Title: Ylösnousemus II
Author: Tolstoy, Leo, graf, 1828-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ylösnousemus II" ***


YLÖSNOUSEMUS II

Kirj.

Leo Tolstoi


Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt


1899.



I.


Kahden viikon kuluttua saattoi asia tulla esitellyksi senaatissa ja
täksi ajaksi aikoi Nehljudof matkustaa Pietariin. Ellei olisi menestystä
senaatissa, jättäisi hän anomuksen Keisarilliselle Majesteetille, kuten
asianajaja oli neuvonut. Siinä tapauksessa ettei nyt valitus tulisi
otetuksi huomioon, mihin asianajajan mielestä oli valmistuminen, koska
kassatsiooniaiheet olivat hyvin heikot, saattoi se pakkotyöhön
tuomittujen joukko, johon Maslova kuului, tulla lähetettäväksi kesäkuun
ensi päivinä. Valmistuakseen seuraamaan Maslovaa Siperiaan,--ja sen oli
Nehljudof lujasti päättänyt tehdä,--piti nyt ensin matkustaa maatiloille
ja järjestää siellä asiansa.

Ensiksikin matkusti Nehljudof Kusminskin suurelle maatilalle, joka oli
lähimpänä, mustanmullan vyöhykkeessä, ja josta oli päätulot. Hän oli
asunut tällä maatilalla lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oleskeli siellä
kaksi kertaa täysikäisenäkin, ja oli kerran äidin pyynnöstä saattamassa
sinne saksalaista isännöitsijää ja järjestämässä tämän kanssa taloutta,
niin että hän jo kauvan sitten tunsi maatilan asiat ja talonpoikien
suhteet konttoriin, s.o. tilanomistajaan. Talonpoikien suhteet
tilanomistajaan olivat sitä laatua, että he olivat kokonaan riippuvaiset
konttorista. Nehljudof tiesi tästä jo ylioppilaana ollessaan, kun hän
kannatti ja levitteli Henry Georgen oppia, ja tämän opin vaikutuksesta
oli antanut isän-perintönsä talonpojille. Sitten kuin hän oli ollut
sotapalveluksessa ja tottunut kuluttamaan noin 20 tuhatta ruplaa
vuodessa, olivat tosin kaikki nämät hänen tietonsa kadottaneet sitovan
voimansa hänen elämäänsä nähden, unohtuneet, eikä hän koskaan enää
kysynyt itseltään mistä nuo rahat tulivat, jotka äiti hänelle antoi,
vieläpä koetti olla sitä ajattelematta. Mutta kun äiti oli kuollut, kun
perintö oli vastaanotettava ja omaisuuden hoitamiskysymykset
ratkaistavat, syntyi hänelle jälleen kysymys hänen suhteistaan
maanomistukseen. Noin kuukautta ennen olisi Nehljudof vielä sanonut
itselleen, ettei hän pysty muuttamaan olevia oloja, etteihän hän itse
hallitse maatilaa,--ja olisi enemmän tai vähemmän rauhoittunut, kun asui
kaukana paikalta ja sai vaan sieltä rahoja. Mutta nyt, vaikka oli
hankkeissa Siperian matka ja vaikka hän arvattavasti tulisi joutumaan
monimutkaisiin ja vaikeisiin suhteisiin vankilamaailman kanssa ja hänen
yhteiskunnallinen asemansa ja erittäinkin rahansa olisivat kylläkin
olleet tarpeen, hän kuitenkin päätti ettei hän enää jättäisi asiaa
entiselleen, vaan tekisi, vaikkapa omaksi vahingokseenkin, siinä
muutoksen. Tässä tarkoituksessa hän päätti olla pitämättä maatansa
omassa viljelyksessä, ja jättää se halvasta hinnasta talonpoikien
haltuun, tehdä heille mahdolliseksi päästä riippumattomiksi
maanomistajasta. Ei mennyt Nehljudofin huomion ohitse, vertaillessaan
maanomistajan asemaa maaorjain isäntään, että maan antaminen
talonpoikien haltuun maan viljelemisen sijaan palkkalaisten avulla oli
jotenkin samaa kuin orjien siirtäminen päivätöistä rahaverolle. Tämä ei
ollutkaan mikään kysymyksen ratkaisu, vaan oli ainoastaan askel sen
ratkaisemista kohden: se oli ainoastaan ylimeno raa'asta vähemmän
raakaan väkivallan muotoon. Näin hän siis aikoikin menetellä.

Nehljudof saapui Kusminskiin keskipäivän tienoissa. Kaikessa kohden
koettaen saattaa elämänsä yksinkertaisemmaksi hän ei sähköittänyt
tulostansa, vaan otti tavalliset nelipyöräiset kyytirattaat
parihevosilla kestikievarista. Kyytiimiehenä oli nuori poika, yllään
neliniitinen kauhtana, joka oli vyötetty poimujen mukaan vyötäryksiä
alempaa. Se istui kyytimiehen tavoin kuskipukilla syrjittäin ja puheli
sitä mieluummin herran kanssa, kun heidän puhuessaan vikaperä, ontuva,
valkoinen aisahevonen ja sivulle valjastettu kuihtunut hevoskaakki
saivat kävellä, mihin ne aina olivat kovin halukkaat.

Kyytimies kertoi Kusminskin isännöitsijästä, tietämättä kuljettavansa
isäntää itseä. Nehljudof tahallaan oli sanomatta hänelle.

--Kyllä on fiini saksalainen,--puhui kaupungissa asunut ja romaania
lukenut kyytimies puolittain kääntyen kyydittävän puoleen ja nappaisten
pitkää niskaansa vuoroin ylhäältä ja vuoroin alhaalta:--ajelee
voikkoskolmikolla, ja annas kun pääsee emäntineen tielle, niin koetappas
kelvata hänelle! Talvella joulun aikaan tuotettiin suureen taloon kuusi,
minäkin olin vieraita tuomassa: sähkövalon kanssa; se se vasta korea
oli. Semmoista ei maalla näe! Paljon se on rahoja kokoon haalinut! Mikäs
hänen on, kun on herrana talossa. Sanotaan hänen ostaneen hyvän talon.

Nehljudof luuli jo olleensa kokonaan väliäpitämätön siitä kuinka
saksalainen hoitaa ja käyttää hyväksensä hänen tilustansa. Mutta
pitkäruumiisen kyytipojan kertomus oli hänelle vastenmielinen. Hän
ihaili kaunista päivää, sakeita, pimeneviä pilviä, jotka joskus
peittivät auringon, toukoja kohoilevine kiuruinensa, vihertämään alkavia
metsiä, niittyjä, joille oli jo laskettu hevoset ja karjat, ja peltoja
kyntäjinensä,--mutta kuinka ollakaan, hänestä vaan yhä tuntui, että
jokin painosti mieltä, ja kun hän kysyi itseltään mitä se oli, niin
muisti kyytimiehen kertomuksen saksalaisen isännöimisestä Kusminskissa.
Tultuaan Kusminskiin ja ryhdyttyään asioihin Nehljudof unohti tämän
tunteen.

Konttorikirjojen selaileminen ja keskustelut pehtorin kanssa, joka
lapsekkaasti koetti tuoda esiin, kuinka edullista oli, että talonpojilla
oli vähän maata ja että kartanon tilat piirittivät heidän maitansa,
vahvistivat Nehljudofia vielä enemmän aikeissaan lopettaa oma maatalous
ja antaa koko maa talonpojille. Konttorikirjoista ja pehtorin puheista
hän sai tietää, että, kuten ennenkin, kaksi kolmannesta parasta
kyntömaata viljeltiin omilla työvoimilla ja uudenaikaisilla
maanviljelyskoneilla, mutta jälellä oleva kolmannes oli annettu
talonpojille urakalla muokattavaksi viidestä ruplasta tesättinältä (1,09
hehtaarilta), s.o. viidestä ruplasta oli talonpojan kolmasti kyntäminen,
kolmasti äestäminen ja kylväminen tämä maa-ala, sitten niittäminen
vilja, paneminen lyhteisiin ja vieminen riiheen, s.o. suorittaminen
työt, jotka vapaassa urakassa olisivat maksaneet vähintäin kymmenen
ruplaa tesättinältä. Talonpojat maksoivat työllänsä kaikesta, mitä
konttorilta tarvitsivat, kalliimman hinnan mukaan. He tekivät työtä
laitumen, polttopuun, perunanvarsien edestä, ja olivat kaikki velkaa
konttorille. Niinpä takamaista, jotka annettiin talonpojille arennille,
otettiin neljä kertaa suurempi vuokramaksu kuin minkä niiden hinta olisi
tuottanut korkona viiden prosentin mukaan.

Kaikesta tästä Nehljudof oli jo ennenkin tiennyt, vaan nyt se oli
kuitenkin hänelle uutta, ja hän vaan ihmetteli kuinka hän ja kuinka
kaikki hänen asemassaan olevat ihmiset saattoivat olla näkemättä
tämmöisten olojen kieroutta. Isännöitsijän todistelemiset, että, maan
siirtämisen kautta talonpojille, koko maanviljelyskalusto menisi
hukkaan, koska siitä ei voisi saada neljättäkään osaa sen ostohinnasta,
että talonpojat turmelisivat maan ja että Nehljudof yleensä tulisi
paljon kadottamaan tämmöisen siirtämisen kautta,--kaikki tämä vaan
vakuutti Nehljudofia siinä, että hän menettelee oikein antaessaan maan
talonpojille ja luopuessaan suuresta osasta tuloja. Hän päätti panna
asian toimeen heti, jo tällä käynnillään. Kylvetyn viljan korjaaminen ja
myyminen, maakaluston ja tarpeettomien rakennuksien myyminen, se kaikki
oli isännöitsijän tehtävä hänen jälkeensä. Mutta itse hän nyt pyysi
isännöitsijää kutsumaan seuraavaksi päiväksi talonpojat kokoon kolmesta
kylästä, jotka olivat kartanon tilusten ympäröimät, ilmoittaakseen
näille aikomuksestansa ja sopiakseen hinnasta.

Tuntien mielihyvää oman lujuutensa vuoksi isännöitsijän väitteitä
vastaan ja alttiutensa vuoksi uhrautumaan talonpoikien hyväksi, tuli
Nehljudof konttorista ja miettien esillä olevaa asiaa käveli talon
ympäri kukkaslavojen välitse, jotka olivat jätetyt tänä vuonna
hoitamatta (vastapäätä isännöitsijän asuntoa oli lava rikottu), kulki
pitkin lawn-tennis kenttää, jolla rehenteli sikuri, ja pitkin
lehmuskäytävää, missä hän oli tavallisesti kävellyt sikaria polttamassa
ja missä hänen kanssaan oli keikaillut kolme vuotta sitten heidän
luonansa vieraillut kaunis Kirimova. Mietittyään lyhykäisyydessä sen
puheen, jonka hän huomenna pitäisi talonpojille, meni Nehljudof
isännöitsijän luo ja teetä juodessa vielä kerran keskusteli tämän
kanssa, miten koko taloudenpito olisi tilitettävä. Sitten hän tuli aivan
rauhallisena ja tyytyväisenä hyvään asiaan, joka oli hänellä hankkeissa
talonpoikien hyväksi, suuressa rakennuksessa olevaan huoneeseen, joka
oli aina ollut varattu vieraille ja nyt oli valmistettu hänelle.

Tässä pienenlaisessa puhtaassa huoneessa oli venetsialaisia maisemia
seinillä ja peili kahden ikkunan välissä. Huoneessa oli puhdas
vieterivuode ja pikku pöytä vesikarahvin, tulitikkujen ja
kynttilänsammuttajan kanssa. Suurella pöydällä peilin luona oli hänen
kapsäkkinsä avattuna, josta pisti esiin hänen toalettikapineensa ja ne
kirjat, jotka hän oli ottanut mukaan: venäläinen tutkimuskoe
rikoksellisuuden laeista, samaa sisältävä yksi saksalainen ja yksi
englantilainen kirja. Hänen oli ollut aikomus lukea näitä kirjoja
vapaina hetkinään maalla ollessaan, mutta nyt ei ollut enää aikaa ja hän
tahtoi panna maata ollakseen huomenna varhemmin valmiina keskusteluun
talonpoikien kanssa.

Nurkassa seisoi vanhanaikuinen nojatuoli mahonkipuusta leikkauksien
kanssa, ja nähtyään tämän nojatuolin, jonka muisti olleen äidin
makuuhuoneessa, nousi hänen sydämmeensä aivan odottamaton tunne. Hänen
tuli yhtäkkiä sääli sekä taloa, joka tulisi menemään rappiolle, että
puutarhaa, joka menisi umpeen, metsiä jotka tulisivat hakatuiksi, ja
noita karjapihattoja, talleja, työkaluliitereitä, koneita, hevosia ja
lehmiä, joita kaikkia, olkoonpa vaikkei hänenkään toimestaan, kuitenkin
ylläpidettiin ja hoidettiin--sen hän tiesi--suurilla voimain
ponnistuksilla. Ennen oli hänestä näyttänyt helpolta luopua tästä
kaikesta, mutta nyt häntä säälitti ei ainoastaan tämä, vaan itse maa ja
puolet tuloista, jotka nyt olisivat olleet niin tarpeen. Ja heti
ilmestyivät hänen käytettäväkseen järjen päätelmät, joiden mukaan olikin
aivan tyhmää ja tarpeetonta luovuttaa maata talonpojille ja hävittää
omaa taloutta.

»Maata en saa pitää hallussani. Mutta pitämättä sitä hallussani en minä
voi ylläpitää koko tätä taloutta. Paitsi sitä minä lähden nyt Siperiaan,
ja on minulla siis sekä talo että maatila tarpeeton--puhui yksi
ääni.--Se on kyllä niin,--puhui toinen ääni:--mutta ethän sinä ijäksi
jää Siperiaan. Jos sinä menet naimisiin, niin sinä voit saada lapsia. Ja
samassa kunnossa kuin sinä vastaanotit maatilan, täytyy sinun se antaa
poiskin. On olemassa velvollisuuksia maata kohtaan. Helppohan on
hävittää kaikki, antaa pois, mutta hyvin vaikea on panna kaikki kuntoon.
Ennen kaikkea sinun täytyy tarkkaan ajatella omaa tulevaisuuttasi ja
päättää mitä aijot itsesi kanssa tehdä ja sen mukaan sitten järjestää
omaisuusasiatkin. Onko päätöksesi todellakin pysyväinen? Ja
vielä--menetteletköhän sinä todellakin omantuntosi mukaan, näin
menetellessäsi, vai etköhän menettele ihmisten vuoksi, saadaksesi heiltä
kiitosta.» Näin kyseli itseltään Nehljudof eikä voinut olla myöntämättä,
että se, mitä hän ajatteli ihmisten tulevan hänestä sanomaan, vaikutti
hänen päätökseensä. Ja mitä enemmän hän ajatteli sitä enemmän ja enemmän
nousi uusia kysymyksiä ja sitä mahdottomammilta ne tuntuivat ratkaista.
Päästäkseen näistä ajatuksista hän paneutui viileään vuoteeseen ja
tahtoi nukkua, että sitten huomenna virkeällä päällä voisi ratkaista ne
kysymykset, joissa hän nyt oli sekaantunut. Mutta pitkään aikaan hän ei
saanut unta; avatuista ikkunoista tulvi paitsi raitista ilmaa ja kuun
paistetta myöskin sammakkojen kurinaa, sekaisin satakielten lirkutusten
ja vihellysten kanssa, yksi lauloi kaukana puistossa, toinen ihan
ikkunan alla vastapuhjenneessa sireenipensaassa. Kuunnellessaan
satakieliä ja sammakoita muisti Nehljudof tirehtöörin tyttären
piaanonsoiton; muistettuaan tirehtöörin, muisti Maslovan, kuinka tämän
huulet sammakkojen kurinan tavalla vapisivat hänen sanoessa: »jättäkää
se kokonaan». Sitten alkoi saksalainen isännöitsijä laskeutua
sammakkojen luo. Häntä olisi nyt pitänyt estää, mutta hän laskeutui
kuitenkin, vieläpä muuttui Maslovaksi ja alkoi moittia Nehljudofia:
»minä olen pakkotyöläinen, mutta te olette ruhtinas».--»Ei, en anna
perää,--ajatteli Nehljudof, heräsi ja kysyi itseltään:--Teenkö siis
oikein vai väärin? En tiedä, ja minulle on yhdentekevä. Nyt pitää
nukkua.» Ja hän itse alkoi laskeutua sinne minne olivat kiivenneet
isännöitsijä ja Maslova,--ja siellä päättyi kaikki.



II.


Seuraavana päivänä Nehljudof heräsi kello 9 aamulla. Nuori
konttoripoika, joka palveli herraa, kuultuaan että tämä liikkui, toi
hänelle kengät niin kiilloitettuina, etteivät ne olleet koskaan ennen
niin paistaneet, ja lasillisen kylmää, puhtainta lähdevettä, sekä
ilmoitti talonpoikien jo kokoontuvan. Nehljudof hyppäsi vuoteeltaan, ja
hänen mieleensä juohtui eiliset. Ei ollut jälkeäkään eilisistä
säälintunteista sen johdosta että hän luopuu maasta ja hävittää
talouden. Hän muisti kummastellen epäilyksiänsä. Nyt hän iloitsi siitä
mikä hänellä oli tekeillä ja ehdottomasti ylpeili siitä. Hänen huoneensa
ikkunasta näkyi lawn-tennis kenttä, jonne talonpojat nyt isännän
määräyksestä kerääntyivät. Sammakot eivät turhanpäiten illalla
kurisseet. Sää oli pilvinen, aamusta alkaen oli tihkunut hiljaista,
lämmintä sadetta ilman tuulta, ja pisaroita riippui lehdillä, oksilla ja
ruohojen päissä. Ikkunasta tuli paitsi lehtien tuoksua vielä vettä
janoavan maan hajua, Pukiessaan katsahti Nehljudof useampaan kertaan
akkunasta. Toinen toisensa perään he lähestyivät, tervehtivät toisiansa
lakkiansa nostamalla ja asettuivat piiriin sauvoihinsa nojaten.
Isännöitsijä, verevä, jäntehikäs ihminen lyhyessä nutussa viheliäisellä
pystykauluksella ja tavattoman suurilla napeilla, tuli Nehljudofille
sanomaan, että kaikki olivat nyt koossa, vaan että he kyllä voivat
odottaa kunnes Nehljudof ensin juo kahvia tahi teetä, molemmat olivat
valmiina.

--Ei, kyllä minä ensi menen heidän puheilleen,--sanoi Nehljudof, ja
aivan odottamattansa tunsi pelkoa ja häpeää ajatellessaan, että hänen
nyt piti keskustella talonpoikien kanssa.

Hän oli menossa toteuttamaan semmoista talonpoikien toivomusta, jota he
eivät olisi uskaltaneet ajatellakaan,--antamaan heille maata halvasta
hinnasta s.o. hän aikoi tehdä heille hyvän työn, ja kuitenkin jokin asia
hävetti häntä. Tultuaan kokoontuneiden talonpoikain luo, kun heidän
vaaleatukkaiset, kiharaiset, kaljut, harmaat päänsä paljastuivat, hän
hämmentyi siihen määrään, ettei pitkään aikaan voinut sanoa mitään.
Hienoa sadevitiä tuli yhä, sitä tarttui talonpoikien hiuksiin, partoihin
ja heidän nukkaisiin mekkoihinsa. Talonpojat katsoivat herraan, odottaen
mitä tämä heille sanoisi, mutta hän ei vaan saanut sanaakaan suustansa.
Vaikean äänettömyyden katkasi tuo levollinen, itseensä luottava
saksalainen, joka piti itseänsä venäläisen talonpojan tuntijana ja puhui
erinomaista, säännöllistä venäjän kieltä. Tämä väkevä, ylenmäärin
syötetty herra, samoinkuin itse Nehljudofkin, oli hämmästyttävänä
vastakohtana noille laihoille, ryppyisille talonpojille heikkoine
lapaluineen, jotka heillä tuntuivat mekon alta.

--Ruhtinas tässä tahtoo teille tehdä hyvän työn--antaa maata, mutta te
vaan ette sitä ansaitsisi,--sanoi isännöitsijä.

--Vai emme ansaitsisi? Vasilij Karlovitsh, emmekös ole sinulle työtä
tehneet? Hyvin olimme tyytyväiset rouva vainajaan, siunattu olkoon hänen
muistonsa, eikä nuori ruhtinaskaan jumalankiitos hylkää meitä,--alkoi
punaverinen, kaunopuhelias talonpoika.

--Olen kutsunut teidät tänne, koska aijon, jos te vaan itse haluatte,
antaa teidän haltuunne koko maan,--sai Nehljudof sanotuksi.

Talonpojat olivat vaiti, ikäänkuin eivät olisi ymmärtäneet tai uskoneet.

--Se tahtoo sanoa, missä meiningissä antaa maan? sanoi keski-ikäinen
talonpoika liivimekossa.

--Antaa teille arennille, teidän nautintoonne huokeasta hinnasta.

--Onhan se sangen hyvä asia,--sanoi eräs vanhus.

--Kunhan maksu vaan olisi kohtuullinen,--sanoi toinen.

--Miksi emme maata ottaisi?

--Kyllähän siihen toimeen pystymme,--maastahan leipämme lähtee!

--Parempihan se teillekin on, saisitte puhtaat rahat käteenne, ja
pääsisitte paljosta vahingosta!--kuului ääniä.

--Teistä se vahinko tulee,--sanoi saksalainen,--jos tekisitte työtä ja
noudattaisitte järjestystä...

--Emme sille mitään voi, Vasilij Karlovits,--puuttui puheeseen
terävänokkainen, laiha äijä.--Sinä sanot, miksi laskit hevosen
viljapeltoon, mutta kuka sen laski: minä olen koko päivän työssä, mutta
päivä on pitkä kuin vuosi, kun on sen päivää viikatetta heiluttanut,
tulee yöllä uni, mutta hevonen on sinun kauramaassasi ja sinä nyt
minulta nahan nylkisit.

--Pitäisitte järjestystä.

--Hyvä on sinun järjestyksestä puhua, entä kun ei voimaa riitä,--väitti
pitkä, mustahiuksinen, kokonaan karvoittunut ijäkäs talonpoika.

--Sanoinhan että teidän olisi pitänyt aidata.

--Olisit antanut metsää,--pisti takaa pieni, rumannäköinen
talonpoika.--Minä rupesin viime suvena aitaamaan, mutta sinä telkesit
minut kolmeksi kuukaudeksi linnaan täitä ruokkimaan. Meneppäs sitten
aitaamaan.

--Mitä hän puhuu?--kysyi Nehljudof isännöitsijältä.

--_Der erste Dieb im Dorfe_,--sanoi saksaksi isännöitsijä.--Joka vuosi
on tavattu metsänvarkaudesta.--Opippas sinä ensin vierasta omaisuutta
kunniassa pitämään,--sanoi isännöitsijä.

--Emmekös me sitten pidä kunniassa sinua,--sanoi vanhus.--Emme voi
olla pitämättä sinua kunniassa, olemme kaikki sinun vallassasi, sinä
voit punoa meistä vaikka nuoria.

--No, ei teitä pääse vahingoittamaan,--kunhan te ette vahingoittaisi.

--Eikö vahingoittamaan! Löithän viime kesänäkin turpani mäsäksi, ja
siihen jäi juttu. Ei näy olevan menemistä rikkaan kanssa käräjille.

--Mikset noudattanut lakia.

Nähtävästi tapahtui tässä sanasota ilman että osanottajat täysin
ymmärsivät mitä ja miksi puhuivat. Huomattavissa oli vaan toiselta
puolelta pelon hillitsemää vihaa ja toiselta oman ylevämmyyden ja vallan
tunto. Nehljudofin oli vaikea kuunnella tätä kinaa ja hän koetti palata
asiaan: määrätä hinnat ja maksuajat.

--Niin, miten nyt siis päätätte maan suhteen? Haluatteko te? Ja minkä
hinnan määräätte, jos koko maa tulisi annetuksi?

--Jonka on tavara, se määrää hinnankin. Nehljudof määräsi hinnan. Kuten
aina, vaikka Nehljudofin määräämä hinta oli paljon vähempi kuin
ympäristössä tavallinen maavuokra, alkoivat talonpojat heti tinkiä ja
pitivät hintaa liian korkeana. Nehljudof oli odottanut että hänen
tarjoomuksensa olisi otettu ilolla vastaan, mutta huomattavissa ei ollut
tyytyväisyyden merkkiäkään. Ainoastaan siitä saattoi Nehljudof päättää
heidän pitävän tarjoumusta edullisena, että puheen tullessa siitä, kuka
ottaisi maan: koko kyläkuntako vai yhtiö, syntyi kiivas väittely niiden
talonpoikien välillä, jotka olisivat tahtoneet erottaa heikkoja ja
huonoja maksajia osuudesta maahan, ja niiden välillä, jotka olisivat
jätetyt osattomiksi. Vihdoin isännöitsijän avulla saatiin hinta ja
maksuajat määrätyiksi, ja talonpojat läksivät kovaäänisesti keskustellen
alamäkeä kylään päin, mutta Nehljudof meni konttoriin laatimaan
isännöitsijän kanssa kirjallista välipuhetta.

Kaikki tuli järjestetyksi niinkuin Nehljudof oli tahtonut ja toivonut:
talonpojat saivat maan kolmekymmentä prosenttia halvemmalla kuin sen
vuokrahinta oli ympäristössä; hänen omat tulonsa maasta vähenivät
melkein puolella, mutta riittivät kuitenkin runsaasti Nehljudofille,
erittäinkin kun siihen tuli lisäksi se summa, jonka hän sai myydystä
metsästä, ja joka oli suoritettava talousirtaimiston myönnin jälkeen.
Kaikki olisi siis pitänyt olla mainiosti järjestetty, mutta kaiken aikaa
hävetti Nehljudofia jokin asia. Hän näki että talonpojat, vaikka jotkut
heistä olivatkin ilmaisseet hänelle kiitollisuutensa, olivat
tyytymättömät ja olisivat odottaneet jotakin enempää. Hän oli siis
uhrannut paljon, tekemättä kuitenkaan talonpojille sitä, mitä nämä
toivoivat.

Seuraavana päivänä allekirjoitettiin välipuhe ja Nehljudof
talonpoikais-lähetyskunnan saattamana, sydämmessään semmoinen
epämiellyttävä tunne että jotain oli jäänyt keskeneräiseksi, istui
fiiniin--kuten kyytimies oli sanonut, kolmivaljakon vetämään
isännöitsijän ajopeliin ja ajoi asemalle, sanottuaan hyvästi
talonpojille, jotka neuvottomina ja tyytymättöminä jäivät paitansa
pudistelemaan. Talonpojat olivat tyytymättömät. Nehljudof oli tyytymätön
itseensä. Ei hän tiennyt syytä tähän tyytymättömyyteensä, mutta kaiken
aikaa jokin asia häntä suretti ja hävetti.



III.


Kusminskista Nehljudof matkusti täteiltänsä perimälleen maatilalle,
sille samalle, jossa hän tutustui Katjushaan. Hän aikoi tälläkin tilalla
järjestää maatalousasiat samaten kun oli ne järjestänyt Kusminskissa;
paitsi sitä hän halusi saada kaikki mahdolliset tiedot Katjushasta ja
heidän yhteisestä lapsestaan: oliko totta että tämä oli kuollut, ja
kuinka se oli kuollut. Hän saapui Panovoon varhain aamulla, ja se mikä
häntä pihalle ajaessaan ensiksi kummastutti oli kaikkien rakennusten ja
erittäinkin itse talon rappeutunut ja ränsistynyt näkö. Joskus
viheriäisenä ollut, muinoin maalattu peltikatto punotti ruosteesta, ja
muutamat levyt olivat, luultavasti myrskyssä, repeytyneet irti:
vuorilaudat olivat talon ympäriltä paikotellen viedyt, niitä oli
nähtävästi kiskottu irti, vääntämällä ruosteisia nauloja, mistä vaan oli
helpoimmin irti saatu. Molemmat verannat sekä etumainen että erittäinkin
hänelle tuttu takimainen olivat lahonneet ja särkyneet, jäljellä olivat
ainoastaan vasat; muutamissa ikkunoissa ei ollut laseja, vaan olivat ne
teljetyt vuorilaudoilla, ja sivurakennus, jossa pehtori asui,
keittohuone ja talli--kaikki oli, rappeutunutta ja harmaantunutta.
Ainoastaan puutarha ei ollut lahoa, vaan oli kasvanut joka suunnalle ja
yhteen, ja oli nyt kokonaan kukassa; valkoisina pilvinä näkyivät aidan
takaa kukkivat kirsimarjapuut, omenapuut ja luumut. Sireeniaita kukki
aivan samalla tavalla kuin sinä vuonna, kaksitoista ajastaikaa sitten,
kun Nehljudof oli vielä juossut leskeä 16-vuotisen Katjushan kanssa,
pudonnut pehkon takana ja polttanut itsensä nokkosiin. Sofia Ivanovnan
istuttama lehtikuusi, joka oli talon vieressä ja silloin vaan seipään
korkuinen, oli nyt tukiksi kelpaava suuri puu, tuuheassa pehmeässä,
keltasenvihriäisessä havussa. Joki oli tulvillaan ja kohisi myllyn
laskoksessa. Sentakaisella niityllä kulki kirjava, sekava kylän karja.
Pehtori, lukunsa keskeyttänyt seminaarilainen, tuli hymyillen
Nehljudofia vastaan pihalla, vielä hymyillen pyysi hänet konttoriin ja
herkeämättä hymyillen meni sitten väliseinän taa, ikäänkuin olisi tällä
hymyllään luvannut jotain erinomaista. Väliseinän takana kuiskuteltiin
jotakin ja sitten vaiettiin. Kyytimies, saatuaan juomarahoja, ajoi
kulkusia helistellen pihalta, ja sitten kaikki hiljeni. Heti sen perästä
juoksi ikkunan ohitse tyttö avojaloin, korupaidassa, korvissa ankan
höyhenet[1], sitten juoksi tytön jälkeen mies kolistellen kovaksi
astutulla polulla paksujen kenkiensä nauloja.

Nehljudof istuutui ikkunan ääreen katsellen puutarhaan ja kuunnellen.
Keveästi liehutellen hiuksia hänen hikisellä otsallansa ja
kirjoituslehtiä, jotka olivat veitsellä piirrellyn ikkunalaudan päällä,
tuulahteli pienestä, kaksipuolisesta ikkunasta raitis, keväinen
ilmanhenki, ja tuoksui kaivetulta maalta. Joelta kuului »tra-pa-tap,
tra-pa-tap»--pyykkiämmäin toistaan tavoittava vaatteiden poukutus, ja
nämät äänet hajosivat pitkin jokipadon auringossa kimaltelevaa pintaa,
ja yhtaikaa kuului myllyveden putous; korvan ohi lentää suristi
pelästynyt kärpänen.

Ja yhtäkkiä Nehljudof muisti, että joskus, kauvan sitten, kun hän oli
nuori ja viaton, hän aivan samalla tavalla täällä kuuli tuommoista
märkäin vaatteiden poukuttamista joelta ja myllyn yksitoikkoisen pauhun
keskeltä, aivan samalla tavalla keväinen tuuli liikutteli hiuksia hänen
märällä otsallaan ja paperilehtiä leikellyn ikkunalaudan päällä, ja
aivan samalla tavalla oli pelästynyt kärpänen lentänyt korvan ohitse; ja
hän ei ainoastaan muistanut itseänsä 18-vuotiaana poikana, jommoisena
oli silloin, vaan tunsi itsensä samaksi, yhtä raittiiksi, yhtä puhtaaksi
ja yhtä suurten tulevaisuuden aatteiden innostamaksi, mutta samalla,
kuten tapahtuu unessa, hän tiesi, että kaikki se oli mennyttä, ja hänen
mielensä tuli kauhean alakuloiseksi.

--Milloin suvaitsette syödä aamiaista?--kysyi pehtori hymyillen.

--Milloin hyvänsä--en ole nälkäinen. Minä menen kylälle kävelemään.

--Ettekö suvaitsisi katsahtaa päärakennukseen, minulla on siellä sisällä
kaikki järjestyksessä. Tehkää hyvin katsahtakaa, jos ulkopuolella onkin
vähän...

--Ei, kylläpähän sitten. Sanokaa, tiedättekö täällä erästä vaimoa
nimeltä Matriona Harina? (Se oli Katjushan täti).

--Kyllä kaikitenkin. Tuollahan se asuu kylässä,--enkä millään muotoa saa
sitä tottelemaan. Se pitää kapakkata. Olen tavannut monta kertaa, olen
torunut, mutta sääli on viedä käräjiinkin, mummolla on lapsenlapsia,--
sanoi pehtori yhä samalla tavalla hymyillen, jolla sekä tahtoi miellyttää
isäntää että ilmaisi olevansa vakuutettu Nehljudofin ymmärtävän
kaikenlaisia asioita yhtä hyvin kuin hänkin.

--Missä hän asuu? Tahtoisin mennä hänen luoksensa.

--Kylän päässä, kolmas mökki sieltäpäin. Vasemmalla puolella on
savimökki ja kohta sen takana on hänen toliinsa. Ehkä tulen teitä
saattamaan,--puhui pehtori iloisesti hymyillen.

--Ei, kiitoksia, kyllä minä löydän, mutta olkaa te hyvä, käskekää
sillaikaa ilmoittaa talonpojille että he tulisivat kokoon, minun täytyy
puhua heidän kanssaan maasta,--sanoi Nehljudof aikoen täällä tehdä
talonpoikien kanssa samallaisen välipuheen kuin Kusminskissakin, ja jos
mahdollista jo tänä iltana.



IV.


Tultuaan portista kohtasi Nehljudof kovalla kujapolulla nopeasti,
lihavilla avojaloilla juoksevan talonpoikaistytön kirjavassa esiliinassa
ja höyhenet korvissa. Palatessaan nyt takasin tämä heilutti vikkelästi
vasenta kättänsä ja painoi oikealla punasta kukkoa lujasti mahaansa
vasten. Kukko heiluvine, punaisine helttoinensa näytti aivan
rauhalliselta, ainoastansa silmät tahtoivat toisinaan mennä nurin ja
milloin se ojensi milloin se koukisti toisen mustan jalkansa, tartuttaen
kyntensä tytön esiliinaan. Kun tyttö alkoi lähestyä herraa, hän ensin
hiljensi vauhtinsa juoksusta käyntiin, mutta tultuansa kohdalle pysähtyi
ja, ottaen päällänsä vauhtia, kumarsi, ja vasta Nehljudofin mentyä
jatkoi matkaa kukkoinensa, Laskeutuessaan kaivolle Nehljudof tapasi
vielä akan, jonka koukistunut selkä likaisine karkeine paitoineen painui
alas raskaan vesikorennon alla. Akka asetti varovasti ämpärit viereensä
ja sitten, samalla tavalla vauhtia ottaen, kumarsi hänelle.

Kaivon takana alkoi kylä. Oli kuuma poutapäivä ja jo 10:n aikaan aamulla
paahtoi aurinko, peittyen vaan silloin tällöin pilvien taakse. Koko
kyläkujalla oli väkevä, ei varsin epämiellyttävä lannanhaju, joka tuli
sekä mäenrinnettä nousevista sontakuormista että erittäinkin takapihojen
avatuilta tunkioilta, joiden ohi Nehljudof kulki. Kuormien jälessä
kulkivat alamäkeä talonpojat, avojaloin, sontaan rypeytyneissä
alushousuissaan ja paidoissaan. He katselivat pitkäkasvuista, paksua
herraa, joka harmaassa hatussa, auringossa kiiltävän silkkinauhan
kanssa, kulki ylös kylään, koskettaen joka toisella askeleella maahan
kiiltävällä, pallopäisellä mukurakepillään. Palaavat sonnanajajat
täristen tyhjien rattaittensa kokassa seurasivat kummastunein katsein ja
lakkiansa nostellen tuota tavatonta ilmiötä, joka nyt kulki heidän
kujaansa myöten; vaimot tulivat kuisteille ja veräjien suulle ja
näyttelivät häntä silmillänsä seuraten toinen toisilleen.

Neljännen takapiha-portin luona, jonka ohi Nehljudof kulki, oli hänen
pysähtyminen juuri ulosajavan suuren sontakuorman vuoksi, jonka päälle
oli viskattu niinimatto istumista varten. Kuusivuotias poika, kiihkeästi
odottaen milloin pääsisi ajamaan, kulki kuorman takana. Nuori talonpoika
niinitallukoissa tuli pitkin askelin, hevosta ajaen, portista.
Pitkäjalkainen, sinertävä varsa hypähti porttien takaa esille, mutta
säikähti Nehljudofia, painautui rattaita vastaan ja kolhien jalkojansa
pyöriin juoksi emänsä edelle, joka levottomana hirnahtaen veti tarhasta
raskasta kuormaa. Seuraavaa hevosta ohjasti ulos reipas ukko, paljain
jaloin, viiruisissa alushousuissa ja pitkässä likasessa paidassa,
selässä esiinpistivine heikkoine lapaluineen.

Kun hevoset pääsivät ajotielle, joka oli täynnänsä harmaita palaneita
sontakokkareita, palasi ukko portin luo ja kumarsi Nehljudofille.

--Olet kai meidän neitien veljenpoika?

--Olen kyllä,

--Terve tulemaasi, meitäkö tulit katsomaan?--sanoi puheliaasti ukko.

--Niin, niin... No, mitäs teille kuuluu?--sanoi Nehljudof tietämättä
mitä puhuisi.

--Mitäkö kuuluu! Mitäs muuta kuin huonoa meille kuuluu,--puhkesi
ikäänkuin mielihyvällä virtensä puhelias äijä.

--Miksi niin, huonoa?--sanoi Nehljudof tullen portista sisälle.

--No, kuinkas muuten kuin huonoa? Ihan kaikkein huonointa,--sanoi ukko
seuraten Nehljudofia katoksen alle, missä sonta oli luotu pois maahan
asti.

Nehljudof tuli hänen kanssaan katoksen alle.

--Siinähän niitä minulla on--kaksitoista henkeä,--jatkoi ukko osottaen
kahta vaimoihmistä, jotka, liinat päästä soluneina, hikisinä, hameet
ylöskäärittyinä ja pohkeet puoleksi lantaliejuissa, seisoivat
talikkoineen tunkion törmässä.--Joka kuukausi menee 6 puntaa ostoviljaa,
mutta mistäpäs otit?

--Eikö riitä omasta?

--Omastako?!--sanoi pilkallisesti hymähtäen ukko.--Minulla on maata
kolmen hengen elatukseksi, mutta eloa korjasimme vaan kahdeksan
kuhilasta; ei piisannut jouluunkaan.

--Niin mitäs sitten teette?

--Teemme minkä teemme, yhden olen antanut työhön, ja teidän armoltanne
sain lainaksi rahoja, jotka jo ennen pääsiäistä kaikki vaadittiin
takasin; mutta verot eivät ole maksetut.

--Paljonko on veroja?

--Minun talostani menee 17 ruplaa joka vuosikolmanneksena. Jumala
varjelkoon siitä elämästä, ei tiedä itsekään miten selviytyä.

--Saapiko katsahtaa tupaanne?--sanoi Nehljudof mennen eteenpäin pitkin
karjapihaa ja jälleen joutuen vasta talikolla käännettyjen
ruskeankeltaisten ja kovasti haisevien sontakerrosten päälle,

--Miksei, käyhän vaan sisälle,--sanoi ukko, ja loan puristuessa
varpaiden välistä harppasi nopein paljain jaloin Nehljudofin edelle
aukaisten hänelle tuvan ovea.

Akat korjasivat liinansa ja laskivat liepeensä sekä katselivat
uteliaisuudella heidän taloonsa tulevaa puhdasta herraa
kultanappi-hihoilla.

Kaksi tyttöä hypähti paitasillaan esille tuvasta. Kyykistyen ja ottaen
lakkinsa pois päästä Nehljudof tuli etehiseen ja siitä happamelta
ruualta haisevaan ahtaaseen tupaan, jossa oli kaksi kangaspuuta. Tuvan
uunin ääressä seisoi akka hihat käärittyinä ylös laihoilta suonikkailta
ja ruskettuneilta käsivarsilta.

--Tässä on meidän herramme, hän tulisi meille vieraaksi,--sanoi ukko.

--Terve tuloa vaan,--sanoi akka leppeästi, kääntäen alas hihojansa.

--Halusin nähdä kuinka elelette,--sanoi Nehljudof.

--Elelemme niin kuin näet. Tupa on sortumaisillaan, ett'on henki
vaarassa. Mutta äijä sanoo sen kyllä kelpaavan; ja niin me sitten
elelemme--hallitsemme,--puhui virkeä akka hermollisesti nytkytellen
päätänsä.--Pian tästä huudan kaikki päivällisille. Alan syöttää
työväkeäni.

--Mitä teillä on päivälliseksi?

--Mitäkö on päivälliseksi? Hyvä on ruokamme. Ensi-ateriaksi leipää
kaljan kanssa, sitten kaljaa leivän kanssa,--sanoi akka paljastaen
puoleksi kuluneet hampaansa.

--Ei, ilman leikkiä, näyttäkää minulle mitä aijotte nyt syödä.

--Syödäkö?--sanoi nauraen ukko.--Kyllä ei ole ruokamme konstikas. Näytäs
hänelle suotta.

Akka pudisteli päätänsä.

--Johan nyt pitäisi meidän talonpoikaista ruokaa ruveta näyttämään. Olet
sinä kummallinen herra, kun sinua tässä oikein katselen. Kaikkea sinun
pitäisikin tietää. No, niinpä siis ensiksikin leipää kaljan kanssa, ja
kaalisoppaa,--katsos, tämmöisiä sinttiä, joita akat eilen toivat,--siinä
on meidän kaalisoppamme, sitten vielä perunoita.

--Eikö mitään muuta?

--No vieläkös muuta, rahtunen maitoa kait sekaan,--sanoi akka
naurahdellen ja oveen päin vilkaisten.

Ovi oli auki ja eteinen oli täynnä väkeä, lapsia, tyttöjä, vaimoja
rintalasten kanssa, jotka kaikki puristautuivat pieliin nähdäkseen
vierasta herraa, joka tahtoi nähdä talonpoikaista ruokaa. Akka
nähtävästi ylpeili taidostaan käyttäytyä herrojen kanssa.

--Huono, huono on, herra, meidän olomme, mitä siitä puhuukaan,--sanoi
ukko.--Minne tungette siinä!--kiljasi hän ovessa seisoville.

--No, hyvästi sitten,--sanoi Nehljudof tuntien tukaluutta ja häpeää,
joiden syystä hän ei tehnyt itselleen selvää.

--Nöyrimmästi kiitän käynnistänne,--sanoi ukko.

Eteisessä toinen toisensa päälle tunkeutunut väkijoukko päästi hänet
ohitsensa ja hän tuli kujalle ja meni sitä myöten ylöspäin. Hänen
perässään tuli eteisestä kaksi paljasjalkaista poikaa: toinen vanhempi,
likaisessa, ennen muinoin valkoisessa paidassa, ja toinen huonossa,
haalistuneessa, ruusunpunaisessa. Nehljudof katsahti heihin.

--Minnekäs menet nyt?--sanoi edellinen poika.

--Matrjona Harinan luokse,--sanoi hän.--Tunnetteko?

Pieni poika ruusunpunasessa paidassa rupesi jostain syystä nauramaan,
mutta vanhempi kysyi totisena:

--Minkä Matrjonan? Onko se vanha?

--On, vanha.

--Ohoo,--sanoi poika.--Vai sekö se on, se asuu ihan kylän päässä. Kyllä
me saatamme sinut. Kuules, Petjka, mennään saattamaan häntä!

--Entäs hevoset?

--No, ehkei niille mitään tule.

Petjka suostui ja he läksivät kolmisin ylös pitkin kylää.



V.


Nehljudofin oli poikien kanssa helpompi olla kuin aikaihmisten, ja hän
joutui tiellä keskusteluun heidän kanssaan. Se pieni, ruusunpunasessa
paidassa, lakkasi nauramasta ja puhui nyt yhtä viisaasti ja
perusteellisesti kuin vanhempikin.

--Kukas on teillä kaikkein köyhin?--kysyi Nehljudof.

--Kukako on köyhä? Mihaila on köyhä, Semjon Makarof, ja vielä Martta
ovat köyhiä.

--Entäs Anisja, se on vielä köyhempi. Anisjalla ei ole lehmääkään--he
käyvät kerjuulla,--sanoi pieni Fedja.

--Hänellä ei ole lehmää, mutta heitä onkin kaikkiaan vaan kolme, mutta
Martta on itse viides kotonaan,--sanoi vanhempi poika.

--Mutta Anisjapa on leski,--väitti ruusunpunanen poika, pitäen Anisjan
puolta.

--Sinä sanoit että Anisja on leski, mutta onpa Marttakin yhtä hyvin kuin
leski,--jatkoi vanhempi poika.--Eihän silläkään ole miestä.

--Missäs hänen miehensä on?--kysyi Nehljudof.

--Linnassa täitä ruokkimassa,--sanoi vanhempi poika käyttäen tavallista
sananpartta.

--Viime suvena hän kartanon metsästä kaatoi kaksi koivua ja joutui siitä
kiinni,--kiirehti pieni ruusunpunanen sanomaan.--Nyt istuu jo kuudetta
kuukautta, mutta vaimo kerjää, kolme lasta ja vaivainen mummo,--luetteli
hän perusteellisesti.

--Missä hän asuu?--kysyi Nehljudof.

--Juuri tässä,--sanoi poika osottaen huonetta, jonka vastapäätä seisoi
pikkuruikkuinen liinatukkainen lapsi, tuskin pysyen pystyssä ulospäin
käyristyneillä jaloillaan, seisoi ja huojui sillä polulla, jota myöten
Nehljudof kulki.

--Vai sinä Vasjka, minne olet poikaräppänä taas noussut?--huusi vaimo,
tullen täyttä vauhtia tuvasta likasessa, harmaassa, ikäänkuin saveen
rypeytyneessä paidassa; hän noppasi lapsen syliinsä, syöksyi pelästynein
katsein Nehljudofin edelle, ja vei lapsen tupaan.

Aivan kuin hän olisi pelännyt että Nehljudof tekee jotakin pahaa hänen
lapselleen.

Se oli sama nainen, jonka mies istui vankilassa Nehljudofin metsästä
kaadettujen koivujen vuoksi.

--Entäs Matrjona sitten, onko hän köyhä?--kysyi Nehljudof heidän
lähestyessä Matrjonan mökkiä.

--Mikä köyhä se olisi: se myö viinaa,--sanoi päättävästi ruusunpunanen,
laiha poika.

Tultuaan Matrjonan mökille Nehljudof päästi pojat menemään, meni itse
etehiseen ja siitä tupaan. Eukko Matrjonan tölli oli noin neljän ja
puolen metrin pituinen, niin että uunin takana olevalla vuoteella ei
pitempi ihminen olisi voinut oikaista itseänsä: »tällä samalla
vuoteella»--ajatteli Nehljudof,--»oli Katjusha sitten synnyttänyt ja
sairastanut». Melkein kaiken tilan töllissä ottivat kangaspuut, joita
Nehljudofin sisäänastuessa ja päätään satuttaessa matalaan oveen akka
paraillaan pani kokoon vanhimman lapsenlapsensa kanssa. Kaksi muuta
lapsenlasta tölmäsi paistikkaan tupaan herran perässä, pysähtyen hänen
taaksensa ovelle ja käyden käsin sen kahvaan.

--Ketä haette?--kysyi akka vihasesti, äkeissään siitä ettei saanut
kuntoon kangaspuita. Paitsi sitä hän, kun kaupitteli viinaa, pelkäsi
kaikkia tuntemattomia.

--Minä olen tilanomistaja. Haluaisin vähän puhua kanssanne.

Akka ensin äänettömänä tarkasteli Nehljudofia,--sitten hänen katsantonsa
rupesi äkkiä paistamaan.

--Vai sinäkö se olitkin, minä hölmö kun en tuntenut, luulin
ohikulkijaksi,--alkoi hän puhua teeskennellyn ystävällisellä
äänellä.--Vai sinäkö se, herrasen poika.

--Saisinkohan puhua ilman kuulijoita,--sanoi Nehljudof vilkaisten
avattuun oveen, jossa seisoi lapsia ja niiden takana laiha nainen,
sylissä, taudista riutunut, kalpea, mutta kuitenkin hymyilevä lapsi,
ryysyistä tehty myssy päässä,

--Pääsettekö siitä! Näitäkö kummia nyt katsomaan! Malttakaahan, minne se
saikaan minun keppini,--huusi akka ovessa olijoille.--Sulje ovi.

Lapset poistuivat, vaimo sylilapsen kanssa sulki oven.

--Minä luulin että kuka se on? Ja se olikin herra itse, sinä kultainen,
sinä kaunokainen,--puhui akka.--Ettäs pistitkin jalkasi tämmöiseen
tölliin. Voi sinua, hopean hohtava! Istuhan tänne, teidän ylhäisyytenne,
tänne tuolille,--puhui hän pyyhkien esiliinalla kangastuolia.--Ajattelin,
mikä piru sieltä taas tulee, ja se on sitten itse teidän ylhäisyytenne,
herra hyvä, hyväntekijämme, ruokkijamme. Annahan anteeksi vanhan
hölmön,--sokeaksi olen jo käynyt.

Nehljudof istui, akka tuli hänen eteensä, nojasi poskensa oikeaan
käteensä ja tuki vasemmalla oikean terävätä kyynäspäätä, ja rupesi
puhumaan laulavalla äänellä:

--Kuinka oletkin vanhentunut, teidän ylhäisyytenne; kuin nauris olit
ennen pyöreä, ja minkäs näköinen oletkaan nyt! Niin ain-ain, huolet
kaikitenkin.

--Minä tulin kysymään, että muistatkohan sinä Katjusha Maslovaa?

--Katariinaako? Kuinka en muistaisi, olihan hän minun sisareni tytär.
Johan nyt olisin unohtanut; paljon, paljon olen hänen tähtensä
kyyneleitä vuodattanut. Tiedänhän minä kaikki. Kukapa olisi Jumalan
edessä synnitön ja keisarin edessä syytön. Nuoruus ja hulluus,--teetä,
kahvia juodaan, ja niin pääsee paha riivaamaan, se on voimakas, synti
tulee helposti. Minkä sille taitaa! Ethän sinä häntä jättänyt, vaan
annoit suuren summan, 100 ruplaa hellitit. Katariina itse pilasi kaikki,
ei voinut tulla järkiinsä. Jos hän olisikin minua kuullut, kyllä olisi
voinut elää. Ja vaikka hän on sisarentytär minulle, sanon suoraan: tyttö
ei ole toimellinen. Hankin hänelle mainion paikan, mutta hän ei tahtonut
nöyrtyä, haukkui herransa. Eihän meidän sovi herrasväkeä
haukkua,--silläpä hän kadottikin paikkansa; sitten olisi vielä voinut
elää metsävahdin luona, mutta eipä sekään kelvannut.

--Minä halusin kysyä lapsesta. Eikö hän synnyttänyt teidän luonanne?
Missä on lapsi?

--Lapsesta minä pidin hyvää huolta. Katariina oli sairaana, eikä voinut
nousta. Minä toimitin tytölle kristillisen kasteen ja hommasin sen
kasvatuslaitokseen. Eihän tuommoista enkelin sielua saata kiduttaa, kun
äiti on kuolemaisillaan. Muut tekevät niin, että jättävät pienokaisen,
eivät ruoki sitä, johon se sitten kuihtuu, mutta minä ajattelin että
parempi on kun vähän puuhaan ja lähetän sen kasvatuslaitokseen. Kun
rahojakin oli, niin toimitimme sen sinne.

--Olikos numeroa?

--Oli numerokin, mutta lapsi kuoli samassa. Hän sanoi: sen kun pääsin
perille, siihen kuoli.

--Kuka hän?

--No, se vaimo, se joka asui Skorobnossa. Sillä oli semmoinen virka.
Malanjaksi sanottiin, nyt se on jo kuollut. Ylen viisas oli tämä vaimo,
ja osasi järjestää asiat. Kun hänelle tuotiin lapsi, otti hän sen
luokseen ja elätteli kotonansa. Ja elätteli, tietäkääs, siksi kun kertyi
enemmän. Kun sitten oli kolme taikka neljä koossa, vei hän kaikki
yhtaikaa. Oli vielä niin mukavasti kätkytkin laitettu, suureksi, vallan
kuin kahden maattavaksi, että sopi panna kummallekin puolelle. Siinä oli
sankakin. Siihen hän ne asetti kaikki neljä jalat yhteen ja päät
poispäin, etteivät päässeet toisiansa kolhimaan, ja niin läksi viemään
neljää yhdellä kertaa. Tutit pisteli suihin, että olivat ääneti,
kullanmuruset.

--Entä sitten?

--No, samalla tavalla se Katariinankin lapsi vietiin, parisen viikkoa
piti ensin luonansa. Hänenpä luona lapsi ensin alkoikin huonontua.

--Oliko se kauniskin?--kysyi Nehljudof.

--No, oli semmoinen, ettei siitään enää somene. Ihan sinun
näkösesi,--lisäsi akka iskien vanhaa silmäänsä.

--Mutta miksi lapsi kuihtui, luultavasti huonosti ruokittiin.

--Mitäs siitä puhuukaan? Sen että nimeksi vaan. Arvaahan sen kun ei
lapsi ole oma. Kunhan sai elävänä perillekin. Sanoi sen heti Moskovaan
tultua heittäneen henkensä. Toihan se todistuksenkin, niinkuin ainakin.
Ylen viisas oli akka.

Siinä se, minkä Nehljudof sai lapsestaan tietää.



VI.


Vielä kerran satutettuaan päänsä tuvan ja eteisen ovenkamanaan tuli
Nehljudof ulos kujalle. Lapset: valkonen miettiväinen, ja ruusunpunanen
odottelivat häntä. Heihin oli yhtynyt vielä joitakuita muita. Odottavien
joukossa oli lisäksi muutamia naisia sylilapsien kanssa ja myöskin se
laiha nainen, jonka sylissä oli tuo veretön lapsukainen ryysyistä
sommiteltu myssy päässä. Tämä lapsukainen hymyili kummallisesti
vanhuksen kasvoillansa ja yhä liikutteli jännittyneesti vääristyneitä,
suuria sormiansa.

Nehljudof tiesi, että tämä oli kärsimyksen hymyilyä. Hän kysyi kuka
nainen oli.

--Se on sama Anisja, josta sinulle haastoin,--sanoi vanhempi poika.

Nehljudof kääntyi Anisjan puoleen.

--Kuinka sinä elelet?--kysyi hän.--Millä elätät itseäsi?

--Milläkö elän? Kerjuulla--, sanoi Anisja ja rupesi itkemään.

Mutta vanhuksen näköinen lapsi suli kokonaan hymyilyyn vääristellen
pikku jalkojansa, hienoja kuin onkimadot.

Nehljudof otti esille lompakkonsa ja antoi vaimolle kymmenen ruplaa.
Tuskin oli hän päässyt pari askelta eteenpäin, kun hänet saavutti toinen
nainen lapsen kanssa, sitten joku akka, sitten taas vaimo. Kaikki
puhuivat köyhyydestänsä ja pyysivät apua. Nehljudof jakoi pois ne 60
ruplaa pieniä paperirahoja, jotka olivat hänen lompakossaan, ja palasi
masentuneena ja alakuloisena kotiin, s.o. pehtorin sivurakennukseen.

Pehtori vastaanotti Nehljudofin hymyillen, ja ilmoitti että talonpojat
kokoontuvat illalla. Nehljudof kiitti häntä, ja menemättä huoneisiin
läksi puutarhaan kävelemään pitkin ruohoa kasvavia teitä, jotka olivat
täynnänsä omenakukkien valkoisia lehtiä. Ja hänen ajatuksensa pyörivät
yhä siinä, mitä hän oli nähnyt.

Ensin oli sivurakennuksen luona hiljaista, mutta sitten sieltä alkoi
kuulua kaksi toinen toistaan kovemmin puhuvaa vihaista naisääntä, joiden
väliin vaan silloin tällöin sekaantui hymyilevän pehtorin levollinen
ääni. Nehljudof kuulosteli.

--Voimia ei riitä, ja sinä veisit ristinkin rinnalta!--puhui kiukustunut
akan ääni.

--Vastahan se juuri oli sinne päässyt,--puhui toinen samallainen
ääni.--Anna vaan takasin. Kiusaat lehmiä ja lapset jäävät ilman maitoa.

--Maksa rahalla tai työllä, vastasi levollinen pehtorin ääni.

Nehljudof tuli ulos puutarhasta ja lähestyi kuistia, jossa seisoi kaksi
ryysyistä ämmää, toinen nähtävästi viimeisillään raskauden tilassa.
Kuistin astuimilla seisoi kädet purjevaatepalttoon taskuissa pehtori.
Nähtyään herran vaikenivat akat ja alkoivat oikaista huivejansa, mutta
pehtori veti kädet pois taskuista ja alkoi hymyillä.

Asia oli semmoinen, että talonpojat, kuten pehtori kertoi, olivat
tahallaan laskeneet vasikoitaan ja jopa lehmiäänkin kartanon niitylle.
Ja nyt oli kaksi lehmää näiden akkain karjasta saatu niityltä kiinni ja
otettu takavarikkoon. Pehtori vaati akoilta 30 kopekkaa lehmää kohti,
tai kaksi työpäivää. Mutta vaimot väittivät ensiksikin, että heidän
lehmänsä olivat vasta juuri tulleet niitylle, toiseksi, ettei heillä
ollut rahoja, ja kolmanneksi he vaativat, että päivätyön luvasta lehmät
olisivat heti päästettävät takasin, koska ne olivat aamusta alkain
seisoneet tarhassa syöttämättä ja surkeasti ammuivat.

--Olen pyytämällä pyytänyt,--puhui hymyilevä pehtori, katsahtaen
Nehljudofiin ikäänkuin olisi vaatinut häntä todistajaksi,--että jos
päästätte ulos suurukselle, niin paimentakoon jokainen omia
elukoitansa.

--Hyppäsin vaan lapsukaista katsomaan, silloin ne jo olivat ojan yli.

--Älä siis hyppele, kun kerran olet ottanut paimentaaksesi.

--Kukas pienokaisen ruokkisi? Et suinkaan sinä sille maitosarvea suuhun
pistä?

--Kunpa olisi edes niityn haaskannut, ei olisi nyt maha tyhjänä, mutta
se ei kuin käväisi,--puhui toinen.

--Ovat syöttäneet puhtaaksi kaikki niityt,--puhui pehtori Nehljudofin
puoleen kääntyen.--Jollei heitä kiristä, ei saa mitään heinää.

--Äläpäs puhu perättömiä,--huusi raskauden tilassa oleva.--Minun
lehmäni eivät ole koskaan ennen joutuneet kiinni.

--Mutta tulitpa sittenkin kiinni,--anna raha tai mene työhön.

--Kyllä tulen työhön, kunhan ensin päästät lehmän, nälkäänhän se
kuolee,--huusi akka kiukkuisesti.--Muutenhan ei ole päivin eikä öin
lepoa. Anoppi on sairaana. Mies juovuksissa. Yksin pitäisi ennättää joka
paikkaan, mutta voimat puuttuu. Hiisi vieköön sinun päivätyösi.

Nehljudof pyysi pehtoria laskemaan lehmät, ja meni itse puutarhaan
miettiäkseen mietittävänsä päähän asti, mutta mietittävää ei nyt enää
ollut mitään.

