Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Jutelmia
Author: Dilling, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jutelmia" ***


JUTELMIA

Kirj.

L. Dilling


Tekijän luvalla suomentanut Uno von Schrowe


Helsingissä,
Wickström'in ja Kump:nien jaettavana.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa, 1885.



SISÄLLYS:

Ikävä juttu
  1. Rasmussenin perhe
  2. Perhe lisääntyy
  3. Ludvig-serkku tulee Grönlidiin
  4. Donnerin rouva tahtoo oppia panemaan kurkkuja etikkaan
  5. Vanha Rasmussenin matami ennustaa poutaa, vaan tulee sadetta
  6. Kiusallinen seikka
  7. Ratkaisu
  8. Jutun loppu
Puhdas lippu
Vehreitä seppeleitä
Katonpanian äiti
Vanha Gunhild



IKÄVÄ JUTTU.



1.

Rasmussenin perhe.


Grönlidin patrona Rasmussen oli mies, jota onni aina oli suositellut.

Paitse kaunista maataloa ja muutamia tuhansia taalareja korkoja, jotka
hän oli perinyt isältänsä, nimismies Rasmussen-vainajalta, oli herra
Rasmussenilla ollut sekin onni, että hän oli saanut vaimon.

Koska tämän viimeksimainitun onnen voi melkein kuka tahansa saavuttaa,
ja se useinkin asianhaarain mukaan pidetään onnettomuutena, täytyy
minun kiireimmiten lisätä, että hän oli saanut kiltin, hienon ja
oivallisen vaimon, mikä ei satu joka miehen osaksi.

Paitse kaikkia näitä hyviä ominaisuuksia oli Rasmussenin matamilla
vielä yksi, joka oikeastaan olisi ollut kaikkein ensiksi nimitettävä:
hän oli hyvin sivistynyt.

Hän oli nimittäin kymmenen vuotta ollut emäntäpiikana erään amtmanni
Falkin luona, mutta oli, naimisiin jouduttuansa, niin usein kertonut
olleensa siellä seuranaisena, että hän lopulta itsekin sen melkein
uskoi.

Asia oli niin että hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä oli tullut
amtmannin perheesen, ja nämä, jotka olivat ystävällisiä ja
suoraluontoisia ihmisiä, kohtelivat häntä paremmin sukulaisena kuin
palvelijana.

Hän söi heidän pöydässänsä ja oli aina sisällä askareet kyökissä
suoritettuansa, ja amtmannin tytär, joka oli paria vuotta nuorempi kuin
neitsyt, oli hauskuudekseen väliin olevinansa opettajatar ja antoi
muutamia pisaroita omasta viisaudestansa tipahdella hänellekin, ja
neitsyt Pedersen, niinkuin häntä siihen aikaan nimitettiin, pääsi
niinkin pitkälle opissa, että taisi lausua franskankieliset nimet
romaneissa, soitti "Ukko Noaa" ja eräitä muita helppoja kappaleita
pianolla ja lauloi koko joukon lauluja -- muun muassa pari
italialaistakin -- yhtä epätarkasti kuin neiti Falk itse, eikä enempää
voinutkaan vaatia emäntäpiialta.

Hän läheni jo pitkin askelin naimattomille naisille niin kovin
peloittavaa kahdeksattakolmatta ikävuotta eikä yhtään kosijaa ollut
vielä ilmaantunut; silloin tuli Rasmussen amtmannille pehtoriksi.

Hän alkoi heti niin innokkaasti neitsyen suloja ja keittotaitoa
ihaella, että hän jo eräänä päivänä kysäsi tältä, tahtoisiko hän ruveta
elinajaksensa hänen emännöitsijäksensä, ja neitsyt antoi myöntävän
vastauksen.

Rasmussen oli varakas, kaunis nuori mies, ja ainoa vika, jonka neitsyt
hänessä saattoi löytää, oli että hänen nimensä oli Rasmussen.

Hän oli nimittäin aina uneksinut saavansa muuttaa arkipäiväisen nimensä
Pedersenin joksikin oikein ylhäiseksi tahi ainakin joksikin, jolla ei
olisi tuota inhoittavaa alhaisoa osoittavaa päätettä "sen".

Mutta kun on emäntäpiikana ja ikää kahdeksankolmatta vuotta, ei saa
niin liioin saivarrella miestä valitessa, etenkin kun ei ole useita
valittavissa.

Siksipä neitsyt Pedersen aivan lyhyen mietintöajan perästä päätti tehdä
herra Rasmussenin onnelliseksi antamalla hänelle kätensä ja sydämmensä.

Puoli vuotta myöhemmin kuoli vanha nimismies Rasmussen ja jätti talon
perinnöksi pojallensa, ja "kun vuosi oli kulunut," niinkuin romaaneissa
luetaan, tapahtui nuoren, Pederseninä syntyneen, Rasmussenin matamin
juhlallinen tulo Grönlidiin paikan uutena valtiattarena.

Kun valloittaja marssii sisään, on vanha valtias tavallisesti
pakoitettu väistymään tieltä, ja niin kävi Grönlidissäkin.

Vanha Rasmussenin matami, nimismiehen leski, vetäytyi, murtunein
sydämmin ja kuljettaen mukanaan kymmenen kuormallista muuttokaluja,
tieltä pois naapuritaloon Granholtiin, joka niinikään oli ollut hänen
mies-vainajansa oma.

Täällä oli hänen määrä, kuten katkerasti surevan lesken tulee ja sopii,
viettää loput elinpäivänsä yksinäisyydessä.

Rasmussenin matami oli ankara nainen, joka oli tottunut hallitsemaan
sekä miestänsä että taloa, eikä hän milloinkaan ollut ajatellut
mahdolliseksi että hän tulisi pakoitetuksi luopumaan vallastansa.

Eipä koskaan ollut hänen mieleensä joutunut, että hänen poikansa
saattaisi olla niin yksinkertainen että naisi, kun hänellä oli niin
järkevä äiti taloa hoitamassa.

Ja jospa hän vihdoin tekisikin sen, niin saattaisihan hän kuitenkin
löytää naisen, joka paremmin sopisi hänelle kuin sellainen, joka oli
ollut seuranaisena tahi jonakin sellaisena eikä tietysti ymmärtänyt
rahtuakaan oikeasta maataloudesta.

Suuresti murheissaan odotti siis vanha Rasmussenin matami miniänsä
tuloa Grönlidiin, ja tämä hänen murheensa muuttui aivan synkäksi
epätoivoksi, kun mainittu nainen näyttäysi olevansa ylhäisömielinen
olento vaaleassa hameessa, kultainen rannerengas vasemmassa
käsiranteessa ja samanlainen helmistä oikeassa.

Vanha Rasmussenin matami otti siksi miniänsä vastaan hyvin kylmästi,
kietousi arvollisuutensa vaippaan ja vetäysi, kuten ennen on sanottu,
pois tieltä Granholtiin, jossa hän asettui vahvaan asemaan ja josta hän
joka päivä lähetteli vakojia tarkastamaan vihollisen vähimpiäkin
liikkeitä.

Ensimmäinen sanoma kertoi, että nuori Rasmussenin matami oli
karkoittanut kaikki koreat mahongnypuitteiset kuninkaat, apostolit ja
pyhät neitsyet salista ynnä muutamat vetoarkut ja piirongit.

Vanha Rasmussenin matami pudisti murheellisesti päätänsä ja antoi,
keskusteltua vihollisen kanssa, käskyn osoittaa maanpaossa oleville
kuninkaille, apostoleille ja pyhille neitsyeille vakinaiseksi
olopaikaksi seinät Granholtin salissa.

Toinen viesti ilmoitti, että valkoinen uudinsänky, joka ennen oli ollut
salin etevin kaunistus, niinikään oli saanut karkoitustuomion.

"Voi tuota petoa!" sanoi vanha matami itkuäänin. "Siinä oli viisi
pulsteria ja yhdeksän päänalustyynyä!"

Hän olisi varmaan yhtä vieraanvaraisesti avannut huoneensa
untuvapulstereille ja päänalustyynyille kuin maanpaossa oleville
kuninkaille, mutta hän sai kuulla, että sekä sänky että patjat olivat
saaneet paikan Grönlidin vierashuoneessa, ja siksi sen täytyi jäädä.

Kolmas Jopinsanoma kertoi, että nuori matami oli ostanut vanhan pianon
ja uudet huonekalut saliin.

Kun viesti tuli tuoden tämän uutisen, istui vanha Rasmussenin matami
takan vieressä ja piti silmällä kermalla täytettyä kastrullia.

Kun tämä hirmuinen sanoma soi hänen korviinsa, jäykistyi hän aivan ja
antoi kamalassa välinpitämättömyydessä kastrullin kiehahtaa yli,
suureksi kauhistukseksi piioille ja suureksi iloksi kissalle.

"Vaimo vie hänet perikatoon!" huudahti eukko. "Ennenkuin vuosi on
lopussa, on hän kerjäläinen."

Siitä pitäen ei vanha Rasmussenin matami kuitenkaan kuullut muuta kuin
hyvää miniästänsä. Asia oli niin, että nuori Rasmussenin matami ei
suinkaan ollut niin mahdoton eli toisin sanoin niin kopea kuin miltä
hän tahtoi näyttää. Hän oli tottunut tekemään työtä amtmannin talossa
eikä hän Grönlidissäkään istunut kädet ristissä.

Hän puuhaili aamusta iltaan kyökissä ja kellarissa -- lyhyesti sanoen,
oli koko viikon emäntäpiikana, ja ainoastaan sunnuntaisin tahi kun oli
vieraita, tuli seuranainen näkyviin. Tämän uutteruutensa ja hyvän
järjestyksensä kautta saattoi hän talouden Grönlidissä aivan
oivalliselle kannalle.

Tämä vaikutti paljon anopin lepyttämiseksi, joka ei suinkaan ollut
vääryyttä rakastava eikä paha. Jopa hän meni niinkin pitkälle, että hän
puolusteli miniätä uusien huonekalujenkin suhteen.

"Eikä oikeastaan ollutkaan niin kummallista, että Maria tahtoi uudet,"
sanoi hän, "sillä vanhat olivatkin todella huonot, ja Rasmussenilla on
varaa ostaa uudet. Ja mitä taas tuohon pianoon tulee, niin se on oikein
hieno huonekalu talossa pitää, kun ei vaan menetetä koko aikaa sen
soittamiseen."



2.

Perhe lisääntyy.


Vuoden kuluttua tapahtui kuitenkin jotakin, joka enemmän kuin mikään
muu vaikutti vanhan Rasmussenin matamin lähentämiseksi vastanaituihin,
vaikka se samalla antoi aihetta pitämään riitaa yhä vireillä anopin ja
miniän kesken.

Nuori Rasmussenin matami synnytti nimittäin tytön, jota isä ja mummo jo
jotenkin nuorena, neljän päivän iässä, pitivät oikein ihmeenä mitä
älyyn ja ymmärrykseen tuli.

Rasmussen väitti tytön parkaisevan, kun hän sanoi "puh!" ja hymyilevän,
kun hän sanoi "ti-tuu!"

Vanha Rasmussenin matami, joka vastaiseksi oli asuttunut Grönlidiin
miniän sairauden aikana, käveli edestakaisin lattialla tuuditellen
pienoista käsivarsillaan, ja lauloi äänellä, joka soi kuin
torninvartian:

    "Nuku, sydänkäpynen!
    Nuku, kun ma laulelen."

Rasmussen kuunteli laulua myöntävästi nyökäyttäen päätään, ikäänkuin
hän olisi tahtonut siten osoittaa kaikesta sydämmestä samaa toivovansa.

"Anna minun kantaa häntä vähäsen," pyysi hän.

"Ota hänet kaikin mokomin varovasti äläkä vaan pudota häntä,"
varoitteli mummo ja antoi hänelle lapsen, ikäänkuin se olisi ollut
munanyytti.

"Kenenkä näköinen hän oikeastaan onkaan?" kysyi isä katsellen
tytärtänsä ihastunein silmäyksin.

"Hän on sinun näköisesi," vakuutti eukko. "Eikä niin paljon sinun kuin
isäsi, Rasmussen vainajan," lisäsi hän syvämielisesti ja kunnioitti
nimismiehen muistoa syvällä huokauksella.

"Ti-tuu!" sanoi Rasmussen veitikkamaisesti.

Hymyilyn sijasta parkasi pienoinen aika tavalla.

"Sitä odotin juuri," sanoi vanha matami nuhdellen. "Et sinä osaa lapsia
hoitaa. Tule minulle, sinä Olina," sanoi hän ja ojensi kätensä lasta
kohti.

"Hän ei ilmoisna ikänä ole saapa nimekseen Olinaa," lausui nuori
Rasmussenin matami närkästyen.

Hän oli koko ajan maannut vaiti ja seurannut lasta silmillään, mutta
näki nyt olevan syytä yhtyä puheesen.

"Minkä hän muutoin saisi nimeksi?" kysyi mummo. "Eikö ole sekä hänen
isänsä että vaarinsa nimi Ole, ja enkö minä itsekin ole ristitty Olina
Petrinaksi? Luulisinpa ettei hänellä ole ketään läheisempää kenenkä
nimen saisi."

"Hänen nimensä on oleva Tekla Aurelia Falk-Rasmussen, kirjoitettuna
väliviivan kanssa," virkkoi äiti ja vaipui väsyneenä takaisin
patjoille.

Mutta pikku Tekla tahi Olina, tahikka mikä hänen nimeksensä nyt
tulisikaan, parkui parkumistaan ja häiritsi siten väittelyä.

Kuukaus myöhemmin oli pienoinen ristittävä, ja neiti Tekla Falk,
amtmannin tytär, oli myöskin kutsuttu olemaan läsnä tässä juhlallisessa
toimessa.

Kuitenkaan ei ollut vielä nimestä sovintoa syntynyt. Vanha Rasmussenin
matami oli aikoja sitten palannut takaisin Granholtiin, mutta kävi
usein Grönlidissä, ja joka kerta kun hän oli siellä, syntyi
tavallisesti kina siitä, mikä ei kuitenkaan konsaan mihinkään
päätökseen johtanut.

Rasmussen itse pysyi aina puolueettomana. Hän kunnioitti suuresti
molempia asianomaisia eikä uskaltanut sen vuoksi lausua ajatustaan
kumpaisellekaan.

Ylimalkaan tahtoi hän kuitenkin melkein aina mitä hänen vaimonsa
tahtoi; mutta kuitenkaan ei saa luulla että tämä oli mikään
hirmuvaltias.

Tosin löytyi niitäkin, jotka sitä väittivät, mutta se oli pelkkää
panettelua.

Eräänä päivänä, kun eukko ei ollut pitkään aikaan siellä käynyt, käytti
nuori Rasmussenin matami tilaisuutta kehoittaaksensa miestään lähtemään
pappilaan ja pyytämään lapsen kastamista.

Kun Rasmussenin oli vaikea muistaa nimiä, kirjoitti hänen vaimonsa
somilla kirjaimilla Tekla Aurelia Falk paperille.

Rasmussen pani sen muistikirjaansa ja muistikirjan lakkariin ja meni
sitten ylös omaan kamariinsa vähän siistimään itseänsä, renkipojan
valjastaessa uusien kääsien eteen.

Hänen sitä juuri tehdessä tuli vanha matami pihaan.

"Lähteekö Rasmussen kylään, Hannu?" kysäsi tämä.

"Lähtee, hän menee pappilaan kirjoituttamaan lasta kastettavaksi,"
vastasi Hannu.

Rouva puri huulet yhteen ja astui saliin. Täällä kohtasi hän miniänsä.

"Hyvää päivää, lapsukainen," sanoi vanha Rasmussenin matami
ystävällisesti.

"Jumal'antakoon, anoppi," sanoi nuori Rasmussenin matami kasvot niin
kauhistuneen näköisinä, juuri kuin nimismies-vainaja olisi tullut
toisesta maailmasta toimittamaan ryöstöä talossa.

"Tänään on kauhea helle," sanoi vanha matami huomaamatta, kuten näytti,
miniän hämmennystä.

"Hirmuinen helle," huokasi nuori matami. "Ettekö heitä pois hattuanne?"

"En, kiitos vaan. Tulen kaupungista ja olen matkalla oikopäätä kotia."

"Nyt olen valmis," sanoi Rasmussen astuen huoneesen.

"Lähdetkö minne?" kysäsi hänen äitinsä.

"Hän menee pappilaan," sanoi nuori vaimo epätoivoisen rohkeudella,
päättäen taistella viimeiseen saakka.

"Se oli hyvä, sittehän pääsen samalla hevosella kotia. Mutta ensin
täytyy minun suudella pienoista."

"Hän nukkuu," sanoi äiti.

"No niin, jääköön sitten toistaiseksi. Tule nyt, Ole, ei sinun tarvitse
minua odottaa," lisäsi hän ja meni ulos.

Kun äiti ja poika olivat nousseet kääseihin, sanoi nuori matami:

"Nyt olemme määränneet hänen nimensä."

"Minun puolestani saat kernaasti antaa hänelle vaikka Bismarckin
nimeksi," sanoi vanha Rasmussenin matami näreästi, ja he läksivät.

"Vihdoin sain tahtoni perille," sanoi nuori matami ja katsoi heidän
jälkeensä. "Hän oli tosin suutuksissaan, mutta tyyntyi kuitenkin
nähdessään ettei ollut apua mistään yrityksistä."

Mutta Rasmussenin hepo kiidätti pappilaan, joka oli puolitiessä
Granholtista Grönlidiin.

Kun he joutuivat perille, sanoi vanha matami: "Hevosen sidomme kiinni
tänne pihaan. Minä poikkean myöskin pappilaan, sillä minulla on myöskin
vähän puhuttavaa rouvan kanssa."

"En millään ehdolla tohdi jättää nuorta, virkkua hevosta yksin tänne,"
sanoi Rasmussen. "Täytyy kutsua renkejä katsomaan sitä."

"Näethän että kaikki väki on alhaalla pellolla," sanoi hänen äitinsä.
"Mutta enkö minä voi toimittaa asiaasi, kun sinä pidät hevosta?"

"Miks ei, on vaan sanottava papille, että tahdon tyttörievun kastetuksi
ensi sunnuntaina, ja annettava hänelle nämä 20 kruunua ja tämä paperi,
jossa on lapsen nimi."

"Voinhan minä sen aivan hyvin toimittaa."

"Mitä sanotte nimestä?" kysäsi poika levottomasti.

"Minä sanon, että kun lapset saavat tahtonsa perille, eivät he itke."
Lausuen tämän oraakelivastauksen laskeusi äiti alas rattailta ja meni
pappilaan.

Kotvasen kuluttua palasi hän takaisin.

"Pappi lähetti terveisiä ja käski kiittämään rahasta ja sanomaan, että
hän on valmis kastamaan vaikka kymmenen lasta sinulle, jos vaan tahdot.
Olisi itsekin tullut ulos kiittämään sinua, mutta kun hän parast'aikaa
tutkisteli saarnaansa sunnuntaiksi, arvelin ettei maksanut vaivata
itseänsä."

"Ei, hänen ei tarvinnut laisinkaan," sanoi Rasmussen sydämmen pohjasta
mielissään äidin sovinnollisesta mielialasta ja että asia nyt oli
parhaassa sovussa perille saatettu.

Ristiäisiksi määrätty päivä saapui.

Vanha Rasmussenin matami, jonka tuli kantaa lapsi, ja neiti Falk, jonka
piti olla kummi, olivat aikoja sitten matkustaneet pienokaisen kanssa.

Tekla neiti ei olisi saapa tietää lapsen nimeä ennenkuin kirkossa. "Se
on oleva odottamatonta hänelle," sanoi nuori Rasmussenin matami.

Kirkkoaika oli jo ohitse, ja nuori matami istui kalpeana ja
viehättävänä salissa, puettuna vaaleaan sitsihameesen ja
kirjaompeluinen aamumyssy päässä, odottaen kummeja kirkosta tulevaksi.

Vihdoin kuului vaunut tulevan, ja heti sen jälkeen astui vanha
Rasmussenin matami riemusta loistavana sisään ja laski pienoisen
vastakastetun äidin syliin.

"Kas niin," sanoi hän voittoriemuisena, "suutele nyt pikku Olinaasi."

"Olina!" huudahti äiti kauhistuneena.

"Niin Olina, minä puhuin itse papin kanssa."

"Julma ihminen," nyyhkytti äiti, "en sadasta talarista olisi tahtonut
häntä siksi kastetuksi!"

"No, nyt sinun kuitenkin täytyy tyytyä siihen," sanoi anoppi ja pani
neljä sadankruunun seteliä huolellisesti käärittynä valkoiseen paperiin
pöydälle. "Nämä on Olina saapa; vaan jos hänen nimekseen olisi tullut
Aurelia, ei hän olisi saanut muuta kuin tavallisen kumminlahjan."

Nuori Rasmussenin matami säpsähti. Punainen vetolaastari, sadankruunun
setelit, alkoi vaikuttaa lieventäväisesti hänen haavoitettuun
äidinsydämmeensä. Mutta kuitenkin hän vaan yhä itki ja mietiskeli, eikö
nyt olisi sovelias tilaisuus saada suonenvetokohtausta.

"Kuules nyt, Maria, ole järkevä ja tyynny," sanoi vanha matami. "Joko
saat, näet, useampia lapsia tahi et saakaan useampia lapsia."

Kun tämä oli kiistämätön tosiasia, ei nuorella vaimolla ollut mitään
sitä vastaan muistuttamista.

"Jos saat useampia lapsia, olen päättänyt, että Olinasta tulee minun
oma tyttöni ja hän saa periä Granholtin ja kaikki mitä jälkeeni jätän.
Ja vaikka hän jäisikin ainoaksi lapseksi ja Grönlidin perijäksi,
lienevät kuitenkin Granholt ja kolikkoni hyvät lisänä."

Nuorella Rasmussenin matamilla ei ollut tätäkään vastaan mitään
muistuttamista.

"Mutta niin paljon vaadin minä, että hänellä ensinnäkin on kristillinen
ja siivo nimi, ja että hänet toiseksi on kasvatettava niin, että hän
sopii siihen asemaan, johon hän joutuu, ja jos sinä rupeat panemaan
liian paljon herrasoikkuja tytön päähän, kyllä minä ne hänestä otan
pois. Nyt olen sanonut ajatukseni, ja sen mukaan saat käyttäytyä.
Jollet noudata sitä, teen hänet perinnöttömäksi."

Nuori Rasmussenin matami ajatteli itsekseen, että joukottainkin äitejä
varmaan ilolla antaisi tyttärilleen nimeksi Olinan, jos he vaan sen
kautta saisivat hankkia heille 50,000 kruunun perinnön.

Hän ei näyttänyt siis olevansa minäänkään kepposesta ja päätti jättää
suonenvetokohtauksen toiseen erään.



3.

Ludvig-serkku tulee Grönlidiin.


Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin patrona
Rasmussenin esikoinen ja samalla ainoa lapsi muorinsa itsepäisyydestä
sai tuon plebejisen nimen Olina, ja paljon on siitä ajasta muuttunut
Grönlidissä.

Uudet huonekalut ovat käyneet vanhoiksi, ja samoin on Rasmussenin
laita.

Hän lähenee tuntuvasti viisikymmenlukua ja päivä päivältä käy hän
lihavammaksi.

Samoin on hänen vaimonsakin laita, pulleaa ja pyöreää Rasmussenin
rouvaa -- hän on nimittäin uudenmuotisen arvo-asetuksen mukaan kohonnut
rouvaksi -- on vaikea tuntea entiseksi hienotunteiseksi ja kalpeaksi
matamiksi.

Pikku Olinasta oli tullut kukoistava neito.

Ainoa melkein muuttumaton on vanha Rasmussenin matami ja vanha piano.

Kumpaisellakin on edelleen sama kankea, kulmikas, vanhanaikuinen, mutta
kuitenkin kunnioitusta herättävä ulkomuoto kuin ennenkin, eikä aika näy
vaikuttaneen vähintäkään muutosta heissä, vaikka vanha Rasmussenin
matami on jo noin 70-vuotias.

Olina eli Liina, kuten Rasmussenin rouva häntä aina nimittää, ei
laisinkaan ole mikään kaunotar, vaan mitä yleiseen sanotaan "sangen
suloinen tyttö."

Hänellä on ystävällinen sininen silmäpari ja hyvänsuopeat, kukoistavat
kasvot, joita vaaleankeltainen tukka reunustaa, jaettuna keskeltä otsaa
ja käherrelty somiksi korkkiruuvimaisiksi kihariksi ympäri koko pään.

Nämä kiharat olivat Rasmussenin rouvan lemmekkäiden käsien työtä.

Hän oli nimittäin aina uneksinut, että hänen pikku Liinastansa tulisi
"kultakiharainen" keijukaisolento; mutta kun Olina oli jo kuuden vuoden
vanha eikä hänen vaaleankeltainen tukkansa vielä osoittanut vähintäkään
kiharittumisen taipumusta, päätti hellä äiti taitavien käsiensä kautta
saada aikaan, sen minkä luonto niin julmasti oli kieltänyt hänen
armaalta lapseltansa, ja Olinan täytyi sen vuoksi maata joka yö
papiljotit tukassa.

Eräänä kauniina suvipäivänä seisoi Rasmussen tomutakki yllä ja piiska
kädessä salin ovella.

"Joudu nyt pian valmiiksi, Liina, muutoin tulee höyrylaiva kaupunkiin
aikaa ennen meitä," sanoi hän.

"En saa hattuani oikein soveltumaan," sanoi Olina, joka seisoi peilin
edessä sovitellen hattua pallopyöreään päähänsä.

"Anna minun auttaa," sanoi hänen äitinsä ja nousi sohvalta. "Kas
niin, nythän se sopii. Voi kuinka se pukee sinua hyvin! Ja jollei
Ludvig-serkku ihastu sinuun heti sinut nähtyänsä, niin olisipa kumma.
Kuules, Rasmussen," sanoi hän, kääntyen miehensä puoleen, "kotimatkalla
saatat kyllä ajaa Skovhöin ohitse."

"Onko sinulla sitte asiaa Donnerin rouvalle, mamma?"

"Eipä, mutta minusta olisi hauskaa, jos hän saisi nähdä, että meidän
taloon tulee nuori herra, sillä sitten olen varma siitä, että hän ja
joku tyttäristä lentää tänne huomispäivänä. Muutoin saattaisi olla
sangen hauskaa näyttää kopealle Donnerin Amalialle Liinan uutta hattua
ja beduinikappaa, niin saa hän jotakin josta suuttua."

"No niin, koska sitä tahdot, mamma, niin voinhan sen kernaasti tehdä."

"No, laittautukaa nyt vaan matkalle. Hyvästi, hyvästi," huusi hän
vaunujen vyöriessä alas tielle päin. "Sido nenäliinasi hatun suojaksi,
lapsikulta, ettei kukkanen tomuunnu."

Rasmussenin rouva käveli ajatuksissa ja järjesteli huoneessa.

"Onpa kuitenkin oikein hauskaa että Donnerin rouva tulee tänne
huomenna," sanoi hän. "Tosin on hän hirmuisen vastenmielinen, mutta
sitten voi kuitenkin Ludvig nähdä että me seurustelemme sivistyneitten
eikä raakain talonpoikain kanssa." --

Skovhöissä, jossa jaloarvoinen kapteeni Donner asui rouvansa, kuuden
tyttärensä ja kahden poikansa kanssa, vallitsi ehtoopäivällä sangen
vilkas mielentila.

Amalia, Aurora, Konstance ja Klara neidet, kapteenin neljä
täysikasvuista tytärtä, sekä kotiopettaja, jumaluusopin kandidaatti
Klossing, Amalian sulhanen, seisoivat ruokasalin akkunoissa ja
katselivat alas tiellepäin.

"Mamma, mamma!" huusi Klara neiti. "Tuolla tulee Rasmussen ja Olina
ajaen kaupungista, ja heillä on vieras herra mukanansa."

Donnerin rouva syöksähti huoneesen.

"Vie Helga ja Fanny lastenkamariin, ettei vieraat saa heitä nähdä,"
käski hän nopeaneuvoisena kuin tavallisesti lastenpiikaa astuessaan
sisään.

Kaksi pientä olentoa, ylt'yltään liassa, survastiin ulvovina
lastenkamariin.

Heti sen jälkeen tuli Rasmussenin nelipyöräiset ajaen pihaan.

Etu-istuimella istui Rasmussen, ja takaistuimella olivat Olina ja eräs
kaunis herra ylioppilaslakki päässä, pincenez nenällä ja plaidi
hartioilla.

Kaikki kolme tervehtivät sisään, ja Donnerin rouva ja tyttäret
nyökkivät päällään kuin kiinalaiset epäjumalankuvat.

"Näitkö mimmoisen kukkaisvasun Olina on saanut päähänsä?" kysyi Klara
neiti.

"Hän ei tarvitsisi muita ruusuja kuin ne kaksi pionia, jotka hänellä on
lihavilla kasvoillaan," sanoi Amalia.

"Hi-hi-hii," nauroi jumal. kand. Klossing.

Hän nauroi aina, kun Amalia neiti oli sukkela, ja kandidaatin mielestä
oli hänen morsiamensa melkein aina sukkela, ja siksi nauroikin hän
melkein aina.

"No, siinä olet todellakin oikeassa, Amalia kulta," nauroi rouva. "Hän
on oikea talonpoikaisruusu."

"Ja niin olevinaan kuin tuo nuori herra näytti olevan," jatkoi neiti.
"Hän luuli varmaankin olleensa jotakin, siksi että hän on saanut
ylioppilaslakin ja viiksen alut."

"Hi-hi-hii," nauroi jumal. kand. Klossing.

"Äläpä, Amalia, en pidä laisinkaan siitä, että puhut pahaa ihmisistä,
joita et edes tunnekkaan," sanoi rouva vakaasti.

Donnerin rouvalla oli ankarat perusaatteet. Hän ei voinut kärsiä pahaa
puhuttavan ihmisistä -- nimittäin jos he olivat miehiä.

Olihan hän kuuden naimattoman tyttären äiti.

"Hän oli niin suloinen," kuiskasi Aurora neiti.

"Aurora on pikiintynyt," huusivat sisaret kovaäänisesti, ikään kuin se
olisi ollut jotakin aivan uutta, jota se ei suinkaan ollut, koska
Aurora-neiti ylimalkaan piti kaikki nuoret miehet, jotka hän näki,
suloisina.

Donnerin rouva oli vaipunut ajatuksiin.

"Huomenna lähden vierailemaan Grönlidiin," sanoi hän.

"Pääsenkö mukaan! -- Pääsenkö!" huusivat molemmat nuorimmat tyttäret.

"Jos jonkun otan mukaani, otan Auroran; hän istuu alinomaan kotona,"
sanoi rouva. "Tahdon tutkiskella asemaa," ajatteli hän itsekseen; "jos
hänellä on hyvät tulevaisuuden toiveet, kutsun hänet tänne. On
tosiaankin jo aika saada Aurora naitetuksi, muutoin voisi se helposti
käydä liian myöhäiseksi. Klaralla ja Kostancella ei vielä ole niin
kiirettä; heillä on vielä muutamia vuosia aikaa."

Mutta Rasmussenin hepo juoksi vilppaasti eteenpäin, ja kohta ajoivat
matkamiehet Grönlidin pihaan.

