Title: Ylösnousemus I
Author: Tolstoy, Leo, graf, 1828-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ylösnousemus I" ***


YLÖSNOUSEMUS I

Kirj.

LEO TOLSTOI


Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt


1899.



_"Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein
minun pitää veljelleni, jolta rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi?
Onko seitsemässä kerrassa kyllä?

"Sanoi Jeesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa,
mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän."_

(Mat. 18: 21, 22.)


_"Miksi siis näet raiskan, joka on veljes silmässä, ja et näe malkaa
omassa silmässäs."_

(Mat. 7: 3.)


_"Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä."_

(Joh. 8: 7.)


_"Ei ole opetuslapsi ylitse mestarinsa: mutta jokainen on täydellinen
koska hän on niinkuin hänen mestarinsa."_

(Luuk. 6: 40.)



I.


Vaikka ihmiset, keräännyttyänsä sadoin tuhansin pienoiselle
pinta-alalle, tekivätkin parastaan tärvelläkseen sitä maata, jonka
päällä tunkeilivat; vaikka he laskivatkin tämän maan kivillä, ettei
siinä mitään kasvaisi, vaikka nyhtivät juurineen ylös jokaisen ruohon,
joka pyrki esille, vaikka savuuttivat ilman kivihiilen ja naftan
käryllä, vaikka typistelivät puunsa luonnottoman muotoisiksi ja
karkoittivat näkyvistä kaikki eläimet ja linnut;--kevät oli sentään
kevättä kaupungissakin. Aurinko paistoi, ruoho, saatuaan kasvun vauhtia,
vihersi kaikkialla, missä sitä ei oltu irtinyhdetty, ei ainoastaan
bulevardien penkereillä, vaan katukivienkin välissä, ja koivut,
poppelit, tuomet puhkesivat liimaisiin, tuoksuviin lehtiinsä, lehmukset
paisuttivat halkeilevia nuppujansa. Naakat, varpuset ja kyyhkyset
keväiseen tapaansa jo rakentelivat iloiten pesiänsä ja kärpäset
surisivat auringon lämmittämillä seinillä. Iloissaan olivat niin kasvit
kuin linnut, hyönteiset ja lapset. Ainoastaan suuret, ainoastaan
täysikäiset ihmiset--ne yhä herkeämättä pettivät ja kiusasivat sekä
itseään että toisiaan. Ihmiset eivät ajatelleet pyhäksi ja tärkeäksi
sitä, että nyt oli tämmöinen kevätaamu, ei tätä jumalan maailman
kauneutta, joka on annettu kaikkien olentojen onneksi,--kauneutta, joka
herättää rauhan, sovinnon ja rakkauden tunteita, vaan pitivät pyhänä ja
tärkeänä sitä, minkä olivat vaan itse keksineet hallitakseen ja
vallitakseen toisiansa.

Niinpä lääninvankilan konttorissa ei pidetty pyhänä ja tärkeänä suinkaan
sitä, että kaikille eläimille ja ihmisille on annettu kevään sulous ja
ilo, vaan pidettiin pyhänä ja tärkeänä, että eilisiltana oli saapunut
numeroitu, sineteillä ja virallisilla alkukoristuksilla varustettu
paperi, jossa käskettiin kello 9:ksi aamua, tänä 28 p:nä huhtikuuta,
tuomaan oikeuteen kolme vankilassa säilytettyä tutkintovankia--kaksi
naista ja yksi mies. Toinen näistä naisista, ollen kaikkein tärkein
rikoksellinen, oli tuotava erikseen. Ja niinpä nyt tämän virkakirjeen
perustuksella, 28 p. huhtikuuta, kello 8 aamulla, astui naisosaston
haisevaan käytävään päävartija. Hänen mukanaan tuli käytävään kärsineen
näkönen nainen, jolla oli harmaat kiharahiukset ja virkanauhat röijyn
hihoissa sekä siniset reunat vyössä. Se oli naisosaston päävartija.

--Haetteko Maslovaa?--kysyi hän, lähestyessään päävartijan seurassa
erästä käytävään päin avautuvien koppien ovea.

Päävartija, kolistellen lukossa rautaisia avaimiansa avasi kopin oven,
jolloin sieltä tulvahti vielä haisevampi löyhkä kuin käytävässä olikaan,
ja huusi:

--Maslova oikeuteen!--ja jääden odottamaan sulki jälleen oven.

Yksin vankilankin pihalla oli tuore, elähyttävä henki, minkä tuuli oli
ahoilta kaupunkiin tuonut. Käytävässä sitävastoin oli painostava,
lavantautinen, ulostuksista, tervasta ja homeesta sekoittunut ilma, joka
heti masensi alakuloiseksi vastatulijan mielen. Samaa tunsi pihalta
tullut vartijanainen, vaikka oli tottunutkin huonoon ilmaan. Käytävään
päästyänsä häntä äkisti rupesi väsyttämään ja nukuttamaan.

Kopissa nousi kiire: kuului naisääniä ja paljain jaloin astumista.

--Alappa joutua sieltä, Maslova,--pian!--huusi päävartija oveen.

Parin minuutin kuluttua tuli kopista nopein askelin, äkkiä kääntyen ja
asettuen päävartijan viereen, lyhyenläntä ja hyvin kohorintanen nuori
nainen, harmaassa, valkoisen röijyn ja valkoisen alushameen päälle
puetussa mekossa. Jaloissa oli naisella liinaiset sukat ja niiden päällä
vankikengät, päässä oli valkoinen huivi, jonka alta, nähtävästi
tahallaan, oli työnnetty esille muutamia pyörylöitä mustista
kiharaisista hiuksista. Naisen kasvoissa oli ylt'yleensä se erikoinen
kalpeus, joka tavataan kauan sisällä olleiden ihmisten kasvoissa ja joka
väriltään muistuttaa perunan ituja kellarissa. Samallaiset olivat
pienet, leveät kädet ja valkonen, täyteläs kaula, joka näkyi mekon
suuren kauluksen välistä. Näissä kasvoissa, erittäinkin niiden
väsähtäneen kalpeuden vuoksi, herätti huomiota hyvin mustat, säkenöivät,
vähän turvonneet, mutta hyvin eloisat silmät, joista toinen katsoi vähän
kieroon. Hän pysyttelihe hyvin suorana, pitäen esillä täyteläistä
rintaansa. Käytävään tultuansa hän, keikahuttaen hiukan päätänsä,
katsahti suoraan päävartijan silmiin valmiina täyttämään kaikki, mitä
häneltä vaadittaisiin. Päävartija oli jo sulkemassa ovea, kun sieltä
pistihe esiin harmaahapsisen akan kalpeat, ankaran ryppyiset kasvot.
Akka alkoi jotakin haastaa Maslovalle, mutta päävartija painamalla ovea,
litisti hänen päätään ja pää katosi. Kopissa remahti joku naisääni
nauramaan. Maslova myöskin naurahti ja kääntyi sitten ovessa olevalle
pienelle ristikkoluukulle. Akka sisäpuolelta laittautui myöskin heti
luukulle ja käheällä äänellä sanoi:

--Muista, älä puhu mitään liikaa, aina vaan yhtä.

--Yhtä on mitä puhun, pahemmaksi ei tule,--sanoi Maslova päätänsä
keikahuttaen.

--Eipä tietenkään kahta,--sanoi päävartija esimiehen luottamuksella
omaan sukkeluuteensa.--Eteenpäin, mars!

Luukussa näkynyt akan silmä katosi, mutta Maslova tuli keskelle käytävää
ja seurasi nopein, lyhyin askelin päävartijaa. He laskeutuivat alas
kivirappusia myöten, kulkivat vielä pahemman hajuisen ja meluisen
miesosaston läpi, oviluukuissa olevien silmien seuraamina, ja tulivat
konttoriin, jossa jo seisoi kaksi saattosotamiestä pyssyinensä. Siellä
istuva kirjuri antoi toiselle sotamiehistä tupakinsavusta kellastuneen
paperin ja, osoittaen vankia, sanoi: »Tuoss' on.» Sotamies,--
nishninovgorodilainen talonpoika--jolla oli punaset, rokonarpiset
kasvot, pisti paperin sinellinsä hihantaitteeseen ja hymyillen iski
silmää toverilleen, leveänaamaiselle tshuvassille, tarkoittaen vankia.
Sotamiehet laskeutuivat vangin kanssa rappusia alas ja menivät
pääporttia kohden.

Pääportin suuresta ovenpuoliskosta avautui erikoinen ovi ja astuttuaan
sen kynnyksen yli pihalle sotamiehet tulivat vangin kanssa muurien
ulkopuolelle ja läksivät astumaan pitkin kaupunkia kulkien keskellä
kivikatua.

Ajurit, puotilaiset, kyökkipiiat, työmiehet, virkamiehet pysähtyivät ja
uteliaasti tarkastelivat vankia; muutamat pudistelivat päätänsä
ajatellen: »noin se käy kun käyttäytyy huonosti, eikä niinkuin me.»
Lapset katselivat kauhulla naisrosvoa, ja voivat olla rauhallisia vaan
siitä syystä, että sotamiehet kulkivat hänen jäljessään eikä hän siis
nyt voinut mitään tehdä. Joku maalainen talonpoika, joka oli saanut
myydyksi hiiliä ja lipinyt ravintolassa teetä, tuli hänen viereensä,
teki ristinmerkin ja antoi hänelle roposen. Vanki punehtui, painoi
päänsä alas ja mutisi jotain itsekseen.

Tuntien, että kaikki häntä silmäilivät, hän salavihkaa, päätänsä
kääntämättä, vilkkui niihin, jotka katsoivat häneen ja häneen kääntynyt
huomio ilahutti häntä. Myöskin ilahutti häntä tämä vankilailmaan
verraten puhdas, keväinen henki;--teki vaan kipeätä astua pitkin kiviä
kömpelöt vankilakengät jalassa, tottumattomana kävelemiseen, ja hänen
piti sentähden katsoa mihin astui ja astua niin keveästi kuin suinkin.
Jauhokaupan ohi kuljettaissa, missä kenenkään ahdistamatta tepasteli ja
kieppuili kyyhkysiä, vanki oli satuttaa jalallaan yhtä niistä; kyyhkynen
pyrähti ylös ja siipiänsä räpyttäen lensi ihan hänen korvansa ohi,
saattaen hänet tuntemaan tuulta. Hän hymähti, mutta samassa huokasi
raskaasti, kun muisti asemansa.



II.


Vangitun Maslovan historia oli hyvin tavallinen historia. Hän oli
herraskartanossa palvelevan naimattoman naisen tytär. Tämä nainen, eläen
äitinsä kanssa karjakkona kahden sisarusneidin omistamalla tilalla, oli
synnyttänyt joka vuosi, ja, kuten maalla tavallisesti käy, lapset
kastettiin, vaan äiti ei imettänytkään pienokaista, joka oli ilmestynyt
hänen haluamattaan, joka oli tarpeeton ja häiritsi työssä, ja niin se
pian sai kuolla nälkään.

Näin oli kuollut viisi lasta. Kaikki he olivat kastetut, mutta kaikki
olivat jääneet imettämättä ja kuolleet. Kuudes lapsi, jonka isä oli
kuleksiva mustalainen, oli tyttö, ja tämän kohtalo olisi ollut
samallainen, mutta kävi niin, että toinen vanhoista neideistä pistäytyi
navettaan antaakseen nuhteita karjakoille, kun kermassa oli tuntunut
lehmän haju. Navetassa makasi synnyttäjä kauniin, terveen pienokaisen
kanssa. Vanha neiti antoi nyt nuhteita niin hyvin kermasta kuin
siitäkin, että synnyttäjä oli päästetty navettaan, ja oli jo lähtemässä
pois, kun huomasi lapsosen, armahti sitä ja tarjoutui sen kummiksi. Hän
kastattikin tytön, ja sitten, säälien ristilastaan, antoi maitoa ja
rahoja äidille, joten lapsi jäi eloon. Niinpä vanhat neidit sitten
nimittivätkin sen »pelastetuksi».

Lapsi oli kolmen vuotias, kun hänen äitinsä sairastui ja kuoli.
Isoäidille oli lapsenlapsi vastukseksi, ja silloin vanhat neidit ottivat
tytön luoksensa. Mustasilmäisestä tytöstä tuli tavattoman elävä ja
miellyttävä, ja vanhat neidit olivat hänestä hyvillään.

Vanhoja neitiä oli kaksi: nuorempi, hyväluontoisempi--Sofia Ivanovna,
joka oli lapsenkin kastattanut, ja vanhempi, ankarampi--Maria Ivanovna.
Sofia Ivanovna piti tytön vaatteissa ja opetti sitä lukemaan sekä tahtoi
sitä ottotytökseen. Maria Ivanovna taas sanoi, että tytöstä olisi
tehtävä työihminen, hyvä sisäpiika, ja sentähden hän oli vaativainen,
rankaisi, jopa löikin tyttöä pahalla tuulella ollessaan. Niinpä näiden
kahden vaikutuksen välillä tytöstä kasvoikin puoleksi sisäpiika ja
puoleksi ottotyttö. Häntä kutsuttiinkin sentähden keskinkertaisella
nimellä Katjushaksi, ei Katjkaksi, kuten kutsutaan piikaa, eikä
Katenjkaksi, kuten kutsutaan omaa lasta. Hän ompeli, siivosi huoneita,
kiilloitteli liidulla pyhäinkuvia, paahtoi, jauhoi ja tarjosi kahvia,
toimitti vähäisemmät vaatteenpesut ja välistä istui neitien kanssa
ääneen lukemassa.

Hänellä oli kosijoita, vaan ei hän kenestäkään huolinut, kun tunsi, että
elämä työihmisten kanssa, jotka häntä kosivat, tulisi hänelle vaikeaksi,
tottunut kun oli herraselämän hempeyteen.

Näin hän eli 16:nteen ikävuoteen asti. Päästyään sen ikävuoden yli
saapui neitien luo heidän veljenpoikansa, ylioppilas, rikas ruhtinas, ja
Katjusha, uskaltamatta tunnustaa sitä hänelle tai edes itselleenkään,
rakastui häneen. Sitten, kahden vuoden kuluttua, tämä sama veljenpoika
poikkesi tätejä katsomaan matkallansa sotaan ja viipyi, silloin talossa
neljä päivää. Lähtönsä edellisenä iltana hän vietteli Katjushan, ja,
pistettyään hänelle viimeisenä päivänä sataruplasen käteen, matkusti
pois. Viiden kuukauden kuluttua hänen lähtönsä jälkeen Katjusha sai
varmasti tietää olevansa raskauden tilassa.

Siitä lähtien oli hänelle kaikki tyyni yhdentekevää, ja hän vaan
ajatteli kuinka pääsisi siitä häpeästä, joka häntä odotti. Hän alkoi
haluttomasti ja huolimattomasti palvella neitejä ja vihdoin, itsensäkin
tietämättä, rietaantui ja antoi tulla pahoja sanoja neideille, joita
sanoja hän itsekin sitten katui, sekä pyysi päästökirjaa.

Ja neidit, hyvin tyytymättöminä häneen, päästivät hänet. Heiltä hän tuli
sisäpiiaksi eräälle poliisille, vaan pysyi tässä paikassaan ainoastaan
kolme kuukautta, sillä poliisi, 50 vuotias ukko, alkoi häntä ahdistella,
ja meni kerran niin pitkälle, että Katjusha vimmastui, sanoi häntä
pöllöksi ja vanhaksi piruksi, ja tyrkkäsi häntä rintaan, niin että hän
kaatui. Katjusha ajettiin palveluksesta röyhkeyden vuoksi. Uutta paikkaa
oli turha hakea, kun jo kuitenkin lähestyi synnyttämisen aika, ja hän
asettui asumaan maalaisen kätilöämmän luo, joka myyskenteli viinaa.
Synnytys oli helppo. Mutta kätilö, joka oli kylässä hoitanut sairasta
synnyttäjää, tartutti Katjushaan maitokuumeen, ja lapsi, poikanen,
lähetettiin kasvatuslaitokseen, minne se oli heti perille päästyä
kuollut, lasta saattaneen akan kertomuksen mukaan.

Rahoja oli Katjushalla kaikkiaan silloin kuin hän asettui kätilön luo
127 ruplaa, joista 27 ansaittuja ja 100 ruplaa viettelijän antamia.
Mutta lähtiessä sieltä oli hänellä jäljellä ainoastaan 6 ruplaa. Hän ei
osannut pitää rahoja, tuhlasi niitä omiin tarpeisinsa ja antoi myöskin
jokaiselle, joka pyysi. Kätilö otti häneltä hyyrystä, ruuasta ja teestä
kahden kuukauden ajalta 40 ruplaa, 25 ruplaa meni lapsen lähettämiseen,
40 ruplaa kätilö pyysi ja sai lainaksi lehmän ostamista varten,
parikymmentä ruplaa kului noin vaan--pukuun, makeisiin, niin että
parannuttuansa Katjushalla ei ollut rahoja, vaan oli pakko hakea
paikkaa. Paikan hän sai erään metsävoudin luona. Metsävouti oli nainut
mies, mutta samoin kuin poliisikin jo ensi päivästä alkoi ahdistella
Katjushaa. Mies inhotti häntä ja Katjusha koetti välttää häntä. Mutta
mies oli häntä kokeneempi ja viekkaampi, ja--mikä pääasia--hän oli
isäntä, joka saattoi lähettää piian minne tahtoi, ja niinpä hän sopivan
hetken tultua otti tämän valtaansa. Vaimo sai asiasta vihiä, ja
tavattuaan kerran miehensä yksin huoneessa Katjushan kanssa, hyökkäsi
tätä lyömään. Katjusha ei perääntynyt ja syntyi tappelu, jonka johdosta
hän ajettiin talosta saamatta palkkaa. Silloin Katjusha lähti kaupunkiin
ja asettui tätinsä luo. Tätin mies oli nitoja, joka oli ennen elänyt
siivosti, mutta nyt oli kadottanut kaikki työnantajansa, oli juoppo,
joka joi kaikki, minkä käsiinsä sai. Tätillä oli vähäinen pesulaitos,
josta hän lapsinensa eli ja ylläpiti hunningolle joutunutta miestään.

Hän ehdotteli Maslovalle, että tämä rupeisi pesijättäreksi hänelle.
Mutta nähtyään, kuinka raskaassa työssä pesijättäret tätin luona elivät,
Maslova epäili suostua ja kyseli vaan konttoreista palvelijattaren
paikkoja. Tämmöinen paikka vihdoin löytyi erään rouvan luona, joka asui
kahden lyseossa käyvän poikansa kanssa. Viikon kuluttua hänen tulonsa
jälkeen vanhempi, kuudennen luokan lyseolainen, jolla jo oli viiksien
alkua, heitti lukemisen ja alkoi lakkaamatta ahdistella Maslovaa. Äiti
pani kaikki Maslovan syyksi ja erotti hänet palveluksesta. Uutta paikkaa
ei ollut tiedossa, mutta kävi niin, että tultuansa konttoriin, joka
välitti palvelioita isännille, Maslova tapasi siellä rouvan, jolla oli
sormuksia ja rannerenkaita täyteläisissä paljaissa käsissään. Otettuaan
selvän paikattoman Maslovan asiasta tämä rouva ilmoitti hänelle
osoitteensa ja pyysi tulemaan luokseen. Maslova meni. Rouva otti hänet
ystävällisesti vastaan, tarjosi torttuja ja makeata viiniä ja lähetti
piikansa viemään jonnekin jotakin paperilippua. Iltasella tuli
huoneeseen iso-kasvuinen herrasmies, jolla oli pitkät harmahtavat
hiukset ja harmaa parta; hän heti istuutui Maslovan viereen ja alkoi
kiiltävin silmin ja hymyillen tarkastella tätä ja laskea leikkiä hänen
kanssaan. Emäntä kutsui herran viereiseen huoneeseen, ja Maslova kuuli,
kuinka emäntä sanoi: »vastasaapunut, terve maalaistyttö.» Sitten emäntä
kutsui Maslovan erikseen ja sanoi, että se on kirjailija, jolla on
paljon rahoja ja joka ei ole säästävä mitään, jos Maslova häntä vaan
miellyttää. Maslova miellyttikin häntä, ja kirjailija antoi hänelle 25
ruplaa, luvaten usein tulla häntä katsomaan. Rahat hupenivat aivan pian
hyyryyn tätin luona, uuteen leninkiin, hattuun ja nauhoihin. Muutaman
päivän kuluttua kirjailija kutsutti hänet luokseen uudestaan. Hän meni.
Kirjailija antoi hänelle vielä 25 ruplaa ja tarjosi asunnon erityisessä
kortteerissa.

Asuessaan kirjailijan hyyräämässä kortteerissa Maslova rakastui samassa
paikassa asuvaan iloiseen puotipoikaan. Itse hän ilmoitti tästä seikasta
kirjailijalle ja muutti sitten paljoa pienempään kortteeriin. Mutta
puotipoika, joka ensin lupasi naida hänet, matkusti mitään virkkamatta
Nishninowgorodiin, nähtävästi hyläten hänet, ja Maslova jäi yksin. Hän
olisi nyt tahtonut jäädä yksinänsä kortteeriin asumaan, mutta sitä ei
sallittu. Ja naapurissa sanottiin, että hänellä oli oikeus asua näin
ainoastaan, jos hänellä oli keltanen lupalippu ja jos hän suostui
tarkastuksen alaiseksi. Silloin hän lähti jälleen tätin luo. Täti,
nähtyänsä hänen muodikkaan pukunsa, peleriininsä ja hattunsa, otti hänet
kunnioituksella vastaan eikä enää tohtinut tarjota pesijättären paikkaa,
vaan katsoi hänen nyt nousseen ylemmälle elämän asteelle. Ei Maslova nyt
enää ajatellutkaan pesijättäreksi rupeamista. Hän katsoi nyt säälillä
sitä vankielämää, jota nuo kalpeat laihakätiset pesijättäret etumaisissa
huoneissa viettivät; muutamat heistä olivat jo keuhkotautisia, ja
nähdessään heidän pesevän ja hierovan vaatteita 30:n asteen
saippuahöyryssä, akkunat auki olipa talvi tahi kesä, häntä kauhistutti
ajatella joutuvansa tämmöiseen vankilaan. Ja niinpä juuri tähän aikaan,
joka oli Maslovalle erittäin onneton, koskei tahtonut löytyä ainoatakaan
suojelijaa, hänet sai käsiinsä eräs nainen, jonka asia oli toimitella
tyttöjä porttoloihin.

Maslova oli jo kauan sitten polttanut tupakkia, mutta puotipojan kanssa
solmitun yhteytensä loppuaikoina ja sitten kuin tämä oli hänet hylännyt,
hän yhä enemmän tottui juomaan. Viini ei miellyttänyt häntä yksistään
siksi, että maistui hyvältä, vaan enemmänkin siksi, että teki hänelle
mahdolliseksi unohtaa raskaat muistonsa, antoi rohkeutta seurustelussa
ja varmuutta omasta arvostaan, joita kumpaakaan ominaisuutta ei hänellä
viinittä ollut. Selvänä hänen oli aina paha olla ja hävetti.
Yllämainittu nainen pani toimeen kekkerit tätin kunniaksi, ja
juotettuansa Maslovan, tarjosi hänelle pääsyn hyvään, kaupungin
parhaimpaan laitokseen, kuvaten hänelle tuommoisen aseman kaikkia etuja
ja hyviä puolia. Maslovan oli valittavana, joko: piian alentava asema,
milloin miehet varmaan tulisivat ahdistelemaan ja milloin tulisi
tapahtumaan salaisia, ajoittaisia haureussyntejä, taikka: turvattu,
rauhallinen, laillistettu asema, ja julkinen, lain sallima ja hyvin
maksettu alituinen haureuselämä. Ja hän valitsi jälkimäisen. Paitsi
sitä, hän ajatteli täten kostaa sekä viettelijänsä että puotipojan ja
kaikki muut, jotka olivat hänelle pahaa tehneet. Vielä eräs toinen
seikka viekotteli häntä ja vaikutti osaltaan lopulliseen päätökseen.
Nainen oli näet sanonut hänelle, että hän saisi tilata itselleen mitä
vaatteita vaan tahtoi, samettisia, silkkisamettisia, silkkisiä,
baalipukuja avonaisine olkapäine ja paljaine käsivarsine. Ja kun Maslova
kuvaili itseänsä heleän keltasessa silkkipuvussa mustan
samettipäärmäyksen kanssa--kuten sanotaan: dekoltee,--ei hän voinut
pidättää, vaan luopui passistaan. Ja vielä samana iltana nainen otti
ajurin ja vei Maslovan Kitaevan kuuluisaan taloon.

Ja siitä asti alkoi Maslova elää sitä elämää, jossa ihmiset
kroonillisesti rikkovat jumalallisia ja inhimillisiä käskyjä vastaan,
elämää, jota viettävät sadat ja sadattuhannet naiset,--jota
hallitusvalta, kansalaistensa parasta huolehtiessa, sekä suvaitsee että
suojelee, ja joka yhdeksälle naiselle kymmenestä loppuu tuskallisiin
tauteihin, ennenaikaiseen raihnaisuuteen ja kuolemaan.

Aamulla ja päivällä raskasta nukkumista öisen mässäyksen jälkeen. 3:n
tai 4:n aikana väsynyttä nousemista likaiselta vuoteelta, seltteriveden
ja kahvin juomista kohmelon vuoksi, laiskaa vetelehtimistä pitkin
huoneita alusvaatteissa ja yönutuissa, kadulle katselemista
ikkunauutimien takaa, velttoa torailemista keskenään, sitten ruumiin ja
hiuksien pesemistä, voitelemista ja hajuvesillä täyttämistä, pukujen
koettelemista, riitoja niiden johdosta emännän kanssa, peiliin
katselemista, kasvojen, silmäkulmien maalailemista, makeaa rasvaista
ruokaa, sitten pukeutuminen kirkasvärisiin, silkkisiin, alastomaksi
jättäviin pukuihin, esiintyminen kirkkaasti valaistuun, koristettuun
saliin,--vieraiden saapuminen:--musiikkia, tansseja, konfehteja,
viinejä, tupakan polttoa ja haureutta nuorten, keski-ikäisten,
puolilasten, ikäkulu-ukkojen, naimattomien, naineiden, kauppiaiden,
puotipoikien, armeenialaisten, juutalaisten, tataarien, rikkaiden,
köyhien, terveiden, sairaiden, humaltuneiden, selvien, raakojen,
hienojen, sotilaiden, siviilien, ylioppilaiden, lyseolaisten--kaikkien
mahdollisten säätyjen, ikien ja ihmislajien kanssa. Ja huutoja ja
pilapuheita ja tappeluja ja tupakkia ja viiniä ja taaskin viiniä,
tupakkia ja musiikkia illasta aamunkoittoon asti. Ja vasta aamulla
vapautuminen ja raskas uni. Ja näin joka päivä läpi viikon. Viikon
lopussa sitä vastoin lähteminen valtiolliseen laitokseen--
poliisikonttoriin, missä valtion palveluksessa olevat virkamiehet,
mieslääkärit, väliin totisesti ja ankarasti, mutta väliin taas
leikkisällä iloisuudella, karkoittaen itsestään sen häveliäisyyden,
jonka luonto on rikoksen välttämiseksi antanut sekä ihmisille että
eläimille, toimittavat näiden naisten tarkastuksen ja antavat heille
lupakirjan jatkamaan samoja rikoksia, joita he itse olivat viikon
kuluessa osallistensa kanssa tehneet. Ja niin alkaa jälleen samallainen
viikko. Samaa joka päivä, kesät, talvet, aret, pyhät.

Näin eli Maslova seitsemän vuotta. Tämän ajan kuluessa hän oli ollut
kahdessa haureustalossa ja yhden kerran sairaalassa. Ollessaan
seitsemättä vuotta haureuslaitoksessa, ja kahdeksantena vuonna lukien
ensimäisestä lankeemisestansa eli jo 26:n ikäisenä, tapahtui hänelle se
asia, jonka vuoksi hän oli vangittu ja nyt, vietettyään kuusi kuukautta
murhaajien ja varkaiden seurassa, kuljetettiin oikeuteen.



III.


Samaan aikaan kuin Maslova, pitkästä käymisestä nääntyneenä, lähestyi
saattajinensa raastuvan oikeuden rakennusta, hänen kasvattajiensa
veljenpoika, ruhtinas Dmitrij Nehljudof, samainen hänen viettelijänsä,
virui vielä korkealla, pehmoisella vieterivuoteellansa,
höyhenpolstareilla, ja päästettyään auki kauluksen puhtaasta
hollantilaisesta yöpaidastaan, minkä rinnus oli poimusille silitetty,
poltteli paperossia. Hän katseli pysähtynein silmin eteensä, ajatellen
mitä hänen nyt olisi tehtävä ja mitä oli eilen.

Hän muisteli eilistä iltaa, jonka oli viettänyt Kortshaginien rikkaan ja
tunnetun perheen luona. Yleisesti arveltiin hänen menevän naimisiin
näiden tyttären kanssa. Hän huoahti ja viskattuaan poltetun paperossin,
aikoi ottaa hopeisesta kotelosta toisen, kun samassa muutti mielensä ja
laski vuoteelta sileän valkoset jalkansa, hapuili niihin tohvelit,
heitti täyteläisille hartioilleen silkkisen yömekon ja nopeasti ja
raskaasti astellen meni viereiseen pukeumahuoneeseen, joka oli täynnänsä
eliksiirien, odekolonin ja muiden hajuvesien keinotekoista tuoksua.
Siellä hän erikoisella pulverilla puhdisti monissa kohden paikatut
hampaansa, huuhtoi ne hyvänhajuisella hammasvedellä, alkoi sitten joka
puolelta peseytyä ja pyyhiskellä itseään erilaisilla käsiliinoilla.
Pestyään hyvänhajuisella saippualla kätensä, tarkasti puhdistettuaan
harjasilla pitkäksi kasvatetut kyntensä ja valeltuaan vedellä suuressa
marmorisessa pesulaitoksessa kasvonsa ja paksun kaulansa, hän meni vielä
kolmanteen huoneeseen makuuhuoneen vieressä, ja siellä oli valmistettu
ruiskutuskylpy. Valeltuaan nyt kylmällä vedellä jäntevän, rasvalla
peittyneen, valkean ruumiinsa ja kuivattuaan sen nukkaiseen lakanaan,
hän puki yllensä puhtaat, silitetyt alusvaatteet, veti jalkaansa
peilikirkkaiksi kiilloitetut kengät ja alkoi toaletin ääressä kahdella
harjalla kammata pienenlaista, mustaa kiharapartaansa ja etupuolelta
harvennutta tukkaansa.

Kaikki vaatetukseen kuuluvat esineet, joita hän käytti,--alusvaatteet,
puku, jalkineet, kaulahuivit, koruneulat, soljet--olivat ihan
ensimäistä, kalliinta lajia, huomaamattomia, yksinkertaisia,
hyvintehtyjä ja arvokkaita.

Valittuaan kymmenkunnasta kaulahuivista ja koruneulasta ne, jotka
ensiksi käteen sattuivat,--tämä toimi oli joskus ennen tuntunut uudelta
ja huvittavalta, nyt se oli ihan yhdentekevää,--Nehljudof pani ylleen
puhdistetut, tuolille asetetut vaatteet ja tuli, vaikkei aivan virkeänä,
kuitenkin puhtaana ja hyvänhajuisena, pitkään ruokasaliinsa, jonka
parkettipermannon oli eilispäivänä kolme työmiestä kiilloittanut. Siellä
oli tavattoman suuri tamminen astiakaappi ja yhtä laaja, levitettävä
pöytä, joka juhlallisena seisoi pullistuville, puuhun leikattuine
leijonankäpäläjalkoineen. Pöydälle oli levitetty hieno, tärkätty
pöytäliina suurine korukirjaimineen. Siinä oli hopeinen kahvipannu,
josta levisi tuoksuva kahvinhaju, hopeinen sokeriastia, kerma-astia
kiehautettuine kermoineen ja kori tuoreita vehnäleipiä ja korppusia.
Lautasen vieressä oli saapuneita kirjeitä, sanomalehtiä ja uusi vihko
_Revue des deux Mondes_'ia. Nehljudof oli juuri ottamaisillaan esille
kirjeet, kun käytävän ovesta ilmestyi lihava, vanhanpuolinen nainen
surupuvussa, pitsimyssy päässä hataroitunutta jakausta peittämässä. Tämä
oli Nehljudofin äskettäin tässä samassa kortteerissa kuolleen
äitivainajan kamaripiika, Agrafena Petrovna, joka oli nyt jäänyt pojan
luokse taloudenhoitajaksi.

Agrafena Petrovna oli Nehljudofin äidin seurassa noin 10 vuotta eri
aikoina oleskellut ulkomailla ja hänellä oli sentähden rouvan käytös ja
ryhti. Hän oli lapsuudestaan saakka elänyt Nehljudofin talossa ja tunsi
Dmitrijn niiltä ajoilta, kun tätä sanottiin vielä Mitjaksi.

--Hyvää huomenta, Dmitrij herra.

--Jumalantakoon, neiti Agrafena. Mitä uutta? kysyi hän leikillään.

--Tässä on kirje, liekö ruhtinattarelta itseltään vai tyttäreltä. Heidän
piikansa toi sen jo aikaa sitten ja odottaa minun huoneessani, sanoi
Agrafena Petrovna tarjoten kirjettä ja merkitsevästi hymyillen.

--Hyvä on, kohta,--sanoi Nehljudof ottaen kirjeen ja huomattuaan
Agrafenan hymyilyn rypisti silmäkulmansa.

Agrafenan hymyily osotti, että kirje oli tyttäreltä, jonka kanssa
Nehljudof Agrafenan mielestä puuhasi avioliittoa. Ja tämä hymyilyn
ilmaisema arvelu oli Nehljudofille vastenmielinen.

--Käsken siis odottamaan,--sanoi Agrafena Petrovna, otti käteensä
pöytäharjan, joka oli väärällä paikalla, ja muuttaen sen toiseen
paikkaan, hupeni ruokasalista.

Nehljudof avasi tuoksahtelevan kirjeen, jonka Agrafena oli hänelle
antanut, ja alkoi lukea:

»Luvattuani olla teidän omana muistinanne»--näin oli kirjoitettu
paksulle, harmaalle paperille epätasaisesti terävällä, mutta sujuvalla
käsialalla,--»muistutan teille, että teidän täytyy tänään, 28 p:nä
huhtikuuta, olla valamiehenä oikeudessa ettekä siis mitenkään voi tulla
meidän ja Kolosovin kanssa tauluja katsomaan, kuten te tavallisessa
kevytmielisyydessänne eilen lupasitte; _à moins que vous ne soyez
disposé à payer à la cour d'assises les 300 roubles d'amende que vous
vous refusez pour votre cheval_ siitä, ettette tulleet ajoissa. Muistin
asian eilen, kun te vasta olitte lähteneet. Älkää siis unohtako.
                                                 Ruht. M. Kortshagina.»

Toiselle puolelle oli lisätty:

»_Maman vous fait dire que votre couvert vous attendra jusqu'à la nuit.
Venez absolument à quelle heure que cela soit_.»     M.K.

Nehljudof rypisti silmäkulmansa. Kirjelappu oli yhä sitä samaa taitavaa
peliä, jota ruhtinatar Kortshagin nyt jo kahden kuukauden aikana oli
häneen nähden pitänyt ja jonka tarkoituksena oli näkymättömillä siteillä
yhä enemmän ja enemmän sitoa Nehljudof häneen. Mutta puhumatta siitä
tavallisesta epävarmuudesta naimisen asiassa, jota ensimäisen nuoruuden
yli päässeet ihmiset, voimatta intohimoisesti rakastua, tuntevat, oli
Nehljudofilla toinenkin tärkeä syy, miksi hän, vaikkapa olisi
päättänytkin kosia, ei voinut heti sitä tehdä. Tämä syy ei ollut se,
että hän kymmenen vuotta sitten vietteli Katjushan ja hylkäsi
hänet,--sen hän oli jo kokonaan unohtanut eikä pitänyt sitä suinkaan
esteenä avioliittoonsa; syy oli siinä, että tähän aikaan hän oli
suhteissa erään naimisissa olevan naisen kanssa, joka suhde kyllä oli
hänen puoleltaan jo katkaistu, mutta nainen ei sitä vielä katkaistuksi
tunnustanut.

Nehljudof oli hyvin arka naisten seurassa, mutta juuri tämä hänen
ujoutensa herättikin tässä naineessa vaimossa halun voittaa hänet.
Nainen oli aateliston johtajan vaimo siinä piirikunnassa, jonka
vaaleihin Nehljudof otti osaa. Ja tämä nainen kietoi hänet suhteisiin,
jotka päivä päivältä tulivat Nehljudofille yhä sitovammiksi, mutta
samassa myöskin yhä enemmän vastenmielisiksi. Ensin Nehljudof ei voinut
kiusausta vastustaa, mutta sitten, tuntien itsensä hänen edessään
syylliseksi, ei voinut rikkoa suhdetta ilman hänen suostumustaan. Tämäpä
asia nyt oli syynä siihen, ettei Nehljudof pitänyt itseään oikeutettuna,
vaikkapa olisi tahtonutkin, kosia Kortshaginaa.

Pöydällä oli juuri kirje tuon vaimon mieheltä. Käsialan ja leiman
nähtyään Nehljudof punastui ja heti tunsi itsensä entistä
tarmokkaammaksi, kuten aina vaaran häntä uhatessa. Mutta hänen
kiihoittumisensa oli turha: mies, aateliston johtaja juuri siinä
piirikunnassa, missä useimmat Nehljudofin maatiloista olivat, ilmoitti
vaan, että toukokuun lopussa oli määrätty tapahtuvaksi ylimääräinen
piirikuntakokous, johon Nehljudofin pitäisi kaikin mokomin saapua
antaaksensa _un coup d'épaule_ esiintulevissa tärkeissä kysymyksissä,
jotka koskivat kouluja ja maanteitä, ja jolloin oli odotettavissa
voimakasta vastustusta taantumispuolueelta.

Aatelistonjohtaja oli vapaamielinen ihminen ja taisteli muutamien
hengenheimolaistensa kanssa Aleksanteri III:n aikana syntynyttä
taantumista vastaan. Hän otti koko sielullaan osaa tähän asiaan eikä
tiennyt mitään onnettomista perhesuhteistaan.

Nehljudof muisteli kaikkia niitä tuskallisia hetkiä, joita hänellä oli
ollut tämän ihmisen tähden: muisti kuinka hän kerran luuli miehen jo
saaneen vihiä, ja kuinka hän jo valmistautui kaksintaisteluun, jolloin
hän aikoi ampua ilmaan,--muisti sen hirveän kohtauksen vaimon kanssa,
kun tämä epätoivoissaan juoksi puutarhan ojan partaalle hukuttaakseen
itsensä ja hän juoksenteli etsimässä kadonnutta. »Nyt en voi matkustaa
enkä voi mihinkään ryhtyä, ennenkuin hän vastaa minulle»,--ajatteli
Nehljudof. Viikko sitten hän kirjoitti vaimolle ratkaisevan kirjeen,
jossa tunnusti itsensä syylliseksi ja sanoi olevansa valmis vaikka mihin
sovitukseen tahansa, mutta pitävänsä kuitenkin, vaimon oman hyvän
vuoksi, heidän suhdettansa ainiaaksi katkaistuna. Tähän kirjeeseen hän
odotti, vaan ei saanut vastausta. Se seikka, ettei vastausta tullut oli
osaksi hyväkin enne. Sillä jos hän ei olisi ollut suostuvainen välin
purkamiseen, niin olisi jo kauan sitten kirjoittanut tai vieläpä itse
saapunut, kuten oli tehnyt ennen. Nehljudof oli saanut kuulla, että
siellä nykyjään majaili joku upseeri vaimoa mielistelemässä, ja tämä
seikka herätti hänessä yhtaikaa sekä mustasukkaisuutta että iloista
toivoa kerrankin vapautuvansa painavasta valheesta.

Toinen kirje oli maatilojen yli-isännöitsijältä. Tämä kirjoitti, että
hänen, Nehljudofin, oli välttämätöntä itsensä saapua paikalle,
turvatakseen perintö-oikeutensa ja, paitsi sitä, päättääkseen, kuinka
taloutta olisi vastedes hoidettava: niinkö kuin sitä oli hoidettu
vainajan aikana, vai niinkö kuin isännöitsijä oli ehdottanut vainajalle
ja nyt ehdotti nuorelle ruhtinaalle, että nimittäin maanviljelyskalusto
olisi suurennettava ja kaikki talonpoikain hallussa oleva maa otettava
talon viljelykseen. Isännöitsijä kirjoitti, että tämmöinen järjestys
tulee paljoa edullisemmaksi. Samalla hän myöskin pyysi anteeksi, ettei
ollut ihan ajoissa lähettänyt tilikirjan mukaan 1 p:nä maksettaviksi
joutuneita 3,000 ruplaa. Ensi postissa ne tulisivat lähetetyiksi.
Lähetys oli viivähtänyt sen vuoksi, että oli ollut mahdotonta saada
rahoja kootuksi talonpojilta, jotka olivat laiminlyöneet
velvollisuutensa siihen määrään, että oli ollut pakko turvautua
viranomaisiin. Tämä kirje tuntui Nehljudofista sekä miellyttävältä että
epämiellyttävältä. Miellyttävää oli tuntea valtaansa niin suureen
maaomaisuuteen, epämieluista taas se, että hän muisti nuoruutensa ensi
aikoina olleensa innokas Herbert Spencerin seuraaja ja erittäinkin,
vaikka oli itse _suur_tilallinen, ihailleensa hänen väitettään »Social
statics» teoksessa, ettei yksityinen maanomistus ole sopusoinnussa
oikeudenmukaisuuden kanssa. Nuoruutensa vilpittömyydessä ja
päättäväisyydessä hän ei ainoastaan puhunut silloin siitä, ettei maa voi
olla yksityisomistuksen esine, eikä ainoasti kirjoittanut asiasta
yliopistollista väitöskirjaa, vaan teossakin seurasi vakaumustaan,
antaen siihen aikaan pienen osan maasta (joka ei kuulunut äidille, vaan
oli hänen oma isänperintänsä), talonpojille. Nyt, tultuansa perinnän
kautta suurtilalliseksi, hänen siis oli joko luopuminen omaisuudestaan,
kuten oli kymmenen vuotta sitten luopunut pienestä isänperinnästä,
taikka vaitiolollaan suostuminen ehdotuksiin ja siis tunnustaminen
kaikki entiset aatteensa virheellisiksi ja valheellisiksi.

Edellistä hän ei voinut tehdä sen vuoksi, ettei hänellä, paitsi maatansa
ollut mitään muita toimeentulon lähteitä. Virkamieheksi hän ei halunnut
ruveta, ja kuitenkin hänellä jo oli ylellisiä elämäntapoja, joista hän
ei katsonut voivansa luopua. Ja sitten ei hänellä enää ollut sitä
horjumatonta vakaumustakaan, ei sitä päättäväisyyttä, ei sitä
kunnianhimoa ja halua ihmettelyn herättämiseen, kuin oli nuoruudessa.

Jälkimäinen taas, eli luopuminen niistä selvistä ja kumoamattomista
perusteista maaomistuksen laittomuuteen nähden, jotka hän oli saanut
Spencerin »Yhteiskunta-opista», ja jotka hän sitten, paljoa myöhemmin,
oli nähnyt loistavasti todistettuina Henry Georgen teoksissa,--oli tuiki
mahdotonta.

Ja tämän tähden nyt isännöitsijän kirje oli hänelle epämiellyttävä.



IV.


Juotuaan kahvia Nehljudof meni työhuoneeseensa ottamaan selvää, mihin
aikaan ilmoituslapussa käskettiin saapua oikeuteen, ja myöskin
kirjoittamaan ruhtinattarelle vastausta. Työhuoneeseen oli mentävä
maalausatelierin läpi. Täällä seisoi teline alettuine tauluinensa ja
pitkin seiniä oli ripustettu harjoitelmia. Nähdessään tämän taulun, jota
hän oli jo kaksi vuotta yhä maalaillut, nähdessään harjoitelmat ja koko
atelierin, muistui hänen mieleensä tuo viime aikoina hyvin voimakkaasti
tuntunut kykenemättömyys edistymiseen maalaustaiteessa. Hän selitti tuon
tunteen siten, että hänen taiteellinen aistinsa oli liian kehittynyt,
mutta kuitenkin se oli hyvin epämiellyttävä tieto hänelle.

Seitsemän vuotta sitten hän oli jättänyt virkauran siinä mielessä, että
hänellä oli kutsumusta maalaustaiteeseen, ja katseli taidemaailman
korkeudesta vähän halveksivasti kaikkea muuta toimintaa. Nyt oli
kuitenkin tullut ilmi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, ja sentähden
tuon asian pelkkä muisteleminenkin oli vastenmielistä. Raskain mielin
hän katsahti kaikkiin noihin atelierin ylellisyysesineihin ja tuli
ilotonna työhuoneeseensa. Tämä oli hyvin suuri ja korkea huone, jossa
oli kaiken näköisiä koristuksia, varustuksia ja mukavuuksia.

Hän löysi heti tavattoman suuren kirjoituspöydän laatikosta
ilmoituslapun. Se oli siinä osastossa, jonka reunassa seisoi
»määräpäiväiset». Oikeuteen oli tultava kello 11. Nehljudof istui ja
kirjoitti ruhtinattarelle kiittävänsä kutsumuksesta ja koettavansa tulla
päivälliseksi. Mutta kirjoitettuaan yhden kirjeen, hän repi sen: se oli
liian tuttavallinen; kirjoitti toisen, se oli liian kylmä, melkein
loukkaava. Hän repi senkin ja painoi seinänappulaan. Ovesta ilmaantui
vanhahko, surullisen näköinen lakeija, harmaassa esiliinassa, poskiparta
molemminpuolin sileäksi ajeltua leukaa.

--Lähettäkäähän hakemaan ajuria.

--Tuossa tuokiossa.

--Ja sitten--täällä odottaa sana Kortshagineilta,--käskekää sanoa, että
kiitän ja koitan tulla.

--Ymmärrän.

»Onhan se epäkohteliasta, mutta kirjoittaa en voi, ja näenpähän hänet
kohta kuitenkin»,--ajatteli Nehljudof ja meni pukeutumaan.

Kun hän pukeuduttuansa tuli portaille, odotti häntä jo kadulla tuttu
ajuri kummipyörillä.

--Eilen olitte juuri ajanut pois ruhtinas Kortshaginin luota,--sanoi
tämä taivuttaen kääntymään vankkaa, ahavoittunutta niskaansa valkosessa
paidan kauluksessa:--silloin jo tulin minäkin, mutta ovenvartija sanoi:
»juuri läksi.»

»Ajuritkin näkyvät tietävän suhteistani Kortshagineihin»,--ajatteli
Nehljudof, ja tuo viime aikoina alati häntä vaivannut, ratkaisematon
kysymys, mennäkö naimisiin ruhtinatar Kortshaginin kanssa, vai ei,
rupesi jälleen häntä vaivaamaan. Hän ei voinut päättää sinne eikä tänne,
yhtä vähän kuin oli voinut päättää enimmissä muissakaan kysymyksissä,
jotka hänelle tähän aikaan esiintyivät.

Avioliiton puolesta yleensä puhui ensiksikin se seikka, että avioliitto,
paitsi kotilieden suloutta, teki mahdolliseksi siveellisen elämän,
poistaen epäsäännöllisyyden sukupuolisuhteissa; toiseksi ja
pääasiallisesti vielä se seikka, että Nehljudof toivoi perheen eli
lasten antavan sisällystä hänen nykyään tyhjälle elämälleen. Nämät asiat
nyt puhuivat avioliiton hyväksi yleensä. Avioliittoa vastaan yleensä oli
ensiksikin vapauden kadottaminen, pelko, joka on kaikille vanhemmille
nuorille miehille omituinen, ja toiseksi tiedoton kauhu naisen
salaperäiseen olentoon.

Erityisesti juuri tämän avioliiton puolesta puhui taas ensiksikin se
seikka, että Missi (hänen nimensä oli Maria, mutta kutsuttiin, kuten
niissä piireissä on tavallista, lisänimellä) oli rotu-ihminen, ja
erosi tavallisista ihmisistä kaikessa, alkaen vaatetuksesta aina
puhe-, käynti-, nauramistapaan asti, eikä eronnut millään
erikoisominaisuudellaan, vaan ainoastaan »ylhäisyydellään»,--muuta
nimitystä hän ei keksinyt tälle ominaisuudelle, jota hän piti hyvin
suuressa arvossa; toiseksi vielä se seikka, että ruhtinatar kunnioitti
häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä eli siis, hänen käsittääksensä,
ymmärsi häntä. Ja tämä ymmärtäminen, se on; hänen jalojen
ominaisuuksiensa tunnustaminen, todisti Nehljudofille ruhtinattaren älyä
ja arvostelemisen kykyä. Avioliittoa vastaan erityisesti Missin kanssa
oli ensiksikin se seikka, että luultavasti olisi voinut löytää tytön,
jolla oli vielä paljon enemmän hyviä puolia kuin Missillä ja joka olisi
sentähden paremmin sopinut hänen rinnalleen, ja toiseksi se seikka, että
ruhtinatar oli 27 vuotias ja hänellä siis varmaan oli jo ennenkin ollut
rakkausjuttunsa,--ja tämä ajatus oli tuskallinen Nehljudofille. Hänen
ylpeytensä ei mukautunut siihen, että ruhtinatar olisi, vaikkapa
entisyydessäkin, rakastanut jotakin toista. Eihän tämä tietysti voinut
aavistaa tapaavansa Nehljudofia, mutta jo ajatuskin, että ruhtinatar oli
saattanut rakastaa jotakuta ennen, loukkasi häntä.

Niin että syitä oli puolesta yhtä paljon kuin vastaankin; ainakin
pätevyyteensä nähden nämät syyt menivät vastakkain, ja Nehljudof,
itsekin nauraen, sanoi itseänsä Buridanin aasiksi. Ja kuitenkin yhä
pysyi sinä, tietämättä kumpaan heinätukkoon oli käännyttävä.

»Enhän minä, saamatta vastausta Maria Wasiljevnalta (aatelisjohtajan
vaimolta) ja kokonaan lopettamatta tuota suhdettani, voikaan mihinkään
ryhtyä», sanoi hän itselleen.

Ja tämä tieto siitä, että hän voi ja että hänen täytyy viivyttää
päätöstä, oli hänelle mieleen.

»Tottapahan joskus toisten mietin asiata tarkemmin», ajatteli hän, kun
hänen ajoneuvonsa, aivan jo äänetönnä, vierivät oikeuden asfalttiselle
ovenedustalle.

»Nyt minun on omantunnonmukaisesti, kuten olen aina pitänyt
velvollisuutenani, täyttäminen yhteiskunnallinen tehtäväni. Ja onhan se
usein huvittavaakin», ajatteli hän itsekseen, astuessaan ovenvartijan
ohitse oikeuden eteiseen.



V.


Oikeuden käytävissä oli jo vilkas liike, kun Nehljudof tuli sinne.

Vahtimestarit olivat saaneet jalat allensa ja jopa juostenkin
puikkelehtivat hengästyneinä edestakasin viestien ja paperien kanssa.
Oikeudenpalvelijat, asianajajat ja oikeudenjäsenet käyskentelivät sinne
tänne; anomuksien jättäjät, vapaalla jalalla olevat syytetyt harhailivat
haluttomina seinien vierustalla tai istuivat odottamassa.

--Missä on piirioikeus?--kysyi Nehljudof eräältä vahtimestarilta.

--Mikä oikeus? On olemassa siviiliosasto, ja on rikosasiain osasto.

--Minä olen valamies.

--Siis rikosasiainosasto. Olisitte kohta niin sanoneet. Tänne oikealle,
sitten vasemmalle,--toinen ovi.

Nehljudof meni osotettuun suuntaan.

Ovella seisoi jo kaksi ihmistä odottamassa; toinen oli pitkäläntä,
lihava kauppias, hyvänluontoinen ihminen, joka oli nähtävästi juuri
syönyt ja ryypännyt ja oli mitä paraimmalla tuulella; toinen oli
puotipalvelija, juutalainen. He puhuivat keskenään villan hinnasta, kun
heidän luoksensa tuli Nehljudof kysyen valamiesten huonetta.

--Tässä, tässä on, herra. Tekin kai meidän miehiä, vai? sanoi iloisesti
silmää iskien kauppias.

--No niinpä sitten yhdessä teemmekin työtä,--jatkoi hän Nehljudofin
vastattua myöntävästi:--toisen arvoluokan kauppias, Baklashof,--esitteli
hän itseään tarjoten pehmeän, leveän ja taipumattoman kätensä:--työtähän
täytyy tehdä. Ja kenen kanssa on minun kunnia?--

Nehljudof esitti itsensä ja meni valamiesten huoneeseen.

Pienenlaisessa valamiesten huoneessa oli noin kymmenkunta erilaista
ihmistä. Kaikki olivat vastikään tulleita, jotkut istuivat, jotkut
kävelivät, katsellen toisiansa ja tutustuen keskenänsä. Yksi, virasta
eronnut sotilas oli univormussa, toiset olivat mustissa verkatakeissa
tai tavallisissa nutuissa, ja yksi vaan oli mekossa.

Vaikka tämä toimi oli monille tehnyt häiriön heidän työssänsä ja vaikka
he puhuivat, että se oli heille rasitukseksi, oli kuitenkin kaikkien
kasvoilla jonkinlainen tyytyväisyyden ilme, tieto tärkeän
yhteiskunnallisen tehtävän täyttämisestä.

Valamiehet, joista toiset olivat keskenään tutustuneet, toiset vaan
arvailivat toistensa nimiä, keskustelivat ilmasta, aikaisesta keväästä,
ratkaistavista asioista. Jotka eivät ennestään olleet tutustuneet
Nehljudofin kanssa, kiiruhtivat nyt sen tekemään, ja pitivät nähtävästi
sitä erityisenä kunniana. Ja Nehljudofkin, kuten ainakin, keskellä
tuntemattomia ihmisiä, piti sitä aivan luonnollisena. Jos häneltä olisi
kysytty, mistä syystä hän pitää itseänsä ylempänä useimpia muita
ihmisiä, ei hän olisi voinut vastata, sillä koko hänen elämänsä ei
ilmaissut mitään erinomaisempia ansioita. Että hän lausui hyvin
englannin, ranskan ja saksan kieltä, että hänen yllänsä olevat
alusvaatteet, puku, kaulahuivi ja soljet olivat kaikkein parhaimmista
makasiineista, ei tietysti voinut, sen hän itsekin ymmärsi, olla syynä
hänen ylemmyytensä tunnustamiseen. Ja kuitenkin hän epäilemättä tunnusti
tämän etevämmyytensä ja otti vastaan hänelle tarkoitetut
kunnianosotukset asiaankuuluvina, jopa loukkaantui, jos ei niitä ollut.
Valamiehistön huoneessa hän juuri tulikin tilaisuuteen kokea, kuinka
epämiellyttävä on tuntea arvonannon puutetta. Heidän joukossaan oli näet
eräs Nehljudofin tuttava. Se oli Pietari Gerasimovitsh, (Nehljudof ei
ollut koskaan tiennyt, ja vähän ylpeilikin, ettei tiennyt, hänen
sukunimeänsä). Hän oli ennen ollut Nehljudofin sisaren lasten opettaja.
Tämä Pietari Gerasimovitsh oli suorittanut lukunsa yliopistossa ja oli
nyt opettajana lyseossa. Nehljudof ei ollut koskaan häntä kärsinyt hänen
tuttavallisuutensa, itserakkaan naurunsa ja »kommuunisuutensa» vuoksi,
kuten Nehljudofin sisar sanoi.

--Aha, tekin siis olette joutuneet kiikkiin,--hohotteli Pietari
Gerasimovitsh tervehdykseksi Nehljudofille.--Ettekö osanneet välttää?

--En ajatellutkaan välttää,--sanoi Nehljudof ankarasti ja haluttomasti.

--No, no, tuo nyt on sitä kansalaisurhoollisuutta. Odottakaas kun jäätte
ruuatta ja kun vievät yörauhanne, kyllä tulee toinen ääni
kelloon!--sanoi Pietari Gerasimovitsh, vielä äänekkäämmin hohottaen.

»Ei kestä kauan ennenkuin tuo kiusankappale alkaa sinutella minua»,
ajatteli Nehljudof, ja sai kasvoihinsa semmoisen surunilmeen, joka olisi
ollut selitettävissä ainoastaan jos hän juuri ikään olisi saanut tiedon
kaikkien sukulaistensa kuolemasta. Nehljudof jätti hänet ja lähestyi
sitä joukkoa, joka oli muodostunut pitkänhuiskean, sileäksi ajellun,
edullisen näköisen herrasmiehen ympärille. Tämä jotakin elävästi kertoi.
Kysymys oli oikeusjutusta, jota nykyään käytiin siviiliosastossa. Hän
puhui tästä niinkuin hänelle hyvin tutusta asiasta, nimittäen tuomareja
ja kuuluisia asianajajiakin niinkuin tuttujansa. Hän kertoi
ihmeellisestä käänteestä, minkä eräs kuuluisa asianajaja oli jutulle
antanut, ja jonka mukaan toinen asianomaisista, vanha rouva, vaikka
olikin aivan oikeassa, tulee suotta maksamaan suuret rahat
vastapuolelle.

--Nerokas asianajaja!--sanoi hän.

Häntä kuunneltiin kunnioituksella, ja jotkut koettivat päästä esille
huomautuksinensa, mutta hän keskeytti aina kaikki aivan kuin olisi ollut
ainoa, joka taisi tietää asiain oikean laidan.

Vaikka Nehljudof oli tullut myöhään, sai hän vielä kauan odottaa. Jutun
käsitteleminen tuli viivytetyksi erään oikeudenjäsenen tähden, joka ei
ollut vieläkään saapunut.



VI.


Oikeuden puheenjohtaja saapui aikaisin. Puheenjohtaja oli korkea,
täyteläs ihminen, pitkine, harmahtavine poskipartoineen. Hän oli nainut
mies, mutta vietti hyvin vapaata elämää, samoin kuin hänen vaimonsakin.
Eivät he häirinneet toisiansa. Tänä vuonna oli hän saanut kirjeen
eräältä sveitsiläiseltä guvernantilta, joka oli asunut heidän talossaan
kesällä ja nyt matkusti etelästä päin Pietariin, jossa kirjeessä tämä
nainen ilmoitti odottavansa häntä kaupungissa kolmen ja kuuden välillä,
»Italia» nimisessä ravintolassa. Ja sentähden puheenjohtajaa halutti
alkaa ja lopettaa tämän päivän istunto aikasemmin, ehtiäkseen kuudeksi
punatukkaisen Klara Vasiljevnan luo, jonka kanssa hänellä viime kesänä
maalla oli alkanut romaani.

Tultuaan työhuoneeseen hän pani oven säppiin, veti paperikaapin
alahyllyltä kaksi rautaista voimistelupulttia ja teki 20 liikettä
eteenpäin, ylöspäin, sivulle ja alas, ja sitten kolmasti keveästi
istahti, pitäen pultteja päänsä yli.

»Ei mikään niin virkistä, kuin vedellä valeleminen ja
voimistelu»,--ajatteli hän koetellen vasemmalla kädellä, kullainen
sormus nimettömässä, oikean käsivarren pullistunutta jänterettä. Vielä
hänen oli tekeminen yksi tavallinen voimistelutemppu, jota ei hän
myöskään koskaan laiminlyönyt, kun oli edessä pitkä istunto, mutta
silloin ovea koetettiin. Joku tahtoi avata sitä. Puheenjohtaja asetti
pian pultit paikoillensa ja avasi oven.

--Anteeksi,--sanoi hän.

Huoneeseen tuli yksi oikeudenjäsenistä kultasankaisissa silmälaseissa,
lyhyenläntä, olkapäät koholla ja naama nyrpeänä.

--Taaskaan ei Matvei Nikititsh ole saapunut,--sanoi jäsen nyreissään.

--Ei ole vielä,--vastasi puheenjohtaja pukien yllensä virkatakkia.--Aina
se vaan myöhästyy.

--Kumma kun ei jo häpeä, sanoi jäsen, vihasesti istahtaen ja ottaen
paperossia.

Tämä jäsen, hyvin tarkka ihminen, oli aamulla joutunut vaimonsa kanssa
ikävään kalastukseen siitä, että tämä oli ennen määräpäivää kuluttanut
ne rahat, jotka olivat aijotut riittämään koko kuukaudeksi. Vaimo oli
pyytänyt saada etukäteen, mutta hän oli kieltäytynyt antamasta. Syntyi
kohtaus. Vaimo oli sanonut, että jos niin, niin jääköön päivällinen
laittamatta, ettei hänen tarvinnut siis odottaakaan päivällistä kotona.
Tähän vastasi mies lähtemällä kotoansa ja pelkäsi nyt, että vaimo panee
uhkauksensa täytäntöön, sillä tältä saattoi odottaa mitä
hyvänsä.--»Eläppä sitten tiiman jälkeen hyvää siveellistä elämää»,
ajatteli hän, katsellen hymyilevää, tervettä, iloista ja hyvänluontoista
puheenjohtajaa, kuin tämä, kyynäspäät levällä, kauniin Valkosilla
käsillään levitteli tuuheata, pitkää, harmahtavaa poskipartaansa
molemmille puolin virkakaulustansa:--»hän on aina tyytyväinen ja ilonen,
minä sitä vaan tuskailen.»

Sihteeri tuli sisälle tuoden jotain asiapapereita.

--Kiitän teitä suuresti,--sanoi puheenjohtaja paperossia
sytyttäen.--Minkä jutun annamme tulla ensin?

--Eiköhän vaan myrkytysjuttua,--sanoi sihteeri muka välinpitämättömästi.

--Olkoonpa niin, jos myrkytysjuttu, niin myrkytysjuttu,--sanoi tuomari
harkittuansa, että tämänlaatuisen jutun saisi loppumaan kello 4:ksi ja
sen jälkeen voisi lähteä.--Eikö Matvei Nikititshiä vieläkään näy?

--Ei vieläkään.

--Onko Breve tullut?

--On,--vastasi sihteeri.

--Sanokaa hänelle, jos tapaatte, että alamme myrkytysjutulla.

Breve oli se yleisen syyttäjän apulaisista, jonka tehtävänä oli esiintyä
syyttäjänä tässä istunnossa.

Käytävään tultuansa sihteeri tapasikin Breven. Olkapäät koholla,
virkatakki avoinna, salkku kainalossa, miltei juosten tämä syöksyi
eteenpäin tömistäen kantapäillään maata ja heiluttaen vapaata kättänsä
niin että käden selkäpuoli oli edellä.

Kun sihteeri tuli käytävään, hän kohtasi Breven. Olkapäät koholla,
virkatakki levällään, salkku kainalossa tämä kulki puolijuoksua käytävää
pitkin, jymäytteli kengänkorkojaan lattiaan ja heilutti vapaata kättään
niin, että se oli kohtisuoraan hänen kulkusuuntaansa.

--Mihail Petrovitsh pyysi tiedustelemaan joko olette valmis, sihteeri
kysyi häneltä.

--Tietenkin, minä olen aina valmis, syyttäjänapulainen sanoi.--Mikä
juttu on ensimmäisenä?

--Myrkyttämisjuttu.

--Mainiota, syyttäjänapulainen sanoi.

Mutta hän ei lainkaan pitänyt sitä niin mainiona: yöllä hän tuskin oli
silmiään ummistanut. Hän oli ollut erään apulaisen lähtiäisissä, siellä
oli juotu paljon ja pelattu korttia kello kahteen asti, sen jälkeen
ajettiin naisten luo siihen samaan taloon, missä kuusi kuukautta sitten
Maslovakin vielä oli ollut. Niinpä hän ei ollut ehtinyt edes lukaista
läpi myrkyttämisjuttua ja nyt hän halusi vilkaista sitä. Sihteeri tiesi
tämän ja oli sen takia tahallaan ehdottanut puheenjohtajalle, että
myrkyttämisjuttu otettaisiin ensin. Sihteeri oli mielipiteiltään
liberaali, kuten Venäjän saksalaiset yleensä, vartavasten kääntynyt
kreikkalaiskatoliseen uskoon; sihteeri ei pitänyt hänestä ja kadehti
hänen virka-asemaansa.

--No, miten on skoptsien laita? sihteeri kysyi.

--Olen sanonut, että en voi todistajien puuttuessa ryhtyä koko asiaan,
sen ilmoitan myös oikeudelle, syyttäjänapulainen sanoi.

--Mutta joka tapauksessa...

--En voi, apulainen sanoi ja entiseen tapaan heilautellen kättään
kiiruhti työhuoneeseensa.

Skoptseja koskevan jutun hän halusi lykätä vain erään vähäpätöisen ja
tarpeettoman todistajan poissaolon vuoksi, koska tämä asia kuului
oikeudelle, jossa valamiehinä oli vain intelligenttejä ja juttu voisi
loppua syyttömäksijulistamiseen. Ja puheenjohtajan kanssa oli sovittu,
että juttu pitäisi siirtää maaseutukaupungin oikeuteen, missä suurin osa
valamiehistä on talonpoikia ja syyttäjien mahdollisuudet olisivat
suuremmat.

Liike käytävillä tuli yhä vilkkaammaksi. Eniten oli väkeä siviiliasiain
osaston läheisyydessä. Tällä osastolla oli ollut se juttu, josta
äskeinen komean näköinen valamies, joka oli oikeusasioiden tuntija, oli
kertonut valamiehille. Väliajalla tuli tästä salista ulos se vanha
rouva, jolta nerokkaan asianajajan oli onnistunut riistää omaisuus
liikemiehen hyödyksi, vaikka tällä ei ollut omaisuuteen minkäänlaista
oikeutta. Sen tiesivät sekä tuomarit että vielä paremmin kantaja ja
hänen asianajajansa; mutta jutun ajaminen oli suoritettu niin ovelasti,
että ei voinut olla tuomitsematta muorin omaisuutta liikemiehelle. Vanha
rouva oli hienosti puettu, täyteläinen nainen ja hänellä oli hatussaan
suuria kukkia. Kun hän oli tullut ovesta käytävään, hän pysähtyi,
levitteli paksuja, lyhyitä käsiään ja hoki hokemistaan asianajajansa
puoleen kääntyen: »Mitä tästä tulee? Sanokaa toki! Mitä tämä merkitsee?»
Asianajaja katsoi kukkia hänen hatussaan käsittämättä mitään eikä
kuunnellut hänen puhettaan.

Eukon perästä tuli oikeussalin ovesta valkoinen paidanrinnus liivien
leveästä aukosta paistaen ja kasvot omahyväisyydestä tyytyväisinä
loistaen nopein askelin se samainen kuuluisa asianajaja, joka oli
saattanut mummoparan kukkasineen keppikerjäläiseksi, saanut itse
kymmenentuhatta ja toimittanut liikemiehelle yli satatuhatta. Kaikkien
katseet kääntyivät asianajajaan, hän tunsi ne ja kulki nopeasti ihmisten
ohi sen näköisenä kuin hänen ulkomuotonsa olisi sanonut: »Ei tarvita
mitään uskollisuudenosoituksia.»



VII.


Lopulta saapui myös Matvei Nikititsh, ja valamiesten huoneeseen tuli
laiha, pitkätukkainen oikeudenpalvelija, joka kulki toinen kylki edellä,
samalla tavalla vinoon näkyi vetävän myös hänen alahuulensa.

Tämä oikeudenpalvelija oli rehellinen mies, yliopistosivistyksen saanut,
mutta hän ei pysynyt missään virassa pitkään, koska joi ajoittain
herkeämättä. Kolme kuukautta sitten joku kreivitär, joka auttoi hänen
vaimoansa, toimitti hänelle tämän paikan, ja tähän päivään asti hän yhä
olikin siinä pysynyt, suureksi iloksensa.

--No, kunnioitettavat herrat, olemmeko nyt siis kaikki koossa?--sanoi
hän pannen rillit nenälleen ja katsellen niiden läpi.

--Arvatenkin kaikki,--sanoi iloinen kauppias.

--Niin tarkastakaammepa,--sanoi edellinen ja saatuaan taskustaan listan
alkoi huutaa valamiehien nimiä katsellen heihin milloin rillien yli
milloin niiden läpi.

--Valtioneuvos I. M. Nikiforof.

--Minä,--sanoi komea herrasmies, joka tunsi hyvin kaikki käräjätavat.

--Virasta eronnut översti Ivan Semjonovitsh Ivanof.

--Täällä,--vastasi laiha mies, joka oli virasta eronneen univormussa.

--Toisen arvoluokan kauppias Pietari Baklashof.

--O-on, sanoi hyvänluontoinen kauppias kasvot täydessä
hymyssä.--Valmiina ollaan!

--Kaartinluutnantti, ruhtinas Dmitrij Nehljudof.

--Minä,--vastasi Nehljudof.

Oikeudenpalvelija, erityisen kohteliaasti ja miellyttävästi katsahtaen
rillien yli, kumarsi, ikäänkuin eroittaen hänet täten muista.

--Kapteeni Jurij Dmitrievitsh Dantshenko, kauppias Grigorij Efirnovitsh
Kuleshof. j.n.e., j.n.e.

Kaikki, paitsi kahta, olivat saapuvilla.

--Nyt, hyvät herrat, pyydän astumaan saliin,--sanoi oikeudenpalvelija
sulavalla liikkeellä osoittaen oveen päin.

Kursaillen toistensa edessä ovessa, menivät nyt kaikki käytävään ja
käytävästä istuntosaliin.

Käräjäsali oli suuri, pitkulainen huone. Sen toisessa päässä oli
kolmiporraksinen lava, jonka keskellä seisoi pöytä katettuna viheriään
verkaan tummemman viheriäisine rimssuineen. Pöydän takana oli kolme
nojatuolia, hyvin korkeine, leikeltyine tammiselkineen, ja tuolien
takana riippui kultaisissa puitteissa, kirkkailla väreillä maalattu
keisarin kuva, luonnollisessa koossa, kenraalin puvussa olkanauhoineen,
toisella jalalla hiukan eteenpäin astuvana, käsi sapelin kahvassa.
Oikeassa nurkassa riippui pyhäinkuva, esittäen Kristusta
orjantappurakruunu päässä, ja sen alla seisoi rukousalttari, oikealla
puolella sijaitsi vielä yleisen syyttäjän pulpetti. Tätä vastapäätä,
vasemmalla puolella oli peremmällä sihteerin pöytä, ja lähempänä yleisöä
tammesta sorvatut kaidepuut, joiden takaa näkyi syytettyjen vielä tyhjä
penkki. Lavan oikealla puolella seisoi kahdessa rivissä tuoleja, myöskin
korkeine selustimineen, valamiehiä varten, alhaalla oli asianajajain
pöytiä. Kaikki tämä oli salin etummaisessa päässä, jonka muuten aitaus
jakoi kahteen osaan. Takimmainen osa oli täynnänsä penkkirivejä, jotka
toinen toistaan ylempänä, ylettyivät peräseinään asti. Täällä salin
takimmaisessa osassa, eturiveissä, istui neljä tehtaalaisen tai piian
tapaista naista, ja kaksi työväestöön kuuluvaa miestä. jotka nähtävästi
salin komeuden lannistamina, arasti kuiskuttelivat keskenänsä.

Kohta valamiesten tultua astui oikeudenpalvelija toispuoleisella
käyntitavallaan keskelle salia ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin olisi
tahtonut säikäyttää läsnäolijoita:

--Oikeus lähestyy!

Kaikki nousivat seisoalleen, ja salin lavalle ilmestyivät tuomarit:
puheenjohtaja jäntereinensä ja komeine poskipartoineen; sitten
synkän-näköinen oikeudenjäsen, kultasankaisine silmälasineen, ja hän oli
nyt sitäkin synkempänä, kun juuri ennen istuntoa oli tavannut lankonsa,
joka oli yksi oikeuden auskultanteista, ja tämä hänelle ilmoitti
käyneensä sisaren luona ja saaneensa häneltä tietää, ettei päivällistä
tule.

--Siispä menemmekin kapakkaan,--sanoi lanko nauraa hihittäen.

--Tässä ei ole naurun sijaa,--sanoi synkkä oikeudenjäsen ja synkistyi
vielä enemmän.

Ja vihdoin kolmas oikeudenjäsen, samainen Matvei Nikititsh, joka aina
myöhästyi,--hän oli partaniekka, suuret, pitkäluomiset, hyväntahtoiset
silmät päässä. Tätä oikeudenjäsentä vaivasi mahakuume, ja hän oli tästä
aamusta lähtien, lääkärin neuvosta, alkanut käyttää uutta parannustapaa,
joka oli viivyttänyt häntä kotona tällä kertaa vielä tavallistakin
kauemmin. Noustessaan lavalle oli hän miettivän näkönen siitä syystä,
että hänellä oli tapana kaikilla mahdollisilla keinoin koetella arvata
vastauksia niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen sydämmellään. Nyt
hänellä oli edessään semmoinen taika, että jos askelten luku ovelta
nojatuoliin asti on tasajakoinen kolmella, niin uusi parannuskeino
auttaa hänet mahakuumeesta,--jollei, niin ei tule parannustakaan.
Askelia oli 26, mutta hän teki pienoisen lisäaskeleen ja pääsi siten
juuri 27:nellä nojatuoliinsa.

