Title: Luutnantti Jergunovin juttu
Author: Turgenev, Ivan Sergeevich, 1818-1883
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Luutnantti Jergunovin juttu" ***


LUUTNANTTI JERGUNOVIN JUTTU

Kertonut

Ivan Turgenjev


Suomennos.


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1879.



I.


Muutamana iltana kertoi taas luutnantti Jergunov meille juttunsa
eräästä elämänsä kohtauksesta. Hänellä oli tapana sillä huvittaa meitä
säännöllisesti kerta kuukaudessa, ja me kuuntelimme häntä joka kerta
uudella mieltymyksellä, vaikka me melkein tunsimme jutun kaikki
erityis-seikat ulkoa. Nämä erityis-seikat olivat niin sanoaksemme
ikäänkuin sienet puukannon ympärille vähitellen kasvaneet kertomuksen
alkuperäisen rungon ympäri. Koko hänen kertomis-tapansa oli meille
siksi hyvin tuttu, ett'ei meidän ollut ollenkaan vaikeata täyttää niitä
paikkoja, mitkä hän unhotti tahi jätti pois. Vaan oli miten oli;
luutnantti on nyt kuollut, eikä löydy ketään jäljellä, joka kertoisi
hänen juttunsa; siitä syystä olemme päättäneet saattaa sen yleisön
tietoon.

Se, minkä luutnantti kertoi itselleen tapahtuneen, oli tapahtunut hänen
nuoruudessaan, noin neljäkymmentä vuotta takaperin. Hänen tapansa oli
sanoa itsestään, että hän siihen aikaan oli sievä ja kaunis nuori mies,
posket kuin maitoa ja verta, huulet ruusunpunaiset, tukka kihara ja
silmät terävät kuin haukan silmät. Me luotimme hänen sanaansa, vaikka
tästä kaikesta nyt ei enää näkynyt mitään. Hänen ulkonäkönsä oli meistä
ennemmin hyvin tavallinen, hänen kasvonsa olivat jokapäiväiset ja
uneliaat, hänen vartalonsa ruma ja kömpelöinen; kuitenkaan emme saa
unohtaa, ett'ei mikään kauneus kestä kovin kauan! Muuten löytyi vielä
somuuden jäännöksiä luutnantissa jäljellä. Vielä vanhoilla päivillään
kävi hän puettuna jalkahihnoilla varustettuihin hyvin ahtaisin
pinkkahousuihin, puristi kureliivillä paksua vartaloansa, kiharoitsi
hiuksiansa ja mustasi viiksiänsä persialaisella voiteella, joka
kuitenkin enemmän vivahti punaiseen ja viheriäiseen kuin mustaan.
Ylipäänsä oli luutnantti hyvin kunnian-arvoinen aatelismies, vaikka hän
whisti-pelissä mielellään vilkasi pienillä harmailla silmillään
vieressään istujan korttiin, jota hän kuitenkin vähemmin teki
voitonhimosta, kuin tarkkuudesta taloudellisissa asioissa, sillä
hänelle ei ollut mieleen tarpeettomasti kadottaa rahoja. -- Olkoon
kuitenkin kylliksi puhuttu luutnantin persoonasta, käykäämme hänen
kertomukseensa.

Olipahan kevät-aikaan silloin vielä aivan uudessa Nikolajevin
kaupungissa Dnjepr-joen suulla. Herra Jergunovin, joka arvoltaan oli
laivaston luutnantti, oli hallitus lähettänyt sinne, uskoen hänelle
tärkeän toimen. Koska häntä pidettiin ymmärtäväisenä ja luotettavana
upseerina, oli hän saanut toimekseen johtaa tärkeitä vesirakennustöitä,
ja usein sai hän vastaanottaa melkoisia rahasummia, joita hän suuremman
varmuuden vuoksi kantoi nahkavyöhön ommeltuina vyötäsillään. Luutnantti
Jergunov olikin, vaikka nuori, hyvin ymmärtäväinen ja vakava
käytöksessään: hän karttoi huolellisesti jokaista sopimatonta tekoa; ei
siihen aikaan koskaan kosketellut kortteja, ei koskaan juonut viiniä ja
vieläpä vältti kaikkia seurojakin niin että hän sävyisemmiltä
kumppaneiltaan oli saanut haukkuma-nimen "nuori neiti", kun hurjemmat
niiden joukossa antoivat hänelle liika-nimen "yömyssy".

Luutnantissa oli yksi ainoa heikkous: hänen sydämensä oli kovin
herkkätuntoinen kauniin sukupuolen sulouden suhteen; mutta yksin
tässäkin asiassa saattoi hän hillitä himon kuohua ja karttoi viisaasti
mitä hän itse olisi nimittänyt "heikkoudelle vallan antamiseksi".
Varhain nousi hän aamusilla, pani aikaisin iltasilla maata, täytti
tarkalleen tehtävänsä, eikä suonut itselleen mitään muuta huvitusta
kuin pitkän kävelyn, jonka hän joka ilta teki Nikolajevin kaukaisempiin
kaupungin-osiin. Hän ei koskaan lukenut kirjoja, koska pelkäsi veren
nousevan päähän ja hänen täytyikin joka kevät vastustaa tätä verevyyttä
kaikenlaisilla keitteillä. Joka ilta, riisuttuaan univormunsa ja mitä
huolellisimmasti sitä korjattuaan omalla kädellään, läksi luutnanttimme
kävelemään etukaupunkien hedelmäpuutarhoihin päin ja asteli
määräkkäillä askelilla pitkin niiden pitkiä puuaitoja. Hän seisattui
usein, ihmetteli kaunista luontoa, poimi kukan muistoksi ja tunsi
silloin jonkunlaisen tyytyväisyyden; vaan todellisen nautinnon tunsi
hän, jos häntä vastaan tuli joku "pieni Cupido" [rakkauden jumala],
s.o. joku sievä porvarintyttö, joku niin sanottu "sydämen lämmittäjä"
hartioilla, ruudukas huivi päässä ja pieni paketti kainalossa kepein
askelin riensi kotiin päin. Koska hän, oman lauseensa mukaan, kyllä oli
luonteeltaan helposti liikutettu, vaan kuitenkin kaino, niin ei
luutnantti koskaan puhutellut "pientä Cupidoa", mutta joka kerran hän
hymyili ystävällisesti hänelle ja seurasi häntä kauan lempein katsein;
sen perästä päästi hän syvän huokauksen, palasi kamariinsa samalla
juhlallisella käynnillä, istuutui ikkunan viereen, taipui noin puoleksi
tunniksi mietteisinsä ja poltti sill'aikaa ajattelevaisena suuresta
merenvaahto-piipusta kauhean väkevää tupakkaa, jota hänen kumminsa,
eräs saksalainen polisi-virkamies, oli hänelle lahjoittanut.

Niin kului päivät ilman surutta, ilman ilotta.

Mutta muutamana iltana, kun luutnantti palasi kotia kolkon-autiota
kujakatua, kuuli hän äkkiä takanansa kiirehtiviä askeleita ja epäselvää
nyyhkytysten keskeyttämää puhetta. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi
nuoren tytön noin kahdenkymmenen vuoden iässä, jonka erinomaisen
suloiset kasvot olivat aivan kyynelten vallassa. Yhtä suuri kuin
odottamaton onnettomuus näkyi kohdanneen häntä. Hän juoksi, hän
hoiperteli, hän puheli itsekseen ja heitteli käsiään huokaillen. Hänen
valkoiset hiuksensa olivat hajallansa, ja hänen kaulaliinansa -- siihen
aikaan ei tiedetty mantiljista eikä burnus'ista -- oli soljunut alas
hänen hartioiltaan ja sitä piti kiinni nuppineula. -- Nuori tyttö oli
puettu kuin nainen korkeammista säädyistä, ei kuin tavallinen
porvarintyttö,

Jergunov astui syrjään. Hänessä, joka aina pelkäsi tekevänsä itsensä
jonkun heikkouden alaiseksi, pääsi nyt joku sääliväisyyden tunne
voitolle. Kun tyttö oli aivan lähellä häntä, nosti hän kohteliaasti
kolme sormea lakkinsa lipulle ja kysyi häneltä syytä hänen murheesensa.
-- "Voinko minä upseerina olla teille miksikään avuksi?" kysyi hän
pitäen kättään lyhyen miekkansa päällä.

Nuori tyttö seisahtui ja ensi hetkessä näytti siltä luin hän ei olisi
ymmärtänyt luutnantin tarjoumusta; vaan kohta ja ikäänkuin ihastuneena
siitä, että sai purkaa sydämensä, alkoi hän puhua hyvin pikaan ja
jokseenkin huonolla venäjänkielellä. -- "Jumalan armeliaisuuden tähden,
herra upseeri", alkoi hän ja samassa tulvasi hänen kyyneleensä taas ja
vierivät pisaroittain hänen pyöreitä, terveitä poskiaan alas... "Se on
kauheata, hirmuista... Jumala ties mitä minun pitää tekemän. Me olemme
paljaiksi ryöstetyt... Herran armeliaisuuden tähden ... kyökkipiika on
vienyt kaikki tyyni -- teekannun, lippaan, vaatteet! ... vietäpä
vaatteet, sukat ja pyykkivaatteet, niin, ja tätini työpussin...
Pienessä rasiassa siinä oli kahdenkymmenenviiden ruplan seteli ja kaksi
uusihopeista lusikkaa ... ja turkin sitten vielä ... ja kaikki, kaikki
tyyni!... Minä sanoin sen polisikomisariukselle, ja mitä hän minulle
vastasi? -- Pötkikää tiehenne! minä en teitä usko, minä en tahdo enää
mitään kuulla! te kuulutte samaan matkueesen! -- Uudestaan huusin minä
hänelle: armoa ... turkki! ... ja hän vastasi uudestaan: ulos! minä en
tahdo enempää kuulla! -- ja polki jalkaa. Mikä häväistys, herra
upseerini!... Ulos heti! ... ja minne hän sitte tahtoi että minä
menisin!"

Nuori tyttö purskahti taas itkuun ja aivan mieletönnä pani hän kasvonsa
luutnantin käsivartta vasten. Tämä, myöskin puolestaan vähän
hämmästyksissä, ei virkkanut muuta kuin sanoi vaan liikkumatta:
"Malttakaa nyt mielenne!" eikä voinut kääntää silmiänsä nuoren tytön
kaulasta, jota kova itku oikein järisytti.

"Sallikaa, neitini, minä saatan teidät kotiin", sanoi hän viimein,
kädellään kepeästi kosketellen hänen olkapäätään; -- "tässä ... kadulla
... sen ymmärrätte kyllä ... on se mahdotonta... Sitten teidän pitää
kertoa minulle huolenne, ja todellisena sotamiehenä en ole katsova
vaivojani, voidakseni..."

Nuori tyttö nosti päätään ja näytti nyt vasta oikein käsittävän
olevansa, niin sanoaksemme, nuoren miehen parmoilla. Hän punastui,
käänsi kasvonsa pois ja poistui muutamia askeleita, yhä vielä itkeä
nyyhkyttäen. Luutnantti uudisti tarjoomuksensa. Nuori tyttö loi häneen
katseen pitkien valkoisten, kyynelten kastamain kiharainsa lävitse,
jotka olivat vierineet hänen silmilleen (tässä paikassa kertomuksessaan
ei Jergunov koskaan jättänyt sanomatta, että tämä katse oli lävistänyt
hänen kuin tikari, koettipa muutaman kerran kuvatakin meille tämän),
otti sitten kiinni käsivarresta, jonka ritarillinen luutnantti tarjosi
hänelle, ja kulki eteenpäin tämän kanssa sille taholle, jossa hän sanoi
asuntonsa olevan.

