Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Lukemisia lapsille 2
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 2" ***


LUKEMISIA LAPSILLE.


Kirjoitti
Z. Topelius.


Tekijän luvalla suomennettu.


Kuvilla varustettu painos.


2:nen osa.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1893.



Toisen osan sisällys:


Esipuhe kaikille hyville lapsille.................. siv.  1.
Pojalle............................................  "    5.
Tytölle............................................  "    9.
Kallis kysymys.....................................  "   12.
Pikku Valtterin merkilliset vaiheet................  "   17.
Luistelija.........................................  "   60.
Uuden vuoden yö....................................  "   65.
Luonnon salaisuus..................................  "   68.
Kun ruusuilla maataan..............................  "   75.
Adalminan helmi....................................  "   81.
Poika Raahesta.....................................  "   92.
Kevään satu........................................  "   99.
Koivujen juurella..................................  "  101.
Syyslaulu..........................................  "  103.
Aallottaren jäljet.................................  "  104.
Satu Rutimosta ja Pilviparrasta....................  "  109.
Suojelusenkeli.....................................  "  119.
Saul ja David......................................  "  153.
Kirkkaalla jäällä..................................  "  156.
Verna Roosa........................................  "  158.
Valvaan kynä.......................................  "  161.
Sampo Lappalainen..................................  "  169.
Joululaulu.........................................  "  184.
Satu seitsemästä sisaruksesta......................  "  186.
Varpunen Joulu-aamuna..............................  "  189.
Urholan linna......................................  "  191.
Lintu sininen......................................  "  197.



ESIPUHE KAIKILLE HYVILLE LAPSILLE.


Olipa kerran lintu Suomen metsässä. Hän lauleli hongille ja kuusille,
koivuille ja pihlajille; kissankello niityllä kuuli hänen äänensä ja
ruo'ot rannalla kuuntelivat hänen laulujansa. Hänen oikea kotonsa oli
tuo suuri erämaa, taivaan pilvet olivat hänen veljensä ja sisarensa,
kellahtava kanervikko hänen kätkyensä ja tuulet ja aallot hänen
lapsuutensa kehtolaulut.

Silloin enkeli käveli metsässä ja sanoi lintuselle: lauleleppas
lapsille!

Lintu sanoi: minun ääneni on heikko; tokkohan lapset kuuntelisivat
minua?

Enkeli sanoi: laulele sydämmesi pohjasta, niin he kuuntelevat sinua.

Mitä ma laulan? kysyi lintu.

Enkeli vastasi: lauluja ja satuja. Laulele Jumalan ylistystä; laulele
Hänen kaikkivaltiaisuudestansa ja Hänen hyvyydestänsä. Laulele luonnon
ihanuudesta ja Luojan viisaudesta; laulele, kuinka Jumalan henki
vallitsee mailmassa ja vaikuttaa kaikki kaikissa. Laulele myöskin siitä
hyvästä, jota löytyy maan päällä, hurskaudesta ja hyvistä avuista,
rohkeudesta ja vilpittömyydestä, nöyryydestä ja armeliaisuudesta.
Laulele vapaasti ja iloisesti. Laulele päivänpaistetta itse surunkin
yöhön, mutta laulele aina jalosti, että jääpi niinkuin heijastus
korkeudesta elämän rajuimpiinkin leikkeihin.

Lintu sanoi: hyvä enkeli, tahtoisin mielelläni täyttää tahtosi. Mutta
sinä tiedät minut vähäpätöiseksi olennoksi, puuttuvaiseksi, tiedät minut
ainoastaan yhdeksi monesta tuhannesta suuressa metsässä. Kuka on antava
minulle voimaa niin tärkeään toimeen kuin laulaminen lapsille on?
Eiköhän lapset kuulu Jumalan valtakuntaan? Ja sinä tahdot, että minä,
joka kannan maan tomua, siivilläni ja myrskyjä sydämmessäni, puhuisin
Jumalan valituille!

Enkeli sanoi: itsestäsi et voi täällä mitään. Vaikka olisitkin valkoinen
kuin lumi ja vaikka sinulla olisi paratiisilinnun kieli ja salakielisen
suloisimmat liverrykset, ja taitaisit laulaa aamuruskon laulut maailman
alusta asti, niin tämä kaikki olisi tyhjää ilman Jumalan voimatta, ja
sinun äänesi kuolisi soinnutonna, niinkuin hietajyvänen vierii meren
pohjaan. Mutta rukoile sydämmessäni ylhäältä voimaa; katso, silloin työ
ei enää ole sinun, vaan Hänen, joka sinun lähetti, ja joka on heikoissa
väkevä.

Lintu sanoi: minä teen niin, kuin olet sanonut. Ja hän lauloi.

Nyt, hyvä lapsi, tulevat hänen laulunsa ja satunsa sinulle Suomen
metsästä, puiden haituvien lailla, joita tuuli tuopi siemenien kera
keväällä. Suomen lapset, tahdotteko kuunnella sanoja, joita lehdet ja
oksat puhuvat?

Sinä rakas ystävä, sinä Jumalan valittu, sinä, joka kuulut Jumalan
valtakuntaan ja pienin kirkkain silmin katselet sisään taivaasen,
sinulle tahdon sanoa sanasen tästä kirjasta. Se on mitä pienimpiä
kirjoja eikä se sisällä paljon viisautta. Se lentää linnun siivillä yli
kukkien, lehtien: se leikkii ajatusten kanssa. Mutta soisin mielelläni,
että enkelin siivestä olisi edes yksi sulka jäänyt linnunsiipihin.
Soisin niin mielelläni, että tämäkin kirjanen ja hänen siskonsa
kuuluisivat Jumalan valtakuntaan. Jos joskus huomaisit sen houkuttelevan
sinua erilleen Jumalasta, niin heitä se pois tyköäsi, sillä parempi on,
että se upotettaisiin meren syvyyteen, kuin että se, niinkuin
Vapahtajamme sanoo, "pahentaisi yhden näistä pienistä".

Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni antaa sinulle raittiin, iloisen
ja rohkeamielisen kirjan. Jumala ei tahdo, että me itkustellen
vaeltaisimme halki maailman, vaan päin vastoin, että tekisimme työtä
innolla ja toivossa, palvelijoina Hänen valtakunnassansa. Maailmassa
löytyy ainoastaan yksi suuri suru, ja se suru on synti, kun rikomme
Jumalatamme vastaan. Rukoilkaamme sentähden, ett'emme tällä suurella
surulla raskauttaisi Hänen isällistä sydäntänsä, ja näin me iloisina
elämme Hänen ijankaikkisen armonsa päivänpaisteessa.

Rakas Isä taivahissa, sinä, jonka ääni ei puhu meille ainoastaan virsien
säveleistä, vaan myöskin linnun viserryksestä ja lähteen lirinästä ja
lapsen viattomista leikeistä, anna myöskin näiden kaikkein pienimpien
runolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinun
valtakunnallesi.

      Z. T.



POJALLE.


[Kuva] Oo reima, riemukas,
Sä leikin kuningas.
   Ja heloita kuin kukka,
Kuin vehmas nurmen nukka!
   Oo suora, vapaa vaan,
Ja, niinkuin kuusi, vankka,
   Jonk' kotikorpes sankka
Luo pilviin nousemaan.

   Ja silmin kirkkahin
Sa katso ihmisiin,
   Kuin aurink' ilmi kulkee
Ja mailmallen on julkee.
   Ja tosi ollos niin,
Ett' Herra katsastella
   Hetkellä jokaisella
Voi sielus syvyyksiin.

   Äl' petä ystävää,
Vaan uskolliseks' jää.
   Jos veljeskin sun jättää.
Sä pysy järkkymättä!
   Oo hyvä, armeljas;
Ilolla leipäs taita,
   Ja ällös olko saita
Sä köyhää auttaissas.

   Oo uljas! Voiton vie
Se yksin, jonka tie
   Käy urhotyötä kohti,
Ken vaaran kestää tohtii
   Ei oksall' omenaa
Niin väiky ylähällä,
   Ett'et sä pyrkimällä
Sitä vihdoin käsiis saa.

   Kas kotkaa, riemuiten
Mi lensi ylhäällen;
   Vaikk' ilmajärven selkää
Se soutaa, ei se pelkää.
   Vaan hänkin alussaan
Sun laillas oli hento,
   Ja nyt sen huima lento
Ei mahdu maailmaan.

   Vaan älä lentäissäs
Pois vaihda sydäntäs.
   Oo kerskausta vailla
Ja nöyrä koivun lailla,
   Mi kaunis paikallaan
Nöyrästi aina muistaa,
   Ett' tuhansista puista
Hän metsäss' yks' on vaan.

   Isääsi tottele
Ja kunnioita! Se
   Se käy niin sujuvasti,
Kun teet sen iloisasti.
   Ja äitis rukoilus
Sull' olkoon pyhä aivan;
   Palkitsee äidin vaivan
Vain lapsen rakkaus.

   Maan päällä oppi on
Suur'valta verraton;
   Siis kuule opettajaas.
Hän valon luo sun majaas.
   Noudappa neuvot vaan
Sa harmajalta päältä;
   Puu suojaa myrskysäältä
Myös taimet juurellaan.

   Ja luota Jumalaan,
Hänt' usko ainiaan.
   Kun elon tyrskyt pauhaa,
Sä etsi Hältä rauhaa.
   Sit' ilman tyhjää työs
On, riemus raukee aivan
   Ja usko, toivo taivaan,
Hyveet ja oppi myös.

   Ja isänmaatas sa
Hartaasti rakasta,
   Vaikk' usein poljetulta
Näyttääpi Suomi kulta.
   Sen kasva etehen,
Sen elä aattehille,
   Ja henkes anna sille,
Jos Herra sallii sen.

   Siis ollos riemukas,
Sä leikin kuningas,
   Ja heloita kuin kukka,
Kuin vehmas nurmen nukka.
   Kevääsi ihana
Kesälles kukat luokoon,
   Syksylles heelmät tuokoon!
Sen suokoon Jumala!



TYTÖLLE.


[Kuva] Sä kevään lapsi virkku,
Sä armas pienoinen,
Niin keveä kuin sirkku
Tai leivo suloinen,
Sä kasva nyt, kuin koittaa
Keväimen sätehet,
Ja mehiläinen soittaa
Ja hyppää hyttyset.

Sä kasva vapahana,
Sirona, siteittä,
Kuin koivu solakkana
Kohoopi metsässä;
Hän pitkän vartalonsa
Taivasta kohden luo,
Juo ilmaa janohonsa,
Huvia meille suo.

Kas varpusta, sen kieli
Vilussai visertää,
Pahoittaa karvas mieli,
Mut ilo viehättää.
Nopeesti anteeks anna,
Hitaasti vihastu,
Murhetta muiden kanna,
Ilosta ihastu.

Sä kehrää, kudo, soita
Ja laula riemuisna,
Ei työ sun ihanoita
Kasvojas kalvenna.
Sun ulkonainen suhtas
Kuitenki halvemp' on,
Mut sydän hyvä, puhdas
Se kallein olkohon.

Se tiedä, ett'ei luonut
Saa Luoja alhaiseks,
Kuin hän on tulla suonut
Sun sieväks tyttöseks.
Sä lemmi isänmaata,
Hyvyyttä, valoa,
Sä näkyville saata
Ylevää, jaloa.

Sä lemmi niinkuin päivä,
Mi sumut haihduttaa,
Kuin kevät ennättäivä,
Mi kukat kasvattaa.
Sä lemmi niinkuin kaste
Aamulla ruohossa,
Mi kuivuu päivää vasten,
Mut auttaa kasvua.

Maailman korskeilua
Sä karta ainiaan,
Se vahingoittaa sua,
Sä vartu parempaan
Sä oikeasta väärä
Tarkasti eroita.
Sull' ylevä on määrä:
Ijäinen kunnia.

Hyvyys on kaunistusta
Parasta laadultaan,
Äl' yhtään imarrusta
Sä ota kuullaskaan.
On tuoksu neilikalla
Enemmän viehtävä,
Ja ruusu kunnahalla
On kauniimpi kuin sä.

Ja jospa saanut oisit
Sä loiston auringon,
Ja omistaa jos voisit
Tuhanten suosion,
Mut sydän jos vain sulla
Ois kova, katkera,
Sä kuinka voisit olla,
Jumalan lapsena.

Sen tähden lapsi virkku,
Sä armas pienoinen,
Niin keveä kuin sirkku
Tai leivo suloinen,
Sä pysy Luojan lasna
Ja kasva, kukoista,
Ja tuoksu autuasna
Eloa ikuista.



KALLIS KYSYMYS.


Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän ja
kuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä,
eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana
siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa,
ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:

      _Rakastatko minua?_

Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui
pienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin.
Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo
hymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei
vaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan!
Onnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell'ei hän suloisesta hymyilystäsi
olisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet,
sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nyt
hän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte
tyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän
muuta?

Kuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas sama
kysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitä
rakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut ja
ympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos heitä
rakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulle
anteeksi rakkautesi tähden, ja silloin _et tahdo_ rikkoa.

Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä on
viheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki on
Jumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmän
rakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme köyhyytensä
tähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi suuren
Novaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana jäämeressä;
siellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä kuitenkaan
kasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen lumen alle
haudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon kaltaiseksi, joka
on kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä koskaan
pakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia, ainoastaan
polttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.

Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten huminan
puitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy:
rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Silloin
tunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren alla
ja lehtisilmikot puhkeavat oksiin. Samaten peltokin kysyy kyntäjältä:
rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa kyntäjä. Silloin itää
pelto, ja viheriöitsevät oraat kuiskaavat toisilleen iltatuulessa:
kasvakaamme pitkiksi ja uljaiksi, tuottaaksemme upeita tähkiä
ystävällemme leiväksi!

Aivan samoin sanoo laiva merimiehelle: rakastatko minua? Totta kaiketi,
vastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa, sanoen tuulelle:
joudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän haluaa kotiin, satamaansa! Ja
tulinen rauta ahjossa sanoo sepälle: rakastatko minua? Sepä kysymys!
huudahtaa seppä ja alkaa takoa, ja tuo kova, vahva rauta notkistuu kuin
pajuvitsa hänen taitavissa käsissään.

Vilppu istui kerran läksyinensä, haukotellen, jolloin kirja kysyi
häneltä: rakastatko minua? En toki, vastasi Vilppu. Silloin kaikki
kirjaimet hyppimään hänen edessänsä kuin hyttyset päivänpaisteessa, ja
hän haukotteli haukottelemistaan koko nuoruutensa ajan.

Rakastatko minua? sanoi piano Minnalle, kuin hän istui soittamassa
vaikeita sävelikköjä. En, vastasi Minna, en tiedä sävelikköjäsi
ikävämpää. Katso, silloin alkoi piano sälistä, koskettimet juuttuivat
kiinni, eikä ainoatakaan säveltä kuulunut; kaunis soitanto pakeni ijäksi
päiviksi Minnan pianon kieliltä.

Mutta kerran tunsin kaksi köyhää lasta, joilla ei ollut kirjaa, ei
pianoa. Erkin kirjana oli ihana luonto; hän kokoili monenmoisia ruohoja
ja tarkasteli niiden kasvamista. Kreetan piano oli pieni kantele, johon
hän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivat
metsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin,
kuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaa
sinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnon
tuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatko
minua? Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi ja
helisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja ja
hän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä.

Istuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen.
Kuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatko
meitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuin
muistan. Mene sitte kouluun tuonne kylään, sanoivat tähdet, ja pyydä
saada oppia mitä tarvitset. Poika meni, ja työskenteli kaiken päivää,
mutta illalla istui hän taas yksin puhelemassa tähtien kanssa kieltä,
jota ei muut ymmärtäneet. Mitä he hänelle sanoivat? Sitä ei kukaan
tiedä. Mutta saammepa nähdä, että siitä pojasta vielä tulee erinomainen
mies.

Istuimellaan istuu mahtava ruhtinas, ja hän kysyy suurelta
valtakunnaltaan: rakastatko minua? Rakastan, vastaa valtakunta.
Tiedäthän että olen uskollinen; enkö jo kauan ole sitä osoittanut? Ja
taas kysyy valtakunta ruhtinaalta: rakastatko minua? Rakastan, vastaa
ruhtinas, se on minun velvollisuuteni ja minun kunniani, sitä olenkin
myös osoittanut. Ja niin elävät maa ja ruhtinas uskollisesti yhtenä
ilossa ja murheessa, ja sovintoa ja rauhaa on kaikissa elämän vaiheissa.

Mutta sama kysymys kaikuu yhä ylemmäksi, eikä pysähdy ennen kuin Herran,
Kaikkivaltiaan, istuimen edessä. Rakastatko minua? sanoo maailma
Herralle, ja kaikki olennot, ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, tähdet ja
taivaat, avaavat suunsa ja kysyvät Jumalalta: rakastatko meitä? Ja Herra
vastaa pyhässä sanassaan ja kaikissa hyvissä töissään: ettekö tiedä että
teitä olen rakastanut jo ennen maailman luomista ja että koko luominen
on rakkauteni työtä? Enkö ole teitä varjellut, holhonut ja voimissa
pitänyt alusta alkaen? Te olette langenneet syntiin ja pahoittaneet
isäänne taivahissa, ja kuitenkin on isänne antanut teille vapahtajan,
joka on kärsinyt ja kuollut synteinne tähden, kuitenkin on isänne
antanut teille ijankaikkisen elämän lupauksen, jos uskotte hänen sanansa
ja hädissänne käännytte hänen puoleensa. Enkö, köyhät lapseni, teitä
rakastaisi!

Silloin huutavat kaikki maailman äänet: katso, Herramme ja Jumalamme on
täynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei yksikään rakasta niinkuin hän.

Mutta Jumalan ääni lähenee ihmistä ukkosen jylinässä, tuulen hiljaisessa
huminassa sekä meidän omassa tunnossamme, ja tunkee sydämmeemme kysymään
samaa: rakastatko minua?

Mitä on meidän vastaaminen? Täytyyhän meidän luoda silmämme maahan,
langeta polvillemme ja sanoa: Herra, totta meidän pitäisi sinua
rakastaman ylitse kaikkia ja koko ikämme sinun tahtoasi noudattaman.
Mutta tiedäthän että olemme köyhiä, syntisiä lapsia, ja että usein
olemme rakkautesi unhottaneet. Ole meille laupias, Kristuksen tähden, ja
suo meille pyhä henkesi, että päivä päivältä oppisimme sinua yhä enemmän
rakastamaan, palvelemaan ja ylistämään koko elinaikanamme!

No niin, sanoo Herra, jos olette minun lapseni ja rakastatte minua
kaikesta sydämmestä, niin rakastakaatte myöskin toinen toistanne minun
tähteni! Kuinka on mahdollista rakastaa Jumalata ja vihata veljeänsä?



[Kuva Pikku Walterin merkilliset vaiheet.]



PIKKU VALTTERIN MERKILLISET VAIHEET.



Valtteri ensimmäisen kerran pulassa.

Valtterin kodista, Lunkentuksesta ja raitaisesta hameesta.


Lähellä tietä on talo, nimeltä Kotiaho. Muistanethan vielä kaksi
kaunista pihlajapuuta sen punaisen aidan vieressä, ja kaivon korkeine
vinttineen, ja kasvitarhan kauniine marjapensaineen, jotka keväällä
aikaisin vihannoivat ja kesällä marjojen runsaudesta notkistuvat maahan.
Kasvitarhan takana on aituus; siellä kasvaa korkeita haapoja, jotka
suhisevat aamutuulen henkiessä, aituuksen tuolla puolen on tie, sen
takana metsä, ja metsän takana avara maailma. Toisella puolen pihaa on
järvi, järven takana kylä, ja ylt'ympäri vaihtelee niittyjä ja peltoja,
väliin kellahtavina, väliin viheriäisinä.

Tuossa pienessä somassa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet,
mukava porstua ja siistit, tavallisesti riivityillä katajilla koristetut
portaat, on hyvät, ahkerat ja siivot asukkaat. Siellä asuu Valtterin
vanhemmat, Lauri veli, Lotta sisar, vanha Leena ja Joonas ja Musti ja
Vilkas ja Pupu ja Mirri ja Kukkukiekoo. Musti asuu koirankoppelissa,
Vilkas tallissa, Pupu enimmiten asuintuvassa. Mirri missä milloinkin, ja
Kukkukiekoo asuu kanahuoneessa; se on hänen valtakuntansa.

Valtteri on kuuden vuoden vanha. Pian tulee hänen alottaa
koulunkäyntinsä. Lukea ei hän vielä osaa, mutta kyllä paljon muuta. Hän
osaa hyppiä harakkaa, seisoa päällään, heittää kuperkeikkaa, vetää
sormikoukkua, ottaa pallin lennosta käsiinsä, hyppiä hypinlaudalla,
heittää kiekkoa, onkia särkiä, laskea mäkeä, olla lumisilla, matkia
kukon laulua, ratsastaa puuhevosella, syödä voileipää ja juoda
kirnupiimää. Hän osaa astua saappaansa lautalle, repiä housunsa rikki,
kuluttaa reiän hihaansa, niistää nenäänsä hyppysillään, särkeä lautasia,
heittää pallin ikkunaan, piirtää ukon kuvia tärkeille papereille,
nyäistä rihman rukin pyörältä, tallata kukkasarkoja, syödä
karviaismarjoja siksi kuin sairastuu, ja parantua selkäsaunan saatuaan.
Muutoin on hän hyväsydämminen, mutta huono muistamaan isän ja äidin
varoituksia, jonka tähden hän joutuu moneen pahaan pulaan.

Saatpa kuulla.

Kuin Valtteri kerran kauniina kesäaamuna heräsi, istui äiti sängyn
laidalla ja sanoi, suudellen häntä: "tänään on Heinäkuun 20 päivä.
Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi!"

Samassa tuli myöskin isä ja suuteli häntä, ja siskot olivat jo
vaatteissaan, ja Leena ja Joonas seisoivat ovella, ja kaikki olivat
iloisen ja miettivän näköiset, ja Musti hieputti häntäänsä, kuten sen
tapa oli, ja Jänö-Pupu hypähti sängyn ohitse, Vilkas hirnui pihalla ja
Kukkukiekoo piti puhetta aitovierellä. Puheensa oli aina samaa, ei
muutosta ollenkaan; kuuluipa se kuitenkin nyt erittäin tärkeältä, ja
sehän pääasia olikin.

Hiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesi
hyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudes
syntymäpäivänsä.

Yks' kaks' oli hän pystyssä ja rupesi hakemaan vaatteitaan, jotka hän
edellisenä iltana oli heittänyt sinne tänne, sillä kelpo Valtterimme oli
jo, vaikka pieni vielä, aika hupsu, eikä muistanut, että häntä oli
käsketty huolellisesti panemaan vaatteensa tuolille. Mutta tänä päivänä
ei häntä toruttu, ja hänen äitinsä ojensi hänelle ihko uudet
kesävaatteet, harmaan takin, housut ja liivin; -- olipa hänestä
erinomaista olla puettuna liiviin! Paitakin, puhdas ja somasti
silitetty, riippui sängyn laidalla, aivan uudet sukat tuolilla ja pienet
saappaat, illalla vielä varsin mutaiset, olivat nyt kauniisti
kiillotettuina sängyn vieressä. Nyt kävi kuin leikki pukeutua sieväksi
ja siistiksi, ja ainoa huomattava seikka oli, että Valtteri kiireessään
veti oikean jalan saappaan vasempaan jalkaan, mutta sehän oli
yhdentekevä; kävipä niinkin päinsä. Väärinhän tuo tosin oli, vaan syntiä
se ei toki ollut.

Salissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä oli
rinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla ja
oikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauan
nikkaroinut. Tällaista laivaa oli Valtteri jo kauan toivonut; hän
ihastui suuresti, ja laivalle piti heti annettaman nimi. Uljaan nimen se
saikin, nimittäin Lunkentus.

"Iltapäivällä soudamme tuonne Kuuselaan," lupaili isä, "ja silloin saat
koettaa, mihin Lunkentus kelpaa."

"Eikö Valtteri voisi panna laivaansa vesikorvoon purjehtimaan? Minä
kammoon järveä", sanoi äiti huolestuneena.

"Pitääkö Lunkentuksen purjehtiman vesisaavissa?" kysyi närkästyen
Valtteri.

"Saadaan nähdä, jos olet tottelevainen", sanoi isä. "Yksin et saa
järvellä soutaa; mutta otahan kuitenkin Lunkentus mukaasi."

Niin päätettiin. Iltapäivällä lähtivät he kaikki suuressa veneessä
Kuuselan saareen. Siellä oli luonto ihana, järvi tyyni ja pienet salakat
uiskentelivat isoissa parvissa ihan veden pinnassa, nyppien pieniä
hyönteisiä, jotka puista olivat pudonneet veteen. Rannalla oli
eriskummallisia kiviä, muutamat mustia, toiset valkoisia ja toiset taas
ikään kuin litin heittämistä varten tehtyjä.

Äiti toimitti voileipää ja kahvia nurmikolle, eikä hapanleipä ja
rieskamaito koskaan ennen niin maistuneet kuin nyt; tämä oli verrattoman
hauskaa. Ainoa harmittava seikka oli, että hyttysilläkin oli oivallinen
ruokahalu ja ne pitivät Valtteria voileipänänsä, mutta Valtteri ajoi ne
pois koivun oksalla ja taisteli rohkean urhon tavalla yksin tuhatta
vastaan. On sekin jotain, olla niin urhollinen ja peljättävä.

Ruuan jälkeen otti isä pyssynsä ja lähti metsälle, äiti ja Lotta menivät
marjaan, Leena pesi kahvikupit ja Joonaan tehtävänä oli poikien
kaitseminen. Päivä paistoi kuumasti; Lauri nukkui, ja Joonas, joka oli
viimeisen yön valvonut Lunkentusta valmistaessaan, nukkui myös. Silloin
teki Valtterin mieli koetella laivaansa.

Hän meni rantaan, pani Lunkentukseen lastiksi valkoisia kiviä, asetti
muurahaisen perämieheksi ja antoi sen purjehtia Espanjaan. Hiljainen
tuuli puhalsi maalta ja laiva tuotti tekijällensä kunniaa. Valtteri
mielestään ei ikänä ollut niin kaunista laivaa nähnyt. Miten ylpeästi se
keikkui karehtivilla laineilla! Kuinka nopea sen kulku! Miten uljaasti
se kallistihe tuulessa! Lunkentus purjehti Espanjaan, mutta Valtteri
seisoi rannalla lanka kädessä ja varoi antamasta Espanjan olla liian
etäällä Kuuselan maantieteessä.

Nyt tuntui tuulen puuska. Juuri kuin oli hauskimmallaan, pääsi
havaslanka Valtterin kädestä ja -- hyvästi Lunkentus! Se purjehti nyt
omin päin aavalle järvelle.

Valtteri juoksi veneen luo, mutta vene oli niin iso ja raskas, ett'ei
hän sitä vesille saanut. Hän juoksi kuin hullu pitkin rantaa; Lunkentus
pääsi karkuun! Nyt Lunkentus todellakin menee Espanjaan! -- Lähellä asui
kalastaja; hänen veneensä oli poissa, mutta rannalla oli vanha
taikinakaukalo kumossa. Valtteri ei kauemmin arvellut. Hän tuuppasi
kaukalon vesille, hyppäsi siihen ja sauvoi venettään eteenpäin pienellä
seipäällä.

Kaukalo oli jotensakin kiikkerä, mutta alussa kävi kulku varsin hyvin.
Tuuli kävi maalta ja ajoi kaukalon vähitellen syvälle. Valtteri ei
kuitenkaan päässyt lähemmäksi karkulaista, sillä Lunkentus purjehti
paljon nopeammin.

Kuin Valtterin seiväs ei enää pohjannut, hämmästyi hän. Kaukalo ajeli
yhä ulommaksi, se kallisteli mainingissa ja oli vähältä kaatua.

Nyt alkoi Valtteri huutaa täyttä kurkkua. Ei paljon puuttunut, että
Valterin ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.

Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen
keikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha,
hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi
rantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että
airot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. --
"Luuletko minun pelkäävän!" sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen
kaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja
Valtteri putosi päistikkaa järveen.

"Ei hurjempata poikaa!" huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että
toinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin
tukkaan ja nosti hänen veneensen. "Uh", sanoi Valtteri, kuin pääsi
ahventen valtakunnasta.

"Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!" huusi hän ensimmäiseksi, suu
vielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät
sipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.

"Mitä minä huolin Lunkentuksesta!" ilveili Joonas, puoleksi mielissään,
puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan
takaisin.

Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena
päivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt,
kuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett'ei tuo vaarallista
ollut, kyllä hän uida taisi.

"Niin kyllä, kädet pohjassa", nauroi Joonas.

"En tuntenut mitään pohjaa", sanoi Valtteri ylpeästi. "Jos olisit
antanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan."

"Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?" sanoi äiti. "Lotta,
juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!"

Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. -- "Heillä on vain pieni poika ja
isonlainen tyttö", sanoi hän. "Tässä on tytön paita ja raitainen
pyhähame sekä sukat ja kengät."

"Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?" kysyi Valtteri.

"Täytyy, poikaseni", sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaan
ei ollut väittäminen. -- "Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettäs
sillä pääset. Vitsaa olisit ansainnut."

Ei mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsin
veikeältä raitaisessa hameessaan.

"Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!" sanoi Lotta. Mutta Valtteri
viskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks' aikaa, kuin hänen
vaatteensa kuivivat.

Vähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoi
hänelle: "voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?"

"En minä ole tyttö", vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.

Vähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänen
luoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: "en minä ole tyttö, minä olen
mies."

"Vai niin", sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.

Etempänä muutamat köyhät pojat riipivät lehtiä lampaille. -- Kas tuolla
tulee lohi-Matin Liisa, puhuivat he keskenänsä; hän kantaa meille avuksi
lehtiä veneesen. "Tule Liisa; mitä siellä metsässä luhjailet?"

"En minä ole teidän Liisanne!" sanoi Valtteri ja taittoi varalta hyvän
kepin.

"Katsopas tuota!" sanoivat pojat, ja heittelivät luulemaansa tyttöä
kuusen kävyillä. Valtteri heitti takaisin ja metsässä syntyi sota.
Luodit hurisivat puitten välissä, mutta vihollinen oli voimallisempi ja
Valtterin täytyi paeta. Eipä ollut helppo hameessa juosta kannikkoa
sille, joka oli tottunut liikkumaan vapautta rakastavilla säärillä.
Vihollinen saavutti Valtterin ja ampui häntä joka taholta. -- "Kyllä me
sinut opetamme luhjailemaan, kuin voisit olla apuna", huusivat pojat.

"En minä ole mikään tyttö, minä olen mies", kirkasi Valtteri, kepillänsä
huitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irti
ja heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, ja
Valtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat,
närhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika,
ilo.

Hiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. -- "En tahdo olla
tyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!" huusi hän kaukaa
itkusilmin. -- "Älä itke, rakas poikani", sanoi hänen äitinsä. "Tytöt
voivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omat
vaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta ja
sitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta."

Valtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsin
keveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas olla
poikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaan
kuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaan
häpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri --
reipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyy
hameesen pukeutua?

Nyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja piteli
keppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin ympärillä.
Järven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivat
kummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli,
että tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin se
ylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivan
kuin korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistella
kirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan,
että Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene teki
siihen pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, oli
kummallista nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä ja
aurinko loisti syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivät
lehdikossa veden alla.

Tuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsi
ensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suuresti
ihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneen
Lunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten.
Lunkentuksessa oli ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin;
muurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraa
tietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista oli
joutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaista
lastia. Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä,
muurahaisilla ja iloisilla toiveilla.

Toiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen kallelleen,
mutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on perämiehenä ja
elämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.



Valtteri toisen kerran pulassa.

Eräänä päivänä Sokurimaassa Taivasmäellä.


Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi
lämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu
poika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina
juoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jota
et ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon miestä.
Pahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona raukkana.
Parempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa taikka elää ja
kuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa kovakourainen.
Pojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok' ei mitään kestä, sillä
semmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.

Mutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevät
ja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä.
Jonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätä
sivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänä
ruoskaa tarvitse.

Valtteri oli niitä, joiden ei ollut vilu, vaikka lapasetkin unohtuivat
kotiin. Jos pieni nenä kävi punaiseksi, pyyhkäsi hän sitä ja näytti yhtä
iloiselta. Jos sormia pakkasessa paleli, hieroi hän niitä ja löi
käsiänsä yhteen.

Harvoin pelkäsi hän, mutta jos hän oli pahaa tehnyt, pelkäsi hän
jokaista, kuin vastaan tuli. Jumala painaa aina merkin pahantekijään,
niin että ihmiset sen kohta huomaavat. Niin teki Jumala Kainille, ja
niin tekee hän muillekin pahantekijöille.

Lähellä rantaa oli jyrkkä mäki, jota huimaavan korkeutensa vuoksi
sanottiin _Taivasmäeksi_. Siitä ei kukaan uskaltanut hevosella ajaa,
mutta pojat siitä laskivat kelkalla ja tämä näytti kummalliselta.
Taivasmäki oli kahdessa penkereessä, tasaisempi paikka välillä, ja joka
ei uskaltanut laskea alusta saakka, lähti puolivälistä, jolloin kelkka
ei luistanut niin hurjasti.

Nyt oli kaunis talvipäivä ja pojat laskivat mielihalulla kelkoillaan
Taivasmäkeä. Joku otti pienen tytön kelkansevälle, ja silloin oli
kelkkaa taitavasti ohjattava mutkapaikoissa; väliin tytöt pelosta
huudahtivat. Älä pelkää, ei ole hätääkään, vakuuttivat pojat. Ja hyvin
luisti, meni vielä hyvän matkaa jäällekin. Mutta tapahtuipa joskus
niinkin, että kaaduttiin kuperkeikkaa nietokseen; toisilta hukkui lakki,
toisiin tuli naarmu tahi vuoti nenästä verta, mutta ei se haittanut.
Hetken päästä alkoivat he uudestaan, ja hauska oli taas.

Joulupukki oli tuonut Valtterille kelkan, jolla ei ollut vertaistansa.
Siinä oli rauta-anturat, ja sitä kävi ohjaksilla ohjaaminen, ell'ei
kantapäillä sitä ohjannut, ja Päkä-Pässiksi sitä kutsuttiin, sillä se
saavutti kaikki muut kelkat mäessä ja puski niitä selkään. Pässi ja
Valtteri olivat hyvä pari. Olisitpa nähnyt heitä Taivasmäessä! Siinä
lensivät korkeimmalta huipulta saakka, niin että lumi pyrynä ryöppyi
heidän ympärillänsä. Parempata kelkkaa ei ikänä nähty, ja Valtteri
kopeili Pässistänsä.

Likellä Taivasmäkeä oli korkea töyry, johon ei ollut tallattua tietä, ja
sitä kutsuttiin Sokurikukkulaksi; joka siitä laski alas, hautautui
nietoksiin, niin että tuskin lakkiakaan näkyi. Harvoin uskalsivat sitä
laskea nekään, jotka Taivasmäellä olivat rohkeimmat. Mutta Valtteri
luotti Pässiinsä ja päätti tehdä retken _Sokurimaahan_.

Päätös pantiin toimeen. Kaikki pojat ja tytöt katselivat tätä ihmettä.
Valtteri kiipesi ylös mäkeä ja Pässi seurasi häntä kuin koira.
Päästyänsä niin korkealle kuin mahdollista oli, tarttui Valtteri
suitsiin, istui kelkkaan ja komensi mars! Pässi totteli, nenä alaspäin.
Hei, jopa luisti nuolen nopeudella suorastaan syvimpään Sokurimaahan...
Aluksi ei näkynyt muuta kuin Valtterin päätä, sitten ainoastaan lakki;
viimein ei enää mitään... Pässi ja Valtteri olivat kadonneet nietoksiin.

Valtteri painoi silmänsä kiinni, kuin hän upposi lumeen. Kuten siipeen
ammuttu varis, joka koivun latvasta putoaa, painoi hän painumistaan, ja
samassa kolahti aika lailla. Kuin Valtteri aukasi silmänsä, oli Pässi ja
hän suuren jäälinnan edessä: siinä oli korkeat kiiltävät pylväät ja
suuret salit kirkkaimmasta hopeasta. Lumiruhtinas tuli ulos linnasta
sudennahkaisessa turkissa, hänellä oli pitkä parta kuurasta ja kädestä
talutti hän lumiruhtinatarta puettuna valkoisiin vaatteihin, päässä
kruunu jäätimanteista. "Tervetullut valtakuntaani", sanoi kuningas. "Nyt
et täältä enää pääse pois. Minua miellyttää semmoiset reippaat pojat
kuin sinä; tahdon pitää sinua ylimmäisenä äänenantajanani, ja pässi ja
sinä pääsette suureen arvoon."

"Kiitos kunniasta," vastasi Valtteri, "mutta vähä keittoruokaa ei olisi
haitaksi; en ole syönyt isoon aikaan."

"Tule, niin pistän sinut avantoon, jossa vesi on kylmää kuin jää," sanoi
lumiruhtinas, "ja siellä saat syödä niin herkullista lumihilloa, ett'et
ikänä ennen ole moista maistanut, sillä se on valmistettu kuurasta ja
sokurina on survottua jäätä."

"Kiitoksia paljo," vastasi Valtteri, "ei minun taida olla nälkä."

"Sinä veitikka," sanoi kuningas närkästyneenä, "kyllä minä sinut opetan
halveksimaan minun hyviä lahjojani. Tule tänne lumiruhtinatar! Hengitä
tähän huimapäähän poikaan ja muuta hänet lentäväksi Uunilinnuksi
äärettömässä valtakunnassamme!"

Nyt hengitti lumiruhtinatar jäisen pohjatuulen kylmyyttä, ja samassa
muuttui Valtteri pieneksi lumihiutaleeksi, joka hyöri tuhansien muiden
hiutaleiden joukossa autiossa avaruudessa. Tämä oli sekä lystillistä
että surkeata; mutta Valtterin suurin huoli oli saada tietää, mihinkä
Pässi oli joutunut.

Samassa aukasi Valtteri silmänsä ja huomasi makaavansa omassa
sängyssään, ja pää tuntui raskaalta. Sängyn vieressä seisoivat isä ja
äiti ja siskot, ja sanoivat hänen herätessään: "Jumalan kiitos, nyt hän
tointuu."

"Mitä?" kysyi Valtteri, ja nousi istualleen. "Enkö ajanut Pässillä
Sokurikukkulalta? Enkö tavannut lumiruhtinasta, joka uhkasi pistää minut
avantoon, ja lumiruhtinatarta, joka minut lumihiuteeksi muutti? Kuinka
tänne jouduin?"

"Rakas poikani," sanoi hänen isänsä, "nyt puhut unen-houreita. Etkö enää
muista, kuinka hurjapäisenä laskit päistikkaa korkeata mäkeä alas?
Siellä sattui pääsi kantoon ja toverit nostivat sinut lumesta. Loput
olet uneksinut, mutta pysy nyt yhdessä kohden ja haudo päätäsi, niin
paranet pian jälleen."

"Missä on pässi?" kysyi Valtteri, joka tuskin luuli todeksi, mitä
hänelle kerrottiin.

"Pässi seisoo kyökin portailla, nenä poikki", vastasi isä.



Valtteri kolmannen kerran pulassa,

johon hän joutui kiekkoa lyödessään.


Kevät oli tulossa, ja tiet alkoivat tulla kuiviksi. Niityt olivat vielä
liian märjät pallinlyöntiin. Poikien: saappaat loskuttivat, kuin he ojan
reunoja juoksentelivat. Mutta hilan takana oli tie tasainen kuin pöytä,
ja siinä löivät kylän reippaat pojat kiekkoa lauantai-iltoina.

Oletkos nähnyt kunnon kiekkoa? Olkoon se pieni; tai iso, sellaista puuta
sen oleman pitää, joka ei halkeile, ja ympyriäinen ja tasareunainen,
muuten kulkee se vinossa ja menee omia teitään. Jos se on liian kevyt,
pidättyy se äkkiä, tahi pyörähtää ojaan; mutta kovin raskaasta ei liioin
ole, sillä se on hankala. Pyöriessään on kiekolla kahdellainen liikunto
yht'aikaa: sekä akselinsa ympäri, niinkuin kärrynpyörä, että kuten
pyöräkin myös eteenpäin, niin että se joka pyöräykseltä kulkee kehänsä
mittaisen nauhan pituuden. Eräs kelloseppä tahtoi tietää kulkemansa tien
mitan. Hän teki kärrynsä pyörään sellaisen koneen, jossa teräksinen
jousi napsahti pyörän joka pyöräykseltä. Jousi käytti kelloa, ja joka
napsahdukselta kulki näyttäjä sekunnin-viivan eteenpäin. Kelloseppä
tiesi kärrynsä pyörän kehän viiden kyynärän mittaiseksi, ja tiesi
myöskin, että peninkulmalle menee 1,800 kyynärää. Perille tultuaan näki
hän, että kellon näyttäjä oli edistynyt yhden tunnin ja 50 minuuttia.
Kuinka monesti oli pyörä pyörähtynyt? Kuinka pitkän matkan oli
kelloseppä matkustanut?

Oppia voi ottaa kaikesta; yksin kiekostakin.

Valtterilla oli kovasta koivunvisasta tehty kiekko, ja parempaa
kiekkopuuta ei ole. Joonas oli sen tehnyt oikein sirkkelin mitalla aivan
pyöreäksi ja niin siloiseksi, että se kiilsi. Tämä oli hyvä kiekko. Niin
meni että soi. Sitä tuskin erotti, kuin se nopeasti lähti vinkasemaan
pitkin tietä. Valtteri mittasi huvikseen, kuinka pitkältä se yhdellä
heitolla meni, ja huomasi sen kulkeneen 160 kyynärää. Kiekolla tiesi hän
olevan kahden korttelin eli puolen kyynärän pituisen kehän. Kuinka
monesti oli se pyörähtänyt?

Niin hyvää kiekkoa ei ollut koko kylässä. Valtteri nimitti sitä
Villiksi. Kerran oli Valtteri unessaan heittävinään Villiä niin kovasti,
että se kiersi maan pallon ja palasi jälleen Valtterin luo. Se oli
temppu, jot' ei moni tee!

Toisen kerran taas oli hän heittävinään kiekkonsa niin korkealle ilmaan,
ett'ei se enää totellutkaan painolakia, vaan alkoi, kuten kuu, kierrellä
maanpalloa. Ihmiset tirkistelivät Villiä kiikareilla ja arvelivat, mikä
kummitus se lieneekään.

Mutta nyt ei ollut aikaa nähdä unia, sillä kaikki pojat olivat jo tiellä
kiekonlyönnissä, josta Valtteri oli myöhästynyt siitä syystä, että
suutari otti hänestä uusien saappaiden mittaa. Kuin mitta oli otettu,
lippasi Valtteri tiehensä. Kauniilta näytti metsän rinne tuolla tien
mutkassa hilan takana. Siellä kuuset tuuheine, tummine oksineen
katselivat lasten leikkiä ja hyttysten hyppelyä auringon laskussa.
Koivut olivat vielä kevään hennossa lapsuudessa, lehdet hiirenkorvalla;
hienot varvut notkistuivat, kuin peippo tahi kalmalintu lirittäen
istahti niille. Lähellä tietä oli metsän reunassa muurahaispesä; pienet
muurahaiset kulettivat rakennusaineita saleihinsa ja kammareihinsa,
takaperin vetäen kukin havuneulaansa kaikin voimin, kunnes toverit
joutuivat apuun. Metsänvartijan tölli oli lähellä; hänen kaksi pientä
tyttöänsä, joiden oli tapana avata hilaa matkustajille, olivat nyt
istuneet kivelle poikien leikkiä katselemaan. Suurempi tyttö oli
löytänyt tuohisellisen karpaloita suolta ja olisi ne mielellään myynyt,
mutta piti tuokkostaan esiliinaansa alla, peläten, että nuo ahnaat pojat
söisivät kaikki hänen marjansa.

Valtterin tullessa oli hänen puolueensa jo ahdistettu hilaan saakka,
viimeiseen rajaan, ja tätä pidettiin suurena häpeänä. Kiekkoa lyödessä
jakautuvat nimittäin pojat kahteen parveen, jotka kumpikin koettavat
ahdistaa toisiaan takaisin ja itse hyökätä eteenpäin. Kuin toisen parven
pojat heittävät kiekkoa, estää toinen parvi sitä kangillaan ja
kepeillään menemästä eteenpäin ja pyörittävät sitä takaisin aika luikua.
Kiekon edistyessä taikka peräytyessä seuraa sitä se parvi, joka viimeksi
on lyönyt, ja edistyy tahi peräytyy sekin sen verran kuin kiekko. Mutta
kuin kiekko kaatuu kyljelleen, huudetaan: "kiekko on kuollut!" eikä
kukaan nyt saa sitä lyödä ennen, kuin se uudelleen heitetään.

Pojat olivat nytkin, kuten heidän tapansa oli, jaetut kristittyihin ja
pakanoihin, ja Valtteri kuului, häpeä kyllä, pakanoihin. Mutta nämä
olivat nyt joutua alakynteen. Kuin Valtteri ilmaantui, huusivat kaikki,
ett'ei muista kiekoista kuin Villistä ollut mihinkään. Odottakaa!
komensi Valtteri, asetti kiekon oikean peukalon ja etusormen väliin,
nosti kätensä ja heittää sivalsi täyttä voimaa. Nuolena viuhkasi Villi
pitkin tietä, ja kristityt kokivat turhaan estää sen menoa, sillä Villi
hyppäsi rentonaan keppien yli ja mahdoton oli sen kulkua pidättää.
Kristityt ahdistettiin nyt vuorostaan takaisin, pakanat nostivat
riemuhuutoja, ja Valtteri vilkasi mahtavasti ympärilleen, kuin Cæesar
Farsalon taistelussa. Hän oli koko ylpeä Villinsä puolesta.

Kristityt heittivät nyt vuorostaan kiekkoansa ja koettivat ottaa
valloitetut alansa takaisin. Mutta tämä ei menestynyt! heidän kiekkonsa
lyötiin vielä yhä etemmäksi, lähes neljännes-peninkulmaa, likelle toista
hilaa. Jos pakanat olisivat ajaneet heitä sinne saakka, olisivat
kristityt olleet hukassa.

"Pois tieltä, tuolta tulee vaunut!" huusi yksi pakanoista. Mutta
Valtteri ei kuullut eikä nähnyt; hän vain mietti, mitenkä saisi
kristityt ajetuksi hilaan asti. Hän heitti kiekon täydellä voimalla,
mutta se sattuikin kiveen, poukahti korkealle ylös ja putosi vaunuihin,
joissa maaherra ajoi rouvinensa; keskessä istui pieni tyttö, Aino, jolla
oli Jeppe niminen rakkikoira sylissään. Villi sattui parahiksi Jepen
päähän; Jeppe haukotteli kerran, oikasi koipensa ja heitti henkensä.

Vaunut pysähtyivät, maaherra katsoi sieltä ankarasti ja sanoi: "kuka
lurjus heitti kiekkonsa minun vaunuihini?"

Totta puhuakseni säikähti Valtteri ensi kiireessä niin, että pötki
metsään. Mutta kuin hän kuuli maaherran toruvan hänen toverejansa ja
uhkaavan heitä selkäsaunalla ja kopilla, heräsi hänen tuntonsa; hän tuli
esille, meni vaunujen luo ja sanoi: "minä se olinkin, joka kiekon
viskasin. Olkaa hyvä ja antakaa Villi takaisin!"

"Vai niin, olitko se sinä, sen veijari?" sanoi maaherra. "Nouse nyt
vaunuihin, niin saat tehdä Villille seuraa."

Tässä ei pitkät puheet auttaneet; Valtterin täytyi nousta vaunuihin.
Pieni tyttö itki Jeppeä, ja Valtteri itki Villiä, ja metsänvartijan
lapset kumarsivat turhaan hilalla marjoinensa, ja kristityt ja pakanat
seisoivat hämmästyksissä, ja ajomies sätkäytti hevosia ruoskalla, ja
kaupunkia kohden mentiin. Kuin päästiin kaupunkiin, sanoi maaherra:
"Viekää poika Villinensä koppiin!"

"Maaherra kulta," rukoili Valtteri, "älä lähetä minua koppiin! Siellä on
rosvo rautakahleissa; pelkään hänen varastavan Villini."

"Älä lähetä häntä koppiin", pyysi pikku Aino. "Minä annan hänelle kaikki
anteeksi; ei hän pahaa tarkoittanut."

"No, koskas rukoilet hänen puolestansa", sanoi maaherra, "ja koska hän
itse on tunnustanut pahantekonsa, annan sen hänelle anteeksi. Mutta
kiekkoa hän ei saa takaisin; se haudataan Jepen rinnalle puutarhaamme,
ja siten saa kiekko, joka Jepen tappoi, kuoleman tuomionsa."

Niin kävikin. Valtteri laskettiin irti, ja hän itki katkerasti
kiekkoansa, kunnes Joonas lupasi tehdä hänelle uuden. Olihan tämä
kuitenkin parempi kuin istua voron kanssa kopissa. Pikku Aino kaivatti
Jepelle haudan puutarhaan, ja siihen pantiin Villikin. Mutta Valtterista
ja maaherran Ainosta tuli niin hyvät ystävät, että yhdessä tekivät
seuraavan hautakirjoituksen, joka hakattiin kiveen ja asetettiin
puutarhassa haudalle:

_TÄSSÄ LEPÄÄVÄT JEPPE JA VILLI NIIN KILTTIÄ KOIRAA JA NIIN HYVÄÄ KIEKKOA
EI ENÄÄ MAAILMASSA OLE._

Sitten istuttivat Valtteri ja Aino kukkia haudalle. Muurahaiset kävivät
metsästä hautakirjoitusta lukemassa ja hyttyset hyppivät joka ilta
auringon paisteessa Jepen ja Villin haudalla.



Valtteri neljännen kerran pulassa.

Joka on laiska, varokoon tukkaansa.