Puheenjohtaja ja oikeudenjäsenet tekivät lavalle astuessaan, kullalla
kirjailluissa virkatakin kauluksissaan, hyvin voimakkaan vaikutuksen.
Sen he itsekin tunsivat, koska kaikki kolme, ikäänkuin hämillään omasta
suuruudestaan, katsoivat vaatimattomasti alas istuen leikkauksilla
varustettuihin nojatuoleihinsa viheriällä veralla katetun pöydän taakse.
Tälle oli asetettu kolmikulmainen kapine kotkankuvinensa, lasimaljoja,
jommoisissa tavallisesti pidetään konfehteja nähtävinä, läkkipullo,
teräskyniä, puhdasta paperia ja erikokoisia ja lajisia vastaterotettuja
lyijykyniä. Tuomarien kanssa tuli myöskin yleisen syyttäjän apulainen.
Hän meni, salkku samaten kainalossa ja kättänsä yhä heiluttaen,
paikallensa ikkunan luo, ja heti syventyi asiapapereitten lukemiseen,
käyttäen näin hyväkseen jokaista hetkeä juttuun perehtyäkseen. Tämä
yleinen syyttäjä oli vasta neljättä kertaa syyttäjän toimessa. Hän oli
hyvin kunnianhimoinen ja oli lujasti päättänyt yletä virkaurallaan,
jonka vuoksi hän piti välttämättömänä saada asianomaiset syytteeseen
jokaisessa jutussa, missä hän vaan syyttäjänä esiintyi. Myrkytysjutun
juonen hän nyt pääpiirteissään tunsi ja oli jo suunnitellut puheensa,
hänelle oli vaan vielä tarpeen muutamia tosiasioita, joita hän häthätää
asiapapereista keräsi ja kirjoitteli muistiin.

Sihteeri istui lavan toisella puolella, ja, saatuaan reilaan kaikki
mahdollisesti luettavat paperit, silmäili erästä kiellettyä artikkelia,
jonka oli eilen saanut käsiinsä. Hänen teki mieli keskustella tästä
artikkelista suuripartaisen oikeudenjäsenen kanssa, jonka kanssa he
olivat samaa mieltä, ja ennen keskustelua hänen piti tutustua
kirjoitukseen.



VIII.


Puheenjohtaja, katsottuaan papereista, teki muutamia, kysymyksiä
oikeudenpalvelijalle ja sihteerille, ja saatuaan myöntävät vastaukset,
käski tuoda syytetyt sisälle. Heti avautui ovi aitauksen takaa ja esille
astui kaksi santarmia, lakit päässä, paljastettu miekka kädessä, ja
heidän jälessään ensin yksi syytetyistä, punatukkainen, teerenpilkkunen
mies--ja kaksi naista. Mies oli vankipuvussa, joka oli hänelle sekä
liian väljä että liian pitkä. Oikeussaliin tullessaan hän piteli käsiään
pitkin housunpoimuja, suuret sormet sojoksi jännitettyinä, ettei liian
pitkät hihat pääsisi alas solumaan. Vilkasematta tuomareihin tai
katsojiin hän tarkkuudella tähysteli penkkiä, jota kierrettiin. Sen
päähän päästyä hän, tehden tilaa toisille, kiivaasti istautui penkin
äärimmäiselle reunalle, ja tuijottaen puheenjohtajaan alkoi nytkytellä
poskilihaksiansa, aivan kuin olisi jotain itseksensä höpissyt. Hänen
perässään tuli vanhanlainen nainen, myöskin vankipuvussa. Päässä oli
hänellä vankihuivi, kasvot olivat harmaavaaleat ilman kulmakarvoja ja
silmäripsiä, mutta silmät punaisina. Tämä nainen näytti aivan
rauhalliselta. Tullessaan paikallensa hänen mekkonsa takertui johonkin;
hän selvitti sen tarkalleen ja hätäilemättä, ja istuutui.

Kolmas syytetyistä oli Maslova.

Heti kun hän näyttäytyi, kääntyivät kaikkien salissa olevien miesten
silmät häneen ja viipyivät kauan noissa kalpeissa kasvoissa, kiiltävän
loistavine, mustine silmineen, ja tuossa mekon alta näkyvässä korkeassa
rinnassa. Santarmikin, jonka ohi hän kulki, katsoi häneen silmiä
värähtämättä, kun hän kulki paikalleen ja laittausi istumaan, ja, vasta
kun hän oli istunut, käännähti santarmi äkisti pois, ikäänkuin olisi
tuntenut itsensä syylliseksi, ja puistettuaan pois ajatuksensa rupesi
tuijottamaan edessään olevaan ikkunaan.

Puheenjohtaja odotti, että kaikki syytetyt olisivat paikoillansa, ja
sittenkuin Maslovakin oli asettunut istumaan, kääntyi hän sihteerin
puoleen.

Nyt alkoivat tavanmukaiset käräjätemput: valamiesten luetteleminen,
poissaolevien merkitseminen ja sakkojen määrääminen näille,
esiintuotujen esteiden laillisuuden tutkiminen, ja varajäsenten
asettaminen poisjääneiden sijaan. Sitten puheenjohtaja pani kokoon
pienet paperiliput, asetti ne lasimaljaan ja käärittyään hiukan ylös
kultareunaisia hihojansa ja paljastettuaan näin hyvin karvaiset kätensä,
alkoi nostella yksitellen konstintekijän liikkeillä lippuja, kiersi ne
auki ja luki niistä. Sitten hän, taas laskien hihansa, pyysi pappia
vannottamaan valamiehet.

Pappi-vanhus, keltasen kalpeine, venyvine kasvoineen, ruskeassa
messukaapussa, kultainen risti rinnassa ja vielä joku pienempi
kunniamerkki kaapun kylkeen pistettynä, laahusti, hitaasti liikuttaen
turvonneita jalkojaan kaapun sisällä, rukousalttarin luo, joka seisoi
jumalankuvan alla.

Valamiehet nousivat ja tungeskellen lähenivät alttaria.

--Tehkää niin hyvin,--mutisi pappi kosketellen turpealla kädellään
rintaristiänsä ja odotellen kaikkien valamiesten saapumista.

Tämä pappi oli ollut papinvirassa 46 vuotta ja aikoi kolmen vuoden
kuluttua viettää riemujuhlaansa samaan tapaan kuin tämmöistä juhlaa
äskettäin oli viettänyt kirkkoherra. Piirioikeudessa hän oli palvellut
siitä saakka kuin nämät oikeudet perustettiin ja hän ylpeili kovasti
siitä, että oli jo vannottanut useampia kymmeniä tuhansia ihmisiä, sekä
että iästään huolimatta yhä palveli kirkkoa, isänmaata ja perhettänsä,
jolle hän jättää perinnöksi, paitsi taloa, ainakin 30 tuhannen pääoman
korkoakasvavissa arvopapereissa. Se seikka, että hänen toimintansa
oikeudessa oli ihmisien vannottaminen sen evankeliumin edessä, jossa
valanteko on suoraan kielletty, ja oli siis huono toiminta, ei ollut
koskaan hänen mieleensäkään juolahtanut; häntä ei tämä tuttu toimi
lainkaan vaivannut, vaan oli se päinvastoin hänen mieleensä, kun hän sen
ohella sai usein tilaisuuden tutustua edulliseen herrasväkeen. Nytkin
hän mielihyvällä tutustui kuuluisan asianajajan kanssa, jota kohtaan hän
tunsi suurta kunnioitusta siitä syystä, että tämä oli yksistään
kukkapäisen mummon asiasta saanut kymmenen tuhatta ruplaa.

Kun valamiehet olivat kaikki nousseet asteita myöten lavalle, kallisti
pappi kaljun ja harmaan päänsä, pujotti hartioilleen toimituskaapun ja
silittäen järjestykseen harvaa tukkaansa, sanoi valamiehille:

--Nostakaa oikea kätenne ja pankaa sormenne näin,--sanoi hän verkalleen,
isällisellä äänellä. Hän nosti itse näytteeksi turpean kätensä, jonka
jokaisen sormen kohdalla oli kuoppanen, ja asetti kaksi sormea
yhteen.--Nyt toistakaa minun perässäni,--sanoi hän ja alkoi: Minä lupaan
ja vannon kaikkivaltiaan Jumalan, hänen pyhän evankeliuminsa ja
Kristuksen elävän ristin edessä, että esillä olevassa asiassa...--puhui
hän, pysähtyen joka lauseen jälkeen.--Älkää laskeko kättänne, pitäkää
näin,--sanoi hän nuorelle miehelle, joka oli antanut kätensä
pudota...--että esilläolevassa asiassa, jossa...

Komea herrasmies poskipartoinensa, översti, kauppias ja jotkut muut
pitivät sormensa kokoonpantuina siten kuin pappi oli käskenyt, ja
vieläpä jonkinlaisella erikoisella tyytyväisyydellä, hyvin varmasti ja
korkealle kohotettuna; jotkut muut sitävastoin aivan kuin
vastahakoisesti ja epämääräisesti. Toiset lausuivat sanat liian
äänekkäästi, pannen niihin pontta ja sisällystä, ikäänkuin olisivat
tahtoneet sanoa: mutta minäpä puhun sittenkin; toiset taas vaan
mutisivat, jäivät jälkeen papista, ja sitten, ikäänkuin säikähtäen,
ajattomasti saavuttivat häntä; muutamat, ikäänkuin peläten, että joku
sana voisi jäädä pois, puristivat lujasti, uhkaavalla liikkeellä,
hyppysiänsä yhteen, toiset taas antoivat niiden mennä hajalle ja taas
yhdistivät. Kaikkien oli tukala olla, ainoastaan pappi vanhus oli
ehdottomasti vakuutettu suorittavansa hyödyllistä ja tärkeää asiaa.
Valan vannottua puheenjohtaja kehotti valamiehiä valitsemaan
keskuudestaan esimiestä. He nousivat ja tungeskellen poistuivat
neuvotteluhuoneeseen, missä he kaikki heti sytyttivät paperossinsa ja
alkoivat polttaa. Joku ehdotti komean herran esimieheksi, johon kaikki
paikalla suostuivat, viskasivat pois ja sammuttivat pätkät ja palasivat
saliin. Valittu esimies ilmoitti puheenjohtajalle, kuka oli esimieheksi
valittu, ja niin istuivat kaikki, taaskin tungeskellen toistensa
jalkojen yli, paikoilleen kahteen riviin korkeaselkäisiin tuoleihin.

Kaikki kävi ilman keskeytyksiä, pian ja jonkinlaisella juhlallisuudella,
ja tämä säännöllisyys, johdonmukaisuus ja juhlallisuus nähtävästi tuotti
mielihyvää osanottajille, vahvistaen heissä tietoa, että he suorittavat
vakavaa ja tärkeää yhteiskunnallista tehtävää. Näin tuumi myöskin
Nehljudof.

Heti kun valamiehet olivat istuutuneet, piti puheenjohtaja heille puheen
heidän oikeuksistaan, velvollisuuksistaan ja vastuunalaisuudestaan.
Puhettaan pitäessään hän alituisesti muutteli asentoansa, milloin
nojaten vasempaan, milloin oikeaan käteen, milloin tuolin selkään,
milloin sen laitoihin, milloin tasoitteli paperin reunoja, milloin
silitteli paperiveistä, milloin taas tunnusteli kynää.

Hänen sanojensa mukaan olivat heidän oikeutensa siinä, että he saavat
tehdä syytetyille kysymyksiä puheenjohtajan kautta, että heillä sai olla
lyijykynä ja paperia ja että he saivat tutkia esineellisiä todistuksia.
Velvollisuus oli siinä, että heidän oli tuomitseminen oikein eikä
valheellisesti. Ja vastuunalaisuus oli siinä, että jos he eivät pitäneet
neuvotteluansa salassa tai olivat yhteydessä syrjäisten kanssa, he
tulivat rangaistuksen alaisiksi.

Kaikki kuuntelivat kunnioittavalla huomiolla. Kauppias, levittäen
ympärillensä viinan hajua ja pidätellen äänekästä röystäilemistä,
nyykäytteli hyväksyvästi päätänsä joka lauseelle.



IX.


Puheensa päätettyä puheenjohtaja kääntyi syytettyjen puoleen.

--Simon Kartinkin, nouskaa,--sanoi hän.

Simon kavahti hermostuneesti pystyyn ja poskilihakset alkoivat liikkua
vielä nopeammin.

--Nimenne?

--Simon Petrovitsh Kartinkin,--sanoi hän nopeasti, köräkällä äänellä,
nähtävästi jo edeltäpäin valmistuneena vastaamaan.

--Säätynne?

--Talonpoika.

--Mitä lääniä ja piirikuntaa?

--Tuulan läänistä, Krapivenskin piirikunnasta, Kupjanskan kunnasta,
Borkin kylästä.

--Kuinka vanha olette?

--Neljännellä neljättä, syntynyt vuonna tuhat kahdeksansataa...

--Mitä uskontoa?

--Uskoa ollaan venäläistä, oikeauskoista.

--Naimisissako?

--En.

--Mikä ammattinne?

--Palvelimme »Mauritania» hotellin koridoorissa.

--Oletteko ennen olleet syytettynä?

--Ei ole minua koskaan tuomittu, sillä niinkuin elimme ennen...

--Ettekö ole ennen olleet syytetty?

--Jumala varjelkoon siitä, ei milloinkaan.

--Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?

--Olemme.

--Istukaa. Jefimia Ivanovna Botshkova,--sanoi puheenjohtaja kääntyen
seuraavan syytetyn puoleen.

Mutta Simon yhä seistä törötti ja oli Botshkovan edessä.

--Kartinkin, istukaa.

Kartinkin vaan seisoi.

--Kartinkin, istukaa!

Mutta Kartinkin seisoi, ja hän istui vasta sitten, kun oikeudenpalvelija
juoksi hänen luokseen ja pää vinossa, luonnottomasti silmiään avaten,
traagillisella kuiskauksella sanoi: istukaa, istukaa!

Kartinkin istahti yhtä nopeasti kuin oli seisomaankin noussut, kietoutui
mekkoonsa ja alkoi taas nytkytellä äänettömästi poskiansa.

--Nimenne?--kysyi puheenjohtaja toiselta syytetyltä, väsymyksestä
huoaisten, katsomatta häneen ja selaillen jotakin edessään olevaa
paperia. Tämmöisiin juttuihin oli puheenjohtaja niin tottunut, että
jutun jouduttamiseksi hän saattoi tehdä kahta asiaa yhtaikaa.

Botshkova oli 43 vuotias, säädyltään Kolomenskin talonpoika, ammatiltaan
koridooripalvelija samassa »Mauritanian» hotellissa. Oikeudessa
syytettynä ei ollut ollut, jäljennöksen oli saanut. Botshkova vastasi
tavattoman rohkeasti ja semmoisella äänen painolla kuin olisi tahtonut
sanoa: »niinpä niin Jefimia, ja vielä Botshkovakin, jäljennöksen saanut,
ja ylpeilen siitä, enkä salli kenenkään nauraa». Botshkova, odottamatta
käskyä, istui heti, kun kysymykset päättyivät.

--Nimenne?--kysyi naisia rakastava puheenjohtaja erittäin ystävällisesti
kolmannelta syytetyltä.

--Pitää nousta,--lisäsi hän pehmeästi ja lempeästi, huomattuaan, että
Maslova istui.

Maslova nousi nopealla liikkeellä ja osoittaen olevansa valmis, korkeata
rintaansa kohottaen, katsoi puheenjohtajata suoraan kasvoihin
hymyilevillä ja vähän kieroilla silmillään.

--Millä nimellä teitä kutsutaan?

--Ljubofj, [merkitsee venäjäksi rakkaus.]--vastasi hän nopeasti.

Nehljudof oli kaiken aikaa, rillit nenällä, katsellut syytettyjä sen
mukaan kuin heitä kuulusteltiin.--»Olisiko se mahdollista», ajatteli
hän, kääntämättä silmiään syytetystä.--»Mutta mitenkä siis--Ljubofj»,
ajatteli hän, kuultuaan hänen vastauksensa.

Puheenjohtaja tahtoi kysyä edelleen, mutta lasisilmäinen oikeudenjäsen,
mutisten jotain vihaisesti, pysäytti hänet. Puheenjohtaja nyykäytti
myöntävästi päätänsä ja kääntyi syytetyn puoleen.

--Kuinka niin, Ljubofjiksi?--sanoi hän:--teidät on merkitty toisella
nimellä. Syytetty oli vaiti.

--Minä kysyn teiltä, mikä on teidän oikea nimenne?

--Millä nimellä olette kastettu?--kysyi vihainen jäsen.

--Ennen sanottiin minua Katariinaksi.

»Olisiko sittenkin mahdollista», ajatteli yhä itsekseen Nehljudof, ja
kuitenkin hän jo vähintäkään epäilemättä tiesi, että se oli Katjusha,
samainen otto- tai palvelustyttö, johon hän yhteen aikaan oli ollut
rakastunut, niin, juuri rakastunut, ja sitten jonakin mielettömyyden
hetkenä vietellyt ja hylännyt, ja jota hän ei sittemmin enää koskaan
muistellut, koska se muisto oli liian tuskallinen, liian selvästi
ilmaisi, että hän, hienoudestaan ylpeilevänä, ei ollut suinkaan hieno,
vaan oli käyttäytynyt suorastaan halpamaisesti tätä naista kohtaan.

Niin, se oli Katjusha. Hän näki nyt selvästi tuon erikoisen,
salaperäisen ominaisuuden, joka eroittaa jokaisen yksilön toisesta
tehden hänet omituiseksi ja ainoaksi laatuaan. Huolimatta kasvojen
luonnottomasta kalpeudesta ja täyteläisyydestä tämä omituisuus, tämä
suloinen, erikoinen omituisuus näkyi sittenkin kasvoissa, huulissa,
vähän kieroissa silmissä, hymyilevässä katseessa, ja siinä herkkyydessä,
joka ei ilmennyt ainoastaan hänen kasvoissaan, vaan koko olennossaan.

--Niin olisi teidän ollutkin vastaaminen,--sanoi puheenjohtaja taaskin
erittäin pehmeästi.--Ja isännimenne?

--Minä olen laittomasta avioliitosta,--sanoi Maslova.

--Kuinka on teitä sitten risti-isän mukaan kutsuttu?

--Mihailovaksi.

»Ja mitä ihmettä on hän voinut tehdä?» ajatteli Nehljudof vaan,
vaikeasti hengittäen.

--Mikä on sukunimenne?--jatkoi puheenjohtaja.

--Äidin mukaan olen kirjoissa nimellä Maslova.

--Säätynne?

--Kaupunkilainen.

--Oletteko oikeauskoinen?

--Olen.

--Ammattinne? Mikä on ollut toimenanne? Maslova oli vaiti.

--Mikä on ollut toimenanne?--toisti puheenjohtaja.

--Olin laitoksessa,--vastasi Maslova.

--Missä laitoksessa?--kysyi lasisilmäinen oikeudenjäsen.

--Itse tiedätte, missä,--sanoi Maslova, hymähti ja heti jälleen,
nopeasti ympärilleen katsahtaen, kiinnitti silmänsä puheenjohtajaan.

Hänen kasvojensa ilmeessä oli tällöin jotakin niin tavatonta, jotain
niin pelottavaa ja säälittävää oli hänen sanojensa merkityksessä, hänen
naurahduksessaan ja siinä katseessa, jonka hän heitti salin yli, että
puheenjohtaja painoi hämmentyen päänsä alas, ja hetken aikaa oli salissa
täydellinen äänettömyys. Äänettömyyden katkasi jonkun nauru yleisön
puolelta.

Joku vaati sihistäen hiljaisuutta. Puheenjohtaja nosti päänsä ja rupesi
taas kyselemään.

--Oletteko ennen olleet syytettynä?

--En,--vastasi Maslova hiljaa, huoaten.

--Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?

--Olen.

--Istukaa, sanoi puheenjohtaja.

Syytetty kohautti takaa hamettansa samallaisella liikkeellä, kuin
hienopukuiset naiset korjaavat laahustimiaan, ja, pannen pienet
valkoiset kätensä kokoon mekon hihoihin ja herkeämättä katsoen
puheenjohtajaan, istuutui.

Nyt alkoi todistajien esillehuutoja, niiden käskeminen ulos salista,
sitten tehtiin päätös, joka koski asiantuntijalääkäriä ja hänen
kutsumistaan istuntosaliin. Sitten nousi sihteeri lukemaan syytekirjaa.
Hän luki selvästi ja äänekkäästi, mutta niin nopeaan, että hänen
sanansa, joissa l- ja r-kirjaimet olivat väärin lausutut, suli
yhtäjaksoiseksi ja nukuttavaksi polinaksi. Tuomarit nojasivat milloin
millekin nojatuolin puolelle, milloin pöytään, milloin taaksepäin,
milloin sulkivat milloin avasivat silmänsä ja kuiskuttelivat keskenään.
Toinen santarmeista useamman kerran pidätteli haukotuksen väreitä
leuvoissaan.

Syytettyjen joukossa Kartinkin yhä liikutteli poskiansa. Botshkova istui
ihan rauhallisena ja suorana, silloin tällöin raapien sormellaan
päätänsä huivin alta.

Maslova istui milloin liikkumatonna, kuunnellen lukijaa ja häneen
katsoen, milloin säpsähteli ja aikoi sanoa vastaan, punastui välistä ja
taas raskaasti huokasi, käsiensä asentoa muutellen, katsahtaen
ympärilleen ja sitten taas kääntyen lukijaan.

Nehljudof istui ensi rivissä korkeassa tuolissaan, toisena reunasta, ja
ottamatta alas rillejänsä katseli Maslovaa. Hänen sielussaan tekivät
työtä monimutkaiset ja tuskalliset ajatukset.



X.


Syytekirja oli tämmöinen: tammikuun 17 päivänä 188' ilmoitti kaupungissa
olevan »Mauritania» nimisen hotellin isäntä poliisikamarille, että
siellä oli äkisti kuollut Siperiasta tullut 2:sen arvoluokan kauppias,

Ferapont Smelkof. 4:nteen poliisiosastoon kuuluvan lääkärin todistuksen
mukaan oli kuoleman syynä sydänhalvaus, jonka oli aiheuttanut
liikanainen väkevien nauttiminen, ja Smelkofin ruumis oli kolmantena
päivänä haudattu. Mutta neljäntenä päivänä Smelkofin kuoleman jälkeen
palasi Pietarista hänen maamiehensä ja ystävänsä, siperialainen kauppias
Timohin, joka, saatuaan tietää ystävänsä kuolemasta ja sen yhteydessä
olleista asianhaaroista, ilmoitti epäilevänsä, että Smelkof ei kuollut
luonnollisella kuolemalla, vaan että hän oli myrkytetty, ja että hänellä
olleet rahat ja briljanttisormus, joita ei omaisuusluettelossa näkynyt,
olivat anastetut, jonka tähden nyt olikin tutkimus toimeenpantu ja
seuraavat seikat selville saatu: Ensiksikin se seikka, joka oli tunnettu
sekä »Mauritanian» isännälle että kauppias Starikofin puotipalvelijalle,
jonka kauppiaan kanssa Smelkof oli kaupunkiin tultuansa ollut
asioissa,--nimittäin että Smelkofilla piti oleman pankista nostettuja
rahoja 3,800 ruplaa, mutta hänen kuolemansa jälkeen avatussa kapsäkissä
ja lompakossa tavattiin ainoastaan 312 ruplaa 16 kopekkaa. Toiseksi,
että ennen kuolemaansa hän oli koko päivän ja yön viettänyt
prostitueeratun Ljubkan [diminutiivi nimestä Ljubof.] kanssa, joka oli
kaksi kertaa ollut hänen huoneessansa. Kolmanneksi, että tämä
prostitueerattu möi emännälle Smelkofille kuuluneen briljanttisormuksen.
Neljänneksi, että koridoorissa palveleva tyttö, Jefimia Botshkova,
seuraavana päivänä kauppias Smelkofin kuoleman jälkeen pani
kauppapankkiin juoksevalle tilille 1800 ruplaa. Ja viidenneksi, että
prostitueeratun, Ljubkan, sanojen mukaan, koridooripalvelija Simon
Kartinkin oli antanut prostitueeratulle, Ljubkalle, pulverin ja käskenyt
kaatamaan viinilasiin sekä juottamaan sen kauppias Smelkofille, minkä
prostitueerattu Ljubka, oman tunnustuksensa mukaan, olikin tehnyt.

Syytettynä kuulusteltu, Ljubkaksi nimitetty prostitueerattu, oli
todistanut, että kauppias Smelkofin ollessa haureustalossa, missä hän,
kuten sanoi oli työskennellyt, tämä kauppias todellakin lähetti hänet
»Mauritanian» huoneisiin rahojansa hakemaan, ja että avattuaan
saamallansa avaimella kauppiaan kapsäkin, hän otti sieltä käskyn mukaan
40 ruplaa, vaan enempää ei ottanut, jonka voisivat todistaa Simon
Kartinkin ja Jefimia Botshkova, kun hän oli heidän läsnäollessaan
kapsäkin avannut ja sulkenut ja rahat ottanut.

Mitä Smelkofin myrkyttämiseen tulee, on prostitueerattu Ljubka
todistanut, että hän, Ljubka, kolmannen kerran tultuaan kauppias
Smelkofin huoneeseen, oli todellakin antanut tälle, Simon Kartinkinin
neuvon mukaan, konjakkiin sekoitettuna, jotain pulveria jota hän oli
pitänyt unipulverina, tarkoituksella nukuttaa kauppiasta, että tämä
olisi pikemmin hänet päästänyt, vaan että rahoja hän ei ollut ottanut,
ja että sormuksen oli Smelkof itse hänelle lahjoittanut, ensin lyötyään
häntä ja hänen sen johdosta ruvettua lähtöä tekemään.

Tutkintotuomarin syytettyinä kuulustelemat Jefimia Botshkova ja Simon
Kartinkin olivat todistaneet: Jefimia Botshkova, ettei hän mitään tiedä
kadonneista rahoista ja ettei hän käynytkään kauppiaan huoneessa, missä
Ljubka oli yksin emännöinyt, ja että siis anastuksen, jos semmoinen on
tapahtunut, on tehnyt Ljubka, tullessaan kauppiaan avaimen kanssa rahoja
noutamaan.

Tässä kohden Maslova säpsähti ja katsahti suu auki Botshkovaan.

Kun Jefimia Botshkovalle näytettiin hänen 1,800 ruplan
pankkitodistuksensa,--jatkoi sihteeri lukemistaan,--ja häneltä kysyttyä,
mistä oli näin paljon rahaa saanut, hän väitti ansainneensa nämä rahat
12 vuoden aikana yhdessä Simonin kanssa, jonka kanssa he aikoivat mennä
naimisiin.

Syytettynä kuulusteltu Kartinkin taas, ensi kerran kuulusteltuna,
tunnusti anastaneensa rahat yhdessä Botshkovan kanssa, Maslovan
neuvosta, joka oli haureustalosta tullut ja tuonut avaimen kanssaan, ja
jakaneensa ne itsensä, Maslovan ja Botshkovan kesken; vielä hän tunnusti
antaneensa Maslovalle pulveria kauppiaan nukuttamista varten; mutta
toisessa kuulustelussa hän kielsi osanottonsa niinhyvin rahojen
anastamiseen kuin pulverin antamiseen Maslovalle, syyttäen kaikesta vaan
Maslovaa. Botshkovan tallettamien rahojen suhteen hän todisti samaa kuin
tämäkin, eli että nämä rahat olivat heidän yhteisesti ansaitsemiansa 18
vuoden palvelusaikana hotellissa, juomarahoina herrasväeltä.

Erityisten jutussa ilmestyväin asianhaarain selvillesaamista varten oli
katsottu tarpeelliseksi tutkia kauppias Smelkofin ruumista, ja tätä
tarkoitusta varten tointa pidetty Smelkofin ruumiin jälleen esille
kaivamisesta sekä sisälmysten ja elimistössä tapahtuneiden muutosten
tutkimisesta. Sisälmysten tutkiminen oli antanut aihetta otaksumiseen,
että Smelkofin kuolema oli todellakin myrkytyksen seuraus. Sitten
seurasi syytekirjassa kertomus vastakkain kuulusteluista ja todistajain
näytteistä. Syytekirja päättyi näin:

Toisen arvoluokan kauppias, Smelkof, antautuen juomiseen ja irstauteen,
ja yhtyen Kitaevan laitoksessa asuvan, Ljubkaksi kutsutun
prostitueeratun kanssa, erityisesti häneen viehättyneenä, antoi 17 p:nä
tammikuuta v. 188', ollen itse tässä Kitaevan haureuslaitoksessa,
yllämainitulle Ljubka-nimiselle prostitueeratulle kapsäkkinsä avaimen ja
lähetti hänet vuokraamaansa huoneeseen hakemaan kapsäkistä mässäämistä
varten tarvittavia rahoja 40 ruplaa. Huoneeseen tultuansa, Katariina
Maslova, hakiessaan näitä rahoja, teki liiton Botshkovan ja Kartinkinin
kanssa anastaaksensa kaikki Smelkofille kuuluvat rahat ja jakaaksensa ne
sitten keskenään, minkä he tekivätkin, (tässä Maslova taas säpsähti,
jopa kavahti paikaltaankin ja lensi tulipunaseksi), jonka ohella
erityisesti Maslovalle on annettu briljanttisormus,--jatkoi
sihteeri,--ja luultavasti vähempi summa rahaa, jonka hän on joko
kätkenyt tai kuluttanut, ollen sinä yönä juopuneessa tilassa.
Peittääkseen rikoksensa jäljet päättivät nyt rikolliset houkutella
Smelkofin jälleen huoneeseensa ja myrkyttää hänet siellä Kartinkinin
hallussa olevalla pulverilla. Tässä tarkoituksessa Maslova palasi
jälleen haureustaloon ja sai kauppias Smelkofin lähtemään kanssansa
takasin »Mauritaniassa» olevaan asuntoon. Kun Smelkof palasi
huoneeseensa, niin Maslova, saatuaan Kartinkiniltä mainitun pulverin,
sekotti sen viinilasiin, jonka antoi Smelkofin juotavaksi ja josta
seurasi kuolema Smelkofille.

Tämän perustuksella syytetään Simon Kartinkin, talonpoika Borkin
kylästä, 33 vuotias, kaupunkilaisnainen Jefimia Ivanovna Botshkova, 43
vuotias, ja kaupunkilaisnainen Katariina Mihailovna Maslova, 27 vuotias,
rikoksellisina siitä, että he 17 p:nä tammikuuta v. 188' yhteisesti,
anastettuansa kauppias Smelkofin rahat, kaikkiaan 2,500 ruplaa,
tappamisen aikomuksessa ja rikoksen peittämisen tarkoituksessa juottivat
kauppias Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen kuolemansa.

Tämmöinen rikos on edellytetty rikoslain 1455 luvussa. Johon nähden ja
katsoen rangaistuksen täytäntöönpanoa koskevan asetuksen sen-ja-sen
luvun määräyksiin talonpoika Simon Kartinkin, Jefimia Botshkova ja
kaupunkilaisnainen Katariina Maslova katsotaan kuuluviksi piirioikeuden
tuomiovallan alaisiksi valamiesten myötävaikutuksella.

Näin lopetti sihteeri pitkän syytekirjan lukemisen, ja, pannen arkit
kokoon, istahti paikallensa suoristellen molemmin käsin pitkää
tukkaansa. Kaikilta pääsi helpoituksen huokaus nähdessään
mielihyväksensä, että nyt oli alkanut rikoksen tutkiminen, ja että kohta
oli kaikki selviävä, ja oikeus pääsevä valtaan. Ainoastaan Nehljudof
ajatteli toisin: Hän oli aivan kauhistuksissaan siitä, että Maslova,
sama jonka hän tunsi 10 vuotta sitten viattomana ja ihanana tyttönä, oli
voinut tehdä näin.



XI.


Kun syytekirja oli luettu, puheenjohtaja, neuvoteltuaan jäsenten kanssa,
kääntyi Kartinkinin puoleen tavalla, joka selvästi ilmaisi, että nyt me
jo saamme varmasti ja perin pohjin tietää kaikki tyyni.

--Talonpoika Simon Kartinkin,--sanoi hän kallistuen vasemmalle.

Simon Kartinkin nousi eteenpäin kumartuneena ja jännitti taas käsiänsä
kiinni housunpoimuihin, samat nytkytykset yhä poskissansa.

--Teitä syytetään siitä, että te 17 p:nä tammikuuta vuonna 188' yhdessä
Jefimia Botshkovan ja Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias
Smelkofin kapsäkistä hänelle kuuluvat rahat ja sitten toitte pulverin ja
houkuttelitte Katariina Maslovan antamaan kauppias Smelkofille myrkkyä,
viinilasiin sekotettuna, josta seurasi Smelkofin kuolema. Tunnustatteko
itsenne syylliseksi?--sanoi hän kallistuen takasin oikealle puolelle.

--Vielä vähä, onhan meidän asiamme palvella vieraita...

--Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?

--Enpä suinkaan. Minä ainoastaan...

--Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?--toisti
puheenjohtaja rauhallisesti ja varmasti.

--Enhän mitenkään voi sitä tehdä, sillä... Taaskin hypähti
oikeudenpalvelija Simon Kartinkinin luo ja traagillisella kuiskauksella
pysäytti hänet.

Puheenjohtaja, siirtämällä sen käden, jossa piti paperia, toiseen kohti,
ilmaisi tämän seikan nyt päättyneeksi, ja kääntyi Jefimia Botshkovan
puoleen.

--Jefimia Botshkova, teitä syytetään siitä, että 17 päivänä tammikuuta
vuonna 188', »Mauritanian» hotellissa, yhdessä Simon Kartinkinin ja
Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias Smelkofin kapsäkistä rahat
ja kantasormuksen, ja jaettuanne anastetun tavaran keskenänne, juotitte
rikoksen peittämiseksi Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen
kuolemansa. Tunnustatteko itseänne syylliseksi?

--En ole missään kohti syyllinen,--sanoi rivakkaasti ja varmasti
syytetty.--Huoneeseen en ole jalallanikaan astunut... Mutta kun tuo
riiviö sinne tuli, niin hän se kaikki tekikin.

--Siitä saatte sitte puhua,--sanoi puheenjohtaja yhtä pehmeästi ja
varmasti.--Ette siis tunnusta syyllisyyttänne?

--Minä en ole ottanut rahoja, enkä juottanut, on ole huoneessa
käynytkään. Jos olisin käynyt, kyllä olisin tuon tuossa potkaissut ulos.

--Ettekö tunnusta itseänne syylliseksi?

--En ikinä maailmassa.

--Hyvä on.

--Katariina Maslova,--alkoi puheenjohtaja, kääntyen kolmannen syytetyn
puoleen:--teitä syytetään siitä, että tultuanne haureuslaitoksesta
»Mauritanian» hotelliin, tuoden muassanne kauppias Smelkofin kapsäkin
avaimen, anastitte tästä kapsäkistä rahoja ja kantasormuksen,--sanoi hän
aivan kuin ulkoläksyä lukien ja kallistaen samalla korvaansa vasemmalla
istuvan jäsenen puoleen, joka ilmoitti, että todistusesineiden
luettelosta päättäen täältä puuttui vielä lääkepullo,--anastitte
kapsäkistä rahat ja kantasormuksen,--toisti puheenjohtaja:--ja
jaettuanne anastetun tavaran ja sitten jälleen tultuanne kauppias
Smelkofin kanssa »Mauritanian» hotelliin, juotitte Smelkofille
myrkkyjuoman, josta seurasi hänen kuolemansa. Tunnistatteko itsenne
syylliseksi?

--En ole syypää mihinkään,--sanoi Maslova nopeasti,--mitä alusta puhuin,
sitä puhun nytkin, että en ja en ja en, ja sormuksen hän itse minulle
antoi.

--Ettekö tunnusta anastaneenne 2,600 ruplaa?--kysyi puheenjohtaja.

--Johan sanoin, etten ole ottanut muuta kuin 10 ruplaa.

--Tunnustattekos antaneenne kauppias Smelkofille myrkkylasin?

--Tunnustan, Mutta minä luulin, kuten minulle oli sanottu, että se oli
unijuomaa, ettei siitä mitään pahaa tule. En aikonut enkä tahtonut.
Sanon Jumalan nimessä, etten tahtonut,--sanoi hän.

--Ette siis tunnusta itseänne syylliseksi kauppias Smelkofin rahojen ja
sormuksen anastamiseen,--sanoi puheenjohtaja.--Vaan tunnustatte
antaneenne pulverin?

--Sen kyllä tunnustan, mutta minä luulin sen unipulveriksi. Annoin, että
hän nukkuisi,--en tahtonut enkä aikonut.

--Hyvä on, sanoi puheenjohtaja, nähtävästi tyytyväisenä tutkimuksen
tuloksiin.--Kertokaa nyt siis, kuinka asia oli,--sanoi hän nojaten
taaksepäin ja pannen molemmat kätensä pöydälle.--Kertokaa kaikki tyyni,
niinkuin se oli. To voitte, avomielisesti tunnustamalla, lieventää
kohtaloanne.

Maslova katseli yhä suoraan puheenjohtajan silmiin ja oli vaiti.

--Kertokaa kuinka asia oli.

--Kuinkako oli?--alkoi Maslova äkkiä nopeasti.--Tulin hotelliin, minut
saatettiin huoneeseen, siellä oli hän, ja jo hyvin juopuneena.--Maslova
lausui _hän_-sanan erityisellä kauhulla, silmiänsä suurentaen.--Minä
tahdoin lähteä, hän ei päästänyt.

Maslova vaikeni ikäänkuin olisi kadottanut ajatuksensa johdon tai
muistanut muuta.

--Entä sitten?

--Sitten oltuani siellä jonkun aikaa, läksin pois.

Samassa yleisen syyttäjän apulainen puolittain kohosi, luonnottomasti
nojaten toiseen kyynäspäähänsä.

--Teillä on jotakin kysyttävää,--sanoi puheenjohtaja, ja tämän vastattua
myöntävästi osotti liikkeellään, että nyt hän saattoi tehdä
kysymyksensä:

--Haluaisin tehdä kysymyksen: oliko syytetty ennestään tuttu Simon
Kartinkinin kanssa?--sanoi syyttäjän apulainen katsomatta Maslovaan.

Ja tehtyään tämän kysymyksensä puristi huulensa yhteen ja rypisti
otsansa.

Puheenjohtaja toisti kysymyksen. Maslova tuijotti säikähtyneenä
syyttäjän apulaiseen.

--Simoninko kanssa? Olin,--sanoi hän.

--Tahtoisin edelleen tietää, mitä lajia tämä syytetyn tuttavuus
Kartinkinin kanssa on oikeastaan ollut. Ovatkohan he useinkin tavanneet
toisiansa?

--Mitäkö lajia tuttavuutta? Kävi minua noutamassa hotellivieraiden luo,
ei sen kummempaa tuttavuutta--vastasi Maslova, katsellen levottomasti
vuoroin puheenjohtajaan ja vuoroin syyttäjän apulaiseen.

--Haluaisin tietää, miksi Kartinkin haki vieraiden luo yksinomaan
Maslovaa eikä muita tyttöjä?--sanoi syyttäjän apulainen rypistyen taas
miettiväisen näköiseksi, hieno Mefiston hymy huulilla.

--En tiedä. Mistä sen tietäisin,--vastasi Maslova, pelästyneenä
katsahtaen ympärilleen ja hetkeksi pysähtäen katseensa Nehljudofiin:--
kenen tahtoi, sen kutsuikin.

»Olisiko todellakin tuntenut?» ajatteli Nehljudof kauhistuneena,
tuntien, kuinka veri törmäsi hänen kasvoihinsa; mutta Maslova, panematta
häneen suurempaa huomiota kuin muihin, heti kääntyi toisaanne ja katsoi
taas pelokkaan näköisenä syyttäjän apulaiseen.

--Syytetty näin ollen kieltää olleensa minkäänlaisissa lähemmissä
suhteissa Kartinkiniin. Hyvä on. Muuta ei minulla ole kysyttävää.

Ja syyttäjän apulainen otti samassa kyynäspäänsä pois pulpetiltaan
kirjoittaakseen jotakin muistiin. Mutta oikeastaan hän ei kirjoittanut
niin mitään, vaan ainoastaan paineli kynällä entisiä kirjaimia
muistiinpanoissaan. Hän oli nähnyt kuinka yleiset syyttäjät ja
asianajajat aina tekevät: taitavan kysymyksen tehtyänsä kirjoittavat
puheeseensa huomautuksen, jonka sitten on musertaminen vastustaja.

Puheenjohtaja ei kääntynyt heti syytetyn puoleen, koska paraillaan
kyseli lasisilmäiseltä jäseneltä, oliko tämä suostuvainen siihen
kysymysten järjestykseen, joka oli jo edeltäpäin valmistettu ja
kirjoitettu.

--Mitäs sitten tapahtui?--kysyi puheenjohtaja edelleen.

--Tulin kotiin,--jatkoi Maslova jo vähän rohkeammin ja vaan
puheenjohtajaan katsellen:--annoin rahat emännälle ja panin maata. Mutta
juuri kun olin nukkunut, herättää minut palvelustyttömme Berta. »Käyhän
sisään, kauppiaasi on jälleen tullut». En olisi tahtonut tulla esille,
mutta emäntä käski. Salissa oli _hän_,--Maslova lausui hän-sanan taas
ilmeisellä kauhulla,--_hän_ yhä juotti meidän tyttöjämme, ja olisi
sitten lähettänyt enemmän viiniä hakemaan, mutta rahat olivat lopussa.
Emäntä ei luottanut hänelle velaksi. Ja silloin lähetti hän minut
hotellihuoneeseensa, sanoen missä rahat olivat ja kuinka paljon piti
ottaa. Niin minä sitten läksin.

Puheenjohtaja kuiskutteli paraikaa vasemmalla puolella istuvan jäsenen
kanssa eikä kuullut, mitä Maslova puhui, mutta näyttääksensä, että hän
oli kaikki kuullut, hän kertoi Maslovan viimeiset sanat:

--Niin sitten läksitte. No, entä sitten--sanoi hän.

--Tulin ja tein kaikki niinkuin hän oli käskenyt. Menin huoneeseen. En
mennyt yksin, vaan kutsuin mukaani Simon Mihailovitshin ja hänet,--sanoi
Maslova osoittaen Botshkovaan.

--Se valehtelee. En ole jalallanikaan astunut...--alkoi Botshkova, mutta
hänet keskeytettiin.

--Heidän läsnäollessaan otin neljä kymmenen ruplan seteliä,--jatkoi
Maslova rypistäen silmiään ja katsomatta Botshkovaan.

--Eikö syytetty, ottaessaan 40 ruplaa, huomannut kuinka paljon rahoja
oli kaikkiaan,--kysyi syyttäjä uudelleen.

Maslova säpsähti heti kun syyttäjä vaan kääntyi hänen puoleensa. Hän
tunsi tämän tarkoittavan hänelle pahaa, vaikkei ymmärtänytkään
kuinka.--En laskenut rahoja, näin vaan, että siellä oli sataruplasia.

--Syytetty siis näki sataruplasia,--minulla ei ole muuta kysyttävää.

--No toitteko rahat, jatkoi puheenjohtaja kelloansa katsoen.

--Toin.

--Entä sitten?--kysyi puheenjohtaja.

--Sitten hän taas otti minut luoksensa,--sanoi Maslova.

--No kuinka te sitten annoitte hänelle viinissä pulveria?--kysyi
puheenjohtaja.

--Kuinkako annoin? Kaasin viiniin ja annoin.

--Miksi annoitte?

Maslova huokasi raskaasti ja syvään vastaamatta ensin mitään.

--Kauppias ei tahtonut mitenkään päästää minua,--sanoi hän
vihdoin.--Väsyin lopulta hänen kanssansa. Tulin käytävään ja sanoin
Simon Mihailovitshille: »kunpa se edes päästäisi minut. Olen väsynyt».
Tähän Simon Mihailovitsh sanoi: »mekin olemme häneen kyllästyneet. Me
tahdomme antaa hänelle unipulveria; kun hän nukkuu, pääset sinäkin
menemään.» Minä sanoin; »no hyvä»; en luullut pulveria vaaralliseksi.
Hän antoikin sen minulle. Minä tulin, hän makasi väliseinän takana, ja
käski paikalla tuomaan itsellensä konjakkia. Minä otin pöydältä pullon
samppanjakonjakkia, kaasin kahteen lasiin, toiseen itselleni toiseen
hänelle, ja karistin hänen lasiinsa pulverin ja annoin hänelle. Kyllä en
olisi antanut, jos vaan tiesin.

--Entä sormus, kuinka se oli joutunut käsiinne?--kysyi puheenjohtaja.

--Sormuksen hän itse lahjoitti minulle.

--Milloin se tapahtui?

--Kun tulimme hänen huoneeseensa, aijoin minä lähteä pois, mutta hän löi
minua päähän ja särki kampani. Minä suutuin ja tahdoin lähteä koko
talosta. Silloin hän otti sormestaan sormuksen ja lahjoitti sen minulle,
etten vaan olisi lähtenyt,--sanoi Maslova.

Yleisen syyttäjän apulainen kohosi jälleen istuimellaan ja yhä samalla
teeskennellyn viattomalla tavalla pyysi saada tehdä vieläkin muutamia
kysymyksiä, ja luvan saatuaan ja päätään kallistaen kirjaillun
kauluksensa yli, kysyi:

--Tahtoisin tietää, kuinka kauan syytetty oli kauppias Smelkofin
huoneessa.

Taas tuli Maslovaan pelko, ja levottomasti katsahtaen syyttäjän
apulaisesta puheenjohtajaan, hän sanoi kiireisesti:

--En muista kuinka kauan.

--Muistaako syytetty käyneensä missään muualla hotellissa, sittenkuin
oli tullut kauppias Smelkofin huoneesta.

Maslova jäi miettimään.

--Viereisessä tyhjässä huoneessa kävin,--sanoi hän.

--Missä tarkoituksessa siellä kävitte?--kysyi syyttäjän apulainen
huomaamattansa kääntyen jo suoraan Maslovan puoleen.

--Järjestääkseni pukuani ja odotellakseni ajuria.

--Entä Kartinkin, oliko hän huoneessa syytetyn kanssa, vai ei?

--Tuli hänkin sinne.

--Mitä varten?

--Kauppiaalta oli jäänyt samppanjakonjakkia, me yhdessä joimme sen
loppuun.

--Vai joitte yhdessä. Hyvä on.

--Puhelitteko jotain Simonin kanssa, ja mitä?

Maslova rypisti äkkiä silmänsä, sävähti punaseksi ja sanoi nopeasti:
mitä minä olisin puhunut? En ole mitään puhunut. Olen kertonut aivan
niinkuin oli. Enkä tiedä mistään muusta. Tehkää minun kanssani mitä
tahdotte. Syyllinen en ole, siinä kaikki.

--Minulla ei ole muuta kysyttävää,--sanoi yleinen syyttäjä
puheenjohtajalle, ja luonnottomasti kohauttaen olkapäitänsä alkoi
kiireisesti kirjoittaa puheeseensa tätä syytetyn omaa tunnustusta, jonka
mukaan hän oli Simonin kanssa käynyt tyhjässä huoneessa.

Syntyi äänettömyys.

--Eikö teillä ole mitään lisättävää?

--Olen sanonut kaikki,--vastasi Maslova huoaten ja istui.

Tämän jälkeen puheenjohtaja kirjoitti jotain paperiinsa, ja otettuaan
huomioon vasemmalla puolella istuvan jäsenen kuiskauksen, ilmoitti
istunnon keskeytyvän 10 minuutiksi, nousi nopeasti ja läksi ulos
salista. Puheenjohtajan ja vasemmalla puolella istuvan jäsenen
keskinäinen kuiskutus oli koskenut sitä seikkaa, että tämä jäsen oli
tuntenut vatsanipistyksiä ja halusi sen johdosta suorittaa pienen
hieronnan ja juoda tippoja. Tämän hän ilmoitti puheenjohtajalle, ja
hänen pyynnöstään nyt tehtiinkin keskeytys.

Tuomarien jälkeen nousivat valamiehet, asianajajat, todistajat, ja,
tuntien mielihyvää osaksi jo suoritetun tärkeän tehtävän johdosta,
rupesivat käyskentelemään sinne tänne.

Nehljudof tuli valamiesten huoneeseen ja istahti ikkunan ääreen.



XII.


Niin, se oli siis todellakin Katjusha.

Nehljudofin suhteet Katjushaan olivat tämmöiset.

Ensi kerran Nehljudof näki Katjushan silloin, kuin hän kolmatta vuotta
yliopistossa ollessaan, valmistellen väitöskirjaansa maanomistuksesta,
vietti kesää tätiensä luona. Tavallisesti hän oli kesää äitinsä ja
sisarensa kanssa äidin omistamalla suurella maatilalla Moskovan lähellä.
Mutta tänä vuonna oli sisar mennyt naimisiin, ja äiti matkustanut
ulkomaille kylpemään. Ja kun Nehljudofin oli kirjoittaminen
väitöskirjaansa, päätti hän asettua kesäksi tätiensä luo. Heidän
luonansa, heikäläisessä erämaassa, oli hiljaista elää, eikä ollut tietoa
huvituksista; tädit päälliseksi rakastivat hellästi veljenpoikaansa ja
perillistään, ja hänkin puolestaan rakasti heitä, rakasti heidän
elämänsä vanhanaikaisuutta ja yksinkertaisuutta.

Tänä kesänä täällä tätien luona eli Nehljudof siinä ylevän innostuksen
kehityskaudessa, jolloin nuorukainen ensi kerran, ei syrjäisestä
vaikutuksesta, vaan omin päinsä tuntee elämän koko ihanuuden ja
tärkeyden, ja sen tehtävän koko merkityksen, joka siinä on ihmisellä
edessään, näkee mahdolliseksi sekä oman että koko maailman loppumattoman
täydellisentymisen, ja antautuu tähän täydellisentymiseen ei ainoastaan
toivoen, vaan varmaan tietäen kerran saavuttavansa sen täydellisyyden,
jota mielessään kuvailee. Tänä vuonna, vielä yliopistossa ollessaan, hän
luki Spencerin yhteiskuntaopin ja Spencerin mielipiteet maanomistuksesta
tekivät häneen suuren vaikutuksen, erittäinkin siksi, että hän itse oli
suurviljelystä harjoittavan maatilan perillinen. Hänen isänsä ei ollut
rikas, vaan hänen äitinsä oli myötäjäisinä saanut 10 tuhatta desjatinaa
maata. Ensi kerran hän silloin ymmärsi yksityisen maanomistuksen koko
julmuuden ja vääryyden, ja ollen niitä ihmisiä, joille uhrautuminen
jonkun siveellisen tarkoituksen nimessä tuottaa suurinta henkistä
nautintoa, hän päätti olla käyttämättä hyväkseen omistusoikeuttaan
maahan ja antoikin silloin isänperintönä saamansa maan talonpojille.
Tästä aineesta hän nyt kirjoitti yliopistossa.

Hänen elämänsä oli tähän aikaan muodostunut tätien luona tämmöiseksi:
hän nousi hyvin varhain, joskus 3 aikaan aamulla, ja meni ennen auringon
nousua uimaan jokeen vuoren alla; toisinaan ei ollut vielä aamusumukaan
häipynyt ja palatessa huuru vielä helkkyi ruohossa ja kukkasissa. Joskus
aamusin, kahvin juotuansa, hän istahti kirjoittamaan väitöskirjaansa tai
lukemaan tarpeellisia lähdeteoksia, mutta sattui myöskin usein, että hän
lukemisen ja kirjoittamisen asemesta jälleen läksi kotoa ja harhaili
pitkin metsiä ja ahoja. Ennen päivällistä hän nukahti johonkin puutarhan
pimentoon, sitten päivällisillä hän huvitti ja nauratti iloisuudellaan
tätejä, sitten teki ratsastus- tai veneretkiä ja illalla jälleen luki
tai istui tätien kanssa pasianssia panemassa. Usein öisin, erittäinkin
kuutamon aikana, hän ei voinut nukkua vaan siksi, että tunsi liian
valtavasti uhkuvaa elämäniloa, ja unen asemesta, joskus aamun
valkenemiseen saakka, käyskenteli puutarhassa mietiskellen ja
haaveksien.

Näin onnellisesti ja rauhallisesti hän eli ensimäisen kuukauden
olostansa tätien luona, ollenkaan huomaamatta tummasilmäistä,
vikkeläjalkaista Katjushaa, tuota tyttöä, josta ei voinut sanoa oliko
hän piika vai ottotyttö.

Nehljudof oli kasvatettu äitinsä siipien suojassa ja oli tähän aikaan,
eli 19:n vuotiaana, aivan viaton nuorukainen. Hän ihanteli naista
ainoastaan tulevana vaimonansa. Kaikki naiset, jotka hänen käsityksensä
mukaan eivät saattaneet tulla hänen vaimokseen, olivat hänelle ihmisiä
eikä naisia. Mutta kävi niin, että tänä kesänä, helatorstaina, tuli
tätien luo naapurin rouva lapsineen: kahden neitosen, lyseolaisen ja
heidän luonaan asuvan nuoren, talonpoikaista syntyperää olevan
taiteilijan kanssa.

Teenjuonnin jälkeen ruvettiin vastaniitetyllä nurmikolla talon edustalla
leskeä juoksemaan. Katjusha otettiin myöskin mukaan. Muutamien vaihtojen
jälkeen joutui Nehljudof juoksemaan Katjushan kanssa. Katjusha oli aina
häntä miellyttänyt, mutta hänen ei ollut päähänkään pälkähtänyt, että
heidän välillään voisi syntyä mitään erikoisia suhteita.

--No noitapa ei nyt mikään saa kiinni,--puhui leskeksi jäänyt iloinen
taiteilija, joka osasi hyvin pian juosta lyhyillä ja paksuilla
vänkyläsäärillään.

--Ei, elleivät satu kaatua kumpsahtamaan.

--Älkää luulkokaan saavanne kiinni.

--Yks, kaks, kolme!

Lyötiin kolmasti kämmeniä yhteen. Vaivoin hilliten nauruansa Katjusha
vaihtoi nopeasti paikkaa Nehljudofin kanssa ja puristaen kovan
karkealla, pienellä kädellään hänen suurta kättänsä, lähti juoksemaan
vasemmalle, tärkättyjen alushameiden kahistessa.

Nehljudof osasi juosta nopeasti eikä olisi millään muotoa tahtonut
joutua tappiolle taiteilijan rinnalla. Katsottuaan taaksensa hän näki
taiteilijan koettavan ottaa kiinni Katjushaa, mutta tämä, nopeasti
vilistäen notkean nuorilla jaloillaan, ei antautunut hänelle, vaan
loittoni vasemmalle. Edessä oli sireenipehko, jota kauemmas ei kukaan
ollut juossut, mutta Katjusha, katsahtaen Nehljudofiin, antoi tälle
merkin päällään, että he yhtyisivät pehkon takana. Nehljudof ymmärsi
hänet ja juoksi sireenipensaitten taa. Mutta täällä pensaiden takana oli
hänelle tuntematon oja, täynnänsä nokkosia: hän kompastui siihen,
putosi, poltti kätensä ja sai ne märiksi illan kasteesta; kohta hän
kuitenkin kimposi nauraen ylös, korjasi pukunsa ja juoksi aukealle
paikalle. Katjusha, ilosta loistaen, silmät mustina kuin kastunut
viinamarja, lensi häntä vastaan. He juoksivat yhteen ja tarttuivat
toistensa käsiin.

--Poltitte kätenne, mitä?--sanoi hän korjaten vapaalla kädellään
palmikkoa, hyvin hengästyneenä, ja katsoi hymyillen Nehljudofia alhaalta
ylös, suoraan silmiin.

--Enhän tiennytkään, että täällä oli oja,--sanoi Nehljudof myöskin
hymyillen ja päästämättä Katjushan kättä.

Katjusha siirtyi lähemmäksi häntä, ja hän, itsekään tietämättä kuinka se
tapahtui, kallisti kasvonsa Katjushan puoleen; toinen ei väistynyt;
silloin hän puristi lujemmin Katjushan kättä ja suuteli häntä huulille.

--Hyvä ihme!--sanoi Katjusha ja nopeasti irrottaen kätensä juoksi hänen
luotaan pois.

Sireenipensaasta hän taittoi kaksi valkoista, jo osaksi karissutta
sireeniterttua, ja viuhtoen niillä hehkuvia kasvojaan, katsahdellen
Nehljudofiin ja rivakkaasti heilutellen käsiään edessänsä, meni takasin
leikkivien luo.

Tästä lähtien Nehljudofin ja Katjushan väliset suhteet muuttuivat
entisestään ja sijaan tuli se erikoissuhde, joka on olemassa viattoman
nuoren miehen ja samallaisen viattoman tytön välillä, jotka viehättävät
toinen toistaan.

Kun Katjusha vaan tuli huoneeseen, taikka vaan kaukaakin näkyi hänen
valkonen esiliinansa, heti muuttui Nehljudofille kaikki
päivänpaisteiseksi, kaikki tuli huvittavammaksi, hauskemmaksi,
merkitsevämmäksi, koko elämä kävi iloisammaksi. Samaa tunsi Katjushakin.
Mutta ei ainoastaan Katjushan läheisyys tehnyt Nehljudofiin tätä
vaikutusta; saman vaikutuksen häneen teki pelkkä tieto, että tämä
Katjusha oli olemassakin, ja Katjushaan taas, että Nehljudof oli
olemassa. Jos Nehljudof oli saanut ikävän kirjeen äidiltänsä, tai hänen
väitöskirjansa ei tahtonut luistaa, tai hän muuten tunsi nuoren ihmisen
aiheetonta surua, silloin ei tarvinnut muuta kuin muistaa, että Katjusha
on olemassa ja että hän saa kohta tämän nähdä, niin kaikki huoli oli
kuin pois puhallettu.

Katjushalla oli paljon talouspuuhia, mutta hän ennätti suorittaa kaikki
ja vapaina hetkinään hän lueskeli. Ja Nehljudof antoi hänelle
Dostojefskin ja Turgenjefin teoksia, joita oli itse juuri lukenut.
Katjushaa miellytti enin kaikista Turgenjefin »Suvanto». Keskustelut
heidän välillään olivat katkonaisia, ja tapahtuivat satunnaisesti
tavatessa, milloin käytävässä, milloin balkongilla, milloin pihalla,
mutta joskus tätien vanhan sisäpiian, Matrjona Pavlovnan huoneessa.
Katjusha asui tämän kanssa, ja heidän pieneen huoneeseensa Nehljudof
tuli joskus juomaan teetä. Nämät Matrjona Pavlovnan läsnäollessa
tapahtuvat keskustelut olivatkin kaikkein hauskimmat. Vaikeampi oli
puhella silloin, kuin he olivat kahdenkesken. Heti alkoivat silloin
silmät haastella jostakin ihan toisesta, jostakin paljon tärkeämmästä
kuin se, mistä suu puhui; huulet tahtoivat rypistyä ja rupesi tuntumaan
tukalalta, ja heidän oli kiireesti erkaneminen.

Tämmöisinä jatkuivat suhteet Nehljudofin ja Katjushan välillä koko sinä
aikana, jona hän ensi kertaa oleskeli tätien luona. Tädit huomasivat
asian laidan, säikähtivät, ottivat ja kirjoittivat siitä ulkomaille
ruhtinatar Helena Ivanovnalle, Nehljudofin äidille. Täti Maria Ivanovna
pelkäsi, että Dmitrij alkaisi pitää yhteyttä Katjushan kanssa. Mutta
hänen pelkonsa oli turha: Nehljudof, tietämättä itsekään siitä, rakasti
Katjushaa, niinkuin rakastavat toisiansa viattomat ihmiset, ja hänen
rakkautensa oli sekä häneen itseensä että Katjushaan nähden paraana
takeena siitä, ettei mitään lankeemista tulisi tapahtumaan.
Nehljudofilla ei ollut minkäänlaista halua ruumiillisesti omistaa
Katjushaa; päinvastoin, häntä kauhistutti ajatella semmoista suhdetta
mahdolliseksikaan Katjushaan. Paljoa perusteellisempi oli runollisen
Sofia Ivanovnan pelko, että Dimitrij, kokonainen ja päättäväinen kuin
olikin luonteeltaan, rakastuisi tyttöön ja välittämättä tämän
syntyperästä ja asemasta päättäisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Jos
Nehljudof olisi siihen aikaan selvästi tajunnut oman rakkautensa
Katjushaan, ja erittäinkin, jos häntä olisi koetettu saada vakuutetuksi
siitä, ettei hän mitenkään voi eikä saa yhdistää kohtaloansa tämän tytön
kanssa, niin olisi helposti voinut tapahtua, että hän, kaikessa
suorasuuntaisuudessaan, ei olisi nähnyt olevan mitään syytä olla
menemättä naimisiin tytön kanssa, olipa tämä kuka tahansa, jos hän itse
vaan rakasti tyttöä. Mutta tädit eivät puhuneet hänelle mitään
pelostansa, ja niin hän lähti, tietämättä omasta rakkaudestaan
Katjushaan.

Hän oli siinä varmassa luulossa, ettei hänen tunteensa Katjushaa kohtaan
ole muuta kuin vaan sitä samaa elämänilon tunnetta, joka silloin täytti
koko hänen olentonsa. Mutta kun hän jo teki lähtöänsä, ja Katjusha,
seisten tätien kanssa portailla, saattoi häntä mustine, vähän kieroine,
kyyneleisine silminensä, tunsi hän kuitenkin luopuvansa jostakin
ihanasta, kalliista, joka ei koskaan voisi enää uudistua. Ja hän tuli
hyvin surulliseksi.

--Hyvästi, Katjusha, kiitos kaikesta, sanoi hän Sofia Ivanovnan
pitsimyssyn ylitse, istuutuen rattaille.

--Hyvästi jääkää, Dmitrij Ivanovitsh,--sanoi Katjusha miellyttävällä,
hyväilevällä äänellään, ja, pidätellen silmiin tulvaavia kyyneleitä,
juoksi eteiseen, missä hän saattoi vapaasti itkeä.



XIII.


Siitä saakka ei Nehljudof kolmeen vuoteen nähnyt Katjushaa. Ja he
tapasivat toisensa vasta silloin kuin hän, vastanimitettynä upseerina,
matkalla armeijaan, poikkesi tätien luo jo ihan toisellaisena kuin kolme
vuotta sitten viettäessään heillä kesää.

Silloin hän oli ollut rehellinen, altis nuorukainen, joka oli valmis
antautumaan kaikkiin hyviin toimiin; nyt hän oli siveellisesti
turmeltunut, hienostunut egoisti, joka rakasti vaan omaa nautintoansa.
Silloin oli Jumalan maailma näyttänyt salaperäiseltä arvoitukselta, jota
hän ilolla ja innolla koetti selitellä;--nyt oli tässä elämässä kaikki
yksinkertaista ja selvää ja sen koko määritelmänä olivat vaan ne
olosuhteet, joissa hän itse eli. Silloin oli tarpeen yhteys luonnon
kanssa ja seurustelu häntä ennen eläneiden, ajatelleiden ja tunteneiden
ihmisten kanssa, (filosofia, runous);--nyt olivat tarpeellisia ja
tärkeitä vaan inhimilliset laitokset ja seurustelu toverien kanssa.
Silloin hän kuvaili naista salaperäiseksi ja ihanaksi olennoksi,
ihanaksi juuri tämän salaperäisyyden vuoksi;--nyt merkitsi nainen,
jokainen nainen paitsi omaisia ja ystäväin vaimoja, jotakin perin
määrättyä: nainen oli yksi parhaimpia keinoja jo koetun nautinnon
saamiseen. Silloin ei ollut tarvis rahoja ja olisi voinut olla ottamatta
kolmattakaan osaa siitä, mitä äiti antoi, oli mahdollista luopua
isänperinnöstä ja antaa se talonpojille;--nyt eivät tahtoneet riittää ne
1,500 ruplaa kuukaudessa, jotka äiti antoi, ja tämän kanssa alkoi jo
syntyä ikäviä keskusteluja rahojen johdosta. Silloin hän piti oikeana
minuutenansa henkistä olemustaan; nyt hän piti olemuksenaan omaa
tervettä, reipasta eläimellistä minuuttansa.

Ja koko tämä hirveä muutos oli hänessä tapahtunut ainoastaan sen tähden,
että hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia. Ja hän
lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia sentähden, että
eläminen uskoen itseänsä oli liian vaikeata: uskoen itseänsä ei voinut
mitään kysymystä ratkaista eläimellisen minuuden hyödyksi, joka haki
keveitä iloja, vaan melkein aina sitä vastaan; mutta uskoen toisia ei
tarvinnut ensinkään mitään ratkaista,--kaikki oli jo ratkaistu, ja
ratkaistu aina vasten henkistä olemusta ja eläimellisen minuuden
hyväksi. Eikä siinä kyllä: uskoen itseänsä hän oli aina ihmisten tuomion
alaisena,--uskoen toisia häntä hyväksyivät kaikki ympärilläolijat.

Niinpä Nehljudofin ajatellessa, lukiessa, puhuessa Jumalasta,
totuudesta, rikkaudesta, köyhyydestä,--oli kaikkein mielestä aika ja
paikka siihen huonosti valittu, jopa pitivät sitä vähän lystimäisenä, ja
sekä äiti että täti sanoivat häntä hyväntahtoisella ivalla _notre cher
philosophe'_ksi; mutta kun hän luki romaaneja, kertoi epäillyttäviä
pilajuttuja, kävi ranskalaisessa varieteessä ja iloisena teki näistä
näkemistään tiliä, silloin kaikki ylistelivät ja kannattivat häntä. Kun
hän piti tarpeellisena rajoittaa tarpeitansa, käytti vanhaa sinelliä
eikä juonut viiniä,--pitivät sitä kaikki kummallisuutena ja
jonkinlaisena kerskaavana tavattomuuden hakemisena,--mutta kun hän
kulutti suuria rahoja metsästykseen tai työhuoneensa harvinaisen
ylelliseen sisustamiseen, niin kaikki kehuivat hänen makuansa ja
lahjoittivat hänelle kalliita kapineita. Ollessaan viaton ja tahtoessaan
semmoiseksi ennen avioliittoa jäädä, huolehtivat sukulaiset hänen
terveydestänsä, eikä edes äitikään pahoitellut vaan pikemmin ilostui
saatuansa tietää, että hän oli tullut todelliseksi mieheksi ja anastanut
toveriltansa jonkun ranskalaisen naisen. Mutta tuota juttua Katjushan
kanssa,--sitä, että Dmitrij oli saattanut ajatellakaan avioliittoa tämän
kanssa, ei ruhtinaallinen äiti voinut kauhutta muistella.

Niinpä myöskin, kun Nehljudof, päästyään täys-ikäiseksi, antoi isältä
perimänsä maatilkun talonpojille, koska ei pitänyt maanomistusta
oikeudenmukaisena,--saattoi tämä teko hänen äitinsä ja omaisensa
kauhistukseen ja oli sitten kaikille sukulaisille alituisena moitteen ja
pilkan esineenä. Hänelle lakkaamalta kerrottiin, kuinka ne talonpojat,
jotka olivat saaneet maan, eivät olleet ainoastaan rikastumatta, vaan
päinvastoin köyhtyivät, laitettuaan itsellensä kolme kapakkaa ja
ruvettuaan aivan työttömiksi. Mutta kun Nehljudof, tultuansa kaartiin,
tuhlasi ja hävitti kortinlyönnissä ylhäisten toveriensa seurassa niin
paljon, että Helena Ivanovnan täytyi ottaa rahoja pääomasta, ei äiti
juuri edes suuttunutkaan, vaan piti luonnollisena, jopa hyvänäkin, kun
tämmöinen rokko tuli istutetuksi nuoruudessa ja hyvässä seurassa.

Ensin alussa Nehljudof taisteli, mutta taistelu oli liian vaikea, sillä
kaikkea sitä, mitä hän, itseänsä uskoen, piti hyvänä, pitivät muut
pahana, ja, päinvastoin, mitä hän itseänsä uskoen piti pahana, sitä
kaikki muut hänen ympärillänsä pitivät hyvänä. Ja asia päättyikin
siihen, että Nehljudof antautui, ei uskonut enää itseänsä, vaan uskoi
muita. Ja vaikka tämmöinen luopuminen omasta itsestä oli ensi alussa
epämiellyttävää, niin ei se epämiellyttävä tunne kestänyt kauan, vaan
herkesi Nehljudof, alettuaan samaan aikaan myöskin polttaa ja juoda
viiniä, hyvin pian sitä tuntemasta, jopa päinvastoin tunsi suurta
kevennystäkin.

Ja Nehljudof, luonteensa intohimoisuudella, antautui kokonansa tähän
uuteen, kaikkien hyväksymään elämään, täydellisesti tukehuttaen
itsessään sen äänen, joka vaati jotakin muuta. Tämä alkoi Pietariin
muuttamisen jälkeen ja nousi ylimmilleen sotapalvelukseen astuttua.

Sotapalvelus yleensäkin turmelee ihmisiä, saattamalla heidät täydellisen
työttömyyden tilaan, s.o. vieroittamalla heitä järjellisestä ja
hyödyllisestä toimesta ja vapauttamalla yleisistä inhimillisistä
velvollisuuksista, minkä kaiken sijaan astuu vaan sovinnainen rykmentin,
sotilaspuvun ja lipun kunnia ja, toiselta puolen, rajaton valta muihin
ihmisiin, toiselta, orjallinen nöyryys ylempiä päälliköitä kohtaan.

Mutta kun tähän sotapalveluksen yleiseen turmelukseen, jossa sotilaspuku
ja lippu ovat ylinnä ja jossa väkivalta ja tappaminen ovat oikeutettuja,
liittyy vielä se turmelus, jonka tuottaa rikkaus ja läheinen yhteys
keisarillisen perheen kanssa, niinkuin on asianlaita valittujen kaartin
rykmenttien piireissä, joissa palvelee vaan rikkaita ja tunnetuita
upseereja, silloin tämä turmelus kehittyy niissä ihmisissä, jotka se on
saanut valtaansa vihdoin täydelliseksi itsekkyyden hulluudeksi. Ja
tällaisen itsekkyys-hulluuden vallassa oli Nehljudofkin sotapalvelukseen
tultuansa, jolloin hän alkoi elää toveriensa tavalla.

Työtä ei ollut paljon. Mainiosti ommellussa sotilaspuvussa, jota ei hän,
vaan muut ihmiset olivat sekä ommelleet että puhdistaneet, kypärässä,
aseissa, jotka myöskin olivat muiden sekä tekemät, puhdistamat että
esille tarjoamat, oli hänen ratsastaminen mainiolla, niinikään muiden
kasvattamalla, opettamalla ja syöttämällä hevosella harjoituksiin tai
katselmukseen toisten samallaisten ihmisten kanssa, nelistäminen ja
miekalla hosuminen, ampuminen ja opettaminen muille ihmisille tätä
samaa. Muuta tointa ei ollut, ja kaikkein ylhäisimmät ihmiset:
nuorukaiset, vanhukset, keisari ja hänen läheisensä eivät ainoastaan
hyväksyneet tätä tointa, vaan kehuivat ja kiittivät sitä. Vielä
pidettiin hyvänä ja tärkeänä, viskellen rahoja, joita oli jostakin
näkymättömästi saatu, kokoontua upseeriklubeihin tai kaikkein
kalliimpiin ravintoloihin syömään ja etupäässä juomaan. Sitten
teaatterit, tanssikemut, naiset, ja sitten taas ratsastaminen, miekoilla
hosuminen, nelistäminen ja jälleen rahojen viskeleminen ja viini,
kortit, naiset.

Erittäinkin turmelevasti vaikuttaa tämmöinen elämä sotilashenkilöihin
sen vuoksi, että silloin kuin joku tavallinen ihminen, näin eläissään,
ei voi olla sydämmensä syvimmässä häpeämättä tällaista elämää, pitävät
sotilaat sitä aivan luonnollisena, kehuvat ja ylpeilevät siitä,
varsinkin sota-aikana, kuten nyt Nehljudof, astuttuaan sotapalvelukseen
turkkilaissodan julistuksen jälkeen. »Olemme valmiit uhraamaan henkemme
sodassa, ja sentähden on tämmöinen huoleton, iloinen elämä sekä anteeksi
annettava että välttämätön meille. Ja me vietämmekin sitä.»

Näin oli Nehljudofilla tapana hämärästi ajatella tänä elämänsä
kehityskautena; mutta samalla hän kaiken aikaa tunsi siveellisistä
rajoituksista irtautumisen riemua, joita rajoituksia hän oli ennen
itsellensä asetellut, ja alituisesti pysyi itsekkyys-hulluuden tilassa.

Ja tämmöisessä tilassa hän nytkin oli, poiketessaan kolmen vuoden
kuluttua tätien luo.



XIV.


Nehljudof tuli poikenneeksi tätien luo sentähden, että heidän maatilansa
oli sen tien varrella, jota myöten hänen rykmenttinsä oli edennyt, ja
myöskin sentähden, että he kovin vaativat häntä tulemaan, mutta ennen
kaikkea nähdäksensä Katjushan. Kenties hänellä sydämmensä syvimmässä oli
jo silloinkin Katjushaa vastaan pahoja aikeita, joita hänelle kuiskasi
valloilleen päässyt eläimellinen ihminen, mutta hän ei ainakaan itse
tajunnut tätä aijetta, vaan halusi ainoastaan jälleen oleskella niillä
paikoilla, missä hänen oli ollut niin hyvä olla, ja tavata noita vähän
lystimäisiä, mutta suloisia ja hyviä tätejä, jotka aina hänen
huomaamattansa ympäröivät häntä rakkauden ja ihailun ilmakehällä, ja
nähdä suloista Katjushaa, josta oli jäänyt niin miellyttävä muisto.

