| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Macbeth
Author: Shakespeare, William, 1564-1616
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Macbeth" ***
MACBETH
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1885.
Näytelmän henkilöt:
DUNCAN, Skotlannin kuningas.
MALCOLM, | hänen poikansa.
DONALBAIN, |
MACBETH, | hänen sotaväkensä päälliköt.
BANQUO, |
MACDUFF, |
LENOX, |
ROSSE, |
MENTETH | Skotlannin ylimyksiä.
ANGUS, |
CATHNESS, |
FLEANCE, Banquon poika.
SIWARD, Northumberlandin kreivi, englantilaisen sotajoukon päällikkö.
Nuori SIWARD, hänen poikansa.
SEYTON, Macbethin adjutantti.
Macduffin poika.
Englantilainen lääkäri.
Skotlantilainen lääkäri.
Sotamies.
Portinvartija.
Vanhus.
Lady MACBETH.
Lady MACDUFF.
Lady Macbethin kamarirouva.
HEKATE ja kolme noitaa.
Lordeja, sotaherroja, sotamiehiä, murhamiehiä, seuralaisia ja
lähettiläitä. Banquon haamu ja muita näkyjä.
Neljännen näytöksen loppupuoli tapahtuu Englannissa, kaikki muut
tapaukset Skotlannissa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus
Aukea paikka.
(Ukkosen jylinää Ja leimauksia. Kolme noitaa tulee.)
1 NOITA.
Kons' yhdymme taas; mi merkki sen,
Rajuilmako, leimaus, ukkonen?
2 NOITA.
Häly taistelun kun laannut on
Ja voiton tuo tai tappion.
3 NOITA.
Siis ennen laskemist' auringon.
1 NOITA.
Ja paikka mikä?
2 NOITA.
Nummen rinne.
3 NOITA.
Macbethkin silloin saapuu sinne.
1 NOITA.
Tulen, harmio.[1]
2 NOITA.
Konna huutaa.
3 NOITA.
Heti, heti!
KAIKKI.
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy;
Sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu.
(Katoavat.)
Toinen kohtaus.
Leiri Foresin lähellä.
(Miekankalsketta kuuluu. Duncan kuningas, Malcolm, Donalbain,
Lenox ja seuralaisia tulee. Soturi verissään kohtaa heidät.)
DUNCAN.
Ken tuossa verissään? On näkö hällä,
Kuin kapinasta uuden uutukaista
Hän tietäisi.
MALCOLM.
Se sama mies on, joka
Soturin oivan, karskin lailla iski
Mun kahleist' irti. -- Terve, urho veikko!
Nyt kuninkaalle kerro, kuinka sodan
Ol' lähtiessäs laita.
SOTURI.
Epävarma,
Kuin kahden uupunehen uijan, jotka,
Taidolleen haitaks, toisiins' iskevät.
Macdonwald julmus -- kapinoitsijaksi
Omansa aivan: kihistenpä versoo
Hänessä muukin konnuus -- länsisaarilt'
Avukseen kernit sai ja gallowglassit;
Ja onnetar, hymyillen kirotyölle,
Sai petturille portoks; mutta turhaan:
Macbeth, jot' urhoks syystä mainitaan,
Ilkkuillen onnetarta, maalla miekka,
Jok' yhä vielä veritöistään höyrys,
Miehuuden sankarina raivas tiensä
Tuon orjan luokse suoraan;
Ei kättä paiskannut, ei hyvästellyt,
Vaan vatsan halkas leukapieliin saakka
Ja kallon nosti meidän muurillemme.
DUNCAN.
Oi urho serkku! Uros ansiosta!
SOTURI.
Kuin päivän koita julmat ukonilmat
Ja myrskyt haaksirikkojatkin seuraa,
Niin hurman lähde tääkin turmaa huokui.
Kuningas skottein, huomaa, huomaa! Tuskin
Miehuuden aseill' oli oikeus lyönyt
Käpälämäkehen nuo käppäät kernit,
Kun Norjan herra, etuansa käyttäin,
Aseilla kirkkailla ja virkein voimin
Jo täytti päälle.
DUNCAN.
Mut Macbeth ja Banquo?
Heit' eikö säikyttänyt tuo?
SOTURI. Heh, kyllä:
Kuin jänis leijonaa, tai varpu kotkaa.
Olivat, totta puhuin, niinkuin tykit
Ladatut kaksin kerroin jyrinällä;
Niin he
Kahdesti kaksin kerroin löivät vastaan.
Veressä kylpeäkö teki mieli,
Vai uutta Golgathaako kuuluks tehdä,
En tiedä minä --
Apua huutaa haavani; ma voivun.
DUNCAN.
Kuin sanas kaunistaa sua haavas; maineen
On maku kummassakin. -- Haavur' tuokaa.
(Soturi saatetaan ulos.)
(Rosse tulee.)
Ken tuossa tulee?
MALCOLM.
Jalo Rosse-thani.[2]
LENOX.
Mi kiire hänen silmistänsä vilkkuu?
Hoin katsoo se, ken jotain suurta tietää.
ROSSE.
Jumala kuningasta varjelkoon!
DUNCAN.
No, mistä matka, jalo thani?
ROSSE.
Fifestä, armollinen kuninkaani.
Siell', ilmaa piesten, liput Norjan liehtoo
Väkemme viileäksi. Norja itse
Hirveillä joukoillaan, ja apunansa
Tuo kurja kavaltaja Cawdor-thani,
Aloitti julman taistelun, siks että
Bellonan rautahame sulho,[3] hälle
Ruveten vertaiseksi, -- käsi kättä
Ja miekka kavaltajan miekkaa vasten --
Masensi korskan mielen. Lyhyesti:
Me voiton saimme.
DUNCAN.
Mikä suuri onni!
ROSSE.
Niin että nyt Sven, Norjan kuningas,
Meilt' anoo rauhaa. Mutta kaatuneitaan
Ei haudata hän saanut, ennenkuin hän
Saarella pyhän Columbanin maksoi
Viistuhat taaleria yhteiskassaan.
DUNCAN.
Tuo Cawdor luottoan' ei enää petä. --
Julista hälle surma. Macbeth nyt
On Cawdor-thanin arvon perinyt.
ROSSE.
Sen täyttää tahdon koittaa.
DUNCAN.
Hän minkä menetti, sen Macbeth voittaa.
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Nummi.
(Ukkosen jylinää. Samat kolme noitaa tulevat.)
1 NOITA.
Miss' olet ollut, sisko?
2 NOITA.
Sian tapossa.
3 NOITA.
Entä sinä, sisko?
1 NOITA.
Helmastaan laivur'akka kastanjoita
Söi hotki hotkimistaan. "Annas", sanoin:
"Pois hiiteen, noita!" huus se ihrahaaso.
Mies Tiger-laivall' on Aleppoon mennyt;
Mut hännätönnäpä rottana
Perässä ma seilaan seulassa;
Sen ma teen, sen ma teen, sen ma teen.
2 NOITA.
Saat tuulen multa.
2 NOITA.
Oi, sisko kulta!
3 NOITA.
Ma toisen annan.
1 NOITA.
Muut kaikki ma luonani kannan.
Joka sataman ja sopen,
Kaikki ilmansuunnat lopen
Kiertäen ne kaartavat.
Heinäks hänet kuivatan,
Öin ja päivin karkoitan
Unen hänen silmistänsä,
Noidun hänen elämänsä.
Yhdeksästi yhdeksän
Raskaan viikon karsinnan
Hivuen saa kestää hän.
Vaikk' en laivaa hukkaan saiskaan,
Myrskyn piestäväks sen paiskaan.
Kas, mikä mulla!
2 NOITA.
Näytä, näytä!
1 NOITA.
Laivurin peukalo, näätkös vaan,
Hän hukkui kotimatkallaan.
(Rummun pärrytystä ulkona.)
3 NOITA.
Haa, rummut soi!
Se on Macbeth, oi!
Kaikki. Velhosiskot käsikkäin
Maat ja meret kiitää näin
Hyörin pyörin piirisillä:
Kolme sulle ja kolme mulle
Ja kolme vielä, siit' yheksän tullee.
Seis! -- Nyt taika on kohdallaan.
(Macbeth ja Banquo tulevat.)
MACBETH.
Näin julman kaunist' en ole päivää nähnyt.
BANQUO.
Etäälläkö on Fores? -- Keitä nuo
Noin kuihtuneet ja pukimeltaan jylhät?
Maan asukkailt' ei näytä he ja sentään
Maan päällä käyvät. Eloss' olettenko,
Ja olennoita, joilta vastuun saapi?
Mua ymmärtävän näytte: kaikin viette
Rosoille huulillenne kurtun sormen.
Näytätten naisilta, mut partanne
Mua kieltää teitä siksi päättämästä.
MACBETH.
Jos voitte, puhukaa! Keit' oletten?
1 NOITA.
Oi, terve, Macbeth! Terve, Glamis-thani!
2 NOITA.
Oi, terve, Macbeth! Terve, Cawdor-thani!
3 NOITA.
Oi, terve, Macbeth! Kuninkaaks saat kerran.
BANQUO.
No, mitä tuijotatte? Säikyttenkö
Noin sulosointuisia uutisia? --
Nimessä totuuden, keit' oletten te?
Kuvitelmia vai tosi-olennoita!
Jalolle kumppanillen' ennustatte
Olevan onnen lisäks[4] suurta valtaa
Ja kruunun toiveita, ett' oikein siitä
Hän hurmaantuu; vaan mulle ette haasta.
Jos ajan kylvön tiedätten ja näette,
Mik' itu nousevi ja mik' ei nouse,
Niin vastatkaa! En kerjää enkä pelkää
En armoanne enkä vihaanne.
1 NOITA.
Terve!
2 NOITA.
Terve!
3 NOITA.
Terve!
1 NOITA.
Vähempi kuin Macbeth, ja suurempi.
2 NOITA.
Vähemmän onnekas, tok' onnekkaampi.
3 NOITA.
Et kuninkaaksi saa, mut niitä siität.
Macbeth ja Banquo, terve kumpikin!
1 NOITA.
Kumpikin terve, Banquo ja Macbeth!
MACBETH.
Seis, hämärät ennustajat! Selvän tahdon.
Kun Sinel kuoli, tulin Glamis-thaniks;
Vaan miten Cawdoriks? Viel' elää Cawdor,
Mies parhaillaan; ja kuninkaaksi pääsö
On luultavaa ja varmaa yhtä vähän
Kuin tulo Cawdoriksi. Mistä saitte
Tuon kumman tiedon? Miks täss' auhdoll' aholl'
Eteemme käytte, moista ennustellen
Profeettain lailla? -- Puhukaa, ma vaadin!
(Noidat häviävät.)
BANQUO.
Poreita maall' on niinkuin vesilläkin;
Nuo oli niitä. -- Mihin hävisivät?
MACBETH.
Pois ilmaan! Minkä ruumiiks luulit, haihtui
Kuin henki tuuleen. -- Voi, kun eivät jääneet!
BANQUO.
Tosi-olennoistako nyt haastelemme,
Vai olemmeko syöneet hulluheinää,
Mi mielen viepi?
MACBETH.
Lapsistanne tulee
Kuninkaita.
BANQUO.
Ja teistä kuningas.
MACBETH.
Ja Cawdor-thani myöskin, eikö niin?
BANQUO.
Niin aivan sanat kuuluivat. -- Ken tuossa?
(Rosse ja Angus tulevat.)
ROSSE.
Kuningas onnellisen tiedon saanut
On voitoistas, Macbeth; ja kuullen, kuinka
Kapinan liekiss' alttiiks panit henkes,
Hänessä ihmetys ja kehu kilvan
Sinusta kiistää. Tuosta vaienneena,
Ja päivätyötäs silmäten, hän huomaa
Sun pöyhkäin norjalaisten riviss' aivan
Kamoksumatta surman hirmukuvaa,
Jonk' itse loit. Kuin rakeet taajaan seuras
Sanoma sanomaa, jokainen tuoden
Sun ylistystäs kruunun puoltajana
Ja hänen eteensä sen kaatain.
ANGUS. Meillä
Kuningas sulle laittaa kiitoksensa;
Eteensä sua saattamaan vaan käskee,
Ei sua palkitsemaan.
ROSSE.
Ja vielä korkeamman arvon merkiks
Sua käskee tervehtiä Cawdor-thaniks.
Siis, terve, jalo thani! Se sun arvos.
BANQUO.
Haa! Puhuvatko perkeleetkin totta?
MACBETH.
Viel' elää Cawdor; miksi lainapukuun
Puette mun?
ANGUS.
Hänestä hylky elää;
Mut raskas tuomio painaa hänen päätään,
Jok' on jo surman oma. Norjan kanssa
Pitikö yhtä hän, vai salaa auttoi
Kapinamiestä, vaiko molempiin
Hän maansa turmaks yhtyi, sit' en tiedä;
Maanpetos selvä vaan ja tunnustettu
Kukisti hänet.
MACBETH (syrjään).
Glamis ja Cawdor-thani!
Vaan suurin puuttuu. --
(Ääneen.)
Kiitos vaivastanne!
No, ettekö nyt usko lapsistanne
Tulevan kuninkaita, kun ne, jotka
Tekivät minut Cawdor-thaniksi.
Moist' ennustivat?
BANQUO.
Luottakaa vaan siihen,
Niin halu teissä pian kruunuun syttyy,
Ohitse Cawdor-arvon. Kummallista!
Useinpa, meitä tuhoon vietelläkseen,
Puhuvat hornan henget meille totta;
Rehellisiä pikku-seikoiss' ovat,
Pettääkseen suuremmissa. -- Serkut, kuulkaas!
MACBETH (syrjään).
Kaks tosi ennustusta! Oiva johto
Komeaan kuninkuuden näytelmään! --
Tuhansin kiitoksia, hyvät herrat! --
(Syrjään.) Yliluonnollinen kiusaus tuo, ei paha
Se olla voi, ei hyväkään: -- jos paha,
Miks onnen esimaun mulle soi se,
Aloittain totuudella? Cawdor olen.
Jos hyvä, miks siis valtaa mieltän' aatos,
Min hirmukuva nostaa hiukset pystyyn
Ja, vastoin luonnon tapaa, kylkiluihin
Sydäntän' jäykkää lyöttää? Tosi kauhu
On mielen hirmuluomain suhteen tyhjää.
Ja pelkkä murhan kuvitus jo jäytää
Olentoani niin, ett' elon kaiken
Tukeuttaa houre tuo, ja mitään muuta
Ei ole, pait se, mikä viel' ei ole.[5]
BANQUO.
Kas kuink' on kumppanimme haltioissaan!
MACBETH (syrjään).
Jos sallimus mun kuninkaaksi tahtoo,
Se kruunatkoon mun myös; en itse liiku.
BANQUO.
Uus arvo ompi niinkuin vieras puku;
Sopivaks vasta tottumus sen tekee.
MACBETH (syrjään).
No, tulkohon jos mitä! Kuluu hetki,
Vaikk' olis myrskyinenkin päivän retki.
BANQUO.
Me teitä odotamme, jalo Macbeth.
MACBETH.
Oi, anteeks! Unhotettuj' asioita
Ajuni raskas hautoo. Hyvät herrat,
Vaivanne kirjass' on, jot' aamuin illoin
Selaillen luen. -- Nyt kuninkahan luokse! --
Tapausta mieti, ja kun aika kypsyy
Ja muuten tilaisuutt' on, haastelkaamme
Siit' avomielin sitten.
BANQUO.
Mielist' aivan.
MACBETH.
Mut siksi vaiti! -- Tulkaa, ystävät!
(Lähtevät.)
Neljäs kohtaus.
Fores. Huone kuninkaan linnassa.
(Torventoitauksia. Duncan, Malcolm,
Donalbain, Lenox ja seuralaisia tulee.)
DUNCAN.
No, joko mestattu on Cawdor? Eikö
Palanneet ole toimittajat vielä?
MALCOLM.
Ei, herrani; mut puhuttelin miestä,
Jok' oli nähnyt hänen kuolevan.
Hän kertoi, että petoksensa suoraan
Hän tunnusti, teilt' armost' anteeks anoi
Ja syvää katumusta osoitti.
Niin kaunista ei mikään elämässään
Kuin elämästä lähtönsä: hän kuoli,
Kuin olis kuolemaa hän harjoitellut,
Pois heittäin kallehimman kalleutensa
Kuin kalun joutavan.
DUNCAN.
Ei mikään taito
Voi mielentilaa kasvoist' arvata.
Ylimys oli hän, ja häneen luotin
Ma ehdottomasti.
(Macbeth, Banquo, Rosse ja Angus tulevat.)
Oi jalo serkku!
Mua kiittämättömyyden synti raskas
Juur' rasitti. Niin kauas eelle ehdit,
Ett'ei sua palkintoni kerkein siipi
Tavoittaa voi. Jos vähemp' olis vaatees,
Ett' tasan kiitoksen ja palkan panna
Ma saattaisin! Nyt ken ne kaikki jaksaa
Sun ansiosi täysin määrin maksaa!
MACBETH.
Velvollisuus ja virka täyttäjänsä
Jo palkitseepi. Vastaan suvaitkaatte
Vaan ottaa työmme: kruununne ne ovat
Ja valtikkanne käskyläät ja lapset;
Ne tehtäväns' on tehneet, jos ne teille
On kunniaks ja mieliks.
