Title: Runoelmia 1
Author: Brummer, F. F., 1847-1893
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Runoelmia 1" ***


RUNOELMIA.


Sepitellyt
[F. F. Brummer].


I.


Ensimmäisen kerran julkaissut
H. F. Helminen 1878.



Sisällys:


                                     Sivu.
Runottarelleni........................  1.
Siksi laulan..........................  3.
Harjulla..............................  4.
Attilan häät..........................  7.
Sydän.................................  8.
Paimenessa............................ 10.
Yksinänsä............................. 12.
Jos olisin Wäinämöinen................ 14.
Koska toisin.......................... 16.
Lasisilmäin ostaja.................... 18.
Tuulten tuudittama.................... 19.
Pyry ilmassa.......................... 21.
Toivo................................. 23.
Lentotähti............................ 24.
Kylmä kirje........................... 25.
Älä ruoski hevoistasi................. 26.
Vanhus kellollensa.................... 28.
Syksyn koivu.......................... 30.
Mistä laulaisin?...................... 32.
Syksyn kukat ovat vaaleita............ 33.
Kullalleni............................ 34.
Pikku Annin mietteet.................. 35.
Ilta-laulu............................ 36.
Kotimaassa............................ 37.
Uutisasukkaat Ristikorvessa........... 39.



Runottarelleni.


Ois mieli sulla lentää
Jo taivaan pilvihin,
Mut myötäis en voi entää
Jos siinnät silmihin;
Ja siipiesi päällä
Jäis kesken kulkuni.
Ei; pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.

Kas, taivaallista eikö
Maan päällä oisikaan?
Sen Luoja pojes veikö?
Ei luulla voisikaan:
Näe lehdot suvisäällä,
Näe silmät Selmani!
Ei; pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.

Täll' ensin Edenissä
Oil taivas tarjona,
Ja puhtaan sydämessä
Se viel' on avoinna.
Kuin liukkahalla jäällä
Vaikk' oisi matkani,
Niin pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.

Ihmeeksi merten ääret
Ne Luoja tänne loi,
Ja satakielten äänet
Vaan ylistystä soi.
Viel' alppein ryntähällä
Rehoittaa ruusuni.
Ei; pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.

Kun maiset siteet laukee,
Ja taivaan laulu soi,
Mun äänein silloin raukee,
Niin laulella en voi.
Ja torvet ylähältä
Kun kaikuu korviini,
Niin lähdetään me täältä,
Maan päältä, armaani.



Siksi laulan.


Oil öisen synkkä mieleni,
Ja murhe ahdisteli;
Myös kyynel peitti silmäni,
Ja rinta huokaeli.

Mut mietin: paremp' itkua
On vaikka naureskella,
Ja auvoisempi surua
On vainen lauleskella.

Ei soinnu somast' ääneni,
Vaan kas, kun veisaelen,
Min kohta haihtuu huoleni,
Ja siksi lauleskelen.



Harjulla.[1]


[1] Harju on Jyväskylän kaupungin lounais-puolella oleva korkea mäki.

Oi, Herra, maailmaasi
Saan taaskin ihailla.
Kuin voisin kunniaasi
Ma kyllin veisailla!
Sun ihmetyösi ovat
Niin suurenlaatuiset
Ja luonnon jalot kuvat
Niin vaihtelevaiset.

Kas Kanavuorta tuolla,
Mi siintää silmihin;
Sen kummallakin puolla
On seutu herttaisin.
Ja Haapakosken pauhun
Sen kuulen tännekin:
Oi, Luoja, voimas laadun
Näen luomastasikin.

Kuvana lempeästä,
Mi mielet lumoilee.
Ja luonnon liepehestä
Kuin lapsi hymyilee
Nään Lohikosken lehdot
Ne ihmeen ihanat,
Sen kummut, kukkakehdot
Ja rannat vihannat.

Jo Alvejärven vuossa
On aallot nukkuneet,
Ja väreet Tuomiossa
On tyyten tauonneet.
Tän seudun syvää rauhaa
Ken hennois hämmentää?
Vaan rastasparvi laulaa
Ja peippo visertää.

Kas Jyväsjärven pintaa
Nuo purret kiitelee;
Ne varmaan ennen iltaa
Nyt kotiin rientelee.
Ja höyrylaivat lentää
Jo päässä Päijänteen;
Ne piakkohon entää
Äijälän salmehen.

Ja kaupunki tuo sievä
On tulevaisuuden.
Se kansan viel on vievä
Luo valon aarteiden.
Tääll' oivat miehet loipi
Tiedolle alttarin,
Ja monet järjet juopi
Lähteestä Mimerin.

Näin runsaast suloisuutta
On isänmaassamme.
Se hartautta uutta
Luo vastuksissamme.
Oi, kuinka tunteet vaihtuu
Näit' ajatellessa!
Pois kaikki huolet haihtuu
Jo luonnon helmassa.



Attilan häät.


Miksi laulaa Hunnein lapset, iloisina kulkevat?
Miksi ratsut rauhallisna tannerta nyt polkevat?
Torvet raikuu, riemu kaikuu lakeoilla Unkarin;
Häitä näin nyt vietetähän uljaan sotasankarin.
Ken on sulho? Attila, tuo maailmainkin mainio,
Hän on sulho. Morsian on ihanainen Ildiko.
Torvet raikuu, riemu kaikuu, juhlaa kestänyt jo on
Ammon aikaa, väsyneiden mielet pyrkii lepohon.
Päivä laskee. Lemmettäret urhon rintaa viehättää,
Teltan yli Hämärätär öisen hunnun levittää.
Tuoni hioo viikatettaan. Julma, säästä sulhoa!
Maineen, lemmen helmasta nyt häntä älä tempoa.
Armotoin sa olet Tuoni. Sankari on sorrettu;
Maailmankin mainiolt' on elon lanka leikattu.
Aamu joutuu. Pustalle luo kulta loisteen aurinko.
Lohdutoinna vuotehella itkee armas Ildiko.



Sydän.


Oil aika, jolloin riemusta
Löi rintani: "tik, tak".
Ma lasna juoksin; povesta
Vaan kuului näin: "tik, tak."
Kun äidin helmaan uinahdin,
Löi sydän hiljaa: "tik."
Ja leikkimään kun havahdin:
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."

Kun nousin nuorukaiseksi.
Löi rintani: "tik, tak."
Ja veri kuohui kuumaksi,
Kun suonet soi: "tik, tak."
Oi mieles' onko maailmaan?
Sen vaaroihinko? "Tik!"
Ja Helmin kullakseinko saan?
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."

Vaan miehen povi tyynesti
Taas tykkivi: "tik, tak."
Kun unet haihtuu, hartaasti
Se vastavi: "tik, tak."
Mut isänmaa ja vapaus jo työhön kutsuu. "Tik."
Ja taas lyö rinta rohkia:
"Tik, tik, tik, tak, tik, tak."

Ah vallan vaivaloisesti
Käy vanhana tik, tak.
Ja vaikeutta varmasti
Tuo rintahan tik, tak.
Oi, sydän! Joko haluttaa
Sun rauhaan päästä? "Tik!"
Kas Tuoni työsi tauottaa:
"Tik . tak .. tik ... tak .... tik".....



Paimenessa.


"Anni armas, kullakseni
Koskaan etkö tullekaan?
Sydäntäsi omakseni
Koskaan enkö saanekaan?

"Lemmi nuorta orpanaani;
Hän on sorja, sopuisa."
"En; en saata, herttaiseni.
Oma kukkani oot sa."

"Hänt' et armasteleis sinä,
Kukkasia haariva?
Hän on päivännouto; minä
Kuivan kankaan kanerva."

"Ollet kankaan kanervakin,
Muutan männyks kankaalle.
Ollee kolkko kotisikin,
Ijäksi jään sinulle.

Oksillani suojelen sun
Pilvein uhkauksilta.
Sa taas sydänjuureni mun
Pakkaisilta pahoilta."



Yksinänsä.


Tuulonen etsivi
Lehviä lehdon,
Riemuja kuiskavi
Kulkiessaan.
Kukkaset täyttävät
Siskolaiskehdon,
Ystäviks jäävät;
Oudoks ma vaan.

Armaansa, auvoksi
Käkönen kukkuu,
Helkkyen hauskaksi
Jylhänkin maan.
Koivusen oksalla
Peippokin nukkuu
Heimon rinnalla;
Vieras ma vaan.

Paimenen laulanto
Korviini raikuu,
Raipas on astunto,
Laulaessaan.
Lemmityn äänipä
Vastaansa kaikuu:
Miekkoiset nääpä!
Yksin ma vaan.

Koittavi mullekin
Autuuden aamu,
Jolloin jo huoletkin
Heittää ma saan:
Ver' kun ei juokse,
Itse oon haahmu,
Ylkäni luokse
Riennänkin vaan.



Jos olisin Wainämöinen.


Jos Wäinämöinen olisin,
Ja lauluvoiman saisin,
Näin mahtavaks jos tulisin,
Ma kaiken parantaisin.

Kas silloin kurjan maammekin
Ma Edeniksi loisin,
Ja mieltä myöten kullekin
Vaan tapahtuvan soisin.