Nehljudof saapui taloon maaliskuun lopulla, piinaviikolla, pahimman
kelirikon aikana, rankkasateessa, läpimärkänä ja viluissaan, mutta
hyvänsuopana ja kiihkeänä, jommoiseksi hän aina tähän aikaan tunsi
itsensä. »Onkohan Katjusha enää heillä!«--ajatteli hän ajaessaan tuttuun
vanhanaikaiseen, tiilikivi-seinällä aidattuun pihaan, joka oli täynnänsä
katoilta pudotettua lunta. Hän oli odottanut, että Katjusha olisi hänen
soittaessaan juossut portaille, mutta kyökkiportaille tuli vaan kaksi
avojalkaista akkaa, liepeet ylös käärittyinä, ämpärit kourassa,
nähtävästi permannon pesun touhussa. Katjushaa ei näkynyt herrasväen
portaillakaan; ainoastaan Tihon-lakeija tuli sinne esiliinassaan, hänkin
luultavasti siivouksen toimissa. Eteiseen tuli Sofia Ivanovna,
silkkihameessa pitsimyssy päässään.

--Sepä hauskaa, että tulit!--puhui Sofia Ivanovna suudellen
häntä.--Mashenka on hiukan pahoinvoipa, väsyi kirkossa. Me olemme olleet
herran ehtoollisella.

--Toivotan onnea, täti Sonja,--puhui Nehljudof suudellen Sofia Ivanovnan
käsiä:--anteeksi, ihanhan kastelen teidät.

--Menehän nyt huoneeseesi. Olet läpimärkä. Onpa sinulla jo viiksetkin...
Katjusha! Katjusha! Pian kahvia hänelle.

--Kohtsillään!--kuului tuttu, miellyttävä ääni käytävästä. Ja
Nehljudofin sydän hytkähti ilosta. »Täällä!» Ja oli niinkuin aurinko
olisi jostain esille pilkistänyt. Nehljudof meni iloisena Tihonin kanssa
entiseen huoneeseensa vaatteita muuttamaan.

Hyvin olisi Nehljudofin tehnyt mieli kysäistä Tihonilta
Katjushasta,--mitä tälle kuului? kuinka hän eleli? aikoiko ehkä
naimisiin? Mutta Tihon oli niin kunnioittava ja samalla niin ankara,
niin tiukasti piti kiinni omasta tehtävästään kaataa pesuvettä käsille,
ettei Nehljudof uskaltanut kysyä Katjushasta ja kysyi ainoastaan
lapsenlapsista, vanhasta oriista, talon hallista Polkanista. Kaikki
olivat elossa, terveinä, paitsi Polkania, joka oli mennyvuonna saanut
vesikauhun.

Heitettyään yltään kaikki märät vaatteet ja juuri alettuaan pukeutua
Nehljudof kuuli kiireistä astuntaa ja ovea koputettiin. Nehljudof tunsi
sekä askeleet että koputuksen. Näin astui ja koputti ainoastaan
Katjusha.

Hän pani märän sinellin hartioilleen ja tuli oven luo.

--Astukaa sisään!

Se oli Katjusha. Yhä hän samoin katseli alhaalta ylös hymyilevin,
lapsekkain, hiukan kieroin, mustin silmin. Kuten ennen hän nytkin oli
puhtaassa valkosessa esiliinassa. Hän toi tädeiltä vasta kääröstä
auaistun hyvänhajuisen saippuapalasen ja kaksi pyyhinliinaa, joista
toinen oli suuri, venäläinen, toinen nukkainen. Ja tämä vielä
käyttämätön saippua, sisäänpainettuine kirjaimineen, nämät pyyhinliinat
ja hän itse,--kaikki se oli yhtä puhdasta, tuoretta, koskematonta,
miellyttävää. Suloiset, kovat, punaset huulet yhä samalla tavalla kuin
ennenkin rypistyivät hillitsemättömästä ilosta hänen nähtyä Nehljudofin.

--Tervetuloa, Dmitrij Ivanovitsh!--sai hän vaivoin sanotuksi ja
punastui.

--Hyvää päivää...--Nehljudof pysähtyi tietämättä pitäisikö sinutella vai
teititellä häntä, ja punastui myöskin.--Terveenäkö ollaan, vai kuinka?

--Jumalan kiitos, kyllä... Tässä on tädiltä teidän mielikki saippuanne,
ruusunpunanen,--sanoi Katjusha pannen saippuan pöydälle ja pyyhinliinat
nojatuolien kaiteille.

--Herralla on omansa,--sanoi Tihon, vieraan itsenäisyyttä kehuvalla
äänellä ja ylpeästi osoittaen Nehljudofin avattuun suureen
hopeakantiseen matkatarvelippaaseen, joka oli ihan täynnänsä pullosia,
harjasia, voiteita, hajuvesiä ja kaikellaisia toalettikapineita.

--Kiittäkää tätiä. Kuinka olenkaan ilonen, että tulin,--sanoi Nehljudof,
tuntien että hänen sydämmessään alkaa olla yhtä valoista ja armasta kuin
oli ollut ennen.

Katjusha vaan hymähti vastaukseksi näihin sanoihin ja läksi huoneesta.

Tädit, jotka aina ennenkin olivat pitäneet Nehljudofista, ottivat häntä
tällä kertaa vielä tavallistakin herttaisemmin vastaan. Olihan Dmitrij
matkalla sotaan, missä saattoi tulla haavoitetuksi, tapetuksi. Tämä
liikutti tätejä.

Nehljudof oli suunnitellut matkansa niin, että viipyisi tätien luona
vaan vuorokauden, mutta nähtyään Katjushan hän suostui viettämään siellä
pääsiäisenkin, joka oli alkava kahden päivän kuluttua, ja sähköitti
ystävälleen ja toverilleen, Shenbokille, jonka kanssa heidän oli
yhtyminen Odessassa, että tämäkin poikkeisi tätien luo.

Kohta ensi päivästä, nähtyään Katjushan, Nehljudof tunsi vanhat
tunteensa häntä kohtaan. Niinkuin ennenkin hän ei voinut ilman
mielenkiihkoa nähdä Katjushan valkoista esiliinaa; ei voinut
iloitsematta kuulla hänen astuntaansa, hänen ääntänsä, hänen nauruansa,
ei voinut liikutuksetta katsella hänen silmiänsä, mustia kuin kastunut
viinamarja, erittäinkin silloin kuin hän hymyili, ja kaiken lisäksi, ei
voinut olla itse hämmentymättä nähdessään hänen aina punastuvan kun he
tapasivat toisiansa. Nehljudof tunsi olevansa rakastunut, vaan ei
niinkuin ennen, jolloin tämä rakkaus oli hänelle salaisuus, jolloin hän
ei uskaltanut tunnustaa itsellensä olevansa rakastunut ja jolloin hän
oli vakuutettu siitä, ettei rakastaa voi kuin kerran. Nyt hän oli
rakastunut niin, että itse tiesi ja iloitsi siitä, jopa hämärästi
aavisti, vaikka vielä peittikin itseltään, mitä tämä rakkaus oikeastaan
oli ja mihin se saattoi viedä.

Nehljudofissa, niinkuin kaikissa muissakin, oli kaksi ihmistä: toinen
henkinen, ainoastaan semmoista onnea tavoittava, joka olisi myös muiden
onni,--ja toinen eläimellinen ihminen, joka haki onnea vaan itsellensä,
valmiina tämän hyväksi uhraamaan vaikka koko maailman onnen. Tänä hänen
itsekkyyshulluutensa kehityskautena, jonka oli herättänyt pietarilainen
sotilas-elämä, oli eläimellinen ihminen hänessä valloilla ja se oli
kokonaan tukehuttanut henkisen. Mutta nähtyänsä Katjushan, ja
tuntiessaan tätä kohtaan jälleen sitä, mitä oli tuntenut silloin, nosti
henkinen ihminen uudestaan päätänsä ja alkoi vaatia oikeuksiensa
tunnustamista. Nehljudofissa riehui herkeämättä näiden kahden päivän
kuluessa ennen pääsiäistä sisällinen, hänen tietämättänsä tapahtuva
taistelu.

Sydämmensä syvimmässä hän tiesi, että hänen olisi ollut lähteminen ja
ettei ollut mitään syytä nyt viipyä tätien luona, tiesi, ettei tästä
voisi mitään hyvää seurata, mutta hänen oli niin iloista ja suloista
olla, ettei hän tahtonut noista asioista tietää, vaan yhä viipyi tätien
luona.

Lauantai-iltana, pääsiäisaattona, tuli pappi kirkkoväärtin ja lukkarin
kanssa aamujumalanpalvelusta pitämään. He kertoivat ajaneensa pahimmassa
kelirikossa reellä pitkin lätäköitä ja paljasta maata kolme virstaa
kirkolta tätien taloon.

Nehljudof otti osaa tähän aamujumalanpalvelukseen tätien ja palvelusväen
kanssa. Hän katsahteli herkeämättä Katjushaan, joka seisoi ovella
suitsutusastia kädessä. He vaihtoivat papin ja tätien kanssa
tavanmukaisen pääsiäissuudelman ja hän jo aikoi lähteä kun kuuli
käytävässä Matrjona Pavlovnan, Maria-tädin vanhan sisäpiian, yhdessä
Katjushan kanssa tekevän lähtöä kirkkoon pääsiäisleivoksien ja
piimäjuuston siunauttamista varten. »Lähdenpähän minäkin«, ajatteli hän.

Kirkkotiellä ei ollut ratas- eikä rekikeliä, ja sentähden Nehljudof,
joka tätien talossa sai käskeä kuin kotonaan, antoi satuloida Veikoksi
sanotun ratsun, ja, maatapanon asemesta, pukeutui loistavaan
sotilaspukuun, pingotettuine housuine, heitti sinellin hartioilleen ja
ratsasti hyvin syötetyllä, kangistuneella ja alati hirnuvalla, vanhalla
oriilla, pimeässä, lätäköiden ja lumisohjon rikkomaa tietä myöten,
kirkkoon.



XV.


Tämä aamukirkko oli sitten ikipäiviksi Nehljudofin valoisimpia ja
elävimpiä muistoja.

Pilkkosen pimeässä, missä vaan paikotellen häämöitti valkea lumi,
kahlattuaan rapakoissa, ajoi hän kirkkopihalle. Hevonen pörhisti
korvansa nähdessään kirkon ulkopuolelle sytytetyt soihtumaljaset.
Jumalanpalvelus oli jo alkanut.

Kirkkomiehet tunsivat hänet Maria Ivanovnan veljenpojaksi, ja saattoivat
hänet kuivalle paikalle, missä oli hyvä astua alas, sitoivat hänen
hevosensa ja saattoivat hänet kirkkoon. Kirkko oli täynnänsä juhlaväkeä.

Oikealla puolella seisoivat miespuoliset kotikutoisissa kauhtanoissaan
ja virsuissaan ja puhtaissa, valkosissa jalkarievuissaan, ja nuoret
uusissa verkakauhtanoissaan, vyötettyinä kirkasvärisillä vöillä,
saappaat jaloissaan. Vasemmalla puolella seisoivat vaimot punasissa
silkkiliinoissaan, plyysiliiveissään hohtopunasine hihoineen, ja
sinisissä, viheriäisissä, punasissa, kirjavissa hameissaan kengänkorot
raudoitettuna. Vaatimattomat eukot valkoisissa liinoissaan, harmaissa
kauhtanoissaan ja vanhanaikuisissa päähineissään ja kengissään taikka
uudenaikaisissa virsuissaan, seisoivat heidän takanaan; välillä
seisoivat koreapukuiset lapset päät voideltuina. Miehet tekivät
ristinmerkkejä ja kumartuivat ravistellen tukkaansa; vaimot, erittäinkin
eukot, tuijottaen lakastunein silmin kynttilöillä valaistuun
jumalankuvaan, lujasti painoivat yhteenpuristetut sormensa otsaan,
olkapäihin ja mahaan ja jotain höpisten kumartelivat, seisten tai
langeten polvilleen. Lapset, matkien suuria, rukoilivat hartaasti kun
heitä katsottiin. Kultainen alttarin taus oli täynnänsä palavia pieniä
vahakynttilöitä suurten kullalla kierrettyjen kynttilöiden ympärillä.
Kruunussakin paloivat kynttilät, köörilavalta kuului vapaaehtoisten
laulajain reippaat äänet jymeine bassoineen ja heleine poikaäänineen.

Nehljudof kulki eteenpäin. Keskellä seisoi ylimystö: tilanomistaja
vaimonsa ja merimiespuseroon puetun poikansa kanssa, maapoliisi,
telegrafisti, kauppias punareunaisissa saappaissaan, kylänvanhin
kunniamerkkineen ja, oikealla alttarilavalta, tilanomistajan rouvan
takana, Matrjona Pavlovna sinipunervassa, monelle vivahtavassa hameessa
Ja valkoisessa, reunustetussa vaipassa, ja Katjusha valkoisessa puvussa,
poimutetussa liivissä, vyötettynä sinisellä nauhalla, punanen rusetti
mustassa tukassa.

Kaikki oli pyhäistä, juhlallista, iloista ja ihastuttavaa: sekä papit
vaaleanhopeisissa messupuvuissa kultaristineen, että kirkkoväärti,
lukkarit pyhäisissä hopea- ja kultatamineissaan, ja koreapukuiset
laulajat öljyttyine hiuksineen, juhlalaulujen iloiset, tanssitahtiin
menevät säveleet pappien alituisesti siunatessa kansaa kolmihaaraisilla
kukitetuilla kynttilöillä, yhä ja yhä toistettaissa julistusta: Kristus
on noussut kuolleista! Kristus on noussut kuolleista! Kaikki oli
ihastuttavaa, mutta ihanin kaikista oli Katjusha sininauhalla vyötetyssä
puvussaan, punanen nauha mustassa tukassa, silmät riemusta loistavina.

Nehljudof tunsi, että Katjusha näki hänet katsomatta häneen. Sen hän
huomasi kulkiessaan aivan hänen ohitsensa alttarille. Ei hänellä ollut
mitään sanomista Katjushalle, mutta ohimennessään hän keksi suhkaista:

--Täti sanoi, että pääsiäisateria tulee vasta myöhemmän
jumalanpalveluksen jälkeen.

Nuori veri, kuten aina Nehljudofin Katjushaan katsahtaessa, tulvahti
suloisiin kasvoihin ja mustat silmät nauraen ja iloiten, lapsekkaasti
katsoen alhaalta ylös pysähtyivät häneen.

--Kyllä tiedän,--sanoi hän hymähtäen.

Tähän aikaan lukkari, pyrkien vaskinen astia kädessä kansajoukon läpi,
kulki Katjushan ohitse ja katsomatta häneen sipasi häntä kaapunsa
liepeellä. Lukkari oli tullut sipaisseeksi Katjushaa väistäessään
Nehljudofia nähtävästi kunnioituksesta tätä kohtaan. Mutta Nehljudofia
kummastutti kuinka tuo lukkari ei ymmärtänyt sitä, että kaikki täällä ja
yleensä koko maailmassakin oli olemassa vaan Katjushaa varten, ja että
halveksia voi maailmassa kaikkea muuta vaan ei häntä, sillä hän oli
kaiken keskus. Häntähän varten loisti kultainen alttarintaus ja paloivat
kaikki nämät kynttilät kirkkokruunussa ja kynttiläjaloissa, häntä varten
kajahtelivat riemulaulut: »Herran pääsiäinen on tullut, iloitkoon
maailma.» Ja kaikki mikä vaan oli hyvää maailmassa, se oli häntä varten.
Ja hänestä näytti, että Katjusha ymmärsi kaiken olevan häntä varten.
Siltä näytti Nehljudofista, kun hän katseli Katjushan solakkaa vartaloa
valkoisessa poimullisessa puvussa ja hänen hartaan iloisia kasvojansa,
joiden ilmeestä hän päätti, että juuri sama mikä soi hänen sydämmessään,
soi Katjushankin sydämmessä. Aamu- ja päiväjumalanpalveluksen välillä
Nehljudof tuli ulos kirkosta. Väkijoukko hajosi hänen edeltänsä ja
kumarsi hänelle. Muutamat tunsivat hänet, toiset kyselivät: »kukas tuo
on?» Kirkon edustalla hän pysähtyi.

Kerjäläiset ympäröivät hänet, hän jakeli kukkarostaan pois pienet rahat
ja astui portailta alas.

Oli jo siksi valoisaa että näki, mutta aurinko ei ollut vielä noussut.
Kirkkoväki istuutui hautakummuille kirkon ympärillä. Katjusha viipyi yhä
kirkossa ja Nehljudof jäi häntä odottamaan,

Kirkosta tulvasi yhä väkeä, jotka kalkutellen korkorautojansa
kivipermantoon astuivat portaita alas hajoten kirkkomäelle ja
hautausmaalle.

Ikivanha äijä, Maria Ivanovnan taloudenhoitaja, tutisevin päin pysäytti
Nehljudofin, suuteli häntä tavan mukaan, ja hänen vaimonsa, mummo,
silkkihuivi sidottuna ryppyisen leuan alle, kääri auki nenäliinastansa
keltaisen sahramimunan ja antoi Nehljudofille. Samassa lähestyi myöskin
hymyilevä jäntehikäs talonpoika uudessa liivissään, viheriäinen vyö
vyöllä.

--Kristus on noussut,--sanoi tämä säteilevin silmin ja siirtyessään
Nehljudofin viereen ympäröitsi hänet erityisellä miellyttävällä
talonpoikaishajulla ja kutkuttaen häntä kiharaisella parrallaan
moiskautti häntä kolme kertaa keskelle suuta kovilla, terveillä
huulillaan.

Siihen aikaan kuin Nehljudof vaihtoi suuteloja talonpojan kanssa ja otti
tältä tummanruskean munan, tuli näkyviin Matrjona Pavlovnan monelle
vivahteleva hame ja suloinen musta pää punaisine rusettineen.

Katjusha näki kohta Nehljudofin edessään kulkevien ihmisten päiden
ylitse ja Nehljudof näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat.

Hän tuli Matrjona Pavlovnan kanssa porrasedustalle, jonne he pysähtyivät
almuja antamaan. Kerjäläinen, jonka nenän sijalla oli vaan punanen
umpeen parantunut haava, lähestyi Katjushaa. Tämä otti nenäliinastaan
jotakin, antoi hänelle, lähestyi ja osoittamatta vähintäkään inhoa,
päinvastoin yhä loistavin silmin kolme kertaa suuteli häntä. Ja
suudellessaan kerjäläistä hänen silmänsä tapasivat Nehljudofin katseen,
ikäänkuin kysyen: tekeekö hän oikein, niinkuin pitääkin?

»Juuri niin, juuri niin, rakkaani, kaikki on hyvää, ihastuttavaa,
rakastan.»

He tulivat alas portailta ja Nehljudof tuli hänen luoksensa. Ei hän
tullut suutelemisen aikomuksessa, mutta ollaksensa lähempänä häntä.

--Kristus on noussut!--sanoi Matrjona Pavlovna päätänsä kallistaen ja
hymyillen, äänellä, joka tahtoi sanoa: nyt olemme kaikki yhdenvertaisia,
ja pyyhittyään suunsa mykkyrään kierretyllä nenäliinalla, lähestyi häntä
huulet ojona.

--On totisesti noussut,--vastasi Nehljudof suudellen.

Hän katsahti Katjushaan.

Katjusha sävähti punaseksi ja samassa hetkessä lähestyi häntä.

--Kristus on noussut, Dmitrij Ivanovitsh.

--On totisesti noussut,--sanoi hän. He suutelivat toisiansa kaksi kertaa
ja ikäänkuin epäröiden vieläkö pitää suudella ja sitte päätettyänsä,
että pitää, suutelivat kolmannen kerran ja hymähtivät molemmat.

--Ettehän mene papin luo?--kysyi Nehljudof.

--Ei, Dmitrij Ivanovitsh, me istumme sen aikaa täällä,--sanoi Katjusha,
raskaasti, ikäänkuin iloisen työn suoritettua, koko sydämmestään
huoaisten ja katsoen häntä suoraan silmiin omilla alttiilla,
neitseellisillä, rakastavilla, hiukan-hiukan kieroon katsovilla
silmillään.

Miehen ja naisen välisessä rakkaudessa on aina hetki, jolloin tämä
rakkaus on kehittynyt ylimmilleen, jolloin siinä ei ole mitään tajuttua,
mietittyä, eikä mitään aistillista. Semmoinen hetki oli Nehljudofille
tämä Kristuksen ylösnousemuksen yö. Kun hän nyt muisteli Katjushaa,
kaikissa niissä tiloissa, joissa hän oli Katjushaa nähnyt, ne kaikki
himmenivät tämän hetken rinnalla. Musta, sileä, loistava pikku pää,
valkonen poimullinen hame, joka neitsyeellisesti peitti hänen solakan
vartalonsa ja pienen povensa, tuo poskien puna, nuo hienot
välkähtelevät, mustat silmät, ja koko hänen olennossaan kaksi
pääpiirrettä: neitseellisen rakkauden puhtaus ei ainoastaan häneen,--sen
hän tiesi,--vaan rakkaus kaikkiin ihmisiin ja kaikkeen ei ainoastaan
siihen hyvään mikä on maailmassa, vaan siihen kerjäläiseenkin, jota hän
suuteli.

Hän tiesi, että Katjushassa oli tämä rakkaus, siliä hän tunsi sitä
itsessään tänä yönä ja tänä aamuna, tunsi, että hän tässä rakkaudessa
sulaa yhdeksi Katjushan kanssa.

Ah jospa kaikki tuo olisi pysähtynyt siihen tunteeseen, joka oli tänä
yönä! »Niin, koko tuo hirmuinen asia tapahtui vasta Kristuksen
ylösnousemuksen yön jälkeen!»--ajatteli hän nyt, istuessaan ikkunan
ääressä valamiesten huoneessa.



XVI.


Palattuaan kirkosta Nehljudof söi tätien kanssa pääsiäisaterian ja,
kuten rykmentin tapa vaati, joi vahvistukseksensa ryypyn ja viiniä ja
meni huoneeseensa maata, nukkuen heti vuoteellensa riisuutumatta. Hän
heräsi kun ovea koputettiin. Ja koputuksesta tuntien, että se oli
Katjusha, hän nousi istuilleen venytellen ja silmiään hieroen.

--Sinäkö Katjusha? Tulehan sisään,--sanoi hän nousten seisoalleen.

Katjusha avasi oven raolleen.

--Käskettiin syömään,--sanoi hän.

Hän oli samassa valkeassa puvussa, ainoastaan ilman rusettia päässä.
Katsahdettuaan Nehljudofin silmiin, hänen katseensa kirkastui, aivan
kuin hän olisi ilmoittanut tälle jotakin tavattoman iloista.

--Tulen paikalla,--vastasi hän, ryhtyen kampaamaan hiuksiansa.

Katjusha viivähti vähä. Nehljudof huomasi sen ja heitettyään pois
kamman, liikahti häntä kohden. Mutta Katjusha samassa kääntyi
kiireisesti ja läksi menemään tavallisilla keveillä ja nopeilla
askelilla pitkin käytävän mattoa.

»Äh mikä pöllö minä olen», sanoi itseksensä Nehljudof,--»miksi en
pidättänyt häntä.»

Ja hän juosten saavutti hänet käytävässä. Mitä hän Katjushasta tahtoi,
ei hän itsekään tiennyt, mutta hänestä näytti, että kun Katjusha tuli
hänen huoneeseensa, hänen olisi pitänyt tehdä jotain, jota kaikki muut
tämmöisissä tapauksissa tekevät, mutta jonka hän oli jättänyt tekemättä.

--Katjusha, odotahan,--sanoi hän.

Katjusha katsoi taaksensa.

--Mitäs nyt,--sanoi hän pysähtyessään.

--Muuten vaan...

Ja pakoittaen itseänsä ja muistaen kuinka tämmöisessä tapauksessa kaikki
ihmiset hänen asemassaan yleensä menettelevät, hän kiersi kätensä
Katjushan vyötäisten ympärille.

Tämä pysähtyi ja katsoi häntä silmiin.

--Älkäähän nyt Dmitrij Ivanovitsh, älkää, sanoi Katjusha punastuen
kyyneliin asti ja työnsi karkealla vahvalla kädellään pois häntä
syleilevän käden.

Nehljudof päästi hänet, ja tunsi hetkeksi asemansa tukalaksi, häntä sekä
hävetti että inhotti oma itsensä. Hänen olisi pitänyt uskoa omaa
itseänsä, mutta hän ei ymmärtänyt, että nämä tukaluuden ja häpeän
tunteet olivat hänen sydämmensä parhaimmat tunteet, jotka nyt pyrkivät
esille: hänestä päinvastoin näytti, että tätä puhui hänessä hänen
tyhmyytensä,--vaan että täytyi menetellä niinkuin kaikki menettelevät.

Hän saavutti vielä kerran Katjushan, pujotti taas kätensä hänen
vyötäreilleen ja suuteli häntä kaulaan. Tämä suutelo oli jo ihan toinen
kuin ne kaksi edellistä: ensimäinen siellä sireenipehkojen takana ja
toinen äskettäin aamukirkossa. Tämä oli kauhea ja Katjusha tunsi sen.

--Mitä te teette?--kirkasi Katjusha semmoisella äänellä kuin jos toinen
olisi auttamattomasti särkenyt jotakin äärettömän kallisarvoista, ja
juoksi pois hänen luotaan.

Nehljudof tuli ruokasaliin. Tädit juhlapuvuissaan, tohtori ja
naapurinrouva seisoivat voileipäpöydän ääressä. Kaikki oli niin perin
tavallista, mutta Nehljudofin sydämmessä oli myrsky. Hän ei ymmärtänyt
sanaakaan siitä niitä hänelle puhuttiin, vastaili sopimattomissa kohdin,
muistellen viimeisen suutelon herättämää tunnetta, kun hän saavutti
Katjushan käytävässä. Mitään muuta hän ei voinut ajatella. Kun Katjusha
sitten kävi huoneessa, niin katsomatta häneen Nehljudof koko olennollaan
tunsi Katjushan läsnäolon ja hänen piti pakoittamalla pakottaa itseänsä
voidakseen olla katsomatta Katjushaan.

Heti päivällisen jälkeen hän meni omaan huoneeseensa ja kovassa
mielenliikutuksessa alkoi kävellä pitkin permantoa, kuunnellen ääniä
talossa ja odottaen hänen askeleitansa. Se eläimellinen ihminen, joka
asui hänessä oli nyt nostanut päänsä, eikä siinä kyllä: se oli polkenut
jalkoihinsa sen henkisen ihmisen, jona Nehljudof oli ensi käynnillään,
ja vielä tänä aamuna kirkossa; ja tämä hirveä, eläimellinen ihminen oli
nyt yksin valloillaan hänen sydämmessään. Mutta vaikka Nehljudof
lakkaamatta vahti Katjushaa, ei hänen kertaakaan onnistunut tavata
Katjushaa kahden kesken tänä päivänä. Luultavasti Katjusha vältti häntä.
Mutta illempana sattui niin, että Katjushan oli meneminen Nehljudofin
huoneen viereiseen huoneeseen ja laitettava vuode vieraalle. Kuultuaan
Katjushan askeleet Nehljudof, astuen hiljaa ja henkeänsä pidättäen
ikäänkuin olisi rikokseen valmistunut, tuli hänen jäljessään.

Molemmat kädet pistettyinä puhtaaseen tyynynpäällykseen ja pitäen
tyynynnurkista kiinni, Katjusha katsoi häneen ja hymähti, mutta ei
entisellä iloisella, vaan pelästyneellä, sääliä herättävällä hymyllä.
Tämä hymyily sanoi Nehljudofille, että se mitä hän tekee, on pahaa.
Hetkeksi hän pysähtyi. Vielä olisi taistelu ollut mahdollista. Vaikka
heikosti, mutta vielä kuului totisen rakkauden ääni Katjushaan hänessä,
joka ääni puhui _hänestä_, hänen tunteistaan, hänen elämästään. Toinen
ääni puhui: katso ettet päästä käsistäsi _omaa_ nautintoasi, _omaa_
onneasi. Ja tämä toinen ääni tukehutti ensimäisen. Hän tuli päättävästi
Katjushan luo. Ja kauhea, hillitsemätön, eläimellinen tunne valtasi
hänet.

Päästämättä Katjushaa syleilystään, Nehljudof istutti hänet vuoteelle ja
tuntien, että pitäisi vielä jotakin tehdä, istui hänen viereensä.

--Dmitrij Ivanovitsh, ystävä hyvä, päästäkäähän toki,--puhui Katjusha
rukoilevalla äänellä.--Matrjona Pavlovna voi tulla, kiljasi hän riuhtoen
itseänsä irti ja todellakin joku lähestyi ovea.

--Sitten tulen luoksesi yöllä,--sanoi Nehljudof.--Olethan yksin?

--Mitä herran nimessä, ei millään lailla! Älkää,--sanoi Katjusha, mutta
ainoastaan suullansa, sillä koko hänen kiihoittunut, hämmentynyt
olentonsa puhui toista.

Ovelle oli todellakin tullut Matrjona Pavlovna, mistä hän astui
huoneeseen, peite käsivarrella ja katsahtaen moittivasti Nehljudofiin,
nuhteli vihaisesti Katjushaa siitä, että tämä oli ottanut väärän
peitteen.

Nehljudof meni äänetönnä ulos. Hän ei edes hävennyt. Hän näki Matrjonan
kasvojen ilmeestä, että tämä tuomitsi häntä ja oli siinä oikeassa;
tiesi, että se, mitä hän tekee, on pahaa; mutta eläimellinen tunne,
päästyään erilleen entisestä hyvän rakkauden tunteesta Katjushaan,
valloitti hänet ja hallitsi nyt yksin tunnustamatta mitään muuta. Hän
tiesi nyt, mitä oli tehtävä tunteen tyydyttämiseksi ja haki vaan keinoa
sitä tehdäksensä.

Koko illan hän oli kuin poissa tolalta: milloin hän tuli tätien
huoneeseen, milloin hän läksi sieltä ja meni omaan huoneeseensa, ja
portaille, ja ajatteli vaan sitä, kuinka saisi tavata häntä muiden
näkemättä; mutta sekä Katjusha itse väitteli häntä, että Matrjona
Pavlovna koitteli pitää Katjushaa silmällä.



XVII.


Näin kului koko ilta ja tuli yö. Tohtori meni levolle. Tädit tekivät
maatapanoa. Nehljudof tiesi, että Matrjona Pavlovna on nyt tätien luona
makuuhuoneessa ja Katjusha piikakamarissa--yksin. Nehljudof meni jälleen
portaille. Pihalla oli pimeä, kostea, lämmin, ja se valkea sumu, joka
keväisin sulattaa viimeisen lumen taikka auttaa viimeisen lumen
sulamista, täytti koko ilman. Joelta, joka oli noin 100 askeleen päässä
talon edessä, jyrkänteen alla, kuului kummallisia ääniä, se oli
halkeileva jää.

Nehljudof tuli alas portailta ja käyden lätäköiden yli lunta myöten
kiersi piikakamarin ikkunan taa. Sydän tykytti hänen rinnassaan niin,
että hän kuuli sen; hänen hengityksensä milloin pysähtyi, milloin taas
purkautui ulos raskaana huokauksena. Piikakamarissa paloi pieni lamppu;
Katjusha istui yksin pöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena, ja katseli
eteensä. Nehljudof katsoi häntä kauan liikahtamatta, tahtoen tietää mitä
Katjusha tekee, kun ei kukaan häntä näe. Parin minuutin kuluessa
Katjusha istui liikahtamatta paikallaan, nosti sitten silmänsä, hymyili
ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi itseänsä nuhdellut ja muuttaen
asentoansa äkkinäisellä liikkeellä pani molemmat kätensä pöydälle ja
alkoi tuijottaa eteensä.

Nehljudof seisoi ja katseli häntä kuunnellen samalla tahtomattaan
sydämmensä tykytystä ja joelta kuuluvia kummallisia ääniä. Siellä joella
sumussa tapahtui jokin väsymätön, vitkallinen työ, milloin siellä
tohisi, milloin ratisi, milloin kohisi, milloin pienet jääsirpaleet
kilisivät niinkuin lasi.

Hän seisoi ja katseli Katjushan mietteisiin vaipuneita sisällisen
taistelun rasittamia kasvoja ja häntä säälitti, mutta kummallista kyllä
tämä sääli ainoastaan enensi hänen himoansa Katjushaan.

Himo valtasi hänet kokonaan.

Hän koputti ikkunaan.

Katjusha ikäänkuin olisi saanut sähköiskun, vavahti koko ruumiillaan ja
kauhistus ilmeni hänen kasvoilleen. Sitten hän hypähti seisaalleen, tuli
ikkunan luo ja painoi kasvonsa lasiin. Kauhistus oli hänen kasvoissaan
vielä silloinkin, kun hän, pannen molemmat kätensä kaihtimiksi
ohimoltansa vasten, tunsi Nehljudofin. Hänen kasvonsa olivat tavattoman
totiset, Nehljudof ei ollut niitä koskaan semmoisina nähnyt. Katjusha
hymyili vasta sitten kuin Nehljudof oli ensin hymyillyt,--hymyili
ainoastaan niinkuin nöyrtyen hänen tahtonsa alle, mutta sydämmessään
hänellä ei ollut hymyilyä, vaan ainoastaan pelkoa. Nehljudof viittasi
häntä kädellänsä kutsuen häntä pihalle luoksensa. Mutta hän pudisti
päätänsä merkiksi ettei tahtonut tulla ja jäi seisomaan ikkunan luo.
Nehljudof painoi vielä kerran kasvonsa lasiin kiinni ja tahtoi huutaa
hänelle, että hän tulisi, mutta Katjusha samassa kääntyi oveen päin,
nähtävästi häntä huusi joku. Nehljudof meni loitommaksi ikkunasta. Sumu
oli niin sakea, että viiden askeleen päähän talosta ei ikkunoita enää
näkynyt, vaan ne olivat ainoastaan mustina aukkoina, joiden sisästä
paistoi punainen, tavattoman suurelta näyttävä lampun valo. Joelta
kuului yhä samaa kummallista sohinaa, ryskettä, räiskettä ja jään
kilinää. Jonkun matkan päässä sumun sisästä pihalla lauloi kukko, kohta
vastasivat läheltä toiset ja kaukaa kylästä kuului sekasin ja yhteen
sulautuen kukkojen laulut. Mutta ympärillä oli kaikki, paitsi jokea,
aivan hiljaa. Tämä oli toinen kukonlaulu.

Kulkien pari kertaa edestakasin talon nurkan takana ja astuen muutaman
kerran jalallaan lätäkköön Nehljudof tuli jälleen piikakamarin ikkunan
luo. Lamppu oli vielä palamassa ja Katjusha istui vielä yksin pöydän
ääressä ikäänkuin ollen kahden vaiheella. Heti kun Nehljudof tuli
ikkunan luo, katsahti Katjusha häneen. Nehljudof koputti. Sen enempää
arvelematta Katjusha heti juoksi ulos piikakamarista, ja Nehljudof kuuli
kuinka ulko-ovi meni raolleen ja sitte vingahti. Hän odotti Katjushaa jo
eteisessä ja heti äänetönnä sulki hänet syliinsä. Katjusha likistäytyi
häneen kiinni, nosti päänsä ja otti vastaan hänen suutelonsa. He
seisoivat etehisen nurkan takana kuivalla pälvipaikalla ja Nehljudof oli
täynnänsä tuskallista tyydyttämätöntä halua. Äkkiä ovi taas lonksahti ja
taas samaten vingahti ja Matrjona Pavlovna kuului vihaisesti huutavan.

--Katjusha!

Katjusha irtausi Nehljudofin sylistä ja palasi piikakamariin.

Nehljudof kuuli kuinka ovi pantiin lukkoon. Tämän jälkeen kaikki
hiljeni, katosi ikkunasta punainen valon silmä, jäi vaan sumu ja joen
tohina.

Nehljudof tuli ikkunan luo, ei ketään näkynyt. Hän koputti, ei kukaan
vastannut. Nehljudof palasi sisään herrasportaiden kautta, vaan hän ei
saanut unta. Hän otti saappaat jalastaan ja meni paljain jaloin käytävää
pitkin Katjushan ovelle Matrjona Pavlovnan huoneen vieressä. Ensin hän
kuunteli Matrjona Pavlovnan rauhallista kuorsaamista ja aikoi jo astua
sisään, kun yhtäkkiä kuuli tämän yskivän ja kääntyvän narajavalla
vuoteellaan. Hän jähmettyi kauhistuksesta ja seisoi näin noin viisi
minuuttia. Kun sitten taas kaikki hiljeni ja rauhallinen kuorsaaminen
jälleen alkoi kuulua, niin Nehljudof, koettaen astua semmoisille
permantopalkeille, jotka eivät narisseet, meni edemmäs ja tuli aivan
Katjushan oven luo. Kaikki oli hiljaa. Katjusha nähtävästi ei nukkunut,
koska hänen hengitystään ei kuulunut. Mutta heti kun Nehljudof oli
kuiskannut: »Katjusha!»,--hypähti tämä pystyyn, tuli oven luo ja
suuttuneena, kuten Nehljudofista näytti, alkoi pyytää häntä lähteinään.

--No miltä tämä näyttää? Voiko nyt näin?

Tädit sattuvat kuulemaan,--puhui hänen suunsa, mutta koko hänen
olemuksensa puhui:--»minä olen kokonaan sinun.»

Ja _tämän_ vaan ymmärsi Nehljudof.

--No, avaahan hetkeksi vaan. Rukoilen sinua,--puhui hän mielettömiä
sanoja.

Katjusha vaikeni, sitten Nehljudof kuuli hänen kätensä hapuilevan oven
ripaa. Ripa naksahti ja hän tunkeutui sisään avatusta ovesta. Hän otti
Katjushan syliinsä semmoisena kuin tämä oli kovassa, karkeassa paidassa,
käsivarret paljaina, nosti hänet ja kantoi pois.

--Ah! Mitä te teette?--kuiskasi Katjusha. Mutta Nehljudof ei välittänyt
hänen sanoistaan kantaessaan häntä omaan huoneeseensa.

--Ah, älkää, päästäkää,--puhui Katjusha, mutta itse likistäytyi häntä
vastaan!

       *       *       *       *       *

Kun Katjusha vapisevana ja vaiteliaana, mitään vastaamatta Nehljudofin
sanoihin läksi hänen luotansa, tuli Nehljudof ulos portaille ja pysähtyi
koettaen saada selville sen kaiken merkitystä, mitä oli tapahtunut.

Pihalla oli jo valoisampi: alhaalla joella jäiden räiske ja kilinä ja
sohina oli yhä enennyt ja entisten äänten lisäksi oli tullut veden
lorina. Sumu alkoi taas laskeutua ja sumuseinän takaa nousi vaillinainen
kuu surullisesti valaisten jotakin mustaa ja hirvittävää.

»Mitä tämä nyt on? Suuri onniko vai suuri onnettomuusko minulle on
tapahtunut?»--kysyi hän itseltään.--»Näinhän aina, näinhän
kaikki»,--sanoi hän itselleen ja meni maata.



XVIII.


Seuraavana päivänä tuli Shenbok loistavan iloisena tätien luo
Nehljudofia hakemaan ja valloitti nämät kokonaan siroudellaan,
ystävyydellään, iloisuudellaan, rakkaudellaan Dmitriä kohtaan ja
anteliaisuudellaan. Vaikka hänen anteliaisuutensa hyvin miellyttikin
tätejä, niin se kuitenkin saattoi heidät ymmälle liioittelunsa vuoksi.
Taloon saapuneille sokeille kerjäläisille hän antoi ruplan,
palvelusväelle jakoi 15 ruplaa juomarahoja ja kun Sofia Ivanovnan
bolognalainen koira sattui hänen nähden repäsemään jalkansa veriin; niin
hän, tarjoutuen sitomaan haavaa, ei epäillyt hetkeäkään, vaan repi
siekaleiksi korureunaisen batistinenäliinansa, (Sofia Ivanovna tiesi,
että tämmöiset nenäliinat maksavat vähintäin 15 ruplaa tusina), ja teki
siitä siteitä koiraa varten. Tädit eivät ennen olleet semmoista nähneet
ja tiesivät, että tällä Shenbokilla oli 200 tuhannen velat, jotka,
Shenbok tiesi sen, eivät koskaan tulisi maksetuiksi, ja että siis 25
ruplaa enemmän tai vähemmän ei merkinnyt hänelle mitään,

Shenbok viipyi vaan yhden päivän ja seuraavana yönä matkusti pois
yhdessä Nehljudofin kanssa. He eivät voineet viipyä kauemmin, koska
määräaika jolloinka piti astua rykmenttiin, oli jo aivan käsissä.

Nehljudofin sydämmessä tänä viimeisenä päivänä tätien luona, kun hänellä
oli yö tuoreessa muistissa, nousi ja taisteli keskenään kaksi tunnetta,
toinen: polttavat aistilliset muistot eläimellisestä rakkaudesta, joka
tosin ei läheskään ollut antanut mitä oli luvannut, ja jonkinlainen
tyytyväisyys siihen, että tarkoitus oli saavutettu; toinen oli tieto
siitä, että hän oli tehnyt jotakin hyvin pahaa ja että tämä paha oli
korjattava ja korjattava ei Katjushan, vaan hänen itsensä tähden.

Siinä itsekkyyshulluuden tilassa, jossa hän oli, ajatteli Nehljudof vaan
itseänsä,--ajatteli sitä, tuomitsevatko häntä ihmiset ja missä määrin,
jos saavat tietää, miten hän oli menetellyt Katjushan kanssa, eikä
yhtään ajatellut sitä, mitä Katjusha tuntee ja miten hänen on käypä.

Hän ajatteli kuinka Shenhok koettaa päästä perille hänen suhteestansa
Katjushaan, ja tämä kutkutti hänen itserakkauttansa.

--Siksipä sinä rupesitkin niin äkkiä pitämään täteistä,--sanoi Shenbok
nähtyään Katjushan:--että kokonaisen viikon asuit heidän luonansa. Enpä
olisi minäkään sinun sijassasi raskinut lähteä. Ihastuttava olento!

Nehljudof ajatteli vielä sitäkin, että vaikka vähän säälittikin lähteä
nyt ennenkuin oli ennättänyt täysin nauttia rakkaudesta häneen, oli
lähtemisen pakko siitä syystä hyödyllinen, että se kerrassaan katkasi
suhteet, joita olisi ollut vaikea ylläpitää. Ajatteli hän vielä sitäkin,
että pitäisi antaa Katjushalle rahaa, ei hänen tähtensä, ei sentähden
että nämä rahat olisivat olleet hänelle tarpeen, vaan sentähden, että
niin on aina tapana tehdä, ja häntä olisi pidetty epärehellisenä
ihmisenä, jos hän käytettyään Katjushaa hyväksensä, ei olisi siitä
maksanut. Hän antoikin Katjushalle rahaa,--sen verran kuin piti sopivana
omaan ja hänen asemaansa nähden.

Lähtöpäivänä, päivällisen syötyä, hän yllätti Katjushan eteisessä. Tämä
sävähti punaseksi nähtyään hänet ja aikoi mennä ohitse osoittaen
silmillään, että piikakamarin ovi oli auki, mutta Nehljudof pidätti
hänet.

--Minä olisin tahtonut jättää hyvästi,--sanoi Nehljudof rutistellen
kädessään kirjekuorta sataruplasen kanssa.--Tässä olisi...

Katjusha arvasi, rypisti silmänsä, pudisti päätänsä ja työnsi pois hänen
kätensä.

--Ei, ota,--mutisi Nehljudof ja pisti kirjekuoren hänen poveensa ja
aivan kuin olisi polttanut itseänsä, vääntäen kasvojaan, voihkaen juoksi
huoneeseensa.

Ja kauan tämän jälkeen hän yhä käveli huoneessansa väännellen itseänsä,
jopa hyppien ja ääneensä ähkien kuten ruumiillisesta kivusta, joka kerta
kun muisti tämän kohtauksen.

Vaan mitä oli tehtävä? Näinhän menettelivät kaikki. Näin Shenbok
guvernantin kanssa, josta oli kertonut, näin setä Grisha, näin isä kun
tämä asui kylässä ja hänelle syntyi talonpoikaisnaisen kanssa avioton
poika Mitenjka, joka vieläkin oli elossa. Mutta jos kaikki näin
menettelivät, niin tietysti näin olikin meneteltävä. Täten hän
lohdutteli itseänsä, vaan ei voinut mitään lohdutusta tuntea. Tämä
muisto poltti hänen omaatuntoansa.

Sydämmessänsä, sen syvimmässä sopukassa hän tiesi menetelleensä niin
huonosti, alhaisesti, säälimättömästi, että, muistaen tätä tekoa,
hänellä ei ollut oikeutta katsoa silmiin ketään, saatikka tuomita
ketään, puhumattakaan siitä, että olisi voinut pitää itseänsä sinä
erinomaisena jalosukuisena ja jalomielisenä nuorena miehenä, jommoisena
hän itseänsä piti. Mutta hänen oli pitäminen itseänsä semmoisena siksi,
että olisi voinut jatkaa reipasta ja iloista elämää. Tähän oli vaan yksi
keino: olla ajattelematta koko asiaa. Näin hän olikin tehnyt.

Se elämä, johon hän oli tulemassa,--uudet seudut, toverit,
sota,--auttoivat häntä. Ja mitä kauemmin hän eli, sitä enemmän asia
häipyi hänen mielestään, kunnes se lopulta todella kokonaan unohtui.

Yhden ainoan kerran, kun hän sodan jälkeen, toivoen näkevänsä Katjushaa,
poikkesi tätien luo ja sai tietää, ettei Katjusha enää siellä ollut,
että tämä oli kohta hänen lähtönsä jälkeen poistunut talosta
synnyttääksensä ja jossain synnyttänytkin ja sittemmin, kuten tädit
olivat kuulleet, kokonaan pilaantunut, hänen sydäntänsä kouristi. Aikaan
nähden saattoi lapsi, jonka Katjusha oli synnyttänyt, olla Nehljudofin,
mutta saattoihan se olla toisenkin. Tädit sanoivat, että Katjusha oli
turmeltunut ja oli epäsiveellinen luonne, samoin kuin äitinsä. Tämä
tätien arvostelu oli Nehljudofin mieleen, koska se tuntui puolustavan
häntä. Alussa hän kuitenkin tahtoi löytää Katjushan ja lapsen, mutta
sittemmin, juuri sentähden, että hänen teki sydämmensä syvimmässä
liiaksi kipeätä ja häntä liiaksi hävetti ajatella tätä, ei hän tehnyt
tarpeellisia voimainponnistuksia asiaan ryhtyäksensä, vaan herkesi
syntiänsä ajattelemasta ja unohti sen vieläkin enemmän.

Mutta nytpä vasta tämä kummallinen yhteensattumus muistutti hänelle
kaikki ja vaati häntä tunnustamaan sydämmettömyytensä, julmuutensa ja
alhaisuutensa, jotka olivat tehneet hänelle mahdolliseksi elää kymmenen
vuotta tämmöinen synti omallatunnolla. Hän oli kuitenkin vielä kaukana
tällaisesta tunnustamisesta ja ajatteli nyt vaan sitä kunhan ei koko
juttu vaan tulisi ilmi ja Katjusha taikka hänen puolustajansa kertoisi
asian laitaa ja häpäisisi häntä kaikkien edessä.



XIX.


Tämmöisessä mielentilassa oli Nehljudof astuessaan oikeussalista
valamiesten huoneeseen. Hän istui akkunan ääreen kuunnellen keskusteluja
ympärillänsä ja poltteli lakkaamatta.

Iloinen kauppias hyväksyi nähtävästi koko sydämestään kauppias Smelkofin
ajanvieton.

--Onpa poika pitänyt lystiä, oikein Siperian malliin, eikä ollut
makukaan huono, kun semmoisen tytön valitsi.

Esimies toi esiin joitakin arvelujansa siitä, että koko asian päätös
riippui ruumiinavauspöytäkirjasta. Pietari Gerasimovitsh puheli joitakin
sukkeluuksia puotipalvelijan kanssa ja he rupesivat jollekin nauramaan.
Nehljudof vastasi lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, eikä toivonut
muuta kuin että hänet olisi jätetty rauhaan.

Kun oikeudenpalvelija toispuoleisella käynnillään kutsui jälleen
valamiehet istuntosaliin, tunsi Nehljudof kauhua ikäänkuin hän ei olisi
mennyt tuomitsemaan, vaan häntä viety tuomittavaksi. Syvimmässä
sielussaan hän jo tunsi olevansa roisto, jonka täytyi hävetä katsoa
ihmisiä silmiin, ja kuitenkin hän vanhasta tavasta ja tavanmukaisilla
itseensä luottavilla liikkeillä nousi ylös lavalle ja istuutui
paikallensa toisena esimiehestä, jalat ristissä ja komeillen
rilleillään.

Syytettyjä oli myöskin jossain käytetty.

Salissa oli uusia henkilöitä--vieraatmiehet; ja Nehljudof huomasi, että
Maslova katseli useamman kerran voimatta irroittaa silmiänsä erääseen
hyvin koreaan, silkkiin ja samettiin puettuun lihavaan naiseen, joka
korkeassa suurinauhaisessa hatussaan ja komea käsityölaukku riippumassa
kyynärpäähän asti paljaalla käsivarrella, istui ensimäisessä rivissä
väliaitauksen edessä. Tämä oli, kuten hän sittemmin sai tietää,
todistaja, sen laitoksen emäntä, jossa Maslova oli elänyt.

Nyt alkoi todistajain kuulustelu, nimi, uskonto j.n.e. Sitten,
kuulusteltua asianomaisten mieltä, kuinka he tahtoivat kysyttäväksi:
--valanko teolla vai ilman valaa,--ilmestyi jälleen, vaivoin
laahustaen jalkojansa, sama vanha pappi ja niinkuin ennenkin
asetellen paikoilleen kultaista ristiä silkkiselle rinnallensa,
samalla varmuudella ja luottamuksella siihen, että hän suorittaa
peräti hyödyllistä ja tärkeää asiaa, vannotti todistajat ja
asiantuntija-lääkärin. Vannottamisen päätettyä saatettiin kaikki
todistajat ulos paitsi juuri Kitajevaa, haureuslaitoksen emäntää.
Häneltä kysyttiin, mitä hän asiasta tiesi. Kitajeva, teeskennelty hymy
huulilla, koukkien suurihattuisella päällään joka lauseella, kertoi
saksalaisella murteella tarkasti ja sulavasti:

Kaikkein ensimäiseksi oli hänen luoksensa laitokseen tullut
koridooripalvelija Simon, hakemaan tyttöä rikasta siperialaista
kauppiasta varten. Hän oli lähettänyt Ljubashan. Jonkun ajan kuluttua
Ljubasha palasi takaisin yhdessä kauppiaan kanssa. Kauppias oli jo
kiihoittuneessa mielentilassa, puhui Kitajeva vähän hymyillen,--ja oli
heillä jatkanut juomistansa ja juottanut tyttöjä. Mutta kun kauppiaalta
puuttui rahoja, niin hän lähetti omaan kortteeriinsa tämän saman
Ljubashan, jota kohtaan oli saanut jonkunlaisen »eturakkauden»,--sanoi
hän katsahtaen syytettyyn.

Nehljudofista näytti, että Maslova tällöin hymähti ja tämä hymyily
inhoitti häntä. Kummallinen epämääräinen yökötyksen tunne sekoittuneena
sääliin heräsi hänessä.

--Mitä mieltä te olette Maslovan suhteen?--kysyi punastuen ja arkaillen
oikeuden auskultantti, joka oli määrätty Maslovan puolustajaksi.

--Erittäin hyvä,--vastasi Kitajeva. Tyttö on sivistynyt ja pulska.
Kasvatettu hyvässä perheessä ja osaa lukea ranskaa. Joi toisinaan vähä
liiaksi, mutta ei koskaan yli oikeasta. Aivan erinomainen tyttö.

Katjusha katseli emäntää, mutta käänsi sitte äkkiä silmänsä valamiehiin
ja pysähtyi Nehljudofiin, ja hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi, jopa
ankaroiksi. Toinen hänen ankarista silmistään katsoi kieroon. Jotenkin
kauan olivat nämät molemmat kummallisesti katsovat silmät kääntyneinä
Nehljudofiin ja vaikka kauhu oli vallannut Nehljudofin, ei hän voinut
irroittautua noista hiukan kieroon katsovista silmistä kirkkaine
valkuaisineen. Hänen mieleensä muistui tuo hirmuinen yö, jäänsärkyminen,
sumu ja erittäinkin tuo vaillinainen kallellaan oleva kuu, joka ennen
aamun sarastusta nousi ja valaisi jotakin mustaa ja kauheaa. Nämät kaksi
mustaa silmää, jotka katsoivat sekä häneen että hänen ohitsensa,
muistuttivat hänelle juuri tuota mustaa ja kauheata.

»Hän on tuntenut minut»,--ajatteli Nehljudof. Ja Nehljudof, ikäänkuin
kyyristäytyi kokoon, odottaen iskua. Mutta Katjusha ei ollut tuntenut.
Hän vaan rauhallisesti huokasi ja taas alkoi katsoa puheenjohtajaan.
Nehljudof huokasi myöskin. »Voi kun tästä pääsisi pikemmin»,--ajatteli
hän. Hän koki nyt samaa kuin metsästyksessä, kun haavoitettu lintu on
tapettava:--tuntuu ilkeältä, sekä säälittää että harmittaa. Tappamaton
lintu pyristelee metsästyslaukussa: se inhottaa ja säälittää ja tahtoisi
pian tappaa ja unohtaa.

Tämmöisiä sekaisia tunteita liikkui nyt Nehljudofissa, hänen
kuunnellessaan todistajien lausuntoja.



XX.


Mutta ihan kuin harmiksi, juttu venyi pitkäksi: sittenkuin todistajat ja
asiantuntija-lääkäri olivat yksitellen kuulusteltu ja kaikkien noiden
tavallisten, merkitsevällä näyllä tehtyjen, tarpeettomien kysymysten
jälkeen syyttäjäin ja asianajajain puolelta, kehoitti puheenjohtaja
valamiehiä tarkastamaan todiste-esineitä, tavattoman suurta sormusta
briljanttikantoineen, jota nähtävästi oli pidetty mitä paksuimmassa
etusormessa, ja sitten siiliä, jossa oli tutkittu myrkkyä. Nämät esineet
olivat sinetillä painetut ja päällekirjoituksilla varustetut.

Valamiehet jo valmistuivat niitä tarkastamaan kun syyttäjän apulainen
taaskin kohosi istuimeltaan ja vaati, että ennenkuin ryhdyttäisiin
todiste-esineiden tarkastamiseen, olisi lääkärintarkastus julki
luettava.

Puheenjohtaja, joka puolestaan kaikin tavoin tahtoi jouduttaa juttua
ehtiäksensä sveitsiläisnaisensa luokse, vaikka hyvin tiesi, ettei
paperin lukemisesta olisi muuta kuin ikävyyttä ja päivällisen viivykkiä
ja että syyttäjä vaati tätä lukemista ainoastaan siksi, että tiesi
olevansa oikeutettu sitä vaatimaan,--ei hän kuitenkaan voinut kieltää,
vaan ilmoitti suostuvansa. Sihteeri otti esille paperin ja taas
korisevine r ja l kirjaimineen alkoi haluttomalla äänellä lukea.

Ruumista ulkopuolisesti tutkittaessa oli käynyt ilmi, että:

1) pituus oli 2 arsinaa 12 versakkaa.

--Oho, olipa siinä miehessä kokoa, sanoi huolissaan kauppias Nehljudofin
korvaan.

2) Ikä ulkomerkeistä päättäen lähimaille neljäkymmentä vuotta.

3) Ruumis näyttää turvonneelta.

4) Ihon väri kaikkialla vihertävä, paikoittain tummia täpliä.

5) Orvaskesi ruumiin pinnalla noussut erisuuruisiin rakkoihin,
paikotellen lähtenyt ja riippuu lämpsäkkeinä.

6) Tukka mustanruskea, tiheä, irtautuu koskettaessa helposti nahasta.

7) Silmät vuotaneet ulos ja sarveiskalvo mustunut.

8) Nenäaukosta, molemmista korvista ja suusta vuotaa vaahtoinen mätä,
suu on puoleksi auki.

9) Kaula tuskin näkyvissä, kasvojen ja rinnan turpoamisen vuoksi.

J. n. e., j. n. e.

Tämä ulkopuolinen katselmus kaikkine erikoisseikkoineen oli esitetty
neljällä sivulla 27:ssä eri kohdassa, siinä tehtiin näin selkoa
kaupungissa huvitelleen kauppiaan hirmuisesta, tavattomasta, lihavasta
ja vielä turvonneesta, mätänevästä ruumiista. Epämääräinen yökötyksen
tunne, jota Nehljudof tunsi, vieläkin eneni tätä ruumiin katselmusta
luettaessa. Katjushan elämä ja sieramista tuleva mätä ja ulosvuotaneet
silmät ja hänen oma tekonsa Katjushan kanssa, kaikki nämä näyttivät
hänestä samaan luokkaan kuuluvilta asioilta, ja hän oli kaikilta puolin
näiden asiain ympäröimänä ja oli niihin hukkumassa. Kun ulkopuolisen
katselmuksen lukeminen vihdoinkin oli päättynyt, huokasi puheenjohtaja
raskaasti ja nosti päänsä, toivoen että kaikki oli nyt lopussa, mutta
sihteeri rupesi yhteenmenoon lukemaan kertomusta sisäpuolisesta
katselmuksesta.

Puheenjohtaja laski jälleen päänsä ja nojautuen käteensä, ummisti
silmänsä. Kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä, saattoi tuskin
pysyä valveilla ja huojui toisinaan; syytetyt, samoin kuin santarmit
heidän takanansa, istuivat liikkumatta.

Sisäpuolisesta tarkastuksesta kävi ilmi, että.

1) Pääkallon nahka helposti irtautuu pääkallon luista, eikä verenvuotoja
ole missään huomattu. 2) Pääkallon luut ovat keskinkertaisen paksuja ja
kokonaisina. 3) Kovan aivokalvon päällä on kaksi noin 4 tuuman suuruista
värillistä täplää, ja kalvo itse on väriltään vaalean himmeä j. n. e.
vielä 13 kohtaa.

Sitten seurasi vierasmiesten nimet, allekirjoitukset ja lääkärin
päätelmä, josta kävi ilmi, että ruumiin avauksessa löydetyt ja
pöytäkirjaan otetut muutokset mahassa ja osaksi suolissa ja munuaisissa
tekevät _sangen todenmukaiseksi_ sen otaksumisen, että Smelkofin kuolema
oli seuraus myrkytyksestä ja että myrkky oli joutunut hänen mahaansa
yhdessä viinin kanssa. Vaikea on sanoa päättäen muutoksista mahassa ja
suolissa mitä lajia myrkkyä mahaan oli joutunut; mutta että myrkky oli
joutunut mahaan viinin kanssa, saattoi päättää siitä, että Smelkofin
mahassa oli paljon viiniä.

--Näkyypä olleen kova juomaan,--sanoi taas kauppias heräten.

Tämä pöytäkirjan lukeminen, joka kesti noin tunnin, ei kuitenkaan
tyydyttänyt syyttäjän apulaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kääntyi
puheenjohtaja hänen puoleensa:

--Arvelen, että on tarpeetonta lukea asiakirjoja, jotka koskevat
sisälmyksien tarkastusta.

--Minä puolestani pyytäisin, että ne luettaisiin, sanoi syyttäjän
apulainen ankarasti, katsomatta puheenjohtajaan, hiukan vaan kyljittäin
kohoten ja antaen äänestänsä tuntua, että hänen vaatimuksensa perustui
hänen oikeuteensa ja ettei hän tästä oikeudestansa tule luopumaan, ja
että kieltäminen tulee antamaan aihetta kassatsiooniin ylioikeudessa.

Suuripartainen mahakatarria sairastava oikeudenjäsen hyvänluontoisine
alaspäin riippuvine silmillensä, tuntien itsensä hyvin heikontuneeksi,
kääntyi puheenjohtajan puoleen.

--Mitä siitä lukemisesta? Venyy vaan pitemmälle. Nuo uudet luudat eivät
lakase puhtaammin, vaan hitaammin.

Jäsen kultaisissa silmälaseissa ei virkkanut mitään, katsoi vaan
synkästi ja päättäväisesti eteensä, odottamatta elämältä yhtä vähän kuin
vaimoltaan mitään hyvää.

Asiakirjan lukeminen alkoi.

--Vuonna 188' 15 p:nä Helmikuuta aloin minä allekirjoittanut
asianomaisen lääkintöosaston käskystä, numerolla 638,--ryhtyi sihteeri
päättäväisesti korottaen ääntänsä ikäänkuin karkoittaakseen unen
kaikkien läsnäolijain silmistä, lukemaan:--lääkintälaitoksen
ylitarkastajan apulaisen läsnäollessa sisälmyksien tutkimisen,
nimittäin:

1) Oikean keuhkon ja sydämmen, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).

2) Vatsansisälmysten, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).

3) Mahalaukun, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).

4) Maksan, pernan ja munuaisten, (kolmenaulaisessa lasiastiassa).

5) Suolien, (kuusinaulaisessa saviastiassa)... Puheenjohtaja tätä
lukemista alotettaessa kumartui toisen jäsenen puoleen ja sipatti
jotakin ja sitte toisen puoleen, ja saatuaan myöntävän vastauksen,
keskeytti tässä kohti lukemisen:

--Oikeus katsoo asiakirjan lukemisen tarpeettomaksi,--sanoi hän.

Sihteeri vaikeni ja rupesi kokoilemaan papereitaan. Syyttäjän apulainen
alkoi vihasesti kirjoittaa jotakin muistiin.

--Herrat valamiehet ovat tilaisuudessa tarkastamaan
todiste-esineitä,--sanoi puheenjohtaja.

Esimies ja muutamat valamiehistä nousivat paikoiltansa ja tietämättä
kuinka liikuttaa ja miten asettaa omia käsiänsä, tulivat pöydän luo ja
vuorotellen katsahtivat sormukseen, lääkepulloon ja siiliin. Kauppias
päälliseksi koitteli sormusta omaan sormeensa.

--No jo oli sormikin,--sanoi hän palattuaan paikoillensa.--Ihan on
kurkun kokonen,--lisäsi hän nähtävästi mielihyvällä ajatellen sitä
jättiläissankaria, joksi hän myrkytettyä kauppiasta kuvaili.



XXI.


Kun todiste-esineiden tarkastus oli suoritettu, ilmoitti puheenjohtaja
oikeudellisen tutkimuksen päättyneeksi ja yhteen kyytiin antoi
puheenvuoron syyttäjälle toivoen pikemmin pääsevänsä asiasta siinä
luulossa, että tämäkin on ihminen, joka tahtoo sekä tupakoida että syödä
päivällistä ja säälii heitä. Mutta syyttäjän apulainen ei säälinyt
itseänsä eikä heitä.

Syyttäjän apulainen oli jo luonnostaan aika typerä, mutta tämän ohella
hän onnettomuudeksensa oli lopettanut lyseokurssin kultamitalilla ja
yliopistossa saanut palkinnon kirjoituksesta, joka koski servituutteja
roomalaisen oikeuden mukaan ja jonka johdosta hän oli suurimmassa määrin
varma ja tyytyväinen itseensä, (jota vielä yllytti naisten suosio), ja
sentähden oli erityisesti typerä. Kun hän sai puheenvuoron, nousi hän
hitaasti ylös, esiintyen näin vartalonsa, koko suloudessa. Kirjaillussa
univormussaan ja laskien molemmat kätensä pulpetille, pää hiukan
kallellaan, katsahdettuaan, syytettyjä välttäen, yli koko salin, hän
alkoi:

--Asia, joka on jätetty teidän ratkaistavaksenne, herrat
valamiehet,--näin alkoi hän pöytä- ja asiakirjojen lukemisen aikana
valmistamansa puheen,--on, jos niin saan sanoa, olevia oloja kuvaava
rikos. Syyttäjän apulaisen mielestä piti hänen puheellansa oleman
yhteiskunnallinen merkitys, niinkuin oli niillä kuuluisilla puheilla,
joita kuuluisiksi tulleet asianajajat olivat pitäneet. Kuulijain
joukossa ei tosin ollut muita kuin kolme naista: ompelija, kyökkipiika
ja Simonin sisar sekä yksi kuski, mutta tämä ei merkinnyt mitään. Nuo
kuuluisuudet olivat samalla tavalla alkaneet. Ja syyttäjän apulaisen
periaate oli se, että hänen oli oleminen aina asemansa korkeimmalla
huipulla, se on: tunkeutua rikoksen psykoloogisen merkityksen syvyyteen
ja paljastaa yhteiskunnallisia mätähaavoja.

--Te näette edessänne, herrat valamiehet, kuvaavan, jos niin voi sanoa:
vuosisadan-lopun rikoksen, jonka tunnusleimana niin sanoakseni ovat sen
surullisen mädännäisyyden ominaiset piirteet, johon meidän päivinämme
sortuvat ne yhteiskuntamme alkuainekset, jotka ovat tämän kehityksen
niin sanoakseni enin polttavien säteitten alaisina...

Syyttäjän apulainen puhui hyvin kauan, yhdeltä puolen koettaen muistaa
kaikki ne viisaat asiat, joita hän oli ajatellut, toiselta puolen,--ja
se oli pääasia,--koettaen olla hetkeksikään pysähtymättä ja saada
puheensa juoksemaan töksähtämättä 1-1/4 tunnin ajan. Yhden ainoan kerran
hän pysähtyi ja jotenkin kauan nieli sylkeä, mutta samassa hän suoriutui
ja paransi viipymisensä yhä suuremmalla kaunopuheliaisuudella. Hän puhui
milloin hienolla mielistelevällä äänellä muuttaen jalkaa ja katsoen
valamiehiin, milloin hiljaisella toimeliaalla äänellä, vihkoonsa
katsellen, milloin kovalla paljastavalla äänellä, kääntyen toisinaan
katsojiin toisinaan valamiehiin. Ainoastaan syytettyihin, jotka kaikki
kolme tuijottivat häneen silmillänsä, ei hän kertaakaan katsahtanut.
Hänen puheensa kosketteli kaikkea sitä viimeistä, mistä hänen
piireissään silloin puhuttiin ja jota pidettiin silloin ja pidetään yhä
vielä tieteellisen viisauden viimeisenä sanana. Tässä oli sekä
perinnöllisyyttä että synnynnäistä rikoksellisuutta, sekä Lombrosoa että
Tardesia, sekä kehitysoppia että taistelua olemassa-olosta, sekä
hypnotismia että suggestioonia, sekä Charcotia että dekadenssia.

Kauppias Smelkof oli syyttäjän apulaisen määritelmän mukaan mahtavan,
koskemattoman, leveäluontoisen, venäläisen ihmisen perikuva, joka
luottavaisuutensa ja jalomielisyytensä tähden joutui syvästi
turmeltuneiden luonteiden uhriksi ja niiden valtaan.

Simon Kartinkin oli maaorjuuskauden atavistinen tuote, alaspoljettu
ihminen, ilman sivistystä, ilman periaatteita, jopa ilman uskontoakin.
Jefimia oli hänen rakastettunsa ja perinnöllisyyden uhri. Tässä oli
näkyvissä kaikki degenereeratun henkilön tunnusmerkit. Mutta rikoksen
päävaikuttimena oli Maslova, ollen dekadenssi-ilmiön kaikkein
alhaisimpia edustajia. Tämä nainen,--puhui syyttäjän apulainen
katsomatta häneen,--on saanut kasvatuksen, me olemme kuulleet tässä
oikeudessa hänen emäntänsä todistuksen. Hän ei ainoastaan osaa lukea ja
kirjoittaa, vaan osaa myöskin ranskan kieltä, hän on orpo ja luultavasti
kantaa itsessään rikoksellisuuden siemeniä; hän oli kasvatettu
sivistyneessä aatelisperheessä ja olisi voinut elättää henkensä
rehellisellä työllä, mutta tästä huolimatta hän jättää hyväntekijänsä,
antautuu intohimoihinsa ja näiden tyydyttämiseksi menee haureustaloon,
missä hän sivistykseensä nähden voittaa muut kumppaninsa ja erittäinkin,
kuten te, herrat valamiehet, olette hänen emännältänsä täällä kuulleet,
ilmaisee taitoa vaikuttaa mainitussa talossa kävijöihin sillä
salaperäisellä ominaisuudella, joka on tunnettu nimellä suggestiooni, ja
jonka perille tiede ja erittäinkin Charcotin koulu on viime aikoina
päässyt. Tämänpä ominaisuuden avulla hän nyt ottaa valtaansa venäläisen,
mahtavan, hyväntahtoisen, luottavaisen, rikkaan vieraan ja käyttää tätä
luottamusta ensin varastaakseen ja sitten säälimättömästi ottaakseen
hänet hengiltä.

--Jo taitaa panna omiaan,--sanoi hymyillen puheenjohtaja, kumartuen
ankaran jäsenen puoleen.

--Hirveä pöllö,--vastasi ankara jäsen.

--Herrat valamiehet, jatkoi yhä syyttäjän apulainen, sulavasti
mutkuillen solakkaa vartaloansa,--teidän vallassanne on näiden
henkilöiden kohtalo, mutta teidän vallassanne on osaksi myöskin
yhteiskunnan kohtalo, johon te tuomiollanne vaikutatte. Te syvennytte
tämän rikoksen merkitykseen, oivallatte sen vaaran, joka yhteiskuntaa
uhkaa Maslovan tapaisten niinsanoakseni pataloogisten indiviidien
puolelta ja varjelette sitä saastasta, varjelette tämän yhteiskunnan
syyttömiä alkuaineksia tarttuvasta saastasta ja vieläpä usein häviöstä.

Ja ikäänkuin itsekin lamautuen tehtävän päätöksen tärkeyden edessä
syyttäjän apulainen, nähtävästi äärimmilleen ihastuneena omaan
puheeseensa, laskeutui tuolillensa.

Lukuun ottamatta kaunopuheliaisuuden kukkia, oli hänen puheensa sisällys
se, että Maslova oli hypnotiseerannut kauppiaan ja saavutettuaan
mielistelemällä hänen suosionsa ja tultuaan avain mukanaan hänen
huoneeseensa rahoja hakemaan, tahtoi itse ottaa kaikki, vaan kun Simon
ja Jefimia hänet tavoittivat, oli pakoitettu tasaamaan heidän kanssansa.
Ja sitten peittääksensä rikoksen jälkiä, tuli jälleen kauppiaan kanssa
hotelliin ja myrkytti hänet siellä.

Kun syyttäjän apulainen oli puheensa päättänyt, nousi asianajajain
penkiltä keski-ikäinen hännystakkiin puettu mies, leveä, tärkätty,
valkenen puoliympyrä rinnassa ja lausui reippaan puheen Kartinkinin ja
Botshkovan puolustukseksi. Tämä oli heidän, kolmella sadalla ruplalla
palkkaamansa vannotettu asianajaja. Tämä väitti heidän molempien
syyttömyyttä ja sysäsi koko syyn Maslovan niskoille.

Hän koetti näyttää perättömäksi Maslovan väitteen, että Botshkova ja
Kurtinkin olisivat olleet tämän kanssa yhdessä, kun hän otti rahat, ja
koetti todistaa; että Maslovan väitteellä, tämä kun oli rikoksen teossa
tavattu myrkyttäjä, ei voinut olla merkitystä. Nuo rahat,--2,500
ruplaa,--puhui asianajaja,--saattoivat varsin hyvin olla kahden ahkeran
ja rehellisen ihmisen ansaitsemia, he kun joskus saivat päivässä 3 jopa
5:skin ruplaa hotellivierailta. Kauppiaan rahat olivat Maslovan
anastamat ja olivat ne sittemmin jollekin annetut taikka hukatut, koska
Maslova ei ollut selväpäisenä. Myrkytyksen oli Maslova yksin saanut
aikaan.

Tämän perustuksella hän pyysi valamiehiä julistamaan Kartinkinin ja
Botshkovan syyttömiksi rahojen anastamiseen, mutta jos heidät
katsottaisiinkin syyllisiksi anastamiseen, niin ainakin ottamatta osaa
myrkytykseen ja ilman edelläkäypää aikomusta.

Lopuksi tämä asianajaja, pistellen syyttäjän apulaista, teki
sen huomautuksen, että herra syyttäjän loistavat mietteet
perinnöllisyydestä, joskin selvittävät tämän kysymyksen tieteellisiä
näkökohtia, eivät olleet tässä tapauksessa paikallaan, koskapa Botshkova
oli tuntemattomain vanhempain lapsi.

Syyttäjän apulainen kirjoitti jotakin vihasesti paperiinsa ja osoittaen
ylenkatseellista kummastusta kohautti olkapäitään.

Sitten nousi Maslovan puolustaja istualtaan ja aristellen, kangertaen
lausui puolustuspuheensa. Kieltämättä sitä, että Maslova oli ottanut
osaa rahojen anastamiseen, hän väitti ainoastaan sitä, ettei Maslovalla
ollut tarkoitusta myrkyttää Smelkofia, ja että hän oli antanut pulverin
vaan siinä tarkoituksessa, että Smelkof nukkuisi. Oli hänelläkin aikomus
vähän höystää esitystään kaunopuheliaisuudella, mainitsemalla kuinka
Maslovan oli turmelukseen saattanut mies, joka oli jäänyt rankaisematta,
silloin kuin Maslova yksin sai kantaa lankeemuksensa koko painon, mutta
tämä asianajajan retki psykologiian alalle meni kokonansa vätykselleen,
niin että kaikkia hävetti. Kun hän puhua vatkutteli miesten julmuudesta
ja naisen aseman kurjuudesta, niin puheenjohtaja, haluten auttaa häntä,
pyysi häntä pysymään paremmin asiassa.

