Title: Läpi neekerien maan-osan - Henry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa
Author: Hertzberg, Rafaël, 1845-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Läpi neekerien maan-osan - Henry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa" ***


LÄPI NEEKERIEN MAAN-OSAN

Henry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa


Kirj.

RAFAEL HERTZBERG


Suomennos.


Helsingissä,
Kansanvalistus-seuran kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1886.


[Kuva: Henry Stanley.]



SISÄLLYS:

Kuinka matka tuli päätetyksi
Tulo Sansibariin
Sansibar ja sen väestö
Valmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle
Retkikunta tunkee Afrikaan
Vastuksia, nälänhätä ja kuolema
Taisteluita villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle
Victoria Nyanza'lla
Stanley Ugandan keisarin luona
Uusia seikkailuja järvellä
Stanley saa kanootteja. Villien tapoja
Kanootit joutuvat haaksirikkoon. Villien juhla
Taistelu maan-asukkaiden kanssa
Taas Mtesan luona. Mtesan sota. Mustan keisarin kääntyminen
  kristinuskoon
Sodan loppu. Leiri palaa
Ugandan maa ja kansa
Vastoinkäyminen
Kuningas Rumanika. Neekerien kylpypaikka
Retkeä jatketaan. Stanley rupeaa veriveljeyteen. Ruma kansa
Eteenpäin merta kohti
Virtaa alas. Taistelu varustetussa leirissä
Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti
Stanleyn-koskia alas. Vaaroja ja taisteluita
Uusia taisteluja
Kova onnettomuus. Uledin rikoksellisuus
Frank hukkuu
Salakapina. Pelastus hengenvaarasta
Epätoivo ja hätä
Pelastus
Merelle
Taas Sansibariin



KUVIEN LUETTELO:

Henry Stanley
Stanleyn leiri Mpwapwassa
Franck Pocockin hautaus
Kantaja
Lady Alice Victoria Nyanza'lla
Stanleyn saapuminen Ugandan keisarin luo
Lady Alice Ripon-putouksessa
Majojen muotoja keski-Afrikassa
Tie keisarilliseen linnaan
Ujijin kylä
Afrikalainen hiuspukemus 1
Afrikalainen hiuspukemus 2
Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti
Zaidin pelastus
Kanootteja kuljetetaan maata myöten
Tapaturma koskessa
Frankin kuolema
Vaarallinen matka
Keski-Afrikan kartta



Kuinka matka tuli päätetyksi.


Mainio löytömatkustaja Henry M. Stanley, jonka monivaiheiset matkat
sisä-Afrikassa, missä hän oli etsimässä kuolleeksi luultua
lähetyssaarnaajaa ja tutkimusretkeilijää Livingstonea, olivat
herättäneet koko maailmassa hämmästystä ja ihmettelyä, oli v. 1874
Englannissa, kun ilmoitus tuli että Livingstone oli kuollut. Hän oli
kuollut juuri ollessaan pääsemäisillään siihen salaperäiseen seutuun,
jota hänen oli aikomus tutkia.

Stanley oli yksi niistä, jotka, sittekun Livingstonen ruumis oli
tuotu Englantiin, kantoivat häntä hautaan. Hän tunsi sanomattoman,
syvään tunkeutuvan tuskan ja alakuloisuuden tunteen nähdessään
arkun laskeutuvan haudan pohjaan ja kuullessaan ensimmäisten
multakourallisten raskaasti putoavan arkun mustalle kannelle. Silloin
tunsi Stanley itsessään kypsyvän täyteen voimaansa sen päätöksen, jonka
hän oli jo tehnyt saatuaan ensimmäisen tiedon Livingstonen kuolemasta,
että nimittäin se olisi oleva juuri hän, joka jatkaisi siitä mihinkä
Livingstone oli lopettanut ja, jos sallimus niin vaatisi, tulisi
lähimmäksi marttyyraksi kuulemattoman Afrikan valloittamista varten
tieteelle, maailmankaupalle ja sivistykselle.

Valmistaakseen itseänsä vastaista suurta tointansa varten, osti Stanley
nyt kaikki Afrikasta kirjoitetut kirjat, mitä vaan voi käsiinsä saada,
ja pian oli hänellä semmoisia satakolmekymmentä. Hän tutki niitä
palavalla innolla ja pian oli hänellä päässään kaikki mitä siihen asti
tunnettiin Afrikan maantieteestä, sen luonnosta ja kansakunnista, sekä
tiesi täydellisesti kuinka paljo sisä-Afrikassa oli ihmiskunnalle
tuntematonta ja hänellä oli jälellä tehtävää. Hän valvoi myöhään yöhön
ja teki matkasuunnitelmia, viitoitti alueen vastaisia löytöjään varten,
pani muistoon kaikki, mitä piti ennakolta tuntea, ja teki luetteloita
kaluista, joita hänellä piti olla mukanaan matkalla sivistyneen
maailman rajojen ulkopuolella.

Eräänä päivänä meni hän sitte suuren englantilaisen lehden _Daily
Telegraph'in_ toimituspaikkaan. Hän istui ja puheli toimittajien
kanssa sitä ja tätä, kun lehden ulos-antaja astui sisään. Stanley oli
juuri puhunut Livingstonen kuolemasta ja kaikesta siitä mitä tällä
olisi vielä ollut toimitettavana. Lehden ulos-antaja kysyi silloin
äkkiä:

-- Taidatteko ja tahdotteko saattaa hänen työnsä päätökseen? Ja mitä
luulette ennen kaikkia siinä päättämisessä olevan tehtävää?

Stanley vastasi:

-- Keski-Afrikassa olevan Tanganika-järven laskuväylää ei ole keksitty.
Emme tiedä liioin juuri mitään mahdottoman suuresta Viktoria-järvestä,
Tanganikan läheisestä naapurista; emme tiedä myöskään onko se yksi
järvi vai kuuluuko siihen monta. Emme siis myöskään tiedä missä Niilin
lähteet ovat.

-- Luuletteko voivanne saada kaiken tuon selville, jos minä annan
teille näistä tiedon hankkimisen toimeksi?

-- Jos vaan elän, niin olen ainakin jotain tekevä. Jos olen elossa
sivuitse sen ajan, joka tarvitaan kaiken tämän tekemiseksi, tulee se
myös kaikki tehdyksi.

Asia lykättiin kumminkin toistaiseksi, sillä amerikalaisen _New York
Herald_ lehden omistajalta, Gordon Bennetiltä, piti ensin kysyä
asiasta. Se oli nimittäin hän, joka ennen oli omalla kustannuksellaan
lähettänyt Stanleyn etsimään Livingstonea.

Seuraavan-sisältöinen sähkösanoma lähetettiin herra Bennetille:
"Tahdotteko yhtyä _Daily Telegraph'in_ kanssa lähettämään Stanleyn
Afrikaan. jatkamaan Livingstonen löytöjä?" -- ja kahdenkymmenenneljän
tunnin päästä tuli Atlantin meren toiselta puolelta lyhyt vastaus:
"Tahdon. Bennett."

Kaksi viikkoa oli määrätty, jolla aikaa piti ostaa veneet -- yksi
ruuhi, yksi pienempi ja yksi suurempi vene --, hankkia laiva ja
miehistö, ostaa kivääriä, ampumisneuvoja, köysiä, satuloita, lääke- ja
ruokatavaroita; hankkia kankaita lahjoiksi neekerienpäälliköille; ostaa
tieteellisiä kaluja, kirjoitusaineita j.n.e. Suurempi vene oli Stanleyn
oman keksinnön mukaan rakennettu. Se oli 40 jalkaa pitkä, 6 jalkaa
leveä ja 36 tuumaa syvä, ja tehty 3/8 tuumaa vahvasta espanialaisesta
seeteristä. Sen voi hajoittaa viiteen 8 jalan pituiseen kappaleesen.
Että sitä helpommin voisi kantaa oli jokainen kappale vielä jaettu
kahteen puoliskoon.

Muutamia nuoria ja reippaita englantilaisia soutajia, joiden taidot
jokikulussa tulisivat olemaan erittäin hyödyllisiä, koetti Stanley
saada mukaansa. Hänelle neuvottiin kahta rohkeaa ja seikkailuhaluista
nuorta miestä, Francis John Pocock ja Edward Pocock, molemmat siivoja
nuorukaisia, jotka hän ottikin palvelukseensa.

Sill'aikaa oli joukko hakemuksia päästä "uuden lähetystön" mukaan tullut
sekä _Daily Telegraph'ille_ että _New York Heraldille_, "kenraaleilta",
"översteiltä", "kapteeneilta", "luutnanteilta", "merikadeteilta",
"insinööreiltä", ravintolanomistajilta, käsityöläisiltä, viinureilta,
kokeilta, rengeiltä, -- väeltä joka kelpasi johonkin ja väeltä joka ei
mihinkään kelvannut, -- kaikki tunsivat he omien vakuutustensa mukaan
Afrikan, kaikki olivat he hyvin tottuneita ilmanalaan, kaikki olivat
varmoja siitä että tulisivat tekemään Stanleylle suurimpia palveluksia;
teräväjärkisyydellään ja keksintökyvyllään olivat he suojelevat
Stanleytä kaikenlaisista vastuksista, olivat nostavat hänen
ylös ilmapalloissa tahi lentokoneissa, tekevät itsensä ja hänen
näkymättömiksi salaisilla taidoillaan, tahi "magnetismin tieteen" avulla
nukuttavansa villit, niin että kaikessa rauhassa ja levossa voitaisiin
kulkea missä hyvänsä. Varma on, että jos Stanley olisi tahtonut, olisi
hän saanut mukaansa 5,000 Englantilaista, 5,000 Amerikalaista, 2,000
Ranskalaista, 2,000 Saksalaista, 200 italialaista, 250 Sveitsiläistä,
200 Belgialaista, 20 Espanialaista ja 5 kreikkalaista eli yhteensä
15,500 henkilöä. Hän tyytyi kuitenkin vaan kolmeen, ottaen mukaansa
edellä mainitut Francis John ja Edward Pocock'in sekä erään kolmannen
nuoren miehen, Fredrik Barkerin.

Stanleyn pyrintö herätti vilkkainta osan-ottoa koko Englannissa. Niinpä
sai hän ennen lähtöänsä vastaanottaa joukon lahjoja, niinkuin
pullokoteloita, kelloja, hajuvesipulloja, piippuja, pistoolia, veitsiä,
hammastikkuja, sikaria, pillerirasioita, raamattuja, rukouskirjoja,
englanninkielisiä kirjoituksia kristillisyyden levittämistä varten
villien sekaan, runokappaleita, silkkihuivia, kultasormuksia j.n.e.
Eräs nainen antoi hänelle vielä komean "Castor" nimisen koirankin,
eräs englantilainen upseri antoi hänelle toisen; itse osti hän
yhden vainukoiran, yhden verikoiran ja yhden mäyräkoiran, jotka
Pocock-veljekset ristivät Neroksi, Bulliksi ja Jack'iksi.

