Title: The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde - Salaperäinen ovi
Author: Stevenson, Robert Louis, 1850-1894
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde - Salaperäinen ovi" ***


SALAPERÄINEN OVI

(DR. JEKYLL AND MR. HYDE)


Kirjottanut

Robert Louis Stevenson


Suomennos


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1911



Salaperäinen ovi.


Uttersonilla, lakimiehellä, oli karkeat, rumat ja epäsäännölliset
kasvot, joita tuskin milloinkaan valaisi hymy; hänen olentonsa oli kylmä
ja jäykkä, hän sanoi sanottavansa vain vaivalla, hänen esiintymisessään
tuskin voitiin nähdä lämpimämpäin tunteiden ilmenemismuotoja; hän oli
laiha, pitkä, kuiva, synkkä -- mutta sittenkin täytyi hänestä pitää.
Ystäväpiirin yhtymisissä, kun viini oli hänen makunsa mukaista, loisti
hänen silmistään ilme, joka oli jaloimmassa merkityksessä inhimillinen;
mutta tämä sisäinen maailma ei kuitenkaan koskaan tullut ilmi sanoissa,
vaan sitä useammin ja puhuvammin teoissa. Hän oli ankara itseään
kohtaan; joi yksin ollessaan katajanmarjaviinaa, haihduttaakseen
hienojen viinien makua, ja vaikka hän nautti teatterista, ei hän ollut
avannut sen ovea kahteenkymmeneen vuoteen. Mutta hän oli hyvin
suvaitsevainen muiden suhteen; hän tunsi melkein kateudensekaista
kummastusta syrjäisten vioissa ja synneissä ilmenevän elinvoiman
johdosta ja joka tapauksessa mieluummin auttoi kuin valitti.

»Olenpa jonkun verran Kainin kerettiläisyyteen kallistuva», oli hänen
tapana sanoa tuolla kuivalla tavallaan; »sallin veljeni syöksyä
turmioon, jos hän sen itse hyväksi näkee». Tämä piirre hänen
luonteessaan se luultavasti aiheutti senkin, että hän niin usein oli
viimeinen kunnianarvoinen tuttavuus ja viimeinen rohkaisija, jonka
puoleen hätääntyneet ihmisparat tiesivät voivansa kääntyä. Tällaisia
surunlapsia tavatessaan ei hänen olemuksensa hitustakaan muuttunut.

Tämä oli luultavasti helppoakin hänelle, hänen olentonsa kun kaikissa
suhteissa ilmaisi niin vähän. Itse hänen ystävyyssuhteensakin näyttivät
pääasiallisesti rakennetun samanlaisen hyväntahtoisen vapaamielisyyden
pohjalle. Ihmisen vaatimattomuushan ei ilmene missään niin todellisena
kuin siinä, että hän on valmis ottamaan ystäväpiirinsä vastaan
sellaisena, miksi olosuhteet ovat sen muodostaneet; ja tämän juuri teki
mr Utterson. Hänen ystävinään oli läheisiä sukulaisia taikka henkilöitä,
joiden kanssa hän oli kauan ollut tuttu; hänen kiintymyksensä oli
vuosien kasvattama kuin köynnöskasvi, eikä siinä ilmennyt mitään
erityistä halua uusiin voittoihin. Tämä mahdollisesti selitti niidenkin
siteiden laadun jotka hänet yhdistivät Richard Enfieldiin, hänen
kaukaiseen sukulaiseensa ja tunnettuun hienoon maailmanmieheen. Sillä
useimmille oli ja pysyi salaisuutena, mitä huvia näille kahdelle
henkilölle saattoi olla toistensa seurasta taikka mitä yhteisiä
harrastuksia heillä ylipäänkään voi olla. Henkilöt, jotka olivat
kohdanneet heidät heidän sunnuntaikävelyillään, väittivät, etteivät he
koskaan puhelleet keskenään, että heitä näytti vaivaavan hirveä ikävä ja
että he ilmeisellä helpotuksella tervehtivät jokaista tuttavan
vastaantulemista. Mutta tästä huolimatta pitivät he kumpikin suuressa
arvossa näitä kävelyjä; ne olivat heistä viikon kauniin helmi, ja he
siirsivät ei ainoastaan kaikki muut ajanvietot, vaan vieläpä tärkeät
tehtävätkin toiseen aikaan voidakseen häiriöttä nauttia niistä.

Tällaisella retkeilyllä he kerran joutuivat muutamalle syrjäkadulle
eräässä Lontoon väkirikkaimmassa kaupunginosassa. Katu oli pieni ja
lontoolaisen käsityksen mukaan hiljainen, mutta arkipäivinä harjotettiin
siellä kuitenkin kukoistavaa kauppaa. Siellä ihmiset näkyivät olevan
hyvinvoipia ja ahertavan voidakseen vastedes yhä paremmin, ja näkyipä,
että he jo olivat päässeet semmoiseen varallisuuteen, että saattoivat
käyttää osan voitosta kaunistustarkoituksiinkin. Myymälöiden ikkunat
koko kadun pituudelta olivat täyteen pyntätyt ja houkuttelevat kuin rivi
hymyileviä, teeskenteleviä myyjättäriä. Sunnuntainakin, jolloin sen
kukkain miellyttävyys oli verhottuna ja liike vähemmin vilkas, loisti
tuo pieni katu ympärillä olevien kaupunginosien harmajassa
yksitoikkoisuudessa kuin nuotio pimeässä metsässä; ja sen vasta maalatut
ikkunaluukut, kiillotetut messinkihelat ja yleinen sirous ja puhtaus
pistivät heti mitä miellyttävimmin ohikulkijan silmään.

Kaksi taloa toisesta kadun kulmasta, itään mennessä vasemmalla, pisti
siron huonerivin väliin kuitenkin erääseen taloon vievä käytävä, ja
juuri siinä tunki synkkä ja pimeä rakennus päätyänsä kadulle päin. Se
oli kaksikerroksinen, eikä siinä näkynyt yhtään ikkunaa, vaan ovi ja sen
yläpuolella korkea, tyhjä, värinsä muuttanut kiviseinä. Koko rakennus
näytti melkoisen ränstyneeltä. Ovi, jossa ei ollut kolkutinta eikä
kelloa, oli käynyt valjuksi ja pilstottu. Kerjäläisiä loikoi
kynnyksellä, raappien rikkitikuilla ovilaudoista tulta; lapset leikkivät
kauppapuotia portailla; koulupojat koettivat veitsiään pihtipieliin, ja
tuskin miespolveen oli kukaan avannut ovea ajaakseen pois vallattomuuden
harjottajia taikka korjatakseen heidän aikaansaamiansa vaurioita.

Mr Enfield ja juristi kävelivät vastakkaisella puolella katua, mutta
tultuaan tämän oven kohdalle kohotti edellinen keppinsä ja osotti sitä.

»Oletko milloinkaan kiinnittänyt huomiotasi tuohon oveen?» kysyi hän
sekä lisäsi, kun ystävänsä oli antanut hänelle kieltävän vastauksen: »Se
tuo mieleeni erään sangen omituisen jutun.»

»Niinkö?» virkahti mr Utterson -- ääni hiukan muuttuneena -- »kuinka
niin?»

»Niin, seikka on sellainen», sanoi mr Enfield, »että minä olin
kotimatkalla eräiden tuttujen luota, jotka asuvat jossakin maailman
ääressä. Kello oli kolmen paikkeilla muutamana pimeänä talviaamuna, ja
tieni vei erään kaupunginosan läpi, jossa ei kirjaimellisesti nähnyt
muuta kuin katulyhtyjä. Katu kadun perästä -- kaikki ihmiset nukkumassa
-- katu kadulta, kaikki valaistuina kuin juhlakulkuetta varten ja kaikki
tyhjinä kuin kirkko -- kunnes lopuksi aloin kuunnella ja kuunnella ja
kaivata nähdäkseni edes poliisin. Juuri samassa sainkin nähdä kaksi
elävää olentoa: toinen oli mies, joka nopein ja epätasaisin askelin
kiiruhti itään päin, ja toinen pieni, kahdeksan- tai kymmenenvuotias
tyttö, joka tuli juosten poikkikadulta. No ---- miten olikaan -- he
törmäävät kadun kulmassa yhteen -- ja nyt tapahtui jotain hyvin
pöyristyttävää -- -- sillä -- ajatteles -- mies käveli hyvin tyynesti
edelleen, tallasi lapsen jalkoihinsa ja jätti hänet parkumaan maahan. Se
ei ehkä kuulu sen kummemmalta kerrottuna, mutta sitä oli kammottava
katsella. Näytti kuin ei tuo mies olisi ollutkaan ihminen, vaan joku
julma hirtehinen. Minä aloin huutaa, otin jalat alleni, iskin kynteni
miehen kaulukseen ja raastoin hänet itkevän lapsen ympärille
kokoontuneen väkijoukon luo. Hän pysyi aivan levollisena eikä
vastustellut vähääkään, mutta loi minuun yhden ainoan silmäyksen, niin
häijyn, että kylmä hiki kihosi otsalleni siinä tuokiossa. Paikalle
kokoontuneet ihmiset olivat lapsen omaisia, ja omituista kyllä tuli
myöskin lääkäri, jota noutamaan tyttö oli lähetetty. No, lapsi ei
oikeastaan ollut niin pahoin vahingoittunut kuin säikähtynyt, sen mukaan
mitä lääkäri sanoi, ja siihen olisi voinut päättyä koko juttu. Mutta nyt
tuleekin asian hassunkurisin puoli. Minut oli vallannut vastustamaton
inho tuota herraa kohtaan jo ensi näkemästä. Samoin oli laita myöskin
lapsen omaisten -- no, se ei ollut ihmekään. Mutta merkillistä oli
lääkärin suhteen. Hän oli tuollainen tavallinen pieni, kuiva
köyhäinlääkäri, ikä ja väri epämääräinen, murtaen vahvasti skotlanniksi
ja jokseenkin yhtä tuntehikas kuin säkkipilli. No niin, hänen laitansa
oli vähän toinen kuin meidän. Joka kerta kun hän katsahti vankiini,
huomasin hänen kalpenevan ja hänen täytyi hillitä itseänsä lujasti,
ettei hyökkäisi hänen päällensä ja nutistaisi häntä kuoliaaksi. Tiesin
vaistomaisesti mitä hänen sisällään liikkui, yhtä hyvin kuin hän tunsi
itsessään mitä minä ajattelin; ja kun nyt ei kuitenkaan käynyt päinsä
lyödä miestä kuoliaaksi, niin teimme olosuhteiden mukaan parhaamme.
Sanoimme hänelle, että voimme nostaa ja nostammekin sellaisen melun
tästä, että hänen nimensä tulee kaikumaan Lontoon laidasta toiseen. Jos
hänellä oli ystäviä taikka mitään kunniaa menetettävänä, niin lupasimme
pitää huolen siitä, että hän ne menetti. Ja haukkuessamme hänet noin
pataluhaksi oli meillä täysi työ, jotta saimme naisväen estetyksi
pullistamasta ulos silmiänsä häneen murjottaessaan -- he olivat
vimmoissaan kuin raivottaret. En ole ikinä nähnyt niin paljon vihaisia
kasvoja ympärilläni. Ja siinä seisoi mies keskellämme, synkkä, kylmä
julkeus kasvoillaan -- pelästynyt hän kyllä oli, sen voin huomata --
mutta hän tekeytyi julkeaksi aivan kuin itse paholainen. 'Niin, jos
herrat tahtovat nostaa melun tästä pienestä onnettomuudesta', sanoi hän,
'niin olen luonnollisesti kokonaan herrojen vallassa. Ei kukaan
kunnonmies halua joutua sormella osoteltavaksi,' sanoi hän. 'Olkaa hyvä
ja mainitkaa summa'. No, me tiukkasimme sata puntaa hyvitykseksi
perheelle; ilmeisesti olisi hän mielellään halunnut päästä kynsistämme,
mutta hän näki kyllä meistä, ettei kanssamme ollut leikittelemistä, ja
lopuksi hän suostui. Nyt oli jäljellä enää vain rahojen irtisaaminen; ja
minne luulet hänen vieneen meidät, jollei juuri ja tälle ovelle? -- otti
avaimen taskustaan, meni sisään tuli pian sen jälkeen takaisin, mukanaan
kymmenen puntaa kullassa ja pankkiosotus jäännössummalle, asetettuna
haltijalle maksettavaksi Corettsin pankissa ja alla eräs nimi, joka --
no niin, minä en voi mainita sitä, vaikka se on juuri pääseikkoja
kertomuksessani, -- -- se oli joka tapauksessa nimi, joka on hyvin
tunnettu ja hyvin usein painettu. Summa oli melkoisen suuri, mutta hänen
allekirjoituksensa olisi hyvin vastannut suuremmankin summan -- -- jos
nimi vain oli oikea, tietysti. Minä tein viittailuja, että koko asia
näytti vähän epäilyttävältä ja että ihmiset oikeissa olosuhteissa hyvin
harvoin tuolla tavoin ajautuvat sisään kellarinovesta kello neljä
aamulla palatakseen takaisin kädessä toisen miehen liki sadalle punnalle
asetettu pankkiosotus. Mutta mies otti asian aivan tyvenesti ja
loukkaantuen. 'Herra varjelkoon', sanoi hän, 'olkaa ihan huoleti, minä
pysyn mukananne, kunnes pankki avataan, ja esitän itse osotuksen, jos
niin haluatte'. Me läksimme siis, lääkäri ja tytön isä ja ystävämme ja
minä, ja kulutimme loppuyön minun kotonani; ja kun olimme syöneet
suuruksen seuraavana päivänä, läksimme koko joukolla pankkiin. Minä
esitin itse osotuksen ja selitin, että minulla oli omat syyni epäillä
nimenväärennystä. Mutta loitolla siitä! -- Nimikirjoitus oli aivan
oikea.»

»Ai-ai», virkkoi mr Utterson.

»Huomaanpa asian tekevän sinuun saman vaikutuksen kuin minuunkin», sanoi
mr Enfield. »Niin, se on ruma juttu. Sillä mies, josta puhun, oli
todellakin sitä laatua, ettei hänen kanssaan kunniallisten ihmisten sovi
olla tekemisissä -- oikea konna, sen näkeminen ei tarvinnut paljoakaan
ihmistuntemusta; ja sitä henkilöä, joka oli pankkiosotuksen
allekirjottanut, pidetään itse kunniana, miehenä, joka ei milloinkaan
tee itseään syypääksi sopivaisuuden sääntöjen rikkomiseen, jota päälle
päätteeksi (ja tämä tekee asian vielä pahemmaksi) ylistetään siitä, mitä
ihmiset sanovat hyväntekeväisyydeksi. Tietysti kiristämistä -- --
kunniallinen mies, joka on pakotettu maksamaan vaimentaakseen jonkun
nuoruuden hairahduksen; sehän on selvää. Mutta sekään selitys ei ole
täysin riittävä kaikkiin asianhaaroihin nähden» -- lisäsi hän, vaieten
samalla ja näyttäen vaipuvan syviin ajatuksiin.

Niistä herätti hänet mr Utterson, joka äkkiä kysyi: »Ja sinä et tiedä,
asuuko se mies, joka oli pankkiosotuksen allekirjottanut, todellakin
tuolla?»

»Pidätkö sen todennäköisenä?» oli Enfieldin vastaus. »Ei -- minä olen
sattunut kuulemaan hänen osotteensa; hän asuu jonkin torin laidassa --
en muista minkä.»

«Etkä ole koskaan ottanut lähempää selvää tuosta -- tuosta talosta, jossa
on tuo ovi?»

»En -- suoraan sanoen oli minulla omat hienotunteisuussyyni. Yleensä on
minulla suuri vastenmielisyys tungetteleviin kyselyihin. Se muistuttaa
liian paljon viimeistä tuomiota. Päästetään irti kysymys, ja se on
melkein samaa kuin antaa vauhtia vyöryvälle kivelle. Istutaan kaikessa
rauhassa vuorella; kivi vierii edelleen, tempaa toisia mukaansa, ja
parhaassa vauhdissa ollessaan sattuu se jonkun kunnioitetun vanhusparan
-- viimeisen, jota olisi voinut ajatella -- päähän, kun hän parhaillaan
istuu aivan levollisesti ja paistattelee päivää omassa puutarhassaan --
ja perheen on muutettava nimeä. Ei, tiedäppäs, se on minun
pääperiaatteitani -- kuta merkillisemmältä jokin asia näyttää, sitä
vähemmän on siitä tehtävä kyselyjä.»

»Varsin terve periaate», huomautti juristi.

»Mutta se ei ole estänyt minua tekemästä omintakeisia havaintoja»,
huomautti Enfield. »Talo tuskin on asuinrakennuksen näköinen. Siinä ei
ole muuta ovea kuin tuo tuossa, eikä kukaan ihminen mene siitä ulos eikä
sisään, paitsi jonkun harvan kerran -- herra, josta olen puhunut.
Ylemmässä kerroksessa on kolme ikkunaa pihanpuolella -- alakerroksessa
niitä ei ole lainkaan. Ikkunat ovat aina suljetut, mutta näyttävät
puhtailta. Sitäpaitsi nousee rakennuksen piipusta tavallisesti savua,
mikä näyttää todistavan, että siinä on asukkaita. Mutta siitä ei
kuitenkaan voi olla aivan varma, sillä rakennukset tuon talon ympärillä
ovat niin yhdessä ryhmässä, että tuskinpa voi sanoa, missä yksi loppuu
ja toinen alkaa.»

He kävelivät hetken ajan edelleen puhumatta mitään. Sitten virkkoi mr
Utterson:

»Se on todellakin hyvä sääntö, tuo josta mainitsit.»

»Tietysti se on hyvä», vastasi Enfield.

»Mutta siitä huolimatta», jatkoi juristi, »täytyy minun tehdä eräs
kysymys. Minä haluaisin tietää tuon miehen nimen, joka tallasi lasta.»

»No», Sanoi Enfield, »eihän tuo nähdäkseni voi ketään vahingoittaakaan.
Hän sanoo nimensä olevan Hyde.»

»Hm -- -- --» virkahti mr Utterson. »Minkä näköinen hän oikein oli?«

»Tjaa, sitäpä ei ole niin helppoa kuvata. Hänen ulkomuodossaan on
jotakin hassua, jotakin epämiellyttävää, jotakin ihan inhottavaa. En
ole, kuten sanottu, milloinkaan nähnyt ihmistä, joka olisi tehnyt niin
kaamean vaikutuksen, mutta sittenkään en voi selittää, mistä se johtui.
Hänen täytyy olla luonnottomasti kehittynyt jollakin tavoin; hän tekee
sen vaikutuksen näkijäänsä, mutta en voi sanoa missä suhteessa. Hän on
mitä merkillisimmän näköinen, se on varmaa, mutta siitä huolimatta en
muista yhtään piirrettä hänestä, joka -- ei -- siitä ei tule mitään,
minä en voi häntä kuvata. Ei sen vuoksi, etten muistaisi häntä; minä
näet näen hänet ilmielävänä edessäni tällä hetkellä.»

Mr Utterson käveli taas hetken aikaa vaiti ja näytti hautovan jotakin
mielessään. »Oletko varma siitä, että hän todella käytti avainta?» kysyi
hän vihdoin.

»Paras veliseni -- --» alkoi Enfield, joka oli menettää tajunsa
hämmästyksestä.

»Minä tiedän, minä tiedän», sanoi Utterson. »Se tuntui kyllä
ihmeelliseltä. Seikka on näes sellainen, että jos minä en kysy tuon
toisen henkilön nimeä, niin tapahtuu se sen vuoksi, että jo tiedän sen.
Näet nyt, Richard, että olet kertomuksinesi tavannut oikean miehen. Jos
olet erehtynyt jossakin kohdassa, niin on parasta, että korjaat sen
nyt.»

»Olisit voinut sanoa sen jo ennemmin», virkkoi Enfield hieman
nyrpeissään. »Mutta minä olen pysytellyt täydelleen totuudessa -- en ole
tehnyt mitään erehdyksiä, kuten sinä lausut. Miehellä oli avain, ja mikä
on sitäkin ihmeellisempää, hänellä on se vieläkin. Minä näin hänen
käyttävän sitä tuskin viikko sitten.»

Mr Utterson huoahti syvään, mutta ei vastannut mitään, ja nuori mies
jatkoi: »Tässä oli nyt uusi opetus, että on hillittävä suutansa. Minä
ihan häpeän jaarittelemisintoani. Sovitaanko, ettei enää milloinkaan
puhuta tästä asiasta?»

»Mielihyvällä», vastasi juristi. »Kättä päälle, Richard.»



Tohtori Jekyllin testamentti.


Sinä iltana palasi mr Utterson hyvin synkällä tuulella nuorenmiehen
asuntoonsa ja istui ilman ruokahalua päivällispöytään. Hänen tapanaan
oli sunnuntaisin, päivällisen jälkeen, istua takkavalkean ääreen, jokin
kuiva uskonnollinen kirja edessään, ja pysyä siinä asennossa, kunnes
lähellä olevan kirkontornin kello löi kahdeksan, jolloin hän
tyytyväisenä ja kiitollisella mielellä meni vuoteeseensa. Mutta kun
pöytä tänä iltana oli korjattu, ottikin hän sen sijaan kynttilän ja meni
työhuoneeseensa. Siellä hän avasi asiakirjakaappinsa, otti esiin erään
paperin, joka kääreessä olevan kirjotuksen mukaan oli tohtori Henry
Jekyllin testamentti, sekä istuutui huolestunein ilmein lukemaan sitä.
Se oli testamentintekijän omakätisesti kirjottama; sillä vaikka mr
Utterson oli ottanut valvoakseen sen toimeenpanemista, kun se kerran oli
kirjotettu, oli hän kuitenkin tykkänään kieltäytynyt olemasta apuna sen
laadinnassa. Testamentti ei ainoastaan määrännyt, että sanotun tohtori
Henry Jekyllin kuoltua, vaan että vieläpä hänen »kadotessaankin taikka
selittämättömällä tavalla yli kolme kuukautta poissa oltuaan» tuli
»hänen ystävänsä ja hyväntekijänsä Edward Hyden viipymättä ja ilman
esteitä päästä oikeuksiinsa ainoana perijänä, ainoastaan ehdolla että
erinäisiä pienempiä lahjaeriä maksettiin tohtorin palvelusväelle. Koko
tämä asiakirja oli kauan ollut rehdin juristimme silmätikkuna. Se
loukkasi hänessä sekä lakimiestä että tyyntä, tunnontarkkaa ja
lainkuuliaista ihmistä, joka rakasti kaikkea hyvää, vanhaa,
tottumukseksi muodostunutta järjestystä ja melkein näki jotakin
sairaalloista ja vastenmielistä jokaisessa hämäräperäisessä
poikkeamisessa siitä. Tähän asti oli tämän mr Hyden täydellinen
tuntemattomuus lisännyt hänen harmiansa; nyt lisääntyi se vielä siitä,
mitä hän oli saanut tietää tuosta salaperäisestä perijästä. Asia oli
kylläkin arveluttava, kun nimi oli vain nimi, joka hänestä ei edustanut
mitään määrättyä käsitettä. Se tuli sitäkin arveluttavammaksi, kun tämä
nimi äkkiä esiintyi hänelle vihattavien ominaisuuksien verhoamana; ja
tästä vaihtelevasta, epäselvästä kummituksesta, joka oli niin kauan
uhmaillut hänen läpitunkevaa katsettaan, sukeutui äkkiä ja
salaperäisellä selvyydellä -- niin tuntui hänestä -- pirullinen ja
kammottava olento.

»Minä luulin sen olleen mielettömyyttä», mutisi hän, pannen kiusallisen
asiapaperin takaisin kaappiin, »mutta nyt alan jo melkein pelätä, että
kysymyksessä onkin kunniattomuus».

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, otti päällystakin ylleen ja läksi
Cavendish Squarelle, missä hänen ystävänsä, kuuluisa lääkäri Lanyon,
asui ja otti vastaan lukemattomia sairaitaan. »Jos kukaan tietää miten
asiat ovat, niin on se Lanyon», ajatteli hän.

Juhlallinen hovimestari tunsi hänet ja lausui tervetulleeksi; hänen ei
tarvinnut odottaa, vaan vietiin hänet suoraan eteisestä ruokasaliin,
jossa tohtori Lanyon vielä istuskeli viinilasin ääressä. Tohtori oli
reipas, komea, punakka herra, ja hänellä oli paksu, lumivalkoinen tukka
ja leiskuva ja varma käytöstapa. Nähdessään mr Uttersonin hypähti hän
ylös ja tervehti häntä ojennetuin käsin. Hänen sydämellisyytensä sai
helposti, luonnonlaatunsa kun oli sellainen, jotenkin teatterimaisen
muodon, mutta se ei silti ollut vähemmin todellista. Hän ja juristi
olivat vanhoja ystäviä, vanhoja koulu- ja ylioppilastovereita; he
pitivät arvossa sekä toisiaan että itseään ja nauttivat sydämellisesti
toistensa seurasta.

Ensimäisten yleisten huomautusten jälkeen johti juristi taitavasti
keskustelun aineeseen, joka niin kiusallisella tavalla vaivasi hänen
ajatuksiaan.

»Kuules, Lanyon», sanoi hän, »me, sinä ja minä, lienemme vanhimmat Henry
Jekyllin ystävät maailmassa?»

»Toivoisinpa, että ystävät olisivat hiukan nuorempia», nauroi lystikäs
tohtori. »Niinpä tosiaan, luulen asian muuten niin olevan. Mutta mitä
iloa siitä on? Minä en kerta kaikkiaan näe häntä enää koskaan.»

»Onko se mahdollista?» virkkoi Utterson. »Minun mielestäni teillä
molemmilla pitäisi aina olla yhdyssidettä tieteellisissä
harrastuksissanne.»

