Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Pikku haltijoita
Author: Stowe, Harriet Beecher, 1811-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pikku haltijoita" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PIKKU HALTIJOITA

Kirj.

Harriet Beecher-Stowe


Englannin kielestä suomeksi Saimi Järnefelt


Werner Söderström, Porvoo, 1900.



SISÄLLYS.

Maton tuhotyöt
Koti ja talous
Mikä on koti
Kauneus ja säästäväisyys
Tulen kohentaminen
Nainen, joka suorittaa itse askareensa
Mitä Amerikka voi tuottaa
Säästäväisyys
Palvelijat
Keittotaito
Talomme
Uskonto kodissamme



I.

Maton tuhotyöt.


1.

"Voi, kultaseni, kuinka se on halpaa!"

Näihin sanoihin puhkesi vaimoni, istuessaan brysselimattokääröllä,
herrain Ketshem & C:on myymälässä. "Kuinka se on halpaa!"

Milton [englantilainen runoilija] sanoo, että maineen himo on viimeinen
synti, johon ylevä sielu lankee. Minäpä luulen hänen siinä erehtyneen.
Pelkäänpä melkein, että viimeinen synti on huokean tavaran himo. Käsitä
minut oikein. En tarkoita sellaista turhaa, prameilevaa korua, joka
jäljittelee hyvää ja arvokasta tavaraa. Ei, sellainen ei voi järkeviä
ihmisiä viehättää, vaan tarkoitan noita onnen sattumia, jotka tarjoavat
meille polkuhinnasta hyvän ja arvokkaan kapineen -- kuka kuolevainen
voi sellaista vastaan sotia?

Brown ystävälläni on oikea Murillo [kuuluisa espanjalainen maalari,
jonka taulusta tässä on puhe], joka on hänen sydämmensä riemu ja
silmiensä valo, mutta sitä näyttäessään kertoo hän taulun suurimpana
ansiona -- miten hän osti sen polkuhinnasta Etelä-Amerikassa, jossa se
riippui eräässä konttoorihuoneessa savuttuneena ja piilossa, miten
hän sai sen välitteenä eräässä kaupanteossa, ja kuinka hän sen
puhdistettuaan huomasikin sen oikeaksi Murilloksi. Ja sitten ottaa hän
sikarin hampaistaan ja näyttää sinulle kaikki pikkuseikat taulussa; hän
asettaa uutimet niin, että valo olisi hyvä ja tasainen; hän kulettaa
sinua edestakaisin huoneessa, ja koko ajan on sinun myönnettävä, että
taulun halpa hinta, kymmenen dollaria, suuresti enentää sen viehätystä.
Brownilla on tauluja, joista hän on maksanut tuhansia, ja jotka ovatkin
sen arvoisia, mutta tämä eksynyt karitsa, jonka hän sai miltei
ilmaiseksi, tuottaa hänelle salaisen arvon hänen omissa silmissään,
arvon, joka vastaa taulun oikeata hintaa.

Entäs rouva Croesus eilisillan kutsujaisissa, mitenkä hän vaimolleni
lateli kallisarvoisten pitsiensä uskomattoman halpaa hintaa. -- "Sain
ne melkein ilmaiseksi, kultaseni!" -- Ja hänelle vastasi ihailevain
kuulijain moniääninen kaiku: "Onko moista _kuultu_? Minä en ainakaan
eläessäni ole sellaista kuullut", ja rouva Croesus pöyhistelihe
kuin olisi hän kruunattu maailman kaikilla hyveillä, ja hänen
atlassikenkänsä tuskin koskettivat maton kukkasellista pintaa. Olenpa
itsekin hyvin ylpeä, omistaessani kappaleen "Kadotetun paratiisin"
[Miltonin teos] ensimmäistä painosta, jonka ostin yhdellä shillingillä
eräästä kirjakojusta Lontoossa, ja vakuutan usein, etten luopuisi siitä
sadastakaan dollarista. En ole siis minäkään tavallisia kuolevaisia
parempi.

Mutta vaimoni istuu yhä mattokääröllään, katsoen minua silmiin
suostumusta anoen, ja Maria ja Jenny kuiskaavat alituisesti korvaani:
"Kuinka kaunis! Kuinka aistikas! Aivan kuin rouva Teedleumin!"

"Ja hän maksoi kaksi dollaria seitsemänkymmentäviisi omastaan, jota
vastoin tämä --"

Vaimoni pani kätensä suunsa eteen ja kuiskasi tuon uskomattoman summan
pyhällä pelvolla, jota naiset aina tällaisina jännittävinä hetkinä
tuntevat. Herra Ketshem, joka seisoi siinä rakastettava hymy
huulillaan, lausui toivomuksenaan, ettei vaimoni kertoisi muille maton
hintaa, sillä se oli todellakin niin alhainen, että muut ostajat
voisivat siitä närkästyä; mutta tämä oli viimeinen tätä mallia, ja hän
möisi mielellään loppuun vanhan varastonsa. Sitäpaitsi olimme aina
tehneet siellä kauppaa, ja hän piti suuressa arvossa appeani, joka aina
oli ollut asioissa heidän kanssaan, ja kun nyt ilmestyi tilaisuus
osoittaa myötätuntoisuutta vanhoja ostajia kohtaan, hän tietysti --
herra Ketshem kumarsi miellyttävänä mittapuun ylitse vaimolleni, ja
minä suostuin.

Niin, suostuin; mutta aina kun jälestäpäin tätä hetkeä muistelen, olin
minä mielestäni kuin Adam, ottaessaan Evalta omenan, ja vaimoni
mattokääröllä muistuttaa klassillista Pandoraa aukaisemassa onnetonta
lipastaan.

Niin, toden totta, siitä asti kun olin myöntävästi vastannut herra
Ketshemin huomautuksiin ja sanonut vaimolleni ystävällisesti, joskin
arvokkaasti: "No niin, ystäväni, koska se on sinulle mieleen,
lienee parasta, että sen otat", -- tuntui sielussani raskas paino,
pahaa-aavistava tunne, jota ei tyttöjeni hyväilyt eikä vaimoni enemmän
hillitty mielihyvä kyennyt poistamaan. Ennustin surua ja kärsimyksiä,
ja kaikki ennustukseni kävivät toteen.

Luokaamme pieni katsaus siihen kotiin, johon matto ostettiin, jotta
lukijani oikein ymmärtäisi mitä tapahtui.

Vaimoni ja minä olimme kauan eläneet yhdessä, kotimme oli appeni meille
varustanut niinä hyvinä vanhoina aikoina, jolloin huonekalut
valmistettiin niin, että ne kestivät polvesta polveen. Kaikki oli
vahvaa ja mukavaa -- raskasta mahonkia, joka ei kaivannut uudenaikaista
vernissaa, yksinkertaista, vankkaa työtä, joka oli riippumaton muodin
oikuista. Taloutemme oli kalliolle perustettu, eikä hiedalle
juoksevalle. Ja niin asetuimme uuteen kotiimme sillä vakaumuksella,
että koti on asuttavaksi aijottu ja huonekalut käytettäviksi. Järkevä,
kunnon vaimoni oli samaa mieltä kuin minäkin -- hänestä, kuten
minustakin, koti oli meitä varten eikä vieraita varten, -- meillä ei
ollut mitään juhlahuoneita, joita käytettiin pari kertaa vuodessa,
asuessamme itse nurkissa ja sopukoissa -- ei mitään hienoa salia, jonne
pääsö oli kielletty, -- ei mitään pöytähopeaa pankinholveissa suuria
juhlia varten säilytettävänä, syödessämme itse halvoista
fajanssiastioista.

"Hankkikaamme kaikki yksinkertaista, hyvää ja kestävää", sanoin silloin
vaimolleni, tarjotkaamme ystävillemme mitä meillä itselläkin on, ei
parempaa eikä huonompaa; -- ja vaimoni hymyili minulle hyväksyväisesti.

Hymyili! Se oli enemmän kuin hymyä! Vaimoni muistuttaa noita kuperia
peilejä, joita joskus olen nähnyt. Kaikki ajatukset, jotka lausun julki
selvästi ja yksinkertaisesti, heijastuvat uudestaan hänestä tuhansissa
pienissä väreissä; hän muodostaa kömpelöt käsitteeni niin häikäisevän
hyviksi, että tuskin enää tunnen niitä omikseni. Sydämmeni lämpenee,
ajatellessani kuinka hauskalta kotimme tuntui jo hänen ensi kerran
sinne astuessaan. Suuri, laaja ja ilmakas huoneemme kaari-ikkunoineen
oli nyt niin lämmin ja valoisa, oikea auringon mielipaikka. Siellä ei
tuntunut sitä koleaa ja vieroittavaa uutuutta, joka tympäisee miehen
tovereita ja panee heidät ajattelemaan: "ei, Crowfieldille ei ole
menemistä arkivaatteissa, he voisivat loukkaantua." Ei, meidän
vierashuoneemme ei tehnyt sellaista vaikutusta; se kertoi siellä asuvan
iloista, luontevaa ja vieraanvaraista väkeä. Niin, vaikkapa Tuomas
Brown olisi tullut metsästyslaukkuineen ja koirineen, ei miehen eikä
koiran olisi tarvinnut tässä huoneessa arastella, sillä jokainen tunsi,
että täällä sitä ollaan kuin kotona.

Toisella puolella uunia oli kirjahyllyni ja kirjoituspöytäni sekavine
papereineen, toisella puolella vaimoni suuri, tilava sohva ja kodikas
työpöytä; siinä istuin ja kirjoitin artikkeleita aikakauskirjaani, ja
siinä hän käänteli, ratkoi ja paikkaili vaatteitaan, siinä oli
virkkaus, kudin ja koruompelu parsimakorin vieressä, sisarellisessa
sovussa kirjakauden viimeisen kirjan kanssa, jota vaimoni selaili,
levätessään päivällisen jälkeen sohvallaan. Kaari-ikkunalla visersivät
kanaarilintuset ja kukki alati raittiita kasveja, taulujen ympärillä
seinällä kiemurteli muratti. Mutta suloisin kaikista oli kumminkin
kodin alttari, leimuava liesi, jonka rattoisa räiske tekee majamme niin
lämpimän kodikkaaksi. Minä yhdyn täydellisesti erääseen amerikkalaiseen
kirjailijaan, joka pitää avonaista takkaa isänmaanrakkauden alttarina.
Olisivatko vallankumoukselliset esi-isämme verissään ja avojaloin
kahlanneet lumessa hiili- ja koksikamiineja puolustaakseen? Enpä luule.
Se oli muisto avonaisesta takasta, kuivine, pilkkomattomine puineen,
räiskyvine liekkineen, leimuavine tulikielineen, joka talven kinosten
läpi valoi heihin rohkeutta ja lämmitti heidän sydäntään tuhansilla
suloisilla muistoilla.

Ystävämme nauttivat istuessaan leimuavan takkamme ääressä -- itsellään
heillä ei ollut varaa, sanoivat he, sellaiseen ylellisyyteen, puut kun
olivat niin kamalan kalliita. Mutta varaa heillä kyllä oli perhearvon
ylläpitämiseksi sisustaa komeita vierashuoneita, joissa istuivat vain
kutsujaisissa, ja joissa tietysti avonainen takkavalkea ei ollut
paikallaan.

Kun lapsia alkoi ilmestyä kotiimme, järjesti vaimoni oivallisena
emäntänä heidän kamarinsa parhaimman mukaan: hän antoi heille
lämpöisen, valoisan ja ilmakkaan huoneen, jossa oli kaikkia mitä
nouseva polvi tarvitsee huvikseen ja hyödykseen, mutta kumma oli,
kuinka siitä huolimatta pikku jalat vastustamattomasti tassuttivat
vierashuoneeseemme.

"Voi, kultaseni, miksi kuletat palikkasi tänne yläkertaan?"

"Mamman lookke, mamman lookke", vastasi pienokainen huuli lerpallaan,
eikä muuta puolustusta tarvittu.

Sitäpaitsi oli tämä pikku väki saanut päähänsä, että heidän aarteensa
olivat paremmassa tallessa äidin sohvassa ja isän kirjoituspöydän alla
kuin salaisemmissakaan piilopaikoissa heidän omalla alueellaan. Minun
kirjoituspöytäni oli laivaveistämönä Artturin uudelle laivalle, tallina
Tommin kirjavalle hevoselle ja vaunuliiterinä Kaarlon uusille
ajopeleille, kokonaisen paperinukkearmeijan majaillessa äidin sohvan
nurkassa.

Vähitellen seurasi pienokaisia lauma kotieläimiä leimuavan takan
ääreen. Pojilla oli komea newfoundlandilainen koira, jota juhlallisesti
olimme kieltäneet tulemasta vierashuoneseen; mutta kuinka olikaan,
Artturin ja Tommin rukoukset ja Roverin säälittävä alakuloisuus, sen
katsellessa ikkunaruutujen läpi kylmältä, pimeältä verannalta lämpimään
huoneeseen, saivat sydämmemme sulamaan, ja Rover hankki itselleen
pysyväisen paikan leimuavan lieden ääressä, jossa se senjälkeen aina
sijaitsi perheen ollessa koossa. Sitten tuli vuorostaan tyttöjen pieni
ruskea rottakoira ja villainen puudeli, joka lekotti vaimoni
sohvankulmassa; jokaista eläintä puolusti joku lapsen ääni, ja pikku
sydämmet olivat pakahtua, jos niitä vähänkin ahdistettiin. Vaimoni ja
minä saimme alistua kohtaloomme ja elää tässä eläintarhassa, varsinkin
kun itse asiassa salaisesti olimme hyvin kiintyneet näihin
nelijalkaisiin lapsiin. Näin me siis kasvoimme ja vaurastuimme yhdessä,
-- lapset, koirat, linnut, kukat ja kaikki tyyni; ja vaikka vaimoni
usein emännyyden innossa, johon parhaimmatkin naiset joskus lankeavat,
vakuutti, että me näissä oloissa emme koskaan voi vieraita
vastaanottaa, lohdutin häntä aina kääntämällä hänen huomionsa siihen
vierasvirtaan, joka tulvaili vierashuoneeseemme, ja josta päättäen
ihmiset kovin mielellään kävivät luonamme. Tuttavamme tuntuivat
viihtyvän hyvin siellä; siellä oli hauskaa ja kodikasta, vapaata ja
lämmintä, ja keskustelu sujui hyvästi. Lasten kasvaessa oli meillä
kotona aina jotain hauskaa tekeillä. Artturi ja Tommi kulettivat meille
koulutovereitaan, jotka heti niin kotiutuivat, että pidimme heitä
perheeseen kuuluvina. Tytöillä ei ollut mitään omaa vierashuonetta,
missä vastaanottaa nuoria miestuttaviaan, vaan kaikki suosion -- ja
lemmenosoitukset tapahtuivat laajassa huoneessamme, joka sohvineen,
nojatuolineen ja kodikkaine pikku soppineen oli kodin lämpimänä
keskustana; ja tällä vapaalla ja luontevalla seurustelutavalla on ollut
mainiot seuraukset, sillä tätä kirjoittaessani, ovat jo kaksi
tyttäristäni naimisissa, kolmannen leikitellessä kissaa ja hiirtä hyvin
ihailevaisen, tuttavapiiriimme kuuluvan nuorukaisen kanssa.

Niin lujat kuin huonekalumme olivatkin, alkoi niissä jo näkyä ajan
merkkejä, muistuttaen, että kaikki maallinen on katoavaista. Omasta
puolestani täytyy minun sanoa, ettei minua sellaiset pikku viat
lainkaan häiritse. Laajassa, hauskassa ja vieraanvaraisessa huoneessa,
jossa kaikki esineet vähitellen ja huomaamatta ovat yhdessä vanhenneet,
on rauhallinen ja sopusointuinen leima, joka minua suuresti miellyttää.
Mitäpä siitä, jos suuri, mukava nojatuoli, jossa niin monta ystävää on
istua lekottanut, vähän ravistuukin liitoksissaan? Tai jos pienoinen
reikä ilmestyy mukavan sohvamme hauskassa päällisessä. Suvaitsenhan
hyväntahtoisesti onnellisen elämämme todistajain, vanhain
palvelijaimmekin puutteita. Sillä nämä puutteet ovat vain merkkejä,
joita onnen luode ja vuoksi ovat murtaneet kotirantamme kallioon. Yhtä
vastahakoisesti annan parannella vanhaa, kulunutta huonekalustoa, kuin
antaisin uudenaikaisen töhrijän uudistaa vanhaa, hienoa maalausta.

Näin me miehet -- mutta naiset eivät aina ole samaa mieltä.
Oivallisimmissakin naisissa asuu ilkeä hävityksen haltija, joka usein
puhkee esiin aivan odottamatta. Niinpä olivat Maria ja Jenny, jotka
yhdessä olivat valikoineet sisustuksen Marian uuteen kotiin, usein
moittineet vanhoja huonekalujamme, vertaillen niitä uudenaikaiseen
tyyliin, joka nykyisissä kodeissa vallitsee.

"Oikein hävettää meidän kotimme", kuulin kerran toisen heistä
selittävän äidilleen, "entäs tämä vanha mattoriepu!"

Minua tämä puhe loukkasi. Tiesin kyllä, että nukkainen vaate, joka
peitti laattian keskustan, oli ostettu ja naulittu siihen --
juhlallisen perhekokouksen jälkeen -- peittämään liian näkyviä
parsimia, joita onnellisten vuosien kuluessa oli karttunut vahvaan,
vanhaan, kodikkaaseen ystäväämme, kolmivartiseen mattoon, joka oli
kudottu silloin kun kolmivartiset vielä olivat muodissa.

Oli iloinen ja eloisa se päivä, kun brysselimatto viimein, tuuliaispään
jälkeen, jota naiset nimittävät suursiivoamiseksi -- tuotiin sisään ja
naulittiin laattialle. Ihastuksen hyminä kulki suusta suuhun. Vanhat
ystävämme tulivat sitä ihmettelemään, ja kaikki oli paikallaan, mutta
sisässäni vaan asui selvä ja epämääräinen aavistus tulevista
onnettomuuksista.

"Meidän pitää hankkia rullakartiinit", sanoi Maria, nuoruuden
avomielisyydellä, "matto pilaantuu tällaisessa auringonpaisteessa".

"Ja tämä siivoton, pikkuinen kanaarilintunen pitää muuttaa kyökkiin",
sanoi Jenny; "se laittaa sellaista siivoa ja levittää siemeniään
yltympäri, ja kylpiessään loiskuttaa se vettä matolle. Ja, tiedätkö,
äiti, ei minusta sovi pitää kasvia tässä huoneessa. Niistä vuotaa aina
vettä matolle, putoaa kukkia ja kuivia lehtiä, ja vahingosta saattaa
ruukku särkyä tuhansiksi kappaleiksi. Ei silloin hätää, kun vanha matto
vielä oli olemassa, mutta tätä täytyy varoa".

Äiti puolusti kukkiaan, -- monivuotisia sydänkäpyjään --, mutta rupesi
epäröimään ja keskustelemaan niistä tavalla, joka aiheutti uusiin
hyökkäyksiin.

Tunnustan että vapisin, sillä hurjista hurjimpia ovat naiset, jotka
ovat saaneet päähänsä uudistaa ja siivota kotia. Pyhä tuli,
jumalallinen vimma palaa heidän rinnassaan, he ovat kuin Pythiat, ja
jokainen tuoli, jolla he istuvat, muuttuu paikalla loihtivaksi
kolmijalaksi. Siksipä me miehet niin pelkäämmekin niitä tuhoatuottavia
kevät- ja syksymyrskyjä, joita kutsutaan suursiivoamiseksi. Ken tietää
minne nämä raivottaret karkoittavat ystävälliset kotihaltijamme, mitkä
synneistämme tulevat päivänvaloon, ja mitkä vapaudet ja myönnytykset,
jotka vaimomme tavallisena kuolevaisena ollessaan meille antoi, otetaan
meiltä pois? Jos olen saanut luvan pitää tohveliparkani salaisessa
nurkassa ja anastanut takan viereisen tuolin hajanaisille papereilleni
ja aikakauskirjoilleni, riistetään minulta nämä mainiot edut, paperit
sullotaan komeroihin ja tohvelit passitetaan "oikealle paikalleen",
saanpa vielä pisteliään muistutuksenkin siitä epäjärjestyksestä, jossa
miehet voivat viihtyä.

Samana iltana kun brysselimatto naulittiin vierashuoneen laattialle.
näin profeetallisen unen. Taideaarteittemme joukossa löytyi pieni
vaskipiirros, erään englantilaisen taiteilijaystäväni tekemä, joka
esitti kotihaltijain temmellystä kirjastohuoneessa, talon asujanten
vaivuttua uneen. Pikku väki on jos jommoisissakin hauskoissa
asennoissa. Muutamat ovat kiivenneet suuren nojatuolin selkänojalle ja
katselevat sieltä alas kuin vuoren huipulta, toiset valtaavat
hiilihangon, toiset taas käyvät noitapiiriin ja tanssivat
riemuiten vielä kiiluvalla liedellä. Käyskentelivätpä jotkut
kirjoituspöydälläkin. Yksi oli istuutunut mustepullolle puhellen jalat
ristissä kynänpyyhkimellä istuvan toverinsa kanssa, kolmannen
velikullan heihin katsellessa hiekkakupista. Se oli hauska pikku kuva,
ja herätti minussa ajatuksen, jonka usein kerroin vaimolleni. Rupesin
nimittäin kuvailemaan että se erityinen turvallisuuden, rauhan ja
viihtymisen tunne, joka vallitsee monessa huoneessa ja kodissa, syntyy
tämän haltijaväen aavistamattomasta läsnäolosta, tämä ajatus oli niin
juurtunut minuun, että se melkein tuli minulle uskonkappaleeksi,

Mutta nyt kerron uneni. Sinä iltana jolloin matto oli tullut kotiimme,
torkahdin vaimoni ja tyttäreni levolle käytyä, sammuneen hiiloksen
eteen nojatuolissani, ja katso! Omassa vierashuoneessani oli kovaa
liikettä ja hommaa. Pieniä harmaita olentoja liikkui siellä
edestakaisin, mutta peräti hämillään. Heille oli jotain pahaa
tapahtunut, sillä he touhusivat ja kuiskuttelivat keskenään, kuin
puuhaisivat jotain erinomaista. Kaari-ikkunalla oli niitä koko
joukkonen, käsissään reppuja ja pusseja kuin matkalle lähtiessä.
Kirjoituspöydälläni oli myöskin kokous mustepullon ympärillä, jossa
kiihkeästi keskusteltiin, toisten kootessa ja sullotessa pikku
säkkeihin kaikenmoista noitatavaraa. Kaikkialla huoneessa oli sama
sekamelska, vaimoni sohvalla ja työkorissa, kaikkialla suuri
tyytymättömyys ja hämminki. Se oli selvää, kotihaltijat puuhasivat
suurta, yhteistä muuttoa, he aikoivat jättää majamme. Minä huokailin,
ja ojentaen käteni rupesin juuri hieromaan sovintoa, kun koko näky
hävisi ja heräsin siihen, että vaimoni seisoi vieressäni, kysyen olenko
sairas, vai ahdistiko minua painajainen kun niin huokailin. Kerroin
hänelle uneni ja nauroimme sille yhdessä.

"Täytyyhän meidän vähän taipua tyttöjen mielen mukaan", sanoi hän.
"Onhan luonnollista, että he tahtovat vähän seurata uutta muotia. Ja
onhan meidän vierashuoneemme hyvin rappiolla, ajatteleppas, kuinka
kauan olemme täällä asuneet ilman minkäänlaista uudistusta."

"Vihaan uudistuksia", huomautin koko sieluni katkeruudella. "Vihaan
kaikkea uutta".

Vaimoni vastasi maltillisesti ja valtioviisaasti, myöntäen olevani
oikeassa. Hän kyllä oli samaa mieltä. Mutta eihän siltä tarvitse
suvaita reikiä sohvan ja nojatuolien päällisissä; eihän siinä mitään
pahaa, jos lähetämme ne verhoilijan luo päällystettäviksi, omasta
puolestaan hän mielellään antoi muuttaa kukkasensa pieneen
etelänpuolella olevaan suojaan, ja kanaarilinnulla oli aivan tarpeeksi
hyvä kyökissä, olinhan usein itse valittanut sen elämöimistä lukiessani
ääneen.

Siis sohvamme vietiin verhoilijalle, mutta verhoilija oli kauhuissaan,
nähdessään kömpelön ja vanhanaikaisen huonekalun ja neuvoi vaimoani
ennen ostamaan uuden, kuin parantelemaan tätä vanhaa, ja näytti toisen,
uutta kuosia, joka olisi meille soveltunut. Voisihan sitä vähän
korjaamalla vielä käyttää ruokasalissa -- mutta vierashuoneessa, -- hän
lausuu vain puoluettoman mielipiteensä -- hän ainakaan j.n.e. j.n.e.

Sanalla sanoen ostimme uuden sohvan; tuolit, kukkaset ja lintuset
karkoitettiin ja viheriäiset rullakartiinit hankittiin sulkemaan
aurinkoa vierashuoneesta, siunatut auringonsäteet pääsivät sinne vain
silloin kun perheeni poissaollessa voin kiertää rullakartiinit ylös ja
antaa päivän lämmittää ja valaista kotiani kuten entisinä aikoina.

Mutta pahin tuli viimeiseksi. Uudet huonekalut ja uusi matto vetivät
liian paljon huomiota puoleensa. Olen täysin vakuutettu siitä, että
jokaisen pienen kotihaltijan sijaan, joka poistui rakkaitten vanhojen
tavaroittemme mukana, tuli joukkonen pieniä ilkeitä tonttuja. Nämä
pienet olennot takertuivat aina vaimoni ja tyttöjeni vaatteisiin,
työnsivät heitä kyynäspäihin, istuttivat heihin tyytymättömyyttä ja
panivat heidät vertailemaan ostamiaan uusia, tyylikkäitä tavaroita
entispäivien jäännösparkoihin. He hylkäsivät kirjoituspöytäni ja
panivat sen nurkkaan häpeämään, he työnsivät syrjään vanhanaikaisen
lepotuolin, joka vuosikausia oli ollut äidin valtaistuimena;
karkoittivat työpöydän ja suuren parsimakorin, ja kaikki tapahtui siitä
syystä, ettei uusi ja vanha sulannut toisiinsa.

"Meillä ei ole mitään vierashuonetta", sanoi Jenny kerran. "Meidän
vierashuoneemme on aina ollut kaikkea sekaisin, työhuoneena,
kirjastona, lastenkamarina ja kasvihuoneena aivan kuin mikäkin
markkinapaikka. Ei missään muualla näe semmoista sekamelskaa kuin
meillä."

"Niin, ja tämä avonainen takka on aina niin tomuinen, ja jokainen
tomuhiude näkyy tällä matolla, sitä täytyy aina niin varoa."

"Miksihän ei isällä koskaan ole ollut omaa työhuonetta; ihan varmaan
hän viihtyisi paremmin omassa huoneessa, kuin meidän kanssamme, Suuri
huone ruokasalin vieressä olisi oivallinen, siellä saisi hän viskellä
papereitaan mielin määrin ja lämmitellä takkansa edessä, jota hän niin
rakastaa, ja viihtyisi mainiosti. Me taas puolestamme nostaisimme uunin
pois, panisimme nojatuolit nurkkaan, ja äiti voisi viedä tavaransa
lastenkamariin, ja niin meillä vihdoinkin olisi vierashuone, jota ei
tarvitsisi hävetä."

Kuulin kyllä tämän keskustelun, vaikka pienet villikissat luulivat
minun aivan vaipuneen saksalaiseen kirjaani, jota selailin.

Välistä tuntuu miehestä kuin naiselementti hänen talossaan olisi niin
vahva, että se uhkaa häntä sortaa. Nämä viehättävät olennot, jotka niin
monessa suhteessa luottavat sinuun, näkevät sinussa äkkiä avuttoman,
yksinkertaisen miehen, jota pitää hyväillen ja mairitellen johdattaa
luontaisesta sokeudesta heidän toiveittensa luvattuun maahan.

"Eiväthän miehet, äiti hyvä, ymmärrä tällaisia asioita", sanoivat
puuhaavat tyttäreni. "Mitä he tietävät talousasioista ja huoneiden
sisustuksesta? Eihän isä käy missään, hän ei tiedä eikä välitä muusta
maailmasta, eikä huomaa kuinka toisella tavalla me elämme, kuin kaikki
muut ihmiset."

"Ahaa, pikku naikkoseni, niin pitkälläkö sitä ollaan?" ajattelin; ja
sisässäni päätin voimaini takaa hajoittaa tämän salaliiton.

"Jos aijotte muuttaa kirjoituspöytäni tästä nurkasta, olkaa hyvät ja
ilmoittakaa minulle ensiksi."

Niin puhuin sokeudessani ja hulluudessani. Yhtähyvin olisi Jupiter
voinut pysyä valveilla Junon nukuttaessa häntä Venuksen vyöllä, kuin
voisi joku meistä kömpelöistä miehistä selvitä naisviekkauden
sokkeloisesta labyrintista.

No niin, ennen vuoden kuluttua oli kaikki käynyt heidän mielensä
mukaisesti, ilman kinaa, hälyä tai kiivautta, tuskin tiedän milloin ja
miten se kävi; he ottivat huomioon kaikki toiveeni, koettivat parhaansa
mukaan asettaa niin, etten häiriytyisi, ja jos vain toisin tahtoisin,
he kyllä muka alistuisivat.

Niinmuodoin tulin itse syypääksi tähän mullistukseen, "sattumain
oikkujen" kautta, kuten Napoleon niin sattuvasti kutsui sitä vanhaa,
tuttua logiikkaa, jonka mukaan sen, joka sanoo a, täytyy myös sanoa b,
ja sen joka sanoo b, täytyy sanoa koko kirjaimisto.

Vuoden sisässä siis meillä oli vierashuone, jossa oli hieno sohva ja
kuusi tuolia, nurkissa uudenaikaiset nojatuolit ja suuri seinäpeili
sekä kamiini, joka oli aina suljettu ja josta lämmin virtasi vain
luukun kautta. Ikkunoissa riippui suuret, raskaat uutimet, jotka
himmensivät senkin vähän valon, minkä viheriäiset rullakartiinit
päästivät huoneeseen.

Vierashuoneemme oli nyt yhtä hieno ja muodinmukainen kuin kenenkään
naapurin, ja tuttaviemme tullessa meitä tervehtimään, otimme heitä
hapuillen vastaan tässä pimeässä ja kolkossa suojassa, vedimme hiukan
vain uutimia syrjään, että näkisimme toisiamme, ja olimme parhaissa
vaatteissamme heitä vastaanottaessamme. Vanhat ystävämme kapinoitsivat
ja kysyivät, mitä olivat rikkoneet meitä vastaan, koska heitä niin
kohtelimme. He valittivat niin haikeasti, että vähitellen ilmaisimme
heille salaisuuden, että meillä oli suuri aurinkoinen huone minun
työhuoneenani, jossa kaikki istuimme, jossa vanha matto oli laattialla,
johon päivä paistoi sisään suuresta ikkunasta, jossa vaimoni kukat
rehoittivat ja kanaarilintunen lauloi; siellä oli vaimoni sohva
nurkassa ja avonaisessa takassa räiskyi leimuava tuli, -- lyhyesti
maja, jonne kaikki kotihaltijat olivat paenneet.

Kun ystävämme kerran saivat tästä vihiä, emme enää saaneet heitä
vierashuoneeseen istumaan. Olin varta vasten nimittänyt uuden huoneen
työhuoneekseni, saadakseni kaikki käskijän oikeudet siellä, vaikka
avosylin otin vastaan kaikki, jotka vain halusivat sinne tulla. Niinpä
tapahtui usein, että, istuessamme illalla tulen ympärillä huoneessani,
joku tytöistä sanoi:

"Miksi aina istumme täällä? Menkäämme vierashuoneeseen?"

Mutta silloin kaikki, koko perhe ja perheen ystävät näyttivät hyvin
vastahakoisilta.

"Armahda meitä!" sanoi Artturi; "vierashuoneella on puolensa, mutta
anna meidän olla täällä, jossa viihdymme ja voimme liikkua ja olla kuin
kotonamme", ja tähän yhtyivät myös Artturin ja Tommin toverit.

Ja tosi oli, ettei kukaan enää viihtynyt vierashuoneessa. Se oli kylmä,
säännöllinen ja täydellinen, mutta haltijat olivat sen hyljänneet, --
ja kun haltijat pakenevat huoneesta, ei siinä kukaan viihdy. Taulut,
esiriput, sohvat ja kaikki muu hienous eivät vastaa niitten läsnäoloa.
Ne ovat oikullista sukua; toisissa huoneissa ne viihtyvät mainiosti,
toisista taas pakenevat -- mutta missään emme viihdy ilman heitä.


2.

Kuten ehkä lukijani on huomannut, olen suora ja avosydämminen mies,
siksipä luinkin kirjoitukseni matosta vaimolleni ja tyttärilleni,
ennenkun lähetin sen aikakauskirjaani, ja nauroimme sillä makeasti
kaikki. Vaimoni ja tyttärieni kelpasi kyllä nauraa, sillä he olivat
päässeet tahtonsa perille, he olivat nyt muitten ihmisten kaltaiset.
Heillä oli synkkä ja suljettu vierashuone, hienoine mattoineen,
ikkunaverhoineen, nojatuolineen ja marmoripöytineen -- kaikki niin
hienoa, ettei sitä saanut arkena lähestyä, ja tästä rauhoittuneena,
olivat he vieraineen aina minun työhuoneessani, jatkaen entistä hauskaa
elämäntapaansa, sillä tiesihän jokainen vieras nyt, ettei tämä ollut
paras huone, että heillä oli vierashuone, jonne mennä, jos niin
tahtoivat.

"Entäs jos pitäisimme kutsut", sanoi Jenny, "eikö vierashuoneemme olisi
kaunis lampun valossa! Tosin meillä ei koskaan ole kutsuja, mutta jos
nyt sattuisi -- esimerkiksi häät, ymmärräthän."

Sehän kyllä oli pätevä syy ja siihen oli kyllä syytä uhrata ne neljä
tai viisisataa dollaria, jotka olin maksanut vierashuoneen kaikesta
ylellisyydestä.

"Tiedän kyllä, ettei isä hyväksy meitä", sanoi Maria, "ja hän keksii
kaikista tehdä hauskoja juttuja. Eikö siis koskaan saisi hankkia
itselleen uutta mattoa? Pitääkö vanha kuluttaa ihan repaleiksi ensin?"

Sellainen on se ajatuksenkulku, jolla kaunis sukupuolemme aina itseään
puolustelee. He unohtavat kaikki sivuseikat ja tuovat esiin alastoman
tosiasian, käyttäen sitä aseena meitä vastaan.

"Niin juuri, eikö koskaan saisi ostaa uutta mattoa?" säesti Jenny.

"Kultaseni", sanoin, "asia on nyt kerta niin, että uusi ja vanha
harvoin sulavat yhteen, ja se, joka ostaa uutta vanhaan, pyhään
perhesuojaan, jossa kaikki esineet ovat samalta aikakaudelta, saa
noudattaa yhtä paljon huolta ja älyä kuin arkkitehti, joka uudistaa
holvin tai kaaren jossain vanhassa, hienossa rauniossa. Teidän mattonne
oli eri tyyliä kuin kaikki muu huoneessa, ja esiintyi siinä niin
räikeänä vastakohtana, että kaikki muu teki rappeutuneen vaikutuksen.
Sen väri ja laatu oli aivan toisenlaista elintapaa varten ja vaatii
alituisia muutoksia. Olettehan nähneet, että se on karkoittanut ja
raivannut ulos koko huoneen sisustan, ja minussa asuu salainen pelko,
ettei se vieläkään ole rauhoittunut, vaan vaatii yhä uusia muutoksia,
kunnes koko talo on uudestaan sisustettu."

"Voi, rakkaani, elähän toki!" huudahti vaimoni nuhdellen; mutta Jenny
ja Maria punastuivat, joskin nauroivat makeasti.

"Tunnustakaa pois", sanoin, katsellen heitä, "ettekö ole salaliitossa
eteisen mattoa vastaan."

"Kuinka sen arvasit, isä? Minä vain sanoin Marialle, että eteisen
kömpelöt villamatot hyvin huonosti soveltuvat vierashuoneen
brysselimaton kanssa; ja muistathan, äiti, minkä kauniin mallin Ketshem
ja C:o näytti meille -- ihan samaa tyyliä kuin vierashuoneen matto".

"Kyllä muistan, tytöt", sanoi vaimoni; "mutta sanoinhan heti, ettei
sellaista ole ajattelemistakaan."

"Kuulkaappa tytöt", sanoin, "kerron teille jutun, jonka kerran kuulin
hyvin järkevästä papista Uudessa-Englannissa. Hän, kuten papit
tavallisesti, oli vähissä varoissa, mutta aina tyytyväinen. Siihen
aikaan käytettiin vielä polvipöksyjä ja pitkiä sukkia ja tälle kunnon
miehelle tarjottiin kerran lahjaksi komeat mustat silkkisukat. Mutta
hän kieltäytyi niitä käyttämästä, sanoen, ettei hänellä ole varaa
siihen.

"Mitä, ei ole varaa?" sanoi ystävä; "minä _annan_ ne sinulle."

"Niinpä kyllä; mutta se maksaa minulle ainakin kaksisataa dollaria,
enkä sitä voi."

"Kuinka niin?"

"Heti pantuani ne jalkaani, sanoo vaimoni minulle: 'Ystävä kultani,
sinun pitää ostaa uudet polvipöksyt', ja niin saan ne ostaa. Sitten
sanoo vaimoni: 'Mies parkani, miltä takkisi näyttää, sinun pitää ostaa
uusi', ja niin täytyy tehdä; ja sitten hän sanoo: 'Ei raukkani, tuo
hattu ei kelpaa, ja niin saan uuden hatun'."

"Ja sitten sanon minä vaimolleni: Vaimo kultani, miltäs nyt näyttää,
että minä olen näin hieno ja sinä olet vanhoissa vaatteissasi, ja niin
saa vaimonikin uuden hameen; uusi hame vaatii uuden hatun ja saalin.
Mutta ellen nyt vastaanota näitä hienoja silkkisukkia, emme kaikesta
tästä tarvitse mitään, sillä me olemme tyytyväiset, ja vanhat
vaatepartemme tulevat mainiosti toimeen keskenään."

Tytöt nauroivat tälle jutulle, ja minä lisäsin hyvin päättäväisesti:

"Ilmoitan teille edeltäpäin, tytöt, että olen päättänyt henkeni takaa
puolustaa vanhaa rappumattoa. En tahdo, että minua suljetaan
pääkäytävästä ja että päästäkseni makuuhuoneeseeni minun täytyy kiivetä
erityisiä tikapuita, sillä sitä tapaa tulen käyttämään niin pian kuin
ostatte uuden maton."

"Mutta isä kulta!"

"Vai eikö? Ettei matto haalistuisi, karkoitatte auringon
vierashuoneesta. Takkavalkeaa siellä ei saa sytyttää tomun pelosta,
eikä saa istua sohviin ja tuoliin niitä kuluttamaan. Jos te hankitte
uuden maton eteiseen ja rappusille, olen pakoitettu käyttämään
tikapuita mennessäni makuuhuoneeseen."

"Eihän toki, isä kulta", sanoi Jenny viattomasti, "voimmehan ostaa
käyntimattoja päälle, niin se ei kulu ollenkaan."

"Peittäkää sitten vanha matto niillä, niin kaikki tuttavamme luulevat
alla olevan uuden."

Koko naisvalta nauroi tälle ehdotukselleni ja sanoi sen olevan niin
miesten kaltaista.

"Entä jos olisikin", sanoin valmiina puolustamaan sukupuoltani, "miehen
mietteet naisaskareista ansaitsevat myöskin vähän huomiota. Älykäs,
sivistynyt mies, joka vuosikausia on ajatellut ja innolla tutkinut
jotain asiaa, on siinä myös niin selvillä, että kannattaa kuulla mitä
hänellä on sanomista. Olen kirjoittanut uuden artikkelin
aikakauskirjaani, jonka tahdon teille lukea."

"Isäkulta, odota hetkinen, niin otamme työmme", sanoivat tytöt, jotka,
totta puhuen, suureksi mielihyväkseni aina halukkaasti kuuntelivat isän
kirjoituksia, eivätkä koskaan keskeyttäneet niitä kuiskuttamalla
ristipisteistä ja silkkilangoista, kuten naisten yleinen tapa on.
Kaikki semmoiset asiat järjestävät minun naiseni edeltäpäin. Jane, tai
Jenny, kuten häntä kutsun hyvällä tuulella ollessani, lisäsi pesään
pulskan pähkinäpuun, joka leimusi niin kirkkaasti ja levitti niin
suloista lämmintä, etten vaihtaisi sitä kaneelipuuhun, jolla
upporikkaat huoneitaan lämmittävät.

Minun täytyy ilmoittaa sinulle, rakas lukijani, että minulla on
salainen noitavoima, jolla loihdin pölyä naisväkeni silmiin, etteivät
koskaan älyä niitä persoonallisia viittauksia, jotka kohdistuvat heihin
näissä artikkeleissani. Keskinäisen sopimuksemme kautta loihtivat
muste- ja kynähaltijat verhon heidän silmiinsä minun lukiessani ääneen;
muutoin voisi se tuttavallinen tapa, jolla kaikessa vapaudessani kerron
sinulle heidän sisimmät asiansa, suuresti loukata heidän naisellista
hienotunteisuuttaan.

Siis voin, rakas lukijani, kuiskata korvaasi, että pikku Jennyssäni,
joka niin uutterasti kohentaa tulta ja huolellisesti korjaa kaiken
tuhan takan edestä, että pikku Jennyssäni piilee emännyyden salainen
lahja. Se tuntuu hänen pienten kättensä jokaisessa liikkeessä,
päännytkähdyksessä ja silmien viisaassa katseessa -- koko hänen pieni
olentonsa henkii kodin tuoksua, joka on suloisempi koko maailman
ruusutuoksua. Hän on siisti, tarkka ja puhdas, soma ja hieno kuin
valkoinen kissa sekä aina vireä kuin mehiläinen, ja, jos sieluoppiin
voi luottaa, oli ajan, mitan ja suhteitten tajunta tarkasti merkittynä
hänen päähänsä. Sitäpaitsi oli pikku Jennylläni paljon tervettä järkeä,
joka usein voitti mielikuvitukseni ja runolliset käsitykseni, milloin
eivät olleet hyvillä perustuksilla.

Sellaisille naisille on ihanteellinen kasvatus tarpeellinen, muuten
muodostuvat he vanhoina oikeiksi kotifarisealaisiksi ja
kotityranneiksi. Mutta heitä pitää opettaa rakastamaan taidetta, sekä
kauneuden kaikkia muotoja, ja silloin ovat he viehättäviä. Nämä pikku
naikkoset ovat hyvin tarpeelliset ja välttämättömät, heissä asuu se
sentripetaalivoima, joka johtaa kaikki kodin kiertotähdet oikealle
radalleen -- ja oikealla kasvatuksella täyttävät he kodin järjestyksen
kauneudella ja sopusoinnulla. Jennyn kasvatus silmämääränäni olin siis
kirjoittanut artikkelin, jonka luin ja jonka nimeksi panin: _Koti ja
talous_.



II.

Koti ja talous.


Moni nainen osaa hoitaa talouttaan, mutta harva perustaa _kodin_.
Taloudenhoito tuntuu usein vaikealta, mutta sen voi helposti oppia,
sillä se on aineellista ja vaatii käytännöllistä toimintakykyä, jossa
mitta, paino ja värit ovat määrääviä vaikuttimia. Mutta kodin ylläpito
on yläpuolella kaikkea tätä, siinä tarvitaan älyä ja henkevyyttä.

Tällä kohdalla meni pähkinäpuu uunissa kahtia, palat pudota romahtivat
erilleen toisistaan, levittäen hiiliä ja tuhkaa ympärilleen. Jenny
kiiruhti avuksi harjoineen. Takkavalkealla on se paha puoli, että se on
aina hoidon tarpeessa, mutta mitäpä siitä, nämä pienet keskeytykset
eivät meitä lainkaan häiritse -- ne ovat kuin sukkelan ystävän
päähänpistoja hauskassa perhekeskuudessa.

Jenny laski maahan harjansa ja sanoi:

"Isä, sinä alat liikkua metafysiikassa."

"Koko ajatuksellinen puoli luodussa maailmassa on metafyysillistä",
huomautin, koettaen herättää hänen kunnioitustaan. "Jokaisella asialla
on kaksi puolta, subjektiivinen ja objektiivinen."

"Siinä sinä isä taas tuot esiin subjektiivisen ja objektiivisen. Minä
puolestani en koskaan tunne eroa niitten välillä."

"Nyt muistan", sanoi Jenny, "vanha lastenhoitajamme kutsui sitä
sisäpuoliseksi ja ulkopuoliseksi -- siitä minä olen päässyt niiden
perille."

"No, lapset", sanoi vaimoni, "antakaa isän lukea", ja minä luin kuten
seuraa:

Nuornamiesnä ollessani muistan, miten kerran kävin hyvän ystäväni Bill
Carberryn kanssa katselemassa hänen kotiaan, johon hän aikoi muutaman
viikon kuluttua tuoda morsiamensa. Bill oli hauska ja avosydämminen
poika, ystäväpiirimme ydin, ja meille ystäville oli hänen naimisensa
hyvin vastenmielinen, sillä pelkäsimme hänet kadottavamme. Sillä
tiesimmekö, mille kannalle hän oli asettuva meidän suhteemme kerran
purjehdittuaan avioliiton "tuntemattomaan maahan". Mutta Bill vain
nauroi epäluuloillemme.

"Tiedätkö Kristo", sanoi hän juosten iloisesti ylös rappusia ja avaten
tulevan asuntonsa oven, "miksi valitsin tämän talon? Siksi, että se on
niin kodikkaan ja lämpimän näköinen. Katsoppas vain", sanoi hän, vetäen
minut huoneeseen, -- "katsele noita suuria ikkunoita etelänpuolella,
joista aurinko loistaa koko päivän; katsoppas tuota mainiota nurkkaa
tuolla, minne nojatuolin voi asettaa; kuvaile meitä täällä, kirjat ja
paperit vapaasti ympärillämme ja Katri kulkien kuin päivänsäde suojia
lämmittämässä. Tulen oikein runolliseksi, kuten näet. Ja oletko koskaan
nähnyt parempaa ja avarampaa ruokahuonetta? Ajattele, kuinka täällä
juhlimme! Mitä ihania iltahetkiä täällä vietämmekään. Kaikki niin
avarata ja vapaata -- juuri sellaiseksi olen aina kotini haaveksinut.
Tiedätkö, Kristo, että yläkerrassa on pieni huone, ja sinä ja Tom Innis
saatte oman avaimen, niin että saatte tulla ja mennä, milloin vain
haluatte. Ja tässä on kirjasto -- siinä tulee olemaan kirjoja,
etsauksia ja puupiirroksia katosta laattiaan saakka. Tänne tulette,
milloin vain päähänne pälkähtää, ja olette aivan kuin kotonanne."

"Mutta mitä Katri ajattelee tästä kaikesta?"

"Katri on teidän paras ystävänne ja hän voi saada vieraansa viihtymään.
Oi, Katri valmistaa tästä niin pehmoisen pesän, senpä vielä näette!"

Parin päivän perästä kuletti Bill minut jälleen asuntoonsa, veti minua
pakkilaatikkojen, olkien ja paperien välitse katsomaan komeata
vierashuoneen sisustusta -- josta hän iloitsi kuin pieni lapsi uudesta
lelustaan.

"Katsoppas näitä tuolia", sanoi hän, "granaattipunaista, kukkasellista
silkkiä, sohvat ovat aivan samaa tyyliä, samoin uutimet ja matot. En
eläissäni ole näin kaunista nähnyt. Appi-isä sisustaa kotimme, ja
anoppi hyörii ketteränä kuin mehiläinen, saadakseen meidät
järjestykseen."

"Mutta Bill kulta", sanoin, "asuntosi on ruhtinaallinen. Pelkään, että
elämäsi tulee liian kalliiksi, sillä lakimiehen ura on pitkällinen,
vanha ystäväni."

"No, ymmärräthän, että kaikki olisi ollut toisenlaista, jos itse olisin
maksanut laskut; mutta kun Katrin suku kustantaa kaiken -- niin olkoon
menneeksi -- tyttö, joka menee naimisiin, tahtoo tietysti uudessa
kodissaan noudattaa sitä elintapaa, johon hän on tottunut."

Olin vaiti, mutta sisässäni tunsin masentavan aavistuksen, tunsin,
että tämä ylellisyys pian tukahduttaisi kotoisen vapauden, jota
ystäväparkani niin haaveksi.

Häät vietettiin oikealla ajallaan, ja häiden jälkeen oli nuorilla
kutsut, joihin kaikki menimme; me saimme nähdä Billin täydellisen kodin
suurenmoisesti valaistuna ja kuulimme kaikkein kadehtivan hänen
onneaan; mutta se oli miltei ainoa kerta, jolloin siellä kävimme.
Kotiutumisesta, jokapäiväisestä käynnistä ja omista avaimista ei
puhettakaan, me tunsimme olevamme heistä niin kaukana, kuin olisi nuori
pariskunta asunut Tuilleriessä.

Katri, joka aina oli ollut reipas ja vallaton tyttö, alkoi heti
kehittää emännyyslahjojaan ja osoittaa mielipiteitä, jotka niin
erisivät hänen entisyydestään, kuin vanha hiipivä kissa vallattomasta
kissanpojasta.

Katri oli itse asiassa hyvä tyttö. Hän oli hyväsydämminen, naisellinen,
ystävällinen ja avulias; mutta sen ohessa äärettömän tarkka ja niin
tunnollinen, että talouden huolet olivat hänet melkein näännyttää, ja
hänen perheessään pidettiin taloudenhoitoa korkeampana taidetta ja
tiedettä -- se oli heillä uskontona. Katrin äiti, tädit ja isoäidit
olivat kuulut mainiosta taloudenhoidostaan. Heitä olisi voinut luulla
niitten hollantilaisten jälkeläisiksi Broeckin kaupungissa, joita
Washington Irving kuvaa, ja jotka sitoivat lehmiensä häntään sinisiä
nauharuusuja ja maalailivat polttopuunsa päät valkoisiksi. Hän kertoo,
mitenkä eräs kuuluisa saarnaaja ei voinut poistaa naisväen huomiota
maallisista askareista, ennenkuin hän rupesi saarnaamaan taivaallisen
kaupungin puhtaudesta, sen muurien kirkkaasta kristallista ja katujen
kultaisista kivistä -- silloin heti kääntyi kaikkien emäntien mieli
Zioniin. Näin juhlallinen ja totinen katsantokanta on jo silloin
raskas, kun tyttörukalla ensi hoidettavanaan on vain yksinkertainen ja
halpa koti, saatikka sitten, kun hänen pitää huolehtia komeista
huonekaluista, kun kalliit kristallit painavat hänen mieltään, kun
peilit heijastavat hänen velvollisuuksiaan, ja koi ja ruoste saattavat
tunkeutua huoneisiin ja kaappeihin.

Äiti ja tädit varoittivat Katria juhlallisesti -- he varoittivat häntä
koista, torakoista, kärpäsistä ja pölystä; kaikki huonekalut verhottiin
kylmällä hollannin liinalla, joten ne muistuttivat liinoihin käärittyjä
ruumiita -- uutimien tupsutkin saivat oman pienen verhonsa -- ja
tyttörukan päähän sullottiin ohjeita ja määräyksiä kaiken tämän
komeuden hoitamisesta, kunnes se oli niin täynnä, ettei sinne paljon
muuta mahtunutkaan.

Bill rukka huomasi pian kotinsa liian täydelliseksi ja tarvitsevansa
asumista ja olemista varten toisen talon, sillä talon ja kodin välillä
on suuri eroitus. Parin vuoden perästä perustimme vaimoni ja minä
kotimme aivan toisten periaatteiden mukaan ja Bill pistäysi usein
meillä, venyttelihe mukavassa nojatuolissa kirjoituspöydän ia sohvan
välillä, huokaili ja nautti hauskasta ympäristöstämme, ihaili lämmintä
avotakkaamme, geraniumia, ruusuja ja lintuja. Mies poloinen oli oikein
hyvillään saadessaan ojentaa jalkojaan ja liikkua vapaasti, kotonaan
pelkäsi hän aina särkevänsä tai hävittävänsä jotain. "Katri on kunnon
tyttö", sanoi hän, "ja tahtoisi tehdä minun mieleni mukaan, mutta hän
ei saa seurata tahtoaan. He antavat hänelle niin paljon neuvoja ja
sälyttävät hänen päällensä niin raskaan taakan, että tyttö rukka on
nääntyä, hän onkin jo ihan laihtunut ja sairaan näköinen. Sitten asuu
Saara täti meillä ja vahtii koko taloa kuin poliisi; on siinä
ihmisparka ihan helisemässä. Huoneet ovat kyllä komeat, mutta niin
jylhät ja kolkot! -- ei auringonsädettä eikä valoa nimeksikään, vieraan
tullessa kohotetaan hiemasen rullakartiinia. He pelkäävät niin
sanomattomasti kärpäsiä, ja kaikki peilit ja taulunpuitteet ovat harson
peitossa maaliskuusta joulukuuhun. Kyllä meidän huoneissamme ei ole
paikkaa, mihin kärpänen iskisi!"

"Mutta," sanoin, "laittakaa itsellenne arkihuone, jossa saatte olla
mielin määrin vapaudessanne."

"Siitä ei tule mitään. Katri ja Saara täti ovat asettuneet
makuuhuoneeseemme ja siellä majailevat he kaiken päivää, kunnes joku
vieras tulee. Silloin Katri pukeutuu ja tulee alas. Saara täti väittää
sen olevan ainoan keinon järjestyksen ylläpidoksi, silloin voivat
rullakartiinit olla alhaalla, ja kaikki pysyy paikoillaan; siellä
kertoo hän tyttörukalle kaikenmoisia jonninjoutavia juttuja mummoista
ja tädeistä, joilla oli sellainen järjestys talossaan, että he
pilkkosten pimeässä olisivat löytäneet kaikki tavaransa ilman
tulenvaloa. Ja sen voisivat he meilläkin tehdä. Voisi luulla, että
olemme aikeessa lähteä Englantiin ja että koko talo on lukossa matkaa
varten -- ei näy kirjaa, ei paperia, eikä hansikasta, ei mitään jälkeä
ihmisolennosta. Piano on suljettu, kirjakaappi lukossa, piirrokset
piilossa -- kaikki, kaikki sileätä, kiintonaista, lukittua.

"Jos menen jonkun ystäväni kanssa kirjastoon, löyhkää siellä ensinnäkin
ihan kellarilta, sitten saan suurella vaivalla kiskoa ikkunat auki,
avata ja riuhtoa puolentunnin aikaa, ennenkuin löydän mitään, ja koko
ajan tiedän Saara tädin vahtivan oven takana valmiina järjestämään ja
sulkemaan kaikki jälkeeni. Kaikki halu seurusteluun ja kanssakäymiseen
sammuu sellaisissa oloissa. Entäs suuri, valoisa ruokahuoneemme suurine
ikkunoineen -- luuletko että saamme siitä iloita, -- ei, Saraa täti
ajaa meidät sieltä jo huhtikuun alussa, sillä kärpäset tahraisivat
seinämaalaukset ja porsliinit, ja niin saamme aterioida pienessä
pimeässä putkassa, jonka ikkunat ovat takapihalle päin, ja Saara täti
on siitä kovin innoissaan, hän sanoo Katrin pääsevän niin paljon
vähemmällä, että minun jo senkin tähden pitäisi suostua syömään
putkassa vaikka koko elinaikani. Siitä näet, Kristo, että tilani on
perin tukala, ja koko Katrin suku on siinä vahvassa luulossa, että mies
on tuhmin ja kauhein olento koko luomakunnassa; ja jos hän jotain saa
päähänsä, pitää sitä vastustaa minkä jaksaa. Kuulisit Saara tädin
tuomion meistä: me olemme kaikki härkiä porsliinipuodissa, valmiit
puskemaan, riistämään ja raastamaan kaikkia ja hävittäisimme koko
komeuden, ellei meitä kytkettäisi ulkohuoneeseen. Hän väsyttää tuiki
Katriparkaa, ja hänen lopetettuaan alkaa äiti. Joskus tuodessani oman
mielipiteeni esiin, purskahtaa Katri itkuun ja sanoo, ettei hän tiedä
mitä tehdä. Ketään ystävistäni en voi kutsua päivälliselle, sillä eihän
heitä sovi viedä pimeään putkaan. -- Oi! ei koskaan! Saara täti, anoppi
ja koko suku pitäisivät perheen kunnian ikuisesti häväistynä. Emme voi
kutsua heitä, ellemme avaa ruokahuonetta, käytä parasta porsliiniamme
ja tuota hopeatamme kotia pankista, ja jos niin teemme, valvoo Saara
täti yönsä koko viikon ajan ennen, valmistuksia tehden, ja jälestä
valvoisi hän toisen viikon saadakseen kaikki järjestykseen. 'Mutta',
selittäisi hän minulle, 'saattaa niin paljon vaivaa Katrille hänen
nykyisessä tilassaan, on kerrassaan inhottavaa.' Jos taas kutsun
tovereitani ravintolaan päivälliselle, itkee Katri, ja hänen äitinsä
sanoo, ettei naineen miehen sovi syödä julkisissa paikoissa; mutta,
hitto vieköön, pitäähän minulla jossain olla vapautta."

Vaimoni viihdytteli hänen kiihoittuneita hermojaan ja sanoi meidän
mukavan nojatuolimme aina häntä odottavan uunin ääressä. "Ja te
tiedätte", jatkoi hän, "huonekalumme ovat niin yksinkertaiset, ettei
meidän koskaan tarvitse niitä varjella; ja mattomme niin halvat, että
aurinko mielellään saa niille paistaa, ja niin elämme päivänsäteitten
ja kukkien keskessä."

"Niinpä niinkin", sanoi Bill katkerasti. "Mutta haalistuneet matot ovat
Saara tädin kauhu. Hän luulee, että ensimmäinen pykälä taloudenhoidossa
on auringon karkoittaminen. Mikä hupakko olinkaan, iloitessani
aurinkoisista ikkunoistamme! Miesparka, nämä ikkunat ovat
kolminkertaisesti teljetyt kaikilta päivän säteiltä. Ulkoapäin
markiisit, sisälläpäin ensin tiiviit luukut ja sitten raskaat, paksut,
vuoratut damastiuutimet, jotka ulettuvat syvissä poimuissa laattiaan
asti. Mitä varten on minulla tauluja? Ne riippuvat kyllä huoneessa,
mutta mikä häly ja touhu, ennenkuin saan niihin hiukankin valoa."

"Mutta illalla tulen valossa, silloin kai huoneesi ovat kirkkaat ja
valoisat."

"Illalla! Luuletko vaimoni viihtyvän siellä illalla. Hänellä on
sanainsa mukaan niin paljon ompelemista, että heidän täytyy Saara tädin
kanssa pysyytyä makuuhuoneessa, sillä eihän vierashuoneessa voi
työskennellä. Senhän arvannet. Ei mitään työnnäköistäkään saa sinne
kulettaa. Ajattele jos langanpätkiä sattuisi putoamaan matolle! Silloin
saisi Saara täti seuraavana aamuna murtaa ikkunavarustukset ja ryömiä
pitkin laattioita niitä etsimässä. Ei, illalla kaasu on puoliliekillä,
ja jos kierrän sen korkeammalle ja tuon ilmoille sanomalehteni tai otan
hyllyltä jonkun kirjan, tunnen laattian läpi missä kiihoitustilassa
Saara tädin hermot ovat. Hänen päänsä näkyy ovella kello kahdeksan,
neljänneksen yli, puoli yhdeksän, kello yhdeksän ja kymmenen,
katselemassa, joko olen lopettanut, saadakseen kaikki järjestykseen
tämän suuren rauhanrikkojan jälkeen. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi
tulla meille iltaa viettämään. Naimisemme ensi aikoina tuttavamme kyllä
pistäysivät luonamme, mutta kotimme jylhyys heidät pian vieroitti.
Kaikki ovat huvenneet, ja Saara täti on siitä ikuisesti kiitollinen,
sillä nyt saavat huoneet olla rauhassa. 'En ymmärrä', on hänellä tapana
sanoa, 'mitenkä rouva Crowfield voi elää sellaisessa pyörteessä,
aamusta iltaan siellä juoksee ihmisiä. Katri ei kestäisi mokomata
elämää; mutta kaikki ihmiset eivät ole yhtä huolellisia. Katri on
kasvanut perheessä, jossa huolellinen taloudenhoito on naisen kunnia.'"

Vaimoni huulilla liikkui hymy, tuo tyven, lempeä ja leikillinen hymy,
joka oli valaissut hänen ympäristöään niin monen monituista vuotta.

Bill jatkoi katkerasti:

"Enhän voi -- kuten mielisin, -- heittää hiiteen kaikki nämä naiset
taloudenhoitoineen, silloin Katri itkisi viikkokauden ja joutuisi
epätoivon partaalle. Eihän se ole tyttöraukan syy; joskus koetan
puheillani saada hänet järkiinsä, mutta puhuppas nyt koko suvun kanssa
-- olen ihan varma, että hänen terveytensä pilaantuu -- he uuvuttavat
hänet tuiki. Katri, joka oli piirimme sielu! Ja nyt nääntyy hän
kotoisiin huoliinsa. Hän käy alituisessa tuskassa aamusta iltaan, talo
on niin täynnänsä kaikenlaista tavaraa, että aina saattaa joku vahinko
tapahtua ja palvelijamme ovat niin perin kömpelöitä. Istuessamme
yhdessä kuulen vain valitusvirsiä kyökkitytöistä. He vaihtuvat
alinomaan, särkevät ja hävittävät niin paljon, ettemme enää uskalla
käyttää tavaroitamme. Siinä ei vielä mitään, että syömme pimeässä
putkassa, mutta syömme rikkinäisistä lautasista ja laseista ja juomme
teetä korvattomista kupeista, jotka töintuskin ovat säilyneet tästä
hävityksen kauhistuksesta. Ilolla suostuisinkin näin vaatimattomasti
elämään, ellen tietäisi parempaa löytyvän, enkä ymmärrä, miksei
meidänkin pöytämme voisi näyttää herraspöydältä, mutta Saara täti
sanoo, että se maksaisi tuhansia, ja että on yhdentekevä, miten
eletään, kun ei sitä kumminkaan kukaan muu näe. Hänestä, näet, ei löydy
mitään välimuotoa hienon porsliinin ja särkyneitten astiain välillä.
Mitenkähän kaiken tämän käy. kun saamme lapsia? Toivon lasten
pehmittävän vanhukset ja saattavan kodin lämpimämmäksi."

