläisten
kielen ja tapain koristelemattomuus ei sallinut mitään liikoja
arvonimiä; "olipa se ateria liiankin hyvä täksi paaston ajaksi, ja
vielä enemmän liian hyvä minulle, sillä minua hävettää, kun muistan
minkälaista halpaa ravintoa teillä oli Curfew-kadun varrella".

"Olipa se toki liiankin hyvä -- käyttääkseni teidän omia sanojanne",
vastasi Conachar, "laiskalle oppipojalle sekä herkkuihin
tottumattomalle nuorelle Vuorelaiselle. Mutta eilen, vaikka, niinkuin
luulen, olikin kyllin ruokaa, ettekö te, kunnon hanskuri, kuitenkaan
havainneet pientä kohteliaan vastaan-oton puutetta? Älkää vastaan
puhuko -- kyllä minä tiedän, että te sen huomasitte. Mutta minun
valtani kansassani on vasta alkavainen enkä saa kovin pian vetää heidän
huomiotansa olooni Alankomailla, jota en kuitenkaan koskaan voi
unohtaa".

"Kyllä minä syyn siihen aivan hyvin ymmärrän", sanoi Simo; "siksi
olenkin vastenmielisesti, ainoasti hädän pakosta tullut tänne näin
aikaiseen käymään".

"Vaiti, vaari, vaiti! Hyvä on että tulitte minun Vuorimaan-loistoani
katselemaan, niinkauan kuin se vielä paistaa. -- Jos taas käytte täällä
Palmusunnuntain perästä, niin Jumala ties ketä ja mitä te sitten
tapaatte näillä mailla, jotka nyt ovat meidän omamme! Metsäkissalla
saattaa silloin olla luolansa tässä, missä nyt Mac-Ian'in juhlasali
seisoo".

Nuori päällikkö vaikeni ja puristi sauvansa ponnen huuliansa vasten,
ikään kuin estääksensä itseään enempää virkkamasta.

"Ei hätää, Eachin", sanoi Simo sillä epävakaisella tavalla, jolla
lukuapitämättömät lohduttajat pyytävät vetää ystäväinsä huomiota pois
välttämättömästä vaarasta.

"Kyllä _on_ hätää, ja perinjuurisen häviön pelkoa", vastasi Eachin; "ja
suuri miestappio on aivan varma. Minusta on vaan ihme, että isäni tähän
Albanyn herttuan viekkaasen ehdoitukseen suostui. Minä soisin että Mac
Gillie Chattan sopisi minun kanssani, ja että me, sen sijaan kun meidän
nyt pitää vuodattaa paraat veremme keskenämme, menisimme yhdessä
liitossa alas Strathmoren lääniin, tappamaan ja valloittamaan. Minä
ottaisin Perth'in valtaani, hän Dundeen, ja koko tuo avara Strath'in
lääni tulisi omaksemme hamaan Tay-lahdelle saakka. Sen valtaviisauden
olen oppinut teidän suustanne, Simo vaari, seisoessani teidän
takananne, vati kädessä ja kuullellessani teidän iltapuhettanne
pormestari Craigdallien kanssa".

"Onpa kieli syystä sanottu vallattomaksi jäseneksi", ajatteli hanskuri.
"Olenhan ma itse näyttänyt paholaiselle valkiaa, osoittaakseni hänelle
tietä pahantekoon".

Mutta ääneensä hän vaan virkkoi: "Nämät tuumat ovat liian myöhäiset".

"Liian myöhäiset tosiaankin!" vastasi Eachin. "Taistelusopimus on
vahvistettu meidän puumerkeillämme ja sineeteillämme, ja Duhele- sekä
Chattan-clan'in palava viha on nyt molemminpuolisten kerskausten ja
soimausten kautta kiihtynyt sammumattomaksi leimuksi. Niin, aika on nyt
mennyt. -- Mutta kääntykäämme teidän asioihinne, Hanskuri-vaari.
Uskontonne tähden on teidän täytynyt paeta tänne, niin kertoi minulle
Niilo Lehmipaimen. Tosiaankaan en minä, joka tunnen varovaisuutenne,
olisi tietänyt arvata, että te voisitte joutua riitaan Äitinne Kirkon
kanssa. Mitä minun vanhaan tuttavaani, Klemetti-isään, tulee, hän on
niitä, jotka marttyyrinkruunua pyytämällä pyytävät, ja mielummin
halaisivat palavilla risukimpuilla ympäröittyä paalun, kuin
rakastavaista morsianta. Hän on oikein vaeltavainen ritari ja
taistelee, mihin vaan tulee, uskonnollisten ajatustensa puolustukseksi.
Hän on jo joutunut riitaan tuon Sibyllan-saaren munkkien kanssa jonkun
uskonkappaleen tähden. -- Oletteko te nähneet häntä?"

"Olen", vastasi Simo; "mutta meillä oli varsin vähän puhetta
keskenämme, sillä meillä oli kiire".

"Luultavasti hän kuitenkin puhui kolmannesta henkilöstä joka
luullakseni olisi totisempi uskonmarttyyri kuin te, älykäs porvari, tai
hän, toruileva saarnamies -- ja joka olisi sydämestäni tervetullut
tänne minun suojani alle? -- te olette hidas ymmärtämään ettekä huoli
arvata tarkoitustani -- teidän tyttärenne Katri?"

Nämät viime sanat nuori päällikkö puhui Englannin kielellä, jolla hän
sitten jatkoikin puhetta, ikään kuin pelkäisi että joku häntä voisi
kuulla. Paitsi sitä tuntui hänessä joku ehdoton epäilys.

"Katri-tyttäreni", sanoi hanskuri, muistaen mitä Klemetti-isä oli
hänelle virkkanut, "on hyvässä turvassa".

"Mutta missä, kenen luona?" sanoi nuori päällikkö. "Ja miksikä hän ei
ole tullut teidän kanssanne? Ettekös te luule Duhele-clan'issa olevan
yhtä toimeliaita muijia kuin vanha Dorothea, joka ennen aikaan piti
minua Herran pelossa ja kurissa, ja jotka kelpaisivat passareiksi
heidän päällikkönsä entisen mestarin tyttärelle?"

"Kiitoksia paljon", sanoi hanskuri, "en minä suinkaan epäile että
teillä on voimaa yhtähyvin kuin tahtoa suojelemaan sekä minua että myös
tytärtäni. Mutta eräs korkea-arvoinen rouva, ritari Charteris'in
ystävä, on antanut hänelle hyvän turvapaikan, mihin mennessä hän ei
tarvinnut vaivaloista matkaa rauhattoman, hävitetyn maan läpi".

"Vai niin -- ritari Charteris", sanoi Eachin kylmemmällä, kuivemmalla
äänellä, "häneen teidän piti tietysti luottaa enemmän kuin muihin
ihmisiin. Hän on teidän hyvä ystävänne arvattavasti?"

Simo Hanskuri olisi mielellään kurittanut tuota teeskelevää poikaa,
joka usein oli kolme kertaa päivässä saanut toruja siitä kun juoksi
ulos katselemaan ohitse-ratsastavaa ritari Charteris'iä. Mutta hän
hillitsi vastaamaan palavan kielensä ja sanoi vaan: "Ritari Charteris
on jo ollut seitsemän vuotta Perth'in kaupungin ylituomarina ja
luultavasti niin on yhä vielä, koska virkamiehiä meillä ei valita
paaston, vaan Pyhäinmiesten ajalla".

"Voi, Hanskuri-vaari", sanoi nuorukainen taas ystävällisellä, lempeällä
tavalla, "te olette niin tottuneet näkemään Perth'issä nähtävää
komeutta ja prameutta, että meidän metsäläisjuhlamme niiden rinnalla
varmaankin teistä mahtoi näyttää vallan halvalta. Mitä te arvelitte
eilisestä juhlallisuudesta?"

"Se oli jalo ja liikuttava", sanoi hanskuri, "varsinkin minulle, joka
olin tuttu teidän isänne kanssa. Ja kun te siellä seisoitte, miekkaan
nojauten, olin aivan kuin näkevinäni vanhan ystäväni Gilchrist
Mac-Ian'in kuolleista nousseena, jälleen uudessa nuoruudessa sekä
voimassa".

"Minä tein tehtäväni uljaasti, eikö niin? Ja tuskin minussa mahtoi
näkyä jälkeäkään tuosta kurjasta oppipojasta, jota te niin usein --
kohtelitte ansion mukaan".

"Eachin'iä ei voisi tuntea entiseksi Conachar'iksi", sanoi hanskuri,
"enempää kuin lohta entiseksi lohenmulloksi, koska näiden sanotaan
olevan yhtä kalanlajia eri-ijällä, taikka kuin perhosta toukaksi".

"Arveletteko te, että silloin kuin otin käteeni vallan, jota kaikki
naisväki rakastaa, olisin itsekin kelvannut neidon katsella? -- Suoraan
sanoen, mitä Katri olisi minusta arvellut, jos olisi minut nähnyt
tuossa juhlallisuudessa?"

"Nyt tullaan likelle karia", arveli Simo Hanskuri itsekseen, "nyt tulee
taitavasti pitää perää, ettei haaksirikkoon jouduta".

"Useimmat vaimo-ihmiset ihaelevat komeutta, Eachin; mutta siitä
säännöstä on luullakseni tyttäreni Katri poikkeus. Hän iloitsisi
entisen kumppalinsa hyvästä onnesta; mutta hänen silmissään ei olisi
komea Mac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö, enempää kuin mitä orpo
Conachar jo oli".

"Hän on aina ollut jalomielinen, omaavoittoa pyytämätön", sanoi nuori
päällikkö. "Mutta te itse, vaari, olette maailmaa kokeneet monta vuotta
enemmän kuin hän; te paremmin käsitätte mitä valta ja rikkaus voivat
tuottaa niille, kellä ne ovat. Puhukaa suoraan, -- mitä te sanoisitte
siitä, jos näkisitte Katrinne seisovan tuossa tuon kunniateltan alla,
missä hänellä olisi sata vuorta valtansa alla, kymmenentuhatta
hartaasti kuuliaista alamaista -- ja jos, kaikkein niiden etujen
hinnaksi, hänen kätensä olisi annettu sen miehen käteen, joka rakastaa
häntä yli kaiken muun maailman?"

"Te tarkoitatte, että se olisi annettu teidän omaan käteenne,
Conachar?"

"Niin, sanokaa minua vaan Conachar'iksi -- se nimi on mulle rakas,
koska sillä nimellä olin tuttu Katrille".

"Suoraan puhuen siis", vastasi hanskuri, koettaen tehdä vastauksensa
niin vähän loukkaavaksi kuin suinkin mahdollista, "minun hartain
toivoni olisi, että Katri ja minä saisimme istua täydessä turvassa
omassa matalassa majassamme Curfew-kadun varrella, missä Dorothea olisi
ainoa alamaisemme".

"Ja Conachar-parka saisi olla toisena alamaisena, eikö niin? Ettehän
toki hennoisi jättää häntä tänne yksinäisessä komeudessaan kuihtumaan?"

"En minä ole niin pahansuopa vanhoille ystävilleni, Duhele-clan'ille",
sanoi hanskuri, "että tahtoisin tällä vaaran hetkellä ryöstää heiltä
uljasta, nuorta päällikköä -- päällikköä, joka nyt pian tulevassa
taistelussa on heidän etupäässään saava niin suuren sankarinmaineen".

Eachin puri huultansa, hillitäkseen närkästystänsä, ja vastasi:
"Sanoja, sanoja vaan -- tyhjiä sanoja, Simo-vaari. Te pelkäätte
Duhele-clan'ia enemmän kuin sitä rakastatte, ja te luulette heidän
kauheasti vimmastuvan, jos heidän päällikkönsä perthiläisen porvarin
tyttären naisi".

"Ja jos sitä pelkään, Eachin Mac-Ian, eikö siihen ole minulla täysi
syy? Mitä on tullut samallaisista sopimattomista naimisliitoista
Mac-Callanmoren, ja mahtavain Mac-Lean'ien, vieläpä Saariston
Herrojenkin suvussa? Mitä muuta on ikinä tullut niistä, paitsi
avioero, perinnönluovutus -- joskus kovempikin kohtalo -- sille
kunnianhimoiselle, joka säätyänsä korkeammalle pyrki? Te ette
kuitenkaan voisi antaa papin vihkiä itsenne yhteen lapseni kanssa; te
voisitte vaan ottaa hänet puolisoksenne vasemmalla kädellä -- vaan
minä", hän hillitsi hänessä nousevan kiivastuksen ja lopetti, "minä
olen kunniallinen, vaikka halpasäätyinen, porvari, ja näkisin tyttäreni
mieluummin minun säätyiseni porvarin epäilemättömästi laillisena
aviopuolisona, kuin kuninkaankin, annas olla vaikka lailliseksi
myönnettynä jalkavaimona".

"Minä aion vihittää itseni yhteen Katrin kanssa papin kautta sekä koko
maailman nähden -- alttarin sekä Ionan saaren mustien kivien edessä!"
sanoi tulinen nuorukainen. "Hän on minun nuoruuteni rakkaus, eikä ole
olemassa yhtään kunnian ja uskonnon sidettä, jolla en tahtoisi
kiinnittää itseäni häneen! Olen jo vähän kuulustellut kansani
mielipiteitä. Jos vaan me pääsemme voitolle -- ja jos vaan voin toivoa
että Katri tulee omakseni, me _pääsemme_ voitolle -- sydämessäni sen
tunnen -- on kansani rakkaus oleva niin kokonaan minun vallassani, että
jos minulle sattuisi mieleen ottaa itselleni vaimo vaikka
vaivaishuoneesta, he häntä tervehtisivät tervetulleeksi aivan kuin
olisi hän Mac-Callanmoren tyttäriä. -- Mutta te hylkäätte minun
tarjomukseni?" kysyi Eachin tylysti.

"Te panette suuhuni loukkaavia sanoja", vastasi vanhus, "ja kenties
sitten vielä rankaisettekin niistä; sillä olenhan minä kokonaan teidän
vallassanne. Mutta minun luvallani ei tyttäreni koskaan ole menevä
muulle kuin minunsäätyiselleni miehelle. Hänen sydämensä pian särkyisi
niissä alin-omaisissa sodissa ja verenvuodatuksissa, jotka teidän
tilassanne ovat välttämättömät. Jos te todella häntä rakastatte, ja
muistatte kuinka hän kaikkea riitaa ja tappelua kammoo, ette voi
itsekään suoda häntä osalliseksi noihin sodan kauhistuksiin, joissa
teidän, samoin kuin isännekin, tulee pakko lakkaamatta elää. Valitkaa
itsellenne puoliso Vuorelaispäällikköin taikka tulisten Alankomaan
aatelisherrain tyttäristä, poikani. Te olette kaunis, nuori, rikas,
korkeasäätyinen ja mahtava; ei teidän kosimisenne siis ole turha oleva.
Te voitte helposti löytää puolison, joka on teidän kanssanne iloitseva
voitoistanne ja lohduttava teitä tappioitten perästä. Katria voitot
kuin tappiotkin yhtä paljon kauhistuttaisivat. Soturilla pitää olla
teräskinnas -- vuohennahkainen hansikka olisi hänen kädessään repaleina
yhden tunnin päästä".

Musta pilvi synkistytti nuoren päällikön kasvoja, joista äsken vielä
oli semmoinen tulisuus paistanut.

"Hyvästi sitten", sanoi hän, "ainoa toivoni, joka olisi voinut saattaa
minut maineesen ja voitolle!" Hän oli hetkisen aikaa ääneti, syviin
mietteisin vaipuneena, silmät maahan päin luotuna, pää kumarruksissa,
käsivarret ristissä rinnan päällä. Viimein hän irroitti kätensä ja
virkkoi: "Isä -- sillä isä te olette olleet minulle -- minä aion
virkkaa teille salaisuuden, järki ja ylpeys kyllä kieltävät minua
puhumasta, mutta sallimus käskee, ja häntä täytyy totella. Minä aion
ilmoittaa teille syvimmän, sisimmän salaisuuden, minkä ikinä joku mies
on toiselle ilmoittanut. Mutta, varokaa -- loppukoon tämä meidän
keskustelumme tavalla tai toisella -- varokaa ettette koskaan virka
puolta sanaakaan siitä, mitä nyt aion teille uskoa. Sillä jos niin
tekisitte, niin minulla, vaikka sen olisitte tehneet kaikkein
syrjäisimmässä kaikista Skotlannin sopukoista, olisi sielläkin korvat,
jotka sen kuulisivat, ja käsi sekä väkipuukko, jotka petturin sydämen
löytäisivät. -- Minä olen -- mutta se sana ei tahdo päästä ulos
suustani!"

"Älkää sitä puhuko sitten", sanoi varovainen hanskuri. "Salaisuus ei
ole enään salaisuus, kun se kerran omistajansa huulten välitse on ulos
tullut; enkä minä huoli kuulla asiaa, joka on niin vaarallinen kuin te
uhkaatte".

"Niin, mutta minun täytyy se puhua ja teidän täytyy se kuulla", sanoi
nuorukainen. "Olettehan te, vaari, tällä sotien ajalla varmaan itsekin
joskus olleet soturina?"

"Yhden kerran vaan", vastasi Simo, "kun Eteläläiset[35] meidän kaunista
kaupunkiamme piirittivät. Minua käskettiin puolustukseen osaa-ottamaan,
niinkuin olin velvollinen kaikkein muitten ammattilaisten tavalla,
joiden tulee kaupunkiansa vahtia ja varjella".

"Ja miltä tuntui teistä silloin?" kysyi nuori päällikkö.

"Mitä se tähän nykyiseen asiaan kuuluu?" kysyi Simo jollakin
kummastuksella.

"Paljon, muuten en olisi niin kysynyt", vastasi Eachin sillä
ylpeydellä, joka hänessä aika ajoin ilmaantui.

"Vanha mies mielellään rupeaa puhelemaan vanhoista ajoista", sanoi
Simo, joka, hetkisen arveltuansa, ei ollut vastahakoinen poikkeemaan
toiseen puheenaineesen, joka saattoi hänen tyttärensä unohduttaa, "ja
totta tunnustaen, ei tuntunut sydämessäni mitään siitä toivokkaasta
uskalluksesta, jopa ilosta, jolla olen nähnyt monen muun miehen menevän
tappeluun. Minun elämäni ja ammattini olivat rauhallista laatua, ja
vaikka en ole ollut miehuutta vailla, milloin sitä oli tarvis, ei ole
minulla koskaan ollut yötä niin unetonta kuin ennen tuota tappelua.
Sydäntäni ahdistivat kuulemani tarinat ja totta ne olivatkin -- noista
Englannin joutsimiehistä -- että heillä on kyynäränpituiset nuolet, ja
joutset kolmatta osaa pitemmät kuin meidän. Jos joskus hiukan nukahdin
ja joku olkikorsi vuoteessani vähänkin pisti, niin kavahdin hereille,
siinä luulossa että jo englantilainen nuoli vapisi kupeessani. Aamulla,
kun liika uupumus juuri oli minut uneen vaivuttanut, herätti minut
hätäkellon ääni, joka meitä porvareita vallille kutsui -- eikä ole
koskaan ennen eikä myöhemmin sen heliseminen korviini kuulunut niin
ruumiskelloin kaltaiselta kuin silloin".

"Jatkakaa -- kuinkas sitten kävi?" kysyi Eachin.

"Minä pukeusin varuksiini", sanoi Simo, "semmoisiin kuin minulla oli
-- otin siunauksen äidiltäni, rohkeamieliseltä vaimolta, joka minulle
puhui isäni urhotöistä meidän kauniin kaupunkimme palveluksessa. Siitä
sydämeni sai rohkeutta, ja vielä rohkeammaksi tulin, kun seisoin
toisten ammattilaisten joukossa; me olimme kaikki joutsimiehiä, sillä,
niinkuin te tiedätte, Perth'in porvarit ovat sen aseen käyttämisessä
taitavat. Meidät asetettiin sinne, tänne pitkin muuria, ja joukkoomme
tuli myös useampia ritareita sekä knaappeja vahvoissa rautavaruksissa.
He olivat vallan uljaat näöltänsä, kenties luottaen rautapukuunsa, ja
ilmoittivat meille, paremmaksi kehoitukseksi muka, hakkaavansa
miekoillaan, sota-kirveillään maahan jokaisen, joka yrittäisi paikaltaan
väistyä. Minä sain sen ystävällisen vakuutuksen vanhan Kinfauns'in
sankarin suusta -- siksi sanottiin nykyisen hyvän ritari Charteris'in
isää, silloista ylituomariamme. Hän oli Punaisen Rosvon, ritari Tuomas
Longuevillen pojanpoika ja kyllä mies pitämään sanansa, jonka hän puhui
minulle erittäin; sillä tuon unettoman yön jälkeen mahdoin näyttää
tavallista kalpeammalta; ja paitsi sitä olin vasta nuori poika."

"Ja lisäsikö hänen kehoituksensa teille pelkoa vai rohkeutta?" kysyi
Eachin, joka hyvin tarkasti kuulteli.

"Rohkeutta se lisäsi", vastasi Simo; "sillä luullakseni ei mikään muu
voi saattaa miestä niin rohkeaksi kauempana edessä olevaa vaaraa
vastaan menemään, kuin se tieto, että on toinen vaara aivan likellä
takana, joka häntä eteenpäin pakoittaa. No niin -- minä nousin siis
vallille jokseenkin hyvällä rohkeudella, ja minut asetettiin muutamien
toisten kanssa Vahtitorniin, koska minua pidettiin hyvänä
joutsimiehenä. Mutta kävipä kylmä väristys selkäpiitäni myöten, kun
näin Englantilaisten marssivan rynnäkölle hyvässä järjestyksessä,
kolmeen lukuisaan parveen jaettuina, joutsimiehet etumaisina, ritarit
takana. He lähenivät lähenemistään, ja muutamat meistä olisivat
ruvenneet heitä ampumaan, mutta se oli ankarasti kielletty; meidän
täytyi siis olla liikahtamatta, suojellen itseämme rintasuojan takana
miten paraiten osasimme. Kun sitten Eteläläiset järjestivät pitkän
sotarintansa riveihin, niin että joka mies ikään kuin taikavoimalla
siirtyi paikalleen, ja kun he asettivat eteensä suojakseen suuria
kilpiä, tuntui minussa taas tuommoinen outo hengen-ahdistus sekä halu
mennä kotiin ryyppyä ottamaan. Mutta kun samassa viereeni vilkaisin,
näin kunnian-arvoisen Kinfauns'in sankarin par'-aikaa virittävän
joutsipyssyä, ja silloin arvelin että olisi surkea, jos hänen tulisi
tuhlata nuolensa uskolliseen Skotlannin mieheen, kun tuolla oli niin
paljon Englantilaisia ammuttavana. Näin pysyin siis paikallani, joka
olikin sangen mukava, kahden muurin kulmassa. Englantilaiset sitten
astuivat vielä likemmäksi ja vetivät joutsensa vireesen ei rintaa
vasten, niinkuin teidän Vuorelaiset, vaan korvan juurelle -- ja,
samassa he lennättivät koko parven pääskysenhäntiä, ennen kuin me edes
kerkesimme hyvää Anterusta avuksemme rukoilla. Minä vilkutin silmiäni,
kun näin heidän noin pinnistävän jänteitänsä, ja luullakseni vavahdin,
koska nuolet tulla rapsahtivat vallia vasten. Mutta kun katsahdin
ympärilleni enkä nähnyt ketään muuta haavoitettua, paitsi Jussi
Squallit'ia, kaupungin julistusmiestä, niin rohkeni sydämeni ja minä
laukaisin vuorostani hyvällä halulla ja tarkalla tähtäämisellä.
Pikkuinen mies, jota olin tähdännyt, juuri kun hän hiukan oli
kurkistanut ulos kilpensä takaa, kaatui, nuoli olkapäässänsä. 'Oikeaan
paikkaan neulasi pistit, Simo Hanskuri!' huusi minulle ylituomari. --
'St. Johannes avuksi omalle kaupungilleen, hyvät ammattiveljeni!'
huusin minä, vaikka vasta oppipoika. Ja, uskokaa pois vaan, koko sitten
jatkuvassa taistelussa, joka päättyi sillä että vihollinen pois
vetäytyi, minä vetelin joustani vireesen ja lennättelin nuoliani yhtä
huolettomasti kuin jos olisin pilkkutauluun ampunut, enkä ihmisiä.
Tästä sain jokseenkin hyvän maineen, ja perästäpäin olen aina arvellut,
että hädän tuleen -- sillä huvia ei minulla siitä koskaan ole ollut --
olisin käyttänyt itseäni niin etten hyvää mainettani jälleen olisi
kadottanut. -- Se on kaikki, mitä voin kertoa kokemuksestani sodassa.
Olenhan minä muuten ollut joskus toisissakin vaaroissa, joita aina
olen pyytänyt välttää niinkuin viisas mies, vaan, jos ne olivat
välttämättömät, olen käynyt niihin aika miehen tavoin. Muulla lailla ei
mikään mies voi elää eikä pitää päätänsä pystyssä täällä Skotlannissa".

"Minä ymmärrän teidän kertomuksenne", sanoi Eachin; "mutta vaikea
tullee minun saada teitä uskomaan, mitä minulla nyt on sanottavaa,
siihen nähden mitä sukua olen ja varsinkin että olen sen miehen poika,
jonka me tänään olemme hautaan laskeneet -- hyväpä on että hän makaa
siinä, missä hän ei koskaan saa kuulla, mitä te nyt! Katsokaas,
Simo-vaari -- tää puupala kädessäni lyhenee ja tummenee; parin minuutin
kuluttua se on sammunut -- mutta ennenkuin se sammuu, on se inhottava
asia ilmipuhuttu. Simo vaari, minä olen -- pelkuri! -- Nyt se on
viimein ilmipuhuttu, ja minun häpeäni salaisuus on toisen miehen
tiedossa!"

Nuorukainen vaipui kokoon ikään kuin tainnoksiin; niin häntä raukaisi
sielunsa tuska tuota ilkeää tunnustusta tehdessä. Hanskuri, täynnä
pelästystä ja surkuttelevaisuutta, pyysi saada Eachin'ia tointumaan,
joka häneltä onnistuikin, vaan ei yhtä hyvin nuorukaisen
rauhoittaminen. Eachin peitti kasvonsa käsillään, ja kyyneleet vuosivat
virtana, katkerasti hänen silmistänsä.

"Pyhän Neitsyen tähden rauhoittukaa", virkkoi vanhus, "ja peruuttakaa
tuo ilkeä sana! Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse -- te ette ole
mikään pelkuri, ainoasti nuori ja kokematon, ja teillä on vähän liian
liukas mielenkuvitus, että voisi vielä olla partasuun uroon luja
miehuus. Jos kuulisin jonkun muun miehen sanovan semmoista teistä,
Conachar, niin minä sen ajaisin valeeksi -- te ette ole pelkuri --
olenhan nähnyt tulisia säkeniä singahtavan teistä monesti sangen
vähästäkin syystä".

"Ylpeyden ja närkästyksen säkeniä!" sanoi onneton nuorukainen. "Mutta
silloin näitte niiden takana lujuuden, joka ne olisi kannattanut?
Säkenet, joista te puhutte, singahtelivat pelkurimaiseen sydämeeni
niinkuin jäälohkareesen, joka ei millään tavoin voi syttyä. Jos
loukkaantunut ylpeyteni yllyttikin minua sivaltamaan, sydämeni heikkous
kohta taas taivutti minut pakoon menemään".

"Se oli tottumuksen puutetta", sanoi Simo; "muurien yli kiipeemällä
pojat ensin oppivat jyrkästä vuorenseinästä ylös kiipeemään. Voittakaa
pienillä kahakoilla -- harjoitelkaa joka päivä maanne aseitten
käyttämistä sotaleikissä kumppaleinne kanssa".

"Ja kuinka kauan minulla muka on aikaa siihen?" huudahti nuori
päällikkö, vavahtain, ikään kuin joku kauhistava näkö olisi ilmautunut
hänen eteensä. "Kuinka monta päivää on enää tästä nykyisestä päivästä
Palmusunnuntaihin, ja mikä sitten on tarjona? -- Aidattu tanner, josta
ei kukaan pääse pois, enempää kuin karhu-parkakaan paalusta, mihin
se on kiinni kytketty. Kuusikymmentä elävää miestä, paraat ja
urhoollisimmat -- yksi ainoa poisluettuna -- jotka Albion voi lähettää
alas vuoriltansa, seisoo siinä, janoten toinen toisensa verta; ja
kuningas aatelisherroinensa sekä monta muuta huutajaa lisäksi istuvat
ympärillä ikään kuin teaterissa, läsnä-olollaan yllyttäen taistelijain
pirullista vimmaa! Sivallukset kalskahtelevat, veri vuotaa yhä
paksumpana, kovempana, punaisempana virtana -- he syöksevät toinen
toisensa kimppuun niinkuin hurjana -- he raatelevat toinen toistaan
niinkuin metsän pedot -- omien kumppalien jalat tallaavat haavoitetut
kuoliaksi! Verivirta viimein alkaa ehtyä, kädet raukeavat, vaan ei
sittenkään saa olla sovintoa, ei aselepoa, ei huoahdusta, niin kauan
kuin yksikään noista vaivaisista vielä on hengissä! Siinä ei ole
puhetta mistään kyykkimisestä vallinkulman takana, ei nuolien
lennättämisestä kaukaa -- siinä tulee olemaan käsi kättä vastaan, siksi
kun kädet ei enää jaksakaan nousta ja jatkaa sitä kauheata taistelua!
-- Jos semmoinen taistelu jo on niin kauhistava mielikuvituksessa,
miltä se, luulette te, on tuntuva todellisuudessa?"

Hanskuri oli ääneti.

"Minä kysyn toistamiseen: mitä te arvelette?"

"En voi muuta kuin surkutella teitä, Conachar", sanoi Simo. "Kova onni
se on, että olette korkean suvun vesa -- jalon isän poika -- syntynyt
uljaan sotajoukon johtajaksi -- ja että kuitenkin olette vailla tai
luulette olevanne -- sillä aina vielä toivon vian vaan olevan liian
herkässä mielenkuvituksessa, joka muotoa liioittelee -- luulette
olevanne vailla tuota rohkeutta, mikä nähdään jokaisessa
tappelukukossa, joka on ohrakourallisen arvoinen, jokaisessa koirassa,
joka on ruokavadillisen arvoinen. Mutta kuinkapa te, kun tiesitte
kykenemättömyytenne tuohon tappeluun, juuri äsken tarjositte
tyttärelleni osallisuutta hallitusvallassanne? Se valta tietysti
riippuu tuosta tappelusta, eikä Katri siinä voi teitä auttaa".

"Te erehdytte, vanha mies", vastasi Eachin. "Jos Katri suosiolla
katsoisi minun harrasta rakkauttani, niin se tieto tekisi että menisin
vihollisten riviä vastaan tulisena kuin sota-orit. Sydämeni heikkouden
tunto kyllä on aivan masentavainen, vaan se tieto, että Katri olisi
katsomassa, karkaiseisi voimani. Luvatkaa vielä -- voi luvatkaa vielä,
että hän tulee mun omakseni, jos tuossa taistelussa pääsemme voitolle,
niin ei itse Wynd'in seppäkään, vaikka hänen sydämensä on samaa
metallia kuin hänen alaisimensa, ole koskaan mennyt taisteluun
kepeämmällä sydämellä kuin minä olen menevä! Toinen voimallinen tunne
on voittava toisen".

"Se on hullutusta, Conachar. Eikös teidän etunne, teidän kunnianne,
teidän sukunne voi nostaa rohkeuttanne yhtä paljon kuin mustakulmainen
tyttönen? Hyi hävetkää!"

"Te puhutte minulle samaa, mitä itsekin olen itselleni puhunut -- mutta
turhaan", sanoi Eachin huoaten. "Arka metsäkauris tulee vaan illoin
hurjaksi ja vaaralliseksi, kun se pääsee naaraansa pariksi. Onko siihen
luonteeni syynä -- vai, niinkuin meidän vuoriston akat puhuvat, tuon
valkoisen emäkauriin maito -- vai rauhallinen kasvatukseni sekä ankara
kuri teidän luonanne -- vai, niinkuin te luulette, liian vilkas
mielenkuvitus, joka kuvaa vaaraa vielä vaarallisemmaksi,
kauhistavammaksi kuin se todella on -- sitä en voi sanoa. Mutta minä
tiedän, mitä sydämessäni on, ja -- niin, ilmi se täytyy puhua! --
pahoin pelkään sen tunteen olevan mahdottoman voittaa. Siksi minä, jos
vaan sillä ehdolla saisin teidät toivooni suostumaan, nytkin vielä
kääntyisin keskitieltä, luopuisin arvostani ja siirtyisin johonkuhun
halpaan ammattiin".

"Mitä, tahtoisitteko te vai hanskuriksi ruveta, Conachar?" sanoi Simo.
"Onpa tää vielä kummempaa kuin mitä St. Crispinuksesta tarinoidaan. Ei
ei, teidän kätenne ei ollut siihen luotu -- en anna teille enää mitään
metsäkauriin nahkoja pilattavaksi".

"Älkää leikkiä laskeko", sanoi Eachin; "minä puhun täyttä totta.
Vaikken minä työtä osaa tehdä, toisin kanssani tarpeeksi elämisen
varoja. He kyllä sitten julistaisivat minut petturiksi sotatorvillaan,
rakkopillillään -- vaan tehkööt niin -- Katri on sitä paremmin
rakastava minua, kun olen verenvuodatuksen tieltä poikennut rauhan
tielle. Ja Klemetti-isä on opettava meitä anteeksi antamaan maailmalle,
kun se meille on viskaava koskemattomat vihansa. Minä olisin silloin
onnellisin miehistä -- Katri saisi kaikki nautinnot, jotka rajaton
rakkaus hänelle voi hankkia; hänen ei silloin tarvitsisi nähdä noita
kauheita näköjä ja meluja, jotka teidän aikomassanne sopimattomassa
avioliitossa tulisivat hänelle osaksi. Ja te, hanskuri-vaari,
istuisitte takan ääressä onnellisimpana, enimmin kunnioitettuna
miehenä, joka ikinä -- --"

"Vaiti, Eachin -- vaiti, olkaa niin hyvä!" keskeytti hanskuri. "Tää
puupala, jonka kanssa meidän keskustelumme täytyy loppua, on jo palanut
vallan lyhyeksi, ja minä nyt tahtoisin myös puhua sanan vuorostani,
sillä suoruus on aina paras. Se saattaa teitä harmittaa, kenties
vimmastuttaa, vaan minun täytyy kerrassaan tehdä loppu noista kaikista
mielenkuvitelmista näillä sanoilla: Katri ei koskaan voi tulla teidän
omaksenne. Kinnas annetaan sanan pantiksi, ja minun ammattini
harjoittajan pitäisi siis vielä vähemmin kuin muiden ihmisten rikkoa
sanansa. Katrin käsi on poisluvattu -- luvattu miehelle, jota te
kenties vihaatte vaan jota ette kuitenkaan voi olla kunnioittamatta --
Heikki Asesepälle. Tämä avioliitto on sopiva molempain säätyyn katsoen,
on molempain tahdon mukainen, ja minä siihen olen antanut
suostumukseni. Paras on puhua suu puhtaaksi kerrassaan -- suuttukaa
kiellostani kuinka pahasti suuttunettekin -- olenhan minä kokonaan
vallassanne. -- Vaan sanaani ette te millään muotoa saa minua
rikkomaan".

Hanskuri puhui näin lujasti, siitä syystä kun kokemuksesta tiesi, että
hänen entinen oppipoikansa, vaikka hyvin närkäs, kuitenkin tavallisesti
taipui, lujan, järkähtämättömän päätöksen nähtyään. Yhtähyvin Simo
samalla muisti missä paikassa hän nyt oli ja jollakin pelolla näki
kuinka sammuvan liekin vielä kerta leimahtaissa ja valon sädettä
Eachin'iin luodessa, nuorukaisen kasvot olivat kalmankelmeät, kuinka
silmänsä pyörivät päässä aivan kuin hullun, koska hurjuuden puuska on
tulossa. Liekki kohta jälleen vaipui ja sammui, ja Simo silmänräpäyksen
aikaa oli siinä pelossa, että hänen tulisi puolustaa henkeänsä tätä
nuorukaista vastaan, jonka hän tiesi vimmapäissään olevan varsin hetaan
väkivaltaisiin tekoihin, vaikka kyllä hänen heikko luonteensa ei kauan
aikaa voinut jatkaa mitä vimma oli alkuun pannut. Mutta pian lohdutti
häntä Eachin, joka langenneella, muuttuneella äänellä mutisi:

"Olkoon se, mitä tänä yönä puhuttiin, unohdettu ijäksi. -- Parempi
olisi teidän kaivaa oma hautanne kuin puhua se ilmi".

Näin puhuen hän avasi mökin oven, niin että yksi kuun säde sisään
pääsi. Poismenevän päällikön ruumis vilahti tämän säteen poikki, sitten
ovi lyötiin kiinni ja huone jälleen jäi pimeyteen.

Simo Hanskurin sydämessä tuntui suuri helpoitus, koska tämä vaarallinen
keskustelu näin rauhallisesti oli päättynyt. Mutta hän nyt syvästi
surkutteli kasvattinsa Eachin Mac-Ian'in onnetonta tilaa.

"Poika-raukka", sanoi hän itsekseen, "hänen kun piti nousta tuolle
korkealle paikalle ainoasti siksi, että isän jälkeen tulee syöstyksi
siitä alas häpeällä! Mitä hän minulle puhui, sen jo osaksi ennalta
tiesin; sillä usein olin huomannut Conachar'in olevan kärkkäämmän
sanasotaan kuin käsikahakkaan. Mutta tuota, kaikkea voimaa masentavaa
sydämen-heikkoutta, jota ei häpeä eikä pakko saa voitetuksi, en minä,
vaikken suinkaan ole mikään William Wallace, voi käsittää. Ja että
hänen sitten piti kosia tytärtäni, ikäänkuin muka morsiamella pitäisi
olla rohkeutta sekä itsensä että vielä sulhasenkin varalle! Ei, ei --
Katrin pitää tulla vaimoksi miehelle, jolle hän voi sanoa: 'Mieheni,
armahda vihollistani!' -- ei semmoiselle, jonka puolesta hänen tulisi
huutaa: 'Jalo vihollinen, armahda minun puolisoani!'"

Väsyneenä näistä kaikista mietteistä vanhus viimein nukahti uneen.
Aamulla häntä ystävänsä lehmipaimen herätti ja jokseenkin langenneella
nenällä ehdoitti että palattaisiin hänen kotiinsa tuonne nurmikolle
joen niskassa. Paimen pyysi anteeksi, ettei päällikkö tänä aamuna
joutanut päästää Simoa puheilleen, koska oli niin paljon puuhaamista
läheisen taistelun tähden. Eachin Mac-Ian oli arvellut olon tuolla joen
niskassa turvallisimmaksi hanskurille -- ja oli käskenyt kaikin tavoin
pitää huolta hänen suojeluksestaan sekä tarpeistaan.

Tästä huolenpidosta lehmipaimen laveammaltakin puhui, ettei laiminlyöty
kohteliaisuus niin paljon tuntuisi, kun päällikkö näin lähetti pois
vieraansa, häntä puheilleen päästämättä.

"Hänen isänsä oli taitavampi", murisi paimen. "Mutta missä hän olisi
ihmistapoihin oppinutkaan, se poika-rukka, hän kun on kasvatettu
Perth'in poroporvarein keskellä, jotka, te yksin poisluettuna, naapuri
hanskuri, joka puhutte Gaelin kieltä yhtä hyvin kuin minäkin, eivät
kohteliaisuudesta mitään ymmärrä?"

Simo Hanskuri, niinkuin me hyvin ymmärrämme, ei kaivannut ollenkaan
sitä puuttuvaa kohteliaisuutta, jota ystävänsä hänen puolestaan nurisi.
Päinvastoin oli hänestä rauhallinen olo kunnon paimenen kodissa paljon
hauskempi kaikkea tuota juhlamelua päällikön jokapäiväisissä
ilonpidoissa, vaikkei olisikaan heidän välillään ollut keskustelua
aineesta, johon olisi tuntunut varsin kipeältä toistamiseen koskea.

Joen niskalle hän siin rauhallisesti meni asumaan, missä, jos vaan hän
olisi ollut varma Katrinkin turvallisuudesta, hänen aikansa olisi
hauskasti kyllä kulunut. Hän huvitteli itseänsä kulkemisella järvellä
pienessä veneessä, jota pieni Vuorelais-poika souti paikkoihin, missä
sitten vanha mies ongiskeli. Usein kävi hän myös tuossa pienessä
saaressa, miettimässä vanhan ystävänsä Gilchrist Mac-Ian'in haudalla;
ja hän sai kaikki munkit ystävikseen, sillä että lahjoitti abotille
näädännahkaiset kintaat, muille luostarin asukkaille metsäkissan
nahasta tehdyt. Näiden pienten lahjain leikkaaminen ja ompeleminen oli
ajanvietteenä päivänlaskun jälkeen; silloin paimenen koko perhe istui
hänen ympärillään, ihmetellen hänen taitoansa ja kuullellen niitä
lauluja sekä tarinoita, joilla vanhus pyysi ikävää iltaa lyhentää.

Se täytyy tunnustaa että meidän varovainen hanskuri aina kartti
Klemetti-isän seuraa, jota hän väärässä luulossaan piti enemmän
vastoinkäymistensä alkusyynä kuin niiden syytönnä osan-ottajana. "En
huoli", arveli hän, "hänen hullutustensa tähden menettää näiden tässä
hyväin munkkien suosiota, joista vielä voi tulla minulle hyötyä. On
minulle jo mielestäni tullut kyllin vahinkoa hänen saarnojensa tähden.
Viisaammaksi ei ne ole minua liioin tehneet, vaan kyllä paljon
köyhemmäksi. Ei, ei, Klemetti-isä ja Katri puhukoot mitä tahansa, vaan
kyllä minä ensi tilaisuudessa matelen takaisin, niinkuin toruttu koira
herransa kutsuessa, otan päälleni täyden määrän jouhipaitaa sekä
piiskaa, maksan pois kelpo sakon, ja saan näin minun sekä kirkon välin
jälleen eheäksi".

Enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, sen jälkeen kun hanskuri oli
tullut joen niskalle, ja hänen jo alkoi käydä ihmeeksi ettei hän vielä
ollut saanut mitään sanomia Katrilta eikä myös Wynd'in Heikiltä, jolle
ylituomari oli luvannut ilmoittaa hänen tuumansa sekä pakopaikkansa.
Hän tiesi kyllä, ettei uljaan sepän käynyt tulla tänne Duhele-clan'in
maalle, siitä syystä kun hän sen asukkaitten, jopa päällikönkin kanssa
oli vihollisuudessa. Mutta yhtähyvin olisi Heikin, hanskurin mielestä,
pitänyt jollakin keinoin saada hänelle joku tieto tai merkki niiden
monien sanansaattajien kautta, jotka tähän aikaan kulkivat kuninkaan
hovin sekä Duhele-clan'in välillä; sillä yhä vielä keskusteltiin pian
tulevan taistelun ehdoista, mitä tietä molemmat puolueet olivat
Perth'iin tulevat, ynnä muista seikoista, mitkä ennalta oli
määrättävät. Oltiin nyt keskipaikoilla Maaliskuuta, ja tuo
turmiontuottava Palmusunnuntai lähenemistään läheni.

Ajan näin vierressä eteenpäin ei ollut hanskuri sen enempää nähnyt
entistä oppipoikaansa. Tarkka huolenpito Simon tarpeista sekä
kaikenpuolisesta mukavuudesta osoitti ettei hän ollut unohdettu. Mutta
yhtähyvin hän, joka kerta kun kuuli päällikön torven kaikuvan metsässä,
aina kulki päinvastaiseen suuntaan. Yhtenä aamuna kuitenkin sattui hän
arvaamatta aivan Eachin'in läheisyyteen, niin että tuskin vaan näkyi
olevan mahdollista välttää yhtymistä; se tapahtui tällä tavalla.

Simo käveli mietteissään erästä pientä lakeaa paikkaa myöten, jonka
ympärillä kasvoi korkeaa metsää sekaisin viidakon kanssa. Silloin
syöksihe yht'-äkkiä valkoinen emäkauris tiheiköstä ulos, kaksi koiraa
aivan kantapäillään; toinen koirista tarttui sitä kinttuun, toinen
kurkkuun, ja näin he tempasivat sen maahan parin sadan askeleen päässä
hanskurista, joka hiukan hämmästyi tästä arvaamattomasta tapauksesta.
Läheinen, kimakka torven ääni sekä verikoiran haukunta osoittivat
Simolle, että metsämiehetkin olivat likellä ja tulossa metsäkauriin
jälkiä myöten. Myös kuului huhuilemista sekä miesten juoksun
rasahteleminen viidakon läpi aivan läheltä. Simo olisi, vähänkin aikaa
mietittyänsä, nähnyt viisaimmaksi keinoksi pysyä paikallansa taikkapa
hitaasti ruveta poismenemään, heittäen Eachin'in omaan päätökseen
huomata tai olla huomaamatta hänen läsnä-oloansa, sitä myöten kuin
nuori päällikkö hyväksi näkisi. Mutta hanskurin halu karttaa sitä
nuorta miestä oli tullut ikään kuin vaistontapaiseksi, ja
säikähdyksissään päällikön lähenemisestä vanhus kätki itsensä
pähkinäpuu- ja rautatammi-tiheikköön, missä hän oli aivan piilossa.
Tuskin oli hän sen tehnyt, niin jo Eachin, punakkana juoksusta, syöksi
viidakosta esiin tuolle lakealle paikalle, ja perässä seurasi
kasvatus-isänsä, Tammiston Torkil. Viimeinmainittu käänsi
vastaanponnistelevan metsäkauriin selälleen yhtä suurella voimalla kuin
taidollakin, piti kiinni elävän etujalat oikealla kädellään, seisoen
polvillaan itse ruumiin päällä, ja tarjosi vasemmalla kädellä
puukkoansa nuorelle päällikölle, että tämä leikkaisi kurkun kauriilta.

"En voi, Torkil. Tee tehtäväsi itse. En voi tappaa kasvatus-emäni
kuvaa",

Sen hän puhui surullisella hymyllä, ja kyynel samassa kiilsi hänen
silmissään. Torkil tuijotti hetkisen aikaa nuoreen päällikköönsä,
sitten laski terävällä metsäpuukollansa elävän kurkun poikki niin
nopealla ja lujalla leikkauksella, että ase tunkeusi aivan niskaluuhun
asti. Sitten hän nousi seisaalleen, loi taas pitkän, tuikean katseen
päällikköönsä ja virkkoi: "Saman, minkä nyt tälle metsäkauriille tein,
tekisin jokaiselle elävälle miehelle, jonka korvat olisivat kuulleet
kasvattini vaan mainitsevan valkoista emäkaurista yhteydessä Eachin'in
nimen kanssa".

Jos Simo jo ennenkin oli katsonut tarpeelliseksi mennä piiloon, tämä
Torkil'in puhe hänelle antoi siihen vielä uuden, painavan syyn lisäksi.

"Sitä ei kuitenkaan voi salata, Torkil vaari", sanoi Eachin; "se tulee
kuitenkin kaikki päivän valoon ilmi".

"Mikä tulee ilmi? Mikä tulee päivän valoon?" kysyi Torkil
kummastuksella.

"Se on se paha salaisuus", ajatteli Simo; "ja nyt, jos tuo
jättiläis-salaneuvos ei voi pitää kieltänsä kurissa, luetaan se
arvattavasti minun syykseni, että Eachin'in häpeä tulee koko maailman
tietoon".

Vaikka näissä tuskallisissa mietteissä, koetti hän kuitenkin, niin
paljon kuin paikastansa voi, nähdä kaikki, mitä tapahtui surullisen
päällikön sekä hänen uskotun miehensä välillä. Häntä yllytti siihen tuo
uteliaisuuden henki, joka meissä liikkuu vaarallisimmillakin yhtä hyvin
kuin myös tavallisimmilla hetkillämme, ja joka välistä sopii yhteen
suuren pelonkin kanssa.

Nuorukainen vaipui kuultelevan Torkil'in rintaa vasten ja lopetti,
nojautuin kasvatus-isänsä olkapäähän, tunnustuksensa kuiskauksella.
Torkil näkyi kuulevan nuorukaisen sanat hämmästyksellä, joka teki ettei
hän tahtonut uskoa omia korviansa. Ikäänkuin varmistuakseen siitä, että
se todella oli Eachin, joka puhui, hän verkalleen kohotti nuorukaisen
nojauksistaan, piti hänet pystyssä olkapäästä ja katsoi häneen
silmillä, jotka muljuilivat suurina ja samassa tuijottivat
liikkumattomina kummastuksesta tuosta oudosta tarinasta. Ja niin
tuimaksi muuttui vanhan miehen näkö tuon kuiskauksen perästä, että
hanskuri pelkäsi hänen sysäisevän nuorukaisen pois luotansa niinkuin
häväistyn; ja siinä tapauksessa olisi Eachin saattanut lentää juuri
samaan pensaasen, missä Simo oli piilossa, joten tämä olisi tullut
keksityksi hänelle sangen ikävällä ja vaarallisella tavalla. Mutta
Torkil'issa, jossa oli vielä kaksin verroin enemmän tuota tulista
rakkautta kasvattiinsa, mikä Skotlannissa kasvattajissa aina on
tavallinen, mielenliikutus kääntyikin toisaannepäin.

"En sitä usko!" huudahti hän; "se on valhe isäsi pojasta -- valhe äitisi
kantamasta -- vielä enemmän _minun kasvatistani_! Minä panen pääni
pantiksi sekä taivasta että helvettiä vastaan, ja olen valmis
taistelemaan jokaista vastaan, joka sitä todeksi väittäisi! Sinua on
paha silmä silminyt, poika-kultani, ja tuo sydämenheikkous, jota sinä
pelkuriudeksi sanot, on panemavika. Kylläpä muistan kuinka nahkasiipi
siivillään löi tulisoihdun sammuksiin sinun syntymähetkenäsi -- tuona
surun ja ilon hetkenä. Älä huoli, rakas poikani! Me lähdemme Ionan
saareen, ja hyvä St. Columbus koko muun pyhäinmiesten ja enkelein
joukon kanssa, jotka aina ovat sinun sukuas suosineet, on ottava
sinusta pois tuon valkoisen metsäkauriin sydämen ja paneva sinuun
takaisin oman sydämesi, joka on varastettu".

Eachin kuulteli, ja hänen silmistään näkyi, että hän mielellään olisi
uskonut lohduttajansa sanat.

"Mutta, Torkil", sanoi hän, "annas olla että tästä tulisikin apua, niin
tuo kauhea päivä lähenee, ja jos menen taisteluun, tulee meille,
pelkään mä, häpeää".

"Se ei voi olla -- ei saa olla!" sanoi Torkil. -- "Helvetillä ei voi
olla niin suurta voimaa -- me kastamme miekkasi pyhään veteen -- me
pistämme rautalehtiä, Johanneksen ruohoja sekä saarnipuun oksan sinun
kypärisi harjaan. Me käymme seisomaan sinun ympärilles, minä ja sinun
kahdeksan kasvatus-veljeäsi -- siinä olet oleva täysissä turvissa
niinkuin kivisessä linnassa".

Taas toivoton nuorukainen mutisi jotakin, jota hanskuri ei voinut
ymmärtää, kun se niin painuneella äänellä puhuttiin, mutta sitä
täydellisemmin, selvemmin hän kuuli Torkil'in syvä-äänisen vastauksen.

"No, olisipa kuitenkin mahdollisuus säästää sinua tuosta tappelusta.
Sinä olet nuorin taisteluun määrätyistä. Kuule nyt mitä sanon, niin
saat nähdä kuinka suuri kasvatus-isän rakkaus on, kuinka paljon
suurempi sukulaistenkin rakkautta. Nuorin Chattan-clan'in
taistelijoista on Ferquhard Day. Hänen isänsä surmasi minun isäni, ja
punainen veri kuohuu kiehuvana meidän välillämme -- minä toivoin että
se juuri nyt tulevana Palmusunnuntaina saisi jäähtyä. -- Mutta huomaa!
-- Arvattavasti olisit luullut että minun vereni sekä tuon Ferquhard
Dayn veret eivät olisi sekautuneet, vaikka ne olisi yhteen maljaan
kaadettu. Mutta yhtähyvin hän on luonut silmänsä rakkaudella minun
tyttäreeni Eevaan, kauniimpaan meidän neidoista. Arvaas mitä tuntui
sydämessäni, kun sen sain kuulla. Tuntui aivan kuin joku susi
Ferragon'in rajoilta olisi sanonut minulle: 'Anna mulle tyttäresi
puolisoksi, Torkil!' Vaan minun lapseni ei ajattele niin, hän rakastaa
Ferquhard'ia ja itkee pois poskiensa punaa sekä sydämensä voimaa,
pelossaan tuosta pian tulevasta taistelusta. Annetaan hänen vaan suoda
Ferquhard'ille joku suosionsa merkki, niin tämä on hänen tähtensä
luopuva suvustaan sekä heimostaan, jäävä pois tappelusta ja pakeneva
tytön kanssa erämaille".

"Ja jos hän, nuorin Chattan-clan'in taistelijoista, olisi poissa, minä,
nuorin Duhele-clan'in miehistä, myös saisin olla taisteluun menemättä",
virkkoi Eachin, punastuen tästä hänelle tarjouvasta pienestä
pelastuksen toivosta.

"Katsos nyt tätä, päällikköni", sanoi Torkil, "ja arvaa siitä
rakkauteni määrä. -- Toiset voisivat sinulle uhrata poikiensa hengen
sekä omansa -- minä sinulle uhraan myös perheeni kunnian".

"Ystäväni, isäni", sanoi nuori päällikkö, puristaen Torkil'ia vasten
rintaansa, "mikä halpa kurja minä olen, mikä kunnoton pelkuri, kun
minussa on halua käyttää tää uhrauksesi hyväkseni!"

"Älä puhu niin -- puillakin on korvansa. Mennään nyt vaan takaisin
leiriin ja lähetetään sieltä pojat tätä paistia tässä hakemaan. --
Pois, koirat; seuratkaa jäljestämme".

Verikoira oli Simon onneksi kastanut noukkansa metsäkauriin veriin,
muuten hän kyllä olisi löytänyt hanskurin piilopaikan viidakossa. Mutta
kun siltä vainon tarkkuus oli tylstynyt, seurasi sekin rauhallisesti
hurttakoirien kanssa.

Metsästäjäin kadottua näkymättömiin, kuulumattomiin, hanskuri nousi,
suuresti iloisena heidän lähdöstänsä, ja lähti astumaan päinvastaiseen
suuntaan, niin kiireesti kuin hänen vanha ikänsä salli. Niin tehdessään
hän ajatteli kasvatusisän ihmeellistä uskollisuutta.

"Tuon Vuoriston metsäläisen sydän on uskollinen ja rehellinen. Hän on
enemmän satuin jättiläisten kuin meidän tavallisten ihmisten kaltainen;
ja kuitenkin saattaisi kristitty ottaa hänet esi kuvakseen, mitä
uskollisuuteen tulee. Vähän tyhmä konsti tuo kuitenkin on, kun hän
tahtoo pujahduttaa pois yhden miehen vihollisen rivistä, ikään kuin
muka ei olisi yltäkyllin toisia Vuorikissoja läsnä, jotka kohta voivat
ruveta sen sijaan".

Näin ajatteli hanskuri, sillä hän ei tietänyt, että ankara julistus oli
levitetty, joka kielsi kaikkia molempain kiisteleväin clan'ien miehiä,
niinkuin myös heidän ystäviään, liittolaisiaan sekä alamaisiaan
tulemasta seitsemän peninkulman päähän Perth'iä likelle, alkain
viikosta ennen tappelua siksi kun viikko oli kulunut tappelun jälkeen;
ja tämä kielto tuli aseellisten vartijain pitää voimassa.

Tultuansa paimenen mökkiin ystävämme Simo sai vielä kuulla toisia
sanomia. Sanantuojana oli Klemetti-isä, puettu toivioretkeläisen
pukuun, jo valmiina lähtemään takaisin etelään päin. Hän tuli sanomaan
jäähyväiset maanpakolaisuus-kumppanilleen, toivoen saavansa hänet
kenties matkakumppalikseen.

"Mutta mikäs teitä", kysyi porvari, "nyt käskee niin äkkiä surman
suuhun palajamaan?"

"Ettekös jo ole kuulleet", virkkoi Klemetti-isä, "että March'in kreivi
englantilaisten liittolaistensa kanssa on paennut Englantiin Douglas'in
kreivin edeltä, joten nyt se kunnon kreivi joutaa pitää huolta
valtakunnan sisällisistä onnettomuuksista. Hän on kirjoittanut
kuninkaalle kirjeen, jossa vaatii tuota valtuuskirjaa väärä-uskolaisten
tuomitsemista varten peruutettavaksi, koska se häiritsee omiatuntoja --
että Henrik Wardlaw'in määräys St. Andrews'in arkkipiispaksi jätetään
parlamentin päätettäväksi -- ynnä kaikellaista muuta kansalle
mieluista. Ja useimmat aatelisherrat, jotka kuninkaan kanssa
oleskelevat Perth'issä, missä myös ritari Charteris, teidän
kunnian-arvoinen ylituomarinne, kannattavat Douglas'in vaatimuksia.
Albanyn herttuakin on niihin suostunut; lieneekö hän sen tehnyt
vakuutuksesta vai valtioviisaudesta, sitä en tiedä. Meidän hyvä
kuninkaamme taipuu helposti leppeyteen ja laupiuteen. Ja näin ovat siis
vainomiesten torahampaat muserretut leuvoissaan, ja saalis temmattu
pois heidän raatelevista kynsistänsä. Tahdotteko nyt tulla kanssani
alas Alankomaille vai viipyä täällä vielä vähän aikaa?"

Niilo Lehmipaimen säästi ystävältään vastaamisen vaivan.

"Päällikkö on käskenyt", sanoi hän, "että Simo Hanskurin tulee viipyä
täällä, siksi kun taistelijat menevät alas tappeluun". Tässä käskyssä
porvari näki pienen kammitsan vapaalle tahdollensa; mutta sillä
hetkellä ei hän huolinutkaan siitä liioin, koska sen kautta sai hyvän
syyn kieltäytyä pois matkakumppaliudesta Klemetti-isän kanssa.

"Se on erin-omainen mies", sanoi hän ystävälleen Niilo Lehmipaimenelle,
niin pian kuin Klemetti-isä oli jäähyväiset sanonut; "hän on
syvä-oppinen herra ja pyhä mies. Melkein on sääli, ettei häntä enää
mikään polttamisen vaara uhkaa, sillä hänen saarnansa polttoroviolla
käännyttäisi tuhansia. Voi Niilo Lehmipaimen! Klemetti-isän poltto
olisi makealta hajahtava uhri ja johtava tulitorni kaikille hartaille
kristityille. Mutta mitä apua siitä olisi, jos minun kaltaiseni halpa,
oppimaton porvari poltettaisiin? Ei ole tapa polttaa vanhaa nahkaa
pyhäksi suitsutukseksi eikä käyttää valmistamattomia vuotia
polttopuiksi tulitorneissa, vai kuinka? Totta puhuen, on minussa kovin
vähän oppia ja kovin paljon pelkoa, että kunnialla kestäisin
tuommoisessa koetuksessa, ja siis minulle, vanhaa sananlaskua
käyttääkseni, vaan tulisi siitä sekä hätä että häpeä".

"Sinä olet aivan oikeassa", vastasi paimen.



KOLMASKYMMENES LUKU.


Nyt on meidän aika palata niiden henkilöimme luokse, jotka jätimme
Perth'in kaupunkiin, silloin kun seurasimme hanskuria sekä hänen
kaunista tytärtänsä Kinfauns'iin ja kun siitä vieraanvaraisesta
kartanosta menimme Simo-ukon kanssa Tay-järvelle. Prinssi, ylimpänä
henkilönä, nyt ensiksi vaatii meidän huomiotamme.

Tämä hätäinen, ajattelematon nuorukainen oli jo jokseenkin kärsimätön
yksinäisyydessänsä sotamarskin luona. Vaikka tämän herran seura muuten
olisi ollut kaikin puolin hauska, tuli se kuitenkin prinssille
vastenmieliseksi, siitä ainoasta syystä, että sotamarski tavallaan oli
hänen vanginvartijansa. Suuttuneena sedällensä, närkästyneenä isälleen
Rothsayn herttua aivan luonnollisesti ikävöitsi ritari Ramornyn seuraa,
jonka kautta hän jo oli niin kauan tottunut saamaan huvitusta, samoin
kuin myös ohjausta, vaikka kyllä prinssi olisi varmaan vihastunut, jos
hänelle tätä viimeinmainittua olisi sanottu. Hän käski siis Ramornya
luokseen, jos hänen terveytensä sen salli; hänen piti tulla vettä
myöten pieneen huvimajaan sotamarskin puutarhassa, joka, samoinkuin
ritari Ramornynkin, ulottui Tay-joen rantaan asti. Tätä vaarallista
ystävyyttä uudistaessaan Rothsayn herttua ainoasti muisti sen, että hän
oli ollut ritari Ramornya kohtaan avokätinen ystävä. Ramorny
puolestaan, tätä käskyä saadessaan, ei muistanut muuta kuin herraltaan
saatuja oikullisia loukkauksia, menetetyn kätensä, kevytmielisyyden,
millä prinssi siitä kädestä aina puhui, sekä huolimattomuuden, millä
Rothsayn herttua oli hänet avutta jättänyt tuossa lakintekijän murhaa
koskevassa asiassa. Hän nauroi siis katkerasti, prinssin käskyn
saatuansa.

"Eviot", sanoi hän, "varusta vahva vene sekä kuusi luotettavaa miestä
-- luotettavaa miestä, huomaa se -- älä vitkaile silmänräpäystäkään. Ja
käske Dwining'iä paikalla tänne. -- Päivä paistaa meidän puolellemme,
uskollinen ystäväni", virkkoi hän sitten sisääntulevalle lääkärille.
"Minä täällä ajattelin ympäri päätäni, millä keinoin voisin päästä tuon
häilyväisen pojan luokse, ja kas siinä samassa hän jo kirjoittaakin ja
käskee minua tulemaan".

"Hum! -- Kyllä mar' minä yskän ymmärrän", virkkoi Dwining. "Päivä
paistaa ja antaa siunauksensa muutamille ikäville seurauksille -- hi,
hi, hii!"

"Ei huolta niistä -- satin on virityksessä. Ja syötti siihen,
veikkonen, on pantu semmoinen, joka houkuttaisi sen pojan kirkonkin
turvista ulos tulemaan, vaikka vihollisjoukko, paljaat miekat kädessä,
väijyisi jo kirkkotarhassa, mutta sitä syöttiä tuskin olisikaan tarvis.
Hänen ikävänsä yksin jo kyllin auttaisi. Laita kapineesi valmiiksi --
sinä saat tulla kanssamme. Kirjoita sinä hänelle, koska minä en sitä
enää voi, että me kohta tulemme, hänen käskyään totellen. Kirjoita
sievästi; hän osaa hyvin lukea; hän on sen minulta oppinut".

"Kylläpä hän teiltä, uljas herra ritari, on oppiva paljon muutakin
ennen kuin kuolee -- hi, hi, hii! Mutta onko vaan teidän kauppanne
Albanyn herttaan kanssa luotettava?"

"Meille on luvattu kyllin minun kunnianhaluni, sinun ahneutesi sekä
meidän molempain kostonhimomme tyydyttämiseksi. Vesille, vesille nyt
vaan joutuun! Eviot pankoon veneesen mukaan muutamia pulloja parasta
viiniä sekä muutamia kylmiä piirakoita".

"Mutta käsivartenne, ritari Ramorny? Eikö se teitä vaivaa?"

"Sydämeni tykytys nyt vaientaa haavan kivun. Se sykkii niinkuin
tahtoisi lyödä puhki rintani".

"Jumala varjelkoon!" sanoi Dwining, sitten lisäten puoliääneen: "Kumma
näkö se olisikin, jos se niin tekisi. Olisipa hauska sitä leikellä,
vaikka tosin sen kivenkovuus tylsyttäisi paraatkin veitseni".

Muutamien minuuttien kuluttua he istuivat veneessä, ja joutuisa
sanansaattaja samassa lähetettiin prinssille heidän tuloansa
ilmoittamaan,

Rothsay par'-aikaa istui sotamarskin seurassa päivällisen jälkeen. Hän
oli nurea ja ääneti, ja kreivi juuri kysyi, pitikö pöytää korjata, kun
tuotu kirje äkkiä muutti prinssin koko näön.

"Kuinka itse tahdotte", vastasi prinssi kreiville. "Minä menen tuohon
huvimajaan puutarhassa -- tietysti jos minun herrani, sotamarski, sen
sallii -- minä aion siellä ottaa vastaan entisen tallimestarini".

"Herra prinssi?" ihmetteli sotamarski.

"Niin juuri, jalo herra. Pitääkö minun kahdesti pyytää lupaa?"

"Ei suinkaan, kuninkaallinen herttua", vastasi sotamarski; "mutta
muistatteko te vaan, että ritari Ramorny -- --"

"Ei toki liene ruttotautinen, toivon ma?" vastasi Rothsayn herttua.
"Kuulkaa, kreivi, te nyt tahtoisitte hiukan olla olevinanne
vanginvartija mutta ei se sovi teidän luonteesenne -- hyvästi nyt vaan
puoleksi tunniksi".

"Taas uusi hullutus!" sanoi itsekseen Errol'in kreivi, koska prinssi,
temmaten auki yhden lasi-ikkunan siinä huoneessa alakerrassa, missä he
istuivat, hyppäsi ulos puutarhaan. "Se oli taas uusi hullutus, kun hän
tuon konnan kutsui takaisin seurahansa. Mutta hän on umpisokea".

Prinssi sillä välin katsahti taaksepäin ja sanoi kiireesti: "Tottahan,
jalo herra, teidän runsaista varoistanne joutanee pari pullollista
viiniä sekä hiukan haukkaamista vietäväksi alas tuonne huvimajaan.
Minusta on niin hauska syödessä ja juodessa nähdä joki edessäni".

Sotamarski kumarsi ja antoi tarpeelliset käskyt, niin että ritari
Ramorny, astuttuaan veneestänsä maalle ja tultuansa huvimajaan, jo näki
siellä herkullisen aterian varustettuna.

"Mieleni on paha, kun täytyy nähdä teidät, armollinen herttua,
näin lukon takana", virkkoi Ramorny hyvin teeskellyllä
surkuttelevaisuudella.

"Sinun mielipahasi on myös minun mielipahani", virkkoi prinssi.
"Onpa tuo Errol'in kreivi, vaikka tosin hän on niin kunnon mies,
jo niin kyllästyttänyt minua ykstotisella naamallansa sekä vielä
ykstotisemmilla saarnoillansa, että on väkisinkin ajanut minut takaisin
sinun luoksesi, sinä ilkiö, jolta tietysti en toivo mitään hyvää, vaan
kenties kuitenkin saanen jotakin huvittavaa. -- Mutta, ennenkuin muusta
puhumme, olipa se ilkeä työ tuo Laskiais-iltana, Ramorny. Tottahan,
toivon ma, se ei tapahtunut sinun tahdostasi?"

"Ei suinkaan, herttuallinen armo, sen vakuutan kunniasanallani -- se
oli vaan erehdys tuolta luontokappaleelta Bonthron'ilta. Minä vaan
satuin mainitsemaan, että soisin kuuman selkäsaunan sille lurjukselle,
joka minulta käden poikki hakkasi -- ja katsokaas, kun se roisto
kahdella eri tavalla erehtyi. Hän kävi toisen miehen kimppuun toisen
sijasta, kirveellä kepin sijasta".

"Hyvä oli ettei siitä tullut sen pahempaa. Vähät tuosta lakintekijästä;
mutta sitä en olisi ikinä anteeksi antanut, jos Wynd'in aseseppä olisi
surmansa saanut. Hänen vertaansa ei ole koko Britannian saaressa. --
Totta, toivon ma, tuo roisto tuli hirtetyksi kyllin korkeaan
hirsipuuhun?"

"Jos kolmenkymmenen jalan pituinen välttänee", vastasi Ramorny.

"Pyh! ei sanaakaan hänestä nyt enää", virkkoi Rothsay; "hänen ilkeä
nimensäkin jo voi tehdä, että kelpo viini maistaa vereltä. -- Mutta
mitä kuuluu Perth'istä, Ramorny? -- Kuinkas on hameväen ja
lystiveikkoin laita?"

"Sangen vähän kuuluu nyt lystiveikoista, armollinen herra", vastasi
ritari. "Kaikki silmät nyt vaan tarkkaavat Mustan Douglas'in
liikuntoja, joka on tulossa tänne viidentuhannen valitun miehen kanssa,
laittamaan kaikki väärät oikeiksi, marssien aivan kuin taas aikoisi
Otterburn'iin.[36] Sanotaan hänen nyt taas pääsevän kuninkaan
sijaiseksi. Varma on ainakin, että hyvin suuri joukko on ruvennut hänen
puolelleen".

"Olisi aika sitten, että jalkani olisivat vapaat", sanoi Rothsay;
"muuten minulle saattaisi tulla osaksi pahempikin vanginvartija kuin
Errol'in kreivi".

"Voi, armollinen herra, jos te vaan kerran pääsisitte pois tästä
paikasta, sopisipa teidän sitten astua pää pystyssä yhtä ylpeästi kuin
Douglaskin".

"Ramorny", lausui prinssi ykstotisesti, "minulla on hämärä muisto
siitä, että sinä kerta ehdoitit minulle jotakin kauheata. Varo, ettet
taas semmoista neuvoa anna. Minä tahtoisin olla vapaa -- omassa
vallassani; vaan en suostu ikinä kokoomaan armeijaa isääni taikka niitä
vastaan, jotka hän luottamusmiehikseen valitsee".

"Teidän vapaaksipääsemisestännehän minä vaan rohkeninkin puhua",
vastasi Ramorny. "Jos teinä olisin, armollinen herttua, niin
istahtaisin tuohon kelpo veneesen tuossa, joka uipi Tay-joella, ja
pujahtaisin hiljakseen pois Fifen lääniin, missä teillä on paljon
ystäviä, ja missä te voitte uskaltaa ottaa Falkland'in linnan
haltuunne. Se on kuninkaallinen linna; ja vaikka tosin kuningas on sen
teidän sedällenne lahjoittanut, niin te kuitenkin, herttuallinen armo
-- vaikka teillä ei olisikaan valtaa sitä lahjaa aikananne peruuttaa --
toki saattanette uskaltaa vapaasti käyttää niin likeisen sukulaisenne
kartanoa".

"Hän on kyllin vapaasti käyttänyt minun omaisuuttani", sanoi herttua,
"niinkuin Renfrew'in hovimestari saattaisi todistaa. Mutta maltas,
Ramorny -- maltas! -- Muistanpa minä Errol'in kreivin puhuneen, että
rouva Margareta Douglas, jota ihmiset Rothsayn herttuan puolisoksi
sanovat, on Falkland'issa! En tahtoisi olla yksissä paikoissa tuon
rouvan kanssa enkä myös häväistä häntä pois-ajamalla".

"Se rouva oli siellä, herttuallinen armo", vastasi Ramorny, "vaan
minulla on varma tieto, että hän on mennyt isällensä vastaan".

"Haa! Douglas'inko vihaa minua vastaan vielä enemmän kiihoittamaan? Vai
kenties rukoilemaan minulle armoa, sillä ehdolla että matelen
polvillani hänen sänkynsä luokse, niin kuin toivioretkeläiset kertovat
emir'ien sekä amiral'ien tekevän, joille saraceniläinen sultaani suopi
tyttärensä puolisoksi? Ramorny, minä tahdon noudattaa tuota Douglas'in
omaa puheenpartta: 'Parempi on kuulla leivosen liritystä kuin hiiren
piipitystä'.[37] Minä tahdon pitää sekä jalkani että kätenikin vapaina
kahleista".

"Ei ole siksi tarpeeksi mitään sopivampaa paikkaa kuin Falkland",
vastasi Ramorny. "Minulla on tarpeeksi kelpo sotamiehiä linnan
puolustukseksi; ja jos te, armollinen herttua, tahdotte sieltä pois
lähteä, niin pääsette lyhyellä ratsastuksella meren rantaan kolmelle
haaralle".

"Sinä puhut hyvin. Mutta me kuolemme ikävään siellä. Ei mitään
ilonpitoa, ei musiikkia, ei tyttösiä -- haa!" sanoi kevytmielinen
prinssi.

"Te erehdytte, armollinen herttua. Sillä vaikka rouva Margareeta
Douglas onkin, niinkuin laulujen vaeltavat prinsessat, lähtenyt
pyytämään apua uljaalta isältänsä, onpa, voin sanoa, suloisempi tai
kumminkin nuorempi neito nyt Falkland'issa taikka tulossa sinne.
Ettehän te, armollinen herttua, toki liene unohtaneet Perth'in
kaupungin Kaunotarta?"

"Unohtanutko kauneinta neitoa koko Skotlannissa! -- Enpä, yhtä vähän
kuin sinä lienet unohtanut kätesi, joka sinulla oli tuossa tappelussa
Curfew-kadun varrella St. Valentin'in aattoyönä".

"Sitä kättäkö, joka minulla _oli_. -- Sitä kättä, jonka menetin,
arvelitte kai sanoa, armollinen prinssi. Niin varmaan kuin se käsi ei
ole koskaan enää kasvava kiinni tynkkähänsä, on Hanskurin Katri nyt
Falkland'issa tahi tulee pian sinne. En tahdo imarrella teitä, herra
prinssi, ja sanoa, että hän teitä odottaa -- totta puhuen hän luulee
pääsevänsä rouva Margareetan suojan alle".

"Tuota pientä petturia!" sanoi prinssi. "Vai hänkin on kääntynyt minua
vastaan. Hän ansaitsee rangaistusta, Ramorny".

"Toivonpa, ettette, herttuallinen armo, määrää hänelle kovin kovaa
katumustyötä", vastasi ritari.

"Kyllä mar' minä jo aikaa sitten olisin ruvennut hänelle rippi-isäksi,
vaan hän on aina ollut niin arka".

"Ei ollut tilaisuutta, armollinen herra", sanoi Ramorny, "ja tiukassa
on nytkin aika".

"Olenhan minä aina liiankin kärkäs hulluttelemaan; vaan isäni -- --"

"On hyvissä turvissa", sanoi Ramorny, "ja vapaudessakin niin paljon
kuin hän voi olla. Te, armollinen herttua, sitä vastaan -- --".

"Minun aina täytyy olla kahleissa, milloin aviollisissa, milloin
oikeissa rautaisissa -- kyllähän tiedän. -- Tuossahan nyt on Douglas
tulossa, taluttaen tytärtänsä, joka on yhtä ylpeä ja ruma kuin hän
itsekin, puhumattakaan vanhuudesta".

"Ja Falkland'issa istuu yksinäisyydessään kaunein kaikista Skotlannin
neidoista", virkkoi Ramorny. "Täällä on kova kuri ja paha paasto,
siellä vapaus ja huvitus".

"Sinä olet voittanut, viisas neuvonantajani", sanoi Rothsay; "mutta,
huomaa se, tää on oleva viimeinen hullutukseni".

"Niin minäkin toivon", vastasi Ramorny; "sillä, kerran päästyänne
vapaaksi, te voitte hyvin sopia isänne kuninkaan kanssa".

"Minä tahdon kirjoittaa hänelle, Ramorny -- tuokaa kirjoitusneuvoni. --
Vaan ei, en saa ajatuksiani kokoon sanoiksi -- kirjoita sinä".

"Te unohditte, armollinen herra", sanoi Ramorny, osoittaen vaivaista
käsivarttansa.

"Ah tuota riivattua kättäsi! Mikäs sitten nyt neuvoksi?"

"Jos te, armollinen herttua, suvaitsisitte", vastasi neuvon-antaja,
"niin voitaisiin käyttää tuon lääkärin, Dwining'in kättä -- hän osaa
kirjoittaa aivan kuin pappi".

"Onko hänellä mitään tietoa asianhaaroista? Oletko ne hänelle
virkkanut?"

"Kaikki", sanoi Ramorny, ja, läheten ikkunaa, hän huusi Dwining'iä
veneestä ylös tulemaan.

Tämä tuli kruununperillisen eteen, hiivien ikään kuin olisi ollut
astuttava munien välitse; silmänsä olivat alaspäin luodut, ja koko
ruumis oli ikään kuin kokoonkutistunut kunnioittavaisesta pelosta.

"He tässä, veikkonen, kirjoitusneuvot. Minä tahdon koettaa taitoasi --
tiedäthän koko asianlaidan -- kaunista minun tekoni oikein koreaksi
isäni silmissä".

Dwining kävi istumaan, ja oli muutamien minuuttien jälkeen saanut
valmiiksi kirjeen, jonka hän antoi ritari Ramornylle.

"No kas, onpas sua tosiaankin paholainen nyt auttanut, Dwining",
ihmetteli Ramorny. "Kuulkaas vaan, armollinen herra. -- 'Arvoisa isäni
ja kuninkaani! Saan teille ilmoittaa, että tärkeät syyt pakoittavat mun
lähtemään pois hovistanne. Minä aion mennä asumaan Falkland'iin, sekä
sen vuoksi kun se on rakkaan setäni, Albanyn herttuan oma, jonka kanssa
te, kuninkaallinen majesteetti, soisitte minun olevani kaikessa
ystävyydessä, että myös kun siinä on sen vaimon asunto, josta olen
liian kauan aikaa ollut vieraantunut, vaan jonka kanssa lupaan
täst'edes elää hellimmässä, keskinäisessä rakkaudessa'".

Rothsayn herttua sekä ritari Ramorny molemmat purskahtivat kovaan
nauruun; ja lääkärikin, joka oli kuullellut oman kirjoittamansa
lukemista ykstotisena niinkuin olis se ollut hänen kuolemantuomionsa,
näkyi saavan rohkeutta heidän hyväksymisensä kautta, kohotti silmiään,
nauraa hihitti hiljakseen totutulla tavallaan, ja vaikeni sitten
jälleen, muuttaen muotonsa ykstotiseksi, ikään kuin pelossa, että oli
mennyt kunnioittavaisen alamaisuuden rajain yli.

"Erin-omaista!" sanoi prinssi. "Erin-omaista! Ukko on ymmärtävä tätä,
ikään kuin sillä olisi tarkoitettu tuota niin sanottua Rothsayn
herttuan puolisoa. Dwining, sinun pitäisi olla sihteerinä pyhällä
herralla paavilla, sillä hänkin joskus, niin kuuluu, tarvitsee
kirjuria, joka saa yhden sanan kahta asiaa tarkoittamaan. Annas kun
kirjoitan alle ja niin otan tämän keksinnön kunnian omakseni".

"Ja nyt, armollinen herra", kysyi Ramorny, lakattuaan kiini kirjeen ja
ja jätettyään sen pöydälle, "ettekö jo suvaitsisi tulla alas veneesen?"

"En ennen kuin kammaripalvelijani tulee muutamien vaatteitten sekä
muitten tarpeitten kanssa -- ja myös saat käskeä tänne hovimestarini".

"Armollinen herra", sanoi Ramorny, "aika on tiukassa ja kaikki
tämmöiset valmistukset voivat nostaa epäluuloa. Teidän palvelijanne
kalujen kanssa voivat tulla huomenna jäljestä. Täksi iltaa voisitte
tyytyä minun mitättömään apuuni pöydässä sekä kammarissa".

"Kas, tällä kertaa sinä taas unohdit", virkkoi prinssi, koskettain
haavoitettua käsivartta kepillään. "Muista toki, veikkonen; eihän
sinusta olekaan enää kapuna-paistin leikkaajaksi eikä housupaulain
sitojaksi -- olisitpa tosiaan kelpo hovimestari taikka kammaripalvelija!"

Ramorny irvisti kivusta sekä vimmasta; sillä hänen haavansa, vaikka jo
umpeen mennyt, oli aina vielä kovin arka, ja häntä jo vapisutti, jos
vaan joku sitä sormellaankin osoitti.

"Suvaitsetteko te, armollinen herra, nyt tulla veneesen?"

"En ennenkuin olen sanonut jäähyväiseni sotamarskille. Rothsayn
herttuan ei sovi pulahtaa pois tästä Errol'in kreivin kartanosta
niinkuin varas vankihuoneestaan. Käske häntä tänne".

"Armollinen herttua", sanoi Ramorny, "siitä mahtais tulla vaaraa
hankkeellemme".

"Mene hiiteen vaaroinesi, hankkeinesi! -- Minun tulee ja minä tahdon
käyttää itseäni Errol'in kreiviä kohtaan meille molemmille sopivalla
tavalla".

Kreivi tuli siin, prinssin käskyn saatuansa.

"Minä vaivasin teitä tänne, herra kreivi", virkkoi Rothsayn herttua
sillä arvokkaalla kohteliaisuudella, jossa hän oli niin taitava, kun
tahdoin kiittää teitä hyvistä vieraanvaroistanne ja hyvästä
seurastanne. Kumpaakaan en nyt enää kauemmin voi nauttia, koska
tärkeitten asiain tähden täytyy mennä Falkland'iin".

"Armollinen prinssi", muistutti sotamarski, "ettekö muista, että te
täällä olette holhoukseni alla".

"Mitä! -- holhouksenko alla? Jos olen vanki, niin sanokaa se suorin
sanoin -- jos en, niin tahdon olla niin rohkea ja lähteä".

"Minä soisin, että te, armollinen prinssi, ensin kysyisitte
kuninkaalliselta majesteetilta lupaa tähän matkaan. Tästä nousee muuten
paljon mielipahaa".

"Tarkoitatteko mielipahaa itseänne vastaan, herra kreivi, vaiko minua
vasaan?"

"Minä jo sanoin, että te olette uskottu minun holhoukseni alle. Mutta
jos te olette päättäneet lähteä, ei minulla ole valtaa -- Jumala
varjelkoon! -- väkisin estää teitä tekemästä mieltänne myöten. Voin
ainoasti rukoilla teitä oman itseni tähden -- --"

"Omat etuni minä itse paraiten ymmärrän. -- Hyvästi nyt vaan, herra
kreivi!"

Itsepäinen prinssi nyt astui veneesen Dwining'in sekä Ramornyn kanssa,
ja Eviot, muuta seuraa odottamatta, lykkäsi veneen vesille, joka alkoi
joutuisasti kulkea Tay-jokea alaspäin purjeen, airoin sekä virran
yhteisellä voimalla.

Jonkun aikaa istui Rothsayn herttua ääneti, jörömäisenä, eivätkä
seuralaisetkaan häirinneet hänen miettimisiään. Viimein hän kohotti
päätänsä ja virkkoi: "Isälleni ovat lystit kepposet mieleen, ja kun
kaikki on tehty, hän ei ole tätä hullutusta katseleva ankarammilla
silmillä kuin mitä se ansaitsee -- hän on katsova sen nuoruuden
hurjuudeksi ja antava sen anteeksi niinkuin entisetkin. -- Tuolla,
hyvät herrat, nyt on tuo vanha Kinfauns'in luola törröttämässä Tay-joen
äyräällä. Ja virkapas minulle nyt, Ramorny, millä keinoilla sinä sait
Perth'in kaupungin Kaunottaren pois tuon lautapään härän, ylituomarin
käsistä? Sillä Errol'in kreivi sanoi minulle, huhun hokevan, että
tyttönen oli hänen turvansa alla".

"Niinpä se olikin, armollinen prinssi, sillä aikomuksella, että hän
sitten sieltä vietäisiin herttuattaren -- arvelinpa sanoa: rouva
Margareeta Douglas'in turvan alle. Mutta tuolla pölkkypäisellä
ylituomarilla, joka, oikein katsoen, onkin vaan tuommoinen rohkea
pässinpää, on, niinkuin useimmilla hänen kaltaisillaan, hiukan sukkela
ja viekas palvelija, jonka apua hän kaikissa asioissaan käyttää, ja
jonka neuvoja hän ylimalkaan luulee omasta päästään lähteneiksi
tuumiksi. Aina kun tahdon saada tuommoisen maajunkkari-paronin
kynsiini, käännyn semmoisen hänen uskotun palvelijansa puoleen. Tässä
tilaisuudessa se on Kitt Henshaw, vanha Tay-joen laivamies, joka
aikanansa on käynyt merellä aina Hollannissa asti, joten ritari
Charteris häntä pitää arvossa niinkuin ulkomailla käynyttä ainakin.
Tämän hänen palvelijansa olen omaksi apulaisekseni pestannut, ja olen
hänen kauttansa saanut aikaan kaikellaisia esteitä, ettei Katri ole
päässyt ennen Falkland'iin lähtemään".

"Mutta miksi hyväksi?"

