Title: Perhe - Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä
Author: Bremer, Fredrika, 1801-1865
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Perhe - Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä" ***


PERHE

Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä


Kirj.

FREDRIKA BREMER


Suomentanut ["Familjen H."] T. H. [Theodolinda Hahnsson]


Helsingissä,
G. W. Edlund'in kustannuksella.
1882.



SISÄLLYS:

Herra F. A. Brockhausille Leipzig'iin.

ENSIMMÄINEN OSA:

Perille-tulo. -- Tee. -- Kuvat.
Julian kirje. -- Helena. -- Sokea. -- Emilia. -- Sulhot.
Viisi päivää häitten edellä
Hääpäivä

TOINEN OSA:

Päivälliset. -- Sotkeloa kaikellaisista.
Sokea
Kevät ja Rakkaus
Vyhti sekaantuu
Kornetti. Kornetti. Kornetti.
"Huhuu! Huhuu!"
Teetä ja illallista
Mitä lukiani luultavasti huutavat
Viimeiset vehkeet



Herra F. A. Brockhausille Leipzig'iin.


Korkeasti kunnioitettava Herra!

Teidän kirjeenne on minussa iloa ja kiitollisuutta herättänyt,
jonka tahtoisin todeksi näyttää siten, että pyyntönne mukaan "kertoisin
yhtä ja toista elämästäni sekä koko sivistykseni kehityksestä". Mutta
tuopa käynee vaikeaksi, koska tässä ainoastaan pintapuolisesti saatan
mainita _sisällistä_ elämääni koskevista seikoista, joissa juuri
pää-asiallisesti on koko elämäkertani.

Kerran, jolloin tässä maailmassa minua ei enään olemassa ole,
tahtoisin hengettärenä tänne palata kertomaan ihmisille suurimmista
kärsimyksistäni ja nautinnoistani, kaikesta, mitä olen rakastanut ja
kokenut. Eikä silloin kenenkään tarvitsisi minua peljätä! Sillä vaikka
minä sydän-yöllä tulisinkin jonkun taistelevan, levottoman sielun,
luokse, tekisin sen vain saattaakseni hänen mielensä rauhallisemmaksi,
hänen yölamppunsa kirkkaammaksi sekä itseni hänen ystäväksensä ja
sisareksensa.

Kuitenkin sopinee nytkin jo luoda ystävällisiä silmäyksiä tuon verhon
taakse, joka peittää ulkomuodoltaan hyvinkin vähäpätöistä ja tavallista
elämää. Siis nähtäköön, että olen syntynyt Auran rannalla, että
kumminani oli useita Turun oppineita ja kunnioitettavia provessoreita
ja noista silmäyksistä (jos niissä on näkiävoimaa) selvinnee silloin
vaikutus, johon tässä saatiin ainoastaan hämärästi viitata. Kolmen
vuoden vanhana vietiin minä pois kodistani Suomen maasta, ja siitä
ajasta olen säilyttänyt vain yhden ainoan muiston. Tämä muisto on eräs
_sana_, on voimakas nimi; -- pelolla ja rakkaudella Suomen kansa
pakanuuden synkkinä aikoina mainitsi tuota sanaa, ja vielä tänäkin
päivänä mainitaan sitä samoilla, mutta kuitenkin kristin-opin valon
jalostuttamilla tunteilla; usein luulen tätä sanaa kuulevani ukkosen
jyminässä, kun se vaeltaa vapisevan maan ylitse, ja myöskin tuulen
vienossa leyhkässä, joka lohduttaa ja virkistyttää luontoa; tuo sana,
tuo nimi on _Jumala_!

Jos nyt hyvän-tahtoisesti seuraatte minua Suomesta Ruotsiin, jossa
isäni, myytyänsä Suomessa kartanonsa, tuli tilan-haltiaksi, niin en
suinkaan vaivaa teitä minua seuraamaan edemmäksi tuohon sekavista
alkutöistä rikkaaseen lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan enkä myöskään
pidätä teitä katselemaan perhettä, joka on varsin tavallinen eikä
tarjoa mitään vaihtelevaisuutta, paitsi että se joka syksy
kattovaunuissa maan-kartanostansa lähtee pääkaupungissa olevaan
taloonsa sekä joka kevät kaupungintalostansa maan-kartanoonsa, ja jossa
on nuoria tyttäriä, mitkä soittavat sonaatteja, laulavat romanseja eli
laulurunoja, harjoittelevat piirustusta, lukevat romaneja, koettavat
kaikin tavoin sivistyttää itseänsä ja toivoen katselevat tulevaisuutta
kohden, nähdäksensä ja tehdäksensä ihme-töitä. Nöyrimmästi minun
täytyy tunnustaa, että minä kuvituksissani aina näin itseäni
sotasankarittarena. Jos nyt ehkä tahdotte luoda silmäyksen tuohon
perhe-kuntaan, niin näette sen heidän maan-kartanossansa suureen
huoneeseen kokoontuneena ääneensä lukemaan, ja -- jos teitä huvittaa --
sopii teidän huomata sitä vaikutusta, minkä muutamat Saksan suurista
kirjailioista tekevät erittäinkin yhteen tyttäreen. Jos tulisesta
mielen-liikutuksesta kuolla saattaisi, niin hän epäilemättä olisi
Schiller'in Don Carlos'ta lukeissaan kaatunut kuoliaaksi tuolilta
maahan, eli oikeammin, hän olisi kokonaan sulautunut tunteitten
kyynel-virraksi. -- Mutta tuon vaaran hän kesti. Hän eli lukeaksensa ja
oppiaksensa vielä paljon uutta tuon maan kirjallisista tuotteista --
tuon maan, jota syystä sopii kutsua "Europan sydämmeksi" ja jonka
rikkaasta sivistys-lähteestä hän vielä tänäkin päivänä ammentaa
sielullensa runsaan ravinnon.

Jos syvemmältä tahdotte hänen sieluhunsa katsella, -- niin näette miten
maallinen raskas todellisuus vähitellen levittää huntunsa hänen
nuoruutensa unelmien ylitse, miten hämärä jo aikaiselta laskee varjonsa
hänen tielleen, miten hän huolestuneena -- mutta turhaan! -- koettaa
paeta kohtaloansa. Ilma on ikään kuin sakean lumipyryn pimittämänä,
hämäryys synkistyy, jo tulee yö; ja tämän synkän äärettömän talvi-yön
helmassa kuulee hän idästä ja lännestä, eläimistä ja kasveista,
kuihtuvasta luonnosta, epätoivoisesta ihmiskunnasta valittavia ääniä ja
näkee elämän ihanuuksinensa, lempinensä, sykkivine sydämminensä elävänä
haudattuna kylmän, kostean jääkerroksen alle. Taivas on pimeä ja tyhjä
-- ei yhtäkään silmää eikä yhtäkään sydäntä enään olemassa ole. Kaikki
on kuollutta eli oikeammin: kaikki _katoaa_ paitsi murhe musta.

Kenties olette joskus huomannut, millä merkillisellä tavalla kaikki
syvämielisemmät jumalais-tarustot alkavat. _Alussa_ nähdään valoisan ja
lämpimän, jumalallisen peri-ajatuksen taipuvaa alas pimeän, sumuisen
alku-ainehen puoleen. Ja tästä syleilystä, valosta ja pimeydestä,
tulesta ja kyyneleistä syntyy vihdoinkin -- _yksi Jumala_. Minä luulen,
että jotakin saman-kaltaista tapahtuu jokaisessa ihmisessä, joka on
syntynyt syvempää, aatteellisempaa eloa varten; jotakin sellaista
kuitenkin _hän_ on kokenut, joka nämät rivit kirjoittaa.

Jos saman henkilön olisitte nähnyt muutamia vuosia myöhemmin, niin
olisitte havainnut hänessä suuren muutoksen tapahtuneen. Te olisitte
nähnyt, miten nuot kasvot, jotka kauan aikaa olivat kyyneleistä
surkastuneina olleet, nyt loistivat sanomattomasta ilosta; hän oli
ikään kuin haudasta noussut uuteen eloon. Mikä siis oli matkaan
saattanut tuon muutoksen? Onko hänestä tullut sotasankaritar, onko hän
saavuttanut kauneuden, rakkauden tahi maineen kunniaseppeleen? -- Ei,
ei mitään tuosta kaikesta! Nuoruuden harhakuvitukset ovat haihtuneet,
nuoruudenaika on ohitse. Ja kuitenkin on hän uudestaan nuori, sillä
hänen sieluunsa on syntynyt vapaus, tuohon pimeään sekavaan on
kuulunut: "Tulkoon valkeus!" Ja valkeus on tunkenut pimeyden läpi sekä
laskenut loisteensa _vapautetun_ ylitse, joka, silmät vakaasti valoon
kiinnitettynä, on ilokyynelten vuotaessa saattanut sanoa: "Kuolema,
kussa on sinun otas? Hauta, kussa on sinun voittos?"

Monta surua hän sittemmin on saanut kokea, poijes on temmattu moni
niistä, joita hän sydämmestään on rakastanut. Monet murheet ovat
hänelle tuottaneet kivistystä, joka on katkeralta tuntunut ja vieläkin
tuntuu, mutta hänen sydämmensä sykkii toki raittiina, tuo pimeä yö on
kadonnut. Niin, se on poissa, mutta sen hedelmä tallella; sillä,
samati kuin muutamat kukat ainoastaan yöllä puhkeavat, niin myöskin
ihmis-sielu vasta suuren surun yössä herää näkemään noitten iäisten
tähtien valoa.

Ehkä myöskin tahtoisitte kuulla jotakin kirjailia-toimestani. Sen
ensimmäinen alku ilmaantui, kun elin kahdeksatta vuottani, seuraavassa
ranskan-kielisessä värsypätkässä, jonka sepitin kuulle:

    O corps céleste de la nature!

Ja näin jatkoin minä nuorena kauan aikaa tuollaisia ylevään suuntaan
pyrkiviä sepustelemisia, joita lukemasta tahtoisin säästää
vihollisianikin, jos minulla joitakuita olisi. Minä kirjoitin
nuoruuteni ja levottomuuteni tunteitten vaatimuksesta; minä kirjoitin,
ikään kuin lahdessa nuot tuulen ajelemat pienet aallot, jotka piirtävät
tarkoituksettomia jälkiä rannan hiekkaan; minä kirjoitin vain
kirjoittaakseni. Sittemmin tartuin kynääni varsin toisista syistä ja
kirjoitin -- mitä lukenut olette.

Tänään, jolloin jo seison elämäni syksyn rajalla, näen vielä samoja
esineitä ympärilläni kuin nuoruuteni keväimessäkin, ja onpa minulle
sekin onni suotu, että monesta rakkaasta minulla vielä on elossa kallis
äiti ja sisar. Net niityt, jotka ympäröivät meidän asuntoamme ja jossa
muinoin Kustaa II Adolf tarkasti sotajoukkoansa, ennenkuin hän
vapauttaja-kuninkaana lähti Saksaan, näyttävät silmissäni nyt yhtä
kauniilta kuin lapsuuteni aikanakin; ne ovat vain tulleet minulle
kalliimmaksi, sillä nyt minä paremmin tunnen niitten ruohot ja kukat.

Oman tulevaisuuteni suhteen on minulla vain se ainoa toivo, että
saattaisin päättää ne työt, joihin olen ryhtynyt ja joittenka alkuna
minun näihin asti kirjoitetut teokseni ovat. Jollei tämä minulta
onnistu, pidän itseäni ansaitsemattomana kaikkeen siihen hyvyyteen,
jota minulle jo on osoitettu, vaan _jos_ tämä onnistuu, ansaitsee siitä
parahan kiitoksen net hyvät, rehelliset ihmiset, jotka hyväksymällä
ovat minua työhöni kehoittaneet. Minä puolestani kiitän heitä
sydämmestäni!

Ottakaatte myöskin Te, kunnioitettava herrani, vastaan tämä osoitus
minun tunteistani Teitä ynnä teidän maan-miehiänne kohtaan, ja olkaatte
vakuutettu totisesta kunnioituksestani ja kiitollisuudestani.

Årstasta Toukokuun 3 päivänä 1841.

       *       *       *       *       *

Kun nyt ensimmäinen suomalainen käännös tuon mainion ruotsalaisen,
Suomessa syntyneen kirjailiattaren suuremmista teoksista eli romaneista
yleisölle ilmestyy, on sopivaksi nähty, että sen etupäässä tulisi
olemaan yllämainittu, Leipzig'iin kirjan painaja ja -kustantaja F. A.
Brockhaus'ille kirjoitettu kirje, joka sittemmin on ollut Fredrika
Bremer'in koottujen teoksien esipuheena, kun net saksan-kielisinä
rupesivat ilmestymään 1841. Näistä "Presidentin tyttäret" oli
ensimmäinen, joka pääsi saksalaisen yleisön tuttavuuteen. Sama kirje on
myöskin hänen teostensa ensimmäisen ranskalaisen käännöksen eli
"Naapurit" romanin esipuheena (1845). Että tuo huvittava kirje, joka
kirjoitettiin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin Fredrika Bremer eli
elämänsä keskipäivässä, jolloin hänen maineensa oli korkeimmallaan, nyt
myöskin pannaan tämän "Perhe" nimisen suomalaisen käännöksen
alkupäähän, on aivan paikallaan, koska juuri mainittu romani oli
ensimmäinen, millä Fredrika Bremer alkoi "Kuvauksia jokapäiväisestä
elämästä" nimistä romanijaksoa, joka on perustanut hänen maineensa; ja
sen ohessa me nyt myöskin tahdomme mainita muutaman sanan hänen
elämästänsä, kirjailiatoimestansa ja kansallisuudestansa.

Fredrika Bremer syntyi Elokuun 17 päivänä 1801 Tuorlan talossa lähellä
Turkua, jossa sekä hänen isänsä että isän-isänsä olivat asuneet. Nämät
olivat varallisia ja yleisesti kunnioitettuja kauppiaita sekä kuuluivat
erääseen sukuun, joka Saksasta oli Ruotsin kautta Suomeen muuttanut ja
täällä vieläkin löytyy lavealle levinneenä.

Hänen isänsä äiti, Ulrika Fredrika Bremer, syntyisin Salonius, k. 1798,
oli etevä nainen ja teki leskenä monta testamentillista määräystä,
muitten muassa myöskin Turun akatemian varattomain yli-opistolaisten
hyväksi, jonka vuoksi silloinen jumaluus-opin provessori Jaakko
Tengström piti hänestä muistopuheen, ja H. G. Porthan toimitti siihen
tilaisuuteen kutsumus-kirjan; molemmat kiittivät hänen ansioitansa sekä
perheen-emäntänä että hyvän-tekiänä.

Vanhempainsa muassa (äiti lienee ollut ruotsalainen) muutti Fredrika
Bremer jo kolmen vuoden vanhana 1804 Ruotsiin ja oleskeli siellä
melkein koko tuon siunauksesta, työstä ja kunniasta rikkaan elämänsä,
kertaakaan enään käymättä Suomen maassa. Ruotsissa hän myöskin
kuoli Joulukuun 31 päivänä 1865 Årsta nimisessä kotokartanossaan
Öster-Haningen pitäjässä vähän matkaa Tukholmasta. Mainitun pitäjän
kirkkomaahan hän on haudattuna ja haudan graniitti-patsaassa, jonka
päällä seisoo risti, on nimen ynnä syntymä- ja kuolema-päivän alla
hänen oman tahtonsa mukaan piirrettynä seuraavat Raamatun sanat; --
"Kun minä huusin Herraa, pelasti hän minua kaikesta minun hädästäni".

Fredrika Bremer'in kirjailiatyö alkoi jo 1828, ja sitä hän jatkoi
sitten aina elämänsä loppuun asti; ensimmäisen suuremman työnsä,
"Perheen", kirjoitti hän vuosina 1829-1831 eli viisikymmentä vuotta
takaperin. Hänen teoksiansa on enemmän kuin 30 nidosta osaksi
romaneja ja novelleja, joista useimmat ilmestyivät tuolla yhteisellä
nimellä: "Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä", (1828-1848), osaksi
matkakertomuksia, joista ovat arvollisimmat: "Uuden mantereen kodit",
päiväkirja kirje-muotoon esitettynä kaksivuotisen matkan aikana
(1849-1851) Pohjois-Amerikassa ja Cubassa, sekä "Elämän-olot vanhalla
mantereella", matkamuistelmia Sveitsistä, Italiasta, Palestinasta,
Turkinmaalta, Kreikasta ja sen saaristoista (1856-1861), ja vielä
muutamia pienempiä siveys-opillisia ja ihmis-rakkautta osoittavia
kirjoituksia; kaikki ne ihanasti osoittavat hänen neroansa ja hyvää
sydäntänsä. Net otettiinkin erin-omaisella suosiolla vastaan Ruotsissa,
samati net Suomessa maamme ruotsalaista sivistynyttä yleisöä
miellyttivät sekä voittivat pian myöskin ulkomailla suurta huomiota --
niitä luettiin ihastuksella sekä Europassa että Amerikassa; suurin osa
niistä on käännetty Saksan, Englannin, Ranskan. Tanskan ja Hollannin
kielelle, muutamat myöskin Italiaksi y.m. Net ovat Fredrika Bremer'in
nimen tehneet maailman kuuluisaksi. Hänen ihmis-rakkautta osoittavia
töitänsä, joita hän Tukholmassa paraiten harjoitti, sekä muita hänen
elämäänsä kuuluvia kohtia jätämme varsin mainitsematta. Hänen
vaikutuksensa Ruotsin yleiseen sivistykseen, ruotsalaisten naisten
edistyttämiseen siveydellisessä, tiedollisessa ja yhteiskunnallisessa
suhteessa, on ollut ääretöin.

Fredrika Bremer'in lukuisat kirjoitukset eivät millään tavalla kuulu
Suomen kirjallisuuteen; net eivät sisällä mitään, joka niille sitä
oikeutta tuottaisi, niissä ei ole mitään suomalaisuutta, vaan ovat ne
jaloimmassa merkityksessä _ruotsalaisia_, ja syystä niitä luetaankin
ruotsalaisen kansallis-kirjallisuuden helmiksi. Niin, Fredrika Bremer
on todellakin Ruotsin kaikkein isän-maallisin kirjailiatar; Ruotsia,
sen luontoa, kansaa ja kaikkea, mitä siellä jaloa, ihanaa ja hyvää
löytyi, hän tulisimmalla rakkaudella suosi ja kohteli, hän uneksi sen
onnesta ja teki työtä sen hyväksi. "Jalot ovat sinun neuvosi Ruotsi,
emämaa, kotimaa! jalkojesi juuressa tahdon minä istua ja sinua
kuunnella kuten lapsi äitiänsä", näin hän huudahtaa "Mittumaaria-matka"
nimisessä teoksessaan, jossa hän osoittaa harrasta isänmaan-rakkautta
kaikkiin Ruotsin eri maakuntiin. Sanalla sanoen: Fredrika Bremer on
ruotsalainen kaikesta sydämmestään ja mielestään. -- Että niin on laita
sekä että hän vain hämärästi muisti toisen maan, Suomen. suojanneen
hänen kehtoansa, ei saata kummastuttaa ketään, joka tulee ajatelleeksi,
kuinka aikaiselta tuo pieni taimi muutettiin ruotsalaiseen maahan.
Kun hänen sielunsa ensiksi oli pysyväisille vaikutuksille altis,
jolloin hän ensiksi oppi tuntemaan ja käsittämään, oli kaikki, mikä
häntä ympäröitsi, ruotsalaista, sekä maa että kansa, eikä hänen
synnyin-maansa enään ollut yhdistettynä vanhaan emämaahan, vaan kävi
nyt uusia kohtaloita kohden uuden johdon ohjaamana. Eipä ihmettä siis,
ell'ei Fredrika Bremer millään erityisellä hartaudella muistellut
Suomea eikä seurannut sen kansallisia pyrinnöitä, vaikka hän kyllä
vanhoilla päivillään tänne halasi, jälleen nähdäksensä ensimmäistä
lapsuuden-kotiansa; Suomi oli hänelle, melkein kyllä, varsin vieras
maa, rakas etenkin siitä syystä, että se oli entinen Ruotsin maakunta,
jossa hän oli syntynyt. Suomi ei myöskään hänen suhteensa saata kehua
itseänsä muusta kuin siitä, että on hänen elon-kipenänsä sytyttänyt,
ollut se maa, josta hänen neronsa ensiksi on versonut. [Toisin on laita
muutamien muitten nerojen, jotka aikaisin ovat jättäneet maansa ja
Ruotsissa kaunokirjallisuuden tahi taiteen alalla saavuttaneet nimen,
esimerkiksi Lilljenstedt (Paulinus), Freese, Creutz, Crusell ja
Lauraeus; he olivat kuitenkin kasvaneet Suomessa, ja samoin myös
Choraeus ja Franzén, jotka vielä ovat täällä sepittäneetkin ihanimmat
runonsa. Heitä kaikkia saatamme suuremmasta tahi vähemmästä syystä
kutsua meidän maan-miehiksemme.] Tämä ei kuitenkaan ole estänyt meitä
Suomalaisia suurimmalla mielihartaudella seuraamasta hänen runsaasti
kolmikymmen-vuotista kirjailiatyötänsä, -- meitä, jotka hänessä olemme
oppineet kunnioittamaan rakastettavinta romanin-kirjoittajaa, tuntemaan
korkeinta viisautta janoavaa henkeä sekä ihmiskunnan parasta
harrastavaa nais-sielua, ja me saatamme sanoa, ettei hänen nimensä,
hänen työnsä, hänen elämänsä ole suomalaisillekkaan sydämmille vieras.



ENSIMMÄINEN OSA.



Perille-tulo. Tee. -- Kuvat.


Eräänä iltana 1829 Helmikuun loppupuolella istuin Tukholman tullin
suussa odottaen tullitarkastusta, jotta sitten olisin valmis pienessä
avoreessäni ajamaan Ruotsin pääkaupunkiin hirveässä pyry-ilmassa,
viluisena, väsyneenä ja unisena; siis, kuten sinä minun nuori, suloinen
ja helläsydämminen lukiattareni kyllä käsität, en suinkaan ollut
kadehdittavassa tilassa.

Hevos-parkani, joka oli pään-taudissa, yski ja korskui. Palvelia, joka
suitsia piteli, huitoeli käsiään vasten kylkiänsä, pitääkseen itseänsä
lämpimänä. Tuuli vinkui ja lumi tuiskueli ympärillämme. Minä nuokuin ja
odotin, kuten usein olen tehnyt myrsky-ilmassa, josko se sitten on
raivonnut sisällä tahi ulkona, ja tämän olenkin aina parhaaksi
havainnut, jollemme onnistu kokonaan välttämään noita tuiskuja. Vihdoin
viimein kuului vitkallinen jalan-astunta narisevassa lumessa. Tullimies
lähestyi, lyhty kädessä. Hänen nenänsä punoitti ja onnettomalta hän
näytti. Minulla oli kourassa raha, jonka aioin pistää hänen käteensä,
siten päästäkseni rauhaan ja häiritsemättä kulkemaan eteen päin, mutta
hän veti kätensä pois, sanoen kuivasti, vaan toki kohteliaasti: "tuota
ei tarvita, en tahdo teitä paljoakaan vaivata", ja rupesi nyt
nostelemaan rekipeittoani, kääröjäni ja nyttyjäni; vieläpä harmikseni
minun täytyi nousta reestäni. Pahoilla mielin, mutta salaisella
koston-himolla pistin rahani takaisin matkalaukkuuni ja ajattelin:
"olkoon menneeksi, kyllä pääset rahastani, en huoli sinulle antaa
mitään vaivastasi!"

Tällä välin minun seuramielinen palveliani rupesi hänen kanssaan
juttelemaan. "Herra hyvä! kamalan ilkeä ilma tänä iltana".

"On niin".

"Mielestäni teidän olisi hauskempi istua lämpimässä tuvassa, jossa
kurkkuunnekin pisaran saisitte, kuin täällä käsiänne palelluttamassa ja
meitä viivyttämässä, josta hyvästä ei teitä kukaan kiitä".

Ei mitään vastausta.

"Tahtoisinpa jotakin maksaa, jos nyt saisin istua akkani luona lämpimän
takan ääressä pyhäpuuroa syömässä. Herra hyvä! sehän maistuisi se!"

"Kyllä kai".

"Onko teillä vaimo?"

"On".

"Entä lapsia?"

"On".

"Paljoko heitä?"

"Neljä". Tuohon vastaukseen hän liitti syvän huokauksen.

"Neljä! Kylläpä teillä sitten on syöjiä. Katsos vain, nyt luulitte
saaneenne jotakin sala-tavaraa -- juustoa, herra hyvä, juustoa nähkääs,
niin, kyllä saatte nuolla huulianne -- menisinpä vaikka vedolle, että
halukkaammin haukkaisitte juustoa kuin kuuta. Noh, ettekö näe, että
tämä ainoastaan on voipytty? tahdotteko välttämättömästi kynsiänne
kastaa suolaveteen?"

Koska tullimies nyt oli vakuutettu siitä, että rekeni parhaasta päästä
sisälsi joukon juustoja, varikoisia ja piparkakkuja, järjesti hän taas
kaikki tarkasti paikalleen, kurkoitti kättään auttaaksensa minua
jälleen rekeen istumaan sekä kääri peitteet visusti ympärilleni.
Täll'aikaa oli mielipahani jo varsin haihtunut. Minä ajattelin: "Nuot
tullimies-parathan ovat velvolliset olemaan matkustajien kiusauksena,
ja tämäpä on minua kohdellut mitä sävyisimmästi". Ja sillä välin kuin
hän yhä huolellisesti järjesteli kaikki entiseen kuntoonsa, syntyi
minun mieleeni monenmoisia kuvauksia, josta jouduin aina suopeammalle
mielelle. Tuo punaiseksi paleltunut nenä, alakuloinen muoto ja kankeat
sormet, hänen neljä lastansa, tuisku sekä pimeä, kamoittava ilma --
kaikki nämät liikkuivat edessäni, kuten varjot pimikammiossa, ja saivat
sydämmeni aivan heltymään. Minä pistin taasen käteni matkalaukkuuni
rahoja hakeakseni; minä hankin antaa juustoa ja varikoisen noille
lapsille illalliseksi; mutta sillä aikaa, kuin minä hankin ja
tuumailin, otti tullimies teljen pois, nostaen kohteliaasti lakkiaan,
ja samassa ajoin tullista sisälle. -- Aioinpa nyt huutaa: "pidätä!"
mutta sitä en kuitenkaan tehnyt. Surullisena ja pahoilla mielin, ikään
kuin jos olisin jonkun kalliin tavaran tielle kadottanut, matkustin
minä läpi kaupunkia, nähden lumipyrystä hohtavan, ikään kuin
kuultokuvassa, tuon punaisen paleltuneen nenän ja alakuloisen muodon,
jonka helposti olisin voinut, kumminkin hetkeksi, iloiseksi saattaa.

Montapa tilaisuutta, jossa suuremmassa tahi vähemmässä määrässä
saattaisimme hyvää tehdä, katoo käsistämme, ollessamme näin kahdella
päällä! Sillä välin kuin ajattelemme: "teenkö niin taikka näin?" joutuu
aika riennossaan ja tuo ilonkukka, jonka olisimme voineet eloon luoda,
on lakastuneena, emmekä -- kentiesi -- katumuksen kyyneleilläkään enään
saa sitä virkoamaan!

Näin ajattelin, jolloin hevoseni hiljakseen kulki katujen syvässä
mohjussa ja rekeni usein vajosi ojaan, josta se työläästi nousi
kulkuradalleen. Tuuli puhalsi lyhtykynttilät sammuksiin ja kadut saivat
valaistuksensa ainoastaan kauppapuotien loistavasta valosta. Täällä
näin herran, jolta tuuli tahtoi kaapun riistää, ja kun hän sitä kääri
paremmin ympärillensä, lensi lakki hänen päästään; tuolla taas tuli
nainen, joka piteli toisella kädellä hattuansa ja toisella turkkiansa
sekä kulki siten sokkona, mutta rohkeana, päistikkaa vasten
hedelmäkauppiaan lautapuotia, josta nirppanenäinen nainen äkeästi käski
häntä paremmin eteensä katsomaan.

Tuossa ulvoi koira ja tässä mies kirosi, kun oli ajanut aisansa poikki
toisen kuormaan; pieni poika kulki iloisesti viheltäen; myrsky-ilma ja
hälinä ei saattanut hänen lapsellista tyventä mieltänsä häiritä. Usein
näin kumureen valoisine lyhtyineen rientävän pyrstötähden tapaan
loistavaa rataansa eteenpäin ja senpä edestä väistyi sekä ihmiset että
eläimet. Tämä oli nyt kaikki, mitä tänä iltana sain kuulla ja nähdä
tästä komeasta ja suuresta pääkaupungista. Saattaakseni itseäni
iloisemmalle mielelle, rupesin nyt ajattelemaan sitä rakastettavaa
perhettä, jonka suloiseen suojaan minäkin kohta olin pääsevä, sitä
iloista syytä, jonka vuoksi sinne lähdin, ynnä muita hupaisia ja
herttaisia sekä sydäntäni lämmitteleviä asioita, joita saatoin
muistooni johdattaa. Vihdoin rekeni seisattui. Ajuri huusi: "nyt olemme
perillä!" Ja ihastuen sanoin itselleni: "nyt olen siis täällä!" ja pian
kuuluikin ympärilläni monta ääntä, jotka kaikki erilaisilla
ilosäveleillä huusivat: "hyvää päivää, hyvää päivää! hyvää iltaa!
tervetultua, tervetultua!" Minä, varikoiseni, juustoni, piparkakkuni,
me olimme kaikin sydämmellisesti tervetulleita ja asetettiin hauskaan,
lämpimään huoneeseen. Puolen tuntia myöhemmin istuin minä kauniissa,
hyvin valaistussa vieras-huoneessa, jossa eversti H. perheineen oli
koossa. Nyt oli teen-juonnin aika, ja porisevasta teekyökistä nousi
tupruava savupilvi, joka liiteli kiiltävien kuppien ylitse; makeilla
leivoksilla kukkuralleen täytetyt kopat peittivät kokonaan tuon tilavan
pöydän. Telemakos Tartaroksesta Elysean kentille päästyään ei
suinkaan ollut onnellisempi minua, kun matkusteltuani pyry-ilmassa
pääsin herttaisen tee-pöydän ääreen. Nuot iloiset hempeät ihmiset,
jotka liikkuivat ympärilläni, kaunis, hauska huone sekä kynttiläin
loisto, joka monessakin tilaisuudessa elähyttää sieluamme, makusa,
lämmittävä neste, jota nautin, -- kaikki tämä oli oikein oivallista,
virkistyttävää ja ilahuttavaa, kaikki oli... Ah, uskotko  lukiani, että
tuo paleltunut nenä, jonka tullin-suussa näin, nyt kesken kaikkea
ihastustani kuvautui eteheni teekuppini partaalle, siten karvastuttaen
ihailtua juomaani? Teki vain kuin tekikin se niin -- ja luulenpa
varmaankin, että vähemmän peljästyneenä olisin omaa nenääni katsellut
kahden-kertaisena. Saadakseni mieleni täydellisesti rauhoitetuksi
sanoin itselleni: "huomenna on toinen päivä, tehdäänpä huomenna mitä
tänään jätin tekemättä!" ja tyytyväisenä tähän huomis-päivän varalle
tekemään päätökseeni minä nyt tapani mukaan istuin ääneti huoneen
nurkassa sukkaa kutoen ja aina välimmiten maistellen teetä kupista,
joka oli pienellä vieressäni olevalla pöydällä. Täällä saatoin
huomaamattomana tarkata silmien edessä olevaa perhe-kuvaa. Eversti H.
istui sohvan nurkassa asetellen kortteja pöydälle, luullakseni johonkin
piiritys-muotoon. Hän oli pitkä ja harteva, mutta laiha ja kivulloisen
näköinen. Hänen muotonsa oli jalo, ja kuopalle vaipuneitten silmiensä
katse oli läpitunkeva, mutta tyven, ja ilmaisi useimmiten ääretöintä
hyvyyttä, varsinkin kun hän katseli lapsiansa. Hän oli harvapuheinen
eikä puheita pitänyt koskaan, mutta hänen sanansa, tyvenesti ja
pontevasti sanottuna, olivat aina kaikkien mielestä sanat, jotka
paikkansa pitivät. Vakavuus ja lempeys ilmautui koko hänen olennossaan.
Hänen vartalonsa oli erinomaisen oikoinen, ja olenpa aina luullut, että
enemmän kuin sotamies-tavat, se vakavuus, rehellisyys, ja suoruus, joka
oli hänen luonteensa perijuurena ja joka hänessä kuvautui, oli hänen
semmoiseksi muodostanut.

Hän ei koko iltana sekauntunut lastensa vilkkaaseen keskusteluun, mutta
välistä toki tapahtui, että hän pisti joukkoon jonkun leikillisen
muistutuksen; tätä kuitenkin aina seurasi katse, niin kujeellinen ja
huvittava, vaan myöskin niin hyvän-suopea, että muistutuksen esineenä
oleva tunsi itsensä yhtä huvitetuksi kuin hämille joutuneeksi.

Hänen vaimonsa (Armo, joksi häntä vanhan tavan mukaan kutsuin) istui
sohvan toisessa nurkassa havasta kutoen, mutta työtänsä erittäin
tarkkaamatta. Näytti siltä, kuin ei hän nuorenakaan olisi ollut
kaunis, mutta hän oli varsinkin puhuessaan niin virkeä, hupainen ja
hyvännäköinen, että oikein halusta häntä katseli. Jotakin hellää,
mutta levotonta kuvautui hänen olennossaan, etenkin hänen silmissänsä;
niistä kohta arvasi, että hänen mielessään alituisesti pyöri tuo
perheen-emännän ääretöin huolisarja, joka miehestä ja lapsista alkaen
ulottuu koko talon piiriin, joka nurkkaan ja pieleen; eikä vielä lopu
tomun hiukkaseenkaan, mikä on poijes puhallettava, vaan toki aina
takaisin palajaa.

Armon hellät, levottomat silmät, joista suru ja ilo kuvautui, katsoivat
useasti tänä iltana hänen vanhimman tyttärensä, Emilian puoleen.
Ystävällinen hymy lepäsi hänen huulillaan ja silmäripsissä kyyneleet
kimaltelivat, mutta sekä hymy että kyyneleet ilmaisivat hartainta,
sydämmellisintä äidin-rakkautta.

Emilia ei näyttänyt huomaavan äidin katseita, vaan kaasi pienillä,
valkoisilla käsillään levollisena teetä kuppeihin ja koetti, muuttaen
muotoansa arvokkaammaksi, tehdä lopun Kaarlo veljen vehkeistä, tämä
kun teepöydän varoissa teki kaikkia niitä häiriöitä, joita hän
vakuutti olevan sisar-kultansa sydämmessä. Emilia oli vartaloltaan
jänterä, mutta sievä ja tavallisen pitkä. Hän oli vaalean-verinen,
valko-ihoinen; ja vaikk'ei hänen kasvonsa piirteet olleet kaunottaren,
täytyi toki mieltyä hänen muotoonsa, jota erittäin sulostutti niissä
kuvautuva mielen puhtaus, suoruus ja lempeys. Isältään näkyi hän
perineen tuon tyvenen luontonsa, jossa kuitenkin oli enemmän
ilomielisyyttä, sillä Emilia, vaikka hän välistä arvokkaaksi muuttikin
muotonsa, nauroi usein ja niin sydämmellisesti, että hän tällä sai
vielä kaikki muutkin nauramaan.

Harvat ovat net, joita nauru kaunistaa, ja senpä tähden monikin
nauraessaan vie nenäliinansa kasvoinsa eteen, peittääksensä tuota
sulotointa näkyä, mikä siitä syntyy, kun suu on leveällään, silmät
raollaan j.n.e. Tätä varovaisuuden keinoa olisi Emilia ainakin
hyljännyt, vaikkapa hänen olisikin ollut tarvis sitä käyttää, sillä
hänen suora, vaatimatoin luontonsa halveksi vähintäkin veikistelemistä.
Tässä tapauksessa hänen kuitenkaan ei ollut varomisen syytä, sillä
sydämmellisenä ja luonnollisena hänen naurunsa oikein viehätti, vieläpä
senkin vuoksi, että se näkyviin tuotti kauniimmat ja valkoisimmat
hampaat, mitkä milloinkaan ovat kaunistaneet suloista, mehevätä suuta;
mutta tuota ei Emilia ollenkaan ajatellut.

Miehenä minä Emiliaa nähdessäni olisin ensi silmän-räpäyksessä
ajatellut: "Tuossa minun vaimoni! (nimittäin, jos hän sen suvaitsee)".

Kuitenkaan ei Emilia ollut kaikessa semmoinen, jolta hän näytti, taikka
paremmin sanoakseni: hänessä löytyi paljokin niitä ristiriitaisuuksia,
jotka jaloimmankin luonteen kanssa yhteen liittyvät ikään kuin solmut
hienossa, taitavasti kudotussa kankaassa.

Emilia ei enään ollut nuoruutensa ensi keväimessä ja sinun mielestäsi,
nuori, kuusitoista-vuotinen lukiattareni, hän ehkä oli vanha, hyvin
vanha. Nyt varmaankin kysynet: "Kuinka vanha hän siis oli?" Hän oli
nykyään täyttänyt kuusikolmatta vuotta. "Uih! sehän hirveätä! hänpä oli
vanha, koko vanha ihminen!" Eipä niinkään, ruusunuppuseni, ei hän
ollutkaan hirveän vanha, hän oli vain ruusu täydessä kukoistuksessaan,
ja minun mieltäni oli myöskin herra ... vaan kerrotaanpa siitä toiste.

Minä sitä maalaajaa surkuttelen, jonka vaikeaksi tehtäväksi tulee
Julian kuvaileminen, sillä hänpä on alituisesti liikkuva. Välistä hän
veljelleen tekee kepposia, joita tämä ei koskaan jätä maksamatta,
toisinaan hän pyörielee sisariensa ympärillä. Väliin hän kynttilöitä
niistää, mutta sammuttaa net samassa, jotta hän taaskin saisi niitä
sytyttää. Äitinsä päähineen hän laskee epäjärjestykseen, mutta samassa
taas oikeaan kuntoon, tavan takaa hän hiipii everstin luo, laskein
käsivartensa isänsä kaulan ympäri ja suudellen hänen otsaansa. Everstin
huuto: "tyttö! jätä minua rauhaan!" ei yhtään estänyt häntä piankin
takaisin palajamasta.

Vähäinen oma pää, jonka ympärillä vahvat, vaaleat hius-palmikot ovat
kiehkuroina, vilkkaat sinisilmät, tummat silmäluomet ja ripset, sievä
nenä, isohko, mutta kaunis suu, vähäinen, hieno vartalo, pienet kädet,
pienet jalat, jotka ovat taipuvaisemmat tanssiin kuin kävelyyn, --
siinä nyt on kahdeksantoista-vuotiaan Julian kuva.

Kaarlo veli -- ah, suokaa anteeksi -- Kaarlo kornetti oli kolme
kyynärää pitkä, hänen vartalonsa oli soma, käytöksensä sievä ja nuortea
-- josta hyvästä hänen tuli kiittää luontoansa, voimistelua ja Juliaa.
Monta omituista tuumaa hän aina kiven kovaan puolusti, mutta
erittäinkin parahimmaksi kolme asiaa. Ensiksikin väitti hän omaa
kansaansa Euroopan etevimmäksi. Tuon kyllä kaikki tämän perheen jäsenet
myönsivät. Toiseksi kornetti vakuutti, ett'ei hän milloinkaan
saattaisi rakastua, koska hän mitään taajempaa sydämmen tykytystä
tuntematta jo oli ehtinyt kahdenkymmenen-vuotiaaksi, millä iällä hänen
onnellisemmista kumppaneistaan moni oli ollut varsin hulluna
rakkaudesta. "Kyllä se aika vielä ehtii", sanoo eversti. Julia ennustaa
veljensä vielä silmittömästi rakastuvan. Emilia huoaten, rukoilee
Jumalaa häntä siitä varjelemaan. Kolmanneksi Kaarlo luulee itsensä niin
rumaksi, että hän saattaisi peljättää vaikka hevosia. Tämän vian Julia
väittää vain veljensä onneksi, jos hänen esimerkiksi tarvitsisi hyökätä
vihollisten ratsuväkeä vastaan; mutta sekä Julian että hänen sisartensa
ja vieläpä monen muunkin mielestä tuo Kaarlon muodossa kuvautuva
suoruus, rehellisyys ja miehuullisuus kylläksi palkitsi kasvojen
piirteitten puuttuvaa kauneutta. Saattaaksensa pientä, suloista iloa
veljellensä kertoo Julia usein, mitenkä hirveän rumana ja inhoittavana
hän pitää tuota herra P:tä, jolla kuitenkin on pää niin kaunis, kuin
Kreikkalaisten Apollo Jumalan, mutta aivan kuolleet kasvon piirteet.
Kaarlo kornetti rakastaa hellästi siskojaan, ollen sydämmestään heidän
apunansa kaikessa, etenkin koettaa hän totuttaa heitä malttavaisuuteen.

Isänsä vieressä istui nuorin tytär, seitsentoista-vuotias Helena. Ensi
hetkessä, jolloin häneen katsahti, täytyi häntä surkutella, mutta jopa
toisessa myöskin onnitella. Hän oli ruma ja kyttyräselkäinen, mutta
hänen erittäin kirkkaista silmistänsä loisti järkevyyttä ja
ilomielisyyttä. Hänessä näkyi olevan tuo luonnon lujuus ja tyvenyys,
tuo mielen tasaisuus, selvyys ja iloisuus, jotka elämämme rauhalle ja
onnelle ovat taatumpana tukena ja turvana kuin kaikki lumoavat
ulkonaiset ihanuudet, joita maailma suosii ja rakastaa. Ahkeraan hän
valkoista silkkihametta ompeli eikä nostanut silmiänsä työstään, paitsi
milloin hän ystävällisesti ja tarkoittavasti noikkasi Emilialle taikka
hartaasti kunnioittavalla, melkeinpä jumaloitsevalla katseella katsahti
isäänsä.

Näyttipä melkein siltä, kuin eversti olisi hellimmästi rakastanut tuota
ulkonaisesti kovan onnen osaista lastaan, sillä usein, jolloin Helena,
päätään nojaten isänsä olkapäätä vasten, nosti rakastavan katseensa
hänen puoleensa, painoi hän suutelon tämän otsalle, katsoen häneen
sanomattoman lempeästi. Everstin toisella puolella istui myöskin
nuori nainen -- hänen veljensä tytär. Häntä olisi saattanut
luulla muinais-ajan kuvapatsaaksi, sillä yhtä ihanana, yhtä
marmorin-valkoisena ja yhtä liikkumatoinna istui hän siinä. Kauniimman
tummia silmiä tuskin olemassa oli. Mutta voi kuitenkin! kylläpä tuli
häntä surkutella! Noilla ihanilla silmillänsä ei hän enään koskaan
ollut näkevä maailman valoa. Hän oli neljä vuotta ollut umpisokeana.
Hallitsiko hänen sydämmensä syvyydessä tyvenet myrskyiset tunteet, sitä
oli vaikea nähdä, -- sillä pimeytetyt olivat sielun kuvastimet ja hänen
kankea, kylmä, melkein puolikuollut ulkomuotonsa työnsi luotaan kaikki
kysyvät katseet. Näytti mielestäni siltä, kuin hän, jolloin kova
onnensa julisti tuon tuomion: "tästä lähtein et valkeutta näe", olisi
ylpeässä hurjuudessa vannonut: "minun tuskaani ei iäinen ihminen nähdä
saa".

Vielä vähäinen joukko tuolla huoneen perällä on tähän kuvatauluuni
esiin tuotava: nimittäin maisteri Rup --, joka hyvän-luontoisuutensa,
oppinsa, vähäpuheisuutensa, likinäköisyytensä, pysty-nenäisyytensä ja
hajamielisyytensä vuoksi on mainittava, sekä hänen oppilaansa, everstin
nuorimmat pojat, pieni Akseli ja pikku Klaus, jotka ansaitsivat
huomiota lihavuutensa ja kömpelömäisyytensä tähden. Näitä lölleröitä
kutsuttiin perheen kesken tallukoiksi.

Maisteri, jonka tukkaan kynttilän valkea jo kolmesti oli tarttunut,
istui vieläkin pelkäämättä niin lähellä kynttilää, kuin suinkin
mahdollista oli, kirjaansa ahkerasti lukemassa. Tallukat söivät
makeisia, laskivat talon-hävitystä ja odottivat näkevänsä maisterin
tukassa vielä neljännenkin ilovalaistuksen, jonka lähemmäs tuloa he
toisillensa ilmoittivat ystävällisillä tuuppauksilla sekä kuiskutellen:
"katsos nyt! odotappas! kohta syttyy!"

Tahtoisinpa sanomattoman halusta tietää, eikö armaista, nuorista
lukioistani kukaan, joko hyvin kohtelias taikka vähän utelias, mielisi
lähemmin tutustua tuohon henkilöön, joka sukkaa kutoen hiljaa ja ääneti
istuu vieras-huoneen nurkassa, maistellen silloin tällöin teetä kupista
ja tarkaten seuran jäseniä.

Jotta en yhtäkään lukiani toiveista, joita suinkin aavistaa saatan,
jättäisi täyttämättä, tahdon nyt myöskin tuosta henkilöstä tehdä
kuvauksen. Hän kuuluu siihen ihmis-luokkaan, jonka jäsenten elosta ja
olosta eräs yksinkertainen kanssasisar sanoi näin: "välistä täytyy
meidän olla kuten olisimme joka paikassa läsnä olevaisina, toisinaan
taas, kuten meitä ei olisi olemassakaan". Tämä eris-kummallinen kanta
on semmoisen henkilön, joka, perheeseen oikeastaan kuulumatta, siinä
kuitenkin on saanut sijansa jonkunlaisena seura-kumppalina, ollen
ainaisena apuna töissä ja neuvoissa, myötä- ja vastoin-käymisessä. Minä
nyt tahdon muutamilla sanoilla kertoa tuollaisen henkilön elämästä
yleensä, mutta jotta ei hänkään arvonimistä osattomaksi jäisi, meillä
kun niistä paljo pidetään, nimittelen häntä Kotitarkaksi. Hänen
työ-alansa on laaja ja seuraavaa laatua: Hänen totinen ajatuksensa,
työnsä ja toimensa saa ulottua joka paikkaan, mutta -- mitään huomiota
vaatimatta. Jos talon isännän on huono hattu päässä, tulee kotitarkka
esiin joko ukkosen johdattimena tahi lietsimenä, jonka tehtävänä
on tuon huonon hatun poijes puhaltaminen. Jos emäntä joutuu
viemistyksiin, on Kotitarkan läsnä-olo varmaankin yhtä tarpeellinen,
kuin hajuvesi-potin. Jos tyttäret ovat harmia saaneet, on hän tuohonkin
osaa ottamassa; jos heillä on pieniä toiveita, tuumia ja ehdotelmia, on
hän se torvi, jonka kautta he puhuvat jotenkin kuuroille korville. Jos
lapset huutavat, lähetetään net hänen luoksensa viihdytettäväksi;
jolleivät nukkua tahdo, täytyy hänen puhua heille satuja. Jos joku on
sairaana, silloin hän on valvomassa, kaikellaisia toimia hän tekee koko
perheen puolesta, ja hyviä neuvoja hänen tulee tarvittaissa antaa
kaikille. Kyökissä hänen pitää tarkastaman kaikkea ja seurasalissa hän
kahvia kaataa kuppeihin. Jos tulee uljaita vieraita, jos tulossa on
joku juhla, silloin -- hän katoaa näkyvistä, ja missä hän on, sitä
tiedetään yhtä vähän, kuin mihin savupiipusta nouseva savu katoaa.
Mutta hänen näkymättömästä olemistansa vaikutusten täytyy aina
ilmautua. Pataa, jossa herkkuruoka on keitetty, ei lasketa kauniisti
katetulle pöydälle, sehän vain jätetään kyökin takalle, ja sama kohtalo
jää myöskin kotitarkan osaksi, hänen tulee valmistaa mitä muille on
hauskaa ja hyödyllistä, mutta itselleen siitä kunniaa pyytämättä, ja
jos hän lujamielisenä kärsivällisesti ja malttavaisesti nämät
tehtävänsä tekee, on hänen olonsa ja elämänsä hänelle itselleen yhtä
hauska, kuin se perheen keskuudessa on suuresta arvosta. Mutta --
muistaa tulee -- siivona ja nöyränä täytyy hänen myöskin olla sekä
käydä hiljaa ovissa; nostaa ääntä hän ei saa senkään vertaa, kuin
suriseva kärpänen, eikä millään muotoa, kuten sillä on tapana, tunkea
ihmisten nenälle. Haukotella hänen tulee niin harvoin, kuin
inhimillinen luontonsa suinkin sallii, mutta sen sijaan hän vapaasti,
vaikka varovaisesti, saa käyttää silmiään ja korviaan ja siten tehdä
havaintojansa, jotka hänelle hyödyksi tulevat. Aivan päin vastoin,
kuin mitä luonnon maailmaa tutkiessa tarvitaan, on hengellisissä
asioissa. Niissä on alhainen, näkymätöin asema sopivimpana
tarkastuspaikkana, ja siis on kotitarkalla parahin tilaisuus tähtäämään
tutkivaa katsettansa perhe-maailman sisällisiin oloihin. Jokainen
liikunto, jokainen pilkku sydämmen kiertotähdessä tulee vähitellen
hänen nähtäviinsä, pienintäkin pyrstötähteä, joka rataansa kulkee, hän
silmällänsä seuraa, hän näkee, miten sen pimenemiset tulevat ja
katoavat, ja katsellen sen ilmiöitä -- ihmis-sydämmen vaihtelevia
tunteita ja ajatuksia, jotka ovat taivaan tähtiä lukuisammat -- hän
päivästä päivään oppii aina paremmin tuntemaan tuota luomisen suurta
ihmeellistä teosta. Tästä siis näkyy, että hän vähitellen saavuttaa
omaisuuden, joka on kullan arvoinen, ja josta hänellä aina on hyötyä --
hän tulee ihmistuntiaksi, ja hänelle hymyilee tuo toivo, että
tulevaisuudessa, jolloin silmälasit koristavat hänen nenäänsä ja
hiukset hopeaiset hänen päätänsä, nuoriso ihmetellen kuuntelee, kun hän
heille kokemuksistaan kertoo, mitä hän _tietää_, mutta he eivät vielä
_aavistakkaan_.

Tämä nyt olkoon sanottuna kotitarkasta yleensä, mutta nyt vielä muutama
sana hänestä, joka everstin perheessä tulee muutamissa kohden
tuollaisen henkilön osaa näyttämään. Minä sanon muutamissa kohden,
sillä oikeastaan häntä siellä pidetään ystävänä, eikä hänen siis
tarvitse olla kuiskuttajana eikä myöskään seisoa kulissien takana, vaan
muitten muassa saa hän useinkin astua näyttämölle sanaansa sanomaan
yhtä rohkeasti ja vapaasti, kuin nuot muutkin näytteliät. Ensimäinen
sana, jonka hän lapsena lausui, oltuansa vuoden tässä matalassa
maailmassa, oli "Kuu". Kahdeksan vuotta myöhemmin kirjoitti hän
ensimmäisen runonsa -- kuulle; tuon sittemmin niin kuivaksi ja
runottomaksi muodostuneen elämän aamu oli ainoastaan kuutamossa
haaveksivan suloinen unelma. Monta runoelmaa ja laulua hänen kynänsä
sepitteli kaikista luonnon ihailtavimmista esineistä noina herttaisina
nuoruuden päivinä, jolloin sydän raittiisti sykähtelee, jolloin tunteet
kevät-tulvan tavalla kuohuvat ja suloiset surut saavat kyynelten
lähteet tihkuamaan, mutta kaikissa hänen lauluissaan, kirjoituksissansa
ja unelmissaan oli aina jotakin kuuvalosta.

Hänen viisaat vanhempansa ravistivat päätään sanoen: "Tyttö! jos
sinä runoja sepittelet, niin sinä huonosti ruoat laittelet ja
saat net syödä pohjaan palaneena. Sinun täytyy tulevaisuudessa
itse hankkia elatuksesi, ja siis sinun tulee olla taitava
leipomisessa ja kehräämisessä. Kuuvalo ei vastaa ravitse". Mutta tyttö
sepitteli runoja, keitti ruokia pohjaan polttamatta sekä pyöritteli
rukin-hiunuansa ja leipoi leipänsä, vaan lapsuuden ystävätänsä, tuota
lempeätä kuuta, hän ei koskaan unhoittanut. Sittemmin aikain takaa,
jolloin sen ystävällinen valo paistoi hänen vanhempiensa haudalle, ei
hän enään yhtäkään runoa sen kunniaksi sepittänyt; nyt hän vain
rukoilevalla katseella tähtäsi silmiänsä tuon lempeätä loistoa kohti,
ikään kuin lohduttajan luo, joka oli orpoa suojeleva ja johdattava
hänen yksinäisellä polullaan. Mutta voi! tuo orpo parka olisi melkein
nälkään nääntynyt ihanassa kuutamossa, ellei toinen valo ja toiset
säteet olisi hänen pelastukseksensa rientäneet. Net tulivat erään
kreivillisen kyökin takasta. Hän onnistui laittamaan hyvää
viinihyydykettä -- tämä tuli hänen onneksensa.

Oli huomattu, että hän osasi valmistaa erin-omaisen hyvää
viinihyydykettä; ja vieläpä hänessä havaittiin monta muutakin yhtä
verratointa omaisuutta. Eräs vapaasukuinen, jolla oli ahvettuneet
huulet, käytti hänen valmistamaansa suunvoidetta ja tuli ihan
terveeksi. Vanha herra, jossa oli ollut senkin seitsemän kipua ja
vammaa, joista hän halusta kertoi, havaitsi suureksi ilokseen, että tuo
henkilö väsymättömällä maltillisuudella häntä kuunteli. Eräs hellä
äiti, jolla oli neljä erin-omaisen viisasta lasta, kuuli syvästi
liikutettuna ruusuhuulisten lastensa kertovan, miten kykenevällä
tavalla kotitarkka sai sanat sointumaan toisihinsa, esimerkiksi
taputtaa ja naputtaa, iloinen ja suloinen, pienoinen ja vienoinen
j.n.e. Eräs haukotteleva Armo virkkamustui aivan, kun tämä taidokas
korteista tiesi ennustaa, että hänelle oli lahja tulossa; yhdeksän
henkeä kehui, että he tuota hätää olivat hänen neuvostansa parantuneet
hammas-taudista, rintataudista ja nuhasta. Eräissä häissä ja
peijaisissa huomattiin, että hän erittäin taitavasti järjesteli kaikki,
armon pään-koristeesta alkaen aina makeis-leivoksiin ja morsiamen
kiharoissa olevasta myrttiruunusta aina viinapöydän voileipiin asti. Ja
tuossa surullisemmassa juhlallisuudessa hän yhtähyvin muisti koristaa
viimeistä untaan nukkuvan morsiamen vuodetta kuin kestitä niitä, jotka
eivät koskaan surun ja murheen tiloissakaan unohda, että meidän tulee
syödä, jos mielimme elää.

Ahkerasti käyttäen kaikkia näitä kykyjään ja taitojansa hän
saavutettuaan vielä muutamia saman-laatuisia lisäksi, nousi askel
askeleelta siksi, että hänelle annettiin kunnia- ja arvonimeksi
kotitarkka. Runojen kirjoittaminen häneltä melkein vallan on unohtunut,
paitsi mitä hän välistä silloin tällöin velvollisuudesta kyhäilee
nimipäivä- ja syntymäpäivä-runoja.

Kuuta hän ei juuri muuten katsele paitsi nähdäksensä, onko ylä- vai
alakuu, ja kuitenkin sen säteet ehkä ovat ainoat ystävät, jotka käyvät
hänen yksinäistä hautaansa katsomassa. Mutta eihän tässä nyt
kirjoitetakkaan mitään huolirunoja. Tahtooko joku enemmän tietoja
tuosta runottomasta kuutamon ystävästä? Kuinka vanha? Noin kahden, ja
neljänkymmenen välillä. Minkä muotoinen? Sen muotoinen, kuin ihmiset
useimmiten ovat; vaikka useimmat ihmiset ehkä pahastuisivat, jos
kuulisivat hänen luulevan itsensä heidän näköiseksensä. Hänen nimensä?
-- Ah! nöyrin palveliattarenne -- Tiina Piete Jokapäiväinen.



Julian kirje. -- Helena. -- Sokea. -- Emilia. -- Sulhot.


Olen jo ennen maininnut, että syynä kaupungin-matkaan oli eräs hauska
asia, ja luulenpa lukiattareni parahiten saavan selkoa sen laadusta
siten, että tässä tuon esiin erään kirjeen, jonka joku aika takaperin
maalla yksinäisyydessä ollessani sain Julia H:lta.

Piete hyvä!

Laske pian pois tuo ikuinen sukkakutimesi! Paras on, kun nämät rivit
saat, että niistät pitkän karren kynttilästä (illallahan posti R:ään
tulee?). Lukitse ovesi, jotta kaikessa rauhassa mukavasti saatat istua
sohvaasi, suurella tarkkuudella, kuten asia vaatii, lukemaan näitä
tärkeitä uutisia, joita sinulle nyt ilmoitan. Minä aina tänne asti
näen, kuinka hirveän utelias olet -- kuinka silmäsi tirkistävät, ja --
jopa nyt kerron sinulle ... sadun!

Oli kerran eräs mies, joka ei ollut kuningas eikä ruhtinas, vaikka hän
ansioittensa puolesta kyllä oli heidän vertaisensa. Tällä oli tytär, ja
vaikk'eivät onnen kohtalot suoneet hänen syntyä ruhtinattareksi,
kokoontui kuitenkin tuon pienokaisen tytön kätkyen ympäri kymmenkunta
naishaltiaa, he kun siten tahtoivat osoittaa sulaa kunnioitusta hänen
isälleen. Net lahjoittivat tytölle ihanuutta, viisautta, suloutta,
taitoa, jalon sydämmen, hyvän luonnon, malttavaisuutta ja, sanalla
sanoen kaikkea, mikä vain naista miellyttäväksi tekee. Antaaksensa
hänelle vielä päällisten päätteeksi onnen lahjoja, tuli vihdoin viimein
nais-haltia Varovainen, lausuen pitkäveteisillä sanoilla: "ajalliseksi
ja iankaikkiseksi onneksensa tulee hänen, valitessaan itsellensä
puolisoa, olla äärettömästi varovainen, epäilevä, vieläpä arkakin".
"Oikein sanottu! Viisaasti lausuttu!" huusivat syvästi huoaten kaikki
haltiarouvat.

Tuo runsas-lahjainen kasvoi niin suloiseksi, kuin syystä sopi
toivoakkin, ja pian kyllä hänelle tuli kosioita, jotka aamusta iltaan
rukouksilla ja huokauksilla kolkuttivat hänen sydämmensä ovelle, mutta
voi! järkähtämättä se pysyi kiinni, ja jos sitä joskus vähän
raotettiin, pantiin se kohta jälleen kiinni, jopa kahdenkertaiseen
lukkoon. Onneksi kyllä oli prinsessa Turandotte'n aikakausi jo mennyt
menojaan, ja Ruotsissa, jossa ihana Elimia asui, oli ilma varmaankin
viileämpää laatua kuin siinä maassa, missä Calaf prinssi huokaili, --
kosk'ei milloinkaan kuultu, että net, joille Elimia rukkaset antoi,
olisivat lopettaneet elämänsä; näyttipä siltä, kuin eivät olisi
kadottaneet ruokahaluansakkaan, ja tiedetäänpä varmaan, että muutamat
heistä (uskoisiko tuota?) yhtä huolettomasti, kuin sukkia jalkaan
muutetaan, ottivat itselleen uuden lemmikin.

Ensimmäinen, joka pyrki ihanan Elimian sydämmen voittajaksi, oli tämän
mielestä liian hellätunteinen, sillä sääsken tappaminen häntä jo
pöyristytti, ja hän huokasi ajatellessaan kanan-poikaisten surkeaa
kohtaloa, kun näki heidät pöydässä paistina, jona juuri olivat hänen
lemmikkinsä mieliruokana. Tuommoiseen tyttö ei kiintyä tahtonut, hän
kun pelkäsi tämän vaimona nälkään nääntyvänsä pelkästä maito- ja
kasvi-ruoasta. Toinen kosia tallasi huolettomasti muurahaiset, jotka
sattuivat hänen tielleen, oli harras kalastaja ja metsästäjä -- ja
häntä siis pidettiin kovasydämmisenä hirviönä; -- monta vertaa
halukkaammin hän ottaisi jäneksen miehekseen kuin metsästäjän! Jänes
tuli, polvet vapisevina ja pelko sydämmessä. Huoaten, änkyttäen puhui
hän toivostaan ja epätoivostaan. "Poika parka", vastattiin, "mene
piiloon, sillä muuten sinä ehkä joutuisit ensimmäisen sinua tapaavan
petoeläimen saaliiksi". Jänes pötki pois, jalopeura astui sijaan
kopeana kosiana. Nyt meidän kaunotar itse pelkäsi joutuvansa surman
suuhun ja puikahti piiloon siksi, että tuo mahtava oli mennyt. Tämä oli
neljäs. Viides, iloinen ja hilpeä, pidettiin kevyt-mielisenä. Kuudetta
luultiin kortin-lyöjäksi, seitsemättä juomariksi, koska hänen nenässään
oli muutamia nyppylöitä. Kahdeksas näytti pahan-luontoiselta, yhdeksäs
itsekkäältä; kymmenes sanoi joka lauseella: "pahuus vieköön!" Ei
semmoisen kanssa ollut hyvä lähteä elämän matkalle! Yhdestoista katsoi
liiaksi käsiään ja jalkojaan ja oli siis turhamainen houkkio.
Kahdestoista tuli, ja hän oli hyvä, jalo, miehekäs, kaunis, rakkautensa
näkyi olevan sydämmellinen, sanottavansa esitti hän taitavasti; nyt
oltiin pahimmassa kuin pulassa, kun ei tietty, mitä vikaa hänestä
löytäisi. Hän näytti todellisesti rakastavan, ... mutta ehkä se vain
näytti siltä, taikka jos hän rakastikin, se ehkä vain oli tuota
katoavaa ulkomuotoa eikä kuolematointa sielua; ... Jumala varjelkoon,
mikä hirveä synti! Jos niin oli asian laita ... niin ... mutta
armastaja vannoi lempivänsä tytön sielua, juuri hänen hengellistä
olentoansa ja eräänä onnellisena hetkenä hän niin mahtavalla voimalla
valloitti tuon kaunottaren jo alttiiksi joutuneen sydämmen, että tytön
vapisevat huulet vihdoinkin liikkuivat tapaan semmoiseen, että kosia
luuli niiden muodostavan portin, jonka kautta tuo myöntävä vastaus oli
hänelle tuleva. Ja ollen varmana siitä, että hän nyt oli saanut
toivotun vastauksen, lankesi hän polvilleen, suuteli ihanaa Elimiaa,
joka ihmeestä ja hämmästyksestä melkein oli kaatumaisillaan, kun hän
nyt näin tietämättään, miten se kävi, havaitsi olevansa kihloissa!

Hänen isänsä ja sulhasensa päättivät häät pidettäväksi mitä pikemmin
sitä paremmin. Elimia ei kieltävällä eikä myöntävällä sanalla
sekaantunut koko tuumaan, ja sulhanen tietysti luuli hänen vaiti-olonsa
tarkoittavan heidän päätöksensä hyväksymistä. Aika joutui joutumistaan,
vaan sillä välin ihana Elimia luki päivät, sanoen: "nyt on ainoastaan
14 päivää jäljellä, nyt 12 ja, armollinen taivas! nyt ainoastaan 10,
Herra Jumala, nyt vain 8 päivää!" Aina suurempi tuska ja pelko
valloitti nyt hänen sydäntänsä. Kaikellaiset kummat ajatukset ja turhat
luulot, Egyptin heinäsirkkoja lukuisammat, anastivat hänen muuten
viisasta ja tyventä mieltänsä, pimentäen ja hämmentäen sitä. Hän ei nyt
suorastaan eroa tahtonut sulhostansa, mutta päätti vain häät
jätettäväksi toiseen aikaan, sillä Almantsor'issa hänen mielestään oli
kuitenkin vikoja enemmän, kuin mitä olisi luulla saattanut, ja se
suurin, että hän hyvin ymmärsi niitä peittää. Ihminen ei koskaan ole
täydellinen, ja hän, joka meistä parhaimmalta näyttää, on usein ehkä
vähimmän viatoin. Sitä paitsi Elimia luuli, ett'ei heidän luonnossansa
ollut sopusointua; ja sen lisäksi vielä oli tuo sulhanen liika nuori,
hän itse liian vanha j.n.e., siis loppu ja päätös tuosta kaikesta, että
hän koko elinajakseen tulisi onnettomaksi.

Eräs Elimian hyvistä ystävistä olisi halusta niskat taittanut
nais-haltia Varovaiselta, jonka onnetoin lahja oli siihen syynä, että
Elimia aikoi hyljätä sen onnen, mikä hänen osakseen tulisi semmoisen
miehen omana, joka hartaasti oli häneen kiintynyt ja ikään kuin häntä
varten luotu.

Nyt, Piete, näen, kuinka käyt malttamattomaksi, ja kysyt: "mikä tämän
lorun lopuksi, ja mitä hyvää tästä tulee?" Ystäväni rakas! tätä kaikkea
olen tarjonnut ensiksikin ikään kuin ruokaryypyksi, enentääkseni
ruokahaluasi itse ateriaa varten, ja sitten näyttääkseni, mikä
erin-omainen noitavoima pienelle Julialle on tuota hätää annettu, sillä
muutamalla kynän-piirteellä muutan minä kaikki mainitsemani henkilöt,
laitan _entiset nykyisiksi_ ja sadun, tosi-asiaksi.

Almantsor'ista tulee nuori uljas Algernon S. ja hänen morsiamestansa,
ihanasta Elimiasta, sisareni Emilia H., joka aina välimiten katkerasti
katuu lupaustaan. Nais-haltia Varovaisen täytyy kärsiä suuremmat
muutokset; hän ei ole mikään muu, kuin tuo horjuvaisuus ja
epävakaisuus, joka aina valloittaa Emilian sydäntä, milloin hänen vain
tulee päättää pyhään avioliittoon menemisestänsä. Jollei häntä nyt
monelta taholta tuupattaisi eteen päin, menisi hän kuten kravut --
takaperin. Tämä Emilia, jota minä niin hartaasti rakastan, vaikka hän,
usein kyllä, koettelee malttavaisuuttani, istuu nyt vastapäätäni sohvan
nurkassa kalpeana, silmät itkusta punaisina, ajatellen hääpäiväänsä ja
-- hikoillen tuskasta! Onko tuo naurettavaa vai itkettävää? Minä
kumminkin vuoroin nauran ja itken sekä houkuttelen Emiliaa tekemään
samoin.

Ainoa keino, millä saatamme estää Emilia parkaa miettimästä ja
suremasta turhan päiten, on, että kaikki toimet saavat mennä sikin
sokin tulisimmassa kiiruussa aina hääpäivään asti, jotta hänen päänsä
oikein joutuisi pyörälle. Tiedänpä, ett'ei isäni koskaan sallisi, että
joku meistä olisi sanansa syöjä. Emilia sen myöskin kyllä tietää, ja
luulenpa, että tämä juuri tekeekin häntä välistä kovin alakuloiseksi.
Ja kuitenkin hän rakastaa, välistä oikein ihaileekin sulhoaan, -- mutta
antaisi sentään vieläkin, jos uskaltaisi, hänelle rukkaset! Sanoppa,
mitenkä kaikki tämä on selitettävä -- mitenkä tämä on mahdollista!
Mutta kun hänen kohtalonsa kerran on pätevästi päätetty ja
muuttumattomana pysyvä, luulen hänen kyllä onneensa tyytyvän, ja, mikä
hupaisinta, Emilia itsekkin luulee samoin. Nyt on asiat kuitenkin sillä
kannalla, että tulevalla viikolla kaikkien häävalmistusten pitää olla
valmiina. Ja pyhänä, siis ylihuomisesta viikon takaa, on tuo hirveä
hääpäivä. Emilia vihitään kotona, ja ainoastaan sukulaisista kutsutaan
muutamia. Emilia tahtoo sen ja hänen mieltänsä nyt noudatetaan
kaikessa, missä suinkin mahdollista on. Hän sanoo sillä tavalla
tehtävän kaikille uhri paroille. Naurettava aatos! Näethän, Piete hyvä,
kuinka välttämättömästi sinua täällä tarvitaan. Tosiaankin, me
tarvitsemme kaikin puolin sinun apuasi ja neuvoasi. Kääri siis
kapineesi kokoon ja lähde tänne mitä pikimmin sitä paremmin.

Maanantaina Algernon tulee Tukholmaan ja hänen kanssaan myöskin minun
sulhaseni. Minä en ole ollut niin arka ja monimutkainen kuin Emilia,
mutta enpä ole sentään valinnut huonommin kuin hänkään. Arvidini on
kaunis ja sorea ja hänen sydämmensä kultaa kalliimpi. Isäni pitää
hänestä paljon, ja sehän minulle on suurimman arvoista! Minun rakas,
hyvä ja kunnioitettu isäni! Olinhan varmasti päättänyt, ett'en koskaan
jättäisi isääni ja äitiäni... Minä en ymmärrä, mitenkä sentään saatin
mennä kihloihin ... mutta Arvidini ääretöntä suloutta en voinut
vastustaa. Onhan isäni luona vielä Helena, hän ei kuitenkaan koskaan
naimisiin mene; ja Helena ainakin vastaa kolme minun vertaistani
tyttöä. Isäni ei ensinnä hyväksynyt meidän liittoamme, vaan pani niin
kovasti vastaan, että se melkein jo oli myttyyn menemäisillään, mutta
minä itkein lankesin polvilleni, sulhoni isä (minun isäni nuoruuden
ystävä) puhui kovin kauniisti, ja Arvid itse näytti niin surulliselta,
että isäni vihdoinkin heltyen sanoi: "noh saakoot nyt sitte toinen
toisensa". Arvid ja minä, mekös nyt iloitsimme kuten leivoset. Pian
saat häntä nähdä; hänen leukapartansa ja viiksensä ovat mustat,
silmänsä suuret ja siniset, ja kaikkein kauniin hänessä on ... mutta
saathan nähdä, saatpa nähdä! Hänen on äänensä kauniin, mitä maailmassa
olla sopii, ja oikeinpa miellyttävällä tavalla hän lausuu "hiisi
vieköön!" vaikka sitä vastaan väittää. Sinun mielestäsi tämä ehkä
kummalta kuuluu, mutta sinä saat nähdä, saatpa kuulla! Tule, tule
viimeistäänkin ylihuomis-iltana syleilemään,

                                                  ystävääsi
                                                 Julia H:ta.