Tämän puolustajan jälkeen nousi jälleen syyttäjän apulainen ja
puolustettuaan väitettänsä perinnöllisyydestä ensimäistä asianajajaa
vastaan sillä, että vaikka Botshkova onkin tuntemattomain vanhempain
tytär, niin ei perinnöllisyysopin todenperäisyys sillä suinkaan ole
kumottu, koskapa perinnöllisyyden laki lepää niin vankalla
tieteellisellä pohjalla, ettemme ainoastaan ole oikeutetut johtamaan
rikosta perinnöllisyydestä vaan vieläpä perinnöllisyyttä rikoksesta.
Mitä taas tuli puolustajan otaksumiseen, että Maslova muka olisi jonkun
luullun viettelijän turmelema (hän lausui erittäin myrkyllisesti sanan
luullun), niin tosiasiat pikemminkin puhuivat siihen suuntaan, että
juuri Maslova oli monien monituisten uhriensa viettelijä, jotka olivat
hänen käsiinsä joutuneet. Näin sanottuansa hän voittoriemuisena köksähti
istumaan.

Sitten annettiin syytetyille tilaisuus puolustaa itseänsä.

Jefimia Botshkova uudisti sen, ettei hän mitään tiennyt eikä ollut
mihinkään ottanut osaa ja väittämällä väitti Maslovaa syypääksi
kaikkeen. Simon toisti vaan useamman kerran:

--Teillä on valta, minä olen viaton, suotta syytätte.

Mutta Maslova ei sanonut mitään.

Puheenjohtajan kehoitettua häntä tuomaan esiin, mitä hänellä oli
puolustukseksensa sanottavaa, Maslova vaan nosti häneen silmänsä,
katsahti kaikkiin kuten kierretty metsäotus, ja heti taas laski alas
silmänsä ja rupesi itkemään, äänekkäästi nyyhkyttäen.

--Mikä teidän on?--kysyi kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä,
kuultuansa äkkiä kummallisen äänen Nehljudofin suusta. Tämä ääni oli
pidätettyä itkua.

Nehljudof ei yhä vieläkään ymmärtänyt nykyisen tilansa koko merkitystä
ja arveli hermojensa heikkouden syyksi, että hän tuskin sai hillityksi
itkua ja kyyneleitä, jotka olivat nousseet hänen silmiinsä. Hän pani
rillit silmillensä peittääkseen niitä, otti sitten esille nenäliinan ja
alkoi turistaa.

Häväistyksen pelko, joka olisi häntä kohdannut, kun kaikki oikeussalissa
olisivat saaneet tietää hänen teostansa, tahtoi pysäyttää hänessä
tapahtuvaa sisällistä työtä. Tämä pelko oli tähän ensimäiseen aikaan
kaikkea muuta voimakkaampi.



XXII.


Syytettyjen sanottua viimeisen sanansa ja asianomaisten sovittua
tehtävien kysymysten muodosta, joka kaikki kesti vielä jokseenkin kauan,
pantiin kysymykset lopulliseen muotoonsa ja puheenjohtaja esitti
yleissilmäyksen jutusta.

Ennen antautumista itse juttuun hän hyvin kauvan selitteli valamiehille
miellyttävällä kodikkaalla puhetavalla, että ryöstö on ryöstö, mutta
varkaus on varkautta ja että anastaminen lukitusta paikasta on
anastamista lukitusta paikasta, mutta anastaminen lukitsemattomasta
paikasta on anastamista lukitsemattomasta paikasta. Ja selitellen tätä
hän erittäinkin usein katsahteli Nehljudofiin ikäänkuin olisi juuri
hänelle tahtonut saada selväksi tämän tärkeän seikan, toivoen, että hän
ymmärrettyänsä hänet, selittää sen sitten tovereillensa. Sitten
arvellen, että valamiehet olivat jo kylliksi päässeet näiden totuuksien
perille, alkoi hän kehitellä toista totuutta, joka koski sitä, että
tapoksi sanotaan semmoista tekoa, josta seuraa ihmisen kuolema ja tämän
mukaan myrkytyskin on tappo. Kun tämäkin totuus oli hänen mielestänsä
tullut valamiehille selväksi, hän selitti heille, että jos varkaus ja
tappo ovat tehdyt yhdessä, niin rikoksen aines on kokoonpantu
varkaudesta ja taposta.

Huolimatta siitä, että häntä itseänsä halutti pian päästä erilleen
jutusta ja että sveitsiläisnainen jo odotti häntä, oli hän niin tottunut
toimeensa, että kerran puhumaan päästyänsä ei enää mitenkään voinut
pysähtyä ja sen vuoksi selitteli tarkalleen valamiehille, että jos nämät
huomaavat syytetyt syyllisiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne
syyllisiksi, mutta jos he huomaavat ne syyttömiksi, niin heillä on
oikeus julistaa ne syyttömiksi; jos taas he huomaavat ne syyllisiksi
yhteen, mutta syyttömiksi toiseen, niin voivat julistaa ne syyllisiksi
yhteen mutta syyttömiksi toiseen. Sitten seurasi vielä selitys heille,
että vaikka heille onkin tämmöinen oikeus annettu, heidän on käyttäminen
sitä järjellisesti. Hänen oli vielä aikomus selittää, että jos he
antavat asetettuun kysymykseen myöntävän vastauksen, niin he tällä
vastauksellansa myöntävät kaikkeen, mikä on kysymyksessä sanottu, mutta
jolleivät he kaikkea myönnä, mikä on kysymyksessä sanottu, niin heidän
on erikseen mainittava, mitä he eivät myönnä, mutta katsahdettuaan
kelloonsa ja nähtyään että se oli jo 5 minuuttia vaille 3 hän päätti
paikalla siirtyä itse jutun esittämiseen.

--Tämän jutun erikoiskohdat ovat seuraavat,--alkoi hän ja uudisti kaiken
sen, minkä jo olivat moneen kertaan ennen sanoneet sekä puolustajat että
syyttäjän apulainen ja todistajat. Puheenjohtaja puhui, mutta jäsenet
hänen ympärillänsä syvämietteisen näköisinä kuuntelivat ja tuon
tuostakin katsahtelivat kelloihinsa pitäen hänen puhettansa tosin sangen
hyvänä eli semmoisena kuin sen olla pitikin, mutta vaan vähän pitkänä.
Samaa mieltä oli syyttäjän apulainenkin ja yleensäkin kaikki lakimiehet
ja kaikki salissa olijat. Puheenjohtaja lopetti yleiskatsahduksensa.

Olisi luullut, että nyt on kaikki sanottu. Mutta puheenjohtaja ei
mitenkään voinut luopua oikeudestaan puhua,--niin mieluista oli hänen
kuunnella omaa mieliinvaikuttavaa äänenpainoansa,--ja niinpä hän näki
hyväksi sanoa vieläkin muutamia sanoja sen oikeuden tärkeydestä, joka
oli valamiehille annettu, siitä, kuinka näiden oli huomaavaisuudella ja
varovaisuudella käyttäminen eikä väärinkäyttäminen tätä oikeuttansa,
siitä että he olivat tehneet valan, että he olivat yhteiskunnan omatunto
ja että neuvoshuoneen salaisuus oli pyhänä pidettävä j.n.e., j.n.e.

Siitä saakka kun puheenjohtaja alkoi puhua, oli Maslova herkeämättä
katsonut häneen ikäänkuin olisi pelännyt jonkunkaan sanan menevän
hukkaan, ja sentähden Nehljudof ei pelännyt kohdata hänen katsettansa,
vaan lakkaamatta katseli häntä. Ja Nehljudofin mielikuvituksessa
tapahtui se tavallinen ilmiö, että rakastetun ihmisen kasvot, joita ei
ole kaukaan aikaan nähnyt, ensi näkemällä pitkän poissaolon aikana
tapahtuneiden ulkonaisten muutosten tähden hämmästyttävät, mutta
vähitellen muuttuvat ihan samallaisiksi kuin olivat monta vuotta sitten;
kaikki tapahtuneet muutokset häviävät ja henkisten silmien eteen astuu
vaan pääilme tuosta erikoisesta, toistamattomasta henki-ihmisestä.
Tämäpä nyt tapahtui Nehljudofissa.

Niin, huolimatta vankipuvusta, laajentuneista kasvoista, suureksi
kasvaneesta povesta, huolimatta pullistuneesta kasvojen ala-osasta,
rypyistä otsassa ja ohimoilla ja vähän turvonneista silmistä, oli se
epäilemättä se sama Katjusha, joka Kristuksen ylösnousemussunnuntaina
niin viattomasti katseli alhaalta ylös Nehljudofiin, rakastamaansa
ihmiseen, rakastuneilla, elämän riemusta ja elämän yltäkylläisyydestä
nauravilla silmillä.

»Ja mikä kummallinen sattumus! Että tämän jutun pitikin sattua juuri
silloin kun minä olin istumassa ja että minä tapaamatta häntä kymmeneen
vuoteen, tapasin hänet täällä syytettyjen penkillä. Ja mihinkä ihmeeseen
tämä loppuneekaan? Pikemmin, ah, kunhan vaan pikemmin!»

Hän ei yhä vieläkään nöyrtynyt sen katumustunteen alaiseksi, joka alkoi
hänessä liikkua. Hänestä näytti tämä sattumalta, joka oli menevä ohi
eikä vahingoittava hänen elämäänsä.

Hän tunsi olevansa samassa asemassa kuin pentu, joka on huonosti
käyttäytynyt sisällä, ja jonka turpaa isäntä, pitäen kiini niskasta,
painaa siihen likaan, minkä se on tehnyt. Pentu vinkuu, koettaa
rimpuilla päästäksensä niin kauas kuin mahdollista tekonsa seurauksista,
unohtaakseen ne. Vaan säälimätön isäntä ei päästä sitä käsistään. Niin
Nehljudofkin jo tunsi kaiken sen likaisuuden, minkä oli saanut aikaan,
tunsi myöskin isännän mahtavan käden, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt,
mikä merkitys hänen teollaan oli, eikä tunnustanut itse isäntää. Hän yhä
halusi olla uskomatta siihen, että se, mikä oli hänen edessään, oli
hänen tekoansa. Mutta armahtamaton, näkymätön käsi piteli häntä ja hän
jo aavisti ettei voisi enää irtautua. Tosin hän vielä koetti pysyä
urhoollisena ja vanhan tavan mukaan pantuaan jalat ristiin ja
huolettomasti leikkien rilliensä kanssa itseensä luottavassa asennossa
istui tuolillansa ensimäisessä rivissä toisena järjestyksessä. Mutta
syvimmässä sielussaan hän kuitenkin jo tunsi koko sen julmuuden,
halpamaisuuden, alhaisuuden, jota osoitti ei ainoastaan tämä hänen
tekonsa, vaan koko hänen työtön, siveetön, julma ja omavaltainen
elämänsä; ja niinpä tuo hirvittävä esirippu, joka jonkinlaisen ihmeen
kautta oli koko tänä aikana, kaikkina näinä kahtenatoista vuotena
salannut häneltä sekä tätä hänen rikostansa että koko hänen tulevaa
elämäänsä, jo liikahteli ja hän jo vilahdukselta näki yhtä ja toista sen
takaa.



XXIII.


Puheenjohtaja vihdoin päätti puheensa ja sulavalla liikkeellä nostaen
kysymyslistaa antoi sen lähestyneelle esimiehelle. Valamiehet nousivat,
iloisina siitä, että saivat lähteä ja tietämättä missä pitää käsiänsä,
aivan kuin jotain häveten menivät toinen toisensa jälessä
neuvoshuoneeseensa. Heti kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, tuli
santarmi tämän oven luo, tempasi miekan tupesta ja pannen sen olalle,
jäi seisomaan oven eteen. Tuomarit nousivat ja läksivät salista.
Syytetyt niinikään vietiin pois.

Tultuaan neuvoshuoneeseen, ottivat valamiehet kuten ennenkin ensi
teokseen esille paperossit ja alkoivat polttaa. Heidän asemansa
luonnottomuus, kierous ja valheellisuus, jonka he suuremmassa tai
vähemmässä määrässä tunsivat istuessaan paikoillansa salissa, meni heti
ohi kun he tulivat neuvoshuoneeseen ja olivat sytyttäneet paperossit, ja
tuntien helpoitusta, he istuutuivat ja heti alkoi vilkas keskustelu.

--Tyttö riepu on syytön, on muuten vaan juttuun kiertynyt,--sanoi
hyvänluontoinen kauppias,--hän on armahdettava.

--Siitäpä nyt saammekin puhella,--sanoi esimies.--Emme saa antautua
persoonallisten vaikutusten alaiseksi.

--Mainion yleiskatsahduksen antoi puheenjohtaja,--huomautti översti.

--Jo kait! Olin vähällä nukkua.

--Pääasiahan on se, ettei palvelusväki olisi voinut tietää rahoista,
jollei Maslova olisi ollut heidän kanssaan samassa liitossa,--sanoi
juutalainen puotipalvelija.

--Oletteko siis sitä mieltä, että hän on varastanut, kysyi joku
valamiehistä.

--En usko tässä maailmassa, huusi hyvänluontoinen kauppias:--vaan tuo
punasilmäinen retkale on opettanut.

--Kaikki ne ovat yhtä hyviä,--sanoi översti.

--Mutta kielsihän se käyneensä jalallaankaan huoneessa.

--Uskokaa sitä. Minä en tuota runtaletta iässäni uskoisi.

--Niin, kumpa se olisi sillä hyvä, että te ette usko,--sanoi
puotipalvelija.

--Eikös avain ollut hänellä?

--Entäs sitte jos olikin?--intti kauppias.

--Entä sormus?

--Eikös hän siitäkin selittänyt,--huusi taas kauppias.--Roteva kauppias,
ja vielä sitte juovuksissa, pieksi häntä. No sitten arvatenkin jälleen
leppyi. Tuossa nyt on, ota, elä itke. Olihan se ihminen kuulema
jättiläisen kokoinen, 12 tuumaa päälle 2 arsinan, painoihan se 8 puntaa.

--Ei siitä ole kysymys,--keskeytti Pietari Gerasimovitsh,--kysymys on
siitä, hänkö yllytti ja pani alkuun koko asian vai palvelusväki?

--Mahdotonta oli hänen sitä yksin tehdä. Hänellä oli avain.

Tämä hajanainen keskustelu kesti jotenkin kauvan,

--Mutta suokaahan anteeksi, hyvät herrat,--sanoi esimies.--Istukaamme
nyt pöydän ääreen keskustelemaan. Tehkää hyvin,--sanoi hän istuen
esimiehen paikalle.

--Ne ovat senkin vietäviä, nuo tytöt, sanoi puotipalvelija ja kannattaen
sitä mieltä, että päärikoksellinen oli Maslova, kertoi kuinka joku
tämmöinen otus oli varastanut bulevaardilla kellon hänen toveriltansa.

Tämän johdosta alkoi översti kertoa vielä ihmeellisempää juttua hopeisen
teekyökin varastamisesta.

--Hyvät herrat, minä pyytäisin pysymään kysymyksessä,--sanoi esimies
naputellen kynällänsä pöytään.

Kaikki vaikenivat. Kysymykset olivat asetetut näin:

1) Onko Borkin kylästä Krapivenskin piirikunnasta oleva 33 vuotias
talonpoika Simon Kartinkin syyllinen siihen, että hän tammikuun 17 p:nä
188' N:kaupungissa, päätettyänsä ottaa kauppias Smelkofin hengiltä,
ryöstämisen aikomuksessa, yksin tuumin muiden henkilöiden kanssa, antoi
tälle konjakkiin sekotettuna myrkkyä, josta sitten seurasi Smelkofin
kuolema, ja anasti häneltä 2,500 ruplaa rahaa sekä briljanttisormuksen?

2) Onko kaupunkilaisnainen, 43 vuotias Jefimia Ivanovna Botshkova
syyllinen edellisessä kohdassa mainittuun rikokseen.

3) Onko 27 vuotias kaupunkilaisnainen Katariina Mihailova Maslova
syyllinen yllämainitussa kohdassa sanottuun rikokseen.

4) Jos syytetty Jefimia Botshkova ei ole syyllinen yllämainittuun
kysymykseen nähden, niin onko hän syyllinen siihen, että hän tammik. 17
päivänä 188' N:kaupungissa, ollen »Mauritanian» hotellin palveluksessa,
salaisesti anasti lukitusta kapsäkistä, joka kuului samassa hotellissa
vierailevalle kauppias Smelkofille ja oli tämän huoneessa, 2,500 ruplaa
rahaa, jossa tarkoituksessa hän aukaisi kapsäkin paikalle tuodulla ja
hänen ottamallaan avaimella?

Esimies luki ensimäisen kysymyksen.

--No mitä arvelette, hyvät herrat?

Tähän kysymykseen vastattiin hyvin pian. Kaikki yhtyivät vastaukseen:
»On syyllinen», tunnustaen hänet osalliseksi sekä myrkytykseen, että
anastukseen. Häntä syylliseksi julistamasta kieltäytyi ainoastaan joku
vanha varusmestari, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi vapauttavassa
hengessä.

Esimies arveli, ettei tämä ymmärrä mistä on kysymys ja selitteli
sentähden, että kaikesta päättäen ei ollut epäilemistäkään että
Kartinkin ja Botshkova olivat syylliset, mutta varusmestari vastasi
kyllä ymmärtävänsä vaan pitävänsä parempana sääliä. »Emmehän ole
itsekään pyhimyksiä»,--sanoi hän ja jäi kun jäikin omaan
mielipiteeseensä.

Toiseen kysymykseen, joka koski Botshkovaa, vastattiin pitkien
keskustelujen ja selitysten jälkeen: »on syytön»,--koskei ollut selviä
todistuksia siihen, että hän olisi ottanut osaa myrkytykseen, johon
hänen puolustajansa olikin pannut erityistä painoa.

Kauppias, haluten vapauttaa Maslovan, väitti että Botshkova oli kaiken
alkuunpanija.

Monet valamiehistä olivat samaa mieltä hänen kanssaan, mutta esimies,
tahtoen ankarasti pysyä laillisuuden rajoissa, arveli, ettei ollut syytä
pitää häntä osallisena myrkytykseen.

Pitkien kiistojen perästä pääsi esimiehen mielipide voitolle.

Neljänteen, niinikään Botshkovaa koskevaan kysymykseen vastattiin: »on
syyllinen», ja varusmestarin vaatimuksesta lisättiin: »vaan ansaitsee
armahdusta.»

Maslovaa koskeva kysymys herätti kiivaan ottelun. Esimies väitti häntä
syylliseksi sekä myrkytykseen että ryöstöön, kauppias samoin kuin
översti, puotipalvelija ja varusmestari olivat toista mieltä,--muut
olivat ikäänkuin kahdenvaiheilla, mutta esimiehen mielipide alkoi yhä
enemmän päästä valtaan, erittäinkin siksi, että kaikki valamiehet olivat
väsyksissä ja mieluimmin kallistuivat siihen suuntaan, joka lupasi
kaikkein pikemmin saada heidät yksimielisiksi ja siis vapauttaa.

Päättäen kaikesta siitä, mikä oli oikeudellisesta tutkinnosta esille
käynyt, ja siitä, mitä Nehljudof Maslovasta tiesi, oli hän vakuutettu
siitä, että Maslova oli syytön sekä anastukseen että myrkytykseen. Hän
oli alussa vakuutettu siitä, että kaikki ovat samaa mieltä. Mutta sitten
hän huomasi, että kauppiaan kömpelön puolustuksen tähden, joka
nähtävästi perustui siihen, että Maslovan ulkomuoto oli tämän mieleen,
jota seikkaa hän ei peittänytkään, ja kun esimies juuri tämän tähden
pani vastaan ja, kaikkien ollessa väsyksissä, ratkaisu alkoi kallistua
Maslovaa vastaan, oli hänen aikomuksensa tehdä vastaväitteitä, mutta
häntä pelotti puhua Maslovan puolesta,--hänestä tuntui, että kaikki heti
saavat tietää hänen suhteestansa tähän. Ja kuitenkin hän tunsi, ettei
voisi jättää asiata näin, vaan että hänen täytyi vastustaa. Hän punehtui
ja vuoroon vaaleni ja oli juuri alkamassa puhetta, kun Pietari
Gerasimovitsh, tähän asti vaiettuansa, nähtävästi suuttuneena esimiehen
opettavaan ääneen, yhtäkkiä alkoi tätä vastustaa ja puhua juuri sitä
samaa, mitä Nehljudofkin oli tahtonut sanoa.

--Mutta malttakaahan,--sanoi hän,--te sanotte häntä syylliseksi
varkauteen sen perustuksella, että hänellä oli avain, mutta eivätkö
käytäväpalvelijat hänen jälkeensä olisi voineet ottaa haltuunsa avainta
ja avata kapsäkkiä.

--Niinpä kyllä, niinpä kyllä,--ehätti kauppias sanomaan.

--Eihän Maslova voinut ottaa rahoja, sillä mihin hän olisi niitä voinut
omassa asemassaan piiloittaa.

--Sitä minäkin,--lisäsi kauppias.

--Mutta pikemminkin on asianlaita semmoinen, että hänen tulonsa johdosta
heräsi palvelijoissa rikoksen tuuma ja he käyttivät tilaisuutta
hyväksensä, ja sitten sysäsivät syyn hänen niskoillensa.

Pietari Gerasimovitsh puhui ärtyisesti. Ja hänen ärtyisyytensä tarttui
esimieheen, joka tämän johdosta alkoi erittäin itsepintaisesti
puolustamaan omaa vastakkaista kantaansa; mutta Pietari Gerasimovitsh
puhui niin vakuuttavasti, että enemmistö yhtyi häneen, päättäen, ettei
Maslova ollut ottanut osaa rahojen ja sormuksen anastamiseen ja että
sormus oli hänelle lahjoitettu.

Mutta puheen tullessa hänen osanotostaan myrkytykseen, sanoi hänen
kiivas puolustajansa, kauppias, että Maslova oli tunnustettava
syyttömäksi, koska ei hänellä ollut mitään aijetta myrkyttää kauppiasta.
Esimies taas sanoi, ettei häntä voitu tunnustaa syyttömäksi, koska hän
oli itse tunnustanut antaneensa pulverin.

--Antoi, mutta luuli antavansa oopiumia,--sanoi kauppias.

--Kyllähän oopiumillakin saattoi ottaa hengen,--sanoi översti, joka
rakasti tehdä poikkeuksia asiasta ja alkoi tässä tilaisuudessa kertoa
siitä, että hänen lankonsa vaimo oli myrkyttänyt itsensä oopiumilla ja
olisi kuollut, ellei lääkäriä olisi ollut saatavissa ja ellei ajoissa
olisi tarpeellisiin toimiin ryhdytty. Översti kertoi semmoisella
painavuudella, semmoisella arvolla ja luottamuksella itseensä, ettei
kukaan rohjennut häntä keskeyttää. Ainoastaan puotipalvelija, esimerkin
vaikutuksesta, päätti keskeyttää hänet, kertoaksensa oman juttunsa.

--Tähän voivat jotkut niin tottua,--alkoi hän,--että saattavat ottaa 40
tippaa. Minulla oli sukulainen...

Mutta översti ei antanut keskeyttää itseänsä ja jatkoi kertomustansa
siitä mitenkä oopiumi oli vaikuttanut hänen lankonsa vaimoon.

--Mutta hyvät herrat, kellohan käy jo viidettä,--sanoi joku
valamiehistä.

--Kuinkas siis, hyvät herrat,--kääntyi esimies:--tunnustamme siis
syylliseksi ilman ryöstämisen aikomusta, eikä ole omaisuutta anastanut.

--Niinkö siis?

Pietari Gerasimovitsh tyytyväisenä voittoonsa, suostui.

--Mutta ansaitsee armahdusta,--lisäsi kauppias.

Kaikki suostuivat, ainoastaan varusmestari vaati sanottavaksi: ei ole
syyllinen.

--No niinhän tämä nyt onkin,--selitti esimies,--syyttömäksihän hän
jääkin.

--Anna mennä näin: ja ansaitsee armahdusta; eli siis, mikä hänen
syyksensä jääpi, sekin on vielä lievennettävä,--sanoi iloisesti
kauppias.

Kaikki olivat niin väsyksissä, niin sekaantuneet riitoihin, ettei kukaan
arvannut lisätä vastaukseen sanoja:--syyllinen, _vaan ilman tappamisen
aikomusta_.

Nehljudof oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei hänkään huomannut
tätä. Ja tässä muodossa tulivat vastaukset kirjoitetuiksi ja
oikeussaliin annetuiksi.

Rablais sanoo, että eräs lakimies, jolta oli tultu oikeutta hakemaan,
viitattuansa kaikkiin mahdollisiin lakeihin ja luettuaan 20 sivua
järjetöntä lakitieteellistä latinaa, ehdotti että oikeuden hakijat
heittäisivät arpaa: kruunu vai risti. Jos kruunu, niin hakija on
oikeassa, jos risti, niin vastaaja on oikeassa.

Niin kävi täälläkin. Se mitä päätettiin, ei päätetty siksi, että kaikki
olivat niin suostuneet, vaan ensiksikin siksi, että puheenjohtaja,
vaikka olikin puhunut niin kauan tällä kertaa, jätti sanomatta sen minkä
hän aina tavallisesti muulloin sanoi, nimittäin, että vastatessaan
kysymykseen he voivat sanoa: on syyllinen, mutta ilman tappamisen
aikomusta; toiseksi siksi, että översti liian pilkallisesti ja ikävästi
kertoi jutun lankonsa vaimosta; kolmanneksi siksi, että Nehljudof oli
semmosessa mielenkiihkossa, ettei huomannut tuota poisjäänyttä lisäystä
tappamisen aikomuksesta ja ajatteli että lisälause: ilman edeltäpäin
harkittua aikomusta, tekee syytöksen tyhjäksi; neljänneksi siksi, että
Pietari Gerasimovitshiä ei ollut huoneessa, hän oli käymässä ulkona
siihen aikaan kun esimies luki läpi kysymykset ja vastaukset; ja
erittäinkin siksi, että kaikki olivat väsyksissä ja kaikkien teki mieli
päästä mitä pikemmin pois ja siis tahtoivat suostua siihen päätökseen,
joka kaikkein pikemmin lopettaisi jutun.

Valamiehet soittivat kelloa. Santarmi, joka seisoi miekka paljastettuna
ovella, pisti miekan tuppeen ja syrjäytyi. Tuomarit istuivat
paikoillensa ja valamiehet tulivat yksitellen huoneestansa.

Esimies kantoi juhlallisen näköisenä listaa, tuli puheenjohtajan luo ja
antoi sen hänelle. Puheenjohtaja luki sen ja nähtävästi kummastuneena
levitti kätensä ja kääntyi vierustoveriensa puoleen neuvottelemaan.
Puheenjohtaja oli ihmeissään siitä, että valamiehet, vaikka olivat
lisänneet ensimäiseen ehtoon sanat: ilman ryöstämisen aikomusta--eivät
lisänneet toiseen sanoja: ilman tappamisen aikomusta. Nyt kävi
valamiesten päätöksestä esiin, että Maslova ei ollut varastanut, ei
ollut ryöstänyt ja kuitenkin oli myrkyttänyt ihmisen ilman mitään
näkyvää tarkoitusta.

--Katsokaas mitä järjettömyyksiä ne ovat sieltä tuoneet, sanoi hän
vasemmalla puolellaan istuvalle jäsenelle.--Siitähän seuraa pakkotyötä
ja kuitenkin hän on syytön.

--No kuinka hän nyt olisi syytön,--sanoi ankara jäsen.

--On kun onkin syytön. Minun mielestäni tähän tapaukseen voi soveltaa
817 pykälä. (817 §:ssä puhutaan siitä, että jos oikeus huomaa syytöksen
perättömäksi, se voi kumota valamiesten päätöksen).

--Mitä te arvelette,--kääntyi puheenjohtaja hyväntahtoisen jäsenen
puoleen.

Hyväntahtoinen jäsen ei vastannut heti, vaan katsahti ensin edessään
olevan paperin numeroon ja laski numerot yhteen,--luku ei ollut
tasanjaollinen kolmella. Hän päätti, että jos menee tasan niin hän
suostuu; mutta vaikka ei mennytkään tasan, niin hän hyvänluontoisuutensa
vuoksi kuitenkin suostui.

--Minunkin nähdäkseni se olisi paikallaan,--sanoi hän.

--Entäs te?--sanoi puheenjohtaja kääntyen vihasen jäsenen puoleen.

--Ei missään tapauksessa,--vastasi tämä päättävästi.--Muutenkin
sanomalehdissä kirjoitetaan, että valamiehet vapauttavat rikoksellisia,
mutta mitäs sitte kirjoitetaan, kun oikeus alkaa vapauttaa. En mitenkään
voi suostua.

Puheenjohtaja katsoi kelloonsa.

--Ikävä kyllä, mutta mikä tuumaksi,--sanoi hän ja antoi kysymykset
esimiehen luettaviksi. Kaikki nousivat ja esimies, muutellen jalkojansa,
ryki äänensä selväksi, luki julki kysymykset ja vastaukset. Kaikki
lakimiehet: sihteeri, asianajajat, jopa syyttäjäkin ilmaisivat
kummastuksensa.

Syytetyt istuivat levollisina, nähtävästi ymmärtämättä vastauksien
merkitystä. Taas asetuttiin istumaan ja puheenjohtaja kysyi syyttäjältä:
minkä rangaistuksen alaisiksi hän katsoi syytettyjen olevan saatettavat.

Syyttäjä, ilostuneena odottamattomasta menestyksestään. Maslovaan nähden
ja laskien tämän menestyksen kokonaan kaunopuheliaisuutensa ansioksi,
nousi katsahdettuaan kirjaan ja sanoi:

--Simon Kartinkiniin sovelluttaisin 1,452 pykälän ja 1,453 pykälän
neljännen kohdan, Jefimia Botshkovaan 1,659 pykälän ja Katariina
Maslovaan 1,454 pykälän.

Nämät rangaistukset olivat kaikkein ankarimpia, mitkä vaan saattoivat
tulla kysymykseen.

--Oikeus poistuu päätöksen tekemistä varten,--sanoi puheenjohtaja
nousten seisaalleen.

Kaikki nousivat hänen jälkeensä ja tuntien tyytyväisyyttä, kuten hyvän
työn suorittamisesta, alkoivat mikä lähteä ulos, mikä liikkua salissa.

--Olemmepa, veliseni, päästäneet häpeällisen valheen,--sanoi Pietari
Gerasimovitsh tullen Nehljudofin luo, jolle esimies kertoi
jotakin.--Olemme teljenneet hänet kuritushuoneeseen.

--Mitä sanottekaan?--huudahti Nehljudof, tällä kertaa ollenkaan
huomaamatta opettajan epämiellyttävää tuttavallisuutta.

--Kuinkas muuten,--sanoi hän. Emmehän lisänneet vastaukseen sanoja:
syyllinen, mutta ilman tappamisen aikomusta. Sihteeri sanoi minulle
juuri, että syyttäjä vaatii hänelle 15 vuotta pakkotyötä.

--No niinhän oli päätetty, sanoi esimies.

Pietari Gerasimovitsh alkoi kiistää vastaan, sanoen olevan päivän
selvää, että kun Maslova ei kerran ollut rahoja ottanut, niin ei hänellä
voinut olla tappamisen aikomustakaan.

--Mutta luinhan minä vastauksen, ennen kun meidän oli lähteminen
huoneesta,--puolusteli esimies itseänsä.--Kukaan ei silloin mitään
sanonut.

--Minä olin siihen aikaan ulkona,--sanoi Pietari Gerasimovitsh.--Mutta
en ymmärrä kuinka se teiltä jäi huomaamatta?

--Enhän saattanut ajatellakaan,--sanoi Nehljudof.

--Siinäpä se, ette ajatellakaan.

--Se täytyy saada korjatuksi,--sanoi Nehljudof.

--Ei kuulu mitään,--kyllä se nyt jo pysyy.

Nehljudof katsahti syytettyihin. Siellä ne istuivat nuo samat, joiden
kohtalo oli ratkaistu, istuivat yhä vaan liikkumattomina aitauksensa
takana sotamiesten edessä. Maslova hymyili jollekin asialle. Ja
Nehljudofin sydämmessä liikahti huono tunne. Tätä ennen hän, pitäen
mahdollisena Maslovan vapauttamista ja jäämistä kaupunkiin, oli kahden
vaiheilla mille kannalle asettua hänen suhteensa ja oikea suhtautuminen
häneen tuntui vaikealta.--Mutta kuritushuone ja Siperia olisivat
kerrassaan tehneet lopun kaikista suhteista häneen.--Kituva lintu
herkeisi räpyttelemästä metsästyslaukussa ja muistuttamasta itseänsä.



XXIV.


Pietari Gerasimovitshin otaksuminen oli oikea.

Palattuaan neuvoshuoneesta otti puheenjohtaja paperin ja luki:

»Vuonna 188' 28 päivänä Huhtikuuta on Piirioikeus Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa asetuksen mukaisesti rikososastonsa kautta, perustuen
herrain valamiesten tekemään päätökseen, rikoslain 771 §:n 3:nen kohdan,
776 §:n 3:nen kohdan ja 777 §:n nojalla tuominnut: 33 vuotiaan
talonpojan Simon Kartinkinin, 27 vuotiaan kaupunkilaisnaisen Katarina
Maslovan paitsi kansalaisoikeuksiensa menettämistä, lähetettäväksi
pakkotöihin: Kartinkinin 8:ksi vuodeksi, ja Maslovan 4:ksi vuodeksi,
sekä molemmat kärsimään rikoslain 25 §:ssä mainittuja seurauksia; 43
vuotiaan kaupunkilaisnaisen Jefimia Botshkovan, paitsi kaikkein
erityisten persoonallisten ja kansalaisoikeuksien ja etujen
menettämistä, suljettavaksi vankilaan 3 vuoden ajaksi ja kärsimään
rikoslain 48 §:ssä mainittuja seurauksia.--Oikeuskulut tästä jutusta
ovat syytettyjen tasan keskenään suoritettavat ja varattomuuden
tapauksessa pantavat kruunun laskuun.

Tähän juttuun kuuluvat todiste-esineet ovat myytävät, sormus jätettävä
takasin, lääkepullot hävitettävät.

Kartinkin seisoi niinkuin ennenkin eteenpäin ojentuneena, pitäen käsiään
sormet hajalla housunpoimuja myöten ja poskiansa nytkytellen. Botshkova
näytti aivan rauhalliselta. Kuultuansa päätöksen Maslova meni
tulipunaseksi.

--En ole syyllinen, enkä ole,--huusi hän äkkiä yli koko salin.--Tämä on
syntiä. Syytön olen. En ole tahtonut, enkä ole ajatellut. Totta puhun.
Totta.--Ja laskeutuen penkille hän purskahti ääneen itkemään.

Kun Kartinkin ja Botshkova tulivat ulos, istui hän yhä vielä paikallansa
ja itki, niin että santarmin oli nykäseminen häntä mekon hihasta.

--Ei, tätä ei voi enää jättää,--sanoi Nehljudof itseksensä kokonaan
unohtaen tuon inhon tunteen, ja itsekään tietämättä miksi, kiirehti
käytävään vielä kerran nähdäksensä Maslovaa.

Ovissa tunkeili vilkas joukko ulostulvailevia valamiehiä ja asianajajia
tyytyväisinä jutun päättymiseen, niin että Nehljudof viipyi muutamia
minuuttia ovella. Päästyänsä käytävään oli Maslova jo kaukana. Mutta
Nehljudof, ajattelematta sitä huomiota, joka häneen kääntyi, nopein
askelin saavutti Maslovan ja pysähtyi hänen edellensä. Tämä oli jo
herennyt itkemästä ja vaan ajoittain nyyhkytteli, pyyhkien punottavia
poskiansa liinan nurkkaan. Hän meni Nehljudofin ohitse katsahtamatta
sivulleen. Päästettyään hänet ohitse, Nehljudof palasi kiireesti takasin
tavatakseen puheenjohtajaa, vaan puheenjohtaja oli jo mennyt ja
Nehljudof saavutti hänet vasta eteisessä.

--Herra puheenjohtaja,--sanoi Nehljudof lähestyen häntä juuri sinä
hetkenä kun tämä puki päällensä vaaleata palttoota ja otti vastaan
vahtimestarilta hopeapäistä kävelykeppiänsä:--saanko puhua kanssanne
asiasta, joka äsken päättyi? Minä olen valamies.

--Kyllä, tietysti, ruhtinas Nehljudof. Hauskaa nähdä, olemme ennen
tavanneet toisiamme,--sanoi puheenjohtaja, katellen häntä ja
mielihyvällä muistellen, kuinka hyvin hän oli tanssinut,--paremmin kuin
yksikään nuorista--sinä iltana, jona oli Nehljudofin tavannut.--Millä
voin teitä palvella?

--On tullut erehdys vastaukseen, joka koski Maslovaa. Hän on syytön
myrkytykseen ja kuitenkin on hän tuomittu kuritushuoneeseen, sanoi
Nehljudof totisen ja synkän näköisenä.

--Oikeus on tehnyt päätöksensä teidän omien vastauksienne
perustuksella,--sanoi puheenjohtaja läheten ulko-ovea:--vaikka
vastaukset kyllä oikeudenkin mielestä tuntuivat ristiriitaisilta.

Hän muisti aikoneensa selittää valamiehille, että jos he vastaavat: »on
syyllinen», eivätkä lisää sanoja: »vaan ilman tappamisen aikomusta»,
niin tappo katsotaan tahalliseksi, mutta kiireessä jättäneensä sen
tekemättä.

--Niin, vaan eikö tätä virhettä voi korjata?

--Syytä kassatsiooniin voi aina löytää. Täytyy kääntyä jonkun
asianajajan puoleen,--sanoi puheenjohtaja pannen lakin vähä kallelleen
päähänsä ja yhä lähestyen ovea.

--Mutta tämähän on hirmuista.

--Nähkääs, Maslovalla oli edessään kaksi mahdollisuutta,--sanoi
puheenjohtaja haluten olla erittäin ystävällinen ja kohtelias
Nehljudofille. Hän selvitti poskipartaansa palttoon kauluksen päälle ja
ottaen Nehljudofia kevyesti käsikynkästä ja suunnaten ulko-ovea kohden,
jatkoi:--olettehan tekin lähdössä?

--Olen,--sanoi Nehljudof ja kiireesti pukeutuen läksi hänen kanssansa.

He tulivat kirkkaaseen, iloiseen auringonpaisteeseen ja täytyi heti
ruveta puhumaan kovemmalla äänellä rattaiden räminän tähden kadulla.

--Asema nähkääs on kummallinen,--jatkoi puheenjohtaja korottaen
ääntänsä:--hänellä, tuolla Maslovalla, oli edessään yksi kahdesta: joko
melkein täydellinen vapautus, vankilarangaistus, johon saattoi tulla
lukuunotetuksi se, että hän jo oli istunut, jopa vaan aresti,--taikka
sitten kuritushuone; mitään keskiväliä ei ole. Jos te olisitte lisänneet
sanat: »vaan ilman tappamisen aikomusta», niin hän olisi vapautettu.

--Minä anteeksiantamattomasti unohdin sen,--sanoi Nehljudof.

--Siinäpä koko asia onkin,--sanoi puheenjohtaja hymyillen ja kelloonsa
katsoen.

Jäljellä oli vaan kolme neljännestä Klaran määräämään hetkeen.

--Nyt jos niin haluatte, kääntykää asianajajain puoleen. On löydettävä
joku kassatsiooni-aihe. Sen voi aina löytää. Dvoranskin
kadulle,--vastasi hän ajurille:--30 kopeekkaa, en maksa koskaan enempää.

--Teidän ylhäisyytenne, tehkää hyvin.

--Nöyrin palvelijanne. Jos voin olla jotenkin avuksi, asuntoni on
Dvornikofin talo Dvoranskin kadulla, se ei ole vaikea muistaa.--Ja
ystävällisesti kumartaen hän ajoi pois.



XXV.


Keskustelu puheenjohtajan kanssa ja raikas ilma vähän rauhoittivat
Nehljudofia. Hänen päähänsä tuli ajatus, että tunteensa ehkä oli
liioiteltu, hän kun oli viettänyt koko aamun niin tavattomissa
olosuhteissa.

»Tietysti vaan kummallinen ja merkillinen sattuma! Ja välttämätöntä on
tehdä kaikki, mikä on mahdollista keventääkseen hänen kohtaloansa ja
tehtävä pian. Tässä paikassa. Niin, täytyy nyt jo täällä oikeudessa
saada tietää, missä asuu Fanarin tai Mikishin.» Hän muisti kahta
kuuluisaa asianajajaa.

Nehljudof palasi jälleen oikeuteen, riisui palttoonsa ja meni ylös.
Ensimäisessä käytävässä hän jo, tapasi Fanarinin. Nehljudof pysäytti
hänet ja sanoi olevan asiaa. Fanarin tunsi hänet sekä näöltä että
nimeltä ja sanoi olevansa iloinen, jos saattoi tehdä voitavansa.

--Vaikka olenkin väsyksissä ... vaan jollei kestä kauan, sanokaa minulle
asianne,--mennään tänne.

Ja Fanarin vei Nehljudofin johonkin huoneeseen, joka oli arvatenkin
jonkun tuomarin työhuone. He istuivat pöydän ääreen.

--No, mikä on nyt asianne?

--Ennen kaikkea pyydän,--sanoi Nehljudof,--ettei kukaan saisi tietää
minun ottavan osaa tähän asiaan.

--Sehän on itsestään selvää. Siis?...

--Olin vastikään valamiehenä ja me tuomitsimme pakkotyöhön erään naisen,
joka oli syytön. Tämä vaivaa minua.

Nehljudof odottamattansa punastui ja takertui puheeseensa, eikä tiennyt
mitä sanoa.

Fanarin vilkasi häneen, mutta painoi silmänsä jälleen alas, ja jäi
kuuntelemaan.

--No ja sitten?--sanoi hän vaan.

--Tuomitsimme viattoman ja minä haluaisin tehdä valituksen asiassa ja
siirtää jutun korkeimpaan instanssiin.

--Senaattiin,--oikasi Fanarin.

--Ja pyytäisin nyt teitä ottamaan tämä asia ajaaksenne.

Nehljudof tahtoi heti päästä kaikkein vaikeimmasta ja sentähden siinä
samassa sanoi:

--Kulut tästä asiasta otan suorittaakseni, olkoot ne mitkä
tahansa,--sanoi hän punehtuen.

--No siitä kyllä sovimme,--sanoi asianajaja, anteeksiantavasti
naurahtaen hänen kokemattomuudelleen.

--Mistä siis on kysymys?

Nehljudof kertoi.

--Hyvä on, huomenna otan asiapaperit luokseni ja luen ne läpi. Ja
ylihuomenna, ei, torstaina, saatte tulla luokseni kello 6 illalla ja
minä annan teille vastauksen. Kuinka siis? Emmekö mene, minulla on
täällä vielä muutamia asioita.

Nehljudof jätti hyvästi ja läksi ulos.

Keskustelu asianajajan kanssa ja se seikka, että hän siis jo oli
ryhtynyt toimenpiteisiin Maslovan puolustukseksi, rauhoittivat hänen
mielensä vielä enemmän. Hän tuli kadulle: ilma oli erinomainen, hän
hengähti syvään keväistä ilmaa. Ajurit tarjoilivat palvelustansa, vaan
hän läksi jalkasin ja heti rupesi hänen päässänsä pyörimään kokonainen
parvi ajatuksia ja muistoja Katjushasta ja hänen menettelystään tätä
kohtaan. Ja hänen tuli ikävä ja kaikki näytti synkältä. »Ei, tätä asiaa
minä ajattelen toisen kerran», sanoi hän itsekseen, »nyt sitävastoin
pitää ruveta iloiselle tuulelle ja päästä raskaista ajatuksista.»

Hän muisti Kortshaginien päivällisen ja katsoi kelloonsa. Ei ollut vielä
myöhäistä ja saattoi kyllä ehtiä päivälliselle. Raitiovaunu kulki
helistäen ohitse. Hän antausi juoksuun ja hypähti vaunuun. Mutta torille
päästyä hän laskeutui pois, otti hyvän pika-ajurin ja 10 minuutin
kuluttua oli Kortshaginien suuren talon portailla.



XXVI.


--Tehkää hyvin, teidän korkeutenne! teitä odotetaan, sanoi ystävällinen,
lihava ovenvartija Kortshaginien suuressa talossa, avaten melutta
englantilaisilla saranoilla liikkuvan ulko-oven.--Herrasväki syöpi
parhaallaan, ainoastaan teitä on käsketty pyytää sisälle.

Ovenvartija tuli toiseen kerrokseen vievien porraskäytävien luo ja
soitti.

--Onko muita? kysyi Nehljudof riisuen palttoonsa.

--Herrat Kolosof ja Mihail Sergejevitsh, muuten kaikki
kotolaisia,--vastasi ovenvartija.

Yläkerroksen rappusilta katsahti alas kaunis lakeija hännystakissa ja
valkosissa hansikkaissa.

--Tehkää hyvin, teidän korkeutenne,--sanoi hän.--Käskevät pyytää
sisälle.

Nehljudof nousi yläkertaan ja kulki tutun erinomaisen ja tilavan salin
läpi ruokasaliin. Ruokasalissa istui koko perhe pöydän ääressä,
lukuunottamatta äitiä, ruhtinatar Sofia Vasiljevnaa, joka ei koskaan
tullut ulos huoneestansa. Pöydän päässä istui ukko Kortshagin, hänen
vieressään vasemmalla puolella tohtori, oikealla vieras Ivan Ivanovitsh
Kolosof, entinen lääninesimies ja nyt pankinjohtokunnan jäsen,
Kortshaginin vapaamielinen toveri; sitten vasemmalla puolella,--miss
Reder, Missin pienen sisaren guvernantti, ja itse nelivuotias tytär;
vastapäätä oikealla puolella oli Missin veli, Kortshaginien ainoa poika,
kuudesluokkalainen lyseossa, Petja, jonka tähden koko perhe, hänen
tutkintojansa odotellen, oli jäänyt kaupunkiin; sitten kotiopettaja,
ylioppilas; sitten vasemmalla Katariina Aleksejevna, 40 vuotias neiti
kansallisherätyksen ajoilta, tätä vastapäätä Mihail Sergejevitsh taikka
Mischa Telegin, Missin serkku, ja pöydän alapäässä Missi itse, sekä
hänen vieressään tyhjä paikka.

--Sepä hauskaa. Istukaahan, me olemme ehtineet vasta kalan
kimppuun,--sai ukko Kortshagin vaivoin sanotuksi, varovasti
tekohampaillansa vatustellen ja nostaen Nehljudofiin silmänsä
veristyneine luomineen, joissa ei eroittanut silmäripsiä.

--Stepan,--kääntyi hän suu täynnä ruokaa lihavan, mahtavan
bufettipalvelijan puoleen, silmillään viitaten tyhjään paikkaan. Vaikka
Nehljudof hyvin tunsi ja monta kertaa oli päivällisissäkin nähnyt vanhaa
Kortshaginia, vaikutti häneen nyt erityisen vastenmielisesti nuo
punaiset kasvot hekumallisine, mauskuttelevine huulineen, servietti
leuan alla, ja rasvainen kaula; sanalla sanoen koko tuo hyvin syötetty,
sotilaallinen kenraalityyppi.

Nehljudofin mieleen ehdottomastikin juolahti, mitä hän tiesi tämän
ihmisen julmuudesta, joka, jumala ties minkä vuoksi,--sillä hän oli sekä
rikas että tunnettu, eikä kaivannut virka-ansioita,--oli pieksättänyt
jopa hirtättänytkin ihmisiä ollessaan sotilaspiirin päällikkönä.

--Tuossa tuokiossa tarjotaan esille, teidän korkeutenne,--sanoi Stepan,
ottaen hopeisilla vaaseilla koristetusta bufetista suuren soppakauhan ja
antaen päällään merkin poskipartaiselle lakeijalle, joka heti alkoi
järjestellä lautasia Missin vieressä olevalla tyhjällä paikalla, mikä
oli peitetty taiteellisesti kokoontaitetulla, silitetyllä servietillä,
vaakuna ylänurkassa.

Nehljudof kiersi koko pöydän puristaen jokaisen kättä. Kaikki, paitsi
vanhaa Kortshaginia ja naisia, nousivat seisaalleen, kun hän heitä
lähestyi. Ja tämä pöydän kiertäminen ja läsnäolijain kätteleminen,
vaikkei hän enimpien kanssa ollut sanaakaan vaihtanut, tuntui hänestä
nyt erittäinkin epämiellyttävältä ja naurettavalta. Hän pyysi anteeksi
myöhästymistään ja aikoi istautua tyhjälle paikalle Missin ja Katariina
Aleksejevnan väliin, mutta ukko Kortshagin vaati häntä, jos ei
viinaryyppy kelvannutkaan, kuitenkin ottamaan voileipää pöydältä, jolle
oli asetettu merikrapuja, mähnää, juustoa ja silliä. Nehljudof ei
aavistanutkaan olevansa niin nälkäinen, mutta alettuaan syödä juustoa
leivän kanssa, ei hän voinut pysähtyä, vaan söi ahnaasti.

--No, mitäs, oletteko nyt järkytelleet yhteiskunnan perusteita?--sanoi
Kolosof, ivalla käyttäen erään vanhoillisen lehden sananpartta, joka oli
noussut valamiesoikeutta vastustamaan.--Olette siis vapauttanut
syyllisiä ja tuominnut syyttömiä, niinkö?

--Järkyttäneet yhteiskunnallisia perusteita... Järkyttäneet
yhteiskunnallisia perusteita...--toisti ruhtinas nauraen. Hänellä oli
rajaton luottamus oppineen ja vapaamielisen toverinsa ja ystävänsä
järkeen.

Nehljudof välittämättä, että oli epäkohtelias, ei vastannut mitään
Kolosofille ja, istuutuen esille tuodun höyryävän sopan ääreen, puri yhä
suupalaansa.

--Antakaahan hänen nyt ensin syödä,--sanoi Missi hymyillen, muistuttaen
sanalla »hänen» omaa läheisyyttänsä Nehljudofiin.

Kolosof sillä aikaa kertoi reippaasti ja äänekkäästi erään häntä
suututtaneen artikkelin sisältöä, jossa vastustettiin valamiesoikeutta.
Häntä kannatteli Mihail Sergejevitsh, sisarenpoika, kertoen puolestaan
samassa lehdessä olleen toisen artikkelin sisällyksen.

Missi, kuten ainakin, oli hyvin distinguée ja hyvin puettu,
huomaamattoman hyvin.

--Olette arvatenkin hyvin nälissänne,--sanoi hän Nehljudofille,
odotettuaan siksi kuin tämä oli nielaissut.

--Ei, enpä erittäin. Entä te, kävittekö tauluja katsomassa?--kysyi hän.

--Ei, me jätimme sen tuonnemmaksi. Mutta me olimme sen sijaan
lawn-tennistä heittämässä Salamatofien luona. Ja mister Crouçs leikkii
todellakin erinomaisesti, ihmetyttävän hyvin.

Nehljudof oli tullut tänne virkistyäkseen ja aina olikin hänen tässä
talossa ollut mieluista olla, ei ainoastansa sen hienon ylellisyyshengen
vuoksi, joka miellyttävästi hiveli hänen tunteitansa, vaan sen
mielistelevästi hemmoittelevan ilmakehän vuoksi, joka hänen
huomaamattansa ympäröitsi häntä. Mutta nyt, kummallista kyllä, kaikki
tässä talossa oli hänestä vastenmielistä, kaikki, alkaen ovenvartijasta,
leveistä rappusista, kukkasista, lakeijoista, katetusta pöydästä--itse
Missiin asti, joka nyt näytti hänestä vähemmän viehättävältä ja
epäluonnolliselta. Epämiellyttävä oli hänestä myöskin tuo
itseensäluottavainen, inhoittava, vapaamielinen Kolosofin ääni,
epämiellyttävä tuo härkämäinen, arvostaan varma, aistillinen ukko
Kortshaginin olento, epämiellyttävä nuo kansallisen Katarina
Aleksejevnan ranskalaiset lauseet, epämiellyttävät guvernantin ja
kotiopettajan hämillä olevat kasvot, ja erittäinkin epämiellyttävä tuo
asemasana »hänen», jota oli hänestä käytetty...

Nehljudof oli aina kahden vaiheilla mitenkä suhtautua Missiin, milloin
hän ikäänkuin siristäen silmiänsä, taikka niinkuin kuun valossa näki
Missin kaikki ihastuttavat puolet: Missi näytti sekä raittiilta että
kauniilta, viisaalta ja luonnolliselta. Mutta sitten hän taas äkkiä
ikäänkuin kirkkaassa päivän valossa näki,--ei voinut olla näkemättä,
kaikkia hänen puutteitansa. Ja nyt oli hänellä tämmöinen päivä. Nyt hän
näki pienimmätkin ryppyset hänen kasvoissaan, tiesi, näki, millä tavalla
hänen hiuksensa olivat pöyhistetyt, näki hänen kyynäspäittensä
terävyyden ja erityisesti näki peukalon leveän kynnen, joka muistutti
tämän isän samallaista kynttä.

--Se leikki on sangen ikävä,--sanoi Kolosof tennisistä:--paljon
hauskempi oli pallonlyönti, jota lapsena leikimme.

--Ei, te ette tiedä. Se on hirmuisen hauskaa,--väitti Missi, ääntäen
erittäin epäluonnollisesti sanan »hirmuisen», kuten Nehljudofista
tuntui.

Ja nyt alkoi kiista, johon ottivat osaa sekä Mihail Sergejevitsh että
Katariina Aleksejevna. Ainoastaan guvernantti, kotiopettaja ja lapset
olivat vaiti; nähtävästi ikävissään.

--Aina vaan sama riita!--sanoi ukko Kortshagin ääneensä nauraen ja
ottaen serviettinsä liivin alta, ja jyryyttäen tuoliansa, jonka lakeija
heti otti haltuunsa, nousi pöydästä. Hänen perässään nousivat kaikki
muutkin ja menivät pienen pöydän ääreen, missä seisoivat vehkeet
suunhuuhtomista varten hyvänhajuisine, lämpimine vesineen, ja huuhtoen
suitaan, jatkoivat keskusteluansa, joka ei ketään huvittanut.

--Eikö totta?--kääntyi Missi Nehljudofiin, tahtoen häneltä kannatusta
mielipiteellensä siitä ettei missään näy niin selvästi ihmisen luonne
kuin leikissä. Missi näki Nehljudofin kasvoissa tuon totisen ja kuten
hänestä näytti, tuomitsevan ilmeen, jota hän pelkäsi Kohljudofissa ja
tahtoi tietää mistä se johtui.

--En todellakaan tiedä, koskaan en ole sitä ajatellut,--vastasi
Nehljudof.

--Tuletteko mamman luo? kysyi Missi.

--Kyllä, kyllä--sanoi hän ottaen paperossin, ja sen hän sanoi äänellä,
joka selvään ilmaisi ettei häntä haluttanut mennä.

Missi katsahti kysyvästi, sanomatta mitään, häneen ja Nehljudofia
hävetti. »Onpa todellakin sopimatonta tulla vieraisiin ikävystyttämään
ihmisiä», ajatteli hän itsestänsä, ja ollakseen ystävällinen, sanoi
menevänsä mielellään, jos muka ruhtinatar vaan ottaa vastaan.

--Kyllä, kyllä, mamma tulee olemaan iloinen. Polttaa saatte sielläkin.
Ivan Ivanovitsh on myöskin siellä.

Talon emäntä, ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli aina makuulla. Jo
kahdeksatta vuotta oli hän ottanut vieraitakin makuulta vastaan,
pitseissä ja nauhasissa, sametin, kullattujen esineiden, norsunluun,
pronssin, lakeerauksen ja kukkien keskellä. Hän ei liikkunut missään, ja
vastaanotti omien sanojensa mukaan ainoastaan »ystäviänsä», s.o. kaikkea
sitä, mikä hänen arvelunsa mukaan jollakin tavoin erottautui laumasta.
Nehljudof luettiin näiden ystävien joukkoon siitä syystä, että häntä
pidettiin järkevänä nuorena miehenä, ja myöskin siitä syystä, että hänen
äitinsä oli perheen läheinen ystävä, ja vielä siitäkin syystä, että
olisi ollut suotavaa että Missi olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin.

Ruhtinatar Sofia Vasiljevnan huone oli suuremman ja pienemmän
vierashuoneen takana. Missi, joka kävi Nehljudofin edellä, pysähtyi
suuremmassa vierashuoneessa päättävästi, ja tarttuen kullatun tuolin
karmiin katsahti häneen.

Missi olisi hyvin halusta mennyt naimisiin, ja avioliitto Nehljudofin
kanssa olisi ollut kylläkin edullinen. Sitäpaitsi Nehljudof miellytti
häntä ja hän oli totuttanut itsensä siihen ajatukseen, että Nehljudof
oli hänen omansa (ei hän Nehljudofin, mutta Nehljudof hänen), ja
tiedottomalla, mutta itsepäisellä viekkaudella, jommoista tavataan
henkisesti sairaissa ihmisissä, hän nyt koetti saavuttaa tarkoitustansa.
Hän puhutteli nyt Nehljudofia vaatiakseen selitystä.

--Näen että teille on jotain tapahtunut,--sanoi hän:--mikä teidän on?

Nehljudof muisti, kenen oli oikeudessa tavannut, rypisti silmänsä ja
punastui.

--Kyllä, on tapahtunut--sanoi hän tahtoen olla rehellinen:--kummallinen,
tavatoin ja tärkeä tapaus.

--Mikä sitten? Ettekö voi sanoa mitä se on?

--Nyt en voi. Sallikaa minun olla sanomatta. On tapahtunut semmoista,
mitä en ole vielä ehtinyt täydellisesti ajatella,--sanoi hän ja punehtui
vielä enemmän.

--Ja te ette siis aijo sanoa minulle?--Jänne hänen kasvoissansa vavahti
ja hän liikahutti tuolia, josta piteli.

--Ei, en voi,--vastasi Nehljudof ja tunsi, että näin vastatessaan hän
vastasi itselleen, tunnustaen, että hänelle todella oli tapahtunut
jotakin hyvin tärkeätä.

--No, lähdemme siis.

Missi pudisti päätänsä ikäänkuin häätääkseen tarpeettomia ajatuksia, ja
meni tavallista nopeammin eteenpäin.

Nehljudofista näytti niinkuin Missi olisi luonnottomasti puristanut
kokoon suutansa kyyneleitä estääksensä. Ja taas Nehljudofia hävetti ja
hänestä tuntui pahalta, että hän oli loukannut Missiä, mutta hän tiesi,
että vähinkin heikkous kukistaisi hänet s.o. sitoisi. Ja nyt hän pelkäsi
tätä kaikkein enin, ja hän tuli Missin kanssa sanaakaan sanomatta
ruhtinattaren huoneeseen asti.



XXVII.


Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli lopettanut päivällisensä, joka oli hyvin
hieno ja ravitseva, ja jota hän aina nautti yksinänsä, ettei vaan kukaan
olisi nähnyt häntä tässä epärunollisessa toimituksessa. Hänen sohvansa
vieressä seisoi kahvipöytä, ja hän poltteli pitkää hienoa
naispaperossia. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli laiha, pitkä, yhä vielä
itseään nuoreksi lukeva, ruskeatukkainen nainen. Hänellä oli pitkät
hampaat ja suuret mustat silmät.

Puhuttiin pahaa hänen suhteestansa lääkäriin. Nehljudof alussa usein sen
unohti, mutta nyt hän muisti, ja nähdessään lääkärin ruhtinattaren
lepotuolin vieressä, nähdessään hänen voidellun, kiiltävän kaksijakoisen
partansa, Nehljudofia rupesi hirveästi inhoittumaan.

Sofia Vasiljevnan vieressä, matalassa, pehmeässä nojatuolissa istui
Kolosof hämmentäen kahviansa. Kahvipöydällä seisoi liköörilasi.

Missi tuli äidin luokse yhdessä Nehljudofin kanssa, vaan ei jäänyt
huoneeseen.

--Kun mamma väsyy ja ajaa teidät pois, tulkaa minun luokseni,--sanoi hän
kääntyen Kolosofin ja Nehljudofin puoleen semmoisella äänellä ikäänkuin
ei olisi mitään heidän välillänsä ollut, ja iloisesti hymähtäen,
kuulumattomasti astuen paksua mattoa myöten, läksi huoneesta.

--No, terve tulemaanne, ystäväni, istukaa nyt ja kertokaa,--sanoi
ruhtinatar Sofia Vasiljevna taiteellisella, teeskennellyllä ja aivan
luonnollisen näköisellä hymyilyllä, joka paljasti hänen ihastuttavat
pitkät hampaansa, jotka olivat erittäin taidokkaasti tehdyt ja aivan
samallaiset kuin olivat olleet entiset oikeat.

--Minulle on kerrottu teidän tulleen oikeudesta hyvin synkässä
mielentilassa. Minä arvaan, että tuo asia on yleensä sangen vaikeata
ihmisille, joilla on sydän, sanoi hän ranskankielellä.

--Niin, se on totta,--vastasi Nehljudof:--usein tuntee olevansa ...
tuntee, ettei ole oikeutta tuomitsemaan...

--_Comme c'est vrai_,--huudahti ruhtinatar aivan kuin olisi kummastunut
hänen huomautuksensa totuutta, kuten ainakin taitavasti imarrellen
seuramiestänsä.

--No, entä taulunne, siitä olen hyvin utelias tietämään,--lisäsi
hän,--ellen olisi tässä kykenemättömyyden tilassa, olisin jo aikaa sitte
käynyt luonanne.

--Olen sen kokonaan jättänyt,--vastasi Nehljudof kuivasti.
Ruhtinattaren, imartelun epärehellisyys oli hänestä nyt yhtä ilmeinen
kuin tämän salaama vanhuuskin. Ei hän mitenkään voinut saada itsensä
olemaan ystävällisenä.

--Sepä vahinko! Tiedättekö, minulle on itse Repin sanonut, että hänellä
on ehdoton talangi,--sanoi ruhtinatar kääntyen Kolosofin puoleen.

»Että se kehtaakin noin valehdella», ajatteli Nehljudof nyrpeänä.

Päästyänsä selville siitä, että Nehljudof oli pahalla tuulella ja ettei
sen kanssa siis voinut saada aikaan miellyttävää ja viisasta
keskustelua, kääntyi Sofia Vasiljevna Kolosofin puoleen tahtoen tietää,
mitä tämä ajatteli uudesta näytelmäkappaleesta. Hän kysyi semmoisella
äänellä niinkuin nyt Kolosofin mielipide tulisi ratkaisemaan kaikki
epäilykset, ja tämän mielipiteen jokainen sana olisi ollut ikuistettava.
Kolosof antoi tuomitsevan arvostelun näytelmästä ja lausui tämän
johdosta mielipiteitänsä taiteesta. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna
kummasteli hänen mielipiteittensä oikeutta yritti puolustelemaan
näytelmän tekijää, mutta samassa joko perääntyi tahi keksi jotakin
keskiväliltä. Nehljudof katsoi ja kuunteli, mutta näki ja kuuli aivan
toista kuin sitä, mikä oli hänen edessään.

Kuunnellen milloin Sofia Vasiljevnaa, milloin Kolosofia näki Nehljudof
ensiksikin, ettei Sofia Vasiljevnalla eikä Kolosofilla ollut mitään
tekemistä draaman eikä toinen toisensa kanssa, ja että he puhuivat vaan
tyydyttääkseen ruumiillista tarvetta liikutella syönnin jälkeen kielen
ja kurkun jänteitä; toiseksi, että Kolosof juotuansa paloviinaa, viiniä
ja likööriä oli vähän humalassa, ei niinkuin ovat humalassa harvoin
juovat talonpojat, vaan niinkuin ne ihmiset, jotka ovat ottaneet
viininjuonnin tavaksensa. Ei hän horjunut eikä puhunut tyhmyyksiä, oli
vaan luonnottomassa, kiihoittuneen itsetyytyväisessä mielentilassa.
Kolmanneksi näki Nehljudof sen, että ruhtinatar Sofia Vasiljevna kesken
puhettansa katsahteli levottomasti ikkunaan päin, jonka kautta alkoi
häntä kohden lähestyä vino auringonsäde, ja uhkasi saattaa hänen
vanhuutensa liian selvään valoon.

--Kuinka se on totta,--sanoi ruhtinatar johonkin Kolosofin
huomautukseen, ja painoi soittonappulaa sohvan vieressä.

Tähän aikaan tohtori nousi, ja aivan kuin olisi ollut talon väkeen
kuuluva, läksi mitään sanomatta huoneesta. Sofia Vasiljevna seurasi
häntä silmillänsä, mutta jatkoi keskustelua.

--Olkaa hyvä, Filip, laskekaa tuo uudin alemmaksi,--sanoi hän osoittaen
silmillään ikkunaverhoa sittenkuin huoneeseen oli hänen soitostansa
astunut uljaan näköinen lakeija.

--Ei, sanokaa mitä sanottekin, siinä on mystilisyyttä, mutta ilman
mystillisyyttä ei ole runoutta,--puhui ruhtinatar, vihasesti seuraten
toisella mustalla silmällään lakeijan liikkeitä, joka laitteli uudinta.

--Mystisismi ilman runoutta on taikauskoa, mutta runous ilman
mystisismiä on proosaa,--sanoi ruhtinatar surullisesti hymyillen ja
herkeämättä katsoen lakeijaa, joka suoristeli uudinta.

--Filip, en tarkoittanut tuota uudinta,--tuota tuolla suuren ikkunan
luona,--sanoi tuskaillen Sofia Vasiljevna nähtävästi säälien itseänsä
niiden ponnistusten tähden, joita hänen oli tekeminen saadakseen nuo
sanat suustansa, ja rauhoittuakseen nosti heti suullensa hyvänhajuisen,
savuavan paperossin, kädellä, joka oli täynnä sormuksia.

Leveärintainen, jäntevä Filip kumarsi hiukan, ikäänkuin anteeksi
pyytäen, ja keveästi astuen mattoa myöten väkevine, suuripohkeisine
jalkoinensa, nöyrästi ja sanaakaan vastaamatta meni toisen ikkunan luo,
ja tarkkaavaisesti katsellen ruhtinatarta silmiin koetti järjestää
uudinta siten, ettei yksikään säde olisi uskaltanut kohdata häntä. Mutta
nytkin menetteli lakeija väärin, ja tuskastunut Sofia Vasiljevna oli
taaskin pakotettu keskeyttämään puheensa mystisismistä ja oikaisemaan
ymmärtämätöntä, säälimättä häntä vaivaavaa Filipiä. Hetkeksi Filipin
silmissä leimahti liekkinen.

»Piru sinun tietää, mitä sinä tarvitset,--taisi tämä sisässään sanoa»,
ajatteli Nehljudof nähdessään koko tämän pelin. Mutta uljas ja väkevä
Filip peitti heti kärsimättömyytensä ja alkoi rauhallisesti tehdä sitä
mitä lamaantunut, uupunut, läpitsensä epärehellinen ruhtinatar Sofia
Vasiljevna hänelle käski.

--Tietysti Darwinin opissa on suuri määrä totuuttakin,--puhui Kolosof
viruen matalassa nojatuolissa ja katsellen unisin silmin ruhtinatar
Sofia Vasiljevnaan,--vaan hän menee sittenkin äärimmäisyyksiin. Niin.

--Uskotteko te perinnöllisyyteen?--kysyi ruhtinatar Sofia Vasiljevna
Nehljudofilta, kun tämän sanattomuus alkoi häntä vaivata.

--Perinnöllisyyteenkö?--kysyi puolestansa Nehljudof.--En, en
usko,--sanoi hän. Hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä kokonaan
vajoutuneet niihin kummallisiin kuviin, jotka arvaamattomista syistä
heräsivät hänen mielikuvituksessaan. Väkevän, uljaan Filipin rinnalla,
jota hän ajatteli sopivana modellina taiteilijoille, kuvaili hän
Kolosofia paljaana, arbuusia muistuttavan mahansa kanssa, kaljuine
päineen ja jänteittömine, piiskana roikkuvine käsineen. Samalla lailla
kuvaili hän hämärästi mieleensä noita nyt silkillä ja sametilla
peitettyjä Sofia Vasiljevnan olkapäitä, mimmoisina nämä olisivat
todellisuudessa, mutta tämä mielle oli liian hirvittävä ja hän koetti
päästä siitä.

Sofia Vasiljevna mittasi häntä silmillään.

--Mutta se on totta, Missihän odottaa teitä,--sanoi hän,--menkäähän nyt
hänen luoksensa, hän aikoi soittaa teille uuden kappaleen Griegiltä,--se
on sangen huvittava.

»Ei mistään soittamisesta ole kysymystäkään ollut. Valehtelet siinä vaan
suotta», ajatteli Nehljudof nousten ylös ja puristaen Sofia Vasiljevnan
läpikuultavaa, luista, sormuksilla täytettyä kättä.

Vierashuoneessa tapasi hänet Katariina Aleksejevna ja alkoi heti
keskustelun:

--Luulenpa että valamiehen tehtävät ovat teihin vaikuttaneet
masentavasti,--sanoi hän, kuten ainakin ranskaksi.

--Niin, suokaa anteeksi, olen nyt huonolla tuulella eikä minulla ole
oikeutta ikävystyttää toisia,--sanoi Nehljudof.

--Miksi olette huonolla tuulella?

--Suokaa minun olla siitä puhumatta,--sanoi hän hattuansa hakien.

--Muistatteko kun vielä sanoitte, että aina täytyy puhua totta ja kun
meille kaikille sanoitte semmoisia ankaria totuuksia. Miksi siis ette
nyt tahdo sanoa?--Muistatko Missi?--kääntyi Katariina Aleksejevna Missin
puoleen, joka juuri tuli huoneeseen heidän luoksensa.

--Sentähden, että se oli leikkiä--vastasi Nehljudof totisesti.--Leikillä
saa puhua. Mutta todellisuudessa me olemme niin huonoja, s.o. minä olen
niin huono, että minä ainakaan en saa puhua totta.

--Älkää oikaisko, sanokaa pois, missä suhteessa me olemme niin
huonoja,--sanoi Katariina Aleksejevna leikkien sanoilla ja ikäänkuin
huomaamatta Nehljudofin totisuutta.

--Ei ole mitään pahempaa kuin tunnustaa olevansa pahalla
tuulella,--sanoi Missi.--Minä on koskaan tunnusta sitä itselleni, ja
olenkin sentähden aina hyvällä tuulella. No, tulkaahan nyt luokseni.
Koetetaan emmekö saa karkoitetuksi tuota teidän _mauvaise humeur_'iänne.

Nehljudof tunsi samaa mitä arvattavasti tuntee hevonen, jota silitellään
että se antaisi panna suitset suuhunsa ja viedä valjastettavaksi. Mutta
hänen oli nyt jos milloinkaan vastenmielistä ruveta vetämään. Hän pyysi
anteeksi, että hänen oli lähteminen kotiin ja alkoi jättää hyvästi.
Missi pidätti tavallista kauvemmin hänen kättään omassansa.

--Muistakaa, että se mikä on tärkeätä teille on tärkeätä myös teidän
ystävillenne,--sanoi hän.--Tulettahan huomenna?

--Tuskinpa,--sanoi Nehljudof ja tuntien häpeätä (hän ei itse tiennyt
omastako vai toisen puolesta), hän punastui ja läksi kiireesti ulos.

--Mitä tämä merkitsee? _Comme cela m'intrigue,_ puhui Katariina
Aleksejevna, kun Nehljudof oli lähtenyt.--Minäpä otan kun otankin
asiasta selvän. Se on varmaankin jokin _affaire d'amour propre, il est
très susceptible, notre cher Mitja_.

--_Plutôt une affaire d'amour sale,_--oli Missi sanoa, muttei sanonut ja
hän katseli eteensä aivan toisenlaisella, sammuneella katseella, kuin
oli ollut se jolla hän oli katsellut Nehljudofia. Mutta hän ei sanonut
Katariina Aleksejevnalle edes tätä vähemmän hienoa leikkiä ja sanoi
ainoastaan:--Kaikillahan meillä on sekä hyviä että huonoja päiviä.

»Jokohan nyt tämäkin pettäisi,--ajatteli hän.--Kaiken sen perästä mikä
on ollut, se olisi hyvin huonosti tehty häneltä.»

Jos Missin olisi ollut tekeminen selvää siitä, mitä hän tarkoitti
sanoilla: »kaiken sen perästä mikä on ollut», ei hän olisi voinut sanoa
mitään määrättyä, ja kuitenkin hän ilman vähintäkään epäilemistä tiesi,
että Nehljudof ei ollut antanut hänelle ainoastaan toivoa, vaan melkein
lupauksensakin. Kaikki tämä ei tosin ollut mitään määrättyjä sanoja,
vaan katsahduksia, hymyilyjä, viittauksia, vaikenemisia. Mutta Missi
kuitenkin piti häntä omanansa, ja jääminen häntä vaille olisi ollut
hänelle hyvin vaikeata.



XXVIII.


»Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää»,--ajatteli Nehljudof
palatessaan jalkasin kotiin tuttuja katuja myöten. Mielen-apeus, jota
hän tunsi keskustelun tähden Missin kanssa, yhä vielä painoi häntä. Hän
tunsi olevansa muodollisesti, jos niin voi sanoa, oikeassa Missin
suhteen. Ei hän ollut mitään semmoista sanonut Missille, joka sitoisi
häntä, ei ollut kosinut häntä. Mutta asiallisesti hän kyllä tunsi
sitoneensa itsensä Missin kanssa, antaneensa hänelle lupauksen. Ja nyt
hän kuitenkin koko olennollansa tunsi, ettei voisi mennä naimisiin hänen
kanssansa. »Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää», kertoi hän
kertomistaan itselleen, eikä tarkoittanut sillä ainoastansa suhteitansa
Missiin, vaan yleensä kaikkea. Kaikki inhoittaa ja hävettää», toisti hän
vielä tullessaan oman talonsa portaille.