Sittenkuin Stanley oli saanut laivaan seuraajansa, veneet, koirat ja
kaiken sen mitä muuten oli retkeä varten hankittuna, jätti hän 15 p.
elokunta 1874 Englannin mennäkseen Sansibariin ja alkaakseen
tutkimusmatkansa Afrikan itäisellä rannikolla.



Tulo Sansibariin.


Kahdeksankolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä kun Stanley,
löydettyänsä Livingstonen, jätti Sansibarin, kun hän taas astui tälle
saarelle 21 p. syyskunta 1874.

Tutut, aaltomaiset vuorenharjut palmuja ja mango-puita kasvavine
rinteineen olivat vielä kerran hänen edessään uiden haaleassa
tropillisessa ilmassa. Vaaleansininen taivas kaareutui yli sumun
peittämän maan ja tyynen veden, kun laiva purjehti siihen salmeen, joka
erottaa Sansibarin Afrikan mannermaasta. Näiden rantojen näkö on
viehättävä jokaiselle, joka niitä ensi kerta näkee ja vielä enemmän
sille, joka tervehtii niitä vanhoina tuttavinaan. Loistava vihannuus,
purpuranväriset kukkulat, tyyni vesi, puhdas, läpinäkyvä ilma, puoleksi
salaperäinen hiljaisuus, joka vallitsee koko luonnossa -- kaikki tämä
herättää ihailua, kun, niinkuin Stanley matkallaan tänne, on katsellut
polttavan kuumaa punaista merta, Nubian synkkiä ja pelottavia vuoria,
Arabian niemimaan autioita, keltaisia harjanteita, Adenin kuivia
tulivuori-kallioita tahi Guardafuin keltasenruskeita, mäkisiä rantoja.
Laiva kulkee likitse ohi Sansibarin vihantain rantojen; näkyy luonto
jossa on ainoastaan viheriäistä, hengitetään tuoksuja puiden pirteistä,
hyvänhajuisista lehdistä. On kyllästytty valtameren ainaiseen
tummansiniseen väriin ja halataan vaihtelevaisuutta. Ajatellaan niitä
kuivia ja hedelmättömiä kukkuloita, jotka hiljan on jätetty, ja katso,
mikä vaihtelevaisuus! Juuri silmien edessä kohoaa uusi, hedelmällinen
maa. Palmut, jotka kohottavat tupsumaiset latvansa taivasta
kohden; mangopuu tummanvihannan lehdistön suojaamine hedelmineen;
banaani-istutukset, jotka antavat erittäin hyvän varjon; tuoksuvat
myrttipuu-lehdot -- kaiken tämän saa yhdellä kertaa nähdä ikäänkuin
lumouksen kautta. Leipäpuut kohottavat suuret tuuheat lehtilatvansa ja
puiden välistä näkee maan, joka on tiheän, viheriäisen ja mehuisan
ruohoston ja kukkakentän peitossa. Kaikki sulaa yhteen saaren
lämpimästä sisuksesta suitsuavien höyryjen kanssa. Mielikuvitus
kiihtyy, sielu kadottaa tahdonvoimansa ja ikäänkuin juopuu tuosta yhäti
vaihtelemattomasta, lämpimästä kesä-ilmasta.

Juuri nyt näkyvät näköpiirin reunalla ensimmäiset epäselvät
laivanmastojen haahmot, vasemmalla näkyy himmeä valkoinen möhkäle. Se
on saaren pääkaupunki. Sill'aikaa kun höyrylaiva yhä ohjaa kulkuansa
etelään, huomaa selvästi kaupungin luodinkannon päässä matalasta,
viheriästä rannasta. Huoneet ovat nelikulmaisia, jotenkin yhtä
korkeita, valkeiksi rapattuja ja matalalla asemalla. Niiden ja salmen
välillä on leveä hietikkokenttä, joka hiukkasen kääntyy vasemmalle
vastapäätä olevaan saareen päin.

Kahden tunnin kuluttua siitä kun kaupunki oli ruvennut näkymään
lasketaan ankkuri jonkun matkan päässä rannasta. Joukko veneitä laskee
vesille rannalla ja rientää kaimaa kohden. Perässä istuu Euroopalaisia,
soutajat ovat vapautettuja neekeriä valkoisissa vaatteissa ja
punaisissa lakeissa. Euroopalaiset haluavat kuulla uutisia, saada
sanomalehtiä ja kirjeitä sekä "suoraan kapteenilta" ehkä pieniä
pakettia ystäviltään Euroopassa.

Outo hämmästyy kohta siitä elämästä, minkä hän nyt ensi kerran näkee
päiväntasaajan lähellä Afrikassa. Ne muodot, naamat ja äänet, mitkä hän
ensiksi näkee ja kuulee, kiintyvät huomaamattansa hänen muistoonsa.
Onnellisia ja tyytyväisiä musta-, kelta- tai keltaisenruskea-ihoisia
ihmisiä pitkät valkoiset villapaidat yllä liikkuu ripeästi ja
vilkkaasti hänen edessään, huutavat ja vastaavat toisilleen
swahilin-kielellä, jota alkuasukkaat puhuvat, taikka arabiaksi, kovalla
äänellä ja vilkkailla liikkeillä. Uusia aineksia tulee joukkoon, ja
niin jatkuu se yhäti siksi kunnes tulee oikea babylonilainen sekaannus:
englannin-, ranskan-, swahilin-, arabian-, hinduilais- ja ehkä
persian-kieltä -- kaikkea voi kuulla yht'aikaa.

Oleskelu Sansibarissa on sille, joka aikoo lähteä löytöretkelle,
kaikkea muuta kuin hauskaa; hänellä on paljo huolehdittavana ja monta
asiaa ajateltavana. Aika kuluu nopeasti. Koko päivä menee valitessa ja
ostaissa kankaita, helmiä ja vaskilankaa alkuasukkaille niillä seuduin,
mihinkä hänen on matkustettava ja missä rahoilla ei ole mitään arvoa.
Puolialastomia kantajia tulee tuoden suuria pakkoja valkaisematonta
pumpulikangasta, juovaista ja kirjavaa kangasta, nenäliinoja ja
punaisia lakkia, pussia, joissa on sinisiä, viheriäisiä, punaisia,
valkoisia ja merenkullan-värisiä helmiä, pieniä ja suuria, pyöreitä ja
soikeita, ja joukon vaskilanka-kimppuja. Kaikki pitää tutkia,
lajitella, kääriä, numeroida sekä asettaa laatikoihin lajinsa ja
arvonsa mukaan. Lattioilla viruu irti-otettuja kansia, poisheitettyä
paperia, vaateriepuja, rikkinäisiä laatikoita, sinkkikansia, murrettuja
lautoja, sahajauhoja y.m. Kantajia, palvelijoita, isäntiä, konttoristia
juoksee edes takaisin, ja keskellä tätä sekasotkua menee täällä kumoon
eräs kasa, tuolla hajoaa laatikko, vaate- tahi paperikappaleita
repäistään, vasarat paukkuvat, kiivaasti kysytään sen ja sen kasan, sen
ja sen laatikon numeroa, -- kaikkeen tähän sekaantuu vielä kiiruhtavia
huutoja, kirkumista ja meteliä varhaisesta aamusta myöhään iltaan.
Kaikki hikoavat; valkea-ihoiset käyttävät ahkerasti nenäliinoja;
värilliset käyttävät yhtä ahkerasti käsiään, käsivarsiaan ja
paidanhihojaan.

Semmoisen kuuman, kiireellisen työpäivän iltana tarvitaan lepoa --
asetutaan nojatuoliin, poltetaan piipullinen tupakkaa tai sikari ja
juodaan kuppi teetä työn lopetettua; tahi jos joskus saataisiin
askareet aikaisemmin loppuun, syödään hyvä päivällinen, kello puoli 5
satuloidaan hevonen, tehdään pieni matka saaren sisäosaan ja palataan
lyhyen hämärän aikana takaisin. Tahi kuletaan tavallinen kävelymatka
jalkasin Mnazi-Moya'n, s.o. yksinäisen palmun luo, joka salaperäisenä
ja ikäänkuin etuvartijana Shangani-niemen takana kohoaa yksinkertaisten
hautojen yli vanhalla rannalla. Tahi vielä on yksi ja viimeinen keino
miettivällä ja tutkivalla luonteella varustetuille henkilöille,
nimittäin että asettua nojatuoliin lattealla katolla, jossa isännän
parkitut vuodat ovat kuivamassa, ja jalat vähäsen päätä korkeammalla
odottaa yön tuloa.

Jos teemme matkan hevosella, voimme muutamissa minuuteissa vuorokauden
suloisimpana aikana ottaa katsellaksemme kaikkia paikan omituisuuksia.
Pitkin ahdasta ja mutkaista, kivellä laskettua kujaa, jossa hevosen
kaviot kaikuen kilahtelevat kiviin, ratsastamme muutamain kookkaiden,
valkeiksi rapattujen kaksi- tahi kolmikerroksisten talojen ohi.
Euroopalaiset kauppiaat ja virkamiehet asuvat täällä lähellä toisiaan
ja kapeaan porttiin on portinvartija asettunut niin mukavasti kuin
asianhaarat sallivat. Ohimennen saamme siellä ja täällä vilahdukselta^
nähdä sinertävää merenlahdelmaa. Jatkamme kulkuamme siksi, kunnes tulee
näkyviin vanha, rappiolle joutunut linnoitus, joka näyttää joka hetki
aikovan romahtaa läjään. Joku vuosi sitten oli linnoituksen takana
tori, jossa myytiin orjia. Semmoista paikkaa ei, Jumalan kiitos, enää
ole.

Oikealla meistä linnoituksen sisäänkäytävällä istuu muutamia törkeitä
Arabialaisia. Vasemmalla kohoaa tervehdystykistö, joka vaihtaakseen
vanhan tavan mukaan tervehdyksiä sotalaivain kanssa ja muita
juhlallisia tarkoituksia varten kuluttaa paljon ruutia. Aivan sen
vieressä on tullihuoneukset ja keskellä edessämme on ruhtinas
Barghasch'in haaremi eli naishuone, komea arabialaiseen tapaan tehty
rakennus, kolmikerroksinen ja valkeaksi rapattu -- niinkuin kaikki
huoneet tällä saarella näyttävät olevan.