_Lisää_: Pyytäisin sinua mukaasi ottamaan noita makeita varikoisia,
jotka, kuten tiedät, ovat isälleni ja äidilleni mieluisia, sekä
juustoja Kaarlolle ja Helenalle ja vähän piparkakkuja minulle. Onhan
sinulla niitä aina varalla. Emilia, Emilia parka, Emilia vaivainen!
kylläpä hänellä on täysi työ, ennen kuin saattaa tuskansa niellä. Etpä
usko, kuinka minä pelkään, että hän turhasta surusta ja levottomuudesta
käy varsin kalpeaksi ja rumaksi, siksi kuin Algernon tulee. Minä
melkein luulen Emilian sitä toivovankin, tietysti koetellaksensa, onko
hänen sulhonsa rakkaus hänen kuolemattomaan sieluunsa todellinen.
Varmaankin Emilia vaatisi sulhoaan yhtä hehkuvasti rakastamaan
morsiantansa, vaikka tämä myyränkin muotoiseksi muuttuisi. Olen oikein
huolestuneena. Emilian muoto on kovin vaihteleva, levottomana ja
surullisena ei hän ole sama ihminenkään kuin milloin hän on iloisella
ja hyvällä mielellä.

Hyvästi vielä kerran.

Lisää: Tiedätkö, kuka Emilian tulee vihkimään. Provessori L., hän, joka
näyttää niin hirveän totiselta, joka on vääräsäärinen ja punasilmäinen,
ja jonka nenässä on kaksi suurta nystermää. Hän on nykyään päässyt
tänne kirkkoherraksi. Isäni pitää häntä suuressa arvossa. Minä
puolestani en suinkaan halusta antaisi häteläsilmäisen papin itseäni
vihkiä. Mutta minähän en naimisiin menekkään ennen, kuin vasta kahden
vuoden kuluttua taikka kentiesi syksyllä, tuota siis ei vielä tarvitse
ajatella.

Olinpa melkein unhoittamaisillani noita lukemattomia terveisiä, joita
koko perheemme sinulle lähettää.

       *       *       *       *       *

Minä noudatin kohta Julian kutsumusta ja tulin, kuten jo nähtiin,
eräänä iltana helmikuun loppupuolella eversti H:lle.

Vielä on minulla muutama sana sanottavana tuon illan tapahtumista,
joihin taaskin liitän kertomukseni juoksun.

Sokea, joka pitkän ajan oli istunut hiljaa ja ääneti, sanoi nyt äkkiä
ja jotenkin kiivaasti: "minä tahtoisin laulaa": Helena nousi kohta
häntä istuttamaan pianon ääreen sekä istui sitten säestääksensä hänen
lauluansa. Sokea jäi seisomaan. Helena kysyi, mitä hän mieli laulaa.
"Ariadne à Naxos" vastasi hän lyhyesti ja jyrkästi. Nyt alkoivat.
Alussa ei tuon sokean laulu minua miellyttänyt; hänen äänensä oli
voimakas, synkeä, melkein kamoittava, mutta jota kauemmin häntä
kuunteli ja jota suuremmalla tarkkuudella, sitä paremmin havaitsi,
miten hänen laulunsa lumoavalla totuudella ilmaisi tunteita, ja sitä
enemmän se myöskin kuulioita viehätti; oikeinpa tuntui vilun-väreitä
ruumiissa, sydän sykki, ja me ikään kuin seurasimme Ariadnea, kun hän
kiihtyvän tuskan vallassa etsii lemmikkiänsä ja häntä huokeammin
keksiäksensä nousee kallion huipulle. Säistö tässä kohden oivallisesti
osoittaa hänen kiipeemistänsä; luuleepa näkevänsä, miten hän, sydän
aavistuksia täynnä, hengästyneenä kiirehtii eteenpäin. Vihdoinkin hän
huipulle ennättää, katsahtaa avaruuteen ja havaitsee kaukana merellä
valkoiset purjeet, jotka hänen näkyvistänsä etenivät etenemistään. Tuo
sokea koko sielunsa innolla seurasi Ariadnea, melkeinpä olisi uskonut,
että hänen silmänsä, jotka eteensä tirkistivät, näkivät jotakin muuta
kuin pimeyttä. Kyyneleet nousivat välttämättömästi kaikkien silmiin,
kun hän sydäntä vihloavan surun ja rakkauden valtaamana, mikä kuvautui
hänen sekä muodossansa että äänessään, Ariadnen kanssa huusi: "Teseo,
Teseo!" Juuri kun hänen innostuksensa ja meidän mieltymyksemme oli
ennättänyt korkeimmalleen, nousi eversti äkkiä istualta, meni pianon
luo, tarttui laulajattaren käteen ja vei hänen sanaakaan sanomatta
istumaan sohvalle, johon hän myöskin itse istahti hänen rinnallensa.
Minä huomasin sokean kiivaasti vetävän kätensä pois everstin kädestä.
Hän oli kalman kalpeana ja aivan haltioissaan. Tämä kaikki ei
ollenkaan näyttänyt muita kummastuttavan paitsi minua. Nyt alkoi vain
kaikellaisista joutavista asioista keskustelu, johon kaikki muut
yhtyivät paitsi sokea. Hetken kuluttua sanoi eversti hänelle: "sinä
tarvitset lepoa", ja tarttui samassa hänen käteensä sekä talutti häntä
huoneesta pois sitte, kuin tuo sokea ensin melko juhlallisesti oli
hyvästijätöksi noikannut. Juuri huoneesta mennessään huusi eversti:
"Helena!" ja Helena seurasi heitä.

Hetken perästä minäkin menin huoneeseeni siellä lepoa nauttiakseni,
mutta sokean muoto joka ehtimiseen kuvautui silmieni eteen, yhä esteli
minua nukkumasta; minä kuulin hänen huikean äänensä sekä näin tuon
tunteita ilmaisevan muodon ja koetinpa arvata niitten tunteitten
luontoa, jotka hänen sydämmessään riehuivat.

Minä en vielä nukkumaan ehtinyt, kun Emilia ja Julia hiljaa hiipivät
huoneeni vieressä olevaan kammariinsa. Väliovi oli auki, ja minä kuulin
mitä puoli-ääneensä keskustelivat. Julia sanoi vähän harmistuneena:
"sinä haukottelet, sinä huokaat, ja kuitenkin tulee Algernon huomenna!
Emilia, sinulla ei ole tuntoa enemmän kuin paperirasialla!"

_Emilia_. Mistäs tiedät, vaikka sen tekisin sulasta
myötätuntoisuudesta, sillä ehkä Algernon juuri tällä haavaa tekee
ihan samoin.

_Julia_. Sitä ei hän tee, siitä olen aivan varma. Ennemmin luulen hänen
tuosta ilosta, kun tietää sinun jo pian näkevänsä, joutuvan niin
malttamattomaksi, ett'ei hän tiedä, seisooko hän yhdellä vai kahdella
jalalla.

_Emilia_. Hänen viimeisen kirjeensä takiako sinä tuohon päätökseen olet
tullut?

_Julia_. Sehän oli kirjoitettu tulisimmassa kiireessä. Eikä sitä
kukaan aina yhtä hyvin kykene kirjoittamaan; ehkä hänessä oli kova
päänkivistys ... taikka nuhaa ... taikka kentiesi hän oli kylmettynyt.

_Emilia_. Olkoon kaikkia mitä suvaitset, mutta eipä kukaan saata syystä
kaunistella tuota kirjeen tyhjää, kylmää loppupuolta.

_Julia_. Mutta Emilia, minä vakuutan, että siinä on kirjoitettuna --
"hellimmällä uskollisuudella".

_Emilia_. Ja minä olen varma, että siihen varsin kuivasti ja kylmästi
on piirretty: "kunnioituksella ja ystävyydellä olen aina" -- aivan
kuten vieraalle henkilölle, jolle tavallisesti kirjoitetaan:
"kunnioituksella" j.n.e. sillä missä hellimpiä tunteita puuttuu, siinä
tuo köyhä kunnioitus saa olla parsimassa. Missä on yölakkini? kah
tuossa. Hohoh! hohoh! Sinä Julia, näet kaikki aivan ruusuhohteessa!

_Julia_. Minä näen, että sulhasten tulee olla varoillaan ett'eivät puhu
kunnioituksesta... Mutta varmaan tiedän, ett'ei Algernon ole käyttänyt
tuota hirveätä sanaa, vaan päin vastoin jotakin oikein harrasta ja
sydämmellistä. Emilia kulta, tuo kirjeesi tänne. Saatpa nähdä, että
olet häntä väärin tuominnut.

_Emilia_. Sinun mieliksesi tuon kirjeen tänne. Saammepa nähdä, että
minä olen oikeassa!

_Julia_. Me saamme nähdä, että minä olen oikeassa!

Nyt toi Emilia kirjeen. Sisarukset lähenivät kynttilää.

Tarkemmin nähdäksensä kirjeen sisältöä, Julia niisti karren
kynttilästä, jonka hän, joko tahallaan taikka tapaturmasta, sammutti.
Nyt vallitsi pimeys ja äänettömyys, mutta hetken perästä kuului Emilian
iloinen nauru, joka tarttui Juliaan, ja minä lisäksi vielä tein sen
kolmi-ääniseksi. Etsien ja kuukuellen pöytien ja tuolien välitse he
vihdoin löysivät vuoteensa ja huusivat nauraen minulle: "hyvää yötä,
hyvää yötä!"

Seuraava päivä oli noita puuhamis- ja puhdistus-päiviä jommoisia
kaikissa hyvin järjestetyissä taloissa aina välimiten on, ja joita
saattaa verrata raivoavaan myrsky-ilmaan, jonka tuulten ja sateitten
tauottua luonto taas virkistyneemmässä ja kauniimmassa muodossa tulee
näkyviimme.

Nyt pestiin, huhdottiin, tuuletettiin ja tomutettiin joka nurkkaa ja
pieltä. Armo, joka itse tahtoi kaikesta huolta pitää, kulki lakkaamatta
edes ja takaisin ovissa jättäen net useimmiten kaikki aivan auki, josta
syystä huoneisiin syntyi ristituulta. Pelastuakseni kylmettymisestä ja
hammas-taudista pakenin huoneesta huoneeseen, kun vihdoin toisessa
kerroksessa Helenan kammarissa löysin tyvenen sataman. Tämä vähäinen
huone oli mielestäni kauniin ja hauskin koko talossa. Sen ikkunat
olivat päivän-puolella. Seinissä riippui kuvia, enimmiten kauniita
maisema-kuva. Näitten joukossa oli mainittavimmat kaksi Fahlcranz'in
tekemää, joihin tämä suuri taiteilia oli luonut sen viehättävän
tyvenyyden, jonka ihana kesä-ilta luontohon levittää, ja mikä aina
mahtavasti ihmis-sydämmiin vaikuttaa. Niihin silmiin, jotka tätä
maisema-kuvausta tarkkaan katselivat, ilmaantui piankin suloista
haaveilua ja tämä juuri oli varma todistus kuvien täydellisestä
ihanuudesta.

Huone-kalut olivat kauniit ja mukavat. Piano, maalaus-jalat ja hyvillä
kirjoilla varustettu kaappi näyttivät kyllin, ettei tässä ahtaassa
piirissä puuttunut mitään siitä, mikä tekee jokaisen hetken meidän
kodissamme hauskaksi ja estää meitä kaipaamasta ulkonaisen maailman
huvituksia.

Suuret, komeat kurjen-polvet (Gieranium), joitten heleä vihannuus
muistutti kevään suloudesta, seisoivat akkunoilla, hajottaen ja
vähentäen sisään paistavan auringon säteitä, jotka tänä päivänä
loistivat niin kirkkaan kirkkaina, kuin tavallisesti kovassa
talvi-pakkasessa. Kaunis kukillinen matto peitti lattian.

Helena istui sohvassa ompelemassa. Hänen edessänsä olevalla
ompelupöydällä oli Uusi Testamentti.

Sydämmen tyvenyyttä ja tyytyväisyyttä ilmaisevalla hymyllä otti hän
minua vastaan. Minä istuin työtä tekemään, kuten hänkin, ja tunsin
itseni olevan erinomaisen iloisella tuulella ja hyvillä mielin. Me
ompelimme Emilian morsius-hametta.

"Sinä katselet huonettani?" sanoi minulle Helena hymyillen, samassa
kuin hän silmillään seurasi katseeni suuntaa.

"Niin teenkin", vastasin minä, "sisaresi huoneet ovat hauskat ja
kauniit, mutta myöntää täytyy, ett'ei niitä tähän verrata saata".

"Se on ollut isäni tahto, että minä olisin ainoa lellilapsi tässä
talossa", sanoi hän ja lisäsi kyynel-silmin vielä: "minun hyvä isäni on
kaikin tavoin koettanut, ett'ei minun ikänä tarvitsisi kaivata niitä
iloja ja nautinnoita, joita kauniit ja terveet sisareni ovat onnen
osakseen saaneet, ja joista minä viallisuuteni ja kipujeni tähden olen
pois suljettuna. Siksi on hän näitten sijaan antanut minulle paljon
suurempia, net, joita taiteiden tunteminen ja harjoittaminen tarjoaa
sille, joka niitä mielihalulla harrastaa. Sentähden hän ymmärrystäni
kehittää ja vahvistaa hyvin järjestettyjen opintojen kautta, jotka
eivät koskaan ole pintapuolisia, ja joita hän itse johtaa. Siksi hän
tähän vähäiseen soppeen, jossa minä vietän suurimman osan elämästäni,
on koonnut näin ylen paljon kaikellaista ihanaa, joka tunteita, silmiä
ja ajatuksia miellyttää. Mutta vielä suuremmasta arvosta, kuin nämät
kaikki, on se hellä isällinen rakkaus, jota hän minulle osoittaa, ja
jolla hän minua suojelee, varmaankin vain sen vuoksi, ett'en koskaan
katkerasti kaipaisi sitä rakkautta, jota luonto ei ole suonut minun
nauttia. Hän on täydellisesti onnistunut, eikä minulla ole muuta
toivoa, kuin että voisin elää hänen, äitini, sisarieni ja Jumalani
mieliksi".

Nyt olimme hetken ääneti, ja sydämmessäni minä kunnioitin tuota isää,
joka näin ymmärsi huolta pitää niitten lasten onnesta, jotka hänelle
oli suotu. Helena sanoi taas: "kun äitini ja sisareni ovat kemuissa ja
seuroissa, viettää hän enemmän aikaansa minun luonani; minä silloin
soitan hänelle ja luen ääneeni, ja hän, sanomattomassa hyvyydessään,
suo minun uskoa, että paljonkin lisään hänen elämänsä iloa. Tämä ajatus
tekee minua sangen onnelliseksi. Tuo on suloinen, kadehdittava kohtalo,
kun tietää olevansa _jonkin arvoisena_ sille, joka on siunauksena
kaikelle, mikä häntä ympäröitsee!"

Ajatuksissani sanoin minä kaikille maailman perheen-isille: "oi,
miksikä teistä ainoastaan harvat ovat tämän isän kaltaisia? Kodin
kuninkaat, oi, kuinka paljon iloa ja autuutta te saattaisitte
ympärillenne levittää, kuinka äärettömästi kunnioitettuna ja
rakastettuna te saattaisitte olla!" Sitten juttelimme Emiliasta.

"Kumma minusta on", sanoi Helena, "että Emilia, joka tavallisesti on
tyven-mielinen, ajatuksissaan ja päätöksissään selvä sekä kaikin
puolin oikein kelvollinen, kuitenkin on yhdessä asiassa epäselvä. Hän
menisi halusta naimisiin, koska hän pitää onnellista avioliittoa
autuaallisimpana tilana, mitä maailmassa olla saattaa, mutta juuri
tuossa naimis-asiassa hänelle päättäminen on käynyt kovin vaikeaksi.
Kaksi hänen lapsuutensa ystävistä on joutuneet onnettomiin naimisiin,
ja tuopa hänessä yht'äkkiä on synnyttänyt semmoisen pelon, että hän nyt
luulee joutuvansa onnettomaksi naimisessaan eikä rohkenisi onnelliseksi
tulla, ellei muut hänen parhaakseen toimielisi. Hän on nyt välistä
tuskasta melkein kipeänä, kun hänen hääpäivänsä lähenee lähenemistään,
ja kuitenkin on Algernon se mies, jota hän todellisesti rakastaa, ja
jonka kanssa hän tulee täydellisen onnelliseksi, siitä olemme kaikki
vakuutetut. Välimmiten on hänellä tyvenet kuurot, kuten eilen illalla
näit. Pahoin toki pelkään, että tämä tuuli piankin on mennyt ohitse,
sekä että hänen levottomuutensa ja epävakaisuutensa enenee aina sitä
myöden, kuin tuo tärkeä päivä lähenee, joka sitten varmaankin tekee
täydellisen lopun hänen horjuvaisuudestansa, sillä kun jotakin on
peruuttamattomasti päätetty, tyytyy hän siihen ja katsoo sen
parhaaksensa. Hääpäivään asti täytyy häntä välttämättömästi
kaikin tavoin häiritä ja huvitella, jotta hänellä ei olisi aikaa
turhan-päiväisiin miettimisiin. Me olemme kukin ottaneet erityisen osan
tästä huvinäytelmästä, jota meidän tulee sisar-kultamme hyväksi
näytellä. Isäni aikoo viedä häntä kävely-matkoille, äitini keskustelee
hänen kanssaan kaikista, mitä vielä pitää tulemaan valmiiksi ennen
häitä. Julia ei aio antaa hänen koskaan olla rauhassa, hän tavalla
tai toisella on häntä häiritsevä. Kaarlo veljemme aina välimiten
saattaa häntä kinaamaan Napoleonista, jota veljeni ei muka pidä niin
suuri-arvoisena kuin Kaarle XII:ta -- sepä Emiliaa harmittaa, ja tämä
onkin ainoa asia, josta olen kuullut hyvän, hiljaisen sisareni
kiihtyneenä kinaavan. Minä puolestani aion tavan takaa häneltä kysyä
neuvoja hänen vaatetuksensa suhteen. Pienet veljeni ovat jo aikoja
sitten itsestään tietäneet tehtävänsä, he kun ehtimiseen jankuttaen
pyytävät milloin mitäkin. Tähän asti olemme kaikin pitäneet siitä
huolta, että he ovat saatavansa saaneet, mutta nyt tämä jätetään
kokonaan hänen huoleksensa. Sinun osakses, Piete hyvä, tulisi, että
aina sopivissa tiloissa lausuisit Algernon'ista jonkun kiitos-lauseen,
mikä tehtävä ei suinkaan tule sinulle vaikeaksi. Emilia pitää meitä
kaikkia puolueellisina, mutta sinua ei hän epäile ja siksi sinun sanasi
paremmin vaikuttaa".

Minä hyvin tehtävääni tyydyin, sillä hauskaltahan aina tuntuu, kun
hyvällä omalla tunnolla saattaa ihmisiä kiittää.

Pitkän ajan puhuttuamme Emiliasta ja hänen lemmikistänsä, heidän
tulevista oloistansa j.n.e., johdatin minä puhettamme sokeaan, josta
halusin saada tarkempia tietoja.

Helena karttaen ja nähtävän varovaisesti sanoi vain: "Liisi on vuoden
ajan ollut meillä. Me pidämme häntä kovin hyvänä sekä toivomme, että
ajan mittaan voitamme hänen luottamuksensa ja saatamme tehdä häntä
onnellisemmaksi".

Sitten Helena ehdotteli, että menisimme Liisiä tervehtimään. Hän sanoi:
"tavallisesti menen aina edeltä puolen-päivän hänen luoksensa, mutta
tänään en ole vielä ollut. Minä paljonkin viettäisin aikaani hänen
luonaan, mutta hän on halukkaammin yksinänsä".

Me läksimme yhdessä sokean huoneeseen.

Hän oli jo vaatteissaan ja istui vuoteensa laidalla laulaen hiljaa
itseksensä.

"Oi, paljonpa hän lienee kärsinyt! Hän on elävä surun kuva!" ajattelin
minä nyt, jolloin päivän valossa läheltä katselin noita kalpeita ihania
kasvoja, joista selvään näkyi kovien, vielä päättymättömien taistelujen
jälkiä ja surujen niin katkerien, ett'ei kyyneleitä ollut niitten
lievitteeksi.

Nuori tyttö, jonka ruusun-punaiset posket ja iloinen muoto oli tuon
kärsivän raukan suorana vastakohtana, istui huoneen nurkassa sukkaa
kutoen. Hän oli siellä sokean avuksi. Hempeällä äänellä ja liikuttavan
sydämmellisillä sanoilla Helena puhutteli Liisiä; tämä vastasi jäykästi
ja kylmästi. Minusta näytti siltä, kuin hän huoneeseen tultuamme oikein
olisi koettanut vähitellen saada itsellensä semmoisen kylmän, kuolleen
muodon, jonka huomasin olleen illallakin. Helena ja minä jatkoimme
sitten yksistämme keskustelua, ja sillä aikaa sokea väänteli ja
kierteli mustaa silkkinuoraa erin-omaisen kauniitten sormiensa
ympärille, mutta yht'äkkiä hän huudahti: "vait! vait!" vieno puna
leimahti hänen poskilleen, ja hänen rintansa aaltoili. Me kuuntelimme
ääneti; vasta muutaman hetken kuluttua kuului kumiseva ääni jalan
astunnasta, joka verkalleen läheni. "Hän se on!" sanoi sokea ikään kuin
itseksensä. Minä katsahdin kysyvästi Helenaan, mutta Helena loi
silmänsä lattiaan päin. Eversti astui sisälle. Sokea nousi istualta ja
jäi kuvapatsaan muotoiseksi liikkumattomana seisomaan, kuitenkin luulin
huomaavani hänessä vähäisen värähdyksen. Eversti puhutteli häntä
tapansa mukaan tyvenesti, eipä kuitenkaan kuten minusta näytti,
tavallisella lempeällä äänellään, ja sanoi tulleensa noutamaan Liisiä,
koska hänen oli aikomus mennä Emilian ja Liisin kanssa ajelemaan.
"Ilma", lisäsi hän, "on kirkas ja raitis, se tekee sinulle hyvää".

"Minulle hyvää?" sanoi hän katkerasti hymyillen, mutta tuosta väliä
pitämättä käski eversti Helenan auttamaan vaatteita hänen yllensä.
Sokea ei tätä vastustellut, vaan antoi ääneti vaatettaa itseänsä ja
meni ketään kiittämättä everstin taluttamana ulos.

"Liisi raukka!" sanoi sääliväisesti huoaten Helena, sokean poijes
mentyä.

Minulla tosiaan ei ollut avainta tuon käsittämättömän ihmisen
sydämmeen, mutta sen verran toki olin nähnyt, että minäkin sydämmeni
kyllyydestä huokailin: "Liisi raukka!"

Me rupesimme nyt taas työhömme, jota jatkaessamme hauskasti
keskustelimme aina melkein puolipäivään asti.

Minä silloin menin Emilian luoksi, joka oli tullut kotia ajelemasta, ja
tapasin hänen kiistelemässä Julian kanssa, tämä kun oikein
tuskastuneena koki temmata Emilialta hameen, jonka hän aikoi pukea
yllensä. Emilia nauroi sydämmellisesti ja Julia oli vähällä itkeä.

"Auta! Piete, auta!" huusi hän. "Onko semmoista milloinkaan kuultu
taikka nähty? Kuule, Piete! Juuri sen vuoksi, että Emilia tänään
odottaa Algernon'ia tänne, tahtoo hän pukea ylleen rumimman
hameensa, ... niin, semmoisen hameen, jossa hän ei ole muotoisensakaan!
eikä siinäkään ole tarpeeksi, hän tahtoo vielä vyötärölleen nauhan,
joka on vahva kuin kapalovyö, ja hiuksiinsa kamman, joka varmaankin on
jonkun hirveän noita-akka vainajan jäljelle jäänyttä omaisuutta, niin
hirveän ruma se on! Nyt olen jo neljänneksen tunnin tässä kiistellyt
tuon onnettoman vaatetuksen takia, ... mutta turhaan".

"Jos minä", sanoi Emilia arvokkaasti, "Algernon'in silmissä
ainoastaan hameen taikka kamman vuoksi muutun miellyttäväksi taikka
vasten-mieliseksi, niin..."

"Katsos siinä se nyt on!" sanoi Julia varsin toivotonna; "nyt olemme
ehtineet koetuksiin, enkä enään tiedä kuinka rumaksi ja kamalaksi hän
saattaa itsensä muodostaa, sillä koettaaksensa, onko Algernon jalossa
uskollisuudessa kaikkia mainehikkaita romanisankareita etevämpi. Minä
rukoilen, älä vain millään muotoa leikkaa pois korviasi taikka
nenääsi!" Emilia nauroi. "Ja sinähän saattaisit varsin helposti olla
niin kaunis, niin suloinen!" lisäsi Julia aina hartaasti rukoillen ja
koetti samalla saada haltuunsa tuon onnettoman hameen ja kamman.

"Minä olen päättänyt olla näissä vaatteissa tänään", sanoi Emilia
vakaasti, "ja sen olen syystä tehnyt, mutta jos sillä herätän sinun ja
sulhoni kauhun -- niin saan kohtalooni tyytyä".

"Emilia kyllä sentäänkin tulee kauniiksi", sanoin minä Julialle,
häntä siten lohduttaakseni; "mene sinä nyt vaatettamaan itseäsi
päivällisiksi. Muista, että sinulla myöskin on sulhanen, jota sinun
tulee miellyttää".

"Hohho, tuo ei ole vaikeaa; vaikka asettaisin säkin hameekseni ja
ruukun päähäni, net hänen mielestänsä kaunistaisivat minua varsin
erin-omaisesti".

"Sinä siis luulet", lausui Julia, "ett'ei Algernon katsele minua
samoin, kuin Arvid sinua".

Julia näytti vähän hämmästyneeltä.

"Mene nyt, mene", keskeytin minä heitä, "muuten emme koskaan tule
valmiiksi; mene nyt Julia, minä autan Emiliaa ja menenpä vaikka
vedolle, että hän vasten tahtoansakin tulee kauniiksi". Julia läksi
vihdoinkin Helenan luo, hän kun joka päivä kampasi Julian erinomaisen
kauniita hiuksia.

Yksin jäätyäni Emilian kanssa ja auttaissani hänen ylleen tuota
tosiaankin huonon-näköistä harmaan-ruskeata hametta, sanoin hänelle
muutamia minun mielestäni viisaita sanoja hänen mielen-tilastansa ja
käytöksestänsä. Hän vastasi minulle: "myönnän kyllä, ett'en ole
semmoinen kuin minun pitäisi oleman ... minä toivoisin olevani
toisellainen, mutta tunnenpa sydämmessäni niin vähän rauhaa ja onnea,
että väliin en voi hallita itseäni. Minä olen nyt tekemäisilläni
liittoa, johon minun ehk'ei olisi ikänä pitänyt ryhtyäkkään". Ja jos
tällä ajalla, jona vielä kihloissa olen, tulen vakuutetuksi siitä,
ett'ei epäilykseni ole perustuksia vailla, silloin ei mikään maailmassa
saata estää minua liittoamme peruuttamasta ja siten välttämään
elinaikaiseen onnettomuuteen joutumista. Sillä jos totta onpi, että
onnellisessa avioliitossa on kuten taivaan taloissa, niin yhtä varmasti
onnettomassa on kuten paholaisen tuvissa".

"Jollet rakasta sulhoasi", sanoin minä, "on tuo tosiaankin
ihmetyttävää, että olet antanut asian joutua näin pitkälle".

"Jollet rakasta?" toisti Emilia hämmästyneenä, "totta maar häntä
rakastan, ja sepä se juuri on pahin onnettomuus, sillä rakkauteni estää
minua näkemästä hänen vikojansa".

"Sitä ei suinkaan kukaan otaksuisi siitä päättäen, mitä tässä äsken
puhuit", vastasin minä hymyillen.

"Voi on! on tuo kuitenkin totta!" sanoi Emilia, "muutamat niistä
ovatkin niin silmiin pistäviä, ett'ei saata olla niitä näkemättä; hän
esimerkiksi on -- liian nuori!"

"Semmoinen kelvotoin!" sanoin minä nauraen, "tuohan tosiaankin on
konnamaista!"

"Niin naura sinä vain! Minusta tuo todellakaan ei ole hauskaa. Sitä en
juuri tahdo sanoa, että syy on hänessä, mutta vika se kuitenkin on
siinä suhteessa, että minä tahtoisin vanhemman miehen. Minä olen nyt
kuudenkolmatta vuoden vanha ja siis juuri jäähyväisiä sanomaisillani
nuoruuden iälle, hän on minua vain kaksi vuotta vanhempi ja siis
mieheksi vielä varsin nuori. Minä olen jo arvokas eukko, kun hän vielä
on mies parhaallaan. Hän ehkä on taipuvainen kevytmielisyyteen -- ja
menee halusta pois vanhasta ikävästä vaimostaan tuonne..."

"Hohoh, hohoh!" keskeytin minä häntä, "tämmöinen pakkovarovaisuus on
melkein liikaa. Onko sinulla mitään syytä siihen luuloon, että hän
luonnostaan on kevyt-mielinen?"

"Ei juuri erittäin ... mutta tänä kevytmielisenä aikakautena löytyy
uskollisuutta ja kestäväisyyttä ylen harvassa. Minä tiedän, ett'en ole
Algernon'in ensimmäinen rakkaus, ja kukapa sitä takaa, että olen
viimeinen? Vaikka mitä voisi kärsiä ennen, kuin mieheni uskottomuutta
... mutta sitä en kestäisi. Minä olen sen sanonut Algernon'ille, ja hän
on vakuuttanut ... mutta mitäpä ei lempiä vakuuta armaallensa? -- Ja
sitä paitsi, mistä minä tiedän, rakastaako hän minua sillä totisella
rakkaudella, joka ainoastaan on kestäväinen? Mahdollista, että hän
minuun on vain vähän mieltynyt -- ja semmoinen mieltyminen on ainoastaan
heikko katkeava lanka! Myöskin olen ajatellut (ja tuo on usein minua
hirveästi harmittanut), että rikkauteni taikka net varat, jotka kerran
olen saava, ovat jotakin vaikuttaneet..."

"No nyt sinä lasket liikoja!" sanoin minä. "Sinä näet aaveita
keskipäivällä. Kuinka saatatkaan tuommoisia turhia luulla? Olethan
tuntenut häntä..."

"Ainoastaan kaksi vuotta", keskeytti Emilia, "ja melkein ensi hetkestä,
jolloin tutustuimme, liehui hän ympärilläni ja näytti tietysti
ainoastaan miellyttävimmät puolensa... Ja kukapa kykenee miehen sydäntä
tutkimaan? Katsos, Piete, minä en saata sanoa, että tunnen sitä miestä,
johonka kohtaloni liitän. Mitenkä olisinkaan saattanut oppia häntä
tuntemaan? Kun näkee toinen toisensa ainoastaan hienossa sivistyneessä
seura-elämässä, jossa luonto ei juuri koskaan pääse näkyviin, oppii
ainoastaan tuntemaan toistensa ulkonaisia ja pintapuolisia
ominaisuuksia. Ihmisellä saattaa olla paha, äkäinen luonto, hän saattaa
olla saituri, ja mikä pahinta, ilman mitään uskontoa, ja kuitenkin on
mahdollista, että hänen kanssaan on seurustellut monta vuotta mitään
näistä aavistamatta; ja hän, jota tämmöinen henkilö koettaa miellyttää,
siitä vähimmän selkoa saa".

Minä en tietänyt, mitä tähän olisin vastannut; tämä kertomus oli
mielestäni tosi, eikä Emilian pelkokaan ollut perätöin. Hän jatkoi:
"jos olisi tuntenut toisiansa kymmenen vuotta, ja jospa vielä olisi
matkoilla yhdessä oltu, -- sillä matkoilla ei aina tule varoillansa
oltua, siinä enimmiten oikea luonto ja mielen-laatu tulee näkyviin ...
silloin jotenkin varmasti saattaisi sanoa, minkä ilman lapsia ollaan".

"Tuo keino", minä sanoin, "ollee jotenkin pitkällinen ja vaivalloinen,
vaikka se hyvältäkin näyttää, ja olisi ehkä sopinut rakastajille,
jotka elivät ristiretkien aikoina. Nyky-aikaan kävellään
'Kuninkaattaren-kadulla' ja ajetaan ehkä joskus pohjoiseen tulliin asti.
Enempää ei sovi pyytääkään. Tällä matkalla näkee maailmaa ja tulee
myöskin maailman näkyviin; ihmiset tervehtivät toisiansa, he puhuvat,
laskevat leikkiä, nauravat ja pitävät toisiansa niin sievinä, ett'eivät
tämän lyhkäisen matkan päätettyänsä ollenkaan arveluttavaksi näe tuota
pitkää elämän matkaa, jota yhdessä menevät astumaan. Mutta, jättäkäämme
leikkipuhe; etkö koskaan ole suoraan puhunut sulhosi kanssa niistä
asioista, joissa sinä tahtoisit tuntea hänen mielipiteensä?"

"Olen monta kertaa", vastasi Emilia, "varsinkin kihloihin jouduttuamme,
ja aina olen hänessä ollut huomaavinani semmoisia mielipiteitä, joita
olen toivonutkin; mutta voi! Ihminen uskoo aina halusta, sen mitä hän
toivoo. Mahdollista myöskin on, että Algernon, minua kun tahtoi
miellyttää, olisi innoissaan erehtynyt mielipiteistään. Minä olen
päättänyt koettaa tällä ajalla, jolloin vielä vapaa olen, kaikin tavoin
saada selkoa asiain oikeasta ja todellisesta laadusta enkä suinkaan,
jos tässä jotakin voin, omatekoisella sokeudella tahdo syöstä häntä ja
itseäni onnettomuuteen. Vaikkapa hän olisikin kelvollinen, hän ehk'ei
kuitenkaan sopisi minulle enkä minä hänelle, meidän luonteemme ja
mielemme saattaisivat olla perin epäsopuiset".

Näissä surullisissa tulevaisuuden tuumissa kului aika ja Emilia ehti
vaatteisiin, mutta myöntää täytyi, ett'ei hänen pukunsa häntä
kaunistanut. Emilia lopetti keskustelumme sillä, että sanoi:
"toivoisin jo olevani naimisissa, jotta pääsisin noista kiusaavista
naimis-ajatuksista".

"Ristiriitainen on ihmis-mieli!" ajattelin minä.

Päivällisillä ollessamme moittivat yleensä ja kornetti erittäinkin,
Emilian pukua. Julia piti suunsa kiinni, mutta sen sijaan hänen
silmänsä puhuivat. Eversti yksistään ei mitään maininnut, mutta
katsahti vain Emiliaan vähän ilkkavalla katseella, josta tämä punastui.

Päivällisen jälkeen sanoi Julia Emilialle: "sisar-kultani, en minä sitä
tarkoittanut, ett'ei Algernon sinusta yhtä paljon pitäisi, vaikkapa
olisit julmemmissakin vaatteissa, mutta minä tahdoin vain sanoa, että
pahasti tekisi se morsian, joka ei koettaisi miellyttää sulhoansa
kaikin tavoin, minä tarkoitin, että tuo olisi oikein ... että tuo olisi
väärin ... että tuo olisi..."

Tässä Julia joutui pois koko selityksensä radalta ja tuli siitä melkein
yhtä hämillensä kuin entinen pormestari, joka oli joutunut samallaiseen
tilaan. Emilia puristi ystävällisesti hänen kättään sanoen: "sinä
olet itse seurannut mielipiteitäsi ja onnistunut hyvin, sillä
tuskinpa koskaan olen sinua nähnyt paremmin puettuna enkä yleensä
miellyttävämpänä kuin tänään, ja varmaankin Arvid on samaa mieltä oleva
kuin minä".

Julia punastui, enemmän ilostuneena näistä sisarensa sanoista, kuin jos
hänen sulhasensa hänelle olisi lausunut jonkun kiitos-sanan.

Iltapuolella toimet ja tohinat talossa olivat päättyneet, kaikki
tulivat taas entiseen hauskaan järjestykseensä, ja Armo pääsi myöskin
lepoon.

Teen-juonnin aikana tuli Algernon ja Arvid. Emilia ja Julia punastuivat
kuin kesäruusut; vanhempi katsoi alas, toinen ylös-päin.

Algernon osoitti sydämmellistä iloa, kun sai taas nähdä Emilian.
Hänellä oli kovin paljon puhumista Emilian kanssa; eikä hän ensinkään
huomannut hänen pukuansa, tuskin sitä silmäilikään, mutta oli
nähtävästi niin mieltynyt, niin onnellinen ja huvittava, että iloisuus,
joka hänen silmistään loisti, tarttui Emiliaankin, joten tämä, vaikka
hänen yllään oli tuo epämiellyttävä puku, sittenkin näytti tänä iltana
niin suloiselta ja viehättävältä, että Juliakin jo tyytyi hänen
vaatetukseensa.

Arvid luutnantti ei ollut vähemmän tyytyväinen pienen suloisen
morsiamensa rinnalla, vaikk'ei hän saattanut, kuten Algernon,
kauniilla, vilkkailla sanoilla sitä ilmoittaa. Kaunopuheliaisuuden
lahja ei ole kaikille suotu, ja kullakin on hänen tapansa. Hän joi
kolme kuppia teetä, söi vankasti nisuleivoksia, suuteli useasti
morsiamensa kättä ja näytti onnelliselta. Minä kuulin hänen pari kertaa
sanovan "hiisi vieköön!" ja havaitsin, että kaunis suu ja ääni
saattavat vähentää epämiellyttävien sanojen rumuutta. Arvid luutnantti
tosiaankin oli oikea Adonis, mutta viiksisuinen.

Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvyyttä ja rehellisyyttä, ... mutta (pyydän
tuhansia kertoja häneltä anteeksi) myöskin vähän yksinkertaisuutta ja
itserakkautta. Hänen kauniiseen kaksikymmenvuotiseen päähänsä ei
näkynyt mahtuvan monta tuumaa.

Algernon'illa oli erinomaisen jalo muoto, siinä kuvautui hyvyys,
miehuullisuus ja älykkäisyys. Hänen vartalonsa oli pitkä, kasvonsa
piirteet säännöllisen kauniit ja käytöksensä kaikin tavoin sujuva ja
miellyttävä.

"Kuinka", ajattelin minä, "saattaa Emilia katsella tuota jaloa muotoa,
karkoittamatta kohta sydämmestään kaikkea turhaa varovaisuutta ja
pelkoa?"

Täksi illaksi net kuitenkin katosivat taikka poistuivat sielun
synkimpään syvyyteen. Koko perhe näytti onnelliselta, ja kaikki oli
eloa ja iloa.

Sokeaa ei tänä iltana seurassa näkynyt.



Viisi päivää häitten edellä.


Vaikka maanantai hauskasti ja iloisasti loppui, heräsi Emilia kuitenkin
tiistai-aamuna voihkaten: "taaskin olen yhden päivän lähempänä tuota
hirveää hääpäivää!"

Aamupuolella tuli Algernon'ilta kauniita lahjoja. Emiliaa ei tuo tapa
miellyttänyt, että sulhanen morsiamelleen antaa lahjoja.

Hän sanoi: "Tuo on huono tapa, se tekee naiset kauppatavaraksi, jota
miehet ikäänkuin ostavat itselleen. Tämä jo kyllin pitäisi estämään
sivistyneitä kansoja tällaisesta tavasta, kun tietävät, että kaikissa
raa'oissa villikansoissa sitä käytetään".

Sitäpaitsi hän muutamista lahjoista havaitsi, että liika vähän oli
arvoa pantu siihen, mikä on hyödyllistä, vaan sitä enemmän komeuteen ja
loistoon.

"Jospa hän ei vain olisi huijari!" sanoi hän syvästi huoaten. "Vähänpä
Algernon minua tuntee, jos luulee minun enemmän rakastavan kalliita
kiviä kuin muutamia hänen antamiansa kukkia. Yhtä paljon kuin rakastan
kaikkea kaunista ja siistiä, yhtä vähän minua miellyttää pintapuolinen
komeus ja kaikellainen loistava turhuus. Eikä meikäläisten oloissa
tuommoiset ollenkaan sovi".

Emilia oli tullut huonolle tuulelle, hän tuskin katseli lahjoja, joita
Julia ehtimiseen kehui huutaen: "ihanat! oivalliset!" Emilia ei koko
päivänä ottanut päästään papereita, joilla hän hiuksensa oli
kähäröinnyt, ja käveli suuressa saalissa, joka oli vinossa hänen
olkapäillään. Kornetti häntä vertaili hottentottilaiseen tyttöön ja
sanoi, ett'ei hän, vaikka olikin "raakojen tapojen" ympäröimänä, toki
muodostaisi itseänsä villi-naiseksi. Päivälliselle mennessämme sanoin
Emilialle, miten erinomaisen jalolta ja viehättävältä hänen sulhasensa
minusta näytti. Minunhan tuli, osaani hyvin näyttääkseni,
todenmukaisesti kiittää Algernon'ia.

"Niin", vastasi Emilia, "hän kyllä on kaunis, paljon kauniimpi mieheksi
kuin minä vaimoksi, ja sepä minun mielestäni juuri onnetointa on".

"So jah!" ajattelin minä, "nyt olen taas karille törmäissyt".

Emilia sanoi vielä: "Harvoin sitä näkee, ett'ei erittäin kaunis muoto
omistajassaan synnytä turhamielisyyttä; ja itseensä ihastunut mies on
minusta mitä ilkein. Vaimoansa, joka kauneudessa ei ole hänen
vertaisensa, katsoo hän velvolliseksi miehensä ihanuutta ja sujuvuutta
kiittämään ja ylistämään. Turhamaisuus ei naista kaunista, mutta miehen
se tykkänään halventaa. Minusta miehen ulkomuoto ei ole paljosta eikä
juuri mistäkään arvosta hänen vaimollensa. Saattaisinpa sydämmestäni
rakastaa ruman-näköistä, mutta jaloa miestä, ja tuhannen vertaa
halukkaammin häneen liittyisin kuin semmoiseen, jolla ainoastaan on
ihana ulkomuoto. Nuorukainen, joka omaan kuvaansa on mieltynyt, on
inhoittava".

Nuot sanat sanottuaan aukaisi Emilia salin oven. Algernon oli yksin
huoneessa ja seisoi -- kuvastimen edessä ja nähtävällä tarkkuudella
itseänsä katsellen. Mutta tästäkös Emilia punastui! olisittepa nähneet,
minkä muotoisena hän meni sulhoansa vastaan, joka puolestaan hämillään
morsiamensa ällistyneestä ja harmistuneesta muodosta, ehkä myöskin
vähän häpeillään, kun häntä näin tavattiin kahden kesken kuvastimen
kanssa, joutui aivan ymmälle. Tästä syystä minun täytyi pitää
keskustelua vireillä; nyt siis juttelin ilmasta, kelistä ja sen
semmoisista.

Onneksi kuitenkin muutkin perheen jäsenet vähitellen saapuivat sisälle,
ja asiat siten joutuivat hauskemmalle kannalle.

Emilia yhä vain näytti olevan pahalla tuulella, ja Algernonkin häntä
katsellessansa vähitellen synkistyi. Minä mielestäni havaitsin hänen
vasemmassa silmässänsä naarannapin ja arvelin sen siihen syypääksi,
että hän kuvastimen kanssa oli joutunut noin läheiseen tuttavuuteen;
mutta Emilia ei ollut sitä näkevinään. Moni vähäpätöinen seikka vielä
lisäksi pahensi näitten rakastavien väliä. Sattuipa niin, että Algernon
piti paljon semmoisista esineistä, jotka eivät ollenkaan Emiliaa
miellyttäneet, ja mikä oli Emilian herkkuruoka, sitä ei Algernon
maistanutkaan. Emilia havaitsi varmaan, ett'ei heidän välillänsä ollut
mitään yhtämielisyyttä. Algernon moitti yleensä, mutta ilman mitään
pistos-sanaa ja erinäistä tarkoitusta, oikullisia ihmisiä ja puhui,
miten epämieluisia net hänestä ovat. Mutta tämä olisi tällä kertaa
saanut olla puhumatta, sillä Emilia otti itseensä ja muuttui vielä
kopeamman ja arvokkaamman näköiseksi. Julian kävi mieli pahaksi.
"Paljoa parempi olisi", sanoi hän, "jos he oikein ääneensä toruisivat,
kuin että tuossa istuvat vaiti ja ovat sydämmissään suuttuneet
toisillensa".

Kaarlo kornetti meni Emilian luo, sanoen: "armollinen sisareni, minä
rukoilen sinua, älä istu tuossa ikään kuin kiinalainen muuri, jonka
lävitse ei pääse nuot nuolet, mitkä Algernon'in rakastuneet silmät
sinuun lähettävät. Ole, jos saatat, hiukan vähemmän jäinen. Katso
sulhoasi! mene hänen luoksensa ja anna pieni muisku hänelle!" -- Kyllä
kai; paremmin olisi sopinut toivoa, että kiinalainen muuri olisi
liikkeelle lähtenyt. Emilia ei edes katsonut Algernon'iin, joka
kuitenkin hartaasti näkyi halajavan sovintoa. Algernon ehdoitteli, että
yhdessä laulaisivat erään kaksi-äänisen nykyänsä ilmaantuneen
italialaisen laulun, varmaankin teki hän sen siinä toivossa, että
sopusoinnun hengettäret karkoittaisivat kalkki pahan-suovat, jotka
hänen ja hänen lemmittynsä rauhaa olivat häirinneet, ja että laulun
säveleet tekisivät heidän keskinäisen välinsä sopusointuisaksi. Turha
toivo! Emilia sanoi päänsä olevan kipeänä, josta syystä hän ei jaksanut
laulaa, ja kipeä se todella olikin, oikeinpa kovin, sen näin hänen
silmistäänkin. Hänen päätänsä tavallisesti aina rupesi kivistämään,
jos hän harmistui taikka muuten oli levotoin. Luullen Emilian
päänkivistystä vain tekokivuksi ja huolimatta morsiamestaan, joka istui
sohvan nurkassa, nojaten särkevää päätään kättänsä vastaan, sanoi
Algernon aikovansa operaan Mozart'in Figaroa kuuntelemaan, kumarsi
hätimmiten ja läksi pois.

Ilta kului verkalleen loppuunsa. Ei ollut kukaan iloisella mielellä.
Että Emilia kärsi, sen havaitsi kaikki, eikä kukaan sen vuoksi
malttanut häntä nuhdella hänen käytöksestään.

Eversti ainoastaan ei ollut mitään huomaavinaan, hän vain huoletoinna
asetteli pöydälle korttejansa.

Illalla erotessamme sanoi kornetti minulle: "tämä menee vallan päin
mäntyä! Huomenna meidän täytyy panna koko programmimme toimeen!"

Huomis-päivä eli keskiviikko tuli. Algernon saapui jo aikaisin
ennen puolta päivää. Hänen katseensa oli harras ja äänensä niin
sydämmellinen, kun hän Emiliaa puhutteli, että tämä varsin heltyi ja
sai kyyneleitä silmiinsä. Kaikki oli nyt hyvin näitten rakastavien
välillä, eikä kukaan tietänyt, miten niin oli käynyt, eipä he
itsekkään.

Tämä päivä meni rauhaisena ohitse muuten, paitsi että Emilia kahdesti
kovin peljästyi, mutta siitä ei hän toki kuollut. Ensiksikin tapahtui
aamupuolella, jolloin Algernon keskusteli armon kanssa, että Emilia
kuuli hänen lausuvan sanoja, joista hän hetken ajaksi tuli siihen
luuloon, että hänen sulhasensa oli suurin saituri, mitä maailmassa olla
saattaa, mutta onnekseen hän heti huomasi, Algernon'in vain matkineen
erään kumppaninsa sanoja, joita hän itse sitte sydämmessään nauroi.
Emilia taas huokeammin hengitti ja rupesi myöskin nauramaan. Toinen
säikähdys tapahtui illalla, jolloin istuimme akkunan ääressä kirkkaassa
kuuvalossa, ja minä vakaasti keskustellessamme sanoin: "niitä löytyy
kuitenkin hyviä ja jaloja ihmisiä, jotka ovat niin onnettomat,
ett'eivät usko tulevaa elämätä olevankaan, eivät usko elämällämme
olevan mitään suurempaa tarkoitusta, -- näitä tämmöisiä meidän tulee
surkutella -- mutta ei moittia..." Emilia katsoi kysyvästi minuun, ja
hänen kauniissa silmissänsä ilmautui sanomatoin tuska. Hänen
ajatuksensa oli: "Algernon'iako sinä tahdot puolustaa?" Minä vastasin
hänelle siten, että johdatin hänen huomionsa Algernon'iin, joka minun
puhuessani loi katseensa kirkasta tähtitaivasta kohti, ja tämä katse
oli lujaa, suloista toivoa täynnänsä. Emilia silloin kiitollisesti
katsahti häneen, ja kun heidän silmänsä kohtelivat toisiansa, loistivat
net ilosta ja rakkaudesta.

Tämä päivä oli oikein hyvin päättymäisillään! Mutta ah, miksikä
Algernon illallisella ollessamme sai pienen kirjeen? Miksikä hän sitä
lukeissaan joutui hämilleen ja kadotti suuren osan iloisuudestaan?
Miksikä hän varsin äkki-arvaavatta ilman mitään selitystä läksi pois?

Niin miksikä? -- Sitä ei kukaan tietänyt, mutta moni meistä olisi
vaikka mitä antanut, sitä tietääksensä.

"Eihän sinun päähäsi pöllähtäne vain mitään pahaa ajatusta sulhasestasi
tuon kirjeen takia?" sanoi Julia Emilialle, jolloin levolle menivät.

"Hyvää yötä Julia!" vastasi Emilia huoaten.

Mutta itse hän ei hyvää yötä nauttia saanut.

Torstaina. Emilian ympärillä vahva sumu, jota me turhaan koetimme
poistaa. Jo eineellä ollessamme rupesi kornetti puhumaan Napoleonista
ja Kaarlo XII:ta, mutta Emilia ei jaksanut kinata. Julia ja Helena
hukkaan koettivat häntä ilostuttaa. Minä en osastani uskaltanut
sanaakaan sanoa, sillä kirje oli aina tielläni.

Kello 12:ta tuli Algernon. Hän näytti kiihtyneeltä ja silmänsä
säteilivät kummallisesti. Emilia oli edellisenä päivänä luvannut mennä
tänään sulhasensa kanssa ajelemaan; ja siksipä Algernon nyt tuli häntä
noutamaan. Kaunis reki peurannahkoineen oli portin edessä. Emilia sanoi
kylmästi ja vakaasti, ett'ei hän mene ajelemaan. "Miks'ei?" kysyi
Algernon.

"Kirjeen vuoksi", olisi Emilian tullut toden mukaisesti vastata, mutta
hän sanoi: "minä haluan olla kotona".

"Oletko kipeä?"

"En".

"Miksikä et tahdo huvittaa minua sillä, että tulet kanssani, kuten olet
luvannut?"

"Kirje, kirje!" ajatteli Emilia; mutta punastuen sanoi hän vain
vieläkin kerran: "minä halukkaammin olen kotona".

Algernon suuttui, hän punastui kovin ja silmänsä leimusivat. Hän meni
ulos, ja paiskasi joksikin lujasti oven kiitti.

Palvelia, joka portin edessä hevosta piteli, oli tällä välin jättänyt
sen omaan valtaansa. Hevonen ollen yksinänsä peljästyi, kun lunta
kopsahti katolta maahan, se nytkähti, kaasi kumoon erään akan ja olisi
varmaankin lähtenyt karkaamaan, ellei Algernon, joka samassa tuli ulos
kadulle, olisi rientänyt sen eteen ja väkevin kourin tarttunut
ohjaksiin. Saatuaan hevosensa hillityksi, huusi hän erästä miestä sitä
pitelemään ja kiiruhti itse auttamaan jaloilleen akkaa, joka
säikähdyksestä ei uskaltanut liikahtaakkaan, mutta kaikeksi onneksi ei
ollut vähintäkään loukkaantunut. Hän puhui akan kanssa muutaman hetken
ja antoi hänelle rahaa.

Palveliallensa, joka vihdoinkin tuli, antoi hän korville, hyppäsi
sitten rekeen, otti itse ohjat ja ajoi pois tulisessa kiiruussa.

Kalpeana oli Emilia minun kanssani katsellut akkunasta tätä tapausta,
mutta huudahti sen loppupuolella: "hän on kiukkuinen ja hurjapäinen
luonnostaan!" ja parkasi nyt itkemään.

"Hänessä on inhimillisiä heikkouksia", sanoin minä, "ei tämä ole muuta
mitään. Hän oli tänne tullessaan kiihtyneessä ja levottomassa
mielen-tilassa, ja kun sinä sitten mitään ilmoittamatta olit sanasi
syöjä etkä mennyt ajelemaan hänen kanssaan, hän tietysti suuttui;
palveliansa huolettomuus, joka helposti olisi matkaan saattanut suuren
onnettomuuden, kiihoitti vielä enemmän hänen suuttumustaan, ja tämä
ilmaantui ainoastaan siinä, että hän palvelialleen antoi yhden ainoan,
hyvin ansaitun korvapuustin. Eihän sovi vaatiakkaan, että nuori mies
voisi olla vallan tyvenellä mielellä, kun hänellä yhtä kyytiä on ollut
monta harmia, mitkä ovat saattaneet hänen verensä kuohumaan. Siinä on jo
kylliksi, kun kiivaudessaan voi mieltänsä malttaa ja olla niin hyvä,
kuin tässä nykyään näimme Algernon'in olleen tuota akkaa kohtaan. Muuten
luulen, että, jollet Algernon'ia suututtaisi oikuillasi ja nurjuudellasi
-- suo minulle anteeksi viimeksi mainitut kauniit sanani -- vaan päin
vastoin koettaisit hyvään käyttää sitä suurta vaikutus-voimaa, jonka me
kaikki näemme sinulla olevan, sinun ei koskaan tarvitsisi nähdä häntä
kiukkuisena ja hurjapäisenä, joksi häntä nimitit".

Minä olin varsin tyytyväinen puheeseeni, sen lausuttuani loppuun, ja
luulin sen tekevän erin-omaisen mahtavan vaikutuksen, -- mutta Emilia
oli vaiti ja näytti onnettomalta.

Algernon ei palannut päivällisiksi.

Kaarlo kornetti kertoi päivällisen jälkeen, että hän oli kuullut
kaksin-taistelun olleen edeltä puolen-päivän. Toinen taistelioista, oli
käyttänyt Algernon'ia, parasta ystäväänsä, puolus-miehenänsä. Hän oli
kutsun lähettänyt Algernon'ille vähäisessä kirjeessä, (sanoi kornetti
hyvin pontevasti), joka jätettiin neljännestä vailla kymmenen eilen
illalla tähän taloon; jossa Algernon silloin oleskeli. Algernon oli
tehnyt, mitä suinkin saattoi, estääksensä taistelua, -- mutta turhaan.
Asian-omaiset taistelivat, ja Algernon'in ystävä pahoin haavoitti
vastustajaansa. Tarkempia tietoja asiasta kornetilla ei ollut.

Nyt oli kaikki selvän selvää, ja puhtaassa valossa näki Emilia sulhonsa
kuvan.

Iltapuolella tuli Algernon; hän oli varsin tyven-mielinen, mutta vakaa,
eikä mennyt kuten tavallisesti istumaan morsiamensa viereen. Emilia ei
ollut iloinen; ensimmäistä sovinnon askelta hän ei uskaltanut ottaa, se
näytti häntä peljättävän, mutta hän koetti kuitenkin monenmoisella
tavalla osoittaa, että hän halasi lepyttää sulhoansa. Itse hän kauppasi
hänelle teetä ja kysyi, oliko se tarpeeksi makeaa, sekä vielä, saisiko
hän kaataa hänelle toisen kupillisen j.n.e. Algernon oli yhä kylmä
morsiantansa kohtaan ja näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin,
unhoittaen kokonaan, missä hän oli. Emilia tunsi itsensä loukatuksi ja
istui alakuloisena etäämmälle huoneeseen ompelemaan eikä pitkään aikaan
katsahtanut pois työstään.

Kaarlo kornetti sanoi Helenalle ja minulle: "Tämä ei hyvin käy päinsä,
-- mutta hyvät ihmiset, millä asiat paremmalle kannalle saataisiin?
Minun ei nyt taas sovi ruveta puhumaan Napoleonista ja Kaarle XII:ta,
-- edellä puolen-päivänhän heistä jo juttelin enkä silloin suinkaan
hyvin onnistunut. Myöntää täytyy, ett'ei Emilia ole mikään herttainen
morsian. Jollei hän vaimona tule toisellaiseksi, niin... Eikö hän nyt
olisi velvollinen menemään Algernon'in luo, häntä lohduttamaan ja
ilostuttamaan? Katsokaas, nyt hän jo menee -- eipä, hän otti vain
lankakerän. Algernon raukka! Jopa luulen sen olevan itselleni onneksi,
että olen näin tunteetoin. Nuot rakastaja raukat saavat kärsiä enemmän
kuin upseeriksi pyrkivä sotilas. Olisin minä sulhanen! -- Noh hyvänen
aika, Klaus pieni! mitä siinä nyt taas jankutat ... nisukakkuako? Mene
luo, mene Emiliani luo, ei minulla ole nisukakkuja! Niin, vähäinen
liikkuminen arvoisalle neitosellemme tekee varsin hyvää".

Kornetti ei nähnyt, kuinka nöyrä "meidän arvoisa neitosemme"
sydämmessään oli tänä iltana, eikä sitä, että Algernon nyt oli syynä
heidän välillään vallitsevaan kylmyyteen.

Tänä iltana Algernon ja Emilia lähestyneet toisiansa, vaan erosivat
kylmästi kumminkin näennäisesti.

Perjantai-aamuna päätti Emilia, että erot tehtäisiin. Algernon oli
jalo, kelvollinen -- mutta liian kova eikä rakastanut häntä; -- sen hän
oli edellisenä iltana aivan selvään nähnyt; hän tahtoi nyt kahden
kesken puhua sulhonsa kanssa j.n.e. Algernon tuli. Hän oli nyt paljon
iloisempi kuin edellisenä päivänä ja näytti toivovan, että kaikki
harmit ja ikävyydet olisivat unohduksissa. Emilia ajatellessaan
tärkeätä tehtäväänsä oli ensin varsin juhlallinen, mutta Julia, Helena,
Armo, Kaarlo kornetti ja minä pyörimme niin alituisesti hänen
ympärillänsä, että vihdoin saimme hänen sekaantumaan puheeseemme ja
siten estimme häntä yksityisistä keskusteluista sekä turhista
mietinnöistä. Nyt saatiin taas välimiten kuulla hänen sydämellistä
nauruansa, eikä hänen miettimisensä synnyttänyt hänessä
surumielisyyttä.

Tämän päivän iltapuolella allekirjoitettiin naimasovinto.

Itse herra Charles Grandison'in morsian, tuo ihana Harriet Byron,
pudotti (niin sanotaan) kädestänsä kynän, jolla hänen oli aikomus
allekirjoittaa naimasovintonsa, hänellä kun ei ollut tarpeeksi voimaa
ja mielen lujuutta päättämään omaa kohtaloansa. Tuhansittain on ollut
nuoria morsiamia, jotka vavisten ovat tuommoisena hetkenä tehneet
samoin kuin hän; ihmettäkö siis, että meidän pelkäävä, epämielinen
Emilia oli varsin kauhistuksissaan! Kynä ei ainoastaan pudonnut hänen
kädestään, vaan, tekipä se vielä tuohon tärkeään paperiin suuren mustan
pilkun, jonka hän itse piti pahana enteenä, ja luulenpa, ett'ei hän
vieläkään olisi siihen pannut nimeänsä, jollei eversti (aivan samoin
kuin herra Charles) olisi ottanut kynän, asettanut sen hänen
liikkumattomien sormiensa väliin ja tarttunut hänen vapisevaan käteensä
sekä johdattanut sitä.

Illalla, jolloin olimme yksistämme huoneissamme, sanoi Emilia syvästi
huoaten: "tästä täytyy kai nyt siis tulla valmista! Ei suinkaan siihen
enään mitään voi ... ja ylihuomenna hän jo vie minua poijes kaikesta,
jota niin hartaasti rakastan!"

"Saattaisipa luulla", sanoi Julia hymyillen, mutta toki
kyynel-silmin, "että sinä aiot lähteä maailman ääriin, ja kuitenkin
ainoastaan muutama katu ja tori tulee meitä sinusta eroittamaan; me
saatamme nähdä toisiamme vaikka joka päivä".

"Joka päivä, niin!" sanoi Emilia itkein, "mutta ei joka tunti, kuten
nyt!"

Lauantaina oli Emilia hyvä ja ystävällinen kaikille, mutta alakuloisena
ja levottomana näytti hän tahtovan paeta niitä ajatuksia, jotka häntä
joka paikassa ahdistivat. Algernon tuli hetki hetkeltä vakaisemmaksi ja
katseli morsiantansa huolestuneella, tutkivalla katseella. Näytti siltä,
kuin hän olisi peljännyt, ett'ei Emilia olisi antanutkaan hänelle
sydämmensä, vaan ainoastaan sanansa. Kuitenkin hän näkyi pelkäävän
kaikenmoisia selityksiä ja koetti varoa, ett'ei hän jäisi Emilian kanssa
kahden.

Minä kuulin kyökkipiian sisar-puolen kälyltä, että Algernon monelle
köyhälle perheelle oli antanut jakaa ruokatavaroita ja rahoja sekä
käskenyt sanoa, että he hänen hääpäivänänsä söisivät hyvän aterian ja
olisivat iloisina. Tämän minä ilmoitin Emilialle, joka puolestaan
myöskin oli tehnyt samoin. Tuo heidän ajatustensa yhtäläisyys ilostutti
ja rohkaisi häntä vähäsen.

Nyt oli joka taholla niin ahkerasti ommeltu ja työtä tehty, että kaikki
oli valmista ja täydessä järjestyksessä jo päivää ennen häitä.

Hyvästi jättämisessä oli tänä iltana jotakin juhlallista. Kaikki me
syleilimme Emiliaa, ja joka ainoan silmissä näkyi kyyneleitä. Emilia
koetti hillitä liikutustaan, mutta ei saattanut puhua. Kaikki
ajattelivat huomis-päivää.



Hääpäivä.


Tuo tärkeä päivä, jota kauan oli odotettu ja peljätty, tuli vihdoinkin.
Emilia oli tuskin noussut vuoteeltaan, kun hän jo epäilevänä katsahti
taivasta kohti; se oli pilvessä. Ilma oli samea ja kylmä; kaikki, mitä
akkunasta näkyi, kantoi tuommoista surun-voittosta muotoa, kuin minkä
laskee kalsea talvipäivä sekä luontoon että ihmisiin. Savupiipuista
nouseva savu painui alas-päin ja musteni, liehuessaan hitaasti pitkin
kattoja, niitten valkoista lumipeitettä. Muutamat akat, joidenka nenät
olivat pakkasesta punaisina, posket sinisinä, veivät torille
maitokuormiaan, joita laihat hevoset verkalleen kuljettivat; näitten
takkuiset päät painuivat tavallista enemmän maahan päin. Pienet
varpusetkin eivät näyttäneet olevan niin ilomielisinä, kuin
tavallisesti, vaan istuivat syömättä ja visertämättä kyyristyneinä
pitkin katon-räystäitä. Silloin tällöin joku heistä aukaisi pienen
noukkansa taikka oikaisi siipeänsä, mutta sen ne nähtävästi tekivät
ikävyydestä. Emilia huokasi. Kirkas taivas ja hiukan auringon-loistoa
olisi ilostuttanut ja virkistyttänyt hänen alakuloista mieltänsä. Kukapa
ei toivoisi hääpäivällensä kirkasta valoisaa päiväpaistetta? Näyttipä
meistä siltä, kuin ei rakkaus avioliitossa saattaisi kirkkaasti palaa,
ellei se syttyisi taivaan puhtaan valon loisteessa. Tuo salainen usko,
ett'ei taivas huolettomana katsele meidän maallista onneamme, asuu aina
sydämmissämme, ja vaikka olemmekin tyhjää tomua, niin näemme kuitenkin,
kun nuot iankaikkiset kaarrokset menevät pilviin taikka loistavat
kaikessa kirkkaudessaan, tässä vaihtelemisessa jotakin myötätuntoisuutta
eli meihin koskevaa ennettä, ja usein, hyvin usein meidän toivomme ja
pelkomme ovat ainoastaan pilven ja ilman lapsia!

Emilia, jolla oli ollut unetoin yö, ja joka lisäksi oli pahoilla mielin
edellisen päivän tapahtumista, kävi nyt tämän kalsean aamun vuoksi
varsin alakuloiseksi. Hän valitti päätänsä kipeäksi ja pyysi, sitte
kuin hän eineellä oltuansa oli syleillyt vanhempiansa ja sisariaan,
ollaksensa päivällisiin asti yksin huoneessaan. Tähän pyyntöön sai hän
myöntävän vastauksen. Eversti näytti tavallista vakaammalta. Armon
muoto oli niin huolestunut, että häntä katsellessa oikein sydäntä
viilsi. Suru ja levottomuus Emilian takia sekä tarkka huolenpito
hääpäivällisistä vuorottain anastivat hänen sielunsa voimia, ja
voihkaten hän aina keskustelunsa alkoi. Kornetti ei myöskään iloinen
ollut, ja Helenan tunteellisissa kasvoissa näkyi hieno surun-vivahdus.
Julia oli sanomattomasti ihmeissään siitä, että hääpäivää näin
surullisesti aljettiin ja hänen muotonsa osoitti vuoron itkun ja naurun
halua. Ainoastaan Maisteri ja "tallukat" olivat tavallisella tuulella.
Edellinen pureskeli kynsiään ja katseli ilmaan, jälkimmäiset yhä vain
söivät einettä.

Minä olin Armon apuna koko aamupuolen, eikä tuo ollutkaan vähää, mitä
meillä oli puhuttavaa, toimitettavaa ja osaksi omin käsin tehtävää. Me
vispilöitsimme sitruuna-jälkiruokaa, käänsimme paistia, panimme suolaa
lihaliemeen, vaikeroitsimme huonosti onnistuneitten ispinöitten takia,
iloitsimme tuosta komeasta krokaanista ja poltimme kielemme senkin
seitsemään liemeen. Ah, nuot liekit, jotka rakkauden tuli sytyttää
kyökin takkaan, eivät suinkaan ole mitään runon-liekkiä!

Eversti itse valmisti punssia ja muita makeita juomia sekä teki meille
sillä äärettömästi häiriötä ja haittaa; väliin hän tarvitsi paljon
apulaisia, väliin kapineita, ja jopa näytti siltä, kuin hän olisi
luullut, ett'ei tärkeätä tehtävää muilla ollutkaan. Tämäpä oikein
harmitti Armoa; hän antoi siitä miehellensä vähäiset nuhteet, ja mies
antoi vaimonsa olla oikeassa.

Sillä aikaa, jolloin minä neuvoin keittäjää somimmalla tavalla
valmistamaan erästä ruokaa, tuli Julia, itkusilmissä, juosten kyökkiin.
"Anna minulle", huusi hän tavallisella hilpeydellään, "jotakin hyvää
Emilialle! Hän ei syönyt mitään eineheksi; varmaankin hän sairastuu ja
pyörtyy pelkästä heikkoudesta jo tänään! Mitä sinulla siellä on? Munia,
lihaliemeen pantavia! Minä otan kaksi. Hyydykettä! Saahan sitäkin ottaa?
Ah, vähän kapris-kastiketta, se virkistyttää, -- ja nyt vähän kalaa
taikka lihaa mukaan, pari ranskan-leipää myös ... no niin, muutama
makeinen vielä, sitte olen jo tyytyväinen. Emilia syö kovin halusta
makeisia. Tiedätkö, Piete, mitä hän tekee?" lisäsi Julia kuiskaten. "Hän
rukoilee Jumalaa! Olen kurkistanut avaimen reijästä, hän on langennut
polvillensa rukoilemaan, Jumala häntä siunatkoon!" Ja nyt kirkkaita
kyyneleitä vieri Julian poskille, samalla kuin hän kiiruhti ulos, vieden
muassaan kolme täysinäistä lautasta, joita hän kantoi, vaan miten, sitä
en ymmärrä.

Vihdoinkin saimme tehtävämme tehtyä ja nyt jätimme kaikki palkollisten
käsiin, tarpeelliset määräykset mukana; Eversti, Armo ja minä menimme
pukemaan itseämme päivällisiksi.

Sittemmin menin Emilian luo. Hän seisoi kuvastimen edessä
morsius-puvussaan, silmäillen itseänsä katseella, joka ei ilmaissut
sitä tyytyväisyyttä ja itse-mieltymystä, jota suloinen, kauniissa
puvussa oleva nainen melkein aina tuntee tarkastellessaan omaa
rakastettavaa itseänsä. Helena kiinnitti hänen ranne-rengastansa ja
Julia, ollen polvillaan, pani kuntoon hänen liepeittensä koristeita.