Kaikki oli hänellä nyt niin selvänä, ettei hän voinut kyllin ihmetellä
kuinka ihmiset saattoivat olla näkemättä ja kuinka hän itsekin oli ollut
kauvan aikaa näkemättä sitä, mikä oli päivänselvää. Kansa oli
häviämäisillään, oli tottunut tähän omaan häviämistilaansa, sen
keskuudessa oli päässyt valtaan häviämiselle ominaiset ilmiöt: lasten
kuoleminen, naisten ylivoimainen työ, puuttuva ruoka kaikille,
erittäinkin ukoille. Ja näin oli kansa vähitellen tullut siihen tilaan,
ettei se itsekään nähnyt tilansa koko kauheutta eikä valittanut sitä. Ja
sentähden mekin pidämme tätä tilaa luonnollisena, semmoisena kuin sen
muka olla pitääkin. Nyt hänelle oli päivän selvänä, että kansallisen
puutteen pääsyy, jota kansa itse hyvin tunsi ja aina toi esille, oli
siinä, että tilanomistajat olivat ottaneet siltä sen maan, josta se
yksistänsä saattoi elää. Oli tietysti aivan selvää, että lapset ja
vanhukset kuolivat siksi, ettei heillä ollut maitoa, ja maitoa ei heillä
ollut, koskei ollut maata missä syöttää karjaa ja korjata viljaa ja
heinää; oli aivan selvää, että kansan koko kurjuus tai ainakin lähin,
pääsyy tähän kurjuuteen oli siinä, että maa, josta kansa sai
elatuksensa, ei ollut sen omissa käsissä, vaan niiden ihmisten käsissä,
jotka käyttäen hyväksensä tätä oikeuttansa maahan elivät kansan työstä.
Mutta sitä maata, joka oli niin välttämätön ihmisille, että nämät
menivät sen puutteessa sukupuuttoon, muokkasivat juuri nämät ihmiset
jotka olivat saatetut äärimmäiseen kurjuuteen, ja muokkasivat siinä
tarkoituksessa, että vilja tulisi myydyksi ulkomaille ja maanomistajat
voisivat ostaa itselleen hattuja, kävelykeppejä, vaunuja,
pronssiesineitä j.n.e. Se oli hänelle nyt yhtä selvää, kuin oli selvää,
että aitaukseen suljetut hevoset, syötyään aitansa kaiken ruohon,
vähitellen laihtuvat ja kuolevat nälkään, kunnes ne päästetään
semmoiselle maalle, mistä voivat löytää ruokansa... Ja se on hirmuista,
eikä semmoista mitenkään voi eikä saa olla. Täytyy keksiä joku keino
siihen, ettei semmoista olisi, tai ainakin olla itse ottamatta siihen
osaa. »Ja minä ihan varmaan löydän nuo keinot», ajatteli hän kävellen
lähimmässä koivikkokäytävässä. »Oppineissa seuroissa, valtiollisissa
laitoksissa ja sanomalehdissä me keskustelemme kansan köyhyyden syistä
ja keinoista kansan kohottamiseksi, mutta emme keskustele siitä ainoasta
mahdollisesta keinosta, joka todella kohottaisi kansan, ja joka on
siinä, että sille annetaan siltä otettu ja sille välttämätön maa.» Ja
hän muisti elävästi Henry Georgen aatteen pääperusteet ja oman
innostuksensa tähän kirjailijaan, ja ihmetteli kuinka hän oli saattanut
unohtaa sen kaiken. »Maa ei voi olla omistuksen esineenä, se ei voi olla
oston ja myynnin esineenä, yhtä vähän kuin vesi, kuin ilma, kuin
auringonsäteet. Kaikilla on yhtäläinen oikeus maahan ja kaikkiin sen
ihmisille tarjoomiin etuihin». Ja nyt hän ymmärsi minkätähden häntä oli
hävettänyt se tapa, millä hän oli järjestänyt asiat Kusminskissa. Hän
oli pettänyt itsensä. Tietäessään, ettei ihmisellä voinut olla oikeutta
maahan, hän oli kuitenkin pidättänyt tämän oikeuden itsellensä ja
lahjoittanut talonpojille osan siitä, mihin hänellä sydämmensä
syvimmässä ei tuntunut olevan oikeutta. Nyt hän ei enää näin
menettelisi, vaan muuttaisi senkin minkä oli järjestänyt Kusminskissa.
Ja hän pani päässänsä kokoon semmoisen suunnitelman, että maa olisi
annettava talonpojille arennille, mutta vuokrahinta katsottava samojen
talonpoikain omaisuudeksi, siinä mielessä, että he maksaisivat nämät
vuokrarahat ja käyttäisivät niitä veroihin ja kunnallisiin tarpeisinsa.
Tämä ei ollut _single-tax_, Henry Georgen mukaan, vaan oli nykyisissä
olosuhteissa käytännöllisin keino sinne päin. Pääasia oli, että hän
luopui maaomistuksen käyttämisestä omaksi hyväkseen.

Kun hän tuli taloon, pyysi pehtori päivällisille, erittäin iloisesti
hymyillen ja ilmaisten pelkäävänsä, ettei hänen vaimonsa yhdessä tuon
höyhenkorva tytön kanssa valmistamat ruokalaitokset vaan olisi liiaksi
kiehuneet tai paistuneet.

Pöydälle oli katettu karkea pöytäliina, servietin asemasta oli pesuliina
koruompeluksilla, ja pöydällä oli sangattomassa soppavadissa
potaattisoppaa sen saman kukon kanssa, joka oli oikonut milloin toista
milloin toista mustista jaloistaan ja nyt oli leikeltynä, palasiksi
hakattuna, monin paikoin vielä karvaisena. Sopan perästä tuli samaa
kukkoa paistetuilla karvoilla ja piimäpiiraisia paljolla voilla ja
sokerilla. Niin vähän maukasta kuin kaikki tämä olikin, söi Nehljudof
kuitenkin huomaamatta mitä söi, niin kiintynyt hän oli omaan
suunnitelmaansa, joka yhdellä kertaa oli vapauttanut hänet siitä
alakuloisuudesta, minkä hän oli kylästä mukanaan tuonut.

Pehtorin vaimo katsahteli ovesta sillä aikaa kuin se tyttö
korvahöyheninensä tarjosi pelokkaana ruokaa, ja itse pehtori
tyytyväisenä vaimonsa taidosta yhä iloisemmin hymyili.

Päivällisen jälkeen sai Nehljudof suurella vaivalla pehtorin istutetuksi
viereensä, ja tutkiakseen itseänsä ja samalla keskustellakseen jonkun
kanssa siitä mikä oli niin hänen sydämmellään, esitti tälle
suunnitelmansa maan luovuttamisesta talonpojille ja kysyi hänen
mieltänsä asiasta. Pehtori hymyili ja tahtoi osoittaa jo kauvan sitten
miettineensä juuri tätä samaa ja olevansa nyt hyvillään siitä mitä
kuuli, mutta oikeastaan hän ei ymmärtänyt mitään, eikä nähtävästi ollut
ymmärtämättä senvuoksi, että Nehljudof olisi puhunut epäselvästi, vaan
senvuoksi, että tämän suunnitelman mukaan Nehljudof tuli luopuneeksi
omasta edustaan toisten edun vuoksi; mutta se totuus, että jokainen
ihminen huolehtii vaan omasta edustaan vastoin toisten ihmisten etua,
oli niin juurtunut pehtorin tietoisuuteen, ettei hän otaksunut
täydellisesti ymmärtävänsä, kun Nehljudof rupesi puhumaan siitä, että
koko tulo maasta pitäisi liittyä talonpoikien omaan kunnalliseen
rahastoon.

--Kyllä ymmärrän. Te tulisitte ottamaan koron tästä rahastosta?--sanoi
hän mennen yhtäkkiä tyytyväisyydestä loistavaksi.

--En suinkaan. Ymmärtäkäähän toki, minä tahdon luopua kokonaan maasta.

--Mutta menettäisittehän siten tulonne?--sanoi pehtori hereten nyt
hymyilemästä.

--Niin, minä aijonkin luopua siitä.

Pehtori huokasi raskaasti ja alkoi sitten jälleen hymyillä. Hän oli
ymmärtänyt. Hän ymmärsi, ettei Nehljudof ollut aivan tervejärkinen
ihminen, ja alkoi heti maasta luopuvan Nehljudofin suunnitelmasta hakea
oman hyödyn mahdollisuutta; olisi välttämättä tahtonut ymmärtää
suunnitelman niin, että hän saisi käyttää hyväkseen pois annettua maata.

Mutta kun hän ymmärsi tämänkin mahdottomaksi, meni hänen mielensä
apeaksi eikä hän välittänyt enää koko suunnitelmasta, vaan jatkoi
hymyilemistänsä ainoastaan isännän mieliksi. Huomattuaan ettei pehtori
ymmärtänyt häntä, antoi Nehljudof hänen mennä ja istui itse veistellyn
ja lakilla tahratun pöydän ääreen panemaan paperille suunnitelmaansa.

Päivä oli jo laskenut vastapuhjenneiden lehmuksien taa ja hyttyset
lentelivät parvittain huoneeseen ahdistaen Nehljudofia. Hän sai
kyhäelmänsä valmiiksi juuri siihen aikaan kuin kylästä alkoi kuulua
karjan ammuntaa, avautuvien veräjien kitisemistä ja kyläkokoukseen
tulleiden talonpoikain puhetta. Nehljudof kielsi pehtoria kutsumasta
heitä konttoriin, vaan sanoi itse menevänsä kylälle siihen taloon mihin
he kokoontuivat. Häthätää juotuaan pehtorin tarjooman lasillisen teetä,
läksi Nehljudof kylälle.



VII.


Kylänvanhimman talon pihalla kokoontuneesta väkijoukosta kuului
yhtenäinen keskustelun porina,--mutta Nehljudofin lähestyttyä puhe
taukosi ja talonpojat aivan niinkuin Kusminskissakin ottivat toinen
toisensa jälkeen lakit päästänsä. Täkäläiset talonpojat olivat paljon
harmaammat kuin kusminskilaiset; niinkuin tytöt ja vaimot kaikki pitivät
höyheniä korvissa, niin pitivät miehet melkein kaikki niinivirsuja ja
kauhtanoita. Jotkut olivat avojaloin, paljaissa paidoissa, suoraan
työstä kun olivat tulleet.

Nehljudof pakotti itsensä alkamaan puheensa ja ilmoitti talonpojille
aikovansa antaa heille maan kokonaan. Miehet olivat ääneti eikä heidän
kasvojensa ilmeessä tapahtunut mitään muutosta.

--Sillä minä katson,--jatkoi Nehljudof punastuen: että jokaisella on
oikeus käyttää hyväksensä maata.

--Se on selvä. Se on ihan niin,--kuuluivat jotkut talonpojat sanovan.

Nehljudof jatkoi puhettaan siitä, kuinka tulo maasta pitää olla jaettu
kaikkein kesken ja sen vuoksi ehdotti, että he ottaisivat maan haltuunsa
ja maksaisivat siitä sen hinnan, minkä itse määräävät, kunnalliseen
pääomaan, jota he itse tulisivat käyttämään hyväksensä. Yhä kuului
hyväksyviä suostumuksen ääniä, mutta talonpoikien totiset kasvot menivät
yhä totisemmiksi, ja heidän silmänsä, jotka olivat äsken katsoneet
herraan, laskeutuivat alas, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet saattaa
häntä häpeämään, kun muka hänen viekkautensa nyt oli tullut ilmi eikä
hän voinut ketään pettää.

Nehljudof puhui jotenkin selvästi ja talonpojat olivat järkeviä ihmisiä,
mutta he olivat ymmärtämättä häntä siitä samasta syystä, josta
pehtorikaan ei ollut pitkään aikaan voinut ymmärtää. He olivat varmasti
vakuutetut siitä, että jokaisen ihmisen piti jo luonnostaan katsoa omaa
etuansa. Mutta erittäinkin tilanomistajista olivat he kauvan sitten,
useampien sukupolvien yhteisen kokemuksen mukaan, tietäneet, että
tilanomistaja aina valvoo omaa etuansa talonpoikien edun kustannuksella.
Ja sentähden, jos tilanomistaja näin käski heidät eteensä ja ehdotti
heille jotain uutta, tapahtui se arvatenkin tarkoituksella pettää heitä
entistäkin viekkaammin.

--No, sanokaapas nyt minkä veron panette maalle?--kysyi Nehljudof.

--Mitäpä me rupeaisimme verottamaan? Emme me sitä voi. Teidän on maa ja
teidän valta,--vastattiin väkijoukosta.

--No eihän, saatte itse käyttää hyväksenne nämät rahat kunnallisiin
tarpeisin.

--Sitä emme voi. Kunta on erikseen ja tämä asia erikseen.

--Ettekö ymmärrä,--sanoi hymyillen pehtori, joka oli tullut Nehljudofia
hakemaan, tahtoen selittää asiata:--ruhtinas tahtoo antaa teille maan
rahan edestä, mutta nämät rahat annetaan takaisin teidän pääomaanne,
kunnan käytettäväksi.

--Hyvin hyvästi ymmärrämme,--sanoi hampaaton vihainen äijä.--Se on
sitten ikäänkuin pankki, meidän pitää maksaa sisään määräaikoina. Emme
halua semmoista, muutenkin on vaikeata, mutta silloin menisimme ihan
häviölle.

--Turhaa on koko juttu. Pysytään vaan entisessä,--kuului tyytymättömiä
jopa raakojakin ääniä.

Erittäin kiivaaksi tuli vastarinta, kun Nehljudof mainitsi, että hän
panisi kokoon sopimuksen, jonka sekä hän että he allekirjoittaisivat.

--Mitä niistä allekirjoituksista? Niinkuin olemme ennen työtä tehneet
niin tulemme vastakin tekemään, mihin niitä allekirjoituksia
tarvittaisiin? Me olemme vaan tyhmiä talonpoikia.

--Emme suostu, ylen on outo asia. Mikä oli ennen siksi jääköönkin.
Kunhan vaan siemenjyvistä pääsisimme,--sanoivat jotkut.

Siemenistä pääsemisellä tarkoitettiin sitä, että kylvö oli heillä
suoritettava nykyisen järjestyksen mukaan puoleksi talonpoikain omista
siemenistä, mutta lie pyysivät että kylvö vasta suoritettaisiin kartanon
siemenillä.

--Te siis hylkäätte, ette ota vastaan maata?--kysyi Nehljudof kääntyen
keski-ikäisen, hymyilevän, avojalkaisen ja ryysyisen talonpojan puoleen,
joka piteli erittäin jäykästi vasemmassa taivutetussa kädessään
lakkirähjäänsä, aivan niinkuin sotamiehet pitelevät lakkiansa kun lakki
komennetaan päästä pois.

--Aivan niin,--sanoi tämä talonpoika, joka nähtävästi ei ollut vielä
vapautunut sotamiestapojen hypnoosista.

--Teillä on siis maata kylläksi?--sanoi Nehljudof.

--Ei suinkaan--vastasi teeskennellyn iloisella katseella tämä entinen
sotamies hartaasti pidellen edessänsä ryysyistä lakkiansa, ikäänkuin
olisi sitä tarjonnut kelle halukkaalle hyvänsä.

--No, miettikäähän nyt kuitenkin mitä olen teille sanonut,--puhui
Nehljudof kummeksien ja toisti ehdotuksensa.

--Ei ole mitään miettimistä, minkä sanoimme sen sanoimme,--murahti
vihasesti synkkä, hampaaton äijä.

--Jään vielä huomiseksi tänne,--jos muutatte mielenne, niin lähettäkää
sana minulle.

Talonpojat eivät vastanneet mitään.

Näin ei Nehljudof saanutkaan mitään aikaan, ja hän meni takasin
konttoriin.

--Sallikaahan huomauttaa, ruhtinas,--sanoi pehtori, kun he palasivat
kotia,--että te ette milloinkaan pääse tolkulle tuon itsepäisen väen
kanssa. Kun he kyläkokouksessaan kerran tekevät tenän, niin ette niitä
siitä liikuta. Ne pelkäävät kaikkea. Nuo samat talonpojat, vaikkapa
esimerkiksi tuo harmaapäinen, taikka se mustahko, joka pani
vastaan,--ovat ylen viisaita miehiä. Kun täällä konttorissa joskus
istutan sellaisen miekkosen teepöydän ääreen,--puhui pehtori,--ja
haastelu pääsee vauhtiin, niin on hänellä järkeä loppumattomiin, ihan
kuin milläkin ministerillä,--kaikki asiat hän arvostelee säntilleen.
Mutta kyläkokouksessa hän on ihan toinen ihminen, kun pääsee kerran
vänkkäämään yhtä ja samaansa...

--No, ehkä voisikin kutsua tänne kaikkien ymmärtäväisimpiä
heistä,--sanoi Nehljudof:--kyllä minä heille tekisin tarkan selon.

--Miksei se kävisi päinsä,--sanoi hymyilevä pehtori.

--Vai niin, no käskekäähän sitten huomiseksi.

--Se käy hyvin päinsä,--sanoi pehtori ja hymähti vielä
tyytyväisemmin,--käsken huomiseksi.

       *       *       *       *       *

--Katos sitä vaan, kun oli keimee!--puhui musta talonpoika heiluen
lihavan tamman selässä, pörhöisine, koskaan harjaamattomine partoineen.
Hänen vieressään ajoi rautaisia liekoja helistellen toinen vanha, laiha,
ryysyinen talonpoika. He veivät hevosia yösyötölle valtatien
vierustoilla ja salaa kartanon metsässä.--Antaisi muka maan ilmaiseksi,
kunhan kirjoittaisit alle; vähänkö ne ovat meitä vielä nylkeneet. Äläs
poika, ei sitä niin vaan! Nyt me jo itse ymmärrämme,--lisäsi hän ja
alkoi kutsua luoksensa yksikesäistä erille juossutta varsaa.

--He, heponi he,--huusi hän pysäyttäen hevosensa ja taakseen katsoen,
mutta pystyharja varsa ei ollut takana, vaan oli syrjältä poikennut
niitylle.

--Katos sinua hirtehistä, vai kartanon niityllekö menisit,--puhui musta,
pörhöpartainen talonpoika kuunnellen suolakeheinän kahinaa, jonka läpi
jälkeenjäänyt varsa juoksi pois kasteisilta, hyvänhajuisilta
suoniityiltä.

--Kuuletko, jo tulee heinäaika, täytyy pyhäksi lähettää akat
kitkemään,--sanoi laiha mies ryysyisessä kauhtanassa.--Muutoin menevät
viikatteet pilalle.

--Kirjoita vaan alle muka,--jatkoi pörhöpartainen, arvostellen yhä
herran puhetta,--mene sinne kirjoittamaan, kyllä se elävältä sinut
nielee.

--Se on selvä,--vastasi äijä.--Eivätkä he enää mitään puhuneet. Kuului
vaan hevosenjalkain töminää soraiselta tieltä.



VIII.


Palattuaan kotiin löysi Nehljudof hänen yösijakseen valmistetussa
konttorihuoneessa korkean vuoteen, jossa oli höyhenpolstarit, kaksi
tyynyä ja bordoonpunanen, kahdenmaattavaan sänkyyn aijottu, silkkinen,
tiheillä korutikkauksilla varustettu, taipumaton peite,--nähtävästi
pehtorin vaimon myötäjäisiä. Pehtori tarjosi Nehljudofille päivällisen
jäännökset, mutta saatuaan kieltävän vastauksen ja pyydettyään anteeksi
huonot varustukset, poistui ja jätti Nehljudofin yksikseen.

Talonpoikain kieltäytyminen ei lainkaan masentanut Nehljudofia.
Päinvastoin, vaikka siellä Kusminskissa hänen ehdotuksensa oli
hyväksytty ja koko ajan kuulunut kiitoslauseita, jota vastoin täällä oli
osoitettu epäluottamusta jopa vihamielisyyttäkin, hän kuitenkin tunsi
itsensä rauhalliseksi ja iloiseksi. Konttorissa oli tukahduttavaa ja
likaista. Nehljudof meni pihalle ja aikoi lähteä puutarhaan, mutta
muisti tuon yön, piikakamarin ikkunan, takimmaisen verannan,--ja hänestä
oli epämiellyttävää kävellä paikoilla, joita rikokselliset muistot
tahrasivat. Hän istui etehisen portaille hengittäen sisäänsä nuoren
koivunlehden voimakasta tuoksua, josta täyttyi lämmin ilma. Hän katseli
pimenevää puutarhaa ja kuunteli pauhua myllyltä, satakieliä ja jotain
muuta lintua, joka yksitoikkoisesti piiperteli aivan verannan vieressä.
Pehtorin ikkunassa sammutettiin valkea; idässä, liiterin takaa, alkoi
taivas helakoitua nousevan kuun edellä; elovalkeat alkoivat leimahdella
ja valaista umpeenkasvanutta, kukoistavaa puutarhaa ja hajoavaa taloa;
kaukana jyrähti ukkonen ja kolmannes taivasta peittyi mustaan pilveen.
Satakielet ja lintunen vaikenivat. Veden pauhun keskeltä kuului hanhien
kaakatus, ja sitten kuului kylästä ja pehtorin pihalta varhaisten
kukkojen laulu, kuten ne tavallisesti ennen aikaansa kiekuvat kuumina
ukkosöinä... On sananlasku, että kun kukko varhain kiekuu, niin tulee
hauska yö. Tämä yö oli Nehljudofille enemmän kuin hauska. Se oli hänelle
iloinen, onnellinen yö. Mielikuvitus loi hänen eteensä uudestaan sen
onnellisen kesän muistot, jonka hän oli viattomana nuorukaisena täällä
viettänyt, ja hän muisti nyt itsensä semmoisena kuin hän oli sekä
silloin että yleensä kaikkina elämänsä parhaimpina hetkinä. Hän muisti,
vieläpä tunsi itsensä siksi samaksi, jona hän oli ollut, kun hän
14-vuotiaana poikana oli rukoillut, että Jumala ilmoittaisi hänelle
totuuden, kun hän oli itkenyt äitinsä polvella erotessaan hänestä ja
luvannut hänelle pysyä aina hyvänä eikä koskaan katkeroittaa hänen
mieltänsä, tunsi itsensä siksi, mikä oli ollut silloin, kuin he
Nikolenka Irtenjefin kanssa tekivät päätöksen, että tulisivat aina
tukemaan toisiansa hyvässä ja koettamaan saattaa kaikkia ihmisiä
onnellisiksi.

Hän muisti nyt, kuinka hän Kusminskissa oli joutunut kiusaukseen ja
ruvennut säälimään rakennusta, metsää, taloutta ja maata, ja kysyi
itseltään: sääliikö hän nytkin? Ja häntä kummastutti että hän oli edes
voinut sääliä. Hän muisti kaikki mitä oli nähnyt: sen vaimon lapsinensa,
jonka mies istuu vankilassa hänen, Nehljudofin, metsän haaskauksesta,
muisti kauhistuttavan Martjonan, joka oli arvellut tai ainakin sanonut
että heikäläisten naisten täytyy suostua herrojen rakastetuiksi;
muisti tämän suhteet lapsiin, tavan millä lapsia kuljetettiin
kasvatuslaitokseen, ja tuon onnettoman, hymyilevän, puuttuvasta ruuasta
nääntyvän lapsen vanhuksen-kasvoineen ja ryysymyssyineen; muisti tuon
raskauden tilassa olevan heikon naisen, jota olisi pakotettu työhön
hänen, Nehljudofin hyväksi, siitä syystä että tämä työstä rasittunut
nainen ei katsonut lehmäänsä, jolla ei ollut mitä syödä; ja siinä
samassa muisti myös vankilan, paljaiksi ajetut päät, kopit, innoittavan
hajun, kalisevat raudat, ja kaiken tämän rinnalla oman ja yleensä
pääkaupunkilaisen herraselämän järjettömän ylellisyyden. Kaikki oli nyt
ihan selvää ja epäilemätöntä.

Valoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli
paneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla.

Ja tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli
alkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.

Nehljudof muisti kuinka hän Kusminskissa oli alkanut miettiä elämäänsä,
ratkaista kysymyksiä siitä, mitä ja kuinka hän tulisi tekemään, ja
muisti kuinka hän oli sekaantunut näissä kysymyksissä voimatta niitä
ratkaista, kun jokaisessa kysymyksessä oli ollut niin monta eri
näkökantaa. Nyt hän teki itselleen samat kysymykset uudestaan, ja
kummasteli kuinka yksinkertaista kaikki oli. Ja yksinkertaista se oli
sentähden, ettei hän ajatellut miten hänen tulisi käymään, tämä kysymys
ei edes kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan nyt hän ajatteli ainoastaan
sitä, mitä hänen nyt oli tekeminen. Ja ihmeeksensä hän huomasi, ettei
hän mitenkään voinut ratkaista kysymystä, mitä oli tehtävä hänen itsensä
hyväksi, jota vastoin hän epäilemättömästi tiesi, mitä oli tehtävä muita
varten. Hän tiesi nyt varmaan, että maa oli luovutettava talonpojille,
sentähden että oli paha sitä pidättää. Tiesi epäilemättömästi, että piti
oppia tuntemaan, päästä perille, selvittää itselleen, ymmärtää kaikki nuo
tuomioistuimia ja rangaistuksia koskevat asiat, joissa hän tunsi
näkevänsä jotain semmoista mitä muut eivät nähneet. Mitä tästä kaikesta
seuraisi, sitä hän ei tiennyt, hän tiesi ainoastaan epäilemättömästi,
että sekä edellistä, jälkimäistä että viimeistä hänen oli välttämättä
tekeminen. Ja tämä luja vakaumus tuotti hänelle iloa.

Musta pilvi peitti nyt koko taivaan, ja elovalkeain sijaan näkyi jo
salamoita, jotka valaisivat koko pihan ja kokoonlyhmistyvää taloa
hajoavine verantoineen, ja jyrähdykset kuuluivat jo pään päältä. Kaikki
linnut olivat vaienneet, mutta sen sijaan liikahtivat lehdet ja tuuli
lehahti verannalle asti, missä Nehljudof istui, ja liehutteli hänen
tukkaansa. Ripahti pisara, ripahti toinen, ja jo rämisi rumpuna
peltikatto, kirkkaasti leimahteli koko ilma; samassa kaikki hiljeni,
eikä ehtinyt Nehljudof lukea kolmeen, kuin ihan pään päällä jyskähti
kauhea jymähdys, ja lähti kiiriskelemään pitkin taivasta.

Nehljudof meni sisälle taloon.

»Niin, niin»,--ajatteli hän,--»työ, joka meidän elämällämme tulee
suoritetuksi, koko työ, sen koko ajatus on minulle käsittämätön, enkä
minä sitä voi tajuta: mitä varten olivat tädit, mitä varten Nikolenka
Intenjef kuoli, mutta minä jäin elämään? Mitä varten oli Katjusha? Ja
mitä varten minun hulluuteni? Mitä varten tuo sota? Ja mitä varten sitä
seuraava järjetön elämäni? Kaiken tämän ymmärtäminen, Isännän kaikkien
aiheitten tietäminen ei ole minun vallassani. Mutta tehdä Hänen
tahtoansa, joka on kirjoitettu minun omaantuntooni--se on minun
vallassani, ja sen minä tiedän epäilemättömästi. Ja kun niin teen, olen
ehdottomasti rauhallinen.»

Sade tuli alas virtana ja vuoti loristen katoilta ammeeseen, salamat
valaisivat pihaa ja taloa nyt harvemmin. Nehljudof palasi takasin
makuuhuoneeseen, riisuutui ja laskeutui vuoteelle, ei aivan pelkäämättä
lutikoita, joiden olemassa oloa saattoi päättää rikkirevityistä,
likasista seinäpapereista.

»Niin, tuntea itseänsä ei isännäksi, vaan palvelijaksi», ajatteli hän,
ja iloitsi tästä ajatuksesta.

Hänen aavistuksensa menivät toteen. Tuskin oli hän sammuttanut kynttilän
kuin elävät alkoivat häntä joka taholta syödä.

»Jos luopuu maasta, lähtee Siperiaan,--niin kirput, lutikat,
siivottomuus.--Entäs sitten; jos se on kannettava, niin sen
kannan.»--Mutta huolimatta tästä aikeesta hän ei voinut kantaa, vaan
istui avatun ikkunan ääreen ihailemaan häipyvää pilveä ja jälleen
esiintynyttä kuuta.



IX.


Vasta aamupuoleen sai Nehljudof unta ja heräsi senvuoksi seuraavana
päivänä myöhään.

Puolipäivän aikaan tuli seitsemän pehtorin kutsumaa valittua talonpoikaa
hedelmäpuutarhaan omenapuiden alle, minne pehtori oli laitattanut maahan
pistettyjen tolppien varaan pöydän ja penkkejä. Jotenkin kauvan kesti
ennenkuin talonpojat saatiin panemaan lakit päähänsä ja istumaan
penkeille.

Erittäinkin itsepintaisesti piteli entinen sotamies edessään
lakkirähjäänsä niinkuin niitä pidetään »hautajaisasentoon»
komennettaissa. Hänellä oli tällä kertaa puhtaat sukkarievut ja virsut
jalassa.

Vihdoin yksi heistä, leveäharteinen, arvokkaan näköinen talonpoika,
jolla oli puoliharmaa parta, samallaisissa suortuvissa kuin Mikael
Angelon Moseksella, ja tuuheita, harmaita kiharoita päivettyneen ja
paljastuneen ruskean otsan ympärillä, pani päähänsä suuren lakkinsa ja
kääräisten ympärilleen uuden, kotokutoisen kauhtanansa, pujottautui
penkille istumaan. Silloin muut heti seurasivat esimerkkiä. Kun kaikki
olivat sijoittuneet, istui Nehljudof heitä vastapäätä ja nojautuen
pöytään paperin yli, jossa hänellä oli kirjoitettuna suunnitelmansa
konsepti, alkoi sitä lukea ja selitellä.

Joko siksi, että talonpoikia oli vähemmän, taikka siksi, ettei hän
ajatellut itseänsä, vaan asiaa, ei Nehljudof tällä kertaa ollut
ollenkaan hämillään. Ehdottomastikin hän kääntyi etupäässä
leveäharteisen valkeapartaisen vanhuksen puoleen odottaen tältä joko
hyväksymistä tahi vastaväitteitä. Mutta hän oli erehtynyt
käsityksessään. Kauniin näkönen vanhus, vaikka vuoroin nyykäyttelikin
hyväksyvästi patriarkkaalista päätänsä vuoroin pudisteli sitä
silmäkulmiansa rypistäen, kun muut panivat vastaan, ymmärsi nähtävästi
suurella vaivalla sitä, mitä Nehljudof puhui, ja korkeintaan vaan
silloin, kuin muut talonpojat toistivat saman asian omalla kielellänsä.
Paljoa paremmin käsitti Nehljudofin puhetta patriarkkaalisen vanhuksen
vieressä istuva pieni, toiselta silmältään kiero, melkein parraton
äijänen, jolla oli yllään neliniitinen liivimekko ja vanhat lämpsällään
olevat saappaat jalassa;--se oli muurari, kuten Nehljudof sittemmin sai
tietää. Tämä ihminen liikutteli nopeasti kulmakarvojansa, ponnistellen
voimiansa ymmärtääkseen, ja heti toisti omalla tavallaan sen, mitä
Nehljudof puhui. Yhtä nopeasti käsitti lyhyenläntä, tanakka ukko
vaaleine partoineen, kiiltävine ja viisaine silmineen, joka odotti
jokaista tilaisuutta pistääkseen pilkallisia ja ivallisia huomautuksiaan
Nehljudofin sanojen väliin ja nähtävästi kerskaili tästä. Entinen
sotamies olisi myöskin näyttänyt voivan ymmärtää asiaa, ellei olisi
ollut sotilaallisuuden tylsyttämä eikä olisi aina eksynyt järjettömiin,
sotilaallisiin puhetapoihin. Kaikkein totisimmalta kannalta otti asian
jylhällä bassolla puhuva pitkänokkainen, pikkupartainen, iso mies, jolla
oli yllään puhtaat kotitekoiset vaatteet ja uudet virsut jaloissa. Tämä
mies ymmärsi kaikki ja puhui vaan silloin kuin oli tarpeellista. Kaksi
muuta äijää, se sama eilinen hampaaton, joka oli kyläkokouksessa pannut
ehdottomasti vastaan Nehljudofin ehdotuksia, toinen pitkäkasvuinen,
vaaleaverinen, ontuva, hyväntahtoisen näköinen äijä tallukoissa, jalat
tiivisti käärittyinä valkoisiin riepuihin,--olivat molemmat melkein koko
ajan vaiti, vaikka kuuntelivat kyllä tarkasti.

Nehljudof esitti ensiksi mielipiteensä maanomistuksesta.

--Maata ei minun mielestäni,--sanoi hän,--saa myydä eikä ostaa,
sentähden, että jos sitä saa myydä, niin ne joilla on rahoja, ostavat
kaiken maan haltuunsa, ja rupeavat silloin vaatimaan mitä hyvänsä
niiltä, joilla ei ole maata: viljelemisoikeudesta tulevat ottamaan
rahoja.

--Se on tosi,--sanoi pitkänokkainen matalalla bassoäänellään.

--Aivan niin,--sanoi entinen sotamies.

--Akka raapii vähän heiniä lehmällensä, niin jo pistävät kiinni ja
vievät linnaan,--sanoi vaatimaton, hyväntahtoinen ukko.

--Maita olisi viiden virstan päähän, mutta vuokralle annosta ei ole
kysymystäkään, ovat nostaneet hinnan niin ettei siihen mikään
pysty,--lisäsi hampaaton, kiukkuinen äijä.

--Punovat--meistä nuoria, vielä pahemmin kuin orjuuden aikana,--vahvisti
hän vielä.

--Minä ajattelen samoin kuin tekin,--sanoi Nehljudof,--ja pidän
maanomistamista syntinä. Ja sentähden tahdon antaa maan pois.

--Kyllähän se on hyvä asia,--sanoi vanhus Mooseksen suortuvineen,
nähtävästi käsittäen että Nehljudof tahtoi antaa maan arennille.

--Sitä varten olen tänne tullutkin, en tahdo enää omistaa maata, mutta
nyt pitäisi vaan ymmärtää kuinka päästä siitä.

--Anna pois talonpojille ja sillä hyvä,--sanoi hampaaton, vihanen äijä.

Nehljudof ensin hämmentyi, tuntien näissä sanoissa epäilystä hänen
aikeensa vilpittömyyteen. Mutta heti hän kuitenkin ojentautui ja käytti
tätä huomautusta sanoakseen mitä oli sanottavaa.

--Mielelläni antaisinkin,--sanoi hän,--mutta kelle ja millä tavalla?
Kelle talonpojille? Miksi juuri teidän kunnallenne, eikä Deminskin? (se
oli maan puolesta huono-osainen naapurikylä).

Kaikki olivat vaiti. Ainoastaan entinen sotamies sanoa tokasi: »Aivan
niin».

--Niinpä siis,--sanoi Nehljudof:--sanokaa minulle miten tekisitte, jos
teidän olisi jakaminen maa talonpojille?

--Mitenkö tekisimme? Jakaisimme koko maan henkiä myöten--tasan
kaikille,--sanoi muurari, nopeasti nostaen ja laskien kulmakarvojansa.

--Kuinkas muuten? Tietysti henkiä myöten, vahvisti hyväsydäminen ontuva
äijä valkoisissa jalkarievuissa.

Kaikki yhtyivät tähän lauseeseen, pitäen sitä riittävänä selityksenä.

--Miten niin henkiä myöten?--kysyi Nehljudof. Pitäisikö antaa
talollisillekin, joilla jo on yksityistä maata?

--Ei suinkaan,--pisti siihen entinen sotamies koettaen ilmaista
kasvoillaan iloista reippautta. Mutta se järkevä, pitkä talonpoika ei
suostunut hänen kanssaan.

--Niin juuri, jakaa kaikille tasan,--vastasi hän jylhällä äänellään,
hiukan mietittyään.

--Se ei käy päinsä,--sanoi Nehljudof, ollen jo edeltäpäin valmis tähän
vastaväitteeseen,--Jos jakaa kaikille tasan, niin kaikki ne, jotka eivät
tee itse työtä,--jotka eivät kynnä, ottavat ja myyvät omat osuutensa
rikkaille. Ja taas kerääntyy maa rikkaiden käsiin. Niille taas, jotka
pitävät osuutensa, lisääntyy väkeä, mutta maa on sillä välin jo viety
kaikki. Ja niin ottavat rikkaat taas valtaansa ne, joille maa on
tarpeen.

--Aivan niin,--kiiruhti sotamies myöntämään.

--Pitää kieltää myymästä maata, ja vaan joka itse kyntää,--sanoi muurari
vihasesti keskeyttäen sotamiehen.

Siihen vastasi Nehljudof että on mahdoton pitää silmällä, kyntääkö joku
itselleen, vai toiselle.

Silloin pitkäkasvuinen, järkevä talonpoika teki semmoisen ehdotuksen,
että kaikki muokkaisivat maan yhdessä sakissa. Ja kuka tekee työtä,
sille jaettaisiin maata. Kuka ei tee--se jäisi ilman,--sanoi hän
ratkaisevalla bassollaan.

Tähän kommunistiseen tuumaan oli Nehljudofilla niinikään vastaväitteet
valmiina, ja hän vastasi, että sitä varten pitäisi jokaisella olla
kyntöaurat, ja jokaisella yhtäläiset hevoset, jottei toinen jäisi
jälkeen toisesta, taikka että kaikki--hevoset, aurat, puimakoneet ja
koko talous--olisi yhteinen, mutta semmoinen järjestys kävisi päinsä
vaan jos kaikki ihmiset olisivat yksimieliset.

--Meikäläisiä ei saisi ikinä sovinnossa elämään,--sanoi kiukkuinen äijä.

--Heti syntyisi tappelu,--sanoi valkopartainen ja naurusilmäinen äijä.

--Sitten vielä: kuinka olisi maa jaettava laatuunsa nähden,--sanoi
Nehljudof, miksi toiset saisivat mustaa multaa, toiset taas savea ja
hiekkaa.

--Pitäisi jakaa osuuksina kaikille yhden verran,--sanoi muurari.

Tähän Nehljudof vastasi, että kysymys ei ollut maanjaosta jossakin
yhdessä kunnassa, vaan yleensä eri lääneissä. Jos nyt annettaisiin maa
ilmaiseksi talonpojille, niin mistä syystä toiset ottaisivat haltuunsa
hyvän ja toiset huonon maan. Kaikkihan tahtoisivat hyvälle maalle.

--Aivan niin,--vastasi sotamies.

Muut olivat vaiti.

--Niin että asia ei ole niinkään helppo ratkaista,--sanoi Nehljudof.--Ja
sitä asiata emme me yksin, vaan monet ihmiset ajattelevat. Niinpä on
eräs amerikalainen George ajatellut asiaa tällä lailla. Ja minä olen
hänen kanssaan yhtä mieltä.

--Sinähän olet isäntä, sinä siis annakin,--mitäs siinä muuta. Sinun on
valta,--sanoi vihanen äijä.

Keskeytys saattoi Nehljudof in hämilleen, mutta iloksensa hän huomasi,
ettei hän ollut yksin tyytymätön tähän keskeytykseen.

--Maltahan nyt, Simo setä, anna hänen kertoa,--sanoi vakuuttavalla
bassollaan järkevä talonpoika.

Tämä rohkasi Nehljudofin mielen, ja hän alkoi selitellä ukoille Henry
Georgen aatetta ainoasta yhtenäisestä verosta.--Maa ei ole
kenenkään,--Jumalan,--alkoi hän.

--Niin on. Juuri niin,--kuului useita ääniä.

--Kaikki maa on yhteinen. Kaikilla on siis yhtäläinen oikeus siihen.
Mutta maa voi olla parempaa ja huonompaa. Ja jokainen haluaisi tietysti
saada haltuunsa parempaa. Kuinka nyt saisi sen oikein jaetuksi? Tietysti
niin, että jonka haltuun tulee parempi maa, hän suorittaa niille, joiden
hallussa ei ole maata, sen verran kuin hänen maansa maksaa,--vastasi
Nehljudof kuin itsellensä.--Mutta koska on vaikea määrätä kenen on
kellekin maksaminen, ja koska rahoja täytyy koota kunnallisia tarpeita
varten, niin maan haltijan onkin paras maksaa suoraan kunnalle sen,
minkä hänen maansa maksaa. Näin tulee kaikille tasan. Joka siis haluaa
haltuunsa maata, maksakoon hyvästä maasta enemmän ja huonommasta
vähemmän. Joka ei halua maata olkoon maksamatta mitään; ja kunnalliset
verot suorittaa puolestasi se, joka hallitsee maata.

--Oikein puhuttu,--sanoi muurari liikutellen kulmakarvojansa.--Kellä on
parempaa maata, se maksakoon enemmän.

--Olipa sillä Sorsalla päätä,--sanoi suortuvaparta.

--Kumpa maksu vaan olisi voimia myöten,--sanoi bassoäänellään
pitkäkasvuinen, nähtävästi jo arvaten mihin päin asia kallistuu.

--Maksun täytyy olla sellainen, ettei se ole liian kallis eikä liian
huokea... Kun on liian kallis, niin jääpi rästejä ja syntyy vaillinkeja,
mutta liian halpaa maata taas kaikki alkavat ostella toisiltaan ia maa
tulee kauppakaluksi. Näinpä minä nyt aijoinkin järjestää asiat täällä.

--Se on oikein, ihan paikallaan. Kyllähän siihen voidaan
suostua,--puhuivat miehet aivan ymmärtäen asian ja hyväksyen
Nehljudofia.

--No, jo oli päätä!--toisti leveä vanhus suortuvinensa.

--Entäpä jos minäkin haluaisin ottaa maata haltuuni,--sanoi hymyillen
pehtori.

--No jos sattuu jäämään vapaa palsta, niin ottakaa vaan
muokataksenne,--sanoi Nehljudof.

--Mitäpä sinä maalla? Olet sinä ilmankin kylläinen,--sanoi vanhus
hymyilevin silmin.

Tähän päättyi neuvottelu.

Nehljudof toisti uudelleen ehdotuksensa, vaan ei vaatinut vastausta
heti, ja kehoitti keskustelemaan asiasta kunnan kanssa ja sitten vasta
tulla antamaan hänelle vastausta.

Miehet lupasivat niin tehdä, jättivät hyvästit ja läksivät
kiihoittuneessa mielentilassa. Kauan aikaa kuului tieltä heidän yhä
etenevä puhelunsa. Ja myöhään iltaan asti kuului vielä heidän ääniänsä
jokea pitkin kylästä päin.

Seuraavana päivänä miehet eivät olleet työssä, vaan keskustelivat herran
ehdotuksesta. Kunta hajaantui kahteen puolueeseen; toiset pitivät herran
ehdotusta, edullisena ja vaarattomana,--toiset epäilivät siinä
salajuonta, jonka laatua he eivät voineet ymmärtää ja jota he sen vuoksi
erityisesti pelkäsivät. Kolmantena päivänä kaikki kuitenkin suostuivat
tehtyihin ehtoihin ja tulivat Nehljudofin luo ilmoittamaan koko kunnan
päätöksen. Tähän suostumukseen oli vaikuttanut erään akan arvelu, johon
ukot olivat myöntyneet ja joka kerrassaan poisti kaikki petoksen
epäilykset,--että nimittäin herra oli alkanut ajatella omaa autuuttansa
ja menetteli näin sielunsa pelastamiseksi. Tätä arvelua vahvistivat ne
suuret raha-almut, joita Nehljudof oli jaellut Panovossa oleskellessaan.
Raha-almuihin oli herran saanut se seikka, että hän oli täällä ensi
kerran nähnyt sen köyhyyden ja sen elämänkovuuden, joka oli tullut
talonpoikien osaksi, ja liikutettuna tästä köyhyydestä, vaikka tiesikin
menettelevänsä järjettömästi, ei voinut olla antamatta pois rahoja,
joita hänelle oli nyt runsaasti kerääntynyt Kusminskissa jo viime vuonna
myydystä metsästä ja lisäksi myydystä irtaimistosta.

Heti kun saatiin tietää, että herra jakelee rahaa pyytäville, alkoi joka
taholta tulvata hänen ympärilleen kansaa, erittäinkin akkoja, almuja
anomaan. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt miten olla heidän kanssaan, miten
päättää kelle ja kuinka paljon oli annettava. Hänestä tuntui, ettei
saanut olla pyytäville ja nähtävästi köyhille ihmisille antamatta
rahoja, joita hänellä oli paljon. Mutta antaa umpimähkään niille, jotka
pyysivät, oli järjetöntä. Ainoa keino tästä tukalasta tilasta
pääsemiseksi oli matkustaa pois. Näin hän päättikin kiiremmän kautta
tehdä.

Ollessaan viimeistä päivää Panovossa meni Nehljudof päärakennukseen ja
alkoi katsella sinne jääneitä tavaroita. Tarkastellessaan tätien vanhaa
mahonkista, pronssirenkaisilla leijonanpäillä koristettua kupupiironkia,
löysi hän sen alimmasta laatikosta paljon kirjeitä ja näiden joukossa
valokuvan, joka esitti yhdessä ryhmässä Sofia Ivanovnaa, Katariina
Ivanovnaa häntä itseään ylioppilaana ja Katjushaa,--puhtaana tuoreena,
kauniina ja elämänhaluisena. Kaikista talossa olleista esineistä
Nehljudof otti ainoastaan kirjeet ja tämän kuvan. Kaiken muun hän jätti
myllärille, joka hymyilevän pehtorin esityksestä ja kymmenennestä osasta
hintaa osti talon muutettavaksi paikaltaan ja Panovon kaikki huonekalut.

Muistellessaan nyt sitä säälintuntoa, jota hän oli Kusminskissa kokenut
omaisuuden kadottamisesta, ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli näin
voinut tuntea. Nyt hän sen sijaan tunsi pysyvää vapautumisen ja
uudistumisen iloa, jommoista tuntee matkaaja, kun uudet maat hänelle
avautuvat.



X.


Kaupunkielämä hämmästytti tällä kertaa Nehljudofia erityisesti ja
uudella tavalla. Hän saapui illalla lyhtyjen ollessa jo sytytettyinä
asemalta omaan asuntoonsa. Kaikissa huoneissa tuntui vielä naftaliinin
haju, Agrafena Petrovna Kornejinsa kanssa olivat molemmat väsyksissä ja
tyytymättöminä, jopa olivat riitaantuneetkin tavaroita korjatessaan,
joiden koko merkitys vaan siinä näytti olevankin, että niitä
ripusteltiin, kuivaeltiin ja pantiin talteen. Nehljudofin huone oli
vapaa, vaan ei ollut järjestetty, ja arkkujen vuoksi oli pääsy sinne
vaikea, niin että Nehljudofin tulo nähtävästi teki häiriötä niiden
asiain menossa, jotka tässä kortteerissa jonkunlaisen kummallisen
luonnonlain voimasta suoritettiin. Kaikki tämä järjettömyys, johon hän
itse oli ollut osallisena, vaikutti nyt Nehljudofiin maalla vallinneen
köyhyyden jälkeen tavattoman vastenmielisesti. Niin että hän päätti heti
seuraavana päivänä muuttaa hotelliin ja jättää tavaroiden järjestämisen
Agrafena Petrovnan haltuun, kunnes sisar saapuisi ja lopullisesti
järjestäisi kaikki kotoiset asiat.

Nehljudof läksi jo aamulla talosta ja valitsi itselleen vankilan
läheisyydessä ensimäisessä hotellissa kaksi hyvin vaatimatonta eikä
aivan puhdasta huonetta, ja käskettyään tuoda sinne talosta ottamansa
tavarat läksi asianajajan luo.

Ulkona oli kylmä. Ukkosten ja sateiden jälkeen olivat tulleet ne kylmät
päivät, jotka ovat tavalliset keväällä. Oli niin kylmä ja tuuli niin
vinhasti, että Nehljudofia palelti ohkaisessa palttoossa, ja hän kulki
yhä nopeammin, lämmintä saadakseen.

Hänen muistissaan oli maalaiset ihmiset, vaimot, lapset, ukot, köyhyys
ja nääntymys, joita hän oli nyt aivan kuin ensi kerran nähnyt; muisteli
erittäinkin tuota hymyilevää vanhuslasta ohkaisine, rimpuilevine
jalkoineen, ja ehdottomastikin hän vertaili näihin sitä mitä nyt näki
kaupungissa. Kulkiessaan liha- ja kalapuotien sekä valmiiden vaatteiden
myymäläin ohi häntä hämmästytti, aivan kun olisi ensi kertaa nähnyt,
noiden lukemattomien puhtaiden ja lihavien puotilaisten kylläisyys,
jommoista maalla ei milloinkaan tavannut. Nähtävästi nämät ihmiset
olivat lujasti vakuutetut siitä, että heidän yrityksensä pettää niitä
ostajia, jotka eivät ymmärtäneet heidän tavaraansa, oli todellista ja
sangen hyödyllistä työtä. Yhtä kylläiset olivat kuskit tavattomine
takapuolineen ja selkänappineen, yhtäläiset olivat ovenvartijat
kultanauhaisine lakkineen, yhtäläiset piiat esiliinoilleen ja
kiharoilleen--ja erittäinkin pika-ajurit ajeltuine niskoineen; ne istua
retkottivat rattaillaan häpeemättömästi ja siveettömästi katsellen
ohikulkevia. Kaikissa näissä ihmisissä hän ehdottomastikin tunsi nyt nuo
samat maalaiset olennot, jotka olivat jätetyt ilman maata ja sen kautta
karkoitetut kaupunkiin. Muutamat näistä ihmisistä olivat ymmärtäneet
käyttää hyväksensä kaupunkilaisia oloja ja muuttuneet samanlaisiksi kuin
herrasväki, sekä olivat asemastaan hyvillään; toiset taas olivat
kaupungissa joutuneet vielä huonompiin oloihin kuin ennen maalla, ja
olivat nyt vieläkin surkuteltavammat. Näin surkuteltavat näyttivät
Nehljudofista olevan ne suutarit, joiden hän huomasi työskentelevän
erään kellarikerroksen ikkunassa; samanlaisia olivat nuo laihat kalpeat
pyykinpesijättäret, jotka tukka epäkunnossa, laihoilla ruskettuneilla
käsillään silittelivät vaatteita avatuissa akkunoissa, mistä tulvi
saippuahöyryä. Samanlaisia olivat myöskin kaksi maalaria esiliinoissa
paljaine jalkoineen, kiireestä kantapäähän maaliin tahrattuina. Hihat
käärittyinä kyynäspäätä ylemmäksi, päivettyneillä, suonikkailla,
heikoilla käsillään he kantoivat maaliämpäriään ja herkeämättä
kinailivat keskenänsä. Heidän kasvoissansa oli piinaantunut ja vihanen
ilme. Samanlaiset kasvot olivat tomuttuneilla mustanaamaisilla
kuorma-ajureilla, jotka tärisivät rattaillansa. Samanlaiset kasvot
olivat vielä ryysyisillä turvottuneilla miehillä ja naisilla lapsinensa,
jotka seisoivat katujen kulmissa almuja anoen. Samanlaisia kasvoja näkyi
vihdoin ravintolain avatuissa ikkunoissa, joiden ohi Nehljudof sattui
kulkemaan. Likaisten, pulloilla ja teeastioilla täytettyjen pöytien
ääressä, joiden välitse liehui valkopukuisia kyypareja, istui meluten ja
hoilotellen likaisia punanaamaisia miehiä tylsistyneine kasvoineen. Yksi
istui ikkunassa ja kulmakarvat ylös nostettuina ja huulet ylöspäin
venytettyinä katseli eteensä ikäänkuin olisi koettanut jotakin muistaa.

»Ja mitä varten ne ovatkin kaikki kokoontuneet tänne?»--ajatteli
Nehljudof hengittäen sisäänsä paitsi kylmän tuulen tuomaa pölyä myöskin
kaikkialle levinneen tuoreen maaliöljyn hajua.

Eräällä kadulla joutui hän kulkemaan rinnan kuormajonon kanssa, missä
kuljetettiin jotakin rautoja, ja pauhu oli epätasaisella kadulla niin
hirmuinen, että hänen teki kipeätä korviin ja päähän. Hän rupesi
kulkemaan nopeammin päästäkseen kuormajonon ohitse, kuin äkkiä raudan
räminän keskeltä kuuli oman nimensä. Hän pysähtyi ja näki jonkun matkaa
edessään sotilashenkilön, jolla oli suippopäiset vahatut viikset ja
kiiltävät hymyilevät kasvot. Istuen pika-ajurin rattailla tämä huitoi
hänelle tervehdykseksi kättä, avaten hymyllään tavattoman valkoisen
hammasrivin.

--Nehljudof? Sinäkö se olet?

Nehljudofin ensimäinen tunne oli tyytyväisyys.

--Aa! Shenbok,--huudahti hän iloisesti, mutta samassa ymmärsi, ettei
oikeastaan ollut mitään syytä iloita.

Se oli sama Shenbok, joka oli silloin käynyt tätien luona. Nehljudof oli
jo kauvan sitten kadottanut hänet näkyvistään, mutta oli kuullut että
tämä oli jättänyt rykmentin ja siirtynyt ratsuväkeen, ja veloistaan
huolimatta yhä pysyi joillakin varoilla rikkaiden ihmisten piireissä.
Hänen tyytyväinen, iloinen katsantonsa puhui samaa.

--Sepä oivallista että sain sinut kiinni. Kaupungissa ei ole ainoatakaan
sielua. Mutta oletpa veikkonen vanhentunut,--puhui hän, nousten
rattailta ja korjaten olkalappujaan. Käynnistäsi vaan saatoin tuntea
sinut. No syömmekö yhdessä päivällistä. Missä teillä täällä saapi
kunnollista ruokaa?

--Enpä taida nyt ehtiä,--vastasi Nehljudof ja ajatteli vaan kuinka
pääsisi toveristaan loukkaamatta tätä.

--Mitä varten sinä olet täällä?--kysyi Nehljudof.

--Asioita, veikkoseni. Holhous-asioita. Minähän olen holhooja. Hoidan
Samanofin asioita. Tiedäthän sen pohatan. Hän on varaton, mutta maata on
54 tuhatta tesättinää,--sanoi Shenbok jonkunlaisella erityisellä
ylpeydellä, aivan kun olisi itse luonut kaiken tuon maan.--Asiat olivat
aivan hunningolla. Maa oli kaikki talonpoikien hallussa. Nämät eivät
maksaneet mitään ja rästejä oli yli 80 tuhatta. Minä muutin yhdessä
vuodessa kaikki, ja nostin tulot 70 prosentilla. Ha?--kysyi hän ylpeänä.

Nehljudof muisti nyt kuulleensa, että tämä Shenbok juuri sen vuoksi että
oli tuhlannut kaiken omaisuutensa ja tehnyt suuria velkoja oli jonkun
erityisen suosituksen kautta määrätty erään vanhan tuhlailevan
pohatan omaisuuden hoitajaksi ja nyt nähtävästi eli tästä
holhojatoimestaan.

»Millä ihmeellä pääsisin hänestä loukkaamatta häntä?»--ajatteli
Nehljudof katsellen noita kiiltäviä, vereviä kasvoja ja vahattuja
viiksiä ja kuunnellen hänen hyväntahtoista toverillista löpinäänsä
hyvistä ruokapaikoista ja kerskaamisiaan holhooja-asiain
järjestämisestä.

--No, missä siis syömme?

--Eihän minulla ole aikaa,--sanoi Nehljudof katsoen kelloonsa.

--No sitten tehdään näin. Illalla on kilpa-ajot. Tulethan sinne?

--En, en tule.

--Tule pois. Omia hevosia minulla ei enää ole. Mutta minä pidän
Grishinin hevosien päälle. Muistathan? Hänellä on erinomainen talli.
Tulet siis, ja sitten syömme illallista.

--En jouda illallisellekaan, sanoi Nehljudof hymyillen.

--No mitäs tämä nyt on? Minne nyt lähdet? Tahdotko,--pääset minun
rattaissani.

--Minä olen menossa asianajajan luo. Se asuu heti tässä nurkan
takana,--sanoi Nehljudof.

--Niin, sehän on totta, sinullahan on jotain asioita vankilassa? Olet
tainnut tulla vankilan asianajajaksi? Niin kerrottiin Kortshagineilla,
--puhui Shenbok nauraen. He ovat jo lähteneet. Miten on asia? Kerro nyt!

--Niin, niin, tottahan se on kaikki,--vastasi Nehljudof,--mitäpä tässä
nyt kadulla rupeisin kertomaan.

--No niin, niin, sinähän olet aina ollut eriskummallinen. No, tuletko
sinä siis kilpa-ajoihin.

--En, en voi eikä haluta. Elä sinä nyt vaan suutu.

--Vielä mitä, suuttuisin! Missä sinä nyt palvelet?--kysyi hän ja hänen
kasvonsa menivät yhtäkkiä totisiksi, silmät pysähtyivät, kulmakarvat
kohosivat ylös. Hän tahtoi nähtävästi muistaa jotakin. Ja Nehljudof
huomasi hänessä aivan samanlaisen tylsän ilmeen, kuin tuolla ravintolan
ikkunassa istujalla, jolla oli kulmakarvat kohotettuina ja huulet
töröttivät ulospäin.

--Mikä hirveä kylmyys! Hä?

--Niin on!

--Onko ostokset rattaillasi,--kysyi Shenbok ajurilta.

--No hyvästi nyt sitten, olipa sangen hauska että tapasin sinut,--sanoi
hän, ja puristettuaan lujasti Nehljudofin kättä hypähti ylös rattaille
liikutellen kiiltävien kasvojensa edessä hyvästiksi leveätä kättänsä
uusine valkoisine säämiskähansikkaineen, ja tottuneesti hymyillen
harvinaisen valkoisella hammasrivillään.

»Olenko siis todellakin ollut tuommoinen?»--ajatteli Nehljudof
mennessään asianajajan luo.--»Vaikka en olisikaan ollut ihan sellainen,
niin ainakin tahdoin olla sellainen ja luulin sellaisena eläväni koko
ikäni.»



XI.


Asianajaja otti vastaan Nehljudofin ennen vuoroa ja alkoi heti puhua
Menshofien asiasta, jonka hän oli lukenut, ja oli ihmeissään syytöksen
perusteettomuudesta.

--Tämä juttu on aivan kauhistuttava,--puhui hän,--on hyvin luultavaa,
että tilanomistaja on itse tehnyt murhapolton palovakuutussumman vuoksi,
mutta pääasia on se, että Menshofien syyllisyys ei ole lainkaan
todistettu. Ei ole mitään todiste-aiheita. Sen on saanut aikaan
nimismiehen erikoinen hartaus ja yleisen syyttäjän huolimattomuus. Jos
juttua ei käsitettäisi piirioikeudessa, vaan täällä, niin takaisin
voiton, enkä ottaisi mitään palkkiotakaan.--Ja sitten se toinen asia,
Feodosja Birjukovan anomus korkeimpaan paikkaan,--se on kirjoitettu; jos
lähdette Pietariin, ottakaa se mukaanne, viekää perille ja esittäkää
itse pyyntönne. Muussa tapauksessa sieltä tehdään kysymys eikä asiasta
tule mitään. Koettakaa päästä semmoisten henkilöiden puheille, joilla
on vaikutusvaltaa valitusasiain komiteassa. Onko nyt siis kaikki...

--Ei, minulle kirjoitetaan vielä...

--Huomaanpa että olette muuttuneet tapiksi, jonka kautta kaikki vankilan
valitukset vuotavat ulos,--sanoi asianajaja hymyillen.--Liian paljon
olette ottaneet hartioillenne.

--Niin, mutta se on aivan hämmästyttävä asia,--sanoi Nehljudof kertoen
lyhykäisyydessä jutun juonen, kuinka eräs lukutaitoinen talonpoika
maalla oli alkanut lukea evankeliumia ja selitellä sitä ystävillensä.
Papisto katsoi tämän rikollisuudeksi. Hän annettiin ilmi. Nimismies piti
poliisitutkinnon, yleisen syyttäjän apulainen pani kokoon syytteen ...
ja valaoikeusto antoi tuomionsa.

--Tämähän on jotain hirmuista,--puhui Nehljudof.--Onko mahdollista että
siinä olisi perää?

--Mikäs teitä siinä erityisesti kummastuttaa?

--Kaikki alusta loppuun; nimismiestä ehkä vielä voin ymmärtää, hänelle
kun on käsketty, mutta yleisen syyttäjän apulainen, joka panee kokoon
syytöksen--onhan hän sivistynyt ihminen...

--Siinä juuri onkin erehdys, että olemme tottuneet ajattelemaan yleisiä
syyttäjiä ja muita oikeudenjäseniä jonkinlaisiksi uusiksi,
vapaamielisiksi ihmisiksi. Ovat ne joskus ehkä olleetkin semmoisia,
mutta nyt on asianlaita aivan toinen. Ne ovat vaan tavallisia
virkamiehiä, jotka välittävät vaan palkannostopäivästä. Hän saapi
palkkansa ja tarvitsee enemmän ja siihen supistuvat kaikki hänen
periaatteensa. Hän on valmis syyttämään ja tuomitsemaan ketä tahansa.

--Mutta onko nyt todellakin olemassa lakeja, joiden mukaan voi lähettää
ihmisen paikkakunnalta vaan senvuoksi, että hän yhdessä muiden kanssa
lukee evankeliumia?