»Niin meillä on ollutkin», oli vastaus. »Mutta nyt on siitä jo yli
kymmenen vuotta, kun Jekyll rupesi muuttumaan liian
mielikuvitusrikkaaksi soveltuakseen minun maulleni. Hänen
järjenjuoksunsa alkoi mennä aivan väärään suuntaan; ja vaikka minä
edelleen vanhan ystävyyden vuoksi, kuten sanotaan, välitän hänestä, niin
näen häntä helkkarin harvoin. Sellainen tieteellinen kerskuminen, mihin
hän antautui», lisäsi tohtori, muuttuen aivan sinipunaiseksi
haahmoltaan, »olisi totisesti voinut erottaa itse Damonin ja Pythiaksen
toisistaan».

Tämä pieni pahantuulen purkaus vaikutti melkein tyynnyttävästi
juristiin.

»He ovat erimielisiä jostakin tieteellisestä kysymyksestä», ajatteli
hän; ja kun hänellä itsellään ei ollut mitään tieteellisiä intohimoja,
paitsi mahdollisesti juttukirjojen kyhäämisessä, niin hän lisäsi vielä:
»Eikö sen pahempaa!»

Hän antoi ystävälleen hetkisen tyyntymisaikaa ja esitti sitten
kysymyksen, joka oli hänen sydäntään lähinnä.

»Oletko sattunut milloinkaan tapaamaan erästä hänen tuttavaansa, erästä
Hydeä?» kysyi hän.

»Hyde --? -- Hyde? Ei, en ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä. On
kai ollut minun jälkeeni.»

Tämä oli ainoa valaistus, jonka juristi vei mukaansa kotiin suureen
mustaan sänkyyn, jossa hän kieriskeli, kunnes aamun pikkutunnit alkoivat
pidetä. Se oli rauhaton yö hänen sielulleen, joka yhtämittaa työskenteli
saman pimeän arvotuksen ratkaisemiseksi ja jota samat kysymykset
ahdistivat.

Kello löi läheisessä kirkontornissa kuusi hänen vielä vaivatessaan
päätänsä tällä arvotuksella. Tähän asti oli se vain koskettanut hänen
ymmärrystänsä, nyt alkoi se myöskin vaikuttaa mielikuvitusvoimaan; ja
hänen kieriskellessään ja käännähdellessään sängyssään tässä talviaamun
syvässä pimeydessä alkoi Enfieldin kertomus saada eloa hänen sielunsa
silmissä, kuten voimakkaasti valaistu taulusarja. Hän näki nukkuvan
kaupungin lukemattomat palavat lyhdyt. Sitten oli hän näkevinään erään
miesolennon, joka käveli kiireesti eteenpäin. Muudan lapsi tuli juosten
lääkäriltä; he törmäsivät yhteen, ja tuo mies heittiö jatkoi matkaansa
tallaten jalkoihinsa huutavan lapsen.

-- -- Sitten oli hän näkevinään mukavan makuuhuoneen, jossa hänen vanha
ystävänsä makasi syvässä unessa, nähden unia ja hymyillen unilleen; ja
sitten avautui huoneen ovi, sängyn verhot vedettiin syrjään, nukkuva
herätettiin, ja katsos! -- siinä hänen vieressään seisoi olento, jolla
oli salaperäinen voima, mahti, jota tottelemaan hänen nytkin, leponsa
hiljaisina hetkinä, täytyi alistua, tahtoipa sitten tai oli tahtomatta.
Tämä olento ei hellittänyt juristia koko yönä. Jos hän nukahti
hetkeksikään, niin hän näki sen yhä käärmemäisemmin hiiviskellen
pujahtavan nukkuvaan taloon taikka yhä kiireemmin ja kiireemmin, viimein
huimaavalla vauhdilla, kiitävän valaistun kaupungin sokkeloiden läpi
tallatakseen jokaisessa kadunkulmassa lapsen jalkojensa alle ja
jättääksensä sen siihen kirkumaan tuskissaan. Eikä tällä olennolla ollut
edes kasvoja, joista sen olisi voinut tuntea. Unissakaan ei sillä ollut
kasvoja, taikka ainakin olivat ne sellaiset, ettei niistä saanut selvää,
ne kun sulivat pois hänen silmäinsä edessä. Tällä tavoin heräsi ja
kehittyi lakimiehen sielussa kova, melkein luonnoton halu saada nähdä
todellisen Hyden kasvot. Hänestä tuntui, kuin täytyisi koko
salaperäisyyden valjeta, jopa kokonaan hävitäkin, jos hän vain kerrankin
saisi nähdä hänet. Olihan samoin käynyt niin monen muunkin samanlaisen
salaperäisyyden; läheltä nähtyinä menettivät ne kaikki kaameat
ominaisuutensa ja esiintyivät aivan yksinkertaisina ja luonnollisina
tosiasioina. Olihan mahdollista, että hänen onnistuisi löytää syy vanhan
ystävänsä näennäiseen selittämättömään heikkouteen tämän miehen suhteen
sekä tuon merkillisen testamentin aihe. Joka tapauksessa olivat ne
kasvot, jotka maksoivat näkemisen vaivan. Ihmisen kasvot ilman
inhimillisiä tunteita -- kasvot, joiden tarvitsisi vain näyttäytyä
herättääkseen voittamattoman kammon tunteen muuten tyynessä ja vähän
tuntehikkaassa Enfieldissä.

Tästä hetkestä alkoi mr Utterson alinomaa kulkea kadulla, jonka
varrella tuo salaperäinen ovi oli. Aamulla ennen konttoriaikaa,
keskipäivällä, juuri kun tehtävistä oli vähimmän puutetta, yöllä
kalpean, sumuisen kuun katsellessa, kaikessa valossa ja kaikkina
aikoina, kun katu oli täynnä väkeä ja kun se oli autio ja tyhjä -- aina
oli juristi vartiopaikallaan.

»Minä löydän hänet, vaikkapa minun olisi etsittävä häntä iäisyyteen
saakka», päätteli hän.

Vihdoinkin tuli hänen kärsivällisyytensä palkituksi. Se sattui eräänä
kauniina, kuivana iltana, jolloin oli huurretta ilmassa. Kadut olivat
puhtaat kuin tanssisalin lattia; lamput paloivat kirkkaasti ja hiljaa ja
muodostivat katukiviin säännöllisiä valo- ja varjokuvioita. Kello
kymmenen jälkeen, kun myymälät olivat suljetut, oli tuo pieni katu hyvin
yksinäinen ja, huolimatta Lontoon ainaisesta räminästä, hiljainen.
Pieninkin rasahdus kuului pitkän matkan päähän: talousesineiden kalina
ja muu sellainen ylti asunnoista jalkakäytävällä kulkevan korvaan, ja
jokaisen lähestyvän jalkamiehen askelet kaikuivat pitkän matkan päähän.
Mr Utterson oli ollut vain muutamia minuutteja tavallisella
vartiopaikallaan, kun hän kuuli omituisten, keveiden askelten
lähestyvän. Yöllisillä retkillään oli hän jo kauan sitten tottunut
siihen omituiseen vaikutelmaan, jolla yhden ainoan ihmisen askelten
äänen välistä voi pitkän matkan päässä oleva kuuntelija erottaa
kaupungin muusta kolinasta. Mutta niin häthätää ja niin varmasti ei
hänen huomionsa ollut milloinkaan herännyt kuin tällä kertaa, ja
voimakkaan, melkein taikauskoisen odotuksen ja toivon tunteen valtaamana
hän vetäytyi talon portin varjoon.

Askelet lähenivät, kunnes ne kuuluivat aivan läheltä, kääntyen kadun
kulmassa. Juristi kurkisteli varovasti ja nyt voi hän jo aprikoida, mitä
lähestyjä saattoi olla miehiään. Hän oli pieni ja hyvin yksinkertaisesti
puettu, ja hänen olennossaan ja ulkomuodossaan oli jotakin, mikä
odottajasta näin välimatkan päästäkin tuntui kuvaamattoman
vastenmieliseltä. Mies ohjasi kuitenkin askelensa suoraan tuota
salaperäistä ovea kohti ja lähetessään otti hän avaimen taskustaan aivan
kuin tekee henkilö, joka saapuu kotiinsa.

Mr Utterson astui kadulle ja nykäisi häntä ohikulkiessa olkapäästä.

»Anteeksi, ettekö ole mr Hyde?»

Mr Hyde hätkähti ja veti henkeä sähisevällä äänellä. Mutta hänen
säikähdyksensä oli vain hetkellinen, ja vaikka hän ei katsonut juristia
silmiin, vastasi hän levollisesti: »Kyllä se on nimeni. Haluatteko
mitä?»

»Minä huomaan teidän aikovan mennä tuonne sisälle», vastasi juristi.
»Olen tohtori Jekyllin vanha ystävä -- mr Utterson Gaunt Streetiltä --
olette kai kuullut nimeni; ja kun nyt satuin tapaamaan teidät tässä,
niin ajattelin, että kentiespä te voisitte päästää minut sisään. Minä
haluaisin tavata tohtoria.»

»Ette tapaa häntä nyt; hän on matkoilla», vastasi mr Hyde, puhaltaen
avaimenreikään poistaaksensa sieltä tomun. Sitten lisäsi hän ehättäen,
mutta yhä vain katse alas luotuna: »Mistä tunsitte minut?»

»Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?» vastasi mr Utterson.

»Mielelläni -- mitä haluatte?»

»Oletteko hyvä ja näytätte minulle kasvonne?»

Mr Hyde näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten röyhkeän päättävästi mr
Uttersonia kohti; he tuijottivat hetken ajan hiljaa toisiinsa.

»Nyt tunnen teidät», virkkoi mr Utterson. »Siitä saattaa vastaisuudessa
olla hyötyä meille molemmille.»

»Aivan niin», vastasi Hyde, »olipa hyvä, että tapasimme. Ja à propos --
teidän pitää saada minun osotteenikin.» Ja hän mainitsi erään talon
numeron joltakin Sohon kaupunginosassa olevalta kadulta.

»Suuri Jumala!» ajatteli lakimies, »ajatteleeko hänkin mahdollisesti
testamenttia.» Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja mutisi vain kiitoksen
osotteesta.

»Ja nyt», sanoi toinen, »on teidän sanottava minulle, mistä äsken
tunsitte minut?»

»Tuntomerkeistä.»

»Kenenkä antamista?»

»Meillä on yhteisiä ystäviä», vastasi mr Utterson.

»Yhteisiä ystäviä?» toisti mr Hyde jonkun verran käheästi. »Keitä ne
olisivat?»

»Tohtori Jekyll esimerkiksi», virkkoi juristi.

»Hän ei ole koskaan puhunut teille minusta», väitti toinen
harmistuneena. »Enpä olisi uskonut teidän voivan tuolla lailla
valehdella.»

»No no», sanoi mr Utterson, »ajatelkaapa mitä puhutte!»

Toinen päästi kiroten kovan ivanaurun, väänsi samassa nopeasti oven
lukon auki ja katosi sisälle.

Juristi seisoi hetkisen siinä, mihin Hyde oli hänet jättänyt,
levottomana ja alakuloisena. Sitten hän läksi verkkaisin askelin
kävelemään katua pitkin, nostaen tuontuostakin käden otsalleen, kuin
syvästi miettien. Se kysymys, jota hän punnitsi, oli kuitenkin
sellainen, jollaisia vain harvoin ratkaistaan. Tuo tuntematon oli
kalpea ja suhdaton ruumiinmuodoltaan, hän teki sen vaikutuksen, kuin
olisi hän ollut jollakin tavoin epäluonnollinen, mutta siltä ei
kuitenkaan käynyt tarkemmin määritteleminen, missä erikoisessa
suhteessa; hän hymyili epämiellyttävästi, hänen esiintymistavassaan oli
sekä julkeutta että pelkuruutta, ja sellaisena oli se kaikkea muuta kuin
luottamusta herättävä, ja hänen äänensä oli käheä, kuiskiva ja kuin
särkynyt. Kaikki tämä muodosti kylläkin vastenmielisen kokonaisuuden,
mutta se ei ollut kylliksi selittämään sitä siihen asti tuntematonta
inhoa ja pelkoa, jonka hänen katseensa synnytti mr Uttersonissa.

»Sen täytyy olla jotakin muuta», ajatteli hölmistynyt lakimies. »Se on
jotakin muuta -- kunpa vain keksisin nimen sille. Herra Jumala, mieshän
on tuskin ihmisen näköinen! -- Jotakin apinamaista -- jotakin
luonnotonta -- niin, mitä lieneekään! -- Taikka on se sitten jonkun
pahan, turmeltuneen sielun heijastus, joka tunkee läpi maallisen
verhonsa? -- Minun tekisi melkein mieleni uskoa sitä; sillä ah, sinä
vanha Henry Jekyll parkani, jos milloinkaan on saatanan oma nimikirjotus
nähty ihmisen kasvoilla, niin on se kirjotettuna uuden ystäväsi
otsalle.»

Kun poikkesi kulmasta pienelle takakadulle, niin tuli torille, jota
ympäröivät entisaikaan muhkeat, mutta nyt suureksi osaksi rappeutuneet
rakennukset, jotka oli vuokrattu kerroksittain ja yksityisinä huoneina
kaikenlaisille ihmisille: kartan piirtäjille, arkkitehdeille, rappiolle
joutuneille asianajajille ja kauppa-asiamiehille. Vain yksi ainoa
rakennus oli vielä yhden ainoan perheen hoteissa, ja tämän hyvinvointia
ja mukavuutta ilmaisevan talon portille mr Utterson kolkutti. Muudan
hyvin puettu, vanhanpuoleinen palvelija avasi hänelle oven.

»Onko tohtori kotona, Poole?» kysyi juristi.

»Minä katson, mr Utterson», sanoi palvelija, päästäen vieraan suureen,
matalaan eteiseen, jota lämmitti, kuten vanhoissa herrastaloissa,
kirkas, paukkuva takkavalkea avoimessa tulipesässä ja johon oli
sijotettu useampia kallisarvoisia tammikaappeja. »Olkaa hyvä ja
odottakaa täällä, sir. -- Taikka sytytänkö ehkä valkean ruokasaliin?»

»Kiitos, täällä on hyvä», sanoi juristi lähestyen takkavalkeaa. Tämä
eteinen oli hänen ystävänsä tohtorin lempipaikkoja, ja hänellä itsellään
oli tapana sanoa sitä koko Lontoon hauskimmaksi huoneeksi. Mutta tänä
iltana tunsi hän kuin vilunväreitä veressään; hän ei voinut vapautua
tuosta kiusallisesta Hyden kasvojen muistosta; hän kärsi tyytyväiselle
mielenlaadulleen mitä harvinaisinta väsymystä ja alakuloisuutta; ja
tässä hermostuneessa mielentilassa, joka hänet oli vallannut, oli hän
lukevinaan uhkauksen liekkien hulmuavassa heijastuksessa kiillotettuun
kaappiin ja varjojen haaveellisessa leikissä katossa. Häntä melkein
hävetti tuntemansa helpotus, kun Poole palasi ilmottaen, että tohtori
Jekyll oli mennyt ulos.

»Minä näin aivan äsken mr Hyden menevän vanhan leikkaushuoneen ovesta,
Poole», sanoi hän. »Onko aivan totta, että tohtori itse ei ole kotona?»

»Aivan totta, sir», vastasi palvelija. »Mr Hydellä on oma avain.»

»Isännällänne näyttää olevan suuri luottamus tuohon nuoreen mieheen»,
virkkoi juristi ajatuksissaan.

»Niin on, sir», vastasi Poole. »Meitä kaikkia on käsketty tottelemaan
häntä kuten tohtoria itseään.»

»Tuskinpa luulen tavanneeni mr Hydeä milloinkaan täällä», huomautti mr
Utterson.

»Ette olekaan, sir. Hän ei ole milloinkaan täällä, kun isännällä on
vieraita», vastasi palvelija. »Me muuten näemme häntä hyvin harvoin
tällä puolella; hän tulee ja menee enimmäkseen laboratorion kautta.»

»Vai niin -- no, hyvää yötä sitten, Poole.»

»Hyvää yötä, mr Utterson.»

Juristi läksi kotiin hyvin raskaalla mielellä. »Harry Jekyll parka»,
ajatteli hän, »pelkäänpä, pelkäänpä hänen purjehtivan vaarallisilla
vesillä! -- Hän oli kevytmielinen ja huimapää aikaisemmassa
nuoruudessaan; siitä on tosin jo kauan, mutta Jumalan lait eivät tiedä
mitään ylimuistoisesta ajasta. Niin, niin -- -- sen täytyy olla jotakin
sellaista -- jonkun vanhan synnin turvottuminen, jonkun tuntemattoman
rikoksen piilossa ollut haava -- -- jokin rangaistus, joka tekee
tuloansa kiirein askelin, vuosikausia sen jälkeen kuin sen muistokin jo
kadonnut on ja itserakkaus antanut itse harha-askelen anteeksi.»

Säikähtäen omia ajatuksiaan alkoi juristi muistella kulunutta elämäänsä
ja miettiä sen salaisuutta. Hän tunkeutui jokaiseen muistonsa hämärään
sokkeloon, peläten että jokin kauan sitten unhotettu synti yhtäkkiä
ponnahtaisi päivänvaloon ja löisi häntä vasten naamaa. Hänen
menneisyytensä oli kylläkin tahraton; harvat miehet voivat niin
levollisena selailla muistojen vaarallista kirjaa; ja sittenkin tunsi
hän itsensä nöyryytetyksi tomuun ja tuhkaan asti kaikkien niiden
huonojen tekojen vuoksi, joita hän oli tehnyt, sekä kiitolliseksi
muistellessaan niitä monen monia, joita hän oli ollut tekemäisillään,
mutta jättänyt kuitenkin tekemättä. Sitten palasivat hänen ajatuksensa
vielä kerran aineeseen, joka äsken oli antanut niin paljon päänvaivaa.
Nyt oli hän jo huomaavinaan pienen toivon kipinän.

»Jos ottaisi tutkiakseen tämän Hyden entisyyttä», ajatteli hän, »niin on
varmaan hänelläkin salaisuutensa -- -- eikä suinkaan vallan kauniit, jos
saa päätellä hänen ulkomuodostaan; salaisuuksia niin mustia, että Jekyll
paran pahimpain erhetyksien täytyy niiden rinnalla loistaa
auringonpaisteena. Asia ei saa jatkua tällä tavoin. Minä värisen
ajatellessani tuota elukkaa, joka hiipii varkaan tavoin Harryn vuoteen
ääreen. Harry parka, millainen herääminen! -- Se on sitäpaitsi
vaarallista; -- sillä jos tuolla Hydellä on tieto testamentista ja sen
sisällöstä, niin voihan hän ilman muuta tulla kärsimättömäksi perintönsä
saamiseen nähden. Niin, minun on todellakin otettava asia omiin käsiini
---- jos vain Jekyll siihen suostuu», lisäsi hän; »jos vain Jekyll
siihen suostuu.» Sillä kertaa näki hän ajatuksissaan, kuten valaistussa
läpikuultavassa taulussa, testamentin merkilliset määräykset.



Tohtori antaa lausuntonsa.


Kaksi viikkoa sen jälkeen sattui niin onnellisesti, että tohtori Jekyll
antoi yhden noita tavanmukaisia päivällisiään muutamille valituille
ystäville, jotka olivat kaikki huomattuja, oppineita miehiä ja hyvän
viinin tuntijoita. Mr Utterson laittoi niin, että tuli viipyneeksi
muiden jälkeen. Tämä ei ollut tavatonta; niin oli tapahtunut kymmeniä
kertoja. Kaikki, jotka ylimalkaan ymmärsivät Uttersonia, suosivat häntä
lämpimästi. Tuota kuivaa, vaiteliasta lakimiestä pidätettiin halusta,
kun hilpeämmät ja puheliaammat vieraat jo olivat kynnyksellä; hänen
vaatimattomassa seurassaan istumisesta pidettiin: se oli kuin
jonkunlainen valmistautuminen yksinäisyyteen, ja hänen sisältörikkaassa
hiljaisuudessaan mielellään lepäsi meluisan iloisuuden ponnistelevan
tyhjyyden jälkeen. Tohtori Jekyllilläkin oli tällainen maku; ja kun hän
nyt istui takkavalkean vastakkaisella sivulla kookkaana, muhkeana, hyvin
säilyneenä viisikymmenvuotiaana miehenä, kauniilla kasvoillaan
eräänlainen veitikkamainen ilme, mutta muuten miellyttävän, voimakkaan
ja luottamusta herättävän näköisenä -- niin huomasi hänen eleistään
selvästi, että hän katseli vierastansa lämpöisellä ja
teeskentelemättömällä ystävyydellä.

»Minä haluaisin puhella kanssasi, Jekyll», alkoi mr Utterson. »Tuosta
testamentista, tiedäthän.»

Tarkkaavainen henkilö olisi huomannut, että tämä aine ei ollut
tervetullut, mutta tohtori vastasi keveällä äänellä: »Sinulla on
todellakin syytä valittaa, Utterson parkani, niin kiusallista suojattia.
Minä en ole kuunaan nähnyt ihmisen olevan niin huolissaan jostakin, mikä
ei välittömästi koske häntä itseään, kuin sinä olet tuon onnettoman
testamentin vuoksi -- -- sitä saattaisi mahdollisesti olla tuo
härkäpäinen kerskailija Lanyon siihen nähden, mitä hän lörpöttelee minun
tieteellisistä harhaopeistani, mukamas. Vaikka, tiedänhän minä, että hän
on hyvä mies -- -- älä ensinkään rypistä otsaasi -- -- mainio mies --
minä haluaisin tavata häntä useammin; mutta itsepäinen kerskailija hän
on joka tapauksessa -- taitamaton, yksipuolinen suupaltti. En ole
milloinkaan niin erehtynyt kenenkään ihmisen suhteen kuin Lanyonin.»

»Sinä tiedät, etten minä ole koskaan sitä hyväksynyt», jatkoi Utterson,
huolimatta ystävän yrityksestä kääntää keskustelu toisaalle.

»Testamenttia? Niin, tiedänhän sen», vastasi tohtori jotenkin terävästi.
»Sen olet kyllä selvästi näyttänyt käytökselläsi.»

»Niin, ja nyt sanon sen vielä kerran», jatkoi juristi. »Minä olen saanut
kuulla yhtä ja toista tuosta nuoresta Hydestä.»

Tohtori Jekyllin kauniit kasvot kalpenivat huuliin asti, ja varjon
tapainen laskeutui hänen silmäinsä yli.

»En halua kuulla enempää», virkkoi hän. »Olemmehan sopineet, ettei tähän
asiaan enää kajota.».

»Mutta se, mitä olen saanut kuulla, on hirveätä --»

»Se ei merkitse mitään. Sinä et lainkaan käsitä asemaani», vastasi
tohtori änkyttäen ja kuin hakien sanoja. »Minä olen -- -- -- -- hyvin
vaikeassa ja kiusallisessa asemassa, Utterson, -- -- olosuhteeni ovat --
hyvin omituiset -- hyvin omituiset. Se on -- -- sanalla sanoen, asia
kuuluu niiden luokkaan, joita ei paranneta niistä puhumalla.»

»Jekyll», sanoi Utterson, »sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että minuun
voi luottaa. Puhu avoimesti minulle. Usko asiasi minulle. Minä en
epäile, etten voisi tavalla taikka toisella auttaa sinua.»

»Paras veljeni», vastasi tohtori. »Tämä on ystävällinen esitys, jonka
teet -- hyvin ystävällinen -- en tiedä, miten voisin kiittää sinua.
Minä luotan sinuun täydellisesti; mieluummin uskoisin itseni sinulle
kuin kenellekään muulle elävälle olennolle, jos se olisi minun
vallassani. Mutta niin ei suinkaan asian laita ole, kuin mielessäsi
kuvittelet. Ei se ole lainkaan vaarallista -- ja -- vain tyynnyttääkseni
hyvää sydäntäsi, vanha ystävä -- -- minä sanon sinulle yhden asian:
millä hetkellä hyväksi näen, voin minä vapautua Hydestä; hän ei siinä
tapauksessa enää milloinkaan kiusaa minua. Sen asian vakuudeksi annan
sinulle käteni. Mutta minä kiitän sinua tuhansin kerroin. Ja yksi asia
vielä -- et saa siitä pahastua: tämä on kokonaan yksityinen asia, ja
minä pyydän sinua antamaan sen olla sinänsä.»

Utterson istui hetken ajan vaiti ja tuijotti tuleen.

»Luullakseni olet oikeassa», sanoi hän vihdoin nousten ylös.

»Niin -- mutta kun nyt kerran olemme tulleet puhuneeksi asiasta --
viimeisen kerran, toivoakseni --» jatkoi tohtori, »niin on olemassa eräs
kohta, jonka minä haluaisin sinun ymmärtävän. Minä suosin todellakin
suuresti Hyde parkaa. Minä tiedän, että sinä olet tavannut hänet; hän on
sanonut minulle sen, ja -- ja pelkäänpä hänen olleen hieman
epäkohteliaan. Mutta minulla on todellinen, hyvin lämmin osanotto tuohon
nuoreen mieheen nähden. Ja jos minä -- jos minä menisin pois, Utterson,
niin pyydän, että sinä lupaat minulle pitää silmällä hänen etuansa ja
huolehtia, että hän saa kaiken, mikä hänelle oikeuden mukaan on tuleva.
Olen vakuutettu, että sinä tekisit sen, jos tuntisit asian
kokonaisuudessaan. Minulle olisi todellinen helpotus, jos lupaisit tehdä
sen.»

»Missään tapauksessa en voi luvata pitää hänestä enemmän kuin nyt
voin», vastasi asianajaja.

»Sitähän en pyydäkään», sanoi Jekyll, laskien kätensä toisen
käsivarrelle. »Minä pyydän vain oikeutta -- pyydän, ettet minun tähteni
riistä sitä häneltä, kun minua ei enää ole olemassa.»

Utterson huokasi tahtomattaan.

»No niin», sanoi hän vastahakoisesti. »Minä lupaan sen.»



Carew'in murha.


Noin vuosi sitten, lokakuussa 18--, säikäytti koko Lontoota kertomus
eräästä hyvin pöyristyttävien asianhaarojen vallitessa tehdystä
rikoksesta ja herätti sitäkin suurempaa huomiota uhrin korkean
yhteiskunnallisen aseman vuoksi.

