Title: Novelleja II
Author: Suomalainen, Samuli, 1850-1907
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja II" ***


NOVELLEJA II

Kirjoitti

Samuli S.


Werner Söderström, Porvoo, 1885.



SISÄLLYS:

Joulu-aamuna
Tärkeät toimet
Kalalta
Kosto
Laulajaiset
Piispan Ellu
Kynämamseli
Miltä näytti
Tulipalo



JOULU-AAMU.


Jouluaatto oli tullut. Työt oli lopetettu, kylyt kylvetty, pahnat
lattioille levitetty, kynttilät paloivat. Köyhinkin oli parahan valonsa
pannut majaansa kirkastamaan. Juhlapuvuissansa istuivat ihmiset ja
veisasivat juhlavirttä. Ja niin oli laita meidän pitäjässä ja
naapuripitäjässä ja kolmannessa pitäjässä ja niin kaikkialla. Ja
moninaiset olivat virret, joita tällä hetkellä veisattiin, mutta yksi
oli niissä kumminkin aine, kaikissa sama, nimittäin sama iloinen
riemahdus, mikä ennen oli paimenilta kuulunut Betlehemissä. Yhdessä
virressä se sanottiin näin, toisessa noin, mutta kaikissa oli kuitenkin
sama sisällys, nimittäin _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa
rauha, ja ihmisille hyvä tahto!_

Hyvä Jumala kuitenkin! Kuinka usein olen minä tällä hetkellä ajatellut:
Ylistysvirttä veisataan nyt Jumalalle meidän maassa ja monessa muussa
maassa, tuhansittain tuhansissa asunnoissa, taloissa ja torpissa,
isoisten kultaisissa kartanoissa ja köyhäin matalissa majoissa. Mutta
Sinä yksin tiedät, hyvä Jumala, kuinka paljoa enemmän, paljoa enemmän
on taloja ja torppia, isoisten kultaisia kartanoita ja köyhäin matalia
majoja, joissa ei Sinua muisteta, ei virrellä, ei puheella, ei
huokauksella, ei ajatuksellakaan. Ja silloin on minusta tuntunut
suloiselta ajatella, että köyhän Suomenmaan kansa on uskollisena
pysynyt isiensä uskolle ja isiensä tavoille, ja että tästä hallaisesta
maasta kohoaa jouluyön hiljaisuudessa nöyränä uhrisavuna Sinua
pelkäävien sydämmelliset juhlavirret.

Mutta miksi poikkean jutelmastani, miksi syrjähän jätän kainon
kertoelmani ladun?

Ihana oli jouluyö. Ääretönnä kaareili pyhässä korkeudessa talvinen
taivas. Se loisti ja kimalteli lukemattomista valoista; näytti kuin
olisi pieninkin tähti tahtonut tänä yönä olla mukana kaunistamassa
taivaan kantta. Metsä oli pukeutunut hopeaan; härmä oli rakentanut
verrattoman taidokkaan kukkaverhon pienimmänkin oksan ja kaaren
ympärille. Syvä hiljaisuus vallitsi luonnossa; ei vähintäkään tuulen
huokausta huhahdellut metsässä.

Nyt oli jouluyö. -- Korkean Risti-vuoren huipulla seisoo pitäjän vanha,
mustunut puukirkko. Tummana ryhmänä se haamoittaa tähtitaivasta
vastaan, kaukaa katsellessasi sitä, mutta mitä lähemmäs tulet vuoren
juurta, sitä selvemmäksi se muuttuu piirteilleen. Mutta tänä yönä se
näkyi selvänä ja tarkkarajaisena jo virstan päähän. Tänä yönä, sanoin,
mutta aamuhan jo olikin oikeastaan, vaikka pimeydestä päättäen sitä ei
olisi osannut arvata. Mutta talvinen aamu se pääsee vasta niin myöhään
vapaaksi yön tummasta sylistä. Kesäistä yötä Pohjolassa tuskin
huomaakaan. Illan rusko ja aamun koi ovat kuni kaksi rakasta sisarusta,
jotka toisiansa syleilevät. Talvinen yö taasen on öinen haltija, joka
ei mielisi ensinkään laskea luotansa aamun ihanata lasta. Niin, tänä
yönä, tahi oikeammin tänä aamuna, loisti kirkko tarkkarajaisena jo
virstain päähän, sillä kaikista sen akkunoista paistoi kirkas loiste,
ihanasti hei'astuen valkoisista nietoksista.

Ihmiset riensivät kirkkoon. Mutta jos jouluaamuna aina ennenkin oli
kirkko ollut täpö täynnä väkeä, niin nyt tänä jouluna oli kirkkomiehiä
enemmän kuin pitäjän mustuneesen kirkkoon mahtuikaan. Tänään olikin
jotain tavatonta kirkossa odotettavana: siitä tuo tavaton ihmistulva.
Jo useampia viikkoja oli tiedetty koko pitäjässä, että jouluaamuna
saarnaa kirkossa nuori Lauri maisteri. Hänet tunsi koko pitäjä, tunsi
varsinkin siitä syystä, että hän oli oman pitäjän lapsia, kansan omasta
keskuudesta lähtenyt ja ensimmäinen talonpojan poika tästä pitäjästä,
joka oli saanut käydä koulua ja nyt viime keväänä päässyt aina
Helsingin yliopistoon asti. Muutaman vuoden perästä tulee hänestä
pappi, -- se tieto oli myös levinnyt, ja se tieto oli otettu suurella
mielihyvällä vastaan. Niin, tänä aamuna saarnaa Leppäselän torpan
poika, Lauri maisteri. -- Tämä tieto se saattoi tänä aamuna kirkkoon
niin paljon kansaa. Jokainen pitäjäläinen iloitsi tuosta jo ennakolta,
saattaapa sanoa jokaisen olleen oikeen ylpeänkin sen puolesta, että
heidän omassa pitäjässänsä löytyi nuorukainen, aivan heidän keskeltänsä
lähtenyt nuorukainen, joka oli käynyt monet korkeat koulut ja nyt
päässyt maan ylhäisimpään opistoon, josta hän pian oli valmistuva
työmieheksi Herran viinamäkeen.

Juhlallinen oli tämä aamun hetki kirkossa jokaiselle, juhlallinen
seurakunnalle, juhlallinen nuoren maisterin vanhemmille, jotka
tykyttävin sydämmin odottelivat poikansa ilmaantumista tuolta sakastin
ovesta, juhlallinen itse nuorelle saarnamiehellekin, joka totisena
käyskenteli sakastin lattiata edestakaisin... Aamuvirsi, suloinen
jouluvirsi, tuo niin sanottu virsien kuningatar, veisattiin. Olisipa
ollut kivestä sydän sillä, joka ei olisi tuntenut mielen ylennystä, kun
koko seurakunta yhtenä miehenä veisasi: "Kuin kirkkaast' kointähti
koittaa."

Nuorukainen astui saarnastuoliin. Vakavana, pelotonna hän astui ja
vakavana ja totisena hän seisoi tuolla, katsoen alas seurakuntaan,
virren viimeisten sanain kuolehtuessa. Syvä hiljaisuus syntyi äkisti.
Ei kuulunut liikausta, ei yskäystäkään, jotka ovat niin tavallisia
meillä. Hengitystään pidättäen tahtoi jokainen kuulla nuoren Lauri
maisterin, meidän Lauri maisterin, ensimmäiset sanat. Heleällä äänellä
ja pelottomasti alkoi nuorukainen saarnansa, ja ihanasti kajahtivat
Herran kirkkaassa temppelissä ihanat sanat: _Kunnia olkoon Jumalan
korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!_ Ja tuntui
silloin kuin olisi hyvä henki lentänyt yli hartaan seurakunnan, ja
sanomatonta lämmintä tunsi sillä hetkellä sydämmessänsä niin vanha kuin
nuori, niin köyhä kuin rikaskin. Ja näitten sanain johdosta puhui
sitten nuorukainen, puhui teeskentelemättä, mutta vakuutuksella. Ei hän
puhunut kirjoista poimittua kaunista kieltä, vaan hän puhui semmoista,
mitä itse tiesi ja tunsi, ja mistä hän itse oli täydellisesti
vakuutettu. Tuolla hän seisoi korkealla saarnatuolissa tuo nuori mies,
tuskin lapsuuden iästä päässyt, ja puhui sadoille kuulijoille ja lailla
hyvän kylväjän kylvi silloin monta, monta hyvää siementä. Vaimoväki
itki hiljaista liikutuksen itkua; miestenkin silmistä tipahti tuon
tuostakin runsas karpaloinen. Mutta pää painuksissa penkkiin istui
Lauri maisterin äiti niin onnellisena, niin sanomattoman onnellisena.
Äiti parka! Nuolen nopeudella kulkivat hänen mielessään moninaiset
ajatukset ja muistot. Monet pitkät kouluvuodet olivat nyt kuluneet.
Kuinka monesti oli äiti parka pienessä mökissänsä haikeudella
muistellut koulussa käyvää poikaansa. Kärsineekö lapsi parka taas
kuinkakin kovaa puutetta -- oli hän ajatellut, -- kun ei taas kotoakaan
ole riittänyt hänelle moneen aikaan mitään. Lieneekö siellä komeassa
kaupungissa yhtään hyväntahtoista ihmistä, joka panisi edes paikan
poikani kyynäspäihin, sillä pianhan kuluu nuttu, jolla ei ole
kumppalia. Niin oli hän usein ajatellut. Ja Jumala yksin tietää miten
moninaisia huolia on äiti paralla, jonka lapsi on ulkona maailmassa,
niin kaukana, ett'ei äiti aina saata olla hänen luonaan, häntä
opastamassa ja vaalimassa ja hoitamassa. Mutta ne olivat ohitse nyt jo,
nuo huolten vuodet. Poika oli kunnialla käynyt alemmat koulut, ja
kunnialla päässyt siihen asemaan, että saattoi nyt jo ruveta itsestänsä
huolta pitämään. Niin, ja nyt hän seisoo tuossa seurakunnan edessä ja
saarnaa suloisesti. Ei kuullut äiti parka itse saarnaa, hänen
äidillinen sydämmensä oli niin täpöisen täynnä vaan sitä hurmaavaa
tietoa, että hänen poikansa, hänen oma poikansa se nyt puhuu sadoille
ihmisille, ja ihmiset katsovat hänen poikaansa, he näkevät kuinka hän
seisoo siinä suorana ja kookkaana, kuinka hän tuon tuostakin kädellänsä
heittää tuuheata tukkaansa korvan taakse, he kuulevat hänen puhettansa,
kuulevat kuinka hän aina välistä palajaa saarnansa sydänsanoihin ja
sointuvasti lausuu: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha
ja ihmisille hyvä tahto_, ja silloin aina tulvahtaa moni hiljainen
kyynelvirta yli laitainsa ja moneen pisaraan heiastuvat joulukynttilät.
Pää kumarruksissa istui äiti koko ajan, niin äärettömän onnellisena.
Hänen vieressään istui hänen miehensä, juureva Sakari isäntä, ja
kosteaksi oli käynyt hänenkin punaraitainen nenäliinansa, jota hän
puristeli kädessään, ja jolla hän tuon tuostakin pyyhkäisi poskeansa.

Nuorukaisen saarna lähestyi loppuansa. Hän toivotti todellista
joulu-iloa tälle seurakunnalle, jossa hän oli syntynyt, jossa hän
pienenä oli otettu Jumalan armoliittoon, jossa hän oli kasvanut, ja
jossa hän vihdoin itse oli saanut Herran alttarin edessä uudistaa
kasteensa liiton. Hän rukoili siunausta tälle seurakunnalle, jolle hän
nyt, Jumalan suuresta armosta, sai ensi kertaa julistaa pyhää
evankeliumia. Eikä hän sanonut osaavansa sen kauniimmilla sanoilla
tervehtää seurakuntaa tänä suurena juhlana, kuin mitä hän alussa oli
lausunut ja joilla hän nyt tahtoi tämän Herralle pyhitetyn työnsä
lopettaakin, nimittäin: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa
rauha, ja ihmisille hyvä tahto. Amen._ -- -- -- -- --

Talvinen aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle, kun ihmiset
läksivät kirkosta, sydämmessään hiljainen tyytyväisyys ja moni hyvä
päätös. Eikä sinä päivänä pitäjässä paljon muusta puhuttukaan kuin
Lauri maisterin suloisesta saarnasta.

       *       *       *       *       *

Vuosia tuli ja vuosia meni. Joulu tuli taas ja meni jälleen, jättäen
sijansa toiselle joululle. Monasti oli joulukynttilät sytytetty ja
jälleen sammutettu pitäjän vanhassa, mustuneessa puukirkossa. Monasti
oli Herran temppeli talvisen yön hiljaisuudessa kirkkaasti loistanut
korkealta asemaltaan.

Eräänä jouluna oli kirkossa taas tavallista enemmän väkeä. Mielihyvää
valaisivat kynttilät pitäjäläisten kasvoilla, kun he, aamuvirren
päätyttyä, silmäilivät ylös sarnastuoliin. Nuori kirkkoherra seisoi
siinä valmiina alkamaan aamusaarnaansa. Tämä oli ensimmäinen
joulusaarna, joka hänen oli kirkkoherrana tässä seurakunnassa
saarnaaminen. Viime Vappuna oli hän vasta muuttanut seurakuntaan. Eikä
ollutkaan tämä kirkkoherra tullut maitten ja merien takaa; eikä ollut
hän ainoastaan enemmistön valitsemana tänne tullut. Yhtenä miehenä oli
seurakunta pyytänyt saada hänet neljänneksi vaalisaarnaajaksi, ja
yhtenä miehenä olivat kaikki antaneet äänensä hänelle. Ja tuossa hän
nyt seisoi saarnastuolissa ensimmäistä kertaa oman syntymäseurakuntansa
sielunpaimenena. Ehdottomastikin muistui hänen mieleensä jouluaamu,
jolloin hän ensi kerran oli nuorena ylioppilaana noussut tähän pyhään
paikkaan. Raskaalta oli tuntunut silloin nuorukaisesta seisoa noin
keskellä ison ihmisjoukon ja puhua heille totuutta korkeuden maasta:
sen muisti nuori kirkkoherra nyt niin selvästi. Hän oli jo päässyt
lapsellisen ujostelemisen iästä, mutta sittenkin tuntui tämä hetki
hänestä raskaammalta kuin tuo entinen. Hän oli silloin sattumalta
seisonut tässä sijassa; hän oli silloin nähnyt edessään pelkkiä
tuttavia ja ystäviä. Nyt sen sijaan hän näki satoja ihmisiä, joitten
kaitsijaksi Jumala oli hänet määrännyt. Kuinka voi hän johtaa tätä
suurta laumaa? Kuinka voi hän vastata tilinteossa näistä sieluista?
Ankara kysymys! Ja tuossa he istuvat, nuo sadat ihmiset, ja katsovat
häneen ja odottavat häneltä lohdutuksen ja virvoituksen sanoja tänä
suurena rakkauden juhlana. Mitä pitää hänen sanoman heille? --
Tuskallinen ahdistus valtasi hänet silloin. Ja tämä ahdistus nuoressa
kirkkoherrassa oli ankarampi kuin kymmenen vuotta sitten nuoressa
ylioppilaassa. --

Monenlaiset tunteet liikkuivat tällä haavaa seurakuntalaisissakin. Nyt
oli saarnaava ensi joulusaarnaansa heidän oma kirkkoherransa, joka oli
lähtenyt heidän omasta keskuudestaan. Tuossa istui sanankuulijain
seassa talon-isäntänä moni kirkkoherran entisiä paimen-kumppaleita;
siinä istui moni vanha talon vaari, joka oli nähnyt hänen pienenä
vilkas-silmäisenä poikasena juosta piipottelevan talon tanhualla, ja
monen vanhan emäntäisen sylissä oli hän lapsena istunut, ja moni
lempeä, vaikka työstä karkeakin käsi, oli silitellyt hänen valkoista
tukkaansa; ja lapset, tuo "elon aamukansa vilkas", olivat aina kuulleet
puhuttavan nuoresta kirkkoherrasta niinkuin jostakin, jossa kaikki
hyvyys ja laupeus ja lempeys ovat yhdistyneet lapsenkin mielen
käsittämäksi sulosoinnuksi.

Kauan oli äänetönnä nuori kirkkoherra. Tuo äkkinäinen ahdistus oli
karkoittanut hänen mielestänsä kaikki, mitä hän edellisenä iltana oli
ajatellut ja tuumaillut sanoaksensa. Mitä minun pitää tälle laumalleni
sanoani? kysyi hän itseltään. Hän ei muistanut esipuhettansa, hän ei
muistanut tekstinsä ainetta. Hän oli aikonut puhua heille miehen
tavoin. Hän oli miehenä jo elänyt maailmassa, hän oli monet ankarat
taistelut elämässä taistellut, ja hän oli aikonut puhua
sanankuulijoille juuri näistä elämän taisteluista, joihin ihminen on
luotu hamasta elonsa ensi hetkestä saakka. Ja nyt oli kaikki sekaisin
ja hämmentynyt. Mutta silloin tuli hänen sielunsa silmäin eteen tuo
entinen nuori ylioppilas, täynnä elämän toivoa, täynnä uskallusta ja
täynnä lapsellista uskoa; hän muisti nyt niin selvään tuon nuorukaisen
saarnan sydänsanat ja samassa oli hänellä koko saarnansa juoksu
suunnitettu. Ahdistus oli paennut, ja lujalla, sydämmeen käyvällä
äänellä hän alotti saarnansa:

_Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä
tahto._

Ja sanankuulijat muistivat hekin silloin entisen nuoren ylioppilaan
tuossa saarnastuolissa, ja ihanat muistot heräsivät samalla jokaisessa.
Jok'ainoa kirkkoherran sana oli ennestään tuttua ja kumminkin niin
uutta ja suloista -- -- -- -- --

Oli kirkkoherran saarnassa kumminkin yksi kohta, jota ei ollut nuoren
ylioppilaan saarnassa. Mitäpä olisikaan nuorukainen osannut puhua
semmoista, mitä ainoastaan osaa puhua se, jolle Jumala on antanut omia
lapsia! Ja toiseksi: eihän ihminen milloinkaan osaa täyteen määrään
arvostaa aarrettansa, niin kauan kuin tämä aarre hänellä on; vasta
sitten kuin hän on tämän aarteensa kadottanut, kun hänen täytyy kaivata
ja ikävöidä sitä, vasta silloin hän huomaa, kuinka paljon hän
todellakin on kadottanut. Nuorukainen oli saarnannut täynnä luottamusta
ja toivoa. Hänellähän oli kaikki: hänellä oli koti ja kodissa äiti, ja
tämän kodin ulkopuolella oli elämä, ja se elämä oli tulevaisuutta
täynnä. Nuorukainen ei ollut vielä mitään kadottanut. Mutta kirkkoherra
oli jo ennättänyt kadottaa sanomattoman paljon. Tuonne syrjäiseen
penkkiin kääntyivät hänen silmänsä usein saarnan aikana. Siinä oli
kymmenen vuotta sitten jouluaamuna istunut onnellinen äiti, joka oli
silloin vuodattanut ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä, nähdessään
poikansa, oman ainoan poikansa, seisovan saarnastuolissa ja puhuvan
sanoja satojen ihmisten kuulla. Nyt oli tuon syrjäisen sijan anastanut
vieras vaimo. Silloista onnellista äitiä ei enää ollut olemassa,
paremmin sanoen: onnellinen äiti oli nyt korkeimman onnen saavuttanut.
Viime kesänä oli hän hiljaa ummistanut silmänsä ainaiseksi, nähtyään
köyhyydessäänkin niin paljon todellista rikkautta ja saatuansa
puutteenkin-alaisessa elämässään tuta niin ylenpalttista rakkautta.
Suloisena sunnuntai-aamuna he sitten olivat laskeneet hänet siunatun
maa-emosen syliin.

Tätä äitiä kaipaili nyt kirkkoherran silmä, ja siksipä hänen saarnaansa
niin äkisti tuli uusi kohta. Hän alkoi puhua äidistä... Hyvä lukija!
Eihän tarvinnekaan minun kertoa sinulle, mitä hän sanoi. Onhan
sinullakin äiti? Silloin ymmärrät, mitä kirkkoherralla oli äidistä
sanomista. Jos äitisi on jo kuollut, niin -- sitten ymmärrät sen vielä
paremmin.

Pian hän palasi aineesensa takaisin ja vei kuulijansa Betlehemiin,
seimeen, jossa tänä aamuna onnellinen äiti, maailman onnellisin äiti,
katselee lastansa, maailman Herraa. Näin saarnasi hän ensimmäisen
joulusaarnansa syntymäseurakuntansa kirkkoherrana. -- -- -- -- --

Kirkkomaalla oli lunta paljon, mutta kumminkin oli yhden haudan
ympäriltä nietokset poljettu tasaiseksi tantereksi. Se oli kirkkoherran
äiti vainajan hauta. Ihmiset näet olivat kirkosta tultuansa, aivan kuin
yhteisen suostumuksen mukaan, käyneet Leppäselän emäntä vainajan
haudalla. Miksi? -- En tiedä. Oppineet ihmiset sanovat tuota
uteliaisuudeksi ja oikuksi ja miksi sanonevatkaan. Minä arvelen, että
se oli tuommoista sydämmen vastustamatonta vaatimusta, jommoista tunsi
jokainen, tietämättänsäkään, että toinenkin tunsi sitä samaa.
Ihmissydän on sentään kummallinen kappale. Siinä on niin paljon solia
ja salaisia kätköpaikkoja, joihin on paljon romun alle paljon hyvääkin
jäänyt. Miekkoinen, joka sen hyvän perille siellä pääsee. Toisinaan
taas tuntuu minusta kuin olisi sydän tuommoinen tuhatkielinen kannel,
jossa joka kielellä on oma sävelensä; siinä on ihania ja sointuvia,
siinä rumia ja räikeitä säveliä. Mutta ihanain sävelten kielet ne ovat
loitompana, ne ovat syvemmässä. Ja mikä se milloinkin näitä kieliä
heläyttää ja vaiettaa, -- sen ties Jumala. Mutta vaikeampi vaan on
saada noita syvempiä kieliä soimaan kuin pinnempia. Suuren armon
osoittaa Herra sille ihmiselle, jonka Hän sallii heläyttää sydämmessä
näitä ihanain sävelten kieliä.

Tämmöisiä kieliä kai oli sanankuulijain sydämmessä tänään helähdellyt!

       *       *       *       *       *

Viisikymmentä vuotta!

Kuinka mitätön hetki ijankaikkiseudessa ja kuinka pitkän pitkä aika
ihmis-elämässä! Viisikymmentä vuotta! Jos katsot viittäkymmentä vuotta
tulevaisuuteen ihmis-elämässä, -- mikä kamalan pitkä, monivaiheinen
taival, jonka päätä et näe, sillä se menee synkkää kaukaisuutta kohti.
Tällä taipaleella saattaa ihmisen elämä katketa niin tuhannen
tuhannessa eri kohdassa, ja minä hetkenä hyvänsä saattaa yllättää
myrsky ja tuisku, ja silloin ovat kaikki tiet ja polut kadonneet, ja
poloinen kulkija seisoo siinä yksinään ja neuvotonna. Ja lukemattomat
ovat ne, jotka tälle taipaleelle ovat syösseet kaikella nuoruuden
innolla ja terveydellä ja ylpeydellä, ja kuinka moni on heistä määrän
saavuttanut? Kuinka moni on nuo tuiskut ja myrskyt kestänyt
lannistumatta? Kamala taival! Ja kumminkin voisi tuollekin taipaleelle
kuka hyvänsä panna tarkat viitat, niin tarkat, ett'ei pimeyskään niitä
voi kokonaan syliinsä kietoa. Oletko sinä osannut panna näitä viittoja?

Viisikymmentä ikävuotta -- mikä suuri lahja Jumalalta; mutta
viisikymmentä vuotta täynnä tointa ja ponnistusta, täynnä siunattua
työtä ja hyödyllistä vaikutusta -- mikä verraton armo!

Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin kirkkoherra oli ensimmäisen
joulusaarnansa kirkkoherrana saarnannut. Viisikymmentä vuotta oli hän
hellästi hoitanut ja ohjannut seurakuntaansa. Hellästi kyllä, mutta
hänen hellyytensä oli kumminkin kaukana tuosta sairasmielisestä
lauhkeudesta, jota maailmassa tavataan välistä sanoa hyvyydeksi. Hän
oli suuri ihmissydämmen tuntija, tämä kirkkoherra. Ja juuri tähän
kaiken pahan ja hyvän lähteesen hän aina suuntasikin milloin neuvonsa,
milloin nuhteensa, milloin musersi sen, milloin rakensi sitä. Niinkuin
puutarhuri, lempikukkaansa hoitaessaan, suojelee ja vaalii sitä, mutta
myös leikkaa pois semmoiset vesat ja lehdet, jotka sen kasvamista
haittaisivat, niin teki kirkkoherrakin. Tahi niinkuin tunnollinen
lääkäri ei milloinkaan ryhdy ainoastaan semmoiseen keinoon, joka vetää
haavan kiinni, vaan veitsellänsä poistaa haavan sydämmestä itse pahan
juuren, niin teki kirkkoherrakin. Ja voi kuinka tämä veitsi teki
kipeätä ja viilsi uuden tuoreen haavan vanhan mätähaavan lisäksi! Ja
jos tarvis vaati, tehtiin toinen ja kolmas ja useampikin haava. Mutta
seuraushan olikin se, että sairas terveeksi tultuaan, kiitollisuudella
suuteli tätä samaa kättä, joka oli häntä niin kipeästi haavoittanut.
Alinomaa liikkui hän ympäri avarassa pitäjästään, täten tutustuen
seurakuntalaistensa kanssa ja jakaen opetusta ja lohdutusta. Ei ollut
niin vähäistä huolta, jota hän ei olisi kärsivällisyydellä ja
sydämmellisellä osanotolla kuunnellut. Ei ollut niin köyhää ja
vaiveroista, joka ei olisi rohjennut milloin hyvänsä mennä kirkkoherran
luo, huoliansa huojentamaan, varmana siitä, että apu ja lohdutus on
sieltä saatavissa. Näin hän vähitellen saavutti koko pitäjänsä
rajattoman luottamuksen ja rakkauden.

Vaan eivät hänen toimensa pysähtyneet ainoastaan yksityisten henkien
hoitoon. Hän ei ollut niitä pappeja, joitten mielestä ihmisessä ei
olekaan muuta kuin oma itse. Hän oli sanan täydessä merkityksessä
työn ja toimen mies, ja kaiken puolisen edistyksen mies, joka tiesi,
että ihminen on maailmaan luotu yhteiskuntaa eikä omaa itseänsä
varten. Ja tässäkin kohden hän sai taistella monet kovat taistelut
seurakuntalaistensa kanssa, ennenkuin hän sai heissä heidän entisen
suuren välinpitämättömyytensä yhteisiä asioita kohtaan murretuksi.
Taistella, sanoin, mutta tämä ei ollut mitään kiivasta väittelyä siinä
tahi tässä kokouksessa, se oli hiljaista, vuosikausia kestävää
selitystä, opetusta, johdattamista, ja seuraus olikin, että kun
esimerkiksi kansakoulun asia viimein, viiden vuoden kuluttua, otettiin
kuntakokouksessa esille, niin ei ollut ainoatakaan, joka olisi
vastustanut sitä. Ja kuinka olisi ollut mahdollista vastustaa asiata,
jonka hyödystä ja tarpeellisuudesta jokaisella oli sydämmen täysi
vakuutus?

Vaan pitkäksi kävisi luetella kaikkea sitä, mitä tämä mies teki, joka
niin ylenpalttisesti rakasti kansaansa. Tämän kansan keskuudessa hän
eli ja vaikutti viisikymmentä pitkää vuotta. Molemminpuolinen rakkaus
sitoi ihanan siteen paimenen ja lauman välille. Niille taas, jotka
pimeyden ja pahuuden tietä vaelsivat, oli hän pelvon ja vavistuksen
esine. Hänen nuhteluansa peljättiin enemmän kuin lain kovaa kouraa.

Näin hän eli ja vaikutti kansassaan. Kahdeksankymmentä vuotta olivat
koukistaneet tuon ennen niin uljaan, miehekkään vartalon, ja lumi
peitti päätä.

Oli jouluaatto jälleen, ja kammiossansa istui vanha kirkkoherra
yksinään kiikkutuolissa kädet ristissä. Hiljaista oli huoneessa.
Silloin tällöin kuului useamman huoneen takaa lasten iloista puhetta.
Siellä toisessa päässä taloa hääräiltiin joulukuusen ympärillä.
Kirkkoherra istui yksinänsä.

-- "Viisikymmentä vuotta!" huokasi hän.

Ja silloin rupesi hänen ohitsensa kulkemaan entisiltä ajoilta kuva
toisensa perästä. Hän näki oman elämänsä vielä kerran. Hän eli elämänsä
vielä kerran. Ja kun sitten tuli viimeinen kuva, jossa kirkkaan
joulupuun ympärillä leikki iloinen lapsilauma, joista yksi ja toinen
silloin tällöin meni hyväilemään vanhaa valkopäistä vanhusta, joka
sanomattomalla lemmellä laski vapisevan kätensä kiharaiselle päälle, --
silloin nousi hän, meni akkunan luo ja katsellen kaunista tähtien maata
lausui:

-- "Ääretöntä armoa jokikinen eletty elon hetki. Armon Jumala olkoon
kiitetty."

Samassa syöksähti sisään koko joukko lapsia, vanhan kirkkoherran lapsen
lapsia.

-- "Tule vaari, tule!" huusivat he. "Joulukuusi on jo sytytetty."

Ja kuka kädestä, kuka nutun liepeestä nyt taluttamaan vanhaa vaaria
saliin. -- -- -- -- --

Huomenna, jouluaamuna, oli saarnaava Lauri, vanhan kirkkoherran
pojanpoika, joka vast'ikään oli päässyt ylioppilaaksi. Kummallisin
tuntein istui vanha kirkkoherra aamulla rekeen pojanpoikansa viereen.
Hänestä tuntui niin sanomattoman keveältä. Tuntui kuin hän itsekin
olisi nuori ja ensimmäisellä saarnamatkallansa; tuntui kuin ei
makaisikaan luonto pitkää talviuntansa, vaan kevät olisi ja kukat
puhkeilisivat. Aamuisen taivaan tähdet ne loistivat niin tavattoman
kirkkaasti. Tuntui kuin ne olisivat päätänsä nyökyttäneet vanhalle
kirkkoherralle, joka istui tuossa poikansapojan vieressä. Hänen teki
niin hyvää sydämmessä; hän ei osannut selittää sitä.

Ja kynttilät ne paistoivat jälleen kirkkaasti, ei enää vanhassa
mustuneessa, vaan uudessa uljaassa kirkossa, ja ihana jouluvirsi
veisattiin jälleen, ja urut soittivat suloisesti, väliin pauhaten ja
parkuen, niinkuin olisivat tahtoneet hekin vuodattaa sydämmensä
kyllyyden tähän ihanaan Herran temppeliin ja siitä ulos talviseen yöhön
ja siitä korkealle ylös, missä ei yötä ole. Niin tuntui kirkkoherrasta,
ja hänestä oli kuin pyrkisi hänen henkensä mahtavain sävelten siivillä
sekin korkealle ylös, missä ei yötä ole.

Hän kävi istumaan papin penkkiin. Nuori ylioppilas kulki hänen
ohitsensa saarnastuoliin. Ei, oliko se hänen pojanpoikansa? Eikö se
ollut hän itse? Olihan hän itse vielä nuori, elämän koitteessa, täynnä
luottamusta, täynnä uskallusta ja uskoa; niin, nyt vallitsi nuoruus, ei
enää ollut vanhuutta, vanhuus oli kadonnut maailmasta, ja heikkous oli
kadonnut, ei enää ollut riitaa ihmisten kesken, ei vihaa, ei vainoa,
rauha oli nyt kaikkialla ... niin ... kuulehan -- niin sanotaan ...
niin sanoo suloinen ääni nyt juuri:

_Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä
tahto!_

Vanha lumen peittämä pää painui penkkiin.

Saarna loppui, ja urut pauhasivat taas. Voi teitä, te mahtavat sävelet!
Suhahtakaa vanhan kirkkoherran luo! Hänen henkensä odottaa teitä.
Nostakaa se hennosti sylihinne ja nouskaa sitten kalliin taakkanne
kanssa ylös sinne, missä ei yötä ole. Voi teitä, te mahtavat sävelet,
kuinka teillä on ihana kantamus!

       *       *       *       *       *

Ja talvi menee pois ja palajaa jälleen. Kevät kukkii ja kuolee taas.
Pitäjän hautausmaa pukeutuu väliin valkoiseen hurstiin ja väliin
lehteen ja kukkaseen. Polvi nousee ja elämän menossa temmeltää ja
lähtee pois, sijaa uudelle tehden, mutta aina vaan vankkana seisoo
hautausmaalla muistokivi, jonka kiitollinen kansa oli vanhalle
kirkkoherralle siksi kerran pystyttänyt. Ja aina kuin joku rakkaan
vainajansa haudalla käy, poikkeaa hän katsomaan vanhan kirkkoherran
muistokiveä. Siihen monasti vanha vaari pysähtyy poikansa pojan kanssa.
Kyllähän vaari tietää mitä kiveen on kirjoitettu, mutta miten tuo
lieneekään -- aina hän poikaselle virkkaa: -- "No luepas nyt, oikein
selvästi, mitä tuossa seisoo!"

Yksinkertainen on muistopatsas ja yksinkertaiset sanatkin siinä,
yksinkertaista ja korutonta kaikki kuten Suomen kansa itsekin.

Poikanen lukee siinä:

        Hyvälle Kirkkoherrallensa
              kiitollinen
              Seurakunta.

Kiven juurelle istahtaa vanha vaari ja kertoo poikansa pojalle vanhasta
kirkkoherrasta. Ja peipponen laulaa läheisen koivun latvassa kaunista
virttään. Lieneekö sekin vaariltansa milloin kuullut vanhaa jutelmaa
jouluaamusta...



TÄRKEÄT TOIMET.

(Suunnitelma.)


Hän oli halki maan ja ulkomaan kuuluisa, tuo lääkäri, tohtori Z. Minun
oli suotu, nuorena lääkärinä, nauttia hänen opetustaan ja neuvojaan,
joista sittemmin on ollut paljon hyötyä minulle ja sairailleni. Olen
hänelle ikuisesti kiitollinen hänen opetuksestaan sekä lääketaidossa
että maailman katsannossa.

Paljo olisi minulla hänestä kerrottavaa. Juttelen nyt vain yhden
tapauksen.

Kerran -- minä olin vasta tullut hänen apulaisekseen -- oli hänellä
muuan erinomaisen vaikea leikkaus tehtävänä. Minä sain onnen olla hänen
apulaisenaan. En ikinä unohda tuota miestä, jolle Jumala oli niin
ylenpalttisesti jakanut lahjojaan. Mutta näitä lahjojaan hän käyttikin
uskollisena palvelijana lähimmäistensä avuksi.

Jo leikkausvalmistuksiansa tehdessään näytti hän kokonaan unohtaneen
ulkopuolisen maailman. Terävänä katsoi hänen silmänsä, ja vakaasti
käskemällä määräsi hän minulle tehtäväni. Valmistukset suoritettuaan,
ryhtyi hän toimeensa. Näytti kuin koko hänen jäntevän sielunsa voimat
olisivat yhdistyneet hänen silmäänsä ja käteensä, jossa hän piti
veistään. -- "Herran nimeen!" virkkoi hän itsekseen ja teki sitten
tehtävänsä ja teki kuin mies. Tästä samaisesta leikkauksesta puhuttiin
sittemmin lääkärien kesken koko sivistyneessä maailmassa.

Sidottuaan haavat hän istahti sairaan viereen, odottamaan hänen
heräjämistään unetuksesta. Minä olin väistynyt syrjään ja katselin
häntä ihastellen. Voinko minä milloinkaan saavuttaa edes osaksikaan
hänen taitoansa? -- En milloinkaan, arvelin minä sitten. Minä olen
liiaksi paljon ihminen; -- hän on pelkkä tiedemies, jota ei
vähäpätöinen jokapäiväisyys milloinkaan vie kurimukseensa.

Sairas heräsi, mutta vaipui jälleen unehen. Tohtori Z. määräsi minut
jäämään sairaan luokse ja käski jonkun tunnin perästä tulla
ilmoittamaan, miten sairaan laita on.

Minä saatoin hänet ovelle. Hän läksi, sen enempää puhumatta.