"Enpä tiedä, lieneekö viisasta, että sen teille virkan, herttuallinen
armo, koska te kenties ette minun tuumiani hyväksy. -- Olisin, näetten,
suonut, että tuon väärä-uskoisuus-tutkiokunnan virkamiehet olisivat
löytäneet Kaunottaren Kinfauns'ista -- meidän kaunokaisemme on
tuommoinen vallaton, itsepäinen karkulainen kirkon vallan alta -- ja
totta puhuen, tahdoin että Kinfauns'inkin herraan sattuisi hiukkanen
noista nyt otettavista sakoista ja ryöstöistä. Munkit olisivat olleet
halukkaat hänen kimppuunsa käymään, koska hänellä usein on ollut riitaa
heidän kanssaan lohikymmenyksistä".

"Mutta mistä syystä sinä olisit tahtonut saattaa ritari Charteris'iä
häviöön sekä tuon kauniin, nuoren neidon polttoroviolle?"

"Pyh, herra prinssi! -- Munkit eivät koskaan polta sieviä tyttösiä;
vanha ämmä olisi tosin saattanut olla jossain vaarassa. Ja mitä tuohon
herraan ylituomariin tulee -- sehän hänen arvonimensä muka on -- niin
jos he olisivat häneltä karsineet pois muutamia hänen lihavista
pelloistansa, se toki olisi ollut jotain kostoa siitä, kun hän minua
niin tarpeettomasti häpäisi St. Johanneksen kirkossa".

"Minun mielestäni, Ramorny, se oli jokseenkin ilkeä kosto", virkkoi
Rothsayn herttua.

"Älkää olko millännekään, armollinen herttua. Sen, joka ei voi
itselleen hankkia oikeutta kädellään, täytyy kai päähänsä turvata. --
No, koko se hanke menikin myttyyn, sen kautta kun arkaluontoinen
Douglas rupesi pitämään arkojen omientuntojen puolta. Sitten,
armollinen herra, Henshaw-ukon kaikki estelyt loppuivat kerrassaan ja
hän otti viedäkseen Perth'in kaupungin. Kaunottaren Falkland'iin --
missä tyttönen ei, niinkuin ritari Charteris sekä hän itsekin luulee,
ole ottava osaa rouva Margareetan ikävään seuraan, vaan kuluttava aikaa
teiltä, armollinen herttua, kun me iltasilla palaamme väsyneinä
metsäretkiltä linnan saloilla".

Taas tuli nyt pitkä äänettömyys, sillä prinssi näkyi vaipuneen syviin
miettimisiin. Viimein hän sanoi: Ramorny, yksi seikka tässä asiassa
minua arveluttaa; mutta jos sen sinulle virkan, niin on sinussa asuva
viekastelun perkele saava omantuntoni viihtymään, niinkuin monesti
ennenkin. Tuo tyttönen on kaunein mitä ikinä olen nähnyt -- yksi
poisluettuna; ja minä olen häneen sitä enemmän ihastunut, senvuoksi kun
hänen näössään on jotain -- Dunbar'in Elisahetin kaltaista. Mutta hän,
minä tarkoitan Hanskurin Katria, on kihlattu morsian, ja pian vihittävä
vaimoksi Heikki Sepälle, käsityöläiselle, jolla ei ole vertaansa
taidossa, ja miekkamiehelle, jota ei vielä koskaan ole voitettu
taistelutarhassa. Tässä lempiseikassa edemmäksi meneminen saattaisi
kelpo miehelle kovin suuren surun".

"Ette toki, armollinen prinssi, vaatine, että minun pitää kovin pitää
huolta Heikki Sepän edusta", virkkoi Ramorny, katsahtain haavoitettuun
käsivarteensa.

"Pyhä Anterus ja hänen viistoinen ristinsä auttakoon! liian useinpa
sinä tuota sinulle tullutta vahinkoa yhä tuot esiin, Ramorny. On niitä,
jotka aina pistävät sormensa joka miehen puuroon, vaan sinunpa muka
pitää paiskata siihen koko verinen käpäläsi kerrassaan. Se on
tapahtunut eikä sitä saa tapahtumattomaksi -- olkoon siis myös
unohdettu".

"Armollinen herra, tehän siitä nostattekin puhetta useammin kuin minä",
vastasi ritari, "vaikka pilanteolla. Minä puolestani -- vaan voinhan
minä olla siitä vaiti, josko en unohtaakaan".

"No hyvä, sitten sanon sulle, että minulla on hiukan omantunnon vaivaa
tuosta lempiseikasta. Muistatko, kun me hullulla päällä kerta läksimme
Klemetti-isän saarnaa kuulemaan -- taikka oikeastaan tuota kaunista
väärä-uskolaista katselemaan -- kuinka se munkki niin liikuttavilla
sanoilla kuin runoniekka puhui rikkaasta miehestä, joka ottaa pois
köyhän miehen ainoan karitsan".

"Suuri vahinko tosiaan se muka olisi", vastasi ritari Ramorny, "jos
Skotlannin kruununperillinen olisikin tuon poroporvarin vaimon
vanhimman pojan isä! Onhan niitä monta kreiviäkin, jotka kauniille
puolisoilleen hyvinkin haluaisivat samaa kunniaa! Ja kuinka moni, jolle
sama onni on sattunut osaksi, nukkuu yönsä yhtä rauhallisesti
kuitenkin".

"Ja jos minäkin saisin niin olla rohkea ja puhua", virkkoi lääkäri,
"meidän vanha Skotlannin lakimme antoikin jokaiselle aatelisherralle
semmoisen vallan naispuolisiin alamaisiinsa, vaikka rohkeuden puute
sekä rahanhimo sitten ovat tehneet, että se oikeus veroksi muutettiin".

"En minä tarvitse mitään viekoitusta, osoittaakseni lempeä sievälle
tyttöselle. Mutta tää Katri on minulle aina ollut kylmä", sanoi
prinssi.

"Ohoh, armollinen herra", sanoi Ramorny, "jos te, nuori, kaunis mies,
ja vielä prinssi, ette tiedä kuinka päästä kauniin tytön suosioon, niin
ei asiasta enää ole mitään sanomista".

"Ja jos ei sitä liiaksi rohkeudeksi katsottaisi, että minä taaskin
puhun", virkkoi lääkäri, "niin sanoisin koko Perth'in kaupungin
tietävän, että se tyttö ei olekaan vapaasta ehdostansa Wynd'in seppää
valinnut, vaan että isä hänet suoraan sanoen on pakoittanut. Minä
tiedän varmaan, että seppä useammat kerrat sai rukkaset".

"Vai niin, jos sen varmaan voit vakuuttaa, niin asia suuresti muuttuu",
sanoi Rothsayn herttua. "Vulkanus oli seppä aivan kuin Wynd'in Heikki;
hän nai Venus'en väkisin, ja kertovatpa meidän aikakirjamme mitä siitä
tuli".

"Eläköön siis neiti Venus ja palveltakoon aina!" sanoi ritari Ramorny.
"Ja onnea pulskille Mars-ritarille, joka sitä jumalatarta nyt menee
kosimaan!"

Puhe kääntyi nyt vähäksi aikaa lystiksi, kevytmieliseksi; vaan Rothsayn
herttua jätti sen pian jälleen kesken. "Olenhan", sanoi hän, "kyllä
jättänyt tuon umpinaisen vankihuone-ilman taakseni, vaan eipä tahdo
mieleni kuitenkaan tulla iloiseksi. Olen nyt tuolla uneliaalla
mielellä, joka tosin ei ole kovin paha, vaan alakuloinen, ja joka tulee
meille, koska olemme liikkumisesta väsyneet tai huvituksiin
kyllästyneet. Hiukkanen musiikkia, joka hiivisi korvan sisään,
kuitenkin niin kovasti soimatta, että pakoittaisi silmiä kohottamaan,
olisi nyt oikein jumalain herkkua".

"Tuskin olette te, armollinen herra, kerjinneet puhua ilmi, mitä te
soisitte, niin jo ovat Tay-joen haltija-neidot teille yhtä suosiolliset
kuin rannankin kaunokaiset. -- Kuulkaa -- se on harpun ääni".

"Harppu!" virkkoi Rothsayn herttua kuullellen. "Niin onkin, ja mestarin
tavalla sitä soitetaan. Tunnustelenpa tuota raukeavaa loppu-ääntä ikään
kuin tutuksi. Laskekaa sitä laivaa kohti, mistä musiikki kuuluu".

"Se on Henshaw-ukko", sanoi Ramorny, "joka vastavirtaa soutelee. --
Laivuri hoi!"

Venemiehet vastasivat huhumiseen ja toivat veneensä prinssin aluksen
viereen.

"Ohhoh! vai vanha tuttavani se on!" virkkoi prinssi, puvusta sekä
muodosta tuntien franskalaisen harpputytön Loviisan. "Olenpa sinulle
luullakseni hiukan velkaa, siitä että sinua minun tähteni kumminkin
peloitettiin St. Valentinin päivänä. Tule nyt vaan tänne veneeseni
harppuinesi, rakkeinesi, laukkuinesi päivinesi -- minä vien sinut erään
rouvan palvelukseen, missä sinun rakkiaskin elätetään paljailla
kapunipaisteilla sekä Kanarianviineillä".

"Ajatelkaa toki vähän, armollinen prinssi -- --" sanoi Ramorny.

"En huoli nyt ajatella mitään muuta kuin huvitustani, Ramorny. Ole sinä
niin hyvä ja ajattele samalla tavalla".

"Erään rouvan palvelukseenko te todellakin hankkisitte minulle sijan?"
kysyi harppu-tyttö. "Ja missäs hän sitten asuu?"

"Falkland'issa".

"Vai niin, olenpa minä siitä korkeasukuisesta rouvasta jo kuullutkin!"
virkkoi Loviisa. "Ja tahdotteko te todella hankkia minulle paikan
kuninkaallisen puolisonne palveluksessa?"

"Niin tahdon, sen vakuutan kunniasanallani -- niin pian kun hänet
semmoisena seuraani otan -- huomaa se ehto", kuiskasi hän Ramornyn
korvaan.

Laivassa olevat matkustajat kuulivat tämän puheen, josta päättivät
prinssin olevan sopimaisillaan puolisonsa kanssa. He kehoittivat siis
Loviisaa tarttumaan hänelle tarjouvaan onneen ja rupeamaan Rothsayn
herttuan rouvan palvelukseen. Useammat samassa antoivat hänelle palkkaa
hänen soitostansa.

Tämän viivytyksen ajalla Ramorny kuiskasi Dwining'ille: "Keksi joku
este, sinä konna. Tää tyttö lisäksi on liikaa. Ponnista älyäsi,
sill'-aikaa kun minä Henshaw'ta puhuttelen".

"Jos saisin luvan puhua", virkkoi Dwining, "miehenä, joka olen ollut
opissa sekä Espanjassa että myös Arabiassa, niin huomauttaisin,
armollinen herttua, että Edinhurg'iin on rutto ilmautunut, ja että siis
saattaisi olla vaaraa siitä, jos tää nuori matkalainen pääsee tänne
teidän matkaseurahanne".

"Vai niin! Ja mitäs se sinua koskee", virkkoi Rothsayn herttua, "jos
minusta on hauskempi tulla myrkytetyksi ruton kuin apteekkarin kautta?
Pitääkö muka sinunkin pistää jotain vastaan?"

Sill'-aikaa kun prinssi näin käski estelevän Dwining'in pitää suunsa,
oli Ramorny käyttänyt tämän lyhyen hetkisen hyödykseen ja saanut
Henshaw'lta kuulla, että Rothsayn herttuan puolison lähtö Falkland'ista
vielä oli aivan salassa. Hanskurin Katrin piti siis tulla mainittuun
linnaan tänä samana iltana tai seuraavana aamuna, siinä luulossa että
hän oli pääsevä sen korkeasukuisen rouvan turvan alle.

Rothsayn herttua, joka oli syviin mietteisin vaipunut, kuuli hänen
ilmoituksensa siitä niin kylmäkiskoisesti, että Ramorny uskalsi häntä
nuhdella.

"Olettepa" sanoi hän, "oikein pilattu onnen kantamoinen. Te halusitte
vapautta -- se tuli. Te ikävöitte kaunokaista -- se on oleva teille
tarjona juuri vaan semmoisen pienen viivytyksen perästä, joka sen huvin
vielä hauskemmaksi tekee. Näkyypä onni tahtovan totella teidän
pienimpiäkin käskyjänne; sillä vaikka, teidän halutessanne musiikkia,
olisi luullut sen olevan niin kaukana kuin suinkin mahdollista, niin
oli kuitenkin kohta soitto ja laulu täällä käsillä. Näitä onnen lahjoja
meidän pitäisi ilolla nauttia; muuten me olemme niinkuin liian
hemmitellyt lapset, jotka saatuaan särkevät ja viskaavat pois samat
lelut, joita itkien huusivat".

"Voidakseen oikein nauttia iloa, Ramorny", virkkoi prinssi, "olisi
pitänyt ensin kokea surua, aivan kuin ei ilman paastoomatta saa hyvää
ruokahalua. Me, jotka saamme vaikka mitä, kunhan haluamme, sangen vähän
tunnemme iloa, koska pyydetty on käsissämme. Näetkös tuon paksun pilven
tuolla, joka on sateeksi puhkeemaisillaan? Se minun hengitystäni
ahdistaa ja vesi näyttää niin mustalta ja synkältä -- rannat ei enää
näytä niin ihanilta -- --"

"Armollinen herra, älkää panko pahaksi palvelijanne muistutusta", sanoi
Ramorny. "Te annatte valtaa vilkkaalle mielenkuvituksellenne, aivan
kuin taitamaton ratsumies antaa tulisen hevosen karata pystyyn, niin
että se viimein kaatuu herransa päälle, ja musertaa hänet. Pudistakaa
pois tää alakuloisuus! Pitääkö harpputytön soitella vähäisen?"

"Soittakoon vaan -- mutta jotain surullista -- kaikki iloiset laulut
nyt koskisivat korvaani kipeästi".

Tyttö lauloi Normandian franskalaisella murteella surullisen laulun,
jonka tässä käännettyihin sanoihin oli liitetty yhtä surullinen nuotti.

    Mist' ilot on?
    Saat yhden kerran katsahtaa,
    Ihaillen maata ihanaa;
    Ja sitten Tuoni saavuttaa
    Sun, onneton.

    Levolle käy.
    Puolestas munkki rukoilee
    Ja kirkonkello helisee;
    Ne lähtöäsi ilmaisee --
    Sua koht' ei näy.

    Pois pelko nyt!
    Yks kipeä vaan vihlaus,
    Yks peloittava vavahdus.
    Niin kaikki tuskas, kamppailus
    On viihtynyt.

Prinssi ei virkkanut tästä laulusta mitään; ja harpputyttö, totellen
Ramornyn kädenviittausta, lauloi yhä toisia, siksi kun ilta joutui.
Illan kanssa tuli sadetta, ensin pientä, hienoa, sitten rankkaa, ja
samassa myös nousi kolkko tuuli. Prinssillä ei ollut mitään viittaa
eikä muuta päällysvaatetta, ja hän hylkäsi yrmeästi sen, jota Ramorny
tarjosi.

"Ei Rothsayn herttuan sovi ottaa pitääkseen sinun vanhoja vaatteitasi,
Ramorny. Sinun syysi se on, että tää lumiräntä tässä tunkee läpitseni
aina ytimeen saakka. Kuinkas rohkenit lykätä veneen vesille, ennenkuin
palvelijani ja tavarani oli tulleet?"

Ramorny ei yrittänytkään puhdistaa puoltansa, sillä hän tiesi prinssin
olevan semmoisella tuulella, milloin laiminlyömisen moittiminen on
hauskempi kuin järjellisenkään puolustuksen kuuleminen. Aika kului
jörömäisessä äänettömyydessä tahi hillitsemättömässä torumisessa, ja
näin vene saapui Newburgh'in kalastajakylään. Matkaseura astui maalle
ja tapasi hevosia, joita Ramorny jo piti siellä kauan aikaa tätä
tilaisuutta varten. Näiden ratsuin huonoudesta prinssi taas katkerasti
torui Ramornya, välin suorilla moitteilla, välin pistelevillä
puolillasanoilla. Viimein he nousivat hevosen selkään ja läksivät
ratsastamaan pimeällä yöllä, rankkasateessa, prinssi kulkien etumaisena
hurjalla vauhdilla. Harpputyttökin, joka hänen nimen-omaisesta
käskystänsä oli saanut hevosen, oli seurassa; hyväksi onneksi oli hän
vanhastaan tottunut kolkkoon ilmaan ja kulkemiseen sekä jalkaisin että
myös ratsain, niin että lujasti kesti tämän yöllisen matkan vaivat.
Ramornyn täytyi ratsastaa kilpaa vierekkäin prinssin kanssa; sillä hän
pahoin pelkäsi että tämä kenties, jos hänelle joku uusi oikku lensi
päähän, saattaisi häneltä pujahtaa pois ja, ottaen turvansa jonkun
uskollisen paronin kartanoon, vielä päästä hänelle viritetystä
paulasta. Ritarin tuska sekä ruumiin että sielun puolesta oli siis
tällä matkalla sanomattoman suuri.

Viimeinkin he saapuivat Falkland'in metsään, ja yksi kuun kajastus
näytti heille synkän, paksun tornin, joka oikeastaan oli kuninkaan oma,
vaikka nyt joksikuksi ajaksi läänitetty Albanyn herttualle. Merkki
annettiin ja laskusilta laskettiin alas. Tulisoihtuja liehui pihalla,
palvelijoita oli vastassa, ja prinssi saatettiin huoneesen, missä jo
Ramorny häntä odotti yhdessä Dwining'in kanssa ja rukoili häntä
lääkärin apua käyttämään. Vaan Rothsayn herttua ei siitä huolinut;
röyhkeästi käski hän laittaa yösijaa, seisoi vähän aikaa väristen
märjissä vaatteissansa suuren, liehuvan valkean ääressä, ja sitten meni
makuukammariinsa, kenellekään jäähyväisiä sanomatta.

"Näetkö nyt tuon lapsimaisen pojan oikullisen luonteen?" sanoi Ramorny
Dwining'ille; "ja onko ihme, että palvelija, joka hänen puolestaan on
tehnyt niin paljon, viimein mokomaan herraan suuttuu?"

"Ei suinkaan", vastasi Dwining, "se suuttumus sekä luvattu Lindores'in
kreivikunta kyllä voivat miehen uskollisuuden järkähdyttää. Mutta
käydäänkö hänen kimppuunsa jo tänä iltana? Hänessä on, jos silmät ja
poski totta puhuvat, kuumetaudin alku sisässään, joka on helpoittava
työmme ja samassa antava sille luonnollisen näyn".

"Se on kyllä hyvä tilaisuus, joka menee käsistämme", sanoi Ramorny;
"mutta meidän täytyy odottaa, siksi kun hän tuon kaunokaisen, Hanskurin
Katrin, on nähnyt. Se tyttö sitten voi todistaa, että hän näki prinssin
hyvässä voinnissa ja täydessä vapaudessa vähän sijaa ennen -- --
ymmärräthän?"

Dwining nyykähdytti päätään ja lisäsi: "Ei se viivytys haittaa mitään;
sillä eipä ole suuri vaiva saadessa lakastumaan kukkasta, jolta kaikki
voima jo on mennyt, sen kautta että sitä on saatettu liian aikaiseen
kukkimaan".



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.


    Hävytön veitikka tuo tottakin!
    Himokas huviin jumalattomaan;
    Ei muita koskaan tuonut kotihin
    Kuin portot irstaat, rentut häijyt vaan,
    Sekaisin herrat, rengit, siit' ei huoltakaan.

                                         Byron.

Seuraavana aamuna oli Rothsay ihan toisella tuulella. Hän valitti
pahaavointia sekä kuumetta, mutta tämä kuume pikemmin näkyi häntä
kiihdyttävän kuin masentavan. Hän oli hyvin ystävällinen Ramornylle; ja
vaikkei hän virkkanut mitään yöllisistä tapauksista, oli selvä että hän
muisti, vaan tahtoi seuralaistensa muistosta haihduttaa silloista
nurjaa mieltänsä. Hän oli kohtelias kaikille ja puhui Ramornylle
leikillisesti Katrin tulosta.

"Onpa tuo kaino kaunokainen aika tavalla kummastuva, kun näkee tässä
vaan miehiä, missä hän luuli saavansa paikan keskellä Margareeta-rouvan
kammari-neitsyitten myssyjä ja huntuja! Eipä liene sinulla suinkaan
kovin monta kauniisen sukupuoleen kuuluvaa talossa, arvaan ma,
Ramorny?"

"Ei mar' ole -- tuota harpputyttöä lukematta -- muita kuin yksi tai
kaksi, kyökkipiikaa, joita paitsi ei voisi tulla toimeen. Mutta,
sivumennessä puhuen, harpputyttö hyvin hartaasti tiedustelee missä
rouva on, jonka palveluksessa hänen piti saada paikka. -- Laitanko ma
hänet pois, itselleen rouvaa hakemaan, mistä hänen mielensä tehnee?"

"Älä suinkaan, hän saa huvitella Katria. -- Ja kuules, eikö olisi hyvä,
jos me tuon arkaluontoisen tyttöheilakan ottaisimme vastaan
jonkunmoisella maskeraatilla?"

"Mitä te tarkoitatte, armollinen herra?"

"Oletpa nyt typerä, veikkonen. -- Emme saa pettää häntä, koska hän
täällä toivoo tapaavansa Rothsayn herttuan puolison. -- Minä aion olla
sekä rouva että herra yhdessä personassa".

"En käsitä vieläkään".

"Eipä ole ketään niin typerää", virkkoi prinssi, "kuin älykäs mies, jos
ei hän kerrassaan pääse asian jäljille. -- Minun puolisoni -- siksihän
sitä rouvaa ihmiset sanovat -- on täältä karannut yhtä hätäisesti kuin
minä tulin tänne. Kumpikin olemme jättäneet vaatevaramme jälkeemme.
Tuossa vaatekomerossa makuuhuoneeni vieressä on naisen koruja niin
paljon, että riittäisi vaikka kuinka suurelle maskeraattijoukolle.
Katsos nyt, minusta tulee siis Margareeta-rouva, joka makaa tässä
päivävuoteella, päässään suruharsikko sekä pajuseppele, hylätyn
tilansa merkiksi. Sinä, Ramorny, olet muodoltas kyllin jäykkä ja
kankea, niin että voit käydä hänen galwayläiseltä seurarouvaltansa,
Hermigild-kreivinnalta. Dwining saa olla olevinansa vanha Hekate, hänen
entinen lapsipiikansa -- vaikka kyllä sillä on enemmän viiksiä
ylähuulessaan kuin apteekkarilla karvoja koko kasvoissaan, vieläpä
päälaessakin lisäksi. Hänelle pitää hankkia valeparta, että hän tulee
oikein sen akan kaltaiseksi. Hanki tänne kyökkipiikasi sekä mitä
soveliaita hovipoikia sinulla lienee täällä muassasi, ja pue ne
kammarineitsyikseni. Kuulitkos -- työhön nyt paikalla".

Ramorny kiirehti eteiskammariin ja kertoi Dwining'ille prinssin tuuman.

"Mene sinä ja huvittele sitä hupsua", virkkoi hän; "minä tahtoisin niin
vähän kuin mahdollista nyt nähdä hänet, kun tiedän mikä on tapahtuva".

"Uskokaa kaikki minulle", sanoi lääkäri ja nytkäisi olkapäitään. "Mikä
lihamies se on, joka voi leikata lampaan kaulan poikki, vaan pelkää sen
määkimistä?"

"Vaiti, älä pelkää miehuuteni masentuvan. -- Enpä unohda, että hän
tahtoi sysätä minut luostariin juuri yhtä huolettomasti, kuin jos olisi
vaan viskaunut pois katkenneen peitsen tynkän. Mene -- vaan ei, odota
-- ennen kuin menet tuota hupsua maskeraattia laittamaan, pitää meidän
jollakin lailla narrata pölkkypäistä Charteris'iä. Jos hän luulee
Rothsayn herttuattaren vielä olevan täällä ja Hanskurin Katrin hänen
seurassaan, hänelle kyllä saattaa pölähtää päähän tulla tänne apua
tarjoamaan tai jotain sentapaista, ja hänen tulonsa, niinkuin kyllä
ymmärrät, tapahtuisi nyt jokseenkin ajattomalla ajalla. Onpas hänen
tulonsa vielä sitä luultavampi, koska muutamat ihmiset joskus ovat
arvelleet tuon tervaskantoisen ritarin suuren, hellän huolenpidon
meidän tyttösestämme ansaitsevan lämpimämmänkin nimen".

"Kunhan sen tiedän, antakaa mun vaan nyt yksin menetellä ritari
Charteris'in kanssa. Minä lähetän hänelle kirjeen, joka on vaikuttava,
että hän kuukauden aikaan on mieluummin haluava helvettiin kuin
Falkland'iin. -- Voitteko te virkkaa minulle herttuattaren rippi-isän
nimen?"

"Waltheof -- eräs Franciskolais-munkki."

"Hyvä -- on nyt lähden liikkeelle".

Muutamien minuuttien perästä, sillä hän oli erittäin sukkela kynämies,
Dwining sai valmiiksi kirjeen, jonka antoi Ramornyn käteen.

"Se on erin-omaista ja saattaisi sinut kohta Rothsayn herttuan
ylimmäiseksi suosituiseksi -- olisinpa, pelkään mä, kovin kateellinen,
salliakseni sinua kauemmin hänen läheisyydessään, jos ei hänen päivänsä
jo olisi lopussa".

"Lukekaa se ääneen", virkkoi Dwining, "että saisimme kuulla kuinka se
sujuu?" Ja Ramorny luki: "Korkeasukuisen, mahtavan prinsessamme
Margareetan, Rothsayn herttuattaren käskystä me Waltheof, halpa St.
Franciscus-veljistön jäsen, annamme tiedoksi sinulle, ritari Patrik
Charteris'ille, Kinfauns'in herralle, että armollinen prinsessa
suuresti on pannut ihmeekseen, kun sinä uskalsit lähettää hänen
luoksensa nais-ihmisen, jonka hyvä maine ei voi olla suuri prinsessan
silmissä, koska se tyttö ilman mitään pakottavaa hätää on asunut
toista viikkoa sinun linnassas, missä hänellä ei ollut mitään
muuta vaimoseuraa paitsi palvelijoita; ja siitä hävyttömästä
yhdessä-asumisesta on huhu levinnyt tänne asti Perth'in, Angus'in sekä
Fifen läänien kautta. Yhtähyvin ei armollinen prinsessa, katsoen tätä
asiaa inhimillisen heikkouden vaikuttamaksi, ole pieksättänyt tuota
vallatonta tyttöä polttiaisilla eikä rangaissut muulla kovemmalla
rangaistuksella. Vaan kun kahden arvokkaan veljeksen Lindores'in
luostarista, Thickscull ja Dundermoreifien, juuri piti lähteä
erinäiselle asialle Vuoristoon, niin armollinen prinsessa on antanut
Katri-tytön heidän haltuunsa, oman isänsä luokse vietäväksi, jonka
tyttö sanoo par'-aikaa oleskelevan jossain Tay-järven rannoilla;
sillä siellä, isänsä turvissa, on hänellä oleva enemmän entisten
tottumustensa sekä ansionsa mukainen paikka, kuin Falkland'in linnassa,
niin kauan kuin se on Rothsayn herttuan puolison asuntona. Armollinen
prinsessa on käskenyt mainittuin arvokasten veljesten sillä tavoin
kohdella sitä nuorta vaimo-ihmistä, että hänessä heräisi katumus
syntisestä irstaisuudestaan, ja armollinen prinsessa kehoittaa sinuakin
syntiäs rippi-isälles tunnustamaan sekä sitä katumustöillä sovittamaan.
--- Allekirjoitettu: Waltheof korkeasukuisen ja mahtavan" -- -- j.n.e.

"Erin-omaista -- erin-omaista!" huudahti Ramorny, loppuun luettuaan.
"Tää arvaamaton korvapuusti on saattava Charteris'in oikein raivoon.
Hän on kauan aikaa osoittanut tälle rouvalle jonkunlaista hellempää
kunnioitusta, ja nyt hän näkee joutuneensa irstaisuuden epäluuloon,
juuri kun hän toivoi pääsevänsä suosioon laupeuden työn kautta -- se on
kokonaan pyörryttävä hänen päänsä! Ja oikein sanot, että pitkä aika
mahtaa kulua, ennen kuin hän uskaltaa tulla tänne, tuota tyttöstä
katsomaan taikka rouvaa tervehtimään. -- Mutta mene siis nyt
maskeraattiin; sill'-aikaa minä tässä valmistan sen, joka
maskeraateista on ijäksi lopun tekevä".

Noin päivällisen aikaan saapui Katri, Henshaw-ukon sekä yhden ritari
Charteris'in tallirengin suojan alla, komean Falkland'in linnan eteen.
Tornin huipusta liehuvassa suuressa lipussa näkyi Rothsayn vaakuna,
palvelijoilla oli prinssin väen värit; kaikki vahvisti yleistä luuloa,
että Rothsayn herttuan puoliso vielä täällä asui. Katrin sydän sykähti,
sillä hän oli kuullut että herttuattarella oli Douglas'ien ylpeys yhtä
hyvin kuin myös sukunsa peloton lujuus; tyttö-parka siis oli
peloissaan, minkälainen kohtelu hänelle tässä paikassa mahtoi tulla
osaksi. Linnapihaan tullessaan hän näki vähemmin palvelusväkeä kuin
mitä olisi luullut; mutta kun herttuatar tässä asui aivan erillään
maailmasta, ei hän sitä kovin kummeksinut. Jonkunlaisessa eteisessä
tuli hänelle vastaan pikkuinen, vanha akka, aivan koukkuisissa ikänsä
painon alla, norsunluinen sauva tukenaan.

"Terve tultuas tänne, kaunis tyttöseni", virkkoi akka, suudellen
Katria, "terve tähän, niin sanoakseni, suruhuoneesen. Ja toivon minä",
-- hän suuteli vielä kerran -- "että olet oleva lohdutukseksi minun
rakkaalle, kuninkaalliselle kasvatilleni, herttuattarelle. Paina puuta,
lapsukaiseni, sill'-aikaa kuin minä lähden katsomaan, joutaako rouva
nyt päästää sinut puheillensa. Voi, lapsi-kultaseni, oletpa hyvin
suloinen tosiaan, jos vaan Pyhä Neitsyt on antanut sinulle sielun, joka
on näin kauniin ruumiin vertainen".

Näin sanoen vale-akka läksi matelemaan läheiseen huoneesen, missä
Rothsayn herttua jo oli varustamassansa maskeraatti-puvussa. Ramorny
sitä vastoin, joka ei ollut tahtonut tuohon maskeraattiin osaa ottaa,
oli tavallisissa vaatteissansa.

"Oletpa sukkela veitikka, tohtori", virkkoi prinssi. "Niin totta kuin
olen prinssi, luulenpa että sinun tekisi mieli toimittaa koko kometia
itse, rakastajan osa niinkuin kaikki muu".

"Jos sillä voisin säästää vaivaa teiltä, armollinen prinssi", vastasi
lääkäri tavallisella puoleksi hillityllä naurunhihityksellään.

"Ei, ei", sanoi Rothsayn herttua, "en minä tarvitse sinun apuas,
veikkonen -- virka nyt vaan, miltä minä mielestäs näytän näin
pitkälläni tämän vuoteen päällä -- raukealta, rouvantapaiseltako vai?"

"Liiankin hienolta ja kauniilta rouva Margareeta Douglas'iksi, jos saan
uskaltaa niin sanoa", virkkoi lääkäri.

"Pois, konna, ja taluta tänne sisään tuo kaunis jääkynttilä -- älä
pelkääkään että hän on moittiva minua kovin naismaiseksi -- ja sinä,
Ramorny, mene myös pois".

Samassa kun ritari meni toisesta ulos, talutti vale-akka toisesta
Hanskurin Katrin sisään. Huone oli huolellisesti laitettu hämäräksi,
niin että Katri ilman vähintäkään epäluuloa näki tuon vaimoksi puetun,
vuoteella makaavan ihmisen.

"Tääkös se tyttö on?" kysyi Rothsay, jonka ääni, luonnoltansakin jo
hieno, nyt oli huolellisesti vielä hienonnettu kuiskaamisen kautta.
"Anna hänen lähetä, Griselda, ja tulla suutelemaan kättämme".

Vale-imettäjä talutti vapisevan tytön vuoteen äärelle ja viittasi häntä
polvilleen laskeumaan. Katri teki niin ja suuteli suurella hartaudella
ja suoruudella hansikkaallista kättä, jonka valeherttuatar hänelle
ojensi.

"Älä pelkää", virkkoi sama suloinen ääni, "minussa näet vaan surullisen
esimerkin ihmis-suuruuden turhuudesta. -- Onnelliset ne, mun lapseni,
jotka halvassa säädyssänsä seisovat niin alhaalla, ettei niihin
valtiontyrskyt koske".

Näin puhuessaan prinssi laski käsivartensa Katrin kaulan ympäri ja veti
hänet likemmäksi, suudellakseen häntä tervetuliaisiksi. Mutta se
suutelo annettiin niin paljon tulisemmin kuin mitä siitä mahtavasta
suojelijasta olisi voinut arvata, että Katri, siinä luulossa että
herttuatar oli hulluksi tullut, kovasti huudahti.

"Vaiti, narriseni! Minähän se olen -- Rothsayn Taavetti!"

Katri katsahti ympärilleen -- imettäjä oli lähtenyt, ja kun herttua nyt
otti pois harsikon kasvoiltansa, näki tyttö-parka selvästi, olevansa
sen rohkean, nuoren irstailijan vallassa.

"Auta minua nyt, Jumalani!" rukoili Katri; "ja kyllähän sinä autatkin,
jos vaan itse pysyn lujana?"

Kun tämä päätös oli lentänyt hänen sydämensä läpi, hillitsi hän
huutonsa ja pyysi, niin paljon kuin mahdollista, salata pelkoansa.

"Leikkinne oli varsin taitavasti toimeen pantu", virkkoi hän niin
lujalla äänellä kuin vaan voi. "Saanko nyt pyytää teitä, armollinen
herttua, minua hellittämään?" -- Prinssi piti häntä käsivarresta
kiinni.

"Ei, mun sievä vankiseni -- älä näin tempaile -- mitäs pelkäät?"

"En minä tempailekaan, herra prinssi. Koska teitä näkyy huvittavan
pitää minut kiinni, en tahdo tempailemalla saattaa teitä minua
väkivallalla kohtelemaan, jotta teille itsellenne sitten tulisi
mielipaha, kun asiaa toisten paremmin mietitte".

"Sinä, vaan petturi, olet pitänyt minut vankinas monta kuukautta",
sanoi prinssi, "etkä nyt muka tahdo sallia minun pitää sinut kiinni
hetkisenkään aikaa".

"Se olisi sievää puhetta Perth'in kadulla, herra prinssi, missä minun
vallassani olisi sitä kuullella tai pois paeta -- täällä se on
väkivaltaa".

"Ja jos päästäisinkin sinut irti, minnekä sinä pakenisit?" virkkoi
Rothsayn herttua. "Laskusillat ovat ylösnostetut, ja minun
palvelijoitteni korvat ovat ihmeen kuurot oikullisten tyttösten
kiljumiselle. Ole siis kiltti, niin saat nähdä, mitä hyvää siitä tulee,
kun tekee kuninkaan pojalle mieliksi".

"Hellittäkää minut irti sitten, suuriarvoinen herra, ja kuulkaa
valitukseni Rothsayn herttuasta -- jonka tuon Skotlannin
kruununperillisen eteen. Minä olen halvan, vaan rehellisen porvarin
tytär. Minä olen, melkein jo voin sanoa, uljaan, kunnollisen miehen
kihlattu morsian. Jos jollakin tavoin lienen antanut teille kehoitusta
tähän tekoon, niin se on tapahtunut tietämättäni. Näin varoittain
teitä, rukoilen että päästäisitte minut irti ja sallisitte minun
lähteä. Te ette minulta kuitenkaan saa mitään muuten kuin tavalla, joka
olisi teille yhtä häpeällinen ritarina kuin miehenäkin".

"Sinä olet rohkea, Katri", sanoi prinssi, "mutta sekä ritarina että
miehenä täytyy minun ruveta voittosille sun kanssas, koska siihen
yllytät. Sinun pitää saada tietää mitä tämmöisestä rohkeudesta tulee".

Näin puhuen hän yritti taas laskea käsivartensa tytön kaulaan; mutta
Katri väistyi pois ja jatkoi puheensa yhä samalla järkähtymättömällä
lujuudella.

"Minulla on yhtä suuri voima puolustamaan itseäni kunniallisessa
taistelussa kuin teillä minua hätyyttämään hävyttömällä aikomuksella.
Älkää häväiskö itseänne ja minua väkivallalla. Te voitte saada minut
pyörryksiin lyömisellä, taikka myös kutsua apumiehiä ja niiden kanssa
voittaa minut. Mutta muulla keinoin ette pääse tarkoituksenne perille".

"Minkälaiseksi raakalaiseksi sinä minut luulet!" sanoi prinssi.
"Väkivaltaa en tahtoisi tehdä enempää kuin mitä naisihmiset vaativat,
saadakseen oman heikkoutensa sillä kaunistetuksi."

Hän nousi jokseenkin liikutettuna.

"Säästäkää sitten voimanne niitä naisia varten, jotka semmoista
käytöksensä kaunistusta tahtovat. Minun vastarintani on lujinta lajia,
mitä ikinä arkuus kunniastaan sekä häväistyksen pelko voi aikaan saada.
Voi, herra prinssi, jos aikomuksenne onnistuisi, te ette saisi mitään
muuta aikaan, kuin että kaikki siteet minun ja elämän välillä --
niinkuin myös teidän ja kunnian välillä olisivat ratkaistut. Minut on
kavaluudella viekoitettu tänne -- kenenkä petturin avulla, sitä en
vielä tiedä; mutta jos häväistynä täältä lähtisin, niin lähtisin
levittämään tietoa onneni hävittäjästä ympäri kristikuntaa. Minä
ottaisin toivioretkeläisen sauvan käteeni, ja missä ikinä vaan
ritarillisuutta pidetään arvossa, missä ikinä vaan Skotlannin nimi on
tuttu, julistaisin, että sadan kuninkaan jälkeinen, jumalisen Robert
Stuart'in poika, Bruce-sankarin kruununperillinen on kunnoton kunniaton
mies, joka ei ansaitse ritarin kannuksia jalassaan eikä kruunua, mikä
hänelle on päähän tuleva. Kaikki aatelisrouvat avarassa kristikunnassa
ovat katsovat teidän nimenne liian saastaiseksi, päästääkseen sitä
huulilleen -- kaikki kunnon ritarit ovat pitävät teitä valapattoisena
koirana, joka on rikkonut, mitä vannoi ritariksi tullessaan: suojella
vaimoja ja auttaa turvattomia".

Rothsayn herttua istahti taas ja katsoi Katriin silmillä, joista
vihastus ja ihastus molemmat sekaisin loistivat. "Sinä et muista kelle
puhut, tyttö. Etkö tiedä, että rakkaus, jota sinulle tarjosin, on
kunnia, ja että sadat vaimot, joiden helmustaakin olet lilan halpa
kantamaan, siitä olisivat kiitolliset?"

"Vielä kerran sanon, herra prinssi", vastasi Katri, "säästäkää
suosionne niille, jotka sitä arvossa pitävät. Taikka vielä paremmin,
säästäkää aikanne ja voimanne toisiin jalompiin töihin -- maanne
suojelukseen ja alamaistenne onnistuttamiseen. Voi armollinen herra!
kuinka mielellään riemuitseva kansa tervehtisi teitä johtajakseen! --
Kuinka halukkaasti he kokoutuisivat ympärillenne, jos vaan näkisivät
teidän tahtovan johtaa heitä taisteluun mahtavien sortamisia,
laittomien väkivaltaa, irstaisten viettelystä sekä ulkokultaisten
tyranniutta vastaan!"

Rothsayn herttua, jonka hyvät tunteet olivat yhtä helpot herättää kuin
ne olivat haihtuvaiset, tuli liikutetuksi tytön innokkaasta puheesta.
"Anna minulle anteeksi, että sinua pelästytin, tyttö", sanoi hän. "Sinä
olet kovin jaloluonteinen hetken-aikuiseksi leluksi, joksi minä
erehdyksissäni sinut aioin. Toiselta puolen, jos olisikin sukusi sinun
jalon henkes sekä verrattoman kauneutes vertainen, ei minulla ole
sydäntä antaa sinulle; ja sydämen antamisella vaan voipi sinut saada
omaksensa. Mutta minun toivoni on tullut hävitetyksi, Katri -- ainoan
vaimon, jota ikinä olen rakastanut, on valtiollinen oikku minulta
ryöstänyt, ja puoliso on minulle väkisin annettu, jota en sittenkään
voisi olla inhoamatta, vaikka hänellä olisi se suloisuus ja lempeys,
jotka avut yksin vaan saattavat tehdä jonkun naisen miellyttäväksi
minun silmissäni, Terveyteni raukenee raukenemistaan, vaikka vielä olen
aivan nuori; muuta neuvoa ei minulla siis ole, kuin sivumennessä poimia
sieltä, täältä joku kukkanen, mikä minulle sattuu tulemaan tarjoksi
lyhykäisellä matkallani syntymästä hautaan. Katso minun polttavaa
poskeani -- tunnustele, jos tahdot, minun levottomasti sykkivää
suontani -- ja surkuttele minua ja anna anteeksi, jos minä, jonka
oikeudet, vaikka olen prinssi ja mies, ovat tulleet niin sorretuiksi,
joskus vähemmin pidän huolta toisten ihmisten oikeuksista, antaen
valtaa itsekkäälle halulle tyydyttää silmänräpäyksen-aikuista oikkua".

"Voi armollinen herra!" huudahti Katri hänelle omituisella
innostuksella, "rakas herrani -- niin tahdon sanoa, sillä rakashan on
Brucen jälkeinen jokaiselle Skotlannin lapselle -- älkää, olkaa
niin hyvä, näin puhuko! Teidän mainio edelläkävijänne kärsi
maanpakolaisuutta, vainoa, öisin nälkää, päivin epätasaisia tappeluita,
saattaakseen maansa vapaaksi -- olkaa tekin yhtä alttiiksi-antavainen,
siksi että te itse pääsisitte vapaaksi. Temmatkaa itsenne irti noista
miehistä, jotka teidän vallattomuuksianne auttamalla raivaavat
itsellensä tien mahtavuuteen. Älkää luottako tuohon julmaan Ramornyyn!
-- Te ette sitä tiedä, siitä olen varma -- te ette sitä voi tietää --
mutta se konna, joka koetteli pakoittaa tytärtä häpeäänsä suostumaan,
sillä että hän uhkaeli vanhan isän henkeä, on valmis tekemään vaikka
mitä ilkeyttä -- vaikka mitä pettuutta!"