Yksityisseikkoja oli vähän, mutta ne olivat todellakin pöyristyttävät.
Muudan palvelustyttö, asuva eräässä joen läheisyydessä olevassa talossa,
oli yhdentoista aikaan illalla mennyt makuuhuoneeseensa. Vaikka sakea
sumu aamuyöstä verhosi koko kaupungin, niin oli taivas tähän aikaan ihan
pilvetön, ja se katu, jolle tytön huoneen ikkunasta oli näköala, oli
täysikuun kirkkaasti valaisema. Kun hän tunsi olevansa haaveellisella
tuulella, niin hän asettui istumaan arkulleen, joka sijaitsi aivan
ikkunan alla, ja vaipui syviin unelmiin. Ei milloinkaan -- niin sanoi
hän kyynelten tulviessa silmistä joka kerran, kun hän myöhemmin kertoi
mitä oli tuona iltana kokenut -- ei milloinkaan ollut hän tuntenut
olevansa niin sopusointuisessa ja onnellisessa mielentilassa kuin juuri
silloin.

Näin istuessaan huomasi hän vanhan, kauniin, valkohapsisen herran
tulevan verkkaisin askelin pitkin katua; ja kohta sen jälkeen havaitsi
hän myöskin toisen, nuoremman ja lyhyenlännän herran, joka tuli häntä
vastaan vastakkaiselta suunnalta. Kun he olivat tulleet niin likelle
toisiansa, että voivat puhella -- mikä tapahtui aivan sen ikkunan
kohdalla, jonka ääressä tyttö istui -- niin kohotti vanha herra
hattuansa ja puhutteli toista hyvin kohteliaasti. Sen mukaan kuin tyttö
hänen liikkeistään voi päätellä, kysyi hän vain tietä. Kuu paistoi
herran puhuessa suoraan hänen kasvoihinsa, ja tyttö katseli huvikseen
tuota ystävällistä ja jaloa kasvojen ilmettä. Kun hän nyt lähemmin
tarkasteli tuota toista herraa, näki hän hämmästyksekseen, että tämä ei
ollut kukaan muu kuin eräs mr Hyde, joka oli joskus käynyt hänen
isäntänsä luona ja jonka ulkomuoto oli vaikuttanut häneen perin
tympäisevästi. Hänellä oli kädessään jotenkin karkeatekoinen ja raskas
kävelykeppi, jolla leikki -- mutta tyttö pani merkille, ettei hän
vastannut sanaakaan toisen kysymyksiin, vaan sen sijaan näytti
kuuntelevan niitä huonosti salatulla kärsimättömyydellä. Yhtäkkiä, ilman
pienintäkään nähtävää syytä, valtasi hänet hirmuinen raivo, hän polki
jaloillaan, huiskutti keppiään ja käyttäytyi ylipäänsä -- tytön
ajatuksen mukaan -- kuin hullu. Vanha herra astui hyvin hämmästyneenä ja
loukkaantuen askelen taaksepäin, mutta nyt menetti mr Hyde kokonaan
malttinsa, hyökkäsi villipedon tavoin hänen kimppuunsa ja iski hänet
maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä näki tyttö, miten hän
apinamaisella raateluhimolla polki uhriansa jaloillaan, potki häntä ja
raskaan kepin iskuilla runteli hänet, niin että katsoja selvästi kuuli
luiden katkeilevan ja näki hengettömän ruumiin vierivän käytävältä
kadulle. Tämän kaamean näyn nähdessään koetti tyttö huutaa apua, mutta
menetti malttinsa ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Tuntia myöhemmin hän virkosi ja kiiruhti silloin kutsumaan poliisin.
Murhaaja oli jo aikoja sitten mennyt matkoihinsa, mutta murhatun
hengetön ruumis, kaamean silvottuna, virui vielä kadulla. Keppi, jota
oli käytetty murhatyössä ja joka näytti olevan jotakin ulkomaalaista,
tavattoman lujaa ja sitkeätä puulajia, oli katkennut keskeltä, ja sen
toinen sälöytynyt puoli löydettiin katuojasta aivan ruumiin vierestä;
toisen puoliskon oli murhaaja luultavasti vienyt mukanaan. Kultakello ja
täysinäinen rahakukkaro löydettiin vainajalta, mutta ei mitään papereita
eikä käyntikorttia, lukuunottamatta yhtä sinetillä ja postimerkillä
varustettua kirjettä, jota postiin viemässä hän luultavasti oli ollut,
ja jossa oli mr Uttersonin osote.

Tämä kirje annettiin aikaisin seuraavana aamuna osotteen omistajalle; ja
kun hän oli lukenut sen sekä kuullut millaisten olosuhteitten vallitessa
se oli tavattu, venytti hän miettiväisenä alahuultansa ja rypisti
otsaansa.

»Minä en virka mitään, ennenkuin olen nähnyt vainajan», sanoi hän.
»Mutta asia näyttää kieltämättä pahalta -- -- hyvin pahalta. Olkaa hyvä
ja odottakaa hetkinen, kunnes olen pukeutunut.»

Hän söi kiireesti aamiaisensa ja ajoi sitten poliisivahtikonttoriin,
jonne ruumis oli viety. Niin pian kuin hän oli ennättänyt luoda
katseensa siihen, nyökäytti hän vakavan näköisenä päätään.

»Juuri niin kuin pelkäsin», sanoi hän. »Minä tunnen hänet. Tekee oikein
kipeätä sanoa, että tämä on sir Danvers Carew.»

»Taivaan Jumala, sir, voiko se olla mahdollista!» huudahti
poliisikomisarius, jonka silmissä vilkkui ammattimainen osanotto. »Tämä
juttu tulee nostattamaan paljon melua», lisäsi hän. »Ja kentiespä te
voitte auttaa meitä rikoksellisen kiinnisaamisessa.» Hän kertoi nyt
palvelustytön todistuksesta sekä näytti katkennutta keppiä.

Mr Uttersonia oli jo järkyttänyt kaamea aavistus vain pelkän Hyden nimen
kuullessaan; mutta nähdessään kepin ei hänellä enää voinut olla
epäilystä verityön todellisesta tekijästä, sillä niin katkennut ja
sälöinen kuin se olikin, tunsi hän sen kuitenkin selvästi samaksi, jonka
hän itse oli muutamia vuosia sitten lahjottanut tohtori Henry
Jekyllille.

»Onko tämä Hyde lyhyenläntä?» kysyi hän.

»Harvinaisen pieni ja harvinaisen ruma, sen mukaan kuin tyttö väittää»,
oli vastaus.

Mr Utterson mietti hetkisen.

»Jos teette hyvin ja seuraatte minua vaunuihini», sanoi hän sitten,
»niin luulenpa voivani viedä teidät hänen asuntoonsa».

Kello oli nyt liki yhdeksän aamulla ja kaupunki oli sankan usvan
verhoamana. Suuri suklaanvärinen vaippa synkensi yläilmoja. Tuuli ajeli
kuitenkin kasaantuvia höyryjä milloin sinne milloin tänne, niin että
vallitseva hämärä esiintyi monenlaisina eri vivahduksina ja asteina.
Toisessa paikassa oli pimeätä kuin iltamyöhällä, toisessa helotti
keltaisenruskea sumu luonnottoman hehkuvana kuin suuri tulipalo, ja
muutamia syliä kauempana saattoi se kokonaan haihtuakin joksikin aikaa,
niin että vaaleansininen päivänvalo paistoi aaltoilevien
höyrymöhkäleiden välistä. Tässä valossa näyttivät synkät, likaiset,
kivihiilen mustaamat kadut vaivaisesti palavine lamppuineen ja käytäviä
ehtimiseen tallustavine huonosti puettuine ihmisjoukkoineen melkein kuin
inhottavan unen katkelmilta mr Uttersonin silmissä. Hänen ajatuksensa
eivät liioin olleetkaan iloisinta laatua, ja kun hän salavihkaa vilkaisi
seuralaiseensa, niin hän tunsi jonkinlaista pelkoa lainvartiaa kohtaan,
jollaisesta pelosta ei kunniallisinkaan ja moitteettomin ihminen aina
ole vapaa.

Kun vaunut pysähtyivät annetun osotteen mukaan, hälveni sumu hiukan,
niin että saattoi erottaa ahtaan ja likaisen kadun, jonkun kapakan,
muutaman pahanpäiväisen ranskalaisen ravintolan ja lauman repaleisia
lapsia porttikäytävissä. Tällaiseen ympäristöön oli siis Henry Jekyllin
suojatti ja miljoonain perijä asettunut asumaan.

Muudan vanha, kellertävä ja harmaahapsinen nainen, jolla oli ilkeät ja
vähän luottamusta herättävät kasvot, mutta moitteeton esiintymistapa,
tuli heille avaamaan. Hän myönsi, että mr Hyde asui täällä, mutta tämä
ei sattunut olemaan kotona. Hän oli, kertoi nainen, tullut hyvin myöhään
kotiin, mutta jo heti taas lähtenyt pois eikä häntä ollut sen jälkeen
näkynyt. Tässä ei ollut mitään tavatonta; hän oli yleensä hyvin
epäsäännöllinen tavoiltaan ja oli joskus kauankin poissa. Kun hän
edellisenä päivänä ihan odottamatta oli näyttäytynyt, ei nainen sitä
ennen ollut kuullut hänestä mitään kokonaiseen kahteen kuukauteen.

»Hyvä. Olkaa hyvä ja näyttäkää meille hänen huonettansa», sanoi
asianajaja rauhallisesti.

Kun nainen selitti, että se oli mahdotonta, lisäsi hän: »Minun on
sanottava teille, että tämä herra tässä on poliisi-inspehtori Newcoman,
Scotland Yardilta.»

Eukon katseen kirkasti ilkeämielinen ilo.

»Vai niin», sanoi hän. »Onko hän joutunut kiinni? -- Mitä konnankujeita
hänellä nyt on ollut?»

Mr Utterson vaihtoi tarkotuksellisia silmäyksiä poliisi-inspehtorin
kanssa.

»Hän ei näytä ymmärtäneen tehdä itseänsä pidetyksi --» huomautti
viimeksimainittu. »Olkaa nyt hyvä, muoriseni, ja antakaa meidän hiukan
tarkastaa hänen huoneistoaan.»

Eukon ilmotuksen mukaan oli Hyde vuokrannut koko rakennuksen, mutta
asuttavina oli hänellä vain kaksi huonetta. Ne olivat kuitenkin
sisustetut sekä ylellisesti että aistikkaasti. Viiniä oli yltäkyllin
kaapissa; pöytäkalusto oli hopeaa ja pöytäliina hienointa kangasta.
Seinillä riippui muutamia hyviä tauluja, varmaankin lahjoja tohtori
Jekylliltä, joka oli erinomainen taiteentuntija; lattiaa peittivät
komeat matot, ja huonekalut olivat kallisarvoiset ja mukavat.

Sillä hetkellä olivat huoneet kuitenkin mitä täydellisimmässä
epäjärjestyksessä. Vaatteita oli hujanhajan lattialla, kaikki laatikot
auki, ja tulipesässä näkyi hiiltynyt kasa, kuin olisi siinä poltettu
paperia.

Poliisi-inspehtori kaiveli tuhkaa ja veti sieltä esiin puoleksi palaneen
pankkiosotuskirjan, joka oli säilynyt liekkien vaikutukselta. Katkennut
keppi löytyi etsittyä oven takaa, ja kun tämä vahvisti
poliisi-inspehtorin epäilyjä, ilmotti hän olevansa täysin tyytyväinen
tehtyjen tutkimusten tulokseen. Hänen tyydytyksensä lisääntyi vielä, kun
pankissa käydessä saatiin tietää, että murhaajalla oli siellä
talletettuna useampia tuhansia puntia.

»Nyt hän on käsissämme, siitä saatte olla varma, sir», sanoi hän
Uttersonille. »Hän on nähtävästi menettänyt viimeisenkin malttinsa,
muuten ei hän olisi jättänyt keppiä tänne eikä polttanut kaavakekirjaa.
Rahatta ei hän luonnollisesti voi tulla toimeen. Meidän tarvitsee vain
odottaa häntä pankissa -- -- ja luvata sopiva palkinto hänen
kiinniottamisestaan. Häntä peräänkuulutetaan tietysti heti paikalla.»

Tämä kohtasi kuitenkin odottamattomia vaikeuksia. Hydellä ei näyttänyt
olevan läheisiä ystäviä -- ja puheena olleen palvelustytön isäntä sanoi
tavanneensa hänet vain pari kolme kertaa; yhtään sukulaista ei löydetty;
hän ei ollut, mikäli saatiin tietää, milloinkaan valokuvauttanut itseään
-- ja henkilöt, jotka koettivat kuvailla häntä, poikkesivat siinä yhtä
paljon kuin ihmiset sellaisissa tapauksissa ylipäänsä tekevät.

Ainoastaan yhdessä suhteessa näyttivät kaikki olevan yksimielisiä --
nimittäin siinä jonkin selittämättömän inhon tunteessa, jonka hänen
olemuksensa näkyi herättäneen kaikissa, jotka olivat tulleet hänen
kanssansa tekemisiin.



Kirje.


Vasta saman päivän iltamyöhällä mr Utterson pysähtyi tohtori Jekyllin
ovelle, missä hänet heti päästi sisään uskollinen Poole, joka vei hänet
keittiön portaiden kautta ulos pienen pihamaan yli -- pihamaa oli ennen
vanhaan ollut puutarhana -- siihen rakennukseen, jota tohtori käytti
laboratoriona, vaikka se oikeastaan oli ollut tarkotettu
leikkaushuoneeksi. Tohtori oli ostanut talon erään kuuluisan kirurgin
perillisiltä, ja kun hän itse työskenteli enemmän kemiallisten kuin
anatomisten tutkimusten alalla, niin hän oli määrännyt pihamaan perällä
olevan rakennuksen toiseen tarkotukseen kuin alkuperäiseen. Tämä oli
ensi kerta, kun juristi kävi ystävänsä asunnon tässä osassa; ja hän
katseli pimeää, ikkunatonta rakennusta uteliaasti sekä tarkasteli sitä
puolelta jos toiseltakin, tuntien jonkinlaista mauttomuuden ja vierauden
tunnetta kulkiessaan tuon aikoinaan innostuneiden ylioppilaiden
täyttämän, mutta nyt aution ja tyhjän luentosalin ohi. Pöydät olivat
kemiallisia työkaluja tulvillaan ja lattiat täynnä pakkauskoreja ja
olkia, ja päivänvalo tunkeutui valjuna ja sumuisena himmeän lasikupolin
kautta. Salin perältä kohosi muutamia porrasaskeleita ovelle, jota
peitti punainen villavaate; ja tämän oven kautta vietiin mr Utterson
vihdoin tohtorin työhuoneeseen. Huone oli suuri, sen seinämillä oli
lasikaappeja, ja muuten oli se varustettu suurella vaatetuspeilillä ja
kirjotuspöydällä. Sen kolmessa ikkunassa, jotka antoivat pihanpuolelle,
oli rautaristikot. Tuli paloi pesässä: kamiinin reunuskoristeella paloi
lamppu, sillä sumu teki huoneen pimeäksi; ja aivan takkavalkean ääressä
istui tohtori Jekyll, kalmankalpeana ja hyvin kärsivän näköisenä. Hän ei
noussut vastaanottamaan tulijaa, vaan ojensi hänelle jääkylmän käden ja
sanoi hänet tervetulleeksi äänellä, jota tuskin voi tuntea hänen
äänekseen.

»Ja nyt -- --» sanoi Utterson, niin pian kuin Poole oli lähtenyt --
»olethan -- -- olethan kuullut mitä viime yönä on tapahtunut?»

Tohtori värisi. »Sanomalehtipojat kirkuivat sitä torilla», vastasi hän.
»Kuulin huudot ruokasaliin asti.»

»Yksi sana vain», sanoi juristi. »Carew oli ystäväni ja suojattini,
mutta niinhän olet sinäkin, ja minä haluan tietää, miten asiat ovat,
ennenkuin ryhdyn toimintaan. Ethän vain liene ollut kylliksi mieletön
piilottaaksesi tuota konnaa jonnekin?»

»Utterson, minä vannon, niin totta kuin Jumala näkee minut, kaiken pyhän
nimessä», huudahti tohtori, »minä vannon, etten enää koskaan tahdo nähdä
häntä silmäini edessä. Annan sinulle kunniasanani sen vakuudeksi, että
olen katkaissut kaiken yhteyden hänen kanssaan ja karkottanut hänet
luotani ainaiseksi. Välimme ovat lopussa. Muuten ei hän minun apuani
tarvitsekaan. Sinä -- sinä et tiedä -- et tunne häntä niinkuin minä; hän
on varmassa tallessa, täysin varmassa tallessa; huomaa minun sanani --
ei yksikään ihminen tule enää kuulemaan puhuttavan hänestä tässä
maailmassa.»

Juristi kuunteli synkän näköisenä. Häntä ei miellyttänyt ystävänsä
äärimäisyyteen asti pingotettu, kuumeinen käytöstapa.

»Sinä näytät olevan varma asiastasi», sanoi hän, »ja oman itsesi vuoksi
toivon, että olisit oikeassa. Jos asia tulee oikeuteen, saattaisi nimesi
tulla sotketuksi juttuun.»

»Minä olen aivan varma asiastani», vastasi tohtori. »Minulla -- minulla
on vakuutukseeni syyt, joita en voi ilmaista. Mutta yhdessä suhteessa
haluaisin kysyä neuvoa sinulta. Olen -- olen saanut muutaman kirjeen,
enkä tiedä, pitääkö minun näyttää se poliisille vai ei. Minä jättäisin
sen sinulle, Utterson, sillä olen varma, että sinä menettelet oikein ja
ymmärtäväisesti; minulla on suuri luottamus sinuun.»

»Pelkäät ehkä sen johtavan hänen kiinnijoutumiseensa?»

»En. Minä en todellakaan välitä, miten käy Hyden tästä lähtien. Olen
riistäytynyt kokonaan irti hänestä. Minä vain ajattelen omaa asemaani,
joka saattaisi kärsiä tästä rumasta jutusta.»

Utterson mietti jonkun aikaa. Häntä kummastutti ystävänsä itsekkyys,
mutta samalla kertaa hän tunsi suurta helpotusta. »No niin», virkkoi hän
vihdoin. »Anna minun katsoa kirjettä.»

Kirje oli kirjotettu omituisella pystysuoralla käsialalla ja sen oli
allekirjottanut »Edward Hyde». Se ilmotti hyvin lyhyesti, että
kirjeenkirjottajan hyväntekijän, t:ri Jekyllin, jonka jalomielisyyden
hän oli palkinnut kiittämättömyydellä, ei tarvinnut olla huolissaan
hänen turvallisuutensa vuoksi, hän kun oli keksinyt varmoja
pakenemiskeinoja. Juristia miellytti kirje koko lailla. Sehän esitti
tohtorin suhteen kadonneeseen rikoksentekijään paremmassa valossa kuin
hän oli nähnyt sen tähän asti, ja hän melkein pahotteli niitä epäilyjä,
joita hänellä oli ollut.

»Onko sinulla kuori tallella?» kysyi hän.

»Ei, poltin sen ennenkuin ajattelin mitä tein», vastasi tohtori. »Mutta
siinä ei ollut postimerkkiä; sen toi minulle lähetti.»

»Otanko kirjeen mukaani?» kysyi Utterson. »Minun on nukuttava tämän
asian päälle.»

»Kuten tahdot -- minä jätän asian kokonaan sinun hoteihisi», oli
vastaus. »Olen jo kokonaan kadottanut oman luottamukseni.»

»No niin, minä ajattelen asiaa», sanoi juristi. »Vain yksi sana
jäähyväisiksi. Hyde se tietysti saneli testamenttiisi tuon lauseen
katoamisestasi?»

Tohtori kalpeni yhä enemmän ja näytti hetken ajan olevan
pyörtymäisillään. Hän puri huuliansa ja nyökäytti päätään.

»Saatanpa uskoa sen», sanoi Utterson. »Hänen tarkotuksenaan oli murhata
sinut. Saat onnitella itseäsi, että olet päässyt hänestä.»

»Minä saan onnitella itseäni enemmästäkin kuin siitä», huokasi tohtori
hyvin totisena. »Olen saanut opetuksen -- hyvä Jumala, millaisen
opetuksen, Utterson!» -- ja hän kätki hetken ajaksi kasvonsa käsiin.

Mennessään pysähtyi Utterson vaihtamaan pari sanaa Poolen kanssa.

»Tuota», sanoi hän pikimmältään, »toihan eräs lähetti tänään kirjeen
tohtorille. Minkä näköinen hän oli?»

Mutta Poole vakuutti, ettei mitään muuta kirjettä tullut sinä päivänä
kuin se mikä oli postissa -- »ja sekin sisälsi vain pelkkiä
kiertokirjeitä», lisäsi hän.

Tämä ilmotus täytti poistuvan vieraan uudella pettymyksellä. Kirje oli
siis ilmeisesti tuotu sisään laboratorion ovesta; mahdollisesti oli se
myöskin kirjotettu tohtorin työhuoneessa -- ja jos asianlaita todellakin
oli tällainen, niin oli juttu kokonaisuudessaan otettava toiselta
näkökannalta ja meneteltävä sen suhteen paljoa suuremmalla
varovaisuudella.

Käydessään kuuli hän sanomalehtipoikien huutavan käheinä pitkin katuja:
»Ylimääräinen numero! -- Kaamea parlamentinjäsenen murha!» Tämä oli
ruumispuhe eräälle hänen vanhalle ystävälleen ja suojatilleen; eikä hän
voinut vapautua eräänlaisesta aavistuksesta, että myöskin erään toisen
hyvä nimi ja maine oli vaarassa tulla raadelluksi ja hukkua panettelun
virvatuleen. Joka tapauksessa oli se kiusallinen kysymys, jonka
ratkaiseminen oli nyt hänen tehtävänään; ja niin tottunut kuin hän
olikin luottamaan etusijassa omaan itseensä, alkoi hän kuitenkin kaivata
jotakin toista, jolta voisi kysyä neuvoa. Tätä hän ei kuitenkaan
suorastaan saattanut tehdä; mutta mahdollisesti, ajatteli hän, voisi se
tapahtua sivuteitä.

Hetkistä myöhemmin hän istui oman takkavalkeansa toisella puolella;
toisella istui mr Guest, hänen ensimäinen apulaisensa, ja heidän
kummankin välillä, tarkoin lasketun välimatkan päässä tulesta, seisoi
pullo harvinaisen vanhaa viiniä, joka oli kauan ollut talletettuna,
auringon koskematta, talon syvässä kellarissa. Sumu uinaili yhä leveine
siipineen pimenevän kaupungin yllä katulyhtyjen kimallellessa kuin
punaiset jalokivet; ja näiden pudonneiden pilvien muodostaman
tukehduttavan vaipan läpi kulki suuren yhteiskunnan sykkivä elämä
tietään kuin suuren veden pauhinalla. Mutta huone loimusi kirkkaana ja
ystävällisenä tulenvalossa. Pullosta olivat kaikki hapot jo kauan sitten
haihtuneet; viinin kuninkaallinen väri oli tullut pehmeämmäksi ajan
kuluessa, kuten värit tulevat syvemmiksi ja rikkaammiksi vanhoissa
maalatuissa ikkunoissa; ja monen hiljaisen, aurinkoisen syyspäivän hehku
viinivuoren harjanteilla odotti vain merkinantoa haihduttaakseen Lontoon
raskaan sumun painostuksen. Juristi alkoi huomaamattaan avata pulloa. Ei
ollut yhtään ihmistä, jolle hänellä olisi ollut vähemmin salaisuuksia
kuin mr Guestille; hän itse asiassa epäili, ettei hänellä aina ollut
edes niinkään monta kuin itse luuli. Guest oli käynyt useampia kertoja
lakiasioissa t:ri Jekyllin talossa; hänen oli täytynyt kuulla puhuttavan
Hydestä sekä tämän ja tohtorin väleistä; hän joka tapauksessa
luultavasti teki johtopäätöksensä: eikö siis ollut kerta kaikkiaan
parasta näyttää hänelle kirje, joka tavallaan selitti arvotusta? -- Sitä
suuremmalla syyllä kun Guest oli erityisellä harrastuksella ja
taitavuudella kiintynyt käsialojen tutkimiseen ja niin ollen pitäisi
tätä askelta esimiehensä taholta aivan luonnollisena ja ystävällisenä.
Mr Guest oli sitäpaitsi henkilö, joka mielellään antoi neuvoja. Hän
tuskin voisi lukea niin omituista asiakirjaa lausumatta jollakin tavoin
arvosteluansa siitä -- ja tämä arvostelu saattoi olla arvokas apu mr
Uttersonille hänen nykyisessä vaikeassa asemassaan.

»Se on surullinen juttu, tämä sir Danversin», huomautti hän.

»Niin, sir, hyvin surullinen. Se on herättänyt tavatonta huomiota»,
vastasi mr Guest. »Murhaaja oli luonnollisesti mielipuoli.»

»Niin, minä haluaisin juuri kuulla teidän ajatuksianne asiasta», vastasi
mr Utterson. »Tässä on minulla eräs paperi -- eräs kirje häneltä; se on
kokonaan meidän keskinen, ymmärrättehän, sillä minä en totta tosiaan
oikein tiedä, mitä minun on tehtävä -- se on ruma juttu, kääntäköönpä sen
miten puolin hyvänsä. Tuossa on joka tapauksessa paperi -- se on jotakin
juuri teille -- murhaajan omakätisesti kirjottama.»

Guestin silmät saivat eloa, ja hän istui heti intohimoisesti tutkimaan
kirjettä.

»Ei, sir --» sanoi hän vihdoin. »Hullu hän ei ole. Mutta sepä vasta on
kummallista käsialaa.»

»Kirjeen kirjottaja oli myöskin, sen mukaan kuin olen saanut kuulla,
mitä kummallisin ihminen», lisäsi juristi.

Samassa toi palvelija sisään kirjeen.