Lapsia karttuikin vuosien kuluessa. Ensin syntyi Tom, harteva, vilkas,
palleroinen Tom, oikea isän kuva; sitten Kaarle, Jim, Lovisa, Katri ja
Frank -- kaikki hyviä, iloisia ja rakastettavia lapsia. Mutta koko
heidän lapsuutensa oli alituinen taistelu huonekalujen kanssa, jossa
taistelussa huonekalut aina pääsivät voitolle. Kotityrannit valitsivat
tietysti ikävimmän ja kolkoimman huoneen, mitä talossa oli,
lastenkamariksi ja sulloivat sen täyteen vanhaa pahanpäiväistä
huutokaupparomua, ja sinne sitten kasvava polvi teljettiin.

Itsekukin tietää kuinka paljon kurinpitoa, ohjeita ja neuvoja
lastenkasvatus vaatii, ennenkuin lapsista tulee vilpittömiä, suoria,
jalomielisiä ja uskonnollisia ihmisiä. Se vaatii enemmän ohjeita, kuin
mitä vanhemmat jaksavat antaa ja lapset voivat sulattaa. Tähän
kasvatustyöhön he eivät voi uhrata kaikkia voimiaan, siis on tarkasti
määrättävä mihin suuntaan se on johdettava.

Saara tädin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan lasten huomio on
etupäässä kiinnitettävä huonekaluihin ja niiden säilyttämiseen, ja
Billin lapset saivat siis kasvatuksen, joka oli yhtäpitävä näitten
periaatteitten kanssa. Se kasvatus oli pääasiassa seuraava: Pahat
lapset juoksentelevat paraatiportaissa, istuvat hienolla sohvalla,
koskettelevat kirjoja kirjastossa, ottavat kaapista hyviä kuppeja ja
laseja.

Ja miksi halusivat he sentään tehdä tätä kaikkea? Jos vain paratiisissa
olisi yksikin kielletty omena, eivätkö nuoret Adamimme ja Evamme
antaisi alttiiksi ruumistaan ja sieluaan, saadakseen sitä maistaa?
Pikku Tom oli urhea ja yritteleväinen, kuin itse Kolumbus ja käytti
kekseliäisyyttään kaikenmoisiin löytöretkiin luvattomilla alueilla. Hän
anasti Saara tädin avaimet, aukasi laatikot ja kaapit, katseli, koski
ja maisteli kaikkia ylvästellen synneistään.

"Tiedätkö Tom", sanoi lastenhoitaja hänelle kerran, "kun olet noin paha
ja vallaton, kiusotat äitiraukkaasi? Hän on sairas, ja kuolee varmaan,
ellet ole kiltti."

"Kuoleeko hän?" sanoi Tom miettivänä.

"Niin saattaa käydä."

"Silloin", sanoi Tom, kääntyen kantapäillään, -- "silloin saan
juoksennella paraatiportaissa."

Niinpian kuin tämä rasavilli oli kouluijässä, lähetettiin hän
täysihoitoon erääseen poikakouluun, ja kaikenmoiset esteet ehkäisivät
sittemmin hänen kotiintuloaan. Keväällä hän ei voinut tulla
suursiivoamisen tähden, ja syksyllä oli myös suursiivoaminen estämässä;
ja niin poikarukka vietti lupa-aikansakin koulussa, ellei joku kunnon
toveri, jolle onnetar oli antanut oikean kodin, säälistä kutsunut häntä
luokseen. Hänen äitinsä tiesi hänen tovereistaan, elämästään ja
ajatusmaailmastaan yhtä vähän, kuin olisi hän lähettänyt poikansa
Kiinaan, Saara täti nautti siitä rauhasta, joka nyt vallitsi kotona
pojan poistuttua, ja sanoi vain odottavansa sitä aikaa, jolloin Kaarle
ja Jimkin tulisivat siihen ikään, että heistäkin pääsisi; Kaarle ja Jim
taas, karkoitettuina äidin ja isän läheisyydestä, ja inhoten pimeätä
ja yksinäistä leikkihuonettaan, vetelehtivät pitkin katuja,
rautatieasemalla ja laivasilloilla. Jos ei koti sulje helmaansa
poikiaan, voivat vanhemmat olla varmat, että he hakevat muita
turvapaikkoja, jotka useimmiten ovat vahingollisia. Kyllä muualla on
lämpimiä, iloisia, hauskoja ja hilpeitä paikkoja turvana niille
pojille, jotka eivät kotona saa oleskella äidin hienoissa huoneissa.
Pahoja ihmisiä löytyy yllinkyllin kuiskuttelemassa heidän korviinsa
juttuja, jotka eivät ole aiotut äidin kuultaviksi, ja naureskelemassa
heille heidän kohottaessaan heikot äänensä häpeällisiä ja syntisiä
lauluja renkuttamaan.

Katriparka, joka tyttönä oli niin reipas, iloinen ja elokas, oli
keski-ikäisenä näivettynyt ja kuivunut teräväksi, luisevaksi naiseksi
-- joka murehti paljon, mutta unohti, että yksi on tärkein. Yksi
pojista karkasi merille, enkä luule, että he sittemmin ovat hänestä
mitään kuulleet. Tom esikoinen vietti ensin hurjaa elämää sekä koulussa
että yliopistossa, ja palatessaan kotia hän melkein mursi äitinsä
sydämmen julkealla ja vaativalla käytöksellään. Äiti, joka ei ymmärrä
vallata lapsensa sydäntä sen pienenä ollessa, saa usein sen kalliisti
maksaa. Jos hän lapsiaan laiminlyö heidän pieninä ja avuttomina
ollessaan, kostavat he tämän välinpitämättömyyden, tultuaan suuriksi ja
voimakkaiksi. Tom saattoi kaikki ympärillään epäjärjestykseen, loikoili
sohvilla, sylkäsi pitkin mattoja, viskeli kirjoja ja piirroksia sinne
tänne ja pani kaikki vanhat perhemuistot ylösalaisin. Kaikkea tätä ei
hän koskaan olisi tehnyt, ellei hänen lapsuutensa olisi ollut pelkkää
kieltäytymistä ja kurissapitoa. Hän oikein vihasi järjestystä,
hienoutta ja aistia -- ja oli oikea poroporvari.

Bill ystäväni taas oli iloisesta, hauskasta velikullasta muuttunut
äreäksi ja juroksi jöröpääksi. Kerrassaan oivallinen on Benjamin
Franklinin sananparsi: "Silkki ja sametti sammuttavat tulen takassa."
Silkki ja sametti -- ylellisyys kodissa -- sammuttaa usein muutakin
kuin tulen takassa, se sammuttaa pyhemmänkin liekin, kotoisen rakkauden
tulen. Miehen ja lasten suurin onnettomuus on _kodittomuus_; monella
miehellä on komea talo, mutta ei mitään _kotia_."

"Isä", sanoi Jenny, "sinun pitää kirjottaa meille kodinhoidosta."

"Lapsi", sanoin, "ajattele äitiäsi ja mitenkä hän on sinut
kasvattanut."

Onnellisena aviomiehenä tahdon saattaa selväksi vaimoni järjestelmän ja
ensi kirjoitukseni on:

Mikä on koti ja sen hoito.



III.

Mikä on koti?


Ikuisena salaisuutena keskenämme olkoon, rakas lukijani, että näillä
kirjoituksillani, paitsi julkista tarkoitustaan, on toinen,
yksityinenkin, koetan, näet, niillä vaikuttaa omaan perheeseeni.

Se ei rajoitu ainoastaan salahyökkäyksiin kuuluisaa mattoa ja
vierashuonetta vastaan, mutta se tähtää niitä uusia kotejakin, jotka
ehkä kohoavat ympärillämme.

Sillä kuten jo ennen näin meidän kesken olen maininnut, oli Mariamme
oman pesän valmistamisen hauskoissa puuhissa.

Olen huomannut, että kun perheessä sellaista on tekeillä, on jokainen
perheen naisolento kuumeentapaisessa jännityksessä, -- jokainen
naikkonen, vanha ja nuori, tuntee emännän vaistot heräävän itsessään;
ja silloin on meidän, toisen sukupuolen, liikuttava suurella
varovaisuudella ja lausuttava ajatuksemme hyvin arasti kunnioittaen
niitä salaisia voimia, jotka hallitsevat naiselementtiämme.

Vahingosta viisastuneena en koskaan mennyt suoranaisia neuvoja
antamaan, sillä suloiset äänet olisivat pian minut nolanneet ja
tukkineet minulta suun. Mutta olin vaimoni käytettäväksi antanut sen
pienen summan, jonka taisin uhrata Marian myötäjäisiin, ja siitäkös nyt
puuhaa -- Jenny ja Maria olivat peräti tottumattomat rahanhoitoon ja
neuvottelivat lakkaamatta väsymättömän äidin kanssa, kuinka rahat
parhaiten olivat käytettävät. Sanon Maria ja Jenny, sillä vaikka Marian
olisi pitänyt olla keskuspisteenä näissä hommissa, lankesi kumminkin
kaikki Jennyn päätettäväksi, hänen uutteruutensa ja intonsa tähden,
joka aina tuli näkyviin tällaisissa kotoisissa puuhissa.

Pikku Jenny on niin virkeä ja teräväpäinen ja keksii ja suunnittelee
kaikenmoista hauskaa ja hyödyllistä. Jos vieras sattuisi kuulemaan
näitä jokapäiväisiä keskusteluja, tulisi hän ihan varmaan siihen
päätökseen, että hän järjestää omaa kotiaan. Maria on lempeä,
ajattelevainen ja tyyni tyttö, joka ei tuhlaa sanoja; mutta, lähemmin
tutustuessasi häneen, huomaat pian, että hän, vaikka harvapuheinen, on
luonteeltaan luja ja taipumaton. Kaikissa perhekokouksissa antaa hän
puheenvuoron Jennylle ja äidille, mutta lyhyt, harkittu: "niin", tai
"ei", jonka Maria lausuu, tekee ratkaisevan päätöksen joka asiassa.

Tähän perhetauluun täytyy minun vielä liittää oivallisen Rob Stefensin,
tulevan aviomiehen, kuva, hänen, jonka hyväksi kaikki nämä neuvottelut
pidettiin.

Rahalliseen puoleen nähden oli hän niitä nuorukaisia, joista runoilija
laulaa:

    "Hällä viisautta, arvoa,
    Vaan muuta ei".

Mutta Rob oli lahjakas, hyväsydämminen poika, jolla oli monta
oivallista ominaisuutta. Hän oli mainio duettilaulaja -- tenoori --
taitava näyttelijä, ja keskustelussa oli hän sukkela ja vilkas sekä
hyvin perehtynyt kirjallisuuteen. Mutta eniten minua miellytti hänen
edistyksensä virka-uralla; hän oli nim. etevä lakimies, ja hänen
tulevaisuutensa oli hyvin lupaava verrattuna muihin pyrkijöihin tällä
samalla alalla.

Nuoret olivat tietysti korviaan myöten rakastuneet; mutta mitenkä he
taloutensa hoitaisivat, hankkisivat polttopuut ja ruoka-aineet,
maksaisivat hyyryn, valon ja verot, oli minulle oikea arvoitus, sillä
siinä suhteessa olivat he yhtä viisaat, kuin kaksi linnunpoikasta.

Mutta koska linnunpoikasetkin kaikesta huolimatta oppivat pesimään,
kuten vanhempansa, voimmehan jokaiselta ihmislapseltakin toivoa
samaa. Se on pahan onnen sattuma vaillinaisessa elämässämme, että
nuoret rakentavat pesänsä ja tulevaisen kotinsa siinä pyhässä
yksinkertaisuuden tilassa, joka ei todellisia tarpeita tunne.

Jos pariskunnalla on hyvät tulot ja varaa korjata erehdyksiään, ei
kodin järjestämisen tarvitse tuottaa heille paljon päänvaivaa; jos he
ovat järkeviä, puhdistavat he pian kotinsa niistä epäonnistuneista
laitoksista, joilla ensi innossaan koristelivat sitä ja sisustavat sen
kehittyneemmän aistinsa mukaisesti.

Mutta suurelle enemmistölle, joka ahtaissa oloissa ottaa tämän
ensimmäisen askeleen perhe-elämässä, ovat nämä erehdykset vakavampaa
laatua. Heidän täytyy vuosikausia nähdä kodissaan perin tarpeettomia
kapineita ja saavat turhaan haikaella monta välttämätöntä asiaa, vain
siitä syystä, että alusta järjestivät kaikki niin epäkäytännöllisesti
pyhässä yksinkertaisuudessaan.

Olin ollut sanattomana kuulijana monessa vilkkaassa keskustelussa
nuoren parimme välillä, joissa he tavallisesti neuvottelivat siitä,
mitä tarvitsisivat ja mitä voisivat ostaa, he keskustelivat
varovaisuudesta ja säästäväisyydestä ja toistelivat monta
hyväntahtoista neuvoa, joita meitä monin kerroin rikkaammat sukulaiset
ja tuttavat olivat heille antaneet. Ne, jotka itse ovat hyvillä
päivillä, ovat aina hyvin nopsat neuvomaan toisille säästäväisyyttä. Ja
miltä korkeudelta he antavat neuvojaan kokemattomille vasta-alkajille!
Jolla on kymmenentuhannen vuotuiset tulot, voi uhrata aikaa
mietteisiin; ja tämä hieno joutilaisuus sallii myös hänen tyynesti
arvostella taloudessa tarpeellista säästäväisyyttä; siitä saavat nämä
yläluokan tyttäret sen varmuuden, jolla rohkaisevat vähäosaisempia
kanssasisariaan.

"Usko pois, kultaseni", sanoi täti Sofia Suruton. "Suurin säästö on
aina kalliimman tavaran osto. Se maksaa alussa, mutta sitten se
kestääkin. Nämä samettimatot laattiallani ovat olleet siinä yhtämittaa
kymmenen vuotta, ja katso kuinka hyvät ne yhä ovat! En koskaan käytä
halpoja mattoja talossani -- en edes arkihuoneissakaan. Sametti, ja
brysselimatot ovat ensin tosin kalliimmat, mutta ne ovat niin vahvat.
Enkä voi käsittää kuinka voi käyttää uushopeata hopean asemesta.
Uushopea kuluu pian, ja sitten sitä pitää kiilloittaa, ja siten tulee
se yhtä kalliiksi kuin hopeakin. Jos minä olisin Marian sijassa,
eroittaisin myötäjäissummasta tuhat dollaria hopeaan, ja tyytyisin
muutoin yksinkertaisempaan. Huonekaluni ottaisin kaikki David ja
Saulilta. Sitä kauppaa sanotaan kalliiksi, mutta sen tavarat tulevat
ajan pitkään sittenkin halvimmiksi, ja ne ovat aina niin hienot ja
tyylikkäät. Tietysti ei pidä mennä äärimmäisyyksiin -- yksinkertaisuus
on suuri kaunistus."

Perheen rauha häiriytyi, kun Jenny, innosta hehkuen, kertoi tämän
keskustelun. Vaimoni vertaellessa kokeneena emäntänä yksinkertaisimpia
tädin ehdottamia korutavaroita siihen summaan, joka oli käytettävissä,
venähtyivät tyttöjen kasvot melkoisesti.

"Mutta kuinka ihmiset _saattavat_ pitää taloutta", sanoi Jenny, "jos
kaikki on niin kallista."

Vaimoni huomautti tyynesti, että olimme eläneet hyvin mukavasti omassa
kodissamme, -- olimme vastaanottaneet lukemattomia ystäviä, vaikka
meillä oli vain ihan halpoja mattoja arkihuoneissamme ja kolmivartinen
vierashuoneessa, eikä kukaan vieras ole siitä välittänyt eikä sitä
paheksinut; ja mitä kestävyyteen tulee, on täti Suruton useammin
uusinut mattojaan kuin me, sillä huolimatta halpuudestaan ovat meidän
kestäneet kauemmin kuin hänen.

"Mutta, äiti, kaikki on mennyt eteenpäin sinun nuoruudestasi lukien.
Täytyyhän sentään seurata aikaansa ja sisustaa huoneensa, kuin muutkin
ihmiset."

Vaimoni vastasi tavallisella tyynellä tavallaan ja puolusti
suhteellisuutta koko taloudessa. Huonekalujen, kyökkiastioitten,
porsliinien ja liinakaappien hintain tulee suhteellisesti vastata
toisiaan niin, ettei mistään makseta enemmän toisen kustannuksella, ja
niin laski hän tyynesti kuinka pitkälle Marialle myönnetty summa
riittäisi, ja missä ylipääsemätön raja kulki. Ei mikään ole niin omiaan
tukahuttamaan nuoruuden innokkaita aikeita, kuin numeroitten selvä ja
vakuuttava logiikka. Kuinka suloista ja lohduttavaa on kuvitella, että
juuri ne tavarat, joista _pidämme_, ovat halvimmat, ja että joku ankara
velvollisuus pakottaa meidät juuri niitä ostamaan, tuottakoot ne vaikka
suuriakin uhrauksia meille. Ainoastaan kertoma- ja yhteenlaskun avulla
voit päästä tästä harhaluulosta ja saada selville, mitä sinun on
ostettava ja mitä ei.

Vaimoni numerot kumosivat tuiki täti Suruttoman vakuutukset, ja
nuorisomme rauhoittui joksikin ajaksi, vaikka huomasin Jennyssä
salaisen levottomuuden. Kuulin heidän puuhaavan retkiä jos jonnekkin,
väliin hyvinkin kauas, katselemaan korutavaroita, joita myytiin
alennettuihin hintoihin. Milloin oli kullattu peili, milloin taas
samettimatto sattumalta niin halpa, että se miltei kosketti äidin
tekemiä rajoja. Ajattelin vierashuonettamme ja rukoilin hyviä
haltijoita estämään heitä erehdyksistä.

"Koeta saada vähän tervettä järkeä tyttöihin, jos voit", sanoin
vaimolleni, "eläkä anna pienen lemmittymme hukata rahojaan ja ostella
kaikenmoista turhaa, joka häntä sitten jälestäpäin vain harmittaa."

"Kyllä koetan", sanoi hän. "Mutta Maria on, kuten tiedät, kokematon, ja
Jenny taas niin innokas, toimelias ja herkkäuskoinen. Pelkäänpä, että
molemmat pitävät meitä vähän vanhanaikaisina. Mutta ystäväni, olen
huomannut, että sinun kirjoituksesi ovat paikallaan ja oivalliset
heidän silmiään avaamaan. Jenny jo kysyi eilen illalla, milloinka luet
ensi kirjoituksesi. Tyttö on järkevä ja teräväpäinen ja kätkee
sydämmeensä sen, minkä kuulee."

Näin mairiteltuna ryhdyin kirjoittamaan; ja samana iltana tulenvalolla
luin pienelle naismaailmalleni seuraavan kyhäelmän:

_Mikä on koti ja sen hoito_?

Olen jo osoittanut teille, että talo, jossa mies ja nainen asuvat ja
pitävät taloutta, ei aina ole koti. Mikä siis koti on? Sana koti
sisältää jokaiselle naiselle ja miehelle jotain sanomatonta -- jotain,
jota he haluavat ja kaipaavat.

"Koti," huokailee tyytymätön nuorimies, väsyneenä ravintolaelämään ja
napittomiin paitoihin. "Koti!" kuiskaa vaeltaja vieraalla maalla,
ajatellen äidin-, vaimon-, sisaren- ja lapsenrakkautta. Niin, sillä
sanalla on vielä korkeampi, uskonnon pyhittämä merkitys, ja
kristittyjen kuvaillessa toiveitaan paremmasta elämästä, puhuvat he
_kodista_ tuollapuolen hautaa. Sana koti käsittää rakkautta, lepoa,
pysyväisyyttä ja vapautta; mutta siinä sivussa koti kasvattaa meitä ja
kehittää meissä löytyvät puhtaat tunteet ylevämpiin muotoihin,
korkeampaa elämää varten. Mestari otti pienoisen lapsen kodin helmasta
polvelleen, tulkitessaan opetuslapsilleen kuningaskuntansa
salaisuuksia.

Koti on niin pyhä ja kallis asia, ja sen luominen kysyy niin suurta
kykyä, että se voittaa kaikki muut ominaisuudet. Kuvanveistäjää, joka
loihtii kylmästä marmorista elävän olennon, maalaria, joka kiinnittää
kankaalle kuolematonta kauneutta, arkkitehtiä, joka rakentaa
tuomiokirkkoja ja kohottaa Pyhän Pietarin kupoolin maan ja taivaan
välille, ei voi ansiossa ja pyhyydessä verrata vaatimattomaan
taiteilijaan, joka niistä köyhistä aineksista, joita tämä valheellinen,
oikullinen ja itsekäs maailma hänelle tarjoo, luo kodin turvallisen
Edenin.

Todellinen koti on ylevin taideteos, minkä ihmisolento voi luoda, sillä
se kuvaa sielun suurinta rauhaa ja onnea.

Vanha kristin kirkko vaatikin avioliittoon pyrkiviltä hyvin totista
ajatuskantaa menneestä elämästä, katumusta ja ajatuksissa, puheissa ja
töissä tehtyjen syntien tunnustamista sekä pyhän sakramentin
nauttimista; sillä siten mies ja vaimo, jotka lähestyvät ylevää tointa,
kodin perustamista, muistavat sen pyhyyttä ja kauneutta.

Tällaista kotia varten on minulla, kuten Euklideksellä, aksioomeja,
muutamia varsin tärkeitä periaatteita, ja ensimmäinen kuuluu: _Ilman
rakkautta ei synny kotia_.

Kaikki rahan, sovinnaisuuden ja puhtaasti ruumiillisen intohimon
vaikuttamat avioliitot tekevät oikean kodin perustamisen jo alusta
mahdottomaksi. Rakkaus on tämän uuden Jerusalemin perustus, rakkaus,
joka on taivaasta kotoisin ja vaihtelee monissa eri väreissä kuin
ihanimmat jalokivet. Rakkaudelle on kaikki mahdollista, mutta ilmaa
rakkautta emme mitään mahda.

Ulkomailla kuulemme usein puhuttavan sovinnais-avioliitoista, joita
mieluummin voisi nimittää yhtiöiksi. Rahat lasketaan kummallakin
puolella; molemmat asianomaiset panevat rahoja liikkeeseen, hoitaen
kukin omaansa. Rakkaus ei tule kysymykseen, mutta suuri kohtelijaisuus.
Kaikki on niin lainmukaisesti ja kauttaaltaan järjestettyä, ettei
tulevaisuudessakaan voi mitään selkkauksia syntyä. Herralla ja rouvalla
on kullakin omat huoneistonsa, ajoneuvonsa, palvelijansa,
sisääntulonsa, ystävänsä ja harrastuksensa -- ja he täyttävät
mielestään pyhän avioliittolupauksen kohtelemalla toisiaan hienosti ja
säädyllisesti niinä harvoina kertoina, jolloin heidän tiensä pakosta
yhtyvät.

Olisipa hyvin surullista, jos meidänkin maassa sellainen katsantokanta
avioliiton suhteen pääsisi vallalle. Se on hyvin epäjalo ja osoittaa
pakanallista käsitystä siitä suhteesta, jossa mies ja nainen yhtyvät
yhdeksi. Se on molemmin puolin kurja ja alhainen keksintö,
joka täydellisesti pudistaa pois kotisivistyksen suuren työn,
kotikasvatuksen ylevät surut ja urhoolliset vaivat -- kasvatus, jossa
vanhemmat oppivat enemmän kuin opettavat.

Omituisena seikkana mainittakoon, että niissä maissa, joissa tällainen
avioliitto on tavallinen, puuttuu kielestä meidän koti-käsitettämme
vastaava sana. Monelle Euroopan kielelle ei voisi tarkasti kääntää
lausetta, jolla alotin kyhäelmäni -- lausetta, että ihmisen _talo_ ei
aina ole hänen _kotinsa_.

Elämäntapa niissä maissa, joissa järki eikä rakkaus solmii avioliitot,
sulkee pois kotikäsitteen.

Mitenkä näissä maissa siis eletään? Tyttö saa käskyn palata luostarista
tai koulusta, sillä hänen isänsä on löytänyt hänelle miehen.
Vastustusta hänen puoleltaan ei otaksuta; ja harvoinpa sitä
tehdäänkään, sillä lapsi on innoissaan saadessaan kauniita vaatteita ja
vapautta, joita hänen käsityksensä mukaan ainoastaan naiminen antaa. Ja
nämä edut hän aina saa -- olkoon sitten mies kaunis tai ruma, viisas
tai tuhma.

Kuinka sietämätön mahtaa sellainen avioliitto olla! niin meistä tuntuu.
Mutta heistä se ei ole sietämätöntä, sillä se sallii heidän käydä
kunkin omaa tietään välittämättä toisistaan. Poika tai tytär, joka
ilmestyy tähän talouteen, viettää lapsuutensa hoitajan helmassa,
nuoruutensa täysihoitokoulussa ja kypsyneenä naitetaan hänet vuorostaan
samalla tavalla, ja niin jatketaan samaa elintapaa toista sukupolvea
varten. Sillä aikaa elävät isä ja äiti herran rauhassa ja hoitavat
kukin huvituksiaan. Sellainen on se järjestelmä.

Huoneistot, jotka rakennetaan tällaista elintapaa varten, muistuttavat
enemmän ravintolaa kuin yksityiskotia, ja jos meikäläinen asettuisi
pariisilaiseen huoneistoon asumaan, mahtuisi hän tuskin sinne lukuisine
lapsineen. Yksityisiä poikkeuksia tästä säännöstä tietysti löytyy. Sekä
Ranskassa että Italiassa löytyy viehättäviä koteja, joissa jalot
luonteet joko sattuman tai isän valinnan kautta yhtyneinä vuodattavat
valoa ja lämpöä siihen kylmään sovinnaisuuspiiriin, jossa elävät. Joka
kansankerroksessa löytyy luonteita, joilla on niin vahva kodin tarve,
että he missä oloissa elänevätkin, usein hyvinkin epäedullisissa,
tietävät luoda itselleen kodin. Ihmisluonne on niin lemmenhaluinen,
että rakkaus, jota ei häihin kutsuttu, usein hiipii jälestä
kuokkavieraaksi, ja minne se hiipii, seuraa koti kintereissä.

Seuraava aksioomi on: _Ilman vapautta ei synny todellista kotia_.

Kodin oikea käsite on: turvapaikka, jossa saamme vapaasti kehittää
persoonallisia halujamme ja taipumuksiamme. Siellä nautimme ateriamme,
milloin ja mitenkä tahdomme. Menemisemme ja tulemisemme on täysin
vapaa. Meillä on pieniä lepopaikkoja; kirjamme ja piirroksemme saamme
pitää, missä tahdomme, ja yleensä asettaa elämämme oman mielemme
mukaiseksi. Kultainen vapaus, sinä olet kodin suurin viehätys! "Tässä
on minun hyvä olla", huokaisee päivätyönsä päättänyt, astuessaan
kotikynnyksen yli. "Tässä odottavat minua tohvelini ja kotitakkini sekä
nojatuolini takan ääressä. Kaikki käsittävät minua täällä kotosalla ja
iloitsevat käyttäessäni vapauttani."

Sellainen on _ihannekoti_. Mutta jos muuten hyvässä kodissa ei aina
vallitse vapaus, on syy usein kodin sisustuksessa, sillä vapaus ei
viihdy _liian hienossa_ ympäristössä.

Amerikassa ei arvo eikä sääty määrää, mihin muotoon koti on asetettava.
Kaikki mikä Vanhassa Maailmassa on tunnustettu, käy täällä täydestä, ja
sitä käyttävät eroituksetta kaikki.

Nuori pariskunta, joiden varat sallivat heidän pitää korkeintaan kaksi
palvelijaa, asettuvat usein -- jos myötäjäisrahat riittävät -- asumaan
niin suurenmoisesti, etteivät palvelijat riitä. Englannissa olen
tavannut perheitä, joissa on kuusi palvelijaa, mutta joiden huoneisto
ja sen sisustus ei ole ollenkaan komeampi, kuin yksinkertaisen
amerikkalaisen perheen, joka töintuskin jaksaa pitää kolmea palvelijaa.

Tämä palvelijain puute Amerikassa tulee vielä paljon muuttamaan
elintapaa siellä; se on ja on kauan oleva edistysaskeleena uusiin
pyrintöihin; ja tämä kotoinen työ voi vielä kohottaa miestä ja naista
johonkin korkeampaankin.

Me amerikkalaiset olemme ankaria matkailijoita; olemme tunteellisia,
vastaanottavaisia ja uutuuden ihailijoita, valmiit omistamaan ja omaan
elämäämme sulattamaan kaikki, mikä meitä vieraissa kansoissa
miellyttää. Naistemme puvut jäljittelevät täysin ranskalaista kuosia --
ja kotimme ovat täyteensullotut kaikenmoista rihkamaa, jommoista
yksinkertaiset esi-isämme eivät edes unissaankaan nähneet. Kleopatra ei
purjehtinut Niilin virtaa komeampana, kuin nuoret tyttäremme astuvat
uuteen kotiinsa. Heidän vaatesäiliönsä ovat täynnään harsoa, silkkiä,
pitsiä, rintaröyhelöitä; talo kaikkine pikkutavaroineen on täydellinen
museo, mutta kaiken tämän hienon, heikon ja hennon keskessä on hän itse
ehkä kaikkein heikoin.

Mutta perästäpäin kuuluu. Nuori vaimo saa pienoisen, joka anastaa äidin
tykkönään viereensä, niin ettei hän saata valvoa huolimattoman Briitan
toimia. Briitta ruostuttaa silläaikaa hienot veitset ja liottaa
elfenluiset veitsenkahvat tulikuumassa vedessä -- hopeat huuhtoo hän
rasvaisessa suopavedessä antaen niille tuontuostakin aika kolauksen,
joka koukistaa teekannun nokan tai irroittaa kahvan jostain toisesta
hienosta astiasta. Hauras porsliini saa runsaasti naarmuja ja lentää
sinne tänne pesupäivän hyörinässä, Briitalla kun on kiire
kyökkipalvelijan apuun vaatteita kuivamaan. Maija lakaisee
vierashuonetta karkealla harjalla ja tyhjentää tuhan uunista
peittämättä silkkisiä sohvia ja tuolia, joten ne pian ovat niin harmaat
ja kuluneet, kuin olisivat huutokauppatavaraa. Kun nuori vaimo viimein
vapautuu lastenkamarista ja väsyneenä ja heikkona alkaa tarkastella
valtakuntaansa, huomaa hän surukseen ja mielipahakseen kaiken olevan
ylösalaisin, koko myötäjäiskomeuden rappiolla, lapsenvaatteet huiskin
haiskin. Voi pientä prinsessaparkaa! Hänellä on ruhtinaallinen
vaatevarasto, hänen lapsensa on pikku herttua, ja koko talo
sisustuksineen vastaa suurisukuisen loordin komeata asuntoa. Mutta tätä
kaikkea hoitamassa on vain kolme palvelijaa, jotka saavat toimittaa
kokin, lakeijan, viinurin, pesijän, lastentytön, sisäkön ja
kamarineitsyen tehtävät. Sillä näin suurilukuinen miehistö Vanhassa
Maailmassa palvelee moista taloa.

Siis tulemme siihen päätökseen, että kaikki tässä talossa on _liian
hienoa_, -- ei kauneuden kannalta -- mutta oloihin, vapauteen ja
mukavuuteen nähden.

Mikä on sellaisen kodin seuraus? Vaimon epätoivoissaan koettaessa saada
kaikki sujumaan, ovat hänen hermonsa alituisessa kiihoitustilassa.
Koti, jossa kaikki on kovin kallista ja hienoa, on jäykkä ja epämukava.
Elämä on täynnä huolia ja vastuksia, aina on jotain vinossa ja
väärässä, aina on pilvi kotia painamassa. Mies on raskaalla mielellä
kotilietensä ääressä, ja kaikki korukapineet hänen ympärillään tuntuvat
hänestä maanalaisilta miinoilta, valmiina räjähtämään millä hetkellä
tahansa.

Tosin en väitä kullattujen peilien ja samettimattojen karkoittavan
rauhaa ja kodintunnetta, en suinkaan, ne saattavat olla yhtä hauskat,
kotoiset ja lämpimät, kuin karkea hirsitalo kaukaisessa Lännessä; mutta
silloin on omistaja upporikas, hän uudistaa ja korvaa kaikki vahingot
helpommin, kuin meikäläinen hankkii vaatimattoman kotitarpeen
itselleen. Ei, jos tavaroitamme jätämme käyttämättä tai käytämme niitä
pelvolla ja vavistuksella, on parempi olla ilman moisia kalleuksia,
joskin onnen sattuma ne meille tuottaisi.

Mutta liika hienous ei ole ainoa, joka karkoittaa kotoisen vapauden. Se
voi livistää tiehensä muistakin syistä, nimittäin Martan liian
tunnollista ja tarkkaa täsmällisyyttä peljäten.

Voi teitä rakkaita, herttaisia olentoja, kuinka usein olen nähnyt
teidän nousevan ennen aamun koittoa kiilloittamaan ikkunaruutuja ja
huolellisesti pyyhkimään jokaista tomuhiudetta huoneissamme. Ja sitten
suljetaan tiiviisti ikkunaluukut ja rullakartiinit, ettei vaan aurinko
päästäisi kärpäsiä sisään pujahtamaan ja siivottomuutta tekemään. Rakas
Sofia täti! suokoon sinun varjosi minulle anteeksi julkeuteni! Mutta
kuinka monta kertaa nuoruudessani karkoititkaan minut sanomalehtineni
verannalle, kyökkiin, vieläpä latoonkin asti -- jonne auringonsäde
pääsi lämmittämään, koko talon ollessa suljettuna ja pimeänä.

Kuinka usein vapisimme vilusta, kun vierashuoneen uuni kevätsiivoamisen
jälkeen oli sisästä siististi peitetty silkkipaperilla. Niin, rakas,
hyvä sielu, kaikessa hellyydessäsi ja vieraanvaraisuudessasi teit
kodistamme kolkon haudan. Ihmeteltävä oli kärsivällisyytesi istuessasi
ompelemassa ikkunan ääressä, josta kapea valojuova virtasi sisään
rullakartiinin alapuolelta.

Koko tässä siistissä talossa ei tietysti löytynyt mitään, josta pieni
poikanen olisi saattanut riemuita. Kuinka vapisin lähestyessäni Sofia
tädin kiiltäviä tina-astioita niitten riippuessa kammoittavassa
kirkkaudessaan; ja millä pelvolla pyysin häntä antamaan minulle vasun
mansikoita poimiakseni! Jos sain piparikakun, täytyi minun piiloutua
salaisimpiin paikkoihin sitä syömään. Tunsin itseni oikeaksi tattariksi
ja merirosvoksi liikkuessani kotona; ja ihmettelin sitä suunnatonta
hävityksen henkeä, joka minussa asui ja joka aina sai minut särkemään
ja repimään jotain tai saattamaan siivottomuutta tällä järjestykselle
pyhitetyllä alueella. Välistä valtasi minut vakuuttava tunne siitä,
että huoneet sisustuksineen, pestyt laattiat, valkoiset uutimet,
kiiltävät tina- ja vaskiastiat ovat suuria, pelottavia, pysyväisiä
elämän tosiasioita -- ja että ihmiset, mutta erittäinkin lapset, ovat
tämän jumalallisen järjestyksen luvattomia häiritsijöitä, joiden jäljet
viipymättä ovat puhdistettavat ja haihdutettavat. Saatuani tämän
selväksi, selvisi minulle myöskin, että talot olisivat vieläkin
täydellisemmät, ellei niissä kukaan asuisi, mutta koska nyt niin
hullusti oli asiat, pitäisi niissä asua niin vähän kuin mahdollista.
Minun käsitykseni mukaan oli talo täynnänsä pauloja ja ansoja ja
syntisiä viettelyksiä, ja lukiessani merimiesten vapaasta elämästä
merellä, paloi mieleni sinne. Mutta jättäkäämme nämä muistot ja
palatkaamme kyhäelmääni.

Kodinvapaus virkistää miestä, mutta lapsille on se välttämätön.
Vapaudella emme tarkoita vallattomuutta. Pikku John ei saa kosketella
kalliita kuvateoksia rasvaisilla sormillaan, eikä pikku neiti rummuttaa
pianoa taikka piirreskellä nuppineulalla kuvioita vernissattuihin
huonekaluihin. Mutta perhehuoneet eivät saa olla liian hienot perheen
oleskeltaviksi, ei liian hienot niille pienille onnettomuuksille,
joihin hyvinkin kasvatetut lapset usein tekevät itseään syypäiksi.

Isän ja äidin vierashuoneen tulee vaikuttaa ystävällisesti, eikä
vihamielisesti pikku väkeen, sen tulee vähitellen kehittää heissä
järjestyksen ja kauneuden rakkautta ja huolenpitoa miellyttävästä
ympäristöstään. Lapsille on kovin vahingollista tulla suljetuiksi
huoneeseen, joka on heidän nimellään epäjärjestyksensä vuoksi -- ja
jossa otaksutaan heidän yhä edelleenkin pitävän pahaa siivoa. Kuinka
usein näemme näitten pikku uhrien kaiholla kurkistavan omalta
alueeltaan hienoon vierashuoneeseen, kunnes kotoinen poliisi kaappaa
heidät käsiinsä ja passittaa lastenkamarin sekamelskaan. Vaikka lapset
matkaansaattavatkin epäjärjestystä siistissä huoneessa, eivät he siltä
viihdy epäjärjestyksessä. Heille on kuten aikuisillekin kauneus ja
järjestys mieleinen ja epäjärjestys tuskallinen, mutta he eivät vielä
ymmärrä luoda järjestystä, eikä välttää pahaa siivoa; heidän elämänsä
on täynnä kokeita, ja usein juuri koettaessaan saavuttaa järjestystä,
loppuvat nämä kokeet pahimpaan siivoon. Vaikka näin puhunkin heidän
puolestaan, en suinkaan ole sitä mieltä, että koko perheen tulee
alistua lasten tahdon alaiseksi. En suinkaan, sillä nämä pikku tyrannit
voivat olla kauheat -- mutta joka talossa, jossa lapsia on, tulee
vanhempien, joskin lasten tietämättä, _kaikissa teoissaan visusti ottaa
huomioon heidän parastaan_.

Tässä, kuten kaikessa taidossa, pitää vanha latinalainen motto
paikkansa "_Ars est celare artem_" [taito on kätkeä taito]. Lapset,
jotka vanhempiensa levottomista katseista ja sanoista ja koko
perhekomennosta huomaavat kuinka tärkeänä heidän kasvatustaan
pidetään, kehittyvät pianaikaan oikullisiksi, teeskenteleviksi ja
itsetietoisiksi. Tähdet eivät voi poiketa radaltaan eikä seisahtua
meidän tähtemme, se olisi lasten ajoissa opittava. Lasten tulee voida
vapaasti ja itsenäisesti liikkua ja kehittyä kotonaan häiritsemättä
kodin sopusointua; ja vanhempain valvova silmä tehköön havaintojaan
niin salaisesti kuin mahdollista.

Aurinkoisin ja ilmakkain huone valittakoon heidän suojakseen ja
sisustettakoon miellyttävästi, joskin yksinkertaisesti, sillä onhan
luonnollista, että huoneen, jossa pienoiset vuosikausia oleskelevat ja
vastaanottavat vaikutuksiaan, tulee olla kodikkaamman ja lämpimämmän
kuin vierashuoneen, jossa joku matkustaja silloin tällöin majailee
päivän tai pari. Pienet matkat kehittävät suuresti lapsukaisia --
samoin on tärkeätä valita heille hyvää seurustelua. Mutta kaikki tämä
on puuhattava lasten tietämättä, sillä vahingollista on pienokaisten
kasvaa ympäristössä, jonka koko huomio on kiinnitettynä heihin, he
kehittyvät helposti siten itsekkäiksi. Näennäinen ja tahallinen
välinpitämättömyys on hyvin terveellinen lastenkasvatuksessa, kun sen
alla piilee todellinen huolenpito.

Kasvatus on kodin korkein silmämäärä -- niin vanhempain kuin lastenkin
kasvatus, ja todellisessa kodissa, jossa huolenpito, vieraanvaraisuus
ja rakkaus vallitsee, saavuttavat mies ja vaimo sen ylevän
täydellisyyden, johon täällä maan päällä voi kohota, sillä maailma ei
voi heille enempää opettaa.

Kotikasvatus ei ole täydellinen, ellei se opeta vieraanvaraisuutta ja
ihmisrakkautta. Vieraanvaraisuus on apostolinen hyve, jota jo Pyhä
Raamattukin meille opettaa, mutta Amerikassa on se laiminlyöty. Kaikki
hienouden ja sopivaisuuden käsitykset olemme saaneet Vanhasta
Maailmasta. Emme uskalla rehellisesti olla kunnon amerikkalaisia, emme
vielä ole oppineet, että päivällisiä ja muita pitoja ei pidetä parin
kolmen palvelijan avulla, niiden tuottamatta huolta ja vaivaa, jotka
miltei näännyttävät emäntäparan ja panevat hänet pelkäämään moisia
laitoksia. Amerikassa, jossa ihmiset yleensä ovat jotenkin samalla
varallisuuden asteella, pitäisi yhteiskunnallisen elämän olla paljoa
yksinkertaisempaa kuin Vanhassa Maailmassa.

Vähävaraiset perheet kyllä käsittävätkin tämän -- elävät hiljakseen.
huomaamattomina -- mutta he eivät rohkene jakaa jokapäiväistä leipäänsä
ystävänsä tai matkustavan vieraan kanssa, kuten arabialainen telttansa
ja intialainen maissikeitostaan.

"Ei meidän käy seurusteleminen kenenkään kanssa", sanovat he. Miksikä
ei? Mikä puuha ottaa esiin kaikki paraat astiat ja taas asettaa
ne paikoilleen? Mutta elä puuhaa suotta. Anna vieraasi tulla
jokapäiväiseen kotiisi, tarjoa hänelle sija pöytäsi ääressä ja pyydä
häntä istumaan kotilieden luo, ja vaikka teekupista puuttuukin korva
tai lautasessa on halkeama, ei hän siitä välitä, häneltä pääsee
helpoituksen huokaus, ja hän ajattelee: "Kas, muillekkin tapahtuu
vahinkoja, minä en ole ainoa", ja hän tuntee vain lähestyvänsä sinua ja
kutsuu sinut omaan pöytäänsä juomaan haljenneista teekupeistaan, ja
näin lohdutatte toisianne maallisen tavaran katoavaisuudesta. Jos
sellaisissa tuttavallisissa keskusteluissa käykin ilmi, että lapsesi
eivät aina ole siistejä, että paisti toisinaan palaa pohjaan ja että
sisäkkö on kömpelö sekä unohtaa veitset ja kahvelit pöydältä, ei
vieraasi sinua siitä tuomitse. Hän tuntee, että ymmärrätte toisianne,
ja että hän vapaasti voi avata kotinsa sinulle.

_Vieraiden vastaanotto_ lisää aina kustannuksia! mutta jokapäiväinen
vieraanvaraisuus -- sija ystävälle pöytäsi ääressä -- on meno, joka ei
paljonkaan tunnu talon tilikirjoissa, mutta tuottaa sinulle vain iloa
ja huvia.

Ottakaamme esimerkki. Englannista tulee matkustaja, joka haluaa
tutustua amerikkalaisiin oloihin. Hän tahtoisi perehtyä meikäläisten
kotitapoihin ja saada selville, mikä niissä on alkuperäistä
amerikkalaista. Smilax elää jotenkin ahtaissa oloissa, hän muistelee
sitä vieraanvaraisuutta, jota tämä sama matkustaja hänelle Englannissa
osoitti -- ja levottomuudella kiintyvät hänen ajatuksensa järjestettyyn
kotiin, moitteettomaan pöytään ja siisteihin, täsmällisiin
palvelijoihin. Smilaxilla on vain kaksi palvelijaa, jotka jakavat talon
työt keskenään. Mitä on hänen tekeminen? Sanokoon hän ujostelematta ja
miehekkäästi: "Hyvä ystävä, iloitsen tulostasi. Elän vaatimattomissa
oloissa, mutta parhaan kykymme mukaan pidämme sinua hyvänä, vaimoni ja
minä. Syö päivällistä luonamme muutamain ystäviemme seurassa." Ystävä
tuleekin. Rouva Smilax ja palvelijat panevat parhaat voimansa
liikkeelle, ja niin syntyy päivällinen, yksinkertainen, mutta hyvä. Se
ei jäljittele englantilaisia eikä ranskalaisia ruokia, eikä missään
suhteessa eroa siitä juhla-ateriasta, jolla rouva Smilax vastaanottaa
matkalta palaavan isänsä tai veljensä. Näytä hänelle avomielisesti
kotisi ja puhu siitä peittelemättä hänen kanssaan, aivan niinkuin
hänkin Englannissa näytti sinulle komean kotinsa ja kallisarvoiset
kapineensa. Jos ystäväsi on suora mies, on hän sinulle kiitollinen
näistä vaatimattomista ja vilpittömistä tervetuliaisista; jos hän taas
on pintapuolinen herrasmies, ei rouva Smilaxin kannata tuhlata voimiaan
hänen makuaan tyydyttääkseen. Mies, jolla on sydän paikallaan, antaa
suurempaa arvoa kotoisalle tunnelmalle perheessäsi kuin kaikille muille
varustuksillesi. Ranskalaisia ruokalajeja saa hän tarpeekseen
ravintoloissa, hienoja viinejä ensiluokan hotelleissa; mutta huolimatta
rikkaudestaan ja mukavasta kodistaan, on hän ihminen, kuten sinäkin,
ihminen, joka kaipaa todellista, oikeata perhe-elämää, johon ei kylmän
hotellielämän leimaa ole painettu. Kenties hänen haluttaisi näyttää
sinulle vaimonsa valokuvaa tai pienen kymmenvuotiaansa pyöreällä lapsen
käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka hän tänään sai. Hänen silmänsä
vettyvät vain niitä ajatellessaankin.

Tässä mielentilassa tulee hän luoksesi, haluten kodinlämpöä, mutta sinä
otatkin hänet vastaan jäykässä juhlahuoneessasi, jonka sisustuksessa on
tyystin seurattu verhoilijan aistia, ja joka yksityiskohtiin asti
muistuttaa kaikkia muita kaupungin vierashuoneita. Päivällisen
tarjoovat vuokratut vahtimestarit, ja tämän aterian valmistuksiin on
rouva Smilax parka uhrannut koko viikon vaivat -- ja vielä toinenkin
viikko kuluu, ennenkuin hän selviää tästä pyörteestä. Pikku vauva on
saanut toria ja on suurella melulla karkoitettu näkyvistä, ja pikku
nelivuotias on viety tätien luo.

Vieras syö päivällisen ja pitää sen ala-arvoisena ja epäonnistuneena
jäljennöksenä. Tuttavasi luona hän kenties vielä arvosteleekin
laitoksiasi; sinä satut sen kuulemaan ja katkeroittuneena päätät olla
kutsumatta ketään muukalaista luoksesi. Mutta jos olisit avannut
hänelle sydämmesi, jakanut hänen kanssaan kotisi lämpöä ja tunnelmaa --
näyttänyt hänelle vauvaa ja antanut hänen kiikuttaa pikku
nelivuotiasta, sekä syödä kanssasi arkiaterian -- tokko hän olisi
silloin ollut vilpillinen sinua kohtaan? Eipä suinkaan. Hän luuli
saavansa nauttia kotitunnelmaa -- mutta sinä tarjosit hänelle näytelmän
-- ja näytelmä kiihoittaa aina arvostelemiseen.

Paitsi vieraanvaraisuutta on kodilla toinenkin kutsumus s. o.
ihmisrakkaus. Vanhassa Maailmassa on olemassa oiva asetus, joka koskee
kaikkien suurten taideteosten omistusoikeutta, määräten ne kaikkien
niiden yhteiseksi omaisuudeksi, jotka haluavat niistä nauttia. Hienot
palatsit avaavat määrä-aikoina ovensa yleisölle -- maalaukset ja
kuvanveistokset ovat nähtävinä, ja tätä sanon ihmisrakkaudeksi. Niinpä
niittenkin onnellisten olentojen, jotka ovat päättäneet suurimman
inhimillisen taideluoman, tulisi käyttää sitä pyhää ihmisrakkauden
käskyä noudattaen. Kuinka monta henkisesti väsynyttä, eksynyttä,
kykenemätöntä raukkaa onkaan kodinlämpö lohduttanut ja lieventänyt!
Lähetettyään poikansa kaukaisen kaupungin kiusauksiin, on äidin niin
suloista ja rauhallista kuulla pojan tavanneen jonkun hyvän, tyynen
perheen, jossa hän on _kuin kotonaan_. Kuinka monta nuorta miestä
onkaan hyvä nainen pelastanut viettelyksistä ja haaksirikoista kodin
rauhaisaan satamaan! Köyhä taiteilija, harhaileva nero, joka on eksynyt
maailmassa ja haparoi lapsen tavalla elämän kylmässä todellisuudessa --
lukuisat miehet ja naiset, joilla on huoneet mutta ei kotia -- näkevät
kaukaa synkän ja kolkon matkansa varrelta turvallisen kotilieden valon,
ja sen lieden ääressä lämmiteltyään jähmettyneitä jäseniään, jatkavat
he vaellustaan uusilla voimilla. Antakoon hän, joka on tämän kauniin ja
täydellisen työn luonut, sen runsaasti vaikuttaa ympäristöönsä. Elköön
hän sulkeko oviaan, elköön peittäkö ikkunoitaan; sillä hän ei tiedä,
eikä tule tietämään, ennenkuin tulevassa elämässä, kuinka paljon hyvää
hän vaikuttaa harjoittamalla tätä suurta ihmisrakkautta kodin piirissä.

Paljon puhutaan naisen rajoitetusta toiminta-alasta, puhutaan monesta
voimakkaasta, siteistään vapautuneesta ja suurenmoisesta naishengestä,
joka ei sovellu talouden jokapäiväisiin askareihin. Moni nainen tosin
lienee liian viisas, ylevä ja suurihenkinen pelkkään taloudenpitoon,
mutta kuka on se nainen, joka olisi liian viisas, ylevä tai
suurihenkinen kodin luomiseen? Mikä tehtävä on tätä jumalallisempi,
korkeampi tai ylevämpi? Niistä kodeista lähtee uljuutta, innostusta ja
suuria tekoja. Sellaiset äidit ja kodit kasvattavat sankareja ja
marttiiroita.

Kodin taideteos on tykkönään naisen hengen luoma. Mies on _avuliaana_
tässä työssä, mutta nainen johtaa; jos _kuningatar_ puuttuu, on
mehiläispesä aina sekaisin. Mutta kuinka suuri onkaan se nainen, joka
tämän tehtävänsä täyttää oikein! Hänen vaikutuksensa ulottuu
kaikkialle, hän tasoittelee ja järjestelee kaikkea, rauhoittaa mielet
ja eri luonteet, yhdistäen vastakkaiset ainekset lämpimän hiilloksen
luona. Järjestys kulkee hänen kantapäillään, lempeyteen kätketty ja
verhottu järjestys, eikä tämä hänen järjestyksenrakkautensa loukkaa
eikä soimaa ketään, ei sorra kenenkään oikeuksia, sillä hän tietää,
että järjestys on olemassa perhettä varten eikä päinvastoin. Ääneti
ottaa hän korjatakseen muiden laiminlyömiset ja tasoittaa tyynesti
toisten tekemän epäjärjestyksen. Kaikki hänen ympärillään hengittävät
keveästi tuntiessaan vapauden suloista tunnetta. Kuivakin oksa alkaa
hänen lämmittämänään puhjeta nuppuihin ja kukkiin. Niin hiljaisesti
liikkuu hän töissään ja toimissaan, ettei kukaan huomaa kodin
sopusoinnun hänestä lähtevänkään; mutta kun hän on poissa, voi sitä
epäjärjestystä ja sekaannusta, joka kodissa vallitsee, ja silloin vasta
näyttäytyy, kuka se hymysuin heikolla kädellään kaikkea johti.

Voikohan kukaan nainen luoda sellaista kotia ilman rakkautta? Ei.
Luottakoon hänen sielunsa Jumalaan, oikean kodin, uuden Jerusalemin
lähde on Jumalassa. Mutta sellaisen kodin luominen on tehtävä, niin
korkea ja suuri, että sen tulisi tyydyttää _jokaista_ naista.

Vielä sananen. Täydellisyyttä saavuttaaksemme on meillä _risti_
kannettavana. Ristin yli ei kukaan pääse, kiertää sitä ei kukaan voi.
Ilman vaivaa ja kieltäytymystä eivät Rafael, Michel Angelo, eikä Newton
olisi maailman kuuluja neroja. Oikeata kotia ei koskaan synny, elleivät
mies ja vaimo alusta pitäen suostu uljaasti kamppailemaan elämän
kanssa, kärsimään vaivoja ja uhrauksia. Ainoastaan täten voimme
maailmassa luoda kodin, joka on heijastus taivaasta.



IV.

Kauneus ja säästäväisyys.


Näin kerran kuukaudessa kanssasi keskustellessani, rakas lukijani,
sattuu helposti, ettei pakinoimisemme aina jatku juuri siltä kohdalta,
jossa se katkesi. Salli minun siis huomauttaa sinulle, että istumme
tulen ääressä, luettuani perheelleni lukuni kodista ja sen hoidosta.

Tuli oli palanut loppuun, ja suuret, kokonaiset hiilet kiiluivat
uneksien vastaamme untuvaisesta, valkoisesta tuhasta -- aivan kuin
olisi joku kotoinen haltija vilkuttanut silmiään, katsellen meihin
puoliunissaan.

Kyhäelmäni loppupuoli, joka puhuu hyvästä perheenäidistä, näytti
liikuttaneen kuulijakuntaani. Maria oli hiipinyt lähelle äitiään ja
painanut päänsä hänen syliinsä, ja vaikkapa Jenny istui suorana kuin
sotamies, oli hänen työnsä solunut polvelle, ja näin kyyneleen
kimaltavan tytön vilkkaassa, eloisassa silmässä, -- niin toden totta,
kirkas pisara putosi sukkakutimelle; mutta hän hyökkäsi heti pystyyn,
sanoen tulen vaativan lisää puita; ja sitten alkoi hän liikutella
hiiliä ja kohennella puita sellaisella voimalla ja kiivaudella, että
kyllä huomattiin Jennyn mielessä jotain liikkuvan.

Kun kaikki oli valmista, istuutui hän jälleen, tuijottaen liekkiin,
joka iloisesti räiskyi ja leimusi, heitti valovivahduksia huoneeseen
sekä väreili tauluilla ja kirjoilla ynnä perheen vanhoilla
huonekaluilla, joihin se tuntui eloa ja liikettä panevan.

"Se oli hyvä kirjoitus", sanoi hän päättävästi. "Mitä asioita sietäisi
meidän tuumia."

Jenny oli nuorin lapsemme, siksipä vaimoni ja minä yhä pidimmekin häntä
"pikku tyttönä". Tämä lyhyt, päättävä, pikkuvanha tapa lausua
ajatuksiaan oli hänelle niin luonteenomaista, niin "Jennymäistä", kuten
minulla oli tapana sanoa, että me vain keskenämme hymyillen vaihdoimme
silmäyksiä hänen päänsä ylitse.

Yleensä halveksi Jenny suuresti kaikkia miehisiä mielipiteitä naisten
hommista; mutta isä sai usein kokea hänen puoleltaan suojelevaista
hyväntahtoisuutta, ja tämmöinen puuska oli varmaankin nyt kohonnut
korkeimmilleen, sillä hän jatkoi:

"Minusta isä on oikeassa, -- taloudenpito ja kodinhoito ovat vakavia
asioita, mutta ihmiset, jotka niihin ryhtyvät, ajattelevat hyvin vähän
niitä. Vaan minäpä luulen näiden seikkain miettimistä sietävän."

"Isä", sanoi Maria, "sanoppas suoraan, mitenkä _sinä_ käyttäisit
kodinsisustusta varten minulle antamasi rahat. Haluaisin kuulla
ajatuksesi."

"Niin juuri", huudahti Jenny kiihkoisasta; "sillä, kuten isä
kyhäelmässään sanoo, tekee älykäs, ajattelevainen ja kokenut mies,
tietysti naistenkin asioissa havaintoja, jotka ansaitsevat huomiota. Se
on ihan varma."

Vastaanotin kohteliaisuuden syvästi kumartaen. "Oi isä", sanoi Maria,
"en sille mitään mahda, mutta kyllä minä vaan tahtoisin olla niin
rikas, että saisin kotini kauniiksi. Ikävä, että se tulee niin
kalliiksi ja vaatii niin paljon huolenpitoa, sillä minä todellakin
kaipaan sitä. Rakastan kaunista ympärilläni. Ihailen pehmeitä mattoja
ja hienoja huonekaluja, hienoa porsliinia, kristallia ja hopeata. En
voi sietää keskinkertaisia ja jokapäiväisiä huoneita. Oi! kuinka
tahtoisin kotini kauniiksi!"

"Kotisi ei tarvitse tulla rumaksi ja keskinkertaiseksi, -- kotisi on
tuleva kauniiksi", vastasin. "Olisipa synti ja häpeä, ellei niin
kävisi. Kotia järjestäessä on aina seurattava kauneuden lakia kaikissa
suhteissa. Olisinpa kreikkalainen, tyhjentäisin ensimmäisen kotoisan
uhrijuoman kauneudelle; mutta koska olen kristitty, huomautan vain,
että se, joka sisustaa kodin, pitämättä kauneutta silmämääränään, ei
seuraa hyvän Isämme esimerkkiä, joka on varustanut maailman niin
paljolla ihanuudella."

"Mutta isä kulta, mistä rahat!" sanoi Jenny, ravistaen pikku päätään
viisaannäköisenä. "Sitä ette te miehet koskaan ajattele. Te vaaditte
esim. meiltä tytöiltä mallikelpoista säästäväisyyttä, mutta aina pitää
pukumme olla uusi ja kaunis; te inhootte likaisia hansikkaita ja
kuluneita kenkiä, mutta uusiin tarvitaan aina rahaa. Niin myös
taloudenhoidossa. Te istutte nojatuolissanne rakentaen kaikenmoisia
tuulentupia, mutta kun äiti tulee tilikirjoineen laskemaan hintoja,
minnekkä tuulentuvat silloin häviävät?"

"Sinä erehdyt, kultaseni, ja puhut kuin nainen ainakin", -- (tämä oli
ainoa tapani kostaa) -- "teet johtopäätöksiä olematta oikein asioitten
perillä. Minä puolestani väitän, että sekä huoneitten sisustuksessa
että naisten puvuissa noudatetaan suurinta säästäväisyyttä pitämällä
kauneutta silmällä."

"Siinä taas yksi isän paradokseja!" sanoi Jenny.

"Niin", sanoin, "tämän minun väitteeni olen naulitseva tuonne uunille,
kuten Luther naulitsi omansa kirkon ovelle. Jo on aika sammuttaa tuli;
mutta huomenillalla luen teille kyhäelmän, jonka nimenä on:

"Kauneus ja säästäväisyys."

       *       *       *       *       *

"Nyt saamme kuulla isän paradoksin", sanoi Jenny, lopetettuamme
teenjuonnin.

Meille oli tullut tavaksi juoda teetä minun huoneessani. Teenjuonti
itsessään ei ole mitään, mutta ne hauskat, runolliset seikat, jotka
siihen yhtyvät -- sen lämpö ja tuoksu sekä tuttavallinen seura sen
yhteydessä tekevät sen niin viehättäväksi. Mitä yksinkertaisemmin tee
nautitaan, sitä paremmin nämä kodikkaat ominaisuudet esiintyvät.

Piirissämme näkyivät tänä iltana Rob Stefensin iloiset kasvot; hän
istui luonnollisesti lähellä Marian työkoria.

"Niin, Rob", sanoi Jenny, "isä on luvannut meille todistaa, että kaunis
on aina halvinta."

"Sepä hauskaa", sanoi Rob, -- "olen iskenyt silmäni erääseen
vanhakuosiseen kirjakaappiin ja työpöytään, ja jos niitä vain jollain
tavalla käy todistaminen halpahintaisiksi --"

"Ei isä niin tarkoita", sanoi Jenny, istuutuen työnsä ääreen, "hän
tarkoittaa jossain epämääräisessä, runollisessa merkityksessä. Isä on
puoleksi runoilija, ja, jos sovitat hänen totuuksiaan tosioloihin,
huomaat ne vain kaunopuheisuuden luomiksi kuviksi."

"Maltappas pikku neitiseni", sanoin, "muistappas väitettäni, että
kaunis on halvinta; sen minä todistan kelle hyvänsä, enkä
kaunopuheisuudella, vaan laskuopilla. Tulen kokonaan pysymään
todellisissa ja jokapäiväisissä oloissa, sekä pitämään
yhteenlaskutaulua tarkasti silmällä. Väitteeni valaisemista varten
kerron esimerkin, joka on tosielämästä otettu."

_Kauneus ja säästäväisyys_.

Ystävykset Filip ja John ostivat kumpikin itselleen uuden talon
Bostonissa. Filip oli rikas, ja hän maksoi talonsa hinnan puhtaassa
rahassa tuntematta mitään vajausta kukkarossaan. John, joka oli uuttera
nuorukainen ja vast'ikään aloittanut lupaavan liikkeen, pani kaikki
monivuotiset säästönsä talon kauppaan. Loppusumman, mikä hinnasta
uupui, hankki hän talonsa kiinnityksellä ja toivoi voivansa suorittaa
tämän summan liikkeensä vaurastuttua ja tuottaessa voittoa. Filip
sisusti talonsa kuten rikkailla on tapana. Hän kulki puodista toiseen,
tilaten kaikkea, mitä hänen teki mieli ja mitä hänen seurapiirissään
pidettiin "asiaankuuluvana". Johnilla oli perin vähän rahaa. Hänellä
oli vaimo ja kaksi pienokaista, ja hän oivalsi, viisaasti kyllä, miten
tarpeellista mukava koti avonaisella, terveellisellä paikalla,
lämpöjohtoineen ja kylpylaitoksineen olisi, mutta niihin menisikin
kaikki hänen varansa.

Seuratkaamme askel askeleelta Filipiä, hänen vaeltaessaan tyytyväisenä
nuoren vaimonsa keralla puotiloissa ostamassa tarpeita uuteen kotiinsa.
Alkakaamme seinäpapereista. Heillä on kaksi suurta vierashuonetta
kaksoisovineen. Toisessa on kaksi ikkunaa kadulle ja toisessa kaksi
pihalle päin, kuten kaupunkitaloissa ainakin. Otaksukaamme näihin
huoneisiin tarvittavan kolmekymmentä rullaa seinäpaperia. Filip ostaa
paksua ranskalaista kultakukallista samettipaperia ja maksaa neljä
dollaria rullalta. Mutta, kun parhaat verhoilijat vihdoin ovat
paperoinneet huoneet ja varustaneet ne kultareunuksilla, kuten tapa
vaatii, kohoo niiden hinta aina kahteensataan dollariin.