Rasmussenin rouva seisoi hymyillen porstuvan ovella heitä vastaan
ottamassa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, terve tullut Grönlidiin! Onpa sinusta
tullut suuri. Toivotan onnea, kun olet saanut ylioppilaslakin."

Rasmussenin rouva vei voittoriemulla sisarensa pojan saliin ja käski
hänet sohvaan istumaan.

"Nyt sinun täytyy saada kuppi kahvia vahvikkeeksi. Lienet varmaankin
väsyksissä matkasta ja pitkästä tiestä kaupungista tänne."

"En laisinkaan, vakuutan teille, etten laisinkaan ole väsyksissä.
Matkustus on perinvastoin virkistänyt minua. Maailma on niin ihanaa."

"Luulenpa todellakin että teitittelet minua. Täytyneehän meidän, jotka
olemme niin läheistä sukua, kaikkien sinutella toisiamme. Ah niin, onpa
niitä aikoja siitä kun näimme toisiamme. Kun viimeksi olit Grönlidissä,
et ollut muuta kuin kuuden vuoden ikäinen, ja nyt olet yli
kahdenkymmenen."

"Olemmehan melkein koko ajan asuneet Trondhjemissa," vastasi Ludvig.
"Me muutimme Kristianiaan vasta kaksi vuotta sitten, kun isäni kuoli ja
minun täytyi sinne ylioppilastutkintoa varten."

"Kuinka sentään aika kuluu," jatkoi Rasmussenin rouva. "Muistan niin
hyvin, kun vanhempasi menivät kihloihin: se tapahtui ummelleen kahta
vuotta ennen kuin minä tulin Rasmussenin tuntemaan."

"Niin, pappa oli silloin saanut paikan erääsen kouluun Trondhjemissä."

"Aivan oikein. He tulivat silloin vieraisille amtmanni Falkille, jonka
perheessä siihen aikaan olin seuranaisena, ja niin pyysi amtmannin
rouva heidän jäämään päivällisille. Muistan sen, ikäänkuin se olisi
ollut eilen," pitkitti Rasmussenin rouva suloisella surumielisyydellä.
"Meillä oli saagosoppaa ja uudestaan lämmitettyä vasikanpaistia.
Pöydässä istuissamme sanoi amtmanni: Juokaamme nyt kihlattujen malja.
Mene kellarista hakemaan pullo viiniä, Maria. Niin -- sillä he eivät
milloinkaan sanoneet minua neiti Pederseniksi," selitti rouva.

"Ei, ei milloinkaan," vakuutti Rasmussen naivisti. "Joko he sanoivat
vaan Maria, tahi myöskin sanoivat he neitsyt."

Ylioppilas puri huuliinsa ja Rasmussenin rouva ei ollut kuulevinaankaan
tätä viimeistä huomautusta.

"Kuinka äitisi tulee toimeen?" kysyi hän Ludvigilta.

"Kiitos, sangen hyvin," vakuutti tämä, vaikka hän kuitenkin mielessänsä
mietiskeli, lieneekö oikeastaan sellainen toimeentulo hyväksi
sanottava, kuin päivällisruoka haetaan kahdeksalla killingillä
höyrykyökistä ja syödään vesivelliä joka ilta.

Heti sen jälkeen noustiin pöydästä, ja ylioppilas meni ylös huoneesensa
purkamaan kapineitansa toisten ryhtyessä talousaskareihinsa.



4.

Donnerin rouva tahtoo oppia panemaan kurkkuja etikkaan.


Aamuaurinko paistoi kirkkaasti akkunoista sisään vierashuoneesen
Grönlidissä.

Valkoisessa uudinsängyssä, vajonneena mainittuihin viiteen
untuvapolsteriin ja yhdeksään pään-alustyynyyn, makasi Ludvig ja oli
aamumietteissänsä.

Hänen käyntinsä Grönlidissä ei ollut tavallinen lupa-ajanmatkustus;
niinä neljänätoista päivänä, jotka hänen oli määrä siellä oleksia, oli
hänen tulevaisuutensa päätettävä.

Hänen äitinsä oli leski ja eli niukoissa varoissa, ja itse ansaitsi hän
vaan 20 kruunua kuukaudessa erään asianajajan konttorissa, niin että
kumpaisenkin toimeentulo oli jotenkin ahtaalla.

Äiti oli sen vuoksi saanut aikaan sen viisaan tuuman, että poika
kihlaisi rikkaan serkkunsa. Appi antaisi sitten hänelle apua
opintoaikana, kahden vuoden perästä voisi hän olla lakit. kandidaatti
ja naida Olinan.

Paikkakunnan asianajaja oli vanha ja epäsuosiossa. Hän saisi sen vuoksi
runsaasti työtä paikkakunnassa, ja vastanaineet asuisivat Grönlidissä,
jollei vanha matami jo sitä ennen olisi kääntynyt selin tähän syntiseen
maailmaan ja antanut Granholtia Olinalle.

Ludvig nousi ylös ja pukeusi katsellen ulos akkunasta.

Näköala oli kaunis, eikä hänen tulevaisuuden toiveensakaan olleet niin
huonot.

Ylt'ympäri oli kukoistavia niittyjä ja lainehtivia peltoja. Etäältä
saattoi vähäisen koivikon läpi nähdä Granholtin huoneenkattojen
häämöittävän, ja kaukaa näkyi iso, synkkä kuusimetsä, josta talo oli
nimensä saanut.

Kaikki tämä ihanuus oli Olinan kädessä, ja siinä seisoessansa vahvistui
vahvistumistaan hänen päätöksensä niin pian kuin mahdollista pyytää
tätä kättä omaksensa.

Tosin oli se jotenkin punainen ja jotenkin iso; mutta eihän kaksi isoa
taloa ja 100,000 kruunua voineetkaan liian pieneen käteen mahtua.

Kello kävi yhtätoista, kun ylioppilas tuli alas saliin.

Paitse talon väkeä oli myöskin vanha Rasmussenin matami läsnä.

Hän oli kuullut puhuttavan ylioppilaan tulosta, ja kun hän vakavasti
varoi naimistuumain olevan aikeessa hänen ja Olinan välillä, oli hän
tullut tänne ylioppilasta tarkastamaan.

Tämä tarkastelu selvästi ei päättynyt ylioppilaan eduksi, sillä vanha
Rasmussenin matami puristi kokoon huulensa ja kohautti harmaita
viiksejänsä nenän alle, joka ei ollut mikään hyvä merkki.

"Vai niin, sinä olet Mailerin Ludvig?" sanoi hän ja puristi hänen
kättänsä, niin että valkoiset merkit jäivät hänen omiin sormiinsa.

Kumarruksella myönsi ylioppilas nimen oikeaksi.

"Sinusta on tullut iso, kaunis poika, sitten kuin täällä viimeksi olit:
Kuinka äitisi voi?"

"Kiitoksia vaan, hän voi erittäin hyvin," ja ylioppilas toivoi, että
samoin oli Rasmussenin rouvan laita.

"En ole mikään rouva," sanoi eukko äreästi, ilmaisematta muutoin
hänelle vointiansa.

Kun oli käyty istumaan aamiaispöytään, tuli sisäpiika huoneesen ja
ilmoitti salamielisellä katsannolla nuoremmalle Rasmussenin rouvalle,
että Donnerin rouva oli siellä ulkona ja tahtoi puhutella häntä.

Avonaisen oven läpi nähtiin Donnerin rouva mustassa silkissä ja Aurora
vaaleassa lenongissa.

"Kaikin mokomin tulkaa sisään!" pyysi Rasmussenin rouva ja nousi ylös.

"Kiitoksia, meidän täytyy heti palata," sanoi Donnerin rouva ja astui
sisään sekä tervehti läsnäolevia, Rasmussenin rouvan esitellessä
ylioppilasta.

"Emme tietäneet täällä olevan vieraita," sanoi Aurora. "Me tulemme
aivan arkivaatteissa."

"Enpä luullut teidän varanne kannattavan käydä noin hienoissa
arkivaatteissa," sanoi vanha Rasmussenin matami.

Donnerin rouva ei kuullut viimeistä muistutusta.

"Minulla oli asiaa teille, rouva Rasmussen," sanoi hän. "Tahtoisin niin
mielelläni, että te opettaisitte minua panemaan kurkkuja etikkaan."

Donnerin rouva oli pelkkää hymyilyä ja ystävällisyyttä ja oli itsekin
kuin etikkaan pantava kurkku.

"Siitä voimme sitten puhella," sanoi Rasmussenin rouva. "Nyt teidän
pitää vähän murkinoida kanssamme."

Donnerin rouva kävi istumaan ylioppilaan ja Aurora Olinan viereen,
kenties antaaksensa Ludvigille tilaisuutta vertaella heitä keskenänsä.

Vertailu ei päättynyt edukkaasti Olinalle, sillä Auroran rinnalla oli
hän kuin mölskä, punainen pioni kauniin ruusun rinnalla.

Donnerin neiti oli hienoine ihoinensa, mustine kiharinensa ja
loistavine silminensä oikea loistokukkanen kukoistuksessansa. Kenties
ruusu oli liian täysin puhjennut, niin että saattoi syystä peljätä sen
piankin alkavan ransistua.

"Te viivytte kai täällä koko suven?" kysyi Donnerin rouva.

"Ainoastaan neljätoista päivää," sanoi Ludvig. "Minulla ei ole pitempää
virkalomaa konttorista."

"Olette kenties jo kandidaatti?"

"En vielä, mutta toivon ennen pitkää siksi pääseväni."

"Toivon, että te usein ilahutatte meitä vierailemalla Skovhöissä täällä
ollessanne. Vaan minä en kärsi kankeita visiittejä. Kun tulette, jäätte
koko päiväksi ja pidätte hyvänänne mitä talo tarjoo. Meidän perheet
ovat liian hyvät ystävät ja tuttavat paljoa kursaillaksemme. Eikö niin,
rouva Rasmussen?" sanoi Donnerin rouva, kääntyen vanhan matamin
puoleen.

Tuo salamielinen piika oli nimittäin kutsunut talon rouvan ulos
kyökkiin jonkun tärkeän asian johdosta.

"Olkaa hyvä, älkää sanoko minua rouvaksi," sanoi vanha Rasmussenin
matami karmeasti. "Minä olen vaan matami, mutta olen tyytyväinen
asemaani. Ajattelen aina näin: parempi kylläinen matami kuin nälkäinen
rouva. -- Olkaa hyvä, suvaitsetteko leipää?" sanoi hän ja ojensi
Donnerin rouvalle leipäkorin.

"Kiitoksia, minulla ei ole nälkä," sanoi Donnerin rouva katkera hymy
huulilla.

Kotvasen kuluttua sanoivat he jäähyväiset, ja Donnerin rouva kysyi,
eikö ylioppilas tahtoisi saattaa heitä kappaleen matkaa tielle
nähdäksensä missä Skovhöi oli.

Ylioppilas tietysti tahtoi mielellään.

"Olina ottakoon myöskin yllensä ja seuratkoon mukana, niin ei Ludvigin
tarvitse yksin palata," sanoi Rasmussenin rouva. "Pidä vaan varalta,
ettei Donnerin neiti liian paljon jää kahden kesken hänen kanssansa,"
neuvoi hän tytärtä hiljaa.

Vanha Rasmussenin matami oli myöskin kotia menossa, ja kaikki
seurasivat yksissä alas tielle päin.

Ludvig Möller ja Donnerin rouva tyttärineen kävivät edellä; Rasmussenin
matami ja Olina seurasivat jälestä.

"Tietysti on äitisi aikomus, että sinusta ja Möllerin Ludvigista tulee
pariskunta," sanoi vanha Rasmussenin matami yht'äkkiä.

Olina säpsähti ja loi punastuen silmät maahan.

"Luulen niin olevan," sanoi hän.

"Pidätkö enemmän hänestä kuin Rasmus Nielsenistä?".

Rasmus Nielsen oli eukon veljenpoika. Hän oli pehtorina ja isännän
sijaisena Granholtissa.

"Hän näyttää paljoa paremmalta ja hienommalta kuin Rasmus," sanoi Olina
ujosti.

"En konsaan usko, että hän on pitävä sinusta niin paljon kuin Rasmus."

"Rasmus et konsaan ole sanonut pitävänsä minusta."

"Tiedäthän sen, että hän pitää," sanoi eukko. "Jos olisit nähnyt kuinka
hän kävi pahoille mielin kuullessansa, että tähän taloon oli kosija
tullut. Eilen oli meillä lihakeittoa -- se on hänen lempiruokaansa,
mutta hän ei voinut pelkästä surusta saada kulumaan muuta kuin yhden
lautasellisen, ja muutoin syö hän tavallisesti kolme."

Olina näytti liikutetulta tästä hänen lempensä osoitteesta.

"Voisiko sinulla todellakin olla sydäntä saattaa hänet onnettomaksi?"
kysyi muori.

Olina näytti olevan kahden vaiheella. "Ludvig on kuitenkin sekä
hienompi että kauniimpi," sopersi hän.

Vanha Rasmussenin matami pusersi kokoon huulet ja hänen viiksensä
nousivat hirveästi koholle.

"Tämä kihlaus täytyy estää. Heistä ei konsaan tule onnelliset,"
ajatteli hän.

Hänen katseensa harhaili hajamielisesti pitkin avaruutta, kunnes
kiinnittyi Donnerin rouvan kookkaasen, jäykkään vartaloon.

"Hän on auttava minua kihlauksen estämisessä," ajatteli eukko. "Ei
kukaan ole siihen soveliaampi."

Mutta Ludvig kulki iloisena tietä eteenpäin Auroran rinnalla.

Neiti nauroi ja laski leikkiä, heitti häneen loistavan katseen, loi
sitten maahan silmänsä näyttääksensä pitkiä silmäripsiänsä ja availi
silloin tällöin punaisia huuliansa, jotta ylioppilas vilaukselta saisi
nähdä hammasten valkoisen rivin.

Ludvig oli ihastuksissaan.

Hän näki ainoastaan Auroran ja unhoitti Granholtin ja Grönlidin, Olinan
ja vanhan Rasmussenin matamin.

Silloin kuului viimeksimainitun kolea ääni ja saattoi hänet takaisin
todellisuuteen.

"Te käytte liian kiireesti," huusi hän.

He seisahtivat.

"Luulenpa että on parempi että me kaksi vanhaa käymme jälestä, niin
nuoret voivat juosta edeltä," sanoi hän.

Donnerin rouva antausi vastenmielisesti Rasmussenin matamin seuraan, ja
Olina käveli Auroran ja Ludvigin rinnalla.

"Heistä tulisi kaunis pari," sanoi eukko yht'äkkiä, kun nuoret olivat
kerjenneet kappaleen matkaa edelle. Donnerin rouva säpsähti.

"Heistä?"

"Ylioppilaasta ja tyttärestänne."

"Miniänne on varmaankin aprikoinut paria toisin," sanoi Donnerin rouva.

"Kuulkaapa, rouva Donner," sanoi Rasmussenin matami suoraan, "me kaksi
emme konsaan ole ollut erittäin hyvät ystävät."

Donnerin rouva heitti niskaansa.

"Mutta kun on kysymyksessä asia, joka suuresti koskee meitä molempia,
luulen voivamme tehdä rauhan."

Donnerin rouva alkoi kurolla korvin kuullella.

"Nähkää," jatkoi eukko, "Ludvig Möller on nuori, kaunis ja kelpo mies,
niin että tyttärenne voisi pitää itseään onnellisena saadessaan hänet
mieheksi."

Donnerin rouva arveli, että hän voisi pitää itseään yhtä onnellisena
saadessaan Auroran vaimoksi.

"Mutta nyt on miniäni päähän pistänyt, että hänen pitää saada Olina, ja
luulenkin, että Ludvig aikoo kosia. Minä taasen tahdon tytön naimisiin
veljenipojalle Rasmus Nielsenille. Heidän avioliittonsa tulisi paljoa
onnellisemmaksi, sillä Rasmus sopii paremmin Olinan säätyyn, hän voi
paremmin hoitaa hänen talojansa ja omaisuuttansa, ja hän pitää sydämmen
pohjasta tytöstä. Jos ylioppilas nai hänet, niin ottaa hän hänet vaan
rahain vuoksi, joten ei olisi laita, jos hän kihlaisi teidän
tyttärenne."

Donnerin rouva puri huuliinsa.

"Sillä," jatkoi eukko parantaakseen sanojansa, "eihän Olina ole
laisinkaan niin kaunis kuin teidän tyttärenne, ja jollei silmäni petä,
on hän jo hyvällä alulla rakastua Aurora neiteen."

Donnerin rouva arveli, ettei se taitanut olla niin
epätodenmukaistakaan.

"Minä esittelen siksi, että me kaksi teemme liiton ja koemme kaikin
voimin saada ylioppilas ja Aurora neiti pariksi. Mitä teihin tulee,
hyvä rouva Donner, en laisinkaan epäile, että te olette parastanne
koettaneet ilmankin minun kehoitustani."

Donnerin rouva puri taas huuliinsa. Vanhalla Rasmussenin matamilla ei
ollut juuri hyvää aistia sanojansa valitessa.

"Mutta minä ajattelin, että me voisimme saada enemmän toimeen, jos
yksissä toimimme. Minä olen tekevä mitä suinkin voin peloittaakseni
häntä naimakaupoista Olinan kanssa. Olemmeko siis yksimieliset?"

Donnerin rouva nyökkäsi päällään osoittavasti.

"Teiltä en vaadi muuta kuin annatte minulle tiedon heti kun olette
saaneet hänet pauloihinne takertumaan."

Taasen epäaistikas lausetapa, jota Donnerin rouva ei kuitenkaan ollut
kuulevinaan.

Hän lupasi heti antaa Rasmussenin matamille tiedon kihlauksesta.

He olivat nyt tulleet liki Skovhöitä, ja Olina sanoi että hänen ja
Ludvigin täytyi kääntyä takaisin, jos mieli ennättää kotia
päivällisiksi.

He erosivat siis lähetellen molemmin puolin terveisiä, ja vanha matami
sanoi myöskin jäähyväiset ja läksi kiireesti kotia päin vähäistä
sivupolkua myöten.

Donnerin rouva vilkasi hänen jälkeensä.

"Tuosta olen saanut voimakkaan liittolaisen," ajatteli hän. "Nyt olen
melkein varma voitostani, sillä Auroraan saatan luottaa. Hän on niin
tottunut, ettei hän enää tarvitse vähintäkään opettamista. Odottakaa
vähän vaan te, Rasmussenin rouva, niin taritsen minä kyllä kohta teille
etikkakurkkuja."



5.

Vanha Rasmussenin matami ennustaa poutaa, vaan tulee sadetta.


Samana päivänä jälkeen puolenpäivän oli Ludvigin määrä käydä
tervehtimässä vanhaa Rasmussenin matamia.

Eukko ei tosin ollut häntä kutsunut, mutta Rasmussenin rouva tiesi
hänen olevan hyvillään siitä, jos Ludvig kutsumatta osoittaisi hänelle
tämän kohteliaisuuden, ja sen vuoksi oli hän kehoittanut ylioppilasta
menemään sinne.

Rasmussenin rouvalle oli nimittäin anoppi niinkuin eräille
metsäläiskansoille jumalat: hän oli kostonhimoinen ja julma
haltiahenki, jota täytyi koettaa useasti uhreilla lepyttää.

Ludvig läksi siksi liikkeelle ja saapui pian perille taloon.

Sen edustalla tapasi hän paljassäärisen piikatytön, jolla oli mitä
suurin määrä tetrinpilkkuja kasvoissa ja mitä vähin määrä hameita yllä
sekä kaulantienoot paljaina kuin franskalaisella tanssijatytöllä.

"Onko vanha rouva Rasmussen kotona?" kysyi ylioppilas.

Piika, jolla parast'aikaa oli tuo jotenkin kiusallinen kasvojen ja
kätten puhdistustoimi, hieroi silmiänsä, sylkäsi suustaan saippuavettä
ja töllisteli häneen.

"Hä?"

"Onko vanha rouva Rasmussen kotona?"

"Muoriko?"

"Niin."

"On, kotona on," vastasi piika ja jatkoi keskeytymättä
puhdistustyötänsä.

"Tahtoisin mielelläni tavata häntä."

Piika pyhki kaulansa ja kasvonsa hameesen -- hän käytti lämpimän vuoksi
tätä pukimetta ainoastaan yksikössä -- ja riensi sitten huoneesen.

Kotvasen jälkeen palasi hän takaisin.

"Tehkää niin hyvin ja käykää sijaan," sanoi hän, käydessään edellä ja
opastaessaan Ludvigia saliin.

Se oli iso huone, täynnä kummallisimmassa sekamelskassa uudenaikaisia
sohvia ja tuoleja, vanhoja vetoarkkuja ja piironkeja ja isoja
uudinsänkyjä. Seinillä riippui ihanassa epäjärjestyksessä koko joukko
valokuvia ja puupiirroksia.

Ludvig kävi istumaan eräälle sohvalle ja antoi katseensa kulkea pitkin
huonetta, kunnes hän kiintyi katselemaan erästä taulua, joka pyhää
Ceciliaa esitellen riippui seinällä.

Mainitulla pyhimyksellä oli punainen hame, vihreä shaali ja
turvottuneet kasvot, ikään kuin hänellä olisi paise ikenissä tahi
sikatauti. Ainakin näytti hän hyvin surkealta ja tuijotti lakkaamatta
silmineen taivasta kohti, joka kovin muistutti tuttua laulunsäettä:

    "Niin sininen etelän taivas on."

Nyt aukeni ovi ja Ludvig nousi seisoalleen.

Se ei ollut kuitenkaan vanha Rasmussenin matami, vaan
tanakkavartaloinen nuori mies päivettyneine, ystävällisine kasvoineen.

Hänen pukunsa oli yksinkertainen, vaan siisti ja hän näytti ylimalkaan
hyvinpuetulta rengiltä.

Hän astui suoraan ylioppilaan luo, tarttui hänen käteensä ja kumarsi
jäykästi päätään.

Ludvig katseli häntä ihmeissään ja antoi hänelle pari sormeansa.

Nuori mies kävi istumaan pöydän viereen.

"Tänään on kauhea helle," sanoi hän puheen aluksi.

"Kovin lämmin," sanoi Ludvig kylmästi.

"Eilen oli niinikään kovin lämmin."

Ludvig alensihen päästämään joutavan myöntämysäännähdyksen ja näytti
kyllästyneeltä tähän puheluun. Hän kiintyi katselemaan pyhää Ceciliaa
eikä ollut tietävinäänkään että tuo nuori mies oli huoneessa.

Nuori mies sormi nolona pöytäliinaa ja neuvotteli itsekseen, eikö hänen
pitäisi julki lausua se mielipide, että varmaan tulee olemaan kovin
lämmin huomennakin.

Nyt aukeni taas ovi, ja huoneesen astui vanha Rasmussenin matami,
kantaen isoa tarjotinta, jolla oli satumaiset määrät voita, leipää,
juustoa, munia ja savutettua sianlihaa.

Häntä seurasi tuo kepeästi puettu nuori neitonen, joka kantoi
viilipiimää puukehlossa, niin isossa ja laajassa, että sitä mukavasti
olisi voinut käyttää lasten pesuammeena.

Kaikki ladottiin pöydälle ja Ludvig aavisti vähäisen, että Rasmussenin
matami aikoi ruokkia kaikki paikkakunnan köyhät hänen käyntinsä
kunniaksi.

"Hyvää päivää, poikaseni," sanoi eukko ja puristi hänen kätensä
valkoiseksi. "Olipa hauskaa, että tulit minua tervehtimään. Käy nyt
istumaan tähän pöytään ja syö vähäsen välipalaa."

Ludvig vakuutti, ettei hänellä ollut laisinkaan nälkä.

Hän tunsi itsensä edelleen loukatuksi siitä että eukko sinutteli häntä
ja ylimalkaan kohteli häntä ikään kuin hän olisi vasta ripille
päästetty.

"Tämä on veljeni poika Rasmus Nielsen," lisäsi eukko jonkunlaisena
esittelynä.

Ludvig kumarsi kylmästi ja ryhtyi epätoivoisena viilimaitokehloon
käsiksi, pyhän Cecilian vakaasti luodessa silmänsä sinistä taivasta
kohti, ikään kuin hän tahtoisi rukoilla: päästä meitä kaikesta
koleriinista!

Rasmus kävi vadin toiselta puolelta ankarasti maidon kimppuun.

"Teillä on hyvin kaunis asunto täällä," virkkoi ylioppilas jotakin
sanoaksensa.

"On, jumalan kiitos, sangen siisti," sanoi eukko ja katsahti ylpeästi
ympärilleen. "Olen muutoin aikonut muuttaa pois toisen sängyistä ja
ostaa fortepianon sijaan. Semmoinen on hieno huonekalu. Mutta onhan
sitä aikaa tehdä se sittenkin kun Rasmus ja Olina ovat naimisissa."

"Ovatko he sitten kihloissa?" kysäsi ylioppilas, kun Rasmus punastui
nolona ja ahmi mahdottomat määrät kokkelomaitoa.

"Eivät vielä, mutta toivoakseni kohtakin ovat. He molemmat saavat periä
minut ja asua Granholtissa, kuu he ovat naimisissa."

"Mutta jos tyttö nyt menee toiselle?"

"Niin saavat hän ja hänen miehensä niinikään asua täällä, jos he
tahtovat periä minut, kun kerta kuolen."

"Ette kai aio niin pian kuolla. Olettehan te vielä niin rivakka."

"En suinkaan, minä toivon Jumalan avulla saavani vielä elää kymmenen
tai kaksitoistakin vuotta. Äitini oli 90 ja muorini 99 kuollessaan, ja
toivoakseni elän minä yhtä kauan."

Ylioppilas ei pitänyt sitä mahdottomana.

"Minä tietysti asun täällä edelleen, ja kaikki on käypä minun tahtoni
mukaan.

"Tietysti."

"Rasmus on myöskin asuva täällä. Hän on saapa puolet omaisuudesta ja
vapaan asunnon itselleen ja perheelleen, jos Olina menee toiselle."

Ylioppilas kuvaili mielessään, kuinka hauskaa elämää sentään Olinan
vastainen mies tulisi viettämään.

Hän laski lusikan pois kädestään ja oli ravittu.

Eukko piti puhelun aikana salaisesti silmällä hänen kasvojansa, ja
tyytyväisyyden väre loisti hänen silmistänsä.

Noustiin nyt pöydästä, ja Rasmussenin matami vei voittoriemulla
vierastansa pitkin taloa näytellen kaikkia vintistä kellariin saakka.
Sen jälkeen oli hänen nähtävä navetta ja talli, ja sitten oli hänen
Rasmus Nielsenin johdolla katseltava tilukset, sillä aikaa kun eukko
valmisti illallista.

Siinä tarittiin voipuuroa ja paistettua silavaa, ja kun Ludvig mitä
väkivaltaisimmilla ponnistuksilla oli saanut syötyä vähän näistä
herkuista, sanoi hän jäähyväiset, sydämmen pohjasta iloiten päästessään
täältä eroon.

"Nyt luulen ma tuntuu naimakauppa hänelle jo vähän vastenmieliseltä,"
ajatteli eukko. "Huomenna tulee kaunis ilma. Silloin hän menee
Donnerille vierailemaan, ja sitten luullakseni rouva ja neiti pitävät
huolen lopusta."

Seuraavana päivänä ei kuitenkaan ollut kaunista ilmaa, niinkuin vanha
Rasmussenin matami oli ennustanut, vaan sitä vastaan kauhea myrsky.
Samoin oli sitäkin seuraavana laita, eikä Ludvig sen vuoksi voinut
käydä vierailemassa Skovhöissä.

Kumpaisenkin päivän istuivat Ludvig ja Olina kahdenkesken salissa, kun
Rasmussen oli työssä omassa huoneessansa ja rouva kyökissä.

Ulkona satoi rajusti, ja sisällä istui ylioppilas ja laski ja laski.

Hän muodosti ajatuksissaan yhteenlaskun, jossa Olinan hyvät puolet,
hänen kiinteä omaisuutensa sekä Grönlid ja Granholt olivat
yhteenlaskettavat. Summasta vähensi hän Rasmussenin matamin puolen
omaisuuden, joka oli joutuva pehtori R. Nielsenin osaksi, sekä ne
harmit, jotka välttämättä olisivat seurauksena siitä että vanha matami
olisi ylimpänä käskijänä ja pehtori heltiämätön hyyriläinen talossa.

Mutta kuinka ikään hän laski yhteen ja vähensi, edusti hänestä Olina
kuitenkin liian suurta summaa laskuista aivan sinänsä pois
pyhittäväksi.

Silloin tällöin leijaili tosin hänen silmäinsä edessä loistava olento
mustine kiharineen ja punaisine poskineen, olento, joka liihoitteli
laskujen yli ja pyhki numerot melkein näkymättömiksi vaalealla
lenongihameellansa.

Ludvig piti kuitenkin uljaasti puoliansa ja karkoitti utukuvan
matkoihinsa, ja kun ilma toisena päivänä selkisi ja ilta-aurinko
paistoi sisään salin akkunoista Grönlidissä, kohtasivat sen säteet
ylioppilaan, joka istui sohvassa Olinan vieressä ja kuroitti
parhaallaan käsivarttansa saadaksensa sen uloittumaan hänen
vyötäistensä ympäri. Sen säteet tapasivat myöskin Rasmussenin
riemuitsevan rouvan, joka istui ilokyyneleet silmissä ja lasi kädessä
ja joi vastakihlattujen maljan kotitekoisella karviais-marjaviinillä,
ja patrona Rasmussenin, joka istui vaiti ja vakaana vaimonsa vieressä
ja näytti liikutetulta tahi uniselta -- ei ollut helppo päättää
kumpaiseltako.

Mutta vanha Rasmussenin matami käveli huoletonna Granholtissa luullen
pyhän haudan hyvin turvatuksi.

Hän oli poutaa odottanut eikä ottanut laskuihin että voisi tulla
sadetta. Seurauksena sateesta oli kihlaus, ja seurauksena kihlauksesta
oli sitten sadetta, paljon sadetta.



6.

Kiusallinen seikka.


Seuraavana päivänä oli sunnuntai, ja ilma oli kaunis, jonka vuoksi
perhe oli päättänyt lähteä kirkkoon.

Kenties oli myöskin Rasmussenin rouvalla halu kohota naapuriensa ja
tuttujensa silmissä näyttämällä komeata sisarensa poikaa ja Olinan
uutta beduinikappaa ja hattua.

Rasmussenin nuori hepo juoksi vilppaasti tietä eteenpäin.

Etu-istuimella istui patrona rouvineen, ja takaistuimella istuivat
ylioppilas ja Olina.

Päivä paistoi, linnut lauloivat, heinä tuoksueli, ja kaikki näytti
olevan omiaan saamaan Ludvigin hyvälle tuulelle, eikä hänen kuitenkaan
ollut lainkaan hyvä olla.

Paitse kummallista, pistävää tunnetta rinnan vasemmassa puolessa, joka
ahdisti häntä joka kerta kun hän tuli ajatelleeksi olentoa vaaleassa
lenongihameessa, oli myöskin pari muuta pikku seikkaa, jotka puolestaan
saattoivat hänet pahalle tuulelle.