--Illallista en syö,--sanoi hän Korneijille, joka tuli hänen jäljessään
ruokasaliin, missä häntä odotti katettu illallispöytä teen
kanssa.--Saatte mennä.

--Ymmärrän,--sanoi Kornei, vaan ei mennyt, ja alkoi korjata pöydältä.
Nehljudof tarkasteli Korneijia ja tunsi mielikarvautta häntä vastaan.
Nehljudof olisi tahtonut että kaikki olisivat jättäneet hänet rauhaan,
mutta hänestä näytti, että kaikki tahallaan, ikäänkuin kiusalla
takertuivat häneen. Kun Kornei läksi veitsien ja lautasten kanssa, aikoi
Nehljudof tulla panemaan teetä teekannuun, mutta kuultuansa Agrafena
Petrovnan askeleita, pujahti kiireesti vieraskamariin päästäkseen häntä
näkemästä ja sulki jäljessään oven. Tämä vierashuone oli sama, jossa
kolme kuukautta sitten oli hänen äitinsä kuollut. Nyt tullessaan tähän
huoneeseen, joka oli valaistu kahdella heijastuslampulla,--toinen hänen
isänsä kuvan luona ja toinen äidin kuvan luona,--hän muisti viimeiset
suhteensa äitiin, ja nämät suhteet näyttivät hänestä luonnottomilta ja
vastenmielisiltä, ja sekin hävetti ja inhoitti. Hän muisteli kuinka hän
äidin sairauden viimeisenä aikana oli suorastaan toivonut tämän
kuolevan. Hän oli vakuuttanut itsellensä toivovansa vaan äidin pääsevän
kärsimyksistä, mutta oikeastaan hän oli toivonut sitä päästäksensä vaan
itse hänen kärsimyksiänsä näkemästä.

Haluten herättää itsessänsä hyvän muiston äidistä hän katsahti tämän
muotokuvaan, jonka oli 5000 ruplasta maalannut kuuluisa taiteilija. Äiti
oli kuvattu mustaan samettipukuun rinta paljaana. Taiteilija oli
nähtävästi pannut erityistä huolta esittääksensä rinnan, kahden rinnan
välyksen ja nuo sokaisevan kauniit olkapäät ja kaulan. Tämä oli nyt jo
aivan hävettävää ja inhoittavaa. Kuvassa oli jotakin ilettävää ja
herjaavaa, siinä, että äiti oli kuvattu puolialastomana kaunottarena, ja
sitäkin enemmän ilettävää, kun juuri tässä samassa huoneessa kolme
kuukautta sitten oli sama nainen maannut kokoonkutistuneena kuin muumio,
ja täyttänyt kuitenkin ei ainoastaan koko huoneen vaan koko talonkin
tuskallisen raskaalla hajulla, jota ei voinut mitenkään saada
poistetuksi. Nehljudof luuli nytkin vielä tuntevansa samaa hajua. Ja hän
muisti kuinka äiti päivää ennen kuolemaansa oli tarttunut hänen vahvaan,
valkoiseen käteensä omalla luisella, mustenevalla kädellään, katsahtanut
häntä silmiin ja sanonut: »Älä tuomitse minua, Mitja, jos olen väärin
menetellyt», ja kärsimyksestä sammuneihin silmiin oli noussut
kyyneleitä. »Kuinka ilettävää!» sanoi Nehljudof itsekseen vielä kerran
katsahdettuaan puolalastomaan naiseen komeine marmorisine olkapäineen ja
käsineen, ja voitollisine hymyineen huulilla. Rinnan alastomuus kuvassa
muistutti hänen mieleensä toista nuorta naista, jonka hän oli äskettäin
nähnyt samalla tavalla alastomana. Se oli Missi, joka oli keksinyt
tekosyyn kutsuakseen Nehljudofin illalla luokseen, tarkoituksella
näyttäytyä hänelle baalipuvussa, jossa hän aikoi esiintyä tanssiaisissa.
Nehljudof muisti inholla tämän ihastuttavia olkapäitä ja käsiä.--Ja
sitten tuo raaka eläimellinen isä menneisyyksinensä, julmuuksillensa ja
äiti epäilyttävine intelligentin maineinensa, kaikki tämä oli ilettävää,
ja samalla hävettävää. Hävetti ja inhoitti, inhoitti ja hävetti.

Ei, ei,--ajatteli Nehljudof,--täytyy vapautua; vapautua kaikista näistä
valheellisista suhteista sekä Kortshagineihin, Maria Vasiljevnaan,
perintöön, että kaikkeen muuhun... Niin, hengähtää jälleen vapaasti.
Lähteä ulkomaille, Roomaan, ryhtyä jälleen taulua maalaamaan».--Hän
muisti epäilleensä omia taipumuksiansa ... no, olkoon kuinka tahansa,
kunhan vaan hengähdänkin. Ensin Konstantinopoliin, sitten Roomaan, ja
valamiestoimesta on minun pääseminen mitä pikemmin. Ja sitten sopiminen
tuosta seikasta asianajajan kanssa.

Ja yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan tavattoman elävästi heräsi
vangitun naisen kuva mustine, hiukan kieroine silmillensä. Kuinka
hillitsemättömään itkuun tämä olikin purskahtanut, kun syytetyille oli
annettu viimeinen sananvuoro. Nopeasti rutisti Nehljudof poltetun
paperossin sammuksiin tuhka-astiaan, sytytti toisen ja alkoi kävellä
edestakasin. Ja tämän naisen kanssa eletyt hetket alkoivat toinen
toisensa perästä herätä hänen mielikuvituksessaan. Hän muisti viimeisen
tapaamisensa, sen eläimellisen intohimon, joka silloin oli valloittanut
hänet ja sen pettymyksen, jonka hän oli tuntenut kun intohimo oli
tyydytetty. Muisti valkean puvun sinisen nauhan kanssa, muisti
aamukirkon. »Minähän rakastin häntä sinä yönä, rakastin totisesti ja
hyvällä, puhtaalla rakkaudella, olin rakastanut vielä ennenkin, ja
kovasti rakastin jo silloinkin, kun ensi kertaa asuin tätien luona
kirjoitellen väitöskirjaani!» Ja hän muisti itseänsä semmoisena kuin oli
ollut silloin. Taas tuoksahti hänelle tuo tuoreus, nuoruus, elämän
yltäkylläisyys ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla.

Eroitus sen välillä, mimmoisena hän oli silloin ja mimmoisena nyt, oli
tavattoman suuri, se oli samallainen jollei suurempikin, kuin eroitus
Katjushan välillä kirkossa ja sen Katjushan välillä, joka oli
juopotellut kauppiaan kanssa ja jonka he olivat tuominneet aamulla.
Silloin hän oli ollut reipas, vapaa ihminen, jonka edessä avautuivat
loppumattomat mahdollisuudet, nyt hän tunsi olevansa kaikilta tahoilta
saarrettuna tyhmän, tyhjän, tarkoituksettoman, mitättömän elämän
ajoverkkoon, josta hän ei nähnyt mitään ulospääsyä, eikäpä suurimmaksi
osaksi edes halunnutkaan päästä. Hän muisti joskus ylpeilleensä
suoruudestansa, joskus pitäneensä periaatteenaan aina puhua totta ja
olleensakin todella rehellinen, ja huomasi kuinka hän nyt oli päihensä
valheessa, kaikkein kauheimmassa valheessa, semmoisessa, jota kaikki
ihmiset hänen ympärillänsä pitivät totuutena. Ja tästä valheesta ei
ollut,--ei ainakaan hän nähnyt--mitään pääsyä. Ja hän oli tahraantunut
siihen, tottunut siihen, hemmoitellut itseään siinä.

Kuinka oli pääseminen suhteista Maria Vasiljevnaan, tämän mieheen, niin
ettei hävettäisi katsoa miestä ja hänen lapsiansa silmiin? Kuinka oli
valehtelematta irtautuminen suhteista Missiin? Kuinka selviytyminen
ristiriidasta sen välillä että hänen mielestään maanomistus oli laiton,
ja sen, että hän itse käytti äidiltä perittyä maanomistusta
toimeentullaksensa? Kuinka oli sovittaminen syntinsä Katjushan edessä?
Eihän voinut sitä jättää. »En saa jättää naista, jota olen rakastanut,
ja tyytyä siihen että maksan asianajajalle ja vapautan hänet
pakkotöistä, joita hän ei ansaitse;--sovittaisin syyni rahoilla samalla
tavalla kuin silloinkin kun luulin tehneeni mitä pitää annettuani
Katjushalle rahaa!»

Ja hän muisti elävästi sen hetken, kun hän käytävässä saavutti Katjushan
ja pistettyään tämän käteen rahaa juoksi pois.--»Voi sentään noita
rahoja!»--muisteli hän kauhulla ja inholla, samoin kuin silloinkin, tätä
hetkeä.--»Voi, voi! kuinka ilettävää!--puhui hän niinkuin silloinkin
ääneen.--Ainoastaan kurja konna saattoi noin menetellä! Ja minä, minä
juuri olenkin tuo kurja konna!»--puhui hän ääneensä. --»Mutta onko
todellakin mahdollista,--hän pysähtyi kesken käyntiänsä:--että minä,
juuri minä olen se konna?--Kukas sitten? --vastasi hän itselleen.--Mutta
onko se todellakin yhtä?--jatkoi hän tilintekoansa:--Eikö muka ole
ilettävää ja alhaista sinun suhteesi Maria Vasiljevnaan ja hänen
mieheensä? Ja sinun suhteesi omaisuuteen? Sillä tekosyyllä että rahat
ovat äidiltä, käytät sinä hyväksesi rikkautta, jota pidät laittomana? Ja
koko sinun toimeton, huono elämäsi Hilton? Ja kaiken kukkana--sinun
menettelysi Katjushan kanssa! Kurja konna! Ne ihmiset siellä
arvostelkoot minua kuinka tahtovat, heitä minä voin pettää, mutta
itseäni en voi pettää.»

Ja hän yhtäkkiä ymmärsi, että se inho, jota hän viime aikoina oli
tuntenut ihmisiin, ja erittäinkin äskettäin ruhtinaaseen, Sofia
Vasiljevnaan, ja Missiin, ja Kornejiin,--oli inho häneen itseensä. Ja,
mikä merkillisintä kaikista, tuossa oman halpamaisuuden tunnustamisessa
tuntui yhtaikaa jotakin kipua tuottavaa ja kuitenkin iloista ja
rauhoittavaa.

Nehljudofille ei tapahtunut ensi kertaa elämässä se mitä hän nimitti
»sielun pesoksi». Sielunpesoksi hän sanoi semmoista sielun tilaa,
jolloin hän äkkiä, joskus pitkänkin väliajan perästä, tunnettuansa
sisällisen elämän hidastuvan ja toisinaan pysähtyvänkin, ryhtyi
puhdistamaan kaikkea sitä soraa, joka oli hänen sydämmeensä keräytynyt
ja oli syynä tähän seisahdukseen.

Aina tällaisten heräämysten jälkeen asetti Nehljudof itselleen
periaatteita, joita päätti sitten ainaisesti seurata: kirjoitti
päiväkirjaa ja alkoi uuden elämän, josta ei aikonut koskaan luopua,
--turning a new leaf,--kuten hän sanoi itselleen, mutta joka kerta
maailman viettelykset saivat hänet jälleen pauloihinsa ja hän
huomaamattansa taas lankesi, joskus vielä alemmaksikin kun oli ollut
ennen.

Näin hän oli puhdistunut ja kohonnut jo useamman kerran: näin oli
tapahtunut ensi kerran silloin kuin hän tuli kesäksi tätiensä luokse.
Silloin oli ollut kaikkein elävin, innokkain heräämys. Ja sen seuraukset
jatkuivat jotenkin kauvan. Sitten oli samallainen heräämys silloin kuin
hän oli jättänyt virkansa, tahtoen uhrata elämänsä, ja astunut sodan
aikana sotapalvelukseen. Tällöin oli kuitenkin jälleen-tahraantuminen
tapahtunut hyvin pian. Vielä oli yksi heräämys silloin, kuin hän jätti
sotapalveluksen ja matkustettuaan ulkomaille alkoi harjoittaa
taidemaalausta.

Siitä saakka nykyiseen päivään asti oli kulunut pitkä ajanjakso ilman
mitään puhdistusta, ja sentähden ei hän ollut vielä milloinkaan päässyt
niin tahraantumaan, tullut semmoiseen ristiriitaan omantuntonsa
vaatimusten ja sen elämän välillä, jota hän vietti. Ja hän kauhistui
nähdessään välimatkan pituuden.

Välimatka oli niin suuri, tahrautuminen niin täydellinen, että ensi
hetkenä hänestä tuntui puhdistuminen mahdottomalta. »Olenhan jo
koettanut tulla täydellisemmäksi ja paremmaksi, eikä siitä ole mitään
tullut», puhui hänen sielussaan kiusaajan ääni,--»pitäisikö nyt
uudestaan koettaa? Et sinä yksin, vaan kaikkihan ovat sellaisia,--elämä
on kerran sellainen», puhui tämä ääni. Mutta se vapaa, henkinen olemus,
joka yksin on totinen, yksin mahtava, yksin ijankaikkinen, oli jo
herännyt Nehljudofissa. Eikä hän voinut olla siihen uskomatta. Niin
tavattoman suuri kuin erotus olikin entisen hänen ja sen hänen välillä,
jommoisena hän tahtoi olla, tuntui heränneelle henkiselle olemukselle
kaikki mahdolliselta.

»Revin rikki tämän valheen, joka sitoo minua, vaikka se minulle mitä
maksaisi, ja tunnustan totuuden, sanon kaikille kaiken totuuden ja teen
totuuden»,--sanoi hän päättävästi ääneen itselleen.--«Sanon totuuden
Missille, sanon, että olen elänyt siveettömästi enkä voi mennä naimisiin
hänen kanssansa,--että olen pitänyt turhaa peliä hänen kanssansa,
--sanon myöskin Maria Vasiljevnalle (aateliston johtajan vaimolle).
Taikka, tälle ei ole mitään sanomista, sanon hänen miehellensä, että
olen heittiö, olen petkuttanut häntä. Perinnön kanssa menettelen niin,
että totuus tulee tunnustetuksi. Sanon hänelle, Katjushalle, että olen
heittiö, että olen syyllinen hänen edessään ja teen kaikki mitä voin
helpoittaakseni hänen kohtaloansa.--Niin, tahdon tavata häntä ja pyytää,
että hän antaisi minulle anteeksi.»

--Niin, pyydän anteeksi, niinkuin lapset pyytävät.

Hän pysähtyi.--Menen naimisiin hänen kanssaan, jos se on tarpeellista.

Hän pysähtyi, pani kätensä ristiin rinnan yli niinkuin hän sitä teki
pienenä ollessaan, nosti silmänsä ylös ja sanoi kääntyen jonkun puoleen:

--Herra, auta minua, opeta minua, tule ja asetu minuun, ja puhdista
minut kaikesta pahasta.

Näin hän rukoili, pyysi Jumalan apua, pyysi asettumaan hänen luoksensa
ja puhdistamaan häntä, mutta se mitä hän pyysi olikin jo tapahtunut.
Jumala, joka asui hänessä, oli herännyt hänen tietoisuudessansa. Hän
tunsi itsensä hänenä, ja sentähden, paitsi vapautta, reippautta ja
elämän iloa tunsi myöskin hyvän kaikkivaltiuden. Kaiken, kaiken mikä oli
parasta, mitä vaan ihminen saattoi tehdä, tunsi hän nyt olevansa valmis
tekemään.

Hänen silmissänsä oli kyyneleitä, kun hän puhui tätä itselleen,--oli
sekä hyviä että huonoja kyyneleitä: hyviä sentähden, että ne olivat ilon
kyyneleitä sen henkiolemuksen heräämisen johdosta, joka kaikkina näinä
vuosina oli hänessä nukkunut; ja huonoja sentähden, että ne syntyivät
tyytyväisyydestä häneen itseensä, hänen hyvyyteensä.

Hänen tuli kuuma olla. Hän tuli ikkunan luo ja avasi sen. Ikkuna oli
puutarhaan päin. Oli hiljainen, raikas kuutamoyö; kadulta kuului ajajan
räminä, sitten kaikki hiljeni. Suoraan ikkunan edessä oli varjo
alastomasta, korkeasta poppelista, jonka kaikki pienimmätkin haarat ja
mutkat tarkalleen kuvautuivat puhdistetun tantereen hiekalle. Vasemmalla
oli liiterin katto, joka kuun kirkkaassa valossa näytti valkealta,
edessä mutkittelivat puiden oksat kietoutuneina toinen toisiinsa, ja
niiden takana näkyi aidan musta varjo. Nehljudof katseli kuun valaisemaa
puutarhaa, kattoa ja poppelin varjoa, kuunteli, ja hengitti sisäänsä
elähyttävää, tuoretta ilmaa.

»Kuinka hyvä, kuinka hyvä on minun ollakseni, voi Jumalani, kuinka
hyvä!» puhui hän siitä, mikä oli hänen sielussansa.



XXIX.


Maslova palasi takasin omaan koppiinsa vasta kello 6 illalla, väsyneenä,
jalat kipeinä, kuljettuansa kävelyyn tottumattomana 15 virstaa
kivikatuja myöten, ja sitä paitsi masentuneena odottamattoman ankarasta
tuomiosta, ja nälkäisenä.

Jo silloin kun vielä jonkun keskeytyksen aikana vartijat olivat syöneet
hänen vieressänsä välipalaksensa leipää ja kovia munia, oli sylki tullut
hänen suuhunsa ja hän tuntenut olevansa nälkäinen, vaikka pitänyt
alentavana pyytää heiltä. Mutta kun tämän jälkeen oli kulunut vielä
kolme tuntia, ei häntä enää haluttanutkaan syödä, ja hän tunsi vaan
heikkoutta. Tämmöisessä tilassa hän kuuli odottamattoman tuomionsa. Ensi
hetkellä hän luuli kuulleensa väärin. Ei voinut heti uskoa mitä kuuli,
ei voinut kuvailla itseään Siperiaan tuomitun nimellä. Mutta nähtyänsä
tuomarien ja valamiesten rauhalliset, toimeensa kiintyneet kasvot,
nähtyänsä, että he ottivat vastaan tämän tiedon ihan luonnollisena,
hänen mielensä kuohahti ja hän huusi yli koko salin olevansa viaton.
Nähtyään sitten, että hänen huutonsakin otettiin vastaan niinkuin
jotakin aivan luonnollista, odotettua, mikä ei missään tapauksessa
voinut muuttaa asiata, hän rupesi itkemään, tuntien että hänen täytyi
nöyrtyä sen julman ja kummastuttavan vääryyden edessä, joka oli hänelle
tapahtunut. Häntä kummastutti erittäinkin se, että hänet olivat näin
julmasti tuominneet miespuoliset,--nuoret, ei vanhat miespuoliset, ne
samat, jotka aina niin lempeästi katselivat häneen. Yhden
heistä,--syyttäjän apulaisen,--oli hän nähnyt aivan toisessa
mielentilassa. Istuessaan vankien odotushuoneessa odottamassa istunnon
alkamista, ja myöskin keskeytyksien aikana, Maslova näki kuinka näillä
miehillä oli olevinaan asiata kulkea oven ohitse tai tulla huoneeseen
vaan katsellaksensa häntä. Ja nyt nämät samat miehet jostakin syystä
tuomitsivat hänet Siperiaan, vaikkei hän ollut syyllinen siihen, mistä
häntä syytettiin. Hän itki, vaan sitten hiljeni ja täydellisen
tylstymisen tilassa istui vankien huoneessa odottaen lähtöä. Hän ei
halunnut nyt muuta kuin polttaa tupakkia. Tässä tilassa hänet tapasivat
Botshkova ja Kartinkin, jotka tuomion jälkeen tuotiin samaan huoneeseen.
Botshkova alkoi heti haukkua Maslovaa ja nimittää häntä siperialaisen
nimellä.

--Ähä, kävikös hullusti? Selvisitkö? Etpähän päässyt erille, senkin
vietävä! Minkä keitit sen söitkin. Etpähän enää Siperiassa keikaile.

Maslova istui kädet mekon hihoissa, ja tuijotti, pää alas painuneena,
liikkumatta, kaksi askelta eteensä likaiseksi tallattuun lattiaan, ja
puhui vaan:

--En ole kajonnut teihin, jättäkää tekin minut rauhaan. Enhän ole
kajonnut teihin,--toisti hän useamman kerran, sitten vaikeni kokonaan.
Hän elpyi vähäsen vasta sitten kuin Botshkova ja Kartinkin olivat viedyt
pois ja hänen huoneeseensa oli tullut vartija tuoden hänelle kolme
ruplaa rahaa.

--Sinäkö olet Maslova?--kysyi tämä.

--Tuoss' on, rouva lähetti sinulle,--sanoi hän antaen Maslovalle rahat.

--Mikä rouva?

--Ota, itse sen paremmin tiedät, tässä muka vielä puhumaan tuommoisten
kanssa!

Rahat oli lähettänyt Kitajeva. Poistuessaan oikeussalista tämä oli
kääntynyt oikeudenpalvelijan puoleen kysyen olisiko luvallista antaa
vähä rahoja Maslovalle. Oikeudenpalvelija sanoi, että voi. Silloi hän,
luvan saatuansa, otti turpeasta kädestään kolmella napilla varustetun
säämiskähansikkaan, hapuili esille silkkisen hameen takimaisten poimujen
keskeltä muodikkaan kukkaron, ja valittuaan jokseenkin suuresta
kupongien joukosta, jotka olivat vasta leikatut irti hänen
ansaitsemistaan arvopapereista, yhden 2 ruplan 50 kopekan arvoisen, ja
pantuaan siihen lisäksi 50 kopekkaa hopearahoja, antoi ne
oikeudenpalvelijalle. Tämä kutsui vartijan ja hyväntekijän läsnäollessa
antoi rahat vartijalle.

--Muistakaa että viette oikein perille,--sanoi Kitajeva vartijalle.

Vartija loukkaantui tästä muistutuksesta, ja sentähden olikin kohdellut
Maslovaa niin äkäisesti.

Maslova iloitsi rahoista, sillä nämä antoivat hänelle sen ainoan, mitä
hän tällä hetkellä halusi.

»Kunpa saisi paperosseja ja saisi vetäistä savun», ajatteli hän, ja
hänen kaikki ajatuksensa keskittyivät tähän polttamisen haluun. Hänellä
oli niin kova halu, että hän ahnaasti siemaili ilmaa, kun siinä tuntui
vähänkin tupakinhajua, jota tuli käytävään työhuoneen ovesta. Mutta
hänen oli vielä kauvan odottaminen, koska sihteeri, jonka asiana oli
päästää vangit, unohti syytetyt ja alkoi keskustelun jopa väittelynkin
kielletyn artikkelin johdosta erään asianajajan kanssa.

Vihdoin 5:n aikaan hän päästettiin, ja
saattosotamiehet--nishninowgorodilainen ja tshuvassi--veivät hänet
oikeudesta takapihan kautta. Vielä eteisessä hän antoi heille 20
kopekkaa pyytäen ostamaan kaksi korvapuustia ja paperosseja. Tshuvassi
rupesi nauramaan, otti rahat ja sanoi: «Olkoon menneeksi, ostetaan»,--ja
todellakin rehellisesti osti sekä paperossit että korvapuustit ja antoi
vielä takasinkin. Tiellä ei saanut polttaa, niin että Maslova saapui
vankilan eteen tyydyttämättä polttamisen haluansa. Silloin kun hän
saatettiin vankilan ovien luo, tuotiin rautatieasemalta noin sata
vankia. Portaissa hän sattui yhteen näiden kanssa.

Vangit--partasuita, parrattomia, vanhoja, nuoria, venäläisiä,
muukalaisia,--muutamilla pää puoleksi raakattuna, kolistellen
jalkarautojansa, täyttivät eteishuoneen tomulla, jalkojen kopinalla ja
väkevällä hienhajulla. Kulkiessaan Maslovan ohitse vangit kaikki
katselivat häntä ja muutamat tulivat hänen luoksensa nykimään häntä.

--Katos sitä tyttöä vaan, ai-ai kun olet pulska,--sanoi joku
näistä.--Muistas minua, kun tavataan, pani toinen silmää iskien. Yksi,
musta, niska siniseksi ajeltuna ja viikset ajelluilla kasvoilla,
sotkeutuen jalkarautoihinsa ja rämistäen niitä, hypähti Maslovan luokse
ja kapsahti kaulaan.

--Vai ei kelvannut? Jopa olisi aika heittää keikailemiset!--huudahti hän
hampaat irvessä ja silmät kiiltävinä, kun Maslova tuuppasi hänet
luotaan.

--Mitäs sinä perhanan poika siinä teet?--kiljasi tirehtöörin apulainen,
tullen takaapäin.

Vanki kyyristyi kokoon ja livahti kiireesti pois. Mutta apulainen ärjäsi
Maslovalle:

--Mitä sinä täällä?

Maslova tahtoi sanoa, että hänet oli tuotu oikeudesta, mutta oli niin
väsyksissä, ettei viitsinyt puhua.

--Oikeudesta, herra päällysmies,--sanoi vanhempi saattosotamiehistä
tullen esille ohikulkevien joukosta ja tehden kunniaa.

--Anna siis päivystäjän haltuun. Miltäs tämä tämmöinen näyttää!

--Ymmärrän, herra tirehtööri.

--Sokolof! Ottakaa vastaan,--huusi apulainen.

Päivystäjä tuli luo, töykkäsi vihasesti Maslovaa olkapäähän ja päällänsä
käskien seuraamaan, vei hänet naisosaston käytävään. Siellä Maslova
syynättiin kaikilta puolin, ja kun ei mitään löydetty (paperossirasia
oli piilotettu korvapuustin sisään), laskettiin hän samaan koppiin,
josta oli aamulla lähtenytkin.



XXX.


Se koppi, jossa Maslovaa säilytettiin, oli suuri, 9 arssinaa pitkä ja 7
leveä huone; siinä oli kaksi ikkunaa, suuri, rappeutunut uuni, ja
lavitsoita ravistuneine lautoineen; nämät ottivat kaksikolmannesta
huoneen alasta. Keskellä, vastapäätä ovea oli mustunut jumalankuva,
vahakynttilä eteen kiinnitettynä, ja sen alle oli ripustettu pölyytynyt
kimppu lakastumattomia kukkia. Oven vieressä vasemmalla oli lattialla
mustunut paikka, missä seisoi haiseva astia. Iltahuuto oli jo ollut ja
naiset olivat suljetut yöksi.

Kaikkiaan oli tämän kopin asukkaita viisitoista: kaksitoista naista ja
kolme lasta.

Oli vielä aivan valoisa ja ainoastaan kaksi naisista makasi lavitsoilla:
toisella oli pää piilotettuna mekon sisään, hän oli hupakko, joka oli
vangittu passittomana,--hän nukkui melkein aina; ja toinen,
keuhkotautinen, kärsimässä rangaistusta varkaudesta. Tämä loikoi
valveillansa, mekko pään alle pistettynä, silmät selko selällään ja
vaivoin pidätellen, rykimistä välttääksensä, kutkuttavaa ja ylöspyrkivää
näljää kurkussansa. Muut naiset, kaikki paljain päin ja pelkissä
karkeissa paidoissansa,--joko istuivat lavitsoilla ompelemassa taikka
seisoivat ikkunalla katselemassa ohikulkevia miesvankeja. Niiden kolmen
naisen joukossa, jotka ompelivat, oli myöskin se sama eukko, joka oli
saattanut Maslovaa, Korabljova, jolla oli synkän näköiset, rypistyneet,
kurttuiset kasvot sekä säkkinä riippuvaa nahkaa leuvan alla. Hän oli
muuten korkea, voimakas nainen, lyhyt letti niskassa, ohimoissa
harmahtavia hiuksia ja karvoja kasvava syntymämerkki poskella. Tämä
vanha vaimo oli tuomittu Siperiaan miehensä tappamisesta kirveellä.
Tappanut hän oli miehensä siitä syystä, että tämä oli ahdistellut hänen
tytärtänsä. Korabljova oli määrätty vanhimmaksi kopin asukkaiden
joukossa; hän kauppasi viinaa. Hän ompeli, lasit silmillä, ja piteli
suurissa, työstä kangistuneissa käsissään neulaa talonpoikaisella
tavalla, kolmella sormella, terä itseensä päin. Hänen vieressään istui
niinikään ommellen purjevaatteesta säkkejä, vähänläntä, koukkunokkainen,
mustahko nainen, päässä pienet mustat silmät, hyväluontoinen ja
puhelias. Tämä oli toimittanut ratamiehen tehtäviä rautatie-putkalla, ja
oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen siitä, ettei ollut tullut
näyttämään lippua junan tullessa, josta olikin syntynyt junaonnettomuus.
Kolmas ompelevista naisista oli Fedosja,--Fenitshka, kuten häntä
kumppanit sanoivat,--vaaleaverinen, punaposkinen, kirkkaat siniset
lapsen silmät päässä, kaksi pitkää, tummaa lettiä niskassa käärittyinä
pienen pään ympäri. Hän oli aivan nuori, erittäin hyvän näköinen nainen,
joka oli vankeudessa miehensä myrkyttämisen yrityksestä. Tämän
myrkytysyrityksensä oli hän tehnyt heti miehelään mentyänsä, johon oli
annettu 16 vuotiaana tyttönä. Niinä kahdeksana kuukautena, joina hän,
otettuna holhouksen alaiseksi, odotteli tuomiotansa, ei hän ainoastaan
ollut sopinut miehensä kanssa, vaan vieläpä niin tähän kiintynyt, että
oikeusjutun alkaessa he olivat eläneet keskenään niinkuin kaksi
parhainta ystävää. Huolimatta siitä että mies ja appi-isä, ja
erittäinkin häneen kiintynyt anoppi koettivat oikeudessa kaikin voimin
häntä puolustaa, tuomittiin hän lähetettäväksi pakkotöihin Siperiaan.
Hyväluontoinen, iloinen, usein hymyilevä Fedosja oli Maslovan
lavitsanaapuri ja kiintyi Maslovaan, vieläpä piti velvollisuutenaan
pitää huolta tästä ja palvella häntä. Toimetonna istui lavitsalla vielä
kaksi naista: toinen oli noin neljänkymmenen vuotias kalpeilla,
laihoilla kasvoilla; hän oli varmaankin ennen ollut hyvin kaunis, vaikka
nyt oli laihtunut ja kalvistunut; hän piteli käsissään lasta ja imetti
sitä pitkästä, valkoisesta rinnastaan. Hänen rikoksensa oli se, että kun
heidän kylästään haettiin rekryyttisotamiestä, joka talonpoikain
mielestä oli laittomasti otettu, väki pysähytti poliisin ja otti häneltä
rekryytin pois. Tämä nainen oli laittomasti otetun nuorukaisen täti ja
hän oli ensimäisenä käynyt hevosen suitsiin, jolla rekryyttiä
kuljetettiin. Vielä istui lavitsalla toimettomana pieni, kokonaan
ryppyinen, hyväluontoinen eukko harmaine hiuksinensa, selkä kyttyrässä.
Tämä eukko istui lavitsalla uunin luona ja oli ottavinaan kiinni
nelivuotista, lyhyeksi kerittyä, edestakasin juoksentelevaa, isomahaista
ja nauruun menehtyvää poikaa. Poikanen juoksenteli paitasillaan hänen
ohitsensa toistaen yhtä ja samaa: ähä etpä saanutkaan kiinni!

Tämä eukko, joka oli yhdessä täysikäisen poikansa kanssa syytetty
murhapoltosta, kärsi vankeusrangaistustansa pysyen mitä
hyvänluontoisimpana. Hän suri vaan poikaansa, joka yhteen aikaan istui
vankeudessa, ja ennen kaikkea omaa ukkoansa, jonka hän pelkäsi joutuvan
kokonansa täitten valtaan, sillä kun miniä oli lähtenyt pois, ei ollut
ketään, joka olisi ukkoa pessyt.

Paitsi näitä seitsemää seisoskeli vielä neljä naista avatun ikkunan
luona, ja pidellen kiinni rautaisesta ristikosta koetti merkeillä ja
huudoilla pitää puhetta pihalla ohikulkevien vankien kanssa, samojen,
jotka olivat Maslovankin kohdanneet. Yksi näistä naisista, varkaudesta
rangaistu, oli suuri, punaverinen nainen, velton ja lerpallaan olevan
ruumiin kanssa. Hänen kasvonsa, kätensä ja avatusta kauluksesta
esiintyvä kaulansa olivat kellertävän valkoset, teerenpilkkujen
peittämät. Käheällä äänellä hän kiljui ikkunasta hävyttömiä sanoja
pihalle. Hänen vieressänsä seisoi kasvultaan kymmenvuotiaan tytön
kokoinen mustahko, kömpelö vanki. Hänen selkänsä oli pitkä ja jalat
aivan lyhyet, kasvot olivat punaset, täpläiset, silmät hyvin hajallaan,
huulet paksut ja lyhyet, niin etteivät peittäneet valkoisia,
ulospistäviä hampaita. Vikistää hihittäen hän nauroi sille, mikä
tapahtui ulkona. Tämä vanki, jota hänen keikailemisensa tähden sanottiin
Horoshafkaksi, kaunikiksi, oli syytetty varkaudesta ja murhapoltosta.
Heidän takanansa seisoi hyvin likaisessa harmaassa paidassa surkean
näköinen, laiha, suonikas, suurimahainen, raskaudentilassa oleva nainen,
joka oli syytetty varastetun tavaran kätkemisestä. Tämä nainen oli
vaiti, mutta kaiken aikaa hyväksyvästi ja lempeästi hymyili sille, mikä
tapahtui pihalla. Neljäs ikkunan ääressä seisovista oli
salakapakoitsemisesta rangaistu lyhyenläntä, juureva maalaisvaimo hyvin
ulospistävine silmineen ja hyväntahtoisine kasvoineen. Tämä nainen oli
vanhan eukon kanssa leikkivän pojan ja niinikään hänen kanssansa
vankeudessa olevan seitsenvuotisen tytön äiti, joita lapsia ei oltu
voitu jättää yksikseen kotiin. Lasten äiti katseli kuten muutkin
ikkunasta, mutta kutoi herkeämättä sukkaa ja rypisti paheksivasti
otsaansa sekä ummisti silmänsä siihen mitä ohikulkevat vangit pihalta
huusivat. Hänen seitsenvuotias tyttärensä valkosine irrallaan olevine
hiuksinensa seisoi paitasillaan punatukkaisen naisen vieressä pidellen
pienellä, heikolla kätösellään tämän hameesta ja pysähtynein silmin
kuunteli tarkasti niitä rivoja sanoja, joita mies- ja naisvangit
viskelivät toinen toisilleen, sekä kuiskaili niitä itsekseen ikäänkuin
muistiin pannakseen. Kahdestoista naisvanki oli lukkarin tytär, joka oli
upottanut kaivoon oman lapsensa. Tämä tyttö oli pitkä ja solakka, hänen
hiuksensa olivat pörröksissä lyhyen, paksun, ruskean letin ympärillä,
silmät olivat liikkumattomat ja esillepistävät. Hän ei pannut mitään
huomiota siihen mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaan kulki avojaloin
likaisessa, harmaassa paidassansa edestakasin kopin vapaalla alalla,
jyrkästi ja äkkiä kääntyen seinän kohdalla.



XXXI.


Kun lukkoa kolisteltiin ja Maslova laskettiin koppiin, kaikki kääntyivät
häneen. Lukkarin tytärkin pysähtyi hetkeksi, katsahti kulmakarvojansa
nostaen sisääntulleeseen, vaikka tosin alkoikin heti taas mitään
sanomatta astua suurilla, päättävillä askeleillaan edestakasin;
Korabljova pisti neulan karkeaan kankaaseen ja katsoi kysyvästi
lasisilmiensä yli Maslovaan.

--Ähäpäs! Tulit sittenkin takasin. Ja minä kun tässä juuri päättelin,
että kyllä he sinut vapauttavat,--sanoi hän käheällä, matalalla, melkein
miehisellä äänellään.--Eikös mitä, kiinni panivat.

Hän otti lasit silmiltään ja asetti ompeluksen viereensä lavitsalle.

--Me mummon kanssa ajattelimme, että ehkä päästävät heti menemään.
Sellaistakin tapahtuu, sanoimme. Sattuu joskus että pistävät rahojakin
käteen,--alkoi heti laulavalla äänellään kopin vanhimmaksi määrätty
nainen.--Vai niin, vai niinkö se nyt kävikin. Emmepä siis arvanneetkaan.
Jumala näkyy tahtovan toisin,--puhui hän herkeämättä, hellällä ja
sointuisalla äänellänsä.

--Jokohan tuomitsivat?--kysyi Fedosja osaa ottavalla hellyydellä katsoen
Maslovaan lapsekkailla, kirkkaan sinisillä silmillään, ja koko hänen
iloinen, nuori näkönsä muuttui aivan kuin itkua valmistaakseen. Maslova
ei vastannut mitään, vaan meni sanaakaan sanomatta paikallensa, joka oli
toinen päästä lukien, Korabljovan vieressä, ja istui lavitsan laudoille.

--Et näemmä ole vielä syönytkään,--sanoi Fedosja nousten ja tullen
Maslovan luo.

Maslova vastaamatta mitään asetti korvapuustit päänalukselle ja alkoi
riisuutua. Hän otti tomuisen mekon yltään ja huivin kiharaisilta,
mustilta hiuksiltaan, ja istui.

Pojan kanssa lavitsain toisessa päässä leikkivä kyttyräselkäinen eukko
tuli myöskin siihen ja pysähtyi Maslovan eteen.

--Ts, ts, ts!--imasi hän kielellänsä suulakea vastaan säälivästi
heilutellen päätänsä.

Poikanen tuli myöskin eukon perästä ja silmät selällään, ylähuuli
eteenpäin töröttävänä tuijotti korvapuusteihin, jotka Maslova oli
tuonut. Nähtyään kaikki nuo osaaottavat kasvot kaiken sen perästä mitä
hänelle oli tapahtunut, Maslovaa rupesi itkettämään ja hänen huulensa
värähtelivät. Vaan hän koetti pidättää ja onnistuikin pidättää niin
kauvan kuin ei eukko ja poika vielä olleet tulleet. Nyt, kuultuansa tuon
hyväntahtoisen, säälivän äänen eukon suusta ja erittäin kohdattuaan
poikasen silmät, kun tämä siirsi katseensa korvapuusteista häneen, ei
hän enää voinut hillitä itseänsä. Koko hänen kasvonsa alkoivat
vavahdella ja hän purskahti itkuun.

--Sanoinhan minä sinulle: sinun on hankittava itsellesi oikea
puolustaja,--sanoi Korabljova.--No? Siperiaanko siis?--kysyi hän.

--Maslova aikoi vastata, vaan ei voinut, ja nyyhkyttäen kaivoi esiin
korvapuusteista paperossilaatikon, jonka kannella oli punaposkisen
naisen kuva, hiukset hyvin korkealle kammattuina, kolmikulman muotoinen
avaus rinnassa, sekä antoi sen Korabljovalle. Korabljova tarkasteli
kuvaa, pudisti paheksivasti päätänsä erittäin sen johdosta, että Maslova
näin hukkasi rahoja, otti yhden paperossin, sytytti sen lampusta, veti
itse ensin savun ja antoi sitten Maslovalle. Maslova, yhä vaan itkien,
alkoi ahnaasti kerta toisensa perästä vetää sisäänsä ja puhaltaa ulos
tupakinsavua.

--Siperiaan,--sai hän nyyhkytyksiltä vihdoin sanotuksi.

--Eivätpä pelkää Jumalata, ihmissyöjät, kirotut verenjuojat, sanoi
Korabljova.--Syyttömästi ovat tytön tuominneet.

Samassa räjähti ikkunalta sinne jääneiden naisten nauru. Pikku tyttö
nauroi myöskin ja hänen hieno lapsenäänensä sekaantui aikaisten käheään
naurun vikinään.--Joku vanki oli pihalla tekaissut semmoista, mikä näin
vaikutti uloskatsojiin.

--Ah sinä, raakattu koiras! Ettes häpee,--puhui punatukkainen ja koko
lihava ruumiinsa lerpallaan, painautuen kasvoillansa ristikkoon, huusi
ulos järjettömän siivottomia sanoja.

--Mitäs siellä kaakatat senkin retkale!--sanoi Korabljova puistaen
päätänsä punatukkaiselle, ja kääntyen sitten jälleen Maslovaan
päin.--Kuinka moneksi vuotta?

--Neljäksi,--sanoi Maslova, ja kyyneleitä tulvasi niin runsaasti hänen
silmistään, että yksi sattui paperossiin.

Maslova rutisti sen vihasesti kokoon, viskasi pois ja otti toisen.

Vanhemmaksi määrätty nainen, vaikka ei itse polttanut, nosti pätkän heti
ylös ja alkoi sitä suoritella, jatkaen yhä puhettansa.

--Eivätpä näy siellä paljon totuudesta piittaavan,--sanoi hän.--Tekevät
niinkuin tahtovat. Tässä koko ajan luulimme, että vapauttavat.
Matvejevna sanoi, vapauttavat, mutta minä sanoin: ei, sydämmessäni on
aavistus, että hänen käy huonosti; niinpä kävikin,--puhui hän,
nähtävästi mielihyvällä kuunnellen omaa ääntänsä.

Nyt olivat miesvangit jo kaikki kulkeneet pihan yli, ja naiset, jotka
olivat heidän kanssansa puhelleet, tulivat pois ikkunalta ja
kokoontuivat hekin Maslovan ympärille. Ensin tuli muljosilmäinen
salakapakoitsija tyttärensä kanssa.

--No, liikaako määräsivät?--kysyi hän istuutuen Maslovan viereen ja
jatkaen nopeaan kutomistansa.

--Tietenkin liikaa, kun ei ollut rahoja. Jos olisi rahoja ollut ja olisi
liukassuisen asianajajan kustantanut, kyllä olisivat vapauttaneet,--
sanoi Korabljova.

--Vaikkapa sen, miksi sitä taas sanotaan,--sen pörhötukkaisen,
suurinokkaisen,--se poika se tuopi kuivana vaikka vedestä. Sen kun olisi
ottanut!

--Mene sitä ottamaan,--sanoi hampaat irvessä heidän luoksensa istahtunut
Horoshafka:--se poika ei tuhatta vähemmästä ottaisi edes sylkäistäkseen.

--Näkyy olevan sinun kohtalosi kerran sellainen.--puuttui puheeseen se
akka, joka oli syytetty murhapoltosta.--Onkos tämä sitten helppoa
kantaa: ensin viepi pojalta vaimon, sitten toimittaa hänet täiden
ruuaksi linnaan ja vielä minutkin samaan paikkaan vanhoina päivinä,--
alkoi hän taas jo sataan kertaan toistamansa historian;--linna tai
mierontie, jompikumpi on aina edessä. Jollei mierontielle niin linnaan.

--Ainahan ne samalla tavalla,--sanoi salakapakoitsija, ja tarkastettuaan
tytön päätä, pisti sukankutimen viereensä, veti tytön jalkojensa väliin
ja alkoi vikkelin sormin hakea hänen päästänsä. »Mitäs menit viinaa
kauppaamaan». Vaan milläpäs lapset olivat ruokittavat?--puhui hän,
jatkaen tuttua työtänsä.

Nämät salakapakoitsijan sanat muistuttivat Maslovaa viinasta.

--Ottaisko lasin,--sanoi hän Korabljovalle pyyhkien paidan hihalla
kyyneleitänsä ja vaan silloin tällöin enää nyyhkyttäen.

--Mitäs, olkoon menneeksi,--sanoi Korabljova.



XXXII.


Maslova kaivoi rahat esille, niinikään korvapuustin sisästä, ja antoi
Korabljovalle kupongin. Korabljova otti kupongin, katsahti siihen ja,
vaikkei osannutkaan lukea, uskoi mitä kaikkitietävä Horoshafka sanoi,
että paperi oli arvoltaan 2 ruplaa 50 kopekkaa, ja kiipesi venttiilin
lokerosta ottamaan sinne piilotettua viinapulloa. Tämän
nähtyänsä menivät kaikki ne naiset, jotka eivät olleet heidän
lavitsanaapureitansa, paikoilleen. Maslova sillä välin puisti tomun
huivistansa ja mekostaan, nousi lavitsalle istumaan ja alkoi syödä
korvapuustia.

--Minä koetin pitää sinulle teetä, mutta se on sittenkin
jäähtynyt,--sanoi Fedosja noutaen hyllyltä jalkariepuun käärityn
läkkisen teekannun ja ruukun.

Juoma oli ihan kylmää ja maistui enemmän läkiltä kuin teeltä, mutta
Maslova täytti ruukun ja alkoi särpiä korvapuustin palojen väliin.

--Siinä on sinullekin,--huusi hän lohkaisten palan korvapuustista ja
antaen sen pojalle, joka katseli hänen suuhunsa.

Korabljova tuli nyt esiin viinapullon ja ruukun kanssa. Maslova tarjosi
Korabljovalle ja Horoshafkalle. Nämät kolme vankia muodostivat kopin
ylimystön, koska heillä oli rahoja ja he tasasivat kaikki keskenänsä.

Jonkun hetken kuluttua Maslova elpyi ja alkoi sukkelasti kertoa
oikeudesta, matkien syyttäjää ja kaikkea sitä, mikä häntä oli siellä
erittäin kummastuttanut. Kummastuttanut oli häntä erittäinkin se huomio,
että miehet kaikkialla missä hän vaan liikkui, juoksivat hänen
perässänsä. Oikeudessa kaikki olivat häntä katsoneet,--kertoi hän,--ja
kävivät tahallaan yhtämittaa vankien huoneessa.

--Saattomies itsekin sanoi: »sinua ne vaan käyvät katsomassa.« On
tulevinaan muka jotain tärkeätä paperia hakemaan, missä,--missä, ja minä
näen ihan selvästi, ettei hän hae mitään paperia, vaan ahmii silmillänsä
minua,--puhui Maslova hymyillen ja ikäänkuin kummissaan heilutellen
päätänsä.--On ne nekin taiteilijoita.

--No se nyt on aina niin,--tarttui puheeseen kopin vanhin, ja heti pääsi
hänen laulava äänensä vauhtiin.--Niin ne ovat kuin kärpäset sokerin
kimpussa. Jos missä muualla niitä ei olisi, kyllä vaan siinä on. Sen
paremmasta eivät tiedä...

--Mutta kylläpä osaavat täälläkin,--keskeytti häntä Maslova.--Pulaan
jouduin täälläkin. Kohta kun oli päästy perille, saapui vankiroikka
asemahuoneelta. Ja nämätkös kerääntyivät ympärilleni, etten ollut päästä
heistä. Onneksi tuli päällysmiehen apulainen ja ajoi heidät pois. Yksi
kävi niin kimppuuni, että tuskin osasin irtautua.

--Minkä näköinen?--kysyi Horoshafka.

--Mustahko, viiksien kanssa.

--Kyllä se sitten oli hän.

--Kuka hän?

--Ka, Stsheglof. Se joka äsken meni ohitse.

--Mikä ihmeen Stsheglof?

--Kylläpä, kun ei Stsheglofia tunne! Stsheglof on kaksi kertaa karannut
Siperiasta. Nyt saivat kiinni, mutta kyllä hän pian taas lähtee. Häntä
pelkäävät esimiehetkin,--puhui Horoshafka, joka välitteli kirjelappusia
vangeille ja sentähden tiesi kaikki, mitä vankilassa tapahtui.--Lähtee
kun lähteekin.

--No, jos lähteekin, eipä se meitä mukaansa ota,--sanoi
Korabljova.--Mutta sano sinä paremmin,--kääntyi hän Maslovan
puoleen:--mitä sinulle atvokaatti puhui valituksesta, sehän se nyt on
tehtävä?

Maslova ei sanonut tietävänsä mistään.

Samassa punatukkainen nainen, upottaen molemmat teerenpilkkuiset kätensä
pörröiseen, tuuheaan, punaseen tukkaansa, ja kynsien päätänsä tuli
viinaa juovien ylimyksien luo.

--Minä selitän sinulle, Katariina, kaikki niinkuin on,--alkoi
hän.--Ensiksikin täytyy sinun kirjoittaa: olen tyytymätön tuomioon, ja
sitten pitää antaa ilmoitus syyttäjälle.

--Piruako sinä täältä tahdot?--tiuskasi hänelle vihaisella bassolla
Korabljova:--vai vainusitko viinaa,--älä siinä turhia juttele. Kyllä
tässä ilman sinuakin tiedetään mitä on tehtävä.

--Ei puhuta sinulle, mitäs rähiset?

--Vai haluttaisi viinaa? Ja siksi hieroutuisit joukkoon?

--No annetaan vaan hänellekin,--sanoi Maslova, joka aina kaikille jakoi
kaikki, mitä hänellä oli.

--Kyllä annan kohta niin että..

--Koetas, koetas,--sanoi punatukkainen työntäytyen Korabljovan
päälle.--Luuletkos minun pelkäävän?

--Senkin kuritusvanki!

--Semmoiseltapa sen kuulenkin.

--Senkin riivattu ketale!

--Minäkö ketale?

--Siperialainen, murhaaja!--huusi punatukkainen.

--Alappa väistyä,--sanoi Korabljova synkästi.

Mutta punatukkainen työntäytyi yhä lähemmäksi ja Korabljova tyrkkäsi
häntä avonaiseen lihavaan rintaan. Punatukkainen ei muuta odottanutkaan,
ja äkkiarvaamattoman nopealla liikkeellä kävi toisella kädellään kiinni
Korabljovan tukkaan ja toisella aikoi lyödä häntä kasvoihin, mutta
Korabljova sai hänen kädestään kiinni. Maslova ja Horoshafka tarttuivat
punatukkaisen käsiin tahtoen irroittaa häntä, mutta hänen kätensä ei
heltinyt hiuksista. Hetkeksi hän päästi kätensä, mutta ainoastaan
saadaksensa hiukset nyrkkinsä ympäri. Korabljova, pää väännyksissä,
hakkasi toisella kädellään punatukkaista ruumiiseen, ja koetti käydä
hampailla kiinni tämän käteen. Naiset kerääntyivät tappelevien
ympärille, erottelivat heitä ja kiljuivat. Keuhkotautinenkin tuli yskien
katsomaan mitä tapahtui. Lapset likistyivät toisiinsa ja itkivät. Melun
kuultuansa tulivat sisälle sekä nais- että miesvartija. Tappelijat
erotettiin, ja molemmat: Korabljova päästäen auki harmaata lettiänsä ja
kooten siitä irtilähteneitä tupsuja, ja punatukkainen pidellen keltaisen
rintansa ylitse kokonaan repeytynyttä paitaansa,--huusivat yhtaikaa,
selittäen tapausta ja syyttäen toisiansa.

--Tiedänhän minä, että se on taas se viina; kun huomenna kerron
tirehtöörille, kyllä saatte kuulla! Tunnenhan selvästi nenässäni,--puhui
naisvartija.--Katsokaa että korjaatte kaikki, muuten käy ohrasesti,
tässä ei ole aikaa asiatanne selvitellä. Paikoillenne ja vait!

Mutta vaikenemisesta ei pitkään aikaan tullut mitään. Kauvan naiset
vielä haukkuivat, kertoivat toisillensa, kuinka riita oli alkanut ja
kuka oli syyllinen. Vihdoin sekä mies- että naisvartija läksivät pois,
ja naiset alkoivat tyyntyä ja laittautua makuulle. Vanha eukko alkoi
rukoilla jumalankuvan edessä.

--Löysivätpähän toisensa molemmat siperialaiset,--rupesi punatukkainen
äkkiä käheällä äänellänsä lavitsain toisesta päästä taas puhumaan, ja
hän höysti jokaista sanaansa mitä kummallisimmilla haukkumasanoilla.

--Katso etees, ettei täältä vieläkin tulisi,--vastasi heti Korabljova
liittäen samallaisia sanoja puheeseensa. Ja molemmat hiljenivät.

--Jolleivät vaan estäisi, kyllä minä sinut mukiloitsisin, senkin
vietävä...--alkoi jälleen punatukkainen, eikä taaskaan viipynyt kauvan
yhtäläinen vastaus Korabljovalta.

Sitten oltiin vähä kauvemman aikaa vaiti, ja jo taas tuli
haukkumasanoja. Väliajat kuitenkin yhä pitenivät ja vihdoin kaikki
kokonaan hiljeni.

Kaikki makasivat, muutamat alkoivat kuorsata, ainoastaan vanha eukko,
jolla oli tapana kauvan rukoilla, yhä vieläkin teki kumarruksia
jumalankuvan edessä, mutta lukkarin tytär, naisvartijan mentyä, heti
nousi ja alkoi jälleen kävellä edes takasin kopissa.

Maslovaa ei nukuttanut. Hän vaan ajatteli olevansa nyt siperialainen, ja
olihan häntä jo kaksi kertaa siksi sanottukin,--ensin Botshkova ja
sitten punatukkainen,--eikä hän mitenkään voinut tottua tuohon nimeen.
Korabljova, joka oli maannut häneen selin kääntyi lavitsalla.

--Kylläpä en olisi uskonut,--sanoi Maslova hiljaan.--Mitä kaikkea muut
tekevätkin ja kuitenkin pääsevät vapaiksi, mutta minun täytyy kärsiä
ilman syytä.

--Älä sure, tyttö. On niitä ihmisiä Siperiassakin. Etkä sinä sielläkään
hukkaan joudu,--lohdutteli häntä Korabljova.

--Enpä tietenkään, mutta kuitenkin se vaivaa. Semmoisenko kohtalon nyt
olisin ansainnut. Olenhan niin tottunut hyvään elämään!

--Jumalaa vastaan et mitään voi,--sanoi Korabljova huokaisten.--Häntä
vastaan et mitään voi.

--Tiedän, mummo kulta, mutta kuitenkin on vaikeata.

He vaikenivat.

--Kuuletko? Se on se vetelys!--sanoi Korabljova käskien kuuntelemaan
niitä kummallisia ääniä, jotka tulivat lavitsan toiselta puolelta.

Nämät äänet olivat punatukkaisen naisen hillittyjä itkun purkauksia.
Punatukkainen itki sitä, että häntä oli äsken haukuttu, eikä oltu
annettu viinaa, jota hänen olisi niin mieli tehnyt. Hän itki vielä
sitäkin, että hän yleensä koko elinaikanansa ei ollut muuta kokenut kuin
haukkumista, pilkkaa, loukkauksia ja lyöntejä. Hän koetti hakea
lohdutusta muistelemalla ensi rakkauttansa tehdastyömieheen,
Molodenkofiin, mutta muistettuaan tämän rakkauden hän myöskin muisti
mihin se oli loppunut. Se oli loppunut siihen, että Molodenkof
kurillaan, humalapäissään, hutkaisi häntä vihtrillillä kaikkein arimpaan
paikkaan ja sitten nauroi tovereinsa kanssa sukkeluudelleen, katsellen
kuinka hän väänteli itseänsä tuskissaan. Hän muisti tämän, ja hänen tuli
sääli itseänsä, ja luullen ettei kukaan enää kuulisi, hän rupesi
itkemään ja itki niinkuin lapset--voihkien ja nenäänsä puhisten ja
niellen suolaisia kyyneleitä.

--Käy sääliksi häntä,--sanoi Maslova.

--Tietysti käy, mutta mitäs tuppaa.



XXXIII.


Ensimäinen tunne, joka valtasi Nehljudofin hänen seuraavana aamuna
herättyänsä, oli tieto siitä että hänelle oli jotain tapahtunut, ja
ennenkuin hän vielä muisti mitä oli tapahtunutkaan, hän jo tiesi että se
oli jotain tärkeätä ja hyvää. »Katjusha, tuomioistuin». Niin, täytyy
heretä valehtelemasta, täytyy sanoa koko totuus. Ja aivan kuin
ihmeellisenä yhteensattumuksena tuli juuri tänä aamuna tuo kauvan
odotettu kirje Maria Vasiljevnalta, aateliston johtajan vaimolta; sama
kirje jota hän nyt niin tarvitsi. Vaimo antoi siinä hänelle täyden
vapauden ja toivotti onnea aijottuun avioliittoon.

--Avioliittoon!--ajatteli Nehljudof ivallisesti.--Kuinka kaukana
olenkaan nyt siitä!

Ja hän muisti eilisen aikomuksensa tunnustaa kaikki tyyni vaimon
miehelle, tehdä tämän edessä katumuksensa ja sanoa olevansa valmis mihin
hyvitykseen tahansa. Mutta nyt aamulla ei tämän päätöksen
toimeenpaneminen näyttänyt hänestä niin helpolta kuin eilen. »Ja
oikeastaan, miksi tekisin ihmistä onnettomaksi, kun hän ei kerran tiedä.
Jos hän kysyy,--silloin kyllä sanon hänelle. Mutta miksi suotta menisin
ilmaisemaan hänelle? Ei, se ei ole tarpeen.»

Yhtä vaikealta nyt aamulla näytti koko totuuden tunnustaminen Missille.
Taaskin tuntui sopimattomalta itse tuo puheeksi ottaminen,--se olisi
ollut loukkaavaa. Välttämätöntä oli, kuten niin monessa muussakin
elämänsuhteessa, että olisi jäänyt jotain arvattavaksikin. Sen hän
kuitenkin päätti tänä aamuna: hän lakkaa käymästä heidän luonansa, ja
sanoo totuuden, jos häneltä kysytään.

Suhteissa Katjushaan ei sitävastoin saisi jäädä mitään puhtaaksi
puhumatta.

»Lähden vankilaan, puhun hänen kanssaan, pyydän häneltä anteeksi. Ja jos
on tarpeen, niin, jos on tarpeen, menen naimisiin hänen
kanssaan»,--ajatteli Nehljudof.

Tämä ajatus, että siveellisen hyvityksen tähden olisi kaikki alttiiksi
pantava, jopa mentävä naimisiinkin, liikutti häntä nyt aamulla
erikoisesti.

Pitkään aikaan ei hän ollut alkanut päiväänsä sellaisella tarmon
tunteella. Huoneeseen tulleelle Agrafena Petrovnalle hän itseänsäkin
hämmästyttävällä päättäväisyydellä heti ilmoitti ei enää tarvitsevansa
tätä huoneustoa eikä Agrafenan palvelusta. Äänettömällä suostumuksella
oli ollut ikäänkuin päätetty asia, että Nehljudof kustantaa tätä suurta
ja kallista kortteeria mennäkseen siinä naimisiin. Ja sentähden oli
kortteerista luopumisella ratkaiseva merkitys. Agrafena Petrovna
katsahtikin häneen kummastuneena.

--Kiitän teitä suuresti, Agrafena Petrovna, kaikesta huolenpidostanne,
mutta nyt en enää tarvitse näin suurta huoneustoa enkä kaikkia
palvelijoita. Jos kuitenkin tahdotte auttaa minua, niin tehkää hyvin ja
pitäkää huolta huonekaluista, korjatkaa ne jonnekin aluksi, niinkuin
tehtiin äidin eläessä. Kun Natasha tulee, hän kyllä ottaa ne huostaansa.
(Natasha oli Nehljudofin sisar.)

Agrafena Petrovna pudisteli päätänsä.

--Kuinka niin, »ottaa huostaansa»? Vielähän niitä tulette
tarvitsemaan,--sanoi hän.

--Ei, ei tarvita, Agrafena Petrovna, ihan varmaan ei tarvita,--sanoi
Nehljudof vastaten siihen mitä toisen päänpudistus oli tarkoittanut.
--Olkaa hyvä, sanokaa Kornejillekin, että minä annan hänelle kahden
kuukauden palkan eteenpäin, mutta etten häntä enää tarvitse.

--Väärin teette, Dmitrij Ivanovitsh. No, vaikka nyt ulkomaille
lähtisittekin, onhan huoneusto kuitenkin tarpeen.

--Te ajattelette toista, Agrafena Petrovna. Minä en lähde ulkomaille; ja
jos lähden, niin ihan toiseen paikkaan.

Hän tuli äkkiä tulipunaseksi. »Niin, täytyy sanoa hänelle,--ajatteli
hän,--ei auta salata, Täytyy sanoa kaikki kaikille.»

--Minulle on tapahtunut hyvin kummallinen ja tärkeä seikka eilen.
Muistattehan Katjushaa, joka oli täti Marian luona?

--Kuinka en muistaisi, minähän häntä opetin ompelemaankin.

--No niin, illalla tämä sama Katjusha oli oikeuden edessä, ja minä olin
valamiehenä.

--Voi herranen aika kuinka kauheata!--sanoi Agrafena Petrovna.--Mistä
häntä syytettiin?

--Taposta,--ja kaiken sen olen minä tehnyt.

--Kuinka olisitte te voineet sen tehdä? Te puhutte hyvin
kummallisesti,--sanoi Agrafena Petrovna ja hänen vanhoissa silmissään
leimahti kipinä.

Agrafena tunsi Katjushan historian.

--Niin, minä olen syynä kaikkeen. Ja tämä asia on muuttanut minun kaikki
aikeeni.

--Mutta mikä ihmeen muutos tästä voisi teille tulla?--sanoi Agrafena
Petrovna pidättäen naurahdusta.

--Se muutos, että jos minä olen syynä siihen, että Katjusha on joutunut
tälle tielle, niin minunhan täytyykin tehdä mitä voin auttaakseni häntä.

--Se on teidän asianne,--mutta erityisesti teidän syytänne ei tässä ole.
Kyllähän mokomata sattuu jokaiselle, ja jos vaan menettelee järkevästi,
niin se kaikki siliää pois ja unohtuu, ja elävätpähän ihmiset,--sanoi
Agrafena Petrovna ankarasti,--eikä teidän ole mitään syytä panna asiaa
omaan laskuunne. Olinhan minä kuullut ennenkin, että Katjusha oli
joutunut harhatielle, kukapas siihen voisi olla syynä?

--Minä olen syyllinen. Ja sentähden tahdonkin parantaa asian.

--No, onpa sitä nyt vaikeanlainen parantaa.

--Se on minun asiani. Mutta jos te ajattelette omaa kohtaloanne, niin
se, mitä mamma oli tahtonut...

--Minä en ajattele omaa kohtaloani. Vainaja on niin runsaasti jakanut
hyväntahtoisuuttansa minulle, etten voi toivoa mitään enempää. Minua
kutsuu luoksensa Lizanka, (se oli hänen naimisissa olevan
veljentyttärensä nimi), tämän luokse lähdenkin, kun joudun
tarpeettomaksi. Mutta sanon vieläkin, että turhanpäiten otatte asiaa
sydämmellenne, semmoista tapahtuu jokaiselle.

--No, minulla on oma ajatukseni. Ja kuitenkin pyydän teitä, auttakaa
minua huoneiden luovuttamisessa ja tavaroiden korjaamisessa. Älkääkä
olko minulle suutuksissa. Minä olen teille hyvin, hyvin kiitollinen
kaikesta.

Merkillistä oli, että siitä saakka kuin Nehljudof tuli huonoksi ja
vastenmieliseksi omissa silmissään, siitä saakka muut eivät olleet
hänelle enää vastenmielisiä; päinvastoin, sekä Agrafena Petrovnaa että
Kornejia kohtaan hän tunsi hellyyttä ja kunnioitusta. Hänen olisi tehnyt
mieli katua Kornejinkin edessä, mutta Kornej näytti niin
järkähtämättömän kunnioittavalta, ettei Nehljudof uskaltanut.

Matkalla oikeuteen, ajaessaan samoja katuja myöten, samalla ajurilla,

Nehljudof ihmetteli itsekin mihin määrään toinen ihminen hän nyt tunsi
olevansa.

Avioliitto Missin kanssa, joka oli vielä eilen näyttänyt niin
läheiseltä, tuntui hänestä nyt aivan mahdottomalta. Eilen hän oli
käsittänyt tilansa niin, että Missi epäilemättä tulee pitämään onnena
saada hänet, nyt sitävastoin hän tunsi itsensä arvottomaksi ei
ainoastaan avioliittoon vaan edes olemaan minään läheisenäkään Missille.
»Jospa hän vaan tietäisi mikä olen, ei suinkaan ottaisi minua
vastaankaan. Ja minä kun häntä vielä moitin keikailemisesta tuon herran
edessä. Ja vaikka Missi nyt suostuisikin minuun, voisinko minä olla
onnellinen tai edes rauhallinenkaan, tietäessäni että tuo toinen on
täällä linnassa ja jonakin päivänä viedään vartioittuna Siperiaan. Tuo
minun kukistamani nainen viedään pakkotöihin, ja minä muka alkaisin
täällä vastaanottaa onnentoivotuksia ja tehdä visiittejä nuoren vaimoni
keralla. Taikka aateliston johtajan kanssa, jota olen yhdessä hänen
vaimonsa kanssa pettänyt, alkaisin laskea ääniä, jotka kannattavat tai
vastustavat koulujohtokunnan tekemiä ehdotuksia j.n.e., ja sitten
panisin toimeen salaisia tapaamisia hänen vaimonsa kanssa, (kuinka
inhoittavaa!), taikka rupeisin jatkamaan taulua, joka ei nähtävästi
koskaan tule valmiiksi, sillä eihän minun pidäkään antautua noihin
joutavuuksiin, enkä sitä paitsi voisi nyt mitään semmoista
tehdä»,--puhui hän itsekseen, lakkaamatta iloiten siitä sisällisestä
muutoksesta, mitä hän koki.

»Nyt olisi ennen kaikkia,--ajatteli hän,--tavattava asianajaja ja
saatava tietää miten hän on päättänyt, ja sitten ... sitten tavattava
hänet vankilassa, tuon eilisen vangin, ja sanottava hänelle kaikki».

Ja vaan kuvaillessaankin, kuinka hän tapaisi Katjushan, kuinka sanoisi
hänelle kaikki, kuinka katuisi rikostaan hänen edessänsä, kuinka tekisi
kaikki minkä voi, menisi naimisiin hänen kanssaan ja sovittaisi siten
rikoksensa--, valtasi hänet omituinen, ylevä riemu ja kyyneleet nousivat
hänen silmiinsä.



XXXIV.


Tultuaan oikeuteen tapasi Nehljudof heti käytävässä eilisen
oikeudenpalvelijan ja tiedusteli tältä: missä tuomitut vangit
säilytetään, ja keltä on saatava lupa niiden tapaamiseen?
Oikeudenpalvelija selitti, että vankeja säilytettiin eri paikoissa, ja
että ennenkuin tuomio oli voittanut laillisen voiman riippui luvansaanti
yleisestä syyttäjästä.--»Minä sanon sitten itse ja saatan teidät
istunnon jälkeen. Syyttäjää ei vielä kuulukaan. Mutta sitten istunnon
jälkeen. Nyt tehkää hyvin ja tulkaa oikeussaliin. Istunto alkaa heti.»

Nehljudof kiitti oikeudenpalvelijaa, joka erittäinkin nyt näytti hänestä
surkuteltavalta, ja meni valamiesten huoneeseen.

Hänen lähestyessä tätä huonetta olivat valamiehet jo menossa
istuntosaliin. Kauppias oli samalla tavalla iloinen, ja samalla tavalla
kuin eilen oli syönyt ja ryypännyt, ja tervehti nyt Nehljudofia kuin
vanhaa ystävää. Pietari Gerasimovitsh ei herättänyt Nehljudofissa nyt
mitään vihamielisiä tunteita tuttavallisuutensa ja naurunsa tähden.

Nehljudofin teki mieli kaikille valamiehillekin ilmaista suhteensa
eiliseen syytettyyn. »Oikeastaan,--ajatteli hän,--olisi eilen pitänyt
istunnon aikana nousta seisoalleen ja julkisesti tunnustaa
syyllisyytensä». Mutta kun hän yhdessä muiden valamiesten kanssa astui
istuntosaliin, ja taas alkoivat nuo eiliset temput: taas »oikeus
lähestyy», taas kolme kirjokaulaista lavalle, taas äänettömyys, taas
valamiesten istuutuminen korkeakarmisille tuoleille, taas santarmit,
pappi,--niin silloin hän tunsi, että vaikka olisikin ollut
menetteleminen näin, ei hän olisi eilenkään voinut rikkoa tätä
juhlallisuutta.

Valmistelut istuntoon olivat samat tänään kuin eilenkin (paitsi
valamiesten vannotusta ja puheenjohtajan puhetta heille).

Tämänpäiväinen juttu koski murtovarkautta. Syytettyä, joka oli
heikonnäköinen, kapeahartiainen 20-vuotias poika harmaassa mekossa,
harmailla, verettömillä kasvoilla, vartioitsi kaksi santarmia,
paljastetut miekat kädessä. Hän istui yksinänsä syytettyjen penkillä ja
arasti katseli sisääntulevia. Tämä poika oli syytetty siitä, että oli
yhdessä toverinsa kanssa murtautunut lukittuun liiteriin ja anastanut
sieltä vanhoja lattiamattoja, arvoltaan 3 ruplaa 67 kopekkaa.
Syytekirjasta kävi ilmi, että poliisi oli ottanut pojan kiinni silloin
kuin tämä oli kulkenut toverinsa kanssa, joka oli kantanut olallaan
mattoja. Poika ja hänen toverinsa olivat tunnustaneet heti rikoksensa ja
pantiin molemmat vankilaan. Pojan toveri, viilari, oli jo vankilassa
kuollut ja poikaa nyt tutkittiin yksin. Vanhat matot makasivat
todiste-esineiden pöydällä.

Juttua käsiteltiin, samoin kuin eilistäkin, loppumattomine varastoineen
todistuksia, todisteaiheita, vierasmiehiä, vannottamisia,
kuulustelemisia, asiantuntijoita ja ristiinkyselyjä. Todistajaksi
kutsuttu poliisi vastasi puheenjohtajan, syyttäjän ja puolustajan
kysymyksiin lyhyillä, puisilla sotilasvastauksilla. Mutta huolimatta
hänen sotilaallisesta tylsämielisyydestään ja koneellisuudestansa, näkyi
että hän sääli poikaa ja vastenmielisesti kertoi kiinniotosta.

Toinen todistaja, varkauden kärsinyt ukko, talonhaltija ja mattojen
omistaja oli nähtävästi kiukkuinen ihminen. Kun häneltä kysyttiin
tunnustaako hän matot omikseen, tunnusti hän ne omikseen hyvin
vastenmielisesti; mutta kun syyttäjän apulainen sitten alkoi tiedustella
mihin hän oli aikonut mattoja käyttää ja hyvinkö ne olivat hänelle
tarpeelliset, hän suuttui ja vastasi: »Ja vaikka ne nyt ikuisiksi
ajoiksi katoisivat näkyvistäni, en niitä ollenkaan kaipaisi. Jos olisin
tiennyt, että niistä näin paljon puuhaa tulee, en totisesti olisi
hakenut; kymmenruplasen ja kaksikin olisin suorittanut, kunhan vaan
olisin päässyt näistä iankaikkisista kuulusteluista. Ajureille yksistään
olen viisi ruplaa maksanut; enkä minä ole mikään terve ihminen. Minussa
on sekä tyrät että reumatismit.»

Näin puhuivat todistajat, ja syytetty itse tunnusti kaikki tyyni, ja
niinkuin kiinnisaatu eläin, järjettömänä vilkkuen sivuilleen, kertoi
katkonaisella äänellä koko tapauksen.

Asia oli selvä; mutta syyttäjän apulainen, samoin kuin eilenkin
olkapäitänsä kohottaen, teki hienoja kysymyksiä, joiden tarkoitus oli
saada viekas rikoksentekijä ansaan.

Puheessansa hän koetti todistaa, että varkaus oli tapahtunut
ihmisasumuksessa ja sisäänmurtautumalla, ja että poika oli siis
saatettava ankarimman rangaistuksen alaiseksi.

Oikeuden määräämä puolustaja sitävastoin koetti todistaa, ettei varkaus
ollut tapahtunut ihmisasumuksessa, ja että siis vaikka esillä olikin
ilmeinen rikos, rikollista ei voitu kuitenkaan pitää vielä niin
vaarallisena yhteiskunnalle, kuin syyttäjän apulainen oli tahtonut
luulotella.

Puheenjohtaja, aivan niinkuin eilenkin, pysyi puolueettomuuden ja
oikeudenmukaisuuden esikuvana ja selitteli tarkalleen valamiehille sitä,
mitä he tiesivät eivätkä voineet olla tietämättä. Niinkuin eilenkin
tehtiin keskeytyksiä; niinkuin eilen poltettiin tupakkia; yhä samalla
tavalla oikeudenpalvelija jälleen huuteli: «oikeus lähestyy», ja samalla
tavalla istuivat kaksi santarmia miekat paljastettuina uhkaamassa
rikoksen, tekijää, mutta itse koettaen olla nukkumatta.

Jutusta kävi ilmi, että tämän pojan oli hänen isänsä antanut jo
alaikäisenä tupakkitehtaan työhön, missä poika oli sitten elänyt 5
vuotta. Tänä vuonna oli tehtaan isäntä pannut hänet pois isännän ja
työmiesten välillä tapahtuneen rettelön jälkeen, ja jäätyään työttömäksi
oli poika kuljeksinut pitkin kaupunkia juoden yltään vaatteensakin.
Jossain ravintolassa hän oli yhdyttänyt samallaisen, jo ennen
työttömäksi jääneen viilarin, pahan juopon, ja he olivat yhdessä
humalapäissään öiseen aikaan rikkoneet liiterin lukon, ja ottaneet
sieltä mitä ensiksi käsiinsä saivat. He joutuivat kiinni ja tunnustivat
kaikki. He pantiin vankilaan, missä sitten viilari ennen oikeudenkäynnin
alkamista oli kuollut. Poikaa vastaan käytiin nyt oikeutta ja häntä
pidettiin vaarallisena olentona, josta yhteiskuntaa täytyi suojella.