Ei minusta voi koskaan tulla mointa miestä. Hän on pelkkä tiedemies.
Niin ajattelin taas. -- -- -- -- --

Parin tunnin perästä läksin hänen luokseen ilmoittamaan, että sairaan
tila oli erinomaisen hyvä. Oli myöhäinen vuoden aika. Katujen lyhdyt ne
kuumottivat niin himmeinä läpi syksyisen usman. Tohtorin huoneesta
paistoi valo.

Minä astuin eteiseen. Ovi hänen huoneesensa oli auki. Minä lähenin ovea
ja näin hänen istuvan kyyristyneenä pöytänsä yli. Hänen pieni
tyttärensä seisoi hänen vieressään, silmät punaisina itkusta.
Kumpainenkaan ei ollut kuullut minun tuloani.

Minä pysähdyin oven suuhun. Tuossa hän istui, kuuluisa lääkäri,
totisena, ja askaroitsi jotakin tärkeätä. Terävänä oli silmä jälleen,
ja vakavassa kädessä oli taanoinen pinsetti, jolla minä joku hetki
sitten olin puristanut kiinni sairaan valtasuonta. Hänen kasvonsa
juonteet olivat samat kuin äskönkin. Minä astuin lähemmäs -- enkä
tahtonut uskoa silmiäni. Pöydällä hänen edessään oli -- nukki, jota hän
kannatti vasemmassa kädessään; oikeassa oli pinsetti ja pinsetissä
nuken särkynyt nenä, jota hän verrattomalla tarkkuudella sovitteli
paikoilleen.

-- "Katso tuossa se on!" huudahti hän ja ojensi nukkea lamppua kohti,
niin että se näkyi jälleen entisessä ehjyydessään. Ja pieni Hilja
taputti iloissaan käsiänsä, ja hänen silmänsä ne loistivat niin
kirkkaina, niin kirkkaina läpi kyyneltenkin. Ja lapsensa iloa
nähdessään nousi isäkin ylös, sieppasi pienosen syliinsä ja kohotti
hänet korkealle. Samassa hän huomasi minut.

-- "Kuinka sairas jaksaa?" kysäsi hän pikaisesti, pitäen lastaan yhä
vielä korkealla.

-- "Erinomaisen hyvin", vastasin minä.

-- "Jumalan kiitos!" lausui hän, otti lapsen jälleen syliinsä ja
suuteli häntä.

Ja lapsi juoksi minun luokseni, nukki kädessä.

-- "Katso, setä, nyt se on jälleen ehjä!" huudahti hän niin iloisena,
niin äärettömän iloisena.

Isä seisoi hymysuin, katsellen lastaan ja minua.

Ja minä?

Minä uskalsin katsahtaa toivolla tulevaisuuteen.



KALALTA.


He olivat hyviä ystäviä keskenään, vaskiseppä Sjöblom ja suutari
Niiranen. Yhdessä olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdessä
aina seurustelivat. Sjöblom oli nuorempi, mutta perheekäs mies;
Niiranen oli vanha poika, mutta Sjöblom'in perheessä hän oli kuin oma
jäsen. Väliin ystävykset jankkasivatkin keskenään, mutta sekään ei
ollut sen vaarallisempaa kuin että seuraavassa silmänräpäyksessä
jälleen olivat paraimpia ystäviä maailmassa. Jankatessaankaan eivät
osanneet suuttua toisiinsa.

Kalalla kävivät ystävykset kesäiseen aikaan harva se päivä, ja onni,
kuten kalamiehen onni konsanaankin, oli hyvin vaihteleva. Milloin
saatiin, milloin oltiin saamatta, milloin oli saalis runsas, milloin
vähäinenkin oli päässyt irti.

-- "Harmittaa minua vieläkin se hauen pakana", puheli väliin Sjöblom,
paluumatkalla. "Harmittaa minua. Suuri oli raato ja niin näet pani
vastaan, niin, niin, että... Ja pitipäs vaan pahuksen jo tulla ihan
veneen laitaan, mutta siitä sen tonttu vei, ja niin meni leiviskän
hauki, meni."

-- "No ei se leiviskää olisi painanut sentään."

-- "Leiviskääkö? No nyt on kumma! Etkö sinä, hyvä ystävä omin silmin
nähnyt, millainen vekara se oli; potki ja molisi kuin vimmattu, niin
että töin tuskin ... mutta pidähän hyvä ihminen perää...!"

-- "Jahka saan valkeata piippuun."

-- "... niin että töin tuskin jaksoin sitä kiskoa, ja justiin kuin olin
saanut sen ter-teivelin veneen laitaan, niin siitä sen piti pompahtaa
pois."

-- "Kun pompahti, niin pompahti."

-- "Jassoo! No sinä olet semmoinen jörö, ett'ei sinun ole mielesi
mistään paha."

-- "Mitäs tuota yhtä haukea viitsisi itkeä?"

-- "Itkeä... En minäkään itke, mutta harmittaa vaan... Semmoinen
hauki."

Mutta tänä iltana oli onni ollut parempi. Kauniina ja tyynenä päilyili
järvi, ystävysten soutaessa kotiansa. Niiranen, tyyni mies, totinen ja
tyytyväinen sekä onnessa että vastoinkäymisessä, istui perässä, mutta
Sjöblom loisti ilosta. Hän souti eikä malttanut olla vähä väliä
vilkaisematta veneen pohjalle, jossa täyden kalakahan vieressä loikoi
tavattoman pitkä hauki.

Miltä tuommoinen saalis veneen pohjalla tuntuu, sen tietää jokainen
uistaja ja tietää kuinka monta eri mutkaa on, ennenkuin sellainen
saadaan veneesen. Ja tällaistahan se on:

Soudetaan, soudetaan, soudetaan tuon heinikon laitaa, tämän ruohikon
rintaa; milloinkahan vaan tuntuu kädessä tuommoinen säpsäyttävä nykäys.
Kunpa tulis, kunpa tulis, jonkinmoinen jätkä. Tässä se nykäisi viime
kerran, eiköhän vaan...

Jo nykäisi!

Ja olihan se koko tempaus! Souda, Niiranen, souda, veikkonen! Ala
lappaa sitten siimaa veneesen. Kaukana tuolla se potkaisee tuiman
potkauksen ja kohoaa veden pintaan, mutta ei auta, tule mukaan vaan,
sillä eihän anna perää, ei vainkaan anna perää luja Kajanin uistin,
Herman Renfors'in tekemä. Pintaan nousi peto, mutta sukelsi samassa
alas jälleen, ja nyt se tulee perässä, tulee, tulee hiljalleen,
niinkuin ei olisi niitä miehiäkään.

Jo näkyy; jo näkyy!

Hyvät ihmiset semmoista poikaa! Ei, ei sitä sovi veneesen ottaa noin
nykäisemällä vaan. E-hei! Väsyttää se ensin pitää, väsyttää ihan
uuvuksiin asti ja sitten hiljakseen, hiljakseen saada ihan veneen
laitaan ja sitten kopsis silmistä kiinni -- yks! ja roiskis veneesen --
kaks! Ja tuossa se nyt on. Tuossa se nyt hännällään huitoo ja
mellastaa, ja suloisesti jytkähtelee haapainen vene. Pari kolausta vaan
melalla, ja niin se loikoo tuossa veneen pohjalla ja täyttää kolme
kaarivälystä, vähän neljättäkin täyttäisi, jos oikein mittaisi. -- --

       *       *       *       *       *

Semmoinen hauki oli nyt ystävyksillä veneessä. Niirasen verkot olivat
nekin antaneet hyvän saaliin.

Kalaonni oli ollut hyvä.

Sjöblom souti, ja tuntui hänestä soutukin nyt niin ylen helpolta ja
hauskalta.

Kas niin, tuolta tulla tuhuttelee Seppolan salmesta vanha Lauttakosken
höyrylaiva "Laine", vanhuuttaan huojuen ja puhkien. Se on vanha raakki,
Helsingissä täysin palvellut ja sitten siirretty tänne maan sydämmeen,
jossa se vielä koettaa kuluneilla masinoillaan välistä käydä
kaupungissa tarpeita noutamassa.

-- "Niiranen hoi! Soudanko ma vanhan 'Laineen' ympäri?" kysäisee
Sjöblom.

-- "Älä joutavia! Anna sinä sen kulkea kihnustaa omia aikojaan."

-- "Mutta minäpäs en malta. Pidäs perää hyvin."

-- "No pidetään."

Ukko Niirastakin alkaa huvittaa tämä leikki. Sjöblom soutaa kuin mies,
eikä aikaakaan, niin jo ollaan "Laineen" kohdalla.

-- "Terve miehille!" huutaa Sjöblom, ja höyryveneestä vastataan
iloisesti.

-- "Iltaa, iltaa!"

-- "Viedäänkös kaupunkiin sana, että masina tulee!" kysyy Sjöblom.

Masinistia harmittaa vähän. Hän silmäisee manometriin: täydet höyryt,
enempää ei saa. Alas hän nielaisee harminsa, eihän se ole hänen
vikansa, että kone on niin vanha ja kulunut. Nauraen hän vastaa:

-- "Vie vainenkin raportti, vie!"

-- "No minä taas kun vien", nauraa Sjöblom. Päästyänsä jonkun matkaa
"Laine" paran edelle, kääntyy kalamiesten vene takaisin, kiertää sen
peräpuolelta ja lähtee jälleen kilpailemaan.

"Laine" panee puita uuniin ja puhkii minkä jaksaa, mutta Sjöblom
ponnistaa kanssa, ja vähän ajan perästä on vene taaskin "Laineen"
rinnalla.

-- "Terveisiä!" huutaa Sjöblom. "Kaupungista käskivät sanoa, että
musikin panevat rantaan 'Lainetta' vastaan ottamaan."

Niiranen naurahtaa, masinisti naurahtaa, perämies naurahtaa, yksin
halkopoikakin nauraa voileipä kourassa ja posket rasvaisina.

-- "Vai musiki oikein? Sitä humöriä!" puhuu masinisti.

-- "Niin, musiki ja turkin rumpu."

-- "Ähä!"

Pian jäävät "Laine" ja sen hyvänsävyiset kulkijat taaskin jälkeen.

Sjöblom ja Niiranen tulevat pian kaupungin rantaan.

       *       *       *       *       *

-- "Ota sinä, Niiranen, tämä hauki, kyllä minä kannan kahan." Niin
sanoo jalomielinen Sjöblom, suoden ystävälleen mielihyvän saada kantaa
voitonmerkkiä.

-- "Vie sinä vaan hauki edeltäpäin kotia; minä tässä siivoan veneen ja
pistäyn vielä puodissa, tupakkia sitä pitäisi hankkia huomiseksi."

-- "Ei, no, tuota..."

-- "No ota nyt vaan hauki ja astu kotia; kyllä minä sitten tulen vähän
ajan perästä."

-- "Samahan se nyt on", virkkaa Sjöblom, ja ottaa pajupehkosta vitsan.

Pajupehkosta kaupungin rannassa -- ei uskoisi sellaista suuren
kaupungin asukas. Mutta kyllä se on ihan totta. Pajupehkoja kasvaa
vielä monen kaupungin rannassa armaassa Suomenmaassa; kasvaa meidänkin
kaupungissa, ja hauskaa se minun mielestäni onkin.

Vitsa pujotetaan hauen lutusien ja suun läpi, sitten hauki selkään, yli
oikean olkapään, ja sitten piippu hampaisin.

-- "Tulethan sinä pian, Niiranen?"

-- "Tulen, kyllä minä tulen."

Ja niin astuu Sjöblom armaan taakkansa kanssa ylös rantaa, hiljalleen
ja vakavasti, kuten kalamiehen arvo vaatii, ja hauen pyrstö se
läpäyttää kantajansa pohkeita vuoroin toista, vuoroin toista, noin,
noin. Se tuntuu vähän niinkuin hauskalta.

Ja-ha, tuolla näkyy pienen talonsa portilla lihava Jokelinska...
Jokelinska parka! Leskenä on ollut jo monta vuotta, mutta siinäpä sitä
vaan elää kihnuttelee muiden perässä. Vainaalta jäi tuo talon räpiskä,
mutta onhan siinä eukko paralla suoja ja lämmin. Hyvä eukko, hyvä
eukko! Ja voi kuinka nyt pyrkii Sjöblom'in kielelle sanaset:

-- "Katsokaas, matami Jokelin! Tämmöinen se taas tuli tällä kertaa."

Mutta semmoista ei salli kalamiehen arvo. Sen vuoksi otetaan vaan
piippu suusta, tartutaan lakin lippuun ja noin tyynesti sanotaan:

-- "Hyvää iltaa, matami Jokelin; mitäs kuuluu?"

-- "Jumal andako hyvä ildaa", vastaa Jokelinska -- Turunko seudulta
sitten lienee kotoisin vai Uudestako kaupungista. -- Jumal andako!
Kattos vaan, kut Sjöblomi jälle piti saara yks tommotto kala!"

Ja Sjöblom'in kieltä polttaa jälleen vastaus: Niin, niin matami
Jokelin! Tämmöisiä hauki poikia ei vedelläkään Turun puolella eikä
juuri Uudessakaan kaupungissa, -- mutta taas tulee kalamiehen arvo
väliin, ja siksipä vastataankin vain:

-- "Onhan tätä nyt tässä kerraksi keittää."

Ja vastausta seuraa tuommoinen ylen tyyni sylkäys vasemmasta
suupielestä.

-- "Juu, juu", jatkaa matami Jokelin. "Kyll' se on koko friski kala.
Mahraks se paina kuin pal'ja?"

-- "Ei tämä paina täyttä leiviskääkään", vastaa Sjöblom, nostaen
taakkansa samalla toiselle olkapäälle.

-- "Jestapoo!" huudahtaa matami Jokelin. "No sitä ma olen munda, munda
kerta sanona, ett' kut Sjöblomi vaan kalaa lähte, niin kyll' maar se
saa kans ja. Oliks Sjöblomill' Niiranen föliisäns?"

-- "Tuonnehan se jäi rantaan."

-- "Saiks Niirane ja?"

-- "No miks'ei? Hyvästi nyt taas, matami Jokelin!"

-- "Ajöö, ajöö, Sjöblom, ajöö!"

Hiljakseen astuu Sjöblom tuosta eteenpäin.

No niin! Eikös vaan olekin taas ukko Vargentin puotinsa ovella
seisomassa sikari hampaissa! Ilkeä ukko, häjy kerrassaan. Sjöblom on
suuttunut ukko Vargentin'iin, ei siitä syystä, että Vargentin oli
kerran moittinut hänen tinaustaan, vaan muusta, mistä lieneekään.
Vargentin! Kauppiaan kirjoissahan tuo on olevinaan, mutta oikeastaan ei
ole muuta kuin hyökkäri vaan, tavallinen hyökkäri. On muka hyvinkin
ylpeätä miestä siitä, että kenralikuvernöri kaupungissa käydessään oli
juhlapäivällisillä puhutellut häntä, vaikk'ei se keskustelu sitä
kummempi ollut kuin että kenralikuvernöri oli kysäissyt, oliko hän sen
Käkisalmen Vargentin'in sukuja, johon ukko Vargentin oli vastannut:
"niet!" -- Ja ties millä hän oikein eläneekään. Ei hänellä ole juuri
kauppaa eikä mitään; kahvikattilansakin ostaa puotiinsa Jantuselta,
joka on ihan vuskari.

No niin, Vargentin'ille ei muuta kuin lipun nykäys tervehdykseksi ja:
"iltaa!"

Ukko Vargentin nyykäyttää päätä, mutta, nähdessään hauen, ei malta olla
virkkamatta:

-- "Kattos pentelettä!"

Tuohon nyt tahtoisi vanha Aatami saada Sjöblom'ia vastaamaan jotakin
vaskiastiain tinauksesta, mutta kalamiehen arvo se välistä sulkee suun
vanhalta Aatamiltakin, ja siksipä ei Sjöblom puhukaan mitään. Hän astuu
vaan eteenpäin, tietäen, että ukko Vargentin katselee hänen haukeaan ja
näkee, kuinka sen pyrstö läpäyttää hänen pohkeitaan, vuoroin toista,
vuoroin toista, noin, noin.

Pian on Sjöblom'in kulkeminen kirjakaupan ohitse. Kirjakaupan mamseli
istuu avonaisessa akkunassa ja nähtyään hänet, se tahtoo sanoa hänen
haukensa, lyö kätensä yhteen ja huudahtaa:

-- "Siidos!"

Ja Sjöblom nostaa lakkiansa ja vastaa kohteliaasti:

-- "Ku afton!"

Ei hän juuri tykkää tuosta ruotsinkielestä, mutta ainahan sitä tuli
vähän opituksi Tampereella, opissa ollessa, ja kun nyt esimerkiksi
kirjakaupan mamseli, herttainen ja ystävällinen ihminen, noin kauniisti
ihmettelee pulskaa haukea Sjöblom'in seljässä ja ihmetellessään
pudottaa silmänkin sukankutimestaan, niin pitäisihän olla oikea peto,
jos siihen muuta osaisi vastata kuin: -- "Ku afton."

Välittämättä sitten muutamasta maan ukosta, joka suuren hauen nähtyään
virkkaa "ohoh", ja muutamista kerjäläispojista, jotka toisiansa kylkeen
nyäisten sopottavat: "kaho, kaho!" -- saapuu Sjöblom viimein omalle
talollensa, omaan pihaan. Työpajaan ohjaa huolellinen mestari ensin
kulkunsa: kuinkahan muka täällä työt ovat kulkeneet mestarin poissa
ollessa.

Antilla, opinpojalla, on paraikaa kauha sulattua tinaa kädessä, mutta
nähtyään ensin mestarinsa ja mestarin seljässä tuon hirmuisen hauen,
unohtaa poika parka pian kauhat ja tinat ja jää suu auki ihmettelemään
kauheata kalaa. Siinä hän seisoo ja katselee kalan suuruutta, ja mitä
suuremmaksi hän huomaa kalan, sitä suuremmaksi kasvaa mestarikin hänen
silmissänsä, mutta sitä pienemmäksi samalla käy hänen kauhansa
sisällys, sillä sulattu tina valuu hiljakseen lattialle.

-- "So, so!" sanoo Sjöblom, "katso työhös!" Antti olisi ansainnut
tukkapöllyäkin, kun tuolla tavoin kaataa maahan kallista Englannin
tinaa -- se ei olekaan semmoista lyijynsekaista tinaa, jota Jantunen
käyttää, vuskari, -- mutta eihän sitä raskitse kurittaa lasta, ja
lapsihan Antti vielä on, mikäs se olisi muuta kuin lapsi? Orpo on Antti
poika ja on ollut jo kaksi vuotta opissa. Fiksi poika, fiksi poika.

Mutta Andersson, sälli, on mestarinsa ollessa kalalla, taas käynyt
Lipposkan luona naukkaamassa. Mies on ihan tujussa. Kummallinen mies!
Selvänä ollessaan ei puhu niin siunattua sanaa, mutta humalassa yhtä
mittaa kieltään pieksää. Sjöblom olisi jo aikoja sitten pannut hänet
pois, mutta pahus on kumminkin hyvä työmies, Pietarissa opin käynyt ja
sitten monta vuotta ollut työssä kuuluisassa prinssin vaaprikassa. Nyt,
nähdessään mestarinsa ja mestarin kalan, alkaa Andersson taas tuon
pitkän tarinan, jota Sjöblom on jo kuullut sata kertaa, ja joka aina
alkaa näin:

-- "Entäs kun ennen maailmassa Pietarin kaupungissa. Kun minä olin
prinssin vaaprikassa ja sunnuntai-iltoina Hinrinssonnin kanssa mentiin
Nevalle nuotan vetoa katsomaan -- me asuttiin silloin Katarinahovissa
--, niin sielläkös lohia saatiin!"

Ja sitten tuo ilkeä mies rupeaa kertomaan noista Nevan lohista, --
harmittaa minua ne Nevan lohet. Muikkuja ne ovat tämmöisten haukien
rinnalla. Nevan lohet!...

Andersson tarvitsisi nyt toriakin aika lailla siitä, että taas on
tujussa, mutta Sjöblom ei viitsi riidellä päihtyneen kanssa. Sen vuoksi
kääntyykin hän pois ja mennessään virkkaa tuommoisella puoleksi
käskeväisellä puoleksi kehoittavaisella äänellä:

-- "Antesson menee nyt maata!"

Ja pois lähtee mestari eikä huolikaan kuunnella, kuinka Andersson
lähtee toimittamaan:

-- "Vai maata? Soo o! Olenko minä sitten humalassa vai mitä? Maata?...
Kyllä minä ymmärrän ammattini ja virkani, minä. Maata?... Juu ja
takkar! Kylläpä tässä sitten työt hyvin kävisivät, jos mestarit
kulkisivat hailia onkimassa ja kisällit maata rohjottaisivat. Jopa
sitten! Pian olisi pankrutti talossa... Vai maata?..."

Ja sitten pitää Andersson Antin kuullen vielä pitkän puheen kunnollisen
sällin velvollisuuksista, siirtyen puheessaan vähitellen jälleen
Pietarin kaupunkiin ja prinssin vaaprikkaan ja Nevan lohiin, joita hän
näki Hinrikssonnin kanssa, kun asuttiin Katrinahovissa. Ja Nevan
lohista sitä mentiin taas mestarin haukeen ja mestariin. Puhe päättyi
loukatun kunnian huudahdukseen:

-- "Vai maata? Olenko minä sitten humalassa vai mitä?"

Ja Antti, poika pahainen, on kuin kahden tulen välissä: ei tiedä
kumpaisetko ne nyt todella ovat suuremmassa arvossa pidettävät, Nevanko
lohet vai mestarinko hauet.

-- "Kerrankin", jatkoi Andersson lohijuttuansa, "kerrankin tuli
nuotalle taas kenrali Stroganow, hyvin lysti ukko, oli palvellut
Klaunoi Staapissa ja ollut oikein Kaukasin sodassa; neljäkymmentä
kahdeksan ristiä ja tähteä rinnalla. Minä tunsin ukon oikein hyvin;
aina kun nuotalla tavattiin, niin aina puhutteli minua: 'Aha', sanoi,
'Antrei Antreits, pannaankos nuuskaa?' Ja sitten kun ottaa taskustaan
keisarin antaman priljanttisen taulinkan; siinä keisarin potretti, ei
tämän, mutta sen vainajan, Aleksander ftaroi. Siitä hän minulle sitten
tarjosi aina; 'otapas nuuskaa', sanoi, 'Antrei Antreits; minä tykkään
Suomen pojista, semmoisista kuin sinä.' Nuuskattiin sitten ja
rupateltiin. Niin, siinä ukko monastikin jutteli minulle semmoista,
mistä ei kasettiloissa saanut hiiskahtaakaan. 'Älä vaan', sanoo, 'puhu
kellenkään!' No ymmärsinhän minä sen itsekin: 'semmoisia salaisuuksia,
joita ministerit vaan tiesivät'."

Jo rupesivat Nevan lohet saamaan Antissa suurempaa kunnioitusta, koska
niiden niskassa oli keisarin lahjat ja ministerien salaisuudet.

-- "Kerrankin", pitkitti Andersson, "tuli kenrali Stroganow -- ukko
makaa jo haudassa Volkovan hautausmaalla -- tuli nuotalle ja osti
nuotan jokeen. Maksoi 150 ruplaa: mikä tuli nuotassa, se hänen.
Vetivät, vetivät sitten musikat selkä vääränä, ja kun pesän viimeinkin
saivat näkyviin, niin -- äläpäs vedä enää!..."

-- "No?" sanoi Antti, eikä ollut hauella enää kuin tuuman verta
tannerta.

-- "... äläs vedä enää! Semmoinen oli peto pesässä, että kenralska
kiljasi vaan ja läksi juoksemaan pakoon; tyttäret samaa tietä. Me
jäimme vaan kenralin kanssa musikkain melua katsomaan. No siinä ei
auttanut muuta kuin kutsu toisenkin vuoron miehet alas -- niitä on näes
kaksi vuoroa, toiset kun vetää, niin toiset lepää -- ei muuta kuin
kaikki miehet ylös kiskomaan petoa".

-- "No, mikäs siellä oli?"

-- "Ei muuta kuin lohi vaan."

Ja nyt oli Nevan lohet kerrassaan voittaneet. Sjöblom parkaa!

-- "Puoli tuntia kiskoi kaksitoista miestä vetkaletta ylös, ja
arvaahan sen, miten se reuhtoi! Nuotan pesän langat ne ratkeilivat
noin vaan, ritsis ratsis. -- Jo karkaa! huusi ukko Stroganow. Ja
silloin ei auttanut muuta kuin miehet lohen päälle. Ja niin näetsen
kävi kak-si-tois-ta miestä lohen päälle istumaan, ja pyrstö letkui
sittenkin niin että koko lautta tömisi."

Hauki rupesi taas pyrkimään voittotantereelle, sillä kovin tuntuivat
Antista nuo kaksitoista miestä raskaalta taakalta yhden lohen niskassa.

-- "Eikä ne musikat olisi sitä hengiltä saaneet, mutta annas kun pappa
Stroganow veti sapelinsa ja sivalsi kaksi kertaa, niin pää poikki, pää
poikki, ei auttanut."

-- "Kuinkas pitkä se lohi oli?" kysäsi Antti verkalleen.

-- "Niin, se lohiko? Kaksi syltä ihan jänttiin."

Nyt oli hauki voittanut. Anttikin ymmärsi nyt, että Andersson pani
omiaan. Mestarin hauki oli voittanut, ja mestari kohonnut entistä
korkeammalle.

Antti läksi pois työpajasta, viemään pormestarille vasta tinattua
kahvipannua, ja niin jäi Anderssonilta kertomatta, kuinka kaksi hevosta
piti panna vetämään Stroganovan lohta.

       *       *       *       *       *

Harmissaan Anderssonin kerskailuista, mutta kalamiehen arvo kumminkin
säilytettynä, oli Sjöblom vihdoin astunut kotiansa, kyökin kautta
tietysti, niinkuin kalamiehen tulee. Siellä ... mutta siellä vihdoin
oli kalamiehen arvo kuitti.

Jonkinmoisella caesarimaisuudella paiskasi hän hauen keskelle lattiata,
ihailla muijan ja koko lapsilauman, ja istahti itse tuolille, kädet
polvilla.

Ja siinä oli sitten ihailemista ja ihmettelemistä. Katsokaa millaiset
sillä on silmät ja suu -- voi sentään! Heikin tekisi mieli koettaa,
ovatko hyvinkin teräviä nuo hauen hampaat, mutta Liisu varoittaa: "älä
pittä tommee, te pullee!"

Ja Sjöblomista tuntuu niin lystiltä ja hyvältä tuo Liisun varoitus.

-- "Te pullee, te pullee!" toistaa hän itsekseen ja nauraa.

Mutta Sjöblomska seisoo jo kahvikattilan ääressä kalamiehelle lämmintä
kupposta keittämässä, ja hyvillään on emäntäinen kauniista kalasta,
josta tuo osa keitetään ja tuo suolataan ja tuo paistetaan.

-- "Mamma, katso!" huudahtelevat lapset, ja milloin on äidin katsominen
selkä-evää, hirveän suurta, milloin leukaa.

-- "Jaa-a!" virkkaa hän silloin. "No se meidän pappa, se se on...."
eikä hän sanokaan, mitä se meidän pappa oikeastaan on, mutta lapset
ymmärtävät hyvin hänen tarkoittavan sitä, että meidän pappa se on
jotakin semmoista, mitä muut papat eivät ensinkään ole.

-- "Annas, muija kulta, puntari tuolta naulasta", puhuu Sjöblom, pistää
sitten koukun hauen leukaan, mutta eihän tuommoista hirttä voi
lattialta punnitakaan. Tuolille nousee Sjöblom. "Saa nähdä ottaako tää
meidän puntari tätä ensinkään." Ottaa sentään, mutta kyllä menee kanssa
hankki lähelle koukkua. Käsikin ennättää jo ruveta tutisemaan ennenkuin
puntari seisoo.

-- "Kahdeksantoista naulaa ja yks vartti. Jaa-a!"

-- "No mutta!"

Ja siinä nyt kotilietensä ääressä, vaimolleen ja lapsilleen, kertoilee
Sjöblom juurta jaksain tämänkin hauen pyynnin, alkaen: "no ensin
mentiin ukko Niirasen kanssa Seppolansalmeen" ja päättäen vihdoin: "ja
tuossa se nyt on!"

Lapset tosin eivät ole selvillä kaikista pienimmistä pyynnin mutkista,
mutta siihen päätökseen he kumminkin tulevat, että papan hauenpyynti
oli melkein samanlaista kuin maisteri Korssman'in karhun-ajo viime
talvena Suojärvellä. Siitä oli maisteri itse kertonut heille, kun
lapset olivat käyneet katsomassa ammuttua karhua maisterin liiterissä.

Mutta mihinkä jäi ukko Niiranen meiltä?

Veneen siivottuansa läksi hän hiljalleen nousemaan mäkeä. Jokelinska ei
ollut enää talonsa portilla, mutta Niiranen, tultuansa hänen akkunansa
alle, kopautti akkunaan.

-- "Matami hoi!"

-- "Kas Niirane!" vastaa Jokelinska, avaten akkunan. "Hyv' ilda, hyv'
ilda! No kattos kut Niirasella on kaloi."

-- "Tuoss' ois teille, matami, vähän niinkuin tuomisia", virkkaa
Niiranen ja nostaa kahastansa kaksi kaunista kuhaa akkunalaudalle.

-- "No mut Niirane kulda", sanoo matami ihan liikutettuna. "Mitästä
mulle tämmotto iso kala? Eiks siell' olis pari pikkuruist' affent'
vaa?"

-- "No ei nyt ahvenista; hyvän kuhan minä olen teille luvannut, ja nämä
on nyt hyvän puoleisia. Ottakaas koreasti vaan, matami."

-- "Suur kiitosta, hyvä ystävä! Kyll' se on julman lusti kut minä saan
sunnundan oikke färski kala. Niin, niin, Niirane se muistaa vanha
leske."

Ja eukko parka niiaa niiaamistaan, ja kyynel oikein kiiltää hänen
silmässään.

-- "No mitäs turhia. Hyvästi nyt vaan!"

Poikettuaan sitten puodissa, astui Niiranen Vargentin'in puodin ohitse
hänkin. Ukko Vargentin seisoi yhä vielä puotinsa ovella sikari
hampaissa.

-- "Kas, Niirasella on kaloja kanssa, mutta Sjöblomipa oli oikein
ylpeätä miestä tässä äskön."

- "Vai oli?"

-- "Oli niinkuin mikä patrona ikään, kun kerran oli saanut hauen."

-- "On se niitä saanut niin monta."

-- "Lienee saanut, mutta ei pitäisi olla niin ylen ylpeä."

-- "Ei hän sentään ole läheskään niin ylpeä kuin patrona Vargentin."

Tuota vastausta ei ukko Vargentin ollut odottanut. Hän kiepsahti
puotiinsa ja kiljasi puotipojallensa:

-- "Niiraselle ei saa antaa lainaksi yhtään eikä Sjöblomillekaan."

-- "Eihän ne ole koskaan tahtoneetkaan."

-- "Niin, mutta ei saa antaa, muista se!"

-- "No, no."

Kirjakaupan akkunasta äänsi herttainen mamseli:

-- "Näkiks Niirain se Sjöblomi suur kala?"

-- "Näinhän minä kyllä."

-- "Se on yks hyvä fiskari."

-- "Hyvä se on, se on semmoinen uljas mies, oikein potra poika!"

Kirjakaupan mamseli pujahti kyökkiin tiedustamaan piialtaan, mitä se
potra merkitsee.

-- "Kahos mokomoo sannoo!" vastasi piika. "Lienöökkö tuo ruohtia vai
mittee lienöökkään."

       *       *       *       *       *

Kotia tultuansa Sjöblom'in taloon, pistihe Niiranen ensin omaan
kamariinsa tuparakennuksessa ja heitettyään kalamiehen tamineet pois
astui kyökkiin hänkin, juuri kuin Sjöblom oli päättänyt kertomuksensa.

Niiranen oli talon ystävä, semminkin lasten.

-- "No Niiranen setä! Kas sinullakin on noin hirmuisen paljon kaloja!"

-- "Niin mutta kuules, setä, katsopas tuota papan haukea!"

-- "Niin, mutta koetas nostaa sitä!"

-- "Niin niin, mutta katsos millaiset hampaat sillä on!"

Lapsilauma oli piirittänyt ukko Niirasen joka haaralta. Hän istahti
tuolille, otti Liisun syliinsä ja puheli:

-- "Kyllä se teidän isä saa suuria ja koreita kaloja, mutta ei se
sentään niin kauniita saa kuin setä. Setä saa väliin kultakalojakin, ja
niitä ei tarvitse keittää eikä paistaa."

Ja hän veti taskustansa paperikäärön ja antoi siitä neljä kultaista
kalaa, yhden kullekin lapselle.

No herttaisia asioita! Ihan kultaiset kalat, suomukset kultaiset ja
evät kultaiset ja kaikki. Papan hauki -- mitä se enää olikaan näitten
rinnalla?

-- "No mitäs se setä aina lapsille namuja tuo? Vielä näille tässä nyt
kultakaloja!" puheli hyväntahtoinen emäntä. "Käykäähän nyt, Niiranen,
tänne sisään; no, Sjöblom, tule sinä kanssa; juotte kupin kahvia".

Sisähuone on pieni, mutta siisti. Valkoiset uutimet akkunassa, kukkasia
akkunalaudalla, ei tomun jyvästäkään yksinkertaisilla huonekaluilla.
Kauniisti paistaa aurinko kauniina heinäkuun iltana puhtaasen
huoneesen, jossa istuu ja puhelee joukko yksinkertaisia, onnellisia
ihmisiä. Akkuna on auki, ja hiljaa löyhähtelee tuuli sisään. Ulkona
sirkuttelevat linnut ja sääsket surisee.

Kirkolta kajahtaa kellon ääni, ilmoittaen lepopäivän alkua, ja sen ääni
kuuluu niin juhlalliselta, niin rauhalliselta.

-- "Lapset, lähdetäänkös huomenna sedän kanssa kirkkoon?" kysyy
Niiranen.

-- "Mennään, mennään, voi hyvä setä, mennään vainenkin. No voi kuinka
se on hauskaa!"

Kultakalat eivät ole enää mitään tähän verraten.

-- "No mennään sitten ja ihan urkulehterille mennäänkin".

Tämä on korkein määrä onnea. Kirkossa on niin tavattoman mieluista
olla, se on totta, mutta isän ja äidin kanssa kun ollaan, niin ei näe
joka haaralle. Pappia alttarilta ei näe kuin vähäisen, alttaritaulua
vaan toisen puolen, urkuja samoin vaan toisen. Mutta urkulehteriltä
näkee joka haaralle, näkee kaikki ihmiset ja kuvat ja numerotaulut,
näkee papin saarnastuolissa ja pulleaposkiset enkelit, jotka
saarnastuolin katossa puhaltavat torvea, näkee kuinka urkuri soittaa,
näkee kuinka hänen sekä kätensä että jalkansa soittavat, näkee kuinka
Kuivalainen, vanha sotamies, kunniamerkki napinlävessä, polkee urkuja
ja laulaa samassa suuresta virsikirjasta, vaskisankaiset silmälasit
päässä, näkee kuinka lukkari panee numerot joka eri virteen ja kääntää
taulun seurakuntaan päin, ja aina, ennenkuin viimeinen värssy alkaa,
nopeasti kääntyy urkuriin päin ja kuiskasee: viimeinen värssy.

Niiranen, setä Niiranen, sinä olet kaikkein paras setä maailmassa!

Ja kaikkein paras setä istuu tuolilla ja puhaltelee piipustansa
renkaita, joita lapset ihaillen katselevat; ne leviävät ja suurenevat
ja vihdoin laskeutuvat lattialle.

Sjöblom istuu poikkipuolin tyhjässä kehdossa, kaataa kahvia teevatiin,
puhaltelee siihen pari kertaa, härppää sitten ja haastelee;

-- "Kyllä tämä kesäinen aika on sentään vähän niinkuin lystiä aikaa.
Kaikki on näetsä niin kaunista ja ilmakin niin lämmintä... Tässä sitä
näin istuskelee ja ryyppää kahvia ... niin, meidän mamma se on niin
hyväntahtoinen ihminen. Mamma, viepäs kahvia verstaasen Antessonnille
ja anna Antti pojalle kanssa. Mitäs, Antesson oli vähän tujussa, mutta
vähät siitä, hyvä sälli hän on, ja Antti poika on fiksi poika kanssa.
Vie kahvia heille. Mitäs, tämmöinen korea ilma ja linnutkin laulaa. --
Mutta kuules Niiranen", puhelee hän vähän ajan perästä ja iskee silmää,
-- "kyllä sinun sittenkin olisi pitänyt naida."