DUNCAN.
Tervetullut!
Sua aloin istuttaa ja täyteen kukkaan
Sun tahdon saattaa. -- Jalo Banquo, sun ei
Vähemmät ansios, ja niit' ei tehdä
Vähemmän tiedoks. Annas, sua halaan!
Käy sydämmelleni!
BANQUO.
Jos siihen juurrun,
On laiho teidän.
DUNCAN.
Runsas riemuni,
Kyllyyttään huima, surun kyynelkätköön
Lymytä koittaa. -- Pojat, langot, thanit
Ja muut te meitä likeisimmät, kuulkaa:
Jälkeiseksemme Malcolm-esikkomme
Nyt nimitämme. Cumberlandin prinssi
Nimenä häll' on täst'edes. Mut yksin
Ei kunniaan hän nouse: tähden lailla
Jokaista ansiota arvomerkin
Kirkastaa pitää. -- (Macbethille) Ja nyt Invernessiin,
Ain' yhä velkaan teille jäädäksemme.
MACBETH.
On vaivaa lepo, mik' ei hyödyks teille.
Sanoman itse vien, ja tulollanne
Ma riemastutan puolisoni korvaa.
Nöyrimmät jäähyväiset!
DUNCAN.
Kunnon Cawdor!
MACBETH (syrjään).
Vai Cumberlandin prinssi![6] -- Siinä porras,
Johonka suistun, jos en yli hyppää;
Se tiellän' on. Te, tähdet, sammukaa!
Ei mieltän' mustaa valo nähdä saa.
Kamo kättä, silmä! Mut se tulkoon, se,
Mi tulleena on kauhu silmälle.
(Lähtee.)
DUNCAN.
Niin, kunnon Banquo; niin on uljas hän,
En kyllästy ma häntä kiittämään:
Se on herkkuani. Seuratkaamme häntä,
Mi huolien meitä vastaan ottamaan on
Edeltä mennyt. Serkku verraton!
(Torventoitauksia. Lähtevät.)
Viides kohtaus.
Inverness. Huone Macbethin linnassa.
(Lady Macbeth tulee sisään, kirjettä lukien.)
LADY MACBETH.
"He kohtasivat minut voiton päivänä, ja olen täydellisimmästi
vakuutettu siitä, että heillä on enemmän kuin ihmisen tieto. Kun haluni
paloi heiltä enempää kyselemään, muuttuivat he ilmaksi ja haihtuivat.
Tuosta kun ihmeissäni siinä seisoin, tuli kuninkaalta lähettiläitä,
jotka minua tervehyttivät Cawdor-thaniksi, jolla nimellä sitä ennen
noitasiskot olivat minua tervehtineet ja tulevaan aikaan viitanneet,
lausuen: 'terve sulle, kuninkaaks saat kerran!' Tämän olen tahtonut
ilmoittaa sinulle, sinä rakkahin osakas kunniastani, ettet,
tietämättömänä siitä, mikä suuruus minulle on luvattu, jäisi
oikeutettua iloasi vaille. Pane se sydämmellesi, ja hyvästi jää!"
Glamis sa olet, Cawdor myös, ja onnen
Luvatun saat. -- Mut luontoas ma pelkään:
Siin' ihmistunnon maitoa on liiaks,
Ett' oikotien se löytäis. Suureks mielit,
Himoa sull' on kunniaan, mut pahuus,
Sen kätyri, sulta puuttuu. Hartain halus
On hurskaan halua; et pettää tahtois,
Vaan vääryydellä voittaa. Suuri Glamis,
Sa sitä mielittelet, joka huutaa:
"Noin tulee tehdä sun, jos mua mielit",
Ja jota pikemmin sa pelkäät tehdä
Kuin tekemättä jättää. Tänne riennä,
Ett' oman henkeni ma korvaas valan,
Ja kielin uljain kaikki pieksen pois,
Mi sua tuosta kultarenkaast' estää,
Joll' onnetar ja henkimailma näyttää
Sun kruunanneen jo. --
(Palvelija tulee.)
Mitä kuuluu?
PALVELIJA.
Illall'
On täällä kuningas.
LADY MACBETH.
Oletko hullu?
Mukana eikö herras, ja hän eikö
Tuost' olis ennalt' ilmoittanut?
PALVELIJA.
Anteeks,
Mut totta on se. Tulossa on thani:
Yks kumppaneistani, jok' eeltä riensi,
Niin oli hengetön, ett' tuskin sanaa
Sai suustaan.
LADY MACBETH.
Häntä hoitakaa; hän suurta
Tuo sanomaa.
(Palvelija lähtee.)
Kähisten itse korppi[7]
Nyt Duncanin tuloa onnetonta
Mun katton' alle raakkuu. Tulkaa, henget,
Te murhamielen kätyrit, naisluontoni
Muuks muuttakaa ja luokaa minut täyteen
Julminta hirmuisuutta päästä jalkaan!
Vereni saentakaa, salvatkaa
Tie säälilt', ett'ei tunnonvaivan etsot
Mun päätöstäni julmaa järkyttäisi,
Rakentain sen ja teon väliin rauhaa!
Mun rinnoilleni tulkaa, maidon sijast'
Imemään sappea, te murhahenget,
Te näkymättömät, miss' ikänänsä
Tuhoa väijytte! Tule, synkkä yö,
Sakeimpaan hornan savuun peity, ett'ei
Terävä veitsen' haavaa näe, jonk' iskee,
Eik' alta mustan vaipan taivas pilku
Ja huuda: "seis, seis!"
(Macbeth tulee.)
Suuri Glamis! jalo Cawdor!
Suurempi kumpaakin: -- "sä, joka kerran" --
Sun kirjees yli kurjan nykyisyyden
Mun nostatti, ja vastaisuuden tunnen
Jo nykyhetkessä.
MACBETH.
Oi, armahani,
Yöks tänne Duncan saa.
LADY MACBETH.
Ja lähtee -- milloin?
MACBETH.
Aamulla -- niin on määrä.
LADY MACBETH.
Ei näe koskaan
Se aamu aurinkoa. Kasvos, armas,
On niinkuin kirja, josta kummia
Lukea saattaa. Pettääksesi aikaa
Mukaannu aikaan; silmin, käsin, kielin
Jaa mieltymystäs; ole niinkuin kukka,
Viaton päältä, mutta käärme alla.
Pidettävä on tulijasta huolta;
Sa tään yön suuret toimet jätä mulle;
Tuleviks päiviksi ja öiksi nuo
Yliherruuden ja vallan meille tuo!
MACBETH.
Enemmän toiste.
LADY MACBETH.
Katse kirkas vaan!
Se pelkur' on, ken muuttaa muotoaan.
Muu kaikki jätä mulle.
(Lähtevät.)
Kuudes kohtaus.
Sama paikka. Linnan edusta.
(Torvensoittoa ja tulisoihtuja. Duncan, Malcolm, Donalbain,
Banquo, Lenox, Macduff, Rosse, Angus ja seuralaisia tulee.)
DUNCAN.
On kaunis tämä linnan paikka; ilma
Suloinen, vieno hentoj' aistejamme
Sukoillen kuihkoo.
BANQUO.
Kesävieraan pääskyn,
Tuon templin-asujamen, pesät hauskat
Todistaa, että huokuu täällä taivaan
Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen
Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt
On riippumajan kehdoks poikasilleen.
Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä,
Sen olen huomannut, on ilma lauha.
(Lady Macbeth tulee.)
DUNCAN.
Kah, itse armas emäntämme! -- Lempi,
Mi seuraa meit', on vaivaks usein, vaikka
Kiitämme siitä niinkuin lemmest' aina.
Täst' oppikaa, ja vaivoistanne meille
Kost'jumal' lausukaa ja puuhistanne
Kiitelkää meitä.
LADY MACBETH.
Vaikk' ois palvelumme
Vähimpään asti kaksin kerroin tehty
Ja vielä kahdistettu, pientä ois se
Ja turhaa verrattuna siihen suureen
Ja laajaan kunniaan, jot' oletten te
Kerännyt huoneellemme. Näiden uutten
Ja vanhain lahjain palkaks meill' ei muuta
Kuin esirukous.
DUNCAN.
Missä Cawdor? Häntä
Kannoilla seurasimme majaa hälle
Tilataksemme; vaan hän ajaa joutuun,
Ja lempi, tuima niinkuin kannus, auttoi
Hänt' ennen meitä kotiin. Vieraaksenne,
Ihana emäntä, nyt yöksi jäämme.
LADY MACBETH.
Mit' omaa alamaisell' on, hän itse
Ja kaikk', on lainaa, hyvä ruhtinaani;
Me vaadittaissa tilin teemme, jättäin
Omanne teille.
DUNCAN.
Käsi mulle! Nyt
Isännän luokse. Lemmittymme on hän,
Ja vastakaan näit' armomme ei puutu.
Suvaitsetteko, emäntäiseni?
(Lähtevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Sama paikka.
(Torventoitauksia ja tulisoihtuja. Edeskäypä ja useita
palvelijoita kulkee näyttämön poikitse, kantaen astioita
ja ruokia. Macbeth tulee.)
MACBETH.
Jos tehtynä se olis tehty, paras
Se olis oiti tehtynä. Jos välttää
Vois murhan seuraukset ja nuottaan nostaa
Vain menestystä, jotta tämä isku
Tääll' olis kaikki kerrassaan, vain täällä,
Täll' ajan katovalla kannikalla,
En tulevaisest' elämästä piittais.
Mut moiset työt ne tuomitaan jo täällä.
Verinen oppi, opittuna kerran,
Takaisin kääntyy omaan keksijäänsä.
Oikeuden tarkka käsi huulillemme
Sekoittamamme myrkkymaljan nostaa.
Tääll' ompi hällä kaksinainen turva:
Vasalli olen ensinkin ja lanko;
Se murhan kieltää jo. Sitt' isäntänä
Murhaajalt' ovi sulkea mun tulis
Eik' itse veistä käyttää. Lisäks Duncan
Niin hellä haltija on, valtatöissään
Niin puhdas, että hänen ansionsa
Pasuunakielill' enkelitten huutais
Julminta kirousta murhatyölle.
Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt
Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain
Tai taivaan keruubina ratsastain
Oroilla ilman näkymättömillä,
Tuon hirmuteon lietsois joka silmään,
Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis. -- Kannust'
Ei muuta mulla hankkeen kylkeen ajaa
Kuin huima kunnianhimo, joka hyppyyn
Yrittää, mutta ylenniskoin suistuu. --
(Lady Macbeth tulee.)
No, mitä nyt?
LADY MACBETH.
Hän koht' on atrioinnut.
Miks pois sa läksit?
MACBETH.
Kysyikö hän mua?
LADY MACBETH.
Tiedäthän sen.
MACBETH.
Tuo tuuma jättäkäämme.
Hän juur' mua kunnioitti; ja ma olen
Väeltä kaikenlaiselt' ostanunna
Kultaisen maineen, jota käyttää täytyy,
Kun on sen hohde kirkkain, eikä oiti
Pois heittää noin.
LADY MACBETH.
Oliko toivo, johon
Puit itses, päissään? Unestansako se
Nyt herää, silmät haljakkana katsoin
Äskeistä mielityötään? Rakkautes
Nyt vasta oikein tunnen. Pelkäätkö sä
Yht' uljas olla työssä, toiminnassa
Kuin haluissas? Sit' omistaako tahdot,
Mink' elon kaunistukseks katsot, mutta
Omissa silmissäsi pelkur' olla
Ja sanoa kuin kissa tarinassa:
"Tekisin, jos vaan uskaltaisin."
MACBETH.
Vaiti!
Kaikk' uskallan ma, mitä sopii miehen;
Ken enemp' uskaltaa, ei ole mies.
LADY MACBETH.
Mik' elukka sun pani aikees mulle
Ilmaisemaan? Kun sen sa uskalsit,
Sin' olit mies; ja jos vaan uskaltaisit
Enempää olla, kuin mit' olit, oisit
Enemmän vielä mies. Ei aikaa silloin,
Ei paikkaa ollut, vaan ne luoda tahdoit;
Nyt itsestään ne tarjon' on, vaan tarjo
Masentaa sun. Imettäjänä tunnen,
Kuink' armas rakastaa on imulasta;
Vaan parhaillaan sen myhäillessä mulle
Sen hellist' ikenistä nännin oisin
Pois temmannut ja pirstaks aivot lyönyt,
Jos vannonut sen oisin kuin nyt sinä.
MACBETH.
Jos ei se käy --
LADY MACBETH.
Ei käy! Sa täyteen määrään
Vaan mieles pingoita, niin kyllä käy se.
Kun Duncan nukkuvi (ja uneen hänet
Piankin matkan vaivat uuvuttavat),
Molemmat hänen passarinsa huumaan
Niin viinillä ja juomill', että muisti,
Tuo aivon vartija, uduksi muuttuu
Ja höyrypannuks järjen tallepaikka.
Kun sitten päissään nukkuvat kuin kuolleet
Elukan-untaan, mitä emme silloin
Vois vartijattomalle Duncanille
Me kahden tehdä? Mist' ei silloin syyttää
Vois juopuneita passareita, joiden
Viaksi tämä suuri murha pannaan?
MACBETH.
Vain poikia sa siitä! Uljas luontos
Ei muuta luoda voi kuin miehenpuolta. --
Kun hänen kamarissahan me verin
Punaamme nukkunehet passarit,
Omia heidän puukkojansa käyttäin,
Ken sit' ei uskois heidän työkseen?
LADY MACBETH.
Muuta
Ken tohtis uskoa, kun murhan jälkeen
Ulinan päästämme ja tuskanhuudon?
MACBETH.
Min' olen valmis; hirmutyöhön tuohon
Jokaisen jänteen pingoitan. Nyt matkaan!
Iloiseks vaan nyt koita teeskeleitä
Ja viekas mieli viekkain kielin peitä.
(Lähtevät.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Paikka sama. Linnan piha.
(Banquo ja Fleance tulevat,
jälkimmäinen tulisoihtu kädessä.)
BANQUO.
Mik' aika yöst' on, poika?
FLEANCE.
Kuu on maillaan;
En kuullut ole kelloa.
BANQUO.
Puol'yöstä
Se mailleen käy.
FLEANCE.
On myöhempi, ma luulen.
BANQUO.
He, miekkan' ota! -- Taivaass' ollaan tiukat:
Sen kaikki kynttilät on sammuksissa. --
Tuoss', ota tuokin? -- Raskas niinkuin lyijy
Mua painaa uupumus, ja kuitenkaan
En tahtois nukkua. Oi, armon vallat,
Aatokset häijyt torjukaatte, joilla
Leponi häirii luonto! -- Miekkan' anna!
(Macbeth tulee; ja palvelija, tulisoihtu kädessä.)
Ken siellä?
MACBETH.
Ystävä.
BANQUO.
Viel' ylähällä? Kuningas jo nukkuu.
Hän oli harvinaisen iloinen
Ja väellenne jakoi runsaat lahjat.
Nyt tällä timantilla tervehtii hän
Suloista emäntäänsä, sulkein siihen
Kiitokset äärettömät.
MACBETH.
Äkkipäätä
Tahtomme joutui puutteen alamaiseks
Ja suurt' ei aikaan saanut.
BANQUO.
Hyvin kaikki. --
Unissan' yöllä näin nuo velhosiskot:
Osaksi totta ennustivat teille.
MACBETH.
Mitäpä heistä! Mut jos aika myöntäis,
Puhella sopis asiasta hiukan.
Määrätkää hetki.
BANQUO.
Milloin suvaitsette.
MACBETH.
Jos tuumaan suostutten, kun siksi tulee, --
Keräätte kunniaa.
BANQUO.
Jos kerätess' en
Vaan sitä menetä; jos puhtahana
Valani säilyy, povi saastatonna,
Niin suostun kyllä.
MACBETH.
Hyvää yötä siksi.
BANQUO.
Ma kiitän; samaa teille.
(Banquo ja Fleance lähtevät.)
MACBETH.
Poika, käske,
Ett' emäntäs, kun juomani on valmis,
Kilistää kelloa. Käy maata sinä. --
(Palvelija lähtee.)
Tuo onko puukko, silmissäni tuossa,
Päin kättä kahva? Annas sinuun tartun! --
En sua saanut, ja tok' yhä näen sun.
Sa, turman ilmiö, sua eikö koura
Käsitä niinkuin silmä? Taikka tietkö
Vaan mieliluulon puukko, tyhjä haamu,
Vaan kiihtyneiden aivojeni luoma?
Sun yhä näen, niin käsin tuntuvana
Kuin tämän, jonka tässä paljastan.
Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä;
Ja tuommoist' asett' on mun juuri tarvis. --
Muun aistimiston narriks silm' on tullut,
Tai vie se niistä voiton. Yhä näen sun,
Terä, kahva täynnä veripisaroita,
Joit' äsken niiss' ei ollut. -- Tyhjää kaikki;
Verinen teko vaan se silmissäni
Näin kuvastuu. -- Nyt toinen puoli maata
On niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii
Makaajan luo läp' uudinten; nyt velhot
Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää;
Ja laiha murha, vartijansa, suden,
Kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä,
Kuin himokas Tarquinius, määränpäähän
Salaisin rosvoaskelin kuin haamu
Näin hiipivi. -- Sa luja, vankka maa,
Äl' askelteni astuntaa sa kuule,
Ett' eivät itse kivetkin ne kielis
Mun teistäni ja häiris tätä julmaa
Yön rauhaisuutta, joka niille sopii! --
Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vaan
Ne kylmää leyhkää kuumaan toimintaan.