Ei ainoastaan paikkakunnalta, vaan vieläpä pakkotöihinkin, Siperiaan,
jos vaan tulee todistetuksi, että lukiessaan evankeliumia hän oli
uskaltanut tulkita sitä toisin kuin on käsketty ja siten siis
arvostellut kirkollista tulkitsemista. Sehän muka on oikeauskoisen
opin moittimista, ja laki määrää siitä pakkotyötä.

--Onko se mahdollista?

--Vakuutan teille. Tapani on aina sanoa oikeudenjäsenille,--jatkoi
asianajaja,--etten voi olla tuntematta kiitollisuutta nähdessäni
heitä, sillä ettemme me teidän kanssanne ja yleensä kaikki muutkin
istu vankilassa, siitä on meidän kiittäminen vaan heidän
hyväntahtoisuuttansa. On helposta helpointa saattaa meidät jokaisen
kadottamaan oikeutemme ja lähettää meidät paikkakunnalta.

--Mutta jos asianlaita todellakin on tämmöinen ja kaikki siis riippuu
yleisen syyttäjän mielivallasta, ihmisistä, joilla on oikeus joko
käyttää tai olla käyttämättä lakia, niin mitä varten on olemassa koko
oikeuslaitos?

Asianajaja purskahti iloiseen nauruun.--Kylläpä te teettekin kysymyksiä!
Tuo se nyt on, veikkonen, vaan filosofiaa. Vaikka kyllähän siitäkin
saattaa keskustella. Tulkaapa luokseni lauvantaina. Täällä tapaatte
tiedemiehiä, kirjailijoita, taiteilijoita. Silloin saamme keskustella
yleisistä kysymyksistä,--sanoi asianajaja pannen ivallista painoa
sanoihin »yleisistä kysymyksistä.»--Oletteko tuttu vaimoni kanssa?
Tervetuloa.

--Pitääpä tulla,--vastasi Nehljudof tuntien puhuvansa toista kuin
ajatteli, sillä hän ajatteli, että hän kaikkeen muuhun ennen suostuisi
kuin tulemaan asianajajan luo noiden oppineiden, kirjailijain ja
taiteilijain seuraan. Nauru, millä asianajaja vastasi Nehljudofin
huomautukseen, ettei oikeudella ole mitään merkitystä, jos sen jäsenet
voivat mielin määrin käyttää tai olla käyttämättä lakia, ja se
äänenpaino, jolla tämä oli puhunut »filosofiasta» ja »yleisistä
kysymyksistä», osotti Nehljudofille kuinka kokonaan erilaiset olivat
hänen ja asianajajan, ja arvattavasti myöskin tämän ystävien
katsantotavat. Niin kaukana kuin Nehljudof olikin entisistä ystävistään,
kuten esimerkiksi Shenbokista, hän tunsi olevansa vielä paljoa
kauvempana asianajajasta ja hänen piiriinsä kuuluvista ihmisistä.



XII.


Vankilaan oli pitkä matka ja oli jo myöhäistä, niin että Nehljudof otti
sinne ajurin. Eräällä kadulla tämä keski-ikäinen, viisaan ja
hyväntahtoisen näköinen ajuri kääntyi Nehljudofin puoleen ja osoitti
tavattoman suurta uutisrakennusta.

--Katsokaa mimmoisen kivimuurin ovat pystyttäneet,--sanoi hän aivan kuin
olisi osaltaan ollut syypää tuohon rakennusyritykseen ja ylpeillyt
siitä.

Kivimuuri oli todellakin tavattoman suuri ja sen kuosi oli monimutkainen
ja eriskummainen. Vankat telineet suurista honkatukeista, jotka olivat
rautavanteilla yhteenliitetyt, ympäröitsivät rakennusta ja erottivat
sitä kadusta plankkuaitauksella. Telineiden juurella kiehui muurahaisina
kalkkiin ryvettyneitä työmiehiä, joista toiset asettelivat, toiset
takoivat kiviä, kolmannet kantoivat ylös raskaita selkäkuormia ja toivat
alas tyhjiä tiilipaareja ja ruukkiämpäreitä. Lihava ja hienosti puettu
herrasmies, luultavasti arkkitehti, seisoi telineiden luona ja
näytti jotain ylöspäin, puhuen kunnioituksella kuuntelevalle
rakennusmestarille. Heidän ohitsensa ajoi portista ulos ja sisään tyhjiä
ja lastattuja kuormarattaita.

»Ja kuinka vakuutettuina ovat nuo kaikki, sekä työn tekijät että
teettäjät siitä, että asiat ovat juuri niinkuin niiden olla
pitääkin,--että sillaikaa kuin kotona heidän raskaudentilassa olevat
vaimonsa tekevät voimainsa yli työtä, ja heidän lapsensa, pikku myssyt
päässä, nälkäkuoleman lähestyessä, vanhuksen tavoin hymyilevät ja
vääntelevät pikku jalkojansa, heidän täytyy rakentaa tuota tyhmää,
tarpeetonta linnaa jollekin tyhmälle ja tarpeettomalle ihmiselle,
yhdelle niistä samoista, jotka raastavat ja nylkevät heitä,» ajatteli
Nehljudof katsellessaan tätä kivimuuria.

--Kyllä on pöllömäinen rakennus,--sanoi hän ääneen ajatuksensa.

--Kuinka niin, pöllömäinen?--vastasi ajuri loukkaantuneesti,--mikä
pöllömäinen se on, joka kansalle työtä hankkii.

--Mutta onhan se työ tarpeetonta.

--Tottapa se työ tarpeellinen on, koska rakentavat,--väitti
ajuri,--kansa saapi leipänsä.

Nehljudof vaikeni, erittäinkin kun rattaiden räminän vuoksi oli vaikeata
puhua. Jonkun matkaa vankilasta tultiin kivikadulta viertotielle, niin
että oli helppo puhua; ajuri kääntyi taas Nehljudofin puoleen.

--Ja mikä ihme sitä kansaa nykyisin niin paljon kaupunkiin
tuokin,--sanoi hän kääntyen pukillaan ja osoittaen Nehljudofille
vastaantulevaa maalaistyömiesten joukkokuntaa sahoineen, kirveineen ja
säkkineen.

--Enemmänkö niitä nyt tulee kuin muina vuosina?--kysyi Nehljudof.

--No niinhän niitä tukkii joka paikkaan, että on pääsemättömissä.
Teettäjät viskelevät työmiehiä kuin lastuja. Kaikki paikat ovat täynnä.

--Mistä se tulee?

--Niitä kun on lisääntynyt. Ei ole minne mennä.

--Mutta jos on lisääntynyt, miksi eivät jää maalle.

Ei ole maalla mitään tekemistä. Ei ole maata.

Nehljudof koki samaa kuin jonkun paikan ollessa satutettuna: näyttää
kuin työkseen satuttaisi aina kipeään paikkaan.--Se tulee siitä, että
kolaukset tuntuvat ainoastaan kipeään paikkaan.

»Onko todellakin samaa kaikkialla», ajatteli hän ja rupesi kyselemään
ajurilta, kuinka paljon heidän kylässään oli maata, ja kuinka paljon
maata oli ajurilla itsellään, ja miksi hän asui kaupungissa.

--Maata meillä on tesättinä[2] henkeä kohti. Hallussamme on sitä kolmen
hengen varalle,--alkoi ajuri hyvillään selitellä.--Kotonani on isä,
veli, ja toinen veli on sotamiehenä. He pitävät taloutta, mutta eipä
siinä ole paljon pitämistä. Silläpä veli aikoikin lähteä Moskovaan.

--Eikö saa maata vuokralle.

--Mistäpä sitä nykyään ottaisi. Herraset, missä niitä oli, päästivät
käsistään omansa. Nyt on kaikki kauppiaitten hallussa. Ja heiltä ei saa
millään hinnalla, he kun itse viljelevät. Meilläkin osti eräs
ranskalainen maan haltuunsa entiseltä herralta, eikä anna ehdolla
millään.

--Mikäkö ranskalainen? Mikä lie Djufar, ehkä olette sattuneet kuulemaan.
Hän laittaa teaatterissa näyttelijöille peruukkeja, se toimi kannattaa,
ja hän onkin tullut rikkaaksi. Meidän neidiltä hän on ostanut koko
tilan. Nyt hän on ottanut meidät valtaansa. Ja pyörittelee meitä mielin
määrin. Onneksi on hän hyvänluontoinen mies. Mutta vaimo, venäläinen, on
semmoinen koira, ettei enää pahemmasta. Nylkee puhtaaksi kansan.
Surkeata on nähdä. Siinähän jo ollaankin linnalla. Portin eteenkö
ajetaan. Eipä lasketa näänmä.



XIII.


Sydän kurkussa ja kauhistuksella ajatellen, missä tilassa hän nyt
tapaisi Maslovan, ja kammoksuen sitä salaisuutta, joka hänestä tuntui
olevan sekä Maslovassa että koko tuossa vankilan ihmis-yhteydessä,
soitti Nehljudof pääoven kelloa ja kysyi esiintulleelta vartijalta
Maslovasta. Tiedusteltuansa sanoi vartija Maslovan olevan lasaretissa.
Nehljudof meni sinne. Hyvänluontoinen vanhus, lasaretin vartija, päästi
hänet heti sisälle, ja saatuaan tietää ketä hän haki, käski menemään
lasten osastoon.

Nuori, karboolihajun läpitunkema lääkäri tuli käytävään Nehljudofia
vastaan ja kysyi ankarasti, mitä asiaa hänellä oli. Tämä lääkäri
toimitteli vangeille kaikenlaisia helpotuksia ja sen vuoksi alituiseen
joutui ikäviin rettelöihin vankilan johtokunnan jopa vanhimman
lääkärinkin kanssa. Peläten ettei Nehljudof vaan vaatisi häneltä jotain
laittomuuksia ja myöskin haluten osottaa, ettei hän tee poikkeuksia
kehenkään nähden, teeskenteli hän itseään vihaseksi.

--Täällä ei ole mitään naisia, tämä on lasten osasto,--sanoi hän.

--Sen tiedän, vaan täällä on vankilasta siirretty sairaanhoitajatar.

--On kyllä, täällä on niitä kaksikin. Mitä asiaa teillä siis on?

--Olen läheisessä suhteessa toiseen heistä, Maslovaan,--sanoi
Nehljudof:--tahtoisin nyt tavata häntä,--olen matkalla Pietariin
jättääkseni hänen puolestaan valituksen kassatsioonioikeuteen. Ja olisin
vielä jättänyt hänelle tämän näin. Se on vaan valokuvakortti,--sanoi
Nehljudof ottaen taskustansa kirjekuoren.

--Se käy kyllä päinsä,--sanoi pehmeten lääkäri, ja kääntyen
valkoesiliinaisen eukon puoleen käski tämän kutsua sairaanhoitajattaren
--vanki Maslovan.

--Ettekö haluaisi istahtaa, tai menisitte ainakin vastaanottohuoneeseen?

--Kiitän teitä, sanoi Nehljudof, ja käyttäen hyväkseen tätä edullista
muutosta lääkärissä kysyi miten lasaretissa oltiin tyytyväisiä
Maslovaan.

--Kyllähän se työskelee jotakuinkin hyvin, ottaen lukuun olosuhteet,
joista hän on tullut, sanoi lääkäri:--tuossa hän jo onkin. Eräästä
ovesta tuli mainittu eukko ja hänen jäljessään Maslova. Hän oli
valkoisessa esiliinassa ja juovikkaassa puvussa, päässä oli huivi, joka
peitti hänen hiuksensa. Nähtyään Nehljudofin hän sävähti punaiseksi,
pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, sitten rypisti silmiänsä ja laskien ne
alas tuli nopein askelin pitkin käytävän mattoa Nehljudofia kohti.
Tultuaan Nehljudofin luo hän ensin tahtoi olla antamatta hänelle kättä,
sitten kuitenkin antoi ja punastui vielä enemmän. Nehljudof ei ollut
häntä nähnyt sen keskustelun jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt anteeksi
kiivauttansa, ja nyt odotti Nehljudof saavansa häntä nähdä samanlaisena.
Mutta hän olikin nyt aivan toinen, hänen kasvojensa ilmeessä oli nyt
jotakin uutta: hillittyä, ujoutta, ja kuten Nehljudofista näytti,
epäystävällisyyttä häntä kohtaan. Nehljudof sanoi hänelle saman minkä
oli sanonut lääkärille, matkustavansa Pietariin, ja jätti hänelle
kirjekuoren valokuvan kanssa, jonka oli tuonut Panovosta.

--Tämän löysin Panovossa, se on vanhan vanha valokuva, ehkä se
huvittaisi teitä. Huolitteko.

Maslova nosti mustat silmäkulmansa, katsahti kummastuen häneen hiukan
kieroilla silmillään, ikään kuin kysyen: mitä varten tämä?--ja otti
vaieten kirjekuoren pistäen sen esiliinansa alle.

--Tapasin siellä teidän tätiännekin,--sanoi Nehljudof.

--Vai tapasitte,--sanoi toinen välinpitämättömästi.

--Onko teidän täällä hyvä olla?--kysyi Nehljudof.

--Meneehän tuo,--sanoi Maslova.

--Eikö ole liian vaikeata?

--Ei, ei ole. En ole vielä tottunut.

--Olen teidän puolestanne hyvin iloinen. Ainahan täällä on parempi kuin
siellä.

--Kuin missä _siellä?_--sanoi Maslova ja hänen kasvonsa menivät
punaisiksi.

--Siellä vankilassa,--kiirehti Nehljudof sanomaan.

--Miksi niin, parempi?--kysyi Maslova.

--No eivätköhän ihmiset täällä ole parempia. Ei ole semmoisia kuin
siellä.

--Siellä on paljon hyviä,--sanoi Maslova.

--Menshofien puolesta olen puuhannut ja toivon että heidät
vapautetaan,--sanoi Nehljudof.

--Kunpa niin kävisi, se on semmoinen mainio mummo,--sanoi Maslova,
toistaen vanhan määritelmänsä tästä mummosta, ja hymähti hieman.

--Nyt lähden Pietariin. Teidän asianne tulee pian esille ja minä toivon,
että tuomio kumotaan.

--Kumotaan tai ei, nyt se on yhdentekevää.

--Miksi: nyt?

--Niin vaan,--sanoi Maslova vilkaisten kysyvästi Nehljudofiin.

Nehljudof ymmärsi tämän sanan ja tuon katseen niin, että Maslova tahtoi
tietää, pysyikö hän päätöksessään vai oliko sen muuttanut hänen
kieltämisensä jälkeen.

En tiedä miksi se on teistä yhdentekevää,--sanoi Nehljudof.--Mutta
minulle ainakin on yhdentekevä julistavatko teidät syyttömäksi vai ei.
Minä olen kaikessa tapauksessa valmis tekemään minkä olen
sanonut,--sanoi hän päättävästi.

Maslova nosti päänsä ja hänen mustat silmänsä pysähtyivät yhtaikaa sekä
Nehljudofiin että hänen ohitsensa ja koko kasvot kirkastuivat riemusta.
Mutta hän sanoi ihan toista kuin mitä hänen silmänsä puhuivat.

--Sitä sanotte ihan turhaan.

--Minä sanon, että tietäisitte.

--Siitä asiasta on jo kaikki sanottu eikä ole enään mitään puhumista,
sanoi Maslova, vaivoin pidättäen hymyään.

Lasten osastosta kuului jotain melua ja sitten lapsenitkua.

--Taitavat kutsua minua,--sanoi Maslova, levottomasti katsellen
taakseen.

--No hyvästi siis,--sanoi Nehljudof.

Maslova ei ollut huomaavinaan hänelle ojennettua kättä ja puristamatta
sitä kääntyi, ja peittäen riemuansa läksi menemään nopein askelin
käytävän mattoja pitkin.

»Mitähän hänessä tapahtuu? Miten hän ajattelee? Miten hän tuntee?
Tahtooko hän panna minut koetukselle vai eikö hän todellakaan voi antaa
anteeksi? Eikö hän voi vai eikö hän tahdo sanoa kaikkea mitä ajattelee
ja tuntee? Onko hän heltynyt vai katkeroittunut?»--kyseli itseltään
Nehljudof eikä voinut löytää mitään vastausta. Selvänä oli hänelle vaan
se, että Maslova oli muuttunut ja että hänessä tapahtui hänen sielulleen
tärkeä muutos, ja tämä muutos yhdisti Nehljudofin ei ainoastaan häneen,
vaan siihenkin, jonka nimessä tämä muutos tapahtui. Ja tämäpä
yhdistyminen nyt saattoikin Nehljudofin riemulliseen ja onnelliseen
mielentilaan.

Palattuaan lastenosastoon, missä seisoi kahdeksan pikkuvuodetta, ryhtyi
Maslova sisaren käskystä kohentamaan vuodetta ja kumartui liian kauas
lakanan kanssa, niin että liukastui ja oli pudota. Paranemaan päin
oleva, kurkustaan sidottu, häneen katsova poika rupesi nauramaan, ja
silloin Maslova ei enää voinut pidättää, vaan istui vuoteen laidalle ja
purskahti äänekkääseen ja niin makeaan nauruun, että se tarttui
useampiin lapsista; mutta sisar huusi hänelle vihasesti:

--Mikäs nyt naurattaa? Luuletko olevasi siellä, mistä tulit! Mene
hakemaan annoksia.

Maslova vaikeni ja ottaen astiat meni minne oli käsketty, mutta
katsahdettuaan sidottuun poikaan, joka ei saanut nauraa, purskahti
jälleen nauruun.

Päivän pitkään hän useampia kertoja, kun vaan jäi yksin, siirsi
valokuvan kirjekuoresta ja ihaili sitä, mutta vasta illalla päivystyksen
jälkeen, jäätyään yksin huoneeseensa, missä heitä makasi kaksi, otti
Maslova valokuvan kokonaan ulos kirjekuoresta ja kauan-kauan,
liikahtamatta päätänsä, silmillään hyväillen jokaista yksityiskohtaa,
kasvoja, pukuja ja balkongin porrasasteita, ja pensaita, joita vastaan
olivat Nehljudofin ja hänen kasvonsa, ja tätejä,--katseli kellastunutta
korttia eikä voinut kyllikseen ihailla erittäinkin itseänsä, omia nuoria
kauniita kasvojansa ja otsan ympärille kihartunutta tukkaa. Hän oli niin
vajonnut katselemiseen, ettei huomannut kuinka hänen toverinsa tuli
huoneeseen.

--Mitä se on? Sekö sen sinulle antoi?--sanoi lihava, hyväsydämminen
hoitajatar, kumartuen valokuvan yli.

--Jokohan tuo nyt todella olisit sinä?

--Kukas muu sitten?--sanoi Maslova, hymyillen katsellen toverinsa
kasvoihin.

--Entäs tuo, hänkö se on itse? Onko tuo hänen äitinsä?

--Täti. Etkö todella olisi tuntenut?--kysyi Maslova.

--En ikipäivinäni. Koko kasvot ovat ihan toiset. Eikö siitä olekin jo
kymmenen vuotta!

--Ei vuotta, mutta koko elämä,--sanoi Maslova, ja yhtäkkiä koko eloisuus
katosi hänen kasvoistaan. Hän kävi haluttoman näköiseksi ja silmäin
välys meni ryppyyn.

--No eikö se elämä »siellä» ole sentään jotenkin helppoa?

--Vai helppoa!--toisti Maslova ummistaen silmänsä ja huojutellen
päätänsä.--Vankeutta pahempi!

--Kuinka niin?

--Niin vaan, että kahdeksasta illalla neljään aamulla, ja sitä joka
päivä.

--Miksi eivät he siis jätä semmoista elämää?

--Kyllä kai he jättäisivätkin, mutta eivät voi. Mitä siitä
puhuukaan,--sanoi Maslova, hypähti ylös, viskasi valokuvan pöydän
laatikkoon, ja pidättäen vihankyyneleitä juoksi ulos käytävään paiskaten
oven jälkeensä. Katsellessaan valokuvaa hän oli tuntenut itsensä siksi,
minä oli siinä kuvattuna, ja muisteli omaa silloista onneansa ja sitä,
että olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan vielä nytkin. Kumppanin
sanat muistuttivat hänelle mitä hän oli nyt ja mitä hän oli ollut
siellä,--muistuttivat hänelle tuon elämän koko kauheuden, jota hän oli
kyllä jo silloinkin hämärästi tuntenut, vaikkei tahtonut tehdä itselleen
selväksi.

Vasta nyt hän muisti kaikki nuo hirmuiset yöt ja erittäinkin yhden
laskiaisyön, kun hän oli odottanut ylioppilasta, joka oli luvannut
lunastaa hänet pois. Hän muisti kuinka hän avonaisessa, viinin
tahraamassa, punaisessa silkkihameessa, punainen nauha pörröisessä
tukassa, väsyneenä, heikontuneena ja juopuneena, erottuaan vieraistaan
noin kahden aikaan yöllä, oli istahtanut tanssien väliajalla laihan,
luisen, näppynaamaisen piaanonsoittajattaren viereen ja alkanut tälle
valitella elämänsä raskautta, ja kuinka tuo soittajatar sanoi myöskin
tuntevansa olonsa rasittavaksi ja tahtovansa muuttaa sitä, ja kuinka
heidän luoksensa oli tullut Klaara, ja kuinka he kaikki kolme yhtäkkiä
päättivät jättää tämän elämän. He luulivat, että tämä yö jo oli lopussa
ja tahtoivat mennä kukin huoneeseensa, kun eteisestä yhtäkkiä kuului
juopuneiden vieraiden rähinä. Viuluniekka alkoi soittaa tanssia,
pianonsoittajatar rupesi takomaan sormillaan iloisen venäläisen laulun
säveliä kadrillin ensimäistä tuuria varten;--muisti kuinka pieni,
humalainen, viinalta haiskahtava ja ikottava miekkonen valkoisessa
kaulahuivissa ja hännystakissa, minkä hän toisessa tuurissa heitti
päältään, sieppasi hänet, ja toinen,--lihakas partaniekka, myöskin
hännystakissa, (he olivat tulleet joistakin iltahuveista)--otti Klaaran,
ja kuinka he sitten kauan pyörivät, joivat, huusivat ja mässäsivät...

Ja näin vieri vuosi, vieri kaksi ja kolme. Kuinka siinä voisi olla
muuttumatta! Ja hänessä äkkiä heräsi vanha viha Nehljudofiin, teki mieli
haukkua ja moittia häntä. Ja hän katui että oli jättänyt hyvää
tilaisuutta käyttämättä ja vielä kerran sanomatta hänelle tuntevansa
hänet, eikä antautuvansa hänelle, ei sallivansa hänen henkisesti käyttää
häntä hyväksensä niinkuin oli käyttänyt hyväksensä ruumiillisesti, ei
sallivansa hänen tehdä hänestä oman jalomielisyytensä esinettä. Ja
jotenkin sammuttaakseen tuon tuskallisen säälin tunteen omaa itseänsä
kohtaan ja tietäen kaikki moitteet turhiksi hänen rupesi tekemään mieli
viiniä. Eikä hän olisikaan voinut pidättää itseänsä, vaan olisi juonut,
jos olisi vielä ollut vankilassa. Mutta täällä ei voinut saada viiniä
muualta kuin välskäriltä, ja välskäriä hän taasen pelkäsi, tämä kun
ahdisteli häntä. Mutta suhteet miehiin olivat hänelle vastenmieliset.
Istuttuaan vähän aikaa käytävän penkillä palasi hän takaisin kammioonsa
ja vastaamatta mitään kumppanille kauan itki kukistunutta elämäänsä.



XIV.


Pietariin oli Nehljudofilla kolme asiaa: kassatsioonianomus senaattiin
Maslovan asiasta, Fedosja Birjukovan juttu valitusasiain komiteassa, ja,
Vera Bogoduhofskajan pyynnöstä, anomus santarmihallitukseen tai 3:teen
osastoon Shustovan vapauttamisesta ja äidin sallimisesta tavata
poikaansa, jota säilytettiin linnassa ja josta Vera Bogoduhovskaja oli
hänelle kirjoittanut. Nämä molemmat asiat hän katsoi samaksi kolmanneksi
asiaksi. Ja neljäs asia oli vielä lahkolaisjuttu, jotka lahkolaiset
olivat lähetetyt pois kotoaan Kaukaasiaan syystä, että olivat lukeneet
ja selitelleet evankeliumia. Hän oli luvannut, enemmän itselleen kuin
heille, että tekisi kaikki mitä oli mahdollista tämän asian
selvittämiseksi.

Siitä saakka kuin hän ensi kerran oli käynyt Maslennikofin luona, ja
erittäinkin tultuaan matkaltaan maaseudulta Nehljudof koko olennollaan
tunsi inhoa niihin piireihin, missä hän oli tähän asti elänyt,--niihin
piireihin, missä peitettiin mitä tarkimmin kaikki kärsimykset, joita
miljoonat ihmiset kantoivat muutamien harvojen mukavuuden ja huvituksien
turvaamiseksi, ja peitettiin niin huolellisesti, että näiden piirien
ihmiset eivät nähneet eivätkä voineet nähdä noita kärsimyksiä eikä siis
myöskään oman elämänsä julmuutta ja rikoksellisuutta. Nehljudof ei nyt
enää voinut seurustella näiden ihmisten kanssa tuntematta tukaluutta ja
paheksimatta itseänsä. Mutta näihin piireihin oli hänet kuitenkin
saattanut hänen omat entiset elämäntapansa, samoin kuin myös sukulais-
ja ystävyyssuhteet, ja saattoi nyt etupäässä se, että voidakseen tehdä
sitä, mikä hänen mieltänsä yksistään kiinnitti, nimittäin auttaa sekä
Maslovaa että kaikkia muita autettavia, kärsiviä, hänen oli pyytäminen
apua ja palvelusta tämän piirin ihmisiltä, joita hän ei ainoastaan ollut
kunnioittamatta vaan usein paheksi ja ylenkatsoi.

Pietarissa Nehljudof pysähtyi äitinsä sisaren, kreivitär Tsharskajan
luo, joka oli entisen ministeriä vaimo, ja joutui näin sen
ylimysmaailman sisimpään keskukseen, joka oli tullut hänelle niin
vastenmieliseksi. Niin epämiellyttävää kuin tämä olikin, ei hän voinut
muuten menetellä. Asettumalla johonkin hotelliin hän olisi loukannut
tätiä, mutta tällä oli korkeita tuttavuuksia ja hän saattoi siis olla
suureksi hyödyksi kaikissa niissä asioissa, joita Nehljudof aikoi
puuhata.

--Ja mitä minä kuulenkaan sinusta?--Täydellisiä ihmeitä,--puhui hänelle
kreivitär Jekaterina Ivanovna, tarjoten hänelle heti tuliaisiksi
kahvia.--_Vous posez pour un Howard_. Autat pahantekijöitä. Ajelet
vankiloissa. Korjailet epäkohtia.

--En sinnepäinkään, semmoista en ole ajatellutkaan.

--Mutta sehän on kylläkin hyvää. Kun ei siinä vaan olisi jotain romaania
lisäksi. Kerroppas nyt.

Nehljudof kertoi suhteensa Maslovaan,--kaikki, niinkuin oli.

--Muistan, muistan, Helena parka puhui minulle jotain siitä asiasta, kun
sinä asuit noiden muminojen luona, nehän taisivat aikoa naittaa sinut
ottotyttönsä kanssa, (kreivitär Jekaterina Ivanovna oli aina halveksinut
Nehljudofin tätejä isän puolelta)... Vai sekö se siis oli? _Elle est
encore jolie_?

Täti Jekaterina Ivanovna oli 60-vuotias terve, iloinen, tarmokas,
puhelias nainen. Kasvultaan hän oli kookas ja hyvin täyteläs, huulessa
hänellä tuntui mustat viikset. Nehljudof piti hänestä ja lapsuudestaan
saakka oli tottunut ottamaan vaikutusta hänen tarmostaan ja
iloisuudestaan.

--Ei, _ma tante_, tuo kaikki on lopussa. Minä halusin vaan auttaa häntä,
sentähden että ensiksikin hän on syyttömästi tuomittu, ja toiseksi minä
olen siihen syypää, niin kuin olen syypää koko hänen onnettomuuteensa.
Tunnen velvollisuudekseni tehdä kaikki mitä voin hänen hyväkseen.

--Mitäs ne ovat sitten minulle kertoneet että sinä muka aikoisit mennä
naimisiin hänen kanssansa.

--Niin aijoinkin, mutta hän ei suostu. Jekaterina Ivanovna laski
lasisilmänsä alas ja katsoi ääneti ja kummastellen niiden yli sisarensa
poikaan. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttuivat ja niissä ilmeni
tyytyväisyys.

--Tyttö onkin viisaampi sinua. Voi, mikä hölmö sinä olet! Ja sinä olisit
todellakin mennyt naimisiin hänen kanssaan?

--Se on tietty.

--Huolimatta siitä mikä hän on ollut?

--Juuri sen vuoksi. Minähän olen kaikkeen syypää.

--Ei, hölmö olet kuin oletkin,--sanoi täti, pidättäen
naurua.--Tiedätkö, se sopii mainiosti,--jatkoi hän.--Alinella on
merkillinen turvakoti, Magdaleenalaitos. Kävin kerran siellä. Ne naiset
siellä ovat hyvin inhoittavia: minä sen jälkeen peseskelin itseäni
yhtämittaa. Mutta Aline on sitä vastoin koko sielullaan asiassa kiinni.
Niinpä me nyt annamme tuon sinun hänen laitokseensa. Jos kuka saa hänet
paranemaan, niin se on Aline.

--Mutta hänhän on tuomittu Siperiaan. Tänne olen tullut juuri
puuhatakseni tuomion kumoamista. Se on minun ensimäinen asiani teille.

--Vai niin, missä hänen juttunsa sitten on?

--Senaatissa.

--Senaatissako? Minulla on serkkuni Ljovushka senaatissa. Hän on tosin
vaan ritarimerkkien osastolla. Ja niistä oikeista en minä tunne ketään.
Kaikki he mitä lienevät saksalaisia: Ge, Fe, De, läpi koko aakkoston.
Taikka kaikellaisia Ivanofia, Semjonofia, Nikitiniä, taikka Ivanenkoja,
Simonenkoja, Nikitenkoja vaihtelun vuoksi. _Des gens de l'autre monde_.
Mutta voinhan kumminkin sanoa miehelleni. Kyllä hän ne tuntee. Hän
tuntee kaikellaisia ihmisiä. Minä sanon, mutta sinä itse selitä
hänelle, sillä minua hän ei koskaan ymmärrä. Puhuinpa minä mitä tahansa,
ei hän sano mitään ymmärtävänsä. Kaikki muut ymmärtävät, hän vaan ei.

Samassa tuli sisälle lakeija, polvisukissa, tuoden hopeisella
tarjottimella kirjeen.

--Tämä onkisi juuri Ahneita. Sinäpä saat kuulla nyt Kiesewetteriäkin.

--Mikä Kiesewetter se on?

--Kiesewetterkö? Tulehan illalla, niin saat tietää mikä mies se on. Hän
puhuu niin, että kaikkein paatuneimmatkin pahantekijät lankeavat
polvilleen, itkevät ja katuvat.

Kreivitär Jekaterina Ivanovna kannatti, niin kummalta kuin se kuuluukin
ja niin vähän kuin se sopikin hänen luonteeseensa, kiivaasti sitä oppia,
jonka mukaan usko lunastukseen katsottiin kristillisyyden ydinkohdaksi.
Hän ajeli kokouksissa, missä tätä silloin muodissa ollutta oppia
saarnattiin, ja kokosi luokseen uskovaisia. Mutta vaikka tämän opin
mukaan kaikki kirkonmenot, jumalankuvat jopa sakramentitkin hyljättiin,
oli Jekaterina Ivanovnan kaikissa huoneissa ja hänen vuoteensakin
ääressä jumalankuvia, ja hän täytti kaikki mitä kirkko vaati näkemättä
tässä mitään ristiriitaisuutta.

--Kunpa tuo sinun Magdaleenasi saisi häntä kuulla; ihan varmaan
kääntyisi,--sanoi kreivitär.--Ja muista nyt varmaan olla kotona illalla.
Se on mitä merkillisin mies.

--Ei se huvita minua, _ma tante_.

--Mutta minä sanon, että se huvittaa. Ja sinun täytyy tulla. Sano nyt
siis mitä minulta tarvitset? _Videz votre sac_.

--Olisi vielä asiaa linnaan.

--Linnaanko? No sinne voin antaa sinulle kirjeen paroni Kriegsmuthille.
_C'est un très brave homme_. Ja tunnethan itsekin hänet. Hän oli isäsi
toveri. Hänellä on tosin taipumuksia spiritismiin, mutta se ei mitään
tee. Hän on hyvänluontoinen. Mitä asiaa sinun on sinne?

--Täytyy pyytää, että eräälle äidille annettaisiin lupa tavata
poikaansa, joka istuu siellä. Mutta minulle sanottiin, ettei asia riipu
Kriegsmuthista vaan Tshervjanskista.

--Tshervjanskista minä en pidä, mutta sehän on Marietten mies. Voipihan
pyytää Marietteä. Kyllä hän minun tähteni sen tekee. _Elle est très
gentille_.

--Ja sitten pitää vielä puuhata erään naisen puolesta, joka on jo
useampia kuukausia istunut vankilassa ilman että kukaan tietää mistä
syystä.

--No ei vaan, kyllä hän itse varmaan tietää syyn. Ne tietävät
erinomaisen hyvin. Ja se on noille lyhyttukkaisille aivan oikein.

--Emme tiedä, onko oikein vai ei. Mutta he kaikissa tapauksissa
kärsivät. Te olette kristitty ja uskotte evankeliumiin, ja kuitenkin
voitte olla niin säälimätön.

--Ei se estä. Evankeliumi on evankeliumi, mutta mikä on vastenmielistä,
se on vastenmielistä. Pahemmin tekisin, jos teeskentelisin rakastavani
nihilistejä ja erittäinkin lyhyttukkaisia nihilistejä, silloin kun en
voi niitä sietää.

--Miksette voi niitä sietää?

--Jälkeen maaliskuun 1 päivän[3] kysyt miksi?

--Eiväthän kaikki ole ottaneet osaa maaliskuun 1 päivän tekoon.

--Sama se: mitäs he tunkeutuvat asioihin, jotka eivät kuulu heihin. Ei
se ole naisten asia.

--Mutta pidättehän että Mariette esim. kyllä voi ottaa asioihin
osaa,--sanoi Nehljudof.

--Mariette? Mariette on Mariette. Mutta tuommoiset puolivillaiset, ne
luulevat voivansa opettaa kaikkia.

--Ei opettaa, vaan yksinkertaisesti vaan auttaa kansaa.

--Ilman heitäkin tiedetään, ketä on auttaminen, ketä ei.

--Mutta kansahan on kurjuudessa. Juuri äsken tulen maalta. Onko
todellakin välttämätöntä, että talonpojat tekevät työtä otsansa hiessä
eivätkä saa syödä kylläkseen, ja että me sitä vastoin elämme hirveässä
ylellisyydessä,--puhui Nehljudof tädin hyväntahtoisuudesta saaden halua
lausua hänelle kaikki ajatuksensa julki.

--Tahdotko sinä siis, että minä tekisin työtä enkä mitään söisi?

--En, en tahdo ettette söisi,--sanoi Nehljudof ehdottomasti
hymyillen,--minä tahdon vaan, että me kaikki tekisimme työtä ja kaikki
söisimme.

Täti laski taas alas lasisilmänsä ja katsoi niitten yli uteliaasti
Häneen.

--_Mon cher, vous finirez mal_[4],--sanoi hän.

--No miksi niin.

Samassa astui huoneeseen pitkä, leveäharteinen kenraali. Se oli
kreivittären mies, entinen ministeri Tsharskij.

--Vai niin, Dmitrij. Hyvää päivää,--sanoi tämä, tarjoten hänelle vasta
ajellun poskensa suudeltavaksi.--Milloin olet saapunut?

Itse hän suuteli äänettömänä vaimoansa otsaan.

--Ei, hän on lahjomaton,--kääntyi kreivitär miehensä puoleen.--Hän
käskee minun mennä ojalle vaatteita pesemään ja syömään vaan perunoita.
Hän on kauhea hölmö, mutta tee sinä kuitenkin hänelle se, minkä hän
pyytää.--Oletko kuullut, sanotaan Kamenskajan olevan niin
epätoivoissaan, että on henki vaarassa,--kääntyi hän miehensä
puoleen,--lähtisit sinä hänen luokseen.

--Se on todellakin hirmuista,--sanoi mies.

--No, menkää nyt puhumaan hänen kanssansa, minun täytyy kirjoittaa
kirjeitä.

Tuskin oli Nehljudof päässyt viereiseen huoneeseen, kun täti huusi
hänelle edellisestä:

--Kirjoitanko siis Mariettelle?

--Olkaa niin hyvä, _ma tante_.

--Minä siis jätän avonaiseksi, mitä siihen lyhyttukkaiseen tulee, kyllä
hän käskee miehellensä, ja tämä tekee kaikki. Älä sinä vaan luule, että
minä olen pahasisuinen. Kaikki sinun holhokkisi ovat sangen
inhoittavia, mutta en minä tahdo heille pahaa. Olkoot sitten, no mene
nyt. Muista olla kotona illalla, saat kuulla Kiesewetteriä. Ja me
pidämme pienen hartaushetken. Ja jollet sinä vaan pane vastaan, niin se
tulee tekemään sinulle sangen hyvää. Tiedänhän minä, että Helena ja te
kaikki muut olette niissä asioissa hyvin takapajulla. Näkemään asti
siis.



XV.


Kreivi Ivan Mihailovitsh oli virasta eronnut ministeri ja sangen
luja-mielipiteinen mies. Kreivi Ivan Mihailovitshin vakaumukset olivat
nuoruudesta pitäen siinä, että niinkuin lintu luonnostaan syö matoja, on
puettu höyheniin ja untuviin ja lentelee ilmassa, niin hänenkin
luontonsa vaatii häntä syömään kalliita ruokia, joita kalliit kokit ovat
valmistaneet, olla puettuna kaikkein mukavimpaan pukuun, ajella kaikkein
kesyimmillä ja nopeimmilla hevosilla, ja että tämän kaiken sen vuoksi
pitää olla valmiina häntä varten. Paitsi sitä kreivi Ivan Mihailovitsh
arveli, että mitä enemmän hänellä on kaikenlaisia rahatuloja kruunulta
ja mitä enemmän hänellä on kunniamerkkejä ja jalokiviesineitä vissine
nimikirjoituksineen, ja mitä useammin hän tulee tapaamaan ja puhumaan
korkeitten henkilöitten kanssa molempaa sukupuolta, sitä parempi hänen
on. Mutta kaikki muu näiden perussääntöjen rinnalla oli kreivi Ivan
Mihailovitshin mielestä mitätöntä ja turhanpäiväistä. Kaikki muu saattoi
olla joko näin tahi ihan päinvastoin. Tämän uskon mukaan kreivi Ivan
Mihailovitsh oli elänyt ja vaikuttanut Pietarissa neljänkymmenen vuoden
aikana ja 40 vuoden kuluttua saavutti ministerin aseman.

Kreivi Ivan Mihailovitshin pääominaisuudet, joiden kautta hän oli kaiken
tämän saavuttanut, olivat siinä, että hän ensiksikin osasi ymmärtää
kirjelmien ja asetusten sisältöä, ja kykeni panemaan kokoon, vaikkei
aivan sujuvastikaan, ymmärrettäviä asiapapereita sekä välttämään
oikokirjoitusvirheitä; toiseksi siinä, että hän osasi sangen hyvin
esiintyä, ja missä tarvittiin antaa itsellensä ylpeän, koskemattoman ja
ylevännäköisen muodon, mutta toisin paikoin taas osottaa
mukautuvaisuutta aina intohimoon ja halpamaisuuteen asti; kolmanneksi
siinä, ettei hänellä ollut mitään yleisiä periaatteita tai sääntöjä, ei
yksityistä siveyttä koskevia eikä yhteiskunnallisia, ja että hän sen
vuoksi saattoi olla, tarvittaessa, yhtä mieltä kaikkein kanssa ja
myöskin tarvittaessa eri mieltä kaikkien kanssa. Näin menetellessään hän
pyrki ainoastaan ylläpitämään yleistä johdonmukaisuutta, koettaen olla
joutumatta ilmeiseen ristiriitaan itsensä kanssa. Mutta aivan
välinpitämätön hän oli siitä, oliko hänen menettelynsä itsessään oikea
vai väärä, samoin kuin siitäkin oliko sen seurauksena suurin onni vai
suurin onnettomuus Venäjän valtakunnalle tai koko maailmalle.

Kun hän tuli ministeriksi, niin kaikki hänestä riippuvat henkilöt, (ja
niitä oli hyvin paljon sekä alamaisia että läheisiä), ja myöskin kaikki
syrjäiset samoin kuin hän itsekin olivat vakuutetut siitä että hän oli
sangen järkevä valtiollinen mies. Mutta kun joku aika oli kulunut eikä
hän ollut saanut mitään toimeen, ei mitään osottanut, ja kun olemassa
olon taistelussa vallitsevien lakien mukaan aivan samanlaiset ihmiset
kuin hänkin, jotka olivat oppineet kirjoittamaan ja ymmärtämään
papereita, yhtä ylhäisen näköiset ja yhtä periaatteettomat virkamiehet
olivat tunkeneet hänet syrjään ja hän oli pakoitettu eroamaan virastaan,
niin selvisi kaikille, ettei hän ollutkaan mikään erittäin viisas, vaan
päinvastoin jotenkin rajoitettu ja vähänsivistynyt, vaikkakin hyvin
itseensä luottava ihminen, ja että hänen mielipiteensä juuri ja juuri
kohosivat vanhoillisten lehtien etuartikkelien tasalle. Kävi selväksi,
ettei hänessä ollut mitään, mikä olisi eroittanut häntä muista vähän
sivistyneistä itseensäluottavaisista virkamiehistä, niistä, jotka olivat
tunkeneet hänet tieltään, ja sen hän itsekin ymmärsi, mutta se ei
missään tapauksessa horjauttanut hänen vakaumustansa, että hänen oli
joka vuosi saaminen suuren määrän kruunun rahoja ja uusia koristuksia
juhlapukuunsa. Tämä vakaumus oli niin luja, ettei kukaan olisi
uskaltanut kieltää häneltä sitä, ja niinpä hän nosti joka vuosi, osaksi
eläkkeenä ja osaksi palkkiona jäsenyydestä korkeimmassa valtiollisessa
laitoksessa ja esimiehyydestään kaikenlaisissa komiteoissa, muutamia
kymmenkuntia tuhansia ruplia ynnä lisäksi vastaanotti joka vuosi
oikeuksia yhä uusiin nauhoihin olkapäissään ja housuissaan ja
emaljeerattuihin tähtösiin hännystakin alle. Tämän johdosta oli kreivi
Ivan Mihailovitshillä suuria tuttavuuksia.

Kreivi Ivan Mihailovitsh kuunteli Nehljudofia niin, kuin hänen oli ennen
ollut tapana kuunnella esittelijänsä lausuntoja, ja kuunneltuansa sanoi
antavansa hänelle kaksi kirjettä, joista toisen senaattori Wolfille,
kassatsiooniosastossa. »Hänestä puhutaan sitä ja tätä, mutta _dans tous
les cas c'est un homme très comme il faut_», sanoi hän.--»Ja hän on
minulle kiitollisuuden velassa ja tekee siis voitavansa». Toisen kirjeen
antoi kreivi Ivan Mihailovitsh vaikuttavalle henkilölle valitusasiain
komiteassa. Fedosja Birjukovan asia, niinkuin Nehljudof sen kertoi,
herätti suuressa määrin hänen huomiotansa. Kun Nehljudof sanoi aikovansa
kirjoittaa keisarinnalle, sanoi hän, että asia oli todellakin sangen
liikuttava ja että tilaisuuden sattuessa voisi kertoa sen siellä. Mutta
lupausta hän ei voinut antaa. Menköön anomus tavallista tietänsä. Mutta
jos niin soveltuu,--arveli hän,--jos käskevät »vähäisen komitean»
kokoukseen, niin hän kenties tulee mainitsemaan asiasta.

Saatuaan kreiviltä molemmat kirjeet, ja tuon kirjeen Mariettelle, läksi
Nehljudof heti kaikkiin noihin paikkoihin.

Ensimäiseksi hän meni Marietteä tapaamaan. Tämän hän oli tuntenut
kasvavana tyttönä eräässä varattomassa ylimysperheessä, tiesi hänen
menneen naimisiin loistavalla uralla olevan henkilön kanssa, josta
Nehljudof oli kuullut rumanlaisia juttuja, ja hänen oli sentähden, kuten
ainakin, tuskallisen vaikea taas kääntyä miehen puoleen, jota ei
kunnioittanut. Tämmöisissä tapauksissa hän tunsi aina sisällistä
hajaantumista, tyytymättömyyttä itseensä ja horjuvaisuutta: pitikö
pyytää vai olla pyytämättä, mutta hän oli aina tullut siihen
päätökseen, että piti pyytää. Paitsi sitä epäsuoruutta, jota hän tunsi
esiintyessään pyytäjänä ihmisten keskuudessa, joita hän ei enää pitänyt
ominaan, vaan jotka pitivät häntä omanansa, tunsi hän tässä seurassa
suistuvansa entiselle tavaksi tulleelle tolalleen ja ehdottomasti
antautuvansa sen kevytmielisen, siveettömän hengen valtaan, joka näissä
piireissä vallitsi. Tämän hän oli kokenut jo täti Jekaterina Ivanovnan
luona. Hän oli jo äsken aamulla, puhuessaan tämän kanssa kaikkein
totisimmista asioista, antautunut pilapuheisiin.

Pietari, missä hän ei ollut pitkään aikaan käynyt, teki yleensäkin
häneen tavallisen ruumiillisesti kiihoittavan ja henkisesti tylsyttävän
vaikutuksensa.

Kaikki oli niin puhdasta, mukavaa, järjestettyä, ja erittäinkin ihmiset
olivat siveellisessä suhteessa niin vaatimattomat, että elämä tuntui
tavattoman helpolta.

Mainio, puhdas, kohtelias ajuri kuletti häntä mainioiden, kohteliaiden,
puhtaiden poliisien sivuitse, pitkin mainioita, vedellä puhtaiksi
valeltuja katuja, mainioiden, puhtaiden talojen ohi siihen taloon, missä
asui Mariette.

Portaiden edustalla odotteli englantilainen hevospari, ja englantilaisen
näköinen kuski poskipartoineen, joka ylettyi puoleen poskea,
kirjaillussa puvussa, siimapiiiska pystyssä istui ylpeänä pukilla.

Ovenvartija tavallista puhtaammassa univormussa avasi oven eteiseen,
missä seisoi ajolakeija vieläkin puhtaammassa korupuvussa erinomaisen
hyvin kammatulla parralla, ja päivystävä sanansaattaja, hänkin uudessa,
puhtaassa univormussa.

--Kenraali ei ota vastaan. Eikä kenraalitarkaan. Kenraalitar suvaitsee
juuri olla lähdössä.

Nehljudof antoi pois kreivitär Jekaterina Ivanovnan kirjeen, otti esiin
visiittikortin ja rupesi pöydän ääressä, missä oli kirja kävijöitä
varten, kirjoittamaan olevansa hyvin pahoillaan, ettei tavannut. Mutta
samassa lakeija syöksyi rappusia kohden, ovenvartija astui ulko-oven
eteen huutaen: »vaunut esiin», ja sanansaattaja jähmettyi patsaaksi
paikalleen kädet ojona pitkin housunpoimuja ja silmillänsä saattaen ja
seuraten keskikokoista, ohkaista naista, joka tuli alas rappusista
käyden nopeammin kuin hänen ylhäiselle asemalleen olisi sopinut.

Mariettellä oli suuri sulkahattu ja musta puku, musta vaippa ja uudet
mustat hansikkaat; hänen kasvonsa olivat hunnuitetut.

Nähtyään Nehljudofin hän nosti huntunsa, paljasti hyvin kauniit kasvonsa
loistavine silmineen ja katsahti kysyvästi häneen.

--Vai niin, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh,--sanoi hän iloisella,
miellyttävällä äänellä.--Olisin kyllä tuntenut...

--Miten, muistatteko todella vielä kuinka minua kutsutaan?

--Kuinkas sitten, me sisaren kanssa olimme teihin rakastuneet,--sanoi
hän ranskaksi:--mutta kylläpä olettekin muuttunut. Kuinka ikävä, että
minun on lähteminen. Mutta mennään sentään takasin,--sanoi hän pysähtyen
kahden vaiheilla.

Hän katsahti seinäkelloon.

--Ei, en saata. Minun täytyy joutua sielumessulle Kamenskajan luo. Hän
on aivan särjetty.

--Mitäs sen Kamenskajan on?

--Ettekö todella ole kuullut: hänen poikansa on tapettu
kaksintaistelussa. He taistelivat Posenin kanssa. Ainoa poika.
Hirmuista. Äiti on ihan särjetty.

--Olen kyllä kuullut.

--Ei, kyllä on parasta että lähden, mutta tulkaa te huomenna, tai tänä
iltana,--sanoi hän ja suuntautui nopein kevein askelin ulko-ovea kohden.

--Tänä iltana ei minun sovi,--sanoi Nehljudof seuraten häntä
ulkoportaille.--Minullahan olisi asiaa teille,--sanoi Nehljudof
katsellen portaiden eteen ajavia hevosia.

--Mitä se on?

--Tässä on kirje tädiltä asiasta,--sanoi Nehljudof antaen hänelle kapean
kirjekuoren suuren vaakunakuvan kanssa:--Siitä saatte nähdä.

--Kyllä tiedän, kreivitär Jekaterina Ivanovna kuvailee että minulla on
vaikutusvaltaa mieheeni asioissa. Hän erehtyy. En voi enkä tahdo
mihinkään sekaantua. Mutta kreivittären ja teidän tähtenne olen tietysti
valmis tekemään poikkeuksen periaatteistani. Mitä asia koskee?--puhui
hän hakien pienellä kädellä taskuansa.

--Linnaan on suljettu eräs tyttö, joka on sairas eikä mihinkään syypää.

--Mikä hänen nimensä on?

--Shustova. Lyydia Shustova. Kyllä sekin on kirjeessä.

--Olkoon menneeksi. Minä koetan toimittaa,--sanoi hän nousten keveästi
pehmeäksi topattuun ajopeliin, joka hohti siipinensä auringossa, ja
avasi varjostimensa. Lakeija istuutui pukille ja käski kuskin ajamaan.
Ajopelit läksivät liikkeelle, mutta samassa Mariette kosketti
parasollillaan kuskin selkää, ja komeat, hienonahkaiset, englantilaiseen
malliin leikatut tammat koukistaen ohjaksilla kiristettyjä kauniita
paitansa, pysähtyivät tömistellen hienoja jalkojansa.

--Tulkaa siis, mutta olkaa hyvä: ei itsekkäissä tarkoituksissa,--sanoi
hän ja hymyili hymyllä, jonka voiman hän hyvin tunsi, ja, ikäänkuin
olisi päättänyt näytännön, laski alas esiripun,--huntunsa.--No, annappas
mennä,--ja hän kosketti jälleen kuskia varjostimellaan.

Nehljudof kohotti lakkiansa. Mutta puhdasveriset voikkostammat,
pärskytellen sieramiansa alkoivat iskeä kavioitansa katuun ja ajopelit
vierivät nopeasti poispäin, silloin tällöin vaan tien epätasaisuuksissa
keveästi tärskähtäen uusilla kummipyörillään.



XVI.


Muistellen sitä hymyä, jonka he olivat vaihtaneet Marietten kanssa,
pudisti Nehljudof itselleen päätään.

»Tuskin ehtii katsahtaa ympärilleen, kuin jo on jälleen kietoutunut
tuohon elämään», ajatteli hän, taas kokien sitä kaksinaisuutta ja
epäilystä, jota hänessä herätti välttämättömyys hakea niiden ihmisten
suosiota, joita hän ei kunnioittanut. Päätettyään minne oli ensin ja
minne sitten lähteminen, ettei tulisi tehneeksi turhia matkoja, meni
Nehljudof ensiksikin senaattiin; hän saatettiin kansliaan, minkä
erinomaisessa huoneustossa hän näki suunnattoman joukon erinomaisen
kohteliaita ja puhtaita virkamiehiä.

Maslovan anomus oli saapunut perille ja oli jätetty tarkastamista ja
lausunnon antamista varten sille samalle senaattori Wolfille, jolle
hänellä oli kirje sedältä, sanottiin Nehljudofille.

--Senaatin istunto tulee tapahtumaan tällä viikolla,--mutta Maslovan
asia tuskin ehtii tulla käsiteltäväksi tässä istunnossa. Jos erityisesti
pyytäisi, niin saattoi toivoa, että se tulisi esille tälläkin viikolla,
keskiviikkona,--sanoi joku.

Istuessaan senaatin kansliassa odottamassa tietoja sai Nehljudof jälleen
kuulla keskusteltavan kaksintaistelusta ja tarkasti kerrottavan millä
tavalla nuori Kamenskij oli tapettu. Täällä hän ensi kerran kuuli tämän,
koko Pietarin suussa olevan jutun erikoiskohdat. Asianlaita oli se, että
upseerit olivat eräässä puodissa syöneet ostronia ja tavallisuuden
mukaan juoneet paljon.

Joku oli moittinut sitä rykmenttiä, missä Kamenskij palveli; Kamenskij
sanoi häntä valehtelijaksi. Toinen antoi Kamenskille korvapuustin.
Seuraavana päivänä he taistelivat, ja kuula sattui Kamenskin vatsaan,
sillä seurauksella, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli. Tappaja ja
sekundantit ovat vangitut, mutta kerrotaan, että vaikka he nyt
istuvatkin päävahdissa, päästetään he vapaiksi kahden viikon kuluttua.

Senaatin kansliasta ajoi Nehljudof valitusasiain komiteaan, erään
siellä vaikuttavan virkamiehen, paroni Vorobjofin luo, joka asui
suurenmoisessa huoneustossa kruunun talossa. Ovenvartija ja lakeija
ilmoittivat ankarasti Nehljudofille, ettei paronia voinut tavata muutoin
kuin vastaanottopäivinä,--että hän oli nyt keisarillisen majesteetin
luona, ja huomenna oli taas esittely. Nehljudof jätti kirjeensä ja ajoi
senaattori Wolfin luo.

Wolf oli juuri syönyt aamiaisensa ja poltteli tapansa mukaan sikaria
sekä käveli edestakaisin huoneessaan ruuansulatuksen edistämiseksi, kun
Nehljudof saapui. Vladimir Vasiljevitsh Wolf oli todellakin _un homme
très comme il faut_, ja asetti tämän ominaisuutensa ylemmäksi muuta,
katsoi sen korkeudesta kaikkia muita ihmisiä, eikä voinut olla
asettamatta tätä ominaisuutta korkealle, sillä ainoastaan sen avulla hän
oli saavuttanut loistavan virkauransa, juuri sen, jota oli halunnut,
s.o. naimisen kautta hankkinut itselleen omaisuuden, joka tuotti 18
tuhatta ruplaa vuotuista tuloa, ja puuhiensa kautta senaattorin paikan.
Hän ei katsonut olevansa ainoastaan _un homme très comme il faut_, vaan
piti itseään ritarillisen rehellisyydenkin miehenä. Rehellisyytenä hän
piti sitä, ettei ottanut yksityisiltä henkilöiltä salaa lahjoja. Mutta
kaikellaisten päivä- ja matkarahojen sekä vuokramaksujen tinkiminen
kruunulta ja lupautuminen sen edestä orjamaisesti täyttämään mitä ikänä
hallitus, häneltä vaati, se ei hänen mielestänsä ollut epärehellisyyttä.
Niinikään hän ei pitänyt epärehellisyytenä, vaan päinvastoin miehuutena,
urotekona, isänmaallisuutena sitä, että ollessaan kuvernöörinä eräässä
Puolan läänissä hän oli ollut syynä karkoitukseen ja vankilaan
sulkemiseen sen nojalla, että nämä olivat kiintyneet omaan kansaansa ja
isiensä uskontoon. Ei hän myöskään pitänyt epärehellisyytenä sitä, että
oli anastanut haltuunsa häneen rakastuneen vaimonsa ja tämän sisaren
omaisuuden. Päinvastoin hän piti sitä erinomaisen järkevänä tapana
järjestää perheelliset asiansa. Vladimir Vasiljevitshin perheeseen
kuului hänen persoonaton vaimonsa, tämän sisar, jonka maatilan hän oli
myynyt ja pannut rahat omalle nimelleen, ynnä hiljainen pelonalainen
ruma tytär, joka vietti yksinäistä raskasta elämää löytäen ajanviettoa
viime aikoina vaan evankeliumissa, kokouksissa Alinen ja kreivitär
Jekaterina Ivanovnan luona. Vladimir Vasiljevitshin poika oli
hyvänluontoinen, hän oli jo 15-vuotisena parroittunut ja siitä saakka
myöskin alkanut juoda ja viettää siveetöntä elämää, jota hän jatkoi
20:teen ikävuoteensa asti. Hän oli karkoitettu kotoa siitä syystä, ettei
ollut missään lopettanut opintojansa, ja liikkumalla huonoissa seuroissa
ja tekemällä velkoja pilasi isänsä mainetta. Isä oli kerran maksanut
poikansa edestä 230 ruplaa velkoja, sitten maksoi vielä toisen kerran
600 ruplaa, mutta ilmoitti pojalle, että tämä oli viimeinen kerta, että
jollei hän tee parannusta, niin hän ajaa hänet pois kotoa ja katkaisee
kaiken yhteyden hänen kanssaan. Mutta poika ei ollut ainoastaan
tekemättä parannusta, vaan teki vielä 1,000 ruplan velan ja rohkeni
lisäksi sanoa isälle, että hänen on muutenkin tukala asua kotona.
Silloin Vladimir Vasiljevitsh ilmoitti pojalle, että tämä saa lähteä
matkaansa, ja ettei hän enää tunnusta häntä pojakseen. Siitä saakka
Vladimir Vasiljevitsh esiintyi niinkuin hänellä ei olisi koskaan ollut
mitään poikaa, eikä talonväestä kukaan uskaltanut puhua hänelle pojasta,
ja Vladimir Vasiljevitsh oli aivan vakuutettuna siitä, että hän oli
järjestänyt perheelliset olonsa mitä parhaiten.

Wolf otti vastaan Nehljudofin leppeällä ja hiukan pilkallisella hymyllä,
(se oli hänen tapansa, joka ehdottomasti johtui siitä etevämmyydestä,
missä hän luuli olevansa enimpiin ihmisiin). Hän pysähtyi käynnissään
edestakaisin, tervehti Nehljudofia ja luki hänen kirjeensä.

--Pyydän nöyrimmästi, istukaa, mutta minulle suokaa anteeksi. Jos
sallitte, jatkan minä kävelemistäni,--sanoi hän pistäen kätensä
kotitakkinsa taskuihin ja kulkien kevein askelin suuren jäykkäkuosisen
työhuoneensa halki.--On sangen hupaista tutustua teihin ja samassa
myöskin tietysti tehdä Ivan Mihailovitshin mieliksi,--puhui hän
puhallellen ulos hyvänhajuista sinertävää savua ja varovasti siirtäen
suultansa sikaria, ettei tuhka putoaisi.

--Olisin vaan pyytänyt, että asia tulisi esitellyksi pikemmin, sillä jos
syytetyn on lähteminen Siperiaan, niin hyvä olisi että lähtö tulisi
tapahtumaan aikaisemmin,--sanoi Nehljudof.

--Aivan niin, ensimäisillä laivoilla Nishnij-Novgorodista, kyllä
tiedän,--sanoi Wolf armollisella hymyllään, tietäen aina edeltäpäin
kaikki, mistä ikinä hänen kanssaan rupesi puhumaan.--Mikä on syytetyn
nimi?

--Maslova...

Wolf tuli pöydän luo ja katsahti paperiin, joka oli asiakirjasalkussa.

--Aivan oikein, Maslova. Hyvä on, voinhan pyytää virkakumppaneitani.
Asian otamme esille keskiviikkona.

--Saanko siis sähköittää asianajajalle?

--Vai onko teillä asianajaja? Mitä varten? Mutta jos niin tahdotte,
miksei.

--Kassatsiooniaiheet saattavat olla riittämättömät,--sanoi Nehljudof,
mutta itse asianlaadusta pitäisi luullakseni näkyä, että syylliseksi
julistaminen oli väärinkäsityksen tuote.