Nyt oli aika Valtterin alottaa koulunkäyntiä, hän kun jo oli kuuden
vanha. Hän osasi purjehtia kaukalossa, heittää kiekkoa, lyödä koiria
kuoliaaksi, laskea mäkeä sekä toimittaa muitakin tärkeitä toimia. Paitsi
sitä tunsi hän kuvakirjastaan jalopeurat, tiikerit, elefantit ja
sarvikuonot, puhumatta siitä likinäisestä ystävyydestä, joka vallitsi
hänen ja Mustin, Vilkkaan, Jänön ja Kukkukiekoon välillä. Mutta jos
hänen piti lukeman kirjaa, jossa oli oikein alkulehdet, kannet ja pienet
sekä isot kirjaimet, silloin ei Valtteri nähnyt kirjassa muuta kuin
eriskummaisia viivoja, toinen oli väärä, toinen suora, ja kaikki tyyni
mustia kuin kärpäset. Valtterista oli lukemisen oppi turhin kaikista
tässä maailmassa. Hän oli kuullut kerrottavan, ett'eivät rosvopäälliköt
eikä muutkaan urholliset miehet entisinä aikoina osanneet lukea eikä
kirjoittaa. Kuin tulen mieheksi, piirrän pitkällä miekallani puumerkin
nimeni asemesta, arveli Valtteri, ja kuin lukea haluttaa, ha'etan minä
munkin, joka sitä tekee; niin muutkin rosvopäälliköt tekevät.

"Rakas Valtteri," sanoi hänen äitinsä, "ethän sinä toki rosvoksi rupea,
joka lyö ihmisiä kuoliaaksi ja ryöstää heidän omaisuutensa. Se on
häpeällistä, poikani. Paitsi sitä ei meidän maassamme löydy
munkkejakaan."

"Jos ei munkkeja ole, niin löytyneehän koulupoikia", vastasi Valtteri.
"Ne minä määrään edestäni lukemaan."

"Mutta jos et osaa lukea, vetävät viisaammat sinua nenästä", sanoi isä.
"Sinä jäät tyhmäksi kuin pöllö, ja kaikki älykkäämmät pojat nauravat
sinulle. Silloin et saa mitään tietoa kaikesta hyvästä ja hyödyllisestä
opista, jota kirjat sisältävät, et Jumalan sanastakaan, ja kaikki
kauniit sadut jäävät sinulta lukematta. Kävellessään niityllä mölyää
härkä sinulle: minä olen parempi kuin sinä; Musti murisee portilta: minä
olen viisaampi kuin sinä. Kun kävelet metsässä, puhuvat puut keskenänsä:
Tuolla tuhma Valtteri, joka ei osaa lukea! Pieni perhonenkin, joka
lentelee kukkakentällä, sanoo: minä osaan kaikki, mitä tarvitsen osata,
mutta Valtteri ei osaa, mitä hänen tulisi osata, ja jota kyllä äkkiä
oppisi, jos vaan ei olisi niin laiska. Hyödyttömänä olentona vaellat
sinä maailmassa, ja koko luonto sekä kaikki köyhät lapset huutavat
sinulle: jos olisimme olleet tilaisuudessa oppia lukemaan, emme suinkaan
olisi niin ymmärtämättömät olleet kuin tuo Valtteri!"

"Mutta minä en tahdo lukea, minä tahdon juosta ja leikitellä kaiken
päivää!" väitti Valtteri.

"Sinun tahtosi!" sanoi isä. "Tiedätkö, missä tahtosi on? Se on äidin
ompelulaukussa. Huomenna rupeat lukemaan Susanna muorin koulussa; se
olkoon sanottu."

Kun Valtteri illalla pani maata, ajatteli hän: Tänä yönä en nuku
hituakaan; kun kaikki muut ovat nukkuneet, riennän metsään, jossa
varmaan tapaan jonkun rosvon, ja hänen pyydän opettamaan minua
rosvopäälliköksi, joksika aika miehenä rupean. Se on paljon hauskempaa
kuin lukeminen.

Hänen tätä paraikaa ajatellessaan, tuli uni silmiin, Nukku Matti läheni
ja Valtteri nukkui kuin porsas aamuun asti.

Kello 7 aamulla tuli äiti sängylle. -- "Nouse ylös ja pu'e päällesi,
niin menemme yhdessä kouluun", sanoi hän.

Valtterilta pääsi itku.

"Ei ole itkun syytä", lohdutti äiti. "Kyllä sinä koulussa menestyt
niinkuin muutkin. Saatpa nähdä, kuin vain teemme koetuksen."

Mikä nyt apuna? Valtterin oli mentävä kouluun, ja raskain askelin
seurasi hän äitiä tuon peljättävän Susanna muorin luo. Tämä oli
sellainen äreä mummo, joksika moni ajan pitkään käy, joka laiskoja
poikia reistaa lukemaan. Susanna muorilla oli myssy päässä, ruuni takki
yllä ja viheriäiset, messinkisankaset silmälasit nenällä. Hän istui
pöydän päässä isossa nahkatuolissa, sukankudin, lankakerä ja vitsa
vieressään. Pöydän ympärillä istui neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi
tyttöä. Nurkassa oli iso kaappi, ja seinällä riippui kaksi taulua, jotka
kuvasivat tapahtumia raamatun historiasta, toinen Absalonia, joka jäi
pitkästä tukastansa riippumaan tammen oksaan, toinen Hamania, joka
ripustettiin hirsipuuhun. Sitä paitsi oli siellä tauluja, joihin oli
piirretty sekä kirjaimia että numeroita, ja vähintäin neljä
merkkiliinaa, koulutyttöjen ompelemia. Jakulla, kaapin vieressä, istui
rakkikoira, joka äreästi murisi Valtterille tervehdykseksi.

"Hyvä Susanna muori, tehkää hyvin ja opettakaa poikaani lukemaan", sanoi
Valtterin äiti. "Älkää vitsaa säästäkö, jos hän on laiska; kun hän tulee
isoksi, kiittää hän teitä siitä."

"No, no, ehk' eipä vitsaa tarvitakaan", sanoi Susanna muori. "Näkyypä
pojalla olevan kylliksi pitkä tukka."

Valtteria värisytti, kuin kuuli puhuttavan pitkästä tukastaan, jota hän
ei koskaan antanut leikata. Ja kun hän samalla katseli Susanna muorin
pitkiä, laihoja sormia, toivoi hän hartaasti tukkansa yhtä lyhyeksi
leikatuksi kuin venäläisen sotamiehen. Nyt lähti äiti pois, ja paikalla
alkoi lukeminen. Alussa oli tuo tosin vähän vaikeaa, mutta menihän se
vähitellen, sillä Valtterin mielestä ei mennyt pitkä tukkansa eikä nuo
vielä pitemmät sormet, jotka olivat valmiit käymään siihen kiinni.

Vähän aikaa kävi lukeminen jotensakin hyvin. Mutta Valtteri rohkasi
luontonsa ja ajatteli: minä olen mies ja Susanna muori on vaan akka. Ei
hän uskalla minun tukkaani kajota; hän varmaan pelkää minua.

Samassa kärryjen räminä kuului ulkoa, niin että lasit ikkunoissa
tärisivät. Kohta heitti Valtteri kirjan kädestään ja juoksi ikkunan luo.
-- "Mitäs teet, poika?" kiljasi Susanna muori. Mutta Valtteri ei ollut
kuulevinansakaan. Hän vaan kurkisteli niin, että nenä painui litteäksi
lasia vastaan.

"Vai oletko sinä sitä maata?" sanoi Susanna muori. Vähääkään arvelematta
otti hän askeleen, ja Valtterin pitkään tukkaan kävivät nuo pitkät,
laihat sormet kiinni ja tekivät tehtävänsä niin taitavasti, ett'ei
kukaan olisi sitä paremmin tehnyt.

Sitte talutettiin Valtteri tukasta jälleen pöydän luo. Armoa ei annettu
vähintäkään.

Valtteri irvisteli suutuksissaan. -- "Minä tahdon kotia äidin ja isän
tykö!" huusi hän. "Kokeeksihan vain olen täällä."

"No hyvä olikin, että sait kokea", sanoi Susanna muori. "Ole toisten
tarkka ja tottelevainen, poikani, niin pääset tukistuksesta!"

Valtteri aprikoitsi. Jos tukkani keritään, saanen ehkä maistaa tuota
julmaa vitsaa. Mutta mitähän jos lukisin ahkerasti?... En vitsan tähden!
Minäkö vitsaa pelkäisin? En vähääkään. Mutta paha olisi jäädä tuhmaksi.
Ja härkäkö olisi mielestään minua parempi! Ja Mustiko soimaisi minua! Ja
muut pojatko sanoisivat minusta nauraen: tuolla tuhma Valtteri, joka ei
mitään osaa! Kyllä näytän heille, että minäkin voin oppia. Huomispäivänä
luen kuin mies.



Valtteri viidennen kerran pulassa.

Valtteri tahtoo olla Robinpoikana.


Susanna muori oli kelpo muija. Hän sai erittäin hyvin laiskoja poikia
lukemaan. Joka kerta, kuin hän ojensi pitkät laihat sormensa Valtterin
päätä kohden, kävi tämä äkkiä vallan ahkeraksi, ja kukko muni tuon
tuostakin aapiskirjaan. Valtterista maistui nyt karamelli paremmalta
kuin tukanhöyhennys.

Ensiksi oppi hän kirjaimet, sekä suuret että pienet. Tavaaminen veti
usein suun väärään, mutta kuin Valtteri sai sievän lukupuikon, rupesi
sisälukukin luistamaan. Sinä päivänä, jona hän osasi selvästi lukea
kirjasta, oli Susanna muori niin mielissään, että antoi lapsille
voileipää siirapin kanssa. Valtteri ei ollut koskaan ennen niin suurella
mielihyvällä katsellut muorin pitkiä sormia.

Helposti oppi hän nyt aapiskirjan ja vähän katkismuksen. Joskus sai hän
lupapäivinä kotonaan lukea kauniita satujakin. Valtteri huomasi nyt,
ett'ei Susanna muori ollutkaan häntä huviksensa tukistanut.

Kerran löysi hän parvelta vanhan kannettoman kirjan. Siinä kerrottiin
Robinpojasta, joka salaa lähti vanhempainsa luota, ja joutui autioon
saareen, jossa hän monta vuotta eleli oman onnensa nojassa. Sepä
ihmeellistä. Valtteri olisi mielellään ollut Robinpoikana. Hän ei
ensinkään muistanut, että Robinpoika katkerasti katui karkaamistaan
hyvästä kodistansa.

Valtteri luki ehtimiseen. Ja mitä enemmän hän luki, sitä enemmän teki
hänen mielensä seurata Robinpojan esimerkkiä. Kirjassa kerrottiin muun
muassa, että Robinpoika oli nahkavaatteissa kiireestä kantapäihin.
Onneksi löytyi parvelta vanhat lampaan-nahkaiset turkit. Valtteri käänsi
ne nurin ja pisti päällensä. Arvaappas, oliko hän silloin mahtavan
näköinen! Parven nurkassa oli sokeritopun tötteröitä sinisestä
paperista, ja kopassa linnunhöyheniä. Valtteri koetti päähänsä yhtä
tötteröä, koristeli sitä kauniilla teyrin höyhenillä, ja siitäkös tuli
komea kypärä! Sitten teki hän tappuratukosta mainion parran, jonka hän
havaslangalla sitoi korviinsa. Nyt oikasi hän itsensä ja näytti varsin
julmalta.

Tämä tapahtui eräänä iltana alkukesästä. Lotta sisar kutsui portailta
iltaselle ja Valtterin täytyi lähteä alas parvelta. Paikalla turkit
nurkkaan ja tötterö samaten. Mutta Valtteri oli tämän illan
mietteissään. Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä ollenkaan. Onnellinen
Robinpoika! ajatteli hän. Semmoinen mies olisin minäkin, asuisin
metsässä, rakentaisin itse huoneeni, keittäisin ruokani ja ampuisin
kaikki metsän elävät oivallisella jousipyssylläni. Onnellinen
Robinpoika! Reipas, rohkea Robinpoika! En ikänä tule niin onnelliseksi
kuin sinä!

Mutta jos lähtisin karkuun? arveli Valtteri samassa. Tämä ajatus saattoi
hänen sydämmensä sykkimään. Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kaikki
muut nukkuivat. Lauri veli oli oiaissut pehmeän, valkoisen säärensä
kehdon laidalle, ja Kukkukiekoo korsnasi niin että pihalle kuului.
Kesäinen yö valaisi huoneen. Ihan selvästi voi eroittaa pihlajan,
valkoiset kukat puutarhassa, ja metsästä kuului laulurastaan säveleet.

Valtterin sydän tykytti yhä kovemmin. Viimein kiipesi hän hiljaa
sängystänsä ja puki vaatteet päällensä. Ei kukaan herännyt. Hän kulki
huoneiden läpi. Sivumennessä otti hän kaapista leivänpalasen ja vähän
juustoa. Sitten hiipi hän yhtä hiljaa parven portaita ylös. Kohta löysi
hän turkit ja paperitötterön. Robinpojan kirjan otti hän mukaansa,
oppiaksensa siitä miten piti menettelemän, ja nyt kiirehti hän
sukkasillaan alas portaita ja porstuan ovesta ulos.

Yö oli ihana ja raitis, taivas valoisa, ja kaste oli langennut
viheriäiseen ruohikkoon. Valtteri ei enää kävellyt, hän juoksi, kuin
omatunto olisi häntä vaivannut. Vähän päästä ennätti hän metsään, ja
samassa nousi aurinko niin punaposkisena, ihan kuin Susanna muori olisi
sitä äsken höyhentänyt. Valtteri istui mättäälle ja rupesi syömään
juustoa ja leipää. Häntä ei yhtään nukuttanut. Hän kuuli lintujen
laulavan, ja tuomet tuoksuivat hänen mielestänsä suloisemmin kuin ennen.

Valtteri alkoi nyt rakentaa itsellensä majaa. Hän otti kääntöpää
veitsensä taskusta ja leikkasi sillä pitkiä oksia tuuheista kuusista.
Vankimmat oksat asetti hän tuiksi ja pienemmillä peitti hän seiniä ja
kattoa. Hetken päästä oli havumaja valmis. Siinä oli vanha kanto
penkkinä ja kivi pöytänä. Vuoteen päätti Valtteri tehdä koivunlehdistä
ja karhunsammalista. Tämä oli vasta hauskaa. Valtteri ei siitä piitannut
mitään että kuusenpihkaa tarttui hänelle sormiin.

Sanonpa teille nyt minkä tähden Valtterilla oli niin hauskaa. Ylen hyvä
asia on, tulla omin neuvoinsa toimeen tässä maailmassa. Siitä käy
ihminen raittiiksi ja rohkeaksi, ja jota suuremmat vastukset hän
voittaa, sitä iloisemmaksi käy hänen mielensä. Mutta silloin on myös
tarpeellista ajatella nenän pituutta pitemmälle. Niin pitkälle ei
Valtteri-raukan tuumat ylettyneet.

Kun maja oli valmis, pisti Valtteri turkit päällensä, asetti tötterön
päähänsä ja istui kannolle, joka oli hänellä penkkinä, ja nojasi
käsivartensa kivipöytää vasten. Hän oli mielestään ikäänkuin kruunattu
koko metsän kuninkaaksi. Vahingoksi ei hänellä ollut kuvastinta, jotta
olisi itse voinut nähdä, kuinka mahtavan ja julman näköinen hän oli
siinä mietiskellessään, miten hän uutta valtakuntaansa oikein
hallitsisi.

Valtteri oli tehnyt ahkerasti työtä, ja nälkä rupesi pientä vatsaa
vaivaamaan. Kyllä nyt juusto ja leipä olisi maistanut makealta kuin
pannukakku, mutta niitä ei ollut enää nimeksikään. Valtteri päätti tehdä
kuten Robinpoika. Hän lähti metsään etsimään kokos-pähkinöitä.

Ihmeellistä kyllä; sellaisia pähkinöitä ei kasvanut koko metsässä.
Kummastellen tirkisti Valtteri puitten latvoihin, mutta niissä ei ollut
muuta tarjona kuin tuoreita kuusenkäpyjä. Paremman puutteessa maistoi
hän yhtä käpyä, mutta se oli niin pihkainen ja karvas, ett'ei siitä
ollut syötäväksi.

No, arveli Valtteri, ei se suureksi haitaksi ole; minä pyydän sen sijaan
Lama-eläimen, josta saan hyvän-makuisen suuruksen. Ja jousipyssy kädessä
läksi hän metsästämään. Lama-eläintä ei hän tosin löytänyt, mutta
viitakossa pöykähti sukkela jänö, ja pieni vikkelä orava hypätä hipsutti
kuusen oksalla. Valtteri tähtää jänöä, ja sitten oravaakin, mutta kova
onni; hän ei osu kumpaankaan. Vihoissaan heitti hän pyssynsä pois.
Samassa kulki pieni paimentyttö ohitse. "Anna, ystäväni, minulle vähän
maitoa", sanoi Valtteri, sillä nyt tuli nälkä toden perään.

Kuin tyttö näki tuon karvaisen ilmiön, turkit nurin päällä,
paperitötterö päässä, heiluvat höyhenet ja pitkän parran, huusi hän
pelosta ja juoksi tiehensä. Mitä uskoi hän muuta, kuin että Valtteri oli
itse ilkeä metsän mörkö! Valtteri juoksi hänen jäljessään, ja tyttöparka
oli pelosta vaipua maahan, kuin Valtteri samassa kompastui pitkiin
turkkiinsa ja loukkasi nenänsä kaatuneesen koivuun.

Mitä nyt Valtteria hyödytti metsän kuninkuus, kuin hänen
majesteetillansa ei ollut mitään syömistä. Kesä oli vasta niin alussaan,
ett'eivät edes mustikat vielä olleet kypsiä. Valtteri oli mielissään,
kuin viimein löysi muutamia karpaloita, ja sen enempää ei Robinpoika
sinä päivänä nauttinut. Parempi onni toisten, ajatteli Valtteri; minä
hankin itselleni "Perjantain", niin meitä on kaksi ja saamme yksin
neuvoin puolustaa itseämme villi-ihmisiä vastaan. Valmistettuaan
vuoteensa karhunsammalista pani hän nälkäisenä maata, lammasnahkaiset
turkit korvillaan.

Sill'aikaa olivat Valtterin vanhemmat etsineet häntä kaikkialta,
aavistamatta minne poika oli joutunut. Pelkäsivät jo, että hän oli
pudonnut järveen tahi joutunut suden kynsiin. Silloin tuli pieni
paimentyttö kylään ja kertoi parkuen, että metsässä riehui hirveä mörkö,
jolla oli karvainen nahka ja soikea, sokeritopun kaltainen pää. Koska
kylässä oli monta taikauskoista ihmistä, jotka luulivat kummituksia
olevan metsässä, niin ukot ja akat säikähtivät milt'ei yhtä kovasti kuin
paimentyttö itse. Moni heistä ei uskaltanut koko päivänä liikkua ulkona,
ja peljästyneinä vilkasivat he taaksensa joka kerta kuin tuuli suhisi
korkeissa kuusissa. Mutta urhollisemmat arvelivat jonkun karkulaisen
piilevän metsässä ja päättivät lähteä yöllä miehissä heittiötä kiinni
ottamaan.

Valtteri ei tiennyt tästä mitään, vaan nukkui sikeässä unessa, unhottaen
vatsansa vaatimukset, kuin kylänmiehet yht'äkkiä havaitsivat hänen
majansa ja piirittivät sen. He lähenivät hyvin varovasti, seipäitä ja
lapioita aseina, ja kurkistivat majaan. Kas tuossa kai nukkuu
karkulainen, sanoivat miehet keskenään.

"Odotapas vähäsen!" sanoi yksi heistä. "Tuolla nurkassa on jotain
karvaista; mitäs, jos se olisi karhu?"

"Nuijitaan se, ennenkuin se herää", sanoi toinen miehistä; "muuten puree
se meitä."

Juuri samassa uneksi Valtteri ihmissyöjistä, jotka tulivat Robinpojan
saareen ja olivat siinä paikassa paistaa hänet illalliseksi. Unelma oli
niin selvää ja elävätä, että Valtteri säikähtyneenä hyppäsi istualleen,
ja kuuli samassa miesten lausuvan: nuijitaan se! Valtteri ei tiennyt
muuta uskoa, kuin että nämä olivat Robinpojan villi-ihmisiä, jotka
aikoivat hänestä tehdä hyvän paistin. Nyt Valtterin suuri rohkeus
katosi. Hänestä tuntui hirveältä joutua muiden syötäväksi juuri nyt,
kuin hänen itsensä oli niin kova nälkä, ja mitähän isä ja äiti ja siskot
sanoisivat kuultuansa, kuinka surkeasti hänen, poika paran, oli käynyt?
Tätä ajatellessaan purskahti Valtteri itkuun, eikä voinut sanoa muuta
kuin: "hyvät herrat, ihmissyöjät, säästäkää henkeni, minusta tulisi niin
laiha paisti, en ole moneen aikaan syönyt muuta kuin karpaloita!"

"Jopa nyt", sanoi yksi miehistä; "Valtterihan se on, jota koko päivän
olemme etsineet! Nouse ylös, poika, ja pötki paikalla kotia vanhempiesi
luo! Muutoin tiedä, että metsä on täynnä hyviä vitsoja!"

Kovin häpeissään nousi Valtteri vuoteeltaan, ja hämillään olivat
miehetkin, jotka äsken pitivät häntä karhuna. Juhlasaatossa veivät he
Valtterin kotiin, ja päälle päätteeksi pukivat he hänen lammasnahkaisiin
turkkiin ja asettivat paperitötterön hänen päähänsä. Vanhemmat
ihastuivat niin, ett'eivät muistaneet vihastuakaan. "Paha poika, paljon
huolta olet meille saattanut," sanoivat he, "mutta olkoon se
rangaistukseksi, että koko päivän sait elättää itseäsi paljailla
karpaloilla."

Valtteri suuteli isänsä ja äitinsä käsiä. Hän olisi mielellänsä pyytänyt
heiltä anteeksi, mutta suu kun oli täynnä äsken paistettua kakkua, ei se
käynyt päinsä. Hän ajatteli itsekseen, että kokospähkinät ja
Lama-eläimet kyllä ovat hyvät ajallaan, mutta nyt olisi hän vaihtanut
koko Robinpojan saaren voileipään.

Valtteri oli jotensakin nolo, varsinkin sitte, kuin vatsa oli täytetty.
En tiedä, lieneekö väärin kertoa, mitä hän seuraavana yönä teki. Hän
hiipi vielä kerran hiljaan ulos ja juoksi avojaloin aika kyytiä metsään.
Tulitikkuja otti hän mukaansa; niillä sytytti hän valkeesen havumajansa,
jonka hän edellisenä yönä oli rakentanut. Itse seisoi hän miettiväisenä
vieressä ja katseli, kuinka liekki kohosi taivasta kohden; peljästyneinä
pakenivat pienet lintuset savua, ja aamuinen aurinko kätki hämmästyneenä
kauniit kasvonsa pilviin. -- Siinä palaa valtakuntani! ajatteli
Valtteri.

Niin vaan! Tämä ei ollut ensimmäinen valtakunta, kuin poroksi muuttui,
eikä myöskään ole viimeinen. Mutta Valtteri hiipi varovasti takaisin
vuoteellensa lämpöisessä huoneessa, ja vaikka hän oli nähnyt paljon
rääkkiä autiolla saarellansa, pääsi häneltä vielä, peitettä korville
vetäessään, salainen huokaus:

      _Onnellinen Robinpoika_.



Valtteri kuudennen kerran pulassa.

Valtteri menee metsästämään ja ampuu merkillisen huonosti.


Nyt oli talven selkä taittumaisillaan ja hanki jo kannatti aamusilla.
Valtteri oli saanut sukset Oulusta, ja niillä oli erinomaisen hauska
hiihtää hangella. Välistä mentiin aika luikua kedon poikki, välistä
järvellä; joskus metsään taikka kylään. Alas mäkeä mentiin että hujahti.
Mäessä pysyi Valtteri seisoaltaan, ja siihen eivät kaikki kyenneet.
Alussa meni hän usein nurinniskoin, kupsis nokka lumeen ja sääret
pystyyn! Onnistuipa vähitellen paremmin, ja viimeiseltä pysyi Valtteri
suksilla Taivasmäessä, joka oli lähes yhtä korkea kuin kirkontorni.
Silloin Valtteri isotteli. -- "Koettakaapas muut!" sanoi hän. Kiitos
vain, vastasivat pojat, ja laskivat mieluummin kelkoilla tätä jyrkkää
mäkeä.

Nyt oli pääsiäinen tulossa, jolloin poikien piti saaman lupaa, mutta
yksi päivä tuli heidän vielä lukea. Kovaksi onneksi oli sinä päivänä
hyvin kaunis ilma; aurinko valaisi herttaisesti lunta, ja puut olivat
kuurasta valkoiset. Valtteri joutui kiusaukseen, jota ei voinut
vastustaa. Varahin aamulla lähti hän, voikakku taskussaan ja jousipyssy
kädessä, metsään hiihtämään. Menen metsästämään, ajatteli hän. Ehkä
kohtaan suden; sen paikalla ammun. Onhan nuoleni kärjessä neula. Vähän
aikaa vaan viivyn tällä matkalla. Kyllä sitten ehdin läksynikin lukea.

No niin, sillä erää ei Valtteri mitään sutta nähnyt, mutta kyllä
toisella kertaa, josta tapahtumasta saat kuulla ensi kertomuksessa. Nyt
löysi hän vain metsäkanan jälkiä koivikossa ja etempänä jäniksen jälkiä.
Yhden tekevä jos ammun jäniksen, ajatteli Valtteri. Se kelpaa ainakin
syödä. Ja äiti ihmettelee, kuin minä tuon jäniksen paistia
päivälliseksi.

Missä nyt jänikset piilivät, sitä ei kukaan tarkoin tiennyt; Valtteri
seurasi jälkiä, mutta ei näkynyt Jussin korviakaan pensaista. Saanpa
tyytyä metsäkanaan, arveli Valtteri. Maistuupa sekin voissa paistettuna
hillon kanssa koko hyvältä.

Mutta kumma kyllä, Valtteri ei nähnyt metsäkanastakaan muuta kuin
jäljet. Oravan minä ammun, sanoi hän; mutta minä lasken vaan hiukan
kuonoon, niin että se tipahtaa maahan, ja sitte pistän sen häkkiin,
jossa se saa hyppiä pyörällä. Kyllä mar Lottakin sille nauraa!

Aivan oikein, korkean kuusen oksalla hyppäsikin orava, Valtteri asettui
kuusen juurelle ja jännitti jousensa. Mutta orava hyppäsi oksalta
oksalle ja katosi aina väliin. Valtteri kierteli puuta sinne tänne,
mutta ei löytänyt sopivata ampumapaikkaa. Yht' äkkiä lasketti orava
toiseen puuhun ja katosi.

Lienee parasta, jos hiihdän kotia, koska voileipäkin on loppunut,
ajatteli Valtteri. Mennessä ammun harakan, jos kohdalle sattuu. Mutta
annanko sen kissalle vai naulaanko tallin seinään? Taidanpa naulata.
Sepä näyttää komealta, ja Joonas sanoo aina talliin mennessään: kas
tuossa harakka, jonka Valtteri ampui.

Olispahan sekin käynyt päinsä, jos harakka olisi paikalle sattunut.
Mutta Valtteri ei sitä tavannut, ja tämä pisti hänen vihaksensa. Kotiin
tultuaan ajatteli hän: minä otan kanahuoneen ikkunanlasin pilkaksi, niin
saan nähdä, kuinka pitkälle nuoli lentää.

Hän jännitti jousensa ja nuoli lentää hivahti, mutta sattuikin seinään
ja putosi maahan. Sepä ihme, jos en lasiin osaisi, ajatteli Valtteri, ja
ampui vielä kerran ja toisenkin. Vihdoin kävi kohdalle. Kilin kalin,
jopa särkyi lasi; nuoli meni ikkunasta sisään ja sattui parahiksi
Kukkakiekoosen, joka aikojaan nuhjaili päivänpaisteessa. Kukkukiekoo!
huusi kukko. Nyt säikähti Valtteri ja mennä hipsutteli kammariinsa; ei
ollut hänellä sutta, ei jänöä, ei metsäkanaa, ei oravata, eikä
harakkata, mutta lasin helinä kuului korvissa ja omaatuntoa kaiveli
onnettoman kukkukiekoon kuolema.

Eipä kauan viipynytkään, ennenkuin asiat tutkittiin ja tuomio
julistettiin. Läksy oli unhotettu, ja sen osaaminen kävi päin männikköä.
Leena tuli sisään päivitellen, että kukko parka teki loppuaan. Valtteri
ei kieltänyt; hän puhuikin aina totta. Kuinka luulet asian päättyneen?
Aluksi sai Valtteri kukon murhaamisesta maistaa isän keppiä, semmoinen
tapa oli siihen aikaan. Mutta läksyn laiminlyömisestä langetettiin se
tuomio, että Valtterin täytyi koko seuraava päivä istua kirjansa
ääressä, kuin muut pojat pääsiäisluvan saatua leikkivät täyttä kyytiä.

Olen vieläkin näkevinäni, miten Valtteri surullisena nojaten käteensä
katselee ikkunasta muiden poikain mäenlaskua Taivasmäessä. Toiset ovat
lakaisseet lumen jäältä ja luistelevat luistimilla. Kirja on kyllä
seljällään, ja onpa muitakin kirjoja vieressä, mutta nyt ei luku maita,
kun ajatukset liitelevät nietoksissa toverien tykönä. Valtteri parkaa!
Miksikä juuri eilen oli niin kaunis ilma, ja miksikä kukko sattui
istumaan juuri ikkunan kohdalla? Mahdoton on kenenkään tietää, mihinkä
poika nulikat juoksevat, ja minne nuoli milloinkin lentää. Paras on
pysyä paikallaan, kunnes läksyt ovat luetut. Muutoin voi kenelle hyvänsä
tapahtua, että hän juoksee metsään, ampuu kukon kuoliaaksi, ja sitte
täytyy hänen vain ikkunasta katsella, kuinka kumppanit huvittelevat
nietoksissa.



Valtteri seitsemännen kerran pulassa.

Miten rohkean Valtterin piti susia tappaman.


Keväällä vähän ennen Juhannusta kuuli Valtteri puhuttavan, että metsässä
oli näkynyt susia, ja se oli Valtterin mieleen. Hän oli erittäin rohkea.
Koulussa toverien kesken ja kotona siskojen seurassa kerskaili hän
usein: mitäpäs _yhdestä_ sudesta; vaikkapa heitä tulisi _neljä_ vastaan!
Kuin Valtteri löi painia Kalle Uitamon tahi Vilho Välkyn kanssa ja
paiskasi ne maahan, sanoi hän: sellaisen kyydin minä sudellekin
näyttäisin! Ja kuin hän ampui nuolen Joonaan selkään, että
lammasnahkaiset turkit ropsahtivat, sanoi hän taas: noin minä sinut
ampuisin, jos olisit susi!

Kyllä hän muutamien mielestä laski vähän liikaa, Valtteri parka. Mutta
täytynee uskoa häntä sanoistansa. Sentähden sanoivatkin hänestä Joonas
ja Leena: kas tuossa Valtteri, joka susia ampuu! Ja muut tytöt ja pojat
sanoivat: tuossa rohkea Valtteri, joka yksin uskaltaa neljän kanssa
tapella!

Vähimmin epäili kykyään Valtteri itse. Eräänä päivänä varusti hän
itsensä oikein sutten surmaksi. Hän otti mukaan rumpunsa, jonka toiseen
kanteen oli tullut reikä, kuin kerran astui sen päälle ylettyäksensä
ottamaan pihlajanmarjoja, sekä tinaisen miekkansa, jonka hän oli
hakannut tylsäksi ihmeellisellä rohkeudella lyödessään
karviaismarjapensaita, jotka hänen silmissään olivat koko
vihollisarmeija. Nauris- ja jousipyssyänsä sekä korkkipistooliansa hän
ei suinkaan nyt jättänyt kotia. Poltettua korkkia pisti hän housun
taskuun, tehdäksensä sillä viikset itselleen, niin myös punaisen kukon
sulan lakkiin pantavaksi, jotta näyttäisi oikein hirvittävältä. Paitsi
sitä oli hänellä takin taskussa luupäinen kääntöpää veitsi, jolla hän
aikoi leikata pois suden korvat, kuin se oli tapettu, sillä tätä hän ei
raaskinut tehdä, kuin susi oli hengissä.

Parahiksi Joonaskin lähti myllyyn ja Valtteri sai istua kuorman päälle;
iloisesti haukkuen juoksi Halli vieressä. Metsätielle tultua katseli
Valtteri varovasti ympärilleen, olisikohan joku susi pensaissa piilossa,
ja kysäsi Joonaalta, pelkäisivätköhän sudet rumpua. "Se on tietty",
vastasi Joonas, ja Valtteri löi rumpua kaikin voimin, niin kauan kuin
metsää kesti.

Kuin he tulivat myllylle, kysyi Valtteri kohta, oliko hiljakkoin ollut
susia lähitienoilla. -- "On mar," sanoi mylläri, "viime yönä repivät
sudet meidän parhaan pässimme tuolla riihen tykönä." -- "Vai niin",
sanoi Valtteri; "olikohan niitä monta?" -- "Kukapa sen tietää", vastasi
mylläri.

"Yhden tekevä", sanoi Valtteri; "kysyin vain tietääkseni, onko Joonas
mukaani tarpeen. Kyllä minä _kolmesta_ murheen pidän, mutta jos niitä on
useampia, niin pääsevät kenties karkuun, ennenkuin ehdin kaikki tappaa."

"Sinun sijassasi menisin mieluummin yksin; se olisi rehellisempää",
sanoi Joonas.

"Paras lienee kuitenkin, että tulet mukaani", sanoi Valtteri. "Kenties
on niitä montakin." -- "Ei minulla nyt ole aikaa", sanoi Joonas, "ja
varmaankaan niitä ei ole useampia kuin kolme, kyllä sinä ne yksinkin
hoidat."

"Se kyllä on tosi", sanoi Valtteri; "mutta katsopas Joonas, jos niitä on
kolme, niin yksi niistä voisi karata minuun takapuolelta, ja siten olisi
minun hankalampi saada ne tapetuksi. Jos vain tietäisin, ett'ei niitä
ole useampia kuin _kaksi_, menisin huoletta, sillä ne minä otan yhden
kumpaiseenkin kouraan ja ravistan niitä kahta kauheammasti, kuin Susanna
muori ennen minua tukasta."

"Ei suinkaan niitä mahdakaan olla enempää kuin kaksi", sanoi Joonas.
"Kaksi niitä tavallisesti vain on yhdessä joukossa, kuin repivät lapsia
ja pässiä. Kyllä sinä niitä höyhentelet ilman minuakin."

"Mutta kuules, Joonas," sanoi Valtteri, "jos niitä on kaksi, voisi
toinen kumminkin päästä karkuun ja purra minua sääreen, sillä vasen
käteni on heikompi kuin oikea. Saathan tulla mukaan ja varustaa aika
kangen käteesi, jos niitä todellakin olisi kaksi. Jos siellä vaan on
_yksi_, heitän sen molemmin käsin elävänä niskoilleni, ja kimmurtelkoon
sitte kuinka tahansa, kyllä minä sen pitelen."

"Kuin tarkemmin asiata mietin", sanoi Joonas, "ei siellä varmaankaan ole
muuta kuin yksi. Mitäpä kaksi yhteen pässiin tarttuisi? Hyvä jos yhdelle
riittää."

"Mutta jos kumminkin lähtisit, Joonas", sanoi Valtteri. "En minä yhtä
pelkää, mutta en ole vielä oikein tottunut siihen työhön. Jos se hylky
repii uuden takkini."

"Jopa alan uskoa, ettei Valtteri olekaan niin rohkea kuin sanotaan,"
päätteli Joonas. "Ensin piti sinun tapella neljää vastaan, sitten
kolmea, sitten kahta, sitten yhtä, ja nyt vaadit apua tähänkin. Ei
ikipäivänä se käy päinsä; mitä ihmiset tästä sanovat? Pian aikoja
arvelevat he Valtteria pelkuriksi."

"Ne laskevat valetta," sanoi Valtteri. "En ollenkaan pelkää, mutta onhan
hauskempi, kuin meitä on kaksi. Saisipahan olla toinen katsomassa, kuin
minä sutta sutkin, niin että tomu turkista pöllyää."

"No, saathan ottaa myllärin pienen Annin kiveltä katsomaan tätä menoa",
sanoi Joonas.

"Ei, hän säikähtäisi", sanoi Valtteri, "eikä muutenkaan ole soveliasta
tytön olla sudenjahdissa. Lähde pois vain sinä, Joonas, niin saat pitää
nahan, minä tyydyn korviin ja häntään."

"Kiitos vain!" sanoi Joonas. "Nahan saat itse pitää. Kyllä jo huomaan,
että olet pelkuri. Hyi häpeätä!"

Tämä loukkasi Valtterin kunniata. "Minä näytän, ett'en pelkää", sanoi
hän, ja otti rumpunsa, miekkansa, kukonsulkansa, kääntöpää-veitsensä,
putkipyssynsä ja pistoolinsa ja lähti yksin metsään sutta tappamaan.

Ilta oli kaunis ja linnut lauloivat puitten oksilla. Valtteri kulki
hiljaa ja varovasti. Joka askeleella katsoi hän ympärilleen, väijyisikö
joku kiven takana. Oli aivan, kuin jotain olisi liikkunut tuolla ojan
pohjalla. Kenties oli se susi. Paras lienee, että lyön rumpua, ennenkuin
sitä lähestyn, ajatteli Valtteri.

Trrrrrr, niin löi hän rumpuaan. Silloin taas liikahti... Vaa! Vaa! ja
varis lensi ojasta. Kohta Valtteri taas kehkaantui. Hyvä, että on tuo
rumpu mukanani, ajatteli hän, ja astui rohkeasti eteenpäin. Hän lähestyi
lähestymistään riihtä, jonka luona sudet olivat pässin tappaneet. Mutta
mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämmältä näytti riihi. Sen oli ilma
syönyt harmaaksi. Kuka tiesi, kuinka monta sutta siellä piileilee!
Kenties ovat vielä jossakin nurkassa samat, jotka pässinkin söivät.
Tässä oli kamalat paikat. Ei ainoatakaan ihmistä ollut liki tienoilla.
Ilkeätä olisi joutua suden vatsaan näin keskellä päivää, tuumasi
Valtteri itsekseen. Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä kauheammalta ja
harmaammalta näytti riihi ja sitä hirveämmältä tuntui joutua susien
syötiksi.

Palaanko ja sanon tapelleeni sutta vastaan, joka kuitenkin pääsi
karkuun? ajatteli Valtteri. Häpee! sanoi omatunto. Etkös muista, että
valehteleminen on suuri synti Jumalan ja ihmisten silmissä? Jos tänään
valehtelet sutta lyöneesi, syö se sinut huomenna suuhunsa.

Kyllä minä riihelle menen, ajatteli Valtteri, ja menikin, mutta ei toki
aivan lähelle. Hän meni vain niin likelle, että näki pässin verestä
ryötyneen nurmikon ja villatukkoja, joita sudet olivat pässi raukasta
repineet. Tuopa näytti oikein pelottavalta. Mitähän pässi mahtoi tuumata
sutten kynsissä! arveli Valtteri itsekseen. Ja samalla kävi kylmä
väristys pitkin hänen selkäänsä takinkauluksesta saapasvarsiin asti.

Parasta on, että lyön rumpua, ajatteli hän ja alkoi jälleen. Kamalalta
kuului. Kajahdus riihen seinästä kuului melkein sutten ulvonnalta.
Rummun pulikat seisahtuivat Valtterin käsissä, ja hän ajatteli: nyt ne
tulevat!

Oikein arvattu! Samassa näkyi riihen alta ruskeakarvainen sudenpää. Mitä
Valtteri nyt teki? Rohkea Valtteri, joka yksin voitti neljä, heitti
rummun senkin seitsemän kyytiä ja lähti aika luikua käpälämäkeen myllyä
kohden.

Mutta kova onni! Susi seurasi jäljestä. Valtteri vilkasi taaksensa,
mutta susi, sukkelampi häntä, oli ainoastaan muutaman askeleen päässä.
Sitä kiivaammin livisti Valtteri. Mutta hämmästys valtasi hänet perin
pohjin; hän ei enää nähnyt eikä kuullut, hän juoksi yli liekojen,
kivien, ojien, pudotti rumpupulikkansa, miekkansa, jousipyssynsä ja
pistoolinsa, ja julmassa kiireessään kompastui hän mättääsen. Siihen jäi
hän makaamaan ja susi karkasi hänen päällensä.

Se oli hirmuinen tapahtuma. Nyt luulet kai lopun tulleen Valtterista ja
hänen retkistään. Sepä olisi vahinko. Mutta älä pelkää, ei vielä sentään
niin hullusti käynyt. Tämä susi olikin hyvätapainen susi. Se tosin
hyppäsi Valtterin päälle, mutta ravisti ainoastaan hänen takkiaan ja
nuuski hänen kasvojansa. Valtteri huusi kuin hurja!

Onneksi kuuli Joonas taas myllylle hänen hätähuutonsa ja riensi avuksi.
-- "Mitä on tapahtunut, kun niin surkeasti huudat?" kysyi hän.

"Susi! Susi!" huusi Valtteri, eikä saanut muuta suustansa.

"Susiko?" sanoi Joonas. "En minä mitään sutta näe."

"Ole varoillasi, se on täällä, se on purrut minut kuoliaaksi!" vaikeroi
Valtteri.

Nyt Joonasta nauratti; hän nauroi niin, että nahkavyö hänen
vyötäisillään tutisi. "Vai semmoinenko se susi olikin?" sanoi hän. "Sekö
se oli, jota lupasit höyhentää ja heittää niskoillesi, jos kuinkakin
kimmurteleisi? Katsopas sitä vähän tarkemmin. Vanha ystävämme,
uskollinen Mustihan se on. Onpa saattanut löytää pässin luita riihen
läheltä. Kuin löit rumpua, tuli Musti esiin, ja kuin sitten läksit
juoksemaan, lähti Musti perään, kuten ainakin, kuin telmit ja leikit
hänen kanssaan. Huuti Musti, häpeetkös, kuin ajat semmoisen sankarin
pakoon!"

Valtteri nousi ylös häpeissään. "Huuti, Musti!" sanoi hän puoleksi
mielissään, puoleksi vihoissaan. "Koirahan se vain olikin. Olispahan
ollut susi, niin kyllä sille olisin passit antanut..."

"Kuuleppa, Valtteri, minun neuvoani: kehu toisten vähemmin, niin saat
enemmän toimeen," lohdutteli Joonas. "Ethän sinä mikään pelkuri ole?"

"Minäkö pelkuri! Saatpa nähdä, Joonas, kuin karhu joskus tulee
vastaamme. Minä, näet, ... mieluummin tappelen karhujen kanssa."

"Vai niin, joko taas!" nauroi Joonas. "Valtteri parka, muista se, että
ainoastaan pelkurit kerskaavat! Oikein urhollinen mies ei koskaan kehu
rohkeuttaan."



Valtteri kahdeksannen kerran pulassa.

Miten Valtteri hakee aarretta tullaksensa rikkaaksi.


Kaukana metsässä oli pieni tölli, jossa asui vanha torppari vaimoineen.
Nuorena ollessaan taisteli hän urhollisesti sodassa maansa vihollisia
vastaan, mutta nyt rasitti vanhuus sekä häntä että hänen vaimoansa, ja
he olivat jo kumpainenkin harmaapäiset. Kuitenkin työskentelivät he
uutterasti peltoliuskallaan ja pienessä perunamaassaan lähellä
mökkiänsä. Ukko ampui joskus teirejä metsistä, ja vaimo teki kesän
alussa hyviä kylpyvastoja nuorista koivunvarvuista. Niitä möivät he
kaupunkiin ja ostivat rahoilla tupakkaa ukon visaiseen piippunykään ja
kahmalollisen kahvia muijan kiiltävään pannuun, pyhäiltaa varten.

Kenellekään vääryyttä tekemättä eleli tämä vanha pariskunta sovinnossa
ja Jumalan pelossa; kuitenkin puhuttiin heistä yhtä toista kylän kesken.
Torpparin sanottiin tietävän suuren aarteen, joka oli metsään kätketty;
hänen yksin sanottiin tietävän, miten se sieltä saataisiin. Menipä aina
joku, kuokka ja lapio kädessä, ukolta urkkimaan aarteen säilytyspaikkaa
ja tinkimään häneltä puolia rahoista. Silloin vanha sotilas myönsi
hymysuin itsellään olevankin aarteen, ja sanoi semmoisen olevan
muillakin, vaan se ei ollut senkaltainen, jona sitä ihmiset pitivät.
Viimein eivät tietäneet mitä uskoa, mutta yksin mielin päättivät he
ukolla olevan salaisuuden, jota hän ei tahtonut ilmaista.

Joonas, joka palveli Valtterin vanhemmilla, oli muutoin kelpo mies,
mutta jotenkin taikauskoinen. Hän kertoi usein iltasilla Valtterille,
että metsässä paloi taikavalkea, ja joka sen näki, hänen piti heti
juokseman valkealle, taaksensa vilkasematta, sanaakaan puhumatta, ja
heittämän siihen terästä. Silloin tulisi maan sisästä näkyviin suuri
vaskikattila täynnä kultarahoja. Tähän hänen pitäisi käymän kiinni ja
korjaaman koko aarre itselleen. Koska kattila oli raskas, täytyi käyttää
vielä muitakin keinoja saadakseen sitä maasta ylös, mutta näitä ei
tiennyt kukaan muu kuin torppari.

Tätä kuunteli Valtteri suurella kummastuksella ja piti aika hauskana
saada koko kattilallisen kultarahoja. "Mutta mitähän niillä tekisin",
sanoi hän. "Antaisinkohan ne isälle?"

"Taitaapa olla parasta", arveli Joonas. "Aina siihen joku neuvo löytyy,
kunhan vain ensin saat kattilan käsiisi. Ei se niin helposti käy, kuin
luulet."

"Kyllä minä kattilan korjaan", arveli Valtteri. "Tiedäppäs, minä olen
julman väkevä, kuin oikein käyn täydestä kädestä kiinni. Varalta otan
minä sentään torpparin mukaani. Isä kyllä tallentaa rahani, kunnes
kasvan suureksi, ja niillä toimitan vielä mainioita töitä. Aluksi
rakennan ison linnan, muurit hopeasta ja portit kullasta, jossa sitte
kaikki asumme, ja sinäkin, Joonas, saat oman kammarin. Sitte ostan minä
uljaita hevosia, varustettuja komeilla satuloilla ja mäkivöillä, ja
kullatut vaunut: niissä ajan itse, ja sinä, Joonas, seisot takana. Vene
pitää minulla myöskin oleman ja siinä kauniit purjeet ja liput, paljon
parempi kuin Lunkentus, ja paraimmat kelkat ja luistimet ja pallit, kuin
maailmasta löytyy. Joka päivä syömme pannukakkua päivälliseksi. Paitsi
sitä hankin itselleni kullatun rummun, pitkän miekan ja oikean pyssyn,
ruutisarven, luoteja ja nalleja."

"Sillä sinä sitte ammut susia", virkkoi Joonas pilkallisesti.

"Niinpä niinkin", vastasi Valtteri hiukan häpeissään. "En minä
karhuakaan pelkäisi."

"Taasko kehutaan!" sanoi Joonas. "Etkö muista, kuinka Mustia pakenit?"

"Varmaan jää rahoja vielä sittekin", keskeytti Valtteri. "Tähteillä
saisin ostaa rinkilöitä, mutta tuskin jaksaisin niitä syödä, ennenkuin
kuivaisivat."

"Parempi olisi ostaa uusi tupa torpparille, ja hänen vaimollensa lehmä",
sanoi Joonas. "Kyllä ne tarpeen olisivat. Ja monelta köyhältä lapselta
puuttuu ruokaa ja vaatteita."

"Hyvä, että muistit sen, Joonas", sanoi Valtteri. "Tuvan minä rakennan
enkä lehmääkään unhota. Kaikkein köyhäin lasten pitää saaman ruokaa ja
vaatteita."

"Mutta sinulla ei ole rahoja vielä", virkkoi Joonas.

"Eipä paljoa puutu", vastasi Valtteri. "Huomispäivänä menen torpparin
luo. Tule sinäkin, Joonas, niin meidän on hauskempi kolmen kesken
pimeässä metsässä."

"Ei minulla ole aikaa", sanoi Joonas. "Mene sinä yksin vain. Onnea
matkalle!"

"Kiitos, kiitos", vastasi Valtteri.

Samana iltana meni Valtteri haasta hakemaan hyvää onkivapaa itselleen;
siellä oli nikkarin pieni Maijakin riipimässä katajia sunnuntaiksi,
sillä nyt oli lauantai-ilta. Valtteri ajatteli kävellessään isoa
vaskikattilaa, uutta hopealinnaansa, torpparin tupaa ja lehmää ja
kaikkia köyhiä lapsia, joiden piti saaman ravintoa ja vaatteita. Eiköhän
täällä näkyisi taikavalkeita, ajatteli Valtteri; ja aivan oikein,
samassa näki hän suuren valkean palavan puitten välissä. Nytkös pieni
sydän sykki. -- Tuo on epäilemättä taikavalkea, päätti hän, koska se
palaa ilman savua, niinkuin taikavalkeat ainakin.

"Tuletko, Maija, kanssani tuonne torpparin luo?" kysyi hän. "En varmaan
tiedä, osaanko sinne." Valtteri tiesi kyllä tien, mutta epäili
kumminkin, eikä mielellään kulkenut yksin metsässä.

"Odottappas vähän, kyllä tulen, kuin saan esiliinani täyteen katajia",
sanoi Maija. "Minun on kotimatkalla mentävä siitä sivutse."

"Hyvä!" Valtteri odotti, ja katseli sill'aikaa valkeata, joka isoni
isonemistaan; vähän päästä lähtivät lapset ja saapuivat pian tuvalle.
Suuret puut estivät valkeata näkymästä sinne.

"Hyvästi", sanoi Maija.

"Hyvästi vain", sanoi Valtteri ja meni tupaan. Hän astui rohkeasti
sisälle; ei hän toki vanhaa torpparia peljännyt. Mutta vähän hämille
kävi hän nähdessään vanhan ukon rauhallisena ja hartaana lukevan
vaimollensa isosta kirjasta. Tuskin rohkeni Valtteri sanoa asiatansa.

Mutta kuin kerran oli paikalla, täytyi hänen se tehdä. "Vaari kulta,
oletteko nähneet suurta taikavalkeata, joka palaa metsässä?" kysyi
Valtteri.

