Title: Kalle Saukko
Author: Blanche, August, 1811-1868
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalle Saukko" ***


KALLE SAUKKO

Kirj.

Aug. Blanche


Mukaellen suomentanut T. H. [Theodolinda Hahnsson]


Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.



Kalle Saukko, Kaivokadun varrella asuvan tynnyrisepän poika, ei
oikeastaan ollut minun kumppanini, sillä hän kävi koulua pastori
Rhodinin luona, joka oli kunnian-mies, mutta luki paraasta päästä
hepreankielistä raamattua sekä tutki Swedenborg'in salanäkyjä. Siis
hänen oppilaansa olivat hyvin perehtyneet näihin aineisiin, vaikk'eivät
muita opittavaansa liioin osanneet. Kalle Saukko oli Rhodinin
lempi-oppilas ja hoiti osaksi opettajansa taloutta. Hän kantoi vettä,
kävi ostamassa tuoretta juustoa aamiaiseksi, pinosi syksyllä halot ja
sahasi sekä hakkasi ne talvella, ja tämä kaikki häneltä sujui
erinomaisen näppärästi, sillä jo viidentoista vuotiaana Kalle oli
ko'okkaampi ja väkevämpi kuin moni viisikolmatta-vuotisena.

Minä tulin Kalle Saukon tuttavuuteen seuraavalla tavalla. Kalle vihasi
ja vainosi kaikkia vieraita koululaisia. Kerran hän myöskin Klaaran
koulun oppilaita hätyytti, ja minä, joka siihen aikaan olin tämän
koulun väkevin ja rohkein oppilas, pidin itseni velvoitettuna menemään
tätä uutta Goliatia vastustamaan, mutta taisteltuani tulin kokonaan
voitetuksi ja olisin varmaankin menettänyt sekä kädet että jalat, ellei
torimuija, jolta joka päivä ostin siirappikaramellia, olisi hieronut
sovintoa meidän välillämme.

Siitä hetkestä olimme tuttavia, Kalle ja minä, ehkä emme juuri aivan
hyviä ystäviä, varsinkaan niin kauan kuin sinervät näkyvät käsissäni ja
säärissäni. Mutta Kalle Saukko tuli aikojen kuluttua ylioppilaaksi,
vaikka suurella vaivalla, ja oltuaan kaksi vuotta akatemiassa, sai hän
isältään kirjeen, jossa tämä vaati häntä viipymättä suorittamaan
teologian pikku-tutkintoa, jotta, kuten tynnyrisepän sanat kuuluivat,
poika saisi arvonimen: "teologian kandidaati", vaan tutkinnossa kävi
teologia Kallelta päin mäntyä. Hän jäi kuitenkin yliopistoon
vastaiseksi, saadakseen tieteellistä oppia, jossa ei hän kuitenkaan
järin karttunut, vaikka hänellä oli jokseenkin hyvä kyky. Mutta
erinomaisesti taipui hän tekemään kaikellaisia temppuja. Hän oli
mahanpuhuja, taisi osoitella kukkoja ja porsaita, vetää sormikoukkua
y.m., ja paljon hänestä pidettiin kumppanien kesken hänen rehellisen,
suoran luontonsa puolesta, sekä erittäin suuren väkevyytensä takia.

Vaikka olikin Kalle näin lahjakas, hänestä luultavasti kuitenkin
olisi tullut muinais-jäännös Upsalan yliopistoon, jollei eräs asia
olisi tapahtunut, joka vaikutti hänen tulevaisuuteensa. Ekström
niminen vanhempi ylioppilas, joka oli koti-opettajana maalla,
vapaaherrallisessa perheessä, tahtoi, saattaaksensa pikemmin suorittaa
maisterin tutkintoansa, olla kesän Upsalassa ja etsi itsellensä siksi
aikaa sijaista, joka opettaisi kahdentoista-vuotista nuorta paronia,
mutta ei sattunut saamaan ketään muuta halullista kuin Kalle Saukon,
joka luultavasti piti opettajan virkaa mukavampana, kuin oppilaana
olemista. Sitä paitsi oli hän kuullut vapaaherran kartanossa löytyvän
erinomaisen hyviä kalavesiä sekä metsästysmaita ja näitten arvoa Kalle
kyllä käsitti. No niin, hän meni kun menikin koti-opettajaksi ja tuli
myöhään eräänä kesäiltana vapaaherran kartanolle, joka oli kauniissa
seudussa Itä-Göötinmaalla.