Ma Suomen loisin lämpöiseks,
Sen hallat karkottaisin,
Ja kultakedon kalttaiseks
Sen korvet kai'uttaisin.

Myös Ruotslaiset laulaisin
Pois täältä pauhaamasta,
Ja Turkkilaiset ajaisin
Ma koko Europasta.

Nyt johtaa Pohjoisnapahan
Ma Nordensköldin voisin,
Ja astronomein kourahan
Jo kuun ja tähdet toisin.

Ma loisin köyhät rikkaiksi
Ja rikkaat rikkaimmiksi
Ja naimattomat naineiksi
Ja naineet -- vapahiksi.

Myös talonpojat herroiksi
Ja herrat -- tiesi miksi;
Niin .... varmaan vapaherroiksi,
Kai pyrkivät he niiksi.

Ja itseni? Voi veikkoinen,
Ma tyytyväinen oisin,
Jos Wäinämöisen vertainen
Vaan aina olla voisin.



Koska toisin?


Lähteen luona, raidan alla
Impi istui itsekseen.
Päivän tähti taivahalla
Arvais hänet verrakseen.

Impi itki, huokaellen
Sanat lausui hiljaiset.
Raidan norkot kuuleskellen
Oivals ne -- ja lintuiset.

Mitä sitten linnut lauloi,
Surkutellen kertoili,
Huolia, mit neittä painoi,
Näin ne linnut lauleli:

Tässä istuttiin me kaksi;
Uljas, reipas, kuink' oil hän!
Yhä yhä rakkaammaksi
Käynyt mull' oil ystävän.

Vaan hän lähti, tietämättä
Mit' oil mulla mielessäin.
Niin -- hän lähti, tuntematta
Lemmen tulta syömmessäin.

Miks' en, raukka, rohjennunna
Ilmaista ..... voi kuitenkin!
Vaan -- ehk' ois hän naurannunna,
Nainenhan ... ma ... olenkin.



Lasisilmäin ostaja.


Mies astui kirjakauppahan.
(Tää J:n oil kaupungissa).
"Mit' etsit?" "Silmälaseinhan
Ma olen ostannassa."
Nyt katsellaan ja koetellaan
Pystyiskö kirjaa lukemaan.
"Ei näillä osaa lukea!"
Hän surumieliä huudahtaa.
"No osaatko sa muutoinkaan?"
Nyt myöjä hältä tutkimaan.
"En," vastais mies, "en ensinkään.
Jos niin ois, näit' en etsiskään".



Tuulten tuudittama.


Viljapellon pyörtäneellä
Rehoitteli ruusunen,
Kesäpäivän heltehellä
Loistelihe kaunonen.

Monta tuulta tuuditteli
Ruusuiseni kukkia,
Monet perhot muiskutteli
Pienokaisen poskia.

Syksy saapui; ruususelta
Loiston, julma, ryösteli.
Tuulet tuntui kolkommilta,
Ohi perhot rienteli.

Väisteletkö ruusu raiskaa,
Hyljäätkö sa omasi?
Ruusu lausuu. Perho kuiskaa:
"Pistävät on okasi".

"Kiittämätöin," ruusu huokaa,
"Kesäpäivän lempinyt
Etpä huomannut sa okaa,
Ei se silloin pistänyt."



Pyry ilmassa.


Rakeet lentää, tuuli vinkuu,
Kas nyt, mikä mylläkkä.
Itä "ilkiästi inkuu",
Käypä kunnon pölläkkä.

Nelistä nyt, hummaseni,
Rientäkäämme kotihin.
Siellä vartoo kultaseni,
Sinä pääset tallihin.

Ratoksemme lauleskelen
Immestäni armaasta,
Linnustani livertelen:
"Minun kultain kaun...."

Eipä käykään laulaminen:
Suun' on täynnä lunta, oi!
Parta jäässä veisaaminen
Kehnoks laulun tehdä voi.

Sävel pyrkii kangistumaan,
Kesken jäi nyt laulelma.
Sen saa vasta luonnistumaan
Liisan lämmin suudelma.

Nelistäppä, hummaseni,
Rientäkäämme kotihin.
Siellä vartoo kultaseni,
Sinä pääset tallihin.



Toivo.


Kun ihmislapsi on murheissaan,
Ja sydän huolivi tuskissaan,
Kun mailman myrskyt ne raivoaa,
Oi, mistä hoivan hän saa?

Pois unet haihtuvi kultaiset,
Kut lasna mull' oil niin herttaiset.
Nyt elon viimat ne viiltelee,
Ja riemut pois rientelee.

Yks enkel vainen on rinnassani,
Jon Luojan armosta luoksein sain,
Se syömmen laulaavi lepohon.
Tää enkel -- Toivo se on.



Lentotähti.


Tuo tähti taivahalla,
Oi, kuinka kirkas on.
Ja kuinka korkialla
Sai Luojalt' asunnon!

Maan tomusta ei tummu
Sen kiilto konsanaan.
Kun luonto lausuu: sammu,
Näät jäljen loistokkaan.

Se tieltä eksyneille
Osoittaa kotoa,
Ja elost' uupuneille
Se lausuu toivoa.

Kas nyt -- se katois, vajois
Parhaassa loistossaan.
Ken tähden laill' ei tahtois
Sammua kuollessaan.



Kylmä kirje.


Kun kullaltani kirjettä
Ma juoksin tietämässä,
Oil ilma lämmin, lämmintä
Myös mulla sydämmessä.
Ja kirje tuli. Kuumissain
Nyt luin sen ja -- yskän sain.



Älä ruoski hevoistasi.


Herran lempi kun oil luonut
Maan, hän siunattuaan sen
Lahjain kanssa, joit oil suonut.
Uskoi haltuun ihmisen.

Hyödyksemme, huviksemme
Eläimetkin maan hän loi.
Meille omaks iloksemme
Vallan näiden yli soi.

Luojan kuva, luonnon herra,
Miten näytät valtasi?
Viatointa älä sorra:
Senhän kieltää tuntosi.

Voimakkaamman kuuliaisuus
Ruoskallako kostetaan?
Uskollisuus, avullisuus,
Piiskallako palkitaan?

Ihmisparka raivossasi
Julminta oot julmempi;
Arvoltasi hevoistasi
Monta vertaa halvempi.

Kuin se kärsii, kuin se huokaa
Oivalla ei aivosi.
Näännyksissä, vailla ruokaa,
Kieletön on orjasi.

Aika joutuva on, jolloin
Eläintenkin valitus
Vaikenee, vaan katso: silloin
Sua kohtaa rangaistus.



Vanhus kellollensa.


Kelloni käydä rapsutat
Niin vilkahasti taas,
Ja "aika rientää" muistutat
Se sun on toimintaas.
Niin -- aika rientää armainen,
Ja voimat raukenee.
Vaan: terve! kuollo rauhainen,
Kun hautain aukenee.

Sa murheen, riemun, hetkiä
Oot mulle mittaillut.
Oi, nuoruuteni retkiä!
(Vaikk' oonkin harhaillut).
Nyt muisto teistä vanhuksen
Ehtoota purppuroi,
Ja toivo poistaa pilveksen
Kuin kirkas aamukoi.

Sa vaivoista, kuin vanhuskin,
Jo vihdoin uupuilet.

Niin arvelen, kosk' useinkin
Käymästä taukoilet.
En moiti sua. Mieluimmin
Tok' tointais harjotat,
Ja käyt taas kahta kiivaammin
Kun käymään tarkotat.



Syksyn koivu.


On syksy taasen tullunna,
Ja nurmi surkastuu.
Pois pääskykin on muuttanna,
Ja koivu kellastuu.

Sen lehdistä viel' altisna
On toiset liehumaan,
Vaan toiset vartoo, valmisna
Jo mullaks muuttumaan.

Yks viuhka vaan, jon tuuli tuo,
Ne puusta irroittaa.
Ei kastetta ne enään juo,
Vaan haudan maassa saa.

Ja mullaksikin muuttuen
Nuo eivät siksi jää.
Ne luontoa vaan vaihtaen
Taas henkiin heräjää.

Ma muistan, tuota tarkastain,
Myös ihmiselämää.
Noin nuoret, vanhat, rinnattain
Tääll' hetken viivähtää.

Ja lehden lailla, riemuiten,
Ne pyrkii liehumaan.
Kun syksy saapuu, riutuen,
Jo muuttaa Tuonelaan.

Näin syksyn koivu muistuttaa
Vaan katoovaisuutta;
Mut lehti mieleen johdattaa
Myös uutta eloa.



Mistä laulaisin?


Mistä laulais poika parka.
Pieni pilpattelisi?
Itsestänsä ku on arka,
Moni vielä moittisi.

Toiset on jo laulellunna
Maan ja taivaan, tähdet, kuun;
Saaret, salmet sanellunna.
Niityt, nurmet, luonnon muun.

Kyllä tiedän mistä laulan:
Simasuu on Selmalla.
Tiedän immen kenokaulan
Tyynen lammin rannalla.

Laulan sentään itsekseni,
Ettei kukaan kuulisi,
Eikä Selmaa omakseni
Toivovan mun luulisi.



Syksyn kukat ovat vaaleita.


Kukka, tulehduttuasi,
Miks on pukuis haalea?
Nuorna, juuri noustuasi,
Miks' oot raukka vaalea?

