Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Lukemisia lapsille 8
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 8" ***


LUKEMISIA LAPSILLE.


Kirjoitti
Z. Topelius.


Tekijän luvalla suomennettu.


Kuvilla varustettu painos.


8:as osa.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1897.



SÄILYTÄ KRUUNUSI


Oi, pikku ystävä, armahainen,
Sa suojaa enkelin etsi vainen!
Sua taivas hellivi lapsenaan,
Sä kannat tiedotta kruunuaan.
Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!

Viel' synti pahoine aatteinensa
Sun luokses saapuvi pauloinensa.
Se aarrettas sulta vainoaa
Ja aamun yöks' tehdä haluaa.
Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!

Kun sanat kuulet: on ikää sulla,
Et lapsen laill' elä rukoilulla,
Et rakkaudella, uskollasi,
Oot aikaihminen kasvultasi:
Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!

Sä aina säilytä taivahasi,
Ja älä unhoita Jesustasi!
Sun riemus, murehes kevyet
Kuin aamukastehet keväiset!
Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!

Niin moni kruunuas haluaisi,
Jos etsimällä sen omaks' saisi,
Niin moni turhasti etsii vaan. --
Sua taivas hellivi lapsenaan!
Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!



KESÄNKYLÄN SYYNE.


Kesänkylän asukkaat pitivät paljo koreista nimistä. Kun suutari sai
kuulla, että räätälin pojalle oli annettu nimeksi Ahasverus, tuli hän
kateelliseksi ja nimitti poikansa Zefyrinukseksi. Sitte sai räätäli
tytön ja antoi sille nimen Eufrosyne. Suutari tuli jälleen kateelliseksi
ja ajatteli itsekseen: -- Onpa nyt sitte naskalin ihme, jollen minä
löytäisi hienompaa nimeä almanakasta! -- Hän haki ja haki, kunnes hän
vihdoin syyskuun 8:n päivän kohdalta ruotsalaisesta almanakasta löysi
nimen Mormessa. Se oli merkillinen nimi! Kellään kristityllä ei ollut
ennen sellaista nimeä ollut. Sillä syyskuun 8 päivänä oli ennen aikaan
pidetty messu Jumalan äidin, Neitsyt Marian, kunniaksi ja senvuoksi oli
se päivä saanut nimen morsmessa, joka on suomeksi äidin-messu.

Mutta suutarin mielestä oli nimi oikein hienon hieno ja niin sai pikku
tyttö nimekseen Mormessa. Mutta olikos kyläläisillä aikaa niin pitkien
nimien lausumiseen? Ahasverusta rupesivat he sanomaan nimellä Sveru,
Zefyrinuksesta tuli Rinu, Eufrosynestä Syyne ja Mormessa sai nimekseen
Morsa, sillä »Messa» maistoi kaikkien mielestä niin kirkolle, ettei se
sopinut oikein ihmisen nimeksi.

Jonkun ajan perästä kuoli suutari ja vähä sen jälkeen kuoli räätälin
vaimo. Silloin ajattelivat leskeksi jääneet, että heistä voisi tulla
pari, koska kerran olivat naapureja, ja niin meni räätäli suutarin
lesken kanssa naimisiin. Silloin joutuivat kaikki neljä lasta, Sveru,
Rinu, Syyne ja Morsa, yhteen ja tulivat tavallaan sisaruksiksi, mutta
oikeita sukulaisia heistä ei tullut, sillä olihan heillä, kahdella ja
kahdella, eri isä ja äiti.

Kuitenkin olisivat he varmaankin vähitellen sopineet yhteen, ellei
suutarin leski, joka nyt oli räätälin rouva, olisi ollut aika äkäpussi.
Räätälin entinen vaimo oli ollut siivo, mutta nyt joutui räätäli
»tohvelin alle», eli oikeammin »polvihihnan alle», jonka uusi vaimo oli
tuonut mukanaan suutarin työpajasta. Se oli peloittava hihna -- ja sen
vaikutuksesta oli se seuraus, että räätälin uusi vaimo tuli isännäksi
talossa.

Ei sitä aina voi niin tarkkaan tietää, kehen lapset tulevat. Räätälin
lapsista oli Sveru äkäluontoinen ja Syyne lauhkealuontoinen; suutarin
lapsista oli Riinu lauhkealuontoinen ja Morsa äkäluontoinen. Molemmat
lauhkealuontoiset lapset olivat tavallisesti yhdessä ja elivät hyvässä
sovussa; molemmat äkäluontoiset tappelivat parhaastaan keskenään, mutta
olivat joskus yhdestä puolin lauhkealuontoisia lapsia kiusatakseen.

Uusi räätälinmuori -- Priska oli hän nimeltään, sekin oli korea nimi! --
pelmuutti lapsia, kun hän oli väsynyt miestään pelmuuttamaan. Molemmat
äkäluontoiset lapset olivat muorin suosikkeja; hän tunsi niissä itsensä.
Molemmat lauhkealuontoiset saivat selkäänsä ja saivatpa kärsiä
nälkääkin, jos vaan muori löysi heissä yhdenkään virheen. Syyneä hän ei
voinut sietää silmiensä edessä; olihan aivan kärsimätöntä, ettei se
lapsi koskaan vastustanut häntä ja että se oli aina niin tottelevainen,
kärsivällinen ja ahkera kaikissa toimissaan. Sensijaan oli Morsa äitinsä
kaltainen; hän osasi kynsiä, hän; laiskotella hän osasi myöskin ja
joskus vähä valhetellakin; se teki puheen mehevämmäksi Priska-muorin
mielestä.

-- Nyt sinun täytyy mennä paimentamaan rustitilallisen lehmiä, -- sanoi
Priska Syynelle.

Se oli aikaisin keväällä. Maa ei ollut vielä oikein paljaana, ja
niityillä oli tuskin yhtään viheriää kortta, mutta heinät olivat
loppuneet rustitilallisen ladosta ja lehmät olivat jo kaksi viikkoa
syöneet olkia.

-- Kyllä, äiti, -- vastasi Syyne.

-- Sinä saat leipäpalasen mukaasi ja sen täytyy riittää iltaan asti.

-- Kyllä, äiti.

-- Kyllä ja kyllä, -- tiuskasi Priska, -- muuta ei sinulta saa kuulla!
Eikö sinulle sitte tule kylmä, senkin heittiö?

-- Minä juoksen lämpimikseni, -- sanoi Syyne.

-- Uskallappas vaan juosta pois lehmien luota! Sinun täytyy koko päivä
istua samassa paikassa.

-- Tahdon koettaa, äiti.

Niin, se tyttö oli aivan mahdotoin itsepäisine kyllä ja kyllä sanoineen.
Morsa selitti, ettei hänestä ollut mikään ikävämpää kuin koulunkäynti,
mutta kouluun kuitenkin pantiin hän ja Sveru. Molemmat toiset lapset
eivät saaneet mitään oppia.

Syyne läksi paimeneen. Hän oli silloin kahdeksan vuoden vanha. Kenkiä
hänellä ei ollut, sillä kengät olisivat voineet kulua metsässä. Sukkia
hänellä ei myöskään ollut; mutta mitäs hän olisi tehnyt sukilla, kun ei
hänellä ollut kenkiä? Lyhyt villamekko hänellä oli ja sen alla paita,
siinä kaikki; ja Priskan mielestä siinä oli kylliksi.

Syyne tuli rustitilallisen navetalle. Hänellä oli mukanaan lyhyt
pihlajakeppi, mutta vaan näön vuoksi, sillä hän ei koskaan lyönyt
eläimiä, vaan houkutteli lehmät mukaansa, vaikka se olikin alussa sangen
vaikeaa. Karja näki nyt ensi kerran auringon valon ja hengitti raitista
kevät-ilmaa oltuaan kuusi kuukautta pimeään navettaan suljettuna. Oli
hupaista nähdä heidän kummastustaan ja iloansa. Tirkistellen katselivat
he valoa, juoksivat huumautuneina ja villeinä häntä pystyssä, eivätkä
tienneet mihin mennä. Joukossa oli myös kaksi vasikkaa. Ne rupesivat
laukkaamaan minkä pääsivät pitkillä, honteloilla jaloillaan. Härkä oli
siellä myös. Siis yksi härkä, seitsemän lehmää ja kaksi vasikkaa, ne
piti Syynen muistaa, ettei hän antaisi jonkun niistä eksyä metsään.
Härkä oli ainoa, joka muisti arvonsa, kun hän nyt näki hyväksi
kunnioittaa Jumalan vapaata luontoa korkealla läsnäolollaan. Hän äänsi
vaan pitkäveteisesti »muuu» osoittaen siten armollista mieltymystään.

Siinä ei ollutkaan vähä vaivaa saada lehmät metsään lähtemään hyvässä
järjestyksessä kellokas edellä, mutta vihdoin se kuitenkin onnistui ja
Syyne kuljetti lehmät metsänrinteen alapuolella olevalle niitylle.
Kesällä oli koko rinne punanaan mansikoita, mutta nyt oli siellä vielä
paikkapaikoin lunta kuihtuneen, keltaisen kuloheinän seassa; ja
sellaisissa paikoin, missä kinokset olivat olleet korkeimmat, oli
lumenpinta kuin hämähäkin verkon peitossa. Huonoa ruokaa oli täällä
lehmille paremman puutteessa: kuivaneita koivunlehtiä ja mustikan
varsia. Osa lehdistä oli murtunut eikä kelvannut syötäväksi, mutta
toiset olivat keltaisia ja punaisia ja kelpasivat hätätilassa. Lehmät
koettivat syödä mustikanvarsia. Ne olivat sitkeitä pureskella; ne
maistuivat samalla tavoin, kuin köyhille ihmisille perunankuoret.

[Kuva: Kesänkylän Syyne.]

Hui, miten tuuli oli kylmä! Se puisti köyhän Syynen ohutta ja lyhyttä
hametta ja puhalsi ihan sieluun asti. Kun hän oli saanut lehmät
veräjästä, haki hän itselleen hyvän paikan mäkirinteellä, josta hän voi
laskea karjansa ja jossa hänellä oli tuulensuoja suuren kiven takana.
Sitte söi hän puolet leipäpalasestaan aamiaiseksi. Eikö hän voisi tehdä
tuokkosta ja lypsää yhden lehmän, niin saisi hän hauskat pidot täällä
metsässä? Ei, vasikat olivat saaneet luvan imeä tänään emäinsä maitoa,
että tulisivat lihavammiksi, ja Syyne tiesi, etteivät ne koskaan
muulloin saisi sitä tehdä. Ei hän tahtonut varastaa vasikoiden ruokaa.

Aika tuli pitkäksi hänen istuessaan kiven takana. Hänellä ei ollut
mitään kirjaa, kuin ei hän osannut lukea, ja jotakin hänen piti tehdä.
Hän löysi puunpalasia, kaarnankappaleita ja männynkäpyjä. Hän rakensi
itselleen pienen tuvan kiven viereen, teki aidan, veräjän, navetan,
pisti neljä puikkoa jokaisen männynkävyn alle ja sai seitsemän oikein
lihavaa lehmää. Härällä täytyi olla sarvet ja sarvet hän saikin, sillä
puikkoja oli kyllin metsässä. Sitte piti siellä olla pieni hyvä eukko,
joka hoitaisi lehmiä. Syyne puki erään kaarnakappaleen punaisista
lehdistä tehtyyn hameeseen, teki pään kuusenkävyn puoliskosta, silmät,
nenän ja suun menneen vuotisista puolukoista. Kädet ja jalat teki hän
tikuista. Selvää on, että lehmät tarvitsisivat ruokaa ja juomaakin.
Olihan siellä sammalta heiniksi, ja lunta oli vielä suuren kiven alla.
Syyne pani kourallisen lunta lehmien eteen; kunhan lehmät vähän aikaa
odottaisivat, sulaisi lumi.

Mutta mihinkäpä talosta olisi ilman isäntää? Syyne päätti tehdä isänsä,
räätälin, eräästä kannosta; siitäpä tulisi taloon oikein hieno isäntä.
Hän saisi istua ja neuloa pöydällä ja hänellä olisi sakset ja neula ja
lanka ja silitysrauta vieressään. Siinäpä tarvittiin taitoa, ennenkuin
sellaiset kummalliset kapineet olivat kunnossa, ja kiven vieressä ei
ollut sopivia tavaroita sitä varten. Syynen täytyi mennä vähän matkaa
metsään etsimään, mutta ei suinkaan kauaksi, sillä hänen piti pitää
silmällä lehmiä. Hän meni muutamia askeleita ja etsi puiden välistä.
Siellä näkyi jotain kanervikossa korkean männyn alla. Mitähän se mahtoi
olla? Pieni, harmaa lintunen -- ja se oli kuollut, se oli paleltunut
kuoliaaksi!

Syyne otti linnun kylmään käteensä ja hengitti siihen. Ei, se oli kylmä
ja kuollut. Mutta jos hän panisi sen paidan alle ja lämmittäisi sitä
povellaan. Hän tahtoi koettaa. Ja lintu oli kylmä kuin jääpalanen, kun
hän pani sen lähelle sydäntään. Kylmää ulkona, kylmää sisällä, huu!
Syyneä rupesi värisyttämään. Mutta kun lintu oli maannut muutamia
minuutteja lähellä hänen lämmintä sydäntään, alkoi se liikuttaa
siipiänsä.

-- Se elää, se elää!

Syyne tuli kovin iloiseksi, otti linnun käteensä ja suuteli sen nokkaa.
-- Sinä pieni, viatoin ystäväni, kiitos, kiitos siitä, että elät! Kerro
minulle, kuka olet ja miten olet paleltunut kuoliaaksi!

Lintu pyristi pari kertaa jäykistyneitä siipiään, ojensi ne suoriksi ja
lensi visertäen tiehensä.

-- Se oli leivonen, -- huudahti Syyne, samalla iloissaan ja harmissaan.
-- Onko ennen nähty moista pientä kiittämätöntä homsaa! Mutta se ei tee
mitään, kunhan hän ei vaan uudelleen kuoliaaksi palellu!

Nyt oli Syynellä oma talonsa. Isännän piti olla olevinaan hänen isänsä,
räätäli, mutta mistä saisi hän hyvän räätälin täällä metsän keskellä?

Syyne meni etsimään korkeiden puiden välistä. Silloin näki hän
lumikinoksen alla niin sopivan esineen, ettei hän koskaan voinut
parempaa räätäliä saada. Se oli kapea, vanha, taittunut ja kaatunut
männynkanto, jonka juuret ja haarat törröttivät ilmassa. Sillä oli kädet
ja jalat, ja juuri siinä, missä pään piti olla, oli sillä sopiva pahka,
jossa oli harmaata partaa ja hiukan silmän, nenän ja suun tapaista.
Syyne hinasi kannon suurella vaivalla taloonsa, pyyhki sen puhtaaksi
sammalella ja asetti sen veräjälle. Eihän se tupaan mahtunut, sillä se
ulottui paljo yli katonkin, mutta yhtä hyvä se oli sittenkin. Sellainen
kunnon mies! Ja kuinka hän oli Syynen isän näköinen! Ei puuttunut muuta
kuin silitysrauta ja sakset, mutta nehän voi tehdä puikoista. Syyne
tahtoi itse olla Priska-emäntä, ja hän päätti olla kiltti
hyvänluontoista miestänsä kohtaan. Mutta voi surkeutta! Nyt hän oli
unohtanut karjan laitumella! Kymmenen niitä piti olla; hän osasi juuri
laskea kymmeneen. Yksi, kaksi, ... missä olikaan punainen vasikka?
Sippido! Vasikka oli poissa.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Syyne juoksi alas niitylle ja kysyi
kellokkaalta, jonka tuli olla toisten poliisina. Kellokas kääntyi ja
katsoi häneen nuhtelevasti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: jos olet
vasikkatäti, niin anna minulle takaisin punaisin lapseni!

Syyne peljästyi. Hän haki niityltä, hän haki aidan ympäriltä, hän haki
metsänrinteeltä, turhaan! Punaista vasikkaa vaan ei löytynyt. Hän etsi
kivien ja kantojen alta, hän tirkisteli puihin, jos vasikka
mahdollisesti olisi piiloutunut sinne, tehdäkseen hänelle kiusaa. Mutta
ei pienintäkään punaista karvaa näkynyt, ainoastaan yksi ruskea häntä,
joka vilkkui oksain välistä. Orava siellä oli! Mutta mitäpä Syyne tekisi
oravalla? Eihän hän voinut viedä sitä kotiin ja sanoa: tämä on vasikka!

Syyne istahti kivelle. Rupeisiko hän itkemään, vai rupeisiko hän
päivällistä syömään? Mutta missä olikaan leipäpalasen puolikas, jonka
hän oli säästänyt päivälliseksi? Poissa kuin vasikkakin! Leipä oli
pudonnut sammaleen, orava pujahti alas puusta, istahti takajaloilleen,
otti leipäpalan etukäpälöittensä väliin, järsi etuhampaillaan, nyökytti
päätään ja nautti mielin määrin hyvästä herkusta. Syynen täytyi nauraa,
vaikka hän olikin suruissaan. -- Sellainen pieni, ahnas veitikka! Hän
syöpi minun päivälliseni ja minä saan katsella päältä. No, pidä
hyvänäsi! Kyllähän minulla on nälkä, mutta sinulla on ehkä vielä enempi
nälkä, kuin minulla.

Kaiken tämän harmin lisäksi näkyi vielä ilkeä Sveru tulevan Syyneä kohti
maantieltä päin.

-- Äiti on lähettänyt minut katsomaan, miten sinä hoidat karjaa. Missä
ovat elukat? Vai niin, tuolla niityllä. Kymmenenhän niitä piti olla.
Yksi, kaksi, kolme ... kahdeksan. Missäs ovat vasikat?

-- Vasikat? -- kysyi Syyne peljästyneenä.

-- Niin, molemmat vasikat? Ehkä susi on ne vienyt?

-- Rakas Sveru, auta minua, etsikäämme yhdessä!

-- Etsi itse! -- vastasi Sveru.

-- Rakas Sveru, pyydä Rinua heti tulemaan tänne auttamaan minua
etsiessäni!

Sveru nauroi. -- Rinu istuu kellarissa, sillä hän kaatoi maitopytyn
etsiessään linkkuveistään hyllyltä. Äiti on lukinnut hänet sinne, ja kun
sinä tänäiltana tulet kotiin ilman vasikoita, lukitsee hän sinutkin
sinne. Hyvästi nyt! Mitä romua sinulla on tuolla kiven vieressä? -- Ja
mennessään potkaisi Sveru rikki kauniin uudistalon aitoineen,
veräjineen, navetoineen ja lehmineen.

Syyne silmäili taloansa, katseli harmaata kantoa, joka yksin seisoi
paikoillaan, ja ajatteli sydämessään: -- Jos sinä nyt olisit minun elävä
isäni, auttaisit sinä minua. Mutta sinä olet vaan vanha kaatunut ja
lahonut puuraukka!

-- Älä itke, minä autan sinua! -- sanoi käheä ääni hänen vieressään.

Syyne silmäili hämmästyneenä ympärilleen. Niin kauas kuin hän voi nähdä
niityllä, tiellä ja metsänrinteellä, ei hän huomannut yhtään ainoata
muuta elävää olentoa kuin lehmät ja hyttyisparven, joka tanssi katrillia
auringonpaisteessa aidan luona. Olihan nyt kevät, mutta Syynen
surullisessa sydämessä oli syksy.

-- Tässä minä olen, -- sanoi ääni jälleen. Ja nyt huomasi Syyne suureksi
hämmästyksekseen, että se, joka puhui, olikin kanto, -- kanto, joka oli
olevinaan hänen isänsä, räätäli!

-- Miksi sinä pelkäät minua? -- jatkoi kanto. -- Olenhan minä vaan
vanha, kaatunut puuraukka. Ymmärrätkö sinä, mitä minä sanon?

-- Ymmärrän, -- sanoi Syyne. Hänestä rupesi ääni kuulumaan yhä
selvemmältä, kuta enempi kanto puhui. Aivan niinkuin kuollut leivonen
ensin liikutti siipiänsä ja vihdoin alkoi visertää.

-- Se on hyvä, -- sanoi kanto. -- Huomaa nyt, mitä minä sanon! Sinä olet
lämmittänyt minun paleltunutta leivoistani lapsensydämelläsi ja
herättänyt hänet jälleen eloon. Sinä olet suonut vasikoille maidon,
vaikka sinulla itselläsi oli jano, ja oravalle sinä olet antanut
leipäsi, vaikka sinulla itselläsikin oli nälkä. Etkö luule, että kaikki
eläimet ja kasvit, yksin metsän halveksitut kannotkin, käsittävät, kun
joku on hyvä heitä kohtaan? Niin on asia, luota siihen! Ja etkö tiedä,
että kaikissa eläimissä on elävä henki? Niin, niin on, mutta se on
sidottu, se ei ole vapaa, kuten sinun vapaa henkesi. Se on saman Luojan
työ ja elää elämäänsä, kuten sinäkin elät elämääsi. Se puhuu omaa
kieltänsä, mutta ihmiset eivät sitä ymmärrä; sen vuoksi he sanovat:
kasvi ei voi puhua, eläin ei voi puhua. Vanhat ihmiset ja vanhamaiset
lapset eivät ymmärrä luontoa. Ja kuitenkin puhuu koko luonto. Hyvät,
turmeltumattomat lapset ymmärtävät luonnon kielen, mutta toiset
selittävät, että se on vaan mielikuvitusta, ja sanovat sitä saduksi,
mutta muista, että se on tosisatu; siinä on enempi todellisuutta, kuin
ihmiset uskovatkaan.

Syyne ei enää yhtään peljännyt, oli vaan kummastuksissaan ja iloissaan.
Hän tiesi kyllä saduista, että koko luonto osasi puhua, mutta etteivät
kaikki sitä ymmärrä. Hän ymmärsi kyllä joka sanan; hän mietti vaan, kuka
kanto oli.

Kanto jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi se arvannut hänen ajatuksensa:

-- Sinä mietit, kuka minä lienen? Minä olen vaan vanha kantoraukka, enkä
mitään muuta. Minä olen ollut suuri puu, olen vanhentunut toisten tavoin
ja myrsky on minut taittanut. Heitä minut tuleen, niin minä palan;
hakkaa minut rikki, niin minä muutun lastuiksi. Mutta niin kurja ja
katoava kuin olenkin, olen kuitenkin pienoinen pala suurta, elävää
luontoa, ja sama voima, jonka Jumala on pannut luontoon, asuu
minussakin. En voi enempää, kuin luonto voi, mutta minkä luonto voi, sen
voin minäkin. No niin, sinä olet hyvä lapsi, sinä olet vetänyt minut
esiin lumikinoksesta, pyyhkinyt minut puhtaaksi ja asettanut minut
talosi kunniavahdiksi. Minä tahdon palkita sinua senvuoksi. Kuinka monta
sormea sinulla on?

Sitä ei Syyne tietänyt. Mutta hän osasi laskea kymmeneen; hän laski
sormensa ja vastasi: kymmenen.

-- Hyvä, -- sanoi kanto. -- Satujen hyvät haltijat täyttävät
tavallisesti kolme toivomusta, mutta minä tahdon olla jalomielisempi,
minä tahdon täyttää niin monta sinun toivomustasi, kuin sinulla on
sormia molemmissa käsissäsi, ja sillä tavoin kuin voimani riittävät.
Huomaa, että voin antaa sinulle ainoastaan sitä, mitä luonto antaa;
mutta minä en voi muuttaa Jumalan tahtoa, enkä ihmisten sydämiä. Jos
toivot jotain sellaista, on sen sormen osa menetetty. Mieti sentähden
tarkoin, ja valitse älykkäästi! Nyt aloitamme. Toivo jotakin? Oikean
käden peukalo!

-- Toivoisin, että saisin vasikkani takaisin! -- sanoi Syyne
ajattelematta.

Kanto taittoi kuivan oksan rosoisesta rinnastaan, vei sen suuhunsa ja
puhalsi siihen kuin pilliin. Heti näkyi, Syynen suureksi iloksi,
punainen ja sitte valkoinen vasikka kömpivän esiin kivien välitse
honteloilla jaloillaan.

-- Miksi te olette karanneet? -- kysyi kanto.

-- Miksi olette tuottaneet siivolle paimentytölle niin paljo surua?

-- Susi vei meidät, -- vastasivat vasikat. Ne vastasivat todellakin.
Nekin siis osasivat puhua!

-- Susi? Eikö se repinyt teitä heti kuoliaaksi?

-- Kyllä se aikoi repiä, mutta sitte se sattui näkemään sinut täällä, ja
silloin se peljästyi.

-- Hyvä. Menkää nyt takaisin äitienne luokse, älkääkä enää toiste
karatko!

Vasikat menivät noloina tiehensä, ja kanto jatkoi:

-- Oikean käden etusormi!

-- Jos minä voisin saada vähän ruokaa! -- sanoi Syyne. -- Minua palelee
ja minun on niin nälkä.

Uusi puhallus pilliin. Kohta ilmestyi siihen vadillinen höyryävän
lämmintä palttua ja puulusikka. Kanto katseli tyytyväisenä, kun
nälkäinen lapsi söi kyllikseen. Ettei mitään puuttuisi, tuli siihen myös
kupillinen lämmintä maitoa. -- Oikean käden keskisormi! -- jatkoi kanto,
kun Syyne oli syöntinsä lopettanut.

-- Että härkä, lehmät ja vasikat saisivat myöskin kyllikseen ruokaa! --
pyysi Syyne.

Pilli vihelsi, ja heti peittyi niitty rehevällä ruoholla, jossa
nälkäiset elukat kahlasivat korkeassa heinikossa, tallaten jalkoihinsa
enempi heinää kuin ehtivät syödä. Syyne taputti käsiään ihastuksesta.
Sippido! Tämä on sentään toista kuin mustikan varret!

-- Oikean käden nimetön sormi! --

-- Että kaikki ihmiset, kaikki eläimet ja kaikki kasvit saisivat aina
ravintoa kyllikseen! -- huudahti Syyne ilon-innossaan toivottaen
kaikille yhtä hyvää, kuin itse oli saanut.

-- Lapseni, -- sanoi kanto, -- minusta on ikävätä, että sinulta nyt on
mennyt yksi sormi hukkaan. Luonnon ja ihmisen ylenhyvä Isä, joka
ravitsee kaikki elävät olennot, on viisaudessaan nähnyt hyväksi joskus
koettaa lastensa uskoa kieltämällä niiltä joksikin aikaa heidän
jokapäiväisen leipänsä. Tätä sinun toivoasi en minä voi täyttää. Oikean
käden pikkusormi!

Vähän alakuloisena vastasi Syyne lyhyen miettimisen perästä: -- Että
äiti olisi hyvä isälle!

-- Jälleen yksi sormi hukkaan, lapseni. Rukoile Jumalalta, että Hän
taivuttaisi äitisi kovan luonnon rakkauteen, kuten Hän itse on rakkautta
täynnä kaikkia luotujansa kohtaan. Tätäkään pyyntöäsi en voi täyttää.
Nyt ovat oikean kätesi sormet lopussa. Mieti nyt tarkasti! Vasemman
käden peukalo!

Syyne vastasi itku kurkussa: -- Minä tahtoisin niin mielelläni, että
äiti ja Sveru ja Morsa olisivat hyviä ja tulisivat onnellisiksi, mutta
minä en uskalla sitä toivoa. Saanko minä toivoa, että pääsisin kouluun?

-- Saat kyllä. Huomisaamuna saat alkaa koulun-käyntisi. Vasemman käden
etusormi?

[Kuva: Kesänkylän Syyne.]

-- Ja oikein painettu aapiskirja kukkoineen!

-- Saat painetun aapiskirjan kukkoineen. Mutta voi, mikä houkkio
oletkin! Sen olisit saanut aivan ilman minun apuani. Älä kuluta
tilaisuutta turhaan, toivomalla niin vähäpätöisiä asioita! Vasemman
käden keskisormi!

-- Nyt en, hyvä kanto, tiedä enää toivoa mitään... Odotas vaan! Isäni
jäykistyy, kun hän istuu alituisesti pöydällä jalat ristissä. Hänelle
tekisi ratsastaminen hyvää. Lähetä hänelle kaunis hevonen!

-- Ai, ai, se voi olla vaarallinen huvi räätälin hoikille säärille. Onko
isäsi koskaan istunut hevosen selässä?

-- Ei, sitä en usko. Mutta näyttää niin kauniilta, kun voudin Kalle
ratsastaa kirkkoon töyhtö hatussa. Tahdon, että isästäni tulee yhtä
kaunis.

-- No, ratsastamaan en voi häntä opettaa, mutta huomisaamuna seisoo
häntä varten satuloitu hevonen pihassa. Sinulla on nyt jälellä kaksi
sormea. Vasemman käden nimetöin sormi!

-- Kaksi sormea? Rakkahin kanto, sano minulle, mitä toivoisin, sillä nyt
en tiedä enää mitään! Toivoisinko rahaa isälle?

-- Keksi jotain parempaa!

-- Niin, no sitte minä toivon Morsalle riisiryynimakkaran, Rinulle
kuvakirjan, Sverulle ... niin, mitäs toivoisinkaan?... ja äidille ...
mitäs minun tulisi äidille toivoa?

-- Sveru on potkaissut talosi rikki, ja äiti on lähettänyt sinut ilman
nuttua kylmään tuuleen.

-- Ei, ei, Sveru saakoon uuden hatun ja äiti puuvillahameen, niin
tulevat he molemmat hyviksi.

--- Sinä olet toivonut neljä lahjaa yhden sijasta. Olkoon menneeksi,
sinä saat ne! Mutta nyt on sinulla ainoastaan yksi sormi jälellä. Toivo
nyt jotain oikein järkevätä itsellesi! Vasemman käden pikkusormi!

-- Niin, sanoppas nyt, mitä minun pitää toivoa itselleni? Onko hyvä, jos
minä toivon itselleni kaikki maailman rahat, tahi jos toivon pääseväni
keisarinnaksi, tahi jos toivon oppivani aapiskirjan ulkoa, tahi saavani
parin uusia sukkia, koska vanhoissa sukissani on reijät kantapäissä?
Tahi jos minä toivoisin, että sunnuntai-aamuna saisin kaksi palaa
sokeria kahvikuppiini yhden asemesta? Tahi ... mutta kuinka minä saan
härän ja lehmät ja vasikat kotiin, koska täällä metsässä on susia? Oi,
jospa ne kymmenen pian olisivat jälleen terveinä navetassa!

-- Tuolla näet niiden käyvän kotiin päin maantietä pitkin. Ne tulevat
kaikki kotiin terveinä ja ravituina.

-- Menevätkö ne jo? Ei, odota vähän! Minä toivon itselleni jotain muuta!

-- Viimeinen toivosi on täytetty. Toivoa voit, niin kauan kuin elät,
mutta toivosi täyttyminen ei ole enää sinun eikä minun vallassani.
Lapset toivovat pikku seikkoja, silloin kuin voisivat toivoa suuria,
mutta sinä olet ajatellut enempi toisten onnea kuin omaasi. Vanha harmaa
kanto ei sinua moiti. Mene nyt kotiin ja ole aina Jumalan lapsi, niin
olet myöskin luonnon hyvä lapsi. Hyvästi, pikku Syyne!

       *       *       *       *       *

Kun Syyne tuli karjan kanssa, seisoi Priska-muori kellarin-avain kädessä
rustitilallisen veräjällä. Hän oli sanonut rustitilallisen emännälle: --
Tyttö on antanut suden syödä kaksi vasikkaa, jotka meidän täytyy maksaa,
mutta siksipä saapikin tyttö istua seitsemän päivää ja seitsemän yötä
kellarissa.

Rustitilallisen emäntä sanoi Priskalle, luettuaan ja tarkastettuaan
karjan: -- Nehän ovat kaikki täällä. Ja äläpäs, miten lihaviksi ne ovat
tulleet, niin että oikein kiiltävät! Onhan tämä ihan ihmeellistä, kun
ruokaa on vielä niin vähän, näin aikaisin keväällä. Näin mainiota
paimentyttöä meillä ei ole koskaan ollut!

-- Mutta silloinhan on Sveru valhetellut minulle! -- huudahti Priska.
Sveru sattui juuri tulemaan toivottaakseen sisarelleen paljo hauskuutta
kellarissa. Voi sitä kyytiä! Sveru sai luudanvarrella niin ankarasti
selkäänsä, että Syynen täytyi rukoilla hänen puolestaan.

-- Älä lyö häntä, äiti! Vasikat olivat poissa, kun Sveru tuli minun
luokseni metsänrinteelle. Mutta ne tulivat takaisin.

Koko kylä ihmetteli, miten rustitilallisen lehmät olivat niin lihaviksi
tulleet. Mutta ihmetteleminen lisääntyi vielä, kun seuraavana aamuna
kaunis satuloitu hevonen seisoi räätälin pihalla. Kenenkähän se kaunis
varsa oli? Olikohan se herrastalon patruunan?

-- Se on sinun hevosesi, isä, -- sanoi Syyne, joka ei voinut olla
ilmoittamatta iloaan. -- Nyt sinä saat ratsastaa joka päivä.

-- Pitääkö minun ratsastaa? -- nauroi räätäli. -- Sepä näyttäisi
somalta!

-- Mutta koetteleppas, -- sanoi Syyne. Räätäli taipui vähitellen,
kiipesi hevosen selkään ja putosi maahan kuin parsittu lapanen. -- Ai,
ai, -- sanoi hän. -- Mutta kunhan totun, niin kyllä se käy.

-- Minä olen saanut uuden kuvakirjan, -- huusi Rinu.

-- Minä olen saanut uuden myssyn, -- huusi Sveru.

-- Minä olen saanut riisiryynimakkaran, -- iloitsi Morsa.

-- Mitä ihmettä! -- huudahti Priska-äiti. -- Minä olen saanut
uuden-uutukaisen puuvillahameen!

Syyne hymyili hiljaa itsekseen, mutta toiset huomasivat sen.

-- Sinä tiedät jotain, -- sanoivat he. --- Sinä tiesit jotain isän
uudesta hevosesta. Kerro! Kerro!

Syyne-parka ei voinut valhetella, hänen täytyi kertoa kaikki, mitä
hänelle oli tapahtunut tuona merkillisenä päivänä, jona hän oli
rustitilallisen lehmiä paimentamassa. Hän unohti ainoastaan, miten hyvä
hän oli ollut eläimiä kohtaan.

-- Syyne, -- sanoi Priska-äiti, -- sinä et ole mikään tyhmä tyttö, sinä
olet antanut minulle kauniin puuvillahameen. Sinä saat ruveta käymään
koulua ja saat alkaa jo tänään. Morsa tahtoo lopettaa koulunkäynnin,
sillä se on hänestä ikävintä, mitä hän tietää. -- Morsa ei ollut
kertonut, että hänet oli laiskuuden tähden eroitettu koulusta.

Syyne kiitti. Hän oli jo saanut oikean aapiskirjan kukkoineen.

-- Äiti, -- sanoi Morsa, -- anna minun mennä huomenna paimentamaan
rustitilallisen lehmiä!

Äidillä ei ollut mitään sitä vastaan, jos Morsa voisi tuoda hänelle
pitkän kankaan lakanapalttinaa.

Ja Morsa sanoi Sverulle: -- Sepäs olisi jotain, saada Syynen tavoin
toivoa itselleen mitä ikinä tahtoo.

-- Tosiaankin, -- sanoi Sveru, -- minä tulen mukaan.

Seuraavana aamuna menivät Morsa ja Sveru rustitilallisen karjaa
paimentamaan. Heillä oli hyvät eväät ja lämpöiset vaatteet. Lehmät
ajettiin kepinlyönneillä niitylle, joka jälleen oli kuihtunut ja
kellastunut, ja kun karja oli aituuksen sisäpuolella, istuivat Sveru ja
Morsa syömään aamiaista Syynen hävitetyn talon viereen. Kanto seisoi
siinä vielä; se oli harmaa, vanha ja äänetöin. Lapset katselivat häntä
uteliaasti. Olisko mahdollista, että tuollainen kurja puukanto antaisi
kaikki, mitä siltä pyytää? He tahtoivat koettaa.

-- Kantoraukka, -- sanoi Morsa, -- lähetä minulle helminauha! -- Lähetä
minulle pyssy! -- käski Sveru.

-- Minä tahdon olla korein kirkossa, -- lisäsi Morsa.

-- Minä tahdon ampua kaikki leivoset ja oravat tässä metsässä, --
selitti Sveru.

Kanto seisoi hiljaa, kuten ennenkin, mutta jos Syyne olisi ollut täällä,
olisi hän ehkä huomannut, että sen parta liikkui, aivan kuin olisi se
hymyillyt. Eihän hän voinut puhua sellaisille, jotka eivät häntä
ymmärtäneet.

Silloin suuttui Sveru. -- Vai niin, sinä et tottele? Minä tahdon opettaa
sinua tottelemaan, vanha kuivanut variksenpelätin! -- Ja sitte Sveru
antoi kannolle niin kovan iskun kepillään, että kanto kaatui kumoon.

-- Mitä sinä olet tehnyt? -- valitti Morsa. -- Nyt suuttuu hän meihin,
eikä anna meille mitään lahjoja. -- Sitte nosti Morsa kannon seisomaan
ja siveli voita hänen suullensa lepyttääkseen hänen vihaansa.

-- No, kanto, -- sanoi Sveru uhaten, -- tahdotko nyt heti lähettää
minulle pyssyn, tahi muutoin sytytän sinut tuleen. Minulla on
tulitikkuja taskussa.

-- Sen jätät tekemättä, -- huusi Morsa.

-- Mitä vielä! -- nauroi Sveru ja otti esille tulitikun. -- Saanko, tahi
enkö saa pyssyä?

Kanto oli vaiti. Morsa tahtoi ottaa Sverulta pois, tulitikun, mutta
Sveru tuuppasi hänet mäkirinnettä alas.

-- Vai niin, minä en saa pyssyä! -- huusi Sveru. -- Minä tahdon opettaa
sinua tottelemaan, vanha rahjus!

Ja sitte pisti hän palavan tulitikun kannon pitkän parran alle. Parta
oli kuiva ja tulenarka kuin ruuti, se tupsahti tuleen ja heti oli koko
kanto ilmiliekissä. Tuuli oli heti valmiina, sehän on tietty; ken ei
tuntisi kevättuulta? Monta viikkoa oli se jo lakaissut niittyjä ja
kuivannut metsää. Nyt se sai uutta työtä, laajensi keuhkonsa ja puhalsi
raittiisti liekkeihin. Kannosta levisivät liekit nopeasti sammaleen,
sammalesta kanervikkoon, kanervikosta katajapensaisiin, niistä kuusiin
ja niin yhä edelleen metsään, mäntyihin ja koivuihin; hui! siitäpä vasta
tuli takkavalkea! Pian oli koko suuri metsä tulena ja savuna, tuuli
tanssi liekkien kanssa ja heitti niitä aidan toiselle puolelle niityllä
oleviin kuiviin lehtiin. Härkä, lehmät ja vasikat pakenivat häntä
pystyssä, mutta sudet olivat nähneet heidät, ja susia ei enää ollut
peloittamassa metsänrinteellä seisova kanto. Silloin on selvä, etteivät
sudet jättäneet sopivaa tilaisuutta hyväkseen käyttämättä. Voi lehmä- ja
vasikka-raukkoja! En henno kertoa, kuinka heidän kävi!