»Anteeksi, mutta onko tuo kirje t:ri Jekylliltä?» kysyi mr Guest. »Minä
olin tuntevinani hänen käsialansa siinä. Teidän luvallanne, onko se
yksityistä laatua?»

»Vain päivälliskutsu. Kuinka niin? -- Tahdotteko nähdä kirjeen?»

»Pikimmältään vain, jos saan luvan.» Notario asetti molemmat paperit
vieretysten ja vertaili niitä tarkoin. »Kiitos, sir», sanoi hän sitten,
antaen kummankin kirjeen takaisin. »Se on, kuten sanotte, hyvin
mieltäkiinnittävä autografi.»

Hetken ajan vallitsi hiljaisuus, jonka kuluessa mr Utterson mietti
itsekseen.

»Minkä vuoksi vertailitte niitä, Guest?» kysyi hän äkkiä.

»Hm -- -- niin -- --» vastasi toinen viivytellen, »on olemassa sangen
omituista yhtäläisyyttä näissä molemmissa käsialoissa. Ne ovat
erinäisissä kohdissa ihan yksi ja sama; erotuksena on vain se, että
toinen on pystympää.»

»Sepä merkillistä», virkkoi mr Utterson.

»Niin, sangen merkillistä, kuten sanotte», toisti mr Guest.

»Minä en teidän sijassanne puhuisi mitään tuosta kirjeestä», sanoi
päällikkö.

»Niin, sir. Ymmärrän», vastasi toinen.

Mutta niin pian kuin mr Utterson oli jäänyt yksin iltamyöhällä, lukitsi
hän Hyden kirjeen asiakirjakaappiinsa, jossa se sitten yhä pysyi.

»Onko se mahdollista!» ajatteli hän. »Ryhtyisikö Henry Jekyll tekemään
väärennyksen murhaajan takia!» Ja veri hyytyi hänen suonissaan.



Eräs kummallinen asianhaara.


Aika kului. Tuhannen punnan palkinto luvattiin murhaajan
kiinnisaamisesta, sillä sir Danversin kuolemaa pidettiin koko
yhteiskunnan vahinkona -- mutta mr Hyde näytti kadonneen niin
jäljettömiin, kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Urkituksi
saatiin jonkun verran hänen entistä elämäänsä; kaikki oli saastaista.
Kerrottiin tärisyttäviä juttuja hänen julmuudestaan, mitä raivoisimmasta
ja kylmäverisimmästä -- hänen häpeällisistä elämäntavoistaan, hänen
kurjista huveistaan, siitä ihmeellisestä seurasta, jota hän oli hakenut,
sanoin selittämättömästä vihasta, jonka hän oli sytyttänyt kaikissa,
jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin; mutta hänen nykyisestä
olinpaikastaan ei ollut pienintäkään vihiä. Siitä aamusta asti, jolloin
hän läksi Sohossa olevasta asunnostaan murhan tapahtumispäivänä, näytti
hän kirjaimellisesti olevan pyyhkäisty pois maan päältä; ja sitä mukaa
kuin aika meni menojaan, alkoi mr Utterson yhä enemmän ja enemmän
tointua ensi säikähdyksestään ja palata entiseen tyyneyteensä. Mr Hyden
pako korvasi hänen ajatuksissaan melkein sir Danversin kuoleman. Ja
nyt, kun tuo paha henki oli luopunut, näytti uusi elo alkavan myöskin
t:ri Jekyllille. Hän katkaisi pitkän itseensäsulkeutuneen elämänsä,
lujitti taas suhteensa vanhoihin ystäviin, hänestä tuli jälleen heidän
uskollinen mielivieraansa ja hän kestitsi heitä kotonaan.
Hyväntekeväisyydestä oli häntä aina kehuttu; nyt alettiin myöskin puhua
hänen hurskaudestaan. Hän työskenteli alinomaa, oleskeli paljon
raittiissa ilmassa, teki paljon hyvää; hänen katseensakin sai uuden,
avoimen ja tyytyväisen ilmeen, hyvän omantunnon näkyväisen merkin. Yli
kahden kuukauden ajan vietti tohtori onnellista ja rauhaisaa elämää.

Tammikuun kahdeksantena päivänä oli Utterson muutamien valioystävien
kanssa ollut tohtorin päivällisvieraana; Lanyon oli myöskin ollut
siellä, ja isännän hyväntahtoinen katse oli ollut luotuna milloin
toiseen milloin toiseen, kuten entisaikaan, jolloin nämä kolme olivat
erottamattomia ystäviä. Tammikuun kahdentenatoista ja vielä
neljäntenäkintoista päivänä huomasi Utterson hämmästyksekseen, että
ystävänsä ovi oli suljettuna. -- »Tohtori voi pahoin eikä voi ottaa
ketään vastaan», sanoi Poole. Viidentenätoista päivänä teki hän uuden
yrityksen, mutta sai taas palata tyhjin toimin. Viimeisten kuukausien
aikana oli hän tottunut tapaamaan vanhaa ystäväänsä melkein joka päivä,
niin että yksinäisyys alkoi jo käydä painostavaksi. Viidentenä iltana
hän pyysi Guestia syömään illallista kanssansa ja kuudentena hän läksi
tapaamaan Lanyonia.

Täältä ei häntä tosin poisajettu, mutta jo sisäänastuessaan hämmästyi
hän sitä muutosta, joka tohtorin ulkomuodossa oli tapahtunut tällä
lyhyellä ajalla. Kuoleman leima oli ilmeisesti painettuna hänen
kasvoilleen. Tuo voimakas, verevä mies oli käynyt aivan kelmeäksi; hän
oli laihtunut, tukka oli lähtenyt hänen päästänsä, ja hän oli
vanhentunut melkoisesti. Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan tehnyt sitä
vaikutusta Uttersoniin kuin se eräänlainen hyinen kauhu, joka ilmeni
hänen ystävänsä silmissä ja koko olemuksessa. Hän näytti kärsineen
jonkun ennenkuulumattoman pelon koetuksen, josta ei ollut vielä voinut
toipua. Uskottavalta ei tuntunut, että hänenlaisensa mies pelkäisi
kuolemaa, mutta sepä oli ainoa johtopäätös, johon Utterson saattoi
tulla. »Hän on lääkäri», ajatteli hän, »hän huomaa tilansa toivottomaksi
-- eikä voi sitä kestää». Mutta kun Utterson mainitsi hänen muuttunutta
ulkomuotoaan, niin Lanyon kertoi miehekkään tyvenesti hänelle, että hän
itse piti päiviään luettuina.

»Minua on kohdannut ankara isku», sanoi hän. »En voi siitä toipua.
Elämäni voitanee nyt laskea vain kuukausissa taikka päivissä. No niin,
vanha ystävä -- onhan elämä ollut ihanaa; olen rakastanut sitä -- niin
olen todellakin. Ajattelen välistä, että kunpa me vain tietäisimme
kaiken, niin olisimme iloisempia saadessamme lähteä täältä pois.»

»Jekyll on myöskin sairas», huomautti Utterson. »Oletko tavannut häntä?»

Lanyonin katse synkistyi, ja hän kohotti juhlallisesti vapisevan
kätensä.

»Minä en halua nähdä tohtori Jekylliä enemmän kuin kuullakaan hänestä»,
sanoi hän kovalla, vaikka jotenkin epävarmalla äänellä. »Olen katkaissut
kaikki välini sen ihmisen kanssa ainaiseksi -- pyydän sinua säästämään
minua kaikilta viittauksilta ystävään, jota minä tästälähin pidän
kuolleena.»

»Ai-ai!» sanoi Utterson ja lisäsi vähän ajan kuluttua: »Enkö minä voi
tehdä mitään? -- Olemmehan me kolme vanhoja ystäviä, Lanyon; meidän
iällämme ei niin helposti hankita uusia.»

»Ei mitään», virkkoi Lanyon. »Kysy häneltä itseltään, jos haluat.»

»Hän ei päästä minua luokseen», sanoi juristi.

»Sitä en ihmettele», oli vastaus. »Jonkun kerran, Utterson, kun minä
olen jo aikoja sitten kuollut, saat ehkä tietää koko totuuden. Nyt en
voi virkkaa sinulle mitään. Mutta jos voit puhella kanssani jostakin
muusta, niin jää, herran nimessä, puhelemaan -- -- mutta jollet osaa
välttää tuota kirottua aihetta, niin lähde -- minä en voi sitä sietää.»

Heti kotiin tultuaan istui Utterson kirjottamaan Jekyllille. Hän
valitti, että hänet oli käännytetty pois ystävänsä ovelta, sekä kysyi
syytä tuohon Lanyonin ja Jekyllin onnettomaan välien katkaisuun. Vastaus
tuli jo seuraavana päivänä. Se oli pitkä, paikoittain hyvin surullinen
ja paikoittain hyvin käsittämätön. Välien rikkominen Lanyonin kanssa oli
välttämätön. »En moiti vanhaa ystävää», kirjotti Jekyll, »mutta minä
olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän ei sovi enää tavata
toisiamme. Minä aion muuten vetäytyä kokonaan pois maailmasta. Älä
kummastele äläkä epäile minun ystävyyttäni, jos usein huomaatkin oveni
suljetuksi myöskin sinulle. Minun täytyy vaeltaa pimeätä tietäni yksin.
Olen hankkinut itselleni rangaistuksen ja vaaran, jota en voi ilmaista
kenellekään ihmiselle. Mutta jos olen suurin syntinen, niin olen
myöskin kovimmin koeteltuja. En olisi uskonut tämän maan päällä olevan
tilaa sellaisille tuskille kuin minun. Sinä voit tehdä vain yhden, vanha
ystävä, lievittää kärsimyksiäni -- ja se on, pitää arvossa minun
vaiteliaisuuttani.»

Utterson oli hämmästyksen lyömänä. Hyden onnettomuutta-tuottava vaikutus
oli kadonnut, tohtori oli palannut vanhoihin harrastuksiinsa ja
suhteisiinsa; vieläpä viikko sitten näytti kunniakas ja onnellinen
vanhuus hymyilevän hänelle -- ja nyt, yhdessä ainoassa hetkessä,
näyttivät ystävyyssuhteet, sielunrauha, koko hänen elämänsä kärsineen
haaksirikon. -- Niin suuri ja syvällinen muutos näytti voivan saada
selityksen vain -- mielenhäiriöstä. Mutta kun Utterson muisteli Lanyonin
sanoja ja tapaa, jolla ne lausuttiin, ei hän voinut vapautua
ajatuksesta, että pohja oli etsittävä muualta ja syvemmältä.

Viikkoa myöhemmin kuuli hän, että Lanyon makasi sairasvuoteessa, ja
neljätoista päivää sen jälkeen, että hän oli kuollut.

Hautajaispäivän iltana, tunnettuaan hautajaisissa syvää ja kipeää
liikutusta, lukitsi Utterson työhuoneensa oven, istuutui surumielisenä
kynttilän valoon, otti esiin ja pani eteensä pöydälle kirjeen, jonka
osote oli kirjotettu Lanyonin käsialalla ja joka oli suljettu hänen
sinetillään.

»_*Yksityinen*. Lupa avata ainoastaan J. G. Uttersonilla
persoonallisesti ja yksinään, sekä hävitetään lukematta siinä
tapauksessa, että hän kuolee ennen minua._» Niin kuului kotelokirjotus,
ja juristia pelotti nähdä sisältöä. »Olen haudannut vanhan ystävän
tänään», ajatteli hän. »Onkohan tämä kirje ryöstävä minulta vielä
yhden?»

Vihdoin hän häpesi pelkuruuttaan ja mursi sinetin. Kotelo sisälsi vain
toisen, samoin sinetillä suljetun kirjeen, jonka kuorella oli kirjotus:
»_Avataan vasta Henry Jekyllin kuoleman taikka katoamisen jälkeen._»

Utterson tuskin uskoi silmiänsä. Niin, tässä oli todellakin kirjotettuna
_katoamisen_; vielä kerran, samoin kuin mielettömässä testamentissa,
jonka hän oli aikoja sitten antanut takaisin tekijälleen; vielä kerran
oli Henry Jekyllin nimi asetettu jonkun katoamis-ajatuksen yhteyteen.
Mutta testamenttiin oli tämä sana todistettavasti pujahtanut
Hyde-roiston vaikutuksesta tarkotuksella, joka oli liiankin selvä ja
pöyristyttävä. Tässä, Lanyonin käden kirjottamana -- mitähän se merkitsi
tässä? -- Utterson oli vähällä antautua kiusaukseen, kiellosta
huolimatta, jo nyt avata kirje ja ottaa selvä salaisuudesta. Mutta
kunniantunne ja ajatus kuolleen ystävän luottamuksesta tulivat hänelle
avuksi, ja tästä hetkestä pysyi kirje koskemattomana hänen yksityisen
kirjoituspöytänsä vaahteralaatikossa.

Uteliaisuutta vastaan taisteleminen ei ole samaa kuin sen voittaminen,
ja saattanee epäillä, tokko Utterson siitä päivästä lähtien tunsi samaa
elossa olevan nuoruudenystävän seuran kaipausta kuin siihen asti. Hän
ajatteli häntä ystävällisesti, mutta siitä huolimatta sekottui hänen
ajatukseensa levottomuutta ja tuskaa. Hän kävi hänen luonansa, mutta ei
käy kieltäminen, että hän usein tunsi jonkinlaista helpotusta, kun
häneltä pääsy kiellettiin. Sisimmässä sydämessään huvitti häntä kenties
paremmin muutamien sanojen vaihtaminen Poolen kanssa eteishuoneen
ovella, kaikkien kaupungin vilkkaiden äänten ja raittiin ilman
ympäröimänä, kuin tähän vapaaehtoiseen vankilaan astuminen ja istuminen
vastatusten tuon läpitunkemattoman erakon kanssa, joka oli sulkeutunut
sinne sisälle.

Poolella ei juuri ollut hyviä uutisia ilmotettavana. Tohtori, sanoi hän,
oli enimmät ajat sulkeutuneena laboratorion takana olevaan
työhuoneeseen, jossa hän välistä vietti yönsäkin. Hän näytti hyvin
masentuneelta, hän oli hyvin hiljaa, luki tuskin milloinkaan -- näytti
siltä, kuin hänen mielessään kytisi jotakin. Utterson kyllästyi vihdoin
kuulemaan tätä yhtä ja samaa alituiseen, niin että hän vähitellen
lakkasi tohtorin asunnolla käymästä.



Ikkunassa.


Eräänä sunnuntaina, kun Utterson oli tavallisella kävelyllään mr
Enfieldin kanssa, sattuivat he taas kulkemaan tuota pientä syrjäkatua.
Tultuaan tuon salaoven kohdalle pysähtyivät he katselemaan sitä.

»Niin», sanoi Enfield, »näytös on siis toki loppuun näytelty. Hydeä emme
kai tule enää koskaan näkemään.»

»Sitä toivon minäkin», vastasi Utterson. »Olenko kertonut sinulle, että
minä todellakin tapasin hänet sittemmin ja että sain kokea samanlaista
vastenmielisyyden tunnetta häntä kohtaan kuin sinäkin?»

»Häntä on mahdoton nähdä tuntematta vastenmielisyyttä», vastasi Enfield.
»No niin -- miten tomppelina lienetkään pitänyt minua, kun en tiennyt,
että tämä oli takatie tohtori Jekyllin asuntoon. -- Muuten oli osittain
sinun syysi, että minä koskaan tulin sen tietämään.»

»Vai niin, sinä siis todella tulit sen tietämään. No, jos sen tiedät,
niin mennään pihaan vilkaisemaan ikkunoihin. Suoraan sanoen minä olen
tosiaankin levoton tuon Jekyll paran takia. Hänen laitansa ei ole oikea
-- ja minusta tuntuu siltä, kuin täytyisi tehdä hyvää hänelle, että
hänellä on ystävä edes asunnon ulkopuolella.»

Pihamaa oli kylmä ja kostea, täynnä varhaista kuuraa, vaikka taivas,
korkealla kattojen välissä, vielä säteili auringonlaskun hehkussa.
Kolmesta ikkunasta keskimäinen oli auki, ja siinä istui t:ri Jekyll,
toivottoman vangin tavoin, haukkoen raitista ilmaa hyvin surullisen
näköisenä.

»Mitä -- Jekyll!» huudahti Utterson. »Toivottavasti olet parempi nyt!»

»Olen hyvin huonona, Utterson, hyvin huonona», vastasi tohtori
synkeästi. »Ei kestä enää kauan, Jumalan kiitos.»

»Sinä oleksit liian paljon sisällä», sanoi juristi. »Sinun on tehtävä
kävelymatkoja ja saatava raitista ilmaa keuhkoihisi, kuten minä ja
Enfield. (Serkkuni -- mr Enfield -- tohtori Jekyll!) -- Kas niin, kas
niin -- ota hattusi ja tule vähän jalottelemaan kanssamme.»

»Kiitos ystävyydestäsi», huokasi tohtori. -- »Mielelläni minä -- --
mutta ei, ei, ei, se on aivan mahdotonta. Minä en uskalla. Joka
tapauksessa olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Utterson; tämä oli
tosiaan suuri huvitus. Pyytäisin sinua ja mr Enfieldiä tulemaan sisään,
mutta täällä on kaikki niin mullinmallin.»

»No siinä tapauksessa», sanoi juristi hyväntahtoisesti, »on parasta,
että pysymme täällä alhaalla ja tarinoimme kanssasi; menee yhtä hyvin
mukiin näinkin».

»Juuri mitä minä aioin esittää», sanoi tohtori heikosti hymyillen. Mutta
sanat tuskin olivat ennättäneet suusta, kun hymy jo katosi ja sen
sijalle ilmestyi sellaisen kauhun, pelon ja epätoivon ilme, että se
hyydytti veren kummankin herran suonissa. He saivat nähdä sen vain
vilahdukselta, sillä ikkuna paiskattiin heti paikalla kiinni -- mutta
tässä vilahduksessa oli riittämään asti, ja he kääntyivät pois ja
läksivät kiireesti pihasta virkkamatta sanaakaan. Vaiti kulkivat he
kadullakin, ja vasta kun he olivat tulleet eräälle isommalle pääkadulle,
missä sunnuntaisinkin oli elämää ja liikettä, Utterson kääntyi katsomaan
seuralaistaan. He olivat kumpikin kalpeat, ja heidän katseissaan oli
sama kaameuden ilme, kun ne kohtasivat toisensa.

»Jumala armahtakoon, Jumala armahtakoon», hoki Utterson.

Mutta Enfield nyökkäsi vain hyvin totisena päätään ja jatkoi vaiti
matkaansa.



Viimeinen yö.


Mr Utterson istui eräänä iltana päivällisen jälkeen takkavalkean
ääressä, kun häntä hämmästytti käynnillään Poole.

»Mitä nyt, Poole, mikä tuo sinut tänne?» huudahti hän sekä lisäsi,
katsottuaan tarkemmin häneen: »Mitä on tapahtunut? Onko tohtori sairas?
--»

»Mr Utterson», sanoi uskollinen palvelija, »asiat eivät ole nyt
ensinkään hyvin».

»Istu, ja tuossa on sinulle lasi viiniä», kehotti juristi. »No niin,
tyynny nyt -- älä ole niin hätäinen! -- Sano nyt minulle suoraan mitä
haluat.»

»Te tunnette tohtorin tavat, sir», sanoi Poole. »Te tiedätte, miten
hänellä oli tapana sulkeutua sisään huoneisiinsa. No, nyt on hän taaskin
sulkeutunut työhuoneeseensa -- enkä minä pidä siitä, sir -- -- niin
totta kuin elän, niin en pidä siitä. Mr Utterson -- -- sir -- -- minua
pelottaa --»

»Kas niin, kas niin, ystäväni», virkkoi juristi, »ole hyvä ja puhu
hiukan selvemmin. Mikä sinua pelottaa?»

»Minua on pelottanut nyt jo koko viikon», jatkoi Poole kertomustaan,
välittämättä kysymyksestä, »enkä nyt totta tosiaan voi enää kestää».

Miehen ulkomuoto vahvisti hänen sanojaan; hän näytti lamautuneelta ja
hermostuneelta, eikä hän, lukuunottamatta ensimäistä hetkeä, ollut
katsonut Uttersonia kertaakaan silmiin. Nytkin hän istui viinilasi
koskemattomana edessään ja katse lattiaan luotuna. »Minä en voi enää
kestää.»

»No no», sanoi juristi, »huomaan, että sinulla on syysi siihen mitä
sanot, Poole; huomaan, että asia on vakavaa laatua. Koeta nyt sanoa
minulle, mitä se on.»

»Minä luulen, että jotakin hirveää on tapahtunut», vastasi Poole
käheällä äänellä.

»Jotakin hirveää!» virkkoi juristi, samalla kertaa säikähtäneenä ja
suuttuneena. »Mitä hirveää sitten? -- Mitä mies tarkottaa?»

»Minä en osaa sitä sanoa, sir», vastasi palvelija. »Mutta ettekö tahdo
itse tulla mukaan katsomaan millä kannalla asiat ovat?»

Uttersonin ainoana vastauksena oli se, että hän nousi sekä otti hattunsa
ja päällystakkinsa. Hän huomasi kummastuksekseen sen äärettömän
helpotuksen ilmeen, joka väikkyi toisen katsannossa, sekä yhtä suureksi
hämmästyksekseen, että viini oli vielä koskematta palvelijan laskiessa
sen pois luotansa seuratakseen häntä.

Oli kolea, tuulinen maaliskuun ilta. Kelmeä kuu kellotti selällään kuin
tuulen kumoonkaatamana, ja taivaalla kiitivät kuultavat pilvet. Myrskyn
vuoksi oli vaikeata puhella, ja se pieksi kasvoja, niin että niitä
kirveli. Se näytti myöskin pyyhkäisseen enimmät kulkijat kaduilta, sillä
mr Utterson ei mielestään ollut nähnyt tätä Lontoon osaa milloinkaan
niin autiona ja tyhjänä. Hän olisi suonut asian olevan toisin. Ei
milloinkaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista kanssaihmisten
näkemisen ja puhuttelemisen tarvetta. Koettipa hän miten ankarasti
hyvänsä sitä vastaan taistella, niin valtasi hänen sielunsa yhä enemmän
ja enemmän runteleva lähenevän onnettomuuden aavistus. Tori, jonka
reunassa t:ri Jekyllin talo sijaitsi, oli pyörretuulen aikaansaaman
pöly- ja hiekkapilven peitossa heidän joutuessaan sinne, ja laihat puut
hakkasivat aitaa alastomilla oksillaan. Poole, joka oli koko matkan
kulkenut muutamia askelia edellä, seisahtui nyt keskelle jalkakäytävää,
otti hatun päästään huolimatta purevasta pakkasesta ja pyyhki otsaansa
punaisella nenäliinalla. Vaikka hän oli kulkenut joutuin, niin ei
todennäköisesti tämä, vaan pikemmin ahdistava sieluntuska se oli
pusertanut hänestä hien; sillä hänen kasvonsa olivat valkeat kuin
palttina ja hänen puhuessaan kuului hänen äänensä käheältä ja
sortuneelta.

»No, nyt olemme siis perillä, sir», sanoi hän, »ja Jumala suokoon, että
kaikki olisi hyvin».

»Amen, Poole», virkkoi Utterson.

Palvelija kolkutti varovasti; ovi avautui raolleen, vaikka varmuusketju
olikin paikallaan, ja ääni kysyi: »Tekö siellä, Poole?»

»Minä juuri», sanoi Poole. »Avatkaa ovi.»

Tultuaan tuohon tuttuun eteiseen huomasivat he sen kirkkaasti
valaistuksi; roihuva takkavalkea oli laitettu uuniin, ja tulen ympärillä
olivat kaikki sekä mies-että naispalvelijat koolla kuin pelästynyt
lammaslauma. Uttersonin nähdessään alkoi talon piika hermostuneesti
nyyhkyttää, ja keittäjätär huusi: »Jumalan kiitos! -- se on mr Utterson!»
sekä syöksähti esiin kuin tahtoen syleillä häntä.

»Mitä nyt, mitä nyt? Täälläkö te kaikki olette?» sanoi juristi
vihaisesti. »Kerrassaan sopimatonta, kerrassaan säädytöntä! Isäntänne ei
suvaitse sellaista.»

»Ne ovat niin peloissaan», sanoi Poole.

Seurasi syvä hiljaisuus. Ei kukaan vastannut -- ainoastaan piika itki
ääneen.

»Tukkikaa suunne!» tiuskaisi Poole hänelle väkinäisyydellä, joka
todisti, miten hermostuneessa jännityksessä hän itse oli. Itse asiassa
olivat kaikki, kun tyttö niin yhtäkkiä alkoi itkeä, säpsähtäneet ja
kääntyneet sisäovea kohti odottava kauhun ilme kasvoillaan.

»Kuules», sanoi palvelija juoksupojalle, »anna minulle kynttilä, niin
teemme lopun tästä kaikesta heti paikalla». Sitten pyysi hän mr
Uttersonia seuraamaan mukana ja näytti tietä takapihalle. »Kulkekaa
niin hiljaa kuin voitte, sir», kuiskasi hän. »Minä tahdon, että te
kuulette, mutta en että teidät kuultaisiin. Ja -- -- kuulkaa, sir -- --
jos hänen päähänsä sattuisi pälkähtämään käskeä teitä sisälle, niin
älkää menkö.»

Tämä odottamaton varotus sai juristin säpsähtämään, ja hän oli
kadottamaisillaan tasapainonsa; mutta hän kokosi taas rohkeutensa ja
seurasi Poolea laboratoriorakennukseen, läpi vanhan luentosalin, missä
oli tomuisia pulloja ja pakkalaatikoita, niiden portaiden juurelle asti,
jotka veivät tohtorin työhuoneeseen. Tässä viittasi Poole häntä
pysähtymään ja kuuntelemaan, pani itse pois kynttilän ja lähti ilmeisen
suurella vastenmielisyydellä nousemaan ylös noita pieniä portaita ja
epävarmalla kädellä kolkutti punaiselle ovelle.

»Mr Utterson on täällä ja haluaa tavata tohtoria», huusi hän, kehottaen
vielä kerran vilkkain liikkein juristia kuuntelemaan.