Jos ratsastamme edemmä, tulemme hetken päästä vielä kapeammalle
kujalle, jossa rappaus ei ole niin valkoista kuin eurooppalaisessa
kortteerissa. Olemme nyt Melindissä, missä niiden Eurooppalaisten,
joilla ei ole varoja asua Shanganissa, täytyy asua Hinduilaisten ja
Arabialaisten naapureina. Melindin toisella puolella on sekasin pieniä
valkoisia huoneita ja matalia mökkiä, missä rikkaus ja likaisuus
oleskelee vierettäin. Olemme nyt Malagash'in yli vievällä sillalla.
Tämä Malagash ulottuu lahdesta Mnazi-Moya'n, ennen mainitun kokospalmun
luo Shanganin takana. Molemman-puoleiset rannat näkyvät sillalle; mutta
näkyy myös joukko mökkiä ja muita kurjia hökkeliä keskellä tunkioita,
lukemattomia puoli-alastomia neekeriä ja muita valkovaatteisia ihmisiä.

Sillan toisella puolella on niin kutsuttu Nyambu eli "toinen puoli".
Tie on leveä, mutta kortteeri vielä likaisempi kuin se, jonka
juuri jätimme. Täällä asuu Wangwanoita eli vapautetuita, joidenka
palvelusta löytöretkeilijät käyttävät matkoja varten Afrikan
mannermaalla. Täällä elävät nämä onnellista elämää yhdessä Mswahilien
(rannikkokauppiaitten), Hinduilaisten, Persialaisten, Arabialaisten,
orjakauppiaitten ja kauppamiesten kanssa. Juhlapäivinä, kun kansa on
juhlapuvussaan, on Nyambu sangen kirjava, vieläpä hilpeäkin; ilo on
silloin meluavaa, melkeinpä villiä. Arkipäivinä näkee kyllä tosin myös
"köyhäinkortteerissakin" erivärisiä pukuja; mutta näitä pukuja kantaa
likanaamaiset ja puolialastomat ihmiset. Kortteeri on kuitenkin
ainoastaan parin virstan pituinen; ja jos kulemme vähä reippaammin, on
meillä pian edessämme huoneita ja mökkiä, hajassa siellä täällä,
ryhmittäin kokospalmuja ja vanhoja mangopuita mahdottomine tumman
vehreine lehtikattoineen. Kolme penikulmaa eteenpäin ulottuu leveä,
keltainen tie, pensas-aitoineen molemmin puolin. Pensas-aitain takana
kasvaa sokuriputkia, banaania, palmuja, pomeranssipuita,
ryytineilikkapuita, kanelipuita, kokolehtisiä leipäpuita, risiinipuita,
hirssiä, maissia, batatia ja munataimia -- sanalla sanoen melkein
kaikkia kuuman ilman-alan kasvia.

Päivillä vilisee koko pitkällä rannalla kantajia, jotka lastaavat
säkkiä ryytineilikoilla ja kanelilla, norsunluulla, gummipihalla sekä
vuodalla, suuriin proomuihin, joissa ne viedään laivoihin, --
merimiehiä, jotka auttavat, ja mustia soutajia, jotka läjäävät eri
tavaroita hiekkaisella rannalla. Iltasin tunkeilee siellä alastomia
työmiehiä ja poikia, jotka merentyrskyissä pesevät itsensä puhtaiksi
kovan päivätyönsä päätettyään. Siellä täällä näkee arabialaisia
kauppamiehiä, jotka istuvat tuoleillaan, kivipadolla taikka
tavaramytyillä, hyvässä sovussa lörpöttelevän keskenänsä aina siihen
saakka kunnes aurinko laskee ja rukoushetki on käsissä. Veneitä liikkuu
hiljaa ja hitaisesti eteenpäin ja nariseviin raakapuihin nostetaan
purjeita, jotka vievät ne rantaan. Sansibarkanotia saapuu rantaan
lastattuina rakennuspuilla ja muilla tuotteilla; muutamat veneet
kääntävät mastopurjeensa jättääksensä sataman. Aurinko on
laskemaisillaan ja sen laskettua seuraa hiljaisuus. Sansibarissa ei ole
ajokaluja jyrisevine pyörineen; kun ilta tulee, niin tulee myös
hiljaisuus ja rauha.

Löytöretkeilijä, jonka katsanto on kiinnitetty tummaan mannermaan
juovaan, joka näkyy kauimpana lännessä Sansibarista, ajattelee kokonaan
muita asioita kuin se joka jää saarelle. Yhtä vähän kuin hänen silmänsä
voivat selvästi erottaa sumuisia piirteitä lännessä näköpiirin rajalla,
yhtä vähän voi hän tietää, onko hänen vastainen matkansa onnellinen vai
onneton. Hän mietiskelee sitä että kaikki on epävarmaa. Kuitenkin
tahtoo hän verrata näköalaa auringon laskiessa ja sitä kohtaloa, joka
häntä odottaa. Pimeänä laskeutuu äkkiä tuleva yö yli mannermaan, mutta
näkeehän hän vielä siellä olevan vaaleanpunaisia juovia ja
karmosinipunaisia heijastuksia? Ja hän voi silloin sanoa: "Niinkuin
nämä värit loistavat nyt pimeästä lännestä, eikö koita myöskin toivon
säde pimeästä tulevaisuudestani".



Sansibar ja sen väestö.


Sansibarin ruhtinas, Seyyid Barghasch on Euroopalaisten ystävä ja
todellinen liittolainen, joka tahtoo koettaa parastaan orjakaupan
hävittämiseksi.

Vaikka hänen alamaisensa mannermaan sisäosissa ylönkatsovat hänen
valtaansa ja nauravat uhkauksille, jotka niin kaukaa tulevat,
kunnioittavat he häntä kumminkin "seyyidinänsä" eli hallitsijanaan ja
isänään, ja tulevat, kun kerran ovat tulleet huomaamaan että hänen
tarkoituksensa on todellinen ja vakaa, myöskin seuraamaan hänen
neuvojansa ja käskyjänsä.

Hänen valtakuntaansa kuuluu, paitsi Sansibaria ja muutamia muita
saaria, liki 1,000 penikulmaa mannermaan rannikkoa, ja asukkaita siinä
on puoli miljoonaa.

Kauppa Sansibarin tuotteilla on tehnyt monta Euroopalaista rikkaaksi.
Ryytineilikoita, taatelia, kilpikonnan-kuoria, pippuria, gummia,
norsunluuta, tupakkaa, kautsua ja vuotia on viety ulos useina vuosina,
mutta tämä ei ole kymmeneskään osa siitä, mitä saari voisi tuottaa.
Kokospalmu kukoistaa Sansibarissa ja mannermaalla, öljypalmuja tavataan
runsaasti ja sokuriruokoa kasvaa joka paikassa. Kautsupuu on vielä
koskematta metsiköissä rannalla, melkein sama on asianlaita gummista
rikkaiden akasia-metsien. Riisiä viljellään paljo ja se antaa runsaita
satoja, pumpulipensas menestyisi jokaisessa noista monista viljavista
jokilaaksoista. Sitä paitsi kasvaa vehnää, hirssiä ja maissia sekä
paljo muuta, mitä alkuasukkaat viljelevät, kuitenkaan erittäin
uurastamatta niitä. Maan sisäosassa on runsaasti karjaa ja vuohia;
kahvipensas menestyy hyvin. Teiden puute ja kuuma ilman-ala on
kuitenkin esteenä kaupan virkeälle kukoistamiselle.

Teiden hakkaaminen koleitten, puilla ja pensailla tiheästi
kasvettuneiden seutujen läpi on asia, joka vaatii aikaa, varoja ja
kärsivällisyyttä sekä sen lisäksi kovaa työtä. Melkein yhtä nopeasti
kuin maa on puhdistettu puista ja pensaista, on se taas korkean ja
paksun ruohon peitossa; tarvitsee ainoastaan muutamia kuukausia ja
jokainen jälki vuosikausien työstä on kadonnut. Karja kaatuu kärpästen
kuoliaaksi kiusaamana tahi myrkyttää sen pahalta haiseva ruoho;
alkuasukkaat kuolevat sopivan ruoan puutteesta, tahi lankeevat
väsymyksestä ja uupumuksesta täällä raivoaviin moniin kuolettaviin
tauteihin.

Rautatietä tarvitsee Afrika ensi tilassa. Kaikki muu hyvä, mitä
sivistys mukanaan tuo, on seuraava rautateiden mukana; niistä on
muodostuva Afrikan ja enemmän suosittujen maan-osien välinen rautainen
yhdysside, joka ei koskaan murru.

Ne arabialaiset valloittajat, jotka seurasivat sultani Seyydiä,
nykyisen sultani Barghasch'in iso-isää, ottivat itselleen, niinkuin on
tavallista kaikissa monivaimoisuutta suosivissa kansoissa, vaimonsa
omasta heimostaan varojensa mukaan, mutta melkein kaikki ostivat vielä
itselleen vaimoiksi neekerinaisia. Viimemainittujen yhtymysten
seurauksen näkee niissä monissa ihoväreissä, joita täällä tapaa
sellaisilla henkilöillä, jotka kutsuvat itseään Arabialaisiksi. Monet
niiden Arabialaisten jälkeläisistä, jotka muuttivat tänne sultani
Seyyidin kanssa, ovat pysähtyneet isäinsä huoneisin, viljelevät sitä
maata, mitä heiltä ovat perineet ja ansaitsevat elatuksensa
viljelemällä ryytineilikkapuuta, kanelipuuta, pomeranssipuuta,
kokospalmua, sokuriruokoa y.m., mutta iso osa on muuttanut edemmäksi
maahan ja siellä perustaneet uusia siirtopaikkoja.

Moni näistä siirtolaisista on paremmissa varoissa kuin he olisivat
olleet, jos olisivat pysähtyneet Sansibariin. Monella niistä on
sadoittain orjia ja sitä pidettäisiin hyvin köyhänä, jolla ei olisi
enemmän kuin kymmenen. Ja nämä orjat ovat isännilleen rakentaneet
tilavia, mukavia lattea-kattoisia huoneuksia tahi korkeita, pitkulaisia
majoja, joita seuduissa, missä on syytä pelätä vihollisten hyökkäyksiä,
suojellaan lujilla paalustoilla. Usealla Arabialaisista, jotka ovat
näihin hyvälaitumisiin seutuihin asettuneet, on suuria karjalaumoja ja
laajoja kenttiä, missä, paitsi sokuriruokoa ja sipulia, viljellään
riisiä, vehnää, maissia ja hirssiä, jota paitsi kaikki Sansibarissa
kasvattavat hedelmäpuut, pomeranssipuu, melonipuu, mangopuu ja
granatiomenapuu, vähitellen voittavat alaa täällä.

Kun Arabialaiset valloittivat Sansibarin, huomasivat he
Portugalilaisten mustien alamaisten olevan kahta lajia, watumiaa
(orjia) ja wangwanoita (vapaita). Vapaita olivat neekerit, jotka joko
säästörahoillaan olivat ostaneet itsensä vapaiksi orjuudesta, tahi
isäntänsä kuoltua päässeet vapauteen; ne lapset jotka syntyivät
sittenkuin vanhemmat olivat saaneet vapauden, tulivat vapaiksi.