Nyt jatkavat he retkeään mattomyymälään, jossa palvelevaiset
puotilaiset levittävät heidän eteensä mattoja niin kirjavia, kuin
olisivat tropiikan kukkatarhat liitäneet heidän ohitseen. Siinä oli
somia arabeskeja -- ruusuja, galloja, syreenejä -- kiehkuroissa,
kimpuissa, köynnöksissä, sinisine, tulipunasine ja kultaisine
reunoineen, häikäiseviä värinsä ja mallinsa puolesta. Hinnasta ei
puhettakaan, heistä oli aivan yhdentekevä, maksoiko kyynärä neljä vai
kuusi dollaria, ja niin siis viisisataa dollaria maksava satumainen
kukkatarha pian peittää heidän laattiansa. Jos tähän lisäämme vielä
kaksi komeata, viidenkymmenen dollarin sänkymattoa, niin on yksin
seinäpaperi- ja mattolaskumme kohonnut kahdeksaansataan dollariin.
Sitten ostetaan suuret peilit neljälläsadalla dollarilla, ja huoneemme
yhä edistyvät. Verhoilija ottaa mitan ikkunoista sulkeakseen ne, kuten
hänen ammattinsa vaatii, ilmalta ja päivänpaisteelta. Nämä varustukset
kaikkine lisätarpeineen, nyörineen, tupsuineen ja liistoineen maksavat
likimain kaksisataa dollaria ikkunaa kohti. Ne tosin synkistivät ja
pimittivät huoneet haudankaltaisiksi, mutta olivathan niin uhkeat.
Koettakoonpa vain joku päivänsäde heijastaa niihin, kyllä sille pian
selviää, mitä on taisteleminen ylivaltaa vastaan. Voiko löytyä mitään
plebeijimäisempää, kuin raitis ilma ja auringonpaiste!

Nyt on siis kahteen huoneeseen saatu paperit seinille, matot ja uutimet
kahdellatuhannella dollarilla; nyt ne ovat sisustettavat sohvilla,
nojatuoleilla, nurkkahyllyillä, pikkupöydillä, varjostimilla ja
kaikennäköisillä ja -kuosisilla istuimilla, joista täytyy lisätä
summaan ainakin tuhat dollaria. Kahden vierashuoneen sisustus on nyt
kohonnut kolmeentuhanteen dollariin, ilman yhtäkään taulua,
kuvanveistosta tai muuta taideteosta, ja ilman minkäänlaista
valaistusta. Meidän bostonilaisten verhoilijain ja huonekaluntekijäin
kunniaksi mainittakoon, että heillä yleensä on varsin hyvä aisti, ja
että huoneissa, jotka umpimähkään uskotaan heidän sisustettavikseen,
näkee yksityisiä esineitä, jotka ovat hyvinkin aistikkaat. Mutta
Filipin kotiin olivat kaikki tavarat ostetut toisistaan tai huoneista
riippumatta, ja koottuina yhteen eivät ne tehneet kokonaista eikä
sopusointuista vaikutusta. Jos kysyn sinulta, mitä pidät Filipin
vierashuoneista, vastaat:

"Kuten yleensä tämänkaltaisista vierashuoneista -- siellä oli tietysti
kaikkea, mitä sellaiseen kotiin kuuluu -- komeat matot, veistellyt
huonekalut, suuret kuvastimet, vaskiset uunikoristukset y.m." Mutta
vieras, odottaessaan näissä puolihämärissä huoneissa, ei niistä saa
muuta vaikutusta kuin sen, että omistaja on rikas ja kykenee ostamaan
itselleen hienoja, kauniita kapineita, kuten muutkin hänen varoissaan
olevat.

Ystävämme John kuuluu samaan seurapiiriin kuin Filip, heillä on
yhteiset ystävät -- ja talot ovat saman mallin mukaan rakennetut; miten
nyt John viidelläsadalla dollarilla voi sisustaa kotinsa niin, ettei se
kovin paljon eroa Filipin komeasta ja hienosta asunnosta.

Nyt tulemme kauneuden säästäväisyyteen. Ystävämme saa turvautua
kauneuden jumalattariin -- sillä, elleivät he voi häntä pelastaa, ei
hän ole pelastettavissa. Johnilla oli arvaamaton aarre -- vaimo, jolla
on Venuksen vyö, ei vyötäisillään, vaan, jos niin saan sanoa,
sormenpäissään. Hän tuo rauhaa ja sopusointua kaikkeen, mihin hän
koskee. Hänellä on tarkka silmä väriin ja muotoon; hyvät haltijat ovat
hänelle lahjottaneet tuon kaunistamis- ja järjestämiskyvyn, joka
muutamia naisia seuraa, ja jonka aineellista arvoa voi miltei punnita
rahassa. Seuraa meitä, niin näet pariskunnan hyörivän kalustamattomissa
huoneissaan, puuhaavina ja onnellisina kuin lintupari, joka poimii
olkia ja korsia pikku pesäänsä.

"Tässä on meillä kaksi etelän ikkunaa", sanoo hyvä haltija
mielihyvällä. "Siinä viihtyvät kukat kaiken talvea."

"Niinpä kyllä", sanoo John. "En koskaan tahtoisi asua varjossa. Aurinko
on talon paras kaunistus, ja siitä kannattaisi maksaa vaikka tuhansia."

"Entäs seinäpaperit", sanoo haltija. "Joko olet niitä kysellyt, John?"

"Olen kyllä, voimme saada hyvin sievät kolmellakymmenelläseitsemällä
sentillä rullalta. Pääasiahan on, että ovat hyvänä taustana tauluille
ja piirroksille, ja että valo huoneessa on miellyttävä."

"Jaakko eno sanoo teräsharmaan soveltuvan hyvin, -- mutta minua ei tuo
kylmä, siniharmaa väri miellytä."

"Eikä minuakaan", sanoo John. "Jos otamme harmaata, pitää siinä ainakin
olla seassa kultaisia tai ruusuisia värivivahduksia, kuten iltaruskon
pilvissä."

"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi vaimo; "mutta mieluimmin
haluaisin jotain kellertävää; -- sen lämpimät vivahtelut tekevät niin
aurinkoisen vaikutuksen, ja pilviselläkin ilmalla saattaa se meidät
luulemaan päivän paistavan; ja illalla tulen valossa on se niin iloista
ja kirkasta. Tiedätkö, John, sahraminkeltainen on juuri se väri, joka
meidän huoneisiimme soveltuu."

"Senväristä kyllä löytyy, hyvää amerikkalaista tavaraa, jonka hinta
vaihtelee kolmestakymmenestäseitsemästä sentistä neljäänkymmeneen.
Mutta tärkein kysymys on reunat, sillä niitten mukaan ovat matto,
tuolit y.m. määrättävät. Minkä valitsemme huoneittemme perusväriksi?"

"Meillä on vain kaksi valittavana", sanoo rouva, -- "viheriä ja
kastanjanruskea, mikä on edullisempi taulullemme?"

"Luulen", sanoo John, silmäillen seinää, kuin taulu jo riippuisi siinä,
-- "ruskean samettireunan ja ruskeitten huonekalujen parhaiten
soveltuvan tauluun."

"Kyllä varmaan", arvelee hyvä haltija; "ja sitten otamme tuon ihanan
ruskean- ja punasenkirjavan maton, jonka näin Lowesilla; -- se ei tosin
ole brysseliä, mutta se on samaa mallia, siinä on sammalviheriäistäkin,
ja väri on niin lämmin ja voimakas. Päällystettyäni sohvat ja vanhat
nojatuolimme kastanjanruskealla ripsivaatteella, tulee kokonaisvaikutus
olemaan kerrassaan kaunis."

"Entäs kun taulumme tulee paikoilleen", muistutti John, "se on niin
kaunis, että se soristaa koko huoneen. Kaikki riippuu taulusta."

Taululla on oma juttunsa, jonka nyt tahdon kertoa. John oli kaiken
ikänsä ollut kauneuden ihailija ja jumaloitsija, ja mennessään
työpaikkaansa pysähtyi hän aina taidemyymälän ikkunoihin katselemaan
sen aarteita.

Kerran valtasi hänet eräs syysmaisema kauneudellaan; punaisine
vaahteroineen, purppuran- ja karmosiinipunaisine tammineen oli se
utuiseen syysilmaan verhoutunut. Etäisellä kummulla seisoi suuri,
keltainen pähkinäpuu niin luonnollisena, että John vaistomaisesti tunsi
sormensa syhyyvän halusta päästä poimimaan sen ruskeankiiltäviä
pähkinöitä. Syksyinen tunnelma oli siinä niin elävä, purppuraiset
asterit ja tulipunaiset köynnöskasvit etualalla niin kirkkaan kauniit.

John meni myymälään tiedustelemaan. Taulun oli tehnyt tuntematon
ranskalainen taiteilija, joka hiljakkoin oli tullut Amerikkaan
tutkimaan maisemiamme, ja tämä oli ensimmäinen työ, jonka hän tarjosi
myytäväksi. John oli juuri nostanut palkkansa; hän muisti talous- ja
pesulaskuja, huokasi ja tarjosi siitä viisikymmentä dollaria.

Hänen hämmästyksekseen myöntyi kauppias heti ja taulu oli hänen. John
luuli uneksivansa. Hän tutki aarrettaan sivuseikkoihin asti ja
tuli siihen vakuutukseen, ettei se ollut minkään vasta-alkavan
taiteenharrastajan töhrimä, vaan harjaantuneen, totisen
taiteilijasielun luoma. Hän meni tapaamaan taiteilijaa hänen
atelieeriinsa ja pyysi anteeksi, että hän oli anastanut niin ylevän
helmen sellaisesta polkuhinnasta.

John tutustui taiteilijaan ja tutustutti ystäviäänkin, joiden kukkaro
oli paksumpi -- tähän muukalaiseen maalariin. Tämän jälkeen alkoivat
hänen taulunsa mennä hyvästi kaupaksi, hänellä oli enemmän tilauksia,
kuin jaksoi valmistaa. Hän kuvasi kankaalle amerikkalaisia maisemia
hienon, ranskalaisen taiteilijaluonteen käsityksellä, -- kesämaisemia,
syksyisiä, väririkkaita tunnelmakuvia, lumisen talven uinailevaa,
utuista hienoutta. Joka ei minua usko, kysyköön Morvillierin
vaatimatonta atelieeria Maldenissa, nuolenampuman päässä Bostonista.

Tämä taulu oli aina ollut ylin aarre Johnin kotona, kauniin koristus
hänen poikamiehen asunnossaan; ja nyt hänen varustaessa huoneitaan
elämänsä kumppania varten oli taulu aina kaiken keskuspisteenä. Sillä
tositaiteilijan teoksella, taiteilijan, joka tutkii luontoa tarkasti ja
tunnollisesti on jotain yhteistä hurmaavan maaemon kanssa, sama
tenhovoima luoda eri tunnelmia eri valaistuksissa. John vaimoineen oli
tutkinut taulua joka hetkellä päivässä; miten aurinko aamulla valaisi
tulipunaiset vaahterat ja kultasi siniset vuoret, miltä se näytti
iltapäivän viileässä varjossa, taas lämmeten ilta-auringon valossa,
kunnes se salaperäisesti hälveni hämärään. Nytkin näitä suurempia
huoneita sisustaessaan oli taulu koko ajan heidän puuhiensa ja
toiveittensa keskustana.

"Tiedätkö John", sanoi hänen vaimonsa epäillen. "Pelkäänpä tosiaankin
täytyvämme ostaa ainakin muutamia uusia tuoleja ynnä yhden sohvan
vierashuoneeseemme? Tuonne vastapäätä kannetaan niin komeata tavaraa,
että oikein häpeän puolestamme, sillä kyllä meidän huonekalumme
oikeastaan ovat hyvin rappiolla -- oikeata romutavaraa."

"Ovatpa niinkin", sanoi John nauraen, "huutokauppakamarissa saisimme
kaikista yhteensä tuskin viisikymmentä dollaria enempää, mutta meillä
täyttävät ne mainiosti paikkansa, ja, Mary kulta, lopullisen päätöksen
asiassa tekee se juttu, _ettei meillä enää ole rahaa_."

"No, ellei ole, koettakaamme saada nämä kuntoon hyvien haltijain
avulla", sanoi Mary. "Annamme puusepän tarkastella kalujamme ja
kiilloittaa niitä; tuolin käsinoja on liimattava paikoilleen ja kaikki
uudestaan vernissattava. Olen löytänyt niin kaunista lämpimän ruskeata
ripsivaatetta, vähän punaiseen vivahtavaa, ja kun kaikessa on uusi
päällys, sohvat, lepotuolit ja kaikki samannäköiset, tuntuvat ne hyvin
kodikkailta."

"Aivan varmaan, Mary! Olen tavannut erään kunnon naisen, joka on
perehtynyt verhoilijan työhön, ja joka työskentelee päiväpalkasta ja
tekee kaikki sinun aistisi mukaan."

"Kuinka mainiota! Olen melkein iloissani siitä, ettemme voi ostaa
mitään uutta. Ja kuinka hauskaa saada vanhat kuntoon!"

"Katsoppas, Mary kulta", sanoi John, istuutuen tyhjälle laatikolle ja
vetäen esiin muistiinpanokirjansa, "olen tarkoin laskenut kaikki
varamme ja keksinyt keinon, miten huoneemme tulevat kauniiksi ja
miellyttäviksi, vaikkemme tuhlaa ropoakaan uusiin huonekaluihin."

"Annappas kuulla."

"Keinoni on peräti yksinkertainen. Hankkikaamme kotiimme esineitä,
jotka kiinnittävät huomiota puoleensa, niin ystävämme unohtavat
silmäillä huonekalujamme, sillä ihmiset eivät koskaan katsele
huonekaluja, jos vain on muuta katsottavana. Napoleonista kerrotaan
seuraava kasku: Kun keisarille eräällä sotaretkellä ilmoitettiin kansan
olevan peräti tyytymättömän, kirjoitti hän seuraavan vastauksen:
'kullatkaa _invaliiditalon kupooli_'. Niin tapahtuikin, ja
katsellessaan sitä unohti kansa kaiken muun."

"En ollenkaan ymmärrä", sanoi Mary, "mitä tarkoitat tällä
kaunopuheisuudellasi."

"Niinpä selitän sen sinulle. Uudet, aistikkaat pähkinäpuu-huonekalut,
moitteettomat ja hienot tyyliltään, maksaisivat ainakin kolmesataa
dollaria, ja niitä minulla ei ole. Siis kuinka teemme? Meidän täytyy
pitää hyvänämme vanhat aarteemme ja tutkia varastomme. Sieltä löydämme
ihanan milolaisen Venuksen pään, nuo kuusi kaunista valokuvaa Roomasta,
jotka Brown meille toi, suuren saksalaisen kivipiirroksen
sikstiiniläisestä madonnasta ja kaksi ihanaa enkelinpäätä; onhan meillä
sitäpaitsi suloinen Headen hämäräkuva, Bradfordin merivalokuvat ynnä
Billingin kaunis kynäpiirros -- ja onhan meillä 'taulumme'. Turhaanko
olisimme kaiken ikämme vartioinneet kauneuden porttia. Heltyihän
jumalatar vähemmästäkin, raotti oveaan ja viskeli meille silloin
tällöin leipäkannikan ensimmäiseen hätäämme. Näetkös, Mary kulta,
meidän on nyt sisustettava huoneitamme aivan kuten kaunis, varaton
nainen hoitaa vaatevarastoaan. Hän suoristaa ja silittää vanhat
nauhansa, katsoo, soveltuvatko ne hänen silmiensä ja hiuksiensa väriin,
pistää nauharuusun somistavaan kohtaan ja tekee siellä täällä pieniä
muutoksia, kunnes hän aivan häikäisee meidät kaunistusvarastollaan,
jonka luulemme loppumattomaksi.

"Huoneemme ovat uudet ja itsessään kauniit; seinäpaperit reunoineen
sulautuvat niin hyvin mattojen ja huonekalujen kanssa, kohottaen
niitten vaikutusta. Suunnitelkaamme hiukan järjestämistapaa ja
aloittakaamme kadunpuoleisella huoneella. Kirjahyllyni asetamme
nurkkiin tulisijan kummallekin puolelle toista kyynärää korkealle
laattiasta, ovathan ne vain pelkkää petäjätä, mutta hyvin maalatut,
eikä luulisi kenenkään neulalla koettelevan, ovatko ruusupuuta.
Ylimmäinen hylly päällystetään samalla vaatteella kuin huonekalut, ja
reunustetaan karmosiinipunaisilla ripsuilla. Toiselle hyllylle asetamme
ylevän Venuksemme, toiselle ostan ihanan Klytemnestran. Sitten menen
Williams ja Everettiin ostamaan kaksi väripainosta, joissa ilmenee
parhaan englantilaisen suunnan tyyli ja viehätys. Amalfin lumoavan
merilahden ripustan Venuksen ja Komojärven Klytemnestran yläpuolelle.
Mutta keskellä, tulisijan yläpuolella, on 'meidän taulumme' paikka,
Kummankin oven päälle asetamme 'sikstiiniläisen' enkelinpään,
varjelemaan ulos- ja sisäänkäyntiämme. Kuulun madonnan lapsineen
sijoitamme vastapäätä Milon Venusta, osoittamaan, mitenkä kreikkalainen
ja kristitty yhtyvät ylevimmän naistyypin kuvaamisessa. Ja lyönpä
vetoa, että saatuamme kaikki kivipiirroksemme ja kuvamme puitteisiin,
kasvimme kukkimaan, murattisi sulavasti kiemurtelemaan ja kaarteilemaan
huoneen seinillä sekä pikku esineesi, näkinkenkäsi ja maljakkosi
asetetuiksi juuri sinun aistisi mukaisesti, tulevat huoneemme
hauskuutensa ohella oikein kauniiksikin. Ja ihmiset tulevat ovellamme
huudahtamaan: 'Oi, kuinka kaunis koti!' jota tuskin tekisivät, jos
olisimme tuhlanneet kolmikertaisen hinnan uusiin huonekaluihin."

Sinä vuonna kuulin usein puhuttavan John Mertonin kodista: "Kuinka
kauniit huoneet! -- ja aistikas sisustus, -- meneppäs katsomaan. Enkä
ymmärrä miksi ne ovat niin paljon miellyttävämmät, kuin Filipin,
vaikka siinä kodissa ei ole rahoja säästetty." Niin puhuivat
tuttavat keskenään -- sillä enimmät ihmiset tajuavat kyllä kauniin
kokonaisvaikutuksen, mutta eivät kykene arvostelemaan missä sen lähde
on. Toiset huoneet tuntuvat kyllä synkiltä, ikäviltä ja jylhiltä,
toiset taas iloisilta, ilmakkailta ja kauniilta, mutta he eivät näe
syytä tähän eroitukseen.

Johnin vierashuoneessa kuultiin niin usein huudahdus: "Oi kuinka
kaunista!", että se jo oli tullut sananparreksi perheessä. Rahallisessa
suhteessa olivat eri esineet hyvinkin ala-arvoisia, mutta näin
ryhmitettyinä ja asetettuina muodostivat ne viehättävän kokonaisuuden.
Vaikka kuvanveistokset olivatkin kipsiset ja valokuvat sekä
väripainokset hyvin helppohintaisia, oli jokaisella oma arvonsa, ollen
hyvä jäljennös jostain suuresta mestariteoksesta. Hyvä kipsivalaus,
vaikkapa se maksaakin vain kuusi dollaria, on hyvin tarkka kuva
alkuteoksesta, joka tuskin rahallakaan olisi saatavissa. Väripainos,
jonka ostat viidellä tai kymmenellä dollarilla, tulkitsee mainiosti
etevien, nykyaikaisten taiteilijaimme tyyliä ja värisuhteita,
alkuteoksen maksaessa tuhansia. Kivipiirrokset Rafaelin kuolemattomista
maalauksista tuovat esiin kokonaisen aikakauden taiteellisen
kulttuurin, ja ne voit hankkia itsellesi hyvin vaatimattomalla
hinnalla. Sellainen taulu lastenkamarin seinällä kehittää pienoisen
silmää lapsuudesta alkaen, mutta moni pitää itseään liian köyhänä
hankkimaan tällaisia taideteoksia lapsilleen, vaikka kyllä uhraa viisi
dollaria heidän koruvaatteisiinsa.

Johnin koti oli lapsille perin mukava, sillä he taisivat liikkua siellä
esteettömästi. Vaikka se olikin kaunis, ei siinä ollut tuskallisen
kallista komeutta, eikä hauraita pikku leluja. Taulut seinillä,
kuvanveistokset jalustoillaan puhuivat lapsille mykkää kieltään, mutta
eivät olleet heidän sormiensa saavutettavissa, eivätkä kaatuneet heidän
hyppäyksistään. Ne eivät porsliinin ja kristallin tavalla ole
palvelijain pahoinpitelemisen alaisina, ne eivät kulu, eivätkä
vahingoitu pölystä, eikä niitä koikaan syö. Se on pysyväistä kauneutta,
ja kun äiti on sairas ja suljettu huoneeseensa, ei häntä vaivaa pelko,
että sillä aikaa kaikki särjetään ja hävitetään. Tämänkaltainen kauneus
on kaikessa halpuudessaan kasvatuksen ja sivistyksen välikappaleena.

Onko koskaan kuultu brysselimaton tai sohvapöydän virittäneen lapsessa
lukemisen halua? Ei, mutta taulut, valokuvat ja hienot kuvanveistokset
synnyttävät tuhansia ajatuksia ja kysymyksiä, kiihoittaen silmiä ja
pikku käsiä. Lapsi istuu usein piirtämässä, pyytää kirjan, jossa
kerrotaan Venetsiasta tai haluaa kuulla kerrottavan Rooman Forumista.

Mutta kirjoitukseni venyy liian pitkäksi. Kirjoitan toisen, jossa puhun
kotisisustuksen siveellisistä ja henkisistä vaikutuksista.

"Olen todistanut väitteeni, Jenny neiti, vai kuinka? Taloa sisustaessa
on säästäväisintä ottaa lukuun kauneutta."

"Niin isä kulta", sanoi Jenny; "minun on alistuminen."



V.

Tulen kohentaminen.


Meillä on kotona hauska tapa, jota sanomme _tulen kohentamiseksi_.
Tuokio ennen maatapanoamme vetäydymme liki toisiamme viimeisten
hiilosten ja kekäleitten ympärille, joita liikutamme ja kohentelemme,
saadaksemme muutamia tulenkieliä ja leimuja jäähyvästiksi. Ja silloin
heltiää kielten side. Kerromme kutsujaisista, -- keskustelemme
kirjoista, joita olemme lukeneet, vaihdamme ajatuksia ihmisluonteista
-- lausumme mielipiteitämme kaikenlaisista eri aineista,
esteetillisistä, uskonnollisista, jopa tieteellisistäkin -- tilapäinen
kuulija varmaan ihmettelisi kuullessaan tätä iltapakinoimista. Väliin
innostumme niin keskustelemaan, että joka tulenkipuna kerkiää sammua
uunissa, ja vasta tuntiessamme olkapäittemme värisevän vilusta
muistamme maatapanoa.

Luettuani viimeisen kirjoitukseni, oli meillä taas "tulen
kohentaminen", -- Jennyllä, Marialla, Rob Stefensillä ja minulla, --
vaimoni istui yhä työskennellen pöydän ääressä takanamme.

Jenny tietysti aloitti puheen.

"Mutta sano, mitä sanonetkin, isä, minusta olisi hyvä aisti rahan
yhteydessä parempi kuin yksin. Ihailen suuresti aistikasta
kokonaisuutta, kirjoja ja taideteoksia, mutta luulen niiden esiintyvän
vielä edullisemmin hienossa ympäristössä."

"Kuka sitä vastaan väittää?" sanoin. "Olipa minulla kultatynnyri, josta
kolikoita ammentaa, kylläpä ei kävisi vaikeaksi huoneita sisustaa ja
somistaa. Sama aisti, joka senteillä ja hopearahoilla luo kodin
ihanaksi, saa tietysti vielä suurempia aikaan dollareilla ja
kultarahoilla. Puhuinkin vähävaraisista ja niistä, joilla ei ole
rikastumisen toivoa, mutta kumminkin kaipaavat kaunista kotia; ja
väitän, että kauneutta pitää kunnioittaa, rakastaa ja hellyydellä
hoitaa, -- _väitän, että kauneus on halpaa, halvin asia kodissasi_,
sillä monessa suhteessa se korvaa rahamenoja. Jos nainen, jolla on
kauneudenaistia, asettaa huoneeseen tuoksuavia kukkia, kauniita
kasveja, muutamia puupiirroksia hauskoissa kotitekoisissa puitteissa,
kuvanveistoksia ja hyvän valikoiman kirjoja, on vaikutus usein niin
lämmin ja viehkeä, että poistut huoneesta huomaamatta, että nojatuolin
tyyny oli kulunut ja sohvapöydän pinta täynnä naarmuja.

"Minulla on ystävänä koulunjohtajatar, joka eleskelee pienessä mökissä.
Ilman kauneudenjumalattaria olisi se hyvinkin kurja ja viheliäinen,
mutta hiukkanen kukkaissiemeniä sekä puhdistus ja kitkeminen keväällä
teki sen niin suloiseksi olinpaikaksi, että ohikulkijat
vastustamattomasti jäivät sitä katselemaan. Vesitynnyri räystään alla
vaivasi alussa hänen kauneutta rakastavaa sieluaan, mutta se oli
välttämätön paha, sillä siitä ammensi hän kaiken pehmeän veden, minkä
tarvitsi taloudenhoitoon. Mutta herättipä muuan sulotar hänessä oivan
ajatuksen. Hän istutti elämänlankoja tynnyrin pohjan ympärille,
naulitsi pikku nupeja sen ylireunaan ja pingoitti lankaa pitkin
tynnyrin sivuja alhaalta ylös. Jonkun viikon kuluttua pujotteleiksivat
pitkin lankaa kukkivat köynnökset. Joka aamu puhkesi niissä uusia
monivärisiä kukkia, joiden tuulessa huojuvat haarat kuvastuivat veteen.
Vesitynnyristä tuli niinmuodoin oivallinen puutarhan kaunistus
naapurien suureksi huviksi ja hauskuudeksi."

"Niin", sanoi Jenny, "mutta kaikilla ei ole äidin taitoa
kukkainhoidossa. Muutamille ne onnistuvat, toisille ei. Ei kukaan saa
selville, mitenkä äiti kukkiaan hoitaa, mutta aina ne ovat raittiit,
rehevät ja uhkeat, ne kukkivat hänen määräyksestään ja versovat aivan
hänen mielensä mukaan. Toiset ihmiset taas puuhaavat ihmeesti kukkiensa
vuoksi, sirottavat niihin tuhkaa ja pesevät niitä jos jonkinlaisilla
vesillä saamatta niitä viihtymään. Täti Suruton esim. ostaa alinomaa
kasveja kasvihuoneista, mutta ne kellastuvat, pudottavat lehtensä ja
ovat niin viheliäisen näköiset äidin kukkasten yhä rehottaessa."

"Minäpä selitän, miten äitinne saa kukat viihtymään", sanoin, "miten
hän saa lapsensa viihtymään ja koko kodin niin lämpimäksi -- hän antaa
niille -- sydämmensä. Hän rakastaa niitä; hän elää niissä ja tuntee
myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Hän seuraa niiden elämää, kuin olisi
hän itse kasvi; hän muistaa niitä ja pitää niistä hellää huolta ilman
melua ja ponnistusta; tuskin hän itsekään muistaa milloin hän niitä
hoitaa, -- mutta sata kertaa päivässä uhraa hän niille tuokion. Hän
muuttaa ne lähemmäksi ikkunaa -- tai kauemmaksi, -- keksii jonkun madon
ja kaivaa juuria, tutkiakseen näivettymisen syytä, hän huuhtoo lehtiä
ja ripsuttaa vettä toisiin -- ja kaiken tekee hän rakkauden hellällä
huolella. Äitisi ei itsekään tiedä, miksi hänen kasvinsa versovat;
ainoastaan kirjailija ja filosoofi, kuten minä, voi sen selvittää."

Vaimoni hymyili työkorinsa ääressä, vastatessaan:

"Minunkin täytyy pian kirjoittaa aikakauskirjaan, isälle aina jää
viimeinen sana, vaikka kyllä luulen hänen osuneen naulan päähän."

"Tietysti", sanoi Maria. "Mutta tiedätkö, äiti, en uskaltaisi soristaa
kotiani yksinomaan kukilla, sillä pelkään, ettei minulla olekkaan sinun
taikavoimaasi, -- ja huonosti hoidetut, lakastuneet kasvit tekevät
kodissa perin surkean vaikutuksen."

"En neuvoisi ketään nuorta emäntää", sanoin, "hankkimaan kodin
kaunistukseksi liian paljon kukkia, ellei hän tunne rakkautta niitä
kohtaan ja kokemuksesta tiedä onnistuvansa niitten hoidossa; sillä
kasvit eivät viihdy unohtuneina ja laiminlyötyinä saaden vain
satunnaista hoitoa; sanon kuten Maria, lakastuneet kasvit tekevät
surkean vaikutuksen."

"Mutta, isä kulta", sanoi Maria, "Johnin mallikodissa luit suurimman
osan kodinsuloa kukkain ansioksi."

"Johnin kodin viehätyksen voi selvittää aivan kemiallisesti", vastasin.
"Ensinnäkin asuu siellä aurinko, joka aina vaikuttaa vahvistavasti
hermoihin. Kuinka iloinen onkaan ihminen nähdessään pitkällisen myrskyn
jälkeen taasen päivänsäteitä. Miksi on mielemme niin kevyt kirkkaina
aurinkoisina päivinä? Aurinko tuo taloon tuhansia ihania, vaihtelevia
valo- ja varjovivahduksia, -- heittää huoneeseen pehmeän, kimaltelevan
sädeloiston, joka heijastuu kaikkialla, kirjoilla, tauluilla,
kukkasilla ja huonekaluilla. Onneksi Johnilla ei ollut varaa ostaa
brokaadi-uutimia -- eikä hän olisi ostanutkaan niitä, vaikka olisikin
ollut rahoja, sillä hän rakasti aurinkoa ylinnä kaikkea muuta. Hän oli
seurustellut paljon taiteilijapiireissä ja tiesi hyvin, että raskaat
damastiuutimet pimentävät juuri ikkunan yläosaa, josta edullisin valo
tauluille ja kuvanveistoksille virtaa. Muodikkaat uutimet päästävät
päivän valaisemaan ainoastaan tuolinjalkoja ja mattoja, jättäen huoneen
yläosan varjoon. Johnin ikkunoissa oli uutimet, jotka hän mielensä
mukaan saattoi vetää ylös ja laskea alas, joten huoneissa aina oli hyvä
ja miellyttävä valo."

"No isä", sanoi Maria, "mikä on kemiallisen selvittelysi seuraava
pykälä, mikä seuraa aurinkoa?"

"Seuraava", sanoin, "on värien sopusointu. Seinäpaperien, huonekalujen
ja mattojen värien pitää sulautua toisiinsa. Sopusointu sulostuttaa
aina huoneen, mutta useimmiten se laiminlyödään.

"Usein olen nähnyt huoneita, joissa tuntuu siltä, kuin kaikki olisivat
riidassa keskenään, seinäpaperit riitelevät maton kanssa, matto
riitelee takasin, ja kaikki kapineet koko sisustuksessa riitelevät
keskenään. Sellaisen epäsovun vallitessa näyttää kaikki nololta ja
ikävältä, olkootpa eri esineet vaikkapa kuinkakin kallista alkuperää.
Toiselta puolen taas olen nähnyt hyvin halvasti, miltei köyhästi
sisustettuja huoneita, jossa vaistomaisen väriaistin kautta kaikki oli
sopusointuista ja vaikutti hienoudellaan.

"Kerran matkustaessani Lännessä läpi laajojen erämaisten seutujen,
asetuimme toverini ja minä yötä viettämään erääseen syrjäiseen
uudiskylään. Astuimme tavalliseen hirsitaloon, joka näytti olevan kylän
ainoa majatalo. Tullessamme vierashuoneeseen, hämmästytti meitä sen
somuus, vaikka emme heti voineet löytää syytä siihen. Mutta syynä
olikin aivan yksinkertaisesti ihme, minkä värien sopusoinnulla voi
aikaansaada aivan halvoista aineksista. Joku nainen oli siellä
hommatessaan jättänyt leimansa huoneeseen. Sohva, halvat puiset
kiikkutuolit ja muutamat lepotuolit (varmaan pakkilaatikoista tehdyt)
olivat kaikki halvalla, pehmeällä keltaisenruskealla hamppukankaalla
päällystetyt ja sinisellä kattuunilla reunustetut. Uutimet, pöytäliina
ja pinovaate olivat kaikki samanväriset. Halpa olkimatto peitti
laattian, kirjat pöydällä, kukat maljakoissa ja joku piirros seinällä
tekivät huoneen kodikkaan, jopa hienonkin näköiseksi, ja se erosi
jyrkästi toisista, tavallisesti huolimattomasti ja mauttomasti
sisustetuista majatalohuoneista. Kaikki ainekset tässäkin
kokonaisuudessa olivat mitä halvinta laatua -- siinä oli vain seurattu
sopusoinnun lakia, joka aina on yhteydessä kauneuden kanssa.
Erinomaisen väririkkaan vaikutuksen teki minuun kerran huone, jonka
koko sisustus oli turkinpunaista pumpulivaatetta ja jonka laattialla
oli samaan väriin vivahtava matto.

"Olen saanut siitä vihiä, tytöt, että puuhaatte samettimattoja Marian
kotiin ja siinä seuraatte ainoastaan sitä näkökohtaa, että matto on
samettia, että sen hinta on halvempi kuin samettimattojen tavallisesti,
ja että malli on hieno."

"Kas isä, kuinka tarkka korva sinulla onkin. Me kun luulimme sinun koko
ajan lukevan!"

"Kyllä tiedän, mitä aiot sanoa", sanoi Maria, "ettemme ota lainkaan
lukuun sitä seikkaa, jonka pitäisi etupäässä vaikuttaa maton valinnassa
-- mitenkä sen värisuhteet soveltuvat muihin esineihin. Mutta, näetkös,
isä, emme vielä ollenkaan tiedä, minkälaisia huonekaluja ostamme."

"Niin", sanoi Jenny, "täti Suruton sanoi, että hinta on kovin alhainen
samettimaton hinnaksi."

"Olkoon kuinka halpa tahansa, se on kumminkin toista puolta kalliimpi
muita mattoja."

"Onpa kyllä."

"Ettekä ollenkaan voi ta'ata, että sen vaikutus kodissanne on suurempi
kuin sopivan villamaton."

"Saattaa niinkin olla", sanoi Maria miettivänä.

"Mutta tiedätkö, isä", sanoi Jenny. "Täti Suruton sanoo, että niin
halpa hinta on ennen kuulumatonta, ajattele, kaksi dollaria kyynärältä
_samettimatosta_!"

"Miksi on se niin halpa? Onko kauppias persoonallinen ystävänne, joka
lahjoittaa teille dollarin kyynärää kohti, vai onko matossa joku vika?"
kysyin.

"Katsoppas, isä, hän sanoo, etteivät suurimalliset nykyjään enää mene
hyvin kaupaksi."

"Totta puhuakseni", sanoi Maria, "ei se malli koskaan ole minua oikein
miellyttänyt; värien puolesta soveltuu se vaikka mihin huoneeseen,
sillä siinä on kaikki sateenkaaren värit."

"Se on tuota loistavata kukkaismallia", sanoi Jenny.

"No, Maria, kuinka monta kyynärää tätä ihmeellisen halpaa mattoa
tarvitsisit?"

"Tarvitsemme kuusikymmentä kyynärää kumpaankin huoneeseen", sanoi
Jenny, jolla jo oli laskut valmiina.

"Se tekee satakaksikymmentä dollaria", sanoin.

"Niin kyllä", myönsi Jenny; "olemme sen kyllä laskeneet yhdessä ja
tulleet siihen päätökseen, että säästämällä muissa kohdin, voimme ne
ostaa. Täti Suruton sanoo niiden somistavan huonetta niin, ettei paljon
muuta tarvitakkaan."

"Maria, jos haluat miehen mietteitä tässä asiassa, olen valmis
neuvomaan."

"Sitäpä juuri haluankin."

"Kuuleppas siis, kultaseni, valitse ensin seinäpaperit ja reunukset;
sen tehtyäsi valitse hyvä villamatto, joka on sopusoinnussa niihin, ja
samoin huonekalut. Niillä kuudellakymmenellä dollarilla, jotka siten
säästyvät mattohinnastasi, voit kaunistaa seinäsi piirroksilla,
väripainoksilla tai tosihyvien taideteoksien valokuvilla."

"Isä, niinpä teenkin", sanoi Maria.

"Sydänkäpyseni, isälläsi on kyllä silmät auki, vaikka luulette häntä
vanhaksi, uniseksi kirjatoukaksi. Luuletteko, etten tiedä, miksi teidän
pukujanne kehutaan aistikkaimmiksi koko kaupungissa?"

"Elähän nyt, isä!" huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen.

"Se pitää paikkansa!" sanoi Rob pontevasti, suoristaen viiksiään.
"Kaikki puhuvat puvuistanne ja ihmettelevät kykyänne ja aistianne."

"No niin", jatkoin, "otaksun, ettette osta nauhanpätkää syystä, että
kauppias antaa sen teille puolesta hinnasta, ettekä pane sitä päällenne
koettelematta, soveltuuko se ihoonne, silmiinne, hiuksiinne ja pukunne
väreihin?"

"Tietysti emme!" vakuuttivat tytöt yhteen ääneen.

"Sitähän minäkin. Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän tulla tipsuttavan
alas rappusia, puku täydellisessä sopusoinnussa, hansikkaihin ja
jalkineihin asti? Eikö koti siedä yhtä paljon huolenpitoa, kuin
naisenpuku?"

"Olen varma", sanoi Jenny, "että isän sisustama huone tulisi
kauniimmaksi, kuin täti Suruttoman; mutta täti sanoi tämän maton
tulevan niin _halvaksi_, se kun kestäisi kaksi sen vertaa, kuin
tavallinen villamatto."

"Se on käsittämätöntä", sanoin, "jos se kerran maksaa kahden maton
hinnan. Mieluummin minä puolestani kahdenkymmenen vuoden kuluessa otan
kaksi kaunista villamattoa, jotka soveltuvat värinsä ja mallinsa
puolesta huoneisiini, kuin kidutan itseäni kaiken ikäni räikeällä
samettimatolla, joka on toista maata kuin kaikki muut tavarat
talossani."

"Alistun", sanoi Jenny; "alistun, isä kulta."

"Käsittäkää minut vaan oikein, lapseni", sanoin; "en ollenkaan tuomitse
brysseli- ja samettimattoja. Myönnän kyllä, että ne usein kohottavat
vaikutusta huoneissa enemmän, kuin vaatimattomat villamatot. Olisin
hyvin onnellinen, jos voisin antaa Marialle rajattoman vallan
raha-asioissa, jotta hän saisi ratkaista väriongelman sametissa ja
silkissä. Tahdon vain huomauttaa, että oli aineet halpoja tai kalliita,
on vaikutus useissa väriyhdistyksissä likimain sama.

"Miellyttävä, sammalviheriäinen matto kirjaston laattialla, joka
soveltuu seinäpapereihin ja muuhun sisustukseen, voi melkein yhtä hyvin
olla villainen kuin samettinen, ero ei siinä paljonkaan tunnu.
Myymälöissä on kumpikin laji asetettu vierekkäin, malli niissä on aivan
sama, ja molemmat vastaavat yhtä hyvin tarkoitustaan. Eräs nainen,
jonka tunnen, pyysi moniaita vuosia sitten erästä taiteilijaa auttamaan
itseään kodin järjestämisessä. Lopetettuaan freskomaalaukset ja
saatuaan seiniin mielensä mukaisen värin, tuomitsi hän kalliit
samettimatot huutokauppakamariin ja vaati toisia seiniin soveltuvia.
Kun hän ei kyennyt löytämään senvärisiä ja -kuosisia, joita halusi,
tilasi hän ne viimein eräästä läheisestä tehtaasta, jossa kudottiin
ainoastaan villamattoja. Tässä tapauksessa ainakin noudatettiin
etupäässä sopusoinnun vaatimuksia.

"Sivumennen sanoen tapahtui tämä aikana, jolloin ei Bigelowin nero
vielä ollut paljastanut Amerikassa matonkutomisen salaisuuksia, mikä
seikka nykyään sallii jokaisen tilata itselleen mattoja mitä mallia ja
lajia hän suinkin halajaa.

"Mutta palatkaamme Johnin huoneisiin.

"Niitten kodikasta näköä lisäsivät suuresti kirjat. Monet ihmiset
kohtelevat kirjojaan samoin kuin lapsiaan, valitsevat huoneen, jonne ne
kaikki työnnetään. Mutta kirjat, jos mitkään, luovat huoneeseen
kotoisan, lämpimän ja hienon tunnelman. Ne poistavat vierashuoneesta
tavallisen kolkon leiman ja tekevät sen asutun, turvallisen ja
rauhallisen näköiseksi. Taulujen jälkeen ovat minusta kirjat
monivärisille siteineen ja kultauksineen kodin paras kaunistus."

"Mutta Maria", sanoi Rob, "sittenhän olemme rikkaat. Onhan minulla
klassikkoni ja englantilaiset runoilijani, onhan minulla Scott,
Thackeray, Macaulay, Prescott, Irving, Longfellow, Lowell, Hawthorne ja
koko joukko muita. Onpa siinäkin jo jotakin."

"Olet onnellinen, Maria", sanoin, "saadessasi lukea niin monta hyvää
kirjaa. Tyttö, joka on kasvanut kodissa, missä on yllin kyllin kirjoja
ja joka on tottunut selailemaan mielikkipaikkojaan milloin toisen,
milloin toisen kirjailijan teoksissa, ei arvaa, kuinka kylmä kirjaton
koti voi olla."

"Sen kyllä uskon", sanoi Maria, "äidin kanssa laskimme tässä
aarteitamme kerran. Tiedätkö, että minulla on hyvin hieno, vanha
puupiirros, jota Rob kehuu hyvin arvokkaaksi; sitten on minulla vielä
tuo kynäpiirros, jonka Schöne teki minulle kuukautta ennen kuolemaansa
-- se on todellinen taideteos."

"Ja minulla on muutamia Landseerin luonnoksia", sanoi Rob.

"Olen varma, että teidän huoneenne tulevat kauniiksi", sanoin, "sillä
te olette oikealla tolalla."

"Mutta isä", sanoi Maria, "yksi asia minua vaivaa. Minun kauneuden
rakkauteni ulettuu kaikkialle. Himoitsen kauniita pöytäastioita --
mutta, kuten sanoit, palvelijat ovat niin huolimattomia, ettemme voi
käyttää niitä kotitarpeissa."

"Minä puolestani", puhkesi vaimoni puhumaan, "puolustan aito
porsliinia, jos sitä vain huolellisesti säilytetään ja käytetään
ainoastaan juhlapäivinä; ehkäpä se on taikauskoa, mutta minä puolustan
sitä. Elköön sitä koskaan otettako esiin, ellei emäntä itse ole
valvomassa, että sitä varovaisesti käsitellään. Äitini pesi aina itse
porsliininsa, oli hauska nähdä hänen teenjuonnin jälkeen istuvan meidän
keskessämme pesemässä kauniita kuppejaan, pyyhkien niitä hienoon
damastipyyheeseen."

"Rakasta kaiken mokomin aito porsliiniasi", sanoin, "ja kunnioita sitä
-- sehän on varsin rakastettava, kodikas tunne, ellei se vain tympäse
vieraanvaraisuuttasi ja estä sinua kutsumasta ystäviäsi teelle, syystä,
että sinun täytyy kiivetä ottamaan astiat alas, pestä ne ja jälleen
asettaa ne paikoilleen.

"Mutta mitä pöydänkattamiseen tulee, toistan samaa, minkä sanoin
talonsisustuksestakin, että kauneus on välttämätöntä ja halpaa.
Kaunista voit hankkia itsellesi tavalla tai toisella. Jollei sinulla
ole varaa arkipäivinä käyttää haurasta porsliinia ja kristallia, jota
kömpelöt ja huolimattomat palvelijat pahoin pitelisivät, ei sinun siltä
tarvitse syödä rumista, mauttomista astiapahasista, komeitten
astioitten odottaessa juhlapäivällisiä.

"Jos valkoiset, siistit pöytäastiat sievästi asetetaan lumivalkealle
pöytäliinalle, jos lasit ovat kirkkaat, ja järjestys sekä aisti muuten
vallitsee, ei lainkaan kaipaa aito porsliinia. Eikö ole tärkeämpää,
että perhepöytä arkena on hauska ja kukilla koristettu, kuin että se
kerran kuukaudessa pyntätään vieraita varten."

"Minäpä tiedän kokemuksesta kertoa teille, tyttöni", sanoi vaimoni,
"että hienoa porsliinia ja muita kalliita pöytäkaluja saatatte hankkia
itsellenne, jos itse pidätte niistä huolen. Niin pian kun siihen
kyllästytte ja jätätte aarteenne muka luotettavien palvelijainne
käsiin, voitte olla varmat, että joku kiltti hyvänsuopainen sielu
pahottaa sekä teidän että oman mielensä murskaamalla kalliin
mielikkimaljanne, eikä tytön mieletön epätoivo suo teille edes
torumisen tuottamaa huojennusta."

"Luulen varmaan", sanoin, "että löytyy häijyjä pikku haltijoita, jotka
viettelevät hyviä naisia syntiin ja vartioivat porsliinikaappia. Jos
kuulet kyökin puolelta säräyksen ja huutoja, et koskaan epäile melun
syntyvän vanhan kivivadin tai hirveän, korvattoman soppamaljan tähden,
jonka olet vuosikausia toivonut särkyvän pirstaleiksi, ei, tiedät
paikalla, että ihana, maalattu porsliinivatisi elämänlanka- ja
hernekukkaköynnöksineen tai kaiverrettu lasimaljasi on sirpaleina.
Porsliiniuhrit varmaan suuresti auttavat naista pyhimysarvon
saavuttamiseen. Pope, muistaakseni, mainitsee naisen ylimpänä avuna
itsensähillitsemisen porsliinin särkyessä."

"Silloin olisin minäkin pyhimys", arveli äiti; "sillä elämäni aikana on
minulta särkynyt niin paljon lempikapineita tapaturmissa, jotka aina
kummallisen kohtalon oikun kautta kohdistuivat kauniimpiin aarteisiini,
että nykyjään katselen kaikkia kauniita, hauraita porsliiniesineitä
melkein pyhällä kunnioituksella."

"Ellei ole rikas", sanoi Maria, "ei tosiaankaan kannata kiinnittää
rahojaan niin hupenevaan tavaraan."

"Mutta", sanoin, "kauneus on kenties kaikkein kiehtovin ollessaan
pöytäkumppalinamme. Ruokasaliksi olisi valittava hauska ja aurinkoinen
suoja, jossa värit ovat iloiset ja jonka seiniä kaunistavat sievät
taulut. Inhoon huoneita, jotka ovat sisustetut ravintolatyyliin ja
ainoastaan syömistä varten. Ruokahuoneen pitää olla viihtyisän, että
voisimme siellä viettää joitakuita hetkiä päivässä. Pehmyt sohva,
nojatuoli ja pari kirjaa tekevät jo lämpimän vaikutuksen. Silloin
nautitte aterianne hauskassa ympäristössä. Ja jos vielä emäntä aterian
jälkeen itse pesee kauniit astiansa, käy tämä perheen koossaoleminen
kahta vertaa rattosammaksi.

"Pöydänkattamisen suhteen, Maria, annan sinulle neuvon. Osta kauniita
pöytäliinoja, somista pöytäsi aina vereksillä kukilla ja seuraa
jokapäiväisissäkin asioissa hyvää aistiasi; eläkä koskaan osta mitään
rumaa, jos vähällä vaivalla voit hankkia itsellesi kaunista. Joskus
kovasti himoitessasi kristallia ja hienoa porsliinia, joka on niin
katoavaista, mene taidemyymälään ja ilahuta sieluasi ripustamalla
seinällesi sitä kauneutta, joka ei muserru eikä haalistu, joka ympäröi
sinua vuosikausia. Siinä neuvoni, Maria.

"Sulkumerkkien sisässä tahdon mainita, eitä vaimoni, jonka heikkoutena
on hieno porsliini, samana iltana ilmaisi minulle, ollessamme kahden,
tilanneensa salaisesti Marialle morsiuslahjaksi teevehkeet, joiden
kuppeihin hänen määräyksensä mukaan oli tarkasti maalattu Amerikan
metsäkukkia. 'Ne kestävät koko hänen ikänsä', sanoi vaimoni, 'ne ovat
hänelle suurena ilona -- kaunis teepöytä on ihana näky!' Niin puhui
kyynelsilmin rouva Crowfield, jonka rakkautta aito porsliiniin monen
monituiset tapaturmat eivät olleet haihduttaneet. Kyllä on nainen
tosiaankin tuhatkielinen kannel!

"Mutta palatkaamme aineeseeni. --

"Kuvaillessani Johnin viehättäviä huoneita, mainitsen viimeiseksi
pääasian -- niitten _kodikkaisuuden_, sen sanomattoman tunteen, joka
ilmaisee huoneen _tosiaankin_ olevan kodin. Tätä viehätystä ei mikään
taitavuus voi esiin loihtia. Eräs Ranskan kuningas sanoi kerran
pojalleen:

"'Poikani, sinun tulee _näyttää_ rakkautta kansaasi kohtaan.'

"'Isäni, mitenkä voin _näyttää_ rakkautta sitä kohtaan?'

"'Poikani, sinun pitää rakastaa kansaasi.'

"Jotta huoneet näyttäisivät kodikkailta, pitää sinun itse olla niissä
kotiutuneena. Muutamista huoneista puuttuu peräti valo ja lämpö, niistä
heti näkyy, että ne ovat kylmillään, eikä niissä kenenkään ole hyvä
olla. Turhaan siirtelee sisäkkö sohvaa ja tuolia; turhaan emäntä
liikuttelee sohvapöydässä olevia kirjoja, saadakseen näennäistä
epäjärjestystä toimeen.

"Kirjoihin, joita käsitellään, luetaan ja selaillaan, ja tuoleihin,
joita vilkkaassa kanssapuhessa on liikuteltu sinne ja tänne huoneessa
-- jää jonkun verran ihmishenkeä; ja huone, jossa eletään ja
riemuitaan, eroaa yhtä paljon suljetusta, asumattomasta huoneesta kuin
elävä nainen vahakuvasta.

"Aistitonkin huone voi sinua joskus viehättää vain siksi, että jo
ovella tunnet olevasi kotipiirissä, perheen helmassa, eikä missään
asumattomassa 'esikartanossa'.

"Me seurustelemme vuosikausia ihmisten kanssa, tietämättä heidän
tunteistaan, tavoistaan ja mielihaluistaan enemmän, kuin jos he
asuisivat Kamtschatkassa! Ja mikä on siihen syynä? Luulenpa, että
niinkutsuttu vierashuone, jossa tapaamme toisemme, on niin omiaan sitä
meiltä salaamaan. Arkihuoneissaan he työskentelevät, juttelevat ja
lueskelevat. Kun palvelija on saattanut sinut vierashuoneeseen ja
nostanut hiukan ikkunaverhoja, odotat, kunnes he saavat pukua
muutetuksi ja voivat esiintyä, ja istut miettimässä mitenkähän he
elämänsä viettävät. Jostain kaukaa kuulet lapsen naurua, tai
kanaarilintusen viserrystä, sitten ovi pikaisesti suljetaan.
Rakastavatkohan kukkia? Kirjoittavatko kirjeitä? Ompelevatko,
virkkaavatko ja tekevätkö kauniita koruompeluksia? Ovatkohan he koskaan
iloisia ja leikillisiä? Mitä he lueskelevat? Tokkohan he piirustelevat
ja maalailevat? Kaikkiin näihin kysymyksiin mykkä ja verhottu huone ei
mitään vastaa. Sohva ja kuusi tuolia, kaksi äskettäin verhoilijan luota
palautettua lepotuolia, brysselimatto, sohvapöytä kullattuine
korukansikirjoineen, pariisilainen pöytäkello ja pronssiset
kukkamaljakot -- kaikki nämä vastaavat kysymyksiisi kolkolla äänellä:
'tämä on paras huoneemme', siinä kaikki. -- Pian tipsuttaa huoneeseen
emäntä parhaassa puvussaan, pyytää anteeksi viipymistään, kysyy äitisi
terveydentilaa ja huomauttaa lopuksi, että ilma on hyvin kaunis. Näin
jatkuu tätä tuttavuutta vuosikausia. Hetkinen arkihuoneessa kasvien,
kanaarilinnun ja lasten kanssa olisi ehkä tehnyt teistä elinaikuiset
ystävät, mutta nyt ette välitä toisistanne enemmän kuin tuosta
kullatusta pendyylistä peilipöydällä.

"Ja nyt, tytöt", sanoin, vetäen esiin paperin taskustani, "tietäkää,
että isänne alkaa saavuttaa mainetta näillä kyhäelmillään. Luen teille
kirjeen, jonka vasta sain":

"Korkeasti kunnioitettava herra Crowfield.

"Teidän aatteenne ovat tunkeutuneet perhepiiriimme ja herättäneet
vastakaikua sydämmissämme. Olemme vakuutetut niiden totuudesta ja
ihastuneet siihen tapaan, jolla käsittelette ainettanne. Te olette
ottanut puheeksi aineen, joka on lähellä sydäntämme, ja esitätte sen
nerokkaasti, maltillisesti ja vakuuttavasti. Kaikkein täytyy tunnustaa,
että mielipiteillänne on suuri vaikutus heidän mielikuvitukseensa --
jospa vain todellisessa elämässä voisimme luottaa niihin! Siinäpä juuri
pulma.

"Eräästä kirjoituksessanne löytyvästä seikasta tahtoisin keskustella
kanssanne. Olette tähän asti (tietysti en tiedä mihin suuntaan tulette
jatkamaan) puhunut ainoastaan kodeista, joiden johto riippuu
palvelijoiden avusta. Periaatteenne, kuten olemme käsittäneetkin,
soveltuvat kyllä kaikkiin kansankerroksiin; mutta useimmat ihmiset
tahtovat nähdä itsensä selvästi kuvattuina. Pyytäisimme siis, että
kääntäisitte huomionne meidän puoleemme, jotka emme viljele
palvelijoita, vapauttamalla _meitäkin_ muutamista taakoista, joita
terveestä järjestämme huolimatta, emme uskalla viskata luotamme. Jos
esim. meille tulee vieras kaukainen ystävä, (kenties rikaskin) pappi
tai joku muu hänen arvoisensa. Mitä silloin teemme? Otammeko vastaan
vieraamme kodikkaan vieraanvaraisesti ja vapaasti? Emme; me (talon
naiset) juoksemme edes takasin, järjestäen ja anteeksi pyytäen, ettemme
olleet valmistuneet hänen tuloonsa. Saatuamme hänet vierashuoneeseen
istumaan, rupeamme suuriin päivällis- tai illallispuuhiin, kuten olisi
taloon tullut suurikin herkkusuu. Näihin ruokahommiin sekä astiain
pesuun kulutamme suurimman osan siitä ajasta, jonka vieras meillä
viettää, sillä tahdomme näyttää hänelle, mitä voimme saada aikaan. Mikä
hyödytön ja turha työ! Hyvä herra Crowfield, sinä köyhien ja
epätoivoisten ystävä, astuos alas kiirastuleemme ja kerro maailmalle ne
surulliset muistot, jotka siellä mieleesi jäävät. Opeta meitä, joiden
on pakko kuten halukin itse suorittaa askareemme, miten kodissamme
harjoittaisimme yksinkertaista, lämmintä vieraanvaraisuutta, ja
kestitsisimme ystäviämme ilman puuhaa, touhua ja huolta, sillä eihän
syöminen ole ihmisen ylin ilo. _Tahdotteko_ tehdä tämän, herra
Crowfield?"

                                              Nöyrin palvelijanne.
                                                    R. H. A.
"Mikä oivallinen kirje", sanoi Jenny.

"Vastaatko siihen, isä?"

"Ensi numeroon tulee vastaus. Se kansanluokka, joka itse suorittaa
työnsä on voimakkain, suurilukuisin -- ja aivan yhtä sivistynyt, kuin
mikä muu luokka hyvänsä. Se on maamme omituisuus --, merkillinen piirre
siinä uudessa yhteiskunnassa, joka meillä on nousemassa, ja jos
seuraamme kansallista kutsumustamme, on tämä luokka enentyvä eikä
vähenevä. Koitan parastani, vastatessani näihin järkeviin ja tärkeihin
kysymyksiin."

Huomasin Marian värisevän ja kääriytyvän saaliinsa Jennyn
haukotellessa. Vaimoni kääri kokoon valmiin työnsä ja kello löi
kaksitoista.

Rob vihelsi hiljaa. "Joko niin myöhäinen?" huomautti hän.

"Nyt olemme puhuneet tulen sammuksiin", sanoi Jenny.



VI.

Nainen, joka suorittaa itse askareensa.


"Kristo kultani", sanoi vaimoni, "koska kirjoitat ensi kyhäelmäsi?"

Istuin mukavasti nojatuolissani, lueskellen Hawthornen "Sammalia
vanhasta kartanosta" tai "Tunnettuja taruja", ainakin sadatta kertaa,
-- nämä kirjat kulettivat minua aina satumaailmaan, jossa liitelin
utuisissa unelmissa ja jossa unohdin maailman touhun, jauhojen ja
hiilten hinnan, kurssit ja muut jokapäiväiset asiat. Kuinka pienen
pieniksi supistuvatkaan kaikki nämä seikat, vaeltaessani Paduan
lumotuissa yrttitarhoissa, jossa Rappaccini hoitelee lumottuja
kasvejaan, hänen upean tyttärensä kertoessa meille luonnottoman
kohtalonsa salamyhkäisyyttä.

Vaimoni taas edusti perheessämme ajan, paikan ja numeroitten voimaa,
niinpä hän nytkin oli selvillä kuukauden päivästä, muistuttaen minua
lempeästi ajan olevan käsissä valmistaa kirjoitusta kesäkuun numeroon.

"Olet oikeassa, ystäväni", sanoin, laskien vastahakoisesti kirjan
kädestäni. "Mistä olikaan taas minun kirjoittaminen?"

"Kuinka, etkö muista, että sinun piti vastata tuolle rouvalle, joka
itse suorittaa askareensa."

"Niinpä niinkin!" sanoin, tarttuen innokkaasti kynään; "löysit
vastaavan lauseen:

"_Nainen, joka suorittaa itse askareensa_."

Amerikka on ainoa maa, jossa sellaista tapahtuu -- ainoa maa, jossa
hienot naiset suorittavat itse askareensa. Hienolla naisella
tarkoitamme sivistynyttä, hienontunutta naista, aistiltaan ja
ajatuksiltaan kehittynyttä naista, jonka pelkkä olento ja esiintyminen
heti osoittaa hänet hienoksi naiseksi, liikkukoon hän missä
seurapiirissä tahansa.

Se luokka on aivan omituinen amerikkalaiselle yhteiskunnalle -- selvä
seuraus yleisen tasa-arvoisuuden periaatteesta.

Mihin eri kansanluokkiin siirtolaiset kuuluivatkaan ja mitä
ylimyksellisiä ennakkoluuloja heissä liikkuikaan, tullessaan tähän
maahan, erämaiden opetus pian istutti heihin kansanvaltaisia ajatuksia.
Herrasmies kaatoi hirtensä yhdessä talonpojan kanssa, ja lihasten sekä
jänteiden voima vei voiton kaikesta muusta. Se oli miesten mies, joka
kaasi korkeimman puun metsässä. Samoin kodin sisäisessä piirissäkin.
Emäntä ja palvelija ovat toverit keskenään, ja väliin katsotaan
rivakkaa palvelustyttöä emäntää enemmäksi. Luonnollisesti ryhtyvät
lapset työhön niin aikaisin, kuin vain siihen pystyvät. Tästä kasvoi
älykäs sukupolvi, jota välttämättömyys pakoitti ruumiilliseen työhön,
mutta joka myös kohdisti siihen kehittyneitten aivojen terävyyden.
Emäntä, joka jänteissä ja lihaksissa oli alakynnessä, oli taas
henkisesti palvelijaansa sukkelampi ja taitavampi. Ellei hän jaksanut
nostaa vesiämpäriä, keksi hän keinon, joka teki nostamisen
tarpeettomaksi, -- ellei hän jaksanut käydä sata askelta, tiesi hän
asettaa niin, että toimitti saman asian vähemmällä.

Orjuus tosin voitti jonkun verran alaa Uudessa Englannissakin, mutta se
ei koskaan ottanut siellä syviä juuria, ei sulannut kansan henkeen,
eikä päässyt tukahuttamaan oman työn hyvää kylvöä. Useat vastustivat
orjuutta omantuntonsa vaatimuksesta -- toiset taas taloudelliselta
kannalta sekä rakkaudesta perusteelliseen ja hyvään työhön, halveksien
orjan karkeata, taitamatonta raatamista. Kansa, joka oli tottunut
vapaan, kehittyneen ja ajattelevan hengen siistiin ja kauniiseen
työhön, ei voinut sietää orjan kömpelyyttä. Siksipä maalaiskansa
Uudessa Englannissa tavallisesti tekikin itse työnsä sekä ulkona että
sisällä. Jos talossa olikin musta mies tai nainen, olivat he vain
apulaisia, jotka nöyrästi seurasivat emännän ja isännän jälkiä,
keventäen heidän kuormaansa. Herra ja rouva lapsineen suorittivat
tärkeimmät tehtävät.