Keikuttaen huonoilla kyytirattailla, ajoi hän aina hovin portaille
asti, astui maahan ja kääntyi erään hienosti puetun palvelian puoleen,
joka juuri tuli alas tuon linnamaisen rakennuksen portaita pitkin.

"Minä olen uusi opettajanne", virkkoi Kalle Saukko, "mene oitis
ilmoittamaan tulostani herrasväellesi!"

"Armollinen herrasväkeni on illallisella naapurilassa", ilmoitti
palvelia.

"Vai niin, no näytä siis, missä huoneeni on, ja vie oitis kapusäkkini
sisään", komensi uusi opettaja.

Palvelia, pitkävartaloinen mies, jolla oli vahva poskiparta ja viikset,
oli ihan tottumatoin näkemään aatelisia palvelioita näin kohdeltavan,
eikä hän myöskään suuresti ihaillut akatemiallista sivistystä, vaan
pisti nyt kädet taskuihinsa, tarkastellen nykyään tullutta kiireestä
kantapäihin asti.

"Tuossa on opettajan huone", sanoi hän jotenkin röyhkeästi ja osoitti
sormellaan erästä sivurakennusta; "mutta kapusäkki ... niin -- minusta
näyttää kuin jaksaisitte sen itsekkin kantaa."

"Mitäs sinä sanot, lurjus!" huusi Kalle, lähestyen palveliaa.

"Lurjus!" matki tämä; "veljen malja on vielä juomatta ja lurjus ehkä
olette itse."

Mutta tuskin oli palvelia lausunut viimeiset sanansa, kun jo sai
korvapuustin, joka viskasi hänen alas kyytihevoseen asti, ja vieläpä
toisen, joka lennätti hevosen luota rattaitten viereen, ja ennenkuin
hän ennätti tointua, koitettuaan tätä epämiellyttävää, mutta nopeaa
kulkuneuvoa, tunsi hän sälytellyksi selkäänsä raskaan kapusäkin,
hatturasian, kotelossaan olevan metsästys-pyssyn, uistimia ja siimoja.
Näin runsaalla taakalla täytyi hänen hinastaa eteenpäin jälessä
seuraavan jalan hätyyttämänä, jonka voimia hän ehtimiseen sai kokea.

Tultuaan opettajan huoneesen, paiskasi palvelia vihan vimmassa
taakkansa aika mäjähdyksellä lattiaan, josta syystä hän nuolen
nopeudella viskattiin pihalle pää edellä kukkapenkereesen. Tämä kaikki
oli käynyt niin tulisessa kiiruussa, että palvelia, siinä kun makasi
tuoksuvilla kukkapatjoilla, ensin luuli nähneensä ilkeän unen, mutta
kova kuumuus korvissa ja muutama verinolppu, joka nenästä pisarteli,
vakuuttivat häntä siitä, että, jos tämä, virkaa tekevä isäntä olikin
oikea riiviö, niin olipa pestikin hänen mukaisensa.

Kun uusi opettaja nyt oli näin asettunut tähän vapaaherran kartanoon,
otti hän avaimen kammarinsa oven suulta, pani maata sekä nukkui
väsyneenä pitkästä matkastaan, ja ehkäpä myöskin iltapalojen takia,
joita hän oli nauttinut kolmessa viimeisessä kestikievarissa.
Herättyään kello kahdeksan aamulla, -- silloin hän tavallisesti nousi
makuulta, -- etsi hän vesikarahvinia, mutta kun ei sitä löytynyt,
hyppäsi hän vuoteeltaan, aukaisi pihaan päin olevan akkunan ja huusi
tavallisella jykevällä äänellään: "Vettä! raitista vettä!"