Ensinnäkin istui hän kauhean ahtaasti. Jokainen, joka on ollut ulkona
ajelemassa, tietää minkä makuista on istua paahtavassa auringon
helteessä kapealla vaunu-istuimella leveän naisihmisen vieressä.

Toiseksi oli Rasmussenin juoksija jotenkin nuori ja jotenkin kokematon
ja oli nähnyt jotenkin vähän maailmaa. Se katseli sen vuoksi kaikkea
uutta ja tuntematonta, jota se näki, epäluuloisilla silmäyksillä ja
etenkin näytti sillä olevan jyrkkä vastenmielisyys vanhoja akkoja,
pieniä lapsia ja isoja kiviä kohti.

Joka kerta kun sellainen tuli sen näkyviin, karkasi se pystyyn ja
harppasi sivulle ja näytti olevan sitä mielipidettä että mainittu
henkilö tahi esine tahtoi olla sille vahingoksi hengen tahi jäsenten
puolesta.

Joka kerta kun hepo teki itsensä syylliseksi näihin hairahduksiin,
näppäsi sitä Rasmussen piiskalla. Voikko syöksähti joka kerta
nykäyksellä eteenpäin, ja Olina syöksähti joka kerta nykäyksellä
taaksepäin istuimella ja puristi joka kerta Ludvig-raukan melkein
litteäksi; tämä istui synkkänä ja vaiti ja koetti tottua siihen
ajatukseen että hänen minä silmänräpäyksenä tahansa täytyi olla valmis
seisomaan päällään lähimmässä ojassa.

Kuitenkin saapuivat he ehjinä kirkolle mitään sellaista tapahtumatta.
Kun he olivat astuneet alas vaunuista, näkivät he alhaalla tiellä ensin
pölypilven, sitten jumal. kand. Klossingin laihan olemuksen istuvana
kuskinlaudalla, ja hänen takanansa keksittiin Donnerin rouvan ja hänen
kuuden tyttärensä kasvot, jotka häämöittivät pölypilven läpi kuin
enkelin päät Rafaelin tauluissa.

Vaunut seisahtuivat ja kandidaatti auttoi alas naiset.

Tätä tilaisuutta käytti neiti Helga Donner, kahdeksan vuotinen toivokas
nuori neito, rutistellakseen hänen valkoisen kaulahuivinsa ja
potkiakseen jalkineillaan hänen hienoihin mustiin -- jääkööt ne
nimittämättä -- kun hänen sisarensa, neiti Fanny Donner, kuuden vuoden
vanha, samassa tilaisuudessa raapasi häntä nenään.

Molemmat perheet olivat tietysti ihastuksissaan nähdessään toisensa, ja
tervehtiminen oli mitä sydämmellisintä, paitse Helga ja Fanny neitten
puolesta.

Nämä molemmat nuoret neitoset pureskelivat vaan hattunsa nauhoja,
olivat nureissaan ja potkivat likaa toistensa sääryksiin eikä heillä
näyttänyt olevan vähintäkään halua kätellä Rasmussenin perheen jäseniä.

"Jumalani, kuinka olet punainen, lapsukainen," sanoi Donnerin rouva
katsellen Olinaa säälivin silmin. "Et varmaankaan voi oikein hyvin.
Hameesi on liian ahdas vyötäisiltä."

"Niin, se on aivan luonnollista, onhan se hänen ripillepääsyhameensa,"
sanoi Amalia neiti.

"Hi-hi-hii!" hihitti jumal. kand. Klossing.

"Ommelkaa se uudestaan," sanoi Donnerin rouva ystävällisesti.

"Minä en saata kärsiä uudestaan ommeltuja hameita," sanoi Rasmussenin
rouva. "Se näyttää niin köyhänylpeältä."

Donnerin rouva sopersi jotakin sinnepäin kuin että parempi olla köyhää
herrasväkeä kuin puoliherrasväkeä, jonka jälkeen he läksivät kirkkoon.

Jumalanpalvelus kävi hitaasti ja unisesti.

Pappi oli sen näköinen kuin hän ei voisi ajatella mitään ikävämpää kuin
saarnata, ja seurakunta kuin ei se voisi ajatella mitään ikävämpää kuin
kuullella häntä.

Rasmussenin rouva ja Donnerin rouva olivat kumpainenkin kiintyneet
omiin mietteisinsä, ylioppilas katseli seudun nuoria kaunottaria
kritikoitsevalla lorgnetillä, ja Donnerin vanhemmat neidot katselivat
heitä kritikoitsevin silmäyksin, kun Helga ja Fanny neidot sitä vastaan
tappelivat virsikirjasta ja nipistelivät toisiansa käsivarsiin papin
siunausta lukiessa.

Vihdoin oli päätösvirsi veisattu, ja väki läksi ulos kirkosta.

Rasmussenin ja Donnerin perheet läksivät yksissä kotimatkalle, ja kun
he saapuivat Skovhöihin, täytyi Rasmusseniläisten väkisinkin poiketa
sisään juomaan lasi viiniä.

Tässä tilaisuudessa esiteltiin Ludvig Auroran isälle.

Kapteeni Donner oli vanha sotilas, kasvot punaiset, tukka valkoinen ja
viikset mustat.

Hänen puheensa oli melkein pelkästään jonkunlaista mörisevää rykimistä,
joka asianhaarain mukaan saattoi merkitä tavallisimpia puhetapoja.

Kun tätä puhetta kuitenkin vieraan oli hyvin vaikea ymmärtää, otti
rouva alinomaan kääntääkseen hänen lauseitansa ja lisäsi niihin
selittäviä muistutuksia.

Kuten useissa muissa käännöksissä oli rouvankin tekemissä se paha vika,
etteivät ne tarkalleen noudattaneet alkutekstiä, vaan usein toivat
esiin aivan uuden ajatuksen.

Kapteeni oli hirmuisen karskin näköinen, vaikka hän oli säysyin ihminen
maailmassa ja eli kokonansa rouvansa komennon mukaan.

"Tässä on herra Möller, josta minä ja Aurora olemme niin usein
puhelleet," sanoi Donnerin rouva.

"Hm," ryki kapteeni.

"Olet oikeassa, ystäväni; kukaan ei ole enemmän kuin sinä halunnut
tehdä herra Möllerin tuttavuutta. Joka päivä olet sanonut: tänään tulee
varmaankin herra Möller meille. Ja joka kerta on Aurora sanonut:
'Jumala suokoon että hän tulisi!'"

"Mamma;" sanoi neiti ja hohti kuin kyökkipiika päivällisen aikaan.

"Hm," ryki kapteeni.

"Aivan oikein, rakas ystävä," sanoi rouva. "Hänellä ei tosiaankaan ole
mitään syytä punastua."

Kun Aurora neiti useat kerrat oli punastunut, kapteeni useat kerrat
rykinyt ja rouva useat kerrat oli saanut tulkituksi ihmeteltävän paljon
kauniita korulauseita hänen rykimisistänsä, sanoi Rasmussenin perhe
jäähyväiset.

Jo istuivat he asianomaisilla paikoillansa nelipyöräisillä, valmiina
kotimatkaan, kun Voikko nosti korvat pystyyn, hirmuisen parkunan
kuuluessa salista.

Syynä siihen oli Helga ja Fanny neitten välillä syntynyt jupakka erään
leivosmaljan omistuksesta, ja kina päättyi siten että ensin malja ja
sitten neidet vyörivät alas pitkin porstuanportaita pihaan, jossa
molemmat nuoret neitoset piehtaroitsivat hiekassa ja ulvoivat kuin
taistelevat indiaanit.

Voikko katseli heitä hetkisen tarkasti, näytti sitten tulleen siitä
vakuutetuksi, että jupakalla voisi olla vaaralliset seuraukset hänen
nuorelle hengelleen ja se syöksyi sen vuoksi hurjasti paeten pihan
poikki.

Kun suorin tie kulki lähellä olevan hanhiputaman yli, ohjasi hepo
kulkunsa sinne ja ennenkuin onneton perhe käsitti mitään koko leikistä,
olivat he kaikki nurinniskoin putamassa.

Jotenkin pahasti ryvettyneinä ja vaatteet niin ja näin saatiin heidät
sieltä ylös.

Pahimmat vammat oli Ludvig saanut.

Hänen toinen jalkansa oli kaatuessa nyrvähtänyt ja hänet kannettiin
puolipyörtyneenä huoneesen.

Tohtori, joka asui lähellä, haettiin ja hän vakuutti ettei mitään
vaaraa ollut peljättävissä, mutta määräsi potilaan olemaan alallaan
pari päivää.

Ludvig antausi sen vuoksi vuoteen omaksi, ja Rasmusseniläiset läksivät
kotia.

Patrona oli puettu univormutakkiin ja korkeaan hattuun, ja Rasmussenin
rouvan ja Olinan yllä oli Donnerin rouvan ja tytärten vaatteita, jotka
kaikkialta olivat liian ahtaat ja tuntuivat pakkoröyjyiltä.

Ajaessaan putaman ohitse näkivät he Olinan uuden tyllihatun
uiskentelevan vedenpinnalla, kunnes se yht'äkkiä -- niinkuin
haavoitettu metsäsorsa -- sukelsi veden alle hakien itselleen hautaa
meren pohjalla ja kylmät aallot peittivät sen ikiajoiksi.

Beduinikappa, joka rähjääntyneenä riippui ryytimaan pisteaidalta,
viittoi heille viimeiset jäähyväiset, ja ylioppilaan harmaat housut
riippuivat märkinä ja viheliäisinä kapan vieressä ja itkivät kuraisin
kyynelin omaa kurjuuttansa.

Sic transit gloria mundi!

Seuraavana aamupäivänä tulivat Rasmussenin rouva ja Olina katsomaan
Ludvigia ja heillä oli sitä paitse vaatteita hänelle.

Ylioppilas pukihen ja tuli alas, mutta kun ei hän vielä ollut kyllin
voimistunut lähteäksensä Skovhöistä, päätettiin, että äiti ja tytär
kahdenkesken palaisivat Grönlidiin ja Donnerilaiset saattaisivat hänet
kotia samana ehtoona.

Päivällisen syötyänsä tuli potilaan tietysti vähän levätä.

Rullakartiinit salissa laskettiin alas, ja Ludvig heittihen sohvalle,
Auroran hienoine, pehmoisine käsineen sovitellessa tyynyjä hänen päänsä
alle ja Donnerin rouvan huolellisesti peittäessä häntä täkillä.

Sitten he molemmat jättivät hänet ja Ludvig jäi yksin.

Huone oli puolipimeä ja ilma suloinen ja täynnä kukkaistuoksetta.

Kaikki oli vaiti. Ainoa ääni, jonka hän kuuli, oli hyönteisten surina.

Ludvig sulki silmänsä ja vaipui keveään uneen.

Silloin oli hänestä ovi hiljaan aukenevinaan ja olento vaaleassa
lenongihameessa liihoittavinaan sisään.

Ludvig oli avannut silmänsä puoleksi, vaan sulki ne jälleen eikä ollut
oikein selvillä näkikö hän unta vai oliko valveilla.

Olento läheni; hän tunsi sen seisovan vieressänsä ja viuhkaavan hänelle
suloista viileyttä.

Olento tuli vieläkin lähemmäksi häntä; hän tunsi sen lämpimän
henkimisen polttavan poskeansa, samalla kun sen huulet painoivat hellän
suudelman hänen otsallensa.

Ludvig kohotti päätänsä ja kietasi käsivartensa olennon kaulan ympäri.

Ei, hän ei nähnyt unta, hän oli aivan valveilla.

Donnerin Aurorahan oli polvillaan sohvan edessä, pää hänen rintaansa
vastaan. Hänen tuoksuvat kiharansahan koskettivat hänen poskiinsa,
hänen hieno, pehmyt kätensähän lepäsi hänen kädessänsä, hänen lämmin
suudelmanahan hurmasi häntä.

Nyt oli hän aivan valveilla.

Hän oli kerran nähnyt unta, mutta se oli ilkeää unta. Hän oli nähnyt
unta, että hän istui toisessa sohvassa toisen tytön kanssa, jonka kättä
hän puristi ja jonka huulia hän suuteli; mutta sekä käsi että huulet
olivat isommat ja karkeammat.

Ludvig laski käden otsalleen.

"Onko sinulla todellakin kaksi morsianta yht'aikaa," ajatteli hän.

"Ei, ei," ajatteli hän sitten, "sinä olit kihlaamaisillasi Rasmussenin
Olinan, vaan niistä kaupoista ei tullutkaan mitään."

Uusi suudelma Auroran huulilta hurmasi hänet kokonansa ja karkoitti
Olinan kuvan hänen muistostansa.

"Tahdotko tulla omakseni, sinä aamuruskon hellä jumalatar?" kuiskasi
hän hurmoksissaan.

"Sinun omasi ainiaksi," sopersi tyttö ja kätki kasvonsa hänen rintaansa
vastaan.

Mutta ovi oli auennut, oltuansa ensin kotvasen raollansa, ja
kynnyksellä seisoi Donnerin rouva.

Hänen takanansa näkyi kapteenin karskea naama.

"Hillitse itseäsi, Donner! Älä kiivastu!" rukoili rouva ja oli
tahtovinaan estää kapteenia tulemasta sisään, vaikka hän salaisesti
veti häntä käsivarresta saadaksensa hänet mukanansa.

"Hm," ryki kapteeni.

"Se on totta," sanoi rouva, "Se täytyy minun myöntää. Olen itsekin kuin
tyrmistynyt nähdessäni tyttäreni noin likeisessä tuttavuudessa vieraan
herran kanssa."

"Mamma, me rakastamme toisiamme."

"Hm," ryki kapteeni.

"Ei, rakas Donner, nyt en voi enää olla yhtä mieltä sinun kanssasi.
Ethän voi kieltää heitä rakastamasta toisiansa. Etkö muista, kuinka
kovin minua rakastit, kun me menimme kihloihin?"

Suoraan sanoen ei kapteeni voinut muistaa milloinkaan erittäin paljon
vaimoansa rakastaneensa. Hän vastasi sen vuoksi kuivalla rykimisellä,
jonka rouva tulkitsi ihastuneena yhtymällä siihen.

"Niin, herra kapteeni," sanoi Ludvig, "minä lemmin tytärtänne ja
uskallan pyytää häntä omakseni."

Kapteeni ryki miettiväisesti.

"Donner," sanoi rouva ylpeästi, "sinä tiedät että aina olen ollut
sinulle kuuliainen vaimo ja alinomaa seurannut sinun mieltäsi."

Sitä kapteeni tosiaankaan ei tietänyt, vaan hän ei kuitenkaan tehnyt
mitään vastaväitteitä.

"Mutta nyt minun täytyy pyytää sinua kertakin tekemään minun mieleni
mukaan."

"Hm," ryki kapteeni.

"Kiitos siitä sanasta, ystäväni," sanoi rouva liikutettuna. "Kuulkaa,
lapset, hän siunaa teitä. Hänellä ei ole enää mitään liittoanne
vastaan."

"Eikä minulla ole koskaan ollutkaan mitään liittoanne vastaan," sanoi
kapteeni, joka suuttuneena siitä että hänet esiteltiin aika hirmuksi
närkästyi ja voitti tavallisen vastenmielisyytensä ilmaista ajatuksensa
pitemmissä lauseissa.

Samana ehtoona palasi Ludvig takaisin Grönlidiin ja hänelle luvattiin,
ennenkuin hän sanoi jäähyväiset, juhlallisesti pitää kihlaus
vastaiseksi salassa.

Aurora sanoi hellät jäähyväiset hänelle tampurissa ja hänen oli niin
vaikea irtautua hänen syleilyksestänsä, että olisi voinut vähältä
luulla sulhon lähtevän löytöretkelle sydän-Afrikaan tahi tekevän retken
Huippuvuorille.

Ludvig tuli kotia ja kävi vuoteelle ja loikoi kauvan valveilla, sillä
tuhansia ajatuksia risteili hänen päässänsä.

Pitkän tuumiskelun jälkeen tuli hän siihen loppupäätökseen, että
viisainta minkä hän saattoi tehdä oli niin pian kuin mahdollista
matkustaa takaisin Kristianiaan. Täältä kirjoittaisi hän sitten
Olinalle ja rikkoisi heidän liittonsa.

Kun Ludvig oli tämän päätöksen tehnyt, tuli hän levollisemmaksi ja koki
saada itseänsä uskomaan että hän menetteli jalosti seuraamalta
sydämmensä ääntä ja luopumalla Olinan omaisuudesta.

Vihdoin hän nukkui, mutta unet rasittivat häntä kauheasti.

Hän näki unta, että hän oli Kiinan keisari ja että hänellä oli 365
vaimoa, joista Aurora kantoi keisarinnan arvonimeä, jota vastaan Olina
hyljättiin, kun hän oli liian halpaa sukua. Närkästyneenä tästä
loukkauksesta oli vanha Rasmussenin matami yllyttänyt koko joukon
vapamielisiä kiinalaisia, jotka pehtori Nielsenin johdolla ryntäsivät
linnaan, vangitsivat keisari Ludvig ensimmäisen ja tahtoivat pakoittaa
hänet lopettamaan itsensä syömällä viilipiimää.

"Käskettiin sanomaan terveisiä ja kysymään, tahdotteko kahvin tänne
ylös vai tahdotteko tulla alas suurukselle."

"En maista enää tippaakaan," sanoi Ludvig ylpeästi. "Vannon pyhän
Cecilian nimessä, että ennen saatte tappaa minut kuin lopetan itseni
viilipiimää syömällä."

"Herra ei varmaankaan ole oikein terve," sanoi tuo salamielinen
palvelustyttö; sillä häntä oli Ludvig pitänyt kiinalaisena
vapamielisenä.

Ludvig hieroi silmiänsä, katsoi ympärilleen ja havaitsi iloksensa,
ettei hän ollutkaan taivaallisessa valtakunnassa, vaan uudinsängyssä
Grönlidissä.

"Tulen heti alas," sanoi hän ja alkoi kohta sitten pukeutua.



7.

Ratkaisu.


Seuraavana päivänä kävi vanhan Rasmussenin matamin luona kahdet
vieraat.

Ensin tuli Donnerin rouva ja kertoi kaikessa salaisuudessa, että nyt
olivat Aurora ja Ludvig kihloissa, vaan että kihlaus vastaiseksi olisi
pidettävä salaisuutena.

Kun hän oli lähtenyt, tuli Rasmussenin rouva ja kertoi suurena
salaisuutena, että nyt olivat Olina ja Ludvig kihloissa, vaan kihlaus
olisi vastaiseksi pidettävä salassa.

Vanhan Rasmussenin matamin silmät välähtelivät vähän veitikkamaisesti,
ja hänen viiksensä värähtelivät, ikään kuin hän olisi ollut nauruun
pyrskähtämäisillään, vaan hän hillitsi itsensä kuitenkin ja sanoi
tavallisella vakavuudellaan:

"Tehkää se yhtä hyvin heti julkiseksi. Minä en saata kärsiä tuollaisia
salaisia kihlauksia."

"Enkä minäkään," sanoi miniä, jota poltti halu saada kertoa koko
maailmalle, että hänen tyttärensä oli tehnyt niin hyvät kaupat.

"Tiedätkö mitä," sanoi eukko. "Onhan ensi perjantaina Olinan
syntymäpäivä. Silloin olisi sopiva tilaisuus tehdä kihlaus julkiseksi.
Tuleehan silloin vieraita. Tuleehan Donnerilaiset ja monet muut
tervehtimään."

"Ludvig ei tahdo suostua siihen."

"Hän on vielä hieman nuori ja ujo. Tehkää se sen vuoksi hänen
luvattansa. Kirjoita pieni puhe miehellesi, hän voi pitää sen
illallispöydässä. Se on odottamatonta kaikille."

"Kun vaan saisi Rasmussenin suostumaan siihen," sanoi rouva, josta
tuuma oli oivallinen.

"Saa hänet suostumaan," sanoi anoppi. "Saisithan sinä hänet vaikka
asettumaan päälaelleen keittovatiin ja laulamaan: 'Oi, ihana on
isänmaa' -- kun vaan häntä pyytäisit."

Rasmussenin rouva vakuutti loukattuna, ett'ei hän tuntenut vähintäkään
halua nähdä miestänsä päälaellaan keittovadissa. Hän oli kuitenkin
koettava saada hänet julkaisemaan kihlauksen ensi perjantaina.

Sitten sanoi hän jäähyväiset ja vanha matami jäi yksin.

"Vai niin, sinä olet kihlannut heidät molemmat, hyvä herra ylioppilas?"
sanoi hän. "Se oli oikeastaan viisainta mitä saatoit tehdä, sillä siten
et saa heistä kumpaistakaan ja se on sinulle parasta."

Seuraavina päivinä vallitsi suuri kiire Grönlidissä.

Tuolla salamielisellä sisäpiialla oli tuhansia hirmuisia salaisuuksia
kerrottava rouvallensa, Kyökkipiika paistoi ja keitti, niin että hänen
punaiset kasvonsa loistivat kuin laskeva aurinko, ja karjapiika, jota
juhlan johdosta käytettiin "sisällisesti," oli kaikille lattioille
tehnyt pienoisia lammikoita, joissa hän harjoitteli uimataitoa.

Sitten nähtiin hänet kiivenneeksi akkunanpuitteille, missä hän asettui
mitä murhaavimpiin asemiin muka akkunoita pestäksensä.

Hän ei kuitenkaan saanut mitään muuta toimeen näillä
voimisteluharjoituksilla kuin että hän särki pari ruutua ja kaatoi
aikalailla vettä tapeteille.

Rasmussenin rouva leivoskeli näkkileipiä ja piti siveellisiä luentoja
kyökkipiialle, että on tarpeetonta survoa kalaa piirakoita varten, niin
että palaset lentelivät ihmisten korvissa kuin lumihituleet, ja että on
sopimatonta iskeä silmää rengille, kun tämä kantaa puita.

Vanha Rasmussenin matami toimitti näinä päivinä poliisivakojan virkaa,
hiiviskellen kaikkialla talossa ja keksien hirveimpiä rikoksia, mitä
ikinä joku piika on voinut tehdä.

Asianomainen vedettiin sitten oikeuden eteen, joka istui kyökissä, ja
ankaran tutkinnon jälkeen syytetty rangaistiin ja päästettiin.

Patrona kuljeskeli syvissä mietteissä ja sulkeutui useasti huoneesensa,
jossa hänen kuultiin kävelevän edes-takaisin pitkin lattiata ja
höpisevän jotakin kamalata noitalukua tahi jotakin sellaista. Voitiin
selvästi kuulla sanat: "Hyvät herrat ja naiset! -- -- rakastettu tytär
-- -- tärkeä päivä --" j.n.e.

Sisäpiika luuli Rasmussenin joutuneen uskonnollisiin epäilyksiin ja
ilmoitti salaa kyökkipiialle, että patronasta oli tullut herännyt, joka
herätti kyökkipiian ihmettelyä.

Ludvig vieraili jotenkin usein Skovhöissä, ja kun hän ja Olina olivat
kahdenkesken, oli hän nolo ja kylmä.

Rasmussenin rouvalla oli liiaksi kiirettä huomatakseen hänen
kylmyyttänsä. Olina huomasi sen heti, vaan ei sanonut mitään siitä
vanhemmillensa.

Hän kysyi vaan pari kertaa vanhalta Rasmussenin matamilta, söikö
pehtori Nielsen edelleen ainoastaan yhden lautasellisen lihakeittoa.

Vihdoin koitti tuo juhlallinen päivä. Vanha Rasmussenin matami tuli
varhain aamulla olemaan apuna. Hän oli pukeutunut parhaasensa ja
hänellä oli yllä uusi musta paramattahame, kultainen rintaneula, iso
kuin nyrkki, ja selittämätön myssy, jossa oli selittämätön paljous
selittämättömiä kukkasia.

Hetki sen jälkeen kun hän oli saapunut, kutsui tuo salamielinen
sisäpiika Rasmussenin rouvan ulos tampuriin, näytti hänelle molemmat
kätensä, jotka olivat hirveästi poltetut, ja hän ilmaisi hänelle
kuiskuttaen, että vanha matami oli kaatanut padallisen kiehuvaa
karviaismarjasylttiä hänen yllensä ja että hänen oli mahdoton toimittaa
passausta.

Rouvan tullessa ulos kyökkiin seisoi vanha matami ja poimiskeli
syltätyitä karviaismarjoja paramattahameeltansa, jonka päällä oli
aikalailla hedelmiä.

"Nyt on uusi hameeni pilattu," sanoi eukko äkeissään. "Ei pitäisi
koskaan olla vaatteita yllä, kun on kyökkitoimissa."

Rasmussenin rouva ei nähnyt olevan syytä vastata mitään tähän
muistutukseen.

Vähän aikaa neuvoteltua päätettiin, että karjapiian piti ruveta
sisäpiian sijaan ja passata pöydässä, jonka jälkeen hänet lähetettiin
piikain kamariin pesemään ja muulla tavoin valmistautumaan juhlallista
komentoa varten.

Kello seitsemän alkoi vieraat tulla.

Seudun kaikki honoratiores olivat läsnä. Siellä papin ja vallesmannin,
tohtorin ja tuomarin herrasväet.

Lähellä olevasta kaupungista oli tullut kaksi leskirouvaa. Toinen oli
kutsuttu sen tähden että hänellä oli poika, joka oli luutnantti, ja
toinen sen tähden että hänellä oli uusi sininen silkkihame, joka
kynttilän valossa näytti ihmeen somalta.

Sitä paitse oli siellä samasta kaupungista eräs nuori kauppias, joka
oli kutsuttu sen vuoksi että hän oli niin hirmuisen lystikäs.

Hän taisi deklamoida "Ratsastuksen Asgaardiin" ja "Farumin
kirkonkellon," ja hän taisi heitellä neljää palloa yhtä haavaa ja tehdä
korttikonsteja, ja taisi olla hirmuisen sukkela. Joka kerta kun hän oli
sanonut jotakin lystikästä, katsahti hän kaikkiin läsnäoleviin, ikään
kuin hän olisi tahtonut sanoa: "No, hyvät ystävät, olkaa nyt niin
hilpeitä että nauratte minulle!"

Hän oli säysy vähänläntä mies, tukka vaaleankeltainen, kasvot
vaaleankeltaiset, viikset vaaleankeltaiset ja hampaat tummankeltaiset.

Hän oli pitkät ajat jumaloinnut Donnerin Auroraneittä etäältä ja ollut
niin sanomattoman onnellinen joka kerta kun tämä oli ollut niin hilpeä
että oli nauranut hänelle.

Donnerin perhe tuli viimeisenä.

Donnerin rouva loisti läikehtivässä silkkihameessa ja vaihtoi väriä
kuin kameleontti. Amalia neiti oli puettu keltaiseen, Aurora punaiseen,
Konstance siniseen ja Klara vehreään, mutta Helga ja Fanny neidet
kantoivat valkoista, viattomuuden väriä. Kapteeni oli univormussa ja
kotiopettaja oli tavallista enemmän teeskennelty, harjattu, saamaton ja
hymyileväinen.

Kun oli käyty istumaan pitkin huonetta, aukeni ovi ja karjapiika astui
sisään tuoden teetä.

Hän oli saanut valkoisen esiliinan ja yhden Rasmussenin rouvan
aamumyssyistä päähänsä, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat terveydestä
ja suovasta ja välkkyivät kuin kirkkaaksi kuurattu vaskikattila.

Tämä komea seura näytti alussa hänen silmiänsä häikäisevän. Kuitenkin
rohkaisi hän mielensä, astui suoraan sen rouvan eteen, jolla oli
sininen silkkihame, ja pani ystävällisesti niiaten neljä kuppia teetä,
kerma-astian, sokerimaljan ja koko joukon rinkeliä ja korppuja rouvan
syliin.

Onneton leskirouva hypähti ilmaan vihaisesti parkaisten. Karjapiika
päästi kauhistuneena tarjottimen loppuine kuppineen käsistään ja
syöksähti ulvoen kyökkiin, Rasmussenin rouva ja leskirouva perässä.

Rasmussenin rouva sai leskirouvan pestyksi ja asetti hänet kakluunin
eteen kuivamaan, ja kaiken tämän tapahtuessa nuhteli emäntä
karjapiika-raukkaa, selittäen että siistissä seurassa aina annetaan
ihmisten itse ottaa eikä tyrkytetä heille neljää teekuppia yhtä haavaa,
ja että sitä paitse niin paljo tee, sokeri ja kerma vaikuttaa
vahingollisesti ihmisiin ja vaatteisin yleiseen ja leskirouviin ja
sinisiin silkkihameisin erittäin.

Syntinen lähetettiin sitten sisään kokoomaan sirpaleet, sill'aikaa kun
Olina tarjoeli teetä.

Ilta kului oikein hauskasti.

Käveltiin puutarhassa, keskusteltiin ja harjoitettiin musiikkia. Aurora
lauloi sooloa ja Klara ja Konstance lauloivat duetteja. Nuori kauppias
deklamoi "Ratsastuksen Asgaardiin," heitteli palloja ja oli hirmuisen
lystikäs, ja leskirouva istui koko illan ja tutki silkkihamettansa eri
valoissa nähdäksensä oliko siihen tullut pilkkuja.

Toinen leskirouva, jolla oli poika, joka oli luutnantti, ja papinrouva
istuivat hänen vieressänsä ja kertoivat hänelle eräitä mieltä
ylentäväisiä ja opettavaisia juttuja eräistä hameista, jotka eräissä
tilaisuuksissa olivat saaneet päällensä eräitä aineita, vaan jotka
eräitten keinojen avulla olivat saaneet takaisin entisen näkönsä.

Ludvig ei ollut oikein tuulella.

Hänen oli vaikea jakaa yhtä suuret annokset armautta Auroralle ja
Olinalle ja hän päätti siksi seurustella niin vähän kuin mahdollista
kumpaisenkin kanssa.

Hänen aikansa oli kokonaan menevinään leikkiin Helgan ja Fannyn kanssa,
jotka istuivat hänen polvellansa ja milloin tappelivat keskenänsä,
milloin hyväilivät ylioppilasta niin tuntuvasti, että särkivät hänen
lorgnettinsa ja raapivat hänen kasvoihinsa ja käsiinsä useita naarmuja.

Kun illallispöytä oli valmis, läksivät vieraat ruokasaliin.

Onneton karjapiika, joka oli vuodattanut koko joukon kyyneleitä ja
kuluttanut koko joukon suopaa, käveli punaisin, turtunein kasvoin ja
passaeli. Joka kerta kun hän joutui leskirouvan läheisyyteen, puristi
hän vatia kuin suonenvedossa ja katseli leskeä hurjin silmäyksin, ikään
kuin häntä vaivaisi heittohulluus ja hän tuntisi mitä pahimman halun
nakata yhden ruoka-annoksen rouvan päähän, ja kun hän oli tullut hänen
ohitsensa, pääsi häneltä helpoituksen huokaus ja hän näytti kiittävän
taivasta siitä että onnellisesti oli kiusauksen voittanut.

Vähää ennen jälkiruokaa katosi Rasmussen yht'äkkiä, ja ennen mainittu
salamielinen sisäpiika, joka oli lähetetty ottamaan hänet kiinni,
palasi ja kertoi rouvalle, että patrona oli ylhäällä huoneessansa
pitämässä iltarukousta.