Jergunovilla oli hyvin harvoin ollut tilaisuutta seurustella naisten
kanssa, eikä alussa tiennyt ollenkaan miten hänen piti aloittaa
puhetta. Hänen seurakumppalinsa päästi hänet kuitenkin kohta tästä
pulasta. Hän alkoi puhua erinomaisen lipeällä kielellä, käden-seljällä
pyyhkien pois niitä kyyneleitä, jotka yhä vielä kostutti hänen
silmiään. Jo muutaman hetken kuluttua tiesi luutnantti, että tytön
nimi oli Emilia Karlovna, että hän oli syntyisin Riigasta, että hän
oli Nikolajevissa käymässä samoin Riigasta kotoisin olevan tätinsä
luona, että hänen isänsä oli ollut sotaväessä, kuollut selkäydintautiin
ja että hänen tätinsä oli ottanut palvelukseensa venäläisen
kyökkipiian -- se oli ollut hyvin kelpo kyökkipiika ja kohtuullinen
palkkavaatimuksissaan, vaan ilman passitta --, että tämä kyökkipiika
juuri samana päivänä oli heiltä varastanut ja karannut tiehensä, ei
tietty mihin, että hänen oli täytynyt lähteä polisiin... Tässä muistui
hänen mieleensä taas häväistys, jonka oli saanut kärsiä, ja taas alkoi
hän nyyhkytellä. Luutnantti oli uudestaan pulassa miten hän lohduttaisi
häntä, mutta nuori tyttö, jossa mielenliikutukset näyttivät yhtä pian
katoavan kuin tulevan, keskeytti häntä äkkiä ja sanoi tyynellä äänellä,
osoittaen kädellään: "tuoss' on talomme".

Se oli pieni, matala rakennus, jonka neljä pientä ikkunaa oli kadulle
päin. Lasiruutujen takaa huomattiin geraniumpensaitten tummaa
vihannuutta ja muutamassa ikkunassa näkyi himmeä kynttilänvalo. Yö
saapui. Kartano oli melkein kattoa myöten ympäröitty lauta-aidalla,
jossa oli käymäportti. Sitä lähestyi nuori tyttö, ja järisytti,
huomatessaan sen olevan suljetun, vanhan lukon raskasta rautarengasta.
Laahustavia askeleita, ikäänkuin henkilön, jolla on vanhat tohvelit
jalassa, kuului laipion takaa, ja kähisevä naisääni kysäsi
saksankielellä jotakin, jota luutnantti ei ymmärtänyt. Oikeana
merimiehenä hän ei tainnut muuta kuin venäjätä. Nuori tyttö vastasi,
hänkin saksankielellä. Sen perästä avattiin portti puoleksi, ja kun
nuori tyttö oli päästetty sisään, lyötiin se taas kovasti kiinni aivan
Jergunovin nenän edessä, jolla kuitenkin oli ollut tarpeeksi aikaa
hämärässä huomata vanhan, paksun punaisen hameesen puetun rouvan
avaavan porttia, pitäen lyhtyä kädessä. Luutnantti jäi hetkiseksi
hämmästyksestä liikkumattomana seisomaan; vaan ajatellessaan, että
häntä, upseeria, vastaan uskallettiin osoittaa semmoista
epäkohteliaisuutta, teki hän äkisti "käännöksen ympäri" ja alkoi astua
kotiaan kohti. Vaan tuskin oli hän astunut kymmenen askelta, ennenkuin
portti avattiin uudestaan ja nuori tyttö, joka sill'aikaa oli
ennättänyt kuiskata vanhukselle pari sanaa korvaan, näyttäytyi
kynnyksellä ja sanoi korkealla äänellä: "minnekäs menette, upseerini?
ettekö tahdo astua sisään meille?"

Jergunov arveli hetkisen; sitten kääntyi hän astumaan kartanoon päin.

Hänen vastasaatu tuttavansa, jota tästä lähtien tahdomme nimittää
Emilia'ksi, saattoi hänet pienen, kostean ja pimeän etehisen kautta
jokseenkin suureen, vaan hyvin matalaan huoneesen. Hyvin iso kaappi ja
kiiltopalttinalla peitetty sohva täyttivät toisen seinän. Ovien päällä
ja ikkunoiden välissä nähtiin kahden mitra päässä olevan arkkipiispan
ja muutaman turbani päässä olevan turkkilaisen pahoin pidetyt
muotokuvat. Huoneen kaikki sopet ja nurkat olivat täynnä arkkuja ja
hattulippaita ja vaperain tuolien ympäröimänä seisoi siinä vielä avattu
peluupöytä, jonka päällä oli miehen myssy ja sen vieressä puoleksi
tyhjennetty lasi vaassavettä. Ämmä, jonka luutnantti oli huomannut
portilla, seurasi häntä kintuilla. Se oli likaisen näköinen
juutalais-akka. Hänen pienten vinojen silmäinsä katseet olivat ilkeät;
muutamat harmaat karvat peittivät hänen paksua ylähuultaan. Emilia
esitteli häntä luutnantille sanoen: "tämä on minun tätini, rouva
Fritsche".

Jergunov ei voinut salata hämmästystään; kuitenkin katsoi hän
velvollisuudekseen mainita nimensä ja säätynsä, johon rouva Fritsche
ainoastaan vastasi karkealla katseella ja kysyi sisarensa tyttäreltä
venäjäksi, tahtoiko hän juoda teetä.

"Oi, kyllä, teetä!" sanoi Emilia. "Eikös totta, herra upseeri,
juottehan te teetä? Voi, hyvä täti, olkaa niin hyvä ja tuokaa sisälle
samovari. Mutta mistä syystähän te nyt jäätte seisomaan, herrani,
ettekä istu? Herra Jumala, kun olette kursasteleva! Sallitteko että
otan päältäni shaalin?"

Emilian puhuessa, kääntyi hänen päänsä yhdeltä puolelta toiselle ja
vaikutti liikahduksia hänen hartioissaan, aivan niin kuin linnuilla on
tapana käyttäitä kun ovat istuutuneet oikein mukavasti puun latvaan ja
aurinko paistaa heidän päällensä joka taholta.

Luutnantti otti tuolin ja rupesi, annettuaan käytökselleen tarpeellisen
totisen arvoisuuden, puhumaan varkaudesta, mutta Emilia keskeytti hänet
kohta. -- "Elkää tehkö itsellenne niin suurta vaivaa sen takia", sanoi
hän; "koko asia ei ole enää mitään; tätini kertoi minulle juuri nyt,
että parhaimmat tavarat ovat löydetyt". Tässä murisi rouva Fritsche
muutamia sanoja itsekseen ja läksi ulos huoneesta. -- "Ei olis ollut
tarvis edes käydä polisin luona; vaan minä en voi koskaan itseäni
pidättää. Minä olen niin ... te ette ymmärrä saksaa ... olen niin
pikainen luonteeltani. Katsokaa minuun; nyt en enää sitä ajattele, en
vähintäkään!"

Luutnantti katsoi Emiliaan: hänen kasvonsa osoittivat todellakin
entistä huolettomuuttaan. Kaikki hymyili näissä mitä suloisimmissa
kasvoissa, kaikki: pitkien tuhkaharmaitten ripsien varjoamat silmät,
suu, posket, leuka, vieläpä pikku kuoppakin leu'assa, vieläpä pienen
nykeränenän nippukin. Hän lähestyi särkynyttä peiliä ja järjesti
hiuksiansa, laulellen ja räpähyttäen silmillään. Jergunov seurasi
tarkasti jokaista hänen liikuntoaan. Hän oli erinomaisen mieltynyt
tyttöön.

"Oletteko antava minulle anteeksi", sanoi tämä yhä kiekaillen peilin
edessä, "että olen teidät kuljettanut tänne? Olisiko se teistä
vastenmielistä?"

"Mitä te sanotte?"

"Minä olen jo sanonut teille, että olen niin pikapäinen luonteeltani.
Minä teen ensin ja sitten ajattelen, usein en ajattele ollenkaan. Mutta
mikä teidän nimenne on, herra upseerini? voiko saada tietää sen?" Niin
sanoen kävi hän totisena seisomaan luutnantin eteen ja asetti pyöreät
käsivartensa ristiin rinnoilleen.

"Nimeni on Jergunov, Kuisma Vassilievits Jergunov", vastasi
luutnantti.

"Jergu..., voi, sitä nimeä en voi lausua, se on kovin vaikea minulle;
minä tahdon kutsua teitä Florestaniksi. Minä tunsin Riigassa erään
herra Florestanin, jolla oli oivallisinta silkkivaatetta myydä, ja
kaunis oli hän! ... ei vähemmin kuin te. Vaan voi kuin olette
soreavartaloinen, juuri kuin oikea venäläinen sankari! Minä pidän
venäläisistä, minä olen itse venakko; niin, minä olen venakko, sillä
minun isäni oli upseeri, hänen piti saaman rintatähtikin... Mutta
minulla on valkoisemmat kädet kuin teillä". Hän nosti käsivartensa
päänsä yli, liikutteli käsiänsä edes takaisin, että veri laskeutuisi
alas, ja sanoi, äkkiä antaen niiden taas pudota alas: "näette sen, minä
pesen niitä aina hyvänhajuisella kreikkalaisella saippualla. Haistelkaa
vaan niitä ... no ei ... ei suudelmaa ... sitä varten minä en näyttänyt
niitä teille. Missä sotajoukossa te palvelette?"

"Minä palvelen laivastossa, yhdeksännessätoista
Mustanmeren-komppaniassa".

"Ah, te olette meri-upseeri!... Onko teillä iso palkka?"

"Ei, ei erittäin".

"Te olette varmaan hyvin urhoollinen; minä näen sen teidän silmistänne.
Mitkä paksut kulmakarvat teillä on! Kuuluu olevan hyvä voidella niitä
kynttiläntalilla yöksi, saadakseen niitä paremmin kasvamaan. Mutta
miksi teillä ei ole ollenkaan viiksiä?"

"Se on vasten virka-ohjetta".

"Hyi, miten tuhma se on, teidän virka-ohjeenne! Onko se tikari, tuo
joka teillä on tuossa?"

"Se on kuvetappara, jommoista merisotamiehet kantavat".

"Ah, kuvetappara! onko se terävä? Antakaa minun katsoa!"

Ja ummistaen silmiänsä ja purren huuliaan veti hän ponnistuksella terän
tupesta ja asetti kärjen vasten nenäänsä. "Poikkilyötyhän se on
kärjestä, teidän kuvetapparanne", sanoi hän; -- "ja kuitenkin
saattaisin minä tappaa teidät yhdellä ainoalla iskulla". Samalla uhkasi
hän luutnanttia, joka oli pelkäävinään ja ääneensä nauraen väistyi
taaksepäin. Myöskin tyttö rupesi nauramaan.

"Minä armahdan teitä", sanoi hän ja asettui majesteetilliseen asentoon,
-- "tuoss' on, ottakaa aseenne takaisin. Mutta kuulkaapa! -- kuinka
vanha te olette?"

"Viidenkolmatta".

"Ja minä yhdeksäntoista. Herra Jumala kuinka somasti!"

Emilia nauroi niin hillimättömästi, että hän melkein oli kaatua
selällensä. Luutnantti tuskin liikahti tuolillaan eikä voinut kääntää
silmiään noista terveistä, ruusuisista, naurusta aivan vapisevista
kasvoista. Hän yhä enemmän ja enemmän mieltyi tyttöön.

Äkkiä lakkasi Emilia nauramasta ja tarkasti katseltuaan luutnanttia,
ikäänkuin hän näkisi hänen nyt vasta ensimmäisen kerran, lähestyi hän
peiliä, hyräillen hampaitten välitse -- niin oli hänen tapansa.

"Laulatteko myöskin, herra Florestan?" kysyi hän.