(Kello kilisee.)
Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu.
Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen
Sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen!
(Lähtee.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Lady Macbeth tulee.)
LADY MACBETH.
Mi heidät juovutti, mun rohkaisi;
Mi heidät sammutti, mun tulistutti. --
Vaiti -- Hiljaa! -- Huuhkain vaan se siellä huikaa,
Se turman enne, joka huutaa julmaa
Hyv'yötänsä. -- Hän työss' on; ovi on auki;
Kuorsaillen juopunehet vartijat
Ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman,
Ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt,
Ovatko hengissä he vaiko kuolleet.
MACBETH (sisältä).
Ken siellä?
LADY MACBETH.
Voi, heränneen heidän pelkään
Ja tekemättä jääneen työn; -- ei rikos,
Vaan yritys se meidät tuhoo. -- Vaiti! --
Asetin valmihiksi miesten puukot;
Ne huomasi hän kai. -- Jos ei hän olis
Isääni muistuttanut nukkuessaan,
Min' oisin tehnyt sen. -- Mun mieheni!
(Macbeth tulee.)
MACBETH.
Nyt on se tehty. -- Kuulitko sa mitä?
LADY MACBETH.
Yöhuuhkan huudon vaan ja sirkan laulun.
Puhuitko sinä?
MACBETH.
Milloin?
LADY MACBETH.
Äsken.
MACBETH.
Alas
Kun astuinko?
LADY MACBETH.
Niin.
MACBETH.
Hiljaa!
Ken tuossa kamariss' on?
LADY MACBETH.
Donalbain.
MACBETH (katsellen käsiään).
Oi, näky surkea on tuo!
LADY MACBETH.
Sa hupsu!
Vai näky surkea!
MACBETH.
Siell' unissansa
Yks nauroi, toinen "murhaa!" huus, niin että
Heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki;
Rukouksen sitten lukivat ja uneen
Taas vaipuivat.
LADY MACBETH.
Kaks siell' on nukkumassa.
MACBETH.
"Kies' siunaa!" huusi yks, ja toinen "amen!"
Kuin nämä pyövelkäten' ois he nähneet.
Kuunnellen heidän tuskaans', suustan' "ament'"
En saanut, he kun sanoivat: "Kies' siunaa!"
LADY MACBETH.
Noin syvään älä tuota mielees paina!
MACBETH.
Mut miks en sanoa ma voinut "amen"?
Ma siunausta tarvitsin, ja "amen"
Kurkkuuni tarttui.
LADY MACBETH.
Noin ei tuommoisista
Saa tuskitella; voipi tulla hulluksi.
MACBETH.
Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:
"Herätkää! Macbeth unen murhaa!" -- unen,
Tuon viattoman, joka huolten vyhdet
Sekavat suorii, päivittäisen kuolon,
Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,
Tuon luonnon toisen atrian ja parhaan
Elämän juhlaruoan.
LADY MACBETH.
Mitä puhut?
MACBETH.
"Herätkää!" huuto kautta linnan kaikui.
Glamis unen murhas, ja senvuoks ei Cawdor
Unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.
LADY MACBETH.
Mut ken se huusi noin? Oi, armas thani,
Sun jalo pontes hervahtuu, jos moista
Noin kiihkoisesti mietit. Nouda vettä
Ja käsistäs nuo rumat merkit huuhdo! --
Miks tänne puukot kannoit? Siellä niiden
On paikka. Pois ne vie, ja verin tuhri
Makaavat vartijat.
MACBETH.
En sinne mene:
Aatella pelkään tekoani; nähdä
Sit' uudelleen en tohdi.
LADY MACBETH.
Arka raukka!
Tuo tänne puukot! Nukkuneet ja kuolleet
Kuvia vaan on; lasta peljättää voi
Kuvattu piru. Verta jos hän vuotaa,
Niin sillä kultaan vartijoiden muodon,
Syyn muodon näin he saavat.
(Lähtee. Kolkutusta ulkoa.)
MACBETH.
Mikä kolke? --
Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!
Kenenkä kädet nää? Haa! Päästäni ne
Repivät silmät maalle! Voiko suuren
Neptunin koko valtameri pestä
Tuon veren kädestäni pois? Ei, ennen
Tää käsi meret määrättömät punaa,
Viherjän muuttain ruskeaks.
(Lady Macbeth palajaa.)
LADY MACBETH.
Mun käten'
On samankarvaiset kuin sun, mut sydän
Noin vaalas mua hävettäis.
(Kolkutusta.)
Tuo kolke
Eteläportin' on. Pois kamariimme!
Pisara vettä pois tän synnin huuhtoo;
Kuin kevyt on se sitten! Sinust' uljuus
On luopunut.
(Kolkutusta.)
Haa! kuules, taasen kolke!
Yöpuku ylles, ett'ei kutsuttaissa
Havaittais meidän valvoneen. -- Äl' anna
Noin raukkamaisest' aatoksilles valtaa.
MACBETH.
Tekoni tietäen mun paremp' oisi,
Ett' itseän' en tietäisi
(Kolkutusta.)
Kolkkehellas
Herätä Duncan! Voi, jos sen sa voisit!
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka.
(Portinvartija tulee.)
PORTINVARTIJA.
Sepä vasta kolkutusta, totta tosiaankin! Jos olisit helvetin porttien
vartija, kylläpä saisit avainta kiertää! (Kolkutusta.) Kolk, kolk,
kolk! Beelsebubin nimessä, ken siellä? -- Kas vaan, jyväsaksa, joka
hirtti itsensä pelätessään hyvää vuodentuloa. Aikanasi tulet! Onko vaan
hurstia tarpeeksi mukanasi, sillä täällä sitä hikoilla saat?
(Kolkutusta.) Kolk, kolk? Toisen perkeleen nimessä, kuka siellä? --
Lainvääntelijä, tottamaar, joka kummankin riitapuolen asian valallansa
vahvistaa, ja joka on Jumalan kunniaksi paljon konnankoukkuja
harjoitellut, vaan ei kuitenkaan ole voinut itseänsä taivaaseen
koukutella. Käy sisään, lainvääntelijä! (Kolkutusta.) Kolk, kolk, kolk!
Kuka siellä? -- Vai niin, englantilainen räätäli, tänne tullunna siitä,
että ranskalaisen housuista kaistaleen[8] varasti. Käy sisään, räätäli,
täällä kyllä saumarautasi kuumenee! (Kolkutusta.) Kolk, kolk! Ei
koskaan rauhaa. Ken olette? -- Mutta tämä paikka on helvetiksi liian
kylmä. Lempo sitä kauemmin olkoon pirun portinvartijana! Ajattelin
muuten laskea sisään kutakin ammattikuntaa muutamia, jotka ruusuista
tietä kulkevat ijankaikkiseen ilovalkeaan. (Kolkutusta.) Kohta, kohta!
(Avaa.) Pyydän muistamaan portinvartijaa.
(Macduff ja Lenox tulevat.)
MACDUFF.
Niin myöhäänkö sä maata kävit, veikko,
Kun myöhään näin sä nukut?
PORTINVARTIJA.
Niin, nähkääs, ryyppäsimme toiseen kukonlauluun; ja juominen se
vaikuttaa tuntuvasti kolmea asiata.
MACDUFF.
Mitä kolmea asiaa se juominen sitten erittäin vaikuttaa?
PORTINVARTIJA.
Niin, nähkääs, punaisia neniä, unta ja kusta. Lemmenseikoissa se auttaa
ja kaataa: himoa se auttaa, mutta kyvyn se kaataa. Voipi sanoa, että
liika juominen pitää lemmen suhteen lainvääntelijän virkaa: se luo sen
ja tappaa sen; nostaa sen ja kaataa sen; yllyttää sitä ja kyllyttää
sitä; voimistuttaa ja laimistuttaa; sanalla sanoen: vääntää sen uneen,
pettää sen ja jättää sen.
MACDUFF.
Luulenpa, että viina sinut viime yönä petti.
PORTINVARTIJA.
Niin kylläkin, suut, silmät täyteen; mutta minäpä petoksen kostin; ja
luulenpa, että kylläkin puoltani pidin, sillä vaikka hän pari kertaa
sieppasi jalat altani, keksinpä keinon saada hänet maalle samaa tietä,
mitä oli tullutkin.
MACDUFF.
Hereillä onko herras? -- Kolkkeellamme
Me hänet herätimme: tuossa on hän.
(Macbeth tulee.)
LENOX.
Huomenta, jalo thani!
MACBETH.
Terve teille!
MACDUFF.
Kuningas joko noussut lie?
MACBETH.
Ei vielä.
MACDUFF.
Hän käski, että varhain herättäisin;
Lie myöhä jo.
MACBETH.
Vien teidät hänen luokseen.
MACDUFF.
Sen tiedän suloiseksi vaivaks teille;
Mut vaivaa on se kuitenkin.
MACBETH.
Työ mieleinen se meille vaivan korvaa.
Tuoss' ovi on.
MACDUFF.
Ma huutaa rohkenen;
Se työks on mulle pantu.
(Menee.)
LENOX.
Lähteneekö
Kuningas tänään?
MACBETH.
Lähtee -- niin on määrä.
LENOX.
Yö oli jylhä. Majassamme tuuli
Kukisti savutorvet; valitusta
Ilmassa kuultiin, julmaa kuolontuskaa
Ja hirmuäänin ennustelemista,
Paloa, murhaa, hävitystä hurjaa
Ajalle tuskaiselle syntyväksi.
Pimeyden lintu kaiken yötä huusi;
Sanovat maankin olleen kuumeissansa
Ja värisseen.
MACBETH.
Niin, jylhä oli yö.
LENOX.
Mun nuori muistini ei toista muista
Sen vertaista.
(Macduff palajaa.)
MACDUFF.
Oo, kauheata, kauheata, kauheata!
Ei kieli eikä sydän sua saata
Käsittää eikä nimittää!
MACBETH & LENOX.
Mik' ompi?
MACDUFF.
Nyt taitotekonsa on tuho tehnyt!
Kuin kirkonvaras murtanut on murha
Vihittyyn Herran huoneeseen ja hengen
Templistä ryöstänynnä.
MACBETH.
Kuinka? Hengen?
LENOX.
Kuninkahanko?
MACDUFF.
Menkää huoneeseen, ja
Sokaiskoon silmät teiltä toinen Gorgo; --
Mua älkää puhumahan vaatiko --
Nähkää, ja puhukaatte sitten itse. --
(Macbeth ja Lenox lähtevät.)
Hoi, hätäkello soimaan! -- Nouskaa, nouskaa! --
Petosta! Murhaa! Banquo, Donalbain!
Ja Malcolm! Nouskaa! Pois tuo veltto uni,
Tuo kuolon hahmo; itse kuoleman te
Nyt näette! -- Nouskaa katsomahan kuvaa
Sen suuren tuomion! -- Malcolm! Banquo! Nouskaa
Kuin haudasta ja aavein' ilmi tulkaa,
Ett' ois tää hirmu täysi! Kello soimaan!
(Hätäkelloa soitetaan.)
(Lady Macbeth tulee)
LADY MACBETH.
Miks talon nukkujia kokoon kutsuu
Noin jylhä torvi? Sanokaa!
MACDUFF.
Lady armas,
Mun kerrottavani ei sovi teille:
Sanani murhan tois, jos vaimon korvaan
Ne koskis.
(Banquo tulee.)
Banquo! Banquo! Murhattun' on
Kuninkaamme ja herramme!
LADY MACBETH.
Voih! voih!
Meilläkö?
BANQUO.
Hirveintä, miss' olkoonkin! --
Sanasi, Macduff, peruuta, ja sano,
Ett'ei niin ole.
(Macbeth ja Lenox palajavat.)
MACBETH.
Voi, jos oisin kuollut
Vaan tiimaa ennen tätä tapausta!
Olisin autuas silloin. Tästä lähtein
Ei totuutt' ole lainkaan maailmassa;
Petosta kaikki! Armot, arvot tyhjää!
Elämän viini maahan juossut on,
Ja kerskaks kellariin jäi pelkkä sakka.
(Malcolm ja Donalbain tulevat)
DONALBAIN.
Hukassa mikä?
MACBETH.
Te, vaikk' ette tiedä:
Verenne alku, synty, hetesuoni
Tukittu on, tukittu itse lähde!
MACDUFF.
Isänne on he murhanneet.
MALCOLM.
Voi! Ketkä?
LENOX.
Sen passarit on nähtävästi tehneet.
Verissä oli kädet, kasvot heillä,
Ja puukot heidän pieluksillaan vielä
Ol' aivan kosteat. He tuijottivat,
Tunnoiltaan ollen aivan. Moisten hoidoss'
Ei ole turvattuna ihmishenki.
MACBETH.
Voi, että vimmoissani tapoin heidät!
MACDUFF.
Miks teitte sen?
MACBETH.
Ken säikkynyt ja viisas
Voi samass' olla, lempeä ja hurja,
Kuninkaan mies ja puoleton? Ei kenkään.
Tulinen lempi kiihkoissansa voitti
Sävyisän järjen. Tässä makas Duncan.
Hopeapäässä veren kultareunus
Ja haavat ammottain kuin aukko, josta
Tuho sisään ryntää; tuossa murhamiehet,
Värihin ammattinsa tahrattuina,
Rivoina puukot hurmeen tahmass' aivan.
Ken, joll' on sydän lempivä, ja siinä
Rohkeutta näyttää tätä lempeänsä,
Vois mieltään malttaa?
LADY MACBETH (pyörtyvinään).
Auttakaa mua täältä!
MACDUFF.
Ladyä hoitakaa!
MALCOLM.
Me vait olemme,
Me, joill' on tässä suurin surun syy!
DONALBAIN.
Vait'-olo paras: täällä kova onni
Vois kairanreiän lymyst' äkkipäätä
Karata meihin. Pois! Ei kyyneleemme
Viel' ole kypsät.
MALCOLM.
Eikä valloillansa
Surumme suuri.
BANQUO.
Ladyä hoitakaa!
(Lady Macbeth kannetaan pois.)
Alastoman ja paljaan heikkoutemme
Kun saamme verhotuksi, yhtykäämme
Tät' inhaa verityötä tutkimaan.
Meit' epäilys ja kauhu värisyttää;
Kädessä Kaikkivallan seison tässä,
Ja luihun kavalluksen salajuonta
Ma sodin vastaan.
MACDUFF.
Minä myös.
KAIKKI.
Me kaikki.
MACBETH.
Nyt täysi miehen asu joutuun ylle!
Salissa sitten yhdytään.
KAIKKI.
Hyv' on!
(Kaikki lähtevät, paitse Malcolm ja Donalbain.)
MALCOLM.
Mit' aiot? Hyv' ei ole tänne jäädä.
Surua teeskellä on viekkaan helppo.
Ma lähden Englantiin.
DONALBAIN.
Min' Irlantiin.
On ero turvaks kummallenkin meille.
Tääll' ovat hymyt tikareita täynnä,
Ja verisin on veriheimolainen.
MALCOLM.
Tuo murhan nuoli, joka ammuttiin,
On vielä lennossansa. Paras meidän
On sitä karttaa. Ratsun selkään siis!
Vähemmälle nyt jäähyväiset jääkööt.
Pois varkain! Konsa turma tuloss' on,
Ei varas lie ken turvaa pakohon.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Linnan edustalla.
(Rosse ja eräs vanhus tulevat.)
VANHUS.
Vuoskymmeniä seitsemisen muistan;
Sill' ajall' olen monta kummaa nähnyt
Ja julmaa päivää; mutta kaikki leikiks
Tää hirmu-yö on tehnyt.
ROSSE.
Näet sä, isä:
Vihoissaan ihmistöistä taivas uhkaa
Veristä lavaa. Kello näyttää päivää,
Mut synkkä yö tukeuttaa taivaan lampun.
Yön kunniaksko vaiko päivän hävyks
Maan kasvot hautaa pimeys nyt, kun niitä
Elävän valon tulis suudella?
VANHUS.
Se luonnotont' on kuin tuo öinen työkin.
Tiistaina hiirensyöjä huuhka sieppas
Ja tappoi pilviss' ylvästävän haukan.
ROSSE.
Duncanin ratsut -- kumma, mutta totta --
Nuo somat, kauniit, rodun valiot,
Hurjistuneina pilttuuns' särkivät,
Kurista huolimatta maalle syösten
Ikäänkuin sotaan ihmiskuntaa vastaan.
VANHUS.
Sanotaan, että toisiaan he söivät.
ROSSE.
Niin tekivätkin; sen ma kummakseni
Näin omin silmin. -- Tuossa kunnon Macduff!
(Macduff tuke.)
No, miltä näyttää?
MACDUFF.
Ettekö te näe?
ROSSE.
Jo tiettyn' onko, ken on murhan tehnyt?
MACDUFF.
Ne, jotka Macbeth tappoi.
ROSSE.
Taivaan taatto!
Mik' etu heillä siitä?
MACDUFF.
Lahjotuita!
Kuninkaan pojat, Donalbain ja Malcolm,
Paenneet ovat, joka tekee heidät
Epäiltäviksi.
ROSSE.
Sekin luonnotonta!