Ääni kuului vastaavan sisältä: »Sano hänelle, että minä en voi ottaa
vastaan ketään», sanoi se valittavana.

»Kiitoksia», sanoi Poole, ja hänen äänensä kaikui melkein riemukkaana.
Hän otti taas kynttilän ja vei mr Uttersonin takaisin pihan poikki
suureen keittiöön, jossa tuli oli sammunut ja kovakuoriaiset
juoksentelivat ympäri lattiaa.

»Mr Utterson», sanoi hän katsoen häntä suoraan silmiin, »oliko se
isännän ääni, tuo?»

»Se tuntui kovin muuttuneelta», vastasi Utterson hyvin kalpeana, mutta
silmää räpäyttämättä.

»Muuttuneelta? Kyllä, uskoisinpa sen! -- Olisinko minä ollut
kaksikymmentä vuotta isännän palveluksessa enkä tuntisi hänen ääntänsä,
uskooko herra sitä? -- Ei, isäntä on murhattu -- niin juuri, he ottivat
häneltä hengen kahdeksan päivää sitten, kun me kuulimme hänen huutavan
ja pyytävän Jumalaa armahtamaan -- ja _mikä_ se on, joka pitää nyt
asuntoansa tuolla, ja _minkävuoksi_ se pysyy siellä -- sen tietänee vain
Jumala -- -- --.»

»No no, Poole, -- sepä vasta oli merkillinen juttu, ihan uskomaton
juttu, ystäväni», sanoi Utterson ja puri sormeaan. »Otaksutaan, että
asia on niin kuin luulet, oletetaan, että tohtori on -- sanokaamme --
toimitettu pois tieltä. Minkä vuoksi pysyisi murhaaja sitten siellä? Tuo
ei sovi yhteen, siinä ei ole tervettä järkeä.»

»Niin, niin, mr Utterson, teitä on vaikea saada vakuutetuksi, mutta minä
teen sen sittenkin lopuksi», sanoi Poole. »Koko viime viikon, tietäkääs,
on hän -- taikka se -- taikka mikä se lienee, joka elää tuossa huoneessa,
huutanut yhtämittaa, yöllä ja päivällä, jonkinlaista lääkettä, jota hän
ei voi valmistaa. Hänellä oli välistä tapana -- isännällä tarkotan --
oli tapana kirjottaa se, mitä hän halusi toimitettavaksi, paperille,
jonka hän heitti portaille. Koko tämän viikon aikana me emme ole saaneet
muuta -- vain paperilappuja, ja ovi on salvassa, ja hänen ateriansa
asetettuna tarjottimelle oven ulkopuolelle, niin että hän on voinut
hiipiä syömään kenenkään näkemättä. No, tietäkääs, herra -- -- joka ainoa
päivä, välistä kaksi, kolme kertaa päivässä, on ollut uusia valituksia
ja määräyksiä ja käskyjä, niin että minä en ole saanut tehdä muuta kuin
hypätä kaikkien kaupungin apteekkarien ja rohdoskauppiaiden luona. Joka
kerran kun olen tullut ostoksineni kotiin, on jo ilmestynyt uusi
paperilappu käskyllä viedä se takaisin ja koettaa uutta paikkaa. Tämä
pulveri mahtanee olla kauhean tarpeen, se on ainakin tiettyä ja
tunnettua, mitä hän sillä sitten aikoneekin tehdä.»

»Onko sinulla yhtään sellaista paperia tallella?» kysyi Utterson.

Poole kopeloi taskujaan ja ojensi hänelle rypistyneen paperin, jota
juristi, kumartuen lähemmä kynttilää, tarkoin tutki. Sen sisältö oli
seuraava:

»T:ri H. Jekyll saa ilmottaa herroille Maw, että se näyte, jonka he
olivat lähettäneet hänelle, oli epäpuhdasta ja aivan kelpaamatonta.
Vuonna 18-- osti t:ri Jekyll suuremman määrän samaa suolaa herroilta
Maw. Hän pyytää teitä hyväntahtoisesti tarkastamaan, eikö vanhaa
varastoa ole vielä jäljellä, ja siinä tapauksessa pyytää hän sitä
viipymättä itsellensä lähettämään. Hinnasta ei ole kysymystä. Asia on
mitä tärkeintä laatua t:ri Jekyllille.»

Tähän asti oli kirjeen sanamuoto ollut tyyni ja maltillinen, mutta tässä
osotti suuri mustepilkku, että sen kirjottajan oli mielenliikutus
vallannut. »Jumalan nimessä» -- oli hän lisännyt -- »koettakaa löytää
tuota vanhaa».

»Sepä oli merkillinen kirje», sanoi Utterson. Sitten hän lisäsi
terävästi: »Miten on selitettävissä, että se on vielä sinulla ja
avattuna?»

»Eräs Maw'in herroista suuttui ja viskasi sen takaisin minulle yli
myymäläpöydän, kuin olisi se polttanut häntä», vastasi Poole.

»Mutta eikö tämä ole kieltämättä tohtorin käsialaa? Etkö tunne sitä
samaksi?» jatkoi juristi.

»Niin, kyllähän se minun mielestäni vivahtaa siihen», sanoi palvelija
nyreänä. Mutta sitten lisäsi hän muuttuneella äänellä: »Mutta mitä se
merkitsee, miten hän kirjottaa? Olenhan minä nähnyt hänet.»

»Nähnyt hänet?» toisti Utterson. »No?»

»Juuri niin», sanoi Poole. »Minä kerron teille kaikki. Minä tulin
luentosaliin puutarhasta. Hän oli hiipinyt ulos varmaankin etsimään
tuota suolaa tai mitä se lienee, sillä työhuoneen ovi oli auki ja hän
seisoi huoneen toisessa päässä ja kaiveli pakkalaatikkoa. Hän katsahti
minun tullessani ylös, päästi huudon ja ryntäsi portaita ylös omaan
huoneeseensa. Minä en nähnyt häntä kauemmin kuin sekunnin ajan, mutta
tukkani nousi pystyyn kuin sian harjakset. Sillä jos se oli isäntäni,
niin voiko herra sanoa minulle, minkävuoksi hänellä oli naamio
kasvoillaan? -- Jos se oli isäntäni, niin minkävuoksi hän kirkaisi kuin
rotta ja juoksi minua piiloon? Olenhan palvellut häntä kaksikymmentä
vuotta. Ja sitäpaitsi --» hän vaikeni ja pyyhki kädellä kasvojaan.

»Merkillistä kyllä», virkkoi Utterson, »mutta minä luulen alkavani
käsittää asiain yhteyden. Isäntääsi, Poole, vaivaa nähtävästi jokin
sellainen tauti, joka sekä tuottaa tuskia sairaalle että tekee hänet
epäluuloiseksi; siitä johtuu hänen muuttunut äänensä luullakseni;
senvuoksi käyttää hän kasvoillaan naamiota ja karttaa kaikkia ihmisiä;
senvuoksi haluaa hän niin kiihkeästi tuota lääkettä, jonka hän
mielessään kuvittelee -- Jumala suokoon, ettei hän erehtyisi, raukka --
tuottavan hänelle lievennystä. Niin on asia varmaankin -- ja totisesti on
se surullista ja kauheaa ajatellakin. Mutta se on joka tapauksessa
yksinkertaista ja luonnollista, sopii hyvin kaikkiin asianhaaroihin ja
vapauttaa meidät kaikista vastenmielisistä otaksumisista.»

»Niin, mutta», sanoi vanha palvelija, kasvojensa käydessä kellertävän
kalpeiksi, -- »se -- se, jonka minä näin, ei ollut isäntäni, se on
puhdas totuus. Isäntä» -- tässä vilkaisi hän varovasti ympärilleen ja
hiljensi äänensä kuiskinaksi -- »isäntä on pitkä, muhkea mies, kuten
kyllä tiedätte, mr Utterson, mutta tämä oli pikemminkin kääpiö».
Utterson koetti väitellä vastaan. »Herra Jumala, sir!» huudahti Poole,
»luuletteko todellakin, että minä en voi tuntea tohtoria palveltuani
häntä ummelleen kaksikymmentä vuotta? -- Ettekö usko, että minä tiedän
tarkalleen, miten korkealle hänen päänsä yltää tuossa ovessa, jossa olen
hänen nähnyt joka ainoa päivä? -- E-ei, sir -- e-ei, sen minä sanon ja
siinä pysyn -- -- se, jolla oli naamio, ei ollut tohtori -- Jumala
tietäköön, kuka taikka mikä hän sitten lieneekään, mutta, nähkääs,
tohtori se ei ollut; ja minun uskoni on nyt se, että ne ovat ottaneet
häneltä hengen.»

»Poole», sanoi Utterson, »jos sinä todellakin väität sitä ja pysyt
väitteessäsi, niin on minun velvollisuuteni ottaa selko asiain
todellisesta tilasta. Olinpa miten velkapää hyvänsä kunnioittamaan
tohtorin toivomuksia ja voinenpa miten vähän hyvänsä selittää tämän
kirjeen olemassaoloa, joka kirje näyttää todistavan, että hän todella
elää -- niin -- pidän tosiaankin velvollisuutenani murtaa tuon oven.»

»No, se kuuluu joltakin, mr Utterson!» huudahti palvelija.

»Mutta nyt tulee toinen kysymys», jatkoi juristi. »Ken on sen tekevä?»

»Luonnollisesti te ja minä, sir», kuului peloton vastaus.

»Uljaasti puhuttu, Poole», sanoi juristi, »ja olipa tästä seurauksena
mikä hyvänsä, niin pidän minä huolen, ettet sinä tule mitään kärsimään».

»Tuolla luentosalissa on kirves», virkkoi Poole, »ja voimmehan ottaa
hiilihangon keittiöstä».

Mr Utterson otti tämän oudon, mutta tarkotuksenmukaisen aseen käteensä
ja punnitsi sitä. »Ymmärräthän, Poole», sanoi hän sitten katsahtaen
ylös, »että me tällä tavoin antaudumme vaaraan?»

»Kyllä sen hyvin ymmärrän, sir», vastasi Poole.

»On siis parasta olla toisiamme kohtaan suoria», jatkoi juristi. »Meillä
kummallakin on mielessä enempi kuin mitä puhumme. Puhukaamme nyt asiat
selviksi. -- Tuo naamioitu henkilö, jonka näit -- -- -- tunsitko häntä?»

»Hm -- niin, nähkääs, sir, se juoksi niin nopeasti ja oli niin
kumarassa, että minä todellakaan en voi vannoa, että tunsin hänet», oli
vastaus. »Mutta jos tarkotatte -- oliko se mr Hyde -- niin, totta
tosiaan sir, luulen että hän se oli. -- Se oli jotenkin hänen
pituisensa, minun ajatukseni mukaan; ja se liikkui samalla
sipsuttavalla, nopealla tavalla kuin hän -- ja kukapa muu olisi voinut
tulla laboratorion ovesta? -- mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Minä
en tiedä, mr Utterson, oletteko milloinkaan tavannut mr Hydeä.»

»Olen, minä puhelin kerran hänen kanssaan.»

»Niin, no sitten kyllä tiedätte, sir, yhtä hyvin kuin me muut, että
hänessä oli jotakin eriskummaista -- jotakin, joka -- -- joka sai kuin
pois kääntymään ---- niin, minä en nyt osaa sanoa mitä tarkotan, sir;
sen tunsi kylmänä ja raskaana selkäpiissään asti, niin sanoakseni.»

»Kyllä minä ymmärrän mitä tarkotat.»

»Juuri niin, niin, sir. No -- -- kun nyt tuo kuvatus, jolla oli naamio,
pikemmin marakatin kuin kristityn ihmisen tavoin -- se on puhdas totuus,
sir -- hypähti pakkalaatikolta ylös ja juoksi työhuoneeseen, niin
vakuutan teille, sir, että tuntui, kuin olisi jäätä heitetty selkääni.
Niin, vaikka tiedänhän, ettei se todista mitään, ei -- siksi
kirjanoppinut olen minäkin; mutta ihmisellä on tunteensa kuitenkin, mr
Utterson, ja niin totta kuin tässä seison, oli se mr Hyde!»

»Ni-niin -- --» sanoi juristi. »Pelkäänpä melkein samaa. Pelkään tuolla
tuttavuudella olleen juurensa siinä, mikä pahaa oli, eikä siitä voinut
mitään hyvää koituakaan. Niin, totta puhuakseni, uskonpa sinun olevan
oikeassa, Poole. Minunkin luullakseni on Harry parka murhattu, ja hänen
murhaajansa -- Jumala yksin tiennee, mistä syystä -- piileilee vielä
hänen huoneessaan. No, me kostamme hänelle. Huuda Bradshawia!»

Nuorempi palvelija totteli kutsua hyvin kalpeana ja säikähtäneenä.

»Malttia, Bradshaw!» sanoi juristi. »Tämä epävarmuus tekee meidät kaikki
hulluiksi; mutta nyt me teemme Jumalan avulla siitä lopun. Poole ja minä
aiomme murtaa työhuoneen oven. Jos, vastoin odotusta, kaikki olisi
oikein, otan minä vastatakseni koko jutusta. Mutta siltä varalta, ettei
todellakaan kaikki ole oikein taikka että joku pahantekijä koettaisi
päästä pakoon takaoven kautta, on sinun ja pojan otettava pari tukevaa
nuijaa ja kierrettävä nurkan taakse vartioimaan ovea. Me annamme teille
kymmenen minuuttia aikaa ennättääksenne sinne.»

Bradshaw meni, ja Utterson katsoi kelloansa. »Ja nyt, Poole, lähdemme
mekin vartiopaikkaamme», sanoi hän, ottaen hiilihangon ja mennen
pihalle. Pilvi peitti nyt kokonaan kuun, joten ulkona oli pilkkopimeä.
Tuuli, joka pääsi vain henkäyksinä tunkeutumaan korkeiden muurien
väliin, sai heidän kynttilänsä liekin lekottamaan sinne tänne, kunnes he
pääsivät laboratoriorakennuksen seinän suojaan, jonne istuivat hiljaa
odottamaan. Lontoo myllersi juhlallisena heidän ympärillään; mutta
läheltä ei kuulunut muuta ääntä kuin jonkun ylhäällä työhuoneessa
lakkaamatta edestakaisin kävelevän henkilön askelet.

»Tuolla tavoin se kävelee koko päivän, sir», kuiskasi Poole -- -- »niin,
ja puolen yötä lisäksi. Vain silloin, kun joku uusi näyte saapuu
apteekista, tulee siellä hetkiseksi hiljaista. Ah, mr Utterson, varmaan
paha omatunto se vaivaa ihmistä sillä tavoin! -- Minusta tuntuu, kuin
olisi noissa askelissa joka ainoassa ihmisverta. Mutta kuunnelkaa, vähän
tarkemmin, vähän tarkemmin, sir -- -- pankaa sydän korviinne, mr
Utterson, ja sanokaa minulle suoraan, ovatko ne mielestänne tohtorin
askelia?»

Käynti oli kevyttä ja epätasaista, ja siinä oli jotakin omituista
keinuntaa, vaikka se olikin hidasta. Ei mikään itse asiassa voinut erota
enemmän t:ri Jekyllin tavallisista raskaista, narisevista askelista.

Utterson huokasi. »Eikö sieltä milloinkaan kuulu mitään muuta?» kysyi
hän.

Poole nyökkäsi.

»Kerran», sanoi hän, »kerran kuulin sen itkevän».

»Itkevän? -- Miten niin?» virkkoi juristi, joka tunsi väristyksen
kulkevan ruumiissaan.

»Se itki kuin nainen tai niinkuin kadotettu sielu», vastasi palvelija.
»Se vaikutti minuun niin, että olisin voinut itsekin itkeä lähdettyäni
sieltä.»

Nyt olivat nuo kymmenen minuuttia melkein kuluneet. Poole otti erään
olkikasan alta kirveen; kynttilä asetettiin lähimmälle pöydälle, ja he
lähestyivät hiljaa ja henkeä pidättäen sitä ovea, jonka takana nuo
kärsivälliset jalat yhä edestakaisin ja taas edestakaisin yön
hiljaisuudessa vaelsivat.

»Jekyll!» huusi Utterson kovalla äänellä. »Minä pyydän saada tavata
sinua». Hän odotti vähän aikaa, mutta minkäänlaista vastausta ei
kuulunut.

»Minä varotan sinua», jatkoi hän sitten taas. »Ja sanon sinulle suoraan,
että meissä on herännyt epäluuloja, ja minä haluan ja minun täytyy
tavata sinua, jollei hyvällä, niin sitten pahalla -- jollei myöten, niin
vastoin tahtoasi! Jollet suostu avaamaan ovea, niin käytän väkivaltaa.»

»Utterson», sanoi ääni sisältä, »armahda Jumalan tähden!»

»Ah -- se ei ollut Jekyllin ääni -- se oli Hyden!» huudahti Utterson.
»Ovi rikki, Poole!»

Poole heilautti kirvestä. Lyönti tärisytti rakennusta ja sai punaisen
oven liikahtamaan saranoiltaan. Hurja kirkaisu, muistuttava ahdistetun
eläimen parahdusta, kuului työhuoneesta.

Vielä kerran kohosi kirves, ja taas tärisivät ovilaudat. Neljä iskua
seurasi toinen toistaan, mutta puu oli lujaa ja työ hyvää, niin että
vasta viidennellä lyönnillä lukko särkyi ja murtunut puuosa kaatui
sisäänpäin matolle.

Aikaansaamansa metelin ja sitä seuranneen syvän, hiljaisuuden
säikäyttäminä vetäytyivät piirittäjät vähän syrjään ja tirkistelivät
huoneeseen. Siinä oli huone heidän silmäinsä edessä rauhallisessa
lampunvalossa; takkavalkea hehkui ja ratisi iloisesti pesässä,
teekeittiö hyrisi vienoa lauluansa, pari laatikkoa oli avoinna,
kirjoituspöydällä olivat paperit kauniissa järjestyksessä, ja aivan
tulipesän vieressä oli sirosti katettu pöytä teekalustoineen. Jos ei
lasikaappia ja kemiallisia työkaluja olisi ollut, niin olisi huonetta
voitu sanoa jokapäiväisimmäksi ja rauhallisimmaksi huoneeksi, mitä sinä
yönä voitiin Lontoosta löytää.

Keskellä lattiaa makasi kiemurassa vielä suonenvedontapaisesti
nytkähtelevä ihmisen ruumis. He lähestyivät varpaisillaan, käänsivät sen
selälleen ja näkivät Edward Hyden kasvot.

Hän oli puettuna vaatteisiin, jotka näyttivät liian väljiltä hänelle;
puku näytti alunpitäen olevan aiottu tohtorin kokoiselle henkilölle.
Kasvojen lihakset osottivat vielä heikkoa elonmerkkiä, mutta henki oli
oikeastaan jo paennut; ja pullosta, jota hän puristi kädessään, ja
tuosta väkevästä karvasmantelin hajusta, joka täytti ilman, ymmärsi
Utterson, että hänen edessään oleva ruumis oli itsemurhaajan ruumis.

»Tulimme liian myöhään», sanoi hän ankarasti. »Myöhästyimme sekä
rankaisemasta että pelastamasta. Hyde on kaikkitietävän tuomarin edessä.
Meillä ei ole muuta tehtävää kuin etsiä isäntäsi maallisia jäännöksiä.»

Verrattomasti suurimman osan rakennuksesta otti luentosali, joka täytti
melkein koko alakerroksen ja johon valo tuli ylhäältä. Työhuone täytti
yläkerroksen toisen päädyn, ja siitä oli näköala pihalle. Luentosalista
johti käytävä takakadulle vievälle ovelle, ja tämä käytävä oli portaiden
kautta yhteydessä työhuoneen kanssa. Sitäpaitsi oli talossa pimeitä
komeroita ja suuri kellari. Kaikki tutkittiin perinpohjin. Komerot ja
konttorit tarvitsivat vain yhden ainoan silmäyksen, sillä ne kaikki
olivat tyhjinä ja näyttivät, siitä pölystä päättäen, joka niiden ovista
putosi, kun ne avattiin, olleen sellaisina pitkät ajat. Kellari oli
täynnä vanhaa romua, suurimmaksi osaksi tohtorin edeltäjän perua, mutta
kun he avasivat oven, tulivat he heti vakuutetuiksi tutkimuksen
tarpeettomuudesta, sillä alas putosi paksu vanha
hämähäkinverkkokuontalo, joka oli vuosikausia ollut sisäänkäytävän
sinettinä. Ei missään näkynyt Henry Jekyllin jälkeäkään, ei elävän eikä
kuolleen.

Poole kopisteli käytävän kivisiä lattialevyjä. »Hän on saattanut haudata
hänet tänne», sanoi hän, kuunnellen kumahtelevaa ääntä.

»Hän on voinut paeta», virkkoi Utterson, mennen tutkimaan takakadulle
vievää ovea. Se oli lukossa; ja sen vierestä kivilattialta löysivät he
ruosteisen avaimen.

»Tämä ei näytä käytetyltä», huomautti juristi.

»Käytetyltä?» vastasi palvelija. »Ettekö näe, sir, että se on
rikkimurrettu? -- Näyttää melkein siltä, että joku on polkenut sitä.»

»Niinpä niin, totta tosiaan», sanoi Utterson. »Ja murrospaikat ovat
myöskin ruosteiset.»

Molemmat miehet katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

»Tämä menee yli minun ymmärrykseni», sanoi juristi. »Mennään takaisin
työhuoneeseen.»

He kulkivat hiljaa portaita ylös ja alkoivat, luoden tuontuostakin
pelokkaan syrjäkatseen ruumiiseen, tarkasti tutkia työhuoneen sisältöä.
Eräällä pöydällä näkyi jälkiä siitä, että siinä oli toimitettu jotakin
kemiallista koetta. Jotakin valkoista suolaa oli eri paikoissa pöydällä
olevilla lautasilla, ja kaikki näytti olevan valmiina jotakin koetta
varten, jonka suorittamisessa miesparka oli tullut keskeytetyksi.

»Juuri tuota jauhetta minun alituiseen täytyi juosta hakemassa», sanoi
Poole. Hänen puhuessaan alkoi teekeittiö kiehua pihistä kimeällä
äänellä.

Tämä vei heidät kummatkin uunin luo, mihin oli siirretty hauska
nojatuoli ja missä teetarpeet olivat valmiina -- sokerikin oli jo
kupissa. Eräällä viereisellä hyllyllä oli muutamia kirjoja; yksi kirja
oli avattuna teekupin vieressä. Utterson vilkaisi sitä ja huomasi
hämmästyksekseen sen olevan erään uskonnollisen teoksen, johon Jekyll
oli aina ollut hyvin mieltynyt, reunat ahdettuina täyteen liikuttavia
muistiinpanoja, jotka käsialasta päättäen saattoivat olla vain tohtorin
itsensä kirjottamia.

Sen jälkeen tulivat he miehenkorkuisen peilin luo, johon katsominen
heissä väkisinkin synnytti kammoa. Mutta se oli käännetty niin, että se
näytti heille vain punaisen tulenvalon katosta, liekkien moninkertaiset
varjokuvat lasikaapin ruuduista sekä heidän omat kalpeat ja pelästyneet
kasvonsa, jotka kumartuivat katsomaan niitä.

»Tämä peili se on nähnyt monta outoa asiaa, sir», lausui Poole
kuiskaamalla.

»Ja tuskinpa sittenkään mitään, joka olisi sitä itseään oudompi»,
vastasi juristi samassa äänilajissa. »Sillä mitä teki Jekyll» -- häntä
puistatti ja hän vaikeni mainitessaan ystävän nimen, mutta tointui pian
tästä heikkoudesta -- »mitä varten se oikeastaan oli Jekyllillä täällä?»
jatkoi hän.

»Niin, sanokaas muuta!» virkahti Poole.

Sitten he lähtivät tutkimaan kirjotuspöytää. Hyvin järjestettyjen
paperien päällimäisenä oli siinä suuri sinetillä varustettu, mr
Uttersonille osotettu kirjekuori. Juristi avasi sen ja siitä putosi
useampia erilaisia papereita maahan. Näistä ensimäisen huomattiin olevan
testamentin, jonka sanamuoto oli aivan sama kuin sen, jonka hän kuusi
kuukautta sitten oli antanut takaisin tohtorille. Mutta Edward Hyden
nimen sijasta luki juristi siinä nyt, sanomattomaksi hämmästyksekseen,
nimen Gabriel John Utterson.

Hän katsoi Pooleen, sitten paperiin ja vihdoin kuolleeseen
pahantekijään, joka makasi suorana matolla.

»Pääni menee pyörälle», sanoi hän. »Hän on ollut sisäänsulkeutuneena
useampia päiviä; hänellä ei ollut mitään syytä pitää minusta; hänen on
täytynyt olla raivosta mielettömänä sen vuoksi, että joutui
perinnöttömäksi -- ja sittenkään ei hän ole hävittänyt tätä
testamenttia!»

Hän otti lattialta seuraavan paperin. Se oli lyhyt kirje, kirjotettu
tohtorin tunnetulla käsialalla ja varustettu päivämäärällä.

»Poole!» huudahti hämmästynyt lakimies, »hän on ollut elävänä tässä
huoneessa vielä tänä päivänä. Niin lyhyessä ajassa ei häntä ole voitu
piilottaa -- hänen täytyy elää vielä, hänen on täytynyt paeta. Mutta
minkä vuoksi hän olisi paennut -- ja minne? -- Ja jos niin on, niin
miten voimme antaa ilmi tämän itsemurhan? -- -- -- Meidän on oltava
hyvin varovaisia. Minä pelkään, minä pelkään, että me muuten tulemme
kietoneeksi isäntäparkasi hyvin vaikeaan ja ikävään juttuun.»

»Miksi ette lue mitä tuossa paperissa on kirjotettuna, sir», kysyi
Poole.

»Minua pelottaa lukea sitä», vastasi juristi puolikovaa ja hyvin
totisena. »Suokoon Jumala, ettei siihen olisi syytä!»