Ukko lakkasi lukemasta, ja luoden Valtteriin erinomaisen kauniin, mutta
vähän leikkillisen silmäyksen, vastasi hän, tätä kysymystä
kummaksumatta: "Mistä pikku herra sen tietää?"

"Minä näin sen itse", vastasi Valtteri kiivaasti. "Tulkaa ulos, niin
saatte tekin nähdä sen, kuin kuljemme vähän matkaa tietä myöten."

"Niinkö luulet? No, mennäänpä tuota katsomaan", sanoi ukko.

"Tulkaa, tulkaa, mutta lähdetään kohta", sanoi Valtteri, vetäen ukkoa
muassaan portaille ja maantielle.

"En minä mitään valkeata näe", sanoi ukko.

"Odottakaa, kuin pääsemme tuonne mäelle, sieltä se näkyy", vakuutti
Valtteri.

Niin olikin. Kuin nousivat mäelle, näkivät he kumpikin saman suuren
valkean, jonka Valtteri oli nähnyt välkkyvän puitten välistä. Se oli nyt
kohonnut korkeammalle, puiden latvain tasalle, ja oli suuri ja
ympyriäinen kuin kärrinpyörä. Mutta nytkös Valtteri kävi noloksi. Jota
hän oli valkeana pitänyt, olikin täysikuu, joka illan hiljaisuudessa
nousi metsän takaa.

"Näinkö kauaksi sinä, Valtteri rukka, olet juossut kuuta katselemaan?"
kysyi ukko.

"Sepä ihmeellistä", sanoi Valtteri häpeissään. "Se oli aivan kuin taika
valkea."

"Mitä sinä taikavalkeaksi sanot?"

"Semmoista valkeata, joka palaa maahan kätketyn aarteen kohdalla."

"No, sitte on kuukin taikavalkea", sanoi ukko. "Se valasee joka yö maan
aarteita. Se kuvastaa aurinkoa, joka paistaa yli koko maan ja valvoo
päivän töitä'"

"Mitähän aarteita kuu valasee?" kysyi Valtteri uteliaasti.

"Luonnon lepoa, työmiehen unta ja omantunnon rauhaa", vastasi vanhus.
"Työnteko on meille suuri siunaus; se virkistää ruumiin ja sielun voimat
ja tuottaa meille, Jumalan avulla, jokapäiväisen leivän. Mutta työn
päätyttyä on lepo myös ihana Jumalan lahja. Kuu on yön silmä, joka
vartioitsee ihmisen rauhaa."

Valtteri kuunteli tätä tarkkaan, mutta hänen ajatuksensa olivat niin
maan alaisissa aarteissa ja taikavalkeissa kiinni, ett'ei hän vähällä
helpottanut. -- "Vaari kulta," sanoi hän, "tiedän kyllä, että voitte
neuvoa minulle aarteen täällä metsässä. Kuin rikastun, rakennan teille
uuden tuvan ja hyvän lehmän ostan teille, ja kaikki köyhät teen minä
rikkaiksi."

"Niinkö sinä tuumailet?" sanoi vanhus. "No sitte myönnän, että todella
tiedän suuren aarteen, josta kaikki köyhät rikastuvat."

Valtterin silmät suurenivat. "Missä se on, vaari kulta? Mennään paikalla
sitä hakemaan!"

"Ei tarvitse kauas mennä", sanoi ukko. "Se aarre on minun tuvassani."

"Onko se kotona, tuvassanne, ja saanko todella nyt jo nähdä sen?"

"Saat kyllä; lähde vain kanssani."

Nyt he lähtivät takaisin tupaan, ja Valtteri katseli uteliaasti
ympärilleen, eikö pimeistä nurkista näkyisi hopeaa tai kultaa kiiltävän.
Mutta tupa oli köyhän miehen tupa; siellä oli ainoastaan uunin muuri ja
sänky ja penkki ja pöytä ja pata ja rukki, ja seinällä riippui pyssy ja
kirves ja vanha miekka ja nahkavyö. Pimeimmästä solasta kiilui kuitenkin
jotain niinkuin hohtavat hiilet, ja tämä oli Valtterista hirveätä; mutta
likempää katsoen väijyivät siellä vanhan harmaan kissan silmät hiiriä
permannon raosta.

"No, missä on aarteenne, vaari kulta?" kysyi Valtteri, kuin ei nähnyt
merkkiäkään puheena olleesta suuresta vaskikattilasta.

"Täällä!" sanoi ukko, taluttaen Valtterin pienen pöydän luo, jolla
raamattu oli avattuna, kuten aina lauantai-illoin. "Tässä on minun ja
kaikkein ihmisten kallein aarre, Jumalan sana. Se aarre tekee köyhät
rikkaiksi, surulliset iloisiksi, ja kaikki onnettomat ja murheelliset
saavat siitä ikuisen lohdutuksen. Ei tätä aarretta tarvitse pimeästä
metsästä etsiä eikä kaivaa maan mullasta, kuten ahneet ihmiset tekevät,
siinä harhaluulossa, että siten helposti saavuttavat ajallista
rikkautta. Sillä tämä aarre annetaan meille pyhässä raamatussa,
hengellisissä kirjoissa, virsissä ja Jumalan sanan saarnassa. Me saamme
sen ilmaiseksi, ja se tekee meidät ikuisesti rikkaiksi, jos vain itse
haluamme. Moni ei siitä huoli, vaan syö vatsansa täyteen ja etsii
kultaa, mutta hänen sielunsa jää kuitenkin köyhäksi. Sillä hopeasta ja
kullasta ei oikeata iloa synny, ainoastaan murhetta, turhuutta ja
omantunnon rauhattomuutta. Mutta Jumalan sanasta saa suloisen
lohdutuksen ja ilon elämässä ja kuolemassa, ja jotka sen aarteen
omistavat, ovat tyytyväiset ja rikkaat köyhyydessäänkin; sillä he ovat
Jumalan lapsia ja pyhät enkelit heitä varjelevat kaikesta hädästä ja
vahingosta. Sitä aarretta pitäisi sinunkin etsimän; se hyödyttäisi
paljon enemmän kuin ymmärtämättömäin ihmisten lorut maahan kätketyistä
kattiloista, joita ei koskaan liene ollutkaan."

Valtteri rupesi itkemään. -- "Eikö täällä metsässä sitte ole aarretta
ollenkaan?" kysyi hän.

"Saattaneepa olla," sanoi ukko, "että ihmiset ennen vanhaan sodan
aikoina hautasivat tavaransa maahan, eikä heillä ollut tilaisuutta niitä
sieltä korjata ennen kuolematansa. Tapahtuupa joskus, että maanviljelijä
löytää maasta hopearahoja ja muuta sellaista, jota ei ruoste eikä maan
kosteus syö. Mutta puhe taikavalkeista ja muista senkaltaisista on
taikauskoa, jolle viisas ihminen nauraa. Tule tänne, niin näytän
sinulle, mitä kerran löysin tuolta mäkirinteestä."

Ukko otti hyllyltä vanhan rautakappaleen, niin ruostuneen, että tuskin
erotti, mikä kapine se alkuaan oli ollut. -- "Tämä ruostunut rauta",
sanoi hän, "on ennen muinoin ollut miekka, jonkun korkea-arvoisen
sotaherran oma, sen voi nähdä kahvaan upotetun kullan sijoista. Se on
kukaties ollut mahtavan kuninkaan tai päällysmiehen miekka, jolla on
tapettu monta vihollista ja valloitettu maita ja mantereita. Sellaiset
kappaleet on säilytettävä menneiden aikojen muistoksi. Mutta nyt on tämä
mahtava kuningas jo aikoja kuollut, hänen luunsa lahovat mullassa, hänen
nimensä on kenties ikuisesti unhotettu ja hänen ruostunut miekkansa on
muun roskatavaran seassa köyhän torpparin hyllyllä. Samalla kuninkaalla
oli kenties kultainen linna ja monta huonetta täynnä kultaa ja hopeata,
koreita vaatteita ja muuta tämän maailman tavarata. Kaikki tämä on nyt
menehtynyt ja kadonnut, sen on valkea polttanut, sen on meri niellyt, ja
viimeisetkin jäännökset on maa sulkenut poveensa. Mutta tälläkin
kuninkaalla oli luultavasti Jumalan sana raamatussa tarjona, vaikk'ei
hän siitä huolinut, mutta antoi kenties tämän pyhän kirjan maata roskain
seassa, kuten hänen miekkansa nyt, ja piti muita aarteitaan paljon
korkeammassa arvossa. Nämä aarteet ovat nyt haihtuneet kuin savu
tuuleen, mutta sama Jumalan ijankaikkinen sana pysyy vielä; se ei huku
eikä ruostu, ei myös pala tulessa, ei huku veteen eikä tallaannu maahan,
vaan pysyy ikuisesti samana, täynnä armoa, totuutta ja rikkautta. Mitäs
arvelet, Valtteri, tästä? Kumpi on parempi: ollako köyhänä ja pitää
Jumalan sanaa aarteenansa, vai sekö, että on paljo katoovaisia
tavaroita, vaan ei osaa ijankaikkisesta perinnöstä?"

Tähän ei Valtteri vastannut mitään. Ihmeellistä oli hänestä kuulla
vanhan torpparin puhetta. Sitä hän ei olisi uskonut, että köyhäkin mies
voisi olla rikas. Valtteri oli nyt mielestään torpparia paljon köyhempi.

"Lähde nyt kauniisti kotiisi, Valtteri, niin tulen vähän matkaa
saattamaan", virkkoi vanhus. "Mene kotiisi ja paina mieleesi, mitä
sanoin. Joka kerta, kuin näet kuun, niin muista ajatella: kas tuolla
sama kuu, jota kerran narrina ajoin takaa, kuin menin metsästä aarteita
hakemaan. Silloin sain kuulla aarteen löytyvän, joka on kaikkia muita
kalliimpi, ja se aarre on Jumalan sana. Sitä tahdon etsiä, niin tulen
rikkaaksi koko elinajakseni, rikkaammaksi kuin moni kuningas kultaisessa
linnassaan."

Sen pituinen se.



[Kuva]



LUISTELIJA.


Tosin on hyvä ja oikein, että lukee läksynsä silloin, kuin on läksyn
aika, ja istuu kammarissa kirjansa ääressä eikä jätä sitä ennen, kuin
kaikki on valmiina koulua ja huomispäivää varten. Joll'ei tahdo tarttua
muistiin, niin lyö kirjalla otsaasi ja ala jälleen alusta, ole
hellittämätön niinkuin hevonen valjaissa, äläkä anna rohkeutesi kadota,
vaan ole karski ja ajattele itseksesi: onnistuuhan se muille, siis
täytyy sen onnistua minullekin! Ja katso, kuin ajattelet niin rivakasti
ja teet työtä niin uutterasti, niin se kyllä käy laatuun, niin onnistuu
ihan varmaan, ja polonen se, joka huuli pitkällään itkeä tihustaa: "tätä
en saa koskaan opituksi!"

Mutta sillä välin, kuin läksy on luettu, niin älä istu sisällä, äläkä
rupea heikoksi lellipojaksi, joka sitte ei kestä Jumalan vapaan ja
raittiin tuulen puhallusta taivasalla. Mene silloin ulos vuorille ja
mäille kesällä ja talvella, helteessä tahi pakkasessa, se on saman
tekevä. Talvella älä pelkää, jos nenänypykkäsi tuleekin punaiseksi. Jos
käsiäsi palelee, niin älä suuresti pidä lukua kintaista, äläkä koskaan
lämmittele valkean edessä, vaan heiluttele käsivarsiasi, niinkuin
paperinen tanssimestari, ja hiero käsiäsi vastatusten, niinkuin
Robinpojan kirjassa kerrotaan villien hierovan kahta puupalasta, kuin he
tahtovat valkeata. Juoksentele rivakasti nietoksien välillä, kiidä
huimaa vauhtia jäätä pitkin kirkkailla luistimillasi, ja jos sitte tulet
kotiisi saappaat märkinä ja äitisi sinua siitä toruu, niin suutele hänen
kättänsä ja sano: "anna anteeksi, äiti, siitähän poikasi väkeväksi ja
terveeksi tulee!"

Vaan kuin vanhemmat ja viisaammat ihmiset sanovat sinulle: "älä mene
sinne, jää on heikko!" niin tottele heidän neuvoaan ja pysy kauniisti
rannalla. Sillä rohkeata ja urheata on olla vaaraa pelkäämättä, kuin se
on välttämätön ja kuin sen kautta voi saada jotakin hyvää aikaan, vaan
uhkarohkeata on eikä tuota ensinkään kunniaa, jos suotta pakotta panee
vaaraan henkensä ja tuottaa vanhemmilleen suurta surua.

Frans ja Matti olivat veljekset, ja molemmat olivat sukkelia poikia.
Koulussa ei ollut mitään eroa heidän välillään, sillä molemmat hoitivat
kirjojansa miehen tavalla, eikä kumpikaan koskaan läksyissään erehtynyt.
Kotonaan sitä vastoin vanhempiensa luona olivat pojat aivan eri
luontoiset. Frans istui alituisesti sisällä, ja milloin ei lukenut,
leikkeli paperinukkeja ja kirjoitti heille näytelmiä. Matti kuljeskeli
aina ulkona, kuin läksy oli lopussa, pyyteli lintuja keväällä, onki
ahvenia kesällä ja teki talvella lumilinnoja. Siitä syystä laihtui Frans
ja tuli kalpeaksi ja heikoksi, vaan Matti tuli vuosi vuodelta
hartevammaksi ja hänen kätensä voimakkaammiksi. Kuin Frans nukkineen
taisteli suuria tappeluita tanskalaisten ja saksalaisten, kristittyjen
ja pakanain välillä, sanoi Matti usein: "älä istu aina sisällä; tule
ulos meidän kanssamme, piirittämään lumilinnaa! Hei, siellä saat nähdä,
miten teuhataan; sillä me olemme iloiset, vaikka meihin sattuu
lumipalloja niin että paukahtaa."

Mutta Frans ei tahtonut, vaan sanoi aina: "on parempi olla viisas kuin
väkevä." -- "Niin," sanoi Matti, "vaan on vielä parempi olla sekä viisas
että väkevä." Sattuipa sitten viikkoa ennen Joulua, kuin pojat olivat
lopettaneet koulunsa, että eräänä päivänä tuli mitä oivallisin
luistinjää. "Tule nyt mukaan", sanoi Matti. "Mene itse", vastasi Frans;
"minä istun kernaammin kotona ja leikkaan paperikuvia." Matti meni ja
otti luistimet mukaansa.

Jää oli kauniinta, kuin voi nähdä. Koko järvi oli niin kiiltävä kuin
kirkkain peili, eikä jäällä ollut vielä yhtään lunta, vaan rannoilla
joka taholla oli viheriäisiä kuusia, jotka kuvastuivat kirkkaasen
jäähän, ja lehdettömiä koivuja oli niiden vieressä kuurassa, ja koko
luonnossa oli raittiutta ja iloa. Varmaan kaksikymmentä poikaa oli
kokoontunut jäälle ja moniailla heistä oli pikku tyttöjä mukanaan, joita
he lykkäsivät edellään kelkassa. Hei, sepä kävi nopeaan! Matti kiinnitti
hihnat ristiin jalkojensa ympäri, ja niin sitä mentiin, hui hai,
niinkuin kiitävä tuuli kirkkaan kuvastimen yli. Ei nopein hevonenkaan
olisi voinut seurata hänen kulkuaan, eikä kukaan pojista häntä myöskään
tavoittanut. Nopeimmat luistelijat päättivät keskenään, että se, joka
voisi tavoittaa Matin kiinni, saisi olla jäällä kuninkaana ja huomenna
kenraalina lumilinnassa. Sen jälkeen kaikki yks, kaks, ryntäsivät aika
vauhtia ja koettivat tavoittaa häntä, vaan ei, sitäpä ei kukaan heistä
taitanut. Juuri kuin he luulivat, että hän jo joutuisi heidän valtaansa,
oli hän jälleen pitkän matkan päässä, ja sen ohessa teki hän heistä
pilkkaa, piirtäen mitä kauniimpia kiekauksia, ympyröitä ja kierreviivoja
jäähän, hajoitti heidät ja pääsi aina pakoon. Kuin he olivat väsyneet,
kääntyi hän ja luisteli takaperin aivan heidän luoksensa, ja kuin he
ojensivat käsivartensa tarttumaan kiinni hänen nuttuunsa, oli hän oitis
silmänräpäyksessä poissa.

"Hyvä, hyvä!" huusivat pikku tyttöset ja taputtivat kylmillä käsillään.
"Hyvä, hyvä", vastasi kaiku aukeilta rannoilta, harmailta vuorilta,
kirkkaasta jäästä ja viheriäisistä kuusista. Onpa sangen viehättävää
lentää niinkuin lintu kylmässä talvi-ilmassa ja liukua auringon säteen
tavoin kiiluvan kuvastinlasin yli!

Pojat olivat nyt tulleet salmelle, josta suurempi järvi laski vetensä
pienempään. Siellä seisoi torppari rannalla hakaten puita. "Varokaa,
pojat," huusi hän; "salmi on virtainen, eikä jää siellä kestä."

Matti seisahtui heti ja sanoi: "seis, pojat, älkäämme menkö enää
kauemmaksi, sillä ukko rannalla tietää, mitä hän sanoo." Mutta
vallattomimmat pojista eivät kuunnelleet häntä, vaan huusivat
pilkallisella äänellä: "Matti pelkää, Matti on raukka, joka kuuntelee
kaikkia ukkohöperön puheita."

Tämä harmitti Mattia. "Menenkö?" ajatteli hän. "Ei, en mene, siitä ei
ole mitään hyötyä..." Loiskis, jää särkyi keskellä salmea ja vallattomin
poika, joka oli sanonut Mattia raukaksi, putosi ja rupesi haikeasti
huutamaan apua. Vaan muut, jotka olivat likinnä häntä, peljästyivät nyt
vuorostaan niin, että kiitivät pois minkä jaksoivat ja jättivät
toverinsa yksin pulaan.

Mitäs Matti nyt teki, hän, jota äsken sanottiin pelkuriksi? Hän ei
muistanut omaa vaaraansa, hän ei ajatellut enää toverin pilkkasanoja,
tuossa paikassa oli hän rannalla, sai käteensä seipään ja luisteli
seiväs kädessä salmen jäälle. "Tartu kiinni tähän!" huusi hän ja asettui
itse vatsalleen jäälle.

Suuressa hädässään tarttui toveri epätoivossaan seipääsen ja oli vähällä
vetää sen jään alle, vaan Matti piti lujasti kiinni toisesta päästä,
kaivoi luistimiensa kärjet jäähän ja piti suurimmalla vaivalla sekä
itseään että seivästä kiinni, kunnes toveri pääsi ylös ja tuli lujalle
jäälle. Nyt riemuitsivat kaikki pojat ilosta, nyt ei löytynyt enää
ketään, joka uskalsi sanoa Mattia raukaksi, ja niin kulkivat kaikki
märjän toverin kanssa riemukulussa takaisin kotiin.

Matti tuli kotiin, eikä puhunut sanaakaan urhotyöstään. "Tule," sanoi
Frans hänelle, "tule, niin saat nähdä kauniit varjokuvani. Tässä on
järvi ja pojat luistelevat jäällä. Huomaa, nyt putoo yksi heistä järveen
... nyt on hän hukkumaisillaan, nyt tulee rohkea ritari ja vetää hänet
henkensä kaupalla ylös vedestä. Näetkös, sellaista taidan minä tehdä
varjokuvilla, vaan mitäs _sinä_ taidat?"

Matti hymyili itsekseen ja sanoi aivan tyynesti: "no, tuonhan kaikki
tekisivät ritarin sijassa." -- "Niinkö luulet?" kysyi Frans. "Ei, niin
urhollisia ritareja ei enää ole maailmassa. Katsoppas, sellaista minä
olen lukenut kirjoista ja se on parempaa, kuin juoksennella, niinkuin
sinä pitkin vuoria ja mäkiä."

Matti oli ääneti. Vaan märkä toveri seisoi ujona oven suussa ja kuuli
kertomuksen varjokuvien rohkeudesta. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä;
hän ei voinut kauemmin olla vaiti. "Frans," sanoi hän, "tuon saman, jota
sinä olet tehnyt varjokuva-pelissä, on Matti tehnyt todellisessa
järvessä ja totisessa vaarassa. Me sanoimme häntä raukaksi, vaan nyt
tiedämme, että todellinen rohkeus ei ole elämänsä tarpeettomasti vaaraan
panemista, vaan että uskaltaa silloin mennä vaaraan, kuin totisesti
toisten ihmisten menestys sitä vaatii."

"Ja minä kun kehuin varjokuva-peliäni sinulle!" huudahti Frans,
hämmästyneenä ja iloisena. "Niin, nyt minä ymmärrän, että on hyvä olla
viisas kammarissaan, vaan vielä parempi on olla viisas ja väkevä, sekä
kotona että muualla."



[Kuva]



UUDEN VUODEN YÖ.


Ol' pakkanen ja paukkui jää
Ja kiilsi tähdet julki,
Ja yöllä vanhus harmaapää
Jo kuoloon silmäns' sulki,
Ja kellot sanoi: pim pam pa,
Ja Aik' ol' itse pappina,
Yövahti myötä kulki.

Ja suku juhlasaatossa
Vei hautaan vainaajansa,
Ja joulupukki harsoa
Se kantoi sarvessansa,
Ja tähtipojat huokasi,
Ja almanakka nyyhkytti,
Löi kello tornissansa.

Juur yö kuin joutui puolehen,
Niin nähtiin ihme kyllä:
Hangella seisoi poikanen
Ja talvitakki yllä.
Hän, kuusta äsken hypännyt,
Jo kirkui: "Täällä olen nyt
Isäni perinnöllä."

Mut joulupukki kiukkuhun
Se siitä ärtyi vainen.
Ja kiljui: "Pusken, tapan sun,
Itikka, talviainen!"
Mut aika huus: "Seis, maltiton!
Hän nuorin lapsen' lapsi on;
Saa nähdä, minkä lainen."

Niin vanha vuosi hiljaittain
Vierähti vaivaloinen,
Ja yhtä pian kiiruhtain
Jo sijaan riensi toinen;
Onk' iloinen vai iloton,
Ei kukaan tiedä, varma on
Ett' on se toisenmoinen.

Hän lempeä ja voimakas
Jo saapui, meit' on lässä.
Uus aika nuori, toimekas
Se meilt' on kysymässä:
Jos Jumalan ja isänmaan
Puolesta työmme ainiaan
Täytämme elämässä.

Laps armas elon keväässä,
Sä kukka nurmikolla,
Suojassa Herran pysy sä,
Niin sun on hyvä olla.
Sä kasva, nouse kunnossa,
Ja ruumiin, sielun voimassa
Jumalan suosiolla.

Sä edisty ja vihannoi
Kuin vesa koivun tuoreen.
Jumalan armon aamun koi
Siunatkoon voimas nuoren.
Sä raitisna ja vahvana
Lujasti itses juurruta
Sun maasi perusvuoreen.



[Kuva]



LUONNON SALAISUUS.


Oli kerran poika, jonka nimi oli Tahvo Metsänen, ja hänellä oli sisar,
nimeltä Ester. Heidän isänsä oli uutisasukas, joka oli pellon raivannut
keskelle korpea, siitä syystä oli hänen nimensä Metsänen, ja heidän
äitinsä oli hyväntahtoinen eukko, jolla oli hoidettavana kaksi lehmää,
kaksi vasikkaa, kaksi vuohta, kaksi porsasta ja kaksi lasta; vieläpä
hevonen, koira ja kissa; siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Muutoin oli
metsässä melkein yhtä paljo haltioita kuin oraviakin, joka on
kummallista ja harvinaista meidän aikanamme, mutta uutisasukkaiden
mielestä tämä oli aivan niin kuin olla pitikin.

Lapset auttoivat isäänsä ja äitiänsä pitkin talvea; heillä ei
tosiaankaan ollut aikaa laiskistella. Tahvo osasi kiskoa havun-oksia,
juottaa hevosta ja kantaa puita tupaan. Ester lakasi tuvan lattiaa, pesi
pataa, karttasi villoja ja syötti lehmiä sekä porsaita.

Nyt oli kevät, ja elukat olivat ensi kertaa päästettävät metsään. Tämäpä
vasta lystiä oli! "Tähti" niminen lehmä astua lönkitteli niin, että
kello kaulassa kilisi; vasikat tanssivat häntä sojossa, ja vuohet tulla
harppasivat, niin että parta leuassa tutisi. Mutta Tahvo ja Ester
nauroivat niin, että heidän täytyi ottaa kiinni veräjän pylväästä.

"Tuoss' on teille leipä, juustopala ja neljä silakkaa", sanoi äiti.
"Ajakaa nyt lehmät kauniisti laitumelle ja tuokaa ne illaksi kotiin;
vuohet kyllä seuraavat kellon ääntä."

Ei sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa Tahvolle ja Esterille. Pieni
eväspussi otettiin selkään ja niin lähdettiin ulos aamulla melkein yhtä
iloisina kuin vasikat, eikä sinä päivänä suinkaan puuttunut
vasikantanssia. Lumi oli sulanut niityiltä ja pelloilta, mutta jäljellä
oli sitä vielä valkoisina täplinä metsärinteiden pohjoispuolilla. Linnut
lauloivat joka oksalla, ja viheriä ruoho ja ensimäiset sinivuokot
pilkistelivät syksyn lakastuneiden lehtien alta, jotka keltaisina,
punaisina ja ruskeina täyttivät kaikkialla koivumetsän.

Tahvo ja Ester olivat ihmeen iloisia. Heistä näytti kaikki iloiselta ja
hymyilevältä heidän ympärillänsä. Puut muka nyykyttivät päitänsä heille,
linnut lauloivat varta vasten heille, vihanta nurmi kutsui heitä
istumaan, kivetkin ne katselivat heitä harmain silmin ja sammalisin
kulmakarvoin. Tuulella oli heille jotakin sanomista; pilvet katselivat
alas heihin; puro metsässä pyysi heitä kuuntelemaan iloista lirinäänsä;
hyttyset olivat tanssivinansa heille; orava, joka kiipesi ylös korkeaan
kuuseen, tahtoi kaikin mokomin näyttää heille konstejansa. Päivä paistoi
niin kirkkaasti metsässä, aivan kuin olisi se ollut luotu juuri heitä
varten, ja sinisen ilman kautta katseli heitä erinomaisen lempeästi
kevät-aurinko, niinkuin olisi itse Jumala äärettömässä hyvyydessänsä
katsellut heitä ja sanonut: "Rakkaat, pienet lapset, jos vain
tietäisitte, kuinka teitä rakastan!"

Metsässä oli vuori, vuoressa oli rotko ja rotkossa asui haltia, nimeltä
Harmaaparta. Tämä oli kovin kummallinen haltia. Hän oli istunut vuoressa
maailman alusta asti ja oli käynyt harmaapäiseksi kuin ampiaispesä
pelkästä alituisesta tutkimisesta. Hän tiesi kaikki, ja taisi kaikki,
mitä vain ihmiset tietävät ja taitavat, sillä Harmaaparta oli hyvin
oppinut haltia, joka luki kirjoja ja mietti mistä syystä kaikki oli
maailmassa niin eikä toisin. Harmaaparta kuuli ruohon kasvamisen ja
tiesi kaikki eläinten, kasvien ja kansakuntain nimet. Hän olisi ollut
aivan täysin oppinut, mutta pikkuruisen puuttui häneltä vielä: hän,
näet, ei vielä ollut lukenut taivaan tähtiä eikä santaa meren rannalta,
eikä mitannut ijankaikkisuuden pituutta, leveyttä ja syvyyttä. Tätä oli
Harmaaparta juuri miettimässä, kaivellen vanhaa haavanlehteä, kuin
lapset saapuivat rotkon suulle.

"Kas, hyvää huomenta kummi, hyvää huomenta Harmaaparta", sanoivat Tahvo
ja Ester, sillä he eivät peljänneet ollenkaan; he olivat monta vuotta
tunteneet haltian, joka ennen vanhaan oli kutsuttu kummiksi heille
paremman puutteessa.

"Jumal' antakoon", vastasi Harmaaparta, yhä vain katsoen lakastunutta
haavan lehteä.

"Mitäs te, kummi, tuossa vanhassa lehdessä näette?" kysyi Tahvo
leikatessansa pajupilliä Esterille. Ensin hän leikkasi pajun oksan,
sitte hän kalkutteli siitä kuoren irti, teki reiän ja uurteen, ja --
pilli oli valmis, oikea klarinetti.

"Etsin tässä luonnon salaisuutta", vastasi haltia. "Koettelen lukea
lehden suonia, voidakseni sitte lukea hietajyvät merestä, ja sitte aion
mitata koko ijankaikkisuuden. Mutta sitä ette ymmärrä, lapsukaiset."

"Vai niin", sanoi Tahvo, joka ei muuta ymmärtänyt, kuin että tuo kaikki
oli hyvin kummallista. "Mitäs se luonnon salaisuus on semmoista?"

"Se on semmoista, että minun täytyy tietää, mistä syystä kaikki on juuri
niin kuin on, ja mitä hyötyä mistäkin on, ja onko kaikki tullut
itsestänsä", vastasi haltia. "Siinä, poikaseni, se luonnon salaisuus
on."

Sitä ei Tahvo ymmärtänyt. Hän otti esiin juustopalan eväspussista ja
istui kivelle syömään: Siinäpä hänellä luonnon salaisuus. Ester istui
vähän matkan päässä ja sitoi kauniin vastan vaalean-viheriöistä
koivunvarvuista, sill'aikaa kuin "Tähti" astui metsässä kelloansa
kiistellen. Sepä heille luonnon salaisuutta sekin.

Hetken perästä oli Tahvo saanut päähänsä ajatuksen, joka ei ennen ollut
johtunut hänen mieleensä, ja sanoi haltialle: "Tiedäpäs, kummini, että
Jumala on kaikki luonut, ja että kaikki, mitä Jumala on tehnyt, on
hyvä."

"Saattaa olla", arveli Harmaaparta, "mutta kuulepas, Tahvo! Minä olen
etsinyt Jumalaa maailman alusta enkä ole häntä vielä löytänyt. Olen
häntä etsinyt lakastuneista lehdistä, kuolleista madoista ja mustista
kirjaimista. Olen kaivellut kukkasia, vaan ei Jumalata niissäkään ollut.
Olen lohkonut kiviä, mutta turhaan. Olen leikannut kappaleiksi kuolleen
leivosen, nähdäkseni, mitä se lauloi, ja olisiko jotakin Jumalasta ollut
sen kielellä, vaan ei siellä näkynyt mitään. Kerran löysin metsästä
kuolleen ihmisen; silloin etsin Jumalaa hänen päästänsä ja
sydämmestänsä, vaan en häntä löytänyt. Siinäpä temppu jota en ymmärrä.
Voitkos _sinä_, Tahvo, sanoa, missä Jumala on?"

"Se nyt on pian sanottu", vastasi Tahvo. "Jumala on joka paikassa."

"Niin, mutta minä en näe häntä, en voi häneen käsin koskea", sanoi
Harmaaparta ja näytti kovin onnettomalta. Samassa peitti musta pilvi
auringon ja Tahvo yht'äkkiä oikein säikähti, sillä hänestä tuntui nyt,
kuin Jumala olisi kadonnut maailmasta, ja kaikki oli pimeätä, kylmää ja
kuollutta niinkuin suuressa suunnattomassa haudassa.

Mutta tätä kesti vain hetkisen. Pilvi hajosi, aurinko pääsi jälleen
paistamaan, linnut lauloivat, hyttyset tanssivat, lehmän kello kilisi,
orava hyppi kuusessa, koivut näyttivät niin ihmeen iloisilta ja
viheriäisiltä päiväpaisteessa, ja Ester istuen kivellä lauloi, niin että
metsä kajahteli:

      Näin lintu lauloi kerran,
      Laulunsa hilpeän:
      Hyvyyttä taivaan Herran
      Ma aina ylistän.
      Niin kukka kunnahalla
      Kuin pilvi taivahan,
      Ne kertoo kaikkialla
      Hyvyyttä Jumalan.

      Niin, Hänen asuntonsa
      On taivas sininen,
      Ja Hänen katsantonsa
      On kirkas tähtönen.
      Maat, taivaat rinnakkaina
      Hänt' ylistävät vain,
      Hän kaikkiall' on aina --
      Hän on myös minussain.

"Niin, niin se oli!" huudahti Tahvo ilossaan, sillä tietämättään oli
Ester juuri laulanut sitä, mitä hän ajatteli, vaan ei osannut sanoa. Ja
sitte hän rupesi tekemään isoa torvea tuohesta, semmoista, johon
paimenpoikien on tapana toitottaa, kuin etsivät lehmiänsä.

"Sepä oli merkillistä, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi", sanoi
haltia ja kävi hyvin miettiväiseksi. "Olisikohan todellakin niin, että
Jumalan voi nähdä Hänen töistänsä, niitä hajoittelemattakin? Ja olisiko
Jumala tosiaankin meissä itsessämme?"

"Kyllä se on aivan varmaa", vastasi Tahvo, ja samassa paistoi aurinko
suoraan hänen kasvoihinsa, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa
silmiänsä.

"Mutta sittehän olenkin löytänyt luonnon salaisuuden", virkkoi
Harmaaparta, ja häpesi ja hämmästyi yht'aikaa.

"Älkää, kummi kulta, sitä enää epäilkö" sanoi Tahvo, vaikk'ei ensinkään
käsittänyt kummin huolia. Ja sitte puhalsi hän uuteen torveensa, ja --
"tuu! tuu!" kajahtelivat metsän rinteet.

"Mutta sepä nyt sittekin oli kovin merkillistä", sanoi haltia uudestaan,
eikä voinut päästä suuresta hämmästyksestänsä. "Tässä nyt olen istunut
monta tuhatta vuotta ja jakanut luonnon pieniin osiin, enkä ole löytänyt
muuta kuin lakastuneita lehtiä ja mädänneitä jäännöksiä, ja sitte tulee
poika nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuivakaan, ja panee ihan
nenäni eteen, mitä olen etsinyt! Kuinka onkaan mahdollista, että pieni
lapsikin voi nähdä Jumalan ja selittää maailman suuren arvoituksen, kun
minä, joka olen oppinein ja viisain haltia koko maailmassa, olen aivan
turhaan nähnyt ääretöntä vaivaa. Mutta niin se kuitenkin on, ja se minua
oikein harmittaa. Kun kaikki päästä päähän tarkastelee, on tuo pieni
poika nulikka viisaampi minua." Harmaaparta tätä sanoessansa muuttui yhä
pienemmäksi, ja vihdoin hänestä tuli siili, joka niin häpesi lapsia,
että piilousi vuoreen. Mutta Ester oli nyt saanut vastansa valmiiksi, ja
Tahvo toitotti uuteen torveensa, ja niin he menivät ulos katsomaan
lehmiä ja vuohia.

Metsä ei milloinkaan heistä näyttänyt niin viheriältä, taivas ei
milloinkaan ollut niin sininen eikä linnut milloinkaan laulaneet niin
kauniisti. Jokainen eläin osasi puhua, jokainen puu taisi nähdä,
jokainen kivi heitä ymmärsi. Heistä näytti, kuin Jumala olisi
kirjoittanut kaksi suurta, kaunista pyhää Raamattua ihmisille. Toiseen
on hän kirjoittanut ilmoitetun sanansa, kymmenet käskynsä ja pyhän
evankeliuminsa Herrastamme Kristuksesta ja ijankaikkisesta elämästä.
Toiseen raamattuun, joka on meillä avattuna Jumalan suuressa luonnossa,
on hän kirjoittanut joka lehteen kaikkivaltiaisuutensa, viisautensa ja
ijankaikkisen hyvyytensä, jos me vain ymmärrämme sitä lukea. Mutta sitä
ei haltia Harmaaparta ymmärtänyt, ja sentähden hänestä tuli siili.
Harmillista onkin, kuin etsii jotakin asiaa monta tuhatta vuotta, ja
äkkiä tulee paimenpoika ja löytää sen niinkuin puolan metsästä. Mutta
maailmassa on niin, että pienet lapset näkevät Jumalan. Ja vaikka he
eivät voi käsittää luonnon salaisuutta, tuntevat he sen kuitenkin
sydämmessänsä, eikä luonnon salaisuus olekaan muuta, kuin että Jumala on
meissä kaikki kaikissa.



KUN RUUSUILLA MAATAAN.

_Satu_


Olipa kerran sisar ynnä veli,
He muutoin kyllä taitavasti eli,
Kaks seikkaa heist' ei ollut mielehen:
_Työnteko_, siivo _totteleminen_.

He, Frans ja Mimmi, yhä aika lailla
Vain jouten juoksi metsissä ja mailla,
Ja nukkumaan kuin vihdoin väsyivät,
Uusista leikeist' unta näkivät.

Täm' ei käy laatuun, sanoi heille äiti,
Ja aivan samaa isä myöskin väitti:
Ei, rakkaat lapset, täm' ei laatuun käy;
Teiss' yhtään elon vakavuutt' ei näy.

Ja pienet lapset pannaan kouluun oppiin,
Älyä saamaan tyhjiin aivokoppiin. --
Siis Frans ja Mimmi kouluun pantihin;
Tietysti meno oitis muuttuikin.

Paikallaan olo tuntui vaikealta,
Ja läksyt -- hyi, ne maistoi haikealta!
Ja sitte tarttui koulusairaus,
Ja lääkkeeks joutui pikku tukistus.

Koulussa oli lupapäivä kerran.
Saammeks soutaa, isä, hiukan verran?
No saatte; se vaan pitää tietämän,
Kotona olkaa kello seitsemän.

Niin kyllä, kyllä! Siitä ilo nousi:
Mustikkasaareen sievästi he sousi.
Ah, kuinka maistoi kauniit mustikat!
Ah, kuin he söivät, kuin he juoksivat!

Mansikkasaareen tahdommeko soutaa?
Se lähell' on. Ei, emme taida joutaa!
Niin punaisna ne hohtaa, näethän,
Eik' kello varmaan ole seitsemän.

No, niinpä sousivat he sinne vielä,
Ja voi kuin hauskaa, hupaist' oli siellä!
Mut Muurainsaari! Ah, kuin keltaiset,
Somasti loistaa suuret muuraimet!

Mut isä kielsi. -- Ah niin, isä kyllä
Lepyttää täytyy sitte hyväilyllä.
Pianpa tuonne veneen käännällän,
Viel' eihän liene kello seitsemän.

Ja Muurainsaareen soutamahan lähtiin,
Siell' oikein paljo muuraimia nähtiin,
Ja mielin määrin näitä herkkujans'
Nyt ahmaeli Mimmi sekä Frans.

Jo vihdoin lapset saivat kylläisiksi.
Nyt mennään kotiin. -- Mennään! Mutta miksi
Ei mentäis tuohon likisaarehen,
Se ruusuist' onpi aivan punainen!

Ah, pian saareen juoksis meidän vene!
Viivymme kauan, emme sinne mene!
No hetkiseks vain, pikimmältähän!
Vakuutan, kello ei oo seitsemän.

Siis hetkiseks! He soutamista jatkaa,
On Ruususaareen melkoisesti matkaa.
He saapui saareen. Ah, kuin suloinen
Levisi tuoksu, kaikki hurmaten!

Millaiset ruusut! Nyt on poimimista!
Vaan mik' on kaunein noista tuhansista?
Tää tässä. Ei, mut etäämpänä tuo,
Se kaunihin on, mennäänpäs sen luo!

Niin kului ilta. Verhonsa yö heitti
Ja maat ja vedet hämärähän peitti.
Nyt vasta lapset näytti pelkäävän,
On kello varmaan yli seitsemän.

Nyt nousi riita: kenen syy on tässä?
Järvelle mennä ei voi pimeässä.
Ei mitään tupaa eikä vuodetta,
Ol' lasten olo tuiki tukala.

He itkivät: voi äitiä ja isää,
Ne vartoo meitä! Mutta yö se lisää
Ylt' ympärinsä synkkää peitettään,
Niin ett' ei näe silmä kättäkään.

Ja sylitysten siihen he nyt taipui,
Kunnekka itkuun, viluhun he vaipui.
He ruusustohon vihdoin nukkuivat,
Ja kauan, kauan uinui molemmat.

Kuin lapset heräs, loisti aurinkoinen
Ylhäällä. Tuntui niinkuin oudonmoinen
Ois näky ollut. Missä olemme?
Jumalan kiitos, yö on ohitse!

Nyt joutuin kotiin! Soutamahan lähtiin.
He viipyi kauan, vaan kuin viimein nähtiin
Kotoinen ranta, ihme ilmeinen!
Se eihän ennen ollut semmoinen.

On silta, portaat toisin rakennettu.
On käytävätki toisin hiekoitettu.
Puut suuremmat ja toiset lahoneet.
Olemme raukat varmaan eksyneet.

Ei, -- tuoss' on kivi, jolta ongitimme,
Ja tuoss' on ranta, jossa uiskelimme.
Mennäänpäs vielä! Ja he kulkivat,
Mut yhä näkyi seikat oudommat.

Syreenimaja tuoss' on tuoksuvainen.
Kaks vanhust' istuu siinä, mies ja nainen.
Heit' ennen ei he olleet nähneetkään.
Heit' tervehtivät lapset hämillään.

Ket' etsitte? ne sanat ukko lisää. --
Me haeksimme äitiä ja isää. --
Mi nimenne? -- Frans minun nimen' on. --
Ja minun Mimmi. -- Ihme verraton!

Frans! Mimmi! nehän nimet lapsiemme,
Jotk' aikaa sitte hukkui suruksemme.
He erään' iltan' astui venheesen,
Eik' enää tulleet kotiin jällehen.

Me emme hukkuneet. Me harhailimme,
Menimme Ruususaareen, viivähdimme. --
Vai Ruususaareen? Kumma kuitenkin,
Lapsemme oisko tulleet takaisin!

Sen kuultuansa ihmetteli lapset:
Mitähän, jos nuo vanhat harmaahapset
Ois isä, äiti, joita eilen me
Viimeksi näimme lähtiessämme!

Nyt syliinsä he toinen toisens' sulki
Ja mainittihin rakkaat nimet julki.
Kuin syleilleet kaikk' oli toisiaan,
Jo virkkoi isä täten suruissaan:

Laps raukat, Ruususaarell' ootte maanneet,
Petollist' unta ruusuin päällä saaneet;
Lumottu on se saari. Hetkessä
On vuosi siellä loppuun rientävä.

Kakskymment' tiimaa siellä kulutitte
Unessa, leikiss' ajan tuhlasitte,
Te ette menneet eilispäivänä,
Siit' on jo vuotta kaksikymmentä.

Niin kauanko? Ja nyt he vasta näki,
Min muutoksen se aika heissä teki.
Frans ijältään nyt kolmekymmentä,
Seitsemän kolmatt' oli Mimmillä.

Nuoruuden kevät, ihanainen aika,
Niin oli heiltä hälvennyt kuin taika.
Mit' oppivat? Ei muuta laisinkaan
Kuin mitä unessa ja leikiss' opitaan.

Muut toverit, jotk' ahkerat ol' olleet,
Ol' edistyneet, taitaviksi tulleet.
Frans parka ties vain heikot alkehet,
Ja Mimmi tunsi tuskin kirjaimet.

Siis täytyi heidän vasta vanhoillansa
Kuin pikku lasten alkaa uudestansa,
Ennenkuin Frans ol' ylioppilas,
Hän ol' jo neljäkymmen-vuotias.

Kuin Mimmi vihdoin oppi lukemahan
Ja ompelemaan, niinkuin tarvitahan,
Ken kerran aikoo tulla rouvaksi,
Seitsemänneljättä tul' ijäksi.

Ja kuin he tahtoi nuorra notkutella.
Kuin muutkin leikkiä ja lauleskella,
Niin harmaat hapset valui otsallen,
Ne näkyivät jo kaukaa katsoen.

Frans pyrki, vaan ei päässyt tuomariksi,
Pääs kirjuriks ja yltyi juomariksi;
Mut Mimmi parka oli harmissaan
Elonsa iltaan asti yksin vaan.

Niin heille kävi, kuten ootte nähneet,
Kosk' ei he totelleet, ei työtä tehneet.
Ja niin se käypi jokaiselle, ken
Käy makaamahan nuorra ruusuillen.

Ei opi se, ken huvia vain muistaa:
Häneltä vuodet hetken lailla luistaa;
Ennenkuin huomaa ajan vierevän,
On elon kello lyönyt seitsemän.



[Kuva: Adalminan helmi.]



ADALMINAN HELMI.


Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö, ja koska hän
oli kuninkaan tytär, niin nimitettiin häntä prinsessaksi. Hän oli
Adalmina nimeltään ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sen vuoksi he hänestä
pitivät niin paljon, melkeinpä liiaksikin, sillä Jumala ei suvaitse,
että ketään rakastetaan epäjumalan tavalla. Silloin unhotetaan, mitä
katkismuksessa sanotaan, että pitää rakastaman _Jumalata_ kaikesta
sydämmestä ja kaikesta sielusta. Kun Adalmina prinsessa kastettiin, oli
sinne kummiksi kutsuttu kaksi hyvää haltiatarta, toinen punainen, toinen
sininen; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat hyvät
haltiattaret eivät myöskään unhottaneet antamatta pikku-prinsessalle
kumpikin kumminlahjaansa. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren
puhtaan helmen, niin verrattoman kauniin, ett'ei sen vertaista ole ikinä
nähty, ja sitä seurasi vielä kolme kelpo lahjaa. "Tiedä se," sanoi
haltiatar, "niin kauan, kuin Adalmina kantaa helmeä tykönänsä, pitää
hänen päivä päivältä tuleman yhä _kauniimmaksi_, yhä _rikkaammaksi_ ja
yhä _älykkäämmäksi_. Mutta jos hän helmensä kadottaa, silloin hän
auttamattomasti samalla kadottaa ne kolme lahjaansa: kauneutensa,
rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin ennen, kuin on jälleen
saanut helmensä."

Niin se oli. Sininen haltiatar sanoi: "Adalmina on saanut kolme niin
suurta lahjaa, että moni ei mitään suurempaa haluaisi maailmassa. Vielä
on kuitenkin yksi lahja, joka on kaikkein paras, ja sen annan minä
Adalminalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin
prinsessalla on helmensä ja ne kolme lahjaa, niin kauaa ei minun
lahjallani ole laisinkaan voimaa. Mutta jos hän kadottaa helmensä,
kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin saa hän palkkioksi minulta
neljännen lahjan, ja se on _nöyrä sydän_. Niin on, näet, sen asian." --
Ja samassa nyökäyttivät molemmat haltiattaret jäähyväsiä ja katosivat
kuin kaksi poutapilveä siniseltä kesätaivaalta.

Kuningas ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä, He ajattelivat
itseksensä: "kunhan vain pikku prinsessamme tulee kauniiksi, rikkaaksi
ja älykkääksi, niin on yhtä kaikki, millainen hänen sydämmensä on. Me
kyllä pidämme huolen hänen helmestänsä, ja siten voi hän olla ilmankin
tuon sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar sepä totta
paremmin tiesi, mitä prinsessan kaltainen tarvitsee! Hänen lahjansa
olivat kuninkaallisia lahjoja, vaan tuo sininen haltiatar oli oikein
saita, se täytyy sanoa; hän antoi lapsi-hyvälle armolahjan, aivan
niinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään pennin raha."

Nyt laitatutti kuningas kultakruunun, joka tarkallensa sopi pienen
Adalminan päähän ja joka oli niin tehty, että prinsessan kasvaessa
kasvoi kruunukin samassa ja sopi yhtä hyvin kuin ennen. Mutta kaikille
muille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni.
Kruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin
tukevasti ja lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.

Kruunu nyt pantiin Adalminan päähän, ja sitte hän alati sitä piti, sekä
maatessaan pienessä kullatussa kehdossansa että valveilla
juoksennellessansa kaikkialla linnassa. Mutta koska kuningas ja
kuningatar, hänen vanhempansa, niin suuresti pelkäsivät helmen katoavan,
niin oli kovasti kielletty laskemasta prinsessaa kauemmaksi kuin sille
suurelle veräjälle, joka oli kuninkaan kartanon ja puiston välillä; ja
kuitenkin häntä aina ulos mennessä seurasi neljä kammaripalvelijaa ja
neljä kammarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään
tarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Jos he vain
yrittivätkään olla huolimattomat, niin hirveä, punaviittainen mestaaja
jolla oli julma parta ja hirmuinen mestauskirves, ei ymmärtänyt leikkiä.

Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja tapahtui aivan niin, kuin punainen
haltiatar oli ennustanut. Adalmina tuli kaikkein kauneimmaksi
prinsessaksi, kuin ikänä oli nähty, niin kauniiksi, niin kauniiksi, että
hänen pienet silmänsä heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä
kevätiltana, ja minne hän tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, ja
kaikki kukkaset kasvitarhassa kumartelivat hänelle ja lausuivat: "sinä
olet meitä kauniimpi!" Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että
hänen ympärillensä ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen kammarinsa
lattia oli kullasta ja simpsukan kuorista; seinät olivat pelkkää suurta
peililasia, ja katto oli kullasta ja kiiltokivillä koristettu; voi,
miten se säihkyi lamppujen valossa! Adalmina söi kulta-astioista, makasi
kultavuoteella ja pukeutui kultavaatteihin; niin jospa olisi ollut
mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt sitäkin, vaan se oli
sentään liian kovaa hampaille. Ja niin älykäs oli hän, niin älykäs, että
osasi arvata kaikkein vaikeimmat arvoitukset ja muistaa kaikkein
pisimmät läksyt, jos vain kerran niitä silmäili; ja kaikki viisaat
miehet kuninkaan valtakunnasta tulivat kokoon tekemään prinsessalle
kysymyksiä, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ett'ei niin älykästä
eikä ymmärtäväistä prinsessaa kuin Adalmina koskaan ennen ole ollut
maailmassa, eikä vastakaan koskaan tule olemaan, niin kauan kuin maailma
seisoo.