Oo, kunnianhimo ahnas, joka ahmaat
Noin oman elinmehus! -- Luultavasti
Kuninkaaks nyt saa Macbeth.
MACDUFF.
Nimitetty
Hän on ja Sconiin kruunattavaks mennyt.
ROSSE.
Ja missä Duncanin on ruumis?
MACDUFF.
Colmes-killin pyhään kätköpaikkaan viety,
Miss' esi-isienkin lepää luut.
ROSSE.
Menettekö te Sconihin?
MACDUFF.
En, serkku;
Ma Fifeen lähden.
ROSSE.
Minä menen Sconiin.
MACDUFF.
Hyvästi! Ett'ei toteen vaan käy aate:
Parempi uutta oli vanha vaate!
ROSSE.
Hyvästi, isä!
VANHUS.
Herran siunaus teille
Ja niille, jotka pahan hyväks sääntää
Ja vihamiehet ystäviksi kääntää!
(Lähtevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Fores. Sali linnassa.
(Banquo tulee.)
BANQUO.
Nyt olet se: kuningas, Cawdor, Glamis
Ja kaikki, mitä ennustivat velhot.
Petosta vaan sun käyttäneesi pelkään.
Mut sanottiin tok', ett'ei sukuus jäis se,
Vaan että kuningasten kanta-isäks
Tulisin minä. Totuutta jos heiss' on --
Ja sinusta, Macbeth, se selvään nähdään --
Miks ei he minullenkin ennustajiks
Ruveta vois ja toivoani nostaa?
Mut vaiti siitä!
(Torventoitauksia. Macbeth kuninkaana, Lady Macbeth
kuningattarena, Lenox, Rosse, hoviherroja, hovinaisia
ja seuralaisia tulee.)
MACBETH.
Tuossapa se paras
On vieraamme!
LADY MACBETH.
Jos hän ois unhotettu,
Ois suureen juhlahamme aukko jäänyt,
Ja pilall' oisi kaikki.
MACBETH.
Tänä iltan'
On juhlapidot meillä, pyydän, että
Tulette tekin.
BANQUO.
Teidän korkeutenne
Vaan käskeköön, ja velvollisuus teihin
Mun sitoo siteill' ikikestävillä.
MACBETH.
Lähdetten iltapuolla?
BANQUO.
Lähden, herra.
MACBETH.
Tän päivän neuvotteluss' oisi muuten
Mieltänne kuultu, jok' on aina viisas
Ja onnekas; mut huomiseks se jääköön.
Kauasko matka on?
BANQUO.
Niin kauas, että
Se ajan täyttää tästä iltaan asti.
Paremmin jos ei hepo juokse, täytyy
Yölt' ottaa lainaks pari synkkää tiimaa.
MACBETH.
Pois älkää jääkö vaan!
BANQUO.
En, ruhtinaani.
MACBETH.
Veriset lankomme ne Englannissa,
Ma kuulen, piilevät ja Irlannissa.
Tunnustamatta julmaa isänmurhaans'
Valeita outoj' ajavat he kansaan.
Huomenna siitä, jolloin muutenkin
Kokohon meitä vaatii valtatoimet!
Ratsaille joutuun! Hyväst'! Illalla
Siis tavataan. Mukana onko Fleance?
BANQUO.
On, herra. Aika kiiruhtaapi.
MACBETH.
Olkoot
Heponne varmat jaloiltaan ja virmat!
Näin satulainne turviin jääkäätten!
Hyvästi! -- (Banquo lähtee.)
Jokaisella nyt kello seitsemään on
Vallassaan aika, että seurast' oisi
Sen suuremp' ilo. Iltaan asti yksin
Tahdomme jäädä. Siksi, Herran haltuun!
(Kaikki lähtevät, paitse Macbeth.)
(Palvelija tulee.)
Mies, kuules! Ovatko ne miehet täällä?
PALVELIJA.
He linnan portill' odottavat, herra.
MACBETH.
Tuo sisään heidät! -- (Palvelija lähtee.)
Tämä tila ei
Niin mitään ole, jos ei turvaa ole.
Tuon Banquon suhteen suuri mull' on pelko:
Sen miehen kuninkaallisessa luonteess'
On jotain hirveää. Hän uskaljas on;
Ja paitse tätä rohkeutt' on hällä
Älyä, joka varmast' uljaat tuumat
Vie määrän päähän. Muut' en ketään pelkää
Kuin häntä. Henken' alleen masentaa hän,
Niinkuin Antonion suhteen Caesarin
Sanotaan tehneen. Velhoja hän sätti,
Kuninkaan nimen kun he mulle soivat,
Ja käski heidän haastaa hälle. Silloin
Profeettain lailla tervehtivät häntä
Lukuisten kuningasten kanta-isäks.
Mun päähän' asettivat mahon kruunun
Ja kourahani kuivan valtikan,
Jonk' outo muukalainen siitä riistää,
Kun poikaa mull' ei ole. Niin jos on,
Ryvetin sieluni Banquon lapsen tähden,
Sen tähden hurskaan Duncanin ma tapoin,
Sen tähden tunnonrauhan' myrkytin
Ja autuuteni helmen ihmiskunnan
Viholliselle myin hänt' auttaakseni
Kuninkaaks, Banquon lasta kuninkaaksi!
Ei, ennen taisteluun sun haastan, onni,
Ja sodin kanssas henkeen, kuolemaan!
Ken siellä? --
(Palvelija palajaa kaksi murhaajaa seurassaan.)
Pois, ja varro, kunnes kutsun. --
(Palvelija lähtee.)
Teit' emmekö me eilen puhutelleet?
1 MURHAAJA.
Kyll', armollinen herra.
MACBETH.
Hyvä! No,
Olettenko sit' aprikoinneet? Tietkääs,
Se hän on, joka ennen muinen salpas
Teilt' onnen tien, vaikk' arvelitte siksi
Mua viatonta. Sen jo viime kerrall'
Osoitin teille; selväks tein, kuin teit' on
Petetty, peijattu; ma keinot näytin
Ja niiden käyttäjät ja kaikki, josta
Jo pöhkökin ja mielipuoli huomaa
Sen Banquon työksi.
1 MURHAAJA.
Sen te selvititte.
MACBETH.
Niin, mutta vielä muutakin, jok' aiheen'
On tähän yhdyntäämme. Olettenko
Niin kärsiväiset luonnostanne, että
Tuon siedätten? Niin laupiaatko, että
Mies-paran tuon ja hänen lastens' eestä
Rukoilette, tuon, jonka käsi raskas
Teit' alas hautaan painoi sekä saattoi
Ijäksi omaisenne mieron tielle?
1 MURHAAJA.
Kuningas, miehiä me olemme.
MACBETH.
Niin, miehistä te kirjoiss' ehkä käytte
Kuin lukki, hurtta, häkki, tiisti, rakki
Ja luppakorva, joilla koiran nimi
On kaikilla; mut arvolistass' ero
On talon-, lintukoiran, vilkkaan, laiskan
Ja viekkaan välillä, sen lahjan mukaan,
Jonk' aulis luonto kullenkin on suonut,
Ja josta kullakin on eri kölli
Muist' eroitteeksi, jotka lista merkkii
Samaksi kaikki. Niinpä ihmisenkin.
No, jos nyt listass' oletten ja ette
Alinta miehenluokkaa, ilmaiskaa se,
Niin povellenne uskon toimen, joka,
Jos teette sen, vihollisenne sortaa
Ja rakkauteeni kiinni teidät solmii.
Hän elämällään terveyteni tärvää;
Paranen, jos hän kuolee.
2 MURHAAJA.
Minä, herra,
Mies olen, jota mailman iskut, potkut
Niin härnänneet on, ett'en huoli mitä
Mailman kiusaks tehnen.
1 MURHAAJA.
Minä myöskin
Niin vaivattu, niin kovan onnen lyömä,
Ett' elämäni alttiiks annan, jos sen
Parantaa sillä voin tai päästä siitä.
MACBETH.
Ett' oli Banquo vihollinen teille,
Nyt tiedätten.
2 MURHAAJA.
Niin oli.
MACBETH.
Niin myös mulle,
Ja niinkin verivihaisesti, että
Jokainen hetki hänen elämästään
Mun sydänvertan' kysyy. Voisin kyllä
Hänestä päästä julkivaltaa käyttäin
Ja tunnustan sen suoraan, mut en saata
Eräiltä ystäviltä, jotka meille
On yhteiset ja joihin panen arvon;
Vaan täytyy mun hänt' itkeä, vaikk' itse
Ma hänet tapoin. Senpä vuoksi teiltä
Apua kosin nyt, näin ihmisiltä
Tekoni peittäin monestakin syystä.
2 MURHAAJA.
Me teemme, herra, mitä käskette.
1 MURHAAJA.
Niin, vaikka henki --
MACBETH.
Miehuutenne kuultaa
Jo silmistänne. Tunnin kuluessa
Osoitan teille paikkanne ja määrään
Sopivan ajan ihan piiramalleen.
Tän' iltan' on se tehtävä eik' aivan
Lähellä linnaa: minuun -- muistakaa se --
Syyn kaunaa ei saa jäädä. Hänen kanssaan --
Ett'ei jäisi puolitekoon työmme -- Fleancen,
Tuon hänen poikansa, jok' ompi myötä,
Jonk' ero täält' on yhtä tärkki mulle
Kuin isän, täytyy synkän hetken onnest'
Osansa saada. Tuumimaan nyt menkää;
Koht' etsin teitä.
2 MURHAAJA.
Valmiit' ollaan, herra.
MACBETH.
Teit' oiti kutsun; vartokaatte tuolla.
(Murhaajat menevät.)
Päätetty siis! -- Jos, Banquo, taivaasen
Sun pyrkii sielus, nyt se tehköön sen!
(Lähtee.)
Toinen kohtaus.
Toinen huone linnassa.
(Lady Macbeth tulee, palvelija jäljessä.)
LADY MACBETH.
Täält' onko Banquo lähtenyt?
PALVELIJA.
On, rouva,
Mut palaa yöksi.
LADY MACBETH.
Sano kuninkaalle,
Ett' olis puhuttavaa hiukan mulla,
Jos häll' on tilaisuutta.
PALVELIJA.
Kyllä, rouva.
(Lähtee.)
LADY MACBETH.
Kaikk' ompi turhaa, hukkatyötä vaan,
Jos kyllääns' ei saa halu saamastaan;
Parempi olla murhattujen mailla
Kuin murhaajana tunnon rauhaa vailla!
(Macbeth tulee.)
No, herrani, miks yksin noin te käytte,
Kamalat haaveet seurana, ja mieless'
Ain' ajatus, jonk' esineensä kanssa
Jo olis kuolla tullut? Miksi muistaa
Mit'ei voi auttaa? Tehty mikä tehty!
MACBETH.
Ei surmaans' saanut käärme, sai vaan haavan,
Ja paranee; ja kurja ilkeytemme
Sen kammoo hammast' aivan niinkuin ennen.
Hajotkoot taivaat, maat ja mailman pylväät,
Ennen kuin pelvoss' atriamme syömme
Ja nukahdamme mieless' unen hirmut,
Jotk' öisin meitä vaivaa! Paremp' olla
Tuon kuolleen luona, jonka lähetimme
Omaksi rauhaksemme ikirauhaan,
Kuin sielun piinapuilla lakkaamatta
Tuskissa olla. Haudassaan on Duncan
Ja elon kuumeen jälkeen hyvin nukkuu.
Pahintaan petos tek': ei teräs, myrkky,
Ei ulkosodat, kapinat, ei mikään
Hänt' enää saavuta.
LADY MACBETH.
Oi, miehen' armas,
Sulosta jylhä katsees, ole tänään
Iloinen, kirkas vierastesi kanssa.
MACBETH.
Niin kyllä, armahani; samoin sinä!
Sa koko huomiosi Banquoon käännä;
Hänt' ennen muita silmin, kielin etsi.
Viel' epävarmat ollen, täytyy meidän
Imarteen virrass' arvoamme pestä,
Sydämmen valhenaamaks tehdä kasvot,
Sen tosilaadun peittäin näin.
LADY MACBETH.
Nuo heitä!
MACBETH.
Oi, vaimo, skorpioneja on täynnä
Mun sieluni! Viel' elää Fleance ja Banquo.
LADY MACBETH.
Mut heill' ei ikuisuuden valtakirjaa.
MACBETH.
Se lohduttaa: he ovat saatavissa.
Iloitse siis! Ennenkuin yökkö päättää
Yölentonsa ja koppakuoriainen
Hekaten mustan käskyst' univirttään
Nukuttavalla hyrinällä soittaa,
On teko tehty lajiaan mitä julmin.
LADY MACBETH.
Mik' on se teko?
MACBETH.
Tietämättömyyttäs
Viaton ole, armas, kunnes teost'
Iloita saat. Yö umpisilmä, joudu,
Armeliaan päivän hellä katse peitä,
Ja verikäsin näkymättömin
Tuo suuri valtakirja revi rikki,[9]
Mi kalvaaks minut saa! -- Jo hämärtääpi,
Kotiinsa metsään vares lentää; päivän
Iloiset lapset nuokkuin nukkuvat,
Yön mustat henget ryöstöns' alkavat.
Sa kummastut; mut vaiti, kiinni suu!
Pahuuden kautta pahuus voimistuu.
Niin, armas, tule kanssani.
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka. Yrttitarha, josta tie vie linnaan.
(Kolme murhaajaa tulee.)
1 MURHAMIES.
Ken yhtymään sun käski meihin?
3 MURHAMIES.
Macbeth.
2 MURHAMIES.
Epäillä hänt' ei tarvis: tehtävämme
Hän tuntevan ja käsittävän näyttää
Vähästä tärkimpään.
1 MURHAMIES.
Siis auta meitä! --
Lännessä päivää vielä hiukan hohtaa;
Hevostaan myöhästynyt matkamiesi
Yömajaan jouduttaa; ja väijymämme
Jo lähenee.
3 MURHAMIES.
Vait! Hevosia kuulen.
BANQUO (ulkoa).
Hoi, tulta tänne!
2 MURHAMIES.
Hän se ompi. Toiset
Jo linnass' ovat, joita odotettiin.
1 MURHAMIES.
Hevoset ympäritse kiertävät.
3 MURHAMIES.
Noin virstan matkan; hänen, niinkuin kaikkein,
Tapana täst' on jalan käydä linnaan.
(Banquo tulee, ja Fleance, tulisoihtu kädessä.)
2 MURHAMIES.
Kah! tulta, tulta!
3 MURHAMIES
Hän se on.
1 MURHAMIES.
Käsin työhön!
BANQUO.
Tän' yönä sataa.
1 MURHAMIES.
Satakoot siis iskut!
(Karkaa Banquon päälle.)
BANQUO.
Petosta; Oo! -- Fleance, pakoon riennä, pakoon!
Sun täytyy kostaa tämä! -- Oo, sa konna!
(Banquo kuolee. Fleance pakenee)
3 MURHAMIES.
Ken soihdun sammutti?
1 MURHAMIES.
Se eikö oikein?
3 MURHAMIES.
Tass' on vaan yksi; poika pääsi pakoon.
2 MURHAMIES.
Siis tekemättä paras puoli työstä.
1 MURHAMIES.
Pois nyt, ja kertomahan mit' on tehty.
(Lähtevät.)
Neljäs kohtaus.
Juhlahuone linnassa.
(Ruokapöytä valmiiksi katettuna. Macbeth, Lady Macbeth,
Rosse, Lenox, lordeja ja seuralaisia tulee.)
MACBETH.
Arvonne tunnetten te; istukaa.
Ja sydämmestä tervetulleet kaikki.
LORDIT.
Kiitämme, armollinen kuningas.
MACBETH.
Me itse nöyrän' isäntänä käymme
Nyt vierastemme seuraan. Arvo-istuin
Emännän olkohon; kun aika tulee,
Hält' odotamme tulotervehdystä.
LADY MACBETH.
Mun puolestani kaikillen se lausu:
Sydämmen' sanoo heidät tervetulleiks.
(Ensimmäinen murhaaja ilmestyy ovessa.)
MACBETH.
Sydänten kiitos sulle vastaa, katso; --
Molemmat sivut täydet! Käyn siis keskeen.
Nyt irti ilo! Pöytää kiertämään nyt
Pikari pankaa! -- (Syrjään murhaajalle.)
Poskellas on verta.
MURHAMIES.
Se Banquon on.
MACBETH.
Parempi sinun päälläs
Kuin hänen sisässään! Hän siis on poissa?
MURHAMIES.
Niin, kaula poikki; minulta hän sen sai.
MACBETH.
Kah, oiva kaulanleikkaaja! Mut hyvä
On hänkin, joka samoin teki Fleancen.
Jos sen teit sinä, ei sun vertojas.
MURHAMIES.
Fleance pakoon pääsi, herra kuningas.
MACBETH.
Taas kuume minuun karkaa; terve muuten
Olisin ollut: niinkuin marmor' ehjä,
Kuin vuori vahva; rajaton ja vapaa
Kuin ilman henki; vaan nyt salvass' olen,
Siteissä, raudoiss', epäilyyn ja kauhuun
Kahlittu kiinni. -- Säilyss' on siis Banquo?
MURHAMIES.
On, herra, säilyss' allikossa tuolla,
Ja päässä kaksikymment' aimo haavaa,
Joist' yksikin jo surmaks olis.
MACBETH.
Kiitos!