Morsa tuli juosten kotiin ja kertoi onnettomuudesta. Härkä tuli mylvien
hänen perässään. Härkä oli ainoa nelijalkainen, joka oli voinut pelastaa
itsensä. Koko kylä läksi liikkeelle; kaikki väki riensi metsään tulta
sammuttamaan. Mitä piti heidän tehdä? Koko metsä hehkui ja niitty oli
porona. Sverusta ei ollut muuta kuin yksi saapas jälellä. Kanto oli
kaatunut hänen päällensä ja sytyttänyt hänen vaatteensa tuleen. Luonnon
voimia ei pidä koskaan ärsyttää.

Räätäli voi kiittää onneansa, että rustitilallinen tyytyi ottamaan hänen
uuden hevosensa palkkioksi lehmistä ja vasikoista. Mutta ei ole mitään
pahaa, josta ei olisi myös jotain hyvää. Priskasta tuli siitä päivästä
lähtien toinen ihminen. Hän ei voinut unohtaa, että hän oli lähettänyt
lapset paimeneen sitä varten, että ne toisivat hänelle pitkän kankaan
lakanapalttinaa. Katumus ja häpeä teki Morsastakin hyvän tytön. Hänestä
ja Rinusta ja Syynestä tuli pian hyvät ystävät.

Seuraavana keväänä menivät nämä kolme lasta metsänrinteelle, missä
onnettomuus oli tapahtunut ja Sveru ja lehmät kuolleet. Metsästä oli
jälellä ainoastaan muutamia palaneita kantoja, jotka olivat enemmän
nuohojan kuin räätälin näköisiä, ja mustalle niitylle oli muutamia
viheriöitä oraita kohonnut tuhasta. Lempeä, voimakas kevät, joka
herättää uutta eloa luonnon haudoista, oli jo ruvennut poistamaan
hävityksen jälkiä tästä raivatusta erämaasta.

Turhaan etsivät lapset jälkeäkään siitä ihmeellisestä kannosta, joka
kerran oli ollut isäntänä Syynen talossa.

-- Syyne, -- sanoi Morsa, -- tiedätkös, minä luulen, ettei se kanto
ollut mikään oikea kanto; se oli varmaan itse metsänkuningas. Sanotaan,
että metsänkuningas näyttäytyy valepuvussa lapsille ja metsästäjille.

-- Niin, niin kertoo satu, -- vastasi Syyne. -- Mutta minä olen kuullut
kannon itsensä sanovan, että hän oli kanto, kuten muutkin kannot. Kuinka
hän olisi muutoin voinut palaa? Niin kauan kuin hän oli olemassa, asui
hänessä elävä henki, joka asuu kaikissa kasveissa ja kaikissa eläimissä.
Morsa, olkaamme hyviä kasvia ja eläimiä kohtaan. Älkäämme koskaan
saattako murheelliseksi sitä elävää henkeä, joka niissä asuu.



[Kuva]



PAIMENPOJAN LAULU.

Sävel: Honkain keskellä.


Yö yhä uinuvi, männikkö huojuu,
Aamun poika on vuorella, oi!
Järvet ne välkkyvi, kankahat kaikuu,
Rastahan laulu helkkyen soi.
Hoi lal la lal la laa
Nyt vuoret kajahtaa!
Ei kaikuun ja rastaaseen luottaa saa!

Käki jo kukkuvi koivussa yllä:
Muistatko tyttöä torpan tuon?
Sulhonsa viipyvi vuosia kyllä
Ennenkun taas onpi omansa luon!
Hoi lal la lal la laa
Nyt vuoret kajahtaa!
Ei tyttöin ja käkihin luottaa saa.

Kyynärän pitkästä mies kyllä kasvaa,
Siunausta tuottavi uskollisuus.
Kirves se pystyy, mut' Jumala ohjaa.
Jumalan armo on aina uus.
Hoi lal la lal la laa.
Nyt vuoret kajahtaa!
Luojaan ja maahansa luottaa saa.



KUN AURINKO TANSSII.


Oletkos nähnyt auringon tanssivan pääsiäis-aamuna?

Minä näin sen, kun olin pieni; minä näen sen vieläkin, kun olen vanha ja
harmaa. Sinä et sitä usko, et! Odotas, minä kerron sinulle, millaista se
on.

Se ei ole ollenkaan ihmeellistä. Jos Jumala tahtoisi, niin voisi hän
antaa meidän nähdä auringonkin tanssivan, niinkuin hyttyisten
auringonpaisteessa. Mutta hän ei tuhlaa ihmeitään kaikille uteliaille ja
tyhmille katseille. Hän antaa ainoastaan niiden, jotka uskovat hänen
voimaansa ja hänen rakkauteensa, nähdä enempi kuin toisten.

Oletko sinä nähnyt tähtien vilkkuvan? Oletko sinä nähnyt auringon
tanssivan peilikirkkaalla järvellä, jossa virta käy tai maininki vyöryy?

Niin, ei sinun sentään tarvitse luulla, että tähdillä on silmänluomet,
joita ne räpyttävät yöllä. Eikä sinun tarvitse uskoa, että aurinko, joka
on monta kertaa suurempi kuin maa, hyppäisi harakkaa avaruudessa.
Aurinko voi kyllä kauniimmalla tavalla todistaa pääsiäisestä, jolloin
Vapahtajamme nousi kuolleista.

Etkös ymmärrä, että kevät on ylösnousemisen juhla, kuolleista
ylösnousemisen? Silloin herää koko kuollut luonto elämään. Silloin
itkevät kaikki hanget, samoin kuin paljo itkettiin Vapahtajamme
haudalla. Silloin kätketään viljansiemenet multaan, kuten ikuisen elämän
herrakin kerran kätkettiin hautaan. Silloin murtuvat jäät aaltojen
haudoilta, kuten raskas kivi vyörytettiin Vapahtajamme haudalta. Silloin
kohoaa valo kauniina pitkästä talviyöstä, kuten Hän nousi kuoleman
pimeydestä. Silloin alkaa luonnon uusi elämä vihantana ja ihanana, kuten
uusi elämä Jumalassa on Vapahtajamme kanssa alkanut ihmismaailmassa. Ja
kaikki tämä on auringon työtä: silloin me sanomme sen tanssivan.

Tarkasta auringonsäteitä! Mistä koko maailmassa voit löytää niiden
kaltaista, jotain niin hienoa, niin kevyttä, niin hellän iloista ja
samalla niin lämmittävää, niin lohduttavaa, niin elähdyttävää? Ja sinä
luulet, etteivät ne tanssi? Kysy pehmoisilta pilviltä, jotka kullatuin
reunoin leijuvat sinisellä taivaalla! Kysy kimaltelevalta järveltä ja
puiden puhkeavilta lehtisilmuilta, joiden ympärillä auringonpaiste
liehuu kuin välkkyvä hopea. Kysy leivoita, kysy ensimäisiltä perhosilta,
kysy tanssivilta hyttysiltä, kysy iloisilta lapsilta, jotka juoksevat
poskensa punaisiksi vapaudessa ja valossa! Ne tulevat kaikki sinulle
vastaamaan: -- Niin, me tiedämme sen, me ymmärrämme sen, me todistamme
sen: aurinko tanssii pääsiäis-aamuna. Eikös se ole _silloin_ uuden elon
aurinko? Ja sekö ei tanssisi?



AMMATTILAULUJA.


[Kuva: Ajuri]

Mä korkeella istuen katselen vaan
Mun matkallain katuja, teitä.
On aisoissa hirvillä vertaisiaan
Ja kenties! ylikin heitä.
Kas, Kotka on tuo,
Kuin vikkelä vuo,
Ja Leijona toinen, mi vauhtia luo.
Jo vaan
Nopeaan!
Hei, hei minun varsani, nyt ajetaan.

Pois tieltäni joukko, kun tulen mä, hoi.
Ett' kipunat kivistä paukkaa!
Nyt poikaset juoksee, min kengästä voi.
Ja eukot ne pakohon laukkaa.
Ptruu! Ptruu! Seiso, seis!
Tuoll' koira on ees,
Kuka pienosen tieltäni poi'es veis!
Vai niin,
Hän on siin'!
Hän elää. Hän ontuu. Ei siis olla kiin'!

Nyt maalle, heleijaa! On veräjä tuo...
Siis siinä kiusa jo alkaa!
Mut ken tuolla tulee kuin nopea vuo?
Kas, tyttöstä paljas-jalkaa!
Oi, kiitosta vaan
Nyt lausua saan!
Ja lantti on tuossa! Hei, hei, hurrataan!
Noin, noin,
Ilakoin!
Mä veräjät pirstoiksi silpoa voin!

Mull' Kotka ja Leijona rakkahat on
Nuo korkeasukuiset, oivat.
Vaan joskuspa meillä niin ikävä on
Kun kestissä herramme »voivat».
Mut' pehmeän vaan
Kun loimen mä saan
Mun varsani ylle, niin taas varrotaan.
Hehee,
Helelee!
Kuin prinssit, mun varsani ain' elelee.

On sydäntä meillä, mun varsani, oi!
Tuoss' kauroja sulle mä kaadan.
Ken hevosta huonosti kohdella voi,
Hän ruoskasta itse voi saada!
On hevosella
Kyll' ajatusta
Enempi kuin monella ajajalla.
Jo vaan
Nopeaan!
Minne tie? Se on Luojalla tiedossaan!



[Kuva]



KALASTAJA.


Hei, Antti ja Martti ja Tiina ja Mai,
Nyt nuotalle! Tuotte mun nuttuni kai!
Mitä tekee, jos hiukkasen puhaltaa,
Nyt Mikon aikana siikoja saa.
Jos meri se hyrskyy
Ja vettä jos tyrskyy,
Niin äyskäri mukahan ottakaa!

Kas nyt on mun verkkoni aalloilla noin!
Sen jällehen hinata takaisin voin.
Seis, nuoria tuolla te loiskuttakaa,
Ei siika nyt verkosta karata saa!
Ja Tiinako että
Nyt pelkäävi vettä!
Sä hametta nosta ja laulele vaan!

Mä muistan, kun kesällä laulusi soi,
Kun nuotta runsaasti kaloja toi,
Ja silakat välkkyi kuin hopea vaan.
Sun reipasta työtäs mä kiitellä saan.
No, mitäs se luikkaa
Nyt Kallea, suikkaa?
Hän piankin suuttuvi Amerikkaan.

Ja vaikk' olis rikaskin Amerikka,
Ja siellä lohia, silakoita,
Niin ennen mä puuroni kotona syön
Ja täällä teen ankaran merellä työn.
Ja naureksin noita
Herras-onkijoita,
Kun liejussa tekevät turhasti työn.

Mä merellä keinuva oon merimies,
Mun purteni viikinkiretkiä ties. --
On peltoni meri, sielt' leipäni saan,
Siell' eloni pursi se keinuvi vaan.
Jos purteni hukkuu
Ja aalloille nukkuu,
Niin pääsen mä taivahan satamaan.



[Kuva: Tuttemuj.]



[Kuva: Tuttemuj.]


Hän oli pieni miehen alku, nelivuotias vain, mutta mies hän oli
mielestään, pieni ja reipas. Tuttemuj oli hänen nimensä. Se nyt oli
liikanimi vain; isä ja äiti kai tiesivät enemmän; semmoisilla miehillä
on monta nimeä. Kaksi veljeä hänellä oli, Mikke ja Nikke, toinen 9 ja
toinen 11 vuoden vanha. Niilläkin oli monta nimeä. He olivat saaneet
kankaasta tehdyn valkoisen veneen, joka oli kevyt kuin herneenpalko.
Sitä kun sinisellä melalla meloi, niin se tanssi järvellä. Ajatelkaas,
oikein tanssi järvellä!

Eräänä päivänä saapui Mikke palkoveneineen kotia ulkomaamatkalta. Hän
oli näet käynyt Espanjassa, joka oli lahden tuolla puolen. Espanjaan on
pitkä matka; Mikke oli melonut itsensä väsyksiin ja riensi kotiin,
mielessä vain maukkaat voileivät. Palkoveneensä jäi irralleen
venelaiturin kupeelle. Sehän se on poikain tavallinen huoleton tapa.

Salaa ja minkään poliisin seuraamatta oli Tuttemuj lähtenyt ulos
retkeilemään; mikä onkaan jalon vapauden vertaista.

Matkallaan saapui hän venelaiturillekin ja näki sen ääressä palkoveneen.
Tuttemuj tietysti oli heti valmis siihen kömpimään. Kyllä hän oli
kuullut Ahdista puhuttavan, mutta hänpä oli myös nähnyt miten
palkovenettä melotaan. Ja ennenkuin mikään poliisi ennätti häntä keksiä
oli hän jo ulkona järvellä.

Rasvastyynenä oli järven pinta ja ensikertaa oli nelivuotias mies yksin
ulapalla. Kuinka pehmosta ja hienoa vesi oli; mela upposi siihen kuin
lusikka velliin. Osaisikohan veden päällä kävellä? Olisipa sitä hauska
koettaa. Käveliväthän pojatkin syksyllä jään päällä, ja kärpäset
kävelivät viilipytyissä.

Tuttemuj kastoi kättään veteen. Tuohan oli aivan yhtä märkää kuin
kylpysoikossa. Ei hän viitsinytkään lähteä kylpysoikkoon. Ja hän pisteli
melallaan oikealta ja vasemmalta, aivan kuin veljensäkin olivat tehneet.
Hyvin se kävikin! --

Kepeänä lenteli itikka vedenpintaa pitkin. -- Osaatko sinäkin lentää,
vaikket olekaan lintu? Olisipa lysti, kun osaisi lentää!

Tuli sitten utelias salakka, sieppasi itikan ja nielasi sen yhdellä
kerralla. -- Osaatko sinä uida, vaikka olet niin pieni? Kuka sinulle on
sitä opettanut? Mikke osaa uida, Nikke osaa uida, Wahti osaa uida, mutta
minä olen pieni vielä. Kun kasvan suureksi, niin uin Espanjaan.

-- Ainahan uida osaa, vastasi salakka. -- Pahempi on kävellä kuivalla
maalla.

-- Mutta sitä minä osaan, tuumaili Tuttemuj. Salakka ei huomannutkaan,
että iso ahven oli juuri hänen takanaan, ja yks' kaks' sujahti salakka
ahvenen kitaan.

-- Mitä se oli?

-- Eipä mitään; -- sanoi ahven, -- minä syön vain aamiaistani.

-- Meillä on tapana paistaa kalat, -- sanoi Tuttemuj.

-- Mutta eipä ahvenkaan huomannut että iso hauki väijyi takana
kaislikossa. Tuokiossa ennätti se palkoveneen luo ja nielasi ahvenen
aamiaisineen päivineen. Kun hauki sivalsi pyrstöllään, niin syntyi
vedessä pyörre, joka pani palko veneen keinumaan. -- Häpee toki, sanoi
Tuttemuj. -- Aiotko minutkin syödä? Samassa löi hän melalla veteen niin
reippaasti, että se pääsi kädestä ja lähti uimaan omia teitään. Samassa
tuli pieni tuulenpuuska, ja palkovene ajelehti minne tahtoi järvellä,
Tuttemuj ei nähnyt valkoista enkeliä, joka istui hänen vierellään.

Tuulen mukana oli hauska kulkea. Mutta ei Tuttemuj voinut siinä ristissä
käsin istua. Hän pani taas kätensä veteen, otti sitä kuin kauhalla ja
laski sen juoksemaan takaisin järveen. Vene kallistui vähän ja sekös
lystiä oli. Hän kiikutti sitä puolelle ja toiselle. Vene kallisteli
kovasti, ja sepä vasta oli kaikista hauskinta! Olisippas äiti ollut
näkemässä, miten taitava hän oli!

Hetken päästä juolahti Tuttemujlle mieleen, pysyisikö hänen pieni,
sininen lakkinsa vedenpinnalla. -- Pysyi se, ja se kellui aivan kuin
melakin. -- Voisikohan sillä vettä ammentaa? Näkyi se vettäkin pitävän!
Mutta tokkohan kengät pysyisivät veden päällä! Tuokiossa riisui Tuttemuj
molemmat kenkänsä ja laski ne veteen. Aivan oikein, nekin pysyivät! Ja
nyt hänellä paitsi palkovenettä oli kolme venettä vesillä. Olihan siinä
kokonainen laivasto! Mikellä oli vain yksi höyrylaiva, jonka nimi oli
Wellamo.

Lakki ja kengät kyllä pitivät urhoollisesti puoliaan, mutta eivät
suvainneetkaan seurata palkovenettä. Omia teitään nekin menivät kuin
melakin. Pieni käsi tavoitti niitä, mutta se oli liian lyhyt.

Tuttemuj istui nyt sukkasillaan. Voisihan hän yhtähyvin olla paljain
jaloinkin. Hän vetäisi sukat jalasta ja koetti ammentaa niihin vettä.
Mutta se ei maksanut vaivaa, kun vesi juoksi niistä läpi, eivätkä ne
edes pysyneet veden päällä. Tuttemuj viskasi ne pois. Toinen putosi
järveen ja upposi.

Tuuli puhalsi Espanjaan päin, eikä aikaakaan, niin palkovene ajelehti
Espanjalaiseen satamaan. Ja Tuttemuj päätti siellä nousta maihin. Mutta
mitähän tuolla lepikossa liikkui? Mahtoiko se olla Ahti? Mutta eihän
Ahti asunut Espanjassa, hänhän asui järvessä. Lähellä rantaa oli litteä
kivi, sille kapusi Tuttemuj, samassa sattui hän jalallaan potkaisemaan
palkoveneen ulos järvelle. Hyvästi vain; sekin meni menojaan niinkuin
airo, lakki ja kengät.

Tuttemuj seisoi kivellä ja arveli, miten maihin pääsisi. Siinä oli vielä
vettä välillä. -- Mitäpä siitä, minä uin, ajatteli Tuttemuj, hän oli jo
unohtanut ettei osannutkaan uida. Samassa tuli jotakin näkyviin
lepikosta. Lehmähän se olikin! Sen perässä tuli toinen ja kolmas lehmä,
ja vihdoin tuli härkäkin. Niiden teki mieli veteen seisomaan, lepikossa
kun oli niin paljon sääskiä. Kenties niitä janottikin. Äkkiä ne
huomasivat kivellä pienen miehen.

-- Ammuu, huusivat ne. Luulivatko ne Tuttemujta koiraksi? Melkein se
siltä näytti. Koirat kun aina haukkuvat lehmiä ja näykkivät niitä
jaloista, niin lehmät ovat koirille vihaisia.

Mutta eipä Tuttemuj hätäillyt. Mistähän asetta saisi? Kivellä oli aallon
tuoma kuiva kaisla. Hän otti kaislan aseeksi. Ase oli urhon vertainen.

-- Ammuu, sanoivat lehmät, ja härkä mylvi. Sitten kaikki lähtivät
kahlaamaan matalaa rantaa. Aikovatkohan ne syödä minut? arveli Tuttemuj
itsekseen ja ojensi uhkaavasti kaislansa vihollista kohti. Jos ne
lähelle tulevat, niin minä lyön niitä!

Saatuaan voileipänsä muisti Mikke palkoveneen, jonka hän oli luvannut
aina sitoa laituriin kiinni. Juosten riensi hän rantaan. Palkovenettä ei
näkynyt. Ja missä oli Tuttemuj? Mikke hyppäsi soutuveneeseen ja lähti
löytöretkelle. Karkulaista ei näkynyt. Mutta mitähän tuolla veden päällä
kellui? Kenkä! Kenenkähän se oli? Sehän oli Tuttemujn. Vähän matkan
päässä ui pieni, sininen lakki juuri uppoamaisillaan. Mikelle nousi
sydän kurkkuun; hän souti Espanjaan ja löysi kaislikosta melattoman
palkoveneen. Sen nähtyään olisi äiti varmaan pyörtynyt. Mutta Mikke
souti eteenpäin ja keksi vihdoin urhean sotasankarin, joka seisoi
kivellä paljain jaloin, lakittomin päin ja vihollisten saartamana.

Vapaaehtoisesti karkulainen kömpi veneeseen. Vapaus on ihanaa, mutta
pelastuksellakin on puolensa. Kenties Tuttemujn urhokkaisuus sentään
lopulla olisi pettänyt, mutta nyt hän oli niin vallan varma
rohkeudestaan. -- Olisivatpa vain tulleet, minä olisin lyönyt niitä niin
että! sanoi hän ylpeästi heilutellen kauheaa kaislaa.

-- Missä mela on? kysyi Mikke.

-- Melako?

-- Niin; entä kengät ja sukat?

Tuttemuj joutui hämilleen ja vaikeni.

-- Mokomaa pikku retusta! arveli Mikke.

-- Mutta eivätpä ne uskaltaneet syödä minua, sanoi Tuttemuj.

-- Ammuu, sanoivat lehmät.



[Kuva]



POVARI-MUORI.


Josko tiedän mä lain,
Mitä tuleva lie?
Senkö tietäisin vain --
Tiedän enempi mie.
Voin mä povata näin
Aina edeltäpäin,
Kuinka asiat käy,
Joit' ei koskahan näy.

Kas, se on aina näin:
Jos te uskotte vain,
Käy kyllä sinne päin,
Mi on ennustamain.
Mutta uskoa vaan
Jos on vajavaltaan,
Niin se turhahan käy,
Eikä jälkeä näy.

Neitisein, antakaa
Käsi pieni mun luo,
Että saan tarkastaa...
Oi, kuin hieno on tuo!
Siell' on viivoja ... aa!
Tästä selkoa saa!
Nuori yl'oppilas
Teidän on kuningas.

Tääll' on kadetti, kas,
Kovin rakastunut...
Kapteen' myös urhokas,
Olat on kullatut!
Vielä, yks' yrittää:
Vanha kenraal' on tää!
Pian täys tusina...
Sääli kadettia!

Vielä kortitko nyt? --
Tahi kentiesi saa
Kupin kahvia nyt?
Se on virvoittavaa.
Silloin haihtuvi pois
Surut, jos niitä ois.
Eläköön! Asentoon!
Tuossa kadetti on!



VOILEIPIEN VÄLILLÄ.


Äiti puhdisti vadelmia suuren ruokapöydän ääressä. Vikke istui avojaloin
pienellä rahilla ja söi voileipää. Hänen märät saappaansa seisoivat
surullisina, uunin vieressä ja odottivat päiväpaistetta.

-- Kun minä tulen isoksi ja äiti tulee pieneksi, niin ajan minä aina
äidin kanssa vaunuilla, etteivät äidin jalat kastu. Äidin ei tarvitse
yhtään peljätä, minä ohjaan hevosta itse.

-- Kiitoksia paljo!

-- Minä rakennan äidille kultaisen linnan, jossa on neljä ikkunaa, ja
äiti saa olla minun pikku lapseni. Minä tulen ja pesen äidin, niin että
äiti on oikein puhdas, eikä äidin pidä juonitella, sillä katsos äiti, se
on äidin omaksi hyväksi.

-- Mutta, Vikke, minähän olen jo kerran ollut pieni ja missäs sinä
silloin olit? Et sinä kammannut tukkaani, et sinä kuljettanut minua
vaunuissa, etkä sinä rakentanut minulle kultalinnaa. Kuinka sinä jätit
tämän kaiken tekemättä?

-- En minä sitä muista, äiti.

[Kuva: Voileipien välillä.]

-- Ei, minä en nähnyt silloin poikaistani. Hän oli varmaankin metsässä
marjoja poimimassa. Ja kun minä olin ulkona sateessa, kuten sinäkin
tavallisesti olet, kuului vesilätäköissä läiskettä ja loisketta. Vikke,
Vikke, kuinka sinä annoit minun jalkojeni tulla niin märiksi?

-- No, mutta äiti, miksi sinä et etsinyt minua? Olinko minä silloin iso?

-- En minä tiedä, olitko sinä iso vai pieni, minähän en nähnyt sinua. En
minä tiennyt, oliko koko maailmassa Vikkeä. Mutta minä olin pieni ja
minulla oli äiti, niinkuin sinullakin nyt on, ja hän kampasi ja pesi
minua kuin posliininukkea.

-- Niin, ja kun sinä tulit isoksi, tuli sinun äitisi pieneksi ja sinä
kannoit hänet pesu-ammeeseen. Rakensitko sinä hänelle linnan?

-- Mitä minä olisin rakentanut, minähän olin tyttö! Kun minä tulin
isoksi, tuli minun äitini niin pieneksi, etten häntä enää nähnyt. Näin
tyhjän sohvan, jossa hän tavallisesti istui, kun hän piti minua
sylissään. Näin hänen kauniin sinisen hameensa, joka riippui
vaatekammiossa, ja hänen virsikirjansa, joka hänellä oli muassaan
kirkossa käydessä ja johon hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla
kirjoitettu. Minä en tuntenut enää hänen käsivarsiaan kaulani ympärillä,
en hänen suudelmiaan otsallani enkä hänen hyviä, lämpimiä silmiään,
jotka katselivat minuun. Minä en kuullut hänen enää lukevan kanssani
iltarukousta: Jumala, lasten ystävä...

-- Juoksiko hän pois sinun luotasi?

-- Hän nukahti eräänä päivänä, ja silloin oli hän poissa. Ei kukaan ole
pitänyt minusta niin, kuin hän minusta piti.

-- Kyllä, minä, äiti.

-- Luuletko sinä? Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, unohdat
sinä minut niinkuin sadun, jonka kuulit eilen.

-- Oi, en! Minä muistan Robinpojan ja Sampo Lappelillin, joka ratsasti
sudella.

-- Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, saat sinä toisen äidin,
Vikke. Silloin on sinulla suuri äitisi, isänmaa. Puolusta häntä ja
rakenna hänelle kultainen linna!

Vikke näytti hetkisen hyvin miettivältä. Hänen ajatuksensa kulkivat
kaaressa ympäri, niinkuin jänikset metsässä ja saapuivat aina samaan
paikkaan, mistä olivat lähteneet.

-- Kun minä tulen isoksi, -- sanoi hän, -- rakennan minä laivan ja
purjehdin Afrikkaan ja lyön kuoliaaksi kaikki tiikerit ja käärmeet,
mutta jalopeurain annan minä elää, sillä niiden tulee olla minun
metsäkoiriani. Norsut saavat olla hevosiani, ja minä rakennan niille
tallin, joka on niin suuri kuin kirkko. Minä ratsastan niillä, niin että
ne polkevat metsän lakoon kuin heinän. Onko äiti ratsastanut norsulla?

-- Ei. Mutta miksipä ei siivo Harmo enää kelpaa sinulle ratsuhevoseksi?

-- Katsos äiti, Odinin hevosella, Sleipnerillä, oli kahdeksan jalkaa, ja
Harmolla on vaan neljä.

-- Norsuilla on myöskin ainoastaan neljä jalkaa ja Vikke-poloisella on
vaan kaksi.

Vikke aprikoi hiukan.

-- Kun minä tulen isoksi, äiti, lyön minä kuolijaaksi kaikki ryövärit ja
kaikki sudet ja kaikki turkkilaiset.

-- No, no, ei sinun pidä olla niin ankara! Sinun pitäisi lähettää
turkkilaiset kouluun, että heistä tulisi kristityitä.

-- Koska minä pääsen kouluun, äiti?

-- Sitte, kun osaat kaikki kirjaimet.

-- Minä osaan jo A, B, D. Minä osaan laskea neljääntoista. Yksi, kaksi,
kolme, viisi, kuusi, kolmetoista, neljätoista.

-- Niin, kyllä kuulen. Ja kun sinusta tulee koulupoika, miksi sinä sitte
aijot ruveta? Tuleeko sinusta prinssi, pappi, porvari, talonpoika,
kerjäläinen, tataarilainen vaiko...

-- Hyvä äiti, saanko vielä voileivän?

-- Mene ruokakaapille ja laita itsellesi! Miksi sinä aijot ruveta, kun
tulet isän pituiseksi?

-- Minä rupean kuninkaaksi ... mutta täällä on niin vähän voita.

-- Ole tyytyväinen vähään! Täytyy aina »pitää suu säkkiä myöten». Miksi
sinä tahdot ruveta kuninkaaksi.

-- Siksi, että silloin minä saan tehdä mitä tahdon.

-- Vai niin. Kerronko sinulle yhden sadun?

-- Kerro, äiti. Pitkä. satu.

-- No, pitkä se ei ole tällä kertaa. Poikia ja tyttöjä oli kokoontunut
niitylle juhannusiltana. Ja silloin he päättivät valita itselleen
kuninkaan, että he saisivat tehdä kaikkea, mitä he tahtoivat.

-- Ja niin he valitsivat leijonan kuninkaakseen.

-- Muutamat tahtoivat leijonaa ja muutamat kotkaa, mutta toiset
pelkäsivät, että leijona ja kotka söisi heidät. Muutamat ajattelivat
joulu-ukkoa, mutta kuinka joulu-ukko sopisi kuninkaaksi juhannusiltana?
Ja sattui, että heillä kaikilla oli kova nälkä ja silloin he valitsivat
yksimielisesti voileivän kuninkaakseen.

Vikke näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta hänellä oli suu täynnä
voileipää, eikä hän voinut vastata.

-- Niin, voileipä huudettiin kuninkaaksi, ja sitä kannettiin
riemukulussa niityn ympäri. Ja sitte se syötiin. Sitä he juuri olivat
tahtoneet, sillä hehän olivat halunneet tehdä kaikkea mitä tahtoivat.

-- Äiti kertoisi pitkän sadun, -- pyysi Vikke kiihkeästi, sillä hän oli
hiukan pettynyt voileipäkuninkaan suhteen.

-- Minä tunsin kolme nuorta mäntyä vuorella, missä kuu nousee ja tuulet
ohitse rientävät, mennessään rotkoon nukkumaan. Mäntyjen nimet olivat:
Kultalatva, Hopealatva ja Villalatva. Tähdet olivat antaneet niille
nimet, ja pilvien-kuningatar oli ollut niillä kummina. Kaikki kolme
elivät iloisina ja reippaina toivoen, että heistä vielä maailmassa
jotain tulisi. Ja kun he seisoivat korkealla ja joka aamu joivat
pilvien-kuningattaren maitoa, kasvoivat he nopeasti auringon paisteessa
ja katselivat alas laaksoon, jossa kasvoi pienempää väkeä.

-- Äläpäs huoli, miten hienoja nuo ovat olevinaan, -- sanoi katajapensas
harakanvarpaille. Ja sitte hän ojensi itseänsä tullakseen myöskin
puuksi, mutta se ei onnistunut, hän oli sattunut tarttumaan neuloistaan
kiinni sammaleen.

Eräänä iltana, kun pohjoistuuli ajoi pilvien-kuningattaren vaunua vuoren
ylitse, tapahtui, että hevoset sotkeutuivat valjaistaan kiinni noiden
kolmen männyn tuuheisiin latvoihin, niin että vaunut ja kuningatar
jäivät riippumaan puiden oksille. Selvää on, että vuorella syntyi elämä!
Tuuli ulvoi, pilvi itki ja katajapensas sanoi harakanvarpaille: -- Tässä
nyt näkee, mitkä seuraukset siitä on, kun nuoriso tähän aikaan pitää
niin pitkät hiukset. Kiiruhda, naapuri, juokse räätälille ja lainaa
häneltä sakset, niin leikkaan minä mäntypoikaisten latvat!

-- Pois tieltä, matelijat, kyllä minä itseni autan! -- kiljui
pohjantuuli. Ja sitte hän tukisti noita kolmea mäntyä niin lujasti, että
hän sai hevosensa vapaaksi ja vaununsa jälleen kuntoon. Mutta
Kultalatva, Hopealatva ja Villalatva seisoivat siinä häveten ja
hämillään, aivan kuin vasta kerityt koulupojat. Nyt ei mikään maisteri
saanut kiinni heidän hiuksistaan.

-- Rohkeutta, pojat, -- huusi pilvien-kuningatar, kun pohjoistuuli ajoi
pois hänen kanssansa. -- Jos teitä on minun tähteni tukistettu, niin
tahdon minä myöskin palkita teitä. Kukin teistä saapi itse valita, miksi
hän tahtoo ruveta tässä maailmassa.

Olipa se oikea kuninkaan sana! Nuo kolme mäntyä joivat yhä edelleen
pilven maitoa ja imivät vuoren rautaa. Pian olivat niiden latvat jälleen
kasvaneet entistä tuuheammiksi, ja niin tuli niistä korkeita honkia,
joihin kotkat rakensivat pesiään ja joihin ukkonen mielellään laukaisi
kanuunansa. Mutta tähdet olivat kuulleet pilvien-kuningattaren lupauksen
ja olivat uteliaita tietämään, miksi nuo kolme mäntyä tahtoivat tulla,
kasvettuaan noin korkeiksi.

-- Rakas, --- sanoivat tähdet länsituulelle, joka räpytteli siipiään
vuorella, -- kysy sinä heiltä, miksi he aikovat!

Länsituuli puisteli veitikkamaisesti mäntyjen latvoja ja lauloi:

      Hulevi, hulee,
      Länsi laulelee:
      Mikä Kultalatvasta tulee?

-- Minä tahdon tulla korkeimmaksi, sillä pilvien-kuningatar on minun
kummini, -- vastasi Kultalatva.

-- Vai niin, -- sanoi länsituuli. -- No:

      Hulevi, hulee,
      Länsi laulelee:
      Mikä Hopealatvasta tulee?

-- Minä tahdon tulla suurimmaksi, sillä minä olen kasvanut vuoresta, --
vastasi Hopealatva.

-- Vai niin, -- sanoi länsituuli. -- No:

      Hulevi, hulee,
      Länsi laulelee:
      Mikä Villalatvasta tulee?

-- Minä tahdon tulla ahkerimmaksi, sillä Jumala on luonut minut sitä
varten, että jollain tavoin tekisin hyötyä maailmassa, -- vastasi
Villalatva.

-- Vai niin, hulevi! -- Ja yhdellä hyppäyksellä oli länsituuli
lähimmässä tähdessä kertomassa mäntyjen vastauksen. Katajapensas pisti
harakanvarvasta kylkeen ja sanoi: -- Kuuletkos, naapuri, mitä männyt
sanovat? Joka elää, se näkee.

Tässä vaikeni äiti, aivan kuin satu olisi ollut jo lopussa.

-- Mikä niistä tuli? -- kysyi Vikke uteliaasti.

-- Senjälkeen matkustin minä ulkomaalle, -- sanoi äiti, -- ja olin monta
vuotta poissa. Kun tulin takaisin, tahdoin tervehtiä vanhoja ystäviäni
mäntyjä, mutta löysin vuorella ainoastaan niiden kannot. Aurinko loisti
entiseen tapaansa ylhäisille kuten alhaisillekin, tuulet hyppivät
harakkaa kallioilla, pilvet purjehtivat äänettöminä iltataivaalla.

-- Mitähän lienee tullutkaan Kultalatvasta, Hopealatvasta ja
Villalatvasta? -- sanoin itsekseni.

-- Sen sanon sinulle, -- vastasi hieno terävä ääni vuorenrinteeltä, ja
minä tunsin katajapensaan. -- Kultalatvasta, joka tahtoi tulla
korkeimmaksi, tuli torninhuippu, ja sen päässä oli ruosteinen
tuuliviiri, joka alituisesti riiteli tuulien kanssa. Eräänä kauniina
päivänä, kun viiri oli hyvin suututtanut pohjoistuulen, tapahtui, että
tuuli puhalsi koko tornin kumoon. Hopealatva oli tahtonut tulla
suurimmaksi, mutta se ei siltä näyttänyt, sillä hän hakattiin pieniksi
paloiksi ja sorvattiin keilikuninkaaksi. Mutta hän oli kuitenkin kolme
korttelia korkea, ja toiset kahdeksan keiliä olivat ainoastaan kaksi
korttelia. Ja kun keilipallo tuli vierien rataa pitkin ja kaatoi kaikki
nuo kahdeksan, mutta kaarrettu kuningas seisoi suorana, huusi keilipoika
niin kovaa kuin voi, saadakseen jonkun lantin:

-- Hurraa, hurraa, eläköön suuri kuninkaamme!

-- Ja Villalatva? Mikä siitä tuli?

-- Villalatva ei ollut korkein, mutta se oli tervein, -- kertoi
katajapensas. -- Se aijottiin ensin sahata honkalaudoiksi, mutta sitte
tarvittiin oikein paksu ja luja ratastukki suureen, kosken rannalla
olevaan myllyyn, ja silloin ei löytynyt koko metsästä parempaa kuin
Villalatva. Hän se on, jonka ympäri nyt suuri myllynratas pyörii. Hän se
myllynrattaan kantaa, hän juuri. Monena vuonna on hän jo jauhattanut, ja
vielä silloin, kun ei kukaan enää muista Kultalatvaa ja Hopealatvaa,
tulee Villalatva jauhamaan ihmisten viljan.

Vikke istui hiljaa ja näytti jälleen hyvin miettiväiseltä.

-- Nyt on se satu lopussa, -- sanoi äiti. -- Mitä sinä ajattelet?

-- Minä ajattelen: jos minä rupeaisin mylläriksi, -- vastasi Vikke. --
Äiti saisi asua minun kanssani myllykamarissa.

-- Mutta sinähän aijoit rakentaa minulle kultalinnan?

-- Niin, katsos äiti ... mutta eikös myllyä voisi kullata?



[Kuva]



PILVIJÄTTILÄINEN.

(Satu kauniista ilmasta.)


Oli kerran seppä, joka osasi takoa kaunista ilmaa. Hänet tahtoisimme me
saada pajaamme, hän tulisi saamaan hyvän palkan. Mutta alkakaamme
alusta!

Rikki on Viikin kuninkaantalon nuorin mies. Rikki on hänen nimensä, sen
käsittää jokainen, vaikka Agathe-täti, joka on niin kursaileva, nimittää
häntä Richardiksi, silloin kun heillä on vieraita. Miksikä hyvän miehen
kunnollinen nimi turmellaan?

[Kuva: Pilvijättiläinen.]

Hän on seitsemän vuoden vanha, ehkä hiukan kahdeksannella, tuima ja
vireä. Kolme kertaa vuodessa leikataan hänen ruskeat kiharansa; neljä
kertaa vuodessa paikataan kantapäät hänen läntistyneissä saappaissaan,
oikeissa saappaissa, ei lastenkengissä! -- Hän on käynyt pienten lasten
koulussa tyttöjen kanssa, mutta niitä hän nyt halveksii ja lukee kotona
erään maisterin edessä. Onko hän ahkera? Niin, sitä en todellakaan
tiedä, kysy maisterilta! Kun hänet viimeiseksi näin, elokuulla, oli
lupa-aika. Hän asui silloin jonkinlaisessa kanankopissa ullakolla
maisterin ullakkokamarin vieressä ja hänellä oli järvelle päin oma
kyynäränkorkuinen ikkunansa, jonka voi avata. Älä suinkaan sano
_kanankopissa_, niin että Rikki sen kuulee! Hän on sisustanut
kesälinnansa oman aistinsa mukaan; siellä on oikea sänky, kanto pöytänä,
pieni rahi tuolina, venhe nimeltä Aramintha, joka on kaksikymmentä
centimetriä pitkä, ja yksi kuusenkarahka, joka on olevinaan metsä. Hän
kerää kasveja, postimerkkejä ja kirjavia kiviä. Olkoon siinä kylliksi
sanottu; nyt sinä tunnet hänet.