Sitten hän asetti paperin likemmä kynttilää ja luki seuraavaa:

»Rakas Utterson -- kun tämä joutuu käsiisi, olen minä kadonnut,
asianhaarojen pakosta, joita en ole ollut tarpeeksi tarkkanäköinen
odottamaan. Mutta tuntoni ja kaikki asianhaarat nykyisessä
kuvaamattomassa tilassani viittaavat minulle, että lopun täytyy olla
lähellä. Mene siis ja lue ensiksi se kertomus, jonka Lanyon sanoi
jättävänsä sinun talletettavaksesi; ja jos sitten haluaisit tietää
enemmän, niin lue myöskin se tunnustus, jonka on antanut sinun halpa ja
onneton ystäväsi

      Henry Jekyll.»

»Oliko kuoressa muuta paperia?» kysyi Utterson.

»Oli, sir, tässä se on», vastasi Poole ottaen lattialta ja antaen
hänelle melkoisen käärön, joka oli suljettu useilla sineteillä.

Lakimies pisti sen taskuunsa.

»Älä puhu mitään näistä papereista, Poole», sanoi hän. »Olipa
isäntäparkasi kuollut taikka paennut, niin on meidän velvollisuutemme
suojata hänen hyvää nimeään. On jo myöhä; minun on lähdettävä kotiin ja
luettava nämä asiakirjat hiljaisuudessa; mutta minä palaan takaisin
parin tunnin kuluttua ja silloin kutsutamme poliisin.»

He läksivät huoneesta ja lukitsivat luentohuoneen oven mennessään.
Pelon vallassa olevien palvelijain ollessa yhä koolla eteishuoneen
takkavalkean ympärillä vaelsi Utterson kotiinsa voidakseen
hiljaisuudessa lukea ne paperit, jotka tulivat selittämään salaisuuden.



T:ri Lanyonin kertomus.


-- Tammikuun yhdeksäntenä päivänä, se on neljä päivää sitten, sain
iltapostissa vakuutetun kirjeen, jonka kotelokirjotuksesta heti tunsin
vanhan koulu-ja virkatoverini Henry Jekyllin käsialan. Tämä oudostutti
minua aika lailla, sillä tapanamme ei ollut vaihtaa kirjeitä; sitäpaitsi
olin tavannut hänet, jopa ollut illallisella hänen luonaan edellisenä
iltana, enkä voinut käsittää, mitä niin ihmeen tärkeää asiaa hänellä
saattoi olla minulle, että kirje tarvitsi vakuuttamista. Kirjeen
sisällys lisäsi kuitenkin hämmästystäni, sillä se kuului näin:

»Paras Lanyon -- sinä olet vanhimpia ystäviäni, ja vaikka meillä on
ollut muutamissa tieteellisissä kysymyksissä eri mielipide, niin en minä
puolestani kuitenkaan ole tuntenut mieltymykseni sinua kohtaan
vähenevän. Ei ole sitä päivää ollut, etten olisi uhrannut omaisuuttani
taikka oikeaa kättäni auttaakseni sinua, jos olisit sanonut: Jekyll,
minun henkeni, kunniani, järkeni riippuvat sinusta! -- -- --

»Lanyon, _minun_ henkeni, _minun_ kunniani, _minun_ järkeni riippuvat
sinusta. Jos et täytä pyyntöäni tänä iltana, niin olen auttamattomasti
hukassa. Tämän esipuheen jälkeen saatat ehkä arvella, että se on jokin
vaikea tehtävä, jota sinulta pyydän. Päätä itse.

»Minä pyydän sinua siirtämään kaikki muut tämän illan tehtäväsi toiseen
aikaan -- niin, vaikkapa sinua olisi kutsuttu keisarin sairasvuoteen
ääreen; -- ottamaan vuokra-ajurin, jolleivät omat vaunusi sattuisi jo
seisomaan valjastettuina oven edessä -- ja tämä kirje kädessäsi,
voidaksesi täsmälleen seurata sen ohjeita, heti lähtemään minun
asuntooni. Poole, vanha palvelijani, on jo saanut tarpeelliset käskyt;
sinä tapaat hänet odottamassa tuloasi lukkoseppä kumppalinaan. Sen
jälkeen annat sinä murtaa työhuoneeni oven auki; sinun on mentävä sinne
yksin, avattava vasemmalla sivulla oleva lasikaappi, joka on merkitty
E-kirjaimella; jos ovi on lukossa, niin on sinun käskettävä murtamaan se
auki; sitten on sinun vedettävä ulos, _sisältöä lainkaan pöyhimättä_,
neljäs laatikko ylhäältä, taikka -- mikä on juuri sama -- kolmas
laatikko. Kauheassa sieluntuskassa, jossa olen, hirvittää minua jo
pelkkä ajatuskin, että näissä nyt antamissani ohjeissa saattaisi olla
joku erehdys. Mutta jos minä jollakin tavoin erehtyisin, niin täytyy
sinun tuntea laatikko oikeaksi sen sisällöstä: _erilaisia jauheita_;
yksi _pullo_ ja yksi _muistiinpanokirja_.

»Koko tämän laatikon, sellaisena kuin sen tapaat, pyydän viemään
mukanasi kotiisi Cavendish Squarelle.

»Siinä on toinen puoli sinulta pyytämääni palvelusta. Nyt tulee toinen.

»Jos lähdet matkaan heti tämän kirjeen saatuasi, täytyy sinun olla
jälleen kotonasi jo aikoja ennen puoliyötä; mutta minä annan sinulle
kuitenkin aikaa puoliyöhön asti, osaksi sen vuoksi, että odottamattomia
esteitä saattaa aina ilmaantua, ja osaksi sen vuoksi, että aika, jolloin
palvelusväkesi voi otaksua jo nukkuvan, on edullisempi siihen nähden,
mitä vielä on toimittamatta.

»Puoliyön aikaan pyydän siis sinua olemaan yksinäsi
vastaanottohuoneessasi, omin käsin päästämään sisään henkilön, joka
silloin esiintyy luonasi minun nimissäni, sekä tälle henkilölle antamaan
asunnostani noutamasi laatikon.

»Kun olet tehnyt tämän, niin olet myöskin täyttänyt ystävänpalveluksesi
sekä ansainnut ikuisen kiitollisuuteni. Jos vaatisit lähempää selitystä
-- ja sinullahan on siihen oikeus -- niin tarvitaan vain muutama
hetkinen tullaksesi vakuutetuksi, että kaikella tällä hankkeella on
minuun nähden mitä suurin merkitys ja että sinä, laiminlyömällä yhden
ainoankaan antamani ohjeen -- miten mitättömältä se sitten näyttäneekin
-- hankit omalletunnollesi kuolemani taikka järkeni menettämisen.

»Vaikka tuskin luulen, että sinä voit vastustaa tätä vanhaan
ystävyyteemme vetoamistani, jähmettyy kuitenkin sydämeni ja käteni
vapisee jo ajatellessanikin sellaista mahdollisuutta. Ajattele minua,
Lanyon, tällä hetkellä vieraassa ympäristössä, sysimustan epätoivon
ahdistamana, jota epätoivoa ei mikään mielikuvitus voi karkottaa -- ja
kuitenkin täysin tietoisena siitä, että jos sinä vain tahdot minulle
tämän palveluksen tehdä, niin ovat kaikki huoleni ja murheeni yhdessä
hetkessä poispyyhkäistyt, kuin ei niitä olisi ollutkaan. Auta minua,
rakas Lanyon, ja pelasta

      ystäväsi
      H. J.

»P. S. Olin jo sulkenut tämän, kun uusi pelko valtasi minut. Olisihan
mahdollista, että sinä jonkun sattuman kautta et saisikaan tätä kirjettä
ennenkuin huomisaamuna. Siinä tapauksessa, rakas Lanyon, toimita asiani
mihin aikaan päivästä sinulle parhaiten sopii ja varro vielä kerran
lähettiäni puolenyön aikaan. Mahdollisesti on se silloin jo liian
myöhäistä; ja jollei kukaan sinä iltana tule, niin voit olla melkein
varma siitä, ettet enää milloinkaan näe

      Henry Jekylliä.»

Lukiessani tätä kirjettä olin ihan vakuutettu, että virkaveliparkani oli
tullut mielipuoleksi. Mutta niin kauan kuin tätä ei oltu toteennäytetty,
tunsin olevani velvollinen täyttämään hänen pyyntönsä. Kuta vähemmin
ymmärsin tätä mielenpurkausta, sitä vähemmin voin punnita sen arvoa --
ja rukousta, joka on esitetty sellaisin sanoin kuin tämä, tuskin voi
olla ottamatta varteen, ottamatta samalla kannettavakseen
vakavaluontoista edesvastuuta. Minä nousin siis heti pöydästä, otin
vuokra-ajurin ja käskin ajamaan suoraan Jekyllin asunnolle. Hänen vanha
palvelijansa odotti minua; hän oli samassa postissa saanut vakuutetun
kirjeen, joka sisälsi tarpeelliset ohjeet, ja hän oli lähettänyt heti
noutamaan lukko- ja puuseppää. Molemmat käsityöläiset saapuivat
puhellessamme, ja me läksimme kaikki vanhaan t:ri Denmanin
leikkaussaliin, josta, kuten tiedät, tullaan Jekyllin työhuoneeseen. Ovi
oli hyvin vahva, lukko tavattoman luja; puuseppä sanoi, että siinä olisi
paljon vaivaa ja että siitä koituisi melkoinen vahinko, jos ovi täytyisi
avata murtamalla, ja lukkoseppä oli melkein joutua neuvottomaksi.
Viimemainittu oli kuitenkin hyvin kätevä mies, ja tehtyään kaksi tuntia
kovasti työtä onnistuikin hänen todella saada ovi auki. E-kirjaimella
merkitty lasikaappi ei ollut lukossa. Minä otin siitä ulos kirjeessä
mainitun laatikon, annoin täyttää sen oljilla ja kääriä vaatteeseen ja
palasin sitten Cavendish Squarelle.

Täällä tutkin sen sisällystä. Pulverit oli järjestetty laatikkoon
sirosti, mutta ei kuitenkaan tottuneen apteekkarin kädellä; luultavaa
oli siis, että Jekyll itse oli ne valmistanut. Avatessani muutaman
paperin löysin, kuten minusta näytti, tavallisen kristallimaisen suolan,
valkeavärisen. Pullo oli puolillaan jotakin veripunaista,
voimakashajuista liuosta -- minusta näytti se sisältävän sekä fosforia
että eetteriä; mitä sen muut aineosat olivat, sitä en ilman lähempää
analyysiä voinut arvata. Kirja oli tavallinen muistiinpanokirja, ja
siinä tuskin oli muuta kuin tavaton joukko päivämääriä. Nämä näyttivät
olevan useiden vuosien takaisilta ajoilta, mutta tein havainnon, että ne
kokonaan päättyivät aikaan noin vuosi sitten. Jokunen lyhyt huomautus
oli tuontuostakin liitetty näihin päivämääriin, tavallisesti vain sanat:
»kaksinkertainen annos», jotka esiintyivät noin kuusi kertaa jokaista
sataa päivämäärää kohti; ja kerran luettelon alussa ja useampien
huutomerkkien seuraamana tulla töksähti huomautus: »kokonaan
epäonnistunut!!!!»

Kaikki tämä kiihotti totta tosiaan uteliaisuuttani, mutta selitti sangen
vähän. Tässä oli jollakin liuoksella täytetty pullo, joitakin
suolapitoisia pulvereita sekä sarja muistiinpanoja kokeista, joilla,
samoin kuin useimmilla Jekyllin tekemillä, ei ollut mitään
käytännöllistä tulosta. Millähän tavoin voisi näiden esineiden
luonani-olemisella olla yhteyttä liiaksi kiihottuneen virkaveliparkani
kunnian, järjen taikka hengen kanssa? -- Ja jos kerran hänen lähettinsä
voi noutaa nämä kalut minulta, niin miksi ei hän voinut yhtä hyvin
noutaa niitä Jekyllin omasta asunnosta? -- Ja ennen kaikkea minkävuoksi
oli minun otettava tämä lähetti vastaan niin kovin salaperäisellä
tavalla? -- Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä vakuutetummaksi tulin,
että olin joutunut tekemisiin aivovian kanssa; ja vaikka päästinkin
palvelijani levolle, niin pistin panoksen vanhaan revolveriini
pystyäkseni puolustautumaan, jos se olisi tarpeen.

Kello oli tuskin lyönyt kaksitoista kirkontornissa, kun ovijohto hiljaa
naputti. Minä menin itse avaamaan ja huomasin erään pienikasvuisen,
kyyryisen miehen seisovan porraspilarin takana.

»Tohtori Jekyllin lähettikö se on?» kysyin.

Hän teki myöntävän liikkeen, ja kun minä pyysin häntä tulemaan sisään,
loi hän ensiksi tutkivan ja hätääntyneen silmäyksen taaksensa pimeälle
torille. Jonkun matkan päässä näkyi poliisikonstaapeli, joka lähestyi
valaisten tietänsä taskulyhdyllä; minusta näytti, kuin olisi merkillinen
vieraani vavahtanut nähdessään hänet ja kiiruhtanut nopeammin sisälle.

Tunnustan, että kaikki tämä teki vastenmielisen vaikutuksen minuun, ja
seuratessani häntä valoisaan vastaanottohuoneeseeni pidin käteni
revolverissa.

Nyt vasta saatoin nähdä hänet oikein. Niin paljon oli ainakin varmaa,
etten ollut nähnyt häntä koskaan ennen. Hän oli, kuten sanoin,
pienikokoinen; minua hämmästytti vielä hänen tavattoman epämiellyttävä
ja tympäisevä katsantonsa, hänen ponneton ja lihakseton
ruumiinrakenteensa sekä -- eikä vähimmin -- se outo vaikutus, jonka
hänen läsnäolonsa teki minuun. Se vivahti alkavaan kangistumiseen, jota
seurasi valtimon huomattava heikentyminen. Silloin en kiinnittänyt
siihen kovinkaan paljon huomiota, arvelin sen johtuvan vain
sairaalloisesta persoonallisesta vastenmielisyydestä, vaikkakin oireen
terävyys ihmetytti minua; mutta sittemmin on minulla ollut syytä
olettaa, että syy oli paljoa syvemmällä ja että sillä oli jalompi juuri
kuin vain pelkkä viha.

Tämä vieras, joka siis ensimäisestä hetkestä asti teki sellaisen
vaikutuksen minuun, jota voin kuvata vain vastenmielisyyden sekottamaksi
uteliaisuudeksi, oli sitäpaitsi puettuna tavalla, joka olisi tehnyt
jokaisen tavallisen ihmisen naurettavaksi. Hänen vaatteensa olivat tosin
kalliit ja hyvin tehdyt, mutta joka suhteessa liian väljät hänelle;
housut olivat riipuksissa ja lahkeet ylöskäärittyinä, jotta voisi
kävellä, hänen takkinsa vyötäinen oli lantioita paljon alempana, ja
kaulus reuhotti olkapäillä. Mutta merkillistä kyllä, minua ei sittenkään
tuntunut yhtään naurattavan. Pikemminkin sanoisin, että kuten koko tämän
olennon esiintymisessä oli jotakin epäsäännöllistä ja luonnotonta --
jotakin kauhean tympäisevää, ällistyttävää, järkyttävää -- niin tuntui
tämä omituinen epäsuhde sopivan kaiken muun kanssa yhteen ja muodostavan
osan siitä sekä lisäävän uteliaisuuttani miehen luonteeseen, sukuun ja
elintapoihin nähden.

Vaikka näiden huomioiden ja havaintojen kirjottaminen onkin vienyt
aikaa, tarvitsin minä vain muutamia sekunteja niiden tekemiseen.
Vieraani tuntui olevan synkän levottomuuden vallassa.

»Onko teillä se?» virkkoi hän. »Onko teillä se?» Ja niin suuri oli
hänen hermostunut maltittomuutensa, että hän laski kätensä minun
käsivarrelleni ja yritti ravistaa minua.

Minä työnsin hänet luotani, tuntien ihmeellisen jäätävän väreen käyvän
koko ruumiini läpi hänen koskiessaan.

»No no», sanoin minä, »unhotatte, hyvä herra, että minulla ei ole vielä
kunniaa tuntea teitä. Olkaa hyvä ja istukaa.»

Esimerkin vuoksi istuuduin itse ensin ja koetin saada tavallisen
esiintymistapani sairaita vastaanottaessa, niin paljon kuin omituiset
olosuhteet ja vieraani minussa herättämä voittamaton kauhu sallivat.

»Anteeksi, herra tohtori», sanoi hän kohteliaasti. »Olette aivan
oikeassa, maltin puute sai minut unhottamaan hetkeksi kohteliaisuuden
vaatimukset. Minä tulen virkaveljenne, t:ri Henry Jekyllin luota,
tärkeän asian vuoksi, ja luulin» -- hän vaikeni ja vei käden kurkkuunsa;
minä huomasin, että hän näennäisestä levollisuudestaan huolimatta koetti
taistella mielenjärkkymiskohtausta vastaan. -- »Luulin -- -- että eräs
laatikko --»

Minä näin hyväksi osottaa sääliä hänen hätäänsä sekä -- tunnustan sen --
myöskin omaa kiihtyvää uteliaisuuttani kohtaan.

»Tuossa se on», sanoin minä, osottaen laatikkoa, joka oli vaatteeseen
käärittynä kirjotuspöydän takana lattialla. Hän syöksähti sinnepäin,
mutta pysähtyi taas ja pani käden sydämelleen. Minä kuulin hänen
hampaittensa louskahtavan, kun leuat suonenvedontapaisesti löivät
toisiansa vastaan, ja hänen kasvonsa tulivat niin kalmankalpeiksi, että
aloin pelätä sekä hänen henkeään että järkeään.

»Rauhottukaa!» sanoin minä.

Hän katsoi minuun kaameasti hymyillen ja riuhtaisi epätoivon vimmalla
pois kääreen. Saatuaan nähdä laatikon sisällön päästi hän niin syvän
helpotuksen huokauksen, taikka pikemmin nyyhkytyksen, että minä istuin
hämmästyksestä kivettyneenä.

Hetkinen tämän jälkeen kysyi hän äänellä, joka jo oli päässyt entiseen
vakavuuteensa: »Onko teillä astelasia?»

Minä nousin väkinäisesti ylös ja annoin hänelle mitä hän pyysi.

Hän kiitti minua ystävällisesti nyökäten, mittasi jonkun määrän punaista
liuosta sekä sekotti siihen yhden pulverin. Neste, joka alussa oli
punertavaa, vaaleni sen mukaan kuin kristalli suli, kuohui niin, että
sen kuuli, ja siitä lähti hieno savu. Äkkiä lakkasi sihinä ja väri
muuttui tummansinertäväksi, vaaleten sitten taas hitaasti vesivihreäksi
väriksi. Vieraani, joka oli tarkoin seurannut näitä vaihdoksia, hymyili,
pani lasin kädestään pöydälle ja kääntyi sitten minuun tutkivin katsein.

»Ja nyt», sanoi hän, »seuraa kaikki muu. Tahdotteko seurata neuvoani?
Annatteko minun ottaa tämän lasin käteeni ja lähteä luotanne ilman
enempiä tiedusteluja? Vai onko uteliaisuus saanut liian suuren vallan
teissä? -- Ajatelkaa ennenkuin vastaatte, sillä tapahtumaan tulee
niinkuin käskette. Teistä itsestänne riippuu, jätänkö teidät sellaisena
kuin tähän asti olette ollut, ei rikkaampana eikä viisaampana, jollei
tietoisuutta, että on auttanut hätään joutunutta kanssaihmistä, voida
katsoa voitoksi. Mutta jos haluatte, lupaan minä avata teille uuden
tietämis- ja tutkimisalan ja uuden tien maineeseen ja valtaan -- nyt,
heti paikalla, tässä huoneessa; ja teidän näköänne on häikäisevä
ihmetyö, joka voisi horjuttaa itse saatanankin uskoa.»

»Te laskettelette arvotuksia», sanoin minä levollisuudella, jota en
likimainkaan tuntenut, -- »eikä teitä kummastuttane, jos en kiinnitä
suurtakaan huomiota kuvitteluihinne. Mutta -- minä olen mennyt jo liian
kauas ollakseni nyt enää tahtomatta nähdä kaiken tämän loppua.»

»Hyvä», sanoi vieras. »Lanyon, muista valojasi: se, mikä nyt tulee, on
ammattiveljien keskinen salaisuus. Ja nyt -- -- sinä, joka niin kauan
olet ollut kytkettynä mitä ahtaimpiin ja aineellisimpiin
katsantotapoihin, sinä, joka olet kieltänyt transcendenttisen lääkkeen
olemassaolon ja voiman, sinä, joka olet aina pilkannut niitä, jotka
pyrkivät korkeammalle kuin sinä itse -- näe nyt, katso!!»

Hän vei lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä. Sitten
hän huudahti, horjui, tarttui pöytään ja piti siitä lujasti kiinni,
tuijottaen nurinkääntynein silmin ja läähättäen avoimin suin; ja
katsoessani häntä olin minä näkevinäni muutoksen -- hän näytti turpoavan
-- hänen kasvonsa kävivät mustiksi ja piirteensä näyttivät hetken ajan
kuin sulavan ja muuttuvan -- -- ja hiukan sen jälkeen minä hypähdin ylös
ja peräydyin juoksujalassa seinään päin, käsivarret koholla,
suojellakseni itseäni tältä hirvittävältä ihmeeltä, sieluni järkkyessä
pohjiaan myöten sanoin kuvaamattomasta kauhusta.

»Oi Jumala!» huusin minä, -- »oi Jumala!» -- kerta toisen perään. Sillä
tuossa edessäni -- kalpeana ja säikähtäneen näköisenä,
puolipökerryksissä ja haparoiden käsillään kuin ihminen, joka juuri on
herännyt valekuolemasta -- siinä oli Henry Jekyll!

Mitä hän uskoi minulle sen tunnin kuluessa, joka nyt seurasi, sitä en
saata panna paperille. Minä näin nähtäväni ja kuulin kuultavani; -- ja
sittenkin kysyn nyt, kun tämä näky on kadonnut, tokko sitä todellakaan
uskon -- enkä voi siihen vastata. Olemukseni on kärsinyt perinpohjaisen
haaksirikon; uni on hylännyt minut; sanomaton kauhu ahdistaa minua
jok'ainoana päivän ja yön hetkenä. Minä tunnen, että päiväni ovat
lasketut; en voi enää toipua tästä iskusta -- minä kuolen, ja kuolen
epäillen oman sieluni todistusta.

Mitä siihen sysimustaan siveelliseen rappiotilaan tulee, jonka tämä
ihminen, tuskan kyynelet silmissä, minulle paljasti, niin en voi edes
muistella sitä ilman kauhumieltä. Minä mainitsen vain yhden ainoan
seikan, Utterson, ja tämä ainoa on riittävä, jos vain todellakin voit
sen uskoa. Se olento, joka tuona yönä hiipi luokseni, oli Jekyllin oman
tunnustuksen mukaan tunnettu nimellä Hyde ja etsitty maan kaikista
sopukoista Carewin murhaajana.

      Hastie Lanyon.



T:ri Jekyllin oma kertomus.


Minä synnyin suuren omaisuuden perijäksi. Olin lahjakas, työteliäs,
kunnianhimoinen ja ahnehdin viisaiden ja etevien kansalaisteni nauttimaa
kunnioitusta, joten siis, kuten saattaisi olettaa, minulla oli kelpo
lailla kunniakkaan tulevaisuuden edellytyksiä. Suurin vikani oli
jonkinlainen tulinen hilpeys ja huvittelunhalu, jotka yhdessä olisivat
monelle muulle tuottaneet onnea, mutta jotka eivät olleet sopusoinnussa
ylpeän haluni kanssa pitää pääni korkealla ja näyttää kanssaihmisteni
silmissä vakavalta ja säntilliseltä mieheltä. Seurauksena oli, että
peitin huvitukseni ja että mieheksi vartuttuani jo kauan olin viettänyt
omituista kaksoiselämää, joka oli lyönyt syvän leiman koko kehitykseeni.
Moni muu olisi kenties ylpeillytkin niillä epäsäännöllisyyksillä, joihin
minä tein itseni vikapääksi; mutta niin korkealla oli se kunnianhimon
päämaali, jota tavottelin, että melkein sairaalloisella häveliäisyydellä
salasin kaiken, mikä jollakin tavoin saattoi halventaa minua muiden
silmissä. Pikemminkin itserakkaus ja väärä ylpeys ne siis alusta asti
tekivät minusta sellaisen, miksi olen tullut, ja kaivoivat sen syvän
kuilun, joka minussa suuremmassa määrässä kuin useimmissa muissa
ihmisissä erotti pahat ja hyvät taipumukset, mitkä yhdessä muodostavat
ihmisen kaksoisluonteen. Tämä sai minut syvästi ja herkeämättä
miettimään elämän julmaa lakia, joka on uskonnon lähtökohta ja alkuperä
ja kaiken kärsimyksen lähde. Mikään ulkokullattu en ollut; niin hyvin
hyvässä kuin pahassakin menettelin aina täysin sopusointuisesti
luonteeni kanssa ja sen taipumusten mukaan; minä olin yhtä suora
itseäni kohtaan irtautuessani kaikista siteistä ja antautuessani
häpeällisiin nautintoihin kuin käyttäessäni aikani ja kykyni julkisesti
kaikkien nähden valistusharrastuksiin ja toisten palvelukseen hädän ja
kurjuuden lieventämisellä.