-- "Maltahan nyt", myhähtää Niiranen, "onhan minulla jo morsian". Sen
sanottuaan hän nousee akkunan luokse, jossa kauniimpana muita kukkasia
kasvaa ruusu. Se on Niirasen kukka. Hän on hoitanut sitä jo monta
ajast'aikaa, mutta pitänyt sitä matami Sjöblom'in kukkasten luona,
"sillä sen olisi ikävä yksin". Ties mistä syystä hän on ruvennut sitä
sanomaan morsiameksensa. Kolme ruusua siinä kukoistaa, neljäs on juuri
puhkeamassa.

-- "Tuosta puhkeaa huomiseksi uusi ruusu, ja sen minä panen Liisun
hivuksiin", virkkaa hän.

Onnellinen Liisu ei osaa puhua mitään. Samassa lentää pääskynen tuvan
katolle ja rupeaa visertämään.

-- "Kuulkaas lapset", virkkaa Niiranen, "tiedättenkös, mitä pääskynen
sanoo?"

-- "Mitä se sanoo, mitä?"

-- "Kuunelkaas tarkkaan, niin näinhän se laulaa...

    Virsut jäi Viroon
    Saappaat jäi Savoon
    Itse tulin näille maille narrrrriks'!"

Se huvittaa lapsia äärettömästi. Kilvan he koettavat muistella
pääskysen laulua, yhä sekaantuen ja yhä uudistellen.

Ja vielä sittenkin kuin jo Niiranen on mennyt yksinäiseen tupaansa ja
lapset käyneet vuoteisinsa, vielä sittenkin he itseksensä muistelevat
tuota lystimäistä viserrystä. Aurinko on jo aikaa sitten laskenut, ja
kesäinen valoisa yö on tullut, mutta vielä kerran kysäisee Paavo:

-- "Heikki kuules!"

-- "No?"

-- "Mitenkäs se olikaan?"

-- "Virsut jäi Saksaan ... ei, Virsut jäi narr... ei, Virsut jäi
Viroon, saappaat jäi Savoon, itse tulin näille maille narrrrriks'."

Se on niin lystiä.

Liisu on nukkunut jo, mutta hän kääntää päätänsä toiselle poskelle ja
naurahtaa unissaan. Muistelleeko hän pääskysen laulua, vai setä
Niirasen lupaamaa kukkasta, vai nähneekö unissaan pulleaposkisia
enkeleitä, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea...



KOSTO.


Tämä on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtissä
sen kerran juttelin talonväelle, päreen valossa, talvisena iltana.
Rukit minua säestivät, säesti sirkkakin. Väliin täytyi keskeyttää, kun
lapsi kätkyessä heräsi ja rupesi itkemään; sitten jatkoin taas. Välistä
huomasin, kuinka yksi ja toinen rukki pysähtyi, mutta alkoi sitten taas
hyrinänsä. Joskus vaikeni sirkkakin -- mitä lieneekään miettinyt -- ja
jatkoi sitten jälleen lauluansa.

Otavan sarvet osoittivat jo puolen yön aikaa, kun olin jutelmani
lopettanut.

-- "No niin", virkkoi isäntä, "katsos vaan, miten kävikään hyvästi!"

-- "Hohoi-jaa!" huokasi emäntä, ja taisi hänen esiliinansa samassa
saada jotakin tekemistä hänen poskiensa kanssa.

Mutta vanha mummo istui sängyn laidalla, ruumistaan heilutteli ja
puheli pienelle tyttöselle:

-- "Katsos, lapseni; niin se käy, kun ihminen kostaa; mutta kosto onkin
Herran Jumalan."

-- "Mummo, mikä on Herran Jumalan?" kysyi lapsi.

-- "Kosto, lapseni, kosto."

-- "Kosto", toisti tyttönen, eikä oikeen näkynyt vielä ymmärtävän, mikä
se oikeastaan on, tuo kosto, mutta syvälle lapsen mieleen lienevät
kumminkin mummon sanat painuneen, sillä huomenna vielä, kulkiessani
etehisen kautta, kuulin tyttösen, kivillä leikkiessään, puhelevan
itsekseen:

-- "Kosto on Herran Jumalan".

Niin, tuommoinen yksinkertainen, salon väelle kerrottu, jutelma tämä
vain on, ja siltä varalta sen tähän painatinkin, että jos joskus
maailmassa sattuisi miten kuten savupirttiin saapumaan, niin kenties
sitä edes siellä vielä kuunneltaisiin.


I.

Kaulion talo oli hyvin suuri ja mahtava. Pellot olivat suuret, niityt
avarat, metsät laajat ja takamaat virstoja päähän ja toiseen. Suurta
oli Kaulion talossa kaikki. Hevoset olivat muita suuremmat, lehmät
iso-rotuisia. Yksin kissakin, laiska syöttiläs, oli suurempi kuin
muitten ihmisten kissat.

Suuri oli isäntäkin talossa. Kolme tuumaa hän täytti yli kolmen
kyynärän. Pää oli suuri, nenä oli suuri, ja suuri oli vatsakin.

Suuri oli Kaulion rikkaus myös. Se oli hankittu niinä aikoina, jolloin
metsästä äkisti alkoi virrata kultaiset lähteet, ja jolloin luultiin
kalliin isänmaan kerrassaan kääntyneen kulkemaan onnellista
tulevaisuutta kohti. Monen pankin kirjoissa koreili Heribert Kaulion
nimi, ja paksu oli velkakirjain tukku hänen tammisessa, uudenmallisessa
kaapissaan.

Suuri oli Heribert Kauliolla seurakin. Kaikki pitäjän herrat,
arvoisasta provastista hamaan käräjäkirjurin renttuun asti, kävivät
siinä talossa vieraissa. Ja siitä oli Kaulion isäntä hyvin ylpeä.

-- "Kun herrat minun talooni tulee", oli hänellä tapa sanoa, "niin
eivät tahtoisi suurin surminkaan lähteä pois".

Ja usein puheli hän näin:

-- "Otanpa tästä ja lähden tuomarin luokse totia juomaan. Tavattiin
toisiamme provastin tyttären kihlajaisissa, niin sielläkös alkoi pyytää
ja mankua: tule nyt, veikkonen, meilläkin käymään, ethän sinä ole
meidän ovea avannut kahteen viikkoon. -- Tuolla lailla hän kärtti ja
kärtti. No pitäähän sinne mennä ukon ratoksi ja mielihyviksi".

Kerran oli läänin kuvernörikin ollut hänen talossaan yötä, ja tästä oli
Heribert niin ihastunut, että paikalla, kuvernörin lähdettyä, oli
teettänyt pitäjän maalarilla taulun, johon siniselle pohjalle oli
punaisilla kirjaimilla kirjoitettu:

    Däsä on käyny mahaherra.

Tämä taulu pantiin riippumaan Kaulion saliin. Niinkuin näkyy, ei
pitäjän maalari ollut oikein luja oikokirjoituksessa. Viimeisessä
sanassa oli hän ensin piirtänyt mah ..., mutta huomattuaan "maa"
sanassa olevan kaksi a:ta, oli hän sysännyt toisen a:n h:n jälkeen,
arvellen kai, että kyllä taitava lukija osaa sen panna paikoilleen, ja
niin oli siitä syntynyt "mahaherra".

Kyllähän Heribert isäntä oli vähän moittinut maalaria siitä, että hän
oli taulun pilannut "niinkuin tieteellisessä katsannossa", mutta
maalari oli ylpeätä puolestaan hänkin ja oli tiuskaissut: minkä minä
kirjoitin, sen minä kirjoitin. Uutta taulua ei Kaulio raaskinut
teettää, sillä hän oli saita, niinkuin kaikki hänen kaltaisensa
rikkaat.

Oikeastaan oli tuo taulu sentään varsin viatonta laatua, mutta
pilkkakirveet saivat siitä hyvän tahkon kirveittensä hiomiseen.
Kuvernöri kun oli peräti laiha mies, niin ei mahaherran nimitys häneen
ensinkään sopinut. Sen sijaan sovitettiin se Kaulioon itseensä, ja pian
syntyi pilkkalaulu, jota paljon laulettiin pitäjällä ja joka alkoi
näin:

    Ja nyt minä laulan loilottelen
    Yhden lystin laulun,
    Kun Herpert herra, mahaherra,
    Teetti nätin taulun.
    Kuvernöri Kuntermanni
    Kävi siellä kerran
    Ja teki meidän Herpertistä
    Helsingin suuren herran.

Tästä huolimatta seurusteli Heribert isäntä eli, niinkuin häntä
myöskin sanottiin, herra Herpertti, yhä edelleen herrasväen kanssa.
Talonpoikaisista hän ei suuria välittänyt. Näitten kanssa oli hänellä
yhteyttä ainoastaan silloin kuin he tulivat häneltä rahoja lainaamaan
tahi korkoja maksamaan.

Kaulion kartanossa oli kaikkea yltä kyllin, mutta kumminkin puuttui
sieltä paras, talo oli emäntää vailla, vaikka Herpertti oli jo
kappaleen matkaa viidennellä kymmenellä. Miks'ei Kaulion isäntä ollut
nainut, sitä on vaikea sanoa. Rikas mies hän oli ja uljaan talon
isäntä, niin että kyllä olisi saattanut naida, mutta olipas hän
sittenkin vain vanhana poikana. Ja ties kuinka se välistä maailmassa
käykään niin kummallisesti. Tuoss' on rikas ja mahtava mies, jolla
kyllä olisi varoja elättää kuinka suuri perhe tahansa, mutta naimisesta
ei tule sittenkään mitään. Tässä taas joku köyhä läksijän mies tai
torppari, joka naida napsauttaa jo nuorena, ja lapsiliuta se kihisee
kuin muurahaispesä ahtaassa mökissä.

Melkein jokaisessa seurassa, minne Kaulio tuli, olikin tavallisimpana
puheen aineena hänen naimattomuutensa. Siitä puhuttiin täydellä
todenteolla ja siitä puhuttiin muutoin vaan, kun ei muusta mistään
ollut puhumista. Ja Kauliokin puheli asiasta eri tavalla, milloin
totisena, milloin nauraa hojotti muitten mukaan, milloin suuttui,
milloin ei puhunut mitään.

Nimismiehen luona pidettiin kerran pitoja. Nimismies oli saanut
kunniamerkin, niin sanotun Stanislain ristin, uutterista toimistansa,
ja iloissansa siitä, että hänet nyt muka oli tehty ritariksi, oli hän
kutsunut luoksensa kaikki, mikä vähänkin haiskahti herralle. Siellä
sitten juotiin ja lyötiin korttia ja naurettiin ja laulettiin, niinkuin
tavallista on.

Herpertti oli tietysti myöskin siellä, ja joi ja löi korttia ja nauroi
ja lauloi hänkin.

Puhe kääntyi illemmalla tavalliselle uralleen.

-- "Mutta kuules nyt, Herpertti!" sanoi nimismies. "Sanohan nyt
todellakin, milloinka sinä, poloinen, viimeinkin nait!"

-- "Jaha!" alkoi Herpertti hyvin totisesti; "Sen minä sanon sinulle,
arvoisa veli ja ritari". (Tämä kunnioittaminen herätti suurta huvitusta
muissa). "Kyllä minä naisin, naisin minä; mutta kun en löydä oikein
mieleistäni. Kyllähän niitä tulijoita olisi, mutta tämä mies ei
huolikaan joka tytöstä. Pata valttia", lisäsi hän sitten ja löi
nyrkillään pöytään, siten vahvistaakseen arvonsa osoitusta.

Kaulion vastassa sattui istumaan muuan huonokuuloinen maanmittari, jota
sanottiin typeränpuoleiseksi mieheksi, mutta jolla kaikessa hänen
typeryydessään oli se hyvä avu, että hän puhui suoraan.

-- "Hm!" mörähti hän. "Katkeria ne oli, sanoi kettu pihlajanmarjoista."

Herpertti närkästyi.

-- "Meinaatko sinä, arvoisa veli ja insenyöri, ett'en minä saisi
morsianta, jos tahtoisin?"

-- "Niin minä arvoisa veli ja insenyöri juuri meinaan", matki
maanmittari, yrmeä mies.

-- "Hahaha!" nauroi Kaulio, vatsaansa pidellen. "Insenyöri kukaties
luulee, että miehellä pitää olla vähintänsä kymmenen tuhatta markkaa
velkaa, ennenkuin voi muijan saada."

Herpertti tähtäsi tällä puheellaan juuri maanmittaria, jonka tiedettiin
olevan suurissa veloissa. Maanmittari lensi tulipunaiseksi. Hän hyppäsi
istuimeltaan, astui Kaulion eteen äkäisenä kuin riidanhaluinen kukko ja
ärjäsi.

-- "Saavat velkaisetkin miehet muijan itselleen, mutta Herpertti
Kauliolle ei lähde yksikään tyttö, vaikka olisi herra Herpertillä
rahoja taskussa vielä enemmän kuin tyhmyyttä kallossa".

-- "Pata valttia", sanoi Kaulio eikä ollut kuulevinansakaan.

Tämä saattoi maanmittarin ihan vimmaan.

-- "Lyö sinä pataa tahi pannua", kiukutteli hän, "mutta minä lyön
vetoa, ett'ei esimerkiksi Konkkalan Annikaan, oman torpparisi tytär,
huolisi sinusta. Niin se on."

Nyt sinkosivat kortit Kaulion kädestä.

-- "Lyödäänkö vetoa?" huusi hän.

-- "Lyödään vaan!"

Pian ilmaantui puolustajia sekä Kauliolle että maanmittarille. Ja
kumpaisistakin kiihoittuneena, virkkoi Kaulion iso isäntä vihdoin näin:

-- "No minäpä tahdon näyttää arvoisalle ja viisaalle insenyörille, että
hänkin nyt on puhunut vähän niinkuin leikatusta lampaan päästä.
Huomispäivänä lähden Myllymäkeen Annia kosimaan ja sieltä tulen suoraa
päätä morsiamen veljen kanssa pappilaan panemaan kuulutukseen. Olkaa
kaikki siellä huomena iltapäivällä. Hahaa!" lisäsi hän ja ojensi pitkää
vartaloansa suoraksi. "Herpertti Kaulio ei olekaan jokaisen maitten
mittaajan pilkattava."

-- "No mutta kuules nyt, veli hyvä", sanoi nimismies, "ethän sinä
todellakaan aikone pelkästä kiusasta ottaa Konkkalan Annia?"

Herpertti räjähti nauramaan.

-- "Minäkö? No enhän nyt sentään! Muutoin minä vaan kosin pilan vuoksi,
peruutan sitten kaupat ja annan hyvikkeeksi muutaman sata-markkasen.
Kaikki viisaat miehet eivät sitä voisi tehdäkään, mutta Herpertti
vaikka piippuansa sytyttelisi semmoisilla paperiliuskoilla."

-- "Ei ole hyvä leikkiä tuommoisilla asioilla", arveli tuomari.

-- "Hohoo!" vastasi Kaulio "kyllä minä asiani vastaan."

-- "Entäpäs", pisti nimismies väliin; "entäpäs, jos kosiminen kävisi
hullusti?"

-- "Arvoisa veli ja ritari!" huudahti Kaulio; "ettäkö minä saisin
rukkaset, vai mikä oli meininkisi?"

-- "Ja ne saat kanssa ilman mitään meininkiäkään", tokaisi jälleen
maanmittari.

-- "Vai niin, soo!" ylpeili Herpertti. "No ellen minä ole huomenna
viimeistään kello seitsemän illalla pappilassa, niin löytää herra ja
insenyöri, kotia tultuaan, tallissansa minun parhaan oriini, josta olen
maksanut 2000 markkaa, vieläpä rahat lautaan, ilman mitään velkakirjaa.
Minä voisin vaatia samanlaista vedonmaksua, jos voitan, mutta koska
semmoinen taitaisi käydä vähän vaikeanlaiseksi herra insenyörille, niin
tyydyn minä siihenkin, että herra insenyöri saa pikkuisen hävetä."

Pidot loppuivat, niinkuin tavallista on, vasta aamupuolella yötä,
jolloin vieraat hajosivat, kokoontuakseen seuraavana iltana pappilaan.

       *       *       *       *       *

Konkkalan pienessä torpassa asui nuori Lauri torppari sisarensa Annin
ja vanhan, kivulloisen äitinsä kanssa. Köyhiä he olivat, mutta
hurskaita ihmisiä. Puhtaus ja järjestys vallitsi pienessä torpassa sekä
sisällä että ulkona. Pihana oli soma nurmikko aidattuna erilleen
ulkohuoneista. Olipa mäenpäivänpuoleisella rinteellä vähäinen
kasvitarhakin, johon Anni suurilla ponnistuksilla oli istuttanut
muutaman omenapuun ja kymmenkunnan marjapensaita. Pieni oli pirtti,
mutta puhdas ja valoisa. Lattia oli pesty, uuni valaistu. Olipa
seinällä vähäinen hylly ja siinä raamatun ja virsikirjan vieressä
muutamia muitakin kirjoja. Oli siinä Suomen kansan historia, oli siinä
Oksasen ja Suonion runot ja moniahta vuosikerta Uutta Suometartakin.
Hiljaista tyytyväisyyttä tiesi tuvassa kaikki. Yksin sairas äitikin,
joka ei moneen vuoteen enää ollut kyennyt nousemaan vuoteeltaan --
hänkin näytti iloiselta ja tyytyväiseltä. Veljen ja sisaren välillä
vallitsi mitä hellin rakkaus. Kumpikin koettelivat kilvan huojentaa
toistensa töitä ja vaivoja ja yksin voimin hoitelivat vanhaa äitiänsä.

Suuri kunnia oli tapahtunut tänään Konkkalan pienelle torpalle, sillä
itse talon isäntä, Herpertti Kaulio, oli tänään tullut sinne uljaalla
oriillansa. Tuossa hän nyt istui pöydän päässä, käsi puuskassa,
puhellen torpparinsa kanssa suosiollisesti ilmoista ja vuodentulon
toiveista.

-- "Lauri", sanoi hän vähän ajan perästä. "Käskepäs Matti sisään."

Matti renki ilmaantui kynnykselle.

-- "Matti", sanoi Kaulio, osoittaen pöydälle panemaansa hopeahelaista
piippua ja kaunista tupakkikukkaroa. "Matti, panes mulle piippuun ja
mene sitten matkaas."

Matti teki kuten oli käsketty, pani nöyrästi piippuun ja yhtä nöyrästi
meni pois.

Kaulion isäntä istui kauan aikaa mahtavassa asennossa ja katseli
mahtavasti ympärilleen, syljeskeli vielä mahtavammin ja puhkesi viimein
puhumaan.

-- "Tiedättekös nyt oikeen", kysyi hän, "mitä varten minä olen tänään
tehnyt tällaisen kunnian, että olen ajanut tänne parhaalla orallani?"

-- "Mahtaa olla tärkeitä asioita, isäntä", vastasi Lauri, "sillä
harvoinpa tämmöistä on tapahtunut."

-- "Niin onkin, niin onkin", lausui isäntä tyytyväisenä ja nauroi
niinkuin hyvällekin asialle. "Enkä minä luule tässä tarvittavan pitkiä
puheita niinkuin tieteellisessä tahi valtiollisessa tarkoituksessa,
sillä olettehan te yksinkertaisia ihmisiä. Lyhvimmästä tärkiimpään:
minä olen tullut tänne tahtomaan Annia vaimokseni. Ja niin minä nyt
meinaan, että me Laurin kanssa suoraa päätä lähdemme täältä pappilaan
kuulutuskirjaa ottamaan."

Lauri ja Anni seisoivat hämmästyneinä. Tämä oli niin äkkinäistä, niin
odottamatonta kuin salama selvältä taivaalta. Anni ei näkynyt voivan
käsittää asiata ensinkään. Kalpeana ja säikähtyneenä katseli hän
vuoroin veljeänsä, vuoroin ankaraa isäntää, joka nyt oli puhunut
jotakin niin kamalata, ettei Annin pieneen pääkköseen tuo ajatus vielä
voinut sijaansa saada.

Kaulio katseli riemastuksella tätä hämmästystä.

-- "No-no", virkkoi hän kotvasen kuluttua. "Kovinpa näytte
säikähtäneen, hyvät ystävät. Mutta onhan se tiettykin, ettehän ole
voineet -- puhuakseni tieteellisessä katsannossa -- tämmöistä onnen
potkausta odottaakaan. No, Anni, tulepas nyt tänne!"

Niinkuin haavoitettu otus parkaisee ja hurjasti syöksee syrjään, niin
parkaisi Anni raukkakin ja riensi tuvasta ulos.

-- "Isäntä", sanoi Lauri vakavasti, "ei nyt sentään pitäisi tehdä pilaa
tytöstä tämmöisillä puheilla."

-- "Eipä minulla ole aikaa pilapuheisin teidän kanssanne. Pane päällesi
pian ja lähdetään pappilaan."

-- "Kiitoksia paljon, isäntä, meille tekemästänne kunniasta, vaan enhän
minä ... tuota ... ole toisen niinkuin ... asiata ratkaisemassa."

-- "Kukas sitten?" kysyi Herpertti aivan kummastuneena.

-- "Anni päättäköön itse. Se on ihan hänen asiansa," vastasi Lauri.

-- "Mitä joutavia? Tiedänhän minä, että hän suostuu. Vai ei torpan
tyttö ottaisi pitäjän rikkainta isäntää? Ja tuossa", lisäsi Kaulio,
"tuossa on lahja morsiamelle." Sen sanottuaan, veti hän lompakostaan
viidensadan markan setelin ja viskasi sen pöydälle.

-- "Malttakaa vähän", sanoi Lauri. "Minä käyn kysymään Annilta."

Anni parka oli paennut kylmään aittaan.

-- "Anni!" sano Lauri, "sinä olet itse kuullut, millä asialla Kaulio
meillä on. Mitäs sanot?"

Anni loi kauniit silmänsä veljeen ja katseli häntä hetkisen, ikäänkuin
tutkistellen Laurin omaa ajatusta. Mutta Lauri oli kamalan totinen; ei
väräyskään hänen kasvoissansa osoittanut hänen sydämmensä ajatusta.

-- "Anni!" virkkoi hän uudestaan. "Isäntä tuolla tahtoo vastausta.
Köyhästä torpan tytöstä saattaa ... tuota ... tulla niinkuin rikkaan
talon emäntä. Mitäs sinä vastaat?"

Tulvana syöksähtivät kyyneleet Annin silmistä. Hän heittäytyi veljensä
kaulaan.

-- "Veli, armas veli!" huusi hän. "Sinä olet tähän asti ollut niin
hyvä, -- tahdotkos sitten nyt panna minut turmioon? Armas veli! Älä
pakoita minua menemään tuolle miehelle. Anna minun olla luonasi. Jos en
jaksakaan sinua suuresti auttaa, niin hoidanhan minä toki vanhaa äiti
parkaa. Älä, rakas veli, hylkää minua!"

Hellästi silitteli Lauri nyyhkivän sisarensa hivuksia.

-- "Sisko kulta!" sanoi hän. "En minä aikonut pakoittaa sinua. Arvelin
vaan niin puolin, että sinun pitäisi itsesi ratkaista asiasi, vaikka
kovin kivistelikin sydäntäni, kun aattelin, että meidän mökki jäisi
sinua vaille. Mutta nyt on mieleni taas levossa. Ollaan yhdessä, sisko,
ollaan yhdessä kuten tähänkin asti, köyhinä, mutta tyytyväisinä. Älä
nyt huoli itkeä enää, älä itke! Istu nyt tässä, niin minä käyn
ilmoittamassa asian Kaulion isännälle."

Kaulio istui pöydän päässä, vedellen savuja potrasta piipustaan. Kesken
hänen ylpeitä ajatuksiaan siitä, kuinka muka torpan tyttö on ilomielin
vastaan ottava hänen tarjouksensa, -- kesken näitä ajatuksia iski
sentään hänen mieleensä: mitähän, jos tyttö rääsy panisi vastaan? Voi
kuinka tuo kelvoton ajatus mylleröitsi Kaulion sydämmen aivan ylös
alaisin ja saattoi siinä kaikki häijyt hengettäret liikkeelle. Kirous,
pahansuomus, uhka ja kostonhimo, -- kas nämä ne nyt alkoivat kamalan
tanssinsa Kaulio paran sydämmessä. Ylpeys se sentään sai hetkeksi
ylivallan, ja muut häijyt olennot pakenivat jälleen -- sydämmestäkö
pois? Ei, ne piiloittuivat vaan sen lukemattomiin salaisiin kammioihin,
tullakseen sopivassa tilaisuudessa jälleen esiin. --

Lauri astui sisään,

-- "Isäntä hyvä", lausui hän, "meidän Anni kiittää teitä siitä
kunniasta, minkä olette hänelle tehneet. Mutta", -- Lauri pysähtyi, ja
samassa nuo häijyt henget Kaulion sydämmessä tulivat taas esiin ja
alkoivat huiman temmellyksensä. "Mutta", jatkoi Lauri, "kyllähän te
tiedätte paremmin kuin minä, että avioliitto on sentään tärkeä asia ...
ja jos ei siinä niinkuin molemmin puolin ole ... tuota niinkuin
veisataan että 'rakkaull' sydämmet sido', niin semmoinen avioliitto on
vähän niinkuin nurinpäinen."

-- "Älä nurita, äläkä narita, vaan pane päällesi ja mennään pappilaan!"

-- "No tuota ... ei taida siitä pappilan reissusta tulla mitään ehjää."

-- "Mitä?! Mitä sinä tarkoitat, retvana? Puhu suusi puhtaaksi!"

Soimaus nosti veren Antin kasvoihin.

-- "Anni ei huoli teistä", sanoi hän kylmästi, mutta vakavasti.

-- "Vai niin! Vai niin soo! Vai niin vainen!" änkytti Kaulio
vimmassaan, ja paha vaahto näkyi hänen suupielissänsä. "Te ette siis
pelkää, hyljätessänne minun moistani miestä? No niin! Mitäpäs minä
tuosta! Enhän voi muuta kuin nauraa. Hahaha! Ja luuletko sinä, typerä
mies, että Herpertti Kaulio oikein todenteolla on tarjouksensa tehnyt?
Pilaa se oli alusta loppuun, sulaa pilaa, voidakseni vaan nauraa teidän
tyhmyyttänne, sinun sekä tyttö raukan. Hahaha!"

Lauri oikaisi solean, miehekkään vartalonsa.

-- "Ottakaa takaisin, isäntä, nämä sananne, sillä minä en salli pilkata
sisartani enkä itseäni."

-- "Minä viisi tuommoisen miehen sallimisesta. Pilkkaa olen tehnyt, ja
saadaanpa tälle asialle herrain seurassa nauraa monta aikaa. Hahaha!"

-- "Isäntä", virkkoi Lauri, ja hänen silmänsä iskivät suuttumuksen
tulta. "Minä olen köyhä mies, mutta kunniaani en anna solvata. Ja sen
vuoksi teette oikein, jos lähdette tästä talosta ennenkuin mitään pahaa
tapahtuu."

-- "Tiedätkö sinä, poika nulikka", kiljasi Kaulio, "kenenkä tupa tämä
on? Tästä lähden milloin tahdon ja olen täällä niin kauan kuin tahdon."

-- "Torppa on teidän", vastasi Lauri, "mutta nyt olen minä tässä
isäntänä, ja ellette hyvällä lähde, niin täytyy minun näyttää teille se
paikka, mistä salvumies on viisi hirttä poikki lyönyt."

-- "Suus kiini, penikka!" tiuskasi isäntä vimmoissaan ja kohotti
piipun, lyödäkseén sillä Lauria.

Mutta samassa sieppasi Lauri Herperttiä toisella kädellä kauluksesta,
toisella vyötäisistä, ja ennenkuin Herpertti ehti äännähtääkään, oli
Lauri hänet viskannut ulos pihalle. Kumahti vaan silloin hanki, kun
suuri Herpetti isäntä lensi siihen suin päin.

       *       *       *       *       *

Pappilassa odottivat herrat turhaan Kauliota. Kello löi 7, mutta häntä
ei kuulunut, eikä kuulunut häntä vielä puolenkaan yön aikana, jolloin
vieraat viimeinkin läksivät kotiansa, naureskellen ja ivaten Herpertin
rukkasia.

Mutta maanmittarin tallissa seisoi, hänen kotiin tullessaan uljas,
kahden tuhannen maksava orit.


II.

Vuosi on kulunut.

Konkkalan torpassa ei enää asukaan Lauri sisarensa ja vanhan äitinsä
kanssa. Lauri on mökkiläisenä ja elättää itseään päivätöillä ja
kalastamisella. Kurjaa on heidän elämänsä, mutta veljen ja sisaren
keskinäinen rakkaus on pysynyt entisellään, ja entistä hellemmin he
hoitavat vanhaa äitiänsä.

Kaiken tämän on aikaan saanut Herpertin kosto. Heti tuon surkean
kosioretkensä jälkeen oli hän -- häpeästä ja kostonhimosta
menehtymäisillään -- keinotellut omaksensa toiselta talon-isännältä
Laurin velkakirjan, pannut sen hakemukseen, ottanut ryöstötuomion,
myöttänyt heiltä hevosen ja molemmat lehmät sekä muun irtaimen tavaran
ja ajanut poloiset torpan asukkaat mieron tielle.

Lieneekö maailmassa mitään niin peräti halpamielistä, niin huonoa, niin
likaista ja saastaista kuin kateus ja koston himo? Ja kumminkin niitä
näkee kaikkialla maailmassa, minne vaan silmänsä kääntää. Niitä asuu
ylhäisissä sekä alhaisissa, rikkaissa ja köyhissä, valistuneissa ja
valistumattomissa.

Oliko Kaulion isäntä nyt tyytyväinen, kostettuaan torpparille häpeänsä?
En tiedä, mutta yhä huimemmin hän nyt rupesi elämään ja yhä tiheämmin
palvelemaan viinan hirmuista epäjumalaa. Missä vähänkin oli pitoja,
siellä oli Herperttikin. Siellä hän melusi ja nauroi ja joi, ja harvoin
hän kotiansa tuli muutoin kuin tunnottomaksi päihtyneenä. Hän iloitsi
ja nauroi ja salli tehdä pilkkaa itsestänsä, mutta yksi asia oli, jonka
mainitseminen saattoi hänet vimmaan. Jos vaan joku sattui hänelle
virkkamaan hänen entisestä Lauri torpparistaan, silloin hänen kasvonsa
vääntyivät vihasta, ja ankarasti kiroillen uhkasi hän sitä, joka enää
uskaltaisi mainita tuota nimeä hänen kuultensa. Vihasiko hän yhä vielä
tuota mies parkaa, jonka hän oli saattanut kurjuuteen? Vai oliko hänen
rinnassaan ääni, joka kesken juopumustakin hänelle kuiskasi, että hän
oli tehnyt konnan työn?

       *       *       *       *       *

Oli ihana kevät-aamu. Aurinko oli juuri nousemaisillaan. Luonto heräsi
lyhyestä unestaan. Mutta tyvenellä järven pinnalla oli kaksi ihmistä jo
täydessä työssä. Oli särjen kutuaika, ja iloisesti kisaillen kiehui
särkiparvet ritain ympärillä. Lauri ja Anni olivat rysiänsä kokemassa.
Laihtuneita olivat kumpainenkin siitä asti kuin heidät viimeksi näimme.
Kova työ ja huoli ne niin pian painavat leimansa ihmisen muotoon. Ihana
oli keväinen aamu, ja luonnon kauneus se loi rauhaa ja hiljaista
tyytyväisyyttä näitten köyhien ihmisten mieliin. Ridalta toiselle
soutaessaan pysäytti Anni äkisti airot ja loi silmänsä kauas yli järven
pinnan. Ääneti istui Lauri veneen perässä. Sama ajatus näkyi asuvan
molemmissa.

-- "Jumala on sentään hyvä", virkkoi Anni viimein hiljalleen.

-- "Kyllä Hän on hyvä", vastasi Lauri.

Se oli heidän aamurukouksensa.

Äkisti kuului järven toiselta rannalta räikeätä melua. Sieltä lähti
vene liikkeelle, kantaen kahta henkeä. Mutta kummallista väkeä näkyivät
nuo kulkijat olevan. Luonnon tyyneys ja rauha ei näkynyt vaikuttavaa
heihin yhtä rauhoittavasti kuin Lauriin ja Anniin, sillä pahasti he
kirkuivat ja huusivat. Säikähtäen ryöpsähti sorsaparvi kaislistosta, ja
kauas kanteli kaiku heidän huutojansa. Toinen, vähäisempi mies, istui
airoissa, joita hän hoiteli kovin epävarmasti. Toinen, isokasvuinen
mies, istui veneen perässä, alin-omaa keikahdellen puoleen ja toiseen,
milloin kiroten ja huutaen, milloin laulaa loilottaen. Mies parat
näkyivät olleen juopuneita. Mitä keskemmälle järven selkää vene läheni,
sitä hurjemmin alkoi perässä istuja reutoa.

-- "Ketäs nuo ovat?" kysyi Anni.

-- "Ellen erehdy, on siinä Kaulion isäntä renkinsä kanssa. Kaiketi
palajavat käräjäherrain juomingeista."

-- "Mutta tuolla lailla reutoessaanhan saattavat pian kääntää veneen
alassuin", virkkoi Anni säikähtyneenä.

-- "Sitäpä minäkin pahoin pelkään", vastasi Lauri.

Kaulio oli nähtävästi aivan hurjana viinan höyryistä. Hänen laulunsa ja
loilotuksensa muuttuivat viimein kirkunaksi. Hän huusi ja potki
veneessään, kunnes renki vihdoin näkyi hyppäävän ylös ja huutavan:

-- "Nyt te potkasitte tapin irti."

-- "Hittojakos me tapilla teemme?" kiljasi isäntä, ottaen tapin veneen
pohjalta ja heittäen sen kauas järveen.

-- "Heleijaa!" riemuitsi mieletön mies.

Mutta pianpa muuttuivat hänen hurjat kiljuntansa vielä kamalammiksi
hätähuudoiksi. Vesi nousi veneessä nousemistaan, rantaan oli vielä
toista virstaa, ja hukkumisen vaara oli juopuneellekin jotenkin silmin
nähtävä.

-- "Anni, Anni!" huusi Lauri. "Souda Herran tähden tuonne!"

Vaan eivät ennättäneet pelastajat aivan veneen luoksekaan, niin nousi
Kaulio seisomaan, horjahti, kaatui veteen ja kaasi veneen kumoon.
Silmänräpäykseksi katosivat isäntä sekä renki veden alle, mutta
nousivat kohta jälleen pintaan ja tarttuivat kumoon kaatuneesen
veneesen. Päihtymys oli kerrassaan haihtunut juomarien päästä, ja
surkeasti parkuen he huusivat apua.

Kotvan aikaa kesti kumminkin, ennenkuin Lauri ja Anni saapuivat
paikalle. Monasti olivat hukkuvain voimat jo pettää, mutta nähdessään
pelastuksen tulevan, ponnistivat he viimeisetkin voimansa, pysyäkseen
veden päällä. Suurella vaivalla ja oman henkensä ilmeisellä uhalla
saivat Lauri ja Anni viimein nostetuksi Kaulion isännän ja hänen
renkinsä. Kaulio vaipui tunnotonna veneen pohjalle eikä herännyt
rannassakaan. Yksin voimin kannettiin hän Laurin vähäiseen mökkiin,
jossa Laurin ja Annin viimeinkin onnistui saada henkiin kurja mies.
Renki läksi kotia hevosta hakemaan, jolla veisi isäntänsä kotiin.

Kaulio oli kokonaan nääntynyt. Kova säikähdys oli kerrassaan murtanut
viinan turmeleman ruumiin voimat. Kuume oli hänellä jo valloillaan,
silloin kuin renki tuli häntä noutamaan kotia. Koetettiin nostaa isäntä
vuoteelta.

-- "Mutta ihanhan isäntä on henkitoreissa; mitenkäs häntä uskaltaa
minnekään lähteä viemään?" sanoi renki.

Sairas näkyi hetkeksi selvinneen kuumeestansa.

-- "Jumalan tähden", äänsi hän, "älkää viekö minua minnekään! Antakaa
minun kuolla tänne!"

Ja niin jäi mahtava Kaulion isäntä Laurin ja Annin mökkiin. Mutta sitä
eivät mökin yksinkertaiset ihmiset ajatelleet. He näkivät tuossa vain
kurjan miehen, joka vast'ikään oli pelastettu kuoleman kidasta,
ryhtyäksensä vain uudestaan kuoleman kamppaukseen. Eikä ystävä ole
milloinkaan hoitanut ystäväänsä niin hellästi kuin tämän köyhän mökin
asujamet nyt hoitivat häntä.