Kukaan ei tiedä, onko kuninkaantalossa koskaan asunut kuningasta, mutta
siellä asuu eräs mies, joka ei Rikin silmissä ole kuningasta huonompi,
ja se on rokonrikkoma seppä nimeltä Jukka. Hän on pieni kooltaan ja
senvuoksi sanotaan häntä Pikku-Jukaksi. Pieni, mutta hartiakas ja
hirmuisen väkevä. Näkisitpäs hänen iskevän vasarallaan, niin että
palavat rautasirpaleet lentävät pajan ympäri kuin tulilinnut.
Pikku-Jukka, hän vasta onkin oiva seppä, hän takoo kaikkea, mitä hän
tahtoo, hevosenkengistä ja kolmentuumannauloista aina, -- niin mitäs
sanoisinkaan? aina kauniiseen ilmaan asti. Niin ainakin luuli Rikki. Hän
on Pikku-Jukan paras ystävä ja suurin ihailija. Pikku-Jukka voipi
ahjonsa ja palkimensa ääressä kertoa merkillisimpiä satuja
jättiläisistä, kääpiöistä ja pienistä keijukaisista, jotka eivät ole
juuri tavallista tulitikkua pitempiä.

Eräänä iltana tuli Rikki pajaan ja sanoi: -- Huomenna me purjehdimme
Kaunissaareen, jos on kaunis ilma. Oletko sinä nähnyt Araminthan? Se on
nyt uudelleen köysitty ja siinä on uudet purjeet; se on toista kuin
palkovenheet! Huomenna otan Araminthan mukaan ja se saa purjehtia kilpaa
isän purjeveneen Varman kanssa.

-- Niin, jos tulee kaunis ilma, -- arveli Pikku-Jukka.

-- Mitä, etteikö tulisi kaunis ilma! Onhan nyt ollut kaunista ilmaa
kolme viikkoa!

-- Mutta nyt laskeutuu aurinko pilviin ja kartanokoira Musti syö ruohoa.

-- Nyt täytyy tulla kaunis ilma, sillä maisteri on sanonut, että
lukeminen alkaa jälleen ylihuomenna. Etkö sinä voi takoa kaunista ilmaa,
sinä, joka osaat kaikkea, Jukka?

-- Hm, niin, minä voin kyllä polttaa sateen, -- tuumasi seppä.

-- Kuinka se käy päinsä?

-- Minä annan sataa kuivan nahkan päälle ja heitän nahkan tuleen.

-- Auttaako se?

-- Ei se aina auta. On olemassa ainoastaan yksi, joka voi tehdä kauniin
ilman, ja se on Suuri-Jukka tuolla pilvissä.

-- Suuri-Jukka? Kuka hän on?

-- Hän on mestariseppä, hän. Hän on Herramme isäntärenki ja hänen
pajansa on pilvissä. Hän on ukkosen iskijä. Rikki menee nyt kiltisti
nukkumaan. Jos tulee kaunis ilma, niin tulee kaunis ilma, ja jos tulee
ruma ilma, niin en minä voi takoa kilpaa Suuren Jukan kanssa.

Rikki meni, repäisi kourallisen ruohoja tien vierestä ja ojensi ne
Mustille koirankoppiin. Musti näytti hämmästyneeltä, mutta otti yhden
heinänkorren suuhunsa ja rupesi pureskelemaan. Tämä huolestutti Rikkiä.
-- Rikki pani maata, nukkui levottomasti, uneksi Suuresta Jukasta ja
heräsi aamun sarastaessa, ennen auringon nousua. Kummallista läiskettä
kuului ikkunan takaa. Mitähän se mahtoi olla? Yhdellä hyppäyksellä oli
Rikki ikkunan luona, jonka hän avasi. Oi, voi! Ulkona oli rankkasade!
Oikea kauhea sade, aivan kuin korvosta olisi kaatanut. Kaunissaari!
Kaunissaari! Ja Aramintha!...

Jos Rikki olisi ollut kahdenkymmenen vuotias, olisi hän kenties lyönyt
nyrkkinsä pöytään; aika-ihmisethän joskus käyttävät tätä viatointa
huvia, kuin ei mikään muu auta. Mutta Rikki oli vasta seitsemän vuotias
ja alkoi itkeä. Närkästys suolasi surun.

-- Odotappas, -- sanoi hän sateelle, -- nyt minä poltan sinut.

Pöydällä oli irtirevitty kirjoitusvihkon lehti. Rikki otti lehden ja
piti sitä vähän ikkunan ulkopuolella. Seitsemän vesipisaraa putosi
lehdelle. Rikki otti tulitikun ja sytytti lehden. Se tupsahti tuleen, ja
pian oli paperista jälellä ainoastaan muutamia tuhkanharmaita höntyjä
pölkyn päällä, joka oli huoneessa pöytänä.

Mutta samassa hetkessä liikkui muutamia pieniä olentoja pölkyn päässä.
Oli vielä puolipimeä ja Rikin täytyi sytyttää uusi tulitikku nähdäkseen,
mitä ne olivat. Ihme ja kumma! Siinähän oli seitsemän pientä tulitikun
pituista tyttöä, jotka sanoivat Rikille heikolla solskevesiäänellä: --
Mitä käsket, herra?

-- Vai niin, -- sanoi Rikki, joka halveksi kaikkia tyttöjä. -- Mitäs
pikku matelijoita te olette ja mihin minun tulee teitä käskeä?

-- Me olemme sadepisaroita, -- sanoivat pikku tyttöset. -- Se, joka
meidät muuttaa höyryksi, on meidän herramme, jota meidän tulee totella.

Sadepisaroita! Vettä! Rikki oli nähnyt höyrykoneita. Nyt ymmärsi hän,
miksi vesihöyryjen täytyi totella koneenkäyttäjän käskyjä. -- No, --
sanoi hän hetkisen mietittyään, -- koska olen teidän herranne, niin
viekää minut Suur-Jukan pajaan! Meidän tulee matkustaa tänään
Kaunissaarelle, ja minä tahdon tilata meille kauniin ilman.

Pian näki Rikki noiden seitsemän pienen tytön jälleen haihtuvan
höyryksi, nostavan hänet kevyeen sumuunsa ja kantavan kauas myrskyiseen
avaruuteen. Hih -- hei! Niinkuin vinha tuuli kiitivät he kattojen ja
puunlatvojen yli! Lyhyemmässä ajassa, kuin leppäkerttu tarvitsee
siipiensä levittämiseen ja tiehensä lentämiseen, oli Rikki jo
mustimmassa sadepilvessä. Täällä seisoi tuo torninkorkuinen,
harmaapartainen Suuri-Jukka täydessä työssä pajassaan. Aamurusko hehkui
ahjossa, palkeet puhalsivat myrskyä, moukari takoi ukkosen jyrinää,
pilvet räiskyivät salamoita, pilvenhetaleet lensivät liehuen ilman läpi
ja putosivat sateena maan pinnalle.

-- Mitäs asiaa pojalla on minun pajaani? -- kysyi seppä tuimasti.

-- Rakas Suuri-Jukka, -- pyysi Rikki, -- meidän täytyy aivan
välttämättömästi purjehtia tänään Kaunissaareen, ja minä tulen pyytämään
sinulta, että takoisit meille kauniin ilman.

-- Välitänkö minä teidän pienistä huvimatkoistanne? -- ärjäsi
torninkorkuinen jättiläinen. -- Pellot kärsivät kuivuutta, lähteet
ehtyvät, karja menehtyy janoon ja minä olen saanut käskyn takoa sadetta.
Pois tieltä, pikku naskali, jollet tahdo joutua moukarini alle!

-- Vai niin, -- sanoi Rikki. -- Nyt olen pyytänyt sinua siivosti, ja
sinä vastaat minulle ylpeästi. Etkös tiedä, Suuri-Jukka, että minä osaan
polttaa sadetta ja että minä olen sinun herrasi?

Jättiläinen katsoi töykeästi Rikkiin ja Rikki katsoi töykeästi
jättiläiseen. Silloin vetäytyivät Suuri-Jukan harmaapartaiset huulet
leveään hymyyn, ja hän alkoi puhua lempeämmällä äänellä: -- Ei, kuules
vaan pikku naskalia! Sinulla on rohkeutta, pikku kääpiö! Eikös ilma
sinun mielestäsi nyt ole kaunis? Voiko janoinen maa pyytää parempaa
ilmaa?

-- Miten lienee, -- arveli Rikki harmistuneena, -- mutta meistä, joiden
täytyy purjehtia Kaunissaarelle, on tämä ilma oikein ilkeätä.

-- Vai niin, -- nauroi jättiläinen, -- se ei mukamas kelpaa pikku
herroille. Silloin täytyy minun antaa heille oikea rankkasade. Rupeanko
takomaan pilven, josta sataa kananmunan kokoisia rakeita, tahi annanko
palkeen puhaltaa sellaisen myrskyn, joka kaataa kumoon kokonaiset metsät
ja lakaisee tieltään suuret kaupungit merenvirran mukana.

-- Ei, -- vastusti Rikki itsepäisesti, -- sinun tulee takoa auringon
paistetta ja kesäilmaa, sinun tulee puhaltaa sopiva tuulahdus Araminthan
uusiin purjeisiin. Älä ole niin ylpeä, Suuri-Jukka! Katsos, minulla on
tulitikkuni muassa; varo itseäsi, jos minä sytytän pilvesi tuleen! Eilen
kertoi isä, että Amerikassa osataan tehdä sadetta. Mutta mikä konsti on
tehdä sadetta? Paljo suurempi konsti on voida tehdä kaunista ilmaa.

Olisitpas nyt nähnyt ankaran pilvenjättiläisen! Rikin rohkeus huvitti
häntä tavattomasti. Hän tarttui partaansa ja purskahti niin kovaan
nauruun, että pilvi halkesi, palkeet repesivät, alasin muuttui vedeksi
ja ahjon hehkuva aamurusko vuoti niinkuin laava koko taivaankannelle.

-- Onko moista poikaista ennen kuultu? Hän tahtoo muuttaa minut,
Suuri-Jukan, höyryksi, aivan kuin teekeittiön! Urhokas sittiäinen, minä
pidän sinusta! Koska nyt olen täyttänyt isäntäni käskyn ja kastellut
maan, niin saat sinä nyt vuorostasi leikki-ilmasi. Katso ympärillesi,
niin saat nähdä!

Ja nyt alkoivat pilvenjättiläisen uudet komentosanat jylistä avaruudessa
niille miljoonille ja jälleen miljoonille vesipisaroille, jotka äsken
olivat räiskyneet hänen vasaransa alta. -- Lakaiskaa pois tuo punainen
laava, joka on vuotanut ahjostani taivaankannelle.

-- Ei, anna kauniin aamuruskon palaa! -- pyysi Rikki.

-- Suu kiinni, pikku kääpiö, älä ole tyhmä! Iltarusko selvä ilma,
aamurusko pilvipäivä. No ... nyt on laava poissa. Tehkää nyt aamutaivas
harmaaksi kuin tuhka!

-- Mitä sinä sanot, Suuri-Jukka? Rupeatko jälleen takomaan sadetta?

-- Jollet ole vaiti, pikku kääpiö, niin saapi koko Kaunissaari kylpeä
sateessa. Etkös käsitä, että pilvisen aamun perästä tulee kirkas päivä.
Noin ... nyt on kaikki tuhkaa. Rakentakaa nyt sateenkaari!

Monet miljoonat sadepisarat marssivat pitkässä, kaarevassa juhlakulussa
ylös läntiselle taivaankannelle. Tuskin olivat ne tulleet paikoilleen,
ennenkuin yhtä monta miljoonaa idästä nousevan auringon sädettä riensi
esiin polkupyörillä ratsastaen yhdestä tuon suuren tuhkakattilan
kolosta.

-- Seis! -- komensi pilven jättiläinen. -- Vasempaan päin! Herrat
Auringonsäde pyytävät neitejä Vesipisara pyörretanssiin minun
sillallani! Mars!

Ja nyt alkoi tanssi loistavalla sillalla! Herrat Auringonsäde pyörivät
niin iloisesti Vesipisara-neitien kanssa, että pikku neitien
hameenhelmat vivahtelivat kaikille väreille, ja heidän pulleat poskensa
tulivat tanssista ruusunpunaisiksi. Silloin hymyilivät herrat
Auringonsäde, suloisemmin kuin kukaan muu voi hymyillä, naisten
hämmästykselle, kumarsivat kohteliaasti, nousivat polkupyörilleen ja
ratsastivat takaisin tuhkaan kattilassa olevan aukon kautta. Neidit
Vesipisara menivät kotiinsa suorimaan hiuksiaan ja sitomaan
kengännauhojaan pyörryttävän tanssin jälkeen. Mutta missä oli nyt
taivaan loistava silta? Niin, missä on nyt kaunehin, mikä silmäämme elon
aamuna ihastutti?

-- Nyt tulee sade! -- huokasi Rikki, kun kaikki oli harmaata hänen
ympärillään.

-- Mene kotiin ja pane maata! -- murisi Suuri-Jukka.

Rikki ei itse tietänyt kuinka hän oli tullut kotiin. Mutta luultavasti
oli nuo seitsemän pientä Vesipisara-neitiä kantanut hänet nöyrästi
takaisin, kuten olivat vieneetkin, sillä kun hän heräsi sängyssään,
paistoi aurinko häntä suoraan silmiin. Samassa kuului maisterin ääni
ovella: -- Ylös, laiskuri! Varma on valmiina lähtemään Kaunissaareen!

Kaunissaareen? Yhdellä hyppäyksellä oli Rikki jaloillaan ja neljä
minuuttia myöhemmin riensi hän rantaan Aramintha käsivarrellaan.
Pikku-Jukka seisoi pajan ovella: -- Yöllä oli aika sade, -- sanoi hän,
-- mutta nyt on Suuri-Jukka takonut meille kauniin ilman.

-- Niin, senvuoksi, että minä peloitin häntä tulitikuillani, -- selitti
Rikki.

-- Se on luultavaa, -- tuumi Pikku-Jukka. -- Kukas ei Rikkiä pelkäisi?

-- En minä tiedä, pelkäsikö hän minua, -- vastasi Rikki vähän hämillään,
-- mutta kyllä se siltä näytti. Tiedätkös, Jukka, nyt minä olen oppinut
tekemään ukkosen ilmaa ja komentamaan sateenkaarta. Kun ensi kerran
sataa, tahdon minä koettaa.

-- Tokkohan? Ehkä me jätämme tuon taivaallisen Isämme tehtäväksi, joka
komentaa Suuri-Jukkaa ja meitä kaikkia. Minä luulen, että Hän ymmärtää
asian paremmin kuin me.

-- Rikki! -- kuului maisterin ääni venheestä.

Ja Rikki purjehti venheellä Kaunissaareen, ja Aramintha purjehti kilpaa
Varman kanssa. Ja Suuri-Jukka nauroi Rikille pilvessä taivaanreunalla,
ja herrat Auringonsäde olivat syöneet neidit Vesipisara, niin että
ainoastaan muutamat harvat heistä ehtivät piiloutua kanervien punaisiin
kukkasiin metsämättäällä.



[Kuva: Florio kertoo Lapinmaan peikoista.]



FLORION JA UNDA MARINAN SATUJA.


10. Unda Marina kertoo Imatrasta.

Ootko nähnyt, kuin aurinko purppurassaan
Vaipuu Saimaan aaltoihin uinailemaan,
Ja kuinka aamutar nukkuvan herättää,
Kullalle kuusien latvat ne kimmeltää?

Uskoa voitko, kuin järvi uinailustaan
Nousee nopsasti villinä raivoamaan,
Kuohuvaks' koskeksi muuttuu, vaahtoisaksi?
Mieleeni painunut on se ainiaksi.

Uin Nevanjokea illalla myöhäiseen
Nähden linnat ja lyhdytkin loistoineen.
Siell' oli juhla nyt linnassa keisarin,
Mutta mä Laatokan aalloille kiiruhdin.

Vaahtona nousin mä portista Vuoksen tuon,
Lohena hyppelin läpi koskien vuon,
Silloin ihmeeks' kuulin kaukana kohinaa,
Imatran mahtavan pyörtehen pauhinaa.

Siskoni Vellamon neidot, nuo pienoiset,
Saimaan aalloissa aikansa leikkinehet,
Vastaani vimmoin rientävät, kiiruhtaen,
Vaipuvat verta vuotaen mun povellen.

-- Siskoni, oi, on poskenne kalpeat nyt!
Ken on rauhanne teiltä jo hävittänyt?
-- Oomme tullehet valtahan viettelijän,
Vaipunehet niin hirvittävän syvähän.

Uimme riemuisna rannalla kukkasien,
Saapuvi vuorenhaltija imarrellen:
-- Tullos, kaunihin lapseni, kanssani pois,
Kultavaununi aalloilla sinulle ois!

-- Oi, me emme muuta voinehet ymmärtää,
Ol' ajo vaunujen meistä viehättävää!
Näin vei hän meidät vierelle jyrkäntehen
Ja kiskaisi kanssaan aaltojen pyörteesen.

Nyt kuljettiin ain' yhäti alemmas päin;
Kuin leikkien kävi tuo matka ensin näin.
Mutt' äkkiä jouduimme aimo ahdinkoon
Ja vaivuimme vaahtopäisehen onkaloon.

Kuinka kaduimme taas, kuinka surimme me!
Mutta särkynehet oli aaltosemme.
Kun me taivasta kohti nyt katseltihin,
Kuoli pyyntömme kolkkoihin kallioihin.

Oi, sä onnekas ystävä, lahdelmallais,
Joka kostutat kukkia rantamallais,
Meitä muistaos joskus, me kadonnehet,
Me Saimaan muinoiset aaltosehet.

Tää on aaltojen satu. Sen kuulin mä näin,
Ja niin sanoin mä heille: -- Oi kotia päin!
Onhan Luojamme armias auttamaan,
Minä vien teidät merehen suojaisaan.

Yhä kuohu käy kuilussa Imatran tuon,
Yhä kansa se katsovi voimaa vuon.
Mutt' ei kenkähän tiedä, ett' kauneus sen
Onpi kyynelet aallokon murtunehen.


11. Florio kertoo Lapinmaan peikoista.

Ootko kuullut sä peikoista Lapinmaan,
Kuin ne tarttuvat kovasti kulkijaan,
Kuin ne järvillä, tuulissa temmeltävät,
Sua, silmäsi lumoten, viettelevät?

Otin sauvan ja läksin mä astelemaan
Läpi Suomen ja kauemmas pohjolaan;
Mua karhuni metsissä tervehtivät.
Tulin Lappiin, miss' tiet kaikki päättyivät.

-- Missä peikot? Heit' verojen maksuun ei näy,
Kesäyönä nyt näytän kuin sellaisten käy.
-- Rakas herra, nyt tunturin kätköss' ne on;
Tule jouluna verojen ottohon!

Mutt' en lunta ja yötä mä voi odottaa...
Haen Inarin noidan, mi voi avustaa,
Ja kun kiivaasti loitsuja lausuvi hän,
Aukko aukeevi tunturin seinähän.

Siellä paasilla kömpivän peikkojen nään,
Näen mörköjä, pöpöjä yhtenään,
Ne on niitä, mi lapsia peljättävät,
Ja aikaisten toimia häiritsevät.

Otin luudan ja sillä mä puhdasta tein,
Koko kuopan sisällön merehen vein,
Kuten huonehet pestähän suovalla vaan,
Niin tyhjensin komeron kauttaaltaan.

Kuin ne kulkivat purren ja irvistäen,
Kuin ne riippuivat reunoissa louhikkojen.
Taasen uimalla rantojen saapuivat luo,
Minä heitin ne sinne, miss' kovin ol' vuo.

Siellä rannalla näre ol' rungoton vaan,
Sinisilmänen keiju sill' ol' takanaan.
-- Oi, prinssi, -- nyt lausuvi keijunen tuo
-- Ootko tykeillä saapunut hyttyisten luo?

Käyt turhaan sä peikkoja lakaisemaan,
Ne on siellä niin kauan kuin uskotte vaan.
Anna peikkojen rauhassa temmeltää;
Poista pimeys, peikotkin häviää.

-- Oi, kiitosta! hyvä sun neuvosi on!
Linnan Lappihin nostan, mi auringon on.
-- Oi, prinssi, sä kouluja rakenna vaan,
Joihin valo pääsevi virtanaan!

Ja niin rakensin koulun mä pohjolahan,
Luojan totuutta valaisten valvomahan.
Nytpä lapset ne iloiten työssänsä käy,
Eikä unissa heillä nyt mörköjä näy.

Mutta peikoista tarina kertonut on:
Näkin-kengillä uivat ne louhikkohon.
Ja mahtava tietäjämies Inarin
Paleltui mennä jouluna kinoksihin.



[Kuva]



HÄRMÄJÄTTILÄINEN.

(Satu Jotunheimistä).


Kaukana pohjolassa oli maa, jonka nimi oli Jotunheim, ja siellä asui
jättiläisiä, joita sanottiin härmäjättiläisiksi. Thor[1] oli sodassa
härmäjättiläisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi vasarallaan, mutta yksi
jättiläinen jäi eloon. Hän oli piiloutunut erään jäävuoren luo lähellä
Nordkapia, ja siellä asui hän vielä mennä vuonna. Kukaan ei tiennyt,
miten vanha hän oli, kenties noin kolme tahi neljä tuhatta vuotta, sillä
hänen nimeänsä ei ollut missään kirkonkirjoissa. Mutta pitkä hän oli,
pitkä ja tyhmä, kilometrin pitkä ja kuusi kilometriä tyhmä, niin sanoi
kansa. No, kenties se oli panettelua, parasta on uskoa vaan puolet.

[1] Ruotsalaisilla oli muinoin monta jumalaa. Korkein heidän jumalistaan
oli Odin; Thor oli ukkosen jumala, ja kaikki jumalat asuivat valoisassa
Valhallassa. Mutta Jotunheim oli pimeyden, noitien ja jättiläisten maa
kaukana pohjolassa.

Härmäjättiläinen pysyi jotakuinkin koossa, vaikka hän oli niin vanha.
Hän oli jähmettynyt jääksi ja kesti kyllä pakkaista, mutta suojasäällä
pelkäsi hän sulavansa. Suurimman osan aikaansa nukkui hän jäävuoressa,
mutta joka sadasvuosi hän heräsi ja katseli ympärilleen maailmassa. Tämä
virkisti häntä, niin että hän kyllä luuli voivansa vielä elää tuhannen
vuotta.

Härmäjättiläisillä oli palveluksessaan pieniä viekkaita kääpiöitä, joita
nimitettiin mustakeijukaisiksi. Ne voivat nähdä vuoren läpi ja tiesivät
kaikki, mutta eivät voineet tehdä auringonpaistetta. Ennen niitä oli
niin lukuisasti, että kun huusi metsään, tuli heti vastaus. Mutta nyt
olivat myöskin mustakeijukaiset hävinneet härmäjättiläisten kanssa, niin
että jäljellä oli vaan yksi härmäjättiläinen ja yksi mustakeijukainen.
Ja Nordkapin luona asuva jättiläinen oli pannut keijukaisensa vahtimaan
jäävuoren kupeeseen siksi aikaa, kun hän nukkuisi.

Tänä vuonna heräsi jättiläinen vähä ennen joulua, potkaisi reiän
jäävuoreen ja oikaisi jäykkiä sääriään. -- Kuinka pitkältä on aika
kulunut? -- kysyi hän vakoilijaltaan keijukaiselta, joka seisoi vuoren
reunassa vartioimassa.

-- Sata vuotta lähemmäksi maailman loppua, -- vastasi vakoilija.

-- Vai niin, vai niin, -- sanoi jättiläinen. -- Onko tänne näiden sadan
vuoden aikana ilmestynyt joku, joka on viisaampi ja voimakkaampi minua?

-- Mistä se tulisi? Suuri jättiläinen, sinä olet voimakkain ja viisain
mies koko maailmassa!

-- Mutta minä rupean tulemaan vanhaksi.

-- Se ei tee mitään, kun voi nukkua niinkuin sinä. Nukkuessaan tulee
ihminen voimakkaaksi ja viisaaksi, eikä kukaan nuku niin hyvin kuin
sinä.

-- Niinpä luulisin. Mutta miten voipi Thor tähän aikaan?

-- Thor on mennyt Valhallaan Odinin luo vieraaksi. Hän ajaa enää hyvin
harvoin vaunuillaan pilvissä.

-- Ei suinkaan tänään ole ukkois-ilma?

-- Eihän toki! Eihän ukkonen käy talvella!

-- Nyt menemme kävelemään Jotunheimiin. Kiipeä selkääni! Ihmiset
tyhmenevät tyhmenemistään. Tahdonpa nähdä, miten tyhmiksi ne ovat
tulleet sadan vuoden kuluessa.

Mustakeijukainen kiipesi härmäjättiläisen niskaan ja istui siellä kuin
kärpänen. Mustakeijukainen ei ollut pitempi kuin pieni poikanen, joka on
saanut ensimäiset housunsa.

Härmäjättiläinen oikaisi itseänsä niin, että hänen jyreät jalkansa
rauskuivat, veti seitsenpeninkulmaiset saappaat ylleen ja oli jo parilla
askeleella Lapinmaassa Rastekaintunturilla. -- No, se on hauskaa,
etteivät tunturit ole sulaneet auringon paisteessa. Mutta mitä mustia
viivoja minä näen tuolla lumessa?

-- Ne ovat rautateitä, suuri jättiläinen. Tuo läntinen menee Lofoteniin
ja itäinen on ehtinyt Ouluun.

-- Rautateitä? Onko se jäätynyttä rautaa?

-- Ei, tyhmät ihmiset ovat keksineet monta konstia näinä viimeisinä
satana vuotena. Nyt ajavat ne rautateillänsä kuusi peninkulmaa tunnissa.

-- Kuusi peninkulmaa! Sepä nyt olisi jotakin! -- huudahti jättiläinen
halveksien, astui seitsenpeninkulmaisen askeleen ja tuli Tromsöhön
Norjassa. Siellä takertui hän sähkölankaan ja oli vähällä katkaista
murean jalkansa.

-- Kas, miten tyhmiä ansoja ne ovat asettaneet naaleille! -- murisi hän.

-- Niin, eikös se ole typerää? -- sanoi mustakeijukainen. -- Ja sitte ne
puhelevat toistensa kanssa noita lankoja pitkin.

[Kuva: Härmäjättiläinen.]

Härmäjättiläinen suuttui Norjaan, kääntyi takaisin ja oli, muutamia
askeleita astuttuaan, Lapinmaassa Inarijärven rannalla. Täällä kohosi
erään uudisasukkaan tuvasta savu, niinkuin punainen pilari, hallaiseen
talvi-ilmaan. Savun mukana tuli sieltä suloinen, tuoksu, joka miellytti
jättiläistä.

-- Mitäs pieni väki siellä keittää?

-- Ne keittävät kahvia.

-- Kahvia! Onko se jonkinlaista puuroa?

-- Suuri jättiläinen, kahvi on eräänlaista ruskeata lientä, joka tekee
ihmiset iloisiksi.

-- Maistakaamme tuota ruskeata soppaa! -- sanoi jättiläinen ja otti
askeleen eteenpäin, mutta unohti, että hän samassa olikin seitsemän
peninkulman päässä kahvipannusta. -- Onhan joskus epämukavaa käydä
seitsenpeninkulmaisissa saappaissa. -- Kas vaan sitä tupaa, joka juoksi
pois luotani! sanoi jättiläinen suuttuneena.

Silloin näki hän maassa pienen mustan esineen lumessa. Hän otti sen
ylös, katseli sitä joka sivulta, pisti sen suuhunsa ja alkoi pureskella
sitä. -- Se oli sitkeä poronliha palanen, -- sanoi hän, -- se on
varmaankin kauan saanut kuivaa auringossa.

-- Luultavasti, -- vastasi mustakeijukainen. -- Muutoin nimittävät
ihmiset tuota kumikalossiksi. Sen on joku matkustavainen hukannut
lumeen.

-- Mitä ne tekevät kumikalosseilla?

-- Ne pitävät niitä jalassaan kosteilla teillä, etteivät jalat tulisi
märiksi.

-- Kosteilla teillä! Jalat märiksi! Mitä velttioita ne ovat, jotka
nykyään asuvat Jotunheimissa? Minä tahdon opettaa heitä solskuttelemaan!
--

Ja silloin härmäjättiläinen sylkäsi pois kalossin, otti suunsa täyteen
talvi-ilmaa ja puhalsi sen ulos sieramistaan. Heti nousi kauhea
lumimyrsky, joka vähässä ajassa peitti seudun miehenkorkuisilla
lumikinoksilla. -- Missä on kahvipata? -- kysyi jättiläinen.

-- Mustakeijukainen viittasi pohjoiseen, jättiläinen oli tuntevinaan
ilmassa kahvin hajua, astui nopeasti muutamia askeleita, mutta eksyi
lumipyryssä ja joutui suoraan Pohjan lahteen. Meri oli jäässä, mutta
mikäpä jää olisi sellaista raskasta otusta, kun härmäjättiläistä,
kannattanut! Jättiläinen pudota puksahti mereen ja nyt olisi hän kyllä
tarvinnut kumikalossit!

-- Kas tuota solskevettä, joka rupeaa kohoamaan saapasteni varsien
ylitse, -- huudahti jättiläinen, seisoen keskellä merta. Mutta pahinta
oli se, että jalat rupesivat sulamaan seitsenpeninkulmaisissa
saappaissa. Tässä ei ollut muuta neuvoa, kuin kömpiä kuivalle maalle
takaisin. Krits, krats kiipesi hän jälleen merestä.

Nyt seisoi hän eräässä kylässä Suomenmaassa. Siellä oli suojasää,
aurinko paistoi ja lapset laskivat mäkeä, rinnettä alas, pellon luona
olevalle riihelle.

-- Ovatko ne sammakoita? -- kysyi jättiläinen.

-- Suuri jättiläinen, paetkaamme, täällä on vaarallista viipyä! --
varoitti mustakeijukainen. -- Nuo tuolla, metsän rinteellä eivät ole
sammakoita, ne ovat ihmislapsia.

-- Vai niin, vai niin, -- sanoi jättiläinen, -- minä olen nukkunut niin
kauan, että olen unohtanut, miltä lapset näyttävät. Olisipa hauska
nähdä, miten tyhmiä nuo elukat ovat. -- Samalla ojensi hän pitkän
käsivartensa, sai yhden lapsen tukasta kiinni ja nosti sen varovasti
luoksensa. Nähtyään jättiläisen juoksivat toiset lapset huutaen pois.

Uteliaana tarkasteli jättiläinen saalistaan. Se oli pieni kymmenvuotias
pojannallikka, nimeltään Matti Nopsa ja tavoiltaan nimen mukainen.
Pojalla oli sydän kurkussa, mutta hän nieli itkun ja katseli jykeätä
jättiläistä navakasti silmiin.

-- Vai niin, -- sanoi jättiläinen, -- oletko sinä yksi niistä, jotka
ajavat kuusi peninkulmaa tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketun
ansoilla? Voi sellaista pientä kääpiöraukkaa! Pidätkö itseäsi viisaana,
mitä? Tiedätkös kuka minä olen? Minä olen maailman viisain mies.

-- Se tulee sinun näyttää toteen, ennenkuin voin sinua uskoa, -- vastasi
Matti Nopsa. Jättiläisen ylpeileminen harmitti häntä.

-- Näyttää toteen? Mitä se on?

-- Sinä saat antaa minulle kolme arvoitusta arvattavaksi, ja minä annan
sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvoitukseni...

-- Niin minä syön sinut, -- keskeytti jättiläinen.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Matti, -- ja jos minä arvaan sinun
arvoituksesi, niin syön minä sinut.

Jättiläisestä oli tämä tavattoman huvittavaa, hän piti tuosta pienestä
aimo kerskailijasta ja asetti hänet seisomaan päällensä lumeen. Mutta
Matti oli heti jälleen jaloillaan ja komensi: aloita!

-- Ei, suuri jättiläinen, -- kuiskasi mustakeijukainen, -- älä anna
narrata itseäsi! Sinä olet tosin viisain mies maailmassa, mutta
viisaimmankin voivat nuo tyhmät ihmislapset joskus pettää.

-- Pidä suusi kiinni! -- sanoi jättiläinen suuttuneena. -- Sinä saat
vielä nähdä, että minä syön tuon nulikan! Minulla on nyt oikein oiva
ruokahalu. Vai niin, kolme arvoitusta! No, mitä sinä olet ja minä en
ole?

-- Kymmenen vuotta vanha, -- vastasi Matti Nopsa.

-- No, se on kyllä totta. Mutta mitä se on, jota minä olen ja sinä et
ole?

Matilla oli hyvä halu sanoa: tyhmä. Mutta hän oli kyllin viisas
vastatakseen: tuhat vuotta vanha.

-- Niin, niin! Se on myöskin totta. Mutta kuuleppas nyt, -- sanoi
jättiläinen voitostaan varmana: -- Mutta mitä se on, jota en minä ole ja
jota et sinäkään ole?

-- Krokotiili, -- vastasi Matti.

-- Krokotiili ... mitä se on?

-- No, sopuli, jos sen paremmin ymmärrät.

-- Sopuli? No, se on kyllä myöskin totta, -- arveli jättiläinen
huolestuneena.

-- Nyt on sinun vuorosi kysyä.

-- Kuka se on, joka syntyi silloin, kun maailma luotiin, ei kuole
ennenkun maailma loppuu, eikä kuitenkaan ole vielä viiden viikon vanha?

-- Oh, sitä ei kukaan tiedä, et sinäkään, -- vastasi jättiläinen
hämillään.

-- Tiedänpä; se on kuu. No, kuka se on, joka aina nauraa?

Jättiläinen arveli, että se on varmaankin hän itse.

-- Ei, se on seinänrako. Arvaa nyt mitä tämä on:

      Lensi lintu siivetöin,
      Istui puussa jalatoin,
      Ampui neiti huuletoin,
      Paistoi ilman pannua,
      Söi ilman suoloja!

Jättiläisen korvat tulivat niin kuumiksi, että ne alkoivat sulaa.

-- Syö poika suuhusi! Syö poika suuhusi! -- kuiskasi mustakeijukainen.
Mutta jättiläinen tahtoi pitää sanansa ja mietti perinpohjin. Miten
lintu voi olla siivetöin ja neiti huuletoin, se oli suorastaan
käsittämätöintä.

-- Kuule nyt, Matti, -- sanoi hän, -- kumpi meistä oikeastaan on tyhmä,
sinä taikka minä?

-- Sitä minä en tiedä, -- vastasi Matti varovasti. -- Mutta lintu
siivetöin on lumi ja neiti huuletoin on aurinko.

-- Vai niin, vai niin, -- sanoi jättiläinen, -- silloin et sinä
taidakaan olla tyhmä. Mutta mitä se merkitsee voimaan verrattuna?
Tiedätkös, sanotaan, että minä olen maailman voimakkain mies.

-- Se sinun tulee myöskin näyttää toteen, ennenkuin uskon sen, -- sanoi
Matti. -- Koeta muuttaa tätä vuorta kolme tuhatta peninkulmaa ja vie se
entiselle paikalleen jälleen huomiseksi!

Jättiläinen katseli vuorta, mutta hänen mielestään oli se melkein liian
raskas. -- Turhaa lorua! -- sanoi hän. -- Tuota kalliomöhkälettä ei voi
kukaan nostaa.

-- Kyllä minä voin, -- vastasi Matti, --- sen olen oppinut koulussa. Nyt
istahdan vuorelle ja istun tässä aamuun asti. Vuori kääntyy maanpallon
mukana ympäri kulkien siten kolmetuhatta peninkulmaa
kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja huomenna tähän aikaan olemme
vuori ja minä jälleen täällä.

-- Suuri jättiläinen, hän pettää sinua! -- kuiskasi mustakeijukainen.

-- Ei, kuules nyt, Matti, -- väitti jättiläinen, -- nuo ovat vaan
oppineitten konsteja. Anna minun osoittaa voimaani sellaisella tavalla,
jonka kaikki käsittävät.

-- Saat osoittaa, -- sanoi Matti. -- Tässä on meidän riihemme. Mene ja
pistä pääsi suoraan seinän läpi!

Tähän suostui jättiläinen mielellään. Kerta toisensa perästä paiskasi
hän jäisen päänsä seinään, niin että jääsirpaleet päästä lentelivät,
mutta seinän läpi ei se vaan mennyt. Läähättäen selitti hän, ettei sitä
voi tehdä kukaan.

-- Minä voin sen kyllä tehdä, -- sanoi Matti. Sitte juoksi hän riiheen,
pisti päänsä ulos riihenluukusta ja huusi: -- Hyvää päivää, suuri
jättiläinen! Nyt minä syön sinut!

Tämä oli jättiläisestä niin selittämättömän huvittavaa, että hän rupesi
nauramaan. Siitä oli ainakin pari tuhatta vuotta, kun hän viimeiseksi
oli nauranut, ja se oli tapahtunut silloin, kun Thor vaunuineen ajoi
kuperinkeikkaa pilvissä. Niin hillitsemättömästi rupesi hän nyt
nauramaan, että hän aivan unohti vanhan, hauraan ja heikon jääruumiinsa.
Korvat olivat sulaneet, pää oli hankautunut riihen seiniä vastaan,
jäinen sydän oli sulanut ja jalat muuttuneet meressä vedeksi. Nauru ja
auringon paiste tekivät hänestä tykkänään lopun. Prrr, katrakull,
pimpass! Koko jääolento meni murskaksi ja jäljelle jäi vaan suuri kasa
vettä ja hyhmää. Siinä oli nyt jättiläisen jäähyväiset tälle maailmalle.
Mustakeijukainen peljästyi niin, että hän livisti tiehensä minkä voi,
juoksi metsään, tarttui jäniksenlankaan ja lopetti mustan elämänsä
valkoisessa lumessa.

Matti Nopsa oli ylpeä voitostaan, mutta hänen kävi sääliksi, että niin
voimakas jättiläinen oli yhtäkkiä muuttunut vesilätäköksi. Kylän lapset
kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina tuolle korkealle kinokselle,
johon jättiläinen oli uupunut, ja mietiskelivät, olikohan hän syönyt
montakin lasta. Mutta eräs pieni tyttö hiihti suksillansa kinokselle ja
sanoi: -- Ei, jättiläinen oli hyvä, jättiläinen ei ole syönyt lapsia.
Kirjoittakaamme hänelle hautakirjoitus. -- Ja sitte hän kirjoitti suksen
sauvalla lumeen:

»Tässä lepää viimeinen härmäjättiläinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta
hän ei tehnyt mitään pahaa maailmassa. On hyvä olla viisas, mutta
parempi on olla tyhmä ja hyvä, kuin viisas ja paha».

Ja sitte itki pieni tyttö auringonpaisteessa härmäjättiläisen haudalla.
Ja härmäjättiläisen hautakirjoitus oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu
lumeen.



[Kuva]



LEIKKAA KAURAA.