Nytpä sattui niin onnettomasti, että kartanon 15:ta vuotinen nuori
neiti ja hänen opettajattarensa eli seurakumppaninsa istuivat
keinulavitsalla, joka oli asetettu vihertävään pihaan, ja ihailivat
siinä aamun kauneutta sekä hyväilivät pientä somaa koiraa, joka makasi
heidän jalkojensa vieressä.

Nämät nuoret neitoset säikähtivät, kuullessaan tuon jylisevän, vettä
huutavan äänen, ja molemmat tähtäsivät silmänsä sivurakennukseen päin,
mutta saatammepa ymmärtää, miten hämmästyivät, kun havaitsivat melkein
pukemattoman, rotevan miehen pistävän toisen puolen vartalostaan ulos
auki olevasta akkunasta. Ensi silmänräpäyksessä he tuon näyn takia
säikähtivät niin, etteivät paikaltaan päässeet.

"Tänne nyt raitista vettä!" jatkoi akkunassa oleva olento
puoli-unisena ja ehkäpä unen takia myöskin luullen nuot neitoset talon
palvelustytöiksi; "tuokaa koko saavillinen vettä, olen niin helkkarin
janoissani."

Kauhistuksesta huutaen pakenivat molemmat neitoset etsimään puutarhan
varjoa. Koira ainoastaan jäi pihaan haukkumaan, syystä kylläkin, uutta
opettajaa.

"Sanokaa sitten", huusi opettaja pakeneville että kahvin muassa tuovat
minulle paistetun sillin!"

"Tuopa oli ilkeä mies!" sanoi opettajatar ja katsoi juostessaan
taaksensa, luultavasti houkutellakseen varomatonta koiraa peräänsä.

"Hänpä oli varsin hirveä", lisäsi nuori neiti, "ja sitten hän vielä
käski tuoda silliä!"

Morkaten talon huonosti kasvatettua palvelus-väkeä, pani Kalle akkunan
kiinni ja meni vieläkin levolle. Tunnin nukuttuaan nousi hän taas, puki
yllensä ja lähti kammaristaan, mennäksensä esittämään itsensä
vapaaherralliselle perheelle sekä tullaksensa tutuksi tulevan
oppilaansa kanssa.

Kun tämä uusi opettaja astui itse päärakennuksen saliin, oli tuo
jalosukuinen perhe juuri kokoontunut kahvipöydän ympärille. Siinä oli
paroni ja paronitar, heidän nuori tyttärensä ja hänen opettajattarensa
sekä kaksitoistavuotias pikku paroni. Kaikki nämät henkilöt olivat
Kalle Saukolle varsin tuntemattomia. Ainoastaan palvelian luuli hän
nähneensä ennen, vaikka tämän kasvot nyt olivat varsin pöhöttyneet ja
nenän päällä pieni musta plaastaripilkku.

"Minä olen Kalle Saukko", sanoi tämä uusi opettaja, esitellen itseänsä,
"ja paljon terveisiä Ekströmiltä; hän puuhaa nyt tutkintojansa aika
kyytiä. Päivää ennen kuin kaupungista lähdin, sieppasi hän itsellensä
laudaturin fysiikassa."

Näin sanottuaan lähestyi hän paronia, antaen hänelle ystävällisesti
kättä. Vapaaherra, joka nähtävästi oli hämillään, samati kuin myöskin
kaikki muut läsnäoliat, kurkoitti armollisesti tälle lisähenkilölle
ainoastaan yhden sormen. Kalle Saukko luullen että paroni ehkä vaati
häntä sormikoukkuisille, sieppasi kiinni nimettömällään niin lujasti,
että paroni harmistuneena kirkasten "ai!" veti sormensa pois ja sitä
vuoroon puhalsi ja ilmassa heilutteli.

"Ohoh! Anteeksi!" sanoi Kalle, ja koska hän näki perheen sijoittuvan
pöydän ympärille, otti hänkin kursailematta muitten muassa paikan
itselleen. Mutta kaivaten viinapulloa sekä turhaan etsittyänsä silliä
otti hän nyt tuota puutetta palkitakseen pöydältä lautasellisen
härän-kieltä, söi yksistään sen kaiken makiaan suuhunsa ja joi sitten
kaksi suurta kupillista kahvia.