No niin, kaikki oli hyvin; ei ollenkaan ole syntistä olla kaunis ja
rikas ja älykäs, jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon
jälkeen, mutta siinäpä se vaikeus on. Kuningas ja kuningatar luulivat
ihastuksissaan Adalmina prinsessaa parahimmaksi ja täydellisimmäksi
olennoksi koko maan päällä; ja onnetonta oli, että Adalmina itsekin
rupesi samaa luulemaan. Kun kaikki hänelle alinomaa sanoivat, että hän
oli tuhatta vertaa kauniimpi, rikkaampi ja älykkäämpi muita ihmisiä,
uskoi hän itsekin mielellänsä sen, ja siitä tuli hänen mielensä
ylpeäksi, niin että hän piti kaikkia muita, jopa omia vanhempiansakin,
itseänsä huonompina. Adalmina parka, se oli suuri, julma tahra, joka
sokasi hänen kauneutensa loistoa; se oli suurta köyhyyttä kaikessa hänen
rikkaudessansa; se oli kaikkein suurinta älyttömyyttä kaiken hänen
älynsä rinnalla, ja melkeinpä hän sen kautta oli joutua kokonaan
kadotukseen.

Sillä mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän tuli, ja ylpeyttä
seurasivat kaikkein häijyimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli
ilkeäksi ja kovasisuiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki
kauniin kukkasen kasvitarhassa, kiirehti hän sitä jaloillansa survomaan,
sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos Adalmina
tapasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa, niin se
suututti häntä sanomattomasti, sillä rikas ja ylhäinenkään ei saanut
olla kukaan muu kuin hän. Ja jos toista tyttöä sanottiin siivoksi ja
ymmärtäväiseksi, niin itki Adalmina harmista katkeria kyyneleitä, sillä
kuka käski toisen olemaan niin älykkään? Adalmina torui kaikkia, jotka
eivät hyvitelleet häntä, ja teki kaikkea, kuin päähän pisti; mutta
kuitenkin hän kaikkein enimmin halveksi niitä, jotka olivat
kuuliaisimmat hänen tahdollensa. Hän oli hirmuvaltias, jota kaikki
pelkäsivät eikä kukaan rakastanut; kuningas ja kuningatar olivat
valtakunnassa ainoat, joita hänen kopeutensa ei harmittanut.

Kuin prinsessa oli viidentoista vuoden vanha, meni hän eräänä päivänä
kävelemään kuninkaan puistoon. Kuin hän veräjälle tultuansa yritti
menemään puistoon, oli veräjä lukittuna, eikä kukaan rohjennut sitä
auaista vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Ne neljä kammarineitsyttä ja
neljä kammaripalvelijaa olivat seurassa; ensi kerran eläissänsä he eivät
luvanneet noudattaa prinsessan käskyä. Silloin tuli Adalmina vihaiseksi,
niin vihaiseksi, että päiväpaiste hänen kauniista kasvoistansa kokonaan
pimeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä, juoksi pois
heidän luotansa, kiipesi veräjän ylitse; ja kuin palvelijat seurasivat
jäljissä, juoksi hän yhä loitommaksi puistoon, kunnes ei ainoatakaan
palvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välistä.

Silloin tunsi Adalmina ensi kerran eläissänsä janoa ja väsymystä, ja
istuutui lähteen viereen huokaamaan. Vieläpä hän alentihe ammentamaan
lähteestä vettä hienolla valkealla ylhäisellä kädellänsä ja juomaan sitä
ihan niinkuin muutkin ihmiset tekevät, milloin ei kukaan kumarrellen
kanna heille lautasella vesilasia. Yht'äkkiä hän huomasi kuvansa
lähteessä. "Voi, miten olen kaunis!" sanoi hän itsekseen, ja niin sanoen
kallisti hän päätänsä yhä lähemmäksi lähteen kalvoa, paremmin
nähdäksensä kuvaansa, kunnes -- loiskis, siinä nyt koko kultakruunu
helminensä putosi Adalminan päästä ja katosi yht'äkkiä lähteen
värähtelevään helmaan.

Tuskinpa Adalmina sitä huomasikaan, niin hänen oma kauneutensa hurmasi
häntä. Vaan kuinka kävi? Lähteen vesi oli tuskin jälleen tyyntynyt ja
kirkastunut, kuin Adalmina sen kalvossa näki ihan toisenlaisen kuvan
kuin oman itsensä. Hän ei enää nähnyt tuota ihmeen kaunista prinsessaa,
jolla oli kultakudosta hameessa, kalliita kiviä hiuksissa ja
korvarenkaat välkkyvistä timanteista; hän näki ainoastaan ruman ja
köyhän kerjäläistyttö-raukan, paljain päin, paljain jaloin, ryysyisissä
vaatteissa ja hiukset kampaamatta. Silmänräpäyksessä katosi myöskin
hänen suuri älynsä; hän tuli niin taitamattomaksi ja yksinkertaiseksi
kuin kaikkein oppimattomin ihminen, ja sepä ihmeellistä, että hän
samassa tuokiossa kadotti kokonaan muistinsakin, ett'ei hän enää
tiennyt, kuka oli ollut, mistä tuli ja mihin aikoi mennä. Hän tunsi vain
himmeästi, että suuri muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin,
että hän juoksi pois lähteeltä ja juoksi juoksemistaan yhä kauemmaksi
metsään, tietämättä, minne tiensä kulki.

Näin tuli illalla pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalmina
rupesi yhä enemmän pelkäämään ja juoksi yhä kauemmaksi, kunnes etäältä
näki kynttilän valoa. Sen lähelle tultuansa, näki hän pienen mökin, ja
siinä asui vanha ja köyhä eukko. "Lapsi parka," sanoi eukko, "mistä
tulet näin myöhään illalla?" Vaan Adalmina ei osannut hänelle vastata.
Hän ei edes tiennyt, kuka oli ja missä vanhempansa asuivat. Sitäpä eukko
oikein pani ihmeeksensä, ja surkutellen lasta sanoi hän: "koska olet
niin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun
tykönäni. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen sinä
saat työksesi, lapseni, jos olet siivo ja tottelevainen ja tyydyt
syömään vettä ja leipää ja hiukan vuohen maitoa lisäksi, milloin meillä
on pidot."

Niin, hyvinpä kyllä, siihen oli Adalmina sangen tyytyväinen ja suuteli
hyvin kiitollisena eukon kättä. Sillä hänen tietämättänsä oli sininen
haltiatar pitänyt sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen, joka oli
parempaa kuin kauneus, äly ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän
sydämmen. Paljon onnellisempi oli hän nyt kaitessaan vuohia ja
syödessään halpaa leipäänsä ja maatessaan kovalla vuoteellansa oljilla
ja sammalilla. Paljon parempi oli hän nyt kuin ennen, sillä nöyrän
sydämmen mukaan tulee monta oivallista lahjaa, esimerkiksi hyvä omatunto
ja tyyni tyytyväisyys, lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne hyvänsä
maailmassa joutuu. Ja missä vain Adalmina kulki, tuli jälleen
päiväpaistetta hänen lähistöönsä, mutta se paiste ei enää ollut hänen
ulkonaisen katoavan kauneutensa, vaan sen rauhallisen kirkastuksen, joka
paistaa maan päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä, joiden
sielut heloittavat kauneina, kuin enkelien kasvot, milloin ne suurilla,
valkoisilla siivillänsä laskeutuvat tämän maailman laaksoihin.

Mutta kuninkaan kartanossa tuli hirveä melu, kuin prinsessa oli poissa.
Ei siitä apua, että nuo poloiset kammarineitsyet ja nuo säikäyksestä
höpelömäiset kammaripalvelijat, jotka häntä veräjälle olivat seuranneet,
viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä paistanut eikä kuu
kumottanut ja jonka ovella tuo punaviittainen, rumapartainen mestaaja
seisoi, kirves olalla. Kuningas ja kuningatar surivat lohduttomasti. He
käskivät koko valtakuntansa pukeumaan murhevaatteihin ja kuuluttivat
kaikissa kirkoissa, että se, joka voisi saada selvän Adalmina
prinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos ei vähempään tyytyisi,
ja lisäksi puolen valtakuntaa kaupan päällisiksi. Se oli tapana siihen
aikaan, kuten jokainen tietää.

Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja
ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet
ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään,
mutta eivät vain löytäneet, eivät edes Adalminan kultaista kengän
korkoakaan. Vihdoinpa sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaan
prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui vanhan eukon mökkiin. Siellä
eukko istui murhepuvussa, ja se ei tosiaankaan ollut hieno, mutta musta
se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. "Ketä
surette, eukkoseni?" kysyi prinssi. "Kuningas on käskenyt kaikkien
suremaan kadonnutta prinsessaamme", vastasi eukko; "mutta eipä hänestä
suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän kaunis oli ja rikas ja älykäs, vaan
ihmiset hokevat hänellä olleen ylpeän sisun, ja se oli sen pahempi,
sillä sen tähden ei häntä kukaan ihminen oikein rakastanut."

Samassa tuli Adalmina kotiin vuohinensa metsästä. Prinssi katsoi häntä
eikä voinut käsittää mitenkä tyttö, vaikka oli niin köyhä ja ruma,
kuitenkin voi hellyttää hänen sydäntänsä niin ihmeellisesti, että hän
melkein jo piti hänestä, ennenkuin oli nähnyt enempää kuin hänen
korvansa nipukan. Hän kysyi häneltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. "En",
vastasi Adalmina. "Se on ihmeellistä", sanoi prinssi, "kolmeen pitkään
vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Vaan nyt
en häntä enää etsi. Nyt aion rakentaa itselleni linnan tänne metsään ja
asua täällä kaiken elinaikani." Sanottu ja tehty. Prinssi rakensi linnan
ihan lähelle sitä lähdettä, jonka luona Adalmina eräänä päivänä oli
toiseksi muuttunut. Nytpä kerran tapahtui, kuin oli hyvin lämmin, että
prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä.
"Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kiiltää tuolla veden
pohjassa?" sanoi hän itsekseen. "Annas katson, mikä se on."

Prinssi kumartui alas, pisti käsivartensa lähteesen ja nosti sieltä
kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen kaunis puhdas helmi. Nyt
joutui hänen mieleensä eräs seikka. Entä jos se olisi Adalminan helmi!
Sitte hän lähti kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja
kuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, kuin jo molemmat huusivat
yht'aikaa: "Adalminan helmi! Adalminan helmi! Voi, missä on hän itse,
missä on kaunis, rakas, pieni prinsessamme?"

Silloin laski kuningas päässään, että prinsessan, jos hän vielä eläisi,
pitäisi olla kahdeksantoista vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren
ennustuksen ja rupesi arvelemaan niin tapahtuneen, kuin todella oli
tapahtunut. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa kaikkia
tyttöjä, jotka olivat kahdeksantoista vanhat, kokoutumaan hänen
kartanonsa pihalle kruunua koettamaan. Ja se, jonka päähän kruunu ihan
sopisi, se oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja
Frankinmaan prinssi Sigismund oli hänet saava vaimoksensa.

Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka
olivat alle tai päälle kahdeksantoista, eivät olleet tuota
muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä, ja vähintäänkin tuhannen tyttöä
tuossa seisoi pitkissä jonoissa onneansa koettamassa. Aamusta varhain
myöhään iltaan asti kulki kultakruunu päästä päähän, ja kaikki sitä
koettelivat, vaan kenellekään ei se sopinut. Viimein rupesivat kaikki
tytöt nurisemaan ja sanomaan: "kuningas tekee meistä pilkkaa;
heittäkäämme arpaa, ja kuka voittaa, hänen pitää saaman kruunu ja
prinssi."

Sitä keinoa piti Sigismund prinssi sangen pahana, ja käski heitä
odottamaan päivän laskuun asti. "Olkoon menneeksi", sanoivat tytöt.

Vähän ennen auringon laskua pantiin vartia pitämään silmällä, oliko
ketään vielä tulossa tuolla maantiellä. Prinssi huusi: "Ilta kuluu;
näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?"

Vartia vastasi: "näen kukkasten kallistuvan nukkumaan, sillä yö on
tulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan."

Taasen kysyi prinssi: "Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä
tulevan?"

Vartia sanoi: "pilvi kulkee laskevan päivän eteen, ja lintu metsässä
kätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, vaan ketään
en näe tiellä tulevan."

Vielä kerran kysyi prinssi: "Ilta on kulunut; vartia, etkö näe ketään
tiellä tulevan?"

Vartija sanoi: "näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla.
Nyt se lähenee; näen köyhän paimentytön ajavan vuohia maantiellä."

"Koettakaammepa kruunua paimentytön päähän", sanoi prinssi. Toiset
tytöt, jotka kaikki pitivät itseänsä paljon parempina, huusivat: "ei!
ei!" Vaan kuningas tuotti paimentytön, ja katso, kuin kruunua koetettiin
hänen päähänsä, niin sopi se ihan.

Samassa meni päivä maillensa, ja pimeä tuli, ett'ei oikein voinut
erottaa paimentytön muotoa. Vaan Sigismund prinssi ajatteli mielessään:
"näet, hyvä Jumala tahtoo minua ottamaan köyhää vaimokseni, ja sen minä
teenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona metsässä ja tiedän,
että hänen ympärillänsä paistaa päivä, minne hyvänsä hän käy."

Ja kaikki kansa huusi: "Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina
prinsessa!" Mutta moni ajatteli itseksensä: "tuohan vain on köyhä
paimentyttö!"

Sitte vietiin paimentyttö, kruunu päässä, kuninkaan saliin, jossa loisti
tuhansia vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien kynttilöiden loiston
voitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kuin hän yht'äkkiä seisahtui
niiden kaikkien keskelle, kultaiseen pukuunsa puettuna. Sillä saadessaan
takaisin helmen, sai hän myöskin jälleen kaikki punaisen haltiattaren
lahjat. Ja koska hän sai takaisin myöskin hyvän muistonsa, niin muisti
hän vallan hyvin, kuinka ilkeä hänen sisunsa ennen oli, ja kuinka hän
sitten toiseksi muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma on paljon
onnellisempi rauhallisen omantuntonsa kerralla, kuin rikas ja kaunis
kaikessa ylpeydessänsä. Sen vuoksi hän nyt lankesi polvilleen isänsä ja
äitinsä eteen ja pyysi heitä antamaan anteeksi hänen entistä
ylpeyttänsä, -- ja osoitteeksi muuttuneesta sydämmestänsä talutti hän
nyt esille köyhän metsätorpan eukon, syleili häntä ja sanoi: "Armelias
on rikkaana köyhyydessänsä, vaan rikkaalla, jonka sydän on kova, on
tarvetta ja puutetta kaikkien aarteittensa keskellä."

Ja kaikki, jotka tämän näkivät, uskoivat tuskin silmiänsä. Mutta
Sigismund prinssi sanoi: "Minä tiesin niin käyvän. Adalminan helmi on
kaunis, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän."

Sitte pidettiin häitä ja suuria iloja kuninkaan kartanossa, ja ne neljä
kammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa pääsivät vapaiksi tornista,
ja punaviittainen, rumapartainen mestaaja asetti kirveensä nurkkaan
häpeämään, ja kaikki huusivat mailla, mantereilla: "Kaunis, kaunis on
Adalminan helmi, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän!"



[Kuva]



POIKA RAAHESTA.


Tiedätkös mitä on: kieltää itsensä ja elää suuria aatteita varten? Nyt
minä sanon sen sinulle.

Oli kerran poika Raahen kaupungissa. Hän oli kahdeksan vuotta vanha,
terve ja väkevä, rohkea ja neuvokas. Ei ollut niin jyrkkää mäkeä, ett'ei
hän siitä hiihtänyt notkeilla suksillansa. Ei ollut puuta niin korkeata,
ett'ei hän olisi kiivennyt sen heiluvaan latvaan. Hän ui kuin kalalokki,
juoksi kuin nuori varsa, hyppäsi kuin orava. Hän oli leikkien kuningas;
ei kukaan heittänyt palliansa paremmin kuin hän, ei kukaan tarkemmin
ampunut nuoliaan. Vanhemmat siskot, kumppanit, kaikki rakastivat häntä,
sillä hän oli yhtä hyvä kuin väkevä, yhtä tottelevainen kuin rohkea. Hän
taisi mennä vaikka tuleen ystäviensä edestä, ja jos hänen äitinsä olisi
sanonut hänelle: "August, tänään sinun täytyy lukea koko päivä, etkä saa
ruokaa ennen kuin huomenna!" -- niin hän olisi suudellut äitinsä kättä
ja vastannut iloisella, reippaalla tavallansa: "kernaasti, äiti, koska
sinä niin tahdot."

Sitä hänen äitinsä ei tosin sanonut, vaan totutti poikansa varhain
itsensä kieltämiseen ja tottelevaisuuteen. Usein sattui, että hän
mielellään antoi pois rakkaimman leikkikalunsa. Joskus, kuin hän
ilomielin toivoi pääsevänsä hauskoihin huveihin, sanoivat vanhemmat
hänelle: "Koetapas, voitkos olla pois niistä!" August vastasi: "Koetan
kyllä." Ja se onnistui kuin onnistuikin. Semmoinen ei ole helppoa eikä
lystiä, mutta siitä on voittoa koko elinajaksi. Sillä elämässä tapahtuu
usein, että täytyy kieltää itseltänsä, mitä mielellänsä tahtoisi, ja kas
silloin nähdään, voimmeko iloisina ja rohkeina luopua mieliteostamme.

Augustin vanhemmat eivät olleet köyhiä eikä rikkaita, heillä oli niin
paljo, kuin tarvitsivat, ja olisivat kyllä voineet vaatettaa lapsiansa
yhtä hienosti kuin muutkin, ja usein syöttää heitä kakuilla ja muilla
namusilla, mutta he totuttivat lapsiansa kohtuullisuuteen ja ankaraan
työhön. Huomattava on, ett'ei mikään suuri mies eikä mikään uljas nainen
ole kasvanut laiskuudessa, ei prameudessa eikä makeisten nauttimisessa.

Kerran oli August muiden poikain kanssa kaupungin läheisessä metsässä ja
juoksenteli, paperileijaa lennättäen. Kävi kova tuuli, leija lensi
korkealle, ja mitä korkeammalle se lensi, sitä uhkeammalta näytti. "Oi,
jospa voisin lentää niin korkealle!" ajatteli August itsekseen.
"Taistella myrskyn kanssa tuolla korkealla ilmassa maiden ja merien
päällä, se vasta jotakin olisi se!"

Tulivat he tuosta muutamien tuulimyllyjen kohdalle mäellä, jossa
myllynsiivet pyöriä surisivat kovassa tuulessa. "Olisipa tuokin hauskaa:
lentää myllynsiiven tavalla", ajatteli August, seisoen aivan likellä
myllyn siipiä ja kuunnellen, kuinka ne suhisten halkoivat myrskyistä
ilmaa. Huima ajatus iski hänen päähänsä; yks kaks tarttui hän molemmin
käsin myllynsiipeen samassa, kuin se lensi ohitse...

Pojat kiljasivat, mutta August, hän oli jo korkealla ilmassa. Hän ei
ollut niitä, jotka helposti hellittävät. Hän seurasi myötä niinkuin
riippuva takiainen ... tuopa näytti kovin omituiselta ja vaaralliselta!
Mutta kuin myllynsiipi sillä tavoin oli nostanut hänet niin korkealle,
että hän riippui suoraan myllyn yläpuolella, syöksyi siipi taas
alaspäin, ja sitä ei August osannut aavistaa. Hän laski kätensä irti ja
putosi huikasevasta korkeudesta kiviselle mäelle, mutta iso myllynsiipi,
huolimatta hänen kohtalostaan, suhahti vain hänen päällitsensä ja jatkoi
kulkuansa.

Kumppanit juoksivat paikalle ja luulivat hänen kuolleen. Mutta hän oli
vielä hengissä; häneltä oli vain taittunut molemmat käsivarret, ja siinä
tilassa hänet kannettiin kotiin vanhempain luokse.

Arvaat kyllä heidän hämmästyksensä! Molemmat käsivarret poikki, sepä
vasta kolaus! Vaikkapa hän jäisikin henkiin, niin mitä hän voisi
toimittaa ilman käsivarsia? No niin, onhan ollut semmoisiakin poloisia,
jotka ovat syntyneet ilman käsiä ja kumminkin oppineet kaikenlaisia
konsteja, joita rahan edestä näytetään ... mutta, mutta ... käsitön mies
... se on sentään surkea juttu. August näki rakkaan äitinsä itkevän,
eikä äiti parka syyttä itkenytkään.

Tämä koski hänen sydämmeensä enemmän kuin kaikki hänen omat vaivansa.
Hänen taittuneita käsivarsiansa pakotti niinkuin niitä olisi pistelty
palavaan tuleen, mutta hän ei sitä ajatellut, sanoihan vaan: "anna
anteeksi, äiti!" Ja sitte hän hymyili niin hyvin, kuin jaksoi ja
lohdutti äitiänsä: "kyllä minä paranen; koetan olla kärsivällinen."

Siihen aikaan ei ollut lääkäriä kaupungissa, ja he hankkivat luokseen
taitavan ämmän, joka oli tottunut semmoisia vammoja parantamaan. Hän
asetti taittuneet käsivarret jälleen sijoillensa, ja pani lastoja niiden
ympärille ja lastojen päälle taas liinakääreitä. Ei sekään ollut lystiä,
se teki hyvin kipeätä, mutta August puri hammasta, katseli äitiinsä ja
nyykähytti päätänsä: "älä pelkää, kyllä siitä hyvä tulee!" -- Katsopas,
niin paljon oli hän jo oppinut itsensä-unhottamisen suurta taitoa!

Ja hyvä siitä tulikin, sillä poika oli kärsivällinen, tottelevainen eikä
mikään turhan naukuja. Ja kahden viikon päästä otettiin lastat pois, ja
maattuaan vielä pari viikkoa aivan asemillaan, taisi hän taas vähitellen
ruveta käsivarsiansa käyttämään.

Hyvä eukko se olikin, se hänen hoitajansa. Ne kaksi pientä käsivartta,
jotka vasta maailmassa vielä tulivat niin vahvoiksi ja toimittivat niin
suuria urostöitä, -- ne hän paransi niin taitavasti, ett'ei niissä enää
näkynyt vikaa vähääkään. Jos eukko olisi elänyt vielä silloin, kuin
Augustista oli tullut mainio sankari, olisi August varmaan lähettänyt
vanhukselle jonkun niistä monista kunniamerkeistä, jotka hän
urhollisuudellansa oli ansainnut, sillä ilman eukkoa ja käsivarsia olisi
hänestä tullut rampa, unhotettu ja maineeton poloinen Pohjolan
yksinäisyydessä.

Mutta nyt hän kasvoi suureksi ja väkeväksi, ja lähti ulos maailmaan.
Hänen rinnassansa piili jotakin mahtavaa, joka pakotti häntä ulos
maailmaan. Jumala ei anna samaa älyä kaikille ihmisille. Muutamat on hän
luonut elämään tyyneessä onnessa, kodin rauhassa ja hiljaisessa työssä;
toiset on hän luonut elämän myrskyjä varten, ja muutamat sankareiksi
koko ihmiskunnalle. Mutta Jumalan edessä on yhden tekevä, mitä tietä
ihminen elämässä kulkee, kunhan vain kulkee tiensä rehellisenä ja
Jumalaa pelkääväisenä.

Tuo pieni poika, joka nyt oli tullut isoksi ja saanut paljon hyviä
tietoja, lähti ulos taistelemaan vapauden ja oikeuden edestä. Hänen
omassa maassansa asui vapaa kansa, joka eleli rauhassa ja sovinnossa
lakiensa turvissa, mutta kaikki kansat eivät olleet yhtä onnellisia.
Useita sortivat ankarat hallitsijat, jotka eivät kunnioittaneet lakia
eikä oikeutta; toiset surmasivat toisiansa keskinäisissä sodissa. Tuo
entinen poika Pohjanmaalta ei luullut paremmin voivansa käyttää uusia
käsivarsiansa, kuin taistelemalla sorrettujen edestä. Hän meni heikkojen
puolesta vapaatahtoisesti ottelemaan väkeviä vastaan; hän vuodatti
vertansa heidän tähtensä monen monessa taistelussa. Suomi oli hänen
äitinsä, Ruotsi hänen isänsä kotimaa, Pohja hänen kätkyensä, mutta avara
maailma oli hänen suuri isänmaansa. Jokainen hyvä ja rehellinen ihminen
oli hänen veljensä ja sisarensa; jokainen syyttömästi sorrettu hänen
suosikkinsa; kaikki jalomieliset hänen ystäviänsä ja
liittokumppanejansa.

Meidän aikamme ei tunne urhollisempaa sankaria kuin tuo poika
Pohjanmaalta. Hänen elämänsä oli täynnä satuja ja urhotöitä. Siellä
hänet aina nähtiin, missä vaara oli suurin: tuhansia kaatui hänen
ympärillänsä. Hän makasi verissään ja puolikuolleena verisillä
taistelutanterilla; kärsi usein nälkää ja kaikenlaista puutetta; oli
vankina ja hyljättynä, vainottuna ja ryöstettynä, sairaana ja
unhotettuna. Hän ui jokien poikki jäitten seassa. Hän kiipesi korkeiden
muurien yli, joissa orjantappuroita kasvoi. Hän taisteli yön pimeydessä,
vihollisten piirittämänä, jotka eivät sääliä tunteneet, ja joille
maksettiin vankien luvun mukaan. Hän taisteli melkein aina muutamien
harvojen kanssa suurta ylivoimaa vastaan, ja pääsi kuitenkin usein
voitolle Jumalan avulla ja verrattomalla urhollisuudellansa. Löytyipä
usein kavaltajiakin hänen omissa sotakumppaneissaan, ja kuin hän,
väsyneenä vaivoistansa, illan tultua laskeusi lepäämään kovalle maalle,
sotavaippa allansa ja taivaan kirkkaat tähdet yllänsä, täytyi hänen
valvoa käsi miekan kahvalla, torjuakseen murhamiehiä. Ihmeellisesti
Jumala kuitenkin varjeli häntä kaikissa vaaroissa, eikä hän milloinkaan
kadottanut iloista luottamustansa eikä sydämmensä armeliaisuutta
onnettomia kohtaan. Palveltuansa ensin pelkkänä sotamiehenä, pääsi hän
monen tuhannen päälliköksi, voitti suurta kunniaa ja mainetta, mutta
itsellensä hän ei koskaan pyytänyt enempää, kuin hän välttämättömästi
tarvitsi, ja vetäysi pois kaikista kunnianosoituksista. Ei hän ollut
niitä miehiä, jotka huolivat loistosta ihmisten edessä ja ylpeilevät
hyvin ansaitusta maineesta. Hän ei taistellut oman kunniansa eikä etunsa
tähden, hän taisteli vapauden ja ihmiskunnan hyväksi; niiden eduksi hän
tahtoi mielellänsä kuolla unhotettuna.

Kuin hän vieraalla nimellä oli taistellut seitsemän vuotta Kreikanmaan
vapauden puolesta, ja vanha Kreikanmaa vihdoin viimein oli torjunut
päältään turkkilaisten ikeen, etsivät häntä kreikkalaiset turhaan läpi
koko Europan, antaaksensa kiitollisuutensa osoitteeksi maassansa hänelle
suuren maatilan. Viimein he lahjoittivat sen toiselle, kun eivät
tienneet muuta kuin että heidän rakastettu sankarinsa oli aikoja sitte
kuollut. Mutta hän eli kainosti piilossa, välistä Ruotsissa ja Suomessa,
välistä jossakin Länsi-Intian saaressa. Hän oli köyhä eikä kuitenkaan
ottanut vastaan mitään palkintoa. Hän ei tahtonut saastuttaa korkeata
kutsumustansa eikä urhokasta miekkaansa pyytämällä itselleen maallista
rikkautta.

Tuosta pienestä pojasta, joka ensin oli taistellut tuulimyllyjä ja sitte
puolta Europpaa vastaan taikka puolen Europan puolesta, tuli vihdoin
harmaapäinen sotavanhus, joka, väsyneenä vaivoistansa ja
kunnianrikkaista haavoistansa, päätti elämänsä rauhallisessa kodossaan
ja laskettiin levolle Ruotsinmaan povehen. Harvat häntä tunsivat; ei
kukaan ikinä kuullut hänen puhuvan omista urhotöistään. Ja mitä kaikkea
hän olisi voinutkaan kertoa, ell'ei hän olisi välttänyt omaa kiitostansa
eikä antanut kaikkea kunniaa Jumalalle, kaikkein korkeimmalle, joka oli
johtanut häntä niin monessa vaarassa! Toiset, jotka ovat toimittaneet
sangen vähän maailmassa, eivät tiedä miten vain saattaisivat oman
itsensä, kunniansa ja merkillisyytensä muiden tietoon. Hän, jonka
sankarityöt hämmästyttivät silloista maailmaa, teki kaikki, mitä voi,
joutuaksensa unohduksiin. Sentähden maailma tunteekin varsin vähän hänen
monivaiheista elämäänsä, ja hänen urhollisimmat sankarityönsä ovat ehkä
ijäksi päiviksi jääneet unohduksiin. Mutta Jumala tuntee hänen
rehellisen sydämmensä, hänen lujan uskonsa, ja ihmiset tietävät hänestä
sen verran, että kunnioittavat hänen muistoansa.

Jos Jumala olisi suonut _August Maximilian Myhrberg'in_ taistella oman
isänmaansa puolesta, niinkuin hän taisteli sorrettujen puolesta maan
päällä, olisi siihen aikaan ainoastaan yksi saattanut vetää hänelle
vertoja, nimittäin italialaisten Garibaldi. Mutta hän taisteli kauan
tuntemattomana, nimetönnä ihmiskunnan oikeuden ja kansojen vapauden
puolesta, ja sentähden ei yksikään kansa seiso kyynelsilmin hänen
hautansa ympärillä. Mutta Suomi, hänen suuri äitinsä, ja Ruotsi, hänen
isänsä kotimaa, lukevat hänet kaikkina aikoina urhollisimpien
sankariensa joukkoon. Hänen elämäkertaansa kerrotaan kauan tarinana
talvivalkean ääressä ihmeeksi ja kummastukseksi jälkeen-tuleville
polville. Kaikki hänessä -- hänen rohkeutensa, hänen työnsä, hänen
rehellisyytensä, hänen vilpitön sydämmensä ja ennen kaikkea hänen jalo
itsekieltämisensä -- oli suurta ja sadun tapaista, ja sentähden saakoon
hänen suuri satunsa sijan näiden pienien joukossa.

Suomen poika, opi niinkuin hän taistelemaan sen edestä, joka oikeata on
maailmassa; opi niinkuin hänkin itseäsi kieltämään!



KEVÄÄN SATU.


Kevään satu huvittaako ketä?
Lienet, poika, kuullut sen?
Se on varma, eikä meitä petä,
Tosi myös kuin päivönen;
On kuin metsä vihanta;
On kuin vuori korkea.
Kevään satu huvittaako ketä?
Lienet, poika, kuullut sen?

Etelässä syntyi lapsukainen
Saarell' onnellisuuden.
Isäns' oli päivä paahtavainen,
Siskons' järvi hopeinen,
Aamutähti äitinsä,
Fenix lintu veljensä.
Etelässä syntyi lapsukainen
Saarell' onnellisuuden.

Kevätlapsi kohos kehdostansa,
Kapalonsa katkoen,
Perhon siivin lensi lentoansa
Poikki maiden, merien.
Huiski taikasauvallaan
Yli järven, yli maan.
Kevätlapsi kohos kehdostansa,
Kapalonsa katkoen.

Suuremp' ei viel' ollut mikään noita,
Kuin se Kevät pienoinen:
Minne lensi, sinne silmikoita
Puhkes oksiin pensasten,
Kukat kasvoi ihanat,
Niityt tuoksui vihannat.
Suuremp' ei viel' ollut mikään noita,
Kuin se Kevät pienoinen.

Metsän peikot katselivat kateen
Silmin Kevään ihmeitä.
Laittoivatpa ukonilman, sateen
Kurittamaan Kevättä.
Vaan kun sade vihmaili,
Pikku Kevät riemuitsi.
Metsän peikot katselivat kateen
Silmin Kevään ihmeitä.

Nythän Kevät asuu seudullamme,
Kantaa meille kukkiaan.
Poimikaamme kukat, saattakaamme
Peikot piiloon taantumaan!
Ja kun tulee sade uus,
Kirkastuupi vihannuus.
Nythän Kevät asuu seudullamme,
Kantaa meille kukkiaan.



[Kuva]



KOIVUJEN JUURELLA.


Koivujen juurella,
Isämme kotona,
Leikkiä lyömme,
Teemme myös työmme,
Kylvämme, kynnämme innolla.
Aaltoset häilyy,
Lainehet' päilyy,
Raitisna säilyy
Rantamme riemuisa loiskinta.

Koivujen varjossa
Kuulimme iloisna
Äitimme milloin,
Aamuin ja illoin,
Laulaen ylisti Luojaansa.
Oksat ne oivat
Siimestä soivat,
Varjoa toivat
Kesäisnä päivänä kuumana.

Koivujen oksilla
Pienonen laulaja,
Vienosti liikkuin,
Sievästi kiikkuin,
Soittavi säveltä suloista.
Illalla tieno
On ylen vieno,
Tuoksuva, hieno,
Yö on niin raitis ja vilpoisa.

Koivu niin kaunis on,
Sievä ja verraton.
Nähdä sen saamme,
Ett' isänmaamme
Sille soi parahan kaunisteen.
Tahdonpa olla,
Riemuita, huolla,
Elää ja kuolla
Täällä mä koivujen siimekseen.



SYYSLAULU.


Syksypä oikein hauskuttaa,
Kun viljat saadaan talleltaa,
Ja tehdään kakku soma.
Vaan kenpä parhaan leivän saa?
No, meidän äiti oma.
        Ja lapsoset
        On iloiset,
        He laulelee:
Ho hee, ho hee!
Syksypä oikein hauskuttaa,
Kun tehdään kakku soma.

Metsissä, mailla myrskyää,
Järvissä aallot hyrskyää,
On rankkasateet kovat.
Syystöitä isä ennättää,
Ahoilla puolat ovat.
        Ja lapsoset
        On iloiset,
        He laulelee:
Ho hee, ho hee
Metsissä, mailla myrskyää,
Mut lapset tuvass' ovat.



[Kuva]



AALLOTTAREN JÄLJET.


Oletko nähnyt raitoja meren hiekassa tuolla rannalla korkean metsämäen
alla? Miten valkoinen se hiekka on ja raidat ovat aaltomaiset ja
lähenevät lukemattomissa sievissä mutkissa ylös aivan vedenrajaan asti.
Kuin olen nähnyt suurten valkoisten vaahtoaaltojen syöksyvän vihoissaan
rantaäyrästä vasten, on minusta useinkin näyttänyt kummalliselta,
ett'eivät ne ole kokonaan laisseet pois noita raitoja hiekasta. Mutta
siihen työhön ei meren aaltoja ollenkaan haluttanut, ne antoivat
raitojen kiemurrella hiekassa kuin ennenkin, kulkivat pauhaten ja
jyristen ylitse ja asettuivat syvemmälle jälleen lepäämään.

Sillä nuo hienot raidat ovat pikku aaltojen jälkiä, ja pikku aallot ovat
meren kutritukkaisia lapsia, jotka välkkyen leikittelevät hienolla
hiekalla. Joka kerran kuin myrsky pauhaa, sanoo meren kuningas Ahti
hyökylaineillensa: "Menkää kallioita vasten! Tuolla hiekassa leikkivät
minun pikku lapseni; ei kukaan saa koskea heidän teihinsä eikä
polkuihinsa, ei kukaan saa laista kiinni heidän jälkiänsä rannalta!"

Hyvin syvällä meressä on Ahdin linna kristalliseinineen ja
perlemo-ikkunoineen ja kaikkein kauneimpine välkkyvine kattoineen.
Siellä asuvat pojat ja tyttäret, siniaallot, ja siellä asuu myöskin
hänen nuorin ja kirkkain pikku lapsensa, sinisilmäinen, hopeakutrinen
Aallotar.

Kuin Aallotar lähtee leikkimään rannalle, piirustaa hän hopeakenkänsä
kärjellä nuo hienot aaltoraidat hiekkalattiaan eikä millään laineella
ole lupaa niitä hävittää. Tuhannen tuhansia hänen pikku siskojansa
juoksentelee siellä kilpaa hänen kanssansa, kaikki piirustellen
samanlaisia jälkiä, mutta ei kukaan ole niin nopea, niin kirkas eikä
niin kiemuraisen kaunis kuin Aallotar.

Kuin kalat menevät hietikolle kylpemään lämpöisenä kesäpäivänä ja
välkkyvän valkoiset kalalokit lentelevät kuin tähtipilkut niiden
kohdalla ylhäällä ilmassa, silloin Aallotar tanssii leikiten niiden
ympäri, kaartaa purjevenettä ja hyppii pojan ympärillä, joka uiskentelee
päiväpaisteessa. Mutta kuin aurinko varhain aamusilla nousee meren
povesta tai iltasilla laskeutuu metsään lepäämään, silloin Aallotar
aivan hiljaa loiskii rantaan, laulaen pitkän pitkää yksitoikkoista
laulua entisistä ajoista ja ystävistä, jotka ammoin ovat menneet meidän
luotamme ijankaikkisen hiljaisuuden rauhaan.

Aallottarella oli myöskin ystävä, nuorin metsän prinssi, mustakutrinen
pikku Tellervo, jonka vihreä mekko aina oli niin runsaasti koristettu
ruusuilla ja taskut täynnä pähkinöitä ja kotkan sulka ruskeassa lakissa.
Tellervo käveli usein rannalla, jossa Aallottarella oli tapa leikitellä,
ja heistä tuli kohta hyvin hyvät ystävät. Usein he kiistelivätkin siten,
että Tellervo heitteli oksia ja pikku kiviä Aallottaren päälle, ja
Aallotar roiskutti vettä Tellervon samettikengille. Silloin nauroi
Tellervo, niinkuin metsä nauraa tuulen suhistessa puissa, ja Aallotar
nauroi myöskin, niinkuin aallot leikitsevät tuulen löyhytellessä niiden
kiharahiuksia. Mutta muuten he olivat olevinaan sulho ja morsian illan
tyynessä; Tellervo istui rannan ruohokolla ja Aallotar nojasihe
kyynärpäin hietikkoon, ja molemmat kertoivat satuja vuorotellen.
Tellervo tiesi kertoa sekä synkkiä että valoisia satuja: metsän
velhoista, jotka itkeä nyyhkyttävät korkeain kuusien takana; leijonan
metsästyksestä himmeässä kuunvalossa; sekä länsituulen kujeista
neilikoille ja kurjenpolville tuolla niityllä. Aallotar kertoi ammoin
kuluneista vuosisadoista, jolloin meren aallot kuohuivat yli koko suuren
Suomen, suurista rannan vuoriin kaivautuneista patakuopista ja suuresta
valaskalasta, joka veti hänen isänsä vaunuja korallimetsäin läpi
peninkulman syvyisessä meressä.

Niin he olivat yksissä pitkät ajat joka ilta meren rannalla, ja vielä he
olivat pikku lapset, sillä metsän pojat ja meren tyttäret eivät kasva
niinkuin ihmislapset, vaan he elävät monta tuhatta vuotta, niin kauan
kuin maa, ja sentähden he pysyvät niin kauan lapsina ja heillä on niin
hauska illan loistossa. He olivat niin ihastuneet toisiinsa, että
valkoinen kalalokki, joka näki heidän alinomaa leikkivän rannalla, sanoi
naapurilleen suurelle merikotkalle: "Tellervosta ja Aallottaresta
varmaankin tulee pari, ja silloin mekin pääsemme komeilun häihin."

"Niin," sanoi kotka, "sehän kyllä käy päinsä, jos häät pidetään metsän
kuninkaan Tapion linnassa. Mutta jos ne pidetään syvällä meressä Ahdin
palatsissa, niin minä kiitän kutsuista enkä voi tulla."

"Kas, sitä minä en tullut ajatelleeksi", sanoi kalalokki. "Minä
hätätilassa osaan sentään sukeltaakin, ja hyvin luultavasti minä
silloinkin menen, sillä arvattavasti siellä on monta hyvää kalaruokaa
illalliseksi."

Niin puheltiin kaikkialla Tellervosta ja Aallottaresta. Sattuipa eräänä
iltana Ahti ajamaan suurella valaskalallansa rantaan, jossa hänen
tyttärensä, pikku prinsessa Aallotar, kertoeli satuja metsän prinssille
Tellervolle. Meren ja metsän naapuruus ei ollut oikein hyvä, sillä
molemmat kuninkaat riitelivät rajoista ja syyttivät toinen toistaan
pikku alueiden luvattomasta anastamisesta. Sentähden Ahti vihastui, kuin
näki prinssi Tellervon niin ystävällisesti puhelevan Aallottaren kanssa,
ja lähetti rantaan suuren hyökyaallon, joka ryvetti prinssin hienon
samettinutun mudalla ja tempasi pois höyhentöyhdön hänen lakistaan.

Aallotar pakeni murheissaan meren pohjaan ja Tellervo palasi äkeissään
metsään. Mutta kuin Tapio kuuli, miten hänen lemmikkipoikaansa oli
häväisty, suuttui hän kovin ja lähetti ankaran hiekkasateen, joka peitti
koko rannan soralla, niin että se muuttui kuivaksi maaksi ja Ahti
menetti sillä tavalla melko palan alueestaan. Ahti vuorostaan lähetti
suunnattoman suuret hyökylaineet tulvien metsään ja ne kaatelivat puita
ja repivät irti suuret kappaleet maata ja hautasivat ne mereen. Tästä
kehittyi suuri ja pitkällinen sota meren ja metsän välille Tellervon ja
Aallottaren tähden, ja se sota kestää vielä tänäkin päivänä, milloin
nämä kuninkaat sattuvat olemaan suutuksissaan. Mutta välistä on aina
aselepoakin; silloin aallot hiljaa loiskivat rantaa vasten ja
Aallottaren jälkiä näkyy illan loisteessa hienossa valkoisessa hiekassa.

Tellervo ja Aallotar saavat nyt ainoastaan harvoin tavata toisiaan aivan
salaa, tulla kertomaan toisillensa noita vanhoja satuja ja leikkimään
yhdessä muiden aaltojen kanssa. Aallotar uipi usein yksinään rannalle,
ja hänen valkoinen niskansa näkyy välistä, milloin aurinko pilkistää
pilven raosta. Kuullaanpa hänen silloin usein laulavankin yksinäisyyden
ikäväänsä illan tyynessä, ja ken osaa selittää aaltojen kieltä, hän
kuulee Aallottaren etsivän ystäväänsä. "Poissa, poissa", sanoo hän, "on
iloinen ystäväni; poissa, poissa on rannan iloisuus, ja hiljaa nukun
minä tässä hiekkavuoteella. Metsä ja meri eivät ole ystävinä; tumma
kuusi kohottaa latvansa taivasta kohti, eikä hän koskaan voi laskeutua
alas tumman meren syvyyteen. Mutta minä näen hänet kuitenkin joka ilta,
kuin hän katselee minun sinisilmästäni kaunista latvaansa. Älä sure
sydämmeni; Jumalan hyvyys on kerran yhdistävä sen, joka on kauan ollut
erotettuna; ja kerran on varmaan tuleva se päivä, jolloin Aallotar
iloiten saapuu rannalle ja Tellervo etsii hänen jälkiänsä
hopeankarvaisesta hiekasta illan tyvenessä."



SATU RUTIMOSTA JA PILVIPARRASTA.


Suuressa metsässä kaukana Suomen erämailla seisoo aivan lähellä
toisiansa kaksi korkeata honkaa. Ne ovat niin vanhat, niin vanhat ett'ei
kukaan enää tiedä, koska ovat olleet pieninä, ja hyvin etäältä jo voipi
ne tuntea, sillä niiden pimeät latvat kohoovat korkealle yli muiden
puiden. Keväällä laulurastas visertelee suloisia virsiä heidän
oksillansa, ja pienet vaaleanpunaiset kanervankukkaset luovat niin
hartaan nöyriä silmäyksiä ylös heidän puoleensa, juuri kuin tahtoisivat
sanoa: "Hyvä Jumala, onko mahdollista kasvaa noin pitkäksi ja tulla noin
isoksi ja vanhaksi tässä maailmassa?" Mutta talvella, kuin pyryilma
peittää koko seudun lumeen, ja nurmi on muuttunut ja kanervankukat
nukkuvat syvässä nietosten valkean vaipan alla, silloin raju myrsky
riehuu honkien latvoissa ja pyyhkii pois lumen niiden ikuisesti
viheriöiviltä oksilta; ja tuulispää hajoittaa suuria huoneita ja kaataa
kokonaisia metsiä, mutta hongat seisovat järkähtämättöminä, he eivät
huoju eivätkä taitu, vaikka kaikki heidän ympärillään taittuu. Onpa se
jo jotakin, semmoinen jäykkyys ja vahvuus.

Lähiseudulla on kunnas metsässä ja kunnaalla turvekattoinen torpantölli,
jossa on vain kaksi pientä ikkunaa. Siinä asuu köyhä mökkiläinen
vaimoineen, ja heillä on pieni perunamaa sekä peltotilkku lähellä
mökkiä. Mutta talvella hakkaa mökkiläinen tukkia metsässä ja vedättää ne
alas suurelle sahalle, joka on peninkulman päässä sieltä, ja sillä
ansaitsee hän niin paljon, että se töin tuskin riittää voiksi, leiväksi,
maidoksi ja perunoiksi; vaan siinähän sitä jo onkin. Moni saa tyytyä
petäjäiseen, eikä ole voin muruakaan särpimeksi.

Mökkiläisillä on kaksi pientä lasta: poika, jonka nimi on Sylvesteri, ja
tyttö, jonka nimi on Sylvia. Kummallista on, mistä he ovat semmoiset
nimet saaneet; kenties metsästä, sillä latinan sana _sylva_ merkitsee
metsää. Mutta Sylvesteri seisoo almanakassa ja on vuoden viimeinen
päivä, joten pojalla joka vuosi on nimipäivänsä uudenvuoden aattona.

Tapahtuipa muutamana talvipäivänä, vieläpä juuri Sylvesterin päivänä,
että molemmat lapset läksivät metsään ansojansa kokemaan; sillä siellä
oli viljalta jäniksiä ja metsikanoja. Ja äläpäs mitään; oli kun olikin
Sylvesterin ansassa jänis, ja Sylvian ansassa taasen oli metsikana.
Mutta sekä jänis että metsikana elivät vielä ja olivat tarttuneet vain
jaloista kiini, ja ne rupesivat vikisemään niin surkeasti, että se
lapsista kuului kummalliselta. "Päästä minut, saat jotain hyvää!" sanoi
jänis. "Niin päästä minut, saat jotain hyvää!" sanoi metsikana.

Lapset päästivät heidät irti. Nytkös jänis metsään kiitämään, minkä
ennätti, ja metsikana lentämään, minkä siivet kantoivat, ja molemmat
huusivat: "Kysy Rutimolta ja Pilviparralta! Kysy Rutimolta ja
Pilviparralta!"

"Mitä se merkitsee?" sanoi Sylvesteri suutuksissaan; "nuo kiittämättömät
veitikat eivät edes kiittäneet."

"He käskivät meitä kysymään Rutimolta ja Pilviparralta", sanoi Sylvia.
"Ketkähän ne ovat? En ole koskaan ennen kuullut niin kummallisia nimiä."

"En minäkään", sanoi Sylvesteri.

Samassa kävi tuima talvituuli kahteen korkeaan aivan lähellä olevaan
honkaan, ja niiden pimeissä latvoissa syntyi kova kohina, ja lapset
kuulivat kohinassa kummallisia sanoja.

"Seisotko vielä, Rutimo veikkoni?" sanoi toinen hongista.

"Seisonpa niinkin", sanoi toinen; "mutta miten on sinun laitas, veikko
Pilviparta?"

"Rupeen vanhaksi käymään", vastasi Pilviparta. "Tuuli taittoi oksan
latvastani."

"Olethan lapsi vain minun rinnallani", sanoi Rutimo honka. "Vain
kolmensadan viidenkymmenen vuoden vanha, ja minä jo olen täyttänyt
kolmesataa kahdeksanyhdeksättä. Lapsi vain! Lapsi vain!"

"Nyt palajaa myrsky takaisin", sanoi Pilviparta honka. "Paras on, että
laulamme pikkusen, niin on oksillani jotain miettimistä."

Ja niin rupesivat he laulamaan myrskyssä:

      Syvään maan
      Sisustaan,
      Kauas aikain hämärään
      Juuret käy,
      Niit' ei näy
      Myrskyt saavan järkkymään.
      Talvi entää,
      Kesä kanssa,
      Vuodet lentää
      Lentoansa,
      Ihminen
      Alkuns' saapi,
      Katoaapi,
      Mepä sentään
      Seisomme.
      Ihmis-lapsi,
      Tukevaksi,
      Kuin me, suureks
      Kasva vain,
      Perustain
      Vuoriin juures.
      Kasva näin
      Rohkeasti
      Pilviin päin,
      Tähtiin asti;
      Nosta pääsi korkeellen,
      Ninkuin mekin, taivaasen.

"Haastelkaammepa nyt ihmislasten kanssa", mörähti Rutimo honka.

"Mitähän ne nyt mielivät sanoa", sanoi Sylvesteri.

"Ei, mennään kotia", sanoi Sylvia. "Minä pelkään niin noita pitkiä puita
kummallisine lauluineen."

"Äläs vielä, tuolla näen isän tulevan kirves olalla", sanoi Sylvesteri.
Ja samassa tulikin mökkiläinen.

"Kah, tuossapa seisookin juuri kaksi semmoista puuta, kuin tarvitsen,"
sanoi hän, ja niin kohotti hän kirvestänsä hakkaamaan maahan Rutimoa.

Mutta lapset rupesivat itkemään. "Älä, isä kulta, kaada Rutimoa ja
Pilvipartaa", sanoi Sylvesteri.

"Hyvä, rakas isä, älä kaada niitä", rukoili Sylvia. "Ne ovat niin vanhat
ja ovat laulaneet meille laulun."

"Mitä lapsellisuutta se on!" sanoi mökkiläinen. "Juuri kuin vanhat puut
voisivat laulaa! Mutta yhtäkaikkipa tuo on; koska rukoilette niiden
edestä, voin maa etsiä itselleni pari muuta puuta."

Ja niin hän läksi etäämmälle metsään, mutta lapset jäivät uteliaina
paikoilleen, kuuntelemaan, mitä Rutimo ja Pilviparta nyt sanoisivat
heille.

Eikä aikaakaan, niin jo tuli tuuli takaisin myllyltä, joka oli jauhanut
niin rajusti, että kivet kipinöitsivät, ja taasen se alkoi suhista
honkain latvoissa. Nyt kuulivat lapset aivan selvästi, että puut jälleen
rupesivat puhumaan.