Tieteellisissä tutkimuksissani satuin joutumaan eräälle alueelle, mistä
sain uutta valoa tuohon mystilliseen ristiriitaan, josta minulla oli
niin tuskallinen tietoisuus. Joka päivä ja tietoisuuteni kummastakin
pääpisteestä, siveellisestä ja järjellisestä, lähenin yhä enemmän ja
enemmän totuutta, jonka osittainen selvillesaaminen on tuottanut minulle
nykyisen haaksirikkoni, -- sitä totuutta, että ihminen itse asiassa ei
ole yksi olento, vaan kaksi olentoa. Sanon kaksi, sillä oma kokemukseni
ei ole vienyt minua tätä kauemmaksi. Muut tulevat varmaankin seuraamaan
minun jälkiäni ja ennättämään pitemmälle kuin minä; ja voinpa arvata,
että sen, mitä me sanomme ihmiseksi, saatetaan kerran huomata olevan
vain ulkokuori, se yhteiskunta-käsite, jonka alle moninaiset, keskenään
sotaiset, erilaatuiset ja toisistaan riippumattomat olennot ovat
yhtyneet. Elämäni laatu vei minut ehdottomasti vain yhteen määrättyyn
suuntaan. Omassa itsessäni ja siveellisessä tietoisuudessani opin
ensiksi näkemään ihmisen alkuperäisen ja syvän dualismin; minä näin
kahden luonnon taistelevan herruudesta itsessäni, ja jollei voitu sanoa,
olinko minä toinen taikka toinen niistä, niin oli siihen syynä vain se,
että oikeastaan olin kumpikin. Jo varemmin, aikoja ennen kuin olin
tieteellisissä tutkimuksissani ennättänyt niin pitkälle, että olisin
edes aavistanut sellaisen ihmeen mahdollisuutta, oli minusta hupaista
kuvitella näiden elementtien erottamista. Jos vain voitaisiin,
ajattelin, nämä keskenään taistelevat ja yhdistämättömät luonteet
kumpikin sijottaa niiden olemusta vastaavaan identtisyyteen, niin
elämästä häviäisi tuotapikaa kaikki, mikä tekee sen sietämättömäksi.
Väärintekijä voisi silloin kulkea tietänsä vapautuneena kaksoisveljensä
omantunnontuskista ja saavuttamattoman päämaalin tavottelusta, ja
oikeamielinen voisi levollisena ja vahvana vaeltaa rataansa valoa kohti,
tehden hyvää ja nauttien siitä iloa, tarvitsematta tuntea
kaksoistoverinsa menettelyistä ja kärsimyksistä aiheutuvaa häpeää ja
katumusta. Ihmiskunnan kirouksena oli se, että nämä sotaa käyvät olennot
olivat yhteensidotut -- että näiden vihamielisten kaksoissisarusten
täytyi ikuisesti taistella olemassaolostaan tietoisuuden äidinkohdussa.
Miten voitaisiin ne toisistaan erottaa? --

Näin pitkälle olin päässyt järkeilyn tiellä, kun sivuvaloa alkoi virrata
aineeseen laboratorion pöydältä. Minä sain nähdä selvemmin kuin koskaan
ennen alastoman todellisuuden, tuon niin lujalta näyttävän kuoren, jossa
vaellamme maan päällä, ja sen usvamaisen ohuuden. Minä huomasin, että
voitiin todellakin saada aineita, tarpeeksi voimakkaita ravistamaan ja
puhaltamaan pois tämän lihallisen kuoren, niinkuin tuuli ravistaa teltan
esiverhoa. Kahdesta hyvästä syystä en tahdo tässä lähemmin kosketella
tätä tunnustukseni tieteellistä puolta. Ensiksi sen vuoksi, että katkera
kokemus on opettanut minulle, että elämäntaakkamme ja kirouksemme on
pantu ikiajoiksi ihmisen hartioille ja että se hetken ajaksi
poisheitettynä palaa uudessa ja hirveämmässä muodossa ja ruhjovammalla
voimalla; -- ja toiseksi sen vuoksi, että -- kuten kertomukseni
kaikesta huolimatta liiankin selvästi osottaa -- minun keksintöni olivat
epätäydelliset. Olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että minä en
ainoastaan ilmeisesti kokenut, että se, mitä sanon ruumiikseni, oli vain
eräiden niiden voimien heijastusta, niiden näkyvä säde, jotka
muodostavat olemukseni, vaan että minun myöskin onnistui saada aikaan
lääkeseos, joka heikensi näitä voimia, riisti niiltä ylivallan sekä
kehitti uuden vartalon ja kasvot, jotka itse asiassa olivat yhtä omiani
kuin toisetkin, vaikka ne vain olivat olentoni alemman elementin
ilmenemismuoto ja sen paljas tuntomerkki.

Minä olin kauan kahden vaiheella, ennenkuin uskalsin ottaa teoriani
pätevyyden kokeilun alaiseksi. Tiesinhän, että kysymyksessä oli henki.
Tuo lääke, joka sillä tavoin saattoi vallita ja horjuttaa itse
identtisyyteni perusteita, voisi luonnollisesti myöskin pienimmästäkin
varomattomuudesta kokeen hetkellä kokonaan ryöstää ja tehdä
olemattomaksi sen ruumismajan, jonka toivoisin sen avulla muuttuvan
toiseksi. Mutta kiusaus tehdä niin ihmeellinen ja mullistava keksintö
oli liian voimakas ja voitti vihdoin epäröimiseni. Minä olin jo aikoja
sitten valmistanut liuoksen, jota tulisin käyttämään; nyt ostin
suurehkon määrän eräänlaista suolaa, jonka aikaisemmasta kokeesta tiesin
olevan ainoan aineen, mitä siitä vielä puuttui; ja myöhään eräänä
onnettomana iltana sekotin minä aineosat, näin niiden kiehuvan ja
sihisevän lasissa, ja tyhjensin sitten rohkeasti maljan.

Tuokiossa tunsin raatelevaa tuskaa jäsenissäni, kuolettavaa yökötystä ja
sielullista kauhua sellaista, jota saadaan kokea vain syntymän taikka
kuoleman hetkellä. Sitten helpotti kipu nopeasti ja minä heräsin
ankarasta taudista. Tunteissani oli jotain ihmeellistä, jotain
kuvaamatonta uutta ja juuri sen takia uskomattoman suloista. Tunsin
olevani nuorempi, köykäisempi, onnellisempi. Sitäpaitsi oli minulla
ihmeellisen suruttomuuden tunne; hyökyvä järjestyksettömäin,
synnillisten kuvien virta täytti mielikuvitukseni; minä tunsin olevani
irti kaikista velvollisuuksista, ja sieluuni valahti tähän asti
tuntematon, mutta ei viaton rajattoman vapauden esimaku. Minä tunsin, jo
tämän uuden elämän ensi henkäyksessä, olevani pahempi kuin olin ollut,
tuhat kertaa pahempi, kaikkien alkuperäisten alhaisten viettieni orja;
mutta tämä ajatus päihdytti ja voimistutti minua tällä hetkellä kuin
viini. Minä suoristin käsivarteni, riemuiten näistä ihmeellisistä
tunnelmista -- ja silloin huomasin äkkiä, että ruumiini koko oli
melkolailla pienentynyt.

Siihen aikaan ei työhuoneessani ollut peiliä; se, joka nyt on
kirjotuspöytäni vieressä, on tuotu jälkeenpäin juuri havaintojen
tekemistä varten näiden muutosten suhteen. Yö oli sillävälin melkein
vaihtunut päiväksi; aamun musta pimeys valmistihe synnyttämään päivän --
kotiväkeni nukkui heräämisen edellä käyvää sikeää unta, ja minä päätin,
toivon ja riemun täyttämänä kun olin, uskaltaa uudessa olennossani
makuuhuoneeseeni asti. Menin pihan poikki, missä tähdet, niin tuntui
minusta, loivat ihmettelevän katseensa ensimäiseen senlaatuiseen
olentoon, jonka niiden iäti valpas silmä on nähnyt sitten maailman
alkamisen; hiivin käytävien läpi, vieraana omassa kodissani; ja
hiljaisessa makuuhuoneessani näin ensi kerran Edward Hyden kasvot ja
vartalon.

-- Minä voin tässä lausua ainoastaan teoreettisia ajatuksia; en siis
puhu mitä tiedän, vaan mitä pidän otaksuttavimpana. Luontoni alempi
puoli, jolle nyt olin antanut ruumiillisuuden leiman, oli voimiltaan
paljoa heikompi ja paljoa kehittymättömämpi kuin riisumani hyvä puoli.
Elämäni aikana, josta joka tapauksessa yhdeksän kymmenettä osaa oli
ollut kieltäymyksen, hyveiden ja työn aikaa, oli toisaalta tätä minun
pahempaa puoltani paljoa vähemmin käytetty ja kehitetty. Tästä johtui,
luullakseni, että Edward Hyde oli ulkoasultaan paljoa pienempi, hennompi
ja nuorempi kuin Henry Jekyll. Samoin kuin toisen katse ilmaisi hänen
pyrkimystänsä hyvään, oli toisen piirteissä ilmeinen ja epäämätön pahan
leima. Tuo paha -- jonka edelleen pidän ihmisen letaalisena eli
kuolettavana prinsiippinä -- tuo paha oli myöskin leimannut hänen
ruumisasuntonsa luonnottomuudella ja rumuudella. Ja sittenkin katselin
minä tätä ulkomuodoltaan niin ilettävää olentoa peilissä ilman mitään
vastenmielisyyden tunnetta, pikemmin tervehtivällä riemulla. Tämäkin oli
minä. Tämäkin sisäisen olemukseni muunnos näytti minusta luonnolliselta
ja inhimilliseltä. Tuntuipa se minusta vielä todellisemmaltakin,
eheämmältä ja elinvoimaisemmalta kuin se epätäydellinen kaksinaama, jota
tähän asti olin sanonut omakseni. Siihen asti olin epäilemättä oikeassa.
Olen sittemmin huomannut, että otettuani Edward Hyden olennon päälleni
ei kukaan voinut lähestyä minua ilman huomattavaa fyysillistä
vastenmielisyyttä. Otaksun tämän johtuneen siitä, että kaikki muut
ihmiset ovat hyvän ja pahan yhdistys, mutta Edward Hyde, kaikista
ihmisistä yksinään, oli kokonaan, pelkästään paha. --

Minä viivähdin vain tuokion peilissä. Viimeinen lopullinen koe oli
vielä suorittamatta. Minä en vielä tiennyt, olinko kadottanut kokonaan
identtisyyteni ja oliko minun ennen aamunkoittoa paettava kodista, jota
en voinut sanoa omakseni. Kiiruhdin takaisin työhuoneeseeni, sekotin ja
nautin juoman, kärsin vielä kerran kaikki irtautumisen tuskat ja heräsin
vielä kerran taas Henry Jekyllin olennolla, piirteillä ja sielullisilla
ominaisuuksilla varustettuna.

Sinä yönä olin ollut vaarallisessa tienhaarassa! Jos olisin ryhtynyt
suureen keksintööni ja kokeisiini jalommalla mielellä korkeiden ja
jalojen pyrintöperien ajamana, niin olisi epäilemättä kaikki ollut
toisin ja minä olisin suoriutunut näistä synnytystuskista enkelinä
perkeleen sijasta. Juoma oli vain ase; se löi ruumiillisen vankilani
portit auki, ja samoin kuin Filippin vangit se, joka oli niiden takana
vankina, syöksyi ulos. Tähän aikaan uinui jalompi luontoni; se paha,
jota kunnianhimo minussa oli pitänyt hereillä, oli valmiina tilaisuuden
sattuessa pötkimään pakoon -- ja se olento, joka näki päivän valon, oli
Edward Hyde.

Tästä johtui, että vaikka minulla nyt oli kaksi luonnetta samoin kuin
kaksi olentoakin, oli toinen kyllä ihan paha, mutta toinen oli entinen
Henry Jekyll, tämä kaksoisihminen, jonka puolinaisuus ja
parantumattomuus jo on usein saattanut minut epätoivoon, ja siksi
jäikin. Muutos oli siis tapahtunut kokonaan pahempaan päin.

Näihinkään aikoihin en ollut onnistunut voittamaan vastenmielisyyttäni
yksinomaan kuiviin tutkimuksiin antautuneeseen elämään. Minä tunsin
tuontuostakin vastustamatonta huvittelun tarvetta; ja kun huvini olivat
-- lievimmin sanoen -- ala-arvoisia, ja kun en ainoastaan ollut
yleisesti tunnettu ja arvossa pidetty henkilö, vaan myöskin jo ikämies,
niin kävi tämä epäsuhde sisäiselle ja ulkonaiselle elämälleni päivä
päivältä kiusallisemmaksi ja kiusallisemmaksi. Tällä heikolla hetkellä
minä lankesin kiusaukseen ja jouduin orjuuteen. -- Minun tarvitsi vain
tyhjentää lasi, riisua tunnetun tiedemiehen ulkonainen ihminen ja
pukeutua Edward Hyden ruumiiseen ollakseni läpinäkymätön. Minä hymyilin
tälle ajatukselle -- se näytti minusta kylläkin lystikkäältä, ja
suoritin valmistavat toimet mitä huolellisimmin. Vuokrasin huoneiston
Sohosta ja kalustin sen -- sinne sitten löysi poliisi Hyden jäljet; otin
taloudenhoitajattareksi olennon, jonka tiesin olevan sekä vailla
omaatuntoa että vaiteliaan. Sitäpaitsi ilmotin palvelijoilleni, että
eräs mr Hyde (jonka tuntomerkit luettelin) sai vapaasti mielensä mukaan
kaikkina aikoina tulla ja mennä torin varrella olevaan asuntooni, ja
varmuuden vuoksi vierailinkin siellä ja tein itseni heille tunnetuksi
toisessa ruumiissani. Sitten kirjotin sen testamentin, jota sinä et
mitenkään voinut hyväksyä, niin että jos joku onnettomuus olisi
kohdannut minua t:ri Jekyllin persoonassa, minä rahanpuutteetta olisin
voinut heti esiintyä Edward Hyden hahmossa. Siten mielestäni kaikin
puolin varustettuna aloin nauttia siitä ihmeellisestä vapaudesta, jonka
asemani valmisti minulle.

Ihmiset ovat usein palkanneet konnia tekemään sijastaan rikoksia, oman
persoonansa ja hyvän maineensa pysyessä kaiken epäilyksen yläpuolella.
Minä olin luultavasti ensimäinen, joka huvitteluansa ja reuhaavaa
elämäänsä varten käytti toista. Olin ensimäinen, joka maailman silmissä
vaeltaa kunnianarvoisen arkipäiväisyyden taakka hartioilla ja sitten
missä tuokiossa hyvänsä koulupojan tavoin heittää lainapuvun yltään ja
syöksyy suinpäin vapauden mittaamattomaan mereen. Siinä
läpinäkymättömässä vaipassa, johon olin pukeutunut, oli turvallisuuteni
täysin taattu. -- Minun tarvitsi vain sulkea laboratorion ovi --
tarvitsin vain pari minuuttia sekottaakseni ja nielaistakseni juoman,
joka oli aina saatavilla -- -- ja olipa Hyde tehnyt mitä hyvänsä, olipa
hän rikkonut mitä lakeja vastaan tahansa, niin hän katosi samassa
tuokiossa niin täydellisesti kuin henkäyksen jälki peilistä. Ja hänen
sijastaan istui tutkijan kamarissa työlamppunsa ääressä t:ri Henry
Jekyll, mies, joka voi uhitella ennakkoluuloa vastaan ja hymyillä
epäilykselle.

Ne huvit, joita minä uudessa valepuvussani hain, olivat, kuten sanottu,
alhaisia ja ala-arvoisia; kovemman nimen ne tuskin ansaitsivat. Mutta
Edward Hyden käsissä ne saivat yhä luonnottomamman ja järkyttävämmän
leiman. Herättyäni entiseen minuuteeni jonkun tällaisen retken jälkeen
hämmästytti minua joskus sijaiseni suuri turmelus. Tämä olento, jonka
olin loihtinut omasta sisimmästäni ja lähettänyt maailmaan tyydyttämään
viettejänsä mielinmäärin, oli kauttaaltaan ilkeä ja huono; sen
itsekkyydellä ei ollut ääriä, enempää kuin sen eläimellisellä
välinpitämättömyydellä muiden tuskista; se oli jäykkä ja tunteeton kuin
kivi. Henry Jekylliä kauhistutti joskus Edward Hyden teot -- mutta
olihan koko suhde kaikkien tavallisten lakien ulkopuolella ja heikensi
kavalasti omantunnon valtaa. Kun kaikki kävi ympäri, niin oli vain
Hyde, ja ainoastaan Hyde, rikollinen. Jekyll ei ollut entistään
pahempi; hän virkosi elämään kaikkine hyvine ominaisuuksineen, jotka
eivät näyttäneet kärsineen mitään vahinkoa; koettipa hän vielä, mikäli
mahdollista, parannellakin Hyden aiheuttamia pahoja haavoja, siten
nukuttaen omaatuntoansa.

Tarkoitukseni ei ole tässä tehdä seikkaperäisesti selkoa niistä
halpamaisista teoista, joihin sekaannuin -- tuskin voin nytkään edes
myöntää niitä itse todella tehneeni. Huomautan vain siitä, miten
rangaistus vähitellen kehittyi itsestään ja alkoi lähetä. Erään ruman
tapauksen, josta ei koitunut erityisempiä seurauksia, tahdon ohimennen
mainita. Muudan julma lapsen kohtelu herätti erään ohikulkijan
mieliharmin, jonka ohikulkijan tässä eräänä päivänä tunsin
sukulaiseksesi, mr Enfieldiksi, -- lääkäri ja lapsen omaiset
sekaantuivat asiaan; tuokion ajan pelkäsin todella henkeäni, ja
lauhduttaakseen heidän oikeutettua vihaansa täytyi Edward Hyden vihdoin
viedä heidät Henry Jekyllin ovelle ja antaa heille pankkiosotus, jonka
allekirjotuksena oli tämän tunnettu nimi. Mutta vastaisen varalta
poistettiin sellaisten tapausten mahdollisuus kokonaan siten, että minä
avasin eräässä toisessa pankissa luoton Edward Hyden nimessä; ja kun
sitten, muuttamalla käsialaani tavallista pystymmäksi, olin varustanut
kaksoistoverini myöskin omalla nimikirjotuksella, pidin itseäni
turvattuna kaikilta kohtalon oikuilta.

Noin kaksi kuukautta ennen sir Danvers Carewin kuolemaa olin kerran
ollut tavallisilla retkilläni; tulin myöhään kotiin ja heräsin
seuraavana aamuna sängyssäni jonkinlainen tunne sielussani, että kaikki
ei ollut niinkuin olla piti. Turhaan katselin ympärilleni; ei ollut
apua siitä, että tunnustelin huonettani torin varrella olevassa
asunnossani, sen korkeita seiniä ja sen ehyttä, arvokasta kalustoa;
turhaan katselin tuttuja sänkyverhojeni kuvioita ja mahonkisen
sängynpään leikkauksia; minusta tuntui sittenkin, kuin en
todellisuudessa olisikaan ollut siinä, vaan tuossa pienessä huoneessa
Sohossa, jossa Edward Hyden oli tapa maata. Minä hymyilin itsekseni ja
aloin tavallisella psykologisella tavallani punnita tämän harhan
mahdollisia perusteita, jonka kestäessä väliin puoleksi nukahdin.
Makasin vielä tällä tavoin puoleksi uneksien, kun katseeni jollakin
hetkellä, jolloin olin enemmän hereillä, sattui käteeni. Kuten itse olet
usein huomannut, olivat Henry Jekyllin kädet sekä muodoltaan että
kooltaan ominaiset lääkärinkädet; ne olivat suuret, hyvin kehittyneet,
valkoiset ja voimakkaat. Mutta se käsi, joka nyt oli edessäni, Lontoon
aamun keltaisessa valossa, paljaana peitteellä, oli laiha, ryhmyinen ja
hyvin karvainen. Se oli Edward Hyden käsi!

Minä tuijotin siihen jonkun aikaa tylsästi, ennenkuin kauhu valtasi
minut, yhtäkkiä ja järkyttäen pohjia myöten kuin symbaalein pauhina.
Hyppäsin ylös sängystä ja juoksin suoraan peilille. Se näky, joka siellä
kohtasi katsettani, muutti suonieni veren ohueksi, hyytyväksi nesteeksi.
Niin -- olinhan mennyt sänkyyn Henry Jekyllinä ja heräsin Edward Hydenä.

»Miten tämä on selitettävissä?» kysyin itseltäni. Ja sitten tuli vielä
hirveämpikin kysymys -- miten se on autettavissa? -- Oli jo valoisa
päivä; palvelusväki oli liikkeellä; juoma, jota tarvitsin, oli
työhuoneessani -- tie sinne oli pitkä, kaksien portaiden, käytävän,
avoimen pihamaan ja luentosalin takana. Voisinhan kyllä peittää kasvoni
-- mutta miten salata muuttunut ruumiini? --

Samassa muistui mieleeni sanomattomaksi helpotuksekseni, että
palvelijanihan olivat jo tottuneet näkemään toisen minäni tulevan ja
menevän kaikkina vuorokauden aikoina. Minä pukeuduin kiireesti ja niin
hyvin kuin kävi päinsä Henry Jekyllin vaatekertaan; kiiruhdin läpi
talon, Bradshawin katsoa töllöttäessä ihmeissään mr Hydeen, joka
ilmestyi sellaiseen aikaan ja niin oudossa puvussa -- ja palasin
kymmenen minuuttia myöhemmin t:ri Jekyllinä, joka pilvi otsalla ja
murheellisena istuutui näennäisesti syömään aamiaista.

Ruokahaluni oli todellisuudessa sangen huono. Tämä selittämätön tapaus,
joka oli niin vastakkainen kaikille entisille kokemuksilleni, näytti
minusta melkein babylonialaiselta sormelta seinällä, ennustaen
salaperäistä ja hirveätä tuomiota. Minä aloin vakavammin kuin koskaan
ennen arvioida kaksinaisolemukseni mahdollisuuksia ja seurauksia. Toinen
minäni, jolle olin voinut antaa ruumiin ja muodon, oli viime aikoina
saanut osakseen varsin paljon huolta ja harjotusta; olipa minusta väliin
näyttänyt siltäkin, kuin olisi Edward Hyden näkyväinen olemismuoto
tullut kookkaammaksi ja voimakkaammaksi ja kuin ollessani tässä
olemismuodossa olisin tuntenut veren virtaavan entistä kuumempana
suonissani. Jo aloin aavistaa mahdollisuutta, että jos asiat jatkuisivat
tällä tavoin, luontoni tasapaino voisi vähitellen ruveta kallistelemaan,
niin etten enää oman mieleni mukaan voisikaan vaihtaa olentoani, vaan
tulisi minusta peruuttamattomasti Edward Hyde. Lääkkeen vaikutus ei
ollut aina ollut samanlainen. Kerran, heti kokeiluni alkamisen jälkeen,
epäonnistuin täydellisesti; useamman kerran oli minun ollut pakko lisätä
annos kaksinkertaiseksi, ja kerran, äärettömän kuolemanvaaran uhalla,
kolminkertaiseksikin. Tämä epätietoisuus oli tähän asti ollut ainoana
tyydytykseni himmentäjänä. Kun minä nyt kuitenkin, äskeisen tapauksen
valossa, punnitsin asiaa, täytyi minun tunnustaa, että alussa oli ollut
vaikeata poistaa Jekyllin ruumis, mutta että asian laita myöhempinä
aikoina oli muuttunut hitaasti, mutta varmasti päinvastaiseksi, niin
että painopiste siirtyi Hyden puolelle. Kaikki näytti siis viittaavan
siihen, että minä vähitellen kadotin valtani alkuperäisen ja paremman
minäni yli ja yhä enemmän ja enemmän yhdistyin toiseen, pahempaan
minääni.

Tunsin, että näiden kahden välillä minun oli tehtävä valintani.
Molemmilla luonteillani oli yhteinen muisti, mutta kaikki muut
ominaisuudet olivat hyvin eri lailla jakaantuneet kummankin kesken.
Jekyll, joka oli yhdistetty luonne, suunnitteli Hyden nautinnot ja
seikkailut ja otti niihin osaa milloin tuskan, milloin rajun himon
tuntein, mutta Hyde ei pitänyt lainkaan lukua Jekyllistä, taikka sitten
piti hänestä samanlaisia ajatuksia kuin rosvo pitää siitä valepuvusta,
johon piilottaa itsensä takaa-ajajilta. Jekyll huolsi toista minäänsä
enemmän kuin isä huoltaa lastansa; Hyde osotti Jekyllille enemmän
ylenkatsetta kuin poika osottaa isälleen.

Jos päätin tästälähin elää täydelleen Jekyllin elämää, täytyi minun
kerta kaikkiaan sanoa jäähyväiset kaikille niille haluille ja himoille,
joita jo kauan olin suvainnut ja jotka myöhempinä aikoina olivat
kehittyneet sitä mukaa kuin olin niitä tyydyttänyt. Jos taas valitsin
Hyden persoonallisuuden, täytyi minun luopua kaikista niistä korkeista
tarkotusperistä ja pyrkimyksistä, jotka olivat tähän asti sulostuttaneet
elämääni, ja tulla kaikiksi ajoiksi unhotetuksi ja ylenkatsotuksi; jäädä
ilman ainoatakaan ystävää maailmassa.

Näyttää kenties siltä, kuin ei valinta sellaisissa oloissa olisi ollut
vaikea. Mutta olipa kuitenkin olemassa yksi syy, joka painoi paljon
vaa'assa. Jekyll kärsisi äärettömiä tuskia kieltäymyksen kiirastulessa,
mutta Hydellä ei koskaan olisi edes tietoisuutta siitä, mitä oli
menettänyt. Niin tavattomat kuin olosuhteeni olivatkin, oli oikeastaan
tämä nyt kokemani sieluntaistelu yhtä vanha ja yhtä jokapäiväinen kuin
ihmiskuntakin. Sama kiusaus ja sama syy on heittänyt monen värisevän
syntisen arpanappulan; ja minulle kävi samoin kuin käy useimmille
muillekin minunlaisilleni: minä valitsin paremman, voimatta kuitenkaan
pitää kiinni valitsemastani hyvästä.