Sitten on sana "wangwana", se on saanut yleisemmän ja laajemman
merkityksen ja sitä käytetään osoittamaan sekä orjia että vapaita
Sansibarissa.

Wangwanat ovat hyvin helliä ja uskollisia sekä kiitollisia ja niillä on
monta muuta ihmisluonnon hyvää puolta. Niistä voi tulla hyviä ja
kuuliaisia palvelijoita ja useat niistä ovat vikkeliä, kunniallisia,
ahkeroita, tarkkaoppisia, toimellisia, rohkeita ja oikeamielisiä --
sanalla sanoen: he ovat yhtä hyviä kuin mikään värillinen tahi väritön
rotu koko maapallolla. Mutta oppiakseen tuntemaan niiden arvon pitää
oudolla olla tarkka ja kestäväinen vaarin-ottokyky sekä on hänen
unohdettava korkeampi arvoasteensa, josta hän itse ja hänen rotunsa
ehkä voi kerskata.

Neekerit Sansibarissa ovat kansaa, joka vast'ikään tulleena
rauta-aikaan nyt melkein väkipakolla joutuu yhteyteen kansojen kanssa,
jotka nelituhatvuotisen edistymisen tähden ovat jättäneet nämä
mahdottoman kauas taaksensa. Niissä on vielä raakalaiskansan paheet;
mutta ne ymmärtävät täydelleen minkälainen ja kuinka kurja tämä tila
on.

Ne wangwanat eli Sansibarin alkuasukkaat, jotka asuvat Nyambussa, ovat
onnellisia ja iloisia ihmisiä, pitävät seurasta ja seurustelevat
sentähden mielellään. Turhamielisyytensä saattaa heidän pitämään sitä
kunnianansa että heillä on muutamia valkoisia paitoja ja heleänpunaisia
lakkia. Jos mgwana [Stanley kirjoittaa kansain nimet niinkuin neekerit
sanovat; siten merkitsee m maan nimen edessä asukasta sieltä (mjiji =
Jijistä kotoisin oleva henkilö) wa useita henkilöitä samasta maasta
(wajiji = Jijistä kotoisin olevia) u merkitsee maata itseä (esim. Ujiji
= Jijin maa)] on nähnyt Euroopalaisen tai Arabialaisen kävelevän keppi
kädessä, niin on melkein varma, että jos hän on kylliksi rikas
ostaakseen itselleen valkoisen paidan ja punaisen lakin, niin saa
myöskin nähdä hänen kävelevän keveä keppi kädessä.

Kaikkein köyhimmät wangwanoista menevät palvelukseen muille, kantamaan
myttyjä, laatikoita ja tavaroita. Jotka haluavat helpompaa työtä ja
ovat hyvässä maineessa, pääsevät portinvartijoiksi tai rengeiksi
euroopalaisille kauppamiehille. Toiset, jotka ovat saaneet oppia
käsitöitä, ansaitsevat elatuksensa korjaamalla pyssyjä, tekemällä
veitsiä, sapelinkantimia, satulalaitoksia, tahi nikkaroimalla ja
laivanveistolla. Saaren sisä-osissa ja mannermaan rannikolla on toisen
lajisia wangwanoita, jotka pitävät parempana kuljeskella ympäri
arabialaisten kauppiasten ja tieteellisten matkueiden mukana kuin olla
kärsimässä arabialaisten maanviljelijäin oikkuja, sortoa ja kitsautta.

Mutta mgwanan suurin kunnianhimo on päästä huoneen ja puutarhan
isännäksi. Puutarhakaan ei tarvitse olla suurempi kuin että siihen
sopii tusina kokospalmuja, tusina maniokpensaita, puoli tusinaa
banania, puoli tusinaa batatia ja kaksi tai kolme maapistasia-lavaa --
se on kaikissa tapauksissa hänen puutarhansa, hänen omaisuutensa ja sen
tähden hänelle niin suuriarvoinen, ettei sen arvoa voi rahoissa
määrätä. Tämän pienen mutta hyvinhoidetun puutarhan nurkkaan tahtoisi
hän rakentaa itselleen huoneen ja laittaa sen eteen erityisen pienen
pihamaan, jossa saisi kävellä puoli tusinaa kanoja ja vuohi, jonka hän
lellittelisi aivan pilalle, hyväilisi sitä oikein hartaasti.

Hän menee kahdesti naimisiin, tulee neljän tai viiden lapsen isäksi ja
ehkä yhden kai kahden orjan omistajaksi. Silloin nauraa musta
tilanomistaja koko maailmalle ja katsoo olevansa yhtä hyvällä kannalla
ja hyvinvoipa kuin joku Sansibarin Arabialaisista. Mutta onni häntä
harvoin pilaa. Hän pitää hauskasta kanssakäymisestä ja hänen hyvä
sydämensä hankkii hänelle kuinka monta ystävää hyvänsä. Maissista tehty
olut, palmuviini, kokospähkinän-maito tai euroopalainen paloviina
laajentavat vielä puolestaan ja vahvistavat hänen ystävyysliittojansa.

Wangwanojen lukuisuuden ja monien hyvien ominaisuuksien vuoksi voi
ennustaa sen päivän tulevan, jolloin niitä katsotaan paremmiksi kuin
minä niitä nyt pidetään, ja jolloin niitä rehellisesti kohdellaan
hyvinä alamaisina sivistyneessä valtakunnassa, joka niitä voi
kasvattaa, sillä ne ovat suuren afrikalaisen kansan ydin ja voivat yhtä
voimallisesti edistää tuon suuren maan-osan vastaista onnea, kuin
nykyiset olosuhteet uhkaavat tehdä sille onnettomuutta.



Valmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle.


Huhu oli jo aikoja ennen levinnyt täällä, että Stanley ottaisi mukaansa
kaikellaista kansaa, joka kuormaa jaksaisi kantaa. Aina siitä pitäin
kun hän tuli Sansibariin, oli hän hyvissä kirjoissa niin Arapialaisten
kuin wangwanain kesken. He eivät olleet unhottaneet että hän oli se,
joka löysi "vanhan, valkoisen miehen" -- Livingstonen Ujijissä, eivätkä
hänen anteliaisuuttansa ja hyvyyttänsä miehiänsä kohtaan.

Stanleylla oli nyt se vaikea tehtävä että mahdottoman suuresta
hakijajoukosta valita sopivimmat seurakumppaneiksi pitkälle ja
vaaralliselle matkalleen. Melkein kaikki raajarikkoiset, keuhkotautiset
ja heikkovoimaiset miehet, jotka Sansibarissa olivat, ilmoittivat
itsensä osan-ottajiksi retkikuntaan, mutta saivat luonnollisesti kohta
kieltävän vastauksen. Niiden kintereillä seurasi saaren kaikki roistot,
tappelijat ja irstailijat, ja näitä ei ollut niin helppo huomata. Orjia
ei myöskään ollut aikomus ottaa, sillä nehän ovat herrainsa vallan
alaiset, mutta siitä huolimatta tuli otetuksi monia, joiden oikeasta
säädystä ei Stanleyllä ollut vähintäkään aavistusta, ennenkuin hän
useampien kuukausien päästä niiden riidoista leirissä tuli huomaamaan,
kuinka ne kavalat veijarit olivat vetäneet häntä nenästä.

Kaikki ne, jotka olivat olleet Stanleyn mieliksi retkikunnassa
Livingstonen etsimistä varten vuonna 1872, otettiin kohta.

Mutta ennenkuin mitään voitiin toimittaa, oli jokaisen saatava
tavanmukaiset lahjat.

Eräs sai kultasormuksen pannakseen sen paksuun mustaan sormeensa, eräs
toinen hopeavitjat ripustaakseen ne kaulansa ympäri. Kiitollisuus teki
leveän suun vielä leveämmäksi.

Eräs tuli silmänräpäyksen ajaksi aivan tajuttomaksi kiitollisuudesta,
kun Stanley ripusti loistavan agat-kaulaimen hänen kaulaansa ja sormeen
asetti raskaan sinettisormuksen. Eräs kolmas sai hopeaisen väkipuukon,
kullatun rannerenkaan ja parin korvarenkaita.

Kaikki suuret yritykset vaativat valmistusta ja perinpohjaista
miettimistä eli, kuten wangwanat sanovat, _shauri'a_. Nämä shaurit
ovat hyvin tavallisia itä-Afrikassa. Täällä pelätään kiirehtimistä.
"_Poli, poli_!" varovasti, varovasti! sanoo wangwana, kun jotakin
tärkeätä yritetään.

Sellaisen shaurin piti Stanleyn nyt pitää niiden wangwana-päällikköjen
kanssa, jotka olivat taipuvaiset seuraamaan häntä. Päälliköt asettuivat
puoliympyrään ja Stanley asettui jalat ristissä kasvot heihin päin.

Mitä haluatte, ystäväni? Puhukaa! sanoi hän.

Ne mutisivat, änkyttivät ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin jos ne
naapuriensa naamoissa olivat voineet lukea tarkoituksen, jota varten
olivat tulleet. Kun ei kukaan tahtonut alkaa, remahtivat ne viimein
kovaääniseen nauruun.

Eräs päälliköistä, jonka nimi oli Manwa Sera ja, vaikka hän aina
näytti hyvin vakavalta, kuitenkin oli aina valmis hyvään pilapuheesen,
oli olevinaan äkeissään ja sanoi naapurilleen:

-- Puhu sinä, Safeni! Meillä on todella lasten kujeet. Luuletko
Stanleyn tahtovan syödä meidät?

Safeni alkoi sitten, hyvin varovasti, hetken epäröityään:

-- Oomme tulleet, massa, -- sanalla sanoin, kuuntelemaan. Haluamme
tietää joka askeleen minne meidän on mentävä. Matkamies ei lähde
tietämättä mihin matka vie. Oomme tulleet saamaan tietoa mihinkä maihin
aijot meitä viedä, massa.

Samalla varovaisella ja matalalla äänellä, ikäänkuin jos se, mitä
hänellä oli sanottavaa, olisi ollut liika tärkeätä kovalla äänellä
lausuttavaksi, alkoi Stanley murtavalla swahili-kielellä selittämään
aijotusta matkasta. Hän luetteli maan toisensa perästä, joista
wangwanoilla oli tähän saakka ollut ainoastaan himmeä aavistus ja
samaten virran ja järven toisensa perästä. Hän sanoi toivovansa heidän
avullaan suorittavansa kaikki onnellisesti ja perinpohjaisesti.

Päällikköjen suusta kuului Stanleyn puheen aikana hämmästys- ja
ilohuutoja sekaisin rauhattomuus- ja kauhistushuudahduksien kanssa, ja
kun hän lopetti, hengitti jokainen raskaasti ja huusi ihmetellen:

-- No, toverit! Sitä voi sanoa retkeksi joka kelpaa!