"Tekikö Ramorny niin?"

"Teki kyllä, eikä hän uskaltane sitä kieltää".

"Siitä otetaan selvä", vastasi Rothsayn herttua. "En minä häntä enää
rakasta; mutta hänelle on tullut suuri vahinko minun palveluksessani,
ja minun tulee kunniallisesti palkita hänen apuansa".

"_Hänen_ apuansa vai! -- Voi, armollinen herra! Semmoinen apuhan, jos
aikakirjat totta puhuvat, saattoi Troian häviöön ja antoi Espanjan
vallan uskottomain käsiin".

"Vaiti, tyttö, pidä kieles kurissa, sanon minä", virkkoi prinssi
nousten. "Meidän keskustelumme nyt loppuu".

"Vielä yksi sana, herra Rothsayn herttua", sanoi Katri innolla, ja
hänen kaunis muotonsa loisti niinkuin varoittavan enkelin -- "en tiedä,
mikä minua yllyttää näin rohkeasti puhumaan; mutta tuli palaa
sydämessäni ja leimahtaa ulos. Lähtekää tästä linnasta, tuntiakaan
kauemmin viipymättä! Tää ilma tässä on teille turmiollinen. Luovuttakaa
Ramorny pois tyköänne, ennen kuin tää päivä on tullut kymmentä
minuuttia vanhemmaksi! Hänen seuransa on teille kovin vaarallinen".

"Mitä syytä sinulla on semmoisin puheisin?"

"Ei mitään varsinaista", vastasi Katri, häveten omaa kiivauttansa,
"kenties ei yhtään mitään, paitsi että pelkään teille vaaroja".

"Perättömistä peloista ei Brucen perillinen saa huolia. -- Kuulkaa,
hoi! Kuka on siellä toisessa kammarissa?"

Ramorny astui sisään ja kumarsi syvään sekä prinssille että myös
Katrille, jonka hän nyt luuli arvattavasti nousseen suosituisen arvoon
ja siis ansaitsevan ritarillista kohteliaisuutta.

"Ramorny", virkkoi prinssi, "onko tässä talossa jotain arvokkaampaa
vaimo-ihmistä, joka sopisi tään nuoren neidon seuraksi, siksi kun
voimme hänet lähettää pois, mihin hän halunnee mennä?"

"Pelkäänpä" vastasi Ramorny, "jos teidän paheksumattanne, armollinen
herra, saan toden ilmoittaa, että meidän talomme tässä on huonosti
varustettu siinä suhteessa, ja että, puhuakseni totista totta,
harpputyttö niistä kaikista mahtaa olla siivoin".

"Seurustelkoon hän sitten tään nuoren neidon kanssa paremman
puutteessa. -- Ja ole nyt kärsivällinen, tyttöseni, ainoasti muutamia
tunteja".

Katri läksi ulos.

"Vai niin, armollinen herra -- jokos teille tuli niin pian ero
Perth'in kaupungin Kaunottaresta? Onpas se, tosiaan, ikivoittajan
häilyväisyyttä!"

"Tässä ei ole mitään puhetta voitosta eikä tappiosta", vastasi prinssi
kuivakiskoisesti. "Tää tyttö ei minua rakasta, enkä minäkään rakasta
häntä kylliksi, vaivatakseni itseäni hänen vastahakoisuutensa
voittamisella".

"Ohoh, onpas taas Malcolm Puhdastapainen noussut uudestaan tässä
jälkeisessään!" sanoi Ramorny.

"Olkaa niin hyvä, arvokas herra, ja lopettakaa kokkapuheenne, taikka
myös laskekaa niitä jostain toisesta aineesta. Nyt on päivällisen aika,
luulisin ma; minä olisin teille siis hyvin kiitollinen, jos käskisitte
ruoan pöydälle".

Ramornyn uloslähtiessä Rothsayn herttua oli huomaavinaan ilveilevän
hymyn suosituisensa suunsopissa; ja hänestä tuntui kovin kiusalliselta,
että hän oli joutunut sen miehen pilkan alaiseksi. Yhtä hyvin hän käski
ritarin pöytäseurahansa, ja sama kunnia tuli myös Dwining'ille osaksi.
Puhe pöydässä oli vilkas ja irstasta laatua, jota prinssi yllytti,
ikään kuin vastapainoksi aamupuoliselle ykstotiselle siveydelleen, jota
vanhoja aikakirjoja lukenut Ramorny vertasi Scipion lujuuteen.

Pidot, huolimatta herttuan huonosta voinnista, jatkettiin
turhan-aikuisella vallattomuudella paljon kohtuuden rajojen yli. Ja
lieneekö siihen ollut syynä viinin väkevyys, vai ruumiillinen heikkous,
vai, joka on luultavin, pulveri, jonka Dwining viimeiseen pikariin oli
sekoittanut -- mutta ainakin prinssi viimein, aterian lopulla, vaipui
unenhorroksiin, josta tilasta ei häntä millään tavoin saatu heräämään.
Ritari Ramorny sekä Dwining kantoivat hänet hänen kammariinsa,
ottamatta apuun ketään muuta, paitsi yhtä miestä, jonka nimi myöhemmin
tulee tietyksi.

Seuraavana aamuna ilmoitettiin että prinssi oli tarttuvaiseen tautiin
sairastunut; sen vuoksi, ettei se muihin leviäisi, ei päästetty sairaan
luokse ketään muita, paitsi hänen entistä tallimestariaan, Dwining'iä
sekä yllä jo mainittua palvelijaa. Yksi heistä aina istui vuoronsa
sairaan kammarissa, ja muut noudattivat kanssakäymisessään muun väen
kanssa niin tarkkaa varovaisuutta, että luulo, prinssin sairastavan
vaarallista, tarttuvaista tautia pysyi voimassa.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.


    Kun talvi-ilt' on pitkä, takan ääreen
    Istahda kanssa kunnon vanhusten,
    Ja kuule heidän tarinoitansa
    Ajoista suruisista menneistä;
    Ja ennen kuin sä sanot hyvästi,
    Palkaksi heidän murhejutuistansa,
    Mun häviöni kerro surkea.

             Kuningas Rikard III,
             5:s Näytös, 1:nen Kohtaus.

Aivan toisellainen, kuin mitä julkisesti ilmoitettiin Falkland'issa,
olikin petetyn kruununperillisen todellinen kohtalo. Kunnianhimoinen
Albanyn herttua oli päättänyt että hänen piti kuolla, saadakseen täten
pois ensimmäisen ja pahimman esteen oman perheensä ja kruunun väliltä.
Jaakko, kuninkaan nuorempi poika, oli pieni lapsi, joka sopivan
tilaisuuden tullessa voitiin sitten helposti saada syrjälle sysätyksi.
Pyrintö mahtavuuteen sekä viime aikoina syttynyt viha entistä herraa
vastaan olivat tehneet Ramornyn kernaaksi apulaiseksi nuoren Rothsayn
herttuan surmaamisen hankkeessa. Kullanhimo sekä luontainen ilkeys
saattoivat Dwining'inkin siihen ahkerasti osaa ottamaan. Viekkaimmalla
julmuudella oli päätetty huolellisesti karttaa kaikki väkivaltaiset
keinot, joista voi jälkiä jäädä; prinssin hengen piti sammuman
itsestään, sen kautta että hänen heikko ja nyt vielä pahanvointinen
ruumiinsa saatettiin kaikellaisen puutteen alaiseksi. Skotlannin
kruununperillistä -- käyttääksemme Ramornyn sanoja toisessa
tilaisuudessa -- ei ollut aikomus murhata; hänen elämänsä vaan piti
loppua.

Prinssin makuukammari Falkland'in tornissa oli erittäin sovelias
tämmöisen kauhean vehkeen toimeenpanoon. Pieniä, kaitoja rappusia
myöten, joista tuskin oli tietoa, pääsi luukun kautta linnan
maanalaisiin vankihuoneisin; tätä käytävää myöten oli entisten
linnan-isäntien ollut tapa salaa, valepuvussa käydä katsomassa
mainittuin surkeitten huoneitten asukkaita. Samaa tietä myös veivät
nuot konnat itsestään tietämättömän prinssin alas alimpaan käähkänään,
niin syvälle vaan sisukseen, ettei luultu minkään ohkauksen tai huudon
voivan siitä kuulua; ja samassa voi ovi telkeineen kauan aikaa kestää
murtamis-yrityksiä, jos se paikka tulikin keksityksi. Bonthron, joka
siksi tarpeeksi oli tullut pelastetuksi hirsipuusta, oli halukkaana
apulaisena tässä Ramornyn julmassa kostotyössä eksynyttä, petettyä
herraansa vastaan.

Tämä konna meni taas alas vankihuoneesen, juuri silloin kun prinssi
alkoi toipua horroksestaan ja herätessään tunsi kuolettavan kylmyyden
sekä raskaat kahleet, jotka tuskin vaan sallivat hänen liikahtaakaan
kostealta olkivuoteeltaan. Rothsayn ensimmäinen ajatus oli, että tää
oli kauheaa unta -- toinen toi hänelle hämärän aavistuksen todellisesta
tilasta. Prinssi huusi, huhusi -- viimein vimmoissaan kiljahti -- mutta
ei tullut mistään apua eikä vastannut mikään muu kuin kaiku
vankihuoneen holvatusta laesta. Tuo helvetin apulainen kuuli nämät
tuskalliset huudot ja luki ne levollisesti palkkioksi soimaus- ja
herjaus-sanoista, joilla Rothsayn herttua aikanaan oli puhunut ilmi
vaistontapaisen inhonsa häntä vastaan. Vasta kun onneton nuorukainen
uupuneena ja toivotonna oli vaiennut, päätti tuo raakalainen ilmaantua
vankinsa silmien eteen. Telkeet vedettiin pois, lukko lusahti, prinssi
kohotti itseään niin paljon kuin hänen kahleensa sallivat -- punertava
valo, joka pakoitti hänet silmiään ummistamaan, välkähti huoneen läpi,
ja, taas ne avatessaan, näki hän edessään tuon kauhistavan miehen,
jonka hän luuli kuolleeksi. Hän vaipui kammostuen maahan. "Minä olen
tuomittu ja ijankaikkisessa kadotuksessa", huusi hän; "ja helvetin
inhottavin perkele on määrätty minua piinaamaan!"

"Kyllä minä olen elossa, armollinen prinssi", virkkoi Bonthron; "ja
siksi että tekin saisitte elää ja elämästä iloita, tehkäät nyt niin
hyvin ja käykää ruokaan käsiksi".

"Päästä minut irti näistä kahleista", sanoi prinssi, "vapauta minut
tästä vankihuoneesta -- niin sinusta, vaikka kyllä olet konna, on
tuleva rikkain mies koko Skotlannissa".

"Vaikka saisin kultaa saman verran kuin nuot kahleesi painavat",
vastasi Bonthron, "niin mieluummin kuitenkin näkisin sinut raudoissa
kuin ottaisin sen kullan! Mutta katsahdapas tänne -- olithan aika
herkkusuu -- katsopas minkälaista apetta olen sulle hankkinut". Se
konna pirullisella ilolla aukaisi raakaan vuotaan käärityn mytyn, joka
hänellä oli kainalossa, ja näytti onnettomalle prinssille, heiluttaen
tulisoihtuansa edestakaisin sen edessä, äsken rungostaan erilleen
hakatun häränpään, joka siihen aikaan oli Skotlannissa varma kuoleman
ilmoitus. Hän pani sen prinssin vuoteen eli pikemmin pahnain
jalkopuolelle maahan. "Sillä syö kovin ahneesti", sanoi hän; "mahtaa
kulua pitkä aika, ennen kuin taas saat toisen aterian".

"Virka minulle vaan yksi asia, konna", kysyi prinssi, "Tietääkö Ramorny
tästä?"

"Kuinkas muuten olisi sinut saatu viekoitetuksi tänne? -- Teeri-parka,
nyt olet, kun oletkin, satimessa!" vastasi murhamies.

Näin sanoen hän pani oven kiinni, telkeet kilahtivat, ja prinssi-parka
jäi pimeyteensä, yksinäisyyteensä ja kurjuuteensa. "Voi minun isäni! --
Minun profeetallinen isäni! -- Tää sauva, jota käytin tuekseni, oli
todellakin peitsi!" Mutta jättäkäämme jo seuraavat tunnit ja päivät,
täynnä ruumiin vaivoja, täynnä sielun tuskia.

Yhtähyvin ei ollut Jumalan tahto, että tämä julma työ jäisi kostamatta.
Vaikka muut linnan-asukkaat, joilla vaan oli tuo prinssin sairaus
mielessä, eivät liioin pitäneet lukua Hanskurin Katrista eikä
harpputytöstä, ei sallittu kuitenkaan näiden neitoin lähteä pois, ennen
kuin olisi nähty minkä lopun tuo peloittava tauti oli saava ja oliko se
todellakin tarttuvaista laatua. Näin pakoitettuina yhdessä olemaan
nämät molemmat onnettomat tytöt tulivat hyviksi tuttaviksi, miltei
ystäviksi; ja tämä ystävyys vielä kiintyi, kun Katri sai kuulla tämän
harpputytön olevan sen saman, jonka tähden hän oli ollut Wynd'in
Heikille suutuksissa. Katri sai nyt tietää että Heikki oli aivan
viaton, ja kuulteli hartaasti Loviisan loppumattomia ylistyksiä
uljaasta puolustajastaan. Harpputyttö, joka tunsi Katrin säädyn ja
arvon ylemmyyden, puhelikin mielellään aineesta, joka näkyi olevan
kuulijalle niin mieleen; olipa hän kiitollisuudessaan sepittänyt
seuraavan pienen laulunkin, jota sitten kauan ja yleisesti laulettiin
Skotlannissa.

    Sinilakki[38] sa,
    Uros rohkea,
    Paits vilppiä, paits pelkoa,
    Sydämes luj' on sanassaan,
    Ja kätes luja miekassaan.
    Maailman halki etsikää,
    Paras tok' on sinilakki tää!

    Kyll' urho Saksan jalo on,
    Ritari Franskan verraton,
    Kun peitsell' alkaa taistelon,
    Ja poika Englannin kenties
    Kaikist' on tarkin joutsimies;
    Mut mailman halki etsikää,
    Paras tok' on sinilakki tää!

Sanalla sanoen, vaikka laulutytön pahamaineinen elatuskeino muuten
olisi ollut syynä, ettei Katri mielellään olisi seurustellut Loviisan
kanssa, huomasi hän nyt, kun pakko kerran oli heidät yhteen seuraan
saattanut, että se pieni soittoniekka oli varsin nöyrä ja toiselle
kaikki mieliksi tekevä kumppali.

Tällä tavoin he elivät neljä, viis päivää ja keittivät itselleen
ruokansa omassa huoneessaan, niin paljon kuin mahdollista välttääksensä
kyökkipalvelijain silmiä, kenties myös pahoja sanoja. Kun niiden kanssa
oli jotain välttämätöntä puhuttavaa, Loviisa, joka oli enemmän tottunut
keinoja keksimään, luonteeltaan rohkeampi, ja halukas Katrille mieliksi
tekemään, kernaasti otti vaivakseen heidän yksinkertaisiin aterioihinsa
tarpeellisten ruoasten hankkimisen ruokamestarilta sekä niiden
valmistamisen hänen kotimaansa omituisella taidolla.

Kuudentena päivänä, vähää ennen päivällistä, oli harpputyttö lähtenyt
ulos tälle asialle; ja raittiin ilman hengittämisen tarvis taikka
toivo, löytää vähäisen ruohoja ruoan höysteeksi tai kumminkin pari
aikaista kukkasta pöydän koristeeksi, oli houkuttanut hänet linnaan
kuuluvaan pieneen puutarhaan. Sieltä hän palasi huoneesensa tornissa
kalmankelmeänä, haavanlehden tavoin vapisevana. Hänen pelästyksensä
myös tarttui Katriin, joka töin tuskin vaan sai suustaan sanoja,
kysyäkseen mikä uusi onnettomuus nyt oli tapahtunut.

"Onko Rothsayn herttua kuollut?"

"Pahempi vielä! He kuolettavat häntä nälällä!"

"Hullutusta!"

"Ei, ei, ei, ei!" vastasi Loviisa kuiskaamalla, ja hänen sanansa
kiirehtivät niin tiheään peräkkäin, että Katri häntä tuskin ymmärsi.
"Olin ruohoin haussa höysteeksi soppaan, koska te eilen sanoitte niitä
mielellänne syövänne -- silloin pieni koirani, joka oli tunkeunut
tiheään rautatammi-viidakkoon, mikä kasvoi muutamista vanhoista
raunioista tornin juurella, tuli vinkuen ja älisten jälleen ulos. Minä
hiivin likemmäksi syytä siihen tiedustamaan -- ja voi! silloin kuulin
ähkäyksen niinkuin koska ihminen on viimeisessä tuskassa, mutta niin
hiljaisen, ikään kuin se olisi tullut vaan sisimmästä syvyydestä.
Viimein havaitsin sen tulevan kapeasta halenteesta muurissa, joka oli
muratti-kasvilla peitetty. Ja kun panin korvani aivan liki sitä läpeä,
kuulin selvään kuinka prinssi sanoi: 'Ei nyt enää voi kauan kestää', ja
sitten hänen äänensä vaipui hiljaiseen rukoukseen".

"Armollinen Jumala! Puhuttelitko häntä?"

"Minä sanoin: 'Tekös te olette siinä, armollinen prinssi?' ja siihen
tuli vastaus: 'Kuka minua sillä arvonimellä pilkkaa?' -- Minä kysyin
häneltä voisinko häntä jollakin tavoin auttaa, enkä unohda ikinä
minkälaisella äänellä hän vastasi: 'Ruokaa!! -- Ruokaa! -- Minä kuolen
nälkään!' -- Ja sitten tulin tänne sitä teille virkkamaan. -- Mitäs me
nyt teemme? -- Pitääkö huutaa talon väki liikkeelle?"

"Voi! se taitaisi olla hänelle pikemmin turmioksi kuin avuksi", sanoi
Katri.

"Vaan mitäs me sitten teemme?"

"En oikein tiedä vielä", sanoi Katri, joka tärkeinä hetkinä oli
neuvokas ja rohkea, vaikka tavallisissa tilaisuuksissa ei vetänyt
kumppalilleen vertaa keksivässä sukkeluudessa. "En oikein tiedä vielä
-- vaan Brucen suvun vesa ei saa jäädä avutta kuolemaan."

Näin sanoen hän otti pienen ruukun, jossa heillä oli soppansa, ynnä
myös lihan, josta he sen olivat keittäneet, pisti muutamat ohukaiset
leivät, jotka hän oli leiponut, päällysvaatteensa alle, viittasi
kumppaliansa, heidän ateriaansa myös kuuluvaa maito-astiaa ottamaan, ja
näin he kiirehtivät puutarhaan.

"Vai on meidän kaino kaunottaremmekin kerran ulkona?" virkkoi yksi
palvelijoista, ainoa, joka tällä hetkellä heille vastaan sattui. Mutta
Katri vaan meni eteenpäin vastaamatta tai muuten hänestä huolimatta, ja
he pääsivät pieneen puutarhaan ilman mitään sen enempää häiritsemistä.

Loviisa näytti hänelle viidakolla peitettyä rauniokasaa, aivan tornin
juurella. Siinä oli luultavasti ennen aikaan ollut joku kylkirakennus,
ja tuo kaitainen, vankihuoneesen alas menevä ilmaläpi oli sen sisustaan
päättynyt. Mutta rakennuksen rauetessa oli läpi ulko-ilmaan asti
jatkunut, niin että sen kautta nyt hämärä päivän säde pääsi alas
syvyyteen, vaikka ne, jotka siellä kävivät, tulisoihtu kädessä, eivät
sitä olleet voineet huomata.

"Tässä on kaikki aivan ääneti", virkkoi Katri, hetkisen aikaa tarkkaan
kuulleltuaan. "Jumala taivaallinen auttakoon! Hän on kuollut".

"Pitää koettaa yhtä keinoa, vaikka se on vähän vaarallinen", virkkoi
Loviisa ja helisytti harppunsa kieliä sormillaan.

Huokaus oli ainoa vastaus vankihuoneen pohjasta. Katri nyt uskalsi
puhua. "Minä olen tässä, armollinen herra -- olen teille ruokaa ja
juomaa tuonut".

"Haa, Ramorny! Se pilkka on liian myöhäinen -- minä jo kuolen", kuului
vastaus.

"Hänen päänsä on sekava, eikä se olekaan ihme", ajatteli Katri; "mutta
onpa kuitenkin toivoa, niin kauan kuin on hengen kipinä hänessä".

"Minä se olen, armollinen herra -- Hanskurin Katri -- minä toisin
teille ruokaa, jos vaan sen saisin hyvin alas teidän luoksenne".

"Jumala sinua siunatkoon, tyttö! Minä jo luulin tuskani loppuneen,
mutta rupeaapa se nyt taas kalvamaan suoliani, kun kuulen puhuttavan
ruoasta".

"Ruoka on tässä, mutta kuinkas -- voi kuinkas! -- sen saamme alas
teidän luoksenne? Tää rako on niin kapea ja muuri niin paksu! Mutta
jopa nyt keinon keksinkin. Joutuun, Loviisa. Leikkaa minulle pajun
vesa, pisin, minä löydät".

Harpputyttö täytti käskyn ja päästä halkaistun vavan avulla Katri laski
alas useampia soppaan kasteltuja leipäpaloja, jotka näin yht'-aikaa
soivat syömistä sekä juomista.

Onneton nuorukainen söi hiukan, suurella vaivalla, ja rukoili sitten
tuhansia siunauksia alas auttajansa päälle. "Olin aikonut sinua himoni
orjaksi", sanoi hän, "ja yhtä hyvin nyt pyydät pelastaa henkeäni. Mutta
pakene jo pois ja pelasta itsesi".

"Me tulemme takaisin ja tuomme ruokaa, niin usein kuin vaan tilaisuutta
tulee", sanoi Katri; mutta samassa harpputyttö nykäisi hihasta,
viitaten häntä ääneti ja liikahtamatta olemaan.

Molemmat lymysivät raunioin väliin ja kuulivat nyt kuinka Ramorny ja
lääkäri hartaasti puhelivat keskenään.

"Hän on vahvempi kuin luulin", virkkoi edellinen hiljaa käheällä
äänellä. "Kuinka kauan Dalwolsy kesti Liddesdalen ritarin vankeudessa
Hermitagen linnassa?"

"Kaksi viikkoa", vastasi Dwining; "mutta hän oli vahva mies, ja sai
hiukan apua jyvistä, jotka karisivat lattian kautta hänen ylitsensä
olevasta aitasta".

"Eikös olisi parempi lopettaa asia joutuisammin. Musta Douglas on
tulossa tännepäin. Hän ei tiedä tästä Albanyn herttuan salaisuudesta.
Hän on pyrkivä prinssin puheille; _pitää_ siis olla loppu ennen kuin
hän tulee".

He kulkivat edemmäksi, yhä jatkaen tätä salaista turmiollista
keskusteluaan.

"Nyt riennetään torniin", virkkoi Katri, kun näki että he olivat
lähteneet puutarhasta. "Olin ma keksinyt pakokeinon -- itselleni --
siitä nyt teemme pelastuskeinon prinssille. Maitotyttö tulee aina
linnaan iltamessun aikana ja tavallisesti jättää päällysvaatteensa
tuohon käytävään, kun hän viepi maidon kyökkiin. Ota sinä se vaate,
kääri itses siihen kokonaan ja mene rohkeasti vartijan ohitse. Siihen
aikaan hän on juovuksissa; niin että maitotyttönä estämättä pääset
portista ulos sekä sillan yli, jos vaan astut tietäsi pelkäämättä.
Sitten kiirehdi Mustan Douglas'in luokse; hän on meidän lähin ja ainoa
apumme".

"Mutta", esteli Loviisa, "eikös hän juuri ole se sama julma herra, joka
minulle häväistystä ja rangaistusta uhkasi?"

"Semmoiset kuin minä ja sinä", vastasi Katri, "eivät koskaan pysy koko
tuntia Douglas'in muistossa, ei pahassa eikä hyvässä. Vie hänelle se
sanoma, että hänen vävyänsä, Skotlannin kruununperillistä kuoletetaan
-- että hän petturein käsissä nääntyy nälkään tässä Falkland'in
linnassa, niin et saa ainoasti anteeksi, vaan vielä palkinnonkin
päälliseksi".

"Palkinnosta en huolikaan", sanoi Loviisa; "itse tässä teossa on jo
kyllin palkintoa. Mutta luullakseni on täällä pysyminen vaarallisempi
kuin lähteminen -- anna siis minun jäädä tänne prinssi-paran
ruokkijaksi, ja lähde sinä apua noutamaan. Jos he tappavat minut, ennen
kuin kerkiät takaisin, niin jätän sinulle mitättömän harppuni
perinnökses ja pyydän sinua Charlot-parkaani hyvin kohtelemaan".

"Ei, Loviisa", vastasi Katri, "sinä olet tottuneempi ja enemmän
oikeutettu vaeltaja kuin minä -- mene sinä -- ja jos, niinkuin kyllä
saattaa tapahtua, sitten palatessas tapaat minut kuolleena, niin anna
isä-paralleni tää sormus sekä kähärä tukastani, ja sano hänelle että
Katri meni kuolemaan, yrittäessään pelastaa Brucen perillistä. Ja anna
tää toinen kähärä Heikille; sano hänelle että Katri häntä viimeiseen
hengenvetoonsa asti muisteli; ja että, jos olinkin hänen mielestään
liian arka toisten ihmisten verestä, ei syynä ollut se, että olisin
pitänyt omani liian kalliina".

He itkeä nyhkyttelivät näin kaulatuksin, ja vielä jaljillä olevat
tunnit iltaan saakka kuluivat parempien keinojen miettimisessä, miten
vangille saataisiin ruokaa alas. Muun muassa he laittoivat, onteloita
ruokoja yhteen pujottamalla torven, jota myöten voitaisiin hänelle
juomistakin suuhun laskea. Viimein Falkland'in kylän kirkon kellot
soittivat iltamessuun. Maitotyttö tuli lekkereineen, tuoden talonväelle
maitoa, ja samassa myös saattaen sekä kuulustellen uusia sanomia.
Tuskin oli hän kyökkiin astunut, niin harpputyttö, vielä kerran
halattuaan Katria ja vakuutettuaan hänelle järkähtämätöntä
uskollisuuttansa, hiljaa hiivi rappusia myöten alas, pieni koiransa
kainalossa. Silmänräpäyksen kuluttua näki pelosta aivan hengästyksissä
oleva Katri hänen huolettomasti astuvan laskusillan yli, maitotytön
päällysvaatteesen käärittynä.

"Oho", sanoi vartija, "aikaiseenpa palasit tänä iltana, Maija Priita!
Eipä suurta iloa tuolla talossa -- Niin, tyttö -- tauti-aika on ikävä
aika!"

"Minulta unohtui pykäläpuuni", vastasi neuvokas Franskalais-tyttö, "ja
joudun takaisin ennen kuin kerkiäisi saada kerma-astian kuorituksi".

Hän riensi edelleen, karttaen Falkland'in kylän, ja poikkesi
jalkapolulle, joka puiston kautta meni. Katri hengähti helpommin ja
kiitti Jumalaa, kun näki Loviisan kaukaisuuteen katoovan. Vaan tulipa
vielä toinen tuskanhetki Katrille, silloin kun karkulaisen pako tuli
tietyksi. Se tapahtui niin pian kuin maitotyttö, viivyttyänsä tunnin
ajan asialla, jonka olisi voinut kymmenessä minuutissa toimittaa,
viimein teki lähtöä ja havaitsi, että joku oli hänen harmaan
sarkatakkinsa vienyt. Ruvettiin asiata tarkoin tutkimaan; silloin talon
piiat muistivat harpputytön ja arvelivat hänen olevan sitä laatua,
jotka mielellään vaihtavat vanhan takin uuteen. Vartija, kun häneltä
ankarasti tiedusteltiin, ilmoitti nähneensä maitotytön jälleen lähtevän
pois kohta iltamessun ajan jälkeen; ja kun maitotyttö itse tätä ajoi
valheeksi, ei hänellä ollut muuta vastausta, kuin että se sitten
mahtoi; olla perkele.

Mutta kun harpputyttöä ei mistään löytynyt, oli helppo arvata kuinka
asia todella oli tapahtunut. Hovimestari siis meni Ramornylle ja
lääkärille, jotka nyt melkein aina yhdessä olivat, ilmoittamaan, että
toinen naisvangeista oli päässyt pakoon. Pieninkin seikka jo herättää
syyllisen epäluulot. He katsahtivat toinen toiseensa hämmästyksellä ja
sitten menivät yhdessä Katrin pieneen kammariin, tiedustellakseen
Loviisan pakoa ennen kuin hän olisi kerjinnyt mitään peittämiskeinoja
keksiä.

"Missäs on sinun seurakumppalisi, tyttö?" kysyi Ramorny ankaralla,
käskeväisellä äänellä.

"Ei minulla ole mitään seurakumppalia täällä", vastasi Katri.

"Älä puhu joutavia", sanoi ritari; "minä tarkoitan harpputyttöä, joka
vielä äsken asui sinun kanssas tässä kammarissa".

"Hän on lähtenyt pois, niin kuulin sanottavan", vastasi Katri; "hän
kuuluu lähteneen noin tunti sitten".

"Ja minne?" kysyi Dwining.

"Kuinka", vastasi Katri, "minä voin tietää mitä tietä ainainen
maankuljeksija lähtee kulkemaan? Hän oli varmaan kyllästynyt tähän
yksinäiseen elämään täällä, joka on niin aivan toisellainen kuin nuot
juhlapidot ja tanssit, joissa hän ammatissansa on tottunut käymään. Hän
on lähtenyt pois, ja minä vaan ihmettelen sitä, että hän niin kauan
viipyi".

"Se siis", sanoi Ramorny, "on kaikki, mitä sinulla on meille
sanottavaa?"

"Kaikki mitä minulla on teille sanottavaa, ritari Ramorny", vastasi
Katri lujasti; "ja vaikka prinssi itsekin rupeaisi minua tutkimaan, en
voisi kertoa enempää".

"Ei tainne olla suurta pelkoa, että hän koskaan enää kunnioittaa sinua
puheellaan", sanoi Ramorny, "vaikka ei hän kuolisikaan Skotlannin
suruksi".

"Onko Rothsayn herttua niin pahasti sairas?" kysyi Katri.

"Ei ole apua, jos ei taivaasta", vastasi Ramorny, katsahtain ylöspäin.

"Sieltä toki voipi vielä tulla apua", sanoi Katri, "vaikkei ihmisavusta
näyttäisikään toivoa".

"Amen!" lausui Ramorny suurimmalla ykstotisuudella ja Dwining'kin
muodosti muotonsa sen mukaan, vaikka hänen näytti olevan vallan vaikea
saada hillityksi ilkkuvaa, jos kohta hiljaista pilkkanauruansa, joka
hänessä varsinkin aina tahtoi nousta, silloin kuin joistakin
jumalisista asioista tuli puhe.

"Ihmisiäkö, maan päällä syntyneitä ihmisiäkö nämät ovat eivätkä
ilmeisiä paholaisia, jotka näin rukoilevat Jumalaa prinssin puolesta,
vaikka he pisara pisaralta imevät onnettoman herransa sydänveriä!"
mutisi Katri, koska hänen molemmat tutkijansa tyhjin toimin olivat
lähteneet. "Miksi taivaan nuolet nyt ovat nukuksissa? Mutta kyllä ne
pian iskevät alas -- ja voi! jos ne myös vielä voisivat pelastaa,
samassa kun rankaisevat!"

Päivällis-aika, jolloin kaikki linnaväki istui ruoalla, oli se hetki,
jonka Katri arveli sopivimmaksi kenenkään huomaamatta mennäkseen muurin
raolle. Odottaessaan sitä hetkeä huomasi hän tavattoman hyörimisen
linnassa, jossa aina sen jälkeen, kun Rothsayn herttua vankihuoneesen
suljettiin, oli haudan hiljaisuus vallinnut. Laskusilta laskettiin alas
ja nostettiin jälleen, ja sen ratinaan sekaantui hevosten kopina, kun
huoveja läksi ulos ja taas tuli takaisin, ratsut uuvuksissa ja
vaahdossa. Katri huomasi myös, että kaikki palvelijat, jotka hän sattui
näkemään ikkunastaan, olivat aseissa. Kaikesta tästä hänen sydämensä
rupesi kovasti sykkimään, sillä se ennusti avun lähenemistä; ja paitsi
sitä tuossa häärinnässä jäi pieni puutarha vielä enemmän käymättä.
Viimeinkin tuli päivällis-aika. Katri oli hankkinut semmoisia
ruoka-aineita, joita oli helpoin laskea alas onnettoman vangin luokse;
hän oli sanonut juuri niitä erittäin haluavansa, ja kyökkimestari näkyi
kernaasti tekevän hänelle mieliksi. Katri nyt kuiskasi muurin rakoon,
ilmoittaen tuloansa -- mutta ei kuulunut vastausta -- hän puhui
kovemmin, vaan kaikki oli ääneti.

"Hän nukkuu", mutisi Katri puoliääneensä, vaan samassa hän säpsähti ja
huudahti, kun hänen takanansa eräs ääni vastasi: "Niin, hän on
nukahtanut -- vaan ijäksi".

Katri katsahti taaksensa -- ritari Ramorny seisoi siinä täysissä
varuksissaan; mutta kypärin silmiverho oli auki ja hänen muotonsa oli
enemmän kuolemaan tuomitun kuin tappeluun menevän soturin näköinen.
Ramorny jatkoi puheensa ykstotisella äänellä, puoleksi niinkuin vaan
olisi ollut merkillisen tapauksen huoleton katselija, puoleksi kuin
siihen osallinen.

"Katri", virkkoi hän, "minä puhun sinulle totta. Hän on kuollut -- sinä
olet koettanut parastasi auttaaksesi häntä -- nyt et enää voi mitään".

"En voi -- en tahdo sitä uskoa", sanoi Katri. "Jumala minua
armahtakoon! Rupeaisinhan epäilemään Jumalan kaikkivaltaa, jos uskoisin
että niin ilkeä rikos on saanut tapahtua".

"Älä epäile Jumalan kaikkivaltaa, Katri, vaikka Hän on sallinut tuon
irstailijan puuttua omiin pauloihinsa. Vaan tule nyt kanssani --
minulla olisi jotain sanottavana, mikä sinua koskee. Tule, sanon minä",
(sillä Katri viivytteli), "jos et tahdo jäädä tänne Bonthron-pedon tai
tuon lääkärin Dwining'in armoille".

"Kyllä tulen", vastasi Katri; "ettehän kuitenkaan voi tehdä minulle
muuta kuin mitä Jumala sallii".

Ramorny astui edeltä torniin, nousten ylös portaita portaitten perästä,
tikapuita tikapuitten jälkeen.

Katrin rohkeus masentui. "En tahdo mennä edemmäksi", virkkoi hän.
"Minnekä te minua viette? -- Jos kuolemaan, niin voin kuolla tässäkin".

"Ainoasti tornin huipulle, hupsu", sanoi Ramorny, työntäen auki
teljetyn oven, josta pääsi tornin holvikatolle. Siellä nähtiin miehiä
nakkauskoneita laitokseen varustamassa, joutsipyssyjä virittämässä ja
kiviä kasoihin latomassa. Mutta tätä puolustusväkeä ei ollut enempää
kuin pari kymmentä, ja niissäkin Katri luuli huomaavansa epäilystä,
kahdella päällä olemista.

"Katri", virkkoi Ramorny, "minun täytyy seisoa tässä paikassa;
puolustukseni sitä vaati. Mutta voinhan puhua sinulle tässä paikassa
yhtä hyvin kuin muuallakin".

"Puhukaa vaan", vastasi Katri. "Kyllä minä kuulen".

"Sinä olet, Katri, tunkeunut veriseen salaisuuteen. Onko sinulla myös
lujuutta sitä asiaa salassa pitää?"

"En ymmärrä mitä te tarkoitatte, ritari Ramorny", vastasi tyttö.

"Katsos. minä olen kuolettanut -- murhannut, jos se sana mielestäs on
oikeampi -- entisen herrani, Rothsayn herttuan. Tuo hengenkipinä, jota
sinun hyvyytes vielä viritteli, oli helppo sammuttaa. Viimeisellä
hetkellään hän huusi isäänsä. Sinua raukaisee -- vaan pysy lujana --
minulla olisi vielä enempää sanomista. Sinä nyt tiedät rikokseni, vaan
et vielä mikä minua siihen on pakoittanut. Katsos! tää kinnas tässä on
tyhjä -- oikean käteni menetin minä hänen tähtensä; ja kun näin ei
minusta enään ollut apua, hän hylkäsi minut niinkuin vanhaksi käyneen
koiran; hän pilkkasi vahinkoani ja käski minua luostariin menemään --
siinä muka nyt oli oleva asuntoni, ei enää saleissa ja palatseissa,
missä oli ollut luonnollinen sijani! Huomaa se -- surkuttele ja auta
minua".

"Missä asiassa te vaaditte apuani?" kysyi vapiseva tyttö. "Enhän voi
saattaa takaisin, mitä olette menettäneet, enkä myös olla puhumatta
ilmi rikostanne".

"Sinä voit olla puhumatta, Katri, siitä, mitä tuossa viidakossa olet
kuullut ja nähnyt. En vaadi muuta kuin lyhyt-aikuista unohtamista
sinulta, jonka sana tulee uskotuksi jos sanot asian olleen niin tai
näin. Sinun seurakumppalisi, tuon kometjantin, tuon ulkomaalaisen sanaa
ei ole kukaan pitävä nuppuneulankaan arvossa. Jos tähän suostut, niin
uskon henkeni sinun sanasi turviin, ja aukaisen portin noille tuossa,
jotka lähenevät. Jos et lupaa olla vaiti, aion puolustaa tätä linnaa,
siksikun joka mies olemme kaatuneet, ja sinut syöksen alas tältä tornin
huipulta. Niin, katso vaan alas tuohon -- ei se ole hyppäys, johon
ajattelematta sopii käydä. Seitsemät portaat kiipesit tänne ylös
suurella vaivalla ja, ahdistuneella hengästyksellä; mutta tältä
huipulta alas syvyyteen olet lentävä joutuisammin kuin kerkiät
huoahtaakaan! -- Anna lupauksesi, kaunis tyttö; sillä minä en tahtoisi
sinulle tehdä pahaa, vaikka kuitenkin olen luja päätöksessäni".

Katri seisoi siinä säikähtyneenä; ei ollut hänessä voimaa vastata
tuolle hurjalle miehelle; samassapa Dwining'in tulo säästikin häneltä
vastaamisen vaivan. Tämä puhui niillä nöyrillä kumarruksilla, jotka
hänellä kaikkina aikoina olivat omituiset, ja samassa ainaisella,
puoleksi hillityllä pilkallisella irvistyksellään, joka tuon nöyryyden
valheeksi osoitti.

"En tee oikein, jalo ritari, kun tulen häiritsemään teidän
seurustelemistanne tään kauniin neidon kanssa. Mutta minä tuonkin vaan
pienen, mitättömän kysymyksen".

"Puhu, kiusanhenki!" sanoi Ramorny. "Pahat sanomat sinua huvittavat,
vaikka itseäskin koskisivat, kunhan vaan samassa myös toisia ihmisiä
koskevat".

"Hum! -- hih -- hii! -- Tahtoisinpa vaan kysyä, onko teillä, jalo
herra, aikomus tehdä se sankarityö ja puolustaa tätä linnaa
yksinäisellä kädellänne -- suokaa anteeksi -- arvelin sanoakin:
yksinäisellä käsivarrellanne? -- Ei se kysymys ole aivan joutava; sillä
minusta lienee vähän apua puolustuksessa, jos ette voi saada
piirittäjiä houkutetuiksi pieniä rohtoja minulta ottamaan -- hih, hii,
hii! ja Bonthron on niin hyvässä sikahumalassa kuin vaan olut ja
paloviina suinkin voi saada aikaan -- vaan te, hän ja minä, siinä onkin
koko linnaväkenne, jolla on halua tehdä vastarintaa".

"Mitä! -- eikö ne toiset konnat tahdo taistella?" kysyi Ramorny.

"En ole ikinä nähnyt miehiä, joiden mieli vähemmin teki siihen
temppuun", vastasi Dwining, "enpä koskaan ikinäni. -- Mutta tuossapa
tuleekin jo pari heistä. -- _Venit extrema dies_[39] -- hih, hii, hii!"

Eviot ja Buncle samassa lähenivät; heidän muotonsa osoitti synkkää
lujuutta, niinkuin miehissä, mitkä ovat päättäneet vastustaa
valtiastansa, jota kauan aikaa ovat totelleet.

"Mitä nyt!" sanoi Ramorny, astuen heille vastaan. "Miksi olette
jättäneet paikkanne? -- Miksi olet jättänyt vahtitornin, Eviot? -- Ja
sinä toinen, enkö ollut käskenyt sinua nakkauskoneita laitokseen
panemaan?"

"Meillä olisi sananen teille sanottava, ritari Ramorny", vastasi Eviot.
"Me emme huoli ottaa osaa tähän taisteluun".

"Mitä! Omat knaappiniko niskoittelevat minua vastaan?" huudahti
Ramorny.

"Me olimme teidän knaappinne ja hovipoikanne, herra ritari, niinkauan
kuin te olitte Rothsayn herttuan tallimestarina. -- Mutta nyt käy huhu,
että herttua ei enään ole elossa -- me tahdomme tietää, onko siinä
perää".

"Kuka petturi tuota tuommoista valhetta uskaltaa levittää?"

"Kaikki, jotka ovat käyneet tiedustelemassa metsän reunalla, herra
ritari -- minä itsekin olin joukossa -- tuovat samat sanomat.
Harpputyttö, joka eilen karkasi linnasta, on levittänyt sen sanoman
joka paikkaan, että Rothsayn herttua on murhattu taikka kumminkin
kuoleman kielissä. Douglas on tulossa suuren voiman kanssa -- --".

"Ja te, pelkurit, joutavan huhun tähden, luovutte herrastanne?" sanoi
Ramorny vihastuneena.