"En, neitini, minua ei ole opetettu laulamaan lapsena ollessani".

"Ettekä soita kitarria myöskään? Mutta minä sitä taidan. Minulla on
muuan, joka on kokonaan perlemolla kirjaeltu; vaan kielet ovat rikki.
Annattehan te minulle jotakin, niin että voin saada siihen uudet, eikö
niin, herra upseeri? Silloin minä myös laulan teille kauniin
saksalaisen romansin, niin liikuttavan... Ja taidatteko tanssia? --
Ette? -- Mahdotonta? Minä opetan teitä tanssimaan ecossaise'a ja
kasakkaa. Tra la la, tra la la"... Ja Emilia alkoi hyppiä ympäri
huonetta. -- "Katsokaat mitkä sievät saapikkaat minulla on. Ne ovat
Varsovasta. Vaan miksi ai'otte nimittää minua?"

Luutnantti punastui korviin saakka. "Tahdon nimittää teitä armaaksi
Emiliakseni".

"Teidän täytyy sanoa minua 'mein Zuckerpüppchen'iksi' [sokerinuppuseni
= sydänkäpyseni]. Koetellaan, sanokaapas se minun perästäni".

"Aivan kernaasti, vaan pelkään sen tulevan kovin vaikeaksi minun
kielelleni".

"Se ei tee mitään, ei mitään. Sanokaa nyt: mein..."

"Mahin..."

"Zucker..."

"Tsouker..."

"Püppchen, püppchen, püppchen".

"Pü ... ei, en saa sitä suustani".

"Kyllä saatte, teidän täytyy. Tiedättekö, mitä se merkitsee. Saksaksi
on se mieluisin sana, minkä nuori nainen voi saada kuulla. Minä selitän
sen teille sittemmin, sillä tässä tulee täti tuoden samovaria". Emilia
taputti käsiään. -- "Täti kulta, minä tahdon juoda teeni kermalla,
löytyykö sitä siellä?"

"Vaiti", sanoi täti saksaksi äreällä äänellä.

Luutnantti viipyi rouva Fritsche'ssä myöhään saakka. Nikolajeviin
tultuaan hän ei ollut vielä viettänyt niin hauskaa iltaa. Monasti
juohtui kyllä hänen mieleensä, että tuskin upseerille, aatelismiehelle,
sopi seurustella semmoisien kanssa kuin Riigan fröökynän ja hänen
tätinsä; mutta Emilia oli niin viehättävä, hän puhui niin lystikkäästi,
katsoi häneen niin kujeellisilla katseilla, niin että hän jätti kaikki
epäilykset, saadakseen kerran vapaasti nauttia elämää; jota tekemään
muuan pappi, eräs hänen sukulaisensa, oli häntä kehoittanut. Ainoastaan
yksi seikka saattoi hänet hiukan levottomaksi ja vaikutti ilkeästi
hänen mieleensä. Kesken hänen vilkkainta juttuaan Emilian ja tätin
kanssa, avautui huoneen ovi raolleen, tarpeeksi että siitä sopi miehen
käsivarsi, joka asetti jokseenkin suuren, ruokaliinaan käärityn paketin
eräälle tuolille. Tällä käsivarrella oli musta hiha, jossa huomattiin
kolme pientä hopeanappia. Molemmat naiset tarttuivat uteliaasti
kääryyn, tutkiakseen sen sisällystä. -- "Ei ne ole samoja lusikoita",
huusi Emilia; mutta täti sysäsi hänet syrjään kyynäspäällään ja kantoi
niin kiiruusti ulos paketin, ettei solminnut edes kiinni ruokaliinan
neniä. Luutnantti tuli nähneeksi yhden näistä ja luuli siinä
huomaavansa veritahran näköisen punaisen pilkun. -- "Mitä siinä oli?"
kysyi hän; "oletteko saaneet takaisin vielä enemmän varastettuja
tavaroitanne?"

"Olemme", sanoi Emilia vitkaan, -- "ne on hankittu meille takaisin".

"Kuka on ne löytänyt? miespalvelijanne?"

Emilia veti kulmiansa ryppyyn.

"Mikä miespalvelija?" kysyi hän; "meillä ei ole semmoista".

"Mutta kaikissa tapauksissa joku mies?"

"Ei koskaan astu mies yli meidän kynnyksemme".

"Pyydän tuhat kertaa ... mutta minä tunsin aivan varmaan jonkun
'vengerka'n' hihan, -- ja tämä lakki sitten?"

"Ei koskaan, ei koskaan astu mies yli meidän kynnyksemme", kertoi
Emilia uudestaan painolla. -- Mitä te olisitte voineet nähdä? tämä
lakki on minun".

"Kuinka? -- teidän?"

"Niin, minun. Joskus pistää päähäni käydä naamiohuveissa. Sanalla
sanottu: se on minun -- olkoon se tarpeeksi sanottu!"

"Mutta kukas antoi teille tuon paketin?"

Emilia ei vastannut mitään, vaan seurasi tätin esimerkkiä ja meni ulos.
Muutamien minuuttien perästä tuli hän kuitenkin takaisin, ja kun
luutnantti uudestaan tahtoi tehdä muutamia kysymyksiä häneltä, katsoi
hän tuimasti luutnanttiin, ja sanoessaan tälle että kavalierin pitäisi
semmoista uteliaisuutta hävetä, vaihetteli eri tunnon-ilmaukset hänen
kasvoissaan ja hän kävi synkäksi. Mutta kohta otti hän kortit esille
pöytälaatikosta ja kehoitti luutnanttia povaamaan hertassa.

Jergunov otti hymyillen kortit, ja kaikki epäluuloisuus katosi kohta.
Mutta nämä ilkeät ajatukset tulivat takaisin vielä samana iltana.
Hän oli jo jättänyt taakseen talon laipiossa olevan, kadulle vievän
pienen portin ja viimeisen kerran huutanut Emilialle: "hyvästi,
Zuckerpüppchen", kun pieni tanakka mies sujahti hänen sivuitsensa ja
kirkas kuuvalo näytti hänelle mustalaisen laihat kasvot mustilla
viiksillä, kotkannenällä ja säihkyvillä silmillä tuuheiden
kulmakarvojen alla. Tämä mies piilottihe kiiruusti erään huoneenkulman
taakse. Varmaan luuli luutnantti tuntevansa, -- ei hänen kasvojansa,
sillä niitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, -- vaan kyllä hänen
nyörinuttunsa hihan noilla kolmella hopeanapilla. Joku levottomuus
heräsi ymmärtäväisen ja järkevän nuoren miehen sielussa. Kun hän oli
tullut kotiinsa, ei hän, aivan vasten tapaansa, sytyttänyt suurta
merenvaahtopiippuansa. Kyllähän muuten odottamaton yhtymys lumoavan
Emilian kanssa ja hänen seurassaan vietetyt ihanat hetket saattoi olla
syynä hänen liikutettuun mielensä tilaan.



II.


Mitkä luutnantin epäilykset lienevät olleetkaan, niin katosivat ne
kohta ja jälkeä jättämättä. Hänen käyntinsä Riigan naisten luona
tulivat yhä tiheämmiksi. Alussa kävi Jergunov heidän luonansa
ainoastaan salaa, koska hän tavallansa häpesi olla heidän tuttavansa;
mutta kohta näytti hän julkisesti pitävänsä vastasaatujen tuttaviensa
asuntoa kaikkia muita taloja parempana; luonnollisesti jäivät hänen
oman nuorenmiehen asuntonsa neljä kolkkoa seinää saman ylenkatseen
alaisiksi. Rouva Fritsche ei enää herättänyt vastenmielisiä tunteita
hänessä, vaikka tämä edelleen kohteli häntä jokseenkin epäkohteliaasti,
melkeinpä halveksivaisesti. Tämänkaltaiset naiset pitävät luonansa
käviöitään arvossa heidän auliutensa mukaan, eikä luutnantti ollut
aivan saituudesta vapaa. Mitä lahjoihin tulee, niin hän kernaimmin
tarjosi pähkinöitä, rusinoita ja piparkakkuja. Ainoastaan yhden kerran
oli hän -- käyttääksemme hänen omia sanojansa -- saattanut itsensä
häviöön: hänellä oli ollut mukanaan Emilialle pieni kaulahuivi, oikeata
franskalaista, punaista silkkikangasta. Samana päivänä tämä poltti
nipukat siitä kynttilällä; luutnantti nuhteli häntä siitä ja heti solmi
Emilia sen kissansa häntään; luutnantti suuttui siitä, vaan Emilia
nauroi hänelle vasten naamaa. Täytyipä luutnantin viimein vielä
tunnustaakin, ei ainoastaan että hän oli kykenemätön hankkimaan
itselleen minkäänlaista kunnioitusta Riigan naisten luona, vaan myös
etteivät edes luottaneet häneen. Sillä ei koskaan häntä päästetty
sisään heti eikä ennenkuin oli ensin pidetty tarkkaa tutkintoa. Usein
täytyi hänen odottaa; toisen kerran sai hän kääntyä takaisin ilman
muitta mutkitta ja ettei hän pääsisi heidän asioitaan tuntemaan,
puhuivat he aina hänen läsnä ollessaan keskenään saksaa. Emilia ei
tehnyt hänelle vähintäkään selkoa teoistaan ja toimistaan; ja kaikkia
hänen kysymyksiänsä Emilia aina tarkoin kierrätteli. Mikä kuitenkin
enemmin huoletti häntä oli se seikka, että rouva Fritschen talossa,
joka, jos kohta näöltään vähäinen, kuitenkin oli jokseenkin avara,
löytyi useampia huoneita, jotka aina olivat hänelle suljetut. -- Tästä
kaikesta huolimatta kävi Jergunov yhtä uutteraan Emilian luona. Hän
löysi siellä, niinkuin sanotaan, rakastavan sydämen, ja hänen
turhamielisyyttään kutkutti, kun hänen nuori ystävänsä, joka edelleen
kutsui häntä Florestaniksi, yhä enemmän ja enemmän ihaili hänen
miehistä kauneuttaan, ja huomasi että hänen silmänsä olivat
paratiisilinnun silmien näköisiä.

Lämpimänä kesäpäivänä, puolenpäivän aikaan, tuli luutnantti,
vietettyään koko aamupäivän polttavassa auringonhelteessä työmiesten
luona laivanveistämöllä, läähättäen ja uupuneena pienelle, hänelle
kovinkin hyvin tunnetulle portille. Hän kolkutti; ei annettu hänen
odottaa. Tuskin päästyään niin sanottuun salongiin heittäytyi hän
sohvalle. Emilia lähestyi häntä ja pyyhki hänen kovassa hiessä olevaa
otsaansa nenäliinallansa.

"Kuinka väsynyt hän on! ja niin kuuma!" sanoi hän sääliväisenä; "ystävä
raukka! Jos hän edes olisi avannut kauluksensa hakaset! Herra Jumala,
näkeehän hänen pienen sydämensä jytkyttävän hänen rinnassaan!"

"En jaksa enää", vastasi Jergunov huoahtaen. "Jaloillani aamusta
varhain ja tämä polttava aurinko sitten! Ensin arvelin paeta kotiin,
vaan siellä odottaa minua ruunun tavaranhankkijat, nuo verimadot.
Täällä, sinun luonasi -- mikä raittius ja vilppaus! Luulenpa melkein
että mieleni tekisi nukahtaa hiukan, jos uskaltaisin".

"Tee se huoletta, ei kukaan ole sinua häiritsevä".

"Vaan minä en tiedä, tokko minä --"

"Mitä hullutuksia! Nuku! Minä tuuditan sinua nukkumaan".

Hän alkoi rallatella tuutulaulua. Luutnantti sanoi: "voisinkohan saada
lasin vettä ensin!"