Leikkaa, leikkaa kauraa,
Kenpä sitoo lyhteen?
Senpä tekee armahani,
Koska me pääsemme yhteen.
Meninpä ulos aamulla,
Kaste oli ruohossa --
Mutt' armas oli poi'essa,
Sain yksin kotiin tulla.

Leikkaa, leikkaa kauraa,
Kenpä puipi lyhteen?
Kenpä jyväni myllyyn vie?
Ken saapi kanssani yhteen.
Meninpä ulos päivällä,
Kävin linnun pesällä --
Lintu ei laulanut lemmestä,
Sain yksin kotiin tulla.

Leikkaa, leikkaa kauraa,
Kelle puuron annan?
Sille, ken saapi lusikkani
Ja jonka sormusta kannan.
Meninpä ulos illalla
Kuutamolla kauniilla;
Ja kukin otti omansa,
Mutt' tonttu jäikin ilman.



[Kuva: Punaset kengät.]



PUNAISET KENGÄT.


Oletkos kuullut puhuttavan Löfin Riikasta, joka tahtoi mennä taivaaseen
punaiset kengät jalassa? -- Mitä ihmettä? Mennä taivaaseen? -- Odota
hiukan! Löf oli uutisasukas, joka raivasi metsää ja oli rakentanut
itselleen mökin sen suuren joen rannalle, joka laskee Oulunjärveen.
Lehtinen oli hänen oikea suomalainen nimensä, mutta kaupungissa oli joku
kääntänyt hänen nimensä Löfiksi, se oli muka hienompaa. Kunnollinen
työmies hän oli, ja hänen vaimonsa oli yhtä ahkera. Talvella hoiti vaimo
kahta lehmää ja kahta lammasta, mutta kesällä auttoi hän miestään tervan
poltossa, ja elukat saivat parhaastaan tulla omin neuvoin toimeen,
paitsi silloin, kun satuttiin saamaan kylästä joku paimenpoika
ruokapalkalla.

Heidän ainoa rikkautensa oli tyttö, jonka nimi oli Erika ja jota
kutsuttiin Riikaksi. He olisivat kyllä toivoneet itselleen poikaa, joka
kerran olisi auttanut isää tervahaudalla, mutta Riikka oli jo
seitsemännellä, eikä hänellä vielä ollut veljeä.

Kirkolle ei ollut pitkältä, mutta kylään oli pitkä matka, ja Riikalla ei
ollut ketään, jonka kanssa olisi leikkinyt, kun vanhemmat olivat
metsässä. Mutta Riikka ei ollut neuvotoin. Hän teki itselleen lehmiä
männynkävyistä, pani niille tikuista neljä jalkaa, kaksi sarvea ja
hännän. Ne asuivat hänen navetassaan tuvanportaan alla, mutta Riikalla
itsellään oli oma tupa ja talo erään suuren kiven takana veräjän luona.
Joka aamu vei hän lehmät laitumelle ja joka ilta kotiin lypsettäväksi.
Särkyneen lautasen palaset olivat olevinaan viilipyttyjä. Yhtä hauska se
oli. Lehmät olivat siivoja lehmiä, jotka eivät koskaan juosseet hänen
luotaan metsään, eikä mitkään karhut niitä ahdistelleet. Männynkävythän
osasivat puskea.

Riikalle juohtui mieleen, että lehmien seurassa tulisi olla lampaita.
Hän löysi metsästä leppien siemennuppuja ja teki niille jalat. Ne olivat
pikku lampaita; niitä ei hän voinut lypsää, sillä lampaita ei lypsetä.
Mutta leppien siemennuput eivät olleet yhtä kuuliaisia kuin männynkävyt;
ne pyörivät pois tuulen mukana, linnut nokkivat niitä ja saivat tikkuja
kurkkuunsa.

-- Minä tarvitsen paimenpojan, -- ajatteli Riikka. -- Enhän minä voi
olla koko päivää metsässä lampaita paimentamassa. Minunhan täytyy
puhdistaa tupani ja lakaista lattiani. Jospa minä saisin veljen
paimenpojaksi! Rakas Herra Jumala, anna minulle pieni veli!

Riikka oli joka sunnuntai kuullut isän ja äidin lukevan Jumalan sanaa.
Hän tiesi, että Jumala on hyvä, että Hän mielellään antaa, jos Häneltä
pyytää jotain hyvää, ja että Hän asuu taivaassa. Ja tapahtui, että
Jumala, joka aina kuulee lasten rukoukset, nytkin kuuli pikku Riikan
rukouksen ja antoi hänelle veljen paimenpojaksi tahi johonkin muuhun
toimeen maailmassa.

Kun Riikka palasi tupaan, näki hän suureksi ilokseen pienen veljen
samassa kätkyessä, jossa hän itse oli muutamia vuosia ennen nukkunut. --
Äiti, äiti, -- huusi hän, -- Jumala on antanut minulle paimenpojan! Anna
hänen heti tulla minun kanssani lammasten luo metsään!

-- Odota vähän! -- sanoi äiti.

Isä sanoi: -- Odota, kunnes pikku veljesi on oppinut kävelemään!

Pojalle annettiin nimeksi Maunu, ja Riikka odotti koko kesän, syksyn,
talven ja kevään, mutta vielä seuraavan kesän alussa osasi Maunu
ainoastaan ryömiä niinkuin koiranpenikka, sillä jalat eivät häntä
kannattaneet. Riikan lehmät ja lampaat olivat talven ajan asuneet takan
alla padan kanssa, mutta nyt täytyi niiden päästä laitumelle, ja heti
kun lampaat tulivat ulos, vei tuuli ne mukanaan. Riikan kärsivällisyys
loppui. -- Rakas Herra Jumala, -- pyysi hän, -- opeta Maunu käymään,
että saisin hänestä paimenpojan!

Riikka toivoi, että Maunu hänen tupaan tullessaan juoksisi häntä
vastaan. Mutta ei, Maunu ryömi entiseen tapaansa, eikä Riikka voinut
käsittää, miksi Jumala ei auttanut. -- Kenties ei Hän ole kuullut minua!
Kenties täytyy minun mennä Hänen luokseen taivaaseen, että Hän oikein
kuulisi pyyntöni!

Eräänä lauantai-iltana hämärän ajalla saapui taloon kuljeskeleva suutari
raskas pussi seljässä. Isä oli ulkona ja Riikka oli lehmiensä luona;
äiti kehräsi tuvassa ja suutari latoi pöydälle joukon kenkiä, joita
hänellä oli sekä suurille että pienille. Äiti osti isälle parin pieksuja
ja itselleen puukengät. Lapset eivät nyt mitään kenkiä tarvinneet;
Riikka kulki avojaloin, ja Maunu sai odottaa, kunnes hän oppi
kävelemään.

Mutta suutari oli itsepäinen. Hänellä oli pienet pieksut juuri Riikkaa
varten ja kun ei äiti tahtonut niitä ostaa, veti hän pussistaan esiin
parin punaisia sahviaanikenkiä, jotka olivat jollekin herraslapselle
tilatut.

-- Menkää matkaanne! Tuollaista turhamielisyyttä! Mitä minä tuollaisilla
koruilla tekisin? -- vastasi äiti.

-- Ostakaa nyt sentään, -- pyysi suutari liikuttavasti; -- saatte ne
puolella hinnalla. Minä tein ne herrastalon pienelle neidille, mutta ne
eivät sopineet hänelle, ja niin sain minä, köyhä mies, pitää ne ja
menettää kaiken sen, mitä ne olivat minulle maksaneet.

Liekö sitte syynä ollut äidin hyvä sydän, vaiko se, että kengät sai
puolella, pääasia on, että äiti lopuksi osti nuo punaiset kengät. Ne
piti säilytettämän lukitussa arkussa. Riikka ei saisi niitä nähdä,
ennenkuin hän tuli ymmärtäväisemmäksi. Kengät olivat tehdyt yhdentoista
vuoden vanhalle tytölle. Ja kun arkku oli ullakolla, mutta äidin täytyi
mennä lehmiä lypsämään, niin asetti hän kengät toistaiseksi
nurkkakaappiin.

Keväällä oli taloon tullut sokea ruotimummo, jonka piti olla talossa
kolme kuukautta. Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun isä ja äiti menivät
kirkkoon, lupasi ruotimummo heidän poissa ollessaan hoitaa taloa ja
lapsia. Riikka tuuditti pikku veljeä ja mietiskeli, milloinkahan Jumala
antaisi sille niin lujat jalat, että se kykenisi hänelle paimenpojaksi.

-- Onko taivaaseen pitkä matka? -- kysyi hän ruotimummolta, joka istui
ja luki ulkoa vanhoja virsiä, joita hän ei enää voinut lukea kirjasta.

-- Muutamilla on pitkä matka ja muutamilla lyhyt, -- vastasi mummo, --
mutta hyvillä lapsilla ei ole koskaan pitkältä taivaaseen. Heidän tulee
vaan muistaa, että tie on kapea ja tien molemmilla puolilla on syvät
ojat: oikealla puolen maailma ja vasemmalla puolen synti. Eikä sitä niin
tarkasti tiedä, mitä alla on. Mutta sen, joka tahtoo taivaaseen vaeltaa,
tulee kulkea varovasti ja katsoa suoraan eteensä; ei saa katsella
oikealle, ei vasemmalle, eikä tielle jalkojensa alla.

Riikan miettiessä, mitähän nämä sanat merkitsivätkään, sattui hänen
katseensa puoliavoimeen nurkkakaapin oveen, ja siellä kiilsi jotain
punaista. Äiti oli kiireissään sunnuntai-aamuna unohtanut kätkeä
punaiset kengät kirstuun.

Riikka tuli uteliaaksi, kiipesi hiljaa penkille ja veti kengät esiin.
Oi, niin kauniit kengät! Näin koreata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt.
-- Ne ovat liian pienet äidille, ne ovat varmaankin minua varten tehdyt!

Sitte koetti hän kenkiä. Niin, vähän liian isot ne olivat, mutta sitte
ne eivät purista varpaita. Oi, miten hienoa! Ja samassa juolahti hänelle
mieleen, että nythän hän voisikin mennä taivaaseen. Ei hän voinut mennä
sinne avojaloin, mutta näin hienoissa kengissä Jumala kyllä hänestä
pitäisi.

Tuossa tuokiossa oli hän ulkona, eikä köyhä, sokea ruotimummo huomannut
mitään. Mistä Riikka nyt löytäisi Jumalan? Taivas oli niin suuri ja niin
korkea... Mutta jos hän menisi vanhan, kyhmyisen männyn luo, jonne hän
näki auringon eilis-iltana laskeutuvan? Aurinkohan menee Jumalan luo
nukkumaan; siis täytyy Jumalan asua kyhmyisen männyn takana.

Riikka kiirehti askeleitaan. Hän tahtoi joutua takaisin päivälliseksi.
Joka toisella askeleella katsoi hän jalkoihinsa. Kengät olivat niin
pehmoiset; tikut ja kivet eivät ollenkaan tuntuneet. Kengät laahasivat
hiukan, koska olivat liian suuret, mutta ei se haitannut sitä, joka oli
tottunut käymään avojaloin.

Kuitenkin oli jotain hyvin kummallista noissa uusissa kengissä. Sillä
kaikkialla missä Riikka kulki, tuntui hänestä, kuin olisi joku huutanut
hänen jälkeensä. Veräjä sanoi: -- Minnekäs Riikka on matkalla niin
kauniissa kengissä? Tie sanoi: -- Varo kenkiäsi, etteivät kastu
rapakossa! Aita sanoi: -- Kiipeä minun ylitseni, jos uskallat niin
koreilla kengillä! Ja harakka ladonkatolla nauroi: -- Anna minulle
kenkäsi, Riikka, näethän, että olen avojaloin!

Tie kulki lähellä joen rantaa ja sielläkös syntyi sipinää suuressa
koskessa, kun Riikka tuli lähemmäs. Kaikki aallot, kaikki kivet ja
kaikki hyppivät kalat huusivat: -- Riikka, Riikka, Riikka, me olemme
niin köyhiä, anna meille punaiset kenkäsi!

Eikä asia muuttunut paremmaksi, kun hän tuli kyhmyisen männyn luo ja
istahti lepäämään eräälle kivelle. Siellä oli suuri muurahaispesä männyn
juurella; sata muurahaista tahtoi kiivetä hänen jaloilleen ja syödä
hänen kenkänsä. Heinäsirkka oli yhdellä hyppäyksellä hänen hameensa
liepeellä, kihnutti jalkojansa ja sanoi: -- Muurahaiset ovat niin
nälkäisiä, Riikka, anna niille punaiset kenkäsi!

-- Etkös häpeä! -- sanoi Riikka, hyppäsi seisoalleen ja puisti elukat
itsestään. Mutta nyt oli hän männyn luona, ja missäs oli taivaaseen
vievä ovi? Yhtä kaukana oli yhä männynkin takana taivaan sininen reuna.
Eikö taivaassa ollutkaan ovea? Tahi kenties ei Jumala ollut kotona?
Kenties oli hän kirkossa?... Niin, nythän oli sunnuntai! -- Miten tyhmä
olinkaan, -- ajatteli Riikka. -- Tänään on Jumala kirkossa. Minun täytyy
mennä sinne.

Oli vielä hyvä matka kirkolle, mutta Riikka astui reippaasti. Hän oli
ollut ennen siellä isän ja äidin kanssa jouluaamuna ja silloin oli
hänellä ollut sukat ja virsut, mutta nyt oli hän paljo hienompi.

Riikka tuli kirkkoon jumalanpalveluksen kestäessä. Siellä oli paljo
väkeä ja kaikki penkit olivat täynnä. Riikka tunkeutui sisälle ja istui
käytävän lattialle. Silloinhan hänen täytyi ojentaa jalkansa, niin että
kaikki saivat nähdä hänen punaiset kenkänsä. -- Mitähän ne pitävät minun
punaisista kengistäni, -- ajatteli Riikka. Pappi saarnasi ja messusi,
urut soivat, kansa lauloi virsiä, mutta Riikka ei kuullut mitään, hän
näki vaan punaiset kenkänsä ja ajatteli, mahtoiko kirkossa olla muita
yhtä koreita kuin hän.

Jumalanpalvelus loppui, kansa virtasi ulos kirkosta ja Riikka meni myös.
Kuka veti häntä hameesta kirkon portailla? Äiti se oli, hänen oma
äitinsä, ja heti jälessä tuli isä. -- Rakas lapsukaiseni, kuinka sinä
olet yksin tänne tullut?

-- Minä menin taivaaseen pyytämään Jumalalta, että hän opettaisi Maunua
kävelemään, mutta Jumala ei ollut kotona. Minä luulin hänen olevan
kirkossa.

-- No löysitkö sinä hänet kirkosta? Oletko sinä rukoillut oikein
hartaasti, niinkuin Jumalaa tulee rukoilla?

Ei, sitä ei Riikka ollut tehnyt. Hän häpesi sitä tunnustaa. Hän oli
aivan unohtanut, mitä varten hän oli tullut kirkkoon.

-- Minä ymmärrän, -- sanoi äiti, joka nyt huomasi punaiset kengät, --
sinä et tiedä parempaa. Onhan suuriakin ihmisiä, jotka eivät ajattele
muuta kuin turhamielisyyttä kirkossa. Heitä nyt pois koristuksesi, ja
kulje meidän mukanamme avojaloin kotiin!

Riikka totteli. Äiti tarkasteli kenkiä. Ne olivat lintassa, likaiset ja
repaleet. -- Miksi en lukinnut heti pahuksia arkkuuni? Nyt eivät ne
kelpaa mihinkään muuhun, kuin lapselleni turhamielisyyttä opettamaan.
Tule Riikka!

Kotimatkalla tulivat he kosken rannalle. Kivet, virta ja kalat ilkkuivat
kuten ennenkin: -- Riikka, Riikka, me olemme köyhiä, anna meille
kenkäsi!

-- Kuule, äiti, mitä ne sanovat!

-- Mitä ne sanovat?

-- Ne sanovat: me olemme niin köyhiä, anna meille kenkäsi!

-- No, eivät ne tule rikkaammiksi siitä aarteesta. Mutta saakoot
mielellään, mitä tahtovat.

Ja niin heitti äiti punaiset kengät koskeen. Riikka näki niiden
tanssivan aalloilla, kunnes virranpyörre ne nielasi. -- Voivatkohan
kalat uida niissä, -- ajatteli Riikka. Mutta hänellä oli itku kurkussa.
Ei hän koskaan maailmassa saisi enää niin kauniita kenkiä.

-- Älä itke, -- lohdutti äiti. -- Mitä' sinä luulet, että Jumala olisi
sanonut, jos sinä olisit tullut hänen luokseen punaisissa kengissä.
Jumala olisi sanonut: -- Välitänkö minä sinun punaisista kengistäsi?
Pois luotani, turhamielinen sydän! Minun luokseni tulevat ainoastaan
köyhät ja nöyrät ihmiset, ja ne tulevat kaikki avojaloin!

Riikan pyyhkiessä kyyneleitään tapahtui, kun he tulivat kotiin, että
ruotimummo tuli heitä vastaan pikku Maunun kanssa, joka nyt otti ensi
askeleitaan omin jaloin. Ja Riikka tuli niin iloiseksi, että hän aivan
unohti punaiset kenkänsä. Jumala on niin ihmeellisen hyvä, että hän
kuulee nekin rukoukset, jotka ihminen on ainoastaan ajatellut, mutta
unohtanut rukoilla.



[Kuva]



LAPSENI.


Pikku Tuttu Koivu on
Kädetön ja jalaton! --
Lattiat hän puhtahaksi
Tekee meille, mieluisaksi.
Nyt sä, pieni lapsosein,
Istu hiljaa polvellein!
Ihmiset sun unhoittavat,
Tuskin ruokaa tarjoavat.
Mitäs tänään syödä sait?
Rikkoja? No, oles vait!
Nyt saat syödä kyllikses,
Puuroni on einehes;
Siitä tulet lihavaksi,
Somaksi ja pulskeaksi.
Mutta yksi ehto mulla,
Jonka täytyy muistoos tulla,
Onpi: että piilohon
Käyt, kun vitsaa tarvis on!



OVELA TULEE OLLA.


Petter Marttinen tuli jauhojansa hakemaan myllystä. -- Niin ja niin
paljo tulee olla jauhoja, -- arveli Petter, -- sillä niin ja niin paljo
rukiita minä tänne toin.

-- Niitä tulee olla yksi kappa enempi, -- vastasi Mylly-Matti.

-- Ei, mutta, -- sanoi Petter.

-- Kyllä, mutta, --- sanoi Matti, -- sillä niin ja niin paljo sinä tänne
toit.

Matti oli itsepäinen. Ja mitäs Petter rupeaisi kinastelemaan, koska hän
sai enempi? Mutta se, joka oli suutuksissaan, oli myllärin Maija.

-- Kuuleppas nyt Matti, -- sanoi hän ukolleen, sinä olet niin typityhmä,
että sinä voit syödä lusikan puuron mukana. Miksi sinä lahjoitit
Petterille kapan jauhoja, kun ei hän niitä tahtonut ottaa?

-- Koska ne oikeuden mukaan olivat hänen, -- sanoi Matti viattomasti.

-- Hänen ja hänen? Sinun ne olivat, koska ei hän tahtonut niitä ottaa.
Tulee aina pitää puoliaan, tulee olla ovela.

Matti ihaili Maijan tavatonta ymmärrystä. Hän piti kyllä puoliaan, hän
oli ovela, hän! Mutta eräänä päivänä valitteli hän:

-- Rotat syövät meidät kokonaan.

-- Eivät ne ole minuun koskeneetkaan, -- sanoi Matti.

-- Ne syövät kaikki mitä meillä on, -- selitti Maija.

-- Yöllä ovat ne syöneet reijän Mikkolan säkkiin.

-- No, viritä hiirenloukkuja!

-- Luuletko, että ne menevät pyydyksiin? Mitä vielä, siksi ovat ne liian
viisaita. Mutta nyt olen minä ovelampi niitä. Minä viritän rotansakset
ja kylvän jauhoja niiden päälle, niin että ne näkevät vaan jauhot.

Maija viritti rotansakset myllynlattialle ja riputti jauhoja niiden
päälle. Vähän ajan perästä kuuli hän Pikku-Matin huutavan niin kovasti,
että se kuului, vaikka myllynratas kolisi.

-- Mikä poikaa vaivaa? --

Pikku-Matti oli kolmivuotias vapautta rakastava mies; hän vaelteli
ympäri ilman poliisia. Nyt oli hänen oikea jalkansa tarttunut kiinni
rotanpyydykseen.

-- Saitko sinä jotain? -- kysyi Matti suppilon kautta myllyn
ylikerrasta.

-- En muuta kuin yhden pojan, joka on tyhmän isänsä kaltainen, --
vastasi Maija, irroittaen pojan rotanpyydyksestä.

-- Nyt tulen olemaan viisaampi, -- ajatteli Maija. -- Mitä ne välittävät
pienistä loukuista? Nyt tulen virittämään kokonaisen vuoren niille. --
Sitte otti Maija vanhan hyljätyn tomuluukun, joka oli raskas kuin ovi,
asetti sopivan puikon sen alle ja puikon alle palan paistettua juustoa.
-- Haju viekoittelee ne tänne ja täällä tulee kestit. Koko rottaparvi
rupeaa jyrsimään kilpaa, ja, puksis, putoaa luukku.

Seuraavana aamuna oli Maija utelias. Oikein, luukku oli pudonnut, mutta
reuna oli ylhäällä. Vähemmän kuin kuusi ei niitä voinut olla, kenties
oli niitä koko tusina. Maija nosti riemuissaan luukkua ja löysi parhaan
kanansa, joka oli aivan litistyneenä rottien vuoren alla.

-- Saitko jotain? -- huusi Matti suppilon kautta.

-- Sain, -- vastasi Maija puoleksi itkien, -- minäkin rupean tulemaan
sinun kaltaiseksesi, isä! Kuinka minä voinkaan unhoittaa, että kanoilla
on tapa pistäytyä myllyyn, saadakseen osansa jyväsäkeistä?

Nyt loppui vähäksi aikaa sota rottia vastaan. Mutta nuo kiittämättömät
kuokkavieraat käsittivät niin vähän Maijan rauhaa rakastavaa
ajatustapaa, että ne tulivat yhä julkeammiksi. Vihdoin nakersivat ne
rikki Matin saappaat ja Maijan sukat.

-- Kas niitä, miten hyvä ruokahalu niille on tullut! -- sanoi Matti.

-- Ei, nyt ei auta mikään muu, kuin että lainaamme lukkarin kissan. Se
kuuluu olevan oikein mainion viisas rottakissa, lukkarin muorin sanojen
mukaan.

-- Niin, niin, -- sanoi Matti. -- Kunhan hän vaan ei sinua narraisi.

-- On kai minulla sentään enemmän ymmärrystä kuin kissalla ja sinulla,
-- tiuskasi Maija.

Maija sai lainaksi lukkarin kissan ja kestitsi sitä niin maidolla ja
jauhopuurolla, ettei mirri ollenkaan välittänyt rotista.

-- Vai niin, -- sanoi Maija, -- aijotko sinä olla minua ovelampi? --
Sitte antoi hän mirrin nähdä nälkää kaksi päivää sillä seurauksella,
että mirri söi häneltä parhaan kukonpojan. Jotainhan täytyy saada, kun
on pyydetty vieraaksi.

-- Saitko jotain? -- kysyi Matti.

-- Sellainen! Odotappas, nyt saat ensin nähdä nälkää ja sitte sinut
suljetaan myllyyn!

[Kuva]

Mirrin oli nälkä ja hän asettui vahtimaan, nyt vihdoinkin hoitaakseen
virkaansa. Rotan hajua oli siellä joka nurkassa. Mutta rotat olivat yhtä
oveloita kuin mirrikin, eivätkä tulleet ulos koloistaan. Mirri sai
odottaa. Mutta mirri ei ollut suotta niin mainion viisas, miksi
lukkarinmuori oli häntä kehunut. Tuolla oli tyhjä säkki myllyn
lattialla. -- Jos minä nyt menen säkkiin, -- ajatteli mirri, -- niin
tuntevat rotat ainoastaan jauhojen hajun ja luulevat, että minä olen
juossut pois.

Niin, mirri kömpi säkkiin. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä.
Sillä Matilla oli paljo tänä yönä jauhatettavaa ja hän kulki lyhty
kädessä myllyssä nähdäkseen, oliko jyviä suppilossa, etteivät kivet
kuumenisi. Silloin liikkui jokin tyhjässä säkissä. -- Vai niin, --
ajatteli Matti, -- ovatko ne nyt tuolla? Nyt ei niille enää kelpaa
saappaat ja sukat, nyt täytyy niille olla säkin parhaat jauhot. Mutta
minä ne kyllä narraan. Ovela täytyy olla.

Matti sitoi varovasti säkinnuoran kovaan solmuun, heitti säkin selkäänsä
ja meni myllynrännille. Vesi virtasi, Matti piti säkkiä niin kauan veden
alla, että rottien varmaankin nyt jo täytyi olla kuolleina. -- Miten ne
potkivat ja vinkuvat ne raukat! -- ajatteli Matti. -- Oih! Sellaista
inhoittavaa työtä. Mutta nyt minä narraan Maijaa, joka on niin
käsittämättömän ovela!

Kun kaikki säkissä oli hiljaa, meni Matti kotiini otti säkin mukaansa ja
pani sen tuolille sängyn viereen, jossa Maijan hame riippui. Aamulla
aikoi Maija ottaa hameensa, mutta löysi hämmästyksekseen märän säkin.

-- Mitä siinä on? -- sanoi hän.

-- Siinä on uusia perunoita, -- sanoi Matti. Niin viisas ei hän ollut
mielestään ollut eläessään. Uusia perunoita! Ja sitte ne olisivatkin
noita kauan turhaan pyydystettyjä rottia! Matti nauroi, niin että putosi
säkin päälle istumaan.

-- Kuules nyt, ukkoseni, -- sanoi Maija epäilevänä, -- sinä olet luotu
narrattavaksi, mutta et muita narraamaan. Avaa heti säkin nuora!

Umpisolmu leikattiin auki, ja siellä makasi lukkarin ylistetty mirri
aivan näköisenään, mutta sillä erotuksella, että hän nyt oli kuollut.
Matin tavatoin iloisuus sai ällistävän lopun.

-- Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä! -- olivat ensimäiset sanat, jotka Maija
sai kuuluviin hämmästyneiltä huuliltaan. Hän olisi voinut lisätä sanat,
joita niin usein on syytä puheeseen liittää: -- tyhmästi, mutta hyvässä
tarkoituksessa!

Kun hän jälleen oli saanut takaisin palasen entistä rohkeuttaan, lisäsi
hän: -- Nyt ei auta muu, kuin että koko mylly täytyy polttaa!

-- Tokkohan? -- sanoi Matti.

-- Täytyy, -- sanoi Maija, -- sillä ihmisen tulee olla ovela.

-- Tokkohan? -- sanoi Matti vielä kerran.



SAIRAAN LAPSEN KEHTOLAULU.


Pikku lintu pesähäs
Lennä leposalle.
Unta, pieni, silmähäs,
Rauha nukkuvalle!
Lumi tuolla lankeaa,
Äiti lullan valmistaa;
Äiti valvoo lasta,
Pois on nukkumasta.

Äidin sulo-helmahan
Nuku nurmikoille.
Myrskytuulet maailman
Eivät saavu noille.
Tuolla myrsky pauhajaa,
Lapsen posket kalventaa;
Äidin henki hellä
Ne peittää kukkasella.

Souda maille unelmain
Pikku venosessa;
Siellä riemua on vain
Rauhan kunnaksessa.
Taivas siellä sinertää,
Tähdet tulin välkkyää,
Kuuhut kultaa valaa
Yli metsän alaa.

Siellä merta unelmain
Ajatukset kulkee,
Kysymykset monet vain
Kuolo i'äks sulkee.
Ajat jälleen muinoiset
Kauan poi'es mennehet
Iloksemme palaa,
Muistoin meitä halaa.

Nyt jo tuska laukeaa,
Uni suopi hoivaa,
Pieni jalka levon saa,
Käsi pieni voimaa.
Ilolla kuin lintunen
Lennät läpi aikojen,
Merten yli maille
Toivon, armahaille.

Eikös oksaa, kuihtuvaa
Kevät herättele,
Eikös jäätä koleaa
Lämpö sulattele!
Eipä haavaa tuskaisaa,
Jot' ei Hän voi parantaa,
Hän, mi kasvun antaa,
Meistä huolen kantaa.

Nuku, silmä lemmekäs,
Helmaan äidin, hellä,
Nuku Luojan turvihin,
Heräät keväellä.
Nuku, lapsi viatoin;
Taivaan Isä verratoin
Antaa lempeyttä,
Kristus terveyttä.



MOPPE.


Tiedätkö, lapsi, mitä suojelusenkelisi sanoisi, jos hän istuisi jonakin
aamuna vuoteesi vieressä ja näkisi sinut valmiiksi puettuna menemään
päivän askareihin? Hän sanoisi:

-- Rukoile Jumalalta selviä ajatuksia, ja hanki ajatellaksesi
hyödyllisiä tietoja. Rakasta hyvää, missä ikinä sitä löydät, ja inhoa
pahaa, missä ikinä se sinua viekoitteleekin. Säilytä mielikuvituksesi
puhtaana, että Jumala joka silmänräpäys voipi katsella sitä niinkuin
kristallikirkasta lähdettä. Mutta ennen kaikkea opi kieltämään oma
tahtosi, ja taivuta se vapaaehtoiseen tottelevaisuuteen sen hyväksi,
joka on oikein, niin olet oppinut vaikeimman tehtävän maailmassa.
Tahdosta riippuu toiminta, ja toiminnasta riippuu ihmisen arvo. Mutta
oman tahdon taivuttamisessa on paljo vastusta ja usein kyyneleitäkin.
Monet kiitetyt sankarit ja kuninkaat ovat hallinneet maita ja kansoja,
mutta joutuneet perikatoon, kun eivät ole voineet hallita itseänsä.

Tahdon kertoa sinulle kolme muistoa lapsuudestani. Ne olivat
vähäpätöisiä tapauksia, mutta en unohda niitä helposti, koska olen
niistä oppinut, miten lasten tulee taivuttaa omaa tahtoansa.

Olin yksi niistä onnellisista lapsista, joilla on hyvä koti ja hyvät
vanhemmat. Isäni ja äitini näkivät: meidät mielellänsä iloisina, eivätkä
koskaan kieltäneet meiltä viatointa huvia. Meillä oli paljo vapautta,
mutta aina sillä ehdolla, että tottelisimme, ja tottelisimme
vapaatahtoisesti. Vanhempani olivat kalliisti ostetun kokemuksen kautta
oppineet tietämään, mistä arvosta itsensä kieltäminen on.

[Kuva]

Olin kuusi vuotta vanha ja sisareni neljä vuotta, kun äitimme eräänä
päivänä tuli hautajaisista ja toi sen ajan tavan mukaan tuliaisiksi
suuren rinkilän lapsille. Hän jakoi rinkilän kahteen yhtä suureen osaan,
ja me olimme rupeamaisillamme sitä maistelemaan, kun isäni yhtäkkiä
sanoi: koettakaapa säästää se huomiseksi!

Katsoimme hämmästyneinä toisihimme. Emmekös olleet saaneet rinkilää
omaksemme, että saisimme tehdä sillä mitä tahdoimme?

-- Kyllä, jatkoi isäni, rinkilä on teidän; te saatte kyllä syödä sen nyt
heti, mutta koettakaa säästää se huomiseksi!

Tarkastelin rinkilää asiaa ymmärtävän katseella. Se oli aivan tuore,
maukas ja saframinkeltainen; muutamia suuria rusinoita oli helmien
tavoin sen pullealla pinnalla. Ahneus lapsellisessa sydämessäni sanoi:
maista vaan palanen, ainoastaan palanen, voithan säästää loput
huomiseksi! Ja minä maistoin. Mutta yksi pieni pala vaati toista, ja
lopuksi oli rinkilästä ainoastaan rusinat jäljellä. Miksi niitä
säästäisi? Ne menivät samaa tietä kuin muukin. Isäni oli vaiti.

Seuraavana aamuna tuli pieni sisareni ja näytti voitonriemulla
säästämänsä rinkilän puoliskon. -- Nyt tulee se maistumaan kaksinkerroin
paremmalta kuin eilen, sanoi hän.

En tahtonut antaa hänen huomata, että häpesin. Mutkittelin oman tuntoni
kanssa, niinkuin tällaisissa tapauksissa tehdään. Olihan rinkilä minun!
Olihan minulla lupa tehdä sen kanssa mitä tahdoin.

Pari vuotta sen jälkeen, eräänä kauniina marraskuun päivänä, oli meidän
koulullamme luistinlupa. Joen pinnan ensi jää lepäsi kirkkaana kuin
peili. Koulupoikien riemun voipi kyllä ajatella. Olimme päättäneet
kokoontua, jäälle kello 10 edellä puolen päivän. Aijoimme liidellä
vapaana kuin lintuset illan pimenemiseen asti.

Olin puhdistanut luistimeni kirkkaiksi kuin auringonpaiste, kun isäni
kello 9 aamiaispöydässä sanoi, aivan kuin olisi äkkiä muistanut jotain:
etkös kertonut, että sinulla on vaikea läksy biblian historiassa
huomiseksi?

-- Kyllä, mutta sen ehdin oppia iltasella.

-- Mutta eikö olisi parempi nyt jäädä kotiin läksyä lukemaan?

Kyynelet kohosivat silmiini. -- Isähän on luvannut minut tänään
luistelemaan!

-- Tee mitä tahdot, olenhan sinut luvannut. Mutta jos menet jäälle,
kadut sitä kenties huomenna.

-- En kadu, isä!

[Kuva]

Biblian historia oli auki pöydälläni. Sisällinen ääni sanoi minulle: jos
sentään lukisit läksysi ensimäiseksi? Otin kirjan ja luin epätoivon
nopeudella. Kirjaimet tanssivat silmieni edessä luistimilla. Muistan
vielä, että läksynä oli Jakobin pojat, äidit ja jälkeentulevat. Nyt ne
osaan, sanoin hetken kuluttua, ja koetin saada itseni varmaksi siitä,
että ne osasin. Kello 11 olin jäällä. Täällä onnistuin unohtamaan kaikki
Jakobin kaksitoista poikaa Rubenista Benjamiin asti niin tykkänään, kuin
ei niitä olisi koskaan ollutkaan tässä maailmassa koulupoikien
luistinluvan tiellä.

Illalla olin liian väsynyt voidakseni lukea, en jaksanut, vaan nukuin
koko Abrahamin sukukunnasta. Ja seuraavana aamuna kävi niinkuin isäni
oli ennustanut. Tartuin kiinni läksyissäni aika lailla, ja hiukan oli
lohtunani vaan se, että koko luokkamme teki samoin, paitsi erästä
poikaa, joka ei ollut jäällä eilen, siksi että hänellä oli hammastauti.

Kotona tunnustin suoraan tappioni, mutta lisäsin, että en ollut huonompi
kuin toisetkaan. Yksi ainoa meistä kaikista osasi luetella Jakobin
pojat, ja hänellä oli ollut hammastauti eilen.

Isäni hymyili. -- Täytyykö välttämättömästi olla hampaansärkyä, että voi
tehdä velvollisuutensa vapaaehtoisesti?

Koetukset jatkuivat silloin tällöin, usein tappiolla, joskus voitolla.
Ja merkillisintä oli, että ensimäinen voitto teki seuraavat helpommiksi,
mutta lisäsi samalla sitä häpeää, jota tappio tuotti.

En ollut vielä uhrannut mitään toisten hyväksi. Eihän kirkonkukkaroon
pantu raha, eikä kerjäläiselle annettu leipä ollut minun lahjani. Minun
tuli koettaa antaa pois se, mikä minulle oli rakkainta.

Minulla oli Moppe niminen kelkka, jonka jalakset olivat raudoitetut, ja
joka senvuoksi meni mäessä kaikkien muiden ohi. Moppe oli ylpeyteni ja
kallehin aarteeni. Päivällä oli hän kilpajuoksijani, illalla kannoin
hänet makuuhuoneeseeni, ollakseni hänestä oikein varma. Olin niin
kateellinen Mopesta, ettei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saanut
siihen koskea luvattani.

Lähin naapurimme oli seppä, ja hänen poikansa Josua oli saman ikäinen
kuin minäkin. Olimme jokapäiväiset leikkitoverukset, mutta emme aina
parhaimmat ystävykset. Josualla oli myöskin kelkka, jonka nimi oli
Flinken, ja Flinken ja Moppe olivat kunnianhimoisia kilpaveljeksiä.
Flinken koetti aina rientää Mopen ohitse, mutta se ei sille tavallisesti
onnistunut. Joskus kuitenkin sattui, että Flinken riensi Mopen edelle,
kun minä ohjasin taitamattomasti, -- ja tämä suututti minua.
Ystävyyteemme tuli solmu ja kumpikin kehui kelkkaansa parhaimmaksi.

Päätimmepä siis eräänä päivänä panna toimeen ratkaisevan kilpailun
voitosta ja otimme mukaamme kaksi muuta poikaa todistajaksi ja
asianratkaisijaksi. Menimme jyrkimmälle läheisyydessä olevalle
vuorenrinteelle, jonka nimi oli Taivaanharju, ja josta jyrkkä ja
kiertelevä laaksotie johti korkeudesta joen jäälle. Se, joka tulisi
kauimmaksi jäälle, olisi voittaja. Me löimme arpaa siitä, ken ensiksi
laskisi mäkeä alas, ja arpa lankesi Josualle.

Hän heittäysi vatsalleen, ja Flinken lensi eteenpäin kuin nuoli. Hänen
jäljestään tulin minäkin vatsallani Moppeni kanssa. Eipä moni uskaltanut
tällaisessa asennossa lasketella Taivaanharjulta; se olikin oikea
miehuudenkoe, kelkka lensi huimaavaa vauhtia, ei voinut mitään muuta
nähdä eikä kuulla, kuin lumenpyryä vuorenlouhussa.

Mutta nyt meni kelkka jyrkässä käänteessä, jonka oikealla puolella oli
huimaava kuilu. Kun saavuin siihen nopeassa vauhdissa, huomasin, että
Moppe oli tullut alas ennemmin kuin Flinken joutui pois tieltä, ja niin
hyökkäsi Moppe Flinkenin jalaksille, ja Flinken ja Josua lensivät
sivulle ja vierähtivät, alas huimaavaan kuiluun. Moppe jälleen jatkoi
matkaansa, eikä pysähtynyt ennenkuin jäällä.

Riensimme Josuata etsimään ja löysimme hänet liikkumatoinna makaamassa
kuilun pohjalla; luulin, että hän oli kuollut. Flinken makasi vähän
matkan päässä hänestä, jalakset taittuneina. Hämmästyksemme voipi kyllä
arvata.

Josua ei ollut kuollut, hän oli vaan pyörryksissä ja heräsi pian
valittaen, sekä koetti nousta ylös, mutta ei voinut. Vedimme hänet
kelkassa kotiinsa. Täällä huomattiin, että hän oli taittanut oikean
käsivartensa ja vaarallisesti niukahduttanut oikean jalkansa.