--Niinpä kyllä, mutta senaatti ei voi ottaa juttua aineellisesti
tarkastaakseen,--sanoi Vladimir Vasiljevitsh ankarasti, katsellen
tuhkaa,--senaatti valvoo ainoastaan lain sovittamista ja tulkitsemista.

--Mutta tämä on nähdäkseni aivan erikoistapaus.

--Tiedän, tiedän. Kaikki tapaukset ovat erikoistapauksia. Me teemme
velvollisuutemme. Siinä kaikki.

--Tuhka pysyi yhä paikallaan, mutta siihen oli jo muodostunut halkeema
ja se oli siis jo vaarassa.--Taidatte käydä aniharvoin Pietarissa?--
sanoi Wolf, pidellen sikaria niin, ettei tuhka putoaisi. Mutta se
horjahti ja Wolf saattoi sen varovasti tuhka-astian luo, mihin se sortui.

--Mikä kauhea tapaus tuon Kamenskin kanssa,--sanoi hän.--Erinomainen
nuori mies, ainoa poika. Erittäinkin äidin asema,--puhui hän, toistaen
melkein sanasta sanaan sen, mitä tähän aikaan kaikkialla puhuttiin
Kamenskista. Puheltuaan vielä kreivinna Jekaterina Ivanovnasta ja hänen
ihastuksestaan uuteen uskonnolliseen suuntaan, jota Vladimir
Vasiljevitsh ei paheksinut eikä hyväksynyt, mutta joka hänen etevyytensä
ohella silminnähtävästi oli hänelle tarpeeton, hän soitti.

Nehljudof jätti hyvästi.

--Jos sopii, tulkaa, päivällisille--sanoi Wolf, tarjoten
kättään,--vaikkapa keskiviikkona. Silloin annan teille varman
vastauksenkin.

Oli jo myöhäistä ja Nehljudof ajoi kotiin tätin luokse.



XVII.


Kreivitär Jekaterina Ivanovnan luona syötiin päivällistä klo 1/2 8, ja
päivällinen tarjottiin uudella tavalla, jota Nehljudof ei ollut vielä
ennen nähnyt. Ruuat asetettiin pöydälle, ja lakeijat läksivät heti
tiehensä, niin että päivällisvieraiden oli omin käsin ottaminen eteensä.
Herrat eivät sallineet naisten vaivata itseään liiallisilla liikkeillä
ja vahvempana sukupuolena ottivat hartioillensa koko painon ruokain
sälyttämisessä naisille ja itselleen. Heti kun yksi ruokalaji oli syöty,
painoi kreivitär sähkönappulaa pöydässä, ja lakeijat ilmestyivät
kuulumattomasti sisälle, korjasivat ja vaihtoivat nopeasti lautaset ja
muut ruokakalut sekä toivat seuraavan ruokalajin. Päivällinen oli sangen
hieno, samoin kuin kaikki viinitkin. Suuressa valoisassa kyökissä
työskenteli ranskalainen kyökkipäällikkö kahden valkoisen apulaisen
kanssa. Päivällisillä oli kuusi henkeä: kreivi ja kreivitär, heidän
poikansa, synkkä kaartilaisupseeri, joka piti kyynäspäitä pöydällä,
Nehljudof, ranskalainen guvernantti ja maalta tullut kreivin
pääisännöitsijä.

Keskustelu koski täälläkin kaksintaistelua. Puhe oli siitä, miten
keisari suhtautui tähän asiaan. Tiedettiin, että keisari oli sangen
suruissaan äidin puolesta, ja niinpä kaikki olivat suruissaan äidin
puolesta. Mutta koska myöskin tiedettiin, että keisari, vaikka otti osaa
suruun, ei kuitenkaan tahtonut olla ankara tappajaa kohtaan, joka oli
puolustanut univormun kunniaa, niin kaikki muutkin olivat suopeat
tappajalle, joka oli puolustanut univormun kunniaa. Ainoastaan kreivitär
Jekaterina Ivanovna kevyt- ja vapaamielisyydessään antoi tappajasta
tuomitsevan lausunnon.

--Rupeavat vaan juomaan ja tappamaan kelpo nuorukaisia,--en mistään
hinnasta antaisi anteeksi,--sanoi hän.

--Tuota minä en ymmärrä, sanoi kreivi.

--Tiedän ettet sinä milloinkaan ymmärrä mitä minä puhun,--sanoi
kreivitär kääntyen Nehljudofin puoleen.--Kaikki ymmärtävät, paitsi oma
mies. Sanon, että minun on sääli äitiä, enkä tahdo, että tappaja jäisi
hyvilleen tekonsa jälkeen.

Silloin tähän asti mykkänä istunut poika otti puolustaakseen tappajaa ja
hyökkäsi äitinsä kimppuun, todistellen tälle jotenkin raa'alla tavalla,
ettei upseeri olisi voinut muuten menetellä, että muuten upseerien
oikeus olisi ajanut hänet pois rykmentistä. Nehljudof kuunteli ottamatta
osaa keskusteluun, ja entisenä upseerina hän kyllä ymmärsi, vaikkei
hyväksynytkään nuoren Tsharskin perusteluja, mutta samalla hän
ehdottomastikin asetti rinnakkain tuon upseerin, joka oli toisen
tappanut, sen vangin, kauniin nuorukaisen kanssa, jonka oli nähnyt
vankilassa ja joka oli tuomittu pakkotöihin tappelusta ja miestaposta.
Tämä, talonpoika, oli tappanut kiihoittuneessa mielentilassa ja oli nyt
erotettuna vaimostaan, perheestään, omaisistaan, pantu rautoihin ja pää
ajeltuna teki matkaa Siperiaan, edellinen taas istui hyvässä huoneessa
päävahdissa, aterioitsi oivallisesti, joi mainiota viiniä, luki kirjoja
ja jonkun päivän kuluttua varmaan tulisi pääsemään vapaaksi ja jatkamaan
entistä elämäänsä, ainoastaan entistään huomatumpana.

Nehljudof sanoi ajatuksensa. Kreivitär Jekaterina Ivanovna aluksi yhtyi
sisarensa pojan mielipiteeseen, mutta sitten rupesi äänettömäksi.

Niinkuin kaikki muut niin Nehljudofkin tunsi, että hän tuolla
kertomuksella oli tehnyt jotakin suoraan sopimatonta.

Illalla, kohta päivällisien jälkeen alkoi suureen saliin kokoontua väkeä
kuuntelemaan vastasaapuneen Kiesewetterin saarnaa. Saliin oli aivan kuin
luentoa varten asetettu tuoliriviä korkeine kaiverrettuine
selustimineen, ja pöydän eteen nojatuoli sekä pikkupöydälle vesikarahvi
saarnaajata varten.

Ulkoportaitten edessä odotteli vaunuja. Salissa istuivat komeapukuiset
naiset silkissä, sametissa, pitseissä, irtotukkineen ja kiristettyine ja
täytettyine vyötäryksineen. Naisten joukossa istui miespuolisia sekä
sotilas- että siviilihenkilöitä ja viisi henkeä alemmasta kansasta:
kaksi talonmiestä, puotilainen, lakeija ja kuski.

Kiesewetter, lujarakenteinen harmahtava mies, puhui englanninkielellä,
ja nuori laiha neitonen, rillit nenällä, käänsi hyvin ja nopeasti
venäjäksi.

Saarnaaja puhui siitä että meidän syntimme ovat niin suuret, rangaistus
niistä niin ankara ja välttämätön, että eläminen tämän rangaistus-uhan
tiedossa on mahdoton.

--Ajatelkaamme, rakkaat veljet ja sisaret, ajatelkaamme itseämme ja omaa
elämäämme, ajatelkaamme mitä teemme, miten elämme, miten suututamme
armorikasta Jumalaa, mihin kärsimyksiin saatamme Kristuksen, ja me
ymmärrämme, että ei voi olla kysymystä anteeksiannosta, ettei ole mitään
ulospääsyä, ei mitään pelastusta, että meitä kaikkia uhkaa kadotus.
Hirmuinen kadotus, ikuiset kärsimykset odottavat meitä, puhui hän
vapisevalla, itkevällä äänellä.--Veljet, kuinka on meidän pelastuminen
tästä hirveästä tulipalosta, jonka liekit jo leimuavat talon ympärillä
ja kaikki ovet ovat suljetut!

Hän oli hetken ääneti, ja oikeat kyyneleet vuotivat hänen poskiansa
myöten. Jo kahdeksan vuoden kuluessa, joka kerta kun hän oli päässyt
tähän kohti omasta mielestään hyvässä puheessaan, hän tunsi kutkutusta
kurkussansa, nipistystä nenässään ja silmistä alkoi vuotaa kyyneleitä.

Ja nämä kyyneleet liikuttivat häntä vielä enemmän. Huoneessa alkoi
kuulua nyyhkytyksiä. Kreivitär Jekaterina Ivanovna istui pienen
mosaiikkipöydän ääressä, nojaten päätään molempiin käsiinsä, ja hänen
paksut olkapäänsä vavahtelivat. Kuski tuijotteli kummastellen ja
pelokkaasti saksalaiseen, aivan kuin olisi ajanut tämän päälle tämän
kumminkaan väistymättä. Enimmät istuivat samallaisessa asennossa kuin
kreivitär Jekaterina Ivanovna. Wolfin tytär, joka oli isänsä näköinen,
oli muodikkaassa puvussa polvillaan, kasvot käsiin peitettyinä.

Yhtäkkiä puhuja avasi kasvonsa ja ilmaisi niissä sangen luonnolliselta
näyttävän hymyn, jommoisella näyttelijät ilmaisevat iloa, ja makealla,
vienolla äänellä alkoi puhua:

--Mutta pelastus on olemassa. Siinä se on edessämme, helppona, iloisena.
Tämä pelastus on se veri, jonka Jumalan ainoa poika meidän tähtemme on
vuodattanut mennessään meidän tähtemme ristin-kärsimyksiin. Hänen
kärsimyksensä, hänen verensä pelastaa meidät. Veljet ja sisaret,--alkoi
hän taas kyyneleisellä äänellä,--kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut
ainoan poikansa ihmiskunnan lunastukseksi. Hänen pyhä verensä...

Nehljudofin tuli niin tuskallisen paha olla, että hän, kaikessa
hiljaisuudessa, nousi ja rypistäen kasvojansa ja pidätellen häpeän
ilmaisua pujahti varpaillaan pois ja meni omaan huoneeseensa.



XVIII.


Juuri oli Nehljudof seuraavana päivänä saanut vaatteet yllensä ja
aikoi laskeutua alakertaan, kun lakeija toi hänelle moskovalaisen
asianajajan käyntikortin. Asianajaja oli tullut omissa asioissaan ja
myöskin ollakseen läsnä Maslovan anomusta esiteltäessä senaatissa, jos
se nimittäin pian tulisi esille. Nehljudofin lähettämä sähkösanoma oli
palautunut takaisin Pietariin. Saatuaan Nehljudof ilta tietää milloin
Maslovan asia tulisi esille ja mitkä olivat senaattorit, hän hymähti.

--Ihan kuin tahallaan ovat kaikki ehta senaattorin-tyyppejä,--sanoi
hän:--Wolf on pietarilainen virkamies; Skovorodnikof on tieteellinen
lakimies, ja Be käytännöllinen lakimies, ja sen tähden kaikkein
elävin,--sanoi asianajaja.--Häneen voi kaikista enimmin luottaa. Entäs
valitusasiain komiteassa?

--Olen juuri matkalla Vorobjofin luo, eilen en päässyt tapaamaan,--sanoi
Nehljudof.

--Se on mainiota, lähtekäämme yhdessä. Minä saatan teidät omalla
ajurillani.

Juuri ennen heidän lähtöänsä, jo eteisessä, tuli Nehljudofia vastaan
lakeija kantaen kirjettä Mariettelta:

_»Pour vous faire plaisir, j'ai agi tout à fait contre mes principes, et
j'ai intercédé auprés de mon mari pour votre protegée. Il se trouve que
cette personne peut être ralachée immédiatement. Mon mari a eçrit au
commandant. Venez donc_ ilman itsekkäisiä tarkoituksia. _Je vous
attends_.[5] M».

--Sepä kaunista,--sanoi Nehljudof asianajajalle.--Nainen, jota he
pitävät seitsemän kuukautta yksinäiskopissa, näyttäytyy kokonaan
syyttömäksi, ja hänen vapauttamisekseen ei ole tarvinnut kuin sanoa yksi
ainoa sana.

--Ainahan se on niin. No olettehan kaikessa tapauksessa saavuttanut
tarkoituksenne.

--Niin, mutta tämä menestys katkeroittaa minua. Mitä siellä siis
voikaan tapahtua? Mitä varten he ovat pitäneet häntä vangittuna?

--Semmoisiin asioihin on paras olla syventymättä. Niinpä minä siis
saatan teitä,--sanoi asianajaja, kun he olivat tulleet ulos ja
asianajajan tilaamat mainiot vaunut ajoivat eteen.

--Teidänhän piti parooni Vorobjofin luo? Asianajaja sanoi kuskille minne
oli ajettava ja nöyrät hevoset toivat Nehljudofin pian sen talon eteen
missä parooni asui. Parooni oli kotona. Ensimäisessä huoneessa oli
paitsi kahta naista, nuori virkamies sijaisen univormussa, hänellä oli
erinomaisen pitkä kaula, suuri aataminomena ja nokkela käyntitapa.

--Nimenne?--kysyi nuori virkamies, tullen tavattoman keveästi ja
sulavasti naisten luota Nehljudofin luo.

Nehljudof sanoi nimensä.

--Parooni on puhunut teistä. Paikalla!

Ajutantti meni sisälle suljetusta ovesta ja saattoi sieltä itkettyneen
naisen surupuvussa. Nainen laski luisilla sormillaan sekaantunutta
suruharsoaan peittääkseen itkuansa.

--Olkaa niin hyvä,--kääntyi nuori virkamies Nehljudofin puoleen,
kevyesti lähestyen työhuoneen ovea, avaten sen ja pysähtyen sen ääreen.

Tultuaan työhuoneeseen Nehljudof näki edessään keskikokoisen tanakan
lyhyttukkaisen miehen pitkässä verkatakissa, joka istui nojatuolissa
suuren kirjoituspöydän ääressä ja katseli iloisesti eteensä. Valkoisien
viiksien ja parran keskellä punaisuutensa tähden sangen huomattavat
hyväntahtoiset kasvot sulivat hänellä leppeään hymyyn Nehljudofin
nähtyänsä.

--Hyvin hauska nähdä teitä, olimme äitinne kanssa vanhoja tuttuja ja
ystäviä. Olen nähnyt teitä pikku poikana ja sitten upseerina. No,
istukaahan nyt ja sanokaa millä voin teitä palvella. Niin, niin,--puhui
hän pudistellen lyhyttukkaista harmaata päätänsä Nehljudofin kertoessa
Feodosjan historiata.--Puhukaa, puhukaa, kyllä minä ymmärrän kaikki,
niin, niin, se on todellakin liikuttavaa. Tottahan olette jättänyt
anomuksen?

--Olen sen valmistanut,--sanoi Nehljudof, ottaen sen esille
taskustansa:--Mutta olisin toivonut, että tähän asiaan pantaisiin
erityistä huomiota.

--Olette tehneet erinomaisesti. Esitän asian välttämättä itse,--sanoi
parooni, aivan luonnottomasti ilmaisten iloisissa kasvoissaan
osanottavaisuutta.--Sangen liikuttavaa. Nähtävästi oli tyttö täydellinen
lapsi, mies käyttäytyi raa'asti häntä kohtaan, se oli hänelle
vastenmielistä, mutta sitten ajan tultua he rakastuivat toisiinsa...
Kyllä, minä esittelen.

--Kreivi Ivan Mihailovitsh sanoi tahtovansa pyytää...

Tuskin oli Nehljudof maininnut nämä sanat kuin paroonin kasvojen ilme
muuttui.

--Ehkä on sentään parasta että jätätte anomuksenne kansliaan, ja minä
teen minkä voin,--sanoi hän Nehljudofille.

Samassa tuli huoneeseen nuori virkamies; hän näytti keikailevan
käyntitavallaan.

--Tämä nainen pyytää saada sanoa vielä pari sanaa.

--Käskekää sitten. Ah, _mon cher_, kuinka paljon kyyneleitä täällä saa
nähdä, ja kunpa pystyisi ne kaikki kuivaamaan. Mutta pitää koettaa
parastansa.

Nainen tuli sisälle.

--Unohdin pyytää teiltä sitä, ettei hänen sallittaisi antaa pois
tytärtä, sillä hän on kaikkeen...

--Johan sanoin toimittavani.

--Jumalan tähden, parooni, te pelastatte äidin.

Nainen tarttui hänen käteensä ja alkoi suudella sitä.

--Kaikki tyyni toimitan.

Naisen lähdettyä alkoi Nehljudofkin tehdä lähtöä.

--Teemme mikä on mahdollista. Kirjoitamme oikeusministeristöön, saamme
sieltä vastauksen, ja teemme sitten tehtävämme.

Nehljudof meni täältä kansliaan. Niinkuin senaatissa oli nytkin vastassa
mainiossa huoneustossa mainioita virkamiehiä, puhtaita, kohteliaita,
hienon hienoja puvusta aina puhetapaan asti, tarkkoja ja ankaroita.

»Kuinka paljon, kuinka hirmuisen paljon heitä on, ja kuinka kylläisiä he
ovat, kuinka puhtaat ovat heidän kauluksensa, kätensä, kuinka hyvin
kiilloitetut ovat kaikilla saappaat, ja kuka sen kaiken saa tehdä? ja
kuinka hyvä on heidän kaikkien olla verrattuina talonpoikaisiin,
puhumattakaan vankilan asukkaista»,--ajatteli ehdottomasti taas
Nehljudof.



XIX.


Se mies Pietarissa, josta riippui vangittujen kohtalon lieventäminen,
oli saanut lukemattomia kunniamerkkejä, joista hän kantoi ainoastaan
valkoista ristiä napinlävessä. Hän oli vanha kenraali saksalaisista
parooneista, ansiokas, mutta järkensä puolesta jo hölttääntynyt, kuten
hänestä sanottiin. Hän oli palvellut Kaukaasiassa, missä oli ansainnut
tuon kovin halutun ristinsä sen johdosta, että hänen johdollansa
venäläiset talonpojat, jotka olivat kerityt, puetut univormuihin ja
varustetut kiväreillä painettien kanssa, olivat tappaneet yli tuhat
vapauttaan ja perheitään puolustavaa ihmistä. Sitten hän oli palvellut
Puolassa, missä hän niinikään oli venäläisiä talonpoikia pakottanut
suorittamaan erinäisiä rikoksia, ja siitäkin saanut kunniamerkkejä ja
prenikoita rintaansa; oli hän vielä ollut jossain muuallakin, jonka
jälkeen, jo heikontuneena vanhuksena, oli saanut tämän nykyisen paikan
hyvine asuntoineen, palkkoineen ja kunnioineen. Hän täytti ankarasti
kaikki yläilmoista tulevat määräykset ja piti tätä täyttämistänsä
erityisessä arvossa; pannen näihin ylhäältä tuleviin käskyihin erityisen
merkityksen, hän oli sitä mieltä, että kaikkea saattoi maailmassa
muuttaa, vaan ei näitä yläilmaisia määräyksiä. Hänen velvollisuutensa
oli siinä, että hänen oli säilyttäminen kopeissa, yksinäis-selleissä
valtiollisia rikoksentekijöitä molemmasta sukupuolesta, ja säilyttäminen
näitä ihmisiä niin, että puolet heistä 10 vuoden kuluessa hukkui, osaksi
kadottaen järkensä, osaksi kuollen keuhkotautiin, osaksi tehden
itsemurhia: mikä nälällä, mikä lasisirpaleilla leikellen suolensa, mikä
hirttäytyen, mikä polttaen itsensä.

Vanhalle kenraalille oli kaikki tämä tunnettu, se tapahtui kaikki hänen
nähtensä, mutta tämänlaatuiset tapaukset eivät liikuttaneet hänen
omaatuntoansa niinkuin hänen omaatuntoansa eivät liikuttaneet
tapaturmaiset kuolemat ukkosesta, vedenpaisumuksesta j.n.e.

Nämät asiat seurasivat korkeimmasta paikasta, keisarillisen majesteetin
korkeassa nimessä tulevien määräysten täyttämisestä. Mutta nämä
määräykset olivat välttämättä täytettävät, ja sentähden oli aivan
hyödytöntä ajatella niiden seurauksia. Vanha kenraali ei olisi sallinut
ajatustakaan sinnepäin, ja piti isänmaallisena sotilasvelvollisuutenaan
olla ajattelematta semmoisia asioita, ettei olisi suinkaan tullut
hölläksi näiden hänen mielestään sangen tärkeiden velvollisuuksiensa
täyttämisessä. Kerran viikossa vanha kenraali kävi kaikissa kopeissa ja
kyseli niihin suljetetuilta oliko heillä mitään pyytämistä. Hän kuunteli
heitä rauhallisena, salaperäisen äänettömänä, eikä milloinkaan täyttänyt
mitään, koska kaikki pyynnöt olivat vastoin asetuksia.

Nehljudofin ajaessa vanhan kenraalin asunnon eteen, kuului tornista
tavanmukainen hymni, soitettuna hienoäänisillä tornikelloilla, jonka
jälkeen kellot löivät kaksi. Kuullessaan tätä hymniä Nehljudof
ehdottomastikin muisti mitä oli lukenut dekabristien muistiinpanoissa
siitä, minkä vaikutuksen tuo joka tunti uudistuva imelä soitto tekee
elinkautisten vankien sieluihin[6].

Vanha kenraali istui paraikaa, Nehljudofin ajaessa hänen kortteerinsa
eteen, pimeässä vierashuoneessa pienen pöytäsen ääressä ja pyöritteli
yhdessä nuoren miehen, taiteilijan kanssa, joka oli erään hänen
alaisensa virkamiehen veli, teelautaista paperiarkin päällä. Taiteilijan
hienot, kosteat, heikot sormet olivat vanhan kenraalin karkeitten,
ryppyisten ja nivelistään luutuneiden sormien lomassa, ja nämä näin
yhtyneet kädet liikahtelivat teelautasen mukana paperiarkin päällä,
jolle oli kirjoitettu kehään kaikki aakkosen kirjaimet. Lautasen oli
vastaaminen kenraalin asettamaan kysymykseen, kuinka sielut kuoleman
jälkeen tulevat tuntemaan toisiansa.

Sillä hetkellä kuin kamaripalvelijan virkaa toimittava renki toi
Nehljudofin käyntikortin, puhui paraillaan Jeanne d'Arcin sielu. Jeanne
d'Arcin sielu oli kirjaimien avulla jo sanotut sanat: »tulevat tuntemaan
toisensa», ja tämä oli kirjoitettu muistiin. Rengin tullessa oli
lautanen käväissyt _v_-kirjaimessa, sitten _a_-kirjaimessa ja pysähtynyt
_l_-kirjaimen kohdalla, josta se teki nytkytteleviä liikkeitä sinne
tänne. Nytkyttäminen syntyi siitä, että kenraalin mielestä olisi
seuraava kirjain pitänyt olla _h_, sillä Jeanne d'Arcin piti hänen
mielestään sanoa: tulevat tuntemaan toisensa tämän maailman _valheesta_
vapautumisensa jälkeen, tai jotain semmoista, ja seuraavan kirjaimen
olisi siis pitänyt olla _h_; mutta taiteilija luuli seuraavaa kirjainta
_o_:ksi, eli sielun tahtovan sanoa, että ne tulevat tuntemaan toisensa
_valosta_, joka on lähtevä sielujen eteerillisestä ruumiista. Kenraali,
rypistäen synkästi tuuheat harmaat kulmakarvansa tuijotti käsiin, ja
kuvaillen, että lautanen liikkuu itsestään, veti sitä _h_:ta kohden.
Nuori veretön taiteilija puolestaan, harva tukka korvain taakse
kammattuna, katseli elottomilla sinisillä silmillään vierashuoneen
pimeään nurkkaan, ja hermollisesti liikutellen huuliansa veti _o_:ta
kohden. Kenraali tuli tyytymättömäksi, kun häntä vaadittiin tästä
toimestansa, ja hetken vaiti oltuaan otti kortin, pani rillit nenälleen
ja ähkien kivusta vyötäryksissä nousi koko pituuteensa, hieroskellen
kangistuneita sormiansa.

--Käske työhuoneeseen.

--Sallittehan, herra kenraali, että lopetan yksin,--sanoi taiteilija
nousten seisaalleen,--minä tunnen hengen läsnäoloa.

--Hyvä on, lopettakaa vaan,--sanoi kenraali päättävästi ja ankarasti ja
läksi pitkine askelineen, jalat sisäänpäin, varmalla ja tasaisella
käynnillään työhuoneeseen.

--Hauska nähdä,--lausui hän Nehljudofille epäystävällisellä äänellä nuo
ystävälliset sanat, ja osoitti hänelle nojatuolin kirjoituspöydän
ääressä.--Oletteko jo kauan sitte tulleet Pietariin?

Nehljudof vastasi tulleensa äskettäin.

--Kuinka jaksaa ruhtinatar, äitinne?

--Äiti on jo vainaja.

--Anteeksi, otan osaa suruunne. Poikani sanoi tavanneensa teitä.

Kenraalin poika oli alkamassa yhtä loistavaa uraa kuin isänsäkin, ja
käytyään sota-akatemian läpi palveli vakooja-osastolla, kovasti
ylpeillen niistä toimista, jotka siellä olivat uskotut hänelle. Hänen
toimenansa oli spioonien johtaminen.

--Olenhan palvellut yhdessä isänne kanssa, olimme ystävyksiä,
toveruksia. Entäs te, oletteko palveluksessa?

--En, en ole.

Kenraali pudisti paheksuvasti päätänsä.

--Minulla olisi teille pyyntö, herra kenraali,--sanoi Nehljudof.

--Sa-sa-sangen hupaista. Millä voin olla avuksenne?

--Jos pyyntöni on sopimaton, niin suonette minulle anteeksi. Mutta
minun täytyy saattaa se perille.

--Mitä niin?

--Teillä säilytetään erästä Gurkevitshiä, niin tämän äiti nyt pyytäisi
tavata häntä, tai ainakin, että pojalle annettaisiin kirjoja.

Kenraalissa ei voinut huomata tyytyväisyyttä eikä tyytymättömyyttä
tehtyyn pyyntöön. Kallistaen päänsä syrjään hän pani silmänsä ryppyyn
ikäänkuin ajatellakseen. Oikeastaan hän ei ajatellut niin mitään eikä
pitänyt edes mitään väliä Nehljudofin kysymyksestä, hyvin tietäen
vastaavansa asetusten hengessä. Hän yksinkertaisesti vaan lepuutti
järkeänsä ja oli mitään ajattelematta.

--Tämä asia, nähkääs, ei riipu minusta,--sanoi hän hiukan
levättyään.--Tapaamisoikeuksista on olemassa keisarillinen asetus, ja
mitä siinä sallitaan, se on sallittua. Mitä taas kirjoihin tulee, niin
meillä on kyllä kirjasto, ja heille annetaan ne, joita on lupa antaa.

--Mutta hän tarvitsisi tieteellisiä kirjoja, hänen täytyy harjoittaa
opintoja.

--Älkää uskoko semmoista.--Kenraali oli taas hetken ääneti.--Sitä hän ei
pyydä opintoja varten, vaan se on muuten vaan levottomuutta.

--Mutta pitäähän heidän saada vaikeassa asemassaan aikansa
kulumaan,--sanoi Nehljudof.

--Aina heillä on valittamista,--sanoi kenraali.--Kyllähän me heidät
tunnemme.

Hän puhui heistä aivan kuin jostain erityisestä, huonosta ihmisrodusta.

--He nauttivat täällä mukavuuksia, jommoisia aniharvoin tavataan
vankiloissa,--jatkoi kenraali.

Ja aivan kuin puolustaakseen itseänsä hän alkoi tarkkaan kertoa kaikista
mukavuuksista, joista vangitut olivat osalliset, aivankuin tuon
laitoksen päätarkoitus olisi ollutkin vaan toimittaa vangituille
mieluista olopaikkaa.

--Ennen muinoin taisi todellakin olla vähän ankaranpuoleista, mutta nyt
heistä pidetään täällä mainiota huolta. He saavat kolme ruokalajia,
joista yksi on aina liharuoka: kalopsia taikka kotlettia. Sunnuntaisin
he saavat vielä neljännenkin--makean jälkiruuan. Niin että kunpa
jokainen venäläinen vaan saisi niinkin hyvää ruokaa.

Kenraalilla kuten kaikilla vanhoilla ihmisillä oli se ominaisuus, että
kun hän kerran pääsi vanhaan latuunsa, niin hänen piti sanoa kaikki
puhtaaksi mitä hän oli moneen kertaan toistanut todistaakseen heidän
vaativaisuuttaan ja kiittämättömyyttään.

--Kirjoja he saavat sekä hengellisiä että aikakauskirjain vanhoja
vuosikertoja. Meillä on kirjasto. Mutta he lukevat aniharvoin. Aluksi se
kyllä näyttää heitä huvittavan, mutta sitten uudet kirjat jäävät
puoleksi aukileikkaamatta, ja vanhoissa sivut kääntämättä; koetimmehan
kerran,--sanoi parooni kaukaisella yrityksellä hymyillä,--tahallamme
panimme sivujen väliin paperirahan. Niin se jäikin paikoilleen
ottamatta. Niin ikään ei ole kirjoittaminen heiltä kielletty,--jatkoi
kenraali.--Saavat taulun ja krihvelin, niin että voivat huviksensa
kirjoitella. Voivat pyhkiä pois ja jälleen kirjoittaa. Eivätkä
sittenkään kirjoita. Ei, kyllä he hyvin pian muuttuvat aivan
rauhallisiksi. Ainoastaan alussa he ovat levottomia, mutta sittemmin jo
lihovatkin ja tulevat sangen hiljaisiksi,--puhui kenraali, aavistamatta
sitä hirmua, mitä hänen sanansa merkitsivät.

Nehljudof kuunteli hänen käheätä vanhaa ääntänsä, katseli noita
kangistuneita jäseniä, sammuneita silmiä harmaantuneiden kulmakarvain
alla, noita vanhoja, ajeltuja, kuihtuneita poskia, joita sotilaskaulus
tuki, tuota valkoista ristiä, joka oli tälle ihmiselle ylpeyden aiheena
erittäinkin siitä syystä että hän oli sen saanut erikoisen julmista ja
monilukuisista tapoista,--ja hän ymmärsi että sanoa vastaan, selittää
tälle ihmiselle hänen sanojensa merkitystä olisi ollut aivan turhaa.
Mutta hän pakoitti kuitenkin itsensä vielä kysymään tuosta toisestakin
asiasta, vangitusta Shustovasta, josta äsken oli saanut tietää, että oli
annettu käsky hänen vapauttamisestaan.

--Shustova? Shustova... En muista kaikkia nimeltä. Niitähän on niin
paljon,--sanoi hän nähtävästi moittien heitä siitä, että he näin ylen
määrin olivat täyttäneet vankilan. Hän soitti ja käski kutsua
kirjanpitäjän. Tätä haettaessa kehoitteli hän Nehljudofia jatkamaan
palvelusta, sanoen että rehellisiä, hyviä miehiä, joiden joukkoon hän
tietysti luki myöskin itsensä, oli erityisesti tarpeen keisarille ...
ja isänmaalle,--lisäsi hän nähtävästi vaan koristaakseen lausettansa.

--Minäkin olen vanha, mutta palvelenpa kuitenkin mikäli voimia riittää.

Kirjanpitäjä--kuiva, laiha mies levottomilla, viisailla silmillä,--tuli
ja ilmoitti, että Shustovaa säilytetään jonkinlaisessa merkillisessä
linnoituspaikassa ja että mitään papereita hänestä ei oltu saatu.

--Kun saamme, niin samana päivänä lähetämme. Emme heitä huviksemme pidä,
emmekä välitä heidän vierailustansa,--sanoi kenraali jälleen yrittäen
leikillisesti hymyillä, mutta saaden vanhat kasvonsa vaan pieneen
irvistykseen.

Nehljudof nousi koettaen olla ilmaisematta inhon ja säälin sekaista
tunnetta, jota hän tunsi tätä hirmuista vanhusta kohtaan. Mutta vanhus
arveli puolestaan, ettei hänen pitäisi sentään olla liian sydämmetön
toverinsa kevytmielistä ja nähtävästi eksynyttä poikaa kohtaan ja jättää
antamatta tälle ohjetta.

--Jääkää hyvästi, rakkaani, älkää panko pahaksenne, vaan minä puhun
rakkaudesta teihin. Älkää seurustelko ihmisten kanssa, joita säilytetään
meillä. Viattomia ei heidän joukossaan tapaa. Ne ovat kaikki mitä
huonoimpia ihmisiä. Kyllä me heidät tunnemme,--sanoi hän äänellä, joka
ei antanut mahdollisuutta mihinkään epäilykseen. Ja hän itse puolestaan
oli sitä epäilemättä ei siksi, että asia olisi näin ollut, vaan siksi,
että jos asia olisi ollut toisin, hän ei olisikaan voinut pitää itseään
kunniakkaana sankarina, joka ansiokkaasti lähestyi hyvän elämänsä
loppua, vaan konnana, joka oli myynyt ja vielä vanhoina päivinään yhä
möi omaatuntoansa.

--Parasta kaikista kun jatkaisitte palvelusta,--jatkoi hän.--Keisari
tarvitsee rehellisiä ihmisiä ... ja isänmaa, lisäsi hän. Jos nyt minä ja
kaikki muut olisimme teidän tavallanne palvelematta, kuka sitten
palvelisi? Kyllä me olemme valmiit epäkohtia moittimaan, mutta itse
emme tahdo olla hallitukselle avuksi.

Nehljudof huokasi raskaasti, kumarsi syvään, puristi hänelle alentuvasti
ojennettua kättä ja läksi huoneesta.

Kenraali pudisteli paheksivasti päätänsä ja hieroen vyötäryksiänsä meni
jälleen vierashuoneeseen, missä odotteleva taiteilija oli jo
kirjoittanut muistiin Jeanne d'Arcin sielulta saadun vastauksen.
Kenraali pani rillit nenällensä ja luki: »Tulevat tuntemaan toisensa
valosta, joka lähtee eteerisistä ruumiista».

--Aa,--sanoi kenraali hyväksyvästi ummistaen silmänsä.--Mutta kuinka
tullaan tuntemaan, jos valo on kaikilla oleva yksi?--kysyi hän ja
jälleen sovittaen sormensa taiteilijan sormien lomaan istui pöydän
ääreen.

Nehljudofin ajuri ajoi portista.

--Ikävä on täällä, herra,--sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,--minä
jo aijoin lähteä odottamatta.

--Ikävä on,--myöntyi Nehljudof, huokaisten täydellä rinnalla ja
rauhoittuvana katsahtaen autereisiin pilviin taivaalla ja kiiltäviin
Nevan vireihin, jotka läikkyivät sen venheiden ja höyrylaivojen
ympärillä.



XX.


Seuraavana päivänä Maslovan asian piti tulla senaatissa esille ja
Nehljudof ajoi sinne. Asianajaja yhtyi häneen senaatinrakennuksen
keisarillisen sisäänkäytävän luona, missä jo seisoi useampia vaunuja.
Noustuaan komeita, juhlallisia portaita myöten toiseen kerrokseen,
kääntyi asianajaja, joka tunsi kaikki paikat, vasemmalle, sille ovelle
minkä päälle oli piirretty voimaan astuneen, oikeuslaitosta koskevan
uuden lain vuosiluku. Otettuaan ensimäisessä pitkässä huoneessa
päällystakin yltänsä ja saatuaan ovenvartijalta tietää, että kaikki
senaattorit olivat jo saapuneet ja että viimeinen oli vastikään kulkenut
ohitse, meni Fanarin, jolla oli yllään hännystakki ja valkoinen
kaulahuivi valkoisella rinnalla, tyytyväisellä varmuudella seuraavaan
huoneeseen. Tässä seuraavassa huoneessa oli oikealla puolen suuri
kaappi, sitten pöytä, ja vasemmalla kiertorappuset, joita myöten
paraikaa laskeusi alas komeannäköinen virkamies sijaisen univormussa ja
salkku kainalossa. Huoneessa veti erityistä huomiota puoleensa
patriarkkaalisen näköinen vanhus pitkine valkoisine hiuksineen, lyhyessä
takissa ja harmaissa housuissa, jonka läheisyydessä seisoi kaksi
virkamiestä sangen kunnioittavasti. Vanhus meni kaappiin, ja piiloutui
sinne. Nyt näki Fanarin toverinsa, joka oli asianajaja kuten hänkin ja
valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, ja he joutuivat heti
vilkkaaseen keskusteluun. Nehljudof sillä välin tarkasteli huoneessa
olijoita. Yleisöä oli 15 henkeä, joista kaksi naista. Toisella,
nuorella, oli rillit nenällä, toinen oli harmaapäinen. Esillä oli
paraikaa painojuttu kunnianloukkauksesta, ja sentähden oli yleisöä
tavallista enemmän koossa, kaikki enimmäkseen sanomalehtimiehiä.

Oikeudenpalvelija, punaverinen kaunis mies, komeassa univormussa, paperi
kädessä lähestyi Fanarinia kysyen tältä mitä hänellä oli asiaa; ja
saatuaan tietää hänen olevan Maslovan asiassa, kirjoitti jotain muistiin
ja poistui. Samassa aukeni kaapin ovi ja sieltä tuli esille
patriarkkaalinen vanhus, mutta ei enää lyhyessä nutussa, vaan
kultanauhoilla kirjaillussa korupuvussa, loistavia levyjä rinnassa, joka
kaikki teki hänet linnun näköiseksi.

Tämä lystillinen puku saattoi nähtävästi itse ukonkin hämilleen ja hän
meni kiireisesti, tavallistansa nopeammin, vastapäiselle ovelle.

--Se on Be, mitä kunnioitettavin mies, sanoi Fanarin Nehljudofille ja
esitettyään tämän virkatoverilleen kertoi esilläolevasta, hänen
mielestään sangen huomattavasta oikeusjutusta.

Juttu alkoi pian ja Nehljudof meni muun yleisön mukana vasemmalle,
istuntosaliin. He kaikki ja Fanarinkin asettuivat väliaitauksen taakse
yleisön paikoille. Ainoastaan pietarilainen asianajaja tuli
väliaitauksen eteen pulpettinsa ääreen.

Senaatin istuntosali oli pienempi kuin piirioikeuden, se oli
yksinkertaisempi laitoksiltaan, ja erilainen vaan siinä, että pöytä,
jonka ääressä senaattorit istuivat, ei ollut peitetty viheriällä veralla
vaan tummanpunaisella kultareunuksisella sametilla. Muuten oli kaikki
oikeuslaitoksissa tavattavat ainaiset esineet ihan samat: peili,
ulkokultaisuuden symboolina jumalankuva ja orjamaisuuden keisarin kuva.
Yhtä juhlallisesti julisti täälläkin oikeudenpalvelija: »Oikeus
lähestyy». Samalla tavalla kaikki nousivat seisaalleen. Samaten astuivat
senaattorit esille virkapuvuissaan, samaten istuivat korkeaselustimisiin
nojatuoleihinsa, samaten nojautuivat pöytään koettaen näyttää
luonnollisilta. Senaattoreja oli neljä: puheenjohtajana
Nikitin,--hänellä oli kokonaan ajellut kapeat kasvot ja teräksiset
silmät; Wolf, merkitsevästi kokoonpuristettuine huulineen ja valkoisine
käsineen, joilla hän selaili asiapapereita; sitten Skovorodnikof,
lihava, täyteliäs, rokonarpinen mies, tieteellinen juristi; ja
neljäntenä Be, tuo patriarkkaalinen, viimeiseksi saapunut vanhus.
Yhdessä senaattorien kanssa tuli sisälle ylisihteeri ja prokuraattorin
apulainen, keskikokoinen, kuiva, parraton nuori mies hyvin tummalla
ihovärillä ja mustilla surullisilla silmillä. Nehljudof, huolimatta
tämän kummallisesta univormusta ja siitä, ettei ollut häntä kuuteen
vuoteen nähnyt, tunsi heti hänet parhaimmaksi ystäväkseen
ylioppilasajoilta.

--Onko prokuraattorin apulaisena Selenin?--kysyi Nehljudof
asianajajalta.

--On kyllä, kuinka niin?

--Tunnen hänet hyvin, se on erinomainen ihminen.

--Ja erinomainen prokuraattorin apulainen, hyvin toimekas. Häntäpä kun
olisi ollut pyytää,--sanoi Fanarin.

--Kyllä hän joka tapauksessa menettelee omantuntonsa mukaan,--sanoi
Nehljudof muistellen läheisiä suhteitaan ja ystävyyttään Seleniniin, ja
tämän puhtautta, rehellisyyttä ja kelpoutta, sanan parhaimmassa
merkityksessä.

--Ei nyt ehtisikään,--mutisi Fanarin, antautuen kuuntelemaan oikeusjutun
esittelyä.

Juttu oli saanut alkunsa valituksen johdosta hovioikeuden päätöstä
vastaan, joka oli jättänyt muuttamatta piirioikeuden tuomion.

Nehljudofkin koetti kuunnella ja ymmärtää, mitä hänen edessään tapahtui,
mutta, kuten piirioikeudessa, vaikeutti täälläkin käsittämistä enimmin
se, ettei puhe ollut siitä, mikä luonnostaan olisi tuntunut pääasialta,
vaan aivan syrjäseikoista. Juttu koski erästä sanomalehtikirjoitusta,
missä paljastettiin erään osakeyhtiön puheenjohtajan konnuuksia.
Tärkeältä olisi näyttänyt vaan saada tietää, oliko totta että tämä
osakeyhtiön puheenjohtaja varasteli luottajiltaan ja miten olisi voinut
ehkäistä näitä varkauksia. Mutta tästä ei puhuttu sanaakaan. Puhe oli
vaan siitä oliko sanomalehden ulosantajalla laillista oikeutta painattaa
kronikoitsijan kirjettä, ja mihin rikokseen hän oli tehnyt itsensä
syylliseksi painatettuaan sen: solvaamiseenko vai kunnianloukkaukseen,
ja solvaamisenko rikos sisältää itsessään kunnianloukkauksen vai
kunnianloukkausko solvaamisen, ynnä vielä tavallisille ihmisille sangen
hämäristä prejudikaateista ja päätöksistä jossakin yleisessä
hallitusvirastossa.

Nehljudof ymmärsi vaan sen, että vaikka Wolf, joka esitteli asiata, oli
eilen niin ankarasti teroittanut hänen mieleensä, ettei senaatti voi
antautua tarkastamaan jutun aineellista puolta, niin hän kuitenkin tässä
asiassa osoitti ihan selvää puolueellisuutta ja vaati ylioikeuden
päätöksen kumoamista. Niinikään näytti Selenin aivan vastoin hillittyä
luonnottansa ja odottamattoman kiihkeästi panevan vastaan. Aina hillityn
Seleninin kummalliseen kiihkeyteen oli syynä se, että hän tiesi
osakeyhtiön puheenjohtajan epärehelliseksi raha-asioissa, ja oli saanut
sattumalta tietää että Wolf kuitenkin melkein päivää ennen asian
esiintulemista oli ollut tämän vehkeilijän luona komeilla
juhlapäivällisillä. Nyt, kun Wolf, vaikka oli hyvin varovainen,
ilmeisesti osoitti puolueellisuutta asian esittelemisessä, kiivastui
Selenin ja lausui mielipiteensä hermostuneemmin kuin tavallinen asia
olisi vaatinut. Tämä puhe nähtävästi loukkasi Wolfia: hän punehtui tuon
tuostakin, liikahteli levottomasti, koetti osoittaa kummastustansa ja
poistui sitten muiden senaattorien kanssa sangen arvokkaan ja
loukkaantuneen näköisenä neuvotteluhuoneeseen.

--Missä asiassa te taas olittekaan?--kysyi oikeudenpalvelija uudelleen
Fanarinilta heti senaattorien poistuttua.

--Johan sanoin teille että Maslovan,--sanoi Fanarin.

--Aivan niin. Juttu tulee nyt esille. Mutta...

--Mitä mutta?--kysyi asianajaja.

--Suvaitkaa huomata, tässä asiassa ei pitänyt asianomaisten tulla
esille, niin että senaattorit päätöksen julistettua tuskin enää tulevat
ulos. Mutta kyllä minä ilmoitan...

--Se tahtoo sanoa, miten niin?...

--Kyllä ilmoitan, kyllä ilmoitan,--ja oikeudenpalvelija merkitsi jotain
muistiinsa.

Senaattorit olivat todellakin aikoneet, julistettuaan päätöksen
kunnianloukkausjutussa, suorittaa muut jutut, ja niiden joukossa
Maslovankin asian, tupakoidessaan ja teetä juodessaan, tulematta pois
neuvotteluhuoneesta.



XXI.


Heti kun senaattorit olivat istuneet pöytänsä ääreen
neuvotteluhuoneessa, alkoi Wolf sangen vilkkaasti tuoda esiin aiheita,
joiden nojalla jutun olisi pitänyt joutua kassatsioonin alaiseksi.
Puheenjohtaja, joka ei muutenkaan ollut mikään hyväluontoinen mies, oli
nyt erittäin pahalla tuulella. Kuunnellessaan juttua istunnon aikana hän
jo oli muodostanut mielipiteensä ja kuuntelematta enää Wolfia oli
vaipunut omiin ajatuksiinsa. Mietteissään hän muisteli mitä oli eilen
kirjoittanut yksityisiin muistiinpanoihinsa Milanofin nimityksen
johdosta siihen tärkeään paikkaan, jota hän olisi jo kauvan sitte itse
tahtonut saada. Puheenjohtaja Nikitin oli aivan rehellisesti
vakuutettuna siitä, että kaikenlaisten ylivirkamiesten arvosteleminen,
joiden kanssa hän palvelusaikanansa oli tekemisissä, oli pidettävä
sangen tärkeänä historiallisena aineksena. Hän oli eilen pannut kokoon
kirjoituksen, jossa hän aika lailla löylytti muutamia kahden ensimäisen
luokan virkamiehiä siitä, että nämä olivat estäneet häntä, kuten hänen
lausemuodostuksensa kuului, pelastamasta Venäjää siitä häviöstä mihin
sen nykyiset hallitusmiehet sitä veivät,--vaan oikeastaan tapahtui
löylytys vaan syystä, että nämä olivat estäneet häntä saamasta
suurempia tuloja. Ja nyt hän ajatteli miten kokonaan uudessa valossa
tämä asianhaara tulisi esiintymään jälkeen tulevien sukupolvien
silmissä.

--Tietysti, tietysti,--sanoi hän Wolfille, tätä kuuntelematta, kun tämä
kääntyi hänen puoleensa. Be sitävastoin kuunteli Wolfia surullisen
näköisenä, piirrellen kiehkuroita edessään olevalle paperille. Be oli
mielipiteiltään mitä puhdasverisin vapaamielinen. Hän piti pyhänä
60-luvun traditsiooneja ja jos hän joskus poikkesikin ankarasta
puolueettomuudestaan, niin se tapahtui vaan vapaamielisyyden hyväksi.
Niinpä nykyisessäkin tapauksessa, paitsi sitä syytä, että
osakeyhtiövehkeilijä, joka oli nostanut kunnianloukkausjutun, oli
epärehellinen ihminen, vaati Be valituksen jättämistä huomioon ottamatta
vielä senkin vuoksi, että tämä sanomalehtimiehen syyttäminen
kunnianloukkauksesta oli painovapauden rajoittamista. Kun Wolf oli
lopettanut puheensa, niin Be, piirtämättä kiehkuraansa loppuun,
surullisella näöllä--hän oli surullinen sen vuoksi että näin selviä
seikkoja piti todistella--esitti pehmoisella, miellyttävällä äänellä
lyhyesti, selvästi ja vakuuttavasti valituksen perusteettomaksi ja
painettuaan valkohiuksisen päänsä alas rupesi lopettamaan kiehkuraa.

Skovorodnikof, joka istui vastapäätä Wolfia ja paksuilla sormillaan koko
ajan keräili partaa ja viiksiä suuhunsa, herkesi heti Ben lopetettua,
puremasta partaansa ja kovalla, vinkuvalla äänellään lausui, että vaikka
osakeyhtiön puheenjohtaja olikin suuri konna, hän puolestaan olisi
kannattanut tuomion kumoamista, jos siihen vain olisi ollut laillista
perustusta, mutta kun semmoista ei ollut olemassa, hän yhtyi Ben
mielipiteeseen, sanoi hän, iloiten siitä piikistä, minkä näillä sanoilla
oli tehnyt Wolfille. Puheenjohtaja yhtyi Skovorodnikofin mielipiteeseen
ja valitus meni myttyyn.

Wolf oli tyytymätön ja erittäinkin siihen, että hän oli ikäänkuin tullut
kiinni vilpillisestä puolueellisuudesta. Hän teeskenteli kuitenkin
välinpitämättömyyttä, avasi eteensä esitettäväksi seuraavan, Maslovan
asian, ja vajosi sen lukemiseen. Senaattorit sillä välin soittivat
kelloa ja käskivät tuoda itselleen teetä; keskustelu syntyi eräästä
asiasta, josta yhdessä. Kamenskin kaksintaistelun kanssa tähän aikaan
puhui koko Pietari. Se juttu koski erästä departementin johtajaa, joka
oli ilmiannettu ja tavattu eräästä rikoslaissa mainitusta
siveys-rikoksesta.

--Kuinka ilettävää,--sanoi Be inholla,

--Mitä pahaa siinä olisi? Minä voin teille näyttää omassa
kirjallisuudessamme erään saksalaisen kirjailijan ehdotuksen, ettei se
olisi pidettävä minään rikoksena, vaan avioliitto miehien välillä olisi
sallittu,--sanoi Skovorodnikof, ahnaasti imien ja niellen savua
paperossista, jota hän piteli sormiensa juuressa, kämmenen kohdalla, ja
rupesi ääneensä nauramaan.

--Onko se nyt mahdollista,--sanoi Be.

--Minä voin näyttää teille,--sanoi Skovorodnikof, ja hän mainitsi
teoksen täydellisen nimen, jopa painatusvuoden ja -paikankin.

--Kerrotaan hänen tulevan määrätyksi kuvernööriksi johonkin
siperialaiseen kaupunkiin,--sanoi Nikitin.

--Aivan niinkuin pitääkin,------sanoi Skovorodnikof ja heitettyään
teelautaselle paperossinpätkän, otti purrakseen niin paljon partaa ja
viiksiä kuin sai suuhunsa.

Nyt tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan asianajajan ja Nehljudofin
tahtovan olla läsnä Maslovan asiaa käsiteltäessä.

--Tässä on tämä asia,--sanoi Wolf, se on kokonainen romaani,--ja hän
kertoi minkä tiesi Nehljudofin ja Maslovan välistä. Juteltuaan tästä
asiasta, tupakoituaan ja juotuaan teensä menivät senaattorit
istuntosaliin, julistivat päätöksen edellisessä asiassa ja ryhtyivät
Maslovan juttuun.

Wolf esitti Maslovan kassatsioonivalituksen sangen asiallisesti,
hienolla äänellänsä, eikä nytkään aivan puolueettomasti, vaan selvästi
haluten päätöksen kumoamista.

--Onko teillä jotakin lisättävää?--kääntyi puheenjohtaja Fanarinin
puoleen. Fanarin nousi, valkoinen rinta levällään, ja tavattoman
selvillä ja asiallisilla lauseilla todisti pykälä pykälältä
tuomioistuimen poikenneen 6:ssa kohden lain selvästä tarkoituksesta, ja
sitäpaitsi otti vapauden, vaikkakin lyhykäisyydessä, kajota myöskin
jutun aineelliseen puoleen ja viitata tuomion huutavaan
kohtuuttomuuteen. Fanarinin lyhyen mutta voimakkaan puheen henki oli
muuten semmoinen, että hän siinä pyysi anteeksi tuovansa esiin
näkökohtia, joita herrat senaattorit älykkäisyydessään ja
lakitieteellisessä viisaudessaan oivaltavat paremmin kuin hän, mutta
sanoi tekevänsä sen vaan toimeksi annetusta velvollisuudesta. Fanarinin
puheen jälkeen ei olisi luullut olevan vähintäkään epäilystä siitä, että
senaatti kumoo oikeuden päätöksen. Lopetettuaan Fanarin hymähti varmana
voitosta. Nähdessään omaa asianajajaansa ja hänen hymyään oli
Nehljudofkin varma että asia oli voitettu. Mutta katsahdettuaan
senaattoreihin hän huomasi, että Fanarin oli hymyillyt ja riemuinnut
yksin. Senaattorit ja prokuraattorin apulainen eivät hymyilleet eivätkä
riemuinneet, vaan näyttivät ikävystyneiltä, ikäänkuin olisivat tahtoneet
sanoa: »Paljon olemme sinun puheitasi kuulleet, mutta siitä nyt ei tule
mitään». He näyttivät kaikki tulevan tyytyväisiksi vasta sitten kuin
asianajaja oli lopettanut eikä enää turhan päiten viivyttänyt heitä.
Heti asianajajan puheen päätyttyä kääntyi puheenjohtaja prokuraattorin
apulaiseen. Selenin lausui lyhyesti mutta selvästi ja säntillisesti
mielipiteenään, että asia olisi jätettävä muuttamatta, koska kaikki
kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät. Tämän jälkeen senaattorit
nousivat ja menivät neuvottelemaan. Neuvotteluhuoneessa ilmaantui eri
mieliä. Wolf kannatti kassatsioonia; Be, ymmärrettyään mitä asia koski,
puolusti myöskin hyvin kiihkeästi kassatsioonia ja elävästi kuvasi
tovereilleen jutun käsittelyä oikeudessa ynnä valamiesten
väärinkäsitystä, niinkuin hän oli sen aivan oikein ymmärtänyt; Nikitin
oli, kuten ainakin, ankaruuden ja erittäinkin ankaran muodollisuuden
kannattajia, ja oli sentähden vastaan. Koko asia riippui Skovordnikofin
äänestä. Ja tämä ääni kallistui hylkäämisen puoleen erittäinkin sen
vuoksi, että Nehljudofin päätös mennä naimisiin tuon tytön kanssa
siveellisistä syistä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen.

Skovorodnikof oli materialistinen darvinisti ja piti kaikkia järkeisen
siveyden, tai vielä vähemmin uskonnollisuuden ilmauksia tyhmänä
ennakkoluulona, ja vieläpä persoonallisena loukkauksena itseänsä
kohtaan. Koko melu tuon prostitueeratun kanssa ja häntä puolustavan
asianajajan sekä itse Nehljudofin läsnäolo senaatissa oli hänelle ylen
inhoittava. Ja hän pisti suuhunsa partaa ja irvisteli ja osasi hyvin
luonnollisesti teeskennellä ei tietävänsä mitään muuta tästä asiasta
kuin vaan että kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät, ja hän oli
sentähden yhtä mieltä puheenjohtajan kanssa, että valitus ei antaisi
aihetta mihinkään toimenpiteisin.

Valitus hyljättiin.



XXII.


--Hirmuista!--puhui Nehljudof tullessaan vastaanottohuoneeseen
asianajajan kanssa, joka järjesteli salkkuaan,--ihan ilmeisessä asiassa
ne tarttuvat muodollisuuksiin ja hylkäävät. Hirmuista!

--Asia on pilattu alioikeudessa,--sanoi asianajaja.

--Ja Seleninkin kannatti hylkäämistä. Hirmuista, hirmuista!--toisti
Nehljudof toistamistaan.--Mitä nyt onkaan tehtävä?

--Teemme anomuksen keisarilliselle majesteetille. Viette itse perille
niin kauvan kuin olette täällä. Minä kirjoitan teille.

Samassa tuli pikku Wolf tähdillä sirotetussa univormussaan
vastaanottohuoneeseen ja lähestyi Nehljudofia.

--Ei mikään auttanut, hyvä ruhtinas. Ei ollut riittäviä aiheita,--sanoi
hän kohauttaen kapeita olkapäitänsä ja ummistaen silmänsä ja meni
menojansa.

Wolfin jälkeen tuli myöskin Selenin, saatuaan senaattoreilta tietää,
että hänen entinen ystävänsä Nehljudof oli täällä.

--Kas, enpä olisi luullut tapaavani sinua täällä,--sanoi hän, tullen
Nehljudofin luo ja hymyillen vaan huulilla silmien pysyessä
surullisina.--Enhän minä tiennytkään että sinä olit Pietarissa.

--Mutta minä en tiennyt että sinä olet prokuraattori...

--Apulainen,--oikaisi Selenin.

--Kuinka olet täällä senaatissa?--kysyi hän surullisesti ja ilottomasti
katsoen ystäväänsä.

--Täälläkö? Siksi, että toivoin saavani oikeutta ja voivani pelastaa
viattomasti tuomitun naisen.

--Minkä naisen?

--Jonka juttu oli äsken esillä.

--Vai niin, Maslovan juttu,--sanoi Selenin muistutellen.--Sehän oli
aivan perusteeton valitus.

--Kysymys ei ole valituksesta, vaan naisesta, joka on syytön, mutta
kärsii rangaistusta.

Selenin huokasi:--saattaa hyvin olla, mutta...

--Ei saattaa olla, mutta on ihan varmaan...

--Mistä sinä sen tiedät?

--Siitä että olin valamiehenä. Tiedän missä teimme erehdyksen.

Selenin rupesi miettimään.--Olisi pitänyt heti silloin ilmoittaa,--sanoi
hän.

--Minä ilmoitin.

--Olisi pitänyt panna pöytäkirjaan. Jos se olisi ollut otettuna
kassatsioonivalitukseen...

--Mutta onhan nytkin aivan ilmeistä, että päätös on ihan hurja.

--Senaatilla ei ole oikeutta sanoa sitä. Jos senaatti ottaisi
kumotakseen oikeuksien päätöksiä omien mielipiteittensä mukaan itse
päätösten oikeellisuudesta, niin, puhumattakaan siitä, että senaatti
kadottaisi kaiken pohjan ja pikemmin loukkaisi oikeellisuutta kuin
edistäisi sitä,--sanoi Selenin muistellen äsken esitettyä
asiaa,--puhumattakaan siitä, kadottaisivat valamiesten lausunnot kaiken
merkityksen.

--Tiedän vaan sen, että tämä nainen on aivan syytön ja että nyt on
viimeinen toivo hänen pelastamisestaan mennyt. Korkein oikeuslaitos on
vahvistanut täydellisen laittomuuden.

--Ei ole vahvistanut, koska se ei ole tarkastanut eikä voi tarkastaa
itse asiata,--sanoi Selenin kutistaen silmiänsä.

Selenin, joka oli aina työssä ja oli hyvin vähän mukana, ei näyttänyt
tietävän mitään Nehljudofin romaanista, ja huomattuaan tämän päätti
Nehljudof puolestaan tarpeettomaksi puhua hänelle erityisistä
suhteistaan Maslovaan.

--Olet luultavasti asettunut tädin luoksi,--lisäsi hän, nähtävästi
haluten antaa keskustelulle toisen suunnan.--Sain vasta eilen kuulla
häneltä sinun olevan täällä. Kreivitär käski minun luoksensa ollaksemme
yhdessä sinun kanssasi erään vierailevan saarnamiehen kokouksessa--sanoi
Selenin hymyillen vaan huulillaan.

--Kyllä olin kuuntelemassa, vaan minua inhoitti ja minä läksin
pois,--sanoi Nehljudof vihaisesti, harmitellen sitä, että Selenin oli
kääntänyt puheen toisaalle.

--No miksi niin, inhoitti? Onhan se kuitenkin uskonnollisen tunteen
ilmausta, vaikka yksipuolista lahkolaisuutta,--sanoi Selenin.

--Se on jonkinlaista raakaa järjettömyyttä,--sanoi Nehljudof.

--Ei toki. Ihmeellistä on vaan se, että me tunnemme niin vähän oman
kirkkomme oppia, että pidämme jonkunlaisena uutena ilmestyksenä meidän
omien uskonkappaltemme perustuksia,--sanoi Selenin ikäänkuin kiirehtien
ilmaisemaan entiselle ystävälleen omia uusia katsantotapojaan.