Eikö luonnon varastossa
Osaksesi ollutkaan
Juhla vaippaa? Katvistossa
Loistavaks et tullutkaan.

Oisit nähnyt siskojasi
Kesäpäivän paisteessa;
Korskuvia heimojasi
Nurmivierun laiteessa!

Vaan sa ootkin syksyn lapsi
Härmähelmein kastama;
Karmotuulten armahaksi
Emintimän hoitama.



Kullalleni.

(Kansanlaulun tapaan.)


Jos minä lintu olisin, niin aina suvisäällä
Yöt ja päivät lenteleisin kultain majan päällä.

Liihotellen taivahalla laulaa livertäisin,
Lemmen riemut, huolet, kaikki hälle visertäisin.

Oi sua, kullan kukkurata, oi sua silmänterää,
Sinun kaunis katsantois käy läpi sydänkerää.

Jos oot armas kultani, niin katso mua silmiin;
Minä lähden kerallasi vaikka taivaan pilviin.

Kullastain minä lauleskelen -- mistä sitten muista?
Eipä laula lintunenkaan lahonneista puista.



Pikku Annin mietteet.


Kanttori se selittelee
Tarkoin taivaan tähdetkin;
Maiksi niitä nimittelee,
Auringoiks ja kuiksikin.

Eiköhän ne vainen liene
Autuaitten sieluja,
Joita Luoja luokseen viene
Nauttiin taivaan riemuja.

Salli, Herra, Annisikin
Puhdasna vaan säilyä,
Että kerran taivaallakin
Kirkasna saan säihkyä.



Ilta-laulu.


Sammunut on taivahalla
Lännen rusko. Rastaskin
Vaijennut on. Siiven alla
Pää jo nukkuu pääskykin.
Nukkuos myös kultani!
Suojatkoon sua Herrani.

Nurmen kukka nuokkuellen
Silmän pienen ummistaa.
Lammin laine uupuellen
Öisen hetken uinahtaa.
Nukkuos vaan kultani!
Valveilla on lempeni.

Armanani tahdon heittää
Unelmihin autuuden.
Siivillänsä sua peittää
Enkel viattomuuden.
Nukkuos vaan kultani!
Vaiti, vaiti, lauluni.



Kotimaassa.


Kotimaass' on oiva olla,
Armas aikaella,
Kenpä merten tuolla puolla
Tahtois elostella?

Kotimaass' on immet sorjat,
Kainot lempiväiset.
Miesten kädet työhön norjat,
Kasvot vereväiset.

Koivu kotikankahailla
On myös herttaisempi,
Kuin on palmut muilla mailla:
Se on ujoisempi.

Täällä autuaamp' on huolla
Riemuissaankin olla.
Kotimaass' on kaunis kuolla
Elon ehtoholla.



UUTISASUKKAAT

RISTIKORVESSA.



I.


Lepäslahden torppa oli veden rannalla samannimisen lahden kainalossa.
Ani harvoin kuohutti rajutuulet lahden tavallisesti tyyntä pintaa,
harvoin eksyi tänne ulapalta yksi ja toinen vaahtoava aalto
muistuttamaan että, vaikka täällä olikin tyyntä ja hiljaista, tuolla
ulompana kuitenkin meurusi myrskyt ja vihaiset vihurit.

Lahti oli pitkä ja soukka. Rannalla kasvoi lehteviä leppiä ja tuuhevia
koivuja, jotka, nuokkuillen rantaan päin, ikäänkuin kummastelivat omaa
kuvaansa välkkyvässä vedenkalvossa. Vähän matkaa rannasta muuttui maa
viheriäisiksi, kaitaisiksi niityn kaistaleiksi ja vielä etempänä kohosi
se korkeiksi vuorijonoiksi, joiden harjalla hongat humisten kertoilivat
sataisvuotisia tarinoitansa. Lahden suussa saattoi silmä eroittaa
Heikkilän komeasti rakennetun talon, jonka alle yllänimitetty torppakin
kuului, ja jonka haltiata palvellen torpan isäntä Kasper ja emäntä Kaisa
jo olivat ehtineet saada harmaita hiuksia ohimoillensa. Yksi ainoa
poika, jolle pappi kasteessa oli pannut nimeksi Nehemias, sekä tytär,
Katri, olivat heidän avioliittonsa ainoat hedelmät. Katri oli tätä
aikaa noin parikymmentä vuotias, vaaleaverinen tytön pallukka, Nehemias
taas kahdeksannellatoista oleva, jäntevä nuorukainen, joka jo alun
toista vuotta oli isänsä edestä taloon suorittanut torpasta lankeavat
päivätyöt, sekä muut verot.

Oli Juhannusaaton ilta. Torpan väki istui nyt kylvystä päästyänsä ulkona
nurmikolla, pirtin edustalla, ihailemassa auringon laskua ja kuultelivat
laulurastaan säveliä, jotka niin suloisina kaikuivat petäjiköstä. Pirtin
ympärillä kasvoi solakoita koivuja, joihin Kasperin kirves ei koskaan
ollut hennonut kajota. Ne seisoivat siinä joka vuosi niin juhlallisina
Juhannuskoristeina, ilman että niitä täksi tilaisuudeksi tarvittiin
käydä kauempaa noutamassa, ja näiden juurella heittivät vikkelät vuohen
pojat kippaa keskenänsä.

Ulapalta näkyi venhe kiitävän torppaa kohden. Hetken perästä oli se
saapunut niin lähelle, että siinä huomattiin alasoudulla mieshenkilö
istumassa. Raikasääninen laulunsa kaikueli heleästi lahden tyynellä
pinnalla. Jopa voitiin eroittaa sanatkin:

      Kullallein minä kammarin laitan pienistä pärehistä,
      Matot laitan laattialle vaikka paperista.

-- Heikkilän Mikkohan se onkin, lausui Kasper, joka oli tuntenut hänet
äänestä. Varmaan tuo hän kutsun ylihuomeneksi taloon päivätyöhön.

Katrin posket punoitti. Näyttipä vähän siltä kuin olisi hän arvannut
Mikon asian paremmin, vaan ei hän virkkanut mitään.

Venhe pääsi rantaan. Solakka nuorukainen nousi siitä maalle, veti
venheen laiturille ja alkoi rivakkaasti astua torppaan päin.

-- Hyvää iltaa, vanhukset; kuinka teillä nyt Juhannusta vietetään, kysyi
hän.

-- Vanhaan tapaan vain, vastasi Kasper. Mitä Heikkilään kuuluu?

-- Eipä sen kummempata; vanha rauha vain. Mikkokin laskeikse nyt
nurmelle istumaan.

Puhe alkoi käydä vilkkaammasti, kun Kaisa rupesi ottamaan siihen osaa.
Hän kyseli, miten Heikkilän emäntä ja muut palkolliset voivat, kuinka
karjan laita oli ynnä muuta sellaista. Lopuksi kysäsi hän: vieläkö olet
aikonut jäädä taloon ensivuodeksi?

-- En, vastasi Mikko. Isäntä on myöntänyt, että saan rakentaa itselleni
torpan Risti-korpeen ja luvannut jättää se ensimmäiseksi viideksi vuotta
aivan veroittamatta. Mieleni hehkuu päästä omakseni, jos suostuisitte
antamaan Katrisenne minulle avioksi.

Vanhukset ällämystyivät.

-- Niin, no, lausui vihdoin Kasper, raapien korvallistansa.

-- No, niin, lisäsi Kaisa.

Asia oli ratkaistu -- Kas, niin, virkki Nehemias lyöden kämmenensä Mikon
käteen. Minä tulen olemaan sinulle avullinen torpan rakentamisessa.

Katrin mieltä ei nyt kukaan kuulustellut, mutta ei hän näyttänyt asiasta
olevan pahoillansakaan. Jos huhussa oli perää, niin jopa Katrin
vakkaisessakin oli Mikon ostama silkkihuivi ja kihlarahat, jotka ovela
puhemies eräänä iltana oli keinotellut Katrin käteen.

Juhannusvalkeita alkoi jo loistaa ylt'ympäri naapurikylistä korkeilta
kalliontörmäiltä. Mikko nousi nyt ylös, otti jäähyväiset vanhuksilta ja
sanoi, tarttuen Katrin käteen: "lähtekäämme mekin iloitsemaan muiden
kanssa tulille."

Käsi kädessä astuivat he nyt rantaan päin venheen luo. Vanhukset
seurasivat heitä hellillä ja yksivakaisilla silmäyksillä.

Tämän Juhannusyön vietti Mikko kylän muun nuorison seurassa leikitellen
ja tanssien kokon ympärillä nuoren morsiamensa kanssa.



II.