"Herrasväki ei ryyppää, näen minä", sanoi Kalle, alotellen keskustelua,
"ja tarpeetonta se onkin näin aamusella. Paronilla kuuluu olevan oivat
metsästysmaat, mutta jollei talossa löydy hyviä jahtikoiria, niin minä
juuri odotan Tukholmasta saavani kaksi aika rötkälettä, jotka ovat
totutettuja hyviksi jäneskoiriksi, vaikka niillä välistä on se paha
tapa, että menevät lampaitten kimppuun. Eilen illalla luulin nähneeni
karin tuolla keskijärvessä, siellä varmaankin liikkuu suuria ahvenia,
mutta ehkäpä on kastemadoista puute tässä siunatussa kuivuudessa. Sinä
pikkunolla siellä", lisäsi hän kääntyen palveliaan, "sinun täytyy
tulevana yönä pitää vaaria, koska kaste maahan laskee, ja toimittaa
meille matosia; sinä saat kymmenen penniä sadasta, ja herrasväelle
lupaan minä kaloja vaikka joka ateriaksi."

Herrasväki iskivät ääneti silmää toisillensa ja palvelia
vihan-vimmassaan katsoi muljotellen uutta opettajaa. Vihdoinkin
noustiin pöydästä.

"Herrasväellä on kaunis piano", lausui opettaja, katsellen salissa
olevaa soittokonetta; "arvelenpa, että nuori neiti soittaa ... oletteko
kuulleet lipiävalssia?"

"Mikä valssi se on?" kysyi opettajatar.

"Sepä on eräälle akatemian pesiälle sepitetty ja onkin oivallinen
säveltö; siinä kuuluu popotus muuripadasta, tapumen läikinä ja mankelin
pyörinä. Se kuuluu melkein näin", lisäsi Kalle, samassa istahtaen
pianon ääreen, mutta jo ensi rumputuksella sai hän diskantista kaksi
kieltä katkeamaan.

"Saanko vähän puhutella herraa?" sanoi vihdoin paroni, keskeyttäen
tuota vaarallista mallisoittajaa. "Tehkää hyvin ja seuratkaa minua
työhuoneeseeni."

Heidän tultuaan mainittuun huoneeseen lausui paroni:

"Olen kuullut, että täällä eilen illalla, herran tultua taloon, on
ollut jonkinlaista meteliä."

"Meteliä?" matki Kalle Saukko, "turhia, joista minä en ensinkään
piitannut."

"Onpa herra vielä luullut, että olette ollut oikeutettu minun
palveliaani lyömään."

"Joutavia", vastasi Kalle, "hän oli turski ja siitä minä häntä vähän
läimähytin korville."

"Minä sen tiedän ja tahdon ilmoittaa herralle, että itse kuritan
väkeäni, jos sitä tarpeelliseksi katson, ja siis pyydän puolestani
vastaiseksi, että jätätte pois kaikki läimähykset."

"Pyydän puolestani!" matki Kalle ilomielisesti hymyillen, "eihän
tuommoiset _meidän_ välillämme koskaan mahtane kysymykseen tulla."

"Ja sitten pyydän herraa", jatkoi paroni, "että pidätte akkunanne
aamulla peitossa, ettei semmoista tapahdu kuin tänä aamuna?"

"Mitäpä tänä aamuna tapahtui, herra paroni?"

"Se, että minun tyttäreni ja hänen opettajattarensa täytyi rientää
pihasta poijes, kun herra tuli näkyviin puvussa semmoisessa, että ...
että..."

"Hoh helkkarissa! oliko se neiti ja opettajatar!" keskeytti Kalle
Saukko, "minä luulin niitä talon piioiksi."