"Tuoss' on vähän, raitista ja kirkasta kuin kristalli. Odotapas, minä
panen pienen tyynysen pään-alaiseksi ... noin ... ja sitten tämä ...
kärpäsien tautta".

Hän peitti hänen kasvonsa kaulaliinallaan.

"Tuhannen kiitoksia, pieni Cupidoni", sanoi luutnantti, ja heti oli hän
nukkunut. Emilia lauloi, hiljaa huojuttaen ruumistaan edestakaisin,
ikäänkuin olisi hän tuuditellut ja nauroi itse liikunnolleen ja
laululleen.

Tunnin kuluttua heräsi Jergunov. Hänestä oli tuntunut unessa ikäänkuin
joku olisi kumartunut hänen ylitsensä ja kosketellut häntä. Hän otti
pois liinan, joka peitti hänen silmiään. Emilia oli aivan hänen
vieressään polvillaan, semmoinen mielen-ilmaus kasvoissaan, jommoista
luutnantti ei ennen ollut niissä huomannut. Emilia nousi pikaan
paikaltaan ja kiiruhti ikkunan luo, kätkien jotakin taskuunsa.
Luutnantti ojensi jäseniään. -- "Olen maannut aika lailla", sanoi hän.
"Tule tänne luokseni hiukan, armas neitini". Kun Emilia lähestyi häntä,
nousi hän äkkiä sohvalta, pisti kätensä hänen taskuunsa ja veti esille
siitä pienet saksit. -- "Jesus!" huusi Emilia ehdottomasti.

"Ne on saksit?" änkytti luutnantti.

"Luultavasti. Mitäs luulit löytäväsi? Ehkä pistoolin? Oi kuin
naurettavan hullun näköinen hän on! posket rutussa kuin päänalus, tukka
aivan pystyssä niskasta, eikä hän edes naura! Oh!"

Emilia oli naurusta pakahtumaisillaan.

"No tarpeeksi jo", sanoi luutnantti suuttuneena; "ell'et voi keksiä
mitään sukkelampaa, niin minä menen tieheni... Minä menen", sanoi hän
kun tyttö edelleen nauroi, ja otti lakkinsa. Emilia vaikeni. -- "Hyi,
kuinka häijy hän on", sanoi hän, -- "oikea venäläinen; kaikki
venäläiset ovat häijyjä. Nyt hän menee tiehensä. Hyi! Eilen lupasi hän
minulle viisi ruplaa, tänään hänellä ei ole mitään minulle antaa, ja
nyt hän menee tiehensä".

"Minulla ei ole rahoja muassani", mumisi luutnantti, jo oven
kynnyksellä. -- "Hyvästi".

Emilia seurasi häntä silmillään ja heristi häntä sormellaan. --
"Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: hänellä ei ole rahoja! Oh, minkälaisia
pettureita kaikki nämä ryssät ovat. Vaan varro, varro, herra rajupää!
Täti kulta, tulkaas tänne -- minulla on teille jotakin kerrottavaa".

Saman päivän illalla huomasi luutnantti päältään riisuessaan, vyönsä
yläreunan, tuon vyön, jota hän aina piti vyötäisillään, olevan
aukiratkotun sormen pituudelta. Järjestystä rakastavana ihmisenä otti
hän heti neulaa ja rihmaa, vahasi rihman ja ompeli huolellisesti
kiinni reiän, ottamatta ollenkaan sen enempää huomioonsa tätä
vähäpätöistä seikkaa.

Seuraavana päivänä oli luutnantilla virkatoimia rasitukseksi asti. Hän
ei edes iltapäivällä jättänyt kotoaan, ja yömyöhään saakka kirjoitti ja
kopioitsi hän otsansa hiessä ilmoituskirjeitä esimiehillensä, mutta
sekoitti säälimättä korkomerkit ja pani aina huutomerkin "mutta" sanan
perään ja puolipisteen "kuitenkin" sanan perään. Seuraavana aamuna tuli
pieni juutalaistyttö paljain jaloin ja repaleisessa hameessa ja toi
hänelle kirjeen Emilialta, ensimmäisen, jonka hän oli häneltä
saanut. "Armahin Florestan!" kirjoitti hän, "oletko vihoissasi
Zuckerpüppchen'illesi, koska sinä et tullut hänen luokseen eilen? Rakas
ystäväni, älä ole suutuksissa, ja ellet tahdo että armas Emiliasi itkee
monta kuumaa kyyneltä, niin tule estelemättä iltapäivällä kello 5.
(Viitosen ympärille oli pieni, kynällä piirretty kaksinkertainen
kukkaseppele.) Armas Emiliasi".

Luutnantti kummastui. Hän ei ollut pitänyt Emiliata siksi sivistyneenä.
Hän antoi lapselle kopeekan ja käski sanoa tulevansa.

Jergunov piti sanansa. Kello ei vielä ollut viittä lyönyt, kun hän jo
kolkutti rouva Fritschen porttia. Mutta hänen hämmästyksekseen Emilia
ei ollut kotona. Täti otti häntä vastaan ja hänen suureksi ihmeekseen
tämä ensin puheen aluksi niiasi ja kertoi sitten hänelle, miten
odottamattomat seikat olivat pakoittaneet Emilian lähtemään ulos, vaan
että hän kohta palautuisi ja oli pyytänyt luutnanttia odottamaan häntä.
Rouva Fritschellä oli päässä aivan valkoinen myssy, hymyili, puhui
mielittelevällä äänellä ja koetti selvään antaa äkeille kasvoilleen
niin herttaisen näön kuin mahdollista; ne eivät kuitenkaan tulleet
paremmiksi näiden ahkeroimisien kautta, vaan herättivät päinvastoin sen
kautta arveluita ja epäluuloa. -- "Istukaa, herrani, istukaa", sanoi
hän, työntäen esille nojatuolin. -- "Ja toivon varmaan teidän suovanne
minulle kunnian tarjota teille vähän virvoitusta". Rouva Fritsche
niiasi taas, meni ulos ja palasi kohta tuoden kupin suklaatia
rautaläkki-tarjoimella. Suklaati ei ollut parahinta laatua; kuitenkin
joi luutnantti sitä hyvällä halulla, vaan koetti turhaan miettiä
selville, mitä tämä äkillinen, nöyrä kohteliaisuus rouva Fritschen
puolelta voisi tietää tahi mitä kaikki tämä merkitsisi. Emilia ei
tullut. Jo oli luutnantin kärsivällisyys loppua, kun äkkiä hänen
korvaansa kohtasi kitaran ääni, joka tunkeutui hänen luokseen huoneen
seinän läpi. Sävel -- vielä yksi -- kolmas, yhä voimakkaampi ja
täysi-äänisempi. Luutnantti säpsähti hämmästyksestä. Emilialla oli
kyllä kitara vaan siinä oli ainoastaan kolme kieltä; ostaa uusia hän ei
vielä ollut ennättänyt, ja paitsi sitä eihän Emilia ollut kotona.
Uudestaan helisi sävel, ja tällä kertaa niin täysi-äänisesti kuin jos
se olisi tullut siitä huoneesta, jossa hän oli. Luutnantti kääntyi
korollaan ympäri ja päästi hämmästyksen ja kauhistuksen huudon ...
hänen edessään, pienen, matalan oven kynnyksellä, jota ovea hän ei
tähän saakka ollut huomannut, koska tuo iso kaappi oli sen peittänyt,
seisoi tuntematon, outo olento, ei lapsi, vielä vähemmin impi. Tämä
olento oli puettu pitkään valkoiseen hameesen loistovärisillä
kudotuilla kirjoilla, ja jalassa hänellä oli punaiset korkeakorkoiset
kengät. Hänen paksu, raskas, musta tukkansa, jota kultainen otsasolki
piti koossa, kävi hänen pienestä päästään manttelin tapaan yli hennon,
laihan vartalon. Tämän omituisen hunnun alta kiilti kaksi suurta
silmää, ja pari hienoa päivettynyttä, kultaisilla rannerenkailla
koristettua käsivartta piteli käsillään kitaraa. Tuskin voi hänen
kasvojensa piirteitä huomata, niin pieniltä ja himeiltä ne näyttivät;
ainoastaan hieno terävä nenä kuvautui suorana viivana punaisten huulien
yläpuolella. Luutnantti seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti päätään
kääntämättä tähän eriskummaiseen olentoon, joka myös katseli häneen
sanaa sanomatta. Vähitellen tuli hän kuitenkin tolkkuunsa ja lähestyi
häntä epäilevillä askelilla. Synkät kasvot alkoivat hymyillä,
lumivalkoiset hampaat kiillähtivät äkkiä, pää kumartui ja näyttäytyi,
pudistaen vahvaa tukkaa, kaikessa hienossa kauneudessaan.

"Ken on tämä lemmon lapsi?" mutisi luutnantti, ja astuen vielä
lähemmäksi, sanoi hän hiljaisella äänellä: lapsi, "lapsi, ken sinä
olet?"

"Tännepäin", vastasi hän matalalla äänellä ja vieraalla äännöksellä,
joka pani koron väärään paikkaan, "tänne-päin" ... ja otti samalla
askeleen taaksepäin. Luutnantti astui yli kynnyksen hänen perästään ja
tuli hyvin pieneen huoneesen ilman ikkunoitta ja jonka katto ja seinät
olivat peitetyt raskailla kamelilankatapeteilla. Väkevä myskihaju oli
melkein tukehuttaa hänet; kaksi hienoa keltaista vahakynttilää paloi
pyöreällä pöydällä, joka seisoi hyvin matalan turkkilaisen sohvan
edessä; eräässä nurkassa nähtiin hyvin pieni sänky, jonka edessä oli
uutimet itämaalaisesta, atlaska-juovaisesta muslinista, ja pään-aluksen
puolella riippui seinällä rukousnauha meripihkahelmistä ja punaisella
silkkitupsulla toisessa päässä.

"Mutta sanokaa minulle: kukas te olette?" sanoi luutnantti uudelleen.

"Sisar ... Emilian sisar".

"Te olette hänen sisarensa? Te asutte täällä?"

"Niin".

Luutnantti ojensi taas kätensä häntä kohtaan, vaan hän väistyi taas
taaksepäin.

"Mistäs se tulee, ettei hän koskaan ole maininnut mitään teistä
minulle? Oleskeletteko piilossa?"

Pienokainen nyykytti myöntäen päätään.

"Todellakin! Ja mikä teillä on syynä piileskellä? Sentähden en siis ole
koskaan saanut nähdä teitä! Minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla ole
ollut vähintäkään aavistusta teidän olemassa olemisestanne... Kuinka!
ja tämä vanha, lihava rouva Fritsche on teidän tätinne?"

"Niin".

"Hm ... näyttää siltä kuin te ette olisi oikein perehtynyt venäjän
kielen puhumiseen. Mikä teidän nimenne on?"

"Kolibri".

"Kuinka?"

"Kolibri".

"Kolibri! onpa se erinomaisen outo nimi. Luulen Afrikassa löytyvän
eräänlaisia hyönteisiä, joita nimitetään sillä nimellä, vai miten?"

Kolibri nauroi. Hänen naurunsa helähti niin katkonaisesti ja
kummallisesti, ikäänkuin jos olisi laseja kilistetty vastakkain hänen
kurkussaan. Hän pudisti vakaasti päätään, loi pikaisen katseen
ympärilleen, asetti kitaran luotaan ja oli hyppäyksellä ovella, jonka
hän äkisti sulki. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja notkeat ja
niitä seurasi tuommoinen kuiva kahiseminen, joka on sisiliskoille
omituinen. Hänen hiuksensa ylettyivät takanapäin polventaipeisin
saakka.

"Miksi suljette oven?" kysyi luutnantti.