-- Mutta massa, sanoi eräs Uledi niminen päällikkö, sittenkuin oli
vähäsen rauhoitettu, vaatiihan tämä matka vuosia, -- kuusi, yhdeksän
tai kymmenen.

-- Loruja, vastasi Stanley. Kuusi, yhdeksän tai kymmenen vuotta! Mitä
te ajattelette? Arabialaiset tarvitsevat, se on kyllä totta, kolme
vuotta keritäksensä Ujijiin, mutta muistakaa että minä olin ainoastaan
kuusitoista kuukautta matkalla Sansibarista Ujijiin ja taas takaisin.
Eikös niin ollut?

-- Oli, oli! vastattiin.

-- No niin, jatkoi Stanley. Vakuutan teille etten tule pysähtymään
Afrikassa. Olen tullut tänne ainoastaan nähdäkseni näitä virtoja ja
järviä ja nähtyäni ne, olen palaava jälleen kotiin.

-- Niin, mutta tunnettehan sen vanhan, valkoisen miehen, Livingstonen,
sanoi eräs päälliköistä, joka oli ollut tämän seuralaisena lähes
kahdeksan vuotta; hänhän sanoi että hänhän tulisi olemaan poissa
ainoastaan kaksi vuotta, mutta, kuten tiedätte, hän ei tullut koskaan
takaisin, vaan kuoli sinne.

-- Se on totta, sanoi Stanley. Mutta kun minä tein ensimmäisen matkani
niin ripeästi, olisinko nyt hitaisempi? Olenko heikompi nyt kuin
silloin? Silloin olin melkein lapsi, nyt olen mies. Ja kuka oli minulle
tietä osoittamassa? Ujijiin mennessä oli minulla tien-osoittajia, mutta
kuka sanoi minulle paluumatkalla mitä tietä meidän piti kulkea? Enkö se
ollut minä itse tämän pienen kompassin avulla, joka kapine ei voinut
valehdella kuten tienosoittajat?

-- Kyllä, se on totta, massa, joka sana on totta, huusivat he.

-- No niin, sanoi Stanley silloin, lopettakaamme showi ja erotkaamme.
Huomenna teemme välipuheen konsulin edessä.

Sillä oli keskustelu lopussa kaikkien mielihyväksi.

Veljekset Pocock ja Barker tulivat eräänä päivänä Stanleyn luokse ja
Frank, joka johti puhetta, sanoi:

-- Veljeni, Fred Barker ja minä olemme ottaneet vapauden, sir,
esittää teille pyynnön, jonka ihan varmaan mahdatte katsoa
kummalliseksi ja sopimattomaksi. Mutta me emme voi unohtaa että me
olemme Englantilaisia, mihinkä hyvänsä menemmekään, ja sentähden olisi
meille hupaista jos saisimme mukaamme jotakin joka aina muistuttaisi
meille ketä me olemme ja samalla olisi lohdutuksena meille kun kaikki
asiat näyttäisivät toivottomilta, vieläpä innostuttaisi meitä tekemään
velvollisuutemme paremmin. Olemme tulleet kysymään teiltä, sir, emmekö
saa tehdä itsellemme pientä brittiläistä lippua nostettavaksi telttimme
yli ja veneemme yli järvillä.

Niiden toive täytettiin luonnollisesti kohta ja pian nähtiin nuoret
Englantilaiset tekemässä pientä, kahdeksantoista tuuman levyistä ja
pituista lippua. Olivatko värit, sininen ja valkoinen, oikein asetetut
tahi risti oikeassa paikassaan, on vaikea sanoa, mutta he olivat hyvin
iloiset kun se oli valmis, vaikk'ei koko lippu ollut suurempi kuin
tavallinen naisväen nenäliina. Stanley itse kuletti mukanaan
amerikalaista tähtilippua.

Stanleyn tavarain -- kankaiden, helmien, vaskilangan, ruokatavaran,
lääkeaineiden, sänkyvaatteiden, vaatekappaleiden, telttain,
ampumavaraston, veneiden, airojen, peräsimen, seilivaatteiden,
tutkimuskalujen ja kirjoituskapineiden, valokuvauslaitosten,
kyökkikalujen y.m. -- paino oli yhteensä hiukan yli 18,000 naulaa,
kaikki jaettuna niin tasaisesti kuin mahdollista 60 naulaa
kantamuksiin.

Kuletusta varten tarvittiin siis yhteensä 300 miestä. Kantamukset
olivat pienemmät kuin tavalliset miehentaakat, että voitaisiin kulkea
nopeasti siltä väsyttämättä kantajia. Välikirja tehtiin nyt Stanleyn ja
neekerien välillä, jotka jälkimäiset sitoutuivat sovittua palkkaa ja
elatusta vastaan rupeamaan hänen palvelukseensa kahdeksi vuodeksi tahi
kunnes hän ei enää tarvinnut heitä Afrikassa; sitävastoin sitoutuivat
he kuuliaisesti ja säännöllisesti täyttämään velvollisuutensa. Stanleyn
tuli puolestaan "kunniallisen, valkoisen miehen sanallaan" heidän
suhteensa noudattaa seuraavia pykäliä:

1:ksi. Kohdella heitä hyvyydellä ja kärsivällisyydellä.

2:ksi. Taudin kohtauksissa antaa heille sopivia lääkkeitä riittävä
määrä ja parasta saatavissa olevaa ruokaa. Jos sairas ei voisi kävellä,
niin häntä ei jätettäisi pakanoiden armoille vaan vietäisiin paikkaan,
missä häntä ei uhkaisi mikään hengenvaara ja mistä hän terveeksi
tultuaan voisi palata sukulaistensa ja ystäväinsä luo. Täten jäljelle
jätettävien sairaiden edestä oli kankaissa tahi helmissä maksettava
mustalle lääkärille, mitä hän vaan vaati sairaan hoidosta.

3:ksi. Heidän välisissään riidoissa tulisi Stanleyn tuomita oikeuden
mukaan, rehellisesti ja puolueettomasti.

4:ksi. Hän olisi heidän "isänään ja äitinään" ja parhaan kykynsä mukaan
suojelisi heitä "villien maan-asujanten tahi ympäri kuljeskelevien
tunnottomien roistojen" väkivallasta.

Jos vaan Stanley täyttäisi nämä ehdot, lupasivat he puolestaan täyttää
velvollisuutensa, kunnioittaa ja totella hänen käskyjään, olla
tottelevaisia ja hädän hetkenä olla hänelle apuna -- sanalla sanoen, he
lupasivat käyttäytyä hyvien ja siivojen lasten tavoin, ja, sanoivat he,
"siunatkoon Jumala yrityksemme".

Kuinka he pitivät nämä lupaukset vastavuoroisesta luottamuksesta ja
avusta; kuinka he olivat yksimieliset tukalissa silmänräpäyksissä ja
suuressa hädässä, kuinka he rehellisesti pyrkivät täyttämään
velvollisuuksiaan toisiansa kohtaan; kuinka he -- isäntä palvelijalle
ja palvelija isännälle -- tekivät toisilleen kaikkia palveluksia, mitä
toinen ihminen voi tehdä toiselle, toveri toverilleen: -- kaikki tämä
tulee selviämään kertomuksessamme tästä merkillisestä ja vaarallisesta
matkasta Afrikan sisämaissa.

Niistä, jotka olivat olleet Stanleyn seuralaisina hänen retkellään
Livingstonen etsimistä varten, valitsi hän retkikunnan neekerien
päälliköt eli "johtajat". Nämä olivat: Manwa Sera, Wadi Rehani,
Kachéché, Wadi Safeni, Mabruki, Zaidi, Ulimengo, Hamadi y.m.

Kuudesta Arabialaisesta laivasta kootulla laivastolla läksi retkikuuta
Sansibarista Afrikan manteretta kohden.

Stanleyn viittauksesta nostettiin ankkurit laivaan ja kolmikulmaiset
purjeet viritettiin, ja pian oli iltatuuli vienyt laivan kauas merelle
maan kadotessa etäisyyteen udun tapaisena.



Retkikunta tunkee Afrikkaan.


Marraskuun 13 päivänä saapui Stanley Afrikan rannalla olevaan
Bagamayoon. Täällä oli hänellä jo ensimmäinen vastoinkäyminen. Lyhyen
ajan kuluttua oli näet koko kaupunki vihasta kuohuksissa. "Valkoinen
mies on tuonut kaikki Sansibarin varkaat, roistot ja murhaajat mukanaan
valloittaakseen kaupunkimme" -- sellainen oli huhu, joka kulovalkean
tavoin levisi joka kadulle ja kujalle. Miehiä verisin kasvoin, hurjin,
veristynein silmin, likaisin ja revittyin vaattein tuli horjuen
retkikunnan kortteerin ja vaati hoilaten ja huutaen ampumavaroja ja
kiväärejä. Arabialaisia, miekat paljastettuina kädessä, ja mustia
maanasukkaita valmiina laukaisemaan lunttupyssynsä, viittoeli
uhkaavasti muukalaisia ja heitä seurasi sekainen joukko vimmastuneita
vaimoja ja rääkyviä lapsia.

Etupäässä raivosi eräs arabialainen ylimys, jota pidettiin suuressa
arvossa Bagamayossa, ja jonka puku ja käytös olisivat helposti
saattaneet haaveksivan, kokemattoman nuorukaisen luulemaan häntä
"Afrikan ruumistuneeksi vitsaukseksi". Muutoin ei hän juuri, paljaine
voimakkaine käsivarsineen ja miekka heiluen korkealla ilmassa ikäänkuin
iskemistä varten, näyttänyt haluttomalta halkaisemaan Stanleyn viatonta
päätä.

Stanley piti nyt tutkimuksen, josta tuli selville että monet hänen
miehistään olivat tehneet väkivaltaisuuksia ja seurauksena tästä oli,
että kolmattakymmentä wangwanaa pantiin kiinni rikoksellisina ja tusina
heidän toveriansa asetettiin vartijoiksi.

Välttääkseen uusia tällaisia harmittavia hankkeita lähetti Stanley
sanansaattajan arabialaisen maaherran luo, jonka hän käski vangitsemaan
ja rankaisemaan kaikkia Stanleyn palveluksessa olevat wangwanoita,
jotka synnyttäisivät epäjärjestystä; vaan tämän seurauksena oli että
yli kolmekymmentä viattomasti vangittiin ja ruoskittiin. Useiden
onnistui ainoastaan hurjan paon kautta päästä kostonhimoisen
Arabialaisen palvelijain käsistä.

Bagamoyossa on englantilainen lähetyslaitos. Tämän oppilaista otti
Stanley mukaansa matkalle kolme, nimittäin Robert Feruzzin, Andrewin ja
Dallingtonin.