Hän oli kauan kipeänä, ja minä kävin hänen luonansa joka päivä. Vanhat
väitöksemme kelkoista olivat nyt unohtuneet. Pahaa sanaa ei sattunut
välillämme. Hän ei nuhdellut minua onnettomuuden-tapauksen tähden, hän
antoi sen minulle anteeksi. Kuinka sinä olisit voinut nähdä eteesi niin
kovassa kyydissä? Ja, tiedätkös, kyllä Moppe sentään on nopein kelkka
koko maailmassa. Flinken, oli niin paljo edellä, ja kumminkin sai Moppe
hänet kiinni.

Kun kerroin tämän isälle, sanoi hän hymyillen: Flinkenin jalakset ovat
poikki. Mistäs Josua nyt saapi toisen kelkan?

Toisen kelkan? Ymmärsin tarkoituksen, mutta se koski sisimpiä
tunteitani. Moppe, ylpeyteni, aarteeni, rakkaimpani, voisinko sitä
koskaan pois lahjoittaa? Vastasin vältellen: Seppä tekee varmaankin
Josualle uuden kelkan.

-- Ja jos Josua saa uuden kelkan, mitä iloa hänellä siitä on, kun hänen
täytyy aina ajatella, että Moppe on kuitenkin maailman paras kelkka?

Taistelin epätoivoisasti tuota ajatusta vastaan. Harmistuin, häpesin ja
itkin. Moppeni? Ei koskaan! Ja jälleen sanoin itselleni: jos Josuan
oikea käsivarsi tulee jäykäksi koko hänen elinajakseen ja sinä,
vaikkakin viattomasti, olet siihen syypää, eikö sinun ole tehtävä jotain
hänen hyväkseen siitä, mitä hän on kärsinyt ja kenties vielä saapi
kärsiä.

Kolme päivää sen jälkeen olin voittanut sisällisen vastustuksen. Sanoin
isälleni: Josua saapi Mopen! Silloin näin isäni silmässä ilon kyyneleen.
-- Oikein, poikani, sanoi hän hellästi. Aina omantunnon mukaan, aina
velvollisuus, vaikka tapahtuisikin se vertavuotavalla sydämellä! Olet
voittanut suurimman kaikista voitoista, olet voittanut itsesi, ja usko
minua, palkinto ei jää tulematta.

Hän oli oikeassa, palkinto ei jäänyt tulematta.

[Kuva]

Tästä hetkestä alkain tunsin itseni niin iloiseksi, niin rauhalliseksi,
kuin olisin itse saanut kalliin lahjan pois lahjoittamani sijasta. Josua
sai Mopen eikä salannut ihastustaan. Kadehtimatta näin hänen tällä
voittavan kaikki toiset. Hänen kunniansa oli minunkin. -- Hänen
käsivartensa parani eikä tullut jäykäksi. Meistä tuli ystävykset koko
elinajaksemme.

Myöhemmin, poikasen leikeistä kasvettuani on minulla usein ollut syytä
muistaa ja siunata noita kieltäymyskokeita onnellisessa lapsuudessani.
Silloin oli kysymys makeisista, huveista ja leikkikaluista; sittemmin
tuli kysymykseen elämän vakavat puolet. Kuinka olenkaan tarvinnut
taistella voittaakseni halut, turhuuden ja itseviisauden ja antaakseni
paremmalle oikeudelle ja vakuutukselle sijaa, luopuakseni
ennakkoluuloistani toisten eduksi, uhratakseni kaikki ja nurisematta
antaakseni takaisin Jumalalle rakkahimman, minkä maailmassa olen
omistanut! Ja aivan kuin lapsuuden päivinä, olen nytkin yhtä usein
kokenut tappion häpeää kuin voiton riemuakin. Mutta ken on niin heikko
kuin se, joka on oman tahtonsa orja? Ja ken on niin voimakas, kuin se,
jolla on voimaa voittaa kaikki, kuin se, joka voi voittaa itsensä?



LEPPÄKERTTU.

(Neitsyt Marian avainpiika).


Neitsyt Maria oli yhdeksän vuoden vanha, kun hänen äitinsä Anna sanoi
hänelle: -- Mene tätisi Elisabethin luo Bethaniaan ja pyydä takaisin
minun kultainen avaimeni, jonka unohdin eilen hänen luokseen. Mutta elä
suinkaan hukkaa avainta, sillä se on niin merkillinen avain, että se
avaa kaikki sydämet.

Neitsyt Maria meni ja oli onnellinen koska oli saanut sellaisen
luottamustoimen. Hänellä oli kiire, hän melkein juoksi koko matkan.
Aurinko paahtoi kuumasti Jerusalemin kaduilla ja pieni tyttö väsyi,
mutta hän jatkoi yhä juoksemistaan. Matkalla oli silta Kidronin puron
yli ja hän kuuli puron aaltojen lorisevan: -- Miksikä sinä menet sillan
yli? Kahlaa mieluummin meidän kirkkaiden laineidemme poikki! Sinun
silmissäsi loistaa lapsuuden nelikärkinen tähti: sinä olet niin totinen,
niin hyvä, niin kuuliainen, niin nöyrä, että me mielellämme tahtoisimme
suudella sinun jalkojasi.

-- Minulla ei ole aikaa, -- vastasi neitsyt Maria ja jatkoi matkaansa
levähtämättä.

Puron aallot jäivät yksin perhoisten ja kaikkien ilman pienten
siivekästen kanssa, jotka surisivat vedenpinnalla viikunapuun varjossa.

-- Mitä merkitsee _olla totinen_? -- kysyi pieni kovakuoriainen, jolla
oli kuusi mustaa pilkkua punaisissa kuorisiivissään, ja joka kömpi
pajupensaassa.

-- Se merkitsee, että on aina olevinaan parempi, kuin mitä on, --
vastasi hämähäkki kutoen verkkoansa niin tavattoman ohueksi, etteivät
kärpäset sitä näkisi.

-- Mutta mitä merkitsee _olla hyvä_? -- jatkoi kovakuoriainen, joka ei
ollut oikein tyytyväinen ensimäiseen vastaukseen.

-- Se merkitsee, että on hyvä itseään kohtaan, mutta pistää kuoliaaksi
kaikki muut, -- vastasi ampiainen.

-- Mitä merkitsee _olla kuuliainen_?

-- Se merkitsee, että tekee mitä itse tahtoo, -- vastasi paarma ja lensi
niin päättömästi tiehensä, että hän putosi puroon ja oli vähällä hukkua.

-- Ai, ai, -- sanoi kovakuoriainen. -- Mutta mitä merkitsee _olla
nöyrä_?

-- Mitä muuta se merkitsisi, kuin että pukea itsensä koreaksi, niin että
koko maailma saapi ihailla? -- vastasi kultakärpänen levittäen
korskeasti loistavia siipiään auringonpaisteessa.

-- Anteeksi, että kysyn niin tyhmästi, -- sanoi kovakuoriainen
surullisena. -- En ymmärrä paremmin.

-- Sellaisen kurjan matosen ei pitäisi koskaan vaivata viisaampaa väkeä
tyhmillä kysymyksillään, -- surisi sontiainen maaten seljällään liassa
ja koettaen turhaan kömpiä ylös.

Illemmalla tuli Neitsyt Maria takaisin vielä entistä väsyneempänä ja
istahti lepäämään sillan viereen.

-- Tule, kahlaa puron ylitse, me vilvoitamme polttavia jalkojasi, --
lorisivat jälleen pienet aallot.

-- Oi, tosiaan, sepä olisi ihanaa, -- sanoi pieni tyttö, kohotti
hameensa ja kahlasi puron yli. Se oli ihastuttavan raitista, ja aallot
suutelivat iloisesti loiskien hänen paljaita jalkojaan.

-- Kiitos, -- sanoi hän ja jatkoi virkistetyin mielin matkaansa
kaupunkiin.

Mutta pitkän ajan perästä tuli hän levottomana takaisin; aurinko oli jo
lähellä laskuansa. -- Rakkaat pienet aaltoset, oletteko nähneet minun
kultaista avaintani? Se oli minulla hameeni taskussa, ja minä hukkasin
sen varmaan tänne, kun kohotin hamettani. Minä olen kysynyt auringolta
ja aurinko vastasi: -- Onko minulla nyt aikaa ajatella sinun avaimiasi,
kun viikunat kypsyvät? Olen kysynyt vuorelta ja vuori vastasi: --
Minulla on muuta tehtävää; minä tähystän nähdäkseni, jos roomalaiset
tulevat! Tahdoin kysyä kuulta, mutta hän vastasi: -- Hassu tyttö,
minähän en ole vielä noussutkaan! -- Sinä puro, tiedät sen varmaankin,
sillä täällä minä juuri kohotin hamettani.

Mutta Kidronin puro ei tiennyt avainta paremmin kuin aurinko, vuori ja
kuukaan. -- Onko minulla aikaa ajatella sinun avaintasi nyt, kun minun
täytyy kastella kaikki lummekukat kuuman päivän jälkeen?

Pienet siivelliset olivat avuliaampia. Kaikki rupesivat hakemaan.
Perhoset pistivät siipiänsä veteen, hämähäkki etsi verkostaan,
kultakärpänen unohti koristuksensa. Sontiainen, joka nyt vihdoinkin oli
päässyt jaloilleen, kömpi hitaasti rantaa kohti. Kaikki elävät hakivat.
Kotka kysyi kyyhkyseltä, leijona kysyi jänikseltä ja viikunapuu kysyi
lummekukalta: -- Etkös ole nähnyt Neitsyt Marian kultaista avainta?

Ei, kukaan ei ollut nähnyt avainta, paitsi se pieni kovakuoriainen,
jolla oli kuusi mustaa pilkkua punaisissa kuorisiivissään. Se oli nähnyt
avaimen kiiltävän pienten kivien välissä puron rannalla ja rupesi
surisemaan:

      Aalloissa kiiltää,
      Silmiä viiltää,
      Kulta jo hohtaa,
      Toiset ei kohtaa.
      Tyhmin ja pienin
      Huomasi ensin
      Kullan kiillon,
      Silmien viillon.

Neitsyt Maria kuuli kovakuoriaisen heikon surinan, juoksi rannalle ja
löysi todellakin pienen avaimensa kahden vähäisen punaisen ja valkoisen
kiven välistä. Hän tuli hyvin iloiseksi ja sanoi kovakuoriaiselle: Tule
tänne, istu hameelleni ja vartioitse avaintani! Sinä saat olla minun
avainpiikani.

-- Mutta minä olen niin pieni, niin köyhä ja niin tyhmä, -- sanoi
kovakuoriainen.

-- Juuri senvuoksi, että sinä pidät itseäsi köyhänä, vähäisenä ja
tyhmänä, tulet sinä minun uskotuksi palvelijakseni ja saat seurata
minua, minne minä ikänä menen.

Pieni kovakuoriainen lensi iloisena paikalleen hameenliepeelle ja
seurasi sitte haltijatartaan kaikkialle, ollen hänen avainpiikansa. Ja
pienestä tytöstä Kidronin puron luona tuli suuri, nöyrä, kaikkien
ihmisten tuntema ja rakastama Neitsyt Maria; hän kasvoi pitkäksi ja sai
kultaisen avaimen äidiltään. Sillä avasi hän kaikki sydämet maailmassa.

[Kuva]

Mutta hämähäkki ja ampiainen ja kultakärpänen ja paarma ja sontiainen
eivät voineet kyllin kummastella sitä kunniaa, joka tuli niin kurjan
elukan, kuin tuon pienen kovakuoriaisen osaksi. Vielä tänäänkin istuu
Neitsyt Marian avainpiika eli leppäkerttu pajupensaassa, ja vielä
tänäänkin pitää hän itseänsä pienimpänä ja tyhmimpänä olentona koko
maailmassa. Oletko sinä nähnyt häntä, oletko? Niitä on kokonainen suuri
suku, jolle oppineet ovat antaneet latinalaisen nimen _coccinella_;
muutamilla niistä on keltaiset kuorisiivet, joissa on valkoisia
pilkkuja, toisilla on ainoastaan kaksi tahi kolme mustaa pilkkua. Mutta
oikea »avainpiika» on se, jolla on punaiset kuorisiivet ja niissä kuusi
mustaa pilkkua. Hän on kyllä hyvä tuttu monen lapsen kanssa, jotka
leikkivät ruohostossa. Kukaan ei voi varmuudella tietää, jos
»avainpiikaa» vielä tavataan Jerusalemin luona olevan Kidronin puron
rannoilla. Siitä on jo niin kauan, kun Neitsyt Maria oli yhdeksänvuotias
ja kahlasi tuon puron yli palatessaan kotiin Bethaniasta.



[Kuva]



KANSAKOULULASTEN LAULU KOULUTIELLÄ.


Me astumme lapsuuden keväällä näin
Nyt seppele otsilla kouluhun päin.
Me kuljemme syksyt ja talvien säät,
Me kuljemme hanget ja järvien jäät.
On tupa ahdas, vaan
Siis tietä marssimaan
Nyt kilvalla kouluhun riemuisaan.
Siell' Luojamme töist' aina tietoja saa,
Siellä totuudet eteemme aukeaa.

Me olemme Suomelle aamun koi,
Se voima, mi vastukset voittaa voi.
Me maan oomme viljoa kukkivaa.
Miss' rakkauden kylvö nyt kukoistaa.
Kasva rauhassa vaan,
Oi, syntymämaan!
Pian joudumme eestäsi taistelemaan.
Pian kannamme vaivan ja teemme me työn,
Ja poistamme varjot ja pimeän yön.

Niin lähdemme kodista maailmahan,
Kuin haapojen siemenet kulkemahan,
Ja matkamme johtaja taivahinen
Vie tyynehen meit' läpi myrskyjen.
Nyt laulu kajahda
Kuin lähde raitisna!
Viel', viel' onpi aikamme joutuva!
Käy vuottaen matka ja rukouksin...
Viel' kukkiva tähkä tuo satoakin.



[Kuva] ENKELIEN JOULULAHJA.


Kaukana tähtitaivaan yläpuolella seisovat suuret, lumivalkeat
enkeliruhtinaat Jumalan valtaistuimen ympärillä ja odottavat hänen
käskyjänsä, jotka heidän tulee panna toimeen maailmassa. Niiden takana
seisovat pitkissä riveissä lasten vaaleansiniset enkelit, joista Jesus
on sanonut, että ne aina näkevät Jumalan kasvot taivaassa.

Ilma pimenee maanpallon pohjoisosissa, ilma pimenee Betlehemissä.
Myrskyt riehuvat, sade lankeaa virtoina etelämaissa, mutta kaukana
pohjoisessa peittää valkoinen lumi kuolleet kukat ja kuihtuneet lehdet.
Joulu lähestyy: eivätkö enkelit muistaisi joulua! Kuinka voisivat ne
koskaan unohtaa, että maailman Vapahtaja syntyi ikivalkeudeksi maan
pimeimmässä yössä? Kuinka he eivät aina muistaisi iloista sanomaa, jonka
he ilmoittivat Betlehemin paimenille ja ihanata kiitoslauluansa, joka
sen yön jälkeen on yli maailman kaikunut ja joka kaikuu joka joulu
kaikissa kirkoissa, kaikissa kodeissa, joissa Jumalan ylistys asuu, ja
kaikkien lasten sydämissä, jotka rakastavat Vapahtajaansa?

Nyt seisovat lasten vaaleansiniset enkelit kokoontuneina keskenään
tuumimaan, miten he tänä jouluna valvoisivat, varoittaisivat,
lohduttaisivat ja ilahduttaisivat lapsia, niin että kaikissa kodeissa
olisi oikea jouluilo Jumalan rakkaudessa ja että Jesus voisi olla
kutsuttuna kaikkialle jouluvieraaksi. Sillä missä ei Jesus ole läsnä,
siellä ei ole oikein iloinen joulu, siellä eivät enkelit laula, siellä
ei ole todellista sydämen iloa täysinäisten pöytien ympärillä, siellä
sammuvat kynttilät kuusesta ja pimeys katselee sisään lumisten
akkunaruutujen läpi synkkiin ihmissieluihin.

Enkelit neuvoittelevat keskenään ensiksikin siitä, miten he valvovat
pyhänä yönä, jolloin ei mikään elävä olento maan päällä saa tehdä
toiselle pahaa, ja sitte siitä, millä lahjoilla he tänä vuonna
ilahduttaisivat rakkaita lapsiaan. Muutamat sanovat: -- Me tahdomme
mennä köyhien, sairasten, kodittomien, hyljättyjen, onnettomien ja
surevien luo. Toiset sanovat: -- Me tahdomme mennä vankiloihin,
sydänmaiden kinoksiin, pimeällä, myrskyisellä merellä oleviin laivoihin,
erämaiden polttaville hieta-aavikoille ja maan-alaisiin kaivoksiin.
Toiset jälleen sanovat: -- Me tahdomme mennä iloisiin ja onnellisiin
koteihin, missä Jumalan ylistys asuu. Miksi ne unohtaisimme? Eikös hyvä
ilokin ole taivaallinen lahja maan suruissa?

Kun he näin kertoilevat aikomuksistansa toisilleen, seisoo kaksi
loistavaa enkeliruhtinasta auringon säteen tavoin heidän keskellään ja
sanoo heille: -- Meidän on käsketty valvoa oikeutta ja laupeutta
maailmassa. Mitä olette opettaneet lapsille näistä Jumalan käskyistä?

Vaaleansiniset enkelit vastaavat: -- Olemme usein kuiskanneet lasten
omaan tuntoon kehoituksen olemaan hyvät ja oikeutta rakastavat kaikkia
eläviä olentoja kohtaan maailmassa, ihmisiä, eläimiä ja maan kasvia. Ja
useimmat lapset tahtovat mielellään totella kehoitustamme, mutta heidän
mielensä on niin kevyt, heidän tahtonsa heikko, ja he unohtavat sen heti
seuraavassa hetkessä.

-- No hyvä, -- sanovat enkeliruhtinaat, -- antakaa niille tänä vuotena
sellainen joululahja, joka alituisesti muistuttaa niitä teidän
äänestänne heidän omissatunnoissaan! Niinkuin jokaisella lapsella on
suojelus-enkelinsä, tulee jokaisella lapsella olla myöskin hoidokkaansa.
Antakaa niille jokaiselle hoidettavaksi ja rakastettavaksi joku elävä
olento, joka on niitä itseään heikompi! Sanokaa heille: On pelkurimaista
ja kauheaa tehdä turvattomalle olennolle pahaa, mutta rohkeata ja
kunniakasta on puolustaa häntä!

Vaaleansiniset enkelit katselevat hämillään toisiinsa ja vastaavat: --
Korkeat ruhtinaat, olemme opettaneet lapset _ymmärtämään_ sitä, mikä on
oikein, ja _tahtomaan_ sitä, mikä on hyvä; mitä toivotte vielä? --
Menkää, -- sanovat enkeliruhtinaat, -- menkää Jumalan rakkaudessa ja
opettakaa lapset myöskin _tekemään_ sitä, mikä hyvä on!

Samassa ovat loistavat auringonsäteet poissa ja enkeliruhtinaat jälleen
näkymättömissä. Vaaleansiniset enkelit seisovat hetkisen neuvotoinna.
Mistä he löytävät hoidokkaan, joka on heikompi heikkoa lasta, köyhempi
köyhää, sairaampi sairasta ja onnettomampi onnetointa?

Silloin on heidän seassaan eräs enkeli, joka on vaaleampi kuin toiset,
ja hän on sen lapsen enkeli, joka kerran istui Vapahtajan sylissä ja sai
hänen siunauksensa. Tämä enkeli keksii keinon, hän sanoo neuvottomille:
-- Ettekö käsitä Jumalan rakkautta? Voisiko ihmislapsi koskaan olla niin
heikko, niin turvaton, niin avuton, ettei se löydä jotain elävää
olentoa, joka on vielä turvattomampi ja avuttomampi kuin se itse? Tehkää
kaikki kuten minä aijon tehdä, kun joulu tulee, ja sanokaa kaikissa
kodeissa, kaikkien lasten sydämiin samat sanat, jotka minä tulen
sanomaan siinä kodissa, jonne minä menen jouluvieraaksi! Huomatkaa nyt,
älkääkä unohtako, että Jumala on antanut lapsille joululahjan oikeuden
ja laupeuden enkeliruhtinasten kautta, ja onnellinen se, joka kylvää
nämä sanat lapsena sydämeensä tulevaisuuden satoa varten!

Niin tahdon minä tehdä, -- jatkoi enkeli. -- Kun kuusi on sytytetty
jouluiltana ja lapset ovat kokoontuneet, menen minä sellaiseen kotiin,
jossa Jesus on jouluvieraana, ja sanon muutamia sanoja sen kodin isälle
ja äidille, kun he ovat lopettaneet joulurukouksensa. Ja isä tahi äiti
saapi kertoa minun sanani lapsille, ja lapset saavat valita vapaasti,
mutta jos ovat kahdella päällä, saavat vanhemmat neuvoa heitä. Minä
tulen sanomaan näin:

1. Jumala antaa jokaiselle lapselle hoidokkaan, jota hän saapi rakastaa
ja puolustaa, niin että lapsi rakastaessaan tätä yhtä olentoa oppisi
olemaan hyvä kaikkia kohtaan.

2. Jokaisen kaksi vuotiaan tahi sitä vanhemman lapsen tulee
hoidokkaakseen valita joku elävä olento, ihminen, eläin tahi kasvi, joka
on heikompi kuin lapsi itse.

3. Tätä olentoa tulee lapsen hoitaa niin hyvin kuin voi, puolustaa sitä
voimiensa mukaan, mutta ei hemmoitella, ei suositella toisten
vahingoksi, ei sallia mitään vääryyttä, pahaa tahi sopimatonta.

4. Ja tämä tulee lapsen tehdä rakkaudesta Jumalaan ja hänen luotuihinsa.

Tässä vaikenee vaaleansinisin näistä vaaleansinisistä. Suuri, loistava
joukko tuhansittain tuhansia lasten-enkeleitä seisoo siinä kuunnellen ja
myöntyen äänetöinnä. Heistä näyttää, kuin leviäisi nyt siunaus, jonka
lapsi Vapahtajan sylissä sai, yli kaikkien taivaan valittujen lasten
maan päällä, ja he valmistautuvat hiljaisina viemään tätä uutta
joululahjaa kaikille niille, jotka tahtovat sen vastaanottaa.

       *       *       *       *       *

Mitä sanovat vastaanottajat? Monet eivät tule käsittämään lahjan arvoa;
he tarvitsevat vanhempien neuvoa. Monet tulevat olemaan liian laiskoja,
toiset liian välinpitämättömiä valitakseen itselleen hoidokasta. Toiset
jälleen tulevat kuuntelemaan ehdoitusta kuten satua, jonka kuulee
tänään, mutta unohtaa huomenna. Monetkin tulevat iloisina valitsemaan
jotain, jonka heti muistavat, mutta väsyvät pian sen hoitamiseen ja
mieluummin ajattelevat ainoastaan itseänsä. Se on aivan kuin kylväjän
vilja. Muutamat lankeavat kivistöhön, muutamat tien-oheen, muutamat
ohdakkeitten ja orjantappurain sekaan. Mutta muutamat siemenet lankeavat
hyvään maahan ja kantavat runsaan hedelmän.

Paljon on tässä joululahjassa sellaista, jota täytyy lapsille selittää.
Jos Kaarlo tahtoo hoitaa nuorta varsaa; jos Anna haluaa hoidokkaakseen
pienen vasikan tahi valkoisen lampaanvuonan; jos Vilhelmi valitsee
koiran ja Karin vikkelän kissanpoikasen; jos Viktor ottaa kesyn oravan
ja Elsa nuoren kanarialinnun; jos Bertil kasvattaa perhosen koterostaan;
jos Julia suojelee nuorta omenapuuta; jos Rikard mieluummin hoitaa
pientä veljeään, mutta Liina rakastaa leukoijaansa, jonka hän on
sirkkalehdistä alkain ruukussa kasvattanut; -- ketä sitte Lilly hoitaa,
hän, joka itsekin vielä nukkuu kätkyessä? Ketä Josef-raukka voi
suojella, joka makaa tuhkarokossa eikä voi hoitaa itseänsäkään, vielä
vähemmin ajatella toisia? Ketä voi köyhä kerjäläispoika suojella, joka
itsekin on nälkäinen ja avutoin ja kulkee talosta taloon leipää anoen?

Sen tahdon sanoa sinulle. Lilli säästää omalta äidiltään paljo
yönvalvontaa, paljo levottomuutta, jos hän ei tuskaile eikä valita, vaan
on aina kärsivällinen ja iloinen. Sillä tavoin hänen tulee hoitaa
rakkahinta ystäväänsä. Samalla tavoin tulee sairaan Josefin suoda
hoitajalleen rauhaa ja lepoa niin paljo kuin suinkin voipi; hoitaja on
oleva hänen hoidokkaansa. Niin köyhä ei ole kerjäläispoikakaan, ettei
jäsenrikkoinen pieni linnunpoika, jonka hän löytää pesästä pudonneena,
tahi eksynyt lapsi, jonka hän ohjaa kotiin, ole häntä köyhempi. Jokainen
palvelus, jonka sinä vapaaehtoisesti toiselle teet, tekee sinut sillä
hetkellä häntä voimakkaammaksi, ja joka kerta, kun kiellät itseltäsi
jotain toisen tähden, on tuo toinen sinua heikompi. Muistatko
Vapahtajamme sanat: »Jonka olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä
minun veljistäni, sen olette tehneet minulle.»

Kas, niin ihmeellistä on maailman meno, että heikoimmat ja köyhimmät
ovat ne, jotka tarvitsevat ja pyytävät enimmän kieltäytymistä toisilta,
mutta voimakkaimmat ja rikkaimmat ovat ne, jotka voivat kieltää oman
ilonsa toisten ilon tähden.

Ymmärrätkös nyt, mitä holhominen on? Käsitätkö Jumalan rakkauden tässä
uudessa joululahjassa, kun Hän antaa jokaiselle lapselle hoidokkaan
rakastettavaksi, hoidettavaksi ja suojeltavaksi, siinä määrässä kuin
kukin lapsi voi? Ei löydy koko maailmassa yhtään niin heikkoa olentoa,
jolla ei olisi jotakin vielä heikompaa suojeltavana. Ei kukaan ole niin
köyhä, ettei hän voi palveluksellaan toista hyödyttää. Ja joka kerta,
kuin hän näin tekee, antaa hän jälleen vähäisen, vähäisen osan Jumalan
rakkautta, joka armahtaa meitä kaikkia. Ja joka kerta huomaa hän
itsessään jotain siitä lapsesta, jonka Vapahtaja otti syliinsä ja jota
Hän siunasi.



PIKKU KOULUILLE.


1. Viheriässä metsässä.

Lapset käyvät parittain metsään.
*Nuotti*: »On mennyt aika vielä».

Käy metsään vihantahan,
Miss' on niin viileää.
Siell' koivukultaa tapaat
Ja mänty-ystävää.
On lähde peilinämme,
Kun päivä heloittaa,
On tuuli seilinämme
Ja istuimena maa.

Käy, kulje rinnallani
Nyt tietä viherjää.
Kas, nythän kotinamme
On koko luonto tää.
On jalka kevyt, nopsa,
On mieli riemuisa,
Siskomme joka oksa
Ja linnut veikkoja!


2. Käki kukkuu.

Jatkoa n:o 1:een. Nyt ovat lapset metsässä. Joka toinen istuu piiriin
mättäille, joka toinen seisoo välillä kuusena, koivuna, leppänä j. n. e.
Laulun lopussa sanoo opettaja: nyt tulee käki koivuun istumaan, nyt
kuuseen j. n. e. Silloin tulee sen kukkua, joka on kuusi, koivu j. n. e.
Lopussa yhtyvät lapset käkeen.

Huom.! Ne lapset, jotka ovat puina, heiluttavat käsiään.

[Nuotti]

Täss' is-tuin lau-le - lem-me Kes - kel-läs metsik-

[Nuotti]

ko. Jo kukkuu kä-kö - semme Ja huojuu hongik-

[Nuotti]

ko. Sä kal - lis, sä ra-kas, sä hauska kä-kö-

[Nuotti]

nen Oi, tul-los lau-la-ma-han ain' lä-pi vuo-si-

[Nuotti]

en. Kuk - kuu, kuk - kuu, kuk - kuu! Kuk-kuu, kuk-

[Nuotti]

kuu, kuk-kuu! Kuk-kuu kuk-kuu, kukkuu, kukkuu!


3. Hyttysten tanssi.

Lapset juoksevat parittain tahdissa. Yksi on varpunen. Hän ottaa kiinni
jonkun lapsista aina värssyn lopussa. Hyttyset juoksevat pakoon, kunnes
kaikki ovat kiinni otetut.

[Nuotti]

Kas hyt-tyset au-rin-gon paisteeseen Nyt tanssihin käy-

[Nuotti]

vät lys-tikseen Pit-ki-ne sääri-neen. sum, sum, sum, sum kuin

[Nuotti]

tans - si lie, Sum, sum, sum, sum, ne var - pu vie!


4. Kellosepän laulu.

*Nuotti:* »Ukko Noa». Lapset heiluttavat käsiään matkien kellon heilurin
liikettä: tornikellon hitaasti, seinäkellon nopeammin, taskukellon hyvin
nopeasti. Laulu samoin.

Kelloja oon, kelloja oon monta tehnyt mä,
Hiljaa käyvät, hiljaa käyvät, vinhaan välistä.
Aika meiltä vilkkaa,
Kun tuo kello kilkkaa,
Tik ja tak ja tik ja tak ja tik ja tak ja tik.

Suuri kello, suuri kello kirkon tornissa
Vahdin kanssa, vahdin kanssa astuu sovussa.
Yöks' jo päivä taipuu,
Lapset maata vaipuu.
Tik ja tak ja tik ja tak ja tik ja tak ja tik.

Vanha kello, vanha kello käypi seinällä,
Huutaa meille, huutaa meille: nouskaa sängystä!
Aamuhetki raitis
Onpi kullan kallis!
Tik ja tak ja tik ja tak ja tik ja tak ja tik.

Niin käy aika, niin käy aika Luojan tahdosta.
Pikku kellon, pikku kellon käynt' on vilkasta!
Pikku lintu napsaa,
Pesässänsä kapsaa,
Tik ja tak ja tik ja tak ja tik ja tak ja tik.


5. Kissa ja hiiri.

Lapset pyörivät piirissä ja hiiri on keskellä. Kissa hiipii piiriin ja
hiiri hiipii ulos. Kun hiiri on saatu kiinni, rupea hän kissaksi ja joku
toinen hiireksi.

[Nuotti]

Nyt mir - ri var - pa - hil - la Jo tu - lee il - ta-

[Nuotti]

sil - la. Hän par-haan hii-ren ha - lu - aa. Oi,

[Nuotti]

hii-ri pie-ni, pii-loon saa.


6. Myllärin laulu.

Lapset laulavat piirissä. Laulaessaan jäljittelevät he käsillään
seuraavia töitä: miten säkkiä kannetaan myllyyn ja heitetään siellä pois
selästä; miten mylly pyörii ja kivet kierivät ympäri; miten taikinata
alustetaan, leipää leivotaan ja puuroa hämmennetään. Viimeisen värssyn
ajalla kannetaan säkki myllystä ja lopuksi juoksevat kaikki parittain
takaisin myllyyn tuomaan jauhoja köyhille lapsille.

[Nuotti]

Kas myl - ly se jau-haa ja pyö - ri - en käy, Klip,

[Nuotti]

klap! Ja myl-lä - ri jau-hois-na myl-lys - sä käy, Klip,

[Nuotti]

klap! Tuoll' sei - so - vi köy - hi - ä lap - si - a

[Nuotti]

kaks', Ei säk-ki-ä heill' o - le jau-het-ta-

[Nuotti]

vaks'. Klip, klap, klip, klap, klip, klap.

Ja ratas se pyörii ja kivet ne jyrrää,
Klip, klap!
Ja jauhot ne myllyssä ympäri hyrrää,
Klip, klap!
Pian taikina valmis on, leipäkin jo,
Ja puuro on padassa, hätää ei oo,
Klip, klap, klip, klap, klip, klap.

Sä mylläri rakkahin, jyviä suo,
Klip, klap!
Nyt köyhille lapsille tänne tuo,
Klip, klap!
Se määrä, min hiiret söi menneenä yönä,
Niin »mylläri-leikki» se meillä on työnä.
Klip, klap, klip, klap, klip, klap!



PUKIN LAULU.


[Nuotti]

Ol' Puk-ki ro-tu--a Es - pa-ni - jan. Vau-

[Nuotti]

vau, vau-vau, vau-vau - e - di - vau, Niin mus-ta ja

[Nuotti]

hi - e - no kar - val - ta-han, Vau-vau, vau-vau - e - di-

[Nuotti]

vau. Vau - vau, vau - vau, vau - vau! Vau-

[Nuotti]

vau-e - di vau-e - di - - vau-e - di-vau-e - di - - vau!

2. Hän kahdelta asteli ravintolaan,
Vauvau j. n. e.
Oli minuutilleen aina paikallaan,
Vauvauedi j. n. e.

3. Jos isäntä asian unohtaa,
Vauvau j. n. e.
Niin Pukki kalossit esille saa,
Vauvauedi j. n. e.

4. Kuus' lautasta lihaa hän syö tosiaan,
Mutt' seitsemäs ei ole paikallaan!

5. Hän kyökissä kauhua aikaan saa,
Kun syö, mitä löytää ja haluaa.

6. Jos kesteissä herkut paikalt' on pois,
Niin Pukkia siit' ehkä syyttää vois.

7. On taistelu Pukille mieluisaa,
Hänet kissa silmäpuoleksi saa.

8. Hän oiva on vahtina kartanon
Ja rosvojen kauhuna verraton.

9. Hän haukkuvi äänensä sorruksiin
Ja seuraavi herraansa kuoloonkin.

10. Ja kerran yöllä ja talvella näin
He matkusti kauas korpehen päin.

11. Kas, nytpäs kirku ja pauhina käy --
Mut reki ja herra -- oi, niit' ei näy!

12. Nyt Pukkia vastaan julmimpaa
Käy sutta seitsemän, raatelevaa.

13. Ja Pukki riehuu ja puree ja lyö
Ja verta näkevi hangella yö.

14. Mut pöllö, mi männyn latvassa haipuu,
Saa nähdä, kun Pukki hangelle vaipuu.

15. On reki nyt poissa vainajan luota,
Mutt' hanki itkevi Pukkia, tuota.



Leikkejä.



METSÄNKUNINGAS.


Henkilöt:

Tapio, ukko; tummanruskea parta, korkea havunneulahattu, kuusennaavainen
turkki, kultainen vasara.
Mielikki, nuori nainen; kultainen rannerengas ja seppeleitä, siniset
sukat punaset kengännauhat, kultaiset avaimet.
Nyyrikki, poika; sininen levätti, sininen tahi punanen korkea hattu,
kirves.
Tellervo, tyttö; kullankeltainen tukka, kevyt, hienohelmainen paita.
Tuulikki, tyttö; koivunvarpuja, punainen silkkiliina.
Metsänpiika, pieni tyttö, huilu kädessä.
Kaksi haltijaa, joilla on hunaja-arkkunen.
Ensimäinen, toinen ja kolmas haltija.
Eräs metsästäjä.
Tapion karjalaumoja.

_Tasanko metsässä. Suuria ja pieniä lintuja ympärinsä kaikilla oksilla._

METSÄNPIIKA (yksin).

Huu -- nyt tuulee vihaisesti,
Metsä kolkko on ja musta,
Ja mä tänne salaisesti
Riensin kohti valaistusta.
Oi, kuin tääll' on koreaa,
Siroa ja loistavaa,
Oksilla on lintusia
Tänne alas katsovia!

Hyvää iltaa, ystävät!
Sallittenko että vähän
Levähdän, kun väsyvät
Jalkani? -- Jos istun tähän, --
Ah, mut mua ette tunne!
Olen palvelija vaan,
Metsän pieni hempukainen,
Metsänpiiaks' sanotaan.
Työtä tehdä saan ma vainen:
Kuivat oksat katkoella,
Suot ja nevat puhdistaa,
Vuoret vöihin sitoella,
Metsänpolut kaunistaa;
Variksille pesät tehdä,
Marjat syödä metsämiesten,
Siman karhun suuta varten.
Ja kun sudet lasta vainoo,
Olla sille tuki ainoo.

Aamuin metsän haltijalle
Siman kokoon mahtavalle.
Isäntäni käskemänä
Torvehen saan toitottaa,
Pian ovat lähempänä,
Joit' hän tahtoo komentaa.
Palvella saan emäntätä,
Liinat kaikki kehrätä;
Sukat kudon väsymättä,
Saunan panen lämmitä;
Vielä pikku linnuillekin
Siroittelen jyviä --
Vaivojani elämässä
Kertoa en voine tässä.

Nyt on seikka tämänlainen:
Tapioll' on lapsia,
Poikia on sata vainen,
Tyttöjä yks' tuhatta.
Kaikki ovat tyhmäpäitä,
Aivan vailla tietoja,
Mahdotoin on kestää näitä,
Jolleivät saa oppia,
Käydä oikein koulua,
Siellä sievistetyks' tulla. --
Väsyneenä lapsihin,
Aikoo isäntäni mennä
Kanssa lasten kaikkien
Luokse vanhan Väinämöisen,
Saada sieltä neuvoja,
Ohjehia viisaita.

Mutta metsän läpi mä
Riensin tänne suksillani,
Noiden toisten edellä,
Ett' ois yöksi herrallani
Hyvä paikka levätä.
Jälempänä herrani
Jyskehellä tulevi,
Hämeenkangas kai'un antaa,
Jonka tuuli tänne kantaa!

_(Kuuluu torven toitotusta.)_

Sijaa tehkää Tapiolle,
Väellensä mainiolle,
Palvelijoilleen kaikille!

_(Tapio ja Mielikki seurueineen saapuvat.)_

TAPIO.

Seis! Nyt levätkäämme tässä,
Täss' on kaunis metsämaa.
Virvatulet hämärässä
Maata hiukan valostaa,
Metsänpiika meille on
Hankkinut tään asunnon.
Mielikki, sä kaunoinen,
Istu tälle kivellen,
Väsynyt sun ukkos tähän
Istahtavi kannon päähän.

_(He istuvat)._

No, nyt väki astukaa
Tänne, mulle kertokaa
Kaikki tämän päivän työ!
Kuu jo loistaa. Meill' on yö.

ENSIMÄINEN HALTIJA.

Tuon kosken männyssä
Pesäni on.
Sitä hakkaamaan
Sai mies onneton.
Mut' miehen mä nappasin,
Kumoon kappasin,
Löin kirveen kivehen
Kiemuksi varisten.

TOINEN HALTIJA.

Asun lähtenen luona
Mist' hirvet on juon'na.
Sai sinne tyttönen
Juomista hakien.
Mä huomasin kyllä
Kuin heikko ol' pieno;
Niin ämpärin täytin,
Sen tytölle näytin,
Ilo poskista hohti
Nyt minua kohti.

KOLMAS HALTIJA.

Tuo vuori on mun.
Kas, isäni kun
On kääpiö vainen
Ja äit' keijukainen.
Mä kultia sain
Noin vaan hatullain.
Ne leskelle kannoin --
Näin köyhälle annoin.