Vanhassa Maailmassa naurettiin makeasti, ensimmäisten englantilaisten
matkustajain kertoessa, että palvelijoita Amerikassa sanotaan
_apulaisiksi_. Mutta tämä nimitys tulkitsee mainiosti Amerikan
yhteiskunnallista tilaa. Siellä oli vähän palvelijoita sanan
eurooppalaisessa merkityksessä, siellä oli sivistyneitä työntekijöitä,
jotka kaikki olivat yhdenvertaisia, ja jos yhdessä perheessä puuttui
voimia, pestattiin _apulainen_, eikä palvelijoita. Rouva Browne, jolla
on kuusi poikaa, mutta ei yhtään tytärtä, tekee suostumuksen rouva
Jonesin kanssa, jolla taas on kuusi tytärtä mutta ei yhtään poikaa.
Rouva Browne pestaa yhden rouva Jonesin tyttäristä hyvästä palkasta
auttamaan itseään kotoisessa työssä ja lähettää Jonesille yhden
pojistaan auttamaan heitä. He tulevat kaikin puolin perheen jäseniksi,
ja täten tulee työ yhteiskunnassa tasaisesti jaetuksi. Tämän työnjaon
kautta syntyi yhteiskuntajärjestys, joka paremmin kuin mikään muu
seikka, on selittänyt korkeimman sielunsivistyksen ja korkeimman
ruumiinvoimain yhdistämisprobleemin.

Siihen aikaan nousivat perheen kauniit, vahvat tytöt ilolla ja riemulla
aikaisin aamulla sisätöihinsä -- mikä lakaisi laattioita, mikä sytytti
tulen, mikä valmisti aamiaista isälle ja veljille, heidän lähtiessään
ulkotöihinsä; koko aika puheltiin hartaasti kirjoista, luvuista ja
käsitöistä, keskusteltiin viimeisestä uudesta runosta tai jostain
historiallisesta aineesta, tai kenties maalaistanssijaisista, jotka
olivat tulossa viikon kuluessa. He kehräsivät, kirja värttinään
sidottuna, kutoivat kankaita, tekivät hienoja käsitöitä, nypläsivät
pitsejä ja maalailivat kukkia. Toimeliaina ja kekseliäinä ryhtyivät he
kukoistavalla terveydellään jokaiseen työhön, josta olivat lukeneet tai
kuulleet. Siihen aikaan toi morsian myötäjäisiksi itsekutomiaan
lakanoita ja pöytäliinoja, neulottuja peitteitä ja korutöitä, joita hän
yhdessä sisartensa kanssa oli valmistanut. Ne käsityöt, jotka joutilaat
tytöt meidän päivinämme tekevät, eivät likimainkaan vastaa niitä
määriä, joita tytöt vanhaan hyvään aikaan valmistivat muitten
karkeimpien askareittensa ohella.

Monta vuotta jatkui tätä uutteraa elämää useimmissa
pikkukaupungeissamme, ja se on vieläkin yleisenä tapana eräässä
kansanluokassa, joka ehkä ei kumminkaan ole yhtä onnellinen ja
tyytyväinen kohtaloonsa kuin ennen vanhaan. Ihmisluonto on ennen
kaikkia -- laiska. Jokainen kyllä tunnustaa, että sekä ruumiin että
sielun voimia kysyvä ponnistus on meille perin terveellinen, mutta
käytännössä teemme kaikki voitavamme päästäksemme siitä, ja ylipäänsä
teemme vain sen, johon olot meitä pakoittavat. En kyhäisi minäkään tätä
kirjoitusta, ellei sanomalehti minua ahdistaisi. Lukisin Hawthornea,
Emersonia ja Holmesia, haaveksien nojatuolissani ja sommitellen
pilventakaisia juttuja, jotka muuttelevat ja vaihtuvat kuin sumu
auringossa. Vaikka jokapäiväinen ruumiillinen työ olisi kuinkakin
kunnioitettava, vahvistava ja toivottava, kulkee vieressämme aina ilkeä
haltija viekoittelemassa meitä sitä välttämään tai kantamaan sen
kuormaa nyrpeällä, äreällä mielellä.

Otaksun, että niitten perheiden joukossa, jotka lukevat nämä
vaatimattomat rivini, löytyy ainakin joku satakunta, jossa
perheenemäntä itse tekee kaikki työt ilman palvelijaa. Uskallanpa
väittää, etteivät nämä perheet ole sivistyksessä eivätkä hienoudessa
rahtuakaan alapuolella niitä koteja, joissa palvelijat askaroivat.
Lisäänpä vielä senkin, että nämä samat naiset ennättävät lukea,
kirjoittaa, piirustaa ja tehdä korutöitä aivan yhtä paljon kuin
nuo toisetkin, ja että heidän terveytensä, elämänhalunsa ja
itseluottamuksensa on monta vertaa suurempi kuin palvelijoita pitävien
naisten. He voivat asettaa kaikki kodissaan aivan mielensä mukaan.
Ja kumminkaan _en_ uskalla väittää heidän olevan tyytyväisiä
elämäntapaansa, vaan pelkään, että he paikalla haluaisivat muuttaa
sitä, jos vain voisivat. He tuntevat salaisesti itsensä osattomiksi ja
tuomituiksi liialliseen työhön tässä maailmassa ja kadehtivat noita
toisia naisia, jotka vain käskyllään saavat kaikki sujumaan. Kun
tilaisuus tarjoutuu ja varat myöntävät, astuvat he rivistä jättäen
työnsä palkatulle palvelijalle. Itsetunto tekee kapinaa. Onkohan meidän
elämäntapamme oikein sopiva? Olemme tosin tottuneet siihen; olemme sen
hyvin järjestäneet ja saaneet sen hyvälle tolalle ja oma työmme
tyydyttää meitä enemmän kuin palkkapalvelijain. Kun otamme palvelijan,
käymme tyytymättömiksi ja pahoitamme mieltämme, -- sillä kukaan ei tee
töitämme, niinkuin me itse teemme. Mutta kun vieraita tulee! mikä puuha
ottaa esiin parhaat astiat ja panna ne jälleen paikoilleen -- keittää
ruokaa ja pestä astiat huomaamattomasti, ikäänkuin emme itse tekisikään
sitä, vaan meillä olisi palvelijoita, kuten muillakin.

Niin, siinäpä se on se pulma. Meillä ei ole kylläksi oman arvon tuntoa
-- emme tahdo tarkastaa asematamme sellaisena kuin se on, ja tämä on
asian pahin ja vaarallisin puoli. Se on sitä samaa ylpeyttä, joka pani
Smilaxin palkkaamaan itselleen valkohansikkaisen vahtimestarin ja
puuhaamaan komeata päivällistä ulkomaiseen malliin englantilaisen
ystävänsä kunniaksi. Matkiakseen ystävänsä elintapaa, koittaa Smilax
sen päivän elää yhtä hienosti, hirmumyrskyn raivotessa hänen kotonaan;
se muistuttaa muuttoa tai tulipaloa ja uhkaa näännyttää rouva Smilaxin.
Kahta vieraanvaraisuuteen kuuluvaa seikkaa ihmiset harvoin ottavat
huomioonsa. Ensimmäinen on, että vieraat tahtovat olla kuin kotonaan,
tahtovat tulla luottamuksella kohdelluiksi, ja toinen, että
elämän pikkuseikat, joita he eivät tunne, aina huvittavat heitä.
Englantilainen tuli Amerikkaan väsyneenä yksitoikkoiseen arkielämäänsä,
kuten sinäkin välistä olet; hän haluaa nähdä jotain uutta auringon alla
-- jotain amerikkalaista, ja paikalla kiiruhdat tarjoamaan hänelle
jotain, joka on niin hyvä jäljennös kuin mahdollista siitä hänen
omastaan, johon hän jo on väsynyt. Eihän kaupungin yleisö matkusta
maalle istuakseen hienoissa huoneissa, jotka mikäli mahdollista
jäljittelevät kaupunkilaishuoneita; ei, se tahtoo piehtaroida heinässä,
keikkua ladossa ja seurustella porsaitten, kananpoikaisten ja ankkojen
kanssa ja syödä paistikkaita juuri niitä uunista otettaessa -- eikä,
sivumennen sanoen, ole oikeata paistikasta maistanut se, joka ei juuri
sillä hetkellä ole sitä syönyt.

Kuvailen teidät edessäni, te onnelliset naiset, joille tätä kirjoitan.
Te olette niin hyvänvointisia, ettette kipuakaan tunne. Te nousette
aikaisin aamulla, ja vaikka teillä olisi aikaakin, ette loikoisi
toimetoinna vuoteissanne. Monivuotinen kokemus on opettanut teitä niin
nopeasti, yksinkertaisesti ja sievästi suorittamaan eri talouden
tehtävät, että syrjästä katsojasta tuntuu, kuin ei teillä päivällä
olisikaan paljon mitään tehtävää.

Aamulla nousette laittamaan aamiaista miehellenne, isällenne tai
veljellenne ennen heidän lähtöään ulkotöihinsä; juttelette iloisesti
maitoa kuoriessanne, kirnutessanne tai juustoa paistaessanne. Aamupäivä
on pitkä; lopetettuanne aamuaskareenne jää teille vielä tunnin verran
aikaa lukemiseen tai ompelemiseen, ennenkuin on päivällispuuhiin
ryhdyttävä. Kello kahden tienoilla olette talouden hommista vapaat ja
koko pitkän iltapäivän saatte käyttää lukemiseen, käsitöihin ja
piirustamiseen -- sillä joku teistä lienee hieman kynätaiteilijakin;
yksi lukee ääneen toisten ommellessa, joten olette kirjallisuuteenkin
hyvin perehtyneet. Keveämpien runokokoelmien ja novellien joukossa,
näen hyllyllänne Prescottin, Macaulayn ja Irvingin teokset, ja ellen
vallan erehdy, pilkoittaa sieltä minunkin aikakauskirjani tuttu
kansilehti. Vieraitten saapuessa, kutsutte heidät kerallanne teetä
juomaan; he eivät tuota teille mitään häiriötä; he tulevat hyvissä
ajoin käsitöineen, katselevat, miten te siistissä uunissanne paistatte
kuuluisia teekakkujanne, tai keskustelevat sisarenne kanssa, joka
toisessa huoneessa asettaa teepöydälle hienot porsliinikupit.
Teenjuonnin päätyttyä tarjoutuu koko joukko vapaaehtoisia auttamaan
teitä kauniitten intialaisten teekuppienne pesussa. Näissä puuhissa
ette lainkaan väsy, ettekä rasitu, vaikka otittekin esiin parhaat
kuppinne ja asetitte ne jälleen paikoilleen, sillä teitte sen ilman
huolta ja vaivaa ystävien kesken, jotka olisivat menetelleet aivan
samoin, jos olisitte olleet heidän luonaan.

Mutta nyt ilmestyy komea rouva Simmons tyttärineen viettämään luonanne
viikkokauden, ja nyt on rauhanne häiriytynyt. Nuorin tyttärenne Fanny
vieraili heidän luonaan New-Yorkissa viime syksynä ja on kertonut
heidän keittäjästään, sisäköstään ja valkeahansikkaisesta
pöytäpassaristaan. Ja nytkös olette hämillänne.

"Mitä on meidän tekeminen; he eivät suostu elämään meidän tavallamme.
Mikä meille tulee neuvoksi?" Ja nyt kaipaatte palvelijoita.

Mutta rouva Simmons on perin kyllästynyt komeaan huoneistoonsa ja
väsynyt rauhanpitoon palvelijainsa kesken. Hän on luonteeltaan tyyni ja
rauhaa rakastavainen ja pelkää kaikkea kinaa; mutta viime viikolla
täytyi hänen sovittaa viisi riitaa verrattoman keittäjänsä ja muitten
palvelijainsa välillä, sillä tämä verraton kyökkipalvelija,
perehtyneenä keittotaidon kaikkiin salaisuuksiin, joissa hänen
emäntänsä oli aivan ymmällä, tunsi olevansa talossa välttämätön ja
käytti hemmoteltujen suosikkien tavallista oikeutta, halliten koko
taloa rautaisella valtikalla. Uusi elämä, joka ei missään suhteessa
muistuta hänen kotiolojaan, on siitä syystä paras virkistys ja
huojennus rouva Simmonsille. Siisti, rauhaisa talonne, maukas ruokanne,
hilpeät aamuaskareenne, joissa hän mielellään seuraa teitä, puhellen
kanssanne -- kaikki tuntuu hänestä miellyttävältä vastakohdalta hänen
omalle elämälleen. Jos hän todellakin saisi vaihtaa kohtaloa kanssanne,
ei hän tahtoisi; mutta hän _luulee_ tahtovansa, huokailee ja valittaa
osansa kovuutta, kadehtien onneanne, tyyntä ja hauskaa elämäänne, ja
toivoo itseään yhtä vapaaksi ja itsenäiseksi. Ja oikeassa hän on;
sillä avuttomassa tilassaan, kerrassaan taitamattomana talouden
yksinkertaisimmassakin hoidossa, on hän täydellisesti alustalaistensa
uhri ja orja.

Kuvailkaamme mielessämme muutamia tavallisimpia perhekohtauksia. Monen
vastuksen perästä on rouva Simmons vihdoin saanut mieleisensä sisäkön,
oikean aarteen -- sievän, siistin, sukkelan ja taitavan. Rouva on
seitsemännessä taivaassa. Mutta kaikki on katoavaista maan päällä!
Vastatullut ei voita armollisen keittäjän suosiota, ja pilviä kokoontuu
kodin taivaalle. Ensin kuuluu kyökistä hiljainen humu kuin etäinen
ukkosen jyrinä; sitä seuraa parin päivän juro äänettömyys, ilman
ollessa painostava, kuin lähestyvän rajuilman edellä -- ja lopullisesti
puhkeaa pilvi. Ovi avautuu pauhulla perheen syödessä aamiaista. Sisäkkö
ryntää itkien sisään kyökki-tyrannin seuraamana, joka vavisten, kasvot
vihasta hehkuvina, huutaa vapisevalla äänellä:

"Rouva on hyvä ja hankkii itselleen toisen palvelijan. Minä muutan ensi
viikolla."

"Miksi niin, Briitta, mikä teitä vaivaa?"

"Mikäkö minua vaivaa. En koskaan ole kärsinyt tuollaisia suupaltteja
talossa, enkä tee sitä vastakaan. Joka niitä suosii, pitäköön hyvänään,
minä en rupea elämään heidän kanssaan, kyökissä on sellainen
sekamelska, se kun tuppautuu silitysrautoineen kaikkialle."

Nyt puhkee sisäkkö sanoihin, väittäen valheeksi kaikki syytökset, ja
syntyy ankara ja raivokas riita, jonka kestäessä pieni, hento rouva
Simmons parka on kuin kissanpoika keskellä ukkosilmaa.

Keittäjä on varma voitostaan. Hän tietää suurten päivällisten olevan
tulossa keskiviikkona, tietää emäntänsä aivan kykenemättömäksi niitä
toimittamaan, ja että, olkoot asiat miten tahansa, täytyy heidän hänet
lepyttää.

Vavisten salaisesta harmista, eroittaa rouva Simmons parka kaiholla
oivan sisäkkönsä. Emännälle oli hän mieleinen, mutta ei keittäjälle!

Jos rouva Simmons nuoruudessaan olisi saanut sitä kokemusta, joka
_teillä_ on, olisi hän nyt huoneensa haltija. Hän sanoisi tyynesti:
"Elleivät palkkaamani palvelijat teitä miellytä, voitte muuttaa pois.
Päivällisen otan omille hoteilleni." Ja hän _kykenisi_ siihen,
rasittumatta tästä lisätyöstä. Taidollaan ja taloudentoimiin
perehtyneenä pystyisi hän pian kasvattamaan jonkun reippaan älykkään
palvelijan keittäjäksi, ja ennen kaikkia hän olisi valtijana omassa
talossaan. Se emäntä, joka aikaisin tottuneella kädellään voi ohjata
taloudenkoneistoa, missä ja milloin vain tarvitaan, ei koskaan joudu
karkean, raakamaisen kyökkipiian komennettavaksi.

Rouva Simmons ei lainkaan aavistanut mitä palvelijoilta saattaa vaatia
määräajan tehtäväksi, ja ruoka-aineitten menekin suhteen on hän peräti
tietämätön. Olisipa hän vain kuusi kuukautta elämässään johtanut
talouttaan ja itse hoitanut ruokakomeroitaan, eipä häntä, kuten nyt,
vaivaisi alituinen pelko rajattomasta tuhlauksesta ja ruoka-aineitten
katoamisesta salaisia kanavia myöten kyökkipiian sukulaisille ja
tuttaville. Hänen ei olisi pakko sokeasti uskoa niin ja niin monen
sokurikilon, maitolitran ja munatiuvin talon välttämättömäksi menoksi,
puhumattakaan maustimista ja viineistä, joita kotityranni päivittäin
vaatii laitoksiinsa. Emäntä saa ainoastaan epäillä ja aavistaa, mutta
puhua hän ei uskalla. Hän ei voi sanoa: "kyllä minä olen valmistanut
tämän ruuan, tiedän tarkoin, mitä aineita se vaatii. Olen itse
suorittanut tämän tehtävän, tiedän varsin hyvin, miten paljon aikaa
siihen kuluu."

Sanotaan, että siitä naisesta, joka on tottunut itse toimittamaan
askareensa, tulee ankara emäntä. Hänellä on luja maa jalkainsa alla --
häntä ei petetä helposti -- hän puhuu ja toimii suuremmalla varmuudella
kuin emäntä, joka luottaa ainoastaan valtaansa; hän vaatii ankarasti
sitä, mikä on hänelle tuleva, sietämättä epärehellisyyttä ja
nenäkkäisyyttä. Näitten emäntien pääasiallinen vika on se, että
vaativat palvelijoiltaan saman, minkä itsekin tekevät; ja sivistymätön
ihminen, näet, ei talouden toimissa eikä missään muussakaan työssä, voi
saavuttaa sivistyneen ja älykkään henkilön taitavuutta ja
täydellisyyttä.

Sotaretkillä on tehty huomio, että sivistyneet miehet, huolimatta
hemmotellusta kasvatuksestaan, kestävät leirielämän vaikeuksia paremmin
kuin karkeat työmiehet. Kehittynyt järki tietää miten on suojeltava ja
varjeltava ruumista; miten työtä on tehtävä ja voimia säästettävä,
mutta sitä ei kansan mies ymmärrä. Oppikoulua käynyt nuorukainen
läpäisee niin muodoin terveenä vaivat, jotka tappavat ajattelemattoman
työmiehen.

Samoin sivistyneet, älykkäät, kotityössä kasvatetut naiset ymmärtävät
säästää voimiaan käyttämällä niitä viisaasti. Pää säästää jänteitä, ja
huolellisesti sekä viisaasti sovittelemalla suorittavat he ruumiillisen
työnsä vähemmässä ajassa ja vähemmillä voimilla kuin muuten.
Uusienglantilainen sananparsi sanoo: _Suorita työsi aamupäivällä_. Ja
se työ, mihin tässä viitataan, veisi tavalliselta palvelijalta koko
päivän aamunvalkenemisesta päivänlaskuun.

Syrjäisessä pikkukaupungissa, jossa ei palvelijoita ollut saatavissa,
asui muuan nainen. Hänen onnistui vihdoin toisesta kaupungista hankkia
karkea maalaistyttö, suuriluinen koljo, vahvajänteinen, mutta
aivoiltaan raskas ja tylsä. Parissa viikossa oli talo niin ylösalasin,
että emäntä, joka oli heikko nainen ja lapsien ympäröimänä, huomasi
hänen tuottavan enemmän vaivaa kuin hyötyä, ja eroitti hänet. Mikä nyt
neuvoksi?

Naapurin tytär oli onneksi naimisiin menossa ja tarvitsi rahaa
myötäjäisiinsä. Rouvallemme ilmoitettiin, että neiti Muutama olisi
suostuvainen tulemaan hänen luokseen -- ei palvelijana -- vaan
palkattuna "apulaisena". Rouva oli kovin mielissään; ja heti ilmestyi
perheeseen hoikka, sievästi vaatetettu nuori nainen, vakava, arvokas,
mutta ei ollenkaan vaativainen. Sekä ruokapöydässä että kaikissa
muissakin suhteissa oli hänen käytöksensä hienon naisen. Neiti Muutama
ryhtyi heti työhön tässä kymmenhenkisessä perheessä, jossa oli
lapsiakin neljä tai viisi kappaletta. Hän teki heti työsuunnitelman,
asetti määräajat pesua, silitystä, leipomista ja siistimistä varten.
Hän nousi aikasin, liikkui sukkelana askareissaan ja yhdessä päivässä
oli likainen ja sekava keittiö saanut sen siistin ja soman leiman, joka
on yleinen Uuden Englannin maataloissa.

Kaikki oli puhdasta, kiiltävää ja paikoillaan, ja työ suoritettiin
ajallaan. Iltapäivisin nuori apulainen aina istui somassa puvussa
omassa huoneessaan, joko kirjoittamassa kirjeitä sulholleen, taikka
ompelemassa myötäjäisiään. Näin näppärästi käy taloudenhoito, kun apuna
on sivistynyt nainen, joka on tottunut itse askaroimaan. Tämä solakka,
sievärakenteinen nainen tulee vielä hienon talon rouvaksi, ja Briitta
saa hänestä vaativan emännän; mutta _häntä_ ei sisäkkö eikä kyökkipiika
uskallakkaan uhata, tehtyään kerran yrityksen siihen suuntaan.

       *       *       *       *       *

Päästyäni näin pitkälle kirjoituksessani, panin sen syrjään illaksi,
jolloin tyttäreni tapansa mukaan kysyivät minulta:

"Onko isä kirjoittanut mitään tänäpäivänä?" Ja sitten seurasi harras
pyyntö, että lukisin kyhäelmäni; ja minä luin heille tämän saman, jonka
sinä, lukijani, juuri olet lopettanut.

"No niin, isä", sanoi Jenny, "mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat.
Luuletko tosiaankin, että olisi parasta meidän palata tähän vanhaan
elintapaan, jonka olet meille selittänyt? Sinä osoitat meille pelkkiä
varjopuolia toisaalla, ja näet vain valopuolia toisaalla. Eiväthän
äidin palvelijat koskaan tuota sellaista puuhaa; kaikki sujuu niin
hyvin meillä; ja ellemme olekkaan tuollaisia ihmeellisiä mallityttöjä,
joita sinä kuvailet, tulee meistä kumminkin kelpo emäntiä uudemman ajan
käsityksen mukaan."

"Etpä tiedä mitä vastuksia äidilläsi oli voitettavina sinun ijälläsi",
sanoi vaimoni. "Olen usein eläessäni toivonut omaavani mummovainajani
tarmoa ja kykyä taloudenhoidossa. Mutta pelkäänpä, että nuo vanhanajan
merkilliset naiset ovat kuin muinaiset lasimaalaukset -- joita ei
kukaan enää osaa luoda. Äitini oli huonompi äitiään, ja minä taas
äitiäni."

"Ja Maria ja minä tulemme olemaan aivan takapajulla", sanoi Jenny
nauraen. "Kumminkin pesen aina aamiaisastiat ja pyyhin joka päivä pölyt
vierashuoneesta; olen aina pitänyt itseäni perin hyvänä emännän
alkuna."

"Sitäpä juuri väitänkin", sanoin. "Ihmisluonto on aina sama. Jokainen
tekee vain sen, minkä olot pakoittavat häntä tekemään. Nuo vanhanajan
esikuvalliset naiset olivat olojen kasvattamat. Yleensä vallitsi heidän
piirissään palvelijain puute, ja siksipä kasvatettiin lapset pienestä
pitäen työhön ja toimiin, ja jokaisessa taloudenaskareessa säästettiin
aikaa mikäli mahdollista. Joka askel punnittiin, joka liike laskettiin;
ja se, joka yhden askeleen sijaan otti kymmenen, menetti tykkönään
'arvonsa'. Niin aikainen harjoitus oli tietysti omiaan karkaisemaan
terveyttä ja kehittämään käytännöllisiä sielunvoimia. Taloudellinen
puoli oli tarkoin järjestetty. Tottunut emäntä tiesi, kuinka monta
puuta tarvittiin uunin kuumentamiseen, mikä ruokalaji vaatii vähimmin
aineita, milloin leivokset olivat uuniin pantavat, milloin taas uunista
otettavat. Hänellä oli kaikki niin selvillä, että hän saattoi omasta
huoneestaan johtaa näitä toimiaan aivan matemaatillisella tarkkuudella.
Ainoastaan aikainen harjaantuminen ja pitkällinen kokemus voi tuottaa
sellaisia tuloksia. Jospa mummomme olisivat piirtäneet paperille
kokemuksiaan lapsilleen ja lastensalapsilleen, olisi siinä meillä ollut
perintö, joka olisi voittanut kaikki muut esi-isiemme perinnöt."

"Sen vain tiedän", sanoi Maria, -- "että soisin saaneeni sellaisen
kasvatuksen, soisin tietäväni kaikki, mitä taloudessa tarvitaan, ja
olevani niin vahva ja taitava kuin nuo merkilliset naiset. Silloin ei
minua niin peloittaisi aloittaa omaa taloutta. Olisin itsenäinen,
ymmärtäisin johtaa palvelijoitani ja tietäisin mitä niiltä saa vaatia;
ja, kuten itse sanoit, isä, en olisi riippuvainen heidän oikuistaan ja
päähänpistoistaan."

Tuumien näitä tyttäreni huolestuneita sanoja, tartuin kynään
lopettaakseni kirjoitukseni.

       *       *       *       *       *

Tässä maassa on kansanvaltainen yhteiskunta-laitos poistanut sen
masentavan painon, joka Vanhassa Maailmassa pakottaa palvelijat aina
kulkemaan määrättyä uraa. He tulevat tänne kuvaillen maatamme
jonkinmoiseksi vapauden maaksi, ja heidän käsityksensä vapaudesta ovat
hyvin hämärät ja sekavat. He ovat suurimmaksi osaksi raakaa,
oppimatonta irlantilaiskansaa; mutta peräti omituista on, että
huolimatta tietämättömyydestään ja raakuudestaan he sittenkin ovat
saavuttaneet kodissamme jonkinmoista menestystä. Mutta niin kauan kuin
olemme heistä riippuvaiset, on joka kodissa alituisia palvelijain
muutoksia ja vastuksia, alituisia väliaikoja, jolloin emännän täytyy
itse tarttua ohjaksiin, olkoon hän siihen harjaantunut tai ei.

Nykyjään alkaa nuori emäntämme uransa perin vaikeissa olosuhteissa.
Ruumiinvoimiltaan on hän tavallisesti heikko -- eikä hänellä ole
minkäänlaista kokemusta voimien säästämisessä. Hänellä ei ole
aavistustakaan perheen ravintoa ja vaatteita koskevista asioista, ja
hän ajattelee näitä töitä niin vastenmielisesti, että ne tulevat vain
kahta vertaa ikävämmiksi. Hän ei voi niitä tykkönään välttää, sillä
väliaikoina on hän pakoitettu niitä suorittamaan, mutta hän tekee ne
laimeasti, huolimattomasti ja haluttomasti, enentäen siten työn
raskautta.

Jos jokainen nuori nainen opettelisi taloudenhoitoa ja kehittäisi
ajoissa käytännöllisiä lahjojaan, pystyisi hän paremmin hallitsemaan
palvelijoita, ja, heidän muuttaessaan, pääsisi hän kaikesta siitä
kuluttavasta hermojen kidutuksesta, jota alituiset vastoinkäymiset
taloudessa matkaansaattavat ja joka niin turmiollisesti vaikuttaa
perheen terveyteen ja mieleen. Tämä on puoli elämässämme, joka kaipaa
erityistä huomiota. Miksi emme voi punnita asiaa järkevästi?

Meillä on tapana suurta maksua vastaan lähettää naisväkemme
voimistelulaitoksiin harjoittamaan ja ojentelemaan toimettomia
jäseniään. Tuntikausia voivat he loikoa pitkällään palkatun hierojan
muokkaillessa heidän jalkojaan sekä taivutellessa heidän velttoja ja
hervottomia käsivarsiaan ja muita jäseniään.

Olisihan toki paljon miellyttävämpää ja huokeampaa, että nuoret tytöt
lapsuudestaan alkaen kehittäisivät jänteitään lakaisemisella,
tomuttamisella, silityksellä ja muilla kotoisilla askareilla, joita
isoäitimme niin suurella menestyksellä harjoittivat. Naisen, joka ei
näitä töitä halveksi, vaan väliaikoina pyöräyttäisi vielä rukkiakin, ei
koskaan tarvitsisi turvautua voimisteluun, joka nykyjään on niin
muodissa. Tuhlaustahan on palkata palvelijoita, jotta jänteemme
veltostuisivat, ja sitten kääntyä voimistelijain puoleen saadaksemme ne
uudelleen voimistumaan. Uskallanpa väittää, että mummomme viikossa
harjoittivat kaikki liikkeet, jotka voimistelija suinkin saattaa
keksiä, vieläpä he ne tekivät hyvillä tuloksillakin.

Tämä kirjoitus on saavuttanut tarkoituksensa, jos ne naiset, jotka ovat
oppineet ja harjaantuneet itse hoitamaan askareensa, tulisivat oman
onnensa ja arvonsa tuntemiseen, ja oikein ymmärtäisivät asemansa suuren
edun, vaikka se olisikin olojen pakoittama.



VII.

Mitä Amerikka voi tuottaa.


Istuessani kirjoittamaan, ryntäsi ystävämme Rob Steffens sisään
henkihieverissä, sanomalehti kädessä. "Tytöt hoi, teidän aikanne on
käsissä! Te, naikkoset, saarnaatte meille aina uljuutta ja uhrautumista
-- 'kuinka ihanata olisi kärsiä ja kuolla maansa edestä', -- nyt,
tytöt, nyt pannaan isänmaanrakkautenne koetukselle."

"Mitä kummaa nyt on tapahtunut?" sanoi Jenny, silmäillen uteliaana
hänen olkapäänsä ylitse sanomalehteen.

"Hyvästi, ulkomaiset tavarat", huusi Rob heiluttaen lehteä ilmassa --
"hyvästi, eurooppalaiset silkit, pitsit, jalokivet, hansikkaat ja
kaikki muut. Näin tässä on luettavana: -- 'On perustettu yhdistys, jota
etupäässä senaattorien ja kenraalien vaimot kannattavat, kuten rouvat
Butler, John P. Hale, Henry Wilson ynnä suuri joukko muita, yhdistys,
jonka jäsenet sitoutuvat ostamaan ja käyttämään ainoastaan sisämaista
tavaraa sodan kestäessä'."

"Mitenkä se on mahdollista", sanoi Jenny.

"Kuinka niin", sanoin, "pelkäätkö, ettet voi esiintyä kadulla kotimaan
tuotteissa?"

"Mutta hyvä herra Crowfield", sanoi neiti Featherstone, soma tyttö,
joka parhaillaan oli meillä vieraisilla, "onhan se amerikkalainen
tavara, jota voimme ostaa ja käyttää, peräti vähäpätöistä, eikö totta?
Ajatelkaappas vain, voisiko Maria sisustaa huoneensa ilman ranskalaisia
seinäpapereita ja englantilaisia mattoja? Amerikkalaiset seinäpaperit
ovat niin perin tavallisia, ja mitä kotimaisiin mattoihin tulee, tietää
jokainen, että ne väriltään ovat perin huonot. Ja eikö hienon naisen
tule käyttää hansikkaita? Mutta sen lapsikin tietää, ettei niitä meillä
valmisteta."

"Muistelen usein kuulleeni", aloitin, "muutamien kaunottarien toivoneen
olevansa miehiä, osoittaakseen millä innolla he uhraisivat kaikki
isänmaansa alttarille; elämänsä ja terveytensä, kaiken uhraisivat he,
ylvästellen haavoistaan ja mustelmistaan; riemulla kadottaisivat he
oikean kätensä ja ontuisivat lopun ikäänsä raajarikkoisina. Niin,
kaiken tämän he tekisivät, jos olisivat _Pekka tai Paavo_, ja voisivat
palvella armasta isänmaataan."

"Niin", sanoi Rob, "tämä se on sitä naisellista isänmaanrakkautta!
Tytöt eivät koskaan siekaile hypätä alas jyrkänteiltä tai heittäytyä
kuiluihin, mutta käydä vanhanmuotisessa hatussa ja pumpulikäsineissä,
siihen he eivät suostu -- ei edes armaan isänmaansa hyväksi. Olkoonpa
sotakassassa rahaa tai ei, rakkaat sielut tarvitsevat kaksikymmentä
kyynärää silkkiä pukuunsa -- sen vaatii muoti, näet."

"Kylläpä sinä, Rob, osaat laverrella", sanoi Maria. "Onko meitä koskaan
kehoitettu moisia uhrauksia tekemään ja olemmeko niistä kieltäytyneet?
Ja löytyyhän esimerkkejä siitä, että naiset ovat suostuneet luopumaan
puvuistaan, muodista ja monesta muustakin seikasta hyvän asian vuoksi."

"Löytyy kyllä", sanoin, "onhan historia kaikkina aikoina kertonut
naisista, jotka vaaran hetkellä ovat uhranneet kaikkensa maansa eteen.
Karthagon naiset eivät ainoastaan antaneet jalokivensä ja koristuksensa
kaupungin piiritystilassa ollessa, vaan viime hädässä leikkasivat he
vielä hiuksensakin joustenjänteiksi. Unkarin ja Puolan naiset möivät
maansa ahdistustilan aikana jalokivensä ja hopeansa kantaen rauta- ja
lyijykoristeita. Oman vapautussotamme aikana käyttivät naisemme
karkeita kotikutoisia vaatteita sekä joivat apilateetä -- ja
kuitenkin on teekuppi naiselle niin rakas. Nyt tämänkin sodan aikana
['Pikku haltijain' amerikkalainen alkuteos painettiin vuonna 1864
pohjoisamerikan sisällisen sodan raivotessa] ovat eteläisten valtioiden
naiset ratkoneet mattonsa sotilaille peitteiksi ja alistuneet
nurkumatta kaikenmoisiin nöyryyttäviin kieltäytymyksiin."

"Niin he ovat tehneet", myönsi vaimoni, "ja pohjoisvaltioiden naiset
eivät ole samoin menetelleet syystä, etteivät ole käsittäneet sitä
tarpeen vaatimaksi. Pohjoisvaltiot ovat aina tehneet kukoistavan ja
varakkaan vaikutuksen, rahaa on ollut niin viljalta, että meidän on
ollut hyvin vaikea käsittää kauhean ja hävittävän sodan raivoavan.
Ainoastaan silloin, kun suurten taistelujen jälestä luettelo kuolleista
ja kaatuneista on ollut maata kiertämässä, olemme ymmärtäneet sodan
rasittavan maata. Naiset, jotka ovat tuhlanneet summia pitseihin,
jalokiviin ja silkkiin, eivät ole älynneet tekevänsä väärin. Heillä on
ollut rahoja yllinkyllin ja kiusauksia silmäinsä edessä."

"Olen aivan varma", sanoi Jenny, "että monet naiset, jotka ostavat
ulkomaan tuotteita, olisivat jättäneet sen tekemättä, jos vain olisivat
luulleet sillä auttavansa maataan. Mutta ostaessani hansikkaita, haluan
tietysti paraimpia, kestävimpiä ja hienoimmannäköisiä, ja ne ovat aina
ranskalaisia."

"Mutta", sanoi neiti Featherstone, "en koskaan ole ymmärtänyt, miksi
ihmiset kohdistavat harrastuksensa ainoastaan oman maan tuotteisiin.
Tiedän, että Englannin tehtailijat ovat osoittaneet suurta suosiota
meidän maamme tuotteille, samoin ranskalaiset silkkitehtailijat ja
käsityöläiset -- niin olen ainakin kuullut; miksi emme mekin osoittaisi
pitävämme arvossa heidän tavaroitaan, varsinkin, kuin he usein
valmistavat tuotteita, joita täällä ei tehdä."

"Nuo ovat järkeviä mietteitä", arvelin minä, "ja ansaitsevat rehellisen
vastauksen. Jospa maamme aineellinen tila olisi kukoistava ja
hyvinvoipa, en suinkaan pitäisi pahana, että käyttäisimme rikkauttamme
harrastamalla etevää teollisuushaaraa muissa maissa; tässä suhteessa
meidän on pitäminen koko maailmaa isänmaanamme, ja ilolla katseleminen
ja auttaminen sen toimeentulon ja varojen kasvamista. Mutta maamme on
nykyjään samassa tilassa kuin perhe, jonka tuki on kuolemansairaana, ja
joka tähän sairauteen on uhrannut kaikki varansa. Viisainta, minkä nyt
taidamme tehdä, on pysyytyä yhdessä. Kaikki tulomme ovat käytettävät
omiin tarpeisiimme, emme saata luovuttaa mitään toisille perheille,
meidän on itsemme eläminen, on päästävä pälkähästä ja pysyminen
pystyssä. Mutta voidaksemme niin tehdä ovat kaikki varat, mikäli
mahdollista, pidätettävät rajain sisällä.

"Jos annamme oman kullan virtailla Eurooppaan, rohkaisemme sen kunnon
käsityöläisiä, mutta aikaansaamme oman väkemme piirissä ahdinkoa ja
kalliita hintoja, ja vähennämme siten varoja, joita tarvitsemme suureen
taisteluun kansallisen olemuksemme puolesta. Jos sama summa, jonka
uhraamme ulkomaisiin tuotteisiin, joutuisi omien tehtailijaimme käsiin,
olisi kasvavien sotakulunkien peittämiseksi tarvittava summa
saatavissa."

"Mutta isä", sanoi Jenny, "olen aina käsittänyt, että suuri osa
valtiovaroistamme saadaan ulkomaan tuotteiden tullista, ja siksi
luulin, että mitä enemmän ulkomaan tavaraa tuodaan maahan, sitä
parempi."

"No niin", virkoin, "jokaisesta sadastatuhannesta dollarista, jonka
lähetämme ulkomaille, suoritamme valtiolle kymmenentuhatta; siinä
maamme voitto; -- annamme kultamme valua laajana virtana muille maille
ja kaivamme valtiolle vain pienen sivuojan."

"Olettepa kyllä oikeassa", lausui neiti Featherstone, "_mutta mitä
Amerikka voi tuottaa_? Tuskin mitään muuta, kuin tavallista kattuunia."

"Pyydän tuhannesti anteeksi, pikku neitiseni", sanoin, "siinäpä juuri
erehdytte, te ja monet muut. Teidän vanha rakkautenne ulkomaan tavaraan
on sokaissut teidät niin, ettette enää tiedäkkään mitä kotosalla on
saatavissa. En ollenkaan soimaa ihastustanne ulkomaisiin tuotteisiin.
Se ei suinkaan ole mikään erityisesti amerikkalainen ominaisuus; se on
yhteinen kaikille kansoille. Luonteemme runollinen puoli suosii sitä,
joka tulee luoksemme etäältä, muistuttaen niistä kaukaisista maista,
joissa olot ovat toisenlaiset kuin meikäläisten olot. Englantilaiset
kaunottaret himoitsevat ranskalaisia pitsejä ja ranskattaret taas
päinvastoin, ja ranskalainen keikailija ylvästelee englantilaisella
räätälillään.

"Me amerikkalaiset matkustamme paljon, ja epäilen, nauttiiko mikään muu
kansa matkoillaan kuten me. Verrattuna Vanhan Maailman koteihin, ovat
meikäläisten yksinkertaisemmat; rahamme ovat helposti saatavissa, ja
matkoillamme olemme hyvin runsaskätiset.

"Joka maassa vietämme niin hauskoja ja iloisia hetkiä, että kiinnymme
seutuihin siellä. Tilatessamme Pariisista pukumme, jalkineemme ja
hansikkaamme, emme tee sitä pelkästä turhamaisuudesta, vaan
muistellaksemme mielessämme ihania, hauskoja hetkiä tässä
suihkulähteitten ja bulevaardien kaupungissa. Siksipä ovat ihmiset niin
innostuneet ulkomaan tuotteista, etteivät muistakkaan kotimaan
teollisuutta. Useimmat ovat siinä varmassa luulossa, ettei oivallista
taskukelloa saa muualta kuin Genevestä tai Lontoosta, että hyvien
mattojen tulee olla englantilaista ja aistikkaiden seinäpaperien
ranskalaista työtä, sekä että flanellia ja hienoa verkaa saadaan vain
Ranskasta, Suur-Britanniasta tai Saksasta."

"Niin on tosiankin asian laita", sanoi neiti Featherstone, "ainakin
minä olen ollut siinä luulossa; en ole koskaan kuullut amerikkalaisista
taskukelloista puhuttavan; se on ihan varma."

"Siis", virkoin, "ette ole lukenut ystävämme George W. Curtisin
kirjoittamaa kirjoitusta Walthamin taskukelloista, viimevuotisen
'Atlannin' tammikuun numerossa. Vakuutan teille, että meillä Amerikassa
valmistetaan taskukelloja, jotka työn hienouden ja täsmällisyytensä
puolesta vievät voiton Sveitsin ja Englannin tehtaista. Teidän tulee
lukea se kirjoitus ja joskus tehdä pieni matka Walthamiin, niin
muutatte kokonaan ajatuksenne."

"Mitä taas miestenpukuihin tulee", sanoi Rob, "tiedän hienoimpien ja
paraimpien pukujen usein olevan amerikkalaista työtä, vaikka käyvät
ulkomaisista, että menekki olisi suurempi."

"Tämä todistaa", virkoin, "miten tärkeä yleinen kannatus on
amerikkalaisille tuotteille. Tavaran menekki edistää teollisuutta.
Muotikuninkaan alkaessa kysellä kotimaan tuotteita ranskalaisten ja
englantilaisten sijaan, hämmästyy hän, nähdessään mikä kaunis varasto
amerikkalaisia tuotteita jo on kaupassa. Oman käden työn ei enää
tarvitse lymytä ulkomaisten nimien turviin, ja saamme nähdä, ettei
amerikkalaisen _gentlemannin_ tarvitse luoda silmänsä vieraaseen maahan
pukeutuakseen arvonsa mukaisesti. Olen aivan vakuutettu, ettei meidän
tarvitse tilata verkaa eikä muitakaan hienoja villakankaita ulkomailta
-- ja että hattumme ja jalkineemme vievät voiton Euroopan tuotteista.
Tekisipä mieleni lähettää johonkin maailmannäyttelyyn amerikkalaisen
_gentlemannin_ kiireestä kantapäähän oman maansa tuotteisiin puettuna
ja taskussa amerikkalainen kello -- silloin näkisimme eiköpä hän vain
vetäisi vertoja mille muukalaiselle herrasmiehelle hyvänsä."

"Huoneiden sisustuksessa taas", puhui vaimoni, "alkavat amerikkalaiset
matot kaikissa suhteissa olla englantilaisten veroiset."

"Niin", sanoin, "ja päälle päätteeksi kudotaan englantilaiset
brysselimatot amerikkalaisilla kangaspuilla. Maamiehemme Bigelow
matkusti Englantiin tutkimaan matonkutomistaitoa, otaksuen oppilaana
saavansa vapaasti tutkia sen salaisuuksia. Mutta kun hänet
pikkumaisesta kateudesta suljettiin tehtaista, otti hän kyynärän verran
mattokangasta, purki sen kärsivällisesti lanka langalta, punnitsi,
laski ja sovitteli, kunnes hän keksi ne kutomakoneet, joiden avulla
parhaat matot koko maailmassa nykyjään valmistetaan. Tehtailijamme
eivät säästele vaivojaan pysyytyäksensä brittiläisten virkaveljiensä
rinnalla; meidän on vain vapautuminen vanhoista ennakkoluuloista,
yhdyttävä isänmaalliseen liikkeeseen ja opittava tuntemaan oma kykymme.
Tehtaamme edistyvät vuosi vuodelta. Käsityöläisemme ja tehtailijamme
työskentelevät innolla, uutteruudella ja taidolla ja ovat tehneet
äärettömiä edistyksiä näinä viimeisinä viitenä vuotena."

"Mutta ranskalaiset seinäpaperit", sanoi neiti Featherstone, "vievät
voiton kaikista muista."

"Siihen en ollenkaan myönny", sanoin varmasti, "kukkaismalleissa tosin
ranskalainen piirustus ja työ vie voiton kaikista muista -- kukkain
muodot, köynnökset ja lehdet ovat hienon ja varman taiteen luomat ja
tuloksia tarkoista kasvitieteellisistä tutkimuksista, emmekä me
Amerikassa vielä semmoisiin pysty. Mutta mitä värien moninaisuuteen
sekä vivahduksiin tulee, ovat meidän seinäpaperimme ainoat laatuaan, ja
kultauksemme on sekä värinsä että kiiltonsa puolesta parempaa kuin
ulkomaisissa papereissa; samoin ovat samettipaperimme loistavat.
Tiedustelkoot vain ne, jotka kotiaan sisustavat, amerikkalaisia
tuotteita ja heidän hämmästyksensä on oleva suuri. Aloittakaamme
Cambridgen lasitehtaasta. Onhan meillä hienoja hiottuja laseja ja
kristalleja, kaikenvärisiä ja -muotoisia, aivan yhtä hyviä kuin
eurooppalaisetkin ja paljoa halpahintaisempia. Sekä Bostonissa että
New-Yorkissa harjoitetaan porsliinimaalausta niin suurella
menestyksellä, että tuskin voi eroittaa niitä hienoimmista
ranskalaisista ja englantilaisista alkuteoksista; pistäytykää vain
kunnon naapurimme Briggsin luo, täällä vastapäätä. Porsliinia ei tosin
vielä valmisteta Amerikassa, mutta maalauksia tehdään Euroopasta
tuotuihin tavaroihin. Pöytäastiamme tulevat vielä vuosikausia olemaan
eurooppalaisia, mutta niitä lukuunottamatta vaatii huoneittemme
paperoiminen ja sisustaminen kotimaan tuotteilla hyvin vähän
kieltäytymistä. Tässä täytyy minun vielä lausua sananen bostonilaisten
taidenikkarien hyväksi. Parhaat bostonilaiset huonekalut ovat niin
aistikkaat, niin puhdastyyliset, että ne tosiaankin ovat miltei
taidetta. Käsityöläisemme ovat perinpohjaisesti tutkineet ulkomaisia
malleja ja omistaneet niistä sen, mikä paraiten soveltuu meikäläisiin
oloihin. Emme siis ollenkaan tarvitse eurooppalaisia huonekaluja."

"Mutta", sanoi neiti Featherstone, "yksi asia on varma -- ranskalaiset
hansikkaat ovat ehdottomasti parhaat kaupassa, vai kuinka."

"En tahdo vahingoittaa asiatani liiallisella innostuksella", sanoin,
"olen seurustellut kyllin kauan siropukuisten naisten kanssa,
puhuakseni asianomaisella kunnioituksella ranskalaisista hansikkaista
-- ja täytyy tunnustaa, että jos niistä luovutte, kannatte suuren ja
todellisen uhrin isänmaan alttarille. Mutta Amerikassakin on jo kauan
valmistettu hansikkaita ja myyty kaupassa ranskalaisina. Kuulin
hiljakkoin hyvin kauniita glaseehansikkaita valmistettavan
Watertownissa ja Filadelfiassa. Kasvava menekki laajentaisi ja
kehittäisi pian tätäkin teollisuushaaraa. Jos amerikkalaiset
naiset päättäisivät käyttää ainoastaan kotimaisia hansikkaita,
alkaisi tehtaita nousta kuin sieniä sateella. Miten syntyivät
krinoliinitehtaat? Naiset tahtoivat krinoliineja -- krinoliineja tai
kuolemaa -- ja tuota pikaa syntyi tehtaita, ja krinoliineja oli kuin
hiekkaa meren rannalla."

"Niin", virkkoi neiti Featherstone, "ja jos totta puhun, ovat
amerikkalaiset krinoliinit ainoat kunnolliset. Asuessamme Pariisissa,
haimme pitkin ja poikki saadaksemme niiden kaltaisia, ja viimein
kirjoitimme kotiin, että lähettäisivät meille muutamia."

"Niin, niin", sanoin, "annas kun jotain kauppatavaraa vain hyvin
kysytään, kyllä sitä ilmestyy."

"Mutta nauhoja ei Amerikassa valmisteta", muistutti neiti Featherstone.

"Pyydän anteeksi, neiti kulta, Bostonissa on jo olemassa nauhatehdas,
samoin New-Yorkissa. Sitäpaitsi valmistetaan Bostonin läheisyydessä
roomalaisia silkkisaaleja. Siinä näette, ettei nauhateollisuus ole
niinkään takapajulla Amerikassa; olisipa se kukoistavassakin tilassa,
jos se vain yleisön puolelta saisi enemmän kannatusta.

"Tuhansittain pikkuisia naistarpeita voisivat omat tehtailijamme
hankkia. Meidän valkoiset lankamme ovat yhtä hyvät kuin Englanninkin,
ja värillinen parempi kuin ulkomaan. Nuppineuloja, nappeja ja hakasia
on meillä viljalta. Amerikkalaisia olkihattuja on runsaasti kaupassa,
ja ne ovat aivan yhtä kauniit, mutta halvemmat kuin ulkomailta tuodut.

"Sen kyllä myönnän, ettei kotimaisia silkkikankaita juuri vielä ole
saatavissa. Mutta Connecticutissa valmistetaan sangen kaunista
foulardisilkkiä ynnä silkkilankaa. Ei siis silkkiteollisuuskaan ole
näyttäytynyt mahdottomaksi maassamme ja suotuisissa suhteissa
kehittyisi sekin suuresti, vaikka emme vielä voisikaan lukea silkkiä
eikä pitsejä oman maamme tuotteisiin.

"Mutta mitäpä siitä. Eihän se ole mikään elämänkysymys. Ja saattaahan
naispuku olla aistikas, olematta silkkiä. Onhan meillä niin kosolta
kauniita kotimaisia pukukankaita; kelpaisipa meidän muodin määrääjäimme
niitä käyttää. Ja ylevämpää tarkoitusta varten, kuin maataan
auttaakseen sen suuressa hädässä, voi tuskin pukeutuakaan. Eihän
naisten tarvitse sitoutua elinkautisiin lupauksiin -- kysymys on vaan
tilapäisestä hätäavusta pahimmassa pulassa. Soisimme naisten antavan
etusijan kotimaan tavaroille, milloin niitä on saatavissa. Naiset,
jotka sairaanhoito-toimessa ja monessa muussa tehtävässä ovat uhranneet
niin paljon, eivät toki kieltäytyne niin pienestä uhrauksesta niin
suurelle asialle.

"Tässä voi jokainen nainen olla avullisena. Mennessään myymälään
kyselemään amerikkalaista tavaraa auttaa hän jo meidän asiamme
menestystä. Hän tuo ilmi mielipiteensä ja isänmaalliset tunteensa,
yhtyen täten siihen liikkeeseen, jonka silmämääränä on kehittää ja
kohottaa oman maan varoja. Niin opimme tuntemaan omaa maatamme. Opimme
antamaan arvoa omille voimillemme -- ja jokainen hyödyllinen työ on
kantava hedelmänsä ja kukoistava. Emmekä ole tässä suuressa taistelussa
köyhtyneet, nolostuneet, emmekä rikkiraastetut, vaan kehittyneet ja
vaurastuneet. Ilolla voimme sitten uudelleen aloittaa yhteyttä toisten
kansojen kanssa ja tyydytämme aistiamme ulkomaisilla tuotteilla,
voidessamme mekin vuorostamme lähettää heille omia tuotteitamme."

"Kunniani kautta", sanoi neiti Featherstone, "puhuttehan kuin olisi
Heinäkuun neljäs päivä! [Yhdysvallat julistettiin itsenäisiksi Heinäk.
4 p. 1776.] Minä alistun. Olen kääntynyt oppiinne ja tästälähin olen
liittolaisistanne ankarin".

"Oikein!" huudahdin.

Ja sinä, suloinen naislukijani, toivon sinunkin tähän yhtyvän. Voit
hyödyttää maatasi -- se on vallassasi. Mene myymälään varustamaan
itseäsi ja perhettäsi kotimaisilla tarpeilla. Vaadi itsepintaisesti
niitä, ja tiedustele kaiken alkuperää, mitä sinulle näytetään.
Vallankumouksen aikana Uuden Englannin johtavat naiset pitivät iltamia,
joissa naiset esiintyivät kotikutoisissa vaatteissa ja joivat
apilateetä. Muodikas on kaunista, ja sinä suloinen, viehkeä ystäväni,
voit luoda jotain kaunista keksimällä uusia muoteja.

Miksi ovat kasimirisaalit niin suuressa arvossa? Eivätkö ne väriltään
usein ole sekavia ja liiaksi koreita? Ovat, mutta ne ovat viimeistä
muotia. Suloinen lukijani, saata oman maasi tuotteet muodikkaiksi;
määrää, että raha kädessäsi on käytettävä uljaitten veljiesi,
amerikkalaistemme hyväksi, jännitä kaikki voimasi ylläpitääksesi ja
kohottaaksesi kansaasi. Mitä olet sinä ilman maatasi? Amerikkalaisena
on ainoa arvo, minkä saavutat, syntymämaasi arvo. Ainoa kunniamerkkisi
on oleva sen loistava tähti. Tämä taistelu ratkaisee, tulevatko nämä
tähdet olemaan kunniamerkkinä sinulle ja lapsillesi. Amerikan naiset,
maamme toivoo kaikkein naisten täyttävän velvollisuutensa!



VIII.

Säästäväisyys.


"Meidän naisten", alkoi Jenny pyörittäessään kädessään pientä hattua,
johon hän juuri oli kiinnittänyt kaikenmoisia nauharuusuja, sulkia,
solmuja ja muita tarpeita, joita naiset nimittävät niin ihmeellisillä
nimillä -- "meidän naisten täytyy oppia säästäväisyyttä. Siinä ei
kyllin, että tyydymme vaan oman maan tuotteisiin, meidän täytyy
muutenkin olla säästäväisiä. Katsoppas tätä hattua -- olen maksanut
siitä vain kolme dollaria kaikkineen; ja Sofia Page osti tänä aamuna
rouva Meyeriltä englantilaisen hatun viidellätoista dollarilla. Eikä se
minusta ole rahtuakaan tätä hienompi. Tämän minä olen sommitellut
kotona olevista aineista, nauhoista olen vain maksanut vähän, samoin
muodon uudistamisesta, -- mutta näettekö mitenkä tyylikäs hattu minulla
on!"

"Ihastuttava! Suloinen!" huudahti neiti Featherstone. "Jenny kulta,
sinun pitäisi mennä naimisiin köyhän pastorin kanssa; jos saisit
rikkaan miehen, menisivät aivan hukkaan hyvät humalat."

"Annappas minun nähdä", virkoin. "Tahdon ihaella järkeni avulla. Eihän
tämä ole sama, jota eilen käytit?"

"Eihän toki, isä! Tämä tuli juuri valmiiksi. Eilinen viheriäsulkainen
oli baretti; tämä on kapottihattu."

"Mikä?"

"Kapotti. Isä, elä luulekkaan ymmärtäväsi näitä asioita."

"Entäs se pieni musta hattu, tulipunaisine pystyhöyhenineen."

"Se on ratsastushattuni sotilastöyhtöineen."

"Maksaako se mitään?"

"Se oli hyvin halpa, isä kulta. Neiti Featherstone muistaa kyllä, että
sain baretin polkuhinnasta, ja sulka on viimevuotinen. Ratsastushattuni
on vanha valkoiseni, jonka olen värjännyt. Tiedäthän, isä, että aina
säästän tavaroitani vuodesta toiseen."

"Vakuutan teille, herra Crowfield", sanoi neiti Featherstone, "etten
eläissäni ole nähnyt niin säästäväisiä tyttöjä kuin teidän tyttärenne;
on ihan ihmeellistä, kuinka kekseliäitä he ovat puvussaan. Mitähän
ihmettä he tekevätkään? Minä en ikinä tule toimeen niin vähällä."

"Niin", sanoi Jenny, "olen ostanut vain yhden uuden hatun. Isä,
soisinpa sinun istuvan meidän paikallamme kirkossa, että näkisit
Fieldersin neidet. Olemme laskeneet heillä olevan kuusi uutta hattua
henkeä kohti -- uusia, kuuletko, suoraapäätä muotikaupasta; ja viime
sunnuntaina oli heillä viehättävät harsohatut! Eivätkö ne olleet
viehättävät, Maria? Ensi sunnuntaina heillä ihan varmaan taas on
toiset."

"Niin", sanoi neiti Featherstone, "heidän isänsä on hiljakkoin
voittanut miljoonan pörssikeinotteluilla."

"Minusta", puheli Jenny, "minusta sellainen ylellisyys näinä aikoina on
häpeällistä."

"Niinkö luulet", sanoin, "minä puolestani olen aivan varma siitä, että
Fieldersin neidet pitävät itseään mallikelpoisen säästäväisinä."

"Isä kulta! siinä sinä taas olet paradoksinesi! Kuinka voit semmoista
sanoa?"

"Olisin valmis lyömään vetoa hansikkaparista", sanoin, "että Fieldersin
neidet pitävät vaatevarastoansa varsin epäkuntoisena, syystä, että he
ovat ostaneet ainoastaan kuusi hattua. Ellei isänmaa olisi hädässä,
olisi heillä, kuten Sibthorpen neideillä kolmekymmentäkuusi
varastossaan. Jos saisimme olla läsnä Fieldersien salaisissa
keskusteluissa, voisimme epäilemättä todistaa, että heillä joka päivä
on suuria kiusauksia voitettavina ja että heidän pukunsa heidän
mielestään ovat ala-arvoiset ja kauheat, ja että he nykyhetken
ahtaitten olojen pakosta elävät säästäväisesti. He moittivat neitejä
Sibthorpea, jotka esiintyvät joka päivä uusissa hatuissa, käyttäen yhtä
hattua vain pari kolme kertaa. He osoittavat mielestään suurtakin
kieltäytymistä käyttäessään ainoastaan kahdeksantoista dollaria
maksavia harsohattuja, vaikka muotikauppias houkutteli heitä noilla
suloisilla neljänkymmenenviiden dollaria maksavilla. He käyskentelevät
ylvästellen neitseellisestä vaatimattomuudestaan, lujasti päättäneinä
pysyä erillään ylellisyyden pyörteestä, menetelkööt muut ihmiset miten
hyvänsä."

"Tiedätkö, Jenny", sanoi neiti Featherstone, "luulenpa isäsi olevan
oikeassa. Olin vanhemman neiti Fieldersin luona tässä hiljakkoin, ja
hän selitti minulle oikein häpeävänsä pukuaan, mutta sanoi tulleensa
huomanneeksi, että säästäväisyys on välttämätöntä. 'Voisimme ehkä kyllä
uhrata pukuumme enemmän kuin moni muu', hän sanoi, 'mutta annan
ennemmin rahani sairaanhoito-yhdistykselle'."

"Sitäpaitsi", sanoin minä, "tuon esiin toisenkin epäväitteen; otaksun
nim. ihan varmaan, että löytyy ihmisiä, jotka tyttäreni nähtyään
päivittelevät heidän komeita hattujaan, vaikka ne ovat uudestaan
muovaellut viimevuotisista."

"Silloin he eivät ymmärrä tuon taivaallista", sanoi Jenny päättävästi,
"sillä muotiasioissa ei voi kukaan olla Mariaa ja minua
kohtuullisempi."

"Minun nuorena ollessani", sanoi vaimoni, "sai hyvästi vaatetettu tyttö
uuden hatun keväällä ja toisen syksyllä; -- siinä hänen varastonsa.
Arkipäivisin, vaihtelun vuoksi ja uuden säästämiseksi, käytettiin
vanhoja hattuja. Isäni oli hyvissä varoissa, mutta minulla ei ollut
enempää, enkä halunnutkaan. Keväällä ostin itselleni kaksi paria
hansikkaita, tummat ja vaaleat ja käytin niitä kaiken kesää. Samoin oli
minulla talvella kahdet, niihin vielä luettuna kaksi paria valkoisia
glaseehansikkaita, jotka huolellisesti hoidettuina, kestivät kaikissa
kutsujaisissa. Ei juolahtanut päähänikään vaatia kolmea hattua joka
kevät, ja kumminkin pidettiin minua sirona tyttönä, joka pukeutui
sievästi. Mutta nykyaikaan on nuorella naisella, vaikka hänellä onkin
lieri-, kapotti- ja ratsastushattu, suuri huoli kevät-, kesä- ja
talvipäähineistään. Hansikkaita ostetaan tusinoittain, ja mitä
pukuihin tulee, ei niihin tuhlattavien kankaiden paljoudessa ja
koristuksissa ole mittaa eikä määrää. Siihen aikaan pitivät vanhemmat
seitsemänkymmentäviisi dollaria vuodessa reimana summana tyttäriensä
pukuja varten. Minulla oli satanen, ja minut laskettiin rikkaaksi,
autoinkin parasta ystävääni Saara Evansia, joka sai isältään vain
viisikymmentä dollaria. Meistä kaikista tämä summa oli kovin vähäinen,
mutta hän oli aina hyvin soman näköinen, hyvät ystävät kun häntä
auttoivat."

"Kuinka voi tyttö pukeutua siististi viidelläkymmenellä dollarilla?"
kysyi Maria.

"Hänellä oli kaksi valkoista hametta, toinen musliinia, toinen
batistia, jotka erivärillisine nauhoineen käytettiin kaikissa
juhlatilaisuuksissa. Silkkihame tehtiin siihen aikaan kymmenestä
kyynärästä, ja musta silkkihame kohotti melkoisesti naisen
vaatevaraston arvoa. Kun semmoinen kerran oli saatu, varottiin sitä
tarkasti ja se kesti vuosikausia. Vielä kuului pukuvarastoon pari
kattuunista aamupukua ja mirinokankainen talvihame. Kaulukset,
peleriinit ja kalvostimet olivat kaikki omaa työtämme, useimmiten hyvin
kaunista reikäompelua. Tytöt olivat yhtä sievät kuin nytkin, jolloin
neljä- ja viisisataa dollaria vuosittain ei riitä heidän tarpeisiinsa."

"Mutta, äiti kulta, emmehän me kuluta läheskään niin paljoa --, meidän
vaatetussummamme on jotenkin vaatimaton, ellei juuri niin pieni kuin
sinun oli", sanoi Maria. "Mutta ymmärräthän, että seuraelämän
vaatimukset ovat erilaiset. Luuletko tosiaankin meidän nykyaikana
voivamme pukeutua niin huokeasti kuin sinä nuoruudessasi."

"En, sitä en luule, ainakin tuottaisi se teille suurempia uhrauksia,
kuin soisin teidän tekevän. Minusta muodin vaatimukset, ainakin mitä
naisten pukuihin tulee, ovat tarpeettoman ylelliset, vaikka en tiedä,
missä suhteessa niitä käy supistaminen. Ne kallistavat perheen
ylläpitoa niin, että nuoret miehet karttavat naimista. Nuori mies,
jolla on kohtuullisen hyvät sisääntulot voisi epäilemättä solmia
ikuisen liiton naisen kanssa, joka pukeutuisi siistinnäköiseksi
seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla vuodessa, mutta hänen
lemmityllänsä on ainakin neljänsadan dollarin vuotuiset menot, eikä
siis voi avioliitosta olla puhettakaan. Naiset alkavat niin takertua
koruihin ja elämän pikkutarpeisiin, ettei heidän ole ajatteleminenkaan
naimista muiden kuin hyvin varakkaiden kanssa."