Piika lähetettiin ylös hänen luoksensa viemään käskyä, että hänen niin
pian kuin mahdollista oli saapuminen, ja heti sen jälkeen tuli
Rasmussen punaisena ja lämpimänä ja näytti kovin kiihoittuneelta.

Pyhittyään ensin otsansa ja pari kertaa kakaistuansa tarttui patrona
yht'äkkiä sherrylasiin ja antoi kuulua vapisevin äänin:

"Hyvät herrat ja naiset!"

Säpsähdys kävi läpi seuran ja äänettömyys syntyi.

Sisäpiika, joka luuli hänen aikovan pitää katumussaarnaa, seisoi ovessa
ja nosti silmänsä taivasta kohti ja näytti erittäin hartaalta, kun taas
karjapiika katseli häntä kauhistuksen silmäyksillä ja näytti olevan
vähältä nakata maljallisen vaniljijälkiruokaa leskirouvan syliin.

"Hyvät herrat ja naiset!" uudisti Rasmussen. "Tänään on tärkeä
päivä meidän talossamme. Rakastettu tyttäremme täyttää tänään
kahdeksannentoista vuotensa ja on nyt siinä iässä, että hänen täytyy
alkaa taistelu elämän taistelukentällä. Minä ja vaimoni olemme vanhat.
Me voimme pian lähteä täältä, ja silloin seisoo hän yksin maailmassa."

Tässä alkoi Rasmussenin rouva nyyhkiä, jonka vuoksi vanha matami näki
sopivaksi keinutella päätään edestakaisin ja näyttää siltä kuin hänellä
olisi hammastauti.

"Me halusimme sen vuoksi kernaasti, ennenkun me eroamme hänestä, löytää
miehen, joka voisi johtaa hänen askeleitansa sillä leveällä tiellä --"

"-- joka turmelukseen johtaa," sopersi sisäpiika liikutettuna.

"-- sillä leveällä tiellä, joka elämän hedelmättömän erämaan läpi
viepi," jatkoi hän ja vetäsi helpoituksen henkäyksen saatuansa
lauserakennuksen loppuun.

"Me halusimme kernaasti löytää miehen, joka lemmekkäällä kädellä voisi
puolustaa häntä vastoinkäymisen myrskyjä vastaan ja suojella tätä
hienoa, hentoa -- -- -- tätä, tätä hienoa, hentoa --"

"Kukkasta," nyyhkytti rouva.

"Tätä hienoa, hentoa kukkasta."

"Minun mielestäni ei hän laisinkaan ole niin hento," kuiskasi Amalia
neiti.

"Hi-hi-hii," hihitti jumal. kand. Klossing.

"Tämän miehen olemme me löytäneet," jatkoi patrona.

Kaikkien silmät kääntyivät pehtori Nielseniin, joka seisoi vaiti ja
yksinään eräässä nurkassa ja punastui kuin nuori tyttö.

"Tämän miehen olemme me löytäneet," päätti patrona, "ja hän on
lakitieteen ylioppilas Ludvig Möller. Vastakihlattujen herra Möllerin
ja tyttäreni Olinan malja."

Donnerin rouvan kasvot lensivät keltaisiksi ja vehreiksi ja vaihtoivat
väriä kilvan hänen silkkihameensa kanssa. Aurora oli kalpea.

"Mamma, minä tukehdun," kuiskasi hän.

"Jumalan tähden, malta mielesi, lapsukainen, äläkä tee skandaalia."

"Hm," ryki kapteeni.

"Samoin, samoin," sanoi rouva. "Sekä minä että mieheni toivotamme onnea
sydämmemme pohjasta."

"Sitä maljaa en koskaan juo," sai kapteeni sanotuksi ja laski lasin
niin kiivaasti pöytään että se särkyi. "Minkä te nyt sanoitte, on
helvetin vale!"

"Donner!"

"Se on vale, sanon minä," huusi kapteeni ja kesti uljaasti vaimonsa
hiljaisen silmänluonnin. "Herra Möller ei ole neiti Rasmussenin
sulhanen. Hän on kihlannut minun tyttäreni Auroran. Hm!"

"Mamma, minä saan suonenvedon."

"Pyörry ennemmin," kuiskasi rouva, "niin et revi rikki hamettasi."

Aurora vaipui äitinsä syliin.

"Vettä, vettä! Hän pyörtyi!" huusi rouva.

Nyt syntyi hirmuinen sekamelska, jonka aikana Helga ja Fanny neidet
käyttivät tilaisuutta tyhjentääkseen kokonaisen maljallisen sylttiä,
lyöden toisiaan korville jälkiruokalusikoilla.

Ludvig oli aivan kuin pilvistä pudonnut eikä oikein tietänyt, näkikö
hän unta vai oliko valveilla.

Silloin laskihen kova koura hänen olkapäälleen, ja vanhan Rasmussenin
matamin kolea ääni kuului hänen korviinsa: "Hevonen on valjaissa
vaunujen edessä. Kokoa kiireesti kapineesi ja seuraa minua Granholtiin
tänä iltana. Täällä et voi enää olla."

Ludvig loi häneen kiitollisen silmäyksen ja riensi ylös hakemaan
kapineitansa.

Muutamia minuutteja sen jälkeen istui hän Rasmussenin matamin vaunuissa
ja ajoi Granholtiin.

"Lienee parasta että lähdet pääkaupunkiin huomenna."

"Tietysti. Minun täytyy laittautua täältä pois niin pian kuin
mahdollista. Tämä oli todellakin ikävä juttu."

Mutta Grönlidissä oli sellainen sekamelska, ettei kukaan huomannut
ylioppilaan lähtöä.

Donnerin rouva huusi vettä, ja karjapiika, joka tiesi, että kun vieraat
Grönlidissä pyysivät vettä, saivat he maitoa, toi juoksujalassa
kannullisen vastasiivilöittyä maitoa.

"Kaada se hänen kasvoihinsa!" huusi leskirouva.

Karjapiika seisoi nolostuneena ja luuli itsestään tahdottavan tehdä
pilkkaa.

"Anna se tänne!" sanoi nuori kauppias, tempasi kannun ja kaatoi
aikalailla maitoa Auroran kasvoihin.

Aurora avasi silmänsä ja tuli tuntoihinsa.

"Donner," sanoi rouva arvokkaasti. "Anna valjastaa. Emme tahdo olla
minuuttiakaan enää tässä talossa."

Donnerin perhe pakausi perhevaunuihin, jotka pyörivät pois niin
nopeasti kuin kapteenin vanhat laihat hevoset jaksoivat juosta.

Heti sitten läksivät vieraat Grönlidistä, toinen toisensa perästä, ja
vihdoin seisoivat Rasmussen ja rouva kahdenkesken salissa.

Olina oli itkien pannut maata.

"Missä on ylioppilas?" kysyi rouva tuolta salamieliseltä sisäpiialta,
joka näyttäytyi tampurissa.

"Hän kokosi kapineensa ja läksi matkoihinsa. Luullakseni sai hän ajaa
vanhan Rasmussenin matamin kanssa."

"Ah, jollei hän koskaan olisi tullut tänne," sanoi rouva. "Antaisinpa
paljon lisäksi, jollei tämän päivän tapahtumia olisi ollut."

"Siinä olet oikeassa, mamma," sanoi patrona.

Se oli todellakin ikävä juttu.



8.

Jutun loppu.


Varhain seuraavana aamuna seisoi Ludvig valmiina matkalle ja sanoi
jäähyväiset vanhalle Rasmussenin matamille.

Ilma oli ruma ja kolkko, eikä ylioppilaskaan ollut parhaalla tuulella.

Hyvästi jättäessä pisti eukko pari sadan kruunun seteliä hänen
käteensä.

Tämä laastari oli hänen arvelunsa mukaan pettämätön keino lääkitsemään
vähänläntäisiä suruja, ja sillä oli samalla se hyvä ominaisuus, että se
vaikutti lievittävästi hänen omaan omaantuntoonsa, koska hän itse oli
ollut syynä suruun.

Hän käytti sitä kuitenkin harvoin, sillä se tuli kovin kalliiksi.

"Tässä on sinulle vähän apua opinnoitasi varten," sanoi hän. "Jos
tarvitset enemmän rahaa, niin kirjoita minulle, niin saat. Jouduta nyt
tutkintoasi, äläkä kihlaa ennenkuin olet kandidaatti, äläkä kihlaa
useampaa kuin yhden erältään."

Näin sanoen pudisti eukko hänen kättänsä ja löi häntä aikalailla
hartioille.

Muutamia minuuttia myöhemmin oli ylioppilas matkalla pääkaupunkiin.

Samana aamuna meni Rasmussenin rouva ylös Olinan huoneesen.

Hänellä oli mukana pullo Hoffmanin tippoja ja kupillinen kaurasoppaa ja
oli valmis tapaamaan onnettoman tyttärensä kiivaassa kuumehoureessa.

Kun kuitenkin näyttihen, että Olina asianhaaroihin nähden oli sangen
hyvissä voimissa ja näytti yhtä pirteältä kuin tavallisesti, malttoi
äiti johonkin määrin mielensä.

Muutamia päiviä sen jälkeen kävi vanha Rasmussenin matami Grönlidissä.

Hän huomautti miniälleen, ettei Olina tuon ikävän kihlausjutun jälkeen
voinut tehdä mitään viisaampaa kuin ottaa uuden sulhasen.

Nuorena miehenä, joka kaiken suhteen oli sovelias tähän
edesvastauksenalaiseen toimeen, esitteli hän Rasmus Nielsenin, ja kun
Olinallakaan ei ollut mitään mainittua kandidaattia vastaan, antoi
Rasmussenin rouva vähäisen houkuttelun jälkeen siihen suostumuksensa.

Patronalla ei tietysti ollut mitään vastaan.

Joku aika sen jälkeen viettivät pehtori ja Olina häitä ja muuttivat
Granholtiin, missä he elävät hyvin onnellisina.

Vanha Rasmussenin matami asuu nuorten luona.

Hänellä on yhä vielä hyvä terveytensä ja luja tahtonsa.

Donnerin Aurora neiti on niinikään astunut pyhään aviosäätyyn.

Muutamia päiviä onnettomain syntymäpäiväpitojen jälkeen lähetti
nimittäin tuo nuori kauppias hänelle naulan rusinoita ja manteleja
käärittynä valkoiseen paperiin ynnä kysymyksen, tahtoisiko hän suoda
hänelle sen ilon, että ottaisi sen vastaan, ja muutamia päiviä
myöhemmin lähetti hän hänelle sydämmensä käärittynä ruusunpunaiseen
paperiin ynnä kysymyksen, tahtoisiko hän suoda hänelle sen ilon, että
ottaisi senkin vastaan ja lahjoittaisi lähettäjälle kätensä ja
sydämmensä sijaan.

Aurora kirjoitti vastaukseksi että hän tahtoi ottaa vastaan hänen
sydämmensä ja antaa hänelle kätensä korvaukseksi.

Sydäntänsä ei hän voinut sitä vastaan tätä nykyä antaa hänelle.

Se oli tuon onnettoman kihlausjutun kautta murtunut, särkynyt ja
ylimalkaan kärsinyt vauriota siihen määrään, ettei se tätä nykyä ollut
esiteltävässä kunnossa.

Mutta jos se huolellisen hoidon kautta voisi tulla johonkin määrin
kelvolliseen kuntoon, olisi hän saapa sen vast'edes.

Kauppias otti iloiten vastaan käden ja eli pari vuotta aviomiehenä
siinä toivossa, että hän aikaa myöten saisi hänen sydämmensäkin.

Tästä toivosta täytyi hänen kuitenkin luopua, kun hän tarkemmin
tutkittuansa huomasi, ettei Auroralla sellaista ollutkaan.

Donnerin rouva lausuu usein, että Aurora teki mesalliansin.

Hän kohtelee kuitenkin vävyänsä sangen hyvin, alentuu usein käymään
hänen luonansa ja alentuu niinikään ostamaan kaikki taloustarpeensa
häneltä velaksi, jota vastoin hän ei milloinkaan alennu maksamaan
hänelle.

Jumal. kand. Klossing oli saanut kappalaisenpaikan Ruijassa, missä hän
elelee ynnä hänen armas vaimonsa Amalia, omaa sukua Donner.

Hän on viime aikoina käynyt kovin vakavaksi eikä naura koskaan.

Kenties se tulee siitä, ettei Amalia heidän naimisiin jouduttuansa
koskaan enää ota ollaksensa sukkela, jota vastoin hän usein on hyvin
tuittusanainen.

Ludvig Möller on kandidaatti ja saanut hyvät arvosanat sekä palvelee
ylimääräisenä oikeusosastossa.

Hän nyt siihen määrään inhoaa kihlauksia, että on päättänyt elää ja
kuolla poikamiehenä.

Hän asuu hauskassa poikamiehen huoneuksessa ja pitää usein vähäisiä
hauskoja pitoja ystävilleen.

Pari kertaa on hän kertonut kihlauksestansa, ja kun hän on lopettanut,
on hän ottanut kulauksen totilasistansa ja lausunut: "Se oli oikeastaan
ikävä juttu."

Niin, ettekö te ole samaa mieltä?



PUHDAS LIPPU..



Varmaankin tiedätte minkänäköinen on Norjan lippu? Siinä on sininen ja
valkoinen risti punaisella pohjalla, ja ylhäällä toisessa kulmassa on
liitonmerkki, jossa on Ruotsin värit keltainen ja sininen.

Mutta tämä lippu ei ole puhdas lippu, sanovat muutamat.

Me emme tahdo mitään ulkonaista merkkiä yhdistyksestämme Ruotsin
kanssa, sillä me olemme itsenäisiä, me norjalaiset, hirmuisen
itsenäisiä.

Liitonmerkki on saatava pois lipusta; sitten vasta on se puhdas lippu.

Tässä oli nyt vaan pari selittäväistä muistutusta, ja niistä saattaa
usein olla hyötyä vaikka ne ylimalkaan ovat ikävät niinkuin moni
muukin, josta on hyötyä tässä maailmassa.

Nyt tulee itse tarina.

Se on lyhyt ja yksinkertainen.

Oli eräs etukaupungeista, missä rakennushomman ylimysmielinen henki
pitkällä laahimellaan ei vielä ollut lakaissut pois kaikkia rahvaan
asumuksia tieltänsä.

Siellä oli kaksi rakennusta rinnakkain.

Toinen rakennus oli iso ja komea, varustettu graniittiportailla ja
rautakuistilla, toinen oli vanha ja rappiotilassa, akkunat vinossa ja
puiset varppeet lahonneet.

Muutoin olivat kumpainenkin hauskat asumukset, ja tuo rikas rakennus ei
ollut laisinkaan ylpeä, vaikka sillä oli sekä peililasiset akkunat että
tornit, ja se merkitsee rakennuksessa samaa kuin silmälasit ja korkea
hattu ihmisellä.

Kuten tunnettu on moni ihminen ylpeä, kun on silmälasit ja korkea
hattu.

Köyhä rakennus nojasihen tuttavasti rikasta vastaan niinkuin
tehtaalaistyttö keikarinrintaa vastaan, ja aurinko pisti päänsä esiin
paksusta pilvestä, hymyili ystävällisesti ja iski silmää, ikäänkuin se
olisi tahtonut sanoa:

Se on oikein, olkaa vaan kohteliaat toisillenne, pois säätyeroitus!
Eläköön vapaus ja yhdenvertaisuus, sillä onhan tänään vapaudenpäivä!

Ja niin olikin, sillä oli 17 p. toukokuuta.

Toukokuun seitsemästoista päivä ja helluntai-maanantai.

Isossa rakennuksessa oli vilkasta elämää.

Toisessa kerroksessa asui eräs nuori mies, joka hiljan oli päässyt
lailliseen ikään ja jonka nyt täyttä totta oli rupeaminen hävittämään
sitä omaisuutta, jonka hänen isänsä oli koonnut, jonka vuoksi hän
aluksi piti uhkakomeat sampanjakemut.

Ensimmäisessä kerroksessa asui eräs kapteeni, jonka tytär oli
musikaalinen -- kaikki tyttäret ovat muutoin tähän aikaan musikaalisia
--, ja hän lauloi että raikui, sillä hän lauloi aina kun vaan
täysi-ikäiseksi päässeellä nuorella herralla oli vieraita.

Leskirouvalla kolmannessa kerroksessa oli vanhanpuoleisia rouvasihmisiä
tee-vieraina, ja siellä kävi puhelu kymmenen hevosen voimalla yleisen
hilpeyden vallitessa.

Viereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.

Kaikki olivat lähteneet ulos näkemään lippusaattoa ja juhlakulkua, aina
panttilainaajan leskestä ja franskalaisista siloitusneitsyistä, jotka
edustivat ylhäisöä, alas nokikolarin sälliin ja hevoisrautatien
kiskonkaaputtajaan saakka asianomaisine perheineen.

Piha, joka muutoin oli täynnä pestyjä vaatteita nuorilla ja kirkuvia
lapsia, oli aivan tyhjä.

Lapset, jotka kaikki olivat puhtaaksi pestyt ja söivät lakeria päivän
kunniaksi, olivat ulkona kävelemässä vanhempiensa kanssa, ja kaikki
pojat olivat saaneet lippuja käteen.

Köyhän talon köyhimmässä huoneessa istui eräs nainen.

Kenties hän aikoinaan oli ollut kaunis. Ken sen voi tietää?

Sillä kun murhe ja puute lyövät sinua kasvoihin kylmällä kädellänsä,
lakastuvat posken ruusut ja silmän hehku sammuu ikipäiviksi.

Hän istui kumarruksissa pienen sängyn yli, joka oli muutettu akkunan
eteen auringon paisteesen.

Tyynyillä lepäsi kukoistava lapsenpää; mutta se oli kuumeen tuli, joka
silmissä paloi, ja ruusut poskilla olivat niitä, joilla kuolema uhrinsa
koristelee, ennenkuin se vie ne alas pitkin synkkää virtaa.

Riemuilevia lapsenääniä kuului ulkoa, parvi pikkupoikia liput käsissä
kulki ohitse päästäen iloisia eläköön-huutoja.

"Mamma!"

"Mitä, lapseni?"

"Vie minut akkunaan. Tahdon nähdä ulos."

Äiti teki niin.

"Mamma, miksi ovat kaikki pojat niin iloiset?"

"Siksi että nyt on 17 p. toukokuuta, Norjan vapaudenpäivä. Silloin
kulkee kaikki hyvät pikkupojat liput käsissä juhlasaatossa katuja
pitkin!"

"Enkö minä ole hyvä poika?"

"Olet kyllä."

"Minä tahdon myöskin saada lipun ja kulkea juhlasaatossa."

"Niin, kun paranet."

"Koska sitten paranen?"

"Kun Jumala tahtoo."

"Mamma, avaa akkuna."

Äiti kääri lapsen peitteesen ja istahti avoimen ikkunan eteen lapsi
sylissä.

Vieraat täysi-ikäiseksi päässeen luona olivat astuneet ulos kuistille.

Joka miehellä oli sampanjalasi kädessä. Keskellä seisoi isäntä ja
heitteli alas makeisia ja apelsiineja pojille taistelun esineiksi.

Hän liehutteli suurta lastenlippua, joka hänellä oli kädessä.

Hän oli kookas nuori mies, puettuna viime kuosin mukaan, kasvot
kauniit, kalpeat ja tuo elämään kyllästyneen väsymys kuvattuna silmäin
ympäri, jota nykyajan nuoret herrat pitävät suurimman hienouden
merkkinä.

"Eläköön tämä päivä, pojat!"

Yleinen riemu.

Sairas lapsi kumarsihen ulos akkunasta.

"Mamma, minä tahdon myöskin lipun, niin tuo hieno herra antaa minulle
makeisia ja apelsiineja."

"Minulla ei ole lippua."

"Voithan rukoilla Jumalalta sellaista."

"Jumala ei anna meille aina mitä me rukoilemme."

"Jumala on ilkeä, Jumala on ilkeä!" sanoi lapsi itkien.

"Vaiti, niin ei saa pieni Kaarle sanoa."

"Tahdon saada lipun, tahdon saada lipun," nyyhkytti hän itsepäisesti.

Äiti laski hänet hiljaa vuoteelle.

Poika kätki kasvonsa tyynyihin, hänen pienoinen ruumiinsa vapisi
kiihtymyksestä, ja hän itki yhä ääneensä, alinomaan huutaen:

"Lippu, lippu!"

Lapsiparvi oli kulkenut eteenpäin; vaan avonaisesta akkunasta kuului
huoneesen sampanjalasien kilinää, naurua ja eläköön-huutoja
naapuritalosta, ja kapteenin musikaalinen tytär lasketteli liverryksiä
kuin kanarialintunen.

"Lippu, lippu!"

"Ole nyt hyvä poika ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos
katsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pientä lippusta."

"Älä viivy kauan, mamma."

Äiti silitti tukkaansa peilin edessä ja järjesti hieman köyhää
pukuansa.

Hän oli nainen, eikä todellinen nainen milloinkaan kadota
kauneudenaistiansa.

Sitten hän meni.

Lapsi makasi hiljaa silmät vielä kyyneleistä kosteina.

Sampanjan mukana on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa
onkin usein kiitetty sekä runossa että suorasanaisesti, ja siinä on
tehty oikein.

Sillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjapidot, kun komeasti
valaistussa salissa pöytä tuskin jaksaa kantaa, hopean ja kristallin
paljoutta, kukkaisia ja hedelmiä, ja kauniit, juhlapukuiset naiset
kohottavat kuohahtelevaa juomaa ruusuhuulosillensa.

Mutta sampanjapidot poikamiehen asunnossa, olkoonpa se kuinka komea
tahansa, eivät aina näytä siltä.

Sikarisavun pilviä, kalpeita, unisia tahi kovin viinistä hohtavia
kasvoja, särkyneitä laseja, apelsiininkuoria ja juustonmurusia
pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja sammuneita
tulitikkuja pitkin mattoa -- siltä jotenkin näytti täysi-ikäiseksi
päässeen huoneessa.

Hän itse oli asetettu seisomaan eräälle pelipöydälle pieni lippu
kädessä, ja vieraat joivat hänen maljansa -- ties, kuinka monennen
kerran.

Koputettiin hiljaa ovelle.

Leski seisoi avonaisessa ovessa vavisten ja hämillään.

Eräs herroista juoksi hänen luoksensa.

"Kas tyttö! Suo minun syleillä sinua, sydänkäpyseni!"

Nainen vetäysi askeleen taaksepäin.

"Ah, suokaa anteeksi, luulin teidän olevan nuoren ja kauniin."

"Siitä on kauan," sanoi nainen heikosti hymyillen.

"Mitä te tahdotte?"

"Minä -- minä tahdoin -- minä -- antakaa minulle tuo lippu!" lausui hän
ripeästi päätöksen tehtyänsä, astuen isännän eteen, joka yhä vielä
seisoi pöydällä.

"Oletteko mieletön?"

"Minulla on lapsi, pienoinen poika, hän on kuoleman kielissä ja tahtoo
vihdoin saada vapaudenpäivän lippua; hänellä ei ole enää niin paljon
elinaikaa, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän hänen
viime hetkellänsä -- hänellä ei ole ollut paljon iloa elämässä,
polosella!"

Täysi-ikäiseksi päässyt oli astunut alas pelipöydältä.

Hän seisoi vielä lippu kädessä.

Muut olivat laskeneet lasit käsistänsä ja muodostivat kehän näiden
kahden ympärille.

"Antakaa se minulle. Te olette ylioppilas, eikö niin? Poika on myöskin
ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin."

"Vai niin!"

"Minä olin hänen aviovaimonsa," sanoi nainen ylpeä väläys raukeissa
silmissänsä. "Hän kuoli vuotta jälkeen häitten. Hänkin oli aikanaan
nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liiaksi sampanjaa ja
hänellä oli liian paljon ystäviä, ja kun hän nai minut, oli hänen
terveytensä jo rappiolla. Mutta tässähän seison ja kulutan aikaa --
antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas, pienokainen odottaa."

"Minä tuon sen itse. Missä te asutte?"

"Viereisessä talossa. Toinen ovi, kun astutte portaita ylös."

"Hyvä."

"Ettehän ole suutuksissa minuun?"

"En suinkaan; minä tulen silmänräpäyksessä."

"Tuhannet kiitokset."

Nainen vetäysi pois.

Isäntä pyysi olemaan vaiti.

"Fredrik aikoo pitää puhetta."

"Hyvät ystävät -- niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan
kuin minä voin sampanjaa tarjota?"

"Onpas katkera!"

"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme
hävittäneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?"

"Hävitämme rahaa!"

"No, emmekö joisi vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja hauskuuttaisi
itseämme olemalla vähän hyväntekeväiset vaihetuksen vuoksi, sehän on
niin muodinmukaista. Tässä on hattuni, kuka tahtoo antaa roposen
köyhälle leskelle?"

"Hyvä, hyvä!"

"Tässä on viisi kruunua."

"Minä annan kymmenen."

"Minulla ei ole kahta enempää."

"Anna minulle takaisin Tivolipiletiksi ja olutseideliksi, niin hän saa
loput."

"Minä annan viisi kruunua, mutta sinun pitää lainata ne minulle
huomeneksi, Fredrik."

"Minä panen puolestasi kymmenen; ethän niitä kuitenkaan maksa
takaisin."

Hän pani erään setelin hattuun.

"Ja nyt matkaan. Juokaa sampanjaani niin paljon kuin vaan haluttaa.
Kenties se on viimeinen kerta," sanoi hän itsekseen ja pisti mennessään
vähän jälkiruokaa lakkariinsa.

Sairas lapsi makasi silmät oveen kiinnitettynä.

Riemuloiste levisi hänen kasvoillensa, kun Fredrik astui sisään lippu
kädessä.

"Oletko sinä Jumala?"

"En, poikaseni, minä olen vaan ihminen ja vieläpä hyvin huono ihminen.
Mutta hyvä Jumala, näet, lähetti minut tänne ja sanoi: tuolla
viereisessä talossa makaa pieni sairas poika. Anna hänelle tämä lippu
minulta ja sano, että jos hän on oikein hyvä, niin pääsee hän kerta
luokseni taivaasen."

"Onko taivaassa hauskaa?"

"Hyvin hauskaa. Siellä kulkevat kaikki pienet enkelipojat koko päivän
juhlasaatossa käsissä punaisilla silkkilipuilla varustetut kultasaikat
ja syövät kuorimanteleja ja ruukkurusinoita eivätkä juo muuta kuin
samp..."

Hän pysähtyi hämillään, mutta keksi sanat nopeaneuvoisesti.

"Ja juovat vaan seltterivettä vattumehun kanssa."

Se oli heikoin juoma jonka hän tunsi.

"Onko se hyvää?"

"Minä en siitä pidä, mutta maku on erilainen, ja enkelit ovat aivan
ihastuneet siihen."

Hän kävi istumaan sängyn reunalle.

"Nyt pystytämme lipun päänalusen viereen, ja sitten leikittelemme ja
pidämme oikein hauskaa; mutta sitä emme voi tehdä ennen kuin mamma
ottaa minulta hattuni. Mitä siinä on, on teille," lisäsi hän hiljemmin.

"Ovatko kaikki nämä rahat minulle?"

"Ovat."

"Mutta tässä täytyy olla erhetys, tässä on joukossa sadankruunun
seteli."

"Ei, se on aivan oikein, parilla ei ollut pientä rahaa, ja eräs
ystävistäni pani sen vuoksi heidänkin puolestansa. Se on lahja
herroilta tuolla luonani. Se ei ole minulta."

"Jumala siunatkoon teitä. Te olette hyvä ihminen."

Herralla oli liiaksi tointa pienokaisen kanssa kuullaksensa häntä.

"Tässä on minulla iso apelsiini, sen heitän peitteelle ja luen kolmeen,
ja joka sen ensin saa kiinni, saa sen. Yks, kaks, kolme -- sinä sen
voitit!"

Pienoinen riemuitsi ääneensä.

"Tässä on manteleja. Sinä voitit enimmät, mutta minä sain tuon ison, ja
sen sisällä on kaksi mantelia. Leikkikäämme nyt filippiiniä. Se, joka
huomenna, kun tapaamme toisemme, sanoo: Hyvää huomenta -- filippiini!
hän saa uuden hopeaisen kruununrahan, jossa on reikä, punaisessa
silkkinauhassa kaulassa kannettavaksi, ja se on samaa kuin metalji
kansalais-ansioista. No niin, sitä sinä et ymmärrä, mutta se lieneekin
yhdentekevää."

Pojan silmät seurasivat tarkasti hänen huuliensa liikuntoa.

"Mutta nyt tulee kaikkian paras, ja sen olet sinä saapa pitää aivan
yksinäsi."

"Se on krokaanin huippu. Nainen ylinnä punaisessa hameessa on vapauden
jumalatar, sanoi sokerileipuri. Se on hirmuisen makea, sillä se on
tehty pelkästä sokerista, pure vaan sen pää poikki, ei se tee mitään:
vaan et saa nuolla sen punaista hametta, sillä se on arsenikinsekainen
ja hyvin vaarallinen. Moni ihminen on saanut myrkkyä vapauden
jumalattaren punaisesta hameesta."

Ihastuneena kuunteli lapsi hänen puhettansa, vaikk'ei hän enintä osaa
ymmärtänytkään.

"Mamma, mamma, niin hauskasti en ole milloinkaan ennen leikitellyt!"

"Mutta nyt olet väsyksissä, nyt täytyy sinun vähän levätä."

Äiti laski lipun hänen käsivarrellensa, niin että kangas peitti
pienokaisen rinnan.

"Mamma."

"Mitä?"

"Minä rukoilen Jumalalta anteeksi että sanoin Hänen olevan ilkeän. Hän
on hyvin hyvä, kun lähetti luokseni tämän hyvän herran."

Hän lepäsi kotvasen silmät ummessa, sitten avasi hän ne vielä kerta,
hymyili ystävällisesti ja ummisti ne taas.

Kalpeilta huulilta tuli heikko henkäys, ikään kuin kynttilä puhalletaan
sammuksiin, ja kuoleman haltia oli ikuiseksi sammuttanut hänen
elämänkynttilänsä.

Äiti istui kalpeana ja vaiti sängyn vieressä.

Raskain murhe on usein kyyneletön.

Fredrik nousi mennäksensä.

"Kiitos kaikesta," oli ainoa mitä nainen sai sanotuksi.

Fredrikin asunnossa oli ilo ylimmillään.

"Tuossa palaa isäntä takaisin, eläköön hän!"

"Mutta näytäthän siltä kuin tulisit hautajaisista."

"Niin tulenkin," sanoi hän ja kävi istumaan.

Kotvasen kuluttua nousi hän seisoalleen ja tarttui lasiin.

"Isäntä tahtoo puhua!"

"Hyvät ystävät. Syy, miksi olen teidät kutsunut tänne, ei ole
ainoastaan päivän johdosta, vaan siksi että tämä on merkillinen päivä
elämässäni. Tänään aamupäivällä kosin erästä nuorta kaunista tyttöä ja
sain hänen suostumuksensa. Nimen saatte myöhemmin tietää. Hänen
maljansa! Sen juomme pohjaan sampanjassa."