Siin' emäkäärme on; mut pakoon päässyt
Sikiö tuo, se myrkyllist' on juurta,
Vaan vielä hampaaton. -- Pois mene; lisää
Huomenna kuulen.
(Murhaaja menee.)
LADY MACBETH.
Kuningas, te ette
Kehoita iloon. Atria on kaupan,
Jos sit' ei mielin suoduks usein kuule.
Saa ruokaa kotonaankin, mutta vieraiss'
On kohtelu sen höystehenä: muuten
On pidot kolkot.
MACBETH.
Maire muistuttaja! --
Sulatus hyvä ruokahaluanne
Ja kumpaistakin terveys seuratkoon!
LENOX.
Suvaitkaa, kuningas, tok' istahtaa.
(Banquon haamu tulee ja istuu Macbethin sijalle.)
MACBETH.
Maan kunnia nyt olis koossa tässä,
Jos Banquo ystävämme olis läsnä.
Juroksi tahtoisin hänt' ennen syyttää
Kuin jotain tapaturmaa surkutella.
ROSSE.
Sanansa poissa-olollaan hän syö. --
Suvaitkaa toki seurahamme tulla.
MACBETH.
On pöytä täys.
LENOX.
Tass' yks on paikka.
MACBETH.
Missä?
LENOX.
Tass', armas herra. Miks noin kauhistutte?
MACBETH.
Ken tuon on tehnyt?
HERRAT.
Minkä, kuninkaamme?
MACBETH.
Sanoa voitko, että minä tein sen?
Veristä tukkaas älä mulle huiskaa!
ROSSE.
Hyvät herrat, nouskaa: kuningas voi pahoin.
LADY MACBETH.
Ei, hyvät herrat! Moinen on hän usein
Jo pienest' ollut. Istukaa ma pyydän.
Se hetken puuskaa on; hän koht' on terve.
Jos liiaks häntä tarkkaatte, hän suuttuu,
Ja kiihko yltyy. Syökää, hänest' älkää
Millänne olko. -- Mies oletko?
MACBETH.
Olen,
Ja rohkeakin, jok' en pelkää nähdä
Mit' itse piru kalpenis.
LADY MACBETH.
Sa hupsu!
Tuo pelkos luoma kuva on, se puukko,
Jonk' ilmass' ohjanneen sa sanoit tiesi
Luo Duncanin. Tuo säpsähdys ja säikky --
Nuo tosi pelvon ilveet -- takan ääress'
Ois paikallaan, miss' ämmät tarinoivat
Ja mummo heitä säistää. Häpeä!
Miks' irmastelet noin? Kun tarkoin katsot,
Se vaan on tuoli.
MACBETH.
Katsos! Näetkös, tuossa?
Haa! Mitä sanot? -- Mitä huolin siitä?
Jos nyökyttää sa saatat, puhu myöskin!
Jos kalmistot ja haudat hautaamamme
Takaisin luovat, hautapatsainamme
Sitt' olkoon haukkain kuvut!
(Haamu katoaa.)
LADY MACBETH.
Mitä? Viekö
Miehuutes hulluus?
MACBETH.
Hänet näin, niin totta
Kuin tässä seison!
LADY MACBETH.
Hyi, hyi, häpeä!
MACBETH.
Vert' ennenkin on juossut, muinaisaikaan,
Ennenkuin tavat perkas ihmisyys;
Ja sittenkin on monet murhat tehty,
Kamalat kuullakin. Jos siihen aikaan
Löit miehen päästä aivot, niin hän kuoli,
Ja siinä kaikki. Nyt hän nousee ylös,
Kakskymment' uhka verihaavaa päässä,
Ja viepi paikkamme. Tää kummempaa on
Kuin murha moinen.
LADY MACBETH.
Vierahanne, herra,
Te laiminlyötte.
MACBETH.
Ah! en muistanut --
Mua rakkaat vieraat, älkää ihmetelkö;
Mua vaivaa kumma heikkous, turha sille,
Ken tuntee mun. Nyt, kaikkein onnen malja;
Sitt' istuudun. -- Hoi! Viinisarkka täyteen!
Nyt koko seuran terveydeksi juon,
Ja ystävämme Banquon, jota kaipaan.
Josp' olis tässä hän! Niin, onneks olkoon
Hänen ja kaikkein!
HERRAT.
Alamainen kiitos!
(Haamu palajaa.)
MACBETH.
Pois! Silmistäni pois! Maan kätköön vaivu!
Luus ytimettömät on, veres kylmä;
Näköä silmissäs ei noissa, joilla
Sa tuijottelet.
LADY MACBETH.
Tämä, hyvät herrat,
Tavallist' ompi vaan, ei muuta mitään.
Mut illan ilon häiritsee se meiltä.
MACBETH.
Mit' uskaltaapi mies, min' uskallan.
Käy päälle niinkuin Venään villikarhu,
Hyrkanian tiiker', julma sarvikuono,
Muu muoto ota paitse tuo, ja hermon'
Ei vahvat järky. Tule henkiin jälleen
Ja korpehen mua vaadi miekkasille,
Ja pelvosta jos piilen, naisten hemmuks
Mua silloin hauku. Pois, sa hirmuhaamu!
Pois, tyhjä ilve!
(Haamu katoaa.)
No, kas niin! Kun poistuit,
Mies olen taas. -- Ma pyydän, istukaa!
LADY MACBETH.
Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran
Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä.
MACBETH.
Kuin näky moinen hämmästyttämättä
Vois ohi kiitää kesäpilven lailla?
Omalle itselleni teet mun vieraaks,
Kun aattelen sun nähnees moisen ilmeen
Ja luonnon puna sentään poskes peittää,
Kun minun kalpeat on pelvost' aivan.
ROSSE.
Mink' ilmeen, kuninkaani?
LADY MACBETH.
Pyydän, vaiti!
Pahemmaks yhä käy hän; kysymykset
Vihoittaa häntä. Hyvää yötä kaikki!
Nyt arvovuorost' älkää huoliko,
Vaan menkää kaikki kerrassaan.
LENOX.
Hyv' yötä!
Paremman voinnin kuninkaalle suomme.
LADY MACBETH.
Hyv' yötä kaikillen!
(Lordit ja seuralaiset menevät.)
MACBETH.
Se vaatii verta.[10]
"Veri verta vaatii", sanotaan. On nähty
Puun puhuvan ja kiven liikkuvan.
Älykkäät tietäjät ja poppamiehet
Harakan, korpin, naakan lennost' ilmi
Salaisimmatkin murhatyöt on saaneet. --
Mik' aika yöstä on?
LADY MACBETH.
Se aamun kanssa
Juur' riiteleepi, onko yö vai päivä.
MACBETH.
Mitäpä siitä sanot, kun ei Macduff
Pitoihin tullut?
LADY MACBETH.
Laitoitko sa sanan?
MACBETH.
Sen satuin kuulemaan: mut sanan laitan.
Jokaisen talon palvelijoissa mulla
On nuuskijoita. Huomenn' -- ani varhain --
Luo velhojen ma lähden: lisää heidän
Puhua pitää. Pahimmilla keinoin
Pahinta tietää halaan. Hyödyksen'
Saa kaikki väistää; olen verehen
Niin syvält' astunut, ett' yhtä näin,
Palaanko vaiko kaalaan eteenpäin.
Mun päässän' oudot tuumat työksi hautuu;
Ne tehtävät on, ennen kuin ne lautuu.
LADY MACBETH.
Sult' uni puuttuu, kaiken luonnon höyste.
MACBETH.
No, maata siis! Tää hairaus pelotusta
On alkajan: työ vaatii tottumusta.
Viel' ollaan toiminnassa liian nuoret.
(Lähtevät.)
Viides kohtaus.
Nummi.
(Ukkosen jylinää. Samat kolme noita-akkaa tulevat
ja kohtaavat Hekaten.)
1 NOITA. No, Hekate, te liette suutuksissa?
HEKATE.
Niin, eikö syytä, häijyt niskurit te
Ja riettaat velhot? Kuinka uskalsitte
Noin ongelmoilla Macbethin
Ajella murhan vehkeisin?
Ja mua, noitain emäntää,
Pahuuden salakeksijää,
Ei kutsuttuna neuvontaan,
Tekoa taian katsomaan!
Ja mikä pahin: vaivaanne
Tuo ilkimys ei palkitse;
Se häijy, rietas itseään
Vaan rakastaa ja hyötyään.
Parannus tehkää! Poistukaa!
Ja huomenna mua kohdatkaa
Varahin Acheronin suulla;
Siell' onnens' saa Macbethkin kuulla.
Mukana sauvat, kattilat
Ja muutkin taikatavarat!
Mun matkan' ilmaan on: tän' yönä
On hirmuhanke mulla työnä.
Suurt' ennen puoltapäivää teen:
Utuisen taikapisareen
Kuun sarvella näen riippumassa;
Ajoissa käyn sen noutamassa.
Kun tenhojuonin keitän tuon,
Siit' irmahenget moiset luon,
Ett', eksyttäen hurmallansa,
Ne vievät hänet suunniltansa.
Hän älyn, armon, kaikki hylkää,
Ei sallimaa, ei surmaa pelkää.
Suruttomuus se suorin tie,
Jok' ihmislapset katoon vie.
(Laulua ilmassa: "tule pois, tule pois", j.n.e.)
Vait! Utupilvell' istuu odottain
Ja mua kutsuu pikku haltijain.
(Katoaa.)
1 NOITA.
Pois rientäkäämme! Kohta palajaa hän.
(Noidat katoavat.)
Kuudes kohtaus.
Fores. Huone linnassa.
(Lenox ja toinen lordi tulevat.)
LENOX.
Mit' äsken lausuin, viittaust' oli vaan;
Sit' itse ajatelkaa. Kummat täällä
On seikat, sanon. Kelpo Duncania
Macbeth, näet, itki: -- niin, hän oli kuollut. --
Läks urho Banquo liian myöhään matkaan;
Sanoa voitte, jos niin tahdotten:
"Fleance hänet tappoi", sillä Fleance on poissa.
Ei pitäis liian myöhään matkustella.
Ken sit' ei pedon työksi arveleisi,
Noin hellän isän Donalbain ja Malcolm
Kun tappoivat? Kirottu työ! O, kuinka
Macbethiin koski tuo! Hän eikö oiti
Pyhässä vimmassansa noita kahta
Rikoksellista silponut, jotk' uni
Ja viina oli tehnyt orjiksensa?
Työ jalo, eikö niin? Ja viisas myöskin?
Jokaisen mielt' ois inhoittanut kuulla
Tekoaan heidän kieltävän. Sen sanon,
Kaikk' on hän hyvin hankkinut, ja luulen,
Jos pojat Duncanin hän valtaans' saisi --
Jot' älä, taivas, suo! -- niin tuta sais he
Mit' isänmurha maksaa; samoin Fleance.
Mut vait! Puheistaan rohkeista ja siitä,
Ett'ei tyrannin juhlaan tullut, Macduff
Nyt epäsuosioss' on. Tiedättenkö
Miss' ollee nyt hän?
LORDI.
Poika Duncanin,
Jolt' arvon perityn tuo julmus ryösti,
Hovissa Englannin on. Hurskas Edvard
Niin lempeästi otti hänet vastaan,
Ett' onnen vihat arvoa ei hältä
Vähääkään riistää voi. Siell' on myös Macduff;
Pyhältä kuninkaalta avuks pyytää
Northumberlandin hän ja Siward-urhon,
Niin että näiden avulla -- jos työmme
Pyhittää Hän tuoll' ylähällä -- taasen
Vois ruokaa pöytään saada, öisin unta,
Pidoissa murhaveitsist' erill' olla,
Vapaana elää, tehtävänsä tehdä,
Mi kaikki meiltä puuttuu nyt. Tää tieto
Niin kuningasta suututti, ett' oiti
Hän sotaa hankkii.
LENOX.
Sanan saiko Macduff?
LORDI.
Sai, mutta jyrkällä: "En tule, herra",
Takaisin synkkä sanantuoja kääntyi,
Jupisten itseksensä: "Kadut vielä,
Ett' annoit mulle taakaks moisen vastuun."
LENOX.
Se varoitukseks olkoon, että pysyy
Niin etähällä hän, kuin viisaus vaatii.
Englantiin lentäköön nyt pyhä enkel'
Ennalta sanaa viemään, jotta joutuun
Palaisi siunaus valtakuntahamme,
Kirotun käden alla huokaavaan.
LORDI.
Mun rukoukseni häntä seuratkoon!
(Lähtevät.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Pimeä luola. Keskellä kiehuva kattila.
(Ukkosen jylinää. Samat kolme noita-akkaa tulevat.)
1 NOITA.
Kolmasti naukunut on kailo kissa.
2 NOITA.
Neljästi vinkunut on siilin poika.
3 NOITA.
Harpyia huutaa: "On aika, on aika!"
1 NOITA.
Padan ympär' astukaa,
Sisus siihen viskatkaa. -- Konna, joka päivää, yöt'
Yksikolmatt' imet, syöt
Kiven alla myrkkyjä,
Paistu padass' ensin sä!
KAIKKI.
Väsymättä liiku, liehu;
Pala, tuli, pata, kiehu!
2 NOITA.
Käärme, joka ryömit suossa,
Kärvenny ja haudu tuossa;
Konnan varvas, kieli iilin,
Yökön villat, silmä siilin,
Huuhkan siivet, liskon lihat,
Kähyt kyyn ja käärmeen vihat,
Tehokkaaksi taiaks kiehu,
Kiehu, lemmonliemi, liehu!
KAIKKI.
Väsymättä liiku, liehu!
Pala, tuli, pata, kiehu!
3 NOITA.
Suden hammas, ruumiin kuu,
Louhikäärmeen suomuluu,
Hotkan haijin kita suuri,
Yöllä saadun katkon juuri;
Kauriin sappi, kuusanpuu,
Pilkottu, kun pimeni kuu;
Maksa riettaan juutalaisen,
Turpa koirankuonolaisen;
Mustalaisen nenä laatta;
Sormi lapsen, jonka aatta
Ojaan loi ja kuristi;
Vetkäks kiehu, paksuksi!
Tiikeriltä totkut tuokaa,
Höysteheksi liemeen luokaa!
KAIKKI.
Väsymättä liiku, liehu!
Pala, tuli, pata, kiehu!
2 NOITA.
Verell' apinan se hyydä,
Niin ei taiass' ole syytä.
(Hekate tulee.)
HEKATE.
Kah, hyvin kaikki. Kiitos vaan!
Saa kukin palkan vaivastaan.
Kuin keijuiset nyt tanssikaa
Pa'an ympäri ja laulakaa
Ja hyväks keitto loihtikaa.
(Soittoa ja laulua.)
(Laulu;)
Mustat peikot, valkeat,
Punaiset ja harmaat,
Hämmennelkää, hämmennelkää,
Ett' on taiat varmat!
Ympäri, ympäri
Kaikki kiertäkäätte,
Pahat sisään päästäkää
Ja hyvät estäkäätte!
(Pikkuisia olentoja ilmestyy hämmentämään kattilaa.)
1 NOITA.
Mun kihelmöipi peukalon':
Jotakin pahaa tuloss' on. --
(Kolkutusta.)
Kuka olkoon,
Sisään tulkoon!
(Macbeth tulee.)
MACBETH.
No, salaiset ja mustat kesk'yön velhot,
Te mitä teette?
KAIKKI.
Työtä nimetöntä.
MACBETH.
Mist' olkohonkin tietonne, -- ma vaadin
Nimessä valtiaanne: vastatkaa!
Vaikk' ilman tuulet kirkkojakin vastaan
Sotahan irroittaisitte; vaikk' aallot
Vaahtoiset kaiken laivakulun nielis,
Puut särkyis, tähkään tullut vilja lakois,
Kukistuis linnat vartijainsa päähän,
Palatsit, pyramiidit päänsä laskis
Perustuksiinsa asti, vaikka luonnon
Kaikk' ituvarat särkyis, kunnes itse
Tuhokin sairastuisi, -- vastatkaa,
Ma vaadin!
1 NOITA.
Puhu!
2 NOITA.
Kysy!
3 NOITA.
Vastuun saat.
1 NOITA.
Mieluumminko sen kuulet meidän suusta
Vai herrojemme!
MACBETH.
Heidät tahdon nähdä.
1 NOITA.
Vert' imisän luo kattilaan,
Jok' yhdeksän söi porsastaan;
Tuleen vala rosvon ihraa,
Jota hirsipuusta tihraa!
KAIKKI.
Suuret, pienet ilmi tulkaa,
Avulliset, nöyrät olkaa!
(Ukkosen jylinää. Kypäräpää[11] nousee kattilasta ilmi.)
MACBETH.
Sano, tuntematon valta, --
1 NOITA.
Vaiti, vaiti!
Sa kuule vaan! Hän miettees tuntee kaikki.
PÄÄ.
Macbeth, Macbeth, Macbeth! Macduff on sulle
Vaarallinen. -- Jo riittää. -- Rauha mulle!
(Katoaa.)
MACBETH.
Varoituksestas kiitän, kuka lietkin;
Sa pelkon' oikein tiesit. -- Sana vielä!
1 NOITA.
Hän käskemist' ei kärsi. Tässä toinen
Ja ensimmäistä vielä mahtavampi.
(Ukkosen jylinää. Verinen lapsi kohoaa kattilasta.)
LAPSI.