»Tuo nyt on ihan samallainen vaarallinen olento kuin eilinenkin
syytetty»,--ajatteli Nehljudof, kuullessaan mitä kaikkea hänen edessään
tapahtui.--«Nuo olisivat vaaralliset ja me emme olisi vaarallisia?...
Minä olen siveetön, pettäjä, ja kaikki me, kaikki ne, jotka tietäen mikä
minä olen, eivät ole halveksineet vaan päinvastoin kunnioittaneet
minua.»

Onhan selvää, että tämä poika ei ole mikään erikoinen ilkiö, vaan ihan
tavallinen (sen kaikki näkevät) ihminen, ja että hän on tullut siksi,
mikä on, ainoastaan siitä syystä, että eli semmoisissa olosuhteissa,
jotka semmoisia ihmisiä synnyttävät. Näyttäisi siis ilmeiseltä, että jos
tahdotaan, ettei tämmöisiä poikia olisi, täytyy koettaa poistaa niitä
olosuhteita, joissa tämmöiset onnettomat olennot syntyvät. Jos vaan
olisi löytynyt jokukin ihminen,--ajatteli Nehljudof katsellen pojan
tuskallisia pelonalaisia kasvoja,--joka olisi säälinyt häntä silloin
kuin hän leivän puutteen tähden lähetettiin maalta kaupunkiin; jos
puutteenalaisia olisi autettu, tai jospa vaan silloinkin, kuin hän jo
oli kaupungissa ja kaksitoistatuntisen työpäivän jälkeen kulki tehtaasta
vanhempien toverien, viettelijäinsä kanssa ravintolaan,--kunpa olisi
silloinkin löytynyt ihminen, joka olisi sanonut: »älä sinä mene Vanja,
ei se ole hyvä», niin ei poika olisi mennyt, ei olisi joutunut
harhatielle, eikä olisi mitään pahaa tehnyt.

Mutta semmoista ihmistä, joka olisi häntä säälinyt, ei löytynyt
ainoatakaan koko sinä aikana, kun poika pienen elukan tavalla eleli
oppipojan vuosia kaupungissa, ja lyhyeksi kerityin päin juoksenteli
mestarien ostoksilla; päinvastoin, jos hän jotain sai mestareilta ja
tovereilta kaupungissa kuulla, niin vaan: että se se poikaa on, joka saa
narratuksi, joka osaa juoda, osaa haukkua, osaa tapella ja elää
huonosti.

Mutta kun hän sitten sairaana ja epäterveellisen työn, juoppouden,
huonon elämän pilaamana, tylsistyneenä ja hupsuna kuin unessa horjuskeli
ilman tarkoitusta pitkin katuja ja vihdoin juovuspäissään tunkeutui
johonkin liiteriin ja vei sieltä tarpeettomia mattoja, niin nyt me emme
ollenkaan pidä huolta niiden syiden poistamisesta, jotka saattoivat
pojan hänen nykyiseen tilaansa, vaan tahdomme muka auttaa asiata sillä,
että ryhdymme rankaisemaan tätä poikaa!...

Hirmuista!

Nehljudof ajatteli kaikkea tätä, eikä enää kuunnellut mitä hänen
edessänsä tehtiin. Ja kauhistui yhä enemmän vaan siitä, mikä hänelle
selvisi. Häntä hämmästytti että hän oli saattanut olla ennen näkemättä
tätä, että muut saattoivat olla näkemättä.



XXXV.


Heti kun tehtiin seuraava keskeytys Nehljudof nousi ja tuli käytävään
päättäen olla enää palaamatta istuntosaliin. Antaa heidän tehdä hänen
kanssansa mitä tahtovat, mutta tähän ilveilyyn hän ei enää voi ottaa
osaa.

Otettuaan selvän missä yleisen syyttäjän huone oli, meni Nehljudof tämän
luo. Vahtimestari ei olisi häntä laskenut, vaan sanoi, että syyttäjä oli
työssä, mutta Nehljudof, kuuntelematta häntä, meni sisälle ja kääntyen
vastaan tulevan virkamiehen puoleen pyysi tätä ilmoittamaan yleiselle
syyttäjälle olevansa valamies ja että hänen oli välttämätöntä tavata
syyttäjää erään sangen tärkeän asian vuoksi. Nehljudofin ruhtinaallinen
arvonimi ja hienot vaatteet auttoivat häntä. Virkamies teki ilmoituksen
syyttäjälle, ja Nehljudof laskettiin sisälle. Yleinen syyttäjä otti
hänet vastaan seisaaltansa, nähtävästi tyytymättömänä siihen
itsepintaisuuteen, millä Nehljudof oli pyrkinyt hänen puheillensa.

--Mitä haluatte?--kysyi yleinen syyttäjä ankarasti.

--Minä olen valamies, nimeni on Nehljudof ja minun täytyy
välttämättömästi tavata syytettyä Maslovaa,--sanoi Nehljudof nopeasti ja
päättävästi, punastuen ja tuntien tekevänsä jotain semmoista, mikä on
ratkaisevasti vaikuttava hänen elämäänsä.

Yleinen syyttäjä oli lyhyenläntä, tummanverinen mies, tukka lyhyt,
harmahtava, silmät kirkkaat ja vilkkaat, tuuhea, leikattu parta
esiinpistävässä alaleuvassa.

--Maslovaa? Kyllä tunnen. Hän oli syytetty myrkytyksestä,--sanoi
syyttäjä rauhallisesti.--Mitä varten te tahdotte häntä tavata?--Ja
sitten ikäänkuin haluten pehmentää käytöstänsä lisäsi:--En voi antaa
lupaa teille, tietämättä mitä varten se on teille tarpeen.

--Se on minulle tarpeen erään minulle hyvin tärkeän asian vuoksi,--sanoi
Nehljudof sävähtäen punaseksi.

--Vai niin,--sanoi syyttäjä ja nostettuaan silmänsä katseli
tarkkaavaisesti Nehljudofia.--Onko hänen asiansa jo ollut esillä vai ei?

--Hän oli eilen oikeuden edessä, ja tuomittiin neljäksi vuodeksi
pakkotöihin--vääryydellä. Hän on syytön.

--Vai niin. Jos hän on vasta eilen saanut tuomionsa,--sanoi syyttäjä
panematta mitään huomiota Nehljudofin ilmoitukseen että Maslova oli
syytön,--ennenkuin tuomio on voittanut laillisen voiman hän yhä
säilytetään tutkintovankilassa. Vankeja voi siellä tavata vaan
määräpäivinä. Sinne nyt neuvonkin teitä kääntymään.

--Vaan minun täytyy saada tavata häntä niin pian kuin
mahdollista,--sanoi Nehljudof tuntien alaleukansa vapisevan ja
ratkaisevan hetken olevan lähellä.

--Mutta mistä syystä se on teille välttämätöntä?--kysyi syyttäjä
kohottaen vähän levottomasti kulmakarvojansa.

--Siitä syystä, että hän on syytön ja tuomittu pakkotöihin. Mutta
kaikkeen syypää olen minä,--sanoi Nehljudof vapisevalla äänellä, tuntien
samalla puhuvansa semmoista, mitä ei olisi oikeastaan tarvinnut.

--Millä tavalla sitten?--kysyi syyttäjä.

--Sillä tavalla, että minä olen pettänyt hänet ja saattanut siihen
tilaan, missä hän nyt on. Jollei hän olisi semmoinen, miksi minä olen
hänet tehnyt, ei hän olisi joutunut tämmöisen syytöksenkään alaiseksi.

--En minä sittenkään ymmärrä, missä yhteydessä tämä on tapaamisen
kanssa.

--Siinä yhteydessä että minä tahdon seurata häntä ja ... mennä naimisiin
hänen kanssaan,--sai Nehljudof sanotuksi. Ja kuten aina, kun hän vaan
tuli tähän aineeseen, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

--Todellakin?--Vai niin!--sanoi syyttäjä.--Tämä on todellakin aivan
erikoinen tapaus. Ettekös te ole äänivaltainen Krasnoperskin
piirikunnasta?--kysyi syyttäjä aivan kuin muistellen mitä hän oli ennen
kuullut Nehljudofista, joka nyt esitti niin kummallisen tuumansa.

--Suokaa anteeksi, en luule että tämä olisi missään yhteydessä pyyntöni
kanssa,--vastasi Nehljudof kiihkeästi ja vihaisesti.

--Eipä suinkaan, ei,--sanoi yleinen syyttäjä tuskin huomattavasti
hymähtäen ja ollenkaan joutumatta hämilleen,--mutta teidän pyyntönne on
niin tavatonta laatua, niin ulkopuolella kaikkia muodollisuuksia...

--No, voinko siis saada luvan?

--Luvanko? Kyllä, annan teille kohta päästölipun. Olkaa hyvä, istukaa.

Hän tuli pöydän luo, istui ja alkoi kirjoittaa.

--Tehkää hyvin, istukaa.

Nehljudof jäi seisomaan.

Kirjoitettuaan päästölipun yleinen syyttäjä antoi sen Nehljudofille
uteliaasti häneen katsoen.

--Vielä minun on ilmoittaminen,--sanoi Nehljudof,--etten enää voi ottaa
osaa oikeuden istuntoihin.

--Teidän on, kuten tiedätte, esittäminen pätevät syyt oikeudelle.

--Syyt ovat ne, että pidän jokaista oikeutta tarpeettomana, jopa
siveettömänäkin.

--Niinpä kyllä,--sanoi yleinen syyttäjä yhä samalla tavalla tuskin
huomattavasti hymyillen, ikäänkuin osoittaaksensa, että tämmöiset
ilmoitukset olivat hänelle hyvin tuttuja ja kuuluivat tiettyyn
hullunkuriseen luokkaan.--Niinpä kyllä, mutta te arvattavasti kuitenkin
ymmärrätte, että minä, ollen yleisenä syyttäjänä oikeudessa, en voi olla
kanssanne samaa mieltä. Ja sentähden neuvon teitä ilmoittamaan asiasta
oikeudelle, joka sitten päättää onko ilmoituksenne otettava huomioon vai
ei, ja jälkimäisessä tapauksessa tuomitsee teille sakon. Kääntykää siis
oikeuden puoleen.

--Olen jo ilmoittanut enkä enää mene minnekään,--sanoi Nehljudof
vihaisesti.

--Jääkää hyvästi,--sanoi yleinen syyttäjä kumartaen päällänsä,
nähtävästi haluten pikemmin päästä tästä kummallisesta asiamiehestä.

--Kuka se kävi luonanne?--kysyi oikeudenjäsen tullen heti Nehljudofin
jälkeen yleisen syyttäjän työhuoneeseen.

--Nehljudof, tiedättehän, joka vielä Krasnoperskin piirikunnassa teki
kuntakokouksessa kaikenlaisia kummallisia ilmoituksia. Ja kuvailkaa, hän
on valamiehenä, ja syytettyjen joukossa esiintyy pakkotöihin tuomittu
nainen, eli tyttö, jonka hän sanojensa mukaan oli pettänyt, ja nyt hän
tahtoo mennä naimisiin sen kanssa.

--No ihanko todella?

--Niin hän minulle sanoi, ja vieläpä jotenkin kummallisesti
kiihoittuneena.

--On jonkinlaista epävakaisuutta, jotain epänormaalia nykyisissä
nuorissa miehissä.

--Eipä tuo enää niin nuorikaan ole.

--No entä teidän ylistämänne Ivashenko sitten, huh kuinka se
kyllästyttää. Se panee kuin piinapenkille: puhuu ja puhuu ja puhuu ilman
loppua.

--Niitä pitää yksinkertaisesti vaan keskeyttää, muutenhan ne ovat
varsinaisia jarruttajia.



XXXVI.


Yleisen syyttäjän luota Nehljudof ajoi suoraan tutkintovankilaan. Mutta
tuli ilmi, ettei siellä mitään Maslovaa ollut ja vankilan tirehtööri
selitti Nehljudofille, että tämän Maslovan pitäisi olla vanhassa
siirtolaisvankilassa. Nehljudof ajoi sinne.

Ja todellakin, Katariina Maslova oli siellä.

Välimatka tutkintovankilasta siirtolaislinnaan oli tavattoman suuri ja
Nehljudof saapui sinne vasta illalla. Hän oli tulemassa tämän suuren
synkän rakennuksen ovelle, mutta vahtimies ei päästänyt häntä, ja soitti
vaan kelloa. Soiton johdosta tuli yksi vartijoista. Nehljudof näytti
päästölippunsa, mutta vartija ei sanonut voivansa ilman tirehtöörin
lupaa päästää sisälle. Nehljudof läksi tirehtöörin luo. Jo noustessaan
rappusia myöten kuuli hän ovien takaa pianolla soitettavan jotakin
monimutkaista bravuurikappaletta. Mutta kun sitten vihanen sisäpiika,
toinen silmä sidottuna, avasi hänelle oven, nämät äänet pääsivät
huoneesta ikäänkuin valloilleen ja tainnuttivat hänen kuulonsa. Soitto
oli kyllästyttävä Lisztin rapsodia, joka tuli kyllä erinomaisesti
suoritetuksi, vaan ainoastaan erääseen kohtaan asti. Tähän kohtaan
päästyä toistettiin sama asia uudelleen. Nehljudof kysyi sidotulta
piialta oliko tirehtööri kotona.

Piika sanoi että ei.

--Tuleeko hän pian?

Rapsodia pysähtyi jälleen ja jälleen samalla loistolla ja melulla
pauhautui noiduttuun paikkaan asti.

--Minä menen kysymään.

Ja piika läksi.

Rapsodia oli juuri päässyt vauhtiinsa, kun se äkkiä ennen noiduttua
paikkaa keskeytyi ja kuului ääni:

--Sano hänelle ettei ole, ja ettei tulekaan. Hän on vieraissa, mitä
ihmettä ne kiusaavat,--kuului oven takaa naisääni, ja taas alkoi
rapsodia, mutta samassa taaskin keskeytyi ja tuolia kuului työnnettävän
syrjään. Vihastunut pianonsoittaja tahtoi nähtävästi itse purkaa
suuttumuksensa tunkeilevalle vieraalle, joka ei noudattanut
vastaanottoaikaa.

--Pappa ei ole kotona,--sanoi hän vihaisesti tullen eteiseen. Se oli
surkuteltavan näköinen, kalpea neitonen, siniset renkaat velttojen
silmien alla, tukka kohennettuna. Nähtyään nuoren herran hyvässä
palttoossa hän lämpeni.--Astukaa sisälle, ehkä... Mitäs asiaa teillä
olisi?

--Tahtoisin tavata erästä naisvankia.

--Varmaankin valtiollista?

--Ei, ei valtiollista. Minulla on päästölippu yleiseltä syyttäjältä.

--No, en tiedä, pappa ei ole kotona. Astukaahan sisälle, tehkää
hyvin,--kutsui hän jälleen Nehljudofia pienestä eteisestä.--Tai
kääntykää sitten tirehtöörin apulaisen puoleen, joka nyt on konttorissa,
hänen kanssaan voitte puhua. Kuinka onkaan sukunimenne?

--Kiitän teitä,--sanoi Nehljudof vastaamatta kysymykseen ja läksi.

Ovea ei oltu vielä saatu suljetuksi hänen jälkeensä, kun jo taas alkoi
sama reipas, iloinen soitto, joka niin ei sopinut tähän paikkaan missä
sitä tuotettiin, eikä tämän surkuteltavan tytön kasvoihin, joka niin
itsepintaisesti sitä harjoitteli. Pihalla Nehljudof tapasi nuoren
vankilavirkamiehen, jolla oli töröttävät vahatut viikset, ja kysyi tältä
tirehtöörin apulaista. Se olikin apulainen itse. Hän otti päästölipun,
silmäili sitä ja sanoi, että tämä päästölippu tarkoitti tutkintovankilaa
ja ettei hän sen nojalla uskaltanut päästää tänne,--ja onhan jo
myöhäistäkin. Tulkaa huomenna. Huomenna kello 10 on vankien tapaaminen
kaikille sallittu, tulkaa silloin, niin on itse tirehtöörikin kotona.
Silloin saatte tavata yleisessä tapaamishuoneessa, mutta jos tirehtööri
sallii, niin konttorissakin.

Näin siis pääsemättä tänäpäivänä tarkoituksensa perille Nehljudof ajoi
kotiin. Se että hän oli koettanut tavata Maslovaa ja oli ilmaissut
aikeensa syyttäjälle, että hän oli käynyt kahdessa vankilassa, oli
saanut hänen mielensä niin kiihoitetuksi, ettei hän pitkään aikaan
voinut rauhoittua. Tultuaan kotiin hän heti haki esiin kauan koskematta
olleet päiväkirjansa, luki muutamia paikkoja niistä ja kirjoitti:
»Kahteen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa enkä luullut enää
koskaan palaavani tähän lapsellisuuteen. Mutta se ei ollutkaan mitään
lapsellisuutta, vaan keskustelua itseni kanssa, sen totisen,
jumalallisen itsen kanssa, joka asuu jokaisessa ihmisessä. Koko aikana
tämä _minä_ on nukkunut, enkä ole voinut kenenkään kanssa keskustella.
Sen herätti nukuksista tuo tavaton tapaus 28:na huhtikuuta, oikeudessa,
missä olin valamiehenä. Syytettyjen penkillä näin hänet, pettämäni
Katjushan, vankipuvussa. Kummallisen väärinkäsityksen ja minun
erehdykseni kautta hän tuomittiin Siperiaan. Olen juuri käynyt yleisen
syyttäjän luona ja vankilassa. Minua ei päästetty hänen luoksensa, vaan
minä olen päättänyt tehdä kaikki saadakseni nähdä hänet, katuakseni
hänen edessään ja sovittaakseni syyllisyyteni vaikkapa naimisiin
menemisellä. Herra, auta minua. Minun on hyvin hyvä ja iloinen
ollakseni.»



XXXVII.


Maslova ei voinut tänä yönä pitkään aikaan saada unta, vaan loikoi
silmät auki ja, katsellen oveen, joka vähä väliä jäi edestakasin
kulkevan lukkarin tyttären taakse, ajatteli.

Hän ajatteli ettei mitenkään menisi naimisiin Siperiaan tuomitun vangin
kanssa, Sahalinissa, vaan järjestäisi asian jollakin muulla tavoin,
esimerkiksi päällikön, kirjurin, tai vaikkapa vartijan, tai sitten
apulaisen kanssa. Kaikki ne ovat siihen meneviä. »Kunhan ei vaan
laihtuisi. Silloin olisi kaikki hukassa». Hän muisti millä silmillä
hänen puolustajansa oli häneen katsonut, ja kuinka puheenjohtaja oli
katsonut, ja kuinka olivat katsoneet vastaan tulevat ja tahallaan hänen
ohitsensa kulkevat ihmiset oikeudessa. Hän muisteli kuinka vankilassa
häntä tapaamassa käynyt Berta oli hänelle kertonut, että se ylioppilas,
josta hän asuessaan Kitajevan luona oli pitänyt, oli käynyt heidän
luonansa, kysellyt hänestä ja ollut hyvin pahoillaan. Hän muisteli vielä
tappelua punatukkaisen kanssa ja surkutteli tätä, muisti pakarimestarin,
joka oli käskenyt antaa hänelle yhden korvapuustin kaupanpäälliseksi.
Hän muisteli monia ihmisiä, ainoastaan ei Nehljudofia. Lapsuuttaan ja
nuoruuttaan, mutta erittäinkään rakkauttaan Nehljudofiin ei hän
milloinkaan ajatellut. Se teki liian kipeätä. Nämä muistot lepäsivät
jossain kaukana koskemattomina hänen sydämmessään. Ei hän edes
unissaankaan koskaan nähnyt Nehljudofia. Äsken oikeudessa ei hän ollut
tuntenut Nehljudofia. Eikä niin paljon senvuoksi että viimeksi tätä
nähdessään tämä oli ollut sotilaspuvussa, ilman partaa, pienet viikset
vaan huulilla ja lyhyet hiukset tuuheina kiharoina päässä, jota vastoin
Nehljudof nyt oli ikämiehenä, partasuuna,--vaan enemmänkin senvuoksi,
ettei hän milloinkaan Nehljudofia ajatellut. Hän oli haudannut kaikki
muistonsa silloisista asioista Nehljudofin kanssa, haudannut sinä
hirveänä, pimeänä yönä, jolloin Nehljudof oli palannut sotakentältä
poikkeamatta tätien luo.

Ennen tätä yötä, kun Katjushassa vielä asui toivo että Nehljudof
poikkeisi, ei hänelle ollenkaan ollut vaivaksi se lapsi, jota hän kantoi
sydämmensä alla, vaan hän päinvastoin tunsi kummallista hellyyttä tämän
pehmeisiin ja joskus äkillisiin liikkeisiin itsessänsä. Mutta tästä
yöstä lähtien kaikki muuttui. Ja vastainen lapsikin oli vaan
vastukseksi.

Tädit odottivat Nehljudofia, olivat pyytäneet häntä poikkeamaan, vaan
hän oli sähköittänyt ettei tulisi, koska hänen piti muka olla
määräaikana Pietarissa. Saatuaan tämän tietää Katjusha päätti lähteä
asemalle tavatakseen hänet. Junan oli kulkeminen aseman ohitse kello 2
aikaan yöllä. Katjusha auttoi neidit makuulle ja saatuaan puolellensa
kyökkipiian tyttären, pienen Mashkan, veti jalkaansa vanhat kengät,
heitti huivin yllensä, kokosi liepeensä ja juoksi asemalle.

Oli pimeä, syksyinen, sateinen ja tuulinen yö. Sade milloin tuli alas
suurina, lämpiminä pisaroina, milloin taas taukosi. Maassa jalkojen alla
ei näkynyt tietä, mutta metsässä oli mustaa kuin uunin pesässä, ja
Katjusha, vaikka tunsikin hyvästi tien, eksyi siitä metsässä, joutuen
vihdoin pienemmälle pysäkille, missä juna viipyi ainoastaan kolme
minuuttia, eikä ennättänyt hyvään aikaan, kuten oli toivonut, vaan vasta
toisen soiton jälkeen. Tultuaan juoksujalassa asemasillalle, näki
Katjusha hänet heti ensi luokan vaunun ikkunasta. Tässä vaunussa oli
erittäin kirkas valo. Samettisissa nojatuoleissa istui vastapäätä
toisiansa kaksi upseeria pelaten korttia. Pikku pöydällä ikkunan
vieressä paloivat paksuiksi juosseet kynttilät. Nehljudof istui
pingoitetuissa ratsastushousuissa, valkoisessa paidassa tuolin käsinojan
päällä, nojautuen tuolin selustimeen ja nauroi jollekin asialle. Heti
hänet tunnettuaan Katjusha koputti palelevalla kädellään ikkunaan. Mutta
juuri silloin kuului kolmas soitto ja juna lähti hitaasti liikkeelle,
ensin taaksepäin, mutta sitten alkoivat vaunut nytkähtäen toinen
toisensa jälkeen liikkua eteenpäin. Toinen pelaajista nousi kortit
kädessä ylös ja katsoi ulos. Katjusha koputti vielä kerran ja pani
kasvonsa ikkunaa vasten. Silloin nytkähti sekin vaunu, jonka luona hän
seisoi ja lähti liikkeelle. Hän läksi kulkemaan rinnan, katsoen yhä
ikkunaan. Upseeri aikoi päästää ikkunan alas, vaan ei mitenkään voinut.
Nehljudof nousi ja työnnettyään upseerin syrjään, alkoi itse sitä
aukaista. Juna lisäsi vauhtia, niin että Katjushan oli kulkeminen
nopeasti. Juna läksi vieläkin nopeammin, ja nyt meni ikkuna alas. Mutta
samassa konduktööri työnsi Katjushan syrjään ja hyppäsi vaunuun.
Katjusha jäi jälkeen, vaan juoksi kuitenkin yhä pitkin asemasillan
märkiä lautoja, kunnes asemasilta päättyi ja hän oli menemäisillään
nurin juostessaan astuimia alas. Hän juoksi, mutta ensi luokan vaunu oli
jo kaukana hänen edellään. Hänen ohitsensa vierivät toisen luokan
vaunut, sitten kiitivät kolmannen luokan vaunut, vaan hän sittenkin
juoksi. Kun viimeinenkin vaunu oli lyhtyineen suhahtanut hänen
ohitsensa, oli hän jo vesipumpun luona, ulkopuolella suojaa, ja joutui
tuulen pyörteeseen, joka kiskoi irti huivia hänen päästään ja kietoi
toiselta puolelta tiukkaan hameen hänen juoksevien jalkojensa ympäri.
Tuuli riuhtasikin huivin pois, mutta hän yhä vaan juoksi.

--Täti Katariina!--huusi tyttönen tuskin pysyen hänen
jäljessään:--hukkasitte huivinne!

Katjusha pysähtyi ja heittäen päänsä taaksepäin ja tarttuen siihen
käsillään purskahti itkuun.

--Mennyt!--huusi hän.

»Hän istuu valaistussa vaunussa, samettituolissa, laskee leikkiä,
juopi,--mutta minä seison ja itken tässä liassa, pimeässä, sateessa ja
tuulessa»,--ajatteli Katjusha itseksensä, istui maahan ja alkoi niin
kovasti itkeä, että tyttö säikähti ja tarttui käsin hänen märkiin
vaatteisiinsa.

--Täti, täti, mennään kotiin!

»Hyppään junan alle ja siihen loppuu kaikki»,--ajatteli sillä välin
Katjusha vastaamatta tytölle.

Hän päätti näin tehdä. Mutta samassa, kuten käy aina ensi hetkenä
mielenkiihoituksen asetuttua, lapsi--Nehljudofin lapsi, joka oli
hänessä, äkkiä hytkähti, kopautti itseänsä, sitten ojentautui sulavasti
ja koputti taas jollakin hienolla, hennolla ja terävällä. Ja yhtäkkiä
kaikki se, mikä oli Katjushaa vaivannut niin että näytti mahdottomalta
enää elääkään, kaikki viha Nehljudofia vastaan ja kaikki halu kostaa
hänelle vaikkapa omalla kuolemallaan, kaikki tuo yhtäkkiä eteni pois.
Katjusha rauhoittui, nousi seisaalleen, laittoi vaatteensa
järjestykseen, pani huivin päähänsä ja läksi kotiin päin.

Nääntyneenä, märkänä, likasena hän palasi kotiin ja tästä päivästä
lähtien sai hänessä alkunsa henkinen käänne, jonka johdosta hän tuli
siksi mikä nyt oli. Tämän hirvittävän yön perästä hän lakkasi uskomasta
Jumalaan ja hyvään. Ennen hän oli uskonut Jumalaan, niinkuin siihenkin
että muut ihmiset uskoivat Häneen, mutta tämän yön jälkeen hän tuli
vakuutetuksi, ettei kukaan usko, ja että kaikki mitä puhutaan Jumalasta
ja Hänen laistaan, on vaan turhaa petosta. Se, jota hän oli rakastanut
ja joka oli häntä rakastanut,--sen hän tiesi,--oli hylännyt hänet ja
polkenut lokaan hänen tunteensa. Ja se ihminen oli kuitenkin paras
kaikista, joita hän tunsi; muut olivat vielä tätäkin huonommat. Ja
kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, oli joka askeleella vaan
vahvistanut tätä asiaa. Nehljudofin tätit, jumaliset mummot olivat hänet
kartoittaneet, kun hän ei enää yhtä hyvin kuin ennen voinut palvella
heitä. Kaikki ihmiset joiden kanssa hän oli tullut tekemisiin,--naiset,
olivat koettaneet hänen kauttaan saada rahoja,--miehet, alkaen vanhasta
poliisista vanginvartijoihin saakka, katsoivat häneen niinkuin johonkin
huvituksen esineeseen. Eikä kukaan koko maailmassa tahtonut muusta
tietää. Tässä oli hänet varmistanut vielä enemmän vanha kirjailija,
jonka hän oli yhdyttänyt vapaan elämänsä toisena vuotena. Kirjailija oli
suoraan niin puhunutkin hänelle, että juuri siinä,--hän sanoi sitä
runoudeksi, ja estetiikaksi,--olikin ihmisen koko onni.

Kaikki elivät vaan itseänsä varten, omaa nautintoansa varten, ja kaikki
sanat Jumalasta ja hyvästä olivat vaan petosta. Jos joskus tulikin
puheeksi kysymys miksi maailmassa kaikki on tehty niin pahaksi, että
kaikki tekevät toinen toisilleen vääryyttä ja kaikki saavat kärsiä, piti
vaan olla ajattelematta tätä asiaa. Jos tuli ikävä--piti ottaa paperossi
tai juoda, tai mikä oli vielä parempi, rakastella miestä,--ja ikävä
häipyi.



XXXVIII.


Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kello 5 aamulla, kun vankilan
naisosaston käytävässä kuului tavanmukainen vihellys, herätti valveilla
oleva Korabljova Maslovan.

»Siperialainen», ajatteli Maslova kauhistuksella, hieroen silmiänsä ja
vastenmielisesti hengittäen itseensä näin aamulla tavattoman
pilaantunutta ilmaa. Hän olisi tahtonut jälleen nukkua, vaipua pois
tiedottomuuden maailmaan, mutta pelon tapa oli väkevämpi kuin uni, ja
hän nousi istuvilleen, pannen jalat allensa ja katsellen ympärilleen.
Naiset olivat jo nousseet, ainoastaan lapset vielä nukkuivat.
Muljosilmäinen salakapakoitsija veti varovasti, ollakseen lapsia
herättämättä, mekkoa heidän altansa. Kapinoitsija ripusteli kapaloiksi
käytettyjä riepuja uunin luo, mutta lapsi rääkyi surkealla äänellä
sinisilmäisen Fedosjan käsissä, joka häntä soudatteli sylissään ja
hellin sanoin tuuditteli. Keuhkotautinen, pidellen rinnastansa,
vertynein kasvoin yski näljää suustansa, ja vetäessään välillä henkeä
sisäänsä, melkein huudahteli. Punatukkainen, herättyänsä, makasi maha
pystyssä, paksut jalat koukistettuina, ja kovalla äänellä ja iloisesti
kertoi untansa. Murhapolttaja-mummo seisoi taaskin jumalankuvan edessä
ja mymisten yhtä ja samaa teki ristinmerkkejä ja kumarteli. Lukkarin
tytär istui liikahtamatta lavitsalla ja nukkuvin tylsin katsein tuijotti
eteensä. Horoshafka kierteli sormensa ympäri voideltua, karkeata, mustaa
tukkaansa.

Käytävässä kuului askeleita kolisevilla vankikengillä, lukko lonksahti
ja sisään astui kaksi miesvankia lyhyissä, nilkkaa paljon ylemmäksi
jäävissä harmaissa housuissa, ja totisina, vihasen näköisinä nostivat
korennolla haisevan astian ja veivät sen ulos kopista. Naiset tulivat
käytävään peseytyäkseen vesijohtojen luona; siinä syntyi kinastus
punatukkaisen ja naapurikopista tulleen naisen välillä. Taas
haukkumisia, huutoja, kanteluja...

--Vai olette vailla karsseria,--huusi vartija ja lyödä läimäytti
punatukkaista rasvaiseen, paljaaseen selkään, niin että kuului yli koko
käytävän.--Varo etten ääntäsi enää kuule!

--Katsos vanhusta kun hulttaantui,--sanoi punatukkainen niinkuin vartija
olisi hyväelläkseen häntä lyönyt.

--No, joutukaa siitä! Mars kirkkoon.

Maslova ei ehtinyt vielä sukiutua, kun tirehtööri saapui saattajinensa.

--Aamuhuutoon! kiljasi vartija.

Toisista kopeista tulivat muut vangit ja kaikki asettuivat kahteen
riviin pitkin käytävää, ja takimaisten naisten oli paneminen kätensä
eturivissä olevien naisten olkapäille. Kaikki luettiin ja lueteltiin.

Tarkastuksen jälkeen tuli vartijanainen ja vei vangit kirkkoon. Maslova
oli Fedosjan kanssa sataan nousevan naisplutoonan keskustassa. Kaikilla
oli valkoiset huivit, nutut ja hameet, ja vaan siellä täällä oli joku
värillisessä puvussa. Nämät olivat nimittäin miehiänsä seuraavat vaimot
lapsineen. Kulkue täytti kaikki rappuset. Kuului vankikenkien pehmeää
töminää, puhelua, joskus naurua. Käänteessä Maslova näki vihollisensa
Botshkovan vihaiset kasvot. Tämä kulki edellä ja Maslova osoitti hänet
Fedosjalle. Tultuaan alas naiset vaikenivat ja tehden ristinmerkkiä ja
kumartaen alkoivat tulvata avatuista ovista vielä tyhjään,
kullankiiltävään kirkkoon. Heidän sijansa oli oikealla, ja tungeskellen
ja toisiansa sysäten he alkoivat asettua paikoillensa. Naisten jälkeen
tuli kirkkoon harmaissa mekoissa siirtovangit, vankeusrangaistusta
kärsivät ja kuntain päätöksistä poislähetetyt; nämät, ääneensä yskien,
asettuivat taajaan joukkoon vasemmalle ja kirkon keskustaan. Ylhäällä
lehtereillä seisoivat jo ennen kirkkoon tuodut vangit,--toisella
puolella Siperiaan tuomitut, puoleksi ajeltuine päineen ja rautojen
räminällä ilmaisten läsnäolonsa, ja toisella puolella syytteenalaiset,
ilman rautoja ja päät ajelemattomina.

Vankilan kirkko oli vasta uudestaan rakennettu ja sisustettu erään
rikkaan kauppiaan toimesta, joka oli tarkoitusta varten uhrannut useita
kymmeniä tuhansia ruplia, ja kirkko loisti nyt heleissä väreissään ja
kullassaan.

Jonkun aikaa vallitsi kirkossa äänettömyys eikä kuulunut muuta kuin
niistämistä, yskimistä, lasten huutoja ja silloin tällöin ketjujen
kalinaa. Mutta samassa vangit, jotka seisoivat keskustassa, liikahtivat,
tunkivat likemmäksi toisiaan ja jättivät keskelle tien, jota myöten
astui tirehtööri, asettuen kaikkein etupäähän, keskelle kirkkoa.



XXXIX.


Jumalanpalvelus alkoi.

Tämä jumalanpalvelus oli siinä, että pappi, puettuna kummalliseen ja
hyvin epämukavaan, kullalla kirjailtuun pukuun, leikkeli ja asetteli
leivänpalasia pikku tarjottimelle, ja sitten pisteli niitä viinimaljaan
lausuen tällöin erityisiä nimiä ja rukouksia. Sillävälin lukkari
herkeämättä luki kirjasta ja sitten lauloi vuorotellen vankiköörin
kanssa kaikellaisia slaavilaisia jo itsestäänkin käsittämättömiä, mutta
nopean lukemisen ja, laulamisen takia sitäkin enemmän käsittämättömiä
rukouksia. Rukoukset sisälsivät etupäässä menestyksen toivomuksia
Keisarilliselle Majesteetille ja hänen perheellensä. Tästä lausuttiin
rukouksia moneen kertaan sekä muiden rukouksien ohella että erikseen,
polvistuneessa asennossa. Paitsi sitä lukkari luki joitakuita värssyjä
Apostolien Teoista niin kummallisen epäluonnollisella äänellä, että oli
mahdoton mitään ymmärtää, ja pappi taas hyvin selvästi luki paikan
Markuksen evankeliumista, jossa oli kerrottu, kuinka Kristus, noustuaan
kuolleista, ennenkuin oli lentänyt taivaaseen ja istuutunut siellä
isänsä oikealle kädelle, ilmestyi ensin Maria Magdaleenalle, josta ajoi
seitsemän perkelettä, ja sitten yhdelletoistakymmenettä opetuslapselle,
ja kuinka hän käski heidän saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille,
ilmoittaen samalla, että se, joka ei usko, kadotetaan, mutta joka uskoo
ja kastekaan, se tulee autuaaksi ja paitsi sitä tulee ajamaan ulos
perkeleitä, tulee parantamaan sairaita käsien päälle-panemisen kautta,
tulee uusilla kielillä puhumaan, ajamaan pois käärmeitä, ja jos hän
jotakin myrkkyä juo, niin ei hän kuole, vaan jää terveeksi.

Jumalanpalveluksen merkitys oli siinä, että oleteltiin, että papin
leikkaamat ja viiniin kastamat palaset, pidettäessä erityisiä
toimituksia ja rukouksia, muuttuvat Jumalan lihaksi ja vereksi. Nämä
toimitukset olivat siinä, että pappi yhtämittaa ja katsomatta siihen,
että hänen yllänsä oleva kullalla kirjailtu säkki teki estettä, nosteli
molempia käsiään ylös ja piti niitä siinä asennossa, sitten laskeutui
polvilleen ja suuteli pöytää ja mitä siinä oli. Mutta kaikkein tärkein
toimitus oli se, kun pappi, ottaen molemmin käsin pöytäliinan,
tasaisesti ja sulavasti liehutteli sitä tarjottimen ja kultamaljan
yläpuolella. Oletettiin että juuri sinä hetkenä leipä ja viini muuttuu
ruumiiksi ja vereksi, ja sentähden juuri tämä jumalanpalveluksen kohta
oli tehty erikoisen juhlalliseksi.

»Veisatkaamme ylistyslaulu Kaikkein Pyhimmälle, Puhtaimmalle, Siunatulle
Jumalanäidille», huusi sitten pappi kovalla äänellä aitauksen takaa, ja
kööri alkoi juhlallisesti laulaa, että on sangen hyvä ylistää Kristuksen
neitsyeellistä synnyttäjää, neitsyt Maariata, jolle on taivaissa
valmistettu suurempi kunnia, kuin eräille kerubiimeille, ja suurempi
kirkkaus, kuin eräille serafiimeille. Tämän jälkeen katsottiin muutos
tapahtuneeksi, ja pappi, otettuaan liinan pois tarjottimelta, leikkasi
keskimäisen palasen neljään osaan, ja asetti sen ensin viiniin ja sitten
suuhun. Oletettiin, että hän oli syönyt palasen Jumalan lihaa ja juonut
kulauksen hänen vertansa. Tämän jälkeen pappi siirsi esiripun syrjään,
aukasi keskiovet, ja ottaen käteensä kullatun, maljan, tuli sen kanssa
keskiovien kautta esille kysyen eikö ketään haluttaisi myöskin maistaa
Jumalan ruumista ja verta, jotka olivat maljassa.

Halukkaita oli joitakuita lapsia.

Otettuaan aluksi selvän lasten nimistä pappi nosti varovasti lusikalla
maljasta leipäpajasia ja pisteli niitä vuorotellen syvälle jokaisen
lapsen suuhun, jolla välin lukkari pyyhki heidän suitansa päästäen
iloisen laulun siitä, että lapset nyt olivat syöneet Jumalan lihaa ja
juoneet hänen vertansa. Sitten vei pappi maljan pois aitauksen taakse ja
juotuaan siellä pohjaan maljassa löytyvän veren ja syötyään kaikki
Jumalan lihan palaset, kuivattuaan tyystin viiksensä, suunsa ja maljan,
ilmestyi mitä iloisimmassa mielentilassa, reippain askelin, hienojen,
vasikannahkaisten saapaspohjain naristessa, jälleen esille aitauksen
takaa.

Tähän olisi varsinainen kristillinen jumalanpalvelus päättynyt. Mutta
pappi halusi vielä lohduttaa onnettomia vankeja ja lisäsi tavallisiin
menoihin erityisen osan. Tämä erikoinen jumalanpalvelus oli siinä, että
pappi asettui kullatun, litteäksi taotun, mustuneen korkokuvan eteen,
joka esitti sitä samaa Jumalaa, jota hän oli syönyt, ja joka oli
valaistu kymmenkunnalla vahakynttilällä, ja alkoi kummallisella,
puoleksi laulavalla ja puoleksi puhuvalla tekoäänellä lausua sanoja,
jotka sisälsivät seuraavia huudahduksia: »Jeesus suloisin, kirkkaus
apostolein, Jeesus, kunnia marttyyrein, herra kaikkivoipa, pelasta
minut, Jeesus pelasta minut, Jeesukseni ihanaiseni, armahda, Vapahtajani
Jeesus, minua tykösi turvautuvaa, rukousteni tähden Sinun ja kaikkien
Sinun pyhiesi puoleen, ah Jeesus, kaikkien profeetta, Vapahtajani
Jeesus, paratiisin suo autuudet minulle, ihmisten ystävä Jeesus!»

Tässä hän pysähtyi, veti henkeensä, teki ristinmerkin, kumartui maahan,
ja kaikki tekivät samoin. Tirehtööri, vartijat, vangit, kaikki
kumarsivat ja lehteriltä kuului yltynyt rautojen kalina.--»Enkelein
Luoja ja voimien Jumala», jatkoi hän: »Jeesukseni ihanin, ihastus
enkelien, Jeesukseni väkevin, lunastus isien, Jeesukseni make'in,
ylistys esivanhempien, Jeesukseni kunniain', vahvistus kuninkain,
Jeesukseni autuain, täyttymys profeettain, Jeesukseni ihmehinen, linna
luja marttyyrien, Jeesukseni hiljainen, ilo munkkein monien, Jeesukseni
leppe'in, sulo suuri pappien, Jeesukseni armahinen, apu aulis
paastoojien, Jeesukseni herttainen, ilonlähde veljien, Jeesukseni
puhtahin, puhtaus sä puhtaiden, Jeesus iankaikkinen, vapahdus sä
syntisten, Jeesus Poika Jumalan, armahda jo minuan'», pääsi hän vihdoin
pysähdyspaikkaan, kerrottuaan yhä kovemmalla ja kovemmalla vihellyksellä
sanan »Jeesukseni», kohautti sitten kädellään silkkivuorisen
pappisviittansa ja langeten toiselle polvelleen kumartui maahan, köörin
toistaessa viimeisiä säkeitä: »Jeesus Poika Jumalan, armahda jo
minuan'», ja vankien vuoroin laskeutuessa maahaan vuoroin noustessa,
suoritellen tukkaansa, joka oli kumartaissa pudonnut otsalle, ja rautoja
rämistellen, jotka hieroivat heidän heikkoja jalkojansa.

Tätä jatkui hyvin kauan. Ensin pidettiin ylistysmessua, joka päättyi
sanoihin: »armahda minua», sitten pidettiin toisia ylistysmessuja, jotka
päättyivät sanoihin: »halleluija». Ja vangit kumartelivat ja ristivät
itseänsä aluksi jokaisen keskeytyksen sattuessa, mutta sitten vaan joka
toisen aikana jopa vasta kolmannenkin perästä, ja kaikki olivat sangen
iloissaan, kun ylistysmessut olivat lopussa ja pappi, päästettyään
itsekin kevennyksen huokauksen, sulki kirjan ja läksi aitauksensa
taakse. Vielä oli jäljellä vaan viimeinen toimitus: pappi otti suurella
pöydällä olevan kullatun ristin, jonka päissä olivat pienet
emalji-medaljongit, ja astui ristin kanssa keskelle kirkkoa.
Ensimäiseksi tuli tirehtööri hänen luoksensa suutelemaan ristiä, sitten
vartijat, ja sitten tulivat ristin luo vangit, tungeskellen, lykkien ja
kuiskaamalla sättien toisiansa. Pappi puheli tirehtöörin kanssa ja
tuppasi sentähden ristin ja kätensä milloin suuhun milloin nenään häntä
lähestyville vangeille, jotka koettivat saada suudelluksi sekä ristiä
että papin kättä. Näin loppui kristillinen jumalanpalvelus, jonka
tarkoitus oli lohduttaa ja kohottaa eksyneitä veljiä.



XL.


Eikä juolahtanut kenenkään läsnäolijan mieleen, alkaen papista ja
tirehtööristä aina Maslovaan asti, että se sama Jeesus, jonka nimeä
pappi niin moneen kertaan oli viheltäen toistanut ja kaikellaisilla
kummallisilla sanoilla ylistellyt,--oli nimenomaan kieltänyt juuri
kaikkea sitä mitä täällä tehtiin;--kieltänyt ei ainoastaan tuommoista
järjetöntä lavertelemista ja pappis-opettajain herjaavaa taikailemista
leivän ja viinin edessä, vaan mitä selvimmillä sanoilla kieltänyt
ihmisiä kutsumasta toisia ihmisiä opettajikseen, kieltänyt rukoilemasta
temppeleissä ja käskenyt jokaisen rukoilemaan yksinäisyydessä, kieltänyt
itse temppelitkin, sanoen tulleensa hajoittamaan niitä, käskien
rukoilemaan hengessä ja totuudessa eikä temppeleissä; ja kieltänyt ennen
kaikkea paitsi tuomitsemasta ihmisiä ja pitämästä heitä teljettyinä,
paitsi kiduttamasta, häpäisemästä, mestaamasta heitä, kuten täällä
tehtiin, vielä harjoittamasta minkäänlaista väkivaltaa ihmisiä vastaan,
ilmoittaen tulleensa vangituita vapauteen saattamaan.

Ei kenenkään läsnäolijan mieleen juolahtanut, että kaikki, mitä täällä
tehtiin, oli suurinta herjausta ja pilkkaa sille samalle Jeesukselle,
jonka nimessä kaikkea tätä tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen,
että tuo kullattu risti emalji-medaljonkinensa, jonka pappi oli tuonut
esiin ihmisten suudeltavaksi, kuvasi sitä hirsipuuta, johon Kristus oli
hirtetty juuri sen vuoksi, että oli kieltänyt kaiken sen, mitä täällä
nyt hänen omassa nimessään tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen,
että ne papit, jotka luulevat leivän ja viinin muodossa syövänsä
Kristuksen ruumista ja verta, todella syövätkin hänen ruumistansa ja
juovat hänen vertansa, mutta eivät palasissa eivätkä viinissä, vaan
sillä, että pahentavat »niitä pienimpiä», joiden kaltaiseksi Kristus oli
itsensä tehnyt, vieläpä riistävät näiltä korkeimman hyvän ja saattavat
heidät kovimpiin kärsimyksiin, himmentäessään ihmisiltä sen onnen
ilmoitusta, jonka hän oli heille tuonut.

Pappi teki rauhallisella omallatunnolla kaikkea mitä teki sentähden,
että oli lapsuudestaan asti kasvatettu siinä uskossa, että tämä oli
ainoa totinen uskonto, johon ovat uskoneet kaikki ennen eläneet pyhät
ihmiset ja johon nyt uskoo sekä henkinen että maallinen esivalta. Hän ei
tosin uskonut siihen, että leipä olisi muuttunut ruumiiksi, että
sielulle olisi hyödyksi sanojen laverteleminen, tai että hän olisi
todella syönyt palasen Jumalasta,--siihenhän oli mahdoton uskoa,--vaan
hän uskoi, että tuohon uskontoon täytyy uskoa. Mikä ennen kaikkea
vakuutti häntä uskossansa, oli se, että tämän uskonnon vaatimusten
täyttämisestä hän jo 18 vuoden aikana oli nauttinut niitä tuloja, joilla
elätti perhettänsä, kouluutti poikaansa lyseossa ja tytärtänsä
hengellisessä opistossa. Samoin uskoi myöskin lukkari, ainoastaan vielä
sitkeämmin kuin pappi, sillä hän oli kokonaan unohtanut mikä
asianomaisten uskonkappalten ajatus oli, ja tiesi ainoastaan, että
ehtoollisviinistä, sielumessusta, rukoushetkistä, kiitosrukouksesta
laulun kanssa ja kiitosrukouksesta ilman laulua, kaikesta tuli määrätty
rahasumma, jota todelliset kristityt mielellään maksavat, ja sen tähden
hän kiljuikin: »armahda, armahda meit'», ja lauloi ja luki, mitä oli
määrätty, yhtäläisellä varmuudella tämän välttämättömyyteen, kuin millä
ihmiset myövät halkoja, jauhoja, perunoita. Tirehtööri ja vartijat
puolestaan, vaikkeivät olleet koskaan tienneet eivätkä ottaneet selvää
näiden uskonkappalten sisällyksestä eivätkä siitä, mitä nuo kaikki
kirkolliset temput merkitsivät,--uskoivat, että välttämättä oli
uskominen tähän uskoon, koskapa korkea esivalta ja itse keisarikin
siihen uskoo. Paitsi sitä he, vaikka hämärästikin (he eivät mitenkään
olisi voineet selittää miten se oikeastaan tapahtui), tunsivat, että
tämä usko oikeutti heidän julman virkansa. Ilman tätä uskontoa heidän
olisi ollut vaikea jopa kokonaan mahdotonkin käyttää kaikkia voimiansa
ihmisten rääkkäämiseen, kuten he nyt aivan hyvällä omalla tunnolla
tekivät. Tirehtööri oli niin hyvänluontoinen ihminen, ettei hän
mitenkään olisi voinut viettää tämmöistä elämää tuntematta kannatusta
tästä uskonnosta. Ja sentähden hän seisoi liikahtamatta, suorana,
kumarteli hartaasti ja teki ristinmerkkiä, koetti tulla liikutetuksi kun
laulettiin: »Oi kerubiimit», ja, kun lapset vietiin herranehtoolliselle,
hän astui esille ja omakätisesti nosti syliinsä pojan, jolle sakramentti
annettiin.

Enimmät vangeista, lukuunottamatta niitä ani harvoja, jotka selvään
ymmärsivät koko sen eksytyksen, minkä alaiseksi tähän uskontoon uskojat
joutuivat, ja jotka sentähden sydämmessään sitä nauroivat, enimmät
uskoivat, että noissa kullatuissa jumalankuvissa, kynttilöissä,
maljoissa, messukaapuissa, risteissä, käsittämättömien sanain
toistamisissa piili jokin salaperäinen voima, jonka avulla voi hankkia
suuria etuja tässä ja tulevassa elämässä.

Näin uskoi Maslovakin. Hän kuten muutkin koki jumalanpalveluksen
kestäessä hartauden ja ikävän sekaista tunnetta. Alussa hän seisoi
joukon keskellä, aitauksen takana, eikä voinut nähdä muita kuin
kumppanejansa; mutta kun ehtoollisvieraat olivat siirtyneet eteenpäin,
tuli hänkin esille, ja hänkin näki tirehtöörin, ja tämän ja vartijain
välillä vaaleapartaisen valkotukkaisen ukon,--Fedosjan miehen, joka
pysähtynein silmin katseli vaimoonsa.--Maslova alkoi laulun aikana
tarkastella ukkoa ja kuiskutella Fedosjan kanssa, ja teki ristinmerkkiä
ja kumarteli vaan silloin kuin muut niin tekivät.



XLI.


Nehljudof oli lähtenyt aikasin kotoansa samana aamuna. Kadulla ajoi
vielä maalais-äijä ja kummallisella äänellä huuteli:

--Maitoa, maitoa, maitoa!

Eilisiltana oli tullut ensimäinen lämmin kevätsade. Kaikkialla missä ei
ollut kivitystä oli ruoho alkanut äkkiä vihertää; koivut vihersivät
puutarhoissa, ja tuomet ja poppelit suoristelivat pitkiä, hyvänhajuisia
lehtiänsä, puodeissa ja asuinrakennuksissa otettiin pois talvi-ikkunoita
ja pestiin laseja. Romutavarain torilla, jonka ohi Nehljudofin oli
ajaminen, kiehui riviin rakettujen puotitelttain edessä taaja
väkijoukko, kulki ryysyisiä miehiä, kantaen kainalossaan saappaita, ja
olan yli heitettynä liivejä ja silitettyjä housuja.

Ravintolan luona tungeksi tehtaistansa vapautuneita työmiehiä puhtaissa
alusliiveissä ja kiilloitetuissa saappaissa, ja naisia kirkkaanvärisissä
silkkihuiveissa ja helmillä koristetuissa palttoissa. Poliisit keltasine
pistoolinuorineen seisoskelivat paikoillansa vaanien epäjärjestyksiä,
jotka olisivat voineet karkoittaa heidän painavan ikävänsä. Bulevardin
käytävillä ja vasta viheriöityneillä penkereillä juoksenteli leikkiviä
pienokaisia ja koiria, ja iloiset lapsenhoitajat juttelivat keskenänsä
toisesta penkistä toiseen.

Kivikaduilla, jotka vasemmalla, varjon puolella, olivat vielä viileitä
ja kosteina, ja vasta keskellä kuivuneet, jyskyttelivät herkeämättä
kuorma-ajurien raskaat ajopelit, rämisivät issikkain roskat ja helisivät
raitiovaunut. Joka suunnalta ilma vavahteli kellojen erilaisesta
soinnista ja kumahtelemisesta, millä ihmisiä kutsuttiin läsnäolemaan
samallaisessa jumalanpalveluksessa kuin paraikaa tapahtui vankilassa. Ja
juhlapukuinen rahvas hajosi kukin seurakuntansa kirkkoon.

Issikka ei tuonut Nehljudofia aivan vankilan eteen, vaan ainoastaan
käänteeseen, josta mentiin vankilaan.

Joukko miehiä ja naisia, enimmillä myttynen kädessä, seisoi tässä
käänteessä, noin sadan askeleen päässä vankilasta. Oikealla oli
mataloita puurakennuksia, vasemmalla kaksikerroksinen talo kylttinensä.
Itse mahdottoman suuri kivinen vankilarakennus oli edessä, ja sen
läheisyyteen ei kävijöitä päästetty. Vahtisotamies käveli kiväärineen
edestakasin, ankarasti kiljahtaen jokaiselle, joka pyrki hänen
ohitsensa.

Erään puurakennuksen pikkuportin luona, oikealla puolella, vastapäätä
vahtisotamiestä, istui penkillä vanginvartija virkapuvussaan hopeisilla
ansionauhoilla, kirjotuskirjanen kädessä. Hänen luoksensa tulivat
kävijät ilmoittamaan ketä halusivat tavata, ja hän pani nimet kirjaan.
Nehljudof tuli myöskin hänen eteensä ja nimitti Katariina Maslovan.
Ansionauhainen vartija kirjoitti ylös.

--Miksi ei jo päästetä?--kysyi Nehljudof.

--Paraikaa pidetään jumalanpalvelusta. Kun se loppuu, silloin
päästetään.

Nehljudof siirtyi odottavien joukkoon. Tästä joukosta erkani samassa
ryysyinen mies kokoon mykertynyt lakki päässä, naama täynnänsä punasia
viiruja. Hän suuntasi kulkunsa vankilaa kohden.

--Minne sinä tunkisit, hä?--huusi hänelle kiväriniekka.

--Ja mitäs sinä ärjyt, hä?--vastasi vaivanen ja palasi takasin:--jos on
kielletty, kuulen vähemmälläkin. Kiljut kuin mikäkin jenraali!

Joukossa naurettiin hänelle hyväksyvästi. Tapaamaan tulleista olivat
enimmät huonopukuista väkeä, jopa ryysyisiäkin, mutta oli päältäpäin
katsoen siistejäkin miehiä ja naisia. Nehljudofin rinnalla seisoi
hyvinpuettu, kokonaan ajeltu, täyteläs, punaposkinen mieshenkilö,
nähtävästi alusvaatteita sisältävä mytty kädessä. Nehljudof kysyi
häneltä, oliko hän ensi kertaa täällä. Hän vastasi käyvänsä täällä joka
sunnuntai ja niin he tulivat puheisiin keskenänsä. Se oli eräs pankin
vahtimestari; oli tullut tapaamaan veljeänsä, joka oli tuomittu
väärennyksestä, ja tämä hyvänluontoinen ihminen kertoi nyt Nehljudofille
koko historiansa ja olisi tahtonut tiedustella tämänkin asiaa, kun
heidän huomionsa herätti suurella, pikimustalla rotuhevosella ja
kumipyöräisissä ajopeleissä saapuva herrasväki, ylioppilas hunnuitetun
naisen kanssa. Ylioppilaalla oli käsissä suuri mytty. Hän tuli
Nehljudofin luo ja kysyi millä ehdoilla ja oliko ollenkaan mahdollista
antaa almua vangeille. Hän oli tuonut vehnäsiä. »Se oli minun morsiameni
tahto. Tämä on nimittäin minun morsiameni. Hänen vanhempansa kehoittivat
meitä toimittamaan nämä vehnäset vangeille.»

--Olen itsekin täällä ensi kerran, enkä tiedä, mutta luullakseni täytyy
kysyä tuolta mieheltä,--sanoi Nehljudof osoittaen ansionauhaista
vartijaa, joka istui vihkoinensa oikealla.

Sillävälin kuin Nehljudof puhui ylioppilaan kanssa avautuivat vankilan
suuret, pienellä luukulla varustetut rautaovet ja esille tuli
vankilaupseeri virkatakissa toisen vartijan kanssa; ensimäinen vartija
ilmoitti nyt kävijäin vastaanoton alkaneeksi. Vahtisotamies väistyi ja
kaikki kävijät, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä,
suuntautuivat nopein askelin, jotkut juostenkin, vankilan ovea kohden.
Ovella seisoi yksi vartijoista, joka luki kävijöitä senmukaan kuin nämä
menivät hänen ohitsensa, laskien ääneensä: 16, 17 j.n.e. Toinen vartija,
rakennuksen sisäpuolelta, koskettaen jokaista kädellään, samalla tavalla
luki seuraavalle ovelle kulkevia, että ulospäästettäessä voisi verrata
lukuja, niin ettei yksikään kävijöistä jäisi vankilaan eikä yksikään
vangituista pääsisi ulos. Katsomatta kuka hänen ohitsensa kulki, sipasi
vartija kädellään Nehljudofiakin selkään, ja tuo kädenkosketus ensi
aluksi loukkasi Nehljudofia, mutta muistettuaan kuitenkin heti missä
tarkoituksessa hän oli tullut, häntä hävetti tämä tyytymättömyyden ja
loukkaantumisen tunne.

Ensimäinen huone vankilaovien sisäpuolella oli suuri holvihuone
rautaristikoilla pienenlaisissa ikkunoissa. Sitä sanottiin
kokoushuoneeksi. Ja aivan odottamattansa Nehljudof näki sen
seinäkomerossa suuren ristiinnaulitunkuvan.

»Mitähän varten tämäkin on tässä?»--ajatteli hän, ehdottomasti ajatellen
Kristuksen kuvaa vapaanakulkevien eikä vangittujen yhteydessä.

Nehljudof kulki verkalleen, päästäen ohitsensa kiirehtäviä
käymävieraita. Hän tunsi sekasin sekä kauhua niihin pahantekijöihin,
jotka olivat tänne suljetut, sääliä niihin syyttömiin, jotka, kuten
eilinen poika ja Katjusha, olivat pakoitetut täällä olemaan, ja pelkoa
ja liikutusta sen tapaamisen johdosta, joka oli edessä. Tultua
ensimäisen huoneen läpi, sen toisessa päässä, vartija murahti jotakin.
Mutta Nehljudof oli vaipuneena ajatuksiinsa eikä sitä huomannut, vaan
meni minne useimmat käymävieraat menivät, siis mies- eikä naisosastoon
päin, kuten olisi pitänyt.

Päästettyään kiirehtijät ohitsensa hän tuli viimeisenä tapaamispaikaksi
määrättyyn huoneeseen. Avattuaan oven hämmästytti häntä ensiksi korvia
huumaava, yhtenäinen, sadoista huutavista ihmisäänistä syntyvä pauhu.
Vasta päästyään lähemmäksi ihmisiä, jotka olivat, kuten kärpäset sokerin
päälle, liimaantuneet kiinni huonetta kahtia jakavaan verkkoon, ymmärsi
Nehljudof mistä oli kysymys. Huone oli jaettu kahtia ei yhdellä, vaan
kahdella rautalankaverkolla, jotka ylettyivät katosta maahan asti.
Näiden verkkojen välillä käyskentelivät vartijat. Verkkojen tuolla
puolen olivat vangit, tällä puolen taas käymävieraat. Edellisten ja
jälkimäisten välillä oli kaksi verkkoa ja yli kahden metrin välimatka,
niin että oli mahdotonta saada jotakin annetuksi toiselle, tai
erittäinkin lyhytnäköisen, edes erottaa toisen kasvoja. Puhua oli
myöskin vaikeata, piti huutaa kohti kurkkua tullakseen kuulluksi.
Molemmilla puolilla oli verkkoihin painautuneita kasvoja: vaimoja,
miehiä, isiä, äitejä, lapsia, jotka kaikki koettivat saada nähdyksi
toisiansa ja sanotuksi, mitä oli sanottavaa. Mutta kun jokainen koetti
puhua niin, että vastapäätä oleva olisi häntä kuullut, ja kun hänen
viereisensä koettivat samaa, mutta heidän äänensä häiritsivät toisiansa,
niin täytyi jokaisen huutaa lujemmin kuin toisen. Tästä syntyi se pauhu,
jota Nehljudof oli hämmästynyt sisälle tullessaan. Oli aivan mahdotonta
päästä selville mistä puhuttiin. Saattoi ainoastaan arvata kasvojen
piirteistä mistä oli kysymys ja missä suhteessa keskustelijat olivat
toisiinsa. Lähinnä Nehljudofia oli mummo, pieni huivi päässä. Hän
painautui verkkoon, ja vapisevalla leuvalla huusi jotain kalpealle
nuorelle miehelle, jolla oli pää puoleksi ajeltuna. Vanki kuunteli häntä
tarkkaavaisesti kohottaen kulmakarvansa ja rypistäen otsansa. Mummon
vieressä oli nuori mies, hihaton liivi paidan päällä; hän kuunteli
päätänsä pudistellen mitä hänelle puhui hänen näköisensä vanki, jolla
oli kovin kärsivät kasvot ja jo harmaantuva parta. Vielä sinnempänä
seisoi ryysykerjäläinen, ja hosuen kädellään huusi jotain ja nauroi.
Tämän vieressä istui permannolla nainen sylilapsen kanssa, hyvä
villahuivi päässä, itkien, nähtävästi ensi kerran tavaten sitä
harmaapäistä ihmistä, joka oli toisella puolella vankitakissa, pää
ajeltuna ja raudoissa. Tämän naisen yläpuolella se vahtimestari, jonka
kanssa Nehljudof oli keskustellut, huusi kaikin voimin kaljupäiselle
kiiltosilmäiselle vangille toisella puolella, Kun Nehljudof näki, että
hänen oli puhuminen näissä olosuhteissa, kuohahti hänen mielensä niitä
ihmisiä vastaan, jotka olivat voineet tämmöistä järjestää ja ylläpitää.
Häntä hämmästytti, että tämmöinen hirmuinen asia, tämmöinen
ihmistunteitten herjaaminen ei ketään loukannut. Vaan sekä vartijat ja
tirehtööri että käymävieraat ja vangit tekivät tätä niin kuin olisivat
tunnustaneet että näin se oli olevakin.

Nehljudof viipyi tässä huoneessa noin viisi minuuttia tuntien
jonkinlaista kummallista ahdistusta, tuntien omaa voimattomuuttansa,
tuntien olevansa ikäänkuin erillään koko maailmasta. Hänet valtasi
henkisen kuvotuksen tunne, joka muistutti meritautia.



XLII.


»Niin, nyt pitää siis ryhtyä siihen, mitä varten olen tullut», ajatteli
hän, koettaen reipastuttaa itseänsä.

--»Mitä ihmettä minä nyt teenkään?»--Hän alkoi silmillään hakea
esimiehiä ja nähtyään lyhytkasvuisen, laihan, viiksisuisen virkamiehen
upseerin olkalapuilla ihmisjoukon takana, kääntyi tämän puoleen.

--Voisitteko sanoa minulle, kunnioitettava herra,--sanoi hän
äärimmäisellä kohteliaisuudella:--missä säilytetään naisvankia ja missä
heitä on lupa tavata?

--Onko teillä siis asiaa naisosastoon?

--Niin, minä haluaisin tavata erään naisen vangittujen
joukossa,--vastasi Nehljudof samalla äärimmäisellä kohteliaisuudella.

--Olisitte sanoneet sen silloin kuin olitte kokoushuoneessa. Ketä te
siis tahtoisitte tavata.

--Tahtoisin tavata Katariina Maslovaa.

--Onko hän valtiollinen rikoksentekijä?--kysyi tirehtöörin apulainen.

--Ei, hän on vaan tavallinen...

--Onko hän siis tuomittu, vai mitä?

--On, toissa päivänä hän sai tuomionsa,--sanoi Nehljudof nöyrästi,
peläten ettei mitenkään vaan pilaisi tirehtöörin mielialaa, tämä kun
nähtävästi osoitti jonkinlaista myötätuntoisuutta.

--Jos naisosastoon, niin tehkää hyvin, tännepäin,--sanoi apulainen, joka
lienee Nehljudofin ulkomuodosta päättänyt tämän ansaitsevan
huomiota.--Sidorof,--kääntyi hän partasuisen, mitalirintaisen
aliupseerin puoleen,--saata tämä herra naisosastoon.

--Ymmärrän.

Samassa kuului verkon luota sydäntäsärkeviä nyyhkytyksiä.

Kaikki kummastutti Nehljudofia ja enin kaikesta se, että hänen piti
kiittää ja tuntea kiitollisuutta tirehtöörin apulaista ja päävartijaa
kohtaan, eli niitä ihmisiä kohtaan, jotka suorittelivat kaikkia näitä
julmuuksia.

Vartija vei Nehljudofin miesosaston vierashuoneesta käytävään ja heti
saattoi hänet vastapäisen oven kautta samallaiseen huoneeseen
naisosastoa varten.

Tämä huone oli samoin kuin miesosastossa jaettu kahdella verkolla
kolmeen osaan, mutta se oli paljoa pienempi ja siinä oli vähemmän sekä
käymävieraita että vankeja; ainoastaan huuto ja melu oli yhtä suuri kuin
miesosastossakin. Päällysmiehet kävivät samalla tavalla verkkojen
välissä. Päällystönä oli täällä vartijanainen virkapuvussa, virkanauhat
hihoissa sinisine palteineen ja vöineen. Ja samaten kuin miesosastossa
olivat täälläkin ihmiset molemmilta puolilta painautuneet verkkoihin:
tältä puolelta kaupungin asukkaita erilaisissa puvuissaan, tuolta
puolelta naisvankeja, mitkä valkeissa mitkä omissa puvuissa. Koko verkko
oli täynnänsä ihmisiä. Jotkut kohosivat varpaillensa voidakseen tulla
toisten päiden ylitse kuulluiksi, toiset istuivat permannolla puhellen
keskenänsä.

Huomattavin kaikista naisvangeista sekä ihmeellisen huutonsa että
näkönsä puolesta oli pörhötukkainen laiha mustalaisvanki. Hänellä oli
huivi laskeutunut kiharaiselta tukalta, ja hän seisoi melkein keskellä
huonetta verkon toisella puolella pylvään luona, ja tehden nopeita
liikkeitä huusi jotakin mustalaiselle, jolla oli sininen takki, hyvin
alhaalta ja kireälle vyötettynä. Mustalaisen rinnalle oli lattialle
istuutunut sotamies juttelemaan naisvangin kanssa. Sitten seisoi nojaten
verkkoa vastaan nuori, vaaleapartainen talonpoika pieksuissa, kasvot
punasina, nähtävästi tuskin voiden hillitä kyyneleitänsä. Hänen
kanssansa keskusteli vaaleaverinen naisvanki, katsellen häntä kirkkain
sinisin silmin. Se oli Fedosja ja hänen miehensä. Heidän vieressään
seisoi ryysyinen mies jutellen leveänaamaisen, pörröisen naisen kanssa;
sitten oli kaksi naista, sitten mies, sitten taas nainen,--ja kutakin
vastapäätä naisvanki. Näiden joukossa ei Maslovaa ollut. Mutta vankien
takana tuolla puolen seisoi vielä yksi nainen, ja Nehljudof heti arvasi,
että se oli hän, ja heti tunsi kuinka hänen sydämmensä alkoi kovemmin
sykkiä ja kuinka hänen hengityksensä pysähtyi. Ratkaiseva hetki läheni.
Nehljudof tuli verkon luo ja tunsi hänet varmaan. Maslova seisoi
sinisilmäisen Fedosjan takana ja hymyillen kuunteli mitä tämä puhui. Hän
ei ollut mekossa kuten toissapäivänä, vaan valkoisessa röijyssä, joka
oli kiristetty vyöllä ja kohosi korkealle rinnan kohdalla. Huivin alta
näkyi kuten oikeudessakin mustat kiharat.

»Kohta se tapahtuu»,--ajatteli Nehljudof.--»Kuinkahan kutsuisin häntä?
Vai tuleekohan hän itse.»

Mutta Maslova ei tullut itse. Hän odotti Klaaraa eikä olisi aavistanut
että tuo mieshenkilö tahtoi tavata häntä.

--Ketä te haluatte nähdä?--kysyi Nehljudofilta vartijanainen, joka
käveli verkkojen välissä.

--Katariina Maslovaa,--sai Nehljudof tuskin sanotuksi.

--Maslova, sinua!--huusi vartijanainen. Maslova katsahti ympärillensä,
nosti päänsä ja, povi koholla, Nehljudofille tutulla kernaudella tuli
verkon luo tunkeutuen kahden vangin väliin. Hän katsoi kummastellen ja
kysyvästi Nehljudofiin, tuntematta tätä.

Päättäen kuitenkin Nehljudofin vaatteista, että tämä oli rikas mies, hän
hymähti.

--Minunko luokseni?--sanoi hän kumartaen hymyilevät ja hiukan
kierosilmäset kasvonsa verkkoa kohden.

--Minä tahdoin nähdä...--Nehljudof ei tietänyt sanoako: »teitä» eli
»sinua», ja päätti sanoa »teitä». Hän ei puhunut tavallista
kovemmin:--Minä tahdoin nähdä teitä ... minä...

--»Älä siinä turhia vätystä»,--huusi hänen vieressään ryysyinen
mies:--»Sano, oletko ottanut vai et?»

--»Mies on kuolemaisillaan, ei siinä enää mikään auta!»--huusi joku
toiselta puolelta.

Maslova ei saanut selvää siitä, mitä Nehljudof puhui, mutta tämän
kasvojen ilme puhuessa muistutti hänelle äkkiä Nehljudofin. Hän ei
voinut uskoa silmiänsä. Hymyily katosi hänen huuliltansa ja otsa alkoi
kärsivästi rypistyä.

--On mahdoton kuulla mitä puhutte,--huusi Maslova räpyttäen silmiään ja
yhä enemmän rypistäen otsaansa.

--Minä olen tullut...

»Niin, minä teen nyt sitä mikä on velvollisuuteni, minä kadun tekoani»,
ajatteli Nehljudof.

Ja tuskin oli hän näin ajatellut, kun kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä, tykertyivät kaulaan, ja Nehljudof, tarttuen sormin verkon
lankoihin, vaikeni koettaen hillitä itkun purskausta.

--»Älä siinä vinkuroi, vaan pysy asiassa» ... huudettiin toiselta
puolelta.

--»Jumalauta, jos tiedän mitään»,--huusi vanki toiselta.

Nähtyään hänen liikutuksensa Maslova tunsi hänet.

--Ihan hänen näköisensä, vaan en tunne,--huusi Maslova katsomatta
Nehljudofiin ja hänen punastuneet kasvonsa synkistyivät vieläkin
enemmän.

--Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi,--huusi Nehljudof kovalla
äänellä ilman mitään erikoispainoa sanoissa, aivan kuin olisi ulkoläksyä
lukenut.

Huudettuaan nämä sanat, häntä alkoi hävettää hän katsahti ympärilleen.
Mutta kohta tuli ajatus, että jos hävettää, niin se on sitä parempi,
koska hänen juuri täytyykin kantaa häpeätä. Ja hän jatkoi kovalla
äänellä:

--Anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt sinulle paljon pahaa...

Maslova seisoi liikahtamatta, yhä katsoen häneen.

Nehljudof ei voinut enempää puhua, vaan siirtyi pois verkon luota
koettaen hillitä rintaansa vapisuttavia nyyhkytyksiä.

Tirehtöörin apulainen, se sama, joka oli osoittanut Nehljudofin
naisosastoon, tuli, nähtävästi uteliaana Nehljudofin asiasta, tänne, ja
nähtyään ettei Nehljudof ollutkaan verkon luona, kysyi, miksei hän siis
puhunut sen kanssa kuin olisi pitänyt. Nehljudof turisti nenäänsä, ja
koettaen pudistaa itsestään pois liikutuksen ja näyttää rauhalliselta,
vastasi:

--On mahdotonta puhua verkon kautta, ei mitään kuulu.

--No, voihan käskeä hänet vähäksi ajaksi tännekin.

--Maria Karlovna!--kääntyi hän vartijanaisen puoleen.--Saattakaa Maslova
ulkopuolelle.



XLIII.


Hetken kuluttua tuli Maslova syrjäovesta esille. Lähestyen pehmein
askelin ihan Nehljudofin luo hän pysähtyi ja katseli häneen
silmäkulmiensa alta. Mustat hiukset kiertyivät niinkuin toissakin
päivänä kiharoina hänen otsalleen, kasvot olivat sairastavina,
turvonneina ja vaaleina, ne olivat hyvännäköiset ja aivan rauhalliset;
ainoastaan kiiltomustat, hiukan kierot silmät erityisesti loistivat
turvonneiden silmäluomien alta.

--Saatte tässä puhua,--sanoi tirehtöörin apulainen ja väistyi itse
syrjään. Nehljudof siirtyi penkin ääreen, joka oli seinän luona.

Maslova katsahti kysyvästi tirehtöörin apulaiseen ja sitten, ikäänkuin
kummastuksesta kohauttaen olkapäitään, meni Nehljudofin jäljessä
penkille ja istui hänen viereensä, oikaisten hameensa.