Pari viikkoa häilyi Kaulion isäntä elämän ja kuoleman välillä.
Pitäjällä oli saatu tietää hänen tapaturmansa, ja sille hänen
juomatoverinsa ensi alussa nauroivat, mutta kun saatiin kuulla hänen
tilansa ja myös missä tuo mahtava mies nyt potilaana oli, silloin
lakkasi nauru. Kuka tunsi silloin jonkunmoisen piston sydämmessään,
kuka kummeksi, kuka säälitteli, mutta nauraa ei voinut kukaan.

Kaulion hetki ei ollut kumminkaan vielä lyönyt. Tauti taittui, kuume
väheni ja tuskat lievenivät. Mutta sitä mukaa kuin ruumiilliset vaivat
hälvenivät, sitä mukaa rupesi hänen sielunsa sairastamaan, onneksi sitä
tautia, joka käy perinpohjaisen parannuksen edellä.

Kaulion sydämmeen oli valonsäde sävähtänyt, ja nyt nousi sydämmessä
kapina. Kaikki häijyt olennot siinä liikahtivat, sillä ne eivät valoa
sietäneet. Ne koettivat kätkeä itseänsä jos johonkin salaiseen
sopukkaan, mutta valoa tunki sinnekin; heidän täytyi paeta yhä lähemmäs
ovea. Mutta tuo liikahtaminen, tuo piilopaikkain hakeminen, -- se se
tuotti Kaulio paralle niin sanomattomia tuskia. Ja koko tuon sydämmen
taistelun aikana ei hän puhunut mitään. Vasta sittenkuin ylpeys,
kaikkien muitten häijyjen olentojen, johtaja ja päämies, oli valoa
paeten viimeinkin lähtenyt sydämmestä, vasta silloin alkoivat sielunkin
tuskat vähetä, vasta silloin rupesi Kaulio puhumaankin.

-- "Voi kuitenkin!" virkkoi hän eräänä aamuna. "Minuako vainenkin te
hoitelette tällä tavalla, minua, joka olen teille niin paljon pahaa
tehnyt?"

-- "Ei nyt puhuta siitä, isäntä hyvä", virkkoi Anni. "Jumalan kiitos,
että voitte jo puhua. Olkaa vaan levossa, kyllä sitten paranette."

-- "No täyttäkää sitten mittani kukkurapääksi ja antakaa minun juoda
kalkkini pohjaan asti. Pitäkää minua luonanne, kunnes Jumala, jonka
tiet niin ihmeelliset ovat, joko kutsuu minut pois tahi tekee vielä
armossansa terveeksi. Kotona ei minulla ole yhtään lempeätä kättä, joka
hoitaisi minua, viheliäistä miestä, niinkuin sinä Anni parka."

Päivä kului päivän perästä, ja yhä nopeammin parani Kaulio. Hänellä oli
nyt tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta tutkia tilaansa ja entistä
elämätänsä. Lauri ja Anni saattoivat nyt usein moneksi tunniksi mennä
kalaan, ja sillä aikaa istui Kaulio mökin vanhan muorin vuoteen ääressä
ja lapsellisella luottamuksella kuunteli, kuinka muori, hänkin
elämässään paljon taistellut ja paljon kokenut, puheli sydämmen
nöyryydestä ja Jumalan armosta. Moni hiljainen kyynel silloin lievensi
hänen sydämmensä tuskaa.

Kuuden viikon kuluttua palasi Kaulio kotiansa, mutta tämä, nyt tullut,
isäntä oli aivan toisellainen ihminen kuin se, joka kuusi viikkoa
sitten oli lähtenyt sieltä käräjäherrain juominkeihin.

Mökki kankaalla jäi nyt tyhjäksi. Kaulio, muuttaessaan siitä pois, vei
uhkeaan taloonsa mökin asujametkin, Laurin ja Annin ja heidän vanhan
äitinsä.


III.

Lähellä Kauliota kohoilee korea Savilammin talo. Vikkelästi siinä
emäntäinen hyörii, taitava ja toimelias, hiljainen ja siveä, -- entinen
Konkkalan Anni, nyt naimisissa entisen torpparin, Simo Jokelan, kanssa.
Savilampi kuului ennen Kaulioon, mutta nyt se on lohkaistu päätilasta.
Kaksi päivää Annin ja Simon häitten jälkeen lahjoitti Herpertti Kaulio
Savilammin Annille ja hänen miehelleen.

Lauri on Kaulion toimeliaana voutina ja hoitaa taloa kuin mies. Kaulion
isäntä on vanha eikä enää paljoa jaksa puuhata.

Tuntikausia hän istuu kartanonsa peräkamarissa, vanhan, hyvin vanhan
kivulloisen eukon vuoteen vieressä, haastelee hänen kanssaan ja lukee
hänelle Raamattua.

Usein tulee pikkuinen, vilkassilmäinen tytön tynkä hänen luokseen. Se
on Annin esikoinen. Vanha Kaulio hypittelee lasta polvellaan ja
laulelee sille "Saimaan rantaa." Mutta kun tyttönen ensi kertaa osasi
sanoa: "Vaaji, tylliin!" -- silloin Kaulio itki ja nauroi ilosta,
nauroi ja itki.



LAULAJAISET.

(Satu.)


Satakieli oli kerran tullut paikkakuntaan, missä sitä ennen ei oltu
kuultu. Hän, niinkuin Caesar ennen muinoin, "tuli, näki ja voitti",
voitti kaikkien olentojen suosion. Kaikki häntä kuuntelivat ja
ihailivat.

-- "Ei monta laulajata ennen ole kuultu", sanoivat kaikki.

Pappilan läheiseen lehtoon oli satakieli sijansa ottanut. Sinnepä nyt
pappilan mamselit pienen lehtimajan laittoivat, köynnöksillä sen
koristivat ja turvepenkeillä varustivat. Sinne koko perhe illoin
kokoontui kuuntelemahan kuuluisata visertäjää.

-- "Voi kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa", sanoi provasti.

Hänellä oli näet tapana sanoa kanaljaksi niitä, jotka häntä enimmin
miellyttivät.

-- "Suloista, suloista", sanoi Helmi mamseli ja oli niin onnellisen
näköinen.

-- "Sinä et osaisikaan noin kauniisti laulaa", sanoi pieni Väinö
vanhemmalle sisarelleen.

Mutta nuori apulainen sanoi:

-- "Kuulkaa noita ruladeja ja noita kadenseja ja noita stakatoja..." ja
hän olisi vielä sanonut tuommoisia kauniita sanoja paljonkin, mutta
vaipui kesken sanojansa kuuntelemaan.

Ja siinä he istuivat kauan aikaa. Satakieli taukosi. Pappilan väki oli
äänetönnä.

Mutta apulaisen nuori rouva, jonka sylissä lepäsi pienoinen lapsi,
rupesi sitä uneen nukuttamaan ja hyräili:

    Siell' on lapsen hyvä olla
    Tuonen Herran vainiolla
    Kaitsea Tuonelan karjaa.

Pienonen nukkui, ja nyt visersi satakieli hienoimpia säveleitänsä.

-- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti.

-- "Suloista!" huokasi Helmi.

Myöhään yön suussa he vasta lähtivät kotia.

Niin sitten ei sinä kesänä paljoa muusta puhuttukaan kuin satakielestä,
eikä ainoastaan niin ollut laita ihmisten kesken, vaan eläintenkin.

Kiuru parka, jota ennen oli pidetty paraimpana laulajana, huomasi
äänensä mitättömäksi ja viserteli virsiänsä niin korkealla, aina siellä
missä valkoiset pilvet kulkevat, ett'ei muut hänen lauluansa
kuulleetkaan kuin Jumala, jolle kiuru lauleleekin. Ja Jumala sanoi:
"kiuru on kaino lintu, ei se tahdo häiritä muitten laulajain
liverryksiä; mutta on se kilttikin, sillä se ei kadehdi satakieltä."

Mutta kiuru nousi vielä korkeammalle yksinäisyyteen ja lauloi
laulamistaan. Hänestä tuntui niin hyvältä. Hän lensi sitten pesällensä,
ja nytpä hänen sydämmensä sykähti, sillä pesässä, jossa ennen oli ollut
kolme munaa, näki hän nyt kolme pikkuruista poikaa.

Ja hänen oli niin iloista.

Peipponen lakkasi laulamasta kokonaan tai hyräili vaan itsekseen; mutta
ei hänkään kadehtinut satakieltä. Rastas ei kadehtinut myöskään,
päättelihän vaan panna mieleensä satakielen ruladeja ja kadenseja ja
stakatoja, ja lensi sitten kauas korpeen ja aatteli, eiköhän hänkin
tottuisi semmoisiin. Rastas arveli: "ei oppi ojaan kaada."

Mutta olipa satakielellä kadehtijoitakin. Varis suuttui kovasti ja
sanoi miehellensä:

-- "Herra Korpén, rakas puolisoni, mitä tykkäätte tämmöisestä
tapauksesta: vieraasta pitäjästä tulee loilottaja tänne konstejansa
näyttämään ja tahtoo muka meitä opettaa, ikäänkuin hänen opetuksensa
olisi meille tarpeen!"

-- "Olisi meille tarpeen", toisti korppi, sillä hän aina myöntyi
rouvansa mielipiteesen ja kertoili vaan hänen sanansa.

-- "Koko maailma luulee nyt, että me itse emme osaakaan laulaa."

-- "Emme osakaan laulaa", toisti korppi taas.

Ja molemmat olivat suutuksissaan satakielelle

Varis puhui asiasta muillekin, ja pian suuttui satakieleen varpunen,
västäräkki, närhi, tiainen, koskenkara ja naakka.

He pitivät neuvottelua keskenänsä, miten olisi satakieli kostettava.
Kolmannessa täysi-istunnossa julisti varpunen:

-- "Nyt tiedän keinon! Kuulkaas hyvät ystävät! Kävin kaupungissa eilen,
ja siellä oli laulajaiset!"

-- "Mitä oli? Mitä oli?"

-- "Minä en ymmärrä", sanoi närhi.

-- "Laulajaiset oli elikkä konserti".

-- "Nyt minä ymmärrän", sanoi närhi ja oli niin ymmärtäväisen näköinen.
"Selittäkää kumminkin näille muille, mitä siellä tehtiin".

-- "Siellä oli iso sali semmoinen, ja salin päässä korkolattia ja siinä
iso joukko naisia ja miehiä..."

-- "Mamseleita ja herroja, sitä kai tarkoitatte", sanoi västäräkki,
ojentaen itseänsä, ja heilutti häntäänsä.

-- "Niin juuri", jatkoi varpunen, "ja heidän keskessään oli muuan
mustanuttuinen herra keppi kourassa, joka sillä viuhtoi ja vauhtoi, ja
muut lauloivat, pitäen kädessään paperiliuskoja."

-- "Nnnuotteja, nähkää, hyvät ihmiset", sanoi naakka.

-- "Niin juuri", pitkitti varpunen, "ja kun he olivat laulaneet, niin
kaikki kuulijat, joita oli sali täynnä, huusivat heille: hyvin, hyvin!"

-- "Entä sitten?"

-- "Ei mitään muuta."

--- "No mutta sallikaa minun olla niin rohkea ja tiedusta teiltä, hyvä
herra", puhui koskenkara ja oli niin pisteleväisen näköinen, "mitäs
koko tämä teidän kertomuksenne tarkoittaa eli meinaa. Minä en ymmärrä".

-- "Vai ette ymmärrä?" naurahti varpunen, joka aina on hyvin
leikillinen herrasmies. "Tarkoitan sitä, että sopisi meidänkin pitää
laulajaiset oikein miehissä, ja jos niin teemme, niin sepä kumma,
ett'ei satakieli häpeä ja mene tipotiehensä. Ymmärrättekö, herra
koskenkara, nyt?"

-- "Vähemmälläkin", sanoi jälkimmäinen ja arveli, että varpunen on
kovin olevinaan.

-- "Minä heti arvaan teidän meininkinne", sanoi naakka, "vaikka te
toittekin ajatuksenne esiin noin vaan _en general_".

Naakka osasi franskaa, näette.

-- "Minä ymmärsin myös", sanoi närhi, "ja olen valmis edistämään hyvää
asiata. Määrättäköön vaan paikka ja aika."

-- "Malttakaa", sanoi varpunen, "kaikki käyköön järjestyksessä."

Ja nyt tehtiin päätös tämmöinen: kolmen päivän perästä kokoontuu koko
joukko pappilan lehtimajaan antamaan laulajaisia. Koskenkaran ja naakan
ja närhen pojat saavat airueina kulkea ympäri ja kutsua sinne kaikki
linnut ja muut eläimet, jopa satakielenkin.

Heti senjälkeen toimitettiin johtajan vaali suljetuilla lipuilla, mutta
mikä oli seuraus: kukin sai yhden äänen. Selvää oli, että jokainen oli
äänestänyt itseänsä.

Arvalla valittiin sitten, ja varis tuli johtajaksi.

Hän ryhtyi heti virkaansa ja määräsi mitä ääntä kunkin tuli laulaa.

-- "Varpunen ja koskenkara!" lausui hän juhlallisesti, "te laulatte
diskanttia."

-- "Se on tietty", vastasivat nämä.

-- "Närhi! te laulatte alttia ja kauniisti".

-- "Kauniisti!" vastasi närhi.

-- "Naakka muori! Tenori!"

-- "Niin juuri, herra tirehtöri."

-- "Ja, korppi, rakas puolisoni, baasi ääntä laulaa."

-- "Laulaa!" toisti korppi.

-- "Pienet pojat ja tytöt laulavat kukin vanhempainsa kanssa. Tästä
tulee juhlallinen kan ... kom ... kuinka se olikaan, varpunen?"

-- "Komedia!" pisti varpunen.

-- "Ei suinkaan", huusi varis, "mutta kan ... kom..."

-- "Kommervenkki sitten."

-- "Oletteko te mieletön vai pilkkaako teette? Mitä laulajaiset
muukalaisella nimityksellä ovat? Sanokaa pian!"

-- "Konserti."

-- "Niin, tästä tulee juhlallinen konserti."

-- "Juhlallinen konserti!" huusivat kaikki.

Kolmen päivän perästä oli heidän määrä kokoontua, ja pian kului kolme
päivää.

He tulivat aikaisemmin kuin vieraat, asettuakseen sopivaan asemaan.

-- "Muistatteko nyt, mitä kunkin teistä tulee laulaa?" kysyi varis.
"Koskenkara ja varpunen! Mitä laulatte?"

-- "Viiskanttia tietysti", sanoi koskenkara.

-- "Diskanttia!" korjasi varpunen.

-- "Se on sama, kunhan jotakin kanttia vaan on."

-- "Entäs te, närhi?" kysyi varis.

-- "Minä laulan valttia."

-- "Alttiahan se on, alttia, hyvä ihminen. -- Naakka, entäs te?"

-- "Me laulamme hunyöriä."

-- "Johan te olette päästänne piloilla! Tenoria! Pankaa mieleenne se.
Tenoria! -- Rakas puolisoni! Mitä laulatte?"

-- "Minä laulan aasin ääntä."

-- "Mitenkä?" huudahti varis.

-- "Aasin ääntä", vastasi korppi rauhallisesti, "niinhän määräsitte."

-- "Sinä olet vähän tuhma", kiljasi varis. "Se ei ollut aasin ääntä,
vaan baasi-ääntä. Sano baasi, pöllö!"

-- "Paasi pöllö", kertoi korppi. "Olikos nyt oikein?"

-- "Sinä olet auttamaton", voivotti varis. "Kas niin, asettukaa
kauniisti ja pian piiriin!"

-- "Millä alotamme?" kysyi varpunen. "Minun mielestäni sopisi: 'Pois
lähde kanssain!'"

-- "Eiköhän ole 'kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu' parempi?" arveli
koskenkara.

-- "Ohoh!" sanoi naakka. "Lauletaanpas jotain saksalaista, esimerkiksi,
... esimerkiksi se kaunis laulu ... niin, taikka se toinen kaunis
laulu."

-- "Lauletaan vaan: 'Arvon mekin ansaitsemme'", arveli närhi.

-- "Lauletaan sitä ja tätä ja toista ja molempaa!" arveli varpunen jo
vähän suuttuneena. "Kysymys on ensin, laulatteko _unisono_."

-- "Mitä? unissanne? Niinkö te sanoitte?" tiuskasi koskenkara.
"Luulisinpa..."

-- "Älkää pikastuko". sanoi varis. "Te ette ymmärrä italiankieltä.
Minun mielestäni olisi laulettava eri äänissä."

-- "Arvattavasti", sanoi naakka, "ja jokainen omaansa."

-- "Ei suinkaan."

-- "Mutta niin vaan lauletaan. Ymmärrän minäkin. Kukin omaansa, se on
sanottu."

-- "Mutta minä olen johtaja ja sanon: ei!"

-- "Mutta minä en huoli teidän kieltämisistänne".

-- "Te olette..."

-- "Te olette..."

Ja ilmoittaakseen toisillensa, mitä he kumpikin olivat, kävivät varis
ja naakka toistensa tukkaan. Pian ilmestyi molemmille puolue, ja
yleinen tappelu oli jo alkaa.

Mutta samassa kuului läheisestä lehdosta sävel, kirkas ja raitis kuin
keväinen aamu, heleä ja sointuva kuin suloisin huilu. Se tunkesi
sydämmeen se ääni ja tyynnytti siinä levottomuuden, ja kauas taasen
lensi se poikki järven ja maan, ... kajahtaen jälleen sinisen metsän
rinteeltä. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas, yhtä kirkkaita ja
sointuvia nekin. Tämä oli kuin kutsumusta vain, kuin pyhitystä
kuulemiseen. Sitten seurasi laulu. Maasta matalasta se alkoi, hiljaa,
yksityisin äännähdyksin. Se kertoi toimista tämän multaisen maan,
kuinka vähäpätöisiä ne ovat, kuinka ahdasmielisiä. Mutta pian tulee
taistelu. Ei viihdy mieli mullan rajoissa, se murtaa ne ja korkeammalle
pyrkii. Yhä raikkaammin soi satakielen laulu ja yhä avarammaksi aukeni
näköala. Kaukana vielä siinsi jotain, joka sanoi: tässä on loppu, mutta
pian sekin oli hälvennyt; avarata, ääretöntä oli ympärillä kaikki...
Sydän se sykki nyt niin levollisesti, ja suloista rauhaa tuntui siinä.
Mutta yhä raikkaammaksi kävi sävelet. Yhä korkeammalle ne mielen
veivät. Kaukaisista maista ne tänne kertoivat, maista, joissa ei päivä
laske, joissa ei ole vihaa, ei kateutta, ei puutetta, joissa ei myrsky
milloinkaan käy, joissa ei ole muuta kuin yksi, mutta se yksi on kaikki
-- se on rakkaus. Ja taasen muuttuivat sävelet hiljaisiksi, vienon
vienoiksi ... kunnes taukosivat viimein, mutta kauan kuuluivat ne vielä
sydämmessä, ja siellä ne vielä aina kuuluvat.

Mutta varpunen ja korppi ja varis ja muut kadehtijat lymysivät piiloon.
Heidän oli häpeä. He huomasivat nyt mitä satakieli oikeastaan on ja
ett'eivät he milloinkaan voi niin korkealle päästä. Heidän oli niin
tuskallista, että he menivät jokainen satakielen luo, tunnustivat pahat
aikeensa ja anteeksi pyysivät. Satakieli syleili heitä ja rupesi nyt
laulamaan niin iloisesti, niin iloisesti, että oikein tuntui hyvältä
sydämmessä.

Lehtimajaan oli sillä välin tullut pappilan väki.

-- "Kuulkaa, kuulkaa noita ruladeja!" sanoi apulainen.

-- "Suloista!" huokasi Helmi.

-- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti, "kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa".

Mutta apulaisen rouvan sylissä lepäsi pienokainen, avasi silmänsä ja
hymyili äidilleen ensi kertaa. Kaikki olivat sinä iltana niin
onnellisia.



PIISPAN ELLU.


Ulkona oli pyry-ilma. Vimmatusti riehui tuuli, pyryttäen lunta joka
haaralle, vinkuen ja vonkuen, ikäänkuin valittelisi, ett'ei sillä ole
muuta runneltavana kuin viaton lumi vaan. Huimasti se hyökkäeli
vanhoihin koivuihin, jotka talven torkuksissa seisoivat Kivimäen talon
eteläisellä nurkalla, huimasti se niihin hyökkäsi, mutta närkästyneenä
vaan koivut latvojansa heilauttivat, niinkuin huiskaisee kättään
väsynyt vaeltaja tuimalle talon vahdille, joka voimatonna, jospa
äkäisenäkin, talon portailta hänelle hampaitaan näyttelee. Koivuilta
lennähti tuuli talon kattoa tuhoamaan, koetteli ponnistaa koko
hartiansa väellä räystääsen, ja jospa narahtikin saumanen siellä ja
täällä, niin vankkana kumminkin seisoi malkainen katto: sen oli vanha
vaari itse muinoin naulannut. Aittaan syöksi tuima tuuli sieltä ja
koetti ryskyttämällä saada ovea auki, mutta yhtä turhaan. Ja nytpä se,
vimmoissansa ja häpeissänsä turhista yrityksistään, kaksinkertaisella
raivolla ryntäsi jälleen lumeen ja pieksi ja ryöpytti sitä niin
ankarasti, että se sakeana savuna vaan kohosi ylös tähdettömälle
taivaalle. Näytti siltä kuin olisi tuuli tahtonut kaiken vihansa purkaa
tätä voimatonta olentoa kohti. Niinhän tekee usein ihminenkin.
Suuttumuksensa ja vihansa hän usein nostaa heikolle ja vähäväkiselle,
ja ken voi laskea kaikki ne kiroukset ja sadatukset ja lyönnit ja
salaiset vihan murhat, joita viattomat ja raukat ovat tuommoisissa
tiloissa saaneet kärsiä!

Kova oli ulkona pyry.

Suloiselta tuntuu matkamiehestä päästä tuommoisesta Herran ilmasta
lämpöiseen tupaan. Lähde, ystäväni tuiskusta ja myrskystä Kivimäen
suureen perheentupaan. Kuinka herttaista siellä on! Iso pystyvalkea
palaa takassa, ja iloisesti räiskivät ja paukkuvat kuusipuut,
kirkkaasti valaisten koko ison tuvan ja kimallellen akkunain pieniin
ruutusiin, jotka pyry on pukenut koreaan kukkaseen. Takan edessä
istuvat pirtin asujamet. Ken siinä reen kaulaita veistelee, ken
kirvesvartta vuolee; ken taasen rukkia iloisesti hyrryttelee. Määrän
peräisesti käydä raksahtelee vanha seinäkello, vingahtaen voiteen
puutteessa joka toisella lerkkauksella. Lähinnä valkeata lattialla
viruvat talon uskolliset vartijat, Kiiski ja Käpy, tuon tuostakin
raottaen silmiään, ikäänkuin vakuuttaakseen talonväelle, että heidänkin
on varsin hyvä olla lämpöisessä pirtissä. Mutta uunille on kiivennyt
kiilusilmäinen vanha kissa, jolle ties mistä syystä on annettu pulska
Pekon nimi.

Hiljaista on kaikki, tyyntä ja rauhaa.

Ken arvaisi, ken hennoisi sortaa tämän rauhan ja tyyneyden? Kuinka
uskaltaisi tylyys ja pahuus saada jalansijaa tässä? Voi, hyvä ystäväni!
Mikäs olisi hauskempaa kuin toimittaa sinulle, matkamiehelle, tässä
ravitseva illallinen ja sitten pehmoinen olkivuode, johon herttaisena
virtana valuisi lämmintä takan hiiloksesta, ja johon sinut uneen
tuudittaisi vanhan kellon vingahteleva raksutus ja sirkan iloinen
laulu! Mutta kertojan on täyttäminen velvollisuutensa. Hänen on
kertominen sinulle totuus, joka kenties häiritsee leposi. Jos tahdot
kuulla kertomukseni loppuun asti, niin yövy tähän taloon; ellet, niin
lähde yön selkään ja jatka matkaasi.

Perimmäisenä, uunin ja sivuseinän välisessä nurkassa istuu muuan vanha,
köykkyselkäinen ukko, virsua kutoen. Kuka hän on? Mikä hän on? Mistä
hän on? -- Turhia kysymyksiä. Sitä ei tiennyt kukaan. Vanhat vaarit
tiesivät kertoa tuosta kahdeksankymmenen talven painamasta ukosta
kaikenlaisia hämäriä tarinoita. Kuka tiesi hänen ennen muinoin olleen
varakkaan talollisen; kuka taas sanoi kuulleensa hänen muinoisina
aikoina rehennelleen aimo kauppiaana, suurena summamiehenä. Muutamat
harppasivat tarinoissaan jo liiankin pitkälle; kertoivat näet ukon
ennen muinoin akatemiankin ovia aukoneen. Oli hän muka jo puusäkissäkin
paukutellut, mutta joutui sitten sanasotaan hengellisissä asioissa itse
korkea-arvoisen piispan ja konstorinkin kanssa, ja siitä syystä
kiellettiin häneltä papiksi vihkiminen. Nuo nyt olivat kaiketikin
pelkkiä juttuja, mutta vähän sinnepäin ja paremmalla todennäköisyydellä
oli kertonut Kivimäenkin vanha vaari vainaja, harvasanainen, juureva
ukko, joka ei milloinkaan perättömiä haastellut. Näin hän oli jutellut:

Oli kerran läheiseen kestikievariin tullut muuan muukalainen, joka ei
osannut maan kieltä ensinkään, ja jonka puheesta ei kukaan saanut
selkoa. Mutta olipa tämä ruotu-ukko kumminkin vähän päässyt hänen
asiansa perille. Mitä kieltä he olivat keskenänsä haastelleet, siitä
kävi kovin erillaisia arveluita. Nimismies oli vakuuttanut, ett'ei se
ruotsia ollut; hän muka tunsi ruotsinkielen paremmin kuin pappi
pipliansa. Käräjäkirjuri, vanha patajuoppo, oli vannonut monet valat,
ett'ei se ollut ryssää eikä ranskaakaan, sillä niitä kehui hän
pudottavansa kuin turkin hihasta. Vihdoin oli lukkari ratkaissut asian
ja juhlallisesti selittänyt, että se oli ollut Paapelin ja Papylonian
välistä murretta, jota puhutaan Mesopotamiassa Punaisen meren rannalla.

Mikä tämän ruotulaisen oikea nimi oli, -- ei siitäkään oltu selvillä.
Olihan sen provasti vainaja kerran sanonut, mutta muutamat muistivat
sen olevan jotakin semmoista kuin Linkvorssi, toiset olivat taas
kuulleet sen olevan Römper. Pitäjällä oli hän tunnettu vaan nimellä
Piispan Ellu.

Semmoinen oli tämä vanhus. Kenties ja varmaankin oli hänenkin
elämässään ollut iloisempia hetkiä. Mutta ne ajat olivat olleet ja
menneet. Ruotuvaivaisena vaelsi hän nyt talosta toiseen, kutoen
verkkoja ja virsuja. Hiljainen hän oli; usein ei päiväkausiin kuulunut
häneltä sanaakaan. Välistä vaan kuului hän hyräilevän virren värssyä,
aina yhtä ja samaa. Siihenkö sitten lienevät kaikki ukon muistot ja
rauenneet toiveet, murheet ja kaipaukset olleet suljettuina. Tätä hän
hyräili:

    Minä vaivainen mato ja matkamies
    Mont' vaarallist' vaellan retkee,
    Isänmaat' etseissän' tässä tiess'
    Enk' löydä levon hetkee.

Nurkumatta teki hän mitä käskettiin, nurkumatta kuuli hän monet kovat
sanat, joita tuommoinen koditon raukka maailmassa aina saa kuulla. Ja
tämä ihmeteltävä kärsimys ja nöyryys se vaan yllytti ihmisten pahuutta
häntä kohtaan. Niin suurten kuin pientenkin hauskimpana huvituksena oli
tehdä hänelle kiusaa ja ivata häntä, mies se, joka parhaiten osasi.
Siinä se maailman kataluus ilmaantuu, että kukin, kehnoin kehnoistakin,
luulee olevansa oikeutettu tekemään pahaa semmoiselle, jolta hän ei
pelkää vastarintaa. Pieneksi palleroksi ihminen usein kyyristyy
voimallisempansa edessä, mutta puoltaan pitemmäksi hän ojennakse, kun
vastassa on väetön olento.

Ei tämäkään ilta mennyt ilman ilkeyttä. Talon rengit ja piiat, jopa
isäntäkin, kävivät hampaitansa hiomaan ukolle.

-- "No, kuinka nyt mestari oikein jaksaa?" kysyi Mikko.

-- "Eikös mestari tykkää, että ilma nyt on oikein helsingin kaunis?"
jatkoi Eeva piika.

-- "Olikos silloinkin niin kaunis ilma, kun mestari lehmän seljässä
ratsasti Turun akatemiaan?" kysyi Paavo isäntä.

Vastoin tavallisuuttansa käänsi ukko päätänsä vähän kallelleen,
ikäänkuin kuunnellakseen jotakin, ja vastasi hiljaa, aivan kuin
itsekseen:

-- "Sudet ulvoo."

Tämä odottamaton vastaus sai pilkkaajat vähäksi aikaa vaikenemaan.
Mutta pian rohkasivat he itsensä jälleen.

-- "Kuinka te sanoitte, korkeasti oppinut maisteri?" kysyi yksi.

-- "Etkös sä kuullut?" selitti Paavo. "Niinhän mestari sanoi, että siat
ulvoo."

-- "Vai niin?" sanoi Maijastiina. "Mutta oppikos mestari Turun
akatemiassa sian villoista silkkiä kehräämään?"

Yleinen nauru palkitsi tämän verrattoman sukkeluuden. Mutta hiljaisena
istui Piispan Ellu nurkassaan, niinkuin ei pilkat olisi häntä
tähtäilleetkään. Tämä kävi viimein pilkkaajain sapelle, ja siksipä
alkoi uusi herjausten ja typeräin komppain tulva tulla poloisen päälle.

-- "Niin, niin", jatkoi Mikko, "sian villoistahan mestari itselleen
kopankin kutoi, saman kopan, jonka mestari selkäänsä sälytti kun
saarnaamaan meni..."

-- "Ja saarnasi ja vaarnasi Paavalin roimahousuista."

-- "Niin, ja siitä kuinka mestari viimein joutui Poriin, jossa häntä
vedettiin pitkin torii". Näin virkkoi Eeva piika, mennessään
pärevalkealla läävään lehmiä lypsämään.

-- "Onkos mestari aivan umpikuuroksi käynyt?" tiuskasi viimein Paavo,
lyödä läpäyttäen Ellua olalle. Lyönti oli tavallista kovempi. Ukko
värähti, vaan ei vieläkään virkkanut mitään. Hiljalleen vaan rupesi
kaivamaan taskustansa ainoata ystäväänsä ja lohdutustansa --
tupakkikukkaroa. Tämän huomasi Paavo ja kuiskasi jotakin pienen Antti
poikansa korvaan.

Antti poika näkyi ymmärtäneen isänsä kuiskauksen. Hän hiipi salaa Ellun
taakse, ja juuri kuin ukko oli saanut rakkaan tupakkimassinsa esille ja
oli juuri pistämäisillään piippuun, syöksi Antti hänen luokseen,
sieppasi kukkaron ja heitti sen tuleen.

Tuo nyt oli jo muittenkin mielestä sentään liikaa. Ei se ketään
naurattanut. Paavo isäntä se yksin vaan koetti nauraa, mutta hänenkin
naurunsa oli väkinäistä.

Ellu istui hämmästyneenä, väliin katsellen tyhjää piippunysäänsä,
väliin palavata villaista kukkaroansa. Vähitellen alkoivat kumminkin
ukon kasvot tulistua, silmissä välkähti yksi ja toinen tuima leimaus.
Hän nousi seisoalleen, oikaisi pitkän vartalonsa ja löi Paavoon tyynen,
mutta paljon puhuvan katseen. Takkavalkea paistoi ukon kasvoille, joita
harmaat hapset reunailivat. Hän oli peloittava ja samalla kaunis tällä
hetkellä, tuo kaikkien ivaama ruotulainen. Kaikki tunsivat jonkinlaista
ahdistusta. Ei ollut kenenkään oikein hyvä olla. Antti poika säikähti
tekoansa ja syöksi ulos. Ellu astui verkalleen Paavoa kohti. Hänen
silmänsä iskivät tulta, nyrkit olivat kovasti puristetut. Paavo
peräytyi pari askelta.

-- "Miksis minulle tämän teit?" kysyi Ellu.

Paavo ei osannut vastata, vaan peräytyi yhä kauemmas.

Mutta vakaasti läheni häntä Ellu. Suuttumus asui nyt hänen jok'ainoassa
jäntereessään, ja pahaenteinen vaahto kuohui suunpielissä.

-- "Miksis minulle tämän teit?" kysyi hän uudelleen, hammastaan purren
ja hänen äänensä vapisi.

Tuommoisena ei ollut Ellua vielä kukaan nähnyt. Äänettömässä kauhussa
pakeni naisväki nurkkiin. Jo nosti Ellu kätensä. Tuossa kädessä oli
ennen ollut tavaton voima, sen näki vieläkin, ja vavahtelematta se
nytkin uhkasi, -- yksi ainoa silmänräpäys vielä, niin Paavo on
verissään maassa. Mutta ennenkuin tuo uhkaava käsi ennätti pudota
pilkkaajaan, kuului parkahdus pihalta. Koirat ryöpsähtivät tilaltaan ja
hyökkäsivät ovea kohti. Samassa kuului kolinaa porstuasta, ovi aukeni,
ja Eeva piika syöksi sisään, vaaleana kuin kuolema.

-- "Herra Jumala!" kiljasi hän tupaan tultuaan, ja vaipui lavitsalle,
voimatta sanaakan sanoa enempää.

Ellun käsi hervahti alas. Kaikki riensivät Eevan luo.

-- "Mitä nyt? Mitä nyt? Puhu, Eeva!"

-- "Voi hyvä Jumala! Antti..."

Nyt muistettiin Antin karanneen ulos, kun oli heittänyt Ellun
tupakkikukkaron uuniin.

-- "Mikä on Antin?" kiljasi pojan äiti ja tarttui kiivaasti Eevan
käteen. "Sano missä on Antti?"

-- "Susi ... susi ... susi vei Antin," sai piika parka viimein
sanotuksi.

Kovin kiljasi silloin naisväki Kivimäen pirtissä, mutta kamalin
kaikista oli äiti paran parkahdus.

Paavo vaaleni eikä osannut muuta sanoa kuin: "Jes'siunatkoon".

Eeva jatkoi:

-- "Minä näethän tulin läävästä ja olin juuri pönkittämässä ovea kiini
ulkoa päin, kun näin Antin juoksevan porstuvasta pihalle. Keskellä
pihaa oli suuri kinos, ja siihen kompastui poika parka. Samassa hyppäsi
läävän nurkan takaa susi hänen kimppuunsa. Minä luulin ensin sitä
Kiiskiksi, mutta pian kiljasi Antti, ja heti rupesi peto raastamaan
lasta pois. Silloin minä..."

Eevan kertomuksen loppua ei enää kukaan kuullut. Susi oli vienyt
lapsen: siinä oli syytä kyllä yleiseen hämmästykseen.

-- "Perään joka henki!" huusi Paavo, "niin monta kuin teitä on!"

Nousi suuri häly ja kiire.

Siinä otettiin alas seinältä vanha kiväri ja luodikko, ja ne olivat
tietysti ladattavat; turkit oli saatavat päälle ja rukkaset käteen. Kas
niin, joltakulta oli unohtunut kirves; se oli saatava sängyn alta,
j.n.e. Kallis aika kului sillä välin kulumistaan.

-- "Annas kun minä otan mukaan Ellun kirveen", sanoi Mikko, tavoittaen
sitä seinältä, johon Ellulla aina oli tapana panna kirveensä. Mutta
sitäkään ei ollut paikoillaan.

Saavuttiin viimein ulos pihalle. Keskellä pihaa oli lumi pahoin
ryöpytetty; siinähän susi ensinnä oli Antin kimppuun käynyt; siitä
läksivät jäljet suoraa päätä Alhokaisen niittyä kohti.

-- "Suksille joka mies!" komensi Paavo.

Uusi hälinä. Aitan seinuksella olivat sukset, mutta kun kaikki
ryykäsivät ottamaan niitä, niin ne sekaantuivat. Kuka siinä kaipasi
sivakkaansa, kuka lylyänsä; keltä oli sompa sauvasta irti ja siitä piti
päivitellä.