"Te laskette naisten pukuihin hyvin vähän rahaa", sanoi neiti
Featherstone, "vakuutan, että monet naiset vuotuisesti kuluttavat
tuhannen dollaria, olematta hienomman näköiset kuin teidän tyttärenne."

"Siitä olen ihan vakuutettu", sanoin. "Aseta itsellesi määrätty ohje,
seuraa muodin vaatimuksia, siinä se on. Niinpä, tytöt, äitinne
nuoruudessa puhuttiin hansikkaparista, nyt puhutaan tukuista -- silloin
puhuttiin kevät- ja syksypäähineistä -- nyt pitää olla yksi joka
vuodenaikaa varten. -- Heidän hattunsa ovat kuin kuukausruusut, jotka
puhkeevat joka viikko uuteen nuppuun."

"Niin", sanoi vaimoni, "ja kaikki muotikeksinnöt omistetaan heti,
muutetaan ja parannetaan, joten melkein joka kuukausi on jotain
uudistettavaa. Kesäkuun nutut himmentävät toukokuun vaipan, kesäkuun
napit ovat heinäkuussa aivan vanhankuosiset ja heinäkuun koristukset ja
reunukset eivät enää syyskuussa käy päinsä. Kaikki etumukset, rimssut,
nauhat ja tupsut ovat alituisessa nousussa ja laskussa, kaikki
pikkuseikat naispuvussa pyrkivät kohti täydellisyyttä. Joka vähänkään
tahtoo muotia seurata, saa minun luuloni mukaan tuhlata äärettömiä
näihin jonninjoutaviin."

"Niin, isä", sanoi Jenny, "sillä kannalla ovat asiat olleet maailman
alusta. Raamatussa sanotaan: 'Voiko neitsyt unhottaa kauneuksiaan?' Ei,
sitä hän ei voi. Näethän, isä, että se on luonnon laki; ja muistatko
tuon luvun raamatussa, jonka luimme kirkossa viime sunnuntaina,
hiuskiharoista, hunnuista, kilisevistä koristuksista ja korvarenkaista,
joita Zionin paatuneet tyttäret ennen maailmassa käyttivät. Naiset ovat
aina ihailleet kauniita pukuja, eivätkä he niistä koskaan luovu."

"Mutta kuinka tietää nainen, esim. minä, missä kohtuus on?" sanoi
Maria. "Äidin nuoruudessa taisi tyttö esiintyä seuraelämässä, vaikka
hän oli perin säästäväinen ja käytti vain viisikymmentä dollaria
pukuunsa. Äidistä oli sata dollaria reima summa. Minulla on enemmän, ja
kuitenkin tulen töin tuskin toimeen. En tahdo elää pukuja varten, en
uhrata kaikkea aikaani ja ajatuksiani niihin, enkä tahdo mennä
liiallisuuksiin, mutta tahdon olla hienon naisen näköinen; minua vaivaa
ja olen onneton, ellen ole soma, siisti ja puhtonen; koreat
rääsyvaatteet ovat minun kauhuni. En tiedä missä syy lienee. Voiko yksi
henkilö nousta koko yhteiskuntaa vastaan?

"Myönnän kyllä, ettemme oikeastaan tarvitsisi puoliakaan kaikesta, mitä
meillä on, voisimme elää paljon vähemmällä, ja kuitenkin, kuten äiti
sanoo, olla yhtä somannäköiset kuin tytöt entisaikoina, ennenkuin
kaikki nämät turhuudet keksittiin. Tunnustaakseni totuuden, minä
yleensä kuvailen olevani mallikelpoinen säästäväisyydessä ja rahan
hoidossa, syystä, että tuhlaan pukuuni niin paljoa vähemmän kuin muut
tyttötuttuni. Jospa olisitte nähneet esim. neiti Thornen syyspukuja,
jotka hän viime vuonna minulle näytti meillä vieraillessaan. Hänellä
oli kuusi pukua, joista jokainen oli maksanut ainakin seitsemänkymmentä
tai kahdeksankymmentä dollaria, mutta jotkut vielä sitäkin enemmän.
Olen vakuutettu, että hän katsoo tarpeelliseksi tilata ensi syksynä
uudelleen saman määrän. Hän hankaa ja hivuttaa näitä kalliita pukuja
sametti- ja pitsikaunistuksineen kuin minä arkihameitani; ja syyskauden
lopussa ovat ne mennyttä kalua -- solkkuiset, kuluneet, kiiltävät, ja
pitsit repaleina -- ei mitään jälellä korjaamista tai parantelemista
varten. Nähdessäni tällaista tuhlaavaisuutta, tuntuu minusta, kun
olisimme Jenny ja minä oikeita säästäväisyyden neroja. Mutta en
ollenkaan käsitä mikä oikeastaan on säästäväisyys. Sanoppas mikä se
on."

"Saman kysymyksen teen minäkin taloudenhoidossani", sanoi vaimoni.
"Luulen olevani säästäväinen, ainakin koitan parastani. Kaikki menomme
ovat hyvin vaatimattomat, ja kumminkin on semmoisiakin menoja, jotka
eivät ole aivan välttämättömiä; mutta vertaillessani itseäni
naapureihin, huomaan ansaitsevani suurta kunnioitusta. Kun
säästäväisyys joutuu puheeksi, ovat ihmiset aina nopsat toisiaan
soimaamaan. Kaikki pitävät naapuriaan asiassa tai toisessa perin
runsaskätisenä, mutta itseään säästäväisenä."

"Niin, uskallanpa väittää", yhdyin minä, "ettei tuttavapiirissäni ole
ainoatakaan naista, joka ei pitäisi itseään säästäväisenä."

"Isä asettuu aina meitä naisia vastaan, kuten miehet ainakin", sanoi
Jenny. "Ikäänkuin eivät miehet olisi aivan samanlaisia tässä ja monessa
muussakin asiassa."

"Niin juuri", sanoi Maria, "ikäänkuin kaikki tuhlaavaisuus maassa
lähtisi vain naisista. Minunpa mielestäni ovat nuoret miehet aivan yhtä
tuhlaavaisia. Ajatelkaapas, mitä summia he tuhlaavat sikaareihin ja
merenvahapiippuihin -- meno, joka tuottaa vain itsekästä, mitätöntä
nautintoa eikä ole kellekään hyödyksi. Tytön kuluttaessa rahaa
kaunistukseensa, enentää hän ainakin hauskuutta ympäristössään, mutta
miesten piiput ja sikaarit eivät ole kauniita, eivätkä liioin
hyödyllisiä.

"Puvuissaan ovat miehet aivan yhtä tarkat ja pikkumaiset kuin
naisetkin, heillä on aivan yhtä paljon hienoja ja vaihtelevia
muotivivahduksia kuin naisillakin. Korukapineita on heillä myöskin
aivan yhtä paljon. Katseleppas vain heidän paita- ja liivinnappejaan,
kaulahuivejaan ja rintaneulojaan, kellonperiään, sinettejään ja
sinettisormuksiaan ynnä kaikkia muita pikkutavaroitaan. Usein he
tuhlaavat ja menettävät rahoja paljoa enemmän kuin naiset, sillä he
eivät ymmärrä arvostella tavarata, eikä sen hintaa, eivätkä osaa pitää
siitä huolta, eivätkä uudistaa eikä parannella vanhaa. Hatun ollessa
hiukkasen ahdas, katkaisevat he hikihihnan kynäveitsellä tai iskevät
reikiä uuteen paidan kaulukseen, ellei se ole ihan mielen mukainen.
Minä ainakin luulen, että miehet luonnostaan ovat naisia paljoa
tuhlaavaisemmat. Kyllä kelpaa pulskasti syyttää meitä naisia kaikesta
tuhlaavaisuudesta, mitä maassa harjoitetaan!"

"Olet oikeassa, lapseni", sanoin minä, "naiset ovat luonteeltaan,
miehiin verrattuina, paljon huolellisemmat ja säästäväisemmät -- he
ovat säästäväisyyden luojat ja ylläpitäjät. Miehet ansaitsevat, mutta
naiset säästävät ja sovittelevat, se on yleinen sääntö".

"Siihen en voi myöntyä", sanoi Rob Stefens.

"Katsoppas, säästäväisyys on suhteitten tiede. Tulot tavallisesti
määräävät, onko osto tuhlausta vai ei. Otaksutaan, että vaimo saa
pukuaan varten vuosittain sataviisikymmentä dollaria ja maksaa
viisikymmentä dollaria hatusta, hän uhraa siis siihen kolmannen osan
tuloistaan -- eikö se ole ääretöntä tuhlausta? Mutta nainen, jolla on
kymmenentuhannen vuotuiset tulot voisi kylläkin ostaa niin kalliin
hatun olematta tuhlaavainen. Köyhä papinrouva, joka maksaa viisi
dollaria hattupahastaan, maksaa siitä tuloihinsa verraten saman hinnan
kuin nainen, joka maksaa viisikymmentä. Paha epäkohta useampien naisten
taloudellisessa asemassa on, että miehet, jotka ansaitsevat rahat,
eivät anna heille mitään mittapuuta, jonka mukaan he voisivat laskea
menojaan. Monet naiset ovat tämän johdosta täydellisesti tuuliajolla
ilman merikarttaa ja kompassia. He eivät tiedä edes likimainkaan,
kuinka paljon saavat kuluttaa. Miehet ja isät pitävät usein kunnianaan
salata naisväeltä raha-asioitaan. He eivät tahdo, että nämä
puuttuisivat niihin ja tekisivät niihin kuuluvia kysymyksiä ja
huomautuksia. Herra Jones sanoo vaimolleen: 'Hanki itsellesi kaikki,
mitä pidät välttämättömänä ja tarpeellisena, mutta elä tuhlaa.'

"'Mutta ystäväni', sanoo rouva Jones, 'tulommehan määräävät, mikä
meille on välttämätöntä ja tarpeellista, jospa myöntäisit minulle
erityisen summan pukuja ja taloutta varten, voisin paremmin arvioida
ostosteni määrää.'

"'Joutavia, Susanna, se tuottaisi vain turhaa vaivaa, osta tarpeesi ja
vältä liiallisia menoja, muuta en vaadi.'

"Sattuupa nyt rouva Jones saamaan laskuja ostoksistaan samaan aikaan,
kun herralla on suuret vekselit lunastettavina, ja siitä syntyy ankara
kotikahakka.

"'Tällä lailla joudun häviöön, rouvaseni, minun ei mitenkään kannata
uhrata sinun ja tyttöjen pukuihin tällaisia summia -- silmäileppäs
hieman tätä muotikauppalaskua.'

"'Minä vakuutan', sanoo rouva Jones, 'emme ole ostaneet enemmän kuin
Stebbinsitkään -- emme niinkään paljon.'

"'Tiedäthän, että Stebbinsin tulot ovat viisi kertaa niin suuret kuin
minun.'

"Sitä ei rouva Jones tiennyt, ja miten olisikaan hän sen tiennyt, eihän
hänen miehensä virkannut hänelle sanaakaan asioistaan, eikä rouvalla
siis ollut aavistustakaan hänen tuloistaan.

"Lukuisat hyvät ja tunnolliset naiset ovat tuhlaavaisia pelkästä
tietämättömyydestä. Isäntä sallii heidän tehdä ostoksia, mutta ei anna
heille mitään rahamääräystä, jonka mukaan voisivat arvostella
tuhlaavatko vai ovatko kohtuullisia, ja siksi seuraakin tavallisesti
puolenvuodenlaskuja suuri hirmumyrsky.

"Tärkein säästäväisyysehto on, että vaimo tuntee miehensä tulot, ja
miehellä, joka ei suo perheelleen mitään osaa raha-asioissa, ei
myöskään ole oikeutta syyttää omaisiaan tuhlaavaisuudesta, sillä hän.
riistää itse heiltä sen mittapuun, joka on välttämätön edellytys
säästäväisyyteen. Lapset olisivat jo aikaisin totutettavat
edesvastuuseen omista menoistaan, etteivät he luottaisi vain
vanhempiensa huolenpitoon. Annettakoon heille määrätty summa, jotta
oppisivat arvostelemaan hintoja ja rahan merkitystä. Usein muuttuu
ajattelematon, tuhlaavainen tyttö, saatuaan määrätyn rahasumman
käytettäväkseen, pian huolelliseksi, tarkaksi pikku vaimoksi. Hänellä
on omat tulonsa, hän alkaa suunnitella, hän laskee yhteen, vähentää,
kertoo ja jakaa -- ja hänen päässään pyörii lukemattomia lukuja ja
summia. Hän ei enää osta kaikkea, mitä päähän pälkähtää; hän punnitsee,
harkitsee ja vertailee. Hän oppii kieltäytymystä ja anteliaisuutta. Hän
supistaa menojaan, korjailee vanhaa vaatepartta, että se kestää vielä
jonkun aikaa, ja lahjoittaa siten säästämänsä rahat jollekkin
ystävälleen, joka on häntä köyhempi; ja lyönpä veikkaa, että tyttö,
jonka menot viime vuonna kohosivat neljään ja viiteenkin sataan, tulee
tänä vuonna mainiosti toimeen sadallaviidelläkymmenellä dollarilla.
Tietysti täytyy hänen luopua paljosta, johon hän on tottunut, mutta
tuntien varansa, huomaa hän sen mahdottomaksi, eikä kaipaa sitä enemmän
kuin porsas pohjantähteä. Hänen aistinsa kehittyy itsenäiseksi ja
valikoimisella välttää hän suuria menoja. Hän uudistaa hattunsa,
parantelee pukuaan ja tuhansilla sukkelilla, näppärillä pikku keinoilla
koettaa hän kykynsä mukaan saada pikku tulonsa riittämään.

"Niinpä vaimokin, jolle myönnetään määräraha taloudenhoitoon, pääsee
sadasta päänvaivasta. Ennen ei hän käsittänyt, miksi ei hän voinut
ostaa kaikkea, mitä hänen naapurinsakin. Mutta nyt sen hänelle sanoo
suhteitten logiikka. Monta asiaa ei käy ajatteleminenkaan, vaikka
naapurimme voivat hankkia niitä; meidän tulee tyytyä kohtaloomme ja
elää voimiemme mukaan."

"Kultaseni", sanoi vaimoni, "luulenpa, että meidän amerikkalainen
yhteiskuntamme tarjoaa erityisiä kiusauksia. Meillä ei ole vakituisia
säätyluokkia, joiden tulot olisivat samanvertaiset. Eri varallisuuden
asteella olevat ihmiset yhtyvät seuroissa ja kutsuissa ja tapaavat
toisensa jokapäiväisessä seurustelussa. Englantilaisilla on mainio
sananparsi: 'ihmisten ei tule elää eikä pukeutua yli säätynsä'.
Amerikassa ei kukaan myönnä kuuluvansa mihinkään säätyluokkaan, eikä
elävänsä yli säätynsä. Kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaate
yhdistä seuraelämässä erilaisimmat asemat ja tulot.

"Katsokaamme esim. tohtori Seldensin vanhaa ja arvossa pidettyä
perhettä, jonka tulot nousevat vain kahteen- tai kolmeentuhanteen
dollariin, mutta joka seuraelämässä on suuresti suosittu ja seurustelee
vapaasti miljoonainomistajien kanssa. Heidän lapsensa käyvät yhteisissä
kouluissa ja kutsuissa ja tapaavat toisiaan siten alituisesti
yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden alueilla.

"Rikkaitten ystäviemme suuret menot eivät ole meille kiusaukseksi. Me
emme himoitse kasvihuoneita, viinikellareja, ajoneuvoja, hevosia emmekä
jalokiviä -- tunnustamme suoraan, ettemme semmoisia voi ajatellakkaan.
Mutta ellemme pidä varalla, lisääntyvät menomme päivä päivältä,
nähdessämme tätä elämää läheltä. Me emme tietysti toivo itsellemme
tuhannenviidensadan dollarin kasimirisaalia, kuten rouva Muutama, mutta
me alamme himoita sadan dollarin maksavaa ja lankeamme paulaan. Emme
haikaile timantti-kaulakoristetta, mutta timanttisormus, timanttiset
korvarenkaat alkavat kangastaa nuorisollemme mahdollisuutena. Emme
uskalla ajatella Axminstermattoa laattiamme peitoksi, eikä
damastiverhoja ikkunoihimme, mutta meidän pitää ainakin ostaa
brysselimattoja ja pumpulibrokaadia -- _muu ei käy päinsä_. Siten
ostamme paljon, jota emme tarvitse, ja jonka ainoa arvo on siinä, että
se mairittelee itserakkauttamme. Näistä ala-arvoisista tavaroistamme
maksamme suhteellisesti enemmän kuin rikkaat naapurimme omistaan. En
tiedä mitään rumempaa kuin huokeahintainen kasimirisaali, ja kumminkin
moni nuori mies ahtaissa oloissa uhraa kahdeksannen osan tuloistaan
hankkiakseen vaimolleen sen. Mutta ostettuna se onkin vain alituisena
riidankapulana. Sillä kun rajan yli on astuttu, kalvaa häntä kateuden
musta henki nähdessään ystäviensä kalliit ja paljoa kauniimmat saalit.
Samoin käy pitsien, samettipukujen ja monen muunkin, joka soveltuu vain
rikkaille."

"Mutta, äiti kulta, kuulin täti Suruttoman vakuuttavan samettia,
pitsejä ja kasimirisaaleja huokeimmiksi koruiksi, sillä ne kestävät
ihmisijän."

"Hyvä on täti Suruttoman puhua, jolla on kymmenentuhatta vuodessa!
hänen oloissaan ovat ne huokeita -- mutta meille eivät mitkään
loihtunumerot voi todistaa, että on huokeampaa ostaa halpahintaisia
kasimirisaaleja, timantteja ja pitsejä kuin olla niitä ilman. Minulla
ei koskaan ole ollut timantteja, eikä hienoja pitsejä, en koskaan ole
esiintynyt samettipuvussa, ja kumminkin olen aina ollut täydellisesti
onnellinen ja arvossa pidetty. Onko minua kukaan koskaan moittinut
yksinkertaisuudestani. Ei ainakaan minun tietääkseni."

"Eihän toki, äiti kulta", sanoi Maria.

"Olen aina, tyttäreni, koettanut istuttaa teihin, ettei ihmisen tule
elää yli varojensa, eikä koettaa seurata rikkaitten elintapaa,
astumalla heidän polkemataan tietä. Olemme kaiken ikämme viettäneet
hiljaista, vanhanaikaista elämää pienessä, vanhassa talossamme."

"Niin kultaseni, ellemme ota lukuun vierashuoneen mattoa ja sen
seurauksia", virkoin minä ilkkuen.

"Niin, lukuun ottamatta vierashuoneen mattoa", sanoi vaimoni, vaihtaen
silmäyksen kanssani, "ja sen seurauksia, se oli lankeemus, mutta eihän
aina saata olla järkevä."

"Me viettelimme äitiä tähän syntiin", sanoi Jenny.

"Mutta siitä olen varma", sanoi vaimoni, "että vaikka taloni ja sen
sisustus ovat vanhanaikaiset ja yksinkertaiset, enkä ole edes
koettanutkaan hankkia itselleni kaikkea, mitä rikkaat tuttavani
omaavat, olen uhrannut enemmän rahaa kuin useat heistä kodin
todelliseen mukavuuteen. Lasten pieninä ollessa oli minulla useampia ja
parempia palvelijoita kuin monella kasimirisaalilla ja timanteilla
ylpeilevällä naisella. Pidin viisaampana maksaa kunnon palkan hyvälle,
luotettavalle palvelijalle, joka pysyi luonamme vuosikausia vapauttaen
minua useasta raskaasta perhehuolestani, kuin sulloa lukitut laatikkoni
täyteen hienoja pitsejä. Me olemme aina olleet tilaisuudessa viettää
kesämme maalla sekä pitää hevosta ja ajoneuvoja -- joten perheemme on
perin vähän tarvinnut luottaa lääkärin apuun. Rakentaessamme taloamme
panimme hyvin vähän huomiota moneen kalliiseen asiaan, jota toiset
ihmiset olisivat pitäneet tuiki välttämättömänä, mutta varustimme sen
sijaan asuntoomme runsaasti kylpyhuoneita, joita moni muu ei
ajattelekkaan. Kun terveyden suojeleminen ja hoitaminen oli
kysymyksenä, riitti rahaa aina, sillä tähän tarkoitukseen otin varoja
ylimääräisestä rahastosta, jonka vanhanaikainen taloudenhoitoni ja
pukeutumiseni oli kasvattanut."

"Äidissänne, tytöt, on itsenäisyyttä, hän kulkee omaa tietään,
seuraamatta toisten jälkiä, joka on harvinainen seikka meillä
Amerikassa. Luulen, että amerikkalaiset enemmän kuin eurooppalaiset
häpeävät ja arastelevat säästäväisyyttä. Hyvin harvoin kuulee meillä
lausuttavan: 'minulla ei ole varaa siihen tai siihen.' Nuori mies,
jolla on viiden- tai kahdeksansadan dollarin tulot, kuvailee hienoksi
ja ylhäiseksi, erittäinkin naisseurassa, puhella välinpitämättömästi
raha-asioista, siroitella rahaa vapaasti ympärilleen ja pistää
pikkurahat laskematta taskuihinsa. Hänen kellonvitjansa, keppinsä ja
paitarinnuksensa kelpaisivat nuorelle miljoonain omistajalle. Hän
käyttää vain kalliimpia räätäleitä, suutareita ja hatuntekijöitä.
Sitten valittaa hän, että elämä tulee niin kalliiksi ja vakuuttaa,
ettei hän palkallaan tule toimeen.

"Samoin on laita nuorten tyttöjen ja pariskuntien -- kaikki häpeävät
säästäväisyyttä. Ne huolet, jotka kuluttavat heidän terveyttään ja
elämätään, eivät aina ole 'sallimuksen koettelemuksia' -- ei
jokapäiväisen leivän eikä vaatteitten huoli, vaan alituinen ponnistus
näyttäytyä ihmisille varakkaampana kuin mitä ovat.

"Ahtaassa asunnossaan elelevä köyhä leski, jonka kuukausvuokra aina
kummittelee hänen ajatuksissaan, ja jonka on puhtaassa rahassa
maksettava leivät, lihat, kynttilät ja jauhot, löytää lohdutuksensa
pyhässä kirjassa, jossa kerrotaan siitä toisesta leskestä, jonka
öljytippa ja pivollinen jauhoja olivat Herralle niin suuriarvoiset,
että hän lähetti profeettansa niitä kartuttamaan. Työn loppuessa ja
palkkain alentuessa, saattaa hän astua huoneeseensa, sulkea ovensa ja
uskoa itsensä taivaallisen isänsä huomaan, joka on luvannut ruokkia
häntä, kuten lintuja taivaalla ja vaatettaa häntä kuin kukkasia
kedolla. Mutta onko sille naiselle luvattu mitään lohdutusta, joka
ajattelee päänsä puhki saadakseen aikaan yhtä komeat osteri- ja
samppanjakutsut kuin hänen rikas lähimmäisensä; tai joka miettii
tilaisuutta, jolloin hän voisi hankkia itselleen likimain yhtä kauniin
pitsikoristeen kuin rouva Croesuksella on, joka on kymmenen kertaa
häntä rikkaampi."

"Mutta isä", sanoi Maria, joka tunnollisuudessa oli miltei lapsen
kaltainen, "luulen kylläkin olevani säästäväinen ja seuraavani sinun ja
äidin esimerkkiä, sovittamalla menoni tulojeni mukaisiksi -- mutta se
ei minua tyydytä, siinä ei ole kaikki -- minua vaivaa kysymys: enkö
voisi käyttää rahasummaani paremmin ja saada sillä enemmän kuin nyt?"

"Siinä", sanoin, "tulemme säästäväisyyden laajempaan ja syvempään
merkitykseen, sen ytimeen, joka on _verrannollisen arvot_ tiede.
Korkeimmassa merkityksessään on säästäväisyys esineiden verrannollisen
arvon oikea määritteleminen -- raha on vain keino, joka tämän arvon
ilmaisee. Siinä syy, miksi asiassa on paljon vaikeuksia -- miksi
jokainen niin mielellään arvostelee lähimmäistään tässä suhteessa.
Ihmisolennot ovat erilaisia ja heidän tarpeensa monenlaisia; jokainen
käsittää mukavuuden ja epämukavuuden omalla tavallaan, ja siksipä
mielestämme usein lähimmäisemme käyttävät tulojaan hullusti ja
epäviisaasti."

"Mutta eikö arvoa määritellessä sitten ole mitään mittapuuta?" kysyi
Maria.

"Löytyy asioita, joissa ihmiset melkein yleensä ovat samaa mieltä.
Niinpä esim. olemme jokseenkin yksimieliset siinä, että _terveys_ on
välttämätön hyvä -- ja että siihen uhratut rahat ovat hyvin käytetyt.

"Jos tämä on mittapuuna, tuhlataan paljon rahaa niissäkin perheissä,
joissa muuten ei eletä yli varojen. Mies rakennuttaa talon ja maksaa
kymmenen tuhatta enemmän kuin on tarpeellista saadakseen tontin
hienossa kaupunginosassa, vaikka ilma ja terveyssuhteet siellä ovat
huonommat. Hän maksaa kolme- tai neljätuhatta dollaria kivifasaadista,
italialaisista marmorikamiineista ja kaikennäköisistä kaunistuksista,
mutta varustaa koko perheelle yhden ainoan kylpyhuoneen, ja sijoittaa
senkin ihan oman huoneittensa yhteyteen, joten ainoastaan hän
vaimoineen saattaa sitä käyttää.

"Toinen mies taas ostaa tontin avonaisella, raittiilla paikalla, jonka
hintaa ei hieno ympäristö kohota, ja rakentaa yksinkertaisen talon
ilman kivifasaadia, marmorikamiineja ja peililasi-ikkunoita, mutta
pannen paljon huomiota ilmanvaihtoon ja kylpyhuoneisiin, joten sekä
lapset että vieraat saavat mielin määrin nauttia yltäkylläisestä
vedestä.

"Ensimmäinen maksoi hienoudesta ja ulkopuolisesta loistosta, toinen
taas uhrasi roponsa saadakseen terveyden ja mukavuuden vaatimuksia
tyydytetyiksi.

"Kolmas taas ostaa vaimolleen jalokivisen rannerenkaan ja pitsisaalin,
matkustaen joka vuosi hänen kanssaan Washingtoniin näyttämään hänen
ihanuuttaan tanssijaispuvuissa, mutta maksaa palvelijoilleen niin
vähän, että saa tyytyä peräti kunnottomiin. Vaimo nääntyy, hänen
elämänsä on sortunut ja kuluu turhissa kokeissa viettää komeata elämää
vähälukuisten palvelijain avustamina.

"Onpa semmoisiakin perheitä, jotka pitävät joka vuosi komeita pitoja
Newportin hienoimmassa ravintolassa, mutta eivät raatsi lämmitellä
huoneitaan keskitalvella, eivätkä suo palvelijoilleen riittävää
ravintoa, joten he alituiseen muuttelevat. Kostea, homeinen ja kolkko
kyökki kellarikerroksessa, kylmä, autio ja tuulelle avoin
ullakkokamari, jossa palvelijoiden täytyy viettää kaiken aikansa,
todistavat kylläksi näitten perheitten säästäväisyyskäsitystä.
Säästäväisyydellä käsittävät he huolimattomuutta ja siivottomuutta
kotipiirissä, mutta seurassa koettavat he näyttäytyä sitä hienompina.
Miten äärettömän itsekästä on pitää palvelijoiden ja alustalaisten
jokaista pientäkin mukavuuden halua turhana tuhlaavaisuutena.
Katolilaista kyökkipalvelijaa torutaan teekupista, jonka hän itselleen
valmistaa perjantaina, paastopäivänä, kun ei lihansyöminen ole
luvallista, ja emäntä napisee siitä, että palvelijat ovat anastaneet
vanhan, haljenneen peilin huoneeseensa, ikäänkuin muka heidänkin
tarvitsisi tietää, miltä näyttävät.

"Moni perhe käyttää huokeata lääkäriä muka säästäväisyydestä,
katsomatta onko hän taitavampi parantamaan kuin tappamaan. Toiset
turvautuvat ensi tilassa puoskariin ja toivovat siten pääsevänsä
tohtorin palkkiota maksamasta. Muutamia tuntuu seuraavan paha haltija,
joka viettelee heitä alituisiin maksuihin. He kauhistuvat hilloihin
tarvittavaa sokurimäärää ja vähentävät siitä neljännen osan, joten koko
keitos happanee ja pilaantuu. Heitä ei mikään mahti saa ostamaan
tarpeeksi silkkiä pukuunsa, siksipä käykin puku ratkomisista ja
korjailemisista huolimatta kelpaamattomaksi ahtautensa vuoksi. He
ostavat huokeita silmäneuloja, rusinoita ja hiiliä sekä halpaa sokuria
ja teetä. Ihmetellä täytyy nähdessään heidän mustuneita, kyteviä
hiiloksiaan, jotka eivät suinkaan ketään lämmitä. Nämä ilottomat
olennot herättävät tosiaankin sääliä. Säästäväisyys muodostuu siten
sairaloiseksi kiihkoksi, joka nielaisee uhrinsa elämän ilon, ajaen
hänet aina haudan partaalle.

"On myöskin olemassa ihmisiä, jotka eivät katso säästäväisyyttä
ruoka-aineissa tarpeelliseksi. Jauhojen tulee olla parasta lajia,
samoin lihan ja kaiken muunkin. Heidän ruokapöydällään nähdään
vuodenajan herkut kalliimpinakin aikoina. 'Tämä on armottoman kallista,
ystäväni, mutta pitäähän saada jotain hyvää suuhunsa.' Mutta näillä
samoilla ihmisillä ei ole varaa ostaa kirjoja eikä piirroksia, se on
heidän mielestään ajattelematonta tuhlausta.

"Smith, joka kantaa kotiin viidelläkymmenellä dollarilla ostamiaan
herkkuja, tapaa Jonesin, joka riemusta säteilevänä kantaa toisessa
kädessään pussillisen korppuja ja toisessa hienon, pienen
öljymaalauksen, jonka hän sanoo saaneensa polkuhinnasta,
viidestäkymmenestä dollarista. 'Minulla ei ole varaa ostaa tauluja',
sanoo Smith vaimolleen, 'enkä ymmärrä kuinka Jonesin kannattaa sitä
tehdä.' Mutta Jones vaimoineen suostuisi elämään leivällä ja maidolla,
vaikka kuukauden päivät, ja rouva kääntäsi juhlahameensa vielä
kolmannenkin kerran, vaan taulunsa he tahtovat pitää. Ja onnelliset he
ovat. Jonesin taulu _pysyy_, mutta Smithin viidenkymmenen dollarin
osterit ja kuivatut hedelmät ovat jo huomenna ainiaaksi kadonneet.
Kaikista rahantuhlauksista jättävät kalliit herkut vähiten jälkiä, ja
suorastaan alhaista on kuluttaa rahojaan terveydelle vahingollisiin
herkkuihin ja ylellisyyksiin. Jos kaikki rahat, jotka kuluvat tupakkiin
ja juomatavaroihin, käytettäisiin kirjojen ja piirroksien ostoon,
olisivat kodit yleensä paljon miellyttävämmät, eikä kenenkään terveys
siitä kärsisi. Polttamiseen, juominkeihin ja ylönsyömiseen uhrataan
meillä niin paljon rahaa, että jos se summa käytettäisiin kotien
sulostuttamiseksi, riittäisi se varustamaan joka perheen hyvällä
kirjastolla, kasvihuoneella, jossa kukat koko talven ihanasti
kukkisivat, ihanilla tauluilla, jotka vierashuoneen seiniä
kaunistaisivat, sekä kylpy- ja lämmityslaitoksilla; mutta tällä
kannalla lienevät asiat vasta tuhatvuotisessa valtakunnassa, pelkään.
Mitä supistuksia on meidän siis näinä hädän ja vaaran hetkinä tehtävä?
Vastaukseni kuuluu: hylkää ensiksi kaikki tarpeettomat, turhat ja
haitalliset menot, kuten väkijuomat, tupakki ja eriväriset
merenvahapiiput. Toiseksi, vältä kaikkea syömistä, joka ei edistä
terveyttä ja hyvinvointia. Ranskalainen perhe eläisi ylellisesti niistä
jäännöksistä, jotka alituisesti jäävät keskinkertaisessa
varallisuudessa olevan meikäläisen pöydältä. Meillä on paljon
ennakkoluuloja, jotka olisivat poistettavat. Miksi sinulla aina pitää
olla varalla hienoja leivoksia kaapissasi? Miksi olet aivan
suunniltasi, ellet voi vieraillesi tarjota kaakkua teepöydässä, ole
ilman sitä vuoden päivät, ja kysele sitten lapsiltasi, itseltäsi tai
muilta, oletteko siitä kärsineet.

"Mikä pakoittaa sinua valmistamaan kaksi tai kolme ruokalajia
aterioiksi? Koeta tyytyä vain yhteen hyvään ja ravitsevaan, niin näet,
seuraako siitä suuria kärsimyksiä. Miksi pitää seuraelämän niin
suuressa määrässä kohdistua syömiseen? Pariisissa on hyvin hauska tapa.
Joka perheellä on iltansa viikossa, jolloin ollaan kotona tuttavia
varten. Ainoana virvokkeena tarjotaan teetä, voileipiä ja keksiä perin
yksinkertaisesti. Huoneet ovat valoisat, eloisat ja väkeä täynnä --
kaikki on yhtä iloista ja hauskaa kuin komean illallisen odottaessa
mehuhyytelöineen ja herkullisine kaakkuineen vieraille painajaista
tuottaakseen.

"Tällaisessa seurassa sanoi kerran nainen osoittaen erästä pariskuntaa:
'heidät toki tunnen -- kahdenkymmenen vuoden kuluessa olemme tavanneet
toisemme kerran viikossa.'

"Ystävien seurassa syöminen onkin kyllä suuri nautinto, eikä tämä siitä
lainkaan vähene, että ateria on yksinkertainen, päinvastoin, luulisin."

"No isä kulta", sanoi Maria, "ottakaamme nyt pukeutuminen puheeksi --
paljonko saa panna pukuihin, ettei eroaisi muista."

"Kerronpa teille tytöt, mitä toissa iltana näin erään ravintolamme
vastaanottohuoneessa. Kaksi keski-ikäistä kveekarinaista kiiltävissä,
harmaansinisissä silkkipuvuissa astui hiljaa huoneeseen; heidän
kasvonsa olivat tyynen ja ystävällisen näköiset. Heidän puheistaan
päätin heidän kuuluvan sairaanhoitoliittoon, joka tykkönään uhrautuu
hyväntekeväisyydelle. He olivat juuri lopettaneet kiertoretken kaikissa
maan sairashuoneissa, joissa olivat lohduttaneet, tukeneet, hoitaneet
ja lempeällä, hellällä olennollaan huojentaneet haavoittuneitten
sotilaitten kärsimyksiä. Nyt oli heillä täytettävänä toinen tehtävä,
joka koski heidän kadotettuja ja harhaanjoutuneita sisarparkojaan.
Iltakaudet vaelsivat he poliisin vartioimina, tunkeutuen sydänyöllä
tanssipaikkoihin, ja koettaen nuoria, kadotuksen partaalla olevia
tyttöjä lempein sanoin ja äidillisillä neuvoilla johtaa pois synnin
tieltä. -- He ilmoittivat heille, missä huomispäivänä löytäisivät
ystäviä, jotka ohjaisivat heitä satamaan, ja kokivat auttaa heitä
parempaan elämään.

"Katsellessani näitä naisia siveän vaatimattomissa puvuissaan, muistui
mieleeni apostolin sanat naisista, joiden _kaunistus_ on lakeassa ja
hiljaisessa hengessä, sillä tavaksi käynyt lempeys heidän puheessaan,
heidän kasvojensa tyvenyys ja puhtaus, heidän pukunsa hienous ja
yksinkertaisuus -- kaikki vaikutti harvinaisen kauniisti. Eivät
muodikkaat hatut, liehuvat pitsihiat eivätkä koreat vaatteet olisi
heitä kaunistaneet. Heidän yksinkertainen vaatevarastonsa mahtui vain
pieneen matkalaukkuun, joka ei haitannut heidän alituisia matkojaan
eikä häirinnyt heidän hartaushetkiään eikä toimiaan.

"Eivät tosin kaikki naiset ole tähän toimeen kutsutut, mutta eivätköhän
kumminkin voisi jossain määrin seurata heidän esimerkkiään? Esitän
nöyrästi tämän kysymyksen. Moni nainen käy kuukausittain Herran
ehtoollisella, vastaanottaa sen syvällä hartaudella, ja sydämmen
kyllyydestä kantaa kiitoksensa siitä, että tulee täten vastaanotetuksi
'Kristuksen pyhän ruumiin jäseneksi'. Mutta he eivät koskaan ole
tulleet ajatelleeksi, että tämä jäsenyys velvoittaa heitä ottamaan osaa
Kristuksen uhrautumiseen kadonneitten sielujen puolesta, luopumaan
koristuksistaan sekä kärsimään vaivoja ja ikävyyksiä näitten
eksyneitten lampaitten tähden, joiden edestä Hän kuoli. Löytyy
korkeampi säästäväisyys, jota meidän tulee oppia -- säästäväisyys, joka
alistaa kaikki maalliset asiat henkisen ja kuolemattoman alle.

"Aika ajoin ovat hyvääharrastavat kristityt perustaneet kohtuuden
seuroja, korkeat siveelliset periaatteet silmämääränään, seuroja, jotka
eivät ole onnistuneet, syystä, ettei ole saatu selvitetyksi pulmallista
kysymystä, mikä on tarpeellista ja mikä ylellistä. Nämä sanat
vaihtelevat eri ihmisiin nähden merkitykseltään yhtä paljon kuin
ihmistavat ja luonnonlaadut eriävät toisistaan. Se on ala, jota mitkään
ulkonaiset säännöt eivät voi määrätä, mutta siitä huolimatta tulisi
jokaisen ylevän kristityn laatia tässä suhteessa lakia itselleen.
Siunatkoon aina kieltäytymisen taivaallinen henki kaikkia tuloja, niin
suuria kuin pieniäkin. Uhratkaamme aina omistamme hitunen köyhille,
sureville, nälkäisille, kärsiville ja heikoille, sillä muuten on
henkinen tappiomme suurempi kuin se, minkä veljillemme toimitamme.
Niinpä Herrammekin vaeltaessaan seurassamme maan päällä kätki aina
pienistä varoistaan, jotka hän sai itseään ja muutamia valittujaan
varten, osan vaivaisille. Moni voi kyllä tähän muistuttaa, että se on
vain pisara meressä. Enhän minä voi estää kaikkea viheliäisyyttä
maailmassa. Se vähä, minkä voin auttaa tai antaa, ei vaikuta mitään.
Mutta ellei se vaikuta muuta, estää se ainakin omaa sieluasi
kovettumasta itsekkäisyyteen ja tunnottomuuteen, sinä olet koettanut
parastasi, olet riistänyt hituisen synnin ja viheliäisyyden paljoudesta
ja johdattanut sen hyvää kohti.

"Laupeudensisaret kieltäymyksen puvussaan, ynnä moni muu ylevä nainen,
joka on heidän hengenheimolaisensa, vaikkei kuulukkaan mihinkään
ulkonaiseen yhdistykseen, ovat näyttäneet naisille tietä ylevimpään
kauneuteen ja jalouteen, joiden rinnalla kaikki sukupuolen sulot ja
koristukset kalpenevat, kuten samea kynttilä himmenee puhtaitten,
ijankaikkisten tähtien valossa."



IX.

Palvelijat.


Sen jälkeen kun näitä kyhäelmiäni aloin kirjoitella, on useita
muutoksia tapahtunut kotipiirissämme. Niinpä on Maria mennyt luotamme,
aloittaen uudella nimellä uutta elämää, ja vaatimaton pikku asunto
täällä lähellämme pitää vaimoni sekä Jennyn toimeliaat aatokset yhtä
paljon vireillä kuin emännänkin.

Maria, kuten aavistinkin, on tunnollinen, milteipä huolestunut emäntä.
Hänen aistinsa on hyvin tarkka, hän on itse täsmällisyys, pieninkin
poikkeus tasaiselta polulta vie hänet pois tolaltaan. Maria oli
kasvanut kodissa, jossa talous kävi tyynesti ja järjestyksenmukaisesti
äidin alituisen huolen ja valvonnan avulla. Hän ei ollut koskaan
ottanut osaa talousaskareihin muuten kuin tomuttamalla vierashuoneen
koristuksia, pesemällä porsliinia tai avustamalla sokurileivoksia ja
suklaatikaramellejä valmistettaessa. Muutamat seikat elämässä ovat
hänestä aina näyttäneet niin perin luonollisilta, ettei hän voinut
kuvaella taloutta olevankaan ilman niitä. Hän ei koskaan tullut
ajatelleeksi, että sellaista leipää ja sellaisia korppuja, mitä hänen
kotonaan tarjottiin, ei saisi joka talossa -- ettei hopea aina ole niin
kiiltävää, lasit niin kirkkaat, suola niin hienoa ja sileätä, sekä
pöytäastiat niin aistikkaasti asetetut, kuten hän oli tottunut näkemään
kotonaan, missä kaikki sujui kuin itsestään -- sillä vaimoni on niitä
emäntiä, jotka koskettavat kaikkia niin hellällä kädellä, ettei kukaan
huomaakkaan hänen kosketustaan. Hänen ei koskaan kuule toruvan eikä
tiuskivan, hän ei koskaan vierailleen kerskaile keittotaidostaan eikä
päivittele palvelijain huonoutta. Hän vaatii niin sanomattoman vähän
tunnustusta omille persoonallisille ansioilleen ja hyvässä kunnossa
olevalle taloudelleen, että hänen omat lapsensakaan eivät huomaa hänen
tahtonsa kaikkea johtavan -- koko järjestys tuntuu vain johtuvan
kunnollisista palvelijoista.

Lapsemme esim. eivät koskaan ole panneet mitään huomiota siihen
seikkaan, että alituisten palvelijain vaihtojen aikana, jotka niin
usein sattuvat amerikkalaisissa perheissä, heidän silmiään olivat aina
ilahuttaneet samat leivät ja korput, sama maukas ruoka ja siististi
katettu pöytä. Tästä päättivät he vain sen, ettei hyviä palvelijoita
ole ollenkaan niin vaikea hankkia kuin ihmiset yleensä luulevat. Heitä
tosin vähän ihmetytti, että kaikki nämä ihmeet lähtivät vasta-alkajain
käsistä, mutta he otaksuivat näiden käsien olevan hyvin sukkelat ja
taipuvaiset oppimaan. Että mainio mehuhyytelö ja oivallinen jäätelö,
kirkas liemi ja herkulliset korput olivat kömpelön irlantilaistytön
tekemät, joka juuri oli saapunut Erinistä [Irlannin runollinen
nimitys], oli heistä vain todistus rodun lahjakkaisuudesta, ja vaimoni,
joka ei koskaan välittänyt kiitoksesta, antoi heidän rauhassa jäädä
siihen luuloon.

Siksipä saikin Maria taloutensa ensi aikoina tuta häiriötä kodissaan.
Pöytään ilmestyi hapanta leipää, karvas, kitkerä kahvi oli riistää
nahan suusta, lasit olivat huonosti pyyhityt ja lusikkain ensimmäistä
kirkkautta himmensivät tummat viirut. Vuoteet olivat huolimattomasti
valmistetut, kaikki vinossa ja väärin. Maria riensi harmista kuohuen
äitinsä luo.

"Meidän kaltaisen pienen perheen pitäisi kahdella palvelijalla tulla
hyvin toimeen, heillä on tuskin mitään tekemistä. Ajattele, koko suuri
leipomus ihan pilalla, kaikki hapanta. Sitä en voinut käyttää, ja
tänään on leipä taas samanlaista! Puhuessani siitä keittäjälle, sanoi
hän palvelleensa jos jossakin ja kehui että leipäänsä on aina ylistetty
ja verrattu leipurin leipomaan."

"Hän saattaa kylläkin olla oikeassa", sanoin. "Monessa perheessä
syödään hyvällä maulla hapanta leipää vuodet umpeen. Heidän ostaessaan
leipurilta leipää, on sekin hapanta, mutta he eivät sitä huomaa, leivän
keveys kun heistä on sen paras ansio."

"Etkö voi neuvoa häntä leipomaan toisenlaista?" kysyi vaimoni.

"Olen tehnyt kaikki voitavani. Sanoin ettemme saata syödä sellaista
leipää, että se on kauheata. Rob sanoo ruuansulatuksensa pilaantuvan
siitä. Mutta sittenkin on leipä aivan samanlaista; luulin sitä vain
kiusanteoksi."

"Mutta", sanoin, "noitten yleisten ohjeitten sijaan, tulisi sinun ottaa
selvä hänen menettelytavastaan ja tarkastaa missä vika on -- onko hiiva
huonoa, vai antaako hän taikinan kohota liiaksi? Taikinan kohoaminen
riippuu suuresti ilman lämpömäärästä."

"Tuosta kaikesta en tiedä paljon mitään", sanoi Maria. En ole koskaan
ottanut siitä selvää, en koskaan leiponut kotona; se näytti minusta
aina niin yksinkertaiselta toimelta, sekoitettiin hiivaa ja jauhoa ja
vastattiin taikina. Meidän leipämme täällä kotona oli aina niin hyvää."

"Tuntuu, lapseni, kuin olisit astunut virkaasi, ottamatta selvää mitä
siinä vaaditaan."

Vaimoni hymyili ja sanoi:

"Muistatko, Maria, että kehoitin sinua rupeamaan perheleipuriksemme
vuotta ennen naimistasi."

"Muistan kyllä, äiti, mutta olin toisten tyttöjen kaltainen: minusta se
oli turhaa. Minua eivät sellaiset toimet miellyttäneet, olisi ehkä
kyllä ollut parempi siihen tottua."

"Niin olisi ollut", sanoin. "Amerikkalaisen emännän ensi tehtävä on
opettaminen. Hänen ruokansa on hyvää vain silloin, kun hän itse on
kyökkiasioittensa perillä ja osaa taitavasti neuvoa. Jos hänellä on
kokemusta ja käytännöllisiä tietoja, keksii hänen silmänsä heti
puutteen. Tarvitaan vain vähän taitavuutta, kärsivällisyyttä ja
johdonmukaisuutta ohjeitten antamisessa ja kaikki käy hyvin. Katsos,
äitisi taloudessa olisi leipä aina yhtä hyvää, vaikka meillä olisi
sinun kyökkipalvelijasikin, sillä hän keksisi paikalla vian ja
selittäisi sen hänelle tarkasti."

"Etkö tiedä mitä hiivaa hän käyttää?" kysyi vaimoni.

"Luulen sen olevan hänen omaa valmistustaan", sanoi Maria. "Niinpä
luulen hänen sanoneen. Hän pitää kovaa melua siitä ja ylvästelee
taidostaan. Hän on nähtävästi tottunut saamaan kiitoksia leivästään ja
on nyt vihainen ja loukkaantunut, enkä ymmärrä mitä hänelle tehdä."

"Niinpä niinkin", sanoin, "jos viet kellosi kellosepälle ja rupeat
hänelle selittämään, miten hänen tulee korjata koneistoa, nauraa hän ja
menettelee oman mielensä mukaan. Mutta jos joku virkaveli antaa hänelle
neuvoja, kallistaa hän heti korvansa hänen puoleensa ja kuuntelee, mitä
hänellä on sanottavana. Eivät myöskään naisten töissä oppimattoman
naisen sanat tee toivottua vaikutusta, kun hän ottaa neuvoakseen toista
taitavampaa, mutta toinen, jolla on kokemusta ja tietää toimensa
juurtajaksain, herättää kunnioitusta ja luottamusta."

"Briittaasi kannattaa kylläkin opettaa", sanoi vaimoni. "Onhan hän
rehellinen, siisti ja kunnollinen. Hänellä on mainiot todistukset
monelta oivalta perheeltä, jotka tosin valmistavat leipäänsä toisin
kuin me. Ole ystävällinen, kärsivällinen, neuvo häntä hyvällä tajulla,
ja luulenpa hänen vielä muodostuvan mielesi mukaiseksi."

"Entäs kahvi, äiti kulta, et voisi uskoa sitä samanhintaiseksi, jota te
täällä juotte, niin mustaa ja kitkerää se on, mikähän siihen on syynä?"

"Syy on perin yksinkertainen", sanoi vaimoni. "Hän paahtaa pavut liian
kauan ja polttaa ne. Monet ihmiset pitävät kahvista, joka on mustaa ja
katkeranmakuista. Tämän pahan poistaminen on perin helppo."

"Maria", sanoin, "jos huolit neuvoistani, annan ne sinulle ilmaiseksi.
Leivo leipäsi kuukauden ajan itse. Asia tuntuu niin perin
yksinkertaiselta, mutta luulenpa paljon aikaa kuluvan, ennenkuin olet
täysin perehtynyt kaikkiin pikkuseikkoihin. Mutta sittenpä et enää
tarvitsekkaan leipoa, jokaisen palvelijan voit saada leipomaan
mieliksesi, sillä sinä olet valmis opettaja."

"En ole koskaan luullut niin yksinkertaista asiaa noin
monimutkaiseksi."

"Yksinkertainenhan se on", sanoi vaimoni, "mutta se vaatii kumminkin
tarkkaa huolta ja valppautta. Hyvää leipää voi monella tavalla pilata,
lukemattomia tarkkaavaisuutta ja kokemusta vaativia pikkuseikkoja
täytyy ottaa huomioon. Ellet ota lukuun ilmaa ja lämpösuhteita, voit
esim. kylmällä säällä saada erinomaista leipää, mutta samalla
menettelyllä saat lämpimällä säällä hapanta; niinikään vaativat eri
jauholajit eri menettelytapaa, kuten hiivakin. Itse kypsentämisessä on
vielä monta mutkaa, jotka vaativat tarkkaa huomiota."

"Minun on siis", sanoi Maria iloisesti, "yhdennellätoista hetkellä
opittava virkani salaisuudet."

"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", sanoin. "Mutta kehittynyt
järkesi, joka on tottunut miettimään ja selvittämään asioita, vie pian
voiton oppimattomilta, vaikkapa heidän kokemuksensa olisivat kuinkakin
suuret. Yksinkertainen keittäjäsi on nyt askareissaan sinua viisaampi.
Mutta vähällä uutteruudella ja harjoituksella perehdyt sinä niihin
enemmän kuin hän, saatpa vielä hänet sen huomaamaankin, seikka, joka on
aivan yhtä tärkeä."

"Samaten", sanoi vaimoni, "on sinun ohjaaminen sisäkköäsi hopean
pesussa ja vuoteiden valmistamisessa. Hyviä palvelijoita emme usein osu
saamaan; heitä pitää ohjaamalla _kasvattaa_. Jos tyttö on taipuvainen
ja kätevä ja emäntä ymmärtää tehtävänsä, koituu huonostakin pian hyvä.
Useat parhaat irlantilaistyttöni olen saanut suoraan laivasta aivan
oppimattomina. Jos olivat oppivaisia ja sukkelia, he kyllä
menetteleisivät, sillä vasta-alkavat eivät ole niinkään vaarallisia.
Pahemmat ovat nuo väärän opin saaneet ja itserakkaat, joiden tavat ovat
sinulle vastenmieliset ja loukkaavat talon henkeä. Silloin tulee
emännän olla ainakin niin selvillä talon asioista, että hän kykenee
palvelijalle osoittamaan parempiakin keinoja löytyvän, kuin hänen ennen
oppimansa."

"Etkö luule, äiti", sanoi Maria, "että nyt meidän aikanamme ovat
käsitykset naisten töistä muuttuneet. Puhutaan niin paljon naisen
korkeammasta vaikutusalasta ja koetetaan keksiä hänelle parempia
tehtäviä, kunnes hän viimein tietämättään pitää hieman alentavana
sivistyneelle naiselle sitoutua liiaksi perhevelvollisuuksiin."

"Varsinkin siitä alkaen", sanoi vaimoni, "kun Naisyhdistyksen
kokouksissa alettiin purkaa suuttumusta niitä kohtaan, jotka mielivät
rajoittaa naisen käsityskykyä kyökin ja lastenkamarin piiriin."

"Kaikessa on järkeä", sanoin. "Naisyhdistys sotii monta järjetöntä ja
tuhmaa käsitystä vastaan, paheksuen sitä aineellista käsitystä, että
nainen kelpaisi muka vain putinkeja paistamaan ja paidannappeja
ompelemaan. Mennyt, raaempi aika on sälyttänyt heikomman sukupuolen
raskailla taakoilla. Moni tähän naisasiaan liittynyt nainen on yhtä
etevä varsinaisissa naistoimissa kuin henkisesti lahjakaskin.

"Ei ole epäilemistäkään, ettei naisen vaikutusala vielä ole laajentuva,
ja varsinkin tasavaltaisessa valtiossa vältetään paljon mädännystä ja
onnettomuutta lisäämällä ja laajentamalla naisen valtaa. Jokaisella
naisella on ennen kaikkea inhimilliset oikeutensa, jotka ovat
sukupuolesta riippumattomat ja ovat hänelle suotavat samoin kuin
miehellekin. Elköön häneltä riistettäkö tuota suurta oikeutta käyttää
voimaansa juuri sillä alalla, jossa Jumala ja luonto ovat määränneet
hänet vaikuttamaan. Elkööt mitkään ahtaat naissukua koskevat säännöt
estäkö hänen lahjojensa vapaata kehitystä. Olkoonpa hän sitten luotu
puhujaksi, kuten neiti Dickenson, tähtitutkijaksi, kuten rouva
Somerville, tai laulajaksi, kuten Grisi. Enkä ymmärrä, miksi ei naisen
ääntä valtioasioissa voisi kuunnella samalla kunnioituksella kuin
kotona.

"Onhan valtio vain perheiden yhdistys, ja lait kohdistuvat niihin
oikeuksiin ja vapauksiin, jotka koskettavat naisen syvimpiä ja
sisäisimpiä tarpeita ja kalliimpia toiveita. Miksi olisivat siis sisar,
vaimo ja äiti voimattomampia valtiossa kuin kotonaan. Ei olisi haitaksi
naisellisuudelle, jos nainen ilmaisisi ajatustaan vaalilipulla samaten
kuin keskusteluissakin. Asioissa, jotka koskevat kasvatusta,
raittiusasiata ja uskontoa, valtio varmaankin suuresti hyötyisi
kuulemalla naisen ääntä.

"Mutta kaiken tämän ohessa on minun lisättävä että, sen ohessa että
näissä kokouksissa laverrellaan paljon kypsymätöntä, mautonta lorua,
itse tämän suunnan henki koettaa kääntää naisen kasvatusta uudelle
tolalle, pois kotoisista velvollisuuksista. Tuntuu kuin maailma aina
rientäisi eteenpäin vastatuulessa kulkevan laivan lailla, jota aallot
viskelevät sinne tänne. Yleiset koulumme hylkäävät tyttöjen
kasvatuksesta ompelun, johon entinen sukupolvi syystäkin uhrasi monta
tuntia päivästään. Työmiehen ja käsityöläisen tyttäret mättävät
päähänsä algebraa, geometriaa, trigonometriaa ja korkeampaa
matematiikkaa laiminlyöden kokonaan erikoisesti naiselle tarpeellista
oppia. Tyttö ei saata seurata luokkalaisiaan auttaessaan äitiään
kotoisissa toimissa, ja niinpä hän vapautetaan niistä koko
kasvatusaikanaan. Perheen poika pannaan aikaisin kauppa- tai
maanviljelystöihin, isä tarvitsee hänen apuaan ja vaatii häntä
elättämään itseään. Täten keskeytetään hänen kasvatuksensa; opintoja
jatketaan ainoastaan talvikuukausina ja töitten lomassa. Niinpä ovatkin
maaseutukaupunkimme perheitten naiset tavallisesti miehiä etevämmät
henkisessä valistuksessa. Mutta seurauksena tästä aivojen
yksipuolisesta kehittämisestä ja jänteiden voimain laiminlyömisestä on
suuri ruumiillinen arkuus ja kykenemättömyys käytännöllisissä kodin
töissä. Nuo rivakkaat, vahvat, hilpeät maaseututytöt, jotka
entisaikoina pitivät Uuden Englannin kyökit niin kiiltävinä ja puhtaina
-- tytöt, jotka ilomielin pesivät, silittivät, panivat sahtia,
leipoivat, jopa valjastivat hevosenkin, elleivät palmikoinneet olkia,
ommelleet koruompeluksia, piirustelleet, maalailleet tai lueskelleet --
tuo naissuku, vanhan ajan kaunistus, vähenee päivä päivältä. Ja
sensijaan on meillä tämä uuden ajan heikko, väsynyt ja hermostunut
sukupolvi, joka on kirjallisesti viisas, mutta oppimaton kaikissa
jokapäiväisen elämän pikkutoimissa. Tätä kasvatusta ja sen seurauksia
väijyy se paha vaara, että yhteiskunta ennen pitkää kääntää aseensa
tätä samaa sivistyttämistä vastaan."

"Asia on sitä laatua", sanoi vaimoni, "että palvelijakysymys on täällä
Amerikassa muodostunut elämän suureksi pulmaksi. Perheiden onni,
varallisuus, menestys ja mukavuus perustuvat suurimmaksi osaksi siihen.
Yllämainitulla kasvatuksella eivät tyttäremme kykene toimittamaan omaan
perheeseensä kuuluvia askareita, kuten ennen vanhaan. Ja mikä pahempi,
heiltä puuttuu tykkönään käytännöllistä älyäkin, joka voisi johtaa
raakoja ja oppimattomia palvelijoita. Mikä siis neuvoksi! Nykyisten
kalliiden hintojen aikoina kohoaa palvelijan ruoka hänen palkkaansa
kalliimmaksi, ja päälle päätteeksi tuhlailee hän talon varoja, saattaen
suuria vajauksia taloudenkassaan. Entäs, jos aloittaisit, Kristo, tästä
asiasta. Sopivampaa ainetta tuskin voinet löytää."

Niinpä istuin kirjoituspöytäni ääreen ja kirjoitin seuraavan
kirjoituksen:

_Palvelijat ja palvelus_.

Monet kotoisat ikävyydet täällä Amerikassa johtuvat siitä, että ne
uudet periaatteet, joiden mukaan yhteiskuntamme on järjestetty, ja
jotka muodostavat yhteiskunnallisen elämämme aivan eriäväksi Vanhan
Maailman elämästä, eivät ole niin harkitut ja sovitellut, että ne
kykenisivät luomaan varmuutta ja yhteyttä jokapäiväisiin suhteisiimme.
Amerikka on luonut valtiollisen suunnitelman, joka perustuu kaikkien
ihmisten alkuperäiseen vapauteen ja yhdenvertaisuuteen.

Tämän suunnitelman mukaan on jokainen inhimillinen olento yhtäläisellä
tasa-arvoisuuden asteella, ja hänellä on mahdollisuus kohota ja
kehittyä kykynsä ja voimainsa mukaan. Yhteiskuntalaitoksemme
silmämääränä on, mikäli mahdollista, säilyttää tätä tasa-arvoisuutta
polvi polvelta. Meillä ei ole sukutiluksia, ei perinnöllisiä arvonimiä,
ei yksinoikeuksia, eikä etuoikeuksia nauttivia luokkia -- kaikki voivat
Amerikan yhteiskunnassa yhtä vapaasti nousta ja laskeutua kuin aallot
meressä. Palvelijain ja isäntien välisessä suhteessa tuntuu vielä
ylimysvallan sekä orjuuden vaikutuksia. Englannin ja muunkin maailman
kirjallisuus kuvailee aina palvelijain asemaa ylimysvallan hengessä,
joka lukee isännän etuoikeutettuun luokaan ja palvelijan
alempaan luokkaan. Kaikki näytelmäkappaleet, runot, romaanit ja
historiakertomukset puhuvat tämän käsityskannan hengessä. Isännän
oikeudet otaksutaan perustuvan, kuten kuninkaankin, hänen korkeampaan
syntyperäänsä. Hyvä palvelija on se, joka lapsuudestaan alkaen on
oppinut "nöyrästi alistumaan parempien ihmisten tahdon alle".
Ensimmäisten siirtolaisten tuodessa maahamme kansanvaltaisia oppeja,
eivät he kumminkaan vielä olleet vapautuneet ylimyksellisen
yhteiskunnan ajatus- ja toimintasuunnasta. Vanhempain siirtolaisten
kertomuksista päättäen puolusti heidän aikuinen isäntäväki vielä
etuoikeutta nauttivain luokkain "jumalallisia oikeuksia", vaikka he
omasta puolestaan asettuivat ylivaltaa vastaan.

Seurauksena tästä asianlaidasta oli se, että kaikki kieltäytyivät
palvelijantoimesta, eikä Amerikassa syntynyt mitään palvelijaluokkaa.
Mutta muutaman sukupolven aikana harjoitettiin naapuriperheiden kesken
jonkinlaista vaihtokauppaa, tarpeellisten työvoimain puuttuessa.
Toisesta perheestä lainattiin toiseen poika tai tytär, jota aina
pidettiin yhdenvertaisena perheen muitten jäsenien kanssa. Apulainen
aterioitsi yhteisessä pöydässä nauttien talon omien lasten osaksi
tulevia oikeuksia. Perheiden aikaa myöten sivistyessä ja hienontuessa
alkoi tämä liian tuttavallinen suhde sivistymättömien naapurien kanssa
tuntua vastenmieliseltä, mutta ei ollut valitsemisen varaa, täytyi joko
suostua tähän tuttavallisuuteen taikka suorittaa askareensa itse. Ei
mikään palkka voinut houkutella Uuden Englannin poikia ja tyttäriä
rupeamaan varsinaisiksi palvelijoiksi, se toimi soveltui heidän
mielestään orjalle, ei vapaalle. Palvelijain tuli saada käyttää
paraatirappuja, olla läsnä perheen kutsuissa, ja hienoinkin viittaus
aterioitsemaan eri pöydässä katsottiin persoonalliseksi loukkaukseksi.

Maanviljelijäin ravakkaat, itsetietoiset tyttäret, joiden apua
suurimmassa arvossa pidettiin, alkoivat yhä enemmän karttaa tätä
työalaa. He katsoivat kaikkia muita vaivaloisempiakin toimia paremmiksi
sitä. Ovathan järjestetyn perheen askareet toki monin verroin
terveellisemmät, hauskemmat ja iloisemmat tehtaan yksitoikkoista,
koneellista työtä. Mutta Uuden Englannin tyttäret valitsivat
yksimielisesti tehtaantyön, jättäen kotoiset toimet muukalaisen väestön
tehtäviksi. Tämän he tekevät pääasiallisesti syystä, etteivät tahdo
olla ala-arvoisena työluokkana perheissä, joissa samanikäiset naiset
nauttivat ja elävät työtönnä.