Nehljudof katsahti uteliaalla hämmästyksellä Seleniniin. Mutta Selenin
loi silmänsä alas ja niissä ei ilmennyt ainoastaan suru vaan myöskin
epäystävällisyys.------

--Mutta siitähän saamme sitten puhua,--sanoi Selenin.--Tulen
paikalla,--vastasi hän oikeudenpalvelijalle, joka oli kunnioittavasti
lähestynyt häntä.--Meidän on välttämättä tapaaminen toisiamme,--lisäsi
hän huoaten. Mutta tavanneeko sinua? Minua voi aina tavata kello 7,
päivällisen aikaan. Nadeshdinskaja, hän mainitsi numeron.--Monet hanget
ovat siitä saakka jo sulaneet,--lisäsi hän mennessään ja taas hymyili
vaan huulillaan.

--Tulen jos ennätän, sanoi Nehljudof, tuntien että tuo niin läheinen ja
rakastettu Selenin oli yhtäkkiä tämän lyhyen keskustelun johdosta
muuttunut hänelle vieraaksi, kaukaiseksi ja käsittämättömäksi, ellei
vastenmieliseksikin.



XXIII.


Silloinkuin Nehljudof tunsi Seleniniä ylioppilaana, oli tämä erinomainen
poika, uskollinen toveri ja ikäänsä nähden hyvin sivistynyt maailman
mies, suurella esiintymiskyvyllä, aina hieno ja kaunis, ja samassa
myöskin tavattoman suora ja rehellinen. Hän oppi erinomaisesti, ilman
suurta vaivaa ja ilman vähintäkään takertumista pikkuseikkoihin, ja sai
kultamitalia ainekirjoituksistaan. Ei ainoastaan sanoissaan vaan
todenteolla hän piti nuoren elämänsä tarkoituksena ihmisten
palvelemista. Tätä palvelemista hän ei kuvaillut itselleen muuten kuin
valtioviran muodossa, ja sentähden heti lopetettuaan yliopistokurssit
hän järkiperäisesti tarkasti kaikki toimialat, joihin olisi voinut
pyhittää voimansa, ja päätti, että hän tulisi olemaan kaikista
hyödyllisin toisessa osastossa sitä Kaikkein Korkeinta Kansliaa, joka
valmisteli lakeja, ja siirtyi siis sinne. Mutta vaikka hän mitä
säntillisimmin ja rehellisimmin täytti kaikki mitä häneltä vaadittiin,
ei hän löytänytkään tässä virassa tyydytystään halulleen olla
hyödyllisenä, eikä voinut herättää itsessään tuntoa, että hän todella
teki mitä hänen oli tehtävä. Kun hän vielä joutui riitaan sangen
pikkumaisen ja kunnianhimoisen lähimmän päällikkönsä kanssa, kasvoi tämä
tyytymättömyys niin suureksi, että hän erosi toisesta osastosta ja
siirtyi senaattiin. Senaatissa oli hänellä parempi olla, mutta sielläkin
tuo tyytymättömyyden tunto vainosi häntä. Herkeämättä hän tunsi, että
oli jotakin ihan toista kuin mitä hän oli odottanut ja kuin olisi olla
pitänyt. Täällä senaatissa palvellessaan hänen sukulaisensa saivat
aikaan, että hän nimitettiin kamarijunkkariksi, ja hänen nyt oli
ompeluksilla kirjaillussa univormussa, valkoisessa esiliinassa,
vaunuissa, ajaminen kiittämässä kaikellaisia ihmisiä siitä, että nämät
olivat korottaneet hänet lakeijaksi. Kuinka hän koettikin, ei hän voinut
keksiä järjellistä selitystä tähän virkaan. Ja hän tunsi vielä enemmän
kuin valtion palveluksessa, että tämä kaikki oli jotakin »ihan toista»,
eikä kuitenkaan voinut hyljätä tätä nimitystä, koska siten olisi
loukannut niitä, jotka luulivat sillä tehneensä hänelle suuren ilon, ja
sitäpaitsi tämä nimitys kutkutti hänen alempaa luontoansa, niin että
hänen oli mieluista nähdä itseänsä peilistä kullallakirjaillussa
univormussaan, ja käyttää hyväkseen sitä kunnioitusta, jonka tämä
nimitys muutamissa henkilöissä herätti.

Samaten hänen kävi myöskin naimisen suhteen. Hänelle valmistettiin
maailman katsantokannalta nähden sangen loistava avioliitto. Ja hän meni
naimisiin myöskin etupäässä senvuoksi, että kieltäytyminen olisi
loukannut, tehnyt kipeätä tätä avioliittoa haluavalle morsiamelle, ja
niille, jotka olivat sitä puuhanneet, ja vielä sen vuoksi, että
avioliitto nuoren, kauniin, tunnetun neidin kanssa kutkutti hänen
itserakkauttaan ja tuotti hänelle mielihyvää. Mutta avioliitto hyvin
pian näyttäytyi vielä enemmän »ihan toiseksi», kuin palvelus ja
hovivirka. Ensimäisen lapsen jälkeen vaimo ei enää halunnut lapsia, ja
alkoi viettää ylellistä, suuren maailman elämää, johon Seleninin oli
tahtomattaankin ottaminen osaa.

Vaimo ei ollut erittäin kaunis, hän oli miehelleen uskollinen, ja kuten
näytti, ei itsekään niittänyt tästä elämästä muuta kuin suurta vaivaa ja
väsymystä, puhumattakaan siitä, että myrkytti miehensä elämän,--mutta
hän sittenkin sitä hartaasti vietti. Miehen kaikki yritykset tehdä siitä
lopun menivät vaimon vakaumusta vasten pirstaleiksi kuin kiveä vasten.
Tätä vakaumusta, että näin piti elää, ylläpitivät erittäin kaikki vaimon
sukulaiset ja tuttavat.

Lapsi, tyttö, pitkillä kullankeltaisilla suortuvilla ja jalat polven alta
paljaina oli isälle aivan vieras olento, erittäinkin sen vuoksi että oli
kasvatettu ihan toisin, kuin isä olisi tahtonut. Puolisojen välillä
syntyi tavallinen toistensa ymmärtämättömyys, jopa haluttomuuskin
ymmärtää, ja hiljainen, sanaton, syrjäisiltä salattu ja sopivaisuuksien
hillitsemä taistelu, joka teki miehen elämän kotona sangen raskaaksi.
Niin että perhe-elämä muuttui hänelle vielä enemmän »ihan toiseksi» kuin
oli palvelus ja tuo hovinimitys.------

Ja senvuoksi hänen silmänsä olivat aina surulliset. Ja senvuoksi
nähtyään Nehljudofin, jonka tunsi niiltä ajoilta, jolloin nuo valheet
eivät vielä ole juurtuneet häneen, hän muisti itsensä semmoisena kuin
oli ollut silloin, ja erittäinkin kun hän kaikessa kiireessä ilmaisi
tälle uuden uskonnollisen katsantotapansa, hän enemmän kuin koskaan
muulloin tunsi kaiken tuon »ihan toisen», ja hänen tuli tuskallisen
surullinen olla. Juuri samaa tunsi Nehljudofkin, vaikka olikin ensin
ihastunut nähdessään vanhan ystävänsä.

Ja senvuoksi he myöskin, vaikka lupasivat toisilleen tavata toisensa,
eivät kumpikaan hakeneet tätä tapaamista eivätkä nähneet toisiansa
Nehljudofin tällä kertaa käydessä Pietarissa.



XXIV.


Tultuaan senaatista kulkivat Nehljudof ja hänen asianajajansa yhdessä
pitkin katukäytävää. Vaunujensa oli asianajaja käskenyt ajaa jälessään,
ja rupesi nyt kertomaan Nehljudofille historiata departementin
päälliköstä, josta senaattoritkin olivat kertoneet ja joka oli tavattu
rikoksesta, mutta pakkotöiden asemasta määrätty kuvernööriksi Siperiaan.
Kerrottuaan loppuun tämän jutun ja kaikki sen likaisuudet sekä vielä
erityisellä mielihyvällä jutun siitä------, ja sitten vielä siitä,
kuinka sen ja sen rakastajatar oli ansainnut miljoonia pörssissä ja
kuinka se ja se oli myynyt ja se ja se ostanut vaimon,--alotti
asianajaja vielä uutta juttua valtion korkeimpain virkamiesten
konnuuksista ja kaikenlaisista rikoksista. Nämä kertomukset, joiden
varasto näytti olevan pohjaton, tuottivat asianajajalle suurta
mielihyvää, ne kun osottivat päivän selvästi, että keinot, joita hän
käytti hankkiakseen itselleen rahoja, olivat aivan puhtaat ja viattomat
niiden keinojen rinnalla, joita samaa tarkoitusta varten käyttivät
korkeimmat viranomaiset Pietarissa. Ja senvuoksi oli asianajaja sangen
ihmeissään, ettei Nehljudof kuunnellut hänen viimeistä juttuansa
korkeampain viranomaisten rikoksista, vaan jätti hyvästi, otti ajurin ja
ajoi kotiinsa.

Nehljudof oli hyvin alakuloinen. Häntä suretti erittäinkin se, että
senaatti oli vahvistanut tuon järjettömän julmuuden viatonta Maslovaa
kohtaan, ja myöskin se, että tämmöinen jutun päättyminen teki hänen
vielä vaikeammaksi toteuttaa järkähtämätöntä päätöstään yhdistää hänen
kanssaan oman kohtalonsa. Hänen alakuloisuutensa kasvoi vielä
suuremmaksi niistä kauheista vallitsevan paheen kertomuksista, joita
asianajaja oli semmoisella ilolla puhunut, ja sitä paitsi hän alituiseen
muisti sitä epäystävällistä, kylmää, poissysäävää katsetta ennen niin
lempeältä, avonaiselta, jalomieliseltä Seleniniltä.

Kun Nehljudof palasi kotiin antoi ovenvartija hänelle jonkinlaisella
ylenkatseella kirjelapun, minkä, kuten ovenvartija sanoi, joku nainen
oli vahtimestarin huoneessa kirjoittanut. Kirje oli Shustovan äidiltä.
Tämä kirjoitti tahtoneensa käydä kiittämässä tyttärensä hyväntekijää
ja pelastajaa ja sitä paitsi pyytävänsä käymään heidän luonansa
Vasilinsaarella 5:nellä linjalla. Se oli sangen välttämätöntä, kirjoitti
hän, Vera Jefremovnan vuoksi. Älköön hän peljätkö että häntä tullaan
rasittamaan kiitollisuudenilmauksilla, kiitollisuudesta ei tulla
puhumaan, vaan ainoastaan iloitsemaan hänen läsnäolostaan. Jos olisi
mahdollista, eikö hän voisi tulla huomenaamuna.

Toinen kirje oli Nehljudofin entiseltä toverilta, sivusajutantti
Bogatirjofilta, jota Nehljudof oli pyytänyt omakätisesti jättämään
valmistamansa anomuksen lahkolaisten puolesta keisarille. Bogatirjof
kirjoitti suurella, varmalla käsialallaan, että anomuksen hän on
lupauksensa mukaan jättävä suoraan keisarin käteen, mutta että hän oli
tullut ajatelleeksi: eiköhän Nehljudofin olisi parasta ensin käydä sen
henkilön luona, josta tämä asia riippui ja pyytää häntä.

Viime päivien vaikutusten jälkeen oli Nehljudof täydellisessä epätoivon
tilassa eikä luullut enää voivansa mitään aikaansaada. Hänen
Moskovassa syntyneet aikeensa näyttivät hänestä jonkunlaisilta
nuoruudenhaaveiluilta, joissa ihmisen välttämättä on pettyminen
tullakseen elämän todellisuuteen. Mutta hän oli nyt Pietarissa kuitenkin
pitänyt velvollisuutenaan täyttää kaikki mitä oli aikonut, ja päätti
käydä huomenna Bogatirjofin luona ja lähteä hänen neuvonsa mukaan sen
henkilön puheille, josta lahkolaisten asia riippui.

Nyt hän haki salkustaan esille lahkolaisten anomuksen ja paraikaa sitä
luki, kun hänen ovellensa koputti kreivitär Jekaterina Ivanovnan lakeija
ja pyysi yläkertaan teetä juomaan.

Nehljudof sanoi kohta tulevansa, pani paperinsa takaisin salkkuun ja
meni tätin luo. Noustessaan ylös hän huomasi ikkunasta kadulla Marietten
voikkosparin ja yhtäkkiä hänen tuli odottamattoman hauska olla ja
halutti nauraa.

Mariette oli hatussa, eikä enää mustassa vaan vaaleassa monivärisessä
puvussa. Hän istui kuppi kädessä kreivittären nojatuolin vieressä ja
juoruili jotakin, kauniit nauravat silmät loistavina. Sinä hetkenä kun
Nehljudof astui sisälle oli Mariette päästänyt suustaan jotain niin
lystillistä ja samalla sopimatonta--sen Nehljudof huomasi naurun
laadusta,--että hyvänluontoinen viiksikäs kreivitär Jekaterina Ivanovna
tärisi koko ruumiistaan ja oli nauruun pakahtua, mutta Mariette
erityisellä koirankurisella ilmeellä, hymyilevä suu hiukan vinossa ja
tarmokkaat iloiset kasvot kallellaan katseli ääneti toiseen.

Nehljudof muutamista sanoista ymmärsi, että he puhuivat tuosta toisesta
pietarilaisesta uutisesta, uuden siperialaisen kuvernöörin jutusta, ja
että Mariette juuri tältä alalta oli sanonut jotain niin lystikästä,
että kreivitär ei pitkään aikaan voinut hillitä nauruaan,

--Sinä tapat minut,--puhui hän läkähtyvänä.

Nehljudof tervehti ja istui heidän luoksensa. Ja hän oli juuri
tuomitsemaisillaan Marietten kevytmielisyyttä, kun tämä huomattuaan
totisen ja tuskin näkyvän tyytymättömän ilmeen hänen kasvoissansa,
muutti heti ilmeen omissa kasvoissaan ja koko mielialansakin,
miellyttääkseen häntä, johon Mariette oli pyrkinyt jo kohta
hänet nähtyään. Hän muuttui yhtäkkiä toiseksi, elämäänsä
tyytymättömäksi, jotakin hakevaksi, johonkin pyrkiväksi, eikä hän
juuri teeskennellytkään, vaan todellakin aivan kuin omisti sen saman
mielialan,--vaikkei olisi mitenkään sanoilla voinut ilmaista mikä se
oli,--jossa Nehljudof tällä hetkellä oli.

Hän kysyi Nehljudofilta miten tämä oli asiansa suorittanut. Nehljudof
kertoi tappiostaan senaatissa ja tavanneensa Seleninin.--Ah! mikä puhdas
sielu! Siinä nyt on kerrankin oikea »ritari peloton ja nuhteeton».
Todellakin puhdas sielu--liittivät molemmat naiset. Se oli ainainen
liikanimi, jolla Selenin oli tunnettu.

--Mimmoinen on hänen vaimonsa?--kysyi Nehljudof.

--Sekö? Noh, enpä tahdo tuomita. Mutta se ei ymmärrä häntä.

--No, oliko myöskin Selenin siis vastaan?--kysyi Mariette
sydämmellisellä osanotolla.--Minun on kauhean sääli sitä
tyttöä!--huudahti hän huokaisten.

Nehljudof synkistyi ja tahtoen muuttaa keskustelun alkoi puhua
Shustovasta, jota oli pidetty linnassa mutta vapautettu Marietten
pyynnöstä. Nehljudof kiitti häntä avusta ja oli juuri sanomaisillaan,
kuinka hirmuista oli ajatella, että tämä nainen ja koko perhe olivat
saaneet kärsiä vaan sen vuoksi, ettei kukaan ollut heistä muistuttanut,
kun Mariette keskeytti hänet ja itse lausui paheksumisensa.

--Älkää puhukokaan minulle,--sanoi hän.--Heti kun mieheni ilmoitti
minulle, että hän voidaan vapauttaa, minua hämmästytti tämä sama ajatus.
Mistä syystä pidettiin häntä vankeudessa, jos hän kerran oli
syytön?--lausui hän sen, mitä Nehljudof oli aikonut lausua.--Se on
kauheata, kauheata!

Kreivitär Jekaterina Ivanovna huomasi Marietten maikailevan sisarenpojan
edessä ja se huvitti häntä.--Tiedätkö mitä?--sanoi hän, kun he
vaikenivat,--tuleppa huomeniltana Alinen luokse, siellä saat kerran
vielä kuulla Kiesewetteriä. Ja tule sinäkin,--kääntyi hän Marietten
puoleen.

--Hän on jo sinut pannut merkille,--sanoi hän sisarenpojalle.--Hän
sanoi, että kaikki mitä sinä olet puhunut,--minä kerroin hänelle,--oli
hyvin hyvä merkki, että sinä ihan varmaan tulet Kristuksen luo. Tule
välttämättä. Käske sinä, Mariette, häntä tulemaan ja tule itsekin.

--Hyvä kreivitär, ensiksikin minulla ei ole oikeutta mitään neuvoa
ruhtinaalle,--sanoi Mariette katsahtaen Nehljudofiin ja tällä
katseellansa luoden täydellisen yksimielisyyden heidän välillänsä mitä
kreivittären sanoihin ja yleensä evankelismiin tuli,--ja toiseksi, kuten
tiedätte, en minä erittäin pidä...

--Sinä teetkin aina kaikki päin mäntyyn ja oman pääsi mukaan.

--Kuinka oman pääni mukaan? Minä uskon niinkuin yksinkertaisin
maalaisvaimo,--sanoi Mariette hymyillen.--Mutta kolmanneksi,--jatkoi
hän,--minä aijon huomenna ranskalaiseen teaatteriin.

--Ah! mutta oletko, Dmitrij, nähnyt sitä... Kuinka se taas
olikaan?--sanoi kreivitär Jekaterina Ivanovna.

Mariette mainitsi kuuluisan ranskalaisen näyttelijättären nimen.

--Sinun pitää välttämättä mennä katsomaan,--se on ihmeteltävää.

--Ketäs pitäisi, rakas täti, ensin nähdä, näyttelijätärtäkö vai
saarnamiestä?--sanoi Nehljudof hymyillen.

--Ole niin hyvä äläkä tartu sanoihini.

--Ehkä ensin saarnamiestä ja sitten ranskalaista näyttelijätärtä, sillä
muutoin voisi kokonaan kadottaa makunsa saarnaan,--sanoi Nehljudof.

--Ei, parempi on alkaa ranskalaisesta teaatterista, ja sitten tehdä
parannus,--sanoi Mariette.

--No, älkääpä tehkö minua naurunalaiseksi. Saarnamies on saarnamies ja
teaatteri on teaatteri. Pelastuakseen ei ollenkaan tarvitse venyttää
kasvojaan kyynärän pituisiksi ja yhä itkeä. Täytyy vaan uskoa, ja
silloin tulee heti iloiseksi.

--Te rakas täti saarnaatte paremmin kuin mikään saarnamies.

--Mutta tiedättekös mitä?--sanoi Mariette ajatuksissaan,--tulkaa te
huomenna teaatteriin minun luokseni.

--Pelkään vaan, etten pääse...

Puheen keskeytti lakeija, joka ilmoitti vieraan tulon. Se oli
kreivittären johdossa olevan hyväntekeväisyysseuran sihteeri.

--No, se nyt on sangen ikävä herrasmies. Minä otan hänet vastaan tuolla,
ja sitten tulen teidän luoksenne. Tarjotkaa hänelle teetä,
Mariette,--sanoi kreivitär mennä kekkelehtäen nopeasti salista.

Mariette otti hansikkaan pois, paljastaen näin tarmokkaan ja jotenkin
litteän kätensä, jonka nimetön oli täytetty jalokivisormuksilla.

--Haluatteko?--sanoi hän tarttuen hopeiseen spriikannuun ja
merkillisesti jäykistäen pikkusormensa ylöspäin.

Hänen kasvonsa kävivät totisiksi ja surullisiksi.

--Minun on aina hirmuista, tekee joskus ihan kipeätä ajatella, että
ihmiset, joiden mielipidettä pidän arvossa, eivät tee eroa minun ja sen
aseman välillä, jossa olen.

Hän oli melkein valmis itkemään sanoessaan viimeisiä sanoja. Ja vaikka
näillä sanoilla, jos niitä otti tarkastaakseen, ei ollut mitään tai
ainakin sangen epämääräinen ajatus, osottivat ne Nehljudofin mielestä
tavatonta syvyyttä, suoruutta ja jaloutta.--Niin suuri vaikutus häneen
oli noiden silmien loisteella, joka seurasi näitä nuoren, kauniin ja
hyvin puetun naisen sanoja.

Nehljudof katseli Marietteä äänettömänä eikä voinut irroittaa hänestä
silmiään.

Ettekö luule minun ymmärtävän teitä ja kaikkea, mikä teissä tapahtuu.
Onhan se, minkä te olette tehneet, kaikille tunnettu. _C'est le secret
de polichinelle_. Ja minä olen ihastuksissani ja hyväksyn teitä.

--Eipä ole todellakaan mitään ihailtavaa, niin vähän olen vielä saanut
aikaan.

--Se on yhdentekevää. Minä ymmärrän teidän tunnottanne ja ymmärrän
myöskin häntä,--no olkoon, olkoon, ei ruveta siitä puhumaan,--keskeytti
Mariette itsensä huomattuaan tyytymättömyyden toisen kasvoissa. Vaan
minä ymmärrän myöskin sen, että nähtyänne kaikkia kärsimyksiä, kaikkea
sitä hirmua, mikä tapahtuu vankiloissa,--puhui Mariette, pyrkimättä
muuhun kun, kiinnittämään Nehljudofia itseensä, naisellisella vainullaan
arvaellen, mitä toiselle oli kaikkein tärkeintä ja kalliinta:--te
tahdotte auttaa vangittuja, jotka niin kauheasti kärsivät ihmisten
välinpitämättömyydestä, julmuudesta ... ymmärrän hyvin että sen edestä
voi antaa elämänsä, ja olisin itsekin antanut, mutta jokaisellahan on
oma kohtalonsa...

--Ettekö te siis ole tyytyväinen omaan kohtaloonne?

--Minäkö?--kysyi hän ikäänkuin olisi hämmästynyt semmoista
kysymystä.--Pakosta minun kyllä täytyy olla tyytyväinen. Mutta on eräs
mato, joka aina rupeaa kalvamaan.

--Eikä saa estää sitä kalvamasta, täytyy uskoa sitä ääntä,--sanoi
Nehljudof antautuen kokonaan hänen petokseensa.

Sittemmin häpesi Nehljudof usean kerran tätä keskustelua, muistellessaan
Marietten sanoja, jotka eivät olleet niin paljon valheellisia kuin vaan
teeskenneltyjä ja häneen sovitettuja, muistellessaan noita kasvoja,
joissa muka ilmausi liikutettu hartaus, kun hän kuunteli Nehljudofin
kertomuksia vankilan hirmuista ja maalla saaduista vaikutuksista.

Kreivittären palatessa keskustelivat he keskenään niinkuin vanhat, jopa
erikoiset ystävykset, jotka yksin saattoivat ymmärtää toisiansa keskellä
ymmärtämätöntä laumaa.

He olivat puhuvinaan vallan vääryydestä, onnettomien kärsimyksistä,
kansan köyhyydestä, mutta heidän toisiinsa katsovat silmät puhuvat
oikeastaan keskustelun takaa ihan toista, herkeämättä kysellen: »voitko
rakastaa minua?» »voin», ja sukupuolirakkauden tunto, helkkyen mitä
odottamattomimmissa ja monivärisimmissä muodoissa, veti heitä toistensa
luo.

Tehdessään lähtöä sanoi Mariette olevansa aina valmis palvelemaan häntä
millä suinkin voi ja pyysi häntä tulemaan huomeniltana, vaikka vaan
hetkeksikin, hänen luoksensa teaatteriin,--että oli puhuttava hänen
kanssaan vielä eräästä tärkeästä asiasta.

--Ja milloin nähnenkään teitä enää!--lisäsi hän huokaisten ja rupesi
varovasti panemaan hansikasta sormuksilla peitettyyn käteensä.--Sanokaa
siis että tulette.

Nehljudof lupasi.

Kun Nehljudof tänä yönä jäätyään yksin huoneeseensa pani maata ja
sammutti kynttilänsä, ei hän pitkään aikaan saanut unta. Muistellessaan
Maslovaa, senaatin päätöstä ja sitä, että hän sittenkin aikoo matkustaa
Maslovan mukana,--muistellessaan luopumistaan maanomistusoikeudesta,
tuli hänen eteensä yhtäkkiä aivan kuin vastauksena näihin kysymyksiin
Marietten kasvot, tuo hänen huokauksensa ja katsahduksensa, kun hän
sanoi: »milloin nähnenkään teitä enää», ja tuo hänen hymähdyksensä,--se
kaikki tuli hänen eteensä niin selvänä että hän aivan kuin näki ne
todella ja hänen piti itsensäkin hymähtää. »Oikeinkohan teen siinä että
lähden Siperiaan? Ja oikeinkohan teen, kun luovun rikkaudesta?»--kyseli
hän itseltään.

Ja vastaukset näihin kysymyksiin tänä valoisana pietarilaisena yönä,
joka kuulsi ikkunakartiinin takaa, olivat epämääräisiä. Kaikki sekaantui
hänen päässään. Hän koetti jälleen herättää entistä mielialaansa ja
muistaa ajatuksiensa tuttua suuntaa; mutta näillä ajatuksilla ei ollut
enää entistä vakaumuksen voimaa.

»Entäs jos kaikki onkin vaan turhaa keksintöä, ja jospa minulle ei
sitten riitäkään voimia elääkseni siitä; jospa minä kadun menetelleeni
oikein»,--sanoi hän itselleen ja pystymättä vastaamaan näihin
kysymyksiin hän sai kokea niin tuskallista ja epätoivoista ikävää, ettei
hän semmoista ollut koskaan ennen tiennytkään. Voimatta saada selvyyttä
näihin kysymyksiin hän nukkui raskaaseen uneen, jommoiseen oli joskus
ennen muinoin nukkunut suuren häviön jälkeen korttipelissä.



XXV.


Ensimäinen tunne, johon Nehljudof seuraavana aamuna heräsi, oli se, että
hän oli edellisenä päivänä suorittanut jotakin pahaa. Hän alkoi
muistella: mitään pahaa työtä, huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut
huonoja ajatuksia, että muka kaikki hänen nykyiset aikeensa--avioliitto
Katjushan kanssa ja maan luovuttaminen talonpojille, että se kaikki oli
pilventakaisia mietteitä, ettei hän sitä kestäisi, että siinä oli jotain
keksittyä, luonnotonta, ja että piti muka elää niinkuin oli elänyt.
Huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut semmoista, mikä on paljon pahempaa
kuin paha teko: oli ollut semmoisia ajatuksia, joista kaikki pahat teot
syntyvät.

Huonoa tekoa voi olla uudistamatta, mutta huonot ajatukset synnyttävät
kaikki huonot teot.

Huono teko luopi ainoastaan tietä toisille huonoille teoille; mutta
huonot ajatukset vastustamattomasti vievät tätä tietä myöten.

Toistaessaan nyt aamulla mielikuvituksessaan eilisiä ajatuksia
ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli saattanut hetkeksikään niitä uskoa.
Niin uutta ja vaikeata kuin olikin se, mitä hän aikoi tehdä, tiesi hän,
että se oli nyt ainoa hänelle mahdollinen elämä; ja niin mukavaa ja
helppoa kuin olisikin ollut palata entiseen, hän tiesi että se oli
kuolema. Eilinen kiusaus näytti nyt hänestä olleen samaa kuin liian
kauvan nukkuneen ihmisen halu virua vielä vähän aikaa lämpimässä
vuoteessaan, vaikka tämä ihminen tietääkin että jo on aika nousta häntä
odottavaan tärkeään ja iloiseen toimeen.

Tänä viimeisenä Pietarissa olonsa päivinä Nehljudof jo aamulla läksi
Vasilinsaarelle Shustovan luona käymään.

Shustova asui toisessa kerroksessa. Nehljudof joutui talonmiehen
osoituksen mukaan kyökkikäytävään ja tuli suoraa jyrkkää rappusta myöten
kuumaan, ruuanhajuiseen kyökkiin.

Vanhahko naisihminen, hihat ylöskäärittyinä, esiliinassa ja silmälasit
nenällä seisoi hellan ääressä ja hämmenteli jotain höyryävässä
keittoastiassa.

--Ketä haette,--kysyi tämä ankarasti, katsellen lasiensa yli tulijaan.

Ei ehtinyt Nehljudof esitellä itseänsä, kuin jo naisen kasvot saivat
säikähtyneen ja iloisen ilmeen.

--Ah, ruhtinas!--huusi hän pyyhkien käsiänsä esiliinaan.

--Miksi tulettekin kyökkitietä? Olette meidän hyväntekijämme! Minä olen
hänen äitinsä. Olivat aivan pilata koko tytön. Te olette meidän
pelastajamme,--puhui hän tarttuen Nehljudofin käteen ja koettaen sitä
suudella.

--Eilen olin teidän luonanne,--jatkoi hän. Sisareni pyysi sitä
erityisesti. Hänkin on täällä. Tänne, tänne, tulkaa jälessäni,--puhui
Shustovan äiti, johdattaen Nehljudofia kapean oven ja pimeän käytävän
kautta, ja mennessään suoristaen milloin liepeitänsä milloin
tukkaansa.--Sisareni nimi on Kornilova,--olette varmaan
kuulleet,--lisäsi hän kuiskaamalla ja pysähtyi oven eteen.--Hän oli
joutunut kiinni valtiollisista asioista. Tavattoman viisas nainen.

Avattuaan oven käytävästä, vei Shustovan äiti Nehljudofin pieneen
huoneeseen, missä pienellä sohvalla pöydän ääressä istui lyhyenläntä,
lihavahko neiti, juovikkaassa karttuuninutussa. Hänellä oli valkoinen
kiharatukka, sangen vaaleitten pyöreiden ja äitiä muistuttavien kasvojen
ympärillä. Häntä vastapäätä istui, kokoonlyyhistyneenä nojatuoliin,
nuori mustaviiksinen ja -partainen mies venäläisessä kansallispaidassa.
He näyttivät molemmat olevan niin vajonneina keskusteluunsa, että vasta
Nehljudofin tultua sisälle katsahtivat häneen.

--Lyydia, ruhtinas Nehljudof, sama joka...

Vaalea neiti hypähti hermostuneesti pystyyn, suoristaen korvansa takaa
pujottautunutta hiussuortuvaa ja säikähtyneenä tuijottaen suurilla,
harmailla silmillään vieraaseen.

--Tekö nyt olette se vaarallinen nainen, jonka puolesta Vera Jefremovna
pyysi,--sanoi Nehljudof hymyillen ja ojentaen kättänsä.

--Niin, minä se olen,--sanoi Lyydia ja paljasti mainion hammasrivinsä
hyväntahtoisesti ja lapsekkaasti hymyillessään.--Tätihän se teitä niin
halusi nähdä. Täti hoi!--huusi hän oveen miellyttävän heleällä äänellä.

--Vera Jefremovna oli kovin pahoillaan teidän vangitsemisestanne,--sanoi
Nehljudof.

--Istukaa tähän tai ehkä mieluummin tähän,--puhui Lyydia osoittaen
pehmeää, rikkinäistä nojatuolia, jolta nuori mies juuri oli noussut.

--Se on minun serkkuni Saharof, esitteli hän, huomattuaan Nehljudofin
tarkastavan nuorta miestä.

Tämä hymähti yhtä ystävällisesti kuin Lyydiakin ja tervehti vierasta, ja
kun Nehljudof oli istunut hänen paikalleen, otti itselleen tuolin
ikkunan luota ja istui toisten viereen. Toisesta ovesta ilmestyi vielä
valkoverinen lyseolainen, noin 16 vuotias ja sanomatta mitään istui
ikkunalaudalle.

--Vera Jefremovna on tätin hyvä ystävä, mutta minä tuskin tunnen
häntä,--sanoi Lyydia.

Samassa tuli viereisestä huoneesta valkoisessa röijyssä, joka oli
vyötettynä nahkavyöllä, hyvin miellyttävän ja viisaan näköinen nainen.

--Hyvää päivää, suuri kiitos tulemastanne,--alkoi hän heti kun oli
istuutunut sohvalle Lyydian viereen.

--No, mitenkä pikku Veran laita on? Tapasitteko häntä? Kuinka hän kantaa
kohtaloansa?

--Ei hän valita,--sanoi Nehljudof,--sanoo että hänellä on olymppolainen
itsetunto.

--Voi sitä pikku Veraa, tunnen häntä noista sanoista,--puhui täti
hymyillen ja pudistaen päätänsä.--Häntä täytyy tuntea. Se on erinomainen
olento. Kaikki toisille, ei mitään itselle.

--Niin, ei hän itseänsä varten mitään halunnut, oli vaan huolissaan
teidän sisarenne tyttärestä. Häntä vaivasi erittäinkin se, että neiti
oli vangittu ilman mitään syytä.

--Niin se olikin.--sanoi täti,--se on kauhea juttu! Hän joutui kiinni
oikeastaan minun tähteni.

--Eipä ollenkaan täti,--sanoi Lyydia. Olisinhan minä ilman teitäkin
ottanut vastaan paperit.

--No, kyllä minä tunnen asian paremmin kuin sinä,--jatkoi
täti:--nähkääs--jatkoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,--kaikki sai
alkunsa siitä, että eräs henkilö oli pyytänyt minua joksikin aikaa
ottamaan haltuuni hänen paperinsa--mutta minulla kun ei ollut kortteeria
vein ne Lyydian luo. Samana yönä tehtiin hänen luonaan tarkastus ja
otettiin sekä paperit että hänet, ja nyt ovat tähän asti pitäneet,
olivat vaatineet häntä sanomaan keitä oli paperit saanut.

--Enhän minä sanonutkaan,--lausui Lyydia nopeasti, hermostuneesti repien
suortuvaa, joka ei edes häirinnyt häntä.

--En minä väitäkkään että sinä olisit sanonut, vastasi täti.

--Jos he vangitsivat Mitinin, niin ei se suinkaan tapahtunut minun
syystäni,--sanoi Lyydia punastuen ja levottomasti katsellen ympärilleen.

--Älä nyt puhu siitä, Lyydia kulta,--sanoi äiti.

--Miksen, minä tahdon kertoa,--sanoi Lyydia hymyilemisen sijaan yhä
enemmän punastuen, kietoen suortuvaa sormensa ympäri ja yhä katsellen
ympärilleen.

--Muistatko miten eilen kävi kun alotit siitä kertoa.

--Ei ollenkaan ... antakaa minun olla, mamma. Minä en sanonut, vaan olin
ainoastaan ääneti. Kun hän tutki minua kaksi kertaa ja kyseli tätistä ja
Mitinistä, en minä mitään sanonut, vaan ilmoitin etten rupea mitään
vastaamaan. Silloin tämä ... Petrof...

--Petrof on etsivä poliisi, santarmi ja suuri ilkiö,--lisäsi täti
selittäen Nehljudofille Lyydian sanoja.

--Silloin tämä,--jatkoi Lyydia kiihkeänä ja kiiruhtaen,--alkoi
houkutella minua. »Kaikki mitä minulle sanotte ei voi tulla ketään
vahingoittamaan vaan päinvastoin. Jos te sanotte, niin vapautatte
viattomia, joita me ehkä syyttä kiusaamme.» Mutta minä sanoin
sittenkin etten sano. Silloin hän sanoi: »No olkoon. Älkää puhuko
mitään, mutta älkää myöskään kieltäkö sitä, mitä minä sanon.» Ja hän
alkoi nimitellä ja nimitti Mitinin.

--Lakkaa jo puhumasta,--sanoi täti.

--Ah täti, älkää häiritkö...--ja hän nyki itseään herkeämättä
suortuvasta ja katseli ympärilleen,--ja yhtäkkiä, ajatelkaas, seuraavana
päivänä saan tietää--minulle ilmoitettiin koputtamisella, että Mitin oli
vangittu. »Minä olen hänet ilmiantanut»,--ajattelin itsekseni. Ja se
alkoi minua niin vaivata, niin alkoi vaivata, että olin kadottaa
järkeni.

--Ja sitten tuli ilmi ettei hän ollutkaan vangittu sinun
syystäsi,--sanoi täti.

--Enhän minä sitä tiennyt. Ajattelin vaan että minä olin antanut ilmi.
Kävelen, kävelen kahden seinän väliä, enkä voi olla ajattelematta:
ilmiantaja! Panen maata, peitän kasvoni ja kuulen--joku kuiskuttaa
minun korvaani: olet ilmiantanut Mitinin, Mitinin olet ilmiantanut.
Tiedän hyvin että se on harhakuulo enkä sittenkään voi olla
kuuntelematta. Tahdon nukkua--en voi, tahdon olla ajattelematta--en
sitäkään voi. Se se vasta oli kauheata!--puhui Lyydia yhä enemmän ja
enemmän kiihoittuen ja yhä kietoen ja taas päästäen suortuvaa
sormestansa ja taakseen katsahtaen.

Lyydia kulta, rauhoituhan.--toisti äiti koskettaen häntä olkapäähän,
mutta Lyydia ei voinut enää pysähtyä:--se on siksi niin kauheata, alotti
hän vielä jotakin, mutta purskahti kesken kaikkea itkuun, hypähti
seisaalleen sohvasta ja tartuttaen hameensa nojatuoliin juoksi ulos
huoneesta. Äiti meni hänen jälkeensä.

--Hirttää ne roistot pitäisi,--murahti lyseolainen ikkunalta.

--Mitä sinä sanoit,--kysyi täti.

--Ei se ollut mitään ... muuten minä vaan,--vastasi lyseolainen, otti
pöydältä paperossin ja alkoi sitä sytytellä.



XXVI.


--Niin, nuorille tuo yksinäisyyskoppi on hirveä asia,--sanoi täti
pudistaen päätänsä ja myöskin sytyttäen paperossiaan.

--Eiköhän se lie kaikillekin,--sanoi Nehljudof.------

--Oletteko siis kokeneet?

--Minäkö? Olen kaksi kertaa istunut,--sanoi täti surullisesti ja
miellyttävästi hymyillen.--Kun minut otettiin ensi kerran--ja otettiin
ilman syytä,--jatkoi hän,--olin minä 22 vuoden vanha, minulla oli lapsi
ja minä olin raskauden tilassa. Niin vaikea kuin minulle olikin silloin
vapauden kadottaminen, eroominen lapsesta, eroominen miehestä, ei se
kaikki ollut mitään verrattuna siihen, mitä minä tunsin huomattuani,
etten ollut enää ihminen, vaan olin muuttunut esineeksi. Tahdon sanoa
hyvästi tyttärelleni--minulle sanotaan että menisin ja istuisin
issikkaan. Minä kysyn minne minua viedään,--minulle vastataan että saan
tietää kunhan tullaan perille. Minä kysyn: mistä minua syytetään,--
minulle ei vastata mitään. Kun minua tutkinnon perästä riisuttiin ja
puettiin numerolla varustettuihin vangin vaatteisiin, vietiin
holvikäytävään, avattiin ovi, lykättiin sinne, lukittiin ja
mentiin pois, ja kun jäi vaan vahti pyssynsä kanssa, joka kulki
äänetönnä edestakaisin ja silloin tällöin katsahti sisään ovireijästä,
--silloin tuli minun kauhean raskas olla. Muistan että minun
mieltäni lannisti erittäinkin se, että santarmiupseeri, tutkiessaan
minua, tarjosi minulle tilaisuuden polttaa. Siis hän tiesi, kuinka
ihmiset pitävät tupakasta, tiesi kuinka ihmiset rakastavat vapauttaan,
valoa, tiesi kuinka äidit rakastavat lapsiansa ja lapset äitiänsä; niin
kuinka he sitten saattoivat säälimättä repäistä minut irti kaikesta,
mikä on kallista, ja teljetä minut kuin villin eläimen? Sitä ei voi
kantaa kärsimättä rangaistusta. Jos joku on uskonut Jumalaan ja
ihmisiin, siihen että ihmiset rakastavat toisiansa, hän sen jälkeen
lakkaa uskomasta tähän. Minä sen jälkeen lakkasin uskomasta ihmisiin ja
aloin vihata,--lopetti hän ja hymähti.

Ovesta, jonne Lyydia oli mennyt, tuli hänen äitinsä ja ilmoitti että
tyttö oli kovasti menehtynyt eikä voinut enää tulla esille.

--Ja missä tarkoituksessa on noin nuori elämä kukistettu? Erittäinkin
pahottaa minua,--sanoi täti, että minä olin tahtomattani syypää.

--Ehkä hän Jumalan avulla paranee maaseudun ilmassa,--sanoi
äiti.--Lähetämme hänet isän luokse.

--Ilman teitä hän olisi kokonaan kukistunut,--sanoi täti.--Kiitos
teille. Tavata teitä halusin pyytääkseni teitä toimittamaan kirjeen
Vera Jefremovnalle,--sanoi hän ottaen kirjeen taskustaan.--Kirje ei ole
suljettu, saatte sen lukea ja joko repiä rikki tai viedä perille, mikä
vaan paraiten vastaa teidän vakaumuksianne,--sanoi hän. Kirjeessä ei
ole mitään vaarallista.

Nehljudof otti kirjeen ja luvattuaan viedä sen perille, nousi, jätti
hyvästi ja tuli kadulle.

Kirjeen hän sulki lukematta sitä ja päätti toimittaa perille.



XXVII.


Viimeinen asia, joka vielä pidätti Nehljudofia Pietarissa, oli
lahkolaisten juttu, joiden keisarille asetetun anomuksen hän toivoi
saavansa annetuksi entisen rykmenttitoverinsa, sivusajutantti
Bogatirjofin kautta. Hän saapui tämän luokse aamulla ja tapasi hänet
vielä kotona, vaikka jo lähdössä, aamiaista syömässä. Bogatirjof ei
ollut aivan pitkä, mutta vankkarakenteinen ja harvinaisen väkevä
mies--hän väänteli hevosenkenkiä--hyväluontoinen, rehellinen, suora,
jopa vapaamielinenkin. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hän oli
läheinen hoviin, rakasti keisaria ja hänen perhettään ja osasi jollakin
kummallisella tavalla, eläessään tässä ylimmässä piirissä, nähdä siinä
yksistään hyvää ja olla ottamatta osaa mihinkään huonoon ja
epärehelliseen. Hän ei arvostellut milloinkaan ihmisiä eikä
toimenpiteitä, vaan oli joko vaiti taikka sanoi rohkealla, kovalla,
melkein huutavalla äänellä sanottavansa ja tällöin usein yhtä kovalla
äänellä myöskin nauroi. Eikä hän tätä tehnyt mistään valtioviisaudesta,
vaan ainoastaan siksi, että semmoinen oli hänen luonteensa.

--Mainiota että tulit. Etkö haluaisi syödä aamiaista? No, istuhan
sitten. Oivallinen biffi! Minä aina alotan pääasiasta ja lopetan
samalla. Ha, ha, ha. No juo edes viiniä,--huusi hän osottaen punasta
viiniä sisältävää karahvia.--Juuri ajattelin sinua. Anomuksesi toimitan
perille. Annan omiin käsiin--sen teen; mutta minun mieleeni tässä
juolahti, eiköhän sinun olisi paras ensin käydä Toporofin luona.

Nehljudof rypisti otsaansa Toporofia mainittaessa.

--Kaikki riippuu hänestä. Häneltähän kuitenkin tullaan kysymään. Mutta
voi olla että hän itsekin täyttää pyyntösi.

--Jos se on neuvosi, niin menen sinne.

--Mainiota. No, entä Pietari, minkä vaikutuksen se sinuun tekee,--kiljui
Bogatirjof,--sanoppas, häh?

--Tunnen, että alan hypnotiseerautua,--sanoi Nehljudof.

--Vai hypnotiseerautua?--toisti Bogatirjof ja rupesi äänekkäästi
nauramaan.--No kun et tahdo, niin ole ilman.--Hän pyyhki viiksensä
ruokaliinalla.--Siis käyt siellä? Häh? Jos hän ei suostu, niin anna
minulle, minä toimitan jo huomenna, huusi hän ja noustuaan pöydästä teki
leveällä liikkeellä ristinmerkin, nähtävästi yhtä tiedottomasti kuin oli
pyyhkinyt suutansa, ja alkoi kiinnitellä sapeliansa.--Ja nyt hyvästi,
minun on lähteminen.

--Lähdemme yhdessä,--sanoi Nehljudof mielihyvällä puristaen Bogatirjofin
voimakasta, leveää kättä ja, kuten aina, tuntien jonkinlaista terveen
tiedottoman, tuoreen vaikutusta, erosi hänestä hänen talonsa portailla.

Vaikkei Nehljudof odottanutkaan mitään hyvää käynnistänsä hän kuitenkin
Bogatirjofin neuvon mukaan ajoi Toporofin luo, josta henkilöstä
lahkolaisten asian piti riippuman.

Se virka, jossa Toporof oli, sisälsi itsessään ristiriitaisuuden, jota
ainoastaan tylsä ja siveellisesti tunnoton mies saattoi olla näkemättä.
Toporofissa olivat nämä molemmat kieltoperäiset ominaisuudet.

       *       *       *       *       *

Vastaanottohuoneessa oleva erityisiä toimia varten määrätty virkamies
tiedusteli Nehljudofilta missä asiassa tämä oli tullut ja saatuaan
tietää Nehljudofin ottaneen toimittaakseen lahkolaisten anomuksen
keisarille, kysyi, eikö hän tahtoisi antaa anomusta nähtäväksi.
Nehljudof antoi anomuksen ja virkamies meni sen kanssa työhuoneeseen.
Nunna korkeassa päähineessä, kiemurtelevassa suruharsossaan ja pitkässä,
mustassa laahustimessa tuli ulos työhuoneesta valkoiset sormet ristissä
ja kynnet puhdistettuina. Hän piteli käsissään kallisarvoista
rukousnauhaa. Nehljudofia ei pyydetty vieläkään astumaan sisälle.
Toporof luki anomusta pudistellen päätänsä. Häneen oli tehnyt
epämiellyttävän vaikutuksen tuo selvästi ja voimakkaasti kirjoitettu
anomus.

»Jos tuo joutuu keisarin käsiin, niin se voi herättää ikäviä kysymyksiä
ja väärinkäsityksiä,» ajatteli hän luettuaan loppuun. Ja pantuaan
anomuksen pöydälle hän soitti ja käski pyytää Nehljudofia sisälle.

Hänellä oli tämä lahkolaisjuttu tuoreessa muistissa ja yksi heidän
anomuksistaan oli jo saapunut hänen käsiinsä.------Nämät isät ja vaimot
nyt anoivat, ettei heitä näin eroitettaisi. Toporof muisti jo silloin
kuin tämä juttu jo ensi kerran oli ollut hänen käsiteltävänään
epäilleensä eikö olisi sittenkin ollut parasta jättää se sikseen. Mutta
mitään vahinkoa ei voinut olla siitä, että noiden talonpoikaisperheiden
jäsenet olisivat hajoitetut eri suunnille; jota vastoin niiden
jättäminen paikoillensa saattoi vaikuttaa haitallisesti muuhun väestöön,
niin että nämätkin olisivat luopuneet oikeauskoisuudesta, ja sitäpaitsi:
todistihan tämä piispan innokkuutta, jonka kaiken vuoksi hän oli antanut
asialle sen ratkaisun, mihin se oli silloin suunnattu.

--Hyvää päivää,--sanoi hän hartaassa työssä keskeytetyn ihmisen
ilmeellä, ottaen seisten vastaan Nehljudofia, sekä ryhtyi oijeti asiaan.

--Tunnen tämän tapauksen. Heti kun näin nimet, muistin tämän onnettoman
jutun,--sanoi hän ottaen anomuksen ja näyttäen sitä Nehljudofille.--Ja
olen hyvin kiitollinen teille, että muistutitte minua jälleen siitä. Se
on nyt ollut vaan lääninhallituksen liikaa virkaintoisuutta...

Nehljudof oli vaiti ja katseli vihamielisellä tunteella noiden
liikkumattomien kasvojen naamiota.

--Ja minä annan käskyn tämän toimenpiteen peruuttamisesta ja noiden
ihmisten tuomisesta takaisin asuinpaikkoihinsa.

--Niin että voin siis olla viemättä anomusta perille?--sanoi Nehljudof.

--Ihan hyvästi. Minä lupaan sen,--sanoi hän pannen erityistä painoa
sanaan »minä», siinä uskossa kun nähtävästi oli että hänen
rehellisyytensä, hänen sanansa oli kaikkein parhain tae.--Parasta on
että heti kirjoitan. Tehkää hyvin, istukaa.

Hän tuli pöydän luo ja alkoi kirjoittaa. Nehljudof ei istunut, vaan
katseli ylhäältä tuohon kapeaan, kaljuun pääkalloon, tuohon paksu- ja
sinisuoniseen käteen, joka nopeasti liikutteli kynää, ja ihmetteli mitä
varten tuo ihminen, joka näyttää niin väliäpitämättömältä kaikesta, nyt
tekee semmoisella hartaudella sitä mitä tekee? Mitä varten?...

--Tässä siis olisi,--sanoi Toporof, sulkien kirjekuorta:--ilmoittakaa
päätökseni anomuksen tekijöille,--lisäsi hän nostaen huuliaan muka
hymyilläkseen.

--Mistä syystä nämät ihmiset ovat saaneet kärsiä?--sanoi Nehljudof
ottaessaan vastaan kirjekuorta.

Toporof nosti päänsä ja naurahti aivan kuin Nehljudofin kysymys olisi
häntä huvittanut.

--Sitä en saata teille sanoa. Voin vaan sanoa, että kansan edut, joita
meidän on suojeleminen, ovat niin tärkeät, että liikaintoisuus
uskonnollisissa kysymyksissä on vähemmin pelottava ja haitallinen kuin
nykyään leviävä liiallinen väliäpitämättömyys niissä.

       *       *       *       *       *

Toporof näytti hymyilevän vieläkin yhtä alentuvasti ja pitävän
herttaisena sitä, mitä Nehljudof puhui. Ja vaikka Nehljudof olisi mitä
sanonut, olisi Toporof pitänyt kaikkea yhtä herttaisena ja yksipuolisena
katsoen sen mahtavan valtiomuodon korkeudesta, missä hän seisoi.

--Yksityisen ihmisen silmissä saattaa asia todella semmoiselta
näyttää,--sanoi hän,--vaan valtiolliselta näkökannalta katsoen on asian
laita hiukan toinen.--Vaan, suokaa anteeksi, minun täytyy jättää
hyvästi,--sanoi Toporof kumartaen päätänsä ja tarjoten kättään.

Nehljudof puristi sitä, tuli kiireisesti pois ja katui puristaneensa
tuota kättä.

»Kansan edut»,--toisti hän Toporofin sanoja. »Omat ne ovat
etusi»,--ajatteli hän tullessaan pois Toporofin luota.

Ja muistiinsa johtaen kaikkia niitä henkilöitä, joita noiden oikeutta,
uskontoa ja kansan kasvatusta tarkoittavien laitosten toiminnan piti
koskea,--alkaen siitä akasta, joita oli rangaistu patentittomasta
viinakaupasta, poikasesta, joka oli tavattu varkaudesta, irtolaisesta,
murhapolttajasta ja pankinjohtajasta, ja asettaen näiden rinnalle tuon
onnettoman Lyydian, joka oli kiinni vaan sen perustuksella, että häneltä
toivottiin saada tarpeellisia tietoja, lahkolaiset, jotka olivat
loukanneet oikeauskoisuutta, ja Gurkevitshin, joka oli halunnut
perustuslakia,--selvisi Nehljudofille tavattomalla voimalla, ettei näitä
ihmisiä oltu kiinni otettu, teljetty vankilaan tai lähetetty maanpakoon
ollenkaan siitä syystä, että he olisivat loukanneet oikeutta tai
harjoittaneet laittomuuksia, vaan ainoastaan siitä syystä, että he
häiritsivät virkamiehiä, estivät rikkaita pitämästä hallussaan sitä
rikkautta, jota ne kansalta kokosivat.

Ja tämmöistä estettä teki sekä tuo luvatonta viinakauppaa harjoitteleva
akka, että tuo pitkin kaupunkia kuljeskeleva varas, samoin kuin Lyydia
julistuksinensa, Gurkevitsh perustuslakineen ja lahkolaiset,------. Ja
sentähden näytti Nehljudofista ihan ymmärrettävältä, että nämä
virkamiehet,--alkaen hänen tätinsä miehestä, senaattoreista ja
Toporofista kaikkiin noihin pieniin, puhtaisiin ja siivoihin herroihin
asti, jotka ministeristöissä istuivat pöytien ääressä,--eivät ollenkaan
pitäneet väliä siitä, että asiain näin ollen viattomat tulisivat
kärsimään, vaan pitivät ainoastaan huolta siitä, että olisivat saaneet
kaikki vaaralliset poistetuksi.

Niin että tuo sääntö kymmenen syyllisen vapauttamisesta ennen yhden
syyttömän tuomitsemista ei lainkaan tullut noudatetuksi, vaan
päinvastoin, niinkuin mädänneen paikan poisleikkaamiseksi on
tuoreeseenkin koskeminen,--niin tässäkin rangaistiin kymmenen
vaaratonta, jotta yksi todellisesti vaarallinen saataisiin pois.

Tämmöinen olevien olojen selitys näytti Nehljudofista hyvin
yksinkertaiselta ja ilmeiseltä, mutta juuri se yksinkertaisuus ja
selvyys saikin Nehljudofin horjumaan ennenkuin tämän selityksen
hyväksyi. Olihan muka mahdotonta että noin monipuolinen ilmiö olisi näin
yksinkertaisella ja kauhealla tavalla selitettävissä, olihan mahdotonta
että kaikki nuo puheet oikeudesta, hyvästä, laista, uskonnosta,
jumalasta j.n.e. olisivat olleet vaan pelkkiä puheita ja peittäneet
allensa mitä raainta voitonpyyntöä ja julmuutta.



XXVIII.


Nehljudofin olisi ollut jo saman päivän illalla lähteminen, vaan hän oli
luvannut Mariettelle tulla tämän luokse teaatteriin, ja vaikka hän
tiesi, ettei sitä olisi pitänyt tehdä, hän kuitenkin vääristelihe
itsensä edessä ja läksi, kun muka oli velvollinen sanassansa pysymään.

»Voinkohan vastustaa noita kiusauksia?--ajatteli hän ei aivan
vilpittömästi: katsommahan viimeisen kerran».

Pukeuduttuaan hännystakkiin hän saapui teaatteriin tuon iänikuisen
»Kamelinaisen» toisen näytöksen aikana. Pietarissa vieraileva
näyttelijätär esitti vielä, ihan uudella tavalla, kuinka keuhkotautiset
naiset kuolevat.

Teaatteri oli yleisöä täpötäynnä ja Marietten loosi osotettiin heti
Nehljudofille, kunnioituksella sitä henkilöä kohtaan, joka siitä kysyi.

Käytävässä seisoi lakeija livreessä ja kumarsi Nehljudofille niinkuin
tutulle sekä avasi loosin oven.

Kaikki vastapäisten loosien rivit istuvine ja niiden takana seisovine
olentoineen samoin kuin edessä olevat selät ja parterilla istuvien
harmaat, puoliharmaat, harvatukkaiset, kaljut ja kiharoiksi voidellut
päät--kaikki katsojat olivat kiintyneet näyttämölle, jossa laiha,
luiseva näyttelijätär komeassa silkkipuvussa ja pitseissä väänteli
itseänsä ja luonnottomalla äänellä lausui monoloogia. Joku vaati
sihistäen hiljaisuutta kun ovea avattiin ja kaksi kylmän ja lämpimän
ilman virtaa tuhahti Nehljudofin kasvoja vasten.

Loosissa oli Mariette ja joku tuntematon nainen punasessa peleriinissä,
pää suurena suunnattomana hörrykkänä sekä kaksi mieshenkilöä: Marietten
mies, kaunis, pitkäkasvuinen kenraali, jolla oli ankarat, liikkumattoman
jäykät kasvot kyömynenineen ja sotilaallinen, pumpulista ja punasesta
verasta rakennettu pomorinta sekä valkoverinen kaljupäinen herra leuka
paljaaksi ajeltuna juhlallisten poskipartain välille. Mariette,
sieväliikkeinen, hieno, elegantti, dekolté, lujine jäntehikkäine
olkapäineen, jotka laskeutuivat kaltevasti kaulasta, ja
syntymämerkkineen kaulan ja olkapäiden yhtymäpaikassa, katsahti heti
Nehljudofiin ja osoittaen hänelle viuhkallaan tuolia takanansa hymähti
hänelle kohteliaasti, kiitollisesti ja kuten Nehljudofista näytti,
sangen merkitsevästi. Marietten mies katsahti Nehljudofiin rauhallisesti
niinkuin ei mitään ja kumarsi päällänsä. Katseesta, jonka hän vaihtoi
vaimonsa kanssa, näkyi selvästi että hän oli kauniin vaimon herra ja
valtias.

Kun monoloogi oli loppunut tärähteli teaatteri kätten taputuksista.

Mariette nousi ja pidellen kahisevaa silkkihamettansa meni loosin
takaosaan ja esitteli Nehljudofin miehellensä.

Kenraali hymyili herkeämättä silmillään ja sanottuaan olevansa hyvin,
iloinen rauhallisesti ja itsepintaisesti vaikeni.

--Minun olisi jo pitänyt matkustaa, mutta kun tulin teille
luvanneeksi,--sanoi Nehljudof kääntyen Marietten puoleen.

--Ellette minua halua nähdä, niin saatte ainakin nähdä merkillistä
näyttelijätärtä,--sanoi Mariette vastaten hänen sanojensa
ajatukseen.--Eikö totta hän oli erinomainen viime kohtauksessa?--sanoi
hän miehellensä.

Mies nyykäytti päätänsä.

--Minua ei tuo voi lainkaan liikuttaa,--sanoi Nehljudof.--Olen nykyään
nähnyt niin paljon todellisia onnettomuuksia, että...

--Niin istukaahan ja kertokaa.

Mies kuunteli ja hänen silmänsä hymyilivät ivallisesti yhä enemmän.

--Kävin sen naisen luona, joka nyt päästettiin vapaaksi, ja joka oli
saanut niin kauvan istua: se näkyy olevan aivan murtunut olento.

--Se on se sama nainen, josta sinulle puhuin,--sanoi Mariette
miehelleen.

--Niin, olen hyvin iloinen että hänet saattoi vapauttaa,--sanoi tämä
rauhallisesti nyykäytellen päätänsä, ja Nehljudofista näytti että hänen
hymynsä viiksien alla oli jo ihan täynnänsä ivaa:--minä lähden
tupakalle.

Nehljudof istui ja odotti että Mariette sanoisi hänelle sitä jotakin,
mitä hänellä piti olla sanottavana, mutta Mariette ei puhunut mitään
eikä edes koettanut päästä alkuunkaan, vaan laski leikkiä ja puhui
näytelmästä, jonka olisi hänen mielestään pitänyt niin liikuttaa
Nehljudofia.

Nehljudof huomasi, ettei Mariettellä ollutkaan mitään sanomista hänelle,
vaan että tarkoitus oli ollut ainoastaan näyttäytyä iltatoaletin koko
loistossa olkapäineen ja syntymämerkkineen, ja Nehljudofia tämä yhtaikaa
sekä miellytti että inhoitti.

Se ihanuuden verho, joka oli kaikkea tätä loistoa ennen peittänyt, ei
tosin ollut Nehljudofin silmistä kokonaan poistemmattu, mutta hän
ainakin nyt näki mitä sen alla oli. Katsoen Mariettea hän kyllä ihaili
tätä, mutta hän samalla tiesi, että Mariette oli valehtelija ja eli
täydessä ymmärryksessä miehensä kanssa, jonka loistava virkaura perustui
satojen tuhanten ihmisten kyyneleihin ja häviöön, ja että Mariettelle
oli tämä kaikki yhdentekevää, ja että mitä tämä oli eilen puhunut, oli
kaikki valhetta, ja että Marietten ainoa mieliteko,--jonka syytä ei
Nehljudof yhtä vähän kuin Mariette itsekään tietänyt,--oli saada hänet
rakastumaan itseensä, ja se se juuri olikin Nehljudofille yhtaikaa sekä
mieluista että vastenmielistä: Hän oli jo useamman kerran tehnyt lähtöä,
tarttunut hattuunsa, mutta sittenkin jäänyt.

Mutta vihdoin, kun mies, tuoden tupakinsavua tuuheissa viiksissään,
palaisi takaisin loosiin ja ylenkatseellisen alentuvasti katsahti
Nehljudofiin ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, ei Nehljudof antanut
enää oven sulkeutua, vaan tuli käytävään ja löydettyään palttoonsa läksi
teaatterista.