Hän laski lasin niin kovasti kädestänsä, että se särkyi.

"Ja tämä on viimeinen lasillinen sampanjaa, jonka juon, ennenkuin olen
suorittanut tutkintoni yliopistossa. Huomenaamusta tahdon ruveta
tekemään työtä sen sijaan kuin hävittäisin terveyteni ja omaisuuteni
hurjalla elämällä. Minä en tahdo että se vaimo, jonka tänään olen
kihlannut, kenties joskus on sanova niinkuin leski äsken: 'hän joi
liiaksi sampanjaa ja hänellä oli liian paljon ystäviä.'"

"Sinä olet joutunut sentimentaaliin mielentilaan naapuritalossa."

"En sentimentaaliin, vaan yksivakaiseen. Ensi kerran olen seisonut
kalman kasvojen edessä."

"Pienokainen on siis kuollut?"

"On, enkä olisi koskaan luullut kuoleman voivan olla niin kauniin. Hän
erosi täältä hymyily huulilla, vapaudenpäivän auringon luodessa
sädekiehkuran hänen päänsä yli, ja Norjan lippu oli hänen
ruumiiskääreensä."

"Käythän aivan runolliselle tuulelle!"

"Oliko liitonmerkkiä lipussa?" kysäsi eräs puolihumalainen veitikka
ollaksensa sukkela.

"Sitä en tarkastanut; mutta sen tiedän, että se lippu, joka peitti
viattoman lapsen ruumista, sielun liihoitellessa kohden ijäistä
valkeutta, oli _puhdas lippu_."



VEHREITÄ SEPPELEITÄ.



1.


Oli komea ruokasali, sen kulma-akkuna antoi pihan puolelle.

Tilava buffetti oli täpöisen täynnä hopeakaluja ja runsasvaraisella
aamiaispöydällä kimalteli pari kristallikarafiinia, toisessa sherryä
toisessa likööriä.

Ainoastaan yhdelle hengelle oli katettu, nuorelle miehelle, korkeintaan
kahdenkolmatta ikäiselle, joka istui pöydän vieressä.

Hänellä oli hienopiirteiset, kalpeat kasvot ja kauniit, surumieliset
harmaat silmät. Tumma tukka oli huolekkaasti käherretty ja kammattu
alas otsalle pieneksi keikarimaiseksi kärjeksi, ja punertava hyvin
hoideltu viiksipari siimesti ylpeätä suuta.

Hänellä oli yllään lyhyt aamutakki valkoisesta flanellista, vuori ja
kaulus sinisestä atlas-kankaasta ja kiinni edestä silkkisellä nyörillä
ja tupsuilla, jotka tekivät hänet itävaltalaisen upseerin näköiseksi.

Hän nojasi taaksepäin tuolilla, sytytti papyrossin ja maisteli hieman
kahvia kupista ja likööriä lasista, näyttäen kyllästyneeltä kaikkeen,
olipa se sitten mitä tahansa.

Ja niin hän todella olikin; sillä hän oli nauttinut niin paljon.

Orpona kahdenkymmenen vuoden iässä oli hän yksin maailmassa suuren
omaisuuden kanssa, jota hänen holhojansa salli hänen melkein
rajattomasti vallita.

Niin matkusti hän Pariisiin, missä voi ostaa kaikkia rahalla, ja siellä
osteli hän koko joukon sampanjaa ja rakkautta ja nautti nuoruuden
halulla niin paljon kumpaakin että alkoi maistua ytelältä.

Sitten vietti hän vuoden päivät eurooppalaista kuljeksijaelämää,
matkusteli rautateillä ja asuskeli hotelleissa, näki kaiken mitä
matkustajan pitää nähdä, tunsi aina ikävää ja asettui viimein
Kjöbenhavniin, jossa hän vuokrasi itselleen komean huoneuksen, sisusti
sen uljaaksi ja otti itselleen emännöitsijän laittamaan ruokaa ja
siivoamaan huoneita.

Tämä oli keski-ikäinen nainen, sangen toimelias tehtävissään, ja hän
menestyikin hyvin talossa paitse että kovin pelkäsi olla yksin kotona
ehtoisin, ja tapahtuipa jotenkin usein, että hänen herransa oli ulkona
ehtoisin -- ja öisinkin välistä. Neitsyt Madsen, niin oli hänen
nimensä, pelkäsi nimittäin varkaita, murhaajia, tonttuja ja ties mitä.

Nuori mies istui edelleen pöydän ääressä ja puhalteli savua
papyrossista pienissä renkaissa, hajamielisesti kuullellen vaunujen
tärinää ja katukauppiasten erilaisia huutoja.

Ensin tuli hietakauppias ja huusi käheällä, vinkuvalla äänellä:

    "Hietaa, hietaa, keltaista hietaa!"

Sitten kuului kirkuva nais-ääni, joka tarjoeli kaupaksi raakkuja, ja
heti sen jälkeen lauloi vahva bassoääni omatekoisella säveleellä:

    "Herneen palkosia,
    uusia perunoita!
    viisikolmatta äyriä kannulta vaan."

Sitten oli kotvasen aikaa ääneti, kunnes maidonmyyjä alkoi kulkuistansa
helisyttää.

Nuori mies sulki tuskallisesti silmänsä ja hörppäsi chartreuseä
vahvistaakseen itseänsä, kun helisyttäminen oli päättynyt.

Silloin kuului taas pieni laulunen.

Sitä lauloi kirkas, heleä lapsenääni:

    "Vehreitä seppeleitä,
    vehreitä seppeleitä!
        Ostakaa,
        ostakaa
    ruusuja, orvokkeja, reseedaa!"

Nuori mies meni akkunan luo ja katsahti ulos.

Alhaalla pihalla seisoi keskenkasvuinen tyttö kukkakoppa käsivarrella.

Kasvot olivat kalpeat, vahva, musta tukka riippui kahtena palmikkona
alas pitkin selkää, ja sysimusta silmäpari harhaili kerroksesta
kerrokseen etsien ostajaa kukkasille.

Hame oli liian lyhyt hänelle ja jätti hoikat sääret näkyviin;
hartioilla oli hänellä vaalean harmaa saali ja päässä rikkinäinen musta
olkihattu, jossa oli pörheä sulka ja pari hallistunutta vaatekukkasta.

Punainen nauharuusu rinnassa ja rivi keltaisia kukkasia
kaulassa osoittivat, ettei häneltä puuttunut naisen tavallista
kaunistelemishalua.

Nuori herra avasi akkunan ja viittasi pienokaiselle.

Sitten hän soitti.

Neitsyt Madsen tuli sisään.

Hän näytti jotenkin happamelta, hänellä oli laihat, punaruskeat kasvot,
punaruskea kihara tukka ja punaruskea puku, ja kun hän arkitilassa ei
käyttänyt sellaista ylellisyystavaraa kuin valkoista kaulusta, ei
voinut koskaan tarkoin nähdä, missä kaula päättyi ja puku alkoi.

"Mitä tahdotte, herra Blendenau?"

"Avatkaa ovi pienelle kukkaistytölle ja laskekaa hänet sisään."

"Kukkaistytölle?"

"Niin."

"Ostatteko kukkasia?"

"Ostan."

"Voinhan sitten minä saada rahat ja ostaa kukat ulkona porstuvassa,
niin ei tarvitse meidän päästää likaista tyttölönssiä sisään huoneisin.
Ettekä te sitä paitse osaa tinkiä."

"Ei, hänen pitää tulla tänne sisään."

"Mutta miksi?"

"Siksi että minä _tahdon_ niin!" tiuskasi hän, heittäen hetkiseksi
tavallisen tylsyytensä.

"Herrainen aika!"

Neitsyt juoksi ulos porstupaan ja paiskasi paukkeella oven kiinni
jälkeensä.

"Ylpeä norjalainen veri alkaa heti kiehua, kun vaan suunsa avaa,"
mutisi hän.

Pieni tyttönen seisoi nöyränä ulkona portaissa.

"Pyyhi hyvin jalkasi ja vastaile nöyrästi ja kohteliaasti. Herra on
ankara."

Siten sanoen sysäsi neitsyt Madsen tytön ovesta sisään eikä voinut
ohimennen olla nipistämättä häntä vähän käsivarresta.

Lapsi seisahtui keskelle lattiaa.

Mustat silmät harhailivat kummastellen katsellen kristallikarafiineja
ja hopeakaluja ja pysähtyivät salaisesti kauniisen nuoreen mieheen,
joka istui akkunalaudalla, niin että punaiset silkkivarjostimet
muodostivat loistavan pohjan haaveelliselle puvullensa.

Hän oli kuin sadun prinssi.

"Tule lähemmäksi, tyttöseni, ja näytä minulle mitä sinulla on
kopassasi."

"Kauniita kukkaiskimppuja 10 äyriä ja vehreitä seppeleitä 2 äyriä
kappaleelta. Ne tuoksuvat parhaiten lakastuneina."

"Myyt kai kolme 5 äyriin," tinki neitsyt Madsen.

"Saatte mennä, neitsyt Madsen, minä soitan, jos jotakin tarvitsen."

Neitsyt pyörähti ulos, tavallista punaruskeampana kiukusta.

"Mikä on nimesi?"

"Diina."

"Se on kaunis nimi. Kuinka vanha olet?"

"Viisitoista vuotta."

"Ovatko vanhempasi kuolleet?"

"Ei, isäni elää."

"Mitä tointa hänellä on?"

"Hänellä -- hänellä ei ole mitään tointa. Hän juo minkä minä ansaitsen
ja pieksää minua, kun on päissään."

"Kuka on opettanut sinulle laulun, jota laulat?"

"Sen olen itse oppinut."

"Laula minulle se."

Tyttö loi silmänsä alas ja pudisti päätänsä punastuen.

"Etkö tahdo?"

Tyttö kumarsi päätään ja loi kainosti ylös mustat silmänsä.

"En voi -- täällä."

"Lörpötystä. Näätkö tätä kultarahaa? Se on 20 kruunua. Niinpaljon rahaa
ei sinulla koskaan ole ollut. Sillä voit ostaa itsellesi kauniin uuden
hameen."

Tyttö piti silmänsä edelleen alas luotuina ja pudisti päätään
ujosteleva hymy huulilla.

"Sinä saat sen ja vielä toisen lisäksi, jos tahdot laulaa minulle."

Pari kyyneltä putosi alas kukkasten joukkoon.

"En -- en voi täällä ylhäällä -- alhaalla kartanolla."

"No, älä itke, enhän tahdo sinua pakoittaa. Tässä on sinulle kaksi
kultarahaa, mene sitten alas kartanolle ja laula minulle, mutta oikein
selvästi."

Tyttö katsahti häneen kummastellen ja luuli hänen tahtovan laskea pilaa
hänen kanssansa.

"Kas tässä, ota ne nyt äläkä hukkaa niitä. Kahdella kymmenellä voit
ostaa itsellesi hameen, toiset kaksikymmentä voi isäsi juoda suuhunsa,
niin saa hän iloisen illan. Kenties itsekin tahdot lasin viiniä. Kas
tässä."

Hän kaatoi lasiin. Sherry kimalteli kuin sula kulta hiotussa
kristallimaljassa. Tyttö tyhjensi sen.

Tulta virtasi tytön suoniin, ja veri nousi hänen päähänsä.

Nuori herra otti koko joukon sokerileivoksia ja laski ne tytön koppaan.

"Kas niin, nyt saat mennä alas laulamaan minulle."

Tyttö ojensi esiin koppansa.

"Eikö herra tahdo ostaa kukkasia?"

"Tahdon, tosiaankin. Anna minulle yksi vehreistä seppeleistäsi, niin
saat minulta suudelman kaupan päälle."

Hän otti tyttöä leuan alta kiinni ja painoi suudelman hänen raittiille
lapsensuullensa.

Tyttö hoiperteli alas huumautuneena ilosta, viinistä ja ensi
suudelmasta, laiha pieni kätönen suonenvetoisesti puristaen
kultarahoja.

Hän asettui keskelle pihaa ja lauloi vapisevin äänin:

    "Vehreitä seppeleitä,
    vehreitä seppeleitä!
        Ostakaa,
        ostakaa
    ruusuja, orvokkeja, reseedaa!"

Hän ei uskaltanut luoda mustia silmiänsä akkunaan; mutta kuitenkin näki
hän selvästi hänet, satuprinssin.

Tämä istui siellä ylhäällä valkoisessa takissansa sinisine
silkkinyörineen ja nojasi päätään punaista varjostinta vastaan.

Tytön posket hehkuivat, ja hän riensi kiireesti ulos portista ja pitkin
katua, pieni laiha kätönen suonenvetoisesti puristaen kultarahoja.

Frans Blendenau istui vielä akkunassa ja leikki hajamielisenä pienen
vehreän seppeleen kanssa.

"Sehän tuoksuu parhaiten lakastuneena," kuiskasi hän itsekseen, "onhan
siis parasta antaa sen lakastua."

Hän viskasi sen akkunalle ja meni pukeutumaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuului taas pihasta heleä lapsenääni, joka
lauloi vehreitä seppeleitä.

Diina oli saanut uuden hameen ja uuden hatun ja seisoi siellä kaikessa
ihanuudessaan sysimustat silmät tuijottaen kulma-akkunaan, mutta
satuprinssiä ei ollut missään nähtävissä.

Hän näki ainoastaan neitsyt Madsenin punaruskeat käsivarret ja kädet,
jotka parast'aikaa liitusivat akkunoita.

Prinssi oli matkustanut kotia kuningaskuntaansa -- Norjan
kuningaskuntaan, jossa hänen oli määrä viettää kesää.

Oltiinhan jo heinäkuun puolivälissä.



2.


Oli sama ruokasali.

Samat punaiset silkkivarjostimet olivat ison kulma-akkunan edessä, sama
katettu pöytä kristallikarafiinineen ja sama buffetti täpöisen täynnä
hopeakaluja jotka loisivat kaksin kerroin valkean valossa; sillä nyt
oli ehtoo, ja kullattu kattolamppu oli sytytetty.

Nojatuolissa istui neitsyt Madsen ja nukkui.

Hänen kasvoillaan, tukallaan ja puvullaan oli aivan sama punaruskea
väri kuin ennen, ja kuitenkin oli kulunut useita vuosia, viisi vuotta,
siitä kun pikku Diina seisoi siinä ruokasalissa ja myi vehreitä
seppeleitä.

Neitsyt Madsen nukkui; sillä oli jotenkin myöhä.

Kello kävi yhtä, eikä herra Blendenau ollut vielä tullut kotiin.

Eipä muutoin ollutkaan mitään uutta että hän tuli näin myöhään; mutta
tänä ehtoona oli hän käskenyt neitsyen vartomaan ruoan kanssa.

Hänen oli määrä tulla aikaiseen kotia, sillä hänellä oli mukanaan iso
rahasumma, jonka hän oli nostanut aamupäivällä, eikä hän sitä paitse
ollut oikein hyvissä voimin.

Kuluneina viitenä vuonna oli hän viettänyt kesän eri kylpypaikoissa,
osaksi Norjassa ja osaksi ulkomailla, ja talvet oli hän asunut
huoneuksessa Kjöbenhavnissa.

Tänä vuonna oli hän tullut varhain sinne, elokuun lopulla.

Siksi asuikin hän yksinään isossa talossa, sillä kukaan muista
hyyryläisistä ei ollut vielä muuttanut takaisin maalta.

Neitsyt Madsen olikin kovin onneton sen vuoksi.

Kesällä oli hänellä niin hauskaa. Silloin asui hän naimisissa olevan
sisarensa luona ja antoi huoneiden olla yksin; mutta nyt täytyi hänen
istua pitkät syysehtoot ypöisen yksin tyhjässä talossa, jossa ei ollut
edes sellaistakaan ylellisyystavaraa kuin portinvartia.

Nyt oli hän vaipunut levottomaan uinailuun ja näki unta, että hänen
mummovainajansa tuli vieraisille valkoisessa ruumispuvussa.

Porstuankello soi.

Neitsyt Madsen kavahti ylös, järjesti punaruskeata tukkaansa
punaruskeilla käsillänsä ja siloitti punaruskeata pukuansa.

Sitten juoksi hän avaamaan.

Herra Blendenau seisoi siellä ulkona.

Hän oli kalpea, kauhean kalpea.

"Antakaa minulle käsivartenne, neitsyt, teidän täytyy taluta minua,
muutoin kaadun. Töin tuskin pääsin portaista ylös."

"Herra luojani!"

"En ole päissäni, vaan sairas -- kuoleman sairas. Verensylkykohtaus
kohtasi minua aivan portin edessä ja tiedättehän, että tohtori sanoi
päiväni olevan päättyneet, jos se uudistuu."

Hän hoiperteli sisään ja vaipui alas nojatuoliin.

"Antakaa minulle lasi viiniä, se virkistää hieman, ja sitten täytyy
minun laittautua vuoteelle. Mutta te ette saa panna maata, teidän
täytyy tulla istumaan minun huoneeseni. Tuntuu niin kauhealta kuolla
yksin -- ypöisen yksin."

"Te ette saa puhua kuolemasta, te voitte elää kauan vielä, olettehan te
niin nuori."

"Minä olen elänyt liiaksi, se on onnettomuuteni, enkä ole tehnyt mitään
hyötyä maailmassa -- se on asian murheellinen puoli."

Hän tuijotti kolkosti eteensä ja puhui puoleksi itsekseen:

"Koko elämäni on ollut yhdet ainoat isot kemut. Sen vuoksi olenkin nyt
väsyksissä, kun komeus on ohitse, ja minä laskeudun levolle -- iäksi.
Kunhan en vaan heräjä päänkivistyksellä toisessa maailmassa. Seuraahan
se aina kemuja."

Hän koki nousta, vaan sai ankaran yskänkohtauksen ja vaipui taas
takaisin tuoliin.

"Nyt -- nyt on -- on parempi -- minä -- istun hiljaa. En kestä enää
ponnistuksia, pankaa tyyny selkäni taakse ja antakaa ylleni yötakki --
valkoinen, jossa on siniset nyörit -- ei tee mitään, jos siihen
tuleekin veripilkku -- ja -- enhän sitä enää ole käyttävä."

Neitsyt meni itkien hakemaan.

"Kas niin, antakaa minulle vaan jakkara jalkain alle, niin istun
hyvin."

Kun neitsyt palasi tuoden jakkaran, istui hän nenäliina suun edessä.

Se oli punainen verestä.

"Rakas herra, antakaa minun noutaa lääkäri."

"Lääkäri ei voi mitään tehdä -- ja hän asuu niin kaukana täältä, ja
minä sillä aikaa kuolisin tässä yksinäni istuissani. Voi, kauheata on
olla niin rikas ja kuitenkin niin köyhä, ettei ole ystävällistä kättä,
joka silmät sulkisi. Kaikki komeat ystäväni -- miksi eivät he tule
juomaan jäähyväismaljaa kanssani? Ovathan he niin usein juoneet
sampanjaani."

Uusi yskänkohtaus.

"Antakaa minun mennä lääkäriä noutamaan."

Neitsyt läheni ovea.

"Ei, ei, älkää menkö. Minä -- minä -- en uskalla olla yksin."

"Mutta en minäkään uskalla olla yksin teidän kanssanne tässä isossa,
tyhjässä talossa, jossa kaikki liidutut akkunat irvistelevät minulle
kuin aaveiden kasvot. Ja jos te kuolette nyt, niin voivat ihmiset
luulla minun tappaneen teidät. Voi, se on kauheata! Antakaa minun
noutaa lääkäri, minä juoksen, en ole kauan poissa! En uskalla olla
yksin kanssanne!"

"No, menkää sitten, mutta lähettäkää tänne ylös joku kadulta -- kuka
tahansa. Tapaattehan jonkun."

"Kello käy yhtä."

"Yövartian -- poliisipalvelian tahi -- naisen. Niitä on viljalta. Ne
ovat niin usein pitäneet minulle seuraa. Parasta on, että he
pitkittävät sitä loppuun asti."

Hän vaipui takaisin tuoliin ja sulki silmänsä.

Neitsyt ei kuullellut häntä. Hän oli jo ulkona ovesta.

Kylmä tuuli puhalsi hänen kasvoihinsa, kun hän astui ulos portista.
Taivas oli pilvessä ja raskaita pisaroita sateli.

Kun hän tahtoi kääntyä kulmassa, tuli naisen haahmo häntä vastaan.

Katulyhdyn liehuvassa valossa näki hän nuoret, kalpeat kasvot ja
sysimustan silmäparin.

Joka kerta kun tuuli puhalsi hänen väljän sadevaippansa sivulle, näkyi
vaalea hame, joka ynnä valkoinen olkihattu, joka oli täpöisen täynnä
kirjavia kukkasia, muodosti jyrkän vastakohdan kolkolle ilmalle.

"Suokaa anteeksi," sanoi neitsyt Madsen seisauttaen hänet.

Nuori tyttö säpsähti.

"Mitä haluatte te?"

"Minulla on kummallinen pyyntö," sanoi neitsyt, "enkäpä minä tiedä kuka
te olettekaan tahi minne te aiotte."

"Minä -- minä olen matkalla kotiin. Minä olen ollut -- vieraissa."

"No, se onkin tässä kohden yhdentekevä. Tahdotteko tehdä hyvän työn?"

"Tahdon mielellänikin. Tässä maailmassa tehdään niin monta pahaa
työtä," lisäsi hän keveällä huokauksella, "että on iloista voida tehdä
vähän hyvääkin; mutta minä olen itse köyhä. Tarvitsetteko paljon
rahaa?"

"Ei ole tarpeen," sanoi neitsyt Madsen vähän loukattuna. "Minun
herra-raukkani on sairas -- hän on kuolemaisillaan, eikä ole ketään,
joka häntä hoitelisi, kun minä en ole läsnä. Tahdotteko istua hänen
luonansa sen aikaa kuin minä käyn lääkäriä noutamassa?"

"Mielelläni."

"Kiitos. Seuratkaa mukana. Me asumme heti tuossa kulman takana."

Neitsyt juoksi hänen edellänsä ylös portaita.

Kun he olivat tulleet porstupaan, seisahtui hän.

Nuori tyttö seurasi jäljestä.

"Täälläkö hän on?"

"Täällä."

"Parasta lienee, että heitän yltäni päällysvaatteet, ennenkun menen
sisään."

"Tehkää niin, mutta kiireesti."

Neitsyt silmäili häntä terävästi, hänen ripustaessa vaippaansa naulaan.

Hänen vaalea pukunsa oli koristettu monilla puhilla ja reunustuksilla;
mustassa tukassa, joka riippui leikattuna ja käherrettynä otsalla, oli
hänellä pari tekokultaista neulaa ja rinnassa samanlainen koruneula
ynnä iso, kirjava nauharuusu.

Vaistomaisesti meni hän peilin eteen, pyhkäsi tukan sivulle ja otti
pois tekokultaiset korut ja kirjavan nauharuusun.

Kun nuori tyttö loi silmänsä ylös katsahtaakseen ympärinsä, säpsähti
hän.

Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt kaiken tämän ennen --
kauniin, kahdeksankulmaisen lasilyhdyn katossa, ison entisaikaisen
peilin ja pogliiniset hirvenpäät seinässä, jotka kannattivat hattuja ja
päällystakkeja haaraisissa sarvissansa.

Hän tunsi niin hyvin kaikki, kenties oli hän nähnyt ne unissa -- kauan,
kauan sitten.

Hän ei saanut aikaa ruveta enempiin miettimisiin.

Neitsyt otti häntä hiljaa käsivarresta ja vei hänet ruokasaliin.

Olipa aivan kummallista. Nyt tuntui hänestä ikään kuin hän tuntisi
tämänkin punaruskean olennon.

Varmaankin oli tämä kerta ennen ottanut häntä käsivarresta ja sysännyt
tätä samaa ovea kohti -- kauan, kauan sitten.

"Kas niin. Tuossa hän on. Mutta astukaa hiljaa, ett'ette herätä häntä.
Kenties hän nukkuu. Minä palajan takaisin lääkärin kanssa niin pian
kuin mahdollista."

Samassa avasi hän oven ruokasaliin ja antoi nuoren tytön astua sisään.

Hän seisahtui oven suuhun ja katsahti ympärinsä melkein kuin villi
metsäläinen.

Nyt hän tiesi missä hän oli.

Suloiset muistot viattomasta lapsuudenajasta juohtuivat hänen
mieleensä.

Hän oli satuprinssin linnassa.

Hän tunsi kaikki niin hyvin.

Runsasvaraisen pöydän, jolla kristallikarafiinit kimaltelivat,
buffetin, joka hohti hopeasta, ja hänet itsensä prinssin, istuihan hän
nytkin tuossa valkoisessa takissansa, jossa oli kauniit siniset
silkkinyörit.

Hän tunsi joka piirteen näissä hienoissa, kalpeissa kasvoissa. Hän oli
nähnyt ne niin usein unissansa.

Hänen kauniit, surumieliset harmaat silmänsäkin näki hän selvästi,
vaikka ne nyt olivat kiinni ja hän näytti uinailevan.

Kaikki oli entisellään paitse hän itse, sillä hän oli paljon, paljon
muuttunut siitä päivästä, jolloin hän pienenä tyttösenä seisoi tuolla
oven suussa samalla paikalla tarjoten kaupaksi vehreitä seppeleitä.

Nyt olivat ne lakastuneita -- kauan, kauan sitten.

Hän nojasi päätään ovenpieleen ja nyyhkytti.

Frans Blendenau avasi silmänsä.

"Tekö olette, neitsyt Madsen?"

"En."

Hän käänsi päätään.

"Kuka te olette?"

"Emännöitsijänne lähetti minut tänne ylös pitämään teille seuraa siksi
aikaa kuin hän meni lääkäriä noutamaan."

"Se oli kauniisti teiltä. Missä tapasi hän teidät?"

"Tuolla -- tuolla -- kadulla."

Naisen pää kumartui alas, heikko punastus kalpeilla, kuihtuneilla
poskilla.

"Vai niin, tuolla --"

Hän silmäsi äkisti hänen vaaleata puhilla ja reunustuksilla varustettua
pukuansa.

Nainen seisoi pää kumarruksissa ja yhteenpurruin hampain. Hänen
rintansa liikkui ankarasti, ja hänen laihat valkoiset kätensä
puristivat kiivaasti hametta, ikään kuin hänellä olisi ollut halu repiä
loistava pukunsa repaleiksi.

"Tulkaa tänne ja istukaa pöydän viereen."

Nainen lähestyi.

"Mikä on nimenne?"

"Diina."

"Kaunis nimi. Minusta tuntuu ikään kuin olisin kuullut sen ennen."

"Minä olenkin ollut täällä ylhäällä kerta ennen."

Pilven hattara varjosti sairaan otsaa.

"Vai niin? Sitä en muista. Täällä on ollut -- niin monta."

Hän huokasi.

Nainen nosti päätänsä ja katsoi häntä kasvoihin sysimustilla
silmillänsä.

"Siitä on kauan jo -- viisi vuotta jo. Minä olin siihen aikaan pieni
tyttönen, joka käveli vehreitä seppeleitä kaupalla."

Sairas kohoittihen vilkkaasti.

"Ah, nyt muistan. Te lauloitte minulle ja saitte kaksi kultarahaa, ja
sen vuoksi olitte te niin onnellinen. Minä olin itse onnellinen teidän
viattoman ilonne vuoksi."

Hän tapaili rintaansa ja hengähti syvään.

"Kuinka sentäänkin tuntuu virkistävältä hetkellä sellaisella kuin tämä
saada mieleen johdetuksi rahtusta hyvää, jonka tässä maailmassa on
tehnyt. Ilkeitä muistoja, jotka tunkevat päälle, on yltäkyllin."

Hän hymyili onnellisena kuin lapsi.

Nainen seisoi murheellisena pää kumarruksissa.

"Ja sitten tarjosin minä teille lasin viiniä -- eikö niin? Sen muistan
niin hyvin. Kas, onhan meillä tässä sherryä. Voimmehan siis tehdä
niinkuin silloin."

Hän otti karafiinin vapisevaan käteensä ja kaatoi viiniä
kristallilasiin.

Se kimalteli kuin sula kulta.

"Kas tässä. Juokaa!"

"Kiitoksia, en."

"Miksikä ette?"

Salama leimahti naisen mustista silmistä.

"Myrkkyä oli sherryssänne."

"Myrkkyäkö?"

"Niin myrkkyä. Koko elämäni on ollut myrkytetty siitä hetkestä saakka,
jolloin join viiniänne. Se tulena juoksi suonissani, suudelmanne poltti
huuliani -- ensimmäinen suudelma -- kun te painoitte kultarahanne
käteeni. Silloin tuntui minusta kaikki niin hurmaavan ihanalta, ja
sittemmin --"

"Sittemmin?"

"Sittemmin olen minä juonut monta lasia viiniä ja saanut monta
kultarahaa."

Sairas kätki päänsä käsiin.

"Siis olen minä ollut se, joka on johtanut teidät harhateille! Ja minä,
joka luulin tehneeni ainakin yhden hyvän teon. Ja se oli kenties
pahimpiani."

Hän vaipui taaksepäin saaden kuivan yskän-kohtauksen.

Nainen riensi hänen luoksensa.

"Antakaa -- antakaa minulle teelusikallinen pöytäsuoloja -- ne
ehkäisevät verenvuodon -- ja sitten pisarainen vettä. -- Kiitos, nyt on
parempi."

Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi hän:

"Kauheata on kuinka pian kuolema tulee. Alinomaa, hurjasti eläessäni,
on minussa ollut sellainen kuolemanpelko; mutta minä olen aina
ajatellut: sinä olet niin nuori, et sinä niin pian kuole. Sinä voit
saada aikaa kyllin kääntyäksesi. Enkä nyt, kun hetki lähestyy, taida
edes rukoillakaan. Ettekö -- ettekö te voi rukoilla edestäni?"

"En uskalla. Minä olen liiaksi syvään langennut."

"Mutta eikö teillä olisi halua viettää parempaa elämää, ennenkuin se on
liian myöhäistä -- teillekin?"

"Ei siitä tule mitään. Ei kukaan tahdo antaa minulle työtä ja
terveyteni on runneltu."

"Mutta jos te pääsisitte pois täältä toiseen maahan, jossa kukaan ei
tunne teidän entistä elämäänne ja jossa teillä olisi huoleton
toimeentulo, koettaisitteko te silloin muuttua paremmaksi ihmiseksi?"

"En mitään mieluummin halua."

"Matkustakaa Norjaan."

"Norjaanko?"

"Niin, seuratkaa minua sinne."

"Teitäkö?"

"Niin, ruumistani. Minä olen kuljeskellut niin paljon ympäri, että
olisi ihanaa päästä lepäämään isänmaahan. Kristianian hautausmaalla on
hautapaikka, jossa vanhempani lepäävät. Siellä on tilaa minullekin.
Luvatkaa seurata minua sinne ja asettua asumaan hautausmaan
läheisyyteen -- minä pidän huolen teistä -- ja sitten hoitelette hautaa
välistä, niin ettei kukat pääse kuolemaan -- ja pidätte huolta siitä
että sille tulee seppele."

"Sen teen."

Portaissa kuului askeleita.

Neitsyt tuli lääkärin kanssa.

"Nyt on hullusti laitani, tohtori."