"En anna teille tyttäriäni työhön", sanoi navakka eukko naapurilleen,
joka tiedusteli itselleen palvelijaa kesän ajaksi; "ehkäpä antaisin,
ellei teillä olisi omia tyttäriä, mutta minun tyttäreni eivät tule
teille työskentelemään, jotta omat tyttärenne saisivat laiskotella."

Turhaa oli tarjota rahaa. "Emme tarvitse rahojanne, rouva, kyllä
tulemme toimeen ilman niitäkin; tyttäreni palmikoivat olkia, ja tekevät
mitä työtä tahansa, mutta kenenkään orjaksi eivät rupea."

Irlantilaiset ja saksalaiset palvelijat, jotka tulivat maahan, olivat
kyllä kotimaassaan tottuneet yläluokkia arvossa pitämään, mutta
tähänkin vieraaseen väestöön tarttui jossain määrin tasavaltaisuuden
henki. Heidän tullessaan Amerikkaan olivat heidän käsityksensä
vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta varsin hämärät, ja kun sivistymättömän
ja tietämättömän ihmisen käsitykset ovat hämärät, ei niissä silloin
myöskään ole paljon järkeä. He eivät tosin vaatineet sijaa itselleen
perhepöydässä vierashuoneessa, mutta he hylkäsivät monta kunnioituksen
ja arvon osoitusta, jotka heidän kotimaassaan olivat tarpeelliset,
puolustaen röyhkeästi ja haikailematta omaa tahtoaan ja omia tapojaan,
ollen mielestään tasavaltaisina kansalaisina siihen oikeutetut.
Isäntäväen ja palvelijain väli kävi kireäksi. Isäntäväki myönsi
salaisesti heikkoutensa, mutta koetti ulkonaisesti pitää yllä
valtaansa, palvelija taas, joka tunsi ylivaltansa, kiisteli
oikeuksistaan. Senpävuoksi ei isäntäväen eikä palvelijain suhteessa
Amerikassa ole sitä ystävällisyyden leimaa kuin Vanhassa Maailmassa.
Väärinkäsityksiä syntyy alinomaa, ja molemmat riitapuolet ovat
ainaisella sotakannalla keskenään.

Tämä yleinen orjasota, joka tavalla tai toisella raivoaa miltei joka
perheessä, on ollut alituisena puheenaineena Amerikan naisseuroissa. Se
on niin loppumaton ja ankara sota, kuin riitelisivät ylimykset ja
työluokka keskenään epämääräisistä oikeuksistaan.

Englannissa ovat palvelijat varsinainen luokka ja palvelus on virka.
Eroitus palvelijain ja isäntäväen välillä on niin tarkka ja määrätty,
ja kaikki oikeudet ja velvollisuudet niin selvät, ettei isäntäväen
tarvitse pelätä kadottavansa arvoaan tai kunnioitustaan osoittaessaan
ystävällisyyttä alustalaisiaan kohtaan, eikä liioin todistaa valtaansa
äänellään ja käytöksellään. Kuta korkeampi yhteiskunnallinen asema on,
sitä ystävällisempi on isännän ja palvelijan suhde. Käskyt esitetään
pyynnön muodossa, ja äänen sekä käytöksen lempeys peittää vallan, jota
ei yksikään palvelija uskaltaisi loukata.

Mutta Amerikassa on kaikki epämääräistä. Ensinnäkin puuttuu meiltä
luokka, joka pitäisi palvelemista varsinaisena toimenaan. Palveleminen
on yleensä vain välikappaleena johonkin parempaan; parhaat palvelijat
hautovat mielessään jotain tuumaa, johon aikovat ryhtyä saatuaan jonkun
verran rahaa säästetyksi. Heidän silmäinsä edessä kangastaa aina joku
itsenäinen asema, joka suo heille oman kodin. Köyhä perhe haaveksii
maatalon ostoa, ja sisarukset hajaantuvat ajaksi sinne tänne
palvelemalla ansaitakseen yhteisesti siihen tarvittavan summan.
Ompelijatyttösi aikoo perustaa naisräätäliliikkeen, kyökkipalvelija
tuumaa naimista leipurin kanssa ja muuttaa vieraan uunin luota oman
pesän ääreen. Nuoret naiset rientävät kiihkoisasti etsimään muita
toimialoja, kunnes kaikki naisalaan kuuluvat naisammatit ovat ääriään
myöten täyteen sullotut. Kuulemme surkeita kuvauksia kerrottavan näistä
kärsivistä ja onnettomista naisista, ja niistä rasituksista, joiden
alaisiksi nämä heikot olennot usein joutuvat eri työaloillaan. Ja
sittenkin valitsevat naiset ennemmin kovia vaivoja ja kärsimyksiä, kuin
säännöllisen palveluksen.

Mikä tekee palveluksen niin vaikeaksi? Luulisi tointa, joka tarjoaa
vakavan kodin, oman lämpimän ja valaistun huoneen, hyvän ruuan ja
säännöllisen hyvän palkan, houkuttelevammaksi kuin huonosti kannattava
ompelutyö, joka tuskin tuottaa tarpeellisen ruuan ja suojan.

Luulenpa, että käsitykset palvelijan oikeasta asemasta tasavaltaisessa
yhteiskunnassamme ovat perin epäselvät, ja siitä syystä palvelemista
niin kammotaan Amerikassa, että nuori nainen siihen ryhtyy ainoastaan
viimeisessä hädässä. Heitä peloittaa enemmän kunnioituksen puute
palvelijan asemassa olevaa kohtaan, kuin palvelijan suoritettavat
askareet. Moni suostuisi tekemään nämä työt, mutta pelkää asemaa, jossa
hänen itsetuntoaan alituisesti _loukkaa halveksiminen, joka meidän
maassa tulee perheaskareiden mutta ei muiden töiden osaksi_.

Isäntäväessä piilee tietymätön ylpeyden henki, jota tasavaltaisuuden
hengen työväenpiirissä yllyttämä vastarinta kiihoittaa toimintaan.
Monet perheet pitävät palvelijoita välttämättömänä pahana, heidän
palkkaansa ikävänä menona, ja kaikkia heille myönnettyjä oikeuksia
vääryytenä perhettä kohtaan. He koettavat käyttää heidän työvoimaansa
niin paljon kuin mahdollista ja suoda heille niin vähän oikeuksia kuin
suinkin. Heidän huoneensa ovat vajanaiset, huonosti kalustetut ja
epämukavat, ja keittiö ikävin ja synkin kolo koko talossa. On myöskin
perheitä, jotka ovat hyvänluontoisemmat ja kohtelevat suosiollisemmin
ja lempeämmin palvelijoitaan, mutta sisässään he kumminkin salaisesti
halveksivat heidän asemaansa. Ja tämä heidän hyvänsuopaisuutensa on
muka niin suuri ansio, että sen pitäisi palvelijoissa kasvattaa mitä
nöyrimpää kiitollisuutta. He ovat aivan pettyneet ja loukkaantuneet
palvelijain laaduttomuudesta, nämät kun pitivät hauskoja huoneita,
hyviä huonekaluja ja kunnollista ruokaa vain pelkkänä heille kuuluvana
oikeutena.

Alituista ihmettelyä isäntäväessä näyttävät herättävän palvelijain
vaatimukset samain inhimillisten tarpeiden suhteen, mitä sillä
itsellään on. Rouva, joka haukottelee hienossa vierashuoneessa kirjojen
ja piirroksien ympäröiminä, ellei hän iltaansa kuluta vieraitten
seurassa kutsujaisissa tai teaatterissa, kauhistuu ja suuttuu, jos
keittäjä ja sisäkkö mieluummin pistäyvät jonkun tuttavan luona
kahvilla, kuin istuvat kovilla puutuoleilla kyökissä, jossa ovat kaiken
päivää askaroinneet. Soma sisäkkö, seisoessaan hetkisen pienen samean
peilinsä ääressä pukuaan järjestämässä, saattaa joutua niitten
sydämettömän ivan esineeksi, jotka viettävät tuntikausia itsensä
soristamisessa. He eivät nähtävästi ole koskaan tulleet
ajatelleeksikaan, että palvelustyttöä haluttaisi olla yhtä soma kuin
emäntänsäkin. Onhan hän nainen, kuten hekin, nainen, jolla on kaikki
sukupuolensa heikkoudet ja tarpeet, ja hänen pukunsa on yhtä tärkeä
kuin heidänkin.

Paljon häiriötä palvelijakunnassa aikaansaa isäntäväen usein sopimaton
ja pikkumainen sekaantuminen heidän asioihinsa. Isäntäväen valta
ulettuu ainoastaan määräämään palvelijan töitä, ja sitä aikaa päivässä,
jota palvelija on suostunut käyttämään talon palvelukseen. Muuten ei
heillä ole suurempaa oikeutta sekaantua heidän eloonsa ja oloonsa kuin
käsityöläisenkään, jonka apua he käyttävät. Onhan heillä oikeus määrätä
työajan pituus taloudessaan, ja palvelija saattaa joko hyväksyä sen tai
hyljätä paikan. Mutta vapaahetkinään sallittakoon heidän tulla ja mennä
mielensä mukaan kenenkään siihen sekaantumatta.

Jos isäntäväkeä vaivaavat palvelijainsa tanssit, iltaseurustelut ja
yöjuoksut, lienee parasta ottaa nämä asiat erittäin puheeksi ja tehdä
niistä erityinen sopimus palvelijaa pestatessa. Kuta selvemmin ehtoja
määritellään alussa, sitä suurempi on mahdollisuus keskinäisestä
rauhasta ja tyytyväisyydestä. Onhan emäntä oikeutettu sanomaan ja
selittämään, minkälaiset talon tavat ovat, ja missä suhteessa
palkkaamansa palvelija ei vastaa hänen vaatimuksiaan. Näistä asioista
on paljon parempi tyynesti sopia keskenään alusta pitäen, kuin
sittemmin kiivailla kiistoilla ja alituisilla kotikahakoilla.

Isäntäväessä on yleensä se mielipide vallalla, että palvelijain tulee
kunnioittaa heitä ja heidän perhettään enemmän, kuin he palvelijoita.
Mutta niinköhän lienee asian oikea laita? Minkälaisen tulee palvelijan
suhteen isäntäänsä olla kansanvaltaisessa yhteiskunnassa? Aivan saman
kuin jonkun toisen henkilön, joka rahasta tekee sinulle jonkun työn.
Nikkari tulee taloosi asettamaan hyllyä seinälle, -- keittäjä tulee
kyökkiisi valmistamaan päivällisesi. Sinä et milloinkaan vaadi, että
nikkarin tulee osoittaa sinulle suurempaa kunnioitusta, kuin mitä itse
hänelle osoitat, syystä, että hän talossasi sinun työtäsi toimittaa.
Hän on kansalainen samassa yhteiskunnassa kuin sinäkin, sinä kohtelet
häntä kunnioituksella, ja toivot hänen samaa tekevän. Sinä vaadit häntä
suorittamaan työnsä sinun mielesi mukaan, muuta et häneltä pyydä. Nytpä
luulen palvelijain asemaan ja oikeuksiin nähden vallalla olevan aivan
toisen käsityskannan. Onhan aivan yleistä, että jokainen perheen jäsen
pitää oikeutenaan kohdella palvelijoita huolimattomasti, mutta
palvelija ei suinkaan saa samoin tehdä. Heidän yksityisiä asioitaan
urkitaan ja kysellään peittelemättä, heidän pukujaan ja ulkomuotoaan
arvostellaan säälimättä, mutta jos palvelijat ryhtyisivät moisiin
muistutuksiin, pidettäisiin sitä ilmeisenä hävyttömyytenä. Karkein ja
kovin sanoin ilmaistaan tyytymättömyyttä heidän toimiinsa, usein
nuhdellaan heitä vieraan läsnäollessa, mutta ehdottomasti vaaditaan
palvelijoita ilmoittamaan tyytymättömyyttään ainoastaan kohteliaalla ja
säädyllisellä tavalla. Nainen ei kohtele ompelijataan eikä
muotikauppiasta samalla välinpitämättömällä tavalla kuin keittäjätään
ja sisäkköään. Ja kumminkin molemmat tekevät hänelle palveluksia, jotka
hän rahalla maksaa. Toinen ei siis ole huonompi toista. Kumpikin on
yhtä oikeutettu hyvään kohteluun. Isäntä ja emäntä ovat oikeutetut
vaatimaan kunnioitusta kaikilta, jotka taloon kuuluvat, niin lapsilta,
palvelijoilta kuin vierailtakin, mutta heidänkin on osoittaminen samaa
yhtä hyvin palvelijoilleen kuin vierailleen.

Siltä en tahdo väittää välttämättömäksi palvelijain seurassa aterioida
yhteisessä pöydässä, kuten vanhoina patriarkkaalisina aikoina tehtiin.
Puuseppäsi ei ollenkaan loukkaannu, vaikket pyydä häntä syömään
päivällistä kanssasi, eikä ompelijasi tai muotikauppiaasi vaadi
kutsumusta iltakemuihisi. Suhteenne perustuu vain keskinäisiin
asioihinne, sehän on selvä. He eivät lainkaan tuomitse sinua ylpeäksi,
vaikket rupea heidän kanssaan läheisempään seurusteluun. Mutta teidän
keskinäinen suhteenne perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen,
kenties ystävyyteenkin. Sama suhde voisi syntyä palvelijainkin kanssa.
Eihän syy, joka estää sinua kutsumasta palvelijaa perheesi
yksityiselämään, ole ylpeydessäsi, vaan jossain muussa.
Vierashuonettasi ja ruokapöytääsi eivät Uuden Englannin tyttäret
suinkaan haikailleet -- ei, niihin pantiin arvoa vain kunnioituksen ja
ystävällisyyden osoituksina, johon heitä katsottiin oikeutetuiksi -- ja
jos näitä etuja olisi heille vapaaehtoisesti tarjottu, olisivat niistä
kieltäytyneet.

Anna palvelijasi tuntea isäntäväkensä kohtelusta ja koko perheen
hengestä, että heidän asemansa pidetään kunniassa, anna heidän tuta
sitä viehätystä, jonka perheenemännän tasainen hyväntahtoisuus ja
sivistynyt käytös suo. Varusta heidän huoneensa hauskoiksi ja
mukaviksi, etteivät eroaisi liian paljon muiden perheenjäsenten
suojista, ja näet, että palvelijatoimi käy heti paljoa yleisemmäksi.
Löytyy perheitä, joissa asiat ovat tällä kannalla, ja niissä perheissä
tapaamme yleensä kunnon palvelijoita, jotka viihtyvät kauan paikassaan.

Mainitkaamme tässä vielä eräs epäkohta tai liiallisuus, johon
hyväntahtoiset ihmiset usein tekevät itseään syypäiksi palvelijain
suhteen. He lellittelevät heitä. He antavat heille ylellisen palkan ja
suunnattomia myönnytyksiä sallien suvaitsevaisuudessaan heidän
laiminlyödä tehtäviään. Heidän kuulee sitten usein valittavan
palvelijain kiittämättömyyttä. Kestävimmät ja sopusointuisimmat suhteet
isännän ja palvelijain kesken ovat syntyneet tyynestä, yksinkertaisesta
ja kristillisestä oikeudentunnosta ja ihmisrakkaudesta. Palvelijoita
tulee tunnustaa lähimmäisiksi ja kristityiksi, ja tehdä heille sen,
minkä tahtoisimme, että he meillekin tekisivät.

Amerikkalaisilla emännillä on suuri tehtävä sen luokan hyväksi, josta
he palvelijansa ottavat. Suorittakoot tämän tehtävänsä ilomielin.
Ohjatessaan taitamattoman palvelijansa karkeata, tottumatonta kättä ja
opettaessaan hänelle hyvän talouden hoidon salaisuuksia, voivat he
lohduttaa itseään sillä, että kasvattavat tasavallalle hyviä vaimoja ja
äitejä.

Valitukset näistä irlantilaistytöistä ovat lukuisat ja äänekkäät; ja
näitten taitamattomien tyttöjen puutteet ovatkin, sitä pahempi, suuret
ja silminnähtävät. Mutta malttakaamme mielemme ja kuvailkaamme omia
tyttäriämme heidän ijässään, oppimattomina ja taloudentoimissa
kokemattomina, etsiviksi vieraalla maalla palvelusta perheissä.
Suoriutuisivatko he paremmin? Palveluksessamme olevat tytöt ovat usein
omain tyttäriemme ikäiset, he ovat yksinään vieraalla maalla ilman
äidin johtavaa kättä, mutta he ansaitsevat uljaasti oman leipänsä,
lähettävätpä vielä joka laivassa rahaakin köyhille omaisilleen meren
toisella puolella. Kuinka ylpeilisimmekään tyttäriemme mielenlujuudesta
ja uljuudesta, jos he meidän hyväksemme tekisivät samaa.

Jos luomme katsauksen taloihimme, näemme siistejä, hyvin hoidettuja,
vieläpä hienojakin koteja, jossa kaiken työn tekevät nämä Erinin
tyttäret. Amerikkalaiset naiset ovat heitä opettaneet, työ on ollut
vaivaloinen, mutta runsassatoinen ja sitä seuraa lopullisesti rauha.

Äsken mainitsemaani amerikkalaisten naisten elämän työhön ei kumminkaan
kuulu palvelijaimme uskontoon sekaantuminen. Parempi kehoittaa heitä
pysymään totisina kristittyinä omalla tavallaan, kuin järkähyttää
heidän uskoaan huomauttamalla heille hairahduksia heidän lapsuutensa
uskonnossa. Tuhansien turvattomain tyttöjen yleinen elämän puhtaus ja
siveys, vaikkei heillä ollut muuta kotia kuin kirkko, eikä muuta kilpeä
kuin uskontonsa, riittävät todistamaan tämän uskonnon vaikutuksen
olevan sitä laatua, ettei se ansaitse tulla joutavan puhelun aineeksi.
Kaikissa kristinuskon eri muodoissa on kumminkin sisällinen yhteys, ja
katolilainen palvelija ja protestanttinen emäntä saattavat kumpikin
olla Kristuksen hengen lapsia, joskin toinen menee messuun ja toinen
raamatunselitykseen.

Suorastaan naurettavia ovat ne, jotka turhamaisessa ylpeydessään
koettavat saada Amerikassa käytäntöön livreijapukuisia palvelijoita.
Palvelija meidän maassamme ei saata olla vain liitteenä toiselle
miehelle, joka leimaa hänen kuin minkäkin lampaan omalla värillään. Ei,
hän on kansalainen kuten isäntäkin, kansalainen, jolla on oma asemansa,
joka on vapaa tekemään sopimuksia, vapaa tulemaan ja menemään ja vaatii
omalla alallaan aivan yhtä suurta kunnioitusta ja kohtelijaisuutta kuin
kuka tahansa muuhun ammattiin tai asemaan kuuluva henkilö.

Sitäpaitsi emme Amerikassa saata käyttää suuria palvelijaliutoja,
vaikka olisimme kuinkakin rikkaat, sillä yhteiskunnan yleinen luonne
tekee sen hankalaksi. Emäntä tuntee huolensa kasvavan jokaisen uuden
palvelijan mukana. Kaksi palvelijaa elää sovussa keskenään ja
isäntäväkensä kanssa, kolmella on jo riita lähellä, ja riidan
mahdollisuus yhä suurenee nelihenkisessä palvelijakunnassa, mutta
viides ja kuudes panevat jo varmasti kahakan toimeen. Vanhan Maailman
tottuneet, monimutkaista taloutta johtavat emännöitsijät muodostavat
luokan, jota meillä ei ole, ja jota meillä ei koskaan tule olemaankaan.
Yleensä tulee amerikkalaisen talouden välttämättömästi olla pienen ja
yksinkertaisen. Tässä maassa on niin monta ansaitsemisen
mahdollisuutta, että kotipalveluksella ei voi olla sitä pysyväisyyttä,
joka muodostaa sen niin miellyttäväksi Vanhassa Maailmassa.

Asian näin ollen, pitäisi amerikkalaisten poistaa perhetöistä kaikki
se, minkä paremmalla tuloksella voi suorittaa yhteistyöllä.

Ennen muinoin valmistettiin Uudessa Englannissa joka talossa saippuata
ja kynttilöitä omaksi tarpeeksi, mutta nykyjään verraten harvat
ryhtyvät semmoiseen työhön. Saippua ostetaan saippuantekijältä ja
kynttilät tehtaasta. Tämä suunta alkaa kehittyä ja levitä. Ranskassa ei
kukaan leivo itse leipäänsä, eikä parempaa leipää saata syödä kuin
hyvän leipurin. Kaikki perheet lähettävät liinavaatteensa
ammattipesijättären luo, joka suorittaa työnsä sellaisella huolella ja
siisteydellä, että harvoin kotona saadaan sellaista aikaan.

Mikä helpoitus amerikkalaisen emännän toimissa, jos hän voisi
työluettelostaan pyyhkäistä pesu- ja silityspäivän! Talousjärjestelmän
voisi saada paljon yksinkertaisemmaksi ja sukkelammaksi. Jos kaikki
raha, minkä kukin perhe nyt uhraa pesu- ja silitysmenoihin ja
valmistuksiin, puihin, tärkkelykseen, saippuaan ynnä muihin,
yhdistettäisiin, ja perustettaisiin pesulaitos kymmenkunnan perheen
kesken, voisi pari kelpo naista mainiosti suorittaa kaiken sen pesun,
mikä nyt hyvin huolimattomasti kotona tehdään, muun talouden sillä
aikaa ollessa huiskin haiskin. Se, joka panee alkuun yhteiset
vaatteiden pesut, selvittää amerikkalaisten emäntäin vaikeimman pulman.

Ei, amerikkalaisten naisten ei pidä yrittääkään kolmella palvelijalla
viettää samaa elämää, joka Vanhassa Maailmassa vaatii kuusitoista --
heidän tulee kauttaaltaan ymmärtää ja valmistua _opettamaan_ jokaista
talonhoidon haaraa, heidän tulee tehdä palveleminen houkuttelevammaksi,
kohtelemalla palvelijoitaan niin, että he voivat kunnioittaa itseään ja
tuntea itsensä kunnioitetuiksi. Ja siten selvenee aikaa myöten tämä
taloudellinen pulma nykyisestä sekavuudestaan suuntaan, joka
sovellutetaan kasvavan naispuolisen sukupolven elämään.



X.

Keittotaito.


Istuimme, vaimoni ja minä, työhuoneeni avonaisen ikkunan ääressä,
katselemassa lempivaahteramme helakan punaisia lehtiä, jotka
muistuttivat meille kesän jo paenneen. Virkistin itseäni, kuten kaikki
ihmiset tähän aikaan, "Schönberg Cotta perheen elämänvaiheilla",
vaimoni äänen yllättäessä korviini etäisyydestä, hajoittaen kauniin
utukuvan, jonka olin eteeni loihtinut saksalaisesta maalaiselämästä.

"Kristo!"

"Mikä on, kultaseni?"

"Muistatko mikä päivä kuukaudessa tänään on?"

Vaimoni tietää varsin hyvin, etten sitä seikkaa koskaan tiedä, ja etten
siitä koskaan voi pitää lukua, ja turhaahan olisikin siitä huolehtia,
kun hän aina on siitä selvillä, vieläpä ilmoittaakin sen minulle
hyvissä ajoissa. Sillä hänen kysymyksessään piili jotain muuta takana.
Se oli hieno viittaus siihen, että olisi aika miettiä uutta kyhäelmää
aikakauskirjaani. Siispä en vastannutkaan itse kysymykseen, mutta sen
sisäiseen tarkoitukseen.

"Katsoppas, kultaseni, en ole vielä selvillä siitä, mistä aineesta
kirjoitukseni laadin."

"Annappas kun minä keksin aineen."

"Lausu ilmi ajatuksesi, valtijatar! Orjasi kuuntelee!"

"Kirjoitappas _keittotaidosta_. Aine on jokapäiväinen, mutta olen
varma, että onni ja terveys riippuvat siitä enemmän kuin mistään
muusta. Tee kotisi viehättävän kauniiksi, sorista se tauluilla, pidä
se siistinä, mukavana ja raittiina, mutta jos vatsa saa ravinnoksi
hapanta leipää ja kitkerätä kahvia, nostaa se sellaisen mellakan,
että silmä käy sokeaksi kaikelle kauneudelle. Pienellä kesämatkallamme
panin merkille, kuinka runsas varasto oivallisia ruoka-aineksia
meillä täällä Amerikassa on, ja kuinka keittotaitomme on köyhä
ruoka-aineiden paljouteen verrattuna. Usein istuimme pöytään, joka oli
täyteensullottu oivallisista aineksista valmistettua ruokaa, mutta
ruokaa, valmistettaessa niin täydellisesti pilattua, että oli miltei
mahdoton sitä syödä! Pehmeitä korppuja, joissa oli alkaalipilkkuja, --
hapanta hiivaleipää -- rasvassa kiehunutta ja sitten hitaasti
hyytynyttä lihaa -- ja ennen kaikkea anteeksiantamaton synti,
eltaantunutta voita! Kuinka usein toivoinkaan, nähdessäni kaikkea tätä
kamaluutta, voivani näyttää ja opettaa ihmisille, mitä herkkuja olisi
saattanut valmistaa näistä oivallisista aineksista!"

"Kultaseni", sanoin, "sinä ajat minut oudoille vesille. Soisitko
miehesi esiintyvän julkisuudessa kotoisten raivottarien häpäisevin
tunnusmerkki, pesurätti, takinliepeeseen kiinnitettynä? Ei, rouva
Crowfield, nyt on se aika käsissä, jonka aina olen ennustanut
tulevaksi: sinun pitää kirjoittaa itse. Olen aina sanonut, että sinä
kirjoittaisit paljoa paremmin kuin minä, jos vain kerran koettaisit.
Kirjoita samoin kuin välistä juttelet minulle, ja silloin lienee
parasta minun paiskata kynäni loukkoon."

"Joutavia!" sanoi vaimoni. "Siitä ei tulisi mitään. Tiedän kyllä, mitä
olisi sanottavaa, ja voisin _sanoa_ sen kelle tahansa, mutta
tarttuessani kynään hyytyvät kaikki ajatukseni, ja aivoni tuntuvat
tyhjiltä ja raskailta. Olen hetken lapsi ja puhun mitä päähäni
pälkähtää. Paras mitä joka alalla on sanottu ja kirjoitettu, ei ole
käytännöllisen työntekijän, vaan tarkan vaarinottajan luomaa."

"Rouva Crowfield, tämä muistutus on niin hyvä, että se voisi olla minun
tekemäni", sanoin. "Tosi on, että kaiken elinaikani olen ollut
katsojana ja vaarinottajana kaikissa taloudenasioissa, varsinkin kun
omassa kodissani olen päässyt niiden läheiseen yhteyteen. Kun siis nyt
tässä kirjoituksessani käsittelen puhtaasti naisalaan kuuluvaa ainetta,
olen vain sinun kynäsi ja puhetorvesi -- ja annan näkyväisen muodon
sinusta lähtevälle viisaudelle."

Niinpä istuuduin pöytäni ääreen ja aloin töhriä, valtijattareni
kutoessa tyynesti sukkaansa vieressäni. Minun tulee ilmoittaa sinulle,
lukijani, että tämä työ on minulle varsin vastahakoista -- ja lisään
vielä sen vakuutuksen, että jospa vaimollani olisi sama määrä
itseluottamusta kuin minulla, kirjoittaisi hän niin hyvin, ettei kukaan
enää kallistaisi korvaansa minun puoleeni.

_Keittotaito_.

Meillä on täällä Amerikassa runsaampi määrä ruoka-aineksia kuin muissa
maissa. Tuskin missään muualla niin vähällä vaivalla saa aikaan hyvän,
ylellisen aterian, ja siksipä kenties ei muualla niin laiminlyödäkkään
sallimuksen antamia lahjoja kuin täällä. Tällä en suinkaan tarkoita
ettei matkailija, joka samoaa maamme ristiin rastiin, löytäisi
tarpeeksi ravintoa, mutta siihen katsoen, että ruokavaramme ovat
suuremmat kuin minkään muun sivistyskansan, ovat tulokset verrattain
paljoa pienemmät.

Kun eräälle ranskalaiselle taiteilijalle kerran näytettiin luettelo
niistä vihanneksista, joita tarjotaan New-Yorkin ravintoloissa,
vakuutti hän moisen päivällisen nauttimisen kestävän puoliyöhön
saakka. Muistan kuinka minut tämä yltäkylläisyys kerran valtasi
palatessani lempeänä syyspäivänä eräältä Euroopan matkaltani ja
mennessäni suoraa päätä laivasta ravintolaan. Kuukausiin en ollut
nauttinut muuta kuin pieniä kyljyksiä ja linnunpaistia kukkakaalin tai
perunoitten kera, jotka tuntuivat olevan ainoat saatavissa olevat
vihannekset silpohernekauden päätyttyä. Täällä avautui eteeni oikea
vihannes-näyttely: kypsiä, meheviä tomaatteja, sekä raakoja että
keitettyjä, mureita kurkkuviipaleita, ihania, keltaisia bataatteja,
kaikenmoisia papuja, viehättäviä, höyryäviä maissitähkiä ja
kermanvalkoisia, meheviä kurpitsoja, olipa siinä vaihtelevainen rikkaus
ruokahalua viettelemässä. Olen usein ajatellut, että ainakin Amerikassa
kasviaineitten ihailijat ja harrastajat voisivat todistaa vihanneksista
saattavan yksinomaan elää, ja elää herkullisestikin. Tässä
yltäkylläisyydessä ei se pykälä pidä paikkaansa, jolla tavallisesti
puolustetaan järjettömien eläimien surmaamista ja syömistä.

Eikä sittenkään amerikkalainen pöytä kokonaisuudessaan vedä vertoja
englantilaiselle, eikä liioin ranskalaisellekkaan. Hyviä, oivallisia
aineita käytetään huolimattomasti, enkä luule niitä missään muualla
tuhlattavan enemmän kuin täällä. Kaikki todistaa yltäkylläisyyttä usein
seuraavaa huolimattomuutta; varoja ja keinoja on runsaasti, mutta kykyä
vähän.

Englannissa saisi matkailija hiljaisessa maalaisravintolassakin kunnon
aterian, lammaskyljyksen, höyryävän pienen teekeittiön, jossa hän itse
saa valmistaa teensä, herkullista hilloa, tai kylmää kinkkua, hyvää
leipää ja oivallista voita. Ranskassa et koskaan turhaan kysele
mainiota _café au lait_'tä [maitoa ja kahvia] hyvän leivän ja voin
kera, pientä omelettia tai pientä liha-annosta. Mutta mitä saa
matkailija meidän amerikkalaisissa maakylissämme? Minkälaista on kahvi?
minkälaista tee? entäs liha? ja ennen kaikkea voi?

Luentoni keittotaidosta ja'an viiteen eri osastoon; ensimmäinen on:
leipä, toinen: voi, kolmas: liha, neljäs: vihannekset, viides: tee --
johon kuuluu kaikki teekupeista nautittavat lämpimät, hauskat juomat;
olkoot ne sitten teetä, kahvia tai suklaata.

Se, joka nämä viisi osastoa hyvin hoitaa, onkin käsittänyt
ruuanlaitoksen tarkoituksen ainakin elämän todellisiin tarpeisiin ja
hyvinvointiin nähden. Tiedän varsin hyvin vielä yhden osaston olevan,
jota herkkusuut pitävät hyvin tärkeänä keittotaidossa, osaston, joka
käsittää kaikki makeiset, maustimet ja herkut, jotka eivät ole
terveydeksi eivätkä ravinnoksi vaan pikemmin vahingoksi. Niitä
suositaan vain siksi, että ne maistuvat makealle, niitä ei nautita
hyödyn eikä ravinnon vuoksi. Tämä laaja osasto sisältää kaikki kaakut,
pasteijat, hillot, jäätelöt j.n.e. Mutta tähän aineeseen olen myöhemmin
palaava. Huomautan nyt vain, että matkoillani tunsin aina sappeni
kiehuvan ajatellessani niitä turhia vaivoja, joita nämä herkut
aikaansaivat, sillä huomasin kyllä, että ne syrjäyttivät nuo viisi
suurta osastoani. Monta kertaa oli pöydällä monenlaista kaakkua ja
muita herkkuja, lihan ollessa sitkeätä ja rasvaista, leivän puolikypsää
ja hapanta ja voin surkean huonoa. Silloin aina ajattelin, olisipa
juhlapöydän emäntä näihin herkkuihin kuluttamansa ajan ja työn uhrannut
leivän, voin ja lihan valmistamiseen, olisi matkustajan kohtalo ollut
suotuisampi. Mutta varmaankaan ei hän koskaan ollut otaksunut hyvän
aterian riippuvan näistä jokapäiväisistä asioista.

Niinkauan kuin hän taisi tarjota pasteijoja, kaakkuja, kirkasta
hyytelöä ja hilloa, saattoivat hänestä niin vähäpätöiset asiat kuin
leipä, voi ja liha jäädä oman onnensa nojaan. Tämä sama
välinpitämättömyys jokapäiväisten tarpeitten suhteen, saattaa ihmisiä
rakentamaan komeita kivifasaadisia taloja, joissa ikkunat ja ovet ovat
kauniisti koristellut, mutta jotka sisäpuolisesti ovat epämukavat,
ilman kylpyhuoneita, uuneja ja ilmareikiä.

Ne, jotka kesän ajaksi hakevat itselleen täysihoitoa maataloissamme,
tietävät kyllä että talo, jossa tuoretta voita, maukasta kahvia ja
teetä sekä hyvin valmistettua lihaa on saatavissa, on harvinaisuus,
joka melkein kuuluu satujen maailmaan. On miltei mahdotonta saada
ihmisiä oivaltamaan tavallisen, niin sanotun arkiruuan, hyvästi ja
huolellisesti valmistettuna, olevan oivaa herkkua, joka aivan
syrjäyttää kaikki monimutkaiset ylellisyydet.

Alkakaamme siis hyvän pöydän perustuksella -- _leivällä_. Minkälaista
tulee hyvän leivän olla? Keveän, tuoreen ja rapean.

Leivän keveys se juuri eroittaa villikansojen leivän meidän
leivästämme. Villi-ihminen sekoittaa vain veden ja jauhot
taikinapalloiksi ja heittää ne sitten kiehuvaan veteen, jossa ne
muodostuvat raskaiksi limaisiksi möhkäleiksi. Tarjotessaan niitä
syötäviksi villi-ihminen lisääkin: "Syödä tätä, ei kuolla", jonka
lauseen eräs leikillinen matkailija pakoitettuna tätä leipää nauttimaan
selitti omalla tavallaan: "Ellei tämä tapa, ei mikään". Sanalla
sanoen tätä alkuperäistä leipää sulattamaan kykenee vain eläimen tai
villi-ihmisen vatsa. Niinmuodoin koettavat kaikki sivistyneet leipää
valmistaessaan saada sitä enemmän tai vähemmän keveäksi, s.o., että eri
osasia erittää toisistaan pienet ilmasolut, ja kuohkeata leipää
valmistettaessa aina tavalla tai toisella leivässä syntyykin näitä
soluja.

Minun tietääkseni on olemassa neljä kuohkean leivän valmistuskeinoa,
nim. joko hiivan tahi hapon ja alkaalin tahi vatkatun munanvalkuaisen
sekoittaminen taikinaan, taikka viimein jonkin kaasumaisen aineen
puristaminen siihen. Kaikilla on sama tarkoitus, toisistaan erittää
jauhojen kypsyneet osat ilmasoluilla, jotka auttavat vatsan helposti
sulattamaan niitä.

Hyvin tavallista Amerikassa on kohottaa leipää sekoittamalla jauhoihin
happoa ja alkaalia. Tästä syntyy hiilihappoa, joka muodostaa pieniä
soluja leipään, joka tulee kuohkeaksi, kuten keittäjä sanoo. Kun tämä
toimitus tapahtuu kemiallisia lakeja noudattamalla, niin että suolat
täydellisesti poistavat voiman toisistaan, on seuraus usein hyvä, ja
leipä erinomaisen maukasta. Mutta tämä ei aina onnistu. Happona
käytetään tavallisesti hapanta maitoa, mutta maidon happamuudessa on
monta eri astetta, ja kun taikinaan käytetään määrätty mitta tätä
happoa, ovat tietysti vaikutukset erilaisia eri aikoina. Tämä tapa
kohottaa leipää on, ikävä kyllä, hyvin levinnyt maassamme. Missä sitä
käytetään, on huomattu, että sen epäonnistuneesta käyttämisestä
syntynyt tappio on suurempi kuin siitä saatu hyöty. On hyvin ikävä,
että Uuden Englannin tyttäret eivät enää itse pane hiivaa, eivätkä
kohota leipää tällä käytännöllisellä tavalla. Se raaka, sitkeä, karvas
aine, jota sanotaan korpuksi, ja jota monen kunnon tasavaltalaisemme
täytyy meidän päivinämme syödä, on kerrassaan liian huonoa ravintoa
heille; parempaa he toki ansaitsevat.

Erikoistilaisuuksissa, kun taloudessa tuota pikaa tarvitaan leipää tai
korppuja, on tämä hiilihappojärjestelmä hyvä olemassa, mutta minä
rukoilen hartaasti amerikkalaisia emäntiä palaamaan takasin vanhoille
jäljilleen ja valmistamaan mummovainajiensa hyvää hiivaleipää.

Keveätä ja kuohkeata leipää saadaan kumminkin paraiten käyttämällä
vanhinta ja luotettavinta tapaa. Hiiva oli käytännössä jo Vapahtajankin
aikana, sen tiedämme hänen vertauksestaan, että totuuden hiljainen,
läpitunkeva voima on kuin leivän nouseminen vähäisen hapatuksen avulla.

On kumminkin olemassa hiivalaji, jota paljon käytetään maamme
muutamilla seuduilla, ja jota en suinkaan suosittele. Sitä sanotaan
suolahiivaksi tai maitohiivaksi ja valmistetaan jauhojen, maidon ja
hitusen suolan sekoituksesta, ja tämän sekotuksen annetaan sitten
kohota. Tuoreena tällä hiivalla kohotettu leipä on kylläkin kaunista,
valkeata ja hyvänmakuista; ilmasolut siinä ovat hienot ja tasaiset.
Mutta vanhempana muistuttaa se meille raamattumme sanoja mannasta, jota
Israelin lapset kokosivat ja säilyttivät, ja jotka sanat ovat enemmän
valaisevia kuin miellyttäviä, sillä ne kertovat, että manna: "haisi ja
sikisi matoja".

Tavallisella, hyvinkäytetyllä panimohiivalla saadaan parasta ja
terveellisintä leipää. Jos vain aineet ovat hyvät ja suurta tarkkuutta
noudatetaan muutamissa pikkuseikoissa, on hyvä tulos varma. Kaupassa
myydään halpoja, pilaantuneita jauholajeja, joista ei minkään
taloudellisen kemian avulla voi leipoa hyvää leipää. Eihän ole koskaan
säästöä ostaa kelvottomia jauhoja, vaikka niitä saadaankin puolesta
hinnasta. Eikä tule leivän nimellä syöttää näistä jauhoista tehtyä
tahmeata, limaista taikinaa heikkovatsaisille, jotka eivät moista
ravintoa siedä.

Mutta jos jauhot ja hiiva ovatkin hyvää ja lämpömäärä sopiva, ei
leipomus onnistu, ellei vastaavaa hiivamäärää tarkasti hämmennetä
taikinaan ja ellei pidetä varalla, ettei taikina saa kohota liiaksi.
Oikealle perheenemännälle on leipä pääasia. Sen vaatimuksia täytyy
ennen kaikkia seurata ja leipoessa pitää kaiken muun olla toisessa
sijassa. Jos puuhaat sitä ja tätä pitämättä taikinaa koko ajan
silmällä, huomaat usein, etteivät luonnon voimat sinua odota. Ne
tekevät tehtävänsä mistään huolimatta. Valkoinen, hyvin hämmennetty,
huolella ja voimalla vastattu taikina kohoaa mainiosti, kunnes hetki on
käsissä panna se paistumaan. Hukkaappas hetkinenkin ja taikina kohoo
liiaksi alkaen muodostaa etikkahappoa ja pilaten koko leipomuksen. Moni
emäntä ei ota vaaria tästä pyhästä ja salaperäisestä hetkestä. Hänellä
on pikkuleivoksia uunissa, hän kuorii mehuhyytelöä, tai harrastaa
jotain muuta korkeimman keittotaidon haaraa, leivän alkaessa pikaisesti
hapata. Kääntäessään viimeinkin huomionsa taikinaan näkee hän sen
olevan mennyttä kalua -- se on niin hapanta, että siitä tuntuvasti
leviää kirpeä haju. Nyt turvaudutaan soodapulloon ja taikinaan lisätään
suuret määrät liuvotettua alkaalia, hätävara, joka usein näkyy leivässä
vihertävien juovien tai pienten karvaanmakuisten täplien muodossa. Niin
menivät hukkaan hyvät humalat -- leipä on mautonta, vieläpä hapantakin.

Moni katsoo leivän keveyttä sen ainoaksi huomioonotettavaksi
ominaisuudeksi. Hyvästi vastatun ja oikealla ajalla leivotun leivän
puhdas, hyvä maku on heistä vain sivuseikka. Siksipä heistä tuo
soodapullon käytäntö hätätilassa onkin varsin oiva keksintö. Jos he
panisivat leivän makuun suurempaa huomiota, eivät he voisi suvaita
leipurin leipää semmoisenaan. Keveätä se tosin on ammoniakki- ja muine
lisäyksineen, keveätä kuin olisi se pelkkää ilmaa, mutta myöskin yhtä
mautonta kuin valkoinen pumpulikangas.

Toiset sekoittavat taikinan vain möhkäleeksi vastaamatta sitä lainkaan,
kaatavat sen sitten pannuun ja antavat sen kohota uunissa. Semmoisessa
leivässä ovat ilmasolut karkeat ja epätasaiset, ja mitä makuun ja
kauneuteen tulee, on tämän ja hyvästi vastatun leivän ero yhtä suuri
kuin raa'an irlantilaisen palvelijan ja sivistyneen, hienostuneen
naisen välillä. Vastaamisesta tulevat vähäiset ilmasolut tasaisiksi, ja
koko taikina hienoksi ja sulavaksi. Kunnollista vastaamista ei millään
toisilla keinoilla saada korvatuksi.

Kauneuden ylevä periaate näyttäytyy leivässä samoin kuin kaikkialla
muuallakin. Sillä on omat esteetilliset lakinsa silläkin, ja
huolellisesti pytkylöiksi sotkettu ja vaivattu leipä onnistuu paraiten.
Leivottuina olkoot pytkylät jonkun aikaa alallaan, jotta keskeytynyt
kohoominen saisi jatkua ja pienet ilmasolut avautuisivat samalle
asteelle, jossa ne leipomaan ruvetessa olivat.

Mutta vaikka kaikki muu kävisikin hyvin ja sääntöjen mukaisesti, voi
uuni vielä pilata kaiken. Leipämme suureksi vahingoksi ovat rautauunit
melkein yleisesti syrjäyttäneet kunnon vanhat tiili-uunimme. Rautauunit
ovat epäluotettavia ja oikullisia, eivätkä yleiset säännöt lämmöstä
pidä niiden suhteen lainkaan paikkaansa. Leivän hyvyys, tasaisuus ja
maku riippuu yllämainituista ilmasoluista, olkoot ne sitten hiivan,
munan tai leivospulverin aikaansaamat. Kypsentämisen tulee hyydyttää
nämä ilmasolut, ja mitä pikemmin se tapahtuu, sitä parempi tulos.
Liiallinen kypsentäminen tekee leivän raskaaksi syystä, että
päällimmäinen kuori estää kosteutta haihtumasta pytkylän sisästä,
pidättäen ilmasoluja hyytymästä. Kovettunut kuori painaa tahmeita
ilmasoluja hävittäen ne tykkönään, ja täten syntyy emäntien kauhu --
likilaskuinen leipä. Kypsentämisessä on siis pidettävä vaari, että
suurin lämpö sattuu alhaalta leipään kuivaten ja hyydyttäen ilmasoluja.
Jokaisen emännän tulee tuntea uuninsa niin hyvin, että tietää millä
hetkellä tämä tulos parhaiten saavutetaan.

Leipomista voi kehittää hyvin vaihtelevaksi ja laajaperäiseksi -- ja
kaikkien korppujen, pikkuleivosten, korvapuustien, rinkilöiden, joita
taikinasta muodostamme, tulisi tyydyttää emännän kunnianhimoa aivan
yhtä paljon kuin kalliit sokurileivokset ja hedelmähillokkeet. Onhan
meillä niin erinomaisia aineita leipäämme panna. Seuloamattomat jauhot,
jotka hyvin valmistettuina ovat valkoisia vehnäjauhoja maukkaammat,
ruis- ja ohrajauhot, kaikki ovat perin oivallisia.

Aivan erityinen tapa meillä Amerikassa on kuuman leivän nauttiminen.
Moni perhe Etelässä ja Lännessä ei koskaan syö kylmää leipää.
Matkustajat usein muistuttavat tämän tavan epäterveellisyyttä, ja jotka
pitemmän aikaa ovat sitä nauttineet, tietävät kyllä kuinka
vahingollista se on.

Lähinnä leipää on _voi_ tärkein. Verratessamme sivistysmaiden voita
Amerikan tuotteeseen, on meidän ihmetteleminen sitä suvaitsevaisuutta,
jota matkailijat osoittavat arvostellessaan tätä kansallista
ominaisuuttamme.

Englannin, Ranskan ja Italian voi on hyytynyttä kermaa, joka säilyttää
maussaan kerman makeuden. Sitä kirnutaan joka päivä, eikä väärennetä
suolalla.

Amerikassakin valmistetaan tosin erästä suolansekaista voilajia, joka
tavallaan pitää paikkansa Englannin ja Ranskan voin rinnalla. Moni
pitää sitä parempanakin, eikä se suinkaan huonoa olekkaan. Se on
keltaista ja kovaa, ja joka kirnupiimäpisara on siitä niin tarkkaan
puristettu, että se voisi kiertää maailman ympäri pilaantumatta: Se on
suolattua, mutta sellaisella huolella ja maulla, että luulen
herkkämakuisen englantilaisenkin pitävän tätä kultaisenkeltaista, lujaa
ainesta omaa valkoista, tuoretta kermanmakuista voitaan parempana. Minä
en yleensä tahdo matkia ulkomaisia tapoja ja missä ikinä näen tätä
voita hyvästi valmistettuna, sanon sitä Amerikan voiksi, enkä lainkaan
häpeä sitä. Ikävä vain, että tämä tuote on poikkeus eikä yleensä
aterioihimme kuuluva. Ajatellessani mitkä vaarat uhkaavat heikkoa
vatsaa tässä suhteessa, ei minua ollenkaan ihmetytä, että
kunnianarvoisan ystäväni, tohtori Musseyn, oli tapana lopettaa
keskustelunsa sairaitten kanssa seuraavalla lauseella: "ja muistakaa:
Ei rasvaa leipänne särpimeksi".

Amerikka tietääkseni valmistaa ja levittää kauppaan enemmän huonoa
voita kuin koko muu maailma yhteensä. Siinä ilmaantuva paha haju ja
maku sietäisivät joutua erityisen tutkimuksen alaisiksi. Se maistuu
juustolle, homeelle, kaalille tai turnipsille, ja sillä on eläimen
rasvan väkevä haju. Amerikkalaiset kirnuuvat harvoin ja pelkään tämän
pahan hajun ja maun juuri koituvan siitä, että kerma sillä välillä
säilytetään ummehtuneissa kellareissa ja maitohuoneissa, joissa ei ole
tarpeellista ilmanvaihtoa. Maito, kerma ja voi vetävät suuressa
määrässä puoleensa ympärillä olevain esineitten hajua ja makua. Siitä
johtuu voin erilainen, vaihteleva maku, jota syksyllä ihmettelemme,
maistaessamme paristakymmenestä astiasta, ennenkuin löydämme
talvivaraksemme välttävää.

Talossa, missä huonoa voita käytetään, joudut epätoivoon, sillä se
ryöstää sinulta mahdollisuuden kaiken muunkin ruuan nauttimiseen. Sinä
käännyt katkeramakuisesta voileivästäsi pihvisi puoleen, joka on saman
myrkyn saastuttama; päätät turvautua vihanneksiin, mutta oi kauhua!
turkinpavut ovat voissa valmistetut, sama saasta on myrkyttänyt
aikaisten herneitten viattomuuttakin -- se on levinnyt kaikkialle,
maissiin, punajuuriin ja sipuliin. Nälkäisenä, allapäin, pahoilla
mielin toivot jälkiruuasta saavasi korvausta -- mutta tortuissa ja
kaakuissa piilee sitä samaa maanvaivaa. Sinun tekisi mielesi ulvoa
surusta, huutaa julki epätoivoasi, sillä onnettomuutesi painaa sinua
raskaasti -- varsinkin, jos tämä tapahtuu siinä perheessä, jossa heikon
vaimosi ja kolmen, neljän pienen lapsesi kera olet saanut täysihoitoa
kesän-ajaksi. Kohtalosi on kova -- vieläpä toivotonkin, sillä
pitkällinen tottumus on niin pimittänyt isäntäväkesi, etteivät he
mitään huomaa.

"Ettekö pidä voista, herra? Kyllä siitä maksoin hyvän hinnan, se on
parasta, mitä kaupassa on. Kävin valikoimassa tätä ainakin sadasta
tarjolla olevasta pytystä."

Olin mykkä, mutta epätoivoni ei vähentynyt.

Ja kumminkin on voin valmistus niin perin yksinkertaista. Säilytä kerma
puhtaassa, viileässä ilmassa, kirnuu ennenkuin se happanee, ja sotke
siitä kirnupiimä perinpohjaisesti erilleen. Suolaa se sitten niin
varovaisesti, ettei tuoreen kerman hieno, herkullinen maku tärväänny.
Onhan tämä perin yksinkertaista, niin yksinkertaista, että oikein
ihmeeltä tuntuu, miten vuosittain saatetaan valmistaa tuhansia ja
miljoonia nauloja ottamatta huomioon näitä varokeinoja.

Esitelmäni kolmas osa on _liha_. Amerikassa löytyy yllin kyllin tätä
ruoka-ainetta, pöytämme olisi kuninkaallinen, jos vain tämä ruoka olisi
hyvin ja huolella valmistettu. Käytämme yleensä lihaamme liian
tuoreena. Pihvipaistia, jota pitäisi valmistaa vain kolmen tai neljän
päivän vanhasta lihasta, tehdään meillä usein ihka tuoreesta lihasta.
Kaukaisessa Lännessä ravintolaa lähestyvä matkailija kuulee vielä
samain kananpoikasten kaakoitusta, jotka puolen tunnin kuluttua
tarjotaan hänelle paistettuina. Tuhlaajapojan isä menetteli kyllä
kauniisti, mutta esimerkkiä on seurattava vain siinä suhteessa, että
nuori ja murea vasikka niin joutusasti valmistettiin syötäväksi.
Paimentolaiskansan tapoja aikana, jolloin eivät jääkaapit vielä olleet
käytännössä, ei tarvinne meidän noudattaa niin tarkoin.

Sitäpaitsi pitelee teurastaja lihojaan varsin siivottomasti
leikellessään ja paloitellessaan niitä. Joka muistaa sievää, somasti
koristeltua lampaankyljystä englantilaisessa ravintolassa, tai
ranskalaista korppujauhoissa paistettua, aistikkaasti pinaatilla
kaunistettua kyljystä, ei voisi huomata mitään yhtäläisyyttä näitten
sievien valmistusten ja sen karkean, kömpelön, luun-, ruston- ja
lihansekaisen möhkäleen välillä, jota Amerikassa tavallisesti sanotaan
lampaankyljykseksi. Siinä on vain muutamia syötäviä suupaloja, loput on
kuivaa, palanutta nahkaa, rasvaa ja luuta.

Olisipa toki jo aika, että sivistynyt kansa oppisi vaatimaan enemmän
huolta ja siisteyttä ravinnoksemme käytettyjen ruoka-aineiden
käsittelyssä. Olisipa syytä noudattaa Euroopan ruuanlaitoksessa
vallitsevaa somuutta ja siisteyttä. Mutta emäntä, joka haluaa näitä
siisteyden sääntöjä seurata ja koristaa pöytänsä tähän ulkomaiseen
tapaan, ei mahda mitään, jos teurastaja on kömpelö ja siivoton. Ellen
ota lukuun muutamia suurempia kaupunkejamme, joissa muukalaiset ovat
vaikuttaneet muutoksia, on miltei mahdotonta saada mitään kunnollista
tässä suhteessa.

Tiedän kyllä, että jos esteetilliseltä kannalta kosketan tätä epäkohtaa
saan paikalla vastaukseksi: "Täällä Amerikassa meillä ei ole aikaa
matkia ranskalaisia oikkuja ja päähänpistoja!"

Mutta ranskalainen suorittaa kaikki käytännölliset toimensa sen
viisaustieteellisen ja terveen järjen perustuksella, joka on tämän
näennäisesti ajattelemattoman kansan tunnusmerkkinä. Ei missään ole
käytännöllinen talouden hoito suuremman tutkimuksen alaisena kuin
Ranskassa, ja heidän torikauppansa on taiteellisesti järjestetty,
mikäli taloushoitoon tulee. He paloittelevat lihansa niin ettei
erilaista valmistamistapaa varten määrättyä kappaletta seuraa turhia
lisiä, jotka tässä valmistustavassa turmeltuvat. Ranskassa on
liemikattila alituiseen tulella ja sinne pistetään kaikki luut,
säikeiset siekaleet sekä jänteiset ja rustoiset osat, jotka meillä
seuraavat paistin mukana, täyttäen astiamme inhoittavilla
ruuanjäännöksillä, joista maksamme saman hinnan teurastajalle kuin
syötävistä osista. Eikö tämä ole silkkaa tuhlausta?

Meidän kömpelö, tuhlaava tapamme paloitella lihaa on kunnotonta. Esim.
tällä vuodenajalla se lampaanosa, jota sanotaan reideksi tai
takapuoleksi maksaa kolmekymmentä senttiä naula. Tähän nyt lasketaan
paitsi puhdasta lihaa myöskin suuri joukko luita, jänteitä ja laihaa
säikeistä lihaa, jotka painavat ainakin kolmannen osan koko painosta.
Jos pistämme lihapalan kuten tavallisesti tehdään, kokonaisena uuniin,
paistuu ohut, huono liha liiaksi, nahkaiset ja säikeiset osat kuivuvat
peräti kovassa kuumuudessa, jota tarvitaan paksumpia lihaosia
kypsyttämään. Otaksukaamme reisikappaleen painavan kuusi naulaa ja
maksavan kolmekymmentä senttiä naula; kolmas osa siitä on ihan
kelpaamatonta, niinmuodoin heitämme pois kuusikymmentä senttiä,
häränpaistista taas, joka maksaa kaksikymmentäviisi senttiä naula,
hukataan ainakin viisikymmentä senttiä luihin, rasvaan ja palaneeseen
nahkaan. Tämä lihan paloittaminen ja valmistaminen suurissa annoksissa
on tosin kotoisin Englannista, missä kaikki yhteiskunnan tavat johtuvat
kansanluokasta, jonka ei erityisesti tarvitse säästellä. Tyysti ja
tarkka lihan paloitteleminen on voimassa siinä maassa, joka tunnustaa
säästäväisyyden tarpeellisuutta ja on tutkinut sitä. He paloittelevat
lampaan niin, että neljäsosa lammasta myydään kolmessa sievässä osassa.
Paistinpala myydään sinänsä, kylkiluut eroitetaan taitavasti,
kaikki syötävä liha kaavitaan irti ja niistä syntyy maukkaita
lampaankyljyksiä, jotka paistettuina keltaisenruskeiksi korppujauhoissa
ovat niin somaa ja oivallista väliruokaa. Jäännökset pistetään
liemikattilaan tai muherinoskasariin. Ranskassa on joka kukkaron
varalle pieni annos. Kuuluisia ja maukkaita liemiä ja muhennoksia,
joita ranskalainen säästäväisyys on keksinyt, olisi meidänkin emäntien
opittava. Ei hitustakaan ravintoainetta tuhlata ranskalaisten
ruuanvalmistuksessa, sitkeät rustot ja jänteetkin valmistetaan
tarkoituksen mukaisesti eikä polteta paistia paistatettaessa turhana
lisänä, ei toki, niistä valmistetaan maukkaita liemiä tai hienoja,
kirkkaita, hyvänmakuisia hyytelöitä.

Saaneekohan tämä käytännöllinen ja säästäväinen tapa milloinkaan
syvempiä juuria meillä? Teurastajamme sitä vastustavat, palvelijamme
pysyvät vanhassa tuhlauksessaan; se on heistä mukavampaa, sillä he ovat
siihen tottuneet. Sellaista keittäjää, joka alituisesti pitäisi
liemikattilaa varalla pistääkseen sinne kaiken liian lihan, minkä
teurastajan runsaskätisyys pakoittaa häntä leikkaamaan lihakappaleesta
irti, ja joka ymmärtäisi käyttää nämä jäännökset talon tarpeiksi,
sellaista keittäjää tuskin voimme toivoa. Jotta nämä seikat saataisiin
käytäntöön, täytyy alun lähteä sivistyneistä ja hienontuneista
naisista, jotka eivät katso itseään liian hyviksi käyttämään
sivistystään ja tietojaan kotoisten pulmien selvittämiseksi.

Kun liha on saatu niin sopivasti paloitetuksi, että jokaista osaa voi
omaan tarkoitukseensa käyttää, seuraa kysymys, miten se on
valmistettava.

Lihan valmistaminen jakaantuu kahteen suureen yleiseen osastoon.
Ensimmäisen osaston silmämääränä on mehun säilyttäminen lihassa, kuten
uunipaistissa, pariloidussa ja käristetyssä lihassa; toisen taas mehun
ulospuristaminen ja säikeitten eroittaminen kuten liemiruuassa ja
muhennoksissa. Edellisessä tapauksessa tulee toimituksen olla niin
nopean kuin mahdollista. Siinä on sukkeluus paikallaan. Tulen tulee
olla kovan ja huomion valppaan. Palvelijamme ovat tilaisuudessa
paistinuunissa kuivattamaan lihaa ja riistämään siltä kaiken maku- ja
ravintoarvon. Vanha, hyvä tapa paahtaa lihaa on miltei tykkönään
hyljätty; nyt se kuivatetaan uunissa, joten lihan arvokkain ja kallein
mehu haihtuu. Harva keittäjä kykenee omin päin pariloimaan pihviä tai
kyljystä. Me saamme syödä ne kuivaneina tai päältäpäin palaneina ja
sisältä raakoina. Englannissa _ei koskaan_ tarjota huonosti
valmistettua lihaa. Lihan mallikelpoinen valmistus on yhtä varma kuin
auringon nousu.

Ei mitään lihanvalmistuskeinoa käytetä niin väärin kuin pannussa
paistamista. Paistinpannulla on monta syntiä vastattavanaan. Mitä
tuntemattomia vatsanvaivoja onkaan kohonnut sen mustasta syvyydestä
kuin henkiä jättiläispadasta. Paistinpannun sihinä kuuluu monen korvaan
varoituskellona, joka soi "elä kajoo, eläkä maista".

Paljon matkustaneet muistavat syöneensä hyvin keveätä, hyvänmakuista ja
helpostisulavaa liharuokaa, joka oli pannussa valmistettua. Mutta
vieraissa maissa tämä valmistus tapahtuu aivan toisella lailla ja
toisten käsien toimesta. Tuskinpa herkullisia ranskalaisia kyljyksiä
pistetään puolisulaneeseen rasvaan, lämmetäkseen, liotakseen ja
sihistäkseen siinä Briitan hoitaessa muita hommiaan, kunnes hän viimein
päivällisajan lähestyessä äkkää lihan, lisää puita ja kohentaa tulen
ankaraksi ja polttaa siten lihan pahanpäiväiseksi, verhoten kyökin ja
sen ympäristön savupyörteeseen.

Tästä on se yleinen luulo saanut alkunsa, että padassa ja pannussa
paistettu liha on vaikeasti sulavaa. Jos se on rasvaista, se kyllä
onkin vaikeasti sulavaa, mutta ranskalaiset keittäjät ovat näyttäneet
meille, ettei rasvasta nostetun lihan tarvitse olla rasvaista enemmän
kuin Venuskaan oli suolainen noustessaan merestä.

Ranskalaiset paistavat lihaa kahdella eri tavalla. Ensimmäisen mukaan
pistävät he lihan _kiehuvaan_ rasvaan, jonka tarkoitus on heti ensi
hetkellä käristää koko pinta ja suojella siten lihan sisäpuolta
rasva-aineen sisääntunkeamiselta. Liha saa nyt kiehua kypsäksi
rasvassa, imemättä enemmän rasvaa sisäänsä, kuin jos olisi suljettu
munankuoreen. Toisen tavan mukaan voidellaan sileä rautainen pannu
samaten rasva-aineella estääkseen lihaa pohjaantumasta, sitten
paistetaan se kovassa kuumuudessa. Kummassakin tapauksessa tulee
kuumuuden olla niin kovan kuin se suinkin polttamatta saattaa olla, ja
tätä talouspulmaa ratkaisemaan vaaditaan keittäjältä suurta taitoa. Jos
keittäjäsi on päässyt tämän salaisuuden perille, on pannussa paistettu
liha mielestäsi helposti sulavaa ja paljon maukkaampaakin kuin mikään
muu.

Keittäjämme ovat yleensä yhtä taitamattomia lihanvalmistuksen toisen
osaston suhteen, jonka tarkoituksena on hitaalla, hiljaisella
kuumentamisella pehmittää ja eroittaa lihasäikeitä ja tyhjentää niistä
mehu. Mikä keittäjä ymmärtää valmistaa liemiä ja muhennoksia? Tässäpä
ranskalainen keittotaito on kehittynyt oivalliselle kannalle.
Liemikattila, joka pohjaantumisen välttämiseksi on kaksipohjainen, on
välttämätön kapine joka keittiössä. Sitä käyttäessä tulee tarkata, että
kuumuus on tasainen, mutta ei kovin vahva, sillä kattilan sisällys ei
saa kiehua. Tästä hitaasta lämmöstä liukenevat kaikki ainekset,
lujimmat säikeet pehmenevät ja pienet ilmasolut, joihin luonto on
kätkenyt ravintoaarteensa, avautuvat, pusertaen ulos sisällyksensä.
Murskatut luut ja rustotkin käytetään makua ja voimaa antamaan.