"Katso!" huusi Julia, sisään tullessani, "eikö hän ole
suloinen? eikö hän ole kaunis ja kuitenkin", lisäsi hän kuiskaten,
"antaisin halusta puolet tavaroistani, jos saattaisin sillä antaa
toisellaisen näön hänen kasvoihinsa. Hänpä on synkkä ja harmaa kuin
ilmakin!"

Emilia, joka oli kuullut nämät viimeiset sanat, lausui: "eihän
onnettomana saata iloiselta näyttää. Kaikki tuntuu minusta kovin
ikävältä ja raskaalta. Tämä päivä on hirveä päivä; minä tahtoisin
kuolla!..."

"Herra Jumala!" sanoi Julia minulle ja laski kätensä ristiin, "nyt hän
rupeaa itkemään! ... saa punaiset silmät ja punaisen nenän eikä tule
ollenkaan enään kauniiksi. Mitä nyt teemme?".

"Emilia kulta", lausui lempeästi Helena tarttuessaan sisarensa käteen,
"etkö ole vähän ymmärtämätöin? Tämä naimis-liittohan tapahtui yhtä
paljon sinun kuin meidän kaikkien suostumuksesta, ja sen mukaan mitä
ihmis-järki voi päättää, täytyy sinun tulla onnelliseksi. Eikö
sulhasesi ole jalo ... eikö hän sinua rakasta mitä hellimmästi? Mistä
löytäisit miehen, joka vanhemmillesi olisi hellempi poika ja
sisarillesi hartaampi veli, kuin hän on?"

"Tuo kaikki on kyllä totta, Helena hyvä, taikka oikeammin sanoakseni,
näyttää olevan totta. Mutta voi, kun ajattelen että nyt on muutos
tapahtuva koko elossani ja olossani, ... että nyt olen erkaneva
vanhemmistani, olen jättävä teidät, rakkaat siskoseni, tämän kodin,
jossa olen ollut äärettömän onnellinen -- ja tuon kaiken tekisin miehen
tähden, jonka sydäntä en tunne yhtä kuin teidän, joka minun suhteeni
saattaa muuttua, joka monella tavalla saattaa tehdä minua onnettomaksi
-- ja tämä mies on tästä lähtein oleva minulle kaikki kaikessa ...
kohtaloni on muuttumattomasti kiinnitetty häneen ... oi, siskoni, tuota
ajatellessani silmäni menevät mustiin, polveni vapisevat -- ja kun
ajattelen, että tänään, juuri tänään ... vain muutaman tunnin päästä on
elämäni kohtalo päätetty ... sekä että vielä olen vapaa ja voin palata
entisyyteeni ... silloin minua vaivaa semmoinen epämielisyyden ja
horjuvaisuuden tuska, ett'ei sitä kukaan käsittää saata. Sisareni,
Piete, älkää koskaan menkö naimisiin!"

"Emilia hyvä", sanoi Helena, "sinä joka aina helposti olet saattanut
asettua sen mukaan, kuin välttämättömyys vaatii, ajatteleppas nyt, että
kohtalosi jo on päätetty, että jo on liian myöhäistä luopua onnestasi".

"Myöhäistä!" huudahti Emilia ottamatta korviinsakkaan noita viimeisiä
sanoja, "myöhäistä ei se ole niin kauan, kuin ei pappi vielä ole meitä
yhdistänyt ... vieläpä minun on alttarin juurellakin oikeus ... ja
saatan..."

"Ja sydämmesi sallisi tuota!" voihkasi Julia surkealla äänellä, "sinä
hennoisit saattaa Algernon'ia onnettomaksi? sinä saattaisit..."

"Hullutuksia!" kuului ääni sanovan ovesta, ja Eversti seisoi siinä
käsivarret ristissä, katsellen naurussa suin Juliaa, joka seisoi
melkein semmoisessa asemassa, kuin kuuluisa George näytteliätär,
jollain häntä Maria Stuartina ihailtiin. Julia punastui, mutta Emilia
vielä enemmän.

Kornetti, joka isäänsä seurasi, tarjosi Algernonin puolesta sisarelleen
virkeitä, erinomaisen kauniita kukkia sekä pienen kirjeen, joka sisälsi
ainoastaan muutamia riviä, mutta net eivät suinkaan olleet tyhjät eikä
kylmät. Emilian kasvot kirkastuivat, hän puristi veljensä kättä, ja
tämä ollen erittäin kohteliaalla tuulella laski tuota pikaa
polvillensa, pyytäen saadaksensa sitä kunniaa, että hänen sallittaisiin
suudella sisarensa kengän-kärkeä. Emilia armollisesti pisti esiin
pienen jalkansa ja samalla, kuin kornetti kumartui suudellaksensa
taikka, kuten minusta näytti, purraksensa hänen kenkänsä kärkeä, laski
Emilia käsivartensa veljensä kaulan ympäri, suudellen häntä
sydämmellisesti. Eversti tarttui tyttärensä käteen, vei hänen lattian
keskelle ja me asetuimme hänen ympärilleen. Nähdessänsä Everstin
helliä, isällisiä katseita sekä meidän, ilolla ja rakkaudella häneen
kiinnitetyt silmämme tunsi Emilia sydämmessään semmoista mielihyvää,
että hän punastui ja tuli niin kauniiksi, kuin Julia suinkin toivoa
saattoi. Hänen pukunsa oli vaatimatoin, mutta soma ja luonnikas. Niille
nuorille lukioilleni, jotka tahtovat tarkempaa tietoa hänen
vaatetuksestaan, tahdon tässä ilmoittaa, että hänellä oli yllään
valkoinen, pitsillä koristettu silkki-puku; keltaisissa, erin-omaisen
kauniissa hiuksissaan oli hänellä viheriäinen myrttikruunu, jonka
ylitse huntu (Helenan uljasta työtä) oli somasti sovitettu, ja tämä
teki hänen lempeät, viattomat kasvonsa Paul Veronesen pyhän neitsyen
muotoiseksi. Tullaksensa oikein ihastuttavaksi häneltä ainoastaan
puuttui tuo toivon, rakkauden ja onnellisuuden ilmaus, joka on
morsiamen parahin kaunistus.

Näytti siltä, kuin hänen sydämmensä kuitenkin olisi käynyt
tyytyväisemmäksi, ja ikään kuin hänen mielen-tilaansa soveltuaksensa
aurinkokin pilkoitti pilvien välistä, lähettäen huoneeseen kalpean
loisteensa.

Mutta sekä tuo sisällinen, että ulkonainen valostus kesti ainoastaan
muutaman silmänräpäyksen. Sitten pimeni taas. Kun menimme alas
päivälliselle, näytti Julia surullisen muotoisena minulle, miten kaikki
Emilialle tuotu ruoka oli melkein koskematta, ainoastaan hyydykettä oli
hän vähän maistanut.

Ruoalla ollessamme Emilia katseli ympärilleen kaikkia niitä, joita
hänen jo kohta oli jättäminen, ja sydämmensä kyllyydestä hänen
silmiinsä nyt kyyneleitä tulvaili. Päivällistä syötiin, mutta silloin
ei vallinnut sama ilomielisyys, kuin tavallisesti ennen, eikä ruoka
näkynyt muita maittavan, paitsi Maisteria ja tallukoita, heille kun
aina ruoka kelpasi. Emilia, jolle myrtti tuntui rasittavaisemmalta,
kuin kuninkaalle hänen kruununsa, ei syönyt ollenkaan eikä myös
nauranut koko aterian aikana, vaikka siihen kylläkin syytä olisi ollut
Maisterin vuoksi, joka kolmesti oli niin erinomaisen hajamielinen,
ett'ei everstikään saattanut nauramatta olla. Ensiksi hän erehtyi
nuuskarasiastansa ja suola-astiasta siten, että hän aikalailla nuuski
suolaa nenäänsä ja sekoitti keitokseen hyväsesti nuuskaa; tämä tuotti
hänen kasvoihinsa monenmoisia väänteitä sekä silmiin kyyneleitä, joita
pyhkiäksensä hän nenäliinan sijasta kaappasi Armon saalin, joka toki
kiiruummasti ja hämmästyksellä häneltä poijes siepattiin; viimeksi hän
palvelialle, joka hänelle paistia kauppasi, kumarsi ja pyysi
kursaillen: "röökinä on vain hyvä ja ottaa itse ensiksi". Julia katsoi
huolestuneena sisartaan ja kuiskasi minulle: "Hän ei syö eikä naura,
tuo on surullista!"

Vielä surullisemmaksi kävi iltapuoli, jolloin nuot harvat kutsutut
vieraat tulivat eikä Algernon'ia, jota jo aikaiselta odotettiin,
kuulunutkaan. Armo katsoi ehtimiseen mitä levottomimman muotoisena
oveen päin ja tuli paki parastaan kolme taikka neljä kertaa minun
luokseni sanomaan: "En saata ymmärtää, miksikä Algernon viipyy".
Vieraat myöskin kaipasivat häntä, vaan Emilia ei kysynyt mitään eikä
katsonut oveen päin, mutta selvästi saatti havaita, miten hän hetki
hetkeltä kävi vakaammaksi ja kalpeammaksi. Julia istui viereeni ja
nimitti minulle vieraitten sisään tultua heidän nimensä sekä liitti sen
lisäksi heistä vielä yhtä ja toista. "Tuo kaunis soreavartaloinen
rouva, joka noin somasti käyttää itsensä, on paronitar S. -- Kukapa
saattaisi uskoa hänen olevan seuroihin tullessansa aina niin ujoillaan,
että hän melkein vapisee? -- Katso hänen tuntehikkaita silmiänsä, mutta
älä niitä usko, hän ei saata puhua muusta, kuin ilmasta, ja kotona hän
päivät pitkät haukoittelee. Kukapa tuo on, joka nyt tulee ja noin
kerjäläismäisesti pistää hattunsa edellään ovesta sisälle? -- hahha!
Setä P.; hän on hyvä ukko, mutta unitautinen. Hänelle pennin verosta
annan suutelon. Kunpa ei hän vain juhlamenojen aikana rupeaisi
kuorsaamaan! Katsos, Piete, minun sulhoani, joka tuolla on uunin
vieressä! Eikö hän ole Apollomainen? Minusta hän kuitenkin liian
mukavasti siellä lämmittelee itseänsä, näyttääpä siltä, kuin hän ihan
unhoittaisi huoneessa olevan muitakin ihmisiä. Tuo, joka nyt sisään
tuli, on orpanani, rouva M. Hän on oikea enkeli, ja hänen heikko
ruumiinsa on väkevän sielun verhona".

"Katsos, millä tavalla Emilia ottaa kaikkia vastaan ... aivan kuten hän
aikoisi sanoa: 'Herrat ja naiset, te olette hyvin hyvät, kun tulette
maahan-paniaisiini!' Minä en ymmärrä, mitä Algernon ajattelee, joka näin
kauan poissa viipyy. Hyvänen aika, kuinka onnettomalta Emilia näyttää!"

"Tuossahan on pappi! Vaikka hänessä onkin ruuppoja ja vaikka hänen
toinen silmänsä on punainen, näyttää hän kuitenkin siistiltä; tuntuupa
siltä, kuin minun täytyisi kunnioittaa häntä".

"Katsos, kuinka Kaarlo koettaa huvittaa Emiliaa. Oikein, veljeni! mutta
et sinä tällä kertaa onnistu".

"Noh, Jumalan kiitos, tuossa on vihdoinkin Algernon! mutta noin
vakainen ja kalpea! ... ja kuitenkin on hän kaunis. Paljon kauniimpi,
kuin mitä Emilia nyt tällä erää on. Hän menee morsiamensa luokse,
katsos vain kuinka ylpeältä Emilia näyttää ..l Algernon puolustaa
itseänsä, luulen minä .. mitä! hänessä on ollut kova hampaan-särky,
hänen on täytynyt antaa ottaa suustansa hammas! Algernon parka!
Hammas-särkyä hääpäivänä! Mikä kova onni! Katsos, nyt istuvat he kaikki
yhdessä piirissä! Piirillinen istuvia ihmisiä saattaa minuakin
tuskan-hikeen. Mistä he puhuvat? varmaankin ilmasta. Erittäin hauska
aine tosiaankin! Mutta ilma ei todellakaan nyt ole huvittava -- kuule,
kuinka lumi ja vesi rätisee ikkunoita vasten! Täällä sisällä on hirveän
lämmin ... ja Emilia tekee ilman vielä raskaammaksi. Minun täytyy mennä
häntä puhuttelemaan".

Hetken perästä tultiin sanomaan, että kansaa, joka morsianta tahtoi
katsella, kokountui portaille.

Tämä oli taas uusi tuska tuolle kainolle Emilialle. Hän nousi, mutta
istahti taas kohta, vaaleten.

"Hajuvettä! Hajuvettä!" kirkasi Julia minulle, "hän kalpenee, hän
pyörtyy!"

"Vettä!" huusi eversti kaikuvalla äänellä. Maisteri sai teekyökin
käsiinsä ja kiiruhti esiin. En tiedä, oliko se tämä näky vai tuo, että
hän ponnistaen sielunsa voimia koetti hillitä sydämmensä liikutuksia,
joka sai Emiliaa voittamaan heikkouttansa; hän tointui äkkiä ja meni
ulos sisariensa kanssa, mutta katsoi samassa levottomalla ja
tyytymättömällä katseella Algernon'iin, joka seisoi vähän etäämpänä,
tarkaten häntä erin-omaisen, melkeinpä ankaran vakavasti.

"Oletteko hullu?" huusi puoli-ääneensä setä P. ja tempasi käsivarresta
Maisteria, joka vielä seisoi tuijottavin silmin ja teekyökki kädessä.
Maisteri peljästyneenä teki äkkinäisen käänteen ja nyhäsi samalla
tallukoita, joten net kellertyivät kumoon toinen toisensa päälle, ikään
kuin keilat, joihin pallo on koskenut. Teekyökki maisterin käsissä
keikahti polttaen hänen sormiansa, ja vaikeroiden hän pudotti sen
tallukka raukkojen päälle, joittenka liikkumattomien ruumisten ylitse
savupilvi liehuen nousi. Vaikka kuu olisi maahan pudonnut, se ei
suurempaa hämmästystä olisi synnyttänyt, kuin tämä tapaus. Aksel ja
Klaus eivät äännähtäneetkään, -- ja Armo oli valmis uskomaan, että
hänen pienet tallukkansa olivat loppunsa saaneet. Mutta kun eversti ja
Algernon olivat heitä ravistaneet sekä jaloilleen nostaneet, havaittiin
heidän olevan aivan hengissä. He olivat vain niin ihmeissään,
kauhistuksissaan ja niin hämmästyksissänsä, ett'eivät ensi hetkessä
saattaneet liikahtaa eikä puhuakkaan. Onneksi kuitenkin tuo kuuma vesi,
joka heitä kastoi, enimmäkseen oli juossut heidän vaatteillensa; ja
sitä paitse se luultavasti oli jotenkin jähtynyttä, koska jo puoli
tuntia oli kulunut siitä, kuin päästiin teetä juomasta. Ainoastaan yksi
pilkku Aksel'in otsassa ja Klaus'in vasemmassa kädessä vaati hoitoa.
Maisteri oli vallan toivotonna, pienet pojat itkivät. Net vietiin
levolle erääseen kammariin, jossa minä lupasin heidän kanssaan
olla kaiken sen ajan, joka minulla oli vallassani. Armo, jonka
hyvän-luontoisuus ei ikänä sallinut häntä levollisena näkemään
surullista muotoa, meni nyt Maisteria lohduttamaan. Tässä hän siten
parahiten onnistui, että antoi Maisterin kertoa, mitenkä pikku pojat
olivat tuon kolahuksen kestäneet oikein Spartalaisella uljuudella, ja
tämän taas Armo piti erinomaisena todistuksena siitä ansiollisesta
kasvatuksesta, jonka Maisteri oli hänen lapsilleen antanut. Maisteri
tuli varsin iloiseksi ja innostuneeksi sekä sanoi vähän pöyhistellen:
"minä toivon, että Armon toivokkaista pojista vielä muodostan
todellisia Spartalaisia!" Mutta Armo toivoi, ett'ei se tapahtuisi
toistennettujen kuumien vesilöylytysten kautta; tätä toivoansa ei hän
kuitenkaan ilmaissut.

Tällä välin oli morsian päässyt itseään näyttelemästä ja jätti
väsyneenä tuon huoneen, jossa hänen täytyi vanhan kummallisen tavan
mukaan, jota Ruotsissa vielä käytetään, seisoa uteliaan kansan
tarkastettavana.

"Ei häntä kauniiksi kehuttu", sanoi Julia minulle surkealla äänellä,
"eikä se kummakaan ollut, sillä hän oli synkkä kuin syksyinen taivas!"

Me veimme Emilian erityiseen huoneeseen, jotta hän siellä saisi levätä
hetkisen. Hän vaipui alas tuolille, pani nenäliinansa silmiensä eteen
ja oli ääneti.

Salissa oli kaikki juhlamenoja varten valmistettuna, Emiliaa vain
odotettiin.

"Tässä on hajuvettä, Emilia, pistä nenäsi tänne! Emilia kulta, juo
vettä klasillisen!" pyysi Julia, joka nyt rupesi vapisemaan.

"Sinua odotetaan, Emilia hyvä!" sanoi Kaarlo kornetti, joka nyt tuli
huoneeseen, pyytäen Emiliaa hänen seurassaan tulemaan pois kammarista.

"Minä en saata -- minä en todellakaan saata tulla!" sanoi Emilia
äänellä, jossa suurin tuska ilmautui.

"Sinä et saata!" huudahti kornetti suuresti ihmetellen, "miksikä et?"
ja katsoi kysyvästi meihin kaikkiin. Julia seisoi surkeassa
asemassa, ristissä käsin. Helenan tyvenissä kasvoissa kuvautui nyt
tyytymättömyys, ja minä -- minä en millään muotoa saata muistaa, mitä
tein, mutta sydämmessäni olin Emilian kanssa yhtä mieltä. Eikä kukaan
meistä mitään vastannut.

"En, minä en saata tulla", pitkitti Emilia erin-omaisessa
mielen-liikutuksessa, "minä en saata vannoa tuota iäksi päiviksi
sitovaa valaa. Aavistukseni on varma ... yhteen liitettynä tulemme
onnettomiksi ... me emme sovi toisillemme. Tämä kyllä saattaa olla
minun syyni, mutta varma se minusta kuitenkin on. Tällä hetkellä hän
tosiaankin on minuun kovin tyytymätöin ja luulee minua oikulliseksi
ihmiseksi, ajatellen inhoaa yhtymistänsä semmoisen kanssa ... hänen
ankara katseensa nykyään ilmoitti minulle kaikki ... hän ehkä kyllä on
oikeassa, varsin oikeassa ja sen vuoksi on hänelle sekä minulle paras,
että erkanemme".

"Mutta, Emilia", huudahti veli, "ajatteletko, mitä sanot? tuohan
on liian myöhäistä ... pappikin on jo täällä ... häävieraat ...
Algernon..."

"Mene hänen luoksensa, Kaarlo hyvä!" rukoili Emilia, tullen yhä enemmän
liikutetuksi, "käske häntä tulemaan tänne, minä tahdon itse puhua hänen
kanssaan, sanoa hänelle kaikki, ... vielä ei tuo saata olla liian
myöhäistä, koska siitä riippuu koko elämän rauha ja onni; -- mene, minä
rukoilen sinua, mene!"

"Voi sentään! voi sentään! mitä tästä tuleekaan?" sanoi Julia ja näytti
onnettomalta, ikään kuin hän olisi tahtonut maata ja taivasta huutaa
avuksensa.

"Muista, Emilia, isääsi!"

"Minä laskeun hänen jalkainsa juureen, eikä hän ole vaativa lastansa
menemään iäiseen onnettomuuteen!"

"Jospa me saattaisimme häntä jollakin tavalla huvitella, jospa
hetkeksikin saisimme hänen ajatuksensa toimimaan toisaalla!" kuiskasi
Helena veljelleen.

Kaarlo kornetti avasi oven ikään kuin mennäksensä ulos, samassa
kuulimme kovan kolauksen; kornetti huudahti: "voi minun silmääni!".
Kaikki peljästyivät, sillä niin luonnollisesti tämä vähäinen petos
toimeen pantiin, ett'ei meistä kukaan ensi hetkessä sitä kurin-teoksi
huomannut. Emilia, joka aina oli valmis ensimmäisenä menemään hädässä
olevan avuksi, oli nytkin, vaikka omasta kohtalostaan levottomana,
kuitenkin valmis kiirehtimään veljensä luo, ja ottaen kädet pois hänen
silmistään rupesi hän veteen kastetulla nenäliinalla niitä hartaasti
hautomaan sekä kysyi sääliväisesti: "kivistääkö paljon? Luuletko, että
silmä on vikaantunut? onneksi ei näy verta..."

"Sen pahempi!" sanoi kornetti synkällä äänellä; mutta onnettomasti
kyllä, pieni petollinen hymy samassa selvitti koko asian.

Emilia katseli veljeänsä tarkemmin ja tuli kohta siihen vakuutukseen,
ett'ei häntä sattunutkaan. "Ah", sanoi hän, "kyllä jo ymmärrän! Tämä on
taas sinun vehkeitäsi, mutta ei net minua erehtymään saata... Minä
pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarlo! jos vähänkin minua rakastat, niin
mene Algernon'in luo, sano hänelle, että minä tahtoisin häntä puhutella
muutaman hetkisen!"

"Kun ei nyt teissä ollut kenessäkään sen vertaa älykkäisyyttä, että
olisitte kynttilän sammuttaneet!" huudahti kornetti ja katsoi
harmistuneena erittäinkin minuun. Helena kuiskasi hänen korvaansa
jotakin, ja hän meni Julian kanssa huoneesta ulos.

Helena ja minä olimme nyt hiljaa ja ääneti, mutta Emilia nähtävässä
sielun-tuskassa kulki edes ja takaisin lattialla, puhuen ikään kuin
itseksensä. "Mitä pitää minun tehdä? Kuinka tulee minun tehdä?" sanoi
hän puoli-ääneensä. Nyt kuului askeleita läheisestä huoneesta. "Hän
tulee!" sanoi Emilia, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

Ovi avattiin ja Algern ... ei, vaan eversti astui sisään arvokkaan
vakaana. Emilia hengähti, kävi istumaan, nousi istualta ja istahti taas
sekä kalpeni ja punastui. "Sinä olet liiaksi kauan antanut odottaa
itseäsi", sanoi eversti tyynesti, mutta karkeasti, "minä tulen nyt
sinua noutamaan".

Emilia laski kätensä ristiin, katsoi rukoilevasti isäänsä, aukaisi
suutansa, mutta sulki sen taas samassa, hämmentyneenä isänsä ankaran
vakaasta muodosta, ja kun eversti tarttui hänen käteensä, näkyi hän
kadottaneen kaiken vastustus-voimansa; epätoivon-alaiseen nöyryyteen
vaipununna meni hän seuraten isäänsä. Helena ja minä menimme muassa.

Sali oli uhkeasti valaistuna, ja kaikki siellä olevat henkilöt
katselivat oveen päin, josta eversti taluttaen Emiliaa tuli sisälle.
Emilia sittemmin sanoi minulle, että hänen sisään tullessaan kaikki
meni mustiin, niin ett'ei hän yhtäkään esinettä eroittanut selvään.
"Eipä siis ihmettä ollutkaan", sanoi hänen veljensä, "että olit ikään
kuin unissa kulkeva".

Algernon katsoi Emiliaan niin ankarasti, ettei se suinkaan hänen
rohkeuttaan lisännyt.

Ei kumpikaan heistä mitään puhunut. Juhlamenot alkoivat. Nuori pari
seisoi papin edessä. Emilia oli kalman-kalpea ja vapiseva. Julia
kadotti kaiken rohkeutensa. "Tämä on hirveätä", sanoi hän ja kävi
melkein yhtä kalpeaksi, kuin hänen sisarensa.

Nyt korotti äänensä hän, joka tälle nuorelle parikunnalle oli
ilmoittava heidän pyhät velvollisuutensa. Tuo ääni oli tuntehikas,
hyvin-sointuva ja näytti olevan Jumalallisen hengen elähyttämänä,
se puhui avioliiton pyhyydestä, pariskunnan keskinäisistä
velvollisuuksista, miten heidän tuli rakastaa toisiansa, huojentaa
elämänsä matkalla toistensa kuormaa, lieventää toistensa murheita, elää
jumalan pelossa; se puhui esirukouksista, jotka suloisesti yhdistää
heitä keskinäisessä rakkaudessa ja saattaa heitä lähemmäksi heidän
iankaikkista alkujuurtansa, sekä miten tällainen yhdistys, jumalan
tahdon mukaan aljettu ja yhä edelleen jatkettu, edistää suurinta
maallista onnellisuutta ja nyt hän rukoili Jumalan siunausta nuorelle
morsius-parille. Nämät suloiset, kauniit ja rauhaisat sanat synnyttivät
kaikkien sydämmiin hiljaisia ja pyhiä liikutuksia. Huoneessa oli kaikki
niin hiljaa, että melkeinpä olisi saattanut luulla, ett'ei kukaan
hengittänytkään. Selvästi näin, että Emilia joka hetkeltä kävi
levollisemmaksi. Net muutamat sanat, joita hänen tuli sanoa, lausui hän
selvästi ja vakaalla äänellä. Polvillansa ollessaan näytti hän minusta
hartaasti ja toivovana rukoilevan. Sillä välin minä tarkastavin silmin
katselin ympärilleni. Eversti oli tavallista kalpeampi, mutta katseli
nuorta paria silmillä, joissa ilmautui rauhallisuus ja hellyys. Armo
itki eikä nostanut silmiään nenäliinastaan. Julia oli varsin
liikutettu, vaikk'ei hän liikahtanutkaan. Helena, rukous kirkkaissa
silmissään, katsahti taivasta kohti. Kornetti näki paljon vaivaa,
oletellessaan ikään kuin ei kyyneleet, vaan joku muu olisi hänen
silmiänsä punaisiksi saattanut. Sokea hymyili hiljakseen. Muut kaikki
olivat suuremmassa tahi vähemmässä määrässä liikutettuja, mutta
varsinkin Maisteri, joka juhlamenojen loppupuolella yksin häiritsi
hiljaisuutta sillä, että hän alin-omaa nenäänsä niisti; onneksi
kuitenkin oli hän löytänyt nenäliinansa.

Siunaus tälle morsius-parille luettiin äänellä niin suloisella, niin
juhlallisella, ikään kuin se taivaasta olisi kajahtanut. Vihkiminen oli
päätetty. Emilia ja Algernon olivat iäksi päiviksi yhdistetyt. Emilia
meni vanhempiensa luo, syleilläksensä heitä. Hän minusta näkyi nyt
olevan ihan toinen ihminen. Lempeä valo säteili hänen otsallaan ja
silmissään, hohtava lämmin puna paloi hänen poskillansa. Hän oli
kerrassaan muuttunut nuoren onnellisen morsiamen ihanne-kuvaksi.

"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!" kuiskasi ristissä käsin ja
kyynel-silmin Julia, "nythän on kaikki hyvin!"

Eversti koetti hillitä sydämmensä heltymistä ja sanoi varsin
leikillisen muotoisena: "Niin, nyt olet auttamattomasti kiinni, et enää
saata rukkasia antaa!"

"Sitä en enään tahtoisikkaan", sanoi Emilia suloisesti hymyillen ja
luoden sulhoonsa katseen, joka häneen synnytti hartainta, puhtainta
iloa. Yleinen tyytyväisyys ja iloisuus vallitsi seurassa. Näyttipä
siltä, kuin kaikki olisivat mielineet laulamaan ja hyppimään. Setä
P:kin oli ihan valveilla ja pani toimeen katrillia, jossa hän pian
itsekkin iloisesti jalkojaan kopsutteli tuon sorean, vienon tuulen
tapaisesti hiipivän, paronitar S:n rinnalla. Tanssiessa Arvid ja Julia
vetivät ihmisten huomiota puoleensa, he olivat niin ihastuttavia, että
silmät väkisinkin heihin kiintyivät. Minä hyppäsin Maisterin kanssa,
joka minua oli tanssimaan pyytänyt -- toivon kuitenkin ett'ei hän sitä
tehnyt hajamielisyydestä. Me myöskin vedimme huomiota puoleemme, vaikka
erityisellä tavalla.

Minusta tuntui, ikään kuin olisimme olleet kaksi pallopelin palloa,
jotka aina seisoivat esillä toisten nyhättäväksi ja lykättäväksi, ja
varma on, että muut tuuppasivat meitä ja me muita ehtimiseen; tästä
minun kuitenkin erin-omattain täytyy syyttää tanssikumppaniani, joka
yhtenään erehtyi oikeasta ja vasemmasta sekä sekaannutti kaikki
tanssivuorot. Mutta sillä välin me yhtä sydämmellisesti ja ääntevästi,
kuin muutkin, nauroimme tanssitemppujamme, ja Maisteri sanoi: "minä en
koskaan ole hypännyt näin iloista _valssia_".

Helena soitti pianolla tanssin säveleitä. Emilia ei tanssia tahtonut.
Hän istui eräässä syrjäkammiossa, jonka ovet tanssisaliin päin olivat
auki, ja Algernon hänen vieressään. He puhuivat hiljaa, mutta
vilkkaasti; heidän muodossaan kuvautui sydämmellinen hellyys, ja
luulenpa, että tuo epäilysten, levottomuuksien ja väärin käsitettyjen
sekava vyyhti nyt viimeinkin ainaiseksi selkeni. Ihokivi-lampun leppeä
loisto laski lumoavan valonsa näitten nuorten ylitse, jotka nyt olivat
yhtä onnelliset kuin kauniitkin.

Näytti siltä, kuin he olisivat unohtaneet koko heidän ympärillänsä
olevan maailman, mutta eipä yksikään koko seurasta heitä unhoittanut.
Itse-kukin hymyillen lähetti syrjäkammioon silmäyksen. Julia tuli monta
kertaa luokseni ja osoitti loistavin silmin minulle näitä rakastavia,
sanoen: "Katso! katso!"

Illempänä osa seurasta kokountui syrjäkammioon, jossa yleisempi
keskustelu alkoi. Muutamat nykyään ilmaantuneet kirjat, jotka pöydällä
olivat esillä, antoivat aihetta moninaisiin lauselmiin niitten arvosta
sekä luettavasta yleensä.

"Minä en ymmärrä", sanoi setä P., "mikä hiisi minua on vaivannut näihin
aikoihin. Olenhan tavallisesti kyllä hereillä sekä vilkas ja virkku,
kuten kala, mutta koska vain tirkistän noihin kirja pahoihin, painuvat
net heti silmilleni enkä näe enään pienintäkään erää".

"Lukeeko armollinen tätini halusta?" kysyi paronitar S:ltä.

"Ah, voi!" vastasi paronitar, nostaen ihanat silmänsä kattoa kohti,
"siihen minulla ei ole koskaan aikaa; minulla on niin paljo
kaikellaista työtä ja tointa". Ja nyt hän huolellisesti kääri
vartalonsa ympäri uhkean saalinsa.

"Jos minä joskus menen naimisiin", sanoi eräs kuusikymmen-vuotias
herra, "panen sen vaimolleni ehdoksi, ett'ei hän koskaan lukisi muita
kirjoja kuin virsi- ja kokkikirjaa".

"Minun vaimo-vainajani ei milloinkaan lukenut muita kirjoja ... mutta
hänpä vasta olikin oikein uljas emäntä!" huudahti setä P. silmiään
pyyhkien sekä näpähytttäen nuuska-nenäänsä.

"No niin, minä en, hiisi vieköön, ymmärrä, miksikä naiset tähän aikaan
niin ylen paljon viettävät aikaansa lukemisella, sitä en, hiisi
vieköön, saata ymmärtää!" sanoi Arvid luutnantti kaapatessaan
sokerileivos-astiasta kourallisen makeisia.

Julia lennätti sulholleen terävän silmäyksen ja luulenpa ett'ei "hiisi
vieköön" tällä kertaa kauniilta soinut hänen korvissaan. "Ennen
olisin", sanoi hän harmista punastuen, "ruokaa ja juomaa vailla, kuin
lukematta. Löytyykö mitään niin sielua jalostuttavaa, kuin hyvien
kirjojen lukeminen? Mitään, joka niin ylentää henk ... tahdonpa sanoa,
joka ylentää ajatukset ja tunteet aina ... ylits ... aina..."

Julia raukkani ei koskaan onnistunut, kun hän vain koetti puhua
ylevästi. Hänen ajatuksensa olivat rakettien tapaisia, jotka äkkiä
nousevat ilmaan välkkyvänä tulisäteenä, mutta sammuvat samassa,
haihtuen tuhka-tomuksi.

Kaarlo kornetti kiiruhti kaatamaan lasillisen viini- ja vesisekoitusta
Arvid luutnantin päälle sekä oli katkaisevinaan sisarensa puhetta, kun
huudahti: "tiesinpä, että minun kävisi hullusti! Minä koetin pitää
lasia pystyssä peukaloni päässä. Anteeksi lankoni! mutta luulenpa, että
jollakin tavalla olit tielläni ... käteni ei ollut oikein vapaana".

"Kyllä minä toisten koetan kavahtaa, ett'en joudu tiellesi", sanoi
Arvid luutnantti osaksi pilalla, mutta myöskin vähän närkästyneenä,
sekä rupesi pyyhkimään takkiansa nenäliinallaan; ja ollen varovainen
meni hän sitten istumaan huoneen toiselle puolen.

Mutta Julian ei nyt onnistunutkaan näin helposti pulastaan päästä, tuo
kirjojen vihaaja vanha herra kääntyi varsin vakaisena hänen puoleensa
sanoen: "Arvattavasti te parhaasta päästä luette saarnoja sekä
siveys-opillisia kirjoja?"

"E ... e ... en, en juuri paljoakaan lue saarnoja --" vastasi Julia
hämillään, ja kun hän samassa havaitsi sen läpitunkevan katseen, millä
provessori L. häntä tarkasti, punastui hän aivan.

"Arvattavasti siis luette historian kertomuksia? -- net tosiaan kyllä
ansaitsevat lukemista".

"En juuri _historian_ kertomuksia", sanoi Julia taas iloisesti ja
rohkeasti, "mutta sitä halukkaammin muita kertomuksia, siis ilman
pitkiä puheita -- jos setääni haluttaa tietää, minkä kaltaisen
lukemisen nauttimista varten tahtoisin olla ruokaa, juomaa ja unta
vailla, niin tunnustan sen olevan romanien".

Vanha herra nosti kätensä ja katsahti kauhistuen ylöspäin. Hänen
muodostaan päättäen tuli helposti siihen luuloon, että Rousseaun sanat:
"jamais fille sage n'a lu de romans" [viisas tyttö ei ole koskaan
lukenut romaania] olivat saattaneet häntä kammomaan noin vaarallista
lukemista.

Julian puhuessa suoraan ajatuksensa, näkyi vähän moittiva katse melkein
jokaisen silmissä. Paronitar oli varsin hämillään sukulaisensa tähden.
Ainoastaan provessori hymyili hyvän-tahtoisesti ja kornetti kiirehti
sanomaan:

"No se ei suinkaan ole mikään kumma asia, jos romania lukeekin
semmoisia, joita nyky-aikana kirjoitetaan. Rouva Stael'in Corinna on
minulta vienyt yhden yön unen, ja Walter Scottin Rebecka on kolmeksi
päivää ottanut minulta ruokahaluni!"

Julia katsoi suuresti kummastuen veljeensä. Emilia myöskin loi suuret
sinisilmänsä kysyväisesti hänen puoleensa, mutta tämä ei ollut noita
silmäyksiä huomaavinaankaan.

"Minun tyttäreni ei koskaan saa romanikirjallisuutta lukea", sanoi
paronitar S., ja pannen suunsa oikein suppuun istui hän paremmin sohvan
perälle, katsellen uhkean saalinsa liepeitä.

"Oih, täti hyväni!" sanoi rouva M. hymyillen ja päätään ravistaen,
"mitä hänen siis pitää lukeman?"

"Hänen ei tarvitse lukea ollenkaan mitään!"

"Erittäin oivallista!" huudahti vanha herra.

"Minä tosiaankin luulen", sanoi Algernon, "että parempi on olla varsin
lukematta, kuin lukea ainoastaan romaneja. Romani on sielulle, mitä
opiumi eli unilääkkeet ovat ruumiille: se niitten alituisesta
nauttimisesta heikkonee ja vahingoittuu. Suo anteeksi, Julia, mutta
luulisinpa nuoren naisen kyllä saattavan paremmin aikaansa viettää kuin
tuommoisten kirjojen lukemisella".

Mutta eipä Julia anteeksi antavalta näyttänyt.

Emilia sanoi: "Kuten Algernon, minäkin luulen, että nuoria naisia
erittäinkin romanien lukeminen enemmän haittaa kuin hyödyttää".

Julia sai kyyneleitä silmiinsä ja katseli Emiliaa, ikään kuin olisi
tahtonut sanoa: "panetko sinäkin minua vastaan?"

"Minä myönnän", sanoi rouva M., "että tuo saattaa olla kovin
vahingollista jos..."

"Vahingollista!" keskeytti vanha herra, "sanokaa pahentavaista,
myrkyllistä, perin pohjin turmelevaa?"

Julia nauroi. "Provessori hyvä", huudahti hän, "auttakaa, auttakaa!
Minä kohta luulen olevani turmeltuneena ja kadotettuna olentona. Minä
pyydän, sanokaa jotakin romanin, lukemisen puolustukseksi, niin teille
jotakin hyvää annan", ja veitikkamaisesti hymyillen nosti hän
sormellaan korkealle pientä sokerileivos-kiehkuraa.

"Sillä on kylläkin hyvät puolensa", vastasi provessori, "kun se
tapahtuu valikoimalla ja kohtuullisesti. Minä puolestani
romanilukemisen katson nuorisolle sekä hyödylliseksi että hauskaksi".

"Kuulkaa, kuulkaa!" huudahti Julia lyöden iloisesti käsiään yhteen.

"Mutta sananne kaipaavat perustusta!" huudahti setä P.

"Niin, niin, perustusta, perustusta!" kirkasi vanha herra.

"Hyvillä romaneilla", jatkoi provessori, "minä tarkoitan niitä, jotka,
ikään kuin hyvät taulut, kuvaavat luontoa todellisesti, millä on etuja,
joita ei muissa kirjoissa löydä yhtä suuressa määrin. Net kuvaavat
ihmis-sydämmen historiaa; ja kenellekkä nuorelle, joka tarkasti tahtoo
tuntea itseänsä ja kanssa-ihmisiänsä, eikö tämä kirja olisi hauska ja
arvokas? Maailma on siinä vilkkaimmalla tavalla kuvattuna moninaisissa
vaihtelevaisissa muodoissaan; ja nuoriso näkee tässä silmiensä edessä
piirrettynä tuon maan, missä sen piankin on alkaminen pitkää
elämän-matkaansa. Kaikki rakastettavat ja hyvät avut ovat romanissa
runollisessa ja viehättävässä hohteessa. Nuorta hehkuvaa sydäntä
miellyttää tässä kaikki hyvä ja oikea, mikä ehkä karkeammassa ja
vakavammassa muodossa olisi joutunut sille vasten-mieliseksi.

"Samati ilkeys, pahuus ja kaikkinainen halpamielisyys on kuvattuna koko
inhoittavassa muodossaan, joten me opimme niitä ylenkatsomaan, vaikka
olisivatkin maailman loiston ja komeuden verhossa, kun sitä vastoin
jalous, vaikka kaiken maailman kurjuuksien kanssa taistellen, meitä
innostuttaa ja ihastuttaa.

"Tuo totuus, että ihminen sydämmessään tuntee palkinnon hyvistä ja
rangaistuksen huonoista töistään, vaikka usein kyllä hänen ulkonaisissa
kohtaloissaan ei siitä näe pienintäkään jälkeä, tulee romanissa
näkyviin selvästi ja vilkkaasti sekä sillä voimalla, jota meidän tulee
antaa jokaiselle siveelliselle totuudelle, tehdäksemme sitä yleisesti
käsitettäväksi ja hyödyttäväksi.

"Ja muuten on aivan luonnollista, että ylevämielinen nuoriso hyvänä
ystävänänsä rakastaa romania, koska hän siitä löytää kaikki net
innokkaat, jalot ja ihanat tunteet, jotka liikkuvat hänen omassakin
sydämmessään, ja mitkä siellä ovat synnyttäneet ensimmäiset
taivaalliset aavistukset autuudesta ja kuolemattomuudesta".

Sydämmellinen ihastus kuvautui Julian suloisissa kasvoissa, ja
hän kiirehti provessorin luo, jolle hän ei nyt antanutkaan
sokeri-kiehkuraa, vaan hartaan lapsellisen syleilyn; sanoen: "tuhansia
kiitoksia, tuhansia kiitoksia, minä olen tyytyväinen, varsin
tyytyväinen!"

Vanha herra huokasi, katsahtaen taivasta kohti.

Arvid luutnantti ei näyttänyt "varsin tyytyväiseltä", mutta söi
ehtimiseen sokerileivoksia.

Setä P. nuokkui ja noikkasi; kornetti vakuutti, ett'ei tuo mitään
suostumuksen osoitusta ollut.

Provessori puolestaan näytti tyytyväiseltä, ja isällisesti suuteli hän
ensin tuon hilpeän tytön kättä ja sitten hänen otsaansa.

Arvid luutnantti suurella töminällä lykkäsi tuolin luotaan; samassa
avattiin ruokahuoneen ovet -- illallinen oli pöydällä.

Ruoalla katettua pöytää katselee aina omituisella mieltymyksellä se,
joka on ollut apuna ruuan valmistuksessa ja pöydälle järjestämisessä
y.m.

Jokainen ruokalaji on meidän huoltemme lapsi, jolla on osansa
mieltymyksestämme ja suosiostamme, siinä kun se onpi pöydällä makusana,
soreasti asetettuna ja valmiina kohta iäksi päiviksi katoamaan. Mutta
tämmöisissä tilaisuuksissa on meillä sydän kivestä, ja olenpa
vakuutettu siitä, että Armo, yhtä hyvin kuin minäkin, oikein
sydämmestään nautti katsellessaan, mitenkä kaikki herkulliset eturuoat,
väliruoat ja jälkiruoat katosivat häävieraitten suuhun, nähtävästi
heidän suureksi mielihyväkseen. Armo, levollisena Emilian puolesta sekä
nähden, miten ruoan tarjoeleminen kävi hyvin, emännöitsi luontevasti ja
iloisesti, ainoastaan silloin tällöin häntä näytti häiritsevän joku
huolestuttava ajatus, kun hän pikku tallukoita muisti.

Morsian oli lempeä ja loistava. Algernon näytti olevan onnellisin
elävitten joukossa. "Katsokaa Emiliaa! Katsokaa Emiliaa!" sanoi
ehtimiseen Kaarlo kornetti, joka istui vieressäni pöydässä, "luulisiko
häntä samaksi henkilöksi, mikä tänään koko puolen päivää on kiusannut
meitä ja itseänsä?"

Julia otti arvokkaan ja ylpeän muodon joka kerta, kuin hänen sulhonsa
häntä puhutteli. Tämä päätti vihdoin pysyä itsekseen, kuitenkin aina
täysin suin.

Setä P. nukkui; vähän kermahyydykettä oli jäänyt hänen nenälleen, ja
seuran puhuessa ja nauraessa veteli hän aina välimmiten aika
kuorsauksia, jotka kuuluivat kuten säveleet väkiviulussa, jolloin net
jousen harppauksesta yhteen ääntyvät muitten pienempien viulujen
pirinään.

Aterian lopulla juotiin maljoja, jotka eivät olleet teeskenneltyjä eikä
ikäviä, vaan iloisia ja sydämmellisiä. Maisteri, juhlatilasta ja
viinin-mehusta innostuneena, lausui morsius-parin kunniaksi seuraavan
tilapäisen runon:

    Lasit täyttäkäämme täyteen;
    Hei! nyt maljan pohjaan juon!
    Vaahto kattoon asti nouskoon!
    Pari -- teille maljan juon!

    Kilistelkäät lasianne!
    Tässä joukoss' ilolla
    Ehkä vielä viettää saamme
    Kultahäitä riemulla!

Nauraen ja lasia kilistellen juotiin tämä malja ja sitte juotiin vielä
toinen Maisterille, joka, siitä olen vakuutettu, nyt luuli itsensä
melkein Bellman'in vertaiseksi.

Illallisen jälkeen kohtasi Emiliaa odottamatoin ilo. Salissa oli
levitettynä suurelle pöydälle öljymaalauksia, hänen vanhempiensa ja
sisarustensa kuvat, melkein kaikki erittäin hyvin onnistuneita. "Tällä
tavoin me kaikki seuraamme sinua uuteen kotiisi", sanoi eversti ja
sulki syliinsä Emilian, "niin, niin, sinä et meistä pääse!" Suloisina
kyyneleet virtailivat Emilian poskille, hän syleili isäänsä, äitiänsä
ja sisaruksiansa ollen niin liikutettuna, että hän vasta hetken päästä
saatti heitä kiittää. Sitten rupesi seura tyyskästi tarkastamaan
jokaista kuvaa erittäin, eikä nyt moitettakaan puuttunut. Tuossa
havaittiin vika nenässä, tässä silmissä, jotka olivat liian pienet,
tuossa taas suu oli liika suuri; eikä sitä paitsi taiteilia muka ollut
näissä kuvissa kaunistanut kuvatuita, vaan pikemmin päin vastoin j.n.e.

Taiteilia parat! siinä näette, mitenkä tarkastettaessa työnne joutuu
moitteen-alaiseksi, sillä moitteen-halu on yleisin vika maailmassa;
taiteilia parat! onnenne, onnenne on se, että usein olette vähän
kuuroja, olette tyytyväiset, kun tunnette rahat taskussanne sekä
tiedätte itsellänne olevan eteviä luonnon-lahjoja!

Ainoastaan Emilia ei nähnyt mitään vikoja. Tuohan juuri oli hänen
isänsä katse, äitinsä hymy, sisaren veitikkamaisuus ja Kaarlo veljen
urhea olento, Helenan hyvä ja levollinen muoto; ja pienet tallukat, oi!
he olivat ihmetyttävän onnistuneet, oikeinpa halutti heille tarjota
sokerileivoksia.

Pienet tallukka parat! Peljästyneinä ja palovammoissa oli heidän
täytynyt jättää koko kemut, joista he jo kolme viikkoa edeltäkäsin
olivat iloinneet. Illan kuluessa kuitenkin meistä aina joku pistäysi
ylikertaan heidän luoksensa, vieden heille omenia, sokerileipiä y.m.
Maisteri itse ensiksi kaikkein ahkerimmin juoksenteli portahia ylös ja
alas, mutta koska hän tuolla vähän vieraalla tiellä jo kolmesti oli
kumoon kellertynyt, jäi hän rauhassa saliin istumaan.

Armo oli tällä välin huolestuneena kumminkin kuusi kertaa sanonut
minulle: "minun pienet poika parkani! varmaankin minun täytyy valvoa
heidän luonansa tänä yönä!" ja minä vastasin joka kerta:

"Sitä ei Armon tarvitse tehdä, kyllä minä olen tykönänsä".

"Mutta sinä nukut varmaan!"

"En, Armo hyvä, minä en nuku".

"Vakuutatko kunniasanalla?

"Kunniasanallani", vastasin minä ja kiihtyneenä armon levottomuudesta
riensin jo ennen, kuin seura hajosi, hyvin varustettuna laastarilla,
rohdoilla ynnä makeisilla toiseen kerrokseen heidän luoksensa.

Pojat olivat hyvin tyytyväiset makeisiinsa sekä varsin ihastuksissaan
siitä, että heidän tähtensä kynttilää poltettaisiin koko yön. Tuo illan
kommellus pyöri alin-omaa heidän mielessään; he eivät väsyneet
puhumasta, miten Maisteri oli heitä tuupannut, mitenkä olivat
kumoon kaatuneet sekä mitä olivat tunteneet ja tuumanneet, kun
Maisteri pudotti teekyökin heidän päällensä. Aksel oli ajatellut
veden-paisumusta ja Klaus viimeistä tuomioa; mutta kesken kertomustansa
he nukkuivat.

Puoli-kahdentoista aikaan kuului kulkusten kilinää sekä hevosten ja
rekien töminää everstin talon edustalta. Kello 12 oli kaikki ihan
hiljaista sekä ulkona että sisällä.

"Kohta kaikki lepäävät makeassa unessa", ajattelin minä ja rupesin
vähitellen itse tulemaan kovin uniseksi.

Mitä ikävintä on, kun unisena yksinään täytyy valvoa, varsinkin jos
net, joittenka tähden on valvomassa, kaikin voimin kuorsaavat, -- ja
ellen olisi kunniasanallani vakuuttanut, ett'en silmiäni ummistaisi,
niin varmaan minäkin olisin nukkunut. Kudoinpa sukkaa, mutta se työ ei
käynyt laatuun, sillä olinhan joka hetki silmäni puhki pistämäisilläni.
Minä luin, mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Meninpä akkunan luo, katselin
kuuta ja ajattelin -- en yhtään mitään. Kynttiläni karsi kasvoi
kasvamistaan. Minä aioin sitä niistää, mutta suureksi onnettomuudekseni
sammutinkin valkean.

Valvomiseni kävi nyt yhä vaikeammaksi. Minä koetin mieleeni johdattaa
kaikellaista peloittavaa, jotta hereillä pysyisin. Tuota valkoista
uunia, joka hämärässä epäselvästi kiilui, kuvittelin "valkoisen rouvan"
haamuksi. Minä ajattelin kylmää kättä, joka äkkiä tarttuisi minun
käteeni, ääntä, joka kuiskailisi kamaloita sanoja korviini, veristä
olentoa, joka lattiasta nousisi -- silloin naapuritalosta kuului kukon
kimeä ääni, joka koittavan päivän valon kanssa yhdessä karkoitti
minulta pois kaikki aaveen-tapaiset mielikuvitukset.

Kahden pienen nokikolarin aamutervehdys, joka surullisena lauluna
kuului korkealta heidän savuisista huvimajoistaan, aloitti tuota
kaikkialla heräävä eloa.

Kyökeissä valkeat pian ystävällisesti loistivat, ja kahvin höyryt
levittivät arapialaista lemuansa. Ihmisiä liikkui kaduilla ja
raittiissa talvi-ilmassa kajahteli kaunihisti kirkkojen kellot kutsuen
aamurukoukseen. Purppurahohteisina nousivat savupilvet sinitaivasta
kohti ja iloiten näin vihdoinkin auringonsäteet, jotka ensiksi
tervehtivät kirkon-tornien kelloja ja sitten levittivät valovaippaansa
ihmis-asuntojen ylitse.

Ympärilläni oleva maailma aukaisi kirkkaat silmänsä, mutta minä hankin
unen helmoihin, ja kun iloiset äänet tervehtien huusivat minulle:
"hyvää huomenta!" vastasin minä puolinukuksissani: "hyvää yötä!"



TOINEN OSA.



Päivälliset. -- Sotkeloa kaikellaisista.


Hääpäivällä on myöskin huomis-päivänsä! Ikävä päivä häätalossa! Koko
menneestä juhlallisuudesta on jäljellä ainoastaan, mitä sammutetusta
kynttilästä, -- kun kodin herttaisesta keskuudesta juhlallisuuksien
ynnä juhlapukujen kanssa myöskin yksi sen jäsenistä -- yksi tähtönen
kotitaivaalta katoaa, silloin ei ole ihmettäkään, jos taivaan-ranta
pilveilee; -- niin pikku Juliani, minusta oli tuo varsin luonnollista,
että sinä noustuasi kuljit ympäri kuten sade-pilvi, jolloin veljesi
melkein ukkosen-pilven näköisenä kulki huoneesta huoneeseen hoilotellen
"Tähtilaulua", jota oli hyvin ikävä kuunnella.

Nuori pariskunta oli päättänyt viettää tätä päivää Algernon'in vanhan
muorin luona, joka hätäräsilmäisenä eleli vanhan palveliansa ja
kissansa kanssa varsin maailmasta eronneena ja ihmis-rakkaudesta
toivoen, ett'ei kukaan ikänänsä naimisiin menisi, jota hurskasta toivoa
hän kyllä oli ilmoittanut poikansa pojalle ynnä Emiliallekkin, mutta
turhaan. Nyt hän sentään harmissaankin oli kutsunut heitä luoksensa
ja itse, kuten hän kertoi, kuorinut omenat omenakakkuun, joka
herkkuruokana oli lopettava nuot yksinkertaiset päivälliset. Kolmannen
päivän lupasi nuori pari viettää meillä, ja me aioimme sitten
neljäntenä olla heillä.

Kuten mainitsin, vietimme toista hääpäivää unestuneessa hiljaisuudessa.
Armo ei syönyt koko päivänä muuta kuin vetelää kauralientä.

Kun päivä oli loppuunsa kulunut ja kukin mennyt makuuhuoneeseensa,
kaipasi Julia kovin jotakin huvitusta; hän lähetti tuomaan itsellensä
saksan-pähkinöitä, tuli sitten minun kammariini ja rupesi niitä rikki
napsuttelemaan sekä kiittämään sulhoansa.

"Hän on oikein verrattoman siivo! oikein kunnollinen, ymmärtäväinen,
tasainen ja rauhallinen luonnostaan, hauska, siisti ... (erinomaisen
makusa pähkinä)! Hän on huolellinen, varovainen ja erittäin järkevä
toimissaan ... eikä myöskään ahne ... kovin hyvä ... eikä kuitenkaan
liian hyvä, hän on ... varsin parahultainen!"

Minä tähän kaikkeen noikkasin myöntäväisesti, toivoi Julialle onnea
runsaasti ja -- haukottelin äärettömästi. Niin löytyy täydellisyyksiä,
jotka ovat kovin _unettavaisia_.

Aamulla puhalsi raittiimpi tuuli. Nuorikon päähine kaunistutti
Emiliaa, hän oli suloinen, lempeä ja tyven, -- vaan ei varsin iloinen,
mutta Algernon sitä vastaan oli kovin hilpeä, vilkas ja puhelias. Tämä
ihmetytti ja harmitti Juliaa; hän katseli heitä molempia vuorottain
eikä tietänyt, mitä ajatella. Talon palveliat olivat erittäin
halukkaat nimittämään Emiliaa "armoksi", mutta tämä uusi nimitys ei
näkynyt ollenkaan häntä huvittavan, ja kun talon vanha uskollinen
palvelia-neitsy varmaankin seitsemännen kerran sanoi: "neiti kulta ...
voi herra! ... armo kulta ..." sanoi Emilia vihdoin vähän harmistuneena
ja väsyneenä: "noh älä huoli!... Eihän tuo nyt ole tarpeellista".
Palvelia kysyi joka ruokalajia tarjotessaan: "suvaitseeko armo?"
"Kyllä, kyllä se mies mailmansa tuntee", sanoi eversti. Mutta näyttipä
siltä, kuin tämä maailma Emilian mielestä ei olisi tuntunut oikein
hauskalta. Jälkeen puolen päivän Julia varsin tuskaantuneena vei eri
huoneeseen Emilian, laski polvillensa hänen eteensä, kietoi vartensa
hänen ympärillensä ja huusi itkein: "Emilia, mikä sinua vaivaa? Emilia
kulta! Herra Jumala ... sinä et ole iloinen, vaan näytät alakuloiselta.
Etkö ole tyytyväinen? etkö ole onnellinen?" Hartaasti syleili Emilia
sisartaan ja sanoi häntä lohduttaen, mutta kyynel-silmin: "Kyllä
kaiketi tulen, Julia kultani; Algernon on kovin hyvä ja jalo ... minun
täytyy hänen kanssaan onnelliseksi tulla".

Mutta Julia, kuten kaikki äkkinäiset ja vilkkaat luonteet, ei tyytynyt
tuohon: "minä tulen", vaan vaati: "minä olen"; hänen mielestänsä tuo
oli varsin mahdotointa, varsin lunnotointa, ett'ei nuori rouva olisi
sanomattoman onnellinen. _Sen oli hän lukenut romaneissa_. Koko lopun
päivää hän varsin epäsuosiolla kohteli Algernon'ia, joka ei tuosta
juuri paljoakaan piitannut.

Kun Emilia itkussa silmin taas oli lähtenyt kodistansa, rupesi Julia
suoraan ilmoittamaan mielipahaansa ja moittimaan Algernon'ia, joka
saatti olla iloinen ja huoletoin, vaikka Emilia oli alakuloinen; hän
oli "jääpuikko, raakalainen, oikea pakana" ... muistaa tulee kuitenkin,
ett'ei eversti eikä Armo ollut sisällä tämän loruttelun aikana.
Kornetti katseli asiaa toiselta kannalta -- hän ei tyytynyt Emiliaan,
joka varsin liiallisesti oli antanut miehensä palvella vaimoaan. Hän,
mies parka, oli saanut juosta tuomaan Emilian ompelukoppaa, vetää
päällys-kengät hänen jalkaansa ja pukea huivin sekä päällys-takin hänen
yllensä -- eikä siitä hänelle edes kiitosta antanut. Julia puolusti
sisartaan ja kornetti Algernon'ia; riidan henki oli jo kylvänyt
muutamia: katkeria siemeniä heidän kinaansa, ja nämät molemmat hyvät
siskot olisivat ehkä suuttuneet toisillensa, elleivät molemmat
yht'aikaa olisi alaspäin kumartuneet ottaaksensa ylös lattialta Helenan
silmäneulaa ja samassa kopsahtaneet päin yhteen, joka hyökkäys päästi
taistelun iloiseen nauruun; ja kysymys miehen sekä vaimon oikeuksista,
tuo meri, jonka lainehilla keinumassa nämät taisteliat varsin
äkki-arvaamatta havaitsivat itsensä, jätettiin nyt sikseen.

Seuraava päivä toi lohdutusta Julialle. Emilia oli iloisempi; ja
onnellisena siitä, kun sai omassa kodissaan vastaan ottaa vanhempiansa
ja sisaruksiaan, käytti hän itseänsä teeskentelemättömän suloisesti ja
koetti hartaasta sydämmestä vieraitansa kaikin puolin hyvin kestitä.
Pelkkää everstin mieliruokaa oli päivälliseksi laitettu ja silmät
loistivat ilosta, kun hänen isänsä toistamiseen pyysi kilpikonnalientä,
sanoen vielä lisäksi: "se oli heikkarin hyvää". Armo oli oikein
tyytyväinen sekä tuon makuisan ja hyvin järjestetyn aterian että
muittenkin tointen vuoksi. Hän kyllä vähän levotoinna tirkisteli yhtä
putinkia, joka toiselta puoleltaan vähän muistutti raunioa, mutta Julia
käänsi näpsästi vatin toisappäin, ja Armo, joka oli vähän likinäköinen,
luuli silmissänsä vian olleen sekä tuli varsin levolliseksi.

Emilia oli kaikin tavoin emäntämäinen, ja tämä häntä oikein kaunisti.
Kornetti oli ihastunut sisareensa ja kaikkeen, mikä häntä ympäröitsi
hänen uudessa kodissaan -- kaikki puhui oman maan kieltä, sohvat,
tuolit, pöydät, akkunan uutimet, pöytä-astiat y.m. Ei mitään
ulkomaalaista löytynyt, ja siksipä juuri hänen mielestään tuntui tämä
koti hauskalta ja tuttavalta.

Julia tytyi hyvin Algernon'iin, joka, vaikka ei juuri liehitellyt
nuorta rouvaansa, kuitenkin seurasi häntä rakastavilla katseillaan,
liikkui hän sitte etäämpänä taikka lähempänä; selvään näkyi, että koko
hänen sielunsa ympäröitsi Emiliaa, jonka tunteita moni kirkas,
ystävällinen silmäys vei yhdistymään Algernon'in tunteihin.

Oi miten hyvältä kahvi maistuu, kun ulkona on pyry-ilma, mutta sisällä
kesäistä suloa! Sen me kaikki naiset havaitsimme, jolloin jäljestä
puolen päivän iloisesti keskustellen ja tuota arapialaista papua
nauttien istuimme kokountuneena uunin ääressä, jossa valkea paloi, ja
jolloin Emilia kertoi, millä tavoin hän aikoi järjestää taloudelliset
toimensa ja askareensa, saadakseen kotinsa hauskaksi ja hyvään kuntoon,
sekä mitä hän näistä oli keskustellut ja vielä aikoi keskustella
_miehensä_ kanssa -- (tuo sana ei vielä oikein hyvin sujunut Emilian
huulilta); ja katsokaa! kaikki hänen tuumansa olivat oikein viisaita,
oikein hyviä, varsin tarpeen-mukaisia. Me valkean-loistossa ja kahvia
nauttiessamme tarkasti ajatellen tutkimme kaikkia, otimme pois ja
panimme lisää emmekä kuitenkaan keksineet mitään, joka olisi ollut
erittäin parempaa, kuin mitä Emilia oli ajatellut.

Perhekuntaa saattaa yhtä haavaa vertailla sekä runoon että koneeseen.
Sen runollisuutta eli niitä tunteita, jotka virtailevat läpi koko
perheen ja yhdistävät sen jokaista jäsentä, jotka kukkakiehkuroihin
kietovat elämän okaat ja toivon keväiseen pukuun vaatettavat tuon
kylmän todellisen maailman, -- net tuntee jokainen ihmis-sydän. Mutta
konetta, (jonka hyvin hoidettua käymistä paitsi jokainen perheellinen
näytelmä toki on kaikkea järjestystä vailla) monikin pitää
vähäpätöisenä ja hoitaa sitä huolettomasti. Ja kuitenkin on
koti-elämässä tämä osa hyvinkin tärkeä sen vastaiselle menestymiselle.
Tämän koneen laita on sama kuin kellon. Jos kaikki pyörät y.m. ovat
hyvässä järjestyksessä, niin heiluri tarvitsee ainoastaan pikkaisen
heilauksen, ja kaikki joutuu tarpeen-mukaiseen liikuntoon, kaikki menee
edelleen levollisesti ja säännöllisesti ikään kuin itsestään, ja rauhan
sekä menestyksen kultaiset viisarit osoittavat joka hetken tuossa
kirkkaassa taulussa.

Tämän tunsi Emilia ja tahtoi jo alusta alkaen niin järjestää kotinsa,
että vaikka onnen kohtalot sattuisivatkin joskus olemaan
epäsuosiollisia, se kuitenkin hauskana ja järjestettynä kestäisi
loppuun saakka hänen elämänsä viimeiseen ehtooseen asti.

Tämän päämäärän edistyttämiseen on erittäin tärkeätä, että raha-asiat
talouden-hoidossa järjestetään viisaasti ja tarkasti. Emilialla oli
nämät hyvällä ja selvällä kannalla. Suuresta yhteisestä kassasta
jaettiin ja järjestettiin monta pientä kassaa, jotka, ikään kuin purot
virtaillen yhdestä lähteestä, huolellisesti eri suunnille johdatettuna
tekivät kyökkitarhan hedelmälliseksi.

Emilian piti itseänsä varten joka vuosi saaman määrätyn rahasumman,
jota hän käyttäisi omiin vaatteisiinsa sekä muihin pieniin tarpeisiin,
-- jotka eivät kuuluisi taloudellisiin asioihin. Ja koska hänen
perheensä aina tulisi olemaan yksinkertainen ja sievä, kuten se oli
tähänkin asti ollut, saattoi hän käyttää suurimman osan näistä rahoista
sydämmensä iloksi -- arvatkaa suloiset lukijattareni, eli sanokaa millä
lajilla? Te sen kyllä tiedätte.

Emännällä tulee olla oma rahavaransa -- iso taikka pieni, se on yhden
tekevää. Kymmenen, viisikymmentä, sata taikka tuhannen markkaa, -- aina
varojen mukaan, -- mutta omia, joista hän tiliä tekee ainoastaan --
itsellensä. Tahdotteko, hyvät herrat, tietää minkä tähden; -- te, jotka
vaaditte vaimoanne nuppineulasta ja pennistäkin tiliä tekemään? --
Juuri erittäin teidän oman hauskuutenne ja rauhanne vuoksi. Tuota ette
saa päähänne! Mutta kuulkaatte! Palvelus-tyttö rikkoo teekupin,
palvelianne pudottaa pirstaleiksi lasin, vieläpä äkki-arvaamatta
palasiksi menee teekannu, kupit ja lasit, joita ei kukaan ole rikkonut,
y.m. Emäntä, jolla ei ole omaa rahaa, tarvitsee kuitenkin kuppia sekä
lasia; hän menee miehensä luo, ilmoittaa onnettomuuden ja pyytää jonkun
markan korvataksensa vahinkoa. Mies moittii palkollisiansa ja
vaimoansa, joka on velvollinen pitämään vaaria palkollisistansa;
"rahoja, niin ... vähän rahoja ... rahoja ei maasta nouse eikä myöskään
taivaasta putoa ... monesta pienestä purosta syntyy suuri virta" --
y.m. Näin käy, hän antaa rahaa vähissä erin ja tulee usein pahalle
tuulelle.

81

Jos emännällä on omat käsirahat, silloin ei pienet harmit koskaan pääse
hänen miestänsä vaivaamaan. Lapset, palvelus-väki ja vahingot ovat
kyllä aina samallaiset; -- mutta epäjärjestystä ei havaita, kaikki on
paikallaan, kuten ennenkin, kaikki on järjestyksessä, eikä talon
päämiehen, joka ehkä varsin tyvenellä mielellä antaisi pois ehkä varsin
vaikka tuhannen markkaa, tarvitse kahdentoista markan takia, joita
pienissä osissa häneltä kiskotaan, menettää mielensä tyvenyyttä, joka
perheelle samoin, kuin hänelle itsellekkin, on äärettömän suuresta
arvosta.

Vai etkö sinä minään pidä, sinä tunnotoin rikas, noita pieniä
odottamattomia lahjoja, noita syntymäpäivä- ja nimipäivä-riemuja, joita
vaimosi iloksensa sinulle valmistaa? -- noita tuhansia pikku
huvituksia, jotka odottamatta, kuten lentotähdet, tuikkaavat kodin
taivaalla, -- ja nämät kaikki vaimon hellyys sinulle lahjoittaa, jos
hänen apunansa on _vähäisen rahaa_, jota sinä hänelle yht'aikaa annat
vähän runsaammassa määrässä, saadaksesi suuren koron hauskuutta ja iloa
pienissä osissa takaisin.

Noh, käsitättekö tämän nyt jo? Algernon oli sen jo aikaa ymmärtänyt, ja
tämäpä paljon vaikutti Emilian tulevaiseksi onneksi.

Naisen sydämmelle on antaminen erin-omaisen suloista. Hän tuntee
itsensä olevan toisten suosimana ja ilona, sehän on sydämmen
päiväpaistetta, ja sitä täällä kylmässä pohjolassa tarvitaan ehkä
enemmän kuin muualla. Sitä paitsi tällainen vapaus on hyvin
virkistyttävä!

Mutta missäpä minä olin nykyään? Ah, jo muistan, olin Emilian luona
kahvia juomassa! Sieltä ajan siivillä lennämme pisemmälle matkalle.

Hän, joka kynällään rupeaa kertoelemaan, saa olla varoillansa, ett'ei
liiaksi koettele lukian malttavaisuutta. Välistä kertoja kyllä saattaa
tehdä selvän tästä, huomisesta, ja vieläpä ylihuomisestakin päivästä;
mutta toiste hänen taas täytyy tehdä vähäisen harppauksen sekä ajan
että tapahtumien ylitse, sillä muutoin ehkä lukia, kirjaa lukeissansa,
hyppäisi viidennestä kahdeksanteen lukuun. Ja koska kaikella muotoa
tahdon estää kunnioitettavaa perhettäni joutumasta tuommoisen kohtelun
alaiseksi, kiiruhdan minä heidän kanssaan pienellä hyppäyksellä kolmen
kuukauden ohitse ja tahdon ainoastaan muutamilla piirtein mainita,
mitenkä nämät minun ystäväni eli H:n perhe sen ajan eleli.

Julia sulhasineen vietti sen kävelyllä. Joka ainoa päivä, jolloin ilman
vuoksi vain saattivat ulkona olla, kävelivät he katuja pitkin,
tervehtien tuttaviansa ja jutellen heidän kanssaan sekä katsellen
ihmisiä ynnä heidän pukujaan ja samassa mielihyvällä muistaen omia
vaatteitansa, joitten tiesivät olevan erittäin kauniita. Välistä
poikkesivat he muutamaan kauppapuotiin ostamaan jotain pientä tavaraa,
toisinaan taas sokurileipurille makeisia syömään, ja tämäpä myöskin oli
"hirveän hauskaa". Illoin oli aina jotain huvitusta tarjona, joku
näytelmä, illalliset, tanssit y.m. -- ja näistä saatiin aina
keskusteltavaa huomispäivän varalle -- joten näitten kihlattujen,
Jumalan kiitos, ei tarvinnut olla puheen aihetta vailla. Sitä paitsi
Arvid luutnantti, joka oikein eleli _maailman näyttötanterella_, aina
tiesi jutella jotakin päivän _pienistä_ tapauksista, jonkun sanan,
minkä ihmiset olivat puhuneet toisistansa -- ja tämä näette! oli kaikki
hyvin hauskaa -- Julian mielestä.

      *       *       *       *       *

Kornetti oli tullut kummalliseen kiihkoon. Hän oli ruvennut lukua
harjoittamaan. Hän luki sotatiedettä, suure-tiedettä, historiaa y.m. ja
sai aina vahvemman vakuutuksen siitä, että, samati kuin hänen
ruumiillinen silmänsä oli luotu katselemaan joka suunnalle maailmaan
sekä ylös taivasta kohti, samoin myöskin hänen sielunsa silmä oli luotu
tarkastaan luonnon ja tieteitten valtakuntaa ja niissä havaitsemaan
taivaan valoa. Omituista oli, että, jota paremmin hän oppi näkemään,
sitä enemmän hän pimeyttä pelkäsi. Jopa hän aaveitakin pelkäsi!
Niin, hyvät herrani, tuo on aivan totta, ja nuot aaveet, joita hän
kammoi, ovat ikivanhoista ajoista tunnetuita ja niiden nimet ovat
_Tiedottomuus_, eräs hirveän paksu rouva, jonka puku on jostakin
valkoisesta kiiltävästä vaatteesta, _Itseviisaus_, edellisen
pitkäkaulainen tytär, joka aina astelee äitinsä liepeillä, ja
_Leveäpuheinen_, jota sanotaan vanhan ranskalaisen kielitaiturin
haamuksi; hän lienee ollut noitten naisten sukua ja usein seurustellut
heidän parissaan.