Sanotaanpa että missä ikänänsä paratiisi ilmautuu, siinä on myös
kärmekin saapuvilla. Ruusupensaankin alla on se kätkössä, aina
valveilla, aina valmiina valamaan myrkkyä elämän riemumaljaan. Nuorison
iloitessa Juhannus valkeallakin, kulloin kaikkien mielet hehkui hetken
viehätyksestä, oli siellä kuitenkin, yhdet silmät, jotka säihhyivät
sisällisestä, töintuskin hillitystä, raivosta joka kerta, kun Mikko
lähestyi Katria. Nämät olivat Heikkilän vanhemman pojan Kaapon. Tämä
nuorukainen, joka nyt täytti kaksikymmentä ikävuottansa, oli hurjalla
ja irstaisella elämällänsä saattanut rehellisille ja vakaville
vanhemmillensa paljon huolta. Katriakin oli hän koettanut saada
pauloihinsa, mutta ne yksinkertaiset neuvot ja varoitukset, joita äiti
oli tälle antanut, teki kaikki Kaapon yritykset turhiksi. Nyt kun hän
näki Mikon ja Katrin astuskelevan käsi kädessä Juhannuskokon ympärillä,
arvasi hän mille kannalle asiat olivat kallistuneet ja kaikki raivon
pahat henget pääsivät valloilleen hänen rinnassansa. Kumminkin
ponnisteli hän kaikin voimin, ettei hänen mielialansa nyt pistäisi koko
seuran silmiin; kentiesi arveli hän vieläkin pääsevänsä voitolle ja
voivansa syöstä tuon hänestä nyt niin inhoittavan Mikon onnettomuuden
syvimpään alhoon. Muutama päivä tämän jälkeen aljettiin Heikkilässä
heinäntekoa. Tänne oli väki Lepäslahden torpastakin saanut käskyn tulla.
Viikatteet välähtelivät auringon paisteessa ja mehevä ruoho katkesi
miesten niittäessä kuin rajutuulen edessä. Mikko oli aina ensimmäisenä
miehenä menemässä ja Katri kulki hänen perässänsä haravoiden luokoa.
Kaapo seisoi naisten keskellä pöyhkeänä kuin teeri soitimesa, käsi
puuskassa ja huiskutellen pitkävartista piippuansa. Työhön hän ei
kajonnut.

Mikko siirtyi hetkeksi lähellä olevan ojan partaalle hiomaan
viikatettansa, joten Katri haravoidessansa viimein jäi seisomaan muista
jälempänä. Tätä tilaisuutta käytti nyt Kaapo hyväkseen tehdäksensä
viimeisen yrityksen Katrin suosion saavuttamiseksi.

-- Eikö sinusta olisi mukavampi Heikkilän emäntänä samota näitä
avaroita niittyjä, joita nyt alhaisena työntekijänä poljet? kysyi hän
lähestyen Katria.

-- Työtä en ole koskaan pitänyt alhaisena. Heikkilän emännäksi olen
liian halpa; himojesi esineeksi liian hyvä, vastasi Katri.

-- Epäilet siis sanojani? Olen kuullut, että aijot mennä Mikon kanssa
naimisiin. Etkö pidä minua hänen vertaisenansa.

-- En milloinkaan. Kun katson Mikon vakaviin silmiin, tuntuu se minusta
kuin näkisin aamukoin. Kun olen sinua lähellä tunnen rinnassani
ahdistusta ja kammoa.

Kaapon silmät välähti.

-- No onnea sitten, lausui hän naurulla, joka ei ennustanut mitään
hyvää. Lepän latvaanko teidän on aikomus rakentaa talonne? Tämän
sanottua meni hän istumaan lähellä olevalle mättäälle.

Katri vaipui syviin ajatuksiin. Heikkilän isäntä oli aina kohdellut
häntä, niinkuin muitakin alustalaisiansa isällisellä helleydellä. Katri
tiesi siis että niin kauvan, kuin tämä eläisi, ei Kaaponkaan pahuus
voittaisi varsin suurta valtaa; mutta kerran tulisi Kaapo perimään
isänsä talon, ja miten sitten kävisi? Synkät aavistukset täyttivät
Katrin mielen ja tekivät hänet varsin alakuloiseksi.



III.


Kesä riensi rientämistänsä eteenpäin ja syksy alkoi jo lähestyä.
Ruispellot vaalenivat ja leikkuu aika oli käsissä. Raikkailta kuului
talkooväen kiihoitushuudot Heikkilän pellolta ja heleältä kajahteli
nauru, koska joku oli ehtinyt kiertää saareen toisensa. Tämän jälkeen
alkoi varstan kolke kuulua riihestä, ja mitä ei syksyn ajalla arveltu
ennätettävän puida, pantiin suuriin aumoihin talven ajaksi. Näin
korjattiin vähitellen syksyn varrella koko vuositulo. Jopa lähestyi
"kissaviikko," jota niin moni palkollinen sydämmen hartaudella
ikävöitsee. Tämä on palvelusväen makian leivän aika, jonka he
tavallisesti viettävät joutilaisuudessa ja huveissa, ja jolloin loputkin
rahat, mitkä vielä ovat sattuneet jäämään vuoden palkasta yli,
menetetään.

Muuttopäivänä seisoi Mikkokin Heikkilän tuvan permannolla kirves olalla,
pääsinkaakku kainalossa ja vuoden palkka lakkarissa. Näillä hän nyt
läksi alottamaan omaa elämätänsä. Raskaalta tuntui Mikosta jättää talo,
jossa häntä aina oli kohdeltu ystävällisesti ja jossa hän pienestä
pojasta saakka oli palvellut itsensä mieheksi. Ottaessaan jäähyväiset
emännältä vierivät kyyneleet alas hänen poskiltansa. Isäntä seisoi tuvan
portailla ja katseli kuinka nelivuotias varsa iloisesti tepasteli
pihassa. Mikko astui ulos tuvasta.

-- Hyvästi nyt isäntä. Kiitoksia kaikesta, sanoi hän, tarttuen isännän
käteen.

-- Hyvästi, hyvästi! Onnea yrityksellesi, ja jos joskus hätä sinua kovin
ahdistaa, niin tiedät että olen valmis auttamaan.

Mikko oli jo ennättänyt pihan portille, kun varsa huomattuaan hänet
hirnahti ja alkoi juosta Mikon perässä, sillä hän oli aina kohdellut
hevoisia lempeästi ja ruokkinut niitä kunnollisesti.

Isäntä kutsui Mikon takasin. -- Koska sinä nyt tulet omaksesi, tarvitset
sinä kaiketi hevoisenkin. Tuon varsan voit jo ensi kesänä valjastaa
atran eteen, ja koska olet palvellut minua uskollisesti, myön sen
sinulle puolesta siitä hinnasta, minkä muilta ottaisin.

Mikko maksoi rahat ja lähti nyt, talutellen varsaansa, astumaan
Lepäslahteen päin. Täällä otettiin häntä vastaan hiljaisella ja
teeskentelemättömällä ilolla. Katri seisoi jo pihassa häntä odottamassa.
Tervehdittyänsä ensin sulhaistansa, alkoi hän silitellä varsaa ja luoden
Mikkoon silmäyksen, joka puhui paljon ja jonka te, jotka rakastatte,
kyllä ymmärrätte, talutti hän varsan talliin ja viskasi sen eteen
runsaasti heiniä.

-- Vai jo sinä nyt edes pääsit viikoksikin lepäämään, virkkoi Kaisa
muori Mikolle, joka sillä aikaa oli käynyt pirttiin ja tervehtinyt
tulevaisia heimolaisiansa.

-- Lepäämäänkö? Huomisaamuna aijon jo lähteä Ristikorpeen. Onhan minulla
yöt ja pyhäpäivät levätä.

Katri, joka oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa, puristi
hänen kättänsä.

-- Tee niin poikaseni, lausui Kasper. Meikäläisillä ei ole koskaan vara
pitää joutopäiviä.

Illemmalla alkoi Mikko varustaa itseänsä valmiiksi lähtemään aamulla
varahin. Katri täytti hänelle tuohisen kontin eväällä. Itse rupesi hän
varustamaan mukaansa ansoja teeriä ja jäneksiä varten. Kun nämät toimet
olivat tehty ja illallinen syöty, kävivät kaikki levolle.

Aamulla varahin, kuin kukko lauloi ensimmäistä kertaa, nousi Mikko
vuoteeltaan ja heitti olallensa kontin. Sitten kääri hän kokoon
lammasnahkaisen turkin, jonka myöskin sitoi olallensa. Toiseen käteensä
otti hän kirveen, toiseen lapion, jonka varressa riippui sangastansa
pieni pata ja valmistetut ansat. Näin varustettuna alkoi hän astua
Risti-korpeen päin.

Matka Risti-korpeen oli kolme pitkää virstaa. Sinne johti ainoastaan
kaitainen, koleinen, polku, jota myöten Lepäslahden vähäinen karja kulki
laitumelle. Mikko oli päättänyt viettää, kumminkin alussa, yötkin
korvessa, sillä kulkeminen edestakaisin näin pitkää matkaa olisi hänen
mielestänsä riistänyt suuren osan lyhyttä, syksyistä päivää. Maa oli jo
roudassa ja yöllä oli siihen satanut ensimmäinen lumikin.

Aurinko oli jo korennon korkeudella, kun Mikko ennätti määräpaikallensa.
Kirkasna nousi se ylös, ikäänkuin tahtoen antaa Mikolle kehoitusta ja
rohkeutta yrityksessänsä. Paikka, johon Mikko oli saapunut, oli hänen
aikeellensa erittäin sopiva. Tässä oli suurenlainen metsälampi, jonka
toisella rannalla oli kallio, toisella, vastakkaisella, kosteata
noromaata. Kalliolta jatkui maa sileänä, viemisenä, rantaan saakka.
Ulompana kalliosta alkoi ikivanha honkametsä, -- Tuosta lammista saattaa
minulla olla hyvä turva hallaakin vastaan, sanoi hän itseksensä, ja
tälle paikalle päätti hän siis rakentaa pienoisen kotinsa.