Kolibri pani sormen huulillensa. -- "Emilian tähden", sanoi hän.

Luutnantti hymyili vähän ilkkuvasti.

"Te olette ehkä mustasukkainen?"

"Mitä?" kysyi Kolibri, nostaen päätään ja antoi, samoin kuin jokaisessa
kysymyksessä minkä hän teki, kasvoilleen hyvin lapsellisen katsannon.

"Mustasukkainen ... suuttunut..."

"Oi, niin juuri!"

"Te osoitatte minulle suurta kunniaa. Sanokaa minulle, kuinka vanha te
olette?"

"Kymmenen ja seitsemän".

"Seitsemäntoista, te tarkoitatte varmaan?"

"Niin".

Luutnantti silmäili outoa seurakumppaniaan vielä enemmän tutkivalla
katseella kuin ennen.

"Vaan oikeinhan te olette pieni kauneuden ihme! Mitkä hiukset! mitkä
silmät! ja nuo kulmakarvat sitten!..."

Kolibri alkoi taas nauraa ja pyöritteli verkkaan kauniita silmiään.

"Niin, minä olen kaunotar", sanoi hän kummallisella arvoisuudella.
"Istukaa ... minä -- -- aivan teidän viereenne... Näettekö, kukka,
kaunis kukka, joka tuoksuu hyvälle!"

Hän veti esille vyöttimestään valkoisen seljan oksan ja tirkisteli
luutnanttiin kukkain välitse, joista hän puri poikki lehden.

"Vartokaa, tahdotteko konstantinopelilaista konfektea? sorbetia?" kysyi
hän.

Kolibri nousi äkkiä istuiltaan, meni pienen kaapin luo, aukasi sen ja
otti siitä pienen kullatun maljan, joka oli peitetty kappaleella
punaista, terästähdillä koristettua vaatetta, hopealusikan, vedellä
täytetyn tahotun kristallikaraffin ja samankaltaisen lasin. -- "Ottakaa
sorbetia, hyvä herra, kovin hyvää; ja minä laulan. Tahdotteko?"

Hän tarttui kitaraan.

"Laulaisitteko?" kysyi luutnantti ja vei lusikallisen todellakin
oivallista sorbetia suuhunsa.

Kolibri tarttui paksuun tukkaansa molemmilla käsillään ja heitti sen
taaksepäin, kallisti päätään sivullepäin ja näpähytti muutamia ääniä
kitarasta, tarkasti katsellen hyppysiään ja kitaran vastinlautaa. Sen
jälkeen alkoi hän laulaa suloisella äänellä, ja paljoa voimakkaammin
kuin olisi odottanut niin heikolta olennolta; mutta luutnantista oli
hänen laulunsa kummallinen. -- "Miten naukuu tuo kissanpoika!" sanoi
hän itsekseen.

Hän lauloi surullista laulua; se ei ollut venäjän eikä saksan kielellä,
vaan Jergunoville aivan tuntemattomalla kielellä. Niinkuin hän
myöhemmin kertoi, sekoittui alinomaa kummallisia kurkku-ääniä hänen
lauluunsa, ja lopussa lauloi hän hiljaa sanat "sintsimar, sintamar"
tahi jotakin semmoista. Sen perästä nojasi hän päätään vasten kättä,
päästi huokauksen ja asetti kitaran polvilleen.

"No, tahdotteko vielä kuulla enemmän?" kysyi hän.

"Tahdon, minä pyydän sitä", vastasi luutnantti; -- "mutta miksi aina
niin surullinen katsanto? Ettekö tahdo vähän sorbetia?"

"En, ottakaa itse. Nyt tulee jotakin iloisempaa".

Hän lauloi sen jälestä muutaman laulun tanssinuotilla, mutta samalla
käsittämättömällä kielellä ja niinkuin ennen kurkku-ääniä siihen
sekoittaen. Hänen ruuniset sormensa riensivät oikein kuin pienet
hämähäkit kielien ylitse; ja hän lopetti laulun korkealla äänellä
huutaen sanan "hussa", ja kiivaasti ja useampia kertoja pieksäen pöytää
pienellä nyrkillään. Hänen silmissänsä loisti raivoisa tuli.

Luutnantti oli, niinkuin sanotaan, aivan sokaistu; hänen päätänsä
huimasi. Kaikki oli hänelle niin uutta: tämä myskinhaju, nämä
kummalliset laulut, nämä selvällä päivällä sytytetyt kynttilät,
vaniljasorbeti ja ennen kaikkia tuo Kolibri, joka tuli häntä lähemmäksi
ja aina lähemmäksi, tämä silkinhienoinen, kiiltävä tukka ja nämä yhä
niin surulliset kasvot. -- "Hän on russalka" [juutalainen ilkeäsisuinen
aallotar tahi metsän impi slavilaisessa jumalais-tarustossa], sanoi hän
itsekseen, tuntien omituista mielipahaa. -- "Sydänkäpyseni ... sano
minulle ... kuinka mielesi teki kutsua minut luoksesi tänään?"

"Sinä olet nuori, kaunis poika, semmoisesta minä pidän!"

"Ah, ah! mitä Emilia on siitä sanova? Hän tulee, hän on tänään aamulla
kirjoittanut minulle siitä".

"Ei sanaakaan Emilialle ... hän tappaisi minut".

Luutnantti purskahti nauruun. "Pidättekö häntä niin ilkeänä?"

Kolibri pudisti päätään. -- "Ei pahat ihmiset yksistään tapa... Ei
sanaa rouva Fritschelle myöskään".

Hän kosketti samalla luutnantin otsaa sormensa päällä. --
"Ymmärrättekö, upseeri?"

Luutnantti rypisti kulmiansa. -- "Hyvä, hyvä, olen säilyttävä
salaisuutesi, mutta palkinnoksi siitä sinun täytyy antaa minulle
suudelma".

"Ei ... sitten, kun menet..."

"Heti!"

Hän kumartui Kolibria vasten, vaan tämä vetäytyi verkalleen taaksepäin
ja nousi paikaltaan kuin kyykäärme, jonka päälle on astuttu tiheässä
ruohossa metsässä. Luutnantti katsoi häntä tarkasti silmiin. -- "Hän on
äkäinen!" sanoi hän... "No, jos tahdot, ja Jumala olkoon kanssasi!"

Kolibri näytti hetkiseksi vajonneen unelmiin, sitten päätti hän taas
lähestyä luutnanttia, kun kolme kumisevaa lyöntiä kaikui läpi
rakennuksen. Kolibri nousi äkkiä istuiltaan. -- "Tänään ei, huomenna,
niin tule huomenna", sanoi hän väkinäisellä hymyllä.

"Mihin aikaan?"

"Kello seitsemän iltapäivällä".

"Hyvä, vaan huomenna sinun täytyy kertoa minulle, miksi olet kätkenyt
itsesi minulta niin kauan".

"Niin, niin -- loppu huomenna, upseerini!"

"Pysy sanassasi siis! Minä tuon mukanani pienen kauniin lahjan sinulle
myös".

"Ei koskaan!" sanoi hän ja polki jalkaansa laattiaan. "Tämä -- ja se --
ja se" (hän osoitti sormellaan vaatteitaan, koristuksiaan, kaikkea mikä
ympäröitsi häntä) -- "se minun. Lahjoja -- ei koskaan!"

"Älä suutu, neitiseni. Minä en pakoita ketään. Täytyy siis erota!
Hyvästi, pikku hempukkani ... ja suudelma?"

Kolibri juoksi kepeänä ja notkeana häntä vastaan ja heitti käsivartensa
nuoren luutnantin kaulan ympäri sekä antoi hänelle suudelman, joka
häneen teki saman vaikutuksen kuin jos lintu olisi noukallaan iskenyt
häntä vasten suuta. Hän tahtoi nyt vuorostaan taas suudella häntä, vaan
Kolibri luikahti sukkelasti pois ja pakeni pienen sohvan taakse.

"Huomenna siis, kello seitsemän?" sanoi luutnantti, hiukan
hurmautuneena. Kolibri vastasi pään nyykähdyksellä, ja tarttuen
hyppysillään muutamaan hiuspalmikkoonsa, rupesi hän hiljaa sitä
pureksimaan pienillä hampaillaan. Luutnantti viittasi hänelle
jäähyvästiä kädellään ja veti oven kiinni perästään. Hän kuuli vielä
miten Kolibri lähestyi sisäpuolelta ja salpasi sen kahdella säpillä.

Rouva Fritschen salissa ei löytynyt ketään ihmistä ja luutnantti, joka
ei ollenkaan tahtonut tavata Emiliaa, kiiruhti tullakseen ulos; mutta
etehisessä kohtasi hän emännän. -- "Te menette jo pois, herra
luutnantti?" sanoi hän tuolla samalla teeskentelevästi ja ilkeästi
ystävällisellä irvistyksellä, -- "te ette tahdo odottaa Emiliaa?"

Luutnantti otti lakkinsa. -- "Rouva Fritsche", vastasi hän, "minun
täytyy ilmoittaa teille, ett'en ole tottunut odottamaan; -- on hyvin
luultava, etten myöskään tule takaisin huomenna. Olkaa hyvä ja
ilmoittakaa se sisarenne tyttärelle".

"Hyvä, hyvä", sanoi ämmä. "Mutta ei suinkaan teillä kuitenkaan ole
ollut ikävä, herra luutnantti?"

"Ei, rouvaseni, ikävä minulla ei suinkaan ole ollut".

"Sehän onkin kaikki, minkä minä tahdoin tietää. Saan kunnian".

"Hyvästi, rouvani".

Luutnantti palasi kotia, heittäytyi sängylleen ja vaipui kaikenlaisiin
mietteisin. "Mitä hittoa tämä on!" huusi hän monta kertaa suurella
äänellä; "miksi on Emilia kirjoittanut minulle? Hän määrää yhtymisen
minun kanssani eikä näyttäydy siinä!" Hän otti Emilian kirjeen,
käänteli sitä käsissään ja aukasi sen. Se haisi tupakansavulle, ja
muutamassa kohden oli tekosanan pääte muutettu. "Mitä johtopäätöksiä
siitä voi tehdä? -- Olisikohan se mahdollista, ettei tämä vanha
juutalais-akka, jota Jumala tuomitkoon, todellakaan tiennyt mitään
siitä? Ja, ennen kaikkea, _Kolibri_, kuka hän on?"

Lumoava Kolibri ei tahtonut mennä hänen mielestään, ja malttamattomasti
odotti hän seuraavaa iltaa, vaikka hän toiselta puolen melkein pelkäsi
tätä pikku hempukkaa.



III.


Ennen päivällistä meni luutnantti puodistoon ja osti sieltä viimein
kovan tinkimisen perästä pienen kultaristin mustassa samettinauhassa.
--- "Vakuuttakoon vaan, ett'ei hän tahdo vastaanottaa lahjoja; kyllä
tiedetään, mimmoista se on. Jos hänessä todellakin on niin omaa etua
katsomaton sielu, niin varmaan ei Emilia ole kieltävä".

Kellon kuutta käydessä iltapäivällä ajoi luutnantti partansa
erinomaisella huolella, tuotti luokseen peruukkimaakarin lähistöstä,
saadakseen tukkansa oikein hyvin käheröityksi ja voidelluksi, jonka
tehtävän tämä hyvin tunnollisesti suoritti, säälimättä asianomaisten
virkakuulutuksia, joista hän teki hius-paperruksia. Sen jälkeen
pukeutui luutnantti uusimpaan univormuunsa, otti uudet, vielä
käyttämättömät hansikkaat käteensä ja läksi kotoaan, ensin
ripsutettuaan tarpeeksi hajuvettä päällensä. Jos hän tänään oli
suuremmalla huolella pukeutunut kuin ennen, "Zuckerpüppcheniänsä"
tervehtimään mennessään, niin se ei tapahtunut siitä syystä, että
Kolibri enemmän häntä miellytti; mutta hänessä löytyi jotakin, joka
yksin kiihoitti luutnanttimmekin jäykkää kuvas-aistia.