"Herra ritari", sanoi Eviot, "antakaa Bunclen ja minun nähdä Rothsayn
herttua ja kuulla hänen omasta suustaan käsky, että tää linna on
puolustettava; jos sitten emme taistele viimeiseen veripisaraan asti,
niin hirttäkää minut vaan korkeimman tornin huippuun. Mutta jos hän
luonnolliseen tautiin on kuollut, niin tahdomme antaa tään linnan
kreivi Douglas'in käsiin, joka nyt kuuluu olevan kuninkaan sijainen. --
Taikka jos -- Jumala siitä varjelkoon! -- meidän jaloa prinssiä vastaan
on kavaluutta harjoitettu, niin emme myöskään tahdo tulla rikokseen
osallisiksi murhamiehiä aseillamme puolustamalla, oli ne kutka
lienevätkin".

"Eviot", sanoi Ramorny, kohottaen kädettömän käsivarsi-tynkkänsä, "jos
ei tää kinnas tässä olisi tyhjä, niin ei sinulla olisi ollut kyllin
elämästä jäljellä, keritäkses puhua ilmi kaksi sanaakaan tästä
hävyttömästä puheestasi".

"Asia on niinkuin on", vastasi Eviot, "ja me vaan täytämme
velvollisuutemme. Minä olen teitä kyllin kauan seurannut, ritari
Ramorny, vaan tähän viimein seisahdutan ratsuni".

"Hyvästi sitten, ja periköön hiisi teidät kaikki!" huudahti vimmastunut
paroni. "Käske tuoda hevoseni!"

"Meidän sankarimme aikoo lähteä karkuun", virkkoi lääkäri, joka hiljaa
oli lähestynyt Katria, ennen kuin tyttö sen huomasikaan. "Katri, sinä
olet taika-uskoinen hupsu, niinkuin kaikki muukin vaimonsuku; yhtähyvin
on sinulla hiukkanen älyä, ja minä puhun siis sinulle, joka ymmärrät
paremmin kuin tuo härkälauma ympärillämme. Nuo ylpeät vapaaherrat,
jotka maailmaa hallitsevat, mitä ne ovat vastoinkäymisen hetkellä? --
akanoita tuulessa. Annas että heidän moukkarikouransa tai heidän
patsaanvahvuiset säärensä tulevat vialle, niin pyh! -- koko urho on
mennyt -- miehuus ja rohkeus ei niissä ole mitään -- jäsenet ja
jänteret kaikki. Niin kauan kuin heillä on pedonkaltainen
ruumiinvoimansa, he eivät ole vimmaista härkää paremmat -- ota se pois,
niin meidän ritari ja sankari makaa ähkien maassa, niinkuin härkäkin,
jolta kinttusuonet on poikki hakattu. Ei niin ole viisas mies --- niin
kauan kuin hituinenkin tuntoa on tallella hänen rutistetussa tai
silvotussa ruumiissansa, hänen miehuutensa on yhtä luja kuin ennen. --
Katri, tän' aamuna minä aioin sinua tappaa; mutta nyt olen iloinen että
sinä saat jäädä eloon ja kertoa kuinka tää mitätön lääkäri, tää
pillerintekijä, tää pulverinsurvoja, tää myrkynsyöttäjä meni kuolemaan
yhdessä uljaan ritari Ramornyn kanssa, joka jo on vapaaherra ja toivoi
pääsevänsä Lindores'in kreiviksi. -- Eläköön se korkea-arvoinen herra!"

"Vanha mies", sanoi Katri, "jos todellakin olet niin lähellä ansaittua
rangaistustas, niin olisivat toisellaiset ajatukset sinulle paljon
terveellisemmät kuin nuot turhanpäiväisen viisastelemiset ja hurjat
kerskailemiset. -- Pyri jonkun pyhän miehen puheille".

"Niin", vastasi Dwining ylenkatseella, "mun muka pitäisi turvata
rasvaiseen munkkiin, joka -- hih, hii, hii! -- ei itsekään ymmärrä sitä
lampaanlatinaa, mitä kartasta lukien jätkyttelee. Tuommoinen muka olisi
sopiva neuvon-antaja miehelle, joka on sekä Espanjassa että Arabiassa
tieteitä harjoittanut! Ei, Katri, minä tahdon ripittäjäkseni semmoisen,
jota silmän on hyvä katsella; siksi suon sinulle sen kunnian. --
Katselepas nyt tuossa tuota meidän uljasta ritaria -- hänen otsastaan
tippuu hiki, hänen huulensa vapisevat tuskasta; sillä meidän uljas
ritari -- hih, hii, hii! -- anelee armoa entisiltä palvelijoiltansa,
eikä ole hänen kielensä kyllin liukas, saadakseen heidät häntä
kynsistään hellittämään. Katsopas kuinka kaikki hänen kasvonsa jänteet
tempailevat, kun hän rukoilee noita kiittämättömiä pölkkypäitä, joille
hän aina on täysin kourin jaellut lahjoja; eikä hän kuitenkaan pyytäisi
muuta kuin saada sen verran ennakkomatkaa, yrittäessään pakoa, kuin
mitä koirien edessä juoksevalla jänekselläkin on, jos hänelle oikeus ja
kohtuus suodaan. Katso myös tota yrmeää, jörömäistä muotoa, noita
maahanpäin luotuja silmiä, joilla kotipetturit, häilyen pelon ja häpeän
vaiheella, kieltävät herraltansa sitä pikkuista pelastuksen toivoa. Ja
nuot luontokappaleet olivat mielestään paljon parempia miehiä kuin
minä. Ja sinäkin, hupsu tyttö, pidät jumalaasi niin halpana, että
uskot, tuommoisten kurjain raukkain olevan hänen kaikkivaltansa
luomia!"

"Ei! sinä paha mies, ei!" vastasi Katri innokkaasti. "Jumalani, jota
palvelen, on luodessaan nuot miehet, suonut heille ne avut, joilla he
olisivat voineet häntä tuntea ja palvella, ihmisveljiänsä varjella ja
holhoa, pyhyyttä ja hurskautta noudattaa. Heidän oma ilkeä sydämensä
ynnä paholaisen kiusausten kanssa ovat tehneet heidät semmoisiksi kuin
he nyt ovat. Voi tunkekoon tämä oppi myös sinunkin kiviseen sydämeesi!
Jumala on sinulle suonut ymmärrystä enemmän kuin muille ihmisille,
suonut sinulle silmät, millä tunkesit luonnon salaisuuksiin, suonut
sinulle terävän älyn ja taitavan käden. Mutta ylpeytesi on kaikki ne
hyvät avut myrkyttänyt ja tehnyt uskottomaksi jumalan-kieltäjäksi sen,
joka olisi voinut olla kristityn seurakunnan viisaita miehiä!"

"Jumalankieltäjäksi, sanot sinä?" vastasi Dwining. "Onhan minulla
kenties epäilykseni siinä suhteessa -- mutta pian nyt saan nähdä, mitä
perää siinä on. Tuossa jo tulee se mies, joka on lähettävä minut,
niinkuin jo tuhansia ennenkin, siihen paikkaan, missä kaikki salaisuus
selviää".

Katri käänsi silmänsä erääsen lääkärin osoittamaan lakeuteen metsässä
ja näki sinä täyttä nelistä lähenevän ratsujoukon. Niiden keskellä
liehui lippu, jonka, vaikka Katri ei voinut sen vaakunaa eroittaa,
yleinen huuto hänen ympärillään tunnusti Mustan Douglas'in omaksi.
Ratsumiehet seisahtuivat nuolenkannattaman päähän linnasta, ja airut
kahden torvensoittajan kanssa lähestyi valtaporttia, missä hän, kovasti
torviansa soitatettuaan, vaati vapaata pääsyä korkea-arvoiselle ja
mahtavalle Archibald'ille Douglas'in kreiville, kuninkaan sijaiselle,
jolla tätä nykyä oli kaikki kuninkaan valta käsissään. Hän käski
samassa linnaväkeä, maankavaluuden rangaistuksen uhalla, aseensa maahan
laskemaan.

"Kuulitteko te sen?" virkkoi Eviot Ramornylle, joka seisoi yrmeänä,
kahden vaiheella. "Tahdotteko te käskeä avata linnan portit, vai
pitääkö minun -- --"

"Ei, konna!" keskeytti ritari, "viimeiseen asti tahdon kumminkin olla
käskijänä. Avatkaa portit, laskekaa laskusillat alas ja antakaa linna
Douglas'in kreivin haltuun".

"No, sitä toki sopii sanoa miehuulliseksi vapaan tahtonsa
osoittamiseksi", sanoi Dwining. "Samalla lailla myös nuot äsken
kiljuvat vaskitorvet tuossa voisivat sanoa soittavansa omasta vapaasta
tahdostaan ne sävelet, jotka likaiset soittajat niiden kautta
torahduttivat".

"Kurja mies!" sanoi Katri, "taikka ole ääneti, taikka käännä ajatuksesi
ijankaikkisuuden puoleen, jonka kynnyksellä nyt seisot".

"Ja mitäs se sinua koskee?" vastasi Dwining. "Et sillä kuitenkaan,
tyttöseni, voi auttaa että kuulet mitä puhun, ja sinä olet sen
kuitenkin sitten muille kertova, sillä sinun sukupuolesi ei sitäkään
malta olla tekemättä. Perth'in kaupunki ja koko Skotlanti ovat
kuulevat, minkälaisen miehen he kadottavat, kun Henbane Dwining
kuolee!"

Rautavarusten kilinä nyt ilmoitti, että tulijat olivat hypänneet alas
hevosen selästä, astuneet portista sisään ja par'-aikaa riisuivat
aseita vähäiseltä linnalaisjoukolta. Douglas'in kreivi itse nousi ylös
tornin katolle muutamien miehiensä kanssa, joille antoi käskyn vangita
Ramorny sekä Dwining. Toiset laahasivat hämmästyneen Bonthron'in esiin
jostain kolosta.

"Näiden kolmenko hallussa prinssin hoito yksin-omaisesti oli, niin
kauan kun hänen sanottiin olevan sairaana?" kysyi Douglas, jatkaen
tutkintoa, jonka jo oli alhaalla salissa aloittanut.

"Ei kukaan muu saanut häntä nähdä, herra kreivi", vastasi Eviot,
"vaikka minä kyllä tarjosin apuani".

"Neuvo meidät herttuan kammariin, ja vangit vietäkööt kanssamme. --
Myös pitäisi täällä linnassa olla eräs vaimo-ihminen, jos ei hän jo
liene murhattu tai piiloon viety -- hän seurusteli tään harpputytön
kanssa, joka ensiksi toi hätäsanoman".

"Tässä hän on, herra kreivi", sanoi Eviot, tuoden Katrin esiin.

Hänen kauneutensa sekä mielenliikutuksensa tekivät myös tuohon
kovasydämiseen kreiviin jonkun vaikutuksen.

"Älä pelkää mitään, tyttö", sanoi hän; "sinä olet sekä kiitoksia että
palkintoakin ansainnut. Kerro vaan minulle, niinkuin jos seisoisit
Jumalan edessä, mitä tässä linnassa olet nähnyt ja kuullut".

Muutamilla sanoilla selitti Katri koko sen hirveän salaisuuden.

"Sinun puheesi", sanoi Douglas, "on sanasta sanaan yhtäpitävä
harpputytön kertomuksen kanssa. -- Näyttäkää meille nyt prinssin
asunto".

He menivät siihen huoneesen, jossa Rothsayn herttuan oli luultu asuvan;
mutta avain oli poissa, niin että kreivin, sisään päästäksensä, täytyi
väkisin särkeä ovi. Siellä löydettiin onnettoman prinssin laihtunut,
likainen ruumis ikään kuin kiireissä vuoteelleen viskattuna.
Murhamiesten aikomus oli epäilemättä ollut laittaa ruumis semmoiseen
paikkaan, että näyttäisi hänen kuolleen luonnollista kuolemaa; mutta
Loviisan paosta noussut hätä oli heidät hämmästyttänyt. Douglas katseli
tätä harhatielle houkuteltua nuorukaista, jonka hurjat himonsa ja
oikkunsa olivat saattaneet tämmöiseen ennen-aikaiseen, hirveään
loppuun.

"Minulla oli loukkauksia kostettavana", sanoi hän; "mutta tää tämmöinen
näkö poistaa kaiken vihan!"

"Hih hii! -- olihan meillä aikomus laittaa kaikki", sanoi Dwining,
"että olisi enemmän mieleen teille, kaikkivaltias herra kreivi. Mutta
te tulitte liian äkkiä tänne, ja hätäisillä herroilla on hitaat
palvelijat".

Douglas ei ollut kuulevinaan näitä vangin sanoja, niin tarkkaan hän
katseli edessään makaavan ruumiin laihtunutta, kelmeätä muotoa ja
kangistuneita jäseniä. Katri, joka mielenliikutuksesta jo oli
pyörtymäisillään, viimein sai luvan lähteä pois tästä kauheasta
paikasta, ja meni kaikkialla vallitsevan sekasorron läpi entiseen
huoneesensa, missä takaisintullut Loviisa hänelle kaulaan kavahti.

Douglas sillä välin jatkoi tutkimusta. Prinssin kangistuneesta kourasta
löydettiin hius-suortuva, joka väriltään ja muulta näöltään oli
Bonthron'in sysimustan tukan kaltainen. Näytti siis siltä, kuin, vaikka
nälkä työn oli aloittanut, Rothsayn kuolemaan kuitenkin lopulla
väkivaltakin oli ollut syynä. Salainen käytävä alas vankihuoneesen,
jonka avain löydettiin tuon alhaisemman murhamiehen vyöltä -- itse
vankeusluolan asema, rako sen seinässä, joka sen yhdisti ulko-ilmaan,
ynnä myös kurja olkivuode permannolla, jolle kahleet vielä oli jääneet
-- kaikki nämät seikat täydesti todistivat Katrin sekä harpputytön
kertomuksen todeksi.

"Älkäämme kauemmin viivytelkö silmänräpäystäkään", sanoi Douglas
läheiselle sukulaiselleen Balvenyn herralle, kun he vankihuoneesta
olivat ylös tulleet. "Viekää murhamiehet pois ja hirttäkää heidät
linnan muurille".

"Mutta, korkea-arvoinen herra, jonkunlainen laillinen tuomio taitaisi
olla kuitenkin sopiva", vastasi Balveny.

"Mitä varten?" kysyi Douglas. "Olenhan tavannut heidät teosta kiinni,
ja kyllä minun edesvastaukseni kannattaa viipymätöntä mestausta. Mutta
malttakaas -- onhan meillä joitakuita Jedwood'in miehiä joukossamme?"

"Yhtäkyllin Turnbull'eja, Rutherford'eja, Ainslieitä y.m." sanoi
Balveny.

"Pankaa sitten heistä lautakunta kokoon; he ovat kaikki hyviä miehiä ja
rehellisiä, paitsi että elantonsa hankkimisessa hiukkasen koukkuja
tekevät. Pitäkää te huoli noiden kavaltajain mestaamisesta, sill'-aikaa
kuin minä istun oikeutta suuressa salissa, ja koetetaanpa
valalautakuntako vai mestausmies ennen kerkiää saada tehtävänsä
tehdyksi, me istumme Jedwood'in oikeutta -- hirtämme kiireesti ja
tutkimme hiljakseen".

"Malttakaa vielä, herra kreivi", sanoi Ramorny, "te saattaisitte muuten
saada katua hätäilemistänne. Tahdotteko te sallia minun puhua teille
pari sanaa muiden kuulematta?"

"En millään muotoa!" sanoi Douglas; "puhu vaan suoraan mitä sinulla
lienee sanottavaa, kaikkein tässä läsnäolevain kuullen".

"Tietäkää sitten, te kaikki", virkkoi Ramorny kovalla äänellä, "että
tää jalo kreivi tässä oli saanut kirjeitä Albanyn herttualta sekä
minulta, jotka olivat lähetetyt tuon pelkurin ja petturin, Bunclen
kautta -- kieltäköön hän sen, jos tohtii -- ja niissä oli se neuvo
annettu, että prinssi vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista ja
pidettäisiin tässä Falkland'in linnassa".

"Vaan ei niissä ollut sanaakaan", vastasi Douglas tylyllä
irvistelemisellä, "siitä että hänet piti viskata vankeuskomeroon --
näännyttää nälällä -- ja kuristaa. -- Viekää pois ne konnat, Balveny;
he saastuttavat jo Jumalan ilmaa liian kauan".

Vangit laahattiin nyt linnan muurille. Mutta sill'aikaa kun heille
hirsipuuta varustettiin, pyysi lääkäri hartaasti saadakseen vielä
kerran puhutella Katria, sielunsa autuuden tähden, niin hän sanoi --
niin että tyttö, siinä toivossa että hänen paatunut sydämmensä kukaties
tällä loppuhetkellä oli heltynyt, suostui tulemaan muurille ja
läsnä-olemaan tapauksessa, joka häntä muuten kammotti.

Hän näki Bonthron'in humalapäissään aivan tietämätönnä kaikesta;
Ramorny, jolta ritarivaruksensa oli riisutut, turhaan koetti peitellä
pelkoansa ja puhui papin kanssa, jonka apua hän oli pyytänyt; ja
Dwining oli sama nöyrän- ja kohteliaannäköinen, matelevainen olento
kuin aina ennenkin. Hänellä oli kädessään pieni hopeakynä, jolla oli
jotain pärmäliuskaan kirjoittanut.

"Katri", sanoi hän, "hih, hii, hii! -- minä tahtoisin puhua sinulle
uskonnostani".

"Jos niin on aikomuksenne, miksi tahdotte minulle puhuen tuhlata
aikanne? -- Puhukaa tälle pyhälle isälle tässä".

"Tuo pyhä isä", virkkoi Dwining. "Hih, hii, hii! -- jo palvelee samaa
jumalaa kuin minäkin. Siksi tahtoisin mielummin saada sinut
käännyttämällä uuden palvelijan lisään epäjumalani alttarin eteen. Tämä
pärmäliuskanen on sinulle ilmoittava, kuinka pääset minun kappeliini,
missä sitä jumalaa niin usein olen täydessä turvassa palvellut. Siinä
olevat kuvat jätän sinulle perinnöksi, suoraan sanoen sentähden että
vihaan ja ylenkatson sinua hiukkasta vähemmin kuin ketään muuta noista
hupsuista raukoista, joitten kanssa minun on täytynyt tähän asti
seurustella niinkuin vertaisteni kanssa. Ja nyt lähde! -- taikka jää
tänne ja katso, tekeekö myrkynkeittäjän loppu hänen elämänsä
valheeksi".

"Pyhä Neitsyt varjelkoon!"

"Ei", virkkoi lääkäri, "minulla on vaan yksi sana sanottava, ja tuo
uljas aatelisherrakin sen kuulkoon, jos tahtoo".

Ritari Balveny lähestyi jollakin uteliaisuudella; järkähtymätön lujuus
tässä miehessä, jolla ei ollut koskaan ollut miekka kädessä, rautapaita
ryntäillä, ja joka ruumiinrakennukseltaan melkein oli vaivainen kääpiö,
tuntui hänestä melkein noituudelta.

"Te näette tään pikkuisen kapineen tässä", virkkoi pahantekijä,
näyttäen kynäänsä. "Mutta sen avulla voin kuitenkin päästä itse Mustan
Douglas'inkin kynsistä".

"Älkää antako hänelle läkkiä eikä paperia", kielsi Balveny kiireesti,
"ettei hän kirjoita itselleen jotain loitsulukua".

"Ei se ole niin, älkää pahaksi panko, viisas ja uljas herra -- hih,
hii, hii!" sanoi Dwining tavallisella hihityksellään, ja väänsi auki
kynän kärjen, jonka sisässä oli jotain pesusienen tapaista, ei suurempi
palanen kuin herne vaan. "Katsokaas nyt, näin -- --" sanoi vanki ja
pyykkäisi sen suuhunsa. Se vaikutti samassa silmänräpäyksessä. Hän
kaatui kuoliaksi heidän eteensä, tuo ylenkatseellinen irvistys yhä
vielä muodossansa.

Katri kiljahti ja juoksi pois, pyytäen kiireisellä alas-astumisella
päästä tuota kauhistusta näkemästä. Ritari Balvenykin silmänräpäyksen
ajaksi hämmästyi, vaan sitten huusi: "Se voipi olla noitakonsti!
Hirttäkää hänet muurille, olkoon kuollut tai elävä. Jos hänen ilkeä
henkensä vaan on hetkiseksi muualle paennut, niin se palatessaan on
tapaava ruumiinsa niskat poikki".

Hänen käskynsä täytettiin. Sitten tuli Ramornyn ja Bonthron'in vuoro.
Jälkimmäinen hirtettiin, oikein käsittämättäkään mitä hänelle aiottiin
tehdä. Ramorny, joka oli kalmankelmeä, vaan jossa yhä vielä paloi sama
ylpeys, mikä oli ollut hänen turmionsa, muistutti olevansa ritari,
jonka tähden vaati itselleen kuolemaa miekan kautta hirsinuoran sijaan.

"Douglas'in ei ole tapa peruuttaa tuomioitansa", sanoi Balveny. "Mutta
yhtähyvin on sinulle kaikki oikeus ja kohtuus tapahtuva. Käskekää kokin
tulla tänne kyökkikirveensä kanssa". -- Käsketty palvelija ilmautui. --
"Mitäs niin vapiset, lurjus?" kysyi häneltä Balveny. "Katsos, sinun
tulee kirveelläs hakata kultakannukset pois tään näin miehen
kantapäistä. -- Ja nyt, Juhana Ramorny, et ole enää ritari, vaan
roisto. -- Vie hänet hirsipuuhun, pyöveli! Hirtä hänet kumppaliensa
keskelle, ja korkeammalle kuin muut, jos niin sopii".

Neljännestunnin kuluttua Balveny meni alas Douglas'ille ilmoittamaan,
että pahantekijät oli saaneet loppunsa.

"Sitten ei ole apua pitemmästä tutkimisesta", sanoi kreivi. "Mitä te
sanotte, hyvät lautamiehet, olivatko nuot miehet maankavaluuteen
syypäät -- olivatko vai ei?"

"Olivat", huusivat taipuvaiset lautamiehet liikuttavalla
yksimielisyydellä, "ei ole mitään lisää todistusta tarvis".

"Soittakaa sitten torvia ja noustaan hevosen selkään -- mutta ainoasti
omat palvelijani tulee kanssamme. Ja pitäköön joka mies suunsa tässä
tapahtuneitten seikkain suhteen, siksi kun ne saatetaan kuninkaan
tietoon, joka ei käy laatuun, ennenkuin tuo tappelu Palmusunnuntaina on
ollut ja loppunut. Käskekää seuraamme tulevat miehet erilleen muista,
ja varoittakaa jokaista, seuratkoon kanssamme tai jääköön tänne, että
se, joka loruja suustaan laskee, on kuollut mies".

Muutamien minuuttien kuluttua kreivi Douglas jo istui hevosen selässä
ja niin myös hänelle seuralaisiksi valittu joukko. Sanansaattaja
lähetettiin hänen tyttärelleen, Rothsayn herttuan leskelle, että hän
menisi suoraan Perth'iin, Lochleven-järven rantaa myöten, Falkland'iin
poikkeematta, ja että hän ottaisi suojansa alle Hanskurin Katrin sekä
harpputytön, henkilöinä, joiden turvallisuudesta kreivi piti surua.

Ratsastaessaan metsän kautta katsahtivat he vielä kerran taakseen ja
näkivät hirtettyin ruumisten roikkuvan tuolla, ikäänkuin kolmena
mustana pilkkuna linnan muurissa.

"Käsi on nyt saanut rangaistuksensa", virkkoi Douglas, "mutta kukapa
vaatii edesvastaukseen pään, jonka käskystä tämä teko tehtiin?"

"Te tarkoitatte Albanyn herttuaa?" kysyi Balveny.

"Niin teen, orpana; ja jos saisin noudattaa sydämeni mielitekoa,
niin nostaisin siitä kanteen häntä vastaan, sillä minä olen varma, että
hän tään teon oli käskenyt, mutta ei meillä ole mitään todistusta
siitä, ei muuta kuin suuri epäluulo, ja Albanyn herttuaan ovat
Stuart-suvun lukuisat ystävät kiintyneet, joille todella, kuninkaan
kykenemättömyyteen sekä Rothsayn irstaisin tapoihin nähden, ei
jäänytkään muuta ehtoa, päällikköä itselleen ottaessaan. Jos minä siis
rikkoisin liiton, minkä äsken olen Albanyn herttuan kanssa solminut,
niin siitä syntyisi välttämättömästi keskinäissota, ja se olisi meidän
Skotlanti-paran turmio, nyt kun sitä ulkoakin sota-vaara uhkaa tuon
petturin March'in kreivin avulla maahan ryntäävältä Percyltä. Ei,
Balveny -- Albanyn herttuan rangaistus täytyy jättää Jumalan käsiin,
joka oikealla ajallansa kyllä on kostava tään pahanteon hänelle sekä
hänen suvulleen".



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.


    Koht' alkaa: sydän sykkivi,
    Hi'otut miekat on;
    Nyt nähdään ken on pelkuri,
    Ken urho peloton.

                 Sir Edwald.

Muistakaamme nyt, että Simo Hanskurin kauniin tyttärensä kanssa oli
täytynyt kiiruhtaa pois kotoa, kerkiämättä ilmoittaa Heikille
peloittavaa syytä lähtöönsä eikä edes lähtöänsäkään. Rakastaja siis,
samana aamuna tullessaan Curfew-kadulle, ei saanutkaan kuulla kunnon
hanskurin sydämellistä tervehdystä, eikä myös tullut hänelle osaksi tuo
Huhtikuun-ilman tapainen, puoleksi iloinen, puoleksi moittivainen
kohtelu suloisen Katrin puolelta, mikä hänelle oli luvattu. Sen sijaan
hän sai sen hämmästyttävän tiedon, että sekä isä että tytär olivat
aikaiseen aamulla lähteneet matkaan, tuntemattoman miehen kutsusta,
joka oli huolellisesti peittänyt kasvonsa näkymättömiksi. Tähän
ilmoitukseen Dorothea, josta jo tiedämme, minkälainen mestari hän oli
pahaa aavistamaan ja myös pahoja aavistuksia muille ennustamaan, vielä
katsoi hyväksi lisätä, että hänen isäntänsä tyttärineen epäilemättä
olivat Vuoristoon paenneet, välttääksensä pelättyä poliisin tuloa.
Heidän lähdettyään oli näet pari, kolme poliisia käynyt talossa, jotka
kuninkaan määräämän tutkijakunnan nimessä olivat hakeneet läpi kaikki
huoneet, painaneet sineetin niihin arkkuihin, missä luultiin papereita
olevan tallella, ja jättäneet kirjallisen haaston isälle sekä
tyttärelle, pilttouden uhalla määrättynä päivänä tutkijakunnan eteen
tulemaan. Kaikki nämät pahat sanomat Dorothea huolellisesti ilmoitti
mitä mustimmalla tavalla, ja ainoa lohdutus, jonka hän pelästyneelle
rakastajalle antoi, oli se, että isäntä oli käskenyt Heikkiä
rauhallisesti Perth'iin jäämään ja luvannut pian laittaa sanomia. Tämä
peruutti sepän ensimmäisestä päätöksestään, kohta myös lähteä
Vuoristoon heidän kohtaloonsa osalliseksi, tuli, mikä tulikin.

Mutta sitten hän muisti monet riitansa useampain Duhele-clan'in miesten
kanssa, ja varsinkin vihollisuus-välinsä Conachar'in kanssa, joka nyt
oli päälliköksi kohonnut. Tarkemmin tätä ajateltuaan, hän ei siis
voinut olla huomaamatta, että hänen kutsumaton tulonsa heidän
turvapaikkaansa pikemmin voisi olla esteeksi heille muuten luultavasti
suodulle turvalle, kuin miksikään avuksi. Heikki hyvin tiesi, että Simo
oli vanha tuttava Duhele-clan'in päällikön kanssa, josta oli arvattava,
että hän saisi suojaa; mutta tälle suojan suomiselle oli sepän tulo
varmaankin oleva haitaksi, eikä hänen urhollisuudestaan olisi ollut
suurta apua kahakassa koko kostonhimoisen Vuorelaislauman kanssa.
Samassa kuitenkin hänen sydämensä sykähteli vihasta, kun hän ajatteli,
että Katri nyt kokonaan oli nuoren Conachar'in vallan alla, jonka
rakkautta Perth'in kaupungin Kaunottareen seppä ei voinut epäillä, ja
jolla nyt oli niin hyvä tilaisuus onnellisesti edistää asiataan. Mitä
jos se nuori päällikkö pani tyttären suostumuksen isälle suotavan
suojan ehdoksi? Heikki ei epäillyt Katrin rakkautta; mutta tytön koko
sydän oli niin itsensä alttiiksi antavainen ja niin hellä isälle, että,
jos rakkaus pantiin toiseen vaa'an lautaseen, isän turvallisuus,
kenties henki toiseen, oli suuresti, peloittavasti epäiltävä, tokko ei
edellinen liian kepeänä kiepsahtaisi ilmaan. Tutkistellen näissä
ajatuksissaan, joista ei meidän kuitenkaan huoli sen enempää puhella,
hän oli päättänyt pysyä kotona ja odottaa ukon lupaamaa sanomaa. Se
tuli, vaan ei hänen huolensa siitä helpoittunut.

Ritari Charteris ei unohtanut lupaustansa, antaa sepälle tietoa
pakolaisten aikeista. Mutta siinä häiriössä, jonka sotaväen kulku
par'-aikaa synnytti, hän ei saattanut itse lähteä sanaa viemään. Hän
siis antoi sen toimen uskotulle miehelleen, Kitt Henshaw'lle. Mutta
tämä kunnon mies, niinkuin lukija jo tietää, oli Ramornyn palkoissa,
jonka huolena oli saada Katrin todellinen olopaikka salatuksi kaikilta
ihmisiltä, erittäin niin rohkealta ja toimelliselta rakastajalta kuin
Heikki. Henshaw siis antoi huolestuneelle sepälle sen tiedon, että
hänen ystävänsä hanskuri oli hyvissä turvissa Vuoristossa; ja vaikka
hän Katrista ei sitä aivan suorin sanoin vakuuttanut, ei hän myös
juuri vastustanut sepän luuloa, että tytärkin, samoin kuin isä, oli
Duhele-clan'in suojan alla. Muuten hän ritari Charteris'in nimessä
lisäsi sen vakuutuksen, että molemmat voivat hyvin, sekä sen
kehoituksen, että heidän turvallisuudelleen niinkuin myös Heikille
itselleen olisi hyödyllisin, jos seppä vaan pysyisi alallaan, odotellen
tapausten menoa.

Vaikka tutkistellen sydämessään, päätti siis Heikki Seppä olla
alallansa, siksi kun saisi varmempia tietoja. Sillä välin hän
valmisteli rautapaitaa, josta piti tulla parhaiten taottu, hienoimmin
hiottu, mikä vielä hänen taitavista käsistään oli lähtenyt. Tämä
mestarityö oli hänelle enemmän mieleen kuin mikään muu, mihinkä hän
olisi voinut ruveta, ja antoi hänelle hyvän syyn sulkea itsensä
pajaansa, välttäen ihmisten seuraa, missä joka päivä syntyvät yhä uudet
juorupuheet ainoasti häiritsivät hänen rauhaansa ja olivat hänelle
kiusaksi. Hän päätti luottaa Simo-ukon hartaasen ystävyyteen, Katrin
uskollisuuteen sekä ylituomarin suosioon; olihan viimeinmainittu niin
suuresti kiittänyt Heikin urhoollisuutta taistelussa Bonthron'ia
vastaan, eikä siis suinkaan, niin seppä toivoi, voinut jättää häntä
auttamatta tänä hädän hetkenä. Mutta päivä vieri päivänsä perästä, ja
Palmusunnuntai jo oli aivan lähellä, kun ritari Charteris, tultuaan
kaupunkiin muutamain aiottua taistelua koskevain varustusten vuoksi,
läksi käymään Wynd'in sepän luona.

Hän astui pajaan hänessä muulloin tavattomalla surkuttelevaisella
muodolla, josta Heikki kohta arvasi hänen tuovan pahoja sanomia. Seppä
säikähtyi, ilmaan jo kohotettu vasara jäi hetken iskemättä kuumaan
rautaan, ja Heikin käsi, jolla muulloin oli jättiläisen voima, raukeni
niin voimattomaksi, että ase oli pudota kourasta ja Heikki ainoasti
töin tuskin sai sen kunnolla lasketuksi maahan.

"Heikki-parka", virkkoi ritari Charteris, "minun sanomani eivät ole
hyviä, -- ei ole kuitenkaan vielä varmaa, onko niissä perää; ja jos ne
ovatkin totta, sinunkaltaisen kelpo miehen ei pitäisi antaa niiden
kovin masentaa mieltä".

"Jumalan tähden, korkea-arvoinen herra", sanoi Heikki, "toivonpa että
te ette tuo mitään pahoja sanomia Simo Hanskurista tai hänen
tyttärestään?"

"Mitä heitä itsiään koskee", vastasi ritari Charteris, "he ovat
terveenä ja hyvissä turvissa. Mutta mitä sinuun tulee, minun sanomani
ovat pahaa laatua. Kitt Henshaw on, arvaan ma, antanut sinulle
tiedoksi, että minä koetin saada Katrille hyvän turvapaikan
kunnian-arvoisen rouvan, Rothsayn herttuan puolison luona. Mutta se
rouva ei olekaan pyyntööni suostunut, ja Katri on tullut lähetetyksi
isänsä luoksi Vuoristoon. Mutta pahin sanoma on vielä virkkamatta.
Olethan kenties kuullut, että Gilchrist Mac-Ian on kuollut, ja että
hänen poikansa Eachin, joka Conachar'in nimellä oli täällä Perth'issä
Simo-ukon opissa, nyt on Duhele-clan'in päällikkö. Ja kuulinpa eräältä
palvelijaltani, suuren huhun käyvän siinä clan'issa, että nuori
päällikkö kosii Katria puolisokseen. Palvelijani sai tämän kuulla
(salaisuutena kuitenkin), käydessään Breadalbanen kulmalla muutamia
taistelua koskevia asioita varustamassa. Se huhu ei ole varma; mutta,
Heikki, se näyttää varsin luultavalta".

"Näkikö, korkea-arvoinen herra, teidän palvelijanne Simo Hanskuria ja
hänen tytärtään?" kysyi Heikki, vaivalla vetäen henkeänsä ja rykäisten,
salatakseen mielenliikutustansa ylituomarilta.

"Ei", sanoi ritari Charteris; "Vuorelaiset näkyivät olevan epäluuloisia
eivätkä päästäneet miestä ukon puheille; ja hän pelkäsi suututtavansa
heitä, jos pyysi saada nähdä Katria. Paitsi sitä hän ei osaa gaelin
kieltä, eikä taas se, joka hänelle asian kertoi, taitanut liioin meidän
kieltämme; voisi siis asiassa olla joku erehdys. Yhtähyvin _on_
semmoinen huhu liikkeellä, ja minä katsoin parhaaksi ilmoittaa sen
sinulle. Mutta voitpa olla ihan varma ettei häät vielä tule ennen
Palmusunnuntaita; ja minä kehoittaisin sinua aivan alallas pysymään,
siksi kun saamme kuulla asian kaikin haaroineen; sillä varmuus on aina
hyvä asia, vaikka koskisikin sydämeen. -- Mene nyt raatihuoneesen",
lisäsi hän, vähän aikaa vaitioltuaan, "neuvoittelemaan taistelukentän
varustamisesta North-Inch-lakeudelle. Sinua siellä olis tarvis".

"En mene, hyvä herra".

"No no, seppä-rukka, kylläpä näen lyhyestä vastauksestas, että seikka
on sinun mieles karvaaksi tehnyt; mutta onhan, kun onkin, vaimoväki
aina kuin tuuliviirit, se on totinen tosi. Salomo ja moni muukin ovat
sen ennen sinua saaneet kokea".

Näin puhuttuaan ritari Charteris läksi, siinä lujassa uskossa, että hän
oli lohduttajan virkaa erin-omaisen tyydyttävällä tavalla toimittanut.
Mutta aivan toiselta tuntui onnettoman rakastajan sydämessä, hänen
sanomiaan sekä lohdutuksiaan kuullellessa.

"Onpa", virkkoi sitten seppä katkerasti itsekseen, "meidän ylituomari
aika kelpo mies; pitääpä hän maar' ritari-nimensä niin korkeassa
arvossa, että, jos hän joutaviakin loruelee, halvan miehen tulisi sitä
järkipuheeksi sanoa, aivan kuin meidän myös täytyisi väljähtynyttä
olutta kiittää, jos se meille tarjottaisiin tuon korkean herran
hopeahaarikasta. Vaan miltäs tää kaikki kuuluisi, jos asia olisi vähän
toinen? Annas että olisin vieremässä alas Corrichie Dhu vuoren jyrkästä
kupeesta ja että, juuri ennen kuin syvyyden reunalle olisin ehtinyt,
herra ylituomari tulisi siihen ja huutaisi: 'Heikki kas tuossa on
pohjaton kuilu, ja kovin on mieleni paha, kun täytyy sinulle ilmoittaa,
että sinä päistikkään olet siihen putoomaisillas. Mutta älä kuitenkaan
ole milläskään; saattaahan Jumala vielä panna jonkun kiven tai pensaan
eteen esteeksi putoukselles. Yhtähyvin arvelin sinulle tekevän hyvää,
saada tietää pahinta, mikä sinulle kohta mahtanee tulla osaksi. En
juuri tiedä, kuinka monta sataa jalkaa se kuilu lienee syvä, mutta
kylläpä siitä saat selvän, kun olet pohjassa, sillä varmuus on hyvä
asia. Ja kuulepas, milloinka tulet meille keilisille?' -- Ja tuommoisia
lorujako hän syöttää minulle, kun hänen ystävän tavoin pitäisi koettaa
pelastaa minun mies-paran niskani taittumasta! Kun tätä ajattelen,
melkein vimmastun hurjaksi, niin että tahtoisin ottaa moukkarini ja
sillä lyödä rikki ja mäsäksi kaikki ympärilläni. Mutta koetanpa
kuitenkin hillitä mieltäni; ja jos tuo Vuoriston korppi, joka itseänsä
kotkaksi kehuu, uskaltaa minun kyyhkyseeni iskeä, niin hän saa kokea,
osaako Perth'in porvarit virittää jousta vai ei!"

Nyt oli Torstai ennen tuota turmion tuottavaa Palmusunnuntaita, ja
molemminpuolisia taistelijoita odotettiin tuleviksi seuraavana päivänä,
niin että heillä piti olla Lauvantai-päivä tallella levähtämistä,
virvoittamista sekä tappeluun valmistumista varten. Kaksi, kolme
kummaltakin puolelta oli jo ennen lähetetty kuulustamaan leiripaikkaa
pienelle joukolleen sekä muita asioita, jotka olivat tarpeelliset,
siksi että tappelu tulisi hyvin järjestetyksi. Heikki ei siis
kummastunut, kun näki pitkän, vahvan Vuorelaisen uteliaasti
tirkistelevän Wynd-kadulla, sillä tavoin kuin metsäläiset aina
ällistellen katselevat sivistyneemmän maan outoja ihmeitä. Heikin sappi
paisui tuon miehen näöstä, osaksi jo hänen kansallisuutensa tähden,
jota kunnon seppä syntymisestään saakka inhosi, ja vielä enemmän sen
vuoksi, koska hän huomasi mainitun miehen käyvän Duhele-clan'in
omituisessa vaateparressa. Hänen lakkiinsa tikattu tammenlehti vielä
lisäksi ilmoitti, että Vuorelainen kuului nuoren Eachin'in
henkivartijoihin, joiden voimasta taistelussa heidän heimonsa niin
suuria toivoi.

Heikki meni pajan sisään, sillä sen miehen näkö alkoi jo hänen
vimmaansa nostaa. Hän tiesi että tää Vuorelainen tuli määrättyyn
juhlalliseen taisteluun eikä siis saanut mihinkään mitättömään
kahakkaan ryhtyä; senvuoksi seppä kumminkin tahtoi välttää kaikkea
rauhallista puhetta hänen kanssaan. Mutta ei aikaakaan, niin pajan ovi
temmattiin auki, ja Gaeliläinen astui sisään liehuvassa vaipassansa,
joka hänen todellista vahvuuttansa vielä näkyi enentävän; hänen
astuntansa oli ylpeä, niinkuin miehen, joka tietää olevansa arvoltaan
suurempi niitä, joiden kanssa on tekemisiin rupeeva. Hän seisahtui,
katsahti ympärilleen, ja näkyi luulevan, että häntä kohteliaisuudella
tervehdittäisiin sekä ihmeellä ihaeltaisiin. Mutta Heikin ei tehnytkään
mieli tehdä tuon ylpeän tulokkaan mieliksi; hän vaan takoa kalkutteli
rintarautaa, joka oli alaisimella, ikään kuin ei olisi vierasta
huomannut.

"Sinä on _gow chrom_ (koukkusääri seppä)?" kysyi Vuorelainen.

"Ne, jotka mielellään itsekin olisivat samoja vääräsääriä, ovat minulle
panneet sen köllin", vastasi Heikki.

"Ei minä pahaa tarkoittikaan", sanoi Vuorelainen; "minä tuli vaan
ostamaan rautahaarniskaa".

"Korjaa vaan paljaat kinttus pois täältä", sanoi seppä. "Minulla ei ole
rautahaarniskaa myötävänä".

"Jos ei nyt olisi vaan kaksi päivää ennen Palmusunnuutaina, niin minä
saisi sinut pian veisaamaan toinen virsi", tiuskasi Gaeliläinen.

"Ja koska se päivä on niin lähellä", virkkoi Heikki yhä vaan samalla
ylenkatseellisella huolettomuudella, "niin ole niin hyvä ja korjaa
luusi".

"Sinä on epäkohtelias junkkari; mutta minä myös on _fir nan ord_
(vasaramies), ja siis minä tietää että seppäkin on tulinen silloin kun
hänen rauta".

"Jos itse olet vasaramies, niin laita itselles itse rautahaarniska",
vastasi Heikki,

"Ja niinpä minä tekisi, eikä suinkaan, vaivaisi sinua sillä asialla.
Mutta ihmiset sanovat, että sinä, _gow chrom_, lukee lukuja ja laulaa
loitsuja niiden miekkojen sekä haarniskain yli, joita taot, niin
että sinun teräsi leikkaavat teräsrenkaita niinkuin paperia, ja
rautapelti- tai rengaspaitasi kilpistyttävät pois peitsiä niinkuin
nuppuneuloja".

"Teille oppimattomille pakanoille voi syöttää mitä lorua hyvänsä, joita
ei kristityt miehet otakaan korviinsa", sanoi Heikki. "Minä viheltelen
ja laulan työssäni mitä milloinkin suuhun sattuu, niinkuin muutkin
rehelliset ammattimiehet, ja tavallisesti se on tuo Vuorelaislaulu:

"'Ohhoh noita Pyövelinportaita!'[40] Vasarani aivan itsestään käypi sen
laulun tahdin mukaan".