--Tiedän että teidän on vaikea antaa minulle anteeksi,--sanoi Nehljudof,
mutta hän pysähtyi jälleen kun kyyneleet tekivät estettä,--vaan jos
entisyyttä onkin mahdoton korjata, niin teen ainakin nyt kaiken mitä
voin. Sanokaa...

--Kuinka ihmeessä olette minut löytäneet?--kysyi Maslova vastaamatta
hänen kysymykseensä ja katsomatta häneen.

»Jumalani! Auta minua. Neuvo minulle, mitä minun on
tekeminen»,--ajatteli Nehljudof itsekseen nähdessään hänen nyt niin
muuttuneet pahannäköiset kasvonsa.

--Olin toissapäivänä valamiehenä,--sanoi Nehljudof:--silloin kuin olitte
oikeuden edessä.--Ettekö tunteneet minua?

--En, en tuntenut. Eihän minulla ollut semmoiseen aikaakaan. Enkä minä
siksi toiseksi katsellutkaan.

--Olihan lapsikin?--kysyi Nehljudof ja tunsi kuinka hänen kasvonsa
punehtuivat.

--Se kuoli kohta, Jumalan kiitos,--vastasi Maslova lyhyesti ja
vihasesti, kääntäen katseensa pois hänestä.

--Kuinka, mistä syystä?

--Olin itse sairaana, kuoleman kielissä,--sanoi Maslova nostamatta
silmiään.

--Kuinkas tätit tulivat teitä päästäneeksi?

--Kukapa pitäisi piikaa, jolla on lapsi? Karkoittivat heti kun
huomasivat. Ja mitäpä niistä senaikuisista,--en muista mitään, olen
kaikki unohtanut. Kaikki se silloinen on lopussa.

--Ei, ei ole lopussa. En minä voi sitä jättää näin. Tahdon vaikka nyt
vasta sovittaa rikokseni.

--Mitä siinä en sovittamista; entiset ovat olleet ja menneet,--sanoi
Maslova ja,--mitä Nehljudof ei olisi mitenkään odottanut,--katsahti
äkkiä häneen ja epämiellyttävästi, viekoittelevasti ja surkeasti
hymähti.

Maslova ei ollut suinkaan odottanut, että hän tulisi erittäinkään nyt,
tänne, ja sentähden Nehljudofin ilmestyminen hämmästytti häntä ensi
hetkellä ja pakotti muistamaan semmoista, mitä hän ei milloinkaan muuten
muistellut. Ensi hetkellä hän hämärästi muisti jälleen sen uuden,
ihmeellisen tunne- ja ajatusmaailman jonka hänelle oli avannut
ihastuttava nuorukainen heidät keskinäisen rakkautensa kautta toisiinsa;
muisti sitten hänen käsittämättömän julmuutensa ja koko sen sarjan
alentumisia ja kärsimyksiä, jotka tästä taikamaisesta onnesta seurasivat
ja ikäänkuin vuotivat. Ja hänen, teki kipeätä. Mutta ollen kykenemätön
selviytymään tässä asiassa hän menetteli nytkin niinkuin menetteli aina:
karkoitti luotansa nämä muistot ja koetti peittää ne huonon elämän
omituiseen usvaan; juuri näin hän menetteli nytkin. Ensi hetkenä hän oli
yhdistänyt ajatuksissaan tuon hänen edessään istuvan ihmisen sen
nuorukaisen kanssa, jota hän oli kerran rakastanut, mutta kun se teki
liian kipeätä, hän heti herkesi yhdistämästä edellistä jälkimäisen
kanssa. Tämä puhtaasti vaatetettu, hemmoteltu herrasmies hyvänhajusine
partoineen ei ollut nyt hänelle se Nehljudof, jota hän oli rakastanut,
vaan ainoastaan yksi niistä ihmisistä jotka milloin vaan tarvitsivat
käyttivät hyväkseen semmoisia olentoja kuin hän oli, ja joita semmoisten
olentojen kuin hän, piti puolestaan käyttää niin paljon kuin mahdollista
omaksi eduksensa. Ja sentähden oli hän hymähtänyt Nehljudofille.

Maslova oli vaiti ja mietiskeli miten voisi saada Nehljudofista jotain
hyötyä.

--Kaikki tuo on lopussa,--sanoi Maslova.--Niin nythän--ne tuomitsivat
Siperiaan.--Ja hänen huulensa vavahtivat, kun hän lausui tämän
kauhistuttavan sanan.

--Minä tiesin, minä olin vakuutettu siitä että olitte syytön,--sanoi
Nehljudof.

--Tietysti, kuinkas muuten. Olenko minä mikään varas tai
ryöväri.--Siellä meillä sanoivat, että kaikki riippuu asianajajasta,--
jatkoi hän.--Sanoivat että täytyy jättää anomus. Mutta sehän kuuluu
olevan hyvin kallista...

--Niin, ihan välttämättä,--sanoi Nehljudof.--Minä olenkin jo kääntynyt
asianajajan puoleen.

--Ei saa vaan sääliä rahoja, pitäisi ottaa hyvä,--sanoi Maslova.

--Minä teen kaikki mikä on mahdollista. Syntyi äänettömyys.

Maslova hymyili taaskin samalla tavalla.

--Tahtoisin pyytää teiltä ... voisitteko antaa minulle vähän rahaa. En
minä paljon ... kymmenen ruplaa. Enempää en tarvitse,--sanoi hän äkkiä.

--Kyllä, kyllä,--sanoi Nehljudof hämillään ja tarttui lompakkoonsa.

Maslova katsahti nopeasti tirehtööriin, joka käveli edestakasin
huoneessa.

--Älkää antako tuon nähden, muuten otetaan rahat pois.

Nehljudof otti esille lompakkonsa heti kun tirehtööri oli kääntynyt
pois, vaan ei ehtinyt vielä saada kymmenruplan seteliä annetuksi, kun
tirehtööri jo taas kääntyi heihin päin. Hän rutisti setelin kouraansa.

--»Tuohan on kuollut nainen»,--ajatteli Nehljudof katsellen Maslovan
ennen niin suloisia, mutta nyt pilaantuneita, turvonneita kasvoja ja
pahaa kiiltoa hänen mustissa silmissänsä, jotka seurasivat tirehtööriä
ja Nehljudofin kättä kymmenruplaisen kanssa. Ja Nehljudofiin tuli
horjumisen hetki.

Sama kiusaaja, joka puhui eilen yöllä, taas alkoi puhua Nehljudofin
sydämmessä, kuten ainakin koettaen johdattaa häntä pois kysymyksestä,
mitä oli tehtävä, kysymykseen, mikä seuraisi hänen teoistaan, ja mikä
olisi hyödyllistä.

--»Turhaa on kaikki vaivasi tämän ihmisen kanssa»,--puhui tämä ääni:
»Sinä ripustat omaan kaulaasi kiven, joka hukuttaa sinut ja estää sinua
olemasta hyödyksi muille. Mitä jos antaisi hänelle rahaa, kaikki mitä
on, sanoisi hyvästi ja lopettaisi ainiaaksi kaikki suhteet!»--ajatteli
Nehljudof.

Mutta samassa hän tunsi, että nyt, juuri tällä hetkellä, hänen
sielussaan tapahtuu jotakin tavattoman tärkeätä,--että hänen sisällinen
elämänsä on tällä hetkellä asetettu ikäänkuin vaa'alle, joka pienimmästä
ponnistuksesta voi vaipua toiselle tai toiselle puolelle. Ja hän teki
tämän voimain ponnistuksen, huusi avukseen sen Jumalan, jonka oli eilen
sydämmessään tuntenut; ja Jumala heti ilmaisi itsensä hänessä. Hän
päätti heti sanoa kaikki.

--Katjusha! Minä tulin pyytämään sinulta anteeksi, mutta sinä et ole
vastannut minulle oletko antanut anteeksi vai annatko milloinkaan,--
sanoi hän ruveten yhtäkkiä sinuttelemaan.

Maslova ei kuunnellut häntä, vaan katseli yhä milloin kättä milloin
tirehtööriä. Kun tirehtööri kääntyi pois, ojensi hän nopeasti kätensä
Nehljudofia kohti, sieppasi paperirahan ja pisti vyötärykseen.

--Puhutte niin kummallisia,--sanoi hän naurahtaen ylenkatseellisesti,
kuten Nehljudofista näytti.

Nehljudof tunsi, että Maslovassa oli jotakin hänelle suoraan
vihamielistä, mikä puolusti Maslovan asemaa semmoisena kuin tämä oli, ja
esti pääsemästä tämän sydämmeen.

Mutta kummallista kyllä, tämä seikka ei lainkaan vieroittanut, vaan
päinvastoin vielä enemmän ja jollakin aivan erikoisella,
uudella voimalla kiinnitti Nehljudofia häneen. Nehljudof tunsi
velvollisuudeksensa henkisesti herättää hänet, tunsi että se oli
hirmuisen vaikeata,--mutta juuri tämän teon vaikeus viehättikin häntä.
Nehljudofissa oli häntä kohtaan nyt semmoisia tunteita, jommoisia hän ei
ollut koskaan ennen tuntenut Katjushaa yhtävähän kuin ketään muutakaan
ihmistä kohtaan,--siinä ei ollut mitään personallista: hän ei toivonut
Katjushalta mitään itsellensä, toivoi ainoastaan, että tämä olisi
lakannut olemasta sellaisena kuin oli nyt,--että olisi herännyt ja
muuttunut jälleen semmoiseksi kuin oli ennen.

--Katjusha, miksi sinä puhut noin. Tunnenhan minä sinut, muistan
mimmoinen olit siellä maalla...

--Mitäpä niistä vanhoista,--vastasi toinen kuivasti.

--Muistelen siksi, että tahdon sovittaa rikokseni. Katjusha,--alkoi hän
ja oli jo sanomaisillaan senkin, että menisi naimisiin, mutta tapasi
katseen, jossa näki jotakin niin hirmuista ja raakaa, poissysäävää,
ettei hän voinut puhua loppuun.

Nyt alkoivatkin käymävieraat jo lähteä ulos. Tirehtöörin apulainen tuli
Nehljudofin luo sanomaan, että tapaamisen aika oli päättynyt. Maslova
nousi, nöyrästi odottaen milloin hänet laskettaisiin menemään.

--Hyvästi, minulla on vielä paljon puhumista, mutta kuten näette, nyt ei
ole lupa,--sanoi Nehljudof ojentaen kättänsä.--Tulen toisten.

--Taisitte jo sanoa kaikki...

Hän antoi kätensä, vaan ei puristanut.

--Ei, minä koetan tavata teitä vielä, ja silloin on minun sanottava
teille hyvin tärkeä asia,--sanoi Nehljudof.

--Tulkaa vaan,--sanoi Maslova hymyillen niinkuin hymyili miehille, joita
tahtoi miellyttää.

--Te olette minulle lähempi kuin sisar,--sanoi Nehljudof.

--Kummallista,--sanoi Maslova taas ja läksi päätänsä keikutellen verkon
taakse.



XLIV.


Nehljudof oli odottanut että Katjusha ensi tapaamisessa, nähtyään hänet
ja saatuaan tietää hänen alttiista aikeistaan ja katumisestaan, olisi
heti ilostunut, tullut liikutetuksi ja muuttunut jälleen entiseksi
Katjushaksi, mutta kauhukseen hän nyt näki, ettei Katjushaa ollut
olemassa, vaan oli olemassa ainoastaan Maslova. Tämä seikka hämmästytti
ja kauhistutti Nehljudofia.

Häntä hämmästytti erittäinkin se, ettei Maslova ollenkaan hävennyt
asemaansa,--ei vangin asemaa, (sitä hän kyllä häpesi), vaan
prostitueeratun asemaa,--jopa oli ikäänkuin tyytyväinen siihen, melkein
ylpeili siitä. Mutta asia ei oikeastaan voinutkaan olla toisin. Jokaisen
ihmisen, voidakseen toimia, täytyy pitää toimintaansa tärkeänä ja
hyvänä. Ja sentähden, olipa hänen asemansa mikä tahansa, hän
ehdottomasti muodostaa itselleen semmoisen katsomuksen ihmiselämään
yleensä, että sen valossa hänen toimintansa tulee hänestä näyttämään
tärkeältä ja hyvältä. Tavallisesti ajatellaan, että varas, murhaaja,
spiooni, prostitueerattu pitävät omaa toimintaansa huonona ja
välttämättä häpeävät sitä. Mutta asianlaita on ihan toisenlainen.
Ihmiset, joita kohtalo ja heidän omat erehdyksensä ovat saattaneet
johonkin, vaikka kuinka väärään asemaan, muodostavat heti itselleen
semmoisen yleisen elämänkatsomuksen, jonka valossa heidän asemansa
näyttää heistä hyvältä ja kunnioitettavalta. Ja tämmöisen katsomuksen
ylläpitämistä varten he vaistomaisesti hakevat aina itselleen semmoista
seuraa, jossa heidän omistamansa käsitys elämästä ja heidän asemansa
siinä tulee tunnustetuksi ja hyväksytyksi. Meitä kummastuttaa tämä
seikka milloin kysymys on varkaista, jotka ylpeilevät sukkeluudestaan,
prostitueeratuista, jotka ylpeilevät siveettömyydestään, murhaajista,
jotka ylpeilevät julmuudestaan. Mutta se kummastuttaa meitä ainoastaan
sentähden, että näiden ihmisten piiri--heidän ilmakehänsä, on
rajoitettu, ja erittäinkin sentähden, että me itse olemme sen
ulkopuolella; mutta tapahtuuhan aivan sama ilmiö myöskin rikkaitten
kesken, jotka ylpeilevät rikkauksistaan, s.o. ryöstöistään,--
sotapäällikköjen kesken, jotka ylpeilevät voitoistansa, s.o. tapoista,
--valtamiehien kesken, jotka ylpeilevät mahtavuudestansa s.o,
väkivallasta. Näitä ihmisiä katsoessa emme huomaa mitään väärennystä
elämänkäsityksessä, hyvän ja pahan käsityksessä,--väärennystä, joka
olisi tehty oman aseman oikeuttamiseksi, ja olemme näkemättä ainoastaan
sentähden, että niiden ihmisten piiri, joilla on täten turmeltuneet
käsitykset, on suurempi, ja että me itse kuulumme siihen.

Ja tämmöinen katsomus omaan elämäänsä ja omaan asemaansa maailmassa oli
muodostunut Maslovallekin. Hän oli Siperiaan tuomittu, prostitueerattu,
ja huolimatta siitä hän oli muodostanut itselleen sellaisen
maailmankatsomuksen, jonka ohella hän kyllä saattoi hyväksyä itseänsä,
jopa ihmisten edessä ylpeilläkin asemastaan.

Tämä maailmankatsomus oli siinä, että suurin onni kaikille miehille,
kaikille erotuksetta,--vanhoille, nuorille, lyseolaisille, kenraaleille,
sivistyneille, sivistymättömille,--on sukupuolinen yhteys viehättävien
naisten kanssa, ja että sentähden kaikki miehet, vaikka ovatkin
olevinaan muissa toimissa, oikeastaan haluavat vaan tätä ainoata. Mutta
hän, Maslova, ollen viehättävä nainen, saattoi joko tyydyttää taikka
olla tyydyttämättä tätä heidän haluansa, ja sentähden hän oli sekä
tärkeä että tarpeellinen ihminen. Koko hänen entinen ja nykyinen
elämänsä todisti tämän katsomuksen oikeaksi.

Kymmenen vuoden aikana oli hän kaikkialla missä hän vaan liikkui, alkaen
Nehljudofista ja vanhasta poliisista aina vanginvartijoihin
saakka,--huomannut, että miehet tarvitsevat häntä; hän ei nähnyt eikä
huomannut niitä miehiä, jotka eivät olisi häntä kaivanneet. Ja sentähden
koko maailma näytti hänestä intohimon nostattamalta laumalta ihmisiä,
jotka kaikilta tahoilta vartioivat häntä ja kaikilla mahdollisilla
keinoilla,--petoksella, väkivallalla, ostolla, viekkaudella,--koettivat
valloittaa hänet.

Näin käsitti Maslova elämän, ja näin elämää käsittäessä hän ei ollut
ainoastaan viimeinen, vaan päinvastoin hyvin tärkeä ihminen. Ja Maslova
piti tämmöistä elämänkäsitystä kalliimpana kuin mitään muuta maailmassa,
ei voinut olla pitämättä sitä kalliina, sentähden, että jos hän olisi
siitä luopunut hän olisi kadottanut sen merkityksen, minkä tämmöinen
käsitys hänelle ihmisten keskuudessa antoi. Tuntien, että Nehljudof
tahtoo johtaa häntä toiseen maailmaan, hän teki vastarintaa, koska
ymmärsi, että siinä maailmassa, johon häntä olisi viekoteltu hän tulisi
kadottamaan tämän asemansa elämässä, joka asema antoi hänelle varmuutta
ja kunnioitusta itseensä. Tästä samasta syystä hän myöskin karkoitti
luotaan muistot ensimäisestä nuoruudestaan ja ensimäisistä suhteistaan
Nehljudofiin. Nämät muistot eivät sopineet yhteen hänen nykyisen
maailmankatsomuksensa kanssa, ja olivat sentähden kokonaan poispyyhityt
hänen muistostaan, taikka oikeammin, olivat koskemattomina jossakin
muistojen lokerossa, mutta suljettuina, umpeen kitattuina, aivan kuin
mehiläiset kittaavat umpeen matojen pesiä, jotka uhkaavat hävittää koko
heidän työnsä, ja siten sulkevat kaiken pääsön luoksensa. Ja senpätähden
nykyinen Nehljudof ei ollut hänelle se ihminen, jota hän oli kerran
puhtaalla rakkaudella rakastanut, vaan ainoastaan rikas herra, jota
saattoi ja jota oli pakkokin käyttää hyväksensä, ja jota kohtaan tuli
kysymykseen vaan semmoiset suhteet kuin kaikkiin muihinkin herroihin.

»Ei, en saanut sanotuksi pääasiaa»,--ajatteli Nehljudof kulkiessaan
ihmisjoukon mukana pois. »En sanonut hänelle meneväni naimisiin hänen
kanssaan. En sanonut, mutta sanon kuin sanonkin»,--ajatteli hän.

Ovissa seisovat vartijat taaskin kahteen kertaan laskivat poiskulkevien
käymävieraiden lukua, ettei kukaan syrjäinen olisi päässyt ulos tai
jäänyt linnaan. Se että Nehljudofia nytkin kosketeltiin selkään, ei
häntä enää loukannut eikä hän nyt sitä edes huomannutkaan.



XLV.


Nehljudof oli tahtonut muuttaa ulkonaisen elämänsä: luopua suuresta
kortteeristaan, päästää pois palvelijat ja asettua hotelliin. Mutta
Agrafena Petrovna sai hänelle todistetuksi, että oli vähemmän järkevää
tehdä minkäänlaisia muutoksia elämänlaadussaan ennen talvea; kesän
aikana ei kortteeria kukaan ottaisi ja ainahan oli jossain eläminen,
tallettaminen huonekaluja ja tavaroita. Niin että myttyyn menivät kaikki
Nehljudofin ponnistukset ulkonaisen elämänsä muuttamiseksi, (hän olisi
tahtonut järjestää olonsa ylioppilaiden tavoin). Ei ainoastaan niin,
että kaikki jäi entiselleen, vaan talossa päinvastoin ryhdyttiin kahta
innokkaammin kevättöihin: tuuletettiin, ripustettiin ulos ja piestiin
kaikellaisia villa- ja turkkivaatteita, johon työhön ottivat osaa sekä
talonmies apulaisineen että kyökkipiika ja itse Kornejkin. Ensin
alettiin kantaa ulos ja ripustaa nuorille jonkinlaisia univormuja ja
kummallisia turkkeja, joita ei kukaan koskaan käyttänyt, sitten alettiin
tuoda mattoja ja huonekaluja, ja talonmies apulaisinensa, hihat
käärittyinä jäntehikkäiden käsivarsien ympäri, alkoivat kaikin voimin
tahtiin piiskata näitä vaatteita, ja kaikkiin huoneisiin oli levinnyt
naftaliinin haju. Kulkiessaan pihan yli ja katsoessaan ikkunoista
Nehljudof ihmetteli kuinka tavattoman paljon tätä kaikkea oli ja kuinka
perin tarpeetonta se kaikki oli. Näiden tavarain ainoa käytännöllinen
merkitys,--ajatteli Nehljudof,--oli siinä, että ne tarjosivat
harjoittamisen tilaisuutta Agrafena Petrovnalle, Kornejille,
talonmiehelle, hänen apulaiselleen ja kyökkipiialle.

»Ei maksa vaivaa muuttaa nyt elämänmuotoja, niinkauan kuin Maslovan asia
on vielä ratkaisematta»,--ajatteli Nehljudof.--»Ja se olisi liika
vaikeaakin. Kyllä kai kaikki itsestään muuttuu sittenkuin Maslova tulee
joko vapautetuksi taikka poislähetetyksi ja minä lähden seuraamaan
häntä.»

Asianajaja Fanarinin määräämänä päivänä Nehljudof saapui tämän luokse.
Tultuaan asianajajan komeaan kortteeriin, hänen omassa talossaan,
Nehljudof joutui keskelle tavattoman suuria kasveja ja mitä
ihmeellisimpiä ikkunaverhoja, ja yleensä keskelle semmoista kallista
huoneiden sisustusta, joka todistaa helposti ja vaivatta saaduista
rahoista ja jommoista tavataan vaan äkkiarvaamatta rikastuneilla
ihmisillä. Vastaanottohuoneessa Nehljudof tapasi vuoroansa odottavia
avunhakijoita, jotka kuten lääkärien odotushuoneessa istuskelivat
haluttomina pöytien ääressä katselemassa heidän lohdutukseksensa sinne
asetettuja kuvalehtiä. Asianajajan apulainen, joka myöskin istui täällä
korkean pulpetin ääressä, tunsi Nehljudofin, tuli hänen luoksensa,
tervehti ja sanoi kohta ilmoittavansa esimiehelleen. Mutta hän ei ollut
vielä ehtinyt työhuoneen oven luokse, kun tämä jo aukeni ja kuului
lyhyen, tanakan, punakasvoisen, tuuheaviiksisen, aivan uusipukuisen
herran ja itse Fanarinin kovaääninen, vilkas keskustelu. Molempien
kasvoissa heidän ulostullessaan oli semmoinen ilme kuin on ihmisten
kasvoilla, jotka juuri ovat tehneet edullisen, vaan ei aivan rehellisen
kaupan.

--Oma syynne, oma syynne,--puhui hymyillen Fanarin.

--Kyllähän minä olisin ... mutta ei ole hyvä pistää näppiänsä...

Ja molemmat nauroivat epäluonnollisesti.

--Ahaa, ruhtinas, tehkää hyvin,--sanoi Fanarin nähtyään Nehljudofin ja
nyykäyttäen poistuvalle kauppiaalle vielä kerran päätänsä, vei
Nehljudofin omaan jäykkäkuosisesti sisustettuun työhuoneeseensa,

--Tehkää hyvin, poltatteko,--sanoi asianajaja istuen Nehljudofia
vastapäätä, myhäillen vieläkin äskeisen menestyksen johdosta.

--Kiitos, olen tullut Maslovan asiassa.

--Kyllä, kyllä, paikalla. Huu, mimmoisia veijareita ne ovat nuo
rahasäkit,--sanoi hän.--Näittekö tuota uljasta ritaria, hänellä on
ainakin 12 miljoonaa, mutta annas jos on kysymyksessä joku 25 ruplanen,
niin kiskoo sen käsistänne vaikka hampain.

»Molemmat olette yhtä hyviä»,--ajatteli Nehljudof tuntien sanomatonta
inhoa tuohon ujostelemattomaan ihmiseen, joka kaikella käytöksellään
ikäänkuin halusi osoittaa kuuluvansa Nehljudofin kanssa samaan
ihmislajiin ja pitävänsä noita kaikkia avunhakijoita ja muita toiseen,
vieraaseen leiriin kuuluvina.

--Kylläpä se sai minut väsyksiin--kauhea lurjus. Halutti vähän
huoahtaa,--sanoi asianajaja ikäänkuin selittäen miksi hän ei puhunut
asiasta.--No, ja nyt teidän asianne... Olen sen tarkkaavasti
läpilukenut. Mikä lie ollut asianajaja, joka kaikki kassatsioniaiheet
päästi menemään.

--Mihin päätökseen olette siis tulleet?

--Heti paikalla. Ilmoittakaa hänelle,--kääntyi hän sisääntulleen
apulaisensa puoleen:--että mitä olin sanonut, siinä pysyn; jos hän voi,
suostun, jollei--saa jäädä.

--Mutta hän ei ole suostuvainen.

--No, jääköön minun puolestani koko asia,--sanoi advokaaatti ja hänen
kasvonsa muuttuivat iloisista ja tyytyväisistä äkkiä synkiksi ja
vihaisiksi.

--Ja sitten sanotaan, että advokaatit ottavat ilmaiseksi rahoja,--sanoi
hän koettaen palauttaa kasvoihinsa entisen miellyttäväisyyden.--Minä
vapautin erään varattoman konkurssintekijän aivan väärästä syytöksestä
ja nyt ne kaikki tunkisivat tänne. Mutta jokainen semmoinen juttu kysyy
tavatonta vaivaa. Jätämmehän mekin, kuten eräs kirjailija sanoo, osan
sydänvertamme läkkipulloon.

--No, ja mitä teidän asiaanne tulee, tahi oikeammin asiaan, joka on
herättänyt huomiotanne,--jatkoi hän,--niin on se perin huonosti ajettu,
mitään hyviä kassatsioniaiheita ei ole olemassa, mutta onhan mahdollista
kuitenkin koettaa, ja siinä tarkoituksessa olen pannut kokoon seuraavaa:

Hän otti käteensä täyteen kirjoitetun paperilehden ja nopeasti niellen
muutamia muodollisia lauseita, ja toisiin taas pannen erityistä painoa,
alkoi lukea: »Kassatsioninalaisten rikosasiain osastoon Senaatissa
j.n.e. j.n.e. sinä ja sinä päivänä j.n.e. valitus. Päätöksellään siltä
ja siltä päivältä on se ja se oikeus katsonut sen ja sen Maslovan
syylliseksi kauppias Smelkofin tappamiseen myrkyttämisellä, ja perustuen
Rikoslain 1454 §:ään tuominnut pakkotöihin» j.n.e.

Hän pysähtyi; huolimatta pitkällisestä tottumuksesta hän nähtävästi
suurella mielihyvällä kuuli omaa kyhäelmäänsä. »Tämä tuomio näyttää
olevan niin tärkeiden oikeudenkäyntiä koskevain väärinkäytösten ja
virheiden tuote»,--jatkoi hän painavasti, »että sen kumoaminen esiintyy
välttämättömänä. Ensiksikin: Smelkofin sisälmyksien tutkimista koskevien
asiakirjain lukeminen tuli puheenjohtajan kautta oikeuden käynnin aikana
keskeytetyksi jo heti sen alkaessa»--se on ensiksikin.

--Mutta syyttäjähän se vaati lukemista,--sanoi Nehljudof ihmetellen.

--Yhdentekevä, olisihan puolustaja voinut vaatia samaa.

--Mutta koko lukeminen olisi ollut kokonaan tarpeetonta.

--Se on sittenkin aihe. Kuulkaahan vielä: »Toiseksi: puheenjohtaja
keskeytti Maslovan puolustajan, kun tämä haluten antaa luonnekuvauksen
Maslovan henkilöstä kajosi hänen lankeemisensa sisällisiin syihin, ja
tapahtui keskeytys sillä perustuksella, etteivät puolustajan sanat muka
koskeneet suoraan asiaan,--ja kuitenkin, kuten Senaatti on moneen
kertaan viitannut, on syytetyn henkilön luonteen selittämisellä oleva
aivan erikoinen merkitys, jo yksistään syyntakeisuus-kysymyksenkin
oikeen-arvostelemisen vuoksi.»--Se oli toiseksi,--sanoi hän katsahtaen
Nehljudofiin,

--Mutta puolustaja puhui niin epäselvästi, että oli mahdotoin mitään
ymmärtää,--sanoi Nehljudof vielä enemmän ihmetellen.

--Päin mäntyyn, ei saanut mitään selvää suustansa,--sanoi Fanarin
nauraen,--mutta se on sittenkin aihe. Ja vielä: »Kolmanneksi:
päätöspuheessaan jätti puheenjohtaja, vastoin Rikosasiain
Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 801 §:n l kohdassa lausuttua selvää
määräystä, valamiehille selittämättä mimmoisista lakitieteellisistä
alkuaineksista syyllisyyden käsite on kokoonpantu, sekä ilmaisematta
heille, että heillä oli oikeus, vaikka katsoivatkin todistetuksi
Maslovan antaneen myrkkyä Smelkofille, olla lukematta tätä tekoa hänen
syykseen, jos katsoivat hänellä ei olleen tappamisen aikomusta, ja siis,
saattoivat, pitämättä häntä syyllisenä lainrikokseen, panna hänen
syykseen ainoastaan varomattomuuden, jonka seurauksena oli Maslovalle
odottamaton kauppiaan kuolema». Siinä nyt on pääasia.

--Mutta se olisi meidän pitänyt itsekin ymmärtää. Meidänhän virhe se
oli--sanoi Nehljudof.

--»Ja vihdoin neljänneksi»,--jatkoi asianajaja, »Valamiesten vastaus
oikeuden tekemään, Maslovan syyllisyyttä koskevaan kysymykseen oli
annettu muodossa, joka sisälsi itsessään ilmeisen ristiriitaisuuden,
Maslovaa syytettiin Smelkofin tahallisesta myrkyttämisestä yksistään
voitonhimoisessa tarkoituksessa, joka edellytettiin tappamisen
yksinomaiseksi aiheeksi, mutta valamiehet vastauksessaan kielsivät
ryöstämisen aikomuksen ja Maslovan osanoton arvoesineiden anastamiseen,
--josta siis kävi ilmi, että heidän tarkoituksensa oli kieltää
syytetyllä olleen tappamisen aikomusta, ja että he siis ainoastaan
väärinkäsityksen vuoksi, johon puheenjohtajan päätössanat olivat
antaneet aihetta, olivat jättäneet tämän seikan vastauksessaan
asianomaisella tavalla mainitsematta, jonka vuoksi tämmöiseen
valamiesten vastaukseen olisi ehdottomasti ollut sovittaminen
Rikosasiain Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 816 ja 808 §§:t, s.o.
puheenjohtajan puolelta olisi valamiehille ollut selitettävä heidän
tekemänsä virhe ja he palautettavat uutta neuvottelua pitämään uuden
vastauksen antamiseksi syytetyn syyllisyyttä koskevaan kysymykseen,»
--päätti Fanarin.

--No miksi puheenjohtaja ei siis tehnyt sitä?

--Sitä minäkin haluaisin tietää?--sanoi Fanarin nauraen.

--Senaatti siis on korjaava erehdyksen?

--Se riippuu kokonaan siitä kuka siellä siihen aikaan tulee istumaan.
No, edelleen sitten kirjoitamme: »Tämmöinen verdikti ei voinut antaa
tuomioistuimelle oikeutta»,--jatkoi hän nopeasti,--»saattaa Maslova
rikoslaillisen rangaistuksen alaiseksi ja Rikosasiain Oikeudenkäyntiä
koskevan Asetuksen 771 §:n 3 kohdan sovittaminen häneen loukkaa
niinmuodoin jyrkästi ja kouraantuntuvasti voimassaolevan
kriminaaliprosessimme pääperusteita. Ylläoleviin seikkoihin katsoen on
minulla kunnia anoa j.n.e. päätöksen kumoamista Rikosasiain
Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 909, 910, 2 k., 912 ja 928 §§:in
nojalla j.n.e., j.n.e. ja tämän asian takaisin lähettämistä saman
oikeuden toisen osaston uudestaan käsiteltäväksi.» Siinä se; mikä oli
mahdollista, se on kaikki tehty. Mutta puhuakseni suoraan, menestyksen
toivoa on aivan vähän. Tosin kyllä kaikki riippuu Senaatin Oikeusosaston
kokoonpanosta. Jos siis olette tilaisuudessa, niin älkää laiminlyökö.

--Tunnenhan joitakuita heistä.

--Ja pitäkää kiirettä, muuten he kaikki matkustavat pois hemoroita
lääkitsemään, ja silloin saa odottaa kolme kuukautta.--No, ja jollei
onnistu, on vielä mahdollinen anomus Korkeimpaan paikkaan. Tämäkin
riippuu kulissien takaisista puuhista. Ja siinäkin tapauksessa tarjoon
palvelustani, s.o. ei kulissien takana, vaan anomuksen laatimisessa.

--Kiitän teitä, palkkionne siis...

--Apulaiseni jättää teille puhtaaksi kirjoitetun valituksen ja sanoo.

--Vielä minä tahdoin kysyä teiltä: yleinen syyttäjä antoi minulle
päästölipun vankilaan kysymyksessä olevan henkilön tapaamista varten,
mutta vankilassa sanottiin minulle että tapaamista varten erikoiseen
aikaan ja erikoisessa paikassa on tarpeen vielä kuvernöörin lupa. Onko
siinä perää?

--Kyllä, luullakseni. Mutta nykyään kuvernööri on poissa, sijassa on
virantoimittaja. Ja tämä on sellainen uninen pöllö, että tuskin mitään
saatte aikaan hänen kanssansa.

--Eikö se ole Maslennikof?

--On.

--Kyllä tunnen hänet,--sanoi Nehljudof ja nousi lähteäksensä.

Samassa lensi huoneeseen nopein askelin pieni, hirveän rumannäköinen,
koukkunokkainen, luinen keltainen nainen--asianajajan vaimo, joka ei
kuitenkaan ollut masentunut omasta rumuudestaan. Hän oli aivan erikoisen
komeasti puettu,--siinä oli yhteensullottuna jotakin samettia ja silkkiä
ja heleänkeltaista ja viheriää; hänen harvat hiuksensa olivat kiharoidut
ja voitokkaana hän lensi huoneeseen pitkän, hymyilevän herran
seuraamana, jolla oli mullanväriset kasvot, verkatakissa silkkiset
käänteet ja valkoinen kaulahuivi. Se oli kirjailija, Nehljudof tunsi
hänet näöltä.

--Anatol,--sanoi asianajajan vaimo avaten ovea:--tulehan tänne. Semjon
Ivanovitsh lupaa tässä lukea ääneen runonsa, ja sinun täytyy lukea
jotain Garshinilta, välttämättömästi.

Nehljudof aikoi lähteä, mutta asianajajan vaimo, kuiskuteltuaan jotakin
miehensä kanssa, kääntyi hänen puoleensa:

--Tehkää hyvin, ruhtinas, minä tunnen teidät ja pidän esittelyn
tarpeettomana, ettekö tahtoisi olla läsnä meidän kirjallisessa
aamuseurassamme. Se tulee hyvin huvittavaksi. Anatol lukee
erinomaisesti.

--Näettekös kuinka paljon erilaisia asioita minulla on,--sanoi Anatol
levittäen käsiänsä, hymyillen ja osottaen vaimoonsa ikäänkuin olentoon,
jonka tenhovoimaa on mahdoton vastustaa.

Surullisella ja ankaralla ilmeellä ja mitä suurimmalla kohteliaisuudella
kiitettyään asianajajan vaimoa osotetusta kunniasta, sanoi Nehljudof
olevansa estettynä ja poistui vastaanottohuoneeseen.

--Siinäpä oli virnistelijä,--sanoi asianajajan vaimo hänen mentyänsä.

Vastaanottohuoneessa jätti apulainen Nehljudofille valmiin anomuksen ja
palkkion suhteen vastasi Anatol Petrovitshin määränneen 1,000 ruplaa,
sekä sen ohella selitti, että Anatol Petrovitsh ei oikeastaan ota
vastaan tämmöisiä asioita, vaan oli tehnyt sen ainoastaan hänen
vuoksensa.

--Entäs allekirjoitus, kenen se on tehtävä?--kysyi Nehljudof.

--Joko syytetyn itsensä, taikka jos se on vaikeata, niin tekee sen
Anatol Petrovitsh, saatuaan valtakirjan.

--Ei, minä menen ja otan hänen oman allekirjoituksensa,--sanoi Nehljudof
iloissaan siitä, että saisi tavata Maslovaa ennen määräpäivää.



XLVI.


Tavalliseen aikaan kajahtivat vankilan käytävissä vartijain vihellykset;
rautojen kalistessa aukesivat käytävien ja koppien ovet, alkoi kuulua
avojalkain astumista ja vankikenkien kopinaa, palvelus vangit kulkivat
käytävien läpi täyttäen sen inhoittavalla hajulla; mies- ja naisvangit
peseytyivät, pukeutuivat ja asettuivat aamuhuutoa varten pitkin
käytäviä, sekä läksivät sitten kiehuvaa vettä hakemaan teetä varten.

Teen aikana keskusteltiin tänäpäivänä vankilan kaikissa kopeissa hyvin
vilkkaasti siitä, että kaksi vankia tulisi tänäpäivänä rangaistaviksi
raipoilla. Toinen näistä vangeista oli hyvin lukutaitoinen nuori mies,
puotipalvelija Vasiljef, joka oli mustasukkaisuuden raivossa tappanut
rakastettunsa. Koppitoverit pitivät hänestä hänen iloisuutensa ja
anteliaisuutensa vuoksi, ja siksi, ettei hän antanut perään
päällysmiehille. Hän tunsi asetukset ja vaati niiden täyttämistä.
Sentähden päällysmiehet eivät kärsineet häntä. Kolme viikkoa sitten oli
vartija lyönyt palvelusvankia, kun tämä oli läikyttänyt kaalisoppaa
hänen uuden virkapukunsa päälle. Vasiljef oli ruvennut puolustamaan
palvelusvankia ja sanonut ettei ole lakia, joka sallisi vankien
lyömistä.--Kyllä minä sinulle lakia näytän,--sanoi vartija ja haukkui
Vasiljefin pahanpäiväiseksi. Vasiljef vastasi samalla mitalla. Vartija
aikoi lyödä, mutta Vasiljef tarttui hänen käsiinsä, piteli niitä kiinni
jonkun kolme minuuttia, käänsi ja tyrkkäsi ulos ovesta. Vartija kanteli
tirehtöörille ja tirehtööri käski panna Vasiljefin karsseriin.

Karssereina oli sarja pimeitä koppeja, jotka teljettiin ulkopuolelta
salvoilla. Pimeässä, kylmässä karserissa ei ollut sänkyä, ei pöytää,
eikä tuolia, niin että sinne suljetun oli istuminen tai makaaminen
likasella lattialla, missä hänen ylitsensä ja päällitsensä juoksenteli
rottia, joita siellä oli sangen paljon ja jotka olivat niin rohkeita,
ettei pimeässä voinut mitenkään saada leipää säilymään. Ne söivät leivän
arestilaisten käsistä jopa hyökkäsivät heidän kimppuunsakin, kun vaan
herkesi liikkumasta. Vasiljef ei sanonut menevänsä karsseriin, koska oli
syytön. Hän vietiin väkivoimalla. Hän alkoi tehdä vastarintaa ja kaksi
vangeista auttoi hänet irti vartijain käsistä. Vartijat kokoontuivat ja
heidän muassaan myöskin voimastaan kuuluisa Petrof. Vangit lytistettiin
kokoon ja työnnettiin karssereihin. Kuvernöörille ilmoitettiin heti,
että oli tapahtunut jotain kapinan tapaista. Sieltä saatiin sitten
paperi, jossa kahdelle päärikokselliselle--Vasiljefille ja eräälle
irtolaiselle--määrättiin kolmekymmentä paria raippoja.

Tämä rangaistus oli pantava täytäntöön naisosaston tapaamishuoneessa.

Jo illalla oli asia tunnettuna kaikille vankilan asukkaille, ja kopeissa
keskusteltiin vilkkaasti kohta tapahtuvasta rangaistuksesta, Korabljova,
Horoshafka, Fedosja ja Maslova istuivat omassa nurkassaan ja iloisina ja
vilkkaina, juotuaan jo viinaa, jota nyt ei Maslovalta koskaan puuttunut
ja jolla hän anteliaasti kestitsi tovereitansa, joivat nyt teetä ja
puhuivat samasta asiasta.

--Eihän hän yhtään reuhannut,--puhui Korabljova Vasiljefista, lohkaisten
kaikilla vahvoilla hampaillansa pikkusia sokerimuruja.--Hän olisi vaan
puolustanut toveria. Sillä tappeleminen ei ole nykyään sallittu.

--Sitä poikaa kehuvat hyväksi,--lisäsi Fedosja istuen pitkine lettinensä
halon päällä vastapäätä sitä lavitsaa, jolla teekannu oli.

--Kunpa olisi sanoa hänelle,--kääntyi se vaimo, joka oli palvellut
ratavahtina, Maslovan puoleen tarkoittaen »hänellä» Nehljudofia.

--Kyllä sanon. Hän tekee minun tähteni vaikka mitä,--sanoi Maslova
hymyillen ja päätänsä keikauttaen.

--Eipä tiedä milloin se taas tulee, mutta poikia on kuulemma juuri nyt
menty noutamaan,--sanoi Fedosja.--Se on kauheata,--lisäsi hän huoaten.

--Olen kerran nähnyt kotipitäjässä kuinka yhtäkin miestä piestiin. Minut
lähetti appi-isä kylänvanhimman luo, tulin sinne, mutta tämäpä,--alkoi
ratavahti pitkän historian.

--Hänen kertomuksensa keskeytyi kun yläkerroksen käytävästä kuului ääniä
ja askeleita.

Naiset lyyhistyivät kuuntelemaan.

--Saivat sen nyt pirut kynsiinsä,--sanoi Horoshafka.--Kyllä ne nyt sen
pieksävät. Kaikki vartijat vihaavat häntä, kun hän ei päästä heitä
aisoista.

--Ylhäällä oli kaikki hiljennyt, ja ratavahti kertoi pitkän historiansa
loppuun, kertoi kuinka hän oli säikähtänyt nähdessään miestä liiterissä
piestävän, kuinka hänen sydämmensä oli pakahtua. Horoshafka puolestaan
kertoi kuinka Stsheglofia oli piiskattu ilman että tämä oli ääntäkään
päästänyt. Sitten korjasi Fedosja teen, Korabljova ja Horoshafka
alkoivat jälleen ommella, mutta Maslova istui lavitsalla ja kiersi
kätensä polviensa ympäri huokaillen ikävästä. Hän oli jo
heittäytymäisillään pitkäkseen nukkuaksensa, kun vartija-nainen huusi
tulemaan konttoriin käymävieraan puheille.

--Muista nyt sanoa meistä,--puhui hänelle eukko Menshova Maslovan
järjestellessä huiviansa peilin edessä, josta elohopea oli puoleksi
valunut pois:--emme me sytyttäneet, vaan hän itse, se pahantekijä, ja
renki oli nähnyt: hän ei tappaisi kärpästäkään. Sano sinä että hän
kutsuisi Mitrijn puheillensa. Mitrij selittää hänelle kaikki juurta
jaksain; onkos tämä nyt laitaa: me istumme linnassa ihan syyttöminä,
mutta hän, pahantekijä, rehentelee vieraan vaimon kanssa ja mässää
kapakassa.

--Se on laitonta,--vahvisti Korabljova.

--Sanon, sanon ihan varmaan,--vastasi Maslova.--Olisiko ottaa vielä
rohkeuden ryyppy,--lisäsi hän iskien silmää. Korabljova kaasi hänelle
puoli kupillista. Maslova joi, pyyhki suunsa ja mitä iloisimmassa
mielentilassa sanoi toistamalla: »rohkeuden ryyppy», ja päätänsä
keikuttaen ja hymyillen läksi vartijanaisen kanssa menemään pitkin
käytävää.



XLVII.


Nehljudof odotti jo kauvan sitten etehisessä. Saavuttuaan vankilaan hän
oli soittanut portin ovella ja antanut päivystävälle vartijalle yleisen
syyttäjän päästölipun.

--Ketä haluatte tavata?

--Naisvanki Maslovaa.

--Nyt on mahdotonta: tirehtöörillä ei ole aikaa.

--Onko hän konttorissa?--kysyi Nehljudof.

--Ei, hän on täällä naisosaston tapaamishuoneessa,--vastasi vartija
hämillään, kuten Nehljudofista näytti.

--Onko nyt siis vastaanottoaika?

--Ei, erityinen asia,--sanoi hän.

--Kuinka siis voisin häntä tavata?

--Kun tirehtööri tulee ulos, silloin voitte ilmoittaa itsenne; odottakaa
niin kauvan.

Samassa tuli syrjäovesta tyytyväisennäköinen, kiiltävänaamainen vääpeli,
tupakin savustamilla viiksillä, loistavat ansionauhat hihoissa. Hän
kääntyi ankarasti vartijan puoleen:

--Kuinka on tänne laskettu? Konttoriin...

--Minulle sanottiin että tirehtööri on täällä,--sanoi Nehljudof
ihmetellen sitä levottomuutta, joka ilmausi vääpelissäkin.

Samassa aukeni sisäpuolinen ovi ja sieltä tuli hiestynyt, kiihoittunut
Petrof.

--Kyllä nyt muistaa,--sanoi hän vääpelille. Vääpeli osoitti silmillänsä
Nehljudofiin ja Petrof vaikeni, rypisti silmänsä ja meni pois takaoven
kautta.

»Kuka tulee muistamaan? Miksi he ovat kaikki niin hämillään? Miksi
vääpeli oli tuolle tehnyt jotain merkkejä?» ajatteli Nehljudof.

--Täällä ei saa odottaa, tehkää hyvin, menkää konttoriin, sanoi vääpeli
taas Nehljudofille, ja Nehljudof aikoi jo mennä, kun takaovesta tuli
tirehtööri vielä enemmän hämillään kuin hänen alamaisensa. Hän huokaili
yhtämittaa. Nähtyään Nehljudofin hän sanoi vartijalle:

--Fedorof, tuokaa Maslova konttoriin naisosaston viidennestä.

--Tehkää hyvin,--sanoi hän Nehljudofille. He laskeutuivat jyrkkää
rappusta myöten alas pieneen huoneeseen, jossa oli yksi ainoa ikkuna,
kirjoituspöytä ja muutamia tuoleja. Tirehtööri istahti.--Raskaita,
raskaita velvollisuuksia, sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen ja
ottaen taas esille paksun paperossin.

--Te olette nähtävästi väsynyt,--sanoi Nehljudof.

--Koko tämä virka väsyttää minua,--hirveän vaikeita velvollisuuksia.
Tahtoisi helpottaa vankien oloa, ja syntyy vaan pahempaa; en muuta
toivoisi kuin jättää kaikki; hirveän raskaita velvollisuuksia!

Nehljudof ei ymmärtänyt mikä se oli tirehtöörille niin vaikeata, mutta
tällä kertaa hän näki hänessä erikoisesti sääliä herättävän,
tuskastuneen ja toivottoman mielialan.

--Niin, kyllä uskon että ne ovat hyvin raskaita,--sanoi
Nehljudof.--Mutta miksi te sitten täytätte näitä velvollisuuksia?

--Ei ole varoja, olen perheellinen.

--Mutta jos teille on raskasta...

--No, tiedättekös, toiselta puolen--tuleehan sitä kuitenkin voimiensa
mukaan hyötyäkin tuottaneeksi, lieventäneeksi, missä mahdollista. Joku
toinen minun asemassani menettelisi ihan toisin. Se on helppo sanoa: yli
kaksi tuhatta ihmistä, mutta mimmoisia ihmisiä! Siinä täytyy tietää
kuinka suoriutua. Ovat nekin sentään ihmisiä, täytyy niitä surkutella.
Mutta eipähän voi päästää heitä valloilleenkaan.--Tirehtööri alkoi
kertoa äskeisestä kahakasta vankien kesken, joka oli päättynyt
miestappoon.

Kertomuksen keskeytti Maslovan saapuminen vartijan seurassa.

Nehljudof näki Maslovan ovessa silloin kuin tämä ei vielä ollut
huomannut tirehtööriä. Hänen kasvonsa olivat punaset. Hän tuli
reippaasti vartijan perässä ja keikuttaen päätänsä herkeämättä hymyili.
Nähtyään tirehtöörin hän katsoi säikähtyneenä tähän, mutta ojentautui
kohta ja reippaasti ja iloisesti kääntyi Nehljudofin puoleen.

--Hyvää päivää,--sanoi hän venyttäen viimeistä sanaa ja hymyillen; ja
pudisti voimakkaasti Nehljudofin kättä, aivan toisin kuin sinä kertana.

--Olen tässä tuonut teille valituksen allekirjoitettavaksi,--sanoi
Nehljudof vähän ihmetellen sitä reipasta ryhtiä, jolla toinen oli häntä
tervehtinyt.--Asianajaja on pannut tämän anomuksen kokoon, ja se on nyt
allekirjoitettava ja sitten me lähetämme sen Pietariin.

--Mitäs siinä muuta, jos kirjoitetaan, niin kirjoitetaan. Kaikki on
luvallista,--sanoi hän siristäen toista silmäänsä ja hymyillen.
Nehljudof otti taskustaan kokoontaitetun paperiarkin ja tuli pöydän luo.

--Saako tässä kirjoittaa?--kysyi hän tirehtööriltä.

--Tule tänne, istu,--sanoi tirehtööri:--tuoss' on sinulle kynä. Osaatko
kirjoittaa?

--On joskus osattu,--sanoi Maslova, ja hymyillen, korjattuaan hameensa
ja hihansa, istui pöydän ääreen, tarttui kömpelösti pienellä,
tarmokkaalla kädellään kynään ja purskahtaen nauruun katsahti
Nehljudofiin.

Nehljudof osotti hänelle mitä ja mihin oli kirjoitettava. Hartaasti
kastaen kynää ja pudistaen sitä mustepullossa hän kirjoitti nimensä.

--Vieläkö tarvitaan muuta?--kysyi hän katsoen vuoroin Nehljudofiin ja
vuoroin tirehtööriin ja asettaen kynän milloin mustepulloon milloin
paperille.

--Minulla olisi jotain teille sanottavaa,--sanoi Nehljudof ottaen hänen
kädestään kynän.

--Sanokaa pois sitten,--sanoi Maslova ja yhtäkkiä muuttui totiseksi
ikäänkuin olisi ruvennut jotain ajattelemaan tai häntä olisi ruvennut
nukuttamaan.

Tirehtööri nousi ylös ja läksi huoneesta, ja Nehljudof jäi Maslovan
kanssa kahden kesken.



XLVIII.


Vartija, joka oli tuonut Maslovan, istahti ikkunan alustalle
tuonnemmaksi pöydästä. Nehljudofille oli tullut ratkaiseva hetki. Hän
oli kaiken aikaa moittinut itseänsä siitä, ettei ollut siinä ensi
näkemässä sanonut pääasiata hänelle, nimittäin menevänsä naimisiin hänen
kanssaan, ja oli nyt lujasti päättänyt sen tehdä. Maslova istui toisella
puolella pöytää, Nehljudof istui vastapäätä häntä toisella. Huoneessa
oli valoisa, ja Nehljudof näki ensi kerran selvästi, lyhyen välimatkan
päästä, hänen kasvonsa: rypyt silmien ja huulien luona ja silmien
turpeuden. Ja vielä enemmän kuin ennen rupesi Maslova häntä
säälittämään.

Nojautuen pöytää vasten niin ettei hänen puheensa kuuluisi juutalaisen
muotoiselle, harmaapartaiselle vartijalle, vaan ainoastaan Maslovalle,
sanoi hän:

--Jos tästä paperista ei ole apua, niin kirjoitamme anomuksen
Keisarilliselle Majesteetille. Teemme kaikki, mikä on mahdollista.

--Kun olisi ollut jo ennen hommata hyvä asianajaja...--keskeytti Maslova
hänet.--Se minun puolustajani, mikä lie ollut höperö. Hän puhui vaan
minulle komplimangeja,--sanoi hän ja rupesi nauramaan.--Kunpa silloin
olisivat tienneet että minä olen teidän tuttavanne, kyllä olisi toisin
käynyt. Mutta nyt? He ajattelevat että kaikki ovat samallaisia varkaita.

»Kuinka kummallinen hän on tällä kertaa»,--ajatteli Nehljudof ja aikoi
juuri tulla omaan asiaansa, kun Maslova rupesi taas puhumaan.

--Niin, kuulkaapas. Siellä meillä on eräs semmoinen mummo, että
tiedättekös kaikki oikein ihmettelevät. Semmoinen merkillisen hyvä
mummo, ja hän istuu syyttömästi, ja hän, ja poika, ja kaikki tietävät
että he ovat syyttömät, mutta heitä on syytetty siitä että ovat
sytyttäneet tulipalon, ja nyt ne istuvat. Hän nähkääs sai kuulla että
minä olen tuttu teidän kanssanne,--sanoi Maslova pyöritellen päätään ja
katsahdellen Nehljudofiin--ja pyysi minua: sano hänelle, sanoi hän, että
hän käskisi pojan puheillensa, hän kertoo hänelle kaikki. Menshof on
heidän sukunimensäkin. No, teettekös? Se on, tiedättekös, semmoinen
merkillisen hyvä mummo, heti näkyy että syyttömästi. Olettehan niin hyvä
ja koetatte,--sanoi hän milloin katsahtaen Nehljudofiin milloin laskien
silmänsä ja hymyillen.

--Hyvä, hyvä, kyllä koetan tiedustella,--sanoi Nehljudof yhä enemmän
ihmetellen toisen käytöksen vapautta.--Mutta olisin tahtonut puhua
omasta asiastani teidän kanssanne. Muistattehan mitä puhuin teille sinä
kertana?--sanoi hän.

--Paljohan te puhuitte. Mitäs te sitten puhuittekaan?--sanoi Maslova yhä
hymyillen ja käännellen päätänsä milloin sinne milloin tänne.

--Puhuin tulleeni pyytämään teiltä anteeksi,--sanoi Nehljudof.

--No yhäkö vaan sitä samaa, anteeksi, anteeksi, mitä siitä nyt on...
Sanoisitte ennen...

--Että minä tahdon sovittaa syyni,--jatkoi Nehljudof,--eikä sovittaa
sanoilla, vaan teoilla: Minä olen päättänyt mennä naimisiin teidän
kanssanne...

Maslovan kasvoihin ilmausi äkkiä säikähdys. Hänen hiukan kierot silmänsä
pysähtyivät ja yhtaikaa sekä katsoivat että olivat katsomatta
Nehljudofiin.

--Sitäkö tässä vielä tarvitaan?--sanoi Maslova muuttuen vihasen
näköiseksi.

--Tunnen Jumalan edessä että minun on niin tekeminen.

--Ja mitä jumalia olette tässä vielä löytäneet? Puhutte joutavia.
Jumalan? Minkä Jumalan? Olisitte silloin muistaneet Jumalaa...--sanoi
hän ja pysähtyi suu auki.

Nehljudof tunsi vasta nyt kovan viinanhajun Maslovan suusta, ja ymmärsi
miksi tämä oli niin kuohuksissa.

--Rauhoittukaa,--sanoi hän.

--Minulla ei ole mitään rauhoittumista; sinä luulet että minä olen
humalassa? Niin olenkin, mutta muistan mitä sanon!--alkoi hän nopeasti
puhua ja meni tulipunaseksi,--minä olen Siperiaan tuomittu, huora, mutta
sinä olet herra, ruhtinas, etkä sinä yhtään tarvitse tahrata itseäsi
minuun. Mene sinä omien ruhtinattariesi luo, minun hintani on
kymmenruplanen.

--Vaikka kuinka julmasti puhuisit, et sittenkään voi sanoa sitä, mitä
minä tunnen,--sanoi Nehljudof hiljaa ja koko hänen ruumiinsa vapisi,--et
voi kuvailla mihin määrään tunnen syyllisyyteni sinun edessäsi.

--Tunnen syyllisyyteni...--matki häntä Maslova vihasesti.--Etpäs silloin
tuntenut, vaan pistit käteen 100 ruplaa. Siinä oli sinun maksusi...

--Tiedän, tiedän, mutta mitä nyt on tehtävä?--sanoi Nehljudof.--Nyt olen
päättänyt olla jättämättä sinua; mitä olen sanonut sen teenkin.

--Mutta minä sanon: et tee,--sanoi Maslova ja rupesi ääneensä nauramaan.

--Katjusha!--alkoi Nehljudof tarttuen hänen käteensä.

--Mene luotani. Minä olen vanki, mutta sinä ruhtinas, eikä sinulla ole
mitään täällä tekemistä,--huusi Maslova vihasta säihkyen ja tempasi pois
kätensä.

--Sinä tahdot minun kauttani pelastua,--jatkoi hän koettaen pian saada
sanotuksi kaikki mitä hänen sydämmeensä oli noussut,--sinä olet
nauttinut minusta tässä elämässä, ja minun kauttani tahtoisit pelastua
vielä tulevassakin! Sinä inhoitat minua, sinun silmälasisi ja koko sinun
inhoittava rasvanaamasi. Mene pois!--huusi hän hypähtäen tarmokkaalla
liikkeellä pystyyn.

Vartija lähestyi heitä.

--Mitäs nyt rähiset. Saakos noin...

--Ei, ei, minä pyydän antakaa olla,--sanoi Nehljudof.

--Se muuten unohtaa missä ollaan,--sanoi vartija.

--Ei, ei, älkäähän huoliko, odottakaa,--sanoi Nehljudof.

Vartija meni taas ikkunan luo.

--Maslova istui jälleen. Hän katsoi alas ja puristi lujasti pienet
kätensä ristiin.

Nehljudof seisoi hänen vieressään eikä tiennyt mitä tehdä.

--Et sinä usko minua,--sanoi hän.

--Ettäkö te aijotte mennä naimisiin--se ei tule koskaan tapahtumaan.
Ennen menen vaikka hirteen! Siinä kuulitte.

--Mutta kuitenkin tahdon sinua palvella.

--Se on teidän asianne. Mutta minä en tarvitse teiltä mitään. Sen minä
sanon teille totuudessa,--sanoi hän.

--Ja miksi minä en kuollut silloin,--lisäsi hän ja heltyi katketaan
itkuun.

Nehljudof ei voinut puhua, toisen kyyneleet tarttuivat häneen.

Maslova nosti silmänsä, katsahti häneen, ikäänkuin kummastui ja alkoi
huivilla kuivata poskia myöten vieriviä kyyneleitä.

Vartija lähestyi nyt taas ja muistutti että oli aika erota.

Maslova nousi.

--Te olette nyt kiihoittunut. Jos suinkin mahdollista tulen minä
huomenna. Ajatelkaa te sillä välin asiata,--sanoi Nehljudof.

Maslova ei vastannut mitään ja katsomatta häneen läksi vartijan jälessä
pois.

--No kyllä nyt pääset hyville päiville,--sanoi Korabljova Maslovalle kun
tämä palasi koppiin.--Kylläpä näkyy olevan aikalailla sinuun
pikiintynyt; tao nyt niin kauvan kuin rauta on kuumana. Kyllä hän sinut
täältä lunastaa. Rikkaille on kaikki mahdollista.

--Se on kuin nakutettu,--puhui ratavahti laulavalla
äänellänsä.--Köyhällä ei olisi yölläkään aikaa, mutta rikas sen kun sai
päähänsä, kohta kaikki laittaa tahtonsa mukaan. Oli siellä meilläkin
mokoma pohatta, niin arvatkaas mitä teki...

--No muistitkos puhua minun asiastani?--kysyi vanha eukko.

Mutta Maslova ei vastannut tovereillensa mitään, vaan heittäysi
lavitsalle ja tuijottaen nurkkaan makasi näin iltaan asti. Hänessä
tapahtui tuskallinen työ. Se mitä Nehljudof oli hänelle sanonut, oli
tuonut hänet siihen maailmaan, jossa hän kärsi ja josta hän oli tullut
pois, käsittämättä sitä ja inhoten sitä. Nyt oli hänen käsistään mennyt
se unhotus, jossa hän eli, mutta elää selvästi muistamalla entisyyttä
oli liian tuskallista. Iltasella hän jälleen osti viinaa ja joi itsensä
toveriensa kanssa humalaan.



XLIX.


»Vai sitäkö se olikin», ajatteli Nehljudof tullessaan vankilasta ja nyt
vasta hän täydellisesti käsitti rikoksellisuutensa. Jos hän ei olisi
koettanut sovittaa, lunastaa itseään vapaaksi omasta teostaan, ei hän
olisi koskaan saanut tuntea sen koko rikoksellisuutta; vielä
enemmän,--Katjushakaan ei olisi tuntenut koko sitä onnettomuutta, mihin
hän oli saatettu. Ainoastaan nyt oli kaikki tullut päivän valoon,
kaikessa kauheudessaan. Vasta nyt hän näki, mitä hän oli tehnyt tämän
naisen sielun kanssa, ja vasta nyt tämä nainen saattoi nähdä ja ymmärtää
mitä oli hänelle tehty. Ennen oli Nehljudof ainoastaan leikkinyt ja
ihastellut omaa itseänsä, omaa katumustansa, nyt häntä vaan hirvitti.
Hylätä Katjushaa ei hän nyt tuntenut voivansa, mutta ei myöskään voinut
kuvailla mielessänsä mitä heidän suhteestansa syntyisi.

Ulos tullessa lähestyi Nehljudofia vartija, jolla oli kunniamerkkejä
rinnassa, ja joka vastenmielisellä, imartelevalla katseella antoi salaa
hänelle paperilapun.

--Siinä olisi teidän ylhäisyydellenne kirjelappu eräältä
naishenkilöltä...--sanoi hän antaen kirjeen Nehljudofille.

--Miltä naishenkilöltä?

--Lukekaa niin näette. Se on eräs valtiollinen vanki. Minä olen siellä
vartijana. Neiti pyysi toimittamaan. Ja vaikka se nyt onkin kielletty,
niin kuitenkin ihmisyyteen nähden...--puhui vartija luonnottomasti.

Nehljudof ihmetteli miten valtiollisten vankien vartija saattoi välittää
kirjelappuja, vieläpä vankilan seinien sisäpuolella, melkein kaikkien
nähden; hän ei silloin vielä tiennyt, että tämä oli samalla kertaa sekä
vartija että spiooni,--mutta hän otti kuitenkin kirjeen ja luki sen
mennessään ulos vankilasta. Kirje oli kirjoitettu lyijykynällä kauniilla
käsialalla ja siinä oli noudatettu uudenaikaisinta oikokirjoitusta:
»Saatuani tietää että te käytte vankilassa ja olette intresseerattu
eräästä rangaistuslainalaisesta henkilöstä, haluaisin tavata teitä.
Pyytäkää tavata minua. Te saatte luvan, ja minä kerron teille paljon
tärkeätä, mikä koskee sekä teidän suojeluksenne alaista että myöskin
meidän ryhmäämme. Teille kiitollinen Vera Bogoduhofskaja».

Vera Bogoduhofskaja oli opettajatar eräässä nowgorodilaisessa
erämaanläänissä, jonne Nehljudof oli kerran maailmassa toveriensa kanssa
tullut karhuja ampumaan. Tämä opettajatar oli kääntynyt Nehljudofin
puoleen rahapyynnöllä opintojensa jatkamista varten. Nehljudof oli
antanut hänelle nuo rahat ja unohtanut hänet. Nyt tuli ilmi, että tämä
sama neiti istui valtiollisena rikoksentekijänä linnassa, missä oli
luultavasti saanut tietää Nehljudofin asiasta ja tahtoi tarjota
palvelustansa.

Kuinka silloin oli kaikki ollut helppoa ja yksinkertaista. Ja kuinka nyt
oli kaikki raskasta ja monimutkaista. Elävästi ja ilolla muisti
Nehljudof silloisen ajan ja tutustumisensa Bogoduhofskajaan. Se oli
ennen laskiaista, sydänmaalla, noin 66 virstaa rautatieltä. Metsästys
oli onnistunut erinomaisesti, he olivat tappaneet kaksi karhua ja juuri
söivät lähtönsä edellä päivällistä, kun sen talon isäntä, johon he
olivat asettuneet, tuli ilmoittamaan että kappalaisen tytär oli saapunut
ja halusi tavata ruhtinas Nehljudofia.--Onko hän nättikin?--oli joku
kysynyt.--No äläs nyt siinä,--oli Nehljudof vastannut, laittanut
kasvonsa totisiksi, noussut pöydästä ja pyhkien suutansa ja ihmetellen
mitä asiaa kappalaisen tyttärellä voisi hänelle olla, mennyt isäntäväen
puolelle.

Täällä oli tyttö huopahattu päässä, lyhyessä turkissa, suonikas, kasvot
laihat ja rumat; kauniit olivat vaan silmät ja kohotetut kulmakarvat
niiden yläpuolella.

--No, Vera Jefremovna, puhu nyt asiasi tälle herralle, sanoi
emäntäeukko:--se on ruhtinas itse. Minä menen sill'aikaa pois.

--Millä voin teitä palvella,--oli Nehljudof kysynyt.

--Minä ... minä... Näettekös, te kun olette rikas, te heitätte rahoja
turhaan, metsästykseen, kyllä minä tiedän,--oli tyttö alkanut kovasti
hämillään,--mutta minä en tahdo muuta kuin olla hyödyllinen ihmisille,
enkä mitään voi, kun en mitään tiedä.

Hänen silmänsä olivat rehelliset, hyvät, ja koko tuo sekä
päättäväisyyden että pelon ilme oli niin liikuttava, että Nehljudof,
kuten hänen usein kävi, yhtäkkiä asettui hänen asemaansa, ymmärsi hänet
ja sääli häntä.

--Mitäs minä voisin tehdä?

--Minä olen opettajatar, tahtoisin jatkaa opintojani, mutta minua ei
päästetä, tai eihän ne kiellä, kyllä ne päästävät, mutta puuttuu varoja.
Antakaa minulle, ja minä lopetan opintoni ja maksan teille takasin.
Minun mielestäni: jos rikkaat ihmiset tappavat karhuja, juottavat
talonpoikia--se on kaikki pahaa. Miksi eivät he voisi tehdä hyvää. Minä
tarvitsisin ainoastaan 80 ruplaa. Mutta jollette anna, olkaa
antamatta,--sanoi hän vihasesti.

--Päinvastoin olen hyvin kiitollinen teille, että annatte minulle
tilaisuuden... Tuon heti paikalla,--sanoi Nehljudof.

Hän meni eteiseen ja yllätti siinä toverin, joka oli kuunnellut heidän
keskusteluansa. Vastaamatta mitään toverien pilapuheisin, haki Nehljudof
matkalaukustaan rahat ja vei tytölle.

--Ei kestä, ei kestä kiittää. Minun on päinvastoin kiittäminen teitä.

Nehljudofin oli erittäin mieluista nyt muistella tätä kaikkea; mieluista
oli muistella, kuinka hän oli vähällä riitaantua upseerin kanssa, joka
oli tahtonut lyödä rumaa leikkiä tapauksen johdosta, kuinka toinen
toveri rupesi hänen puolelleen ja kuinka he sen johdosta tulivat
lähemmäksi toisiansa, ja kuinka koko metsästys oli ollut onnellinen ja
iloinen, ja kuinka hänestä tuntui suloiselta, kun he yön aikana tekivät
matkaa takasin rautatieasemalle. Rekijono liukui keveästi eteenpäin,
kuulumattomasti juoksivat parihevoset ravissa pitkin kapeata metsätietä,
metsä oli milloin korkeaa, milloin matalaa, ja kuusten oksat painuivat
alas paljon lumen alla. Pimeässä, punasena valona loistaen, sytytteli
joku hyvänhajuista paperossia. Renki Jooseppi juoksenteli reeltä
toiselle, lumessa kahlaten, ja puheen lomassa kertoi juttujansa
ilveksistä, jotka nyt kulkevat syvässä lumessa nakertaen haavan kuorta,
ja karhuista, jotka nyt makaavat talvipesissään, turpa ilmareijässä,
puhallellen kuumaa hengitystään. Nehljudofin mieleen muistui tämä
kaikki, ja varsinkin tuo onnellinen terveyden, voiman ja huolettomuuden
tunne, kun keuhkot turkkinuttua pinnistäen huokuivat sisäänsä
pakkas-ilmaa, silmille tihkui oksista luokan karistamaa lunta, ruumiille
oli lämmin, kasvoille vilpas ja sielussa ei huolia, ei moitteita, ei
pelkoa, ei toivomuksia. Kuinka hyvä oli silloin olla. Ja nyt? Herranen
aika kuinka kaikki oli tuskallista ja vaikeaa.

Nähtävästi oli Vera Jefremovna vallankumouksellisena vangittu, ja nyt
niistä syistä istui linnassa. Piti tavata häntä, erittäinkin koska hän
oli luvannut antaa neuvoja miten Maslovan asema olisi ollut
parannettavissa.



L.


Herättyään seuraavana aamuna muisti Nehljudof illalliset tapaukset, ja
häntä kauhistutti.

Mutta välittämättä tästä kauhusta päätti hän varmemmin kuin koskaan
ennen jatkaa mitä oli alkanut.

Tällä velvollisuutensa tunnolla, läksi Nehljudof kotoansa ja ajoi
Maslennikofin luo pyytämään lupaa saada tavata paitsi Maslovaa vielä
sitä mummo Menshovaa poikinensa, joista Maslova oli maininnut. Sitä
paitsi hän tahtoi saada luvan tavata Bogoduhofskajaa, joka saattoi olla
hyödyksi Maslovalle.

Nehljudof tunsi Maslennikofin jo sotapalveluksestaan saakka, Maslennikof
oli ollut silloin rykmentin rahastonhoitajana. Hän oli ollut mitä
hyväluontoisin, mitä virka-intoisin upseeri, joka ei tiennyt eikä
tahtonut tietää mistään muusta koko maailmassa kuin rykmentistä ja
keisarillisesta perheestä. Nyt Nehljudof tapasi hänet hallitusmiehenä,
rykmentin oli hän vaihtanut lääniin ja lääninhallitukseen. Hän oli
naimisissa rikkaan, reippaan naisen kanssa, ja tämäpä se olikin
pakottanut hänet siirtymään sotapalveluksesta siviilivirkaan. Rouva
nauroi häntä ja hyväili kuin omaa kesyttämäänsä elukkaa. Nehljudof oli
viime talvena kerran käynyt heidän luonansa, mutta tämä parikunta oli
tuntunut hänestä niin vähän huvittavalta, ettei hän ollut sittemmin
kertaakaan siellä käynyt.

Maslennikofin meni suu aivan mehelle, kun hän näki Nehljudofin. Sama oli
hänellä kasvojen rasvaisuus ja punaisuus, sama suuri ruumiinkoko, ja
sama erinomainen puku kuin sotapalveluksessakin. Siellä hän oli puettu
aina puhtaaseen, olkapäissä ja rinnassa viimeisen muodin mukaan istuvaan
univormuun taikka kotitakkiin. Nyt hän oli puettu viimeisen muodin
mukaiseen siviilipukuun, joka yhtä hyvin istui hänen kylläisen ruumiinsa
ympärillä ja toi esiin hänen leveän rintansa. Hän oli sijaisen
univormussa. Ikäerotuksesta huolimatta (Maslennikof oli noin 40 ikäinen)
he sinuttelivat toisiansa.

--No, kiitos tulemastasi. Mennäänpäs nyt vaimoni luo. Minulla sattuu
juuri olemaan kymmenen minuutin vapaus ennen istunnon alkamista.
Kuvernööri itse on matkoilla. Minä hallitsen nyt lääniä,--sanoi hän
mielihyvällä, jota ei voinut salata.

--Olen tullut luoksesi asialle.

--Mitä nyt?--virkkoi Maslennikof äkkiä, ikäänkuin virittyen,
säikähtyneellä ja vähän ankaralla äänellä.

--Vankilassa on eräs henkilö, joka suuressa määrässä herättää huomiotani
(mainittaessa sanaa »vankila» muuttuivat Maslennikofin kasvot vieläkin
ankarammiksi) ja minä tahtoisin tavata häntä ei yleisessä
vastaanottohuoneessa, vaan konttorissa, eikä ainoastaan määräpäivinä,
vaan useamminkin. Minulle on sanottu, että se riippuu sinusta.

--Tietysti, mon cher, minä olen valmis tekemään kaikki sinun
hyväksesi,--sanoi Maslennikof molemmilla käsillään koskettaen hänen
polviansa ja siten ikäänkuin lieventäen omaa ylhäisyyttänsä:--se käy
päinsä, mutta huomaa, minä olen kaliifi vaan tunniksi.

--Niin, voitko siis antaa minulle paperin, että voisin tavata tätä
ihmistä?

--Onko se nainen?

--On.

--No, mistäs hän--?

--Myrkytyksestä. Mutta hän on saanut väärän tuomion.

--Ähä, siinä nyt on sinun valamies-oikeutesi! _Ils n'en font point
d'autres_--sanoi hän jostakin syystä ranskankielellä.--Et tietysti ole
yhtä mieltä minun kanssani, mutta mitäpä sille voin, _c'est mon opinion
bien arretée_,--lisäsi hän, lausuessaan ajatuksen, jota hän vuoden
kuluessa oli eri muodoissa lukenut taantumispuolueen vanhollisessa
sanomalehdistössä.--Tiedänhän minä että sinä olet vapaamielinen.

--Lienenkö vapaamielinen vai mikä muu,--sanoi hymyillen Nehljudof, joka
aina ihmetteli, että kaikki lukivat häntä johonkin puolueeseen ja vaan
sentähden pitivät vapaamielisenä, että hän sanoi kaikkia ihmisiä
tasa-arvoisiksi tuomioistuimen edessä, piti pahana ihmisten rääkkäämistä
ja lyömistä yleensä, ja erittäinkin niiden, joita ei vielä oltu
tuomittu.--En tiedä olenko vapaamielinen vai en, tiedän ainoastaan, että
nykyiset valamiesoikeustot, kaikkine vikoinensa, kuitenkin ovat paremmat
entisiä.