"Siltä näyttää."

"Ja kohta lopussa -- eikö niin?"

"Kenties."

"Mutta minä olen täysissä tunnoissani vielä, eikö niin?"

"Olette tietysti, herra Blendenau. Sairautenne laita on niin
onnellisesti, ettei siinä kadoteta hengenvoimia."

"No niin, sitten otan teidät ja neitsyen todistajiksi, että olen
täysissä tunnoissani, kun lahjoitan tälle nuorelle rouvasihmiselle sen
20,000 kruunun suuruisen summan, joka on täällä lompakossani. Ne olen
tänään nostanut huomenna ostaakseni itselleni erään huvilan, joka on
kaupan; mutta nyt saan paremman asunnon."

Hän ojensi lompakon Diinalle. Tämä tarttui nyyhkyttäen hänen käteensä.

Neitsyt Madsen pusersi yhteen huulensa ja näytti olevan vähemmin
hyvällä tuulella.

"Kun olen kuollut, tehnette te minulle sen palveluksen, herra tohtori,
että lähetätte sähkösanoman sedälleni. Hän on käytännöllinen mies, joka
järjestää kaikki asiani. Haluan saada isänmaahani hautani. Diina neiti
tietää toiveeni siinä suhteessa, ja se summa, jonka hänelle olen
lahjoittanut, on oleva hautani hoidoksi."

Uusi yskänkohtaus ankarampi kuin koskaan.

"Te ette saa puhua niin paljon, herra Blendenau, se rasittaa teitä
liiaksi."

"Eipä minulla enää olekaan paljon, jota tahtoisin sanotuksi. Niin, se
on totta; neitsyt Madsen on saapa tuhatta kruunua siitä että hän juoksi
pois luotani tänä yönä, ja teidän palkastanne, herra tohtori, pitää
kyllä setäni huolen."

Hän vaipui väsyneenä tuoliinsa.

Diina kostutti hänen huuliansa viinin tilkalla ja vedellä.

"Kiitos. Minä olen niin raukea. Tahdonpa vähän nukkua."

Hän sulki silmänsä.

Tohtori ja neitsyt Madsen astuivat varpaisillaan viereiseen huoneesen.
Diina astui nojatuolin taakse.

Kotvanen sen jälkeen katsahti sairas ylös.

"Oletteko siellä, Diina?"

"Olen."

"Taisinpa kuitenkin --"

"Mitä?"

"Rukoilla. En ole nukkunut, ja nyt -- nyt olen paljon levollisempi.
Rinnassani ei enää tunnu kipeältä."

Hän hengähti syvään ja yskäsi aivan heikosti.

Diina kumartui hänen ylitsensä ja piti nenäliinaa hänen suunsa edessä.

Kun hän otti sen pois, oli sairaan pää vaipunut alas rintaa vastaan, ja
nyt oli hän nukkunut -- ei milloinkaan enää herätäksensä.

Diina seisoi kotvasen ja katseli häntä, satuprinssiä, nuoruutensa
unelmain ihannetta.

Puettuna haaveelliseen valkoiseen takkiinsa, jossa oli siniset nyörit,
oli hän siinä pitkälleen ojennettuna nojatuoliin runsasvaraisesti
katetun pöydän ääressä ja näytti ainoastaan lepäävän vähän ruoan
jälkeen.

Musta tukka oli huolekkaasti käherrelty ja kammattu alas otsalle
keikarimaiseksi kärjeksi ja punertavat hyvin hoidellut viikset
siimestivät ylpeätä suuta, vaan se oli kadottanut ylpeät juonteensa.
Milt'ei hymyily levännyt kalpeilla huulilla.

Diina seisoi nojaten ristissä olevat kätensä nojatuolin selkämystää
vastaan ja rukoili -- rukoili hänen edestänsä, joka vasta oli elämästä
eronnut, ja itsellensä uskallusta ja voimaa alkamaan uutta ja parempaa
elämää.

Kullattu kattolamppu loi kirkkaan valonsa näiden molempain kalpeiden
olentojen yli, jotka kumpikin olivat lakastuneet tuoreimassa
nuoruudenkeväässä niinkuin pikku Diinan vehreät seppeleet.

Mutta tuoksuvathan vehreät seppeleet parhaiten -- lakastuneina!



KATONPANIJAN ÄITI.



Aivan hautausmaan muurin vieressä asui katonpanijan äiti.

Asumus oli köyhimpiä tuossa pienessä Sjaellantilaisessa kylässä. Seinät
olivat aikoinaan olleet kalkitut ja valkoisiksi silatut, mutta nyt ne
olivat likaharmaat, melkein mustat ja isoja kappaleita oli rapissut
muurista alas, ja toinen pää rakennusta oli vuorattu oljilla suojaksi
tuulta vastaan.

Vaikka poika oli katonpanija, oli olkikatto kuitenkin rappiolla ja
vanhuudesta musta, puoleksi sammaltunut, muutamia vaaleankellerviä
laikkoja siellä ja täällä, missä pahimmat reijät olivat uusilla oljilla
tukitut.

Puutarhan merkkinä oli hajonnut kiviaita ja pari surkastunutta
karviaismarjapensasta, joista tuuli ja hyönteiset olivat nyppineet pois
kaikki lehdet, niin että marjat riippuivat kuivissa oksissa. Muutoin
täytti sen enimmäkseen iso kasa vanhoja puunjuuria ja läjä varpuja
poltettavaksi.

Molemmat ovenpuoliskot olivat avoinna. Ne sallivat nähdä pimeään
kyökkiin, jossa koira lojui ja ojentelihen auringon läikkeessä oven
edessä.

Alhaalla tietä pitkin tuli katonpanijan äiti kävellen ja lykkäsi
vähäisiä yksipyöräisiä rattaita edessään.

Ei ollut helppo sanoa kuinka vanha hän oli; sillä sellaiset pienet
kokoonrypistyneet, kuivat olennot pysyvät muuttumattomina eikä niihin
koske ajan hammas.

Kasvot olivat terävät ja päivettyneet, posket punaiset ja suippo nenä
punainen, ja hänen sileäksi kammattu tukkansa pisti esiin mustan
talonpoikais-myssyn alta.

Hänellä oli isot paksuista luusangoista varustetut silmälasit ja
puukengät jaloissa ja hänen yllänsä viheriä karkealankainen hame sekä
punaruutuinen pumpuliesiliina ja lyhythiainen, tummansininen liivi,
joka jätti näkyviin hänen laihat, ruskeat käsivartensa, rypistyneet
kyynärpäistä kuin vanha sitruuna.

Semmoisena kuin hän nyt seisoi siinä, pienenä ja heikkona, kuivana ja
terävänä, oli hänet nähty miesmuistiin.

Isä oli myöskin ollut talonpanija, ja vanhemmilla oli ollut vähäinen
maapalsta ja se asumus, jossa hän vieläkin eleli, vuokralla.

Kerran, kun Sidse -- niin oli hänen nimensä -- oli paljoa, paljoa
nuorempi, vaan muutoin yhtä hoikka, ruskea ja kutistunut kuin nyt, oli
tullut eräs kuljeksiva käsityöläissälli taloon.

Hän majaili siellä viikon päivät ja retkeili sitten taas eteenpäin.
Häntä ei nähty enää koskaan; mutta Sidselle jäi muisti häneltä, muisti
koko elinajaksi -- poika.

Se oli ruma pieni sikiö, pää suuri ja ruskeat silmät isot ja
kummastelevat, jotka katselivat ympärinsä ikään kuin ihmeissään siitä
että hän oli tullut maailmaan, ja ihmeissään oli hänen äitinsäkin.

Sidse oli saanut hänet varomattomuudesta eikä hän pannut suurta arvoa
tähän sälliltä saamaansa muistiin.

Jos _hän_ olisi ollut löydettävissä, olisi Sidse luultavasti purkanut
vihansa häntä kohtaan; mutta nyt täytyi pojan kärsiä isän synnistä, ja
pieni Mads alkoi saada selkäänsä ennenkuin hän alkoi saada hampaita
suuhunsa.

Ja juuri siihen aikaan hankki Sidse itselleen nuo vähäiset
yksipyöräiset rattaat, jotka seurasivat häntä halki koko elämän.

Hankkiaksensa puolestaan lisää yhteiseksi ylöspidoksi alkoi hän käydä
taloissa pesemässä ja tekemässä mitä askareita tahansa, ja hänen täytyi
silloin ottaa lapsi mukaansa; sillä hänen äitinsä oli vasta kuollut, ja
isä oli päiväkaudet ulkona katonpanotöissä, niin ettei ollut ketään,
joka olisi lasta katsonut, ja ovi suljettiin sen vuoksi.

Pikku Mads pantiin käsikärryihin ja vietiin sinne, missä Sidse
kulloinkin oli apuna.

Siellä istui hän sopessa ja kalusi leivänkannikkaa ja katseli ympärinsä
kummastelevilla ruskeilla silmillään, kunnes aika kävi hänelle pitkäksi
ja hän alkoi parkua.

Silloin juoksi Sidse pesuastian luota ja antoi hänelle pari säädettyä
läimäystä, ja kehoitettuna tästä vähäisestä huvituksesta pysyi lapsi
taas tyynnä vähän aikaa.

Niin hän kasvoi isoksi, sai selkään kyläkoulussa ja selkään kotona,
pääsi ripille ja alkoi olla vaarin apuna katonpanotyössä.

Vaari kuoli ja Mads jatkoi liikettä.

Vuodet vierivät ja kaikki kävi totuttua tapaa. Mads pani kattoja, ja
äiti kuljeksi käsikärryineen talosta taloon. Se vaan oli eroa, ett'ei
Mads enää istunut käsikärryissä. Nyt oli hänellä milloin heinätukko
lehmälle, milloin vähän likaisia alusvaatteita kärryissä, kun palasi
kotia.

Madsista oli kahdessakymmenessä ja parissa vuodessa tullut aika
heiskale, niin pitkä ettei äiti ylettynytkään läimäyttämään häntä
päähän, jollei hän noussut jakkaralle tahi myöskin käyttänyt apunaan
halkoa, luudanvartta tahi muuta käteen osuvaa.

Sidse nimitti häntä aina rumaksi sikiöksensä, eikä hän suinkaan ylen
kaunis ollutkaan. Ainakaan hän ei koettanut nimeksikään näyttää
kauniilta.

Hänen selkänsä oli aikalailla koukussa, sillä hänen oli tapa kyykistää
pää hartioiden väliin joka kerta kun äiti löi häntä, silmin nähtävästi
ilman muuta järjellistä syytä kuin tehdä lyöminen äidille niin
mukavaksi kuin suinkin. Musta tukka riippui takkuna silmillä ja peitti
koko otsan, ja kasvot olivat täynnä tomua ja likaa. Kauniin hänessä oli
pirteä suu valkoisine hampainensa ja isot, kummastelevat ruskeat
silmät.

Hän näytti alinomaan siltä kuin olisi ollut ihmeissään tulostaan
maailmaan, ja siihen olikin hänellä syytä; sillä maailmalla ei ollut
suurta iloa hänestä eikä hänellä suurta iloa maailmasta.

Ei kukaan tytöistä hymyillyt tuolle pitkälle likaiselle tolvanalle,
eikä kukaan kylän rengeistä pitänyt lukua hänestä, sillä kun he menivät
tansseihin ja huveihin tahi hankkivat humalan kapakassa, istui hän
kotosalla ja antoi äitinsä läimäytellä päähänsä.

Hänen ainoa huvinsa oli sunnuntai-ehtoopäivin, pestyänsä itsensä,
istuskella puhtaissa paitahioissa vanhain poppelipuiden juurella
hautausmaanmuurin vieressä ja katsella hautapatsaita ja kaikkia noita
kauniita kukkasia.

Pari kertaa, kun hänellä oli oikein viljalta aikaa aamupäivällä, oli
hän riisunut puukenkänsä ulkona ja hiipinyt sukkajaloin kirkkoon ja
seisonut siellä oven suussa ja kuullut papin puhuvan niin kauniisti
rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa
halvimmankin ja kurjimman kaikista kuolevaisista.

Sitä hän ei voinut nyt ymmärtää, mutta eihän olekaan oppimattoman
talonpoikaparan juuri helppo ymmärtää kaikkea mitä sellainen oppinut
mies sanoo.

       *       *       *       *       *

Kylä oli kuin kuollut auringon paisteessa.

Ainoastaan pari vanhaa akkaa istui ja kutoi sukkaa kynnyksillänsä, ja
muutamia lapsia lojui kaivellen hiekassa. Muutoin oli kaikki hiljaa,
sillä nyt oli kiireisin heinäaika, ja kaikki työhön kykenevät olivat
ulkona kedolla.

Olipa tuo iso vaaleankeltainen koulutalokin, josta aina tavallisesti
kuului äänten pauhinata, aivan vaiti, sillä lapsilla oli lupa-aika.

Mads istui ylhäällä ja puuhaili uutta olkikattoa käyttäen apunaan
laihaa renkimiestä, joka tunsi omakseen tuon enemmän ilmaisevan kuin
kauniilta sointuvan Laiska-Antin nimen.

Mads istui uutterasti työssänsä, sovitteli kouraimet paikalleen,
leikkaili oljet poikki isolla veitsellä ja antoi neulan luistaa
edestakaisin. Jonkunlainen rautasukkula, jonka ympäri oli kääritty
rautalankaa, oli se kalu, jonka Laiska-Antti pisti ylös hänelle lakan
sisäpuolelta joka kerta kun Mads pujahutti sen alas rautalangalla
sitomaan kiinni olkia riukuihin.

Alhaalla puutarhassa käveli koulunopettajan Stiina ripustellen pesua
kuivamaan.

Koulunopettaja oli vanha poikamies, ja Stiina oli hänen
emännöitsijänsä. Hän oli palvellut kaupungissa ja siellä saanut hieman
hienompia käytöstapoja, mutta hän oli sentään verevä ja kukoistava kuin
maalaistyttö.

Mads ei voinut olla vilkuilematta vähin hänen jälkeensä. Tyttö olikin
soman näköinen puhtaassa sinisessä pumpulihameessansa punaruutuinen
esiliina vyötäisillä ja pieni silkkisaletti kaulassa. Kasvot olivat
ystävälliset ja ruusut hohtivat poskilla, kiiltävä ruuni tukka oli
paksuina palmikkoina takaraivon ympärillä, ja kun hän ojensi ylös
pyöreät, paljaat käsivartensa ripustaessansa vaatteita tuli hänen
voimakas vartalonsa näkyviin.

Nyt sai hän työnsä tehdyksi ja meni sisään. Heti sen jälkeen palasi hän
taas kantaen isoa juoma-astiaa täynnä kotitekoista olutta.

"Teillä lienee jano," sanoi hän ystävällisesti hymyillen. "Ettekö te
tahdo vähän juotavaa?"

Kuuluipa että tytöllä oli sivistystä. Hän teititteli. Sellaista ei
ollut vielä millonkaan Madsille tapahtunut.

"Kiitoksia paljon, neitsyt," sanoi hän. Hän tahtoi näyttää että
hänelläkin oli sivistystä.

Tyttö nousi muutamia kapuloita tikapuita ylöspäin ja ojensi hänelle
juoma-astian. Mads kumartui alaspäin ottamaan sitä vastaan; mutta oljet
olivat liukkaat, hän syöksyi alas päälleen ja makasi maassa toinen
jalka parin ison kiven välissä.

Stiina laski juoma-astian kädestänsä ja riensi hänen luoksensa.

"Satutitteko. pahasti?"

"Jalkaani tuntuu sattuneen."

Hän koetti nousta ylös tytön avulla, mutta vaipui takaisin maahan
puoleksi pyörtyneenä.

"Taisi sattua oikein pahasti -- vai kuinka?"

"No, ei se ole niin vaarallista," sanoi hän raukeasti hymyillen. "Minä
-- minä vaan -- taitoin jalkani."

"Suuri Jumala! -- Antti, juokse noutamaan hänen äitiänsä."

Laiska-Antti riensi pois.

"Minua kovin janottaa."

Tyttö nosti olutastian hänen huulillensa ja tuki häntä juodessa. Mads
loi häneen kiitollisen katseen kummastelevista ruskeista silmistänsä.
Hän oli ihmeissään siitä että kukaan saattoi osoittaa hänelle niin
paljon ystävyyttä.

Sidse tuli Laiska-Antin seurassa. Hänellä oli kärryt mukana ja hän oli
vihoissaan.

"Kas niin, ruma sikiö, oletko pudonnut alas ja satuttanut itsesi
vialle?" lausui hän. "Ei minulla koskaan ole ollut muuta kuin surua
tuosta pojasta. Nyt on hän tietysti makaava useat viikot ja kuluttava
ne muruset, jotka voin ansaita -- puhumattakaan siitä mitä
tohtorillekin menee."

"Hävetkää toki, Sidse," sanoi Stiina. "Teidän pitäisi lohduttaa häntä,
raukkaa, sen sijaan kuin torutte häntä."

"Hoida vaan omat asiasi," sanoi Sidse. "Lienee kai sinun syysi kaikki.
Hän kai on istunut ja jaaritellut sinun kanssasi niin että vieri alas."

Stiina oli allapäin, pahoilla mielin; olihan syy tavallansa hänen.
Hänen ei olisi pitänyt ojentaa Madsille juoma-astiaa; mutta paraassa
aikomuksessahan hän sen teki, sanoi hän.

"Sen kyllä luulen," sanoi Sidse. "Mutta pankaamme hänet nyt kärryihin,
niin toimitan hänet kotia."

Hänet nostettiin ylös, ja Laiska-Antin avulla kyyditsi Sidse hänet
pois; mutta Mads kärsi hirmuisia tuskia tiellä. Vikaantunut jalka
riippui ulkoa kärryistä.

Stiina näki sen ja riensi heidän jälkeensä.

"Sallikaa minun auttaa," sanoi hän käyden vieressä ja kannattaen
poikkitaittunutta jalkaa.

"Kiitos, me tulemme kyllä toimeen."

"Onhan se minun vikani, koko tapaturma," sanoi Stiina sävyisästi,
"siksi on velvollisuuteni auttaakin."

Sidse ei vastannut mitään, mutta salli hänen seurata mukana.

Mads lojui puoleksi tunnotonna tuskasta. Silloin tällöin avasi hän
kummastelevat ruskeat silmänsä ja loi ympärinsä ihmetteleviä
silmäyksiä.

Hän ei tietänyt oikein, kuinka tämä kaikki oli tapahtunut.
Kuljetettiinhan häntä kotia käsikärryissä niinkuin pikku poikana, ja
äiti oli varmaankin läimäyttänyt häntä kovasti päähän. Hän tunsi sen
vielä; pää oli niin raskas, niin raskas.

Kun he olivat saaneet hänet huoneesen, meni Stiina, ja Sidse pani hänet
vuoteelle Laiska-Antin avulla ja lähetti tämän sitten noutamaan
tohtoria, joka tulikin ehtoopäivällä ja sitoi jalan.

Seuraavana aamuna oli Sidsen lähteminen ulos pesemään. Madsia oli
vaivannut ankara haavakuume yöllä. Nyt lepäsi hän uinuksissa.

Sidse asetti maljallisen maitoa ja kupillisen vettä puutuolille hänen
päänalusensa viereen ja läksi tiehensä lukittuansa oven ja pantuansa
avaimen avonaiselle akkunalle sängyn viereen.

Myöhemmin aamupäivällä tuli Stiina ja pisti päänsä sisään akkunasta.
Hän oli nähnyt Sidsen menevän pois.

"Kuinka on laitanne, Mads?"

"Kiitoksia, nyt on vähän paremmin. Ettekö tahdo tulla sisään? Avain on
akkunalla."

Jo seisoi Stiina sisällä huoneessa ja katseli ympärinsä. Eilen oli hän
kiireesti rientänyt pois.

Siellä ei ollut liiallisen puhdasta. Sidse pesi nähtävästi enemmän
muiden luona kuin kotona. Lattia oli melkeän likainen, eivätkä nuo
pikkuiset akkunanruudutkaan olleet niin kirkkaat. Huonekaluja oli kaksi
tuolia, laskupöytä ja punaiseksi maalattu piironki. Mads makasi
vetosängyssä sopessa. Ovi sivuhuoneesen oli avoinna, ja sieltä näkyi
Sidsen vanha uudinsänky siniruutuisine pumpulivarjostiminensa.

Stiinalla oli mukanaan astiallinen kaurakeittoa. Se oli valmistettu
vattumehun kanssa ja oli niin lämmintä, ravitsevaa ja virvoittavaista.
Sitten korjasi hän päänalusta, meni kyökkiin ja tuli takaisin kylmässä
vedessä kastettu rätti kädessä. Hän pyhki hien ja lian pois Madsin
kasvoilta ja käsistä ja taivutti tukan sivulle hänen korkealta
otsaltaan.

Mads oli hiljaa ja vaiti ja salli käsitellä itseään kuin lasta.
Ainoastaan hänen isot ruskeat silmänsä puhuivat. Ne olivat pari
ihmettelevää huutomerkkiä kaiken tämän hyvyyden vuoksi.

"Voitteko nyt paremmin?"

"Voin, kiitoksia, paljon paremmin. Te olette niin hyvä. Ei kukaan ole
milloinkaan ollut hyvä minulle ennen."

"Nyt täytyy minun mennä! mutta minä palaan kyllä taas hoitamaan teitä.
Hyvästi."

"Hyvästi ja kiitoksia."

Isot kummastelevat silmät saattoivat hänet ulos.

Mads makasi hiljaa ja tyytyväisenä kädet ristissä. Ei koskaan ollut hän
eläissään tuntenut itseänsä niin onnelliseksi. Hän toivoi, että hän
olisi taittanut jalkansa -- jo kauan, kauan sitten.

       *       *       *       *       *

Aurinko paahtoi kuumasti; mutta isojen poppelien juurella hautausmaan
aidan vieressä oli raitista ja vilvakkaa, syksyn loistokukat haudoilla
olivat rehevimmässä kukoistuksessansa.

Oli arkipäivä, mutta Mads istui kuitenkin sunnuntaireilassa puhtaissa
paidanhihoissa isolla kivellä poppelien varjossa.

Hän oli nyt melkein terve ja oli kulkenut sinne sauvansa nojassa
henkimään raitista ilmaa.

Tauti ei suinkaan ollut tehnyt häntä rumemmaksi. Perinvastoin! Kasvot
olivat käyneet hieman kelmeiksi, mutta ne näyttivät sen vuoksi paljon
hienommilta, ja isot kummastelevat ruskeat silmät loistivat
tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi ihmetellyt, kuinka kaunis
maailma oikeastaan oli, ja musta, käherä parta, jonka hän oli
sairautensa aikana kasvattanut, sopi hänelle oivallisesti ja sai hänen
pirteän punaisen suunsa valkoisine hampainensa näyttämään somalta.
Päänsäkin kantoi hän nyt vapaasti ja pystyssä. Se tuli luultavasti
siitä ettei hän pitkiin aikoihin ollut taivuttanut sitä alas läimäyksiä
saadaksensa.

Apulaispapin nuori rouva astui juuri ulos hautausmaan portista
taluttaen pientä tyttöä kädestä. Hän oli vanhan provastin tytär ja oli
ollut laskemassa kukkasia äitinsä haudalle.

"Hyvää päivää, Mads," sanoi hän ystävällisesti. "No, kuinka voitte?"

"Kiitoksia, nyt olen kohta taas niin terve, että voin ryhtyä työhöni."

"Sehän oli hauskaa."

Pikku tyttönen juoksi esiin ja pisti ison ruusun hänen käteensä.
kätkihen sitten äidin liepeisin ja pureskeli nolostuneena hattunsa
nauhoja.

Rouva meni edelleen sanoen ystävälliset jäähyväiset, ja Mads jäi
istumaan kukka kädessä. Ensimmäistä kertaa oli hänellä sellainen hieno
kukkanen kädessä. Kuinka se oli kaunis, ja miten ihanasti se tuoksuili!
Olipa muutoin aivan merkillistä, kuinka paljon kaunista oli maailmassa
ja miten monta ystävällistä ihmistä saattoi tavata, kunhan vaan oli
niin onnellinen -- että taittoi jalkansa. Hänen äitinsäkin oli ollut
paljon hyvempi nyt. Hän ei ollut läimäyttänyt Madsia päähän kuuteen
viikkoon.

Mads istui vaipuneena näihin mietteisin silmät ruusuun kiinnitettyinä.
Silloin kuului kepeitä askeleita hänen vieressään.

Stiina seisoi siinä.

"Hyvää päivää, Mads."

"Hyvää päivää, Stiina."

Tyttö oli yhtä punainen kasvoiltaan kuin kukka, jota Mads piti
kädessään.

"Kuinka terveeltä te näytätte!"

"Nyt olenkin oikein hyvissä voimissa."

Tyttö istui hänen viereensä. Mads ojensi hänelle kukan.

"Olkaa hyvä. Sen sain papin pikku neideltä."

"Kiitoksia, minulleko tämä kaunis ruusu?" sanoi Stiina ja kiinnitti sen
keikailevaisesti uhkuvaan rintaansa.

"Ei mikään ole liiaksi kaunista ja liiaksi hyvää teille, Stiina, sillä
ei kukaan koko maailmassa, ei, ei kukaan koko maailmassa ole niin
kaunis ja hyvä minun silmissäni."

"Älkää nolostuttako minua, Mads."

Mads ei kuullut häntä, vaan pitkitti:

"Mitä minusta olisi tullut, jollei teitä olisi ollut? Minä olisin
saanut maata ja kuolla aivan yksin kenenkään ihmisen, ei edes oman
äitinikään, vähintäkään pitämättä väliä siitä; vaan te tulitte ja
lohdutitte ja autoitte minua ja olitte niin hyvä minua, rumaa raukkaa,
tyhmää tolvanaa kohtaan."

"Te ette ole ruma ettekä tyhmä, Mads."

"Sen olen kuullut siitä saakka kun en ollut tuota suurempi."

"Te -- te olette perinvastoin kaunis -- ainakin minun silmissäni."

Kummastelevat ruskeat silmät näyttivät kahta kummastelevammalta.

"Stiina, ethän tehne pilaa minusta, sillä se olisi syntiä?"

"En, Mads, sitä en tee."

"Ettäkö -- ettäkö todella voisitte pitää minusta hieman?"

"Jo kauan olen pitänyt paljon sinusta, Mads."

Hänen kätensä lepäsi Madsin kädessä.

Madsin päätä huimasi. Olisiko se todellakin mahdollista? Tämä kauniin
tyttö, hienoin koko kylässä, oli hänen. Ei, se ei voinut olla muuta
kuin kaunis unelma -- uni, jonka hän sairaana näki. Ensin tahtoi hän
kuitenkin koettaa, kävisikö päinsä saada suuteloa, sillä sittenhän se
oli totta.

Hän vilkasi ympärilleen. Ei ketään ollut lähellä. Oli kuin olikin
totta! Hän ei saanut vaan yhtä -- hän sai useita suuteloja!

"Saapa nähdä mitä äitini virkkaa," sanoi hän, kun he kotvasen olivat
istuneet. "Hän suuttuu varmaankin ja läimäyttää minua päähän."

"Mutta sitä sinun ei pidä kärsiä."

"No, se ei tee kipeätä, ja läimäytelköön vaan mielin määrin, jos se
häntä huvittaa."

Siitä päivästä oli Mads kuin uusi ihminen. Hän ryhtyi taas uudelleen
työhön ja teki työtä niinkuin mies, mutta hän ei antanut niinkuin ennen
äidille kaikkia rahojansa. Äiti torui ja läimäytteli häntä päähän, vaan
ei se auttanut. Hän ei saanut niitä sittenkään.

Talvi meni menojaan.

Ihmiset kylässä kuiskailivat Madsin ja Stiinan olevan kihloissa, mutta
kukaan ei uskaltanut kysyä Sidseltä, eikä hän milloinkaan puhunut
sanaakaan siitä.

Varhain keväällä repi Mads alas vanhan olkikaton ja pani uuden. Huoneus
kalkittiin ulkoa valkoiseksi ja puutarha perattiin. Hän täytti penkit
mullalla, istutti hedelmäpuita ja humalanköynnöksiä ja viininvarsia
pitkin seinuksia.

"Hirmuisestihan sinä puhdistelet taloa," sanoi Sidse eräänä päivänä
pilkallisella äänellä. "Nyt alamme asua hienosti."

Mads istui penkillä ja söi illallista.

"Niin, minä aion naida."

"Mitä aiot?" kysäsi äiti vihaisesti ja käännähti toisaalle.

"Pitää häitä," sanoi poika suu täynnä puuroa.

"Minä annan sinulle häitä, minä, ruma sikiö," huusi äiti juosten hänen
eteensä ja läimäytellen häntä kaikin voimin.

Mads istui hiljaa kuin tavallisesti ja hyykisti päänsä hartioin väliin
äidin lyödessä.

Kun tämä oli lopettanut, sanoi hän aivan tyynesti:

"Lyö minua kuinka paljon tahdot, mutta minä nain sittenkin. Huomenna
menen pappilaan panemaan kuulutukseen."

Sidse juoksi huoneesensa ja kimmahutti oven jälkeensä kiinni.

Seuraavana aamuna meni Mads työhönsä niinkuin ainakin, eikä sanaakaan
puheltu enää koko asiasta äidin ja pojan kesken.

       *       *       *       *       *

Eräänä lauantaina kuukautta myöhemmin seisoi Sidse valmiina lähtemään
ulos.

"Tulet kai kotia ehtooksi?" kysyi Mads. "Minä vietän häitä huomenna."

"Vai niin?" sanoi äiti ja ääni vavahteli hieman. "Minä en tule kotia
muutamiin päiviin. Minun täytyy Kislemaglen kankurille. Hänen vaimonsa
on sairas."

"Se oli ikävä. Luulin sinun tahtovan olla mukana pidoissa."

"Kyllähän te voitte pitää pitoja minuttakin," sanoi Sidse tarttuen
käsikärryihinsä ja läksi.

Kun hän oli mennyt, juoksi Mads Stiinan luo, ja nyt alkoivat he laittaa
tilaa ja tehdä muuttoa, sillä Stiina oli varakas tyttö, jolla oli sekä
sänkyvaatteita että vähin muuta tavaraa, jotka hän oli koonnut
palvelusaikanansa.

Seuraavana päivänä vihittiin heidät jumalanpalveluksen jälkeen.

Stiina oli oikein kaunis uudessa mustassa hameessansa, seppele kirjavia
vaatekukkasia tukassa. Hän olisi mielellään tahtonut kantaa
myrttiseppelettä ja huntua niinkuin kaupunkilaismorsian; mutta hän
tahtoi kernaammin seurata vanhaa maantapaa kuin antaisi syytä ihmisten
sanoa että hän oli pukeutunut säätynsä yli.

Mads oli ostanut uudet vaatteet räätäliltä kaupungissa ja näytti oikein
komealta, valkoinen kaulus ja musta liina kaulassa. Hänellä oli
nenäliinakin takalakkarissa, ensi kertaa sellainen.

Vihkiminen kävi hyvin juhlallisesti.

Stiina itki, niinkuin sivistyneen tytön sopi, pitsillä reunustettuun
nenäliinaan, Mads seisoi niska kumarruksissa ja hartiat hyykässä,
ikäänkuin olisi odottanut, että pappi läimäyttäisi häntä päähän.