Mutta kallis aika se sillä välin kului kulumistaan.

Antti parka! Kauaksi on peto ennättänyt sinut viedä. Tuonne poikki
Alhokaisen niityn se on rientänyt kohti Savijokea; yli joen se on
juossut ja viimein kadonnut saaliinensa Keritynvaaran kumisevaan
korpeen. Poloinen Antti!

Viimeinkin läksivät miehet liikkeelle tuoreita suden jälkiä myöten.
Molemmin puolin niitä näkyivät selvästi kahdet koiran jäljet. Kiiski ja
Käpy olivat niinmuodoin apuna, ja tämä rohkaisi miestenkin mieliä.

Omituinen, kamala kuva: talviyönä joukko miehiä ulkona lakealla
lumikedolla. Ääneti he siinä hiihtävät, sydämmessä kouristava tuska:
susi on vienyt lapsen. Ei rohkene isä poloinen pyytää keltään
lohdutusta; ei rohkene kukaan lausua hänelle lohdutusta, sillä
tietämättömissä oli lohdutus peräti. Hiihtäkää, hiihtäkää, te öiset
kulkijat, pankaa viimeisetkin voimanne liikkeelle, sillä jäljet käyvät
yhä epäselvemmiksi; pian ne haihtuvat kokonaan. Miten osaatte sitten
seurata petoa, joka on ihmislapsen vienyt? Vähäinen toivo alkaa sentään
koittaa; tuolta kirkastuu jo pohjoisen taivas, pyry taukoaa, kenties
eivät menekään jäljet aivan umpeen. Tuolta haamoittaa vähän jo kuunkin
sakarat. Hiihtäkää, öiset kulkijat, hiihtäkää, pankaa kaikki voimanne
liikkeelle!

-- "Eikös tuolla näy jotakin mustaa?" kysyi äkkiä Mikko renki, viitaten
pientä Rantamäki nimistä törmää kohti, joka on Alhokaisen niityn
päässä, ja jonka toinen rinne laskee jyrkkänä äyräänä Savijokeen.

Hänen sanansa sattuivat kuin sähkökipinä jokaiseen. Kaikki tähystämään.
Ja aivan oikein. Vähäisellä aholla Rantamäen tänpuoleisella rinteellä
näkyi jotakin mustaa. Ensin se oli kuin yksi ainoa esine, vaan mitä
lähemmäs tultiin, sitä useammaksi esineeksi selkeni himmeä haamu. Mitä
ne ovat? Onko lapsikin siinä? Hengissäkö vielä vai kuolleena? Nämä
kysymykset sinkoilivat salaman nopeudella miesten ajatuksissa, ja
notkeammasti taas polki jalka susta, ja yhä pitemmän matkan päähän teki
sompa jälkiä lumeen.

Suoraan kohti ahoa he täyttivät; pedon jälkiä ei enää olisikaan voinut
seurata, sillä yhä himmeämmiksi ne olivat käyneet ja viimein melkein
kokonaan hälvenneet.

Verisenä oli Rantamäen vähäinen aho, ja neljä esinettä virui siinä.
Kaksi isoa sutta potkeili siinä viimeisissä henkitoreissaan, mutta
lähellä heitä loikoivat Kiiski ja Käpykin hengetönnä. Taistelu oli
nähtävästi ollut tuima, sillä pahoin revittyinä olivat niin koirat kuin
pedotkin, ja ruskeaksi oli veri painanut ahon valkoisen hurstin.
Armoton oli taistelu ollut, sillä Kiiski oli vielä kuollessaankin
tarttunut vihollisensa takajalkaan ja yhä vieläkin piti sitä suussaan.

Mutta missä lapsi, missä lapsi?

Neuvottomina, säikähdyksissään seisoivat miehet hetken aikaa. Mihin oli
lapsi saanut? Oliko Antti paennut petojen ja koirain taistellessa? Ja
mihin? Vai oliko petoja ollut useampia kuin kaksi, ja olivatko muut
raastaneet lapsen edemmäksi? Jälkimmäinen seikka oli luultavampi. Mutta
minnepäin oli nyt lähteminen? Jäljet olivat kadonneet; koirat kuolleet:
kuka nyt neuvoo ja opastaa oikialle tielle? Taivas oli tällä välin
kirkastunut kokonaan; tuisku oli tauonnut ja puolikuu paistoi talviseen
yöhön. Te kaukaiset tähdet ja sinäkin, kuu, -- voi kuinka te olette
tunnottomia, kuinka kylmiä te olette! Tyynesti katselette te vain tähän
parveen, joka on lähtenyt pelastamaan ihmislasta! Katseletteko samalla
kylmällä katseella onnellisia sekä onnettomia, iloa sekä surua?
Samoinko katselette äitiä, joka tuudittaa lastaan sylissään, ja isää,
joka talvisena yönä hakee lastansa suden kynsistä? Voi teitä, te yön
kylmät tähdet!

Vaaleana seisoi Paavo verisellä aholla, sanomaton hätä ja omantunnon
vaiva rinnassaan. Hänhän se enimmin oli pilkannut vanhusta ja juuri
kuin oli pilkkansa korkeimmilleen saanut, silloin oli susi vienyt hänen
lapsensa, jota hän juuri oli välikappaleena käyttänyt pahaan
aikomukseensa. Mutta olihan hänen pilkkansa sentään -- niin arveli
Paavo väliin -- sentään jotenkin viatonta; pitikö hänen nyt saada niin
hirmuinen rangaistus siitä? Taivaan Jumala, kuinka kovin sinä sentään
rankaiset minua, heikkoa ihmistä! Nämä ajatukset lentelivät Paavon
päässä monta kertaa nopeammin kuin mitä me olemme ennättäneet kertoa.

Ja hämmästyneinä tuossa nyt seistiin.

Miehet nousivat vähitellen Rantamäen huipulle ja rupesivat
neuvottelemaan keskenänsä mitä nyt tehdä. Suoraan pohjoista kohti
aleni, niinkuin sanoimme, mäen rinne alas Savijokeen, jonka toisella
puolella alkoi Keritynvaaran kolea korpi, oikea susien tyyssija.
Vasemmalla taas kulki metsätie, jonka toisella puolen oli Savijoki ja
toisella avara suo, jota sanottiin Hirvenrämeeksi, autio ja kamala
tienoo sekin, jommoista myöskin hakee harmaja hukka. Minne nyt oli susi
tiensä ottanut; korpeen vai suolleko?

Muutamat ehdottivat, että lähdettäisiin Keritynvaaran korpeen, toiset
taas arvelivat suden karttaneen jokea ja menneen rämeelle. Useimmat
kumminkin kannattivat sitä mieltä, että susi oli rientänyt joen yli
korpeen. Niinpä viimein päätettiinkin kiiruhtaa sinne, siinäkin
toivossa, että susi viimeinkin väsyy raskasta taakkaa kantaessaan ja
hiljentää juoksunsa, jolloin suksimies sen kyllä saavuttaa. Oltiin
juuri ruveta laskemaan alas Rantamäen jyrkkää rinnettä, kun äkkiä
Hirvenrämeeltä kuului kamala ulvaus, johon pian kaikumalla vastasi koko
pohjoinen korpi. Sehän oli ilmeisesti suden ulvonta. Tämä muutti
miesten suunnan, ja niinpä lähdettiin vasemmalle ja riennettiin, mikä
jaksettiin, joen ja suon välistä tietä eteenpäin.

Kauan hiihtivät miehet metsätietä, siinä toivossa, että susi, kerran
tielle päästyänsä, mieluummin pysyttelekse siinä, varsinkin kun lunta
on paljon ja pedolla raskas saalis kannettavana.

Oli jo monta tuntia hiihdetty yhtämittaa ilman vähintäkään lepoa,
paitsi mitä Rantamäellä oli hetkeksi pysähdetty. Vihdoin rupesi jo
toivottomuus saamaan valtaa: mitäpäs jos susi sittenkin oli lähtenyt
pohjoiseen, Keritynvaaran korpeen? Tämän toivottomuuden toveriksi
liittyi pian toinenkin vaarallinen vihollinen, nimittäin uupumus, ja
nämä toverukset ne yllyttivät toisiaan. Mikko rupesi jäämään muista.

-- "Kas Mikkoa, huonoa miestä!" sanoi Pekka renki pilkallaan. "Joko
väsyy mies näin pian?"

Tämä oli kipeä loukkaus ylpeälle Mikolle.

-- "Mokomiakin miehiä!" tiuskasi hän. "Hiihdettiin sitä ennen
Aunuksessa vuorokausikin umpeen, uupumatta. Luulettepa jo joitakin
olevanne".

-- "Niin, mahdoit Aunuksessa kaalullakin ajella; kukapas sitä oli
näkemässä? Mutta täällä vaan eivät sivakat suju miehen alla. Hyvä on
puhua Aunuksesta."

Kuinka vaikeata, kuinka sanomattoman vaikeata on ihmiselle oman vikansa
ja heikkoutensa tunnustaminen. Tarvitaan todellakin suurta siveellistä
lujuutta ja voimaa, ennenkuin kyetään tunnustamaan oma vika. "Minä olen
väärässä," -- kas siinä lause, joka ei tahdo hevillä hellitä ihmisen
huulilta. Minä tunnen olevani väärässä, omatuntoni sen minulle sanoo,
enkä minä voi sen ääntä vastustaa. Minä olen väärässä, mutta minusta
puuttuu siveellistä rohkeutta tunnustamaan sitä. Mitäpä sanoisikaan
maailma, jos minä tunnustaisin noin suoraa päätä? He sanoisivat minua
heikoksi olennoksi; sanoisivat, että minulta puuttuu luonteen lujuutta.
Ainoastaan se, joka viimeiseen asti jaksaa pitää ääntä ja puoliaan
pidellä, -- ainoastaan se on maailman silmissä luja mies. Eikä maailma
kumminkaan tiedä, kuinka paljon tuo luja mies on tinkinyt omantuntonsa
kanssa, kiekaillut ja kiemuroinut sen edessä, ja viimein saanut sen
äänen vaikenemaan. Hän on luja mies ja miesten mies.

Katala maailma...

Niinpä nytkin. Jokainen tunsi sanomatonta väsymystä, mutta ei kehdannut
kukaan sitä ensimmäisenä tunnustaa, sillä: mitäs olisivat muut siitä
sanoneet? Mikko oli ensimmäisenä jäänyt vähän jäljelle, -- ja voi
kuinka helppo nyt oli jokaisen osoitella häntä sormellaan! Hänhän se
oli heikko mies; me muut sitä vastoin kestämme, niin, kestämmehän me,
vaikk'ei Mikko kestä.

-- "Mahtoi se Aunuksen maa vaan olla oikea ihmemaa", jatkoi ivaansa
Pekka. "Kyllä maar meidän Mikko siellä noidankin luudilla ratsasteli
vuorokauden ihan umpeensa. Paha vaan, ett'ei se Aunuksen voima vaikuta
täällä Suomen puolella, koskapa miehen sääret hetkuu jo lyhyelläkin
taipaleella."

-- "Vaiti!" tiuskasi Mikko. "Vaiti, ellet tahdo maistaa somman
suoveroa."

-- "Onko sekin Aunukselaista?" virkkoi Paavo.

-- "Pitkä lienee, veikkonen, matka sinulla tänne, kun olet virstan
päässä aika miehistä", liitti Pekka.

Mikko tunsi kasvonsa tulistuvan. Loukattu ylpeys, syytös valheesta ja
heikkoudesta saivat hänessä veren liikkeelle. Hänen suonensa paisuivat,
käsi tarttui tempoellen sauvaan ja huimasti kiljasi mies:

-- "Pois alta, pelkurit!"

Näin sanottuaan ponnisti hän voimansa. Narahdellen vonkui luminen
tanner, kun huimapäisenä sustansa polki suuttunut mies.

-- "Pois alta, pelkurit!" kiljasi hän, niin että kumahtelivat
Hirvenrämeen satavuotiset hongat. Ja niin kiiti mies muitten ohi, kuin
kiitää jalo juoksija ohitse kuormaa vetävän juhdan; kiiti kuin kiitää
immen aatos ohitse vanhuksen hiljaisen mietteen.

-- "Pois alta!" kiljasi hän vielä, vaikka jo oli jättänyt kauaksi
jälkeensä hämmästyneet kumppalinsa.

Tuolla hän nousee jo toista vastamäkeä, ja huuhkajana vaan huhuilee
räme hänen huudoistansa:

-- "Pois alta, pelkurit!"

Eikä jaksa enää laskeutuva kuu valaista huimasti kiitävän miehen yhä
pienenevää kuvaa.

-- "Hiihtää kuin Lappalainen", virkkoi Paavo verkalleen.

-- "Hiihtää peijakas", liitti Pekka häpeissään.

Yhä hiljemmin ja hiljemmin seurasi muu joukko uljasta suksimiestä.
Uupumus rupesi jo todenteolla lannistamaan miesten sekä voimaa että
rohkeutta. Verkalleen vaan laahasivat väsyneet jalat suksia perässään
ja -- missä oli lapsi, missä rauha väsyneelle sielulle ja mielelle?
Tuolta kaakon puolelta taivasta rupesivat jo tähdet himmenemään. Kylmä
oli yltynyt korkeimmilleen. Tämä tiesi aamun lähenemistä. Vaan ... mikä
näkyy tuolla mäen alla jälleen mustaa. Susiko se on vai muu olento?

Vielä kerran jänteytyvät miesten hermot. Vielä kerran ponnistetaan...
Pian ollaan oudon esineen luona. Se on Mikko, joka ponnistuksensa
ylenpalttisuudesta on vaipunut maahan, tuskin hengittäen enää. Hänen
viereensä laskeutuvat muutkin miehet, väsyneinä, nääntyneinä,
läähättäen kuin hirvet, jotka ankaran metsästäjän ajamina vihdoin ovat
päässeet salaiseen saloon, jossa nääntyneinä pysähtyvät henkeänsä
vetämään. Vaan kas, jopa avaa Mikko silmänsä. Hän huomaa joukon
ympärillään. Suuttumuksen tuli leimahtaa vielä kerran hänen silmissään,
hän kohotakse kyynäspäänsä nojaan ja sanomattomalla ylenkatseella
virkkaa:

-- "Pelkureita te olette!"

Sen sanottuaan vaipui hän tunnottomana maahan. Ja tuossa nyt istuu
lumihangen pehmoisella vuoteella hiihtäjäin parvi. Kaakon taivas
rusoittaa jo, ja pian on lyhyt-ikäinen talven aurinko noussut
taivaalle. Virstan päässä tuolla kuumoittaa jo Somperin suuri kylä,
josta enää on puoli peninkulmaa kirkolle: -- asuttuja seutuja kaikki
tyyni. Susi niinmuodoin ei ole lähtenyt näille tienoin. Poloiset
hiihtäjät! Turhaa on ollut vaivanne ja puuhanne. Keritynvaaran korpeen
peto vainenkin oli piiloittunut. Herra Jumala! Oletko sittenkin
sallinut lapsen joutua petojen saaliiksi? Ovatko koko yön ponnistukset
ja puuhat olleet aivan turhia!

Mutta mikä joukko se on, joka lähenee tuolta idän puolelta hiihtäjäin
äsköistä tietä? Tänne täyttää tuo parvi.

Keitä he ovat? Niin, siinä on Kivimäen naisväki...

Tuonevatko he jotakin lohdutusta, virvoitusta väsyneille miehille. Onko
lapsi pelastunut ihmeen kautta pedon kidasta, ja sitäkö tietoa he nyt
tuovat?... Vaan ei! Heidän tulonsa on tuskan tulemista lisään
uupuneisin mieliin.

-- "Missä Antti?"

Niin kysyy tulijain epätoivoinen parvi.

Eivätkä voi heille vastata sanaakaan miehiset miehet, joihin naiset, ja
etupäässä Antin äiti, olivat niin paljon luottaneet.

Talvinen aurinko nousee ja valaisee tuskaa ja kyyneliä Kivimäen talon
väessä, joka nyt sanakaan virkkaamatta istuu Hirvenrämeen rinteellä.
Äiti yksin se ei voi tuskaansa hillitä. Hän valittaa ja vaikeroi;
syyttää itseään ja syyttää muita. Onhan se ihmiselle jonkunlainen
lohdutus, ett'ei hän yksinään ole pahaa tehnyt, vaan että muitakin
löytyy samaan syntiin vikapäitä. Ja silloin salainen ääni kuiskaa
ihmisen korvaan: kyllä tuo toinen on enemmänkin rikkonut kuin sinä; ei
sinun tekosi niin kovin kamala olekaan. Niin äitikin tässä.

-- "Voi kuitenkin, voi kuitenkin! Voi minua poloista piikaa!" niin hän
vaikeroi, ruumistansa heilutellen. "Oma huolimattomuuteni saattoi
lapseni suden suuhun, pedon raadeltavaksi. Miks'en minä onneton pitänyt
parempaa vaaria omasta kohtuni hedelmästä, omasta silmäterästäni? Mitä
sanon minä, vaivainen, Herralle Jumalalle, kun hän viimeisenä päivänä
vaatii minulta tiliä ja kysyy: kussas on poikasi? Voi minua!"

Ja epätoivoisena äiti parka oikein tukkaansa repi.

-- "Ja miksikäs sinunkin", jatkoi hän, kääntyen miehensä puoleen,
"miksikäs piti sinunkin yllyttää poikaa pahantekoon? Eikös ollut
kylläksi, kun itse pilkkasit tuota poloista Ellua? Piti näet vielä
viatonta lasta käyttää välikappaleena! Ja voi suakin Eeva parka? Etkös
voinut karata suden kimppuun tai kumminkin huutaa kovasti, niin olisi
peto kukaties säikähtänyt ja jättänyt lapsen? Siinä vaan mieletönnä
katsoa tuijotit ja annoit lapsen suoraa päätä surman suuhun. Ja
kylläpä tekin vaan olette miehiä", valitti hän, hiihtäjiin katsoen,
"peninkulmia hiihdätte ihan väärälle tolalle! Olisihan teidän pitänyt
ymmärtää, että susi oli suoraa päätä täyttänyt korpeen, jossa se nyt
par'aikaa... Voi minua poloista piikaa! Hulluksihan tässä ihan tulee
vaivainen vaimo! -- Ja pitipäs vaan näet sudenkin sattua pahimpaan
aikaan pihalle. Voi hyvä Jumala! Miksis sallit sen juuri silloin tulla
sinne? Olisithan Sinä, kaikkivaltias kun olet, voinut estää petoa;
olisi tullut se pikkuista myöhemmin, niin olisi Antti poika nyt elossa.
Siksikös Sinä minulle lapsen annoit, että sallisit sen joutua noin
hirmuiseen kuolemaan? Voi, miksis Sinä annoit lapsen ja nyt niin
armottomasti sen jälleen ryöstit!"...

-- "Vaiti, vaimo!" huudahti viimein Mikko. "Syytä itseäsi, syytä meitä
kaikkia, mutta älä syntiä tee, älä laita Herran Jumalan töitä ja teitä!
Ja mitäs me nyt tässä istumme kuin nuolen lyömät? Kotia miehet nyt
ensin ja sitten pannaan toimeen yleinen ajo; mies talosta ja kaksi
paraasta, ja niin lähdetään ajamaan petoa perästä ja ajetaan vaikka
Pohjanlahden rantaan asti, mutta tapetuksi meidän pitää se saada. Ja
jos vaikka uupuisitte te muut joka mies, niin en aio vähällä hellittää
minä. Ellen minä palaja tältä matkalta tapetun suden kanssa, niin en
enää milloinkaan tahdo nähdä Hämeen kaunista maata, vaan lähden
takaisin Karjalaan. Siellä Aunuksen rajoilla yksikin korpi säpsähtelee,
kun kontio viheltää pitkän huikean vihellyksensä. Siellä on miehen
hauska temmeltää, kun kaatuneen näreen alta pöllähtää lumi, ja kontio
pörröisenä käy painimaan miehen kanssa."

Niin puhui Mikko. Uljaalta ja kauniilta näyttikin tämä nuori solakka
Karjalan poika. Äsköisestä uupumuksesta ei ollut enää jälkeäkään.
Suorana hän tuossa seisoi, säihkyvin silmin ja elämän into jok'ainoassa
kasvon juonteessa. Kaunis oli Karjalan poika.

Mutta surumielisenä, verkalleen läksi joukko liikkeelle. Olihan tuo
kovin tuskallista tietää, että kaikki puuhat ja ponnistukset olivat
tyhjiin menneet. Tuolla punoittavat jo Keritynvaaralla honkain latvat
nousevan auringon valossa. Kamala yö on mennyt ja vielä kamalampi päivä
alkanut, sillä tämä päivä valaisee korven hangelle vuotanutta lapsen
verta.

Sanaakaan sanomatta hiihtivät miehet eilisiä latujaan takaisin päin. Ei
rohjennut yksikään katkaista äänettömyyttä, sillä kukin tunsi voivansa
ainoastaan vaikeroida ja tiesi siten lisäävänsä muitten tuskaa. Aurinko
ilmoitti jo puolenpäivän lähenemistä, kun matkue saapui Kuhankoskelle,
jonka ohitse eilenkin oli tultu. Hetkiseksi pysähtyivät miehet
odottaakseen vaimoväkeä, joka taampaa seurasi perästä.

Siinä sitten jälleen kokoontui surullinen matkue. Ehdottomastikin
olivat jokaisen silmät kääntyneinä kosken yli joen toiselle rannalle,
jossa tavattoman korkea ja jyrkkä rinne kohotteli harmaista päätään.

Äkkiä kuului vuoren huipulta omituinen kahina ja ritinä. Kaikki
hämmästyivät ja teroittivat sitä kohti näkönsä ja kuulonsa. Ritinä
läheni lähenemistään ja vihdoin ilmaantui vuoren korkeimmalle huipulle
kookas olento, joka silmänräpäykseksi pysähtyi. Talven uninen aurinko
loi valonsa mieheen; ei ollut mahdollista erehtyä hänestä.

-- "Ellu! Ellu!" huudahtivat kaikki kuin yhdestä suusta.

Ja se oli todellakin Ellu. Jättiläiseltä, suurelta vuoren peikolta, hän
näytti tuolla korkealla vuoren huipulla. Siellä hän seisoi lakittamin
päin ja harmaat hapset liehuen aamun raikkaassa tuulessa. Mutta
toisessa kädessä oli vaan miehellä suksisauva, toisessa kannatteli hän
jotakin rinnallaan, ja mikä se oli, -- sitä ei matkan pituuden tähden
vielä voinut kukaan nähdä, ei muut kuin yksi ainoa. Löytyy nimittäin
maailmassa voima, joka käy ylitse kaikkien voimain, joka valaisee
järjen ja tahdon ja kuulon ja näön ja kaikki. Tämä voima on _rakkaus_,
jonka puhtain muoto on äidin rakkaus. Ja tämä se tässäkin kirkasti
murheen murtamat äidin silmät. Äiti oli ainoa, joka matkan pituudesta
huolimatta näki ja tunsi Ellun rinnalla oman kaivatun lapsensa.

-- "Ellulla on lapsi sylissään!" huudahti äiti riemastuen, ja
verrattoman riemun sanoma tämä oli jokaiselle.

-- "Niin aivan; näenhän minäkin sen".

-- "No, Herra Jumala olkoon kiitetty!" lausui lapsen isä.

Nyt vasta muisti jokainen, ett'ei eilen lähdön kiireessä kukaan ollut
nähnyt Ellua. Hänen kirveensä tosin ei ollut tavallisella paikallaan,
mutta siitä ei ollut kukaan osannut aavistaa, että Ellu itsekin olisi
ollut poissa. Mutta hänpä se ensimmäisenä oli eilen illalla oivaltanut
koko kamalan tapauksen ja samassa osannut hillitä hämmästyksensä ja
ymmärtänyt, että tässä on pikainen apu ainoa mahdollinen pelastuksen
tie.

Vanhuudestaan huolimatta oli Ellu tavattoman hyvä hiihtäjä, eikä hänen
suksillensakaan ollut koko sillä maankulmalla verran vetäneitä. Hän oli
rientänyt suden jälkiä, ennenkuin tuisku ne kokonaan oli peittänyt
lumeen, ja siten osannut mennä Keritynvaaran korpeen. Susi oli uupunut
raskasta taakkaa kantaessaan, ja näin oli Ellu sen saavuttanut. Nämä
seikat selvenivät nyt yht'äkkiä kaikille.

Ja tuossa hän nyt seisoo, Jumalan siunaama mies, lapsi sylissään.

Mutta päätä huimaava rinne on Ellulla nyt laskettavana alas joen
rantaan, ja pian hän lähtee ankaraan laskuun. Ehdottomasti pääsee
kauhun parkahdus katsojain rinnasta, kun hän sydäntä viiltävällä
vauhdilla kiitää alas lumista jyrkkää rinnettä. Puolivälissä rinnettä
on parin sylin levyinen kuilu, ja juuri sitä kohti laskee mies. Ellu,
Ellu, poloinen mies! Ihmishengen olet pelastanut surman kynsistä, ja
nyt itse kiidät kohti tuhoasi, suoraan surmasi suuhun, menetät itsesi
ja menetät pelastamasi lapsen! Vaan ei kuule varoitushuutoja huima
hiihtäjä. Tuossa tuo kuilu jo ammoittaa. Silmänsä sulkivat katsojat
äärettömässä kauhistuksessa. He kuulivat vaan kuinka sukset vinhasti
vingahtivat ilmassa, jonka jälkeen kuului raskas kumaus... Oliko kaikki
lopussa?

Ei!

Tuossa hän, ihanana vanhuksena, hiihtää joen vartta, hiljalleen
tasaisella tantereella. Jos olisivat katsojat uskaltaneet pitää
silmiänsä auki, niin olisivat nähneet, kuinka sukset nuolena viilsivät
kuilun ylitse, kuinka ne sitten jälleen kumahtivat kuilun toiselle
laidalle, kuinka Ellu silmänräpäyksen vaan horjahti ja heilahti,
suksiltaan kumminkaan kaatumatta, ja kuinka hän sitten jälleen
hiljalleen läheni kosken kuohua.

Nyt vasta huomasi Ellu talonväen toisella puolella. Hän pysähtyi, ja
raskaasti huohotti miehen rinta. Äkkiä hän nosti lapsen korkealle ja
huusi:

-- "Kiittäkää Jumalaa!"

Lapsi, joka puoleksi tunnotonna oli maannut hänen rinnallaan, heräsi
äkisti, katsahti ympärilleen ja, säikähtyneenä nähtyään kosken mustat
vedet, kietoi kätensä vanhuksen kaulaan ja laski päänsä hänen olkaansa
vastaan. Hellästi kuin äiti painoi Ellu lapsen rintaansa ja läksi
jälleen hiihtämään joen vartta, kunnes saapui suvannon kohdalle, johon
talvi oli saanut vedet kammitsaan jäisen peitteensä alle. Siitä meni
hän joen yli.

Mutta kuka siellä oli vastassa heitä? Kiivain suksimieskö, hiihtäjäkö
huimin? Ei! Äiti se oli juossut lastansa vastaan, -- ja kauaksi olivat
jäljelle jääneet suksimiehet. Hän ojensi kätensä, vastaan-ottaakseen
lastansa, mutta lapsi ei hellittänyt vanhuksen kaulasta, eikä Ellukaan
mielinyt kallista kantamustansa luovuttaa.

-- "Kotona", virkkoi hän ja kyyristihe jälleen, ja nöyrinä notkahdellen
kiidättivät jalot sukset hänet lapsen kanssa poikki Alhokaisen niityn.
Ei levähtänyt mies, ennenkuin oli toimensa tehnyt täydellisesti.

Ja tuvassa ovat jälleen koolla kaikki. Nyt ei enää pieksä öinen tuisku
ruutuja eikä kuulu sen huimaa vonkumista. Kirkkahana paistaa aurinko
Kivimäen lakeaan pirttiin, tuoden rauhaa ja tyyneyttä. Mutta uunin
viereisen vuoteen luokse on keräytynyt talonväki. Ei kuulu
hiiskaustakaan. Kaikki katselevat kookasta miestä, joka siinä lepää,
raskaasti hengittäen. Jakkaralla vuoteen pääpuolessa istuu äiti,
pelastettu lapsi sylissä, ja nukkujaan ovat heidänkin katseensa
kiinitetyt.

Annettuaan äidille hänen lapsensa, oli Ellu, sanaakaan sanomatta ja
kiitoksia odottamatta, laskeunut vuoteellensa, vetänyt peitteen
päällensä ja samassa vaipunut jonkunlaiseen horrokseen, jossa hän
väliin puheli outoja sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, väliin taas
säpsähteli tempoellen. Sitten oli hän ollut hetkisen aikaa levollisena,
vaan alkanut jälleen hengittää hyvin raskaasti.

Vähitellen rupesi hänen kasvonsa liikkumaan yhä valtavammin; ankara
tuska kuvautui niissä. Vihdoin hän kovasti parahtaen hyppäsi
istuvilleen vuoteellaan ja tarttui kiivaasti oikealla kädellä
vasempaansa, ja nyt vasta näkivät läsnäolijat, että Ellun käsi oli
pahoin haavoitettu. Nuttu päästettiin auki, ja nytpä kädessä, sormista
hamaan kyynäspäähän asti, ammoitteli ankarat haavat, jotka siihen oli
repinyt suden terävä hammas. Ellu ei puhunut sanaakaan, mutta hänen
sanomattansakin oli selvä, kuinka taistelussa pedon kanssa oli käynyt.
Susi oli, vimmoissaan pelosta, että makea saalis häneltä vietäisiin,
pannut kaiken raivonsa liikkeelle. Ellu ei ollut voinut tavata sitä
kirveellään, ja vihdoin, kun pedon raivo oli ylimmilleen noussut, oli
hän ryhtynyt vaaralliseen, mutta tämmöisissä tapauksissa ainoaan
keinoon? hän oli äkisti pistänyt vasemman kätensä pedon ammoittavaan
kitaan ja huolimatta sen raatelemisesta työntänyt kättänsä aina
syvemmälle ja vihdoin kirveellä lopettanut sen raivoisan elämän.

Pirtissä nousi häly ja puuha, miten muka Ellun haavat olisivat
sidottavat. Siinä tiesi kukin keinoja, joita piti koetettaman. Ken
siinä ehdotti viinaa ja sokeria, ken vaati yhdeksää sorttia pantavaksi;
joku tiesi rintamaidonkin hyväksi; muuan ehdotti lukuakin
käytettäväksi.

-- "Ei huoli mitään", virkkoi Ellu, mutta samassapa vääristyivät taas
miehen kasvot, sillä isoin haava oli ruvennut jälleen äkkiä vuotamaan,
tuottaen hänelle sanomatonta tuskaa. Luonto voitti miehen lujan tahdon,
ja nöyränä kuin lapsi salli hän kätensä vaimoväen hoidettavaksi, jotka
parhaan taitonsa mukaan sitoivat hänen haavansa.

Mies näkyi saaneen lievitystä kovassa tuskassaan, sillä hänen kasvonsa
selkenivät. Kovin teki nyt läsnäolijain mieli tietää, miten hänen
ajonsa oli käynyt, mutta hän ei ruvennut kertomaan. Anttiin vaan hän
viittasi ja virkkoi:

-- "Tuossahan poika on; mitäpäs siitä, miten se kävi? Kiittäkää
Jumalaa!"

-- "Voi sinua Herran siunattu mies, kuitenkin!" niin puheli äiti,
"kiittää pitää taivaallista Isää, sillä Hänhän se kaikki voi ja kaikki
taitaa, mutta Hänpä se juuri sinullekin voimat antoi, sinä siunattu
mies. Milläs minä vaivainen sinun hyväntyösi palkitsen ja maksan? Mutta
eihän mointa työtä palkalla saakaan kuitiksi, sinä siunattu mies. Mutta
sen minä vaan sanon, ett'ei yhdenkään suun pidä sinua enää tässä
talossa pilkkaaman; ei pidä sinun enää kuuleman yhtään kovaa sanaa. Ja
sen minä sanon, ett'ei sinun enää pidä talosta taloon käymän, vaan
tässä saat olla ja elää, niinkauan kuin Luoja sinun suo elää. Ja sen
minä sanon, että paras pala pitää sinulla aina oleman, sinulla, sinä
siunattu mies. Enkä huokaise minä Herran Jumalan luokse kertaakaan,
ellen huokaise sinunkin puolestasi. Ja etkös sinä, Eeva parka, vielä
ole virittänyt valkeata, jotta keittäisin edes makeaa velliä hänelle?
Voi sua sentään! Ota nyt joutuun ja tee tuli ja jauha kahvia kanssa,
kylläpä lämmin kupponen ei pahaa tehne väsyneelle miehelle, ei maar
teekään. No jouduhan ihmisparka, joudu. Voi sua Anttiseni, kun tuossa
jälleen istut noin kiharapäisenä kuin ennenkin. Eikä näet pidä
tikkujakaan koskaan oleman paikoillaan..."

Näin puheli ja hääräeli onnellinen äiti, väliin itkien, väliin nauraen,
väliin silittäen ohi mennessään poikansa kiharaista päätä, väliin
taputtaen olalle Ellua, siunattua miestä. Pian oli sairas saanut
virvoitusta ja oikaisihe jälleen vuoteelleen.

Mutta mitähän Mikko askaroitsee tuolla vuoteensa ääressä? Hän on
vetänyt ulos lippaansa ja siellä hän kaivaa ja kopeloi.

-- "Käypäs tänne, Antti", virkkoi hän viimein.

Sitten näkyi hän antavan jotakin lapsen käteen ja kuiskaisevan hänelle.

Verkalleen astui Antti Ellun luokse ja ojensi hänelle pienen
uuden piipun, tuommoisen hauskan äkkiväärän, valkopesäisen ja
messinki-helaisen, ja piipun mukaan korean, punaisen uuden uutukaisen
tupakkikukkaron.

-- "Olkaa niin hyvä, älkää pahaksi panko ja ottakaa omaksenne, niin
käski Mikko sanoa", puhui lapsi viattomasti.

Omituinen ilon väre sävähti sairaan silmissä, mutta katosi heti.

-- "Vie pois, lapsi! Ei ne ole minun".

Neuvottomana seisoi poikanen, vuoroin katsellen Ellua, vuoroin Mikkoa.

-- "Ottakaa, Ellu", lausui Mikko; "se on hyvästä sydämmestä tarjottu".

-- "Minä tiedän, kuinka kalliita nämä kapineet sinulle ovat; minä
tiedän keltä ne olet saanut. Minä en taida tuommoisia enää kauan
tarvita. En ota".

Puna lensi Mikon kasvoille.

-- "Kalliita ovat kyllä, ja siksipä tarjoankin niitä teille. Ei se
mitään anna, joka liian antaa. Ellu! Tänään on riemun päivä; älkää
minun mieltäni tehkö katkeraksi. Antti, vie Ellulle kukkaro ja piippu!"

Antti seisoi jälleen vuoteen ääressä, ojentaen Ellulle Mikon lahjaa.

Ellu nousi istuvilleen vuoteessansa. Kauan hän tuijotti lapsen
tarjoamaan lahjaan, katsahti sitten Anttiin, joka niin hämillänsä, niin
rukoilevaisena seisoi hänen edessään; hän loi sitten silmänsä Mikkoon
ja ojensi vihdoin kätensä kukkaroa kohti.

-- "Suuri kiitos", virkkoi hän. Hän pani kukkaron polvilleen, katseli
sitä liikuttamatta kauan aikaa ja hyrähti viimein valtavaan itkuun.

Miksi?

Oliko lahjan vastaan-ottaminen hänestä niin katkerata? Vai ilostako
itki tuo yksinäinen mies, jolle nyt oli osoitettu niin paljon
lempeyttä?

Omituisesti käyvät maailman elot ja olot. Siinä on sanomattoman paljo
tuskaa ja kärsimystä, on iloa ja riemua. Mutta kuluu päiviä ja
kuukausia, vierii vuosia ja vuosikymmeniä, ja tulee tuosta sitten äkkiä
hetki, jolloin ihminen uudestaan elää nuo entiset tuskansa ja riemunsa.
Ne astuvat nyt jälleen hänen eteensä niin selvästi nuo onnen ja tuskan
tuhannet kuvat, mutta niillä on kiire, ne rientävät hänen eteensä ja
poistuvat taas, ja toisia tulee, yhä toisia; kymmenvuotiset tunteet
eletään nyt kymmenessä silmänräpäyksessä. Ja sydän parka, tuo pieni
sydän, -- ei se voi kestää näin paljoa yhtä haavaa. Se vavahtaa, se
värähtää, se kääntelekse ja vääntelekse tuskissaan, ja niin se vihdoin
tässä tuskassansa synnyttää suloisen hedelmänsä, ja sitä sanotaan
kyynelten virraksi.