Halusta kornetti haki vanhempien ja taitavampien miesten seuraa; kotona
hän paljon vietti aikaansa isänsä ja Helenan seurassa ja antoi usein
nuorten tuttavainsa turhaan kopistella hänen ovillensa, -- välistä oli
hän kuitenkin vähän kahdella päällä avaamisen suhteen, sillä hän
ajatteli: "ehkä hyvä ystäväni tulee rahojani takaisin maksamaan", mutta
arveli vähän mietittyään: "siinä tapauksessa ei niin kovasti
koputettaisi", ja jäi rauhassa työhönsä. Kaksi nuorta ystävää
kornetilla oli, joille aina määrätystä tunnus-sanasta ovi avattiin.
Jalon kolmikon muodostivat nämät nuorukaiset. Heidän mielilauseensa
sekä sodan että rauhan aikana oli: _pyrkikäämme eteenpäin_!

      *       *       *       *       *

Emilia ja Algernon matkustivat huhtikuun alkupuolella Blekingeen.
Siellä eli eräässä suuressa kartanossa Emilian vanha kummi-täti. Kohta
häittensä jälkeen sai Emilia tältä vanhukselta kirjeen, jossa hän
kutsui nuorta paria tulemaan luoksensa mitä pikemmin sitä parempi.
Hänen poikansa, ainoa lapsensa, oli nykyään kuollut, ja nyt hän
kuusikymmen-vuotiaana tahtoi ilahuttaa eli uudelleen virkistyttää
sydäntänsä siten, että koki saada itsellensä jotain uutta
rakastettavaksi, jotakin, jonka hyväksi hän eläisi. Hän pyysi näitä
vastanaineita viipymään luonansa koko kevään ynnä kesän sekä jutteli
naapureista ja kaikellaisista huveista ja hauskuuksista, jotka
tekisivät heidän kesä-olonsa hupaiseksi. Hän vielä mainitsi aikovansa
tehdä testamenttinsä ja siinä määrätä kaiken omaisuutensa heille
perinnöksi, jos he häntä pitäisivät äidin arvossa.

"Katsos vain! Sehän oli kaunis kirje!" sanoi setä P. "Lähde sinä
oikopäätä vaimosi kanssa ... anna kohta tuoda vaunut esille ja
valjastaa hevoset. Minäpä tahtoisin olla sinun sijassasi, sinä onnen
lapsi! Odottaa huhtikuun alkua? Hullutusta! Entä jos ämmä sillä välin
kuolisi! -- silloinhan olisit antanut onnen juosta ohitsesi! Sitä minä
en tosiaankaan antaisi! Julia rakas, herätä minua, kun kahvia juodaan".

Kun matkavaunut olivat portaitten edessä ja Emilia istu Algernon'in
vieressä itkusilmin, sanoi hartaat, surulliset jäähyväiset vaunujen
ympärillä rakkaille vanhemmillensa, silloin tarttui Algernon hänen
käteensä kysyen: "tahtoisitko nyt halukkaammin jäädä _tänne_ kuin minua
seurata?"

"En, sinua tahdon seurata", vastasi Emilia.

"Oikeinko sydämmestäsi?"

"Varsin sydämmestäni".

"Ajappas nyt!" huudahti Algernon iloisesti. "Emilia, me seuraamme
toisiamme -- elämämme matkalla!"

Vaunut vierivät. Oi, jospa kaikki avioliiton-vaunut keinuisivat noin
köykäisesti ja notkeasti.

      *       *       *       *       *

Synkkänä ja ääneti hiipi sokea pimeitten päiviensä läpi; hänen
terveytensä huonontui nähtävästi. Hänen sielunsa oli kuten valkea
sysihaudassa, sen liekit eivät leimuele eivätkä näy, mutta hiillyttävät
kuitenkin hiljaa ja varmasti asuntonsa. Ainoastaan laulussa hän joskus,
jolloin luuli olevansa yksin, ilmaisi tunteitansa. Hän sepitteli laulun
sanoja ja säveleitä, -- net olivat onnettoman sydämmen synnyttämiä.
Seurassa ei hän juuri koskaan sanaakaan sanonut. Ainoastaan siitä, että
hän lakkaamatta kierteli nauhaa käsiensä ja sormiensa ympäri, havaitsi
hänen sisällistä, ainaista levottomuuttansa.

      *       *       *       *       *

Naisia löytyy, joittenka luonto vaikuttaa, että, mitä ikänänsä he
kotonsa keskuudessa tekevät, tulee hyvin tehdyksi, mihinkä he menevät,
seuraa heitä hiljainen riemu, sellainen, kuin tyyne keväinen päivä, ja
missä he oleskelevat, siellä viihtyy mieltymys ja hauskuus, joka ikään
kuin tarttuu kaikkiin, jotka heitä lähestyvät; tämä mielen-tila on
puhtaan, hurskaan ja nöyrän sydämmen. Onnellinen hän! onnellisempi
kaikkia muita, (vaikka heillä muissa suhteissa olisikin mitä runsaimpia
lahjoja) jolla on nämät omaisuudet! -- Ja onnellinen oli Helena, sillä
hänellä on nuot ihanat lahjat. Kirjeessä, jonka hän siihen aikaan
kirjoitti eräälle ystävällensä, kuvaili hän itse tuota onnellista
tilaansa.

"Sinä kysyt, mitä minä teen (mainitsi hän kirjeensä loppupuolella).
Minä nautitsen joka hetki elämän suloutta. Vanhempani, siskoni, työni,
kirjani, kukkaseni, aurinko, tähdet, taivas ja maa, kaikki lahjoittavat
ne minulle iloa; kaikki antavat ne minun tuntea, mitenkä suloista ja
autuasta elämä on. Sinä kysyt, mitä minulla neuvona, kun pimeät
ajatukset ja epäillykset valloittavat sieluani. Ystäväni hyvä, ei
minulla saata niitä olla, sillä minä uskon Jumalaan, minä rakastan
häntä ja panen toivoni häneen; -- ei minulla ole mitään muretta eikä
ikävää huolta, sillä minä tiedän hänen kaikki hyvin tekevän ... että
kerran kaikki hyväksi ja selväksi tulee. Kun näin tunnen, näin
ajattelen, niin täytyyhän minun olla onnellinen..."

      *       *       *       *       *

"Curro, curri, currum, currere", änkyttivät pikku tallukat. "Cucurri,
cursum, currere, te senkin tallukat!" oikaisi Maisteri; ja tätä tekoa
he tekivät (minä en koskaan liioittele) lähes kolmen kuukauden ajan.

"Hitaasti käypi, -- mutta hyvin ja varmasti!" sanoi Maisteri,
vakuutettuna ja lohduttaen, Armolle.

      *       *       *       *       *

Armo ... Jumala siunatkoon tuota hyvän-luontoista Armoa ... mutta
luulenpa, että maalle muuttamisemme olisi käynyt päinsä vähemmälläkin
vaivalla, ilman noita kaikkia vohkinoita ja kohinoita, ilman noita
myttyjä ja pyttyjä. Tuosta everstikin leikillään vähän puhui, mutta
Armo vastasi totisena: "Se on helposti sanottu".

Kornetti, joka ei kärsinyt äitiänsä vähintäkään moitittavan eikä hänen
töissään ja toimissaan koskaan tahtonut nähdä yhtäkään vikaa, oli samaa
mieltä äitinsä kanssa kaikissa hänen huolissaan sekä vastusteli meitä,
jotka niitä pidimme vähän tarpeettomina; ja kun liiaksi surulliselta
näytti, käveli hän huoneesta huoneesen laulaen: "God save
the king!" [Jumala suojelkoon kuningasta!] (tässä koko hänen
Englanninkielen-taitonsa) saadaksensa meidän huomiotamme siten Armosta
pois.

Armo toimitteli ja vaivasi itseänsä kaikkein meidän yhteiseksi hyväksi
kokonaisen kuukauden muuttomme edellä ja jälkeen; ja itse matkapäivänä
-- oi taivas!

            Nyt toimitetaan,
            Nyt puhdistetaan,
            Ja tuolit on niin,
            Ja pöydät on näin,
            Ei asemassaan
            Ole rahtunenkaan,
            Ja kello se soi:
            Hoi palvelija hoi!
    Nyt vieraat ja arkut ja kuormat ja suut
    On täytettävät, samoin kaikkikin muut,
    On ystävist' juttua, paistista myös,
    Ja padat ja lukut ja suut ovat työss'
    Ja rouva se hymyy ja huokailee taas:
            Nyt aika jo ois
            Täält' lähteä pois!
    Oi juoska nyt, juoskaa ... sinne! ja tuonne!
    Tieltäni pois! Tuo turkit nyt tänne!
            Tohusta riennän,
            Poijes mä lennän,
poijes riennän
                Tuorlinnaan,
everstin kototaloon, johon me saavuimme Toukokuun keskivälissä.

Jos minun suonissani virtailisi edes pisarallinen sitä neroa,
mitä Walter Scott'in läkki-astiasta on levinnyt ympäri maailmaa ja
muinais-historiallisella nesteellä kostuttanut satojen kirjailijain
kyniä, -- niin minä nyt tekisin oivallisen kertomuksen tuosta komeasta
Tuorlinnasta, jonka eräs jalomielinen ja korkeasukuinen rouva
kolmekymmen-vuotisen sodan aikana rakennutti yhdeksänä kuukautena ja
varusti niin vahvoilla kiviseinillä, kuin sen aikuiset luonteet, ja
ikkunoilla niin pienillä, kuin valistuksen valo sen aikakauden
luostarikäytävissä. Minä kertoisin, miten Barbro Aaken tytär, Göholm'an
ja Hedesön omistaja, amiraali Stjernbjelken puoliso, (jonka muotokuva,
Tuorlinnassa vielä säilytettynä, osoittaa hänen olleen ylpeän ja tuiman
naisen), ihastuttaaksensa Saksassa vapauden puolesta sotivaa miestänsä,
tuon jalon rakennuksen rakennutti korkealle mäelle, jossa se vielä
seisoo ruhtinaallisen suurena vallitsemassa äärettömiä vainio- ja
niitty-lakeoita, ja vieläpä kertoisin, miten hän sankarin kotiin
tullessa antoi sytyttää valkeaa linnan joka akkunaan, viehättääksensä
ja lumotaksensa miehensä silmiä. Kuiskaisinpa myöskin, ett'ei tuo tuuma
liene onnistunutkaan, sillä taru kertoo amiraalin kovasti suuttuneen
tuosta Barbro rouvan rakennus-toimesta. Vieläpä kertoisin jotakin
niistä heidän jälkeläisistänsä, jotka sittemmin ovat kartanossa
oleskelleet ja joista joku runolahjainen oli itsellensä jälkimuistoksi
sekä meille huviksi ja hyödyksi piirtänyt erääseen vielä eversti H:n
aikana linnan salissa olevaan ikkunaan:

    "Neiti Siiri on hassunlainen,
    Hänen Rakkinsa samallainen".

Ja ajan virrassa jouduttuani meidän päivien, keski-ajan sammuneille
tulivuorille rakennetuihin lepokammioihin, kuljeskelisin minä niissä
tutkien tuon mujuvirran jäännöksiä, kokoilisin muiston tomu-astiaan
sammuneitten tulien tuhan sekä hajoittelisin sen näihin lehtiin -- --
eli selvemmin puhuakseni, minä kertoisin kaikista noista vanhoista
haarniskoista, kypäristä ja keihäistä, joita vielä tallennettiin
Tuorlinnassa ja joihin Kaarlo kornetti pani erinomaisen arvon, sekä
verisistä vaatteista, miekoista, murhapesistä y.m. ja rauhallisten
muistojen joukossa mainitsisin tuosta tuhansilla puupiirroksilla
varustetusta ovesta, joka Kustaa II Adolfin makuuhuoneesta oli tänne
kartanon vanhasta rakennuksesta siirretty, sekä tuosta äärettömän
suuresta salista, jonka lattia oli kokoonpantu tammisista neliöistä,
sen katosta, jota kannatti tammiset orret, ja Barbro rouvan
muotokuvasta, siinä kun hän istuu savilasta kädessään, hänen rukistansa
j.n.e. ja, jotta en unhoittaisi suolaa ruoasta, kertoilisin minä noista
kummittelemisista, jotka linnassa vallitsivat ja joista ei kukaan niin
häirityksi tullut kuin maisteri. Hän kuuli usein hirveitä ääniä --
torven räikinän ja suden-ulvonnan seka-ääniä; hän kuuli, miten
biljaardi-salissa hiljaa käydä hissuteltiin, kuinka pallot vierivät ja
pienet kellot kilisivät y.m. Vieläpä juttelisin, mitä talon-väki tiesi
päättömästä haamusta, joka suuressa tammisalissa kuutamo-iltoina kulki,
miten usein keski-yön aikaan varsin äkki arvaamatta kynttiläin valo
loisti joka akkunasta ja mitenkä linnassa jokainen oli kuullut pöytiä
ja tuolia suurella melulla lykättävän edes ja takaisin huoneissa,
joissa ei ketään ollut, sekä että Armo itse -- -- hui! minuakin jo
rupeaa kamoittamaan ja selvästi käsitän, että kykenen ainoastaan
tavallisella musteella piirtämään tavallisia jokapäiväisiä tapauksia,
-- siis tuntuu minusta turvallisemmalta ja hupaisemmalta kertominen,
mitenkä pikku tallukat sanomattoman onnellisina, kun saivat olla
maalla, juoksentelivat ympäri, keikkuen ja kierien kuopissa ja
kivikoissa, jotka olivat kartanon vanhan rakennuksen jäännöksiä,
hakivat aarteita ja löysivät kelta-esiköitä, sekä mitenkä Julia, ollen
itse kuten kesälintunen, juoksi siivellisten siskojensa perässä,
kerskaavasti huutaen sulhoansa saavuttamaan häntä, kunnes havaitsi,
ett'ei tämä maksanut vaivaa, sillä sulhanen semmoista katsoi liian
rasittavaksi. "Olihan kovin lämmin".

Hän halukkaimmin tahtoi istua morsiamensa kanssa pehmeässä sohvassa,
mukavasti nojaten sen pöhökkäitä tyynyjä vasten ja ajatellen tämän
elämän -- mukavia puolia. Väliaikoina hän kävi metsästämässä, eversti
H:n ja isänsä alueella vuorotellen. Hänen isänsä oli iloinen,
hyvä-sydämminen harmaapäinen ukko, joka piti viisi asiaa suuressa
arvossa, nimittäin vapaasukuista nimeänsä, poikaansa, eversti H:n
ystävyyttä, valkoista hevos-pariansa, jota joutseniksi kutsuttiin,
piippuansa, jonka virittämistä varten valkea paloi pesässä kesät,
talvet. Varsin mieltynyt oli hän tulevaan pikku miniäänsä, joka
kuitenkin teki hänelle monta pientä kepposta, joista hän pian suuttui,
mutta myöskin yhtä pian leppyi. Hän kertoeli halusta, liioitteli
hyväsesti, kiroili aika tavalla ja oli muuten "kunnian-mies".

Tuorlinnassa tuli perhe piankin rauhalliseen ja hauskaan
elämän-järjestykseen. Armo kyllä vielä monet ajat kulki ympäri
avain-kimppuinensa ja huolinensa, mutta eipä kukaan antanut sen häiritä
itseänsä, ja olipa hän niin herttaisen hyvä, ett'ei hän koskaan
vaivannut huolillaan muita kuin itseänsä.

Illat erittäinkin olivat hupaiset. Silloin kokoonnuimme pieneen,
viheriäiseen syrjäkammioon, jota kukkaiset sekä monet taulut
koristivat, ja jossa luettiin Franzén'in, Tegnér'in, Stagnelius'en,
Sjöberg'in, Nicander'in ynnä muitten runoiliain teoksia, joittenka
arvoa provessori L:n tunteellinen esittely ja kaunis lause-tapa meitä
opetti vielä paremmin käsittämään, tehden meitä joka päivä jaloista
tunteista ja ajatuksista rikkaammiksi. Usein valittiin myöskin
vakavamman-laatuista lukemista eli semmoista, joka valoa antaa
ihmiselle ja selvitystä hänen sydämmensä tärkeimmistä asioista,
Jumalasta ja kuolemattomuudesta. Tämä, sen huomasin minä piankin,
tehtiin erittäin tuon sokean vuoksi, jonka marmorin-kalpeilla kasvoilla
everstin katse aina viipyi, jolloin luettiin niitä kohtia, missä
Jumalalliset säteet kirkkaimmin ja lämpeimmin loistivat, vaikkapa
ihmia-heikkoudenkin hunnun lävitse. Usein myöskin kului ilta noista
samoista asioista keskusteltaissa. Provessori L., Helena ja eversti
parhaasta päästä näihin keskusteluihin osaa ottivat. Luonnollista
aihetta niihin antoi everstin toimet, joihin hän provessori L:n kanssa
yhdessä neuvoin ryhtyi, hankkien kelvollisia kouluja ynnä muita
tarpeellisia laitoksia alustalaistensa hyödyksi, huviksi ja
siveelliseksi kehittymiseksi. Ihminen, -- hänen jäsen-rakennuksensa,
kasvatuksensa, päämääränsä; jaloutensa, heikkoutensa, Jumalan voima,
ihmiskunnan jalostuttaminen oikein saarnatun ja oikein ymmärretyn
evankeliumin kautta, -- hänen elämänsä tässä ja tulevaisessa
maailmassa: nämät olivat aineita, joita provessori L. selvästi ja
innokkaasti selitteli. Hänen vilkas ja voimakas esittelynsä, joka
oivallisesti ilmaisi hänen sydämmensä rikkaita tunteita, sekä
erinomainen kykenevyys, millä hän, valiten esi-merkkejä historian,
siveysopin ynnä luonnon alalta, teki selvästi käsitettäviksi
epäselvimmätkin kohdat -- tuo ihana rauhaisa varmuus, joka oli hänen
oppinsa seurauksena, ja jonka suloinen voima vastustamattomasti tunkesi
kaikkein hänen kuulioittensa sydämmiin, -- hänen kauniisti sointuva
miehuullinen äänensä ja arvokas ryhtinsä: kaikki tämä vaikutti, että
häntä mieltymyksellä olisi kuunnellut vaikka tuntikaudet. Ja kun hän,
tunkein aineeseensa aina syvää syvemmälle, enenevällä innolla ja
voimalla ilmaisi yhä jalompia ja uskaliaampia aatteita, silloin tuntui,
ikään kuin olisimme maasta kohonneet taivasta lähemmäksi. Tämä
oli ajatusten ja tunteiden jumaloitsemista, ja kuitenkin tuo
silmän-räpäyksellinen taivaan-käynti aina jätti meidän sydämmiimme
iankaikkisesta tulesta elävän säkenen.

Tämmöisinä iltoina minä havaitsin jalompia ja vakavampia tunteita
syntyvän tuon näihin asti jokseenkin lapsellisen ja kevyt-mielisen
Julian sydämmeen. Minä näin, miten hänen rintansa kohoili, hänen
poskensa hehkuivat, kun hän kuunteli provessoria, jolloin tämä puhui
totuudesta ja hyvistä avuista, miten hänen tuntehikkaat silmänsä
kiintyivät jalon esitteliän huuliin, ikään kuin hän olisi tahtonut
sydämmeensä tallentaa joka sanan. Hän vastasi usein lyhyesti ja
huolimattomasti sulhasellensa, kun tämä välistä tahtoi hänenkin
mieltänsä kysyä, laitettuaan pieniä kauniita paperi-kapineita ja
leikkauksia, joittenka valmistamiseen hänellä oli oikein taiteellista
taipumusta.

Sokea oli keskustelun aikoina aina aivan ääneti, ja harvoin ainoakaan
värähdys hänen kuvapatsaan-tapaisissa kasvoissansa ilmaisi mitään
sisällistä liikutusta.

Me myöskin keskustelimme illoin -- mutta keskustelumme oli
helppotajuisempaa, vaan kuitenkin aine-rikasta laatua; näissä Armo ja
Kaarlo kornetti loistelivat. Eräänä iltana, jolloin provessori L. ja
eversti olivat poissa, piti Arvid luutnantti peuran-lihan suolaamisesta
ja höystämisestä sekä sen kastikkeesta pitkän esitelmän. Julia kysyi:
"Eikö Arvidin puhe ole tuottanut teille tavattoman hyvää ruokahalua,
joten toivotte aikaista illallista päästäksenne pikemmin maata?"

Tämän kaikki myönsivät.

Eräänä päivänä kun Julian kanssa istuin työskennellen auaistun akkunan
ääressä, -- ruusukasvi oli välissämme olevalla pöydällä -- ja me kauan
olimme istuneet ääneti, sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" -- ja
samassa hän vaikeni.

Minä katsoin häneen ja kysyin: "mitä sitten?"

"Sitä, että ... että provessori L:n kasvoissa on jotakin erinomaisen
jaloa, varsinkin hänen otsansa piirteissä?..."

"Niin", vastasin minä, "niissä ilmautuu hänen jalo sielunsa, hänen
lempeä viisautensa".

Julia kumartui ruusukukan luokse, nauttiaksensa sen tuoksua, vaan
samassa sen nuput näkyivät puhkeavan hänen poskillensa.

"Kyllä ymmärrän!" ajattelin minä.

Taasen sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" ... hän vaikeni nytkin.

"Pro ... sanon minä hänelle ohjeeksi.

"Niin ... eikö ... eikö provessori L:n ääni ole hyvin sointuva sekä
eikö hän sinun mielestäsi puhu varsin oivallisesti? Hän tekee kaikki
varsin selväksi ... niin täydelliseksi ja ihanaksi. Tuntuu, ikään kuin
häntä kuunnellessa tulisi paremmaksi".

"Tosi kyllä, mutta eikö sinun mielestäsi Arvid luutnantilla ole hyvin
kauniit viikset, oivalliset hampaat ja erittäin kaunis ääni, varsinkin
kun hän sanoo 'hiisi viek...'".

"Nyt, Piete, olet sinä paha", sanoi Julia, kovin punastuen, sekä juoksi
samassa matkoihinsa. Ohitse mennessään herätti hän Arvid luutnantin,
joka läheisessä huoneessa sohvalla veteli päivällis-untansa; tämä nyt
vähän murisi ja vaati, vetelästi venutellen jäseniään, suuteloa
hyvän-tekiäisiksi.

Saiko hän? mitä vielä! Päivä päivältä tuli Julia yhä vakavammaksi,
hänen entinen iloisa, tasainen mielensä ... rupesi käymään
epätasaiseksi ja välistä tylyksikin; hänen koko olentonsa muuttui
hiljaisemmaksi, ja näyttipä hänen suloiset kasvonsa joskus vähän
alakuloiseltakin. Vaan tuota muutosta ei kukaan tämän perheen jäsenistä
pitkään aikaan huomannut, sillä heillä oli kullakin omassa kohdassaan
paljo toimitettavana.

Armo, jonka vilkas ja toimelias luonne aina pani häntä liikkeelle,
pyöri maalla joka hetki askareissaan. Hän oli alustalaistensa
lohduttajana, neuvon-antajana ja opettajana sekä tärkeissä että vähissä
asioissa ja sitä paitsi koko seudun lääkärinä. Ja kaikki tämä kävi
häneltä aivan ikään kuin itsestään ilman tohinaa ja semmoisella älyllä,
ett'ei sitä hänestä olisi uskonutkaan, hänestä, joka tavallisesti
omassa kodissaan vähäpätöisyyksistäkin huolestui. Itse hän kulki kansan
luona, antaen heille rohtoja ja kehoituksia, liemiä ja hyviä neuvoja,
siinähän sitte sekä mehua että höystettä. Hän oli koko seudun lemmikki.
Vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät ylistivät häntä "liiankin hyväksi
ja alhaiseksi".

Näytti siltä, kuin eversti vähemmän olisi huolinut alustalaisistansa,
mutta oikeastaan hän toden takaa työskenteli ja toimieli niitten
hyväksi, jotka hänen haltuunsa oli suotu. Hän oli alustalaisillensa ja
samoin myöskin palkollisillensa hyvä ja oikeutta harrastava, mutta
ankara isäntä. Yleensä häntä peljättiin enemmän kuin rakastettiin, vaan
kuitenkin myönnettiin, että sillä ajalla, jona hän oli kartanoa
hallinnut, juoppous, kaikellainen irstaisuus ja pahat tavat vuosi
vuodelta olivat vähentyneet, ja että sijaan oli astunut järjestys,
rehellisyys, puhtaus sekä naapurien välinen sopuisuus, josta sitten oli
syntynyt hauskuutta ja hyvää toimeen-tuloa yhä laveampiin piiriin, aina
lähiseutuihinkin, ja net oivat toimet, joihin hän oli ryhtynyt, net
hyvät koulut, jotka hän oli perustanut ja joita hän joka vuosi
täydellisemmäksi saattoi, antoivat syytä siihen toivoon, että nuorempi
sukupolvi tulisi vielä onnellisemmaksi, sekä jalommaksi. Voimakkaana
apulaisena seisoi nyt provessori L. hänen rinnallaan.

Tässä on aika ja paikka, jossa sopii lausua selvitteeksi muutaman sana;
provessori L:n henkilöstä. Tähän ei tarvita pitkiä puheita.

Provessori L. oli varakkaan miehen poika sekä itsekkin hyvissä
varoissa. Hän oli ruvennut papiksi saattaaksensa, kuten hänen
ajatuksensa oli, siten tehokkaimmalla tavalla hyödyttää lähimäisiänsä.
Hän oli myöskin sanan ihanimmassa merkityksessä seurakuntansa isä.

Kummallista oli, että hän yhtä paljon kuin minä, ehkäpä enemmänkin,
tarkasteli Juliaa. Hänen katseensa usein ystävällisesti, vakaasti ja
tutkivasti seurasi tyttöä...

Pääjohdatus seurakunnan tyttökoulussa oli Helenan, ja tämän tärkeän
tehtävän hän ilomielin, tunnollisesti ja oivallisesti toimitti.

Kornetin kai oli ... pääjohdatus poikakoulussa -- niin ehkä joku
luullee! Ei maarin! ja paras tuo olikin sekä hänelle että koululle. Hän
oli varsin äkkipäätä saanut erin-omaisen kasvitieteen-kiihkon ja läksi
ulos aikaisin aamusilla, oli usein poissa koko pitkän päivän sekä tuli
vasta illalla kotia aivan väsyneenä ja taskut täynnä rikkaruo -- -- --
kasvia, tuli minun sanoa. Hän jutteli paljon kasvitieteen arvosta ja
hyödystä, kiitti sitä kovin miellyttäväksi, sekä selvitteli ehtimiseen
Julialle, mikä eroitus oli kahdeksan- ja viisiheteisen välillä,
y.m. Erittäin innokas oli hän etsimään sirkun-kelloja, joita hän
tiesi näillä tienoin kasvavan, vaikk'ei niitä vielä ollut hänen
löydettäviinsä sattunut. Tuota kasvia hän nyt etsi sekä myöhään että
varhain.

"Kaarlo on oikein kummallinen näihin aikoihin", sanoi Julia, "kun hän
palaa kotiin kasvitieteellisiltä retkiltään, on hän joko niin iloinen,
että syleilee kaikkia ihmisiä, taikka näyttää niin suuttuneelta, että
melkein pelkään hänen purevan".

"Hän kasvitieteellisessä kiihkossaan varsin unohtaa muun", sanoi
eversti.

Helena hymyili päätään puistaen -- niin tein minä myöskin -- samoin
teet varmaankin sinä, nuori lukiani. Minä arvaan, että sinä arvaat,
että hän ... mutta vaiti, vaiti siksi ... älkäämme ilmoittako
salaisuutta, se kyllä aikanaan tulee ilmi. Mutta sillä välin lähdemme
suurissa perhe-vaunuissa vieraisiin, Eversti, Armo, Julia, Kornetti ja
minä. Armo, jonka ajatukset välistä olivat ikään kuin puusta
pudonneita, oli nykyään keksinyt, että minä rupesin tulemaan
alakuloiseksi, johonka mielen-tilaan ilmestys-raamatun liiallinen
lukeminen minua muka olisi saattanut; tähän luuloon hän siitä syystä
oli joutunut, että hän pari kertaa havaitsi minun silmäilevän Raamatun
viimeistä sivua, jossa uuden Jerusalemin tulemisesta kerrotaan. Armo ei
mitään peljännyt niin paljon, kuin kirjojen tutkimista, ja luuli
melkein ymmärrykseni jo olevan vaarassa; huvittaaksensa minua sekä
saadaksensa "Pieteä vähän pois tuollaisista" tahtoi hän
välttämättömästi minua mukaansa, kun lähdettiin naapurien luo
vieraisiin.

Eräänä kauniina päivänä läksimme matkaan, ollen kaikin hyvällä
tuulella.

Me joimme kahvia Mellander'in rouvan luona, joka miehensä kanssa (tämä
rouva oli miehensä pää) oli vuokrannut everstiltä vähäisen tilan.
Mellander'in rouva oli hirveän ruma, hän oli rokon-arpinen ja leukansa
vähän partainen. Hiljaiselle, hänen valtaansa ja avujansa äärettömästi
kunnioittavalle miehellensä näytti hän kylläkin, kenen päässä hattu
oli; ja koko pitkän päivän hän jutteli sivistyksestä ja siveys-opista
kauniille, mutta jotenkin hontakkamaisille tyttärillensä, joita
kornetti vertaili nuokkukoivuihin. Muuten oli hän siisti, säästävä ja
kodikas sekä piti hyvässä järjestyksessä kotonsa, miehensä, ja
tyttärensä, yhden piian ja kolme kissaa -- ja luuli sen vuoksi
itsellänsä olevan oivallisen "ministeripään".

"Niin niin!" sanoi hän kerran huoaten. "Nyt sanotaan: kreivi Platen on
kuollut!" Tulevana vuonna ehkä: "ja Mellander'in rouvakin on manalaan
muuttanut".

"Jopa jotakin", sanoi eversti, joka oli läsnä.

Sillä välin, kuin herra kamreeri Mellander vei everstiä pieneen
puutarhaan näyttääksensä hänelle uutta viljelystä eli "Perkiöä", jonka
hän oli laittanut vanhaan perunamaahan, saimme me Mellander'in rouvalta
kuulla vähän kaikenmoista uutta. Ensiksikin, että hän oli lukenut erään
hyvin hupaisen kirjan, jossa puhuttiin nuoresta Frits nimisestä
nuoresta miehestä.

"Onko tuo kirja romani?" kysyi Armo.

"On, romani se on ja kovin hauska. Jota Frits hyvänä pitää, hänen
nimensä on Ingeborg".

"Kuka on sen kirjan tekiä?" kysyi Armo.

"Jaa -- sitä en tiedä. Mutta kyllä hän kuuluu olevan pappina ... Ja
siinä sanotaan kovin kauniisti, mitenkä he soutelevat järvellä ja
mitenkä tyttö plaksuttelee pieniä valkosia käsiänsä -- --".

Sulasta hämmästyksestä huudahti kornetti varsin kimeästi: "Lieneekö tuo
Frithiof?"

"Frithiof -- -- -- niin Frits'iksi elikkä Frithiof'iksi häntä
nimitettiin".

"Tegnér'in tekemä kirja!" huudahti taas vuorostaan Armo.

"Ten -- niin, niin, jonkun sellaisen nimen olen kuullut".

Julia katsahti taivasta kohti.

Armo, joka ensi kerran älysi, että tällaista keskustelu-ainetta tuli
muuttaa jota pikemmin sitä paremmin, kysyi nyt Mellander'in rouvalta,
oliko kreivinna B. ... jo muuttanut kartanoonsa.

"En tiedä!" sanoi Mellander'in rouva terävästi, "hänestä en minä tiedä
mitään. Meidän välillämme ei ole mitään 'kommerssia' enään. Mitäpä
pikku Armoni tästä ajattelee, kun kuulee, että kreivinna ja minä olemme
yhdessä kasvaneita? Niin, me olimme nuoruudessamme yhdessä joka päivä,
ja hänen olkihatussansa oli keltaiset nauhat ja minun olkihatussani oli
punaiset nauhat, ja minä sanoin hänelle: 'kuules Sanetti!' ja hän sanoi
minulle: 'kuules Lisetti!' ja me olimme parhaita ystäviä, mitä
maailmassa tavataan. Sitte hän läksi yhtäälle, minä toisaalle, --
nimittäin enoni, raatimies Stridsberg'in luo Norrteljeen. Armo
varmaankin tuntee -- -- --?"

"En!" vastasi Armo.

"Hyvänen aika! ette tunne rikasta Stridsberg'iä, -- häntä, joka oli
nainut neiti Bredström'in, tuon Tukholmassa asuvan tukkukauppias
Bredström'in tyttären -- -- tietäähän Armo? -- -- Bredström'in --
kauppatorin varrella asuvan Lönnqvist'in langon?"

"En tunne", vastasi Armo hymyten ja hiukan hämillään.

"Vai niin -- -- vai niin", sanoi Mellander'in rouva jotenkin
tyytymättömästi ja ehkäpä pannen nyt vähemmän arvoa Armon
tuttavuuksiin. "Noh", jatkoi hän kertomustaan, "sitte kävi niin,
ett'emme moneen vuoteen nähneet toisiamme. Mutta kun minä jouduin
Mellander'in vaimoksi, satuin Tukholmassa eräissä laulajaisissa
näkemään nuoruuden kumppaniani, joka nyt oli päässyt kreivinna B:ksi ja
minä hänelle noikkaan ja noikkaan, ... mutta mitäpä luulette? -- Hän
katselee minua tarkkaan, vaan eipä tervehdäkkään -- -- -- eikä ole
minua tuntevinaankaan. 'Hohoh!' ajattelin minä. Mutta kun hän ajaa
maantien varrella olevan asuntoni sivutse, silloin hän muka pistää
päänsä ulos vaunujen akkunasta sekä noikkaa noikkaamistansa, mutta --
minä vain sukkaa kudon! Mitä pikku Armo tästä kaikesta ajattelee?"

Mitä pikku Armo ajatteli, siitä Mellander'in rouva ei tällä kertaa
selkoa saanut, sillä juuri samassa tuli hänen rakas puolisonsa sisälle
everstin kanssa, joka kiirehti poijes, koska kello jo oli joutunut
viiteen ja meillä oli koko penikuorman matka Lehtosaaren ruukin-patruuna
D:lle, jonka luoksi vielä aioimme vieraisiin. Kaksi kupillista kahvia
täytyi meidän kuitenkin kaikkien juoda, paitsi kornetin, joka siunaten
Mellander'in rouvan hyvän-tahtoisuutta sekä hänen kahviansa jyrkästi
vakuutti, ett'ei hän sietäisi toista kuppia. Hän ja Julia olivat koko
ajan, miten parahiten saattoivat, koettaneet huvitella Eeva ja Maalu
neitosia. Kornetti iloisella ja reippaalla tavallaan aloitti heille
monessa suhteessa pientä kohteliaisuutta. Julia kiitti heidän
kukkakasvejansa, lupasi lainata heille kirjoja, ompelumalleja y.m. ja
tämä kaikki vaikutti, että nämät nuokkukoivut näyttivät siltä, kuin
raitis tuuli olisi niitä ravistellut taikka virvoittava sade
virkistänyt, sillä rupesivatpa tuuvittelemaan oksiansa ja heiluttelemaan
lehtiänsä eli toisin sanoen: Maalu ja Eeva tulivat varsin virkuiksi ja
heidän silmänsä vilkkuivat ikään ja länteen.

Lehtosaaressa otettiin everstiä perheinensä vastaan oikein meluavalla
ilolla, erittäin Kaarlo kornetista pidettiin suurta uhoa, hän kun
reippaan olentonsa, iloisen luontonsa ja kaikellaisten kepposten takia
oli yleensä koko naapuriston lemmikki ja varsinkin suosittuna iloisessa
Lehtosaaressa, jossa tanssit, näytelmät ja kaikellaiset huvitukset
vaihtelivat, ja jossa hän yhtenä ainoana yönä oli vuorotellen
tanssittanut kahtatoista tyttöä kahdessakymmenessä ja neljässä
katrillissa. Näytelmissä oli hän ollut monena miehenä ja aina
herättänyt suurta mieltymystä. Rakastajan osaa hän ei tosin kyennyt
näyttämään, tietysti siitä syystä, ett'ei hän _koskaan saattanut
rakastua_ eikä hän luonnollisesti taitanut näyttää, mitä varsin soti
hänen luontoansa vastaan.

Ruukin-patruuna D:n kolme taidokasta tytärtä ja neljä taidokasta poikaa
olivat päättäneet isänsä nimipäivän kunniaksi pitää laulajaiset, joihin
jotenkin lukuisasti oli kuulioita kutsuttu, ja näitten joukkoon H:n
perhe lisäsi viisi terve-tullutta vierasta.

Rouva D., jota huhu kertoi erittäin sivistyneeksi naiseksi, joka tiesi
jutella Weber'istä ja Rossini'stä, kasvatuksesta ja sivistyksestä,
värityksestä, hyvästä aistista ja taitavuudesta y.m., rupesi nyt Armoa
huvitellaksensa pitämään koreita puheita kasvatuksesta sekä niistä
peri-aatteista, joittenka nojalla hän oli lapsiansa kasvattanut, ja
joissa aatteissa Weber ja Rossini, sivistys, aisti ja taitavuus
joutuivat varsin taitamattomasti yhteen sekamelskaan.

Laulajaiset alkoivat. Eleonora D. istui punastuneena ja peloissaan
pianon ääreen sekä soitti erään kappaleen. Joka soinnokselta hän
lahjoitti kuuliain korville pari tahi kolme säveltä kaupan päällisiksi,
ja juoksumat, kiitos olkoon väkipolkimen ja näppäryyden, net kävivät
kuten gummilla sivallus piirustuksen ylitse. Loppu teki suuren
vaikutuksen. Koko piano rämisi. Tämän jälkeen tuo sinisilmäinen Tereesa
lauloi Sevillan parturista arian. Hänen katkonaiset sävelensä, väkevät,
ikään kuin käsivoimalla väännetyt luikerruksensa ja kimeät huutonsa
saavuttivat kuulioilta hilpeimmät kiitokset näin suuresta vaivasta.

Ruukin-patruuna D., paksu, lyhytläntä, iloinen ukko oli lapsiinsa kovin
ihastunut ja hänen isällinen sydämmensä heitä vertasi senkin seitsemään
neroon. Tavan takaa hän meni everstin luo sekä huudahti tuikkaavin
silmin ja käsiään hieroen: "noh, veliseni, mitäs ajattelet? Mitäs
sanot, veljeni? mitä häh? Häh mitä?"

Everstillä oli luonnollinen hyvä aisti, ja myöskin oli hän eläessään
kuullut niin paljon hyvää soitantoa, että kylläkin tiesi tällaista
arvostella, mutta hän turvasi nyt tuohon veitikkamaiseen hymyilyynsä ja
antoi kiitos-lauseeksi tämän epäselvän vastauksen: "hän soittaa kuten
itse Hiisi!" taikka "hän laulaa kuten tuhat tulimmainen!" jotka vankat
lauselmat mieltynyt isä otti vastaan suurimmalla ilolla.

Sittemmin lauloivat Aatu D. ja yksi hänen sisaristaan erään laulun,
joka meni vähän (kuten eversti sanoi) "rikki"; ja tästä nyt syntyi
silmäsota veljen ja sisaren välille siksi, kuin laulu taas vähitellen
sointui yhteen.

Päätökseksi esitti nuot seitsemän taituria yhteen ääneen yhdys-laulun,
laskein siinä maljasta ja kaljasta, ilosta ja elosta sekä jos jostakin,
mitä vain loppu-sointuiselta vetävää tuo Aatu runoilia oli kokoon
kasannut, ja oli laulu sellainen, josta pahasti pelkäsin huoneen
hajoavan.

Armo, joka kaiken aikaa oli istunut ikään kuin ehtookirkossa, niin
hartaan ja juhlallisen näköisenä, pani nyt parastansa tyydyttääksensä
tuota taiteellista, ylistystä janoavaa perhettä. Eversti toisti vankat
lauselmansa; ja seura huusi ääntevästi: "hyvin! oivallisesti!" joita
sanoja monesta kohden kuitenkin seurasi epäiltäviä suun väänteitä ja
nenän nirputuksia. Tätä tapaa kornetti -- hänen kyllä sopi moittia,
hänen, joka toden-peräisesti saatti sanoa, kuin sanoikin, ett'ei hän
ollenkaan käsittänyt soitto- eikä laulutaidetta eikä siis saattanut
sitä arvostellakkaan, vaan toinen raukka, jolta hänen soitannollisen
aistinsa takia arvostelua vaaditaan, on tämmöisissä laulajaisissa
pahemmassa kuin pulassa. Taideniekkoja saa arvostella, siihen on oikeus
rahalla lunastettu, vaan taiteen harrastajaa saa ainoastaan kiittää --
tämä on ikään kuin velvollisuus -- mutta jollemme sitä hyvällä omalla
tunnolla saata tehdä, niin ei totuuskaan piiloon pakene jättämättä
kasvoihimme jonkunlaisia vieraita väreitä.

Ennen illallista ei kotiin-lähtöä ollut ajattelemistakaan, vasta kello
yhdentoista aikaan istuimme jälleen vaunuissa. Erittäin kaunis ja
leppeä oli keväinen yö. Armo nukahti pian, häntä tuuti vaunujen
hiljainen liikunto ja meidän keskustelumme häntä nukutti. Vähitellen
vaikenimme kaikin. Everstin muoto synkistyi. Kornetti istui katsellen
kuuta, joka kalpeana ja lempeänä loisti tyvenen, viheriäisen maan
ylitse. Hänen katseessaan oli jotakin haaveksivaa, sitä en hänessä
koskaan ennen havainnut. Julia kävi myöskin miettiväksi. Ajaja sekä
hevoset luultavasti myöskin ajattelivat jotakin, sillä vain verkalleen
kuljimme eteen päin tasankojen ja metsien läpi. Kun keski-yön aikana
ajoimme pappilan, provessori L:n asumapaikan, sivutse, näkyi siellä
kynttilän valo eräästä akkunasta kimaltelevan. Eversti sen huomasi ja
sanoi ystävällisesti loistavin silmin: "tuossa istuu nyt L. valvomassa
ja työtä tekemässä lähimmäistensä hyväksi. Hän ei suo itsellensä
yölepoa, -- -- ja kuitenkin kuluu luultavasti viisikymmentä vuotta,
ennenkuin hänen teoksensa ymmärretään sekä arvossa pidetään. -- Ja
päivin hän käyttää kaikki tunnit niihin monenmoisiin töihin, joita hän
virkansa puolesta on velvollinen tekemään".

"Hän on kynttilänsä tapainen", sanoi kornetti, "lahjoittaaksensa valoa,
se itsensä kuluttaa.

"Hän on varmaankin hyvin jalo mies!" sanoi Julia, kyynel silmässä.

"On kyllä", sanoi eversti, "en tunne ketään jalompaa. Mutta hänen on
mahdotoin elää kauan sillä tavoin, kuin hän itseänsä hoitaa".

"Eikö hänellä", kysyi Julia vielä, "ole siellä kotona äitiä, sisarta
taikka ketään omaista, joka, hellitellen häntä, pitää hänestä huolta?"

"Ei. hän on yksin".

"Yksin!" toisti Julia hiljaa ja surullisesti.

Kun hevoset verkalleen eteen päin kulkein kaarsivat pappilaa, pisti
Julia päänsä ulos vaunuista ja katseli yhä yhteen suuntaan.

"Mitäs katselet, lapseni?" kysyi eversti.

"Kynttilää, isäseni ... se loistaa niin ihanasti yön pimeydessä'!"

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli meidän taas meneminen vieraisiin naapuristoon,
mutta tällä kertaa ei kornetti millään muotoa saattanut meitä seurata.
Hän oli saanut onkeensa, että Sirkun-kelloja löytyi eräässä
metsämaassa, joka oli puolen penikuorman Tuorlinnasta ikään päin.
Saadaksensa tuosta vahvaa varmistusta, täytyi hänen jo edeltä puolen
päivän jättää meidät ja lähteä matkalle.

"Minä en ymmärrä", sanoi Julia, "mistä tuo Kaarlo toisinaan elää. Hän
ei koskaan ota evästä mukaansa, kun hän lähtee metsämaihin kasveja
etsimään. Oikein hän onkin mielestäni laihtunut".

"Nyt hän taaskin metsään juoksee!" sanoi eversti, kun näki poikansa
pitkin askelin rientävän pihan poikki; "pelkäänpä, että tuo Linnaea
borealis tekee häntä viiropääksi".

Vieraissa käyntimme ei tänäpäivänä oikein hyvin onnistunut. Viikin
kartanossa, L:n perheessä, oli lapset rupulissa ja pikku tallukkojen
vuoksi ajoimme, tämän kuultuamme, täyttä nelistä poijes.

Eräästä kreivilästä, johon poikkesimme, oli kreivinna poissa. Hänen
kanarialintunsa lauloivat puutarhan huvimajassa nälkäisinä kauniissa
häkeissään; he vuoroin valittaen ja iloisesti visertäen koettivat
puutoksiansa ilmoittaa.

Armo antoi niille siemeniä, vettä, sokeria ja linnun-ruohoa sekä
nimitti niitä monenmoisilla lempisanoilla.

"Kaikesta vaivastamme", valitti eversti, "tuskin teekuppia saamme tänä
iltana!"

Eversti oikein tunsi ruumiissaan kaipauksen, jos hänen vain
iltapuolella kuuden ja seitsemän välillä täytyi olla ilman teetä, ja
Armo, joka tuon kyllä tiesi, istui oikein huolissaan vaunuissa, kotia
päin palatessamme, tätä matkaa kun varmaankin kestäisi vielä toista
tuntia. Viedäksensä meitä oikotietä ajoi kuski pois tavalliselta
maantieltä, ja nyt siis katseltavaksemme kuvautui uusia näkö-aloja.
Eräässä jylhässä metsäseudussa seisautettiin hevoset huoahtamaan.
Oikealla puolen, vähän etäämpänä meistä, näkyi puitten latvojen ylitse
hieno savupilvi, jota vähäinen tuulen-henki toi meitä kohti.

"No totta tosiaankin", sanoi eversti, "luulenpa, että tuolla on pantu
teevettä meitä varten kiehumaan! Katsoppa, Julia -- eiköhän siellä
metsän läpi haamoita joku valkoinen muuri?"

"Kyllä! minä näen jotakin harmaan-valkoista ... siellä on todellakin
talo ... savu näkyy tulevan sieltäpäin. Varmaankin joku haltiatar, joka
tahtoo meitä kestitä, odottelee meitä siellä. Haltiatar, joka tarjoo
meille teetä, sehän oivallista!"

"Minä luulen", sanoi eversti, "että, vaikk'ei siellä haltiatarta
olisikkaan, on siellä kuitenkin ihmisiä, ja net varmaankin antavat
meille teetä, jos me -- mitäs tuumaat, Lotta? Menemmekö vieraisiin
tuonne hauskaan, vähäiseen metsälinnaan? Me sanomme tuolle
herras-väelle, että toivomme päästä heidän tuttavuuteensa sekä että
me ... sanalla sanoen, että olemme janoissamme".

Julia nauroi sydämmestään. Armo näytti hirveän hämmästyneeltä.

"Ystäväni hyvä", sanoi hän, "tuo ei millään tavoin sovi!"

"Kupillinen teetä sopisi minulle hirveän hyvin", vakuutti eversti.

"Sitä paitsi, äiti kulta", lisäsi Julia, "saisimme siellä ehkä
uusia hupaisia tuttavia. Esimerkiksi vain, entä jos Don Quixote ei
suonen-iskemisistään olisikkaan kuollut, kuten on kerrottu, vaan olisi
lähtenyt pohjoiseen päin ja ruvennut asumaan täällä ihanan Tobosansa
kanssa sekä tulisi nyt meitä vaataan ottamaan... Mahdollista myöskin,
että tapaisimme siellä jonkun erakon, joka meille elämän-vaiheistaan
juttelisi, elikkä vale-pukuun puetun kuninkaan-pojan".

"Olkoonpa mikä hyvänsä ja kuka tahansa, kun hän vain on niin
kristillinen, että antaa meille kupin teetä".

Vaikka eversti nyt varmaankin neljännen kerran muistutti teekupistansa,
vastusteli Armo kuitenkin yksipäisesti tuota aiottua vieraissa
käyntiämme, joten koko tuuma jätettiin sikseen ja päätettiin jatkaa
matkaamme yhtä kyytiä.

Kun vaunut taas läksivät liikkeelle, niin -- naksis! meni toinen pyörä
paikaltaan, vaunut kaatuivat vähitellen kumoon ja monin äänin
huutaessamme kellersimme toinen toistemme ylitse alas maantielle.

Armo joutui varsin päälleni, mutta ompelulaukkuansa, joka sattumuksesta
oli joutunut alleni, koetti hän kuitenkin vetää irti, ennenkuin itse
ajatteli pystyyn nousemistansa, vaan minä selitin, että tämä oli
mahdotonta niin kauan, kuin minä en päässyt paikaltani liikahtamaan.

Vihdoinkin seisoimme kaikin jaloillamme. Armo oli varsin kalpea ja me
muut kokoonnuimme huolestuneina hänen ympärilleen kyselemään, oliko
häneen sattunut taikka oliko hän paljon peljästynyt j.n.e., mutta
kun hän kieltämällä vastasi kaikkeen ja me hänen tuskallisiin
kysymyksiinsä, miten oli meidän laitamme, myöskin saatimme vastata,
ett'emme peljästyneet ja ett'ei meihin tullut mustelmaa eikä naarmaa
(likistyksistä en tahtonut puhuakkaan), purskahti Julia niin iloiseen
ja ääntevään nauruun, että se tarttui meihin kaikkiin. Ajaja ja
palvelia, jotka molemmat olivat vahingoittumatta kuten metkin,
raappivat huolissaan päätään.

Heidän avullaan koetti eversti nyt nostaa noita vanhoja, raskaita
vaunuja asemillensa, mutta maantiellä oli syvältä hietaa ja vaunut
olivat kaatuneet kuoppapaikkaan, ajaja oli saamatoin rahnus ja palvelia
vanha muinais-kalu, he vain huusivat: "äh ... voh!" Ainoastaan eversti
teki työtä toden takaa -- mutta vaunut eivät liikahtaneet paikaltaan.

Meneminen tuonne harmaaseen taloon (ainoa ihmis-asunto näillä
tienoilla) tuli nyt välttämättömäksi, ja eversti, jolle tämä käynti
sekä teekupillinen oli niin mieluista, että oli varsin iloissaan koko
tästä vaunuseikasta, huudahti nyt: "meidän tulee kaikkien seurata
toisiamme myötä-, ja vastoin-käymisessä!" Sitte hän itsensä tarjosi
vaimollensa taluttajaksi ja saattoi häntä erittäin ilomielisenä ja
leikillisenä pitkin kapeata polkua, joka, koukerrellen läpi taajan
kuusi- ja mänty-metsän, näkyi vievän usein mainittua harmaata taloa
kohti.

"Sade tulee!" sanoi Armo katsoen huolestuneena taivasta kohti, "hattuni
--. emmekö saattaisi viipyä täällä puitten suojassa niin kauan, kuin
Grönvall juoksee toimittamaan väkeä vaunuja nostamaan?"

"Ei tule sadetta", vastasi eversti.

"Jo sataa!" huudahti Armo.

"Joutukaamme, jotta pääsisimme katon alle!" sanoi eversti ja kiirehti
iloisesti eteen päin, pitäen hattuansa Armon pään ylitse.

Jopa vihdoinkin olimme perillä tuon vähäisen harmaan talon luona.
Ulkomuodoltaan näytti se kolkolta ja rappiolle joutuneelta. Sen
ympärystä oli viljelemätöin ja metsittynyt, ainoastaan pieni,
kyökkikasveja varten viljelty tarha, oli kunnossa. Erään metsäjärven
hopeinen pinta välkkyi vähän etäämpänä läpi tumman hongiston.

Juuri kun pääsimme taloon sisälle, rupesi oikein ripeästi satamaan.
Porstuan oikealla puolella oli ovi raollaan, se johdatti kyökkiin. Kun
eversti nyt astui sisään, hyppäsi eräs piika, kuten peljästynyt jänes,
nurkastaan esiin, tähtäsi meihin puoli-uniset, harmaat silmänsä ja
änkytti: "nouskaa ylös portaita ... herrasväki on kotona".

Sitte astuimme pimeitä ja kapeita puuportaita, joitten loputtua eversti
avasi oven; se vei pieneen huoneeseen, jossa joka haaralla oli pyykkiä
hajallaan. Pöydät, tuolit ja kopat olivat täynnä sekä silitettyjä että
silittämättömiä vaatteita. Ilma höyrysi vastaamme kuumana, ikään kuin
lämmitetystä uunista.

"Astu vain, astu vain!" sanoi eversti, ystävällisesti kehoittaen,
vaimollensa, joka äkkiä seisahtui kynnykselle.

"Enhän minä, ystäväni rakas, saata astua vaate-koppasiin", vastasi Armo
vähän närkästyneenä. Eversti ja minä siirsimme net vähän tieltä pois ja
sitte koperoitsimme tuon pyykkivaraston läpi toisen oven luokse, jonka
auettua kaikin hämmästyksestä ja ihastuksesta jäimme hetkeksi
paikallemme seisomaan.

Ihana, jalon-näköinen, mustaan silkkiin ja pitseihin komeasti puettu
nainen seisoi lattian keskellä huoneessa, jota kristallilasit,
kukka-uurnat, uhkeat kuvastimet ynnä muut tarpeettomat kiiltokalut
somasti kaunistivat. Vähän taaempana hänestä seisoi -- vaikka hän
minusta näytti ikään kuin leijailevalta -- nuori ... ja todellakin
ainoastaan nuori tyttö, mutta niin ihastuttava, niin enkelin-ihana,
että tosiaankin tahtoi epäillä, oliko hänen olentonsa maailmasta
kotoisin. Hän oli ehkä kuusitoistavuotias, vaaleat palmikkonsa olivat
somasti käärityt kultaisen hius-nuolen ympäri, ja yllänsä oli hänellä
valkoinen hohtopuku, joka pilven-hattaran tapaisena ympäröitsi tuota
liljan-valkeata, suloista, ihanteen-ihanasti muodostunutta,
enkelimäistä olentoa.

Tuo vanhempi nainen tuli meitä vastaan ja hänen tumman-siniset silmänsä
vähän ylpeästi ja kysyvästi tarkastelivat kutsumattomia vieraita, Armo
astui pari askelta taakse päin ja sotki minua varpaille. Eversti, jonka
jalo ryhti, sekä suora ja taitava käytös miellytti jokaista, sai
piankin suloisen hymyn tuon kauniin tapiolan-emännän huulille, kun hän
leikillisesti ja sujuvasti kertoi syyn eli syyt meidän odottamattomaan
tuloomme; hän pyysi heitä suomaan anteeksi, että näin tuntemattomina
tulimme heille vieraisiin, ilmoitti nimensä (joka tuohon kaunottareen
näkyi tekevän kummallisen vaikutuksen) ja esitti sitte vaimonsa ja
tyttärensä. Minun hän unhoitti. Sen suon hänelle anteeksi, sillä
kukapa kysyy kyytimiestä, kun pyytää kyytihevoista? Tapiolan kaunis
emäntä vastasi vieras-kielisellä murteella, mutta todellakin
soitannon-suloisella äänellä: "olkaatte terve-tulleita! kyllä vaunuihin
apua saadaan ja teille laitetaan teetä ... niin hyvää kuin saan aikaan.
-- Tässä on tyttäreni, minun Herminani", lisäsi hän ja suori,
hyväillen, varjoavat kiharat pois keijukaisen otsalta.

Armo, mennessään sohvan luo, seisattui kohteliaasti kumartamaan erästä
herraa, joka näihin asti oli seisonut akkuna-uutimen varjostamana,
mutta nyt astui esiin ja otti kiinni hämmästyneen Armon käteen,
puristaen ja suudellen sitä, jolloin hän nauraen, mutta myöskin ollen
vähän hämillään lausui: "Äiti kulta!" Tämä herra oli kornetti!

Armo sanoi vain: "Herra Jumala!" ja tuijottaen poikaansa, hän varsin
ällistyneenä ja ristissä käsin äkkiä istahti alas sohvaan. Eversti
seisoi silmät pystyssä, ja suullaan hän teki kummallisen muikerruksen,
mutta ei puhunut mitään. Jonkunlainen ahdistava, levotoin hämmennys
valloitti seuraa. Kornetti, joka erittäinkin ikään kuin kuumilla
kivillä seisoi, meni pian ulos tarkastamaan vaunujen kuntoon panemista.

Tapiolan kaunis emäntä myöskin meni ulos, ja me jäimme yksin
keijukaisen pariin, jota eversti nähtävällä ihastuksella katseli. Hän
sekä Armo ja Julia koettivat kaikellaisten asiain juttelemisella sekä
kysymysten kautta saada tyttöä vähän laveampiin keskusteluihin, mutta
sepä ei onnistunut; tämä puhui ainoastaan vähän sekä karttoi
kysymyksiä. Lapsellinen viattomuus, suloinen ja melkeinpä taivaallinen
levollisuus kuvautui koko hänen olennossaan ja kaikessa, mitä hän
sanoi. Hän puhui jotenkin selvää ruotsia, mutta korko oli kauniisti
sointuvan italian-kielen. Julia oli varsin ihastunut häneen sekä
kuiskasi ehtimiseen minulle: "hän on enkeli, oikea enkeli! Katso
hänen suutaan! ... ei, mutta katso hänen pientä kättänsä! ja hänen
jalkaansa! ... ja katso hänen silmiään! ... hei, Kaarlo veikka! ... nyt
varmaankin olet kiinni! ... hän on tosiaankin enkeli!"

Tuossa vähäisessä, somasti koristetussa huoneessa oli myöskin kaksi
soittokonetta, nimittäin kannel ja lyyry. Julian kysymykseen, soittiko
Hermina, vastasi tyttö siten, että hän kanteleella soitti ja lauloi
erään italialaisen laulun niin luontevasti ja niin suloisella äänellä,
että oikein kyyneleet silmistämme vierivät.

Hänen laulunsa tuskin oli loppunut, kun äiti tuli sisälle; kohta sen
jälkeen tuli kornetti ja sitten tee. Tämä viimeksi mainittu antoi
jokaiselle vähän tehtävää, joten keskustelun puute vähemmän tuli ilmi.

Minä en saattanut olla huomaamatta (tämä annettakoon anteeksi
talon-tarkalle) teekalujen kehnoutta. Kupit olivat halvinta posliinia
(kolme oli sinkitettynä), sokeri oli tavallista; -- leipää eli nisusia
ei ollut nimeksikään.

Minä luulen, että meidän kaunis emäntämme huomasi, miten Armo ja minä
iskimme silmää toisillemme, sillä hänen muotonsa osoitti tuskallista
hämmennystä ja hän soperteli jotakin vehnäjauhoista, miten niitten
saaminen tänne oli vaikea. -- Tämän puutteen poistajaksi Armo oitis
hyvän-tahtoisella tavallaan itseänsä tarjosi, luvaten lähettää omista
varoistaan, mutta tähän vastasi rouva kylmästi ja vakaasti: "ei
suinkaan, kiitoksia vain!" josta vastauksesta Armo hämmentyi ja vähän
närkästyikin.

Eversti joi par'aikaa mielihyvällä toisen kuppinsa teetä, jolloin äkkiä
kuulimme kovan melun ja kiireet askeleet portaissa. Emäntämme kävi
vuoroin punaiseksi, vuoroin kalveaksi sekä nousi mennäksensä ovea
kohti, mutta samassa se äkkiä paiskattiin auki ja kalpeakasvoinen,
kovan-näköinen mies, joka hurjaa vihan-vimmaansa koetti hillitä, astui
kiivaasti sisälle, tervehti ylpeästi ja huolettomasti huoneessa olevia
sekä meni akkunan ääreen, johon hän jäi ääneti istumaan; sieltä hän
toki välimiten loi vihaiset, hurjat ja läpitunkevat katseet meidän
kaunista emäntää kohti, joka nähtävästi vapisevana palasi istumaan
Armon viereen. Siellä hän kuitenkin vähitellen kävi levollisemmaksi
sekä vastasi noihin vihaisiin silmäilyksiin katseella, joka osoitti
ylpeyttä ja ylenkatsetta.

Eversti, joka tutkivasti tarkasteli vastatullutta, puhutteli häntä
kysyen, minkälainen ilma oli. Tämän äänen kuultuaan kääntyi tuntematoin
äkkiä kysyjän puoleen, katsoen häneen terävästi; heikko puna nousi nyt
hänen kuihtuneille poskillensa, ja hän vastasi ikään kuin tietämättä,
mitä hän sanoi: "niin, niin ... ei nyt sada enään ... kyllä saattaa
mennä!..."

Hän katsoi ulos akkunasta ja matki taas: "ei enään sada ollenkaan,
kyllä sopii vaaratta lähteä matkalle..."

Eversti, joka tänään oikein halusi ärsytellä ja vastustella, sanoi nyt,
vaikka nähtävästi selkeni: "vieläpä siellä pisartelee; -- taivas
synkistyy, kohta varmaankin rupeaa kovemmin satamaan!"

Armo loi nyt häneen ystävällisen, rukoilevan katseen, ja tuon
äänettömän rukouksen takia nousi eversti kohta, nähden vihdoinkin, että
taivas selkeni sekä että sopi "lähteä matkalle!"

Kiittäen sekä siitä anteeksi pyytäen, että olimme vaivanneet, sanoimme
jäähyväiset metsän-emännälle ja hänen tyttärellensä, jonka kauniissa
silmissä suuret kyyneleet kimaltelivat, kun me, ääneti kumartaen herra
Pukkipäätä (joksi Julia häntä nimitteli), lähdimme huoneesta. Herran
silmät osoittivat, että hän oikein lykkäämällä olisi mielinyt ajaa
meitä matkoihimme.

"Kaarlo, sinä seuraat kaiketi mukanamme?" sanoi eversti pojalleen,
"taikka aiotko vielä hakea sirkunkell--?"

"Jahka minä juoksen edellä katsomaan, onko vaunut hyvässä kunnossa!"
huudahti kornetti sekä lähti juoksemaan kuten tuulis-pää.

Sitte kun taas istuimme vaunuissa, kornettia kovin ahdistettiin
kysymyksillä, mutta hän ei sanonut tietävänsä enempää noista kauniista
ulkomaalaisista, kuin mekään; hän oli eräällä metsäretkellään joutunut
heidän tuttavuuteensa sekä tiesi, että olivat kauniita ja
rakastettavia, että elivät maailman tohinasta erillään ja olivat
vähissä varoissa ... enempää hän ei heistä muka tietänyt ... ei
ollenkaan muuta...

"Köyhiä!" huudahti Armo, "ja sillä tapaa vaatetettuna -- semmoiset
pitsit!"

Kornetti punastui ja sanoi vain: "he ovat aina hyvissä vaatteissa".

"Mutta kukapa, hyvät ihmiset, tuo vihainen herra oli?" huudahti Julia.

"Talon herra", vastasi kornetti; "hänellä näkyy olevan levotoin ja äreä
luonto ... muuten en tunne tästä perheestä paljon mitään..."

Eversti katsoi terävästi poikaansa, joka nähtävästi joutui hämilleen.

Vaunuissa vallitsi nyt äänettömyys. Armo ravisti päätään ikään kuin
säestääksensä omia ajatuksiaan.

Kerran katkaisi eversti äänettömyyden sillä, että hän
hyvän-tahtoisesti hymyillen lausui: "minulla on vielä hänen kilin kilin
korvissani!"

"Kilin kilin?" toisti kornetti punastuen.

"Niin oikein!" vastasi eversti lyhyesti, ja taas oltiin vaiti.

Julian sydän sekä silmät olivat kyllä täynnä hilpeitä sanoja, joita hän
olisi tahtonut puhua noista ihanista ulkomaalaisista, mutta hän ei
oikein tietänyt, millä pohjalla hän seisoi veljensä ja näitten
muukalaisten tuttavuuden suhteen, ja sitä paitsi hän hyvin harvoin
uskalsi isänsä seurassa ilmoittaa ihastustaan, koska hirveästi pelkäsi
tuota ivallista hymyä, joka välistä ilmaantui everstin kasvoihin.

"Kummapa on, että juuri tässä metsäseudussa, joka on Tuorlinnasta itään
päin, löytyy tuo harvinainen sirkunkello-kasvi..."

"Eikö Isä luule", keskeytti äkkiä kornetti, "että sopisi vetää ylös
akkunat ... taikka ehkä olisi paras, ett'ei isä nyt juuri puhuisi ...
niin paljoa ... tuo kylmä sumu virtailee vaunuihin..."

"Kiitoksia huolestasi, poikani, -- minun ei ole mitään hätää. Sinun
puolestasi paremmin on pelkäämisen syytä, että esimerkiksi saatat
jonkun kivun itsellesi noilla kasvitutkimismatkoillasi, että kylmetytät
itsesi ... ja joudut vilutautiin..."

"Vilutautiin!" sanoi kornetti nauraen, mutta myöskin punastuen,
"pikemmin saattaisin joutua jonkunlaiseen kuumeeseen..."

"Minä tahdon ruveta lääkäriksesi", sanoi eversti, "ja koska jo näen
arveluttavia kivun oireita, määrään sinulle..."

"Kiitän nöyrimmästi, isä hyvä! mutta vielä en ole vaarassa -- sen
vakuutan! Sitä paitsi minä kovin pelkään lääkityksiä".

Eversti oli vaiti. Armo huokasi. Julia vilkasi veitikkamaisesti minuun.
Vaunut seisattuivat, ja me olimme perillä. Ilta olikin jo joutunut
myöhän-puoliseksi.

Illallista syödessämme sanoi eversti pojallensa: "Kuules Kaarlo,
milloinka sinä niin onnelliseksi tulit, että löysit tuon
sirkun-kellosi?"

Rohkeasti vastasi kornetti: "juuri tänään, isäni!" ja otti samalla
taskukirjansa, aukaisi sen sekä veti sieltä ulos erään vähäisen kuivan
kasvin, sanoen: "tässä pohjolan pienessä kasvissa, joka löytyy, paitsi
Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa, ainoastaan Sveitsissä ja eräällä
vuorella Ameriikassa, on varsin erinomaisen hyvä haju, etenkin yön
aikana. Tämä tässä rupeaa jo kuivahtamaan, mutta vieläpä se toki
hyvältä tuoksuu, -- koetappas, Julia..."

"Jopa peräti, Kaarlo hyvä", huudahti Julia, "siinähän on väkevä
koiruohon haju! ... taikka ei ... mitä mä sanon ... se tuoksahtaa..."

"Koiruoho!" sanoi kornetti hämmästyksissään ja katsoi vähän häpeillään
kädessään olevaa koiruohoa. "Minä erehdyin ... minä hukkasin, minä
olin..."

Eversti hymyili vähän ivallisesti ja sanoi: "Myöntää täytyy, että tuo
sirkun-kello on hyvin kummallinen kasvi!"

Se, joka varmaankin pian kyllä sai kuulla enemmän tuosta
Sirkun-kellosta, oli Armo. Äidin ja pojan välillä vallitsi niin
sydämmellinen hellyys, että toisen kysymykset epäilemättä toivat
ilmi toisen salaisuudet silloinkin, jolloin ei niitä muuten
vapaaehtoisesti ilmoitettu. Kaikista lapsistaan rakasti Armo enimmän
vanhinta poikaansa, vaikka hän ei tahtonut myöntää, että sydämmensä
heidän välillään teki mitään eroitusta. Kaarlo olikin kaikista paraiten
äitinsä näköinen sekä muotonsa että hyvän, hellän sydämmensä puolesta.
Sitä paitsi oli hän lapsena ollessaan ollut heikko ja kivulloinen,
jonka vuoksi äiti oli saanut hänestä nähdä niin paljon huolta ja
vaivaa, että hän silloin menetti suuren osan terveydestänsä ja
voimistaan; tämä ehkä enemmän, kuin mikään muu, sitoi häntä tähän
lapseen, joka ainoastaan noin suurten uhrausten kautta varjeltui. Josta
näin paljon vaivaa näemme, se käy meille kalliiksi. Kyllä poika häntä
nyt palkitsi suurimmalla lapsellisella rakkaudella.

Jos Armo tiesikin jonkun salaisuuden, niin emme kuitenkaan muut siitä
selkoa saaneet. Eversti ei näkynyt tietävän enempää kuin mekään, sillä
iloisella mielellä ollessaan hän usein laski leikkiä kasvitieteestä ja
sirkun-kelloista, jotka sanat kornettia oikein olivat ruvenneet
peljästyttämään ja joitten mainitsemista hän aina koetti estää sillä,
että äkkiä otti jotakin muuta puheen aineeksi, mitä hädin parhaaksi
näki.

Tällä välin hän kuitenkin häiritsemättä jatkoi matkustuksiansa. Vieläpä
hän kerran lähti lähiseutuihin jalkamatkalle, joka kesti viikon päivät;
sitten ... vaan tästä toisten.

Eversti sanoi tavallisella tyvenellä tavallaan: "neljäntoista päivän
perästä nuoren herran täytyy lähteä leiriin, ja sitten sotatoimet häntä
koko kesän pidättävät rantamailla; rakkaus kasviin ja sirkun-kelloihin
kyllä haihtuu hänestä pois sillä välin".

Kaarlon poissa ollessa Julia oli melkein pahoissa päivissä. Arvid
luutnantti, joka maalla kaipasi sitä puheen ainetta, jota kaupungin
elämä tuottaa, ei tietänyt, kun hän kahden-kesken oli morsiamensa
parissa, hänelle sanoa mitään muuta kuin: "minun pikku Juliani!" jota
lauselmaa suutelo aina seurasi ikään kuin puuttuvan puheen jatkoksi;
tuota pikku Julia toki välimiten vältti. Kun sitten nämät rakastuneet
pitkän ajan olivat ääneti tarkastaen toisiaan istuneet rinnatusten,
rupesivat he haukottelemaan. Silloin sanoi Arvid, "sinun on uni, pikku
Juliani!"