Nuori apulainen se vihkimisen toimitti. Hän puhui niin kauniisti
rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa
halvimmankin kuolevaisen ja nyt käsitti Mads paljoa paremmin kaiken
kuin silloin kun sukkasillaan kirkonovella seisoi.

Koulunopettaja ja Stiinan veli Kjöbenhavnista olivat puhemiehet, ja
hääpidot, jotka vietettiin koulunopettajan luona, olivat hiljaiset ja
siivot.

Seuraavana päivänä oli Mads työssä kuin tavallisesti. Sidse tuli kotia
aamupäivällä.

Avonaisen oven yläpuolella oli tuoreita pyökinoksia. Hän astui
kyökkiin, jossa tuoretta hiekkaa oli siroitettu lattialle ja jossa
kaikki oli kauttaaltaan puhdistettu ja pesty, ja täältä hän astui isoon
huoneesen. Siellä ei ollut ketään sisällä, ja katonpanijan äiti
seisahtui ihmetellen keskelle lattiaa, sillä kaikki oli niin muuttunut.

Pienet akkunat olivat kirkkaat ja kuultavat lumivalkoisten kartiinien
reunustamina, ja sen sijaan kuin ennen oli nääntyviä palsamikukkia
rikkinäisissä pulloissa seisoi nyt siellä kukkivia pelargonioita
harmaaksi maalatuissa kukkaruukuissa. Punaiseksi maalattu piironki oli
nostettu ulos; sen paikalla seisoi Stiinan uusi piironki, jonka päällä
oli kipsinen enkeli ja kaksi posliinivaasia ja jonka yläpuolella
seinällä riippui peili ja neljä puitteilla varustettua valokuvaa,
nimittäin kruununprinssistä ja kruununprinsessasta, Cumberlandin
herttuasta ja prinsessa Thyrasta. Pöydällä oli punainen pöytäliina,
jonka Stiinan veli oli vastanaineille lahjoittanut, keskellä sitä oli
iso öljylamppu, lahja koulunopettajalta, ja tuonne soppeen oli asetettu
uusi leveä sänky, jonka yli oli valkoinen peite. Sidse vaipui
ajatuksiin.

"Tältä sitä näyttää vastanaineitten kodissa," sopersi hän. "Niin,
olenhan alinomaa kuullut että avioväen elämä on niin ihanaa ja niin
onnellista -- varsinkin alussa."

Hän avasi äkisti oven omaan kamariinsa. Stiina seisoi keskellä lattiaa
hiat käärittynä ylös ja lakasi parhaallaan. Hän ei ollut juuri
armollisen näköinen.

"Hyvää päivää," sanoi Sidse jotenkin maseana.

"Hyvää päivää," sanoi Stiina jotenkin äreästi.

"Sinulla on kiire."

"Onhan sitä," sanoi nuorikko, "onpa aika lailla työtä ennenkuin saa
ulos kaiken vanhan loan, jota on tuumanpaksulta kaikkialla."

Hieman vanhaa tulista luonnetta lieskahti ilmi Sidsessä.

"Ehkä minä täällä omassa huoneessani pidän itse puhtaudesta huolen
sinua vähääkään vaivaamatta," sanoi hän tavoitellen luutaa Stiinan
kädestä.

"Älä koske luutaan!"

"Anna tänne se!"

"Aiotko kenties lyödä minua?" sanoi Stiina ja asettui hänen eteensä
luuta toisessa kädessä ja toinen kupeella. "Luulet kenties tässä
saavasi hallita ja vallita kuin ennen; mutta siitä ei tule mitään. Jos
Mads tarvitsee vielä selkäänsä, jota Jumala älköön suoko, niin pidän
minä kyllä siitä huolen niinkuin kaikesta muustakin talossa."

"Älä ole kova minulle, Stiina."

"Itse olet kova ollut."

"Helppo on sinun olla kopea," sanoi Sidse. "Sinä muutat uuteen kotiisi
kunniallisena aviovaimona. Minä olen kulkea kontinut häpeän alla kaiken
elinaikani. Mieli käy silloin helposti katkeraksi."

Hän vaipui vuoteelle ja kätki päänsä punaruutuiseen esiliinaansa.

Stiina laski luudan kädestään ja meni hänen luoksensa.

"Kas niin, anoppi hyvä, enhän sillä niin pahaa tarkoittanut," sanoi hän
ja taputteli Sidseä olkapäähän. "Olihan sitä paitse parasta, että
saimme lausua ajatuksemme heti, niin meidän ei enää tarvitse kävellä ja
norkoella toisiamme."

Sidse pyhki silmänsä esiliinaan. Siitä oli niin kauan kun hän oli
itkenyt.

Sitten otti hän sukankudelmansa käteen ja istui alas vaiti.

Kun Mads tuli kotia ehtoolla, istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa
hauskasti keskenään haastellen ja tätä hyvää väliä kesti yhä
edelleenkin.

Suvi kului tasaista kulkuaan, ja onni näytti juurtuneen tähän vähäiseen
asuntoon ja kasvoi yhtä rehevästi kuin viiniköynnökset vastakalkitun
seinän vieressä.

Madsilla oli yltäkyllin työtä. Stiina piti talonsa puhtaana ja somana,
ja Sidse kuljeskeli käsikärryinensä talosta taloon auttamassa pestäessä
ja muissa askareissa.

Hän ei kuitenkaan enää antanut rahaa talouteen, eikä nuoret häneltä
pyytäneetkään. He eivät Jumalan kiitos olleet tarpeessa, ja jos hän oli
pannut jotakin arkunpohjalle, niin eipähän muut kuin he päässeet häntä
perimään aikoinaan.

       *       *       *       *       *

Kaksi vuotta oli kulunut siitä kun Mads vietti häitä koulunopettajan
Stiinan kanssa.

Nyt oli taas kevät. Poppelit pitkin hautausmaan aitaa seisoivat
tuoreina ja vehreinä, ja katonpanijan puutarhassa kukki nuoria
syreenejä ja punaisia orjantappuroita.

Alhaalla tiellä tuli katonpanijan äiti ja lykkäsi niinkuin tavallista
käsikärryjänsä edellään.

Hän oli nyt melkeän vanha, vaan ei ollut paljoa muuttunut vuosien
vieriessä, seisoessaan siinä pienenä ja hoikkana, kuivana ja terävänä
punaisine suippo-nenineen, luusankaisine silmälasineen, musta myssy
päässä ja yllä lyhythiainen tummansininen liivi, joka jätti näkyviin
hänen hoikat, ruskeat käsivartensa.

Viime aikoina oli hän liian heikko kulkemaan vieraille pesemässä. Kun
hän nyt meni ulos käsikärryineen, ei siinä ollut jauhopusseja eikä
ruohoja lehmälle, vaan jotakin paljon kallisarvoisempaa. Siinä oli
pikku Sidse, katonpanijan lapsi.

Kun pikku tyttö vuosi sitten tuli maailmaan, punaisena ja kiukkuisena,
oli hän varmaankin yhtä ruma kuin Mads raukka oli ollut samaisessa
nuoressa iässä; mutta isoäiti piti hänet aivan kauneuden kuvana.

Näytti melkein siltä kuin Sidse olisi säästänyt kaiken sen hellyyden,
jonka hän pojalta kielsi, tuhlataksensa sitä hänen lapsellensa; sillä
siitä hetkestä saakka, kun pikku tyttö syntyi, otti isoäiti sen
haltuunsa melkein kateellisella rakkaudella.

Tänään oli hän tavallisuuden mukaan lykännyt hänet vanhain poppelien
juurelle hautausmaan muurin luokse ja istunut vieressä kudelma kädessä;
vaan silloin oli äkisti ruvennut häntä pyörryttämään. Hädin tuskin hän
jaksoi lykätä kärryjä pitkin tietä, ja Stiinan täytyi kantaa lapsi
sisään.

Mads istui juuri kodikkaassa huoneessansa juoden kahviansa, kun
Stiina näyttäysi ovessa pienokainen käsivarrella. Mads oli käynyt
turpeammaksi, ja musta, käherä parta ulottui alas rinnalle, muutoin oli
hän jotenkin entisellään, ja hänen kummastelevat ruskeat silmänsä
kohtasivat nyt loistavina sisääntulijoita, ikään kuin hän olisi
ihmeissään siitä että todellakin _hänellä_ oli niin soma vaimo ja niin
kaunis lapsi.

Sidse tuli hoiperrellen heidän jäljessänsä. Jalat tuskin jaksoivat
kantaa häntä, ja Madsin täytyi pidellä lasta Stiinan auttaessa häntä
sänkyyn.

Seuraavana päivänä kävi hän huonommaksi. Hän aavisti että lähtö kohta
oli käsissä, ja hän halusi puhua papin kanssa.

Nuori apulainen tulikin siis ja istui hänen vanhan siniruutuisilla
uutimilla varustetun sänkynsä viereen ja puheli niin kauniisti
rakkaudesta, Herran suuresta rakkaudesta ja siitä rakkaudesta, jota
meidän ihmisten tulee toisillemme keskenämme osoittaa; sillä rakkaus on
ihanin kaikista Jumalan lahjoista, ja se puhdistaa ja ylentää
halvimmankin ja viheliäisimmän kuolevaisen.

Papin mentyä huusi Sidse poikansa luokseen. Tämä istui sängynlaidalle.

Katonpanijan äiti nosti ruskean, vapisevan kätensä. Mads hyykisti
konemaisesti päänsä hartiam väliin. Kenties äitiä huvittaisi läimäyttää
häntä päähän vielä kerran niinkuin entisaikoihin -- mutta ei.

Vapiseva ruskea käsi silitti ystävällisesti hänen tukkaansa. Tämä oli
ensimmäinen rakkaudenmerkki, jonka katonpanijan äiti oli pojalleen
osoittanut.

"Älä ole suutuksissa minuun, Mads, siitä että olen ollut niin kova
sinulle."

"Sen kaiken minä ansaitsin," sanoi Mads hyvänsävyisesti hymyellen
silmät kyyneleitä täynnä, "sillä minä olen ollut aika tolvana."

"Sinä olisit ollut parempi, jos minä olisin ollut lempeämpi sinulle,"
sopersi Sidse. "Mutta olethan sinä saanut yltäkyllin rakkautta
kuitenkin, ja minä -- minäkin olen saanut vähin viime aikoina. Sitä
olen himoinnut koko elinaikani."

Hän vaipui pitkälleen ja kävi yhä heikommaksi.

"Tuolla lippaassa ylimmässä piironginlaatikossa on pari sataa talaria,
jotka olen säästänyt kokoon. Olkoot ne hautajaisikseni, ja loput on
pikku Sidse saapa isoksi päästyänsä. Pitäkää häntä tarkasti silmällä,
vaan älkää olko liian kovat hänelle. Muistakaa mitä pappi sanoi
rakkaudesta. Se on ihanin -- -- --"

Loppu heikkeni epäselväksi kuiskaukseksi.

Katonpanijan äiti oli nukahtanut lepoon vanhassa siniruutuisilla
uutimilla varustetussa sängyssänsä.



VANHA GUNHILD.



Koko kaupunki tunsi vanhan Gunhildin; mutta siihen aikaan ei kaupunki
ollut niin suuri, kuin se nyt on.

Ei ollut rautatienasemaa, ei eriseuralaisia eikä valtioriitoja.

Virkamiessääty oli kuin kipsikuva nurkkahyllyllä katsellen
kopeasti alas porvaristoon, työmies seisoi hattu kourassa jokaisen
vastaantulevan hyvin puetun hengen edessä, ja pikkutyttöjen ensimmäinen
oppi oli kauniisti niiata hienoille rouville.

Kaikki oli niin alkuperäisellä kannalla, porvarisotaväestä alkain, joka
harjoittelihen eräällä kedolla kaupungin ulkopuolella ja kerta vuodessa
"marssi läpi" suurella juhlallisuudella, aina kaupungin soittokuntaan
asti, jonka muodosti eräs sokea viuluniekka ja renttuutunut
torvenpuhaltaja sekä suutari Nielsenin poika, joka oli musikaalinen ja
löi erittäin hyvin rumpua.

Seuraelämäkään ei ollut niin hienostunutta kuin nyt.

Ei ollut vielä kuultukaan mitä _déjeuner dinatoire_ tahi _gouter_ on,
eikä vielä ollut ruvettu painattamaan hautajais- ja kutsukortteja.

Gunhildia käytettiin elävänä korttina ja hän esiintyi asianhaarain
mukaan mustissa reunuksissa tahi ilman niitä.

Hän oli kuiva, vilkas pieni muija, kasvot ryppyiset, silmät tummat ja
elävät, ja vaaleat korkkiruuvikiharat ohuilla.

Kepeänä kuin höyhenpallo juoksi hän talosta taloon, puettuna kuluneesen
mustaan hameesen ja _mustaan_ myssyyn, kun kuolemantapauksia oli
ilmoitettava, mutta _valkoiseen_ myssyyn, jossa oli vaaleansiniset
nauhat, kun illallisille tahi häihin oli kutsuttava.

Kihlauskorttina ei häntä sitävastaan koskaan käytetty, sillä sitä
ylellisyyttä ei vielä tunnettu.

Siihen vanhaan hyvään aikaan täytyi ritarin ottaa sydämmensä valtiatar
kainaloon ja tehdä toiviomatka talosta taloon ja tunnustaa syntinsä ja
samaa-aikoville peljätykseksi ja varoitukseksi panna nuori henkensä
alttiiksi nauttimalla tavattomat määrät huonoa portviiniä ja
kotoleivonnaisia makeisia.

Mutta Gunhildia ei käytetty ainoastaan pitojen ilmoittajana.

Kun jossakin oli ollut pidot, ei tiedusteltu viinejä j.n.e.

Kysyttiin vaan oliko Gunhild ollut passaamassa, sillä silloin
tiedettiin, että oli ollut hienoa.

Kuitenkaan ei pidä luulla, että tämä osanotto seuraelämään oli
Gunhildin ainoa toimi. Kesäkaudet oli hän kylvettäjä, sillä kaupunki
oli kylpypaikka, ja sitä paitse oli hän -- saattaa hyvin sanoa
luonnoltaan -- sairaanhoitaja.

Varhain ja myöhään oli hän liikkeellä, ja yhtä kepeä oli hän jalaltaan,
joko hän liiteli tanssisalissa pitäen viinilasilla täytettyä tarjotinta
tasapainossa tahi hiipi varpaisillaan sairashuoneessa kupillinen
kaurasoppaa kädessä.

Ei oikeastaan milloinkaan voinut tietää, koska hän soi itselleen vähän
lepoa.

Mutta miksi hän niin puuhaili varhain ja myöhään?

Hänellä oli poika, ja mitäkö ei äiti tee poikansa eteen?

Gunhildillakin oli ollut elämänromaaninsa.

Hänkin oli lempinyt, lempinyt lämpimästi ja hartaasti, sitä lämpimämmin
kenties siksi että hänen lempensä oli alkanut niin myöhään.

Hän oli paljon yli kolmenkymmenen, lähemmä neljäkymmentä vuotta.

Eikä se ollut mikään romaaninsankari, joka oli ollut hänen hellyytensä
esineenä.

Se oli kunnon, ahavoittunut merimies, joka kahden vuoden onnellisen
avioelämän jälkeen läksi ulos pitkälle matkalle.

Ja pitkä siitä matkasta tulikin valitettavasti; sillä hän ei palannut
milloinkaan.

Köyhänä ja masennuksissa oli siinä leski; mutta hän ei kuitenkaan
antanut onnettomuuden kukistaa itseänsä.

Hänellä oli vielä jotakin, jonka edestä elää.

Hänellä oli poika, jolle hän kokosi lämpimän sydämmensä koko rakkauden.

Hänen eteensä tahtoi hän hääräellä, hänen eteensä tahtoi hän tehdä
työtä myöhään ja varhain.

Pikku Rikhardista oli tuleva suuri mies, äitinsä ylpeys.

Kun kesä tuli, alkoi hän kylvettäjänä.

Pikku Rikhard pantiin lapsivaunuihin, jotka seisoivat kylpyrakennuksen
käytävässä. Siellä istui hän koko päivän niin kiltisti ja hyvästi ja
pureskeli luurengasta ja hymyili kaikille kaupungin naisille, jotka
tulivat kylpemään.

Joka kerta kun Gunhildilla oli joutilas hetki, pistäysi hän pienokaisen
luokse, ja sitten riensi hän taas kylpyhuoneesen harjaamaan ja
vitsomaan naisia.

Seuraavana talvena alkoi hän passaella ja käydä pitopaikoissa, eikä
aikaakaan niin hän oli koko kaupungin suosikki. Hän ansaitsi jo niin
paljon, että saattoi pitää piian hoitamassa pikku Rikhardia, joka oli
liian nuori olemaan äidin mukana liikkuvassa seuraelämässä; mutta kun
äiti tuli kotia, oli hänellä aina taskut täynnä namusia, ja samalla
kulki moni kiiltävä taalerinraha säästöpankkiin.

Se oli oleva pikku Rikhardille, kun hänestä tuli iso. Niin kului
vuosia, useita vuosia. Ja pikku Rikhard kasvoi isoksi ja hänestä tuli
iso kaunis poika, jonka silmät olivat tummat ja vaalea tukka
kiharainen.

Gunhild pani hänet porvarikouluun, ja sitä pidettiin kaupungissa kauheana
asiana, sillä siellähän kävi ainoastaan "parempain ihmisten lapset."

Siitä puheltiin pidoissa apteekkarilla.

Kirkkoherra piti sitä esiintyvien kapinallisten mielipidetten
surullisena ilmauksena.

Yliopettajan rouva lausui muutamia hämäriä viittauksia
emancipationista.

Hänen käsitteensä siitä olivat tosin jotenkin sekavat, mutta hänen
lauseensa teki kaikkiin muihin naisiin vaikutuksen.

Sana emancipationi oli nimittäin siihen aikaan yhtä tuntematon kuin
sittemmin niin suosittu ja usein käytetty ja väärin käytetty sana
"kansa" kaikkine yhdistyksineen, niinkuin kansantahto, kansanjuhla
j.n.e.

Siihen aikaan ei kansalla ollut tahtoa eikä juhlia.

Tohtorin rouvasta oli se merkillistä, että ihmiset alinomaa unhoittivat
säätynsä.

Hän oli itse unhoittanut, että hän oli jotenkin alhaista alkuperää, ja
siksi luuli hän myöskin muidenkin unhoittaneen sen.

Naiset silmäsivät toisiinsa.

Sellaista he aina muistavat.

Gunhild oli liitänyt sisään teetarjotin käsissä ja kuullut joka sanan.

Säysynä ja nöyränä kuten aina meni hän suoraan yliopettajan rouvan
ohitse ja tarjosi neljälle muulle naiselle teetä ensiksi.

Yliopettajan rouva punastui.

Gunhild vei tarjottimen viidennelle.

Yliopettajan rouva kalpeni.

Sitten meni Gunhild asianajaja Simonsenin rouvan luo.

Yliopettajan rouva ja asianajaja Simonsenin rouva vihasivat toisiansa
erään hävinneen kermamakeisraudan vuoksi.

Kun yliopettajan rouvalle vihdoin tarjottiin n:o 7:tenä järjestyksessä,
vapisi hän niin raivosta, että tuskin saattoi pitää kuppia kädessään.

Gunhild seisahtui tohtorin rouvan eteen kohteliaasti niiaten.

"Ei, Gunhild kulta," sanoi rouva alentuvaisen ystävällisesti, "tämä tee
on liian väkevää minulle."

"Rouva ei ole sitten isä vainajansa, ruokakauppias Olsenin kaltainen.
Hän tahtoi aina niin väkevää -- teetä."

Kaikki naiset saivat yskän ja purivat nenäliinoihinsa.

Gunhild liiti edelleen teetarjottimineen, säysynä ja nöyränä kuten
aina.

Rikhard kävi kahdettatoista.

Hän oli kelpo poika koulussa, vaan raju hän oli ja äkäinen.

Aika lailla äkäinen.

Enimmästi hän raivostui, kun pojat nimittivät häntä Gunhildseniksi,
sukkeluus, joka aina paljon huvitti yliopettajaa.

Eräänä päivänä olivat pojat alhaalla välitunnilla.

Gunhild sattui juuri menemään ohitse.

Apteekkarin poika, joka oli "sukkela," huusi kovaan:

"Gunhildsen, tuolla tulee äitisi taskut täynnä kreemiä ja sylttiä."

Yliopettaja nauroi täyttä kurkkua.

"Minä annan sinulle sylttiä, minä, moskuseläin!" sanoi Rikhard ja antoi
apteekkarin tulevaisuudentoivolle mustelman silmän ympäri.

Yliopettaja riensi väliin.

"Sinä kelvoton poika, oleppas rääkkäämättä parempain ihmisten lapsia!
Selkääsi pitää sinun saada, ja kaksi tuntia saat istua tänään, kun
toisilla on maanantailupaa."

Rikhard sai kuin saikin selkäänsä ja hänen täytyi jäädä istumaan.

Kouluhuone oli ensi kerroksessa ja antoi katuun päin.

Vastapäätä asui pormestari Fengstrup.

Pormestarin tytär Lagerta istui avonaisessa akkunassa ja söi
omenanraakaleita.

Hän oli yksitoista vuotta vanha.

Siihen aikaan sai todellakin nähdä yhdentoista vuoden vanhan tytön
syövän omenanraakaleita, sillä siihen aikaan eivät pikkutytöt olleet
vielä täysiä naisia kymmenen vuoden iässä.

Rikhard istui itkenein silmin posket turvoksissa ja lohduttelihen
piirrustaen pilakuvia akkunanpieleen.

Lagerta nyykäytti päätään.

Rikhard nyykäytti alakuloisesti vastaan.

"Oletko sinä istumassa, Rikhard?"

"Olen."

"Mitä olet tehnyt?"

"Tapellut."

"Hyi!"

"Pojat härnäsivät minua ja sanoivat Gunhildseniksi."

"Se oli ilkeää."

"Ja yliopettaja pitää heidän puoltansa."

"Rikhard parka!"

"Hän on lurjus!"

"Oletko mieletön?"

"Nauta!"

"Mutta Rikhard!"

"Hän on -- on -- marakatti!"

Tunteet valtasivat hänet kokonaan. Hän alkoi itkeä uudelleen.

"Vaiti, vaiti -- ajatteles että hän kuulisi."

Tyttö katosi akkunasta.

"Kas niin, nyt menee Lagertakin."

Hän läski käsivarret akkunalaudalle ja nyyhkytti.

"Rikhard."

Lagerta seisoi ulkona trottoarilla.

"Oletko sinä siellä?"

Tyttö ojensi hänelle omenanraakaleen.

"Tahdotko maistaa?"

"Kiitos."

"Pidä vaan se kokonaan."

"Sinä -- olet hy-hyvä -- sinä, La-ge-gerta."

"Älä itke, Rikhard, vaan leikkikäämme."

Tyttö otti taskustaan vanhan korttileikin.

"Tässä on kortteja."

Rikhard pyyhki silmänsä koltinhiaan.

"Tule, pelatkaamme Mustaa Pekkaa."

Tyttö kohosi varpaisilleen, niin että ulottui ylös akkunalaudalle.

"Sinä ja'at."

Posket olivat pyyhityt, silmät kiilsivät uudella loisteella, ja
riemuisaa naurua kuului molemmin puolin. Yht'äkkiä tarttui koura
Rikhardin niskaan. "Sillä tavoinko sinä istut, veitikka?" Se oli
yliopettaja. Lagerta pujahti kiireemmiten pakoon pelastaen puolet
korteista mukanaan.

Rikhard seisoi siinä hämmästyksissään loput kädessä.

Espanjan ruoko kirjaili taas hieroglyfejä hänen selkäänsä, ja itkenein
silmin ja pehmitettynä tuli hän vihdoin kotia.

Kun Gunhild kuuli mitä oli tapahtunut, mutisi hän:

"Kyllä saan hänet luopumaan poikaani rääkkäämästä. Odota vaan
huomiseksi. Kyllä tiedän miten hänet on kuritettava."

Seuraavana päivänä oli Gunhild kuten aina saunassa.

Yliopettajan rouva tuli kylpemään.

Gunhild saattoi hänet sisään, säysynä ja nöyränä kuten aina.

Kun rouva oli päässyt ammeesen, alkoi Gunhild harjata häntä.

"Mutta -- mutta -- Gunhild kulta, sinä -- sinä harjaat niin kovasti."

"Kovastiko?"

"Niin, kirvelee niin kauheasti."

"Tuskinhan koskenkaan teihin."

"Tämä -- tämä on kauheata. Ai, selkääni -- ai -- ai, minä olen
tulessa!"

"Sitä en ymmärrä."

"Jotakin mahtaa olla harjassa."

"No, Jumala paratkoon!" --

"Mitäs on, Gunhild?"

"Maneeteja harjassa, rouva hyvä, pitkiä rihmoja. Onhan aivan
käsittämätöntä miten ne sinne ovat joutuneet."

"Selkäni, selkäni!"

"No, nyt on rouva yhtä punainen seljästään kuin minun Rikhardini eilen,
kun yliopettaja oli tehdä hänestä raajarikon."

Rouva loi häneen tutkivan silmäyksen. Gunhild seisoi siinä säysynä ja
nöyränä kuten aina.

"Tahtooko rouva vitsomista?"

"Tahdon, kiitos. Vai niin, pikku Rikhard sai siis eilen selkäänsä?"

Gunhild otti vastan ja alkoi huimia rouvaa.

"Selkäänsäkö? Hän saakin tosiaan usein." Gunhild huimasi rouvaa
aikatavalla vitsalla.

"Ai -- ai! Hän lienee pahanilkinen."

Taas huimaus.

"Pahanilkinenkö, hän, raukka! Ei, mutta yliopettaja pitää toisten
poikien puolta, kun nämä härnäävät häntä ja sanovat Gunhildseniksi."

"Se -- ai -- ai -- se ei voi olla mahdollista."

"Mahdollista! Onpa kyllä, ja sitten lyö hän lasta niin kauheasti."

Huiskis, huiskis, huiskis.

"Mutta Gunhild, lyöthän sinä minut kuoliaaksi."

"Suokaa anteeksi, hyvä rouva, minä seisoin ajatuksissani. Nyt menen
hakemaan mutaa."

"Ja sitten huuhdinvettä, Gunhild, ei liian kylmää,
kaksikymmentä-asteista."

"Heti, hyvä rouva."

Hän palasi mudan kanssa.

"Gunhild, Gunhild, poltathan minut elävältä. Onhan muta kiehuvan
kuumaa. Anna nyt huuhdinvettä."

Gunhild veti nuorasta. Rouva ulvoi.

"Sinä murhaat minut, sinä murhaat minut -- minä saan suonenvedon --
onhan se jäistä vettä -- lakkaa, lakkaa! Lakana heti -- minä kuolen --
minä kuolen!"

"Lakana, herrainen aika, sen olen unhoittanut!"

Gunhild riensi ulos.

Siinä seisoi yliopettajan onneton rouva hampaat loukkua lyöden ja
tiukkuen vettä kuin Eeva sateessa.

Kuluipa muutamia minuutteja.

"Gunhild!"

Ei vastausta.

Useita minuutteja.

"Gunhild, Gunhild kulta!"

Useita pitkiä minuutteja.

Rouva itki.

"Gunhild, Gunhild!"

Soittokellon kimakka ääni yhtyi rouvan hätähuutoon.

Kaikki turhaan.

Kun Gunhild vihdoinkin palasi, istui rouva sohvalla synkeässä
epätoivossa, sininen beduinikappa hartioilla, ja koetti pyhkiä itseään
pitsinenäliinalla.

"Rouvan täytyy tosiaankin antaa anteeksi, että viivyin niin kauan; vaan
ei ollut yhtään lakanaa kuivaa, jotta minun täytyi noutaa aina
pesuhuoneesta saakka."

Rouva oli vaiti ja masennuksissaan.

Tohtori oli määrännyt kolmekymmentä ammekylpyä.

Hän ajatteli kauhulla jäljellä olevia viittäkolmatta.

Vihdoinkin oli hän vaatteissaan.

Gunhild seurasi häntä ulos, säysynä ja nöyränä kuten aina.

"Rouva tulee kai taas huomenna?"

"Tulen, kiitos, Gunhild, kyllä tulen. Ja kyllä minä pyydän hartaasti
miestäni, ettei hän ole niin ankara pikku Rikhardille."

"Tuhannet kiitokset! Jos sen teette, en tiedä mitä tahtoisinkaan tehdä
teidän tähtenne."

Kotia tultuansa oli yliopettajan rouvalla pitkä keskustelu miehensä
kanssa tämän työhuoneessa.

Kun yliopettaja tuli ulos, oli hän jotenkin punainen.

Hän valitti hammassärkyä.

Hänellä oli usein hammassärky, etenkin kun hänellä oli ollut
pitemmänpuoleinen keskustelu rouvan kanssa työhuoneessansa.

Sinä päivänä annettiin pikku Rikhardille A käytöksessä.

Myöhemmin koetti apteekkarin poika kerta olla sukkela Gunhildsenin
kustannuksella, vaan silloinpa oli se apteekkarin poika, joka
espanjanruokoa sai maistaa.

Siitä ajasta antoivat pojat Rikhardin olla rauhassa.

Rikhard oli pääsevä ripille.

Ripillepääsypäivänä oli paljon murhetta kaupungissa, sillä oli niin
monta hienoa ripillepääsijää, ja Gunhild oli jyrkästi kieltäytynyt
tulemasta minnekään passaamaan.

Uudessa mustassa hameessa ja uusi valkoinen sininauhainen myssy päässä
astui hän ylpeänä kirkkoon poikansa rinnalla.

Ja hänellä olikin syytä olla ylpeä hänestä.

Rikhard oli pulska uusissa vaatteissaan, kookas ja solakka, silmät
tummat ja loistavat, tukka vaalea ja keherä.

Pormestari Fengstrupin tytär Lagerta oli pääsevä ripille samana
päivänä.

Pormestarin herrasväki ja Gunhild tulivat yht'aikaa ulos kirkonovesta.

He seisahtivat.

Onnittelut molemmin puolin.

Lagerta läheni Rikhardia.

"Toivotan onnea."

Hän ojensi kätensä.

"Kiitoksia, samoin," sanoi Rikhard hämillään.

Lagerta tuntui niin kummallisen vieraalta Rikhardista seisoessaan siinä
laahaavassa mustassa silkkihameessa ja tukka palmikoittuna ja niskaan
kiinnitettynä.

Hänestä oli kerrassaan tullut täysikasvuinen nainen, ja Rikhard tunsi
itsensä olevan vielä vaan koulupojan.

Hän seisoi sormien uusia mustia hansikkaitansa.

"On -- onpas sinulla -- teillä -- kauniita kukkasia."

"Tahdotko -- tahdotko sinä yhden napinläpeen, Rikhard?"

"Tuhansia kiitoksia."

Tyttö ojensi hänelle puoleksi puhjenneen sammalruusun.

Hän oli melkeän punainen kasvoiltaan ottaessaan sen vastaan; mutta
kirkossa olikin ollut kauhean kuuma.