Macbeth, Macbeth, Macbeth!
MACBETH.
Sua kuulisin ma vaikka kolmin korvin.
LAPSI.
Verinen, uljas, luja ollos! Voittaa
Äl' ihmisvoiman anna: vahingoittaa
Ei Macbethia vaimon luoma voi.
(Katoaa.)
MACBETH.
Siis elä, Macduff! Miks sua pelkäisin ma?
Vaan jotta varmuus varmemp' ois, niin liittoon
Pakoitan salliman: sin' et saa elää;
Näin kalvaan pelkon' valheeks teen ja nukun
Jyrystä huolimatta. --
(Ukkosen jylinää. Kattilasta nousee lapsi,
kruunu päässä ja puu kädessä.)
Mikä tuo?
Kuin kuninkuuden taimi kohoaa se,
Ja majesteetin seppele ja kruunu
Sen lapsen päässä on.
NOIDAT.
Vait vaan, ja kuule!
Kruunupää lapsi. Ole ylväs, rohkea kuin jalopeura;
Ei vaino, ei kapina, ei salaseura
Sun mitään voi: Macbeth ei sorru ennen,
Kuin Dunsinanin vuorta ylös mennen
Birnamin metsä kulkee.
(Katoaa.)
MACBETH.
Sit' et nää.
Puun juurineen ken maasta hellittää?
Ken metsän pestaa? Hauska enne! Et sä,
Kapina, päätäs nosta, kunnes metsä
Birnamin nousee. Macbeth mahdissaan
Viel' elää eikä ennen aikojaan
Veroa tuoneen maksa. -- Mieli palaa
Tok' yhtä kuulla; tietonneko alaa
Se lie, niin sanokaatte: kuninkaiksi
Tuleeko täällä Banquon lapset koskaan?
NOIDAT.
Äl' enää kysy!
MACBETH.
Varmuutta ma tahdon.
Jos kiellätten sen multa, kirous teitä
Ikuinen kohdatkoon! Mun tietää suokaa --
(Soittoa kuuluu.)
Miks vajoaapi kattila? Mit' ääntä?
1 NOITA.
Esiin!
2 NOITA.
Esiin!
3 NOITA.
Esiin!
KAIKKI.
Ei! Häntä vaivatkaa,
Tulkaa, varjot, ja haihtukaa!
(Kahdeksan kuninkaan haamua kulkee perätysten ohi,
viimeisen kädessä peili; niiden jäljissä Banquo.)
MACBETH.
Sa liiaks olet Banquon haamun lainen.
Pois! Silmät multa kruunus syö! -- Ja tukkas,
Sa toinen kruunupää, on samanmoinen, --
Ja samanmoinen kolmas! -- Häijyt velhot,
Mit' on tää? -- Vielä neljäs! -- Sammu, silmä!
Haa! Tuomiopäivähänkö tätä kestää?
Viel' yksi? -- Seitsemäs? -- Oi, riittää, riittää! --
Ja vielä kahdeksas, ja sillä peili,
Joss' ompi monta vielä: muutamilla
Kaks omenaa ja kolme valtikkaa.
Hirmuinen näky -- Totta on se, näen mä:
Verinen Banquo hymyilee ja heitä
Osoittaa jälkeisikseen. -- Onko niin?
1 NOITA.
Niin aivan on. -- Mut mikä syy,
Kun Macbeth noin nyt ällistyy?
Hei, tulkaa, siskot: taiallamme
Iloiseks hänet saattakaamme!
Ma ilman loihdin soittamaan;
Hei, piirihin nyt tanssimaan!
Kuningas kiittänee, kun koimme
Hänt' ilahuttaa miten voimme.
(Soitantoa. Noidat tanssivat ja katoavat.)
MACBETH.
Miss' on he? Poissa? -- Kalenteriss' olkoon
Ijäti kirottu tää turman hetki! --
Sisähän sieltä!
(Lenox tulee.)
LENOX.
Mitä suvaitsette?
MACBETH.
Sa näitkö velhosiskot?
LENOX.
Enkä, herra.
MACBETH.
He ei sua sivunneet?
LENOX.
Ei, totta!
MACBETH.
Olkoon
Saastainen ilma, missä liikkuvat he!
Jokainen kirottu, ken heihin luottaa! --
Hevosten laukan kuulin: ken se kulki?
LENOX.
Kaks tahi kolme, jotka sanan toivat,
Ett' Englantiin on Macduff paennut.
MACBETH.
Paennut Englantiin?
LENOX.
Niin, hyvä herra.
MACBETH.
Käy julman urostyöni tielle, aika!
Ei teko lennost' aikomusta tapaa,
Jos ei sen rinnalla se käy. Täst' alkain
Mun olkoon sydämmeni esikko
Myös käteni esikoinen. Mietteen' oiti
Teolla kruunaan -- mietitty ja tehty!
Macduffin linnan ryntäämällä otan,
Valloitan Fifen, miekanterän omaks
Kaikk' annan, vaimot, lapset, kurjat kaikki
Sen heimon sielut. Min' en kerskaa turhaan:
Ennenkuin päätös jäähtyy, heidät murhaan.
Nyt kaikki näyt pois! -- Miss' on ne herrat?
Mua saata heidän luokseen.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Fife. Huone Macduffin linnassa.
(Lady Macduff, hänen poikansa ja Rosse tulevat.)
LADY MACDUFF.
Mit' oli syytä hällä jättää maansa?
ROSSE.
Oi, malttia!
LADY MACDUFF.
Häll' ei sit' ollut. Hulluutt'
On pako tuo. Jos meit' ei pettureiksi
Tekomme tee, niin tekee pelko siksi.
ROSSE.
Ei tiedä, viisausko vai pelko syynä.
LADY MACDUFF.
Vai viisaus! Jättää vaimon, jättää lapset
Ja kodin, konnun, arvot kaikki paikkaan,
Jost' itse pakenee! Hän meit' ei lemmi;
Hän luonnon äänt' ei kuule. Tiiti raukka,
Tuo lintusia pienin, tappeleepi
Pesänsä poikasista haukkaa vastaan.
Pelkoa kaikki, lempeä ei lainkaan!
Ja viisaan työt' ei pako, joka ryntää
Noin järkeäkin vastaan.
ROSSE.
Käly armas,
Ma pyydän, malttukaatte: puolisonne
On jalo, viisas, älykäs ja tuntee
Paraiten itse vuodenajan oikut.
Enempää puhua ma tuskin tohdin.
Mut julm' on aika, jos me tietämättä
Tulemme pettureiks ja peljästymme,
Vaikk' emme syytä pelkohomme tiedä,
Mut meren raivon myrskyiss' ajelemme
Vaan sinne tänne. -- Nyt mun mennä täytyy;
En kauan viivy, kohta palajan.
Pahinkin kerran lakkaa, taikka muuttuu
Kaikk' entiselleen taasen. -- Pikku serkku,
Jumala sua siunatkoon!
LADY MACDUFF.
Häll' isä on, ja isätön tok' on hän.
ROSSE.
Mua houkkaa! Pitemmältä, viipy täällä
Häpeän mulle tois ja murheen teille.
Hyvästi vaan nyt!
(Lähtee.)
LADY MACDUFF.
Isäs, laps, on kuollut.
Mit' aiot tehdä nyt ja miten elää?
POIKA.
Kuin linnut, äiti.
LADY MACDUFF.
Toukill', itikoilla?
POIKA.
Kuin nekin, sillä, mitä eteen sattuu.
LADY MACDUFF.
Oi, lintu-parka! Siis et liimasaittaa,
Sadinta, ansaa, verkkoa sa pelkää?
POIKA.
Miks, äiti? Kuka lintu-parkaa väijyis?
Ei isän' ole kuollut, niinkuin sanot.
LADY MACDUFF.
On, kuollut on hän! Mistä nyt saat isän?
POIKA.
No, mistä sinä miehen saat?
LADY MACDUFF.
Niit' ostaa
Voin kymmenittäin joka markkinoilta.
POIKA.
Niit' ostat, ehkä myydäksesi jälleen.
LADY MACDUFF.
Älysi mukaan haastelet, mut sentään
Ikäiseksesi älykkäästi kyllä.
POIKA.
Äiti, oliko isä petturi?
L. MACDUFF.
Oli kuin olikin.
POIKA.
Mikä on petturi?
L. MACDUFF.
Semmoinen, joka vannoo ja valhettelee.
POIKA. Ovatko kaikki semmoiset pettureita?
LADY MACDUFF.
Kaikki semmoiset ovat pettureita ja hirtettäviä.
POIKA. Ovatko kaikki hirtettävät, jotka vannovat ja valehtelevat?
LADY MACDUFF.
Ovat, joka ainoa.
POIKA.
Ken ne hirttää?
LADY MACDUFF.
Kunnon ihmiset, tiettävästi.
POIKA.
Sitten ovat kaikki vannojat ja valehtelijat aika houkkoja; sillä
vannojia ja valehtelijoita on yltäkyllin voittamaan kaikki kunnon
ihmiset, jopa hirttämäänkin heidät.
LADY MACDUFF.
Jumal' auttakoon sua, pikku hupsua! Mut mistä nyt saat isän?
POIKA.
Jos hän olisi kuollut, niin sinä itkisit häntä; ja jos et sitä tekisi,
niin varmaankin saisin pian toisen isän.
LADY MACDUFF.
Voi sinun puheitasi, pikku lörppä!
(Sanantuoja tulee.)
SANANTUOJA.
Jumalan siunaus teille, kaunis rouva!
En tuttu lie, mut arvonne ma tunnen.
Ma varon, ett' on vaara lähellänne:
Jos köyhän miehen neuvoon suostutten,
Tääll' älkää olko! Pois, pois lapsinenne!
Peloittaa teitä näin on kyllä julmaa,
Vaan vielä julmempaa, jos salaan vaaran,
Jok' uhkaa teitä. Herra teitä kaitkoon!
En jäädä tohdi.
(Lähtee.)
LADY MACDUFF.
Minne paeta?
En pahaa ole tehnyt. Vaan nyt muistan:
Maailmass' elän, jossa pahuutt' usein
Ylistetään, ja vaarallista hulluutt'
On joskus hyvä työ. Ah, miksi silloin
Ma käytän tuota naisen puolustusta:
"En ole pahaa tehnyt?"
(Murhaajia tulee.)
Mitä nuo on?
MURHAAJA.
Miss' ompi miehenne?
LADY MACDUFF.
Ei paikalla
Niin häväistyllä, toivon, mistä hänet
Sun kaltaisesi löytäis.
MURHAAJA.
Pettur' on hän.
POIKA.
Valehtelet, sa takkukarva roisto!
MURHAAJA.
Hää, mato!
(Pistää häntä.)
POIKA.
Hän murhannut mun on; pois pakoon, äiti!
(Lady Macduff pakenee, huutaen: "murhaa";
murhaajat hänen jäljissänsä.)
Kolmas kohtaus.
Englanti. Yrttitarha kuninkaan linnan luona,
(Malcolm ja Macduff tulevat.)
MALCOLM.
Menkäämme yksinäiseen varjopaikkaan
Povemme raskaat tyhjiks itkemään.
MACDUFF.
Ei, ennen miekkaan kiinni, urhon lailla
Sorrettua synnyinmaata puoltamaan.
Jok' aamu siellä uudet lesket parkuu
Ja uudet orvot itkee; uusi murhe
Lyö taivaan kanteen, joka kajahtaapi,
Kuin skottein surun tuntis se ja vastaan
Valittais yhteen ääneen.
MALCOLM.
Sitä säälin,
Mink' uskon, ja sen uskon, minkä tiedän.
Mit' auttaa voin, sen teen, kun aika myöntää.
Se, mitä kerroitte, on kenties totta.
Tuo hirmulainen, jonka pelkkä nimi
Syö kieleen rakon, kelpo mieheks ennen
Ol' arvattu; te häntä rakastitte;
Hän viel' ei ole teille pahaa tehnyt.
Nuor' olen, mutta hänen luonaan jotain
Minusta voittaa voitte: viisast' antaa
Viaton, heikko lammasraukka uhriks
Vihaista Jumalata lepyttääkseen.
MACDUFF.
En ole halpa.
MALCOLM.
Mutta Macbeth on.
Siveäkin ja hurskas luonto taipuu,
Kun vaatii valtias. Mut anteeks suokaa!
Mun luulon' ei voi teitä muuttaa. Kirkkaat
Viel' enkelit on, vaikka kirkkain lankes.
Vaikk' olis kaikill' ilkeill' armon muoto,
On armo armon näköinen tok' aina.
MACDUFF.
Siis toivoni ma kadotin!
MALCOLM.
Siin' ehkä,
Miss' epäilyni minä juuri löysin.
Miks jätitte niin äkin vaimot, lapset --
Nuo kalliit lahjat, lujat lemmen paulat --
Hyvästi heittämättä? Älkää luulko,
Ei epäluulon' ole herjaks teille,
Vaan turvaks mulle. Saatattehan olla,
Minusta huolimatta, kunnon mies.
MACDUFF.
Siis vertas, vertas vuoda, maani kurja!
Luo vahvaan juures, vankka hirmuvalta,
Ei estää tohdi kunto! Näytä kauhus:
On valtuus sulla siihen! -- Hyvästi!
En luulemasi konna tahdo olla,
Vaikk' alan kaiken saisin, mikä kynsiss'
On hirmun tuon, ja idän aarteet lisäks.
MALCOLM.
Pois närkästys! En varo yksin teitä.
Ikeensä alla nääntyy maa, sen uskon;
Se itkee, vuotaa verta; uuden haavan
Lyö joka uusi päivä. Luulen lisäks,
Ett' oikeuteni puoltajia kyll' on,
Ja täältä jalost' Englannista tarjon'
On tuhansia. Mutta kuitenkin,
Tyrannin pään kun jalkan' alle poljen
Tai miekan kärkeen nostan, kurja maani
Kokea entist' enemmän saa vielä,
Enemmän monin puolin kärsiä
Saa hänen seuraajaltaan.
MACDUFF.
Ken se oisi?
MALCOLM.
Min' itse, johon, tiedän sen, niin pahett'
On kaikenlaista juurtunut, ett' ilmi
Jos puhkee se, niin musta Macbeth puhdas
Kuin lumi on, ja Skotland-parka häntä
Mun rajattoman ilkeyteni suhteen
Lampaana pitää.
MACDUFF.
Helvetinkään joukoss'
Ei kirotumpaa perkelettä löydy
Paheessa kuin Macbeth.
MALCOLM.
Verinen on hän,
Kavala, viekas, ahne, rietas, häijy,
Kiukkuinen, kaiken nimellisen synnin
Makuhun päässyt; mut mun hekkumani
On aivan pohjaton: ei eukot, immet,
Ei vaimot eikä tyttäret vois täyttää
Himoini merta. Haluni se murtaa
Kaikk' esteet, jotka tahtoani haittaa.
Tämmöistä valtiasta parempi
Macbethkin on.
MACDUFF.
Rajaton hekkumakin
Tyranni luonnoltaan on: varhain tyhjäks
Mont' onnellista istuint' on se tehnyt
Ja syössyt monen kuninkaan. Mut älkää
Omaanne toki ottaa peljätkö.
Himoille voitte laajan alan käyttää,
Ja mailmalle kylmält' aivan näyttää.
On naikkoj' yltäkyllin: ette moinen
Lie korppikotka, että syötte kaikki,
Jotk' ovat majesteetin mieliteon
Uhriksi alttiit.
MALCOLM.
Sitäpaitse itää
Mun turmellussa luonnossani moinen
Rajaton ahneus, että kuninkaana
Tuhoisin aatelin ja maat sen veisin,
Koristeet tuolta, taion tältä ryöstäin;
Ja joka lisätulo, niinkuin höyste,
Vaan nälkää kiihtäis. Rehellisten kanssa
Ja hyväin riitaa etsisin ja heidät
Surmaisin voiton tähden.
MACDUFF.
Syvemmällä
Sen vian juuret on ja tuhoisemmat
Kuin suvikukan, hekkuman. Se miekka
Se kuninkaamme kaatoi. Pois tok' pelko!
Omillannekin tyydyttämään teitä
On Skotland kyllin rikas. Korvannette
Nuo viat muilla ansioilla!
MALCOLM.
Niit' ei
Mull' ole lainkaan. Kuninkuuden avut:
Oikeudentunto, totuus, lujuus, kohtuus,
Vakavuus, nöyryys, armo, laupeus,
Miel' uljas, voima, hartaus, kärsiväisyys
Minulta perin puuttuu; mutta kyllin
Pahetta kaikkinaist' on, jota käytän
Monella lailla. Ei, jos voisin, hornaan
Valaisin sopuisuuden miedon maidon,
Maan rauhan mullistaisin, sovun kaiken
Pilaisin kerrassaan.
MACDUFF.
Voi, Skotland-parkaa!
MALCOLM.
Sanokaa, moisest' onko kuninkaaksi?
Te kuulitte mik' olen.
MACDUFF.
Kuninkaaksi?
Ei elämäänkään, ei. -- Voi, kurja kansa,
Jot' anastajan veriruoska sortaa,
Voi, milloin taaskin nähnet riemupäiväs,
Kosk' oikeakin kruunus perijä,
Kirottun' oman tuomionsa kautta,
Häväisee syntyään? Sun suuri isäs
Pyhimys oli; kuningatar, äitis,
Useimmin polvillaan kuin seisaall' oli
Ja joka päivän eli kuollaksensa.