Marraskuun 17 päivän aamuna 1874 astui retkikunta ensimäisen rohkean
askelen matkallansa sisämaahan. Torvensoittaja kutsui väen
järjestykseen ja jokaiselle annettiin kantajan voimien mukainen taakka.
Vahvimmat miehet saivat kannettavikseen 60 naulan painoisia
vaatepakkoja. Pienille, matalakasvuisille miehille annettiin 50 naulan
painavia säkkiä, joissa oli helmiä, ja 18-20 vuoden ikäisille
nuorukaisille elanto- ja ampuma-aineita sekä kaikenlaista muuta
sisältäviä 40 naulan laatikoita. Vanhemmille vakaville miehille
uskottiin tieteelliset ja valokuvauskoneet, kirjoitustarpeet,
tieteelliset kirjat j.n.e., kaikki pantuina 40 naulan laatikoihin.
Ne kaksitoista opasta, jotka Stanley oli ottanut palvelukseensa ja
jotka tänään olivat koristaneet itsensä pitkillä, liehuvilla,
karmosiinipunaisilla vaatteilla, pyysivät messinkilanka-kääryjä
kannettavikseen, ja koska he olivat toisena etujoukkona ja muutenkin
voimakasta ja rivakkaa nuorta väkeä, varustettiin he vielä
kivääreilläkin ynnä niihin kuuluvilla tarpeilla. Venheiden kantajat
olivat rotevia ja kuormien kantamiseen tottuneita miehiä. He olivat
jättäneet mitättömän kuleksijan-toimensa Sansibarissa, sen sijaan
viedäkseen perille ensimäisen Euroopasta tuodun venheen, mikä
koskaan oli uinut Victoria- ja Tanganika-järvillä sekä Niili- ja
Livingstone-joilla. Jokaista venheen eri osaa varten oli määrätty
neljä miestä, joiden tuli parittain astua toistensa sijaan.
Retkikunnalla oli kuusi ratsu-aasia, yksi kullekin eurooppalaiselle --
Pocock-veljeksille, Barkerille ja Stanleylle itselleen -- sekä kaksi
sairaille. Viimemainituita varten oli myös kolme riippumattoa.

Marraskuun 17 päivänä kello 9 aamulla, viisi päivää lähdöstä
Sansibarista, läksi retkikuuta siis kaupungista, asujanten, sekä
miesten että naisten, saattamana. Nämä olivat suuressa joukossa
kokoontuneet katsomaan lähtöä, joka tapahtui seuraavassa
järjestyksessä:

Ensin kulki neljä johtajaa noin 1,000 jalan päässä muista, sitten
kaksitoista opasta, punaisiin paitoihin puettuina ja kantaen
messinkilanka-kääryjä, sitte 270 miehinen rivi kantaen vaatepakkoja,
koneita ja osia venheestä, jonka nimeksi oli pantu Lady Alice; näiden
jälkeen kuusineljättä vaimoa ja kymmenen poikaa, muutamien johtajien ja
venheenkantajien poikia, jotka seurasivat äitejään auttaen heitä
kykynsä mukaan; sitte ratsu-aasit, Eurooppalaiset ja pyssyjenkantajat,
ja vihdoin jälkijoukkona kuusitoista johtajaa, jotka samoinkuin
etujoukon johtajat olivat Stanleyn viime retkellä koeteltuja miehiä, --
yhteensä 356 sielua. Tämä pitkä joukko täytti melkein puolen
englantilaisen peninkulman matkalta tien, jota nykyaikaan enimmin
käytetään kauppaa ja löytöretkiä varten sisämaassa olevien suurien
järvien ympäristöihin.

Edward Pocock oli ruvennut torvensoittajaksi; hän oli näet ennen ollut
sotilas ja tiesi sotamerkit, jotka hän oli opettanut myös eräälle
etevimmistä johtajista, Hamadille, niin että tälle merkin kautta heti
voi ilmoittaa, jos tarve vaatisi pysähtymään. Hamadilla oli mahdottoman
pitkä norsunluinen torvi, joka oli hänen lempikoneensa. Tätä hän ei
kuitenkaan saanut muulloin käyttää kuin retkikunnan lähestyessä sopivaa
leiripaikkaa tahi vaaran uhatessa etujoukkoa. Hamadin edellä kulki
pieni, isopäinen poika kantaen kotimaista rumpua, jota hänen tuli lyödä
kylien läheisyydessä, ilmoittaakseen niiden asujamille karavaanin
tuloa. Tämä oli ihan tarpeellinen varokeino, koska useat kylät ovat
metsän sisässä ja niin monen muukalaisen odottamaton tulo voisi
herättää pelkoa ja epäluuloa asujamissa, ennenkuin he ehtivät kätkeä
pienen omaisuutensa.

Täten alkoi matka; kaikki toivoivat ja luottivat. Pilaa ja naurua
kuului pitkin jonoa ja iloisten äänien rähinät kajahtelivat kedoille,
missä kuljettiin kiemuraista tietä myöten, ylä- ja alamäkeä aina maan
epätasaisuuden mukaan. Ruumiinliikunto oli tehnyt kaikki tyytyväisiksi.
Aurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä maisemalla, tie oli kuiva ja
kova ja siis matkustamiselle sangen sopiva.

Pian pääsi kuitenkin huikaisevan päiväntasaaja-auringon kuumuus
voitolle, kun tultiin Kinganin jokilaaksoon. Ne jotka ennen olivat
olleet tällaisella matkalla, kiiruhtivat joelle, joka näkyy kolmen
englantisen peninkulman päässä ja missä he pääsevät lepoon ja varjoon,
tottumattomat taasen heittäytyivät suullensa maahan, kirosivat
kuumuutta ja pyysivät vettä, kovin valittaen että niin kevytmielisesti
olivat lähteneet Sansibarista. Stanley koki rohkaista ja lohduttaa
vimmastunutta kansaa vakuuttaen että tällaisen matkan alku ainoastaan
tuntuu vaikealta, että ainoastaan vasta-alkavat tuntevat näitä vaivoja
ja tämän väsymyksen, jotka kyllä pian vähenevät. Hänen sanansa
rohkaisivat väsyneiden mieliä, ja useat nousivat seisoalleen lujasti
päättäen koettaa, voiko luja tahto ja miehuullinen kestävyys voittaa
väsymyksen.

Frank ja hänen veljensä Edward, jotka olivat lähetetyt edelläpäin
lauttauspaikalle, olivat sillaikaa laittaneet Lady Alicen kuntoon, ja
ihmiset, varastot ja eläimet kuljetettiin sitte Kinganin yli
sellaisella nopeudella että venhe kello 3 i.p. taasen oli jaettu
kappaleisin ja pantu pienille kantosauvoille ja retkikunta taasen
matkalla Kikokaan, ensimäiseen pysäyspaikkaan. Kuumuus oli niin suuri
että yksi koirista, "Castor" kuoli halvaukseen ja hänen toverinsa
"Captain" näytti pian tekevän samoin. Vielä näkyi muutamia elonmerkkiä
"Nerossa", "Bullissa" ja "Jackissa", vaikka ne makasivat maassa ja
hengittivät tuskallisesti.

Kikokasta meni tie kauniin, laajan maan kautta, joka näytti puistolta
ruusuisine nurmipeittoineen vajoten ihaniksi laaksoiksi tahi kohoten
loiviksi harjuiksi. Pieniä, mataloita puroja, pellon vaon tahi syvän,
kapean ojan levuisia, lirisee lukemattomissa koukuissa puuryhmien
ympärillä tahi juoksee sakean vesakon läpi ja hakee vihdoin kumpujen
välissä tiensä Ulami-jokeen. Muutamia päiviä matkustettuaan ja monen
kylän ohi kuljettuaan tulivat he tälle joelle ja kulkivat sen rantaa
pitkin. Joen rannoilla kasvoi varjoisia puita ja niiden takana levisi
ihana maa. Etäisyydessä kohosi korkean vuoren majesteetillinen huippu
taivasta kohti.

Matkalla kuljettiin Ulami joen yli kolme kertaa; kaalamot olivat
niin matalat, että vesi ulottui ainoastaan vähän yli polvien.
Graniittipaasia näkyi siellä täällä vedenpinnan yläpuolella. Erään
kaalaman kohdalla olivat maan-asukkaat erinomaisen kekseliäästi tehneet
joen yli kummallisen riippasillan, jonka he olivat kutoneet
eräänlaisista köynnöskasveista.

Sitte meni tie pitkin erästä vuorijonoa useiden pienempien putouksien
ja muutaman kirkkaan joen yli.

Joulukuun 3 päivänä tultiin Ngurumaahan. Sen asujamet tekevät rei'än
korvalehtiinsä, johon he sitte tunkevat kurpitsa-pullon kaulan tahi
pyöreän puupalikan, tehdäkseen rei'ät isommiksi. Kaulassaan kantavat
he paljon kummallisia kapineita, niinkuin pieniä vuohensarvia,
messinkivitjoja ja munan kokoisia helmiä. Siniset ja punajuovikkaat
kankaat hyvin viehättävät heitä. He maalaavat muotonsa värimullalla
keltaiseksi, panevat hiuksensa pitkille kiehkaroille, joihin he
ripustavat kuparirippuja sekä suuria valkoisia ja punaisia helmiä.

Suurenmoinen ja majesteetillinen taulu levisi silmälle matkalla
Makubikaan, lähimpään uudisasuntoon. Pohjoisesta näkyi Ukamha-vuorien
huiput, joiden rinteet ovat kuuluisat elefantti-parvistaan, jotka
niillä asuvat. Aivan erään vuoren luona, jolle oli annettu tuo sattuva
nimi "Kaarenselkä", oli pieni kirkasvesinen järvi, ja suuria
vuorenhuippuja ja harjanteitä näkyi kaikkialta taivaanrannalla.

Kyliä oli melkein joka kukkulalla tien varrella, vaan niiden asujamet,
joita kuleksivat rosvot olivat hätyytelleet, olivat hyvin arkoja.

Kauniista, rauhaisasta laaksosta kohosi tie kohoamistaan erään
vuorenharjanteen huipulle saakka. Täällä näki silmä luoteessa ja
lännessä suuren tasangon, joka oli täynnä laitumella olevia jalon
metsänriistan parvia. Leiri laadittiin tasangon reunaan muutamien
kukkuloiden väliin ja pienen kirkasvetisen puron rannalle. Stanley otti
mukaansa yhden neekereistään pyssyä kantamaan ja läksi koettamaan
rikastuttaa ruokavarastoja jonkinlaisen saaliin kaatamisella.