"Veikkonen, joutavaa työtä on hevosen kannustaa, kun jalkat on
kammitsassa", sanoi Vuorelainen ylpeästi. "Minä ei saa nyt taistella,
eikä sopi uljas mies härsyttää näin".

"Naulat ja vasara! oikeassa olet siinä asiassa", sanoi seppä, muuttaen
puhetapaansa. "Mutta puhupas suusi puhtaaksi kerrassaan, veikkonen,
mitäs sinä minulta tahtoisit? En ole nyt leikkituulella".

"Rautapaita minun päällikölle, Eachin Mac-Ian'ille", virkkoi
Vuorelainen.

"Sinä sanot olevasi vasaramies? Ymmärrätkö tuommoista?" kysyi seppä,
ottaen esiin arkusta rautarengas-paidan, jonka äsken oli valmistanut.

Gaeliläinen piteli sitä käsissään hiukan kateuden sekaisella
ihastuksella. Hän katsahti uteliaasti jokaista lenkkiä, ja viimein
vakuutti sen olevan parhaan rautapaidan, minkä hän ikinä oli nähnyt.

"Sata lehmä ja härkä ynnä koko lammaslauma päälliseksi olisi vielä aika
huokea hinta", virkkoi hän ikään kuin tunnustelemalla. "Mutta vähempi
ei minun päällikkö voi siitä tarjota, otti ne sitten, mistä otti".

"Se on kaunis tarjous", vastasi Heikki; "mutta kullalla ja tavaralla ei
olekaan se rautapaita saatavana. Minä tahdon koettaa omaa miekkaani
omatekemääni haarniskaan; enkä anna tätä kenellekään, joka ei suostu
minun kanssani vaihtamaan kolmea sivallusta ja yhtä pistoa tasaisella
tanterella. Sillä ehdolla sinun päällikkös sen saapi".

"Hui, hai, mies -- ottaa ryyppy ja mene vuoteelles", vastasi
Vuorelainen tulisella vihastuksella. "Onko hullu? Luuleeko että
Duhele-clan'in päällikkö rupea käsikahakkaan ja temmellykseen mokoman
kuin Perth'in poroporvarin kanssa? Pyh, mies, ja kuulepas nyt mitä minä
sanoo. Minä itse tahtoo tehdä sinulle suurempi kunnia, kuin mitä tulee
sinun suvulle. Minä itse rupea taisteluun sinun kanssa tämän kauniin
rautapaidan edestä".

"Sinun pitää ensin näyttää, että sinussa on minun vertaiseni", virkkoi
Heikki yrmeällä irvistelyllä.

"Mitä! Minä, yksi Eachin Mac-Ian'in henkivartijoista ei on sinun
verta?"

"Koeta vaan, jos tahdot. Sinä sanot olevasi vasaramies -- osaatko
sitten sepän moukkaria viskata?"

"Minä osaa kai -- kysy kotkalta osaako se lentää Ferragon-vuoren yli".

"Mutta ennen kuin rupeat kilpaan kanssani, tulee sinun ensin koettaa
ottelu yhden minun henkivartijani kanssa. -- Dunter hoi! tulepas
sinä voittosille Perth'in kaupungin kunnian puolesta. -- Ja nyt,
Vuorelainen, kas tuossa on koko rivi moukkareita -- valitse mikä
tahansa, ja lähtään puutarhaan".

Vuorelainen, jonka nimi oli Norman-nan-orb s, o. Vasara-Norman,
todisti oikeutensa siihen liikanimeen, sillä että valitsi suurimman
moukkareista, josta Heikki vaan hymyili. Dunter, sepän vahva apulainen,
heilahdutti vasaransa oikein ihmeellisen matkan päähän; mutta
Vuorelainen, hurjasti ponnistain kaikkia voimiansa, viskasi omansa
vielä pari, kolme jalkaa edemmäksi, ja katsahti sitten voittoriemulla
Heikkiin, joka taas vaan hymyllä vastasi.

"Voiko sinä viskata parempi?" kysyi Gaeliläinen, tarjoten sepälle
vasaraansa.

"En tuolla lapsenlelulla", sanoi Heikki, "jossa on tuskin sen verran
painoa, että se lentää vastatuuleen. -- Hansukka, noudapas tänne
Samson; taikka menköön joku teistä vielä sille pojalle avuksi, sillä
Samson on vähän raskaanlainen".

Nyt esille tuotu vasara oli vielä puolta vertaa raskaampi sitä, jonka
Vuorelainen sen tavattoman painoa tähden oli valinnut. Norman seisoi
ällistyksissään; mutta hän hämmästyi vielä enemmän, koska Heikki,
asettaen itsensä asemaan, heilahdutti tuon raskaan kalun paljoa
taemmaksi oikeanpuolista lannettansa ja lennätti sen kädestään niinkuin
nakkaus-koneesta. Ilma vonkui ja vinkui tuon raskaan kappaleen
lentäessä. Viimein se lensi maahan, ja sen rautainen pää iski yhden
jalan syvälle maan sisään, kaksi kyynärän matkaa edemmäksi kuin
Norman'in vasara.

Voitettu ja masentunut Vuorelainen meni siihen paikkaan, mihin vasara
oli iskenyt, nosti sen, punnitsi sitä kädessään suurella ihmeellä ja
tutkisteli sitä tarkoin, ikään kuin olisi luullut keksivänsä siinä
jotain enempää kuin tavallisissa vasaroissa. Viimeksi hän sen antoi
takaisin omistajalle surullisella hymyllä, nytkyttäin olkapäitään ja
pudistain päätänsä, koska seppä kysyi häneltä eikö hänen tehnyt mieli
yrittää parempaa viskausta?

"Minä on jo liian paljon tullut tappiolle tässä leikissä", vastasi hän.
"Minä on menettänyt minun kunnianimi Vasaramies. Mutta takooko sinä
itse, _gow chrom_, alaisinta tuon hevoskuorman raskaisen rautamöhkäleen
kanssa?"

"Sen saat kohta nähdä, veikkonen", virkkoi Heikki, vieden vieraansa
pajaan. "Dunter", käski hän, "nostapas minulle tuo rautakanki ahjosta";
ja kohottaen jättiläisvasaraansa Samson'ia, hän kalkatti rautaa sata
kertaa oikealta vasemmalle -- välin oikealla kädellä, välin vasemmalla,
välin molemmilla, niin suurella sekä voimalla että kätevyydellä, että
hän sai valmiiksi pienen, vaan kaunistekoisen hevosenkengän puolessa
siinä ajassa, mikä tavalliselta sepältä olisi mennyt kepeämmän aseen
avulla.

"Voi, voi!" sanoi Vuorelainen, "vaan miksi sinä tahtoo taistella meidän
nuoren päällikön kanssa, joka on niin paljon suurempaa säätyä, vaikka
olisikin sinä paras seppä, mikä koskaan on tehnyt työtä tulen ja ilman
avulla?"

"Kuules!" sanoi Heikki. "Sinä näyt olevan kelpo poika, ja siksi sinulle
tahdon toden sanoa. Sinun herras on minulle pahaa tehnyt, ja minä annan
hänelle tämän haarniskan ainoasti siksi että pääsisin taisteluun hänen
kanssansa".

"Vai niin, no jos hän sinulle on tehnyt pahaa, niin hän täytyy
taistella sinun kanssa", virkkoi henkivartija. "Pahan tekeminen
jollekulle miehelle, se tempaa pois sulkanen päällikön lakista. Ja
vaikka hän olisikin paras mies koko Vuoristossa, niinkuin Eachin
epäilemättä onkin, hän täytyy taistella sen miehen kanssa, kuin on
pahaa tehnyt, taikka muuten yksi helmi karisee pois hänen
rukousnauhasta".

"Lupaatko taivuttaa häntä siihen", kysyi Heikki, "sunnuntaisen tappelun
perästä?"

"Ohoh, kylläpä minä lupaa tekee parasta, jos varikset ei jo on saaneet
minun luut kaluta. Sillä katsopas, veikko, Chattan-kissojen kynnet
iskee jotensakin syvälle"

"Tää haarniska on siis sinun päällikkösi oma sillä ehdolla", sanoi
Heikki; "mutta jos ei hän sitten maksa minulle määrättyä hintaa, aion
häväistä häntä kuninkaan ja hovin edessä".

"Eipä pelkoa, ei pelkoa; kyllä minä itse tuo hän tappelutarhaan",
vakuutti Norman; "aivan varmaan".

"Sillä teet minulle oikein mieluisen työn", vastasi Heikki; "ja siksi
että lupaus pysyisi sinun muistossasi, lahjoitan sinulle tään
väkipuukon. Katsos -- jos sen pidät lujassa kourassa ja osaat iskeä
vihollisen rautapaidan sekä kauluksen lomaan, niin on tarpeeton kutsua
välskäriä".

Vuorelainen tuhansilla kiitoksilla ilmoitti iloansa ja sitten läksi.

"Olen antanut hänelle parhaan rautarengas-paidan, mikä ikinä on
lähtenyt käsistäni", virkkoi seppä itsekseen, hiukan katuen lahjaansa,
"sen heikon toivon edestä, että hän on tuova päällikkönsä tasapäähän
tappeluun kanssani; ja sitten Katri tulisi sen omaksi, joka hänet
rehellisellä taistelulla voittaa. Mutta pahoin pelkään, tuon
poika-nulikan jollakin lailla väistyvän pois, jos ei hänelle nyt
Palmusunnuntain tappelussa onni ole niin myötäinen, että hän uskaltaa
toistakin taistelua vielä yrittää. Siinä on jotain toivoa kuitenkin;
sillä olenpa monesti ennenkin nähnyt nuoren ensikertalaisen
ensimmäisen tappelunsa perästä äkkiä paisuvan kääpiöstä aika
piruntappajaksi".

Tällä vähäisellä toivolla, mutta lujimmalla päätöksellä odotti Heikki
hetkeä, joka oli hänen kohtalonsa ratkaiseva. Vaan pahaa aavistusta
nosti hänen mielessänsä se, ettei hanskuri eikä hänen tyttärensä olleet
mitään tietoa itsestään antaneet. "Heitä hävettää", arveli seppä
itsekseen; "tunnustaa totta minulle, ja siksi he ovat vaiti".

Perjantai-iltana molempien clan'ien taistelijat, kolmekymmentä miestä
kummassakin joukossa, saapuivat niille paikoille, missä heidän piti
saada lepoa ja virvoitusta. Duhele-clani sai vieraanvaraa rikkaassa
Sconen luostarissa, ja heidän vastustajillensa soi ylituomari majan
Kinfauns'in linnassa, Tarkimmalla huolella noudatettiin kumpiakin
joukkoja kohtaan suurin kohteliaisuus, niin ettei kummallakaan olisi
mitään syytä puolueellisuudesta valittaa. Sotamarski kreivi Errol sekä
nuori Crawford'in kreivi sillä välin keskustelivat ja päättivät kaikki
taistelunjärjestykseen kuuluvat seikat, edellinen Chattan'ien,
jälkimmäinen Duhelein puolesta. Sanansaattajia juoksi juoksemistaan
molempien kreivien välillä, jotka kolmenkymmenen tunnin kuluessa kuusi
kertaa pitivät kokouksia, ennen kuin kaikki taistelu-temput saatiin
tarkoin sovituiksi.

Muuten pelkäsi hallitus suuresti, että vanhat vihat, joista moni kipenä
kyti porvarein ja heidän Vuorelais-naapureinsa välillä, pääsisivät
ilmituleen leimahtamaan; senvuoksi oli julistuksella kielletty
kaupunkilaisia lähenemästä puolta virstaa likemmäksi Vuorelaisten
majapaikkoja; ja samoin myös eivät taisteluun tulleet Vuorelaiset
saaneet ilman erinäistä lupaa käydä Perth'issä. Sotamiehiä asetettiin
välirajalle tätä kieltoa voimassa pitämään, ja ne toimittivat virkansa
niin tarkoin, että estivät Simo Hanskurinkin, vaikka oli Perth'in
kaupungin asukas ja porvari, kotiin menemästä, siitä syystä kun hän
tunnusti tulleensa samalla Eachin Mac-Ian'in miesten kanssa ja kun
hänellä oli sen clan'in värinen vaippa selkänsä peittona. Tämä seikka
esti Simon pääsemästä Wynd'in Heikin puheille ja antamasta hänelle
todellista tietoa kaikesta, mikä heidän lähtönsä jälkeen oli
tapahtunut; näin ei tullut toimeen selitys, joka suuresti olisi
muuttanut lopputapausta tässä kertomuksessa.

Lauantai-iltana saapui vielä miesjoukko, jonka tulo nosti yleistä
huomiota kaupungissa, melkein yhtä paljon kuin odotetun taistelun
valmistukset. Se oli kreivi Douglas, jonka seurassa tuli kaupunkiin
ainoasti kolmekymmentä ratsumiestä, mutta ne kaikki ritareita ja
aatelismiehiä korkeinta säätyä. Ihmisten silmät seurasivat tätä
pelättyä herraa, samoin kuin katselemme kotkan lentoa ilmoissa,
voimatta arvata sen kuninkaallisen linnun matkan suuntaa, mutta ääneti,
tyystin, hartaasti tarkastellen; ikään kuin olisi meillä aavistus
siitä, mitä varten se kiitää taivaan kantta pitkin. Hän ratsasti
hitaasti kaupungin läpi ja taas pohjoisportista ulos. Siellä hän
poikkesi Dominikolais-luostariin ja pyrki Albanyn herttuan puheille.
Kreivi päästettiin viipymättä sisään, ja herttua tervehti häntä
tavalla, joka oli aiottu suosiolliseksi ja lepyttäväiseksi, vaikka se
ei saanut peitetyksi sen alla piilevää viekkautta ja levottomuutta.
Koska ensimmäiset tervehdykset olivat suoritetut, sanoi kreivi
ankaralla yksvakaisuudella "Minä tuon surullisia sanomia. Teidän
kuninkaallinen veljenpoikanne, Rothsayn herttua on kuollut, ja minä
pelkään hänen saaneen surmansa ilkeitten salavehkeitten kautta".

"Salavehkeittenkö kautta!" vastasi herttua hämmästyksellä,
"minkälaisten salavehkeitten kautta? -- Kuka on uskaltanut ruveta
salavehkeisin Skotlannin kruunun perillistä vastaan?"

"Minun asiani ei ole tuoda ilmi mistä nämät epäluulot ovat nousseet",
virkkoi Douglas, "mutta käypä huhu, että kotka sai surmansa nuolen
kautta, jonka häntään sulka sen omasta siivestä oli pistetty, ja että
tammi halkaistiin samasta puusta tehdyllä nalkilla".

"Herra kreivi Douglas", lausui Albanyn herttua, "en minä ole mikään
arvoitusten selittäjä".

"Enkä minä mikään arvuuttaja", vastasi Douglas ylpeästi. "Näistä
papereista voitte te, herra herttua, löytää yhtä ja toista, mikä
lukemisen vaivan maksaa. Minä lähden puoleksi tunniksi ulos luostarin
puutarhaan ja sitten tulen takaisin tänne".

"Te ette siis mene kuninkaan luokse, herra kreivi?" kysyi herttua.

"En", vastasi Douglas; "ja toivonpa teidänkin, herra herttua, yhtyvän
mielipiteeseni, että tää suuri perheellinen suru olisi kuninkaaltamme
salassa pidettävä, siksi kun huomeispäivän asia on suoritettu".

"Siihen mielelläni suostun", sanoi Albanyn herttua. "Kuningas, jos sen
saisi kuulla, ei jaksaisi olla läsnä taistelussa; ja jos ei hän itse
ole läsnä, nuot miehet kenties peräytyvät pois taistelusta, ja koko
asia sitten jääpi kesken. Mutta käykää, olkaa niin hyvä, istumaan, niin
kauan kuin tuota surullista kertomusta Rothsay-paran kohtalosta luen".

Hän pujotteli papereita sormiensa välitse, vilkasten muutamiin vaan
pikimmältään, viipyen toisissa, ikään kuin niiden sisällys olisi ollut
mitä tärkeimpiä. Kulutettuansa neljännestunnin tällä lailla, hän
kohotti silmänsä ja sanoi hyvin yksivakaisesti: "Herra kreivi, näitä
surullisia papereita lukiessani oli minulle kuitenkin lohdutukseksi
nähdä, ettei niissä ole mitään, joka saattaisi uudestaan virittää
eripuraisuutta kuninkaan neuvokunnassa, mikä äsköisen juhlallisen
sovinnon kautta meidän molempien välillämme tuli poistetuksi. Me
sovimme, että onneton veljenpoikani lähetettäisiin syrjäiseen paikkaan,
siksi kun hänen järkensä ajan kuluessa olisi enemmän kypsynyt. Nyt on
kohtalo hänet kokonaan temmannut pois, ja meidän päätöksemme siinä
suhteessa on tarpeeton".

"Jos te, herra herttua", vastasi kreivi, "ette näe mitään, mikä voisi
häiritä sitä hyvää sopua välillämme, jota Skotlannin rauha ja
turvallisuus vaatii, niin en minä ole niin huono isänmaan-ystävä, että
liian tarkkaan semmoista häiritsevää syytä hakisin".

"Minä käsitän tarkoituksenne, kreivi Douglas", virkkoi Albanyn herttua
kiireesti. "Te olitte liian kerkeä luulemaan, että minä suuttuisin
siitä, kun te kuninkaansijaisen viran nojassa rankaisitte nuot ilkeät
murhamiehet minulle läänitetyssä Falkland'in linnassa. Vaan uskokaa
minua, minä päinvastoin olen teille kiitollinen, kun te säästitte
minulta noiden konnain rankaisemisen vaivan, sillä sydämelleni olisi
niiden näkökin ollut kovin tuskallinen. Skotlannin parlamentti on,
arvaan ma, ottava heidän ilkityönsä tutkiakseen, ja iloinen olen minä,
että koston miekka on ollut teidän kaltaisen mahtavan miehen kädessä.
Meidän sopimuksemme, herra kreivi, niinkuin te varmaan muistatte, ei
tarkoittanut muuta kuin minun onnettoman veljenpoikani pitämistä
tiukemmalla, siksi kun hän vuoden tai parin kuluttua olisi järkeen
tullut".

"Semmoinen epäilemättä oli teidän tarkoituksenne, herra herttua, sen
verran kuin puhuitte minulle", vastasi kreivi. "Sen voin ilman vaaraa
vakuuttaa".

"No niin, jalo kreivi, sittenhän ei voi meille tulla mitään moitetta
osaksi, vaikka nuot ilkimykset oman kostonsa tähden jatkoivat meidän
rehellisen päätöksemme verisellä lopulla?"

"Parlamentti saa sen viisauttansa myöten tuomita", sanoi Douglas.
"Kumminkin on minun omatuntoni puhdas".

"Ja niin minunkin", lausui herttua juhlallisesti. "Ja nyt, herra
kreivi, ottakaamme puheeksi, kuinka pieni Jaakko olisi holhottava, joka
veljensä oikeuden kruunuun on perinyt".

"Siitä päättäköön kuningas", vastasi Douglas, joka jo pitkäksyi tätä
keskustelua. "Minä suostuu, pantakoon hänet asumaan mihin hyvänsä,
paitsi Stirling'iin, Donneen tai Falkland'iin". Näin sanoen hän äkisti
läksi ulos.

"Hän on lähtenyt", mutisi viekas Albanyn herttua, "ja sen miehen pitää
minulla olla liittolaisena, -- vaikka hänen hyvin tekisi mieli ruveta
verivihollisekseni. Ei se mitään -- Rothsayn herttua lepää esi-isiensä
rinnalla -- Jaakko saattaa aikanaan mennä samaa tietä -- sitten --
kruunu tulee palkinnoksi kaikista vastuksistani".



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.


Palmusunnuntai nyt koitti. Aikaisemmalla kristityn kirkon aikakaudella
oli jonkun piinaviikon päivän käyttämistä taistelua varten katsottu
kirkonkirousta ansaitsevaksi pyhänpäivän rikkomiseksi. Roman kirkko oli
suureksi kunniakseen määrännyt, että koko pyhällä Pääsiäisajalla,
jolloin ihmisen vapahdus synnin rangaistuksesta oli tapahtunut,
sotamiekan tulisi pysyä tupessansa, ja että vihollisten hallitsijain
piti tätä Jumalan rauhaksi nimitettyä kielto-aikaa pyhänä pitää. Mutta
pedontapainen julmuus myöhemmissä sodissa Skotlannin ja Englannin
välillä oli näiden sopivain, jumalisten sääntöin noudattamisen kokonaan
lopettanut. Hyvin usein valittiin suurimmat pyhäpäivät rynnäkköä
varten, kun näet toivottiin että vihollinen silloin tavattaisiin
hartauden toimissa, vastarintaan varustamatonna. Näin oli Jumalan
rauha, jota ennen katsottiin tähän aikaan kuuluvaksi, nyt jäänyt pois
tavasta; päinvastoin ei ollut harvinaista, että juuri suuret
kirkkopyhät valittiin taistelun kautta toimeen pantavaa Jumalan
tuomiota varten, jonka kaltainen nykyinenkin kiista suuresti oli.

Tässä tilaisuudessa kuitenkin noudatettiin ensin kaikkia kirkonmenoja
tavallisella juhlallisuudella, ja itse taistelijatkin ottivat
niihin osaa. Kantaen pajun-oksia kädessään, joita paraiten sopi
käyttää palmun-oksain sijasta, marssivat he, toinen joukko
Karthausilais- toinen Domikolais-luostariin, missä kuulivat messua ja
kumminkin jollakin ulkonaisella hartaudella valmistivat itsensä päivän
veriseen leikkihin. Suuri huoli oli tietysti pidetty siitä, että he
tällä marssilla eivät tulisi niin likelle toisiansa, jotta olisivat
toistensa toropillien äänen saaneet kuulla; sillä muuten he, niinkuin
toisiaan kiekkumisella taisteluun härsyttävät tappelukukot, olisivat jo
rynnänneet ja ryhtyneet tappeluun ennen tuloansa oikealle tanterelle.

Perth'in kaupungin asukkaat tungeskelivat kaduilla, joita myöten tää
tavaton saattojoukko kulki, ja täyttivät tihein parvin ne molemmat
kirkot, joissa viholliset clan'it kuulivat messua; kaikki tahtoivat
nähdä Vuorelaisten käytöksen, saadakseen heidän ulkonäöstään jo vähän
arvata, kumpi puolue luultavasti pian alkavassa taistelussa mahtoi
päästä voitolle. Kirkossa, vaikkeivät juuri liioin olleet tottuneet
Herran huoneessa käymään, Vuorelaiset käyttivät itseänsä aivan
siivosti; ja vaikka heidän luonteensa oli hurja ja kesytön, harva vaan
osoitti mitään uteliaisuutta tai kummastusta. He näkyivät arvelevan,
heidän arvonsa alenevan siitä, jos he näyttäisivät kummastusta tai
hämmästystä niistä monista esineistä, jotka epäilemättä ensikertaa
tulivat heidän silmiensä eteen.

Mille puolelle onni oli kallistuva, siitä harva taitavimmistakin
tuntijoita uskalsi päättää mitään ennalta; Torkil'in sekä hänen
kahdeksan vahvan poikansa jättiläisvartalo kuitenkin taivutti muutamia
miehiä, jotka olivat olevinaan jäsenien ja jänterien tuntijoita,
ennustamaan voittoa Duhele-clan'ille. Naisväen luuloon vaikutti hyvin
paljon Eachin Mac-Ian'in kaunis vartalo, jalo muoto sekä uljas ryhti.
Sangen moni tunnusteli sen pojan kasvoja tutuiksi; mutta nykyinen
loistava soturinpukunsa teki, että ainoasti yksi läsnä oleva tunsi tuon
nuoren Vuorelais-päällikön samaksi, joka oli ollut hanskurin halpana
oppipoikana.

Tämä yksi, niinkuin ei ole vaikea arvata, oli Wynd'in seppä, joka oli
tunkeinut etumaiseen riviin niiden joukossa, mitkä pyrkivät näkemään
Duhele-clan'in uljaita uroita. Hänen sydämessään liikkui sekaisin vihaa,
kateutta ja samassa jotakin ihmeen tapaista, kun hän näki entisen
hanskurin oppipojan, joka nyt oli riisunut halvat ryysynsä ja loisti
päällikkönä, vilkkaan silmänsä ja uljaan ryhtinsä, otsansa ja kaulansa
jalon muodon, niinkuin myös hyvinrakennettuin jäseniensä ja kirkkaitten
varustensa puolesta hyvin ansaiten etumaisen paikan miesparvessa, joka
oli valittu elämällään tai kuolemallaan heimonsa kunniaa kannattamaan.
Seppä tuskin tahtoi uskoa, että tässä hänen edessään oli sama hurja
poika-nulikka, jonka hän oli paiskannut pois luotansa, aivan kuin
ampiaisen, mikä häntä olisi pistänyt, vaan jonka hän olisi
ylenkatseellisella sääliväisyydellä heittänyt kuoliaksi tallaamatta.

"Hän näyttää uljaalta hyvässä rautapaidassani", mutisi Heikki
itsekseen; "se onkin paras, mikä ikinä on lähtenyt hyppysistäni. Mutta
jos hän ja minä seisoisimme vastakkain jossain, missä ei mikään muu
käsi voisi auttaa eikä muu silmä nähdä, kylläpä sen vannon kaiken
kautta, mikä tässä kirkossa on pyhää, tuo kelpo haarniska pian taas
olisi tekijänsä käsissä! Kaikki, mitä minulla on, antaisin siitä, jos
saisin vaan kolme kertaa aikamiehen tavoin läimähdyttää hänen
olkapäihinsä ja koettaa rikkoa omaa parasta työtäni -- mutta se onni ei
voi koskaan tulla minulle osaksi. Jos hän nyt tulevasta taistelusta
pääsee hengissä, niin on hänellä oleva niin suuri sankarin maine, että
hän kyllä saattaa olla liian ylpeä, pannaksensa uuden-uutukaisen
sota-onnensa alttiiksi taistelussa minun kaltaiseni halvan porvarin
kanssa. Hän on lähettävä toisen miehen taisteluun sijastaan ja paneva
vastaani tuon ammatti-veljeni Vasara-Norman'in, josta ei mulle tule
muuta huvia kuin se että taas saan läimäyttää yhtä Vuoriston sonnia
päähän. Jos vaan saisin tavata Simo Hanskuria! -- Menenpä nyt toiseen
kirkkoon häntä hakemaan; sillä totta kai hän nyt lienee palannut
Vuoristosta".

Seurakunta jo alkoi lähteä pois Dominikolais-kirkosta, silloin kuin
seppä tämän päätöksen teki; hän koetti siis panna sen joudulla toimeen
ja tunki väkijoukon läpi niin kiireesti kuin vaan suinkin paikan ja
tilaisuuden juhlallisuus sallivat. Tungoksen läpi pyrkiessään sattui
hän silmänräpäykseksi niin liki Eachin'ia, että heidän silmänsä
kohtasivat toisiaan. Sepän karkeat, päivettyneet kasvot punastuivat
hänen takomansa kuuman raudan karvaisiksi ja pysyivät useimman minuutin
yhtä tulisina. Eachin'in muodossa nähtiin vielä kirkkaampi suuttumuksen
hehku ja hänen silmistänsä iski verivihollisuuden salama. Mutta tämä
äkillinen hehku vaaleni kohta tuhkankarvaiseksi kelmeydeksi, ja hänen
silmänsä heti taas vältti sille vastaan tulevaa vihaista, vaan lujaa
katsetta.

Torkil, jonka silmät eivät koskaan luopuneet tästä kasvatista,
näki hänen mielenliikutuksensa ja katsahti huolella ympärilleen,
keksiäksensä sen syytä. Mutta Heikki oli jo poistunut, riennossaan
Karthausilais-luostarille. Tähän nyt päivän kirkolliset toimet
päättyivät ja samat miehet, joilla juuri äsken oli ollut palmuja
kädessään sen suuren tapauksen muistoksi, mikä oli tuonut rauhan
maan päälle sekä ihmisille hyvän suosion, nyt kiiruhtivat
taistelutanterelle. Muutamilla oli mielessä ihmisveljeinsä hengen
ottaminen taikkapa omansa menettäminen; toiset taas pyrkivät
katselemaan tuota veristä Heikkiä samalla raa'alla halulla, jolla
pakanat katselivat gladiatoriensa taisteluja.

Väentungos oli niin tiheä, että jokainen muu mies olisi arvellut
mahdottomaksi päästä sen läpi. Mutta yleinen kunnioitus Wynd'in
Heikkiä, Perth'in kaupungin sankaria kohtaan, niinkuin myös yleinen
tieto, että hänellä oli voima itsellensä tietä raivata, taivutti kaikki
tekemään tilaa, niin että hän pian oli aivan Chattan-clan'in soturein
vieressä. Toropillinpuhaltajat astuivat parven etupäässä. Näiden
jäljestä kannettiin tuota tuttua lippua, jossa näkyi mateleva
vuorikissa sekä tää siihen sopiva allekirjoitus: "Älä koske kissaan
kintaittomin käsin!" Sitten tuli päällikkö, kahdenkätinen miekkansa
kädessä, ikään kuin suojana heimokuntansa vaakunalle. Hän oli
vartaloltaan keskinkertainen, ijältään jo yli viidenkymmenen; vaan ei
vielä hänen muodossaan eikä jäsenissään näkynyt mitään voiman
vähenemisen eikä vanhuuden painon alkua. Hänen tummanpunaisissa,
lyhyissä kähärissään jo siellä, täällä ilmautui yksi ja toinen
harmahtava hius; mutta hänen astuntansa ja ryhtinsä oli vielä
tanssissa, metsästyksessä sekä sodassa yhtä kepeät, kuin jos ei hän
vielä olisi ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Hänen harmaissa
silmissänsä hehkui hurja tuli, joka osoitti samassa urhoutta sekä
julmuutta; mutta otsan, kulmain sekä huulten näössä ilmoitti itseänsä
viisaus ja kokemus. Muut valitut taistelijat seurasivat häntä
parittain. Useammissa muodoissa näkyi hiukan huolta, sillä aamulla
olivat he huomanneet yhden joukostansa olevan poissa; ja niin
vimmaisessa tappelussa kuin se, joka nyt oli edessä, tämä yhden miehen
vähemmyys näytti sangen tärkeältä kaikkien paitsi uljaan päällikön,
Mac-Gillie Chattanach'in mielestä.

"Älkää Saksilaisille virkkako mitään hänen poissa-olostaan", kielsi
urhoollinen johtaja, kun hänelle tuo hänen joukkonsa vähennys
ilmoitettiin. "Kavalat Alankomaan kielet muuten saattaisivat sanoa,
yhden Chattan-clan'in miehistä olleen pelkurin, ja että muut kenties
auttoivat häntä pakoon, saadakseen tekosyyn väistyä pois tappelusta.
Olenpa varma, että Ferquhard Day vielä ilmautuu riviimme, ennen kuin
olemme valmiit tappeluun. Ja jos ei hän tulisikaan, eikö minussa ole
kahdenkin Duhelen miehen vertaa? Ja emmekö lähtisi heidän kimppuunsa
vaikkapa viistoista kolmeakymmentä vastaan, mieluummin kuin että
päästäisimme käsistä maineen, minkä tää päivä on meille tuottava?"

Miehet vastasivat päällikkönsä urhoolliseen puheesen hurraamisella,
vaan yhtähyvin heidän silmänsä huolella yhä vilkkuivat sinne, tänne,
siinä toivossa että voisivat palajavan karkulaisen keksiä. Kenties oli
päällikkö itse ainoa tuosta urhoollisesta parvesta, jolle se seikka oli
aivan yhdentekevä.

He marssivat marssimistaan katuja pitkin, yhtään mitään Ferquhard
Day'stä näkemättä, joka monen virstan päässä, vuorien takana,
par'-aikaa oli saamassa kaikkea sitä palkkiota, jonka onnellinen
rakkaus voi menetetyn kunnian sijaan antaa. Mac-Gillie Chattanach yhä
kulki kulkuansa eikä ollut huomaavinaankaan karkulaisen poissa-oloa.
Näin saavuttiin viimein North-Inch'ille, kauniille, lakealle
tasangolle, aivan liki kaupunkia, missä porvarein oli tapa pitää
sotaharjoituksensa.

Tämän kankaan toista sivua huuhtoo syvä, valtava Tay-joki. Sen varrelle
oli laitettu vahva aituus, joka kolmelta puolelta sulki itseensä
sataviiskymmentä kyynärää pitkän, seitsemänkymmentäneljä leveän alan.
Neljännellä sivulla oli joki, joka arveltiin kyllin lujaksi aituudeksi.
Tarhan ympäri oli rakennettu istumapenkkejä katsojia varten, joiden ja
aituuksen väliin kuitenkin oli jäänyt leveä loma, missä joukko
aseellisia jalka- ja ratsumiehiä sekä alhaisempi katselijain lauma oli
saanut sijansa. Kaupunginpuoleisessa tarhan päässä oli lavarivi
kuningasta ja hänen hovilaisiansa varten, niin runsaasti kaunistettu
lehti-oksilla sekä kullatuilla koristeilla, että se paikka tämän
nykyiseen päivään saakka on säilyttänyt nimen Kultainen eli Kullattu
Lehtimaja.

Vuorelaisten soittoniekat, jotka soittelivat kukin liittokuntansa
_pibroch'ia_ eli sotamarssia, vaikenivat, kankaalle saavuttaessa, sillä
niin oli käsketty. Kaksi vahvaa, mutta vanhaa soturia, jotka kantoivat
kukin clan'insa sotalippua, meni toinen toiseen, toinen toiseen tarhan
päähän; he pistivät lippunsa maahan ja seisoivat siinä katselemassa
tappelua, johon heidän ei pitänyt ottaa osaa. Lippuin viereen
toropillin-puhaltajatkin, joiden myös piti olla taisteluun puuttumatta,
ottivat sijansa.

Kansa tervehti molempia parvia sillä yleisellä huudolla, millä
tämmöisissä tilaisuuksissa aina tervehditään niitä, joiden
tempailemisesta toivotaan huvitusta. Tähän tervehdykseen eivät valitut
taistelijat vastanneet mitään; molemmat puolueet vaan marssivat omaan
aituuksen päähän, missä oli portteja, joista päästettiin sisään.
Kummankin portin luona oli vahva soturijoukko vartioimassa, ja
sotamarski toisessa, kreivi Crawford toisessa päässä tarkoin
katsastivat joka miehen, tutkien oliko hänellä määrätyt aseet ja
varukset, nimittäin teräskypäri, rautarengaspaita, kahdenkätinen miekka
sekä väkipuukko. He myös lukivat kummankin parven miesmäärän, ja suuri
oli hämmästys kansanjoukossa, koska Errol'in kreivi kohotti kättänsä ja
huusi: "Hoi! -- Taistelu ei voi alkaa, sillä Chattan-clan'ista puuttuu
yksi mies".

"Mitä lukua siitä?" sanoi nuori Crawford'in kreivi, "heidän olisi
pitänyt lukea joukkonsa tarkemmin, ennen kuin kotoa läksivät".

Sotamarski ja yli-airut kuitenkin yksinmielin päättivät, ettei tappelu
saisi alkaa, ennen kuin puute olisi täytetty; ja yleinen pelko nousi
kokouneessa kansassa, että kaikkein suurten varustusten perästä ei
tulisi mitään tappelua ollenkaan.

Kaikista läsnä olevista ei ollut kenties enempää kuin kaksi, jotka
iloitsivat siitä, että tappelu luultavasti lykättäisiin toistaiseksi;
ne kaksi olivat Duhele-clan'in päällikkö sekä helläsydäminen Robert
kuningas. Sillä välin molemmat päälliköt tulivat keski-tanterelle
keskustelemaan; heillä oli kummallakin yksi ystävänsä, ja
neuvon-antajansa seurassaan, jota paitsi myös yli-airut, sotamarski,
Crawford'in kreivi sekä ritari Charteris yhtyivät heihin, ollaksensa
päätöksen teossa apuna. Chattan-clan'in päällikkö ilmoitti olevansa
valmis ja halukas kohta paikalla tappeluun ryhtymään, lukumäärän
epätasaisuudesta huolimatta.

"Siihen", vastasi Tammiston Torkil, "Duhele-clan'i ei voi suinkaan
suostua. Teidän on mahdoton saada meiltä voiton kunniaa miekalla, ja te
siis nyt vaan haette tekosyytä, voidaksenne, jos tappiolle jäätte,
niinkuin itsekin arvaatte jäävänne, sanoa, että siihen ainoastaan
vähempi lukumääränne oli syynä. Mutta minä tahdon keinon ehdoittaa --
Ferquhard Day oli nuorin teidän joukostanne -- Eachin Mac-Ian
puolestaan on nuorin meistä. Pankaamme hänet pois joukosta sen miehen
edestä, joka taistelua pakeni".

"Se on vallan kohtuuton ja epätasainen ehdoitus", huudahti Toschach
Beg, Mac-Gillie Chattanach'in luutnantti, jos niin voi sanoa.
"Päällikön henki on heimokunnalle niinkuin ilma sieramille, emmekä
ikinä suostu siihen, että meidän päällikkömme käypi vaaraan, joka ei
myös samassa tule Duhele-clan'in päällikölle osaksi".

Torkil näki suurella tuskalla, että hänen tuumansa oli tyhjäksi
menemässä, koska ei toiselta puolelta tahdottu Eachin'in poisjäämiseen
suostua. Hän mietti nyt millä syillä tukeaisi ehdoitustaan, mutta
samassa Eachin itse sekaantui asiaan. Hänen pelkuriutensa, se tulee
huomata, ei ollut sitä halpaa, itsekästä laatua, joka saattaa ihmisiä
huolettomasti mieluummin häpeää päällensä ottamaan kuin itsensä vaaraan
antamaan. Päinvastoin, vaikka luonnonlaadultaan pelkuri, oli hän
sydämessään miehuullinen, ja taistelun välttämisestä tuleva häpeä tällä
hetkellä voitti pelon.

"En tahdo kuullakaan", virkkoi hän, "semmoisesta ehdoituksesta, että
minun miekkani pysyisi tupessa täänpäiväisessä kunniarikkaassa
tappelussa. Jos olenkin nuori sotataidossa, niin on kuitenkin
ympärilläni kyllin uljaita urhoja, joiden esimerkkiä voin seurata, jos
en heidän vertaisiaan töitä tehdä".

Hän lausui nämät sanat innolla, joka petti Torkil'in, kenties nuoren
päällikön itsensäkin.

"Jumala siunatkoon hänen jaloa sydäntänsä!" arveli kasvatus-isä
itsekseen. "Kyllähän mä tiesin, että tuo ilkeä lumous tulisi vielä
rikotuksi, ja että hänet riivannut vetelys-henki jälleen oli pakeneva,
niin pian kun toropilli ensi kerran soisi ja lippu ensikerran
liehahtaisi!"

"Kuulkaa, yli-airut", virkkoi sotamarski. "Tappelua ei sovi enää
lykätä paljoa myöhemmäksi, sillä pian on keskipäivä. Koetelkoon
Chattan-clan'in päällikkö vielä jäljellä olevan puolentunnin aikana
hankkia jonkun toisen tuon karkurin sijaan, jos voi; vaan jos hän ei
voi, niin tapelkoot niinkuin nyt ovat".

"Siihen kyllä myönnyn", sanoi yli-airut, "vaikka ei ole yhtään sen
clan'in miestä lähempänä kuin seitsemän peninkulman päässä, enkä siis
käsitä mistä Mac-Gillie Chattanach apulaisen voisi saada".

"Se olkoon hänen asiansa", virkkoi sotamarski. "Mutta jos hän runsaan
palkkion lupaisi, olisi täällä yltäkyllin vahvoja poikia tämän
aituuksen ympärillä, jotka ilolla mahtaisivat panna jäsenensä
liikkeelle tämmöisessä tässä tarjona olevassa leikissä. Tekisipä minun
mieli itsekin, jos arvoni ja virkani sen sallisivat, yrittää pari
sivallusta noiden metsän poikien joukossa, ja luulisin siitä tulevan
minulle kunniaa".

He ilmoittivat päätöksensä Vuorelaisille, ja Chattan-clan'in
päällikkö vastasi: "Teidän päätöksenne on tasapuolinen ja jalo,
kunnian-arvoiset herrat, ja minä katson velvollisuudekseni noudattaa
teidän neuvoanne. -- Julistakaa siis, airuet, että jos jonkun tehnee
mieli Chattan-clan'in rivissä ottaa osaa tään päivän vaaroihin sekä
kunniaan, hänen pitää kohta saada yksi kruunukolikko sekä lupa
taistella joukossani viimeisiin veriin asti".

"Kovinpa te olettekin itara varoistanne, päällikkö", sanoi yli-airut;
"yksi kultainen kruunukolikko on sangen pieni palkka tämmöisestä tässä
tarjona olevasta ottelusta".

"Jos joku mies kunnian vuoksi tahtoo yhtyä taisteluun", vastasi
Mac-Gillie Chattanach, "niin siinä on palkkaa kyllin; enkä huolikaan
apuuni miestä, joka ainoasti kullan tähden tempaa miekkansa tupesta".

Airuet sillä välin olivat kulkeneet puolen matkan tarhan ympäri,
seisahtuen aika ajoin ja huutaen julistusta, niinkuin oli käsketty;
vaan ei näkynyt vähintäkään halua yhdessäkään tarttua pestiä ottamaan.
Muutamat nauroivat pilkallisesti Vuorelaisten köyhyydestä, kun niin
vaarallisesta työstä oli niin mitätön palkka luvattu. Toiset suuttuivat
siitä, että porvarein veret niin halvoiksi oli arvattu. Ei näyttänyt
kukaan vähintäkään halua tarjottuun tehtävään ryhtymään, siksi kun
julistus tuli Wynd'in Heikin korviin. Tämä seisoi aituuksen vieressä,
aika ajoin puhellen pormestari Craigdallien kanssa, taikka oikeastaan
vaan puolella korvalla kuullellen mitä pormestari hänelle puheli.

"Haa! mitä tuossa nyt julistetaan?" huudahti hän.

"Se on aulis tarjomus Mac-Gillie Chattanach'ilta", selitti
Griffin-ravintolan isäntä; "hän lupaa kultaisen kruunukolikon sille,
joka täksi päivää tahtoo ruveta vuorikissaksi ja hiukan mennä surman
suuhun hänen puolestansa! Ei mitään muuta".