--Kenen olet ottanut asianajajaksi?

--Minä olen kääntynyt Fanarinin puoleen.

--Vai niin, Fanarinin!--sanoi Maslennikof rypistäen silmäkulmiansa ja
muistellen kuinka viime vuonna tämä sama Fanarin kuulusteli häntä
todistajana oikeuden edessä ja mitä suurimmalla kohteliaisuudella puolen
tunnin aikana nauratti yleisöä hänen kustannuksellaan.

--En kehoittaisi sinua olemaan missään tekemisissä hänen kanssaan.
_Fanarin est un homme taré_.

--Ja vielä olisi minulla yksi pyyntö sinulle,--sanoi Nehljudof
vastaamatta hänelle. Hyvin kauvan sitten minä tunsin erään
tytön--opettajattaren--hän on hyvin surkuteltava olento ja niinikään nyt
linnassa, mutta haluaisi tavata minua. Voisitko sinä antaa minulle luvan
päästä hänenkin puheilleen?

Maslennikof kallisti vähän päätänsä ja kävi miettiväiseksi.

--Onko hän valtiollinen?

--Niin on minulle sanottu.

--No, näetkös valtiollisia vankeja voivat tavata ainoastaan heidän
sukulaisensa, mutta sinulle minä annan yleisen pääsyn. _Je sais que vous
n'abuserez pas_.

--Mikä on hänen nimensä? sen sinun tuttavasi ... oliko se
Bogoduhofskaja? _Elle est jolie_?

--_Hideuse_.

--Maslennikof pudisteli moittivasti päätänsä, tuli pöydän ääreen ja
kirjoitti paperille, jossa oli painettu kulmakirjoitus, sulavalla
käsialalla: »Tämän haltijalle, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh
Nehljudofille, sallin minä täten vankilan konttorissa tavata linnassa
säilytettyä kaupunkilaisnaista Maslovaa, samoin kuin vankilan
sairaanhoitajatarta Bogoduhofskajaa».--Hän päätti kirjoituksensa
riipaisten suurenmoisen nimikiemuran.

--Kohta olet näkevä mimmoinen järjestys siellä on. Järjestystä siellä on
hyvin vaikea noudattaa, sillä vankila on täpötäynnänsä, erittäinkin
siirtovankeja, mutta minä kuitenkin pidän ankarasti silmällä, ja
rakastan tätä asiaa. Saat itse nähdä--heidän on siellä hyvin hyvä olla,
ja he ovat tyytyväisiä. Heidän kanssansa täytyy vaan osata oikein
menetellä. Äskettäin oli kuitenkin ollut ikävyys--uppiniskaisuus
viranomaisia vastaan. Joku toinen olisi selittänyt asian kapinaksi ja
tehnyt monet onnettomiksi. Mutta meillä päättyi asia hyvin hyvästi.
Yhdeltä puolen on tarpeen huolellisuus, toiselta puolelta luja
kurinpito,--sanoi hän puristaen kokoon vaalean, turpean nyrkkinsä, jossa
näkyi turkoosikivellä koristettu sormus, ja joka esiintyi valkoisesta
kovaksi tärkätystä kultanappisesta hihansuusta,--huolellisuus ja luja
kurinpito.

--No sitä en juuri tiedä,--sanoi Nehljudof:--kahdesti olen siellä
käynyt, ja se on tehnyt minuun hyvin raskaan vaikutuksen.

--Tiedätkös mitä, sinun pitäisi välttämättömästi tutustua kreivinna
Passeak'iin,--jatkoi vauhtiin päässyt Maslennikof:--hän on kokonaan
antautunut tähän asiaan. _Elle fait beaucoup de bien_. Hänenpä avullaan
olen minäkin, suoraan puhuakseni, kenties onnistunut muuttamaan kaikki,
ja muuttamaan niin, ettei ole enää tietoakaan entisistä kauhuista, vaan
heidän on siellä suorastaan hyvä olla. Saatpahan nähdä. Mitä Fanariniin
tulee, en tunne häntä persoonallisesti ja yhteiskunnallisen asemanikin
vuoksi käyvät tiemme erillään. Mutta hän on kerrassaan huono ihminen ja
sitä paitsi saattaa oikeudessa puhua semmoisia asioita, semmoisia
asioita...

--No kiitoksia,--sanoi Nehljudof, otti paperin ja kuuntelematta loppuun
jätti hyvästi entiselle toverilleen.

--Vaimoni luona et siis pistäydykään?

--En, veli hyvä, nyt ei minulla ole aikaa.

--No, äläs nyt toki, hän ei anna minulle anteeksi sitä,--puhui
Maslennikof saattaen entistä toveriansa rappusten ensimäiseen
käänteeseen asti, jonne hän tavallisesti saattoi ihmisiä, jotka eivät
olleet ensiluokan ylhäisiä, vaan vasta toisen, ja joihin hän luki
Nehljudofin.--Ei, no tekisit nyt hyvin ja tulisit vaikka hetkeksi.

Mutta Nehljudof pysyi lujana ja lakeijan ja ovenvartijan häärätessä
hänen ympärillänsä, tarjotessa hänelle palttoota ja keppiä ja avatessa
ovea, jonka edessä seisoi poliisi, hän vakuutteli ettei mitenkään ollut
nyt mahdollista.

--No, niin tule sitten torstaina, muista. Se on vaimoni
vastaanottopäivä. Minä sanon hänelle!--huusi Maslennikof rappusilta.



LI.


Samana päivänä, suoraan Maslennikofilta, ajoi Nehljudof vankilaan ja
sinne tultuansa meni hänelle jo tuttuun tirehtöörin kortteeriin. Taaskin
kuului samat pianon äänet kuin ensi kerrallakin, mutta nyt soitettiin
rapsodian asemesta Clementin harjoitelmia, myöskin tavattoman
voimakkaasti, selvästi ja nopeasti. Oven avasi sama sisäpiika sidottuine
silmineen, sanoen kapteenin olevan kotona ja johdattaen Nehljudofin
pieneen vastaanotto-huoneeseen, jossa oli sohva, pöytä ja virkatun
villaisen lamppumaton päällä seisova suuri lamppu ynnä sen yhdestä
syrjästä hiukan palanut ruusunpunainen paperinen varjostin.
Päätirehtööri tuli esille kiusaantuneine, surullisine kasvoineen.

--Olkaa hyvä, mikä on asianne?--sanoi hän pistäen kiinni virkanuttunsa
keskimäistä nappia.

--Olen käynyt kuvernöörin sijaisen luona ja tässä on nyt
lupakirja,--sanoi Nehljudof antaen paperin.--Tahtoisin tavata Maslovaa.

--Markovaa?--kysyi tirehtööri voimatta kuulla pianonsoiton tähden.

--Maslovaa.

--Niin, niin.

Tirehtööri nousi ja tuli sen oven luo, jonka takaa kuuluivat Clementin
juoksutukset.

--Marusja, heitäppäs nyt vaikka hetkiseksi,--sanoi hän äänellä, josta
saattoi päättää että tämä soitto oli hänen elämänsä risti:--on mahdoton
mitään kuulla.

Piano vaikeni, kuului tyytymättömiä askelia, ja joku katsahti ovesta.

Tirehtööri, aivan kuin tuntien kevennystä tästä soiton seisahduksesta,
sytytti paksun paperossin heikkoa tupakkia ja tarjosi Nehljudofille.
Nehljudof kieltäytyi.

--Niin, minä siis tahtoisin tavata Maslovaa.

--Kyllähän se käy laatuun,--sanoi tirehtööri.

--Mitäs sinä täällä,--kääntyi hän noin viisi- tai kuusivuotiaan tytön
puoleen, joka oli tullut huoneeseen ja kääntäen päänsä niin että koko
ajan näki Nehljudofin kulki isäänsä kohden.--Katso eteesi ettet
putoo,--sanoi tirehtööri hymyillen sille että tyttö eteensä katsomatta
takertui mattoon ja hypähti isän luo.

--Jos siis käy päinsä niin lähtisin.

--Maslovaa on nyt vähän sopimaton nähdä,--sanoi tirehtööri.

--Kuinka niin?

--Te olette itse syypää,--sanoi tirehtööri hiukan hymyillen.--Hyvä
ruhtinas, älkää antako hänelle rahoja käteen. Jos haluatte, antakaa
minulle. Kaikki joutuu hänelle. Eilen olitte varmaan antaneet hänelle
rahaa, hän oli saanut käsiinsä viinaa,--mahdotonta on päästä siitä
pahasta,--ja tänäpäivänä hän on niin humalassa että oli ruvennut
raivoamaan.

--Onko se mahdollista?

--Aivan varmaan,--pitipä minun käyttää ankaruuttakin häntä
vastaan--siirsin toiseen koppiin. Muuten hän olisi kylläkin hiljainen
nainen. Mutta rahoja älkää suinkaan hänelle antako. Ne on nyt sitälajia
väkeä...

--Nehljudof muisti elävästi eilisen tapauksen ja häntä kauhistutti.

--No saisinko sitten tavata Bogoduhofskajaa, sitä valtiollista?--kysyi
Nehljudof hetken vaiti oltuaan.

--Kenties,--sanoi tirehtööri syleillen tyttöä, joka yhä katseli
Nehljudofia, nousi ja hellästi siirtäen tytön syrjään meni eteiseen.

Tuskin oli tirehtööri kipeäsilmäisen piian avulla saanut palttoon
yllensä ja päässyt ovesta, kun jo taas alkoivat Clementin liritykset.

--Hän on käynyt musiikkiopistossa, mutta siellä on jotain
epäjärjestyksiä. Hänellä on suuri taipumus,--sanoi tirehtööri laskeutuen
rappusia alas.--Hän aikoo esiintyä konserteissa.

Tirehtööri tuli Nehljudofin kanssa vankilan eteen. Tirehtöörin
lähestyessä aukeni pikku portti silmänräpäyksessä. Tehden kunniaa
seurasivat vartijat häntä silmillänsä. Neljä ihmistä ajelluilla päillä
tuli eteisessä heitä vastaan kantaen jotakin ämpäreissä, ja kaikki
lyyhistyivät kokoon nähtyään tirehtöörin. Yksi erittäinkin kumartui ja
synkästi rypistyi, mustat silmät kiiluvina.

--Tämmöistä taipumusta on tietysti kehitettävä edelleen, sitä ei käy
hautaaminen, mutta pienessä kortteerissa se tahtoo toisinaan käydä
rasittavaksi,--jatkoi tirehtööri keskustelua kääntämättä mitään huomiota
näihin vankeihin, ja laahustaen väsynein jaloin tuli Nehljudofin
seurassa kokoushuoneeseen.

--Ketä haluaisitte nähdä?--kysyi tirehtööri.

--Bogoduhofskajaa.

--Sehän on tornin puolella? Teidän on vähän odottaminen,--sanoi hän
Nehljudofille.

--Enkö saisi sillä aikaa tavata vankeja Menshofeja--äitiä poikansa
kanssa, jotka ovat syytetyt murhapoltosta.

--Se on 21:stä kopista. Voinhan käskeä ne ulos.

--Enkö voisi saada puhua Menshofin kanssa hänen kopissaan?

--Täällä kokoushuoneessa te olette paremmin rauhassa.

--Ei mutta minua huvittaisi.

--Kylläpä löysitte huvittavaa!

Samassa tuli syrjäovesta keikarimainen apulaisupseeri.

--Saattakaahan ruhtinas Menshofin koppiin. Koppi n:o 21,--sanoi
tirehtööri apulaiselleen:--ja tulkaa sitten konttoriin. Minä käsken
hänet ulos. Mikä olikaan hänen nimensä?

--Vera Bogoduhofskaja,--sanoi Nehljudof.

Tirehtöörin apulainen oli vaaleaverinen nuori upseeri, viikset
vahattuina, hän levitti ympärillensä kukkas-odekolonjin tuoksua.

--Tehkää hyvin,--kääntyi hän Nehljudofin puoleen miellyttävällä
hymyllä.--Olette huvitettu meidän laitoksestamme?

--Niin, ja olen erittäinkin huvitettu näkemään sitä ihmistä, jonka olen
kuullut joutuneen tänne aivan syyttä.

Apulainen kohautti olkapäitään.

--Niin, sattuuhan semmoista,--sanoi hän rauhallisena, päästäessään
vierasta kohteliaasti edellensä leveään, haisevaan käytävään.--Mutta
osaavat he valehdellakin. Tehkää hyvin.

Koppien ovet olivat avoinna ja joitakuita vankeja oli käytävässä. Tuskin
huomattavasti nyykäyttäen päätänsä vartijoille ja mulkoillen vangeille,
jotka painautuen seiniin pujahtelivat koppeihinsa tai sormet ojona
pitkin housun saumoja tekivät, silmillänsä seuraten, sotamiesten tavoin
kunniaa, kuljetti apulainen Nehljudofin ensin yhden käytävän kautta ja
saattoi sitten toiseen käytävään vasemmalla, joka oli suljettu
rautaovella.

Tämä käytävä oli kapeampi, pimeämpi ja vielä haisevampi edellistä. Sen
molemmilla puolilla oli lukoilla suljettuja ovia. Ovissa oli pienet
reijät, niin sanotut »silmät», noin kolme sentimetriä läpimitaten.
Käytävässä ei ollut ketään paitsi surullisen näköistä, ryppyistä
vartijavanhusta.

--Missä kopissa on Menshof?--kysyi apulainen vartijalta.

--Kahdeksannessa vasemmalla.

--Onko näissä ketä?--kysyi Nehljudof.

--Kaikki ovat ylösotetut paitsi yksi.



LII.


--Saako tirkistää? sanoi Nehljudof.

--Olkaa niin hyvä,--sanoi miellyttävällä hymyilyllä apulainen ja alkoi
jotakin kysellä vartijalta. Nehljudof katsahti yhteen reijistä,--siellä
käyskenteli edes takaisin pitkä, nuori ihminen, vähän mustaa partaa
leuassa, pelkissä alusvaatteissa; kuultuaan risahduksen ovelta tämä
katsahti ylös, rypisti silmiänsä ja jatkoi sitten käymistänsä.

Nehljudof katsahti toiseen reikään. Hänen silmänsä sattuivat yhteen
peljästyneen suuren silmän kanssa, joka katseli reijästä ja vetäytyi
kiireesti takaisin. Katsahdettuaan kolmanteen aukkoon, hän näki
vuoteessa nukkuvan hyvin pienikasvuisen, käppyrässä makaavan ihmisen,
pää peitettynä mekon sisään. Neljännessä kopissa istui leveäkasvoinen,
kalpea olento, pää hyvin painuksissa ja kyynäspäät polvien nojassa.

Kuultuaan askeleita mies nosti päänsä ja katseli ylös. Koko hänen
olennossaan, mutta erittäinkin suurissa silmissä, ilmausi toivoton
ikävä. Hän ei nähtävästi ollenkaan välittänyt saada tietää siitä, kuka
häntä katseli koppiin. Olipa se kuka tahansa ei hän nähtävästi keltään
odottanut mitään hyvää. Nehljudofia alkoi kauhistuttaa; hän ei enää
tahtonut tirkistää sisälle, vaan meni Menshofin koppiin, numero 21.
Pritsin ääressä seisoi nuori pitkäkaulainen, jäntevä mies pienellä
parralla, hyväntahtoiset pyöreät silmät päässä. Säikähtynein kasvoin
veti hän nopeasti mekkoa yllensä. Erittäinkin hämmästytti Nehljudofia
nuo hyväntahtoiset, pyöreät silmät, jotka kysyväisesti ja pelonalaisesti
siirtyilivät hänestä vartijaan, apulaiseen ja päinvastoin.

--Tämä herra tässä haluaa tiedustella sinun asiatasi.

--Kiitämme nöyrimmästi.

--Niin, minulle on kerrottu teidän asiastanne,--sanoi Nehljudof mennen
kopin perälle ja asettuen likaisen ristikkoikkunan luo:--ja haluaisin
nyt kuulla sen omasta suustanne.

Menshof tuli myöskin ikkunan luo ja alkoi heti kertoa, ensin arasti,
tirehtööriin katsahdellen, sitten yhä rohkeammin. Mutta kun tirehtööri
meni pois käytävään antaaksensa siellä muutamia määräyksiä, rohkaistui
hän kokonaan. Kertomus oli kieleen ja puhelutapoihin nähden tavallisen
rehellisen talonpoikaispojan puhetta, ja Nehljudofista tuntui erittäin
kummalliselta kuulla tätä kertomusta täällä linnassa vangin suusta,
jolla oli häpeällinen puku. Nehljudof kuunteli ja yhtaikaa katseli sekä
matalaa olkivuodetta, ikkunaa paksuine rautaristikkoineen, likaisia,
homehtuneita ja tahraantuneita seiniä ja onnettoman, kuvattomaksi
muokatun talonpojan surkeita kasvoja ja koko hänen olentoansa
kömpelöissä vankikengissä ja mekossa, ja hänen tuli yhä surullisempi ja
surullisempi olla; olisi tahtonut olla uskomatta, mitä tämä
hyväsydämminen mies kertoi. Hirmuista oli ajatella että ihmiset olivat
ottaneet tämän miehen kiinni ilman mitään syytä, ainoastaan siksi että
juuri häntä oli loukattu,--ottaneet kiinni ja pukeneet hänen päällensä
vankipuvun ja panneet hänet istumaan tähän kauhistuttavaan paikkaan;
mutta vielä kauheampaa olisi ollut ajatella, että tämä todennäköinen
kertomus noiden hyväsydämmisten kasvojen yhteydessä olisi ollut
tahallaan keksitty petos. Kertomuksen mukaan oli kapakoitsija pian
Menshofin naimisen jälkeen anastanut tämän vaimon. Menshof oli hakenut
lakia kaikkialla. Joka paikassa oli kapakoitsija lahjonut viranomaisia
ja päässyt jutusta eheänä. Kerran oli Menshof väkisin tuonut vaimonsa
kotiin, mutta tämä oli karannut takaisin seuraavana päivänä. Silloin hän
oli tullut vaatimaan vaimoansa. Kapakoitsija oli väittänyt ettei vaimoa
ollut siellä, (mutta Menshof oli nähnyt vaimon astuessaan sisälle), ja
käskenyt häntä ulos. Hän ei lähtenyt. Silloin oli kapakoitsija renkinsä
kanssa piessyt hänet veriin, mutta seuraavana päivänä oli kapakoitsijan
talo syttynyt palamaan. Menshofia ja hänen äitiänsä syytettiin nyt
murhapoltosta, mutta hän ei ollut sytyttänyt, vaan oli ollut kumminsa
luona.

--Todellakaan et siis sytyttänyt?

--Semmoista ei olisi, herra, voinut päähänikään pälkähtää. Se minun
pahantekijäni oli varmaankin itse sytyttänyt. Sanottiin hänen juuri
ottaneen palovakuutuksen. Mutta meitä vastaan äidin kanssa todistettiin,
että olimme käyneet siellä ja uhanneet häntä. Niinhän se olikin,
kyllähän minä häntä sillä kertaa haukuin, en malttanut mieltäni. Mutta
sytyttänyt en ole. En siellä tulipalon alkaessa edes ollutkaan.
Tahallaan se vaan sytytti juuri sinä päivänä kuin me kävimme äidin
kanssa. Sytytti palovakuutuksen vuoksi, mutta kantoi meidän päällemme.

--Onko se nyt mahdollista?

--Totisesti, puhun Jumalan edessä. Olkaa te herra minun oma isäni!--hän
aikoi vannoakseen langeta maahan, josta Nehljudof tuskin sai häntä
estetyksi.--Pelastakaa minut, turhanpäiten menen hukkaan,--jatkoi hän.
Ja yhtäkkiä hänen poskensa alkoivat värähdellä ja hän purskahti itkuun,
ja kääräisten hihansa ylös hän kuivasi silmiänsä likaiseen paidan
hihaan.

--Oletteko jo lopettaneet?--kysyi tirehtööri.

--Olemme. Älkää siis surko, koetamme tehdä parastamme,--sanoi Nehljudof
lähtiessään. Menshof seisoi kynnyksellä niin että vartija tyrkkäsi häntä
ovella, pannessaan tätä kiinni. Sillaikaa kuin vartija sulki lukkoa
katseli Menshof ulos ovireijästä.



LIII.


Palatessaan takaisin pitkin leveätä käytävää, (oli päivällisen aika, ja
kopit olivat avoinna), kulkiessaan keltaisenharmaisiin mekkoihin,
lyhyeisiin, leveisiin housuihin ja vankikenkiin puettujen miesten
välitse, jotka ahnain silmin tuijottivat häneen, tunsi Nehljudof
omituista sääliä niihin ihmisiin, jotka täällä istuivat, mutta epäilystä
ja kauhua niihin, jotka pitivät edellisiä suljettuina, ja vielä tunsi
jostakin syystä häpeää oman itsensä vuoksi, senvuoksi, että hän taisi
rauhallisesti tätä katsella.

Eräässä käytävässä juoksi joku mies, vankikenkiänsä kolistellen, kopin
ovelle ja samassa sieltä tuli ulos joukko miehiä, jotka asettuivat
Nehljudofin tielle, kumarrellen hänelle.

--Pyydämme nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne, en tiedä kuinka teitä
pitäisi puhutella, saattakaa meidän asiamme johonkin päätökseen.

--En ole päällysmies, en tiedä mitään.

--Sama se, sanokaa kelle hyvänsä, päälliköille tahi kelle muulle,--puhui
tyytymätön ääni.--Olemme ihan syyttömät, kärsimme täällä jo toista
kuukautta.

--Kuinka niin? Mistä syystä?--kysyi Nehljudof.

--Olemme vaan suljettu tänne linnaan. Jo toista kuukautta istumme
täällä, itsekään tietämättä mistä syystä.

--Se on totta, se on sattumuksesta,--sanoi tirehtöörin apulainen:--nämät
miehet ovat otetut passittomina, ja he olisivat olleet lähetettävät
kotiseudulleen, mutta siellä on lääninvankila palanut, ja lääninhallitus
kirjoitti meille ettemme lähettäisi sinne. Kaikista muista lääneistä
olevia olemme jo lähettäneet pois, mutta näitä pidämme täällä.

--Kuinka, vaanko sen vuoksi?--kysyi Nehljudof pysähtyen ovelle.

Noin neljänkymmen-henkinen miesjoukko, kaikki vankimekoissa, piiritti
Nehljudofin ja apulaisen. Useammat rupesivat puhumaan yhteen suuhun.
Apulainen pysäytti:

--Puhukoon yksi kerrallaan.

Joukosta erkaantui nyt pitkä, hyvännäköinen, noin 50-ikäinen talonpoika.
Hän selvitti Nehljudofille, että he olivat kaikki tuodut tänne
vankilaan, kun ei heillä ollut passeja. Passit heillä kyllä oli, mutta
ne olivat yliaikaisia, noin kaksi viikkoa. Joka vuosi oli ollut näin
vanhentuneita passeja, eikä oltu mitään puhuttu, mutta nyt pantiin
kiinni ja jo toista kuukautta kohdeltiin kuin rikoksentekijöitä.

--Olemme kaikki kivimiehiä, kuulumme kaikki samaan sakkiin.
Lääninvankilan sanotaan palaneen. Mutta eihän se meidän vikamme ollut.
Armahtakaa toki meitä, hyvä herra.

Nehljudof kuunteli ja tuskin ymmärsi mitä tuo hyvännäköinen vanha mies
puhui; koko hänen huomionsa oli kääntynyt suureen tummanharmaaseen
monijalkaiseen täihen, joka kiipesi hiuksien välissä pitkin vanhan,
hyvännäköisen kivimiehen poskea.

--Kuinka se on mahdollista? Vaanko siitä syystä?--kysyi Nehljudof
kääntyen tirehtöörin puoleen.

--Niin, ne olisivat oikeastaan lähetettävät ja sijoitettavat
kotiseutuunsa,--puhui apulainen. Hänen sanottuaan nämät sanat esiintyi
joukosta pikkuinen mies, myöskin vankipuvussa, ja alkoi, suu
kummallisesti väännyksissä, puhua siitä, että heitä piinataan täällä
syyttömästi.

--Pahemmin kuin koiria...--alkoi hän.

--No-no, älä siinä sentään liikoja laskettele, pidä varasi, muuten...

--Mitä muuten, sanoi pieni mies epätoivoisasti.--Olemmeko me mitään
pahoja tehneet?

--Suu kiinni!--kiljasi nyt päällysmies ja pieni mies vaikeni.

»Mitäs tämä nyt onkaan?» ajatteli Nehljudof itseksensä mennessään pois.
Ja hän kulki ikäänkuin olisi kulkenut kujanjuoksua satojen silmien
seuraamana, jotka tuijottivat häneen ovista ja käytävistä.

--Onko todella mahdollista että syyttömiä ihmisiä näin pidetään
vangittuina?--sanoi Nehljudof heidän tullessaan käytävästä.

--Mitäs käskisitte tehdä?--Mutta paljon ne myöskin valehtelevat. Jos
heitä rupeaa kuulemaan, kyllä he kaikki ovat viattomia,--puhui
tirehtöörin apulainen.

--Mutta eiväthän nämä ainakaan ole mihinkään syypäät.

--Nämät, olkoon. Mutta kyllä se on hyvin turmeltunutta väkeä. Mahdotonta
on olla ankaruutta käyttämättä. Niiden joukossa on veijareita semmoisia,
että eläpäs mene sormea suuhun pistämään.--Eilenkin tässä piti kahta
kurittaa.

--Kuinka kurittaa?--kysyi Nehljudof.

--Saivat raippoja määräyksen mukaan...

--Mutta onhan ruumiillinen rangaistus poistettu?

--Se ei koske oikeutensa-menettäneitä. Näitä käy raipoilla
rankaiseminen.

Nehljudof muisti nyt kaikki, mitä oli eilen nähnyt odotellessaan
etehisessä, ja ymmärsi että tätä rangaistusta pantiin täytäntöön juuri
siihen aikaan kuin hän oli odotellut, ja häneen tuli tavattomalla
voimalla taaskin se uteliaisuuden, surun ja neuvottomuuden sekainen
tunne, yhdessä siveellisen, melkein fyysilliseksi muuttuvan kuvotuksen
kanssa, joka tosin ennenkin, vaan ei koskaan semmoisella voimalla ollut
häntä vallannut.

Kuuntelematta tirehtöörin apulaista ja katsomatta ympärilleen hän
kiireesti laittautui pois käytävistä ja meni konttoriin. Tirehtööri oli
eteisessä. Hän oli muiden toimien tähden unohtanut kutsua esille
Bogoduhofskajaa, ja muisti asian vasta Nehljudofin tullessa konttoriin.

--Lähetän heti noutamaan häntä, istukaahan niin kauvan,--sanoi hän.



LIV.


Konttorina oli kaksi huonetta. Ensimäisessä oli suuri, rappeutunut uuni
ja kaksi likaista ikkunaa; nurkassa seisoi musta mittapuu vankien
pituuden mittaamista varten, toisessa nurkassa riippui,--
kidutuspaikoissa tavallinen esine, suuri Kristuksen kuva.
Tässä ensimäisessä huoneessa seisoskeli muutamia vartijoita. Toisessa
huoneessa istui pitkin seiniä eri ryhmissä, tai parittain, noin
kaksikymmentä henkeä miehiä ja naisia jutellen hiljaa keskenänsä.
Ikkunan luona oli kirjoituspöytä.

Tirehtööri istui kirjoituspöydän ääreen ja tarjosi Nehljudofille
vieressä olevan tuolin. Nehljudof istui ja alkoi tarkastella huoneessa
olijoita.

Ennen muita herätti hänen huomionsa nuori, miellyttävän näköinen mies
lyhyessä takissa. Hän seisoi vanhahkon, mustakulmaisen naisen edessä
puhuen tälle jotakin kiihkeästi ja käsillään osoitellen. Vieressä istui
vanha mies sinisillä lasisilmillä ja liikahtamatta kuunteli ja piteli
kädestä nuorta vankipuvussa olevaa naista, joka kertoi hänelle jotakin.
Reaalikoululainen poika katseli silmiänsä räpäyttämättä pelokkaana
vanhukseen. Heidän läheisyydessänsä, nurkassa, istui rakastunut pari:
nainen oli lyhyttukkainen, kasvot tarmokkaat, vaaleaverinen,
hyvännäköinen, aivan nuori tyttö muodikkaassa puvussa; miehellä oli
hienot kasvonpiirteet ja lainehtiva tukka, hän oli kaunis nuorukainen,
puettu guttaperkka-nuttuun. He istuivat nurkassa kuiskutellen keskenään,
nähtävästi aivan tainnoksissa rakkaudesta. Lähimpänä pöytää istui
harmaapäinen mustapukuinen nainen, arvattavasti äiti: hän tuijotti
keuhkotautisen näköiseen nuorukaiseen, jolla oli samallainen nuttu; hän
tahtoi jotakin sanoa, vaan ei voinut kyynelien tähden: tuskin oli
alkanut niin jo piti pysähtyä. Nuorukainen hypisteli käsissään
paperipalasta ja nähtävästi tietämättä mitä tehdä vihasena taitteli ja
rutisteli sitä. Heidän vieressänsä istui täyteläs, punaposkinen, kaunis
tyttö, mykevästi ulkonevilla silmillä, harmaassa puvussa ja
peleriinissä. Hän istui itkevän äidin vieressä ja silitteli tätä
hellästi olalle. Kaikki oli kaunista tässä tytössä: suuret valkoiset
kädet, tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka ja voimakas nenä ja huulet, mutta
kauniinta oli hänen kasvoissansa nuo tumman ruskeat leppeästi katsovat,
hyväluontoiset ja rehelliset silmät. Hänen kauniit silmänsä irtaantuivat
äidin kasvoista sillä hetkellä kuin Nehljudof astui sisään, ja heidän
katseensa tapasivat toisensa. Mutta tyttö kääntyi paikalla pois ja alkoi
jotain puhua äidille. Rakastuneen parin läheisyydessä istui musta,
pörhötukkainen ja synkännäköinen mies vihasesti puhuen jotain
parrattomalle käymävieraalle, joka muistutti Skoptsien lahkokuntaan
kuuluvia.

Nehljudof istui tirehtöörin viereen ja vaipui suurella uteliaisuudella
katsomaan ympärilleen.

Hänet haihdutti ajatuksista pieni, sileäksi keritty poikanen, joka tuli
luokse ja hienolla lapsen äänellä kysäsi:

--Ketäs te odotatte?

Nehljudof kummastui kysymystä, mutta katsahdettuaan poikaa ja nähtyään
tämän totiset, järkevät kasvot tarkkaavine, vilkkaine silmineen,
totisesti vastasi hänelle odottavansa erästä tuttua naista.

--Onkos hän teidän sisarenne?--kysyi poika.

--Ei, ei ole sisar,--vastasi Nehljudof ihmetellen.--Kenenkäs kanssa sinä
olet täällä? kysyi hän pojalta?

--Minä olen äidin kanssa. Hän on valtiollinen,--sanoi poika.

--Maria Pavlovna, hakekaa Kolja pois,--sanoi tirehtööri, joka
arvattavasti piti Nehljudofin keskustelua pojan kanssa laittomana.

Maria Pavlovna, se sama kaunis tyttö leppeillä silmillä, joka oli
herättänyt Nehljudofin huomion, nousi seisaalleen koko pituuteensa, ja
voimakkaalla, leveällä, melkein miehisellä käynnillä tuli Nehljudofin ja
pojan luokse.

--Mitä, kyselikö poika teiltä kuka olette?--kysyi hän Nehljudofilta
hiukan hymyillen ja luottavasti katsoen hänen silmiinsä, katsoi niinkuin
ei olisi voinut syntyä vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli aina
ollut, oli nyt ja piti olla kaikkien kanssa yksinkertaisissa,
ystävällisissä sisarussuhteissa.

--Kaikkea hän aina tahtoo tietää,--sanoi tyttö, ja päästi nyt hymynsä
valloilleen, naurahtaen pojalle niin ystävällisesti ja suloisesti, että
sekä pojan että Nehljudofin piti ehdottomastikin hymyillä hänen
hymylleen.

--Niin, hän kyseli minulta ketä odotan.

--Maria Pavlovna, ei ole lupa puhella syrjäisten kanssa. Pitäisihän
teidän tietää,--sanoi tirehtööri.

--Hyvä, hyvä,--vastasi toinen ja ottaen suureen käteensä pojan pienen
kätösen palasi keuhkotautisen nuorukaisen äidin luokse.

--Kenen poika se oli?--kysyi Nehljudof tirehtööriltä.

--Erään valtiollisen; lapsi on täällä vankilassa syntynytkin,--sanoi
tirehtööri vissillä tyytyväisyydellä ikäänkuin olisi ylpeillyt
laitoksensa merkillisyydestä.

--Todellakin?

--Niin, nyt se lähtee äitinsä kanssa Siperiaan.

--Entäs tuo tyttö?

--En voi vastata teille,--sanoi tirehtööri kohauttaen
olkapäitänsä,--Tuossapa onkin jo Bogoduhofskaja.



LV.


Peräovesta tuli hyörivästi käyden pienikasvuinen, laiha, keltainen Vera
Jefremovna leikattuine tukkineen, ja suurine, hyväntahtoisine silmineen.

--No, kiitos tulemastanne,--sanoi hän puristaen Nehljudofin
kättä.--Muistitte minua? Istutaan,

--En luullut tapaavani teitä näin.

--Oo, minun on erinomaisen hyvä, niin erinomaisen hyvä olla,--etten
parempaa toivokaan,--puhui Vera Jefremovna katsellen kuten ainakin
pelokkaana tavattoman suurilla, hyväntahtoisilla, ympyräsilmillään
Nehljudofiin ja pyöritellen keltaista, hienon hienoa, suonikasta
kaulaansa, joka esiintyi hänen nuttunsa sääliä herättävästä,
rutistuneesta ja likasesta kauluksesta.

Nehljudof alkoi häneltä kysellä miten hän oli tähän tilaan joutunut.
Vastatessaan hänelle rupesi Vera Jefremovna hyvin elävästi kertomaan
omasta asiastansa. Hänen puheeseensa oli täyteen sirotettuna
vieraskielisiä sanoja propagandasta, desorganisatsionista, grupeista ja
sektsioneista ja haarasektsioneista, ja hän oli nähtävästi aivan
vakuutettuna siitä, että näistä asioista, joista Nehljudof ei ollut
koskaan kuullut, olisi kaikkien pitänyt tietää.

Hän kertoi Nehljudofille juttujansa ja oli täysin vakuutettuna siitä,
että tälle oli kovasti huvittavaa ja mieluista saada tietää
kansanvaltaisen liikkeen erikoissalaisuuksia. Mutta Nehljudof katseli
hänen surullista kaulaansa, hänen harvoja sekaisin menneitä hiuksiansa
ja ihmetteli mitä varten hän oikeastaan tätä kaikkea teki ja kertoi.
Nehljudofin oli tosin sääli häntä, mutta aivan toisella tavalla kuin oli
sääli talonpoikaa Menshofia, joka ilman mitään omaa syytänsä istui
haisevassa vankilassa. Vera Jefremovnassa oli ennen kaikkea säälittävä
se silminnähtävä sekamelska, joka oli hänen päässänsä. Hän nähtävästi
piti itseänsä sankarittarena, joka oli valmis uhraamaan elämänsä oman
asiansa menestymiseksi, ja kuitenkin hän olisi tuskin voinut selittää,
mitä tämä asia oikeastaan tarkoitti ja mistä sen menestys riippui.

Vera Jefremovnan asia, josta hän tahtoi puhua Nehljudofin kanssa, oli
se, että hänen toverinsa Shustova, joka ei edes kuulunut heidän
haaraosastoonsa, kuten hän sanoi, pantiin viisi kuukautta sitten kiinni
yhdessä hänen kanssansa, ja suljettiin Petropavlovskin linnaan
ainoastaan sen syyn nojalla, että häneltä oli löydetty hänen haltuunsa
jätettyjä kirjoja ja papereja. Vera Jefremovna piti osaksi itseänsä
syypäänä Shustovan kohtaloon, ja rukoili nyt Nehljudofia, jolla oli
suhteita ylhäisten ihmisten kanssa, tekemään kaikki mikä oli mahdollista
vangitun vapauttamiseksi. Toinen seikka, jota Bogoduhofskaja pyysi, oli,
että Petropavlovskin linnassa säilytetylle Gurevifshille olisi pitänyt
hankkia lupa tavata vanhempiansa ja saada tieteellisiä kirjoja, jotka
olivat hänelle tarpeen opintojansa varten.

Nehljudof lupasi tehdä kaikki voitavansa, kun tulisi käymään Pietarissa.

Oman historiansa Vera Jefremovna kertoi niin, että hän lopetettuaan
kätilökurssin oli yhtynyt kansanvaltaiseen puolueeseen ja työskennellyt
heidän kanssaan. Aluksi oli kaikki käynyt hyvin, he olivat kirjoitelleet
proklamatsioneja, harjoitelleet propagandaa tehtaissa, mutta sitten oli
yksi heidän eturivimiehistään otettu kiinni, paperit pantu takavarikkoon
ja alettu vangita kaikkia muitakin.

--Niin otettiin minäkin kiinni ja nyt tulen lähetettäväksi...--lopetti
hän kertomuksensa.--Mutta se ei tee mitään. Minun on erinomaisen hyvä
olla,--olympolainen itsetunto,--sanoi hän ja naurahti sääliä
herättävästi.

Nehljudof kysyi, kuka oli se leppeäsilmäinen tyttö; Vera Jefremovna
kertoi, että se oli erään kenraalin tytär, joka oli jo kauvan sitten
kuulunut vallankumoukselliseen puolueeseen ja oli joutunut kiinni siitä
syystä, että oli ottanut omaksi syykseen laukauksen santarmia vastaan.
Hän oli asunut vallankumouksellisten kortteerissa, jossa heillä oli
ollut painokone. Kun yöllä tultiin kotitarkastusta pitämään, niin
huoneuston asukkaat olivat päättäneet puolustautua, sammuttivat valkean
ja alkoivat hävittää todistukseksi kelpaavia esineitä. Poliisit
murtautuivat sisään, ja silloin yksi liittolaisista ampui ja haavoitti
kuolettavasti santarmin. Kun tuli kysymys kuka oli ampunut, hän sanoi
ampuneensa, vaikkei ollut ikinä revolveria kädessäänkään pitänyt, eikä
hämähäkkiäkään suostuisi tappamaan. Siihen asia, päättyi. Ja nyt hän
viedään pakkotöihin.

--Hän on altruistillinen, hyvä ihminen...--sanoi Vera Jefremovna
hyväksyvästi.

Kolmas asia, josta Vera Jefremovna tahtoi puhua, koski Maslovaa. Hän
tunsi, kuten vankilassa kaikki tunnettiin, Maslovan historian ja
Nehljudofin suhteet tähän, ja neuvoi hommaamaan Maslovan siirtämistä
valtiollisten osastoon tai ainakin sairaiden palvelijaksi lasarettiin,
missä nyt oli erittäinkin paljon sairaita ja työntekijöistä puute.

Nehljudof kiitti häntä neuvosta ja sanoi koettavansa käyttää sitä
hyväkseen.



LVI.


Heidän keskustelunsa keskeytti tirehtööri, joka nousi ja ilmoitti, että
tapaamisen aika oli päättynyt ja oli eroominen. Nehljudof nousi, jätti
Vera Jefremovnalle hyvästi ja meni oven luo, minne hän pysähtyi
katselemaan sitä mitä hänen edessänsä tehtiin.

--Hyvä herrasväki, joutukaa, joutukaa,--puhui tirehtööri milloin nousten
milloin jälleen istuen.

Tirehtöörin vaatimus herätti huoneessaolijoissa sekä rangaistujen että
käymävieraiden puolelta ainoastaan erityistä vilkastumista, mutta ei
kukaan ajatellutkaan lähtöä. Muutamat nousivat ja jatkoivat seisaltaan
puhettaan. Toiset keskustelivat yhä istuviltaan. Jotkut alkoivat jättää
hyvästi ja itkeä. Erittäinkin liikuttava oli äiti keuhkotautisen
poikansa kanssa. Nuorukainen yhä pyöritteli paperia käsissänsä ja hänen
kasvonsa saivat yhä vihasemman ilmeen, niin suuret olivat ne
ponnistukset, joita hän teki estääkseen äidin tunteiden tarttumista
itseensä. Kuultuansa että piti jo erota, vajosi äiti hänen olalleen ja
nyyhkytteli, nenäänsä vetäen. Leppeäsilmäinen tyttö,--Nehljudof
ehdottomasti tarkatteli häntä,--seisoi itkevän äidin edessä ja puhui
hänelle lohdutuksen sanoja. Vanhus sinisissä lasisilmissä seisoi ja
piteli kädestä tytärtään nyykäytellen päätään siihen mitä tämä puhui.
Nuoret rakastuneet nousivat ja käsi kädessä, sanaakaan sanomatta
katsoivat toisiansa silmiin.

--Hauskaa on vaan noille tuossa,--sanoi näihin osoittaen nuori mies
lyhyessä nutussa. Hän seisoi Nehljudofin vieressä ja yhdessä tämän
kanssa katseli hyvästi-jättäviä.

Tuntien päällänsä Nehljudofin ja nuoren miehen katseet,
rakastuneet--nuori mies guttaperkkanutussa ja vaaleaverinen kaunis
tyttö--ojensivat yhteenliitetyt kätensä, kallistuivat kumpikin
taaksepäin ja alkoivat nauraen pyöriä myllytystä.

--Tänä iltana ne vihitään täällä vankilassa ja tyttö seuraa häntä
Siperiaan,--sanoi nuori mies.

--Mitäs se mies on?

--Pakkotöihin tuomittu. Hyvä kun noilla edes on hauska, muuten olisi
liian vaikeata kuunnella,--lisäsi nuori mies kuullessaan äidin
nyyhkytyksiä.

--Hyvä herrasväki! Kiirehtikää, kiirehtikää! Älkää pakottako minua
ankaruutta käyttämään,--puhui tirehtööri moneen kertaan toistaen samoja
sanoja.--Olkaa niin hyvät, minä pyydän teitä,--puhui hän heikosti ja
epäröivästi.--Mitäs tämä tämmöinen on? Jo kauvan sitten olisi pitänyt
erota. Eihän näin ole mahdollista. Sanon viimeisen kerran,--toisti hän
haluttomasti, milloin sytyttäen milloin sammuttaen paksua paperossia.
Näkyi selvästi, että vaikka järjen syyt, jotka sallivat ihmisten tehdä
pahaa toisille tuntematta siitä edesvastausta, olivat kuinkakin taidolla
keksityt, kuinkakin vanhat ja tutut, ei tirehtööri kuitenkaan voinut
olla tuntematta itseänsä yhdeksi syylliseksi siihen suruun, joka tässä
huoneessa ilmeni; ja hänen oli nähtävästi kauhean vaikea olla.

Vihdoin viimeinkin alkoivat käymävieraat ja vangit erota toisistaan:
jälkimäiset sisä-oveen päin, edelliset ulko-oveen. Poistuivat miehet
guttaperkkanutuissa, keuhkotautinen ja musta pörhötukka: poistui myöskin
Maria Pavlovna pojan kanssa, joka oli syntynyt vankilassa.

Alkoivat lähteä jo käymävieraatkin. Läksi raskain askelin vanhus
sinisissä lasisilmissä, ja hänen jälkeensä Nehljudof.

--Kylläpä on todella merkillisiä sääntöjä,--sanoi puhelias nuori mies
ikäänkuin jatkaen keskeytettyä puhettansa. He laskeutuivat yhdessä
Nehljudofin kanssa rappusia myöten.--Onneksi edes kapteeni on hyvä
ihminen, eikä välitä säännöistä; antaa jutella yhtä ja toista.

Kun Nehljudof keskustellen Medyntsefin kanssa,--näin esitteli itsensä
puhelias nuori mies,--pääsi alas eteiseen, tuli heidän luoksensa
väsyneen näköinen tirehtööri.

--Jos siis tahdotte tavata Maslovaa, niin olkaa hyvä, tulkaa
huomenna;--sanoi hän, nähtävästi haluten olla ystävällinen
Nehljudofille.

--Hyvä on,--sanoi Nehljudof ja läksi kiireesti.

Hirmuiset olivat kaikesta päättäen Menshofin syyttömät
kärsimykset,--eikä niin paljon ruumiilliset kärsimykset kuin se
neuvottomuus, se epäluottamus hyvään ja Jumalaan, joita hänen täytyy
kokea nähdessään syyttömästi häntä kiduttavien ihmisten julmuutta;
hirmuinen oli noiden satojen aivan viattomien ihmisten häpäiseminen ja
kidutus ainoastaan sillä perustuksella, että oli paperille niin
kirjoitettu; hirmuiset olivat nuo tylsistyneet vartijat, joiden
tehtävänä oli heidän omien veljiensä kiduttaminen ja jotka olivat
vakuutetut olevansa hyvässä ja tärkeässä toimessa. Mutta hirmuisinta
kaikesta oli hänen mielestään tuo vanheneva ja terveydeltään heikko,
hyvänluontoinen tirehtööri, jonka oli erottaminen äitiä pojasta, isää
tyttärestä, aivan samallaisia ihmisiä, kuin hän itse ja hänen lapsensa.

»Mitä varten tämä kaikki?» kyseli itseltään Nehljudof ja hänessä oli nyt
noussut ylimmilleen tuo henkinen, fyysilliseksi muuttuva kuvotuksen
tunne, jota hän oli aina vankilassa kokenut, eikä hän löytänyt
vastausta.



LVII.


Seuraavana päivänä Nehljudof läksi asianajajan luo ja ilmoitti tälle
Menshofin asian, pyytäen häntä puolustajaksi. Asianajaja kuunteli ja
sanoi ottavansa jutun tarkastaaksensa, ja siinä tapauksessa että kaikki
oli niinkuin Nehljudof oli puhunut, mikä oli hyvin luultavaa, lupasi
ottaa jutun ajaaksensa ilman mitään palkkiota. Nehljudof kertoi
asianajajalle muun muassa noista 130:stä ihmisestä, jotka pidettiin
vangittuina erehdyksen vuoksi, ja kysyi kestä tämä riippui, kuka oli
syypää? Asianajaja oli hetkisen vaiti, nähtävästi haluten vastata
täsmällisesti.

--Kukako on syyllinen? Ei kukaan,--sanoi hän päättävästi.--Jos valitatte
yleiselle syyttäjälle, syyttää tämä kuvernööriä, jos valitatte
kuvernöörille syyttää hän yleistä syyttäjää. Ei ole kukaan syyllinen.

--Minä aijon heti lähteä Maslennikofin luo ja sanon hänelle.

--No se nyt on kerrassaan hyödytöntä,--sanoi asianajaja hymyillen.--Hän
on täydellinen,--ei suinkaan hän ole sukulainen eikä ystävä?--luvalla
sanoen, hän on täydellinen pölkky, ja samassa viekas kettu, sika.

Nehljudof muisti mitä Maslennikof oli puhunut asianajajasta, eikä
vastannut mitään, vaan ajoi Maslennikofin luo.

Nehljudofilla oli Maslennikofille kaksi asiaa: pyytää Maslovan
siirtämistä sairashuoneeseen ja puhua noista 130:stä passittomasta,
jotka syyttömästi pidettiin vankilassa. Niin vaikeata kuin hänen olikin
anoa jotain ihmiseltä, jota hän ei kunnioittanut,--oli se kuitenkin
ainoa keino, jolla saattoi päästä tarkoituksen perille, ja sen läpi oli
siis meneminen.

Lähestyessään Maslennikofin taloa, näki Nehljudof portaitten edessä
useampia vaunuja: roskia, trilloja ja suljettuja vaunuja, ja hän muisti
että juuri nyt oli Maslennikofin vaimon vastaanottopäivä, joksi häntäkin
oli sinne pyydetty. Nehljudofin ajaessa talon eteen seisoi yksi
vaunuista paraadioven edessä ja lakeija, kokaardilla varustetussa
hatussa ja peleriinissä, seisten--portaiden kynnyksellä auttoi vaunuihin
naista, joka oli nostanut ylös laahustimensa ja paljastanut mustat,
hienot nilkkansa tohveleineen. Odottavien ajopelien joukossa hän tunsi
Kortshaginien suljetun landoon. Harmaapäinen, punakasvoinen kuski nosti
kunnioittavasti ja kohteliaasti hattuansa niinkuin erityisesti tutulle
herralle. Ei ollut Nehljudof vielä ennättänyt kysyä ovenvartijalta missä
Mihail Ivanovitsh (Maslennikof) oli, kun tämä jo itse näyttäytyi
matonpeittämillä rappusilla saattamassa hyvin ylhäistä vierasta,
semmoista, jota hän ei saattanut ainoastaan rappusten käänteeseen, vaan
ihan alas asti. Alastullessaan tämä ylhäinen sotilaallinen vieras puhui
ranskankielellä allegri-arpajaisista, jotka pantiin kaupungissa toimeen
turvakotien hyväksi, lausuen arvelunsa, että tällaiset arpajaiset
hankkivat hyödyllistä toimintaa naisille: »heillä on hauska, ja rahoja
karttuu!»

--_Qu'lles s'amusent et que le bon Dieu les bénisse_.

--Ahaa, Nehljudof, hyvää päivää. Eipä ole pitkään aikaan teitä
näkynyt,--tervehti hän Nehljudofia.--_Allez presenter vos devoirs à
Madame_. Kortshaginit ovat myöskin täällä. _Et Nadine Bukshevden. Toutes
les jolies femmes de la ville_, sanoi hän hiukan kohottaen ja asettaen
sotilaalliset olkapäänsä sinellin alle, jota hänelle tarjosi hänen oma
kultakalunoilla varustettu, mainio lakeijansa.--_Au revoir, mon
cher_.--Hän kätteli vielä kerran Maslennikofia.

--No, käykäämmepä ylös, olen hyvin iloinen,--puhui Maslennikof
haltioissaan, ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja lihavuudestansa
huolimatta nopeasti vieden häntä ylös. Maslennikof oli erittäin
iloisessa mielentilassa, jonka oli synnyttänyt ylhäisen henkilön hänelle
osoittama huomio. Kaikki tämmöinen huomaaminen saattoi Maslennikofin
semmoiseen riemuun, johon joutuu sävyisä koiranen, kun isäntä sitä
silittää ja ruoputtaa ja raapii korvien takaa. Se heiluttaa häntäänsä,
lyyhistyy kokoon, kiemurtelee, painaa alas korvansa ja piirtelee hurjia
ympyröitä. Samaan oli valmis Maslennikofkin. Hän ei huomannut
Nehljudofin kasvojen totisuutta, ei kuunnellut häntä, vaan kiskoi
vastustamattomasti vierashuoneeseen, niin että oli mahdoton kieltäytyä,
piti vaan tulla mukana.

--Asiasta voimme puhua sitten, teen kaikki mitä tahdot,--sanoi
Maslennikof kulkiessaan Nehljudofin kanssa salin läpi.--Ilmoittakaa
kenraalinnalle, että ruhtinas Nehljudof,--sanoi hän ohimennen
lakeijalle. Lakeija harppasi heidän ohitsensa eteenpäin.--_Vous n'avez
qu'à ordonner_. Mutta vaimoani on sinun välttämättä tapaaminen. Ilmankin
jouduin välikäteen kun en viime kerralla tuonut sinua.

Lakeija oli jo ehtinyt ilmoittaa Nehljudofin tulon heidän astuessaan
vierashuoneeseen, ja Anna Ignatjevna, varakuvernöörska, kenraalinna,
kuten hän itseänsä nimitti, kumartui hymystä loistaen Nehljudofia kohden
hattujen ja päiden takaa, jotka ympäröivät häntä sohvan luona.
Vierashuoneen toisessa päässä, teepöydän ääressä, istui rouvia ja seisoi
sekä sotilas- että siviiliherroja, ja kuului herkeämätön mies- ja
naisäänten porina.

--_Enfin_! Miksi ette tahdo meistä mitään tietää? Millä olemme teitä
loukanneet?

Näillä sanoilla, joiden oli ilmaiseminen hänen ja Nehljudofin välistä
aivan olematonta tuttavallisuutta, vastaanotti Anna Ignatjevna
sisääntullutta.

--Tunnetteko toisianne? Oletteko tuttuja?--Rouva Belafskaja, Mihail
Ivanovitsh Tshernof.--Istukaahan lähemmäksi.

--Missi, _venez donc à notre tuble, on vous apportera votre thé_ ... ja
... kääntyi hän Missin kanssa puhuneen upseerin puoleen, nähtävästi
unohtaen hänen nimensä,--olkaa hyvä, tulkaa tänne. Suvaitsetteko teetä
ruhtinas?

--En ikinä voi myöntää, tyttö ei voinut olla häneen rakastunut.

--Rakasti enemmän torttuja.

--Aina vaan tyhmiä sukkeluuksia,--puuttui nauraen puheeseen toinen
nainen korkeassa hatussa, loistavana silkistä, kullasta ja jalokivistä.

--_C'est exellent_--nuo voffelit, ja kuinka keveät! Antakaahan vielä
tänne.

--Joko pian matkustatte?

--Jo, viimeinen päivä on käsissä. Siksi tulimmekin käymään.

--Mikä ihana kevät, kuinka suloista on nyt maalla.

Missi oli hyvin kaunis hatussaan ja jonkinlaisessa tummanviiruisessa
puvussaan joka ilman ainoatakaan poimua kiertyi hänen hoikan vartalonsa
ympäri aivan kuin hän olisi ollut tässä puvussa syntynytkin. Nähtyään
Nehljudofin hän punastui.

--Minä kun luulin että olitte matkustanut,--sanoi hän Nehljudofille.

--Melkeinpä olinkin,--sanoi Nehljudof--On asioita. Asialle olen tännekin
tullut.

--Käykäähän toki mamman luona. Hän kovasti haluaa nähdä teitä,--sanoi
Missi mutta tuntien valehtelevansa ja että Nehljudof sen näki punastui
vielä enemmän.

--Tuskinpa ennätän,--vastasi Nehljudof kuivasti, koettaen osoittaa ettei
ollut huomannut toisen punastumista.

Missi rypisti vihasesti otsaansa kohautti olkapäitään ja kääntyi komean
upseerin puoleen, joka sukkelasti, otti hänen käsistään tyhjän kupin ja
kalistellen sapelillansa nojatuoleihin miehekkäästi vei sen toiselle
pöydälle.

--Teidänkin on välttämättä uhraaminen jotakin turvakodin hyväksi.

--Minäpä en kieltäydykään mutta aijon lykätä koko anteliaisuuteni
arpajais-iltaan. Siellä sitten esiydyn koko loistossani.

--No, saadaanpa nähdä,--kuului ilmeisesti teeskennelty naurun ääni.

Vastaanottopäivä onnistui loistavasti ja Anna Ignatjevna oli
haltioissaan.

--Minulle on Mika kertonut että työskentelette vankiloissa. Minä voin
hyvin ymmärtää sitä.--puhui hän Nehljudofille.--Mikalla (se oli hänen
lihava miehensä, Maslennikof) voi olla mitä muita puutteellisuuksia
tahansa, mutta tiedätte miten hyväluontoinen hän on. Kaikki nuo
onnettomat vangit ovat hänen lapsiansa. Hän ei voi pitää heitä muuna.
_Il est' d'une bonté_...

Hän keskeytti lauseensa kun ei voinut löytää sanoja, jotka olisivat
ilmaisseet sen miehen _bonté_, jonka käskystä ihmisiä piestiin, ja
kääntyi samassa hymyillen sisääntulevan vanhan, ryppyisen rouvan puoleen
gredliinisissä nauhasissa.

Puheltuansa niin paljon kuin oli tarpeellista ja niin joutavia asioita
kuin sopivaisuuden sääntöjen mukaan myöskin oli tarpeellista, nousi
Nehljudof ja tuli Maslennikofin luo.

--No, teeppä hyvin, voisitko nyt kuulla minun asiani.

--Vai niin! Mitä se olikaan? Mennään tänne?

He menivät pieneen japanilaiseen kabinettiin ja istuivat ikkunan ääreen.



LVIII.


--Ja nyt, _je suis à vous_. Haluatko polttaa? Mutta maltahan, kun emme
tässä vaan tärvelisi,--sanoi hän ja toi tuhka-astian.--No, annappas
kuulua.

--Minulla on sinulle kaksikin asiaa.

--Vai niinkö.

Maslennikofin kasvot menivät kuiviksi ja haluttomiksi. Kaikki jäljet sen
koirasen riemusta, jota isäntä oli korvain taa ruoputellut, katosivat
kokonaan. Vierashuoneesta kuului ääniä tänne. Yksi naisääni puhui:
_jamais, jamais je ne croirai_, ja toisesta päästä kuului miesääni, joka
jotakin kertoi ja toistamistaan toisti: _la comtesse Voronzoff_ ja
_Victor Apraksine_. Kolmannelta haaralta kuului puhe ja nauru yhtenä
porinana. Maslennikof kuulosteli mitä vierashuoneessa tapahtui yhtaikaa
kuunnellen myöskin Nehljudofia.

--Minun olisi taas puhuttava siitä naisesta.

--Niin, siitä syyttömästi tuomitusta. Kyllä, kyllä.

--Pyytäisin, että hän siirrettäisiin palvelijaksi sairashuoneeseen.
Minulle sanottiin että se kävisi päinsä.

Maslennikof puristi huulensa yhteen ja kävi miettiväiseksi.

--Tuskinpa,--sanoi hän.--Mutta voinhan minä neuvotella asiasta ja
huomenna sähköittää sinulle.

--Minulle sanottiin siellä olevan paljon sairaita ja että apulaisista on
puute.

--Niinpä kyllä, niinpä kyllä. Kaikissa tapauksissa siis ilmoitan
sinulle.

--Tee nyt niin hyvin,--sanoi Nehljudof. Vierashuoneessa remahti yleinen
ja melkein luonnolliselta kuuluva nauru.

--Se on se Viktor aina,--sanoi Maslennikof hymyillen,--hän on tavattoman
sukkela kun sille päälle sattuu.

--Ja sitten vielä,--sanoi Nehljudof:--vankilassa istuu paraikaa 130
ihmistä vaan siitä syystä, että heidän passinsa ovat vanhentuneet. Heitä
on pidetty täällä jo kuukauden ajan.

Ja hän kertoi syyt, joiden nojalla he olivat vankilassa.

--Kuinka olet saanut sen tietää?--kysyi Maslennikof muuttuen äkkiä
levottoman ja tyytymättömän näköiseksi.

--Kävin erään syytetyn luona ja käytävässä minut piirittivät nuo ihmiset
ja rupesivat pyytämään...

--Minkä syytetyn luona sinä kävit?

--Talonpojan, joka on viattomasti syytetty ja jolle hankin puolustajan.
Mutta ei ole kysymys siitä. Onko mahdollista että noita syyttömiä
ihmisiä pidetään vankilassa vaan sen nojalla, että heidän passinsa ovat
vanhentuneet ja...

--Se asia kuuluu yleiselle syyttäjälle,--keskeytti Maslennikof
harmistuneena Nehljudofin.--Sinä aina sanot: »nopea ja oikeudenmukainen
tuomioistuimemme». Syyttäjän apulaisen tehtävä on käydä vankilassa
tarkastamassa kärsivätkö vangit rangaistusta lainmukaisesti. Mutta sen
sijaan he vaan pelaavat skruuviansa.

--Etkö siis voi mitään tehdä asiaan?--sanoi Nehljudof synkästi, muistaen
advokaatin ennustaneen että kuvernööri tulisi syyttämään yleistä
syyttäjää.

--Ei, kyllähän minä teen. Minä otan heti selvän asiasta.

--Sitä pahempi hänelle. _C'est un souffre douleur_,--kuului
vierashuoneesta naisääni, joka oli nähtävästi aivan väliäpitämätön siitä
mitä puhui.

--Sitä parempi, minä otan tuonkin, kuului toiselta puolelta leikkisä
miesääni, johon yhtä leikkisästi nauraen vastasi nainen, tahtomatta
antaa jotakin toiselle.

--Ei, ei mistään hinnasta,--puhui naisääni.

--Niinpä siis minä teen kaikki,--toisti Maslennikof sammuttaen
paperossinsa valkoisella kädellään, jossa kimalteli turkoosikivi,--nyt
lähtekäämme naisten luo.

--Ja sitten vielä,--sanoi Nehljudof tulematta vierashuoneeseen ja
pysähtyen ovelle.--Minulle kerrottiin, että eilen rangaistiin vankilassa
ihmisiä ruumiillisesti. Onko siinä perää?

Maslennikof punastui.

--Jassoo, siitäkö sinä? Ei, _mon cher_, parasta olisi kieltää sinulta
pääsy, kaikkeen sinulla onkin asiata. Tule, tule, Annette kutsuu
meitä,--sanoi hän ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja ilmaisten taas
samallaista elävyyttä kuin ylhäisen vieraan huomion johdosta; nyt siinä
ei kuitenkaan ollut iloa, vaan levottomuutta.

Nehljudof tempasi kätensä irti ja kellekään kumartamatta ja mitään
sanomatta kulki synkän näköisenä läpi vierashuoneen, salin, ja ohi
esille hypähtävien lakeijain tampuriin ja siitä kadulle.

--Mikä häneen tuli? Mitä sinä hänelle teit?--kysyi Annette mieheltänsä.

--Tämähän on _à la francaise_, sanoi joku.

--Mitä vielä, ei _à la francaise_, vaan _à la zoulou_,

--No, aina hän on ollut sellainen.

Joku nousi seisaalleen, joku saapui taloon ja niin alkoi kielitteleminen
tavalliseen menoonsa: seura käytti hyväksensä Nehljudofin juttua
sopivana keskusteluaineena täksi päiväksi.

Seuraavana päivänä Maslennikofin luona käynnin jälkeen sai Nehljudof
häneltä paksulle, kiiltävälle, vaakunalla ja leimoilla varustetulle
paperille, vankalla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoitti
jo kirjoittaneensa vankilan lääkärille Maslovan siirtämisestä
sairashuoneeseen ja että hänen tahtonsa arvatenkin tulee täytetyksi.
Alle oli kirjoitettu: ystäväsi ja »vanhempi toverisi», ja nimen alla oli
kummallisen taidokkaasti tehty suuri ja voimakas kiehkura.

--Pöllö!--ei malttanut Nehljudof olla sanomatta, erittäinkin siksi että
tuossa sanassa: »toveri», tuntui niinkuin Maslennikof olisi tuntenut
alentuvansa kirjoittaessaan hänelle, s.o. vaikka toimitti siveellisesti
kaikkein likaisinta ja häpeällisintä virkaa, piti itseänsä mahtavana
ihmisenä ja tahtoi, jollei nyt juuri imarrella häntä, niin tuolla
toverinimityksellä ainakin osoittaa, ettei hän kuitenkaan liiaksi
ylpeillyt omasta suuruudestansa.



LIX.


Kaikkein tavallisin ja enin levinnyt harhaluulo on se, että jokaisella
ihmisellä on vaan omat määrätyt ominaisuutensa, että ihminen on joko
hyvä tai paha, viisas tai tyhmä, tarmokas tai veltto j.n.e. Ihmiset
eivät ole sellaiset. Ihmisestä voi sanoa, että hän on useammin hyvä kuin
paha, useammin viisas kuin tyhmä, useammin tarmokas kuin veltto, ja
päinvastoin; mutta väärin sanomme, jos sanomme yhtä ihmistä hyväksi
taikka viisaaksi ja toista pahaksi taikka tyhmäksi. Ja kuitenkin me aina
näin eroitamme ihmiset. Tämä on väärin. Ihmiset ovat niinkuin virrat:
vesi on kaikissa yhtäläinen ja kaikkialla sama, mutta jokainen joki on
milloin kapea, milloin nopea, milloin leveä, milloin hidas, milloin
puhdas, milloin kylmä, milloin mutainen, milloin lämmin. Niin
ihmisetkin. Jokaisessa ihmisessä on kaikkien inhimillisten
ominaisuuksien idut, hän vaan ilmaisee joskus näitä joskus noita, usein
hän ei ole ollenkaan itsensä näköinen, ja kuitenkin hän pysyy yhtenä ja
samana itsenä. Muutamilla ihmisillä nämät ylimenot tapahtuvat hyvin
jyrkästi. Ja semmoisiin kuului Nehljudof. Nämät ylimenot tapahtuivat
hänessä sekä ruumiillisista että henkisistä syistä. Ja semmoinen ylimeno
tapahtui hänessä nytkin.

Se uudistumisen ylevä riemu, jota hän tunsi oikeudenkäynnin jälkeen ja
nähtyänsä ensi kerran Katjushaa, hävisi kokonaan ja vaihtui viimeisen
tapaamisen jälkeen kauhuun jopa inhoon tätä vastaan. Hän oli tosin
päättänyt olla jättämättä Katjushaa, olla luopumatta avioliiton
aikeista, jos Katjusha vaan itse tahtoi, mutta se oli hänelle vaikeata
ja tuskallista.

Seuraavana päivänä hänen käyntinsä jälkeen Maslennikofin luona hän läksi
jälleen vankilaan tavatakseen Katjushaa.

Tirehtööri antoi luvan tavata, vaan ei konttorissa eikä
neuvotteluhuoneessa, vaan naisten vierashuoneessa. Huolimatta
hyväsydämmisyydestään oli tirehtööri tällä kertaa entistä jäykempi
Nehljudofia kohtaan; se oli nähtävästi seuraus keskustelusta
Maslennikofin kanssa, oli kai tullut käsky noudattaa suurempaa
varovaisuutta tämän käymävieraan kanssa.

--Tavata käy päinsä,--sanoi hän,--mutta mitä rahoihin tulee, niin--kuten
olen pyytänyt ... mitä taas hänen siirtämiseensä sairaalaan tulee, josta
hänen ylhäisyytensä kirjoitti, niin se käy päinsä, ja lääkärikin on
suostuvainen. Maslova ei ole vaan itse suostuvainen, hän sanoo: vielä
minä noiden rupinaamojen pottuja rupeisin kantamaan... Tiedättekös
ruhtinas, ne on sitä lajia ihmisiä,--lisäsi hän.

Nehljudof ei vastannut mitään, vaan pyysi päästä tapaamaan. Tirehtööri
lähetti vartijan ja Nehljudof tuli tämän kanssa naisosaston tyhjään
vierashuoneeseen.

Maslova oli jo siellä ja ilmestyi hiljaisena ja arkana verkon takaa. Hän
tuli ihan lähelle Nehljudofia ja katsoen hänen ohitsensa sanoi hiljaa:

--Antakaa minulle anteeksi, Dmitrij Ivanovitsh, minä puhuin paljon pahaa
toispäivänä.

--Eihän minun ole anteeksi antaminen teille...--alkoi jo Nehljudof.

--Vaan kuitenkin, jättäkää te minut, lisäsi hän ja hänen kauheasti
kieroon menneistä silmistä, joilla hän katsahti Nehljudofiin, luki
Nehljudof jälleen kiihkeän ja vihaisen ilmeen.

--Miksi minun olisi jättäminen teidät?

--Muuten vaan.

--Miksi niin?

Nehljudofista näytti että hän katsahti häneen taas samalla vihasella
katseella.

--No kuulkaa sitten, sanoi Katjusha.--Teidän täytyy jättää minut, sen
minä sanon todenperästä. Minä en voi. Jättäkää se kokonaan,--sanoi hän
vapisevin huulin ja vaikeni.--Niin se on. Ennen menen vaikka hirteen.

Nehljudof tunsi, että tässä Katjushan kiellossa oli inhoa häntä vastaan,
sovittamatonta loukkaantumusta, mutta oli myöskin jotain muuta,--hyvää
ja tärkeätä. Nämät sanat, joilla Katjusha, aivan rauhallisessa
mielentilassa uudisti entisen kieltonsa, karkoitti Nehljudofin
sydämmestä yhdellä kertaa kaikki epäilykset ja palautti entiseen
totiseen, juhlalliseen ja hellaan suhteeseen Katjushaan.

--Katjusha, niinkuin olen ennen sanonut, niin sanon nytkin,--lausui
Nehljudof erityisen totisesti.--Minä pyydän sinua vaimokseni. Jos sinä
et tahdo, ja niin kauvan kun et tahdo, minä tulen kuitenkin olemaan
siellä missä sinä olet, ja matkustan sinne minne sinä viedään.

--Se on teidän asianne, minä en rupea enempää puhumaan,--sanoi hän,--ja
hänen huulensa rupesivat taas vapisemaan.

Nehljudof oli myöskin vaiti, tuntien itsensä voimattomaksi puhumaan.

--Lähden nyt maalle, ja matkustan sitten Pietariin,--sanoi hän, vihdoin
selviytyen.--Rupean puuhaamaan teidän, meidän asiaamme, ja jos Jumala
suo, tulee tuomio kumotuksi.

--Vaikkei tulisikaan, se on sama. Jos en tämän, niin muun vuoksi olen
sen ansainnut...--sanoi Katjusha ja Nehljudof näki kuinka kovasti hänen
piti ponnistaa voimiansa pidättääkseen kyyneleitä.

--Mitenkäs, näittekö Menshofia? kysyi Katjusha äkkiä peittääkseen
liikutustaan.--Eikös se ole totta että he ovat syyttömät?

--Kyllä, luullakseni.

--Semmoinen mainio mummo,--sanoi Katjusha. Nehljudof kertoi hänelle
kaikki mitä oli Menshofilta kuullut, ja kysyi eikö Katjusha jotain
tarvitsisi; hän ei sanonut tarvitsevansa mitään.

Taas he olivat vähän aikaa vaiti.

--No, ja siitä lasaretista sitten,--sanoi Katjusha äkkiä, vilkaisten
häneen kierolla katseellaan--jos te tahdotte, niin minä suostun, enkä
myöskään enää juo...

Nehljudof katsahti häntä vaieten silmiin. Katjushan silmät hymyilivät.

--Se on erittäin hyvä,--sai Nehljudof vaan sanotuksi ja jätti hänelle
hyvästi.

«Niin, niin, hän on aivan toinen ihminen!» ajatteli Nehljudof, kokien
entisten epäilyksien jälkeen aivan uutta, ennen koskaan tuntematonta
vakaumusta rakkauden voittamattomuuteen.

Palattuaan tämän tapahtuman jälkeen omaan haisevaan koppiinsa, riisui
Maslova mekkonsa ja istui paikallensa lavitsalle laskien kädet polvien
päälle. Kopissa ei ollut muita kuin: keuhkotautinen Vladimirskaja
rintalapsen kanssa, mummo Menshova ja ratavahti kahden lapsen kanssa.
Lukkarin tytär oli eilen mielisairaaksi katsottuna lähetetty
lasarettiin. Kaikki muut naiset olivat pyykinpesussa. Mummo makasi
nukkuen lavitsalla; lapset olivat käytävässä, jonne ovi oli auki.
Vladimirskaja lapsinensa ja ratavahti sukkansa kanssa, joita hän nopein
sormin herkeämättä kutoi, tulivat Maslovan luo.

--No, tapasitteko toisianne?--kysyivät he.

Vastaamatta mitään istui Maslova korkealla lavitsalla, heilutellen
jalkojansa, jotka eivät ylettyneet permantoon.

--Mitäs turhia poraat?--sanoi ratavahti.--Katso vaan ettet rupee
suremaan. Voi sinua, Katjusha. No!--sanoi hän nopeasti liikutellen
sormiansa.

Maslova ei vastannut mitään.

--Meikäläiset ovat pyykillä. Sanotaan että olivat saaneet paljon
antimia,--sanoi Vladimirskaja.

--Finashka!--huusi ratavahti oveen,--minne se poika räppänä taas on
juossut.

Ja hän pisti puikon kerän ja sukan läpi, ja meni käytävään.

Samassa kuului käytävästä askeleita ja naisääniä ja kopin asukkaat
tulivat sisälle vankikengät paljaissa jaloissa, jokaisella vehnänen
kädessä, muutamilla kaksikin. Fedosja tuli kohta Maslovan luo.

--Mitäs nyt, onko käynyt hullusti?--kysyi Fedosja katsellen
ystävällisesti Maslovaa kirkkailla sinisillä silmillään. Tässä on meille
teeksi,--ja hän alkoi asetella vehnäsiä hyllylle.

--Jokohan olisi jättänyt naimistuumat?--sanoi Korabljova.

--Ei, ei ole jättänyt, vaan minä en tahdo,--sanoi Maslova.

--Siinä sitä on tyhmää!--sanoi Korabljova bassoäänellään.

--No jos ei eletä yhdessä, hittoako siitä naimisesta,--sanoi Fedosja.

--Seuraapa sinunkin miehesi sinua,--sanoi ratavahti.

--Mepä olemmekin laillisesti vihityt, sanoi Fedosja.--Mutta miksi hän
menisi vihille kun ei mennä yhteen.

--Pöllö! Miksi? Jos hän menee vihille niin kullalla hän tuon puettaa.

--Hän sanoi: vaikka sinut minne veisivät, minä tulen sinun mukanasi,--
sanoi Maslova.--Jos lähtee, niin lähtee, jollei, niin en minä rupea
pyytämään.

--Nyt hän lähtee Pietariin puuhaamaan. Siellä ovat kaikki ministerit
hänen sukujansa,--jatkoi Maslova,--mutta en minä sittenkään tarvitse
häntä.

--Tietty se!--suostui Korabljova äkkiä, selaillessaan säkkiänsä,
nähtävästi muuta ajatellen.--Ottaisimmeko lasin viiniä?

--En minä välitä.--Juokaa te.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ylösnousemus I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.