Pitkän ja vaivaloisen kävelyn jälkeen korkeassa ja punaisenruskeassa
ruohossa jossa tuskin voivat päästä eteenpäin, huomasivat he pienen
lauman seebroja, eräänlaisia pieniä, juovikkaita hevoisia. Näillä
eläimillä on niin tarkka haisti ja kuulo ja ne ovat niin valppaita.
että on melkein mahdotonta päästä avonaisella kentällä niitä lähelle.
Ainoastaan suurimmalla varovaisuudella onnistui Stanleyn päästä niin
likelle niitä, että hän voi ampua melkein arviokaupassa. Yksi
seebroista kavahti pystyyn ja loikahti muutaman kerran hurjasti, vaan
rupesi yhtäkkiä horjumaan, notkisteli polviansa ja kaatui vapisten
kumoon, niin että koivet nousivat pystyyn. Muut seebrat hirnuivat
kaivaten toveriansa ja hirnuen ja suloisesti piirissä kierrellen
lähestyivät Stanleytä, kunnes hänen luotinsa sattui yhden otsaan.

Sitte lähetti hän neekerin leiriin hakemaan väkeä, että saalis
saataisiin kotiin tuoduksi. Vähän ajan kuluttua hyppäsi "Jack" koira,
joka oli tullut mukaan ja ruvennut maata nurmikolle Stanleyn jalkojen
luo, pystyyn ja katseli tarkasti erästä paikkaa ruohokentällä.
Seuraten koiran katsantoa huomasi Stanley leijonan, joka läheni
varovasti hiipien ruohistossa ja katseli häntä uteliaasti. Stanley
latasi norsupyssynsä räjähtävillä luodilla ja saatuaan varman tuen
kuolleen seebran ruumiista odotti hän leijonan tuloa ampumatkalle.
Majesteetillinen eläin lähestyi tuhannen jalan päähän, sitte seisahtui
se ikäänkuin hämmästyneenä ja palasi parilla hypyllä erääsen
pensaikkoon. Hetken kuluttua näkyi hämärän äkkiä enentyessä kokonainen
joukko näitä eläimiä äkkiarvaamatta pensaikossa, josta lähestyivät
pitkässä, juhlallisessa rivissä. Kun etumainen niistä oli kolmensadan
jalan päässä, ampui Stanley. Leijona kavahti pystyyn ja kaatui, ja muut
pötkivät pois hurjassa paossa. Samassa kuului myöskin pari muuta
laukausta; leiristä tulevat wangwanat olivat näet myöskin huomanneet
leijonat ja ampuneet. Kun oli melkein pimeä, niin ei enää voitu ruveta
etsimään kaatunutta leijonaa, ja kun Stanley seuraavana aamuna lähetti
väkeä hakemaan sitä, olivat hyenat syöneet sen niin tarkoin, että
ainoastaan muutamia keltaisia karvatukkoja oli jäljellä.

Joulukuun 11 päivänä jatkettiin matkaa tasangon yli. Sitten meni tie
länteenpäin vähitellen kohoavaa mäkeä myöten. Tähän paikkaan näkyi
laakso, jossa oli viisikolmatta nelikulmaista, palissaadeilla eli
paalustoilla ympäröittyä kylää, joukko mataloita kumpuja sekä siellä
täällä viljelysmaita.

Joulukuun 12 päivänä tuli retkikunta Bagamoyosta, viisikolmatta päivää
marssittuaan, Mpwapwaan ja oli siten kulkenut koko Ufagaran vuoriseudun
läpi.

[Kuva: Stanleyn leiri Mpwapwassa.]

Usein oli tapahtunut karkaamisia retkikunnasta. Stanleyn täytyi
sentähden hyvissä ajoin ennen auringon nousua asettaa joka päivä vahtia
muutaman sadan kyynärän päähän leiristä, käskien heitä olemaan
väijyksissä kunnes retkikunta oli lähtenyt. Täten saatiin monta kiinni,
juuri kun he olivat lähtemäisillään vaan ei tässäkään varokeinossa
kyllin. Ennenkuin tultiin Mpwapwaan oli viisikymmentä miestä pujahtanut
pois ottaen mukaansa edeltäkäsin maksetun palkkansa ja monet myös
kiväärinsä. Useita miehiä ja naisia, joiden ruumiinvoimat olivat liian
heikot kestämään matkan vaivoja, oli sitäpaitsi matkalla jätetty
jälkeen.

Täältä jatkettiin matkaa Ugogon maahan; sitte kuljettiin aution seudun
läpi, joka tuskallisesti vakoovalle silmälle näytti haaleanharmaalta
tasangolta, jonka yksitoikkoisuutta vähensi ainoastaan muutamat
yksinäiset apinanleipäpuut, muutamat vitsa-aitausten ympäröimät
nelikulmaiset paikat, joilla asui ihmisiä, ja siellä täällä yksinäinen
karjalauma tahi vuohiparvi, joka jyrsi huonoa nurmikkoa. Kaukana kohosi
kammallakin puolen suuria kallioita.

Vaikka ilma olikin erinomaisen kuumaa, kuljettiin kuitenkin eteenpäin
lähimpään neekerikylään. Tunnin kuluttua siitä kuin tänne oli tultu,
peittyi taivas mustilla pilvillä, ilma viilistyi äkkiä ja kovia
ukkosenjyrähdyksiä alkoi huikasevain salamain seuraamina kajahdella
kukkuloiden välissä. Noin kolmen peninkulman päässä lounassa näkyi
paksu savu kohoavan, ja tästä tiedettiin että siellä satoi. Puolen
tunnin kuluttua oli kuiva ja leveä hiekkapohjainen joen uoma, mistä
Stanley hetkeä ennen oli kaivattanut vettä, muuttunut kuohuvaksi
virraksi. Kahden tahi kolmen tunnin kuluttua oli ainoastaan muutamia
vähäpätöisiä purosia virrasta jäljellä; se oli kuivunut yhtä pian kuin
syntynytkin. Kaikki tämä ennusti näiden seutujen sadeaikaa, joka vastaa
meidän talveamme ja sitte alkoikin täydellä todella. Seuraavana päivänä
kuljettiin ankarassa myrskyssä kahdeksan peninkulmaa eräälle
tasangolle, joka jo puoleksi oli kuohuvan, likakeltaisen veden
vallassa.

Sitte tuli jouluilta. Stanleyn ja hänen kahden englantilaisen toverinsa
ajatukset olivat kaukana kodissa. Kuinka eroavainen tämä jouluilta oli
niistä, joita he ennen olivat viettäneet! Itse puhuu Stanley tästä
kirjeessään, jonka hän jouluiltana kirjoitti eräälle ystävälleen:

"Olen seitsemän jalan korkuisessa ja kahdeksan jalan levyisessä
teltassani. Eilen satoi koko päivän; teltta täytyi sijoittaa märkään
maahan, joka pian alituisesta käynnistä sisään ja ulos muuttui paksuksi
likaiseksi tahmaksi, täynnä varpaiden, kantapäiden, kengännaulojen ja
koirankäpälien jälkiä. Telttaseinät ovat aivan niille räiskyneen lian
peitossa, ja riippuvat velttoina kulmistaan, kaikki näyttää täällä
sisällä niin ryytyneltä ja kurjalta, että jo ennestään alakuloinen
mieleni tulee vielä alakuloisemmaksi. Istun vuoteella, noin jalan
päässä liasta, synkkiin mietteisin vaipuneena. Kansa teltan
ulkopuolella on luultavasti yhtä onneton kuin minä -- he näyttävät joko
itse tahtovan lopettaa elämänsä tahi odottavan pikaista kuolemaa, joka
pelastaisi heidät. Sade on kahtena tai kolmena viimeisenä päivänä
juossut virtoina; juuri äsken lakkasi viime rapsahus. Matkalla on sade
sangen hankala; se tekee savisen polun liukkaaksi ja muutoinkin raskaat
taakat vielä raskaammiksi, sekä pilaa suuressa määrin vaatteet. Se
saattaa meidät huonolle tuulelle ja tekee meidät märiksi ja viluisiksi.
Vieläpä on meidän nälkäkin -- meidän täytyy näet tyytyä puolta
vähempään ravintomäärään sillä tänä vuoden-aikana on puute
ruoasta, tahi on sitä vaikea ensinkään saada. Melkein kaikki vilja
syödään täällä Touko-, Kesä-, Heinä-, Elo-, Syys-, Loka- ja
Marraskuussa. Joulukuussa, jolloin kylvetään, on sitä ainoastaan vähän
jäljellä ja siitä minkä saamme itsellemme hankituksi täytyy meidän
maksaa kymmenkertainen hinta. Maan-asukkaat ovat huolettomia ja
välinpitämättömiä huomisesta päivästä, ja sentähden ei heillä ole juuri
mitään jäljellä. Itse en ole kymmeneen päivään maistanut lihamurua.
Keitetty riisi, tee ja kahvi ovat ainoat ruokani ja kohta täytyy
minun, kuten väkenikin, syödä maan-asukasten velliä. Sansibarista
lähtiessäni painoin 180 naulaa, mutta nälännäköni kautta on painoni
kahdeksanneljättä päivässä alennut 134 naulaksi. Nuoret englantilaiset
ovat samassa kiusaantuneessa tilassa kuin minä ja ellemme kohta pääse
parempaan maahan, niin meistä ei ole muuta kuin luut ja nahka jäljellä.

"Eikä hirveässä sadeilmassa ja niukassa elatuksessa kyllin; meidän
täytyy myöskin, niin ikävää kuin se onkin, tinkiä maan-asukkaiden
ahneiden päällikköjen kanssa niistä lahjoista, joita he vaativat meiltä
saadaksemme vapaasti kulkea heidän maansa läpi. Sentähden täytyy meidän
olla hyvin viisaita, kärsivällisiä ja nöyriä, sillä muutoin tulisi
matkamme tämän seudun kautta hyvin vaaralliseksi. Yksi koiristani,
'Nero', hortta, on kuollut. Ah, ne kuolevat täällä kaikki!"



Vastuksia, nälänhätä ja kuolema.


Retkikunnan lähestyessä uutena vuotena Mukondoku-aluetta, jossa on noin
sata pikkukylää, hyökkäsivät aina sodanhimoiset maan-asukkaat
etujoukkoja vastaan keihäät pystyssä ja huudolla antaen sotamerkin.
Näytettyään urhoollisuuttaan muutamilla kerskaavilla sanoilla ja
monilla uhkaavilla tempuilla, rauhoittuivat he pian ja antoivat
retkikunnan muitta mutkitta tehdä leirinsä erään varjokkaan
apinanleipäpuun juurelle lähellä sitä kylää, missä kuningas asui.

Tämän nimi oli Kalulu; hän oli viekas ja tunnoton; matkustavilta hän
tavallisesti kiristi suuret lahjat, antamatta heille pienintäkään
lahjaa puolestaan. Hänen monilukuiset, voimakkaat ja urhoolliset
alamaisensa pitivät, samoin kuin kuningas, itseään suuressa arvossa ja
vimmastuivat vähäpätöisimmästä syystä. Stanleyn oli hyvin vaikea
ylläpitää rauhaa, sillä he tahtoivat tulla leiriin ja nuuskia joka
teltassa ja vajassa.