Hänen astuessaan huoneesen tuli rouva Fritsche häntä vastaan niinkuin
ainakin, ja ikäänkuin olisivat keskenään päättäneet valhetella
toisilleen, ilmoitti rouva hänelle että Emilia oli mennyt ulos
muutamiksi hetkiksi, vaan pyysi häntä odottamaan. Luutnantti nyykytti
suostuvansa ja istuutui muutamalle tuolille. Rouva Fritsche hymyili
taas, se on, näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan ja lähti ulos, tällä
kertaa tarjoamatta suklaatia.

Tuskin oli hän poistunut, ennenkuin luutnantti käänsi silmänsä tuohon
salaperäiseen oveen. Se pysyi suljettuna. Kaksi kertaa koputti hän
siihen, ilmoittaakseen tuloaan; ovi ei au'ennut. Hän pidätti
hengitystään ja kuunteli: ei mitään, ei vähintäkään ääntä; olisi voinut
luulla kuolon korjanneen kaiken hänen ympärillään. Luutnantti nousi
tuolilta, hiipi taas varpaillaan ovelle, haki hapuillen ovensäppiä ja,
kun ei sitä löytänyt, tyrkkäsi hän ovea polvellaan. Ovi kesti
tyrkkäyksen. Hän kumartui uudelleen ja huusi melkein tukahutetulla
äänellä kahdesti: "Kolibri! Kolibri!" -- Ei vastausta. Hän ojensihe,
veti molemmilla puolin univormunsa liepeistä, polki saappaansa korolla
lattiaan, lähestyi taas ikkunaa ja rumputteli suutuksissaan lasia.
Hänen loukattu sotilaskunniansa alkoi kuohua hänessä. -- "Mitä hittoa!
minä minua pidetään? Minä mäikäytän nyrkilläni oveen, niin totta hänen
täytyy avata minulle, ja jos tuo vanha noita kuulee sen, sitä pahempi,
vaan ei se minun syyni ole!" -- Hän teki "oikealle ympäri"... Ovi oli
raollaan.

Heti kiiruhti luutnantti taas varpaillaan tuohon salaiseen huoneesen.
Sohvalla lepäsi Kolibri kiiltävän keltaisessa hameessa, leveä punainen
vyötin vyötäisillä. Hän peitti kasvonsa nenäliinaansa ja nauroi niin
että kyyneleet tuli silmiin, vaan äänettömästi. Tällä kertaa oli hän
järjestänyt tukkansa kahteen suureen, pitkään, punaisilla nauhoilla
koristettuun palmikkoon. Nuo punaiset kengät eilispäivästä näkyivät
olevan hänellä jalassa, vaan muuten olivat jalat paljaat; olisi voinut
luulla hänellä olevan ruuniset silkkisukat. Sohva oli vähän toisin
asetettu kuin eilen, lähempänä seinää, ja pöydällä seisoi japanilainen
teetarjoin pullakkaisella kahvikannulla, kristallisella sokerirasialla
ja kahdella pienellä sinisellä posliini-kupilla. Samalla pöydällä oli
kitara, ja hieno harmaja höyry kohosi köynnösmäisesti itämaalaisesta
köynnös-kekosesta.

Luutnantti, joka ensi silmäyksellä oli huomannut kaiken tämän, lähestyi
sohvaa, vaan ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan sanoa, niin
Kolibri, joka ei herjennyt nauramasta nenäliinaansa, ojensi kätensä ja,
kaivaen pienet kovat sormensa luutnantin kauniisti laitettuun tukkaan,
hävitti silmänräpäyksessä koko tämän korean taideteoksen. -- "Mitä
hyvää tuosta nyt on?" huusi luutnantti, sangen vähän mielissään tuosta
sopimattomasta tuttavallisuuden osoituksesta; -- "mikä rohkeus!"
Kolibri paljasti kasvonsa. "Ennen ruma", sanoi hän, "noin parempi". --
Hän vetäytyi taaksepäin sohvassa ja asetti jalkansa ristiin allensa.
"Istuudu tuohon, tuonne alas".

Luutnantti istuutui siihen paikkaan, joka hänelle osoitettiin. --
"Miksi vetäydyt minua pakoon?" kysyi hän hetken äänettömyyden perästä,
"pelkäätkö minua?"

Kolibri kyyristyi alas kuin kissa ja tirkisteli häneen sivultapäin. --
"Minäkö? en!"

"Sinä et saa olla niin huimapäinen", jatkoi luutnantti isällisellä
äänellä. -- "Tottahan muistanet eilistä lupaustasi?"

Kolibri syleili molempia polviaan käsivarsillaan, nojasi päätään niitä
vastaan ja tirkisteli taas häneen sivulta.

"Minä muistan".

"Noh", sanoi Jergunov ja tahtoi lähestyä häntä.

"Ei niin kiirutta, herraseni!"

Kolibri irroitti palmikkonsa, joilla hän oli ympäröinyt polviaan, ja
toisen palmikon päällä alkoi hän piestä luutnantin käsiä.

Luutnantti oli aivan hämmästynyt, -- "Mitkä silmät sillä on, tuolla
lempolaisella!" mutisi hän vasten tahtoansa. -- "Mutta -- miksi olet
kutsunut minut tänne?"

Kolibri kurotti kaulansa eteenpäin, liikunnolla, joka muistutti lintua,
ja kuunteli.

"Emilia?" kysyi luutnantti hämmästyneellä katseella, -- "tahi joku
muu"...

Kolibri nyykäytti olkapäitään.

"Vaan sä kuulit kuitenkin jotakin?" kysyi Jergunov taas.

"En, en mitään."

Uudella linnuntapaisella liikunnolla veti hän taaksepäin pientä
soikeata päätään, jonka paksuja hiuspalmikoita eroitti huolellisesti
tehty jakaus, joka katosi pieniin kiheröihin hiustupsuihin niskassa. --
"Ei mitään", kertoi hän ja kyykistyi taas alas.

"Ei kukaan!" sanoi luutnantti. "Minä voin siis"... Hän ojensi kätensä,
vaan veti sen taas äkkiä takaisin. Veripisara näkyi hänen sormellaan.
"Mitä tuhmuuksia!" huusi hän pudistaen kättään, -- "alinomaa teidän
ijankaikkiset neulanne! Vaan mikä kirottu neula se on?" lisäsi hän,
huomatessaan jonkunlaisen kultanuolen, jonka Kolibri taas pisti
vyöttimensä alle, -- "tikarihan se on! se on pistin, ja sinä, sinä olet
ampiainen, kuuletko, ampiainen!"

Kolibri näkyi sangen hyvin käsittävän luutnantin vertauksen: hän nauroi
raikasta, kristallin-kirkasta nauruaan. -- "Niin, minä pistän ... minä
pistän".

Jergunov katseli häntä sivultapäin.

"Hän nauraa", ajatteli hän, "ja kuitenkin jää hänen kasvonsa
surullisiksi. -- Katsopas tätä hiukan", lisäsi hän ääneen.

"Mitä?" kysyi Kolibri lapsellisella katseella.

"Tätä!" -- ja luutnantti veti esille pienen kultaristin taskustaan ja
antoi sen kiiltää kääntäen sitä sinne tänne sormiensa välissä. -- "Se
on kaunista, eikö niin?"

Kolibri nosti silmänsä välinpitämättömästi.

"Ah, risti", sanoi hän, -- "me emme pidä semmoisia".

"Kuin? sinä et kanna mitään ristiä? Oletko sinä sitten juutalainen tai
turkkillainen?"

"Me emme pidä semmoista", kertoi Kolibri. Sen jälkeen nousi hän äkkiä
seisoalle, ja katsahtaen taakseen olkansa ylitse, sanoi hän: "laulanko
minä teille jotakin? sen minä teen".

Luutnantti pisti äkkiä ristin takaisin taskuunsa ja kääntyi taaksepäin,
sillä hän luuli kuulleensa jonkun ryskeen seinässä. -- "Mitä meteliä
siellä pidetään?"

"Rottia, rottia!" kiiruhti Kolibri vastaamaan; samassa löi hän,
luutnantista hyvin kummallisella tavalla, suljat notkeat käsivartensa
tämän pään ympäri, painoi äkisti hänen poskelleen polttavan suudelman,
niinkuin tulisella raudalla. Hän taas puolestaan heitti käsivartensa
Kolibrin vartalon ympäri, vaan Kolibri suljahti tästä halauksesta
käärmeen tapaan, joka oli hänellä sangen helppoa hoikalla notkealla
vartalollansa. -- "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän hiljaa. -- "Ensin
kahvia"...

"Mikä oikku! sitten"...

"Ei, heti! Nyt lämmintä, kylmää sitten".

Hän tarttui kahvikannun pitimeen ja alkoi puistaa molempiin kuppeihin.
Kahvi juoksi kiertoisena höyryävänä suihkuna, ja Kolibri katseli sitä
pää kallistuneena olkapäätä vasten. Jergunov heitti sokeripalasen
kuppiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Kahvi maistui hänestä
hyvin väkevältä ja hyvin karvaalta. Kolibri katseli häntä nauraen,
levitti sieraimiaan kuppiinsa, nosti sen huulilleen ja asetti sen taas
vitkalleen pöydälle.

"Miksi et juo?" kysyi luutnantti.

"Minä -- noin vähitellen".

"Mutta istuudu nyt kerran tähän minun viereeni", sanoi hän ja löi
kädellään sohvaan.

"Paikalla".

Hän ojensi kätensä ja kaappasi, kääntämättä silmiään Jergunovista,
kitaransa. -- "Ensin -- minä laulan".

"Niin, niin, vaan istu".

"Ja tanssia tahdon -- tahdotko niin?"

"Sinä tanssia? Sitä voisin kyllä tahtoa nähdä, vaan mitähän jos vasta
sitten tanssisit?"

"Ei, ei! Vaan minä rakastan sinua hyvin, minä".

"Todellakin? No tanssi sitten, pikku juropää!"

Kolibri asettui pöydän toiseen päähän, ja soitettuaan muutamia
säveleitä, alkoi hän laulaa luutnantin suureksi hämmästykseksi, joka
odotti saadakseen kuulla jonkun iloisen, vilkkaan laulun, jonkunlaista
pitkävetoista, yksi-äänistä resitativia eli luentolaulua, seuraten
ääniään, jotka ainoastaan vaivalla näkyivät lähtevän hänen kurkustaan,
määräkkäällä ruumiinsa huojuttamisella oikealle ja vasemmalle. Hän ei
nauranut. Hän oli vielä nyrpistänyt yhteen korkeat kaarevat
kulmakarvansa, joiden välissä näkyi olevan pieni sininen merkki, joka
oli jonkun itämaisen kielen puustavin näköinen ja siihen varmaan
ruudilla poltettu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa, vaan niiden
terät säihkyivät vielä kummallisella loistolla alas painuneitten
silmäluomien välitse, ja luopumattomasti piti hän vaan silmänsä
kiinnitettynä luutnanttiin. Ei tämäkään voinut olla katselematta noihin
kauniisin, uhkaaviin silmiin, noihin päivettyneisin kasvoihin, joihin
nousi nousemistaan heikko punoitus, noihin puoleksi avattuihin
liikkumattomiin huuliin ja tuohon mustaan käärmeesen, joka vaappui
tahdissa molemmin puolin hienoa päätä.