Samoin oli Ellun laita. Hänelläkin oli nyt tuommoinen hetki, jolloin
hän eli kappaleen entistä elämäänsä. Hän näki siinä oman itsensä,
nuorena, elämän haluisena miehenä, arvossa pidettynä miehenä, josta
toivotttin niin paljon. Ja tuon nuoren miehen ympärillä liikkui
hennon hentoinen olento, ihana kuin Suomen kesä-aamu, hänen hyvä
hengettärensä, hänen suojelus-enkelinsä, hänen työnsä innostus ja hänen
toiveittensa kannatus. Ja sitten tuli mustia kuvia, tuli myrskyn kuvia,
tuli toiveitten särkymistä, tuli kalman kartanon inha isäntä, ja otti
hyvän hengettären pois, ja sitten tuli ... mutta muuta ei sydän parka,
tuo pieni sydän jaksanut kestää. Se vavahti ja värähti, se vääntelihe
tuskissaan ja synnytti vihdoin suloisen hedelmänsä. Siksi itki Ellu.

Ja tämä tunteiden liikutus se levisi vähitellen muihinkin. Naisväki
hyrähti pian itkuun sekin, ja kotvasen kuluttua himmenivät miestenkin
silmät. Mikko oli ottanut keskentekoisen kirvesvarren, ja nyt hän yhä
kiivaammin alkoi sitä veistää; mitä enemmän liikkui puukko miehen
kädessä, sitä ankarammin puri hän hampaitansa yhteen. Kauan hän
taisteli ulos pyrkivää itkua vastaan; kiivaudessaan veisti hän
puukkonsakin rikki, mutta sydän oli tahtoa lujempi: Mikkokin kätki
viimein kasvot käsiinsä. Miksi itkivät muut?

En tiedä, ystäväni, en tiedä. Vaan sallipas kysyäni: etkö ole
milloinkaan elämässäsi äkkiä tuntenut suloista oloa tai ahdistavaa
tuskaa, osaamattasi oikein selittää siihen syytä? Oletko? Sitten
ymmärrät, minkätähden itkettiin Kivimäen pirtissä. Jos et, niin silloin
-- silloin minä surkuttelen sinua.

Tuo itku se oli kuin lämpöinen sade kesä-iltana. Hiljalleen se kasteli
janoisen maan ja hiljaa taukosi jälleen. Sydän oli niin rauhallinen nyt
ja tyyni. Rauhan enkeli oli suhahtanut siivillään yli tuvan.

Suloista on tuommoinen rauha.

       *       *       *       *       *

Päivä laski. Pian vaihtui hämärä yöksi, ja pian nukkuivat Kivimäen
pirtin väsyneet asujamet.

Uni ei kumminkaan ollut määrätty olemaan pitkällinen. Puolen-yön aikaan
rupesi kuulumaan haikeata valitusta. Ellun tila oli äkkiä pahentunut.
Ankara kuume oli hänessä nyt ja hourauksessaan mies vuoroin puheli
kummallisia sanoja, vuoroin valitteli.

Ihmiset heräsivät. Sytytettiin valkea. Ellu kääntelihe kovin
levottomana.

-- "Kuinka sinun laitasi on, Ellu parka?" kysyi emäntä.

Sairas toipui äkisti.

-- "Niin", sanoi hän; "kyllä minä, vaivainen mato ja matkamies, nyt
viimeinkin taidan löytää."

-- "Mitä sitten?"

-- "Isänmaani."

Samassa riensi Mikko ulos, sanaakaan sanomatta.

-- "Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä. "Eihän toki niin liene
laitasi?"

-- "Kyllä on, emäntä hyvä, kyllä se niin on. Täällä se kouristaa niin
kummallisesti, täällä näin." Ja sairas likisti kättänsä sydämelleen.

Kului joltinenkin aika.

-- "Olisihan minulla", virkkoi sairas jälleen; "olisihan minulla suuri
pyyntö, mutta..."

-- "Sano sata pyyntöä, sinä siunattu mies", vastasi emäntä.

-- "Tekisi mieleni pappia."

Isäntä kavahti pystyyn ja sieppasi turkit ylleen.

-- "Kumpaistako?" kysyi hän ovessa.

-- "Jos saisit sen uuden apulaisen."

Isäntä riensi ulos. Pihalla oli hevonen jo valjaissa.

-- "Kukas hevosen on valjastanut?" kysäsi isäntä.

-- "Minä", vastasi Mikko tallin ovelta.

-- "Miksi?"

-- "Eikös sitä tarvita?"

-- "Tarvitaan kyllä."

-- "Istukaa rekeen sitten ja menkää", vastasi Mikko, taluttaen samassa
tallista nuorta korskuvaa oritta.

-- "Mihinkäs oritta viet?"

-- "Sitä tarvitaan kanssa."

-- "Pappiahan te menette hakemaan?"

-- "Niin menen", vastasi isäntä. "Entä sinä?"

-- "Lääkäriä."

Isäntä astui Mikon luokse.

-- "Kiitoksia kunnon mies", sanoi hän. "Tuohon käteen."

He puristivat toistensa kättä.

Kovin keikkui valjastettaessa uljas hevonen, mutta Mikon luja käsi
pakoitti sen tottelemaan.

-- "Kuinka uskallat lähteä, Mikko, tuolla hurjalla oriilla näin yön
selkään?" kysäsi isäntä.

Mikko myhähti ja hyppäsi rekeen. Hurjasti kavahti orit pystyyn. Samassa
läiskähti Mikon ruoska, ja tuiskuna tuoksahti lumi, kun tuuliaispäänä
läksi jalo ori kiidättämään salskeata Karjalan poikaa. -- -- --

Pappilaan oli kappale toistakymmentä virstaa. Mutta Kivimäen isäntä ei
nyt säästänyt tammaansa, joka muutoinkin oli kelpo juoksija. Kotona
olijat ne kumminkin laskivat aikaa minutittain eivätkä tunnittain.
Mutta ihmeellisen tyyni oli juuri hän, jolla olisi luullut kovimman
kiiruun olevan. Hourauksen puuskain mentyä ohitse, virui hän äänetönnä
vuoteellaan, väliin huo'aten syvään.

Mutta levottomin kaikista oli emäntä itse, hätäinen, vaikka
helläsydämminenkin eukko.

-- "Voi kuitenkin, voi!" vaikeroitsi hän. "Mitähän se meidän isäntä nyt
niin hirmuisen kauan viipyy? Kyllä kai sitä taas valjastettiin hevonen
niin hätä hätää, että jo oman kujan päässä rinnustin pääsi auki, ja
sido uudelleen! Ja ties kanssa, miten saverikkojenkaan lienee laita.
Toissa sunnuntaina kirkkomatkalla meidän isäntä vähän myräili
sinnepäin, että muka uudet pitäisi hankkia. Kyllähän se käkee ja käkee,
mutta ei siitä käkeilemisestä mitään lähde, ellen minä aina joka
paikassa purpata ja parpata. Ja olisi pantu Mikko papin hakuun, niin
olisi maar mies jo täällä, ja sairas saisi lohdutusta ja virvoitusta.
Voi sinua, Ellu, sentään! En minä niin osaa sanoa. Mutta kyllä vaankin
ne Herran tiet ovat ihmeelliset; ihmeelliset ovat Hänen tiensä, ja
tuomionsa. Mutta minnekäs poika on saanut?"

Sairas myhähti ja osoitti sanaakaan sanomatta viereensä. Lapsi parka
oli kenenkään huomaamatta kiivennyt Ellun vuoteelle. Selittämätön tunne
lienee vetänyt lasta hänen pelastajansa puoleen. Sinne oli Antti hiljaa
noussut ja laskenut kiharaisen päänsä Ellun terveelle käsivarrelle.
Siinä lepäsi hän nyt lapsen viatonta unta. Niin, siinä lepäsi aamun
koi, täynnä alkavaa elämää ja toivoa ja tulevaisuutta, ja siinä lepäsi
illan riutuva päivä, takanansa särkyneet toiveet ja tuskat ja
kärsimiset. Ja kumminkin he olivat niin veljellisesti yhdessä. -- -- --

Jo osoitti Otavan sarvet lähenevänsä suvea, kun äkkiä kuului reen
ritinätä ulkoa.

-- "No Jumalan kiitos, nyt he tulevat!" huudahti emäntä ja kiiruhti
nostamaan Anttia pois sairaan vuoteelta.

Kuului askeleita porstuvasta, ja isäntä nuoren apulaisen kanssa astui
sisään. -- -- --

Sairas ja pappi ovat kahden kesken pirtissä. Kaikki muut ovat
siirtyneet pieneen tupaseen eteisen toisella puolella.

Me siirrymme perheen kanssa pirtistä pieneen tupaseen. Siellä pirtissä
ovat vaan kahden kesken Piispan Ellu ja nuori apulainen. Puhukaamme
hiljaa, ett'ei ihmis-ääni häiritsisi tätä pyhää, tätä juhlallista
hetkeä. Me vaikenemme kokonaan, sillä kenenpä nyt tekisi mieli puhella?
Ken ei vapisevin sydämmin ajattele tätä ankarata hetkeä?

Siellä pirtissä on ihminen, jonka elämän lanka pian katkeaa, joka pian
on astuva pitkälle taipaleelle, josta ei enää palata. Ja hän tahtoo nyt
toimittaa talonsa, hän tahtoo lemmekkään miehen sydämmelle laskea
kaikki oman, paljon kärsineen, sydämmensä tuskat ja vaivat.

    Huoltensa kyllyyden
    Hän tahtoo huo'ata pois.

Ja hetki tulee, tulee, aivan varmaan tulee, jolloin me lähdemme samalle
pitkälle taipaleelle. Onko meidänkin suotu silloin huo'ata viimeinen
huokauksemme ystävälle, joka vieressämme istuu, vai lähdemmekö sinne
vieraasta, umpi oudosta paikasta, vai lähdemmekö tietämättämme sinne?
Millaisena se kangastaa meille? Ihanalta kedoltako, jossa armon vuot
uhkuaa, vai tummaltako, hämäräiseltäkö se näyttää, synkältä korveltako,
jossa ei tuika tähti pieninkään?

    "Oi ijäisyys, pelkään pituuttas, muistain:
    Alku sull' on, ei loppuu löydy luissaan."

Verkalleen kului yö. Jo alkoi tähtien valo kaakon ilmalla hälvetä, kun
apulainen avasi tupasen oven ja kutsui kaikki Kivimäen talon asujamet
pirttiin.

-- "Sairas on tahtonut nauttia Herran Pyhää Ehtoollista teidän
läsnäollessanne", virkkoi pastori.

Hän ryhtyi toimeensa. Ja autuaallinen, pyhä vavistus valtasi
läsnäolijat tuona suurena hetkenä.

Sairas oli nyt kokonaan kuin toinen ihminen. Tuo umpinainen itseensä
sulkeutuminen, joka ennen oli aina asunut hänen kasvoillaan, oli nyt
kuin pois pyhjitty. Nöyränä, mutta levollisena katseli hän ympärilleen
ja -- sitä ei voinut kieltää -- hän oli kaunis nyt, tuo ruotulainen,
tuo vähäpätöinen, köyhä mies. Ja lämmin oli hänen kätensä puristus, kun
hän kullekin vuoroonsa sanoi jäähyväiset; lämmin oli ääni, sillä se
läksi nyt levollisesta, lämpimästä sydämmestä, joka oli hyljännyt
itsestään kaiken maallisen ja tunsi suloisia tunteita.

Samassa kuului eteisestä kiiruita askeleita, ja kaksi henkeä astui
tupaan. Ne olivat Mikko ja lääkäri.

Lääkäri katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien silmillään sitä, joka
olisi hänen apunsa tarpeessa. Hän oudoksui, että huoneessa, missä luuli
kohtaavansa kuolevan sairaan, vallitsi senkaltainen tyyneys ja rauha.
Hänen tottunut silmänsä sattui kumminkin pian Ellun sidottuun
käsivarteen, ja sanaakaan sanomatta astui hän Ellun luokse.

-- "Teillähän on ollut kamala kohtaus", virkkoi lääkäri, istahtaen
sairaan viereen. "Kuinka te voitte?"

-- "Hyvin voin, herra tohtori, varsin hyvin", vastasi sairas.

Lääkäri päästi siteet auki ja tutki tarkasti haavat.

-- "Tämmöisissä tapauksissa on mahdoton voida hyvin", lausui lääkäri,
surumielisesti päätänsä pudistaen.

-- "Sanokaa vaan suoraan, tohtori, kaikki. Sanokaa että minä lähden
pian. Minä tiedän sen itsekin ja odotan vaan hetkeä. Asiani maailman
kanssa ovat selvällä".

Nuori lääkäri loi pitkän silmäyksen Elluun. Voiko kuolevainen puhua
noin tyynesti lähdöstänsä? Kauan katsoi hän sairaasensa. Vuoteen
pääpuolessa seisoi apulainen; pöydällä lähellä vuodetta oli vielä
jäljellä hopeainen kalkki. Nyt ymmärsi lääkäri kaikki.

-- "Minun ei tarvitse peljätä, sanoessani teille totuutta. Korkeampi
lääkäri kuin minä on antanut teille voiman, jota ei mikään lääkäri osaa
antaa. Hän, jonka nöyriä palvelijoita vaan me olemme, on, sen näen
selvästi, antanut teille voiman katsoa rohkeasti silmiin sitä, jota
ihmiset niin pelkäävät, nimittäin kuolemaa. Niin, minun taitoni on
tässä voimaton. Rauhaan lähtekää, vanha mies."

Lääkäri puristi kauan sairaan kättä.

-- "Käykääs, isäntä, vähän tänne", kuiskasi Mikko isännälle ja vei
hänet oven suuhun. "Kuulkaa, isäntä, nyt minä palvelen teitä viisi
vuotta ilman palkkaa."

-- "Mitäs sillä tarkoitat? Miksi ilman palkkaa?"

-- "Siksi, isäntä, että minun pitää maksaa teille oriin hinta."

-- "Minkä oriin?"

-- "Lääkärin kotia tultuani, sain tietää hänen olevan haetun
Rannanpieleen, jonne tulee sieltä runsas peninkulma. Levähtämättä ajoin
sinne ja samassa käännyimme tohtorin kanssa tänne emmekä nousseet
reestä ennenkuin oman kujan tuossa päässä".

-- "Miksi ette ajaneet pihaan?"

-- "Orit kaatui! kaatui uljas hepo. Se oli minun syyni, ja siksi
palvelen teitä viisi vuotta palkatta."

Isäntä ei vastannut.

-- "Riittääkö se oriin hinnaksi?" kysäsi Mikko tuimasti.

Sanaakaan sanomatta otti isäntä Mikkoa käsivarresta ja talutti vuoteen
ääreen, jossa Antti poika makasi.

-- "Katso tuohon", sanoi hän, viitaten lastaan. "Lapseni olen saanut
takaisin ... sinä teit tehtäväs ja teit kuin mies. Minä olen sinulle
velkaa, etkä sinä minulle."

Aurinko on juuri noussut ja heittää kultaisia säteitänsä Kivimäen
lakeaan pirttiin. Aamuruskon siivillä lensi Ellun paljon kokenut ja
paljon kärsinyt sielu sinne, missä ei kärsimistä ole. Tuossa hänen
ruumiinsa nyt lepää vuoteella, niin rauhallisena. Kuolon kamppaus ei
ole jättänyt jälkeäkään hänen kasvoilleen. Vähäistä ennen lähtöänsä hän
oli joutunut kuumeesen ja horroksiin, mutta sitten äkkiä avannut
silmänsä ja lausunut:

-- "Palaja taas, minun sieluni, sinun lepoos, sillä Herra tekee hyvästi
sinulle."

Tämä oli hänen viimeinen huokauksensa. Mutta tupahan paistaa kirkas
aurinko. Emäntäinen häärää, hiljaa itkien. Akkunan luona seisovat
apulainen ja lääkäri, ääneti katsellen, kuinka auringon säteet
kimaltelevat huikaisevalla lumella.

-- "Tiedättekö, pastori, mitä minä ajattelen?" kysyi viimein tohtori.

-- "Minä arvaan", vastasi apulainen. "Teidän mieltänne masentaa se
seikka, että tulitte liian myöhään."

-- "Päin vastoin! Minä en vielä ole nähnyt tällaista kuolemata. Minä
olen oppinut tänä yönä sanomattoman paljon."

Apulainen ojensi hänelle kätensä. He ymmärsivät toisensa.

       *       *       *       *       *

Ensi sunnuntaina apulainen, tehdessään kiitosta kuolleitten edestä,
mainitsi muitten vainajain joukossa myöskin: "entisen ylioppilaan Elias
Strand'in."

Vainajan ruumista saattoi hautaan koko kirkkoväki. Sanoma Antin
pelastuksesta ja Ellun kuolemasta oli tuulen nopeudella kulkenut ympäri
pitäjän. Ruumis-arkkua kantoi pääpuolesta Kivimäen isäntä ja Mikko,
josta jo koko pitäjä tiesi, ett'ei hän enää ollut Kivimäen renki, vaan
uhkean Kuokkalan torpan isäntä. Kivimäen isäntä oli sen lahjoittanut
uljaalle rengillensä.



KYNÄMAMSELI.

(Iltapalana lapsille.)


Maisteri ja maisterin Sirri olivat oikein hyviä ystäviä, yhdessä aina
olivat, yhdessä elivät. Kun maisterilla ei ollut mitään syömistä, niin
sai Sirrikin olla näljissään, mutta kun maisterilla oli runsaus, niin
oli Sirrilläkin runsaus. Kun toinen oli iloinen, ei toinenkaan surrut,
mutta kun toinen oli allapäin, niin oli toinenkin pahoilla mielin. He
olivat, niinkuin minä sanoin, oikein hyviä ystäviä.

Mutta ketä he olivat, nuo maisteri ja maisterin Sirri?

Maisteri oli köyhä mies, niinkuin Suomessa moni maisteri on. Köyhä hän
oli, mutta ahkera: aina hän vaan luki ja luki. Ei hänellä enää ollut
isää eikä äitiä eikä juuri ystäviäkään. Varakkaan kauppiaan talosta
hyyräsi hän ullakkokamarin, ja siellä hän luki ja luki. Sitä paitsi oli
hän oikein kelpo mies, lempeä ja hyväsydämminen. -- Semmoinen oli
maisterin historia.

Sirri oli hänen pieni koiransa. Mutta vaikka Sirri oli vaan tuommoinen
koiran pahainen, niin oli silläkin historiansa. Kerran näet -- Sirri
oli silloin vielä nimetön ja vasta kolme viikkoa vanha -- kuuli
maisteri, astuessaan illalla myöhään kotiaan, kadun laidassa vähäisen
vinkumisen. Tarkemmin katsottuaan, huomasi hän pienen penikan, joka
vilusta värisi ja nälästä vinkui -- mitä minä sanon vinkui? -- itki,
oikein niinkuin itketään. Maisteri otti tuon poloisen syliinsä, kantoi
luokseen ja juotti sitä maidolla, olisi kernaasti syöttänytkin, mutta
osaakos se tuommoinen koiran pahainen vielä syödäkään? Ja sitten
kääräsi hän sen kaulahuiviinsa ja pani sänkyyn peitteen alle maata. Ja
siinä oli koira paran niin hyvä olla, että se makasi heräämättä aina
aamupuoleen yötä, jolloin vasta maisteri maata pani. Hän otti penikan
aivan viereensä, ja niin he makasivat makeasti ensimmäisen ystävyyden
yön.

Seuraavina päivinä koetti maisteri kuulustella, eikö keltä olisi koiran
pentu kadonnut, panipa siitä kuulutuksen Uuteen Suomettareenkin, mutta
kun omistajaa ei kuulunut, niin piti hän koiran luonansa. Hän antoi
sille nimen "Sirri", ja sen koommin he olivat hyviä ystäviä.

Sirri kasvoi muutaman kuukauden, mutta taukosi sitten kasvamasta, ja
noin pieneksi tallukaksi se jäikin; häntäkään ei ollut poloisella kuin
kaksi tuumaa pitkä.

Sirri oli kaikin puolin hyvä elukka: uskollinen ja nöyrä, niinkuin
koirain on tapana. Oli silla myös hyvin lystikäs luonto. Mitä se vaan
lattialta löysi, niin -- sano hyvästi! Se vanutti ja vanutti sitä niin
kauan kuin sai rikki. Vallankin jos sattui ovi olemaan auki, niin
tuulena juoksi Sirri saalis hampaissaan pihalle, ja sielläkös
sen oli lysti mylläköidä! Maisterin kalossitkin se kerran repi
pahanpäiväisiksi, tietysti ei ilkeydestä, vaan ainoastaan sen tähden,
että sillä oli niin lystikäs luonto. Maisteri ei tuosta juuri tahtonut
suuttua, sillä kalossit olivat rikkinäiset, niinkuin monella
maisterilla hyvin usein on. Mutta uudet ostettuaan, piti hän niitä aina
vanhalla tuolilla oven suussa, sillä sinne ei Sirri kajonnut: mikä
vähänkin oli ylempänä lattian pintaa, sen antoi Sirri olla rauhassa.
Hänen lystikkään luontonsa mellakoimis-tantereena oli vain tasainen
lattian pinta. Sattuipa kerran talvella maisterin karvalakki putoamaan
lattialle, ja siitäkös Sirrille iso ilo! Maisteri huomasi asian liian
myöhään: lakissa oli jo iso reikä. Ja sinä päivänä ei hän ulos
päässytkään, sillä lakki oli räätälillä korjattavana: hänellä ei ollut
kuin yksi ainoa lakki, tuolla maisteri paralla. Sirri sai kumminkin
sinä päivänä olla ilman illallista siitä selvästä syystä, että
maisterin ainoat rahat menivät räätälille korjauspalkaksi, ja se summa
oli 50 penniä. Tyhjällä vatsalla kävivät he maata, leppyneinä ystävinä
taas.

Mutta joulu oli tulossa. Talon isännän perheessä valmisteltiin
joululahjoja mikä ennätettiin. Talon rouva oli hyväsydämminen:
joulupuuhissaan muisti hän muitakin kuin oman perheensä jäseniä. Hän
sanoi kymmenvuotiaalle Bertha tyttärelleen:

-- "Ullakkokamarissa asuu maisteri; hänelle ei mahda kukaan
joululahjoja tehdä. Olethan aina ollut hyvä lapsi, tyttöseni; teepäs
maisterille joku joululahja".

Tätä ei Berthalle tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän osti pienen pienen
poslinisen nuken ja neuloi sille kauniit, kauniit vaatteet. Ne olivat
punaisen ja mustankirjavat; punaiset viirut oli koristettu hopeaisilla
helmillä ja mustilla lasiputkosilla, mustat taas valkoisilla helmillä
ja hopeisilla putkosilla. Sitä oli soma nähdä! Nuken pää oli erittäin
ihana; vaaleat, kauniisti kammatut hivukset, siniset suuret silmät,
punaiset posket ja suu hymyssä: mansikka mikä mansikka! Ja tuo pulska
puku sitten oli niin tuuhea ja leveä kuin itse prinsessoilla kuuluu
olevan. Semmoisen lahjan teki Bertha maisterille, ei pelkäksi leluksi,
vaan tarvekaluksi: tuon kauniin prinsessan liepeisin saisi maisteri
kynäänsä pyyhkiä. Ja kynäpyyhin sillä olikin nimenä.

Mutta maisteri ei hennonnutkaan käyttää sitä kynän pyyhkimiseen, se kun
hänen mielestänsä oli liian kaunis siihen. Hän pyyhki kuin ennenkin
kynäänsä paperipalaseen ja piti nukkia koristuksena pöydällään. Ainoa
koristuspa se hänen huoneessaan olikin. Maisteri antoi sille kohta
nimen "Kynämamseli". Ottipa hän Sirrinkin syliinsä ja, näyttäen sille
kynämamselia, sanoi:

-- "Katsos, eikö se nyt ole kaunis!"

Sirri lirputti kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkoi:

-- "Niu, niuh!" Ja Sirrin kielellä se oli niin paljon kuin: "hyvin on
kaunis!"

Ja siitä pitäin hoiti maisteri yhtä suurella hellyydellä kumpaakin
ystäväänsä, Sirriä ja kynämamselia.

Mutta tulipa tuosta uudenvuoden päivä. Bertha meni käymään risti-isänsä
luona, joka oli varakas kultaseppä. Siellä pidettiin Berthaa hyvänä,
niinkuin hyviä tyttösiä ainakin risti-isän talossa. Jouluksi oli
risti-isä aikonut antaa hänelle lahjan, mutta se ei valmistunut siksi;
nyt vasta sai Bertha sen. Ja tiedättekös mitä se oli? Korvarenkaat,
kaikkein puhtainta kultaa ja niin kauniit sitten! Ne oli tehty
pikkuruisen lemmikin muotoisiksi; siinä oli viisi viheriää kiveä ja
valkoinen helmi keskessä. Koko kukkaa suojasi kaksi kultaista lehteä.
Korvarenkaat pani risti-isä Berthan korviin heti kohta, ja siinäkös ne
vasta kauniilta näyttivätkin! (Tämä tarina, näette, on vanha ja niiltä
ajoilta, jolloin pienetkin tyttöset pitivät korvarenkaita.)

Kultaseppä otti sitten hyllyltä kauniin kotelon, avasi sen, ja siinä
näki Bertha korean sormuksen. Se oli myöskin puhdasta kultaa ja nastaan
oli juotettu kiinni pieni risti, ankkuri ja sydän, kaikki kultaa ja
kivillä koristetut. Kultaseppä selitti ristityttärelleen, että tuo
risti tuossa merkitsee: _uskoa_, ankkuri merkitsee: _toivoa_, ja sydän
merkitsee: _rakkautta_. Sormuksessa näkyi siis usko, toivo, rakkaus,
nuo kolme, joita ilman ihminen ei voi olla onnellinen maailmassa.

-- "Vie nyt tämä äidillesi", sanoi kultaseppä. "Joululahjaksi sekin oli
aiottu, mutta myöhästyi. Älähän vaan kadota sitä; älä suinkaan avaa
koteloa tiellä. Ethän avaa?"

-- "En avaa, en avaa", sanoi Bertha ja meni kotia. Meni? Ei vainenkaan:
hän juoksi melkein koko matkan ja kauniit korvarenkaat ne heiluivat
hänen korvissaan ja aina väliin hennosti löivät poskille. Ja se oli
niin lystiä! Varmemmaksi vakuudeksi Bertha kumminkin joka kymmenennen
askeleen perästä koetteli, eikö muka ne olisi pudonneet. Koteloa hän
kantoi huolellisesti eikä nostanut silmiäänkään siitä pois.

Kotiportilla kohtasi hän Annin, koulukumppaninsa, joka juuri oli käynyt
häntä tavoittamassa.

-- "Mitäs sinä kannat?" kysyi Anni.

-- "Sormusta. Mutta katsopas, mitä minä sain risti-isältä!" Bertha
näytti korvarenkaitaan.

Anni ihaili ja ihaili ja vielä kerran ihaili.

-- "Onkohan sormuskin niin kaunis?" kysyi hän sitten.

-- "Se se vasta kaunis onkin", vastasi Bertha, "mutta risti-isä kielsi
avaamasta koteloa. Käy, Anni kulta, sisään, niin saat nähdä sen".

-- "En jouda; minun täytyy mennä. Kävin vain kutsumassa sinua meille
täksi illaksi. Mutta eikös tuota nyt saisi nähdä? Eihän se siitä
pilaannu."

-- "Niin, mutta..." sanoi Bertha ja rupesi ajattelemaan. Kiellon hän
muisti hyvin, mutta hänen teki mieli näyttää ystävällensäkin tuota
ihanuutta, mikä kotelon sisässä oli. Ei aikaakaan, niin avasi hän
kotelon.

Ja nytkös ihailtiin kaunista sormusta!

-- "Ai, katsos, onhan siinä risti ja ankkuri!" sano Anni.

-- "On siinä sydänkin", selitti Bertha.

-- "Missä niin?"

-- "No tuossa, tuossa välissä", ja tytöt tirkistivät ja ihailivat.

-- "Niin", jatkoi Bertha, "risti merkitsee uskoa, ja ankkuri merkitsee
toivoa, ja sydän merkitsee rakk..." Ja muuta hän ei ennättänyt sanoa,
sillä samassa putosi kotelo maahan niin avattuna kuin oli.

Tytöt ensi aluksi säikähtivät ihan vaaleiksi. Kotelo otettiin ylös,
mutta voi! Sormus oli pudonnut siitä pois! Ja nyt he rupesivat itkemään
niin katkerasti, ett'eivät kyenneet etsimäänkään.

-- "Voi kuitenkin, miten äidin nyt tulee paha mieli!" nyyhki Bertha.
Hän oli hyvä lapsi kumminkin, tuo tyttönen. Ensimmäinen ajatus hänessä
oli se, että hän tottelemattomuudellaan oli pahoittanut armaan äidin
mieltä; sitä hän pelkäsi enemmin kuin rangaistusta.

Mutta Anni sanoi:

-- "Älä itke, Bertha kulta; minä yksin olen syypää tähän kaikkeen". Ja
hän meni ja sanoi Berthan äidille koko asian ja liitti: "Älkää toruko
Berthaa, hän on aivan viaton, minä olen syypää, minä, joka kiusasin
häntä avaamaan koteloa. Ettehän toru Berthaa, ettehän!" Ja hän pyysi
niin kauniisti. Hänelläkin oli hyvä sydän.

Äiti, nähtyään Berthan niin katkerasti itkevän, ei häntä torunut, vaan
muistutti ainoastaan, että tottelemattoman aina käy pahoin.

Ja nyt mentiin sormusta etsimään; siinä olivat Bertha äitinsä kanssa,
Anni ja talon piiat.

-- "Minnehän päin se sormus meni?" kysyivät piiat.

-- "Kyllä kai se tuonne vieri", sanoivat tytöt, osoittaen vasemmalle,
ja sieltä nyt kaikki hakemaan.

Mutta voi, kuinka usein ihmiset katsovat vasemmalle, kun pitäisi katsoa
oikealle!

Viime viikkoina oli ilma ollut hyvin leuto, oli satanut vettäkin, niin
ett'ei lunta ollut maassa ensinkään. Olisihan sormuksen pitänyt löytyä
paljaalta maalta, mutta eipäs löytynyt.

Sattui tuohon etsimishommaan tulemaan maisterikin Sirrinsä kanssa.
Maisteri rupesi hakemaan hänkin, eikä Sirrikään tahtonut ilman olla.
Sekin pujahteli sinne tänne kotvan aikaa, mutta pian se pyörähti ja
virkkoi:

-- "Hau!" Ja se merkitsi niin paljon kuin: "kun löytyy niin löytyy, kun
ei, niin ei". -- Sirri oli filosofi.

Ja niin oli sormus kadonnut kuin tina tuhkaan ja kateisin se jäi.

Bertha itki vielä kauan äitinsä mielipahaa, mutta kun äiti
lohdutukseksi rupesi kiittelemään tyttärensä lahjaa, silloin nousi
Bertha ylös, otti korvarenkaat korvistaan pois, antoi ne äidilleen ja
sanoi:

-- "Pane piiloon nämä, äiti kulta; niinkauan kuin ei sormusta löydy, en
tahdo kantaa niitä, ne painavat nyt niin paljon. Jos sormus löytyy,
niin panen ne korviini jälleen, jos ei, niin en huoli niistä
milloinkaan." Ja kyyneleet kiilsivät tyttösen suurissa silmissä. Äiti
teki niin, mutta hän suuteli lastansa ja likisti sitä rintaansa
vastaan, ja lapsen rakkaus tuntui hänestä tuhatkertaiselta palkinnolta
sormuksen häviöstä.

Tulipa muutaman päivän perästä lunta maahan, ja nyt oli sormus oleva
kateissa kumminkin kevääsen asti. Voi kuitenkin!

Kului pari viikkoa. Bertha rupesi jälleen käymään koulua.
Maisterillekin lisääntyi työtä, sillä lukujen ohessa täytyi hänen
elättää itseään opetuksella. Sirri oli yhtä pieni ja yhtä lystikäs
luonteeltaan kuin ennenkin.

Kerran tuli maisteri kotia hyvin kiireissään; hän oli unohtanut jonkun
paperin, jota koulussa tarvittiin. Hän haki ja haki pöydältään joka
paikasta, mutta ei löytänyt. Viimein rupesi häntä jo suututtamaan --
hän oli vähän pikainen, -- äkäisenä nosteli hän kirjojansa ylös alas,
etsien vaan paperilappuansa, mutta kiireissään ei huomannutkaan, että
kaunis kynämamseli siinä tohussa putosi lattialle. Sirri huomasi sen
kyllä ja luuli -- ja harvoinkos Sirrit väärin luulevat! -- että
kynämamseli oli viskattu hänelle leluksi. Nuolen nopeana karkasi hän
siihen kiinni ja, ovi kun oli jäänyt auki, pujahti pihalle. Sitä ei
maisteri nähnyt; hän löysi viimein etsittävänsä ja kiirehti jälleen
pois.

Mutta Sirrilläkös oli hauska kynämamselin kanssa pihalla lumessa! Se
repi ja raastoi sitä, leikillään tietysti, mutta semmoistahan se koiran
leikki nyt on. Se retusti sitä hampaissaan pihan poikki ja pitkin
pihaa, haukahteli aina väliin ja oli niin mielissään.

Tulipa maisteri tunnin kuluttua kotia. Nyt ei hän enää ollut äkäinen.
Hän rupesi laittelemaan pöydälle kirjojansa järjestykseen, mutta pian
huomasi hän, että kynämamselin sija oli tyhjä. Turhaan katseltuansa
lattialta, sattui hän silmäämään ulos ja näki Sirrin hääräilevän hyvin
uutterasti lumessa talon portaiden kohdalla. Heti iski maisterin
mieleen se ajatus, että hieno kynämamseli oli epähienon Sirrin kovassa
huostassa. Hän meni ulos katsomaan ja näki, että Sirri oli seinän
vierukseen kaivanut käpälillään syvän kuopan: sen pohjalle oli penikka
haudannut kynämamselin ja koetti tehdä kuoppaa yhä syvemmäksi.
Kyyneleet pyrkivät maisterin silmiin, kun hän näki, missä tilassa
mamseli parka oli. Kauniista vaatteista ei enää ollut jäljellä kuin
repaleita; helmet olivat karisseet pois; Sirrin terävät hampaat olivat
puraisseet mamselin korean nenän-nipukan poikki; toisessa kädessä oli
jäljellä ainoastaan sakarisormi ja toisessa peukalo; nuo somat,
punaiset kengät olivat poissa. Särkyneellä sydämmellä ajoi maisteri
Sirrin pois ja otti kynämamseli vainajan ylös tuosta ennen-aikaisesta
haudasta.

Mutta juuri kuin hän oli ottanut mamselin pois haudasta, niin näki hän
jotakin kiiltävää kuopan pohjalla, aivan seinän vieruksella. Hän katsoi
tarkemmin ja kas, siinä oli kultainen sormus, jonka nastassa koreilivat
risti, ankkuri ja sydän! Se oli siis sama sormus, jonka Bertha oli
kadottanut.

Murhe ja ilo vaihtelivat nyt maisterin sydämmessä. Kynämamseli oli
kuollut -- siitä hänellä murhe ja suru suuri; sormus oli löydetty -- se
tekee ilon hyväsydämmiselle Berthalle, ja muiden ilosta oli maisterikin
valmis iloitsemaan. Hän oli kahden vaiheilla, toruisiko vai kiittäisikö
Sirriä. Ensin hän näytti sille kynämamselin jäännökset ja sanoi
surullisesti:

-- "Mitäs sinä nyt olet tehnyt, Sirri kulta?"

Ja Sirri katsoi kynämamseli vainajata, ja mitä enemmin se katsoi, sitä
alemmaksi sen pikkuruinen häntä laskeutui: nyt vasta näki Sirri, kuinka
pahasti hän oli tehnyt. Se lymysi isäntänsä jalkain juureen, katsoa
sirrottaen häneen toisella silmällään, ikäänkuin nöyrästi antautuen
rangaistuksen alaiseksi. Maisteri ei toki voinut muuta kuin silittää
niin nöyrää koiraa, vaan Sirri oli häpeillään ja meni kotia.