Tämä huolellinen ja pitkällinen kuumentaminen sekä hyvä maustaminen
ovat pääasiat niissä oivallisissa ruokalajeissa, joiden valmistamisessa
ranskalaiset ovat niin kuuluja. Ne ovat toimituksia, joiden kautta
yksinkertaisimmat ja halvimmat ruoka-aineet saavuttavat paremman maun
kuin hienoimmat ainekset, jotka eivät ole saaneet samaa huolta
osakseen.

Ranskalaisia liemiruokia ja muhennoksia kannattaa tutkia ja ne
soveltuvat jokaisen käytettäviksi, joka tahtoo elää hyvin ja hauskasti
vähillä tuloilla.

John Bull [englantilaisen kansallisuuden nimitys] jolla on
kymmenentuhannen vuotuiset tulot, ylenkatsoo ranskalaisten
hupsutuksia. "Valmistettakoon minun ruokani niin, että tiedän mitä
se on." Kokonainen härkä paistettuna on Johnin ihanne ja hänen
kyökkilaitoksensa ovat jättiläissuuruisia. Mitkä uljaat härkäpaistit
pyörivätkään vartaissaan räiskyvällä tulella. Puhdas, väärentämätön
liha ei missään ole niin erinomaista kuin Englannissa. Sillä John on
rikas, mitäpä piittaa hän pöydälleen jäävistä jätteistä ja muruista.
Onhan hänellä metsäriistaa yllin kyllin ja pulskaa karjaa
käyskentelemässä tuhansilla kukkuloilla. Mitä huolii hän
säästäväisyydestä?

Hänen veljellään Jeanilla ei ole kymmenen tuhatta puntaa vuodessa -- ei
sinne päinkään, mutta kukkaron laihuutta korvaa hänen suuri
kekseliäisyytensä ja käytännöllisyytensä. John kyllä ivaa Jeanin
liemiruokia ja muhennoksia, mutta hänen poikansa ja tyttärensä tilaavat
Jeanin luota keittäjiään, Englannin härkäpaistit saavat tehdä syvän
kumarruksen tälle Josefille, joka valkoisessa esiliinassaan on tullut
heidän kyökkiään hallitsemaan.

Kaikki liha pehmenee pitkällisessä, alituisessa lämmössä. Mutta paha
juttu on se, ettei kyökkipalvelijoilla ole pienintäkään aavistusta
lämmön oikeasta käyttämisestä. He voivat aivan tyytyväisinä selittää
sinulle, että mitä kauemmin kiehutat muutamia lihalajeja, sitä
sitkeämmiksi ne tulevat -- hyvin ymmärrettävä seikka, josta hän varmaan
on saanut kokemusta kiehuttaessaan lihaa hurjasti. Jos selität hänelle
että sellaisen lihan tulee olla kuusi tuntia sillä lämpöasteella, joka
on juuri kiehumisen rajalla, vastaa hän sinulle: "Niin kyllä, rouva",
mutta seuraa kumminkin omaa päätään. Tai myöskin jättää hän sen
pohjaantumaan, joka on hyvin tavallinen loppu kokeelle. Ainoa tapa
selviytyä pulmasta on, joko hankkia itselleen ranskalainen liemikattila
tai tavalliseen kattilaan varapohja, joka jättää pari tuumaa väliä
lihan ja tulen välille. Sen kykenee mikä läkkiseppä tahansa tekemään.
Tämän kattilan tulee aina olla saapuvilla, ja emännän tulee vaatia
keittäjää panemaan siihen lihan kaikki säikeiset osat, kaikki rustot,
jänteet ja luut, ensin ne nuijalla murskattuaan.

Tämän kattilan avulla aikaansaadaan kirkkaita, oivallisia liemiruokia
ja muutakin hyvänmakuista ruokaa. Kirkas liemi syntyy lihan mehusta ja
luitten huvenneesta liivakosta; liemen jäähdyttyä poistetaan rasva ja
säikeiset osat siivilöimisellä. Rasva, joka kylmänä kohoo nesteen
pinnalle, on helposti poistettu. Mutta muhennosta valmistettaessa on
liemen päinvastoin kiehuminen, kunnes se tunkee pitkällisen lämmön
kautta pehmenneitten säikeitten läpi. Kun nämä kaikki toimet ovat
suoritetut, maustetaan ruoka, ja erittäinkin tässä taidossa ovat
ranskalaiset amerikkalaisia ja englantilaisia etevämmät.

Englantilaiset ja amerikkalaiset liemiruuat ovat usein vaikeasti
sulavia ja kiihoittavia väkevien maustimiensa vuoksi. Ne oikein
polttavat suulakeasi kajennipippurineen, mausteneilikoineen ja muine
höysteineen. Mutta ranskalaiset liemet ovat meistä aina hyvänmakuiset,
vaikka emme eroitakkaan niissä mitään erityistä höystemakua. Heidän
liemensä on taidokas yhdistys monesta eri aineesta. Samaa käy sanominen
heidän muhennoksistaan ja muista laitoksistaan. Ei yksikään keittäjä
rupea tätä salaisuutta tutkimaan, mutta ehkäpä monet emännät oppivat
sen ja saavat siten säästämälläkin toimeen hyvää ia maukasta ruokaa.

Mitä niin kutsuttuun hakkeluslihaan tulee, jonka huolimattomat ja
taitamattomat keittäjät rääppivät kokoon eilispäivän jäännöksistä --
elkäämme tutkiko sitä liian tarkasti -- se on lihan, ruston, nahan ja
rasvan pippurilla ja suolalla maustettua sekoitusta, johon vielä
töhritään jauhoja, ja joka kiehuu hitaasti oman onnensa nojassa,
keittäjän hyöriessä muissa toimissa.

Mutta taitavasti valmistettu hakkelus, olkoonpa vaikka eilispäivän
rääpiäisistä tehty, on hyvä ja maukas, jos se on oikean
taloustaiteilijan tekemä. Taitamaton keittäjä ei siihen kykene, ja
kumminkin on talolla tästäkin ruokalajista suuri hyöty.

Neljäs osastoni ovat _vihannekset_, joita Amerikassa löytyy niin
viljalta, että voisi aikaan saada hyvän aterian yksistään niistä.
Vihanneksien valmistaminen on yleensä jotenkin helppoa, ja siksipä
ovatkin usein huolellisemmin tehdyt kuin liharuuat. Ellei niitä vain
pilata huonolla voilla, pyrkii niitten luonnollinen hyvä maku esiin,
vaikka ne olisivat kuinkakin yksinkertaisessa muodossa.

Onpa kumminkin tässäkin poikkeus.

Vanha uskollinen ystävämme peruna on verrattuina muihin vihanneksiin
saman arvoinen kuin leipä ateriassa. Kuten leipä, on sekin välttämätön,
kuten leivän voi perunankin tehdä aina herkulliseksi uhraamalla vähän
huolta muutamiin pikkuseikkoihin, joiden laiminlyömisestä se taas usein
tulee sietämättömäksi.

Ravitsevainen ja viaton peruna kuuluu vaaralliseen lahkoon. Se on
belladonnan ja monen muun vaarallisen kasvin sukua, ja on usein
näyttänyt hyvinkin pahoja taipumuksia milloin perunaruton, milloin
jonkun vähemmän huomatun sairauden muodossa. Siksipä varoitetaankin
meitä perunavedestä -- johon se on tyhjentänyt aineensa -- ja
leikkaamasta raakoja perunaviipaleita muhennokseen, elleivät perunat
ole lionneet tunnin aikaa suolavedessä. Nämä neuvot ovatkin
huomioonotettavat.

Perunoita valmistetaan ateriaksi joko keittämällä tai paistamalla
niitä. Nämä keinot ovat niin yksinkertaiset että tavallisesti
otaksutaan jokaisen keittäjän voivan ne suorittaa ilman erityisiä
ohjeita; mutta niin ei olekkaan asian laita, tuskin löytynee
ainoatakaan keittäjää, joka tarkkoja ohjeita saamatta kykenisi
keittämään tai paistamaan perunoita.

Hyvästi paistetut perunat ovat herkkua, joka voittaa minkä keittotaidon
keksinnön hyvänsä, Mutta minkälaiseen palaneeseen ryppyiseen pakuraan
saammekaan usein täällä tyytyä! Briitta ryntää perunavasun luo, kaappaa
siitä pari tusinaa erisuuruisia perunoita, toiset kolme vertaa toisia
suuremmat. Huuhdottuaan ne, viskaa hän ne uuniin ja jättää ne sinne,
kunnes aamiaista tarjotaan, olkoon se sitten millä hetkellä hyvänsä.
Jos nyt suurimmat ovat kypsät, ovat pienet hiiltyneet ja keskimmäiset
näivettyneet ja mauttomat. Liika kypsettäminen ei pilaa mitään ainetta
niin tyystin kuin perunoita. Ne kun oikealla ajallaan syötyinä olisivat
mehukkaita ja jauhoisia, kuivuvat ja vetistyvät jo neljännestunnin
jälestä -- ja siinä tilassa ne meillä tavallisesti tarjotaan.

Samoin tuodaan keitetytkin perunat oppimattoman keittäjän valmistamina
pöydälle keltaisten vahamöhkäleitten kaltaisina -- mutta seuraavana
päivänä taitavan emännän itsensä avustaessa ilahuttaa silmää sama
perunalaji lumivalkoisina, jauhoisina palloina.

Edellisessä tapauksessa viskataan perunat kuorineen veteen, jossa ne
likoovat tai kiehuvat, mitenkä vain sattuu, ja usein tarpeeksi
kiehuttuaankin annetaan niiden vielä olla vedessä, kunnes keittäjällä
on aikaa kuoria niitä. Jälkimäisessä taas kiehutetaan kuoritut perunat
niin äkkinäisesti kuin mahdollista suolavedessä, joka perunain
pehmittyä heti kaadetaan pois. Senjälkeen liikutetaan niitä hetkisen
hiljakseen tulen päällä, kunnes ne ovat aivan kuivat. Niin huonoa
perunaa tuskin onkaan, ettei se tällä keinolla tulisi maukkaaksi.

Joka on syönyt ranskalaisia paistettuja perunoita, ei niitä hevin
unhota. Kullanruskeat viipaleet ovat ohuet kuin vohveli ja keveät kuin
lumihiude. Eipä luulisi paksujen, rasvaisten, vettyneiden ja
puolipalaneiden perunapalasien, joita Amerikassa sanotaan paistetuiksi
perunoiksi, kuuluvan edes samaan kasvilajiinkaan.

Lopuksi seuraa aineen viimeinen suuri osasto: _tee_, jolla tarkoitan
kaikkia lämpimiä juotavia aineita, kuten kahvia, teetä ja suklaata.

En aio tässä ollenkaan ruveta selvittelemään suurta kiistakysymystä
näitten juomien terveellisyydestä tai vahingollisuudesta. Puhun vain
niitten valmistamisesta.

Ranskalaista kahvia kehutaan maailman parhaimmaksi, ja alinomaa kuulee
kysyttävän: mikä tekee ranskalaisen kahvin niin hyväksi? Ensinnäkin on
ranskalainen kahvi kahvia, eikä sikuria, ruista, papuja tai herneitä.
Toiseksi paahdetaan kahvi siellä juuri ennen keittämistä. Paahtaminen
tapahtuu suurella huolella ja tasaisesti pienessä pyörivässä
silinterissä, joka on olemassa joka kyökissä ja joka säilyttää
kahvipavun sulotuoksua. Kahvipapuja ei koskaan Ranskassa paahdeta
liiaksi, ettei kahvin varsinainen maku haihtuisi, mutta meillä on se
yleisenä tapana.

Jauhettuaan kahvit panee ranskalainen ne kahvikannussa olevaan
siivilään, jonka läpi neste nyt tunkee kirkkaina pisaroina, kahvikannun
seistessä kuumalla uunilla lämmön säilyttämistä varten. Kahvikannun
nokka on tukittu estääkseen kahvihajua haihtumasta valmistuksen aikana.

Täten saatu kahvineste on ihan kirkasta ja mustaa, ja kutsutaan nimellä
_café noir_, eli mustaa kahvia. Neste on mustaa vain väkevyyttänsä,
sillä se on melkein vain varsinaista kahviöljyä. Ruokalusikallisesta
tätä nestettä ja kupillisesta keitettyä maitoa syntyy tavallinen niin
kutsuttu väkevä kahvi. Siihen käytetty keitetty maito valmistetaan yhtä
huolellisesti. Sen tule olla aivan nuorta ja hiljakseen kiehuskella,
eikä vain lämmetä kiehuma-asteeseen. Kiehuskellessaan sakenee se
paksuksi ja kermamaiseksi. Tähän maito- ja kahviseokseen lisätään nyt
tuota kimaltelevaa valkojuurikassokeria, joka aina kaunistaa
ranskalaisen pöytää, ja niin on meillä kuuluisaa, kautta maailman
tunnettua _café-au-lait_'tä.

Ranskassa saadaan parasta kahvia, mutta tee taas on Englannissa
oivallisin. Samoin kuin ylimysvalta on teekeittiökin Englannista
kotoisin. Joka haluaa tietää, miten hyvä tee on valmistettava,
tiedustelkoon sitä seikkaa hienolta vanhalta englantilaiselta
emännältä.

Hänen ensimmäinen määräyksensä kuuluu: Hanki sopiva vesi. Siinä ei
kyllin, että vesi on kuumaa, tai että se _kiehui_ hetkistä ennen, mutta
sen tulee _kiehua_ juuri sillä hetkellä, jolloin teelehdet siihen
pannaan. Siksipä tätä salaperäistä toimitusta harvoin jätetäänkään
palvelijain huostaan Englannissa, vaikka palvelijat siellä ovatkin
monin kerroin harjaantuneemmat kuin meillä. Teetä valmistetaan salissa
ja korkeasukuiset naiset vartioivat "poreilevaa ja sihisevää uurnaa",
katsovat että kaikkia juhlallisuuksia tarkoin noudatetaan -- että kupit
ovat kuumat ja että vesi on imenyt itseensä tarpeellisen määrän teetä
ennenkuin ryhdytään uhrijuoman jakamiseen.

Rakkaat, vanhat englantilaiset teepöydät, joiden ääressä ystävällisin
vieraanvaraisuus majailee, me säilytämme aina helliä muistoja teistä,
vaikkemme ole lainkaan hyvissä kirjoissa siellä. Toivokaamme kumminkin,
että aikaa myöten muuttuvat ajatukset Englannissa meistäkin
ystävällisemmiksi.

Viime aikoina on englantilainen aamiaistee voittanut monta puoluelaista
meikäläisten teenjuojain joukossa. Aamiaistee kiehutetaan. Se vaatii
pitempää ja perusteellisempaa menettelyä pusertaakseen ulos kaiken
voimansa, kuin entinen hienomakuinen tee, jonka suloisia ominaisuuksia
esiinloihtiakseen tarvittiin vain muutama hetkinen, ja niin hyljätään
kaikki vanhat tavat ja teenvalmistaminen jää keittäjän toimeksi.

Sellainen tee, mitä meillä nyt tarjotaan ravintoloissa ja
täysihoitopaikoissa on hyvän teen täydellinen vastakohta; vesi on ehkä
kuumaa, mutta ei kiehuvaa, teessä on väljähtänyt, hailea, savuinen maku
ja sitä tarjotaan tavallisesti sinisen maidon, eikä kerman kanssa.
Kerma on yhtä välttämätön teen- kuin kahvin lisä. Suotavaa olisi että
ravintoloissamme pääsisi vallalle tuo englantilainen tapa, että kukin
matkustaja saa oman teekeittiön ja teerasian, jotta hän voi itse
valmistaa teensä. Hänen valmistamallaan teellä on ainakin yksi ansio,
se on kuumaa, vaivatta saavutettu ansio, mutta sittenkin sangen
harvinainen.

Suklaa on ranskalainen ja espanjalainen juoma, jota verrattain vähän
käytetään Amerikassa. Täällä Amerikassa valmistetaan kumminkin erästä
lajia, joka kaikissa suhteissa on aivan yhtä hyvää kuin milloinkaan
Pariisista tuotu. Joka ostaa Bakerin parasta vaniljisuklaata, tulee
kyllä siihen päätökseen, ettei missään vieraassa maassa valmisteta sitä
parempaa. Sulatettaessa tätä hiljakseen kiehuvaan maitoon ranskalaiseen
tapaan, syntyy siitä hyvin suloinen juoma.

Olen nyt esittänyt keittotaitoluentoni viisi suurta pääosastoa, ja
uskallanpa väittää, että siinä pöydässä, jossa kaikkia näitä
periaatteita huolellisesti noudatetaan, ei kaivata herkkuja. Halu
makeisiin ja herkkuihin johtuu usein jokapäiväisen ruuan kehnoudesta.
Hyvä leipä ja voi syrjäyttävät piankin kaikki tortut ja kaakut.
Vieläkin on minulla sananen sanottavana _makeisten_ suhteen, johon luen
kaikki pasteijat, jäätelöt, hyytelöt, hillot j.n.e. Amerikassa on
näitten herkkujen valmistustaito paljoa suurempi kuin tavallinen
kotikeittotaito.

Suurempi osa naisistamme taitaa valmistaa hyviä torttuja kuin kunnon
leipää -- suurempi osa saattaa tarjota sinulle vaniljihyytelöä kuin
hyvän lammaskyljyksen. Helpommin saat herkullisen luumuleivoksen kuin
kupillisen oivallista kahvia, ja samassa perheessä, jossa turhaan
haikailet hyviä perunoita saat jälkiruuaksesi kirkasta mehuhyytelöä.

Meidän kunnon naisemme saattaisivat heittää tämän korkeimman
keittotaidon oman onnensa nojaan ja kohdistaa intonsa ja
kekseliäisyytensä tarpeellisimpiin asioihin. Paljon suurempi syy on
meidän pyrkiä jokapäiväisten askareittemme kunnollisesti suorittamiseen
kuin puuhata turhia välttävästi.

Vielä on minulla sananen sanottavana siitä väärästä käsityksestä, joka
on olemassa ranskalaisesta keittotaidosta. Meikäläiset ovat kuulleet
siitä paljon puhuttavan, mutta olematta asioiden perillä ovat he
joutuneet siihen käsitykseen, että ranskalaisen keittotaidon omituisuus
on maustamisessa. Keittäjämme, mättäessään laitoksiinsa
mausteneilikoita, muskottia, meiramia ja kaneelia, kuvailevat olevansa
aimo ranskalaisia. Mutta amerikkalaiset ja englantilaiset ovat paljoa
kärkkäämmät maustimille kuin konsanaan ranskalaiset. Meidän ruokamme on
kirpeä maustimista. Oltuani vuoden Ranskassa unohdin aivan muskotin,
neilikan ja pippurin maun, jota Amerikassa alituiseen saan kokea.

Onhan asia selvä. Englantilaiset ja amerikkalaiset pitävät ryydeistä,
ranskalaiset panevat taas suuremman arvon itse ruuan makuun.
Keittokirjaimme ruokaluettelot ovat enimmäkseen englantilaista juurta,
hidasluontoisten esi-isiemme ajoilta. He elivät kylmässä sumuisessa
ilmanalassa, tarvitsivat kiihoittavia maustimia ja taisivat sulattaa
raskaita ja imeliä ruokia. Katsokaamme heidän rusinaputinkiansa.

Kokoa yhteen kaikki vaikeasti sulavat aineet, joita suinkin voit
keksiä, keitä ne lujaksi kuin kanuunankuula ja tarjoa se leimuavassa
konjakissa. Mutta meidän amerikkalaisten, jotka elämme kirkkaamman
taivaan alla ja lämpimämmässä ilmanalassa tulisi seurata aran,
hermollisen luonnonlaatumme tähden enemmän ranskalaisten kuin
englantilaisten elintapaa.

Puolet keittokirjaimme määräyksistä ovat suorastaan murhayrityksiä
meikäläisten vatsaa ja ruumiinrakennusta vastaan. Meidän sietää
punnita näitä asioita ja tuumia, mitenkä meidän on eläminen ilmanalamme
ja olojemme mukaisesti. Sen jos teemme, ei meitä saa syyttää
ulkomaanmatkimisesta, vaikka matkoiltamme jääkin yhtä ja toista
muistiin ulkomaalaisten tavoista.

Mutta jo on Kristoffer proosastanut tarpeeksi. Nyt luen tämän
vaimolleni ja kuullaanpa mitä hänellä on sanomista.



XI.

Talomme.


Kunnon Rob Steffens, joka elämänpurteensa oli ottanut Mariamme, oli
viime aikoina joutunut rakentamisvimmaan. Rob on jotenkin juonikas ja
vaikeasti tyydytetty. Hänellä on omat kotitapansa ja persoonalliset
omituisuutensa; siksipä hän ei koskaan oikein viihdykkään toisen
rakentamassa talossa ja siksipä ovatkin rakennushaaveet aina olleet
hänen suurimpana henkisenä virkistyksenään. Koko kihlausaikansa laati
hän suunnitelmia tulevan talonsa rakennusta varten, ikäänkuin hänellä
jo olisi rahat varattuna siihen. Kaikki Marian ompelumallien ja
kirjeiden takasivut olivat täyteen töhrityt pohjapiirustuksia ja
luonnoksia.

Mutta viime aikoina oli näistä tuulentuvista tullut täysi tosi, vanhan
uutteran tädin jätettyä heille joitakin tuhansia perinnöksi. Tädin
päähän oli pälkähtänyt jättää koko omaisuutensa Robin huostaan, ja
siihen kuului monen muun ohessa pieni maapalstakin puolen tunnin
raitiotiematkan päässä Bostonista.

Nyt piirustukset laajenevat ja taajenevat ja he kyselevät vaimoni
neuvoja aamulla, päivällä ja illalla. Tullessani heitä tervehtimään
näen aina heidän päänsä yhdessä kumartuneina piirroksien yli ja kuulen
Robin selittävän mieliaatettaan, kirjaston sisustamista. Katto tulisi
siinä olemaan leikeltyä tammea, maalattuna keskiaikaiseen tapaan
ultramariinisinisellä ja kultauksilla. Kirjahyllyt laadittaisiin
gootilaiseen tyyliin, ja tottuneitten veistäjien käsissä sekä suuria
rahasummia maksamalla tulisivat ne maailmaa hämmästyttämään.

Marian ajatukset taas ovat kiintyneet porsliinikaappiin,
vaatekomeroihin ja ruokakomeroihin; hän haaveksii makuuhuonetta
alakertaan, sillä kuten kaikki naiset meidän päivinämme pelkää hän
rappusia, eikä luule jaksavansa nousta yläkertaan kuin pari kertaa
viikossa. Vaimoni, jolla on synnynnäinen taipumus tämänkaltaisiin
toimiin ja on avustanut lukuisia tuttaviaan heidän talonsa
sommittelussa ja järjestänyt heidän kotiaan, jossa he sitten ovat hyvin
eläneet ja viihtyneet, puuhaava vaimoni tekee joka päivä lyijykynällä
ja viivottimella muutoksia heidän piirustuksiinsa, aina sen mukaan
mitenkä pariskunnan suunnitelmat muuttuvat ja vaihtuvat.

Robia kiusataan myönnyttämään kaksi jalkaa kirjastostaan makuuhuoneen
vaatekammioiksi -- mutta hän vastustaa kuin trojalainen. Pyyntöjen ja
rukousten pehmittämänä antautuu hän seuraavana iltana ja vaimoni
raaputtaa eilispäivän piirroksia, kirjasto pienennetään kaksi jalkaa,
ja makuuhuone saa vaatesäiliön. Mutta nyt huomataankin vierashuone
liian ahtaaksi -- sen seinää täytyy muuttaa kaksi jalkaa eteiseen päin.
Rob sanoo eteisen sopusuhtaisuuden siitä kärsivän, hän rakastaa laveata
eteistä, ja on aina siitä haaveksinut. Ei mikään tee niin iloista
vaikutusta tulijaan kuin vapaa, laaja ja tilava eteinen.

"Siinä tapauksessa", sanoi Maria, "laajentakaamme taloa kaksi jalkaa."

"Ei käy päinsä sekään, se kallistaa vain", sanoo Rob. "Katso, jokainen
jalka lisää vaatii sen mukaan lisään tiiliä, laattialautoja ja
kattotarpeita j.n.e."

Miettivän näköisenä tutkii vaimoni piirroksia, harkiten miten
vierashuonetta saisi kaksi jalkaa suuremmaksi liikuttamatta seiniä.

"Minäpä tiedän", huudahti Rob, kumartuen hänen olkansa yli, "tässä
saatte kaksi jalkaa vierashuoneeseen muuttamalla eteisen rappuja kaksi
jalkaa oikealle", ja hän heilutti innoissaan lyijykynäänsä.

"Oi, Rob kulta!" puhkeaa Maria peljästyneenä puhumaan, "sehän on
kyökkikomeroiden paikka! Ne menevät hukkaan, ja mihin saan
kellarinraput soveltumaan!"

"Helkkarin komerot ja kellarin raput", sanoo Rob. "Äidin täytyy löytää
niille paikka jostain muualta. Talon tulee olla tilava ja iloinen,
pitäkööt komerot ja säiliöt huolta itsestään. Voihan niitä aina
_jonnekkin_ sovittaa. Ei siinä hätää. Mitä ihmettä ne naiset aina
tarvitsevat niin tavattomia kyökkilaitoksia."

"Eivät ne ollenkaan ole laajempia kuin tarpeellista on", virkkoi
vaimoni tuumivana; "pienentämällä niitä et voita mitään".

"Entäs jos sijoittaisimme koko kyökkikomennon kellarikertaan", ehdottaa
Rob, "siten saamme sen ihan näkyvistämme?"

"Ei ikipäivinä, jos vain voimme sitä välttää", sanoi vaimoni.
"Kellarikyökki on suurkaupunkien välttämätön paha, kun ahdas tila ei
myönnä suurempia mukavuuksia."

Keskustelua jatkuu, kunnes kolmikko päättää mennä levolle miettiäkseen
asiaa huomisaamuksi. Aamulla anivarahin saa vaimoni sukkelan
mielijohteen vielä vuoteella lojuessaan. Hän ryntää sijaltaan, tarttuu
kynään ja paperiin, ja ennen kello kuutta on hän laajentanut
vierashuonetta sukkelalla tavalla puhkaisemalla seinään kaari-ikkunan.
Niin suurenee ja pienenee tuleva talo, revitään maahan ja rakennetaan
kumin ja lyijykynän avulla. Tänään hyljätään ovet, huomenna ne
hyväksytään, ikkunat vaihtelevat, mikäli joku huomauttaa syvennyksiä
liian suuriksi tai pieniksi.

Kaikki tuntui päätetyltä, mutta oi kauheata, mikä keksintö! Armollisen
rouvan makuuhuoneessa ei ole tulisijaa, eikä uunintorvea, eikä niitä
voida saada kylpyhuonetta muuttamatta. Lyijykynä ja kumi ovat taas
toimessa ja yhteen aikaan uhkasi koko talo särkyä sirpaleiksi tämän
muutoksen johdosta; kylpyhuone vaelsi kuin rauhaton sielu sinne tänne,
milloin tunkeutuen vaatesäiliöön, milloin uhaten vierashuoneen rauhaa,
kunnes se viimein vaimoni kekseliäisyydestä löysi levon niin hyvässä
paikassa, että kaikki ihmettelivät, miten eivät ennen olleet sitä
keksineet.

"Isä", sanoi Jenny, "minusta näyttää, etteivät ihmiset ole oikein
selvillä tarpeistaan ruvetessaan rakentamaan, etköhän kirjoittaisi
talonrakentamisesta?"

"Olen tosin miettinyt sitä", sanoin miehen tavalla, joka on kutsuttu
suuria uudistuksia tekemään. "Syynä siihen, että äiti ja nuorikot ovat
niin sotkeutuneet verkkoihin, etteivät enää pääse niistä ulos
pujahtamaan, lienee varmaankin, ettei Kristoffer ole mitään siitä
asiasta kirjoittanut."

"Näitkös isä", sanoi Jenny, "vaikka heillä on vain määrätty rahasumma
käytettävänään, haluavat he kumminkin kaikkea mitä maan päällä voi
saada. Rob syventyy vanhaan arkkitehtuuriin ja muihin kummallisuuksiin,
piirustaen jos jonkinlaisia koukeroita. Marian ajatukset taas
kiertelevät vierashuoneessa, budoaarissa, porsliinikaapissa ja
makuuhuoneen komeroissa. Rob haaveksii oikeata aatelishovia. äiti taas
puolustaa liinakaappia ja kylpyhuoneita ynnä muuta semmoista.
Lopputuloksena on se, että jos kaikki saavat tahtonsa perille,
velkaantuvat he korviaan myöten."

Tämä ei minustakaan tuntunut mahdottomalta.

"Enpä tiedä Jennyseni, mihinkä määrin kirjoitukseni kykenee sitä
estämään, mutta koska aika taas on täytetty ja aikakauskirjani odottaa,
saatampa kirjoittaa tästä seikasta, missä ajatukseni kumminkin
hyörivät, ja niin elvytän ensi illanviettoamme tämän aineen
esittämisellä."

Vielä samana iltana, Robin ja Marian pistäytyessä meillä, kuten
tavallisesti, ja piirustuksen ja raappimisen alkaessa äidin sohvassa,
vedin esiin kyhäelmäni ja aloin seuraavasti:

_Talomme_.

Meidän talomme on paikka, jonka jokainen tuntee. Merimies uneksii siitä
kyntäessään aaltoja. Haavoittunut soturi, kiemurrellessaan huonolla
sairashuonevuoteellaan, kirkastuu sitä paikkaa muistaessaan, se on kuin
pisara raikasta vettä erämaassa, kuin viileän käden kosketus palavalla
otsalla. "Talomme", huokaa hän heikosti ja hänen himmeä silmänsä
loistaa jälleen -- sillä kaikki kotoinen lempi, hellät ajatukset ja
puhtaus, kaikki mitä hän maan päällä rakastaa ja mitä taivaasta toivoo,
kaikki astuu hänen eteensä tämän sanan kaikuessa.

Olkoon talomme mitä tyyliä tahansa, matala tai korkea, olkoon se laaja,
valkoinen herraskartano viheriäisine ikkunaverhoineen ja satavuotisine
tuulessa huojuvine jalavineen tai erämaan yksisuojainen hirsimökki,
aina liittyy sen muistoon lumousvoima, joka näyttää sen meille
toisenlaisena kuin kaikki muut talot maan päällä. Joka soppi, joka kivi
ja kanto on meille rakas ja herättää meissä entisajan muistoja,
muistoja kaikesta mikä on meille pyhää ja rakasta.

"Isä alkaa olla oikein senttimenttaali", kuiskasi Jenny niin ääneen,
että minäkin sen kuulisin. Ravistin päätäni hänelle ja jatkoin
pelkäämättä:

Ihmiselämään ei mikään tee suurempaa vaikutusta kuin se talo, jossa
elämme -- erittäinkin se paikka, jossa vietimme aikaisimmat,
vaikutuksille alttiit ikävuotemme. Talo sisustuksineen vaikuttaa
terveyteemme ja hauskuuteemme, siveellisyyteemme ja uskontoomme. On
taloja, joissa asujanten parasta on niin vähän huomioon otettu, jotka
ovat niin synkkiä, ilottomia ja aurinkoa vailla, että tuntuu
mahdottomalta elää niissä hilpeätä, jaloa ja uskonnollista
perhe-elämää.

Häpeäksemme on minun myöntäminen, että suurissa kaupungeissamme on
taloja, joita sivistyneistä kristityistä käyvät ihmiset rakentavat ja
antavat vuokralle, ja jotka ovat niin kurjia, että niitä saattaa sanoa
pauloiksi tai loukoiksi, jotka ovat viritetyt sielua pahaan
viettelemään. Tällaisissa asunnoissa lapset imevät itseensä saastaista
henkeä, ja kodin perustaminen ynnä säädyllisen, kristillisen elämän
viettäminen niissä vaatii melkein yliluonnollisia voimia.

Eräs kuuluisa englantilainen ihmisystävä, joka oli paljon tutkinut
köyhälistön asuntoja, on antanut sen lausunnon, ettei raittiusliike voi
vaikuttaa mitään, ennenkuin parannus saadaan toimeen työmiesten
asunnoissa. Ne ovat niin likaisia, pimeitä, ikäviä ja lohduttomia että
asujamet vain viinan ja opiumin avulla saavat surkeat päivänsä niissä
kulumaan. Hän oli itse parantanut erään juopon pelastamalla hänet
tällaisesta viheliäisestä luolasta. Hän hankki hänelle samasta
vuokrasta asunnon hauskassa talossa. Tämä nuori mies oli ollut
kivipiirustajana, hänellä oli heikko ruumiinrakennus, ja
luonnonlaadultaan oli hän hermostunut sekä vaikutuksille altis.
Vaimoineen ja pikku lapsineen oli hän teljetty kurjaan, ummehtuneeseen
huoneeseen, juotavanaan vain saastaista, haisevaa vettä, ja ympärillään
toisten yhtä viheliäisten ihmisten melua, joka ohueitten seinien läpi
tunki heidän kamariinsa. Mitä oli hänen tässä tilassa tekeminen, mikä
saattoi hänet hetkeksi unohtamaan tämän surkeuden -- kiihoitusjuomat,
ne soivat hänelle hetkisen lepoa.

Hänellä oli nyt kolme hyvää huonetta sekä puhdasta vettä ja ilmaa;
siunattu päivänpaiste tulvaili sisään kaikista ikkunoista, muuttaen
hänet muutamissa viikoissa toiseksi ihmiseksi.

Tässä rauhassa ja järjestyksessä, tämän uuden kodin helmassa, virkistyi
pian hänen entinen kykynsä, ja puhtaassa ilmassa, puhtaassa vedessä ja
niissä puhtaissa ajatuksissa, jotka tästä ympäristöstä syntyivät, löysi
hän voimaa vastustaakseen kiihoittavia ja tylsyttäviä väkijuomia.

Asuinhuoneitten vaikutus hyvään tai pahaan -- niitten vaikutus
aivoihin, hermoihin, sydämmeen ja koko elämään -- on tärkeä seikka,
jota huoneitten rakentajain ja vuokraajain tulisi tarkoin huomioon
ottaa.

Ihmisen ajatusten tulisi kohota vähän jalompiin pyrintöihin, eikä
kiintyä rahainsa korkoihin. Ajatelkoon vuokratalojen rakentaja hieman
tätäkin asiaa. Ajatelkoon hän, mitä tarkoitusta varten huoneita
rakennetaan, ja mitä ne merkitsevät ihmisolennoille. Suurin osa
kaupunkiemme taloista ei ole asukkaittensa rakentamia, vaan
henkilöiden, jotka kiinnittävät rahansa tällä lailla, ajatellen
ainoastaan koron kartuttamista, jonka tämä kiinnitys on heille
hankkiva.

Rikkaat ihmiset tosin rakentavat itselleen palatsimaisia asuntoja,
joissa kaikki rahalla saatavat mukavuudet sulostuttavat elämää. Mutta
suuren enemmistön asunnot, joissa verraten vähäpalkkaiset nuoret miehet
elämätä alkaessaan rakentavat pesänsä, ne asunnot sietäisivät paljon
muutoksia, ennenkuin rahat ovat tarkoituksen mukaisesti käytetyt.

Katsellessamme tällaisia huoneistoja, tekee meidän mieli itse ruveta
rakentamaan, sillä tiedämme niin monta tapaa, miten samalla summalla,
joka tämän epämukavan ja ikävän asunnon rakentamiseen on uhrattu, voisi
aikaansaada ihanan kodin.

"Niin juuri!" huudahti Rob pontevasti. "Muistatko Maria, kuinka monta
rumaa, ikävää ja siivotonta huoneistoa näimme hakiessamme itsellemme
asuntoa."

"Muistan kyllä", sanoi Maria. "Entäs noita ahtaita, pimeitä putkia,
joihin nuo komeat rappuset johtivat, päältäpäin näytti kaikki niin
uhkealta, mutta sisässä oli kaikki epämukavaa ja vaillinaista."

"Niin", sanoi Rob, "entäs nuo kummalliset koristukset kaikkialla.
Ihmiset tuhlaavat usein rahoja rumentaakseen talojaan, se on varma."

"Kuinka mielellämme luopuisimmekaan noista kamalista
fasaadikoristuksista, kattomaalauksista ja muista koristuksista, joista
ei ole huvia eikä hyötyä, kun vaan saisimme vesijohtoja ja kunnollisia
kylpyhuoneita. Ja mitenkä meillä ovet ja ikkunat asetetaan! Usein on
meillä makuuhuoneissa vaikea löytää sopivaa paikkaa vuoteelle ja
toalettipöydälle."

Tässä katsahti vaimoni ylös, tehtyään juuri viimeisen korjauksen
piirustuksiin.

"Paras uudistus tänä uudistuksen aikakautena", huomautti hän, "olisi
naisarkkitehtien kehittäminen. Vuokratalojemme varjopuoli on se, että
ne yksinomaan ovat miesjärjen keksintöjä. Ei yksikään nainen tekisi
semmoista makuuhuoneen piirustusta, ettei vuodetta varten olisi muuta
paikkaa, kuin joko ikkunan tai oven luona, eikä tuhlaisi huoneen
sisäänkäytäväksi alaa, joka soveltuisi säiliöiksi.

"En ymmärrä, miksi ei tämä uusi liike naissukupuolen vaikutusalan
laajentamisesta ole ottanut ohjelmaansa naisarkkitehtien kasvattamista.
Talojen suunnittelu, sisustus ja piirustus olisi naisen käsitykselle ja
aistille hyvin sopiva toimi. Sehän kuuluu luonnon järjestykseen.
Minkälainenhan olisikaan se pääskysenpesä, jonka herra Pääsky yksinään
ilman eukon apua laatisi?"

"Kultaseni", sanoin, "sinun pitää kaikin mokomin kirjoittaa tästä
asiasta ensi naisyhdistyksen kokoukseen."

"Olen samaa mieltä kuin naislehtemmekin", sanoi vaimoni, "että paras
tapa kykyänsä näyttää on _ryhtyä toimeen_. Ihan varmaan saisi se
nainen, joka uutterasti suorittaa tähän ammattiin tarvittavan
tietomäärän ja sitten alkaa työskennellä tällä alalla, ennen pitkää
tarpeeksi työtä."

"Varsinkin, jos hän suorittaisi tehtävänsä yhtä oivallisesti kuin sinä,
kultaseni", sanoin minä. "Nuoret naiset korkeimmissa bostonilaisissa
kouluissamme lukevat enemmän matematiikkaa kuin arkkitehdille on
tarpeellista, ja piirustuskoulumme kyllä todistavat naisen taipumusta
ja kätevyyttä sillä alalla. Sanalla sanoen, tämä ala tuntuu minusta
sopivan naisille paremmin kuin moni muu ehdolla oleva."

"No isä", kysyi Jenny, "etkö aiokkaan jatkaa lukuasi?"

Jatkoin:

"Minkälaisen tulee meidän talomme olla? Mikä muu kysymys edellyttää
useampia, erilaatuisempia vastauksia -- vastauksia, jotka vaihtelevat
varojen, luonteen ja eri asemien suhteen. Kullakin ihmisellä on
muutamia suuria tarpeita, johon kaikki pienemmät kohdistuvat. On
olemassa vaatimuksia, joita kaikkein, korkean sekä alhaisen, rikkaan ja
köyhän aina halujensa mukaan tulee saada asunnossaan täytetyiksi.
Luulen voivani jakaa nämä vaatimukset tai tarpeet samoinkuin vanhat
filosoofitkin jakoivat elementtejä, nimittäin: tuleen, ilmaan, maahan
ja veteen. Nämä neljä elementtiä ovat välttämättä tarpeelliset
jokaisessa asunnossa."

"Tuli, ilma, maa ja vesi! Nytpä en tosiaankaan ymmärrä tarkoitustasi",
sanoi Jenny.

"Odotappas vähän, kunnes se selviää", sanoin. "Koetan saada
tarkoitukseni selväksi.

"Talon pääasiallinen tarkoitus on suojata asujamiaan elementeiltä. Tätä
tarkoitusta vastaa myöskin teltta, joka suojelee tuulelta ja sateelta.
Mutta teltan pahin haitta on, että se ilma, jota hengität keuhkoihisi
ja josta veresi, aivosi ja sydämmesi puhtaus riippuu, on pilaantunutta.
Siten imet teltassa itseesi joka hengenvedolla enemmän tai vähemmän
vaikuttavaa myrkkyä, aina olojen mukaan. Napoleon makuutti aina
armeijaansa taivasalla. Hän sanoi kokemuksesta tulleensa siihen
vakuutukseen, että se oli terveellisempää, ja kumma kyllä, todistaa
moni esimerkki heikkojen ihmisten voimistuneen taivasalla nukkuessaan
pitkillä jalkapatikoilla.

"Ensimmäinen pulma talonrakentamisessa on hankkia vankka suoja raittiin
ulkoilman yhteydessä. En aio tässä pitää esitelmää tuulottamisesta,
mainitsen vain sivumennen, että rakentajan tärkeimpänä tehtävänä on
terveellisen talon rakentaminen, ja terveellisen talon tärkeimpänä
ehtona on puhdas, raitis ilma.

"Siksipä ovatkin minulle nuo talot niin mieleiset, joissa on keskellä
laajat eteiset tai käytävät, joihin kaikki huoneet avautuvat, ja joissa
on varalla raitista ilmaa niiden kaikkien tarpeeksi. Lämpimän ilmanalan
maissa saadaan sitä keskuspihan kautta, jossa suihkulähde lirisee,
kukat kukkivat, ja jonka pylväskäytävään kaikki ovet avautuvat. Mutta
kun tilaa on niukalta eikä ole varaa uhrata talon keskustaa käytäviksi,
voipi tämän keskustan muodostaa hauskaksi arkihuoneeksi. Siihen kun
hauskasti asettaa tuoleja, kirjahyllyjä ja sohvia, muodostuu tämä
hauska huone monessa suhteessa talon miellyttävimmäksi lepopaikaksi.

"Monella ihmisellä on tapana nukkua ikkuna auki. Tämä on kumminkin
hyvin puutteellinen ja vaarallinen tapa hankkia makuuhuoneeseen
riittävää määrää raitista ilmaa. Mutta jos talo on rakennettu äsken
ehdottamani suunnitelman mukaan, saattaa tämän suuren eteisen tai
arkihuoneen ikkunat jättää yöksi selälleen, joten siellä on
yhtämittainen ilmanvaihto, ja kun sitten makuuhuoneitten ovia raotetaan
ja ikkunoita hiukan aukaistaan, syntyy siitä vapaa ilmanvaihdos
kaikissa huoneissa.

"Taloa suunniteltaessa olisi siis ikkunoitten asema visusti huomioon
otettava, jotta ilma niitä avattaessa pääsisi vapaasti virtailemaan
huoneisiin. Kuumina kesäpäivinä näemme usein kalpean äidin riutuvan
lapsensa kera päivänpuoleisen ikkunan ääressä huohottavan ja
läähättävän, virkistävän tuulenhengen hyödyttömästi puhaltaessa vasten
ikkunatonta seinää. Tekisipä silloin mieli iskeä reikiä seiniin, jotta
raitis ulkoilma pääsisi vapaasti sisään tulvimaan.

"Sinä kallis Jumalan lahja, avaruuden raikas ilma, miten nurjasti ja
halveksivasti sinua kuolevaiset kohtelevatkaan! Jos asiansa täysin
ymmärtävä saarnamies pitäisi saarnan hapesta, vaikuttaisi se varmaan
paljon enemmän synnin tukahuttamiseksi kuin puhdasoppinen selitys
siitä, milloin, miten ja miksi synti tuli maailmaan. Mutta nyt astuu
pappi reunojaan myöten täyteen sullottuun kokoushuoneeseen, jossa
saastainen ilma miltei panee kynttilän liekit sinisenä palamaan,
ja päivittelee seurakunnan henkistä välinpitämättömyyttä, pilaantuneen
ilman painostaessa torkahtavia sanankuulijoita, jotka samalla tuntevat
itsensä perin syntisiksi tässä laimeudentilassaan.

"Pikku Jim, joka juoksenneltuaan kaiken päivää reippaana ulkoilmassa,
luki kiltisti rukouksensa maata pannessaan ja nukkui hyvänä poikana,
nousee tänä aamuna vuoteeltaan pörrötukkaisena, lyöpi hoitajaansa ja
sanoo, ettei hän tahdo rukoilla, eikä välitä tulla hyväksi. Syy on vain
siinä, että poikarukka nukuttuaan ummehtuneessa ilmassa, joka koko yön
on hänen aivojaan myrkyttänyt, on nyt jonkinlaisessa siveellisessä
heikkomielisyyden tilassa.

"Heikot naiset vakuuttavat usein, että heidän voimansa palaavat vasta
kello yhden- tai kahdentoista tienoissa päivällä. Kysytään: eivätköhän
nukkune ikkunat ja ovet suljettuina ja raskaat uutimet vuoteensa
edessä?

"Esi-isiemme huoneet olivat ilmanvaihtoon nähden monessa suhteessa
paremmin varustetut kuin meikäläiset huoneet kaikkine parannuksineen.
Suuri henkitorvi keskessä sekä avonaiset tulisijat kaikissa huoneissa
aikaansaivat alituista ilmavirtaa, joka poisti huonon ja pilaantuneen
ilman. Nykyaikana on huoneissa vain savupiippu rautakamiinia varten.

"Kamiinit ehkä kyllä säästävät polttoaineita, mutta ne säästävät
muutakin. Sillä tuhansia ihmisolentoja saattavat ne liian aikaiseen
hautaan, hitaan myrkytyksensä vaikutuksesta.

"Kolkkoa on ajatella, että talvemme täällä Pohjolassa kestää kuusi
kokonaista kuukautta, marraskuusta toukokuuhun, ja että sinä aikana
monessa perheessä kaikki sulloutuvat yhteen huoneeseen, jossa kaikki
aukot ja ikkunaraot huolellisesti tukitaan ilmaa vastaan, ja jossa
koksikamiini kohottaa huoneen lämpömäärää 25 ja 30 pykälään Celsiusta.
Ihmisparat hermostuvat sekä liiallisesta kuumuudesta että myrkytetystä
ilmasta, joka ainoastaan silloin tällöin oven avautuessa vaihtuu
hiukan.

"Eipä siis lainkaan kummaa, jos näitten ihmisparkojen iho ja keuhkot
käyvät niin aroiksi, ettei heidän näiden kuuden kuukauden aikana ole
ajatteleminenkaan ulkoilmaan menemistä, sillä siitä seuraa paikalla
vilustus. Ja useinpa joulukuun vilustus kehittyy maaliskuussa
auttamattomaksi keuhkotaudiksi, ja kevät, jonka pitäisi tuottaa eloa ja
terveyttä, saattaa sen sijaan niin monta uhria hautaan.

"Olemme kuulleet kuinka kurjassa tilassa karhuparat kömpivät ulos
kuuskuukautisesta talvimajastamme, missä he miltei yksinomaan elivät
edellisenä kesänä saavuttamastaan lihavuudesta. Samoin lukemattomat
heikot olennot elävät pitkän talvemme kuluessa niitten päivittäin
vähenevien voimien kustannuksella, jotka he saavuttivat ihanana
kesäaikana, jolloin ikkunat ja ovet olivat avoinna ja raikasta ilmaa
oli tuhlaamisen varallekin.

"Sitten kuulemme koko kevään puhuttavan sairaudesta, sappitaudista y.m.
ja vertapuhdistavien lääkkeiden nauttimisesta. Se on kaikki vain
pilaantuneen talvi-ilman myrkytystä. Monta vertaa paremmat olivat toki
vanhan ajan talot, joissa suuret räiskyvät tulet paloivat avonaisessa
takassa ja joiden makuuhuoneisiin pyrysi lunta talvivihurien viuhuessa.
Tosin kylmä viima jäähdytti selkää, kasvojen miltei kärventyessä,
vesi jäätyi astiassa, ja jota halutti, taisi kirjoittaa nimensä
ikkunaruutuihin. Mutta sinä heräsit täynnä elämänhalua ja -voimaa --
sinä katselit tupruavaa lumituiskua värisemättä ja kahlasit kouluun
läpi miehenkorkuisten kinosten. Laskit mäkeä, olit lumipallosilla,
piehtaroitsit lumessa kuin lumisirkku, mutta suonissa virtasi puhdasta,
elinvoimaista verta ja vahvat keuhkot hengittivät sisäänsä raikasta
talvi-ilmaa."

"Armahda meitä, isä kulta!" huudahti Jenny, "toivon, ettei meidän
tarvitse uudestaan ruveta asumaan moisissa taloissa!"

"Ei suinkaan, kultaseni", vastasin, "väitän vain, että ne olivat
paremmat niitä taloja, joita suljetaan kaksinkertaisilla ikkunoilla ja
lämmitetään rautakamiineilla.

"Hyvä talo on niin järjestetty, että huonolla ja pilaantuneella ilmalla
aina on tilaisuutta poistua aukon kautta raikkaan ulkoilman tulviessa
sisään toista tietä. Talvella tulee tätä raitista ilmaa jollain
keinolla lämmittää.

"Otaksukaamme esim., että huoneen toisessa päässä olevasta aukosta
virtaa sisään lämmitettyä ulkoilmaa. Lämpömäärän ei tarvitse kohota yli
18 Celsius-asteen. -- Otaksukaamme vielä, että huoneen toisessa päässä
on avonainen puu- tai hiilikamiini. Sopivampaa tapaa ilmavaihdon ja
lämmön saavuttamista varten samalla kertaa saattaa tuskin ajatella.

"Otaksukaamme vielä talon keskessä löytyvän suuren eteisen, johon
raikas, kohtuullisesti lämmin ilma alituisesti virtailee. Jokaisessa
tähän eteiseen avautuvassa suojassa löytyy henkitorvi, josta käytetty
ilma poistuu vetäen mukanaan kaikki huonot ja pilaantuneet kaasut.
Siinä talossa on hyvä ilmanvaihto, eikä tästä synny mitään vaarallista
vetoa. Makuuhuoneen eroittamiseksi on hyvä käyttää kaksinkertaisia
ovia, joista toinen lastoista valmistettu vastaanottaa vapaata ilmaa
huoneeseen, paljastamatta sitä jokaisen nähtäväksi.

"Puhuessamme raittiista ilmasta, tarkoitamme sitä sanan täydessä
merkityksessä. Elköön sisääntulviva ulkoilma olko ummehtunutta,
pahaltalöyhkäävää kellari-ilmaa, vaan hyvää, puhdasta, raikasta ilmaa,
joka kulkee torven kautta, mikä on niin asetettu, ettei ilma virtsa
huoneeseen alhaaltapäin, missä epäterveellisiä kaasuja ja löyhkiä
kokoontuu, vaan ylhäältä kirkkaista ja korkeista ilmakerroksista.

"Koko lorun loppu kuuluu, että koska nyt ihmisten tässä elämässä
aivojensa kautta tulee vastaanottaa elämänsä henkinen puoli -- ja koska
musta, pilaantunut veri on myrkkyä aivoille -- ja tätä tummaa,
pilaantunutta verta muodostuu keuhkoissa, jotka hengittävät huonoa
ilmaa -- on talon rakentajan ensimmäinen toimi huolehtia puhtaan ja
terveellisen ilman hankkimista.

"Olkoon siis talon suunnittelussa pysyväisenä sääntönä: 'Talossamme'
tulee olla raitista ilmaa -- kaikkialla, kaikkina aikoina -- talvella
sekä kesällä. Vähät koristuksista ja marmorikamiineista. Olkoon kodin
sisustus vaikka kuinkakin yksinkertainen, kun vain on raitista ilmaa.
Yhtä vastenmielisesti kuin käytämme lähimmäisemme hammas- ja
hiusharjaa, hengitämme hänen keuhkoistaan lähtevää huonoa ilmaakin. Se
on 'talomme' ensimmäinen välttämättömyys. Inhimillisen terveyden ja
onnen ensimmäinen suuri elinehto on -- _ilma_."

"Kuuleppas, Maria", sanoi Rob, "onkohan meillä tulisijoja
huoneissamme?"

"Äiti on ottanut ne huoleksensa", sanoi Maria.

"Siitä ole varma", sanoin minä, "että jos anoppisi on ollut sinua
avustamassa, on ilmanvaihdosta pidetty huolta."

Myöntää täytyy, että Robin käsitys talosta kohdistui pääasiallisesti
gootilaiseen kirjastoon ja vanhanaikaisen herrastyylin sovelluttamiseen
nykyajan vaatimuksien mukaan, eikä semmoisiin proosallisiin asioihin
kuin ilmaan.

Siksipä hän nyt havahtuikin ikäänkuin unesta, veti pari syvää henkäystä
ja tarttui piirroksiin, tarkastaakseen niitä uudella innolla. Minä
jatkoin lukemistani.

"Toinen suuri elementti, joka meidän talossamme on huomioon otettava on
_tuli_. Tällä nimityksellä en tarkoita yksin keinotekoista tulta, vaan
tulta kaikissa eri muodoissaan -- taivaallista tulta, jota Jumala joka
päivä lähettää meille päivänsäteitten loistavilla siivillä, tulta,
jolla lämmitämme huoneitamme, keitämme ruokamme ja valaisemme yöllistä
pimeyttä.

"Alkakaamme taivaallisella tulella eli päivänpaisteella. Jumalan
antamaa raitista ilmaa laiminlyödään, mutta hänen lahjaansa
päivänpaistetta miltei vihataan. Monessa talossa ei uhrata senttiäkään
ilmanvaihdon hyväksi, mutta maksetaan auliisti satoja dollareja
päivänsäteitten karkoittamiseksi.

"Suojat näissä taloissa ovat tiiviit kuin laatikot, ilman tulisijaa
henkitorvea tai ilmareikää; ja oi iloa ja riemua! ulkopuolella on
markiisit ja sisäpuolella ikkunaluukut, jotta kirkkaimpanakin päivänä
voimme pimeydessä vaeltaa. Näitä asuntoja katsellessa voisi luulla,
että ne ovat varustetut kuumaa ilmavyöhykettä varten suojaamaan meitä
tulikuumilta ilmavirroilta.

"Mutta silmäilkäämme almanakkaamme. Moniko kuukausi vaatii tulta
takkaan? Liioittelematta saatan sanoa, että kaikki perheet lokakuusta
kesäkuuhun tarvitsevat aamu- ja iltaroihunsa, olkoon heillä sitten
varaa siihen tai ei. Vuoden kahdeksana kuukautena vaihtelee ilma
viileän, kylmän ja pakkasen välillä, ja tokkopa tarvitsee neljänä muuna
kuukautena sulkea huoneita niin tiiviisti. Tiedämmehän kokemuksesta,
että paahtavat päivät ovat poikkeuksia meillä.

"Matkustakaa kuten minä viime vuonna Connecticutlaaksossa ja
tarkastakaa taloja siellä. Kaikki ovat puhtaita, siistejä ja varakkaan
näköisiä viheriäisten pihamaiden ja suurien jalavien ympäröiminä --
mutta kaikki olivat kellarista kattoon suljetut, ikäänkuin olisivat
asujamet myyneet kaikki kampsunsa ja matkustaneet Kiinaan. Kaikki
rullakartiinit olivat alaslasketut. Onko siis talo autio? Ei;
katsoppas, keveä, sinervä savupyörre kohoo kyökin savutorvesta ja
tuolla talon takapihalla on kartiinia hieman kohotettu. Siellä elää
kuin elääkin olentoja himmeässä varjossa, kalpeina kuin potaatin idut
kellarissa."

"Minäpä tiedän, isä, miksi he niin tekevät", sanoi Jenny. "He pelkäävät
kärpäsiä, jotka tosiaankin kuuluvat Egyptin maanvaivoihin. Minä
puolestani en ainakaan moiti ihmisiä siitä, että sulkevat huoneensa ja
pimittävät talonsa kärpäsaikana, -- entäs sinä, äiti?"

"En minäkään, niitten ollessa hurjimmillaan, mutta luulen tämän olevan
tarpeellista ainoastaan vähän aikaa; mutta täällä meillä suljetaan
huoneet vuodet umpeensa ja siksipä ovatkin meidän kylämme niin
kuolleen, hiljaisen, kylmän ja asumattoman näköiset."

"Ainoa seikka, joka matkustajalle käy selväksi kylissämme
matkustaessaan", sanoin, "on, että näissä taloissa kumminkin asuu
ihmisiä, ja että nämä olennot elävät pimeydessä. Harvoin näet ovet ja
ikkunat avattuina, harvoin ihmisiä niitten luona istuvan, harvoin
tuolia pihamaalla tai minkäänlaisia merkkejä siitä, että ihmiset
eläisivät ulkoilmassa."

"Sanoinhan sinulle, isä, miksi kaikki on niin, olen ollut eno Petterin
luona kesällä ja tiedän, että täti pitää kevätsiivoamisensa
toukokuussa. Sen jälkeen laskee hän kaikki rullakartiinit ja uutimet
alas ja niin pysyy talo puhtaana aina lokakuuhun. Siinä on koko juttu.
Jos ikkunat olisivat selkoselällään, riittäisi siellä siivoamista joka
viikko, ja kuka sitä kestäisi? Eikä minusta siinä ole vähääkään
moitittavaa."

"Minä puolestani", vastasin, "vastustan elämistä pimeydessä, olkoonpa
sen suurena päämääränä vaikka kärpästen karkoittaminen. Muistan tällä
samalla matkallani pysähtyneeni muutamiksi päiviksi maalaisravintolaan,
jossa vallitsi Egyptin pimeys kellarista ullakkoon asti: Pitkulainen,
hämärä ja synkkä ruokahuone oli ulkoapäin luukuilla ja sisältäpäin
paksuilla, paperisilla rullakartiineilla suljettu. Mutta kaikesta tästä
huolimatta suhisi siellä kärpäsiä, kuin olisi mehiläispesä ollut
läheisyydessä. Surinasta, jonka käteni ojentaminen synnytti, saatoin
aavistaa leivoslautasen paikkaa. Se oli jotensakin ilettävää, sillä
tässä pimeydessä en aina voinut eroittaa kärpäsiä mustikoista, ja
ainakin minä puolestani olisin ollut tyytyväinen, jos tässä kärpästen
kanssa otellessani olisin edes saattanut lohduttaa itseäni valolla ja
ilmalla. Ihmisparat pimittävät huoneensa ja karkoittavat niistä
ulkoilman ja päivänpaisteen kärpäsiä peläten, mutta kärpäset jäävät
sittenkin heidän ainokaisikseen. Eipä siis kummaa, jos he käyvät miltei
sairaloisiksi näin ollen."

"No niin, tietysti isä puhuu kuin miehet", sanoi Jenny. "Sinä et
koskaan ole ollut vastuunalainen huoneiden puhtaudesta. Olisitpa vain
itse talon emäntänä, niin kyllä saisimme nähdä, mitenkä menettelisit."

"Senpä kerron sinulle. Tekisin parastani. Sulkisin silmäni
kärpäsenlialta ja avaisin ne luonnon ihanuudelle. Antaisin suloisen
päivän paistaa huoneisiini kaiken päivää, paitsi niinä harvoina
kesäpäivinä, jolloin viileys on tarpeen. Mutta nämä päivät eivät ole
lukuisat. Keväällä laskisin, paljonko maksaisi pestata jokin akka
pitämään ikkunoita ja muita tavaroita puhtaina, ja vaikkapa pitäisi
uhrata uusi pukuni hänen palkkaamisekseen, tekisin sen mielelläni.
Tehtyäni voitavani tässä suhteessa, paaduttaisin sydämmeni, kääntäisin
pois silmäni ja nauttisin päivänsäteistä, raikkaasta ilmasta ja
näköalasta vapaista, avonaisista ikkunoistani ja antaisin kärpästen
olla olojaan. Siinä kuulit."

"Päivänpaiste, se se on isän keppihevonen", sanoi Maria.

"Ja miksikä ei? Erehtyikö Jumala luodessaan auringon? Tai loiko hän sen
viholliseksemme? Eikö tämä suuri luonnonvoima, joka kypsentää hedelmät
ja saattaa kukat niin suloisesti tuoksumaan, ole meille muka hyödyksi?
Katsele varjossa kasvavia kasveja, mitenkä nuutuneita ja surkeita ne
ovat, ja kuinka ne rukoillen ojentavat heikot lehtensä valoa kohti.
Onko siis ihmisolennoillakaan varaa hyljätä tätä elähyttävää voimaa.
Eräässä vankilassa oli jono koppia päivänpuolella ja toinen
varjonpuolella. Vaikka varjonpuoleisissa kopeissa vallitsi sama
puhtaus, huoli ja hoito, olivat kumminkin sairaus ja kuolema monet
kerrat suuremmat siellä kuin valoisessa päivänpuoleisessa jonossa.
Ihmiset kärsivät kaikenmoisia kipuja ja huokailevat elinvoiman
vähyyttä; äärettömiä määriä lääkkeitä nautitaan ja rahoja tuhlataan,
mutta kaiken ohessa tuhlaamme ja karkoitamme luotamme molemmin käsin
päivänpaisteen, tämän Jumalan lahjan, siunatun terveellistä vaikutusta.

"Mitä raamattu kuvaa nousevaksi auringoksi, joka parantaa kaikki
siivillänsä? Sama aurinko, joka on Jumalan rakkauden perikuva, on meitä
virkistävä jokapäiväisessä elämässämme, se kuivaa kosteuden ja homeen,
suojelee koista ja ruosteesta, haihduttaa pahat hajut, karkoittaa
hermoista alakuloisuutta ja ilostuttaa elämätämme. Ellen palvelisi
Häntä, kaikkein hyvän antajaa, palvelisin ja kumartaisin varmaan
aurinkoa, hänen suurinta ja kauniinta näkyväistä ilmestystänsä. Egyptin
maalla vallitsi Herran vihan aikana pimeys, mutta Goosenin maassa oli
valoista. Minä olen goosenilainen, mielin valkeudessa vaeltaa ja
sadattelen pimeyden töitä. Mutta jatkakaamme.

"Talomme sijoitettakoon kaakkoiseen suuntaan, ettei siellä olisi
päivätöntä suojaa, ja ikkunat asetettakoon niin, että taivaasta
kotoisin olevat, kimaltavat säteet pääsevät tunkeutumaan poikki ja
puhki.

"Elkäämme piirittäkö taloamme ikkunain alapuolella olevalla kostealla
pensastolla, joka estää valon ja ilman vaikutusta. Taloa tulee
ympäröidä vapaa ala, jossa tuuli pääsee liehumaan ja päivänsäteet
valaisemaan, kuivamaan sekä elähyttämään.

"Siitä kiireestä päättäen, jolla ihmiset täällä meillä muuttavat ahtaan
pihamaan synkäksi tiheiköksi, luulisi auringonpistosta meidän
ilmanalamme suurimmaksi vaaraksi.