Paroni tarkasti opettajaa, ikäänkuin tutkiaksensa, oliko tuo puhe ivaa
vai sulaa yksinkertaisuutta, mutta vihdoin osoitti hän kädellään,
ett'ei hänellä enään ollut mitään sanottavaa, vaan että opettaja sai
mennä. Puolen tuntia tämän jälkeen meni paroni katsomaan työväkeänsä,
jolloin hän sattumalta tuli kulkemaan sen sivurakennuksen ohitse, jossa
opettajan huone oli. Paroni seisattui auki-olevan akkunan ääreen ja
kuuli kummastuksekseen sanoja, joita ei hän ensinkään ymmärtänyt. Hän
kuuli, miten opettaja ensin ääntevästi luki edellä ja miten poika
sitten samat sanat matki surkealla nuotilla. Sanat olivat:

"Alef Beth Gimel Daleth He Baw Drasin Eheth..."

"Mitä hiiden kieltä tuo on?" kysyi paroni.

"Nethän ovat heprean kirjaimet", ilmoitti opettaja.

"Mitä herranen aika!" huudahti paroni, "tuumaako herra ajaa poikani
päähän heprean kieltä? Onko herra varsin riivattu?"

"Mutta herra paroni", vastasi Kalle, "heprean kieli on ihanaa ja minä
olen _itse_..."

"No mutta tämähän on varsin hullutusta, ja minä toden totta vaadin,
että herra lakkauttaa tuollaisen opetuksen, sillä minä en pojastani
tahdo pappia enkä juutalaista."

Kalle Saukko, pahoillaan siitä, ettei hän saanut mieli-ainettansa
opettaa, katsoi suuttuneena kuvastimeen ja näki oppilaansa kerskaavalla
riemulla viskaavan heprean-kieliopin luotaan sekä opettajan seljän
takana näyttävän pitkää nenää.

"Näytätkö sinä opettajallesi pitkää nenää, sinä himp-hamppu!" huudahti
opettaja pojan puoleen kääntyen, "sen pahan tavan minä sinusta kyllä
karkoitan."

Ja nyt pani hän oppilaansa suinpäin polvillensa ja antoi hänelle
leveällä kämmenellään aika lamahuksen.

Pikku paroni, joka ei vielä koskaan ennen tarvinnut kokea tuollaista
väkivaikutusta, huusi täyttä kurkkua.

"Jos ulvot, niin saat enemmän", lohdutti opettaja; "mutta annappas
minun nyt kuulla, miten sinä osaat Ruotsin historiaa. Kuka oli
ensimmäinen kuningas Ruotsissa?"

"Odin", sanoi poika nyyhkyttäen.

"Oikein!... Mitä tekivät kuningaskumppanit Alrik ja Erik?"

"He tappoivat toinen toisensa suitsilla."

"Oikein... Mitä teki kuningas Fjölner?"

"Hän hukkui vesitiinuun."

"Oikein... Kuinka kävi pyhän Erikin?"

"Hän mestattiin."

"Oikein! aivan oikein! tuohan käy hyvin tuo. Noh, mihin aikaan täällä
päivällistä syödään?"

"Kello neljä", vastasi pikku paroni nyt varsin levollisena, kun
tutkinto kääntyi näin odottamattomaan suuntaan.

"Siis joudumme varsin hyvin saamaan uistimella muutamia haukia ja
onkimaan parikymmentä ahventa. Koetetaanpa tuolta ahvenkarilta."

Kalle pisti pari uistinta taskuunsa, tarttui oppilaansa käteen ja vei
hänen muassaan ulos. Pian olivat he molemmat järvellä, varustettuna
tarpeellisilla kalastus-neuvoilla. Uudella opettajalla oli hyvä
kalastus-onni. Saatuaan uistimella muutamia suuria haukia laskivat he
veneensä ahvenkarille ja rupesivat panemaan kuntoon onkensa.

"Paneppa nyt matoa koukkuun", sanoi Saukko oppilaallensa, viskaten
hänelle koukun ja siiman.

"Pitääkö minun panna matoa koukkuun?" kysyi pikku paroni surkean
muotoisena.

"Totta maar, nuhjus! Etkö sinä itse aina sitä tee, kun ongella olet?"

"En, sitä tekee kalastaja taikka palveliat."

"Kehtaatko vaivata vanhempia ihmisiä tuollaisella? Pane oitis koukkuun
matoa taikka minä sinun panen madon sijaan."