"Te olette pelastaneet henkemme," sanoivat he, "ja se oli rehellisesti
tehty teiltä. Nyt saatte pyytää lahjan kummallekin, ja mitä hyvänsä
tahdotte, sen teille annamme."

Lapset tulivat hyvin iloisiksi, mutta joutuivat samalla hyvin ymmälle.
Ei heillä mielestänsä ollut juuri mitään toivottavaa tässä maailmassa.
Mutta lopuksi sanoi Sylvesteri: "Tahtoisin kernaasti, että tulisi vähän
päiväpaistetta, niin paremmin näkisimme riekkojen jälkiä lumesta."

"Niin", sanoi Sylvia, "ja minä tahtoisin mielelläni, että kohta tulisi
kevät ja lumi alkaisi sulaa, niin linnut taas rupeaisivat laulamaan
metsässä."

"Hullut lapset," sanoivat puut, "olisitte voineet pyytää kaikkia
kaunista maailmassa, ja sen sijaan pyydätte mitä kuitenkin tulee
tapahtumaan ilman teidän tahdottanne. Mutta, te olette pelastaneet
henkemme, ja sentähden pääsette toivonne perille paremmalla ja
kauniimmalla tavalla. Sinä, Sylvesteri, saat sen lahjan, että missä sinä
kuljet ja mihin katsot, siellä paistaa päivä sinun ympärilläsi. Ja sinä
Sylvia, saat sen lahjan, että missä kuljet ja missä avaat pientä
suutasi, siellä on kevät ympärilläsi, ja lumi sulaa. Onko hyvä niin?"
sanoivat hongat.

"On, on", huusivat lapset suurella ilolla, "siinähän on enempi, kuin
olemme pyytäneet, ja kiitoksia, rakkaat puut, hyvistä lahjoistanne."

"Hyvästi nyt, hyvät lapset", sanoivat puut. "Onnea matkalle!"

"Hyvästi, hyvästi", sanoivat lapset ja rupesivat kulkemaan kotiin päin.
Kulkiessansa katseli Sylvesteri ympärillensä, niinkuin hänen tapansa
oli, oliko riekkoja puissa, ja katso, vallan ihmeellistä! mihin hän
katseli, siellä lensi ikäänkuin auringon säde hänen edessänsä ja loisti
kirkkaasti ja kimaltaen kuin kulta puiden oksilla. Yhtä suuri oli
Sylvian kummastus, kuin hän huomasi, että lumi alkoi sulaa kummallakin
puolella polkua, jota he astuivat. "Näetkös, näetkös", huusi hän
veljellensä, ja tuskin oli hän avannut suutansa, ennenkuin ruoho alkoi
nousta hänen jalkainsa juuresta ja puiden lehdet alkoivat puhjeta, ja
ensimmäisen leivosen kuultiin livertelevän korkealla sinisellä
taivaalla.

"Tämäpä on hauskaa!" huusivat lapset ja tulivat ihastuksesta hyppien
kotiin äitinsä luo. "Minä voin nähdä päiväpaistetta!" huusi Sylvester.
"Minä voin sulattaa lunta!" huusi Sylvia.

"No, voihan tuota kuka hyvänsä", sanoi äiti nauraen. Mutta ei aikaakaan,
niin sai äiti suuret silmät. Vaikka ilta alkoi pimetä, ei tullut pimeä
tuvassa, vaan siellä oli kirkas päiväpaiste, kunnes Sylvesteriä rupesi
nukuttamaan ja hänen silmänsä vähitellen painuivat umpeen. Ja vaikka
talvi oli alussa, levisi tuvassa niin keväinen ilma, että luutakin
rupesi työntämään lehtiä varrestansa nurkassa, ja kukko joutui aivan
hämillensä ja alkoi laulaa iltapuhteella. Ja tätä kesti aina siihen
asti, kuin Sylvia nukkui.

"Kuules, isä", sanoi akka, kuin torppari tuli kotiin. "Lasten laita ei
suinkaan ole oikein; minä pelkään, että ovat metsässä joutuneet jonkun
haltian valtaan."

"Sinä hourailet vaan, akkaseni", sanoi torppari. "Minä tahdon kertoa
sulle jotain uutta. Osaatko arvata? Kuningas ja kuningatar matkustavat
läpi maan ja tulevat huomenna kulkemaan kirkkomme ohitse. Mitäs arvelet,
jos ottaisimme lapset kerallamme ja lähtisimme sinne niitä katselemaan."
"Se minulle mieleenpä", sanoi akka. "Kuningasta ja kuningatarta ei saa
nähdä joka päivä."

Seuraavana aamuna olivat torpanväki ja lapset hyvissä ajoin matkalla
kirkolle ja olivat niin iloissansa siitä, mitä nyt saisivat nähdä,
ett'ei kukaan niistä ajatellut, mitä eilen oli tapahtunut. Eivätkä he
huomanneet, kuinka päiväpaiste lensi heidän rekensä edessä ja kuinka
koivujen lehdet puhkesivat heidän ympärillänsä tien vieressä.

Kuin he tulivat kirkolle, oli siellä paljo väkeä koossa, mutta kaikki
olivat he peljästyneinä ja tuskissansa. Kuningas oli hyvin pahoillansa,
sanoivat he, siitä että maa oli niin autio ja viljelemätön, ja kun hän
oli hyvin ankara mies, niin syytti hän siitä kansaa ja oli varmaankin
kovasti tätä rankaiseva. Kuningattaresta tiedettiin, että häntä paleli
täällä Suomessa ja että hän oli sangen surullinen ja suuttunut koko
matkaan.

Tätä nyt tiesivät kaikki edeltäpäin, ja sentähden vapisivat kaikki, kuin
kuninkaalliset reet ajaa hajottaen tulivat tietä myöden. Kuningas näytti
ankaralta ja kuningatar itki, mutta kuitenkin viipyivät he kirkolla niin
kauan, kuin muutettiin hevoisia, ja sill'aikaa katselivat he
ympärillensä, sillä rekien hopealla silatut kuomit olivat lasketut alas.

"Kas kuinka kaunista päiväpaistetta äkkiä olemme saaneet", sanoi
kuningas ja nauroi hyvin armollisesti niinkuin muidenkin ihmisten on
tapa. "Minä en voi käsittää, miksi nyt yht'äkkiä tulin niin iloiseksi",
sanoi hän.

"Se tulee kai siitä, että teidän majesteettinne olette syönyt hyvän
suuruksen", sanoi kuningatar. "Niin on minunkin laitani. Minusta on,
kuin olisi sydämmeni äkkiä lämminnyt."

"Se tulee siitä, että teidän majesteettinne nukuitte hyvin viime yönä",
sanoi kuningas. "Mutta katsos vain, kuinka kaunis se kuitenkin on, tämä
kolkko Suomi. Katsos kuinka aurinko loistaa noihin kahteen korkeaan
honkaan tuolla metsässä. Tähän pitäisi meidän rakentaa kuninkaan kartano
itsellemme."

"Niin, tehkäämme niin, herra ja kuningas", sanoi kuningatar. "Näillä
paikoin mahtanee olla suopea ilmanala. Katsos vain, kuinka viheriät
lehdet puhkeavat puista keskellä talvea."

Samalla huomasivat he Sylvesterin ja Sylvian, jotka olivat kavunneet
aidalle, voidaksensa oikein tarkkaan nähdä kuninkaallisen perheen, ja
Sylvia laverteli iloissansa niin, että kuivettunut aita työnsi suuria
viheriöitä lehtiä hänen ympärillensä. "Kas tuolla seisoo kaksi sievää
lasta", sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne reen luo."

Lapset tulivat. "Kuulkaa", sanoi kuningas, "minä pidän teistä, minä
tulen vallan iloiseksi, kuin näen teitä, tulkaa luokseni rekeen, niin
saatte ajaa meidän kuninkaalliseen hoviimme ja saatte kulta vaatteita ja
tulette tekemään kaikki ihmiset iloisiksi."

"Ei, kiitoksia, herra kuningas", vastasivat Sylvesteri ja Sylvia.
"Meistä on parempi ilahuttaa isää ja äitiä. Ja hovissa tulisi meidän
ikävä Rutimoa ja Pilvipartaa."

"Eikö käy laatuun, että isä ja äiti ja Rutimo ja Pilviparta tulevat
kanssanne?" kysyi kuningatar, sillä hänen sydämmensä oli nyt niin
sanomattoman lämmin.

"Ei, kiitoksia, rouva kuningatar", sanoivat lapset uudestaan; "se ei käy
laatuun, ne kasvavat metsässä."

"Mitä lasten päähän voi juolahtaa", sanoivat kuningas ja kuningatar ja
nauroivat niin, että kuninkaallinen reki hyppi; sitte antoivat he käskyn
rakentaa tähän paikkaan kuninkaan kartanon ja olivat niin iloiset ja
armolliset, että kaikki ihmettelivät. Kaikki köyhät saivat kukin
kultarahansa, ja Sylvesteri ja Sylvia saivat paitsi sitä sen
kuninkaallisen rinkelin, jonka hovileipuri oli matkaa varten leiponut,
ja joka oli niin iso, että se oli neljällä hevosella kuljetettava. Ja
lapset jakelivat rinkelistänsä kylän kaikille lapsille ja kuitenkin oli
heillä niin paljo jäljellä, että torpparin hevonen tuskin jaksoi vetää
kotiin kaikkia rinkelinpalasia.

Kotimatkalla kuiskasi torpan akka miehensä korvaan: "tiedätkö, miksi
kuningas ja kuningatar olivat niin iloiset?" "En tiedä", sanoi ukko. --
"Se oli sentähden, että Sylvesteri ja Sylvia katselivat heitä.
Muistatko, mitä minä sanoin eilen?" -- "Vaiti", sanoi ukko, "älä puhu
sitä lapsille; on parempi, ett'eivät tiedä niin ihmeellisistä
lahjoista."

Mutta Sylvester ja Sylvia iloissansa tuosta isosta kuninkaallisesta
rinkelistä unohtivat tykkönään, että he osasivat luoda päiväpaistetta ja
sulattaa lunta. Eivät he itse tietäneet, kuinka sydämmellisen iloisiksi
ja lämpimiksi kaikki ihmiset tulivat, kuin heitä näkivät; ja koska he
olivat sangen hyvät ja ystävälliset lapset, niin luulivat kaikki, että
se vain oli sentähden. Varmaa on, että heidän vanhemmillansa oli suuri
ilo heistä ja että koko iso erämaa torpan ympärillä vähitellen muuttui
kauniiksi peltomaaksi ja viheriäksi laitumeksi, jossa kevään linnut
lauloivat talvikaudet, niin ett'ei heidän vertaisiansa koskaan oltu
nähty. Lopuksi tuli Sylvesteri linnunpyytäjäksi uudessa kuninkaan
kartanossa ja Sylvia sai tekemistä isossa puutarhassa, sillä niin
kummallista oli, että mihin ikänänsä nämä lapset katselivat
ympärillensä, siellä menestyi kaikki, niin että oli oikein hauskaa
nähdä.

Eräänä päivänä tulivat Sylvesteri ja Sylvia katselemaan vanhoja
ystäviänsä Rutimoa ja Pilvipartaa. Silloin raivosi par'aikaa hirveä
talvimyrsky; honkien latvat suhisivat ja kohisivat, ja ne lauloivat
taasen erästä vanhaa laulua:

    Hohoo, hohoo!
Olemme jo vanhat ja harmajat,
Mut myrskyt me kestämme ankarat,
    Syys-satehet
    Ja keväiset,
    Ja talven vilut,
    Ja kesän ilot,
    Ja lumisäät,
    Ja tuulispäät,
    Ja yöt ja sumut,
    Ja päivän humut;
    Hohoo, hohoo,
Olemme jo vanhat ja harmajat
Mut myrskyt me kestämme....

ja juuri kuin olivat ehtineet tähän saakka laulussa, kuului rytinää ja
rätinää, ja samassa makasivat Rutimo ja Pilviparta pitkänään maassa.
Rutimo oli siihen aikaan 393 ja Pilviparta 355 vuoden vanha. He eivät
olleet itse huomanneet kuinka heidän juurensa vähitellen olivat
kuihtuneet ja mädäntyneet, niin että taivaan tuulet saivat heistä
voiton.

Mutta Sylvesteri ja Sylvia taputtelivat ystävällisesti kuolleitten
honkien sammaltaneita runkoja ja puhuivat heille niin suloisia sanoja,
että lumi suli pois kaikki ympäriltä, ja vaaleanpunaiset kanervat
kasvoivat yhä korkeammalle kaatuneiden puiden yli, ja niin saivat Rutimo
ja Pilviparta hautansa kukkien alle.

Paljon on siitä kulunut, kuin olen kuullut jotain Sylvesteristä ja
Sylviasta, ja epäilemättä ovat he jo aikoja sitte tulleet suuriksi,
koska monta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin joku kuningas ja
kuningatar matkusti Suomessa. Mutta joka kerta, kuin näen kaksi iloista
ja hyvää lasta, joista kaikki ihmiset sydämmellisesti pitävät, niin
luulen heitä Sylvesteriksi ja Sylviaksi ja ajattelen, että he ovat
saaneet iloiset silmänsä Rutimolta ja Pilviparralta. Äskettäin näin
kaksi semmoista lasta, ja ihmeellistä oli, että mihin hyvänänsä he
katselivat ympärillensä, siellä lensi auringonsäde heidän edessänsä ja
loisti pilvisen taivaan yli ja ihmisten suruisten tai huolettomain
kasvojen yli. Sitä eivät lapset itse tienneet, mutta heitä oli mahdoton
katsoa, tulematta niin kovin iloiseksi, kuin tulee nähdessänsä
viattomuutta, iloa ja hyvyyttä maailmassa. Silloin sulaa jää ikkunan
ruudusta ja lumi kinoksista ja pakkanen ihmisten kylmettyneistä
sydämmistä, ja tulee kevät ja vihanta keskellä talvea, niin että itse
luutakin romunurkassa alkaa viheriöidä ja leivoset rupeevat laulamaan
taivaan korkean katon alla. Kaikesta siitä tulee meidän kiittää Rutimoa
ja Pilvipartaa; -- tahi oikeammin, kaikesta siitä tulee meidän kiittää
hyvää Jumalaa, joka vielä antaa kevään ja ilon viheriöidä maan päällä.



SUOJELUSENKELI.

_Satu, kolme tapausta_.


Henkilöt: Kuningas Pakkanen.
          Prinsessa Lumikko.
          Marski Dagobert.
          Mylly Matti.
          Mylly Maija, hänen vaimonsa.
          Fride }
          Frode } heidän lapsensa.
          Lisa  }
          Kaisa Muori.
          Mustalais Daara.
          Musta henki.
          Valkoinen enkeli.
          Neljä pikku enkeliä.



Ensimmäinen tapaus.


Mylly Matin mylly. Aikaisin aamulla, vielä pimeänlainen. Jauhosäkkejä
lattialla ja niiden välissä kori. Mustalais Daara hiipii sisään, makaava
lapsi käsivarrella.


      Mustalais Daaran kehtolaulu.

      Hys, hys, prinssi sä,
      Nuku, raukka, untas!
      Hys, hys, pyörivä
      Mylly valtakuntas.
      Ratas pyörii hulmuten,
      Onni katoo maallinen.
      Hys, hys, prinssi sä,
      Nuku, raukka, untas!

      Hys, hys, prinssi sä,
      Miss' on kruunu sulta?
      Vaatteenas ei silkkiä,
      Poissa koru, kulta.
      Kierrä kivi verraton;
      Prinssi myllyrenki on.
      Hys, hys, prinssi sä,
      Missä kruunu sulta?

Niin se nyt on sinulle käynyt, prinssi pienokainen. Myllyrengiksi sinä
tulet ikipäiviksesi niin totta, kuin minä olen Mustalais Daara ja olen
vihoissani isällesi, ankaralle kuningas Pakkaselle. Niin, kuka hänen
käskikään ottamaan minulta tyttöäni, pikku Lumikkoani, ja kasvattamaan
häntä kuninkaallisessa hovissaan ja tekemään häntä kristityksi
ihmiseksi? Me mustalaiset emme sitä suvaitse, me ennemmin kuljeksimme
ympäri maailmaa ja hiukan varastelemme. Sen tähden minäkin tein sitä
tänä yönä, kuin pikku prinssi tuli maailmaan ja kuningatar Gunilla --
Jumala häntä siunatkoon, olin vähällä sanoa -- kuoli samassa. Koko linna
oli liikkeellä, kaikki itkivät ja valittivat hyvän ruhtinattaren
kuolemaa eikä kukaan huomannut, miten minä hiivin kuninkaalliseen lasten
kammariin ja sieppasin prinssin kehdosta. Pitihän minun saada jotakin
korvausta kaikkein suloisimmasta Lumikostani. Mutta enpä tohdi itse
pitää prinssiä, sillä kuningas panee koko valtakuntansa liikkeelle,
etsimään hänen ainoata poikaansa, joka saisi kerran periä hänen
kruununsa. Johtuipa mulle mieleen, että Mylly Matti on hyväsydämminen
kelpo mies, jota koko maailma voi narrata mihin hyvänsä, ja sen tähden
aion minä jättää prinssin tänne hänen myllyynsä. _(Katsoo koriin.)_ Mitä
ihmettä! Tässähän on pikku poika jo ennestäänkin, ihan yhtä suuri ja
vanha kuin minun pikku prinssini! No -- sepä nyt oivallista! Nyt minä
otan prinssin silkkikapalot ja kultakengät ja pistän hänet säkkiin
myllärin pojan viereen, niin ei kukaan tiedä, kumpi on prinssi, kumpi
myllärin poika. Mutta maltahan -- paras on panna merkki, että toiste
tunnen omani. Minä nipistän korvan lehteä... _(lapsi huutaa)._ Hiljaa,
hiljaa, lapsonen, huudatko kruunuasi? Kas niin -- vasemmassa korvassa se
on, pitää muistaa. _(Laskee lapsen koriin.)_ Hyvästi nyt, prinssi parka;
Mylly Matti tuossa tulee, säkki seljässä. Tule nyt, sinä prinssi, vain
kunnon mylläriksi, niin ehkä tapaamme toisiamme, kuin kasvat suureksi,
ja silloin sinä kiität minua, että saat oppia jotakin hyödyllistä tässä
maailmassa. _(Hiipii pois.)_

_(Aamu valkenee myllyssä. Mylly Matti tulee, säkki seljässä, ja katselee
tullessaan ovessa ympärilleen.)_

*Matti*. Huh -- mitähän tässä livahti ohitseni ovessa? Jos se oli rotta,
niin olipa se aika rotta, kaksijalkainen, suuri kuin hevonen... Hyi,
Mylly Matti, pelkäätkö sinä rottaa, vaikka olet mylläri? Nehän ovat
sinun omia kotieläimiäsi. Mylly ilman rottia on ihan kuin järvi ilman
kaloja. Joutavia -- täällä vain vähän kummittelee näin aamusella, ja
_(katselee oudostellen ympärilleen)_ olisipa vähän hauskaakin saada
seuraa täällä yksin ollessa... Minähän aina olen niin iloinen ja
rakastan seuraa.


      Mylly Matin laulu.

      _Sävel_: "Mä olen Papageno, mä."

      Mä olen Mylly Matti, mä
      Yöt päivät hyörin myllyssä,
      Mä jauhot, ryynit parhaiten
      Valmistan koko kylällen.
      Mun eukkon', Maija niminen,
      On oikein kelpo ihminen:
      Jos mylly joskus seisookin.
      Hän hyrrää sitä enemmin.

      On puheenparreks päätynyt,
      Sit' usein olen miettinyt,
      Se jota kovin peijataan,
      Hän Mylly Matiks mainitaan.
      Se kunniaks on myllyllen;
      Mun tuntee lapskin pienoinen.
      Ken teist' ei Mylly Mattina
      Eläissään olis ollunna?

_(Heittää säkin lattialle.)_ Uh -- miten se hyppii. Miksikähän oli niin
raskas laulaa... Mutta nyt minä katsahdan, miten pikku poikasemme
jaksaa, jonka Maija minulle lahjoitti eilisiltana myllyrengiksi. Pistä
poika koriin ja pidä hänestä tarkkaa vaaria niin kauan, kuin minä vähän
nukahdan, sanoi Maija minulle. Ole huoletta, sanoin minä; hän saa maata
myllyssä ja oppia kunnon mylläriksi. _(Kumartuu katsomaan koriin.)_
Ahah, oletko sinä siellä? Ei minua käy petellä. _(Ottaa lapsen.)_
Taivahinen, miten pulska poika! Ja miten isänsä näköinen! Ihan minun
nenäni. Niin, kyllä hänestä näkyy, että hän on syntynyt mylläriksi.
_(Toinen lapsi huutaa korissa.)_ Mitä nyt?... Oh, se oli vain hiiri;
ihme, miten hiiret välistä osaavat vikistä ihan kuin pikku lapset.
_(Lapsi itkee uudestaan.)_ Ei, kyllä tuo ääni tuli korista. _(Hän panee
lapsen käsistään koriin ja ottaa toisen.)_ Tässä vielä yksi! No kas,
tämä se onkin minun poikani, sillä on turpa jauhossa. Mutta kenen se on
tuo toinen? Kuulepas veitikka, miten sinä olet vartioinut myllyä tänä
yönä? _(Ensimmäinen lapsi itkee korissa.)_ Mi-mitä nyt? Onko siellä
niitä vieläkin. _(Hän laskee lapsen pois ja ottaa sen, joka hänellä
ensin oli.)_ Ei, tämä se oli minun poikani! Enkö minä tuntisi omaa
vertani? _(Toinen lapsi itkee korissa.)_ Mitä hullua? Onko siellä vielä
yksi? Tämäpä jo on liikaa. _(Laskee pois ensimmäisen lapsen.)_ Maija,
Maija -- täällä tulee poikia ihan satamalla! _(Kaisa Muori tulee.)_

*Kaisa Muori*. Mitä siinä huudat ja parut, että säikytät kuoliaaksi
sairaan vaimosi! Pitäisi sinulla olla muutakin tekemistä, Mylly Matti,
kuin on valtakunnan onni tai onnettomuus selvitettävänä.

*Matti*. Mitä minuun koskee valtakunnan onni tai onnettomuus, kun tässä
on ainakin puoli kymmentä poikaa korissa! Ja kaikki ne ovat minun!

*Kaisa*. Häpeä, Matti, juoda itsesi humalaan näin aikaisin aamulla. Etkö
tiedä, mitä on tapahtunut?

*Matti*. Kyllä minä sen tiedän varsin hyvin. Lähtiessäni tuomaan tuota
ruissäkkiä panin minä ihan omatekoisen poikani tuohon koriin -- _yhden_
pojan, ymmärrätkö? -- ja palatessani löydän siitä poikia koko
pataljoonan.

*Kaisa*. Mitä nyt lörpöttelet, etkä anna lähimmäisellesi suun vuoroa,
vaikka olen ihan pakahtua suurista uutisista? Etkö käsitä, että minä
tulen juuri kaupungista ja minun pitää saada purkaa uutiseni, vaikka
pitäisikin seisattaa koko mylly käymästä? Se on näes niin, että kuningas
on saanut prinssin, joka syntyi eilisiltana.

*Matti*. Yhdenkö vain? No olipa tuossakin nyt jotakin minulle, joka olen
saanut korin täyden.

*Kaisa* _(tietävästi). _ Ei siinä vielä kylliksi ole...

*Matti*. Jo se minun mielestäni saisi riittää.

*Kaisa*. Ei siinä kaikki, että prinssi syntyi, vaan lisäksi vielä lempeä
kuningatar Gunilla, jota ylhäiset ja alhaiset koko valtakunnassa
siunaavat, hän kuoli viime yönä. _(Itkeä nyyhkyttää.)_ Emme me koskaan
enää saa sellaista kuningatarta.

*Matti*. Hohhoo, Jumala häntä siunatkoon, hyvä rouva se oli. Kuin minä
viimeksi vein ryynejä hoviin, antoi hän minulle dukaatin ja sanoi
minulle: sinä olet rehellinen mies, Matti, sanoi hän _(nyyhkyttää)_, älä
ole milläsikään, jos ihmiset nauravatkin sinua; parempi se on kuin jos
Jumalan enkelit itkisivät sinua. -- Ja toisen kerran hän sanoi minulle:
kyllä minä pidän muistissa sinun lapsiasi. -- Kiitoksia paljon, teidän
armonne, sanoin minä, mutta minulla ei olekaan lapsia. Näetkös, silloin
en tiennyt tulevan niitä koko kasaa yht' aikaa.

*Kaisa* _(pyyhkien silmiään esiliinansa nurkalla)._ Ei siinä kyllä...

*Matti*. Älä suututa minua, Kaisa Muori. Jo minulla on kylliksi sitä
lajia. Tahdotko vielä tyrkyttää minulle useampia?

*Kaisa*. Ei siinä kyllä, sanon minä, että prinssi syntyi ja että
kuningatar kuoli, vaan lisäksi vielä tapahtui ... ei, minua oikein
värisyttää sitä sanoessa...

*Matti*. Puhu vain suusi puhtaaksi. Vai niin, onko kuningaskin käynyt
kaiken maailman tietä? No, tottapa saamme toisen kuninkaan.

*Kaisa*. Ei, se on vieläkin pahempaa. Voitko ajatella, Matti, että, kuin
hoitaja meni antamaan maitosarvea lapselle, oli prinssi poissa!

*Matti*. Oh, kaikkiansa!... Kuulehan, Kaisa, mistähän nyt yht' äkkiä
saisin puoli kymmentä maitosarvea?

*Kaisa* _(puhuen yhtä vauhtia)._ Se oli selvä tosi, kehto tyhjänä, ja
aika melu, etsiminen ja pauhaaminen, mutta ei kukaan löytänyt
vähintäkään merkkiä; eräs kyökkipiika vain sanoi nähneensä viisitoista
noitaa lentävän ulos savupiipusta.

*Matti* _(miettivästi)._ Maltahan, kunnes vähän ajattelen! Kuninkaalta
on yksi poika kateissa ja minulla on muutamia poikia liiaksi. Jospa nyt
yksi minun pojistani onkin kuninkaan poika... Kyllä minulla on niitä
antaa poiskin. Kaisa Muori, jos tahdot kokoella prinssejä korista, niin
olkoon menneeksi.

*Kaisa* _(samaa vauhtia, kuulematta Matin puhetta)._ Viisitoista tai
kuusitoista, en minä sitä niin tarkkaan muista; mutta se on varma, että
kuningas ihan kalpeni vihasta ja vannoi kuninkaallisen partansa kautta,
että keltä hänen varastettu prinssinsä löydetään, hänet silvotaan,
hirtetään, hukutetaan, poltetaan, ammutaan, hakataan kappaleiksi...

*Matti* _(peljästyen)._ Ei, älähän, jo riittää... Olipa se melkein liian
ankaraa. Entä jos mies onkin syytön!

*Kaisa* _(samaa vauhtia)_ ...lävistetään, kärvennetään, teloitetaan,
myrkytetään, räjäytetään ilmaan...

*Matti*. Älä, älä!...

*Kaisa* _(hengähtäen)._ Paitsi vielä muita hirveitä rangaistuksia. Niin,
sinä olet onnellinen, sinä Matti, jolla on poikasi tallella. _(Menee
lähemmäksi koria.)_ Saako sitä nähdä sinun kelpo poikaasi? Eikö se makaa
tuossa korissa?

*Matti* _(säikähtäen asettuu korin eteen)._ Tässä korissako? Mitä nyt
hulluttelet? Minäkö panisin lastani jauhokoriin!

*Kaisa* _(koettaa kurkistaa koriin)._ Mutta minä ihan olin kuulevinani
lapsen itkevän.

*Matti*. Sepä merkillistä, vai niin, luulitko kuulleesi itkua? No,
meidän harmaa kissamme se on, sillä on poikia korissa. _(Toinen lapsi
itkee.)_

*Kaisa* _(mennen taas korin luo)._ Kuulehan -- nyt huusi se taas! Mitä
sinä äsken puhuit, että tänne on tullut useampia lapsia?

*Matti* _(työntää häntä pois)._ Kaksosia ... kolme tai neljä
kappaletta... Sellaistahan tapahtuu joka päivä. Mutta nyt minun
mielestäni sinun, Kaisa Muori, pitäisi joutua kylään ennen, kuin kukaan
muu ehtii kertoa ne suuret uutiset.

*Kaisa*. Niin, totisesti sen sanoit ihan oikein,

*Matti*. Sano terveisiä Maijalle, hyvästi, hyvästi, kyllä pistäydyn
katsomassa, milloin lähden liikkeelle. _(Kiiruhtaa pois.)_

*Matti* _(yksin, pyyhkien hikeä otsastaan)._ Huh, -- eipä ole paljo
henkeä jäljellä. Annas muistuttelen: -- hirtetään, silvotaan,
hukutetaan, poltetaan ... ja se on ihan varmaan kuninkaan poika, jonka
ne viisitoista noitaa ovat tuoneet minun vastuksikseni ... teloitetaan,
lävistetään, räjäytetään ilmaan ... hah, johan ihan tunnen lentäväni!...
Huh huh, en minä tohdi katsoa koriin ... enkä lukea, kuinka monta niitä
on... Ja kuka niistä sitte on mylläri, kuka prinssi... Myrkytetään ja
hakataan kappaleiksi! Ei, ei tätä enää jaksa kestää ... minun täytyy
kertoa kaikki tyyni Maijalle. _(Kiertää etäältä korin ohitse ulos.)_

_(Pilvi pimittää aurinkoa niin, että mylly taas tulee pimeänlaiseksi.
Musta henki tulee esiin seinästä ja lähestyy koria ottamaan lapsia.
Valkoinen enkeli tulee toiselta puolen ja estää häntä.)_

*Musta henki*.

Miks, estelet? Mull' eikö valta ois
Tok' ottaa lapset kastamattomina?

*Valkea henki*.

On kirjoitettu: voi, ken pienoisista
Pahentaa yhden. Taivaan valtakuntaan
Kuuluvat lapset.

*Musta*.

Jakakaamme: sulle
Tuo toinen, mulle poika kuninkaan.
Mä kostan, hänen äitinsä Gunilla
Mua vahingoitti rukouksillansa.
Kas, senvuoks lähetin sen häijyn akan
Ryöväämään pojan isäns' huoneesta.

*Valkea*.

Jumala sallinut on, että prinssi
Nyt kasvatetaan köyhyydessä, työssä.
Ja tulee kerran kansan auttajaks.

*Musta*.

Se ei käy päinsä, minä kiusaan hänet
Pahuuteen, syntiin.

*Valkea*.

Sitä kyllä teet,
Mut Herra Jumal' on sua vahvempi,
Hän lähetti mun suojelemaan lasta.

*Musta*.

Sit' et voi.

*Valkea*.

Musta henki, tiedä se,
Jumala antoi joka lapsellen
Enkelin, joka näkymättömänä
Alati hoitaa, suojelee ja turvaa
Pienoista lasta, päivin sekä öin.
Kuin laps on vaarassa ja kuin se lankee,
Niin ottaa enkel' lapsen syliinsä,
Ett' ei se loukkaudu. Milloin tulen
Tai veden vaara uhkaa, puhaltaa se
Taivaallisella hengellään pois liekit
Ja kantaa pienokaisen yli virran.
Kuin lapsi tekee syntiä, niin itkee
Tää enkel' oikein sydämmellisesti,
Ja kyynelensä vuotaa lapsen poveen,
Herättää omantunnon nukkuvan.
Se ään' on, jot' ei kuule kenkään muu,
Vaan se tok' aina kuiskaa: armahainen,
Sä puhdas, hyvä ollos! Jumalaa
Sä pelkää! Ällös tehkö syntiä!
Se ään' on enkelin. Se onneton,
Ken ei sit' ääntä kuule lapsuudessaan.
Mut onnellinen se, ken elinkauden
Viel' enkel'äänen saman huomaitsee.

*Musta*.

Sit' äänt' en ole kuullut. Kuitenkin
Jos en ois se, mik' olen, tahtoisin
Sinuna olla. Sano, ken sä oot?
Et enkel'joukoss' ennen näkynyt.

*Valkea*.

Vait ollos. Äsken olin ihminen.
Jumalan armo valkovaatteet antoi,
Ja muut' en voi kuin rukoella vainen
Puolesta kurjain olentoin maan päällä
Ja alla maan -- ja sunkin puolestasi.

*Musta*.

En kauemmin mä siedä katsettas.
Mä pakenen. Mut taistella mun täytyy
Lapsesta tästä. Saahan nähdä, kumpi
Meist' ottaa voiton. Jospa voitan mä,
Niin tahraan sinun valkosiipes synnin
Loalla. Mutta jos sä voiton saat,
Rukoile minut valkeaks kuin sä.

_(Musta henki katoaa.)_

*Valkea*. _(ojentaa kätensä lapsen yli)._

Hän viritelköön synnin pauloja!
Mä tahdon lapsi parkaa suojella!

_(Ensimmäisen tapauksen loppu.)_



Toinen tapaus.


Kaksitoista vuotta on kulunut ensimmäisestä tapauksesta. Vihreä kenttä
Mylly Matin myllyn edessä. Osa ränniä näkyy ja veden pauhua kuuluu.

(Fride istuu, vuoleksien venettä. Liisa on sitonut rihman toiseen pikku
veneesen ja kumartuen katselee rännin laidan ylitse sen uiskentelemista.
Friden takana seisoo valkoinen enkeli ja katselee hänen työtänsä. Liisan
takana seisoo toinen pikku enkeli ja pitää häntä hiljaa hameesta hänen
kumartuessaan rännin laidan yli Pitää muistaa, että enkelit ovat
näkymättömät, eivätkä leikkivät lapset tiedä niitä olevankaan tässä
läsnä.)

*Liisa* _(laulaa)._

      _Sävel_: "Sua tervehdin, rauhasa lippu."

      Mä puoloja vien ulos Hulliin
      Ja vaihdan ne sokuripulliin,
      Niit' annan mä lapselleni,
      Mi myllyssä makajavi.

*Fride* _(laulaa)._

      Mä luotia, ruutia otan
      Nyt laivaan ja koht' alan sodan,
      Mä lyön sudet nälkähiset,
      Murjaanit ja turkkilaiset.

*Fride ja Liisa*.

      Ja mylly se jauhaa ja jauhaa,
      Ja koski se pauhaa ja pauhaa,
      Ja hauskapa rannalla sen
      On leikkiä lapsosien.

*Fride*. Ei, tästä minun frekatistani ei tule hyvää koskaan ennen, kuin
saan paremman laudan. Jospa uskaltaisin lainata isän kirvestä, joka on
tuossa myllyn seinää vasten.

*Friden enkeli*. Älä koske kirveesen. Isä on kieltänyt.

*Fride* _(itsekseen)._ Paras on, että annan kirveen olla paikoillaan,
koska isä on kieltänyt.

*Musta henki* _(kurkistaa)._ Ota sinä vain kirves. Isäsi on poissa, eikä
kukaan sitä näe.

*Fride* _(itsekseen)._ Saatanhan ottaa kirveen vähäksi ajaksi vain,
eihän isä sitä tiedä.

_(Hän menee ottamaan kirvestä. Hänen enkelinsä itkee.)_

*Fride* _(palaa kirves kädessä)._ Kas niin, nyt siitä tuleekin oiva
frekatti! _(Alkaa veistellä, mutta katuu kohta.)_ Ei... tämä on pahoin
tehty. Jospa ei kukaan muu näe, niin näkee sen Jumala. Minä vien kirveen
pois ja pyydän isältä anteeksi.

_(Hän viepi kirveen takaisin. Musta henki katoaa. Friden enkeli tulee
iloiseksi.)_

_(Frode tulee, jousi kädessä ja korpin höyheniä lakissa.)_

*Frode*. Hei pojat ja tytöt. Minä ammuin korpin, minä.

*Liisa*. Ammuitko sinä korpin?

*Frode*. Ammuin kyllä, ja ihan oikean korpin. Tuolta koivusta löysin
leppälinnun pesän ja siinä oli kolme poikaa. Juuri, kuin yritin ottamaan
pesää ja poikia, tuntui minusta, kuin joku olisi ottanut minua kiinni
käsivarresta. Ei, ajattelin, miksipä tekisin pahaa pienille linnunpoika
paroille? Minä laskeuduin takaisin maahan, ja silloin lensi korppi
siihen puuhun väijymään poikasia. Ahah, veitikka! ajattelin minä ja
ammuin sitä nuolella siipeen. Ropsis! siinä se makasi maassa -- ja tässä
on minulla lakissani sen pedon höyheniä. -- Mutta, mitä sinä teet
siellä, Liisa? _(Hän hyppää ylös myllyn rännille.)_

*Liisa*. Katsos, miten kauniisti minun laivani purjehtii. Voi, nyt se
menee virran mukaan! _(itkee)._ Ja kaikki sokuripullani, joita juuri
olin tuomassa Hullista!

*Frode*. Odotahan, minä otan sen pois. Ohoh, miten se lentää! Mutta älä
itke, Liisa, kyllä minä sen kuitenkin saan kiinni.

_(Hän kumartuu alas. Musta henki nousee hänen taaksensa, sysää hänet
veteen ja katoaa samassa.)_

*Liisa*. Voi hyvänen, nyt Frode putosi tuonne ränniin! Fride, tule,
Fride! Voi, juokse jo pelastamaan Frodea!

*Fride* _(juoksee sinne)._ Ota minua kädestä, Frode! Tartu käteeni! --
Voi, ei hän saa ... virta vie häntä ja kohta hän joutuu myllyn
rattaasen...

*Liisa*. Frode hukkuu! Frode hukkuu! _(Peittää käsillään kasvonsa.)_
Hyvä, rakas Jumalan enkeli, auta Frodea pois vedestä!

_(Suuri, valkoinen enkeli nousee äkisti myllyn rännin takaa, kumartuu ja
vetää Froden ylös sekä katoaa sitte heti.)_

*Frode* _(kiipeää ylös)._ Älä itke, Liisa; minähän vain vähän kastuin.
Mutta kyllä jo olin mennä; jo kuului suuri vesiratas pauhaavan ja
kolisevan ihan pääni vieressä. Sinäkö se autoit minut ylös, Fride?
Kiitoksia sulle siitä.

*Fride*. En se minä ollut.

*Frode*. No sitte se olit sinä, Liisa. Kiitoksia. Ja tässä on sinun
Hullista tuleva laivasi.

*Liisa*. Oh, en minä sinua auttanut. Jumalan enkeli se oli, vaikka ei
kukaan nähnyt häntä. Minä tunnen aina, milloin enkeli on lähellä.

*Frode* _(miettien)._ Luuletko niin, Liisa? Niin, saattaapa olla
mahdollista. Ehkäpä se sama enkeli piti minun kättäni, kuin yritin
ottamaan linnun poikia. -- Mutta nyt lähden kuivaamaan vaatteitani.

*Fride ja Liisa*. Me tulemme myös.

_(Lapset menevät ja heidän jäljestään pikku enkelit ääneti ja ilossaan.
Mylly Matti tulee, säkki seljässä)._

*Mylly Matti*. Huh -- luulenpa, että selkä alkaa jo vanheta. Tokkohan
vielä osaan laulaa säkki seljässä? _(Laulaa.)_

      Mä olen Mylly Matti, mä
      Yöt päivät hyörin myllyssä...

Ei, ei se enää käy. Heittää säkin pois. Samapa se onkin. Minulla on nyt
kaksi reipasta poikaa, jotka kohta kelpaavat myllyrengeiksi. Kaksitoista
vuotta siitä nyt on, kuin minä sain ne huimapäät, ja kaksi vuotta sen
jälkeen syntyi pieni, tottelevainen Liisamme. Jumala siunatkoon lapsia.
Niukalti on kyllä välistä ollut ruokaa eikä pojilla ole aina ollut hyvät
päivät; mutta siinähän tuo menee. Mylly pyöriä surisee tasaista
tahtiansa ja jauhaa leipää myllärillekin. Tänään minulla on vähä
makeisia lapsille _(ottaa kaulastaan nipun venäläisiä vesirinkilöitä)_,
ja sitte toin peilin muorille, koska hänen myssynsä välistä on vähän
viistossa. _(Ottaa taskustaan peilin ja panee sen rinkiläin viereen
säkille.)_ Mitähän pojat nyt puuhaillevat. Niin, niin, jospa nyt
tietäisi, kumpi heistä on prinssi! Mutta emme me, ei muori enkä minä,
uskalla hiiskahtaa sanaakaan koko asiasta niin kauan, kuin kuningas
Pakkanen on niin hirveän suutuksissaan. Hirtetään ... seivästetään ...
teloitetaan! Niin, sepä olisi somaa. Ei tottahan nyt Mylly Matti ei
olekaan niin tyhmä, että lörpöttelee päänsä poikki. _(Menee laulaa
hyräillen pois.)_

*Liisa* _(tulee)._ Minä luulin kuulleeni isän äänen. _(Huomaa säkin.)_
Kas, mitä se isä on tuonut kylästä! Ai, koko nipun rinkelejä! Ja miten
hyviltä ne näyttävät!

*Musta henki* _(kurkistaa)._ Liisa, ota yksi rinkilä; niitähän on niin
monta. Ei sitä kukaan tiedä.

*Liisa* _(punnitsee rinkilänippua kädessään)._ Jospa maistaisin vähäsen
vain, edes yhden pienimmän?

*Liisan enkeli* _(kuiskaa takana)._ Liisa, Liisa, varo, varo, se on
syntiä!

*Liisa* _(panee pois rinkilät)._ Kuulehan, enkeli sanoo, että se on
syntiä. Hyi, miten tyhmä voin ollakin! En koske, vaikka olisivat
paljasta sokuria. _(Ottaa peilin käteensä.)_ Mutta mikähän tämä on? Ai
ihmettä, katsos, miten sievä se nyt on! Ja tästä minä näen itseni
lasista!

*Musta henki*. Katso, Liisa, miten olet kaunis! Sinulla on niin
suloiset, pienet sinisilmät, ja sinun ruskea tukkasi on niin somasti
kammattu, ja, kuin naurat, tulee sinulle kaksi pientä kuoppaa poskiin.
Pieni, punainen kaulahuivi sinulla pitäisi olla ja kultarenkaat
korvissa, niin sinä olisit suloinen kuin prinsessa. Katsele nyt hyvin
tarkkaan, miten kaunis olet, ja koeta panna pääsi vähän kallelleen. Ei
kukaan pikku tyttö ole niin kaunis kuin sinä.

*Liisa* _(kallistaa päätänsä ja sovittelee kasvojansa peilin edessä)._
Kas niin, noin sen pitää olla.

_(Liisan enkeli itkee) _

*Liisa* _(kuuntelee ja katselee hämillään ympärillensä)._ Kuka se
itkee?... Voi ... nyt minä taas olen ajatellut jotakin pahaa! _(Katsoo
uudestaan peiliin.)_ Oh, hyi, hyi, miten olen ruma! _(Panee peilin
säkille ja juoksee pois. Musta henki katoaa.)_

*Liisan enkeli*. Niin, nyt olitkin ruma, Liisa, sillä sinulla oli
turhamainen ja ylpeilevä sydän. Mutta kuin olet nöyrä ja kaino etkä
ollenkaan ajattele itseäsi, silloin olet kaunis Jumalan ja ihmisten
edessä. _(Menee Liisan jäljestä.)_

_(Maija ja Mylly Matti tulevat.)_

*Maija*. No niitä poikia, huolta ja puuhaa niistä on aamusta iltaan. Nyt
on Frode pudonnut ränniin ja hänellä oli ihan uudet housut jalassa.

*Matti*. Älä nyt toru, Maija; ole kiltti, enkelini, niin saat jotakin
oikein hyvää. _(Kätkee peilin.)_ Arvaapas, mitä minulla on seljän
takana?

*Maija*. Kyllä arvaan, ymmärryksesi se sinulla on seljän takana,
ukkoseni. Etkö käsitä, että pojat viimein tuottavat meille niin paljon
harmia, että tulemme harmaapäiksi? Minkä tähden et lähetä kuninkaan
poikaa takaisin isänsä luo?

*Matti*. Älähän nyt! Ei minulla ole niin kiirettä tulla paistetuksi
halstarilla. Älä toru, Maijaseni. Et sinä kuitenkaan tahtoisi kadottaa
poikia.

*Maija*. Tahdonpa niinkin, sanon minä. Minä jo olen niin kyllästynyt
pesemään heidän paitojansa ja paikkailemaan heidän mekkojansa ja
kampaamaan heidän pitkää tukkaansa ... juuri kuin he sittekään
pysyisivät eheinä ja puhtaina yhtään ainoata Herran päivää! Ja sitte he
leikkelevät sormiansa ja jauhoavat itsensä myllyssä ja tappelevat
kissain ja varisten kanssa! Jospa toki kuningas veisi ne molemmat...

*Matti*. No mutta; rakas Maija! _(Pitää peiliä hänen edessään.)_
Katsohan vähän, nyt olet ruma! Mutta koeta näyttää iloiselta ja hyvältä!
_(Maija nauraa.)_ Kas niin, nyt olet kaunis! -- Mutta kuka tuolla astua
harppailee niin pitkillä askeleilla? Oh, Kaisa muorihan se on. No, nyt
hänellä taas varmaan on joku suuri ja hirveä uutinen...

*Kaisa muori* _(tulee)._ Hyvää päivää, Maija. Hyvää päivää, Matti.
Oletteko kuulleet, mitä on tapahtunut? Suuri uutinen, oikein hirmuinen
tapaus...

*Matti*. Niin, sen kyllä saatoin arvata.

*Maija*. Päivää, päivää, Kaisa. No, mitä sitte on tapahtunut?

*Kaisa*. Se on salaisuus, nähkääs, hirveä salaisuus; en tiedä,
uskallanko puhuakaan sitä teille.

*Maija*. Tottahan, Kaisa, kerro toki, mikä se on.

*Matti*. Kerro pois, kerro vain, muutenhan ihan halkeat.

*Kaisa*. Häpeä vähän, mylläri, osaan minä olla vaiti ja osaan puhuakin,
miten milloinkin johtuu mieleeni. Voinko minä sille mitään, että
Mustalais Daara on hirtetty tänä aamuna.

*Maija ja Matti*. Mitä sinä sanot?

*Kaisa* _(tietävästi)._ Ihan niin se juuri on. Hän oli varastanut
paistetun kanan kuninkaan omasta kyökistä ja hänet saatiin samassa
kiinni. Mutta ei siinä vielä kyllä.

*Matti*. Ei, sen kyllä uskon.

*Kaisa*. Hän oli kai varastanut enemmänkin.

*Maija*. Minua oikein värisyttää. Mitenkä se sitte oli?

*Kaisa*. Hän ennen, kuin hänet hirtettiin, tunnusti, että se oli juuri
hän, joka kaksitoista vuotta sitte varasti pikku prinssin,
muistattehan...

_(Matti ja Maija hämmästyen katsovat silmäkkäin.)_

*Kaisa* _(jatkaa)._ Ja että hän vei prinssin kenties mihin kurjuuden
paikkaan, kerjäläisten, ryövärien, roistojen ja konnien joukkoon.

*Matti* _(suuttuen)._ Hävetköön se vanha noita ja varas.

*Maija* _(levottomasti)._ Ehkä hän ei enää muistanut, mihin vei hänet.
Eikö tuo liene vienyt häntä hyvinkin etäälle?

*Kaisa*. No kerrassaan Hiitolaan. Mutta nyt sanotaan kuninkaan ja
prinssin ja marski Dagobertin ratsastaneen etsimään prinssiä. Kyllä
siitä tulee kaunis elämä. Kuningas kuuluu olevan kasvoiltaan ihan
nelikulmainen suuttumuksesta ja ilosta yht' aikaa. Mitähän se saa, joka
on pitänyt prinssiä luonaan piilossa. Mitä sinä luulet hänen saavan,
Matti?

*Matti*. Mitäkö minä luulen? Niin -- niin no -- -- minä luulen, että
sinä olet lörpöttelyä, Kaisa muori.

*Kaisa*. Lörppö ja lörppö, sinä lörpöttelet, mylläri, yöt päivät, mutta
minä en luiskahda niin sanaakaan. Sinun kurkkusi tulvii kuin jyviä
laarista, mutta kas, minä osaan pitää salassa, mitä kuulen, ja ennen
saat vaikka kastaa minua seitsemän kertaa myllyn ränniin kuin tietää
kaikki, mitä minä tiedän. Kuulepas, kuinka vanhat sinun poikasi
oikeastaan ovat tähän aikaan?

*Matti*. Minunko poikani? Oh, eivät ne ole vanhat ollenkaan.

*Kaisa*. Mitä sinä sanot?

*Matti*. Minä tarkoitan, että ne ovat ihan pienet ... pikku lapsia vain.

*Kaisa*. Mutta minä muistelen, että se oli juuri siihen aikaan...

*Maija* _(katsoo ulos tietä pitkin.)_ Kas, miten lukkarin muorilla on
tänään kiire kylään. Hän varmaankin tahtoo ensinnä ehtiä kertoa suuret
uutiset.

*Kaisa*. On merkillistä, miten muutamilla ihmisillä on suuri halu
lörpötellä kaikkea, mitä kuulevat. Ei, pitää osata olla vaiti kuin
lankakerä, se on minun tapani ja, jos minulla nyt ei olisi niin
välttämätöntä asiaa kylään saamaan vähän punaista kudetta kankaaseni,
niin saisi lukkarin muori kyllä lörpötellä tuvan täydeltä. Hyvästi nyt,
hyvät ihmiset. _(Murisee mennessään.)_ Niin, miten ihmiset kehtaavatkaan
yhä juoksennella lörpöttelemässä kylissä.

*Maija*. Kas niin, Matti, nyt on aika täperällä. Pojat täytyy heti
lähettää metsään, että kuningas ei saa niitä nähdä.

*Matti*. Mutta sydänkäpyseni, etkö sinä äsken tahtonut päästä niistä
molemmista; niin minusta tuntui.

*Maija*. Sinusta tuntuu ja tuntuu. Minäkö tahtoisin kadottaa rakkaimmat
lapseni!

*Matti*. Mutta, rakas Maija, niistä on sinulle niin paljo vaivaa ...
paikata heidän mekkojaan ja kammata heidän tukkaansa ... ja sitte he
putoilevat uusine housuineen myllyn ränniin.

*Maija*. Älä siinä lörpöttele! Tiedäpäs, Matti, minulle johtuu jotakin
mieleen. On paras, että pistämme heidät säkkiin ja kannamme kumpikin
yhden metsään, että kukaan ei heitä näe.