Nyt ryhtyi hän rivakkaasti työhön. Heitettyään pois kontin ja turkit
olaitansa alkoi hän ensiksi kaivaa vieruun pientä holvia, juuri niin
tilavaa, että sopisi siellä makaamaan suojattuna tuulilta. Tämän kun oli
saanut tehneeksi, katkoi hän useoita kimppuja hienoja koivunvarpuja,
jotka kantoi holviin ja sai täten itsellensä niin pehmoisen makuu sijan,
kuin hän tällaisissa oloissa voi pyytääkin.

Tämän tehtyä rupesi hän suurukselle ja läksi sitten virittämään
ansojansa. Teeriparvia kahahteli metsässä lähellä lammin rantaa, ja
tuoreessa lumessa saattoi hän noronpuolella seurata metsäkanojen ja
muiden otusten jälkiä.

Kun nyt nämät puuhat, korvessa toimeentuloa varten, olivat lakanneet,
astui hän kirves olalla vakavilla askeleilla hongikkoon. Korpi alkoi
kajahdella kirveen iskuista. Tikat ja palokärjet lentelivät kirkuen
sinne tänne, ikäänkuin pannaksensa vastalauseen tällaista menettelöä
kohtaan heidän alueellansa. Ensimmäinen hirsi kaatui kovalla narinalla;
samoin toinen ja kolmaskin. Hirret karsi hän järjestänsä, heitti oksat
ja latvat metsään, kaatoi näiden sekaan myöskin juurimetsän, sillä hän
arveli, että, jos kevät tulee aikainen, saattavat ne jo palaa tou'on
teon aikana, joten hän helpolla vaivalla sai itsellensä kasken.
Päivällisen aikana meni hän kaivamaansa holviin atrioitsemaan ja palasi
jälleen tämän tehtyä työhönsä. Kun ilta jo alkoi pimitä särki hän
tuulenkaatamasta, kuivasta, hongasta puita, jotka kantoi holvin suulle.
Näistä teki hän aika nuotion, söi sitten illallisensa ja nukkui, turkit
peitteenä, sikeään uneen.

Ensimmäinen työ aamulla herättyänsä oli ansojen tarkastaminen. Suureksi
iloksensa eivät nämät olleetkaan tyhjinä. Tuossa makasi jänes sääret
suorana, tuossa teeri siivet levällä. Nämät kantoi hän holviinsa ja
rupesi varustamaan keittoa siltä varalta, että sitä olisi koko päiväksi.
Tosin ei hänellä ollut muuta ryytiä panna sekaan kuin mukaan otettu
suola, mutta ruokansa oli kumminkin lämmintä, sekä tuoresta, ja nälkä
teki sen erinomattain maukkaaksi. Sitten jatkoi hän taas varsinaista
työtänsä.

Viikko loppui ja lauantai ilta oli käsissä. Mikko kätki nyt muut
tavaransa holviin ja läksi konttinensa astumaan Lepäslahteen päin.

-- No, terve tultuasi. Kuinka työ luistaa? kysyi Kasper, kun Mikko oli
päässyt pirttiin.

-- Aina hiljaa. Saunahirret olen jo kaatanut, mutta pelkään että, jos
lunta alkaa tulla runsaammalta, ne peittyvät lumeen.

-- Minä lähden nousevalla viikolla kanssasi, sanoi Nehemias. Tehdään
sauna ensisti. Olenpa jo ennenkin ollut salvumiehenä.

-- Minä lähden myöskin, lausui Katri. Ehkä saattaisi teille minustakin
olla jotakin apua, jos ei muussa niin ruoanlaitoksessa.

Maanantai-aamuna valjastettiin hevonen ja kaikki kolme istuivat rekeen.
Lunta oli jo satanut niin runsaalta että puupohja reki luisti koleisella
polullakin. Paikalle päästyä tarkastettiin ensin ansat. Katri rupesi
valmistamaan atriata sillä välin, kun miehet ajoivat hirsiä kasaan sille
paikalle, mihin sauna piti rakennettaman. Kun ruumiin tarpeet olivat
tyydytetyt, otti Katri kopan, jossa oli tuotu heiniä hevoista varten,
kaatoi heinät lumelle, heitti kopan selkäänsä ja ottaen lapion käteensä,
läksi astumaan metsään päin.

-- Mihinkä nyt aijot mennä? kysyi Mikko.

-- Sammaleesen, vastasi Katri. Kun lunta tulee vahvemmalta, mistä
silloin luulette saavanne sammalia rakennuksiin?

Tosiaankin. Tuopa ei johtunut minun mieleeni, sanoi Mikko.

Kun ilta oli käsissä, oli miehillä jo melkoinen hirsikasa koossa ja
Katrilla suuri läjä sammalia. Katri lähetettiin hevoisen kanssa kotia,
sillä välipuhella että hän taas neljän päivän perästä toisi hevoisen
miesten käytettäväksi korpeen. Nehemias ja Mikko jäivät sinne. Nyt
alettiin rakentaa saunaa; yksi hirsikerta kohosi toisensa perään ja kun
Katri määrättynä päivänä tuli hevoisen kanssa, oli rakennus jo ehtinyt
milt'ei hänen päänsä tasalle. Viikko tämän jälkeen oli se kattoa ja
permantoa vailla.

Sillä välin kun Nehemias kuljetti kattotarpeita lähimmäisestä sahasta,
ryski Mikko taaskin hirsimetsässä tulevia rakennuksia varten. Kun
lautoja oli koolla niin paljon kuin varottiin tarvittavan, rupesi
Nehemias taaskin ajamaan hirsiä kasaan, sillä välin, kuin Mikko kaatoi
niitä. Joulua vietettiin Lepäslahdella, mutta pyhien perästä muutettiin
taas korpeen, niissä sauna nyt soi heille monta vertaa mukavamman
asumuksen kuin holvi tätä ennen.

Väsymättä puuhasivat miehet korvessa ja ennenkuin päiviä oli maassa,
olevat he myöskin ennättäneet rakentaa laajan pirtin ja sen perälle
kaksi kammaria. Myös hevoistalli ja navetta karsinan kanssa lampaita
varten olivat valmiina, molemmatkin yhdessä jaksossa metsän puolella
pirttiä.

Mikon sydän sykki sanomattomasta riemusta, kun hän nyt näki oman
kotinsa, josta niin kauvan oli uneksinut, toteutuneena. Nytpä päätti hän
myöskin että Katri, joka oli tuleva kodin sulostajaksi ja kolistajaksi,
ei myöskään saisi kauvan viivytellä sinne tulemistansa. Senpä vuoksi
kiiruhtikin hän Lepäslahteen ja pyysi että Katri nyt lähtisi pappilaan
kuulutuskirjan tekoon.

-- Joko nyt jo? kysyi Katri, katsoen veitikkamaisesti Mikon silmiin,
mutta meni kumminkin pukemaan päällensä juhlavaatteet ja istui Mikon
rinnalle varsan rekeen.

Kolme viikkoa tämän perästä vihittiin nuori parikunta kirkossa. Häitä ei
pidetty sen suurempia, kuin että juotiin kahvea Lepäslahdessa, mutta
jokaisen sydän oli kumminkin täynnä riemua ja tulevaisuuden toiveita.

Seuraavana päivänä oli päätetty lähteä Ristikorpeen. Tällöin tapahtui
myöskin jako tavaroista. Nehemias oli jo aamulla täyttänyt suuren häkin
heinillä, Kaisa meni nyt navettaan ja talutti sieltä pihalle mullikan,
jonka sitoi heinälläkin perään. Sitten toi hän myöskin lampaan, vuohen
ja porsaan, jotka sidottuina jaloistansa nostettiin häkkiin. Tämän
perästä meni hän tupaan ja toi sieltä kopassa kanan ja kukkopojan "että
edes tietäisitte koska ylösnousun aika on," niinkuin hän sanoi. Kasper
kantoi muutaman kapan ohria, kauroja ja perunoita siemeniksi keväällä.
Nyt meni hän rannalla olevaan talaasen ja otti sieltä rysän ja verkon.
"Minä tiedän että Risti-lampi on kalainen ja että sinä nyt et jouda
valmistaan pyydyksiä; tässä on hiukka aluksi, että etten ihan
kalattomaksi jää," sanoi hän. Kuormaan pantiin vielä Katrin vaatteet ja
rukki, ja nyt läksi Nehemias edeltäpäin sen kanssa Risti-korpeen. Mikko
ja Katri ajoivat varsalla perästä. Viljavat vedet valuivat Katrin
poskilta ottaen jäähyväiset vanhemmiltansa ja lapsuuden kodilta. Nyt hän
taas hymyili miehellensä istuen hänen rinnallansa.

-- Millähän palkinnenkaan vaivasi, sanoi Mikko Nehemialle kun olivat
tulleet Risti-korpeen ja Nehemias jo oli valmis palaamaan takasin
Lepäslahdelle.