Itkusilmin täytyi pikku paronin tehdä tuota vaikeaa tehtäväänsä, joka
kävi aina vaivalloisemmaksi, mitä enemmän kalat söivät, ja tuskinpa
saattanee sanoa, kumpi enempi kärsi, mato vaiko pikku paroni. Muutama
tunti tämän jälkeen tuli opettaja ja oppilas pihaan, edellinen laulaa
hyräillen ja jälkimäinen eli pikku paroni itkein sekä molemmissa
käsissään kantaen suurta riipillistä oivallisia ahvenia, vieläpä kaksi
suurta haukea, jotka päästä olivat toinen toiseensa sidotut, rippui
hänen olkapäällään potkien nuorta sukukartanon omistajaa sekä edestä
että takaa.

"Vie nyt ahvenet kyökkiin", neuvoi opettaja, "ja sano mammallesi, että
hän keittää net vähässä vedessä ... kastikkeeksi ei tarvita muuta kuin
sulatettua voita ja persiljaa... Hauet sopii sinun viedä jääkellariin,
siellä net kyllä hyvänä pysyvät huomiseksi. Hyvästi nyt nahjus!
Iltapäivällä luemme katekismusta."

Sitten meni opettaja huoneeseensa eikä siis nähnyt miten paronitar
hämmästyi, kun meni poikaansa vastaan ja näki hänen noin surkeassa
tilassa tulevan runsaine kalansaaliinensa. Kalle Saukko, joka oli
tottunut unta vetämään edeltä puolisen, pani maata, mutta kello 4 hän
taas pääsi pystöön ja ilmestyi uudestaan ruokasaliin, syödäkseen
päivällistä.

Tämän vapaaherrallisen perheen kylmä kohtelu oli aamiaisesta
päivälliseen laskenut aina jäädepykälään asti. Opettajan tervehdykseen
ei vastattu eikä häntä oltu huomaavinaankaan. Tätä Kalle ei kuitenkaan
havainnut, hän kun vaan turhaan etsieli viinapöytää ja toivottujen
ahveniensa verosta näki lihapallukoita ja ruskeita papuja -- ja tuohon
ruokaan hän jo aikoja sitten oli kyltynyt Joholmin matamin luona
Upsalassa.

"Tästä nyt tulee oikea papujuhla", sanoi hän puoli-ääneensä, synkeän
muotoisena silmäillen papuruokaa ja istahtaen, vaikka kutsumatta,
muiden muassa pöydän ääreen.

"Onko täällä", sanoi hän, nytkin alottaen keskustelua, "onko täällä
hauskoja naapureita? Olen kuullut, että tuolla läheisessä kartanossa
asuu kreivillinen perhe, mutta minkälaisia he ovat? Saaneeko heistä
hupaista seuraa."

"Hoh", vastasi paroni, "minä luulisin, ett'ei teidän ja sen perheen
välillä tule mitään kanssakäymistä kysymykseenkään."

"Hm, siis ovat he vähän niin ja näin", arveli opettaja, "mutta mitäpä
se tekee, eihän sitä täällä maalla niin arka saa olla, täällä, kun ei
ole juuri valitsemisen varaa."

Nyt seurasi taas kova äänettömyys.

"Nämät ovat ikävää joukkoa", ajatteli Kalle Saukko ja tuumaili jotakin
keinoa, millä saisi seuralaisiansa vähän virkummaksi. Tuollaisen keinon
hän nyt muistikin. Hän oli suurella menestyksellä kotona, kun
tynnyrisepällä oli vieraita, sekä myöskin ylioppilasten kesken,
valmistanut pehmeästä leivästä pieniä palloja, ja hyvin mestarillisesti
näpähyttänyt niitä pöytäkumppaneihinsa. Kalle päätti nyt koetella tämän
ilokeinon vaikutusta.