Hyvästi! Nuo sun omistamas viat
Pois Skotlannist' on syösseet mun. -- Nyt sydän,
Sun loppui toivos!
MALCOLM.
Jalo vihas, Macduff,
Tuo syyttömyyden lapsi, mustan luulon
Sielustan' karkoittaa ja mieleni
Sovittaa kunnias ja kuntos kanssa.
Pirullinen Macbeth on moisin juonin
Kokenut valtaans' usein mua saada,
Mut äly tarkka herkän uskon voitti.
Jumala meidän välin ratkaiskoon!
Nyt johtoos antaun; oman parjaukseni
Peruutan tässä: luonnolleni vieraiks
Julistan vammat nuo ja tahrat, jotka
Ma syyksen' otin. Vaimost' en ma tiedä;
En ole koskaan väärää valaa tehnyt;
Omaani tuskin pyytänyt; en koskaan
Sanaani syönyt; perkelett' en antais
Suvulleen ilmi; totuus mulle rakkaamp'
On henkeäni: ensi valheen' oli
Tuo itse päälleni. Mit' olen, kaikki
Sun omaas on ja kurjan isänmaan;
Jo ennen tuloasi Siward-vanhus
On valmis miehin kymmentuhansin
Ryntäämään sinne. Häntä seuratkaamme!
Yht' onnellinen olkoon taistelu,
Kuin on se oikeakin! Vait olette?
MACDUFF.
Näin mieleistä ja vastenmielistä
Het' yhteen sovittaa on vaikeata.
(Lääkäri tulee.)
MALCOLM.
No hyvä; toiste siitä. -- Lähteneekö
Kuningas tänään käymään?
LÄÄKÄRI.
Lähtee, herra.
Parannust' ihmisraukat hältä vartoo;
Ei parhain taito heidän tautiins' auta,
Mut kun hän koskee, toipuvat he oiti:
Niin hänen kättään siunannut on taivas.
MALCOLM.
Ma kiitän, tohtori.
(Lääkäri lähtee.)
MACDUFF.
Mik' on se tauti?
MALCOLM.
Sanovat sitä riisiks. Olen usein
Tuon hyvän kuninkaan tääll' Englannissa
Tekevän nähnyt tuota ihmetyötä.
Ties miten taivasta hän suostuttaa;
Mut kovin koiteltuja, joita vaivaa
Ajokset, haavat, surkeoita nähdä,
Joit' ei voi lääkär' auttaa, parantaa hän,
Ripustain kultarahan sairaan kaulaan
Rukouksin hartahin. Sen lääkevoiman
Sanovat hänen jälkeläisilleenkin
Perinnöks jättävän. Tuon ihmeen lisäks
On hällä Herralt' ennustajalahja;
Ja armon todisteena runsas siunaus
Valt'istuimesta virtaa.
(Rosse tulee.)
MACDUFF.
Ken se tuossa?
MALCOLM.
Maanmiehiä, mut hänt' en vielä tunne.
MACDUFF.
Kah, terve, kunnon serkku!
MALCOLM.
Nyt ma tunnen.
Jumal' armas, torju kaikki, mikä meidät
Tekevi vieraiks toisillemme!
ROSSE.
Amen!
MACDUFF.
No, kuink' on Skotlannin?
ROSSE.
Voi, kurjaa maata!
Se itseään jo kauhistuu. Ei ole
Se enää äitimme, vaan hautamme.
Se, jok' ei mitään tiedä, saattaa siellä
Hymyillä joskus. Vaikerrus ja parku
Ja ilmaa viiltäväinen huuto kaikuu,
Mut sit' ei kenkään tarkkaa; hullutusta
On syvä murhe; kenen kellot soivat,
Ei kysy kenkään; kunnon miesten henki
Pikemmin lakastuu kuin hatun kukka:
He potematta kuolee.
MACDUFF.
Liian jyrkkää,
Mut liian totta!
MALCOLM.
Mikä uusin suru?
ROSSE.
Jo päivän vanha kertojaansa nauraa;
Jokainen hetki uuden tuo.
MACDUFF.
Mitenkä puolisoni voi?
ROSSE.
No, hyvin.
MACDUFF.
Ja kaikki lapsukaiset?
ROSSE.
Hyvin hekin.
MACDUFF.
Tyranni heidän rauhaans' eikö uhkaa?
ROSSE.
Ei; rauha oli heillä, kun ma läksin.
MACDUFF.
Sanojas älä säästä. Kuink' on laita?
ROSSE.
Kun tänne läksin sanaa tuomaan, jota
Niin raskas oli kantaa, huhu kulki.
Ett' asehiss' on monta kelpo miestä;
Jok' ompi sitä luultavampaa, koska
Tyrannin joukotkin näin liikkehellä.
Nyt apu tarpeen on. Te Skotlannissa
Uroja luokaa! naisten käteen miekka!
Tää kurjuus poistakaa!
MALCOLM.
Tuloa teemme:
Se lohduks olkoon. Siward-urhon meille
Ja miestä kymmentuhatt' England antaa:
Parempaa, taitavampaa sotamiestä
Ei kristikunnass' ole.
ROSSE.
Moinen lohtu
Jos olis mullakin! Mut sananipa
On ulvottavat erämaassa, missä
Ei korvaa kuulevaa.
MACDUFF.
Ne ketä koskee?
Yleistä tuskaako vai yksityistä
Ja yhden omaa?
ROSSE.
Joka kunnon sielu
Siit' ottaa osansa, mut suurin osa
Sun yksinomaas on.
MACDUFF.
Jos mun se on,
Sit' älä peitä; tuo se heti tänne.
ROSSE.
Äl' ijäks kieltä kammo, joka korvas
Nyt täyttää haikeimmilla sävelillä,
Mit' on ne koskaan kuulleet.
MACDUFF.
Haa! Min' arvaan.
ROSSE.
Linnanne vallattu on; vaimo, lapset
Tylysti murhatut; jos tavan kerron,
Niin lisään tuohon uhririistan röykköön
Teidänkin ruumihinne.
MALCOLM.
Armon Herra! --
Mies, älä silmiäsi hattuun peitä;
Tuo tuskas ilmi: suru, joll' ei kieltä,
Kiduttain kiusaa vaivattua mieltä!
MACDUFF.
Lapsetko myöskin?
ROSSE.
Vaimo, lapset, orjat,
Mitä vaan löyttiin.
MACDUFF.
Voi, ett' olin poissa!
Ja vaimonikin myös?
ROSSE.
Niin.
MALCOLM.
Lohtukaatte!
Tulinen kostomme se olkoon lääke,
Mi tämän kuolontuskan parantaa.
MACDUFF.
Häll' ei ole lasta! -- Kyyhkyseni kaikki?
Sanoitko: kaikki? -- Lemmon kotka! -- Kaikki?
Kuin? Kaikki poikaseni äitinensä
Ja yhdess' iskussa?
MALCOLM.
Se kestäkää kuin mies.
MACDUFF.
Sen kyllä teenkin;
Mut tuntea se täytyy myös kuin mies.
Mun täytyy muistaa, ett' on eloss' olleet
Nuo kalliit henget. -- Näkikö sen taivas
Eik' auttanut? O, syntinen Macduff!
Sun tähtes surmattiin he. Mua kurjaa!
Mun syntini eik' omiensa tähden
He teurastettiin. Herran rauha heille!
MALCOLM.
Hio sillä miekkas; harmiks muuta murhe;
Sydäntä älä hellytä, vaan kiihdä.
MACDUFF.
Voi, naisen lailla itkeä ma voisin
Ja kielin kerskata! -- Hyväinen taivas,
Pois viipy nyt! Tuo lempo Skotlannin
Eteeni saata, silmä vasten silmää;
Tuo liki miekkaa mies; jos pelastuu hän,
Niin anteeks myöskin taivas hälle suokoon!
MALCOLM.
Se miehen kielt' on. Nyt luo kuninkaan!
On väki valmis; hyvästit vaan puuttuu.
Macbeth on niittoon kypsä: taivaan vallat
Hiovat sirppiään. Hymyillä koita:
Niin pitk' ei yö, ett'ei sit' aamu voita.
(Lähtevät.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Dunsinan. Huone linnassa.
(Lääkäri ja kamarirouva tulevat.)
LÄÄKÄRI.
Kaksi yötä olen kanssanne valvonut, mutta en saata kertomustanne
todeksi huomata. Milloin hän viimeksi unissaan kulki?
ROUVA.
Sitten kun hänen majesteettinsa sotaan läksi, olen nähnyt hänen
vuoteeltaan nousevan, yönuttuun pukeuvan, menevän kamariinsa, ottavan
paperia, kääntävän sitä, kirjoittavan, lukevan, sinetillä sen
lukitsevan ja taasen käyvän maata, ja koko ajan sikeimmässä unessa.
LÄÄKÄRI.
Suuri on häiriö luonnossa, kun yht'aikaa saattaa unen hyvyyttä nauttia
ja valvovan töitä toimitella. Mutta -- paitse kävelemistä ja muuta
toimimista -- oletteko kuullut hänen tuossa unen hyörinässä mitään
puhuvan?
ROUVA.
Olen, ja semmoista, jota en tahdo matkia hänen jälkeensä.
LÄÄKÄRI.
Minulle sen voitte sanoa; ja hyvä, jos sen tekisitte.
ROUVA. En teille, enkä muille: ei ole mulla sanoilleni todistajaa.
(Lady Macbeth tulee, kynttilä kädessä.)
Nähkääs, tuossa hän tulee! Tuo on aivan hänen tapaansa; ja sikeimmässä
unessa, niin totta kuin elän. Tarkastelkaa häntä; hiljaa!
LÄÄKÄRI.
Mistä hän on kynttilän saanut?
ROUVA. Se oli hänen vuoteensa vieressä. Hänellä pitää aina olla
kynttilä palamassa: se on hänen käskynsä.
LÄÄKÄRI.
Näettekö, hänen silmänsä ovat auki.
ROUVA.
Niin, mutta näkö on ummessa.
LÄÄKÄRI.
Mitä hän nyt tekee? Kas, kuinka hän hieroo käsiänsä.
ROUVA. Hänen tapansa on menetellä, ikäänkuin hän käsiänsä pesisi. Olen
nähnyt hänen sitä tekevän neljänneksen tuntia yhteen mittaan.
LADY MACBETH.
Vielä tuossa sittenkin on pilkku.
LÄÄKÄRI.
Vait! Hän puhuu! Tahdon, muistin avuksi, kirjaan panna mitä hän sanoo.
LADY MACBETH.
Pois, kirottu pilkku! Pois, sanon minä! -- Yks, kaks: nyt on aika
käsissä. -- Helvetti on pimeä! -- Hyi, mylord, hyi! soturiko, ja
pelkuri? -- Mitä me sitä pelkäämme, kuka sen tietää, kun ei kelläkään
ole voimaa vaatia meitä tilille? -- Mutta kukapa olisi uskonut siinä
vanhuksessa niin paljon verta olevan?
LÄÄKÄRI.
Kuuletteko tuota?
LADY MACBETH.
Fifen thanilla oli vaimo: missä hän nyt on? -- Mitä? Eikö nämä kädet
koskaan tule puhtaiksi? -- Pois nuo, mylord, pois nuo! Te pilaatte
kaikki tuolla säikyllänne.
LÄÄKÄRI.
Vai niin, vai niin! Olette saanut tietää
mitä teidän ei pitäisi.
ROUVA.
Hän on puhunut mitä hänen ei pitäisi, siitä olen varma. Taivas tiesi,
mitä hän lie saanut tietää.
LADY MACBETH.
Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät voisi tuota
pientä kättä hyvänhajuiseksi saada. Oh, oh, oh!
LÄÄKÄRI.
Sepä vasta huokaus? Hänellä on raskas paino sydämellänsä.
ROUVA.
En tahtoisi semmoista sydäntä rintaani, vaikka koko hänen korkean
arvonsa saisin.
LÄÄKÄRI.
Hyvä, hyvä!
ROUVA.
Suokoon Jumala, että niin olisi!
LÄÄKÄRI.
Tälle taudille ei minun taitoni voi mitään. Olen toki ihmisiä nähnyt,
jotka ovat unissaan käyneet ja kuitenkin Herrassa nukkuneet omaan
vuoteeseensa.
LADY MACBETH.
Peskää kätenne! Yönuttu yllenne! Pois tuo kalpea muoto! -- Sanon
vieläkin kerran: Banquo on haudattuna; hän ei voi haudastaan päästä.
LÄÄKÄRI.
Todellakin?
LADY MACBETH.
Maata, maata! Portilla kolkutetaan. Pois, pois, pois, pois! Kätenne
mulle! Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Maata, maata, maata!
(Lähtee.)
LÄÄKÄRI.
Meneekö hän maata nyt?
ROUVA. Suoraa päätä.
LÄÄKÄRI.
Käy huhut julmat. Teko luonnoton
Tuo luonnottoman tuskan. Salaisuuttaan
Miel' arka kuuroon pielukseensa purkaa.
Ei lääkäri, vaan pappi täss' ois tarpeen.
Suo, Jumal', anteeks meille kaikillen!
Silmäilkää häntä! Piiloon kaikki, mitä
Tuhokseen hän vois käyttää! Silmät auki! --
Nyt hyvää yötä! Mielen turmellut
Hän multa on ja näön hurmannut.
Mit' aattelen, en ilmoittaa ma tohdi.
ROUVA.
Hyv' yötä, herra tohtori!
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Tasanko lähellä Dunsinania.
(Menteth, Cathness, Angus, Lenox ja sotamiehiä
tulee rumpuinensa, lippuinensa.)
MENTETH.
Englantilaiset saapuu; heitä johtaa
Malcolm ja Siward, hänen setänsä,
Ja Macduff urho. Kosto heissä hehkuu;
Syy moinen hurjaan verileikkiin veisi
Pyhimyksenkin.
ANGUS.
Birnam-metsän luona
Tapaamme heidät; sieltä tulevat he.
CATHNESS.
Muassa onko Donalbain, ken tietää?
LENOX.
Ei varmaankaan. Mull' ylhäisist' on lista:
Siwardin poika siis' on, ynnä monta
Parrattomaa, jotk' ensi urostyötään
Nyt näyttävät.
MENTETH.
Tyranni mitä tehnee?
CATHNESS.
Varustaa vahvaks lujan Dunsinanin.
Sanovat toiset häntä hulluks; toiset,
Vähemmän vihaiset, sen nimittävät
Urouden raivoks. Varma vaan on, ett'ei
Hän järjestyksen vyöhön pingoittaa voi
Kipeät' asiaansa.
ANGUS.
Nyt hän tuntee,
Kuink' istuu käteen salamurha; nyt hänt'
Ainainen kapina pattoudesta soimaa;
Ei käskyläitä töissään johda lempi,
Vaan pelko. Nyt hän tuntee, kuinka arvo
On höllässä, kuin jättiläisen nuttu
On varas-kerin päällä.
MENTEITH.
Ei siis kummaa,
Jos sielu kurja säpsähtää ja säikkyy,
Kun kaikki siinä itseänsä kiroo
Siit' että ompi siinä.
CATHNESS.
Matkaan nyt,
Ja arvo sille, kelle arvo tulee.
Pois sairaan valtakunnan lääkärille;
Ja hänen kanssaan pelastukseks maamme
Veremme viime tilkkaan uhratkaamme!
LENOX.
Ei enempää, kuin että siitä kostuu
Kuninkaan kukka vaan, ja ruuhkat poistuu.
Nyt Birnamia kohti!
(Lähtevät, marssien.)
Kolmas kohtaus
Dunsian. Huone linnassa.
(Macbeth, lääkäri ja seuralaisia tulee.)
MACBETH.
Vie hiiteen tietos! Paetkoot vaan kaikki!
En pelkoon vaivu, kunnes Dunsinaniin
Birnamin metsä kulkee. Malcolm-nulkki,
Hän eikö vaimon luoma? Sanoivathan
Nuo henget, joille kaikk' on vaiheet tutut:
"Älä pelkää, Macbeth: sua ei vaimon luoma
Voi voittaa." -- Paetkaa siis, viekkaat thanit,
Englannin heinikkoihin yhtykää!
Mult' uljuutta ja mieltä valtavaa
Epäilys, pelko uupumaan ei saa.
(Palvelija tulee.)
Hiis mustatkoon sun, maidonkarva konna!
Tuon hanhennaaman mistä sen sait?
PALVELIJA.
Tuloss'
On kymmentuhat --
MACBETH.
Hanheako, lurjus?
PALVELIJA.
Ei, soturia.
MACBETH.
Mene, raavi silmäs
Ja punaa pelkos, maitomaksa hölmö!
Häh? Mitä sotureita? Hiiteen sielus!
Nuo liinahtavat poskes pelvon luovat.
Häh, mulkosilmä, mitä sotureita?
PALVELIJA.
Englannin sotajoukko, kuninkaani.
MACBETH.
Pois naamoinesi! -- Seyton! -- Sairaaks ihan
Tuo minut saattaa -- Seyton, hoi! -- Tää puusti
Ijäksi nostaa mun tai maahan paiskaa.