"Mitä?" huudahti seppä kiivaasti, "hakevatko he miestä, jonka tekis
mieli taistella Duhele-clan'ia vastaan?"

"Niin mar' he tekevät", sanoi ravintolan isäntä; "mutta eivätpä, luulen
ma, löytäne yhtään niin hupsua miestä koko Perth'istä".

Tuskin oli hän sen sanan saanut suustansa, niin hän jo näki sepän
yhdellä hyppäyksellä keikahtavan aituuksen yli ja ilmautuvan
tappelutanterelle, sanoen: "Tässä minä olen, airut, Wynd'in Heikki,
jonka tekisi mieli taistella Chattan-clan'in puolella".

Ihastushuuto nousi kansanjoukosta; mutta vakaammat porvarit, jotka
eivät nähneet vähintäkään syytä tähän Heikin tekoon, päättivät että
tappelunhimo oli hänen päänsä kokonaan pyörälle saattanut. Erittäin oli
ylituomari suutuksissa.

"Hullu sinä olet, Heikki!" sanoi hän. "Eihän sinulla ole kahdenkätistä
miekkaa eikä rautarengas-pantsaria".

"Eipä ole", vastasi Heikki, "sillä minä annoin omaksi tarpeekseni
tehdyn rengaspantsarin tuolle loistavalle Duhele-clan'in päällikölle
tuossa, jonka hartiot pian saavat kokea minkäkaltaisilla läimäyksillä
minun on tapana kiinnittää pantsarinrenkaita toisiinsa! Ja mitä
kahdenkätiseen miekkaan tulee, tään pojan puukkonen kelvannee minulle,
siksi kun saan raskaamman käteeni".

"Se ei käy laatuun", virkkoi Errol'in kreivi. "Kuules, seppä, sinun
pitää, sen vannon Neitsyt Maarian kautta, saaman minun milanolainen
pantsarini sekä kelpo espanjalainen miekkani".

"Kiitoksia paljon, jalo kreivi; mutta se ruoripuukin, millä teidän
urhoollinen esi-isänne käänsi onnen Loncartyn tappelussa puolelleen,
kelpaisi jo minulle aivan hyvin. Sangen vähän olen tottunut miekkoihin
tai rautapaitoihin, jotka eivät ole omatekemiäni; sillä sitten en
tiedä, kuinka kovia sivalluksia edellinen kestää katkeamatta,
jälkimmäinen rikkoumatta".

Sillä välin oli se huhu, että peloton seppä aikoi taistella ilman
haarniskatta, juossut koko katselijajoukon ympäri ja myös levinnyt
kaupunkiin; mutta kun määrätty hetki jo oli aivan lähellä, kuului
kimakka naisen ääni, joka kiljuen pyysi päästäkseen tungoksen läpi.
Kansa teki tälle väkinäiselle pyrkijälle tilaa, ja hän lähestyi näin,
hengästyneenä juoksusta, kantaen rautarengas-paitaa sekä kahdenkätistä
miekkaa. Hän tunnettiin pian Olivier Proudfuten leskeksi, ja hänen
tuomansa aseet olivat sepän omat, mitkä vainajalla oli olleet lainassa
tuona turmiollisena iltana, jolloin hän murhattiin, ja mitkä
luonnollisesti oli viety hänen kotiinsa yhdessä ruumiin kanssa. Ne nyt
kiitollinen leski, vaivaten itseään, toi taistelutarhaan tällä
silmänräpäyksellä, jolloin tämmöiset koetetut aseet ja varukset olivat
niiden omistajalle erittäin tärkeät. Ilolla otti Heikki tutut
sotakalunsa, jotka leski vapisevalla kiireellä auttoi hänen päälleen,
sen perästä sanoen hänelle jäähyväiset näillä sanoilla: "Jumala avuksi
lesken ja orpoin puolustajalle, ja turmio kaikille, mitkä hänen eteensä
sattuvat!"

Lujemmalla luottamuksella tunsi nyt seppä monesti koetetun pantsarinsa
päällään; hän pudisti itseään, ikään kuin kohentaakseen rautapaitaa
oikein ruumista myöten, veti sitten miekan tupesta, heilahdutti sitä
päänsä yli ja sivalsi sillä ilman halki, johon se viuhuen teki
kahdeksan-numeron muodon, niin kepeällä ja sujuvalla kädellä, että kyllä
näkyi kuinka voimakkaasti ja taitavasti hän osasi käyttää raskasta
asettaan. Taistelijoita nyt käskettiin marssimaan kerta tarhan ympäri,
kuitenkin keskimatkallaan poiketen yli toiselle puolelle, etteivät
tulisi vastakkain, ja kumartaen, mennessään kullatun lehtimajan
sivuitse, missä kuningas istui.

Tämän marssin aikana useimmat katselijat toistamiseen uteliaasti
vertasivat molempien puolueitten vartalon kokoa, sekä jäsenien ja
jäntereitten vahvuutta, koetellen arvata, minkälainen taistelun loppu
tulisi. Satavuotinen veriviha kaikin väkivalta- ja kostotöineen paloi
jokaisen miehen sydämessä. Heidän muotonsa oli peloittavalla tavalla
vääntynyt heissä hehkuvasta tulisesta ylpeydestä, vihasta sekä hurjasta
päätöksestä tapella henkiin ja veriin asti.

Katselijajoukon läpi kävi iloinen mutina, jonka kautta kiihtynyt toivo,
että tästä tulisi aika verisauna, ilmoitti itseään. Vetoa lyötiin niin
hyvin lopullisesta voitosta ylimalkaan kuin myös erityisten miesten
tehtävistä urhotöistä. Heikki Sepän kirkas, suora ja innokas katsanto
erittäin ihastutti kaikkia katselijoita, ja hänestä tarjottiin vetoa,
että hän oli tappava kolme vihollista, ennen kuin itse kaatuisi. Tuskin
oli seppä kerjinnyt varustaa itsensä valmiiksi, niin jo päällikköin
käsky kutsui taistelijat kaikki sijoilleen. Samassa silmänräpäyksessä
kajahti kansanjoukosta, joka odotuksissaan oli nyt hiljaa, Simo
Hanskurin ääni Heikin korviin, huutaen: "Heikki Seppä, Heikki Seppä,
mikä raivo sinut on riivannut?"

"Kas niin, hän tahtoisi pelastaa toivorikkaan vävynsä sepän kourista",
oli Heikin ensimmäinen ajatus -- toinen että hänen toki pitäisi kääntyä
ja puhua pari sanaa hanskurin kanssa -- ja kolmas, ettei kunniansa
sallinut hänen millään muotoa luopua siitä joukosta, johon oli
ruvennut, eikä edes näyttää mitään halua taistelun viivyttämiseen.

Hän antautui siis kokonaan päivän tehtävään. Päälliköt olivat kumpikin
järjestäneet joukkonsa kolmeen riviin, kymmenen miestä jokaisessa.
Miesten välillä oli aina niin leveät lomat, että heillä oli hyvä tila
heiluttaa miekkojansa, jotka olivat viis jalka pitkät, kädensijaa
lukematta. Toisen ja kolmannen rivin piti varaväkenä tulla avuksi, jos
ensimmäiselle pahoin kävi. Duhele-clan'in sotarinnan oikealle kyljelle
sijoitti itsensä päällikkö, Eachin Mac-Ian, toiseen riviin kahden
kasvatusveljensä väliin. Neljä heistä seisoi äärimmäisinä ensimmäisen
rivin oikeassa päässä, ja itse isä kahden jäljellä olevan poikansa
kanssa kolmannessa rivissä rakkaan päällikön suojana. Erittäin piti
Torkil itsensä aivan liki, häntä varjellakseen. Näin seisoi Eachin siis
joukkonsa yhdeksän kaikkein vahvimman miehen keskellä, joista neljä oli
suojana hänen edessään, yksi kummallakin puolella, sekä kolme takana.

Chattan-clan'in sotarinta oli samalla tavalla järjestetty, sillä
eroituksella vaan, että päällikkö seisoi keskimmäisen rivin
keskustassa, eikä oikean kyljen päässä. Senvuoksi Heikki Seppä, joka
vastapäätä olevassa joukossa ei nähnyt muuta kuin yhden vihollisen,
nimittäin Eachin-paran, pyysi itselleen sijan Chattan-clan'in
ensimmäisen rivin vasempaan päähän. Mutta päällikkö ei siihen
ehdoitukseen suostunut; ja huomautettuansa Heikille, että tämän tuli
häntä totella, koska oli häneltä pestin ottanut, osoitti hän sepälle
paikan kolmannessa rivissä, juuri itsensä takana. Se oli epäilemättä
kunniapaikka, jonkatähden Heikin ei sopinut siitä pois kieltäytyä,
vaikka hän siihen kovin vastahakoisesti suostui.

Asetettuaan näin itsensä vastakkain, molemmat clan'it ilmoittivat
vanhan perintövihansa sekä halunsa kahakkaan hurjalla kiljahduksella,
jolla Duhele-clan'i ensin pani alkuun ja johon Chattan-clan'i kohta
vastasi. Molemmat samassa heiluttivat miekkojansa, uhaten toinen
toistansa, ikään kuin näin olisivat tahtoneet masentaa vihollistensa
sydämiä, ennen kuin tositaisteluun ryhdyttiin.

Tällä rohkeutta koettavalla hetkellä Torkil, joka ei ikinä ollut
osannut pelätä omasta puolestaan, tunsi pelkoa kasvattinsa puolesta,
vaan lohtui kuitenkin jälleen, kun näki hänen miehuullisen ryhtinsä.
Myös harvat sanat, jotka Eachin puhui miehilleen, lausuttiin rohkeasti,
ja olivat heille hyvä kiihoitus taisteluun, sillä hän ilmoitti
päätöksensä heidän kanssaan yhdessä mennä voitolle tahi kuolemaan.
Enempiin vaarin-ottamisiin ei ollutkaan enään aikaa. Kuninkaan torvet
nyt käskivät rynnäkölle, toropillitkin kajahduttivat kimakkaa,
hurjistuttavaa säveltänsä, ja taistelijat, marssien toisiansa vastaan
säännöllisessä järjestyksessä, yhä kiihdyttivät vauhtiansa, siksikun
viimein siitä tuli kova juoksu. Näin he ryntäsivät vastakkain tanteren
keskipaikassa, samoin kuin hurja koski ryöpsähtää vastakkain meren
paisuvan luodeveden kanssa.

Minuutin tai parin ajalla nähtiin ainoasti molempien etumaisten rivien
taistelevan koko joukon kahdentaisteluita, hakkaellen toisiansa
pitkillä miekoillaan; vaan pian toinen ja kolmas rivi molemmin puolin
yhtyivät leikkiin, kiihtyneinä yhtä paljon tulisesta vihasta kuin myös
kunnianhimosta. He tunkeutuivat esiin kaikkien lomien kautta, ja näin
muuttui taistelu sekasortoiseksi mellastukseksi. Nuot summattoman
suuret miekat yhä nousivat ilmaan ja taas iskivät alas, muutamat aina
vielä kirkkaina, toiset täynnä virtaavaa verta; olisipa, siihen hurjaan
vauhtiin nähden, jolla ne heilahtelivat, pikemmin luullut niiden
liikkuvan jonkun konstikkaan koneen kuin ihmiskäsien voimalla. Useat
taistelijoista, ollen lilan tiheässä tungoksessa, että olisi ollut
mahdollista noita pitkiä miekkoja enää käyttää, olivat jo
väkipuukkoihinsa tarttuneet ja pyrkivät aivan vastustajainsa kimppuun.
Veri virtasi jo tulvana, ja kaatuvien parahduksia alkoi jo kuulua
taistelijain sotakiljahdusten rinnalla; sillä Vuorelaisten ainaisen
tavan mukaan he eivät vaan huutaneet, mutta kiljuivat. Nekään
katselijoista, joiden silmät paraiten olivat tottuneet tämmöisiin
verilöylyihin ja sekasortoisiin temmellyksiin, eivät kuitenkaan voineet
huomata, että voitto olisi vielä ruvennut kallistumaan toiselle tai
toiselle puolelle. Taistelu siirtyi välistä vähän edes- tai taapäin,
mutta ne voitot olivat ainoasti silmänräpäyksen-aikuisia ja menivät
taas melkein samassa käsistä vastapuolueen kovemman rynnäkön kautta.
Toropillien hurjat sävelet yhä vielä kuuluivat koko sen melun läpi, ja
kiihdyttivät taistelijain vimmaa yhä uusiin ponnistuksiin.

Yht'-äkkiä kuitenkin, ikään kuin molemminpuolisesta suostumuksesta,
soittivat toropillit peräytymismerkin; se oli valittavainen nuotti,
ikäänkuin surulaulu kaatuneista. Molemmat puolueet vetäytyivät
poikemmaksi toinen toisensa kimpusta, hengähtääksensä muutamain
minuuttein ajan. Katselijain silmät uteliaasti tarkastivat taistelijain
supistuneita rivejä, kun ne nyt tappelusta peräytyivät; mutta yhä vielä
oli mahdoton päättää, kumpi puolue oli enemmän tappiolla. Näytti siltä
kuin olisi Chattan-clan'i menettänyt hiukkaa vähemmän miehiä kuin
Duheliläiset. Noin kaksikymmentä miestä yhteensä makasi tantereella
kuolleena tai kuolemaa tekevänä; ja poishakatut jalat tai kädet, leukaa
myöten halkaistut päät, olkapäästä syvälle rintaan käyvät haavat olivat
todistuksena taistelun vimmasta, käytettyin aseitten hirveästä laadusta
sekä taistelijain käsien kuolettavasta voimasta.

Chattan-clan'in päällikkö oli osoittanut lujimpaa urhollisuutta ja
saanut helpon haavan. Eachin, henkivartijakuntansa ympärillään, oli
myös uljaasti taistellut. Hänen miekkansa oli veressä, hänen ryhtinsä
rohkea, sotaisa; ja hän hymyili, kun ukko Torkil, likistäin häntä
vasten rintaansa, lausui hänelle tuhansia kiitoksia ja siunauksia.

Molemmat päälliköt, annettuaan väkensä huoahtaa kymmenen minuutin
aikaa, jälleen järjestivät sen sotarintaan, joka nyt oli kolmatta osaa
lyhyempi. He asettivat nyt itsensä likemmäksi joen rantaa kuin
edellisessä ottelussa; sillä entisessä paikassa olivat haavoitetut ja
kuolleet jaloissa. Muutamain edellisistä nähtiin aika ajoin pyrkivän
istualleen, saadakseen vielä kerran vilkaista tappeluun; mutta sitten
he taas kohta vaipuivat maahan ja useimmat kuolivat liikaan
verenvuodatukseen, sillä se elinmehu virtasi tulvana _claymoren_
(Vuorelaismiekan) hirvittävistä reijistä.

Heikki Seppä oli helppo erottaa, siitä kun hän oli Alankolais-puvussa
ja kun hän oli jäänyt seisomaan edelliselle tappelutanterelle. Siinä
hän seisoi, nojautuen miekkahansa, ruumiin vieressä, jonka pää oli
sivalluksen voimasta kymmenen kyynärän päähän lentänyt; lakissa näkyi
tammenlehti, Eachin Mac-Ian'in henkivartijain tunnusmerkki. Sen miehen
kaadettuaan ei ollut Heikki enää toista sivallusta yrittänyt, ainoasti
lyönyt syrjälle monia, häntä itseään, niinkuin myös muutamia päällikköä
tavoittavia. Mac-Gillie Chattanach säikähtyi, koska hän, annettuaan
väelleen käskyn jälleen sotarintaan käymään, näki voimakkaan
rekryyttinsä jäävän paikalleen, kauas rivistä, näyttäen sangen vähän
halua heidän joukkoonsa yhtymään.

"Mikäs sun on, mies?" huusi päällikkö. "Voiko näin väkevässä ruumiissa
asua heikko, pelkurimainen henki? Tule ja yhdy taisteluun".

"Te juuri ikään sanoitte minut pestatuksi palkkalaiseksi", vastasi
Heikki. "Jos olen semmoinen, niin", hän viittasi tuohon päättömään
ruumiisen, "olen jo tehnyt kyllin päiväpalkastani".

"Sitä, joka minua palvelee tunteja lukematta", sanoi päällikkö, "minä
palkitsen rahoja lukematta".

"Sitten", virkkoi seppä, "tahdon jatkaa tappelua vapaehtoisena ja siinä
paikassa, joka minulle enimmin on mieleen".

"Sen saat tehdä aivan mielesi mukaan", vastasi Mac-Gillie Chattanach,
hänkin katsoi viisaaksi tehdä mieliksi apulaiselle, josta oli niin
suuri toivo.

"Hyvä on", sanoi Heikki; ja nostaen raskaan aseensa olkapäälleen,
hän riensi ilolla muitten luokse, valiten itselleen paikkansa
Duhele-clan'in päällikön vastapäätä.

Silloin Eachin'in miehuus ensi kertaa vähän horjahti. Hän oli jo kauan
aikaa tietänyt Heikin parhaaksi miekkamieheksi, minkä Perth'in kaupunki
sekä koko sen seutu olisi voinut lähettää kiistatanterelle. Vihaan,
jolla hän seppää kilpakosijanaan katseli, sekaantui samassa muisto
siitä, kuinka helposti Heikki kerran, vaikka aseetonna, oli torjunut
päältään hänen äkillisen, hurjan päällekarkauksensa. Ja kun hän nyt
näki kuinka Wynd'in Heikki yhä tuijotteli häneen päin, verestä vuotava
miekka kädessään, nähtävästi aikoen rynnätä juuri hänen päälleen, niin
masentui Eachin'in rohkeus ja hänen sydämensä alkoi horjua, joka seikka
ei jäänyt hänen kasvatus-isältään huomaamatta.

Eachin'in hyväksi onneksi Torkil'in oma sydän, samoin kuin kaikkein
niiden, joiden kanssa hän oli ikänsä elänyt, oli järkähtämättömän luja,
eikä hän siis saanut päähänsä sitä ajatusta, että joku mies hänen
omasta clan'istansa, varsinkin hänen päällikkönsä ja kasvattinsa, voisi
olla luontoista miehuutta vailla. Jos hän sen olisi käsittänyt, niin
olisi hänen tuskansa ja vimmansa kenties kiihtynyt siihen määrään, että
hän olisi Eachin'in surmannut, pelastaakseen hänen kunniansa
häväistyksestä. Mutta hänen sydämensä ei ottanut vastaan sitä ajatusta,
että hänen kasvattinsa saattaisi olla pelkuri; sillä se ajatus
hänestä oli niin luonnoton ja pirullinen. Että Eachin oli jonkun
panemahurmauksen alainen, se oli selitys, johonka taika-uskoisuus oli
Torkil'in saattanut; hän kysyi siis nyt tuskallisesti, vaikka vaan
kuiskaamalla: "Jokos lumous taas pienentää henkeäs, Eachin?"

"Niin tekee, voi minua kurjaa!" vastasi onneton nuorukainen; "ja tuossa
juuri se ilkeä noita seisookin!"

"Mitä!" huudahti Torkil, "ja sinä käyt hänen takomassaan rautapaidassa?
-- Norman, sinä onneton poikani, miksi sinä toit sen riivatun
haarniskan?"

"Jos lienee nuoleni väärin sattunut, en tiedä muuta neuvoa kuin että
ammun oman henkeni samaa tietä", vastasi Norman Vasaramies. "Seiso vaan
lujana, kyllä saat nähdä kuinka minä sen lumouksen rikon".

"Niin, seiso vaan lujana", sanoi Torkil. "Hän saattaa kyllä olla ilkeä
noita; mutta onpa kuitenkin minun oma korvani kuullut ja oma kieleni
sen ennustanut, että Eachin on tästä tappelusta pääsevä eheänä,
vapaana, ilman haavatta -- tulkoon vaikka mikä Saksilais-tietäjä sitä
valheeksi ajamaan. Hän saattaa kyllä olla väkevä mies; mutta koko tään
uljaan tammistoni tulee ensin kaatua, oksineen, tyvineen, ennen kuin
hän pääsee sormellaankaan koskemaan minun kasvattiini. Piiriin hänen
ympärilleen, pojat -- _Bas air son Eachin!_ (Kuoloon Eachin'in
puolesta)".

"Kuoloon Eachin'in puolesta!" kajahti takaisin Torkil'in poikien
suusta.

Tästä uskollisuudesta rohjenneena, nousi taas Eachin'in masentunut
miehuus, ja hän huusi uljaasti clan'insa pillinpiiparille: "_Seid
suas!_ s.o. Soita!"

Hurja sotamarssi taas käski rynnäkölle; mutta molemmat puolueet
lähestyivät toinen toistansa hitaammin kuin ensikerralla, niinkuin
miehet, jotka nyt tunsivat ja täydessä arvossa pitivät toinen toisensa
urhouden. Wynd'in Heikki, kiihkeässä taistelunhalussansa, astui
Chattan-clan'in rivin eteen ja viittasi Eachin'ia vastaan tulemaan.
Mutta Norman hyppäsi eteen kasvatus-veljensä suojaksi, ja nyt
seisahtuivat molemmat puolueet hetkeksi, ikään kuin olisivat tämän
kahdentaistelun päättymisestä tahtoneet ottaa itselleen ennustusta,
minkälainen päivän yleinen päätös oli tuleva. Vuorelainen lähestyi,
suuri miekkansa kohotettuna, ikään kuin sivaltaakseen; mutta juuri kun
hän tuli miekan pituuden päähän, hän pudotti maahan sen pitkän ja
raskaan aseensa, hypähti kepeänä sepän miekan yli, samassa kun tää
yritti häneen iskeä, ja veti väkipuukkonsa esiin. Näin päästyään niin
liki, ettei seppä häntä voinut miekalla poistorjua, hän iski Heikkiä
mainitulla aseella, sepän omalla lahjalla, kurkkuun, kääntäen pistonsa
alas rintaan ja huutaen kovalla äänellä: "Näin sinä opetit minua
pistämään!"

Mutta Wynd'in Heikillä oli omatekemänsä rautapaitansa, kaksinkerroin
päärmätty reunuksella karaistusta teräksestä. Jos hänen suojuksensa
olisi ollut vähemmin luja, niin olisi nyt tullut ijäksi loppu hänen
taisteluistaan. Niinkin hän sai helpon haavan.

"Hupsu!" vastasi hän, antaen Norman'ille semmoisen läimäyksen pitkän
miekkansa kahvanponnella, että Vuorelainen horjahti taaksepäin,
"kyllähän mä opetin sinut pistämään, vaan en neuvonutkaan kuinka se
pisto saadaan poistorjutuksi!" Samassa hän antoi vastustajalleen
sivalluksen, joka halkaisi Vuorelaisen pään, teräslakista huolimatta.
Ja astuen kuolleen ruumiin yli, hän pyrki nuoren päällikön kimppuun,
joka nyt seisoi suojatonna hänen edessään.

Mutta Torkil'in kaikkuva ääni karjahti: "_Far eil air son Eachin!_
(Vielä toinen Eachin'in puolesta!) ja ne kaksi veljestä, jotka
seisoivat päällikkönsä molemmin puolin, ryntäsivät Heikin päälle,
sivaltaen yht'-aikaa, joten hänen täytyi puolustukseen tyytyä.

"Eteenpäin, Vuorikissan pojat!" huusi Mac-Gillie Chattanach.
"Pelastakaa se uljas Saksilainen! Antakaa noitten haukkain tuossa
maistaa kynsistänne".

Vaikka jo pahasti haavoitettuna, päällikkö itsekin komperoihe sepän
avuksi ja hakkasi maahan toisen _leichtach'eista_ (henkivartijoista),
jotka Heikkiä ahdistivat. Omalla kelpo miekallaan Heikki vapautti
itsensä toisesta.

"_Reist air son Eachin!_ (Taas toinen Eachin'in puolesta!)" huusi
uskollinen kasvatus-isä.

"Kuoloon Eachin'in puolesta!" vastasi taas kaksi hänen kuoloon
määrätyistä pojistansa, rynnäten vimmaista seppää sekä hänelle avuksi
tulleita vastaan. Eachin sillä välin siirtyi enemmän vasemmalle
puolelle, hakien vähemmin peloittavia vihollisia, ja viritti
urhoollisuudellaan taas miestensä sammuvaa toivoa. Molemmat Tammiston
pojat, jotka hänen lähtöänsä olivat suojelleet, saivat saman kohtalon
kuin edellisetkin veljensä; sillä Chattan-clan'in päällikön huuto oli
sille tanteren kulmalle tuottanut muutamat hänen uljaimmista
sotureistaan. Torkil'in pojat eivät kaatuneet ilmaiseksi, vaan hirveitä
merkkejä heidän miekoistansa näkyi sekä kaatuneissa että myös pystyssä
pysyvissä. Mutta se seikka, että parhaitten soturein aina täytyi pysyä
yhdessä koossa päällikkönsä ympärillä, ei ylimalkaan ollut eduksi
Duhele-clan'ille. Niin harvat olivat nyt enää ne, jotka taistelun
jatkamiseen kykenivät, että oli helppo lukea Chattan-clan'in
puolella viisitoista miestä, nekin melkein kaikki haavoitettuja;
Duhele-clan'ista ei ollut enää enempää kuin kymmenkunta jäljellä,
niissä neljä päällikön henkivartija-joukossa, Torkil itsekin siihen
luettuna.

Yhtä hyvin taisteltiin ja ponnisteltiin yhä vielä, ja sitä myöten kun
voima raukeni, näkyi vimma vaan kiihtyvän. Wynd'in Heikki, hänkin jo
haavoitettuna monessa paikassa, yhä vielä pyysi läpimurtaa taikkapa
sukupuuttoon hävittää sitä uljasten urhoin muuria, jotka häntä vastaan
taisteli hänen viha miehensä ympärillä. Mutta yhä vielä Torkil'in
huutoon: "Taas toinen Eachin'in puolesta!" taas kajahti turmiontuottava
vastaus, "Kuoloon Eachin'in puolesta!" Voitto näin aina vielä näytti
epätietoiselta, vaikka Duhele-clan'in joukko oli niin paljoa pienempi.
Voimain uupumus nyt taas pakoitti taistelijat levähdykseen.

Chattan-clan'in miehiä nähtiin vielä olevan kaksitoista, joista
kuitenkin kaksi, kolme tuskin enää pysyi pystyssä, muuten kuin miekan
nojassa. Viis vaan oli jäljellä Duhele-clan'ista, niissä Torkil ja
hänen nuorin poikansa, molemmat helposti haavoitettuna. Eachin yksin
oli vielä säilynyt aivan eheänä; niin valppaasti olivat kaikki häntä
tarkoittavat sivallukset tulleet poistorjutuiksi. Uupumuksen kautta oli
nyt molempain puolueitten vimma rauennut synkkämieliseksi
toivottomuudeksi. He astuivat horjuellen, ikään kuin unessaan,
kaatuneitten välitse, ja katselivat näitä, niinkuin olisivat tahtoneet
menetettyin ystäväinsä näön kautta taas kiihdyttää vihaansa vielä
elossa olevia vihollisia vastaan.

Eikä aikaakaan, niin kokoutuivat edellisistä hurjista kahakoista vielä
sailyneet jälleen, jatkaakseen tätä taistelua viimeiseen mieheen asti
aivan joen rannalla, koska siellä maa oli vähemmin liukas veristä ja
vähimmin kaatuneitten ruumiita jaloissa.

"Jumalan tähden -- sen armon tähden, jota me joka päivä rukoilemme
itsellemme", sanoi helläsydäminen vanha kuningas Albanyn herttualle,
"tehkää jo nyt tästä loppu! Miksi sallittaisiin noitten kurjain,
räpäleiksi hakattuin ihmisten jatkaa teurastustaan viimeiseen asti? --
Varmaankin he nyt jo tottelisivat ja suostuisivat sovintoon
kohtuullisilla ehdoilla".

"Rauhoittukaa, armollinen herra kuningas", virkkoi veli. "Nämä miehet
ovat Alankomaiden pahin turmio. Molemmat päälliköt yhä vielä ovat
elossa -- jos he pääsevät tästä hengissä, niin koko tämän päivän työ on
turha. Muistakaa lupaustanne valtaneuvoskunnassa, ettette huuda: seis!"

"Sinä pakoitat minut suureen syntiin, Albany, sekä kuninkaana, jonka
tulee suojella alamaisiansa, että myös kristittynä, jonka tulee
rakastaa veljiänsä uskossa".

"Te päätätte väärin, kuninkaallinen majesteetti", vastasi Albanyn
herttua; "nämät tässä eivät olekaan uskollisia, vaan tottelemattomia
kapinoitsijoita, niinkuin Crawford'in kreivi voipi todistaa. Ja vielä
vähemmin he ovat kristityitä miehiä, sillä Dominikolais-abotti
varmaankin on vahvistava sanani, että he enemmän kuin puoleksi ovat
pakanoita".

Kuningas huokasi syvään. "Tehkää sitten mielenne mukaan; te olette
liian viisaat, että minä saattaisin väitellä teidän kanssanne. Minä
vaan voin kääntää kasvoni pois ja sulkea silmäni umpeen, niin etten näe
enkä kuule tuota minua inhottavaa verisaunaa. Mutta hyvin tiedän, että
Jumala kumminkin on rankaiseva minua siitä, kun edes olen läsnä tässä
ihmishenkien hävityksessä".

"Soittakaa torvia", käski Albanyn herttua. "Heidän haavansa
kohmettuvat, jos he kauemmin viivyttelevät".

Tämän puheen aikana Torkil hyväili ja rohkaisi päällikköänsä.

"Vastusta sitä lumousta vaan muutamia minuutteja vielä", virkkoi hän.
"Ole vaan hyvillä mielin -- sinä pääset tästä ilman mitään haavaa
taikka ruhjausta, ilman vammaa sekä vikaa. Ole vaan hyvillä mielin!"

"Ja kuinkas minä voisin olla hyvillä mielin", vastasi Eachin, "kun
kaikki uljaat heimolaiseni yksi toisensa perästä ovat kaatuneet
kuolijaksi jalkojeni eteen? -- kuolleet kaikki minun puolestani, joka
en koskaan olisi rahtuakaan heidän ystävyydestään ansainnut?"

"Ja mitä varten he olisivat sitten syntyneet, jos ei siksi että
menisivät kuolemaan päällikkönsä puolesta?" kysyi Torkil vakavasti.
"Mitäs huolii valittaa siitä, jos ei nuoli palaja viineensä, kunhan se
pilkkuun on sattunut? Ole iloinen vaan! Kas tässä olemme, Tormot ja
minä, vielä vasta aivan vähän haavoitettuna, vaan vuorikissat tuolla
kömpivät ja köntistelevät tasankoa myöten, ikään kuin koirat olisivat
heidät jo puoleksi kuristaneet. -- Vielä yksi uljas rynnäkkö, niin
voitto on meidän, vaikka saattaisi kyllä niin käydä, että sinä yksin
jäät henkiin. Runoniekka, soita ryntäysmarssia!"

Toropilli-piiparit molemmin puolin taas soittivat sotamarssia, ja
taistelijat taas sekaantuivat käsikahakassa, ei tosin enää entisellä
voimalla, mutta kuitenkin raukenemattomalla vihalla. Heihin yhtyivät
nyt nekin, joiden olisi ollut asia olla taisteluun puuttumatta, vaan
jotka eivät nyt kuitenkaan malttaneet olla siitä erillään. Molemmat
vanhat urhot, jotka lippuja kantoivat, olivat vähitellen lähestyneet
paikoistansa tarhan eripäissä ja seisoivat nyt jo aivan liki itse
tappelutannerta. Kun he näin näkivät verisaunan läheltä, nousi heissä
molemmissa halu kostaa veljiänsä taikka myös kuolla heidän kanssansa.
He kävivät vimmaisesti toinen toisensa kimppuun niillä peitsillä,
joihin liput olivat kiinnitetyt; vaihdettuansa useampia kuolettavia
pistoja, he rupesivat painiskelemaan, yhä vaan pitäen lippunsa kiinni.
Näin he viimein taisteluvimmassaan yhdessä putosivat Tay-jokeen, josta
he tappelun jälkeen löydettiin hukkuneina, aina vielä kovasti toinen
toisensa kimpussa. Nyt tappelun kiihko, vimman ja epätoivon hurjuus
myös tarttui runoniekkoihin. Molemmat toropillin-soittajat, jotka
kaiken tappelun aikana olivat voimiansa myöten koettaneet pitää
veljiensä miehuutta vireillä, näkivät nyt taistelun alkavan loppua
taistelevain miesten puutteesta. He viskasivat maahan soittonsa,
ryntäsivät vimmaisesti toinen toisensa päälle, väkipuukko kädessä,
kumpikin enemmän pitäen silmällä kuinka saisi toisen surmatuksi kuin
itsensä suojelluksi; ja näin Duhele-clan'in toropillinsoittaja melkein
kohta kaatui kuolijaksi, ja Chattan-clan'in runoniekka samassa sai
haavan henkipaikkaan. Tämä viimeinmainittu kuitenkin vielä tarttui
soittoonsa, ja clan'in _pibroch'in_ (sotamarssin) sävelet
heikontumistaan heikontuen yhä vielä kajahtelivat Chattanilaisille,
niin kauan kuin kuolevalla soittoniekalla oli henkeä rinnassa, millä
puhaltaa. Hänen soittonsa, tai kumminkin siihen kuuluva pilli, on aina
vielä tallella erään Vuorelaispäällikön suvussa, suuressa arvossa
pidettynä, _federan dhu_ s.o. mustan pillin nimellä.

Sillä välin tässä loppukahakassa nuori Tormot, jonka isänsä oli, samoin
kuin muutkin veljet, käskenyt päällikkönsä suojelukseen, oli saanut
kuolemaa tuottavan haavan sepän säälimättömän miekan kautta. Muut
molemmat, jäljellä olevat miehet Duhele-clan'ista olivat jo myös
kaatuneet, ja Torkil'in täytyi nyt kasvattinsa sekä haavoitetun
Tormot'in kanssa peräytyä kahdeksan tai kymmenen Chattanilaisen edestä.
He seisahtuivat nyt viimeisen kerran aivan joen äyräälle, johon
viholliset, ponnistaen voimiansa niin paljon kuin heidän haavansa
sallivat, pyrkivät jäljestä. Torkil oli juuri saapunut sille paikalle,
missä hän aikoi viimeistä vastarintaa yrittää, koska nuori Tormot
vaipui maahan ja heitti henkensä. Hänen kuolonsa pakoitti isän rinnasta
ensimmäisen ja ainoan huokauksen, mikä hänestä oli kuulunut koko tään
turmiollisen päivän aikana.

"Tormot poikani!" virkkoi hän, "nuorimpani, rakkaimpani! Mutta kunhan
vaan Eachin tulee pelastetuksi, kaikki on pelastettu. -- Nyt, mun armas
kasvattini, olen puolestas antanut kaikki, mitä ihminen voipi, paitsi
vielä vihoviimeistä annintani. Anna minun päästää auki tään
turmiontuottavan rautahaarniskasi soljet, ja pane sinä päälles
Tormot'in varukset; ne ovat kepeät ja sopivat sinulle hyvin.
Sill'-aikaa kun rautapaitaa muutat, ryntään minä noiden vaivaisten
päälle ja pitelen heitä niin kovin kuin jaksan. Enkä luulisi niistä
tulevankaan kovin paljon vaivaa; sillä he kömpivät yksitellen
peräkkäin, niinkuin poikkijalkaiset sonnit. Ja kumminkin, sinä
silmäteräni, jos en voikaan sinua pelastaa, voin kuitenkin näyttää
sinulle, kuinka mies kuolee".

Näin puhuessaan Torkil päästi auki nuoren päällikkönsä rautapaidan
soljet, siinä yksinkertaisessa luulossa, että hän sillä keinoin saisi
paulat rikotuiksi, joihin muka noidan konstit ja pelko olivat kietoneet
nuorukaisen sydämen.

"Isäni, isäni, enemmänkin kuin isäni!" sanoi onneton Eachin. "Pysy
tässä mun kanssani! -- Kun vaan sinä olisit vieressäni, niin, sen
tunnen, olisi minussa miehuutta taistella henkiin ja veriin asti".

"Se on mahdoton", vastasi Torkil. "Minun pitää estää heitä ennättämästä
tänne, sillä aikaa kun sinä muutat rautapaitaa. Jumala ijät kaikki
sinua siunatkoon, minun sieluni rakkaus!"

Ja sitten Tammiston Torkil, heiluttaen miekkaansa, ryntäsi päälle
samalla kuolemaa tuottavalla sotahuudolla, mikä jo niin monta kertaa
oli kajahtanut tällä verisellä kedolla: "_Bas air son Eachin!_" --
Nämät sanat kajahtivat kolme kertaa ukkosen jyrinän tapaisella äänellä,
ja joka kerta hän samassa hakkasi maahan yhden Chattan-clan'in
miehistä, sitä myöten kuin he kömpien tulivat häntä likelle. -- "Hyvin
hakattu -- haukka! -- Hyvin lensit, kotka!" kuului katselijajoukosta,
kun he näkivät nämät urhotyöt, jotka vielä viimeisellä hetkellä
näkyivät olevan muuttamaisillaan tappelun päätöstä. Mutta yht'-äkkiä
kaikki huudot vaikenivat, ja nyt kuului ainoasti miekkain kalske niin
hirveä, että olisi luullut koko taistelun alkaneen uudestaan tässä
kahakassa Tammiston Torkil'in sekä Wynd'in Heikin välillä. He
läimäyttivät, hakkasivat ja pistivät, ikään kuin nyt vasta ensikertaa
sinä päivänä olisivat vetäneet miekkansa tupesta. Heidän vimmansa oli
molemminpuolinen, sillä Torkil näki Heikissä sen ilkeän noidan, joka
hänen luulonsa mukaan oli hänen kasvatuspoikansa lumonnut; ja seppä nyt
näki edessään sen jättiläisen, joka koko ajan oli estänyt häntä siitä,
minkätähden vaan hän oli koko asiaan sekaantunut -- nimittäin
kahdentaistelunsa Eachin'in kanssa. He taistelivat tasavoimalla, jota
luultavasti ei olisi ollut, jos ei Heikiltä, hän kun oli enemmän
haavoitettu kuin vastustajansa, olisi puuttunut yksi osa tavallista
nopeuttansa.

Sillä valin Eachin, jäätyään yksin ja huolettomasti sekä turhaan
yritettyään pukeutua kasvatusveljensä haarniskaan, tunsi sydämessään
häpeän ja tuskan voiman. Hän riensi eteenpäin kasvatus-isälleen avuksi
tuossa hirveässä ottelussa, ennen kuin joku Chattanilaisista joutuisi
lisäksi. Mutta kun hän oli kymmenen askeleen päässä, lujana
päätöksessään ottaa osaa tähän taisteluun elämästä ja kuolemasta,
kasvatus-isänsä juuri kaatui, halkaistuna kaulaluusta hamaan sydämeen
asti, vielä viimeisellä hengenvedollaan kuiskaten sanat: "Kuoloon
Eachin'in puolesta!" -- Onneton nuorukainen näki parhaan ystävänsä
kaatuvan, ja samassa seisoi nyt hänen edessään se verivihollinen, joka
koko tappelun aikana oli häntä tavoitellut; se vihollinen seisoi nyt
siinä, ainoasti yhden miekan pituuden matkan päässä hänestä, ja kohotti
jo asettansa, jolla oli hakannut maahan kaikki suojukset, jotka häntä
olivat estäneet nuoren päällikön henkeä saamasta. Tämä seikka yksin jo
olisi voinut korkeimmilleen nostaa Eachin'in luontoisen pelkuriuden;
kenties hän myös sen lisäksi muisti olevansa ilman mitään haarniskaa,
ja että koko rivi muitakin vihollisia, kyllä ontuvia, vaivaisia, vaan
yhtähyvin koston- ja verenhimoisia, oli tulossa ja lähellä. Olkoon
siinä kyllin sanottu, kun kerromme että hänen miehuutensa masentui,
hänen silmänsä pimenivät, hänen korvissaan kuului kilinää, hänen päänsä
kävi pyörälle -- kaikki muut ajatukset katosivat tuossa uhkaavan
kuoleman pelossa. Yritettyään heikon sivalluksen seppää vastaan, hän
taaksepäin hypähtämällä väisti siitä aiottua vastausta; ja ennen kuin
seppä jälleen kerkesi kohottaa asettansa, Eachin oli itsensä Tay-jokeen
viskannut. Häpäisevä huuto kuului hänen jäljestään, kun hän ui joen
poikki, vaikka kenties tuskin kymmenkuntakaan huutajista itse olisivat
tehneet toisin tämmöisessä tilaisuudessa. Heikki katsoi pakolaisen
jälkeen ääneti, hämmästyneenä, vaan ei jaksanut liioin ajatellakaan
tämän paon seurauksia, sillä uupumus hänessä näkyi pääsevän voitolle,
samassa kun taistelun kiihoittava vaikutus loppui. Hän istahti rannan
nurmikolle ja koetti saada tuketuiksi kumminkin niitä haavojansa, mitkä
pahimmin verta vuosivat.

Voittajat nyt saivat tämmöisissä tilaisuuksissa tavalliset
onnentoivotukset palkinnokseen. Albanyn herttua useampain toisten
herrain kanssa meni alas taistelutannerta katselemaan; ja Wynd'in
Heikille erittäin osoitettiin kunniaa.

"Jos tahdot minun väkeeni yhtyä, kunnon poika", lausui Musta Douglas,
"niin muutan sinun nahkaisen esiliinas ritarin vyöksi, sekä annan
sinulle porvari-ammattisi sijaan sadan markan maan arvosi
kannatukseksi".

"Kiitän teitä nöyrimmästi", vastasi seppä alakuloisesti, "vaan minä jo
olen kyllin kyllä vuodattanut verta; ja Jumala on minut sillä
rangaissut, että teki tyhjäksi ainoan toivoni, jonka vuoksi menin tähän
taisteluun".

"Mitä, veikkonen?" kysyi Douglas. "Etkö taistellut Chattan-clan'in
puolesta, ja eikö sille ole tullut loistava voitto osaksi?"

"Minä taistelin omin päin", vastasi seppä huolimattomasti.

Hyvä Robert kuningaskin nyt lähestyi sinne tasajuoksurin selässä; hän
oli tullut tappotanterelle käskemään, että haavoitetut otettaisiin
holhottaviksi.

"Herra kreivi Douglas", sanoi hän, "te kiusaatte tätä mies-parkaa tässä
maallisilla asioilla, vaikka hänellä vaan näkyy olevan lyhyt aika enään
jäljellä hengellisiä ajattelemaan. Eikö ole hänellä tässä mitään
ystäviä, jotka kantaisivat hänet pois paikkaan, missä huoli voi tulla
pidetyksi sekä hänen ruumiinsa haavoista että hänen sielunsa
autuudesta?"