*Matti*. Oho -- luuletko niin? Mutta tuossahan ne tulevat. _(Fride ja
Frode tulevat.)_ Reippaita, pulskia poikia molemmat.

*Maija* _(syleilee poikia)._ Minun kelpo poikani, hyvät ja pulskat
poikani! Minun iloni molemmat! Putoilkaa vain veteen joka päivä!
Jauhotkaa itsenne myllyssä! Astukaa saappaanne vääriksi, miten vain
haluttaa! En minä koskaan enää toru teitä.

*Matti* _(pitää peiliä Maijan edessä)._ Katsohan vähäsen, nyt olet taas
kaunis! -- Mutta maltahan, nyt minä vähän koettelen poikia. Sanokaas,
kumpaako teistä haluttaa päästä prinssiksi? _(Pojat ovat vaiti ja
katsovat kummastellen.)_ Vai niin. Eikö kumpikaan vastaa? No, kumpi
haluaa ruveta myllyrengiksi?

*Molemmat pojat*. Minä.

*Matti*. Katsos vain. Mylläri niistä tulee molemmista, ikään kuin kaikki
täällä maailmassa kelpaisivat hoitamaan myllyä!

*Maija*. Kas niin, pojat, tulkaa nyt myllyyn, niin saatte tehdä
ihmeellisen matkan.

*Matti*. Ja evääksi saatte kokonaisen rinkilänipun.

_(Kaikki menevät myllyyn. Marski Dagobert tulee ja katselee tarkkaan
ympäristöä.)_

*Dagobert*. Tässä on mylly. Ja tämä on varmaankin juuri se, josta
Mustalais Daara puhui. Mikä ihmeellinen kohtalo, jos täältä löytäisimme
kadonneen prinssimme! Ja vanha kuningas parka, mikä ilo hänelle
vanhoilla päivillä! Minä odotan hetkisen, kohta hän kyllä ehtiikin
tänne. Kuulehan ... tuolta tulee joku myllystä.

_(Mylly Matti ja Maija tulevat, kumpikin kantaen seljässään raskasta
säkkiä.)_

*Matti*. Onpa se raskas kantaa kuin turkkilainen.

*Maija*. Minun taakkani on kevyt. Minähän kannan omaa lastani.

*Dagobert*. Hyvää päivää, hyvät ihmiset. Tiedättekö sanoa, asuvatko
Mylly Matti ja hänen vaimonsa Maija täällä myllyssä.

*Matti*. Kyllä, mutta he eivät ole nyt kotona, he ovat viemässä kuormia
metsään.

*Dagobert*. Vai niin. Onpa se raskas säkki, jota sinä kannat, isä hyvä.
Mitähän siinä lienee.

*Matti*. Porsas, rakas herra. Ettekö näe, miten se potkii säkissä?
Ettekö tahtoisi avuksi kantaa sitä vähän matkaa?

*Dagobert*. En toki. Kuulepas, se Mylly Matti taitaa olla vähän niin
kuin tyhmä, sanovat ihmiset.

*Matti*. Ohoh, sanovatko ihmiset tosiaankin niin? No, sittepä minäkin
sanon teille jotakin, herra.

*Dagobert*. No, mitä sitte.

*Matti* _(mennessään)._ Sitä, että Mylly Matti ei ole niin tyhmä, kuin
näyttää. _(Matti ja Maija menevät pois säkkeinensä.)_

_(Toisen tapauksen loppu.)_



Kolmas tapaus.


Suuri metsä. Mylly Matti ja Maija ovat laskeneet säkit maahan ja
päästelevät siteitä.

*Matti* _(laulaa)._

_Sävel:_ "Nyt aika tuo jo lieneekin."

      Se pahin porsas tosiaan,
      Mi pussihin on saatu.
      Niin tuiki tuima potkimaan,
      Niin raskas on sen laatu.

*Maija*.

      Se raskaamp' on kuin kultakin,
      Ja kuninkaalle kallis,

*Molemmat*.

      Me täyteen rahasäkkihin
      Hänt' emme myydä sallis.

*Matti*.

      Ens kerran moista jauhetta
      Sain myllystän' nyt vasta.
      On prinssi pian saapuva
      Nyt siitä taikinasta.

*Maija*.

      Mon' eukko olis riemuissaan,
      Jos sattuis samoin tulla.

*Molemmat*.

      Niin suurta saada taikinaan,
      Ja paistaa, paistaa pulla.

_(Fride ja Frode tulevat pois säkeistä ihan jauhoisina.)_

*Fride* _(pudistelekse)._ Miksi te, isä ja äiti, panitte meidät säkkiin
ja kannoitte tänne suureen metsään?

*Frode*. Niin ja minkä tähden äiti ei tahdo antaa kuninkaan nähdä meitä?

*Matti*. Olipa sekin kysymys! Sen tähden, että toinen teistä on
kuninkaan poika; tiedän mä.

*Frode*. Mitä sanot, isä? Onko toinen meistä kuninkaan poika?

*Maija*. Niin, kuvauksella puhuen. Kaikki hyvät lapset ovat kuninkaan
lapsia. Nyt te pysytte täällä metsässä iltaan asti. Liisa toimittaa
teille tänne ruokaa. Eipä haittaa, jos vähän poimitte mustikoita
puuroksi. _(Menee.)_

*Matti*. Olkaa reippaat, pojat. Mitäpä siitä, jos teistä toinen onkin
kuninkaan poika. Myllyrengit teistä kuitenkin tulee ja yhtä hyvä sekin
on. _(Menee.)_

*Frode*. Minä ikään kuin tunnen itsessäni, että minä kelpaisin
kuninkaaksi. Minä tappaisin kaikki rosvot ja häijyt ihmiset, mutta
hyville minä antaisin kaikki, mitä minulla on.

*Fride*. Eipä olisi hulluinta olla kuningas. Minä söisin puuroa
aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi ja panisin paljon voita
palaselle. _(Musta henki nousee poikain takaa.)_

*Frode*. Jos toinen meistä on kuninkaan poika, niin se olen minä, sillä
minä olen väkevämpi.

*Fride*. Joutavia! Minä osaan katkismukseni paremmin kuin sinä. Minä se
olen kuninkaan poika.

*Frode*. Sinäkö, raukka, ethän sinä uskalla ruveta painiskelemaan minun
kanssani.

*Fride*. Ja sinä, raukka, et uskalla ruveta lukemaan kilpaa minun
kanssani. _(Friden ja Froden enkelit tulevat esiin.)_

*Frode*. Tiedäpäs, Fride, tyhmää on kiistellä täällä suuressa metsässä.
Suuret puut katselevat niin kummallisesti meitä. Minusta nähden saat
kyllä olla kuninkaan poika.

*Fride*. Kuin tarkemmin ajattelen, niin sinä paremmin sovitkin
kuninkaaksi kuin minä. _(Musta henki katoaa.)_

*Frode*. Poimikaamme nyt mustikoita, niin on meillä jotakin tekemistä.
_(He poimivat.)_ Katsos, kuka tuolta tulee metsästä?

*Fride*. Tyttö se on. Ja miten kaunis hän on! Hän juoksee pakoon
jotakuta.

*Frode*. Fride, Fride, näetkö, mikä tuolla on kuusien takana? Onko se
hevonen?

*Fride*. Ei, se on karhu. Tyttö juoksee pakoon karhua. Se ajaa häntä...
Tule, Frode, juoskaamme pois; se tulee tänne päin! _(Lumikon enkeli
tulee ja viittaa Frodelle.)_

*Frode*. Jättäisimmekö me tyttö raukan karhun kynsiin? Maltahan, niin
saat nähdä! _(Hän seuraa Lumikon enkeliä, joka juoksee ulos.)_

*Fride* _(yksin)._ Frode, oletko hulluna? Menetkö tappelemaan karhun
kanssa! Katsohan tuota, miten ottaa vain pitkän kangen ja menee karhulle
vastaan!... Nyt nousee karhu seisomaan... Nyt lyöpi Frode sitä kangella.
Huh, miten pahasti karhu irvistelee! Kuulehan, miten se murisee!
_(Kuuluu karhun murinaa.)_ Nyt se syöpi Froden... Auttakaa, tämä on
hirmuista! Ei ... nyt lähtee karhu pakoon. Frode ajaa sen pois ... ja
nyt hän taluttaa tänne sen tyttö paran. _(Frode tulee taluttaen
prinsessa Lumikkoa.)_

*Frode*. Älä nyt enää pelkää! Kyllä se irvisteli pahasti, mutta
käpälämäkeen se kuitenkin läksi.

*Lumikko* _(hyvin ylhäisesti)._ Kiitoksia, kerjäläispoika. Mutta älä
tule lähelle minun hienoa hamettani; sinä olet niin jauhoinen. _(Musta
henki nousee näkyviin. Pikku enkelit seisovat takana.)_

*Frode*. Mitäpä tuosta, jos vähän tulisitkin jauhoiseksi! Luuletko sinä
karhun pitäneen lukua hienosta leningistäsi?

*Lumikko*. Rohkenetko sin', kerjäläispoika, sinutella minua? Tiedätkö
sinä, kuka minä olen?

*Frode*. Minun arvatakseni sinä olet pikku tyttö, jota äsken yritti
syömään eräs, jonka kanssa sinä minun tietääkseni et ollut sinun liittoa
tehnyt.

*Lumikko*. Etkö tiedä, nenäkäs poika, että minä olen prinsessa Lumikko?
Minä ratsastin isäni, kuningas Pakkasen, kanssa tästä ohitse ja
poikkesin poimimaan vähän marjoja, ja silloin karhu tuli vastaan. Mutta
tuossa tuleekin isäni. _(Kuningas Pakkanen tulee.)_

*Kuningas*. Olipa oikein hyvä, että löysin sinut, tyttöseni. Minä näin
hirmuisen karhun juosta lönkyttävän tästä läheltä. Mutta mitä minä näen?
Jauhorottienko kanssa sinä täällä seurustelet?

*Lumikko*. Armollinen isä, tuo kelvoton poika rohkenee sinutella minua.

*Frode*. Niin, herra kuningas, sitä minä rohkenen tehdä.

*Kuningas*. Poika, osoita kunnioitusta prinsessalle.

*Fride*. Hyi, häpeä, prinsessa! Ettäs huolitkaan tuollaisesta
joutavasta, hän kun pelasti sinun henkesi! Niin, herra kuningas, Frode
se karkoitti karhun metsään.

*Kuningas*. Etkö häpeä, Lumikko, siten palkita reipasta poikaa? Mene
heti ja suutele häntä.

*Lumikko* _(itkien)._ Hän on niin jauhoinen.

*Kuningas*. Vaikka hän olisi jauhoisempi kuin paistamaton leipä, niin
täytyy sinun suudella häntä. _(Lumikko suutelee Frodea, suutansa
vääntäen. Frode nauraa ja pudistelee jauhon tomua hänen päällensä.)_
Kuulepas, poika, sinä näytät viisaalta. Tunnetko sinä erästä tyhmää
miestä, jonka nimi on Mylly Matti?

*Frode*. Se on meidän isämme, herra kuningas, ja teidän pitää pitää
kunniassa meidän isäämme.

*Kuningas* _(itsekseen)._ Totta tosiaan, onko se mahdollista? Olisiko
toinen näistä pojista...? Niin, kyllä se on totta. _(Ääneensä)._ Minkä
tähden te niin yksin kävelette metsässä.

*Fride*. Niin, se on siten, että ... se on siten, että teidän, herra
kuningas, ei pitäisi saada nähdä meitä, sanoi äiti.

*Kuningas* _(syleilee heitä)._ Tulkaa syliini, rakkaat poikani! Miten
onnellinen olen, kuin löysin teidät! Toinen teistä on minun poikani.

*Fride* _(hämillään)._ Mutta me jauhoamme teidän nuttunne, herra
kuningas.

*Kuningas*. Ah, miten olen onnellinen! Koko valtakuntani on iloitseva
minun onnestani. Mutta, kumpi teistä on prinssi?

*Musta henki* _(Fridelle)._ Sano, että sinä se olet.

*Fride*. En minä tiedä, mutta välistä minusta tuntuu, kuin se olisin
minä.

*Musta henki* _(Frodelle)._ Sano, että sinä se olet.

*Frode*. Herra kuningas, voitte uskoa minua, että kyllä se... _(Hän
vaikenee äkisti. Friden ja Froden enkelit itkevät.)_

*Kuningas*. Sinäkö se olet prinssi?

*Frode*. En, en, Fride se on. Herra kuningas, voitte uskoa minua, Fride
on prinssi.

*Fride*. Ei, Frode se on. Frode on prinssi. _(Enkelit hymyilevät.)_

*Kuningas* _(itsekseen)._ Annahan panen heitä koetukselle. _(Ääneensä.)_
Hyvät pojat, minä sanon teille, ei prinssinä olo ole mikään onni.
Mesopotamian suuren lohikäärmeen pitää joka vuosi saada prinssi
syödäkseen, ja tänä vuonna on meidän maamme vuoro tullut. Hyvin on
ikävä, että minun täytyy lähettää sinne oma poikani.

*Musta henki* _(Fridelle)._ Pidä puolesi ja sano vieläkin, että Frode on
prinssi! -- _(Frodelle.)_ Se on oikein, sano, että Fride on kuninkaan
poika.

*Fride ja Frode* _(yht' aikaa)._ Herra kuningas, minä se olen prinssi!

*Frode*. Minä se olen lähetettävä lohikäärmeelle. Fride ei suinkaan ole
muuta kuin myllyrenki.

*Fride* _(itkee)._ Älä häntä usko, herra kuningas! Minä se olen
lohikäärmeen ruokaa. Frode on mylläri; herra kuningas, näettehän, miten
jauhoinen hän on. _(Enkelit taputtavat pikku käsiänsä.)_

*Kuningas*. Hyvin, pojat! Te olette molemmat kestäneet koetuksen.
Kumpiko teistä nyt onkaan oikea prinssi?

*Lumikko*. Hyvä isä, minulla on niin nälkä. Käske toimittamaan minulle
koko vati lättyjä mesimarjahillon kanssa!

*Liisa* _(tulee laulaen, kori kädessä)._

      On hauska juosta ahoilla
      Ja poimiskella marjoja,
      Korkeitten kuusten juurella
      On ylen ihanaa.
      Niin herttainen on kesäsää,
      Ja kaikkialla elämää,
      Lehdossa lintu lirittää
      Säveltä suloisaa.

*Liisa*. Ei hätää, pojat, saatte ruokaa. Äiti lähettää tämän korin
teille, ja nyt se kyllä maistuu.

*Frode*. Niiaa kauniisti, Liisa. Täällä on kuningas ja prinsessa
Lumikko. _(Liisa niiaa syvään.)_ Jos teillä, prinsessa, on nälkä, niin
käykää käsiksi vain.

*Lumikko* _(avaa korin)._ Hyi! Kuka voi syödä perunoita ja suolaisia
silakoita!

_(Seuraavan puhelun aikana alkaa Lumikko syödä, ensin irvistellen, sitte
hyvällä halulla.)_

*Kuningas* _(Liisalle)._ Tiedätkö sanoa, tyttöseni, kumpi pojista on
prinssi ja kumpi mylläri?

*Liisa*. Oh, mitä te sanotte, herra kuningas? Prinssikö! No, jos se ei
ole Fride, niin se on Frode, ja jos se ei ole Frode, niin se on Fride.

*Kuningas*. En minä siitä sen enempää viisastunut. Mutta tuossahan tulee
Dagobert. Ja keitä hän tuo kanssansa?

*Liisa*. Ne ovat isä ja äiti, tietäkääs, herra kuningas.

_(Dagobert tulee, taluttaen Mylly Mattia ja Maijaa, jotka näyttävät
hyvin hämmästyneiltä.)_

*Dagobert*. Tässä, teidän majesteettinne, tuon minä molemmat
pahantekijät. Nyt on näytetty ihan toteen, että Mylly Matti ja Maija
ovat tehneet majesteettirikoksen, koska ovat kaksitoista vuotta pitäneet
salassa kuninkaallista prinssiä, vaikka koko valtakunta on häntä
etsinyt. Ei mikään rangaistus ole heille liian ankara.

*Fride, Frode ja Liisa*. Hyvä herra kuningas, älä tee mitään pahaa
isälle ja äidille.

*Kuningas*. Olkaa te vaiti! Sanos, Mylly Matti, minkä tähden sinä et
ilmoittanut minulle, että Mustalais Daara toi poikani sinulle?

*Matti*. Hirtetään, seivästetään, poltetaan, teloitetaan, räjäytetään
ilmaan! Niin, niin, armollinen kuningas, Kaisa muori kertoi kaikki tyyni
niin, kuin asia oli, että sillä tavalla sitä rangaistaan, joka piilottaa
luonansa prinssiä.

*Kuningas*. Voi sinua, narri, etkö sitte käsittänyt, että prinssin
piilottaja ansaitsi kyllä rangaistuksen, mutta kuka hänet toi takaisin,
hän oli saava suuren palkinnon.

*Matti*. Ahah, jo minä nyt käsitän. Mutta sillä kertaa tulin petetyksi.

*Maija*. Eikä se ollutkaan ensi kerta, herra kuningas. Aina Matti parkaa
petellään. Armollinen herra kuningas, olkaa hyvä ja säästäkää hänen
henkensä.

*Matti*. Ai ai, minä jo tunnen nuoran kaulassani.

*Kuningas*. Nyt sinä petyit taaskin, Matti, sillä minä armahdan sinua,
armahdan teitä molempia. Te olette kasvattaneet minun lastani.
Toivoakseni hänestä on tullut, kelpo poika.

*Matti*. Niin, kyllä se on totta, uskokaa minun sanani, herra kuningas.
Tuossa hän on. Mutta kuulkaas, pojat, kumpiko se teistä olikaan prinssi?

*Molemmat pojat*. Minä.

*Matti*. Hävetkää vähän! Äskenhän te molemmat tahdoitte ruveta
mylläreiksi.

*Frode*. Etkö tiedä isä, että prinssi on joutuva lohikäärmeen ruuaksi
Mesopotamiaan? Sen tähden se kyllä on niin, näetkös, isä, että kyllä
minä olen kuninkaan poika.

*Maija*. Mitä sinä sanot, poika? Lohikäärmeen ruuaksiko! _(Asettuu
poikien eteen, kädet puuskassa.)_ Tässä ei ole yhtään prinssiä eikä
tässä kukaan joudu lohikäärmeen ruuaksi. Sen minä sanon, herra kuningas,
älkää tulkokaan tänne, sillä, ken koskee minun lapsiini, siltä minä
revin silmät päästä. Onko tuollaista kuultu! Lohikäärmeiden ruuaksi!
Kas, siitä ei tule mitään. Pidä puolesi Matti! _(Fride hiipii peloissaan
Maijan taakse.)_

*Matti* _(hiipii myöskin Maijan taa)._ Niin, siitä ei tule mitään.

*Musta henki* _(hiljaa Frodelle)._ Etkö tiedä, että lohikäärme
purskuttaa tulta ja että sillä on terävät hampaat kuin naskalit?
Ajattelehan, miten se pureksii sinua! Fride, se pelkuri, on juuri sopiva
syötäväksi. Sitte kuningas ottaa sinut, ja sinä tulet kuninkaaksi ja
saat kultakruunun päähäsi, ja miekan sivullesi ja muhkean hevosen
ratsastaaksesi. _(Frode on epätietoinen ja peräytyy Maijan taakse.)_

*Kuningas*. Dagobert, ottakaamme molemmat pojat, koskapa emme saa
selville, kumpi on prinssi.

*Maija* _(näyttäen kynsiään)._ Koettakaapas!

*Matti* _(Maija seljän takana)._ Niin, koettakaapas vain.

*Liisan enkeli* _(Liisalle)._ Muistatko, mitä unta näit?

*Liisa*. Tiedäpäs, herra kuningas, nyt minä muistan, että näin kerran
unta, kuin olin pieni. Minä näin, että Frodella oli merkki vasemmassa
korvassa ja että hän sen merkin tähden oli kerran tuleva ylhäiseksi
herraksi.

*Dagobert*. Teidän majesteettinne! Nyt minäkin muistan Mustalais Daaran
kertomuksen, että hän oli nipistänyt prinssin korvaa.

*Kuningas*. Niin, se on totta. Katsokaammehan. Tules tänne, Frode, ja
näytä korvaasi!

*Musta henki* _(hiljaa)._ Älä mene, Frode; ne syövät sinut. Sääski on
purrut Frideä korvaan; sano, että se on hän.

*Valkoinen enkeli* _(matkanpäässä)._ Mene Frode!

*Liisa*. Etkö kuule, Frode, että enkeli käskee sinua menemään? _(Frode
menee. Kuningas katsoo hänen korvaansa.)_

*Kuningas*. Frode, tule syliini! Sinä olet minun poikani, minun kadonnut
prinssini! Matti -- minä nimitän sinut tässä heti paikalla
hovimylläriksi.

*Maija*. Ei, sanon minä, ei, ei, ei, viimeiseen asti! Frodea ei saa
syödä. Ettekö häpeä, herra kuningas, viedä minun lapsiani syötäväksi?

*Matti* _(Maijan takana)._ Hovimylläriksi! Niin, niin, mutta hävetköön
Dagobert syödä meidän lapsiamme! Kas, tuossa tulee Kaisa muori. No, nyt
saamme taas kuulla jonkun hirmuisen uutisen.

*Kaisa muori* _(tulla harppailee täyttä vauhtia)._ Oletteko kuulleet
suurta ja hirveää uutista? Mitäs arvelette siitä, että Mesopotamian
suuri lohikäärme on ollut niin näljissään, että on syönyt ihan itsensä.

*Kuningas*. Mitä te lörpöttelette? Johan ritari Pyhä Yrjö tappoi sen
aika sitte.

*Kaisa muori* _(niiaa hirveän syvään)._ Ohoh, no kaikkiansa, sehän on
herra kuningas itse!

*Matti*. Olipa hyvä, että joku toinenkin pettyi. Pidä hyvänäsi, Kaisa
muori!

*Kaisa*. No se on juuri niin, kuin minä sanoin. Tottahan nyt joka
kristitty tietää, että lohikäärme tappoi ritari Pyhän Yrjön.

*Maija*. Mutta sittehän lohikäärme ei voi syödä meidän lapsiamme.

*Kuningas*. Ei, Maija, se olikin vain koetus.

*Maija*. No, niinpä ottakaa hänet, herra kuningas Se on totinen tosi,
että hänellä on merkki korvassa. Frode, rakas poikaseni, nyt sinä pääset
suureen kunniaan, mutta tuolla myllyssä asuu sentään yksi, joka
kuitenkin aina itkee ikävästä. Tule vielä kerran minun syliini.

*Musta henki* _(Frodelle)._ Onko soveliasta sinun, joka olet prinssi,
syleillä tuota mylläriakkaa?

*Frode* _(syleilee Maijaa ja Mattia)._ En minä, en koskaan unhota, miten
hyvät te olette olleet minulle.

*Lumikko* _(niiaa ylhäisesti)._ Nyt me olemme molemmat kuninkaalliset.
Nyt saat luvan sinutella minua.

*Kuningas*. Ylpeä tyttö, tiedätkö sinä, kuka sinä olet? Sinä olet
Mustalais Daaran lapsi, vaikka minä olen vain kasvattanut sinut
linnassani.

*Musta henki* _(Frodelle)._ Nyt sinä voit kostaa tuolle ylpeälle
kerjäläispennulle. Muista, miten hän halveksi sinua, vaikka pelastit
hänen henkensä.

*Valkoinen enkeli* _(etäämpänä)._ Anna hänelle anteeksi, Frode.

*Liisa*. Kuuletko, enkeli käskee sinua antamaan hänelle anteeksi?

*Frode* _(ojentaa kätensä Lumikolle)._ Hyvä Lumikko, älkäämme enää
kiistelkö, koska nyt viimeinkin saatamme sinutella toisiamme! Ja sinä,
Fride, sinä olet aina oleva minun paras kumppanini. Ja sinä, Liisa,
sinun pitää olla minun näkyväinen enkelini maan päällä. Sinä se aina
ennen, kuin me muut, kuulit enkelien äänen meidän sydämmissämme. Sinä
olet onnellinen, sinä Liisa. Muistatko, miten äiti kerran luki meille:
_Autuaat ovat puhtaat sydämmestä, sillä he saavat nähdä Jumalan._

*Kuningas*. Tulkaa, nyt lähdemme kaikki minun kuninkaalliseen linnaani,
ja siellä ja koko valtakunnassa pitää vietettämän suuri ilojuhla. Minä
olen saanut takaisin poikani! Tämä on ensimmäinen iloinen päivä aina
siitä asti, kuin kadotin jalon ja hyvän kuningattareni Gunillan, jota en
koskaan unhota.

*Liisa* _(kuuntelee)._ Hiljaa, malttakaahan! Enkelit nousevat meidän
takaamme ylös... Huh -- tuolla on myöskin musta henki! Mutta hän ei enää
ole häijy... Hän laskeutuu polvilleen... Hän itkee... Kuulkaahan! Nyt
hän puhuu... _(Täll' aikaa nousee suuri valkoinen enkeli heidän
taaksensa metsän kunnalle ja pikku enkelit seisovat, kaksi kummallakin
puolella. Musta henki astuu näkyviin kunnaan vasemmalle puolelle ja
laskeutuu polvilleen.)_

*Musta henki* _(valkoiselle)_

Sä voitit jo. Mä jouduin tappiollen.
Sun valtakuntaan prinssi kuulukoon.
Mä kiusasin, mut uskollisna ollen
Hän sulle jäi; mä hyljätty nyt oon.
Sua valko-enkel rukoelen mä,
Tee minut valkoiseks kuin olet sä!

*Valkea enkeli*.

Et, musta henki, saa mua kumarrella!
Rukoile Häntä, joka meidät loi,
Vaikk' eri teitä saamme matkaella.
Mä heikkoudessan' en mitään voi,
Hän voimakas, Hän tekee armotyön,
Hän yksin muuttaa päiväks voipi yön.

*Musta henki*.

Sua kiitän lohdustas. Mä neuvos mukaan
Nyt, valko-enkel, tehdä koittelen.
Jumala kaikkivoipa, Hän, jos kukaan,
Voi muuttaa minut. Häntä rukoilen.
Mut ennenkuin meill' alkaa täältä tiet,
Ilmoita, valko-enkel, ken sä liet?

*Valkea enkeli*.

Mä enkel olen, Luojan lähettämä
Kuninkaan poikaa suojelemahan.
Gunilla oon, on oma lapsen' tämä,
Siks Luoja uskoi mulle hoidannan.
Mä väsymättä häntä seurailen,
Kun hältä päättyy taisto maallinen,
Hänt' äidinsyliss' olen ylentävä
Ja enkelsiivin vievä taivaasen.

*Liisa* _(kuunnellen)._ Nyt lakkasivat enkelit puhumasta. Mutta jos
laulamme, ehkä ne vastaavat.


_Laulu enkelien voimasta_.

_Sävel_: "Riemun ruusut."


1.

Kevään kukkasen lailla puhdasna kukoista!
Talven kuusosen lailla raitis ja vihanta!
      Enkel ylhäällä taivaassa
      Silmänsä puolees kääntää.
Etkö kuule sieltä hellää, kuiskaavaista ääntä?

_Enkelit vastaavat:_

Etkö kuule meidän hellää, kuiskaavaista ääntä?


2.

Joudu enkeli armas, oi tule luoksemme!
Maailman sumu-yössä kuultemme ääntele!
      Meidät taivaasen saattele!
      Tule ohjaelemaan!
Edest' oikean ja hyvän neuvo taistelemaan!

_Enkelit vastaavat:_

Edest' oikean ja hyvän opi taistelemaan!

_(Kolmannen ja viimeisen tapauksen loppu.)_



SAUL JA DAVID.


Kuningas Saul oli tuolillaan
Niin hirveän synkkänä.
Hän vaieten istui vaivoissaan,
Tusk' ahdisti sydäntä,
Ja miel' oli murtuneena,
Ja himmeät silmänsä.

Luo saapui nyt köyhä poikanen,
Mut ryhdikäs, kauniskin,
Ja lempeä, tyyni, vakainen;
Hän katsahti Saulihin;
Kädessä häll' oli harppu;
Pyys koskea kielihin.

Hirmuisna nousi nyt kuningas:
"Ken näin mua häiritsee?
Ken tuskien usta, uskaljas,
Näin rohkeast' aukaisee?
Et henkeäs liioin sääli,
Mun miekkan' sun rankaisee!"

"Mä paimenpoik' olen köyhä vaan
Lähettämä Jumalan.
Sun huolias tulin hoivaamaan,
Mä mielesi rauhoitan.
Kuningas, sielus on sairas!
Siis kuuntele harppuan'!"

Saul nosti välkkyvän miekkansa,
Mut lyönyt ei kuitenkaan.
Ei iskun arvoa raukalla.
Ja kuningas virkkoi vaan:
"No hetkisen saat viel' elää,
Sua myönnyn mä kuulemaan!"

Jo poika kosketti kielihin,
Ja sävelet vuosiki,
Kuin niityllä lähde kirkkahin
Kukastossa vierivi.
Kirkastui Saulin jo kasvot
Ja miekka se hervahti.

Hän soitti ja laski lauluaan,
Saul kuunteli lauhtuen;
Sai vihdoin kyynelet vuotamaan
Jo partahan, rinnallen.
Pois hälveni syys-yön synkkyys
Jo miel' oli lämpöinen.

"Nyt hetki mennyt on, valtias,
Saan sulta nyt kuolemain!"
Näin poika. Siihenpä kuningas:
"Oi laula ja soita vain!
Sä lääkitsit mieleni sairaan,
Mun poikani, rakkahain!"

Ja silmät loistivat poikasen:
"Suo Luojalle ylistys!
Mun soitton' ja laulun' sinullen
Ol' vaan ajan viehätys.
Sun lääkitsi taivaan Herra,
Hält' on elo, terveys!"



KIRKKAALLA JÄÄLLÄ.


Heleä lammin jää,
Sä kaunis, kirkas kuvastin,
Jonk' äsken myrsky-sää
Rajaten nosti kuohuihin,
Laps' etelän sun mahtias
Ei tunne eikä riemujas,
      Sä vieno,
      Sä lieno,
Sä hieno pinta hopeinen,
      Mi helkyt
      Ja välkyt,
Meit' ilmaan vietellen!

Mit' on, vaikk' kukkanen
On hankeen käynyt nukkumaan,
Ja mets' on huurteinen
Ja lumivaippa peittää maan!
Miel' uljas, leikki viaton
Sun jäälläs liiton tehnyt on
      Niin, täällä
      Mä jäällä
Nyt säällä kirkkaall' liukuilen,
      Ja mieli
      Ja kieli
On vilpas, iloinen.

Ja jalka teräkseen,
Ilolla, posket punottain,
Nyt määrään kaukaiseen
Mä tuulen lailla lennän vain.
Ja matkaltani palajan
Taas kotiin, äidin helmahan,
      Ja luotan
      Ja vuotan
Taas tuota kevätt' ihanaa,
      Kun läikkyy
      Ja väikkyy
Vapaina järvet, maa.



VERNA ROOSA.


Mä tunsin Verna Roosan, mä.
Hän oli sievä tyttönen,
Kuin lintu oksall' iloinen,
Kuin kevätpäivä lempeä.

Hän välist' ylväs, raivokas.
Ja poikia hän toisinaan
Kätehen pisti neulallaan;
Mut muutoin hellä, laupias.

Hän kerran juoksi hatutta,
Ja käsineittä, kengittä,
Ja sukitta ja siteittä,
Tapaillen kevään perhoja.

Ja Verna Roosa iloitsi,
Kun kevät hehkui tuoksuineen,
Ja koivu pitkin hapsineen
Kasteessa aamun kiilteli.

Ja linnut lauloi iloiten,
Ja käki kukkui helkytti
Ja joskus kukko kajahti
Pihalla kovin kiekuen.

Ja ruohot, kukat kasvoivat
Niityllä päivän paisteessa,
Ja perhot niiden latvoissa
Niin ihanasti nuokkuivat.

Ei kumma, niissä oloissa,
Jos Verna Roosa päähineet
Ja käsineet ja jalkineet
Unohti, juoksi vapaana.

Niin kukat virkki: kuulepa
Sä, Verna Roosa, tule vaan
Kukaksi sieväks olemaan!
Hän sanoi: Suokoon Jumala!

Samassa tuuli käännähti,
Ja Verna Roosa jaloistaan
Jo alkoi niittyyn juurtumaan,
Ja tarttui kenttään lujasti.

Ja lehdet, haarat versoivat
Jo Verna Roosan latvassa,
Kahdesta punaposkesta
Muodostui ruusut ihanat.

Ja neulat kaulaliinassa
Ne tuli koviks piikeiksi,
Kun perhot luona ilvehti,
He tuta saivat pistoja.

Mut perhot hymyilivät vaan,
Ja kevätsää ja kukkaset
Olivat kovin riemuiset,
Kun hän jäi omaks niittymaan.

Niin kävi Verna Roosallen,
Kun käsineittä, kengittä
Ja avopäin juoks niityllä.
Se ei käy laatuun tytöllen.

Hän lumottuna vieläkin
Samalla niityll' ainiaan
On kiintyneenä jaloistaan.
Näin hänet siellä eilenkin.

Mut kunhan täst'ees tyttönen
Käy käsineittä, kengittä
Ja avopäisnä niityllä,
Ja tuuli silloin käännäksen,

Niin taas se tyttö vuorostaan
Muuttuupi silloin ruusuksi,
Ja Verna Roosa vapaaksi
Jo pääsee lumouksestaan.

Niin vaarallista tyttöjen
On hatutta ja harsotta.
Ja kengittä ja kintaitta
Parissa juosta perhojen.

Mut ennen niin, kuin korskana,
Kintaineen, päivänvarjoineen
Kuhnailla aina itsekseen,
Kun lapset telmää iloisna.

Ennemmin niin, kuin mieleltään
Pöyhkeenä, mutt' ei iloisna,
Sipsuttaa koristuksissa
Sivulla jonkun pöllöpään.

Ennemmin kukaks nurmellen,
Kuin Verna Roosa, ystäväin,
Paljasna jalat, avopäin,
Mut vapaa, raitis, iloinen.



VALVAAN KYNÄ.


Ylhäällä lintu ilman halki lentää.
Se joutsenkuningatar on, mi siellä
Päin pohjolata valkosiivin entää,
Ylitse kumpuin, laaksoin ilomiellä.

Siell' ukkospilven kohdalla hän päilyy,
Kuin aamunkoite kirkkahana aivan,
Keveenä ilman ulapalla häilyy
Kuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan.

Hän maahan katsoo alas ihmistoimiin:
Kaikk' kärsii, toivoo, puuhailee ja häärää.
Kaikk' ylös katsoo, josta apu voimiin
Lähtee, ja Häneen, joka juoksun määrää.

Ken olet pilvess' ilme ihanainen?
Oletko päivän säde, armasna mi loistat?
Oletko taivaan valo armahainen,
Mi tumman pilven synkeyden poistat?

Ei. Olet Valvas, sadun kaunokainen
Ja joutsenien sulo kuningatar.
Sä ylistystä Luojan laulat vainen
Ja olet kaikkivallan palveljatar.

Hän loi sun taivaan sinest', aamun koista,
Hän verhosi sun valkosiivin somin,
Ett' oisit luonnon kaikist' olennoista
Ylevin, puhtain, kaunein, viattomin.

Mitenkä siipes pilviin kantaa voisi,
Jos tomu maan sua vetäis alahalle?
Jos omaa kunniatas laulus soisi,
Tekisit uhkaa silloin korkeimmalle.

Mut kaikki loistos onkin heijastusta
Jumalan kirkkaudesta; voimas aivan
On kaikkivallan hyvää lahjoitusta,
Hän antimillaan täyttää maan ja taivaan.

Viivähdä, Valvas, ilme ihanainen,
Opeta meitä, että ilonamme
Korkeimman palvelus ois täällä vainen,
Ja ain' ois valo hengen verhonamme!

Niityllä tuolla joutsenenpa alla
Poikanen pieni valkotukka juoksi,
Hän huvitteli kukkain poiminnalla,
Ja perhoin jälkeen iloisesti juoksi.

On riemu hällä, läksynsä hän taitaa
Säntilleen kaikki, sanoi opettaja,
Hän pitkin hypyin harppaelee maita.
Miss' onkaan nuoren riemastuksen raja?

Heleijaa! Missä näki puron, ojan,
Sen poikki poika loikki innossahan.
Ja missä metsän korkein puu, niin pojan
Sen latvaan täytyi nousta kiikkumahan.

Kah mitäs tämä? Pilven reunuelta.
Valkoinen sulka alas liipottaapi,
Se lahja ylhäält' ilman joutsenelta,
Keskelle kukkain nyt se suikahtaapi.

Niin kaunis sulka, ja niin valkoinenki,
Niin pehmyt, sievä, oikein harvinaista.
Mä hyvän kynän kohta tarvitsenki,
Kun kirjoittamist' on niin monellaista.

Takkinsa alle hän nyt sulan kätki.
Taas saaliineen hän juoksi riemuisasti.
Kun solui päivä, joutui iltahetki,
Hän kotiin riensi, nukkui makeasti.

Yö kuluu; aamu koittaa; nukkumasta
Jo herää poika; aut' ei uinaella.
Vaikk' kevään tuoksu henkii ikkunasta,
Hän sisäll' istuu, täytyy kirjoitella.

Kirjoituskaava esiin, ja sen mukaan
Hän konstikkaita mutkia nyt laatii,
Mut silmänsä ei niihin ihastukaan,
Ja mieli luonnon ihanuuteen vaatii.

Ja joutsenenpa sulka mieleen johtui.
No malta, sitä paikalla mä koitan,
Ja sillä -- hän nyt lapsekkaasti lohtui --
Mä kaavan mukaan laadin koukeroitan'.

Nyt on se vuoltu; kastettu myös läkkiin.
Nyt alkaa työ. Vaan mitä? Uneksiiko?
Unessa käynti kohtasiko äkkiin?
Unohtain itsens poika haaveksiiko?

Hän kirjoittaa, ja kynä joutuin mennen
Sipsuttaa sievään sivun pitkän täyteen.
Sen laatuist' ei hän kirjoittanut ennen.
Opettajalle veiskö moisen näytteen?

Ei kirjoita hän kaavan renkuloita,
On toisen moinen kirjoituksen laatu.
Hän kirjaimista luopi olennoita,
Jokaiseen niistä elo, henk' on saatu.

Silmissä pojan kirjaimet nyt tanssaa
Kuin kuninkaat ja keijot kruunupäiset,
Kuin urhot aseiss', immet loistossansa,
Kuin ilmattaret ylhääll' leikkiväiset.

Ja ikkunoista kevään tuoksu huokuu,
Ja kevään tuuli sisään liiteleepi,
Ja kukkaset niin ihanasti nuokkuu,
Ja lintuin laulu hellin helkkyileepi.

Ja poikanen se istui teki työtään
Hämillä, iloisna ja ihmeissänsä.
Vois istua hän päivät pitkät myötään,
Mut kaavan moist' ei tule kirjelmänsä.

Jo pitkät sivut häll' on katsomista
Satuja kauniit', ihanoita aivan
Perhoista kevään, kummun kukkasista,
Tähdistä ylhäält', enkeleistä taivaan.

Hän katsoo, lukee, nauraa itkeissänsä,
Kun juuri itkee, kas hän nauraa jälleen.
Hän lukee taas, eik' usko silmiänsä,
Käsittämätönt' on tää taika hällen.

Lumottu onko poikanen vai kynä?
Nuo sadut syntyi aavistuksen mukaan
Ikäänkuin ne ois ennen tiedettynä,
Vaikk' ei niit' ollut kertonut vaan kukaan.

Jo pojan luo tul' opettaja hyvä.
Hän hämmästyy tuon kirjoituksen suhteen.
Katseensa tuima koht' on lieventyvä.
Jokohan saapi työstään poika nuhteen.

Ah suokaa anteeks, rakas opettaja,
Kaavasta kirjoittaa ol' aie mulla,
Vaan mua kohtas noituus -- sekoittaja,
En voinut muuta, sadut tahtoi tulla.

Hymyillen opettaja: kynäs kyllä
On oiva. Sulle Valvas luultavasti
Joutsenten ruhtinatar lentelyllä
Ollessaan lahjoitti sen suopeasti.

Kun kevät kaikki pukee, verhottaapi,
Ja lapset liehuu kilvan leikissänsä,
Välistä Valvas sulan pudottaapi
Suurista valkoisista siivistänsä.

Se sulka lumott' on, ken kirjoittaapi
Kynällä sillä, hänpä tietämättä
Numerot, kaavat, säännöt unhottaapi,
Mut sadut, runot syntyy empimättä.

Minäkin piennä löysin kaunokaisen
Siivestä Valvaan kirvonnehen kynän,
Niin hienon, pehmeän, sun kynäs laisen,
Ja sadut selvät näin mä ilmestyvän.

Vaan kynä kului, hukkui vahingossa,
Mä hanhen sulist' etsin saman moista,
Valitsin paljon, mut en kynää, jossa
Ois sama tenho, löynnyt enään toista.

Kirjoitin numeroita tuhat määrin,
Mä luvin latinat, toin tieteet julki,
Mut runovirta kuivui pohjin, äärin,
Ja sadun mailma mulle ovens sulki.

Kas niin on rakas poika asiamme,
Täytyyhän tuta elon vakaisuutta.
Vaan kun me vaivan suota talustamme,
Tuo lapsuutemme satu rattoisuutta.

Nuoruuden lähde raitisna kun päilyy,
Se kuivat aavat kankahatkin juottaa.
Sen vihannuus myös syksysäällä säilyy,
Se talvellakin kevättuoksun tuottaa.

Siis ollos viisas! Vastuksissa aina
Sä kätke aartees sitä syvemmällen.
On hellin hoidettava taivaan laina.
Ken tuhlaa sen, hän ei saa koskaan jällen.

       *       *       *       *       *

Nää sanat poika ihmetellen kuuli,
Hän opettajan neuvon otti varteen.
Hän pöydänlaatikossa parhain luuli
Säilyvän Valvaan lahjoittaman aarteen.

Niin kului sitte pääksyttäisin päivät,
Ja viikot, kuut ja vuosikaudet vieri.
Jo uudet aatteet pojan päähän jäivät,
Jo uudet tunteet sydämmessä kieri.

Taas kohtas hänet vanha opettaja.
Noin kasvanut? Sä ootko poika sama?
Iloitsen, kosk' oot tieteen harrastaja,
Vaan miss' on kynä, Valvaan lahjoittama?

Niin kynä? vastas verkkaan nuorukainen,
Se muistaakseni oli laatikossa.
-- Ja sitte? Sano miss' on kynä vainen?
-- Sen ilmapyssyks laadin vahingossa.

-- Voi tuhlasitko siten lahjan taivaan?
-- No onhan teräskynää monta mulla,
Ja hanhen sulat yhtä kauniit aivan,
Viel' uusi kynä ilmasta vois tulla.

Nyt vait ol' opettaja, murhemielin
He yhdess' astui niityn äärtä myöten,
Ja kevään linnut lauloi sulokielin,
Ja perhot kieppui leikkiänsä lyöden.

Siell' ukkospilven kohdalla taas päilyy
Valkoinen joutsen kirkkahana aivan,
Keveenä ilman ulapalla häilyy,
Kuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan.

Hän Valvas, sadun haltiatar, siellä
Ylhäällä loistaa kaukaa tultuansa,
Mut turhaan vartoo kynää nuorukainen,
Häll' onhan hanhen sulka omanansa.



[Kuva]



SAMPO LAPPALAINEN.


Olipa kerran lappalais-ukko ja lappalais-ämmä. Tiedätkös, mitä nämä
ovat?

Lappalaiset ovat kansa, joka asuu Pohjan perillä, pohjoisempana kuin
ruotsalaiset, ruijalaiset ja suomalaiset. Siellä, jossa emme näe
yhtäkään peltoa, emmekä kelpo metsää, emmekä säännöllisesti rakennettua
huonetta, vaan suuria autioita rämeitä ja korkeita vuoren harjanteita ja
pieniä kotia, joihin pääsee vain pienestä aukosta konttaamalla, siellä
asuvat lappalaiset. Heidän maansa on kummallinen maa. Toinen puoli
vuotta siellä on alinomaa aivan valoisa, kun ei aurinko koskaan
keskikesällä laske; toinen puoli vuotta taas siellä on alati ihan pimeä,
niin että tähdet tuikkivat kaiken talvipäivän. Kymmenen kuukautta joka
vuosi on siellä talvi ja rekikeli, ja silloin näkee pienien
lappalaisukkojen ja -ämmäin ajelevan lunta myöten pienissä veneissä,
joita nimitetään pulkoiksi; eikä näitä pulkkia hevonen vedä, vaan poro.
Oletko koskaan nähnyt poroa? Se on pienen, harmaan hevosen kokoinen,
vaikk'ei muutoin hevosen näköinen; sillä on suuret, monihaaraiset sarvet
ja matalampi kaula ja pieni kaunis pää, jossa kiiluvat suuret, kirkkaat
silmät; se juoksee kuni pyry-ilma yli vuorten ja mäkien, ja silloin sen
kaviot kalisevat. Silloin on lappalaisukko mielissään, kuin hän pulkassa
istuu; soisi mielellään, että kaiken vuoden ajan olisi yhtä hyvä
rekikeli.

Olipa, niinkuin jo sanoimme, muinoin lappalaisukko ja -ämmä. He asuivat
kaukana Lapinmaalla eräällä seudulla, jonka nimi on Aimio, lähellä
suurta Tenojokea. Tämän näet kaikkein ylinnä Suomen kartalla, johon
Lapinmaakin on piirrettynä yömyssyn muotoiseksi Suomen korkeaan päähän.
Tämä seutu on autio ja jylhä, mutta lappalaisukko ja -ämmä olivat ihan
varmat siitä, ett'ei niissäkään koko maailmassa nähdä niin valkoista
lunta eikä niin kirkkaita tähtiä eikä niin kauniita revontulia kuin
siellä Aimiossa. Sinne olivat he itsellensä rakentaneet kodan semmoisen,
kuin heillä on tapana. Puita ei heidän seuduillansa kasva; ainoastaan
vähäisiä vaivaiskoivuja, joita pikemmin sopisi nimittää pensaiksi kuin
puiksi, ja mistä he siis saisivat hirsiä huoneensa rakentamiseksi?
Sentähden ottivat he hienoja, pitkiä sauvoja, pistivät lumeen ja
sitoivat yläpäät yhteen. Sitten he ripustivat porontaljoja sauvojen
päälle, niin että kaikki oli harmaan sokuritopan näköinen, ja niin oli
heidän kotansa valmis. Mutta sokuritopan huippuun olivat he jättäneet
aukon, jonka läpi savu sai tupruta, kuin he kotaansa virittivät tulen,
ja toisen aukon olivat he tehneet kodan eteläpuolelle, josta kontattiin
ulos ja sisälle. Sen näköinen oli lappalaiskota, ja lappalaiset pitivät
sitä somana ja lämpimänä, ja viihtyivät siinä hyvin, vaikka heillä ei
ollut muuta vuodetta eikä muuta lattiaa, kuin valkoinen lumi.

Ukolla ja ämmällä oli pikku poika, jonka nimi oli Sampo, ja sitä nimeä
pidetään onnea tuottavana Lapissa. Mutta Sampo oli niin rikas, että
hänellä oli kaksi nimeä; yhdessä ei ollut kyllä. Kerran oli tullut
vieraita herroja, yllä suuret turkit, kotaan lepäämään. Heillä oli
muassansa kovia, valkeita lumipalasia, joita lappalaisämmä ei koskaan
ennen ollut nähnyt ja joita sanottiin sokuriksi. Muutamia makeita
lumipalasia he antoivat Sammollekin ja taputtelivat häntä poskelle
sanoen: "Lappelill! Lappelill!" Muuta he eivät voineet sanoa, kun näet
ei yksikään heistä taitanut lapinkieltä. Ja niin lähtivät he
matkustamaan pohjoisimmalle niemelle asti, jonka nimi on Pohjannokka.
Mutta lappalaisämmä ihaili hyvin noita vieraita herroja ja heidän
valkoista, makeaa luntansa. Sen koommin rupesi hän nimittämään poikaansa
"Lappelilliksi".

"Minusta on Sampo paljon parempi nimi", sanoi ukko suutuksissaan. "Sampo
nimeä pidetään rikkautta tuottavana, äläkä sinä, muori, pilaa sitä
nimeä, sen minä sanon! Meidän Sammostamme tulee vielä kerran
lappalaisten kuningas ja tuhannen poron ja viidenkymmenen lappalaiskodan
hallitsija. Saadaanpas nähdä, muori, saadaanpas nähdä!"

"On tuo niinkin, mutta Lappelill on niin sievä nimi", sanoi ämmä. Ja
niin nimitti hän poikaa Lappelilliksi ja ukko nimitti häntä Sammoksi.
Tässä on kumminkin muistettava, ett'ei poikaa vielä ollut kastettu,
sillä siihen aikaan ei siellä ollut pappia kahtakymmentä peninkulmaa
lähempänä. "Tulevana vuonna viedään poika pappilaan kastettavaksi", oli
ukon tapana sanoa. Mutta aina tuli esteitä, ja niin jäi matka tekemättä,
poika kastamatta.

Sampo Lappalainen oli nyt pieni pyylevä poika, seitsemän- tai
kahdeksanvuotias, hänellä oli musta tukka, ruskeat silmät, kippurainen
nenä ja leveä suu, ihan kuin isännällä itselläkin, mutta Lapissa
pidetään tätä kauneuden merkkinä. Sampo oli puolestaan jo mies, hyväkin
iäkseen: hänellä oli omat sukset, joilla hän laski korkeita mäkiä
Tenojoen lähellä, ja oma pieni poro, jonka hän valjasti oman pulkkansa
etehen. Hei, kunpahan olisit saanut nähdä, kuinka lumi pyrynä pölysi
hänen ympärillänsä, kuin hän ajaa hujautti jäällä ja korkeitten kinosten
läpi, niin ett'ei koko pojasta näkynyt muuta, kuin pienoinen töyhtö
mustaa tukkaa!

"Ei tässä kunnian kukko laula, jos ei poikaa saada kastetuksi", sanoi
ämmä. "Sudet hänet vielä vievät tuolla vuorilla. Taikka saa hänet Hiiden
kultasarvinen poro kynsihinsä, ja Herra varjelkoon! kuinka pojan sitte
käy, kun ei vielä ole kastettu?"