Niin, minä valitsin vanhan, maailmaan tyytymättömän lääkärin, ystävien
ympäröimän ja kaikkia rehellisiä pyrkimyksiä harrastavan. Sanoin
päättävästi jäähyväiset sille vapaudelle, sille nuoruudelle, sille
kiehuvalle verelle, sille hillittömälle elämänhalulle ja niille
salaisille nautinnoille, joiden lumoissa olin ollut Edward Hyden
persoonallisuudessa. Kentiespä tein tämän valintani jollakin
epätietoisella ehdolla, sillä pidin edelleen pienen huoneistoni Sohossa
enkä hävittänyt Edward Hyden vaatteita, jotka yhä olivat käyttövalmiina
työhuoneessani.

Kahden kuukauden ajan pysyin lujana päätöksessäni. Kahden kuukauden
ajan elin mitä ankarinta kieltäymyksen elämää ja korvauksena siitä
nautin omantunnonrauhan tuottamaa tyydytystä. Mutta aika alkoi hävittää
ensimäisen säikähdyksen jälkiä; omantunnonrauha muuttui vähitellen
asiaksi, joka lankesi luonnostaan; minä tunsin rauhatonta, polttavaa
kielletyn hedelmän himoa; tuntui siltä, kuin olisi Hyde kapinoinut
saadakseen minuun jälleen eloa ja vapaudentunnetta -- ja lopuksi tuli
heikko hetki, jolloin minä taaskin sekotin muuttavan juoman ja tyhjensin
lasin.

Minä en luule, että juomariin, joka punnitsee pahettaan, yhdessä
viidestäsadasta tapauksesta vaikuttaa lainkaan ajatus niistä vaaroista,
joihin hänen eläimellinen tiedottomuutensa hänet syöksee, ja niin paljon
kuin minä olinkin ajatellut asemaani, en kuitenkaan silloin ottanut
lukuun sitä siveellisten tunteitten puutetta ja järjetöntä pahaan
taipuvaisuutta, jotka olivat Edward Hyden pääominaisuudet. Kuitenkin oli
juuri näiden ominaisuuksien kautta rangaistus minulle tuleva. Perkeleeni
oli ollut kauan vangittuna; hän ryntäsi nyt ulos kuin kiljuva jalopeura.
Jo samassa tuokiossa kuin nielaisin juoman, tunsin olevani vielä
hillittömämpi, vielä raivoisampi pahaan kuin koskaan ennen. Tämä seikka
se kai oli sen kärsimättömyyden myrskyn synnyttäjä, jolla minä vähän sen
jälkeen kuuntelin onnettoman uhrini lavertelevia kohteliaisuuksia, sillä
Jumalan nähden selitän minä, ettei ainoakaan siveellisesti terve olento
olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen niin
aiheettomasti. Minä löin häntä yhtä turhasta vihastumisen syystä kuin
kipeä lapsi särkee leikkikalunsa. Mutta minä olin ehdoin tahdoin
riistänyt itseltäni kaikki ne tasapainovaistot, joiden avulla pahinkin
meistä voi pysyä edes jossain määrin vakavilla jaloilla kiusausten
keskellä, ja minuun nähden merkitsi pieninkin kiusaus lankeemusta.

Samassa hetkessä heräsivät kaikki helvetin henget minussa raivoonsa.
Hurjalla riemulla hakkasin tuota tajutonta ruumista; jokainen lyönti
lisäsi nautintoani, ja vasta kun ruumiillinen väsymys alkoi saada
vallan, minä äkkiä, hurjuuteni huippukohdalla, tunsin jäätävän kauhun
puistatuksen käyvän läpi ruumiini. Tuntui kuin olisi sisäistä näköäni
peittänyt usva hajonnut; minä huomasin, että elämäni olisi mennyttä
kalua, jos minut huomattaisiin, ja pakenin murhapaikalta samalla kertaa
riemuiten ja vavisten. Minun haluni tehdä pahaa oli samalla kertaa
saanut tyydytyksensä ja kiihokkeensa: rakkauteni elämään oli
korkeimmillaan. Kiiruhdin Sohossa olevaan asuntooni ja hävitin varmuuden
vuoksi kaikki siellä olevat paperit; sitten läksin valaistuja katuja
pitkin kotiin päin, yhä kuumeentapaisella raivomielellä, veren yhä
kiehuessa halua murhata ja perkeleellisesti iloiten siitä, mitä oli
tapahtunut, samalla kertaa väristen ja vavisten, kuunnellen mahdollisia
takaa-ajajien askeleita. Pirullinen laulu se oli, jota Hyde hyräili
sekottaessaan juoman, ja hän joi sen nauraa hohottaen kuolleen
muistoksi. Muuttumisen tuskat eivät vielä olleet lakanneet raatelemasta
häntä, kun Henry Jekyll kiitollisuuden ja katumuksen kyyneleitä
vuodattaen laskeutui polvilleen ja kohotti kätensä Jumalan puoleen.

Itsetyydytyksen verho repeytyi ylhäältä alas asti, ja minä näin elämäni
kokonaisuudessaan. Koettelin seurata sitä lapsuudesta asti, kun olin
vielä isäni talutettavana, lääkärinurani kaikkien ponnistusten ja
kieltäymysten läpi, ja tulin taas, taas samoin kummitusmaisen
epätodellisuuden tuntein, kaiken lopuksi tämän yön kauhuihin. Mieleni
teki huutaa kovasti; minä koetin kyynelin ja rukouksin poistaa sen
hirvittävien kuvien ja äänten paljouden, jonka mielikuvitukseni loihti
minulle, mutta turhaan! -- Rukousteni välillä tuijotti syntini yhä
jäisillä silmillään sieluni sisimpään.

Kun omantunnontuskien ensimäinen polte oli lievennyt, alkoi kuitenkin
ilon tunne täyttää sieluni. Kysymys oli nyt kerta kaikkiaan ratkaistu.
Tästä hetkestä oli Hyde mahdoton. Tahdoinpa tai olin tahtomatta, täytyi
minun tästedes pitää lujasti kiinni paremmasta minästäni. Millä riemulla
tämä ajatus täyttikään mieleni! -- Millä nöyrällä halulla alistuinkaan
siveellisen elämän kaikkiin velvollisuuksiin ja rajoituksiin! -- Millä
rehellisellä päättäväisyydellä kieltäytyä kaikiksi ajoiksi pahasta ja
pitää kiinni hyvästä minä lukitsin sen oven, josta tapani oli ollut
huomaamatta mennä ja tulla, ja tallasin avainta jaloillani, niin että se
meni rikki!

Seuraavana päivänä kuulin, että rikos oli tullut ilmi, että Hyden
rikollisuus oli koko maailman tiedossa ja että murhattu oli tunnettu ja
suuressa arvossa pidetty henkilö. Se ei ollut ainoastaan rikos; se oli
surullinen mielettömyys. Minä melkein luulen, että se ilahutti minua;
minua ilahutti tietää, että parempaa minääni siten kuin vartioitiin ja
että sitä oli tukemassa hirttonuoran pelko. Jekyll oli nyt minun
pakopaikkani; jos Hyde tuokioksikaan uskaltaisi esiintyä, olisi jokaisen
miehen käsi valmiina ottamaan hänet kiinni ja tappamaan.

Minä päätin vastaisella käytökselläni jossakin määrässä korvata
menneisyyttä; ja uskallanpa rehellisesti väittää, että tämä päätökseni
on todella kantanut jonkun hyvän hedelmän. Sinä itse tiedät, miten
innokkaasti ja vakavasti minä kuluneen vuoden viimeisinä kuukausina
työskentelin kärsimysten ja hädän lieventämiseksi; sinä tiedät, että
paljon tuli tehdyksi toisten hyväksi ja että päiväni, mitä minuun
itseeni tulee, kuluivat tyynesti, melkeinpä onnellisesti. Enkä voi edes
sanoa kyllästyneeni tähän puhtaaseen ja tahrattomaan elämään, luulen
pikemminkin nauttineeni siitä joka uusi päivä yhä enemmän, mutta minua
ahdisti kuitenkin yhä sisäinen epäilys, joka on aina ollut kirouksenani,
ja sitä mukaa kuin omantunnontarkkuus tylsyi, alkoivat taas alemmat
vaistot, nuo vaistot, jotka niin kauan olivat olleet kahleissa ja
tukahutettuina, vangittujen petoeläinten tavoin ulvoa vapauttaan.

Minä en uneksinut Hyden eloon-herättämistä: jo pelkkä ajatuskin siitä
kammotti minua -- ei, omassa persoonassani minä tunsin kiusausta tinkiä
omantunnon vaatimuksista -- ja niin, aivan kuin tavallisena, salaisena
synninharjoittajana, minä kuuntelin kiusausta ja lankesin.

Kaikella tässä maailmassa on loppunsa; jokainen mitta on viimein täysi,
ja tämä ainoa näennäisesti mitätön jälkimyrkky alemmalle luonteelleni
hävitti lopullisesti sieluni tasapainon. Kuitenkaan en tuntenut mitään
levottomuutta sen johdosta; seikka näytti niin yksinkertaiselta, niin
luonnolliselta, niin anteeksiannettavalta, ainoastaan niihin vanhoihin
aikoihin palaamiselta, jolloin en vielä ollut tehnyt kaikki mullistavaa
keksintöäni. Oli muuan kaunis, kirkas tammikuun päivä; maa oli hiukan
märkä niistä paikoin, mistä huurre oli sulanut, mutta taivas oli selkeä
ja pilvetön. Regent Park oli täynnänsä lintujen liverrystä ja keväisiä
tuoksuja. Minä istuin päivää paistatellen eräällä penkillä; sisäinen
eläimeni lepäsi nuoleksien edellisen yön muistoja; minun henkinen
luonteeni oli kuin horroksissa, luvaten vastaisuudessa parannusta, mutta
olematta vielä valmiina alkamaan.

Kun kaikki kävi ympäri, ajattelin, enhän ollut muita pahempi -- ja
sitten hymyilin ja aloin vertailla itseäni moneen muuhun, täysipainoista
hyväntekeväisyyttäni heidän huolettomaan, välinpitämättömään
julmuuteensa. Olin tuskin ennättänyt päästä tämän itserakkaan ajatuksen
päähän, kun tunsin äkillistä pahoinvointia. Minua tukehdutti kuolettava
yökötys, ja horkka puistatti koko ruumistani. Toivuttuani siitä
vähitellen tunsin saaneeni kokonaan toisenlaisen elämänkatsomuksen ja
ajatustavan -- tunsin suurempaa uskaliaisuutta, kaikkien ennen niin
vieromaini vaarojen halveksimista; tunsin kuin olisin yhdellä kertaa
päässyt irti kaikista velvollisuuksista. Katsahdin alas; vaatteet
roikkuivat väljinä ja muodottomina kutistuneiden jäsenieni päällä; se
käsi, joka oli polvellani, oli ryhmyinen ja karvainen. Minä olin taaskin
Edward Hyde.

Vielä tuokio sitten olin ollut varma kaikkien ihmisten kunnioituksesta,
rikas, suosittu, päivällispöytä valmiina kotonani; ja nyt olin minä koko
ihmiskunnan hylkiö, takaa-ajettu, koditon, tunnettu murhamies, hirsipuun
oma.

Jonkun ajan tunsin melkein tulevani hulluksi; mutta järkeni ei sentään
kokonaan pettänyt. Olen useasti huomauttanut, että toisen minäni
sielunominaisuudet näyttivät äärimäisyyksiin asti terottuneilta ja oma
sieluni kimmoiselta. Missä Jekyll ehkä olisi kaatunut, siellä oli Hyde
aseman herra. Se lääke, jota ilman en voinut saada takaisin oikeaa
persoonallisuuttani, oli työhuoneeni kaapissa. Miten saisin sen sieltä?
-- Tämä kysymys se oli, jota ratkaisemaan minä, kädet ohimoita vastaan
puristettuina, nyt ryhdyin.

Laboratorion oven olin itse lukinnut. Jos koettaisin tunkeutua taloon,
antaisivat minut omat palvelijani oikeuden kynsiin. Huomasin, että minun
täytyi käyttää toisen apua, ja mieleeni johtui Lanyon. Mutta miten
saisin tiedon hänelle? Miten saada hänet suostumaan? -- Ja vaikkapa
onnistuisinkin välttämään vangitsemisen kaduilla, miten voisin raivata
tieni hänen luoksensa asti? Miten voisin minä, tuntematon ja niin vähän
puoleensa vetävä vieras, houkutella tuon kuuluisan lääkärin ryöstämään
virkaveljensä työhuonetta?

Samassa muistin kuitenkin, että alkuperäisestä olemuksestani oli vielä
jotakin jäljellä. Minähän osasin kirjottaa omalla käsialallani. Tässä
ainoassa kipinässä oli kylliksi; minä näin nyt tien valoisana alusta
loppuun asti edessäni.

Järjestelin pukuani niin hyvin kuin taisin, pysäytin ohi ajavan
vuokra-ajurin ja ajoin erääseen Portland Streetin hotelliin, jonka nimen
satuin muistamaan. Ajuri voi tuskin salata iloisuuttaan nähdessään
vaatetukseni, joka todella olikin naurettava, niin surullinen kuin se
kohtalo olikin, joka oli kätkettynä näihin vaatteisiin. Minä purin
hänelle hammasta pirullisen vimman puuskassa, ja hymy katosi hänen
naamaltaan, onneksi hänelle, mutta myöskin onneksi minulle, sillä
seuraavassa tuokiossa olisin epäilemättä tempaissut hänet alas
pukiltaan, välittämättä seurauksista. -- Tultuani hotelliin loin
ympärilleni niin pahaenteisiä silmäyksiä, että tarjoilijat vapisivat;
ainoatakaan silmäystä he eivät uskaltaneet vaihtaa keskenään läsnä
ollessani; he vain tottelivat nöyrästi minun käskyjäni, veivät minut
erääseen yksityiseen huoneeseen ja hankkivat kirjotusneuvot
käytettäväkseni.

Hengenvaarassa oleva Hyde oli minulle kokonaan uusi olento -- hän värisi
mielettömästä raivosta, tulistui murhanhaluun asti ja janosi aikaansaada
kipua. Mutta tämä olento oli vielä viekas; hän hillitsi
ennenkuulumattomalla tahdonlujuudella raivonsa, kirjotti molemmat
tärkeät kirjeensä -- Lanyonille ja Poolelle -- ja lähetti ne postiin
käskien, että ne varmuuden vuoksi oli vakuutettava.

Kun tämä oli toimitettu, istui hän koko päivän takkavalkean ääressä
huoneessaan pureksien kynsiään; siellä hän söi päivällisensä yksinään
pelkomielensä kanssa, tarjoilijan ilmeisesti vapistessa ja väristessä
hänen katseittensa vaikutuksesta. Sieltä läksi hän pimeän tullen
suljetussa ajurin vaunussa ja ajeli sinne tänne pitkin kaupungin katuja.
_Hän_, sanon minä -- en voi sanoa _minä_. Tässä helvetin lapsessa ei
ollut mitään ihmismäistä; hänessä ei elänyt mitään muuta kuin pelkoa ja
vihaa. Ja kun hänestä vihdoin tuntui, kuin olisi ajuri käynyt
epäileväksi, päästi hän hänet menemään menojansa ja jatkoi matkaansa
jalkaisin, jolloin hänen huonosti sopivat vaatteensa ja kummallinen
ulkomuotonsa saattoivat hänet öisten kadunkulkijain uteliaisuuden
esineeksi. Silloin raivosivat nämä kärsimykset kuin myrsky hänen
sisimmässään. Hän kiiruhti edelleen, pelon takaa-ajamana, höpisi
itsekseen, hakien autioimpia katuja ja laskien minuutteja, jotka vielä
olivat puoliyöstä jäljellä. Kerran puhutteli häntä eräs nainen, joka
kaupitteli luullakseni tulitikkuja. Hän löi häntä vasten naamaa, ja
nainen pakeni.

Tultuani omaksi itsekseni Lanyonin vastaanottohuoneessa teki vanhan
ystäväni kauhu kenties jonkinlaisen vaikutuksen minuun -- sitä tuskin
tiedän -- joka tapauksessa oli se vain pisara meressä siihen kauhuun
verraten, jolla minä muistin näitä viimeisiä tunteja. Olin muuttunut.
Nyt ei minua enää ahdistanut mestauksen pelko, vaan pelko muuttua
kokonaan Hydeksi. Kuin unessa kuulin Lanyonin tuomion -- kuin unessa
palasin kotiin ja heittäydyin sänkyyn. Päivän ponnistusten ja
mielenliikutuksen jälkeen vaivuin syvään, lyijynraskaaseen uneen, jota
eivät edes nuo hirvittävät unet, jotka kalvoivat minua, voineet häiritä.

Heräsin seuraavana aamuna läpiväsyneenä, herpoutuneena, mutta kuitenkin
virkistyneenä. Minua hirvitti ja pelotti jo ajatellakin niitä
villieläimiä, jotka uinuivat minussa, enkä minä suinkaan ollut
unhottanut edellisen päivän tärisyttäviä vaaroja; mutta nyt olin joka
tapauksessa kuitenkin kotonani, omassa huoneistossani ja lääkkeideni
läheisyydessä, ja kiitollisuus pelastumisestani loisti niin kirkkaasti
sielussani, että se oli melkein toivon säteen kaltainen.

Käyskentelin aamiaisen jälkeen hiljakseen pihan poikki työhuoneeseeni
ahmien raikasta, kylmää ilmaa, kun yhtäkkiä taas tunsin joutuvani
kuvaamattomain tunteiden valtaan, jotka ennustivat muuttumista, -- ja
minulla oli vain juuri parahiksi aikaa ennättääkseni työhuoneeseeni,
ennenkuin vereni alkoi kiehua ja hyytyä Hyden raivokkaista
kärsimyksistä. Tällä kertaa täytyi minun lisätä annos kaksinkertaiseksi
saadakseni takaisin oman minäni; ja auta armias minua onnetonta --
kuusi tuntia myöhemmin, istuessani suruisin mielin takkavalkean ääressä,
hyökkäsivät taaskin nuo onnettomuutta ennustavat synnytystuskat
kimppuuni ja minun täytyi vielä kerran turvautua pelastuskeinoon.

Sanalla sanoen -- siitä päivästä lähtien saatoin vain äärimäisellä
tahdonlujuudella ja lääkkeen välittömällä vaikutuksella palauttaa
Jekyllin kasvot ja vartalon. Millä päivän taikka yön tunnilla hyvänsä
saatoin joutua tuolle onnettomuutta ennustavalle puistatukselle
alttiiksi; ja ennen kaikkea -- jos nukuin taikkapa vain nukahdin
istualleni tuolissa, niin aina heräsin Hydenä. Tämän alinomaa uhkaavan
vaaran aiheuttaman sietämättömän taakan alla ja täydellisen unettomuuden
vaikutuksesta, johon unettomuuteen minun täytyi tuomita itseni ja jota
en olisi uskonut kenenkään ihmisen voivan kestää, muutuin minä, Henry
Jekyllinä, onnettomaksi olennoksi, jota raasti kuume, jonka ruumis oli
heikko ja jonka ainoana ajatuksena oli vain -- toisen minuuteni
inhoaminen. Mutta jos nukuin, taikka jos lääkkeen vaikutus oli
heikennyt, silloin tulin aina ja melkein välittömästi -- sillä
muuttuminen kävi yhä kivuttomammaksi ja huomaamattomammaksi -- sysätyksi
toiseen elämään; tunsin heti saaneeni mielikuvituksen, joka oli
tulvillaan halpamaisia kuvia, sielun, joka kiehui vihasta, ja ruumiin,
joka ei tuntunut olevan tarpeeksi vahva sen raivoisan elämänvoiman
asunnoksi, joka sen täytti. Hyden voima tuntui kasvavan sitä mukaa kuin
Jekyllin voima heikkeni; ja viha, joka heidät erotti, oli nyt yhtä suuri
kummallakin puolella. Jekyllillä esiintyi tämä viha vaistona, joka oli
yhteydessä itse elämän kanssa. Hän oli nähnyt sen olennon pahuuden koko
määrän, jonka kanssa hänellä oli muutamia tiedon siruja yhteisinä ja
joka oli hänen kanssaperillisensä kuolemaan asti; ja lukuunottamatta
tätä keskinäistä yhdyssidettä, joka itsessään muodosti hänen
kärsimystensä sietämättömimmän osan, piti hän Hydeä, huolimatta tämän
kuohuvasta elämänvoimasta, ei ainoastaan pirullisena, vaan suorastaan
luonnottomana. Sepä juuri olikin tärisyttävintä -- että itse helvetin
muta tuntui saaneen äänen ja puhekyvyn -- että epäkehittynyt multa
liikkui ja teki syntiä; että se, mikä itse asiassa oli kuollut ja
muodoton, toimi elämän piirissä. Ja vielä lisäksi: että tämä levoton
kauhunkuva oli sidottu häneen lujemmin kuin vaimo; erottamattomammin
kuin silmä; että se oli kahlehdittu hänen omaan lihaansa, missä hän
tunsi sen kuiskailevan ja mutisevan ja taistelevan syntyäkseen -- ja
että sen millä heikolla, vartioimattomalla hetkellä hyvänsä, unen
tiedottomuudessa, onnistui voittaa hänet ja karkottaa hänet elämästä.

Hyden inho Jekylliä kohtaan oli toisenluontoista. Hänen pelkonsa tulla
mestatuksi vaati häntä alinomaa tekemään tilapäisen itsemurhan
palaamalla alempaan asemaan ei itsenäisenä persoonallisuutena, vaan sen
osana; mutta hän vihasi tätä välttämättömyyttä, hän inhosi Jekyllin
surumielisyyttä ja alakuloisuutta, ja häntä harmitti se vastenmielisyys,
jolla häntä toinen minänsä katseli. Tästä aiheutuivat nuo ilkeämieliset,
apinamaiset kujeet, joita hänellä minua kohtaan oli; senvuoksi turmeli
hän isäni kirjeet ja poltti hänen valokuvansa -- ja olisipa hänen
kuolemanpelkonsa vain ollut pienempi kuin mitä se oli, niin hän olisi
aivan varmasti jo aikoja sitten syössyt itsensä turmioon saadakseen
samalla syöstyksi minutkin. Mutta hänen rakkautensa elämään on
hämmästyttävä -- niin, menenpä vielä pitemmällekin: minä, joka värisen
jo ajatellessanikin häntä, minä tunnen osanoton liikutusta, kun
ajattelen, miten kärsivällinen tämä rakkaus on ja miten hän vapisee
minun valtani edessä tehdä itsemurhalla hänenkin olemassaolonsa
tyhjäksi.

Ei maksa vaivaa pitkittää tätä kuvausta, ja minun aikani on pelottavan
lyhyt. Ei yksikään kuolevainen ole milloinkaan kärsinyt sellaisia
tuskia, siinä on kylliksi. Mutta niihinkin on aika ja tottumus tuonut
-- en sano lievennystä, mutta jonkinlaista sielun tunteettomuutta,
jonkinlaista epätoivoista alistuvaisuutta; ja rangaistukseni olisi
saattanut kestää vuosikausia jollei minulle olisi tapahtunut viimeistä
onnettomuutta, joka on minut ainaiseksi erottanut omasta ruumiistani ja
omasta persoonallisuudestani.

Välttämätön suolavarastoni, jota ei ole vuosikausiin uusittu -- ei
sitten ensimäisen kokeeni -- alkoi loppua. Minä lähetin noutamaan uuden
varaston ja sekotin juoman. Se kiehui tavalliseen tapaan; sitten seurasi
ensimäinen värinvaihdos -- toista ei tullut lainkaan. Tyhjensin maljan,
mutta ilman mitään vaikutusta. Poolelta saat kuulla, miten annoin hakea
koko Lontoon läpi. Kaikki oli turhaa; ja nyt olen tullut siihen
johtopäätökseen, että tuo ensiksi saamani suola oli epäpuhdasta ja että
juuri tuo tuntematon lisäke antoi sekotukselle sen salaperäisen voiman.

-- Viikko on kulunut siitä, ja minä lopetan tunnustukseni vanhan suolan
viimeisen annoksen vaikutuksen kestäessä. Jollei ihmettä tapahdu, on
tämä siis viimeinen kerta, kun Henry Jekyll voi ajatella omia
ajatuksiaan taikka peilissä nähdä omia kasvojaan, jotka jo ovat niin
surullisesti muuttuneet. Enkä liioin saa viivytellä kauan tämän
kirjotukseni lopettamisessa; sillä jos se on tähän asti säilynyt
häviämättä, niin on se luettava vain hyvin varovaisten ja erinäisten
onnellisten asianhaarojen yhteiseksi ansioksi. Jos muuttumisen
synnytystuskat kouristaisivat minua kirjottaessani, niin tulisi Hyde
epäilemättä repimään sen palasiksi; mutta jos on ennättänyt jokin aika
kulua siitä, kun olen sen pannut valmiina pois käsistäni, niin säästänee
hänen merkillinen itsekkyytensä ja varovainen viekkautensa sen hänen
apinamaiselta ilkeydeltään.

Se tuomio, joka lepää meidän kummankin päällä, se rangaistus, joka
hitaasti mutta varmasti laskeutuu meidän ylitsemme, on itse asiassa jo
muuttanut ja masentanut hänet. Puolen tunnin kuluttua pukeudun jälleen
ja ainaiseksi tähän hirvittävään persoonallisuuteen. Minä tiedän sitten
istuvani väristen ja itkien nojatuolissani taikka jokaisen hermon
ollessa äärimmilleen pingotettuna vaeltavani yhtämittaa edestakaisin
tässä huoneessa (viimeinen suojapaikkani maan päällä) -- kuunnellen
jokaista pahaenteistä ääntä. Tuleeko Hyde kuolemaan mestauslavalla? --
Taikka voikohan hän saada kylliksi rohkeutta mennä viimeisessä hetkessä
itse oikeutta vastaan? -- Jumala yksinään sen tietää. Minusta se on
yhdentekevää. Tämä on minun todellinen kuolinhetkeni -- mitä sitten
seuraa, se ei kuulu minulle, vaan eräälle toiselle. Tällä hetkellä,
pannessani pois kynäni ja ryhtyessäni sulkemaan tämän tunnustukseni
sinetillä -- tällä hetkellä loppuu onnettoman Henry Jekyllin elämä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde - Salaperäinen ovi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.