Kun hän kotiin palatessaan kulki pitkin Nevskiä huomasi hän tahtomattaan
edellänsä pitkäkasvuisen, hyvin kaunisrakenteisen ja silmiinpistävän
komeasti puetun naisen, joka hiljaverkkaan kulki pitkin leveätä
asfalttikäytävää; ja tämän kasvoissa ja koko olennossa näkyi huonon
vallan tietoisuus. Kaikki vastaantulijat ja ohitsemenijät katsahtelivat
häneen. Nehljudof kulki häntä nopeammin ja myöskin ehdottomasti katsahti
hänen kasvoihinsa. Nuo arvattavasti maalatut kasvot olivat kauniit ja
nainen, silmien välkähtäessä hymyili Nehljudofille. Ja kummallista,
Nehljudof heti paikalla muisti Marietten, sillä hän koki samaa inhon ja
viehätyksen tunnetta mitä oli kokenut teaatterissakin.

Mennen nopeasti naisen sivuitse Nehljudof kääntyi Morskajan kadulle ja
päästyään sitten rantakadulle alkoi siellä poliisin ihmeeksi kuljeskella
edes takaisin.

»Ihan samalla tavalla sekin teaatterissa maikailevasti hymähti minulle,
kun minä tulin sisälle, ajatteli hän ja sama tarkoitus oli sekä
edellisessä että jälkimäisessä hymyilyssä. Erotus oli vaan siinä, että
tämä puhui yksinkertaista ja suoraa kieltä: jos tarvitset minua--niin
ota minut; jollet--niin mene ohitse. Mutta edellinen oli teeskennellyt
ei ajattelevansa näin, vaan elävänsä jostain korkeammista, hienommista
tunteista, silloin kun pohjana oli ihan sama asia. Tämä oli ainakin
rehellinen, mutta se toinen valehteli. Vielä enemmän: tämän oli puute
saattanut siihen asemaan, mutta tuo toinen leikkii, huvittelee tuon
ihanan, inhoittavan, hirvittävän intohimon kanssa. Tämä katunainen on
haiseva, likainen vesi, aijottu sen juotavaksi, jonka jano on inhoa
voimakkaampi, mutta tuo teaatterissa on myrkkyä, joka huomaamattomasti
myrkyttää kaiken, mihin sitä tulee.» Nehljudof muisti suhteensa
aatelistonjohtajan vaimoon ja häpeälliset muistot valloittivat
hänet.--»Innoittavaa on eläimen eläimellisyys ihmisessä», ajatteli hän,
»mutta semmoisenaan raa'assa muodossaan, sitä saattaa henkisen elämän
korkeudesta ikäänkuin ulkopuolelta nähdä ja ylenkatsoa, joko sitten
lankesi taikka kesti,--saattaa pysyä sinä minä oli; sitävastoin kuin
tämä sama eläimellisyys peitekään vale-esteettisyyden, runollisuuden
kuoreen, kun vaaditaan sen edessä polvistumista, niin siihen uppoo
kokonaan, alkaa jumaloida eläimellisyyttä eikä enää erota hyvää pahasta.
Se se vasta on hirmuista.»

Nehljudof näki tämän asian yhtä selvästi kuin hän nyt näki edessään
palatsit, vahtisotamiehet, linnan, joen, venheet, pörssin. Ja niinkuin
ei tänä yönä ollut rauhoittavaa, lepoa antavaa pimeyttä maan päällä,
vaan epäselvää, alakuloisuutta herättävää, luonnotonta valoa ilman sen
lähdettä, niin ei Nehljudofin sydämmessäkään ollut enää sitä
tietämättömyyden pimeyttä, joka tuottaa lepoa.

Kaikki oli selvää. Oli selvää että se, mikä pidetään tärkeänä ja hyvänä,
se kaikki on mitätöntä ja huonoa, ja että kaikki tuo loisto, kaikki tuo
ylellisyys verhoo vaan vanhoja, totuttuja rikoksia, jotka eivät ole
suinkaan rangaistuksenalaisia, vaan päinvastoin nostetut kunniasijoille
ja koristetut kaikella sillä ihanuudella mitä ihmiset ovat suinkin
saattaneet keksiä.

Nehljudofin olisi tehnyt mieli unohtaa tämä asia, olla sitä näkemättä,
vaan hän ei enää voinut olla näkemättä. Vaikka hän ei nähnytkään sitä
valon lähdettä, jonka avulla kaikki oli hänelle selvänä, niinkuin hän ei
nähnyt Pietaria valaisevan valon lähdettä, ja vaikka tämä valo näytti
hänestä himmeältä, ikävältä ja luonnottomalta,--ei hän voinut olla
näkemättä mikä siinä valossa hänen eteensä aukeni ja hänestä tuntui
yhteen aikaan sekä iloiselta että levottomalta.



XXIX.


Saavuttuaan Moskovaan Nehljudof ensi asiakseen lähti vankilan
lasarettiin ilmoittamaan Maslovalle surullista sanomaa siitä, että
senaatti oli vahvistanut oikeuden päätöksen ja että nyt oli
valmistuminen Siperian matkalle. Sen anomuksen tuloksista, jonka
asianajaja oli kirjoittanut keisarin nimelle ja jota Nehljudof nyt vei
vankilaan Maslovan allekirjoitettavaksi, hänellä ei ollut suuria
toiveita. Ja mikä kummallisinta, hän ei nyt edes halunnutkaan
menestystä. Hän oli valmistautunut Siperian matkan ajatukseen, elämään
maanpakolaisten ja pakkotyöläisten keskuudessa ja hänen oli vaikea
kuvailla mielessään miten hän olisi voinut järjestää omansa ja Maslovan
elämän, jos Maslova olisi vapautettu. Hän muisteli erään amerikkalaisen
kirjailijan Toron sanoja, joka siihen aikaan kun Amerikassa vallitsi
orjuus puhui, että ainoa paikka missä rehellisen kansalaisen sopii
oleskella semmoisessa valtiossa, jossa orjuus on laillistettu ja
suvaittu, on vankila. Aivan samaten ajatteli Nehljudof, erittäinkin
Pietarin matkansa ja kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä saanut tietää.

       *       *       *       *       *

Lasaretin ovenvartija, tunnettuaan Nehljudofin, ilmoitti hänelle heti,
ettei Maslova enää ollut heillä.

--Missä hän sitten on?

--Hän on jälleen linnassa.

--Miksi hän on sinne siirretty?--kysyi Nehljudof.

--No, arvaahan sen minkälaista väkeä ne ovat, teidän
ylhäisyytenne,--sanoi ovenvartija ylenkatseellisesti nauraen:--rupesi
välskärin kanssa kujeilemaan, niin vanhempi lääkäri sen sitten toimitti
pois.

Nehljudof ei olisi mitenkään luullut, että Maslova ja hänen henkinen
kehityksensä olivat niin lähellä hänen sydäntään. Tämä uutinen löi
Nehljudofin lamauksiin. Hän tunsi samaa kuin ihmiset saadessaan tietää
odottamattomasta, suuresta onnettomuudesta. Hän tunsi suurta kipua.
Ensimäinen tunne oli häpeä: hän näytti omissa silmissään
naurunalaiselta, kun kuvitteli, että Maslovassa muka oli tapahtunut
henkinen muutos. Kaikki tuon naisen puheet, ettei hän muka tahtonut
vastaanottaa toisen uhria, kaikki nuo moitteet ja kyyneleet olivat
ainoastaan, ajatteli hän, irstaan naisen viekkautta, halua käyttää häntä
eduksensa niin hyvin kuin suinkin. Hänestä rupesi näyttämään, että jo
viime kerran tavatessa oli tullut esiin seikkoja, jotka todistivat hänen
parantumattomuuttansa, mikä nyt olikin käynyt selväksi. Tämä kaikki ehti
välähtää Nehljudofin päässä sillä aikaa kuin hän pani koneentapaisesti
hattua päähänsä ja teki lähtöä lasaretista. »Mikäs nyt on siis edessä?»
kysyi hän itseltään: »olenkohan enää sidottu häneen? Enkö ole nyt vapaa
juuri tuon hänen käytöksensä tähden?» Mutta tuskin oli hän tehnyt tämän
kysymyksen kun hän jo ymmärsi, että pitämällä itseään vapautettuna ja
hylkäämällä Maslovan, hän ei tule rankaisemaan Maslovaa, kuten olisi
tahtonut, vaan itseänsä, ja häntä kauhistutti.

»Ei, se mikä on tapahtunut, ei voi muuttaa vaan ainoastaan vahvistaa
minun päätöstäni. Tehköön hän vaan sitä mikä on seuraus hänen henkisestä
kehityksestään,--jos kujeilee välskärin kanssa niin kujeilkoon--se on
hänen asiansa ... mutta minun asiani on tehdä mitä minulta vaatii
omatuntoni»,--puhuivat hänen ajatuksensa,--»ja minun omatuntoni vaatii
minua panemaan alttiiksi vapauteni syntini lunastukseksi. Ja siis minun
päätökseni mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikkapa vaan näennäiseen
avioliittoon, joka tekee mahdolliseksi seurata häntä sinne minne hän
lähetetään, jääpi muuttumattomaksi»--sanoi hän itselleen vihaisella
itsepintaisuudella, ja tultuaan ulos lasaretista suuntautui varmoin
askelin vankilan suurta porttia kohden.

Portille päästyään hän pyysi päivystäjää ilmoittamaan tirehtöörille
haluavansa tavata Maslovaa. Päivystäjä oli Nehljudofin tuttuja ja
ilmaisi sentähden tutunomaisesti hänelle heidän tärkeän
vankilauutisensa. Kapteeni oli ottanut virkaeron ja sijaan oli tullut
toinen tirehtöri, ankara mies.

--Kyllä nyt on kova komento täällä,--sanoi vartija.--Hän on paraikaa
vankilassa, paikalla ilmoitan.

Ja aivan oikein, tirehtöri oli vankilassa ja ilmestyi pian Nehljudofin
puheille. Uusi tirehtöri oli pitkäkasvuinen, luiseva mies, poskipäät
ulospäin, hyvin hidas liikkeissään ja synkkä.

Tapaaminen on sallittu määräpäivinä vastaanottohuoneessa,--sanoi hän
katsomatta Nehljudofiin.

--Mutta minulla on annettava eräs anomus allekirjoitettavaksi.

--Voitte jättää sen minulle.

--Minun täytyy itseni saada tavata vankia. Sitä ei minulta ole koskaan
ennen kielletty.

--Se oli ennen se,--sanoi tirehtöri vilkaisten nyt pikaisesti
Nehljudofiin.

--Minulla on lupa kuvernööriltä,--intti Nehljudof hakien lompakkoansa.

--Näyttäkääpäs,--sanoi tirehtöri yhä samalla tavalla katsomatta silmiin
ja otti Nehljudofilta paperin pitkällä, kuivalla, valkoisella kädellään,
jonka etusormessa oli kultainen sormus. Hän luki hitaasti paperin.

--Tulkaa konttoriin.--sanoi hän.

Konttorissa ei tällä kertaa ollut ketään. Tirehtöri istui pöydän ääreen
ja rupesi selailemaan siinä olevia papereita; hän aikoi nähtävästi itse
olla läsnä.

Kun Nehljudof kysyi olisiko mahdollista tavata valtiollista vankia,
Bogoduhofskajaa, niin tirehtöri vastasi lyhyesti että ei.--Valtiollista
ei ole lupa tavata,--sanoi hän syventyen jälleen papereihinsa.
Nehljudof, jonka taskussa oli kirje Bogoduhofskajalle, tunsi olevansa
ikäänkuin pahanteosta tavattu ihminen, jonka aikeet olivat tulleet ilmi
ja saatu estetyiksi.

Kun Maslova oli tullut konttoriin kohotti tirehtöri päätänsä ja
katsomatta Maslovaan tahi Nehljudofiin sanoi: »saatte puhua!» ja jatkoi
paperiensa lukemista.

Maslova oli puettu taas niinkuin ennenkin valkoiseen nuttuun, hameeseen
ja huiviin. Tultuaan Nehljudofin luo ja nähtyään tämän kylmät, vihaiset
kasvot hän meni punaiseksi, alkoi hypistellä kädellään nutun reunaa ja
laski alas silmänsä.

Tästä hänen hämmennyksestänsä Nehljudof päätti, että lasaretin
ovenvartijan kertomus oli ollut tosi.

Nehljudof oli aikonut olla Maslovan kanssa kuten viime kerrallakin; vaan
ei voinut, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle kättä, niin
vastenmielinen oli hänelle nyt Maslova.

--Minä olen tuonut teille pahan sanoman,--virkkoi hän tasasella äänellä
katsomatta toiseen ja tarjoomatta kättä,--senaatti on hyljännyt
valituksen.

--Sen kyllä arvasinkin,--sanoi Maslova kummallisella äänellä aivan kuin
olisi ollut hengästyksissään.

Ennen olisi Nehljudof kysynyt miksi Maslova oli sanonut kyllä
arvanneensakin; mutta nyt Nehljudof vaan katsahti häneen. Maslovan
silmät olivat täynnä kyyneleitä.

Se ei kuitenkaan yhtään lauhduttanut Nehljudofia, vaan päinvastoin vielä
enemmän suututti.

Tirehtöri nousi ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.

Vaikka Maslova inhoitti Nehljudofia, hän kuitenkin piti tarpeellisena
ilmaista mielipahansa senaatin hylkäävän päätöksen johdosta.

--Älkää nyt vaan joutuko epätoivoon,--sanoi hän,--anomus keisarilliselle
majesteetille saattaa onnistua ja minä toivon että...

--Enhän minä siitä syystä...--sanoi Maslova sääliä herättävästi
katsellen kosteilla silmillään toiseen.

--Mistä sitten?

--Te kävitte lasaretissa ja teille varmaankin kerrottiin minusta...

--Mitäpäs siitä, onhan se oma asianne,--vastasi Nehljudof kylmästi ja
rypisti silmänsä. Loukatun ylpeyden vastikään hiljennyt, julma tunto
heräsi hänessä jälleen uudella voimalla kohta kun Maslova mainitsi
lasaretin. Hän, Nehljudof, maailman mies, jonka kanssa mikä ylhäinen
neiti tahansa olisi pitänyt onnena päästä naimisiin, oli tarjoutunut
tuon naisen mieheksi, mutta tämä ei ollut malttanut odottaa, vaan
alkanut kujeilla välskärin kanssa,--ajatteli hän inholla katsoen
Maslovaan.

--Kirjoittakaahan nyt tuon anomuksen alle,--sanoi hän ja saatuaan
taskustaan suuren kirjekuoren levitti anomuksen pöydälle. Maslova pyyhki
kyyneleet huivin nurkkaan ja meni pöydän ääreen kysyen, mihin oli mitä
kirjoitettava.

Nehljudof neuvoi hänelle ja Maslova istui pöydän ääreen korjaillen
vasemmalla kädellään oikean käden hihaa. Nehljudof seisoi hänen
vieressään ja sanomatta mitään katseli hänen pöydän yli kumartunutta
selkäänsä, jota hillityt nyyhkytykset tuon tuostakin vavahuttelivat, ja
Nehljudofin sydämmessä taistelivat pahat ja hyvät tunteet: loukattu
ylpeys toiselta ja sääli kärsivää Maslovaa kohtaan toiselta puolen
kunnes jälkimäinen pääsi voitolle.

Mikä oli ensimäiseksi liikahtanut sydämmessä: ensinkö hän oli säälinyt
Maslovaa, vaiko ensin muistanut omat syntinsä, oman kehnoutensa juuri
siinä asiassa, mistä syytti toista,--siitä hän ei ollut selvillä. Mutta
yhtäkkiä ja ihan samaan aikaan hän sekä tunsi itsensä syylliseksi että
sääli toista.

Kirjoitettuaan anomuksen alle ja pyyhittyään tahratun sormensa
hameeseen, Maslova nousi ja vilkasi Nehljudofiin.

--Tapahtukoon mitä tahansa ja käyköön kuinka hyvänsä ei mikään saa
päätöstäni muuttamaan,--sanoi Nehljudof. Ajatus, että hän antaa toiselle
anteeksi, lisäsi hänessä säälin ja hellyyden tunteita ja hänen teki
mieli lohduttaa toista.--Teen minkä lupasin. Minne ikinä teitä
vietäneekin, olen minä teidän kanssanne.

--Älkää niin sanoko,--keskeytti Maslova hänet äkkiä ja hänen kasvonsa
kirkastuivat kokonaan.

--Muistelkaa nyt mitä tarvitsette matkalle.

--Ei tietääkseni mitään erinomaista. Kiitoksia.

Tirehtöri lähestyi heitä, ja Nehljudof odottamatta hänen huomautustaan
jätti Maslovalle hyvästi ja meni pois, tuntien semmoista hiljaista iloa,
levollisuutta ja rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, jemmoista hän ei
ollut koskaan ennen tuntenut. Nehljudofia riemastutti ja nosti ennen
tuntemattomiin korkeuksiin se tieto, etteivät mitkään Maslovan teot enää
voi tehdä olemattomaksi hänen rakkauttaan häneen. »Kujeilkoon hän vaan
välskärin kanssa, se on hänen asiansa, minä en rakasta häntä itseni vaan
hänen ja Jumalan tähden.»

Mutta tuo kujeileminen välskärin kanssa, jonka johdosta Maslova oli
karkoitettu lasaretista ja jonka Nehljudof oli uskonut todeksi, oli vaan
siinä, että Maslova, naisvälskärin käskystä, oli mennyt yskäteetä
hakemaan käytävän päässä olevaan apteekkiin ja oli siellä tavannut erään
pitkäkasvuisen, nyppynaamaisen välskärin Kustinofin, joka oli jo kauvan
sitten kiusannut Maslovaa ahdistelemisella, ja nyt oli Maslova,
pyrkiessään hänestä eroon, niin kovasti lykännyt häntä luotaan, että
välskäri oli kompastunut hyllyä vastaan, jotta kaksi lasipulloa putosi
ja särkyi. Juuri samassa oli käytävässä kulkenut vanhempi lääkäri ja
kuultuaan että astioita meni rikki ja nähtyään ulosjuoksevan tulistuneen
Maslovan oli lääkäri huutanut vihasesti:

--Tyttö hoi! rupea sinä vaan täällä kujeilemaan, niin kyllä pian täältä
pääset. Mikäs nyt?--oli lääkäri sitten kääntynyt välskärin puoleen
katsellen häneen ankarasti lasiensa yli.

Välskäri alkoi suu naurussa puolustella itseänsä. Lääkäri ei ruvennut
häntä kuuntelemaan, vaan nosti päänsä niin että katsoi jälleen lasien
läpi, ja meni lasarettihuoneisiin. Ja vielä samana päivänä hän oli
pyytänyt tirehtööriä toimittamaan Maslovan sijaan jonkun toisen
apulaisen, joka Olisi ollut siivompi käytöksissään.

Muuta ei Maslovan kujeileminen välskärin kanssa ollutkaan. Tämä
lasaretista karkoitus kujeilemisen vuoksi miesten kanssa koski Maslovaan
erityisen kipeästi, erittäin kun tultuaan jälleen Nehljudofin yhteyteen
kaikki suhteet miehiin olivat jo kauvan sitten tulleet hänelle, juuri
vastenmielisiksi ja inhoittivat häntä suuresti. Se että hänen entisen ja
nykyisen asemansa vuoksi jokainen ja kaikki semmoisetkin kuin tuo
nyppynaamainen välskäri pitivät itseänsä oikeutettuna loukata häntä, ja
ihmettelivät, ettei hän suostunut heihin, se teki hänelle hyvin kipeätä
ja herätti hänessä sääliä itseensä ja häntä itketti. Nyt kun hän oli
tullut Nehljudofin eteen olisi hän tahtonut puolustaa itseänsä tämän
edessä sitä väärää syytöstä vastaan, jonka Nehljudofkin oli varmaan
saanut kuulla. Mutta ruvettuaan puolusteleimaan, hän oli huomannut,
ettei Nehljudof usko, vaan että hänen puolustuksensa ainoastaan
vahvistavat Nehljudofia hänen epäluuloissaan, ja kyyneleet olivat
tulleet hänen kurkkuunsa ja hän oli vaijennut. Maslova yhä vieläkään ei
kuvaillut antaneensa Nehljudofille anteeksi vaan luuli inhoavansa häntä,
niinkuin oli sanonut hänelle toisen kerran tavatessa, ja kuitenkin
Maslova jo kauvan sitten Jälleen rakasti häntä ja rakasti niin, että
tietämättään täytti kaikki mitä Nehljudof häneltä tahtoi: oli herennyt
juomasta, polttamasta, lakannut maikailemasta ja ruvennut lasaretin
piiaksi. Tätä kaikkea hän teki vaan siksi että tiesi Nehljudofin sitä
haluavan. Että hän joka kerta niin päättävästi kielsi kun Nehljudof
mainitsi olevansa suostuvainen avioliittoon hänen kanssaan, se tapahtui
sekä siitä syystä että häntä halutti toistaa ne ylpeät sanat, jotka hän
oli kerran sanonut Nehljudofille, että erittäinkin, kun hän tiesi tämän
avioliiton voivan tehdä Nehljudofin onnettomaksi. Hän oli lujasti
päättänyt olla vastaanottamatta Nehljudofin uhria, ja kuitenkin oli
hänen tuskallista ajatella että Nehljudof ylönkatsoo häntä, luulee hänen
vielä olevan samanlaisen kuin oli ollut ennen, eikä näe sitä muutosta,
mikä hänessä oli tapahtunut. Se seikka että Nehljudof nyt mahdollisesti
ajattelee hänen tehneen lasaretissa jotakin pahaa vaivasi häntä enemmän
kuin se sanoma että hän oli lopullisesti pakkotöihin tuomittu.



XXX.


Maslova saattoi tulla lähetetyksi jo ensimäisen joukkokunnan kanssa ja
sentähden Nehljudof valmisteli myöskin matkaa. Mutta asioita oli niin
paljon, että hän hyvin tiesi mahdottomaksi niitä kaikkia suorittaa,
vaikka käytettävänä olisi ollut kuinka paljon aikaa tahansa. Nyt oli
ihan päinvastoin kuin ennen muinoin. Ennen piti keksiä itsellensä
tehtäviä, ja näiden tarkoitusperä oli alituisesti sama--aina saman
Dmitrij Nehljudofin hyvä, ja sittenkin, vaikka kaikki oli tarkoittanut
vaan Dmitrin hyvää, oli työ tuntunut ikävältä. Nyt sitävastoin koskivat
kaikki puuhat muita ihmisiä, eikä Dmitriä, ja kaikki toimet olivat
miellyttävät ja viehättävät ja niitä oli äärettömän paljon. Eikä siinä
kyllä, vaan silloin kuin Dmitrin entiset työt ja toimet olivat hänessä
aina herättäneet harmia ja kiukustumista, niin nämä vieraat asiat
päinvastoin herättivät enimmäkseen vaan iloa ja tyytyväisyyttä.

Nehljudofin puuhattavina olevia asioita oli hänellä kolme eri lajia; ja
totutulla tarkkatuntoisuudellaan hän jakoikin ne kolmeen osastoon sekä
asetti kolmeen eri salkkuun.

Ensimäinen asia koski Maslovaa ja tämän auttamista. Tässä asiassa oli
nyt puuhattava kannatusta sille anomukselle, joka oli jätetty
keisarilliselle majesteetille, ja sitäpaitsi oli varustauminen matkalle
Siperiaan.

Toiseksi oli puuhattava maatila-asioita. Panovossa oli maa luovutettu
talonpojille ehdolla, että he suorittavat koron maan arvosta maksuna
omiin kunnallisiin tarpeisinsa. Mutta tämän sopimuksen laillistamista
varten oli tehtävä ja allekirjoitettava kirjallinen välipuhe ynnä
testamentti. Kusminskissä taas oli asiat sillä kannalla, kuin hän ne oli
itse järjestänyt, s.o. että rahat maasta oli tulevat hänelle, mutta nyt
oli vielä määrättävä maksuajat ja päättäminen minkä verran näistä
rahoista hän käyttäisi elantoonsa ja minkä verran jättäisi talonpoikien
hyväksi. Tietämättä kuinka suuria menoja Siperian matka kysyisi hän ei
vielä uskaltanut kokonaan luopua tästä tulolähteestä, vaikka olikin sen
vähentänyt puoleen entisestä.

Kolmas asia koski vankien auttamista, jotka nyt yhä useammin kääntyivät
hänen puoleensa.

Alussa, kun hän oli joutunut hänen apuansa hakevien vankien kanssa
tekemisiin, oli hän ryhtynyt heidän asioitansa ajamaan heti kun oli
toimekseen saanut, mutta sitten oli ilmaantunut niin paljon anojia,
ettei hän tuntenut mahdolliseksi auttaa jokaista heistä erikseen ja
sentähden hänelle itsestään muodostui vielä neljäs tehtävä, joka viime
aikoina kaikkia muita enemmän kiinnitti hänen huomiotansa.

Tämä neljäs tehtävä oli kysymyksen ratkaiseminen, mitä oli tuo
ihmeellinen oikeuslaitos niinsanottuja rikosasioita varten,--mikä oli
sen tarkoitus ja miten se oli syntynyt,--tuo oikeuslaitos, jonka
tuloksena oli tämä vankila enimmäkseen tuttuine vankineen ja nuo
kuritushuoneet, alkaen Petropavlofskin linnasta Sahaliniin asti, joissa
kitui satoja, tuhansia ihmisiä tämän, Nehljudofin mielestä merkillisen
rikoslain uhreina.

Personallisten suhteittensa avulla vangittujen kanssa, perustuen
asianajajan, vankilapapin ja tirehtörin antamiin tietoihin sekä
vankiluetteloihin oli Nehljudof tullut siihen johtopäätökseen, että
vangit eli niinsanotut rikoksentekijät jakaantuivat viiteen luokkaan.
Ensimäisen luokan muodostivat kokonaan syyttömät ihmiset, oikeudellisten
erehdysten uhrit, jommoisia olivat tuo luultu murhapolttaja, Menshof,
Maslova ja muut semmoiset. Tähän luokkaan kuuluvia ihmisiä ei ollut
hyvin paljon,--papin tekemien havaintojen mukaan noin 7 prosenttia,
mutta näiden ihmisten tila vaati erityistä huomiota. Toisen luokan
muodostivat ihmiset, jotka olivat tuomitut erikoisissa mielentiloissa
tehdyistä teoista, kuten vimmastuksissa, mustasukkaisuuden vuoksi,
humalassa j.n.e.--teoista, joita melkein varmaan olisivat samoissa
olosuhteissa tehneet myöskin kaikki ne, jotka olivat heitä tuominneet ja
rangaisseet. Tämä luokka käsitti Nehljudofin havaintojen mukaan lähes
puolet kaikista rikoksentekijöistä. Kolmannen luokan muodostivat
ihmiset, jotka olivat tehneet omien käsityksiensä mukaan ihan
tavallisia, jopa hyviäkin tekoja, mutta joiden teot heille vieraiden,
lakiasäätävien ihmisten käsitysten mukaan olivat pidettävät rikoksina.
Tähän luokkaan kuuluivat ihmiset, jotka harjoittivat salaa viinakauppaa,
toivat maahan tullaamatonta tavaraa, nyhtivät ruohoa, keräsivät
polttopuita suurista hovi- tai kruunumetsistä. Näihin saattoi lukea
varastelevat vuoristolaiset, ja vielä epäuskoisia ihmisiä, jotka
varastelivat kirkoista.

Neljäntenä luokkana olivat ihmiset, joita vaan siitä syystä pidettiin
rikoksellisina, että he siveellisessä suhteessa olivat yhteiskunnallista
keskinkertaisuutta ylempänä. Semmoisia olivat lahkolaiset, semmoisia
puolalaiset, tsherkessit, jotka olivat kapinoineet vapautensa
säilyttämiseksi, semmoisia olivat myöskin valtiolliset rikoksentekijät,
sosialistit ja työlakkojen toimeenpanijat, jotka olivat tehneet
vastarintaa viranomaisille. Näiden yhteiskunnan parhaiden ihmisten
prosentti oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin suuri.

Viidennen luokan muodostivat vihdoin ihmiset, joiden edessä yhteiskunta
oli paljon enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan edessä. Nämät olivat
sen hylkyjä, alituisen sorron ja kiusausten tylsyttämiä, kuten tuo poika
mattoinensa ja sadat muut ihmiset, joita Nehljudof oli nähnyt sekä
vankilassa että sen ulkopuolella, ja joita elämänolot ikäänkuin
systemaattisesti johtivat välttämättömyyteen tehdä semmoinen teko, jota
sanotaan rikokseksi. Tämmöisiä ihmisiä oli Nehljudofin havaintojen
mukaan hyvin moni varas ja tappaja, joiden kanssa hän viime aikoina oli
tullut tekemisiin. Näihin hän luki myöskin, lähemmin heihin
tutustuttuaan, ne huonotapaiset, turmeltuneet ihmiset, joita uusi koulu
sanoo rikoksellisiksi tyypeiksi ja joiden olemassaolo yhteiskunnassa
pidetään päätodistuksena siihen, että rikoslaki ja sen rangaistukset
ovat välttämättömät. Nämät niinsanotut turmeltuneet rikokselliset
poikkeustyypit eivät Nehljudofin mielestä olleet mitään muuta kuin
samallaisia ihmisiä kuin nekin, joiden edessä yhteiskunta oli enemmän
syyllinen kuin he yhteiskunnan, mutta paitsi sitä että yhteiskunta oli
syyllinen heidän edessään nykyisyyteen nähden, oli se vielä
entisyyteenkin nähden syyllinen heidän vanhempainsa ja esivanhempainsa
edessä.

Näistä viimemainituista hämmästytti erittäin juuri tässä suhteessa
Nehljudofia monikertainen varas Ohotin, erään prostitueeratun
äpäräpoika, kaupunkilaisen yömajan kasvatti, joka nähtävästi ei ollut
kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa asti koskaan seurustellut sen
siveellisempien ihmisten kanssa, kuin mitä olivat polisit, ja joka oli
jo nuoruudestaan pitäen joutunut varkaiden sakkiin. Hän oli samalla
tavattoman lahjakas koomikeri, joten hän taivutti kaikki ihmiset
puolelleen. Tämäkin oli pyytänyt Nehljudofia asiamiehekseen, mutta
samassa tilaisuudessa oli hän laskenut hienoa ivaa sekä itsestään että
tuomareista, vankilasta ja kaikista laeista niin rangaistus- kuin
jumaluuslaeistakin. Toinen oli tuo kaunis Fjodorof, joka oli tappanut ja
ryöstänyt johtamansa joukon avulla erään vanhan virkamiehen. Hän oli
talonpoika, jonka isältä oli ihan laittomasti riistetty talo ja joka
sitten oli palvellut sotaväessä sekä saanut siellä kärsiä siitä, että
oli rakastunut upseerin tyttöön. Hän oli viehättävä, intohimoinen
luonne, ihminen, joka mistä hinnasta tahansa tahtoi nauttia eikä
koskaan ollut nähnyt ihmisiä, jotka jostain syystä olisivat
kieltäytyneet nautinnosta, yhtä vähän kuin olisi koskaan kuullut
sanaakaan siitä, että elämällä saattoi olla joku toinenkin tarkoitus
kuin vaan nautinnon. Nehljudof oli selvillä siitä, että he molemmat
olivat rikkaita luonteita ja olivat vaan villiintyneessä tilassa
hunningolle menneitä; niinkuin voivat villiintyä ja joutua hunningolle
hoitamatta jäävät kasvit. Näki hän myöskin erään löysäläisen ja erään
naisen, jotka tekivät vastenmielisen vaikutuksen tylsyytensä ja
ikäänkuin julmuutensa vuoksi, vaan ei hän mitenkään voinut huomata
heissä sitä pahantekijätyyppiä, josta italialainen koulu puhui; hän näki
heissä ainoastaan hänelle persoonallisesti vastenmielisiä ihmisiä,
samallaisia kuin ne, joita hän oli vapaudessa nähnyt hännystakkeihin,
olkalappuihin ja pitseihin puettuina.

Niinpä siis tuon kysymyksen tutkiminen, millä perustuksella kaikki nämä
niin erilaiset ihmiset olivat suljetut vankilaan, sillaikaa kuin toiset
aivan samallaiset ihmiset kulkivat vapaudessa, jopa tuomitsivatkin noita
ihmisiä, muodosti nyt neljännen tehtävän, joka tähän aikaan vaati
Nehljudofin huomiota.

Alussa toivoi Nehljudof voivansa saada vastauksen tähän kysymykseen
kirjoista ja osti sentähden kaikki he kirjat, jotka saattoivat kysymystä
valaista. Hän osti teoksia Lombrosolta, Garofalolta, Ferrieltä, Listiltä
ja Mauseleilta ja Tardesilta ja luki ne tarkkaavasti läpi.

Mutta sen mukaan kuin hän luki niitä hän yhä enemmän kadotti toivonsa.
Hänen kävi niinkuin aina käy ihmisten, jotka kääntyvät tieteen puoleen
aikomatta itse saavuttaa mitään merkitystä tiedemiehinä, aikomatta
kirjoittaa, väitellä, opettaa, vaan kääntyvät tieteen puoleen suorilla,
yksinkertaisilla, elämästä otetuilla kysymyksillä: tiede antoi hänelle
vastauksia tuhansiin erilaisiin, sangen viekkaasti ja viisaasti
asetettuihin kysymyksiin, jotka kyllä olivat rikoslain yhteydessä, mutta
eivät vaan koskeneet siihen kysymykseen, johon hän haki vastausta.

Hän kysyi aivan yksinkertaista asiaa: mistä syystä ja millä oikeudella
toiset ihmiset ovat sulkeneet, kiusaavat, lähettävät maanpakoon,
pieksävät ja tappavat toisia ihmisiä, vaikka he itse ovat ihan
samallaisia kuin ne, joita he kiduttavat, pieksävät ja tappavat? Mutta
sen sijaan sai hän vastaukseksi mietteitä siitä, onko ihmisellä vapaata
tahtoa vai ei; saattaako pääkallon mittauksen ynnä muun semmoisen
perustuksella pitää ihmistä rikoksellisena, vai ei; mikä merkitys on
perinnöllisyydellä rikokseen nähden? Onko olemassa synnynnäistä
siveettömyyttä; mitä on siveellisyys; mitä on hulluus; mitä on suvun
huonontuminen; mitä on luonnonlaatu; miten vaikuttavat rikokseen
ilmanala, ravinto, tietämättömyys, matkimisen halu, hypnotismi,
intohimot; mitä on yhteiskunta; mitkä ovat sen velvollisuudet j.n.e.

Nämät mietteet muistuttivat Nehljudofia eräästä vastauksesta, jonka
hänelle kerran oli antanut koulusta tuleva pieni poikanen. Nehljudof oli
pojalta kysynyt oliko tämä oppinut tavaamaan.--Olen kyllä,--vastasi
poika.--No tavaappas: »käpälä»--Mikä käpälä, koiranko?--oli poika
viekkaasti vastannut. Aivan samallaisia vastauksia löysi Nehljudof
tieteellisistä kirjoista hänen ainoaan peruskysymykseensä. Niissä oli
sangen paljon viisasta, oppinutta, huvittavaa, vaan ei ollut vastausta
pääasiaan: millä oikeudella toiset rankaisevat toisia. Ei ainoastaan
niin, ettei olisi ollenkaan ollut vastausta, vaan kaikki järkeilemiset
näyttivät tarkoittavan yksistään selittää ja oikeuttaa rangaistusta,
jonka välttämättömyys edeltäpäin katsottiin päivän selväksi. Nehljudof
luki paljon, mutta vaan sieltä täältä, ja piti tämmöistä pintapuolista
tutkimista syynä siihen, ettei voinut vastausta löytää. Mutta hän toivoi
vielä kerran löytävänsä tämän vastauksen, eikä sentähden tahtonut vielä
uskoa oikeaksi sitä vastausta, joka viime aikoina yhä useammin ja
useammin tuli hänen mieleensä.



XXXI.


Se matkue, johon Maslova kuului, oli määrätty lähteväksi 5:nä päivänä
heinäkuuta. Samaksi päiväksi valmistui Nehljudofkin seuraamaan häntä.
Edellisenä päivänä oli, veljeänsä tavatakseen, saapunut kaupunkiin
Nehljudofin sisar miehensä kanssa.

Nehljudofin sisar, Natalia Ivanovna Ragoshinskaja, oli 10 vuotta
veljeänsä vanhempi. Nehljudof oli kasvanut osaksi hänen vaikutuksensa
alaisena ja sisar oli hyvin rakastanut Nehljudofia tämän ollessa
poikana. Sitten he olivat tavanneet toisensa vähää ennen häitä, melkein
jo yhdenvertaisina: sisar oli silloin 25 vuotias neiti ja Nehljudof taas
15 vuotias poika. Natalia oli silloin ollut rakastunut veljensä
ystävä-vainajaan, Nikolenka Irtenjefiin. He molemmat pitivät
Nikolenkasta, rakastaen sekä hänessä että itsessään sitä, mikä heissä
oli parasta ja mikä yhdisti kaikkia ihmisiä.

Sittemmin he olivat molemmat menneet alaspäin: veli huonon elämän ja
sisar avioliiton vuoksi miehen kanssa, johon oli rakastunut
aistillisesti. Tämä mies ei rakastanut samaa, mikä oli joskus ollut
Natalialle ja Dmitrille kaikkein pyhintä ja kalleinta, eikä edes
ymmärtänyt, mitä se semmoinen oli, vaan piti kaikkia noita siveellisen
täydellisentymisen ja ihmisten palvelemisen pyrintöjä ainoastaan yhtenä
itserakkauden ilmestysmuotona, haluna loistaa ihmisten edessä.

Ragoshinskij oli maineeton ja varaton, vaan hän oli sangen taitava
virkamies. Suurella kyvyllä hän osasi purjehtia vapaamielisyyden ja
vanhoillisuuden väliä, käyttäen hyväkseen milloin mitäkin vallitsevista
tuulista, mikä vaan kunakin aikana paraiten edistytti hänen
tarkoituksiansa, ja erityisesti kuului hänen keinoihinsa vielä jotain
semmoista, millä hän saattoi miellyttää naisia. Niin että hän pääsi
verrattain loistavalle tuomariuralle. Jo ikämiehenä hän ulkomailla
tutustui Nehljudofeihin, rakastutti itseensä Natalian, joka ei myöskään
enää ollut ihan nuori, ja rakensi tämän kanssa avioliiton melkein
vastoin äidin tahtoa, jonka mielestä tämä avioliitto ei ollut kyllin
arvokas hänen tyttärelleen. Nehljudof, vaikka salasikin sitä itseltään,
ja taisteli sitä vastaan, ei voinut sietää lankoansa. Tämä oli
vastenmielinen hänelle tunteitten jokapäiväisyyden, itseensä luottavan
ahdasmielisyyden vuoksi, ja vastenmielinen etupäässä sisaren tähden,
joka saattoi niin intohimoisesti, itsekkäästi, aistillisesti rakastaa
tuota köyhää luonnetta, ja saattoi miehensä mieliksi tukahduttaa kaiken
itsessään löytyneen hyvän. Nehljudofin oli aina ollut tuskallista ja
kipeää ajatella, että Natalia oli tuon tuuheatukkaisen, kiiltokaljuisen,
itserakkaan miehen vaimo. Eikä hän voinut olla tuntematta inhoa edes
tämän lapsiin. Joka kerta, saadessaan tietää että sisar oli tulemassa
äidiksi, hän tunsi ikäänkuin osanottavaa kärsimystä siitä, että sisar
oli taaskin tahraantunut johonkin pahaan tuosta heille kaikille
vieraasta miehestä.

Ragoshinskit olivat saapuneet kaupunkiin yksin, ilman lapsia:--lapsia
oli heillä kaksi: poika ja tyttö. Ja he asettuivat parhaimman hotellin
parhaimpaan huoneeseen. Natalia Ivanovna ajoi heti äitivainajan vanhaan
kortteeriin, mutta ei löytänyt täältä veljeänsä, ja saatuaan tietää
Agrafena Petrovnalta hänen muuttaneen hotelliin, läksi sinne.
Likasenlainen vahtimestari tuli häntä vastaan pimeässä,
raskaanhajuisessa, päivinkin lampulla valaistussa käytävässä.
Vahtimestari ei sanonut ruhtinaan olevan kotona.

Natalia Ivanovna pyysi nyt päästä veljensä huoneisiin jättääkseen hänelle
kirjelapun ja vahtimestari saattoi hänet sinne.

Tultuaan Nehljudofin kahteen pieneen huoneeseen tarkasti Natalia
Ivanovna niitä ensin uteliaasti. Kaikkialla hän huomasi tuon tutun
puhtaudem ja säntillisyyden, mutta häntä hämmästytti se sisustuksen
vaatimattomuus, joka oli veljelle kokonaan uutta. Kirjoituspöydällä
hän tunsi tutun paperipainimen, jossa oli pieni pronssikoira, nuo
huolellisesti sijoitetut salkut ja paperit ja kirjoitusneuvot,
rangaistuslain nidokset, englantilaisen kirjan Henry Georgelta ja
ranskalaisen Tardesilta ynnä sivujen väliin pistetyn suuren, Natalialle
tutun käyrän norsunluuveitsen.

Hän istui pöydän ääreen ja kirjoitti veljelle kirjeen, jossa pyysi häntä
välttämättä heti tulemaan luoksensa, ja kummastellen pudistaen päätänsä
siihen, mitä oli nähnyt, palasi takasin hotelliinsa.

Natalia Ivanovnan mieltä kiinnitti nyt, veljeensä nähden, kaksi seikkaa:
tämän avioliitto Katjushan kanssa, josta hän oli kuullut jo omassa
kaupungissaan, sillä kaikkihan siitä puhuivat, ja toiseksi hänen
aikomuksensa luovuttaa maa talonpojille, josta niinikään kaikki tiesivät
ja mikä monesta näytti valtiollisesti vaaralliselta yritykseltä.
Avioliitto Katjushan kanssa oli yhdeltä puolelta Natalia Ivanovnan
mieleenkin. Hän ihaili tuota päättäväisyyttä, tunsi siinä veljen ja
itsensä, semmoisina kuin he molemmat olivat noina hyvinä aikoina ennen
avioliittoa. Mutta samassa häntä kauhistutti ajatus, että veli menisi
naimisiin niin hirveän naisen kanssa. Jälkimäinen tunne oli voimakkaampi
ja hän päätti mikäli mahdollista vaikuttaa veljeen, että hän luopuisi
aikeestansa, vaikka Natalia kyllä tiesikin kuinka vaikeata se olisi.

Toinen asia, maan antaminen talonpojille, ei koskenut häntä niin
läheltä; mutta hänen miehensä oli sensijaan asiasta hyvin kiihkoissaan
ja vaati häntä vastustamaan veljeä. Ignatij Nikiforovitsh arveli, että
tuommoinen teko on epäluotettavuuden, kevytmielisyyden ja ylpeyden
huippu, että tämmöistä tekoa voi selittää--jos sen selittämisestä
ollenkaan saattoi olla kysymystä--ainoastaan haluksi loistaa muiden
rinnalla, kerskailla, tehdä itsensä puheenalaiseksi.

--Mitä järkeä on maan antamisessa talonpojille semmoisilla ehdoilla,
että he maksaisivat siitä itselleen?--puhui hän.--Jos hän nyt
olisi välttämättä tahtonut jakaa, olisihan hän voinut myödä
talonpoikaispankin kautta. Silloin siinä ehkä olisi ollut jotain järkeä.
Yleensä tuo teko osoittaa miltei mielenhäiriötä,--puhui Ignatij
Nikiforovitsh ja hän mietti jo holhouksen alle panemistakin, sekä vaati
vaimoansa puhumaan vakaasti veljensä kanssa tästä hänen kummallisesta
aikeestansa.



XXXII.


Palattuaan kotiin ja löydettyään pöydältänsä sisaren kirjeen läksi
Nehljudof heti hänen luoksensa. Silloin oli jo iltapuoli Ignatij
Nikiforovitsh lepäili toisessa huoneessa ja Natalia Ivanovna otti siis
yksin vastaan veljensä. Natalia oli mustassa ruumiin mukaan istuvassa
silkkileningissä, punainen rusetti rinnassa ja hänen mustat hiuksensa
olivat muodin mukaan kohennetut ja kammatut. Hän näytti koettavan
pysytellä nuorena, yhdenikäisen miehensä tähden. Nähtyään veljensä hän
hypähti sohvalta ja nopein askelin, silkkihameen kahistessa, tuli tätä
vastaan. He suutelivat ja katselivat hymyillen toisiansa. Tapahtui tuo
salaperäinen, sanoin selittämätön, paljon merkitsevä katseiden vaihto,
jossa kaikki oli totta, ja sitten alkoi sanojen vaihto, missä ei enää
ollut samaa totuutta. He eivät olleet tavanneet toisiansa äidin kuoleman
jälkeen.

--Sinä olet lihonnut ja nuortunut,--sanoi Nehljudof.

Sisaren huulet rypistyivät mielihyvästä.

--Mutta sinä olet laihtunut.

--Entä Ignatij Nikiforovitsh?--kysyi Nehljudof.

--Hän lepää, ei ole nukkunut yöllä.

Paljon olisi siinä ollut sanottavaa, mutta sanat eivät ilmaisseet
mitään; silmät taas sanoivat, että se mikä olisi ollut sanottava, ei
ollut sanottu.

--Kävin luonasi.

--Kyllä tiedän.

--Minä muutin talosta. Se oli minulle liian tilava, siellä oli niin
yksinäistä ja ikävää. Enkä mitään semmoista enää tarvitse, niin että ota
sinä se kaikki, kaikki huonekalut ja tavarat.

--Kyllä Agrafena Petrovna kertoi kun kävin siellä. Kiitoksia vaan.
Mutta...

Nyt toi hotellin lakeija hopeisen teeserviisin.

He olivat vaiti niin kauvan kuin lakeija asetteli teeastioita. Natalia
Ivanovna muuttautui nojatuoliin vastapäätä ja sanomatta mitään sirotti
teetä kannuun. Nehljudof oli vaiti.

--No, Dmitrij hyvä, kyllä tiedän kaikki,--sanoi Natalia päättävästi ja
vilkasi veljeen.

--Sehän on hyvä että tiedät.

--Luuletko todellakin voivasi parantaa hänet semmoisen elämän
jälkeen,--sanoi Natalia Ivanovna.

--Nehljudof istui suorana pienellä tuolilla nojautumatta sen selustimeen
ja kuunteli tarkkaavasti mitä sisar sanoi koettaen hyvin ymmärtää ja
hyvin vastata. Se mieliala, jonka viimeinen kohtaus Maslovan kanssa oli
herättänyt, täytti yhä hänen sydäntänsä rauhallisella riemulla ja
hyvänsuopuudella kaikkia ihmisiä kohtaan.

--En minä tahdo parantaa häntä kuin ainoastaan itseäni,--vastasi
Nehljudof.

Natalia Ivanovna huokasi.

--Onhan muitakin keinoja paitsi avioliittoa.

--Mutta minäpä luulen että se on paras keino; ja sitä paitsi se johtaa
minut siihen maailmaan, missä voin olla hyödyllinen.

--En luule,--sanoi Natalia Ivanovna:--että sinä voisit tulla
onnelliseksi.

--Ei kysymys olekaan minun onnestani.

--Tietysti ei; mutta ei hänkään, jos hänellä vaan on sydäntä, voi tulla
onnelliseksi ... ei voi edes suostua siihen.

--Ei hän suostukaan.

--Sen ymmärrän, mutta elämä kuitenkin...

--Mikä elämä?

-- ... vaatii toista.

--Ei vaadi mitään paitsi sitä, että tekisimme velvollisuutemme,--sanoi
Nehljudof katsoen Natalian kauniisiin, vaikka silmien ja suun luona jo
vähän rypistyneihin kasvoihin.

--En ymmärrä,--sanoi sisar huokaisten.

»Voi sitä raukkaa! Kuinka hän onkin voinut noin muuttua?»--ajatteli
Nehljudof muistellen mimmoinen Natalia oli ollut ennen avioliittoa ja
tuntien häntä kohtaan lukemattomista lapsuudenmuistoista
kokoonkutoutunutta hellyyttä.

Samassa tuli huoneeseen Ignatij Nikiforovitsh, pää kuten ainakin
pystyssä, leveä rinta pullistuneena, pehmeästi ja keveästi astuen, hymy
huulilla, silmälasien, pyöreän kaljun, ja pikimustan parran kiiluessa.

--Hyvää päivää, hyvää päivää,--noo, mitä teille kuuluu?--lausui hän
tahallisen luonnottomalla venytyksellä.

(Huolimatta siitä, että he ensi aikoina häitten jälkeen koettivat ruveta
sinuttelemaan toisiansa, he olivat jääneet yhä vaan teitittelemään).

He kättelivät toisiansa ja Ignatij Nikiforovitsh istuutui kevyesti
nojatuoliin.

--En suinkaan vaan häiritse keskusteluanne?

--Ei, en minä keltään salaa mitä puhun ja teen.

Heti kun Nehljudof oli nähnyt nuo kasvot, nuo karvaiset kädet, ja
kuullut tuon isällisen itseensäluottavan äänen, oli hänen leppeä
mielialansa kuin pois puhallettu.

--Niin, me puhelimme hänen aikeistaan.--sanoi Natalia
Ivanovna.--Kaadanko sinulle?--lisäsi hän tarttuen teekannuun.

--Kyllä, ole niin hyvä; mistä niin aikeista?

--Siperianmatkasta sen vankijoukon mukana, johon kuuluu tuo nainen,
jonka edessä katson olevani syyllinen,--sanoi Nehljudof.

--Kuulin, ettei olisi ainoastaan aikomus seurata, vaan vielä jotain
muutakin.

--Niin, mennä naimisiinkin, jos hän vaan sitä haluaa.

--Vai niin! Mutta jos se ei ole teille vastenmielistä, niin selittäkää
minulle aiheenne. Niitä en minä ymmärrä.

--Aiheet ovat ne, että tämä nainen ... että hänen ensimäinen askeleensa
huonolla tiellä...--Nehljudof kiukustui itseensä, kun ei löytänyt
sopivia sanoja.--Aiheet ovat ne, että minä olen syyllinen, mutta hän on
rangaistu.

--Jos hän on rangaistu, niin varmaan ei hänkään ole viaton.

--Hän on aivan syytön.

--Ja Nehljudof kertoi tarpeettoman kiihkoisesti jutun kokonaisuudessaan.

--Niin, tuomari on tehnyt virheen ja siitä on seurannut valamiesten
päätöksen perusteettomuus. Mutta sitävastenhan on olemassa senaatti.

--Senaatti hylkäsi valituksen.

--Jos senaatti on hylännyt, niin arvattavasti ei ollut riittäviä aiheita
kassatsiooniin,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh, nähtävästi täydellisesti
omistaen sen tunnetun ajatuskannan, jonka mukaan totuus on
lainkäyttämisen tuote.--Senaatti ei voi kajota jutun aineelliseen
puoleen. Mutta jos virhe on todellakin olemassa oikeudenpäätöksessä,
niin on anomus tehtävä Keisarilliselle Majesteetille.

--Se on tehty, vaan ei ole mitään toiveita onnistumisesta. Kysymys
tehdään ministeristölle, ministeristö vaatii senaatin lausuntoa, ja
senaatti toistaa päätöksensä. Ja kuten tavallista, syytön tulee
rangaistuksi.

--Ensiksikin ministeristö ei tule vaatimaan senaatin lausuntoa,--sanoi
Ignatij Nikiforovitsh suu alentuvassa hymyssä:--vaan vaatii käsiinsä
alioikeuden pöytäkirjat ja, jos virhe huomataan tapahtuneeksi, antaa
asianmukaisen ratkaisun; toiseksi, syyttömät eivät tule koskaan, tai
aniharvoissa poikkeustapauksissa, rangaistuiksi. Rangaistuiksi tulevat
syylliset,--puhui kiirehtimättä Ignatij Nikiforovitsh, itsetyytyväisesti
hymyillen.

--Minä olen tullut ihan päinvastaiseen vakaumukseen,--sanoi Nehljudof
harmistuen lankoonsa:--olen vakuutettu, että enemmistö oikeuden
tuomitsemista ihmisistä ovat syyttömiä.

--Kuinka se voisi olla mahdollista?

--Syyttömiä sanan varsinaisessa merkityksessä, niinkuin eräs
myrkytyksestä syytetty nainen on syytön myrkytykseen, niinkuin tuo
talonpoika, johon äsken tutustuin, on syytön tappoon, niinkuin eräs äiti
ja poika ovat syyttömät murhapolttoon, jonka on tehnyt talon isäntä
itse.

--Tietysti on ja on aina ollut oikeudellisia erehdyksiä. Inhimilliset
laitokset eivät voi olla täydellisiä.

--Sitten on suuri joukko syyttömiä siinä merkityksessä, että he,
kasvaneina vississä piireissä, eivät pidä tekojansa rikoksina.

--Anteeksi, tuo on aivan perätöntä; jokainen varas tietää, että
varastaminen on pahaa, ja ettei pitäisi varastaa, että varkaus on
siveetöntä,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh yhä samalla tavalla
rauhallisesti, varmasti ja vähän ylenkatseellisesti hymyillen, mikä
erikoisesti Nehljudofia suututti.

--Ei, ei tiedä; hänelle sanotaan: älä varasta, ja kuitenkin hän näkee ja
tietää, että tehtailijat varastavat hänen työtänsä, pidättäen hänelle
tulevaa palkkaa, että virkamiehet herkeämättä ryöstävät häntä...

--Tuo nyt on jo selvää anarkismia,--määritteli Ignatij Nikiforovitsh
rauhallisesti lankonsa sanojen merkitystä.

--En tiedä, mitä se on, puhun sitä, mikä on
totta,--jatkoi Nehljudof.--Hän tietää, että virkamiehet ryöstävät häntä.
Tietää, että me maanomistajat omistamme maata, jonka pitäisi olla
yhteistä omaisuutta, ja kun hän tältä maalta kerää risuja lämmittääkseen
uuninsa, me pistämme hänet vankilaan ja käskemme häntä uskomaan olevansa
varas.

--En ymmärrä, mutta jos ymmärrän, niin olen toista mieltä. Maan täytyy
aina olla jonkun omaisuutta. Jos sen jaatte,--alkoi Ignatij
Nikiforovitsh täydellisesti ja varmasti vakuutettuna siitä, että
Nehljudof oli sosialisti, että sosialistisen teorian mukaan koko maa on
jaettava ihmisten kesken tasan, ja että tämmöinen jakaminen on sulaa
tyhmyyttä, mikä on helposti todistettavissa,--jos te tänään jaatte sen
tasan miestä myöten, niin se jo huomenna siirtyy ahkeraimpien ja
kyvykkäimpien käsiin.

--Ei ole kysymys maan jakamisesta tasan, maa vaan ei saa olla kenenkään
omaisuutena, ei saa olla kauppa- tai lainatavarana.

--Omistusoikeus on synnynnäinen ihmiselle. Ilman omistusoikeutta ei voi
ajatella mitään halua maan muokkaamiseen. Hävittäkää omistusoikeus ja me
palaamme villien kannalle,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh asiantuntijan
varmuudella, toistaen sitä tavallista väitettä maanomistuksen
välttämättömyydestä, jota pidetään aivan kumoamattomana, ja joka
sisältyy siihen, että ahneus maanomistamiseen on sen välttämättömyyden
tunnusmerkki.

--Päinvastoin, silloin vasta maa ei jää viljelemättä, niinkuin se jää
nyt kun maanomistajat, heinähäkin päällä makaavan koiran tavalla
häätävät maasta niitä, jotka voisivat käyttää sitä hyväkseen, silloin
kun he itse eivät siihen pysty.

--Kuulkaahan, Dmitrij Ivanovitsh, tuohan on selvää järjettömyyttä! Onko
nyt meidän aikanamme maanomistamisen hävittäminen todellakaan
mahdollista? Minä tiedän, että se on teidän vanha keppihevosenne. Mutta
suokaa minun sanoa suoraan...--ja Ignatij Nikiforovitsh kalpeni ja hänen
äänensä vapisi;--kehoittaisin teitä tarkoin miettimään tätä kysymystä,
ennenkuin ryhdytte sitä käytännöllisesti ratkaisemaan.

--Te puhutte persoonallisista asioistani?

--Niin. Minä arvelen että me kukin olemme asetetut omaan
erikois-asemaamme, kaikilla meillä on velvollisuuksia, jotka tästä
asemasta ovat seurauksina, meidän on ylläpitäminen niitä elämänehtoja,
joissa olemme syntyneet, jotka olemme perineet esi-isiltämme ja jotka
meidän on siirtäminen jälkeläisillemme.

--Katson tarpeelliseksi...

--Malttakaahan,--jatkoi Ignatij Nikiforovitsh antamatta itseänsä
keskeyttää.

--Minä en puhu itsestäni enkä lapsistani, heidän toimeentulonsa on
turvattu, ja minä ansaitsen niin paljon että me voimme elää, ja toivon
että lapsetkin saavat elää ilman puutetta, ja sentähden minun
vastalauseeni teidän menettelyänne vastaan, jota en voi pitää
kyllin kypsänä, ei ole johtunut personallisista eduista, vaan
periaatteelliselta kannalta minä en voi olla yhtä mieltä teidän
kanssanne. Ja neuvoisin siis teitä hiukan enemmän ajattelemaan,
hankkimaan enemmän tietoja...

--No, pyytäisin että jättäisitte minun asiani omaksi huolekseni, samoin
kuin senkin mitä minun on lukeminen ja mitä ei,--sanoi Nehljudof
vaaleten, ja tuntien käsiensä kylmenevän eikä voivansa enää hillitä
itseään hän vaikeni ja alkoi juoda teetä.



XXXIII.


--No, miten lapset jaksavat?--kysyi Nehljudof sisareltaan hiukan
tyynnyttyään.

Sisar kertoi lasten jääneen mummon, hänen miehensä äidin luokse, ja
hyvin tyytyväisenä siihen, että väittely veljen ja miehen välillä oli
loppunut, alkoi kertoa kuinka hänen lapsensa leikkivät matkustusleikkiä
ihan samalla tavalla kuin ennenmuinoin hän, Dmitrij, oli leikkinyt
nukkiensa--mustan neekerin ja erään ranskalaiseksi sanotun nuken kanssa.

--Muistatko todellakin,--sanoi Nehljudof hymyillen.

--Ja kuvaile he leikkivät ihan samalla lailla.

Epämiellyttävä väittely oli loppunut. Natalia rauhoittui, vaan kun ei
tahtonut miehensä läsnäollessa puhua semmoisesta, mitä ainoastaan veli
saattoi ymmärtää, ja saadakseen aikaan yhteisen keskustelun hän alkoi
puhua tänne asti levinneestä pietarilaisesta uutisesta Kamenskin äidin
onnettomuudesta, jonka ainoa poika oli kaksintaistelussa tapettu.
Ignatij Nikiforovitsh lausui paheksumisensa sitä tapaa vastaan,
että tappo kaksintaistelussa tehtiin poikkeukseksi muista
rangaistuksenalaisista rikoksista.

Tämä hänen huomautuksensa aiheutti vastaväitteen Nehljudofin puolelta
ja näin syttyi uusi kina samasta kohden missä kaikki oli keskeytynyt ja
väittelijät jääneet omiin toisiansa tuomitseviin vakaumuksiin. Ignatij
Nikiforovitsh tunsi, että Nehljudof tuomitsee häntä ja ylenkatsoo koko
hänen toimintaansa, ja hän tahtoi nyt osoittaa Nehljudofille tämän
tuomion koko vääryyden. Nehljudof puolestaan tunsi harmia siitä, että
lanko sekaantui hänen yksityisiin maa-asioihinsa, (vaikka sydämmensä
sisimmässä hän tunsi, että lanko ja sisar sekä heidän lapsensa, hänen
perillisinään, olivat siihen ikäänkuin oikeutetut). Sitäpaitsi häntä
vihoitti se, että tuo järkensä puolesta rajoitettu ihminen semmoisella
varmuudella ja levollisuudella yhä piti oikeana ja laillisena sitä
tointa, joka nyt Nehljudofista näytti niin selvästi järjettömältä ja
rikokselliselta. Tämä itseluottamus ärsytti Nehljudofia.