"Sateisina kuukausina, ja niitä meillä Jumala paratkoon on monta,
eläessämme pimeissä, viileissä huoneissa kosteitten pensaitten
sisässä, muuttuvat ajatuksemme synkiksi, sairaloisiksi ja ikäviksi.
Lähimmäisemme viat suurenevat silmissämme -- elämä tuntuu kolkolta ja
ilottomalta -- itse uskontokin kuolleelta ja ummehtuneelta.

"Minä soisin talon heti ensi silmänräpäyksellä tekevän avonaisen,
raittiin ja iloisen vaikutuksen. Jokaisesta ikkunasta näkisimme aina
edessämme päivänpaistetta, puita, pilviä ja viheriöitä nurmia.
'Talollemme' tulee hankkia varjoa mutta ei pimeyttä. 'Talossamme' on
monta aurinkoista ja ilmakasta ikkunaa -- ei puhdistamista ja
sulkemista, vaan avaamista ja luonnon nauttimista varten. Olkoon
talossa pitkät kuistikot sekä ylä- että alakerrassa siellä
käyskennelläksemme raitista ilmaa nauttimassa sateisinakin ilmoina.
Sanalla sanoen, koettaisin 'talossamme' mikäli mahdollista yhdistää
metsien ja ketojen vapaata, reipasta, iloista elämää rauhaisan
perhe-elämän hauskuuteen, sievyyteen ja mukavuuteen.

"Taivaallisesta tulesta puhuttuani, tahdon lausua sanasen myöskin
maallisesta, keinotekoisesta tulesta. Rautakamiinit, lämmetkööt sitten
kuumalla vedellä, höyryllä tai lämpimällä ilmalla, ovat, jos vain
ilmavaihtoa otetaan huomioon, terveellisiä ja hyviä lämmityslaitoksia
niinä kahdeksana tai yhdeksänä kuukautena vuodessa, jolloin tarvitsemme
keinotekoista lämpöä.

"Rautauunille kyökissä ja sen lämminvesisäiliölle kumarran nöyrästi. Se
on suuri, sykkivä sydän, jonka puhdistavaa, virkistävää nestettä
virtailee lämpimänä läpi koko talon. Toivottavaa olisi, että tämä
nykyaikainen Molok olisi hieman kohtuullisempi ravintonsa suhteen,
sillä myöntää täytyy, että se on armoton tuhlari -- mutta onhan sillä
suuri työkin. Hanaa kun vain käännät, saat joka vuorokauden hetkellä
yllin kyllin lämmintä vettä, pesupäivät ovat leikintekoa ja viisaalla
järjestämisellä sekä lämmön säästämisellä voit päälle päätteeksi
lämmittää pari kolme suojaa talvisin.

"Rautauuni lämminvesisäiliöineen kuuluu siis 'talomme' välttämättömiin
tarpeisiin. Iltavalaistuksena on minusta kaasu parasta, jos sitä vain
on saatavissa [siihen aikaan ei vielä käytetty sähköä]. Talooni
tahtoisin kaasua. Sen ainoa paha puoli on vaara, jonka kaasun
vuotaminen saattaa tuottaa, jos kaasu vaillinaisen johdon kautta pääsee
asuinhuoneitten ilmaan sekaantumaan. Mutta niin ei lainkaan tapahdu,
jos vain varovaisuutta noudatetaan.

"Monet maalla asuvat perheet valmistavat itse kaasunsa hyvin
yksinkertaisella tavalla. Ottakoot talon rakentajat tämänkin
huomioonsa. On jo olemassa koneita kaasun valmistamista varten talouden
tarpeeksi, ja ne ovat täydellisesti luotettavia ja helpot hoitaa,
sanotaanpa, että tämän kaasun valo on parempi kaupunkien
kaasutehtaitten valoa. Tämäkin asia sietää harkitsemista, jos talomme
on maalla tai tulee maalle rakennettavaksi.

"Ja nyt lähestymme kolmatta suurta elementtiä, joka on 'talollemme'
tarpeen nim. _vettä_.

"Vettä, vettä kaikkialla, vettä runsaasti, helposti saatavaa ja
puhdasta.

"Esi-isämme olivat monessa suhteessa oivallisesti järjestäneet
kotielämänsä ja talonrakentamisensa. Heidän talonsa olivat ylimalkaan
järkevästi laaditut, tilavat, ilmakkaat ja mukavat, mutta veden
hankkimisessa olivat he armottomia naissukupuolta kohtaan. Kaivo oli
kaukana pihamaalla ja talvella saivat he lumessa kahlata ja hilata
jäätynyttä sankoa huoneeseen, täyttääkseen teekeittiötä aamiaista
varten. Tasavallan itsenäiselle tyttärelle ei näin ollen osoitettu
tarpeeksi kunnioitusta. Meidän päivinämme ovat kaivot tosin siirtyneet
lähemmäksi taloa, mutta suureen enemmistöön ei vielä ole juurtunut tuo
sukkela keino hankkia itselleen alituinen varasto raikasta vettä vain
pientä hanaa kiertämällä. Jospa saisimme rakentaa majamme aivan
mielemme mukaiseksi, olisi siellä kylpyhuone joka kolmea miestä kohti,
ja joka suojaan johtaisi kylmä ja lämmin vesitorvi.

"Säästäkäämme runsas summa vesijohtotorviin ja jätettäköön talomme
viimeisteleminen riippuvaksi niistä rahoista, jotka jäävät ylitse.
Varustakaamme taloomme kylpyhuoneita niin voimme millä vuorokauden
hetkellä tahansa tilata lämpimän kylvyn. Useimmissa lasten taudeissa
lämmin kylpy on miltei aina tehokas parannuskeino. Pahat vilustumiset,
alkavat kuumeet ja nivelkolotukset pestään pois vasta alussa ollessaan.
Siis, niin paljon vettä taloomme kuin mahdollista. Ihmisten käsityksiä
veden välttämättömyydestä tulisi laajentaa, jotta kaikki hankkisivat
itselleen sitä runsain määrin. Sinulla ei ole mitään hyötyä
kylpyhuoneesta, joka vaatii tunnin puuhaa ja tulensytyttämistä,
ennenkuin se on järjestyksessä. Homma on liika suuri -- et tule siihen
ryhtyneeksi. Mutta kun suojassasi on sievä, pienoinen nurkka sitä
varten, ja sinun on vain väännettävä hanaa saadaksesi valmiin kylvyn,
on lääkkeesi aina käsillä, ja sinä käytät sitä alinomaa. Yöllä heräät
huudosta ja näet pikku Tommin istuvan vuoteellaan kiihoitustilassa ja
polttavan kuumeen vallassa. Kolmen minuutin kuluttua on hän kylvyssä,
rauhallisena ja hyvillään; hän laskeutuu jälleen vuoteelle viileänä ja
rauhoittuneena ja aamulla hän herää täysin terveenä.

"Tätä verratonta ja yksinkertaista lääkettä ja terveyden
suojeluskeinoa, tätä tyynnyttävää ja virkistävää ainetta tulisi pitää
yhtä välttämättömänä talossa, kuin kyökin uuniakin. Ainakin yksi
kylpyhuone tulisi joka talossa olla, ja sen pitäisi olla niin asetettu,
että koko perhe voisi sitä käyttää, ellei ole varaa pitää useita.
Taloa, jossa vettä on mukavasti saatavissa, on niin helppo hoitaa, että
se melkein hoitaa itsensä. Ennemmin olen ilman mattoja laattialla,
ilman sohvia ja kiikkutuoleja, ja uhraan enemmän varoja tähän."

"Nyt isä kulta", sanoi Maria, "olet puhunut meille kolmesta
elementistäsi, jäljellä on nyt vain _maa_. Mitenkähän sinä sen
selität."

"Olen aina luullut", sanoi Jenny, "että mitä vähemmän tätä yhteistä
emoamme suosimme talossamme, sitä parempia emäntiä olemme."

"Kultaseni", sanoin minä, "meidän filosoofien tulee silloin tällöin
antaa asioille salaperäinen väritys ja väliin lausua ilmi luonnottomia
ajatuksia, voidaksemme sitten selittää, ettemme tarkoittaneetkaan
mitään erityistä niillä. Ihmiset luulevat meitä hyvinkin
teräväjärkisiksi, huomatessaan kuinka sukkelasti suoriudumme
näennäisistä ristiriitaisuuksista. Siis kuulkaa.

"Ottaessani puheeksi neljännen elementin _maan_, tahdon vain viitata
äitinne kaari-ikkunaan ja huomauttaa teille, että synkän, pitkän talven
kuluessa emme päivääkään ole ilman kukkia. Täydellisessä talossa
pitäisi minun mielestäni olla niin monta ulkoilman viehätystä kuin
lämpö ja suoja vain sallivat -- ja näihin kuuluvat kaikki kasvit.
Kasvit ovat lähempänä ihmisen terveyttä ja elinvoimia kuin tavallisesti
otaksutaan. Hyvin hoidetut kasvit levittävät hauskuutta ympäristöönsä
viehättävällä ulkonäöllään, puhdistavat sitä paitsi ilmaa huoneessa, ja
ovat ilman puhtauden ja elinvoiman mittaajia. Kun kasvit lakastuvat ja
näivettyvät, ei ilma ole puhdasta. Eräs rouva kertoi minulle, ettei hän
koskaan saanut kasveja viihtymään vierashuoneessaan kaasulta ja
antrakiittihiileltä. 'Eikö teitä arvelluta elää ja kasvattaa lapsianne
huoneessa, jossa kasvinne kuolevat?' vastasin minä.

"Jos kaasujohdot ovat vaillinaiset ja punasenhohtava kamiini kuluttaa
kaiken ilman huoneesta, jotta rehoittavat kasvit parissa päivässä
alkavat näivettyä ja pudottaa lehtensä, on ymmärrettävää, että ilma
silloin on huono ja myöskin ihmisille myrkyllinen sekä kaipaa
parannusta. Jos kukkia ei saa huoneessa viihtymään, on sillä tuomio
lausuttu huoneen ilmasta, ja varma on, että siinä silloin ei ole
tarpeeksi elinvoimaa ihmisolennoillekkaan. Mutta huoneessa, jossa
kasvit rehoittavat kuin ulkoilmassa ja lehdet säilyttävät tumman
vihantansa, siinä huoneessa voimme otaksua ilman soveltuvan myöskin
ihmiskeuhkoille.

"Hauskaa on nähdä, että kasvien viljeleminen on niin levinnyt
maassamme. Monen mökin ikkunoissa näemme petunian ja intialaisen
krassin kukkivan lumen pyryellessä ulkona. Kuinka paljon iloa
tuottavatkaan nämä kasvit hoitajilleen! En luule löytyvän ihmisolentoa,
joka ei mieltyisi kukkiin, jos olot vain ovat pakoittaneet häntä
kasvattamaan ja hoitamaan niitä. Ruukkukasvien hoidossa on monta mutkaa
matkassa ennenkuin ne hyvin saadaan viihtymään. Tomu tukkii pian
viheriäisten keuhkojen pienet huokoset ja näitä pitää alituisesti
valella raikkaalla vedellä. Moni katsoo liian vaivaloiseksi kantaa
kasvinsa sitä varten kuistikoille tai rappusille ja niin valellaan
niitä tuskin kerta kuukaudessakaan. Luontoemo on meille tässä hyvänä
esimerkkinä, hän valelee jokaista lastansa öisin kastehelmillä, jotka
vielä kimaltelevat aamusinkin niitten lehdissä ja kuvuissa."

"Siinäpä se on!" sanoi Jenny. "Hoitaisin mielelläni kasveja, ellen
kammoisi tuota ijankaikkista pesemistä ja veden pirskoittamista, jota
ne vaativat. Siitä sitä sitten räiskyy matolle ja huonekaluille, jotka
eivät ole yhtä ihastuneet tähän ruiskuttamiseen."

"Senpä vuoksi", lausuin minä, "kaipaa talomme myöskin maaemomme apua,
kuten saatte nähdä.

"Minun käsitykseni mukaan pitäisi täydelliseen taloon kuulua pieni
kasviosasto, jossa kasveja vapaasti voisi hoitaa, kastaa ja tomulta
suojella. Tämä pieni alue olisi tietysti päivänpuolella, ja siinä olisi
kaikki edut, jotka kasvit viihtyäkseen tarvitsevat.

"Ylimalkaan katsotaan ansareita rikkaitten ylellisyydeksi, jota ei
vähäarvoisten auta ajatellakkaau. Mutta niinköhän lienee. Onhan sinulla
ulkoneva kaari-ikkuna, nosta laattiapalkit pois ja täytä ala hyvällä
mullalla. Eroita se vierashuoneesta lasiovilla, ja silloin saat
tarpeeksi tilaa kasveille ja kukille. Jos mainittu ala on
etelänpuolella, päivänsäteille alttiina, ei tarvitse mitään erityistä
lämmityslaitosta, vierashuoneen lämpö riittää siihen aivan hyvin. Tämän
kasvihuoneen kotiisi levittämä huvi ja hyöty ovat arvaamattomat, ja sen
kustannukset eivät kohoo paljon korkeammaksi tavallisen kaari-ikkunan
kustannuksia. Suurissa taloissa saattaa tämä ala olla suurempi.
Elkäämme nimittäkö sitä ansariksi, sillä se nimi on liian suurenmoinen,
se saattaa meidät ajattelemaan puutarhureita ja harvinaisia
kasvilajeja, jotka vaativat suurta huolta ja tuntuvia kustannuksia. Se
on vain kasvihuone -- huone, jonka laattia on multaa ja seinät lasia,
jotta aurinko vapaasti saisi valaista ja lämmittää. Jätettäköön siinä
myöskin ovet avoimeksi niin moneen suojaan kuin mahdollista.

"Täten olisi vieras- ja ruokahuone koko talon kukkien ja kasvien
yhteydessä. Varjoisimmilla paikoilla kasvaisi sammalia, sananjalkoja ja
muuta viheriäistä ja pitkin ikkunoita kiemurtelisi päivänpaisteessa
petunioita ja muita yksinkertaisia kukkia. Jos vettä on saatavissa,
tekisi suihkulähteen lorina hyvän vaikutuksen ja sen säde vilvoittaisi
ilmaa, jonka uunin kuumuus niin usein kuivaa liiaksi."

"Ja luuletko tosiaankin isä, että näin rakennettu talo on
käytännöllinen", sanoi Jenny. "Minusta se on kuin kuvaus Alhambrasta."

"Ja kuitenkin olen meidän aikanamme nähnyt juuri sellaisen talon",
sanoin. "Voisin tällä hetkellä näyttää sinulle huvilan, joka tyyliltään
on mitä yksinkertaisin, mutta kuitenkin yhdistää hyvän talon parhaimmat
ominaisuudet. Kultaseni, voitko tuota pikaa piirustaa pohjapiirroksen
tuohon taloon, jonka näimme Brightonissa?"

"Tässä se on", sanoi vaimoni, tehtyään muutamia kynänvetoja -- "se oli
huokeahintainen, mutta hauskimpia, mitä koskaan olen nähnyt."

"Tämä talo, joka lienee maksanut viisi tuhatta dollaria, täyttää monta
minun vaatimustani talon suhteen. Siinä on kaksi kerrosta ja useita
hauskoja ullakkohuoneita, kaksi kylpyhuonetta ja vesijohto joka
huoneessa. Vieras- ja ruokahuoneessa on kummassakin ulkonevat
kaari-ikkunat, joissa kukkaset viihtyvät vuoden umpeen, ja suihkulähde
lirisee alituisesti pienessä marmori-altaassa. Pitkänä, synkkänä
talviaikana on tämä asunto iloinen ja kodikas.

"Mutta yksi seikka on huomioon otettava näitten kasvihuoneitten
suhteen. Maan tulee sen alla olla salaojitettu, estääkseen seisahtuneen
veden höyryä ylöskohoomasta ja ilmaa pilaamasta. Myöskin on maahan
sekoitettava runsas määrä puuhiiliä estääkseen kasviaineitten
hajoomista. Samoin on tyystisti varottava, ettei lehtiä pääse putoamaan
maahan ja märkänemään, ne kun myrkyttäisivät ilman. Jos nämä
toimeenpiteet otetaan varteen, lauhduttaa ja puhdistaa tämä pieni tarha
vain talon ilmaa.

"Elleivät varat myönnä edes tätä pientä kasvitarhaa, aseta
ikkunankoloon syvä laatikko, jonka pohjassa on vetotorvi sekä paksu
kerros murskattuja puuhiiliä ja soraa ja päällimmäisenä hienoa
lehtimultaa ja hiekkaa. Tähän saattaa istuttaa murattia, joka
kiemuroitsisi, kierteleisi ja kaarteleisi köynnöksiään sinne tänne,
sekä eri krassilajeja, jotka ilahuttaisivat talon asujaimia talven
aikana kukillaan. Niissä ikkunaraukoissa, joita eivät päivänsäteet
siunaa -- voit kasvattaa sananjalkoja ja sammalia sekä sekoittaa niihin
monenlaisia metsäkukkia.

"Aikaisin helmikuussa, jolloin talvi kovimmin pakastaa, alkavat jo
orvokit, valkovuokot ja akileijat kukkia. Mutta rehoittaakseen vaativat
kaikki nämä kasvit jokapäiväistä vedellä ruiskuttamista, ja niistä
lähtevä kosteus lauhduttaa ja virkistää vain lämmitettyjen
talvihuoneitten liian kuivaa ilmaa.

"Nyt olen siis esittänyt teille neljä pääelementtiäni, jotka ovat
rakentamisessa tarpeelliset -- ilman, tulen, veden ja maan.
Tyydytettyäni nämä tarpeet, rauhoittaisin aistiani ja mielikuvitustani
toisissakin suhteissa, mikäli mahdollista. Vihaan, kuten Rob,
jokapäiväisiä taloja ja haluaisin tavoitella jotain kaunista
rakennustaiteen alalla. Minua karmii, että kalleus ehkäisee kaikki
pyrinnöt siinä suhteessa. Suuresti himoitsen tyylikkäitä lukkoja ja
saranoita sekä suuria, komeita yksiruutuisia ikkunoita. Kadehdin
onnellisia lähimmäisiäni, joilla on varaa mokomiin talonkaunistuksiin.
Varustettuani talooni kaikkia välttämättömiä tarpeita, koittaisin
mikäli varani myöntäisivät, pitää kauneuttakin päämaalinani.

"Mutta vaikka kaikki puutyö talossani onkin korutonta ja sileää,
vaikka uunit ovatkin yksinkertaisinta laatua ja ovet ja ikkunat
tehdastyötä, on minun talossani kylpyhuoneita, kasvihuone,
päivänpuolinen kaari-ikkuna ja tarkoituksen mukainen ilmanvaihto.
Taloni muodostuu siten hauskaksi, ja jokainen asujain on niin hyvällä
mielellä, kuin olisi katto sisältäpäin seeteripuulla vuorattu.

"Eri puulajeista on minulla vielä sananen sanottavana. Meillä on täällä
Amerikassa runsas määrä kauniita ja arvokkaita rakennuspuita, joista
emme tiedä mitään, syystä, että ne tuhmasti kyllä peitetään valkoisella
värillä.

"Kuuluisa seebrapuukaan ei hienoudessa vedä vertoja maalaamattomalle
kastanjalle. Meidän saksanpähkinäpuu on väriltään kullanruskea ja
itsessään niin ihana, että sitä saattaa katsella kuin kaunista
maalausta, puhumattakaan tammesta monine hienoine vivahduksineen.
Tavallinen mäntykin, jota nykyjään pidetään mahdollisena ainoastaan
valkoiseksi maalattuna, muistuttaa öljyttynä ja vernissattuna
atlaspuuta. Amerikkalaisten tehtaitten seinäpapereista kannattaa meidän
ylpeillä, sillä ne tyydyttävät jo suurimpiakin vaatimuksia. Toisissa
malleissa ranskalaiset tosin ovat meitä taitavammat, mutta joka taloa
varustaa, silmäilköön ensin oman maansa tuotteita, ja hän on
hämmästyvä.

"Yhtä näkökohtaa talon rakentamisessa tahtoisin vielä koskettaa. Koska
Amerikassa on niin vaikea sekä hankkia että pitää palvelijoita -- asia
joka kauan tulee olemaan vaikeimpia kotikoettelemuksiamme -- pitäisi
meidän laatia kotimme niin, ettemme monia palvelijoita kaipaisi. Taloa
voi rakentaa niin moneen eri tapaan, että työn paljouskin, jota
tarvitaan sen järjestyksen ylläpitoa varten, vaihtelee suuresti.
Muutamat talot tarvitsevat suurta palvelijaliutaa hankaamaan lukkoja
kiiltäviksi, puhdistamaan tomut kaikista leikeltyjen huonekalujen
uurteista ja lokeroista sekä antamaan talolle sitä järjestyksen leimaa,
jota siistiltä talolta vaaditaan. Yksinkertainen kiillotettu ja
maalamaton puu sekä veden runsaus asunnossa auttavat emäntää
suuressakin talossa hyvin toimeen tulemaan parin palvelijan avulla.

"Jos kyökissä kaikki on hyvin ja mukavasti järjestetty, joten aikaa ja
askelia säästetään, saattaa yksi palvelija mainiosti suorittaa kahden
työn. Jos vain vettä, lämmintä sekä kylmää on helposti saatavissa, ei
pesupäiväkään meitä enää kauhistuta. Käyttämällä vääntökonetta, joka
säästää sekä vaatteita että pesijää, ja pientä mankelia pääsemme puolta
vähemmällä.

"Paljon olisi vielä 'talostamme' sanottavaa, ja ehkäpä Kristofer
löytääkin vielä tilaisuutta siihen jonkun toisen kerran. Mutta nyt
hänen kynänsä on väsähtänyt ja vaipuu lepoon."



XII.

Uskonto kodissamme.


Olipa sunnuntai-ilta, ja pieni piirimme oli keräytynyt takan ympärille,
jossa räiskyvä pähkinäpuu ilmoitti vuoden loppua ja kylmän sään
lähestymistä. Sunnuntai-iltasin naimisissa olevat lapseni mielellään
kokoontuivat vanhan kotilieden ääreen ja "leikkivät" olevansa lapsia.
Vanhat nuottivihot otettiin esiin, lauloimme vanhoja virsiä perin
vanhanaikaisella nuotilla. Laulujen välillä vaimoni ja naimisissa
olevat tyttäreni puhelivat pienoisista. Keskustelimme päivän saarnasta,
kirkkoveisuusta ja muista sunnuntai-elämään kuuluvista aineista.

"Isä", sanoi Maria, "sinä olet jo lopettanut pikku haltijasi, etkö
ole?"

"Olen kyllä, -- olen lopettanut ainakin täksi vuodeksi."

"Kultaseni", sanoi vaimoni, "yhden aineen olet vielä jättänyt
koskettamatta, ellös lopeta vuottasi puhumatta siitäkin pari sanaa.
Ilman Jumalanpelkoa ei koti eikä talo ole täydellinen, kirjoitappas
kodin uskonnosta."

Vaimoni, kuten ehkä jo näistä kirjoituksistani olet huomannut, on
vanhanajan naisia, vieläpä entisellään olijakin. Minä taas olen
edistyksen mies ja olen taipuvainen mietiskelyihin, mutta minusta
tuntuu aina kuin olisi vyötäisilleni kiedottu nuora, josta vaimoni
vakavasti palauttaa minut vanhalle uralle. Vaimoni on vakava, raamattua
lukeva nainen, joka pitää sabbattia pyhänä; hän säilyttää vanhempiaan
uskollisessa muistissa ja koettaa vaeltaa heidän jälkiään -- sillä hän
uskoo turvallisemmaksi astua vanhurskasten polkemia jälkiä, joskin
ruoho ja kukkaset jo ovat niistä kuluneet.

Kuitenkin kallistaa hän mielellään korvansa kaikkeen, joka hänestä on
parannukseksi, ja siksipä hän ei ankarasti tuomitsekkaan niitä uusia
suuntia, jotka meidän eteenpäin pyrkivänä aikakautenamme kokevat
täydellisentää vanhoja, hyviä aineksia.

"Kodissa täytyy vallita Jumalanpelko", sanoi vaimoni.

"Kunnioitan uskontoa", sanoi Rob Steffens, "mutta en rakasta ulkonaisia
menoja. Paras uskonto on se, mikä piilee ihmissydämmessä, vaikuttaen
sieltä hiljaisesti kaikkiin hänen tekoihinsa, eikä se, joka ilmenee
ulkonaisissa muodoissa ja juhlamenoissa. Luuletko että ruokarukous ja
muut hartaushetket perheessä parantavat ihmisiä?"

"Ole varma siitä, Robert", sanoi vaimoni -- hän kutsui vävyään aina
sunnuntaisin Robertiksi -- "ole varma siitä. Emme ole niin paljon
viisaammat vanhempiamme, että meidän tarvitsee poiketa heidän tieltään.
Tietysti pitää uskonnon asua sydämmessä ja tunkeutua koko elämäämme,
mutta estääkö tämä uskonnon ulkonaista jokapäiväistä kunnioitusta ja
palvelemista, jota meidän tulee osoittaa kaiken Luojalle. Meidän
aikanamme on tullut tavaksi moittia kaikkia muotoja ja kohottaa hengen
täydellisyyttä vastapainoksi. Mutta sanoppas minulle, tyydyttääkö sinua
ystävyys, jolla ei ole mitään ulkonaisia muotoja, tai rakkaus, joka ei
tunteitaan osoita? Tyydyttääkö sinua vain pelkkä tunteen olemus, jolla
ei ole mitään ulkonaista ilmettä. Vanhoilla pakanoillakin oli
hartausmenonsa, he aloittivat aina juhlansa uhraamalla jumalilleen, ja
jokaisessa järjestetyssä talossa löytyi pyhäkkö kotijumalia varten."

"Vika on vain siinä", sanoi Rob, "että uskonnollisuus kutistuu pelkkiin
menoihin. Ainakin useimmissa perheissä on laita niin."

"Kaikkein hyvien tunteitten ulkonainen ilme on taipuvainen hupenemaan
ainoastaan pelkäksi muodoksi", muistutin minä. "Niinpä käy
seurustelussa tuttaviemmekin kanssa. Mutta onko meidän siitä syystä
kohteleminen toisiamme härkien tavalla sanomatta 'hyvää päivää, tai
hyvää iltaa tai hauska tavata teitä?' Onko meidän osoittaminen
keskinäistä hyväntahtoisuutta ainoastaan todellisen liikutuksen
vallassa ollessamme. Minkälaiseksi seuraelämämme silloin muodostuisi?
Muoto on, niin sanoakseni, paenneen hyvän tunteen kuva ja sen tarkoitus
on säilyttää tunteen vaikutusta vielä jälestäpäinkin. Parhaimmat ja
hartaimmat tunteemme tuodaan niissä näkösälle, ja kun henki, joka ne
loi, katoaa, auttavat ne sitä palaamaan.

"Täytyyhän jokaisen myöntää, että ystävyyden osoitukset seuraelämässä
niitäkin kohtaan, jotka ovat meistä persoonallisesti epämiellyttäviä,
lauhduttavat ennakkoluulojemme voimaa.

"Väsyttävän ikävä ihminen tulee luoksemme vieraisille, me kohtelemme
häntä seuraelämän vaatimusten mukaisella kohteliaisuudella, ja
tunteemme käyvät paljon lämpimämmiksi häntä kohtaan, kuin jos
sulkisimme ovemme häneltä sanoen:

"'Mene tiehesi, ikävä ihminen!'

"Miksi ei tätä yksinkertaista elämänviisautta voisi sovittaa
korkeimpiin ja ylevimpiin tunteisiinkin? Uskonnon ulkonaiset muodot
ovat samassa määrässä tärkeämmät kohteliaisuuden ja seuraelämän
muotoja, kuin uskonto itse on yläpuolella kaikkia muita asioita maan
päällä!"

"Sitäpaitsi", sanoi vaimoni, "kun Jumalanpalvelusta vuosi vuodelta
harjoitetaan perheessä, kun vanhemmat ja lapset kokoontuvat, joka päivä
lyhyelle hartaushetkelle -- vaikkapa se usein rajoittuukin pelkäksi
muodollisuudeksi -- on se usein murheen hetkellä ja elämän
käännekohdissa, jotka järkähyttävät meidän sisimpäämme, meille pyhänä
tukena ja turvana. Sairaudessa, surussa ja eron hetkellä on
kotirukouksella virkistävä ja lohduttava voima. Silloin muistelemme
erossa olevia, kaukana harhailevia rakkaitamme, ja he ajattelevat
liikutuksella sitä hetkeä päivässä, jolloin tietävät olevansa
muistissamme.

"Nuorena tyttönä otin usein huolettomasti ja keveästi osaa yhteisiin
rukouksiin, mutta nyt kun vanhemmat ovat ainiaaksi poissa, muistuvat ne
mieleeni useammin kuin muut kotitunnelmat. Muistelen vanhaa
perheraamattua, virsikirjaa ja isän rakasta tuolia. Raamatun yli
nojautuneena näen hänet elävämmin kuin missään muussa asennossa.
Lauseita ja kohtia hänen rukouksissaan, jotka silloin menivät
huomaamatta ohitseni on sittemmin palannut mieleeni kuin lohdun
enkelit. Emme huomaa niitten tuottamaa vaikutusta, ennenkuin olemme
jättäneet ne kauas taaksemme. Säilytettyämme niitä sisässämme
vuosikausia ja sitten silmäillessämme niihin näin toisissa oloissa,
havaitsemme niitten huomaamattamme painaneen merkkinsä meihin."

"Olen usein matkoillani Englannissa ihaellut", puutuin minä taas
puheisiin, "kotihartauden arvokkaisuutta ja säännöllisyyttä vanhoissa
kunnioitetuissa perheissä siellä. Palvelijat, vieraat, lapset ja kaikki
kokoontuvat, talon isäntä tai emäntä lukee luvun raamatusta, ynnä
tavanmukaiset rukoukset, lopuksi kaikki yhteisesti lukevat ääneen Isä
meidän rukouksen."

"Sellaiset hartaushetket eivät meillä käy päinsä", sanoi Rob.
"Palvelijamme ovat miltei kaikki roomalaiskatolilaisia, ja siis kieltää
heidän uskontonsa heitä yhtymästä meidän rukouksiimme."

"Perin surullista on", sanoin minä, "etteivät kaikki kristityt, jotka
kumminkin vakuutuksestaan saattavat yhdessä lausua uskonkappaleet ja
Herran rukouksen, sitä saa tehdä. Se kasvattaisi sopusointua perheessä
ja kehittäisi enemmän hyvää suhdetta isäntäväen ja palvelijain välillä
kuin oivallisimmat saarnat keskinäisistä velvollisuuksista."

"Mutta asiain näin ollessa emme sille mitään mahda", sanoi Maria.
"Palvelijamme eivät voi yhtyä hartaushetkiimme, joskin tahtoisivat. Se
on heiltä kielletty."

"Meidän maassamme ei kotihartaudella ole samaa juhlallista leimaa, kuin
niissä maissa, missä uskonto on valtion uskontoa ja kaikki kuuluvat
samaan kirkkoon. Rukouksemme tulisi olla kuin läheinen keskustelu isän
kanssa eikä kuin juhlallinen kunnioituksen osoitus kuninkaalle. Sen
tulee olla paljon tuttavallisempaa. Kotihartaushetkemme olkoot lasten
juhlahetkiä -- kalliita hetkiä, jolloin heidän ahkera isänsä jättää
työnsä ja toimensa ja ottaa heidät, kuten Jeesus muinoin, polvelleen
siunatakseen heitä. Ja isän kuva painuisi tällaisina hetkinä lapsen
mieleen niin valoisana ja hellänä.

"Uuden Englannin kotihartaudelta puuttui ennen aikaan tämä
tuttavallinen ja läheinen luonne, -- se oli arvokas ja muodollinen,
kylmä ja juhlallinen; mutta mitä vikoja sillä lienee ollutkaan, en
sittenkään puolusta sen hylkäämistä, kuten monet kunnon ihmiset meidän
aikoinamme tekevät. Elämässä ilmaantuvaa uskontoa saattaa kyllä löytyä
ilman jokapäiväisiä ulkonaisia menoja, sitä en kiellä, mutta se ei
näitten menojen laiminlyömisestä suinkaan käy hartaammaksi. Ei kukaan
rakasta _vähemmän_ Jumalaa ja lähimmäistään, tai ole vähemmän
kunniallinen ja hyvä sen vuoksi, että hän pitää hartaushetkiä kotonaan.
Jos rakkauden henki on läsnä näissä kokouksissa, niistä varmaankin
muodostuu perheen rauhan ja siunauksen lähde. Onhan vanhempien
velvollisuus saattaa näkymätöntä Isää täten olevaiseksi lapsille, jotka
voivat tämän käsityksen vastaanottaa ainoastaan ulkonaisten muotojen ja
menojen kautta. Siten oppivat pienoiset ymmärtämään, että heidän
isälläänkin on taivaassa isä ja että tämä maallinen elämä on vain
vertauskuva ijankaikkisesta elämästä, joka ympäröi sitä.

"Pidettäköön rukouksia perheissämme joko lahkolaisten hiljaisella
tavalla tai kirkollisessa hengessä -- joka perheessä minun
mielestäni tulee jäsenten kokoontua harjoittamaan näkyväistäkin
jumalanpalvelusta."

"Olkoon niin", sanoi Rob, "tässä sunnuntain viettämisessä olemme Marian
kanssa hyvin erimieltä. Minä aina satun tekemään jotain, joka ei ole
hänestä sopivaa."

"Niin, näetkös, isä", sanoi Maria, "Rob aina ahdistaa vanhoja
puritaani-isiämme ja sanoo niistä kaikenmoisia ilkeyksiä. Kaikki heidän
toimensa olivat hänestä järjettömiä ja naurettavia. Minusta liika
ankaruus ei meitä lainkaan haita. Minusta tuntuu, kuin täällä meidän
maassamme oltaisiin hyvin taipuvaisia heittämään kaikki vanhat muodot
virtaan, mutta ei kukaan ole selvillä siitä, mitä sijaan asettaa."

"Asian laita on se", sanoin, "että näemme hyvin puutteet ja viat siinä
elämän järjestelmässä, jota jo olemme koittaneet, mutta sen toisen
järjestelmän vaikeudet, jota aiomme koettaa, eivät vielä ole tulleet
päivän valoon. Puritaanien tavassa viettää sunnuntaita on monta
varjopuolta. Väsyttävä pakko ja liiallinen ankaruus teki uskonnon
synkäksi ja vastenmieliseksi ja manasi siten esiin ne ennakkoluulot
itse sunnuntaita vastaan, jotka nyt uhkaavat poistaa koko pyhäpäivän.

"Mutta toiselta puolen oli sillä monta ansiotakin, ja sen vaikutukset
yhteiskuntaan olivat hyvin suuret. Jo yksin sekin, että koko päivänä
kiellettiin kaikki työt ja huvitukset, käänsi ihmisten ajatukset
vakavimpiin asioihin, ja ellei kansa ole vakava, ei kansanvaltainen
tasavaltakaan pysy pystyssä.

"Maissa, joissa pyhäpäiviä vietetään yksinomaan huvituksilla, kohoavat
ja kaatuvat tasavallat kuin lapsen korttitalo, sillä perustajain
valtiollinen ja uskonnollinen kasvatus ei ollut vakava eikä miehekäs,
vaan lapsellinen ja huoleton. Euroopan hallitsijat valmistavat
kansalleen kiihkoisasti huvituksia estääkseen sitä sekaantumasta
vakaviin asioihin, heidän uskontonsa on tunteellinen ja aistillinen, ja
heidän sunnuntainsa huolettomia vapaapäiviä.

"Uuden Englannin väestö taas on kasvatettu itse ajattelemaan,
punnitsemaan ja tutkimaan kaikkia sekä valtiollisia että uskonnollisia
kysymyksiä. Päivä, joka varta vasten omistetaan ajatuksille ja
mietiskelyille, vahvistaa ja kehittää heidän sielunvoimiaan. Jos minun
tulisi valita Ranskan iloisen ja meluavan sunnuntain ja vanhain
puritaanien sabbatin välillä, ojentaisin kumpaisenkin käteni
jälkimäistä kohti, kaikista sen puutteista ja vastenmielisistä puolista
huolimatta."

"Emmekö voisi", sanoi vaimoni, "emmekö voisi käydä keskitietä
koettamalla säilyttää kaikkea, mikä sunnuntain viettämisessä on
todellakin arvokasta ja parantamalla sekä pois pyyhkäisemällä, mitä
epämiellyttävää on?"

"Siinä onkin meidän aikamme pulma", minä sanoin. "Meidän ei tule matkia
Euroopan sunnuntain viettoa, sillä se ei soveltuisi kansanvaltaiselle
laitokselle. Ilman aseilla varustettua poliisia ei siellä
sunnuntaipäivät pääty rauhassa eikä häiriöttä. Jos sunnuntai kehittyy
meillä kuten ulkomaisten kansojen elämässä pelkäksi vetelehtimiseksi,
huvittelemiseksi ja juhlimiseksi, tarvitsemme kuten Euroopassakin
poliisia joka nurkkaan suojelemaan hedelmäpuitamme ja meloonejamme.

"Meidän hallitusjärjestelmämme tulee toimia siveellisten vaikutusten
pakosta, samoin kuin myllyn käyntikin riippuu veden voimasta, ja
sunnuntai oli se suuri päivä, joka yhdisti nämä voimat ja saattoi ne
hedelmiä kantamaan.

"Yhtä suurella syyllä voisi aukaista kaikki myllynsulut ja kumminkin
otaksua myllyn yhä pyörivän, kuin olettaa meidän lakiemme ja
valtiolaitoksemme toimivan Euroopassa voimassa olevain uskonnollisten
käsitysten mukaan.

"Kyllähän puritaanein sabbatissa on tympäisevät puolensa, mutta ompa
niitä itse luonnon laatimissa laeissakin. Ne ovat epämiellyttävän
ankarat, jäykät ja taipumattomat, mutta emme kumminkaan tahtoisi niitä
lakkauttaa tai saattaa niitä häilyviksi ja inhimillisestä mielivallasta
riippuvaisiksi. Voimme alistua niihin monella tavalla, elää hyvin, ja
viettää tyytyväistä elämää niitten vaikutusten alaisina."

"Mutta", Rob puuttui puheeseen, "sabbatin pyhittäminen muodostuu
rautaiseksi valtikaksi, jota tekopyhät käyttävät hyväkseen. Se
rajoittaa lopulta kaiken persoonallisen vapauden. Toinen väittää
synniksi kirjeen kirjoittamista sunnuntaina, toinen ei salli sinun
lukea muuta kirjaa kuin raamattua, ja kolmas on kauhuissaan pienestä
kävelyretkestä, jonka teet kedoilla. Pistoksia vain satelee.
Nuppineulalla sallitaan  meidän kyllä kiinnittää jotain, joka on
epäkunnossa, mutta varjele, jos tartut neulaan ja lankaan j.n.e.

"Jokainen pitää omaa sunnuntainviettoaan ainoana oikeana ja tuomitsee
ankarasti lähimmäistään, jonka käsitys ja menettely on erilainen."

"Ja kuitenkin", sanoin minä, "mainitsee pyhä Paavali erittäin, että
sunnuntain vieton suhteen ei ihmisten tule toisiaan tuomita. Minun
mielestäni hairahtuivat puritaanit sabbatin suhteen siinä, että eivät
käsittäneet sitä Jumalan lahjana ihmisille, vaan ihmisten uhrina
Jumalalle. Siitä koituivat kaikki nuo ikävät vaatimukset ja järjettömät
määräykset. Pyhä päivä punnittiin ja jaettiin tarkasti. Se alkoi
täsmälleen kello kaksitoista edellisenä yönä ja loppui samaan aikaan
seuraavana yönä, ja alusta loppuun oli mieli pidettävä kovassa
jännityksessä, etteivät ajatukset pääsisi pujahtamaan jokapäiväisiin
asioihin ja töihin.

"Niinpä turhantarkkuus ja saivartaminen täällä meillä kohdistui tähän
ainoaan kirkonmenopäivään, joka meille on jäänyt vanhan kirkon kaikista
juhlista ja paastopäivistä, ja muodosti sen niin ankaraksi, etteivät
vanhat juutalaisetkaan olleet moista uneksineet.

"Vanhan juutalaisen sabbatin määräykset ulettuivat ainoastaan elämän
aineelliselle alalle, kieltäen kaiken ruumiillisen raatamisen.

"'Silloin ei sinun pidä mitään _työtä_ tekemän.' Muuten vietettiin
juutalaisten sabbattia iloisena juhlana, kuten meidän jouluamme. Se oli
yleinen ilopäivä, ja juutalaisten laki kielsi jyrkästi kaikki surun ja
murheen osoitukset juhlan aikana. Kansan käskettiin iloita ja riemuita
kaikesta voimastaan Herran Jumalansa edessä. Emme otaksu, että pienet
juutalaislapset pelkäsivät nauraa tai että iloiset äänet tukahutettiin
pelosta herättää kiivaan Jumalan vihaa. Siihen aikaan, jolloin ei
kirjoja painettu, oli juutalaisilla suuri tehtävä sabbattina pyhän
kirjansa säilyttämisessä. Sabbattina, jolloin he olivat vapaat kaikista
muista toimista, oli heillä tilaisuutta kanssakäymiseen ja seurusteluun
-- ja silloin perheen päät ja kansan vanhimmat opettivat nuorukaisille
niitä uskonnollisia perintömuistoja, jotka ovat säilyneet meidän
päiviimme asti.

"Kristittyjen sunnuntain tehtävä on täyttää samaa siveellisiä tarvetta
kristinuskon kehittämässä parannetussa ja korkeammassa yhteiskunnan
tilassa. Niinpä ei sitä enää vietetä luomisen muistoksi, vaan päivän
muistoksi, jolloin hän, joka tuli kaikkia uudistamaan, nousi
kuolleista. Juutalaisten sabbatti haudattiin Kristuksen kanssa, ja
nousi jälleen hänen kanssaan kuolleista, mutta ei juutalaisena, vaan
kristittynä juhlana, säilyttäen kaikki ne vanhan asetuksen määräykset,
jotka olivat ihmisille tarpeelliset, laajempaa ja jalompaa vapautta
suoden. Sunnuntai oli kristitylle maailmalle levon-, virkistyksen-,
toivon-, riemun- ja hartaudenpäivä. Mutta sunnuntain tarkoituksen sai
itsekukin vapaasti toteuttaa olojensa ja luonteensa mukaan."

"Niinpä kyllä", virkkoi Rob, "mutta eikö sinusta sunnuntain vietossa
ole paljon joutavaakin."

"Mutta kuinka saamme selville, mikä on joutavaa ja mikä ei?" kysäsi
Maria.

"Käsittämällä päivän merkitystä", sanoin. "Minä käsitän sunnuntaita
hyväksi, isälliseksi lahjaksi ihmisille, päiväksi, joka on erityisesti
määrätty hänen siveellisen luontonsa kehittämiseksi. Sen tarkoituksena
ei ole yksin ruumiillinen lepo, mutta myöskin siveellinen
jalostuttaminen. Ruumiillinen lepo on juuri tämän tehtävän täyttäminen.
Koko ihmissuku tuntee kipeätä parantumisen tarvetta, puhdistumisen ja
henkisemmäksi tulemisen tarvetta, koko ihmiskuntaa uhkaa vaara vaipua
ainoastaan eläimelliseen elämään aineellisten ponnistusten ja
kevytmielisten huvitusten sortamana. Sananparren, 'asioita, jota voi
toimittaa milloin tahansa, ei toimiteta koskaan', voi hyvällä syyllä
sovittaa koko ihmiskuntaan. Siksipä taivaallinen isämme määräsikin
yhden päivän korkeampien sielunvoimiemme kehitykseksi. Siksipä
pitäisikin meidän sunnuntaina välttää kaikkia toimia, jotka ovat
ristiriidassa Jumalanpalvelukselle ja sielunkehitykselle pyhitetyn
päivän kanssa. Kaikissa perhetoimissa pitäisi tätä ottaa huomioon."

"Ja tarjota esim. kylmää päivällistä sunnuntaina", Rob virkkoi. "Se on
ensimmäinen pykälä Marian uskonkappaleissa."

"On epäilemättä hyvin laupias ja hyvä työ vapauttaa keittäjäkin
päiväksi kyökin kuumuudesta antamalla hänelle lepopäivän. Samasta
syystä minua haluttaisi, mikäli mahdollista, supistaa sunnuntaina
matkustamiset ja julkiset työt. Kuuluvathan näissä töissä tarvittavat
lukuisat kädet ihmisolennoille, joiden oikeus sunnuntain laupiaasen
lepoon on yhtä selvä kuin heidän ihmisyytensäkin. Olkoon heilläkin oma
päivänsä, jolloin saattavat luoda silmänsä taivasta kohti."

Nyt puuttui vanhin naimisissa oleva tyttäreni, joka tähän asti oli
ollut vaiti, puheesen.

"Mutta entäs pienokaisemme, niissähän se vastus on. Mikä työ pitää
niitä alallaan sunnuntaisin! Jos siihen rupean, ei minulla itselläni
ole mitään pyhärauhaa. Jos minun pitää puhella heidän kanssaan tai
pidättää heitä leikkimästä, on sunnuntai pahin työpäiväni."

"Anteeksi, missä kohdassa raamattua kielletään lapsia sunnuntaisin
leikkimästä?" sanoin. "Meitä kielletään työtä tekemästä, ja tiedämme
syyn siihen, mutta hyppiväthän karitsat ja laulavathan leivosetkin
sunnuntaina; niinpä ei lapsiltakaan, jotka vielä ovat puoleksi
pikkueläimiä, voi vaatia että he viettävät sunnuntaita samoin kuin me
kehittyneimmillä sielunvoimillamme. Opettakaamme heille uskontoa
miellyttävässä, iloisessa muodossa, niin paljon kuin he väsymättä
jaksavat sulattaa, ja pidättäkäämme heitä sitten muita häiritsemästä.
Sanottakoon heille näin: 'Tänäpäivänä on meillä isoilla ajateltavana
paljon kaunista ja ylevää, joka on meille hyvin tärkeätä, mutta te
olette lapsia, te ette osaa lukea, ajatella, ettekä nauttia sellaisista
asioista vielä, leikkikää sievästi ja somasti, älkää meitä häiritkö'.

"Se ei estä meitä ottamasta lapsia mukaamme kirkkoon, sillä se on hyvä
tapa. Ja jos saarna on pitkä ja heidän käsitykselleen vaikea, saatamme
pistää heidän käsiinsä pieniä sunnuntaikouluvihkosia. Onhan
kohtuullista, että aikuisten tyydyttäessä sielunsa tarvetta, lapsetkin
tekevät sitä omalla tavallaan, elleivät he ketään häiritse.

"Pyhäkoulu on lasten kirkko, ja onneksi näkyy se vuosi vuodelta
kehittyvän hauskemmaksi. Minua suuresti miellyttää viime aikoina
käytäntöön tullut tapa kaunistaa kouluhuonetta kasveilla, kukkasilla ja
tauluilla lasten silmien viehätykseksi. Mitä enemmän tätä tapaa
harjoitetaan, sitä miellyttävämmäksi tulee vuosien kuluessa
sunnuntaipäivän muisto.

"Toivottavaa olisi, että sunnuntai olisi lapsille ilonpäivä. Uudet
vaatteet, päähineet ja jalkineetkin, jotka lapsia niin ilahuttavat
sunnuntaisin, tekevät hyvän vaikutuksen. Ne merkitsevät päivän
juhlaksi, ja parempi on, että lapsi odottaa sunnuntaita pienten uusien
kenkiensä vuoksi, kuin että hän vihaisi ja pelkäisi sitä sen väsyttävän
pakon tähden. Antakaamme heille suurinta vapautta, samalla istuttaen
heidän mieliinsä käsitystä päivän pyhyydestä. Tahtoisin että sunnuntai
olisi lapsille kiitosjuhlana, eikä päivä, jolloin ovat kieltäymykseen
ja jäykkään pakkoon tuomitut."

"Niinpä niin, tietysti", Rob sanoi, "mutta minä muserran aina Marian
sydämmen, lukemalla sunnuntaina mitä mieleeni juolahtaa. Minun
käsitykseni mukaan se, mikä on vahingoksi sunnuntaina, ei
maanantainakaan ole hyväksi ja päinvastoin."

"Emme saa sitoa toisten ihmisten vapautta", minä virkoin, "kristinuskon
jalo henki ei velvoita meitä mihinkään rajoituksiin sunnuntain suhteen.
Tämä päivä on annettu käytettäväksemme samoin kuin raha, jonka hyvä isä
antaa lapselleen sanoen:

"'Tässä saat, ota tämä, ja käytä se hyvin.' Poika, joka tuntee isänsä,
tietää mitä isä tarkoittaa tällä sanalla, mutta rahan käyttäminen on
hänen oman arvostelunsa alainen.

"Jos ihminen luulee että se tai tämä kertomus on hänelle kehittävää,
lukekoon sen ja elköön häntä siitä moitittako. Vaikea on ihmisten eri
luonteisiin nähden päättää, mikä on heille uskonnollista lukemista,
mikä ei. Muutamiin vaikuttaa historian ja tähtitieteen tutkiminen
enemmän uskonnollisesti kuin saarnan lukeminen. Väliin ovat aivot ja
hermot sellaisessa väsymyksen ja rasituksen tilassa, että ne
tarvitsevat keveämmän kirjallisuuden suomaa lepoa ja vaihtelua. Asiain
näin ollen seuratkaamme tätä tarvetta. Tarvitseehan sielu kuten
ruumiskin virkistystä."

Vanhin tyttäreni virkkoi tähän: "antaisitko lasten ja nuorison lukea
romaaneja sunnuntaisin?"

"Yhtä hyvällä syyllä voisit kysyä: sallitteko heidän puhella muitten
ihmisten kanssa sunnuntaisin? Mutta koska nyt ihmiset ovatkin sangen
erilaisia, riippuu tämä siis siitä, minkälaisia he ovat. Toiset ovat
kevytmielisiä ja pintapuolisia, toisilla on huonot periaatteet ja
toisten vaikutus nuorisoon taas on kauttaaltaan hyvä. Niinpä
romaanikirjatkin. Toiset ovat tyhjiä, toiset suorastaan vahingollisia
ja vaarallisia, toiset taas siveelliseen ja uskonnolliseen henkeen
kirjoitetut. Kun aine niissä on usein vilkkaasti ja hauskasti esitetty,
tekevät ne lapsiin paljon syvemmän uskonnollisen vaikutuksen kuin
pitkäveteiset saarnat ja esitelmät konsanaan. Kristuksen vertaukset
ovat riittävänä todistuksena siitä, että runollisuus on usein
paikallaan uskonnollisessa opetuksessa. Hyvä, uskonnolliseen henkeen
kirjoitettu romaani tai runo, jonka miettimällä luemme, tuottaa aivan
yhtä suurta hyötyä meille kuin mikään muu uskonnollinen kirja tahansa."

"Mutta" sanoi Maria, "etkö luule, isä, että liiallinen romaanin
lukeminen saattaa olla vahingoksi?"

"Luulen kyllä", minä sanoin, "mutta kaiken tällaisen lukemisen suurin
vaara on siinä, että se on niin pintapuolista, joten sielu tottuu
huolettomuuteen ja laiskuuteen. Nuorisomme, lukee eniten vain
huvikseen, ilman minkäänlaista todellista tarkoitusta silmämääränään.
He antavat huolettomina virran huuhtoa ajatuksiaan, virran, joka ei
jätä jälkeensä mitään hedelmiä tuottavaa ainetta, mutta alituisessa
kuluttamisessa vie mukanaan ajatusten hyvän maaperän.

"Tällaisen lukemisen harjoittamista tekisi minun mieleni kieltää, eikä
ainoastaan sunnuntaisin, vaan myös maanantaisin, tiistaisin ja kaikkina
päivinä. Vastustamatta mitään erityistä kirjallisuutta sunnuntain
luvuksi, esittäisin yleensä sääntönä että kaikki vain ajanvietoksi
tapahtuva lukeminen, ilman minkäänlaista jalostuttavaa tarkoitusta,
olisi vältettävä. Lukemista vastaan, joka ei synnytä mitään vakavia
ajatuksia, mutta joka kuluttaa voimaamme ja intoamme, saattaen meidät
pyhäpäivänämme turhia haaveilemaan, sitä lukemista vastaan tekisi minun
mieleni sotia.

"Niinpä musiikissakin. En ymmärrä, miksi meidän sunnuntaina pitäisi
rajoittua vain hengelliseen musiikkiin. Vakava, juhlallinen, syvä tai
pateetillinen musiikki on yhteydessä ylevämmän henkisen luontomme
kanssa, olkoon sitten hengellistä tai maallista musiikkia. Minuun esim.
tekevät Beethovenin sonaatit paljon syvemmän uskonnollisen vaikutuksen
kuin moni sävelteos, joka sanainsa ja nimensä mukaan on uskonnollista.
Musiikkia tulee arvostella sen vaikutuksien mukaan."

"Jos sunnuntain tarkoituksena on meidän persoonallinen kehityksemme ja
parannuksemme, en mene koskaan kirkkoon. Paljon mieluummin jään kotiin
lukemaan."

"Kirkonkäymisessä on kaksi asiaa otettava huomioon", virkoin. "Ensin
velvollisuutemme yhteiskunnan jäsenenä edistää sunnuntain tarkoitusta
ja saattaa se kunnioitetuksi, toiseksi aikamme oikein käyttäminen
omaksi siveelliseksi vaurastumiseksemme.

"Yhteiskunnan jäseninä tulisi meidän käydä kirkossa ja voimaimme takaa
koettaa tukea uskonnon ulkonaisia muotoja ja menoja.

"Vaikka ihminen tuntisi itsensä sekä henkisesti että siveellisesti niin
kehittyneeksi, että hänellä yksinäisyydestä olisi paljon enemmän hyötyä
kuin seurakunnan yhteydestä, on hän kumminkin velvollinen vaikuttamaan
seurakuntaan läsnäolollaan ja myötävaikutuksellaan. Mutta en luule
kenenkään, kuinka rikaslahjainen hän lieneekin siveellisesti sekä
henkisesti, ajan pitkään voittavan mitään laiminlyömällä julkista
jumalanpalvelusta. Olen nähnyt monen, joka ylpeydessään on vetäytynyt
pois kanssaveljistään ja heidän harrastuksistaan, heikontuvan
siveellisesti ja silminnähtävästi taantuvan.

"Ne ihmiset taas, -- ja niitä on paljon, -- jotka pitävät sunnuntaita
tavallisena työpäivänä sanoen että 'työ on rukous', ovat minusta
harhatiellä. Ensinnäkin ei työskenteleminen ole rukousta. Se saattaa
usein olla yhtä hyvä, välistä parempikin, mutta se ei ole kumminkaan
sama. Samoin voisi matkalla oleva mies olla kirjoittamatta vaimolleen
ja puolustautua sillä, että työskennellessään vaimonsa puolesta
kirjoittaa hän hänelle. Työskenteleminen hänen puolestaan saattaa tosin
olla yhtä suuri rakkauden osoitus kuin kirjoittaminen, mutta useimmat
vaimot pitäisivät näitä kumpaakin seikkaa parempina kuin vain yhtä.
Sitäpaitsi on varmaa että hyvin käytetty lepopäivä virkistää ruumista
sekä sielua ja karkaisee koko ihmisen luontoa. Joka suo itselleen tämän
lepopäivän kerran viikossa, työskentelee elämänsä aikana enemmän, kuin
jos hän olisi sitä ilman.

"Muuan oppilas eräässä Ranskan opistossa, jossa tutkinnot ovat perin
ankarat, oli kokemuksesta tullut siihen huomioon, että hän käyttämällä
edellistä päivää täydelliseen lepoon, läpäisi paremmin tutkintonsa.
Hänen aivonsa ja hermonsa jaksoivat täten piristyneinä toimia
virkeämmin, kuin jos hän olisi viime hetkeen niitä jännittänyt.
Ihmiset, jotka toimittavat laajoja monimutkaisia töitä, saattavat
samoin todistaa sunnuntailevon vaikuttavan virkistävästi heihin.

"Luulen ihan varmaan, että ne kristityt, jotka tunnollisuudesta ja
periaatteesta kääntävät ajatuksensa sunnuntaina pois maallisista
huolista, seuraavat siten tietämättään terveyden tärkeimpiä ohjeita.
Sillä vaikkei heidän siveellinen luontonsa siitä kehittyisikään,
työskentelevät heidän aivonsa kumminkin virkeämmästi ja voimakkaammasti
kaikilla eri aloilla. Sen vuoksi onkin määräys pyhäpäivän
pyhittämisestä sovitettu käskysanoihin, jotka kaikki edustavat
ihmiskunnan muuttumattomia tarpeita."

"Onpa vieläkin olemassa kohta uskonnossa, joka sietää miettimistä",
sanoi vaimoni. "Tarkoitan vainajien suremista. Kristittyjen ja pakanain
välillä olevan eron pitäisi, jos jossain, olla tuntuva näitten
välttämättömien tapahtumain sattuessa, jotka aika ajoin katkaisevat
perherenkaan. Minusta olisi kristinuskon erityinen tehtävä vuodattaa
toivoa tällaisten tapahtumien aikana. Ja kuitenkin tuntuu minusta
ikäänkuin monet voimassaolevat tavat, kuten suruharsoon verhoutuminen,
huoneitten synkistyttäminen, ihmisseurasta luopuminen ja antautuminen
katkeriin ajatuksiin ja valituksiin enentäisivät vain kymmenkertaisesti
kuoleman synkkyyttä ja kauhua. Mitenkä saattavat pienet lapset tätä
nähdessään uskoa hitustakaan totuutta löytyvän niissä lohduttavissa ja
iloisissa sanoissa, jotka raamatussa puhuvat kuolemasta."

"Tämä aine ei ole helposti ratkaistu", vastasin. "Luonto näyttää
hyväksyvän ulkonaisen surun ilmaisua kadottaessamme ystävämme. Kaikki
kansat yhtyvät näissä osoituksissa, sillä ne huojentavat jossain määrin
surua, ulkonainen elämämme puhuu sisällisen elämämme kieltä.
Surupuvulla on omat etunsa. Se suojelee kantajansa tunteita ja
aikaansaa osanottavaisuutta ja sääliväisyyttä häntä kohtaan; se
säilyttää häntä monesta loukkauksesta ja tuskallisesta selityksestä ja
antaa anteeksi monen semmoisen tavan laiminlyömisen, joka ei sovellu
surun kanssa. Sen vuoksi en yhdykkään siihen ristiretkeen surupukuja
vastaan, jota monet käyvät. Eihän sitä tarvitse vuosikausia kantaa.
Ensimmäisinä murhekuukausina on sen käyttäminen paikallaan, sillä se
säästää surevaa tungettelevaisuudelta, suoden hänelle rauhaa ja lepoa.
Mutta pitemmän aikaa surupuvussa käyminen ja toisten ihmisten seurasta
luopuminen kalliinkin ystävän vuoksi, on minusta vain sairaloista
surulle antautumista, joka ei sovellu kristitylle."

"Tämä tapa saattaa mennä äärimmäisiin liiallisuuksiin", lausui vaimoni
nyt. "Olen tuntenut nuoria tyttöjä, jotka koko ikänsä ovat käyttäneet
surupukua, eivätkä koskaan ole ottaneet osaa seuraelämään koko
tyttö-ikänsä kuluessa. Ensinnä pakoitti isän kuolema heitä käymään
kolme vuotta surupuvussa ja karttamaan seuraelämää, sitten lisäsi
veljen kuolema vielä kaksi vuotta heidän suruaikaansa, ja ennenkuin
tämä murhekausi oli loppunut, vaipui joku kolmas heidän laajassa
suvussaan kuolemaan, ja näin pitkitettiin tavanmukaista erakkoelämää.
Mitähän se lapsi, joka on nähnyt elämää vain mustan suruharson lävitse,
miettii kristittyjen opista elämän ja kuoleman suhteen. Sanomme
uskovamme parempaan elämään, jonnekka rakkaat vainajamme kutsuttiin --
sanomme uskovamme eroa lyhyeksi, jälleennäkemisen varmaksi, ja että
ääretön rakkaus, joka on pannut meille tämän kuorman kannettavaksi, ei
voi erehtyä. Mutta kristityt maahanpaniaiset tekevät usein sen
vaikutuksen, ettei tämä koettelemus tulekkaan ylhäältä, vaan 'maan
tomusta'."

"Mutta asia on nyt kerran niin", sanoi Rob, "että kuolema on jotain
kamalaa, eikä se muuksi muutu. Sitä ei voi kiertää eikä kukkiin pukea,
koko luonto sitä kammoo."

"Siksipä juuri", arvelin minä, "pitäisi kristittyjen välttää näitä
liiallisia surun osoituksia, jotka vain enentävät ja syventävät tätä
luonnollisen kauhun tunnetta. Miksi täytämme sielumme tuskallisilla ja
synkillä kuolemankuvilla juuri sinä koettelemuksen hetkenä, jolloin
sielu tarvitsee kaikki voimansa kohotakseen maan varjoista taivasta
kohti ja vastaanottaakseen uskon taivaallisia sanomia. Miksi suljemme
ystävällisen päivänpaisteen surevan huoneesta? Miksi verhoomme
valkoisella harsolla jokaisen taulun, joka muistuttaa iloisia, kotoisia
tunteitamme? Miksi annamme kodillemme jäykän, aavemaisen leiman ja
teemme sen kylmäksi kuin ruumiin? Muutamissa suurissa kaupungeissamme
on tapana, kuoleman vieraillessa talossa, sulkea kaikki ikkunat kadulle
päin. Niihin solmitaan mustaa suruharsoa, ja ne jätetään sitten
kuukausmääriksi tähän tilaan. Kuinka painostavalta mahtaakaan semmoinen
talo tuntua, jossa kuoleman varjot noin yhäti liikkuvat! Se on hermojen
ja aistimien kiihoittaminen uskontoa vastaan. Se tekee elämään ja sen
velvollisuuksiin palaamisen vaikeaksi.

"Minä tahtoisin päivänpaistetta ja kukkia suruhuoneisiin, jotta ne
olisivat vertauskuvina taivaallisista asunnoistamme, jonnekka rakkaamme
ovat menneet. Olkoon kotimme iloinen ja uskonnollinen, olkoon se
rakkauden, toivon ja kristillisen elämän elähyttämä, jotta tuleva elämä
sen kautta jo täälläkin jossain määrin toteutuisi. Olkoon kotielämämme
esikuva korkeammasta elämästä. Olkoon kotimme meille niin pyhä ja sen
ilot ja surut meille niin pyhitetyt, että pyhyyden loukkauksetta
saatamme kuvailla taivasta tämän saman kodin ylevämmäksi muodoksi --
isän huoneeksi paremmassa maassa, jossa asuntoja on monta, jossa
rakkaus on täydellinen ja ilo ijankaikkinen."





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pikku haltijoita" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home