"Nyt et saa enää sanoa Rikhard, Lagerta, vaan herra Jansen," sanoi
rouva. "Jansenhan oli miehenne nimi, Gunhild?"

"Niin oli, hyvä rouva."

"Mikä hänestä tulee?" kysyi pormestari. "Panette kai hänet johonkin
oppiin?"

"Hän menee pääkaupunkiin ja alkaa lukea."

"Vai niin, lukemaanko?" sanoi rouva kylmästi. "Hyvästi."

Pormestarin vaunut ajoivat esiin.

He nousivat vaunuihin.

Lagerta nyykäytti ystävällisesti päätään.

Rikhard loi hänen jälkeensä pitkän katseen.

Sitten läksi hän kotiapäin äitinensä.

Joku aika sen jälkeen läksi hän alkamaan lukujansa.

Gunhild seisoi surupuvussa höyrylaiturilla.

Hänen oli nimittäin sinä päivänä kulkeminen hautajaiskorttina ja hän
oli siksi mustissa reunuksissa.

"Hyvästi siis, äiti."

"Hyvästi, poikaseni. Herra olkoon kanssasi. Tulkoon sinusta suuri mies,
vaan ei niin suurta, että vanhan äitisi unhoittaisit," sanoi Gunhild
itkien.

"Ei, äiti, aina olen sinut muistava ja samoin -- erään toisenkin."

"Erään toisenkin?"

"Niin, äiti!"

"Niinkö?"

"Vie -- vie terveisiä Lagertalle ja sano, etten häntä milloinkaan ole
unhoittava."

Poika tempasi kätensä irti ja juoksi laivaan.

Kolmatta kertaa soitettiin.

Höyry läksi laiturilta.

Gunhild seisoi kauan katsellen poikansa jälkeen.

Sitten mennä sipsutteli hän pitkin katua, poikkesi taloihin ja ilmoitti
kyyneleet silmissä:

"Asianajaja Simonsen käski tervehtimään ja sanomaan, että rouva kuoli
viime yönä kello puoli neljä."

Ihmiset eivät voineet käsittää, miksi Gunhild oli niin murheissaan
asianajaja Simonsenin rouvan kuolemasta.

Mies ei häntä ainakaan paljoa surrut. --

Neljä vuotta oli Gunhild valvonut ja kylvetellyt, ja sinä aikana oli
Rikhardista tullut ylioppilas.

Häntä odotetaan kotia ensi tilassa.

Syyskuun loppupuoli on käsissä.

Asterit ja daliat pormestari Fengstrupin puutarhassa olivat
loistavimmassa kukoistuksessansa, mutta villin viiniköynnöksen
lehdet verandan ympärillä olivat jo pukeutuneet veripunaiseen
syysvaatteukseensa, ja pitkin käytäviä oli varissut lakastuneita
lehtiä.

Tuuli telmää puissa ja sade vuotaa rankkana ja kylmänä, niin että
ulkona on jokseenkin kolkkoa, mutta sitä vastoin on huoneissa sitä
iloisempaa.

Kynttilät kruunuissa ovat sytytetyt ja lamppuja ja haarajalkoja on
asetettu kaikkialle.

Neiti Lagertan syntymäpäivän johdosta on nyt pidettävä suuret
tanssijaiset.

Hän täyttää yhdeksännentoista vuotensa.

Gunhild sipsuttelee huoneissa ja järjestelee hieman siellä ja täällä.

Ei kukaan vieraista ole vielä tullut.

Kelloa soitetaan.

Gunhild avaa eräälle nuorelle herralle.

Tämä riisuu yltään päällystakin ja seisoo nyt valaistussa eteisessä
kookkaana ja solakkana komeassa paalipuvussa ylioppilaslakki
kainalossa.

Gunhild katselee häntä kyyneleet silmissä.

"Rikhard, Rikhard, kuinka olet kaunis ja hieno! Kunhan vaan et tule
häpeämään halpaa äitiäsi."

"Häpeämäänkö sinua! Kuka muu on saattanut minut siksi mikä olen? Mutta,
äiti, raskaalta tuntuu nähdessä sinun näin tekevän toisen työtä, enkä
minä voi mitään tehdä."

"Etkö sinäkin ole tehnyt työtä ja tuottanut äidillesi sen ilon että
sinusta on tullut arvossa pidetty ihminen, jota nyt niin suuresti
kunnioitetaan että kutsutaan pormestarin tanssiaisiin? Mutta siitä
tulee sinun kiittää Lagerta neittä."

"Hänenkö tahdostaan se tapahtui?"

"Hänen, usein on hän kysellyt sinua näinä viimeisinä kahtena vuonna,
jolloin et ole käynyt kotona."

"Missä hän on?"

"Salissa aivan yksinään. Ketään vieraita ei ole tullut, ja pormestari
ja rouva ovat vielä huoneissansa."

Ylioppilas astui saliin.

Lagerta seisoi kumarruksissa erään konsolin yli ja järjesteli kukkasia
vaasiin.

Lattiamatto teki nuorukaisen askeleet kuulumattomiksi, niin ettei neito
huomannut hänen tuloansa.

Lagerta seisoi seljin oveen.

Rikhard näki vaan hänen hoikan vartalonsa, jota ruusunväriset
tarlataanihattarat verhosivat, hänen valkoiset hartiansa ja muutamia
ruusunuppuja, jotka ujosti pistivät päätään esiin hänen tummista
kiharoistansa.

"Hyvää iltaa, neiti."

"Oh!"

Neiti käännähti äkisti.

"Säikäytinkö teitä?"

"Minä seisoin ajatuksissani."

Hän ojensi ylioppilaalle kätensä.

"Kuinka te olette nyt miehevä -- ja -- muuttunut."

"Kaunis," oli hän sanomaisillaan, vaan oikasi sen aikoinaan.

"Mutta te, neiti, te ette ole muuttunut."

"Enkö?"

"Ette, te olette aina ollut yhtä kaunis."

"Me olemme oppineet sanomaan toisillemme kohteliaisuuksia
pääkaupungissa."

"Kohteliaisuuksia? Ei, se on todellinen mielipiteeni --
valitettavasti."

"Valitettavasti?"

"Niin, ei pidä katsoa tuijottaa aurinkoon. Silmät vettyvät."

Neidolla oli täysi työ kukkavihkon laittamisessa.

"Tahdotko -- tahdotko ottaa kukkasen napinläpeen?"

"Kiitoksia. Minä olen kätkenyt sen jonka sain, viimeksi kun puhelimme.
Muistatteko sitä?"

"Ripillepääsypäivänämme."

"Se oli sammalruusu."

"Ruusujen aika on mennyt," sanoi neito keveästi huoaten. "Nyt on syksy,
nyt kukoistavat uhkeat loistokukat."

"Eikä ne ole köyhän lasta varten."

"Rikhard, miksi olette te niin katkera minua kohtaan?"

"Katkera teitä kohtaan! Oi, Lagerta -- minä, minä -- no, se on
yhdentekevää, kutsukaa tänne vanhempanne, soittakaa palvelusväkeä, että
he tulevat heittämään ulos huoneesta tuon kärkkään Gunhildsen heittiön,
mutta nyt pitää teidän tietää se, jollette sitä ennen ole tietänyt --
Lagerta, minä olen rakastanut teitä, minä rakastan teitä ja koko
elämäni minä olen teitä rakastava."

Neito seisoi siinä pää kumarruksissa.

Rikhard astui askeleen lähemmäksi.

"Te suutuitte. Sen tiesin kyllä. Loistokukat eivät ole köyhän lasta
varten."

Neito nosti päätään.

Tummain silmien katse sulausi Rikhardin katseen kanssa yhteen pitkäksi,
helläksi silmäykseksi.

"Lagerta olisiko -- olisiko se todella mahdollista?"

Neito lepäsi jo hänen povellansa.

He eivät virkkaneet sanaakaan.

He käyttivät huuliansa toisella tavoin.

"Olkaa hyvä, kuppi teetä."

Gunhild seisoi heidän edessänsä.

Peljästyneenä he erosivat.

"Pormestari ja rouva ovat portaissa," kuiskasi hän.

Pormestarin ja rouvan astuessa sisään seisoi Gunhild pitäen
teetarjotinta nuorten edessä.

Kumpaisenkin käsi vapisi hieman.

Rikhard pudotti sokeripalasen, Lagerta tipautti kermaa ruusunpunaiselle
hameellensa.

Rouva loi heihin terävän katseen.

Pormestari näytti olevan muiden ajatusten vallassa.

"Veithän kutsun molemmille vieraille herroille ravintolaan?"

"Vein, mutta he epäsivät. Käskivät kiittämään paljon, mutta heillä ei
ollut hännystakkia mukana, sanoivat he."

Pormestari puri huuleensa.

"Sehän olikin luonnollista."

"Mikä, Gunhild?"

"Etteivät tahtoneet tulla tänne tanssijaisiin tänään, kun --."

"Kun?"

"No, tietäähän pormestari kyllä, ettei kaksi departementinherraa
matkusta tänne kaupunkiin huvituksekseen tähän aikaan vuodesta. Minä
arvasin heti samaa kuin pormestari, että he ovat tulleet pitämään
kassantarkastusta huomenna."

Pormestari ei vastannut.

Hän istuihen sohvaan pää kumarruksissa ja hänellä oli täysi tekeminen
pannessa nappiin valkoisia hansikkaitansa.

Hänen kasvonsa olivat melkein yhtä vaaleat kuin hansikkaat.

Vieraat alkoivat tulla.

Gunhild tarjoeli teetä, mutta hänen silmänsä seurasivat yhä
pormestaria.

Tämä oli kuten ainakin miellyttävä isäntä, mutta kaikki huomasivat että
hän oli liian kalpea.

Hän teki varmaankin liiaksi työtä, mies parka.

Hänellä pitäisi olla enemmän apua konttorissa.

Musiikki alkoi soida.

Yliopettajan rouva ja apteekkarin rouva istuivat sohvassa ja katselivat
tanssia.

Apteekkarin poika oli tullut kotia pääkaupungista vähän lepäämään
lukujen jälkeen.

Hän oli juuri ollut koettamassa ja toisen kerran saanut repposet
provisorintutkinnossa.

"Oh, kuinka kaunis poika Fritsistä on tullut," sanoi yliopettajan
rouva. "Niin komea ja uljas. Se on veressä. Vertaa häntä vaan nuoreen
Gunhildseniin eli Janseniin, elikkä miksi hän itseänsä nimittäneekään.
Onhan hänkin saanut hyvän kouluopetuksen, vaan ei se ole se joka sen
tekee."

Apteekkarin rouva pudisti surullisesti päätään.

"Minun mielestäni oli sopimatonta pormestarilta kutsua hänet."

Apteekkarin rouvan mielestä oli samoin.

"Sellaisia huonoja esimerkkejä ei pitäisi kehoittaa. Tiedättekö mikä
siitä on nyt seurauksena?"

Apteekkarin rouva ei sitä tietänyt.

"Että nyt pitää kaikkien porvarien lasten lukea, ja kun räätärin- ja
suutarinkakaroista tulee kandidaatteja, mistä silloin jalkineita ja
vaatteita saadaan?"

Apteekkarin rouva ei sitä tietänyt.

Yliopettajan rouva ei myöskään sitä tietänyt.

Frits ja Lagerta mennä pyörivät valsissa.

"Mikä kaunis pari! Siinä olisi hyvät kaupat pojallenne."

"Ei, me kiitämme kun saamme olla erossa siitä perheestä."

"Pormestari kuuluu olevan kovin velassa," sanoi yliopettajan rouva
säälien. "Hirmuisesti!"

"Mutta kuitenkin pitää heidän toimittaa tanssijaiset."

"Se voisi kuitenkin käydä päinsä. Mutta tiedättekö mitä sokerileipuri
puheli?"

"En."

"Että he ovat tilanneet kolme isoa krokaania jälkiruoaksi."

Yliopettajan rouva huokasi.

"Minä luulen että nyt on maailman viimeinen aika käsissä. Oletteko te
kuullut sellaista?"

Apteekkarin rouva ei milloinkaan ollut kuullut sellaista.

Yliopettajan rouva ei myöskään ollut milloinkaan kuullut sellaista.

Gunhild on hetkeksi kadottanut pormestarin näkyvistä.

Hän meni ulos verandalle ja näki hänen kävelevän alaspäin pitkin erästä
lehtokujaa puutarhassa.

Sade oli lakannut, mutta tuuli ravisteli silloin tällöin kourallisen
raskaita vesipisaroita puista tahi heitti tukon varisseita lehtiä hänen
kasvoihinsa.

Pormestari ei näyttänyt sitä huomaavan.

Hän käveli pää kumarruksissa ja kädet seljän takana.

Gunhild riensi sisään ja asetti punssilasin tarjottimelle.

Sitten mennä sipsutteli hän varpaisillaan lehtokujaa alaspäin.

Pormestari oli mennyt erääsen huvihuoneesen.

Hän istui penkillä pää käsiin painettuna.

"Huolitteko lasillisen punssia?"

Hän kohotti päätään ja katsahti Gunhildiin hurjin silmin.

"En, kiitoksia."

"Pormestarin pitäisi vähän ottaa lämpimäkseen jos aiotte istua
puutarhassa tälläisessä ilmassa."

"Mene, mene -- anna minun olla yksinäni!"

"En luule yksin-oloa terveelliseksi pormestarille."

Hän hypähti kiivaasti ylös.

"Oletko -- oletko käynyt hulluksi, Gunhild?"

"Enkä vielä."

"Mene sitten sisään pitämään passauksesta huolta. Täällä sinulla ei ole
mitään tekemistä."

"Onpa, juuri täällä. Minä olen myöskin sairaanhoitaja."

"Minua sinun ei tarvitse hoitaa."

"Tarvitseepa, herra pormestari, kaikki voi olla tarpeen."

"Gunhild!"

"Te olette sairas, herra pormestari."

"Niin, sairas olen, hyvinkin sairas," virkkoi hän vaipuen taas alas
penkille ja kätkien päänsä käsiin.

Gunhild seisoi hetkisen ja katseli häntä ääneti.

"Kuinka suuri on vajaus?"

"Gunhild, mitä -- tarkoitat sinä? En ymmärrä sinua."

"No, herra pormestari, älkää olko niin kopea. Sairaanhoitajia ei ole
ylenkatsottava kipeänä ollessa. He voivat usein auttaa paremmin kuin
hienot oppineet tohtorit. He tuntevat niin monta oivallista kotikeinoa.
Vajaus, kysyn minä? Saahan sen huomenna kuitenkin koko kaupunki
tietää."

"Oh, minä olen kadotettu, häväisty!"

"Vajaus, herra pormestari!"

"Toista tuhatta specietä," sopersi hän masennettuna.

"Siis ei kuitenkaan enempää."

"Enempääkö?"

"Ja jos minä nyt voisin hankkia nuo rahat huomenna varhain?"

"Gunhild, sinäkö voisit, sinäkö tahtoisit lainata minulle nuo rahat?"

"Minä, korkoa vastaan."

"Pyydä kymmenen -- kaksikymmentä prosenttia jos tahdot."

"Korkojen tulee olla isot, herra pormestari, rahat ovat vaivoin
ansaitut. Tiedättekö kuinka monet yöt minä olen valvonut, kuinka monet
raskaat askeleet minä olen astunut niiden vuoksi, ja tiedättekö minkä
eteen ne olivat käytettävät?"

"Rikhardin tulevaisuuden eteen."

"Aivan niin. Niillä paikoin on minulla jäljellä, saatuani hänet
ylioppilaaksi. Mutta hän on aimo poika, niin että hän kyllä ominkin
voimin voi nyt päästä eteenpäin, ja voinhan minä Jumalan avulla valvoa
ja passaella vielä muutamia vuosia. Nuo tuhatta specietä te saatte,
niinkuin sanottu -- korkoa vastaan."

"Pyydä mitä tahdot."

"Herra pormestari, minä en pyydä mitään muuta, minä en elä minkään muun
eteen kuin saadakseni poikani oikein onnelliseksi. Ja hänen
tulevaisuuden onnensa on teidän kädessänne. Se on korko."

"Minunko kädessäni?"

"Teidän, herra pormestari, hän ja Lagerta pitävät toisistansa. Sen olen
kauan tietänyt. Tänä iltana ovat he itse toisilleen sen sanoneet. Jos
neiti tahtoo odottaa häntä pari vuotta, ja jos hän palaa takaisin
kandidaattina ja rehellisenä miehenä, joka voi vaimonsa elättää, niin
on hän hänet saapa -- eikö niin, herra pormestari? -- vaikka hänen
äitinsä on vaan halpa kylvettäjä?"

Pormestari seisoi pää kumarruksissa ja puristi hiljaa Gunhildin kättä.

"Gunhild, sinä olet paljon parempi ja -- rehellisempi kuin minä."

"Ja nyt luulen minä punssilasin tekevän hyvää pormestarille."

Gunhild oli koko ajan seisonut tarjotin kädessä.

Pormestari tyhjensi lasin äkisti, tapaili molemmin käsin päätänsä,
ikään kuin hänellä olisi ollut ilkeä unelma, ja riensi sitten kepein
askelin pitkin lehtokujaa ylöspäin ja sisään tanssisaliin.

Vilkas tanssisävel kaikui häntä vastaan.

Asetuttiin parast'aikaa franseesiin.

Rikhard käveli Lagerta kainalossa etsien vis-a-vis-paria.

Ketteränä kuin nuorukainen kiiti pormestari rouvansa luokse ja vei
hänet lattialle.

Soiton säveleet sekaantuivat jalkain raapinaan, nauruun ja äänekkääsen
puheluun.

Gunhild liiteli ympäri varpaisillaan tarjoellen naisille limonaadia,
säysynä ja nöyränä kuten aina.

Seuraavana päivänä oli kassan tarkastus pormestarin luona.

Yliopettajan rouva tapasi apteekkarin rouvan kadulla.

He tiesivät sen tietysti jo kumpikin.

"Ja merkillisintä on, että tilit olivat aivan kuin olla piti," sanoi
yliopettajan rouva. "Ei killinkiäkään puuttunut kassasta. Olisitteko te
sitä uskonut?"

Apteekkarin rouva ei olisi sitä uskonut.

Yliopettajan rouva ei myöskään olisi sitä uskonut.

Gunhild oli kutsunut monille illallisille ja ilmoittanut monet
kuolemantapaukset kaupungissa, sillä taas on kulunut muutamia vuosia.

Vanha Gunhild on edelleen sama, yhtä kepeä jalalta, yhtä muuttumaton,
vaikka hän lähenee seitsentäkymmentä.

Näytti siltä kuin noissa pienissä ystävällisissä kasvoissa olisi ollut
samat rypyt aina, ja vaaleilla korkkiruuvikiharoilla ohuilla on tuo
kuulea, kestäväinen väri, joka ei koskaan katoa.

Viimeksi oli hän ollut ilmoittamassa, että asianajaja Simonsen oli
lähtenyt täältä kohtaamaan rouvaansa, niinkuin arvellaan, paremmassa
maailmassa.

Sitten oli hän kirjoittanut pääkaupunkiin Rikhardille, joka äskettäin
oli saanut asianajajan oikeudet, että hän tulisi kotia ja asettuisi
kotikaupunkiinsa, ja niin oli juriskandidaatti Rikhard Jansen tullut
kotia ottamaan asianajaja Simonsenin avonaisen paikan.

Pormestarilla oli suuret pidot; mutta Gunhild ei ollut passaamassa.

Hän oli perinvastoin vierasten joukossa, sillä pidot vietettiin
asianajaja Jansenin ja neiti Lagerta Fengstrupin kihlauksen johdosta.

Oli muutoin omituista, että Gunhild, joka vuosikausia oli tottunut
liikkumaan seuraelämässä suurimmalla kepeydellä, tässä tilaisuudessa
näytti neuvottoman ujolta.

Siitä ei ollut mitään apua, että sekä pormestarin rouva että muut
rouvat osoittivat hänelle melkein haitaksi olevaa ystävällisyyttä ja
kohteliaisuutta.

Hän istui jäykkänä ja juhlatamineissa, ahdistettuna kahden rouvan
väliin, puristeli ujona kokoonkäärittyä valkoista nenäliinaansa sormien
välissä ja vastaili hajamielisesti kaikkiin muistutuksiin.

Ainoa, joka seurassa näytti vetävän hänen huomiotaan puoleensa, oli
poliisipalvelija Wangin leski, jonka vähimpiäkin liikkeitä hän seurasi
kiusallisella tarkkuudella, antaen milloin sääliväisellä hymyllä
milloin nuhtelevaisella silmäyksellä ilmi mielipahansa mainitun naisen
monista etiketin loukkauksista.

Poliisipalvelija Wangin leski toimitti nimittäin passausta ja oli
valittu Gunhildin jälkeläiseksi sekä seuraelämässä että saunassa.

Kun poliisipalvelija Wangin leski illallispöydässä surkeassa
tietämättömyydessä taritsi amtmanin rouvalle puolahilloa kalasersin
kanssa, meni se Gunhildista liian pitkälle.

Hän hypähti istualtaan päästäen puoleksi tukahdutetun huudon ja olisi
varmaankin syöksähtänyt esiin ja temmannut vadin poliisipalvelija
Wangin onnettomalta leskeltä, jollei hillitsevä katse Rikhardilta olisi
saanut häntä pysymään alallaan.

Hän vaipui masentuneena alas tuolille ja söi kiihoittuneessa
mielentilassa sianlihaa venäläisten hernetten kanssa.

Eipä ole monta henkeä ulkona kaupungin kaduilla, sillä sekä sää että
keli ovat huonot.

Oikullinen talvi on kaatanut aikalailla sadevettä lumipurkuisille
kaduille ja on sitten jäätänyt sen, joten jalkaisin liikkuminen
tapahtuu hengenkaupalla.

Vanha Gunhild on kuitenkin liikkeellä.

Tuuli tempoo kiivaasti hänen vaaleansinisiä myssynnauhojansa, ja hänen
täytyy usein pidätellä kiinni huoneiden seinistä pysyäksensä pystyssä,
mutta se ei peljätä häntä.

Hänen täytyi ja hänen piti päästä eteenpäin, sillä hänen oli kutsuminen
häihin.

Rikhardin häihin Lagerta Fengstrupin kanssa.

Eukko oli saanut päähänsä, että hänen tällä kertaa piti käymän
kutsumassa; vaan se olisikin viimeinen kerta.

Nyt oli hän kohta saapa levätä pitkistä jalkamatkoistaan ja asettuva
lepoon rakkaiden lastensa kotiin, joiden onnen hän oli luonut.

Hän tuli juuri ikään yliopettajan talosta.

Rouva seurasi häntä ulos saakka.

"Tuhannet kiitokset, matami Jansen, olen ilomielin tuleva. Onpa teillä
todellakin syytä olla ylpeä pojastanne."

"Hyvästi, rouva!"

"Hyvästi, hyvästi, matami Jansen."

Gunhild käänsi päätään vielä kerta nyökätäkseen, mutta hänen
jalkapohjansa olivat liukkaat.

Hän liukastui ja syöksyi alas portaita myöten. Melkein tainnuksissa
kannettiin hänet ylös ja vietiin kotiin.

Jalka oli taittunut.

Gunhild pyysi kuitenkin hartaasti tohtorilta, ettei tämä ilmaisisi
kuinka hänen laitansa oli.

Kun Rikhard ja Lagerta tulivat, oli hän väkisinkin virkeän näköinen ja
sanoi jalan vaan nyrvähtäneen sijoiltaan.

Hän ei tahtonut millään ehdoilla häitä lykättäväksi.

"Kyllä minä toivun niin paljon siksi, että jaksan mukaan," sanoi hän,
"ja jollen, niin olen yhtä iloinen. Minulla ei sitä paitse olekaan
mitään huvia sellaisista hienoista pidoista, kun en saa olla
passaamassa."

Hääpäivä oli käsissä.

Gunhildin täytyi yhä pysyä vuoteen omana.

Hänen voimansa olivat murtuneet.

Vanhuus ja haavakuume yhtyivät.

Hän kävi päivä päivältä heikommaksi; mutta kun Rikhard ja Lagerta
kävivät häntä tervehtimässä, oli hän olevinaan virkeä, laski leikkiä ja
hymyili.

Häätalossa oli juhlallisesti valaistu.

Gunhildin köyhässä huoneessa näytti myöskin juhlalliselta.

Kahdessa kirkkaaksi puhdistetussa messinkisessä kynttiläjalassa paloi
kynttilät pöydällä vuoteen vieressä, ja kynttiläin välissä oli
kukkakimppu, Lagertan kaunein hääkukkio, jonka hän oli lähettänyt alas
anopille.

Gunhildin pää lepäsi tyynyillä.

Vaaleita korkkiruuvikiharoita ympäröi kehys lumivalkeita kureiltuja
nauhoja; keltaiset kasvot olivat kenties hieman keltaisemmat ja
ryppyisemmät kuin tavallisesti, mutta kalpeilla huulilla väreili
autuaallinen hymyily.

Sairaanhoitaja puuhaili hänen vuoteensa ääressä.

Vaunut seisahtuivat edustalle ja askeleita kuului eteisestä.

Gunhild kohotti päätänsä ja kuulteli.

Nämä askeleet tunsi hän niin hyvin, ne olivat Rikhardin; mutta niiden
vierestä kuului toiset kepeät askeleet.

Ovi aukeni, ja Rikhard astui sisään Lagerta käsivarressa.

Gunhildin silmät loistivat.

Siinä seisoi kaunis pari, mies uljas ja miehevä, vaimo kaino ja
hymyilevä, myrttiseppele mustissa kiharoissa, joiden ympärillä leijaili
kevyt morsiusharso.

"Jumala siunatkoon teitä, lapset, jotka olette tehneet minulle sen
ilon, että tulitte tänne tänä iltana."

"Etpä usko kuinka Lagerta oli levoton ennenkuin päivälliset päättyivät,
äiti. Tuskin sain häntä maistamaankaan jälkiruokaa, ainoastaan sen
vuoksi että hänen mielensä paloi tänne näyttämään itseänsä kaikessa
ihanuudessansa. Eikö hän ole kaunis?"

Gunhild kohosihen puoleksi.

Rikhard istui sängynlaidalla ja tuki häntä käsivarrestaan.

"Ja hyvä on hän myöskin," sanoi Gunhild ja ojensi käden nuorta
morsianta kohti.

Lagerta laskeusi polvilleen sängyn viereen ottaen Gunhildin kädestä
kiinni.

Hänen valkoinen silkkisarsinen hameensa aaltoili pitkin lattiaa, ja
hänen mustat silmänsä lepäsivät lemmekkäästi eukon ryppyisillä
kasvoilla.

"Sinä olet tekevä Rikhardini onnelliseksi, sen tiedän, sinä olet
rakastava häntä yhtä paljon kuin minä olen häntä rakastanut, eikö
niin?"

"Sen olen tekevä, äiti?"

"Kiitos, lapset, tekemästänne viimeiset hetkeni niin onnellisiksi."

"Kiitos, äiti, kaikesta mitä olet meidän hyväksemme tehnyt."

"Nyt en voi muuta kuin rukoilla tulevaisuutenne edestä. Herra olkoon
kanssanne ja auttakoon teitä, niin teidän käy kyllä hyvin."

Hänen päänsä vaipui väsyneenä Rikhardin olkaa vasten.

Hänet laskettiin hiljaa takaisin tyynyille.

"Mutta nyt pitää teidän palata takaisin vierastenne seuraan, lapset.
Menkää nyt, minä olen väsyksissä, tarvitsen lepoa. Minä olen käynyt
niin paljon eläessäni."

He puristivat hänen käsiänsä jäähyväisiksi.

Ovessa kääntyivät he vielä kerta.

Hän nyökkäsi iloinen hymy huulilla ja piti silmät kiinnitettynä
Lagertan morsiuskukkioon ja kuulteli, kunnes vaunujen jyrinä katosi
kauaksi.

Silloin pani hän kädet ristiin, sulki silmät ja vaipui uneen, ja niin
pääsi vanha Gunhild lepoon, lepoon kaikesta taistelusta, ja sitä hän
tarvitsi.

Hän oli väsynyt, hän oli käynyt niin paljon eläessänsä. --

Taas on kulunut aikaa, mutta tätä nykyä kuluu aika nopeammin.

Se ei käytä siipiä kuin ennen, se käyttää höyryvoimaa. Sivistys on
pikajunalla kulkenut pienen kaupunkimme yli, ja kaikki on muuttunut.

Apteekkarin rouva ei uskonut maailman enää voivan kauemmin pysyä
pystyssä.

Yliopettajan rouva ei myöskään usko maailman enää voivan kauan pysyä
pystyssä, kaiken ollessa niin nurinpäin kuin nyt.

Nyt ovat kaikki käsityöläismatamit rouvia ja heidän tyttärensä
opiskelevat eläviä kieliä ja soittavat sekä "Neitsyen rukousta" että
"Metsästystä" yhtä korviavihlovasti kuin ylhäisimmät neidet.

Työmieskään ei ole kuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hänen ainoana
sunnuntaihuvinansa oli juoda päihinsä ja piestä vaimoansa.

Nyt oli olemassa työnväenyhdistyksiä, joissa keskustellaan
valtiollisista asioista ja pidetään puheita vapaudesta ja
yhdenvertaisuudesta, eikä pikku tytöt enää niiaile niin kauniisti
hienoille rouville, vaan näyttävät heille kieltä, heidän ohitse
mennessä.

Porvarisotaväki on hajoitettu ja perustettu soutuyhdistys
englantilaisen mallin mukaan, sille hankittu mahognyvene ja siihen
paljaskaulaiset soutajat.

Yliopettajan rouva oli suuresti hämillään, kun hän näki heidät viime
kilpasoudussa, ja vakuutti, ettei hän koskaan ole nähnyt muita herroja
kuin oman miehensä niin alastomana, jota vastaan nuorten naisten
mielestä tämä puku soveltui niin erittäin hyvin.

Mutta nauttivathan nykyajan naiset uimaopetustakin ja polttavat
papyrosseja, jota ennen pidettiin sopimattomana.

Onpa rakennettu höyrysahoja, metodistikirkko ja voimisteluhuoneus, ja
on saatu tasavaltaa harrastava sanomalehti, joka käyttää uutta
tavaustapaa.

Rautatienkiskot ovat asetetut kulkemaan vanhan hautausmaan yli, ja
tavarajunia, vieden lastia ja elävää karjaa, mennä kohisee rehellisten
tukkukauppiasten ja pormestarien hautain päällitse.

Mutta uudella hautausmaalla on kaikki tuoretta ja vehreää, ja ristien
ja hautapatsaiden keskellä kohoaa komea graniitipyramiidi.

Sen kiilloitetulla puolella loistaa isoilla kullatuilla kirjaimilla:

    Gunhild Jansen.

Kuka olisi sanonut noin kymmenen tahi kaksitoista vuotta sitten, että
köyhä sairaanhoitaja olisi saapa sellaisen kunnian?

Kauniina suvi-iltana leijailee parvi komeita nuoria neitosia
hautapatsaan ympärillä.

Ne ovat Jansenin neitiä, poliisimestari Jansenin tyttäriä, jotka
hoitavat kukkasia isoäitinsä haudalla.

Ja kauniita kukkasia kasvaakin vanhan Gunhildin haudalla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jutelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home