[Kuva: Metsän kuningas.]

TELLERVO.

Mä pensahikossa
Näin jänösen heikon,
Ja verta vuoti tuon
Jalasta veikon.
Mä rientäen juoksin
Nyt sairahan luoksi,
Mä sidoin ja hoidin
Ja haavoja voidin.
Näin apua annoin,
Ja lopuksi vielä
Hänet kotiin kannoin.

NYYRIKKI.

Kas, hangessa tuolla
Mä näin mehiläisen,
Mi koht' oli kuolla.
Mä otin tuon jäisen
Ja säälien kannoin,
Mä huulilla hengiten
Lämpöä annoin.
Se virkosi, pienoinen.
Sit' yhä suojaten
Panin sen povellen'.

TUULIKKI.

Tuoll' orava oksalla
Iloisna rapsoi,
Mutt' pyssymies metsässä
Nuolia kapsoi.
Mä myrskynä saavuin
Ja miestä mä löin,
Ja särin sen nuolen.
Sitt' tuskin ja töin
Taas piilohon puikin,
Jo metsähän luikin.

METSÄSTÄJÄ.

Kuullos, rouva ihanainen,
Metsän maammo kaunokainen,
Kuullos tuota tyttö nurjaa,
Minua hän petti kurja;
Multa vei hän saalihini.
Lyö nyt häntä mielikseni,
Anna vitsan koivupuista
Pehmitellä ilkiluista,
Ettei toiste miestä pilkkaa! --
Vyölläsi sun kullat kilkkaa,
Avainkimppu helisevi,
Rikkauttas muistelevi.
Avaa aarre Tapiolan,
Anna metsäonni mulle!
Salli palvelijas soman
Soitatella iloks' sulle,
Soitatellen viekoittaa,
Metsän karjaa kuljetella
Ympäriltäs tähän tiehen,
Onneks' tämän metsämiehen.

MIELIKKI.

Pyyntös täytän mielelläni!
Metsänpiika, pikkarainen,
Käske karja kaikenlainen,
Sudet, karhut, teiret, metsot,
Kyyhkyt, kotkat, ketut, osmot; --
Ilvekset ja jänöt kanssa
Olkoot vielä saaliinansa.

_(Metsänpiika puhaltaa koolle metsän eläimet.)_

METSÄSTÄJÄ _(ampuen eläimet, jotka kaatuvat hänen nuolistaan)._

Metsänruhtinatar, sua
Ylistän, ett' autoit mua,
Lahjas annoit runsahasti,
Kaikki kaadoin mieluisasti.
Nyt saa riemu tupahamme,
Pian pannut pihisevät,
Pian juomat kihisevät,
Pienimmätkin elukkamme,
Kärpänen ja heinäsirkka,
Tänään nimeäsi virkkaa,
Mielikkiä muistelevat,
Onneksesi huutelevat!

MIELIKKI.

Luuletko sä, metsämiesi,
Että surmaa tuopi tiesi?
Metsän nä'yt pettää voivat
Metsämiehet vallan oivat.
Ennenkuin sun paistis paistuu,
Nousee kaikki kaatamasi,
Metsänriista ampumasi
Jaloillensa; hallussani
Ovat jälleen ominani!

_(Hän antaa merkin Metsänpiialle, joka puhaltaa pilliin. Kaatuneet
eläimet heräävät eloon ja hyppelevät iloisina ympäri)._

METSÄSTÄJÄ.

Oi, sä velho pettäväinen!

MIELIKKI.

Oi, sä narri tyhmäpäinen!
Verta vuotaa karjaseni.
Tullos pieni palkkalainen,
Tuo'os juoma hunajainen,
Virkistä'ös aarteheni!

_(Metsänpiika tarjoo karjalle hunajata.)_

TAPIO.

Ken rohkeni illalla loistosan yön
Mun kanssani ilkamoida,
Ja tehdä tuhoa tuottavan työn,
Mun karjani kassaroida?
Mull' voimaa eikö ja mahtia myös,
Mi vallita voipi metsien yöss'
Ja hallita kankahat, kummut?

_(Kuuluu rakeiden rapinaa ja myrskyn pauhua)._

METSÄNPIIKA _(nousee, eräälle vuorelle ja puhuu seuraavaa:)_

Herra kuningas, kuulen rakeiden rapinaa ja myrskyn pauhua. Näen
tummanpunaisia pilviä, joissa salamat välähtelevät -- ja jotka
avaruuksien läpi meitä lähenevät. Ne ovat tulevat vuosisadat, jotka
saapuvat maahan, kaataen metsät ja karkoittaen meidät pois. Herra
kuningas, pelkään, että valtasi on ohitse!

MIELIKKI.

Puhalla pilliisi ja karkoita tulevaisuus pois!

METSÄNPIIKA.

Ruhtinatar, minä puhallan turhaan; pillini ei soi! Meillä ei ole voimaa
kukistaa tulevaisuutta. Uusi vuosituhannes astuu esiin. Paetkaamme!

_(Kaikki kokoontuvat Tapion ympärille ja valmistautuvat lähtemään.)_

TAPIO.

Viel' honkien humina laajalla käy
Mun Suomeni suurilla mailla.
Ei kirvestä kirkasta korvessa näy,
Ei metsissä, kotkien mailla.
Toki tiedän, ett' aika se tuleva on,
Kun pelloksi muuttunut linnani on
Ja lankuiksi metsäni uljaat.

Mut Tapio, metsien haltija, voi
Ei peikkojen valtahan joutaa.
Hän, mahtava, yhäkin askaroi
Ja honkien sarkoja hoitaa.
Hän lämpöä metsistä maahamme tuo,
Hän kosteutta kentille runsaasti suo
Ja kummukot ruoholla peittää.

Nyt kentältä tältä me poistumme pois,
Pois kauemmas metsihin maamme,
Jos paha tai hyvä tääll' elämä ois,
Sen vihdoin kuulla me saamme.
Mut voima jos täällä ja valokin lie,
Mi Jumalan totuuden perille vie,
Niin seisovi Suomen maamme!

_(Kaikki poistuvat)._



AIKOJEN KUVASTIN.


Henkilöt:
Isoäiti (75 vuotta).
Lotta (15 vuotta).
Kuvastinkuvia.

_Huone. On ilta ja kaksi kynttilää palaa pöydällä. Perällä varjostin.
Varjostimen keskiosassa vaan puitteet. Ovi, piironki, keinutuoli, palli.
Isoäiti kutoo sukkaa keinutuolissa. Lotta istuu pallilla hänen
jalkojensa juuressa._

LOTTA. Ajatteles, miten merkillinen päivä, isoäiti! Sinun
syntymäpäiväsi! Äiti ja isä ja kaikki serkut ja kaikki palvelusväki ovat
onnitelleet sinua, setä Fritz on pitänyt sinulle puheen, -- ja me olemme
laulaneet virren sinun kunniaksesi.

ISOÄITI. Jumalan kunniaksi. Jumala on kantanut minua käsivarsillaan läpi
vaihtelevien aikojen ja antanut minun kokea monta surua, mutta paljo
enempi armoa ja hyvin paljo rakkautta.

LOTTA. Tänään tahdon minä olla koko päivän sinun palvelustyttösi, tänään
ja kaikkina päivinä. Saanko olla, isoäiti?

[Kuva: Aikojen kuvastin.]

ISOÄITI. Saat, hyvä lapsi. Kaikki te kilvan koetatte minua ilahduttaa.
Minä tarvitsen niin vähän. Minä tiedän kyllä, että te pidätte minusta.

LOTTA. Isoäiti täytyy pukea, isoäidin hiukset täytyy suoria, isoäidin
täytyy saada istua mukavasti ja hauskasti, isoäidillä täytyy olla
valoisaa ja lämmintä ympärillään. Koirat eivät saa haukkua, ja ovet
eivät saa seisoa ra'ollaan, että huoneeseen tulee vetoa. Sitte sinä
tarvitset yhden, joka lukee sinulle ääneen. Mitä sinä kaikkein
mieluimmin haluat kuulla? Luullakseni Davidin 103:n psalmin.

ISOÄITI. Niin, lue se viimeiseksi tänä iltana. Lue Jumalan armosta ja
anteeksi antavasta rakkaudesta koko elämäni ajalla ja myöhäisenä elämäni
iltana.

LOTTA. Mutta onko tosiaankin totta, että sinä tänään täytät
seitsemänkymmentä viisi vuotta?

ISOÄITI. On. Jumala antaa ensimäisen numeron kasvaa, mutta toinen alkaa
aina alusta. Oli kerran aika, jolloin minäkin kirjoitin, niinkuin sinä
nyt, ikäni yhden ja viiden numerolla.

LOTTA. Todellakin! Onko isoäiti tosiaankin kerran ollut viisitoista
vuotias?

ISOÄITI. Miksi pidät sitä niin uskomattomana? Onko se niin mahdotointa,
että minun keltaiset poskeni ovat kerran olleet punaiset, minun
ryppyinen otsani sileä, minun harmaa tukkani ruskea ja minun kuihtuneet
käteni pehmoiset?

LOTTA. Ei, mutta isoäiti on ollut vanha, niin kauan kuin minä muistan.

ISOÄITI. Etsi piironkini ylimmäisestä laatikosta, niin löydät
muistokotelon nuoruuteni ajalta.

LOTTA _(etsii ja löytää laatikosta muistokotelon, metaljongin)._ Oi,
katsohan! Onko tämä nuori tyttö juuri sinä, isoäiti. Miten hyvältä hän
näyttää! Ja kuinka hän on minun oman äitini näköinen! Minä tahtoisin
olla hänen sijassaan!

ISOÄITI. Jos sinä olisit hänen sijassaan, niin olisit sinä se vanha
mummo, jota sinä sanot isoäidiksesi. Sinä joutuisit vaihtaessasi
tappiolle, pikku Lotta.

LOTTA. Ei, isoäiti! Katsos miten veitikkamaiselta ja iloiselta hän
näyttää! Noin kaunis ja noin hyvä en minä ole koskaan ollut.
Vaihdammeko?

ISOÄITI. Niin, mitäs ei uskaltaisi viidentoista vanhana tehdä! Rakas
lapsi, ajattele minun silmälasiani ja minun harmaita hiuksiani; ajattele
takanasi pitkää elämää monine koettelemuksineen ja edessäsi vuosien
lunta ja elämän ehtohämärää! Niin, totta on, että illan jälkeen sarastaa
uusi aamu, uusi nuoruus, joka ei koskaan kuihdu.

LOTTA. Kuta kauemmin tätä sinun nuoruudessasi otettua kuvaa katselen,
sitä paremmin tunnen sinut. Jotain nuorta ja lämmintä loistaa vuosien
lumen alta, kuten sinä sanot. Varmaankin senvuoksi, että sinä olet niin
ylen hyvä. Kas, nyt nauraa kuvasi muistikotelossa! Sinulla oli varmaan
hyvin hauska, kun olit nuori.

ISOÄITI. Oli kyllä; lyhyessä hameessa ollessamme hyppää koko maailma
harakkaa edessämme. Pitkässä hameessa kompastuu helpommin.

LOTTA. Onko sinulla ollut harmia? Unohda ne, isoäiti! Muista ainoastaan
se iloinen ja ihana seikka, että olet ollut noin suloinen tyttö! Siis,
vaihtakaamme! Sinä olet olevinasi minä, ja minä olen olevinani sinä!

ISOÄITI. No niin, etsi samasta laatikosta, josta löysit minun
valokuvani! Vasemmasta kulmasta löydät rasian ja rasiasta mustan
kuvastimen, jonka kerran sain eräältä köyhältä eukolta. Kun olin sinun
ikäisesi, menin eräänä päivänä metsään marjoja poimimaan ja näin siellä
mummon, joka oli taittanut jalkansa, makaavan avutoinna yhdessä
muurahaispesässä. Minä kannoin hänet kotiin ja hoidin häntä, kunnes hän
parani. Kiitollisuudesta antoi hän minulle kallehimman aarteensa,
taikakuvastimen, jonka keijukaisten ruhtinatar oli hukannut
aamuterheneen. Pidä varovasti kuvastinta, lapsi, sillä sellaista on
ainoastaan yksi koko maailmassa! Siinä näkee entiset, nykyiset ja
tulevaiset, aivan kuin ne eläisivät edessämme. Olen kätkenyt sen
kaikilta, mutta sinä saat sen nähdä, voidaksesi käsittää, mitä merkitsee
vaihtaa vuosia isoäidin kanssa.

LOTTA _(etsien piirongissa)._ Kuvastin? Täällä on rasia, jossa on
sormuksia ja helmiä... täällä on kilpikonnan-kuoresta tehty kampa, joka
on kullalla koristettu ... kuinka sinä olet rikas, isoäiti!... Ja täällä
on muistikotelo, jossa on isoisän valokuva. Oi, niin hieno
herrasmies!... Ei, mutta katsos! Täällä on kirjesalkku, jossa on
kirjeitä ja painetuita kukkia! Mutta missä on peili?

ISOÄITI. Peili on eräässä norsunluu-rasiassa.

LOTTA. Tässä on rasia. Miten kauniisti se on tehty! Kannessaan enkeli,
joka käy pyörivän pallon päällä.

ISOÄITI. Aika ja onni käyvät pyörivällä pallolla.

LOTTA. Isoäiti, minä pelkään! Minä en uskalla avata aikojen kuvastinta.

ISOÄITI. Niin, anna sen olla koskemattomana piilossansa. Meille voi olla
hyödyllistä nähdä menneitä aikoja, mutta ei tulevia!

LOTTA _(epäillen)._ Mutta nähdä samalla kertaa sekä menneitä että
tulevia! Nähdä kaikki, mikä on ollut, ja kaikki, mikä on tuleva!
Isoäiti, avaa sinä kuvastin ja minä katson sinun olkasi ylitse.

ISOÄITI _(ottaa rasiasta esille pienen kuvastimen)._ No, mitä sinä
tahdot nähdä?

LOTTA _(katsoen hänen olkansa ylitse)._ Rohkenenko? Saanko? Tahtoisin
nähdä sinut, isoäiti, viisitoistavuotisena.

ISOÄITI. Kuihtunut vanhus, muutu jälleen nuoreksi! Näyttäydy
jälkimaailmalle!

KUVA N:O 1. _(Nuori tyttö, 1830-aikaisessa puvussa ja pitkät palmikot
niskassa, tulee näkyviin varjostimen keskelle)._

LOTTA. Aivan kuin valokuva! Miten suloinen hän on! Saanko puhua hänelle?

ISOÄITI. Katsoa ja puhella saat, mutta et saa koskea häntä, sillä
silloin haihtuu hän ilmaan.

LOTTA _(hämillään)._ Mikä on neidin nimi?

KUVA _(niiaten)._ Nimeni on Beata Sophia Randers.

LOTTA _(kuiskaten)._ Se olet sinä, isoäiti. _(Ääneen kuvalle)._ Tunteeko
neiti tätä vanhaa rouvaa tässä keinutuolissa?

KUVA. En, en ole koskaan ennen häntä nähnyt.

LOTTA _(kuiskaten)._ Isoäiti, hän ei tunne sinua!

ISOÄITI. Miten voisi viisitoistavuotisena tuntea itseään
seitsemänkymmenen viiden vuoden vanhana?

LOTTA _(kuvalle)._ Minunkin isoäitini nimi oli Beata Sophia Randers,
ennenkuin hän meni naimisiin. Onko neiti nähnyt kapteeni Silfversparrea?

KUVA. Olen kyllä, hän on kadetti Haminassa. Minä tanssin hänen kanssansa
eilen, syntymäpäivänäni. Sotilasvaatetus pukee häntä, hän tanssii
valssia niin hyvin, että pää voipi aivan mennä pyörälle. Muutoin
nimitämme me tytöt häntä aina variksenpelättimeksi, sillä hän ei osannut
kerran ampua varista.

ISOÄITI. Niin ne tytöt! Me ilveilimme siihen aikaan joskus
Silfversparren kanssa.

LOTTA. Tietääkö neiti, että kadetti Silfversparresta tuli sitte minulle
isoisä?

KUVA. Älkää tehkö hänestä pilaa!

LOTTA. Hän meni naimisiin minun isoäitini kanssa, ja neiti itse on minun
isoäitini.

KUVA. Oi, miten hauskaa! Nöyrin palvelijasi; kunnioitukseni
isoäidillesi... Sano mulle, etkö sinä ole minun koulutoverejani
vapaaherratar Rosenin kasvatuslaitoksesta? Suo anteeksi, etten sua heti
tuntenut. Meitähän on niin monta.

LOTTA _(vilkkaasti)._ En ole koskaan kuullut puhuttavan Rosenin
kasvatuslaitoksesta. Mutta me olemme varmaankin tanssineet ja leikkineet
yhdessä. Mehän olemme saman ikäiset, mehän sinuttelemme toisiamme. Onko
sinusta hauskaa ajaa polkupyörällä?

KUVA. Kuinka? Polku...

LOTTA. Polkupyörällä. Minä osaan jo ajaa ja sinäkin saat pian oppia.
Sinun täytyy usein käydä meidän luonamme. Asutko sinä lähellä
rautatietä?

KUVA. Rautatietä? Mitä rautatietä?

LOTTA. Oikeata rautatietä tietysti. Onko teillä telefoonia, että voimme
joskus keskustella keskenämme? Sähkösanomien lähettäminen tulee liian
kalliiksi.

KUVA. Tele...? Sähkö...? Parlez vous français, mademoiselle?

LOTTA _(kuiskaten)._ Isoäitiähän puhuu ranskan kieltä!

ISOÄITI. Se olikin ainoa, mitä opimme vapaaherratar Rosenin
kasvatuslaitoksessa.

LOTTA _(ääneen)._ Miksikä sinä kysyt minulta, osaanko puhua ranskaa?

KUVA. Sinä käytät niin paljo vieraita sanoja. Minä tulen sinun luonasi
käymään. Missä sinä asut?

LOTTA. Missä minä asun? Täällä kotona tietysti.

KUVA. Näytä minulle merkkausliinasi. Minun on seinällä puitteissa ja
lasin takana.

LOTTA. Merkkausliina, mitä se on?

KUVA. Se on tietysti merkkausliina! Mutta suo anteeksi, äiti odottaa,
meidän täytyy ruveta leipomaan joululeipää ja kastamaan kynttilöitä.

ISOÄITI. Niin, sitä me saimme oppia kotona.

LOTTA. Mutta sitä minä en osaa! Mutta sinä olet niin kiltti ja iloinen,
että minun täytyy saada tanssia sinun kanssasi seitsemän kertaa
ympäri... _(Juoksee kuvan luo, koskettaa siihen ja kuva katoaa)._ Beata,
minne jouduit?... Hän katosi, isoäiti!

ISOÄITI. Minähän sanoin sen jo sinulle! Luuletko sinä, että minulla
viidentoistavuotiaana oli aavistustakaan polkupyörästä, rautatiestä,
sananlennättimestä ja telefoonista? Minä tiesin niistä yhtä vähän, kuin
sinä tiedät merkkausliinoista tahi kynttiläin kastamisesta. Mutta
sinähän halusit vaihtaa vuosia minun kanssani. Tahdotko nyt nähdä itsesi
minun ikäisenäni?

LOTTA _(hämmästyen)._ En, isoäiti, en uskalla. Minähän saisin nähdä
itseni katoavan!

ISOÄITI. Ole tyytyväinen, pikku Lotta, iloisine viisinetoista vuosinesi.
Kenties voin näyttää sinulle toisen pienen tytön, joka kuuluu
sinullekin. Tule vielä kerran tänne ja katso olkani ylitse, niin saat
nähdä tyttäresi-tyttären saman ikäisenä kuin itse nyt olet.

LOTTA. Tyttäreni-tyttären! Saanko minä tyttärentyttären?

ISOÄITI. Saat kyllä tyttären-tyttären, joka tulee vuorostaan nimittämään
sinua isoäidiksi.

LOTTA. Oi, isoäiti tekee minusta pilkkaa!

ISOÄITI. Kaikki on mahdollista. Lotan tyttärentytär, astu esiin!

_(Lotta menee entiselle paikalleen keinutuolin taakse. Kuva n:o 2, nuori
tyttö tulee esiin varjostimen takaa, hän on puettu omituiseen
tulevaisuuden pukuun, punainen nauha vyöllä, silmälasit nenällä, lyhyt
piippu suussa; hänellä on lyhyeksi leikattu tukka ja tohtorinhattu
päässä; lukee erästä kirjaa. Äänettömyys)._

ISOÄITI. No, etkös kysy mitään?

LOTTA _(kuiskaten)._ Hän näyttää kopealta. Hän on kuusta pudonnut.
_(Ääneen). _ Mikä sinun on nimesi?

KUVA _(katsoo ylös kirjasta)._ Mitä tarkoitatte?

LOTTA. Minä kysyn sinun nimeäsi?

_(Kuva kääntää hänelle selkänsä)._

LOTTA. Vai niin, anteeksi! Mikä on tohtorittaren nimi, jos rohkenen
kysyä?

KUVA _(kääntyy takaisin)._ Magneta Hypothenusa Problem,
sosiaalidemokratiian tohtori, palvelijanne.

LOTTA. Rohkenenko kysyä, mikä tuo kirja on, jota tohtori Magneta
Hypothenusa Problem noin ahkerasti tutkii?

KUVA. Se on »20:nen vuosisadan edistys», jonka on kirjoittanut sama
kirjailija, joka myös on kirjoittanut »19:sta vuosisadan raakuus».

LOTTA. Hyvin hauskaa tohtorittaren esi-isille. Suorittaako tohtoritar
pian ylioppilastutkinnon?

_(Kuva kääntää hänelle jälleen selkänsä)._

LOTTA. Anteeksi! Minun aikanani käytiin vielä tohtorin ijällä koulua.

KUVA _(kääntyy jälleen)._ _Meidän_ aikanamme käy koulu sähköllä
kuusikymmentä kilometriä tunnissa.

LOTTA. Vai niin. Opetetaanko koulussa myöskin tupakoimaan?

KUVA. Kaikki sivistyneet tytöt polttavat nykyään apelsiinin siemeniä.

LOTTA. Vai niin. No, mitä muuta koulussa saa oppia? Osaako tohtori
hypätä harakkaa?

KUVA. Olkaa hyvä ja lausukaa ajatuksenne tieteellisemmin!

LOTTA. Tahdon koettaa. Osaako Magneta olla nuori, iloinen, vallaton?
Osaako Hypothenusa tanssia? Ymmärtääkö tohtoritar Problem tehdä
kepposia? Osaako hän nauraa ja itkeä, kuten viisitoista vuotiaana
nauretaan ja itketään?

KUVA _(ylpeästi)._ Minä osaan kaikkea, paitsi vastata sopimattomiin
kysymyksiin.

LOTTA _(suuttuneena)._ Mitä nyt, neiti Luonnonvoima? Tokko hän tietää,
että olen hänen isoäitinsä?

KUVA. Harakan isoäiti sinä olet etkä minun ... antediluvian!

LOTTA _(kuiskaten)._ Mitä se merkitsee isoäiti? Antediluvian?

ISOÄITI. Se on olento, joka on syntynyt ennen vedenpaisumusta.

LOTTA. Vai niin. Tietääkö Hypothenusa, että ennen vedenpaisumusta
antoivat isoäidit epäkohteliaille lapsenlapsilleen vitsaa?

_(Juoksee esiin ja tarttuu kuvan silkkivyöhön. Kuva katoaa)._

LOTTA _(silkkinauha kädessä)._ Sanoa isoäitiään antediluviaaniksi! Minun
äitini on antanut minulle vitsaa vähemmästäkin... Mutta minne joutui
Hypothenusa?

ISOÄITI. Kysele kuvastinkuvaa! Kas, sinä sait silkkinauhan käteesi! Ajan
punainen kummitus on ainoa, joka on jälellä tulevaisuuden aaveesta.

LOTTA. Minäkö olisin tuollaisen krokotiilin isoäiti! Ei, mummo, minä en
mene koskaan naimisiin!

ISOÄITI. Ei koskaan ... viidentoista vanhana.

LOTTA _(tarkastaa silkkinauhaa)._ Mitä tämä merkitsee? Kaikki muu on
harhanäköä, mutta tämä nauha on todellinen punainen silkkinauha, jonka
olen nähnyt jossain tätä ennen. Olisivatko Constance ja Louise
pukeutuneet kujeillakseen kanssani? Mutta serkkuni eivät ole ilmaa,
niistä voi pitää kiinni. Poltanko tämän silkkinauhan? En polta! _(Sitoo
nauhan vyötäisilleen)._ Onhan uusin kuosi pukea itsensä sillä tavoin
kuin viisikymmentä vuotta tämän jälkeen pukeudutaan. Mutta anna minulle
kuvastin, isoäiti, nyt tahdon ottaa korkeimman arvosanan historiassa.
Mitä minä välitän tulevista vuosisadoista? Pitäkööt huolen itsestään!
Minä tahdon nähdä Semiramin riippuvat puutarhat, Cæsarin tulon Roomaan
ja Columbuksen, kun hän löysi Amerikan. Minä annan sinun äidinäitisi
tulla esiin ja niiata sinulle. Minä annan isän-isäni isän juosta
»niijamaijaa» ja vetää perässään koko lauman esi-isiänsä aina Aatamiin
asti. Anna minulle kuvastin, isoäiti, minä tahdon nähdä Eevan
paradiisissa!

ISOÄITI. Hiljaa, hiljaa, pidä varovasti kuvastinta! Velhon kapineihin ei
ole luottamista! Paradiisissa oli käärme.

LOTTA _(ottaa peilin ja vilkuttaa riemuiten sitä)._ Minä tahdon poimia
kirsikan elämän puusta ja omenan tiedon puusta. Minä tulen jakamaan sen
sinun ja äidin ja isän ja kaikkien ihmisten kanssa. Isoäiti Eva, astu
esiin ja salli minun nähdä paradiisi!

KUVA N:O 3. _(Pitkä, valkoinen kummitus, jonka ympärille on kääriytynyt
suuri käärme, astuu esiin varjostimesta)._

ISOÄITI. Varo itseäsi lapsi!

LOTTA. Hui ... käärme! Se matelee tänne päin! Isoäiti, puolusta minua!

_(Hän pakenee, kompastuu ja putoaa. Kuva katoaa)._

ISOÄITI. Hyvästi Semiramis, Cæsar, Columbus, Eeva ja paradiisi! Lapsi,
lapsi, sinä olet lyönyt maailmanhistorian kappaleiksi!

LOTTA _(nousee hämmästyneenä)._ Onko käärme poissa? Hui, kuinka se
peljästytti minut! Mutta ... minä luulen, että kuvastin on mennyt rikki!
_(Kokoaa palaset)._ Eikö sitä voi liimata, isoäiti? On olemassa
eräänlaista kittiä, jolla on nimenä »Älä itke».

ISOÄITI. Ei varjoja voi liittää yhteen! Ei mikään kitti voi tehdä
menneitä aikoja jälleen ehyiksi! Ne ovat olleet ja menneet ikipäiviksi.

LOTTA _(nyyhkyttäen pallilla ja nojaten isoäidin polveen)._ Minä olen
lyönyt maailmanhistorian kuoliaaksi... Minä olen surmannut tulevaisuuden
... ja sen olen tehnyt oman isoäitini syntymäpäivänä!

ISOÄITI. Älä sure, lapseni. Sinä olet särkenyt muiston hauraan lasin;
tee itsellesi uusi kuvastin tulevaisuuden toivoa varten. Paranna
särkyneitä ihmissydämiä! Monet tahtovat tietää tulevaisia asioita ja
vapisevat kuitenkin niiden outoa kaukaisuutta. Anna niille parempi
kuvastin, joka ei koskaan putoa kappaleiksi. Anna heille Jumalan
kaitselmus, joka tekee meidät ymmärtäväisiksi menneiden aikain suhteen
ja levollisiksi tulevaisuuteen nähden!... Tahdotko vieläkin vaihettaa
vuosia kanssani?

LOTTA _(katsoo kysyvästi isoäitiin)._ Tahtooko isoäiti vaihettaa minun
kanssani?

ISOÄITI. En, lapseni. Uusi aika tarvitsee uusia voimia ja jokaisella
ajalla on rajansa. Onnelliset me, jos olemme voineet täyttää aikamme
tarkoituksen! Elä parhaimman hyväksi ajallasi, kuten minä olen ajallani
elänyt!

LOTTA. Kuinka sinä olet hyvä, isoäiti!

_(Esirippu laskee)._



PERDITA

eli

KADOTETTU KEVÄT.


Henkilöt:

Maija, koulutyttö, nimitetään Perdita.
Svante April, poikaveitikka, äänetöin henkilö.
Kaiku, poika, jolla on torvi.
Prinssi Florio, metsänkuningas, valepuvussa.
Perhonen, poika.
Korennoinen, tyttö.
Kaksi sinivuokkoa, äänettömiä tyttöjä.
Käki, poika.
Koululapset poikia ja tyttöjä.

_Näyttämönä on metsä. Molemmat sinivuokot nojautuvat nukkuen puun runkoa
vastaan._

_(Svante April juoksee tanssien sisään kukkaiskori kädessä, pysähtyy,
katsoo taaksensa ja ilkamoipi jollekulle)._

MAIJA _(sivulta)._ Svante! Minun korini! Minun kukkaiseni!

SVANTE _(vilkuttaa ilkamoiden korilla)._

_(Maija tulee esiin. Hän on kömpelö ja hengästynyt. Hänellä on
talvipuku: turkki, puuhkio, hilkka, saali, villalapaset ja
päällyskengät. Svante näyttää pitkää nenää)._

MAIJA. Mutta pysähdy nyt, Svante! Anna minulle takaisin kukkani!
_(Svante heittää lentosuukkojen, pakenee ja katoaa)._ Hän pakenee, häntä
ei enää näy! Oi, sitä poika veitikkaa! _(Koroittaa äänensä)._ Svante-e!

KAIKUÄÄNET _(joka puolelta)._ Svante-e!

MAIJA _(istahtaa huohottaen mättäälle)._ Se vielä puuttui! Koko metsä
pilkkaa minua. Eikä yksikään armelias kuusenkarahka pidä kiinni varasta,
minun omaa veljeäni Svante Aprillia, joka on varastanut kaikki minun
kukkani! _(Pyyhkii silmiänsä)._ Ei, ... kukaan ei saa nähdä minun
itkevän! _(Nousee ylös reippaana ja iloisena)._ Hyvää huomenta, metsä!
Tunnetteko minua, herra Hongikko. Kenties rouva Kuusela muistaa minut
menneestä vuodesta? Enkös minä sinutellut neiti Lehmusta, Vaahteraa,
Pihlajaista ja Tuomista? Vuodet kuluvat, pikku tytöille tulevat entiset
puvut liian ahtaiksi... Vai niin. Herrasväki näyttää niin oudolta,
herrasväellä ei ole kunnia? Minun täytyy kai sitte esitellä vähäinen
olentoni _(niiaa)._ Minä olen Maija, kukkaistyttö, jonka koko Eurooppa,
pohjois-Aasia ja pohjois-Amerikka tuntee. Mutta tänä vuonna on nimeni
Perdita, kadotettu Toukokuu. Ajatelkaas, eilen, viimeinen päivä
Huhtikuuta, oli auringonpaiste; tänään, ensimäinen päivä. Toukokuuta, on
talvi ja lunta! Oi, miten minua paleli, kun avasin silmäni tänä aamuna!
Kaikki koululapset etsivät minua, mutta eivät löytäneet mistään. Minä
olin kömpinyt valkoisen peittoni alle. Arvatkaas, tuliko kodissa surua
ja valitusta! Lastenhan piti tänään saada iloisin vapaapäivänsä, ja
missä on nyt heidän iloinen Toukokuun ensimäinen päivänsä? Perdita!
Perdita!

KAIKU _(näkymätöinnä)._ Perdita! Perdita!

MAIJA. Tuossa sen kuulette! Mutta ei ole kylliksi yhdessä äänessä.
Kaikki vuoret, kummut ja laaksot, kaikki odottavat lehtisilmut, kaikki
paleltuneet laululinnut, kaikki hyttyset, joiden tuli tanssia franseesia
tänään, etsivät ja surevat minua. Sano niille vaan yksi sana, niin saat
sata vastausta. Sano niille: _(koroittaa äänensä)_ Perdita!

_(Sadat näkymättömät kaikuäänet kertovat kaikilta sivuilta: Perdita!
Perdita!)_

MAIJA. No niin, hiljaa, olkoon siinä nyt kylliksi! _(Kaikuäänet
vaikenevat)._ Huomaatko nyt, metsä, että luonto kuulee meitä ja vastaa
meille. Kaikki odottaa, kaipaa ja toivoo meidän kanssamme... Kun minä
nousin ylös ja hain kukkiani, oli veljeni Svante ottanut ne. Oi, sitä
petturia! Minä juoksin hänen jälestään saadakseni hänet kiinni, mutta
... huu, miten kylmä ulkona oli! Minun tätini, täti Almannakka, juoksi
minun jälestäni. _(Matkii mummoa, jolla on ääni sorruksissa)._ Lapsi,
lapsi, mitä sinä ajattelet! Menet ulos ohuessa hameessasi ja saat
»lentsun!» _(Yskii)._ Pue itsesi kunnollisesti, tyttö, kas tässä! Ja
sitte hän puki ylleni kaikki, mitä vaatehuoneesta löytyi, vaatteita,
jotka oli jo pantu kesäksi koita pakoon. Niin, minä olen kaunis, minä!
Minun tulee olla olevinani kukkaistyttö ja olen aivan kuin talvipöpö.

KAIKU _(näkymätöinnä). _ Talvipöpö!

MAIJA. Oh! Ole hiljaa! Sitä ei tarvitse minulle uudelleen sanoa!
_(Kovemmin)._ Svante-e!

KAIKU _(näkymätöinnä)._ Svante-e!

MAIJA _(suuttuneesti)._ Pidä suusi kiinni, narri!

KAIKU _(kuten ennen)._ Pidä suusi kiinni, narri!

MAIJA. Ei, tuon kanssa ei toki kannata riidellä. Oi, kuinka minun on
kylmä ja kuinka väsynyt minä olen! Kas, tuossa on kaksi paleltunutta
sinivuokkoa. Minä istun' niiden viereen. _(Istuu)._ Anteeksi, rouva
Kuusela, että istun rouvan hameenliepeelle! _(Huokaa)._ Miten valo on
ihanaa, kun se samalla on lämmintä! Miten kevät on iloinen, kun se
todellakin on kevät!... Mutta kuka tulee tuolla? Lumiukko!

_(Valkoiseen lakanaan puettu lumiukko, jolla on naamio kasvojen edessä
ja pitkä, valkoinen parta, astuu esiin nojaten kahteen kainalosauvaan)._

MAIJA. Miten vanhalta ja huonolta hän näyttää! Mistä sinä tulet, köyhä
vanhus?

LUMIUKKO. Alpeilta.

MAIJA. Sinä tarkoitat kai Lapista. Minulla ei ole penniäkään sinulle
antaa, mutta jos olet väsynyt, niin lepää tässä pehmeillä kuusenoksilla!

LUMIUKKO. Kiitos. Tahdon nukkua itseni lämpöiseksi. _(Hän istahtaa ja
nukkuu havunoksille)._

MAIJA. Mitä? Nukkuuko hän jo? Ja minä olen melkein yhtä väsynyt kuin
hänkin. Jos minä pitäisin itseäni valveilla lukemalla koululäksyäni?...
Jangtsekiang eli Sininen joki... Hoangho eli Keltainen joki
_(haukottelee)_... Tschinkiang, Sutscheu, Schanghai... Koskahan mahtanee
prinssi Florio saapua tänne kylmään pohjolaan. Hän ei kiirehdi. Koko
hänen seurueensa tulee kantamaan hänet riemukulussa ... ja aikaa
tarvitaan, ennenkuin kaikki ovat pukeutuneet hovipukuihin. Me toiset
_(haukottelee)_ saamme odottaa... Jospa hiukan nukahtaisin. Hyvää yötä,
auringon säde! _(Nukkuu)._

_(Perhonen ja korennoinen lentävät näyttämölle)._

PERHONEN. Täällä on kevääntyttönen kulkenut ennen meitä. Minä näen hänen
jälkensä lumessa. Korennoinen, minulla on kylmä ja nälkä; anna minulle
yksi ainoa kirsikankukka!

KORENNOINEN. Perhonen, minulla on yhtä kylmä kuin sinullakin, ja vielä
ankara jano. Anna minulle sininen järvi kauniine aaltoineen!

PERHONEN. Jos olisin varpunen, söisin sinut heti.

KORENNOINEN. Jos sinä olisit kastehelmi, joisin minä sinut heti.

PERHONEN. Kuuleppas, korennoinen! Minun mielestäni meistä kahdesta voisi
tulla pari. Eilen, auringon loistaessa, kömmimme molemmat ulos
koteroistamme. Tänään, kun aurinko ei loista, voimme kuolla yhdessä. Me
olemme eläneet yhden päivän ja yhden yön hyvinä ystävinä. Olemme eläneet
kylliksi.

KORENNOINEN. Yhden päivän valossa ja yhden yön varjossa. Sinä olet
oikeassa, kuolkaamme tänä yönä toistemme vierelle lumeen ja kiittäkäämme
Jumalaa.

_(He istuvat maahan ja nukahtavat. Lumi[1] lankeaa valkoisena heidän ja
Maijan, lumiukon ja sinivuokkojen yli. Kaiku tulee esiin)._

[1] Lumi on valkoista, pieniksi paloiksi leikattua paperia.

KAIKU. Lapsi raukat! Jumala katsoi niihin lämpimänä aurinkona, ja ne
heräsivät eloon. Jumala käänsi pois kasvonsa, ja ne katosivat. Heidän
elämänsä oli yksi päivä ja yksi yö. Mutta Jumala on armelias, hän
herättää jälleen eloon kaikki, jotka nöyryydessä kärsivät ja kuolevat
maan päällä. Minä panen ensimäisen viheriän pajunoksan perhosen ja
korennoisen haudalle. _(Hän panee viheriän oksan niiden päälle)._
Sanotaan, että olen ilkeä ja kielevä. Mutta sellainen olen siitä syystä,
kuin kaikki pilkkaavat minua. Minä osaan kyllä olla hyväkin. Sanokaa
vaan minulle ystävällisiä ja kauniita sanoja, niin minä kyllä vastaan,
samoin kuin minua puhutellaan. _(Kuuntelee)._ Mikä myrskytuulen pauhina!
Zefyyri lakaisee metsää. Hän on prinssi Florion kamaripalvelija; hän
odottaa herraansa ja siivoaa hänen viheriäistä linnaansa. Florio on
kiltti poika, mutta vähän turhamielinen, kuten kaikki nuoret prinssit.
Hän tahtoo saapua tänne kuninkaallisesti. Senvuoksi saamme me toiset
odottaa ja väristä. _(Kuuntelee jälleen)._ Mutta kuka visertää tuolla
ylhäällä pilvissä? _(Kuuluu leivosen viserrys)._ Olisiko se leivonen?
Mahdotointa! Hän paleltuisi kuoliaaksi. _(Uusi viserrys)._ Mutta se on
kuitenkin hän! Minä lyön vetoa kaikista maailman juoruista, että nyt ei
prinssi Florio enää voi olla kaukana. Se vaan vielä puuttuisi, että
käkikin... _(Käki kukkuu)._ Ei, mutta kuulkaa, tuossa se nyt tosiaankin
on! _(Käki, siivellinen, harmaisiin puettu poika, astuu esiin)._

KÄKI. Hyvää huomenta, kaiku! Miksi et vastaa kukkumiseeni?