-- Mitä joutavia, vastaisi Nehemias. Palkitse silloin kun voit. Etpähän
sinä sisareni kanssa muutakaan rikkautta saanut.

-- Sainhan hänet itsensä ja siinä on mielestäni rikkautta kyllä, sanoi
Mikko, tarttuen Katrin käteen.

Seuraavana päivänä ajoi Mikko Heikkilään, jossa torpan kontrahti tehtiin
ja vierasten miesten läsnäollessa vahvistettiin. Sen mukaan saisi Mikko
pitää viisi vuotta torppaa ilman verotta. Sitten maksaisi hän vuosittain
kontrahdissa määrätyn veron ja torpan saisi hän pitää hallussansa niin
kauan, kuin hän ja hänen vaimonsa eläisivät.

Kotia tultua kävi hän taas kiivaasti käsiksi työhön. Heikkilän emäntä
oli pistänyt lähteissään hänen kouraansa mytyn pellavia. Katrin rukki
hyrisi samalla aikaa kuin Mikko puhdetöiksi teki auran ja ladan sekä
karhin. Näiden valmistuttua alkoi hän tehdä katiskata. Päivillä oli hän
taas ulkotöissä. Lumi oli jo melkoisesti sulanut noroltakin, jossa Mikko
nyt, repien ylös pajupensaat ja kannot, raivasi itsellensä niittyä,
jonka sitten aitasi, aluksi vihiaidalla. Risti-lammin rannat olivat jo
viikon aikaa olleet sulana ja haue'n kutu oli lähellä. Ontelosta
hongasta koversi hän purren, jolla vei ulos verkkonsa, rysänsä ja
katiskansa. Täältä otteli hän haukia ja kesemmällä myös lahnoja ja
ahveniakin juuri kuin aitastansa.

Kylvön aika tuli. Mikko sytytti kaskensa palamaan, kynti ohran ja kauran
siemenen maahan. Osan kaskea jätti hän perunamaaksi ja yhden osan
syksyllä kylvettäväksi rukiilla. Nyt rupesi hän myöskin rakentamaan
eloaittaa ja riihtä, jotka syksypuolella tulivatkin valmiiksi.



IV.


Kuusi vuotta on kulunut. On eräs sunnuntai-ehtoopuoli. Mikko ja Katri
istuvat nurmivierulla kartanon edustalla. Mikko on äsken saapunut kotia
kirkosta. Heidän karjansa on nyt lisääntynyt ja näiden kellot kuuluvat
kotia asti laitumelta. Peltonsa ovat tulleet laajemmiksi ja siinä
aaltoelee sakea ruisvilja. Nurmella heidän vieressään kellii kaksi
pienokaista, Kasper nyt neljän, ja Maiju, kahden vuoden vanha. Kartanon
ympärillä käet kukkua helkyttelee, lammissa uiskentelee vesilintuja
poikinensa, Jumalan aurinko paistaa lämpimästi Mikon ja Katrin päälle,
rakkaus ja tytyväisyys asuu heidän rinnassansa. He ovat onnellisia!

-- Mitä kirkolle kuului? kysäsi Katri.

-- Kuuluihan sinne, vastasi Mikko. Kirkkoherraa veivät suorastaan
kirkosta ripittämään Heikkilän isäntää. Sitten emäntänsä kuoleman oli
hän alkanut riutumistansa riutua. Toivoa ei taida enää olla hänen
paranemisestansa. Suokoon Jumala kuolemansa helpoksi!

Katri säpsähti. Hän tiesi, että nyt voisi tulla aika, jona heidän
onnellisuutensa taivas synkistyisi.

Ja se tulikin. Ei kuitenkaan äkisti, vaan vähitellen kohosi nuot
onnettomuuden synkät pilvet. Niinkuin onnettomuus harvoin tulee yksin,
vaan sen edellä jo käy muita pienempiä, jotka ikäänkuin lausuvat: "ole
varoillasi!" niin kävi tässäkin. Eräänä päivänä, näet, syöksi metsästä
kaksi lammasta läähöttäen ja näännyksissä kartanolle. Päästyänsä
karjapihaan kaatuivat ne maahan. Mikko ja Katri, jotka heti aavistivat
jotakin onnettomuutta riensivät metsään. Täällä makasi laitumella heidän
paras lehmänsä kuoliaana ja pahoin revittynä, täällä oli myöskin koko
heidän lammaslaumansa surmattu ja osaksi syötykin. Naapuri pitäjässä oli
nimittäin pari päivää tätä ennen pidetty suuri sudenjahti. Näissä
jahdeissa ei pidettykään niin paljon lukua petojen tappamisesta, kunhan
vaan kukin saa ne karkoitetuksi omasta metsästänsä naapurin alueille,
eli toisin: niitä ajellaan pitäjästä toiseen. Säikytettyinä suurelta
ihmislaumalta olivat ne ottaneet pakonsa Risti-korpeen ja tekivät nyt
täällä tuhojansa.

-- Voi meitä polosia! huusi Mikko, väännellen käsiänsä nähtyään minkä
vahingon pedot olivat matkaan saattaneet hänelle.

Vedet juoksivat Katrin silmistä, mutta sittenkin kävi hän Mikon kaulaan
kiini ja sanoi: "Mikkoseni, kuusi vuotta on onni ja menestys alinomaa
seurannut meitä. Vaadimmeko elämältä vaan pelkkää onnea? Emmekö ottaisi
vastaan yhtäkään onnettomuutta? Älkäämme nurisko!"

-- Sinä, Katri, olet aina oikeassa vastasi Mikko. Älkäämme nurisko!
Tämän sanottua rupesi hän tyyneesti vetämään pois taljaa niistä
lampaista, jotka olivat vähimmin revityt.



V.


Heikkilässä oli myöskin ajan varrella suuria muutoksia tapahtunut. Talon
vanha, kunnollinen emäntä oli kuollut. Tästä alkaen oli isäntäkin silmin
nähtävästi ruvennut riutumaan ja makasi nyt, kuten Mikko kirkosta
tultuansa tiesi kertoa, kuolinvuoteellansa. Kaapo oli muutamia vuosia
takaperin nainut naapuripitäjästä erään sievän talontyttären, mutta
heidän avioliittonsa ei ollut onnellinen, sillä vaikka nuori vaimo ei
koskaan valittanut, nähtiin hänet kumminkin usein kyyneleet silmissä.

Heleästi soivat pari sunnuntaita tämän jälkeen kirkon kellot
Jumalanpalveluksen loputtua. Heikkilän vanha isäntä laskettiin silloin
maan poveen. Kaikki alusväki olivat saattamassa rakastettua
isäntä-vainajata viimeiseen lepokammioon. Katri huokasi syvään. Hän
tunsi jo nuoruudesta Kaapon luonnon ja tiesi, ettei tämä koskaan voisi
unhottaa, että Katri oli pitänyt Mikkoa häntä etevämpänä. Loukattu
itserakkaus olikin sytyttänyt hänen poveensa vihan ja katkeruuden
liekin, jonka vasta elämän ankarat vitsaukset saivat sammumaan.

Eräänä päivänä syksy talvesta oli Kaapo pellollansa katsastamassa
ruisaumoja, josko hiiret tekisi niille mitään vaurioa. Täällä seisoi hän
vajonneena pitkiin ajatuksiin.

Tietä, joka johti Heikkilän talon sivutse, kulki samaan aikaan
laihanlainen, repaleisin vaatetettu mies. Joka häntä lähemmin
tarkasteli, huomasi, että outo tuli paloi hänen silmissänsä.
Kulkiessansa, koska luuli olevansa yksin, puhui hän aina kovaa
itseksensä, josta syystä häntä kylän kesken yleisesti nimitettiin
Hassu-Ristoksi. Katkonaisista lauseista, joita tien ohessa oleva silloin
tällöin sattui kuulemaan, saattoi päättää, että sammumatoin kostonhimo
oli tykkänänsä vallannut hänenkin sydämensä ja että hän alinomaa vaan
ajatteli keinoa mitenkä saisi tämän himonsa tyydytetyksi.

-- Tuolla hän nyt seisoo, Heikkilän muhkea isäntä, lausui hän
huomattuansa Kaapon pellolla, -- mutta malta, malta! Sinä olet tehnyt
minusta häväistyn, repaleisen kurjan. Polvillani pyysin minä sinulta
armoa ja lupasin aikaa myöten suorittaa ne rahat, jotka sinulta
nuoruudessani varastin. Sinä jätit minut säälimättä oikeuden käsiin. Nyt
olen ollut opissa, jonka hedelmiä sinäkin kerran saat maistaa. Malta!

Nyt vaikeni Risto, sillä hän näki, että Kaapo oli aumoiltansa lähtenyt
käymään häntä kohti ja viittoi häntä pysähtymään.

-- Tuossapa onkin mies, jota tarvitsen, sanoi Kaapo itseksensä lähestyen
Ristoa. Hyvää päivää! Mitenkä sinä nyt tulet toimeen, lausui hän
päästyänsä Riston luokse.

-- Toimeentuloni näkyy päältäpäinkin, vastasi tämä.