Elänyt olen kylläks; elon-aika
Jo syksyyn kallistuu ja lehden lähtöön;
Ja ijän seuralaiset -- kuuliaisuus,
Kunnia, rakkaus, ystävysten joukot --
Ne mennytt' on; sen sijaan kirousta
Salaista, syvää kuulen, mairett' inhaa,
Jot' epäis sydän-parka, jos vaan tohtis. --
Seyton!
(Seyton tulee)
SEYTON.
Mit', armollinen herra, suvaitsette?
MACBETH.
Mit' uutta muuta?
SEYTON.
Kaikki totta, herra,
Mit' ompi kerrottu.
MACBETH.
Ma tappelen,
Siks että liha luistani on vuoltu!
Tuo sotisopani!
SEYTON.
Ei vielä aika.
MACBETH.
Puen ylleni sen. Lisää ratsuja
Vakoomaan maata; hirteen joka miesi,
Ken pelvon mainii! Sotisopani! --
No, kuink' on sairaan?
LÄÄKÄRI.
Enemmän kuin sairaus
Kiduttaa häntä synkät mielihoureet,
Jotk' unen hältä vie.
MACBETH.
Hänt' auta. Taikaa
Sull' eikö mielen tautiin, taitoa
Nykiä surun juuret muistist' irti,
Aivoista kaikki tuskan piirteet poistaa
Ja armaall' unheen vastamyrkyllä
Tuhota rinnasta se tuhon aine,
Mi jäytää sydäntä?
LÄÄKÄRI.
Siin' itseänsä
Potilaan itse auttaa täytyy.
MACBETH.
Koirille rohtos! Min' en siitä huoli.
Sopani kiinni! Savua tänne! -- Seyton,
Ne ratsut -- Thanit, tohtor', jättävät mun. --
No, joutuun! -- Tohtori, jos maani virtsaa
Sa voisit tarkastaa, sen taudin löytää
Ja terveyteensä entiseen sen saattaa,
Sua raikkaast' ylistäisin, että kaiku
Sua jälleen ylistäisi. -- Irti, sanon! --
Raparperiko, senna vai mik' aine
Nuo engelsmannit täältä pois vois huoltaa?
Oletko heistä kuullut?
LÄÄKÄRI.
Olen, herra
Kun sotaan hankkii kuningas, niin aina
Jotakin kuuluu.
MACBETH.
Jäljestäni tuo se. --
Ei ennen surma mua saavan näy,
Kuin Dunsinaniin Birnam-metsä käy.
(Lähtee.)
LÄÄKÄRI.
Jos Dunsinanist' arvon pääsis pois!
Ei hyötykään mua tänne vetää vois.
(Kaikki lähtevät.)
Neljäs kohtaus.
Tasanko Dnnsinanin lähellä. Loitompana metsä.
(Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin tulevat Malcolm,
Siward-vanhus ja hänen poikansa, Macduff, Menteth, Cathness,
Angus, Lenox, Rosse ja marssivia sotamiehiä.)
MALCOLM.
Lähellä, toivon ma, on päivä, joka
Tupiimme turvan tuo.
MENTETH.
Ei epäilystä.
SIWARD.
Mik' on se metsä tuossa?
MENTETH.
Birnam-metsä.
MALCOLM.
Siit' oksan joka miesi taittakoon
Ja kantakoon sit' edessään: näin voimme
Lukumme salata ja harhaan viedä
Vihollistemme silmät.
SOTAMIES.
Senpä teemme.
SIWARD.
Sanovat, että Dunsinaniss' yhä
Tyranni varman' on ja piiritystä
Siell' aikoo kestää.
MALCOLM.
Tuki viimeinen!
Kun tilaisuutta pienintäkin saavat,
Kapinan pienet, suuret nostattavat.
Pakosta häntä seuraa jotkut, nekin
Sydämmin pensein.
MACDUFF.
Jääköön tuomiomme,
Siks kunnes näemme päätöksen; nyt reippait'
Olkaamme sotureita.
SIWARD.
Läsn' on hetki,
Mi varmoill' osoittaapi perusteilla
Mit' omaa on ja mitä velkaa meillä.
Nuo tyhjät mietteet turhan toivon luovat,
Päätöksen varman miekan-iskut tuovat.
Me niihin turvatkaamme.
(Lähtevät, marssien.)
Viides kohtaus.
Dunsinanin linnassa.
(Macbeth, Seyton ja sotamiehiä tulee liehuvin lipuin
ja rumpujen pauhatessa.)
MACBETH.
Lippumme pystyyn muurin ulkopuolle!
"Tulevat", huudetaan jo. Linnan vahvuus
Ivaapi piiritystä. Siellä maatkoot,
Siks että heidät nälkä syö ja rutto!
Jos heit' ei meidän miehet auttais, uljas
Ois tehty vastus, parta vasten partaa,
Ja kotiin heidät piesty. Mikä melu?
(Naisten huutoa ulkona.)
SEYTON.
Se naisten huutoa on, hyvä herra.
(Menee.)
MACBETH.
Ma muistan tuskin, miltä pelko maistuu.
Ol' aika, jolloin väristys mun valtas,
Kun öisen huudon kuulin; satu julma
Sai tukan nousemaan, kuin olis henki
Siin' ollut. Kauhuist' olen saanut kyllän;
Ei hirmu, murhamielen suosituinen,
Mua enää peloita.
(Seyton palajaa.)
Mit' oli huuto?
SEYTON.
Kuningatar on kuollut, hyvä herra.
MACBETH.
Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
Kyll' olis ollut sille sanomalle. --
Huomenna, huomenna ja huomenna!
Näin päivä päivält' aika vitkaan mataa
Elämän kirjan viime tavuun asti.
Jokainen eilispäivä synkkään hautaan
On narrin vienyt. Sammu, pikku tuohus!
Elämä vaan on varjo kulkevainen,
Näyttelijä-raukka, joka näyttämöllä
Rajuupi aikansa ja katoo sitten;
Tarina on se, hupsun tarinoima,
Täynn' ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla. --
(Sanantuoja tulee.)
Sa kieltäs tulet pieksemään; no, joutuun!
SANANTUOJA.
Kuningas armollinen!
Sanoisin mitä nähneheni luulen,
Mut enpä tiedä kuinka --
MACBETH.
No niin. Sano!
SANANTUOJA.
Kun vahtina ma kunnahalla seisoin
Ja katsoin Birnamiin, niin metsä käyvän
Minusta näytti.
MACBETH.
Valhettelet, orja!
(Lyö häntä.)
SANANTUOJA.
Vihanne kärsin, jos en puhu totta.
Sen nähdä voitte virstan parin päässä,
Ja niinkuin sanoin: metsä, joka käypi.
MACBETH.
Jos puhut valhetta, niin lähipuussa
Saat elävänä riippua sa, kunnes
Kutistaa nälkä sun. Jos puhut totta,
Voit mielist' aivan saman tehdä mulle.
Lujuuteni jo pettää: aavistan jo
Tuon paholaisen kaksikielisyyttä.
Totuuden varjolla hän valheit' ajaa:
"Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee
Birnamin metsä." -- Ja nyt metsä kulkee
Päin Dunsinania. -- Aseihin! joutuun! --
Jos tott' on tuo, niin yhdentekevää,
Jos täältä pakenee tai tänne jää.
Jo kyllästyä alan aurinkoon;
Nyt mailma se vaikka hukkukoon!
Soi, jyry! Tule, hukka! Myrsky, myllää!
Ma kuolla toki tahdon pantsar' yllä.
(Lähtevät.)
Kuudes kohtaus.
Sama paikka. Kenttä linnan edustalla.
(Liehuvin lipuin ja rumpujen pauhatessa tulevat Malcolm,
Siward, Macduff y.m. ja sotamiehiä, lehvät kädessä.)
MALCOLM.
Nyt lähell' ollaan; lehväsuojat maahan
Ja tosi etehen! -- Te, kunnon setä,
Ja jalo poikanne, mun serkkuni,
Alatte leikin. Me ja kunnon Macduff,
Me teemme mit' on vielä tekemättä,
Sovitun käskyn mukaan.
SIWARD. Hyvästi! --
Jos tietäis vaan, miss' on tuon pedon säily,
Niin selkään tulkoon, jos ei miekat häily!
MACDUFF.
Nyt kaikki torvet soimaan! Soikahat,
Te veren, surman julkihuutajat!
(Lähtevät. Miekankalsketta kuuluu.)
Seitsemäs kohtaus.
Toinen osa sotakenttää.
(Macbeth tulee.)
MACBETH.
Sidottu olen paaluun; en voi paeta,
Vaan täytyy mun, kuin karhun, härnyy kestää.
Miss' on se, jok' ei ole vaimon luoma?
Ma häntä pelkään, muut' en ketäkään.
(Nuori Siward tulee.)
NUORI SIWARD.
Nimesi?
MACBETH.
Kauhistut, jos saat sen kuulla.
NUORI SIWARD.
Sna. En, vaikka tulikuumempi se oisi
Kuin mikään helvetissä.
MACBETH.
Macbeth on se.
NUORI SIWARD.
Nimeä korvalleni ilkeämpää
Ei mainita vois perkelekään.
MACBETH.
Eikä
Peloittavampaa.
NUORI SIWARD.
Sen sa valhettelet,
Kirottu julmus! Miekallani valheeks
Sen todistan.
(Taistelevat ja nuori Siward kaatuu.)
MACBETH.
Sin' olit vaimon luoma. --
Aseille nauran vaan ja ilkun säilää,
Mi vaimon luoman miehen käessä häilää.
(Lähtee.)
(Miekankalsketta. Macduff tulee.)
MACDUFF.
Se tuoll' on melu. -- Näytä kasvos, julmus!
Jos muu kuin minun miekkani sun surmaa,
Niin vaimon, lasten haamuilt' en saa rauhaa.
Nuo kerni-raukat jääkööt: heillä keihäs
Kädessä palkast' on. Sua, Macbeth, etsin!
Ma muuten terin ehjin miekan kätken
Taas työttömänä tuppeen. -- Tuolla lienet:
Tuo kova kalske ilmaisee, ett' ompi
Siell' ylhäisiä. Voi, jos hänet saisin:
Muut' en sult', onni, pyydä!
(Lähtee. Miekankalsketta.)
(Malcolm ja Siward-vanhus tulevat.)
SIWARD.
Tänne, prinssi! --
Hyvällä linna antaunut on.
Tyrannin väki kahden puolin sotii,
Ja uljaast' ottelevat jalot thanit.
Jo päiv' on meidän puolellamme; vähän
On enää tehtävätä.
MALCOLM.
Rinnallamme
Vihollisia sotii.
SIWARD.
Linnaan tulkaa!
(Lähtevät. Miekankalsketta.)
(Macbeth palajaa.)
MACBETH.
Miks Rooman houkkaa matkisin nyt,[12] miekkaan
Omahan syösten? Niit' on, joille haavat
Paremmin sopii.
(Macduff palajaa.)
MACDUFF.
Seis, seis, hornan koira!
MACBETH.
Sua yksin kaikist' olen karttanut.
Pois käänny: liiaks verilläsi sielun'
On rasitettu.
MACDUFF.
Sanoja ei mulla;
Nyt miekka puhuu. Konna, verisempi,
Kuin virkkaa saattaa kieli!
(Taistelevat.)
MACBETH.
Turhaa vaivaa!
Voit miekkas teräll' yhtä hyvin viiltää
Lovetont' ilmaa kuin mua veristyttää.
Haavoittuvihin päihin säiläs iske;
Lumottu henken' on; ei sille mitään
Voi vaimon luoma.
MACDUFF.
Lumoukses heitä;
Ja enkeli, jot' olet palvellut,
Julistakohon sulle: "äidin kohdust'
Otettiin keski-eräisenä Macduff."
MACBETH.
Kirottu kieli, jolta sen ma kuulin;
Se kaiken miehuuteni järkähyttää!
Äl' usko ilveperkeleitä noita:
Kakskielisyydellään he pettävät;
Lupauksia kuiskaavat he korvaan,
Mut toivon vievät. -- Min' en taistele
Sun kanssasi.
MACDUFF.
Siis antau, pelkuri!
Ja elä kansan töllisteltävänä
Kuin ihme-elukkamme, patsaaseen
Kuvaamme sun ja alle kirjoitamme:
"Tyrannin tässä näette."
MACBETH.
Min' en antau
Matamaan maassa Malcolm-nulkin eessä
Kiroovan roistokansan härnätessä.
Vaikk' kulki Dunsinaniin Birnam-metsä,
Ja vaikk' et ole sinä vaimon luoma,
Niin viimeistäni koitan: rintan' eteen
Asetan kilven; karkaa päälle, Macduff;
Kirottu se, jok' ensin huutaa: seis!
(Lähtevät, taistellen.)
(Peräytymistä. Torventoitauksia. Liehuvin lipuin ja helisevin
soitoin palajavat Malcolm, Siward-vanhus ja Rosse, thanit ja
soturit.)
MALCOLM.
Kaipaamat ystävämme tervein' ehkä
Palaavat vielä.
SIWARD.
Jonkun kuolla täytyy;
Tää suuri päiv' on huokea tok' ollut.
MALCOLM.
Macduff ja jalo poikanne on poissa.
ROSSE.
Soturivelan poikanne jo maksoi;
Niin kauan eli, että mieheks' ehti.
Mut tuskin sen hän urhoudellaan näytti,
Pysyen vääjäämättä paikallansa,
Kun kuoli niinkuin mies.
SIWARD.
Hän siis on kuollut?
ROSSE.
Niin on, ja tantereelta korjattu.
Surunne mittan' arvo älköön olko.
Loputon on se silloin.
SIWARD.
Haavat hällä
Oliko etupuolia?
ROSSE.
Otsass' aivan.
SIWARD.
Hyv' on! Hän Herran sotamies nyt olkoon!
Jos poikia mull' ois kuin hiusta päässä,
Somempaa kuolemaa en heille soisi.
Niin, nyt on hälle kuolinkello soinut.
MALCOLM.
Surua suurempaa hän ansaitsee,
Sen multa saa hän.
SIWARD.
Suurempaa ei lain:
Hän hyvin kuoli, velkans' suorittain.
Niin, Herran rauhaan! -- Tuossa uusi lohtu!
(Macduff palajaa, kantaen Macbethin päätä keihäänsä nenässä.)
MACDUFF.
Kuningas, terve! Nyt se olet. Tässä
Kirotun vallanryöstäjän on pää.
Vapaana nyt on mailma. Ympärilläs
Näen valtas helmet; heidän sydämistään
Puhuvi tervehdykseni, ja toivon,
Ett' ääninkin he yhtyy huutoon: "Terve,
Kuningas skottein!"
KAIKKI.
Terve, skottein kuningas!
(Torventoitauksia.)
MALCOLM.
Kuluttaa emme paljon aikaa aio,
Vaan oiti kunkin kanssa tilin tehdä
Ja lemmen velat maksaa. Thanit, langot,
Olette kreivit nyt, sit' arvoa
Tääll' ensimmäiset. Tehtävämme muut --
Jotk' aikaa myöten kyllä suoritamme --
Pakoisten ystävien kotiin kutsun,
Jotk' ovat välttäneet tuon julman paulat;
Rankaisemisen niiden hirviöiden,
Jotk' apun' olleet on tuon teurastajan
Ja lemmon vaimon tuon, jok' itsestänsä
On nähtävästi itse lopun tehnyt: --
Tuon sekä mitä muut' on tarpeellista,
Jumalan avulla me toimitamme,
Kun ajan, tavan, paikan oivallamme.
Kiitokset teille kaikillen nyt laadin,
Ja kruunaukseen Sconiin teitä vaadin.
(Torventoitauksia. Lähtevät.)
SELITYKSIÄ:
[1] _Tulen, harmio_. Harmio on noidan kissa, joka emäntäänsä naukuu.
Konna on samanlainen kamala taikaolento.
[2] _Rosse-thani_. Thani oli vanha englantilainen ja skotlantilainen
aatelisnimitys, jotenkin vastaava nykyistä parooni-nimeä.
[3] _Bellonan rautahame sulho_. Tällä tarkoitetaan Macbeth'ia.
[4] _Olevan onnen lisäks_. Macbeth oli jo isänsä, Sinelin, jälkeen
tullut Glamis-thaniksi.
[5] _Mitään muuta
Ei ole, pait se, mikä viel' ei ole_.
Macbethille tulevaisuudessa luvattu kruunu oli ainoa, mikä hänelle oli
sillä hetkellä olemassa.
[6] _Vai Cumberlandin prinssi_. Macbethilla oli kruunun toivetta, jos
Duncan kuolisi, ennenkuin hänen vanhin poikansa tuli täysi-ikäiseksi.
Malcolmin nimittäminen perilliseksi isän eläissä oli siis kenties lähin
syy Macbethin päätökseen murhata Duncan.
[7] _Kähisten itse korppi_. Tarkoittaa sanantuojaa.
[8] _Kaistaleen ranskalaisen housuista_. Ne olivat hyvin soukat, niin
että niistä kaistaleenkin varastaminen kysyi suurta taitoa.
[9] Tuo suuri valtakirja revi rikki, s.o. tee loppu Banquon elämästä.
[10] _Se vaatii verta_, nim. haamu.
[11] _Kypäräpää tarkoittaa kenties Macbethin päätä. Verinen lapsi on
Macduff. Kruunupää lapsi on Malcolm.
[12] _Miks Rooman houkkaa matkisin nyt_. Tarkoittanee Catoa.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Macbeth" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.