Sampo sai nuo sanat kuulla ja rupesi mietiskelemään, mimmoinen tuo poro
lienee, jolla oli kultasarvet. "Se lienee komea poro", arveli hän.
"Silläpä mun kerran pitäisi saada Rastekaiselle ajaa!" -- Rastekainen on
hyvin korkea ja autio vuoren harjanne, joka näkyy viiden tai kuuden
peninkulman päähän aina Aimiolle asti.

"Kavahda semmoisia puhumasta, ylenmielinen poikaressu!" torui äiti.
"Rastekaisella on koukojen oikea koto, ja siellä asuu Hiisi."

"Hiisikö? kukas se on?" kysäsi Sampo.

Ämmä joutui hämillensä. "Auki se pitääkin korvansa, tuo poika!" ajatteli
hän itsekseen. "Mintähden tuommoisia lomankaan hänen kuultensa? Mutta
parasta on, että häntä opetetaan Rastekaista pelkäämään." -- Ja niin
lausui hän: "Lappelill poikaseni, älä koskaan ajele Rastekaiselle,
siellä asuu Hiisi, suuri vuoren haltia, joka syöpi poron yhtenä
suupalana ja nielee pikku poikia, kuni sääskiä!"

Sampo kävi, näitä kuullessaan, hyvin miettiväisen näköiseksi, vaan ei
puhunut mitään. Ajattelihan kuitenkin itsekseen: "olisipa hupaista, jos
kerran saisin nähdä tuommoisen kummituksen, kuin vuoren haltia on --
tietysti kaukaa vain!"

Nytpä oli jo kolme, neljä viikkoa kulunut joulusta, ja yhäti vain oli
aivan pimeä Lapissa. Siellä ei huomannut mitään erotusta aamun,
keskipäivän ja illan välillä; ainiaan oli yö, ja kuu kuulti, ja
revontulet räiskyivät, ja tähdet tuikkivat kaiken vuorokauden. Sammosta
aika kävi pitkäksi. Siitä oli jo niin kauan, kuin hän oli auringon
nähnyt, että hän melkein oli unohtanut, minnäköinen se oli, ja kun joku
kesästä puhui, niin Sampo ei muuta muistanut, kuin että silloin olivat
sääsket häntä hyvin härsyttäneet ja olivat olleet syömäisillään hänet.
Sentähden ei Sampo suuresti kesää kaivannut, kunhan vain tulisi niin
valoisa, että näkisi hiihdellä.

Kerran keskipäivällä (vaikka oli aivan pimeä) sanoi lappalaisukko:
"tulepas tänne, niin näytän sinulle jotakin!" Sampo konttasi kodasta
ulos ja katsoa kollotteli etelään päin, jonne isä viittasi. Silloin näki
hän pienen punertavan valon siinteen taivaan rannassa. "Tiedätkös, mitä
tuo on?" kysyi ukko.

"Tuoko etelässä?" kysyi poika. Hän kyllä tunsi ilmansuunnat ja tiesi,
ett'eivät revontulet loista etelässä.

"Se juuri", sanoi äijä. "Se on auringon ilmoittaja. Huomenna tai
ylihuomenna saamme kenties jo nähdä auringonkin. Katsopas, kuinka
kummasti tuo valo punaa Rastekaisen huippua!"

Sampo katseli länteen päin ja näki, kuinka lumi kauas hohti punaiselta
Rastekaisen synkällä huipulla, jota hän ei pitkään aikaan ollut silmin
erottanut. Heti johtui hänelle mieleen, kuinka ihmeellisen ihanaa olisi,
jos saisi etäältä nähdä vuoren haltian.

Sampo mietiskeli asiata koko päivän ja puolen yötä. Hän tahtoi nukkua,
mutta ei voinut. "Oi", ajatteli hän, "olisi kuitenkin kummallista kerran
saada nähdä tuo vuoren haltia!" Ja näin yhä näitä miettiessään, konttasi
hän viimein aivan hiljaa ulos poron taljasta, jonka sisällä hän oli
maannut, ja sitten ulos oven aukosta. Ulkona oli niin pakkanen, että
tähdet säteilivät ja lumi narskui jalkain alla. Mutta Sampo Lappalainen
ei ollut arka poika, eikä hän tuommoisesta paljoa pitänyt. Olihan
hänellä sitä paitsi nahkatakki, nahkahousut, kallokkaat, nahkamyssy ja
nahkakintaat. Näin varustettuna tirkisteli hän tähtiä ja mietti, mitä
nyt tehdä.

Samassa kuuli hän poronsa vähän matkan päässä kaapivan lunta. "Mitähän,
jos ajelisin vähän?" arveli Sampo.

Tuumasta toimeen. Sampo valjasti poronsa pulkan etehen, tapansa mukaan,
ja ajeli aika vauhtia pitkin suurta autiota lumikenttää. "Minä ajelen
vähän, hyvin vähän matkaa vaan, Rastekaista kohden", ajatteli hän
itsekseen. Ja niin ajaa hujautti hän joen jään yli ja sitten ylös toista
Tenojoen rantaa, ja nyt oli Sampo Ruijan kuningaskunnan aineella, koska
Tenojoki on rajana. Mutta mitäpäs Sampo tuota ymmärsi?

Sinä, joka luet tämän sadun Sammosta, oletko sinä koskaan laulanut:
"juokse porosein?"

Tunnetko sinä sen sievän laulun, jonka tekijää, armasta, hyvää piispa
Franzénia, koko Ruotsi ja koko Suomi rakastaa, ja oletko sinä nähnyt
hänen ihanain lauluinsa neljännen osan nimilehteä? Siinä näemme me
piirrettynä lunta pitkin porollansa ajelevan lappalaispojan, ja hän se
juuri on Sampo Lappalainen. Juuri niin istui, hänkin ja laulaa hyräeli
itsekseen:

      "Päiv' on lyhyinen,
      Mutta pitkä tie,
      Laulaissain nyt vie
      Matka joutuen!
      Tääll' on sudet vaan
      Usvamajoissaan."

Ja Sampo, näin laulaissaan, näki kuinka sudet juoksivat, kuni harmaat
koirat, pimeässä reen ympärillä ja poroa tapailivat, mutta näistä ei
Sampo paljoa huolinut. Hän tiesi hyvin, ett'ei ainoakaan susi ollut
kululleen niin joutuisa, kuin hänen kiltti poronsa. Hei! mitä nujakkaa
pulkka lensi mäkien ja kivien yli, jotta ilma korvissa tuhisi! Sampo
Lappalainen lasketteli vaan yhä eteenpäin. Kopsis kapsis, panivat poron
kaviot, ja korkeat vuorenharjanteet näyttivät juoksevan taaksepäin,
mutta Sampo ajaa törötteli vaan. Hän ei muuta miettinyt kuin hupaista
ajelemista.

Näin hänen ajaessaan kerran mäkeä alas lensi pulkka ylös-alaisin, ja
Sampo joutui lumikinokseen. Mutta tuosta ei poro tiennyt mitään, luuli
vain, että Sampo yhä istui pulkassa, ja niin juoksi poro tiehensä, ja
Sampo sai suunsa lunta täyteen, ett'ei edes ennättänyt huutaa ptruu!
ptruu! (vaikka sitä huutoa kyllä oikeastaan vain käytetään hevosille
eikä poroille)! Siellä hän nyt makasi, kuni sääretön sopuli, keskellä
synkkää yötä ja keskellä suurta, ääretöntä erämaata, jossa ei
ainoatakaan ihmistä ollut, ei asunut monen penikulman päässä.

Sampo alussa vähän hämmästyi, eikä tuo kummaa olekaan. Hän kömpi ylös
lumesta. Tosin hän ei ollut loukannut itseänsä ollenkaan, mutta mitä se
häntä auttoi? Niin kauas, kuin silmä kantoi himmeässä kuun valossa, näki
hän ympärillänsä vaan kinoksia ja äärettömiä lumivuoria. Mutta yksi
vuori oli kaikkia muita korkeampi, ja Sampo ymmärsi sen olevan
Rastekaisen. Samalla johtui hänen mieleensä, että täällä asui vuoren
julma haltia, joka söi poroja, yhden suupalakseen, ja nieli pikku poikia
kuni sääskiä. Silloin rupesi Sampo pelkäämään. Mielellänsä olisi hän nyt
tahtonut olla kotonansa isän ja äidin luona lämpöisessä kodassa. Mutta
kuinka sinne päästä? Ja eiköhän häntä sitä ennen löydä kinoksesta tuo
vuoren haltia, jonka kurkkuun hän menee housuineen, kintaineen, kuni
pienonen sääski raukka?

Niin, siellä Sampo Lappalainen nyt istui lumessa ja pimeässä Lapin
autioilla vuoren harjanteilla. Hänestä tuntui niin kummalta, niin
synkältä, kun hän edessänsä näki Rastekais-vuoren suuren, synkän varjon,
sen vuoren, jossa vuoren haltia asui. Eikä siitä niitäkään apua ollut,
että hän tuossa itkien istui, sillä kaikki hänen kyynelensä kylmettyivät
heti kohta jääksi ja vierivät herneinä alas hänen pienelle karvaiselle
porontalja takillensa. Sentähden arveli Sampo, että itku nyt oli
hyödytöntä vaivaa, ja nousi ylös kinoksesta, juoksemalla lämmitäkseen.

"Jos tähän jään istumaan, niin palellun kuoliaaksi", lausui hän
itseksensä. "Parempi on sittekin mennä vuoren haltian luokse. Jos hän
minut syö, niin siitä ei ole sen pitempää puhetta. Mutta minä sanon
hänelle että hän ennemmin söisi sudet, joita täällä vuorilla näkyy
kosolta olevan; ne ovat lihavampia paistia, kuin minä olen, ja hänellä
on vähempi vaivaa turkista."

Sitte Sampo alkoi kavuta vuorta ylös. Hän ei ollut kauas kavunnut, niin
jo kuuli jonkun hissuttavan lumessa, ja heti sen jälkeen juoksi hänen
luoksensa suuri takkukarvainen susi. Sammon pieni lappalaissydän
vavahti, mutta hän päätti näyttää, ikäänkuin ei ensinkään pelkäisi.
"Äläpä juokse minun tielleni!" huusi hän sudelle. "Minulla on asiaa
vuoren haltialle, ja varo kinttujasi, jos rohkenet minulle mitäkään
pahaa tehdä!"

"No, no, älähän kiirehdi!" sanoi susi, sillä Rastekaisella taitavat
kaikki eläimet puhua. "Kuka sinä olet, pieni poika nulikka, joka
kinoksissa kapuat?"

"Nimeni on Sampo Lappalainen", vastasi poika. "Kukas sinä sitten olet?"

"Minä olen vuoren haltian ylimmäinen pääsusi", vastasi peto, "ja minä
olen juossut vuorelta vuorelle kutsumassa hänen kansaansa viettämään
suurta auringon juhlaa. Koska meillä on sama matka, niin istu selkääni;
siten saat ratsastaa vuorelle."

Sampo ei kauan arvellut, kapusihan vaan suden pörhöiselle turkille
istumaan, ja niin mentiin laukkaamalla yli rotkojen ja notkojen. "Mikä
juhla se on, se auringon juhla?" kysäsi kumppaniltaan Sampo.

"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi susi. "Kun täällä Lapissa koko pitkän
talven on ollut pimeä ja aurinko ensimmäisen kerran taas täällä nähdään
nousevan taivaan kannelle, silloin me vietämme auringon juhlaa. Silloin
kaikki eläimet ja kaikki haltiat koko pohjolasta kokoutuvat
Rastekaiselle, ja sinä päivänä ei kukaan saa tehdä toiselle pahaa. Se
oli onneksi, Sampo Lappalainen; sillä muutoin, näet, olisin minä jo
aikaa sitte syönyt sinut suuhuni."

"Onko vuoren haltiakin täällä saman lain alainen?" kysyi Sampo.

"Se on tietty se", sanoi susi. "Yhden tunnin ajan ennen auringon
nousemista ja yhden tunnin ajan sen laskemisen jälkeen ei vuoren haltia
itsekään tohdi sinuun koskeakaan. Mutta varo itseäsi, kuin tunti on
loppunut, sillä jos silloin vielä olet vuorella, niin hyökkää
satatuhatta sutta ja tuhat karhua sinun päällesi, ja vuoren haltia
tarttuu siihen, jonka ensin kouraansa saapi, ja silloin ei sinusta enää
ole paljoa puhumista, Sampo parka!"

"Kenties sinä olet niin kiltti, että sitte myös autat minua vuorelta
pois, kuin alkaa vaara uhata?" kysyi Sampo, ja sydän sykki hänellä
rajusti.

Susi purskahti kohti kurkkua nauramaan (sillä Rastekaisella osaavat
sudet nauraakin). "Älä sitä, Samposeni, toivokaan", arveli hän. "Minä
päin vastoin ensimmäisenä hyökkään päällesi. Sinä olet lihava ja roteva
poika; huomaan hyvin, että olet paisunut poron maidosta ja poron
juustosta. Sinusta saan hyvän eineen aamusella."

Sampo mietiskeli, olisiko paras heti hypätä suden seljästä alas, mutta
nyt oli jo liian myöhä. He olivat nyt saapuneet vuoren huipulle, ja
siellä sai hän kummia katsella. Siellä istui suuri vuoren haltia
istuimellansa, joka oli pilvihin pistävä kallion huippu, ja katseli
kauas vuorien ja laaksojen yli yön pimeässä. Päässä oli hänellä myssy
valkoisista lumipilvistä; hänen silmänsä olivat täyskuun näköiset, kuin
se nousee metsän takaa; hänen nenänsä oli kuni vuoren huippu; hänen
suunsa kuin vuoren rotko hänen partansa kuin pitkistä jääpuikoista tehty
töyhtö; hänen käsivartensa olivat niin paksut kuin suurin honka
vuorella; hänen kätensä kuin kuusen havut; hänen säärensä ja jalkansa
kuin kelkkamäki talvella, ja hänen avarat turkkinsa kuin lumivuoret.
Mutta kysynet kenties, kuinka keskellä yötä saattoi nähdä vuoren haltiaa
ja hänen kansaansa. Niin, se seikka oli semmoinen, että lumi loisti
ylt'ympäri, ja yli kaiken taivaan kaaren leimusivat kaikkein kauneimmat
revontulet, valaisten seutua.

Vuoren haltian ympärillä istui miljoonittain haltioita ja tonttuja, niin
harmaita ja niin pieniä, ett'eivät he, hangella kulkiessaan, jättäneet
suurempia jälkiä, kuin oravakaan. He olivat kokoutuneet tänne maailman
kaikista ääristä, Novaja-Semljasta ja Huippuvuorilta ja Grönlannista ja
Islannista, niin, vieläpä Pohjoisnavaltakin; kaikki olivat he tulleet
tänne kumartaen aurinkoa palvelemaan, aivan kuin raakalaiset pelosta
paholaista palvelevat, sillä haltiat eivät aurinkoa rakasta; he olisivat
mielissään, jos se, kerran laskeuduttuaan autioiden vuorten taakse, ei
enää ikänä kohoaisi. Ja vähän etempänä seisoivat siellä kaikki Lapin
pienemmät ja suuremmat eläimet pitkissä, taajoissa riveissä
tuhansittain; siellä oli karhut, sudet, naalit, porot, sopulit,
poronkirput, ja paljo muitakin, mutta sääsket olivat tulemasta estetyt,
he raukat olivat näet paleltuneet.

Tätä kaikkea Sampo Lappalainen hyvin kummastellen katseli, ja kapusi
niin huomaamatta pääsuden seljästä ja kätkeysi suuren kukkurakiven
taakse, nähdäkseen, mitä nyt vielä tapahtuu.

Vuoren haltia kohotti korkean päänsä, niin että lumi pyrysi hänen
ympärillänsä, ja katso! silloin loistivat kauniit revontulet sädekehänä
hänen otsallansa. Ne leimusivat pitkinä, tähden muotoisina säteinä yli
sinisen öisen taivaan; ne räiskyivät ja suhisivat, juuri kuin tuli
metsässä kiitäessään honkain latvaan; ne levisivät ja supistuivat taas
yht'äkkiä; ne tihenivät ja vaalenivat vuoroon, niin että valonvivahdus
toisensa perästä, tuulispään tavoin, kiiti lumisten vuorien yli. Ja
sekös oli vuoren haltialle iloksi! Hän taputteli jäisiä käsiänsä, jotta
kaiku kuului kuin ukkosen jyrinä vuoren rotkoista, ja haltiat ulvoivat
ilosta, ja eläimet ylt'ympäri huusivat pelosta. Mutta silloinpa vuoren
haltia vasta oli mielissään, niin että hän huusi yli kaiken erämaan:
"Näin pitäisi aina oleman! Ikuinen talvi ja ikuinen yö! Niitä minä
rakastan."

"Näin pitäisi aina oleman!" huusivat haltiat ja tontutkin täyttä
kurkkua, sillä kaikki he enemmin rakastivat yötä ja talvea kuin kesää ja
päivänpaistetta. Mutta eläinten joukossa nousi aika jyräkkä, sillä
kaikki petoeläimet ja sopulit olivat samanmieliset kuin haltiat, mutta
porot ja muut eläimet toivoivat kesää; olisivat kaiketi sitä hyvinkin
toivoneet, joll'eivät samassa olisi muistaneet Lapin sääskiä. Pieni
poronkirppu yksin tahtoi välttämättömästi kesääkin, ja vinkui siis, niin
paljon kuin jaksoi: "herra kuningas, mehän olemme tulleet tänne aurinkoa
odottamaan!"

"Pidätkö kitasi kiinni, kurja mato!" karjasi jääkarhu hänen vieressänsä.
"Tännehän tullaan kokoon vain vanhan tavan mukaan. Mutta tänä vuonna
nousee ilomme ylimmilleen, sillä tänä vuonna ei aurinko tulekaan enää
taivaan kannelle; aurinko on sammunut, aurinko on kuollut!"

"Aurinko on sammunut! Aurinko on kuollut!" kiljuivat kaikki eläimet, ja
koko luonto värähti kauhistuksesta. Mutta Pohjoisnavalta tulleet haltiat
nauroivat niin, että heidän myssynsä lensivät päästä Ja suuri vuoren
haltia korotti julman äänensä ja huusi taas yli erämaitten: "Näin on
aina oleva! Näin on aina oleva! Aurinko on kuollut. Koko maailma on
polvensa notkistava ja minua rukoileva, minua, ikuisen talven ja ikuisen
yön kuningasta!"

Tästä suuttui Sampo, joka yhä istui kukkurakiven takana. Hän astui siis
esiin ja huusi kyllä nenäkkäästi: "sinä valhettelet, vuoren haltia, sinä
valhettelet! Eilen näin minä auringon ilmoittajan taivaan rannassa, eikä
aurinko ole kuollut. Kyllä sinun partasi vielä sulaa, kunhan juhannuksen
aika alkaa lähestyä."

Tätä kuullessaan vuoren haltia kävi synkäksi, ja hänen otsallensa näkyi
nousevan suuri pilvi. Hän unhotti lain ja kohotti hirmuisen pitkän
käsivartensa, surmaamaan Sampo Lappalais parkaa. Mutta samassa
vaalenivat revontulet, ja punainen juova välähti taivaalle ja paistoi
keskelle vuoren haltian hyyteistä naamaa, niin että hän äkkiä sokeutui
ja pudotti käsivartensa alas. Ja silloin kohosi hiljallensa auringon
kultainen reunus juhlallisena yli taivaan rannan ja valasi vuoret,
erämaat, kinokset, rotkot, haltiat, eläimet ja pienen uljaan Sampo
Lappalaisen. Yht'äkkiä alkoi lumi kimallella, juuri kuin olisi miljoonia
ruusuja satanut sen pinnalle, ja aurinko loisti kaikkien silmissä ja
vieläpä kaikkien sydämmen sisässäkin. Vieläpä nekin, jotka enimmin
olivat toivoneet, että aurinko olisi kuollut, olivat sangen iloiset
nähdessään sen taas. Mutta kaikista hupaisinta oli katsella haltiain ja
tonttujen kummastusta. He tirkistelivät aurinkoa pienillä, harmailla
silmillänsä, jotka kiiluivat punaisten yömyssyjen reunusten alta, ja he
joutuivat vasten tahtoansa niin ihailemisen valtaan, että asettuivat
seisomaan ylösalaisin, pää kinokseen, ja suuren, hirmuisen vuoren
haltian parta alkoi sulaa ja tippua juoksevaksi puroksi yli hänen avaran
takkinsa.

Mutta kuin kaikki, kukin omalla tavallansa iloiten, olivat katselleet
aurinkoa hetkisen, oli ensimmäinen tunti jo melkein kulunut, ja Sampo
Lappalainen kuuli erään poron sanovan vasikallensa: "tule, tule, armas
lapseni, nyt meidän tulee kiiruhtaa pois, sillä muutoin sudet syövät
meidät suuhunsa!"

Silloin Sampokin muisti, miten hänen kävisi, jos hän kauemmin viipyisi.
Ja koska hän vieressänsä näki komean, kultasarvisen poron, niin hän ei
kauempaa miettinyt, vaan hyppäsi poron selkään, ja niin mentiin taas
aika vauhtia alas jyrkkiä vuoren kukkuloita.

"Mitähän kohinaa tuo on, joka kuuluu meidän takanamme?" kysäsi Sampo
vähän ajan perästä, vedältäen henkeä ankaran ratsastamisen jälkeen.

"Se tulee niistä tuhannesta karhusta, jotka juoksevat meidän jäljestämme
nielemään meitä", vastasi poro. "Mutta älä pelkää: minä olen vuoren
haltian oma loihtuporo, eikä ainoakaan karhu vielä ole minun
kantapäitäni tavoittanut."

Niin matkasivat taas hetkisen. Silloin kysyi Sampo: "mitähän läähätystä
tuo on, joka takanamme kuuluu?" -- Poro vastasi: "se lähtee sadasta
tuhannesta sudesta, jotka täyttä laukkaa rientävät perästämme syömään
sinua ja minua suuhunsa. Mutta älähän hätäile: ei ole ainoakaan susi
vielä minua kilpajuoksussa voittanut."

Taas matkasivat hetken aikaa; silloin sanoi Sampo Lappalainen:
"ukkonenkohan tuolla vuorilla meidän takanamme jyrisee?" -- "Ei", sanoi
poro, ja koko hänen ruumiinsa alkoi vavista, "se on vuoren haltian
jalkain kopsetta; hän, näet astuu jättiläisen askelilla meidän
jäljestämme, ja nyt olemme hukassa, sillä hänen kynsistään ei kukaan voi
pelastua." -- "Eikö tähän sitte niitäkään neuvoa ole?" sanoi Sampo. --
"Ei", vastasi poro, "tässä ei muu auta, kuin koettaa päästä pappilaan,
joka on tuolla Inarinjärven rannalla. Jos sinne ennätämme, niin olemme
pelastetut, sillä vuoren haltialla ei ole valtaa kristittyjen yli." --
"No", sanoi Sampo: "Juokse, porosein, yli vuorien, niin annan sinulle
kultakauroja syödä hopeaisesta soimesta!"

Ja poro juoksi, juoksi yhä henkensä edestä, ja juuri kuin olivat
päässeet papin huoneesen, oli vuoren haltia jo kartanolla ja kolkutteli
niin kovasti ovea, jotta kaikki luulivat huoneen palasiksi pakahtuvan.
"Kuka siellä on?" kysyi pappi.

"Minä olen!" vastasi jyrkkä ääni kartanolta. "Avaa ovi vuoren haltialle!
Täällä on kastamaton lapsi, ja kaikki pakanat ovat minun omiani."

"Maltas vähäsen, kunnes saan kauhtanani ja kaulukseni päälleni,
voidakseni sopivalla tavalla vastaanottaa niin ylhäistä herraa!" vastasi
pappi huoneestansa. -- "Olkoon menneeksi!" karjasi vuoren haltia; "mutta
joudukin, muutoin poikasen huoneen seinän palasiksi!" -- "Heti, heti,
armollinen herra!" vastasi pappi.

Mutta samassa otti hän vettä astiahan ja kastoi Sampo Lappalaisen
kristityksi ihmiseksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

"Noh, etkö ole valmis jo?" ärjyi vuoren haltia ja kohotteli jo hirmuista
jalkaansa, potkasemalla kumotakseen huonetta. Mutta silloin avasi pappi
itsestänsä oven ja sanoi: "mene tiehesi, sinä yön ja talven kuningas,
sillä tämän lapsen kanssa sinulla ei ole niitäkään tekemistä! Jumalan
armon aurinko paistaa nyt Sampo Lappalaisen yli, eikä hän enää kuulu
sinun, vaan Jumalan valtakuntaan!"

Silloin suuttui vuoren haltia niin julmasti, jotta tuossa paikassa
pakahtui hirmuiseksi pyry-ilmaksi, ja alkoi sataa lunta niin tiheään,
että lumi melkein peitti koko pappilan, ja kaikki luulivat kinoksihin
kuolevansa. Pappi yksin oli ihan tyynenä, lukihan vain rukouksiansa
pyhästä kirjasta ja odotteli aamua. Ja kuin aamu tuli, paistoi aurinko
lumelle, ja lumi suli, ja pappila oli pelastettu, mutta vuoren haltia
oli kadonnut; ja mihinkä hän on joutunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta
kaikki arvelevat hänen vielä elävän ja hallitsevan Rastekaisella.

Sampo Lappalainen kiitteli hyvää pappia ja sai häneltä pulkan lainaksi.
Sitte valjasti Sampo kultasarvisen poron papin pulkan etehen ja matkusti
niin kotia isänsä tykö Aimioon. Ja sielläkös ilo ylimmilleen nousi, kuin
Sampo Lappalainen niin yht'äkkiä tuli takaisin! Mutta pitkäksi kävisi
nyt tällä kertaa kertoa siitä, kuinka Sammosta sitte tuli suuri herra,
joka ruokki poroansa kultakauroilla hopeaisesta soimesta. Sanotaanpa,
ett'eivät lappalaiset siitä ajasta asti enää vuodesta vuoteen lykkää
lapsiensa kastattamista, kuten ennen; sillä kuka tahtoisikaan, että
vuoren haltia söisi lapset suuhunsa? Sampo Lappalainen kyllä tietää,
kuinka tämän asian laita on. Hän kyllä tietää, miltä tuntuu, kuin
ukkonen vuoren harjanteilla jyrähtelee.



[Kuva]



JOULULAULU.


Tervehtii jo meitä
Joulu armahin,
Tuli kylmän teitä,
Armas kuitenkin.
Hänpä hymyellen
Tupahan jo saa.
Lapset tanssiellen
Häntä seurajaa.
Kynttilät ne hohtaa
Tähtösinä niin,
Sepä mielen johtaa
Betlehemihin.

Loista lapsen tiellä,
Joulun tähtönen!
Oi, niin ilomiellä
Sua katselen!
Näithän, tähti, Herran
Lapsosenakin,
Pienihän oli kerran
Vapahtajakin.
Loistit kirkkahasti
Silloin seimehen,
Loistat siitä asti
Aina eellehen.

Oi, sä ilon suoja,
Joulu herttainen,
Rauhan, riemun tuoja,
Talven kukkainen!
Polvillas sa meitä
Hypittelet vaan,
Kutsut enkeleitä
Joukkoon laulamaan.
Enkel'-ääniin liittää
Lapset äänens' saa,
Kaikki hyvät kiittää
Herraa Jumalaa.



SATU SEITSEMÄSTÄ SISARUKSESTA.


Tahdotko kuulla sangen pienen sadun seitsemästä sisaruksesta? Se
tapahtui kaukana pohjoisessa, ja samahan se on missä, sillä hyviä lapsia
löytyy kaikkialla maailmassa, joka paikassa seisovat pyhät enkelit
heidän vieressään, ja joka paikassa Jumalan armahtavaiset isälliset
silmät katsovat pieniin lapsiin tämän maailman eksyttävillä poluilla.

Olipa kerran seitsemän sisarusta. Kuin viime kerran oli joulu, leikkivät
he kaikki iloisina yhdessä, ja heillä oli joulu-ukko ja joululahjoja, ja
he tanssivat joulukuusen ympärillä. Ja väsyttyään panivat he pienet
kätensä ristiin ja rukoilivat hartaasti Jumalaa varjelemaan heitä
kaikesta pahasta ja kaikista kiusauksista maailmassa, ja niin he
nukkuivat Jesuksen nimeen.

Ja koska sinä yönä oli jouluyö, lauloivat näkymättömät pyhät enkelit
koko yön korkeudessa toisella puolen mustien talvipilvien: "Kunnia
olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!"

Mutta kuin lapset olivat lukeneet siunauksen, kysyi yksi sisaruksista:
"Mitä _ijankaikkinen rauha_ merkitsee?" "Sitä ei voi sanoa, sitä täytyy
tuntea", vastasi äiti ja koetti selittää sitä heille. Mutta he eivät
sitä oikein ymmärtäneet.

Kuin nyt tuli pääsiäinen, ja jo kauan aikaa sitä ennenkin, oli noista
seitsemästä sisaruksesta ainoastaan kolme jäljellä maan päällä, sillä
Jumala Kaikkivaltias oli lyhyen ajan kuluessa ottanut neljä heistä pois
maailman kaikista suruista ja kiusauksista. Yrjö, Berta, Ossian ja
pienokainen kätkyessä olivat väsyneet leikkimästä ja itkemästä maan
päällä, ja olivat viimeisen kerran panneet kätensä ristiin, rukoilleet
ja sitte nukkuneet Jesuksen nimessä ijankaikkiseen lepohon. Ja Yrjö,
joka oli vanhin niistä, ja viimeinen, jonka Jumala otti luoksensa, oli
jo tiennyt enemmän kuin muut Jumalan valtakunnasta, ja olikin kerran
kysynyt, elämänsä viimeisenä päivänä, tulisikohan hänkin, joka jo oli
isompi, muiden pienten lasten luokse, joiden on Jumalan valtakunta. Ja
kuin hänelle sanottiin, että se kaikki oli aivan varmaa, koska hän niin
hartaasti toivoi sitä ja uskoi Jumalan äärettömään armoon, oli hän
vallan tyytyväisenä pannut kipeän päänsä levolle ja nukkunut niin
hiljaa, ett'ei vaivoista enää näkynyt jälkeäkään hänen kauniilla
kirkastuneilla kasvoillaan; niissä kuvautui vain suloinen rauha, jota
eivät mitkään maailman myrskyt enää häiritse.

Silloin olivat nuo kolme jäljelle jäänyttä sisarusta itkeneet silmänsä
punaisiksi; nähtyään Bertan nuket taikka Yrjön ja Ossianin pienet
puuhevoset, jotka kaikki seisoivat rivissä vanhoilla paikoillansa,
itkivät he vielä enemmän ja olivat mielestänsä kovin yksin, vaikka heitä
oli yhteensä kolme.

Mutta taivaan enkelit tiesivät kyllä, minkä tähden kaikki oli näin
tapahtunut, eivätkä itkeneet, he hymyilivät vain niin laupeaasti ja niin
suloisesti, kuin ainoastaan autuaat hymyilevät. He istuivat eräänä
iltana kirkkaan tähden reunalla, ja nuo neljä vasta tullutta lasta
istuivat valkoisissa vaatteissa heidän keskellänsä ja katselivat niitä,
jotka surivat maan päällä. Mutta kuin Yrjö näki miten he itkivät, heräsi
enkelisydän hänen povessansa, ja hän sanoi enkeleille: "Suokaa minun
mennä hetkeksi alas sanomaan, kuinka sanomattomasti onnelliset me olemme
täällä ylhäällä Jesuksen helmassa!"

Silloin vastasivat enkelit ystävällisesti ja vakavasti: "se ei ole
luvallista, sillä kaiken sen he voivat lukea Jumalan sanasta."

Mutta Yrjö sanoi: "Sallikaa minun ainoastaan hiljaa hengähtää raamatun
lehdille, joka on avattuna pöydällä entisessä kodossani." Ja enkelit
sallivat sen, sillä sehän ei ole Jumalan Kaikkivaltiaan tahtoa vastaan.

Ja Yrjön henki kulki lehtien ylitse ja käänsi ne näkymättömästi, niin
että sisarusten silmät kohtasivat suloisimmat ja lohduttavimmat paikat
pyhästä raamatusta. Siinä he lukivat: "Sallikaa lasten tulla minun
tyköni, ja älkää kieltäkö heitä; sillä senkaltaisten on Jumalan
valtakunta."

Taas he lukivat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun,
hän elää, ehkä hän olisi kuollut."

Ja vielä he lukivat: "Isä, minä tahdon, että kussa minä olen, siellä
nekin olisivat minun kanssani, jotkas minulle annoit."

Ja kuin sisaret lukivat nämät sanat, tulivat he tyyniksi ja iloisiksi
sydämmissänsä, sillä he tiesivät, että Jumalan sana on ijankaikkinen
totuus.

Mutta Yrjön henki palasi takaisin raamatun lehdiltä ja kiitti Jumalaa.

Nyt oli pääsiäinen maan päällä, ja valkoinen lumi suli pois neljän
sisaruksen haudalta, mutta kolme jäljelle jäänyttä eivät enää surreet.
He ajattelivat Herraa Kristusta, joka on kuollut meidän edestämme ja on
murtanut kuoleman kahleet ja noussut ylös meidän edestämme, että mekin
uskon kautta nousisimme ylös ijankaikkiseen elämään. Ja silloin nuo
kolme sisarta menivät neljälle haudalle ja panivat rukoillen kätensä
ristiin ja vasta nyt he ymmärsivät viimeiset sanat siunauksessa:

"Anna meille ijankaikkinen rauha!"



[Kuva]



WARPUNEN JOULU-AAMUNA.


Lumi ompi peittänyt
Kukat laaksosessa,
Järven aalto jäätynyt
Talvi-pakkasessa,
    Varpunen
    Pienoinen
Syönyt kesän einehen;
Järven aalto jäätynyt
Talvi-pakkasessa.

Pienen tuvan ovella
Seisoi tyttö-kulta:
"Tule varpu, ilolla,
Nouki siemen multa.
    Joulu on.
    Koditon
Varpuseni onneton.
Tule tänne ilolla,
Nouki siemen multa."

Tytön luo nyt riemuiten
Lensi varpu-kulta:
"Kiitollisna siemenen,
Otan kyllä sulta.
    Palkita
    Jumala
Tahtoo kerran sinua.
Kiitollisna siemenen
Otan kyllä sulta."

"En mä ole, lapseni,
Lintu tästä maasta.
Olen pieni veljesi,
Tulin taivahasta.
    Siemenen
    Pienoisen,
Jonka annoit köyhällen,
Sai sun pieni veljesi
Enkelitten maasta."



[Kuva: Urholan linna.]



URHOLAN LINNA.


"Nyt tulee sota!" huusi Matti, ja tallusteli sisään aivan punaposkisena,
noella piirretyt viikset huulilla, kukon höyhen lakissa ja puusapeli
sojossa.

"Herra varjelkoon!" parkasi vanha Maija, joka aamupäivällä lakasi salin
lattiata ja säikähti niin, että oli vähällä pudota istualleen lattialle.
"Mitä Matti sanoo? Tuleeko sota?"

"Tulee kyllä", virkkoi Matti ylpeästi ja pisti sapelinsa ympärillänsä
olevan vyön silmukkaan. "Sota tulee, niin että paikat paukkuu, mutta
antakaa, hyvä Maija, minulle ensin voileipä; nälkäisenä on niin ikävä
sotia."

"No, mitä minä nyt kuulenkaan?" virkkoi Maija vieläkin yhtä
peljästyneenä. "Sota on paha onnettomuus. Sehän on hirveätä, että
ihmiset tappavat toisiansa ja polttelevat kaupunkeja ja kyliä ja
sotkevat viljan pelloilla. Onko mahdollista, että turkkilainen on maahan
tullut?"

"Se on tietty", sanoi Matti, ja haki ruokakaapista leipäkorista
itselleen kuivaa leipää koko puoliskon, levitti sen päälle voita ja
alkoi syödä kaikin voimin. Suu täynnä voileipää sanoi hän turkkilaisia
vilisevän pihan täydeltä. "Mutta äläs huoli, kyllä me heidät ajamme
pakoon. Kyll' eivät Urholan linnaa saa valloitetuksi."

"No tuosta puheesta minä en ymmärrä sanaakaan!" sanoi Maija ja keräsi
rikat rikkalapiolle ja kiiruhti, niitä viemään ulos. Sillä muori oli
utelias näkemään, mitä kummia siellä ulkona mahtoi ollakaan, ja avasi
siis oven aivan peloissaan.

Mitäs hän siis näki? Ei muuta kuin että piha oli täynnä koulupoikia ja
kulmassa aitaa vastaan oli iso lumilinna, ja sen muurille juuri nyt
asetettiin lippu, joka oli tehty punaisesta kaulahuivista siten, että se
sidottiin heilumaan pitkän leipävartaan päähän. Muori äkäili itsekseen
jotakin "paholaisen maalaamisesta seinälle" ja heitettyään rikat pois,
meni hän äkeissään takaisin huoneesen.

Mutta Maija ei älynnytkään, että aidan takana oli toinen parvi
seitsenkorttelisia sotureja, joilla oli paperista leikatut puolikuun
kuvat nuppineulalla pantu takin selkämykseen kiinni, sillä sitä ei
sopinut muuhun paikkaan kiinnittää. Nämä ne nyt varmaan olivat
turkkilaisia ja olivat luotia valavinansa, kuin puristelivat lumipalloja
ja asettivat ne oikein säännöllisiin riveihin aidan vierustalle.
Kristityt olivat pihan puolella ja niiden tunnusmerkkinä oli
napinreikään pistetty havun oksa.

"Missä kenraali on?" kysyi joku kristittyjen joukosta ja katseli samalla
levottomasti sinne päin, josta vihollinen oli tulossa. -- "Herra
kapteeni! hän on ruokakaapilla voileipää syömässä", vastasi toinen ja
nosti käden lakin reunaan, asettuen samalla asentoon.

"Sopiiko kenraalin syödä voileipää, kuin vihollinen hyökkää päälle?"
muistutti kapteeni nurisevan näköisenä.

"Kyllä, herra kapteeni", niinhän Sandelskin teki, vastasi toinen soturi
rohkeasti.

"Vääpeli ei saa siinä seista viisastelemassa, vaan käyköön pian
komentamassa päällikköä marssimaan pois ruokakaapilta", virkkoi kapteeni
oikein mahtavasti.

"Se tapahtuu heti", vastasi vääpeli. Mutta samassa näkyikin kenraali jo
rappusilla, Ihan ensiksi hän näki punaisen lipun linnan muurilla. "Kuka
on uskaltanut asettaa tuon veripunaisen lipun Urholan linnaan?" huusi
kenraali käskevästi. -- Ei vähintäkään vastausta kuulunut.

"Herra kenraali," virkkoi viimein kapteeni hämillänsä, "minä lainasin
lipun Kyökki-Priitalta ja maksoin lainan sotakassasta. En minä siihen
mitään voinut, että hänen huivinsa oli punainen."

"Kapteeni," sanoi ylipäällikkö, "ette te ymmärrä eri väreistä enempää
kuin kissa kyökissä. Olemmeko me merirosvoja ja ryöväreitä, että
pitäisimme punaista lippua? Sen sanon teille, että valkoinen ja sininen
on meidän värimme: -- valkoinen talviemme lumen takia, ja sininen
sini-järviemme mukaan." -- Ja silloin hän kaivoi taskustansa esille
kappaleet kuluneesta lippuvaatteesta, jonka hänen sisarensa Sofia oli
eilispäivänä kutonut kokoon. Punainen rosvolippu otettiin alas ja kohta
sen jälkeen heilui sinivalkoinen lippu leipävartaan nenässä.

"Turkkilaiset tulevat! Joka mies paikoillensa!" huusi aidan vieressä
oleva etuvartia. Nytkös tuota pikaa syntyi suuri kiiru kristittyjen
sotajoukossa. Koko joukko jaettiin kolmeen eri osastoon. Kaksi asettui
portin viereen, voidaksensa molemmilta puolilta antaa viholliselle
tervetuliaisiksi oikein hirmuisen luotisateen, ja kolmas osasto kiiruhti
linnaan järjestämään sen pattereita ja siellä täällä paikkaamaan sen
muuria, missä lumi oli liian pehmeä. Kenraali tarkasti jok'ainoata
paikkaa, ja joka vain ei ollut kylliksi sukkela, sai säälimättä
muksauksen selkäänsä. Mutta rumpali, pikku Rietrikki, jonka ei tehnyt
mieli kunnian eteen uhrata seitsenvuotiasta elämäänsä, hämmästyi niin
suuresti, että hän kadotti rumpupalikkansa ja vetäytyi pakoon
koirankoppiin.

Turkkilaisia oli melkein kahta vertaa enemmän kuin kristityitä ja sen
vuoksi he suurella rohkeudella hyökkäsivät portista sisään. Hurraa! Nyt
saivat ensimmäisen pallotuiskun vastaansa -- loiskis, ropsis!
Turkkilaiset hämmästyivät, ja nuorimmat heidän joukossaan alkoivat
itkeä. Mutta heidän päällikkönsä Dshingis-Khan, pitkä yläluokkalainen,
osasi heitä rohkaista. He viskoivat kauhean joukon lumipalloja. Turhaan
kokivat kristityt suojella itseään takin kauluksia pystyyn kääntämällä,
hyökkäys oli liian ankara; he alkoivat peräytyä. Tällä kertaa kaikki
riippui rumpalista. Mutta rumpua, jonka piti elähyttää kaikkien
urhoutta, sitä ei kuultu, ei nähty. Turhaan huusi kenraali rumpalille:
tämä istui hiljaa kenenkään huomaamatta koirankopissa.

"Voi sitä petturia!" huusi kenraali. Mutta mikäs nyt enää auttoi?
Viholliset hyökkäsivät sisään, ja vaikka kristityt verrattoman
urhollisesti puolustivat paikkaansa; täytyi heidän viimein väistyä
ylivoiman edestä ja vetäytyä lumilinnan turviin.

Kenraali oli hirveästi harmissaan. Mutta voitolla olevat turkkilaiset
hurrasivat hyvin lujasti ja heiluttelivat pitkin pihaa
taistelutantereelta saamiansa voiton merkkejä, joiden joukossa oli: yksi
saapas, kaksi puusapelia, seitsemän lakkia ja neljä- tai viisitoista
paritonta villa-lapasta.

Nyt pidettiin aselepo ja turkkilainen komentaja vietti voittojuhlaa,
tarjoten runsaasti nekkuja miehillensä sotakassan kustannuksella. Sitte
hän lähetti sanansaattajan, joka ylpeällä äänellä vaati linnalaisia
antautumaan ehdottomasti. Muutoin heidän pitäisi jokaisen kuoleman, joka
merkitsi, että kaikkien piti ruveta maahan ja olla olevinaan kuollut.

Vääpeli, joka oli ensimmäisnä linnan muurilla, arveli täydellä syyllä,
että sellainen vaatimus olisi kovin häpeällinen, ja sieppasi kuin
sieppasikin patterilta lumipallon, jonka hän lennätti ihka suoraan tuon
ylpeän turkkilaisen otsaan, niin että lakki lensi pois päästä ja
turkkilainen lähti käpälämäkeen minkä kerkesi.

"Tuohan on vastoin kansain oikeutta!" huusi Dshingis-Khan vihoissansa
pihalla. -- "Niin," huusi vääpeli, "mutta tässä vallitseekin
nyrkkioikeus!" ja samalla hänen tarkka kätensä lennätti toisen pallon
niin liki Dshingis-Khanin korvia, että ylpeä voittaja töin tuskin sai
päänsä pelastetuksi.

"Kas se oli oikein tehty, vääpeli!" kuului kenraali sanovan. "Joka
uskaltaa puhua antautumisesta, se ammutaan heti paikalla. Minä julistan
vääpelin vänrikiksi, mutta" -- nyt kenraali huusi niin lujasti, että
kuului yli koko pihan, -- "rumpali on pelkuri raukka ja hänet minä
alennan kuormarengiksi."

"Urholliset turkkilaiset," huusi Dshingis-Khan, "kuulkaas, mitä nuo
kerskailijat tuolla sanovat! En tahdo maksaa teidän urhouttanne, mutta
sen sanon, että aidan takana vielä on korillinen nekkuja, ja
ensimmäinen, joka linnan muuria yli pääsee, hän saa -- niin, en tahdo
kantaa Dshingis-Khanin nimeä, joll'ei hän saa palkinnoksi koko koria."

"Hurraa! Eläköön Dshingis-Khan!" huusivat turkkilaiset kaikki yhteen
ääneen, ja syöksivät linnaa vastaan. Mutta eipä Urholan linna ollutkaan
yhtä helposti valloitettava kuin varustamaton pihamaa. Sieltä sateli
luotia ympäri korvia kuin herneitä vaan. Turkkilainen toisensa perästä
tulla tuiskahti takaisin muurilta. Nyt ei enää voitu käyttää kuulia,
vaan käytiin käsikähmään, painiskeltiin mies miestä vastaan ja
kaaduttiin toistensa päälle, muuria murrettiin, niin että suuret
kappaleet kukistuivat maahan ja siellä täällä muutamat kaikessa
hiljaisuudessa joutuivat tukkanuottasillekin, mutta se oli
kansain-oikeutta, nyrkki-oikeutta ja sotajärjestystäkin vastaan.
Kenraali ja hänen väkensä teki kaikki, mitä vaan voidaan vaatia
urhollisilta miehiltä paljain päin, ilman lapasia ja muutamat
saappaitakin vailla. Kaikki taistelivat viimeiseen mieheen saakka, mutta
pahaksi onneksi olivat turkkilaiset niin paljon lukuisammat. Sitä ei
voitu enää auttaa, turkkilaiset pääsivät voitolle. Kenraali oli jo saatu
vangiksi, lippu temmaistiin alas, viholliset syöksivät jo linnan muurien
yli, silloin -- -- -- Niin, silloin alkoi rumpu päristä!

Tämän aavistamattoman merkin kuultuansa turkkilaiset hämmästyvät. He
eivät voineet muuta arvella kuin että toinen kristitty sotajoukko oli
tulossa heidän takanansa, ja syöksivät suin päin alas muureilta,
lähtivät käpälämäkeen eivätkä seisattuneet ennen kuin hyvän matkan
päässä portin takana.

Pahanpäiväisen tappion kärsittyänsä ryömi kenraali väkinensä linnan
jäännöksien seasta esiin ja he uskoivat tuskin silmiänsä, kuin näkivät
pikku Rietrikin tulevan rummuttaen aivan yksinänsä pihan yli. Mutta kun
hän lähestyi kenraalia, otti hän lakin päästänsä, laski polvilleen ja
sanoi: "Nyt kenraali saatte minut ammuttaa, minä en ole sen parempaa
ansainnut; minä läksin rivistä pakoon, kuin vihollinen lähestyi. Parempi
on tulla ammutuksi kuin alennetuksi kuormarengiksi. Niin, kyllä minä
kuulin, mitä kenraali sanoi, kuin istuin koirankopissa ja silloin
sydämmeni vavahti, ja kyllähän minä turkkilaista pelkäsin, mutta
pahemmin minä pelkäsin, että minua sanottaisiin pelkuriksi raukaksi. Sen
tähden minä purin hammasta, ja hain rumpupalikkani ja sitte ajattelin:
vaikkapa he minua löisivätkin, niin minä rummutan kuitenkin! -- Mutta he
juoksivatkin kaikki tyyni tiehensä."

Kenraali tarttui rumpalin korviin, nosti hänet korkealle ylös ja suuteli
häntä niin, että maikahti. "Toverit," sanoi hän, "Rietrikki rumpali on
pelastanut Urholan linnan ja meidät kaikki. Minä julistan tässä koko
sotajoukon kuullen, että Rietrikki rumpali on rehellinen mies. Maltas
vaan, jahka hän on kasvanut päätä pitemmäksi, niin hän ei enää sovi
koirankoppiin. Mutta sen sanon teille, pojat että silloin hän ei
_tahdokaan_ sinne ryömiä. Häpeä sille pojalle, joka koskaan ryömii
koirankoppiin, kuin Urholan linna on pelastettava! Vaan kunnia
jokaiselle, joka mieluummin antaa lyödä itsensä kuoliaaksi kuin viskaa
pois rumpupalikat, kuin pitäisi seista tai kaatua isänmaan
puolustamisessa!"



LINTU SININEN.

_Satunäytelmä kolmessa näytöksessä_.


Henkilöt: Guido, Kypron kuningas.
          Sibylla, hänen toinen puolisonsa.
          Prinsessa Florinna, kuninkaan tytär ensimmäisestä naimisesta.
          Prinsessa Forella, kuningattaren tytär.
          Prinssi Amundus, Syrian kuningas.
          Prinssi Cyprinus, hänen ystävänsä.
          Holofernes, kuninkaan kuuluttaja.
          Mangipani, kuningattaren hovimestari.
          Sysis, noita-nainen.
          Deoletus, noita-mies.
          Roosa ja Liila, kammarineitsyeitä.

Sitä paitsi sotilaita, hoviväkeä ja muuta kansaa, kissoja, pöllöjä ja
tonttuja. Tapahtuu Kypron saarella noin 650 vuotta sitte.



Ensimmäinen näytös.


_Vierashuone kuningas Guidon linnassa. Roosa ja Liila ompelevat
morsiusleninkiä_.

*Roosa*.

Yh, nyt neulan' katkasin!
Teräksest' ol' Englannin.

*Liila*.

Jätä kiire kohtuuton!
Työläs neulominen on
Leninkiä Forellalle...

*Roosa*.

Jos se oisi Florinnalle,
Niin työ tuntuis suotuisalle.

*Liila*.

Vain näin sievää pukua,
Florinnalle? Eihän vainen.
Vaikk' on hame hitulainen,
Ei tok' uutta hankita.

*Roosa*.

Sitä vastoin Forella
Kaikin puolin komea,
Vaikk' on epäkelpo häntys!

*Liila*.

Tyhmä, veltto, tyly, läntys,
Vaikka pesee yhtenään
Maidossa hän käsiään.

*Roosa*.

Florinnap' on ennättäivä
Kylpemähän lähteellen,
Siks on puhdas hän kuin päivä,
Kaunis kuin tähtönen.

*Liila*.

Puoleen päivään makaapi
Forella, ja sitte huutaa
Äitiään hän täyttä suuta,
Haukottelee, torkkuupi.
Torttuja ja sokuria
Sitte syödä ahmastaa,
Kirkuu hillomuuramia,
Kunnes etehensä saa!
Sitte vitkaan pukeutuu,
Sitt' taas jälleen uinahtuu.