"Niin on", vastasi hän ja ajatteli itsekseen: "siitä sinulle kiitos
olkoon".

"Nojaa minuun, enkelini, ja nukahda vähäsen", sanoi lempeällä äänellä
Julian tuleva maallinen turva, "nojaa minuun ja tähän tyynyyn, jonka
minä asetan näin, minä nojaan tuohon toiseen ja nukahdan myöskin, ...
tämähän tulee oikein äärettömän hauskaksi!"

Jotenkin surkean-muotoisena noudatti Julia neuvoa, ja pian nähtiin
nämät kihlatut sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän istuvan
puolinukuksissa toistensa rinnalla. Julia kyllä useasti sanoi, että
synti ja häpeä oli näin tuhlata pois elämänsä päiviä, mutta hänen
sulhasensa mielestä sillä tapaa paraiten saatti elämäänsä nauttia. Ja
koska se, joka hyväksi vaimoksi aikoo, jo morsiamenakin tahtoo
rakastettunsa toiveet täyttää, niin Julia, kumminkin toistaiseksi, aina
sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän nukahteli. Kerran kun Arvid
luutnantti tarjousi hänelle tyynyksi, kuultiin hänen puoleksi hymyten
närkästyneenä sanovan: "minä vakuutan sinulle, että kohta rupean sinua
täydestä todesta sellaisena pitämään".



Sokea.


    "Näen -- mustana kaikki".

Armo, joka päätti minua muka alakuloiseksi, vakuutti nyt keksineensä
synkkämielisyyteni syyn. Hän sen arveli alkavaksi keuhkotaudiksi sekä
määräsi minua juomaan maitoa ja kävelemään aamuisin hiljaa raittiissa
ilmassa.

Ehkä teki hän sen vain saadaksensa sopivalla tavalla minua seuraajaksi
Liisille, jolle tohtorit olivat määränneet samallaista ohjelmaa. Mutta
oli miten oli, neljä asiaa oli varmana: alakuloinen olin, --
keuhkotauti minussa oli, parannukset tarvitsin, -- ja kävellä minun
täytyi.

Minä siis rupesin maitoa juomaan sekä kävelin aamuisin ihanassa
kevät-ilmassa, taluttaen ääneti olevaa Liisiä kauniissa puistossa, jossa
linnut varsinkin tähän aikaan päivästä pitivät laulajaisiansa; heitä ei
häirinnyt meidän hiljaiset askeleemme eikä net muutamat sanat, jotka
huuliltamme lähtivät.

Liisin mielen-tila oli alussa kylmä ja tyly. Hän oli melkein aina
ääneti, ja ne harvat sanat, joita hän puhui, ilmaisi murtunutta mieltä
ja ärtyistä luontoa. Hän kysyi usein: "mitä kello on?" ja minun
vastattuani hän aina huokasi: "eikö enempää?"

Minä olin ääneti sen vuoksi, ett'en tosiaankaan tietänyt, mitä olisin
sanonut, sillä pelkäsinpä, että sopimattomalla sanalla ehkä olisin
loukannut hänen levotointa, tunteellista ja onnetointa sieluansa. Minä
näin hänen kärsivän ja olisin halusta koettanut lohduttaa, mutta enpä
tietänyt, mitä nuottia minun tuli vetää tehdäkseni hyvää vaikutusta
hänen sydämmeensä.

Sitä paitsi eivät mielestäni ihmis-sanat olisi voineet vaikuttaa
enempää lievitystä, kuin tuo leppeä, raitis ja virkistävä ilma, joka
leyhäeli ympärillämme, kuin nuot kauniit liverrykset, jotka hiljaa
humisevista lehdikoista kuuluivat, kuin tuo runsas, suloinen tuoksu,
joka oli ikään kuin nuoren luonnon hengähdys ja meihin, sitä
nauttiessamme, tunkesi virkistyttävästi aina sydämmiimme asti. Ah,
mitäpä olisinkaan saattanut sanoa kauniimpaa, hellempää ja
viihdyttävämpää kuin mitä tämä luonnon suloinen ja ihmeellinen
runollisuus hänelle lausui.

Vähitellen tuli Liisin mieli-ala lempeäksi. Minun äänettömät ainaiset
huoleni hänestä eivät enään tulleet kylmästi hyljätyiksi. Hän puhui
enemmän sekä levollisemmin kuin ennen.

Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Sinä olet ystävällinen ja äänetöin
kuin luonto, sinun seurasi tekee minulle hyvää". Koska en ikänä
ainoallakaan kysymyksellä koettanut tunkea hänen sydämmensä
salaisuuksia urkkimaan, näkyi hän kokonaan unhoittavan, että hänen
ympärillään oli muuta kuin luonto, jonka helmaan ei onnettominkaan
olento pelkää suruansa sulkea, ja tämä ystävä hänelle usein onkin
uskollisin ja paras lohduttaja. Monta kertaa hän itsekseen äännähti,
välistä vienosti valittaen, väliin kamoittavan hurjasti ja
nureksivasti. Tämän ääntämisensä hän tavallisesti äkkiä keskeytti,
ainoastaan joskus hän lauloi yksitoikkoisesti, mutta suloisesti jonkun
kätky-laulun, ikään kuin viihdyttääkseen sydämmensä riehuvia tunteita.
Tämä surullinen, miellyttävä laulu synnytti minuun välistä juuri tuota
surun-voittoista mielen-tilaa, jota Armo tahtoi minusta poistaa.

Liikkeissään osoitti Liisi myöskin samaa vapautta näihin asti
hillittyjen tunteittensa ilmaisemalla. Hän ojensi usein käsivartensa
hitaasti taikka teki niillä liikenneitä ikään kuin torjuaksensa luotaan
pois jotain hirveätä; välistä painoi hän kätensä kovasti vasten
rintaansa ja laski net toisinaan taas ristiin otsansa ylitse, jolloin
muotonsa osoitti hänen äärettömästi kärsivän. Usein hänen liikuntonsa
olivat niin kiivaat ja hurjat, että melkein olisi saattanut luulla
hänen mieli-puoleksi joutuneen. Mutta niin pian, kuin meidän
aamukävelymme oli loppunut, ja me rupesimme lähenemään kotia, hänen
olentonsa taas vähitellen palasi entiseen umpimieliseen, kylmään,
melkeinpä luonnottomaan kankeuteensa.

Eräänä aamuna, jolloin olimme istuneet vähäiselle lavitsalle, sanoi hän
äkkiä minulle: "me istumme auringossa, eikö niin? Minä tunnen sen
paisteen. Hakekaamme varjoa. Minä en auringosta pidä, eikä sillä ole
minuun mitään osaa".

Minä vein hänen nyt eräälle lavitsalle, jossa tuuhea sireeni-aita esti
auringon-säteet loistamasta meihin.

"Tänään on varmaankin hyvin kaunis päivä", sanoi Liisi, "ilma ei ole
mielestäni koskaan tuntunut näin suloiselta". Ja nyt hän rupesi minulta
kyselemään kukkien väristä, puista, linnuista ja kaikesta ihanasta,
mutta hänelle näkymättömistä, mitä meitä ympäröitsi, ja sen hän teki
äänellä, joka oli niin surullisen lempeä, niin täynnä hiljaista itsensä
kieltämistä, että se syvästi liikutti sydäntäni, ja pari kyyneltä,
joita en koettanutkaan vierimästä estää, putosi silmistäni hänen
kädellensä, joka minun kädessäni lepäsi. Äkkiä veti hän sen pois,
sanoen: "sinä itket minun tähteni, sinä säälit minua! -- Sitä ei
kenenkään tule tehdä, -- ei kenenkään tarvitse minua surkutella, -- ei
kenenkään minua armahtaa; -- minä en sitä ansaitse! Sinä et kauemmin
saa olla petyksissä minun suhteeni, opi minua tuntemaan, -- opi
kammoksumaan minua! tämä sydän on tahtonut tehdä rikoksen, -- tämä käsi
on tehnyt murhan! -- Minä kuljen nyt -- sen tiedän -- sen tunnen --
kuolemata kohden, mutta hiljaista, melkeinpä kivutointa kuolemaa, ilman
häpeätä ja epäkunniaa, mutta minä olisin ansainnut kuolemani pyövelin
kädestä".

Näitä sanoja kuullessani päivä mielestäni musteni silmieni edessä.
Hiljaa kauhistuen olin ääneti. Tuo sokea oli myöskin ääneti ja hänen
muodossaan kuvastui ensin hurja epätoivo, sitten näkyi ivallinen hymy
hänen kalpeilla huulillaan, kunnes muoto vähitellen muuttui synkeän
alakuloiseksi, jolloin hän hiljaa ja verkalleen kysyi: "Onko kukaan
vielä lähelläni?" -- "Minä olen täällä", vastasin minä niin tyvenesti
ja lempeästi, kuin suinkin saatin, sillä tiesinpä, että onnetoin
rikoksellinen vielä suuremmassa määrässä, kuin viattomasti kärsivä,
kaipaa kanssa-ihmistensä hyvyyttä.

"Pian", sanoi Liisi, laskein kätensä sydämmellensä, "pian nämät
polttavat tulet, jotka riehuvat täällä, sammuvat. Hiljainen kuolema,
minä tunnen ystävällisen lähestymisesi! ... Sinun siipesi viileä leyhkä
antaa minulle välistä hetkellisen lievityksen... Pian tämä kylmä sydän
on lepäävä, kangistuva kylmässä maassa... Äidillinen maa, sinä suljet
kyllä helmaasi väsyneen lapsen, joka ei oppinut tuntemaan yhtäkään
äidin sydäntä, ei isän syliä eikä ystävän turvaavaa kättä elämän
pitkänä, pitkänä päivänä!... Mutta miksikä valitan? Saadakseni
surkuttelevan ylenkatseen armopalaa? Enkä edes sitäkään ansaitse!...
Minä olen viheliäinen olento!"

Hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä taas: "kummallista! -- tänään
-- tänään -- satoja päiviä äänettömänä kärsittyäni elämäni kurjuuksia,
vaatii sydämmeni minua puhumaan, ... tahtoo, ikään kuin kauan kahleissa
ollut vanki, hengittää vapaampaa ilmaa, tahtoo astua päivän valoon,
huolimatta niistä inhon ja kauhistuksen tunteista, joita tämä
rikoksellinen vaivainen muissa herättää... Liekki tahtoo vielä kerran
leimahtaa ja laskea loisteen, jospa kamoittavankin, ennen kuin se iäksi
sammuu.

"Käännä pois kasvosi minusta, Piete!... Seuraa auringon esimerkkiä
-- -- se on minusta yhden tekevää -- taikka oikeimmin, sekin on hyvä;
minulla on vielä jotain menetettävää -- sinun sääliväisyytesi. Hyvä,
minä olen tuon rangaistuksen itselleni velkaa..."

Hän vaikeni taas; tuliset kivistävät tunteet näkyivät vaivaavan hänen
sieluansa ja sanomatoin into ja surullisuus kuvautui hänen ihanissa
kasvoissaan, jolloin hän, eteen päin kurkoittaen käsiänsä, huudahti:

"Isänmaa, vapaus, kunnia! -- oi, joska olisin voinut elää, taistella ja
kuolla edestänne ... silloin en olisi tullut täksi huonoksi,
langenneeksi olennoksi, kuin nyt olen. Oi, jospa olisin ollut mies,
silloin ei sydämmeni turhaan olisi sykkinyt teidän tähtenne, teidän,
jotka aina suurena päämaalina olette edessämme, kun sielumme halajaa
kotkan-siivin lentämään! Tämä liekki, joka nyt hivuttaa rikoksellista
rintaani, olisi silloin teidän alttarillenne sytytettynä palanut
kirkkaana ja pyhänä uhriliekkinä korkeuteen päin. Mutta nyt! ... oi,
onnetoin se nainen, jonka sielulle luonto on lahjoittanut paljon tulta,
tunnetta ja intoa! Onnetoin se nainen, joka siinä ahtaassa piirissä,
mihinkä hän on kutsuttu hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa
vaikuttamaan, näkee ainoastaan ilottomuutta, vankeutta ja elämänsä
haudan.

"Minä olin tuo onnetoin. Oi äärettömästi olen kärsinyt ja taistellut
sallimusta vastaan! Minä taistelin lohikäärmettä vastaan, jonka
voittajaksi luulin olevani kutsuttu ... mutta se voitti minun -- se on
minua tomuun viskannut, murtanut, sotkenut kuten matoa.

"Nuoruuteni innossa ylpeilin siitä, että tunteeni olivat syvät,
jäntevät ja tuliset, minä ylenkatsoin maltillisuutta enkä tahtonut
tunnustaa muuta lakia kuin omaa tahtoani; minä tunsin olevan siivet --
ja tahdoin lentää, minä tahdoin nousta kaikkien ylitse ja lankesin!

"Oo, joska minun pian sammuva ääneni kuuluisi jokaiselle naiselle, joka
hehkuvana ja innostuneena luulee itsensä jotakin suurta, loistavaa
tarkoitusta varten luoduksi, luulee, että tunteitten rikkaus ja voima,
jolla hän on lahjoitettu, oikeuttavat häntä ylenkatsomaan tuota
hiljaista maailmaa, johon yhteiskunnallinen järjestys on hänen
asettanut, sekä tuota kainoa, miellyttävää tunteitten maltillisuutta,
jota sekä taivaallinen että maallinen laki hänelle määrää -- oo, jospa
hän näkisi minua näiden lakien rikkomisesta langenneena ja kuulisi
minun varoittavan ääneni lausuvan: eksynyt surkuteltava olento,
hillitse itsesi! Sinun oma intohimoinen sielusi -- kas siinä
lohikäärme, jota vastaan sinun tulee taistella, siinä tuli, joka sinua
kalvaa ja tulee muitten surmaksi, ellet sitä aikanaan tukehuta! Taivuta
itsesi sallimusten ja yhteiskunnallisten järjestysten mukaan ... koeta
voittaa itsesi ... muuten joudut kärsimään ja muserrut kuin minä!

"Minulle on taisteleminen jo myöhäistä -- voimani ovat menneet, haluni
mennyt! Tuli on päässyt valtaan -- temppeli palaa, palaa, palaa -- ja
tulee palamaan siksi, kuin tuulet eivät enään löydä siitä muuta kuin
tuhan... Rovioni olen itse sytyttänyt -- minä palan ja kärsin! Sinä
ympärilläni oleva maailma, joka olet täynnäsi sopusointua, ihanuutta ja
laulua, joka, ikään kuin hymyillen heräävä lapsi, hyväillen suljet
minut helmaasi ... turhaan hymyilet, turhaan sinä hyväilet ... minä en
sinua ymmärrä -- minä kärsin!

"Kun olin nuori ... mielestäni siitä on jo kokonainen vuosisata ...
silloin jo tunsin sydämmessäni toisinaan taivaan, toisinaan helvetin
... nyt en siellä enään taivasta tunne. Kun olin nuori -- vielä varsin
nuori -- minä jo lemmin rakkauden innon koko hehkuvalla voimalla. Ensi
lempeni esineenä oli isänmaani ... sinä ehkä hymyilet sekä pidät
tuollaista tunnetta nuoren tytön sydämmessä naurettavana .. sen ovat
muutkin tehneet; vaan kuitenkin -- isänmaani! Minun isäini jalo,
rakastettu maa! jospa kaikilla sinun pojillasi olisi ollut minun
sydämmeni -- heikon tytön sydän, niin olisit vielä, mitä ennen olet
ollut urojen kotopaikkana ... Euroopan jalopeurana.

"Sinä olet lukenut ja kuullut puhuttavan marttiiroista, niistä
hirvittävistä kiusauksista ja melkeinpä mahdottomista julmuuksista,
joita vapauden ja isänmaan ystävät kaikkina aikoina ovat kärsineet, ja
olet varmaankin kauhistuen kääntänyt katseesi ja ajatuksesi toisaalle.
Minä luin myöskin, minä kuulin heidän kohtaloistaan ja halasin
osalliseksi niistä, minä ajattelin mielihalulla kaikkia vaivoja,
kaikkia hirvittäviä tuskia .. ja taivaan autuudelta ne minusta
näyttivät, kärsittynä, oo isänmaa, sinun puolestasi! -- minä rukoilin
Jumalalta heidän kunniaansa, heidän iloansa.

"Sillä aikaa, kuin minun nuoruuteni kehkeytyi kukoistukseen ja
tunteeni uhkuivat kuten kevät-virta, riehui sodan murha-aseet Euroopan
lävitse, ... ainoastaan kaiku niitten aseitten kalskeesta, jotka
sotivissa ryhmissä leimuivat, ennätti meidän rauhalliseen maahamme.
Mutta se ennätti minun korvilleni ja herätti sydämmessäni hurjimmat,
kiihkeimmät tunteet... Ah, minä olin ainoastaan nainen! ... minun
haaveilemistani naurettiin ja ivattiin. Minä itkin katkerimmat
närkästyksen kyyneleet -- ja tallensin hehkuvan tuleni sydämmeeni.

"Vanha tuli, ja sanat: _isänmaa, vapaus_, jotka sodan tulen
leimahtaessa loistivat häikäisevän kirkkaana, kadottivat nyt rauhan
siimehessä monta noista viehättävistä säteistään. Minunkin rinnassani
nuot ihanat sanat menettivät luontevan jännitys-voimansa, kun ei niihin
enään yhdistynyt muisto vaaroista, taisteluista ja kunniakuolemasta.
Rauha oli päätetty, kaikki mielen-jännitykset herkenivät. Ympärilläni
oleva maailma oli entistä jokapäiväisempi ja yksitoikkoisempi. Mutta
minun sydämmeni jäi yhtäläiseksi kuin ennenkin, se tahtoi elää,
vaikuttaa; minä olin kiihkeä kuten ennen, vieläpä enemmänkin, minä
halasin valloittamaan elämän korkeimpia kukkuloita, vaan ihmiset,
yhteiskunnalliset järjestykset ja kaikellaiset olot vaativat minua
iäksi jäämään tuohon tyhjään elooni. Laiva-orja ei koskaan ole
saattanut onnettomampana olla kuin minä. Väsymättömänä, kuin
myrsky-ilman henki, työskenteli sieluni, se syleili maailmaa ja tahtoi
koroittaa itseänsä tähtitarhaan asti, tunkea kaikkein tunteitten ja
tiedetten salaisuuksiin, mutta minun ruumiini ja huomioni kiinnitettiin
siihen, mitä elämässä on vähäpätöisintä ja jokapäiväisintä. Minussa eli
kaksi olentoa yhdessä olennossa ja toinen oli toisen vaivana.

"Yhden ainoan intohimon maailma naisen sydämmelle suo ... kasvatuksessa
sitä tavallisesti kehitetään romanien ja sulavien runojen ynnä muitten
sellaisten lukemisella. Tämä ainoa on rakkaus, ja sitä minä tulin
tuntemaan. Sanotaanpa, että se jalostuttaa naista ja tekee häntä
sanomattoman onnelliseksi ... minua on se vienyt rikokseen ja saattaa
minua nyt hautaan.

"Isäni kuoli. Hän ei koskaan minua käsittänyt, ei koskaan minua
rakastanut eikä koskaan minua onnelliseksi tehnyt! Miksikä antoi hän
minulle elämäni? -- Jospa äitini olisi elänyt, oo, hän olisi käsittänyt
ja rakastanut minua! Minä olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, hän
oli kovat kärsinyt ... ja paljon taistellut. -- Minä olin hänen
viimeisen huokauksensa hedelmä ja tuon huokauksen imin ensimmäisessä
hengen-vedossani, ... äitini ensimmäisessä ja viimeisessä suutelossa.
Sen vuoksi oli koko elämäni kuoleman-kamppauksen kaltainen, iäinen
kamppaus, taistelu. Vaan pian siitä jo ehkä loppu tulee!

"Minun setäni, josta näihin asti olin elänyt kauaksi eroitettuna, otti
minua luokseen. Sinä tunnet hänen ... vaan ei, sinä et häntä tunne!
Sinä luulet hänen olevan täydellisimmän, mitä maailmassa löytyy --
mutta hän on kova, taipumatoin mies, -- leppymätöin, kova tuomari. Oo,
kuinka kovan kova hän on ollut minulle! Ja voi kuitenkin, miten
äärettömästi häntä rakastin! Minulla ei ollut ketään eikä mitään koko
maailmassa. Hän tuli minun kaikekseni. Minä en nähnyt ketään enkä
mitään paitsi häntä. Sen hänelle sanoin. Oi jospa hän olisi osoittanut
vähintäkin lempeyttä, pienintäkin armahtavaisuutta minua kohtaan, mutta
hän oli kova vain. Hänen katseensa oli kylmä, hänen sanansa rankaiseva.
Minä olin toivotonna, mutta jumaloitsin häntä kuitenkin.

"Minä olin ihana, älykäs, nuori, minulla oli sydän eloa ja tunteita
täynnänsä. Ikään kuin laineet, jotka turhaan loiskivat vasten kalliota,
joka, järkähtämättä vastustaen, niitä aina takaisin viskaa, niin liehui
turhaan kaikki minun tunteeni, kaikki luonnon-lahjani esiin uhriksi
hänen alttarillensa. Voi! lainehet saavat kuitenkin kyyneleillään
kastella sitä kovaa rintaa, joka heidät kukistaa ja hylkää, -- minun
kyyneleeni eivät saaneet vieriä sille kädelle, joka minua poijes
sysäsi, joka antoi minulle kuoleman iskun. Hän, jota minä rakastin ja
kunnioitin enemmän kuin mitään muuta maailmassa, hän sanoi, että
tunteeni häntä kohtaan olivat väärät. En tiedä, mitä silloin olivat.
Tavalliset eivät kuitenkaan olleet -- eivätkä sopivia täällä maan
päällä. Minä en silloin olisi peljännyt, vaikka enkelit olisivat
katsahtaneet sydämmeeni ... sillä he olisivat minua ymmärtäneet...
Rakastavathan taivaan enkelit! ja rakastavat tietysti jalommin,
puhtaammin kuin maailman lapset, sillä he rakastavat korkeinta, pyhintä
-- he rakastavat Jumalaa!... Ah minä jumaloitsin häntä! Miksikä oli hän
minulle vain ankara, rankaiseva kostaja? Hänen kurituksensa vaikutti
minussa ylenkatsetta itseäni kohtaan, vaan häntä jumaloitsin yhä
enemmän.

"Hetkeksi nousi maailmallinen ylpeys rintaani. Minä tahdoin voittaa
himoani -- rangaista sen esineen heltymätöintä kovuutta.

"Minä menin kihloihin eräälle nuorelle miehelle, ... hyvälle ja
rakastettavalle, kuten luulen ... joka rakasti minua; häntä tuskin
muistankaan. Minä tahdoin rangaista ja luulin tällä keinoin hyvin
onnistuvani ... niin, sillä olinpa kuitenkin väliin siinä luulossa,
että hän, joka minulle oli kaikkea kalliimpi, minua rakasti. --
Olisikohan rakkaus yksistään tuli, jonka voimat eivät riittäisi
lämmittämään sitä esinettä, johon sen kaikki polttavat säteet
loistavat? -- -- Ja sitä paitsi olin ihana -- ja hän oli, sen tiesin,
sen näin, naisen kauneuden ihailia ... naisen kauneus saattoi hänen
heikoksi... Vaan mitä sanonkaan! Koskapa hän olisi heikkona ollut?
Koska olisin nähnyt häntä horjuvana, tuota ylevää, jaloa, voimallista?
oi minä -- oi minä olin tuo heikko, tuo eksynyt, hurmaantunut,
viheliäinen!

"Minun häitäni valmistettiin, morsius-vaatteet olivat jo valmiit,
lahjoja, hyväilyjä ja mairituksia oikein kiertyi ympärilleni ... minä
katsoin häneen, jota rakastin ... hän oli hyvin kalpea.

"Hääpäivä tuli, vihkimys-hetki tuli ... minä katsoin häneen -- hän oli
kalpea, hänen silmissään paloi synkkä tuli -- vaan hän ei sanonut
mitään. Viimeisessä tärkeässä silmän-räpäyksessä katsoin vielä häneen,
-- silloin käänsi hän kasvonsa minusta pois; jalot, rakkaat kasvonsa
käänsi hän minusta pois -- katseella -- oo muisto! Papin kysymykseen
vastasin: 'Minä lupaan!' Hornan tuli paloi sydämmessäni.

"Samana iltana menin pois ja piiloitin itseni, piiloitin itseni
kaikilta ihmisiltä. Kummalliselta tuntui pääni ja rintani. Ja minuakos
haettiin! ... ha ha haa! tuo oli hullun-kurista!

"Minä olin ottanut rahoja mukaani ja onnistuin matkustamaan vieraan
nimen varjossa erääseen Ruotsin ranta-kaupunkiin.

"Siellä näin meren ... myrsky-ilma kuohutti sitä ... aamu-taivas
kaarteli punaisessa hohteessa sen ylitse. Minä muistan sen vielä ...
ah! se oli ihanaa! Minä istuin eräällä kalliolla, katsellen mereen
päin. Avaruus avasi minulle helmansa; aalto kohosi aallon perästä, --
kohisten, kuohuen ... poispäin ... poispäin ... kaukaisuuteen,
ääretöintä etäisyyttä kohden, jossa meri ja taivas syleilivät
toisiansa; ympärilläni kohisi ja humisi -- huu! se oli kauheata, mutta
komeaa! Jotakin raittiin tuulahduksen tapaista leyhkyi tuskaantuneen
rintani lävitse. Minä tunsin itseni virkistyneeksi ja voimistuneeksi.
Aallot puhuivat kieltä, joka minulle hyvää teki. Ne kuiskailivat, ne
viittoivat minulle: 'poispäin, poispäin!' Puolen päivää istuin
kalliolla ääneti, minä katselin aavaa merta ja kuultelin. Minä näin
auringon nousevan aalloista, näin purjehtiain valkoisilla
kyyhkyn-siivillään, sinertävällä merellä, sinisen taivaan alla,
kiitävän poispäin jonnekkin etäiseen rauhan-rantaan. Minä kuulin
aaltojen kehoittavat äänet ja päätin seurata niitten kutsumusta.

"Amerikkaan tahdoin mennä. Kauas, kauas pois tahdoin minä siitä maasta,
jonka polkuja hänen jalkansa astui, siitä ilmasta, jota hän hengitti,
sitä kieltä tuntemasta, niitä tapoja näkemästä, jotka olivat hänen.

"Päivä oli tullut, jolloin minä aioin lähteä, hetki oli käsissä. Kohta
olin astuva siihen alukseen, joka minua oli vapahtava; sen lippu liehui
hauskasti myötäisessä tuulessa ... pian olin keinuva vilpoisten
aaltojen päällä, net lauloivat niin suloisesti; ... niitten laulun
seasta kuului yht'äkkiä ääni ... minä tunsin tukevan käden tarttuvan
minuun ... ja väkisin raastavan minua poijes. Kauhistuttavia sanoja
puhui minulle rakastettu ääni ... niitä tuskin ymmärsin ... kaikki
näytti minusta kummalliselta, -- käsittämättömältä. Kuten vankia,
vietiin minua takaisin mieheni luo. Silloin tunsin minä taas jotain
kummallista päässäni ja rinnassani, -- -- siellä tanssi ja pyöri --
mutta kuitenkin tuntui siellä kalvava kipu. Tämä kiihtyi kiihtymistänsä
-- minä tulin totta sanoakseni -- hulluksi.

"Eräänä päivänä ... en tiedä mihinkä minua silloin oli viety ... enkä
kenenkä kanssa minä olin. Silmissäni heijaili kaikki epäselvinä,
julmina ryhminä. Silloin sain äkkiä kuulla kohinan, ikään kuin
myrsky-ilmassa aaltoilevasta merestä, -- mutta kohina sai helyn,
muuttui säveleeksi ja uhkui ihanan voimalliseksi soinnoksi sekä hiljeni
sitten suloisen vakavaksi nuotiksi.

"Siihen yhtyi ääni, joka selvästi ja hiljaisesti lauloi:

    "Oo Jumalan karitsa, joka maailman synnit pois otat".

"Kuten pilven hattara, joka täynnänsä taivaallista mehua, laskee alas
kuivaan kuihtuneeseen maahan, niin laskeutuivat nuot pyhät säveleet
alas kangistuneeseen sieluuni ja sulattivat sen hiiltynyttä mujua.

"Ikään kuin erin-omaisen voiman pakoittamana yhdistin minäkin ääneni
tuohon lauluun -- selvästi muistaen sekä sanat että sävelmän. Nuot
sanat olin kuullut ensi kerran Herran ehtoolliselle mennessäni --
jolloin, pyhät tunteet sydämmessäni, notkistin alttarin juurella
polveni ja näin taivaan avoinna ylitseni ... ja kuullessani sanat: 'Suo
meille rauhasi!' rupesivat kyyneleeni vuotamaan; ja siitä hetkestä
alkaen tulin minä järkeeni jälleen. Niin, tulin, mutta _rauhaani_, ah,
sitä minä en saanut ... ja vieläkin, aina ja ehkä iankaikkisesti pysyy
tuo taivaan kyyhky etäällä minusta.

"Ah, minä en ansainnutkaan sen tulemista sydämmeeni, sillä minussa ei
ollut nöyryyttä, ei pyhyyttä ... enkä pyhitystä edes halunnutkaan!

"Mieheni oli kuollut. Minä olin iloinen. Minä tulin taaskin setäni
kotiin, sinne halasin; sydämmessäni oli muutos tapahtunut ja minä
luulin nyt vihaavani yhtä paljon, kuin ennen olin rakastanut. Minä
tahdoin jälleen nähdä häntä, jonka tähden olin niin äärettömästi
kärsinyt, -- nähdä häntä, kerskatakseni, näyttääkseni hänelle -- ja jos
mahdollista -- antaakseni hänen tuntea, että minäkin saatin olla ylpeä,
kylmä, ylenkatsova. Tahdoin nöyryyttää häntä.

"Minä näin hänen elävän onnellisena, levollisena, perheensä keskellä.
-- Kaikille, halvimmallekkin osoitti hän hyvyyttä, -- minulle antoi hän
vain katseen, ylpeämmän, kylmemmän, kovemman kuin ennen.

"Minä tunsin sydämmeni kaikki jänteet vapisevan. Hirveä tunne valtasi
sydämmeni. Hänen kovuutensa ikään kuin ivasi minun näennäistä
kylmyyttäni, hänen voimansa minun heikkouttani, hänen levollisuutensa
minun iankaikkista levottomuuttani. Hän oli ollut tyly minua kohtaan.
Minun mielestäni hän onnellisessa ylpeydessään minua jaloillaan tomuun
tallasi kuten matoa. Hänen kuvansa minua vainosi, nukkuissani ja
valvoissani näin sen vain aina. Se seisoi jättiläisenä edessäni, -- se
tukehutti -- se vei minulta ilman. -- Ellei häntä olisi ...
hengittäisin minä! Ellei häntä olisi ... olisin _minä_! Ellei häntä
enään olisi olemassa, -- silloin hän ei myöskään enään olisi elämäni
ristinä. Pois pyhittynä elävitten luettelosta, hän kyllä pian katoaisi
jälkeen jääneitten muistosta... Minä saattaisin ... voih! minua
tukehuttaa ... kostaa ... rangaista häntä -- kostaa! Tänä päivänä, tänä
päivänä vielä hänen levollinen katseensa kerskaavasti minuun katsoi ...
huomenna!...

"Rikos on sanan kaltainen, -- ajatuksen synnyttämänä se lentää esiin ja
näyttää meistä usein vähäpätöiseltä, viattomalta, -- mutta sen
seuraukset kestävät aina läpi iankaikkisuuden.

"Minä eräänä iltana ripoitin vähän arsenikki-myrkkyä mantelimaitoon,
jota oli lasissa setäni juotavaksi valmistettuna.

"Olipa minulla tuota myrkkyä vähäsen tallella omalle varalleni myöskin,
sillä mahdolliseksi minusta tuntui, että saattaisin ... katua.

"Oletko sinä tuntenut katumusta?"

Minä en rohjennut vastata.

Liisi jatkoi: "Kun olin tehnyt tuon onnettoman työn, menin ylös
huoneeseeni. Minä tunsin itseni levolliseksi ja kylmäksi ... kylmä kuin
marmorikivi oli ruumiini -- siltä tuntui myöskin sydämmeni ... sen
sykkiminen oli ikään kuin puuttunut. Minä seisoin lieden ääressä
lämmitellen jäisiä käsiäni, kun äkkiä kuului alikerrasta hätäistä
liikettä ja levotointa melua.

"Silloin valtasi minua hirveä tuska ... minä menin alas ja näin uhrini,
kuolon kalpeana, melkeinpä tainnoksissa, sohvassa istuvan, pää
taakse-päin vaipununna. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat oikein
toivottomassa tuskassa hänen ympärillään.

"Kun tulin sisälle, loi setäni minuun silmäyksen ... sitä en koskaan
unhoita! Silloin minua lähestyi koston hirmuhenki, joka tarttui
terävillä, verisillä kourillaan minun sydämmeeni. _Se oli katumus_.

"Ääntevästi tunnustin rikokseni -- ja rukoilin heidän kiroustansa,
joittenka onnen olin hävittänyt... Minä konttasin lattialla, painaen
otsaani tomuun... Ei kukan koroittanut ääntänsä syyttääksensä minua,
-- -- mutta eipä myös yksikään käsi minua ylös lattiasta auttanut. Minä
raahasin itseni hänen jalkojensa luo, jonka olin myrkyttänyt, -- minä
tahdoin niitä suudella ... mutta toinen jalka sysäsi minut pois, se oli
hänen vaimonsa, -- minä suutelin sitä ja menin onnekseni tainnoksiin.

"Minä olin pitkän ajan varsin hourupäisenä. Kun taas tulin järkeeni,
näin setäni seisovan vuoteeni ääressä, kuulin hänen julistavan minulle
pelastumisensa -- ja anteeksi antamuksensa.

"Niin langennut, niin syvälle langennut olin, -- että halukkaammin
olisin hänen kirouksensa ottanut vastaan. Se olisi -- siltä minusta
näytti -- kelvottomuuttani vähentänyt, mutta ei hänen jalouttansa.

"Kaikkein himojen raivoisin myrskytuuli riehui sydämmessäni. Minä
kirosin valoa -- ja valo vei säteensä pois minun kelvottomista
silmistäni -- sekä ruumiini että sieluni sulkeutui iankaikkiseen yöhön.

"Luonnon myrskyt ovat lyhykäiset, niitä seuraa tyvenet, kirkkaat
päivät. Ihmis-sydämmessä himojen myrskytuulet riehuvat kauan ja suovat
vain hetkellisen levon. Minäkin sain tuon tuntea, mutta se oli yön
rauha -- elämän turtumus -- horros -- pimeyden kehtolaulu. Se taukosi,
synnyttääksensä uuden kalvaavan, polttavan tulen, jota kyynelten
iankaikkisesti vuotavat lähteet eivät ikänä voi sammuttaa. Minä
ikävöitsin ja halasin äärettömän palavasti _sovitusta_.

"Oi ristin kuolema, -- tuskat, verihiki, kivut! -- kärsiä ja teidän
kauttanne sovittaa -- se -- sepä olisi hekumallista ollut. Mutta
sokeana ... muumian tapaisena elävien olentojen joukossa, --
rikoksellisena ihmis-pirstaleena, -- voimattomana, mitättömänä
olentona ... olin minä, -- ylen-katsottava, -- ylen-katsottuna, -- oi
kurjuutta! kurjuutta! kurjuutta!

"Rangaistakseni itseäni, päätin kuitenkin jäädä eloon -- jäädä eloon --
heidän ylenkatseensa esineeksi, joita minä rakastin ja kunnioitin; --
hyljätäkseni jokaista säälivää kättä -- ja vaivatakseni itseäni niin
paljon, kuin suinkin saatin.

"Minä jätin vielä kerran sen perheen, jonka onnea olin
hävittämäisilläni ollut, ja nyt kinastin viheliäisyydessä eteenpäin
muutaman vuoden. Takaisin tulin sitte, kuin kuolema oli laskenut
kätensä rinnalleni. Setäni tahtoi minua palajamaan. Hänen pitää
hallitseman minua viimeiseen hengen-vetooni asti. Minä en siihen enään
mitään voi -- se on niin sallittu. Minulla ei enään ole mitään voimaa,
minusta on tullut loppu, -- loppu!"

Hän vaikeni. Hiljaa rupesin nyt puhumaan muutamia rauhoittavia ja
neuvovia sanoja. Minä puhuin malttavaisuudesta ja nöyryydestä; minä
mainitsin -- rukousta.

"Rukous!" toisti Liisi katkerasti hymyillen. "Kuules Piete! monta
monituista vuotta olen rukoillut ... yöt ja päivät, joka tunti, joka
hetki; -- minä olen maannut polvillani siksi kuin vilu on jäädyttänyt
jäseneni, ja rukoillut: 'oo isä, ota minulta tämä talkki!' ikään kuin
kivi, ilmaan viskattuna, takaisin putoaa haavoittaen viskaajan sydäntä,
niin on rukous ollut minulle... Minä en rukoile koskaan enään!"

"Oi rukoile, oi rukoile!" sanoin minä itkein, "rukoile vain oikealla
mielellä... Jumala on armollinen ja antaa vakaalle tahdolle voimaa..."

"Jumala?" sanoi sokea synkeällä äänellä. "Oo maailma -- jota en enään
näe, -- aurinko, joka ei enään silmiäni valaise, sinä puhut Jumalasta!
Sydän, jossa iankaikkinen rauhattomuus riehuu! sinun sykkimisessäsi
kuulen hänen nimensä. Omatunto, rankaisia! -- sinä ilmoitat kostajaa...
Rakkauden tuli, sinä elämä minun elämästäni! liekissäsi aavistan minä
sinun iäistä perus-juurtasi... Mutta _Usko_, -- sinä vaalea enkeli,
jonka tulisi näyttää minulle minun Jumalani, -- sinua en tunne.
Aikaisin olen minä astunut alas epäilyksen kuiluun. Minä en mitään
kiellä, -- mutta en myöskään usko mitään. Minä näen -- pimeyden vain!"

"Ja etkö sovittajan kirkkautta, ristiin-naulitun säde-kehää -- ja
Jesusta?" kysyin minä hämmästyen ja kauhistuen.

Sokea oli vähän aikaa ääneti, katkera alakuloisuus kuvautui hänen
muodossaan, ja hän sanoi hetken perästä:

"Minä luin kerran eräästä näöstä taikka unesta -- ja monta kertaa sen
aave-haamu nousee peloittavana ja kauhistuttavana sydämmeeni".

[Madame Staël'in de l'Almagne, toinen osa, sivu 276, Jean Paul'in uni.]
"Keski-yön aikana äkkiä aukeni näkymättömien käsien voimasta erään
kirkon ovet. Joukko kamoittavia varjoja kokoontui alttarin ympärille,
he huohuttivat ja heidän rintansa aaltoili levottomasti. Lapset
lepäsivät vielä haudoissaan.

"Silloin astui ylä-ilmoista alas alttarille loistava haamu, jalo,
ylevä, mutta hänen muotonsa kuvasti ainaista surua. Kuolleet huusivat:
'oo Kristus! eikö löydy yhtäkään Jumalaa?' Hän vastasi: 'ei yhtäkään'.
Kaikki varjot rupesivat kovin värisemään ja Kristus lisäsi: 'minä olen
liidellyt ilmojen läpi, kiitänyt kautta aurinkojen, -- eikä sielläkään
ole yhtään Jumalaa. Minä olen kulkenut maailman perimmäisiin ääriin
asti, olen katsonut alas hornan kuiluun, ja huutanut: Isä, kussa olet?
mutta kuulinpa ainoastaan, miten sateen pisarat putoilivat syvyyteen,
-- ja tuo iankaikkinen myrsky, jota ei mikään järjestys ohjaa, on
yksistään minulle vastannut. Minä loin sitten silmäni taivaan kaarrosta
kohti -- ja näin siellä ainoastaan pimeän avaruuden, joka tyhjänä
tyhjyytenä kalvaamalla kulutti omaa itseänsä. Koroittakaatte uudestaan
katkerat, vihloavat valitus-huutonne ja hajotkaatte, sillä kaikki on
mennyttä'. Nuot lohdutusta kaipaavat varjot katosivat. Pian oli kirkko
tyhjänä, mutta yht'äkkiä -- hirveä näky! -- kuolleet lapset, jotka taas
vuorostaan olivat kirkkopihalla heränneet, kiiruhtivat nyt esiin ja
lankesivat polvillensa alttarilla olevan majesteetillisen haamun eteen,
huutaen: 'Jesus, eikö meillä ole mitään isää?' -- ja kyyneleitä
vuodattain vastasi haamu: 'me olemme kaikki isättömiä, te ja minä, ei
meillä ole yhtään...'"

Tässä sokea keskeytti puheensa, ikään kuin kauhistuen tuota
sairaalloista, houreen-tapaista mielikuvitusta, ja oli hetken aikaa
ääneti, mutta laski sitten sormensa ristiin, ojensi verkalleen
ulos-päin käsi-vartensa ja parahti kamalaan läpitunkevaan huutoon, joka
ilmaisi hirveintä epätoivoa.

Sinä hetkenä lähestyi meitä kiirehtivät askeleet ja eversti seisoi
äkki-arvaamatta edessämme, luoden minuun kysyvän ja levottoman katseen.
Sokea, joka tunsi hänen käyntinsä, antoi vavisten kätensä painua alas,
mutta pian hän net taas kohoitti everstiä kohti ja rukoili sydäntä
viiltävällä äänellä: "Ole säälivä, ole hyvä minulle! Minä olen kovin
onnetoin. Jos taas tulen mielipuoleksi, niin älä vie minua hulluin
huoneeseen. Kyllähän minusta jo loppu tulee pian. Suo edes että rakkaat
kädet silmäni sulkevat!"

Sääli ja syvä suru kuvautui everstin kasvoissa. Hän katseli kauan
Liisiä, istahti sitten hänen viereensä, laski käsi-vartensa tueksi
hänen ympärillensä ja antoi hänen päänsä levätä vasten rintaansa.

Tämä oli ensi kerta, jolloin näin hänen hellästi kohtelevan onnetointa
sokeaa. Liisin kyyneleet vierivät hitaasti hänen kalpeita poskiansa
pitkin. Hän oli ihana, mutta ihana, kuten langennut enkeli, jonka
kainosteleva toivotoin muoto näyttää hänen tuntevan itsensä
ansaitsemattomaksi siihen armoon, jota hänelle osoitetaan.

Nyt havaitsin Armon vähän etäämpänä lähestyvän meitä. Kun hän näki
Liisin noin everstin turvissa, hämmästyi hän hetkellisesti, mutta
käveli samassa taas meitä kohti, vaikka vieläkin jonkunlainen kummastus
kuvautui hänen kasvoissaan. Eversti istui liikahtamatta. Liisi ei
näkynyt huomaavan mitään hänen ympärillään olevasta. Kun Armo tuli
meidän lähellemme, loi hän everstiin katseensa, heidän silmäyksensä
kohtasivat toisiansa -- sulaen ystävälliseen kirkkaasti loistavaan
säteeseen, ja ikään kuin saman ajatuksen synnyttämästä liikkeestä
antoivat he kättä toisillensa.

Armo hyväili Liisiä ja puhutteli häntä hellästi, -- Liisi vastasi
kyyneleillä vain. Hetken perästä nousi eversti tarttuen sokean käteen,
Armo otti toiseen, ja näin hellästi ja hiljaa hoitaen he häntä
välissään taluttivat kotia päin.

Minä jäin yksin puistoon. Tuskallisilla ja levottomilla tunteilla
katsahdin lempeätä, keväistä sinitaivasta kohden, sydämmestäni halasin,
että sen kirkkaus loistaisi sieluuni.

Matkustaissani elämän tyveneitten kohtalojen läpi, minun ei koskaan ole
tarvinnut koetella niitä tyrskyjä, jotka kohtaavat monta monituista
elämän vaeltajaa, vaan olen rauhallisessa sydämmessäni tallentanut
elähyttävän uskon ja pyhittävän toivon; ainoastaan kanssa-ihmisteni
onnettomuudet, kärsimykset ja epätoivot ovat välistä pilviin peittäneet
ihanata aurinkoani ja elämäni iloa sekä saattaneet minua välistä
katsahtamaan korkeuteen, katkerasti kysyen ... "miksikä?"

Mutta eipä vastaus kauan viipynyt, kun sitä rukouksessa hartaasti
anoin. Lohduttavat tuuloset leyhkyivät levottomaan sieluuni kuiskaten:

"Pilvet haihtuvat, aurinko jäljelle jääpi. Ihmisten rikokset, surut ja
hairaukset eivät saata muuttaa luojan hyvyyttä. Me näemme ainoastaan
vähäisen osan. Ihmiset kuolevat -- muuttuvat. Jumala on muuttumatoin".

Turhaan me epäillemme, nureksimme ja olemme levottomat. Kaikista
elämämme harhateistä on meillä ainoastaan yksi ulos-käytävä. Sinä
hetkenä, jolloin pimeys meistä synkeimmältä näyttää, olemme ehkä
lähimpänä valoa. Kun sydän-yön kello kajahtaa, silloin kohta aamukin jo
kajastaa, -- ja vaikka se olisikin kuollon-kello, joka meille
vapahdusta julistaisi, niin, kun elämämme sokkelot meistä ahtailta ja
pimeiltä näyttävät, mitäpä lohdullisempaa saattaisimme itsellemme
sanoa, kuin: "meille avataan ovi, ja me pääsemme ulos, -- valkeuteen".
Näyttäköön meistä kuinkakin ahtaalta, umpinaiselta, -- niin tiedämme
että, -- "meille avataan ovi!" No siis, -- odottakaamme, toivokaamme!

       *       *       *       *       *

Liisin mielen-tila kävi tästä päivästä vielä levottomammaksi. Hänellä
oli välistä oikeita mielen-vian kohtauksia, joten hänestä täytyi toista
vertaa paremmin pitää huolta kuin ennen.

Hänen kärsimisensä ja rauhatoin elämänsä levitti ikään kuin synkeän
hunnun koko perheen ylitse. Erittäinkin näkyi se haitallisesti
vaikuttavan everstin terveyteen ja luontoon.

Jotta en lukioitteni silmiä väsyttäisi sillä, että liika kauan annan
heidän tarkastella tätä synkkää taulua, tahdon heitä nyt saattaa toisen
luo. Se on valoisa, iloinen; siinä astuu yhdistettynä esiin maailman ja
ihmis-sydämmen nuoruus. Me panemme sille nimeksi:



Kevät ja Rakkaus.


    "Myöskin minä olen Arkadiassa ollut".

Viattomat ilot, viattomat surut, te nuoruuden-aikani ystävät, te
enkelit, jotka hymyten ja itkein avasitte minulle elämän portit! teitä
kutsun tänään! Ja teitä myöskin, te ajatukset, puhtaat kuin taivaan
sini! tunteet, lämpimät kuin kevät-auringon säteet! toivo, raitis kuin
kevät-aamun leyhke! minä kutsun teitä, -- tulkaa, oi tulkaa
elähyttämään uupunutta mieltäni!

Minä tahdon laulaa keväästä ja rakkaudesta, nuoruudesta ja ilosta; --
suloiset raittiit muistot, nuoruuden-hetken satakielet! koroittakaatte
äänenne! minä tahdon nuotille panna teidän säveleitänne ja ihastua
vielä kerran teidän laulustanne.

Toukokuun kahdentenakolmatta päivänä nousi kevät-aurinko kirkkaana ja
kosketti kullan-keltaisilla säteillään Kaarlo kornetin silmiä. Oitis
näki hän unissaan kalparitariston tähdet välkkyvän joukottain
edessänsä. Hän pyrki halullisesti niitä selvemmin katselemaan, koetti
aukaista silmiänsä, heräsi ja näki tähtien katoavan pois päivän
ihanassa valossa, jonka säde-loisteessa pyöri miljonittain hiukeita.

Neljänneksen tunnin kuluttua nähtiin hänen, pyssy olalla, kuleksivan
seudun metsien raittiissa aamu-ilmassa. Tämä oli kevät-aamu niin ihana,
kuin se, josta runoilla Böttiger laulaa;

    "Suloisna hymyi luontonen
    Ja nurmi vihersi,
    Ja rukousta kukkasen
    Jo leivo sävelsi,
    Ja puro purki hiljakseen
    Pois lahden tyyneeseen,
    Missä joutsen hopeehohteinen
    Ui, lauluns laulaen.

    Ja päivän kultaa kohden loi
    Lentonsa kotkanen,
    Ja mehiläinen mettä joi,
    Vei korttaan muurainen,
    Ja perho kätki ruususeen
    Nuot punasiipensä,
    Ja kyyhkypari toisilleen
    Nyt kuiskaa lempensä.

    Yks' nuorukainen toivova
    Käy puitten varjossa,
    Ja verensä on hehkuva,
    Ja katse kaipaava".
    ....................

Tässä nuorukaisessa nyt näemme Kaarlo kornetin täynnänsä niitä
raittiita, suloisia tunteita, joita ainoastaan elämän ja luonnon
aamuhetket yhdistettynä meille lahjoittavat. Hän katselee ympärillensä,
välistä ylös sinistä taivasta kohti, toisinaan alas aamukasteesta
kimaltelevaan ruohoon ja välin taas kaukaiseen etäisyyteen, jossa
keveät ruusun-hohteiset usvat aina edempää edemmäksi haihtuvat.

Suloinen tuoksuva leyhke hyväilevän länsituulen tuomana...

Niin pitkälle olin kirjoittanut tunteitteni aina enenevässä kiihkossa,
kun varsin äkkiä tunsin niin väkevän ruusun-hajun, että pääni joutui
varsin pyörälle; myöskin kuulin erin-omaisen sohinan ja kohinan
ympärilläni. Minä nostin kynäni -- joka juuri siinä silmän-räpäyksessä
oli ikään kuin villitty -- paperista ja katsoin taakseni.

Mikä näkö! Huone oli täynnä pieniä loistavia kerubeja, joilla oli
ruusukiehkurat päässä ja käsissä, ja heidän siipiensä ainainen värinäpä
se oli, joka matkaan saattoi tuon kummallisen suhinan. Jota kauemmin
minä katselin noita ihmeellisiä olentoja, sitä viehättävämmältä minusta
näytti net värit, jotka loistivat heidän silmissään, poskissaan,
siivissään j.n.e. ja kun niistä loin katseeni muihin esineihin, kah!
silloin näytti kirjoitusmusteeni valkoiselta, paperini mustalta,
keltainen seinäni viheriäiseltä, ja itse olin kuvastimessani --
ruusun-punainen. Eipä kummakaan, että ruusun-tuoksu nousi päähäni.

Nyt tunsin minä nuot pikku veitikat; minä olin heitä ennen nähnyt. Ja
kukapa ei noita ole nähnyt ja tuntenut! Nethän ne ovat, jotka
kujeilevat seitsemäntoista-vuotisen tytön ympärillä ja vääntävät hänen
päänsä vähän kallelle. Net ne ovat, jotka panevat nuorukaisten silmät
harhailemaan siten, että he tulevaisuutensa taulussa näkevät
kirjoitettuna "_huvitus ensin ja työ sitten_", kun pitäisi olla: "_työ
ensin, huvitus sitten_". Netpä senkin saavat aikaan, että tyhjän-päiten
nähdään paljo vaivaa, juostaan kymmenenkin peninkuorma virvatulen
perässä, sekä että toisinaan ei taas nähdä senkään vertaa, että
tartuttaisiin onneen kiinni, vaikka se juuri kulkee aivan lähitsemme.
Net ne ovat, jotka, epävakaisina kuin huhtikuun ilma liehuvat
uskottelemassa koko maailmaa ja tekevät koko maailmasta pilkkaa; jotka
saattavat P:n menemään naimiseen ja T:n jäämään naimattomaksi sekä
molemmat siten tekemään väärin; jotka matkaan saavat, että A. antaa
myöntävän ja J. kieltävän vastauksen sekä että molemmat erehtyvät. Net
ne ovat, jotka tunkevat rahakauppias Laskumiehen konttuoriin,
sekoittavat hänen vekselinsä ja panevat häntä tekemään kuutosesta
yhdeksäistä ja päin vastoin. Ja netpä runoiliankin ympärillä niin
armottomasti suhisevat ja surisevat, että hän esittelee kaikkea muuta,
paitse mitä on selvää ja järkevää, että hän väärässä muodossa kuvailee
meille todellisuutta ja siten harhauttaa sekä itseänsä että muita.
Mielikuvituksemme haahmoitukset, pienet ruusun-väriset veitikat! kukapa
ei teitä tuntisi? Mutta kukapa ei teitä väistäisi, kukapa ei tahtoisi
teitä torjua luotaan, joka kerran on saanut kokea teidän kepposianne ja
petoksianne? Ja erittäinkin niitten, jotka kutovat jokapäiväisen elämän
kangasta, tahtoen järkevästi ja siististi viskata sukkulansa sen
köyhän-puoliseen loimeen, tulee paremmin kuin muitten olla varuillansa,
ett'ei teidän ruusutuoksunne hurmaa heidän ajatuksiaan eikä sekoita
heidän aivujaan. Minä havaitsin, missä vaarassa olin, kuinka
vaaralliselle tielle kynäni oli kiitänyt. Minä laskin sen pois, nousin
istualta ja menin juomaan pari lasillista kylmää vettä, avasin akkunan
ja henkäsin sisääni tuota vielä lumikylmää huhtikuun ilmaa, -- katselin
taivaan kirkkautta kohti, katsoin alas maahan, jossa piiskattiin
tomua vaatteista, käänsin huomioni sitten kolmeen kissaan, jotka
vasta-päätäni eräässä vintin-akkunassa istuivat, pää kallellaan, varsin
siististi maailman menoa katselemassa. Sanalla sanoen, minä annoin
silmäni tarkata ympärilläni olevaa jokapäiväistä elämää, tullakseni
pois mielikuvitukseni maailmasta, joka nuoruuden-muistojeni siivillä
lenteli esiin ja leveni ympärilleni. Yksi noista pienistä veitikoista
oli korviini kuiskannut: "vähäisen sopii perättömiäkin jutella, kunpa
siitä vain syntyy kaunis vaikutus", ja jollen vain olisi aikanaan
tointunut ja katsellut ympärilleni, olisitte, hyvät lukiani, kentiesi
saaneet nähdä kevään sekä rakkauden, jonka vertaista ei koskaan ole
muualla ollut ... paitsi ehkä Arkadiassa.

Kun akkunan luota palasin, oli huoneen ilma aivan raitis. Nuot pienet
ruusun-väriset hämmentäjät olivat matkoissaan, ja minä näin taas kaikki
esineet todellisessa ja luonnollisessa muodossansa.

Todellisuuden kuvan täytyy olla kirkkaan puron kaltainen, joka
eteenpäin virtaessaan selvästi ja toden-mukaisesti näyttää kaikki sen
aalloissa kuvastuvat esineet, ja jonka kirkkaan veden lävitse pohja ja
siinä olevat aineet näkyvät. Kaikki, mitä kuvailia eli tekiä
kerronnassaan saa mielikuvituksellensa myöntää, on siinä, että se
toimielee auringon-säteenä, joka muuttamatta esineitten omituisuutta
kuitenkin lahjoittaa väreille kauniimman loiston, antaa aalloissa
välkkyvälle päivälle timanttihohteen ja valaisee puhtaalla
kirkkaudellaan itse puron santapohjaa.

Saatuani tällaisen vakaan mielipiteen minä nyt sen johdosta levollisena
astun näyttämölle auringon-säteenä, jonka annan laskea loisteensa
tosi-kuvailulle, minkä olen keväästä ja lemmestä tekevä. Mutta
auringon-paistekkin väsyttää, yhtä kuin moni muukin, jos sitä kestää
liika kauan (kuten esimerkiksi Egyptissä); siksi annan auringon-säteeni
vain sieltä ja täältä loistaa esiin, vaeltaissamme nuoruuden
onnellisilla aloilla, ja valaista ainoastaan niitä kohtia, joissa
arvaan lukiani halukkaimmin viipyvän, taikka missä itse haluan istua,
lämmitellä ja levähdellä. Astukaamme nyt metsästä ulos

    Ensimmäiseen Valon-säteeseen.

Se loistaa läpi synkän honkametsän ja näyttää meille aukean paikan,
jonka perällä esiintyy tuo vähäinen harmaa talo, joka kaunisti näkymöä
eräässä edellisessä luvussa. Edessämme näemme viheriän rannan, jota
lännen kirkkaat laineet hyväilevät. Graniittikalliot kohoavat
muodottomina ja seisovat vahtina veden-emon taivaan-sinisen linnan
ympärillä. Niitten rinnalla nuoret viheriälatvaiset koivut
häälyttelevät hyvän-tuoksuvia oksiaan länsituulosissa, jotka niitten
ympäri liehuvat täynnänsä eloa ja iloa, täynnänsä _kevättä_.

Järven rannalla, viheriäisessä lehdossa havaitsemme nuoren miehen ja
nuoren naisen istumassa kukoistavalla nurmikolla toinen toisensa
rinnalla. He näyttävät onnellisilta, -- nähtävästi he nauttivat
luonnosta, toistensa seurasta ja kaikesta. Nuorukainen juttelee tytölle
jotakin; hänen silmänsä kiiltävät, väliin hän net säteilevinä luo
taivasta kohti, toisinaan katselee hän eteensä ja muodossaan kuvautuu
uhkeamielisyys ja onnellisuus, väliin hän taas kauan tarkastelee
tyttöä, ikään kuin tahtoisi tutkia hänen sydämmensä tilaa. Hän painaa
kätensä vasten rintaansa, oikaisee käsivartensa ulospäin, ikään kuin
syleilläksensä koko maailmaa; hän puhuu hartaan vakuutuksensa koko
voimalla ja voi siis varmaankin saada kuuliansa vakuutetuksi. Tyttö
kuuntelee ystävällisesti tuota puhetta, joka näkyy häntä miellyttävän.
Hän kuuntelee, välistä kyynelten vieriessä, väliin ihmetellen ja
ihastuneena, laskee kätensä ristiin tahi nostaa net ylöspäin, iloisesti
huutaen, ja näyttää aina enemmän vakuutetulta. Mistä hän on vakuutettu?
Tuon nuoren miehen rakkaudestako?

               "Hui hai!
    Lemmest' vainko puhuttaisiin?"

Ei suinkaan, -- vakuutettu on hän siitä, että Kustaa Vaasa oli suurin
kuningas, Kustaa II Adolfi suurin ritari ja kahdestoista Kaarle paljon
suurempi sankari kuin Napoleon sekä että hänen isänmaansa kansa oli
paras, mitä maan päällä löytyi.

Muutamat lukiattaristani, joilla on erittäin hyvä muisto tahi
erin-omainen arvaamisen kyky, saavat varmaan päähänsä tuon sattuvan
ajatuksen: "Tässä epäilemättä näemme Kaarlo kornetin ja hänen
sirkkusensa eli kauniin Herminan!"

Aivan oikein.

"Mutta kuinkapa he ovat tulleet toistensa tuttavuuteen?" kysynee
ehkä joku teistä. Minä vastaan: lukekaa vanhatta Testamentista
Moseksen-kirjan 24 luk. Eleazarin ja Rebekan tuttavuudesta. Net pienet
eroitukset, jotka vanhemman ja uudemman ajan välillä vallitsevat
puheessa ja tavoissa, ehkä vaatisivat minua tekemään vähäisiä
rajoituksia Mesopotamiassa Patriarkkain ajalla ja nyky-aikana Ruotsissa
tapahtuneen idyllikuvauksen välille, mutta tätä en pidä niin
tarpeellisena, että uudestaan rupeaisin kertoilemaan kohtauksesta, joka
saattaisi lukiani toistamaan Salomonin ikävää, mutta toden-peräistä
sananlaskua: "ei mitään uutta auringon alla!" ja vieläpä tämmöinen
kertominen itsessänikin synnyttäisi sen tunnon, että ihanasta
alkuperäisestä kuvauksesta teen huonon jäljennöksen, no siis, tässä oli
myöskin väsynyt matkamies, lähde, nuori tyttö, joka tuli vettä ruukulla
noutamaan sekä antoi matkustavaisen juoda. Eihän tällä ollut kameleita,
mutta olipa hänellä hellä, kiitollinen, kaikelle muulle, paitsi
kristilliselle rakkaudelle, kylmä sydän. Ja tämä ihana hellyys, tämä
jalo voima vaikutti sen, että hän kantaen tuon suloisen tytön
vesiruukkua saattoi häntä kotia.

Sitte kun näin olemme ensimmäisestä valon-säteestä saanut siemauksen
(en nimitä sitä ruokaryypyksi, kosk'en tahdo loukata rakkauden
ystäviä), siirrymme

    Toiseen Valon-säteeseen,

jossa tulemme paremmin tuntemaan metsäperhettä ja Kaarlo kornetin
sydäntä sekä yleisesti huomaamaan, mikä tarkoitus luojalla hänen
suhteensa lienee, ja tämä meitä johdattaa siihen siveelliseen
mietiskelmään, että meidän jokaisen tulee täällä maailman
monimutkaisissa kierroksissa pitää sydäntämme tarkalla silmällä.

Jos syystä Herminaa saatti verrata Rebekkaan, niin eipä suinkaan Paroni
K., Herminan isäpuoli, ollut vähintäkään vieraan-varaisen Bethuelin
tapainen. Erittäin kylmästi ja tylysti otti hän nuorta matkustajaa
vastaan. Hänen rouvansa, tuo ennen mainittu metsän-emäntä, ei ollut
paljoakaan leppeämpi. Näytti melkein siltä, kuin olisivat sekä
peljästyneet että harmistuneet siitä, että heidän piilopaikkansa oli
tullut ilmi. Mutta eivätpä he kauan saattaneetkaan peljätä eivätkä
tylysti kohdella nuorukaista semmoista, kuin Kaarlo kornetti oli. Hänen
suora, rakastettava ilomielisyytensä ja hyvyys, joka tuli esiin koko
häneen olennossaan, hänen vaatimattomuutensa sekä jalo, sujuva
käytöksensä, jonka hän oli perinyt isältään, hänen kirkkaat, lempeät
silmänsä, jotka aina levollisesti, vapaasti ja suorasti katselivat
toista silmiin, vaikuttivat, että aivan eriluontoisiakin ihmisiä hyvin
viihtyi hänen seurassaan. Sydän vaati välttämättömästi häntä uskomaan,
ja jokainen tahtoi halusta elää hänen parissansa samasta syystä, kuin
halutaan elää vapaassa luonnossakin, -- sen vuoksi, että siellä elämä
meistä tuntuu hauskemmalta, että siellä olemme onnellisemmat ja
paremmat; sillä kun me ... mutta mitäpä se hyödyttää, että tässä rupean
mieleen johdattamaan asioita, joita jokahinen ilmankin tietää?

Kaarlo kornetti tahtoi ja saattoikin miellyttää sekä paronitar K:ta
että hänen miestänsä niin, että he, kun kornetti pyysi käydäksensä
heidän luonaan, suostuivat hänen pyyntöönsä, jos hän (tämä tehtiin
välttämättömäksi ehdoksi) lupaisi, ett'ei hän kellenkään, ei edes
kodissaan, ilmoittaisi mitään heidän olopaikastansa eikä heidän
tuttavuudestansa hänen kanssaan.

Tämän lupasi kornetti, sen tähden -- -- -- sen tähden, että hän
erin-omaisesti halasi takasin näitten ihmisten luo.

Muutamassa päivässä hän jo oppi tuntemaan niitä kummallisia ja
onnettomia epäkohtia, jotka vallitsivat tässä perheessä; mutta aikaapa
kului, ennen kuin hän tuli havaitsemaan niitten syitä. Paroni K. oli
ruotsalainen, hänen rouvansa ja tytär-puolensa italialaisia; pari
kuukautta sitten oli hän niiden kanssa tullut Ruotsiin. Heidän
vaatetuksensa oli komea ja erittäin sievä; heidän puheensa ja
käytöksensä, heidän sivistyksensä ja taitonsa ilmaisi, että he
kuuluivat korkeimpaan ja hienoimpaan säätyluokkaan, ja kuitenkin he
täällä saivat kärsiä puutetta paljosta elämälle tarpeellisesta,
nimittäin semmoisesta, mitä maailman lellilapsille on tullut
välttämättömän tarpeelliseksi. Kaikki muu, mitä talossa löytyi, osoitti
suurinta köyhyyttä, paitsi yksi huone, johon oli ikään kuin jotain
onnen haaksirikosta koottu kaikellaista korutavaraa. Se jokapäiväinen
ravinto, jota he nauttivat, ei ollut parempi, kuin mitä jokaisen torpan
perheen on vara pitää. Kornetti puolestaan vakuutti, ett'ei mikään
ruoka ollut parempi kuin perunat ja silli.

Paroni K:n ja hänen rouvansa kesken riehui melkein ainainen myrsky.
Heidän välillään näkyi vallitsevan vuorotellen palavin rakkaus ja
väkevin viha, joka toisinaan paronittaren olennossa ilmaantui ylpeänä
ylenkatseena, vaan hänen miehessään hillitsemättömänä kiukkuna ja
raivona. Tämän onnettoman parikunnan välillä tapahtui usein kohtauksia,
joissa he katkerimmalla tavalla moittivat toisiaan; pienimmätkin
vähäpätöisyydet siihen antoivat aihetta, ja nämät rettelöt tavallisesti
päättyivät siten, että paroni joutui mielettömään raivoon ja paronitar
itki, huutaen onnettomasti. Paronitar näkyi oikeastaan olevan
jaloluontoinen, mutta hän oli myöskin taipumatoin, ylpeä ja kovin
kiihkeä. Hänen miehensä oli heikko, mutta itsekäs, raivoisa ja kiivas
luonnostaan, -- välistä kuitenkin, jolloin hänellä oli levollisempia
hetkiä, jolloin hän ikään kuin katui pahuuttansa, saattoi aavistaa,
että tässäkin luonteessa löytyi jalompia puolia, -- jotakin, joka
ansaitsi rakkautta.

Malttavaisena, lempeänä ja ystävällisenä, kuten kärsivä enkeli, seisoi
Hermina levittäen viattomuutensa lumivalkiat siivet sovittavasti
näitten, himojen taistelossa raivoisaksi ja katkeraksi joutuneitten
luontojen välille.

Hänellä oli _ihana sielu_, mutta se ei ollut, samati kuin hänen
ruumiinsa, semmoisena syntyänsä. Se oli siksi muodostunut kärsimysten
kautta, joita hän jo aikaiseen oli saanut kodissaan kokea, ja myöskin
aikaiseen kehittyneen uskon-elämän kautta, joka sai hänen malttavasti
kärsimään, hymyillen kieltämään itseltänsä kaikkea, työskentelemään
rakastavasti ja väsymättömästi sekä uhraamaan suruansa Jumalalle.
Lievittääksensä äitinsä kärsimystä ja saadaksensa hänelle enemmän
mukavuutta teki hän karkeimpiakin askareita, jotka muuten olivat talon
ainoan piian tehtäviä. Oikein sääli oli nähdä tuota ihanata, hienoa
naista tekemässä rotevan palvelian töitä, kantamassa taakkoja, joiden
alla hän miltei uupunut, -- niin, joiden alla hän olisi uupunut, ellei
Kaarlo kornetti olisi tullut nostamaan taakkaa omille hartioillensa.
Hänen tulonsa tuotti monta muutosta Herminalle. Kuten Jakob palveli
Labania ihanan Rakelin tähden, niin palveli Kaarlo kornetti paroni
K:ta, lievittääksensä Herminan vaivoja. Hän metsästi ja kalasti sekä
toimitti varoja kyökkiin, ja vastuspa oli estää häntä olemasta kokkina
takan ääressä, kun hän näki, miten Herminan täytyi lieden edessä
polttaa ihania kasvojansa ja käsiänsä. Toisin tavoin hän ei rohjennut
apuansa tarjota tälle köyhyydessäänkin uhkean-ylpeälle herras-väelle.

Tähän asti oli Hermina melkein orjan tapaan äitiänsä palvellut, mutta
eipä hän siitä tullut palkituksi sillä hellyydellä, jonka hän hyvin
olisi ansainnut. Paronitar näkyi olevan tottunut ottamaan uhria
vastaan, siitä kiitosta antamatta; vielä vähemmin hän itse mitään
uhrata tahtoi.

Vaivoin hän kärsi sitä köyhää ja vähä-arvoista tilaa, johon oli
joutunut. Herminaa hän vaati käymään yhtä komeasti ja somasti puettuna,
kuin hän itsekkin aina oli, ja tämähän kävikin laatuun, koska olivat
Italiasta muassaan tuoneet koko rikkaan vaate-varaston. Olipa ikään,
kuin hän näissä entisen komeutensa jäännöksissä olisi hakenut
lohdutusta nykyiseen kohtaloonsa, eli ikään kuin hän ei olisi uskonut
tätä nykyistä tilaansa tosi-oloksi, vaan hetkelliseksi lumoukseksi,
joka milloin hyvänsä saattoi muuttua; hän juuri kuin odotti, että joku
haltiatar noitasauvallaan palatsiksi muuttaisi tuon pienen, harmaan
talon ja piti itsensä siis valmiina, jotta hän ylhäisen arvonsa
mukaisesti saattaisi vastaan ottaa kunnioituksia ja onnen-toivotuksia,

Paroni K. kohteli kylmästi, välistä kovuudellakin tytärpuoltaan, ja
selvästi näkyi, että mitä Hermina hänen puolestaan teki, sitä hän ei
tehnyt isänsä -- mutta Jumalan vuoksi.

Siitä hetkestä asti, kuin kornetti tuli tähän perheeseen, sai hän siinä
vallan, joka enentyi päivä päivältä, ja tätä valtaansa käytti hän
valmistaaksensa Herminalle iloisempaa elämää.