Maisteri sen sijaan meni talon isännän asuntoon ja antoi Berthalle
sormuksen. Ja sielläkös ilo nousi! Kohta otettiin korvarenkaat piilosta
esille ja pantiin Berthan korviin, äiti pani sormuksen sormeensa ja
kaikki yhdessä kiittivät maisteria. Mutta kun tämä oli kertonut koko
asian, niin kutsuttiin Sirrikin sisään, ja siellä häntä siliteltiin ja
hyväiltiin. Joku toinen olisi Sirrin sijassa ollut ylpeä ja vaatinut
palkintoa, mutta Sirri oli aina vielä suruissaan kynämamselin
kuolemasta eikä sanonut niin mitään. Vasta sitten kuin maisteri
toistamiseen oli häntä taputtanut päähän ja silittänyt, vasta sitten
kävi se iloiseksi, ja Bertha antoi sille omasta kädestään tortun. Sen
koommin sai Sirri Berthalta torttuja jok'ainoa päivä.

Kuultuaan, että sormuksen löytö oli maksanut kynämamselin elämän,
laittoi Bertha maisterille uuden, vielä kauniimman kynän pyyhkimen.
Risti-isältään hän sai koko joukon pienen pieniä kultaisia helmiä, ja
ne ompeli Bertha niin taitavasti uuden kynämamselin rintaan, että siinä
aivan selvään näkyi: risti, ankkuri ja sydän.

Uusi kynämamseli on maisterilla vieläkin tallella. Kynäänsä pyyhkii hän
kuin ennenkin paperiin ja pitää kynämamselia koristuksena pöydällään.

Sirri on vielä yhtä pieni kuin ennenkin. Aina kun se saa Berthalta
tortun, niin lirpauttaa se kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkaa:

-- "Vau!" ja se merkitsee: "kiitoksia paljon!"



MILTÄ NÄYTTI.

(Kun Laatokka lehti ilmestyi).


Ja se ilmestyi ja levisi manterelle ja saaristoon. Hypätä heilahti se
köyhän mökkiin ja rikkaan taloon, singahti siitä palanen suurillekin:
pistäysi se näet herrainkin penkkiin, minä tarkoitan herraskartanoon.
Ja kaikkialla sitä katseltiin eri lailla. Kuka sitä katseli pelkillä
silmillä, kuka silmälasien läpi, moniaalla oli franskalainen
nenännipistinkin.

-- Mikä se sitten ilmaantui?

-- Laatokka lehti!

       *       *       *       *       *

-- "Tuossa se nyt on" sanoi herra Kylmänen ja antoi sen rouvalleen.

-- "Vai niin!" sanoi rouva Kylmänen, vilkasi siihen ja antoi sen
pojalleen.

-- "Jassoo, jaha", sanoi poika ja vilkasi hänkin.

Eivätkä he sitten muuta sanoneetkaan, vaan menivät akkunaan katsomaan,
kuinka lumirekeä eli lanaa vedettiin, ja laskivat yhtäpitävästi kaikki,
että hevosia oli 7, joista yksi ontui vasemmalta etujalaltaan.

       *       *       *       *       *

-- "No oletko nähnyt sitä jo?" kysäsi herra Pettersson Anderssonilta.

-- "Olen kyllä".

-- "Mitä arvelet?"

-- "No niin no"...

-- "Onhan siinä sinun mielestäsi sitä?"

-- "Mitä niin?"

-- "No tuota fenn"...

-- "...nomaniaa? No eihän vaan!"

-- "Sitä minäkin".

       *       *       *       *       *

-- "Hei!" huusi nuori Heiskanen, tultuaan kaupungista kotia.

-- "Mikäs sinua heihuttaa?" kysyi ukko Heiskanen.

-- "Katsokaas tätä!"

-- "Mikäs se on?"

-- "Lienee taas niitä Heinosen arkkiveisuja, joutavia renkutuksia",
virkkoi emäntä.

-- "Ei tuo mahda olla Sipillankaan ennustus", arveli mummo.

-- "Ei ole veisuja eikä virsiä, eikä ole Sipiloita eikä Sapiloita",
kirkaisi Heikki.

-- "Mikäs se sitten on?"

-- "No se on semmoista, jossa minäkin olen".

Tuota nyt ei kukaan ymmärtänyt.

-- "Missäs sinä sitten luulet olevasi?" kysyi vihdoin ukko Heiskanen.

-- "Laatokassa", vastasi Heikki.

-- "Herra siunatkoon tuota poikaa!" huudahti emäntä.

-- "Ihanhan sinä haastelet niinkuin olisit mieltäsi vailla."

Nyt antoi nuori Heiskanen Laatokan näyttönumeron isällensä, ja kertoi
saaneensa sen kasetin kaupungista. Isä otti lehden, ojensi sen kauaksi,
sirristi silmänsä ja luki ilman silmälasia: Laatokka.

-- "Kylläpäs ne oli puustavit!"

-- "Niin, mutta katsokaas! Tänään minua kuulutettiin, ja tuossa,
katsokaa tuossa justiin seisoo pulskan pojan pulska nimi ja morsian
vieressä. Hei!"

Ja Heiskanen tuli taas iloiseksi, niin iloiseksi, että alkoi tanssia
prissakkaa ypö yksinänsä, vaikka siinä pitäisi oikeastaan olla kaksi.

       *       *       *       *       *

Kadulla tuli vastatusten Nielonen ja Mielonen. Kumpikin myhäili
toiselleen, ja kummallakin oli kädessään Laatokka. Heillä oli kiire,
mutta ennättivät kumminkin vaihtaa kaksi sanaa.

-- "Hyvä on", -- sanoi Nielonen.

-- "Hyvä on", -- sanoi Mielonen.

       *       *       *       *       *

Toimittajat olivat kokoontuneet. He osasivat lehtensä jo ulkoa, mutta
kumminkin he sitä kääntelivät, katselivat ja olivat vähän hyvillänsä,
niinkuin konsanaankin isät, kun heille poika syntyy.

Yksi sanoi: hm!

Ja toinen sanoi: hm!

Ja kolmas sanoi myöskin: hm!

       *       *       *       *       *

Olin kokonaan unohtaa Airolan Antin. Tahdotko vielä kuulla?

Airolan Antti oli kirkossa käydessään saanut myöskin pitäjäntuvalla
Laatokan näyttönumeron.

-- "Katsos, muija", sanoi hän kotia tultuaan, "katsos mitä minä sain?"

-- "Mitä se sitten on?"

-- "Tämmöinen lehti vaan, jota ruotsalainen sanoo aviisiksi ja
saksalainen tiitinkiksi".

-- "No mitäs siinä on sitten hyvää?"

-- "En minä tiedä, liekö siinä hyvää vai pahaa. Jahka luen".

Ja Antti, päivällistä syötyään, rupesi lukemaan. Hän oli huononpuolinen
lukija, ja sentähden kävi lukukin hitaanlaisesti.

-- "Niin, niin" virkkoi hän aina väliin itsekseen ja muijalleen, joka
istui uunin vieressä. -- "Niin, niin, kyllä se niin on... Miks'ei?...
Katsos vaan, miten osaavatkin panna sanat noin perättäin..."

Pian kuului porstuvasta askeleita. Antin eukko säpsähti. Ovi
aukeni, ja sisään pilkisti muuan pitkän pitkä mies, jota sanottiin
Roikka-Taavetiksi!

-- "Tule pois Antti!" sanoi Roikka-Taavetti.

-- "Mihinkä taas?" kysäsi vaimo, pahaa aavistaen.

-- "Kaikkiapa sitä akkaväelle sanottaisikin," vastasi Roikka-Taavetti
ja nauraa holautti sangen rumasti. -- "Käy pois, Antti, joutuun!" --
lisäsi hän ja iski niin kavalasti silmää Antille.

-- "Malta, malta", puheli Antti ja tavaili: "iässä, viisaudessa ja
ar-ar-mo-mo -- armossa". -- "Katsos tässä on tuommoinen luku".

-- "Mikä luku?"

-- "Uusi sanomalehti".

-- "En minä jouda joutavia katsomaan. Lähtään pois!" sanoi
Roikka-Taavetti ja iski silmää jälleen.

-- "No annahan, kun pääsen tämän paikan loppuun. Tahtoo olla silmäni
vähän huonot. Luepas sinä, Taavetti, sinä olet selvempi-lukuinen".

-- "Eihän meillä olisi aikaa, mutta anna sentään, kun minä luen, niin
joudutaan pikemmin. Pane saappaat jalkaas sillä välin".

-- "No, no, kyllä".

Roikka-Taavetti rupesi lukemaan lehteä ja Antti vetämään saappaita
jalkaansa. Taavetti oli tavattoman hyvä lukija. Antti kuunteli avosuin.
Toisen saappaan hän oli saanut jalkaansa, mutta toinen jäi kokonaan
vetämättä, -- niin tarkkaan hän kuunteli. Vasta sitten kuin ensimmäinen
kappale oli loppunut, vetää sujautti hän toisenkin saappaan ja virkkoi:

-- "No nyt mennään."

-- "Malta, malta," sanoi nyt Roikka-Taavetti vuoroansa. -- "Annas kun
katson mitä tässä on muuta hyvää".

-- "Minä käyn kynttilän" -- sanoi Antin emäntä, ja hänen äänensä
vapisi.

Hän tiesi, vaimo parka, miesten aikovan kaupunkiin takaisin. Siellä oli
heidän määrä kokoontua juominkeihin. Se ei olisi ollut ensi kertaa.
Sieltä palattiin aamupuolella yötä, ja monta kovaa sai eukko parka
silloin kokea.

Kynttilä tuotiin. Roikka-Taavetti luki pätkän toisensa perästä ja
Antti kuunteli. Luettuansa kansakoulusta, rupesi hän Antin kanssa
keskustelemaan, miten monta lasta muka heidän puoleiseen kansakouluunsa
mahtaa tulla. Siinä sitten iti sana sanasta, eikä aikaakaan, niin jo
olivat juomatoverit joutuneet vilkkaasen keskusteluun koulusta ja
tiedoista ja kirjoista ynnä muusta semmoisesta. Mutta emäntä liikkui
hiljalleen tuvassa. Miehet eivät huomanneetkaan, kuinka hän oli
virittänyt tulen, ja pianpa mustakylkinen kahvikattila kiehua porisi ja
pulputteli liedessä. Ilta oli jo pitkälle kulunut. Ulkona raivosi tuuli
ja lumimyrsky, mutta tuvassa istuivat miehet, hiljaisesti haastellen
Laatokka lehdestä ja siinä olevista asioista; hiljalleen emäntä heitä
kuunteli lieden ääressä, mutta iloisesti räiskähtelivät lastut ja
hilpeästi porisi kahvikattila.

Kotvasen kuluttua oli lehti luettu alusta loppuun. Vähän aikaa vielä
katseli Roikka-Taavetti Laatokkaa, käänellen ja pyöritellen sitä.
Miehet olivat ääneti.

Vihdoin nousi Roikka-Taavetti ja meni akkunaan.

-- "Ohoh", sanoi hän, "onpa siellä koko pyry. On vähän paha kulkea
nyt".

-- "Kukapa sitä tuommoiseen ilmaan lähtee?" vastasi Antti.

Kumpikin tunsi toisensa mielen. Kumpaiseltakin oli halu kaupunkiin
kadonnut, mutta ei iljennyt kumpikaan ensimmäisenä tunnustaa sitä
toiselleen.

-- "Otan ja lähden tästä kotia", virkkoi Roikka-Taavetti ja otti
hattunsa.

-- "Juokaa nyt kahvia ensin", -- sanoi emäntä.

Miehet katsahtivat toisiinsa. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui niin
hyvältä. Pitkä matka oli jäänyt käymättä, monet vaivalla ansaitut
pennit olivat jääneet kukkaroon, terve pää ja puhdas tunto oli
säilytetty huomiseksi. Antti nousi sanaakaan sanomatta, meni vaimonsa
luo ja taputti häntä olkapäähän.

-- "Kelpo muija", sanoi hän.

Tätä ei hän ollut tehnyt moneen vuoteen.

Mutta Roikka-Taavetti meni jälleen akkunaan. Mitä hän sieltä vielä
haki? Menikö hän kukaties katsomaan, oliko ilma todellakin semmoinen,
ett'ei kaupunkiin käynyt lähteminen? Ken tällä haavaa olisi seisonut
ulkona akkunan kohdalla, olisi nähnyt, kuinka Roikka-Taavetin kasvot
kummallisesti värähtelivät ja kuinka hän salaa pyhkäsi rikkinäisellä
hihallaan kaksi suurta kyynelkarpaloa poskiltaan.

-- "Tulkaa nyt, Taavetti!" -- kehoitteli emäntä.

Taavetti kääntyi äkisti, astui Antin luo ja kysäsi:

-- "Onko loppu?"

-- "On!" -- vastasi Antti.

Ja he löivät kättä vahvikkeeksi.



TULIPALO.


Vanha pormestari oli vast'ikään tullut saunastansa. Pitkäliepeisessä
yönutussa hän istui kamarissaan nyt, kauniina kesä-iltana, ja keinueli
tuolissansa. Hän oli niitä vanhan aikuisia hyviä pikku kaupungin
pormestareita, jotka yhä harvemmiksi ja harvemmiksi käyvät nykyisessä
maailmassa. Säntillinen virkamies, kaupungin isä, iloinen seurakumppali
niin vanhain kuin nuorten seurassa, patriarkallinen, väliin
itsevaltias, mutta kauttaaltaan hyvä ihminen. Ja sitä osoitti jo koko
hänen olentonsa ja ulkomuotonsa. Pieni hän oli kasvultaan, mutta hyvin
lihava. Pienten vilkkaitten silmäin yli kaareili tuuheat kulmakarvat,
jotka välistä osasivat rypistyä hyvinkin ankariksi, ja silloin ei
vastustaminen sanottavaksi auttanut, mutta jotka suurimman osan
elämästänsä olivat suojelleet vain kahta tyytyväistä, vilkasta,
veitikkamaista silmää. Parta, jota pormestari piti ainoastaan leuan
alla, vanhain merikaptenein tapaan, antoi hänen kasvoilleen jo heti
ensi silmäyksellä hauskan perehdyttävän muodon.

Ei hänen aikanansa raastuvan-oikeutta rasitettu kaikenmoisilla
turhilla jutuilla. Jos sattuivat välistä kunnian-arvoiset porvarit
riitaantumaan keskenään, ja toinen riitapuoli tahtoi häneltä haastetta
riitaveljelleen, niin eipä se haaste häneltä niin hevin hellinnyt.

-- "Mitä turhia!" puheli hän. "Mitäs te rupeatte joutavista
riitelemään? Eihän se sovi, ei se sovi millään muotoa, että kaksi
kunnon miestä rupeavat toisiansa oikeus-saliin viemään. Ei se sovi.
Häpeätähän se on koko kaupungille."

Ja sitten kutsuttiin riitapuolet joskus illanpuhteella pormestarin
luokse, ja siinä puhuttiin asiat selville, ja ellei sopimus ottanut
syntyäkseen, niin täytyi kulmakarvainkin rypistyä. Ja miten ollakaan,
niin riitapuolet vihdoin, vähän jankattuaan, sopivat kuin sopivatkin.
Ja sitten tuotiin totilasit sisään ja sovinnon maljat juotiin.
Riitaveljet olivat tosin ensi alussa vielä vähän nureissaan toisilleen,
mutta mitä myöhemmäs ilta kului, sitä enemmän turhat tunteetkin
sulivat, ja viimeistä kertaa kilistäessä paiskattiin kättä.

-- "No juuri noin!" puheli vanha pormestari hyvillä mielin. "Niin tekee
kunnon miehet. Niin se pitää olla", ja hän levitti vasemman käden
sormet ihan taaralleen ja käänsi kämmenpuolen näkyviin. "Niin tekee
kunnon miehet."

-- "Peijakas", puhelivat entiset riitakumppalit sitten, kotia
mennessään, "kyllä tuo meidän vanha pormestari on sentään kunnon ukko."

-- "No sen minä sanon", vastasi toinen, "että semmoinen pormestari,
niinkuin esimerkiksi tämä meidän, niin semmoista saat hakea ympäri
avaran Suomenmaan, etkä löydä."

-- "Et löydäkään", vahvisti kumppali.

       *       *       *       *       *

Niin, vanha pormestari istui keinutuolissaan. Oli herttainen kesä-ilta.
Hänen oli niin ylen hauska ja hyvä olla. Väliin ryyppäsi hän
teelasistaan, väliin luki palasen uutista sanomalehdestä, väliin taas
puhalsi savuja moisesta hauskasta pitkävartisesta. Milloin hän päästi
savun paksuina renkaina ja katseli kuinka ne levisivät ja laskeusivat
hiljalleen lattialle, niin mielistyen lattian tuttavuuteen, ett'eivät
hennonneet enää siitä noustakaan; milloin taas tuli savu sinisenä
säikeenä ulos, laajeni hiljalleen, kiiri sitten avonaiseen akkunaan ja
ulos päästyänsä äkisti muutti suuntansa ja katosi.

-- "Hm!" myhähti pormestari, silmäillen piippuansa; hammasluu oli eheä
niinkuin vasta sorvalista tullut, letku punainen ja puhdas, varsi
verhottu sinisistä helmistä tehdyllä ja valkeilla helmikukkasilla
koristetulla päällyksellä. Pormestari pompautti pullealla kädellään
hopeisen kannen auki, painoi peukalollaan tupakkia syvemmälle,
naksautti sitten sormiansa (hän olikin suuri mestari siinä) ja puheli
itsekseen:

-- "Ei nykyinen aika osaa kunnon lailla polttaakaan. Ei nykyisillä
ihmisillä ole minkäänlaista nautintoa polttamisesta. He kiskovat ja
imevät savut keuhkoihinsa asti ja saavat siitä pään pyörrytykset ja --
mitenkä se Jaakko tohtori sanoikaan? -- mikatini-myrkytykset. Minä nyt
olen polttanut koko ikäni -- no en vainenkaan", ja pormestaria
nauratti, muistaessaan, ett'eihän hän sentään kätkyessä vielä piippua
käyttänyt, mutta vasta toisella kymnasi-luokalla oli saanut isältään
polttamisen luvan, -- "kuudettakymmentä vuotta olen jo polttanut
piippua, enkä ole tuntenut mitään mikatinia."

Ja sitten tuli jälleen hienon hieno savu-säie, ja mielihyvällä katseli
vanha pormestari, kuinka se entisten tavalla levisi, kiiri akkunaa
kohti ja vihdoin äkisti katosi.

Tuohon avonaiseen akkunaansa näki nyt pormestari koko pienen
kaupunkinsa. Kaikki oli siinä tuttua hänelle, talot ja ihmiset; yksin
hevosetkin hän tunsi, kenen mikäkin oli. Verraton oli muisti
pormestarilla. Hän muisti vielä niin selvään minä vuonna kauppaneuvos
Saharow oli rakentanut tuon uuden talonsa. Tupaan tulijaisissa oli
vielä tanssittu aamuun kello 7:än asti, ja näissä tanssiaisissa oli
tuomari Appelgren kihlannut Saharow'in tyttären. Hän muisti, milloin
tuuli oli kaatanut Helinin laipion, vanhan räpiskän, jonka jälkeen
Helin oli harmissaan teettänyt kauniimman laipion koko kaupungissa. Hän
muisti vielä kuinka Lajusen vallaton poika oli pudonnut kaivoon, ja
vanha Nokelainen saanut hänet ylös, niin, samaan kaivoon, jonka
kohdalla nyt seisoo suuri talo punaiset kartinit ikkunoissa.
Seinällä oleva kilpi ilmoittaa mikä tämä talo on. Siinä seisoo:
"Aniskellu-Yhdiön vähätäis-mymälä".

Rauhassa lepäsi pikku kaupunki tuossa pormestarin edessä, ja hänestä
tuntui, kuin olisi hän vähän niinkuin kuningas pienessä valtakunnassa.
Hän tunsi, kuten ennen muinoin Themistokles, jok'ainoan kaupunkilaisen,
ja jok'ainoa tunsi hänet, kauppaneuvos Saharow'ista ja vanhasta kenrali
Burkhardtista hamaan toissilmäiseen Kupiaiseen, jolla ei ollut muuta
tointa maailmassa kuin hakata halkoja ja kantaa vettä vanhalle
Lindénskalle tuolla toisessa päässä kaupunkia. Tyytyväisenä istui vanha
pormestari, luki jälleen palasen sanomalehteä, ryyppäsi teetä ja
katseli taas valtakuntaansa. Nyt oli lauvantai, ja kirkkoväkeä oli
kerääntynyt kaupunkiin jo suuri joukko. Tuolla ne kulkivat puodista
puotiin, enemmän katselemassa kuin ostelemassa; kaupungin karja palasi
parhaillaan laitumelta, mutta vielä ei ollut hätiä, latujen varsilla
kasvoi runsas ruoho, ja siitä ottivat haarasarviset vielä viimeisiä
makupalojaan, kunnes tyttöset ja poikaset ja piikaset vähitellen
ajoivat kunkin kotia. Olihan niin rauhallista...

       *       *       *       *       *

Mutta äkisti kuului kyökin ovi lentävän suurella jyrinällä auki, heti
sen jälkeen kuului kiireisiä askelia ruokasalista ja salista, nyt
avaantui pormestarin työkammion ovi, ja Gustava, pormestarin vanha
sisar ja hänen yksinäisen talonsa emännöitsijä, syöksi sisään.

-- "August, August!" huusi vanha Gustava minkä jaksoi, "voi August
toki!"

Hämmästyneenä kääntyi pormestari ympärinsä.

-- "Mutta, hyvä ihminen, mikäs sinulla on hätänä?"

-- "August, hyvä August, -- tulipalo!"

Pormestarilla oli juuri teelasi kädessä, mutta semmoisena kuin se
teelasi oli, semmoisena se kirposi hänen kädestänsä lattialle,
ikäänkuin olisi tahtonut ensimmäisenä soittaa hätäkelloa.

Tulipalo?

Mitenkä se oli mahdollista? Viiteenkolmatta vuoteen ei ollut
kaupungissa ollut mitään sellaista vaaraa, ja nytkö se olisi tullut?
Tätäkö pientä kaunista kaupunkia, joka on kaukana suuren maailman
menosta ja mylläkästä, oli nyt moinen vaara uhkaamassa?

Pormestarin oli ensi hetkenä mahdoton käsittää koko asiata. Ja niinpä
se olisi ollut monen muunkin pikkukaupunkilaisen laita. Rakennukset
ovat useastikin vanhan-aikuisia puutaloja, melkein seinä seinässä
kiinni toisissaan. Minun saunani, joka suloisessa sovussa asuu
halkoliiterin ja läävän välillä katsoo mustuneella taka-seinällään
hyvin rakkaasti naapurin heinäliiteriä, ja siinä he kumpikin jo monta
vuosikymmentä ovat kummastelleet, miksikä heidän välillensä on
ensinkään laitettu solaa, niin sanottua prankatua, koska tämä sola
kumminkin on niin kapea, ettei mikään palomestari maailmassa pääsisi
siinä kääntymäänkään, ei edes semmoinenkaan laiha katiska kuin tämä
meidän nykyinen. Olisivat panneet meidät ihan yhteen, meinailevat
vanhukset, -- kuinka hauska olisi haastella vanhan toverinsa kanssa
elämän vaiheista ja kokemuksista. -- Seminaristi Simpura oli ensin
hyvinkin pahoillaan, kun hänen täytyi panna taskukellonsa oppiin,
maksaakseen kortteristaan ja ruoastaan, mutta ei hätääkään, viereisestä
kauppias Puupposen talosta kuulee hän varsin selvään suuren seinäkellon
lyönnin ja tietää siis milloin on seminariin lähteminen. -- Ja
tiedättekös, mitä tietä maisteri Mandelin kihlasi kauniin morsiamensa,
Ilma Paajasen? He asuivat vastatusten, toinen toisella, toinen toisella
puolen katua, ylikerrassa. Kauan aikaa olivat he jo tunteneet toisensa,
kauan aikaa pitäneet hyvää silmää toisiinsa, sinuttelivatkin toisiansa.
Seurassa oli Ilman ikävä, ellei siellä ollut Mandelin'ia, ja
Mandelin'in oli paha mieli, jos Ilma ei tullut seuraan. Kerran kauniina
aamuna istuivat kumpikin akkunassaan. Aamu oli suloinen, ja varpuset
sirkuttivat räystäällä. Ja he katselivat toisiansa, ei varpuset, mutta
maisteri ja Ilma, ja katselivat toisiansa kuin ainakin ihmiset, jotka
lukevat toistensa otsalla sanat: minä olen sinun. Mutta maisteri
virkkoi viimein:

-- "Ilma!"

Ilma nosti silmänsä.

-- "Ilma, hyvä Ilma, tahtoisitko sinä..."

Ja siinä hän nyt kysyi jotakin sellaista delikatia asiaa, jota ei sovi
tässä ilmoittaa, mutta jonka jokainen arvaa. Mutta Ilma painoi päänsä
alas, punehtui ja kuiskasi:

-- "Tahdon."

Ja se kuiskaus suhahti länsituulen siivillä yli tuon herttaisen kapean
kadun maisteri Mandelin'in akkunaan ja siitä suoraa päätä maisteri
Mandelin'in sydämmeen, ja tämäkös siitä pälpättämään! Mutta samassa
avasi Franz Rahikainen puotinsa oven vastapäätä alikerrassa ja astui
ulos piippu hampaissa ja villahippa päässä.

-- "Moron, moron!" sanoi hän ja nyykäytti päätä maisterille. "Tänäänpäs
on ilma herttainen."

-- "Ilma on aina herttainen" vastasi maisteri Mandelin, jonka sydän
pälpätti.

-- "Jaa no ... eihän se sentään aina ... tuota..."

Rahikainen ei oikein ymmärtänyt maisterin sanoja, mutta mitäpäs
ymmärtää Rahikais-parka länsituulesta?

Näin eletään hiljalleen pikku kaupungissa, ja aivan erityinen sallimus
varjelee niitä tulipalolta. Joskus kyllä iskee jonkun mieleen, mitähän
jos alkaisi täälläkin räiskiä? No jos on kerran tullakseen, niin onhan
meillä vettä, sammutetaan pois, ja jos ei taas ottaisi sammuakseen,
niin minkäpäs sille sitten juuri mahtaa? Ja mikä sen tulipalon nyt
toisikaan? Viiteenkolmatta vuoteen ei ole ollut muuta kuin kaksi kertaa
nokivalkea, Helin'issä kummallakin kerralla. Mitä turhia! Ovathan ne
kyllä käyneet täällä Fennian ja Svean ja Rossijan asiamiehet tahtomassa
vakuutusta, siltä varalta, että tulipalo... Mitä turhia!

Mutta nyt oli tulipalo!

       *       *       *       *       *

Gustava neiti oli vallan kalpeana ja vapisi kuin haavan lehti.

-- "Missä, missä?" huusi pormestari, viskaten yönuttunsa pois ja
lingottaen kauas tohvelinsa toisesta jalasta sekä ruveten vetämään
saapasta jalkaansa.

-- "Meillä, meillä, August, armas August, ah! Saunassa!"

Pormestari hyppäsi pystyyn, ennättämättä saada vielä toista saapasta
jalkaansa, ja sieppasi päähänsä hatun piirongilta.

-- "Soittakaa kelloja!" komensi pormestari, kylmä hiki otsalla. "Anna
mulle joku nuttu; enhän minä tässä voi mennä ulos. Ja missä ne
Sitnikow'in paperit? Ne olivat tässä pöydällä vast'ikään ... tärkeät
paperit ... minä olen monta kertaa sanonut, ett'ei minun pöytääni saa
kukaan korjata, mutta sinun pitää aina sen pölyriepusi kanssa olla joka
paikassa nuohomassa... Herrainen aika, missä ne nyt ovat? Kaikki muu
saa palaa, minulla on kaikki vakuutettu, mutta ne Sitnikow'in paperit!
Ja niiden sisässä 10,000 markan vekseli... Hae hyvä ihminen äläkä istu
siinä kuin kivettynyt varpunen!" (Hädässä tulee vertauskin vähän
sopimaton.)

Mutta varpunen pyrähti lentoon, ja nyt alkoi oikea asiapaperien
jahti. Ympäri huonetta juoksivat kilvassa veli ja sisar, hakien
sakramenskattuja papereita. Kirjat ja tupakkirasiat ja tikkukotelot
kohoilivat pöydiltä ja lentelivät ympäri huonetta, sanomalehdet tekivät
kahinalla seuraa niille, -- oli kuin parhaankin spiritistin
séance'issa. Sohvan ja piirongin alle, -- kaikkialle kurkisti joko
ensin veli ja sitten sisar taikka sisar ensin ja veli perässä. Mutta
papereita ei ollut. -- "Voi sentään!" voivotteli pormestari. "Vaikka
palaisi talossa kaikki, vaikka jok'ainoa naulakin" (taas tuommoinen
hätävertaus) "niin minä vähätteleisin, mutta se Hovin päätös
ja vekseli, jos se palaa, niin ei mikään pelasta Sitnikow'ia
konkursista... Kyllä se naisten järjestyksen vimma sentään on sitä
viho viimeistä".

Piu, piu, piu!

Kas niin jo kuuluu palokello hyökvahdista. (Tuo oli muinaisilta
sota-ajoilta peritty nimitys kaupungin palotornille. Sotaiset ajat
olivat olleet ja menneet, eikä tornissa eikä koko rakennuksessa enää
ollut mitään sodan merkkiä. Vähäisen sodan vivahdusta vaan oli silloin
kuin joku uppiniskainen markkinamies vietiin sinne rauhoittamaan
mieltänsä ja kieltänsä.)

-- "No niin!" huudahti pormestari. "Nyt jo palokellotkin soittaa
hätä-rumpua! Gustava kulta, missä ihmeellä ne Sitn..."

-- "Mitkäs paperit ne tuossa pöydällä sitten ovat?" kysyi Gustava neiti
tamburissa.

Ja siinä ne nyt olivat samassa paikassa, johon ne pormestari aamulla
oli jättänyt, käärössä kauniisti koskematta.

Pormestari joutui hieman hämille.

-- "Gustava kulta", sanoi hän, taputtaen sisartaan olalle, "älä ole
milläsikään, jos minä vähän kiivastuin. Tiedäthän sinä, että minä olen
tuommoinen..."

-- "No mitä turhia!" vastasi hyväntahtoinen sisar. "Joudu, joudu nyt
vaan. Mutta ethän sinä, August, saata noin paitahihasillasi..."

-- "Anna hyvä ihminen, anna pian minulle joku päällystakki".

Sisar parka kiireissään pyörähti pari kertaa ympärinsä tamburin
permannolla, hapasi sitten naulakkoon ja sieppasi ensimmäisen
vaatekappaleen, mikä käteen sattui, ja puki sen veljensä ylle.
Hädissään ei kumpainenkaan huomannut, että se oli Gustavan sadekappa.
Ja mitäpäs siitä, vaikka olisivat huomanneetkin? Hätä ei lue lakia.

Pormestari syöksi ulos ja hänen perässään Gustava neiti, siepattuaaan
vaistomaisesti mukanaan veljensä pöydältä kaksi karafinia, toisen
täynnä vettä, toisen sahtia, sillä naisen sydän oli äänettömällä
kielellään ilmoittanut Gustavalle, että tulipalossa tarvitaan
sammutus-aineita.

       *       *       *       *       *

Pormestarin ja Sitnikow'in paperien sekä Gustavan ja kahden karafinin
tullessa ulos, tuprusi jo paksu savu saunan katosta. Väkeä oli
ennättänyt kerääntyä suuri joukko pihalle ja kadulle. Läävän ovi oli
auki, ja ovessa teutui pormestarin kuuluisa Punikki lehmä paraillaan
kahden miehen välissä. Ulos sitä kyllä oltiin tulemassa ja tultiin
kanssa; vaikea vaan oli sanoa Punikkiko se miehiä talutti, vai miehetkö
Punikkia.

Gustava neiti, nähtyään lemmittynsä olevan vaarassa, syöksi väkijoukon
keskitse Punikkinsa luo ja sydämmen äänettömästä vaatimuksesta tyhjensi
molemmat karafinit Punikin selkään.

-- "Miks'ei hätäkello soi kirkontornissa?" huudahti pormestari,
huomaten vaaran olevan jommoisenkin.

Niin, miks'ei soi? Ei kukaan osannut sanoa syytä. Mutta syy oli tämä.
Kirkon ympäri juoksivat suntion pojat ja joukko kerjäläispoikia kuin
hullut, pistäen kättään jok'ainoaan kivijalan koloon. Suntio näet ei
sattunut olemaan kotona, mutta emäntä oli tiennyt sanoa, että "sinnehän
se meidän pappa pistää ne tapulin avaimet sinne kirkon kivijalan
koloon". Ja tätä avainkoloa nyt miehissä etsittiin. Sittenkuin kolme
kertaa oli kirkon ympäri lennetty, löydettiin avaimet vihdoinkin
kaikkein suurimmasta kolosta, johon kukin kiireissään jo ennenkin oli
kätensä pistänyt, mitään löytämättä. Kun ihmisellä on oikein kiire,
niin ei löydä lakkiakaan päästänsä.

Tapulin ovet avattiin vihdoin, ja kymmenkunta kerjäläispoikia nousi
tömisten ylös. Nythän oli harvinainen nautinto saatavissa: päästä
tapuliin ja saada vielä soittaa kellojakin. Suntio se sunnuntai-aamuina
aina tapasi häristellä poikasia ja ajaa tapulista pois, mutta nyt
tiesivät lurjukset suntion olevan rysillään ja yleisen hädän vaativan
heitä toimeen. Siksipä rupesikin kellot soimaan, eikä ollut soitossa
mitään pysähdystä: yhtä mittaa pampatti kello tulipalon loppuun asti.

Ruiskut tulivat ämpäreineen rämisten ja kolisten hyökâvahdista päin.
Vapaehtoista sammutuskuntaa kaupungissa ei ollut. Maisteri Mandelin oli
kyllä luvannut ruveta semmoista puuhaamaan ja jo kirjoittanut
Kajaaniin, pyytäen sikäläisen palokunnan sääntöjä malliksi, mutta ei
ollut vielä saanut niitä.

Niin, ruiskut tulivat. Ne asettuivat talon edustalle, mutta olivat ihan
neuvottomia, niin ruiskut kuin ämpärit ja miehet, sillä palomestari oli
poissa.

-- "Missä pranmestari?" huusi yksi.

-- "Jaa, missä pranmestari?" toisti toinen.

-- "Jaa-a, missä prrranmestari?" huusi myös teurastaja Sillfors, mies
suuri kuin jättiläinen, armottoman kiivas ja väkevä, ja tarttui
ensimmäistä kohdalle sattunutta maan ukkoa kaulukseen, vaikk'ei tämä
ukko parka kuulunut koko sammutusjoukkoon eikä edes ollut palomestarin
sukujakaan.

-- "Katsokaa", raivosi Sillfors, "ilmivalkeassa on jo koko katto, ja
sitä miestä, jonka pitäisi olla täällä ensimmäisenä, sitä miestä ei
kuulu eikä näy! Semmoista pranmestaria!"

-- "Semmoista pranmestaria!"

Yleinen nurina nousi pranmestaria vastaan, -- sangen tarpeettomasti,
sillä tuollahan hän jo tuli juosten alas kirkkomäkeä, juosten minkä
suinkin jaksoi.

-- "Jo tulee", virkkoi yksi,

-- "Jo tulee, jo tulee", vahvisti toinen.

-- "Pranmestari, joudu!"

-- "Pranmestari hoi!"

-- "Pranmestari, ho hoi, tänne!"

Ja niin kirkuivat he pahanilkiset, vaikka näkivät selvästi, kuinka
toinen koetti panna parastansa, joutuaksensa virkansa ja ammattinsa
hoitamiseen.

Palomestari tuli ja seisahti suuren ruiskun ääreen. Hän oli muutoinkin
laiha ja kalpea, mutta nyt oli hän aivan vaaleana. Silmät pystyssä ja
alahuuli lerpallaan hän seisoi tuossa, ensikertaa alkamassa
sammutustyötä täydellä todenteolla. Ruiskusyynit keväällä olivat
sentään jotakin toista kuin tämä todellinen tulipalo. Tämän lisäksi
vielä säikähdys siitä, että hän oli niin myöhään saapunut paikalleen.
Hän näki ympärillään nurisevan väkijoukon, joka oli huutanut
pranmestaria, ja jossa vieläkin kuului| napisevia ääniä pranmestaria
vastaan, ja hän tunsi, että hänen sekä pranmestarin välillä oli jotakin
läheistä yhteyttä. Mutta sitten, nähdessään edessään raivoavan
elementin, joka sihisi ja räiski ja piti sitä elämää, tunsi hän, että
tuolla elementillä ja hänellä oli myös jotakin lähempää yhteyttä. Mutta
miten nyt olla kuin eleä, sitä ei pranmestari osannut käsittää. Hän oli
kuin tenhottu, kunnes Sillfors viimein lausui ratkaisevan sanan, joka
poisti hänen lumouksensa.