-- Minun käy sinua sääli ja minä tahtoisin mielelläni auttaa sinua,
jatkoi Kaapo. Onko sinulla halua ansaita vähällä vaivalla kymmenen
tynnyriä viljaa, jos teet minulle pienen palveluksen?

-- Ja se olisi?

-- Kuulethan nyt. Minä olen päättänyt pakoittaa Risti-korven Mikkoa
kaluillensa kampsuinensa siirtymään pois minun torpastani, mutta hänellä
on isävainajani antama kontrahti, joka vakuuttaa hänelle elinkautisen
oloajan mainitussa torpassa. Keinottele se kontrahti minun käsiini!

Risto säpsähti! Nyt oli hän tilaisuudessa päästä sellaiseen yhteyteen
Kaapon kanssa, jossa hänelle voisi tulla mahdolliseksi antaa tälle tuo
koston isku, jota hän niin monta vuotta oli aprikoinut ja sen ohessa
hankkia itsellensä moneksi vuodeksi huolettoman eläkkeen.

-- Kahden päivän päästä on kontrahti kourassasi, sanoi hän. Hyvästi!

Tämän sanottua lähti Risto astumaan eteenpäin. -- Hyvin käy, lausui hän
itseksensä. Nyt tulee meille keskinäisiä asioita. Se on jo suuri askel
eteenpäin. Ehkäpä sinut vielä saan satimeeni.

Samana iltana astui Risto sisään Ristikorven pirttiin. Koska häntä
yleiseen pidettiin mielipuolena, sai hän vapaasti tulla ja mennä
kenenkään kyselemättä, millä asioilla hän kulki. Yön kuluttua läksi
torpan väki varahin työhön. Ainoasti lapset makasivat vielä viatointa
untansa. Tätä hetkeä käytti Risto hyväksensä ja meni peräkamariin
kopeloimaan pöydän laatikkoa, josta löysi, mitä oli etsinytkin ja pisti
sen poveensa.

Hetken perästä tuli Katri navetosta kiulun kanssa, joka oli täynnä
lämmintä vaahtoavaa maitoa. Tästä kaati hän nyt tuoppiin Ristonkin
juoda. Tämä nautittuansa tarjotun eineen, sanoi jäähyväiset ja lähti
tiehensä. -- Hyviä ihmisiä, nuot Ristikorpelaiset, jupisi hän. Mutta
mitä minua ihmisten hyvyys tahi pahuus liikuttaa. Kärsiköön vaikka
kymmenen syytöntä yhden syyllisen edestä. Kostoa, kostoa!

Ehtoopuolella päivää seisoi Risto Heikkilässä Kaapon kamarissa, jossa
puoleksi palanut valkea leimusi uunissa. Kaapo istui pöydän ääressä
edessänsä suuri kasa puumerkeillä varustettuja papereita.

-- Tässä on kontrahti, lausui Risto vetäen paperin povestansa.

Kaapo ojensi kätensä ottamaan vastaan sitä.

-- Kymmenen tynnyriä viljaa ensin, sanoi Risto, pistäen paperin jälleen
poveensa. Vasta kuin kuorma on pihassasi valmis lähtemään mukaani, saat
sen; ennen et.

-- No, olkoon niinkin. Minä lähden mittaamaan viljan. Ole sinä sen aikaa
täällä, ettei asia nostaisi palvelusväessä joutavaa huomiota.

Sillä välin kuin Kaapo mittasi viljan tarkasteli Risto pöydällä olevia
paperia ja huomasi näiden olevan velkakirjoja.

Kamala nauru ilmestyi hänen huulillensa. -- Hyvin käy, lausui hän
itseksensä, otti pakasta päällimmäisen velkakirjan, pisti sen poveensa,
josta muutti kontrahdin lakkariinsa. Hetken perästä astui Kaapo sisään.

-- Kuorma on valmis, vie se mukaasi sanoi hän. Hevosen tuot heti
takasin. Missä on nyt kontrahti?

-- Tässä on, lausui Risto ja kaivoi povestansa paperin.

Enempää katsomatta otti Kaapo paperin Ristolta ja heitti sen uuniin. Se
kerran leimahti ja paloi poroksi.

-- Nyt, Risti-korven Mikko, olet kourissani ja ole vakutettu siitä, että
minä sinua puristan, sanoi hän, ottaen paperit pöydältä ja sulkien ne
lukittuun pöytälaatikkoon.

-- Onnea vaan, lausui Risto ja lähti tiehensä.



VI.


Muutama päivä tämän jälkeen, astui lautamies sisään Ristikorven
torppaan. -- Huonolla asialla olen, sanoi hän. Heikkilän isäntä sanoo
teidät minun kauttani torpasta ulos ja vaatii teitä myöskin samalla
vastaamaan erääsen velkajuttuun, jonka velan olette saaneet hänen
isävainajaltansa.

-- Velkani, johon katovuotena jouduin, täydyn suorittaa tavalla tahi
toisella. Torpasta ei hän mitenkään minua saa, sillä minulla on
elinkautinen kontrahti, vastasi Mikko tyyneesti.

-- Kaapo väittää teillä senlaista ei olevan, virkkoi lautamies.

-- On kuin onkin. Mikko meni kamariin, josta hetken perästä tuli takasin
vaaleana ja lausui: Katri, nyt olemme hukassa. Kontrahti on poissa, eikä
sitä löydy mistään. Olisikohan lapset saaneet sen käsiinsä.

Katri vavahti. -- Raskaaksi kävisi, jos täytyisimme luopua tästä
paikasta, jossa olemme eläneet niin onnellisina ja tehneet työtä otsamme
hiessä, lausui hän. Mutta jos niin on sallittu, niin onhan maailma
avara.

Käräjäpäivä läheni. Mikko odotti sitä haikealla ja synkällä mielellä,
sillä hän tiesi, että jos hänellä ei olisi kontrahtia näytettävänä,
tulisi hän ilman armotta tuomituksi torpasta pois. Tämä ajatus riisti
Mikolta päivän rauhan ja yön levon.

Illalla ennen käräjäpäivää astui Risto kiiruin askelin Risti-korpen
päin. -- Kyllähän Mikko on kunnon mies, mutta mitä se minuun koskee?
lausui hän itseksensä. -- Kaksi tynnyriä täytyy hänen antaa minulle
saadaksensa kontrahtinsa takasin. Se on paljoa vähemmän kuin jos koko
torppa luiskahtaisi hänen käsistänsä. Enhän olekkaan kohtuuton; en,
lisäsi hän ivallisella naurulla.

Risto astui sisään. -- Hyvää iltaa lausui hän. Olen kuullut, että
sinulla huomenna on käräjä-juttu ja että Heikkilän isäntä koettaa
keinotella sinua torpasta pois ja myöskin, että kontrahti on joutunut
hukkaan.

-- Niin on, veikkonen, huokasi Mikko.

-- Jos myöntyisit maksamaan minullen kaksi tynnyriä viljaa, päästäisin
sinut koko pulasta, jatkoi Risto.

Mikko katseli Ristoa silmäyksellä joka ilmaisi, että hän nyt luuli
Ristolla taas olevan hassuuden aikakauden. -- Halustahan sen
maksaisinkin, sanoi hän, minkäpä sinä, miesi parka, tässä asiassa
mahdat?

-- Eiköhän tämä ole kontrahtisi? sanoi hän, vetäen lakkaristansa
paperin. Sen löysin pyryilman ajamana Kavon sillalta.

Mikko tarkasti paperia ja huomasi sen olevan tuon kaivatun kontrahdin.
-- Jumalan kiitos! kiljahti hän. Nyt olen pelastettu. Viljasi saat millä
hetkellä tahansa.

Tämän yötä makasi Mikko taas monen ajan perästä rauhallista unta. Ennen
levolle mentyä kiitti Katri hartaudella Herraa, joka oli poistanut nuot
uhkaavat pilvet.

Seuraavana päivänä oli käräjäkartanon piha väkeä täpötäynnänsä, sillä
käräjille riennetään aina suuremmalla hartaudella, kuin kirkkoon. Täällä
pöyhkeili myöskin Heikkilän isäntä astuen pihalla edestakasin ja
nauttien mielessänsä siitä ajatuksesta, että nyt aika oli tullut,
jolloin hän saisi nuot Ristikorpelaiset nöyrytetyiksi. Että tuo
oikullinen Onnetar tekisi hänelle tepposiansa ei hetkeksikään johtunut
hänen mieleensä.

Asia huudettiin esille. Kaapo vaati oikeudessa, että Risti-korven Mikko,
jonka kanssa hänellä ei ollut mitään kontrahtia, tuomittaisiin heti
muuttamaan torpasta pois. Kun Mikolta kysyttiin, mitä hänellä tähän
olisi sanomista, veti hän lakkaristansa paperin, jonka laski
oikeuspöydälle ja pyysi, että asia ratkastaisiin hänelle niin
edulliseksi, kuin tämä kontrahti sisälsi.

Kaapon silmät suurenivat. -- Onkohan Risto erehtynyt, vai tahtonut
pettää minua, lausui hän itseksensä.

Asia päättyi niin, että Mikolle vakuutettiin elinkautinen asumaoikeus
Ristikorven torpassa. Kiukun puna kohosi päätöstä kuullessa Kaapon
poskille, mutta hänen täytyi sittenkin hillitä itseänsä.