KAIKU. Ei, kuules nyt, pikku käkönen, sinä olet varmaankin erehtynyt.
Minä en näe sinistä taivasta, tuisku on asettunut, mutta sade räiskyy
vielä vasten kasvojani. Rouva Kuusela, olkaa hyvä ja lainatkaa minulle
sateensuoja!

KÄKI. Prinssi Florio, metsän nuori kuningas, tervehtii uskollisia
puitansa, ruohojansa, kukkiansa ja lintujansa. Hän palajaa Alpeilta
pohjoiseen valtakuntaansa ja kysyy, onko hän tervetullut?

KAIKUÄÄNET _(ympäriinsä). _ Tervetullut!

KÄKI. Pois kaikki talviset pilvet, jäät, lumet, pimeys ja usvat! Sininen
taivas, viheriä maa, vapaa meri! Kaikki purot lirisemään! Kaikki metsät
viheriöimään! Kaikki kedot kukkimaan! Kaikki lapset piiriin tanssimaan!

KAIKU. Ja tuollaista sinä kehtaat uskotella meille, juuri kun kaikki
_(yskii ja niistää nenäänsä)_ olemme menehtyä yskään ja nuhaan. Missä
hänen prinssinsä sitte on? Enpäs minä häntä näe! Ääneni on sorruksissa;
kadotan kokonaan kauniin ääneni, enkä voi enää virkaani hoitaa.

_(Käki kukkuu kolme kertaa vähäisten väliaikojen jälkeen. Ensimäisen
kukunnan aikana nousee lumiukko ylös. Toisen kukunnan aikana pudottaa
hän päältänsä pois valkoisen lakanan, parran ja naamion. Kolmannen
aikana seisoo hän näyttämön keskellä; hän on nuori, kukkaisiin puettu
prinssi)._

FLORIO. Tässä olen, metsä! Tässä olen, taivas! Tässä olen, meri! Kaikki
suuri tulee hiljaisuudessa. Aamu kirkastuu yöstä. Kevään vihanta kohoaa
talven lumesta. Kaikki, mikä kärsii, hengittäköön terveyttä. Kaikki,
mikä on kuollut, herätköön uuteen eloon!

_(Näitä sanoja lausuttaessa nousevat Maija, molemmat sinivuokot,
perhonen ja korennoinen ylös)._

PERHONEN. Kummallista! Uneksuin, että olin paleltunut kuoliaaksi.

FLORIO. Ei, saat elää onnellisena lyhyen perhoiselämäsi. Saat kokonaisen
viikon vielä lentää kukasta kukkaan ja kiittää Jumalaa.

KOBENNOINEN. Uneksuin sinisestä järvestä, jota en koskaan saisi nähdä.

FLORIO. Sinä saat liidellä kimeltävässä auringon valossa sinisten
aaltojen yli, ja kun kuolet, tulee Unda Marina pitämään sinua, niinkuin
timanttikoristetta, liehuvissa suortuvissaan.

MAIJA. Florio, Florio, missä olet viipynyt niin' kauan? Me odotimme
sinua, kuten prinssiä, loistavassa juhlakulussa, ja sinä tulit köyhänä
lumiukkona, unohdettuna ja tuntematoinna!

FLORIO. Ken olet sinä, vanha, paleltunut mummo, jota en ole koskaan
ennen nähnyt?

MAIJA. Hän kysyy, ken minä olen! Ja kuitenkin se olen minä, joka olen
tuhannen vuotta hänen kanssaan rakentanut laivoja puroihin, maalannut
perhoisten siivet ja kerinyt kultalankaa aamuruskon hunnussa! Kas, miten
ne ovat käärineet minut talven turkkeihin!

FLORIO. Oletko se sinä, Maija! Oi, miten nuo julmat, ymmärtäväiset
ihmiset ovat rumasti pukeneet kevään iloisimman tyttösen! Tule, saa'os
jälleen vapautesi! Sinä, puuhkio _(heittää pois puuhkion)_, saat olla
oravanpoikasien leikkitupana. Sinä, talvihilkka _(hän heittää pois
hilkan)_, olet sopiva variksen pesäksi. Sinä, saali _(heittää pois
saalin)_, saat liehua tuulessa metsän korkeimman kuusen latvassa. Sinut,
turkki _(heittää pois turkin)_, lahjoitan minä joulutontulle ensi
jouluna. Oikeaan kenkään _(heittää pois päällyskengät)_, saapi
västäräkki ja vasempaan kenkään saapi harakka munia munansa tänä kesänä.

MAIJA _(seisoen kukkaisilla koristetussa kevätpuvussa)._ Minulla on
sinulle pyyntö, Florio. Kaikilla koululapsilla on tänään vapaapäivä, ja
kaikki ovat olleet aivan onnettomia, kun on ollut näin kylmä ja --
lunta. Pyydä, että taivas selkenisi! Anna meille kaunis Vapunpäivä!

FLORIO. Eikös käki ole jo sitä teille luvannut? Katso ylös! Mitä näet?

MAIJA. Aurinko! Aurinko!

KAIKU. Aurinko! Aurinko! _(Panee sormen suulleen)._ Oi, suokaa anteeksi,
prinssini, ääneni on ollut sorruksissa kaksikymmentä minuuttia, enkä ole
senvuoksi voinut hoitaa virkaani, mutta nyt en voi enää vaieta.

FLORIO. Puhu, kaiku, ja anna iloisten äänten metsässä kajahtaa!
_(Koululapsia tulee näyttämölle, molemmilta sivuilta)._ Missä on
kapellimestarini?

KÄKI. Mitä käskee teidän korkeutenne?

FLORIO. Soita tanssin sävel! Kaikki lapset piiriin! Kaikki lehdet
lepattamaan! Kaikki linnut visertämään! Kaikki hyttyset katrillia
tanssimaan, -- mutta tarpeeksi etäälle!

_(Kaikki koululapset, perhoset, korennoiset ja sinivuokot tekevät piirin
prinssi Florion ympärille, joka ojentaa kätensä Maijalle. Kaiku puhaltaa
torveensa. Käki antaa merkin alkamaan, laulaen: kukkuu!)_


KOULULASTEN KEVÄTLAULU TANSSIESSA[1].

[1] Sävel Jul. Hammarlundin »Barnens sångbok» n:o 101.

Räisky, talvi kylmä, hangen lumisen!
Rauska, järvi jäinen, alla luistimen!
Kenpä pelkäis sua, kylmä haltia.
Lumen alta voipi kevät saapua.
Ei nyt huolta! Hän jo tulee tuolta!
Taivaan tumman rannan kevät kirkastaa,
Kevätpäivä kultaa pilviin hajoittaa.
Räisky, talvi kylmä, hangen lumisen!
Rauska, järvi jäinen, alla luistimen!
Kenpä pelkäis sua, kylmä haltia.
Lumen alta voipi kevät saapua.
Ei nyt huolta! Hän jo tulee tuolta.

Nyt me seppelöimme kevään haltian!
Piiri riemuin pyörii päällä kanervan.
Puiden oksat keinuu, purot pulppuaa,
Lintuin kevätlaulu ilmaan kajahtaa.
Kevät saapuu! Poi'es talven kaapu!
Ennen noin ei metsä ollut vihanta,
Ennen noin ei Vappu ollut ihana!
Nyt me seppelöimme kevään haltian!
Piiri riemuin pyörii päällä kanervan.
Puiden oksat keinuu, purot pulppuaa,
Lintuin kevätlaulu ilmaan kajahtaa.
Kevät saapuu! Poi'es talven kaapu!

_(Leikin lopussa kukkaissade)._



HYRRÄ.

Leikillinen
[Kuva] Satu neljässä
seikkailussa.


Henkilöt.

Kuningas.
Kuningatar.
Prinsessa Kielevä, heidän tyttärensä, jota sanotaan Hyrräksi.
Kuvernööri Hämähäkinjalka.
Kuvernöörin rouva Eau de Cologne, prinsessan opettaja.
Raatimies Teiri, ylituomari.
Kapteeni Puks, henkivartion päällikkö, Hämähäkinjalan adjutantti;
Pytt, hänen poikansa, kääpiö.
Kuninkaan airut.
Hannu-mestari, seppä.
Hannu-muori, hänen vaimonsa.
Sukkela Pekka, }
Viisas Matti,  } heidän poikansa, sepänoppilaat.
Tyhmä Olli,    }
Liisa, heidän kasvattityttärensä.
Ruusuposki, }
Lumihiutu,  } haltijattaria.
Ukonjylinä, }
Ilkisiipi, noita-akka.
Hovineitejä ja ääniä, jotka puhuvat.
Hovi, henkivartio, kansaa, joka katselee ja huutaa hurraata.

Sadun aika: Oli kerran.


Ensimäinen seikkailu.

_Hannu-mestarin paja. Ahjo, alasin, palje, pietti ikkuna ja ovi. Sukkela
Pekka lausuu, Hannu-mestari ja Matti takovat tahdissa alasimella[1],
Olli lietsoo palkeella, Liisa istuu nurkassa kutoen sukkaa._

[1] Vasaranlyönnit sattuvat alleviivattujen tavujen kohdalla.

PEKKA _(mittelevästi)._

      Ne _sa_tua _ta_koo,
      Niin _pit_kää, kuin _ra_ko,
      Kuin _ov'_ _leveää_.
      Onks'[1] _tut_tua _tää_.

      Jos _sa_dustain _et_ saa,
      Sä _mie_lelles _vit_saa,
      Niin _kuun_nella, _oi_.
      Sen _tois_te_kin_ _voi!_

[1] Lyhennys sanasta _onkos_.

HANNU-MESTARI. No, pojat, nyt on lauvantai-ilta, äiti odottaa
puuropatoineen, voimme lopettaa päiväntyömme. Vai niin, Matti ei ole
vielä valmis. Minä odotan sinua ja pistän tupakkata piippuun. _(Panee,
tupakkaa piippuun, polttaa ja katsoo ikkunasta)._ Hakaset ja lehtiäiset!
Mitä väkeä on tuo _(osoittaa sormellaan katselijoita)_, joka istuu
tuolla kuun valossa ja tirkistelee tänne pajaan.

PEKKA. Ne ovat säkeneitä savupiipusta. Isä luulee, että ne ovat silmiä,
kun ne loistavat pimeässä.

LIISA. Ei ne ole säkeniä. On olemassa paljo muuta, mikä säihkyy pimeässä
lauantai-illoin.

HANNU-MESTARI. Jumala siunatkoon sinua, lapseni, sinä olet haltijatarten
kummilapsi, sinä näet enempi kuin toiset. Mitä, jos tuolla ulkona olisi
väkeä! _(Katsojille)._ Kernaasti minun puolestani. Olkaa hyvä ja
katsokaa meitä, kyllä meitä kannattaa katsella. Minä olen Hannu,
mestariseppä, joka olen takonut hopeakengät kuninkaan hevoselle,
Tulenkorskujalle. Muori on tuvassa, mutta tässä näette lapseni. Tässä on
sukkela Pekka; hän osaa takoa hyrriä ja soittaa harmonikkaa. Tässä on
viisas Matti; hän takoo konstilukkoja ja on niin tavattoman ovela, että
hän voi pettää ketunkin. Tässä on Olli, sanovat tyhmäksi Olliksi
senvuoksi, että hän puhuu vaan kuusi tahi seitsemän sanaa viikossa,
mutta hän osaa matkia kukkoa. No niin, tässä on Liisa; lapsi, jonka
löysimme eräänä sunnuntai-aamuna pajasta. Meillä on kolme poikaa, sanoi
vaimoni, me tarvitsemme kyllä tytön. Olkoon menneeksi, sanoin minä, ja
kas, hänestä tuli voinsilmä puuroon. Niin, katsokaa nyt vaan, sellaista
väkeä me olemme. _(Ovelle koputetaan)._ Luulen, että väki rupeaa
pyrkimään kuutamosta huoneeseen. Kapene ja kömmi sisään, sanoi lukko
avaimelle.

_(Pytt astuu huoneeseen, naurettavaan upseerinpukuun puettuna, ja
tervehtii sotilaan tavoin)._

LIISA. Ah, sehän on Pytt! Mistä sinä tulet? Me olemme vanhoja tuttuja,
isä. Pytt vetää minua talvella kelkassa haltijattarien kouluun
Sinivuorille. Hän aikoo ruveta sotilaaksi, sillä hän on niin pitkä ja
reipas.

PEKKA. Caesar Aleksanteri Napoleon Pytt!

MATTI. Minä lähden pakoon. Julma herra sotamies, älä tapa minua!

HANNU-MESTARI. Hiljaa, Matti! No, mitä suurella Pytt-herralla nyt on
ilmoitettavaa?

PYTT _(tehden kunniaa)._ Armollinen herrani ja kuninkaani käskee
ilmoittaa sinulle, mestariseppä, että hän tarvitsee maanantai-aamuna sen
lukon, jonka hän on sinulta tilannut.

MATTI. Suuri Pytt, tuon lukon taon minä ja se on pian valmis.

HANNU-MESTARI. Minne tarvitsee kuningas niin suuren, tiirikalla
avaamattoman lukon?

PYTT. Uuteen lasikaappiinsa, jonka isäni, kapteeni Puks, hänen
käskystään rakentaa.

HANNU-MESTARI. Ne ovat varmaankin kallisarvoisia aarteita, joita
kuningas siellä aikoo tallentaa. Kenties kruunuansa?

PYTT. En uskalla kertoa. Se on valtiosalaisuus.

LIISA. Minä tiedän, isä, olen kuullut sen haltijattarilta. Kuningas
rakennuttaa lasikaapin säilyttääkseen siellä tytärtään prinsessa
Kielevää, jota kansa sanoo Hyrräksi.

HANNU-MESTARI. Mitä ihmettä! Ainoata lastansa, joka tulee perimään
kruunun ja valtakunnan!

PYTT. _(Olkapäitään kohottaen)._ Hänen täytyy!

HANNU-MESTARI. Miksi hänen täytyy? _(Pytt vaikenee kohottaen jälleen
olkapäitään)._ Miksi hänen täytyy, Liisa?

LIISA. Siksi...[1] _(puoleksi itkien)._ Ei, minä en tahdo puhua pahaa
Hyrrästä.

[1] Kolme pistettä merkitsee vähäistä vaitiolon aikaa.

HANNU-MESTARI. Älä istu ja värise, tyttö-letukka! Totuus esiin! Miksi
hänen täytyy?

LIISA _(itkien)._ Hän lörpöttelee.

HANNU-MESTARI. Mitä niin? Täytyykö prinsessan istua lasikaapissa sen
vuoksi, että hän lörpöttelee.

LIISA _(vastenmielisesti)._ Kas, asia on niin, että kuninkaalla oli
ennen kaksi kilttiä prinsessaa, mutta hänen mielestään olivat ne aivan
liian hiljaisia, sillä hän tahtoo, että hovissa on iloista elämää.
Silloin ottivat haltijattaret pois ne kaksi kilttiä prinsessaa ja
lähettivät kuninkaalle Hyrrän niiden sijaan. Ja vuosi vuodelta lisääntyi
Hyrrän lörpöttelemishalu kaksinkertaiseksi. Mutta nyt, kun hän jo on
viisitoistavuotias...

HANNU-MESTARI. No, nyt kun hän jo on viisitoistavuotias?

LIISA _(itku kurkussa)._ Ei kukaan enää jaksa häntä kuulla. Jokainen
työntää puuvillaa korviinsa ja kaikki käyvät paksut liinat pään ympäri
käärittyinä, aivan kuin hammastaudissa. Ja sitte eivät he myöskään voi
kuulla mitä toiset sanovat.

HANNU-MESTARI. Ja sitte?

LIISA _(entiseen tapaansa)._ Nyt täytyy kuninkaan sulkea hänet
lasikaappiin, jollei kukaan tahdo olla niin armelias ja mennä hänen
kanssansa naimisiin.

PEKKA. Saako se, joka menee Hyrrän kanssa naimisiin, myöskin
valtakunnan?

MATTI _(takoen)._ Niin, saako hän myös valtakunnan?... Ai, ai, sormeni!
Löin sormeeni! Hiisi vieköön Hyrrän ja valtakunnan myös!

LIISA. Häpeä, Matti! Etkö tiedä, että kun Hiittä huutaa, tapahtuu heti
jotain pahaa?

_(Ilkisiipi tulee pajaan ratsastaen luudalla, piiska, kädessä ja säkki
selässä)._

[Kuva: Hyrrä.]

ILKISIIPI. Kiitoksia paljo! Ken oli niin hyvä ja pyysi minut sisälle?
Uh, olen ratsastanut itseni väsyksiin; olen matkalla Hiitolaan. Onko
täällä joku, joka riitelee? Minä tarvitsen haukkumasanoja, paljo
haukkumasanoja tänä iltana, sillä minä aion jauhaa ne kahviksi -- en
sano kenelle.

HANNU-MESTARI. Mikä marakatti te olette?

ILKISIIPI _(haukkaa ilmaa)._ Kiitän nöyrimmästi! Se oli hyvä sana.
Jokainen sellainen sana on kahvinpapu minulle. Eikö täällä ole enempää?

MATTI. Voitteko parantaa minun sormeni, senkin pohjaanpalanut, nokinen
noita-akka?

ILKISIIPI _(haukkaa ilmaa)._ Kiitos, kiitos, sekin oli hyvä sana. Mutta
nyt ei minulla ole aikaa, minun täytyy aamulla anivarhain rientää
kuninkaan hoviin, minulla on asiaa Hyrrälle, ja siellä saan minä paljo
mainioita kahvinpapuja. _(Vainuten ilmaa)._ Ptsih! _(Aivastaa)._
Varjelkoon, luulenpa, että täällä haisee pakanan veri! Varpusen
poikanen! _(Tarttuen Pyttiin)._ Hänen täytyy mun pussiini aamiaiseksi
huomenna.

_(Pytt pakenee ja kätkeytyy palkeen taakse)._

PEKKA. Uljas Pytt, lävistä akka miekallasi!

ILKISIIPI _(ahdistaen Pyttiä)._ So, so, so, varpusen poikanen, älä ole
olevinasi! Säkkiin sinun täytyy, vartaaseen sinun täytyy, minä höyhennän
sinut, minä paistan sinut, sipulissa ja pippurissa minä sinut paistan,
paistan, kunnes tulet mureaksi! _(Olli vastustaa häntä)._ Mitä nyt,
nuohojapoika? Tahdotkos nähdä pitkiä kynsiäni? Minun täytyy saada
käsiini tuo kääpiö!

OLLI _(kukkoa matkien)._ Kukko kiekuu!

ILKISIIPI _(pelästyneenä)._ Hui, mikä se oli! Kukko laulaa, minä tulen
liian myöhään Hiitolaan. Ja ainoastaan kaksi kahvinpapua olen minä
saanut tässä kurjassa pajassa. Simpele, timpele, murra palurra, hei,
ilmaan, hei, mun hevosein! _(Lyö luutaansa ja ratsastaa ulos)._

HANNU-MESTARI. No, olipa toki hyvä että pääsimme tuosta noidasta. Tunsin
merkillistä halua paistaa hänet ahjossani. _(Pytt kömpii esiin)._ Hänhän
tahtoi syödä sinut, siivo poikaseni.

PYTT _(uljaasti)._ Miekkani oli liian lyhyt. Jos hän olisi tullut vaan
hiukan lähemmäksi, olisin naulannut hänet seinään kiinni.

HANNU-MESTARI. No niin, pojat, äiti odottaa ja puuro jähtyy.
_(Torventoitotus kuuluu ulkoa)._ Mitäs se mahtaa olla? Kuninkaan airut
niin myöhään lauantai-iltana! Nyt on varmaankin aika kiire. _(Kuuntelee
ikkunan luona)._ Oikein! Airut lukee kuninkaallisen julistuksen...
_(kuuntelee ja kertoo)._ Koska hänen korkeutensa prinsessa Kielevä
kärsii huolestuttavassa määrässä liian suuren kaunopuheliaisuuden tautia
... ja koko valtakunnan onni ja menestys täten on vaarassa ... niin ...
mitä hän sanoo?... niin julistaa kuningas kaikkein armollisimmin
kilpailun, johon kaikki valtakunnan naimattomat miehet, mistä säädystä
ovatkin, saavat osaa ottaa ... ja tulee kilpailijoiden ensi
maanantai-aamuna saapua kuninkaan kartanoon... Ja se, jonka onnistuu
saada hänen korkeutensa vaikenemaan viisi minuuttia, -- kuulkaas vaan:
viisi minuuttia! -- se saa hänet puolisokseen ja saapi periä valtakunnan
kuninkaan kuoleman jälkeen. _(Pekka ja Matti hypähtävät ylös)._ Mutta
se, joka koettaa, mutta ei onnistu, ... hän saa istua jalkapuussa,
kunnes on oppinut ulkoa kaikki, mitä hänen kuninkaallinen korkeutensa
kahdentoista päivän kuluessa on armollisesti suvainnut hänelle lausua.
Annettu meidän kuninkaallisessa linnassamme aika ja paikka j. n. e.
j. n. e.

PEKKA ja MATTI _(yht'aikaa)._ Minä tahdon myöskin mennä, isä!

HANNU-MESTARI. Kuulkaa nyt pojat! Ettekö häpeä! Pekka, miten sinä aijot
tulla toimeen kaunopuheliaan Hyrrän kanssa?

PEKKA. Minä suututan häntä, niin että hän halkeaa.

HANNU-MESTARI. Ja sinä, Matti? Aiotko takoa hänet nauloiksi?

MATTI. Ei, mutta minä taon hänelle lukon suulle.

HANNU-MESTARI. No, kyllä siis valtakunta saa kauniita kuninkaita aikaa
myöten. On toki hyvä, että minulla on Olli jälellä.

OLLI _(jäykästi)._ Minä ... tahdon ... mennä ... myös!

HANNU-MESTARI. Olli myös! Nuo olivat ensimäiset sanat, jotka kuulin
pojan suusta sitte keskiviikon! No, miten sinä aijot saada prinsessan
vaikenemaan? _(Olli panee sormen suullensa)._ Vai niin, vai niin, onnea
vaan, sinä tahdot opettaa hänelle oman taitosi. Se on minusta viisaasti,
jollei se vaan satu olemaan tavattoman tyhmästi. Minä jään aivan ilman
pajarenkiä. Kuka täällä nyt lietsoo? Kenties Liisakin tahtoo mennä
mukaan?

LIISA. Ei, isä. Minun täytyy huomenna auringon noustessa mennä
haltijattarien jumalanpalvelukseen sinisille vuorille.

HANNU-MESTARI _(katsojille)._ Tuossa kuulette itse, hyvät ihmiset!
Kaikki lapseni karkaavat luotani. Mitä minun pitää tehdä? Pitääkö minun
pönkittää ovi kiinni ja sanoa heille: lasten tahto on isän
housuntaskussa! Tahi annanko heidän mennä nenänsä mukaan? No, menkööt
vaan, tulevat ne varmaankin vielä takaisin kotiin, kun mielensä rupeaa
tekemään äidin puuropadan ääreen. Ohhoh! mitä kaikkea saa kuulla ja
nähdä yhtenä lauantai-iltana! Mutta nyt on jo aika saada leipäpala
suuhunsa ja päästä levolle. _(Katsojille)._ Hyvää yötä, rakkaat ystävät,
nukkukaa hyvin, niin saatte nähdä Hyrrän huomenna ja kuninkaan
ylihuomenna.

_(Esirippu laskeutuu)._


Toinen seikkailu.

_Varhain aamulla kuninkaan puistossa. Puita ja ruusupensaita. Niiden
takana perällä siniset vuoret. Kuuluu pienten kellojen helinä. Pytt,
sotilaspuvussa, kastelee ruusupensaita._

PYTT. Aurinko nousee. _(Haukoittelee)._ Ja näin aikaisin hennoo
kuvernööri Hämähäkinjalka lähettää sotilas-poloisen niin mitättömään
työhön, kuin ruusujen kastelemiseen! Kaikki täytyy, mukamas, olla niin
hienoa huomeneksi, kun prinsessa myydään huutokaupalla. _(Kuuntelee)._
Mikä siellä soittaa? Vai niin, nythän on sunnuntai ja sinikellot
soittavat haltijattarien jumalanpalvelukseen tuolla vuoristossa... Ai,
nyt pistin käteni ruusunpiikkiin!... Mutta eilen olinkin urhokas, kun
tuo kauhistuttava noita tahtoi paistaa minut sipulissa ja syödä
elävältä. Uks, sanoi Puks! Syödä, niin! Olisipas hän vaan tullut puoli
tuumaa lähemmäksi minua, niin olisi hän ollut kuoleman oma. _(Vetää
miekkansa ja lyö sillä ilmaa)._ Jos hän tulisi vielä kerran, niin
lävistäisin minä hänet näin ... ja näin... _(hän pistää puuhun)._

_(Ilkisiipi tulee takaperin vasemmalta, askel askeleelta, puolustaen
itseään hengästyneenä luudalla, jota hän pitää ojennettuna edessään.
Pytt piiloutuu vavisten pensaan taakse)._

ILKISIIPI _(huutaen saadakseen äänensä kuulumaan Hyrrän ääntä kovemmin.
Hyrrä, seuraa häntä puhuen samalla aikaa)._ Suloinen, armas prinsessa,
olenhan sanonut sinulle, että sinä olet minun rakkahin pikku lapseni, ja
nyt sinä olet viisitoista vuotta, ja pian tulee sinun mennä naimisiin,
ja siis täytyy minun toki saada suudella sinua, ennenkuin joku toinen
vie sinut mukanaan.

HYRRÄ _(lörpöttäen lakkaamatta ja helistäen variksenpäristintä, silloin
kuin hänen täytyy vetää henkeä)._ Ja sitte sinä tulet luokseni keskellä
yötä, kun minä nukun suloisimmassa unessani ja sanot, että sinä olet
minun äitini, aivan kuin olisi soveliasta tulla kuninkaallisen henkilön
luo keskellä yötä, kun hän nukkuu suloisimmassa unessaan, ja aivan kuin
sellaisen repaleisen eukon, kuin sinun, olisi sopivaa sanoa, että olet
minun äitini, ja sitte et sinä olekaan minun äitini, sammakkojen äiti
sinä olet, mutta et minun äitini, sillä minä olen kuninkaan tytär, ja
sinä et ole kelvollinen lattiatani lakaisemaan, ja sitte sinä tulet
minun luokseni keskellä yötä, kun minä nukun suloisimmassa unessani,
sillä minun täytyy levähtää, ja minun täytyy levähtää, sillä minulla on
koko päivän suuri työ opettaessani tyhmille hovineitsyille heidän
tehtäviään, ja jollen minä saa levätä, miten voisi kukaan muu saada
levätä, ja miksi saisivat muut levätä, enkä minä saisi levätä? Mutta
sinä suriset kuin kärpänen, niin etten minä saa sanoa sanaakaan, sillä
sinä suriset ja suriset ja suriset...

_(Hengästyy ja helistää päristäjää. Molemmat poistuvat näyttämöltä ja
jatkavat puhettaan näyttämön, takana)._

PYTT _(kömpien varovasti esiin)._ Suriset ja suriset! Siinä sai noita
yhden, joka tarttuu hänelle kurkkuun. Sinkadus, sanoo isä, olen aivan
kuuro _(kuuntelee)_, en kuule enää sinikellojen soivan... Tuolla ne
juoksevat, noita takaperin, Hyrrä jälestä... Nyt ne tulevat lammikolle,
noita ei katso taaksensa ... plums, siellä hän nyt on! Ei hätää,
sellainen heittiö kelluu kyllä veden päällä... Mutta kas, tuolla tulee
Liisa! On hauskaa, saada taas olla oikeitten ihmisten seurassa. Mistä
tulet näin aikaisin, Liisa?

LIISA _(astuu esille)._ Tulen haltijattarien kirkosta tuolta vuorilta.
Siellä oli niin kaunista... Kun aurinko nousi, rupesivat sinikellot
soimaan.

PYTT. Niin, kuulin ne kyllä tänne asti.

LIISA. Silloin lauloivat siellä kaikki linnut, kukkaset ja perhoset
aamuvirttä. Sininen taivas oli kirkkona, vuori oli alttarina, satakieli
messusi, hyttynen soitti urkuja, laulurastas oli lukkarina ja alkoi
virren, vanha tammi, joka kasvaa vuorella, oli pappina ja saarnasi niin
ihmeen kauniisti, kun itätuuli humisi sen latvassa. Kaikki haltijattaret
ja puut ja kukkaset kumartuivat tuulessa rukoukseen, pieni karitsa
nukkui suden vieressä, ja suuren maakotkan siiven alla lepäsi pieni
kyyhkynen.

PYTT. Oi, niin kaunista! Jospa minä kerran saisin olla mukana!

LIISA. Tule kanssani huomis-aamuna, kun haltijattaret punnitsevat
ihmisten sanoja!

PYTT. Mitä se on: punnitsevat sanoja?...

LIISA. Ne punnitsevat puntareillaan kaikki sanat, jotka sinä ja minä ja
kaikki ihmiset sanovat.

PYTT. Mitä, kuinka ne kestävät sellaisen työn? Mutta kas, tuolla tulee
isä!

_(Kapteeni Puks astuu esiin, vetäen perässään hirttä, kirvestä ja
nuijaa. Hän on pieni, lihava, sotilaspukuun puettu ukko. Hänellä on
vyötäisille asti ulottuva parta)._

KAPTEENI PUKS. Uks, sanoi Puks. Auttakaa minua, lapset! Minä aivan
näännytän itseni tuolla kauhealla puulla.

LIISA. Eikö kapteeni tiedä, että nyt on sunnuntaiaamu? Ei pidä koskaan
tehdä työtä sunnuntai-aamuna, sillä silloin tapahtuu jokin onnettomuus.

KAPTEENI PUKS. Onko minulla aikaa olla jouten sunnuntai-aamuna?
Kuninkaan uusi lasikaappi on valmis, mutta siinä täytyy myöskin olla
sellainen puu, jota ei kukaan muu, paitsi minä osaa valmistaa. Se täytyy
halkaista ja siihen pitää tehdä reijät, sillä siinä täytyy niiden istua,
jotka huomenna koettavat saada prinsessaa vaikenemaan, eivätkä onnistu
saamaan.

LIISA. Voi niitä raukkoja, jotka saavat siinä istua!

KAPTEENI PUKS. Pitäkää nyt kiinni hirrestä, että saan sen halaistuksi!
_(Hakkaa)._ Oo, vielä kerran! Se on aika sitkeä, junkkari! Minun täytyy
lyödä siihen kiila. _(Hän lyö kiilan)._ Eikö se rupea halkeamaan?
_(Kumartuu alas katsomaan)._ Niin, kyllä se halkesi vähän, mutta ei
tarpeeksi... luullakseni _(kumartuu yhä enempi)._ Onkohan kiila liian
paksu? _(Paneutuu vatsalleen nähdäkseen paremmin. Kiila putoaa ja
kapteenin parta tarttuu halkeamaan)._ Mitä ihmettä? Luulenpa, että
partani... _(Koettaa nousta, mutta turhaan)._ Sinkadus! Olenhan kiinni;
auttakaa minua; lapset! _(Pytt ja Liisa vetävät häntä jaloista)._ Ai,
ai, ai, tehän vedätte minut palasiksi! Pääni lähtee irti ruumiista!

LIISA. Kiilaa isäsi irti, Pytt!

PYTT _(kohottaa nuijan)._ Isä, kiilaanko minä?

KAPTEENI PUKS. Oletko sinä aivan mieltä vailla, poika? Tahdotko lyödä
nuijalla omaa isääsi?

PYTT _(huutaa)._ Isä on hirressä! Onko täällä joku, joka voisi kiilata
isän irti?

PEKKA _(astuu sisään soittaen harmonikkaa)._ Kuka täällä huutaa? Vai
niin, onko se ukko Puks pitkine partoineen? Hänhän surisee niinkuin
ampiainen hämähäkinverkossa. Pysy siinä vaan ja riemuitse, ukkoseni,
minä soitan sinulle hanhenmarssia. _(Soittaa)._

LIISA. Elä ole nyt tyhmä, Pekka! Kiilaa heti ukko irti!

PEKKA. Ei minulla ole aikaa. Minun täytyy mennä kuninkaankartanoon
soittamaan Hyrrälle, että hän pitäisi minusta huomenna. _(Menee)._

LIISA. Tuolla tulee Matti. Hän kyllä auttaa meitä. _(Matti tulee)._ Ole
niin hyvä, Matti, ja kiilaa irti kapteeni Puks!

MATTI _(nauraen)._ Hah, hah, hah, haa! Onko hän nyt tuossa kiinni, se
vanha variksenpelätin! Suuri Pytt, sinä, joka olet sotamies, vedä esiin
miekkasi ja lyö sillä pää poikki isältäsi, niin pääsee hän varmaan
vapaaksi.

LIISA. Matti, Matti, voitko olla niin armotoin?

MATTI. Ei minulla ole aikaa. Minun täytyy ottaa mitta huomiseksi Hyrrän
suusta. _(Menee)._

KAPTEENI PUKS _(itkien)._ Oi, mitä valtionkavaltajia, tähän ne jättävät
minut kuolemaan, kuin jäniksen satimeen! Toivon, että Pekka ja Matti
kerran saisivat istua samassa hirressä! Mutta mitä sanoo kuningas, kun
hän ja koko valtakunta saavat käydä surussa kapteeninsa jälkeen?

_(Olli tulee paikalle)._

LIISA. Älkää itkekö, kapteeni! Täällä tulee Olli, hän on hyvä, hän kyllä
auttaa meitä. Rakas Olli; tässä on kapteeni Puks-parka kiinni hirressä.
Kiilaa hänet irti.

OLLI _(tarkastaa partaa ja hirttä)._ Saksit.

LIISA. Minulla on keritsimet taskussani. _(Ojentaa hänelle keritsimet.
Olli kumartuu alas ja leikkaa poikki kapteenin pitkän parran)._

OLLI. Irti.

KAPTEENI PUKS. Mitä sinä teet, miehen tappaja? Minun verratoin,
kunnianarvoinen, peloittava partani! Mutta olenko todellakin vapaa?
_(Hyppää ylös)._ Vapaa! Vapaa! Minä elän, minä lennän, kuninkaan ei
tarvitse käydä surussa uskollisen kapteeninsa tähden! Ja kuitenkin...
_(Itkien)._ Minun kunniani, minun ylpeyteni, minun erinomainen,
ihmeteltävä, majesteetillinen partani.

PYTT _(pyörii ympäri isänsä kanssa)._ Älä nyt itke, älä nyt toru, isä!
Kuninkaan pukilla on erinomaisen komea parta. Tänä iltana ajan minä
parran häneltä ja liimaan sen sinun leukaasi. Miksi ei kapteeni Puks
voisi käyttää tekopartaa, koska kuvernööri Hämähäkinjalka käyttää
tekotukkaa?

LIISA. Kiitos, Olli. Oletko sinäkin täällä prinsessaa katsomassa,
ennenkuin koetat onneasi huomenna?

_(Olli nyökäyttää päätään)._

KAPTEENI PUKS. Hyväntekijäni, henkeni pelastaja. jos olet yksi
kilpailijoista, niin kuiskaan sinulle palkinnoksi jotain korvaasi. Mutta
oletko sinä myöskin viisas?

_(Olli puistaa arvelevaisesti päätään)._

LIISA. Niin, kapteeni, Olli tietää kyllä, että kaikki nimittävät häntä
tyhmäksi Olliksi, senvuoksi, että hän on niin hiljainen, mutta ei hän
ole niin tyhmä, kuin miltä hän näyttää!

KAPTEENI PUKS. No, siis pitää sinun huomenna panna mieleesi yksi asia.
_(Kuiskaten)._ Hyrrä puhelee, sillä hän ei tahdo, että kukaan muu
puhuisi. Älä sano huomenna yhtään sanaa!

_(Olli nyökäyttää päätään)._

PYTT. Ei mutta katsos, isä, katsos, Liisa, kuka tuolla tulee?

LIISA. Siellähän tulevat Pekka ja Matti.

KAPTEENI PUKS. Ja heidän jälestään Hyrrä. Heidän rangaistuksensa alkaa.

_(Pekka ja Matti juoksevat paeten näyttämön ylitse ja heidän jälestään
Hyrrä, helistäen variksenpäristäjällä)._

LIISA _(itkien)._ Ruusuposki, rakas Ruusuposki, sinähän olet luvannut
kuulla minua, kun huudan sinua! Tule!

HALTIJATAR RUUSUPOSKI. _(nousee perältä)._ Mitä tahdot minulta?

LIISA. Minä häpeän Hyrrän vuoksi. Tuolla näet, miten pahoin hän
käyttäytyy! Kaikki tytöt häpeävät hänen tähtensä. Muuta hänet pojaksi!

RUUSUPOSKI. Jos kaikki pienet tytöt muistaisivat Hyrrän, niin
lörpöttelisivät he vähempi sekä koulussa että kotona. Hyrrä ei ole
mikään oikea tyttö. Pojaksi en voi häntä muuttaa, mutta tahdon koettaa
opettaa häntä vaikenemaan. _(Katoaa jälleen)._

KAPTEENI PUKS. Opettaa Hyrrä vaikenemaan, sen tahdon minä nähdä. Jos
sellainen ihme tapahtuisi, niin lupaan ajella pois koko partani.
_(Kuiskaten Ollille)._ Pidä suusi kiinni huomenna!

_(Olli nyökäyttää päätään)._

KAPTEENI PUKS _(katsojille)._ Hyvästi nyt, hyvät ystävät, meillä ei ole
nyt aikaa teidän kanssanne! Jalkapuun täytyy olla valmiina aamulla
varhain, ja jos joku tahtoo nähdä, ken siinä saa istua, niin on hän
tervetullut katsomaan! Silloin saamme myöskin nähdä sen ihmeen, saako
joku Hyrrän vaikenemaan viideksi minutiksi. En minä sen usko onnistuvan,
mutta mitä te luulette?

_(Esirippu laskeutuu)._


Kolmas seikkailu.

_Maanantai-aamu. Sama puisto. Istumasijoja on valmistettu kuninkaalle ja
ylhäisille katselijoille. Jalkapuu on näkyvissä ja siinä istuu jo kaksi
epäonnistunutta kilpailijaa._

KAPTEENI PUKS _(marssii sisälle vartion kanssa. Hänellä on nyt
pukinparta)._ Yks' kaks', yks' kaks', yks' kaks', seis'. Tähän asettuu
kaksi miestä kaikessa alamaisuudessaan valvomaan hänen kuninkaallista
korkeuttaan, jos hän koettaisi paeta. Ja tähän jälleen asettuu kaksi
miestä ottaakseen kiinni kilpailijoita, jos heidän päähänsä pistäisi
lähteä käpälämäkeen. Minä komennan reserviä. Kivääri olalle, mars!
_(Vahdit asettuvat määrätyille paikoilleen)._

_(Kuvernööri Hämähäkinjalka, hovipukuun puettu laiha herra, astuu
sisään. Hänellä on paksu, liina pään ympäri käärittynä. Hän katselee
varovasti ympärilleen)._

HÄMÄHÄKINJALKA. Onko hän täällä? Uskallanko tulla?