Paroni K. oli useimmiten päivät poissa ja tuli vasta iltapuolella
kotia; joskus hän retkillään viipyi kaksi ja kolmekkin päivää.
Tämmöisinä rauhan aikoina ymmärsi kornetti toimittaa Herminalle
sellaisen vapauden, jota tämä neitonen ei ennen koskaan saanut tuntea,
vaan josta hän nyt lapsellisella mielellä sydämmestään iloitsi.
Kornetin kehoituksesta nimittäin tuli paronitar, joka rakasti luonnon
kauneutta, pitkille kävely-matkoille tuohon ihanaan, runolliseen
metsäseutuun. Kasvitiede oli ennen ollut hänen paras huvituksensa;
kornetti sai hänen uudestaan mieltymään siihen ... ja näki joka
paikassa kukkia (luulenpa siinäkin, jossa ei yhtään ollut),
saattaaksensa tuota kotomaansa rikkaaseen kasvikuntaan mieltynyttä
Italialaista vakuutetuksi siitä, että hänen, kornetin, isänmaa oli yhtä
rikas kasveista, kuin uroista ja raudasta. Varma on kuitenkin (sen hän
itse myöhemmin tunnusti), ett'ei hän siitä niin tarkkaan huolinut,
vaikka hän paronittarelle erittäin harvinaisina kasveina esitteli
kissankäpälöitä, keltänätkymiä, suopursuja, ketunleipiä, koiruohoja,
taskuheiniä, tervakukkia y.m.

Ihanimman kaikista, mitä luonnossa löytyi, sanoi hän olevan tuon
suloisen "Linnaea borealis" eli sirkunkellon, joka on nimensä saanut
maailman suurimmasta luonnon-tutkiasta, Linné'stä. Tätä ihmeellistä
kasvia löytämään koetti hän innostuttaa paronitarta ja Herminaa, miten
vain suinkin saattoi. Joka päivä aavisti hän sen löytyvän jollakin
uudella seudulla, -- hän haki kauan, -- kauan ja tarkasti, mutta ei
havainnut sitä ennen, kuin vasta sinä hetkenä, jona hän havaitsi
rakkautensa.

Näillä retkillä sai kornetti tilaisuutta olemaan alituisesti Herminan
seuralaisena. Heidän kävellessään oli hän Herminan tukena, ja kun he
levähtivät, silloin hän tyttöä auringon polttavilta säteiltä suojeli;
vähitellen hän sai Herminan juoksemaan metsissä, kiipeemään
vuorilla ja, sanalla sanoen, nauttimaan tuota vapaata, raitista
nuoruuden elämää, josta tyttö, joka näihin asti oli elänyt melkein
luostarin-tapaisessa hiljaisuudessa, ei ollenkaan tietänyt. Kun hän
nyt, posket terveydestä hohtavina, hiipi ihanana ja ketteränä, kuin
vuoren-neito tuossa kevät-tuoksujen sulostuttamassa luonnossa ja aina
välimmiten käänsi herttaiset, kiitollisuudesta ja ystävyydestä
loistavat kasvonsa sitä kohti, joka hänen elämänsä näin hauskaksi oli
muuttanut, silloin ... silloin tunsi kornetti jotakin kummallista
sydämmessään ... lämpymän, suloisen, -- varsin erin-omaisen, hänelle
näihin asti tuntemattoman tunteen.

Paronitar näkyi katselevan noita molempia ystäviä ikään kuin kahta
lasta, joittenka leikkiä hän salli sen vuoksi, että he kaiken ilonsa,
kaikki kukkasensa kuitenkin uhrasivat hänelle. Kornetti kykeni hyvin
pitämään ihmisiä hyvällä mielellä ja vieläpä muillekkin kohteliaina.

Suurimmasta arvosta oli hän kuitenkin Herminalle niinä hetkinä, jolloin
nuot kodissa usein tapahtuvat ikävät kohtaukset tyttö paran silmiin
tuottivat katkeria kyyneleitä, joita salataksensa hän tavallisesti
kiirehti kyökkiin. Tänne kornetti häntä aina seurasi, lohduttaen häntä
veljellisellä hellyydellä; väliin hän tyttöä kehoitti tulemaan kanssaan
ulos ja koetti sitten keskustellen ja kertomuksia jutellen johdattaa
hänen ajatuksiansa iloisempaan suuntaan.

Kerran oli Herminaa kotona tarvittu ja huudettu, mutta häntä ei ollut
saatavissa; tästä hänen isäpuolensa suuttui ja kovasti nuhteli tyttöä.
Kornetti otti itseensä näistä nuhteista, ja se tapa, millä hän vastasi
paronille, vaikutti sen, että Hermina sai suuremman vapauden kuin
ennen. He saivat nyt usein mennä kahden ulos kävelemään. Herminan
opetus oli monessa, etenkin vakavammissa oppi-aineissa huolettomasti
hoidettu. Näissä kornetti tuli hänen opettajaksensa (varsinkin ruotsin
historiassa); hän tuli ikään kuin veljeksi tälle tytölle. Ja pianpa hän
saikin veljen suloisen nimen Herminalta, sillä eräänä päivänä, kun he
yhdessä lukivat kieli-oppia, tulivat he siihen päätökseen, että
sinutteleminen tuntui paljon kauniimmalta kuin teititteleminen, sekä
että tuo edellinen heidän välillään olisi käytettävä.

Hermina puolestaan ei juuri tullut Kaarlo kornetin opettajattareksi
eikä varsin sisareksikaan, mutta hän tuli aivan kornetin huomaamatta --
hänen silmäinsä valoksi, hänen elämänsä iloksi, hän tuli hänen ... nyt
on jo kylläkin aikaa ilmoittaa lukioilleni ja varsinkin nuorille
lukiattarilleni, mitenkä Kaarlo kornetin oli laita. Hän oli
rakastunut!!!

Eihän tuota kukaan olisi milloinkaan saattanut arvata. Itse ei hän tätä
uskonut, aavistanut eikä arvannut ennen, kuin

    Kolmannessa Valon-säteessä,

jolloin hän eräänä iltana auringon laskiessa käveli rasvatyyneen järven
rannalla, Hermina rinnallaan. Tyttö kulki vaiti ja kalpeana -- niin,
hänen kalpeutensa oli sitä laatua, joka osoittaa, että sydän on
ilotoin, nöyrä, mutta kärsivä.

Hänen vanhempiensa välillä oli taaskin ollut kohtauksia semmoisia,
jotka syvästi koskivat tytön hempeään sydämmeen. Kaarlo kornetti oli
melkein väkisin vienyt hänen pois vanhempain luota ja koetti nyt,
vaikka turhaan, huvitella ja ilostuttaa hänen alakuloista mieltään.
Käveltyänsä vähän aikaa, he istuivat koivujen varjoon sammaltuneen
kallion juurelle ja ääneti katselivat sammuvaa iltaruskoa, joka
hohteensa laski veden kuvastimelle sekä toisen rannan metsäisien
vuorten huipuille.

Silloin vasta loi Hermina kyyneltyneet silmänsä Kaarlo kornettia
kohden, sanoen: "veljeni, sinä olet kovin hyvä..." Hän aikoi puhua
enemmän, mutta äänensä vavahti; hän vaikeni ja näytti taistelevan
kyyneltensä kanssa, mutta lisäsi sitten taas, kääntäen samalla kasvonsa
pois päin: "sinä viivyt täällä minun vuokseni, hyvyydestä minua
kohtaan, ja sinulla un minun vuokseni monta ikävää ja raskasta hetkeä
ja ... kuitenkin saattaisit olla hyvin onnellinen, sinullahan on isä,
on äiti, molemmat kovin hyvät ja oivalliset ... sisaria, joita
rakastat; -- he sinua kaipaavat ... palaa takaisin heidän pariinsa --
ja jää heidän luoksensa ... ole onnellinen ... äläkä tule tänne
takaisin!"

Ääneti istui kornetti katsellen järveä, ja ikään kuin kuvastimessa näki
hän samalla sydämmensä tilan.

"Miksikä sinä jatkoitkaan käyntiäsi meillä?" sanoi taa Hermina
rukoilevalla ja hempeän suloisella äänellä. "Sinä saatat itsellesi
paljon pahaa etkä voi kuitenkaan muuttaa kohtaloani. Isäni on tänä
päivänä puhunut sinulle kovia, uhkaavia sanoja ... voi, jätä meidät!
Miksikä viipyisit? Älä ole levotoin minun tähteni, Kaarlo! Jumala kyllä
minua vahvistaa ja auttaa".

"Hermina!" sanoi Kaarlo kornetti, "minä en saata jättää sinua ... mutta
yhtä paljon itseni kuin sinun tähtesi olen..."

Hermina katsoi kysyvästi kornetin puoleen, ja samalla kaksi suurta
kyyneltä verkalleen vierieli alas hänen poskillensa.

"Sen tähden ... sen tähden", jatkoi kornetti syvästi liikutettuna, "...
että ... Hermina, sen tähden, että rakastan sinua sanomattomasti,
ett'ei minulla yhtään iloa ole maailmassa, jollen saa sinua nähdä sekä
olla sinun kanssasi..."

Herminan enkelin-muotoiset kasvot loistivat odottamattomasta ja
hartaasta ilosta. "Siis löytyy joku, joka minua rakastaa ... ja sinä
olet se, sinä minun veljeni! Oi, miten Jumala on hyvä minua kohtaan!"
Ja hän kurkoitti kättään kornetille.

Katsellen Herminan pientä valkoista kättä kornetti kysyi, salainen
pelko sydämmessä: "Pidätkö sinäkin minua hyvänä?"

"Kuinkapa saattaisin muuta?" vastasi Hermina. "Olenhan sitte vasta
ollut onnellinen, kuin sinua opin tuntemaan. Sinä olet niin hyvä, niin
oivallinen, ensimmäinen, joka on rakastanut Herminaa".

"Ja ensimmäinen, jota Hermina on rakastanut?" kysyi kornetti vähän
tutkistellen.

"Aivan varmaan! paitsi äitiäni olet ensimmäinen".

[Minä tiedän hyvinkin, mitkä suuret kasat romanikultaa minä tässä
silmän-räpäyksessä luotani lykkään. Selvästi ymmärrän, miten kaikki
tässä vähäisessä romani-hiukkasessa olisi saattanut tulla paremmaksi,
hauskemmasti aloitetuksi ja vilkkaammasti esitetyksi; kuinka tämän
kappaleen sekä alku että loppu olisi saattanut tuottaa kirjalleni
kahden-kertaisen menekin. Mutta siihen olisi mennyt useampia sanoja,
siis useampia rivejä, siis enemmän paperia ja minun kirjani kustantaja
pelkää kovin, että kirja tulee liika vahvaksi, joten sitä ei saattaisi
myydä yhdestä pankkooriksistä, siis olen pakoitettu supistamaan kokoon
sekä mielikuvitustani että ainettani, saadakseni likistettyä kirjani
tuon määrätyn hinnan arvoiseksi. Kustantajani luulee, että yleisö ei
juuri huoli paljoa maksaa tuommoisista jokapäiväisistä asioista. Minä
luulen, että hän on oikeassa ja että yleisö on oikeassa, sekä että minä
olen oikeassa, kun otan heidän tahtonsa ojennus-nuorakseni.]

Suloinen, autuaallinen tunne valtasi näitä nuoria rakastavia; ja ikään
kuin olisi itse lemmen-jumala ruusuhunnussa laskeutunut kanervikolle
heidän taaksensa, levisi nyt heidän ympärillensä tuoksu niin ihana ja
suloinen (varmaankaan ei Olympiassa jumalilla ollut parempaa), että
Kaarlo kornetti kesken sydämmensä ihastusta nousi huutaen: "Linnaea!
minun elämäni kukka on löytynyt!" ja tosiaankin siellä vuoren kyljessä
kasvoi pitkissä, lehevissä köynnöksissä sirkunkelloja. Kohta niistä
sidottiin kiehkura Herminan päähän. Kukapa saattaisi kertoa sitä
puhdasta, suloista onnea, ja viatonta iloa joka tästä nyt seurasi?

Hermina ei enään ollut kalpea; eikä enään sanaakaan puhuttu Kaarlon
palaamisesta kotiinsa omaistensa luokse. Olihan Hermina nyt Kaarlon oma
ja Kaarlo Herminan. He ymmärsivät toisiansa, he olivat onnelliset.
Kaikki muuttuisi hyväksi, he olisivat aina yhdessä. Heitä ei enään
_mikään_ voisi eroittaa, -- he olivat toinen toisensa sekä maassa että
taivaassa.

Luonto näkyi olevan yhtämielinen näitten nuorten onnellisten kanssa;
lempeänä, rakastavana, kuten hellä äiti, sulki se heitä hyväilevään
helmaansa.

Kukapa ei halusta antaisi kymmenen raskasta, syksyistä vuotta, jos
hetkenkin vain saisi nauttia kevättä ja rakkautta!

    Neljäs Valon-säde,

        loistaa yli kornetin vihan,
              tuon hirveän.

Eräänä lämpimänä kesäkuun päivänä tuli kornetti metsätaloon, hikisenä,
väsyneenä, kaipaavana ja janoisena, toivoen rakastettunsa silmästä
saavansa ystävällisen katseen sekä hänen kädestänsä virkistyttävän
juoman. Huoneen ulkopuolella hän jo kuuli kantelon soivan. Hän
juoksi ylös portaita, meni sisälle ja näki Herminan ihanampana,
sievemmästi puettuna kuin koskaan ennen, istuvan kanteletta soittaen
liljan-valkoisilla sormillaan, ja hänen vieressään ... voi kauheata,
voi tuli ja leimaus ja kuolema! tuonen temppuja ja pahuuden keksintöjä!
hänen vieressään istuu -- ehkä Cerberus, tuonen kolmipäinen koira, --
vieläpä pahempi! ehkäpä Polyfemus, tuo yksisilmäinen jättiläinen, --
vieläpä pahempi, kauheampi! -- ehkä paholainen, -- vielä pahempi,
pahempi, hirveämpi vain! Ah, eipä se ollut "la Béte", joka istui "la
Belle'nsä" vieressä, ei, tämä oli nuorukainen, niin kaunis kuin kuva,
se oli toinen Azor prinssi.

Tämä kaunis, uhkea, tyyne, kylmä, hieno ja sievä Genserik G. katseli
kummastuksella tuota palavoissaan olevaa, tomustunutta ja tästä
odottamattomasta kohtauksesta kovin ällistyneeksi joutunutta kornetti
H:ta. Pian kuitenkin hän nousi istualta, oikaisi soman vartalonsa sekä
meni kohteliaasti ja sievästi vasta tulleen luokse, tarjoten hänelle
kättänsä ystävällisen alhaisesti. Hän sanoi ihastuneensa, kun sai
tavata kornetin täällä maalla, ja muistutti myöskin siitä kerrasta,
jolloin viimeiseksi toisiaan Tukholmassa tapasivat. Kornetti ei tästä
kohtauksesta yhtään ihastuneelta näyttänyt eikä lausunut ainoatakaan
kohteliaisuuden sanaa. Genserik meni taaskin Herminan luokse sekä pyysi
häntä laulamaan. Kornetti teki tyhjästä asiaa kävelläksensä lattian
poikki, ja mennessänsä Herminan ohitse hän kuiskasi tytön korvaan: "älä
laula!"

Vaativalla äänellä ja silmäyksellä määräsi paronitar tytärtänsä
laulamaan. Hermina lauloi, mutta vapisevalla äänellä. Kornetti istahti
akkunan ääreen ja pyyhkieli hikeä otsastaan. Hän koko aikana, jolloin
Genserik oli talossa, tuskin puhui kolmeakaan sanaa, osaksi siitä
syystä, ettei kukaan puhunut hänen kanssaan, sekä myöskin siitä, että
nuori Genserik itse puhui lakkaamatta. Hän puhui erittäin sujuvasti,
hänen keskustelunsa oli kohteliasta ja vilkasta, -- hänellä oli niin
paljon oppia ja tietoa, että oikein tuntui _hauskalta_ (kornetista
_harmittavalta_). Sitä paitsi hän tiesi oman arvonsa, ja tuopa häntä
paremmin koroitti muitten silmissä.

"Minä olen -- minulla on -- minä teen -- minä hyväksyn -- minä
ajattelen -- minä tahdon -- minun täytyy -- minä olen sanonut" -- tämä
oli aine, jossa ja missä hänen puheensa ja ajatuksensa juoksu yhä
pyöri. Niin, tämä _Minä_ kasvoi ja paisui vähitellen niin suureksi ja
mahtavaksi, että Kaarlo kornetti mielestään näki itsensä syrjään
sysätyksi, jopa sulavan mitättömäksi. Hänestä tuntui huoneessa ilma
tukehuttavalta, hänen täytyi mennä ulos, hengittääksensä vapaasti
raittiissa ilmassa. Hän kulki edes takaisin puutarhaa pitkin
harmistuneena ajatuksissaan.

"Mikä tuulen-puuska, varmaankin Saharan erämaasta on tänne tuiskannut
tuon nuoren sukukartanon-perillisen, tuon turmioa tuovan Genserik G:n?
Paronitarhan oikein kursaili ja liehitteli häntä. Mitäpä tämä tietää?
Tuo nuorukainen on rikas, kaunis, sivistynyt, hän on perivä
sukukartanon, hän on ... hyvänen aika! mitä kaikkia hän olleekaan?
Hän osoitti varsin selvään mieltymystänsä ihanaan Herminaan --
varsinkin ... (oikeinpa saattaa raivostua) hänen laulaessaan.

"Ja Hermina! ... miksikä hän lauloi, vaikka _minä_ käskin hänen olla
laulamatta? Miksikä hän antoi vieraan miehen osoittaa kohteliaisuuttaan
hänelle ... (tuommoisen, joka vielä päällitten päätteeksi oli
sukukartanon-perillinen?) Miksikä hän ei edes sen vertaa minua
huomannut, että olisi tuonut lasillisen vettä juodakseni -- vaan antoi
minun siinä seisoa kuivin suin janoissani, kärsimässä sekä ruumiin että
sielun tuskia?"

Näihin tämän onnettoman rakastajan kysymyksiin ei kukaan vastannut.
Taivaan-kaarros vetäytyi pilviseksi, ja maassa kietoutui papumaan
sotketut pavun-taimet hänen jalkojensa ympäri. Yht'äkkiä kuului
hevos-kavioitten kopina. Tämä kumisi kornetin korvissa ikään kuin
riemusoitanto; Genserik lähti matkoihinsa ja kornetti palasi kiiruusti
taloon, saadaksensa selvitystä. Mutta eipä hän kumpaakaan saanut.
Paronitar kohteli häntä kylmästi ja vieroittavasti. Hänen vaativa,
vakoileva katseensa tarkasteli Herminaa, joka istui ompelemassa
uskaltamatta silmiään neulomastansa nostaa. Tämä hetki, jolloin näin
kahden puolin oltiin tyytymättöminä, juuri oli se, jona kornetin
omaiset äkki-arvaamatta ilmestyivät taloon ja lukia tietää, miten
sitten kävi.

Harmillinen ja ikävä oli sitä seuraava aika kornetille. Hän ei enään
saattanut tulla rakastettunsa kotiin tapaamatta Genserik G:tä siellä.
Hänen kilpailiansa oli varsin nähtävästi Paroni K:n ja paronittaren
suosittuna. Kornettia nämät aina yhä huolettomammin kohtelivat. Hermina
yksin oli lempeä ja ystävällinen, mutta alakuloinen ja ääneti sekä
näytti hänen kysymyksiänsä karttavan.

Pitääksensä metsäperhettä paremmin silmällä, päätti kornetti lähteä
jalkamatkalle ja matkusti nyt siten, että asettui Herminan kodon
lähellä olevaan heinälatoon; täällä hän öisin lepäsi, ja päivin hän
hääri Herminan asunnon ympärillä, kuten mehiläinen kukan parissa.

Sopiihan sadostakin onnellinen olla, niin, heinäin ja kornetin päällä
maatessa saattaa luulla joutuneensa taivaan tupiin! Mutta jos
närkästyksen ja tyytymättömyyden okaat pistävät sydämmessä, niin
silloin varmaankin lato sekä sen korsivuode vielä lisäävät kiviä
kuormaan. Kornetti tästä kaikesta teki muistoluettelon.

Suuri muutos tapahtui vähitellen metsätalossa. Sinne tuli yllin kyllin
ruokavaroja, viinejä ja monen-moista tavaraa, sinne otettiin myöskin
useampia palvelioita. Paroni K. oli aina erin-omaisen hyvällä tuulella
ja paronitar tuli yhä uhkeammaksi ja majesteetillisemmäksi ... kornetti
kävi aivan liikanaiseksi ja hyljätyksi. Genserik G. oli vallan sysännyt
hänen syrjään. Nämät nuoret miehet rupesivat tulemaan toisillensa aivan
vasten-mielisiksi, ja kornetti, joka oli närkästynyt, katkera ja
pistävä, näytti itseänsä tavallisesti huonommalta puolelta varsinkin
tuon sivistyneen, kylmän, kohteliaan ja tyvenen Genserik'in rinnalla.
Sen hän tunsi sekä näki kaikkien silmistä ja tuli tästä aina
alakuloisemmaksi. Hän toimitti osansa huonosti, ja jotta en
hienotunteellisia lukioitani väsyttäisi, tahdomme katsella ympärillemme

    Viidennessä Valon-säteessä.

Tavallista tyytymättömämpänä ja ajatuksiinsa vaipuneena kulki Kaarlo
kornetti eräänä iltana hiljaisesti humisevassa honkametsässä, hän oli
suuttunut Herminaan, hänen surulliseen ystävyyteensä ja umpimieliseen
olentoonsa, vieläpä itseensäkkin ja koko maailmaan. Silloin tuli hän
lähteen luo, jossa ensi kerran oli nähnyt Herminan, ja seisoi siinä
surullisilla tunteilla katsellen lähteen tyyneessä kuvastimessa
tyytymättömiä, ahvettuneita, epäkauniita kasvojansa, hän vertaili niitä
ajatuksissaan Genserik'in ihanaan, kirkkaaseen ja viisaaseen muotoon.
Nyt äkki-arvaamatta näki hän lähteessä toiset kasvot omiensa rinnalla.
Nämät olivat ihanat, kuten enkelin, ne olivat Herminan. Ilon-värähdys
tuntui kornetin sydämmessä, mutta samassa sen poisti katkera tunne.

"Hermina", sanoi hän, "varmaankin Genserik'in luulit tässä löytäväsi".

Hermina oli hetken aikaa vaiti, mutta laski sitten hiljaa kätensä
kornetin olalle, sanoen ainoastaan: "Kaarlo! Emmekö enään ymmärrä
toisiamme?"

Kornetti loi silmänsä Herminaan, jonka lempeä, rakastettava, mutta
kyyneleinen katse kohtasi kornetin silmäystä. Rakastavaiset! jos teidän
rakkautenne silkkivyyhti on sekauntunut ja te tahdotte sitä selvittää,
-- niin älkää puhuko. Katselkaa toisianne.

Kaarlo kornetista tuntui, ikään kuin huntu yht'äkkiä olisi pudonnut
pois hänen silmiltään, usva haihtui hänen sielustansa, hänelle tuli
kaikki ihan selväksi, oikeinpa taivaan selkeäksi. Kauan nämät
rakastavaiset seisoivat ääneti, nauttien valoa, rauhaa ja autuutta
toistensa kirkkaasti loistavista silmistä.

Sitte kun ei enään melkein yhtäkään levottomuuden kipinää ollut
jäljellä heidän sydämmissään, rupesi nämät lempivät selittelemään
asioitansa toisillensa.

"Sinä", sanoi muun muassa Hermina, "sinähän olet ensimmäinen, joka
minua on rakastanut, sinä olet opettanut minua tuntemaan, että elämä on
suloista! Ja vaikka et sitä olisikkaan tehnyt, niin kuinkapa saatat
luulla, että minä _sinun_ vertaisena pitäisin tuommoista kylmää,
itsekästä olentoa, kuin Genserik G. on?"

"Mutta hän on niin hirvittävän kaunis!" sanoi kornetti nauraen, mutta
myöskin vähän häpeillään.

"Onko hän? sitä en ole havainnut. Minua hän ei miellytä. Yhden tiedän,
joka minua miellyttää, -- yhden, jonka kasvoja katsellessani tunnen
itseni onnelliseksi; -- yhden, jonka pidän kauniina... Tahdotko nähdä
hänen kuvansa?"

Hän saatti kornetin lähteelle, jonka kuvastimessa tämä mielihyvällä
näki ahvettuneet, ilosta säteilevät kasvonsa.

"Mutta sinun vanhempasi suosivat Genserik'iä", sanoi kornetti.

"Mutta minä suosin sinua", vastasi Hermina.

"Hän rakastaa sinua".

"Mutta minä rakastan sinua".

"Hermina!"

"Kaarlo!"

Kun ihminen on jättänyt tämän maailman elämän mennäksensä toiseen
parempaan -- taivaaseen, niin sanotaan lohdullisesti: "rauha olkoon
hänen kanssaan!" Ja sitten ruvetaan muuta ajattelemaan.

Samati saattaa, kun kaksi rakastavaa epäilystensä surun-laaksosta ovat
astuneet sovinnon kirkkaisiin taivaan-kartanoihin, sanoa: rauha olkoon
heidän kanssaan, sekä sitten ruveta ajattelemaan muita asioita.

Kuitenkin tahdomme vielä viimeiseksi rauhan merkiksi laskea heidän
ylitsensä

    Kuudennen Valon-säteen.

Tämä hymyillen katselee tuota riemua, joka muutamina onnellisina
päivinä virtaili Kaarlo kornetin suonissa. Kaarlo luotti Herminaan; ei
tytön äänettömyys, ei hänen umpimielisyyteensä eikä kohteliaisuutensa
Genserik'iä vastaan, ei Genserik'in taajat vieraissa käynnit, ei hänen
uhkeutensa eikä liehittelemisensä ... ei paroni K:n ja hänen rouvansa
kylmäkiskoisuus häntä (kornettia vastaan) -- ei mikään tästä kaikesta
häntä nyt enään huolestuttanut. Lato hänelle tarjosi oikein
taivaallisen olopaikan. Luonnon kevät kuvasti hänen sydämensä kevättä.
Metsä, kukat, aallot, tuulet, linnut, kaikki lauloivat ne hänelle
"iloa, iloa!" Iloako? -- ah, Rinaldo, Rinaldo! Kuule! Torvet soivat
kutsuen sinua Armidasi luota ja ilostasi täytyy sinun erota.

Torvet soivat! Eivät Palestinan kentältä, eivät luvatusta maasta --
vaan kotomaasta, -- yhtäkaikki! Uusi Rinaldo, Kaarlo kornetti, sinun
täytyy jättää sen, joka on siveämpi, kainompi ja sen vuoksi myöskin
ihanampi kuin Armida. Hänen haltialinnastansa (vähäisestä harmaasta
talosta) täytyy sinun riistää itsesi. Sitä vaatii tuo taipumatoin,
kaikkien henkirykmenttien "ylikenraali _Sallimus_", joka ylen vähän
piittaa sydämmen vaatimuksista.

Torvet soivat, velvollisuudet kutsuvat -- leiriin, leiriin! ja

    Seitsemäs Valon-säde

sammuu meidän lempivien hyvästi-jättökyyneleihin.

Säästääksemme vielä omia kyyneleitämme, komennamme ajatuksemme:
oikealle eteen päin mars! takaisin Tuorlinnaan. Siellä vanhojen
tuttavien parissa käymme uusia toimia katselemaan, esimerkiksi

    Maan läpikaivamisia y.m.

Eräänä iltana, jolloin kaikki olimme kokoontuneet Liisin vuoteen
ympäri, luki provessori L. ääneensä erästä saksalaista kirjaa. Tämän
kirjan aineena oli: ihmisen muodostuminen toisessa maailmassa; ne
valaisevat viittaukset hänen muuttumisestansa, mitkä meille on annettu
niissä muutoksissa, joita havaitsemme luonnon alhaisemmassa maailmassa,
ja jotka aina ovat jalostuttamisia.

Kirjan sisällön johdosta provessori lukemisensa lopetti seuraavalla
mietteellä: "Kukkanen tulee ensin näkyviin itävänä siemenenä, sitten
taimena; taimeen tulee kukkasilmikko, joka vähitellen puhkee
kukoistukseen. Samallaisia kehkeytymisiä ja muutoksia tapahtuu monessa
elävässä olennossakin; näitten seassa perhonen on meille tuttu
vertaus-kuva ihmisen muuttumisesta. Siinä nyt näet tuon ruman, törkeää
aistoa noudattavan toukan; sen hetki tulee, se uupuu ikään kuin
kuolemaan: se käärii itsensä kääreeseen ja sillä jo on käärin-liinansa
kangas, samati kuin sillä osaksi on tulevan olentonsa elin-aineet,
omassa ruumiissaan. Nyt renkaat tekevät työtä, nyt sisäiset elimet
koettavat voimiansa. Hitaasti muuttuminen käy eteen päin, ja näyttääpä
siltä, kuin se kokonaan turmiota tuottaisi; kymmenen jalkaa jää maahan,
jonka se on päältään luonut, ja tuo uusi olento on vielä muodoton
kaikissa jäsenissään. Nämät vähitellen kuitenkin muodostuvat ja tulevat
järjestykseensä, mutta olento itse ei herää ennen, kuin sen muutos on
täydellinen: nyt tunkee se valoon, ja äkkiä joutuu viimeinen
muodostuminen. Ainoastaan muutama hetkinen -- ja nuot hennot siivet
tulevat viisi kertaa suuremmiksi, kuin milloin kuollon-vaippaan olivat
käärittynä. Niille on luoja lahjoittanut jänteän voiman ja kaikellaista
loistoa, mitä auringon alla säteilee. Tuon olennon koko luonto on nyt
muuttunut; korkeitten lehtien verosta, jotka ennen olivat sen
ravintona, imee se nyt kukkaisten kulta-kuvasta hunaja-juomaa. Kukapa
koi-madosta tuntisi tulevaa perhosta? Kukahan molemmissa tuntisi
saman olennon, jollei kokemus olisi meille sitä todeksi näyttänyt?
Ja molemmat nämät elon-muodot ovat vain yhden ja saman olennon
elämän-juoksu tässä matelevassa maailmassa. Ihanapa ollee luonnon
muodostamis-voima siellä, missä elollinen piiri on laveampi, missä
elämän-iät, joita se kehittää, käsittävät enemmän kuin yhden maailman.

"Tällä tapaa näyttää luonto meille myöskin näissä
tulemis-verrannoissaan eli näissä muuttuvaisissa olennoissa, mitä
varten se valtakuntansa luotuihin asetti kuollon-unen. Tämä on
virvoittava horros, mikä verhoo olentoa, jonka elimelliset voimat
pyrkivät uuteen muodostumiseen. Olennolla itsellään, olkoon sillä
tajuntaa enemmän tahi vähemmän, ei ole voimaa kylliksi johtamaan
taisteloansa; se siis nukahtaa ja herää vasta silloin, kuin se on
valmiiksi muodostunut. Siis on myöskin kuollon-uni isällinen, lempeä
lievitys; se on viihdyttävä uni-juoma, jonka vaikuttaessa luonto kokoo
voimiansa, ja tuo nukkuva sairas parantuu".

Tässä L. vaikeni. Syvä, suloinen liikutus valtasi meitä kaikkia. Me
istuimme ääneti, katsellen sairas-raukkaamme, jonka poskipäitä pitkin
suuret kyynel-helmet vierivät, samalla kuin heikko vaikeroiva ääni
tunkesi hänen huuliensa välitse. Armo hyväillen hellitteli häntä;
eversti laski, ikään kuin siunaten, kätensä hänen päänsä päälle. Syvä,
ääntevä, pitkältä kestävä huokaus veti tässä silmän-räpäyksessä meidän
kaikkien huomiotamme Arvid luutnanttiin, joka oli nukkunut sohvan
toiseen nurkkaan, jossa hän mukavasti loikoili, nenä ylöspäin ja suu
selällään. Tämä torven-toitotus oli ikään kuin lähtömerkki Julialle,
joka punastuneena kiirehti ulos huoneesta. Hetken perästä minä menin
häntä etsimään ja löysin hänen ulkona portailla seisomassa. Hän
nojautui, käsivarret ristissä, vasten rauta-aitaa ja katseli vaaleata
ilta-taivasta, jossa himmeät tähdet rupesivat hohtamaan.

"Julia!" sanoin minä, laskein käsivarteni hänen ympärillensä.

"Voi, Piete!" huokasi Julia, "minä olen onnetoin, -- minä olen kovin
onnetoin! täytyykö minun koko elin-ajakseni sellaiseksi jäädä?"

Ennenkuin ennätin vastata, tuli Arvid luutnantti portaille ja huudahti
haukotellen: "mitä hiidessä sinä täällä teet, Julia? seisot ja
kylmetytät itsesi, -- saat nuhaa ja rintatautia. Tule sisälle taas,
kultani. Luulenpa, että jo on ruvettu pöytääkin kattamaan. Tulehan!"

"Arvid!° sanoi Julia, tule sinä tänne luokseni hetkeksi", ja nyt
tarttui hän ystävällisesti sulhonsa käteen ja sanoi lämpimästi: "katso,
kuinka kaunista kaikki tänä iltana on, menkäämme alas puistoon, sinne,
tiedäthän, jossa kerran molemmin suostuimme, että... Minä tahdon puhua
kanssasi, anoa sinulta jotakin".

"Saatammehan yhtä hyvin jutella vieras-huoneessa..."

"Niin ... mutta täällä on kovin kaunista tänä iltana! Katso nyt
ympärillesi! Kuuletko lintusta, miten suloisesti se visertää, --
kuuletko paimen-torvea tuolta kaukaa? Katsoppa nyt tuonne päin, tuonne,
missä aurinko juuri on mennyt mailleen ... oi miten hempeä rusoitus,
ah, tämä on ihana ilta!"

"Ihastuttava, minun enkeliseni", vastasi Arvid luutnantti, koettaen
samassa estää haukotustansa, "mutta minun on hirveän nälkä ja tänne
tullessani, kun kuljin kyökin läpi, tunsin oikein herttaisen
kallopsi-hajun; nyt halajan saliin, sillä toivottavasti saan siellä
tuota taaskin nauttia. Sitä paitsi täällä nousee pahan-päiväinen sumu.
Tule, enkeliseni".

"Arvid!" sanoi Julia, vetäen kätensä pois Arvidin kädestä, "meidän on
katsantotapamme erillainen -- me olemme varsin eri mieltä, näen
minä..."

"Etkö sinä pidä kalopsista?"

"Herra siunatkoon sinua kalopsinesi, enhän minä siitä puhu. Mutta
meidän taipumustemme, meidän tunteemme, net eivät soinnu yhteen..."

"Niin se ei ole minun syyni".

"Ei ... mutta minä pelkään, ett'emme sovi yhteen ... että tulemme
onnettomiksi..."

"Oih kultaseni, kyllähän tuommoiset tasoittuvat. Älkäämme murehtiko
ennen aikojaan. Se vie ruokahalun. Tule, syökäämme illallista rauhassa.
Tule, pikku vaimoseni..."

"Mutta minä en tahdo ... enkä myöskään ole sinun vaimosi", sanoi Julia
ja kääntyi samassa pois sulhostaan, "enkä", lisäsi hän hiljaa, "tahdo
olla sinun morsiamesi enään..."

"Et tahdo?" sanoi Arvid levollisesti. "Niin, mutta katsos, siinä on
monta vaikeutta, ennenkuin kihlaus myttyyn menee. Sinulla on minun
sormukseni ja minulla on sinun ... sitä paitsi minä en juuri pelkää ...
tytöillä on heidän oikkunsa. No, no, ne katoovat kai huomiseksi.
Hyvästi Julia! Minä menen kalopsia syömään, niele sinä oikkujasi!" ja
nyt luutnantti katosi porstuaan.

Julia tarttui minuun käsikynkästä ja sitte läksimme puutarhaan. Hän
itki katkerasti, mutta minä kävelin ääneti hänen rinnallansa, odottaen
että hän purkaisi sydäntänsä sulhasestaan valittamalla. Mutta hän oli
vaiti, puristi vain useasti kättäni ja itki yhäti.

Poiketessamme sivukäytävälle tuli eräs viittaan puettu henkilö
hiljalleen kävellen vastaamme. Provessori L:n ääni kuului viitasta;
hän puhutteli Juliaa, laskein leikkiä hänen romantillisesta
iltakävely-halustaan, mutta näki samassa, kun hän meitä läheni, Julian
itkusta punastuneet silmät ja tuli oitis vakaiseksi ja äänettömäksi.

"Provessori L.", sanoi Julia puoleksi leikillisesti, vaikka vielä itku
istui kurkussa, "sanokaapa minulle, miten tulee menetellä silloin, kuin
havaitsee tehneensä suuren tyhmyyden eikä enään saata sitä
tekemättömäksi tehdä..."

"Silloin", vastasi provessori L., "täytyy viisauden kärsiä, mitä
tyhmyys on matkaan saattanut".

"Ja ihmisen täytyy tulla onnettomaksi koko elin-ajaksensa?"

"Onnettomaksi hänen ei tarvitse tulla -- mutta paremmaksi ja
viisaammaksi; hänen tulee käyttää tuota entistä vikaansa ikään kuin
portaana, jota myöden hän astelee täydellisyyttä lähemmäksi".

"Tuo tuntuu kyllä kauniilta ja varsinkin opettavaiselta, -- mutta
kuitenkin on mahdollista, että saattaa väsyä viisauteen,
täydellisyyteen ja koko elämään -- että joka päivä tuntuu hirveän
pitkältä".

"Ainoastaan hyvin heikkoluontoinen olento", sanoi provessori lempeästi,
"saattaa niin vaipua haluttomuuteen ja kyllästyä elämäänsä.
Synkeimmässä ja ilottomimmassakin elämän-tilassa on joitakuita
valopilkkuja, jos vain tahdomme niitä nähdä. Omassa itsessämme aina
varmimmasti löydämme kaikissa suruissa ja murheissa lohdutuksen
lähteitä. Kun ympärillämme oleva maailma meitä kiusaa ja häiritsee,
hakekaamme silloin rauhan majaa ja sisällistä eloa omassa itsessämme.
Meidän tulee Hamletin kanssa sanoa: 'Oi minä saattaisin olla suljettuna
pähkinän kuoreen ja pitää itseäni äärettömäin valtain hallitsiana!'
Meidän oman sisällisen maailmamme tunteminen, sen selkeäksi saattaminen
ja kehkeyttäminen antaa meille niin suurta nautintoa, ett'ei
elämässämme mikään asema voi sitä meiltä riistää, ja tämä on nautinto,
jota piankin täytyy tunnustaa riittäväksi tekemään kalseintakin
maallista elämää meille rakkaaksi. Kun oppii ajattelemaan, silloin
myöskin oppii elämään ja nauttimaan".

"Mutta", huokasi Julia, "kuinkapa saattaisi oppia ajattelemaan..."

"Miehen kanssa, joka vain ajattelee kalopsia?" lisäsin minä itsekseni.

"Hyvät kirjat", jatkoi provessori, "ovat lempeät lohduttajat ja
ystävät. Niitten avulla me, jos vakaasti tahdomme, varmaan saamme
järjestykseen ja menestykseen sisällisen elomme". Hän oli hetken
ääneti, mutta lisäsi sitten liikutettuna ja innokkaasti: "minun
kirjani, teitäpä minun tulee paljostakin kiittää!"

"Te olette onnetoin ollut?" sanoi Julia ystävällisesti.

"Kaikki, mitä maailmassa hartaimmin rakastin, olen kadottanut enkä
ainoastaan kuoleman kautta. Aina lapsuudestani asti nämät koetukset
ovat minua seuranneet. Moni katkera hetki on kulunut, ennenkuin olen
saattanut taivuttaa itseäni nöyryydellä vastaan ottamaan iankaikkisen
Jumalan säätämisiä, ja vieläkin..."

"Oi, jospa voisin teitä lohduttaa!" huusi Julia, lapsellisen hartaalla
innolla.

"Minä olen", jatkoi L. "koettanut karaista sydäntäni, varjellakseni
sitä noin katkeroista kärsimyksistä, olen kauan taistellut sen
tunteellisuutta vastaan, -- minä en enään ole nuori -- ja kuitenkin
(tämän sanoi hän surullisesti hymyillen) täytyy minun ehkä piankin,
lohdutusta hakeakseni, palata takaisin kirjojeni luokse".

"Minä tahtoisin kirjana olla", sanoi Julia itkussa silmin.

Provessori L. katseli häntä isällisellä ... eipä juuri isällisellä,
mutta kuitenkin sanomattomalla hellyydellä, sanoen kauniilla, hyvin
sointuvalla äänellä: "Hyvä, suloinen tyttö!" ja hetken perästä hän
levollisempana jatkoi: "valitus on heikkoutta vain. Vahvistusta
kärsimystemme kantamiseen saamme rukouksesta ja velvollisuuksiemme
harjoittamisella. Etsikäämme siis voimia näistä lähteistä!"

Hän kurkoitti Julialle kättään, johon tämä itkevänä laski omansa.

Tällä hetkellä tulimme erääseen lehtimajaan, jossa kolme mustaa olentoa
nousi ikään kuin maasta meidän ihmettelevien silmiemme eteen. Ja tuskin
vähemmän kummastuimme, kun tunsimme pikku tallukat sekä yhden heidän
kumppaninsa, jotka syvissä mietinnöissä seisoivat uumissa asti
kuopassa. Monta kertaa kysyttyämme, mitä siellä tekivät, saimme hetken
vaiti-olon perästä vastaukseksi jonkunlaisia sekavia ääniä, sitten
vihdoin he ilmaisivat sekä jotenkin hämärästi selittivät tuon suuren
salaisuutensa. He nimittäin olivat ruvenneet kaivamaan maan läpi,
tehdäkseen omaisillensa, varsinkin everstille, odottamattoman ilon.

Mikä heidän työnsä jatkamista nyt pidätti, ei suinkaan ollut työn
vaikeus, mitä vielä! vaan syvä ajatus, joka oli pistänyt pikku Klausin
aivoihin: hän mietti, että, kun olisivat maan kaivaneet läpi, olisi
ehkä mahdollista, että itse samassa putoaisivat sen lävitse, ja mihin
he sitten joutuisivat ... sitä provessori L. nyt hyvän-tahtoisesti
heille ehkä selvittäisi.

Meidän täytyi nyt kaikkien nauraa.

Provessori L. jätti selityksensä seuraavaan päivään sekä lähetti,
ystävällisesti leikkiä laskein, kääpiöt jättiläis-tuuminensa kotia.
Samassa tuli sekä meille että heille sana, joka ilmoitti, että meitä
odotettiin illalliselle. Tuo pieni kolmikko lähti nelistämään. Me
seurasimme hiljaa perässä, mutta nyt satuimme tuohon Arvid luutnantin
"pahan-päiväiseen" sumuun, joka seisoi ikään kuin kiviseinä puutarhan
ja linnan-pihan välillä. Nyt vasta havaitsimme, että Julia oli ilman
isoa huivia. Minä en ollut paljon paremmin varustettuna. L. otti
viittansa ja tahtoi sillä verhota Juliaa, mutta tämä ei siihen
ollenkaan aikonut suostua, koska provessorin terveys oli heikonlainen.
Siinä he ehkä vielä kävelisivät taistellen ja väitellen, jollen minä
olisi tullut väliin sovinto-ehdoituksella. Minä esittelin, että he
molemmat käyttäisivät hyväkseen provessorin viittaa, joka oli jotenkin
leveä. Tämä hyväksyttiin, ja Julian hieno, lännetärmäinen olento katosi
provessorin viittaan, jonka tyttö nauraen kääri ympärilleen. Ja eteen
päin matkustimme yön pimeyden ja usvan lävitse.

Tämä ehkä oli kuitenkin vähän hullusti asetettu, ajattelin sitten. Ei
rouva Genlis vainaja eikä herra Lafontaine ensinkään olisi sallinut
romani-maailmassaan kahden rakastuneen kävelevän yhden viitan alla,
käyttämättä tätä sopivaa tilaisuutta rakkautensa ilmoittamiseksi, ja
haluttaisipa juuri tietää, eiköhän Luonto rouva tälläkin kertaa saa
jotakin toimeen, eikö hän anna jonkun huokauksen, jonkun sanan...

Minä kuuntelin tarkasti, mennessäni viitan alla kävelevien jäljessä,
mutta -- he olivat vaiti -- ei yhtäkään sanaa, ei ääntäkään. Jopa
nyt!... Mitä se oli? Julia aivasti. No, L. sanoo kai "onneks' olkoon!"
ja sepä saattaisi sitten johdattaa heitä muu ..., ei, hän ei mitään
sanonut.

Me olemme tulleet puutarhasta, me menemme pihan poikki. Eivätkö he nyt
kumpikaan puhu? nyt! ... eipä vain. Me astumme portahia; me menemme
ovesta; no nyt sitten! ... ei sittenkään. Viitta putosi Julian olalta,
hän kiitti ja kumarsi, provessori noikkasi kohteliaasti.

Kun tulimme kotiin, istui Arvid luutnantti kalopsia syömässä. Meitä oli
jo kauan odotettu. Puolustukseksemme kerroin minä tuosta provessorin ja
Julian viitta-taistelosta. Koko illallisen aikana Armo, Juliaan
katsoessansa, aina ravisteli päätään, siten nuhdellaksensa häntä tuosta
äärettömästä varomattomuudesta, että hän meni myöhään ulos ilman
saaliansa.

Kun Arvid luutnantti äkkäsi morsiamensa punastune silmät, näytti hän
jotenkin ällistyneeltä, mutta ajatteli varmaankin: "kyllä kai hänen
mielensä tyyntyy, jahka hän saa syödä ja maata", sillä hän ei
illallis-pöydästä kiirehtinyt eikä sittemmin myöskään koettanut päästä
morsiamensa puheille, vaan ratsasti pois tavalliseen aikaan ja
tavallisen levollisella mielellä.

Mutta Julian tyytymättömyys ei haihtunut, päin vastoin näytti se
enentyvän. Turhaan Arvid kehoitti häntä nojaamaan päätänsä hänen
rintaansa vasten, pitämään häntä tyynynä, johon sopi nukahtaa. Mutta
Julia ei siinä enään lepoa löytänyt. Turhaan vanha kenraali P., Arvidin
isä, tuli pyytämään pientä tulevaa miniäänsä ajelemaan uljaalla
joutseniksi nimitetyllä hevos-parillaan; mutta eipä mitään
tahtonut auttaa. Joka päivä ilmaantui nuorten kihlattujen välillä
erimielisyyksiä, jotka, Arvidin erin-omaisesta hidas-luontoisuudesta
huolimatta, kävivät yhä arveluttavimmiksi. Armo, joka nyt myöskin tuon
huomasi, rupesi tulemaan varsin levottomaksi ja oli aina valmiina
jollakin hyvän-tahtoisella, sovittavalla leikkisanalla kokoon solmimaan
tuota katkennutta sovintolankaa. Tämä onnistui vielä, mutta joka päivä
sai lanka useampia solmuja.

Tätä kesti jonkun aikaa. Kaarlo kornetti lähti leiriltä päästyään
Roslagen'iin. Sieltä kirjoitti hän kirjeitä, joissa varsin suuttuneena
kertoi tomusta, kuumuudesta, ikävästä ja tiesi mistä. Kasvi-opista ei
hän sanaakaan maininnut.

Liisin tila pysyi kesän kuluessa aina yhtäläisenä, ja Armo piti yhä
edelleenkin rintani sekä alakuloisuuteni paranemiseksi maidon-juomista
hyvin tarpeellisena.

Onnettaret kehräsivät muitten tämän perheen jäsenien elämän-langat
tavallisilla pellavilla, jotka vähän olivat rohtimilla, mutta kuitenkin
enemmän silkillä sekoitettuja, kunnes he Elokuun lopulla -- tarttuivat
saksiinsa. Katsokaamme

    Miksikä?

Raskaan, uuvuttavan päivän perästä nousi iltapuolella ukkosen pilviä
taivahalle, jonka ne auringon laskiessa peittivät kokonaan. Haudan
äänettömyys vallitsi koko seudussa. Karjalaumat, jotka kotia
kiirehtivät, eivät äännähtäneetkään, ei yksikään lintunen visertänyt,
haavan lehdet eivät värähtäneet, eipä sääskiparvikaan uskaltanut
auringon lasketessa survomaan lähteä. Koko luonto seisoi ikään kuin
tuskallisesti odottamassa jotakin kamoittavaa, tavatointa kohtausta.

Myöhemmin illalla alkoi tuo hirveä näytelmä. Salamat valaisivat tavan
takaa seutua, joka sillä välin oli öiseen pimeyteen verhottuna, ja
niitten valossa näkyi, miten pilvi-ryhmät kävivät aina synkemmiksi
ja uhkaavina kokountuivat linnan ylitse. Silloin tällöin viuhui
yksinäinen tuulen puuska ilmassa, ja sitte seurasi haudan hiljaisuus.
Kumisevasti, mutta aina enentyvällä voimalla jyristen kuului ukkonen
monelta taholta.

Armo juoksi pelliltä pellille, akkunalta akkunalle, katsoaksensa, oliko
kaikki säntilleen kiinni pantuna. Julia ja Helena seisoivat everstin
vieressä akkunan luona, ja turvautuen isäänsä he aina salaman
leimahtaessa ja ukkosen jyrittäessä liittyivät häntä lähemmäksi.

Minä menin sokean luokse. Hän istui vuoteellaan, kyykyksiin vaipuneena,
sekä näytti elämäänsä kokonaan kyllästyneeltä ja lauloi synkällä,
matalalla äänellä:

    Nyt on yö, nyt on yö;
    Kaikk' mustana vaan, mun on loppunut työ;
        Sydän rauhaa kaipaa;

    Lepo suo, lepo suo!
    Majahan minä vie, vaan toukkien luo,
        Oi kuolema kalpee!

    Suo nukkuani!
    Väsynyt minä oon, jopa itkustani
        Oon kyltynyt eloon!

Tässä tuo elämäänsä kyltynyt raukka antoi päänsä vaipua alas tyynylle.
Hän oli hiljaa ja ääneti hetken aikaa, minä näin hänen surullisesti
hymyilevän, ja hän alkoi taas kirkkaammalla äänellä ja iloisemmalla
nuotilla, laulamaan:

    Jospa koittavi koi,
    Jos hautaani kuulen, kun veisu se soi,
        Elohon mikä kutsuu...

    Niin mä loistoosi saan,
    Oi mun ruhtinaani! täält' mullasta maan
        Kun päätäni nostaa...

Tässä rupesivat hänen kyyneleensä vuotamaan, ja toisella nuotilla
lauloi hän nyt itkevänä sekä katkonaisissa jaksoissa:

    Oi äiti, oi äiti!
    Helmahas sulje
    Eksynyt raukka,
    Langennut lapsi!
    Opeta häntä
    Rukoilemaan...
    ..........
    Hellitse häntä,
    Viihdytä häntä!

    Oi äiti, oi äiti!
    Sulje ma syliis,
    Painele vasten
    Rintaasi hellää!
    Anna mun tuta
    Lempeä taivaan,
    Sykkäilevästä
    Sydämmest' äidin!

    Ah! sit' en koskaan
    Tuntea saanut.
    ..........
    Yksin mä kuljin,
    Yksin mä lemmin,
    Yksin mä kärsein,
    Haikean haikeast'!
    ..........
    Yksin mä lemmin
    Kuolemassainkin.

    Oi äiti, oi äiti!
    Vie minut täältä
    Mailmasta luokses
    Kiusauksesta!
    ..........
    Välkkyvä liekki
    Tomusta kutsu!
    Pimeydestä
    Valohon nosta!

Kamala ukkosen jylinä, joka kajahteli koko linnan lävitse, keskeytti
hänen lauluansa. Sitte seurasi aina kiihtyneempänä jyrinä jyrinän
perästä; hirveä myrskyinen tuuli rupesi myöskin raivoamaan.

"Onko kukaan täällä?" kysyi sokea. Minä menin hänen luoksensa. Hän
sanoi: "minä kuulen soitannon, joka minulle hyvää tekee. Vie minua
akkunan luokse!"

Sinne tultuansa laski hän käsivarret ristiin rintansa päälle ja käänsi
kasvonsa taivasta kohti. Salamat leimahtivat hänen ihanille, kalpeille
kasvoillensa, ja hirveät ukkosen jyrähdykset näyttivät surmalla
uhkaavan sitä olentoa, joka ikään kuin kerskaavalla ilolla kohotti
levollista otsaansa turmion henkiä kohden.

Olipa ikään, kuin Liisin sydämmeen vähitellen olisi syntynyt kiihkeitä
tunteita ja luonnon taistelot löytäneet hänen sielussaan vastakaikua.
Äkkiä huudahti hän: "minä näen jotakin, liekkikäsi tulisine sorminensa
välähti silmieni ohitse!"

Hän seisoi hetkisen, ikään kuin kiihkeässä odotuksessa, ja sanoi sitten
hiljaisella innostuksella: "kuinka ihanasti, kuinka ihanasti tuolla
ylhäällä pilvissä soi! Sydämmeni kutsuu sitä siskoisten soinnoksi.
Täällä, sydämmessäni on ensimmäinen ääni; -- tuolla soi nyt toinen. Nyt
on sopusointu, nyt on iloa ja riemua! Taivaan valta! äidin helma! sulje
minua palavaan syliisi! äiti, äiti, sinunko äänesi kuulen? -- sinunko
kätesi näin? ... näen ... minä näen taaskin! Viittaatko minua? Kutsutko
minua? -- Ilmaa!" kirkasi hän nyt raivoisasti ja vaativasti, "vie minua
ulos vapaaseen ilmaan! Minä tahdon kuulla äitini ääntä, -- minä tahdon
lentää hänen sylihinsä ja tulla lämpymäksi taas. Tuolla ulkona on
valkeasiipiä, net minua kannattavat. Siellä on vaunut ... kuule, kuinka
ne pyörivät! net minua tulevat viemään. Pian, pian! etkö näe kättä? Se
viittaa. Kuule ääntä! se kutsuu! hoi! kuuletko?"

Minä tartuin hellästi häneen ja pyysin häntä pysymään hiljaisena. Hän
keskeytti minua, sanoen juhlallisesti: "Jumala ei kuule viimeistä
rukoustasi, jos sinä nyt et kuule minun. Hän on sinua siunaava, jos
sinä nyt tottelet minua. Vie minua ulos vapaaseen ilmaan! Tämä on
viimeinen kerta, jolloin sinulta jotain pyydän. Sinä et tiedä, mitenkä
koko elämäni onni riippuu tästä hetkestä. Vie minua ulos valtakuntaani
-- myrskyn valtakuntaan ... siellä, ainoastaan siellä saatan minä saada
rauhaa. Piete, Piete hyvä! katso, minä olen hiljaa, olen tyvenellä
mielellä, minä en ole hullu. Kuule minua ... kuule rukoustani! olen
kahleissa ollut koko elämäni ajan ... anna minun vain hetkeksi tulla
vapaaksi ... silloin kaikki minun monituiset, vertä vuotavat haavani
paranevat!"

Minä en voinut tuota ääntä enkä noita sanoja vastustaa. Minä talutin
häntä alas eräälle penkereelle, joka oli linnan edustalle laitettu
vuoren kukkulalle. Tuo nuori tyttö, joka oli Liisin hoitajana, pelkäsi
ukkosta eikä sen vuoksi seurannut meitä.

Pian sain katua myöntyväisyyttäni, Tuskin olimme ennättäneet tuohon
raivoavaan luontoon, ennenkuin Liisi riisti itsensä minusta irti,
juoksi muutaman askeleen eteenpäin ja seisattui sitten, huutaen
äänellä, joka oli kerskaavan ja mielettömän iloinen. Tämä oli kamalan
ihana näytös. Salaman leimahdukset viskasivat punaisia nuoliaan ympäri
koko seutua; tuuli viuhui, ja ukkosen jyrinät kaartelivat päämme ylitse
vuoroin kumisten ja kähisten. Ikään kuin myrskyn hengettärenä seisoi
sokea kalliolla, hänen liikenteensä olivat hurjat ja kamalat, hän
nauroi ja löi käsiänsä yhteen mielettömällä ilolla, toisinaan hän taas
käsiään kurkoittaen pyörieli ympäri; laulaen väkevällä, kirkkaalla
äänellä:

    Liehuvat liekit,
    Leimuvat laineet
    Valkeitten valloista!
    Pauhaavat myrskyt!
    Tyynehet hetket
    Poistatte mailmasta!

    Ukkosen pauhut,
    Uhkuvat voimat
    Maailman kaikesta!
    Katsokaa naista
    Hallitsevaista
    Ääntäni Kuulkaatte!

    Leimahda leimu,
    Laulaos laulu!
    Valtaani rientää saan!
    ..........
    Voitosta laulan,
    Siivin mä lennän,
    ..........
    Vapaaksi pääsen vaan!

Taaskin hän hurjasti nauroi ja huusi: "kuinka ihanata, kuinka ihanata!
kuinka komeata! Oi, kuin olen iloinen, iloinen! Nyt on minun
hallitus-päiväni tullut... Kruunu, ... valkea kruunu on alas astuva
synkistä pilvistä ja pantava päähäni. Päiväni on tullut, hetkeni on
käsissä!"

Juuri samassa seisoi, sanomattomaksi lohdutuksekseni, eversti tuon
onnettoman vieressä.

"Sinun täytyy", sanoi hän, "palata takaisin huoneeseesi".

Kiivaalla liikunnolla irtaannutti Liisi kätensä everstin kädestä ja sen
sijasta, että hän kuten ennen olisi nöyränä totellut setäänsä, seisoi
hän nyt everstin edessä ylpeänä ja kerskaavana, oikeinpa Medean
muotoisena, sekä sanoi taas: "hetkeni on tullut! Minä olen vapaa!
Täytyy! Kuka tohtii minulle noin sanoa täällä, tässä paikassa? Enkö
minä seiso valtakunnassani? Eikö äitini pidä minua sylissäni? Etkö näe,
mitenkä hänen liekki-kätensä hyväilevät minua ja työntävät sinua pois?"

Eversti, joka pelkäsi hänen mielen-vikansa esiintyvän yhä enentyvällä
voimalla, tahtoi ottaa häntä syliinsä, viedäksensä häntä linnaan
takaisin. Silloin Liisi äärettömällä hellyydellä laski kätensä hänen
kaulansa ympäri, sanoen: "no, jos minä suljen sinua syliini ja sinä
minua -- niin äitini ottaa meitä molempia tulihelmaansa. Oi, mikä
kirkas, taivaallinen autuus! Tänään on minun päiväni -- hetkeni on
käsissä! Minä olen vapaa, ja sinä olet vangittu. Minä näytän sen -- --
minä näytän, ett'et koskaan pääse vapaaksi!"

Nuot kerskaavaiset sanatko: "_minä näytän sen_" miehen
vastustamis-halua herättivät, vai oliko se joku toinen tunne -- mutta
eversti irroitti äkkiä itsensä Liisistä ja seisoi hiljaisena parin
askeleen päässä hänestä.

"Niin, minä en pelkää ... minä en sinua pelkää", jatkoi Liisi. "Sinä
olet jäseneni vanginnut, olet kieleni sitonut, ja kuitenkin seison nyt
edessäsi mahtavana, väkevänä; ja kuten salamat leimahtakoon sinua
vastaan nuot kamoittavat sanani: 'minä lemmin sinua! minä lemmin
sinua!' Sinä et enään voi kieltää minua niitä sanomasta, sinun vihasi
on voimatoin. Ukkonen on minun puolellani, myrsky on minun puolellani.
Kohta olen aina oleva heidän kanssaan tuolla ylhäällä. Taivaallasi olen
liitelevänä pilvenä sinua seuraava koko elämäsi ajan, kalpeana haamuna
leijailen pääsi ylitse, ja sitten, kun kaikki on äänetöintä, hiljaista
ympärilläsi, täytyy sinun vielä kuulla ääneni huutavan: 'minä lemmin
sinua, minä lemmin sinua!'"

Kummallinen, syvä liikutus näytti valloittaneen everstiä; hän seisoi
liikkumatoinna, käsivarret ristissä, mutta synkkä tuli leimui hänen
silmistään.

Tyveneemmällä innostuksella jatkoi Liisi taas: "oi, kuinka äärettömästi
minä sinua olen rakastanut! Niin sydämmestänsä, niin tulisesti ei
yksikään kuolevainen ole rakastanut! Taivas, joka kumajat pääni
ylitse ... maa, joka pian avaat minulle haudan, teitä otan mitä
iankaikkisiksi todistajikseni! Kuulkaatte minun sanani! Tiedä se,
sinäkin, minun elämäni rakastettu risti; sinä jalo, kaikkien
ajatusteni, lempeni ja vihani mahtava esine, niin; -- -- niin,
_vihani_ ... kuule kuinka se lausuu: -- minä lemmin sinua! Koko
olentoni syvimmällä, pyhimmällä elolla olen sinua lempinyt; -- syvä
kuin meri, mutta puhdas kuin taivas, oli tämä minun tunteeni. Sinä et
ole sitä ymmärtänyt ... eikä kukaan maailmassa ole sitä ymmärtävä ...
äitini sen tietää ... ja _Hän_, joka on kaikkia korkeampi. Jos olisimme
eläneet maailmassa semmoisessa, jossa sanat ja teot saattaisivat olla
viattomat kuin ajatukset ja tunteet ... oo, silloin minä olisin, kuten
kirkas ja lämmin liekki, liehuen ja hehkuen ympäröinnyt olentoasi ...
olisin antanut sinun tuntea suloisinta autuutta ... puhtaana
uhriliekkinä palanut sinulle ainoastaan. Semmoinen oli rakkauteni.
Mutta sinä et sitä ymmärtänyt ... sinä et minua rakastanut ...
sinä työnsit minun pois, ylenkatsoit minua ... ja minä tulin
rikokselliseksi ... mutta lemmin kuitenkin ... ja lemmin vieläkin ...
ja aina ja ijankaikkisesti ... ja _yksin_!"

"Yksin?!!" huudahti eversti, jolloin väkevä tunne näkyi vievän häntä
tavalliselta radaltaan.

"Niin, yksin..." jatkoi sokea hämmästyen ja vavisten, "oliko koskaan
toisin? Minä olen sitä joskus aavistanut ... mutta... Oo, minun
Jumalani, minun Jumalani! olisiko se mahdollista? Oi sano, onko se
mahdollista? Tuon nimessä, tuon iankaikkisen autuuden, jonka sinä
ansaitset -- mutta joka ei koskaan saata tulla minun osakseni -- ja
kautta valon, jonka sinä näet, mutta jota en minä koskaan näe -- pyydän
sinua sanomaan -- sanomaan: oletko minua rakastanut?"

Hetken vallitsi luonnossa täydellinen hiljaisuus. Näyttipä siltä, kuin
se olisi tahtonut kuunnella sitä vastausta, jota minäkin vapisevalla
tuskalla odotin. Ainoastaan vaalakkaat, pitkälliset salamat
leimahtelivat ympärillämme.

Voimallisella, melkeinpä ponnistetulla äänellä vastasi eversti
juhlallisesti: "olen!"

Sokea käänsi taivasta kohti kasvonsa, jotka loistivat melkein
autuaallisesta onnesta, samalla kuin eversti, syvästi liikutettuna
lisäsi: "niin, minä olen sinua lempinyt, Liisi, rakastanut sinua
sydämmeni koko voimalla ... mutta Jumalan voima sielussani oli vielä
suurempi ja varjeli minua lankeemasta. -- Ainoastaan minun kovuuteni on
pelastanut minun ja sinun. Minun rakkauteni ei ollut yhtä puhdas kuin
sinun. Ei myrkky, jota sinun kätesi minulle valmisti, ole terveyttäni
turmellut -- vaan taistelo himoja ja haluja vastaan ... sekä suru sinun
puolestasi. Liisi! Liisi! sinä olet minulle ollut äärettömän kallis ...
ja olet vieläkin... Liisi..."

Liisi ei häntä enään kuullut; hän ikään kuin vaipui alas sen autuuden
voimasta, joka laskeutui hänen päällensä, ja siinä silmän-räpäyksessä,
kuin minä juoksin hänen luoksensa, hän kuten kuoleva kaatui maahan,
samalla kuiskaten sanomattoman autuaallisen näköisenä: "Hän on minua
rakastanut!"

Eversti ja minä vaivoin jaksoimme viedä häntä takaisin hänen
huoneeseensa. Minä vapisin -- ja eversti oli ikään kuin rampaantunut.
Tuskan hiki helmeillen tiukkui hänen otsaltaan.

Aikaa kului, ennenkuin Liisi tointui, ... mutta kun hän taas virkosi,
kun elämän virta jälleen juoksi hänen suonissaan, kuiskasi hän vain:
"Hän ei ole minua ylenkatsonut! ... hän on minua rakastanut!" ja oli
sitten hiljaisena ja levollisena, ikään kuin olisi hän maailmassa jo
loppulaskunsa suorittanut eikä enään mitään toivonut.

Koko yön raivosi ukkonen hirveästi, mutta salamat valaisivat nyt sokean
kasvoja, jotka suloisesta autuudesta loistivat.

Tästä hetkestä Liisi net muutamat päivät, joina hän vielä eli, oli
varsin muuttunut. Kaikki hänessä oli lepoa ja lempeyttä. Hän puhui
harvoin, mutta pusersi ystävällisesti ja kiitollisena niitten käsiä,
jotka lähestyivät sitä vuodetta, missä hän melkein liikkumatoinna
lepäsi. Usein kuultiin hänen hiljaa sanovan: "hän on minua lempinyt!"

Eräänä päivänä seisoi Armo Liisin vuoteen vieressä, joka ei näkynyt
huomaavan hänen läsnä-oloansa, vaan matki sanomattomalla suloudella
nuot hänelle kalliit sanat. Minä silloin näin kipeän surun kuvautuvan
Armon hyvän-tahtoisissa kasvoissa, -- näin hänen huulensa vapisevan
kyynelten vierivän harvaan alas hänen poskiltaan. Hän kääntyi äkkiä
toisaalle ja lähti pois. Minä seurasin häntä, sillä hän oli unhottanut
avain-kimppunsa. Me menimme vierashuoneen lävitse. Eversti istui
siellä, nojaten päätään kättänsä vastaan, hän oli selin meihin päin ja
näytti lukevan. Armo hiipi hiljaa hänen taaksensa, suuteli hänen
otsaansa ja koetti, mennen sänkykammariinsa, tukehuttaa
itkun-nyyhkähystä. Eversti kummastuen katsoi hänen jälkeensä, sitten
silmäili sitten kättänsä, joka oli kosteaksi käynyt hänen vaimonsa
kyyneleistä, suuteli pois net ja vaipui taas entiseen miettivään
asemaansa. Hetken perästä minä Armoa seurasin sänkykamariin, vaan hän
ei ollut siellä; hänen virsikirjansa oli auki jätetty sohvalle. Kirjan
lehdissä näkyi vielä kyynelten jäljet. Vihdoinkin, kuljettuani ympäri
koko huonerivissä, hänen löysin kyökistä, jossa hän juuri par'aikaa
nuhteli kyökkipiikaa, tämä kun oli unohtanut hakata selkäluut irti
lampaan kyljestä, joka nyt tulella kärisi; tuohan erhetys olikin
anteeksi antamatoin asia, olletikkin koska minä jo kahdesti olin
ilmoittanut, että lampaan-kylki piti päivälliseksi käristettämän ja
seljästä lihahakkelusta paistettavan illalliseksi.

"Ei sitä koskaan saata luottaa muihin kuin itseensä", sanoi Armo vähän
pistävästi minulle, antaessani hänelle avaimet.

Tästä alkaen en enään jättänyt Liisiä, vaan olin yöt päivät hänen
luonaan.

Erin-omaisen nopeasti hänen ruumiillinen olentonsa näkyi rientävän
loppuunsa. Näyttipä siltä, kuin ensimmäinen lemmen sana, jonka hän
kuuli, olisi ollut tunnus-sana hänen kärsivän sielunsa pelastukseksi.

Niinpä monelle tämän maailman lapselle käy. He taistelevat kiusauksen
otaa vastaan monta monituista vuotta, -- elävät, kärsivät ja
taistelevat. Ota katkee ja he vaipuvat voimattomina alas. Onni tarjoaa
heille pikariansa. He laskevat huulensa sen purpurapartaalle -- -- ja
_kuolevat_!

Paitsi Helenaa ja minua oli myöskin provessori L. melkein alituisesti
Liisin luona. Väliin hän sairaalle luki ääneensä, toisinaan jutteli
meidän kanssamme tavalla semmoisella, joka virkisti Liisin uinailevaa
jumalisuuden-tuntoa sekä vahvisti hänen uskoansa noihin kalleihin
totuuksiin, jotka ikään kuin valoisina enkeleinä seisovat kuolevain
vuoteen ääressä.

Kerran provessori Liisiltä paljon kyseli hänen sisällisestä tilastansa.
Hän vastasi: "minulla nyt ei ole tarpeeksi voimia itse-koettelemukseen.
Mutta minä tunnen ... minulla on yksi toivo... Minä aavistan
kirkkautta!..."

"Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi", sanoi provessori L.
hiljaisella vakavuudella ja luottamuksella.

Seuraavana päivänä pyysi Liisi, että koko perhe kokoontuisi hänen
luokseen. Kun kaikki, provessori L. mukana, olimme koossa sairaan
huoneessa, jossa kamoittava äänettömyys vallitsi, nimitti Liisi
erittäin jokaista, ketä hän toivoi lähestymään vuodettansa, tarttui
hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi nöyrästi rukoillen: "_suo
anteeksi_!" Näin hän lausui jokaiselle. Ei kukaan voinut puhua, ja tuo
surullinen: "suo anteeksi, suo anteeksi!" oli ainoa ääni, joka katkaisi
huokausten tuskallista oihkinaa.

Eversti ja hänen vaimonsa olivat vielä yksin jäljellä. Silloin Liisi
hetken oli ääneti; hän hengitti raskaasti ja vaivalloisesti, mutta
sanoi vihdoin: "tahtooko setäni tulla luokseni?"