-- "Ruuvatkaa toki letkut kiinni!"

Nyt oli asia selvä.

-- "Jaa, jaa", huusi pranmestari. "Letkut kiinni ja pumput veteen".

Tämä vähän nurinpäinen käsky ymmärrettiin toki aivan hyvin, eikä
aikaakaan, niin alkoi sammutustyö täysin toimin.

       *       *       *       *       *

Tällä välin oli koko kaupunki tullut liikkeelle, toisin sanoen koko
kaupunki aaltoeli pormestarin tulipaloa sammuttamaan, neuvoja
antamaan tahi ainakin katsomaan. Joka suinkin vaan pääsi liikkeelle,
se jätti työnsä ja toimensa ja täytti savua kohti. Kadut kihisivät
ihmisistä; kaikki he kiiruhtivat, kaikki he riensivät ja tyrkkivät
toisiaan. Vesimiehet ajoivat täyttä laukkaa, huutaen ja varoittaen
jalkamiehiä astumaan pois tieltä. Ja siinä oli renkiä ja piikaa
ja poikaa, jotka ken seljässään, ken sylissään, ken olallaan
kuljettivat sammutustarpeita. Siinä meni käsiruiskuja, assuranceja ja
reassuranceja, extinktoreita ja tavallisia meidän Pärnäsen tekemiä, ja
siinä oli ämpäreitä rivallisia ja rivattomia, rautaisia ja puisia,
siinä kiuluja ja korvoja, korvallisia ja korvattomia, siinä tyhjiä
voi-astioita ja viilipyttyjä. Kaikilla oli kiire tulipaloon. Viimeisenä
kulki lihava leipuri Helin. Hänen renkinsä ja piikansa ja opinpoikansa
olivat kaikki karanneet tulipalolle; hänen täytyi itsensä lähteä
kantamaan palopaikalle ruiskuansa, Pärnäsen tekemää. He olivat kumpikin
tavattoman lihavia, niin ruisku kuin Helinikin. Kummakos sitten, että
Helin ukko läähätti ja hikoili taakkansa alla. Välistä täytyi hänen
laskea kantamuksensa maahan, yskiä väliin ja pyhkiä hikeä otsaltaan.
Sitten jatkettiin taas matkaa. Olisi toinen jo heittänyt mäkeen koko
ruiskun, joka niin paljon vaivaa tuotti, mutta Helin oli kunnon porvari
ja tiesi velvollisuutensa. Kärsivällisesti kantoi hän ruiskuansa päähän
asti. Kovin oli kumminkin ukko väsynyt, ja siksi hän istahti lepäämään
ensimmäisen esineen päälle, minkä sattui näkemään. Tällä välin oli
pormestarin pihalta pelastettu talon edessä olevalle torille irtainta
tavaraa. Vanha saavi sattui olemaan äärimmäisenä, ja sen laidalle
laskihe ukko Helin lepäämään, mutta sen levon ei pitänyt pitkällinen
oleman. Kenties olisi saavi sentään kestänyt Helin'in oman painon,
mutta hänessä vaikutti epäilemättä yhä vielä tenhottomuuden lain
jälkeen Pärnäsen ruiskunkin paino, ja sitä taakkaa ei saavi
kannattanut, vaan avasi vanteensa ja laski Helin'in tavallista
joutuisammin maahan.

       *       *       *       *       *

Pormestarilla tosin oli kaikki vakuutettu, mutta kun tuli kumminkin oli
saanut suuren vallan ulkohuoneissa ja näytti uhkaavan päärakennusta,
hyppäsi hän kaivon salvokselle, osoitti Sitnikow'in paperikääryllä
taloansa, kuten Pietari Suuri muistopatsaassansa osoittaa Nevan yli, ja
huusi:

-- "Korjatkaa, hyvät ihmiset, irtain tavara ulos!"

Puoli sataa joutilasta kirkkomiestä hyökkäsi sisään, ja nyt alkoi
tavarain pelastus. Se kävi, niinkuin useinkin pienissä kaupungeissa,
missä ei ole säännöllisesti harjaantunutta pelastuskomppaniaa.
Päätarkoituksena on vaan saada tavarat pelastetuiksi tulen vaarasta,
mutta tulevatko ne eheinä vai palasina ulos, -- siitä vähät. Osa
kannettiin ovesta, toinen heitettiin akkunasta. Pelastustyö näytti
oikeen huvittavan uljaita pelastajia. Pienet pöydät, tuolit,
kirjahyllyt, kirjat, astiat lentelivät akkunasta kadulle milloin
vastaan-ottajain käsiin, milloin jalkoihin, milloin maahan, että mäki
tärähteli.

-- "Matti, otas vastaan nää! Mutta älä säre!"

-- "No, no!"

Ja niin sai Matti tusinan juomalaseja käsiinsä, sisätysten pinottuina.

-- "Heikki, otas tää!" huusi toinen pelastaja ja lennätti pormestarin
toisen tohvelin akkunasta. Mutta tohvelin paraillaan lentäessä, sattui
Matti lasipinoinensa väliin ja -- kilkis, sanoi toinen puoli laseja
kadun kivillä.

-- "Pentele!" suuttui Matti ja viskasi loputkin lasit samaan turmioon.

Ja lasien kohtalo tuli monen muunkin kapineen osaksi. Mutta kaikki
pelastettiin; tuskin jäi naulaakaan seinään. Gustava neiti käveli
pelastettujen tavarain ympäri, valitellen ja voivotellen sitä
hävitystä, mikä niissä oli tapahtunut. Mutta nähtyään pormestarin
suuren, kauniin kukkavaasinkin makaavan huuli rikki muitten tavarain
joukossa, purskahti Gustava parka itkemään ja juoksi veljensä luokse
pihalle.

-- "August. August! Nyt on meidän kaunis vaasi rikki!"

-- "Kuka kanalja sen on särkenyt?"

-- "Pelastajat, kukas muu!"

-- "Missä se on?"

Pormestari kääntyi, lähteäksensä katsomaan vaasiansa, mutta samassa
astui muuan kerjäläispoika ulos kyökin ovesta, kantaen vanhaa
rikkinäistä koria, jonka hän lienee löytänyt jostakin ullakon nurkasta
ja päättänyt hänkin pelastaa edes jotakin siinä yleisessä pelastuksen
vimmassa.

-- "Sinä kanalja!" huusi pormestari ja löi Sitnikow'in paperikääryllä
pojan paksuvillaiseen tukkaan. (Pojan lakki lienee joutunut
pelastettujen tavarain joukkoon sekin.) Tomu pöllähti pojan päästä. Hän
kääntyi ympärinsä.

-- "Mitä vasten?"

-- "Sinäkös sen vaasin olet särkenyt, sen kanalja?" tiuskasi pormestari
ja rypisti jo kulmakarvojansa. "Kyllä minä tunnen sinut, sinä olet se
Römpön Taavetti."

Poika parka purskahti itkemään.

-- "Enhän minä ole mitään särkenyt! Vanhat tuolit vaan kannoin äskön
vinniltä alas ja nyt tämän korin, en muuta".

-- "No, no", puheli pormestari, ja kulmakarvat menivät jälleen entiseen
asentoonsa. "Suuri poika kehtaa itkeä tuossa suu väärässä. Sisso! Heitä
pois ruikutus!" Näin puhellessaan kaivoi pormestari taskustaan pienen
hopearahan ja pisti sen pojan kouraan. Pois mennessään hän nurkan
kohdalla vielä katsahti taaksensa, joko muka Taavetti oli kokonaan
lakannut itkemästä.

       *       *       *       *       *

Sammutustyö kävi tällä välin reippaasti ja rivakasti. Ulkohuone-riviä
ei enää voinut pelastaa; sen vuoksi yhdistettiin kaikki voimat
päärakennuksen suojelemiseksi. Olisi sammuttaminen käynyt ehkä
paremminkin, ellei olisi ollut niin tavaton ahdinko pihalla.

-- "Liika väki pois! Liika väki pois!" huuteli palomestari alin-omaa,
ja aina tuommoisen käskyn ja asianmukaisten käsien liikuntojen jälkeen
syöksähti joutilas tulva ulos portista kadulle, mutta moniaan
silmänräpäyksen perästä palasi se jälleen. Vesimiesten kirkuna,
sammuttajain kiireiset juoksut, pumppujen kumea kolina, vesisuihkujen
sihinä ja tuosta suuttuneen tulen räiskeet, kaikki tuo suli
sanomattomaksi kihinäksi ja meluksi, jossa ei arkahermoisen olisi ollut
hyvä olla. Palomestari ja lehtori Harberg kunnostivat itseänsä kuin
miehet. Missä liekki kuumin, siellä jompikumpi heistä.

-- "Käsiruisku tänne!" huusi aina toinen tai toinen heistä.

Käsiruisku tuli.

-- "Ruiskuta vettä mun päälleni!"

Ei käsiruisku uskaltanut: lehtori mies näet tai pranmestari itse,
mitenkäs se kävisi laatuun?

-- "Ruiskuta vettä minun päälleni!" tiuskivat rohkeat miehet.
"Vaatteeni palavat muutoin."

-- "Jassoo! No kyll' tästä tulee."

Ja käsiruisku kasteli heidät, kasteli kantapäästä kiireesen asti. Täten
varustettuina he, vasemmalla kädellä suojellen silmiänsä, astuivat yhä
lähemmäs tulta, ja uljaasti tekikin vesisuihku tehtäväänsä.

-- "Tuokaa pranhaka tänne!" vaadittiin yhtäällä.

-- "Vettä tänne!" huudettiin toisaalla.

-- "Tänne vettä joutuun!" kuului täältä.

-- "Tuo tänne tynnyrisi!" kaikui tuolta. Vesimiehet olivat tuskassa,
hevoset säikkyivät pauhusta ja tulen pelosta, nousivat väliin
pystyynkin, ja silloin aina ryöpsähti joutilas väki syrjään, lisäten
hämmennystä. Kadulla oli kaikenlaista keskustelua.

-- "Mittee", kummasteli maanmittari Talén, "mittee nuo tuossa
hulluttelloo ranhakojesa kanssa? Ois eis panna kaks ranhakkoo yhtee ja
valjastoo kuus hevosta ettee, ja ala sitten ryttyyttee, -- annahan
lähtis seinä kerrassaan! Ei tuota tuommoista elämee kehtoo
kahtookkaan".

-- "Ja mitä niistä ruiskuistakaan sitten lähtee?" arveli Hakalan vanha
isäntä.

-- "Vettä niistä lähtee", sanoi suutarin opinpoika, joka seisoi
vieressä.

-- "Eikä, mutta niin meinaten, että mitä niistä on hyötyä? Kantais
saavilla ja valais tulen niskaan, niin tulis piankin loppu".

-- "Jaa, talostako vai?" pani toinen taas väliin.

-- "Sinäkin siinä, sen retale!"

Mutta aptekari Nordman, vasta Helsingistä tullut, kaupungin suurin
keikari, aina hattu päässä, glacét kädessä ja kaikenlaisten hajuvesien
lemu ympärillään, puheli näin:

-- "Ei, mutta se on yks skandal, kun ei kaupungi ole frivillig
brandkoor; Helsingi on brandkoor 500 miestä. Me pitä laitta yks semmone
koor".

-- "Mistäs työ ottasta teällä ne viissattoo miestä?" kysyi Talén.

-- "No me otta niin moni kuin saa ja reqvirera Sidorowi yks suur
spruta".

-- "Juu, juu tietysti", liitti käräjäkirjuri, herra Muttilainen, joka
harvoin näki selvän päivän ja nytkin seisoi laipion nojassa nikotellen.
"Juu, kyll se on -- juuri kuin herr aptekari sa-sa-sanoo. Ja minä
tu-tu-len jäseneksi minäkin, -- nik!"

-- "Varokaa, varokaa!" huudettiin pihassa. "Katto putoaa sisään!"

-- "Katto putoaa, katto putoaa!"

-- "Pois siitä!"

-- "Harberg, tulkaa pois!"

-- "Pranmestari pois!"

Kumahtaen vajosi katto palaneen rakennuksen sisään. Paksu savu
syöksähti täten avatusta kidasta ja hetkeksi tukahdutti tulen voiman,
mutta pian se uudistetulla voimalla alkoi räiskiä ja elää.

-- "Ruiskuja tänne! Päärakennuksen nurkka kytee!"

-- "Vettä tänne!"

-- "Pranseili, pranseili!"

-- "Vettä puuttuu!"

-- "Vettä joutuun!"

Vedestä rupesi todella olemaan puute. Hevosmiehet tosin ajoivat sitä,
minkä ennättivät, mutta kun vesi oli haettava aivan toisesta päästä
kaupunkia, niin ei sitä ennätetty tuoda tarpeeksi. Lähellä pormestarin
taloa oli tosin ranta, mutta sinne vei niin jyrkkä äyräs, että
hevosella oli sinne mahdoton päästä. Jalkamiehet tosin koettivat kantaa
vettä ylös, mutta kun ei tuossa toimessa ollut mitään järjestystä,
niin ei hyötykään ollut suuri. Siinä oli miestä ja akkaa, poikaa ja
tyttöä mäki kirjavanaan, jotka, kellä minkinlainen astia kourassa,
kilvassa juoksivat alas mäkeä, huutaen ja toisiaan tyrkkien, usein
kuperkeikkaakin heittäen. Kiire vaan oli jokaisella saamaan vettä ylös.
Mutta alastulijat, hätiköt, tekivät ylöstulijain ponnistukset usein
turhiksi. Vettä läiskyi astioista yhtä mittaa, ja kun viimeinkin monen
ponnistuksen perästä oli vedentuoja päässyt pumpun ääreen, niin ei
astiassa ollut muuta kuin hyvää tahtoa.

-- "Tuo vettä, äläkä tyhjää kanna", kiukuttelivat pumppumiehet, --
"senkin tupero!"

-- "Kah, kun läikkyi tiellä".

-- "No juokse uudestaan".

Ja uudestaan syntyi entinen mylly.

Raatimies Helin, joka yhä vielä istui särkemänsä saavin kimpien päällä,
pyhkien hikeä otsaltaan, huomasi tuon päättömän vedentuonnin.

-- "Laittakaa vesiketju!" huusi hän, se on: hän yritti huutaa, mutta
ääni oli raatimieheltä kokonaan langennut. Sitä ei kuullut kukaan. Hän
rupesi viittomaan ja viittomaan, kunnes onneksi teurastaja Sillfors
havaitsi tuon huitomisen ja juoksi hänen luokseen.

-- "No kuinkas nyt Helini oikein jaksaa, tuossa kaupungin permannolla?
Ha-ha-ha!" ja Sillfors'ia nauratti tuo sukkeluus.

-- "Oo vait, veikkonen! Puh! Se pakanan ruiskuhan minut ihan tappoi.
Puh!"

-- "Mut siinäkös Helini nyt meinaa istua koko illan, siinä kaupungin
permannolla?"

-- "Oo vait, veikkonen! Minä vaan sitä, että laita sinä, puh! vesiketju
tuonne alas rantaan. Eihän ne pöllöt tuolla, puh, saa tippaakaan vettä
ylös. Sinä ymmärrät ja osaat. Laitapas joutuun. Puh!"

-- "Jaa, juu ... niin ... no, no!"

Ja Sillfors riensi poikki kadun mäelle, josta jyrkkä äyräs alkoi.

-- "Vesiketjuun joka mies!" huusi hän, ja kuuluikin se huuto hamaan
rantaan asti kesken kaikkea melua.

Vedenkantajat pysähtyivät. Harvat oikein ymmärsivät vesiketjun
tarkoitusta.

-- "Vesiketjuun, kuulittenkos!" pauhasi Sillfors, mies suuri ja
armottoman väkevä. "Taikka minä teille näytän Ilomantsin leimaukset!"

Veden kantajat luulivat tuon äkäisen miehen vaativan heitä entistä
kiiruummin saamaan vettä ylös, ja paikalla alkoi entinen sekava
mylläkkä, kahta kauheampana vaan.

Nyt suuttui Sillfors, suuttui ja sieppasi kahta ensimmäistä akkaa
käsityngästä kiinni, pani heidät seisomaan vastatusten, katsahti heihin
hirmuisen tuimasti ja sanoi pahaa ennustavalla äänellä:

-- "Seisokaa nyt siinä niinkuin naulatut, taikka minä..."

-- "No kyll' myö seistään, kyll' seistään".

Sen tehtyään sai Sillfors jälleen kiinni toisesta kahdesta ihmisestä ja
asetti heidät ensimmäisen parin viereen. Pidettyään tämmöistä
ihmisjahtia hetkisen aikaa, sai hän kaksi riviä ihmisiä asettumaan
paikoilleen.

-- "Tyhjät astiat toista riviä alas, täydet toista ylös!" komensi
Sillfors, joka nyt kerrassaan oli kohonnut ylipäälliköksi.

Ja kas kuinka rupesikin asia käymään sievästi ja nopeasti! Ei
aikaakaan, niin alkoi tämä toimi tuntua ketjumiehistä hyvin lystiltä.
Ei mitään huolta muuta kuin heittele käsiäsi vaan noin oikealle ja
vasemmalle, ja astiat kulkevat kuin itsestään.

Jo alkaa linjalla kuulua iloista puhetta ja naurua. Jo päästellään
sukkeluuksia, ja irvistellään milloin Marin märjille liepeille, milloin
Mikon savisille lahkeille. Lystiä kerrassaan. Sillfors on tavattoman
sukkela. Jos sattuu kulkemaan linjassa astia, joka ei ole aivan
säännöllinen sanko, niin on hänellä joka kerta joku liikanimi sille.
Mutta sattuu vihdoin tulemaan ylös linjaa viilipyttykin. Silloin
suuttuu Sillfors jälleen. Hän keskeyttää työn koko linjalla ja
ärjäisee:

-- "Kuka se on ollut niin sakrrramenskatun tuhma, että on tuonut
viilipytyn tulipaloon? Häh? Ulos linjasta, ulos linjasta tämmöinen
turkin trumpu!"

Voipiko nyt löytää sen typerämpää vertausta? Mutta ihmiset olivat niin
sanomattoman hilpeällä tuulella, että nauru rähähti pitkin koko linjaa.
Ja vaikka Sillfors olisi sanonut viilipyttyä pukinsarveksi, niin olisi
se herättänyt naurua sittenkin.

-- "Ulos tämmöinen trumpu!" toisti Sillfors ja mäiskäsi pytyn menemään
alas mäkeä.

-- "Eläköön!" huusi räätäli Lintunen.

-- "Eläköön!"

-- "Eläköön!"

-- "Eläköön Sillfors!" huusi Simpura, joka oli tottunut kunnioittamaan
suuria miehiä.

-- "Eläköön!" huusi koko vesiketju ylhäältä hamaan alas asti.

Sillfors kasvoi päätänsä pitemmäksi. Hän oli päivän sankari. Skobelew
-- mitä oli sinun maineesi Sillfors'in maineen rinnalla!

       *       *       *       *       *

Vähitellen oli päästy jo niin pitkälle, että tulelta oli mahti mennyt.
Ulkohuone-rivi oli palannut jo melkein maata myöten. Päärakennus oli
saatu pelastetuksi. Äsköisestä myrskystä oli jäljellä vaan maininki
enää.

Pormestari oli ennättänyt riisua Gustavan sadekapan ja saanut oman
palttoonsa sekä toiseenkin jalkaan saappaan. Tämä oli hänen ystävänsä,
vanhan postimestarin ansio. Pelastettujen tavarain joukossa oli
viimeksi mainittu pengannut niin kauan, että oli vihdoin saanut mitä
tarvittiin ystävänsä pukemiseen "ihmiseksi", niinkuin hänen sanansa
kuuluivat. Pormestarin ympärillä kiehui tuttavia ja ystäviä, jotka
valittelivat hänen onnettomuuttansa. Jok'ainoalle kertoi pormestari
tulipalon alun, kuinka hän oli rauhallisesti istunut huoneessansa,
kuinka Gustava oli tullut sisään ja niin edespäin, ja lopussa riemulla
näytti Sitnikow'in tärkeitä papereita.

Ja ystävillä ja tuttavilla oli myös kertomista. Kukin koetti noin
hienolla tavalla huomauttaa, kuinka hän oli ensimmäisenä nähnyt savun
ja sanonut vaimolleen, että mikähän savu se pormestarin talosta oikeen
nouseekaan. Kuka antoi ymmärtää hienosti, hyvin hienosti, että Punikkia
ei olisi kukaan muistanut, ellei hän olisi sanonut Lindgren'ille että
mahtaakohan se lehmä vielä olla siellä. Toinen taas haasteli, että
ellei hän olisi saanut kiinni siitä palavasta hirrestä, niin tiesi
miten Muttilaisen olisi käynyt. Sormet oikein paloivat. No vähät
sormista, paranevathan. Kolmas tiesi, että pumppu ei ottanut käydäkseen
ensi alussa, mutta eihän se ollut kummakaan, kun iso mutteri ei ollut
oikein kiinni: se falskasi. Ja heti kuin hän sai mutterin ruuvatuksi
kiinni, niin pumppukin kävi. Neljäs ilmoitti huomanneensa, että Komosen
katto oli syttynyt. "Minä sinne kuin ilves, otin ämpärin vettä ja
oravana katolle" ... ja niin edespäin.

Aptekari Nordman katsoi nyt velvollisuudekseen myöskin jollakin
tehokkaalla tavalla ottaa osaa sammuttamiseen.

-- "Kuuleks!" sanoi hän pienelle pojalle, "tiäräks sinä se apoteki?"

-- "Kah! Miks'en minä sitä tietäis!"

-- "No mene sitt se apotek ja sano se minä trenki, se minä Jussi, ett
se pane Loke valja ja aja olutbryggeri ja tuo kolm kori oltta."

-- "Jaa tännekö?"

-- "No ja, tenne just".

Poikanen meni ja myhähteli itsekseen. Tuli Römpön Taavetti vastaan.

-- "Minnes sinä juokset?"

-- "Aptekiin".

-- "Kuka käski?"

-- "Minä Jussi".

Ja poikanen kertoi aptekarin käskyt Römpön Taavetille. Tämä kertoi
muille, ja niinpä oli aptekari pian saanut yleensä tunnetuksi nimeksi
"Minä Jussi".

Oluet tulivat, ja aptekari oli iloissaan, nähdessään kuinka suuren avun
hän oli tehnyt hikoileville ja janoisille sammuttajille.

Mutta vanha mamseli Nikander tuli myöskin, kaupungin helläsydämmisin
ihminen. Hän tuli, otti pormestaria kädestä kiinni, laski toisen
kätensä hänen olalleen ja katsoi pormestaria silmiin niin hartaasti
kuin olisi tahtonut suudella häntä.

-- "Voi!" itki hän viimein. "Voi sentään, kuinka tämä on hirveätä!"

Ja taas katsoi hän pormestariin, joka viimein tuli vähän hämillensä
tästä sanomattomasta lempeydestä ja, päästäkseen jollakin tavoin
vapaaksi, virkkoi:

-- "No ei mitään..."

-- "Vai ei mitään? Kyllä minä tiedän. Voi sentään!"

-- "Tuota ... Gustava tuolla..."

-- "Armas Gustava!" huudahti mamseli Nikander ja riensi Gustava neiden
luo, ja tälle hän sai nyt purkaa sydämmensä hellyyden.

-- "Armas Gustava! Voi kuinka tämä on hirmuista!" Ja hän suuteli
armasta Gustavaa ja itki, itki ja suuteli.

Ja armas Gustava ei osannut muuta kuin tehdä aivan samaa.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo laskenut, ja joutilas väki hälveni vähemmäksi. Vesiketju
ei enää ollut tarpeen, mutta Sillfors ei mielinyt niin vähällä heittää
ylipäällikkyyttänsä. Hän komensi mukaansa kymmenkunnan reippaimpia
miehiä ja läksi näiden kanssa palopaikalle kiskomaan palavia hirsiä
irralleen ja sammuttelemaan kekäleitä. Ja jo aikaa sitten oli
pormestarin tavarat kannettu sisään, mutta Sillfors yhä työskenteli
palavilla raunioilla.

Pormestarin tavarat kannettiin, niinkuin sanottiin, vihdoin takaisin
sisään. Ulos pienelle torille ei jäänyt muuta kuin vanhoja, puoleksi
särkyneitä kappaleita, jalattomia pöytiä ja seljättömiä tuoleja.
Sittenkuin tämäkin kasa vihdoin oli saatu selvitetyksi, huomattiin,
että sen keskellä leveänä ja pulleana rehenteli lihavan raatimiehen
Helin'in kovaonninen ruisku, Pärnäsen tekemä. Kuka hyvä ihminen senkin
lienee pelastanut muitten tulen-arkain esineitten joukkoon?

Kauhea epäjärjestys vallitsi tietysti pormestarin talossa. Pormestari
itse oli kovasti väsynyt päivän puuhista ja jännityksestä. Hän istahti
tuolille keskellä salin lattiaa, Sitnikow'in paperit kourassa.

-- "Gustava!" huusi hän.

Gustava tuli ja hänen perässään mamseli Nikander, joka ei enää luopunut
Gustavastaan. Punaisina ja pöhössä itkusta olivat hyväntahtoisen
mamselin silmät.

-- "Gustava", virkkoi pormestari, "menepäs käskemään palomestaria
tänne!"

Gustava yritti mennä, mutta mamseli Nikander ei laskenut.

-- "Armas Gustava", sanoi hän, "sinä et saa mennä mihinkään. Sinulla on
ollut kyllä puuhaa ja vaivaa tänä hirmuisena iltana. Voi sentään, tätä
iltaa! Istu nyt rauhassa. Kyllä minä menen. Voi sentään, kuinka tämä on
hirmuista!"

Ja mamseli Nikander astui ovea kohti.

-- "Ethän vaan aikonekaan torua häntä?" kysyi Gustava pormestarilta.

-- "Mistä syystä, Gustava?"

Mamseli Nikander pysähtyi ovella ja kääntyi ympärinsä.

-- "Älä toru häntä, hyvä August" pyysi Gustava, "siitä, että hän tuli
vähän myöhään tulipaloon..."

Pormestari teki maltittoman liikkeen.

-- "Ei, hyvä August, et saa torua. Hän on kumminkin..."

-- "Voi sentään!" yhtyi mamseli Nikander samaan rukoukseen. "Onhan
tässä tarpeeksi hirmua yhdeksi illaksi. Älkää, hyvä pormestari, toruko
häntä ja vetäkö sinne hirmuiseen raastupaan..."

-- "No mutta ..." yritti pormestari puuttua puheesen.

-- "Ei, ei, ei!" jatkoi mamseli. "Se on mahdotonta. Te ette voi olla
niin kovasydämminen. Hänellä on heikko vaimo ja pieni lapsi, pieni,
pieni, pieni, niin kaunis tyttö, tuommoinen. Ja hän on sentään oikein
hyvä mies. Ettehän te vie häntä raastupaan?"

Ja mamseli Nikander laski kätensä pormestarin olalle ja katsoi häntä
jälleen hellästi silmiin.

-- "Niin, ethän sinä ole paha", puheli Gustava toiselta puolen ja
taputti häntä olalle.

Pormestari menetti malttinsa. Hän hypähti ylös.

-- "No mutta olettepas te nyt ihan ihmeellistä väkeä! Enhän minä ole
aikonutkaan sanoa hänelle, en yhtään pahaa sanaa. Mistä sen olette
saaneet, että minä hänet nyt panisin vankihuoneesen!"

-- "Voi sentään kuinka teillä on hyvä sydän", riemuitsi mamseli
Nikander.

-- "No niin August, tiesinhän minä, että sinä olet hyvä", puheli
Gustava, ja nuo hyväntahtoiset olennot taputtivat taas pormestaria.

Keveästi riensi nyt mamseli Nikander kutsumaan palomestaria, joka
uskollisena virassaan yhä vielä oli palopaikalla. Ennenkuin hän tuli
sisään, oli mamseli Nikander jo ennättänyt lohduttaa häntä.

-- "Tulkaa, tulkaa vaan rohkeasti", puheli hän, "älkää peljätkö, -- hän
on niin hyvä, voi sentään, kuinka hän on hyvä! Ei hän toru, ei hän
toru!"

Palomestari tuli ja pysähtyi tamburiin.

-- "Käykää sisään!" sanoi pormestari.

-- "Suokaa anteeksi, minä en voi tulla, olen aivan nokinen ja
läpimärkä!"

-- "Läpimärkä!" huudahti mamseli Nikander. "Voi sentään tätä päivää!"

-- "Pranmestari!" puhui pormestari vähän juhlallisesti. "Voitteko te,
sittenkuin olette, ei ainoastaan katsojana, vaan myös tehokkaana
osan-ottajana sammutuksessa toimeliaana ollut, vakuuttaa minulle,
ett'ei vaaraa enää ole tällä minun asuinrakennuksellani?"

-- "Voin, herra pormestari", vastasi toinen. "Ei ole enää mitään
vaaraa. Yöksi minä panen kaksitoista miestä vartioimaan tulta".

-- "Minä voin niin muodoin olla huoleti?"

-- "Aivan huoleti".

-- "Suuri kiitos! Minä olen muistava teitä".

-- "No jumalan kiitos!" huokasi mamseli Nikander ja taputti
palomestarin märkää olkaa. "Voi sentään, kuinka te olette hyvä!"

Pormestari nousi. Hän haki silmällään paikkaa, jonne laskisi
Sitnikow'in paperit, mutta ei ollut missään turvallista sijaa.
Vihdoinkin hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän meni uunin luokse, nousi
tuolille, teki pellinnyöristä siansilmukan ja ripusti Sitnikow'in
paperit siihen.

-- "Tuohon ei ylety kukaan, ei Gustava pölyrievullaankaan", virkkoi hän
itsekseen.

       *       *       *       *       *

Rauha palasi jälleen kaupunkiin. Palopaikalla oli vaan Sillfors
uskollisten seuraajainsa kanssa sekä palomestari vartijoineen. Kihisten
sammuivat kekäleet ja hirret, päästäen, ikäänkuin viimeistä kiusaa
tehdäkseen sammuttajilleen, silmiä kirvelevää savua.

Aptekarin Jussi keräili tyhjiä puteleita koreihin.

-- "Mitäs niistä tyhjistä keräilet?" sanoi Lintunen. "Toisit täysiä
sijaan".

-- "Jaa, juu, niin", liitti Sillfors. "Mene paikalla aptekarisi luo ja
sano, että oluet loppui".

Jussi katsoi vähän epätietoisena Sillfors'ia.

-- "Menetkö?" tiuskasi Sillfors ja katsoi tuimasti poikaan.

-- "No menen, menen!"

Ei kulunut kymmentä minutiakaan, niin ajoi Jussi Lokellansa pihaan ja
nosti kuormasta olutkorin.

-- "No rohkea rokan syö", sanoi Lintunen.

-- "Eläköön!" huusi Sillfors.

-- "Eläköön Sillfors!" huusi Simpura, ja jälleen soi Sillfors'in
korvissa äsköinen ihana musiki.

Syntyi hetkiseksi aselepo, jolloin väsyneet miehet virkistivät
voimiansa. Pranmestari kutsuttiin joukkoon. Hän tarvitsi virvoitusta
hänkin, ja kiitollinen hän olikin siitä, nokinen ja läpimärkä mies,
mutta aina kuin eläköön huudot tulivat liian koviksi, varoitteli hän:

-- "Hiljempää, hiljempaa! Herra pormestari kenties ovat jo levolla".

-- "No työhön taas pojat!" komensi Sillfors. "Mutta nyt on laki tämä.
Bassa poo nu! Kaksi hirttä ensin irti ja sitten kulaus mieheen. Se on
laki".

Siihen suostuttiin yksimielisesti, ja mahdottoman pian lohkesivatkin
hirret irti.

Ja sitten seurasi hetken lepo, eläköön huudot ja palomestarin varoitus.

Mitä useampi hirsipari lohkesi, sitä hilpeämmiksi kävivät Sillfors ja
hänen uskollinen joukkonsa. Ja yhä tiheämmin kajahtelivat eläköön
huudot ja yhä iloisemmaksi kävi Sillfors.

       *       *       *       *       *

Mutta pormestarin ruokasalissa oli hommaa ja hoppua. Gustava ja mamseli
Nikander väittelivät keskenään.

-- "Sinä et saa puuhata; hyvä ihminen, sinä et saa puuhata", puheli
mamseli Nikander. "Vähänkös sinulla on ollut huolta, lapsi parka? Voi
sentään!"

-- "Niin, mutta pitäähän minun saada jotakin August paralle
illalliseksi. Ja pitäähän hänelle saada vuode järjestykseen".

-- "Älä sinä nyt mistään huoli, kyllä minä toimitan".

-- "Ei, no, mitäs sinä nyt, armas ystävä, rupeat itseäsi vaivaamaan?"

-- "Hoh-hoo! Vai vaivaamaan! Onpas tämä sitten vaivaa! Kas niin,
lepääpäs sinä nyt koreasti".

Ja niin he häärivät ja hyörivät, kaksi hyväntahtoista ihmistä, eikä
aikaakaan, niin oli tarjotin löydetty, sen päälle levitettiin puhdas
servetti, ja siihen laitettiin yksinkertainen illallinen pormestarille,
joka on niin hyvä, voi sentään, kuinka hän on hyvä! Jo oli Gustava
viedä tarjottimen sisään, mutta mamseli Nikander pysäytti hänet.

-- "Malta puoli minuttia, hyvä Gustava!" huusi hän ja juoksi ulos.

Puutarhasta, joka oli jotenkin säilynyt sammuttajain jaloilta, löysi
hän persiljaa.

-- "Eihän nyt tuolla lailla sovi lähettää tarjotinta sisään," sanoi
hän tullessaan takaisin ja koristi kuin koristikin voirasian ja
kalalautasen viheriällä.

Saatiin vihdoin vuodekin valmiiksi pormestarille, ja niin oli suurin
huoli pidetty.

-- "Ja nyt", sanoi mamseli Nikander, "vaikka sinä ajaisit minua kotiin,
niin minä en mene. Minä olen täällä ja autan sinua, minkä huonoilla
voimillani voin. Voi sentään tätäkin päivää!"

Nyt tuli väitös kumpiko käy Gustavan kamarin sänkyyn, kumpiko sohvalle.
Pitkäin debattien jälkeen täytyi mamsell Nikanderin väen väkisenkin
käydä sänkyyn. Hän koetti sitten vielä kauan aikaa todistaa, että
Gustavan pitää ottaa päälleen hänen saalinsakin, sillä hän on varmaan
vilustunut ja on herkkähermoinen, mutta ei auttanut enää mikään.

He kävivät vihdoin maata.

       *       *       *       *       *

Kesäinen aurinko ilmoitti jo nousuansa, kun Sillfors viimeinkin
raskitsi luopua palopaikalta. Tämä päivä ja yö oli ollut niin hauskaa
aikaa hänelle. "Eläköön Sillfors!" se kaikui hänen korvissaan niin
suloiselta. Aptekarin oluet olivat tehneet hänen mielensä hyvin
iloiseksi.

-- "Ei mutta nyt, pojat, atjöö", sanoi hän. "Nyt ei ole enää mitään
vaaraa. Me olemme tehneet mitä olemme voineet. Ja ei muuta kuin tattis
vaan aptekari Nordmanille!"

-- "Eläköön!"

-- "Eläköön!"

-- "Eläköön Sillfors!"

-- "Hiljaa, hiljaa!" varoitteli palomestari. "Herra pormestari nukkuvat
jo."

Sillfors läksi kotiansa tavattoman iloisena. Kadut olivat typö tyhjät.
Aurinko nousi parhaillaan. Sillfors'ista tuntui niin hyvältä. "Eläköön
Sillfors!" kajahteli vielä hänen korvissaan. Hän myhähteli tyytyväisenä
ja viimein, tultuansa kauppatorille, ei malttanut, vaan pysähtyi,
sieppasi lakin päästään, heilautti sitä korkealle ja huusi:

-- "Eläköön Sillfors!"

Sanomattoman tyytyväisenä meni hän kotiansa.

       *       *       *       *       *

Mutta Gustava neiden kamarissa ei mamseli Nikander ollut saanut yhtään
unta. Hän ajatteli vaan, että Gustavalla oli liian vähän peittoa.
Jonkun ajan perästä kurkisti hän Gustavan vuoteesen päin. Hänen
ystävänsä nukkui.

Hiljaa nousi mamseli Nikander vuoteeltaan, hiipi Gustavan luokse ja
peitti hänet saalillansa.

Nyt vasta nukkui mamseli Nikanderkin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.