Kolibri jatkoi liikuntojaan paikastaan liikkumatta; ainoastaan hänen
jalkansa kohosivat milloin varpailleen milloin kantapäilleen. Yhden
ainoan kerran surisi hän rajusti ympäriinsä, päästi läpitunkevan
huudon, heiluttaen kitaraa päänsä yli, ja uudestaan alkoi hän samaa
vaappuvaa tanssia, samaa pitkäveteistä, yksi-äänistä laulua. Sillä
aikaa istui Jergunov aivan mukavasti sohvassa ja katseli yhä Kolibria
sanaakaan sanomatta. Hän tunsi oudon, eriskummaisen tunteen; hän tunsi
itsensä vapaaksi, melkeinpä kovin kepeäksi. Hänellä ei enää ollut
ruumista, hän ui äärettömässä avaruudessa. Samalla tunsi hän ikäänkuin
pieniä kylmiä muurahaisia olisi kihissyt pitkin hänen selkärankaansa,
sanomattoman suloinen raukeus sai hänen jalkansa kuolemaan, ja unenhalu
kutkutti hänen suu- ja silmä-pieliään. Hän ei toivonut mitään enää, hän
ei enää ajatellut mitään; hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi hiljaa
tuuditettu, ja hän mutisi vaan vielä melkein liikkumattomin huulin:
"oi, hempukkaiseni!" Aika ajoin näytti hänen hempukkansa kasvot
peittyvän. "Miksi niin?" kysyi luutnantti itseltään. "Ah, se on
savu ... onhan täällä ... sinisiä höyryjä". -- Ja joku lähestyi häntä,
joku joka tuuditti häntä ja kuiskasi suloisia sanoja hänen korvaansa,
sanoja, jotka alkoivat, vaan eivät loppuneet.

Vaan äkkiä näki hän "hempukkansa" silmien isonevan äärettömän isoiksi,
siltakaaren näköisiksi; kitara liukui hänen käsistään, kolahti lattiaan
ja antoi säveleen, joka kuului siltä kuin olisi kajahtanut hornan
sisimmästä syvyydestä. En tiedä mikä luutnantin innokas ystävä se
lienee ollut, joka takaapäin niin herttaisesti häntä syleili ja
järjesti hänen kaulahuivinsa solmua... Sitten huomasi hän äkkiä aivan
kasvojensa vieressä nuo tuuheat viikset, kotkannenän ja nuo terävät
silmät, jotka olivat tuon tuntemattoman hopeanappisen miehen, ja vaikka
silmät olivat siinä missä viiksien olisi pitänyt olla ja viikset
silmien paikalla, vaikka nenä oli kierroksissa, niin ei luutnantti
ollenkaan kummeksinut sitä asiaa. Huomasipa vielä että niin piti
ollakin, ja oli jo aikeessa sanoa nenälle: "hyvä päivä, veli
Gregorius!" mutta hän ei pannut toimeen tätä aikomustaan, vaan katsoi
paremmaksi ... katsoi paremmaksi viipymättä matkustaa Kolibrin kanssa
Konstantinopoliin viettämään häitä hänen kanssaan. Olihan Kolibri
turkkilainen nainen ja keisari oli koroittanut hänet itsensä
Mahomettilaisen arvoon... Se oli sitä helpompaa, koska juuri tarjoutui
tilaisuutta siihen pienellä aluksella... Hän nousi laivaan; ja vaikka
hän siinä menetteli niin kömpelösti, ja loukkautui niin, että mitä
kovin tuska vei tunnon hänen jäsenistään, niin saavutti hän kuitenkin
jälleen tasapainon, istuutui pienelle rahille laivan perään ja alkoi
kulkea sitä suurta jokea pitkin, joka ajan virran nimisenä löytyy
seinäkuvana Nikolajevin lukioissa ja vie suoraan Konstantinopoliin.
Tämä matka veden päällä huvitti häntä erinomaisesti. Joka hetki tuli
häntä vastaan isoja punaisia sorsia, jotka kuitenkaan eivät antaneet
kenenkään lähestyä, vaan heti sukeltivat eivätkä jättäneet jälkeensä
muuta kuin leveitä verisiä pilkkuja. Kolibri matkusti hänen kanssaan;
vaan kuumuutta karttaakseen oli hän sijoittunut laivan sisä-osiin ja
koputti ajoittain hiljaa laivan pohjaan. Tuoss' on viimein
Konstantinopoli. Kartanot ovat, niinkuin kartanojen luonnollisesti
tulee ollakin, rakennetut tyrolihattujen muotoisiksi, ja kaikilla
turkkilaisilla on niin leveät ja totiset kasvot, ... se vaan on paha,
ettei heitä saa kovin kauan katsella, sillä pian he kadottavat
muotonsa, irvistelevät ja sulavat kuin lumi-ukot keväällä auringon
paisteessa... Tuossa on myöskin linna, jossa hän tulee asumaan Kolibrin
kanssa... Miten kaikki on hyvästi laiteltu siinä! kaikkialla
epoletteja, sotamiehiä, jotka puhaltelevat torvea ja luonnollisesti
kaikilla seinillä Mahometin kuva venäläisessä kenraalin-univormussa.
Mutta miksi juoksee Kolibri aina vaan hänen edessään, vetäen hameensa
hännyslievettä perässään huoneesta huoneesen? Ja miksi hän ei ollenkaan
tahdo kääntyä häntä vastaan? Nyt Kolibri tulee pienemmäksi, yhä
pienemmäksi, ... eihän se ole ollenkaan Kolibri enään, se on
hovipalvelija pyöreässä takissa ja luutnantti itse on hovipojan
kasvattaja; ja nyt hän on pakoitettu ryömimään tämän perästä kiikarin
sisään, joka tulee yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi; ei voi enää liikkua
sen sisässä, ei eteenpäin eikä taaksepäin; ei voi enää hengittää, ja
sanomattoman raskas paino kaatuu hänen seljälleen; hänellä on suu
täynnä multaa...



IV.


Viimeinkin aukasi luutnantti silmänsä... Oli päivä ja kaikki hänen
ympärillään hiljaa ja äänetöntä. Haisee ätikalta ja pippurimintulta.
Ylhäällä, oikealla ja vasemmalla ympäröitsee häntä jotakin valkoista;
hän katselee sitä, hän tutkistelee sitä; ne on sängyn uutimet. Hän
tahtoo nostaa päätään -- mahdotonta; kättään -- taas mahdotonta. Mitä
tämä merkitsee? Hän kääntää silmänsä alaspäin: pitkä ruumis makaa
suorana hänen edessään, karkean villapeitteen alla, jolla on ruuniset
juovat molemmissa lyhemmissä päissä. Tämä ruumis täytyy olla, sen
mukaan mitä tarkka miettiminen saa selväksi, hänen oma ruumiinsa. Hän
koettaa päästää huudon: ei ääntä. Hän koettaa vielä kerran, hän kokoo
kaikki voimansa: jonkunlainen puoleksi raukeava ääni säräjää hänen
nenänsä alla. Raskaita askeleita kuuluu, muuan käsi väistää uutimia.
Vanha invaliti, puettuna paikattuun univormunuttuun, seisoo luutnantin
edessä. Molemmat näyttävät kummastuneelta, kumpikin omalla tavallaan.
Iso tinaruukku lähenee luutnantin huulia ja hän juo halukkaasti
raitista vettä. Hänen kielensä irtautuu -- "Missä olen?"

Invaliti katselee häntä vielä kerran, menee pois ja palajaa kohta
toisen univormuun puetun miehen kanssa.

"Missä minä olen?" kysyy uudelleen luutnantti.

"Hyvä, hän ei kuole siitä", sanoi univormussa oleva mies. -- "Te olette
sairashuoneessa", lisäsi hän ääneen; -- "vaan te ette saa puhua; teidän
pitää olla ääneti ja koettaa nukkua".

Luutnantti ei päässyt kummastuksestaan; vaan hän vaipui takaisin
tunnottomuuteensa.

Seuraavana aamuna tuli sairashuoneen lääkäri. Jergunov oli taas
täydessä tunnossansa. Tohtori onnitteli häntä hänen parantumiseensa ja
käski vaihtaa kääreet hänen päänsä ympärillä.

"Mitä? pää? olenko ehkä"...

"Te ette saa puhua, ettekä liikkua", keskeytti häntä lääkäri. -- "Olkaa
vaan levollisena ja kiittäkää taivaallista isäänne. Popov! missä on
sidekääreet?"

"Vaan rahat ... ruunun rahat"...

"Siinä se on, nyt alkaa hourailu taas. Jäätä, Popov, enemmän jäätä!"

Viikko kului. Luutnantti oli niin paljon paranemaan päin, että luultiin
hänelle voitavan kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän sai tietää
seuraavan.

Kesäkuun kuudentenatoista päivänä kello seitsemän illalla tapahtui
hänen viimeinen käyntinsä rouva Fritschen luona, ja seitsemäntenätoista
päivänä noin puolenpäivän aikana, siis lähes kaksikymmentäneljä tuntia
myöhemmin, oli muuan paimen löytänyt hänet tunnotonna, pää veressä ja
sinerviä pilkkuja kaulassa, eräästä kuopasta lähellä Kersoniin vievää
maantietä ja noin kaksi virstaa Nikolajevista. Hänen univormunsa ja
liivinsä olivat au'aistut, kaikki taskut olivat käännetyt nurin; hänen
lakkinsa ja miekkansa olivat poissa; samoin hänen nahkavyönsä.
Tallatusta nurmesta ja muutamasta kauas ulottuvasta hiekassa ja savessa
näkyvästä jäljestä päättäen, oli luutnanttia raahattu maantieltä aina
kuoppaan asti, ja todennäköistä oli, että häntä vasta siellä oli lyöty
päähän jollakin terävällä aseella, ehkä hänen omalla miekallaan. Ei
jäljistä huomattu koko matkalla verenpisaraakaan, vaikka huomattiin
yhtenäinen hirmuinen haava, joka kävi melkein ympäri koko pään.
Murhaajat olivat varmaan ensin tehneet hänet tunnottomaksi ja sitten
koettaneet kuristaa hänen kaulansa; sitten olivat he kuljettaneet hänet
ulos kaupungista aina kuopan reunalle saakka, jossa olivat antaneet
hänelle viimeisen iskun. Ainoastaan raudanvahvaa ruumiinsa rakennusta
tuli luutnantin kiittää siitä että oli hengissä päässyt tästä; sillä
vasta Heinäkuun kolmantenakolmatta päivänä, siis viisi viikkoa
tapauksen perästä, oli hän jälleen tullut täyteen tuntoonsa.

Jergunov antoi viipymättä kertomuksensa asianomaisille, kertoi
suullisesti ja kirjallisesti kaikki seikat siinä onnettomuudessa, mikä
häntä oli kohdannut, ja antoi selvän osoitteen rouva Fritschen talosta.
Poliisi kiiruhti sinne, vaan ei löytänyt mitään sieltä. Pesä oli tyhjä.
Talon omistaja, hyvin vanha ja hyvin kuuro kaupungin porvari, pantiin
kyllä kiinni ja saatettiin oikeuden eteen; vaan paljoja tietoja häneltä
ei voitu saada. Itse asui hän toisessa kaupungin-osassa, ja kaikki mitä
hän tiesi oli, että hän noin neljä kuukautta sitten oli vuokrannut
talon muutamalle juutalais-akalle, jonka nimi hänen passissaan
sanottiin olevan Schmul eli Schmulke, sekä että hän velvollisuutensa
mukaan heti oli ilmoittanut tämän polisille. Nuori tyttö, sanoin
passilla varustettu, oli, niin lopetti hän kertomuksensa, kohta sen
jälkeen muuttanut vanhan juutalais-akan luokse.