*Roosa*.

Florinnapa armahainen,
Ihana kuin mansikkainen,
Aamuin nousee ani varhain,
Kukkiansa hoitaa parhain,
Koko päivän tekee työtä,
Sitte vihdoin viimeinen
Avunteko ennen yötä
Iltasilla köyhillen.
Hän on kovin herttainen.

*Liila*.

Kuningatar Florinnaa
Toruu aivan yhtenään
Vaan ei pahaa pakinaa
Forellalle ensinkään.

*Roosa*.

Kuningatar leski oli
Kuninkaan kun rouvaks tuli,
Onhan näet Forella
Hänen oma lapsensa.
Florinnalle riiteleepi,
Forellaa hän hyväileepi,
Kuninkaall' ei ollenkaan
Sanomista sanaakaan.

*Liila*.

Tämähän on kumma vallan!

*Roosa*.

Hän kun tohvelin on alla.
Nyt on uljaan prinssin kanssa
Tapahtunut kihlaus,
Forellan luo matkallansa
On jo prinssi Amundus.

*Liila*.

Onko prinssi mieltä vailla?

*Roosa*.

Sehän sopi kelpo lailla,
Forellaa hän nähnyt ei,
Siks kun kihlat hälle vei.
_(Tirkistää ikkunasta.)_
Liila, mikä touhu tiellä!
Ratsastaja lentää siellä,
Kansanjoukko hurraten
Kokoutuupi portillen,
Kuningas on loistossansa,
Holofernes sivullansa,
Hän tuo viinilasku myös.

*Liila*.

Roosa, katso, jätä työs!
Se on varmaan prinssi. Taivas,
Kuin hän hyvin ratsullaan
Kansanjoukkoon tiensä raivas!
Kuningatar vierastaan
Tervehtää jo parhaillaan.

_(Holofernes tulee sisään, lihava, punakka ja vähän päissään.)_

*Holofernes*. Pois tieltä, sanon minä, pois tieltä, tytöt, hänen
majesteettinsa meidän kaikkein armollisimman kuninkaan kaikkein
armollisin kuuluttaja tulee panemaan järjestykseen kaikkein
armollisimpia kuninkaallisia huoneita suurvaltiaalle prinssi
Amundukselle, hänen armollisen armonsa röökynä Forellan kaikkein
alammaisimmalle yljälle! Puh, minä olen juossut kuin orava, minä olen
lentänyt kuin nahkasiipi, seremonianmestarilta hovimestarille,
hovimestarilta kellarimestarille ja kellarimestarilta juomanlaskijalle
hankkimassa olutta ja viiniä kuninkaalliseen hoviin, että olisi millä
juoda hänen kaikkein armollisimman armonsa prinssi Amunduksen onnen
malja.

*Roosa*. Niinpä näyttää kuuluttaja varmuuden vuoksi tutkineen viinejä.

*Holofernes*. Tietysti, se on minun alammaisin velvollisuuteni. Nyt
täällä tulee pidot, tytöt, suuret pidot hovissa, tietäkäätte, ja hänen
armonsa prinssi Amundus on alkava tanssin hänen armonsa röökynä Forellan
kanssa.

*Liila*. Mutta hän ei viitsi sitä, ell'ei prinssi kanna häntä. Siihen on
hän kovin laiska.

*Holofernes*. Hillitse kielesi ja puhu arvokkaasti meidän armollisesta
röökynästä. Minä voin ilmaista erään salaisen asian. Osaatko olla vaiti,
pikku hempukka, mitä?

*Liila*. Kuin muuri, _(hiljaa)_ kuin joku seisoo muurin takana ja
kuuntelee.

*Holofernes*. Niinpä saatan sanoa, sokurimuruseni, että kuningatar
kuiskasi korvaani tänään: Holofernes, sinä olet kelpo mies ja suuri
sota-urho. _(Tytöt nauravat.)_ Mitä virnailemista? Tosiaankin niin hän
sanoi, ja sentähden, sanoi hän, saat sinä Florinnan rouvaksesi, kun vaan
olet siitä puhumatta. Se ei tule koskaan kysymykseen, sanoin minä. Mitäs
virkkaa, polttiainen?

*Liila*. Minä sanon, että kuuluttajamestari on narri.

*Holofernes*. Niinkö sanot, ampiaispesä? Kyllä minä opetan...

*Roosa*. Tule, Liila, olen varma, että kuningattarella on jotakuta pahaa
mielessä Florinnaa kohtaan. Kertokaamme se hänelle. _(Menevät.)_

*Holofernes*. Malta, raapiva kissanpoika! _(Juoksee Liilan perästä.)_

_(Kuningas Guido, kuningatar Sibylla, prinsessa Forella, Mangipani ja
hoviväkeä saapuu.)_

*Kuningatar* _(antaa käskyjänsä)._

Kunniaksi prinssillen
Pannaan vahti ovellen.
Pannaan vahti, vaiko miten
Teidän majesteettinne?

*Kuningas*.

Miten vaan te käskette.

*Kuningatar*.

Ja tuo sali parahiten
Kukkasilla verhotaan,
Pidot illaks laitetaan.
Neljä istuint' upeata
Valmistetaan loistavata:
Minulle ja kuninkaalle,
Prinssille ja Forellalle...

*Kuningas* _(hiljaa)._

Kultan', eikös Florinna
Saiskaan olla seurassa?

*Kuningatar* _(hiljaa)._

Niinkö sopis sinusta? _(Kovasti.)_
Neljä istuint' tehkäätte,
Kuninkaan on käsky se.
Florinna, hän pikku tipu,
Ei voi tulla, pääss' on kipu...

*Florinna* _(tulee nöyrästi)._

Mit' on mulla tehtävätä?

*Kuningatar* _(vihaisena)_

Ovellako väikyt tätä
Kuulemassa? Katsos vaan,
Ethän sairaaks joudakaan,
Kun on prinssi vierahana.
Mene, makaa nukkuvana!

*Florinna*.

Armonne, oon terve aivan.

*Kuningatar*.

Viekastelet! Salaat vaivan.
Tahdot pettää.

*Kuningas*.

                 Eipä vaan!
Minä luotan Florinnaan.
Älä sure, lapsi kulta,
Suvaitsetko, niin saat multa
Namusia, näetsen
_(antaa hänelle namusia)_
Kaikki taskus täytehen?

*Florinna*.

Tottelen ja käskyn mukaan
Menen oitis kammariin.

*Kuningas* _(hiljaa kuningattarelle)._

Salli hänen tulla niin...

*Kuningatar*.

Sin' et ole myötäsukaan
Tiedänhän sen ennestään.
_(Florinnalle.)_
Pitoihin saat toki tulla,
Jos on kunnon puku sulla,
Muutoin älä mielikään.
_(Hiljaa Mangipanille.)_
Onko vaatteet hältä viety?
Annoinhan mä käskyn sen.

*Mangipani*.

Kaikk' on tehty, se on tietty.

*Kuningatar* _(hiljaa)._

Siitä suurest' iloitsen.

*Forella* _(Florinnalle)._

Miltä pidoissa se näyttää,
Jok' ei itseään voi käyttää?
Mamma sanoi, että vaan
Koreilla mä yksin saan.

*Kuningatar* _(hiljaa Forellalle)._

Pysy vait! _(kovasti)_ Nyt silkki maksaa
Paljon. Kuningas ei jaksa
Korskeutta kannattaa.
Florinna siis olla saa
Tyytyväinen hameesensa
Sekä vanhaan pukimeensa.

*Florinna*.

Siihen tyydyn, tietty se,
Mitä määrää armonne.

*Kuningatar* _(Florinnalle)._

Nyt on aikas lähteä!

*Kuningas*.

Vartoomme jo prinssiä.

*Kuningatar*.

Majesteetti, edeltä
Valtasaliin menkää vastaan.

_(Kuningas, Mangipani ja hoviväki menevät.)_

*Kuningatar* _(Forellalle)._

Oot kuin pölkky oikeastaan.
Oot kuin tipahtanut kuusta.
Tuhmuutta vaan tulvaa suusta.

*Forella*.

Mamma aina sanoo mua
Viisaaks, sangen sukkelaks,
Osavaks ja taitavaks.
Minuun saattaa ihastua,
Sanoo mamma, kaikk' yks kaks.
Paremp' olen Florinnata,
Sievempi ja somempi,
Kaikin puolin kauniimpi;
Puhe mull' on sujuvata.
Puku muodin mukaan yllä;
_(itkee)_
Niin on mamma sanonut,
Olen mieleen painanut,
Ja ne todeks uskon kyllä.

*Kuningatar*.

Usko mitä tahdot, töllö,
Mut siit' älä hiiskukaan
Ollos vaiti!

*Forella*.

                 Niinpä vaan
Tahdon ollakin kuin pöllö,
Nyt mä prinssin uhalla.

*Kuningatar*.

Se ois kaunis!

*Forella*.

                   Luultavasti
Prinssi naurais makeasti.

*Kuningatar*.

Saisit seista kaapissa. _(Menee.)_

*Forella*.

Kas niin, nyt taas mamma puhkaa,
Vaan en huoli, teenpä uhkaa.
Mull' on tuima nälkä, haa!
Mistä saisin makkaraa? _(Menee.)_

*Holofernes* _(aukasee salin ovet ja kumartaa, vielä vähän päissään)._
Minä olen heidän kaikkein alammaisimpain majesteettiensa ja armojensa
kaikkein armollisin palvelija. Suvaitsevatko heidän korkeat armonsa
tehdä minulle armon vilvoitella itseänsä vähän täällä ulkona
perähuoneessa. Vai niin. Heidän korkearuhtinaalliset, kuninkaalliset ja
prinssilliset armonsa suvaitsevat vielä hikoilla. Olkaa sitte niin
armolliset ja hikoilkaa, niin kauan kuin teidän armonne haluatte.
_(Itsekseen.)_ Kunhan vaan ei tulisi kovin ikävä iltaista, tahi
oikeammin maljoja. Kas niin, nyt tulee hänen armonsa kuningatar, kovin
armoton. Nyt tulee täällä nuoskailma. Parasta on pötkiä tipo tieheni,
tunnen itseni sanomattoman janoiseksi. _(Sill' aikaa on Forella tullut
toiselta puolelta sisään, iso makkara kädessä, ja asettuu nurkkaan
syömään.)_

*Forella* _(syöden)._ Kolme päivää on mamma pitänyt minua
nälkäparannuksella, että tulisin oikein hienoksi, kuin prinssi tulee.
Eihän siitä liho, jos makkaran syökin, _(Mutustaen.)_ Mokoma
prinssiraukka! Mut minäpä tiedän, mikä on parempi, ja se on makkara.

*Kuningatar* _(hyökkää sisään, näkemättä Forellaa.)_

Tule, tule Forella,
Prinssi kysyy sinua.
_(Menee etsien pois.)_

*Prinssi Amundus* _(seuraa heti kuningattaren perästä)._

Väistyä hän tahtoi varmaan.
Mistä löydän sinut, armaan'?
_(Huomaa syövän Forellan.)_
Tiedätkö sä, saunapiika,
Joll' on nälkä hirmuinen,
Miss' on sulo neitinen?

*Forella* _(hiljaa)._

Niijaanko nyt, se lie liikaa?
Enkä viitsi. _(Kovasti.) _ Sanokaa,
Josko prinssin nähdä saa?

*Prinssi*.

Min' oon prinssi Amundus.

*Forella*.

Vai niin. Oiva sattumus!
Ota syliis!

*Prinssi*.

Ootko höpsy?

*Forella*.

Tässä istun niinkuin löpsy,
Tule auta seisaallen,
Anna muisku huulillen'!

*Prinssi*.

Hupsu, kuka lienetki?

*Forella*.

Tulen sulle rouvaksi.

*Prinssi*.

Mitä? Ootko Forella?

*Forella* _(pala suussa)._

Se on nimen todella.

*Prinssi*.

Taivas, olen petetty?

*Forella* _(kuin ennen)._

No miks et jo lähesty?
Kosk' on hidas kulku miehen,
Menen vastaan puolitiehen.
_(Nousee kömpelösti ylös, lähestyy prinssiä ja pyyhkii suutansa.)_
Kas nyt olen siisti jo,
Suikkaapas nyt suutelo!

_(Prinssi tahtoo paeta, Kuningatar hyökkää sisään ja sieppaa makkaran
Forellalta.)_

*Kuningatar* _(kovin hämillään)._

Teidän armonne, on vielä
Tyttö kovin lapsekas,
Vaan se talttuu elon tiellä...

*Forella*.

Tulen rouvaks, tulenpas.

*Kuningatar* _(hiljaa)._

Ole vait!

*Forella* _(kovasti)._

Vai ole vait?

_(Itkee.)_

Mitä mamman kielto tiennee,
Pappi meidät vihkii kait?

*Prinssi*.

Teidän armollanne lienee
Tytärtä kaks, tietääkseni
Toinen niist' on suloinen.

*Kuningatar* _(hiljaa)._

Pelko jäätää sydämmeni.
_(Kovasti.)_
Kaks on. Toinen tyttönen
On kuin hanhi typerä,
Ilman ihmis-älyä.
Piiloon itsensä nyt sulkee.

*Liila* _(sisään hyökäten)._

Armonne, Florinna kulkee
Ylös arkipuvussa,
Hämillä ja pelossa.
Hält' on varastettu vaatteet!

*Kuningatar*.

Sulta mitkä tyhjät vaatteet!

*Liila*.

Kysykää hält' itseltään!

_(Florinna saapuu nöyränä jokapäiväisessä puvussaan.)_

*Kuningatar*.

Hävytön, sä noinko tänne
Tohdit tulla näkymään?
_(Hiljaa.)_
Sydämmessän' viha riehuu.

*Florinna*.

Noudatinhan käskyänne.

*Kuningatar*.

Poistu pian! Joutuen!
_(Hiljaa)._
Veri suonissani kiehuu.

*Prinssi* _(joka on ilolla katsellut Florinnaa)._

Hän on sievätekoinen.
_(Ojentaa Florinnalle kätensä. Musiikkia kuuluu.)_
Kaunis neiti, josko saan
Pyytää kanssan' tanssimaan?
Silkittä ja kullatta
Neito on niin suloisa,
Kasvoissa kun näkyy somuus,
Hyve, äly, viattomuus.
_(Taluttaa Florinnan tanssisaliin.)_

*Forella*.

Mamma, yhdessä he meni!

*Kuningatar*.

Niin, sen näen lapsoseni.

*Forella*.

Ottaako hän rouvaks sen?

*Kuningatar*.

Kaikki teen sit' estääksen'.

_(Ensimmäinen näytös loppuu.)_



Toinen näytös.


_Sama sali kuninkaan linnassa. Roosa ja Liila istuvat taas työnsä
ääressä._

*Roosa*.

Niin, täss' ollaan nypläilyllä,
Rakas Liila, yhtä myötä.
Kuningatar keksii kyllä
Tyttö raukoillensa työtä.

*Liila*.

Entinenki leninki
Ylenmäärin kyllä loistaa
Ja nyt täytyy kuitenki
Hälle ommella jo toista
Loistavampaa.

*Roosa*.

                Hullunmoista!
Vaikk' ois kuinka loistavaa,
Tok' ei prinssiä hän saa.

*Liila*.

Näitkö eilen pidoissa
Kuin hän tanssi alinomaa
Florinnan kanss' salissa?

*Roosa*.

Oikein sievää, oikein somaa!
Kuningatar turkissaan
Oli halkeemaisillaan.

*Liila*.

Sen vuoks nyt tän' aamuna
Florinna, se tyttö parka,
Suljettuna olla saa
Kuin häkissä lintu arka;
Siellä soittaa kitaraa.

*Roosa*.

Hiljaa, prinssi Cyprinus
Tulee. Jospa lohdutus
Tulis ja myös pelastus.

_(Cyprinus tulee.)_

*Cyprinus*.

Iltaa, neidot ihanaiset,
Aamutähdet armahaiset,
Kesäpäivän vertaiset!

*Roosa* _(niijaten)._

Armon herra, mik' on totta
Sopii meidän vastaan ottaa.
Korjatkaa pois tähtehet!

*Liila* _(niijaten)._

Ylistyksenne on liikaa,
Minä oon vaan kammarpiika
Neuloja on ystävän'.

*Cyprinus*.

Hyvää iltaa, tytöt, sitte.
Jos niin teitä miellytän.

*Roosa*.

Aivan oikein osasitte,
Hyvä iltaa!

*Liila*.

Iltaa oi!

*Cyprinus*.

Kuinka Florinna nyt voi?

*Roosa*.

Niinkuin häkkilintu voi,
Jota haukka vartioi.

*Liila*.

Niinkuin särki, kun suu auki
Ryntää nielemähän hauki.

*Cyprinus*.

Ken on hauki? Ken on haukka?
Voi voi nuorta tyttö raukkaa!

*Roosa*.

Arvaa!

*Cyprinus*.

Kuningatar?

*Liila*.

Niin!

*Roosa*.

Haukk' on, joka tarttuu kiin',
Holofernes.

*Cyprinus*.

Mitä kuulen?

*Liila*.

Hauska kyllä, niinpä luulen.
Ennen vaikk' ois marakatti
Kuin tuo vanha viinaratti.

*Cyprinus*.

Rouvaks Holofernekselle?

*Roosa*.

Kuningatar määrää hälle.

*Liila*.

Amundus saa Forellan.

*Cyprinus*.

Asiaa nyt aavistan;
Vaan niin hullust' ei saa tehdä.
Ennen iltaa saatte nähdä
Jotain hauskaa, vartokaa,
Lapset, tehdään mutka tiehen.
Tunnen kelpo taikamiehen,
Heti hänen luokseen lähden.
_(Menee.)_

*Roosa*.

Kiitos, prinssi!

*Liila*.

                   Hyvä on,
Tulee hauskuus verraton.

*Roosa*.

Tulee hönttö, vait sen tähden!

_(Holofernes tulee sisään kukilla koristettuna.)_

*Holofernes*. Helejaa, tytöt, tänään täällä tulee mahtavat häät.
Arvaatteko, kuka on morsian? Niin, Florinna, se pikku, sievä, kaikkein
armollisin neiti Florinna on se. Ja voitteko arvata, kuka on ylkä?

*Roosa*. Kukas muu kuin prinssi Amundus?

*Holofernes*. Ylemmäksi, sokerimuruni, ylemmäksi. Se olen minä itse,
näetkös, minä suuri valtainen, urhollinen ja nerokas ritari Holofernes,
kuningattaren korkeasti-omakätinen kuuluttaja, ja niin edes päin
j. n. e. Oletteko koskaan nähneet niin kunnioitettavaa ylkää? Minut
voisi syödä, niin olen makea. Ja tuommoisia kukkia, mitä sanotte? Enkös
ole sievä?

*Liila*. Olette, niinkuin kaatunut aita, jonka lahonneiden seivästen
välistä orjantappuran kukat pilkistävät.

*Holofernes*. Entäs uusi frakkini, olkaa hyvä ja katsokaa sitä tarkasti.
Mitä pidätte?

*Roosa*. Niin, täydellisesti patakuninkaan näköinen.

*Holofernes*. Kuninkaalliselta minä näytän, se on varma. Minä odotan
par'aikaa korkeaa herrasväkeä tänne, ja se viisas rouva Sysiskin: on
luvannut saapua häihin. Mutta minua niin hävyttömästi janottaa. Hyvästi,
pikku heinäsirkat! Olen kohta täällä jälleen. _(Menee.)_

*Roosa*. Tule, Liila, saammepa nähdä, mitä heillä nyt on aikeissa.
_(Menevät.)_

_(Kuningatar ja Sysis tulevat.)_

*Kuningatar*.

Tekö, armas rouva siis
Teette mulle palveluksen
Lumoomalla Amunduksen.

*Sysis* _(lukee sormiaan)._

Annas luen: neljä, viis,
Kuus ja seitsemän se totta,
Mikstum, pikstnm, hikstum, rotta,
Pinsitarjum pumperoin!
Kyllä mä sen tehdä voin.

*Kuningatar*.

Hyvä, kunhan piakkoin
Tuuman voisi toteuttaa.

*Sysis*.

Eläimeks hän täytyy muuttaa.
Vaan yks ehto ainoasti:
Hänen pitää vapahasti
Kihlasormus Forellalle
Sormeen panna.

*Kuningatar*.

                 Mukavalle
Keino tuntuu. Hyvä, oi!

*Sysis*.

Muutoin en mä mitään voi.
Lumoust' ei tapahtuisi.

*Kuningatar*.

Vaikka kiukkuun pakahtuisi,
Hänen täytyy sormus antaa
Forellalle kihlaks kantaa.
Täksi illaks Forella
Florinnaksi puetaan,
Hän ei osaa arvata.

*Sysis*.

Yhtä juonta pelkään vaan.
Jos ken Deoletukselle
Sanan vie, niin tulee helle.
Hän on viisas niinkuin mä.

*Kuningatar*.

Huolimme viis hänestä!

_(Sysis menee.)_

*Kuningas* _(tulee)._

Taivas, mitä kuulenkaan?
Florinnako naitettaisi?

*Kuningatar*.

Kun niin kelpo miehen saisi,
Mitä muusta huolikaan.

*Kuningas*.

Holofernes!

*Kuningatar*.

                   Niinpä niin!
Mistä paremp' saataisiin?
Rikas, uljas, loistavainen.

*Kuningas*.

Juopi ja on turhamainen.
Armas Sibyllani tiedä,
Kehumist' ei se mies siedä;
Aamust' iltaan viina viedä
Saapi miehen muassaan,
Niinkuin orjan konsanaan.
Min' en koskaan myönny tähän.

*Kuningatar*.

Sin' et myönny? Paha vähän.
Vaan min' oon sen päättänyt.
Ja kun majesteetti nyt
Luonnostaan on armahainen,
Siivo, myöten antavainen.
Luulen, että tahtoni
Hän kuin ennen täyttävi.

*Kuningas*.

Armas Sibylla...

*Kuningatar*.

                    No vait!
Hän on heti täällä kait.

_(Florinna tulee, Mangipani vartiana.)_

*Florinna*.

Teidän majesteettinne,
Luoksenne mun käskitte.

*Kuningatar*.

Tule, armas, hyvää kuulet,
Tänään suureen onneen tulet,
Rouvaks Holoferneksen;
Kiitäpäs nyt niijaten!

*Florinna*.

Taivas! Holofernekselle?

*Kuningas*.

Älä itke, kultajyvä,
Näätkös, lapsi, sievä, hyvä,
Kuningatar määrää hälle.
Jos nyt pysyt tyynenä,
Annan karamelliä.

*Florinna*.

Poista, isä, hätä multa!

*Kuningas*.

Enhän tohdi, lapsi kulta.
Kuningatar kova on.

*Florinna*.

Oisin ruoho nurmikon!
Oisin lehti taikka havu,
Taikka haihtuvainen savu!
Oisin korsi vähäinen,
Taikka lintu sininen!
Paremp' olis ollaksen'.

*Kuningatar*.

Lintu joutuu pian paulaan.
Nyt hääjoukko tulee, laulaa.

_(Musiikkia ja tanssia. Forella neitsyeinensä ja hoviväki, tulevat
tanssaten sisään ja asettuvat riviin.)_

Missä ylkä? Mitä! us!
Mik' on tämä kummitus?

_(Holofernes tulee tanssien hyvin iloisena eikä huomaa, että Deoletus on
hänelle noitunut aasinkorvat ja hirmuisen pitkän nenän. Cyprinus ja
Deoletus tirkistävät nauraen ovella.)_

*Holofernes*. Kaikkein nöyrin palvelijanne, kaikkein armollisin
herrasväkenä. Nyt olen valmis, kuten näkee minun sokerimuruni; eikö
pitäne minua kauniina? Nyt on hän tuleva minun pikku morsiokseni ja minä
olen tuleva hänen kaikkein makeimmaksi yljäksensä. Ja niin oleskelemme
kuin kyyhkyspari, ja elämme hunajalla ja herkuilla, lättyjä aamiaiseksi,
pannukakkuja päivälliseksi, vohvelia iltaiseksi ja lasi viiniä silloin
tällöin _(Loukkaa nenänsä.)_ Ai, ai!

_(Kaikki nauravat juosten pakoon pitkää nenää.)_

*Kuningatar* _(vihaisena)._

Sinä mörkö, riiviö!
Sinä aasi, hirviö!
Tulit peljättämään meitä.
Mene matkaas pitkin teitä!
_(Ajaa Holofernehsen pois, joka kirkuen pakenee.)_

*Roosa ja Liila*.

Velhoutta! Noituutta!

_(Kaikki juoksevat nauraen pois.)_

*Kuningatar* _(kiukkuisena)._

Kas nyt häät on lopussa.
Mangipani, seisahda?
Prinssi saapuu kohta tänne,
Kerro, mitä sanoin ennen.
_(Menee.)_

*Mangipani* _(yksin)._

Paremp' oisi työssä muussa
Kuin täss' seista valhe suussa.
Vaan jo piennä pidin surun,
Valheella sain sokermurun.
Valtioon kun tieni juoksi,
Valehtelen leivän vuoksi.
Hyi! Mä oikein häpeän
Välist' omaa itseän'.

*Amundus* _(tulee)._

Florinna oi armahaisen,
Lemmittyni ainokainen,
Mistä sinut löydän vainen!
Annas kysyn, kukaties
Voipi ilmoittaa tuo mies.
_(Mangipanille.)_
Oletteko nähnyt äsken
Prinsessaa?

*Mangipani*.

                     Hän kotona
On; jos suvaitsette käsken,
Voitte tässä vartoa.

*Amundus*.

Tässäkö?

*Mangipani*.

              Hän tulee tähän.
Häll' on aikaa sangen vähän,
Pikimältä joutaa vaan
Teitä täällä kohtaamaan.

*Amundus*.

Todellako?

*Mangipani*.

                Niinpä kyllä.
Kaapu sininen on yllä,
Kun hän hiljaan saapuu tähän
Ystävyyttään näyttämähän.
Kovin häntä riemuttaisi
Helläks muistoks jos hän saisi
Esimerkiks sormuksen...

*Amundus* _(osoittaa sormustansa)._

Tääkö sormus?

*Mangipani*.

                 Vaikenen
Onhan asianne oma.
_(Menee.)_

*Amundus*.

Tyttö park' on sievä, soma!
Hänkin säälii Florinnaa.
_(Forella tulee sinisessä kapassa, huntu kasvoilla.)_
Vait, kas siin' on armas hän,
Näyttää kovin pelkäävän,
Niijaa, mutt' ei ääntä saa...
Hyvää iltaa prinsessa!
Suuri kiitos eilisestä,
Toivon ett' ei tanssi estä
Teidän hyvin vointia.
_(Forella niijaa.)_
Sormeheni unhotin
Sormuksen, mi kuuluu teille,
Ottakaa se takaisin,
Onhan sormus kallis meille.
_(Panee sormuksen Forellan sormeen. Hän niijaa.)_
Florinna, tää sormessanne
Olkoon, minä muistossanne.

*Forella* _(heittää hunnun ja kapan)._

Mitä tyhjää lorua?
Enhän ole Florinna,
Mutta aivan sama mulle,
Sormus sopii kihlatulle,
Eikä äiti esteeks tulle.

*Amundus*.

Forellako olet sä?

*Forella*.

Mitä tyhjää kysellä!
Vaikka kuinka tirkistele,
Min' en siitä huikentele.

*Amundus*.

Petos mulle julma aivan!

*Forella*.

Maksaako tuo telme vaivan
Tähden halvan sormuksen?
Ja kun oikein aattelen,
Mull' on monta parempaakin.
_(Helkyttelee kultavitjoja.)_
Kuule kun ne kilkahtaakin,
Pidoissa nää mull' on yllä,
Maksaa tuhansia kyllä;
Vitjat kaulan kaunistaa,
Renkaat korvan' koristaa,
Hintaakaan en niiden tiedä,
Hän ei viitsi katsahtaa...

*Amundus*.

Jätä, enempää en siedä!

*Forella*.

Olen ylväs, loistava,
Kaikin puolin komea.
Suutele ja kumarra!
Miks ei huolisi hän mua?

*Amundus*.

Kosk' en voi mä pyytää sua.
Sydäntän' ei koruhemppu
Valloita, kas siinä temppu.
Neittä viatonta, somaa
Sydämestän' halajan,
Häntä toivon alinomaa.
Florinnaa ma rakastan.

_(Kuningatar ja Sysis tulevat.)_

*Kuningatar*.

Prinssi, mitä kuulenkaan!
Sormuksenne tarjositte,
Forellan jo kihlasitte,
Ettekö nyt muistakaan?

*Amundus*.

Erehdys se oli. Mut
Min' en mitään luvannut.

*Forella*.

Florinnaks hän luuli mua...

*Kuningatar*.

Vait! Nyt seuraa kihlattua
Kypron saari myötäisiks.

*Amundus*.

Florinnaa en jätä siks.

*Kuningatar*.

Kultaa tynnyr päällisiksi.

*Amundus*.

Kylm' on kulta kumppaniksi.

*Kuningatar*.

Kuoloon saakka vainoon teitä.

*Amundus*.

Florinnaa en koskaan heitä.

*Kuningatar*.

Sysis voimaa näyttäkää,
Tehtävänne täyttäkää,
Hän on kylmä niinkuin jää.

_(Sysis vetää piirin laattiaan Amunduksen ympäri, joka turhaan pyrkii
yli piirin.)_

*Sysis*.

Mirabola banda
Sintra maranda
_(Huone pimenee.)_
Rigi digi ala mala urfa da ho!
Untra ba muri pex
Dolga la churi fex!
Orra dorra ixta pixta rexa fi lo!

*Amundus*.

Päästä tästä karsinasta!

*Kuningatar*.

Luovatko sä Florinnasta?

*Amundus*.

Koskaan en!

*Kuningatar*.

Siis jatkakaa!

*Sysis* _(kiivaammin)_.

Arigi bi dan!
Damura falan!
Farona dasintra
Ohimona suban!
_(Aina nopeammin.)_
Arigida rigida igida gida!
Miraho! Iraho! Aho!
_(Merkitsee käsillänsä että joku suuri pienennetään.)_
Amundus! Mundus! Undus! Ndus! Dns! Us! S.

_(Viimeisten sanain kuuluessa vaipuu Amundus voimattomana ensin
polvilleen, sitte lattialle. Pöllöjä lentelee ja tonttuja hipsuttelee
näyttämön yli.)_

*Kuningatar*.

Kuollut?

*Sysis*.

             Ei, vaan horroksissa.
Hänet voi nyt muuttaa toiseks
Olennoks, jos minkämoiseks.
Hält' on mahti kadoksissa.

*Forella*.

Hyi kuin kummi tyly on!

*Sysis*.

Voimme tehdä sammakon,
Apinan tai ankerian,
Karhun taikka piikkisian,
Madon, linnun taikka kalan.

*Forella*.

Linnuks häntä minä halaan.

*Kuningatar*.

Linnuks, linnuks toivomme!

*Sysis*.

Linnuks hänet tehkäämme!
_(Noitumusta, joll' aikaa Sysis levittää Forellan kapan Amunduksen
päälle.)_
Roba ax! Roba flax!
Cara mia dora kax!
Unde, via, ia, ia,
Liru montra bumberax!
Are, vare, vare, vare.
Vare flix! Vare kuix!
Pix, pix, pix, pix!
Lintunen, Sininen!
Riennä, lennä vaan
Avarahan maailmaan!
Lintunen, Sininen!
_(Sininen lintu lentää hiljaa näyttämön yli.)_
Lennä pois!
Paremp' ois,
Ett' et osuis milloinkaan
Kotihisi konsanaan!
Lennä pois!

_(Lintu lentää pois.)_

_(Toinen näytös loppuu.)_



Kolmas näytös.


_Viheriä puisto kuninkaallisen linnan vieressä. Vasemmalla näkyy se
torni, jossa Florinnaa pidetään vankina. Vastapäätä seisoo tammi, jonka
juurella ruohopenkki. Florinna laulaa tornin ikkunassa._


      Florinnan laulu (_Sävel_: Tuoll' on mun kultani).

      Kukkaset tuoksuu ja tuuloset liikkuu,
      Lintuset laulaen oksilla kiikkuu,
      Voi minun lintuni,
      Voi lintukultani,
      Lintu sininen,
      Sua oottelen!

      Lintu se siivillä liitäen lentää,
      Pilvien äärihin äänensä entää.
      Voi minun lintuni,
      Voi lintukultani,
      Lintu sininen,
      Sua oottelen!

_(Kuningatar ja Mangipani piiloutuvat tammen taa.)_

*Kuningatar* _(hiljaa)._ Kuuletko kuinka kauniisti se hylky laulaa? Se
on käsittämätöntä. Minä olen kolme kertaa antanut ottaa häneltä kitaran
pois, ja hänellä aina kuitenkin on kitara.

*Mangipani*. Tämä käypi yli ymmärrykseni. Mutta sanomattoman kauniisti
hän laulaa. Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun on sääli sitä tyttö
parkaa.

*Kuningatar*. Vaiti, nyt hän taas alkaa.

*Florinna* _(laulaa)._

      Kukkaset kummulla päivällä aukee,
      Yks vähä kukkanen nääntyy ja raukee
      Voi minun lintuni,
      Voi lintukultani,
      Lintu sininen,
      Sua oottelen!

      Joudu jo lintuni pois kotipuoleen,
      Florinna tornissa kuihtuvi huoleen.
      Voi minun lintuni,
      Voi lintukultani,
      Lintu sininen,
      Sua oottelen!

_(Florinna vetäytyy pois eikä enää näy.)_

*Kuningatar* _(tulee näkyviin)._ Jospa ymmärtäisin, mitä hän tarkoittaa
tuolla alituisella sinisellä linnulla. Nyt on kohta vuosi siitä, kuin
prinssi Amundus tuli muutetuksi linnuksi eikä sittemmin ole hänestä
mitään kuultu.

*Mangipani*. Armollinen Kuningattareni saatatte olla levollinen. Haukka
on varmaan aikaa sitte hänet siepannut, joll' ei häntä ole kissa syönyt.

*Kuningatar*. Toivottavasti arvasit oikein, rakas Mangipani. Muutoin
voisi luulla Florinnan hänestä yhä laulavan. Aivan käsittämätöntä on,
kuinka hän on niin terve ja koko päivät laulaa niin iloisesti.

*Mangipani*. Niin, on se kummallista. Ja teidän armonne olette koko ajan
suonut antaa hänelle ainoastaan vesisoppaa ilman rusinoita. Eipä hän
koko vuonna ole saanut yhtään voileipää eikä maitolasia.

*Kuningatar*. Sano, Mangipani, mistähän on saanut kaikki ne kauniit
kappaleet, joilla olen nähnyt hänen leikkivän, kuin olen tirkistänyt
avaimen reiästä? Joka päivä on hänellä kauniimpia kukkia, maukkaimpia
hedelmiä, ihanoita nukkeja ja entäs kuvakirjoja sitte, niin kauniita
kuvakirjoja et ole koskaan nähnyt, Mangipani! Joka yö annan minä hänen
maatessaan varastaa kaikki pois ja yhtenään saapi hän uusia
leikkikaluja. Kuinka se on mahdollista?

*Mangipani*. Se riippuu lumouksesta. Olen kuullut puhuttavan haltioista
ja tontuista, jotka hakevat kaikkea kaunista mailmassa hyville lapsille.

*Kuningatar*. Sepä olisi kummallista. Mutta piiloutukaamme puiden taakse
väijymään häntä. _(Piiloutuvat. Florinna näkyy taas ikkunassa.)_

*Florinna*.

Lintu sininen!

_(Kuuluu linnun viserrystä.)_

*Florinna* _(taputtaa käsiänsä)._

      Lintu sininen,
      Sua oottelen!

_(Lintu sininen lentää yli näyttämön ja ikkunasta sisään. Kuuluu iloista
viserrystä. Florinnaa ei enää näy.)_

*Kuningatar*. Näitkö mitään?

*Mangipani*. Aivan varmaan, minä näin linnun lentävän Florinnan luo
torniin.

*Kuningatar*. Se oli Amundus, siitä olen varma. Kiiruhda, Mangipani, ota
saksia, veitsiä ja viikatteita niin monta, kuin pian voit saada, ja
ripusta ne tammen haaroihin. Kun lintu istahtaa levähtämään oksille,
leikkaa se siipensä ja jalkansa poikki.

*Mangipani*. Se on tapahtuva, teidän armonne. _(Hiljaa, mennessään.)_
Veli Mangipani, minun täytyy myöntää, että olet jokseenkin suuri lurjus,
vaan ajattele, että kuningatar Sibylla on kumminkin terävämpi!

*Kuningatar*. Nyt käsitän, kuka on ne kauniit tavarat Florinnalle
hakenut. Sen on tehnyt Lintu Sininen, joka on Amundus itse. _(Kuuluu
viserrystä tornissa.)_ Niin, viserrä, viserrä, sininen lintu! Saamme
nähdä, kuka paraiten visertää.

_(Roosa ja Liila tulevat kukkaiskorineen.)_

*Roosa*.

Täällä tornissa on vanki,
Raukka kukan umpula,
Hälle kukan ainoanki
Tahdomme me viskata.

_(He heittävät kukkia ikkunaan. Kuuluu linnun viserrystä ja kitaran
soittoa. Sill'aikaa hiipii Mangipani tammen luo ja ripustaa sen oksiin
saksia y. m._)

*Liila*.

Kuule, kuinka hän nyt soittaa!

*Roosa*.

Kuule, lintu piipikoittaa!

*Liila*.

Se on lintu sininen,
Florinnalle mieluinen.

*Roosa*.

Ken hän on tuo laulusuu?

*Liila*.

Lintu, eikä mikään muu.

*Roosa*.

Älä joutavin puhu!
Kaupungissa kulkee huhu,
Että prinssi Amundus
Kerran kutsuttihin hoviin,
Pantiin satimihin koviin;
Yleensä käy kuiskaus,
Rouva Sysis --

*Liila*.

                  Pidä suus!
Se on syvä salaisuus.

*Roosa*.

Olkoon sitte mikä hyvään,
Vaan sen verran tiedämme,
Petost' aivan oli se.
Hävinnyt kuin kuiluun syvään
Onpi prinssi Amundus.
Ystävänsä Cyprinus
Toivoo vielä. Sanotaan
Deoletuksen jo menneen
Ympäritse kaiken maan,
Niinpä kertaan kahdeksaan,
Hänt' ei löydy nyt, ei ennen.
Florinna nyt mainitaan...

*Liila*.

Vaiti! Jätä pakina,
Joku voipi kuunnella.
Pois mun kanssani nyt käy,
Kosk' ei Florinnata näy!

_(Menevät.)_

*Florinna* _(avaa ikkunan)._

Kaunis lintu sininen,
Liipoittele lentäen,
Tammen siimeksehen kule,
Sieltä salaisesti tule
Luoksen' jällehen!

_(Lintu visertää ja lentää tammeen. Kohta kuullaan piipitystä ja
valitusta.)_

*Mangipani*.

Kas niin! Kävi hyvinkin!
Lintu kuolee haavoihin.
Joudun oikein kiirehelle,
Sanon kuningattarelle.
_(Menee.)_

_(Cyprinus ja Deoletus tulevat. Lintu sininen haavoitettuna tammen
takana.)_

*Cyprinus*.

Täällä, hyvä ystävä,
Olemme taas yhdessä.
Halki Kypron haeskellut,
Turhaan olen juoksennellut,
Amundust' ei löydy vaan.

*Deoletus*.

Noiduttu lie tosiaan;
Olen juossut kahdeksasti
Ympär avan maailman;
Ei hänt' ollut kuussakaan.
Lensin aurinkohon asti,
Kaikki turhaa puuhausta,
Eikä löydy Amundusta.

*Cyprinus*.

Ootko ääntä ihmetorven
Koettanut? siihen kas
Veden kala, karhu korven,
Ilman lintu, hyttynen,
Kaikki ääntää vastaten.
Koetapa torveas!

*Deoletus* _(ottaa esiin jahtitorven)._

Senhän teen mä mieluisasti,
Vaikka turhaan luultavasti.

_(Puhaltaa torveen. Lintu sininen piipittää tammen juurella)._

*Cyprinus*.

Kuka piipitteli lässä?
Katso puukko, sirppi tässä
Riippuu tammen oksassa,
Sirppi veren tahrassa.
Tääll' on lintu sininen
Haavoitettu, verinen.

*Deoletus*.

Annas tuota nähdäksen'!
Raukka, lintu sininen!

*Cyprinus* _(antaa linnun)._

Oisko tässä pelastus?

*Deoletus* _(iloisena)._

Ah voi prinssi Amundus!
Ootko jälleen löytyneenä?

*Cyprinus*.

Amundusko?

*Deoletus*.

                    Hävinneenä
Jok' ol'; itse Amundus
On tää pieni lintunen
Silmissä on kirjoitus.

*Cyprinus*.

Jääkö linnuks ainiaan?

*Deoletus*.

Eikä. Kohta annetaan
Hälle olo entinen.
_(Heittää sinisen linnun tammen juurelle ja piirustaa ympyrän tammen
ympäri.)_
Nuku lintu sininen,
Herää hyvin jällehen!
_(juhlallisesti.)_
Mirabola bex rex,
Mirabonda, mirabo,
Viadara, allaho,
Lintu sininen o o!
Undamora, ekbatana,
Liadora, undamana.
Vana, vana, miramo!

*Cyprinus* _(hiljaa)._

Taivas, josko onnistuu
Poijes lumouksen muuttaa
Oikein mua vapisuttaa
Tuossa Sysis tulee, huu!

_(Sysis hyökkää nopeilla askelilla.)_

*Sysis* _(kiivaasti)._

Nona, nona, nona rix!
Nona piy! nona flax!
Bua dolga! volga! volga!
Jerva lux, pux, fux!

*Deoletus* _(koskee taikasauvallaan hänen sauvaansa)._

Fuge, ax, rix, rex!
Bolla bua, spina pex!

*Cyprinus*.

Hirmusta ma kuolen tähän.
Deoletus, kuule vähän!

*Sysis* _(yhä kiivaammin)._

Ecce murra! Burra, burra!
Vada, vida, voda, ve!
Cintra mala! Cintra manna!

*Cyprinus*.

Oikein huimaiseepi päätä!

*Deoletus*.

Sola, luna, stella, lux!
Terra nox, terra alma!

*Cyprinus*.

Poisko juosta, vaiko jäädä?

*Sysis*.

Arskriala!

*Deoletus*.

Mora, bona! Fuge, mala!

*Sysis* _(raivoisena)._

Moria!

*Deoletus*.

Soli Deo gloria!

_(Sysis koettaa kirkuen paeta.)_

*Cyprinus*.

Jos hän meiltä pääsee pois,
Uusi temppu, hällä ois.

*Deoletus*.

Sen vuoks täytyy armotta
Rikoksesta rangaista.
_(Koskee Sysistä taikasauvallaan.)_
Maledicta, maledicta,
Mox mutata et relicta,
Diminuta esto, Sysis!
Esto ysis! Esto sis!
Esto is! Esto s!
Esto felis unguipes!

_(Sysis kaatuu tammen taakse ja katoaa.)_

*Cyprinus*.

Deoletus voiton sait!

*Deoletus*.

Pahin jälellä on kait. _(jatkaa)_
Bona Dea, o natura
Juva nos;
Juva, numen!
Juva, lumen!
Voco vos,
Terra, ignis, aër, unda!
O profunda
Aura vitae, juva nos!
_(Merkitsee käsillään, että jonkun pienen pitää kasvaa suureksi.)_
S- us- dus- ndus- undus- mundus- Amundus.
_(Prinssi tulee esiin puun takaa.)_

*Amundus* _(hieroo silmiänsä ja ojentaa käsivarsiansa.)_

Olen reipas, huoleton,
Minä laulan, lennän, liikun,
Puiden oksilla mä kiikun!
Taivas, mitäs tämä on?
Olen maassa siivetönnä,
Lentämähän kyvytönnä!

*Deoletus*.

Äsken olit lintunen.

*Cyprinus*.

Nyt taas olet ihminen.

*Amundus*.

Ihminenkö? Muistelen
Muinoin prinssi ollehen'...
Florinna mun prinsessani...

*Cyprinus*.

Hänen löydät pian ani.

*Amundus*.

Ihminen! Mä riemuitsen!
Voihan ihmishenki kiitää
Aatteen siivin lentää, liitää
Luokse Luojaa istuimen.
Onni, autuus, ilo suuri
Ihmisenä olo juuri,
Lemmitty kuin ihminen!

*Cyprinus*.

Florinnan luo joutuen;

*Florinna* _(ikkunassa)._

Lintu sininen,
Sua oottelen!

*Amundus*.

Oisko siipeni nyt mulla!

_(Rientävät torniin.)_

_(Kuningatar ja Mangipani tulevat.)_

*Kuningatar*.

Mit' on sanottavaa sulla?

*Mangipani*.

Armollenne mainitsen:
Kuoli lintu sininen.

*Kuningatar*.

Missä on sen ruumis raukka?

*Mangipani*.

Syönyt kissa taikka haukka.

*Kuningatar*.

Nyt mä hauskutella raskin.
Tuossa tulee kuningaskin...
Tahdon oikein huvittaa...

_(Kuningas, Forella, Roosa, Liila ja hoviväki saapuu. Sitten Florinna,
Amundus, Cyprinus, Holofernes ja musta kissa.)_

*Kuningatar*.

Liila, kutsu Florinnaa!
_(Liila menee.)_
Onko majesteetti maannut
Hyvin, samoin nousta saanut?

*Kuningas*.

Huonost' oikein makasin,
Alinomaa uneksin
Prinssi Amunduksen murhaa.

*Kuningatar*.

Sep' ei ollut mitään turhaa.
Unissani Florinna
Hänet hivusneulalla
Surmas, pisti sydämmeen
Tammen juureen nukkuneen.

*Roosa* _(syrjään)._

Oisko ihminen niin musta?

*Kuningas*.

Täss' on pahaa kavallusta!

*Roosa*.

Ois mun rouvaks pyytänyt,
Varmaan eläisi hän nyt.

*Kuningatar*.

Mangipani sattui paikkaan.

*Mangipani*.

Niinpä kello yhden aikaan.

*Kuningas*.

Käsitä en mietteitänne.
_(Florinna tulee.)_
Florinna, voi tule tänne!
Jos nyt prinssi Amunduksen
Elossa saat tähän puistoon,
Annan naimalupauksen,
Rouvaks tulet, pane muistoon.

*Florinna*.

Oikein totta?

*Kuningatar*.

                    Olkoon niin!
Mitä sille tehtäisiin,
Joka hänet saatti paulaan?

*Kuningas*.

Sano itse!

*Kuningatar*.

                 Kahle kaulaan,
Torniin kiinni. Kätehen
Pannaan luuta likainen,
Niinimatto hartehille,
Pölkky jalkain ympärille.
Pelätiksi lintusille.

*Amundus* _(tulee)._

Aivan oikein tuomitsit,
Yhden seikan unhotit:
Itses syyhyn langetit.

*Kuningatar*.

Taivas, se on Amundus!

*Amundus*.

Olen itse Amundus.
Valtas murran, se on totta,
Kavala ja julma työs
Minut, linnuks muutti myös,
Tahdoit henkenikin ottaa,
Tahdoit pettää kuningasta,
Lopun tehdä Florinnasta.
Hän, tuo Kypron aamutähti,
Kärsi pilkkaa, hätää, tuskaa,
Vankeutta, vihan puskaa,
Kunnes taivaast' apu lähti
Viatonta suojaamahan,
Rankaisemaan kaiken pahan.

*Kuningas*.

Torniin sinut pannaan kiin',
Amundus ja Florinna
Tänään saavat toisensa,
Tahtoni on juuri niin:

*Kuningatar*.

Min' en tahdo torniin tulla!
Sit' ei salli kuningas.

*Kuningas*.

Toinen on nyt mieli mulla,
Min' en kysy tahtoas.

*Florinna* _(lankee polvilleen)._

Armahtakaa, isä, ammoin
Hälle kaikki anteeks annoin!

*Amundus*.

Anteeks annan minäkin.

*Kuningas*.

Teidän vuoks hän armon saakoon,
Menköön ijäkseen maan pakoon.

*Kaikki*.

Päätös se on viisahin.

*Kuningatar*.

Puolellani Sysis on,
Hän tuo teille turmion.

*Deoletus* _(kantaen mustaa kissaa)._

Olkaa hyvä, katsokaa,
Tämä kissa, huomatkaa,
On se noita verraton,
Tää se rouva Sysis on.

*Roosa*.

Katso kuin sen silmät kiiluu,
Viha välkkyy, hirmu hiiluu!

*Liila*.

Sylkäisetkö Mirri hyvä?
Pahaa työtä lähestyvä
Ain' on loppu sellaisen.

_(Kuningatar menee ja kissa seuraa häntä.)_

*Kuningas*.

Mangipani!

*Mangipani*.

Armon herra!

*Kuningas*.

Palkkaa saat nyt hiukan verran,
Poikan', pääset hirtehen.

*Kaikki*.

Eläköhön kuningas!

*Kuningas*.

Forellahan halukas
Rouvaks oli tulemaan,
Ota Holofernes vaan,
Olkoon elämänne hupaa!

_(Yhdistää heidän kätensä.)_

*Forella* _(Holofernekselle)._

Sinä oitis mulle lupaa
Ett' en huoli tehdä työtä,
Vaan saan nukkua ja syödä.

*Holofernes*.

Pantiks sormukseni suon,
Kun sä syöt, niin minä juon.

*Kuningas*.

Deoletus ministeri,
Cyprinus on kenraali.
Totuus vihdoin voiton peri.
Häät nyt tässä alkaapi.
Haltioiksi kruunataan
Nuori pari kaunoinen.
Hyvään loppuun saatetaan
Täten Lintu Sininen.

_Lauletaan nuotilla:_ "Minä seisoin korkealla vuorella."

*Florinna*.

Sä mun kaunihin lintuni sininen,
Sua luokseni oottelen.
Kultakruunun sulle ma tarjoilen
Sekä puhtahan sydämen.

*Kaikki*.

Sydän puhdas ja ystävä armahin
Onpi kalliimpi kultaakin.
Eipä kruunua toista niin herttaista
Viattomuuden vertaista.

Me nyt laulamme, tanssimme illalla
Kypron kauniissa laaksossa.
Yli lehtojen, kukkien, nurmien
Lintu laulavi sininen.

_(Esirippu laskee.)_





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 2" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home