Opettajatar aikoi juuri kahvelilla johdattaa suuhunsa lihapallukkaa,
kun tuommoinen pieni leipä-esine niin osavasti noppasi hänen nenälleen,
että neiti hämmästyksestä huudahti ja pudotti kahvelinsa. Samassa tuli
yhtäläinen pieni pallo nuoren neiden pientä suuta kohti, kiidettyään
pavun sivutse, joka oli menemäisillään samaan suuntaan. Neiti huudahti
myöskin ja hukkasi pavun. Sitten rupesi palloja lentelemään oikealle ja
vasemmalle ja eteenpäin eikä nähty mistä ne tulivat.

"Mitä! mitä tämä on! mistä nämät tulevat?" huusi isäntä ja emäntä
estellen käsillään noita rohkeita palloja tulemasta liikaa lähelle.

"Kyllä tiedän, ne tulevat tuolta opettajan luota, hän niitä viskaa",
ilmoitti palvelia, joka ei hetkeäkään ollut pitämättä silmällä
vihamiestänsä.

"Noh nähkääpäs tuota hullutteliaa!" virkkoi Kalle, katsoen palveliaan,
"Olenhan omin silmin nähnyt, miten sinä koko pitkän ajan olet noita
poukahuttanut minuun ja herrasväkeesi, ja juuri tämän suuren
leipäpallon, joka minulla nyt on tässä kädessäni, viskasit nykyään
lautaselleni, mutta tässä sen nyt sinulle lähetän takaisin, vieläpä
annan korkoakin", lisäsi hän ja lennätti sen samalla vasten suuta
palvelialle, joka hämmästyen noin perättömästä syytöksestä seisoi
silmät pystyssä ja suu ammollaan.

"Mutta mitä tämä tämmöinen tietää?" huudahti paroni nousten istualta.

"Rauhoitu, ystäväni rakas, siksi kuin ruoalta pääsemme!" kuiskasi
paronitar miehensä korvaan, vetäen häntä takaisin tuolille.

Taaskin vallitsi äänettömyys. "Nämät ovat ihmeellisiä ihmisiä",
ajatteli Kalle itseksensä, "ei mikään heitä huvita... Entä jos
rupeaisin mahan-puhujaksi, ehkäpä se heitä vähän 'priskaisi'".

Palvelia juuri par'aikaa tarjosi lihanlientä, kun ääni niin kumea kuin
holvista tullut, äkkiä lausui:

"Milloinka syödään ahvenet, jotka päivällä ongittiin?"

Herrasväki hätkähti nyt, he nousivat tuoleiltaan ja kurkistivat pöydän
alle, sillä siitäpä luulivat äänen kuuluvan, mutta kun ei mitään
erinomaista havainneet, katselivat ihmeissään vuoroon toisiaan, vuoroon
opettajaa, joka huulet kiinni supistettuna näytti siltä, kuin hän ei
olisi mistään tietänyt. Vaan hetken perästä kuului taas sama kumea
ääni, mutta nyt ikäänkuin katosta.

"Ahvenia ei vain anneta, koska ei ole mitään kalaryyppyä eikä täällä
myöskään ole vo-oita!"

Paroni, joka muisti kerran kuulleensa Anderson'in, erään taitavan
mahan-puhujan, arvasi nyt, mistä tuo ääni tuli ja hyppäsi pystyyn
huutaen: "Tämä käy jo liian pitkälle!" Kaikki paitsi opettaja nousivat
ruoalta.

"Miksi noin kiirettä pidätte, hyvä herrasväkeni?" kysyi Kalle Saukko,
"täytyyhän meidän ensin syödä suuhumme tämä siunattu luusoppa."

"En tiedä, millä nimellä minä mainitsisin käytöstänne, jota talossani
olette osoittanut", sanoi paroni kiivaasti; "mutta sen tiedän, ett'en
koskaan anna Ekström'ille anteeksi sitä, että hän tuollaisen opettajan
lähetti pojalleni. Sitten saan myöskin ilmoittaa, että jo ennen
päivällistä tilasin teitä varten hevosen ja rattaat kestikievarista.
Niin, herrani, teidän täytyy ennen seitsemää tänä iltana lähteä
täältä."

"Lähteä täältä", lausui Kalle levollisena, "kukapa ei sitä jo olisi
tuumannut, ettekö luule minun jo saaneeni tarpeeksi tyhmistä pojista,
raittiuden-seuroista, lihapallukoista ja ruskeista pavuista? Mutta en
minä täältä lähde kyytirattailla, herra paroni."