"Hänellä on tässä ystäviä yhtä monta kuin kunnon miehiä Perth'in
kaupungissa", virkkoi ritari Charteris, "ja minä katson itseni
lähimmäiseksi".

"Maanmoukassa aina on maatiaishajunsa", sanoi ylpeä Douglas, kääntäen
hevosensa poispäin. "Ritari-arvon tarjomus Douglas'ilta olisi hänet,
vaikka surman suussakin, taas voimiinsa virottanut, jos hänen
ruumiissaan olisi ollut yksi pisarakin jaloa verta".

Huolimatta tästä mahtavan kreivin äkäisestä lauseesta, Kinfauns'in
herra hyppäsi alas hevosen selästä ja tukesi käsillään Heikkiä, joka
nyt voimattomuudessaan vaipui pitkällensä. Mutta vielä ennen häntä
kerkesi Simo Hanskuri, joka nyt toisten korkeampi-arvoisten porvarein
kanssa oli taistelutarhaan tullut.

"Heikki, rakas Heikkini!" sanoi ukko. "Voi mikäs sinut riivasi tähän
verisaunaan menemään! -- Nyt olet kuoleman kielissä -- et enää jaksa
puhua".

"Ei -- kyllä minä jaksan puhua", vastasi Heikki. "Katri -- --" Hän ei
kuitenkaan jaksanut virkkaa sen enempää.

"Katri voi hyvin, toivon minä, ja tulee omaksesi -- se on, jos -- --"

"Jos hän on pelastettu, arvelit kai sanoa, vanha mies", sanoi Douglas,
joka, vaikka hiukan suuttunut tarjomuksensa hylkäämisestä, oli kovin
jalomielinen, ettei tämä tapaus tässä olisi hänen sydäntänsä
liikuttanut. -- "Hän on pelastettu, jos Douglas'in lipussa lienee
kyllin turvaa -- hän on pelastettu, ja tulee rikkaaksi. Douglas voi
antaa rikkautta niille, jotka sitä kalliimpana kuin kunniaa katsovat".

"Hänen suojeluksensa tähden, armollinen herra, seuratkoot isän
sydämestä tulevat kiitokset ja siunaukset aina jaloa Douglas'ia. Vaan
mitä rikkauteen tulee, me olemme jo kyllin rikkaat -- kulta ei voisi
saattaa tätä rakasta poikaani tässä terveeksi".

"Katsos kummaa!" ihmetteli kreivi, "halpasukuinen mies hylkää
aatelis-arvon -- ja porvari hylkää kultaa!"

"Jos sallitte mun puhua, herra kreivi", virkkoi ritari Charteris,
"minä, joka itsekin olen aatelismies ja ritari, rohkenen sanoa, että
urhon, semmoisen kuin Wynd'in Heikki, kyllä sopii hylätä kaikki
arvonimet -- ja kunnon miehen, semmoisen kuin tää kunnian-arvoinen
porvari, kyllä sopii halveksia kultaa".

"Te teette oikein, ritari Charteris, kun puhutte kaupunkinne puolesta,
enkä minä sitä suinkaan ota pahaksi", virkkoi Douglas. "En pakoita
lahjojani kenellekään. -- Mutta", lisäsi hän, kuiskaten Albanyn
herttuan korvaan, "teidän, herra herttua, pitäisi nyt saattaa pois
kuningas tästä verisestä paikasta, sillä hänen täytyy vielä tänä iltana
saada kuulla _se sanoma_, joka huomenna aamun koittaessa on kajahtava
yli koko avaran Skotlannin. Tämä vanha viha on nyt sammutettu. Mutta
minunkin on surku, että niin monta uljasta Skotlannin urhoa tässä makaa
surmattuna, joiden miekat olisivat tasapäässä tappelussa voineet
kallistaa voiton yhteisen isänmaan puolelle".

Suurella vaivalla saatiin Robert kuningas pois tältä tappelutanterelta;
kyynelet vuosivat viljalta alas hänen lakastuneita poskiansa sekä
valkoista partaansa myöten, kun hän kaikkia läsnäolevia, niin
aatelisherroja kuin pappeja, rukoili huolta pitämään harvain vielä
hengissä olevain haavoitettuin ruumiista sekä sieluista, ja saattamaan
kuolleet kunnialla hautaansa. Papit, jotka sattuivat likellä olemaan,
hartaasti lupasivat toimittaa molemmat nämät asiat ja täyttivätkin
sitten lupauksensa uskollisesti ja hurskaasti.

Näin päättyi tää kuuluisa taistelu Perth'in North-Inch-niityllä.
Neljästäseitsemättäkymmenestä urhoollisesta miehestä (runoniekat sekä
lipunkantajatkin lisäksi luettuna), jotka uljaasti astuivat sisään
tähän turmiolliseen tarhaan, ainoasti seitsemän jäi henkiin. Nekin
kannettiin paareilla, tilassa, joka ei ollut paljoa parempi kuin
kuolleitten sekä kuolemaa tekeväin, joiden kanssa sekaisin he
kuljetettiinkin surullisella saatolla pois tältä taistelunsa
tanterelta. Eachin yksin pääsi täältä haavatonna -- vaan myös
kunniatonna. Ei ole nyt enää tästä muuta kerrottavaa, kuin että
karannut päällikkö oli ainoa henkiin jäänyt Duhele-clan'in miehistä; ja
koko se liittokunta hajosi tämän tappion jälkeen. Siihen kuuluneista
clan'eista pyytävät nyt muinaistutkijat ainoasti arvaamalla saada
jotain selkoa, sillä tään ratkaisevan tappelun jälkeen ne eivät enää
koskaan kokouneet yhden lipun ympärille. Chattan-clan'i sitä vastaan
yhä edelleen kukoisti ja laajeni vallassa; ja parhaat suvut pohjoisessa
Vuoristossa kehuvat olevansa peräisin Vuorikissan heimosta.



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.


Kun kuningas oli lähtenyt ratsastamaan takaisin siihen luostariin,
jossa hän asui, kysyi Albanyn herttua muuttuneella katsannolla ja
vapisevalla äänellä Douglas'in kreiviltä: "Ettekö te, herra kreivi,
joka omin silmin näitte suuren osan tuosta surullisesta tapauksesta
Falkland'issa, tahtoisi viedä sanomaa siitä veli-paralleni?"

"En, vaikka saisin siitä koko avaran Skotlannin maan omakseni",
kieltäytyi Douglas. "Mieluummin paljastaisin rintani, nuolen
kannattaman matkan päässä pilkkutauluksi sadalle Tynedalen
joutsimiehelle. En, Douglas'in linnan pyhä Brigitta auttakoon! Ei mulla
olisikaan muuta sanottavaa, kuin että tapasin sen kovaonnisen
nuorukaisen kuolleena. Mitenkä se kuolema hänelle tuli osaksi, sen te,
herra herttua, kenties paremmin osaisitte selittää. Ja jos ei nyt olisi
March'in kapina ja Englannin sota esteenä, kylläpä sitten puhuisinkin
oman ajatukseni asiasta aivan julki". Näin sanottuaan ja kumarrettuaan
kuninkaalle kreivi ratsasti pois omalle majapaikalleen, jättäen
herttuan sinne kertomaan, mitä oli tapahtunut, miten paraiten taitaisi.

"Vai March'in kapina ja Englannin sota?" mutisi herttua itsekseen.
"Entäs oma etusi, ylpeä kreivi, jota, olit kuinka itsevaltias olitkin,
et uskalla erottaa minun edustani. No hyvä, koska se teko jäi minun
tehtäväkseni, minun tulee se tehdä, ja minä sen tahdonkin tehdä".

Hän seurasi kuningasta hänen kammariinsa. Robert katsoi häneen jollakin
kummastuksella, koska Albanyn herttua oli käynyt istumaan.

"Sinun kasvosi ovat kalmankelmeät, Robert", sanoi kuningas. "Soisinpa
että aina syvemmältä ennalta ajattelisit, milloin verenvuodatus tulee
puheeksi, koska tämä verisauna sinua on niin syvästi liikuttanut. Ja
kuitenkin, Robert, rakastan sinua sitä paremmin nyt, kun oikea lempeä
luonteesi joskus tulee näkyviin kylmä-älyisen valtioviisautesi kuoren
alta".

"Kiittäisinpä Jumalaa, kuninkaallinen veljeni", vastasi Albanyn herttua
puoleksi sulkeuneella äänellä, "jos tuo verinen tanner, jonka tuossa
näimme, olisi pahin asia, mistä meidän tänäpäivänä tulee kuulla. Sangen
vähän tuhlaisin sääliäni noihin hurjiin metsäläisiin, jotka tuossa
makaavat kasoittain, niinkuin eläväin raatoja, mutta -- --" hän
pysähtyi.

"Mitä!" huudahti kuningas säikähtyen. "Mitä uusia pahoja taas kuuluu?
-- Rothsayn herttuako? -- niin se varmaan on -- Se on Rothsayn herttua.
-- Puhu suusi puhtaaksi! -- Mikä uusi hullutus on tullut tehdyksi? --
Mikä uusi onnettomuus on tapahtunut?"

"Herrani -- kuninkaani -- onnettoman veljenpoikani hullutukset ja
vallattomuuden teot ovat nyt kaikki loppuneet".

"Hän on kuollut! -- hän on kuollut!" kiljahti vanha kuningas
tuskissaan. "Albany, sinun veljenäs rukoilen sinua -- vaan ei -- en
olekaan kauemmin sinun veljesi! Kuninkaanas käsken sinua,
salavehkeinen, viekas mies, tuomaan ilmi kaikki, mitä vaan tiedät
pahinta!"

Vapisevalla äänellä vastasi Albanyn herttua: "Tapauksen eriseikkoja
minä vaan vaillinaisesti tiedän -- varma on vaan se, että onneton
veljenpoikani toissa yönä tavattiin kammarissaan kuolleena -- hän oli
äkilliseen kohtaukseen kuollut -- niin minulle on kerrottu".

"Voi Rothsay! -- Voi minun rakas Taavettini! -- Voi jospa Jumala olisi
sallinut minun kuolla sinun edestäsi -- minun poikani -- minun
poikani!"

Näin valitti, raamatun voimakkailla sanoilla, tää heikko, poikansa
menettänyt isä, repien harmaata partaansa ja tukkaansa; eikä Albanyn
herttua, jota omatuntonsa sanattomaksi ahdisti, uskaltanut keskeyttää
tätä surun vihuria. Mutta melkein samassa kuninkaan tuskallinen suru
muuttuikin vimmaksi -- joka oli niin perinvastainen hänen luonteensa
tavalliselle pehmeydelle ja arkuudelle, että Albanyn omantunnon vaivat
kokonaan unohtuivat pelon tähden.

"Vai tämä oli sinun siveydellisten puheittes ja jumalisten saarnojesi
loppu!" virkkoi kuningas. "Mutta tää petetty isä, joka uskoi poikansa
sinun käsiisi, uskoi viattoman karitsansa teurastajan haltuun, onkin
kuningas! -- sen saat nyt kovaksi onnekses kokea. Saisiko murhaaja
tässä seisoa veljensä edessä, -- tahrattuna oman veljenpoikansa
verillä? -- Ei! -- Hoi, te tuolla ulkona! -- Mac-Lewis! -- Brandanet!
-- Kavaluutta! -- Murhaa! -- Aseisin, jos rakastatte Stuart-sukua!"

Mac-Lewis riensi sisään useampain henkivartijain kanssa.

"Murhaa ja kavaluutta!" huudahti onneton kuningas, "Brandanet -- teidän
jalo prinssinne", -- -- suru ja mielenliikutus silmänräpäykseksi
keskeyttivät sen kauhean ilmoituksen, jota hän aikoi heille antaa.
Viimein hän kuitenkin jatkoi yhä katkeavalla äänellä. "Tuokaa kirves ja
mestauspölkky heti paikalla pihaan! -- Vangitkaa" -- sana tarttui
kiinni hänen kurkkuunsa.

"Ketä pitää vangita, jalo herra kuningas?" kysyi Mac-Lewis, joka,
nähdessään kuninkaan tämmöisessä vihan vimmassa, joka oli
perinvastainen hänen käytöksensä tavalliselle lempeydelle, melkein
luuli, että hänen järkensä oli tullut häiriölle äsköisessä tappelussa
nähdyistä tavattomista kauhistuksista. -- "Ketä minun pitää vangita,
kuninkaallinen majesteetti? Eihän tässä ole ketään muuta kuin teidän
kuninkaallinen veljenne, Albanyn herttua".

"Aivan niin", vastasi kuningas, jonka lyhyt-aikuinen kostonhimon vimma
jo alkoi asettua. "Aivan oikein -- ei ketään muuta kuin Albanyn herttua
-- ei ketään muuta kuin minun äitini kantama -- ei ketään muuta kuin
minun veljeni. Voi Jumalani! anna minulle voimaa tukehduttaa tuota
sydämessäni hehkuvaa syntistä vimmaa -- _Sancta Maria, ora pro nohis!_
(Pyhä neitsyt Maaria, rukoile puolestamme!)"

Mac-Lewis katsahti ihmeellä Albanyn herttuaan, joka pyysi peittää
hämnästystänsä syvällä surkuttelemisella, ja kuiskasi upseerille: "Se
paha sanoma on liian kovasti vaikuttanut hänen päähänsä".

"Mikä paha sanoma, jos saan luvan armolliselta herttualta kysyä?"
vastasi Mac-Lewis. "En minä ole mistään kuullut".

"Mitä! -- Ettekö ole kuulleet veljenpoikani, Rothsayn herttuan
kuolosta?"

"Onko Rothsayn herttua kuollut, herra Albanyn herttua!" huudahti
uskollinen Brandani suurimmalla hämmästyksellä ja kauhistuksella.
"Milloin, kuinka ja missä?"

"Kaksi päivää sitten -- ei ole vielä tietoa millä tavalla --
Falkland'issa".

Mac-Lewis silmänräpäyksen aikaa katsoi herttuaan; sitten hän palavin
silmin ja lujalla katsannolla kääntyi kuninkaan puoleen, joka näkyi
syvästi vaipuneen hiljaiseen rukoukseen: "Kuninkaallinen majesteetti!
minuutti tai kaksi sitten teiltä jäi -- yksi sana -- kesken sanomatta.
Sallikaa sen tulla ulos suustanne, ja teidän tahtonne on oleva teidän
Brandaneinne lakina".

"Minä juuri rukoilin voimaa kiusausta vastaan, Mac-Lewis", virkkoi
toivoton kuningas, "ja sinä sen tahdot tuoda eteeni. Tahdotko antaa
paljastetun miekan mielipuolen miehen käteen! -- Mutta voi, Albany! --
minun ystäväni, minun veljeni -- minun luottamusmieheni! -- kuinka --
kuinka hennoit tehdä sen!"

Nähdessään että kuningas jo oli leppyisämmällä mielellä, Albanyn
herttua vastasi suuremmalla lujuudella kuin siihen asti: "Minun
linnassani ei ole mitään muuria, joka saattaisi kuoleman estää -- enkä
ole ansainnut tuota ilkeää epäluuloa, joka teidän sanoissanne, herra
kuningas, itseään ilmoittaa. Minä sen annan anteeksi, koska siihen
pojattomaksi jääneen isän tuska on syynä. Mutta valmis olen vannomaan
ristin ja alttarin kautta -- ja taivaallisen perintöni sekä
kuninkaallisten vanhempaimme sielujen kautta -- --"

"Vaiti, Robert!" kielsi kuningas. "Älä vielä lisää vääriä valoja
murhaan. -- Ja teitkös kaiken sen siksi, että pääsisit yhtä askelta
likemmäksi kruunua sekä valtikkaa? Ota ne sitten omikses kerrassaan --
ja tuntukoon sinusta, niinkuin ne minusta aina ovat tuntuneet, ikään
kuin ne olisivat tehdyt punakuumasta raudasta! -- Voi Rothsay, Rothsay!
Sinulta kumminkin on kuninkaana oleminen tullut säästetyksi!"

"Kuninkaallinen majesteetti", virkkoi Mac-Lewis, "sallikaa minun
muistuttaa, että Skotlannin kruunu ja valtikka, silloin kun ne
lakkaavat olemasta teidän hallussanne, ovat Jaakko-prinssille tulevat,
joka nyt on veljensä oikeuden perinyt".

"Oikein, Mac-Lewis", sanoi kuningas kiireesti, "ja samassa hän, se
poika-rukka, myös on perinyt veljensä vaarat. Kiitoksia, Mac-Lewis,
kiitoksia! -- sinä olet muistuttanut minulle mieleen, että minulla
vielä on jotain tehtävää maailmassa. Kutsu Brandanesi aseisin, niin
joutuun kuin suinkin voit. Älä salli yhdenkään tulla kanssamme, jonka
uskollisuutta et aivan varmaan tunne. Älä varsinkaan yhtään, joka on
ollut tekemisissä Albanyn herttuan kanssa -- tään miehen kanssa,
tarkoitan ma, joka on olevinansa veljeni! -- Ja käske että kantotuolini
kohta laitetaan valmiiksi. Me aiomme Dumbarton'iin, Mac-Lewis, taikka
Buten saareen. Jyrkkiä kuiluja, ja salmia, ja Brandaneini rinnat tahdon
panna lapseni suojaksi, siksikun saamme koko meren jään pojan ja hänen
julman setänsä kunnian-himon väliin. -- Hyvästi, Albanyn herttua --
hyvästi ijäksi, sinä kovasydäminen, verinen mies! Nauti valtaa, sen
verran kuin Douglas siitä sinulle sallinee osaksi. -- Mutta älä tule
koskaan enää minun silmieni eteen, vielä vähemmin lähesty minun
jäljelle jäänyttä poikaani! Sillä, samassa kun sen teet, tulee
Brandanein minun käskystäni pistää sinut kuoliaksi pertuskoillaan! --
Mac-Lewis, pidä huoli, että heille se käsky ilmoitetaan".

Albanyn herttua läksi ulos, yrittämättäkään sen enempää puhdistaa
puoltansa tai vastata.

Mitä siinä asiassa sitten tapahtui, kuuluu historiaan. Seuraavassa
parlamentin kokouksessa Albanyn herttua sai valtakunnan säädyt
päättämään, että hän Rothsayn herttuan kuoloon oli viaton; mutta
samassa hän kuitenkin näytti oman syyllisyytensä tunnon, sillä että
lisäksi pyysi ja sai anteeksi-antokirjan siitä samasta rikoksesta.
Onneton, vanha kuningas kätki itsensä Rothsayn linnaan Buten saaressa,
surren menetettyä poikaansa ja kuumeentapaisella pelolla valvoen vielä
jäljelle jääneen henkeä. Katsoen sen keinon parhaaksi turvaksi,
lähetti hän pienen Jaakon Franskaan, sen maan kuninkaan hovissa
kasvatettavaksi. Mutta laiva, jossa Skotlannin kruununperillinen sinne
matkusti, joutui Englantilaisen kaapparin käsiin; ja vaikka silloin
par'-aikaa sattui olemaan välirauha molempien naapurivaltain välillä,
Henrit IV oli niin vailla jalomielisyyttä, että pidätti pojan
vankinansa. Tämä viimeinen onnettomuus kokonaan murti onnettoman Robert
III:n sydämen. Mutta kosto viimein, vaikka hitain askelin, saavutti
hänen kavalan, armottoman veljensä. Albanyn Robert tosin sai itse
rauhassa laskea harmaat hiuksensa hautaan, ja kuninkaansijaisen valta,
jonka hän niin ilkeällä keinolla oli itselleen hankkinut, jäi hänen
pojalleen Murdoch'ille perinnöksi. Mutta yhdeksäntoista vuotta nykyisen
vanhan kuninkaan kuolon perästä Jaakko I palasi Skotlantiin, ja
Murdoch, Albanyn herttua poikineen vietiin mestauslavalle,
rangaistukseksi isänsä syyllisyydestä sekä omastaan.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.


    Jos sydän vaan on viaton,
    Puhtaana pysyvi,
    Ain' ilo sille suotu on,
    Kuink' onni pyörivi.

                       Burns.

Kääntykäämme nyt taas Perth'in kaupungin Kaunottaren puoleen, joka
Douglas'in käskystä oli tullut lähetetyksi pois tuosta hirvittävästä
Falkland'ista ja viedyksi kreivin tyttären, Rothsayn herttuan lesken
turvan alle. Se rouva silloin par'-aikaa asui Campsie-nimisessä
erakkohuoneessa, jonka rauniot yhä vielä kohoovat jaloina Tay-joen
äyräällä. Se seisoi jyrkän kallion huipulla, ja sen juuritse virtasi
mainittu majesteetillinen joki, joka tässä paikassa on erittäin
merkillinen Campsie Linn nimisen koskensa kautta; virran vedet siinä
pauhaten ryöpsähtävät alas basalttikallio-rivistä, joka sulkee väylän
aivan kuin ihmiskäden rakentama patomus. Ihastuneina paikan kauniisen
näkö-alaan olivat Cupar'in luostarin munkit tähän rakentaneet huoneen,
joka oli tuntemattomalle pyhälle miehelle, nimeltä St. Hunnand,
pyhitetty, ja tänne heidän oli tapa välistä tulla huvittelemaan taikka
rukoilemaan. Tämän huoneen portti oli mielellään tullut avatuksi
mainitulle jalosukuiselle rouvalle; sillä koko se kulma oli Douglas'in
liittolaisen, mahtavan lord Drummond'in vallan alla. Tässä sai herttuan
leski isänsä kirjeen sen soturiparven päälliköltä, joka oli Katrin sekä
harpputytön Campsiehen saattanut. Vaikka hänellä olikin ollut paljon
valittamista Rothsayn herttuan käytöksestä, tuli kuitenkin tää
jalosukuinen rouva, saadessaan sanoman puolisonsa arvaamattomasta ja
hirveästä lopusta, syvästi liikutetuksi, ja vietti enimmän osan
seuraavaa yötä kyyneleissä sekä rukouksissa.

Seuraavana aamuna -- se oli tuo merkillinen Palmusunnuntai --
herttuatar käski Hanskurin Katrin sekä harpputytön eteensä. Molempien
tyttöjen mieli oli vielä suuresti masennuksissa ja liikutettuna
hirveistä tapauksista, joissa he niin äsken olivat olleet osalliset; ja
Margareeta-rouvan, samoin kuin myös hänen isänsä, ulkonäkö enemmän
nosti pelkoa kuin uskallusta. Mutta hänen puheensa ilmoitti kuitenkin
lempeyttä, vaikka samassa silminnähtävää, syvää surua. Hän tiedusteli
heiltä kaikkia, mitä heillä olisi kerrottavana hänen harhatielle
eksyneen, ajattelemattoman puolisonsa viimeisestä kohtalosta. Hän
lausui kiitollisuutensa siitä, että Katri ja harpputyttö, vaikka sen
kautta itse vaaraan joutuivat, olivat yrittäneet pelastaa Rothsayn
herttuaa tuosta kauheasta kuolemasta. Sitten hän käski heitä kanssansa
kirkkoon tulemaan; ja päivällis-ajan tultua hän ojensi kumpaisellekin
kätensä suudeltavaksi, jonka perästä salli heidän mennä omasta
ravinnostaan huolta pitämään. Lähtiessä hän vielä lupasi molemmille,
erittäin Katrille voimallisen turvansa, jonka tukena, niin hän sanoi,
myös oli oleva itse Douglas'in kreivin suoja; ja se oli oleva muurina
molempien nuorten naisten ympärillä, niin kauan kuin hän eli.

Tytöt, erottuaan leski-prinsessasta, söivät päivällisensä rouvan
kammarineitsyitten kanssa, jotka syvässä surussansa osoittivat
juhlallisuutta, mikä kokonaan masensi vilkkaan Franskalaisen kepeän
sydämen ja myös teki Hanskurin Katrin luonteeltaan jo yksvakaisemman
käytöksen jäykäksi. Ystävykset, siksihän heitä nyt hyvin sopi sanoa,
siis olivat iloiset, kun viimein pääsivät noiden korkean rouvan
palvelijain seurasta; nämät myös puolestaan, jotka kaikki olivat
aatelis-sukua ja katsoivat porvarin tyttären sekä maatakuljeksivan
harpputytön jokseenkin sopimattomiksi kumppaleiksi itselleen, ilolla
näkivät niiden lähtevän kävelylle luostarin ympäristöön. Huoneen
toisella puolella levisi pieni puutarha pensaineen, hedelmäpuineen,
ulottuen jyrkkään syvyyteen asti; siitä sen ainoasti eroitti kallion
reunalle rakennettu muuri, niin matala, että silmä helposti saattoi
mitata syvyyttä sen juurella ja katsella tuolla alhaalla taistelevia
vesiä, jotka vaahdoten, pauhaten ja raivoten vyöryivät sulkunsa yli.

Perth'in kaupungin Kaunotar ja hänen kumppalinsa hiljakseen kävelivät
tämän muurin sisäpuolitse kiertelevää polkua pitkin, ihaellen kaunista
näkö-alaa ja arvellen itsekseen, kuinka ihana se vasta mahtoi olla
silloin, kun kesä oli verhonnut kaikki puut lehtivaipallaan. Jonkun
aikaa katselivat he tätä kaikkea ääneti. Mutta viimein harpputytön
iloinen, rohkea sydän kohosi kaikkein noiden vaikeitten seikkain yli,
joissa he olivat olleet ja aina vielä olivat.

"Vieläkö Falkland'in kauhistukset, kaunis ystäväni, yhä masentavat
sinun mieltäsi? Koeta vaan ne unhottaa, niinkuin minäkin teen. Me emme
voi kepeästi kepsuttaa elämän polkua myöten, jos emme vaipastamme aina
taas pudista pois siihen tulleita sadepisaroita".

"Niitä kauhistuksia en voi ikinä unhoittaa", vastasi Katri. "Mutta tätä
nykyä olenkin huolissani isäni turvallisuudesta; enkä myös voi olla
muistamatta, kuinka suuri joukko urhoollisia miehiä par'-aikaa on
surmaansa saamassa, ainoasti peninkulman päässä tai vähän enemmän
meistä".

"Sinä tarkoitat tuota taistelua kuudenkymmenen valitun Vuorelaisen
välillä, josta Douglas'in tallirenki meille kertoi? Sepä olisi näkö,
jota runoniekan kelpaisi nähdä. Mutta hyi näitä minun akkamaisia
silmiäni -- ne eivät voi koskaan hämärtymättä nähdä vastakkain
välkähtäviä miekkoja. Mutta katsos -- katsos tuonne, Katri! Tuo
juokseva sanansaattaja varmaankin tuopi sanomia taistelusta".

"Luullakseni se on tuttu, joka tuossa niin huimasti juoksee", sanoi
Katri. "Mutta jos se on se, jota luulen, niin mahtaa hänessä olla
hurjia ajatuksia, jotka häntä niin vimmaiseen vauhtiin ovat ajaneet".

Heidän näin puhuessaan, karkulainen käänsi juoksunsa puutarhaan päin.
Loviisan pikku koira juoksi hänelle vastaan, hiljaisesti haukkuen,
mutta palautui jälleen kohta madellen, ja lymysi vinkuen omistajansa
taakse. Sillä luontokappaleet sen huomaavat, kun hillitsemätön vimma
hurjalla vauhdillaan ajaa ihmistä, eivätkä uskalla mennä sen tielle.
Karkulainen, yhä vielä juosten samalla huimalla juoksulla, tuli nyt jo
puutarhan sisään. Päänsä oli lakiton, hiukset pörhössä; hänen kallis
nuttunsa sekä muut vaatteensa olivat nähtävästi äsken läpikastuneet
vedessä. Hänen nahkaiset pieksunsa olivat monin paikoin revityt ja
leikatut, ja jalkojen jäljissä näkyi verta. Hänen katsantonsa oli
hurja, peloittava ja tulinen.

"Conachar", virkkoi Katri, kun nuorukainen yhä juoksi, nähtävästi
näkemättä mitä oli hänen edessään, niinkuin jäneksienkin laita kuuluu
olevan, koska koirat heitä kovasti ahdistavat. Mutta hän pysähtyi
äkkiä, sen nimen kuultuaan.

"Conachar", sanoi Katri, "taikka oikeammin Eachin Mac-Ian -- mitäs tämä
tietää? -- Onko Duhele-clan'i jäänyt tappiolle?"

"Ne nimet, joilla tää tyttö minua mainitsee, olivat ennen minun
nimeni", vastasi karkulainen, silmänräpäyksen aikaa ajateltuaan. "Niin,
minua sanottiin Conachar'iksi, silloin kun olin onnellinen, ja
Eachin'iksi, silloin kun olin mahtava. Mutta nyt ei minulla ole mitään
nimeä, eikä ole enää semmoista clan'ia olemassakaan, jota mainitsit. Ja
sinä olet hupsu tyttö, kun olemattomalle puhut olemattomista".

"Voi sinua onnetonta! -- --"

"Ja miksi olisin sitten onneton, sanopas se?" huudahti nuorukainen.
"Jos olenkin pelkuri ja konna, eikö pelkureilta ja konnilta juuri ole
valta elementtein yli? -- Enkö ole päässyt veden läpi, hukkumatta, ja
enkö astunut maata, sen aukeamatta minua nielläkseen? Kuinkas siis
kuoleman-alainen ihminen voisi estää, mitä olen päättänyt?"

"Voi, hän on hullu!" sanoi Katri. "Nouda kiireesti apua. Minulle hän ei
tee pahaa; mutta suuresti pelkään, että hän on tekevä pahaa itselleen.
Katsos kuinka hän tuijottelee alas tuohon pauhaavaan pyörteesen!"

Harpputyttö riensi pois käskyä täyttämään; ja Conachar'in raivo näkyi
viihtyvän hänen lähdettyään. "Katri", virkkoi nuorukainen, "nyt kun tuo
on lähtenyt, voin sanoa, että sinut tunnen -- minä tiedän myös että
rakastat rauhaa ja vihaat sotaa. Mutta kuules -- mieluummin kuin että
olisin sivaltanut vihollistani, olen luopunut kaikesta, mikä miehellä
on rakkainta -- minulta on mennyt kunnia, mennyt hyvä maine, menneet
ystäväni" -- hän peitti kasvonsa käsillään -- "ja semmoiset ystävät! --
Voi! heidän rakkautensa oli vielä suurempi vaimonkin rakkautta! --
Miksikä peittäisin kyyneleitäni? -- Kaikki tietävät häpeäni -- kaikki
myös nähkööt suruni. Niin, kaikki saakoot sen nähdä, mutta kukapa minua
surkuttelisi? -- Katri, kun tuossa hullun tavoin juoksin laaksoa
myöten, miehet niinkuin vaimotkin jälkeeni huusivat häpeää! --
Kerjäläinenkin, jolle viskasin almun, että edes hänen siunauksensa
saisin, nakkasi sen inholla takaisin, lisäten kirouksen pelkurille!
Jokainen helisevä kirkonkellokin soi: 'Häpeä tuolle kunniattomalle
koiralle!' Järjettömät elukat myykivät ja määkivät -- tuima tuuli
vinkui ja vonkui -- vedet pauhasivat ja peuhasivat -- ja niistä
kaikista vaan kuuluisi: 'häpeä pelkurille!' -- Nuot yhdeksän uskollista
urhoa yhä vainoovat minua; he huutavat heikolla äänellä: 'Sivalla yksi
kerta vaan ja kosta meitä, jotka kaikki menimme kuolemaan sinun
puolestas!"

Onnettoman nuorukaisen puhuessa näitä raivoisia sanoja, tuntui risahdus
pensaissa. "Ei ole muuta kuin yksi tie!" huusi hän, hypäten ylös
muurille, ja samassa pelolla katsahtain pensaikkoon päin, jossa pari,
kolme palvelijaa oli hiivimässä likemmäksi, ottaaksensa häntä kiinni.
Mutta kun hän näki ihmisen tulevan pensaan peitosta näkyviin,
heilahdutti hän käsiään hurjasti päänsä yli, huusi: "Kuoloon Eachin'in
puolesta!" ja hyppäsi kallion reunalta pauhaavaan koskeen alas.

Tarpeeton on sanoa, että ainoasti ohdakkeen untuvat olisivat voineet
jäädä mäsäksi rutistumatta tämmöisessä putouksessa. Mutta joki oli
tulvillaan eikä tuonut onnettoman nuorukaisen tähteitä koskaan
näkyviin. Erilaiset tarut ovat kuitenkin mikä milläkin tavalla
jatkaneet kertomusta hänestä. Toiset uskoivat Duhele-clan'in nuoren
päällikön päässeen eheänä rantaan, paljon alempana Camsien koskea. Sen
perästä hän, vaeltaessansa epätoivoisena Rannochin erämaassa, oli
tavannut Klemetti-isän, joka mainitussa erämaassa asui erakkona,
Culdee-ukon sääntöin mukaan. Siellä hän kuuluu käännyttäneen
epätoivoisen, katuvaisen Conachar'in, joka sitten asui erakon majassa,
ottaen osaa hänen rukouksiinsa sekä puutteisinsa, siksi kun kuolema
heidät molemmat, kunkin vuorostaan, korjasi.

Toinen kummempi tarina kertoo, _Daione Shie'itten_ eli keijukaisväen
pelastaneen hänet kuolemasta; Conachar'in sanotaan sitten jatkaneen
vaellustaan metsiä ja erämaita pitkin, aseilla varustettuna muinaisten
Vuorelaisten tavalla, mutta pitäen miekkansa vasemmassa kädessä. Hänen
haamunsa ilmaantuu aina syvästi surullisena. Joskus se näkyy tahtovan
käydä matkalaisen kimppuun; mutta jos tämä pelottomasti vastarintaan
ryhtyy, hän aina pakenee. Nämät tarut ovat saaneet alkunsa kahdesta
omituisesta seikasta hänen historiassaan: hänen osoittamastaan
pelkuriudesta sekä hänen itsemurhastansa -- joita molempia seikkoja ei
ole liioin koskaan kuultu muista Vuorelais-päälliköistä.

Simo Hanskuri piti huolta siitä, että hänen ystävänsä Heikki hyvin
kuljetettiin hänen omaan kotiinsa Curfew-kadun varrella hoidettavaksi;
ja kun hän sitten samana iltana tuli Camsiehen, tapasi hän tyttärensä
kovassa kuumetaudissa, joka oli seuraus noista äsken nähdyistä
kauhistuksista, erittäin hänen kasvinkumppalinsa hirveästä lopusta.
Harpputyttö hoiti Katria rakkautensa voimalla hyvin huolellisesti ja
valppaasti; ja hanskuri lupasi, ettei suinkaan tulisi aihetta häntä
syyttää, jos Loviisa ikinä enää otti harppunsa soittaakseen, muitten
kuin omaksi huviksensa.

Joku aika kului, ennenkuin Simo-ukko uskalsi tyttärelleen kertoa Heikin
viimeisistä sankartöistä sekä pahoista haavoista; ja hän pyysi
parhaimman mukaan vetää esiin sitä seikkaa, että uskollinen rakastaja
oli mieluummin hylännyt sekä korkean arvon että rikkauden, kuin että
olisi oikein ruvennut soturin virkaan ja Douglas'in seuralaiseksi.
Katri huokasi syvään ja pudisti päätään, kun kuuli kertomuksen tuosta
verisestä Palmusunnuntaista North-Inch-kankaalla. Mutta luultavasti hän
oli tullut siihen päätökseen, että harva mies vaan voi sivistyksessä
ja valistuksessa kohota oman aikakautensa yli, ja että niinä
rauta-aikoina, joina heidän oli elettävä, Heikki Sepän kaltainen
huimapäinen, yli reunain paisuvakin uljuus toki oli parempi sitä
heikkoutta, joka viimein oli Conachar'in turmioon saattanut. Jos
hänellä vielä lienee ollut jonkunlaisia epäilemisiä siinä suhteessa,
niin ne kuitenkin haihtuivat Heikin rukoilemisten kautta kun palannut
terveys jälleen salli hänen itse puhua puolestansa.

"Oikein minua hävettää sitä sanoa, Katri; vaan ovatpa nyt, kun ovatkin,
kaikki tappelutuumat aivan inhoksi minulle. Tuolla viimeisellä
tanterellani sain nähdä verta niin yltäkyllin, että tiikerikin olisi
kylläiseksi tullut. Senvuoksi olen nyt päättänyt ripustaa miekkani
seinälle, enkä aio sitä enää ottaa alas muuten, kuin jos olisi
tapeltava Skotlannin vihollisia vastaan".

"Ja jos Skotlanti sitä vaatisi", vastasi Katri, "minä silloin omin
käsin vyöttäisin sen vyöllesi".

"Ja, Katti", lisäsi iloinen hanskuri, "me maksamme runsaasti
sielumessuja niiden hyväksi, jotka Heikin miekan kautta ovat surmansa
saaneet. Ja sillä keinoin ei saada ainoasti omaatuntoamme
viihdytetyksi, vaan myös päästään jälleen sovintoon kirkon kanssa".

"Siksi tarpeeksi, isä-kulta", vastasi Katri, "sopii käyttää tuon ilkiön
Dwining'in aarteet. Hän on lahjoittanut ne minulle, mutta ettehän te,
arvaan ma, huoline panna hänen häijyjä verirahojansa omain rehellisten
säästöjenne sekaan!"

"Yhtä vähän kuin tahtoisin tuoda ruton talooni", sanoi lujamielinen
hanskuri.

Ilkeän apteekkarin aarteet siis jaettiin kaupungin neljälle
luostarille, eikä sitten enää kuulunut koskaan vähintä epäluulon
vivahdustakaan Simo ukon taikka hänen tyttärensä oikea-uskoisuudesta.

Heikki ja Katri vihittiin neljä kuukautta North-Inch'in tappelun
perästä, eivätkä ole hanskurein sekä vasaramiesten ammattikunnat ikinä
niin sievästi tepastelleet miekkatanssissa, kuin silloin Perth'in
kaupungin uljaimman porvarin sekä kauniimman tytön häissä. Kymmenen
kuukautta myöhemmin makasi pulska poikanen pehmoisessa kätkyessä, ja
Loviisa häntä heijaeli, laulaen:

    Sinilakki sa,
    Uros rohkea j.n.e.

Myös on vielä pojan kummienkin nimet säilyneet muistossa. Ne olivat
"Korkea ja mahtava herra, herra Archibald Douglas'in kreivi,
kunnian-arvoinen ja kelpo Ritari Patrik Charteris, Kinfauns'in Herra,
ja armollinen Prinsessa Margareeta, kuninkaallisen Korkeuden, Rothsayn
Herttuan, Taavetti-vainajan leski". Tämmöisen suojan alla voi suku pian
kohota arvossa; ja useammat Skotlannin parhaista suvuista, varsinkin
Perth'in läänissä, ja monet sodassa tai rauhantoimissa kuuluisat miehet
ylpeilevät siitä, että _gow chrom_ sekä Perth'in kaupungin Kaunotar
ovat heidän esivanhempansa.



VIITESELITYKSET:


[1] Skotlannin vanha nimi.

[2] Vuorelais-heimoille.

[3] Britannian saaressa tavallinen juhla, jolloin nuoret pojat ja tytöt
keskenään antavat toisilleen lahjoja ja rakentavat siksi vuodeksi
jonkunlaisia ystävyyden liittoja.

[4] Ihmiset silloin katsoivat katuvarren seinäpuolta kunniallisemmaksi.

[5] Sepän.

[6] Bruce oli jo epätoivoissaan päättänyt luopua turhista
taisteluistaan Englantia vastaan, joka oli Skotlannin allensa
kukistanut. Mutta nähtyänsä kuinka hämähäkki, monta kertaa turhaan
yritettyänsä, viimein kuitenkin sai kiivetyksi ylös heinää myöten, sai
hän uutta rohkeutta ja vapautti maansa.

[7] Englantilaisten.

[8] Vuorelaisten haukkumanimi.

[9] Vuorelaisilla oli aina ruudulliset vaatekankaat.

[10] Rukous Neitsyt Maarian puoleen.

[11] Heimokunnassa.

[12] Rahan, jossa oli lampaan kuva.

[13] Crispinus oli suutarein suojeluspyhä.

[14] Skotlannin Vuorelaisten nimet tavallisesti alkavat tavulla _Mac_
ja heidän heimolaistensa Irlantilaisten nimet O:lla.

[15] Vuorelaiset eivät pitäneet silloin pöksyjä.

[16] Douglas-suvun yleiseen tunnettu vaakuna.

[17] Vuorelaisten puku.

[18] Drommondiksi sanottiin silloin Skotlannin yhtä aluksen lajia, ja
Drummond taas oli mahtava suku siellä. Heikki laski leikkiä, ollen ne
sekoittavinaan.

[19] Pikku sivukappeli, johon kirkon pannaan julistetut päästettiin
jumalanpalveluksen aikana, koska heillä ei ollut lupa itse kirkkoon
tulla.

[20] Brandaneiksi sanottiin Bute-saaren asukkaita, jotka olivat
Stuart-suvun yksityisiä alustalaisia.

[21] Vuorelaiset käyttivät arpakapulana ristiinsidottuja palavia puita.

[22] Romalaisilla lemmen jumalatar sekä sodan jumala.

[23] Talonpojat olivat nousseet herraansa vastaan.

[24] Englantilaisten.

[25] Ulkopuolella aviota.

[26] Siksi sanottiin vieraat miehet kahdentaisteluissa, sen vuoksi kun
heillä oli valkoiset sauvat kädessä.

[27] Hän on voimakkaalla kädellään pitävä leikkiään Englannin
puutarhoissa.

[28] Neuvoskunta.

[29] Tätä koetusta luultiin luotettavaksi totuuden ilmoittamiseksi ja
käytettiin todistuskeinona vielä lopulla 17:ttä vuosisataa.

[30] Taavetti II:n kaunis jalkavaimo.

[31] Sananlasku ritarin sukunimestä sillä _charter_ merkitsee karttaa
eli etuuskirjaa.

[32] Ballough gaelin kielellä joenniska.

[33] Piti kulkea kolme kertaa myöten päivää s.o. oikeasta vasemmalle
ruumiin ympäri.

[34] Vanhaa, Skotlannin soista löytyvää, pihkaisuutensa vuoksi
soihduksi erittäin kelpaavaa puuta.

[35] Englantilaiset.

[36] Paikka, missä Douglas ennen oli saanut suuren voiton
Englantilaisista.

[37] S.o. "Parempi olla ulkona kuin kamarissa".

[38] Skotlantilaisilla oli siniset lakit.

[39] Jo tuli viimeinen päivä.

[40] Houghman-stairs, missä Vuorelaisia kerran pahasti teloitettiin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Perth'in kaupungin kaunotar" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.