Ja mitä ammattia nämä naiset harjoittivat? Hän ei tiennyt mitään siitä.
Oliko heillä vielä muitakin hyyryläisiä? Ei hän siitäkään tiennyt
mitään. Ja mitä palveluspoikaan tuli, jolle talon hoito oli uskottu,
niin oli hän matkustanut Pietariin, Odessaan tahi johonkuhun muuhun
paikkaan. Uusi kartanonmies oli vasta astunut toimeensa Heinäkuun
alussa.

Poliisin kirjoista ja ympäristössä tehtyjen tiedustelemisien kautta
saatiin tietää, että mainittu Schmulke ynnä hänen kumppalinsa, jonka
oikea nimi näytti olevan Fredrika Bengel, olivat lähteneet Nikolajevista
Heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä, matkansa määräpaikkaa
ilmoittamatta. Tuota salakähmäistä miestä mnstalaiskasvoilla ja kolmella
hopeanapilla samoin kuin tuota vierasta ruskea-ihoista tyttöä paksuilla
hiuspalmikoilla, niitä ei kukaan tuntenut tahi ei tahtonut tuntea.

Niin pian kuin luutnantti saattoi jättää sairashuoneen, läksi hän itse
tuohon hänen elämälleen niin merkilliseen taloon.

Siinä pienessä huoneessa, jossa hän oli kohdannut Kolibrin, ja jossa
vielä tuntui myskinhaju, oli löydetty toinen pieni ovi, jota vasten
hänen viimeisen kerran käydessään sohva oli seissut ja josta, kaiken
todennäköisyyden mukaan, murhaaja oli tullut huoneesen.

Luutnantti lähetti asianomaisille lainmukaisen armonrukouskirjan.
Tutkinto alkoi. Koko joukko kirjoituksia, joilla kaikilla oli numeronsa
tarkassa järjestyksessä, tehtiin ja lähetettiin kaikkiin suuntiin.
Joukko samoin numeroituja vastineita tuli aikoinaan; vaan siinä oli
kaikki! Epäluulon alaiset henkilöt olivat kadonneet ja jäivät kadoksiin
ja niiden kanssa ruunun rahat, joita oli yksi tuhatta yhdeksän sataa
seitsemäntoista ruplaa ja muutamia kopekoita, siihen aikaan melkoisen
iso summa.

Kymmenen vuotta täytyi luutnantti-raukan tyytyä rahojen korvaamiseksi
vähennettyyn palkkaan, kunnes hänelle viimein sattui onni päästä
muutaman amnestian eli yleisen anteeksi-annon osalliseksi, jonka kautta
hän sai jäljellä olevan maksettavan armahdetuksi.

Alussa oli hän melkein ollut vakuutettu siitä että koko onnettomuuden
alkuperä, päähenkilö häntä vastaan tehdyssä salaliitossa, oli ollut
Emilia, hänen uskoton "Zuckerpüppcheninsä". Hän muisti, että hän sinä
päivänä, kun hän viimeisen kerran tapasi hänet, älyttömästi kyllä, oli
nukahtanut sohvalle, herätessään huomannut hänen sekaannuksensa ja
samana iltana löytänyt tuon rei'än vyössään, joka reikä selvästi oli
tehty noilla sakseilla, jotka hän kätki taskuunsa. "Hän on nähnyt
kaikki", sanoi hän, -- "on kertonut sen tuolle vanhalle saatanalle ja
noille toiselle kahdelle perkeleelle. Hän on asettanut ansan eteeni,
kuu hän kirjoitti tuon kirjeen minulle, ja mitään pahaa aavistamatta
kävin minä siihen; mutta kuka olisi voinut odottaa mitään semmoista
häneltä?" Ja samalla muisti hän Emilian ystävälliset, kauniit kasvot,
hänen kirkkaat, iloiset silmänsä. -- "Oi, naiset, naiset!" sanoi hän,
kiristellen hampaitansa, -- "krokodilin sikiöt!" Mutta tultuansa
terveenä uloskirjoitetuksi sairashuoneesta ja palattuansa asuntoonsa,
sai hän tietää muutaman seikan, joka saattoi hänen epäluulonsa aivan
toiselle suunnalle. Samana päivänä kun hän, enemmän kuolleena kuin
elävänä, oli tuotu kaupunkiin, oli nimittäin nuori tyttö, joka
kertomusten mukaan ei voinut olla kukaan muu kuin Emilia, kyynelten
vallassa ja hajalla hapsin tullut hänen asuntoonsa ja kysyttyään
luutnanttia hänen palvelijaltansa, oli hän raivossa juossut
sairashuoneesen; siellä hänelle sanottiin, ettei luutnantti tulisi
elämään yli sen päivän, ja heti sen perästä läksi hän taas pois,
väännellen käsiään ja osoittaen mitä suurinta tuskaa. Tuli siis
selväksi, ett'ei hän ollut aavistanutkaan tuota murhan yritystä. Tahi
olisiko häntä itseäänkin petetty? Olisiko hän ehkä jäänyt saaliista
osattomaksi? Olisiko hänen omatuntonsa herännyt? Ja kuitenkin oli hän
lähtenyt Nikolajevista tuon inhoittavan akan seurassa, jolla ainakin
oli tieto kaikesta ... Luutnantti ei todellakaan tiennyt, mitä hänen
piti ajatella, ja usein väsytti hän palvelijaansa antamalla hänen
uudestaan kertoa minkälainen tuo nuori tyttö oli ollut ja mitkä sanat
hän oli hänelle sanonut.

Puolitoista vuotta sen perästä sai luutnantti Emilialta, toisin sanoen
Fredrika Bengeliltä, kirjeen saksan kielellä, jonka hän heti käännätti
itselleen ja jota hän sittemmin useamman kerran näytti meille. Siinä
vilisi tavausvirheitä ja huutomerkkiä oli kosolta.

Kirjeenkuoressa oli Breslaun postileima, ja sen sisällys oli melkein
sanasta sanaan seuraava:

"Kallis ja verraton Florestanini! Herra luutnantti Jörgenhof! Kuinka
usein enkö ole vannonut itsekseni kirjoittaa teille, ja aina olen
suureksi harmikseni taas lykännyt sen työn toistaiseksi; vaikka ajatus,
että te voisitte pitää minua osallisena tuohon julmaan rikokseen, on
minulle mitä kauhein ajatus. O, minun kallis herra luutnanttini!
uskokaa minua, se päivä, jona sain tietää, että Te taas olitte terve,
oli kauniin elämässäni! Täydellistä puhdistusta en valitettavasti voi
mitenkään vaatia, sillä minä en voi sitä kieltää: minä olin todellakin
se, joka huomasin teidän tapanne kantaa rahoja päällänne (muutoin on
teurastajoilla ja karjankauppiailla meidän seuduilla sama tapa) ja olin
niin varomaton että puhuin siitä! Vieläpä sanoin piloillani, ettei
olisi niin hullua ottaa joku osa näitä rahoja teiltä! Tuo vanha noita
(voi! herra Florestan, hän ei ollut ollenkaan minun tätini!) kävi heti
liittoon tuon jumalattoman pedon Luigin ja hänen apulaistensa kanssa.
Minä vannon äitini haudan kautta (ja hän oli kunniallinen nainen, eikä
semmoinen kuin minä!), etten tänä päivänäkään vielä tiedä keitä nämä
ihmiset olivat! Kaikki minkä minä sain tietää, oli että toisen nimi oli
Luigi, että molemmat tulivat Bukarestista ja luultavasti olivat suuria
pahantekijöitä, sillä he piileivät polisilta ja kuljettivat mukanaan
kultaa ja kalleuksia. Tämä Luigi oli kauhea ihminen: lähimmäisen
tappaminen ei ollut hänestä mitään! Hän puhui kaikkia kieliä, ja se oli
hän, joka kirjoitti minun kirjeeni teille; se oli myös hän, joka hankki
takaisin kyökkipiian varastamat tavarat. Hän taisi kaikkea! kaikkea!
kaikkea! Se oli julma ihminen. Hän uskotteli eukkoa, että hän
ainoastaan muutaman juoman kautta tainnuttaisi teitä hiukan, sitten
veisi ulos kaupungista, ja sanoisi sitten, ettei hän tiedä mitään: te
olitte muka katsoneet liiaksi kannun pohjaan; vaan se peto oli jo
edeltäpäin päässänsä päättänyt paremman olevan toimittaa teidät pois
maailmasta, niin ettei mikään kukko enään voisi mitään siitä laulaa.
Hän kirjoitti tuon ilkeän kirjeen, ja vanha akka saattoi minut pois
viekkaudella, voinpa sanoa, väkisin. Minussa ei ollut mitään epäluuloa,
ja pelkäsin kauheasti tuota Luigia, joka sanoi minulle: 'Minä leikkaan
sinulta kaulan poikki, niinkuin olisit kana!' Ja kun hän sen sanoi,
niin hän väänteli niin julmasti viiksiään.

"Viekkaudella minut houkuteltiin erääsen seuraan... Voi, herra
Florestan, minä häpeän itseäni ja itken kuumia katumuksen kyyneleitä,
sillä semmoiseen en ole varmaan syntynyt! Se ajatus, että minä
tavallaan olen syypää teidän onnettomuuteenne, on melkein tehnyt minut
hulluksi, ja kuitenkin matkustin minä pois näiden ihmisten kanssa;
sillä mitä minusta olisi tullut, jos polisi olisi saanut meidät ilmi?
Mutta kohta hylkäsin minä ne kaikki, ja vaikka nyt elän kurjuudessa,
usein ilman leipäpalastakin, niin on sieluni kumminkin rauhallinen!
Elkää kysykö minulta, miksi ylipäänsä tulin Nikolajeviin: minä en
kuitenkaan voisi mitenkään vastata siihen; olen tehnyt kauhean valan!
Minä lopetan kirjeeni rukouksella teille, herra Florestan:
armeliaisuudesta, jos te joskus muistelette pikku Emilia raukkaa,
elkää ajatelko häntä, niinkuin ajattelisitte mustaa petoa!
Ijankaikkinen Jumala näkee mun sydämeni tällä hetkellä: minulla on
huono siveydellisyys ja olen kevytmielinen, vaan ilkeä en ole. Ja minä
tulen aina rakastamaan teitä, verraton Florestanini! ja parhainta mitä
löytyy maailmassa toivon minä teille. -- Jos minun kirjeeni tulee
teidän käsiinne, niin, minä pyydän sen, kirjoittakaa muutamia rivejä
minulle, että saisin tietää teidän saaneenne sen. Te sen kautta
tekisitte onnelliseksi teidän uskollisen Emilianne.

"P. S. Minä olen kirjoittanut teille saksan kielellä, koska en kykene
saattamaan tunteeni sanoiksi millään muulla kielellä; vaan te voitte
kirjoittaa minulle venäjäksi."

"No oletteko vastannut hänelle?" kysyimme luutnantilta.

"Olen usein aikonut tehdä sen; vaan miten minä kirjoittaisin hänelle?
Minä en taida saksaa, -- ja venäjätä... Sanokoon hän mitä hyvänsä
siitä, niin hänen aina olisi pitänyt käännättää se itselleen. Ja
silloin ... te ymmärrätte .. tämä kirjeenvaihto ... epolettien
arvoisuus ... lyhyesti sanottu ... en ole vastannut."

Ja joka kerran kun luutnantti oli lopettanut kertomuksensa, pudisti hän
päätään ja huokasi. "Semmoinen on nuoruus", sanoi hän. Ja jos hänen
kuulijainsa joukossa oli joku vastatullut, joka ensi kertaa kuuli hänen
kertomuksensa, niin tarttui hän tämän käteen, pani sen päälaelleen ja
antoi hänen tunnustella haavan arpea. Se olikin sanomattoman iso ja
ulottui toisesta korvasta toiseen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Luutnantti Jergunovin juttu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.