Velkajuttu otettiin nyt esille. Kaapo otti esiin pakan paperiloita,
jotka vielä oli samassa järjestyksessä, kuin hän ne, Ristolle viljaa
mitattuaan, oli sulkenut pöytälaatikkoon, antoi päällimmäisen näistä
tuomarille ja pyysi, että Mikko velvoitettaisiin maksamaan hänelle
velkakirjan sisällön. Tuomari tarkasti velkakirjaa ja ilmaisi, että
velka ei ollut Mikko Ristikorven, vaan Matti Niinistön. Kaapo alkoi nyt
etsiä paperistansa, mutta kysymyksessä olevaa velkakirjaa ei löytynyt
mistään. Mihin oli se joutunut? Äkkiä niinkuin salama lensi hänen
päähänsä se ajatus, että Risto oli pettänyt hänet, ja että hän itse oli
polttanut Mikon velkakirjan ja nyt alkoivat hänen silmänsä iskeä tulta.

Mikko tunnusti nyt Kaapon isävainajalta saaneensa kysymyksessä olevan
velan, jonka lupaisikin suorittaa sitä myöten, kuin varansa karttuivat.
Tämä hetkeksi lievitti Kaapon apeata mielialaa. Olihan Mikko
tunnustanut. Tuomittaisihan velka ulos ja pääsisihän Kaapo sitten
ryöstättämään Mikkoa.

Päätöstä valmistaessa sanoivat kaikki lautamiehet yksimielisesti
vakuutuksensa olevan sen, että koska Heikkilän isäntävainaja aina kaikin
tavoin oli koettanut edesauttaa Mikkoa ja usein oli kuullut Kaapon
lausuvan uhkasanoja tätä vastaan, hän luultavasti itse ennen kuolemaansa
oli hävittänyt velkakirjan, ettei se joutuisi pojan käsiin. Tämän mukaan
ratkaistiin asia.

Kaapon huulet värisivät päätöstä luettaessa. Hän hengitti raskaasti
astuessaan ulos lakituvasta ja höpisi itseksensä: malta, Risto; tämä
maksaa sinun henkesi!



VII.


Muutama päivä yllämainittujen tapausten jälkeen huomasi Heikkilän isäntä
Riston astuvan myllylle päin kantaen viljasäkkiä hartioillansa. -- Nyt
on aika sanoi hän, ottaen alas seinältä luotipyssyn, jonka hän latasi.
Hämärän tultua astui hän pitkin tietä pyssy turkin alla ja poikkesi
vihdoin tien syrjään erään kivilohkareen taakse väijymään Ristoa. Kauan
ei hänen tarvinnutkaan odottaa, kun jo kuuli ihmisääntä ja huomasi
Riston tulevan tapansa mukaan puhuen itseksensä.

-- Kostoni on vasta alussa, mutta hyvin käy. Ennenkuin vuosi on ummessa,
niin on Heikkil....

Pyssy pamahti. Risto seisoi silmänräpäyksen suorana ja kaatui sitten
hervotoinna tielle. Lumi alkoi käydä punaiseksi hänen ympärillänsä.
Kaapo katseli tätä kiven takaa kauhistuksella. Mielellänsä olisi hän
juossut pois, mutta jalkansa eivät kannattaneet. Tuntui niinkuin
riippuisi niissä rautapunnukset.

Paikka missä tämä tapahtui oli mäen alla. Äkkiä ilmestyi mäen harjalle
hevonen ja sen perässä reki, jossa istui kolme henkeä. Kaapo nähtyänsä
nämät läksi vihdoin juoksemaan, ikäänkuin riivattunna pahoilta hengiltä.
Kun ajajat pääsivät Riston kohdalle pysähtyivät he. Nyt kömpi Ristokin
ylös tieltä ja lausui: onni, ettei luoti lävistänyt rintaani, vaan
olkapäätäni. Joutukaamme nyt kiiruusti perässä, niin saavutamme hänet.
Miehet auttoivat nyt Ristoa rekeen ja läksivät täyttä laukkaa ajamaan
eteenpäin. Kaapo huomattuansa, ettei hän pääsisi takaa ajajiansa pakoon
tietä myöten, poikkesi metsään, mutta täälläkin seurasi kiiniottajat
hänen jälkiänsä ja koska lunta oli paksulta, uupui hän hetken perästä,
täytyen antautua. Nyt veivät miehet Kaapon ruununmiehen tutkittavaksi,
joka pani hänet kahleisiin ja sulki vankihuoneesen. Täällä sai hän olla
siksi kunnes Riston haavat parani, sillä tämän läsnäolo oikeudessa oli
välttämätöin.

Kaapo tuomittiin murhanyrityksestä kymmeneksi vuotta kuritushuoneesen.
Kamalasti helisi hänen kahleensa astuessansa ulos Heikkilän muhkeista
huoneista, jossa hän nyt oli ollut jäähyväisiä ottamassa vaimoltansa ja
lapsiltansa. Sydäntä järistyttävältä kuului se itku, jolla nuot
onnettomat syyttömät saattoivat häntä ulos. Kuitenkin oli yhdet silmät,
jotka pysyivät kuivina tässä tilaisuudessa, yksi suu, joka vetäysi
nauruun. Se oli Riston, joka taampana seisoen katseli Kaapon lähtöä. --
Nyt, Heikkilän muhkea isäntä, olet sinä Hassu-Riston vertainen, sanoi
hän itseksensä.

-- Hyvästi! Älkäät itkekö. Jumala on kostanut, sanoi Kaapo, istuen
rekeen.

Risto rupesi värisemään. Jumalako? Minähän kostanut olen. Mitä siihen
Jumalan tulee?

Reki ajoi pois ja Kaapo jätti tällä lailla viimeisen kerran lapsuutensa
kodin.

Tämän jälkeen nähtiin Risto useammin kuin ennen kulkevan ympäri
rauhatoinna, levotoinna. Paljon hän myös puhui yksinänsä ja tällaisissa
tilaisuuksissa kuultiin hänen kertovan: Jumala on kostanut. Nuoruudessa
oli hänen mielensä saanut pahan vamman siitä julkisesta häväistyksestä,
jonka hän oli saanut kärsiä. Sitten oli hänessä vuosikausia kytenyt yksi
ainoa tunne: viha, elänyt yksi ainoa aate: kosto. Nyt tuli tähän lisäksi
kalvava omatunto. Hänen heikko luontonsa ei voinut kauan kestää näitä
järistyksiä. Eräänä päivänä nähtiin hänet nauraen ja lyöden käsiänsä
yhteen juoksentelevan edestakasin maantiellä. Tuo onneton oli nyt
todellakin tullut mielipuoleksi.



VIII.


Kymmenen vuotta on kulunut. Hiljaisessa menossa ja tyynessä onnessa oli
lie kulunut Risti-korven asukkailta. Heidän varansa oli enentynyt. Suden
kaataman karjan sijaan on heillä nyt kaksi sen vertaa, kuin ennen.
Vanhin poika pysyy jo kiini atran kuressa ja tytär auttaa äitiänsä
navetossa.

Eräänä sunnuntaina istuvat he taaskin kaikki yhdessä viherjällä
kunnahalla Ristilammin rannalla. Katrin kädessä oli virsikirja josta hän
ääneen luki päivän evankeliumia. Muut kuuntelivat hartaasti lakittomin
päin. Tällä ajalla lähestyi heitä mies, jonka ruumis jo oli alkanut
koukistua ja jonka lyhyeksi leikatut hivukset olivat harmaat. Päästyänsä
lähemmäksi, istui hänkin nurmelle, otti lakin päästänsä ja kuunteli. Kun
lukeminen oli loppunut tarkasteli Katri vierasta ja huudahti: Kaapo! ja
noin muuttuneena!

-- Niin, Kaapo olen, vastasi tulija. Muuttunut olen ei ainoasti
ulkonaisesti vaan sisällisestikin. Monta kuumaa ja kylmää olen tällä
ajalla nähnyt. Sisäänpainuneet silmäni, tärisevä ääneni sanovat
minulle, ettei minulla enää ole kauan jälellä, mutta ennenkuin täältä
erkanen, tahtoisin mielelläni teidän huuliltanne kuulla sovinnon ja
anteeksi antamuksen sanan.

-- Palajatko Heikkilään? kysäsi Mikko hetken perästä.

-- En, vastasi Kaapo. Mitäpä siellä tekisinkään? Vaimoni ja taloni ovat
toisella. Lapseni minua eivät enää tuntisikaan. Tottahan löytynee joku
loukko maailmassa, jossa rauhassa saan päättää loput päiväni.

-- Jää tänne, sanoi Mikko. Tosin ajattelit sinä meitä vastaan pahaa,
mutta Herra on kääntänyt sen hyväksi. Tuossa on lampi, jossa
kalastamalla saat loput päiväsi hauskasti kulumaan.

-- Jää tänne, sanoi Katri, ja kun aika sinut jättää, tahdon ummistaa
silmäsi.

Kyyneleet vieri pitkin Kaapon poskipäitä. Hän puristi heidän kättänsä
voimatta lausua sanaakaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Runoelmia 1" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.