Eversti meni hänen tykönsä -- Liisi kurkoitti kätensä häntä kohden ja
hän kumartui alas, -- he suutelivat toisiansa. Oi mikä suutelo!
Ensimmäinen ja viimeinen -- lemmen ja kuollon!

Ei sanaakaan kuulunut. Kuolon-kalpeana ja horjuvilla askeleilla poistui
nyt eversti etäämmäksi. Liisi sanoi vapisevalla äänellä: "nostakaa
minua vuoteeltani ja taluttakaa minua tätini luokse".

Me tottelimme. Hän osoitti erin-omaista voimaa sekä käveli kahden
hengen tukemana kamarin toiseen päähän, jossa Armo hänen aikomustaan
aavistamatta istui itkemässä.

"Auttakaa minua", sanoi Liisi, "että saatan laskea polvilleni!"

Armo nousi äkkiä seisaalle, estääksensä hänen yritystään, mutta vielä
nopeammin Liisi lankesi polvillensa Armon jalkojen eteen, joita
suudellen hän vavahtavasti huoaten sammalsi: "suo anteeksi! suo
anteeksi!"

Melkein hengetöinnä häntä taas kannettiin vuoteellensa.

Tästä hetkestä ei eversti häntä enään jättänyt.

177

Seuraavan yön ja päivän Liisi makasi viihtyneenä, mutta näkyi kärsivän
ruumiillisia vaivoja. Iltapuolella, jolloin provessori L., eversti ja
minä ääneti istuimme hänen vuoteensa ääressä, heräsi hän hiljaisesta
unestaan sekä sanoi ääntevästi ja selkeästi: "hän on minua lempinyt!
Maa, minä kiitän sinua!"

Sitten hän taas vaipui jonkunlaiseen uneen eli unen horrokseen, joka
kesti tunnin verran. Hänen hengähdyksensä kävi tällä aikaa taajaan,
mutta rupesi vähitellen heikkenemään. Nyt se hetkeksi taukosi, sitte
kuului huokaus. Ja nyt yht'äkkiä näkyi hengähdys vallan tauonneen. Tämä
oli kamala hetki. Suonen-vedon tapainen puistutus kävi läpi hänen
ruumiinsa ... vielä kova huokaus eli ohkaus, jota seurasi kamoittavan
valittava ääni ... ja kaikki oli hiljaista.

"Hänen on päivänsä päättynyt!" sanoi eversti sortuneella äänellä ja
painoi huulensa Liisin kuolon-kalpealle otsalle.

"Hän _näkee_ nyt!" lausui provessori L. ja loi loistavan katseen
taivasta kohti.

Kesä-illan tuoksuvat leyhkät liehuivat sisälle au'aistusta akkunasta,
ja linnut lauloivat iloisesti ulkona punakuusaimistossa. Lempeä
ruson-hohto, heijastus juuri laskeuneesta ilta-auringosta, levisi
huoneeseen ja laski kuollon-unessa lepäävälle kirkastavan valon.

Hiljaisena, kivutoinna makasi Liisi nyt siinä; hän joka kauan oli
taistellut ja epätoivossa ollut ... lepäsi nyt niin levollisena --
hiljaisena! Valkoisten tyynyjen ylitse valui hänen uhkeat tummat
hiuksensa alas lattiaa kohden. Hänen huulillaan oli kummallinen
hymyily, täynnänsä tietoja muille tuntemattomia. -- Minä olen tuon
hymyilyn nähnyt monen, kuolon-unessa olevan huulilla ...
iankaikkisuuden enkeli on niihin painanut suutelonsa.

Rauhallinen hetki on tuo, jolloin levottomuudesta ja tuskista sykkivä
sydän saa levon! Rauhallinen hetki, joka sovittaa meitä meidän
vihollistemme kanssa, joka tuottaa jokaisen ystävän lähemmäksi meitä,
joka unhoitukseen vie meidän vikamme sekä laskee säteilevään valoon
kaikki meidän ansiomme, joka antaa sokealle näön ja päästää sielun
siteet! -- ihana ja rauhallinen hetki! vaikkapa öisen enkelin siipien
kannattamana, sinä kuitenkin hymyilet minua vastaan kuten aamurusko, ja
kun olen nähnyt sinun koittavan muille, olen monta kertaa toivonut,
että minulle myöskin valkenisit.



Vyhti sekaantuu.


Liisiä ei enään ollut. Ikään kuin ukkosen pilvi oli hän synkistyttänyt
niitten olentojen kirkasta taivasta, joittenka turvissa hän eli. Kun
tämä pilvi oli poissa, levisi jokaiseen rauhan ja levollisuuden tunne.
Monta kyyneltä omistettiin hänen surulliselle muistollensa, mutta ei
yksikään sydän häntä takaisin kutsunut. Surkuteltava Liisi! sinä
lahjoitit rauhaa vasta sitten, kuin oma sydämmesi sitä haudassa nautti.

Me näemme tuon joka päivä; vähäpätöisin ja yksinkertaisin ihminen, joka
on hyvä ja rauhallinen, lähtee maailmasta enemmän rakastettuna, enemmän
kaivattuna kuin runsas-lahjainen, joka väärin on käyttänyt eräänsä,
joka kaikella ihanuudella, nerollansa ja sydämmen-lämmöllänsä ei ole
ainoatakaan olentoa onnelliseksi tehnyt.

Eversti yksistään oli kauan aikaa synkällä mielellä, hän oli myöskin
tavallista enemmän umpimielinen vaimoansa ja lapsiansa kohtaan. Heidän
hellyytensä ja huolellisuutensa sekä ajan vaikuttava voima rupesi
kuitenkin vähitellen jo tuota synkkyyttä haihduttamaan, jolloin
kohtauksia tapahtui hänen perheessään, jotka uudestaan häiritsivät
hänen lepoansa sekä saattoivat hänen jo luonnostaan väkevät tunteensa
kuohumaan.

Eräänä päivänä hyökkäsi Arvidin isä, kenraali P. everstin huoneeseen
varsin raivoissaan. Ensiksikin hän sydäntään purkasi vannomisilla ja
kirouksilla, ja kun eversti kylmästi kysyi, mitä tuo tuommoinen
merkitsi, änkytti hän varsin mielettömänä: "mitä tuommoinen tietää?...
Mitä tuommoinen tietää .. tuhat tulimmaista! se tietää, että sinun
tyttösi on senkin vietävä..."

"Kenraali P.!" sanoi eversti, äänellä, joka oitis teki semmoisen
vaikutuksen, että tuo vihastunut malttoi mieltänsä ja vähän hiljempää
matki: "se -- se -- se ... tietää ... että sinun tyttäresi leikin-tekona
pitää pyhimmät asiat, että hän on uskotoin sanansa syöjä, hiisi
vieköön! ... ja tahtoo tehdä eron Arvidista ... tahtoo antaa hänelle
kihlasormuksen ... tuhat tulim ... että Arvid on varsin toivottomana ja
tahtoo ampua itsensä kuoliaaksi ... hän kun on niin kiivas ja hurja, ja
minä vanha mies jään onnettomaksi ja lapsettomaksi". Tässä tipahteli
pari kyyneltä ukon silmistä, ja hän lisäsi äänellä, jossa suru ja viha
taistelivat: "hän ei piittaa minun poikani rauhasta ... hän ei kunnioita
minun harmaita hapsiani, vaan pitää meitä pilkkanansa!... Minä häntä
niin hellästi hyvänä pidin ... kuten isä; veljeni ... kuten isä; ...
minä kaiken luottamukseni panin häneen, luulin hänen tuottavan iloa
elämäni ehtoolle; ... tämä tulee minulle kuolemaksi. Hän sanoo vasten
silmiä Arvidille, ett'ei hän huoli hänestä ... vasten silmiä, minun
pojalleni ... tuhat tulimmaista! Poikani tulee vielä koko pitäjän
naurettavaksi ... hän ampuu itsensä vasten naamaa, sanon minä ... ja
minä vanha mies jään onnettomaksi, lapsettomaksi".

Eversti, joka varsin ääneti oli kuunnellut tuota kaikkea, soitti nyt
kiivaasti. Minä olin viereisessä huoneessa ja menin sisälle everstin
luo, tiedustellakseni asioista vähäsen, jotta sitten edeltä päin saisin
Julian tiettäväksi, mitä häntä siellä odotteli.

Everstin muoto ilmaisi suuttumusta ja ankaruutta. Hän pyysi minua
käskemään Juliaa luoksensa.

Minä tapasin Juliaa suurimmassa tuskassa, ja kenraalin käynnistä hän
kyllä jo aavisti, mikä häntä odotti.

"Minä tiedän ... minä tiedän..." hän vaaleten huudahti, sanaa
tuodessani, "siihen sen käydä täytyi ... sitä ei mikään auta..."

"Mutta oletko todellakin", kysyin minä, "tehnyt eron sulhasestasi?"

"Minä olen ... olen melkein...", vastasi hän alakululoisena ja
surullisena, "minä en nyt joudu puhumaan ... eilen illalla tulin
Arvidille sanan sanoneeksi; ... hän oli niin kylmä ja ivallinen ...
minä kiivastuin, hän suuttui ... ja ratsasti vihoissaan täältä pois..."

Taas everstin kello kuului soivan. "Voi hyvänen aika!" sanoi Julia ja
painoi käsiään vasten sydäntänsä, "nyt minun täytyy mennä ... ja nyt
täytyy olla rohkeutta. Ah, jollen tuota pelkäisi, tuota tuhoa tuottavaa
silmäystä ... sano, Piete, näyttikö isä kovin vakavalta?"

Minä en tähän saattanut kieltävästi vastata; varoitin häntä vain liika
pikaisista päätöksistä ja käskin häntä tarkoin muistamaan kerran
annettua lupaustansa sekä miten lujia perus-johteita everstillä oli
lupausten pyhänä pitämisen suhteen.

"Voi, minä en saata ... minä en saata!" oli kaikki, mitä Julia jaksoi
sanoa, kun hän kalpeana ja vapisevana meni alas portaita, jotka
johtivat everstin huoneeseen. Tultuansa oven luokse, hän seisattui,
näytti tulleen vakaaseen päätökseen ja sanoi: "minun täytyy!" sekä meni
sisälle.

Noin puolen tunnin kuluttua Julia tuli Helenan huoneeseen, jossa
minäkin olin, ja näytti varsin onnettomalta. Hän viskasi itsensä
sohvaan, laski päänsä Helenan helmaan sekä rupesi katkerasti itkemään.
Tuo hyvä Helena istui ääneti, mutta sääliväisyydestä kyyneleet helminä
vierivät Julian kullan-hohtaville palmikoille. Kun pitkän hetken
kuluttua Julian suru näkyi hälvenevän, sanoi Helena hellästi ja laskien
kätensä hyväillen sisarensa uhkeille kiharoille: "Julia hyvä, minä en
vielä tänään ole hiuksiasi sievistänyt, istu hetkeksi, niin sen piankin
teen".

"Ah, leikkaa poikki hiukseni! -- minä tahdon nunnaksi ruveta!" vastasi
Julia, mutta nousi kuitenkin istualle, pyyhki silmiänsä, antoi
järjestää hiuksiansa, auttoi Helenaa hänen hiustensa suorittamisessa ja
tuli sillä aikaa levollisemmaksi.

Varma on, että jokapäiväisten toimien pienet huolet erin-omaisella
voimalla haihduttavat surujamme.

Kun kysyimme, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut, vastasi Julia:
"se on tapahtunut, että minä olen tuomittu koko elämäni iäksi kärsimään
hetkellisestä ajattelemattomuudesta sekä tulemaan onnettomaksi
ihmiseksi, ... jos nimittäin antaun tuon tuomion alaiseksi; mutta sitä
en tee ... ennen kärsin isäni suuttumusta ... ennen..."

"Oi, Julia, Julia!" keskeytti Helena, "ajatteleppas, mitä sanot!"

"Helena! sinä et tiedä, mitä minä olen kärsinyt, kuinka minä olen
taistellut oman itseni kanssa jo pitkiä aikoja. Sinä et tiedä, kuinka
selvään minä käsitän sen surkeuden ja viheliäisyyden, mikä tulisi
kohtalokseni, jos menisin Arvidin puolisoksi! Ah, minä kuljin ennen
ikään kuin unissani ja ajattelematta annoin hänelle käteni; nyt olen
herännyt -- enkö saisi vetää kättäni pois, kun näen antaneeni sen
yhdelle..."

"Arvid on hyvä ihminen, Julia!"

"Ketä sinä hyväksi kutsut, Helena? Sitäkö, joka ei vain ole kiukkuinen?
Arvid -- minä olen koettanut, minä olen häntä koettanut -- näyttää
hyvältä sen vuoksi, ett'ei hän jaksa olla paha, -- levolliselta ja
tasaiselta sen tähden, ett'ei hän huoli muusta kuin mukavuudestaan, --
ymmärtäväiseltä sen vuoksi, ett'ei nenäänsä edemmäksi näe ... ah! näin
kieltoperäinen hänen luontonsa on ... miksikä pelkäisin lisätä
kieltävän lauseen tuohon hänen negatiivillisuuteensa -- miksikä en
sanoisi, ett'en hänestä huoli? Älä uskokkaan, että se kauan häntä
huolestuttaa; -- hän ei minua rakasta, ... hän ei saata rakastaa, sillä
hänellä ei ole mitään tunteita! Voi hän on vain tuore puun-pölkky, jota
minä tulellani turhaan koettaisin sytyttää, -- liekki muuttuisi
vähitellen savuksi ja vihdoin se varsin sammuisi".

"Vaikk'ei, Julia kulta, Arvid olisikkaan mies sinun vertaisesi, joka
kykenisi sinua onnelliseksi vaimoksi saattamaan, -- miksikä ei sinun
tulesi siltä kirkkaana palaisi? Eihän Arvid ole paha, hän ei koskaan
tulisi sinun kiusaajaksesi. Onhan niitä monta monituista vaimoa,
joittenka miehet ovat verrattoman alhaisemmalla kannalla kuin Arvid, ja
kuitenkin he ovat pyrkineet ja tulleet oivallisiksi perheen-emänniksi,
ovat luoneet onnea ja hauskuutta ympärillensä ja nauttivat sitä
onnellisuutta, jota täytetyn velvollisuuden ihana tunto aina tuottaa.
Esimerkiksi orpanamme, rouva M.; eikö hän ole varsin kunnioitettava ja
rakastettava nainen? Ja kummoinenka on hänen miehensä? Entä Emma S. ja
Hedda R...."

"Niin, ja Penelope ja sisaria koko komppania ... ah! Helena kulta!
noita rouvia minä pidän suuressa arvossa, minä kunnioitan ja ihailen
heitä; tahtoisinpa olla heidän tapaisensa, -- mutta yhdestä asiasta
olen varma -- siitä -- ett'en tuota saata. Sitä itsenäisyyttä, sitä
varmuutta, sitä perus-johteitten lujuutta ja selkeyttä, mikä on aivan
tarpeellisena omaisuutena sille, jonka täytyy avio-elämässä olla
johtavana henkenä -- sitä minussa ei ole ... ei ollenkaan! Juuri minä
tarvitsen johtajata -- minä olen köynnös ja tarvitsen tammen tuekseni.
Tällä hetkellä selvenee minun käsitys-voimani -- minä tunnen, että
minussa on parempi elo itämässä, uusi maailma avautuu minulle! Jospa
sen läpi saisin kulkea sellaisen puolison rinnalla, jota minä
saattaisin rakastaa ja kunnioittaa, joka sydämmensä lemmellä pitäisi
minun puhdistettua tultani vireillä, joka ymmärryksensä kirkkaalla
valolla laskisi valaisevia säteitä minunkin hämärään sieluuni ...
(esimerkiksi provessori L., ajattelin minä), oo! silloin saattaisin
vielä tulla paremmaksi ihmiseksi -- ja ennättää päämaalin, jonka minä
nyt enemmän aavistan kuin näen... Mutta Arvid'in kanssa, Helena hyvä,
Arvid'in kanssa ... olisi maailma minusta kuten ruokahuone, -- ja minä
siinä kuten homehtunut juusto".

"Minkälainen vertaus, Julia hyvä!"

"Kyllä se on toden-mukaisempi kuin luulet. Ohho, tuo avioliitto on
surkeampi asia, kuin mitä moni käsittää. Siinä on useain käynyt samati,
kuin minun nyt saattaa käydä ... he ovat turhaan nostaneet avioliiton
purjeet, -- he ovat luulleet ennättäneensä onnen satamaan -- ja ovatkin
joutuneet karille sekä kiintyneet siihen koko elämänsä ajaksi ... kuten
syömä-simpsukka kotelossaan ovat he siellä kontanneet ympäri ja
hakeneet hiukan päiväpaistetta ... siksi, että armahtavainen laine on
tullut..."

"Julia! Julia!..."

"Helena! Helena! Tuo on kertomus jokapäiväisestä elämästä, joka päivä
sen todeksi näyttää. Montapa jalompaakin luonnetta on tuolla tavalla
turmionsa saanut, ja niin käy myöskin minun, jollen ajoissa purjehdi
hietakarin sivutse".

"Julia! Minä pelkään, ett'ei tuo tapahtua saata, sillä isämme
perus-aatteet ovat järkähtämättömät ja sanassaan pysymistä hän etenkin
katsoo tärkeäksi. Ja minusta hän on varsin oikeassa. Sitä paitsi mitä
kihlauksen purkamiseen tulee, niin kun peruuttaa kerran tehdyn liiton,
on siinä mielestäni jotakin joka niin loukkaa naisellista
hienotuntoisuutta, että minun mielestäni..."

"Hienotuntoisuutta ja hienotunteisuutta ... minun mielestäni osoittaa
tuo kaikkea muuta kuin hienoja tunteita, ja onpa myöskin varsin
luonnotointa, että pelkän hienotuntoisuuden tähden uhraa koko elämänsä
onnen".

"Saattaisitko tulla onnelliseksi, Julia, jos kadottaisit omaistesi --
isäsi rakkauden, -- maailman kunnioituksen?"

"Maailman kunnioituksesta ... siitä minä en monta penniä maksa, mutta
niitten, joita minä rakastan ... ah, Helena, Piete, -- olisikohan se
mahdollista että sitä kadottaa saattaisin? Sitte varmaan parempi olisi,
että tuomitsisin itseni onnettomaksi jäämään..."

"Sinä et ole onnettomaksi tuleva", sanoi Helena ja sulki samassa
kyynel-silmin Julian syliinsä, "sinun pitää..."

"Siitä et sinä mitään tiedä, Helena", keskeytti häntä Julia
närkästyneellä malttamattomuudella, "_minä_, minä tiedän tulevani
onnettomaksi. Onpa vielä muutakin, kuin Arvid'in kelvottomuus, joka
minua siksi tekee, nimittäin tuo varmuus, että päämaalini minulta on
mennyt hukkaan, -- tuo varmuus, että minun olisi saattanut kohtaloni
olla jalo, onnekas, että olisin saattanut elää täällä maailmassa etevän
ja oivallisen olennon onneksi. Oi! minä tunnen sen, minä olisin, kuten
leivo, liidellyt korkeutta kohden valossa, vapaana ja laulaen -- -- ja
nyt, nyt minä -- niinkuin ennustanut olen -- konttaan elämän
hietakarilla, kuten syömäsimpsukka laahaten vankihuonettani muassani!"

Tuotuansa toistamiseen esiin tämän hirveän, ehkä jotenkin väärän
vertauksen, häntä uudestaan valloitti katkera suru; hän taaskin
heittäysi sohvalle sekä jäi siihen koko päiväksi eikä tahtonut syödä,
ei juoda eikä myöskään mitään lohdutusta kuulla. Armo juoksi itse, ja
myöskin minua hän juoksutti ehtimiseen, portaita ylös ja alas, rohtoja
ja hajuvettä viemään.

Julia tuli todellakin sairaaksi, vaikka hänen kipunsa oli helponlaista,
ja viipyi kaksi päivää huoneessansa. Tällä ajalla ei hän ollenkaan
nähnyt isäänsä. Julian suureksi mielihyväksi ei myöskään kenraalia eikä
Arvid'ia kuulunut eikä näkynyt näinä päivinä.

Armolla oli aina ollut oman omituinen menetys-tapansa eli
sukkeluutensa, milloin vain isän ja lasten välille syntyi jonkunlaista
erimielisyyttä. Kun hän puhui miehensä kanssa oli hän sanoissaan aina
olevinansa lastensa puolustajana ja jutellessaan näiden kanssa väitti
hän kiven kovaan miehensä olevan oikeassa. Luulenpa kuitenkin, että
hänen sydämmensä oli taipuvaisempi heikompaa puolustamaan, koska
välistä muutamissa suhteissa kaiken täytyi käydä sen mukaan, kuin
everstin järkähtämätöin tahto vaati, hyväili Armo tavallista hellemmin
lapsiansa. Hän oli myöskin nyt puhunut everstin kanssa Julian puolesta
ja hänen kihlauksensa purkamisesta, mutta havainnut miehensä
myöntymättömäksi ("mahdottomaksi", sanoi Armo), ja kun hän nyt näki
Julian noin onnettomana, tuli hän varsin huomaamattansa everstiä
kohtaan kentiesi epäystävälliseksi -- ei! herrantieten! ... mutta
sentään hiukan vähemmän ystävälliseksi -- noin päältä nähden (mutt'ei
sydämmestään, siitä kyllä vastaan); hän piti ehkä vähemmin huolta hänen
ruoastaan ja hauskuudestaan monessa pikku suhteessa. Jonkinlainen
ikävyys, näihin asti tässä perheessä varsin tuntematoin, vallitsi
talossa muutaman päivän.

Hyväntahtoisesti hymyillen sanoi eversti minulle eräänä aamuna: "ei pyy
pataan tule, ellei mies metsään mene", ja rupesi astelemaan portaita,
jotka veivät Julian kammariin.

Samassa matkarattaat seisattuivat pihalle ja Kaarlo kornetti hehkuvin
kasvoin ja melkeinpä hämmästyneen muotoisena juoksi alas rattahilta
sekä ylös portahia, syleili ääneti, mutta kiivaasti vanhempiansa ynnä
sisariaan ja pyysi sitten puhutella everstiä hetkisen.

Hetki venyi muutamaksi tunniksi, ennenkuin kornetti kalpeana ja
onnettoman näköisenä tuli yksin isänsä huoneesta. Ikään kuin
houreissaan kulki hän vieras-huoneen läpi sallin, tuli sitten Armon
kammioon eikä, kuten näytti, huomannutkaan äitiänsä eikä minua, vaan
istahti ääneti, nojaten päätään pöytää vasten sekä peittäen silmiänsä
käsillään, juuri kuin estääksensä päivää niitä häikäisemästä.

Äidillisellä tuskalla katseli Armo poikaansa, nousi vihdoin istualta ja
silitteli hyväillen hänen poskeansa, sanoen: "hyvä poikani! mikä sinun
on?"

"Ei mikään!" vastasi kornetti hiljaa ja sortuneella äänellä.

"Ei mikään?" toisti Armo. "Kaarlo, sinä saatat minua surulliseksi ...
sinä olet kalpea ... olet onnetoin!..."

"Niin olen!" vastasi kornetti samalla hiljaisella äänellä.

"Minun lapseni ... minun poikani! mikä sinulta puuttuu?"

"Kaikki!"

"Kaarlo! ... ja sinulla on äiti, joka antaisi vaikka henkensä, jos hän
sillä voisi sinua onnelliseksi saattaa!"

"Minun hyvä äitini!" huudahti kornetti ja lisäsi sulkein häntä
syliinsä: "suokaa minulle anteeksi!"

"Lapseni rakas! sanoppa, mitä puolestasi tehdä saattaisin ... sano mitä
sinulta puuttuu, -- ilmoita minulle kaikki! Joku keino löytynee ...
minä en tahdo elää, nähdäkseni sinua onnettomana".

"Minun täytyy tulla onnettomaksi, ellen tänään saa kymmentä tuhatta
markkaa tahi näin suuren summan takausta. Jollen sitä tänään saa, -- on
Hermina ... minun Herminani muutaman päivän kuluttua toisen puolisona!
Voi toki! Minun koko elämäni autuuden ja vieläpä toisenkin olennon
onnen saattaisin ostaa tuosta vähäpätöisestä rahasta, vaan sitä minulta
kiellettiin? Olen puhunut isäni kanssa, ilmaissut hänelle sydämmeni
tunteet -- sanonut hänelle kaikki. Hänellä on tuo rahasumma ... minä
tiesin sen ... mutta hän..."

"Mutta hän on kai kieltänyt?"

"Aivan jyrkästi, järkähtämättömästi. Hän sanoo, että se raha on
onnettomien ja tarvitsevaisten osa ... ja noita vieraita köyhyyttä
kärsiviä hän auttaa, vaan tekee sillä poikansa onnettomaksi!"

Nyt nousi kornetti kiivaasti istualta ja käveli pitkillä askeleilla
lattian poikki, lausuen innossaan: "mikä ilkiö on saattanut isälleni
panetella Herminaa ... tuota hurskasta enkeliä? Hänkö minua pettäisi!
Hän ... hänkö rakastaisi tuota harmillista G:tä! Tämä ainoastaan tahi
hänen lähettiläänsä ovat saattaneet..."

Tässä kornetti särki vaunut ynnä niihin kuuluvat hevoset (pikku
tallukoitten ajoneuvot), ja Armo peljästyksissään siirsi poikansa
läheisyydestä kukkaruukun, kuunteli tarkasti hänen valitustaan ja kysyi
huolellisesti:

"Mutta miksikä?... Mutta kuinka?"

"Älkää nyt kysykö!" huusi kornetti malttamattomasti. "Ainoastaan tämän
saatan nyt sanoa: elämäni onni tahi onnettomuus riippuu siitä, saanko
tänään tuon mainitun summan. Minä saatan tulla onnellisimmaksi
ihmiseksi, mitä maan päällä löytyy -- tahi onnettomimmaksi -- enkä minä
yksistään..."

"Kaarlo!" sanoi Armo juhlallisesti, "katso minuun!... Jumala siunatkoon
rehellisiä silmiäsi, poikani! Niin -- minä tunnen sinun, -- ethän sinä
tahtoisi minua askelta astumaan, jota perästäpäin saisin katua?"

"Äitini! ... saattaisitko sitä katua, että olet auttanut minua
saavuttamaan elämäni onnea?"

"Siinä on kylläksi, lapseni! Minä menen nyt puhumaan isäsi kanssa.
Vartoo minua tässä".

Kiihtyneessä mielen-tilassa odotti kornetti äitinsä takaisin tuloa.
Minä näin, että hän tällä haavaa oli sellaisessa nuoruuden-vimmassa,
jossa ollessamme tavattomana pidämme, että joku rohkenee vastustamaan
meidän toivojamme ja tahtoamme. Tämmöisinä hetkinä ei käsitetä tuota
sanaa: "mahdotointa". Silloin luulemme, että aurinkoakin saatamme
 omin määrin hallita ja vuoria tempaista pois paikoiltaan eli,
mikä on yhtä mahdotointa, juurtuneita mielipiteitä lujasta vakaasta
ihmis-sydämmestä.

Kului aikaa, ennenkuin Armo palasi. Julia ja Helena seurasivat häntä.
Hän oli kalpeana, kyyneleitä kimalteli hänen silmäripsissään ja äänensä
värähti, kun hän sanoi: "isäsi ei tahdo .. hänellä on syynsä, hän
luulee tekevänsä ... ja tekee varmaankin, mitä oikein on. Mutta,
lapseni hyvä, sinä sittenkin saatat tulla autetuksi. Ota nämät helmet
ja kalliit kivet ... net ovat minun ... minä saan käyttää niitä tahtoni
mukaan ... ota net. Tukholmassa sinä niistä oitis saat melkoisen..."

"Ja nämät ... nämät myöskin, Kaarlo!" sanoi Julia ja Helena, hyväillen
veljeänsä ja tarjoten hänelle kalleuksiansa, "ota myöskin nämät ... me
pyydämme sinua, Kaarlo, ... ota, -- myy kaikki, -- ja tule
onnelliseksi!"

Tumma punastus nousi tuon nuoren miehen kasvoille ja kyyneleitä
tulvaili hänen silmistään. Samassa hetkessä eversti astui sisälle,
seisattui ovelle ja loi huoneen perällä oleviin terävän katseen. Äkkiä
leimahti hänen silmistään suuttumus ja ylenkatse. "Kaarlo!" huudahti
hän voimakkaalla äänellä, "jos saatat olla niin kelvotoin, että tahdot
hyväksesi käyttää äitisi ja sisariesi heikkoutta, tyydyttääksesi
sokeita, mielettömiä himojasi, niin minä sinua ylönkatson enkä sinua
pojakseni omista!"

Kovin onnettomana sekä nyt näin väärän luulon alaiseksi joutununna
tämä nuorukainen sydämmessään katkerasti närkästyi. Hän kävi
kuolon-kalpeaksi, puristi kokoon huulensa, polki kiivaasti jalkaansa ja
meni kuten tuli ja leimaus ulos ovesta. Muutama minuuti sen jälleen
ratsasti hän aika kyytiä poikki linnan pihan.



Kornetti. Kornetti. Kornetti.


    "Halloo! se metsän läpi kaikuu".

Halloo! se kaikuu. Nyt kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraa. Mikä
otuksena? Onnetoin ihminen. Entä metsästäjät? Närkästyksen, epätoivon
ja raivon hurjat hengettäret. Kas kuten kyyttäävät! Verratoin ajo! Nyt
kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraavat. Halloo! Halloo! He jäljissä
rientää, -- he seuraa, he seuraa, läpi metsikköjen -- poikki järvien
soutaa, yli vuorten ja maan he nyt saalistaan ... yhä etseilee ... vaan
se väistyilee ... jopa uuvahtaa... Halloo! Halloo! ajo loppuns' saa!

Eteen päin! eteen päin kannusti kyytätty läähöttävää ratsuansa, joka
vaahtoisena juoksi kivien ja kantojen ylitse. Raivoisa sekasorto
vallitsi hänen sielussaan. Hän ratsasti, että tomu tuoksui, maantien
poikki ja synkkäin metsämaitten lävitse, tukehuttaen sielussaan
jokaisen ajatuksen, jokaisen tunteen ja totellen ainoastaan tuota
kehoittavaa: eteen päin! eteen päin! mikä kajahteli jok'ainoassa hänen
kuumeen-tapaisessa suonen-tykytyksessäänkin.

Mökkien rauhalliset asukkaat, joitten sivuitse hän kiisi kuten
tuuliais-pää, juoksivat ihmetellen kurkistamaan: "ken se lienee ollut,
jonka ratsu noin viiropäisenä laukkaili?" Ja yksi heistä (Tiina Antin
tytär), vakuutti nähneensä koiran ja jäneksen juoksevan esiin, metsästä
toisen, tuvasta toisen, sekä sitten istuen vastapäätä toisiansa
tirkistävän tuota raivoisaa ratsastajaa, jonka mentyä ne varsin
hämmennyksissään juoksivat toistensa ohitse, koira metsään ja jänes
tupaan.

Tämä raivoisa ratsastaja, Kaarlo kornetti, ei seisahtanut ennen, kuin
hän ennätti meille jo ennaltaan tutun metsätalon portille. Tässä hän
hyppäsi hevosen seljästä ja juoksi ylös portaita. Ylikerran ovet olivat
kaikki lukitut, äänettömyys vallitsi kaikkialla. Hän juoksi portaita
alas. Ovet olivat myöskin alikerrassa lukitut, kaikki oli hiljaista ja
eloa vailla. Hän juoksi pihan poikki vähäiseen sivurakennukseen ja
tempasi oven auki. Vanha, kokoon kyyristynyt akka istui tuvassa,
hyräillen virren nuottia ja kehräten rohtimia.

"Missä on herras-väki? Missä on Hermina neiti?" kysyi kummissaan ja
hengästyksissään oleva kornetti.

"Hää?" vastasi rohtimen-kehrääjä.

"Missä herras-väki on?" kirkasi kornetti vimmatulla äänellä ja katsoi
kiivaasti akkaan.

"Mitä? Hää?" vastasi akka, pannen tyytyväisenä nuuskaa nenäänsä.

Kornetti polki jalkaansa. (Kitattu kuppi putosi hyllyltä, kolme
viallista klasia kilisi yhteen). "Oletko varsin kuuro?" kirkasi hän
kovalla äänellä, "minä kysyn, mihinkä herras-väki on täältä
matkustanut?"

"Matkustaisitte! Tuorlinnan kartanoon kai? sitä kai herra tarkoittaa?
Sinne käy tie tuolta aitovierestä, ja..."

"Minä kysyn", kirkasi kornetti tuskastuneen koko voimalla, "onko
herras-väki, joka tässä talossa asui, lähtenyt poijes".

"Lähteenmoisioon! vai niin, no se tie käy..."

"Tämähän käy päin mäntyä", sanoi kornetti varsin onnettomana,
"vähemmästäkin jo sappi paisuu".

"Kyllä, kyllä, no niin!" huokaili hämillään ja peljästyksissään tuo
pikku akka, nähdessänsä kornetin suuttuneena, ja meni poimimaan
särjetyn kupin palaset lattialta.

Markka putosi hänen nenälleen samassa ja vieras oli mennyt menojaan.

"Jumala varjelkoon!... Herra siunatkoon!..." änkötti peljästynyt mummo
nyt mielihyvissään.

Toinen ovi samassa porstuassa lensi nyt taas kornetin tempaamisesta
auki.

Takkansa ääressä possunsa vieressä (nimittäin vesansa vieressä) istui
lihava nainen syöttäen pientä pörhötukkaista poikaansa vellillä.

Kornetti tässä taas uudisti saman kysymyksensä ja sai vastaukseksi:

"Kyllä, kyllä ovat poijes lähteneet!"

Mutta mihinkä? sano, koska ... sano mihinkä? Eikö yhtäkään kirjettä?
Eikö yhtäkään sanaa minulle jätetty?"

"Kirjettä? Kyllä, sain minä yhden, joka piti jätettämän kornetti H:lle,
ja minä aion juuri mennä viemään sitä Tuorlinnaan, kun vain ensin saan
tipan velliä poikaani ... poju parkani, -- syö, poika!"

"Hyvänen aika! tuo heti kirje tänne, joutuun, mene heti, sanon minä,
sitä tuomaan, mene..."

"Kyllä, kyllä ... minä menen, kun vain saan velliä tipan poikaani.
Hänen on kovin nälkä, poju parkani. Syö, poika!"

"Minä syötän poikaa, anna tänne lusikka ... mene vain, tuo kirje tänne,
oitis!...´"

Vihdoin akka menee arkkunsa luo. Kornetti seisoo takan ääressä, ottaa
padasta lusikalla velliä, puhaltaa sitä tuskallisen näköisenä ja kaataa
pojan auki olevaan suuhun. Akka koperoitsee arkussaan, etsii
etsimistään. Nuuskarasia ja voipytty, sukat ja hameet, virsikirja ja
kaikki tulevat yhtäperää ylös arkusta, ja kaikki ladotaan laveasti
ympäri lattialle, kirjettä vain ei näy.

Kornetti astuu ja polkee jalkaa tuskallisessa malttamattomuudessa.

"Noh joutukaa nyt! syntyykö siitä mitään? Voih!"

"Kohta, kohta! odottakaa nyt vähän, odottakaa, -- täällä, ei, vaan
täällä -- ei, odottakaa vähän ... odottakaa".

Mutta kirjettä ei kuulu. Akka höpisee hiljaa itseksensä ja mutisee
hampaittensa välistä:

"Se on poissa, -- ei sitä ole!"

"Ei ole:" huudahtaa kornetti ja kaataa hämmästyksissään lusikallisen
kuumaa velliä pojan kaulakuoppaan, ja poika siitä vaikeroiden
huutamaan.

Kirjettä ei löytynyt. "Poika varmaankin on saanut sen käsiinsä,
pureskellut rikki taikka polttanut sen". Ja akka, joka varmaankin on
enemmän huolissaan poikansa hädästä kuin kornetin, sanoi äreästi:
"herra menee Lehtosaareen, siellä saatte asioista selkoa. Herrasväki
lähti sinne päin, ja Agnes neiti oli juuri hiljattain Hermina neidon
luona".

Kornetti jätti markan tuon punaisen kaulan plaastariksi, morkkasi ja
moitti puoli-ääneensä sekä kantoa että vesaa, riensi sitten Kiilto
ratsunsa luo, joka herraansa odotellen oli pihasta syönyt syksyn
viimeiset ruohot, ja hypähti sen selkään.

Nyt Lehtosaareen. Sinne oli lähes penikuorman matka. Kiilto tunsi
kannustimet ja lähti nelistämään.

Joki juoksee maantien poikki. Silta on rikki revitty, sitä parannetaan
parasta aikaa. Kyllä löytyy toinenkin tie, -- mutta se vie virstan
verran väärään. Yks kaks vain ja Kiilto kuorskuen ui rohkeana
aalloissa, jotka viruttavat vaahdon sen kaulasta ja kuonosta sekä
suutelevat satulalla seisovan ratsastajan jalkoja.

Vähän matkan päässä katseli tuota temppua kaksi matkustajaa.

"Kuules, muori", sanoi heistä toinen, "luulenpa, että Ahti itse tuossa
mustan hepon seljässä ratsastaa alas virtaan".

"Eipä, vaari", virkkoi toinen, "minä luulen tuon olevan sulhon, joka
ratsastaa lemmittynsä luokse".

"Usko minua, akkaseni!"

"Usko minua, ukkoseni".

Ja "usko minua, kultani", kun sanon, että ratsastaja jo on toisella
rannalla; ja eteen päin, eteen päin kiitää hän kautta maitten ja
metsien.

Kiilto raukka! Kun Lehtosaaren valkoiset muurit pilkoittivat
kellastuneitten puitten välistä, olet melkein sortumaisillasi, mutta
nähtyänsä kartanon ratsastaja hiljentää vauhtia ja tultuansa pihaan saa
Kiilto levähtää ja puhaltaa kolmen ratsun rinnalla, jotka osoittavat,
että Lehtosaaressa tätä nykyä on vieraita.

Herra ruukin-patruuna istui huoneessaan, katsellen tyytyväisen tuntian
muotoisena mustalla liidulla piirustettua kuvaa, jonka hänen erittäin
toivokas tyttärensä Eleonora oli valmistanut, ja ruukin-patruunan rouva
Emerentia D., syntynyt J., seisoi hänen vieressänsä, lukein ihastuneena
ja tarkkuudella maalais-elämän ja yksinkertaisuuden suloutta kuvaavaa
runoelmaa, jonka oli sepittänyt hänen kovin toivokas poikansa Lasse
Antti (häntä perheen kesken kutsuttiin pikku lord Byron'iksi),
kun Kaarlo kornetti kiiruusti astui huoneeseen ja, hätäpikaa anteeksi
anottuansa sekä huolimatta, mitä ajateltiin hänestä, hänen
mielen-kiihostansa ja kysymyksistänsä, pyysi, että hänelle
ilmoitettasiin, mitä täällä tiesivät paroni K:n sekä hänen perheensä
äkkinäisestä pois-lähdöstä.

"Eipä juuri paljon muuta", sanoi ruukin-patruuna D. otsaansa rypistäen,
"kuin että he eilen jäljestä puolen päivän tästä ajoivat ohitse, ja
että paroni K. suvaitsi tulla tänne luokseni antaaksensa minulle
hyväseksi silmilleni sekä maksaaksensa neljännen osan siitä summasta,
jonka minä hänelle hyvän hyvyydestä jo aikoja sitten lainasin... Oikea
Dido, kornetti H. Eleonora tyttäreni tekemä..."

Rouva D. puuttui puheeseen. "Paronitar, eli miksi häntä kutsuisin --
sillä minussa on se luulo, että hän vähemmän on paronitar kuin minä --
ei edes tehnyt sitä hyvää, että olisi tervehtänyt minua eilen, siinä
kun istui vaunuissa. Niin, niin, kauniin kiitoksen kyllä siitä saa,
että ihmisille tekee 'politesseja!' Mitä vielä! Hän istui oikoisena ja
komeana, kuten kuningatar vaunuissaan ... _vaunuissaan_ sanoin minä ...
kyllä kauniistikkin ... nuoren G:n ekipaassi se oli, itse istui hän
siellä myös, kuten häkkiin saatu lintu ja sepä ehkä teki rouvaa noin
ylpeäksi..."

"G:n vaunuissa? G. heidän seurassaan?" kirkasi kornetti; "ja Hermina?"

"Istui ja katseli alas päin kuten kalkkuna. Niin, siitä tytöstä minä
olen tullut hyvin petetyksi. Minun tuli häntä sääli ja annoin tytärteni
ottaa häntä siipiensä varjoon sekä vähän 'ankuraseerata' hänen
soitannollista taipumustansa. Tereesa varsinkin oli oikein
'ankoveerannut' itseänsä häneen. Mutta minä piankin havaitsin tehneeni
'imprudanssin' sekä ett'ei hän eikä koko tuo perhe ollenkaan ollut
sopivaa 'sosieteettia' minun tyttärilleni. Kaikellaisia kummallisia
huhuja käy tuosta ylhäisestä herras-väestä, -- he ovat käyttäneet
itseänsä semmoisella tavalla, että ..."

Eräs palvelia tuli sisälle, tuoden tupakkapiippuja, joita hän järjesti
huoneen nurkkaan. Ruukin-patruuna D. alkoi ranskaksi keskustelunsa --
hän näki sen nyt sopivimmaksi.

"Oui, c'est une vrai scandale", sanoi patruuna; "une forgerie de
tromperie! Un vrai frippon est la fille, -- je sais ça, -- et le plus
extrèmement mauvais sujet est sa père".

"Son père", oikaisi rouva D., "et le père de toute chose c'est son
mère. Un conduite, oh! Ecoute, Cher Cornèt: dans Italie, le mère et le
fille et la père..."

Nyt äkkipäätä nousi läheisessä huoneessa hirveä melu, siellä kirastiin,
naurettiin, iloittiin ja pidettiin semmoista meteliä, että moista ei
koskaan ennen kuultu. Siellä vingutettiin viulua, kalisteltiin
lapioilla ja pesän koriloilla, laulettiin, rääkyttiin sekä
piipotettiin, ja tästä vinkunasta kuului kaikellaisten huutojen
joukosta jotenkin selkeästi ainoastaan sanat:

"Isä! isä! nyt osaamme näytettävämme. Nyt on näytelmä valmis! Hurraa,
hurraa!"

Tuo riemuitseva joukko syöksi nyt ikään kuin kohiseva koski sisälle
huoneeseen, mutta nähtyänsä Kaarlo kornetin nousi tämän huimapäisen
nuorison ilo vallan liialliseksi, ja yhteen äänen nyt huusivat:

"Iffi, Iffi! Hurraa! hurraa! Kornetti H. Kaarlo kornetti tulee meidän
Iffiksemme! Hurraa! Eläköön Iffi toinen, eläköön kornetti Iffi!
Eläköön..."

"Tuhat tulimmaista!" ajatteli kornetti, kun tuo hurja joukko suorastaan
hyökkäsi hänen päällensä, koettaen vetää häntä mukaansa ja huutaen:
"tule Iffi! Tule Kaarlo kornetti, pian, pian! Meillä on kohta
harjoitus! Kornetti lukee osaansa paperista, jonka hän saa pitää
kädessään... Tule, tule vain!"

"Lumotaan Kaarlo kornetti noitaluvuilla! Laske polvillesi ja nouse
Iffinä".

Nämät viimeiset sanat julisti pieni, suloinen, Auneta D., joka nousi
varpaisillensa, ripustaakseen huntua Kaarlon päähän, mutta hän ei
koskaan saanut sitä kornetin korvia ylemmäksi. Luutnantti Mätälin tuli
hänen avuksensa. Eleonora D. ja Miina P. olivat jo panneet suuren
huivin hänen olkapäilleen ja kolme nuorta herraa kääri hänen
ympärillensä lakanan, joka oli käytettävä hameen asemesta. D:n neitien
apumiesten joukossa näkyi myöskin Arvid luutnantti. Kornetti pani
vastaan, mutta turhaan, hän koroitti ääntänsä, vieläpä kirkasikin, se
ei mitään vaikuttanut! -- tuossa melussa he elivät häntä ymmärtäneet
eivätkä edes kuulleet.

Tässä hän nyt pelkästä harmista joutui oikein tuskan valtaan ja teki
hurjan päätöksen. Käyttäen voimiansa jotenkin epäkohteliaalla tavalla,
tuuppasi hän molemmilla käsillä oikealle ja vasemmalle ihmiset luotaan,
riisti yltään lakanan ja -- juoksi. Juoksi auki olevasta ovesta, jonka
hän edessään näki, joutui suureen huone-jonoon ja juoksi, juoksi,
juoksi vain, katsomatta kummallekkaan puolellensa! -- Juoksi kumoon
yhden piian, kolme tuolia, kaksi pöytää ja tuli vihdoin, huoneesta
huoneeseen juostuansa, suureen ruokasaliin. Tämän toisella puolen oli
eteis-huone eli tampuuri. Sen muisti kornetti -- ja on juuri
menemäisillään sinne, kun hän kauhistukseksensa kuulee tuon rähisevän
joukon, kaikuvalla äänellä valittaen ja huutaen: "Iffi! Iffi!" tulevan
eteis-huoneessa häntä vastaan. Suurimmassa sielun-tuskassa aikoi
kornetti palata takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta näki
raollaan olevan oven, joka vei vähäisille kiertoportaille.

Nuolen nopeudella riensi kornetti alas portaita. Net olivat pimeät ja
ahtaat, -- kierivät kierimistänsä. Jopa hänen päätänsäkkin rupesi
pyöryttämään, mutta nyt hän vihdoin tunsi tukevan pohjan jalkainsa
alla. Hän seisoi pienessä porstuassa. Eräästä raollaan olevasta
rauta-ovesta vilkutti vähäinen valon-säde. Kornetti meni siitäkin
ovesta sisälle. Vastapäätä olevasta akkunasta, joka vahvasti oli
rautakangilla varustettuna, loisti laskeva syksyinen aurinko vienosti
huoneeseen ja valaisi tämän vähäisen holvikammarin valkoisen-harmaita,
alastomia kivimuuria. Kornetti oli -- vankihuoneessako? -- Ei, vaan
ruokahuoneessa.

Kornetti haki ulos-käytävää. Kylläpä tuossa pienessä porstuassa oli
vastapäätä holvi-ovea toinen vähäinen ovi, mutta se kaipasi avainta.
Kornetti haki hakemistansa, mutta -- turhaan. Hän istui holvissa olevan
leipälaarin syrjälle, vapautti itsensä huivista ja hunnusta sekä
kuunteli suurella mielihyvällä, miten nuot hurjat takaa ajajat tuolla
ylhäällä teuhaten ja etsien hänen jälkiänsä riensivät etäämmälle
ohitse. Kuitenkin kuului meteli vielä niin läheltä, ett'ei kornetti
uskaltanut marssia pois piilopaikastaan. Onnettomana, harmissaan,
väsyneenä ja koko maailmaan suuttuneena tirkisteli hän melkein suoraan
eteensä mitään ajattelematta.

Vadillinen makeis-leivoksia sekä jäännöksiä ispinöistä,
vasikan-paistista ja viinamarja-hyydykkeestä oli pöydällä auringon
valossa, ja net Kaarlon mielestä ystävällisesti viittailivat hänelle.

Kornetti tunsi jotain erin-omaista; kesken toivottomuuttansa,
monemmoisten ikävien ajatusten vaivaamana tunsi hän -- nälkää!

Ihmis-luonto raukka! Oi ihminen, suurin luoduista! Tomun tomukuningas!
Vallitkoon sinun sydämmessäsi joko taivas taikka helvetti -- niin syödä
sinun kuitenkin täytyy! Toisena hetkenä enkelinä, toisena eläimenä!
Vaivainen ihmis-luonto!

Ja päin vastoin:

Onnellinen ihmis-luonto! Onnellinen kaksinaisuus, joka yksistään
säilyttää olennon kokonaisuutta! lohduttaa henkeä, henki eläintä, ja
ainoastaan siten saattaa _ihminen_ elää.

Kornetti eli, tunsi nälkää ja näki ruokaa eikä paljon tuumannut,
ennenkuin tyydytti vatsansa vaatimuksia. Siinä nyt menivät ispinästä
hakkelukset ja elintäyttelykset.

Anteeksi! anteeksi, nuoret lukiattareni! kyllä tiedän ... rakastaja,
romanisankari varsinkaan, ei saisi olla noin epärunollinen, noin
maallinen ... ja meidän sankarimme ehkä on joutunut kovaan vaaraan --
on kaikkea teidän myötätuntoisuuttanne ehkä kadottamaisillaan. Mutta
muistakaa, muistakaa, suloiset olennot, te, jotka elätte ruusutuoksusta
ja tunteista, hän oli mies, ja mikä pahempi -- hän oli kornetti, oli
ratsastanut pitkän matkan eikä einettäkään syönyt koko päivänä.
Ajatelkaa sitä!

Mutta sopiikohan sitä tuolla tapaa syödä muitten ruokahuoneesta?

Ah armollinen ja ylimmäinen käyttelyn-ohjaajattareni! Kun on oikein
onnettomana, oikein harmistununna, oikein sydämmestään suutuksissa
maailmalle, -- silloin sopivana pitää kaikkea, mitä vain jotenkin sopii
_itselle_ eikä loukkaa _muuta_ kuin yleisiä käytös-tapoja. Noita
silloin oikein haluaa tallata jaloillaan ikään kuin rikkaruohoa ja
joutuu usein semmoiseen mielen-tilaan, että tuntee itsellänsä olevan
voimaa sanomaan vaikka koko maailmalle: "tieltä poijes!"

Kaarlo kornetti oli jo melkein saanut ispinän pois edestänsä, kun
vinkuna yhä enenevällä voimalla kuului, ja uudestaan huudettiin tuota
onnetointa sanaa: "Iffi" sekä kukerruttiin ja meluttiin ylhäällä
portaissa niin, että hän pian huomasi kyyttäjien saaneen hänestä vihiä
ja olevan hänen jäljissään. Varsin tuskastuneena juoksi Kaarlo nyt
akkunan luo, tarttui voimiensa tapaa sen rautavarustuksiin, aikoen
riistää niitä irti ja, maksoihan sitten mitä maksoi, -- lähteä akkunan
kautta ulos. Raudat taipuivat, mutta pysyivät kuitenkin paikoillaan.
Aina lähemmäksi tuo meluava raikuna läheni. Tänä hirveänä hetkenä
kiilsi, auringon-loisteen valossa avain esiin akkunan äärimmäisestä
nurkasta.

Oi vapauttava säde! Kornetti kaappasee avaimen, -- se sopii suulle, ovi
aukenee ja, kuten pahat hengettäret olisivat häntä takaa ajaneet
(kornetti tässä vimmassa ja häiriössä näki mielessään nuot suloiset,
sivistyneet D:n neidet hirviön muotoisina), hän nyt riensi, paeten
pitkän käytävän lävitse, ulos porstuaan, alas portaita, poikki pihan ja
ylös Kiillon selkään. Tuskin hän satulaan ennätti, ennenkuin tuo
meluava joukko, ikään kuin mehiläis-parvi pesästään, syöksi portista
pihaan, laulaen, ei, vaan kirkuen yhteen ääneen:

    "Iffini, Iffini!
    Oih, kuin olet pelkuri!
    Kaunotar, miks' riennät pois?
    Tule taas, tule taas!"

Kornetti ratsasti pois ja katosi pian noitten laulajien näkyvistä.
Kolme nuorta herraa, jotka sydämmensä ilossa eivät tästä muuta
käsittäneet, kuin että kornetti heille tahtoi tehdä erittäin hauskat
kepposet, nousi heti ratsahille, karkaajaa takaa ajamaan.

Havaittuansa, että häntä uudestaan hätyytettiin, pysytti kornetti
ratsunsa, suureksi ihmeeksi hätyyttäville, jotka pian hänen saavuttivat
sekä piirittivät häntä, kimeästi nauraen ja huutaen:

"Noh! soh! jopa nyt saimme kornetin kiinni, ei nyt auta mikään!
Antautukaa kornetti H., palatkaa oitis meidän kanssamme;" -- ja nyt
yksi heistä tarttui suitsiin, mutta hänen kätensä temmattiin
epäsuopeasti pois, ja ylpeästi katsellen takaa-ajajiinsa sanoi kornetti
kiivaasti:

"Jos herroilla olisi ollut vähänkään älyä, niin olisitte käsittäneet,
ett'ei minua tällä tuulella haluta leikitseminen eikä leikin-teko.
Näkisittepä nyt myöskin, että kaikki nämät vehkeet ovat minulle
suorastaan vasten-mielisiä, ... hitto niitä vieköön ja teitä
myöskin!... Jättäkää minua rauhaan!"

"Tuo puhe on häpeemätöintä kuin pahuus", sanoi yksi noista kolmesta ja
antoi hevosensa kulkea samaa kulkua kuin Kaarlo kornetinkin, mutta
sillä aikaa nuot toiset molemmat herrat jäivät hämmästyen seisomaan, ja
vähän tuumattuaan laskivat leveän naurun ja läksivät täyttä laukkaa
takaisin päin.

Kornetti ratsasti hiljalleen ja katseli suuttuneella ja kysyvällä
katseella kutsumattomaan seuraajaansa, joka suurilla, kirkkailla
sinisilmillänsä tarkasteli kornettia.

Äänettöminä ratsastettuaan nämät molemmat pian tulivat eräälle
tien-haaralle. Silloin kornetti ylpeänä kääntyi seuraajansa puoleen,
sanoen:

"Arvattavasti tästä erkanemme; hyvää yötä, herrani!"

"Eipä", vastasi tämä huolettomasti ja korskeasti, "minulla on teille
vielä vähän sanottavaa".

"Milloinka ja missä vain suvaitsette!" sanoi kornetti kiivastuen.

"Hohoh! Hohoh!" vastasi ilkkuen toinen, "panetteko noin pahaksenne?
'Milloinka ja missä vain suvaitsette', nethän ovat sanoja, joita
käytetään kutsuttaessa, sellaisiin kemuihin, joissa, missä ja milloinka
vain suvaitaan, toinen ottaa toiseltaan hengen. Noh olkoon menneeksi,
minun puolestani se kyllä saa tapahtua 'milloinka ja missä
suvaitsette'. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan tarkoittanut mitään noin
ankaraa. Tahdoin vain saattaa teitä, ollakseni teille seurana,
nähdäkseni, saattaisinko vähän virkistyttää teitä ... keskustellakseni
kanssanne..."

"Muutamien henkilöin kanssa minä halukkaimmin keskustelen miekka
kädessä ... se pidättää, se estää tulemasta liian lähelle..."

"Miekkaa käyttäisitte", sanoi huolettomasti hänen vastustajansa;
"miksikä juuri miekkaa eikä ennemmin pistuoleja? Net puhuvat
korkeammalla äänellä ja estävät myöskin ihmisiä liiaksi lähelle
tulemasta, -- minä en halusta käytä miekkaa".

"Ehkä halukkaimmin käytätte nuppineuloja?" kysyi kornetti ivallisesti.

"Niin, nuppineuloja, -- -- tahi hius-neuloja", vastasi hymyillen hänen
vastustajansa, ja ottaen hatun päästään hän uhkeimmista palmikoista,
mitkä milloinkaan ovat koristaneet naisen päätä, veti pitkän
hius-neulan sekä kiinnitti siihen vähäisen kirjeen, jonka hän kurkoitti
kornetille, sanoen nyt varsin muuttuneella äänellä:

"Jos tämä mielestänne kipeämmin koskee kuin miekan kärki, niin antakaa
anteeksi hänelle, jonka täytyy vasten tahtoansa sen teille antaa!"

Ja tuo sinisilmäinen ratsastaja, Tereesa D., katsoi ystävällisesti ja
säälivästi kornettiin, hyökähytti hiukkasen päätään, käänsi hevosensa
ja katosi pian kornetin ihmettelevien silmäin näkyvistä.

Toinen tunne kuvautui niissä oitis jälleen, sillä net tunsivat kirjeen
päällekirjoituksessa Herminan käsi-alan. Tunteilla, joita helposti
käsittää, avasi kornetti kirje-lipun ja luki seuraavaa:

"Minun ainoa ystäväni maailmassa! Hyvästi! Hyvästi! Kun tulet -- on se
jo liian myöhäistä. Minun on täytynyt äitini ankaran-tuskallisten
rukousten tähden taipua hänen tahtonsa mukaan. Tänään lähden
Tukholmaan. Huomenna olen Genserik'in puolisona ... jos elän silloin
vielä. Veljeni, ystäväni, minun kaikkeni ... ah, anna minulle anteeksi!
Hyvästi! _Hermina_".

Kirje oli edellisenä päivänä kirjoitettu.

"Nyt Tukholmaan!" sanoi kornetti hurjasti ja vakaasti päättäen häntä
omaksensa voittaa taikka kuolla! "Oi iäinen taivas, kiitos olkoon
sinulle! vielä on aikaa!"

Ilta kävi myrskyiseksi ja pimeäksi. Kornetti ei siltä tietänyt; hän ei
ensinkään huomannut mitään ympärillänsä olevasta maailmasta, vaan
ratsasti täyttä laukkaa kestikievari-taloon.

"Heti paikalla tuokaa tänne nopea, reipas ratsu!" huusi kornetti, "minä
maksan mitä vain tahdotte".

Iloisena hirnuen kuorskuva ori pian kantoi seljässään tuota hurjaa
ratsastajaa, joka äänellään ja kannustimillaan vielä enemmän kiihoitti
sen intoa ja sokean malttamattomuuden vimmassa kiidätti eteen päin,
eteen päin, yli ...; vaan hengähtäkäämme hetkisen.



"Huhuu! Huhuu!"


    Enne-huuhka.

Yö oli. Kuu laski hopeahohteensa hiljaa virtailemaan ohitse Tuorlinnan,
jossa kaikki näytti lepäävän, sillä ei yhtäkään kynttilää noista
syvistä akkunoista vilkuttanut esiin, kuiskaamaan valvovasta
ihmis-silmästä, sydämmestä, joka ei lepoa saanut. Ah! -- ja
kuitenkin...

Everstin huoneeseen loisti yön kirkas lamppu valaisten seinissä
kultakehissään olevia sukukuvia, joittenka haamut, kuun säteitten
kalpeassa, sinertävässä valossa näyttivät taasen virkoavan ja
menneitten aikojen yöstä, jonka varjossa heidän ilonsa ja murheensa,
vihansa ja rakkautensa, rukouksensa ja silmänsä jo aikoja sitten olivat
sammuneet, katselevan, hiljaisesti ja haaveksivasti hymyillen, elossa
olevan polvelaisensa taistelua yhden elämänsä synkkiä vihollisia
vastaan ja kuiskaavan noissa henki-lauluissa, joita ainoastaan ajatus
kykenee käsittämään:

    "Unohdukseen kaikki peittyy!
    Kamppailut ne rauhaks' kääntyy --
    Sota sullen levon suo;
    Henki! viihdy -- muisto tuo!"

_Rauhaks' kääntyy_? Hiljaiset haamut! Te tahdotte lohduttaa. Mutta
hetkiä löytyy, jolloin me, kun ajattelemme rauhaa, tuota haudan ja
taivaan sanaa, itkemme katkeria kyyneleitä.

Eversti seisoi akkunansa ääressä, katsellen ulos kuutamo-yöhön. Hänen
korkea otsansa oli tavallista kalpeampi ja kuoppiinsa vaipuneista
silmistänsä leimahti synkkä tuli.

Viuhoava tuuli tuiskaeli linnan pihalla, vieden edes ja takaisin suuria
joukkoja kellastuneita lehtiä, mitkä pyörivät tuon vanhan tukevan
linnan edustalla, muistuttaen hoviväestä, joka koettaa ilostuttaa
synkästi katselevaa ruhtinastansa. Torniviirit kieppuivat kitisten ja
levotoin, ikävä vinkuna, sellainen joka myrsky-säällä kuuluu suurissa
rakennuksissa, kulki valittaen läpi linnan. Tuollaiset äänet sopivat
olemaan onnettomuuksien enteinä; ne saattavat mielen ikäväksi samati,
kuin surulliset aavistuksetkin. Taivaalla vaaleat hattarat riensivät
sivuitse kummallisina haamuina, olivatpa ikään kuin sotajoukkoja, jotka
rikki riistettyine lippuinensa paeten rientävät eteen päin. Ne
verhoivat tuulen-hunnuilla yön ruhtinattaren, joka kuitenkin voiton
säteillä piankin loisti niiden lävitse, ja kokoontuivat vihdoin
harmaisiin ryhmiin alas taivaan rantaa kohti.

Levottomilla ja synkillä tunteilla katseli eversti tuota luonnon
raivoisaa taistelua. Katkerasti hän tunsi, että rauhattomuuden henki
oli myrkyllisellä hengähdyksellään häirinyt hänenkin aina ennen
onnellisen ja sopuisan perheensä rauhaa. Hän, joka kovin hellästi
rakasti omaisiansa ja jota he puolestaan samati rakastivat, oli nyt
yht'äkkiä ikään kuin vieraantunut heistä. Vaimo, lapset vetäyntyivät
pois hänestä, kääntyivät pois hänen puolestaan, -- ja tämä oli hänen
syynsä; hän oli kieltävästi vastannut heidän rukouksiinsa, -- he olivat
onnettomat hänen tähtensä; -- ja tällä hetkellä, jolloin hänen
omatuntonsa todisti, että hän oli oikein tehnyt, oli perus-aatteissaan
lujana pysynyt ja aina virheettömästi menetellyt tämän ankaran, mutta
korkean määrän mukaan -- tällä hetkellä hänen sydämmeensä syntyi
pistäviä tunteita, jotka syyttivät häntä erehtymisestä näitten
perus-aatteitten oikean käyttämisen suhteen sekä siitä, että hän täten
oli ollut syynä kärsimyksiin, joita hänen olisi sopinut poistaa, että
hän oli niiden päiviä katkeroiksi saattanut, joittenka elämää hän oli
kutsuttu siunaamaan. Ruumiillinen kivun-tunne, joka häntä vaivasi ja
erin-omattain silloin, kuin hänen sielunsa oli tuskaantuneena, -- --
kova rinnan-polte, joka ahdisti hänen hengitystänsä, tuntui näitten
surullisten ajatusten hetkinä tavattoman väkevästi. Hän havaitsi
itsensä yksinäiseksi ... ei kukaan nyt häntä hellyydellä muistanut ...
eikä kenenkään ajatukset lentäneet rukouksen, rauhaa leyhyttävillä,
kyyhkysiivillä hänen ympärillään, -- hän oli yksin! Kyynele tunkesi
hänen miehuulliseen silmäänsä ja hän katsahti ylös korkeuteen, toivoen
piankin saavansa jättää tämän maailman, jossa surut ja murheet
hallitsevat.

Valkoinen pilven-hattara, ikään kuin joku ihmis-olento kurkoittavin
käsivarsin, liiteli yksin näkyviin alitse tähtikaarroksen, -- sekä
näytti laskeutuvan aina alemmaksi, ja nuot kurkoittavat utuiset
käsivarret ikään kuin lähestyivät everstiä. Hän ajatteli Liisiä, --
hänen rakkauttansa ja hänen lupaustansa, että vielä kuoltuaankin
ympäröitsisi lemmittyänsä. Olipa ikään kuin hänen henkensä nyt olisi
tahtonut everstiä suojella -- nyt kun kaikki muut olivat hänen
hyljänneet! Eikö tuo ollut Liisin haamu, joka nyt, kun kaikki
lempi-äänet perheen isän ympärillä olivat vaienneet, astui alas, yksin
huutaaksensa hänelle yön hiljaisuudessa: minä lemmin sinua! minä lemmin
sinua!

Aina lähempää lähemmäksi tuli tuo haamun-näköinen hattara; -- everstin
silmä seurasi sitä surullisella katseella ja melkeinpä tietämättään
koroitti hän käsiään sitä kohti. Silloin tuulen henki äkkiä siihen
tarttui, -- nuot kurkoittavat käsivarret riistettiin uturuumiista ja
epäselvinä raivoavina liekkinä tuo valkoinen hattara, kuten kamoittava
mielikuvitus, riensi Tuorlinnan tornihuippujen ohitse. Tyhjältä näytti
avaruus. Eversti laski kätensä sydämmelleen, -- sielläkin tuntui
tyhjältä. Syvät huokaukset nousivat raskaasti hänen rinnastaan. Tänä
katkerana hetkenä joka häntä lähestyi hiljaisilla askeleilla, -- käsi
pistäytyi hänen käteensä, pää nojautui hiljaa hänen olkaansa vastaan.
Eversti ei taaksensa katsonut eikä kysynyt mitään, -- hän kyllä tiesi,
että se ystävä nyt oli lähellä, joka monta, monta vuotta yhdessä hänen
kanssaan oli kärsinyt elämän murheita ja nauttinut sen riemuja; tämä
yksistään saattoi aavistaa hänen salaista kärsimystänsä, ainoastaan
tämä saattoi yön hiljaisuudessa tulla hänen luoksensa, rakkaudellansa
häntä lohduttamaan. Hiljaa kiersi eversti käsivartensa sen ystävän
ympärille, joka oli hänen kumppaninansa hänen elämänsä matkalla, ja
painoi häntä vasten rintaansa, jossa pian sekä sisällinen että
ulkonainen kivistys hälveni. Näin nämät aviokumppanit seisoivat
katsellen, miten tuuli maan ylitse viuhueli ja ylhäällä pilviä
riennätteli. He eivät sanaakaan toisillensa selvikkeeksi sanoneet.
Miksikä sitä olisivatkaan tehneet? _Sovinto_ sulki heitä taivaalliseen
helmaansa. Siinä he seisoivat, ja sydän sykkäili sydäntä vastaan; he
ymmärsivät toisiansa.

Tuuli, mikä hetki hetkeltä enentyi, liikutti tornikelloa, joka juuri
nykyään oli kaksitoista lyönyt. Kumeat läppäykset kuuluivat tuon
tuostakin. Eversti lujempaan puristi rintaansa vastaan vaimoansa, joka
tällä hetkellä ehdottomasti tunsi pöyristyksen käyvän läpi ruumiinsa.
Hän katsoi mieheensä. Everstin silmät olivat liikkumattomasti
kiinnitettynä yhteen ainoaan pilkkuun ja armon, jolloin katsoivat
samaan suuntaan, jäivät myöskin tuijottamaan.

Maantiellä, joka tältä puolen näkyi melkein suoraan vastapäätä
huone-riviä hyvin pitkältä, liikkui suuri musta esine, joka,
kulkeissaan lähemmäksi linnaa, aina hetki hetkeltä suureni ja muodostui
kummallisemmaksi. Pianpa saattoi kuun valossa havaita siinä olevan
monta erityistä yksilöä, jotka, kummallisella tavalla ollen yhdessä
koossa ja ikään kuin yhteen liitettynä, liikkuivat hitaasti, mutta yhtä
haavaa eteen päin. Nyt joutuvat lehtokujan varjoon -- nyt näkyivät
taas, mutta lähempänä. Siinä oli useita miehiä, jotka näyttivät
kantavan jotakin raskasta.

"Se on ruumiin-saatto!" kuiskasi Armo.

"Mahdotointa! keski-yön aikaan!" vastasi eversti.

Aina lähemmäksi eteen päin kulki tuo synkkä joukko. Nyt se tuli linnan
pihaan. Tuuli vinkui raivoisena, lennättäen kellastuneita lehtiä
kantajain päälle ja temmaisten lakit heidän päästään, mutta eipä kukaan
lähtenyt niitä etsimään. Kantajat kulkivat suorastaan linnan
päärakennusta kohti. Nyt he astuivat ylös portaita ... hiljaa,
varovaisesti; ... ovea koputettiin, -- kaikki oli hetken hiljaa,
äänetöintä, -- ovi meni auki ja kantajat läksivät sisälle. Sanaakaan
sanomatta jätti eversti vaimonsa, meni äkkiä ulos huoneesta, jonka oven
hän lukitsi, ja juoksi portaita alas. Kantajat olivat laskeneet
porstuaan pylväitten väliin taakkansa eli paaret. Tumma viitta oli
niitten peitteenä ja kantajat seisoivat epätietoisina ja surullisina
paarten ympärillä.

"Kuka teillä siinä on?" kysyi eversti äänellä, jota hän koetti estää
vapisemasta. Ei vastausta annettu. Eversti meni lähemmäksi ja nosti
peitettä. Kuu loisti korkeitten gootilaisten akkunain lävitse alas
paarten päälle. Verinen ruumis makasi siinä. Eversti tunsi poikansa.

Oo isän-murhe! Peittäkää siivillänne, te taivaan enkelit, hymyileviä
kasvojanne, älkäätte nostako silmiänne katsomaan isän murhetta!
Sammukaa, sammukaa te taivaan loistavat kynttilät! Tule, pimeä yö,
pyhällä hunnullasi peittämään kaikkien silmiltä tuota surua, jolla ei
kyyneleitä eikä sanoja ole! Oi, älköön koskaan ihmis-silmä uteliaalla
katseella saastuttako isän surua!

Jalo, onneton isä! kun näimme sinun katsovan poikaasi, käänsimme
silmämme toisaalle, -- mutta sinun puolestasi me hartaasti rukoilimme.

Koko talon väki, ja minä heidän mukanansa, oli onnettomuuden sanoman
saatuaan tullut liikkeelle. Ääneti seisoimme kaikin paarien ympärillä.
Everstin viittauksesta ja sanoista: "haavalääkäri tänne!" menivät
kaikki toimeen. Oitis lähdettiin kaupunkiin, tuomaan haavalääkäriä,
jonka eversti tunsi taitavaksi; tuo hengetöin ruumis nostettiin
paarilta ja vietiin erääseen kammariin. Kantajien kyyneleet vierivät
heidän rakastetun herransa ruumiille. Eversti ja minä seurasimme tuota
verkalleen kulkevaa, surullista joukkoa. Minä en uskaltanut katsoa
everstiin, mutta kyllä kuulin, miten raskaat, melkeinpä korisevat
huokaukset ahdistivat hänen hengitystänsä.

Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, ruvettiin, vaikka epätoivossa,
käyttämään kaikkia keinoja, joita tavallisesti viljellään tainnoksissa
olevien toinnuttamiseksi ja vale-kuolleitten virvoittamiseksi eloon.
Jalat harjattiin, ohaukset, rinta ja kalvoimet hierottiin väkevillä
aineilla. Vertä vielä hitaasti juoksi hänen päässään olevasta lävestä;
se tukittiin. Jalkoja hieroessani uskalsin everstiin luoda tuskallisen,
kysyvän silmäyksen, -- mutta pöyristyen käänsin oitis katseeni
toisaalle. Hän oli kuolon-kalpeana, -- suonen-veto oli hänen kasvonsa
saattanut kamalan-näköisiksi. Huulet olivat lujasti puristuneet yhteen
ja silmät tuijottavina.

Äkkiä tunsin ikään kuin vähäisen vavistuksen noissa jähmettyneissä
jäsenissä, joita käteni koski. Minä tuskin hengitin, -- taaskin tuntui
värähdys uudestaan; -- minä katsoin nytkin everstiin.

Toisen kätensä piti hän kovasti rintaansa painettuna, toisen laski hän
poikansa suun eteen ja tarttui sitten minun käteeni, vieden sen myöskin
tuon kuolevan suulle, hieno höyry tuntui kädessäni. Heikosti suoni
tykytti ohauksissa, yksi huokaus, uudestaan eloon virkoavan ensimmäinen
tervehdys, kohotti hänen rintaansa, ja vieno rusotus levisi hänen
kasvoihinsa. Eversti katsahti ylös taivasta kohti! Oi, mikä katse!
 Oo isän iloa! Onpa syytä sinua vaikka surullakin ostaa. Katsokaatte,
oi taivaan enkelit, säteilevillä silmillä alas autuaalliseen
isän-sydämmeen! Tämä on näky, joka teille sopii.

Nyt aukenivat nukahtavan silmät ja kuvastelivat itseänsä tuossa
isällisessä katseessa, jossa suurimmasta tuskasta vapautetun koko ilo
ilmautui; hetken olivat ne auki, vaan vaipuivat sitten taas kiinni.
Peljästyneenä laski eversti taaskin kätensä poikansa suun eteen,
tunteakseen, oliko hänen hengähdyksensä heikkenemässä; silloin nuot
kalpeat huulet liikkuivat suuteloon tuota isällistä kättä vastaan;
rauhan ja sovinnon hymyily levisi hänen kasvoihinsa, mutta hän makasi
yhä vain liikkumattomana, silmät suljettuna, kuten nukahtavan,
hengähdyksensä oli heikko, mutta keveä, eikä hän puhumaan
yrittänytkään.

Koska tuo hellä ja ymmärtäväinen Helena minun kanssani istui veljensä
vuoteen ääressä, jätti eversti poikansa, mennäksensä hakemaan
vaimoansa; hän viittasi minua seuraamaan itseänsä, ja minä juoksin ylös
portaita, nipistellen poskiani, jotta en näyttäisi kuolon-sanoman
tuojalta. Armo istui liikkumattomana kädet ristissä; -- kuun valossa
oli hän melkein kuten nuot kalpeat haamut muinais-ajoista, jotka
äänettömänä perhekuntana katselivat hänen ympärillänsä. Sisälle
tultuamme sanoi hän hiljaisen tuskan alaisena: "Jotakin on tapahtunut!
mutta mitä? Sanokaa minulle ... sanokaa minulle kaikki!"

Ihmeellisellä tyvenyydellä ja hartaalla hellyydellä koetti eversti
ennakolta rohkaista vaimoansa ottamaan vastaan sitä surua, joka häntä
odotti. Hän koetti lohduttaa Armoa ja sytyttää häneen toivoa varmaankin
suurempaa, kuin mitä hänellä, everstillä itsellään tällä haavaa saattoi
olla. Sen jälkeen hän vaimonsa vei sairas-huoneeseen. Äänetöinnä,
sanaakaan lausumatta ja kyyneleitä vuodattamatta tuo onnetoin äiti
läksi poikansa luokse, joka tällä haavaa minusta näytti vielä enemmän
kuolemaisillaan olevalta, kuin mitä nykyään. Eversti seisoi vuoteen
jalkopään ääressä ja hänellä oli vielä tuo voimallinen, miehuullinen
ryhtinsä, mutta kun hän näki vaimonsa laskevan päätään poikansa
veriselle pään-alaselle sekä äidin-rakkauden ja äidin-surun
sanomattomalla hellyydellä suutelevan hänen kalpeita huuliansa, kun hän
näki heidän kasvojensa yhtämuotoisuuden vielä selvemmin esiintyvän
siinä kuolon-varjossa, joka näitä molempia verhosi, silloin painoi hän
päänsä alas, kätkein sitä käsiinsä, ja itki kuten lapsi. Ah, kaikin
itkimme katkerasti. Näyttipä meistä, ikään kuin tuo toivon kipinä, joka
äsken leimahti, taaskin sammuisi -- eikä kenenkään päähän se ajatus
syntynyt, että äiti kestäisi poikansa kuolemaa.

Ja kuitenkin -- maalliset surut, kalvaavat kivut, terävät miekat, jotka
tungette sielun sisimpään soppeen, te ette kuoleta. Elämän ihmeellinen
siemen saattaa imeä voimaa surustakin, saattaa, kuten liika eli
lihakasvannainen, rikkimuserrettunakin taas uudestaan juurtua, yhä
edelleen kasvaa -- kärsiä. Surevat äidit, puolisot, morsiamet,
tyttäret, sisaret, -- naiselliset sydämmet, joihin surut aina kovimmin
koskevat, joita net kovimmin musertavat! -- te sen todistatte. Te
olette nähneet lemmittyjenne kuolevan, luulitte kuolevanne heidän
kanssaan -- ja elätte kuitenkin -- ettekä saata kuolla. Mutta mitäpä
sanon? -- jos elätte, jos voitte suostua elämään -- niin eikö se ole
sen vuoksi, että korkeudesta on leyhkynyt teidän sieluunne lohdutusta
ja voimaa. Saattaisinko tuota epäillä -- muistaessani sinua, ylevää
Tilda R:tä, jaloimman miehen surevaa morsianta. Sinä olit saanut hänen
viimeisen huokauksensa, -- hänessä olit kadottanut kaikki, mitä sinulla
oli tässä maailmassa, -- tulevaisuutesi oli pimeä ja ilotoin, -- ja
kuitenkin olit sinä nöyrä, lempeä, ystävällinen ja hyvä! Sinä itkit --
mutta lohduttaen sanoit ystäville, jotka kanssasi surivat: "uskokaa
minua, -- ei tämä ole niin katkeraa!" Silloin ymmärsimme, että
lohdutusta löytyy, jota ei tämä maailma anna. Ja koska sinä, koettaen
suruasi lieventää, sanoit: "en tahdo surullani hänen lepoansa häiritä",
kukapa saattoi epäillä, että _hän_, jonka onnesta haudan tuolla puolen
sinä vielä tahdoit huolta pitää, oli sinun lähelläsi ja ympäröitsi
sinua rakkaudellansa, vahvistaen ja lohduttaen sinua.

"Ja enkeli taivaasta ilmestyi hänelle vahvistaen häntä".

Nöyrämieliset kärsiät, kiitos teille olkoon! Te ilmoitatte maailmalle
Jumalan valtakunnasta ja osoitatte tien taivaaseen. Päässänne olevasta
orjantappura-kiehkurasta näemme puhkeavan iankaikkisia ruusukukkia.

Mutta minä palajan tuohon toivottomana olevaan äitiin, joka tästä
ensimmäisestä odottamattomasta onnettomuuden kohtauksesta aivan sortui.
Hän toipui -- käydäksensä pitkän koetus-ajan läpi, -- sillä kauan hänen
lemmittynsä häälyi elämän ja kuoleman välillä. Hänellä itsellään ei
ollut tarpeeksi voimia eikä kykyä oikein hoitamaan poikaansa. Jollei
Helenaa olisi ollut eikä everstiä eikä minua, (häpeä kyllä on itseänsä
mainita) niin ... mutta nyt _olimme_ kaikin, ja senpä vuoksi (ja
Jumalan armosta) jäi kornetti -- eloon.

Surujen ja murheitten aikana sielut paremmin yhdistyvät. Kun ulkonaiset
onnettomuudet syöksevät päällemme, -- silloin lähenemme toisiamme, ja
enemmiten juuri surun kyynelten kostutuksesta rakkauden ja ystävyyden
ihanimmat kukat kasvavat. Perheessä yhteinen onnettomuus tavallisesti
poistaa kaikki pienet kiistat ja epäsopuisuudet, vetäen kaikkein
huomiota ja mieltä yhteen suuntaan, yhteen paikkaan. Varsinkin silloin,
kuin kuolema uhkaa jotakuta sen rakastetuista jäsenistä, epäsointuisat
äänet vaikenevat ja sopuisat vaikka surulliset tunteet liikkuvat
jokaisen sydämmessä, hallitsevat jokaisen ajatuksissa, muodostaen
rauhan unikkokiehkuran, jonka helmassa rakastettu sairastaja lepää.

Sen jälkeen, kuin tuo kohtaus Kaarlo kornetille tapahtui, ja koko hänen
sairastamisensa aikana olivat kaikki häiriöt, kaikki epäsointuisuudet
perheestä kadonneet; kaikkein huolet, tunteet ja ajatukset liikkuivat
ainoastaan hänen ympärillänsä; ja kun hänen henkensä ei enään ollut
vaarassa, jolloin hän rupesi paranemaan, -- oi kuinka elävästi silloin
jokainen tunsi, että äärettömästi toisiansa rakastivat -- että heillä
oli sanomatoin halu toisiansa onnelliseksi tekemään, -- ja kovinpa
peljättiin ja oltiin varoillaan, ett'ei kukaan millään tavalla
synkistyttäisi tuota selkenevää taivasta.

Eipä saattanut kyyneleitä silmiin saamatta katsella ... mutta minä en
ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, miksikä olen näin itkumielinen --
miksikä tahdon lukioitani itkemään sekä suruani että iloani, -- ikään
kuin ei turhia kyyneleitä yllin kyllin vierisi turhan tunteellisuuden
takia taikka ikään kuin itse olisin perheeseen ikävystynyt. Käykäämme
siis pikimmältään vieraissa D:n perheen luona ja katsokaamme, onko
siellä hupaisempi. Noitasauvani avulla (huonoin hanhen-kynä, mitä
maailmassa löytyä saattaa) siirrän minä meitä, nimittäin lukioitani
sekä itseäni, hetkeksi

    Lehtosaareen.

Eines-pöytä oli katettuna ja sen ympärillä paljon väkeä. Maljoja oli
pöydällä ja maljoja juotiin.

"Hiisi vieköön", sanoi ääni, jonka lukia tuntenee, "luulenpa, että
minua haluttaa vieläkin kerran juoda pohjaan Eleonora neitin maljan!"

Hänen vilkas naapurinsa, joka oli punainen, kuin turkin-pippuri, sanoi
ystävällisesti varoittaen: "mitäpä Julia H. siitä sanoisi?"

"Julia...? Minä siitä, hiisi vieköön, vähän välitän, mitä Julia
sanoo... Julia neiti katsokoon eteensä vain, miten hänen käy oikkujensa
vuoksi. Saattaisipa pistää päähäni, hiisi vieköön, että minä jonakuna
kauniina päivänä lähettäisin kihlasormukseni hänelle takaisin ... niin
niin!..."

"Arvid, sinun maljasi!" kirkasi luutnantti Mätälin, "kaikkien
itsenäisten miesten malja!"

"Heidän ystäviensä myöskin!" huusi tuo pieni 'Byron'. "Minä aioin sanoa
ystävättärien", kuiskasi hän Eleonoralle, "mutta ei se nyt tässä
sopinut, ymmärrätkö?"

"Kyllä, siitä en minä paljon huoli", vastasi hän.

"Arvid luutnantti! luutnantti Arvid P., minä juon maljan teidän
kunniaksenne!" huudahti ruukin-patruuna D.

"Minä myöskin, ja minä ja minä!" matki useat äänet.

"Kaada naapuris lasiin, Eleonora!"

"Hyvä herrasväki, minä esittelen Arvid luutnantin morsiamelle
maljan ... toivoen, että hän oikein miettisi asioitansa sekä kaikkea
mitä hänen onneensa kuuluu -- ja ottaisi sulhasensa armoonsa jälleen".

_Yhdys-ääni_. "Niin, että hän ottaisi..."

_Yksi ääni_. "Hyvä herrasväkeni ... hiisi vieköön ... herrasväkeni, --
tuo on jotakin, josta minä, hiisi vieköön, en välitä. Minua ei haluta
sulkea häntä armoihini. -- Minä ... mutta haluan ... niin minua
haluttaa lähettää kihlasormukseni hänelle jälleen ... hiisi vieköön!"

_Yhdys-ääni_. "Kaikkein itsenäisten malja! Arvid luutnantin malja!"

"Ja kaikkein oikuttomien tyttöjen malja; tyttäreni Eleonoran ja hänen
sisariensa malja!" huudahti ruukin-patruuna D.

_Yhdys-ääni_. "Maljanne, maljanne!"

"Sitä kyllä juoda sopii!" sanoi suutaan vääntäen pikku 'lord Byron'.



Teetä ja illallista.


Nykyään sain kunniakseni nähdä lukioitani vähäisissä einepidoissa; nyt
pyydän teitä nöyrimmästi pieniin illallisiin. No noh, älkäätte
peljästykö! Net eivät tule olemaan suurta eikä uljasta laatua, ei kuten
ylhäisyyksien luona, eivätkä net valvomisella rasita teitä läpi
yösydämmen.

Tuorlinnassa eräässä sinisessä sivukammiossa katan minä pientä
ympyrkäistä pöytää. Helena on pöydän keskelle laskenut suuren
kopallisen viinirypäleitä ja kiehkuraksi sen ympärille monenlaisia
kukkia, joita syys-auringon kalpeat säteet vielä ovat kauniina
säilyttäneet. Tuon loistavan keskustan ympärille on laskettu noita
yksinkertaisia ruokia, joista saa selkoa "Philemon ja Baukis" sadusta
sekä kaikista idylleistä eli luontorunoista, joissa vain illallisista
jutellaan. Minä siis en hävitä paperia maidon, kerman ja muiden
ruokalajien luettelemisella. [Noh hyvänen aika! Pistipä tuossa paikassa
muistiini, että Baukis, saatuansa odottamattomia vieraita, juoksi
heidän kestitsemistänsä varten uhraamaan ainoan hanhensa! Mutta minä
-- -- joka olen _kutsunut_ suurille illallisille -- enkä saata
vierailleni tarjota hanhea, vasikkaa enkä kalkkunaa! -- minä häpeän
silmäni maalle!] Armo ei varmaankaan minulle anteeksi antaisi, jos
mainitsematta jättäisin yhden vadillisen hunajakakkuja, joista hyvän
hajullinen neste vuosi, sekä suuren, luumuilla täytetyn tortun (sitä
valmistamassa hän itse oli ollut), joka oli pöyhkeä, sulava ja
makuisampi kuin... Eversti kyllä väitti, että hän, syötyään siitä
pienen palan, tunsi jotakin raskasta vatsassansa, -- mutta (kuten Armo
vähän suuttuneena lausui) "eipä tiedä, mikä ihmisiä välistä painaa.
Herroilla on hyvin monta kummallista mielipidettä".

Sinä hetkenä, johon nyt tahdon lukiani huomiota saattaa, lakkasi Armo
juuri viidennen kerran hieromasta karahvinin suullisesta pilkkua, joka
vihdoin havaittiin olevan pieni vika itse lasissa, eikä sitä siis,
harmillista kyllä, saanut hieromalla poijes. Tuohon huoneeseen, jota
lamppu lempeästi valaisi, kokoontui vähitellen: Julia (ilman
kihlasormusta), provessori L. sekä maisteri oppilaisineen, ja vihdoin
astui Kaarlo kornetti isänsä ja Helenan taluttamana sisään. Ensi kerran
sen jälkeen, kuin hän hevosen seljästä putosi, oli hän nyt perheen
keskuudessa iltaa viettämässä. Armo meni kyynel-silmin häntä vastaan ja
suuteli häntä, eikä ollut äidillä rauhaa ennen, kuin oli saanut
poikansa istumaan sohvaan viereensä ja everstin hänen toiselle
puolellensa. Siinä Kaarlo nyt sai mukavasti nojata itseään vasten
pehmeitä patjoja, joita Armo tahtoi myöskin hänen päänsä ympärille
asetella tavalla, joka ainoastaan siivillisten kerubien avulla olisi
saattanut menestyä. Eversti katseli salaisella ilolla, miten patjat
toinen toisensa perään putosivat alas, ja sanoi vain levollisesti "ai!"
kun net vierivät oikealle ja vasemmalle. Armo vakuutti, että eversti
niitä puhalsi. Saatuansa net jotenkin mielensä mukaan asetetuksi, istui
hän ääneti, hellästi ja surullisesti hymyillen, katselemaan poikansa
kalpeita kasvoja, ja varsin hänen tietämättänsä vieri kyyneleet hänen
poskilleen. Eversti katseli vaimoansa lempeällä, mutta vakaalla
katseella niin kauan, että tämä tuosta huomasi ottaa vaaria itsestänsä,
ja hän saattoi myöskin oitis hillitä liikutustansa, jotta hän ei
millään tavalla häiritsisi rakastetun sairastavan rauhaa.

Oikein suloista oli nähdä, kuinka pikku tallukat, mieltyneinä katsellen
makeisiinsa ja suut auki, veivät veikollensa kaikki, mitä Helena heidän
eteensä oli latonut, ja miten heidän oli vaikea jättää lautasia
käsistään. Julia oli polvillaan veljensä vieressä ja valikoitsi
vadista, jonka hän oli sohvalle asettanut, kauniimmat ja suurimmat
marjarypäleet, joita hän kurkoitti veljellensä.

Minua olisi kovin haluttanut kysyä provessorilta: mitä kirjaa
provessori noin hartaasti ja tarkasti lukee? Hän olisi vastannut:
"Juliaa" tahi joutunut hämilleen ja hakenut kirjan nimilehteä, mikä
temppu olisi näyttänyt hyvin epäiltävältä, nimittäin kirjan lukemisen
suhteen.

Useimpien silmissä tässä pienessä seurassa ilmaantui jotakin erityistä,
jotakin kiihkeää, eloisaa, sanalla sanoen, jotain sellaista, joka
tuikkaa lasten silmistä, kun he joulu-aattona vartovat joulupukin
tulemista.

Kaarlo kornetti yksistään oli alakuloinen ja ääneti. Tuo
väliin-pitämättömyys ja raukeus, joka kuvautui hänen silmissään,
osoitti ilotointa sydäntä, ja vaikka hän ystävällisesti ja lempeästi
vastasi kaikkiin lemmen-osoituksiin, joita hänelle yltäkyllin
tarjottiin, oli hänen hyväilynsäkin niin surullinen, että se uudestaan
tuotti kyyneleet Armon silmiin.

Maisteri kulki etsien jotakuta, joka hänen kanssaan olisi sakkia
pelannut. Hän oli monasti asemaan asettanut sakkinapelot ja yskinyt
vähintäin seitsemän kertaa, ikään kuin viittaukseksi, jotta halulliset
vastustajat tietäisivät ilmoittaa itseänsä, mutta koska ei yhtäkään
sodan-halukasta näkynyt, läksi hän itse ristiretkelle, etsimään ja
vaatimaan heitä taisteluun. Provessori L., joka ensiksi näki itsensä
vaarassa, pisti niin vakaisena nenänsä kirjaansa, että maisteri kadotti
kaiken rohkeutensa eikä uskaltanut tässä mitään koetusta, vaan kääntyi
Juliaan, joka riensi huoneen toiselle puolen. Sen perästä asteli hän
Helenan luo, -- mutta Helena kaasi teetä kuppeihin, -- nyt tuli hän
uskaliaasti minun luokseni suoraan.

"Minun täytyy", vastasin minä, "mennä katsomaan, onko meillä kuuvalo
tänä iltana". (Meillä oli alakuun viimeinen päivä).

Maisteri parka loi vihdoin, syvästi huoaten, katseensa pikku
tallukoihin, jotka juuri par'aikaa torttua söivät, ja kehoitti heitä
pian "tekemään tehtävänsä", koska hän aikoi näyttää heille, miten
sakkinapeloita käytetään. Eversti, joka puhalsi teekuppiin ja hymyillen
oli katsellut tämän pienen seuran vehkeitä, koroitti nyt äänensä ja
sanoi pannen joka sanalle erin-omaisen koron; "Olen tänään kuullut
puhuttavan, että naapurimme, luutnantti Arvid P., hakee neiti Eleonora
D:n luona (ja ehkä myöskin löytää) lohdutusta, jota hän tarvitsee erään
toisen nuoren neiden huikentelevaisuuden takia".

Voi miten Julia punastui! Provessori L. pudotti lattiaan kirjansa.

"Minä luulen", jatkoi eversti, "että tämä sopii kyllä hyvin. Eleonora
D. on, luulen minä, ymmärtäväinen tyttö, joka tuntee itsensä ja löytää
muissakin heidän hyvät puolensa. Arvid P. on kyllä hyvä hänelle, ja
Eleonora on kylläksi hyvä Arvid'ille. Minä toivotan heille kaikellaista
onnea!"

"Minä myöskin!" sanoi Julia puoli-ääneensä ja hiipi isänsä luo,
ihastuneena siitä, että nuot sanat ikään kuin osoittivat, että eversti
hänen kihlauksensa peruuttamista hyväksyi. Hän katsoi hetkisen isäänsä
kohden katseella, jossa toivo, ilo, hellyys ja epäilys vaihteli; mutta
kun everstin silmät, isällistä lempeyttä täynnä, hymyilivät häntä
vastaan, laski hän käsivartensa isänsä kaulan ympäri, antaen hänelle
niin monta suuteloa, ett'en minä niitä kyennyt lukemaankaan.

Provessori L. kiersi käsivartensa oman itsensä ympäri (luultavasti
toisen syleiltävän puutteesta), silmäillen tuota kaunista tyttöä
katseella ... oi, kuinka paljon katse välistä saattaa puhua!

"Anna minulle lasillinen viiniä, Piete!" huusi eversti, "minä tahdon
juoda iloisen ja iloa tuottavan maljan. Lasillinen oman maan viiniä,
tietysti!"

(Ystävällinen lukiani! hän tarkoitti marjaviiniä, minun valmistamaani.
Suokaatte minulle tämä vähäinen oma-kehuni anteeksi!)

Minä kaasin everstille lasillisen.

"Sinun maljasi, Kaarlo poikani!" huusi hän loistavin silmin.

Samassa hetkessä kuului kaunis, sulosointuinen kanteleen-ääni
läheisestä huoneesta. Olipa ikään kuin sähkövoima olisi koskenut
jokaiseen huoneessa olevaan henkilöön, ja jonkinlainen valaistus syttyi
kaikkein silmiin. Kornetti tahtoi hypätä seisoalle, mutta siitä häntä
esti hänen isänsä, joka oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärillensä,
ja Armo, tuskaantuneena siitä, että poikansa noin nähtävän kiivaasti
liikkui, kaasi hajuvettä hänen päällensä runsaammin, kuin mitä
olisi suotavaa ja kohtuullista ollut. Nyt kuului vielä yksityisiä
kanteleen-ääniä, ja vieläpä kerran. Sitten tulvasi vähitellen, ikään
kuin kukkien tuoksut kevät-aamuna, ihana, puhdas sävel-virta, vuoron
kohoten ja laskeutuen, se tunkesi äärettömän suloisena ja viehättävänä
aina sydämmen sisimpään soppeen, joten olisi saattanut luulla enkelin
koskevan kantelon kieliin. Noihin ääniin yhtyi pian vielä
viehättävämpi, -- nuoren naisen ääni, puhdas, heleä ja suloinen, joka
alussa oli vapiseva, mutta sitte vahvemmaksi vakaantui ja aina
ihastuttavammalla ja tunteellisemmalla tavalla lauloi:

    Ah muistatko sen hetkisen,
    Jon' saimme toisemme
    Ja lemmen liekki liehuen
    Loi loisteen tiellemme?

    Meist' oli maailma suloinen,
    Ah, ylen valoisa,
    Ja joka aatos taivaasen
    Nyt kantoi kiitosta.

    Vaan tuli hetki katkera,
    Kuin meitä eroitti,
    Ja suusta suuhun suruisa
    Nyt lensi "_hyvästi!_"

    "Oi ilo, autuus maailman,
    Nyt jääkää hyvästi!"
    Sä sanoit, mutta ystävän'
    Nyt ole suruti!

    Sun armaas on jo luonasi
    Ja sulle hymyilee:
    "Nyt iät' olen omasi!"
    Hän sulle kuiskailee.

Mitä teki tällä välin kornetti? Hänen silmissään säteili ilon ja
ihastuksen tulet. Hänen jalkansa liikkuivat, hän kurkoitti käsiään;
mutta eversti piti häntä kiinni ja pyysi sekä sanoilla että katseilla
häntä paikallaan pysymään, joten kornetin täytyi jäädä sohvaan
istumaan. Hänen kiivautensa myöskin tyyntyi laulun kestäessä; hiljaiset
autuaat tunteet näkyivät vallitsevan hänen sielussansa, ja kun hän
silmänsä loi kattoa kohti, näytti siltä, kuin hän taivaan taloihin
olisi katsellut.

Armo, joka oli lähtenyt ulos, palasi laulun tauottua taasen sisälle,
taluttaen tuota viehättävää laulajatarta -- tuota enkelin-ihanaa --
Herminaa. Eversti nousi istualta ja meni heitä vastaan. Isällisellä
rakkaudella syleili hän tätä suloista olentoa ja esitteli häntä
juhlallisesti seuralle, sanoen: "tässä on minun neljäs rakastettu
tyttäreni!"

Eihän kukaan pahastune sitä, ett'ei kornetti oitis hypännyt sohvasta ja
langennut polvillensa rakastettunsa eteen. Sitä ei hän nyt todellakaan
saattanut tehdä. Tuo ääretöin onnellisuuden-tunne oli liian suuri hänen
riutuneille voimillensa -- ja samassa hetkessä, jolloin hän näki tuon
rakastetun olennon, jonka hän iäksi päiviksi luuli kadottaneensa,
äitinsä rinnalla astuvan sisään, meni hän tainnoksiin.

Armo kaasi nyt varsin hänen päällensä kaiken hajuveden, mitä potissa
oli.

Kun kornetti taas aukaisi silmänsä, kohtasi ne Herminan silmiä, jotka
kyyneleisinä ja hellyyttä täynnä häntä katselivat. Eversti tarttui
näitten nuorten käsiin ja yhdisti net. Koko perhe ympäröitsi heitä,
sulkein piiriinsä nämät molemmat onnelliset. Sanoja ei lausuttu, mutta
nuot katseet, nuot hymyilyt, täynnänsä rakkautta ja onnellisuutta --
paljonpa paremmat ovat net kuin sanat!



Mitä lukiani luultavasti huutavat.


"Mutta mitenkä? Mutta mitä? Mutta miksikä? Mutta koska? Mutta kuinka
kävi, kuinka tuo tapahtui?"

Kaikella kunnioituksella olen teille säännöllisesti ja järjestyksessä,
kuten Kotitarkan tulee, antava

    Selitystä.

Kun hyydyke on melkein valmiiksi keitettyä, pannaan siihen, jotta se
kävisi kirkkaaksi ja läpihohtavaksi, munan-valkuaista. [Lukia ehkä
hyvän-tahtoisesti muistiinsa johdattanee, että Kotitarkan onni eli
menestys valmistettiin eli keitettiin viinihyydykkeen kautta, ja
kiitollisuudesta, jota hän on velvollinen osoittamaan tuolle
hirven-sarvista valmistetulle jälkiruoalle, tarjoaa hän sitä nyt
viimeiseksi makupalaksi.] Samoin myöskin, jolloin romani, vähäinen
kertomus tahi joku muu kirjallinen keitos lähenee loppuansa, pannaan
siihen jonkunlainen selitys, jotta kaikki, mitä on sameaa, tulisi
kirkkaaksi; ja tämmöisellä selityksellä on usein munan-valkuaisen
omaisuudet, se nimittäin on sitkeä, koossa pitävä, selkeä ja selittävä
sekä joksikin mautoin.

Jopa näen teidän irmastelevan tätä munanvalkuais-kertomustani ja
olenhan itsekkin vähän levotoin ja ikävystynyt siihen, kuten kaikkeen
sitkeään, sekä luulen sen viisaimmaksi, että omien kankeasti
esitettyjen sanojeni sijasta saatan lukioitteni kuunneltavaksi sitä
keskustelua, joka eräänä kauniina Marraskuun päivänä oli rouva D:n ja
rouva Mellanderin välillä, mikä muuten oli rouva D:n sekä koko seudun
uutis- ja ilmoitus-lehtenä. Vapahtaakseni lukioitani joutumasta
harhatielle noitten rouvien arveluitten ja erhetyksien takia, tahdon
(rouva D:n ja rouva Mellanderin tietämättä) näyttämölle tuoda
kuiskuttajan (sufflör'in) eli totuuden hengestä tuulahduksen, joka,
puhaltakoon se maailman-historian kentän ylitse taikka perheellisen
elämän vähimmästä oven-rakosesta, aina on tärkeä ja kallis-arvoinen
apulainen. Minun kuiskuttajani eroaa kuninkaallisen teaterin
kuiskuttajasta siinä, ett'ei hän kuiskaa näytteliälle, vaan kuulioille,
saattaen heitä siten oikealle radalle. Mutta palatkaamme asiaan.


Näytös tapahtuu Lehtosaaressa, rouva D:n työkammiossa.

(Rouva D. istuu juomassa iltapäivä-kahviansa. Rouva Mellander tulee
sisälle).

_Rouva D._ No, kulta rouvaseni, noh vihdoinkin -- tervetultuanne!...
Olen odottanut vähintäin puolen tuntia. Kahvi on melkein kylmää ...
minun täytyy varmaankin antaa lämmittää sitä...

_Rouva M._ Herranen aika! pikku Patrunessani ... älkää suinkaan!
kylmänä ja lämpymänä, aina se on kylläksi hyvää minulle.

_Rouva D._ (kahvia kaataessaan). Noh, rouva Mellander, noh ... mitä
uutta?

_Rouva M._ Niin, armoseni! nyt olen saanut, Jumalan kiitos, kaikista
selkoa ... palan sokeria lisäksi pyytäisin...

_Rouva D._ Noh, kertokaa, kertokaa oitis! Olen kuullut sanottavan, että
tuo pieni metsän-nirpakka tuolla -- tuo Hermina -- on omaksi lapseksi
otettu H:n perheeseen ... että hän ja Kaarlo kornetti ovat kihloissa
sekä että jo kohta häitä vietetään.

_Kuiskuttaja_. Vasta kolmen vuoden päästä, niin on eversti H. sanonut.
Kornetin täytyy ensin matkustaa katselemaan vähän ympärillensä
maailmassa; ja Herminan (sanoo Armo) täytyy ensin oppia ruotsin
maantalous-hoitoa -- ja siihen hän kyllä tarvitsee kolme vuotta.

_Rouva M._ Mielestäni joku puhui tässä lähellämme, olemmeko yksistämme?

_Rouva D._ Ei ainoakaan henki meitä kuule.

_Rouva M._ Noh, sitte minä kerron, kulta Patrunessani; nämät ovat
hauskat asiat ... mutta näettehän sen ... en minä tahdo, että sanotaan
minun tätä kertoneen...

_Rouva D._ Ei yksikään henki sitä saa tietää.

_Kuiskuttaja_ (viheltää).

_Rouva M._ No niin! Asian laita on näin. Ensin alussa oli tämä nykyinen
paronitar K. ... mennyt ulkomailla naimisiin eräälle vapaasukuiselle
ruotsalaiselle herralle, jonka nimi oli Stjern ... taikka jotakin sinne
päin, ja tässä avioliitossa oli hänellä tytär ... juuri tuo kaunis
vesa, tämä Hermina, josta ei isä eikä äiti paljon huolta pitänyt --
sillä, näettekö, he olisivat tahtoneet pojan, ja tytöllä lienee
ollut raskaat päivät kotona. Noh ... sitten tuli Paroni K. sinne
ulkomaalle ... Taliin ... taikka -- en muista varmaan, kuinka sitä
maata nimitettiin, ja sai nähdä tuon kauniin rouvan -- Herminan
äidin ... rakastui häneen varsin hirveästi ja rouva rakastui paroniin
äärettömästi. Tuosta rouvan mies sai tiedon ... tästä syntyy talossa
hirveä kommerveikka ja noitten herrojen välillä tappelu.

_Kuiskuttaja._ Kaksin-taistelu!

_Rouva M._ Ja pää-asia oli se, että paronin täytyi lähteä maasta
poijes. Hän palasi Ruotsiin takaisin ja eli täällä jonkun ajan
jumalattomasti, löi korttia ja joi niin, että hänen varansa joutuivat
varsin huonolle kannalle. Silloin sai hän eräänä päivänä tietää, että
tuon kauniin rouvan mies tuolla ulkomaalla oli kuollut ja matkusti
oitis sinne, ajatellen, että hän saisi itsellensä kauniin rouvan ja
hänen kanssaan kauniit rahat myötäjäisiksi, joilla saattaisi maksaa
velkansa. No niin, -- hän kosii leskeä -- ja tämä ottaa hänen, he
vihitään kaikessa hiljaisuudessa ja rouva toivoo saavansa tuon sitten
anteeksi vanhalta isältään, mutta tämä (eräs rikas ylhäinen patruuna)
joutuu varsin vihan vimmaan ja tekee tyttärensä perinnöttömäksi. Niin,
näillä vastanaineilla ei ollut pienintäkään erää, millä olisivat
ulkomaalla eläneet. Noh, -- silloin tulivat he kauniisti tänne -- ja
samaan aikaan eräs kauppahuone, jossa oli koko loppu paroni K:n
tavarasta, joutui häviöön -- ja nyt tuli velkojia joka haaralta hänen
kimppuunsa -- ja hänen täytyi suorastaan piiloitella itseään, ja senpä
tähden hän asui tuolla metsätalossa, jossa ei hän kärsinyt nähdä koiraa
eikä kissaa -- ja jos sinne sattumalta ihmisiä tuli, oli hän kuten
vihainen sonni, niin paha -- ja oli suuttunut rouvallensa, jonka hän
luuli houkutelleen ihmiset sinne. Niin -- siellä lienee ollut
onnetointa ja viheliäistä elämää.

_Rouva D._ Mutta kuinka nuori H. sinne tuli?

_Rouva M._ Jaa, sen Jumala tietää! ... siitä minä en ole selkoa
saanut ... mutta sinne hän tuli -- ja nuot molemmat nuoret rakastuivat
toisiinsa. Melkein samassa hälinässä tuli sinne myöskin tuo kaunis,
rikas sukukartanon omistaja G. ja rakastuu hänkin pikku Herminaan.

_Rouva D._ Tämä on varsin käsittämätöintä! Eihän se tyttö ole ensinkään
kaunis ... ei hänessä ole mitään "frääsööriä" ei "kokoriittia"...

_Rouva M._ Niin, mitäpä hän on teidän suloisten tyttärienne suhteen? --
kuten retiisi punajuurikkojen rinnalla.

_Rouva D._ (punastuen). Rouva Mellander luultavasti tarkoittaa
ruusukukkia.

_Kuiskuttaja._ Pioneja.

_Rouva M._ Niin, juuri niitä minä tarkoitin ... aivan tietysti. Mutta
missä minä nyt olinkaan? Jo muistan. Jaa ... nuori H. matkusti pois ja
oli poissa koko kesän, mutta sukukartanon omistaja kävi ehtimiseen
paroni K:n luona -- ja osoitti kohteliaisuutta. Eräänä kauniina päivänä
kosi hän tyttöä, mutta mitä luulette? Hermina ei hänestä huoli -- vaan
antaa suorastaan kieltävän vastauksen. Mutta silloinpa lienee talossa
meteli noussut.

_Rouva D._ Tuo tyttö minusta aina on ollut haaveksiva houkkio.

_Rouva M._ Syksyllä kaikki paronin velkojat hänen panivat pintehesen,
uhaten viedä häntä vankeuteen, elleivät saisi rahaa. Katsokaatte,
Patrunessaseni, asian laita on sellainen, että paroni lienee kesällä
salaa oleskellut Tukholmassa, siellä lyönyt korttia ja voittanut sekä
niillä varoilla elättänyt perhettänsä ja vähän maksanut velkojillensa.
Mutta äkkiä onni muuttui, tuuli kävi vastaiseksi, ja paroni joutui
kovaan pulaan. Silloin vannoi hän kovan valan ja sanoi G:lle: "maksa
minulle kymmenentuhatta markkaa nyt oitis -- niin saat Herminan
vaimoksesi". Ja G. vastasi: "niin pian, kuin hän tulee vaimokseni,
maksan minä paikalla rahan". Paroni tahtoi ensin peljättää Herminaa,
saadaksensa häntä ottamaan Genserik'iä, mutta ei se auttanut. Silloin
lankesi hän tytön eteen polvillensa, rukoillen häntä, ja paronitar teki
samoin, tyttö itki ja sanoi vain: "antakaa minulle vielä kolme päivää
miettimisen aikaa". Sitä ei vanhemmat tahtoneet, mutta heidän täytyi
vihdoin myöntää; ja sillä aikaa kirjoitti Hermina kornetti H:lle, että
hän kiiruimmiten rientäisi kotia.

_Kuiskuttaja._ Hyvin vähän hänen sanojensa mukaista.

_Rouva M._ ... että hän maksaisi rahasumman ja sitten saisi hänen,
nimittäin Herminan, vaimoksensa.

_Kuiskuttaja._ Sillä tapaa ei hän kirjoittanut.

_Rouva D._ Oikein "intrigantti" elävä.

_Rouva M._ Niin kyllä! Noh ... kornetti tuli kotiinsa vallan
onnetoinna, tahtoi rahaa isältänsä, joka ei sitä hänelle antanut.

_Rouva D._ Jaa, jaa, ukko on ehkä kovin ahne. Noh! tuon loppu-asian
minä kyllä tunnen. Kina syntyi isän ja pojan välille. Everstinna tuli
sinne myöskin; he sanoivat toisillensa "sottisseja"...

_Kuiskuttaja._ Väärin!

_Rouva M._ Niin, siitä syntyi perhe-kahakka. Kornetti ratsasti pois
vihan-vimmassaan, tuli metsätaloon eikä löytänyt asujamia kotona -- he
olivat lähteneet poijes; tästä joutui kornetti vallan mielettömäksi,
ratsasti sinne ja tänne sekä tapasi vihdoin erään tuttavan, jonka hän
vaati kaksin-taisteluun.

_Kuiskuttaja._ Väärin.

_Rouva D._ Niin, ja sitten hän yöllä kannettiin kuolleena kotiin
vanhempiensa luo. -- Mutta mihinkä K:n perhe joutui?

_Rouva M._ Asian laita on näin: Heille tuli väkeä, jotka väkisin
tahtoivat panna kiinni paroni K:n. Silloin paroni ja paronitar
riensivät Herminan kimppuun, rukoillen häntä niin, että hän
sydämmen-tuskassaan myöntyi kaikkeen, mitä he vain pyysivät.
Sukukartanon-omistaja puhutteli velkojia ja lupasi maksaa heitä
muutaman päivän päästä. Ja sitten hän vei Herminan Tukholmaan, siellä
piti heitä kuulutettaman kolmesti yhtenä pyhänä ja oitis sitte
vihittämän; tämän piti käymän suurimmassa hiljaisuudessa ja tulisessa
kiiruussa, sillä kaikki, ja varsinkin G., pelkäsivät he nuorta H:ta.

_Rouva D._ Mutta mikä siinä oli esteenä, ett'ei häistä mitään tullut?

_Rouva M._ Se, että Hermina tuli kipeäksi ja melkeinpä puolihulluksi,
aivan kuten tämä "Klamenttiina Kantsonissa" -- eräässä romanissa, kait
Patronessa sen tuntee -- ja hän oli melkein loppua tekemäisillään
elämästänsä.

_Kuiskuttaja._ Väärin.

_Rouva D._ Kuinka jumalattomasti!

_Rouva M._ Silloin hänen äitinsä huolestui ja lähetti sanaa eversti
H:lle, joka ennen muinoin lienee ollut hänen hyvä tuttavansa...

_Kuiskuttaja._  Väärin, väärin, väärin.

       *       *       *       *       *

Koska kuiskuttaja noista kolmesta henkilöstä näkyy olevan se, joka
paraiten tuntee koko näytelmän juonen (varmaankin sen tähden, että hän
käsikirjoitusta pitää kädessänsä), niin on oikeaa ja kohtuullista, että
häntä vaadimme yksistään näyttämölle, selvittämään kaikkea, mitä hän
noin kerskaten väittää muitten sanovan väärin.

_Kuiskuttaja._ Hyvä yleisöni, asian laita on näin: Herminan
sielun-vaivat, joita hän jo kauan oli kärsinyt, vaikuttivat tosiaankin
hänessä viimeisinä päivinä jonkunmoista hiljaista hourailemista, joka
peljästytti kaikkia hänen ympärillään olevia. Genserik G., joka
selvästi havaitsi, miten vasten-mielinen hän oli Herminalle, ja,
myöskin sai tietää, kuinka huonossa tilassa K:n varat olivat, korjasi
luunsa koko joukosta ja katosi tuota hätää niin, ett'ei tietty, mihinkä
hän oli mennyt. Paroni K. piankin näki, ett'ei häntä mikään pulasta
saattanut pelastaa, ja päätti lähteä karkuun -- ja hänen vaimonsa
seurasi mukana. Tänä toivottomuuden hetkenä uusi tähti syttyi näitten
onnettomien puolisojen taivahalle. -- He lähestyivät toisiansa, he
itkivät yhdessä. Entisyyden ylitse levitettiin unohduksen huntu, he
lupasivat tukea toisiansa vaivalloisella tiellään, heidän entinen
rakkautensa heräsi eloon ja antoi heidän aavistaa, että, jos he sen
tulta säilyttäisivät, olisi heillä suurimmassakin kurjuudessa jotain
onnea. Paronittaren sydäntä, jonka jäätä kärsimykset olivat
musertaneet, kivisti Herminan takia, hän kauhistui tyttärensä kohtaloa,
ajatellessansa, että hänen täytyisi onnettomien vanhempiensa kanssa
kuleksia ympäri maailmaa suuren köyhyyden ja kurjuuden uhrina. Eräänä
iltana istui hän katsellen tuota ihanaa, kalpeata, surusta ja
sielun-kärsimyksistä riutunutta tyttöä, joka nyt makasi hiljaisessa
unessa; hänen sydämmensä miltei pakahtunut, ja tukehuttaen ylpeyttänsä
tarttui hän kynään ja kirjoitti seuraavat rivit everstinna H:lle:

"Toivottomassa tilassa oleva äiti anoo äidin armeliaisuutta. Ennen,
kuin vuorokausi on loppuun kulunut, täytyy minun Tukholmasta lähteä
paetakseni Ruotsista. Tytärtäni en tahdo enkä saata ottaa mukaani. Minä
en tahdo nähdä häntä kurjuuden uhrina, -- ja kurjuus tästälähin
osakseni tulee. Teidän kunnioitettava luonteenne, se hyvän-tahtoisuus,
jonka itse olen nähnyt teidän kasvoistanne kuvautuvan, on synnyttänyt
minussa rohkeutta kääntymään teidän puoleenne rukouksellani ... (oi,
jospa sen kuulisitte vapisevilta huuliltani, jos näkisitte muserretun,
katuvaisen äidin-sydämmeni -- niin varmaankin rukoukseni kuulisitte):
-- ottakaa -- ottakaa lapseni teidän kotiinne, teidän perheeseenne!
armosta ottakaa häntä! Ottakaa Herminani turviinne -- ottakaa häntä
tytärtenne kammari-neitsyeksi -- siksihän kuitenkin kelvannee Marchese
Agavellon tyttären tytär. _Nyt_ hän on heikko ja kipeä -- heikko sekä
ruumiiltaan että mieleltään, nyt ei hän paljon mihinkään kelpaa; ...
mutta olkaatte malttavainen häntä kohtaan... Ah, minä tunnen -- että
käyn katkeraksi, ja -- minun tarvitsisi olla nöyränä! Suokaatte minulle
anteeksi! Ja jos minua tästä toivottomasta tilasta tahdotte pelastaa --
niin rientäkäätte -- rientäkäätte lohduttavana enkelinä tänne ja
sulkekaatte suojelevaan helmaanne surkuteltavaa lastani! Silloin minä
teitä siunaan ja rukoilen puolestanne; oi, jospa ei teidän koskaan
tarvitsisi kärsiä niin katkeraa hetkeä kuin minä nyt! _Eugenia A._"

Tämän kirjeen sai everstinna muutamia päiviä sen jälkeen, kuin hänen
pojallensa onnettomuus tapahtui. Hän näytti sen everstille. Nämät
molemmat puolisot läksivät heti Tukholmaan -- ja kun palasivat, oli
Hermina mukana; hänelle he siitä hetkestä osoittivat isällistä ja
äidillistä rakkautta, ja hän rupesi piankin tässä kodissa, jossa rauha
ja rakkaus häntä ympäröitsi, kukoistamaan yhtä kauniina, kuin
onnellisena.

    Kuiskuttaja menee pois, jättäen tilaa Piete Jokapäiväiselle,
    jolla näkyy olevan hyvä puhumisen halu.

Harvat ihmiset elämän näyttötanterella rakastavat puhumattoman osaa.
Jokainen tahtoo halusta vuorostaan sanoa jotakin, vaikka ei mitään
muuta, niin kuitenkin: "nimeni on Pietari" -- tahi: "nimeni on Paavo,
katso minua! tahi kuule minua!" ja koska minä, Piete Jokapäiväinen, en
tahdo tehdä sitä vääryyttä itselleni, että näyttäisin ujommalta, kuin
olen, astun nyt esiin sanoen: "kuulkaatte minua".

Paroni K. katosi äkkiä rouvineen Ruotsista. He suuntasivat matkaansa
Italiaan. jossa paronitar vielä aikoi koettaa isäänsä lepyttää. He
luulivat joutuvansa taistelemaan kaikellaisten vastuksien kanssa,
joita köyhyys ja puutteet tuottavat, mutta toisin kävikin. Matkalla
heidän ihmeeksensä, monessa paikkaa varsin tuntemattomatkin ihmiset
osoittivat erin-omaista kohteliaisuutta. Useassa kaupungissa oli heillä
raha-summia nostettavana, -- hyvä enkeli näytti heitä seuraavan ja
valvovan heidän parastansa. Paronittaren kirjeet hänen tyttärellensä
sisälsivät näitä sanomia.

"Tuon kaiken on mieheni tehnyt", sanoi Armo minulle eräänä päivänä,
silmät loistavina ylpeydestä, hellyydestä ja ilosta. "K. on ollut hänen
vihamiehensä heidän nuoruudessaan -- ja tehnyt hänelle monta kertaa
vääryyttä, ja vaikka he siitä ajasta asti ovat olleet eri haaralla,
niin tiedän, että mieheni ei ole sitä unhoittanut, sillä unhoittaa hän
ei saata; -- mutta sellainen on hänen kostonsa... Hän on jalo ihminen
-- Jumala häntä siunatkoon!"

Minä vastasin "Amen!"



Viimeiset vehkeet.


Leskirouva, pruustinna Pupina Pultti istui matkarattaillaan, suitset ja
piiska tukevissa kourissansa. Hänen ympärillensä oli heiniin pistettynä
joukko pyttyjä ja pussia, joissa oli ruokatavaroita, ja keskellä niitä
hänen hyvä ystävänsä Piete Tiina Jokapäiväinen.

Elokuun ilta oli tyven ja kaunis, tie hyvä, hepo iloinen, ja kuitenkin
näkyi rouva Pupinan matka edistyvän hitaasti, -- sillä hänen edellään
ajoi nuori talonpojan-poika, joka oikein näytti koettelevan rouvan
malttavaisuutta, koska ajoi varsin käyden edessämme ja esti meitä
pääsemästä ohitse; kun me ajoimme vasemmalle, teki hän samoin,
jos hevosta ohjasimme oikealle, ajoi hän taas eteemme. Koko aikana
lauloi hän kaikellaisia renttulauluja, joittenka sisältö oli mitä
inhoittavinta laatua, ja katsoi taaksensa ilkkuvasti virnistellen. Minä
katsoin ylös pruustinna Pultin puoleen, sillä olen (jumala nähköön)
lyhyt-läntä nainen ja hän on pitkävartaloinen, oikoinen sekä tukeva
kuten mastopuu, ja minä huomasin, kuinka hänen alihuulensa pistäytyi
ulospäin sellaisella tavalla, joka osoitti hänen olevan suutuksissaan,
näin hänen leukansa ja nenän-päänsä muuttuvan hehkeän-punaiseksi sekä
vihan nuolia lentävän hänen pienistä harmaista silmistänsä. Useita
kertoja olimme sekä hyvillä että kovilla sanoilla kehoittaneet poikaa
väistymään tieltä -- mutta turhaan. Pruustinna Pupina puri huuliaan,
antoi minulle, sanaakaan sanomatta, suitset pideltäväkseni, hyppäsi
rattahilta, astui muutaman aika askeleen ja seisoi tuota hätää
meidän kiusaajamme rinnalla, tarttui voimallisella kädellä hänen
kaulukseensa, veti kuormasta hänen alas maahan, ennenkuin hämille
joutunut poika ennätti tehdä vastakynttä, ja lamahutti häntä tukevalla
piiskan-varrellaan muutamia kertoja selkään, kysyen samalla, tahtoisiko
poika pyytää anteeksi sekä tehdä parannusta, vai haluaisiko hän
vieläkin koetella matkustavaisen käsivoimia. Luultavasti tämä jo
kylläksi oli vakuutettu niitten vankkuudesta, sillä hän kävi äkkiä
nöyräksi ja katuvaiseksi sekä lupasi kaikkea, mitä vain tahdottiin.
Pruustinna Pultti antoi nyt pojan nousta seisoalle ja piti hänelle
lyhykäisen voimallisen saarnan, jonka loppu oli niin kaunis, että se
liikutti minua, liikutti itse pruustinnaa ja myöskin poikaa, joka
hatun-lierillään pyyhki kyyneleet silmistänsä. "Minä tunnen sinun",
sanoi vihdoin Pupina rouva, "sinä olet samasta pitäjästä kuin minäkin;
isäsi on kauan ollut kipeänä, huomenna sunnuntaina sinun sopii tulla
minun luokseni Lehtikylään, niin saat hänelle jotakin".

Me kuljimme nyt esteettömästi eteen päin, mutta seisatuimme kuitenkin
vielä muutaman kerran. Yhdessä paikassa autoimme erästä akkaa, joka oli
ajanut kuormansa kumoon, toisessa pruustinna astui rattahilta, suurella
vaivalla auttaaksensa irti suurta sika-eläintä, joka oli takertunut
kiinni aitaan ja jonka epäsointuinen valitus-huuto tunkesi sydämmen
sisimpään sopukkaan.

Auringon lasketessa näimme sen viimeiset säteet tervehtivän Lehtikylää.
Hienot savuhöyryt nousivat korkin-vääntiön tapaisina mökkien
savupiipuista, leviten kirkkaaseen ilta-ilmaan, jossa sitten yhtyivät
pieneksi läpihohtavaksi hattaraksi, mikä hohtovärisen teltan tapaisena
liiteli kylän ylitse, joka sievine taloinensa ja viheriäisine
puutarhoinensa, kirkkaan lirisevän joen ympäröimänä näytti meistä
erittäin somalta, siinä kun ajoimme hiljakseen alas pitkän-vieruista
mäkeä, mikä pian jakaantui kahteen haaraan, joista toinen vei lähellä
olevaan kotiimme.

Lehmät, kellokaulat, tulivat pitkissä riveissä rauhallisesti ammuen
laitumelta kotia lypsettäväksi. Paimen-torvet kuuluivat. Rahvaan tytöt
hyräilivät kirkkaalla ja kimeällä äänellä, ja näihin ääniin yhtyi
myöskin kirkon kellojen piu pau, laulaen lauantai-iltana hyvää yötä
menneelle viikolle ja ilmoittaen lepopäivän tuloa. Rouva Pupina Pultin
kasvot kävivät iloisiksi ja juhlallisiksi. Kaikki ihmiset tervehtivät
häntä -- ystävällisesti ja kunnioittavasti, ja ystävällisesti hän myös
kaikille vastasi. Kun tulimme perille pienen koulumme luo, riensi
lapsiparvi huoneista vastahamme, ääntevästi ja iloisesti huudahtaen, ja
ihastuksesta huumeutuneena -- he hellästi syleilivät pruustinnaa.
Hyväilys-sanoja ja piparikakkuja jaettiin kaikille.

Monet työt anastivat nyt pruustinnan aikaa. Toinen piika oli kankaan
saanut kudotuksi ja toinen oli juuri pannut uutta kangasta tukkiin;
niitä täytyi pruustinnan käydä katsomassa.

Yksi palvelioista oli lyönyt kirveellä sääreensä haavan, sitä
pruustinnan täytyi sitoa; naapuritalossa oli eräs pieni poika, joka ei
antanut pahaakaan rauhaa (sanoi hänen äitinsä), ennenkuin hän saisi
nähdä pruustinnaa. Yksi pariskunta oli tullut eripuraiseksi ja tapellut
-- niitten väliä pruustinnan täytyi mennä ratkaisemaan y.m. y.m.

Ensi työkseen Pupina rouva puhutteli koululapsiansa, piti rukousta
heidän kanssaan ja itki erään vähäisen, sydämmestään katuvan kanssa,
joka kovan erehdyksen oli tehnyt päivän kuluessa; hän varoitti
toista, kiitti kolmatta, suuteli heitä kaikkia ja meni sitten
velvollisuuksiansa täyttämään kodin ulkopuolella. Kun kello löi
yksitoista, oli hän sitonut haavan, nuhdellut ja sovittanut nuot
mainitut puolisot, lohduttanut pientä poikaa y.m. Sitten palasi hän
jälleen kotia, katseli kankaitaan, määräsi huomis-päivän tehtävät, söi
tuota hätää pari perunaa sekä vähän suolaa ja meni sitten kylän toiseen
päähän, antaaksensa eräälle sairaalle iloisia sanomia hänen väärältä
tieltä palanneesta lapsestansa.

Tällä välin istuin minä huoneessani. Vuoteillaan makasi ympärilläni
neljä pientä punaposkista tyttöä, he nukkuvat hiljaa lumivalkoisissa
lakanoissaan.

Tuo tyven, kaunis elokuun-yö, joka oli niin lämmin, että saatoin pitää
akkunani auki, äänettömyys ja tyvenyys ympärilläni sekä nukkuvien
lasten hiljainen hengähdys synnytti suloa ja tyytyväisyyttä sydämmeeni,
herättäen minussa noita hiljaisia, vienoja tunteita, jotka tuottavat
rauhaa nykyisyydelle ja usein leyhkäävät mieleemme muistoja muinaisista
ajoista. Kuu, tämä lapsuuteni ja nuoruuteni ystävä, nousi kalpeena ja
ystävällisenä katsellen koivulehdikkojen ylitse minun huoneeseeni. Sen
valo hyväillen siveli uneen vaipuneitten lasten silmiä ja loisti sitten
hiljaa kasvoille, joissa elämän päivät olivat punan poijes hivuttaneet,
rinnalle, jonka tunteita vuodet eivät tyveniksi voineet saattaa. Oo,
kuinka ihmeellisesti elämäni kaikki rakkaat, surulliset ja iloiset
muistot liitelivät esiin noitten ystävällisten säteitten valossa!
Kirkkaina net nousivat yöstä eteeni ja tunkesivat sydämmeeni lämpiminä,
elävinä! Kaikki ne henkilöt, joittenka yhteydessä elämässäni olin ollut
ja jotka olivat tulleet minulle rakkahiksi ja kalliiksi, näyttivät
ikään kuin kokoontuvan ympärilleni, tahtoen uudestaan sanoillansa ja
katseillaan koettaa vaikutus-voimaansa. H:n perhe, josta nyt olin lähes
vuoden ollut eroitettuna, tuli tällä hetkellä niin lähelleni, että minä
mielestäni saatoin puhua sen rakastettavien jäsenten kanssa, kysyä
heiltä, miten kaikki menestyi heidän kodissaan, -- olivatko onnellisia,
vieläkö he minua muistivat? -- muistivatko? Sillä minä en ollut pitkiin
aikoihin saanut heiltä vähintäkään muistomerkkiä enkä yhtäkään riviä,
en sanaakaan. Lapsellisen ikävä tunne, tuo, että olin unohduksiin
joutunut, ett'en oikein olisi kenenkään oma, että niille henkilöille,
joita rakastan ja kunnioitan, olisin noin mitättömän arvoisena --
valtasi hetkeksi sydämmeni. Minun täytyi itkeä ja nenäliina painettuna
silmieni eteen, istuin vielä, kuin pruustinna Pultti, joka pihalta oli
nähnyt minun istuvan akkunan ääressä, tuli sisälle. Hän kyseli
vakavasti, kuten se, joka tahtoo asiasta selkoa, ja minä vastasin
tunnustaen nöyrästi heikkouttani. Hän nuhteli minua toden takaa, neuvoi
ja suuteli minua hellästi, kuten äiti, sekä käski minua oitis menemään
maata ja hänen tähtensä varomaan terveyttäni, mikä jo kauan aikaa oli
muka ollut heikkonemaan päin.

Hän jätti minun, -- mutta minä en vielä totellut, vaan iskin valkeaa,
sytytin kynttiläni ja istuin kirjoittamaan nuhteita -- -- itselleni.
Sillä välin kuulin kellon kumahuttavan kaksitoista -- vieläpä puolen
tunnin päästä kumahuksen. Silloin kuului yht'äkkiä jotakin melua, ja
kohta sen jälkeen juoksi joku ylös portaita, jotka veivät minun
huoneeseeni. Kammarini ovi aukeni hiljaa -- ja leskirouva, pruustinna
Pupina Pultti, yölakki päässä, tohvelit jalassa ja peitto seljässä,
seisoi siinä ilosta loistavin silmin -- ja kädessä paksu kirje, jonka
hän minulle kurkoitti kuiskaten: "H:n perheeltä! -- Minä en kaupunkiin
lähetettyni tuloa aikonut kauemmin varrota, mutta, juuri kun olin maata
panemaisillani, kuulin hänen tulevan. Minä aavistin! -- Hyvää yötä!
Hyvää yötä! Jumala sinulle iloa suokoon!" Ja poissa oli Pupina Pultti.

Minä sain iloa. Julian kirje sisälsi seuraavan:


Elokuun 13 päivänä 1830.

Eräs vähäinen papin rouva sinulle nyt kirjoittaa. Kaksi kuukautta on
kulunut siitä, kuin vielä olin Julia H., mutta nyt olen Julia L. En ole
rohjennut kirjoittamaan sitä sinulle ennen. Minä olen ollut varsin
levotoinna ja pyörällä päin jonkun ajan. Syynä oli ensiksikin, että
pidin miestäni äärettömässä kunniassa, -- niin -- minä en tosiaankaan
tietänyt, miten menettelisin, -- niin olin provessoriin ihastunut,
mutta -- tunsin itseni halvaksi hänen rinnallaan eikä tuo kallis
itserakkaus oikein hyvin sallinut Julia H:ta tulemaan -- kuinka sen nyt
sanoisinkaan? -- halvaksi minun silmissäni. Ja sitten -- tuo siunattu
maantalouden-hoito! -- lehmät ja lampaat, munat ja voit ja maidot y.m.
ja vielä koko ääretöin joukko kaikellaista pientä, -- ja sitten äiti,
joka oli levotoin ja tahtoi auttaa minua, mutta ... noh, -- vähitellen
tuli kaikki kuitenkin varsin ihmeellisesti kuntoon. Tuo pieni,
joutsella ja nuolella varustettu lempijumala auttoi minua. Minun hyvä
L:ni, luulen minä, vielä huolellisemmin koetti minua miellyttää, kuin
minä häntä, -- niin, hän oli ja on oikein rakastunut minuun. Kun sen
näin, ei enään ollut yhtäkään hätää, -- minä tulin rohkeaksi. Lehmät,
vasikat ja kanat hyötyivät, talouden suuren padan alle syttyi raitis
tuli, -- ja äiti kävi levolliseksi, Jumalan kiitos! Ja mieheni, -- noh,
se on tiettyä, hän oli tyytyväinen, -- koska minä tyydyin häneen.

Tiedätkö Piete, mitä minä rukoilen joka ilta ja aamu, joka hetki, koko
sydämmeni pohjasta: "Oo Jumala, auta minua sellaiseksi tulemaan, että
mieheni rakkautta ansaitsisin, anna minulle voimia häntä onnelliseksi
tekemään!" ja minä olen saanut paljon voimaa, -- sillä hän on (niin hän
sanoo ja sen kyllä näkeekin) hyvin onnellinen. Jospa tietäisit, kuinka
raittiilta hän näyttää ja kuinka iloiselta! Näetkö, sepä on sen vuoksi,
että minä pidän häntä järjestyksessä, hän ei nyt enään saa rasittaa
itseänsä, kuten ennen, -- eikä hän myöskään enään istu yökausia
kynttilänsä ääressä, -- siitä tavasta on hän itsensä vieroittanut. Ja
kuitenkin hän ajattelee ja kirjoittaa (sen hän itse myöntää) vapaammin
ja pontevammin kuin ennen. Sitä paitsi minä tarkasti varon, ett'en
häntä häiritse, milloin hän on työ-huoneessansa kirjoittamassa tahi
lukemassa. Ah!... Jolloin kovin halusta tahdon hetkisen häntä nähdä
(hän on, Piete, kuitenkin hyvin kaunis), silloin mä hiljaa hiivin hänen
huoneeseensa, teen hänelle pienet kepposet, suudellen hänen otsaansa
tai pannen hänen kirjaansa kukan tai muuta sellaista, ja menen sitte
taas ääneti poijes ja saan, kääntyessäni ovea kiinni panemaan,
vilahdukselta nähdä hänen silmiään, jotka ottavat kiiruustakin joudun,
seurataksensa minua.

Muuten koetan voimieni takaa valmistella itseäni oikein
kunnioitettavaksi papin-rouvaksi. Minä tahdon, että mieheni vaimoa
saatettaisiin seurakunnassa pitää hyvän emännän esi-merkkinä. Älä usko,
että sen vuoksi unhoitan eli huolettomasti hoidan ulkonaista ihmistäni;
en suinkaan! katsonpa usein kuvastimeen, neuvoa kysyäkseni; mutta
tiedätkö, minkä kuvastimen neuvoa halukkaimmin kysyn? Noh sen, jonka
näen mieheni silmissä. Hauska on nähdä itseänsä _kauniina_.

Piete, paljonpa ihminen jalostuu, kun on sellaiseen mieheen
liittyneenä, jota äärettömästi kunnioittaa, ja joka myöskin on niin
hyvä kuin L.! Miksikä mitättömäksi olennoksi Arvidin vaimona olisin
tullut, miten elotointa elämää olisin viettänyt! Nyt tunnen sydämmeni
iloksi arvoni päivä päivältä nousevan mieheni ja omissa silmissäni.
Tämä synnyttää -- autuaallisia tunteita!

Tiedätkö, että Arvid on nainut? -- siitä on vähän paremmin kuin kolme
kuukautta. Hänen vaimonsa, Eleonora D., näkyy olevan varsin liiaksi
valveilla, -- ja Arvid'in ilo näyttää, saattaisipa sanoa -- melkein
köyhän-puoliselta. Pelkäänpä, että hänen hyvä leponsa on tullut vähän
häirityksi. Arvid parka! Tuo nuori pari pitää kuitenkin uljaita pitoja
ja kestiä. Ukko P. kulkee joka päivä (varmaankin ehdollaan) juuri tästä
meidän ohitsemme "joutsenillansa", ja hänen kauniissa vaunuissaan istuu
miniänsä hänen rinnallaan. Ukko ajaa aivan hiljaa, ikään kuin luulisi
hän olevansa minun onneani hautaan saattamassa; -- mutta minä ruokin
ankkojani iloisena ja suruttomana, noikkaan ystävällisesti Eleonoralle
ja kiitän Jumalaa onnen-osastani.

On lauantai-ilta. Minä odotan miestäni kotiin. Akkunani alla olevaan
lehtimajaan olen asettanut illallis-pöytämme; parsaheinän-juuria omasta
puutarhastamme sekä mansikoita ja maitoa -- kaikki mieheni herkkuruokia
-- on minulla illalliseksi. Tuo enkelin-muotoinen Hermina Linnaea
koristaa paraikaa pöytää kukkasilla. Hän on niin ihana, niin hyvä, niin
sanomattoman suloinen, ett'ei sitä kukaan uskoa saata! Hän on jo
melkein vienyt voiton meistä kaikista vanhempiemme sydämmessä, vaan
tuon hänelle halusta anteeksi antaa. Ah, veljeni! sinä olet ihanan
helmen löytänyt. Välimeren rannat Kaarlo jo pian jättää, löytääksensä
täällä rakkaassa Pohjolassa elämänsä kalliin helmen ja sulkeaksensa
häntä avioliiton koteloon! Hui! mistä sain tuon ahtaan kuvauksen?
Vaikka, olkoon niinkin. Jos vain rakkauden aurinko loistaa simpsukan
kuoreen eli asuntoon, niin se kyllä keinuu elämän aalloilla pienenä
autuuden saarena. Kaarlo veljeni kirjoittaa kotiansa kovin iloisia ja
hauskoja kirjeitä. Hänen sielunsa tulee ikään kuin museoksi, jonka
kalleuksien joukossa hänen Herminansa elää. Tämä silloin tosiaankin
tulee olemaan, kuten helmi kullassa. Sinä kai tiedät, mitä veljelleni
tapahtui ennen, kuin hän meidän jätti? Eräänä kauniina iltana hän
nukkui kornettina ja heräsi -- luutnanttina. Eiköhän tuo ollutkin
oivallista!?

Huomenna tulevat rakkaat vanhempani ja sisareni tänne päivällisille.
Silloin tulee minulle ilopäivä.

Olen kertonut sinulle, kuinka onnellinen olen, mutta kuitenkin on
minulla vielä toivo, hyvinkin harras, joka, jos se toteutuisi, vielä
lisäisi kukkuralla onneni mittaa. Hyvä ystäväni, täällä asunnossamme on
vähäinen huone, kaunis ja hauska, seinissä on vihriäiset paperit,
akkunoissa valkoiset uutimet (aivan sinun mielesi mukaan) ja näkö-ala
niityille päin, joissa lihavat lehmät, jotka antavat erittäin hyvää
maitoa, ovat laitumella. Huoneessa on myöskin kirjakaappi, yksi ...
mutta, pitkäksi käy noitten kaikkien luetteleminen! -- tule katsomaan,
ja jos se on mieleisesi sekä luulet tyytyväsi isäntäväkeen -- niin pidä
huone omanasi. Hyvä ystäväni, tule meille -- tule!... Nyt kuulin jo
kaukaa, että L. lähenee. Hän tulee minun huoneeseeni. Minä en ole häntä
näkevinäni enkä kuulevinani. Ei saa pilata miehiä eikä saattaa heitä
uskomaan, että me heidän askeleistansakin vaaria otamme. Niin ...
yski ... ota minua syliisi ... en sittenkään liikahda, en jätä kynääni.
Eihän tarvitse aina myöntää; ei saa pilata...

(L. kirjoittaa) vaimoansa; ja senpä tähden _täytyy_ Julian jättää
kynänsä ja, istuen polvellani nähdä minun kirjoittavan, mikä varmaankin
häntä kovin harmittaa.

Hyvä Piete ystävämme, tule meille! Me sinua hartaasti odotamme. Meidän
kodissamme sinun täytyy viihtyä. Tule katsomaan, kuinka minä Juliaa
kurissa pidän. Osoitteeksi siitä, miten menettelen, en anna hänen enään
tänä päivänä sanaakaan kirjoittaa, vaikka hän sitä kuinkakin hartaasti
tahtoisi.

Minä _tahdon_ kir...


Elokuun 14 päivänä.

Minä itken, minä nauran, olenpa varsin mielettömänä -- ja kuitenkin
minun täytyy kirjoittaa. Tiedätkö, kuka täällä on, kuka juuri nykyään
tänne tuli? Arvaa, arvaa! Voi ei nyt ole arvaamisen aikaa! Emilia on
täällä, sisareni! tuo hyvä Emilia, tuo iloinen Emilia, tuo kaunis --
onnellinen Emilia! Ja Algernon on täällä ja pieni Algernon, pulskein
pikku poika, mitä maailmassa löytyy! Äitini häntä hypyttää, isäni
hypyttää, Emilia hypyttää, Algernon ja L. hypyttävät myöskin ...
odottakaa, odottakaa, minä tahdon tulla laulamaan! en saata kirjoittaa
sanaakaan enään, se on niin totta, kuin että nimeni on _Julia_.

Lisää: Piete kulta, palaa meille takaisin! sitä pyytää _H:n perhe_.


Rakastettava, onnellinen perhe! minä kiitän sinua, -- mutta Piete ei
tule. Sen vastauksen kirjoitan heille huomenna. Viattomat lapset, jotka
ympärilläni makeassa levossa lepäätte, teidän luoksenne minä jään,
koska teille saatan olla hyödyllinen. Joka muitten hyväksi luopuu
jostakin ilostansa, saapi usein sellaista hyvää, mikä oikein on
kallis-arvoista -- hän saa _rauhaa_. Oo, jospa minä sitä tuntisin,
milloin päivät hiljaisina aaltoina yksitoikkoisesti, mutta tyvenesti
edelleen vierivät, vieden minua aina lähemmäksi rauhan rantaa, silloin
olisi joka päivä siunattu!

Öiset usvat nousevat niityille, ilmoittaen aamun tuloa ja kehoittaen
minua levolle. Elämäni kunnaan ympäri nousee myöskin kylmä sumu, -- kun
se tulee lähemmäksi, kirjoitan vielä kerran ja sanon jäähyväiseni H:n
perheelle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Perhe - Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.