--Miten sitten tuomioistuin olisi menetellyt?--kysyi Nehljudof.

--Olisi tuominnut toisen kaksintaistelijoista niinkuin tavallisen
tappajan pakkotöihin.

Nehljudofin kädet jälleen kylmenivät ja hän rupesi puhumaan
kiihoittuneena:

--No ja mitä siitä sitten olisi?--kysyi hän.

--Olisihan vaan tapahtunut oikeus.

--Aivan kuin oikeus muka olisi tuomioistuimen toiminnan
tarkoitus!--sanoi Nehljudof.

--Mikäs muu tarkoitus sillä olisi?

--Ei mikään muu kuin säätyetujen ylläpitäminen. Tuomioistuin ei minusta
ole mitään muuta kuin hallinnollinen ase, jolla kannatetaan olevia
oloja, mikä on meidän säädyllemme edullista.

--Tuopa on kokonaan uusi katsantotapa,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh
rauhallisesti naurahtaen.--Tavallisesti annetaan tuomioistuimelle hiukan
toisenlainen merkitys.

--Se saattaa olla teoriiassa niin, vaan ei suinkaan käytännössä, kuten
olen huomannut. Tuomioistuimen tarkoitus on vaan säilyttää yhteiskuntaa
tämän nykyisessä olotilassa ja sentähden se rankaisee sekä niitä, jotka
seisovat ylempänä keskinkertaisuutta ja tahtovat kohottaa yhteiskuntaa,
eli niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä, että myöskin niitä,
jotka seisovat sitä alempana, eli niin sanottuja pahantekijöitä.

--En voi myöntyä ensiksikään siihen, että niin sanottuja valtiollisia
rikoksentekijöitä rangaistaisiin sen johdosta, että he seisovat ylempänä
keskinkertaisuutta. He ovat enimmäkseen yhteiskunnan hylkiöitä, jotka
ovat yhtä paljon turmeltuneita, vaikkakin vähän eri tavalla, kuin ne
pahantekijät, joiden te katsotte seisovan keskinkertaisuutta alempana.

--Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat verrattoman paljoa ylempänä omia
tuomareitansa; esimerkiksi kaikki lahkolaiset, jotka ovat siveellisiä,
lujia...

Mutta Ignatij Nikiforovitsh, semmoisen ihmisen tavalla, joka on tottunut
puhumaan keskeyttämättä, ei kuunnellut Nehljudofia, vaan jatkoi
puhettaan yhtaikaa ja senvuoksi erityisesti vihastutti tätä.

--Yhtä vähän kuin voin suostua siihenkään, että tuomioistuimen tarkoitus
muka olisi olevien olojen ylläpitäminen. Tuomioistuin ajaa omia
tarkoituksiansa--joko parantaakseen...

--Mainiosti todellakin parannetaan vankiloissa,--pisti Nehljudof väliin.

--Tai tehdäkseen vaarattomaksi,--jatkoi Ignatij Nikiforovitsh
itsepäisesti:--niitä turmeltuneita ja eläimellisiä ihmisiä, jotka
uhkaavat yhteiskunnan olemassaoloa.

--Sepä se onkin, ettei yhteiskunta tee sitä eikä tätä. Yhteiskunnalla ei
ole semmoiseen varoja.

--Miten niin? En ymmärrä,--kysyi Ignatij Nikiforovitsh koettaen
hymyillä.

--Tarkoitan sanoa, että löytyy ainoastaan kaksi varsinaisesti järkevää
rangaistusta, ne, joita käytettiin ennen muinoin: ruumiillinen
rangaistus ja kuolemanrangaistus, jotka, luonteiden pehmenemisen vuoksi,
ovat yhä enemmän tulleet käytännöstä,--sanoi Nehljudof.

--Tuopa nyt juuri onkin uutta, ja outoa kuulla teidän suustanne.

--Niin, järjellistä on saattaa ihmiselle kipua, ettei hän vasta tekisi
samaa pahaa, mistä hänelle saatettiin kipua, ja on aivan järjellistä
hakata pää yhteiskunnalle haitalliselta ja vaaralliselta jäseneltä.
Molemmissa näissä rangaistuksissa on järkeä. Mutta mitä järkeä on siinä,
että laiskottelemisesta ja huonosta esimerkistä pilaantunut ihminen
suljetaan vankilaan, jossa hän hyvin tulee toimeen ja jossa hänen on
pakostakin laiskotteleminen ja hän joutuu kaikkein pilaantuneimpien
ihmisten yhteyteen? Tai että heitä kuljetetaan kruunun kustannuksella
Tuulan läänistä Irkutskin lääniin tai Kurskin läänistä...

--Mutta kaikissa tapauksissa ihmiset pelkäävät tämmöisiä matkustuksia
kruunun kyydillä, ja ellei olisi noita matkustuksia ja vankiloita, emme
me istuisi tässä teidän kanssanne niinkuin istumme nyt.

--Nuo vankilat eivät voi tehdä oloamme vaarattomaksi, sillä eihän
vankeja pidetä siellä ikuisesti, vaan päästetään irti. Päinvastoin
näissä laitoksissa nuo ihmiset saatetaan pahanteon ja siveettömyyden
huipulle, eli toisin sanoen: vaarallisuus suurenee.

--Te tahdotte siis vaan sanoa, että rangaistusjärjestelmämme on
vaillinainen ja on edelleen kehitettävä.

--Sitä ei voi mihinkään päin kehittää. Parannetut vankilat maksaisivat
enemmän kuin mitä pannaan kansan valistukseen ja tuottaisivat siis vaan
uuden rasituksen saman kansan hartioille.

--Mutta rangaistusjärjestelmän puutteellisuus ei tee suinkaan itse
tuomioistuinta tarpeettomaksi,--jatkoi Ignatij Nikiforovitsh nytkään
kuulematta lankoansa.

--Nuo puutteet eivät ole korjattavissa,--sanoi Nehljudof korottaen
ääntänsä.

--Kuinkas sitten? Pitäisikö siis tappaa? Tai kuten eräs valtion
virkamies ehdotteli, puhkoa silmät,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh
voitonriemuisena nauraen.

--Niin, se olisi kyllä julmaa, mutta tarkoituksenmukaista. Sitävastoin
on se, mikä tapahtuu tätä nykyä sekä julmaa että siihen määrään typerää,
että on mahdotonta käsittää kuinka henkisesti terveet ihmiset saattavat
ottaa osaa niin rumaan ja julmaan toimeen kuin on tuomioistuimen.

--Ja minä nyt otan kuin otankin osaa siihen,--sanoi Ignatij
Nikiforovitsh vaaleten.

--Se on teidän asianne. Mutta minä en ymmärrä sitä.

--Minä luulen, että on paljon, mitä ette ymmärrä,--sanoi Ignatij
Nikiforovitsh vapisevalla äänellä.

--Olen nähnyt oikeudessa, kuinka syyttäjän apulainen kaikin voimin
koetti saada syytteeseen erästä onnetonta poikaa, joka jokaisessa
pilaantumattomassa ihmisessä olisi saattanut herättää vaan sääliä;
tiedän myöskin kuinka eräs toinen syyttäjä tutki lahkolaista ja
koetti selittää evankeliumin lukemista rangaistuksenalaiseksi; ja
koko tuo toiminta on vaan samallaisia järjettömiä ja julmia tekoja.

--En minä palvelisi jos niin ajattelisin,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh
ja nousi ylös.

Nehljudof huomasi lankonsa silmälasien alta omituisen kiillon.
»Olisivatko nuo todellakin kyyneleitä», ajatteli Nehljudof. Ja ne
olivatkin todella loukkaantumisen kyyneleitä. Ignatij Nikiforovitsh meni
ikkunan luo, otti nenäliinansa ja rupesi rykien pyyhkimään lasiansa ja
pyyhki samalla myös silmänsä. Palattuaan sohvalle Ignatij Nikiforovitsh
sytytti sikarin eikä enää puhunut mitään. Nehljudofin teki kipeätä ja
hävetti, että oli siihen määrään katkeroittanut lankonsa ja sisarensa
mieltä, erittäinkin kun hänen oli jo huomenna lähteminen eikä hän enää
tapaisi heitä. Sanoessaan hyvästiä ja lähtiessään kotiin hän oli
sentähden hyvin hämillään.

»On hyvin mahdollista, että mitä panoin oli totta, ainakaan ei hän
voinut tuoda esiin mitään vastasyitä. Mutta ei olisi noin pitänyt puhua.
Vähänpä minä olen vielä muuttunut, jos voin antaa semmoisen vallan
pahansuoville tunteille ja niin loukata häntä ja katkeroittaa Natalia
raukkaa», ajatteli Nehljudof.



XXXIV.


Joukkokunnan, johon Maslova kuului, oli määrä lähteä asemalta kello 3,
ja nähdäkseen nyt tämän joukkokunnan tuloa vankilasta ja seuratakseen
sen mukana rautatieasemalle oli Nehljudofin aikomus saapua vankilaan
ennen kahtatoista.

Pakatessaan tavaroitaan ja papereitaan Nehljudof pysähtyi päiväkirjansa
ääreen, luki läpi muutamia kohtia ja myöskin sen, mikä siihen oli
viimeiseksi kirjoitettu. Viimeiseksi oli siihen, ennen Pietariin lähtöä,
kirjoitettu: »Katjusha ei huoli minun uhristani, vaan tahtoo omaansa.
Hän on voittanut, ja minä olen voittanut. Hän ilahuttaa minua sen
sisällisen muuttumisen vuoksi, mikä--en uskalla vielä uskoa--näyttää
hänessä tapahtuvan. En kyllä rohkene uskoa, mutta minusta näyttää, että
hän elpymistään elpyy». Vähän alempana oli kirjoitettuna: »Olen saanut
kokea jotain hyvin katkeraa ja samalla hyvin iloista. Sain tietää että
hän oli käyttäytynyt huonosti lasaretissa. Ja yhtäkkiä tunsin hirmuisen
kivun. En olisi odottanut, että olisi niin koskenut. Tunsin inhoa ja
vastenmielisyyttä puhuessani hänen kanssaan, mutta samassa muistin
itseni, muistin, kuinka useasti ja ihan äskettäinkin minä itse, vaikka
vaan ajatuksissakin, olin ollut syypäänä juuri samaan, mistä inhosin
häntä, ja nyt ihan yhtaikaa minä tulin vastenmieliseksi itselleni ja
minun oli häntä sääli, ja niin minun oli jälleen hyvä olla. Kunpa vaan
aina ehtisi ajoissa nähdä malkaa omissa silmissä, kuinka paljon parempia
olisimme». Nykyisen päiväyksen alle hän kirjoitti: »Kävin Natalian luona
ja juuri tästä tyytyväisyydestä itseeni olin ilkeä, täynnä vihaa, ja
minuun on jäänyt raskas tunne. Mutta mitäpä sille tekee? Huomisesta
päivästä alkaa uusi elämä. Hyvästi entinen, ja hyvästi kokonaan. Paljon
on kerääntynyt vaikutuksia, vaan en yhä vieläkään voi niitä saada
kokonaisuudeksi».

Herättyään seuraavana aamuna oli Nehljudofin ensimäinen tunne katumus
sen johdosta mitä hänen ja langon välillä oli tapahtunut. »En voi
lähteä», ajatteli hän, »ennenkuin olen käynyt heidän luonansa ja
sovittanut». Mutta kelloon katsahdettuaan hän huomasi, ettei nyt enää
ollut aikaa, vaan täytyi kiirehtiä, jos mieli ehtiä näkemään
joukkokunnan lähtöä. Saatuaan kiireessä kamsunsa kokoon ja
lähetettyään ovenvartijan yhdessä Tarasin, Fedosjan miehen, kanssa,
jonka oli määrä matkustaa Nehljudofin seurassa, viemään niitä suoraan
asemalle, istui Nehljudof ensimäiseen issikkaan minkä tapasi, ja ajoi
vankilaan.

Vankeja kuljettavan junan oli lähteminen kaksi tuntia ennen sitä
postijunaa, jolla Nehljudof aikoi lähteä, jonka vuoksi hän suoritti
kaikki maksettavansa hotelliin, aikomatta sinne enää palata.

       *       *       *       *       *

Oli heinäkuun kuumat poudat. Katukivet eivät olleet tukahduttavan yön
aikana vielä ehtineet jäähtyä yhtävähän kuin talojen tiiliseinät ja
peltikatot, mikä kaikki lämmöllänsä vaan lisäsi liikkumattoman ilman
kuumuutta. Ei tuullut yhtään, ja jos tuulikin, niin toi vaan mukanaan
tomua ja öljymaalin hajua. Väkeä oli vähän kadulla ja mitä oli ne
hakivat kulkeakseen talojen varjoja. Ainoastaan mustiksi päivettyneet
kivenlaskijat istuivat virsut jaloissa keskellä katua, lyöden
vasaroillaan kuumaan hiekkaan asettamiaan mukulakiviä, ja myöskin
haluttoman näköiset poliisit valkaisemattomissa takeissaan ja keltaisine
revolverinyörineen siirtyilivät jalalta jalalle, seisoessaan keskellä
katua. Raitiovaunut, toinen ikkunarivi auringon paisteelta suojattuna,
ja valkoisiin loimiin päinensä peitetyt raitiohevoset, korvat vaan
aukoista töröttävinä, liikkuivat kellon helistessä ylös ja alas pitkin
katuja.

Nehljudofin saapuessa vankilan edustalle ei joukkokunta ollut vielä
tullut ulos, koska vankilassa yhä vielä tapahtui tuo jo neljältä aamua
alkanut vankien jättöjä vastaanotto-toimitus. Lähtevässä joukkokunnassa
oli 623 miestä ja 64 naista, jotka kaikki olivat nyt tarkastettavat
luettelojen mukaan, sairaat ja voimattomat olivat eroitettavat ja
jätettävät vartioväen haltuun. Uusi tirehtöri, hänen kaksi apulaistaan,
lääkäri, vartioupseeri ja kirjuri istuivat pihalle varjoon asetetun
pöydän ääressä, missä heillä oli papereita ja muita kansliatarpeita.
Yksitellen he huusivat, tarkastivat, tutkivat ja kirjoittivat paperille
heidän eteensä vuorotellen astuvia vankeja.

Pöytä oli nyt jo puoleksi auringonsäteitten vallassa. Oli yhä kuumempi
ja yhä tukahuttavampi tuulettomuuden ja vankien hengityksen vuoksi,
jotka seisoivat ihan ääressä.

--Eihän tästä loppua näy tulevankaan!--puhui savuja vetäen pitkä, paksu,
punanen vartioston johtaja. Hänellä oli olkapäät koholla, kädet lyhyet,
ja hän tuprutti herkeämättä savua viiksiinsä, jotka peittivät hänen
suutaan.--Ihan tässä nääntyy. Ja mistä olettekin niitä noin paljo
koonneet! Vieläkö niitä on paljonkin?

Kirjuri katsoi papereihinsa.

--Vielä on kaksikymmentäneljä miestä paitsi naisia.

--Mitäs siinä tunkeilette, mars esiin!...--huusi upseeri vielä
tarkastamatta oleville vangeille. Vangit olivat jo neljättä tuntia
seisoneet riveissä vuoroansa odotellen varjottomassa päivänpaahteessa.

Tätä puuhaa kesti näin vankilan muurien sisäpuolella, mutta
ulkopuolella, porttien edessä, seisoi kuten ainakin vahtisotamies
kiväärinensä, parikymmentä kuorma-ajuria vankien tavaroita ja
vähävoimaisia varten ja sitten kulmassa joukko sukulaisia ja ystäviä
odottamassa vankien tuloa, saadakseen edes vilaukselta näitä nähdä ja
mahdollisesti hiukan puhuakseenkin tai antaakseen yhtä ja toista
eväiksi lähteville. Tähän joukkoon yhtyi myöskin Nehljudof.

Hän oli seisoskellut siinä jo tunnin ajan. Vihdoin kuului porttien takaa
kahleitten kalinaa, askelten töminää, päällystön huutoja, ryintää ja
suuren joukon hiljaista sorinaa. Tätä kesti noin viisi minuuttia, joiden
kuluessa pikku portin kautta tuli ja meni vartioita. Vihdoin kuului
komennushuuto. Portti rämähti auki, kahleiden kalina yltyi ja kadulle
pulpahti vartiosotamiehiä valkosissa takeissa kivärinensä; nähtävästi
tutun ja totutun manööverin mukaan he asettuivat heti säännölliseen
puoliympyrään portin eteen. Kun he olivat asettuneet, kuului uusi
komennushuuto ja vangit tulivat ulos parittain, litteät lakit paljaaksi
ajelluissa päissään, säkit selässä, perässään laahaten jalkarautoja ja
heiluttaen vapaata kättään, toisen käden pidellessä säkkiä hartioilla.
Ensiksi tulivat pakkotöihin tuomitut miehet, kaikki yhdennäköisissä,
harmaissa housuissa ja mekoissa, vankimerkit selässä. Kaikki he--nuoret,
vanhat, laihat, lihavat, kalpeat, punaset, mustat, viiksiset,
parrakkaat, parrattomat, venäläiset, tattarilaiset, juutalaiset tulivat
ulos rautoja rämistellen ja reippaasti kättään heiluttaen aivan kuin
aikeissa lähteä jonnekin hyvin kauas, mutta päästyään kymmenkunnan
askelta eteenpäin pysähtyivät ja nöyrästi asettuivat neljittäin kuhunkin
riviin toinen toisensa taakse. Näiden jälkeen tulivat yhtämittaa
portista samallaiset paljaspäiset miehet, mutta ilman jalkarautoja, käsi
käteen yhteen kahlittuna, ja samallaisissa puvuissa. Nämät olivat
siirtolavankeja. Sitten tulivat yhteis-selliläiset. Sitten naiset, hekin
järjestyksessä, niin että ensin tulivat pakkotöihin tuomitut harmaissa
vankimekoissa ja huiveissa, sitten siirtovangit ja ne, jotka
vapaaehtoisesti seurasivat, kaupunkilaisissa ja maalaisissa
kotipuvuissaan. Muutamat naisista kantoivat rintalapsia harmaiden
mekkojensa liepeihin käärittyinä.

Naisten mukana tulivat omin jaloin lapset--poikia ja tyttöjä. Nämä
lapset likistyivät niinkuin varsat hevoslaumassa, vankien väliin. Miehet
asettuivat äänettöminä paikoilleen, silloin tällöin vaan rykäisten
taikka tehden katkonaisia muistutuksia. Naisten parvesta sitävastoin
kuului yhtämittainen puhelu. Nehljudof luuli tunteneensa Maslovan, kun
tämä tuli portin läpi, mutta sitten se oli taas eksynyt hänen
silmistään suureen joukkoon, ja Nehljudof näki nyt vaan tuon harmaan
lauman, joka oli ikäänkuin joitain ihmis- ja erittäinkin naisluonteensa
kadottaneita olentoja, lapsineen ja säkkineen. Kaikki tuo sijoittui
miesten taakse.

Vaikka kaikki vangit olivat jo luetut vankilan seinien sisäpuolella,
luki vartioväki niitä nyt uudestaan, verratakseen entiseen lukumäärään.
Tämä laskeminen kesti hyvin kauvan erittäinkin kun muutamat vangeista
eivät pysyneet liikkumatta, vaan siirtyivät paikasta toiseen, näin
sekottaen laskuja. Vartiomiehet haukkuivat ja puukkivat nöyrästi
tottelevia, mutta itsekseen kiukuttelevia vankeja. Kun kaikki olivat
näin uudestaan lasketut, komensi vartioupseeri jotakin, ja joukossa
syntyi hämminki. Vähävoimaiset miehet, naiset ja lapset, pyrkien loinen
toisensa edelle hyökkäsivät vankkurien luo ja alkoivat sijoitella niihin
säkkejänsä ja itse niihin kiivetä. Sinne kiipesi ja istuutui vaimoja
kirkuvien sylilasten kanssa, iloisia, paikoistaan riiteleviä lapsia ja
haluttoman-näköisiä, synkkiä miesvankeja.

Muutamia vankeja tuli hatuttomin päin vartioupseerilta jotakin
pyytämään. Kuten Nehljudof sitten sai tietää olivat nämäkin pyrkineet
vankkureihin. Nehljudof näki kuinka upseeri katsomatta pyytäjään veteli
äänetönnä savuja paperossistaan, kuinka hän sitten yhtäkkiä ojensi
kätensä läimäyttääkseen vankia ja kuinka tämä, lyöntiä väistäen, veti
paljaaksi ajellun päänsä olkapäitten väliin ja hypähti syrjään.

--Kyllä minä sinut tästä kohta niin pehmitän, että muistat! Astele
päälle vaan, kyllä jaksat!--kiljui upseeri.

Ainoastaan erään horjuvan pitkän äijän, jonka jalat olivat raudoissa,
päästi upseeri sairasvaunuihin, ja Nehljudof näki kuinka tämä vanhus
otti päästään litteän vankilakkinsa ja ristinmerkkiä tehden meni
sairasvaunujen luo, kuinka hän siellä sitten pitkän aikaa teki
kapuamista ylös rautojen estäissä saamasta heikkoa vanhaa jalkaa
nostetuksi, ja kuinka vankkureissa jo istuva eukko hänet vihdoin kädestä
auttoi pääsemään.

Kun kaikki vankkurit olivat täyttyneet säkeistä, ja säkkien päälle
olivat asettuneet ne, joiden oli lupa, otti upseeri sotilashatun
päästään, pyyhki nenäliinalla otsaansa, kaljunsa ja punasen, paksun
niskansa, ja teki ristinmerkin.

--Eteenpäin, mars!--komensi hän. Sotamiehet tekivät kiväritemppunsa,
vangit paljastivat päänsä ja alkoivat tehdä ristinmerkkiä, saattajat
huusivat heille jotakin, vangit siihen vastasivat, naisten joukossa
nousi ulvonta, ja joukkokunta, valkoisiin takkeihin puettujen
sotamiesten ympäröimänä, läksi liikkeelle nostattaen pölyä kahlittujen
jalkojen alta. Eellimmäisinä kulkivat sotamiehet; näiden jäljessä,
rautoja kalistellen, jalkarautavangit, neljä kussakin rivissä; sitten
siirtovangit, sitten yhteis-sellissä asujat käsiraudoilla parittain
yhteenkahlittuina, ja vihdoin naiset. Viimeisinä tulivat säkeillä ja
heikkokuntoisilla vangeilla täytetyt vankkurit, ja eräässä näistä istui,
hyvin korkealla, vaatteihinsa kietoutunut nainen herkeämättä
kiljahdellen ja parkuen.



XXXV.


Kulkue oli niin pitkä, että kun etumaiset jo olivat kadonneet näkyvistä
pääsivät vankkurit säkkeineen ja heikkokuntoisineen vasta liikkeelle.
Vankkurien lähtiessä Nehljudof istui odottavan issikkansa rattaille ja
käski tämän ajaa vankijoukon edelle nähdäkseen, oliko ketään tuttuja
miesvankien joukossa, ja sitten vasta, kun naisvangit olivat lähteneet
liikkeelle, heidän joukostaan löytääkseen Maslovan ja kysyäkseen,
olivatko hänelle lähetetyt tavarat saapuneet perille.

Alkoi olla hyvin kuuma. Ei tuullut yhtään, ja tuhansien jalkojen
nostattama sakea tomupilvi tuprusi koko ajan vankien mukana keskellä
katua. Vangit astelivat nopeasti, ja Nehljudofin issikan huonojuoksuinen
hevonen sivuutti vain verkalleen heitä. Rivi rivin perästä kulki siinä
tuntemattomia, kummallisen ja kauhistuttavan näköisiä olentoja, jotka
siirtelivät tuhansia yhtäläisiin jalkineihin ja vaatteihin puettuja
jalkojaan ja astunnan tahtiin, ikään kuin mielensä rohkaisemiseksi,
heiluttivat vapaita käsiään. Heitä oli niin paljon ja he olivat kaikki
niin yhdennäköisiä ja niin eriskummallisiin vaatteisiin puettuja, että
Nehljudofista tuntui niin kuin siinä ei olisi ollut ihmisiä, vaan
joitakin omituisia, kauheita olentoja. Tämä vaikutelma häiriytyi vain
silloin, kun hän pakkotyöläisten joukosta tunsi taposta vangitun
Fjodorofin ja siirtovankien joukosta niin ikään tutun koomikko Ohotinin
sekä lisäksi erään irtolaisen, joka oli kerran pyytänyt hänen apuansa.
Melkein kaikki vangit vilkuilivat heidän ohitsensa ajaviin
issikkarattaihin ja heitä katsovaan herraan, joka niissä istui. Fjodorof
nyökäytti päätään ylöspäin merkiksi, että oli huomannut Nehljudofin;
Ohotin iski silmää, mutta ei kumpikaan heistä kumartanut, pitäen sitä
kiellettynä. Naisten kohdalla Nehljudof huomasi heti Maslovan. Tämä
kulki toisessa rivissä, jonka päässä astui punoittava, lyhytjalkainen,
mustasilmäinen, hirveän ruma nainen, mekon liepeet vyön alle
nostettuina; se oli Horoshafka. Sitten kulki vaivoin jalkojansa laahaten
raskauden tilassa oleva nainen, ja kolmantena oli Maslova. Hän kantoi
säkkiä selässänsä ja katsoi eteenpäin. Hänen kasvoissaan oli
levollisuutta ja päättäväisyyttä. Neljäntenä rivissä hänen vieressään
oli reippaasti asteleva, nuori, kaunis nainen lyhyessä mekossa, huivi
talonpoikaisvaimon tavalla sidottuna--se oli Fedosja. Nehljudof
laskeutui issikasta ja lähestyi kulkevia naisia, aikoen kysyä Maslovalta
tavaroista ja hänen voinnistaan, mutta saattava aliupseeri, joka kulki
tällä puolella vankijoukkoa, huomasi heti yrityksen ja kiirehti hänen
luoksensa.

--Herra, ei ole lupa lähestyä vankeja,--hän huusi juostessaan.

Mutta luokse päästyään ja tunnettuaan Nehljudofin (vankilassa tunsivat
jo kaikki Nehljudofin), nosti aliupseeri sormet lakin reunaan ja
pysähtyen Nehljudofin viereen sanoi:

--Nyt ei saa. Asemalla voitte puhutella, mutta täällä se on
kielletty.--Älkää jääkö jälkeen, mars!--hän huusi vangeille ja
kuumuudesta huolimatta ravasi uuden uutukaisissa saappaissaan
paikalleen.

Nehljudof meni katukäytävälle, käski issikan ajaa jäljessään ja kulki
vankijoukon sivulla. Joka paikassa, missä vankijono kulki, se herätti
säälin- ja kauhunsekaista huomiota. Ohiajajat kurottivat päitään
vaunuista ja seurasivat katseillaan vankeja niin kauvan kuin taisivat.
Jalkamiehet pysähtyivät ja kummastellen ja pelokkaasti tuijottivat
kauhistuttavaan kulkueeseen. Muutamat tulivat luo ja antoivat almuja.
Vartiosotilaat ottivat almuja vastaan. Muutamat ihmiset kulkivat kuin
hypnotiseerattuina väkijoukon jäljessä, sitten pysähtyivät ja päätänsä
nyykyttäen seurasivat sitä vaan silmillään. Talojen käytäviltä ja
portaista juoksi ihmisiä, toisiansa kutsuen, tai kurottautui ikkunoista
ja tyrmistyneinä ja vaieten he tuijottivat hirvittävää näkyä. Eräässä
katuristeyksessä esti vankijono komeiden ajopelien pääsemästä eteenpäin.
Kuskipukilla istui kiiltonaamainen, leveäselkäinen ajaja, nappirivit
selässä; ajopelissä takapaikalla istui herra ja rouva; rouva oli laiha
ja kalpea, vaaleassa hatussa, helakkavärinen varjostin kädessä, ja herra
sylinterissä ja vaaleassa, hienossa palttoossa. Heitä vastapäätä
etupuolella istuivat heidän lapsensa: tyttö korupuvussa, tuoreena kuin
kukkanen, vaalea tukka hajallaan ja hänelläkin kirkasvärinen varjostin
kädessä,--ja kahdeksanvuotias, pitkäkaulainen poika, solisluut
esiinpistävinä, merimiespuvussa ja heiluvilla nauhoilla varustetussa
hatussa. Isä mökisi vihasesti kuskille siitä, ettei tämä ollut ajoissa
ajanut jonon edelle ja äiti sipristi inholla silmiään, asettaen ihan
kasvojensa eteen silkkisen varjostimen suojellakseen itseään
päivänpaisteelta ja pölyltä. Leveäselkäinen kuski murisi itsekseen
kuunnellessaan isäntänsä aiheettomia nuhteita, se kun itse oli käskenyt
hänen ajaa juuri tätä katua myöten, ja sai vaivoin hillityksi pikimustia
hevosia, jotka suu ja kaula vaahdossa pyrkivät eteenpäin. Polisi olisi
koko sydämmestään tahtonut tehdä rikkaille ajajille mieliksi ja avata
heille tie pysäyttämällä vangit, mutta tässä kulkueessa tuntui joku
synkkä juhlallisuus, jota polisikin tunsi ja jota ei edes tämmöisen
rikkaan herran tähden sopinut häiritä. Hän ainoastaan teki kunniaa, näin
osoittaakseen kunnioitustaan rikkaudelle ja katsoi ankarasti vankeja
ikäänkuin olisi luvannut tarpeen tullessa ainakin puolustaa ajajia
heiltä. Niin että herrasväen oli kuin olikin odottaminen, kunnes koko
jono oli mennyt ohi ja he pääsivät liikkeelle vasta sitten kuin
viimeiset vankkurit säkkineen ja niiden päällä istuvine vankineen olivat
rämisten kulkeneet ohitse. Hysteerillinen nainen, joka oli vähäksi aikaa
asettunut, alkoi jälleen nyyhkytellä ja kiljahdella nähtyään rikkaat
ajoneuvot. Vasta sitten liikahutti kuski hiukan ohjaksia ja mustat
juoksuhevoset pyyhältivät liikkeelle kavioiden kapsahtaessa kivikatuun
ja ajoneuvojen kevyesti hytkähdellessä kumipyörien päällä. Herrasväki
oli matkalla maalle, missä herra, rouva, tyttö ja tuo pitkäkaulainen
poika aikoivat huvitella. Ei isä eikä äiti antaneet tytölle eikä pojalle
selitystä siihen, mitä he olivat nähneet; niin että lasten piti itsensä
selviä, mitä tämä näky merkitsi.

Tyttö päätti isän ja äidin kasvoista, että nuo ihmiset olivat pidettävät
ihan toisina kuin hänen vanhempansa ja näiden tutut; että nuo olivat
pahoja ihmisiä, ja että niitä kohdeltiin juuri niin kuin pitikin. Ja
sentähden tyttöä vaan hirvitti ja hän oli vaan hyvillään, kun niitä ei
enää näkynyt.

Mutta pitkä- ja laihakaulainen poika, joka oli silmiään räpäyttämättä
tuijottanut vankijonoon ratkaisi kysymyksen toisella tavalla. Hänen
tuntonsa oli vielä varma ja pilautumaton ja hän oli suoraan Jumalalta
saanut tietää, että nuo ihmiset olivat juuri samallaisia kuin hän itse
ja kuin kaikki muutkin ihmiset, ja että sentähden oli joku näille
ihmisille tehnyt jotain pahaa, semmoista, jota ei olisi saanut tehdä, ja
häntä suretti ja kauhistutti sekä nuo kahlitut ja paljaspäisiksi ajellut
ihmiset että nekin, jotka olivat heidät kahlinneet ja ajelleet. Ja
sentähden pojan huulet yhä enemmän turposivat ja hän pinnisti kaikki
voimansa ollakseen itkemättä, arvellen että itkeminen oli tämmöisissä
tilaisuuksissa häpeällistä.



XXXVI.


Nehljudof kulki yhtä nopeasti kuin vangitkin, mutta vaikka hänellä oli
yllään vaan kevyt palttoo, oli hänen hirmuisen kuuma ja tukahduttava
kadulla tupruvan pölyn sekä liikkumattoman polttavan ilman vuoksi.
Käytyään noin neljänneksen virstaa hän istui jälleen issikkaan ja ajoi
eteenpäin, mutta keskellä katua, rattailla, tuntui hänestä vielä
kuumemmalta. Hän koetti ruveta ajattelemaan eilistä keskusteluaan langon
kanssa, mutta nyt eivät nämä ajatukset enää kuohuttaneet hänen mieltänsä
kuten aamulla. Ne olivat joutuneet syrjään sen voimakkaan vaikutuksen
tieltä, minkä oli tehnyt vankijoukon vankilasta tulo ja liikkeelle
lähtö, ja ennen kaikkea sentähden, että oli niin näännyttävän kuuma.
Aidan luona puiden varjossa seisoi hatuttomin päin kaksi koululaista ja
heidän edessään kyykötti polvillaan jäätelönmyyjä. Toinen pojista
paraikaa nauttien nuoleskeli luista lusikkaa, toinen odotteli pientä
lasia, joka täytettiin kukkuraisilleen jollakin keltaisella.

--Saisikohan mistään juotavaa?--kysyi Nehljudof ajuriltaan, tuntien
vastustamatonta virvokkeen tarvetta.

--Tuossa nurkan takana on hyvä ravintola,--sanoi ajuri ja, kääntäen
toiselle kadulle, toi Nehljudofin suurien kyltin alla olevien katu-ovien
eteen. Turpea ravintolanpalvelija tiskin takana ja edeskäyvät, joskus
ennenmuinoin valkoisissa vaatteissaan, istuen vieraiden puutteen tähden
pöytien ääressä, tarkastivat uteliaasti tavatonta käypäläistä ja
tarjosivat palveluksiansa. Nehljudof pyysi seltteriä ja istui
tuonnemmaksi ikkunasta likasella pöytäliinalla peitetyn pikkupöydän
ääreen. Kaksi olentoa istui teetä juomassa toisen pöydän ääressä ja
heillä oli valkolasinen pullo edessään. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja
tekivät kaikessa sovussa jotain laskuja. Toinen heistä oli mustaverinen
ja kaljupäinen, niskassa samallainen mustan tukan reuna kuin Ignatij
Nikiforovitshillakin. Tämä seikka muistutti Nehljudofille jälleen
eilistä keskustelua langon kanssa ja sen, että hän oli aikonut vielä
tavata lankoa ja sisarta ennen lähtöään. »Tuskin ennätän ennen junan
lähtöä», ajatteli hän, »parasta kun kirjoitan». Ja saatuaan paperia,
kirjekuoren ja postimerkin hän alkoi, tuon tuostakin ottaen kulauksen
pyreilevää seltteriä, miettiä mitä kirjoittaa. Mutta hänen ajatuksensa
eivät pysyneet koossa eikä hän mitenkään saanut kirjettä syntymään.

»Hyvä Natalia, en voi matkustaa muistissa eilinen ikävä keskustelu
Ignatij Nikiforofin kanssa»...--alkoi hän.--»Entä sitten? Pyytääkö
anteeksi, mitä eilen sanoin? Mutta minähän sanoin vaan mitä ajattelin.
Ja hän voisi luulla että minä peruutan. Ja sitten tuo hänen
sekaantumisensa minun asioihini... Ei, en voi...»--Ja hän tunsi jälleen
inhon heräävän tätä vierasta, itseensä luottavaa ihmistä vastaan, joka
ei voinut häntä ymmärtää. Nehljudof pani keskeneräisen kirjeen taskuunsa
ja maksettuaan velkansa tuli ulos kadulle ja läksi ajamaan vankijoukon
jälkeen.

Kuumuus oli yhä yltynyt. Seinät ja kivet ikäänkuin uhkuivat kuumaa
ilmaa. Katukivet tuntuivat polttavan jalkoja ja Nehljudof oli polttaa
kätensä koskettaessaan issikkarattaiden lakeerattua siipeä.

Hevonen juosta lonkutti velttona pölyisiä ja epätasaisia kivikatuja
myöten; issikka torkkui; mutta Nehljudof istui ajattelematta mitään ja
katseli välinpitämättömästi eteensä. Kadun päässä, erään suuren
rakennuksen porttia vastapäätä, seisoi väkijoukko ja vartiomies
kiväärineen.

Nehljudof pysähytti ajurin.

--Mikäs siellä on?--kysyi hän talonmieheltä.

--Mikä lie tullut vangille.

Nehljudof astui alas issikasta ja tuli väkijoukon luo. Katukäytävän
laidalla, missä katu viertää, makasi epätasaisilla kivillä, pää jalkoja
alempana, vanhanpuoleinen, punapartainen ja litteänenäinen vanki
harmaassa mekossa ja samanvärisissä housuissa. Hän makasi selällään,
kädet levällään, joiden päällä näkyi teerenpilkkuja, ja pitkien
väliaikojen perästä veti henkeä korkean ja leveän rinnan nytkytellessä.
Hän katseli taivaaseen päin jäykistyneillä vertyneillä silmillään. Hänen
vieressään seisoivat huolestuneennäköinen polisi, katukauppias,
postinkuljettaja, kauppapalvelija, vanha vaimo päivänvarjostin kädessä
ja juoksupoika, tyhjä kori kainalossa.

--Arvaahan sen, että ne heikontuvat kun saavat linnassa istua, mutta
eikös vaan panna menemään tämmöisessä jumalattomassa kuumuudessa,--
nuhteli kauppapalvelija jotakuta kääntyen lähestyvän Nehljudofin
puoleen.

--Kyllä se nyt siihen kuolee,--puhui itkevällä äänellä vaimoihminen,
varjostin kädessä.

--Paita täytyy aukaista,--sanoi postinkuljettaja.

Polisi alkoi paksuin, vapisevin sormin kömpelösti päästellä auki nauhoja
vangin suonikkaasta, punasesta kaulasta. Hänen mielensä näytti olevan
kuohuksissa ja liikutettu, mutta kuitenkin hän katsoi tarpeelliseksi
kääntyä väkijoukon puoleen:

--Mitä tähän pakkaudutte? Muutenkin on kuuma. Olette siinä ettei pääse
tuulenhenkeäkään--.

--Tohtorin olisi pitänyt tarkastaa, ettei olisi noin huonona päästetty
lähtemään, puolikuolleena,--puhui kauppapalvelija nähtävästi ylpeillen
asetusten tuntemisestaan. Polisi sai vihdoin nauhat irralleen, oikasihe
ja katsoi ympärilleen.

--Paikalla pois. Tämä asia ei teitä liikuta eikä siinä ole mitään
katsomista!--puhui hän vilkaisten tunnustusta hakevasti Nehljudofiin,
mutta löytämättä tätä tunnustusta hänen silmistään, katsoi
vartiosotamieheen. Sotamies taas seisoi syrjässä tarkastellen länttään
mennyttä korkoansa, eikä välittänyt ollenkaan polisin pulmista.

--Joihin asia kuuluu, eivät pidä huolta. Saako ihmisiä näin kiduttaa?

--Olkoon vaikka vankikin, ihminen hän on kuitenkin,--sanottiin
väkijoukossa.

--Nostakaa hänen päänsä ylemmäksi ja antakaa vettä,--sanoi Nehljudof.

--Vettä ovat hakemassa,--vastasi polisi, kävi kiinni vankiin kainaloista
ja vaivalla siirsi hänen ruumiinsa ylemmäksi.

--Mikä kansankokous siinä?--kuului yhtäkkiä ankara päällikön ääni ja
vangin ympärille keräytyneen väkijoukon luo tuli nopein askelin
polisikomisarjus tavattoman puhtaassa ja koreassa takissa ja vieläkin
koreammissa pitkävartisissa saappaissa.

--Hajalle! Mitä siinä töllötätte!--pauhasi hän väkijoukolle, tietämättä
vielä mitä varten oli keräännyttykään. Tultuaan luo ja nähtyään kuolevan
vangin hän nyykäytti hyväksyvästi päätänsä aivan kuin olisi juuri tuota
odottanutkin ja kääntyi polisimiehen puoleen.

--Mikä on?

Polisimies ilmoitti, että tästä oli marssinut eräs vankijoukko, että
yksi vangeista oli kaatunut ja vartioupseeri oli käskenyt jättämään
hänet siihen.

--No mitäs muuta kuin polisikonttoriin. Issikka--issikka!

--Talonmies jo juoksi hakemaan,--sanoi polisimies tehden kunniaa.

Kauppapalvelija rupesi jälleen sanomaan jotain kuumuudesta.

--Mitä se sinuun kuuluu? Häh? Mene matkaasi siitä,--ärjyi komisarjus ja
katsahti niin ankarasti häneen, että kauppapalvelija pani suunsa
tuppeen.

--Hänelle täytyy antaa vettä,--sanoi Nehljudof. Komisarjus silmäsi
ankarasti Nehljudofiinkin, vaan ei virkkanut mitään. Ja kun talonmies
toi ruukussa vettä, käski hän polisimiehen tarjota sitä vangille. Polisi
nosti vangin päätä ja yritti kaataa vettä suuhun, mutta vanki ei ottanut
sitä vastaan; vesi vuoti alas pitkin partaa, kasteli rintaa ja likaista,
pölyistä paitaa.

--Kaada päähän!--komensi komisarjus ja polisimies otti litteän lakin
vangin päästä ja kaatoi vettä sekä punaseen kiharatukkaan että paljaan
pään päälle. Ikäänkuin peljästyksissä avautuivat vangin silmät hiukan
enemmän, mutta hänen tilansa jäi muuten entiselleen. Pitkin kasvoja
valui likaista tomua, mutta suu yhä samalla tavalla veti henkeä ja koko
ruumis nytkähteli.

--Siinähän on yksi, otetaan se!--sanoi komisarjus polisimiehelle
osottaen Nehljudofin issikkaa.--Aja tännemmäksi sinä sieltä!

--En jouda,--sanoi issikka pudistaen toimessaan päätänsä, silmiään
nostamatta.

--Se on minun issikkani,--sanoi Nehljudof,--mutta ottakaa vaan. Kyllä
minä maksan,--lisäsi hän issikalle.

--No mitä kuhnailette,--huusi komisarjus,--käykää kiinni vaan!

Polisi, talonmiehet ja vartiosotamies nostivat kuolevan, veivät
rattaille ja istuttivat istuimelle. Mutta hän ei pysynyt omin voimin
pystyssä, hänen päänsä retkahti taaksepäin ja ruumis valui istuimelta.

--Pane pitkällesi,--komensi komisarjus.

--Antaahan olla, herra komisarjus, vien minä näinkin,--sanoi polisi
istuutuen topakasti kuolevan rinnalle ja kiertäen voimakkaan oikean
kätensä selän yli kainalon alle.

Sotamies veti vangin jalat pukin alta, nosti ja asetti paikoilleen.

Komisarjus katsoi ympärilleen ja nähtyään kadulla litteän vankilakin,
nosti sen ja pani taaksepäin retkottavan märän pään päälle.--Mars!--
komensi hän.

Issikka katsahti vihasesti taaksensa, pudisti päätänsä ja alkoi ajaa
käyden polisikamaria kohden vartiosotamiehen rinnalla. Vangin kanssa
istuva polisimies kohensi vähä väliä uudestaan vangin laskeutuvaa
ruumista, pään keikkuessa kaikille suunnille. Vartiosotamies korjaili
jalkoja. Nehljudof meni heidän jälkeensä.



XXXVII.


Päästyään päivystävän palovahdin ohi, ajoi vankia kulettava issikka
polisikonttorin pihaan ja pysähtyi siellä asianomaisten ovien eteen.

Pihalla peseskelivät palokuntalaiset, hihat ylöskäärittyinä, remuten ja
melskaten, joitakin vankkureita.

Heti kun issikka oli pysähtynyt, tuli useampia polisimiehiä sen
ympärille ja kävivät kainaloista ja jaloista elottoman vangin ruumiiseen
käsiksi sekä ottivat sen pois heidän allansa kitiseviltä rattailta. Se
polisimies, joka oli tuonut vankia, astui rattailta ja heilutteli
puutunutta kättään, otti sitten lakin päästään ja teki ristinmerkin.
Mutta vainaja vietiin ovesta sisälle ja ylös rappusia myöten. Nehljudof
meni perässä. Pienenlaisessa likasessa pöterössä, mihin kuollut tuotiin,
oli neljä vuodetta. Kahdella niistä istui pitkissä kauhtanoissa kaksi
sairasta, joista toisella oli suu vinossa ja kaula sidottuna ja toinen
oli keuhkotaudissa. Kaksi vuodetta oli vapaana. Ja toiseen näistä
pantiin vanki. Pieni ihminen, jolla oli kiiltävät silmät päässä ja
herkeämättä liikkuvat kulmakarvat, kepsutti kelteisillään ja
sukkasillaan nopeasti ja kevyesti huoneeseen vasta tuodun vangin luo,
katsahti siihen, sitten Nehljudofiin ja purskahti ääneensä nauramaan. Se
oli mielipuoli, jota pidettiin vastaanottohuoneessa.

--Aikomus on muka säikäyttää minua,--sanoi hän.--Mutta älkääpäs
luulkokaan--siitä ei tullut mitään. Polisimiesten jälkeen, jotka olivat
tuoneet kuolleen, tuli huoneeseen polisikomisarjus ja välskäri.

Välskäri lähestyi kuollutta, tunnusteli vangin kylmää, kellertävää,
teerenpilkkuista, vielä pehmeätä, vaan jo kalmankalpeata kättä, piteli
sitä sitten omassaan ja laski irti. Se putosi kuolleen mahalle.

--Mennyttä kalua,--sanoi välskäri nyykäyttäen päätään, mutta päästi
kuitenkin nähtävästi järjestyksen vuoksi auki märän, karkean paidan ja
pyyhkäisten tieltä kiharaiset hiuksensa, painoi korvansa vangin
kellertävää, liikkumatonta, korkeaa rintaa vasten. Kaikki olivat ääneti.
Välskäri kohottautui, pudisti vielä kerran päätänsä ja kosketteli
sormellaan ensin toista ja sitten toista luonta, joiden alta näkyivät
siniset, lasiset, silmät.

--Ettepäs saa pelästymään,--puhui mielipuoli, koko ajan syljeskellen
välskäriin päin.

--No mitä?--kysyi polisikomisarjus.

--Mitäkö?--toisti välskäri.--Ruumishuoneeseen se on vietävä.

--Onkohan se vaan ihan varma?--kysyi komisarjus.

--Mitenkäs muuten,--sanoi välskäri jostain syystä peittäen kuolleen
paljastettua rintaa.--Voinhan lähettää lääkäriä hakemaan, antaa hänen
katsoa. Petrof, mene sinä,--sanoi välskäri ja tuli pois kuolleen luota.

--Viekää hänet ruumishuoneeseen,--sanoi komisarjus.--Ja sinä tule sitten
kansliaan, niin kirjoitat nimesi,--sanoi hän sotamiehelle, joka ei koko
ajalla ollut jättänyt vankia.

--Ymmärrän,--vastasi sotamies.

Polisit nostivat kuolleen ja veivät takaisin alas rappusia myöten.
Nehljudof aikoi mennä heidän perässään, mutta mielipuoli pidätti hänet.

--Tehän ette näy olevan samassa liitossa, niin antaisitte minulle
paperossia,--sanoi hän. Nehljudof otti paperossikotelonsa ja tarjosi
hänelle. Mielipuoli, kulmakarvojaan liikutellen alkoi hyvin nopeasti
kertoa kuinka häntä vaivataan kaikellaisilla päähänpistoilla.

--Nehän ovat kaikki minua vastaan ja meediumiensa kautta kiusaavat ja
kiduttavat minua...--

--Suokaa anteeksi,--sanoi Nehljudof kuuntelematta loppuun ja meni
pihalle saadakseen tietää minne kuollut vietiin.

Polisit olivat paarinensa jo päässeet pihan yli ja rupesivat
laskeutumaan kellarikerrokseen. Nehljudof aikoi lähestyä heitä, mutta
polisikomisarjus pysähytti hänet.

--Mitä haette?

--En mitään,--vastasi Nehljudof.

--Menkää siis tiehenne.

Nehljudof alistui ja meni issikkansa luo. Issikka torkkui. Nehljudof
herätti hänet ja ajoi taas asemalle päin.

Ei ollut hän päässyt sataakaan askelta, kun vastaan tuli taaskin
kivääriä kantavan sotamiehen seuraamana kuormarattaat, joilla makasi
toinen, arvatenkin jo kuollut vanki. Vanki makasi selällään rattailla.
Hänen ajeltu päänsä pienine, mustine partoineen tärisi ja kolhi
rattaiden pohjaan. Litteä lakki oli valunut kasvoille nenään asti.
Kuorma-ajuri paksuissa saappaissa ohjasti hevosta, käyden rinnalla.
Takana kulki polisi. Nehljudof kosketti issikkansa selkään.

--Mitä ne tekevät!--sanoi issikka pysäyttäen hevostansa.

Nehljudof astui alas rattailta ja meni kuorma-ajurin jäljissä, taaskin
palovahdin ohi, polisikonttorin pihalle. Täällä olivat palokuntalaiset
jo lopettaneet vankkurein pesun ja heidän paikallaan seisoi nyt
pitkänläntä, luiseva palomestari virkalakki päässä, ja kädet taskuissa
ankarasti tarkasteli lihavaa, vaaleanruskeata orivarsaa, jota
palokuntalainen kävelytti hänen edessään. Ori ontui etujalallaan ja
palomestari puhui vihasesti jotain vieressä seisovalle eläinlääkärille.

Polisikomisarjus oli myöskin siinä. Huomattuaan tuon toisen kuolleen hän
tuli kuorma-ajurin luo.

--Missä tämä nostettiin?--kysyi hän paheksuvasti pudistaen päätään.

Kuorma-ajuri nimitti kadun.

--Onko se vanki?--kysyi palomestari.

--Vankihan se on. Se on jo toinen,--sanoi komisarjus.

--Se on sitte kaunista! Mutta jopa onkin kuuma,--sanoi palomestari ja
kääntyen palokuntalaiseen päin, joka oli viemässä ontuvaa hevosta,
huusi:--pane nurkkapilttuuseen! Kyllä opetan sinut hevosia tärväämään,
enemmän ne maksavat kuin sinä, senkin vietävä.

Vainaja nostettiin, kuten edellinenkin, rattailta ja vietiin
vastaanottohuoneeseen. Nehljudof tuli aivan kuin hypnotiseerattuna
jäljessä.

--Mitä haette?--kysyi häneltä joku polisi.

Hän meni vastaamatta mitään sinne, minne kuollutta vietiin.

Mielipuoli istui vuoteella ja poltteli ahnaasti Nehljudofin antamaa
paperossia.

--Ahaa, vai palasitte,--sanoi hän ja rupesi nauramaan. Nähtyään kuolleen
hän rypisti otsansa.--Taaskin,--sanoi hän.--Kyllästyttää tuo tuommoinen,
enhän minä ole mikään poikanulikka? vai mitä arvelette?--kääntyi hän
Nehljudofin puoleen kysyvästi hymyillen.

Nehljudof katseli kuollutta, jonka edessä ei enään ollut ketään ja jonka
kasvot nyt olivat kokonaan näkyvissä. Niin ruma näöltään kuin edellinen
vanki oli ollut, niin harvinaisen kaunis oli tämä, sekä kasvoiltaan että
koko ruumiiltaan. Siinä oli ihminen voimainsa täydessä kukoistuksessa.
Vaikka toinen puoli päästä oli ajeltu paljaaksi, oli tuo jyrkkä,
matalalautainen otsa ja nuo ylennykset, mustien ja jo elottomien silmien
päällä hyvin kauniit, samoin kuin pieni, vähän kaareutuva nenä ja
hienot, mustat viikset. Sinertäviksi käyneet huulet olivat hymyssä;
vähäinen parta kaunisti kasvojen alaosaa, ja pääkallon ajellulla
puolella näkyi pieni ja kaunis korva. Kasvojen ilmeessä oli sekä
levollisuutta, ankaruutta että hyvyyttä. Puhumatta siitä, että näistä
kasvoistakin jo saattoi päättää, mitkä henkisen elämän mahdollisuudet
olivat siinä kukistetut, näkyi tämän ihmisen käsien ja kahleissa olevien
jalkojen luiden hienoudesta, ja voimakkaista jäntereistä kaikissa sen
sopusuhtaisissa jäsenissä, mikä oivallinen, väkevä, sukkela ihmiseläin
siinä oli tapettu; se oli eläimenäkin omassa lajissaan paljoa
täydellisempi kuin tuo voilakka ori, jonka rikkoutumisesta palomestari
oli ollut niin suutuksissa. Ja kuitenkin hänet oli näännytetty ilman
että kukaan sääli häntä ihmisenä tai edes suotta tärveltynä työjuhtana.
Ainoa tunne minkä hänen kuolemansa kaikissa ihmisissä herätti oli harmi
siitä, että piti puuhata ruumis pois synnyttämästä mädännystä.
Vastaanottohuoneeseen tulivat lääkäri ja välskäri sekä konttorin
päällikkö. Lääkäri oli vankkarakenteinen, tanakka mies.
Konttoripäällikkö oli pienehkö, lihava mukero, pää punanen ja
pallonmuotoinen, jonka teki vielä pyöreämmäksi hänen tapansa koota
poskensa pullolleen ilmaa ja vähitellen laskea se ulos. Lääkäri istuutui
vuoteen reunalle kuolleen viereen, tunnusteli niinkuin välskärikin
käsiä, kuunteli sydäntä ja nousi sitten pinkko-housujansa oikoen.

--Kuollut kuin kivi,--sanoi hän.

Konttoripäällikkö kokosi suun täydeltä ilmaa ja päästi sen hitaasti
ulos.

--Mistä vankilasta?--kysyi hän sotamieheltä.

Sotamies vastasi, ja huomautti rautoja, jotka vielä olivat kuolleen
jaloissa.

--Käsketään ottamaan pois, meillä on jumalankiitos seppiä,--sanoi
konttoripäällikkö ja pullistettuaan taas poskensa, meni ovelle päin,
ilmaa suustansa päästellen.

--Mistä syystä sen on noin käynyt?--kysyi Nehljudof lääkäriltä.

Lääkäri katsahti häneen lasiensa yli.

--Mistäkö syystä kuollaan auringonpistoon? Siksi vaan, että ensin
istutaan liikkumatta, ilman valoa koko talvi, ja sitten yhtäkkiä
päästetään auringon paahteeseen, ja vielä päälliseksi näin kuumana
päivänä, ja päälliseksi viedään laumassa, ettei raitis ilma pääse luo.
Arvaahan sen että siitä tulee halvaus.

--Miksi ne siis lähetetään näin?

--Sen voitte kysyä heiltä. Kukas te oikeastaan olettekaan?

--Minä olen syrjäinen.

--Vainiin... Nöyrin palvelijanne, minulla ei ole aikaa,--sanoi lääkäri
nykäisten kiukkuisesti housunsa alas ja meni sairasvuoteiden luo.

--No kuinka sinun asiasi ovat?--kysyi hän vinosuiselta, kalpealta
mieheltä, jonka kaula oli siteissä.

Mielipuoli sillä aikaa kökötti vuoteellansa ja heitettyään pois
paperossin, syljeskeli lääkäriin päin.

Nehljudof meni alas pihalle, tuli hevosten ja kanojen ja vaskikypärisen
palovahdin ohi portille, istui jäljen nukkuneen issikkansa rattaille ja
ajoi asemalle.



XXXVIII.


Kun hän saapui asemalle, istuivat vangit jo kaikki vaunuissa
ristikkoikkunain takana. Asemasillalla lojasteli muutamia saattajia:
heitä ei päästetty vaunujen luo. Vartijaväki oli nyt tulisessa touhussa.
Matkalla vankilasta asemalle oli kaatunut ja kuollut halvaukseen paitsi
niitä kahta, jotka Nehljudof näki, vielä kolme henkeä: yksi oli viety
samoin kuin molemmat edelliset lähimmäiseen polisikonttoriin ja kaksi
oli kaatunut täällä asemalla.[7] Ei vartioväki senvuoksi ollut
kiireessään, että oli kuollut viisi heidän haltuunsa uskottua henkilöä,
jotka olisivat voineet jäädä eloonkin. Tämä kysymys ei heitä
liikuttanut, vaan se yksistään, että kaikki mitä asetus tämmöisessä
tilaisuudessa vaati tehtäväksi, tulisi tehdyksi: kuolleet toimitetuiksi
asianomaiseen paikkaan, niin myös näiden paperit ja tavarat, ja nimet
pyyhityiksi pois niiden luettelosta, jotka olivat vietävät
Nishni-nowgorodiin, ja tämä kaikki oli kovin tukalata erittäin tässä
kuumuudessa.

Ja sitä nyt vartiovirkamiehet puuhasivat, eikä Nehljudofia sentähden
yhtä vähän kuin ketään muutakaan laskettu vaunujen luo. Nehljudof
kuitenkin vihdoin pääsi putkahtamaan annettuaan rahaa vartioväkeen
kuuluvalle aliupseerille. Tämä päästi Nehljudofin, mutta pyysi niin pian
kuin mahdollista sanomaan vaan sanottavansa ja sitten väistymään
syrjään, ettei päällikkö näkisi. Kaikkiaan oli vaunuja 18 ja kaikki
vaunut paitsi päällystön olivat täpötäynnänsä vankeja. Kulkiessaan
vaunujen ikkunain editse, kuulosteli Nehljudof mitä niiden sisäpuolella
tapahtui. Kaikista vaunuista kuului kahleitten kolinaa, rymyämistä,
porpatusta, järjettömiä haukkumasanoja, vaan ei missään puhuttu, kuten
Nehljudof oli odottanut, matkalla kaatuneista tovereista. Puheet
tarkoittivat enimmäkseen säkkiä, juomavettä ja paikan valitsemista.

Nehljudof katsahti erään vaunun ikkunasta sisälle ja näki kuinka sen
keskellä, käytävässä, sotamiehet irroittivat vankien käsistä
käsirautoja. Vangit ojensivat heille käsiänsä ja yksi sotamiehistä avasi
avaimellaan käsirautain lukon ja pudotti ne pois. Toinen kokosi
käsiraudat yhteen.

Päästyään muiden vaunujen ohi, Nehljudof tuli naisvaunujen kohdalle.
Toisessa niistä kuului yhtämittainen huutava naisäänen valitus:--
oo--oo--oo!... Herranenaika, oo-oo--oo! Herranenaika!...

Nehljudof kulki ohitse ja sotamiehen osoituksen mukaan tuli kolmannen
vaunun ikkunan luo. Heti kun hän toi päänsä sen eteen, lehahti sieltä
vastaan kuuma ilma täynnänsä sakeata ihmishien hajua ja kuului selvään
kimakoita naisääniä. Kaikilla penkeillä istui naamat punaisina, hikisiä
naisia mekoissa ja nutuissa, kovaäänisesti jutellen keskenään. He
huomasivat ristikon lävitse Nehljudofin kasvot ja lähimmäiset vaikenivat
siirtyen lähemmäksi. Maslova, nutussa, ilman huivia, istui vastapäisen
ikkunan luona. Tännempänä istui vaaleaverinen Fedosja suu naurussa.

Tunnettuaan Nehljudofin tämä nykäsi Maslovaa ja osoitti kädellään
ikkunaan.

Maslova nousi nopeasti, pisti huivin mustatukkaiseen päähänsä ja
punaset, hikiset kasvot elpyneinä ja silmät hymyssä tuli ikkunan luo
käyden käsin ristikkoon.

--Nytpä vasta on kuuma,--sanoi hän iloisesti hymyillen.

--Saitteko tavarat?

--Sain, kiitoksia.

--Ettekö mitään vielä tarvitsisi,--kysyi Nehljudof, tuntien kuinka
vaunusta virtasi kuuma kuin kiukaalta.

--En tarvitse mitään, kiitoksia.

--Voi jos saisi juotavaa,--sanoi Fedosja.

--Niin, sitä jos saisi,--sanoi Maslova.

--Eikö teillä siis ole vettä?

--Kyllä sitä aina tuodaan, mutta se heti loppuu.

--Paikalla tuon,--sanoi Nehljudof,--minä pyydän sotamiestä. Nyt emme näe
toisiamme ennenkuin Nishni-nowgorodissa.

--Aijotteko tekin matkustaa?--sanoi Maslova ikäänkuin ei olisi tiennyt
tästä asiasta ja katsahti iloisesti Nehljudofiin.

--Matkustan seuraavassa junassa.

Maslova ei sanonut mitään ja jonkun hetken kuluttua ainoastaan huokasi
syvään.

--Onko totta, herra, mitä kertovat, että kaksitoista henkeä vangeista
jäi kuolleena tielle,--sanoi jylhällä miesäänellä vanha naisvanki.