KAPTEENI PUKS _(huutaen hänen korvaansa)._ Hän on vielä linnaan
suljettuna.

HÄMÄHÄKINJALKA _(ottaa huivin pois korviltaan ja vetää puuvillaa pois
korvistaan.)_ Hengitän. Onko hän saanut opastusta? Tietääkö hän, että
jollei hän taivu hyvällä, hänet ilman armoa suljetaan lasikaappiin?

KAPTEENI PUKS. Hän ei tiedä muuta, kuin että hänen tulee ottaa vastaan
kosioita; ja hän on luvannut olla siivo.

HÄMÄHÄKINJALKA. Minä ihailen sinua, Puks. Sinä olet ainoa, joka jaksat
kuulla tuota kauheata lörpöttelijätä ilman mitään varokeinoja.

KAPTEENI PUKS. Minä olen henkivakuutettu, teidän armonne.

HÄMÄHÄKINJALKA. Mitä mä näen? Tuollahan istuu jo kaksi miestä
jalkapuussa.

KAPTEENI PUKS. Niillä oli niin kiire, että ne ilmoittausivat jo
ennenkuin prinsessa oli noussut. Hän oli utelias näkemään niitä, ja hän
puhui ne niin perinpohjin kumoon, että ne vapaaehtoisesti kömpivät
jalkapuuhun pelastaakseen henkensä. Eikö teidän armonne kuule, miten ne
laulavat?

_(Nuotti: »Minä köyhä maanmies.» Jalkapuussa olevat miehet laulavat
vuoroon joka toisen rivin.)_

      Me istumme tukkiin,
      Saamme reikiä takkiin.
      Eipä hyppiä harakkaa
      Kuluks' aikansa täss' saa.

HÄMÄHÄKINJALKA. Hyvä, hyvä. Rakas Puks, minä ehdoitan sinut sopivassa
tilaisuudessa majuriksi. Mutta mikä merkillinen parta sinulle on
ilmestynyt?

KAPTEENI PUKS. Se on kuninkaallinen pukinparta ja kuuluu olevan nykyään
muodissa. Mutta kas, tuolla tulee hänen majesteettinsa, raatimies Teiren
seuraamana.

HÄMÄHÄKINJALKA. Kuule nyt, Puks. Anna kaikella muotoa meille merkki, kun
prinsessa lähestyy, että tiedämme valmistautua ajoissa!

_(Kuningas astuu sisään. Häntä seuraavat raatimies Teiri, kuvernöörin
rouva Eau de Cologne sekä seurue ja osa hoviväkeä. Kaikilla muilla,
paitsi kuninkaalla, on pään ympärillä liinoja ja paksuja tanuja. He
asettuvat paikoilleen. Muuta väkeä kokoontuu myöskin paikalle. Niiden
joukossa Liisa.)_

KUNINGAS _(huoaten.)_ Oi, että asioiden täytyi mennä näin pitkälle!
Isällinen sydämeni vuotaa verta, mutta mitäpä en tekisi valtakunnan
menestyksen vuoksi? Kuvernöörin rouva, kuvernöörin rouva, miten te
olette kasvattanut tyttäreni?

KUVERNÖÖRIN ROUVA _(ottaa tanun pois päästään)._ Keskusteluun, teidän
majesteettinne, keskusteluun. Teidän majesteettinne tietää, että
keskustelu on seuraelämän kukka, ja hänen kuninkaallisella korkeudellaan
on mitä parhaimmat keskustelun lahjat.

KUNINGAS _(huokaa.)_ Niin, liiankin »parhaat.» Minä olen ajatellut, että
kun keskustellaan, niin on siinä kaksi, jotka puhuvat vuorotellen --
eikä ainoastaan yksi.

KUVERNÖÖRIN ROUVA. Luonnollisesti teidän majesteettinne on aina
oikeassa. Mutta toinen voipi sanoa: vai niin, ja antaa toisen puhua.
Tahi voivat ne puhua molemmat yht'aikaa.

HÄMÄHÄKINJALKA. Koska teidän majesteettinne suvaitsee käskeä kilpailun
alkaa?

KUNINGAS _(huoaten.) _ Antakaa sen alkaa heti.

AIRUT _(kolmen torven toitotuksen jälkeen.)_ Armollisen käskyn mukaan on
jokaisen nuoren, naimattoman miehen, joka tahtoo julistetuilla ehdoilla
kilpailla hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Kielevän kädestä,
nyt astuttava esiin, yhden kerrallaan, ja aloitettava koetuksensa.

_(Pekka astuu esiin kumartaen)._

HÄMÄHÄKINJALKA _(pistäen puuvillaa korviinsa)._ Tahtooko kapteeni Puks
olla niin hyvä ja tuoda tänne hänen kuninkaallisen korkeutensa.
_(Väliaika, jolloin kaikki hovilaiset, paitsi kuningas, panevat päänsä
kääreisiin)._

KAPTEENI PUKS _(huutaen)._ Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee!

_(Yleinen levottomuus ja uteliaisuus)._

KUNINGAS _(Teirelle, joka tahtoo myöskin tukkia korvansa)._ Raatimies on
palkintotuomari, hän ei saa tukkia korviaan!

TEIRI _(huoaten). _ Tämä vie minut manalle!

PRINSESSA _(katsoen hämmästyneenä ympärilleen)._ Mitä tämä merkitsee?
Jos tämä jotain merkitsee, niin merkitsee tämä varmaan, että täällä on
jonkinlainen ilveily, koska kerran hovi pitää ilveilystä, jossa minun
itseni täytyy ilveillä, ja jos tämä on ilveily, jossa minun täytyy
ilveillä, niin tahdon tietää mikä ilveily tämä on, jossa minä olen
mukana, ja jos tämä on ilveily, jossa minua pidetään pilkkana, niin teen
minä totisesti ilveilyn tällaisesta ilveilystä ... ja mitä tuo narri
tuossa ilveilee. _(Hengittää)._

_(Pekka on ottanut taskustaan esiin hyrrän ja antaa sen surista
ruohokossa)._

PEKKA. Kaikkein armollisin prinsessa, olkaa niin armollinen ja ottakaa
vastaan vähäinen sopiva lelu; _(Huutaen, kun prinsessa rupeaa
puhumaan)._ Minulla on kaksitoista hyrrää taskussa ja viisisataa varalla
kotona. Ja kun hyrrät saavat armosta pyöriä armollisen prinsessan
edessä, niin pidän minä huolen soitosta. _(Soittaa harmonikkaa)._

PRINSESSA. Mitä tuo sittiäinen huutaa, etten minä saa puhua sanaakaan,
ja mitä sammakon poikasia se panee maahan hyppimään, aivan kuin pannaan
kuparirahoja pyörimään pienille lapsille, ja aivan kuin minä välittäisin
hänen eläväisistään. _(Potkaisee, pois yhden hyrrän jalallaan. Pekka
panee uuden hyrrän liikkeelle)._ Ja tuolla virnastelee joukko syrjäisiä
ja kenties ne virnastelevat minulle, mutta minä sanon niille, ettei
kunnon ihmisten seassa virnastella ja vielä vähempi siellä, missä
kuningas on läsnä, ja jos ne virnastelevat minulle _(potkaisee jälleen
yhtä hyrrää. Pekka panee uuden, jälleen pyörimään)_, niin sanon heille,
että he ovat aaseja ja rakkikoiria, jotka uskaltavat, virnistellä
kuninkaalliselle henkilölle, ja mitä väkeä Puks komentaa
pukinpartoineen, joka ei ymmärrä _(potkaisee, kolmatta hyrrää. Pekka
panee uuden liikkeelle)_, opettaa roskaväelle kuinka kuninkaallista
henkilöä kunnioitetaan, ja hän tuossa kurjine hyrrineen, mitähän sekin
on olevinaan, onkohan muka aikomus solvata sillä minua, mutta saakoon
hän silloin hyrränsä vastoin tyhmää naamaansa _(poimii hyrrät ja heittää
ne Pekan päälle)_, niin että hän tulee kasvoistaan ruohonpäiseksi kuin
tuore pinaatti, ja kenties hän tahtoo nyt mennä syrjään ja pitää tyhmää
suutansa kiinni, että minäkin saan sanoa yhden sanan, sillä minähän en
ole saanut sanoa yhtään sanaa noilta hänen surkeilta hyrriltään, mutta
minäpäs tulen niin hyrräämään hänelle, että hänen korviensa ympärillä
hyrisee seitsemänsataa hyrrää. _(Seuraa Pekkaa hyrrät kädessä. Pekka
pakenee ja molemmat katoavat sivulle)._

RAATIMIES TEIRI _(läähättäen). _ Jalkapuuhun tuo mies, jalkapuuhun! Hän
on kumoonpuhuttu!

USEAT ÄÄNET. Jalkapuuhun! Jalkapuuhun!

_(Vahtisotilas tuo Pekan, joka pannaan jalkapuuhun)._

AIRUT _(toitottaa torvella)._ Onko täällä vielä joku nuori mies, joka
tahtoo kilpailla hänen kuninkaallisen korkeutensa kädestä?

_(Matti astuu kumartaen esiin)._

HÄMÄHÄKINJALKA _(kapteenille)._ Tuokaa sisälle prinsessa!

_(Puks tuo prinsessan sisään, joka istahtaa hetkiseksi hengähtääkseen)._

MATTI _(viekkaasti)._ Teidän korkeutenne ei pidä peljätä minua, minä
olen aivan kuuro, teidän korkeutenne saa kertoa, niin paljo kuin teidän
korkeuttanne haluttaa. Minä olen kultaseppä, joka teen mitä kaunehimpia
koristeita ja korvarenkaita, ja _(lähestyy)_ nyt minä pyydän teidän
korkeutenne armollisesti antamaan minun ottaa mittaa kaulakoristeeseen,
jommoista ei toista löydy koko maailmassa...

_(Samalla kun hän on ottavinaan mittaa, kiinnittää hän nopeasti
prinsessan huulille suunsalvan ja sitoo sen nauhalla niskaan. Prinsessa
hyppää ylös, koettaa turhaan päästä vapaaksi salvasta ja mutisee
epäselviä sanoja)._

USEAT ÄÄNET. Hän voittaa! Hän voittaa!

MATTI _(pilkaten)._ Hiljaa, suuni, niin saat sokeria! Miksi ei koski
kohise? Miksi ei mylly jauha? Pää, pää, pää, missä on nyt räystäsvesi,
joka pelästytti meidät eilen niin hävittömästi paolle? Tule tänne,
Liisa, ja niiaa tulevalle kälyllesi! Katsos, miten kiltiksi hän nyt on
tullut! Kun minä tulen kuninkaaksi, paistan minä hänet voissa.

LIISA _(tulee nopeasti esiin ja avaa solmun prinsessan niskassa)._ Ei
mitään petosta! Hyi häpeää, Matti, tuollaista viekkautta!

_(Katsojat taputtavat käsiään)._

[Kuva: Hyrrä.]

PRINSESSA _(vapaana, raivoaa ja lyö Mattia salvalla, liukuu
tukehtuneilla, puolinaisilla sanoilla)._ Sinä ... sinä ... sinä ...
käärmeenkieli, ketunpaula, myrkyllinen skorpiooni ... sinut minä poljen
jalkojeni alle niinkuin hämähäkin ... ja sinä tahdot tulla kuninkaaksi,
sinä, joka tulet riippumaan korkeimmassa tammessa tuolla vuorella...
Varikset tulevat kaivamaan silmät sinun päästäsi ... muurahaiset tulevat
puremaan sinun myrkyllistä kieltäsi ... kaikki harakat seitsemän
peninkulman laajuudella tulevat nauramaan sinulle ... sinä ... sinä ...
sinä. _(Hän seuraa Mattia, joka pakenee, ja molemmat katoavat näyttämön
taa. Kuningas ja hovi nousevat paikoiltaan.)_

RAATIMIES TEIRI _(läähättäen)._ Pannaan mies jalkapuuhun!

MONI ÄÄNI. Jalkapuuhun! Jalkapuuhun! _(Vartijat tuovat sisälle Matin,
joka hämillään ja vastustamatta antaa panna itsensä jalkapuuhun.)_

AIRUT _(toitottaa torveen)._ Onko täällä vielä joku nuori mies, joka
rohkenee kilpailla hänen kuninkaallisen korkeutensa kädestä?

MONI Ääni. Ei kukaan rohkene.

_(Väliaika. Olli astuu esiin kumartaen jäykästi.) _

HÄMÄHÄKINJALKA _(Puksille)._ Tuokaa prinsessa sisään!

KAPTEENI PUKS. Hän tulee vapaasti.

PRINSESSA _(astuu hiljoilleen sisään, horjuvin askelin ja lausuu
katkonaisia sanoja)._ Petetty ... häväisty ... solvaistu ... myyty
huutokaupalla kuninkaan ja hovin läsnäollessa! Kaikki pakenevat minua
... kaikki nimittelevät minua ... kaikki minulle nauravat ... eikä
yksikään armelias ystävä puolusta minua... _(Hän heittäytyy nyyhkyttäen
ruohopenkereelle.)_

LIISA. Älkää itkekö, prinsessa! Onhan olemassa hyviäkin ihmisiä!

PRINSESSA. Sinäkö se olit, joka irroitit salvan suultani?

LIISA. Minä ja tässä on veljeni Olli. Hän on hyvä poika. Hän ei tahdo
solvaista prinsessaa, vaan hän tahtoo päinvastoin puolustaa.

PRINSESSA _(Ollille)._ Tahdotko sinä puolustaa minua? Kuka sinä olet?
Mitä sinä tahdot? Mitä sinä voit? Mene kuoliaaksi paleltuneen
talvikärpäsen luo ja kuvittele hänelle, että olet auringon paiste.
_(Olli on ääneti.)_ Puhu, minä en keskeytä sinua! _(Olli on vaiti.)_
Ymmärrän, hän on kuuromykkä.

LIISA. Ei, kyllä hän puhuu, mutta hän puhuu harvoin ja ymmärtäväisesti.

PRINSESSA. Ymmärtäväisesti! Mitä on ymmärtäväisesti? Kiekuuko kukko
ymmärtäväisesti? Visertääkö varpunen ymmärtäväisesti? Mene, sinä
ymmärryksinesi, ja salli toisten puhua omalla tavallaan! Tahi onko
parempi olla vaiti?

LIISA. Luulen, että on parempi olla vaiti.

PRINSESSA. No, sitte minä olen vaiti, vaikka vaan suututtaakseni niitä,
jotka minulle nauravat. Liisa, jos unohtaisin päätökseni ja rupeaisin
jälleen puhumaan, niin sano sinä heti: harakat nauravat.

LIISA. Sen kyllä sanon.

PRINSESSA _(sormi suulla)._ Vaiti! Hyrrä!

RAATIMIES TEIRI _(kääntää tiimalasia)._ Hän vaikenee.

KUNINGAS. Saamme nähdä mitenkä kauan.

OLLI _(alussa jäykästi sitte sujuvammin)._ Kuule nyt ... yksi sana
täytyy sinun vielä sanoa ... sano *otan* vihillä oltaessa. Sinulla on
rohkeutta... Minä pidän sinusta... Sinä olet morsiameni... Kukaan ei saa
enää nauraa sinulle. _(Prinsessa nyökäyttää päätään äänettömänä)._

LIISA _(lyö hämmästyneenä kätensä yhteen)._ Prinsessa on vaiti ja Olli
puhuu!

HÄMÄHÄKINJALKA. Onko hän vaiti?

MONI ÄÄNI. Onko hän vaiti?

KAPTEENI PUKS. Aivan kuin kuollut paarma.

RAATIMIES TEIRI _(näyttäen tiimalasia)._ Hänen kuninkaallinen
korkeutensa prinsessa Kielevä on, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, on
suvainnut olla vaiti viisi minuuttia! Eläköön prinsessa Kielevä ja hänen
tuleva puolisonsa, prinssi...

KAPTEENI PUKS. Prinssi tyhmä Olli!

RAATIMIES TEIRI Prinssi Olavi! Eläköön! Eläköön! Eläköön!

MONI ÄÄNI. Eläköön!

KUVERNÖÖRIN ROUVA EAU DE COLOGNE. Rohkeneeko ottaa jo päähineen pois
päästänsä?

HÄMÄHÄKINJALKA. Kapteeni Puks, te vastaatte meidän hengestämme ja
turvallisuudestamme, jos hän jälleen alkaa.

KAPTEENI PUKS. Vaara on ohitse. Hyrrä vaikenee. Oi, tuhat tulimmasta!
Nyt kadotan toisen kerran partani!

_(Kaikki riisuvat pois kääreet päänsä ympäriltä ja vetävät puuvillan
korvistaan.)_

KUNINGAS. Mikä riemu! Mikä onni minulle ja koko valtakunnalleni! Lapseni
tulkaa syliini! _(Hän syleilee prinsessaa ja Ollia.)_

OLLI. Ei kuninkaan tarvitse pelätä nokeutuvansa. Minä tulen suoraapäätä
saunasta.

KAPTEENI PUKS _(puoliääneen)._ Tuossa pisti tyhmä Olli esiin.

KUNINGAS. Juokaamme nyt näiden kihlattujen malja, ja huomenna pidetään
häät. Kuinka iloiseksi puolisoni tuleekaan! Hänen majesteettinsa ei
mitenkään suvainnut kunnioittaa kilpailua läsnäolollaan... Mutta mitäs
laulua tuolta etäämpää kuuluu?

_(Katsojat syrjäytyvät. Jalkapuussa istuvat Pekka, Matti ja kaksi
tuntematointa tulevat näkyviin. Nyt he laulavat vuororivin lauluunsa.)_

      Me istumme tukkiin,
      Saamme reikiä takkiin.
      Eipä hyppiä harakkaa
      Kuluks' aikansa täss' saa.

      Ui tukki ja heiluu.
      Neljä miestäpä keiluu
      Laivan kannella kohta,
      Tuuli purjeita pohtaa!

KAPTEENI PUKS. Terveydeksenne, tukkijunkkarit! Se on sama tukki, jossa
minä olin kiinni, kun te nauroitte minulle.

NELJÄ JALKAPUUSSA ISTUJAA.

      »Terveheks'«, sanoi pukki,
      »Kuten keitit«, niin kokki,
      Nöyrin kunnia, kapteen Puks,
      Mikäs tuo onpi lukki?

KAPTEENI PUKS _(katsojille)._ Kuulkaas, miten suupalttia muutamat voivat
olla, vaikka istuvatkin jalkapuussa! Mutta nyt tarjoaa kuningas meille
simaa, rusinoita ja manteleja, ja huomenna hyvät ystävät, pyydän minä
kuninkaan nimessä teitä kaikkia olemaan tervetulleet häihin!

_(Esirippu laskee)._


Neljäs seikkailu.

_(Valtiosali kuninkaan linnassa. Pytt yksin, varovasti sisään hiipien.)_

PYTT. Minä menen tänne piiloon pöydän alle, että saan nähdä hääkulkueen.
Kirkossa oli niin paljo väkeä ja kaikki ne olivat minua pitempiä! En
saanut nähdä mitään muuta kuin hiukan Hyrrän morsiushuntua ...
prinsessan huntua, piti minun sanoa. Nyt minun täytyy piiloutua,
ennenkuin kukaan ehtii tulla. _(Kömpii yhden pöydän alle.)_ Täällä ei
minua kukaan näe. Hiljaa, siellä tulee joku!

KAPTEENI PUKS _(tulee sisään leuka sileäksi ajeltuna.)_ Vihdoinkin
minuutin lepoaika! Uks, sanoi Puks, kuninkaalliset häät ovat pahemmat
kuin sota. _Heittäytyy tuolille Pyttin pöydän viereen.)_ Missähän minun
poika-veitikkani lienee? _(Pytt nipistää häntä jalasta.)_ Mitä? Onko
täällä koiranpenikka?

PYTT _(pilkistää esiin)._ Hiljaa, isä, minä olen täällä incognito[1].

[1] Salaisesti, salanimellä. Suom. muist.

KAPTEENI PUKS. Oletko sinä siellä, riivattu velikulta! Ajattelen
onnetointa partaani. Vieläköhän prinsessa voinee olla vaiti?

PYTT. Ei, hän on puhunut.

KAPTEENI PUKS. Niin, enkös sitä ajatellut! Hän on puhunut! Ja nyt näytän
hänen tähtensä aivan vastasyntyneeltä lapselta.

PYTT. Hän on sanonut _otan_ vihillä seisoessaan.

KAPTEENI PUKS. Eikö muuta? Sana _otan_ vihillä ollessa ei ole sana, se
on muiskaus.

HÄMÄHÄKINJALKA _(tulee sisälle kiiruhtaen)._ Seurue tulee kirkosta. Onko
kaikki kunnossa? Kaikki kutsutut?

PUKS. Niin, koko sepän perhe, paitsi niitä, jotka istuvat jalkapuussa.
Toivokaamme, että seppä on peseytynyt. Uusi prinssimme tarvitsee suopaa
ja pesoa.

HÄMÄHÄKINJALKA. Tulevatko haltijattaret?

PUKS. Haltijattaret ovat lähettäneet terveisiä ja käskeneet sanoa, että
heillä on este; heidän täytyy punnita sanoja tänään. Mutta Ruusuposki on
luvannut lentää tänne ennenkuin he alkavat... Vartijat, aseisiin! Seurue
saapuu.

_(Vartijasto sisäänkäytävässä. Torventoitotusta. Hääseurue saapuu soiton
kaikuessa ja asettuu paikoilleen. Nuorta pariskuntaa onnitellaan. Läsnä
ovat myöskin kuningatar; Hannu-mestari, Hannun vaimo ja Liisa. Pytt
tirkistelee uteliaana pöydän alta._

_Seuraa baletti, jonka saa sovittaa tilaisuuden ja varojen mukaan._

_Baletin loputtua astuu Ilkisiipi sisään, kummallisessa höyhenillä ja
kulkusilla koristetussa puvussa, niiaa, kaikille suunnille ja asettuu
istumaan morsiamen viereen. Hovilaiset kuiskailevat keskenään ja
osoittelevat Ilkisiipeä. Pytt pilkistelee pöydän alta Ilkisiipeä,
koettaa paeta, mutta joutuu vartijoin käsiin ja kömpii vavisten pöydän
alle takaisin)._

HÄMÄHÄKINJALKA. Kutsumatoin vieras! _(Ilkisiivelle)._ Ettekö häpeä! Kuka
te olette, ja kuka on teidät tänne kutsunut?

ILKISIIPI _(ylpeästi)._ Minä kutsun itse itseni oman tyttäreni häihin.

HÄMÄHÄKINJALKA. Oletteko hullu? Menkää tiehenne!

ILKISIIPI. Menkää itse! Tässä istun ja tässä aijon istua. _(Yleinen
hämmästys ja sekasorto)._

KUNINGAS. Hiljaa! Kuvernööri Hämähäkinjalka, kuullustelkaa tuota hullua
ihmistä!

HÄMÄHÄKINJALKA. Hänen majesteettinsa on kovin armollinen. No,
selittäkää, rouva näsäviisas!

ILKISIIPI _(lörpöttäen)._ Selittäkää? Selittäkää? Mitä siinä on muuta
selittämistä, herra utelias, kuin että minä ensimäisenä yönä prinsessa
Kielevän syntymisen jälkeen kiipesin ikkunan kautta kuninkaalliseen
lapsenkamariin ja panin lapseni prinsessan kätkyeen. Eikö hän nyt
ymmärrä, että morsian on minun oma lapseni ja että minä en
käskemälläkään lähde pois oman tyttöni häistä? Ja koska minä en aijo
antaa käskeä pois itseäni, niin aijon istua täällä, ja kun istun täällä,
niin aijon istua täällä kuninkaallisen huoneen sukulaisena.

PUKS _(puoliääneen)._ Aivanhan tuo muistuttaa Hyrrän puhetta
ennenaikaan!

KUNINGATAR. Onneton! Ja minne panitte _minun_ lapseni?

ILKISIIPI. Kuninkaan lapsen? Niin, se oli kai kuollut, luullakseni. Mitä
sellaiset kurjat pienokaiset eläisivät?

KUNINGATAR. Sinä valhettelet. kurja! Sinä olet surmannut minun lapseni!

ILKISIIPI. En, niin totta kuin ratsastan luudalla; kun viimeksi hänet
näin, eli hän vielä.

RAATIMIES TEIRI. Tässä on sattuma, ristiinpuhelu, otaksutaan ...
sallikaa minun tuumia!

KUNINGAS. Pitäkää suunne, Teiri, ja antakaa poliisin tutkia.

HÄMÄHÄKINJALKA. Ensin sanotte, että lapsi oli kuollut, ja sitte sanotte,
että se eli.

ILKISIIPI. Sanon ja sanon! Minä sanon, että morsian on minun oma
lapseni.

PRINSESSA _(hyökkää lörpöttäen ylös ja seuraa Ilkisiipeä kerran salin
ympäri. Hovilaiset pitelevät korviaan)._ Omani, omani, omani, onko
koskaan kuultu niin omamaisia valheita, kuin tuo omamainen noita takoo
ja lörpöttää ja lörpöttää ja lörpöttää, aivan kuin minä olisin ollut
kuollut ja kuitenkin minä elän vielä tänäänkin, ja aivan kuin minä
olisin ollut hänen noitapenikkansa ja minä olenkin kuninkaallista verta,
ja tuota kehtaa koko hovi kuulla, ja tuo saa lörpötellä ja valhetella
eikä kukaan vastusta hänen tyhmiä juttujaan, ja tässä täytyy minun
istua, enkä saa avata suutani, että hän saisi oikein solvaista
kuninkaallista vertani, ja...

LIISA. Harakat nauravat!

_(Prinsessa vaikenee ja kätkee itkien päänsä Ollin syliin)._

_(Ruusuposki tulee sisälle. Kaikki kumartavat kunnioittavasti)._

RUUSUPOSKI. Ilkisiipi on noita ja hänen lapsensa on noidan lapsi.
_(Hämmästys ja huudahtuksia: prinsessa on noidan lapsi!)_ Älä itke,
nuori morsian! Totuuden täytyy tulla ilmi, mutta sinä olet viatoin, sinä
tulet vielä hyväksi ja onnelliseksi. Ja älä itke, kuningatar, lapsesi
elää!

KUNINGAS. Puhu, korkeasukuinen, jalomielinen haltijatar! Me uskomme
sinua kuten totuutta itseään!

RUUSUPOSKI. Ilkisiipi pani lapsensa kätkyeen, ratsasti pois
kuningattaren lapsen kanssa ja heitti sen virtaan. _(Huudahtuksia ja
äänettömyys. Vartijat ottavat kiinni Ilkisiiven)._ Sieltä löysin lapsen
vielä hengissä, otin sen käsivarsilleni ja kannoin sen hyvien ihmisten
luokse.

RAATIMIES TEIRI. Niin, tuossa on jälleen sattuma! Prinsessa elää, eikä
elä, prinsessa on olemassa, eikä ole olemassa...

KUNINGAS. Pidä suusi, Teiri!

KUNINGATAR. Lapseni! Missä on lapseni?

HÄMÄHÄKINJALKA. Jonkun täällä hovissa täytyy olla prinsessa!
_(Huudahtuksia ja kysymyksiä. Kolme hovineitiä niiaa, kukin vuorostaan
Ruusuposkelle ja kysyvät: teidän armonne, olenko se minä?)_

RUUSUPOSKI. Kärsivällisyyttä! Minä käärin alastoman, värisevän, märän
lapsen huntuuni, vein sen Hannu-mestarin pajaan ja panin sen yhteen
koppaan ahjon päälle, joka oli vielä lämmin.

HANNU-MESTARI. Se on totta. Seuraavana aamuna löysin minä korin, jossa
oli lapsi. Minä annoin kastaa lapsen Liisaksi. Hänen armonsa Ruusuposki
oli lapsella kummina.

KUNINGATAR. Missä on lapseni? _(Liisa viedään hänen eteensä. Hän
syleilee Liisaa)._ Oma, rakas, kadonnut lapsiraukkani!

HANNUN VAIMO _(tarttuu Liisan käsivarteen ja tahtoo vetää häntä
luokseen)._ Ei, suokaa anteeksi! Minä en anna minkään noidan varastaa
lastani! Hannu, mitä hullutuksia tämä on!

KUNINGATAR _(vetää Liisan luoksensa)._ Eikö rouva kuule, että tyttö on
minun lapseni, eikä rouvan! Tahdotteko päästää Kielevän?

HANNUN VAIMO _(vetää Liisaa puoleensa)._ Päästättekö irti Liisani. _(He
kiistelevät lujasti Liisasta)._

RUUSUPOSKI. Uskollinen kasvatusäiti! Tämä lapsi ei tule koskaan
unhottamaan sinun hellää huolenpitoasi, mutta nyt sinun täytyy antaa
Liisa hänen oikealle äidillensä. Teidän majesteettinne, lapsenne nimi ei
ole enää Kielevä, hänen nimensä on Elisabeth. _(Liisa jätetään
kuningattarelle)._

MONI ÄÄNI. Eläköön prinsessa Elisabeth!

ILKISIIPI _(vartioituna)._ Simpele, timpele, missä on luutani?

HÄMÄHÄKINJALKA. Onko teidän majesteettinne tahto että hirtämme tämän
noidan nyt heti tahi paistamme hänet hiljaisella tulella?

RUUSUPOSKI. Minä pyydän armoa Ilkisiivelle. Minun sisareni Ukonjylinä
tarvitsee häntä palveluksessaan.

KUNINGAS. Minä olen saanut jälleen kadotetun lapseni. Noita saapi armon,
jalkapuussa istuvat miehet saavat vapautensa.

ILKISIIPI _(joka viedään pois.)_ No hyvä, minua tarvitaan vielä, niin
kauvan kuin maailmassa on pahoja sanoja.

RUUSUPOSKI. Hyvästi jääkää! Velvollisuuteni kutsuu minua sinisille
vuorille. Jos läsnäolevat tahtovat nähdä, mitä ihmisten sanoista kerran
tulee, tahdon hetkiseksi muuttaa siniset vuoret tänne.

KUNINGAS. Mahtava haltijatar, sen kyllä tahdomme nähdä! Sinä yksin olet
kyllin voimakas vuoria paikoiltaan siirtämään.

RUUSUPOSKI. Sinä erehdyt! On olemassa kaksi voimaa, jotka voivat vuoret
siirtää ja ne ovat: satu ja usko! _(Hän katoaa.)_

PUKS _(huoaten.)_ Ei mikään voima voi enää minun partaani kasvattaa.

KUNINGAS. Kyllä, aika, uskollinen kapteenini. Muistoksi tästä iloisesta
päivästä nimitän minä sinut majuriksi _(Pytt kömpii esiin)_ ja sinun
poikasi luutnantiksi sodassa, kääpiöitä vastaan.

PUKS JA PYTT. Eläköön kuningas tuhannen vuotta!

KUNINGAS. Parahultaisesti, rakas Puks, parahultaisesti! Mitä sanoisikaan
seuraajani, jos hän saisi odottaa niin kauvan? Mutta kuule nyt Olavi
tahi Olli, sinä, josta ei enää tule kuningasta ja Kielevä, joka et enää
ole prinsessa, mitä te kaksi sanotte tästä kaikesta? Mitä nyt teistä
tulee tässä maailmassa?

OLLI _(jäykästi)._ En minä kelpaa kuninkaaksi enkä siitä välitäkään.
Minä olen seppä ja aijon elättää vaimoani sepäntyöllä. Se, joka vielä
uskaltaa nimitellä Kielevää Hyrräksi, saapi tuntea moukariani.

KIELEVÄ _(kiivastuen.)_ Hyrrätä ja hyrrätä, ne hyrräävät, enkä minä, ja
se, joka hyrrää minun kunniallista nimeäni, sitä minä hyrrään niinkuin
rukin pyörää, seitsemän kierrosta ja seitsemäntoista ja
seitsemänkymmentä seitsemän ja seitsemänsataa seitsemänkymmentä
seitsemän...

LIISA. Harakat nauravat!

KIELEVÄ _(hillitsee itseään)._ Ei ... minä annan anteeksi kaikille,
jotka ovat antaneet minulle pilkkanimiä. Minä olen ne ansainnut. Mutta
nyt on Hyrrä kuollut, ja noitapenikka on kuollut, ja tässä on jäljellä
vaan sepän onnellinen vaimo, joka kiittää prinsessa Elisabethia siitä,
että hän on opettanut hänelle nuo hyvät sanat.

KUNINGATAR. Ja mitä sanoo jälleen löydetty lapseni? Oletko sinä
onnellinen, Elisabeth?

LIISA _(suutelee kuningattaren kättä)._ Olen, onnellinen kuin
keltasirkkunen kultaisessa häkissä.

KUVERNÖÖRIN ROUVA EAU DE COLOGNE. Armollinen pikku prinsessa pelkää,
ettei hän osaa oikein keskustella hovissa. Mutta älkää peljätkö,
armollinen prinsessa; minä annan teidän korkeudellenne aivan erinomaisia
oppitunteja.

KUNINGAS. Ei, millään muotoa, niistä minä tahdon päästä.

HÄMÄHÄKINJALKA. Nyt on ainoastaan löydettävä kyllin arvokas prinssi
tälle ihmeen ihanalle prinsessalle. Onko täällä joku nuori ritari, joka
haluaa kilpailla prinsessa Elisabethin kädestä? _(Katselijoiden paikalta
kuuluu kaksi ääntä)._

ENSIMÄINEN ÄÄNI. Minä tahdon kilpailla.

TOINEN ÄÄNI. Minä myöskin.

ENSIMÄINEN ÄÄNI. Ota sinä Hyrrä, niin otan minä tuon toisen!

TOINEN ÄÄNI. Hiljaa sinä, sinä tulet jalkapuuhun!

MAJURI PUKS. Mitäs asiaankuulumattomia siellä on! Te ette kuulu satuun.
Olkaa hiljaa siellä, siniset vuoret siirtyvät.

_Torventoitotusta. Peräseinä katoaa ja näkyviin tulevat siniset vuoret
ja haltijat. Ylinnä istuu enkeli, joka kirjoittaa suureen kirjaan.
Alempana ovat haltijattaret Ruusuposki, Lumihiutu ja Ukonjylinä,
kaikilla ojennetussa oikeassa kädessään vaaka. Ruusuposken jalkojen
juurella on kultamalja, Lumihiudun jalkojen juurella hopeamalja ja
Ukonjylinän jalkojen juurella kuparimalja. Ukonjylinän edessä alempana
istuu noita Ilkisiipi ja hänen edessään tulella seisoo rautapata)._

_(Kuvaelma, soittoa, melodraama)._

RUUSUPOSKI:

      Me oomme voimia taivahista,
      Me teemme tiliä aattehista.
      Kaikk' muuttuvaa ompi maailmassa,
      Mutt' kaikk' on tallella tai vahassa.
      Ain' aatos elää, ain' sanat säilyy,
      Tuoss' ajan kirjassa kaikki päilyy,
      Ne enkel' sinne noin kirjoittavi
      Ja ikiajoiksi tallentavi,
      Siks' kunnes aikojen lopussa
      Saa kukin omastaan vastata.

      Nuo sanat kasvavat kukan lailla
      Ain' sielun juuresta, ääntä vailla.
      Ne kaikki ainian todistavat
      Kuin luodut kuihtuvat, kukoistavat.
      Ne kantaa hedelmän tuleville,
      Ja hyvän, pahankin aattehille.
      Mut turhat sanat ne häviävät
      Ja tyhjät tarinat unhoon jäävät,
      Kuin tuulen saaliiksi tulleet ois,
      Ne haihtuu ilmahan kaikki pois.

Siskomme Ukonjylinä, sinä, joka kuparimaljaasi kokoat pahat sanat,
ilkeät, kovat, valheelliset, petolliset, rumat, likaiset, ivaavat ja
rakkaudettomat sanat, osoita niille heidän paikkansa!

_(Ukonjylinä laskee, vaakansa alas ja kaataa kuparimaljasta mustaa
nestettä, joka valuu Ilkisiiven pataan, jota noita hämmentää tulella)._

UKONJYLINÄ. Sisaremme Lumihiutu, sinä, joka hopeamaljaasi kokoot
ajattelemattomat, tyhjät, turhat, lörpötellyt ja epävakaiset sanat,
osoita niille heidän paikkansa!

_(Lumihiutu laskee vaakansa alas ja ottaa hopeamaljasta kerta toisensa
jälkeen kourallisen valkoisia lumihiu-tuvia, jotka hän hajoittaa
ilmaan)._

LUMIHIUTU. Sisaremme Ruusuposki, sinä, joka kultamaljaasi kokoat hyvät,
viisaat, puhtaat, lempeät, lohduttavat, parantavat, hyvittävät ja
sydämestä iloiset sanat, osoita niille heidän paikkansa!

_(Ruusuposki laskee vaakansa alas ja vetää kultamaljastaan esiin
ruususeppeleen, jota kaikki haltijattaret kannattavat.)_

RUUSUPOSKI _(heittäen uusia ruusuja katselijoille.)_

      Sä lapsi maailman häilyväinen,
      Niin lämmin syömminen, leikkiväinen,
      Nyt tiedät sanojes matkamäärän,
      Niin sanan oikeen kuin sanan väärän.
      Oi salli, että mä suutelulla
      Pois sanat poistan, mi turhat sulla.
      Ja että hyvät vaan sanat sitten
      Käy suustas kaltaisna ruusuisitten!
      Kas, silloin Hyrrä ei turhaa työt'
      Oo tänään tehnyt. Hyv' yöt'! Hyv' yöt'!

_(Esirippu laskeutuu.)_



SISÄLTÖ.


Säilytä kruunus................................   3
Kesänkylän Syyne...............................   5
Paimenpojan laulu..............................  24
Kun aurinko tanssii............................  26
Ammattilauluja.
      Ajuri....................................  28
      Kalastaja................................  31
Tuttemuj.......................................  33
      Povari muori.............................  38
Voileipien välillä.............................  40
Pilvijättiläinen...............................  48
Florion ja Unda Marinan satuja
      10. Unda Marina kertoo Imatrasta.........  57
      11. Florio kertoo Lapin peikoista........  59
Härmäjättiläinen...............................  62
Leikkaa kauraa.................................  71
Punaiset kengät................................  73
Lapseni........................................  81
Ovela tulee olla...............................  83
Sairaan lapsen kehtolaulu......................  89
Moppe..........................................  94
Leppäkerttu.................................... 101
Kansakoululasten laulu......................... 106
Enkelien joululahja............................ 108
Pikku kouluille
      1. Viheriässä metsässä................... 115
      2. Käki kukkuu........................... 116
      3. Hyttyisten tanssi..................... 117
      4. Kellosepän laulu...................... 117
      5. Kissa ja hiiri........................ 118
      6. Myllärin laulu........................ 119
Pukin laulu.................................... 121
Leikkejä:
      Metsänkuningas........................... 124
      Aikojen kuvastin......................... 134
      Perdita eli Kadotettu kevät.............. 146
      Hyrrä.................................... 156





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 8" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home