"Herra!"

"Herra! niin oikein."

"En tiedä mikä minua estää viskaamasta teitä portahiltani alas!"
kirkasi paroni vihan vimmassaan.

"Ettekö tiedä? Mutta sen minä tiedän", vastasi Kalle, nyt vasta nousten
istualta. "Kas tässä asiassa olen minä määrääjänä eikä kukaan muu.
Mutta jos haluatte vähäistä kahakkaa, niin olkoon menneeksi, kutsukaa
tänne palvelioitanne, niin monta kuin heitä on, saanhan koettaa, kuinka
paljon kestävät; tämmöisen pienen huvin kyllä tarvitsen noin kehnon
päivällisen jälkeen."

Kalle hieroi tyytyväisenä sormiaan, ajatellessansa, miten hän noita
hienoja palvelioita saisi nakella. Hänen roteva vartalonsa paisui
toisenvertaiseksi tuon peljästyneen perheen silmissä.

"Naisten ei tarvitse olla levottomia", lohdutti Kalle, "eikä se minun
syyni ole, että hyvä sopu on tullut häirityksi. Minä olen opettajana
koettanut täyttää velvollisuuttani ja vieraana olen tehdyt parastani
huvittaakseni isäntäväkeäni, vaikka tämä kaikki on ollut yhtä turhaa
kuin veden viskaaminen vesilintujen päälle. Kuten sanottu on, herra
paroni, minä lähden kello seitsemän; vähäinen kahakka olisi kyllä
hauska, mutta sen syntyminen nyt kokonaan rippukoon teistä, tuon vain
teroitan mieleenne, että lähden parhaissa vaunuissanne sekä parhailla
hevosillanne, sillä nethän ainoat, jotka tässä talossa ovat comme il
faut, eli niinkuin olla tulee."

Tämmöisten jäähyväisten jälkeen meni Kalle huoneesensa. Mutta tuntia
varhemmin, kuin määrätty oli, seisoi todellakin paronin parhaat vaunut
pihalla. Päästäksensä tuollaisesta opettajasta olisi paroni vaikka
neljällä hevosella antanut viedä hänet pois. Loikoillen komeissa
vaunuissa tuli Kalle Saukko oikein uljaasti kestikievariin, mutta
siellä hän rupesi tuumailemaan epäsuotuisaa tilaansa. Vähän ikävältä
tuntui Upsalaan lähteminen, siellä kun hänen olisi täytynyt tavata
ystävänsä Ekströmin. Eipä Kallen myöskään ollut Tukholmaan lähtemistä
isänsä tykö, joka oli kovin iloinnut siitä, että poikansa oli
jalosukuisessa perheessä opettajana.

Saukko siis päätti matkustaa toisaalle ja lähti erään vanhan
ylioppilaskumppaninsa luo sekä tuli siellä varakkaan ruukin-patrunan
tuttavuuteen, joka tarvitsi ruukin-väellensä päällysmiestä. Tähän Kalle
oli varsin erinomainen. Hän kyllä takoi seppiä yhtä paljon kuin nämät
rautaa, mutta rehellisellä luonnollaan voitti hän kuitenkin vihdoin
sekä työmiesten että isäntäväkensä suosion.

Muutamien vuosien kuluttua sai hän patrunan tyttären vaimokseen ja tuli
appensa kuoltua ruukin isännäksi. Hänen vaimonsa, kelvollinen ja lempeä
nainen, sai vähitellen hänen kerskaavan, kiivaan ja ylpeän luontonsa
pehmenemään, eikä hän enään koskaan muulloin halua näyttää
käsivoimiansa, paitsi kun joku matkustavainen tulee katsomaan ruukkia;
silloin hän, jos matkustaja hänen pyynnöstään menee istumaan suurelle
ruukin-vasaralle, nostaa sen ilmaan ja on erittäin hyvillään, kun näin
saa vielä, vaikka rauhallisesti, kerskata voimistaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalle Saukko" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.