Se oli Korabljova.

--En ole kuullut että kaksitoista. Minä näin kaksi,--sanoi Nehljudof.

--Tuntuivat sanovan että kaksitoista. Eikö niille senkin vietäville
mitään siitä tule? Senkin pirut.

--Eikö naisista ole kukaan sairastunut?--kysyi Nehljudof.

--Akat ovat lujempia,--sanoi nauraen toinen matalakasvuinen vanki,--yksi
tässä vaan otti ja rupesi synnyttämään. Siellä tuntuu huutavan,--sanoi
hän osoittaen viereiseen vaunuun, josta päin kuului yhä samat
voivotukset.

--Te kysyitte emmekö jotain tarvitsisi?--sanoi Maslova koettaen estää
huuliaan iloisesti hymyilemästä,--niin eikö voisi jättää pois tuota
naista, joka sairastaa. Sanoisitte esimiehille.

--Kyllä sanon.

--Ja sitten vielä, ettekö voisi toimittaa niin, että tämä tässä saisi
tavata miehensä Tarasin,--lisäsi hän silmillään osottaen hymyilevää
Fedosjaa. Se taitaa matkustaa teidän kanssanne.

--Herra, ei saa haastattaa,--huusi vartioväkeen kuuluva aliupseeri.

Tämä ei ollut se, joka oli päästänyt Nehljudofin asemasillalle.
Nehljudof väistyi ja läksi hakemaan päällikköä pyytääkseen synnyttäjän
ja Tarasin puolesta, vaan ei voinut pitkään aikaan saada mitään
vastausta sotamiehiltä. Nämät olivat yhä samassa touhakassa,--
muutamat veivät jonnekin jotakin vankia, toiset juoksivat ostamassa
itsellensä eväitä ja sijoittelivat tavaroitaan vaunuihin, kolmannet
palvelivat erästä naista, jonka piti matkustaa vartioupseerin mukana,
eikä Nehljudof sentähden tahtonut saada heiltä mitään vastausta.

Vasta toisen soiton jälkeen tapasi Nehljudof vartioupseerin.

Upseeri siirteli toisella lyhyellä kädellään viiksiä suun edestä ja
olkapäät koholla torui jostakin asiasta vääpeliä.

--Mitä te oikeastaan haluatte?--kysyi hän Nehljudofilta.

--Teillä eräs vaimo on synnyttämässä tuolla vaunuissa, niin minä
ajattelin eikö häntä voisi...

--Ja synnyttäköön vaan. Sittepähän nähdään,--sanoi upseeri mennen
vaunuunsa ja reippaasti heiluttaen lyhyitä käsiänsä.

Samassa kulki konduktööri jo ohitse, vihellyspilli kädessä. Kuului
viimeinen soitto ja asemasillalla seisovien saattajien: joukosta ja
naisvaunusta kuului itkua ja rukousten lukua. Nehljudof seisoi
asemasillalla rinnakkain Tarasin kanssa ja katseli kuinka vaunu toisensa
perästä kulki ristikkoikkunoineen hänen ohitsensa ja näiden takana näkyi
puoleksi ajeltuja miesten päitä. Sitten tuli heidän kohdallensa
ensimäinen naisten vaunu, jonka ikkunasta näkyi huivittomia ja
huivipäisiä naisia, sitten tuli toinen vaunu josta kuului yhä sama
voivotus; vihdoin tuli vaunu, jossa oli Maslova. Hän seisoi muiden
mukana ikkunassa ja katseli Nehljudofia surullisesti hänelle hymyillen.



XXXIX.


Määräaikaisen väkijunan lähtöön oli vielä kaksi tuntia. Nehljudof aikoi
ensin käyttää tätä aikaa käydäkseen vielä sisarensa luona, mutta
aamullisten vaikutusten--jälkeen hän tunsi itsensä siihen määrin
kiihoittuneeksi ja masentuneeksi, että kun hän istui ensimäisen luokan
odotussalin pienelle sohvalle hänen tuli ihan odottamatta armoton uni,
hän kääntyi syrjälleen, pani käden poskensa alle ja nukkui sillä kertaa.

Hänet herätti hännystakkiin puettu lakeija, numeromerkki rinnassa ja
pyyhinliina kainalossa.

--Herra, herra, tekö olette Nehljudof, ruhtinas? Rouva hakee teitä.

Nehljudof kavahti ylös hieroen silmiänsä ja muisti missä hän oli ja mitä
oli aamulla tapahtunut.

Hänen muistossaan oli: vankien kulkue, vainajat, ristikkovaunut ja
niiden taakse suljetut naiset, joista tönien kituu avuttomana
synnytystuskissa ja toinen hymyilee rautaisen ristikon takana.

Mutta todellisuudessa oli hänen edessään ihan toista: pulloilla,
vaaseilla, monihaaraisilla kynttiläjaloilla ynnä muilla
bufetti-esineillä täytetty pöytä ja sen ympärillä liehuvia,
vikkeläjalkaisia lakeijoja. Salin perällä, kaapin edessä hedelmävaasien
ja putelien takana näkyi bufetinpitäjä ja matkustajien selät tiskin
ääressä.

Unenpöppörässä noustessaan makuulta istualleen Nehljudof jo huomasi,
että kaikki huoneessa olijat uteliaasti katselivat jotain, mikä
tapahtui ovissa. Hänkin katsahti sinne ja näki ihmisjonon kantamassa
nojatuolissa naista, jonka pään ympärille oli höllästi kiedottu hienon
hienokainen huntu-harso. Etumainen kantaja oli lakeija ja tuntui
Nehljudofista tutulta. Takimmainen oli myöskin tuttu ovenvartija,
kultanauha lakissa. Nojatuolin takana kulki komeapukuinen sisäpiika
esiliinassa ja kiharoissa ja kantoi myttyä, jotakin pyöreätä esinettä
nahkakotelossa ja päivänvarjostimia. Vielä taaempana tuli turpeine
huulineen ja lyhyine kauloineen, rinta pullistuneena, ruhtinas
Kortshagin matkalakissa, ja hänen jäljessään Missi, Misha, hänen
serkkunsa, ja Nehljudofille tuttu valtiomies Osten pitkine kauloineen,
kaularusto kököttävänä ja kasvot ja mieliala kuten aina iloisina. Hän
todisteli jotain innokkaasti, mutta nähtävästi pilalla, hymyilevälle
Missille. Heidän takanaan tuli lääkäri kiukkuisesti polttaen paperossia.

Kortshaginit tekivät muuttoa kaupungin läheistöllä olevalta maatilaltaan
ruhtinaan sisaren luo, tämän maatilalle, joka sijaitsi Nishegorodskin
rautatien varrella.

Tämä kantajain, palvelustytön ja lääkärin kulkue suuntautui
naishuoneeseen herättäen kaikissa läsnäolijoissa uteliaisuutta ja
kunnioitusta. Mutta vanha ruhtinas istuutui pöydän ääreen ja käski heti
luoksensa lakeijan, jolta alkoi tilata jotain syötävää ja juotavaa.
Missi ja Osten pysähtyivät myöskin ruokasaliin ja olivat juuri
istumaisillaan, kun näkivät ovessa tutun naisen ja menivät tätä vastaan.
Se oli Natalia Ivanovna.

Natalia Ivanovna tuli Agrafena Petrovnan seurassa ympärilleen
tarkastellen ruokasaliin. Hän huomasi melkein yhteen aikaan sekä Missin
että veljensä. Hän tuli ensin Missin luo nyykäyttäen vaan päätään
Nehljudofille. Mutta kun hän ja Missi olivat suudelleet toisiansa,
kääntyi hän heti veljensä puoleen.

--Vihdoinkin löysin sinut,--sanoi hän.--Nehljudof nousi, tervehti
Missiä, Mishaa ja Ostenia ja jäi puhumaan heidän kanssaan. Missi kertoi
hänelle tulipalosta heidän maatilallaan, mikä oli pakoittanut heitä
muuttamaan tatin luokse. Osten tämän johdosta alkoi kertoa jotain
pilajuttua tulipalosta.

Nehljudof kuuntelematta Ostenin juttuja kääntyi sisarensa
puoleen:--Kuinka iloinen olen että sinä tulit,--sanoi hän.

--Tulin jo aikoja sitten,--sanoi Natalia.--Me olemme täällä Agrafena
Petrovnan kanssa.--Hän osoitti Agrafena Petrovnaa, joka oli hatussa ja
sadenutussa ja ystävällisen arvokkaasti, hiukan hämillään kumarsi kaukaa
Nehljudofille, tahtomatta tätä häiritä.--Haimme sinua joka paikasta.

--Tähänhän minä nukahdin. Kuinka iloinen olen että sinä tulit,--toisti
Nehljudof.--Aloin kirjoittaa sinulle kirjettäkin,--sanoi hän.

--Todellakin?--sanoi Natalia säikähtäen.--Mitä sitte?

Missi kavaljeerinensa, huomattuaan että veljen ja sisaren välillä alkoi
erikoinen keskustelu, meni tuonnemmas. Mutta Nehljudof istui sisarensa
kanssa ikkunan viereen samettiselle sohvalle, minkä toiseen päähän joku
matkustaja oli asettanut vaippakäärönsä ja kartonkirasiansa.

--Aijoin jo eilen teiltä lähdettyäni palata takasin ja pyytää anteeksi,
vaan en tiennyt mitä hän siihen sanoisi,--sanoi Nehljudof.--Puhuin
sopimattomasti sinun miehesi kanssa ja minua se vaivasi,--sanoi hän.

--Minä ihan arvasin, olin ihan varma, siitä,--sanoi sisar,--ettei se
ollut sinun tarkoituksesi. Tiedäthän sinä.--Ja kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä ja hän kosketti Nehljudofin kättä. Tämä lause oli epäselvä,
mutta Nehljudof ymmärsi sen täydellisesti ja oli liikutettu siitä, mitä
se tarkoitti. Nuo sanat tarkoittivat sitä, että paitsi sitä rakkautta
hänen mieheensä, joka piti häntä vallassaan, hänelle oli tärkeä ja
kallis myöskin rakkautensa veljeen, ja että vähinkin riitautuminen tämän
kanssa tuotti hänelle raskasta kärsimystä.

--Kiitos, kiitos sinulle. Voi mitä minä äsken näin,--sanoi Nehljudof kun
muisti äkkiä, tuon toisen kuolleista vangeista.--Kaksi vankia on
tapettu.

--Kuinka niin tapettu?

--Niin vaan tapettu. Heitä kuljetettiin tässä kuumuudessa. Ja kaksi
heistä kuoli auringonpistoon.

--Mahdotonta! Kuinka? Nytkö? Ihanko äsken?

--Niin ihan äsken, minä näin heidän ruumiinsa.

--Mutta miksi ne tapettiin? Kuka tappoi?--sanoi Natalia Ivanovna.

--Tappoivat ne, jotka väkisin heitä kuljettivat,--sanoi Nehljudof
hermostuneesti, tuntien että sisar katsoo tätäkin asiaa miehensä
silmillä.

--Herranenaika!--sanoi Agrafena Petrovna, joka oli lähestynyt heitä.

--Niin, meillä ei ote vähintäkään aavistusta siitä, miten noita
onnettomia kohdellaan, mutta täytyy tietää se,--lisäsi Nehljudof
katsahtaen vanhaan ruhtinaaseen, joka, ruokaliina leuvan alla, istui
pöydän ääressä, seideli edessään, ja samaan aikaan katsahti
Nehljudofiin.

--Nehljudof!--huudahti hän.--Ettekö haluaisi virvoketta? Se on matkalle
erinomaista!

--No ja mitä aijot tehdä?--jatkoi Natalia Ivanovna.

--Koetan parastani. En tiedä vielä mitä, tunnen vaan että jotain tässä
on tehtävä. Ja mitä voin sen teenkin.

--Niin, niin, sen kyllä ymmärrän.--No entä se asia noiden kanssa,--sanoi
Natalia hymyillen ja näyttäen silmillään Kortshagineihin,--onko
todellakin kaikki loppunut?

--Ihan kokonaan, ja luullakseni ilman kaipausta kummaltakaan puolelta.

--Sääli. Minun on sääli. Minä pidän hänestä. Olkoon sitten sillä lailla.
Mutta miksi sinä tahdot sitoa, sitoa itsesi,--lisäsi hän arasti.--Mistä
syystä sinä matkustat?

--Matkustan siksi että minun täytyy,--vastasi Nehljudof totisesti ja
kuivasti, ikäänkuin tahtoen siihen lopettaa keskustelun, mutta samassa
häntä rupesi hävettämään tämä hänen kylmyytensä sisarta kohtaan. »Miksi
en sanoisi hänelle kaikkea mikä on mielessäni?» ajatteli hän. »Ja
kuulkoon sen mielellään Agrafena Petrovnakin,»--sanoi hän itsekseen,
katsahtaen vanhaan palvelijaan. Agrafena Petrovnan läsnäolo vielä
enemmän kehoitti häntä toistamaan päätöksensä sisarelle.

--Sinä puhut aikeistani mennä naimisiin Katjushan kanssa? Minä olin
näetkös kyllä päättänyt sen tehdä, mutta hän itse on varmasti ja
ehdottomasti hylännyt minun tarjoomukseni,--sanoi Nehljudof ja hänen
äänensä vavahti niinkuin se vavahti aina hänen siitä asiasta
puhuessa.--Katjusha hylkää minun uhrini, ja uhrautuu itse, omaan
asemaansa nähden hyvinkin monessa kohden, enkä minä voi ottaa vastaan
tätä uhria, jos se on hetkellistä. Ja nyt minä matkustan hänen mukanaan
ollakseni siellä, missä hän on, ja aijon niin paljon kuin mahdollista
auttaa ja keventää hänen kohtaloansa.

Natalia Ivanovna ei sanonut mitään. Agrafena Petrovna katseli kysyvästi
Natalia Ivanovnaan ja nyökytteli päätään. Samassa tuli naishuoneesta
taas äskönen kulkue. Sama kaunis lakeija, Filip, ja ovenvartija
kantoivat ruhtinatarta. Tämä pysäytti kantajat, viittasi luokseen
Nehljudofin ja surkeasti voihkaen tarjosi valkoisen sormuksilla täytetyn
kätensä, kauhulla odottaen lujaa puristusta.

--_Epouvautable!_--sanoi hän kuumuudesta,--tätä en voi kestää. _Ce
climat me tue_. Tämä ilmanala tappaa minut.--Ja puhuttuaan jotain
venäläisen ilmanalan kauhuista ja pyydettyään Nehljudofia käymään heidän
luonansa hän antoi merkin kantajille,

--Tulkaa siis välttämättä,--lisäsi hän jo liikkeellä ollessaan, kääntäen
pitkulaiset kasvonsa Nehljudofiin päin.

Nehljudof tuli asemasillalle. Ruhtinattaren kulkue suuntasi oikealle
I:een luokkaan päin. Mutta Nehljudof meni tavaroita kantavan työmiehen
ja Tarasin kanssa, jolla oli säkki selässä, asemasillalle.

--Tuo on minun toverini,--sanoi Nehljudof sisarelleen osottaen Tarasia,
jonka historian hän oli sisarelle jo ennen kertonut.

--Aijotko nyt todellakin kolmannessa luokassa,--sanoi Natalia Ivanovna,
kun Nehljudof pysähtyi III:nen luokan vaunujen eteen ja työmies ja Taras
menivät sinne.

--Niin, minun on mukavampi, kun olen Tarasin kanssa yhdessä,--sanoi
hän.--Niin, ja kuuleppas sitten,--lisäsi hän,--Kusminskissa en vielä ole
antanut maata talonpoikien haltuun; jos kuolen, niin sinun lapsesi
perivät.

--Dmitrij, lakkaa,--sanoi Natalia Ivanovna.

--Mutta jos luovutan maan, niin ainakin kaikki muu jääpi heille, sillä
tuskinpa menen naimisiin, ja jos menenkin niin ei tule lapsia ... niin
että...

--Dmitrij, jätä tuommoiset puheet,--sanoi Natalia Ivanovna, mutta
Nehljudof näki kuitenkin, että Natalia oli iloissaan siitä mitä hän oli
sanonut.

Edempänä I:sen luokan vaunun edessä oli vaan enää vähän väkeä, jotka yhä
vielä katselivat siihen vaunuun, johon ruhtinatar Kortshagina oli viety.
Muuten olivat kaikki matkustajat paikoillansa. Myöhästyneet matkustajat
juosta höntyilivät pitkin asemasillan lankkuja, konduktöörit sulkivat
vaunujen ovia kehoittaen lähteviä menemään paikoillensa ja saattajia
tulemaan ulos.

Nehljudof astui sisälle auringon kuumentamaan, haisevaan vaunuun, mutta
tuli heti jälleen ulos eteiselle.

Natalia Ivanovna seisoi vastapäätä vaunua muodikkaassa hatussa ja
peleriinissä, rinnakkain Agrafena Petrovnan kanssa, eikä nähtävästi
voinut löytää keskustelun ainetta. Ei saattanut edes sanoa: »écrivez»,
muista kirjoittaa, sillä he olivat jo kauvan sitten nauraneet veljen
kanssa tätä eroavien suussa ainaista lausetta. Lyhyt keskustelu
raha-asioista ja perinnöstä oli kerrassaan hävittänyt heidän välillään
syntyneet hellemmät sisarussuhteet,--he tunsivat olevansa ikäänkuin
vieroitetut toisistaan; niin että Natalia Ivanovna oli mielissään kun
juna liikahti ja hänen ei tarvinnut muuta kuin nyykyttää päätänsä ja
surullisen ja hellän näköisenä sanoa: »no hyvästi nyt Dmitrij, hyvästi
vaan!»

Mutta heti kun juna oli lähtenyt, mietti Natalia jo kuinka hän ilmoittaa
miehelleen keskustelunsa veljen kanssa, ja hänen kasvoihinsa tuli
totinen ja huolestunut ilme.

Ja samaten oli Nehljudofinkin, vaikka hän sisarta kohtaan tunsi kaikkein
parhaimpia tunteita eikä mitään häneltä salannut, nyt vaikeata ja
kankeata olla hänen seurassaan ja teki mieli pian päästä hänestä. Hän
tunsi ettei enää ole sitä Nataliaa, joka oli joskus ollut niin lähellä
häntä, vaan on olemassa ainoastaan hänelle vieraan ja epämiellyttävän,
mustaverisen miehen orja. Hän oli selvästi nähnyt, että Natalian silmät
olivat erityisesti kirkastuneet vasta sitten kuin hän oli ruvennut
puhumaan asioista, jotka olivat tärkeät Natalian miehelle,--
maanluovuttamisesta talonpojille, perinnöstä,--ja tämä seikka suretti
häntä.



XL.


Koko päivän auringonpaahteessa seisoneessa ja nyt ihmisillä täyttyneessä
tilavassa III:nen luokan vaunussa oli kuumuus niin suuri, ettei
Nehljudof voinut siellä olla, vaan jäi vaunun etusillalle, mutta
hengittäminen oli täälläkin vaikeata. Nehljudof hengähti täydestä
rinnastaan vasta silloin kun vaunut jättivät taaksensa asematalot, ja
vetotuuli alkoi puhaltaa. »Tappoivat kuin tappoivatkin», toisti hän
sisarelleen sanomansa sanat. Ja hänen mielikuvituksessaan kaikkien tämän
päivän muistojen keskeltä nousi tavattoman elävinä tuon toisen
vankivainajan komeat kasvot, kun tämä siinä makasi huulet hymyssä,
otsassa ankara ilme, pieni lujarakenteinen korva ajellun, sinertävän
pääkallon alla. Ja kauheinta kaikesta on, että hän on tapettu kenenkään
tietämättä kuka hänen on tappanut. Mutta tapettu hän on kuin onkin.
Häntä oli lähdetty viemään kuten kaikkia muitakin vankeja Maslennikofin
määräyksestä. Maslennikof oli arvatenkin tehnyt vaan tavallisen
temppunsa, allekirjoittanut ja pöllömäisellä kiemurallaan varustanut
virkapaperin, eikä tietysti suinkaan pidä itseänsä syyllisenä. Vielä
vähemmän voi itseänsä syyttää vankilan lääkäri, joka oli vangit
tarkastanut. Hän oli huolellisesti täyttänyt velvollisuutensa,
eroittanut erikseen heikot, eikä mitenkään voinut aavistaa, että olisi
näin, kuuma, yhtä vähän kuin sitäkään, että he tulisivat lähtemään näin
myöhään päivällä ja niin suuressa joukossa. Tirehtörikö? Mutta tirehtöri
oli vaan toimeenpannut määräyksen, jonka mukaan, sinä ja sinä päivänä
oli lähetettävä niin ja niin monta pakkotyöläistä, siirtolavankia,
miehiä, naisia. Ei myöskään voi olla, syypäänä vartioupseeri, jonka
velvollisuutena oli ottaa vastaan, määrätty luku vankeja ja jättää,
käsistään sitten, toisessa paikassa sama määrä. Joukkokuntaa hän oli
kuljettanut tavallisella tavalla, eikä saattanut mitenkään aavistaa,
että niin voimakkaat ihmiset kuin ne, joita Nehljudof oli nähnyt, eivät
kestä kuumuutta, vaan kuolevat, Ei kukaan, siis ole syyllinen--mutta nuo
ihmiset ovat tapetut, ja heidät, ovat tappaneet nuo samat heidän
kuolemaansa syyttömät ihmiset».

»Tämä on seuraus vaan siitä», ajatteli Nehljudof, »että kaikki nuo
ihmiset--kuvernöörit, tirehtörit, komisarjukset, polisimiehet,--luulevat
maailmassa olevan semmoisia asemia, joissa inhimillinen suhde toiseen
ihmiseen ei ole välttämätön. Kaikki nämät ihmiset--sekä Maslennikof,
tirehtöri, että vartioupseeri,--kaikki he, elleivät olisi kuvernöörejä,
tirehtörejä, upseereja, ajattelisivat sataan kertaan ennenkuin
ottaisivat kuljettaakseen ihmisiä tämmöisessä kuumuudessa ja niin
suuressa, joukossa, pysähtyisivät kymmeniä kertoja tiellä ja nähtyään
että ihminen nääntyy, hengästyy, eroittaisivat hänet muusta joukosta,
saattaisivat varjoon, antaisivat juoda, antaisivat levähtää ja
onnettomuuden jälkeen ilmaisisivat surkuttelunsa. Mutta nyt he eivät
tehneet tätä, päinvastoin estivät vielä muitakin sitä tekemästä; sillä
he eivät nähneet edessään ihmisiä ja omia velvollisuuksiaan näitä
kohtaan, vaan näkivät ainoastaan virkansa ja sen vaatimukset, jotka he
asettivat ylemmäksi inhimillisiä suhteita. Siitä se kaikki riippuu»,
ajatteli Nehljudof. »Jos pitäisi myöntää, että jokin asia olisi
ihmisrakkauden tunnetta tärkeämpi, vaikkapa vaan jonkun tunnin aikana
tai jossakin ainoassa erikoistapauksessa, niin on heti mikä rikos
tahansa mahdollinen ihmisiä vastaan, ilman syyllisyyden tuntoa».

Nehljudof vaipui niin ajatuksiinsa, ettei huomannutkaan tapahtunutta
linjanmuutosta: päivä oli mennyt repaleiseen alhaalla kulkevaan pilveen
ja läntiseltä taivaanrannalta läheni yhtäjaksoinen vaaleanharmaa pilvi,
purkautuen jossain siellä kaukana niittyjen ja metsien päällä vinona
sateena alas. Pilvestä hajusi kosteata sadeilmaa. Silloin tällöin
salamat halkasivat pilven ja vaunujen jyskeeseen yhä useammin sekaantui
ukkosen jyrinä. Pilvi tuli yhä lähemmäksi, vinot pisarat tuulen ajamina
pilkuttivat vaunueteisen permannon ja Nehljudofin palttoon. Hän siirtyi
toiselle puolelle ja hengittäen rintaansa kosteaa tuoreutta ja kauvan
sadetta janonneen maan tuoksua katseli ohikiitäviä puutarhoja, metsiä,
kellastuvia ruispeltoja, vihertäviä kaurasarkoja ja tummanviheriäin
perunamaitten mustia vakoja. Kaikki tuli kuin lakalla kiilloitetuksi,
viheriä tuli viheriämmäksi, keltanen keltasemmaksi, musta mustemmaksi.

--Vielä, vielä,--puhui Nehljudof iloiten siunatun sateen vaikutuksesta,
virkistyneistä pelloista ja puutarhoista. Pilvi oli osaksi tullut
sateena alas, osaksi mennyt kauvemmaksi, ja märän maan päälle putosi
suoraan alas enää vaan viimeisiä tiheitä, pieniä pisaroita. Aurinko tuli
jälleen esille, kaikki rupesi loistamaan, ja idässä kaareutui
taivaanrannan ylitse matala, mutta heleä ja vaan toisessa päässä
keskeytyvä vesikaari kirkasvärisine violettineen.

--Mitä minä taas ajattelinkaan,--kysyi Nehljudof itseltään, sittenkuin
kaikki nämät luonnonvaihtelut olivat ohitse ja juna oli laskeutunut
solaan korkeitten töyräitten vähin.

--Niin, minähän ajattelin sitä, että kaikki nuo ihmiset, tirehtöri,
vartioupseeri,--kaikki nuo palvelusmiehet--enimmäkseen hyväluontoiset
ihmiset--ovat tulleet pahoiksi ainoastaan siksi, että he palvelevat.

Hän muisti Maslennikofin välinpitämättömyyden, silloin kun oli puhe
vankilassa tapahtuvista julmuuksista, muisti tirehtörin ankaruuden,
vartioupseerin sydämmettömyyden, joka ei laskenut vankkuriin--eikä
välittänyt siitä että junassa oli synnytystuskia kärsivä vaimo.

Kaikki nämät ihmiset näyttivät olevan ikäänkuin, niin panssaroidut,
etteivät yksinkertaisimmatkaan säälintunteet päässeet heihin
tunkeutumaan, ja tätä vaan siksi, että he olivat virkamiehiä.
Virkamiehinä he olivat läpäisemättömät ihmisrakkauden tunteille.--
»niinkuin tuo kivilaskos sateelle», ajatteli Nehljudof katsellen
solan töyrästä, joka oli laskettu erivärisillä kivillä ja johon
sadevesi ei imeytynyt, vaan virtasi alas. »Saattaa olla tarpeellista
laskea töyräät kivillä, mutta ikävä on nähdä tuota kasvullisuudelle
kuollutta maata, joka voisi kasvattaa viljaa, ruohoa, pensaita ja puita,
niinkuin tuollakin töyräiden päällä. Sama on asianlaita ihmisten
keskuudessa», ajatteli Nehljudof; »voi olla että nuo kuvernöörit,
tirehtörit, polisit ovat tarpeellisia, mutta hirmuista on nähdä ihmisiä,
joilta puuttuu ihmisten pääominaisuus--rakkaus ja sääli toisiinsa».

»Kaikki tyyni on siinä», ajatteli hän edelleen, »että nuo ihmiset
pitävät lakina sitä mikä ei ole laki, ja ovat tunnustamatta laiksi sitä,
mikä on iankaikkinen, muuttumaton, kaikkialla paikkansa pitävä ja
Jumalan itsensä ihmissydämmiin kirjoittama laki. Siitäpä syystä minusta
tuntuukin niin tukalalta olla noiden ihmisten seurassa», ajatteli
Nehljudof. »Minä suorastaan pelkään heitä. Ja he todella ovatkin
pelättäviä. Ryöväreitä pelottavampia. Ryöväri kuitenkin edes voi
sääliä--mutta nämät eivät voi sitä tehdä, he ovat henkivakuutetut sääliä
vastaan, niinkuin nuo kivet kasvullisuutta vastaan. Se se juuri tekee
heidät kauheiksi. Sanotaan Pugatshjofeja ja Rasineja julmiksi, mutta
nämät ovat sata kertaa julmemmat!» jatkoi hän ajatuksissaan; »jos olisi
ratkaistavana tällainen sielutieteellinen arvoitus: miten meidän aikamme
kristilliset, humaaniset, hyväsydämmiset ihmiset saisi tekemään kaikkein
kauheimpia ilkitöitä, heidän tuntematta itseänsä syyllisiksi,--niin
olisi siihen vaan yksi ratkaisu: olojen pitäisi olla semmoisina kuin ne
nyt ovat, näiden ihmisten pitäisi olla kuvernööreinä, tirehtöreinä,
upseereina, poliseina, s.o. heidän pitäisi olla vakuutettuina ensiksikin
siitä, että on olemassa toimi, jota sanotaan valtioviraksi ja jossa saa
kohdella ihmisiä niinkuin esineitä, ilman inhimillistä veljellistä
suhdetta näihin, ja toiseksi siitä, että nämät samat valtiovirat
nivoisivat ihmiset niin toisiinsa, ettei vastuunalaisuus heidän
teoistansa toisia kohtaan kohtaisi ketään erityisesti. Näiden ehtojen
ulkopuolella ei meidän aikanamme ole mahdollisia semmoiset kauheat teot
kuin ne, mitkä minä äsken näin. Koko asia on siinä, että ihmiset
luulevat olevan olemassa semmoisia asemia, joissa saa kohdella toista
ihmistä rakkaudettomasti, silloinkin semmoisia asemia ei ole.
Rakkaudettomasti voi kohdella vaan esineitä: voi hakata puita, lyödä
tiiliä, takoa rautaa; mutta ihmisiä ei voi näin kohdella, ei voi
kohdella rakkaudettomasti, yhtä vähän kuin mehiläisiä voi kohdella
varomattomasti. Semmoinen on kerran mehiläisten ominaisuus. Jos niitä
kohtelee varomattomasti, niin vahingoittaa paitsi heitä myös itseänsä.
Sama on ihmistenkin laita. Eikä asia voi olla toisin, sillä keskinäinen
rakkaus ihmisten välillä on ihmiselämän peruslaki. Totta on, että
ihminen ei voi itseänsä pakoittaa rakastamaan, niinkuin hän voi
pakoittaa itsensä työhön; mutta siitä ei seuraa, että saa kohdella
ihmisiä rakkaudettomasti, erittäinkin jos heiltä jotakin vaatii. Jos ei
tunne rakkautta ihmisiin, niin pysyttäköön erillänsä», ajatteli
Nehljudof kääntyen jo itseensä: »puuhaelkoon personallisia asioitaan,
mitä tahansa, kunhan vaan pysytteleksen tulemasta tekemisiin ihmisten
kanssa. Niinkuin syöminen on vahingotonta ja eduksi ainoastaan silloin
kuin haluttaa syödä, niin voi ihmisten kanssa olla tekemisissä hyödyksi
ja ilman vahinkoa vaan silloin kuin heitä rakastaa. Jos vaan sallii
itsellensä kohdella ihmisiä rakkaudettomasti niinkuin sinä eilen
kohtelit lankoa, niin ei enää ole rajoja olemassa julmuudella ja
eläimellisyydelle toisia ihmisiä vastaan, kuten näin tänäpäivänä, eikä
ole myöskään rajoja omille kärsimyksille, kuten olen havainnut koko
omasta elämästäni. Niin, niin se on», ajatteli Nehljudof. »Se on hyvä,
hyvä!» toisti hän itsekseen, nauttien yhtaikaa tuskallisen kuuman
jälkeen raitistuneesta ilmasta ja saavuttamastaan suuremmasta
selvyydestä jo kauvan sitten hänen sydämmellään olleessa kysymyksessä.



XLI.


Vaunu, mihin Nehljudof oli saanut paikkansa, oli puolillaan väkeä.
Täällä oli palvelijoita, käsityöläisiä, tehtaalaisia, lihakauppiaita,
juutalaisia, kauppapalvelijoita, työmiesten vaimoja, oli yksi sotamies
ja kaksi rouvasihmistä--toinen nuori, toinen vanhahko, rannerenkaita
päivettyneessä kädessä,--sitten vihasen näköinen herrasmies kokardi
mustassa lakissa. Kaikki nämä matkustajat olivat jo rauhoittuneet
paikkojen valitsemisen jälkeen ja istuivat hiljaa, mikä siemeniä
pureskellen, mikä tupakoiden, mikä jutellen naapuriensa kanssa.

Taras istui onnellisen näköisenä käytävän oikealla puolen säilytellen
paikkaa Nehljudofille, ja oli vilkkaassa keskustelussa häntä vastapäätä
istuvan jäntevän miehen kanssa, joka oli työpaikalleen matkustava
puutarhuri, kuten Nehljudof sitten sai tietää. Tulematta Tarasin luo
Nehljudof pysähtyi käytävälle erään arvokkaan näköisen valkopartaisen
vanhuksen kohdalle, joka jutteli nuoren talonpoikaisissa vaatteissa
olevan vaimon kanssa. Vaimon vieressä istui sääret riipuksissa
seitsenvuotias tyttönen, uutukainen, sarafaanihuivi päässä ja melkein
valkoinen letti niskassa, herkeämättä naksutellen hampaissaan siemeniä.

Huomattuaan Nehljudofin vanhus korjasi takkinsa liepeen pois kiiltävältä
penkiltä, jolla hän istui yksin ja sanoi lempeästi:

--Tehkää hyvin, istukaa.

Nehljudof kiitti, ja istui osoitetulle paikalle. Heti kun Nehljudof oli
istunut, jatkoi vaimo keskeytynyttä kertomustaan.

Hän kertoi kuinka hänen miehensä, jonka luota hän nyt palasi, oli hänet
vastaanottanut: kaupungissa.

Laskiaisen aikaan kävin tapaamassa ja nyt taas Jumalan avulla pääsin
käymään kaupungissa,--puhui hän.--Ja jos Jumala suo, ehkä pääsen jälleen
jouluna.

--Paras onkin kun käytte,--sanoi vanhus vilkaisten Nehljudofiin:--täytyy
pitää silmällä, muutoin--kuka sen nuoren miehen tietää, kun se elää
yksin kaupungissa.

--Eikös mitä, vaarikulta, minun ei ole niitä miehiä. Kuin nuori tyttö
hän on puhdas ja viaton. Lähettää rahat kaikki viimeiseen ropoon kotiin.
Ja kuinka ilonen hän oli tästä tytöstä sitten,--sanoi vaimo, suu
hymyssä.

Siemenkuoria typeksivä ja äitinsä puhetta kuunteleva tyttö, ikäänkuin
vahvistaakseen tämän sanoja, katsahti levollisilla viisailla silmillään
vanhukseen ja Nehljudofiin.

--Jos mies on järkevä, niin sitä parempi,--sanoi vanhus,--eikö hän
tuommoistakaan harjoita?--lisäsi hän osoittaen silmillään pariskuntaan,
jotka olivat nähtävästi tehtaalaisia ja istuivat toisella puolella
käytävää.

Tehtaalainen aviomies kulautteli pullonsa suusta viinaa, pää taakse
taivutettuna, ja vaimo piteli sylissään pussia, josta pullo oli saatu,
ja katseli ahnaasti mieheensä.

--Ei, minun ei polta eikä juo,--sanoi vanhuksen naapuri, käyttäen
tilaisuutta kehuakseen vielä kerta omaa miestään.--Semmoisia ihmisiä ei
maa monta nostata,--sanoi hän kääntyen myöskin Nehljudofin puoleen.

--No jos parempi niin pilalla,--sanoi vanhus katsellessaan äskeistä
pariskuntaa. Juotuaan tarjosi tehtaalainen pullon vaimolleen, joka otti
pullon ja nauru suussa päätään nyykyttäen rupesi hänkin juomaan. Kun
tehtaalainen huomasi Nehljudofin ja vanhuksen tarkastelevan häntä,
kääntyi hän heihin;.

--Mitäs herra katsoo? Ettäkö me juomme? Kuinka työtä teemme, sitä ei
kukaan näe, mutta kuinka juomme, sen kaikki näkevät. Omia ansioitanihan
minä juon--ja tarjoon vaimolleni. En muille kellekään.

--Niin, niin,--sanoi Nehljudof tietämättä mitä vastata.

--Enkös puhu totta vai? Vaimo on minulla mainio! Olen hyvin tyytyväinen
häneen, sillä hän osaa olla hellä minulle. Enkös puhu totta, Maura, hä?

--Siin'on, ota pullos, en huoli enempää,--sanoi vaimo antaen hänelle
pullon takaisin.--Äläkä löpise roskaa,--lisäsi hän.

--Kas noin se voi käydä,--jatkoi tehtaalainen:--osaa se olla hyvä, mutta
osaa kyllä naristakin kuin rasvaamaton pyörä. Maura, enkös puhu totta
hä?

Maura humalassa huitasi nauraen kädellään.

--Joko tartuit suustasi...

--Kas vaan, kas vaan, kyllä hän hyvillään hyvä on, mutta annas kun
sattuu ohjas hännän alle, silloin se tekasee semmoisen tempun, ettei
sovi sanoakaan... Ettäkö en puhu totta, hä? Antakaa te, herra, minulle
anteeksi. Nähkääs, minä olen juovuksissa; mitä sille nyt mahtaa ...
sanoi tehtaalainen ja rupesi laittautumaan makuulle, asettaen päänsä
hymyilevän vaimonsa polville.

Nehljudof istui jonkun aikaa vanhuksen seurassa, joka kertoi olevansa
muurari, tehneensä sitä työtä jo 53 vuotta, muuranneensa lukemattomia
uuneja, mutta nyt aikovansa levähtää, kun vaan tästä joutoaikaa saisi.
Sanoi käyneensä kaupungissa toimittamassa pojille työtä ja nyt
menevänsä maalle kotimökkiä katsomaan. Kuultuaan vanhuksen puheet päähän
Nehljudof nousi ja meni paikalle, jota Taras oli hänelle säilyttänyt.

--No tehkää vaan hyvin, herra, ja istukaa. Säkin voimme siirtää tälle
puolen,--sanoi Tarasia vastapäätä istuva puutarhuri ystävällisesti
katsahtaen ylös Nehljudofiin.

--Kyllä sopu sijaa antaa,--sanoi Taras hymyillen laulavalla äänellään ja
keikautti voimakkailla käsillään kahden puudan painoisen säkkinsä
kevyesti kuin höyhenen ikkunan puolelle.--Tilaa on kyllältä, ja mikäs
olis seistessäkin. Pelkkää rauhaa ja rakkautta eikä yhtään
riitaa!--puhui hän hyvyydestä ja sydämmellisyyydestä loistaen.

Taras sanoi itsestään, että hänellä ei puhe suju ellei maista väkevää,
mutta kun ottaa naukun, niin heti löytyvät sopivat sanat ja hän voi
puhua mistä tahtoo. Ja Taras oli todellakin enimmäkseen vaiti selvänä
ollessaan; mutta juotuansa, mikä tapahtui harvoin ja vaan erikoisissa
tilaisuuksissa, tuli hän hyvin miellyttävällä tavalla puheliaaksi. Hän
puhui silloin sekä paljon että hyvin, sangen yksinkertaisesti,
totuudenmukaisesti ja erittäin ystävällisesti, mikä ystävyys paistoi
hänen hyväntahtoisista, sinisistä silmistään ja suun alituisesta
puoleen-vetävästä hymystä.

Semmoisella tuulella hän oli tänäänkin: Nehljudofin lähestyminen
keskeytti hetkeksi hänen puheensa. Mutta saatuaan pussinsa paikoilleen
hän istuutui entiseen tapaan, ja pannen väkevät työmiehen kätensä
polville ja katsellen puutarhuria suoraan silmiin jatkoi kertomustansa.
Hän kertoi uudelle tuttavalleen kaikissa erikoiskohdissaan vaimonsa
juttua, selitti syytä, miksi tämä lähetettiin Siperiaan ja miksi hän
itse nyt matkusti sinne vaimonsa mukana.

Nehljudof ei ollut koskaan vielä kuullut tämän jutun yksityiskohtia ja
kuunteli nyt sentähden hyvin tarkkaavasti. Kertomus oli ehtinyt sille
kohdalle, jolloin myrkytys oli jo tapahtunut ja perhe oli saanut tietää,
että sen oli tehnyt Fedosja.

--Juttelen omasta surustani,--sanoi Taras kääntyen sydämmellisellä
ystävyydellä Nehljudofin puoleen.--Sattui tässä eteen lokosa
ihminen--tulimme puheisiin ja minä aloin kertoa.

--Niin, niin,--sanoi Nehljudof.

--No niin, veikkoseni, näin siis tuli asia ilmi. Äiti otti sen samaisen
kakkaran ja sanoi vievänsä vallesmanniin. Isäukko on minulla maltin
mies. »Elähän», sanoi hän, »lapsekas on vielä miniämme, ei tiennyt
itsekään niitä teki, annetaan tuon olla. Ehkä se siitä parantuu». Vielä
mitä, äiti ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. »Sillaikaa se nutistaa
meidät kaikki hengiltä kuin torakat», sanoi äiti, ja hynttyytti
vallesmannin luokse. Tämä pölähti sillä kertaa meille. Heti
vierasmiesten kanssa.

--Entäs sinä, mitä teit?--kysyi puutarhuri.

--Minä, veikkoseni, makasin mahankouristuksissa ja oksensin. Kaikki
sisälmykset tahtoivat pursuta ulos, en saanut sanaakaan suustani.
Isäukko valjasti kohta hevosen, pani Fedosjan rattaille ja ajoi
vallesmanniin ja sieltä tutkintotuomarille. Mutta Fedosja,
veikkoseni, niinkuin oli kohta alusta tunnustanut tekonsa, niin
tutkintotuomarillekin kertoi kaikki järjestyksessä alusta pitäin:--mistä
oli rotan myrkkyä saanut ja kuinka kakkarat paistanut. »Miksis tämän
teit?» kysyi toinen.

--»Siksi», vastasi Fedosja, »että mies inhoittaa minua. Ja minulle on
Siperia», sanoi hän, »parempi kuin elämä sen kanssa»,--minun kanssani,
näet,--myhähti Taras.--Tunnusti Syynsä kaikissa kohdin. No, arvaahan,
mikä siitä peräksi, linnaan viedä köryytettiin. Isäukko palasi yksin
kotiin. Kiirein työaika oli käsissä, ja vaimoihmisiä meillä oli vaan
äiti, hänkin jo heikko. Arvelimme että eiköhän sitä saisi sieltä takuuta
vastaan takaisin. Isäukko läksi kun läksikin esimiehen luo, ei tullut
mitään, läksi toisen luo, ja kävi viiden eri herran pakeilla, kunnes oli
heittää koko puuhansa, mutta silloin sattui yhyttämään erään
kirjurihtapaisen, sukkelan ja veikeän vekaleen. »Anna viitonen», sanoi
tämä, »niin toimitan vapaaksi». Sopivat kolmesta ruplasta. Minä
panttasin Fedosjan omat kankaat ja annoin rahat. Ja annas kun hän sitten
kirjoittaa sutasi tuon paperin,--venytti Taras aivan kuin olisi
laukauksen pitänyt seurata: paikalla tepsi. Minä olin jo itsekin silloin
pystyssä ja kävin häntä kaupungista noutamassa.

--Tulin sitte, veikkoseni, kaupunkiin, sidoin tammani pihaan, otin
paperin ja menin linnaan. »Mitä asiaa?»--»niin ja niin», sanoin,
»emäntäni on täällä, teillä suljettuna».--»Onkos sinulla mitä paperia?»
Tuppasin hänelle paperin. Hän katsahti siihen: »odotas», sanoi hän. Minä
istahdin penkille. Aurinko meni jo yli puolen päivän. Esimies tuli ulos:
»sinäkö», sanoo, »olet Vargushof?»--Minä olen.--»No ota vaimosi», sanoo.
Paikalla avasivat portin. Hän tuotiin esille omissa vaatteissaan
niinkuin pitikin.--No lähtään, nyt sitten.--»Oletkos tullut
jalkasin?»--»Ei, kyllä minulla, on hevonen».--Tulimme pihalle, maksoin
seisotushyyryä ja valjastin tamman, panin mitä oli heiniä istuimen alle.
Fedosja istuutui, kietoi vaipan ympärillensä ja niin sitä lähdettiin.
Hän, on vaiti ja minä olen vaiti. Vasta kun olemme tulemassa kotitaloon
hän sanoo: »vieläkös äiti on elossa?» Minä vastaan: jo toki.--»Entä
isäukko?»--Elää hänkin.--»Anna anteeksi minulle, Taras,
tuhmuuteni».--Mutta minä sanoin: »mitäpä niistä entisistä,--jo kauvan
sitten olen antanut». Enempää ei hän sitten puhunut. Tultiin kotiin, hän
paikalla lankee äidin jalkain juureen. Äiti sanoo: »Jumala antaa
anteeksi». Mutta isäukko tervehti ja sanoi: »ne on olleita ja menneitä.
Elä rauhassa. Nyt on aika toinen,--vilja on pellolta korjattava. Ruis on
noussut semmonen, ettei tahdo sirppi pystyä, sotkeutunut ja mennyt
lakoon pitkin maata. Se on korjattava. Sinä joudat mennä Tarasin kanssa
leikkaamaan».--Ja siitä pitäin alkoi Fedosja tehdä työtä. Ja työtä teki
niin että ihmetellä piti. Meillä oli silloin kolme tesättinää
arentimaata, ja Jumala antoi suuren sadon. Minä niitän, hän sitoo, ja
sitten taas yhdessä sidomme. Minä olen hyvä työtä tekemään, ei minulta
kesken jää, mutta hänpä vielä kahta sukkelampi, mihin vaan ryhtyy.
Rivakka vaimo hän on, ja nuori, parhaissa voimissa. Ja entä kun nyt niin
kiintyi työntekoon, että minun piti jo ihan asetella. Kotiin palattua
sormet turpoovat, käsiä pakottaa ja lepo olisi tarpeen, mutta hänpä
illallista syömättä juoksee liiteriin aamuksi lyhteen siteitä
valmistamaan. Mikä muutos!

--Ja suostuiko se sinuunkin?--kysyi puutarhuri.

--Älä sanokkaan, niin pikiintyi minuun että olimme kuin yksi sydän. Mitä
ikänä sanonkaan, hän heti ymmärtää. Äitikin vaikka on kyllä äkänen
tuumaili: meidän Fedosjamme on kuin toiseen vaihdettu, ei tuntisi
entiseksi. Kerran ajoimme molemmat lyhteitä hakemaan, molemmat istuimme
vankkurien etupyörillä. Minä sanon: kuinkas sinä Fedosja tulit
oikeastaan sen asian tehneeksi?--»Kuinkako tulin tehneeksi», sanoi hän,
»en tahtonut elää sinun kanssasi, ennen vaikka kuolla».--Entäs nyt?
sanoin minä.--»Nyt», sanoi hän, »sinä olet minun sydämmessäni».--Taras
pysähtyi ja suu iloisessa hymyssä nyykähytti ihmetellen päätään,

--Juuri olimme päässeet pellolta, minä läksin viemään pellavia likoon,
kun palaan sieltä kotiin,--tässä Taras vähän pysähtyi ja oli hetkisen
vaiti,--mikäs on edessämme: käsky käräjille. Ja me kun jo olimme
unohtaneet koko käräjät.

--Kyllä siinä on ollut varmaan paholainen mukana,--sanoi
puutarhuri:--eihän ihminen omin päin rupeisi toisen sielua turmelemaan.
Olihan siellä meidänkin puolella mies...--ja puutarhuri oli alkamassa
jotain kertomusta, mutta juna hiljensi vauhtiansa.--Taitaa tulla
asema,--sanoi hän,--pitääpä käydä juomassa.

Jutut keskeytyivät ja Nehljudof tuli puutarhurin perässä märälle
asemasillalle.



XLII.


Vielä astumatta vaunusta Nehljudof huomasi asematalon pihalla muutamia
komeita ajoneuvoja, joiden edessä hyvin syötetyt hevoset neli- ja
kolmivaljakkoina helistelivät kulkusiaan; mutta tultuaan sateesta
tummenneelle kostealle asemasillalle hän näki ensimäisen luokan edessä
väkijoukon, jonka keskeltä eroittui muista pitkäkasvuinen lihava rouva,
jolla oli kallisarvoisia sulkia hatussa ja sadepalttoo yllään, sekä
pitkä hienosaärinen nuorukainen, polkupyöräpuvussa, taluttamassa
tavattoman suurta ja lihavaa koiraa, jolla oli kallisarvoinen
nahkarengas kaulassa. Heidän takanaan seisoi lakeija, pidellen
käsissään vaippoja ja sateenvarjoja, ja kuski, jotka molemmat olivat
tulleet vieraita vastaan. Koko tähän joukkoon, alkaen rouvasta tuohon
kuskiin, joka kädellään kannatteli pitkän kauhtanansa liepeitä, oli
painautunut rauhallisen itseluottamuksen ja hyvinvoinnin leima. Ryhmän
ympärille muodostui heti piiri uteliaita ja rikkautta kumartelevia
ihmisiä: asemapäällikkö punasessa lakissaan, santarmi, eräs kesäisin
alituisesti asemasillalla näkyyä laihanpuolinen neiti kansallispuvussa,
telegrafisti, ja muutamia mies- ja naismatkustajia.

Nuorukaisen tunsi Nehljudpf lyseolaiseksi, nuoreksi Kortshaginiksi.
Lihava rouva taas oli ruhtinattaren sisar, jonka maatilalle Kortshaginit
nyt olivat menossa. Ylikonduktööri, loistaen virkanauhoissaän ja
kiiltosaappaissaan, avasi vaunun oven ja kunnioituksensa osoitukseksi
piteli sen kahvasta niinkauan kuin Filip ja valkoesiliinainen junamies
varovasti kantoivat nojatuolissa istuvan pitkäkasvoisen ruhtinattaren
vaunuista; sisarukset tervehtivät toisiansa, sitten vaihdettiin muutamia
ranskalaisia lauseita siitä, ajaisiko ruhtinatar suljetuissa vai
avovaunuissa, ja kulkue, joka päättyi varjostimia ja nahkakoteloa
kantavaan kiharapäiseen palvelijattareen suuntautui nyt asemahuoneen
ovelle.

Nehljudof, päästäkseen jättämästä uudestaan hyvästiä, pysähtyi ja odotti
siksi kuin koko kulkue oli mennyt ovesta. Ruhtinatar poikansa kanssa,
Missi, lääkäri ja palvelijatar loittonivat, mutta vanha ruhtinas
viivähti vaimonsa sisaren seurassa, ja Nehljudof kuuli heidän puheestaan
vaan katkonaisia ranskalaisia lauseita. Muuan näistä lauseista,
ruhtinaan suusta lähteneenä, tarttui jostakin syystä, kuten usein
sattuu, Nehljudofin muistiin kaikkine käänteineen ja ääniväreineen.--
_Oh! il est du vrai grand monde, du vrai grand monde_,[8]--sanoi
ruhtinas jostakin henkilöstä kovalla, varmalla äänellään ja he menivät
kunnioitusta osoittavien konduktöörien ja kantajien saattamina
asemahuoneen ovelle.

Juuri samaan aikaan ilmestyi, mistä lie tullutkin, asemasillalle
työmiesroikka, virsut jaloissa ja säkit selässä. He lähestyivät varmoin
pehmein askelin ensimäistä vaunua aikoen mennä sinne, mutta, konduktööri
ajoi heidät heti pois. Työmiehet jatkoivat kiirehtien ja astuen
toisiensa jaloille matkaansa edelleen, seuraavan vaunun luo ja olivat jo
kolautellen säkkejänsä vaunun nurkkiin ja ovenpieliin menemässä siihen,
kun toinen konduktööri huomasi asemahuoneen ovelta heidän aikeensa ja
kiljasi heille vihasesti. Työmiehet tulivat heti ulos vaunusta ja
läksivät niinkuin ennenkin vielä edemmäs seuraavaan vaunuun, samaan,
jossa Nehljudof istui. Konduktööri pysähytti heidät. Ja he olivat jo
kääntymaisillään pois, mennäkseen vielä kauvemmaksi, mutta Nehljudof
sanoi heille vaunussa kyllä olevan paikkoja ja käski vaan menemään
sinne. He tottelivat häntä ja Nehljudof tuli heidän perässään vaunuun.
Työmiehet aikoivat jo asettua, mutta kokardipäinen herra ja molemmat
naiset ottivat tämän yrityksen personalliseksi loukkauksekseen, ja
panivat jyrkästi vastaan häätäen heitä pois. Työmiehet, joita oli noin
kaksikymmentä henkeä sekä vanhuksia että ihan nuoria, kaikilla
rasittuneet ja päivettyneet, kuivat, kasvot, alkoivat, taaskin
kolautellen säkkejänsä penkkeihin, seiniin ja oviin ja nähtävästi
tuntien itsensä täysin syyllisiksi, tehdä lähtöä vaunun läpi edemmäksi;
he näyttivät olevan valmiit menemään, vaikka maailman loppuun ja
istumaan käskyn mukaan vaikka naulojen päälle.

--Minnekkä pakkaudutte pakanat! istukaa tähän,--kiljui heitä vastaan
tullut toinen konduktööri.

--_Voilà encore des nouvelles_,--sanoi nuorempi kahdesta naisesta siinä
varmassa luulossa että hän hyvällä ranskallaan kääntää Nehljudofin
huomion puoleensa.

Mutta se nainen, jolla oli rannerenkaat kädessä, nyrpisteli vaan
nenäänsä ja haisteli, ja mainitsi jotain hauskuudesta istua haisevien
moukkien kanssa.

Mutta työmiehet tunsivat iloa ja levollisuutta, niinkuin ihmiset, jotka
ovat päässeet suuresta vaarasta, pysähtyivät ja alkoivat sijoittua,
olkaliikkeillä heittäen raskaat säkit selästään ja sulloen niitä
penkkien alle.

Puutarhuri, joka oli pakinoinut Tarasin kanssa, ei istunut enää siinä,
vaan oli mennyt omalle paikalleen, niin että Tarasin vieressä ja
vastapäätä oli kolme sijaa tyhjänä. Kolme työmiestä istui näille
paikoille, mutta kun Nehljudof lähestyi heitä, niin hänen herraspukunsa
niin säikähytti heitä, että he nousivat poistaakseen. Nehljudof
kuitenkin pyysi heitä jäämään ja istahti itse penkin käsinojalle
käytävään päin.

Yksi työmiehistä, noin viidenkymmenen ikäinen mies, katsahti kummissaan
ja pelokkaasti nuorempaan. Se seikka, että Nehljudof haukkumatta ja
ajamatta heitä, kuten herralta olisi odottanut, oli jättänyt heille
paikkansa, hämmästytti heitä ja oli heille suurena arvoituksena. He
melkein pelkäsivät, että kunhan tästä vaan ei vielä jotain pahaa
koituisi. Mutta huomattuaan ettei kysymys ollut mistään salajuonesta ja
että Nehljudof vaan jutteli Tarasin kanssa, he rauhoittuivat, käskivät
pojan istua säkin päälle ja vaativat Nehljudofia istumaan tyhjälle
paikalle. Aluksi se vanha työmies, joka istui vastapäätä Nehljudofia, ei
tiennyt kuinka kytristyä, niin etteivät hänen virsuiset jalkansa
koskettaisi herraa, mutta sitten hän joutui Nehljudofin ja Tarasin
kanssa ystävälliseen keskusteluun, ja lopulta löi usean kerran
Nehljudofia polvelle kätensä selkäpuolella niissä kohdin puhettansa,
joihin hän tahtoi suurinta huomiota pantavaksi. Hän kertoi kaikki
asiansa ja töistään turvemultakaivoksissa, mistä he nyt palasivat
kotiin, oltuaan siellä puolitoista kuukautta ja tuoden kotiin
ansaitsemansa kymmenen ruplaa mieheen, koska osa oli etukäteen maksettu
työurakasta sovittaessa.

Tätä työtä kertoi hän tehtävän jalat polviin asti vedessä ja sitä kesti
aamunkoitosta päivänlaskuun, kaksi tuntia päivällislomaa.

--Tottumaton siinä tietysti vaivaantuu,--puhui hän,--mutta kun on ensi
kovan kestänyt, niin kyllä se sitten menee. Kunpa muona vaan olisi ollut
oikeaa. Ensin se olikin ihan kelvotonta. Mutta sitten väki kyllääntyi ja
alkoi mukista, ja saatiin kun saatiinkin parempaa muonaa, ja työ alkoi
sujua.

Sitten hän kertoi käyvänsä jo kahdeksankolmatta vuotta työansiolla ja
antaneensa aina kaikki rahat kotiin, ensin isälle, sitten vanhemmalle
veljelle ja nyt veljenpojalle, joka hoiti taloutta, mutta itse hän sanoi
tuhlanneensa noista 50-60 ruplan vuotuisista ansioista kaksi kolme
ruplaa turhuuksiin: tupakkaan ja tulitikkuihin.

--Ja sattuuhan sitä joskus väsymyksestä ryyppäsemäänkin,--lisäsi hän
syyllisyyden hymy huulilla.

Vielä hän kertoi kuinka naiset kotosalla hoitavat talon asioita, ja
kuinka urakoitsija oli heille ennen lähtöä juottanut lekkerillisen
viinaa, kuinka yksi heistä oli kuollut ja toinen tuotiin sairaana.
Sairas, josta oli puhe, istui myöskin tässä vaunussa, nurkassa. Se oli
nuori poika, kasvot tuhkan harmaat ja huulet siniset. Hänessä oli
nähtävästi raivonnut ja vieläkin raivosi vilutauti.

Nehljudof tuli hänen luoksensa, mutta poika katsahti ylös niin ankarasti
ja kärsivästi, ettei Nehljudof tahtonut häiritä häntä kysymyksillään,
vaan neuvoi vanhempaa työmiestä ostamaan kiinan kuorta ja kirjoitti
lääkkeen nimen paperille. Hän olisi antanut rahojakin, mutta vanha
työmies ei sanonut niitä tarvittavan--koska oli itselläänkin.

--Paljon olen minä matkustellut, mutta en ole vielä missään semmoisia
herroja nähnyt. Ei hosu eikä aja ulos, vaan antaa oman paikkansa. On
niitä herjojakin monenlaisia,--päätti hän kääntyen Tarasin puoleen.

»Niin, aivan toinen, ihan uusi maailma»,--ajatteli Nehljudof
katsellessaan noita kuivia, jänteviä jäseniä, karkeita kotitekoisia
pukuja ja päivettyneitä, ystävällisiä ja rasittuneita kasvoja, ja
hänestä tuntui niinkuin ihan uudet ihmiset olisivat häntä joka taholta
ympäröineet, ihmiset, joilla oli oikean työteliään ihmiselämän totiset
harrastukset, ilot ja kärsimykset.

»Siinä se on _le vrai grand monde_», ajatteli Nehljudof muistaen
Kortshaginin sanomia sanoja ja koko tuota heidän ylellistä
tyhjäntoimittaja-maailmaansa mitättömine, surkeine harrastuksineen. Ja
hän tunsi matkustajan iloa, jolle avautuu uusi, ennen tuntematon, ihana
maailma.


Toisen osan loppu.



ALAVIITTEET:

[1] Muutamin paikoin Venäjällä kiinnitetään pieni ankan höyhen
koristukseksi korvalehteen. Suomentaja.

[2] 1,09 hehtaaria. Suom.

[3] Aleksanteri II:n kuolinpäivä.

[4] Veikkoseni, sinun käy lopulta huonosti.

[5] Tehdäkseni teille mieliksi olen menetellyt kokonaan vastoin
periaatteitani ja pyytänyt miestäni teidän holhokkinne puolesta. Hän
arvelee että tuo henkilö voi tulla heti vapautetuksi. Mieheni on
kirjoittanut linnanpäällikölle. Tulkaa siis ilman itsekkäisiä
tarkoituksia. Minä odotan teitä.

[6] Dekabristeiksi sanotaan Venäjällä osanottajia valtiolliseen
salaliittoon Nikolai I:n aikana, jotka vangittiin 14 p:nä joulukuuta
1825 vallankumouksellisesta yrityksestä Nikolain vapaamielisen veljen,
Konstantinin hyväksi. He suljettiin Petropavlofskin linnaan, missä
vieläkin säilytetään valtiollisia vankeja ja minkä tornissa löytyvä
kellokoneisto joka kellonlyömällä soittaa erään meilläkin n:olla 399
tunnetun virsisäveleen. Suom.

[7] Alkupuolella 80-lukua kuoli Moskovassa viisi vankia samana päivänä
auringonpistosta kun heitä kuljetettiin Butyrskin linnasta
Nishegorodskin rautatieasemalle.

[8] Oh! hän on todellinen suuren maailman mies.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ylösnousemus II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.