Täällä sai Stanley ilmi kapinaliiton väestössään. Viisikymmentä miestä
oli päättänyt karata, mutta estettiin hyvissä ajoin aikomastansa
toimeenpanemasta siten, että heidän päällikkönsä vangittiin ja heiltä
muilta aseet otettiin pois. Kaksikymmentä nimeä oli sairaslistalla;
kuume, jalkahaavat, silmäintulehdus ja säilöstäjä raivosivat. Viisi
miestä karkasi kiväärineen ja varustuksineen, ja kaksi, jotka olivat
melkein sokeita, jätettiin Mukondokuun. Nämät olivat suuria vastuksia
ja tappioita muitten lisäksi, joita Stanley jo runsaassa määrin oli
kärsinyt.

Riitoja, useinkin hyvin vaarallisia, syntyi vähäväliin retkikunnan
jäsenten kesken ja tällaisissa tapauksissa oli Stanleyn väliintulo aina
tarpeellinen. Sillävälin teki hän varhaisesta aamusta myöhään iltaan
saakka tieteellisiä havaintoja, keskusteli kansakuntien päällikköjen
kanssa lahjoista ja sairasten hoidosta. Kaiken tämän lisäksi oli hän
itse usein kuumetaudissa ja sopivan ruoan puutteesta heikontuneena. Kun
retkikunnan päällikkökin näki näin paljon vaivaa, niin voi helposti
arvata, mitä muiden oli kärsiminen.

Matkaa jatkettiin monen neekerikylän läpi. Vaikka nämä kylät
eurooppalaisten käsityksen mukaan olivat mitättömiä, oli niissä
kumminkin suuret laumat kyttyräselkäistä ja lyhytsarvista karjaa, paljo
lampaita ja vuohia, aasia ja koiria. Muutamat nuorista, mustista
naisista olivat erinomaisen kauniita; heidän kasvonpiirteensä olivat
säännölliset, nenä soreamuotoinen, heidän huulensa pienet, hienot,
heidän ruumiinmuotonsa kaunis.

Villit pitivät Eurooppalaisia hyvin merkillisinä olentoina. Kaikki
heimojen suurimmat miehet ja vaimot pyysivät mitä kiihkeimmästi heitä
jäämään joksikin aikaa luoksensa, ja kauniit, nuoret päälliköt
kehoittivat heitä rupeamaan "veriveljikseen". Eräs nuori neekeri tuli
sydän-yöllä Stanleyn leiriin ja pyysi hänen "ottamaan vastaan pienen
lahjan ystävältä". Hän oli näet tuonut mukanaan lahjaksi astiallisen
vielä lypsylämmintä maitoa. Tämä tervetullut lahja palkittiin
kullatulla rannerenkaalla, johon oli juotettu suuri viheriäinen
kristalli, hopeahelaisella ruusupuusta tehdyllä piipulla, kullatuilla
ketjuilla ja kappaleella kirjavaa kangasta; hän tuli kaikesta tästä
niin iloiseksi että kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, ja lyötyään
voimakkaasti Stanleyn kättä riisui hän oikeanpuolisen varvakkaan
jalastaan, heitti sen kolmesti perättäin ilmaan ja kun se joka kerran
putosi pohja ylöspäin, sanoi hän iloisena tämän olevan varman merkin
siitä, että Stanleyllä olisi terveyttä ja onnea matkallaan.

Kun Stanley seuraavalla kertaa laati leirinsä, rupesi yöllä rankasti
satamaan. Tunnin kuluttua oli vettä kuuden tuuman korkuiselta
maassa, ja vesi juoksi virran tavoin hitaasti eteläänpäin. Jokainen
retkikunnan jäsen kärsi vaivaa tänä yönä, ja Eurooppalaistenkin, vaikka
makasivat teltassa, oli vaikea olla. Stanleyn teltta oli ruoka- ja
ampumavara-laatikkojen ympäröimä lätäkkö. Yhtäkkiä kuultuaan rähinää
ulkopuolella sytytti hän kynttilän, ja suuresti hämmästyi hän nähtyään
sänkynsä olevan saarena matalassa virrassa, joka, jos se tulisi
syvemmäksi ja nopeammaksi, varmaan tempaisi hänet mukanaan. Hänen
saappaansa uivat venheentapaisesti sinne tänne rapaisilla aalloilla,
jotka näyttivät hakevan paikkaa, mistä pääsisivät ulkona olevaan
tummaan veteen yhtymään. Teltan keskipuuhun sidottujen pyssyjen perät
olivat veden peitossa. Naurettavinta oli kuitenkin nähdä, kuinka "Jack"
ja "Bull" olivat kavunneet eräälle ampumavara-laatikolle ja istuivat
siinä selätysten, alituisesti toisiaan tuuppien, muristen ja riidellen
siitä pienestä mukavuudesta, minkä laatikko heille soi.

Aamulla löysi Stanley varjohattunsa monen kyynärän päässä teltasta ja
toisen saappaansa, joka purjehti eteläänpäin; suuri joukko ruutia,
teetä, riisiä ja sokeria oli pilaantunut. Keskipäivällä oli vesi
kuitenkin jo laskeunut niin että voitiin jatkaa matkaa.

Seuraavana päivänä kulki retkikuuta erään tasangon yli, jolla kasvoi
taajassa tiheitä, mataloita pensaita. Tietä oli vaikea löytää; mutta
sen opas, jonka Stanley oli sattunut saamaan, vakuutti kuitenkin
löytämänsä. Näiden tiheiden pensaiden joukossa ei ollut yhtään
suurempaa puuta. Pienet ja suuret pensaat olivat kuin yhteenkudotut, ja
retkikunta voi töintuskin tunkeutua niiden alempien oksien välitse,
sillä nämä oksat olivat tiheästi ja lujasti toisiinsa kietoutuneet. Ei
vielä seuraavanakaan päivänä näkynyt tämän pensastasangon loppua. Opas
oli jo varhain aamulla eksynyt tieltä.

Eipä ollut juuri hauskaa johtaa puoleksi nälkäytynyttä retkikuntaa
näiden äärettömäin pensaikkojen kautta tietämättä, minne mentiin ja
kuinka kauan tämä harhaileminen kestäisi. Vihdoin tultiin erään suuren
puun luo, jonka latvaan opas kiipesi katsoakseen, näkyisikö mitään
tuttua esinettä tässä synkässä maisemassa. Ympäristöjä tarkkaan
tähystettyään sanoi hän näkevänsä kukkulan, jonka tunsi. Hän sanoi
Uveriveri'n kylän olevan tämän läheisyydessä. Tämä iloinen uutinen
rohkaisi mielet ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin ja pian laati Stanley
etujoukkoineen leirinsä erään järven rannalle lähellä kylää.

Sillaikaa panivat Barker ja Pocock veljekset kahdenkymmenen johtajan
avulla jälkijoukon liikkeelle. Leiristä ammuttiin vähä väliin kovasti
ladatuilla kivääreillä ja näiden paukausten johdolla onnistui
eurooppalaisten ja johtajien saapua leiriin kello 7 i.p. Viimemainitut
kertoivat nyt että neljä miestä ja eräs kahvikuormaista-aasia taluttava
poika eivät vielä olleet perillä.

Yö kului ja päivän koittaessa eivät nämä vielä olleet perillä. Vaan kun
olo näissä pensaikoissa tuli hetki hetkeltä yhä arveluttavammaksi,
lähti Stanley kurjaan Uveriveri'n pikkukylään. Siinä asui ainoastaan
kaksi perhettä, joilla ei ollut jyväistäkään antaa! Nälkäkuolema uhkasi
siis retkikuntaa. Silloin päätti Stanley lähettää neljäkymmentä
vahvimmista miehistään -- kymmenen johtajaa ja kolmekymmentä
urhoollisinta nuorukaista -- maan-asukasten neuvon mukaan lähimpään
kylään ruokavaroja hakemaan. Vaikka nälkä heitäkin kiusasi, lähtivät
nämä neljäkymmentä vapaaehtoisesti; he aikoivat kaikin keinoin saapua
kaukaiseen kylään samana yönä. Heitä käskettiin ostamaan 800 naulaa
viljaa, josta määrästä ei tulisi kuin 20 naulan taakka kullekin.
Myöskin saivat he käskyn palaamaan mitä pikemmin, sillä heidän
vaimojensa ja ystäviensä elämä riippui siitä.

Toinen, kaksikymmenen-miehinen joukko lähetettiin Manwa Seran johdolla
etsimään äskenmainituita kadonneita miehiä. Myöhään iltapuolella
palasivat he ilmoittaen löytäneensä kolme kaivatuista kuolleina. Nämä
olivat eksyneet ja seuraten norsun jälkiä koettaneet saavuttaa
retkikuntaa, vaan menehtyneet epätoivoon, nälkään ja uupumukseen. Muita
oli mahdoton löytää.

Nälkäkuoleman uhatessa täytyi nyt jokaisen parhaan kykynsä mukaan
koettaa hankkia jonkinlaista elatusta, kunnes lähetyskunta palaisi.
Ei näkynyt metsäriistaakaan, jota olisi voinut ampua. Wangwanat
kuljeksivat ympäröivissä metsissä hakien syötäviä juuria ja marjoja ja
tutkien useita puita toivossa, että löytäisivät jotain, mikä voisi
lieventää nälän tuskia. Muutamat heistä löysivät mätänevän norsun. Sitä
söivät minkä jaksoivat, mutta rangaistus seurasi: he rupesivat
oksentamaan ja tulivat sairaiksi. Toiset löysivät jalopeuran luolan,
jossa oli kaksi poikaa; nämä ottivat he mukaansa ja antoivat
Stanleylle. Sillaikaa oli Stanley tutkinut lääkevarastonsa ja huomannut
ilokseen että siellä oli niin paljon kaurajauhoja, että kukin voi saada
-- kaksi kupillista ohutta kauralientä. Rautapellistä tehty kattila
täytettiin heti vedellä, ja kansa, sekä nuoret että vanhat,
kokoontuivat nyt kattilan ympärille ja panivat poltto-aineita sen alle,
että se kiehuisi pikemmin. Kuinka he pelkäsivät, että joku onnettomuus
tapahtuisi keittäessä, ja kun liemi oli valmis, kuinka innokkaasti he
pyysivät osaansa! Ja kuinka sanomattoman tyytyväisiltä he näyttivät ja
kuinka hartaasti he kiittivät Jumalaa hänen laupeudestaan!

Kello 9 illalla kuului epäselvästi kaukaa kolmen peräkkäin
lauaistun pyssyn paukaukset. Siitä tiedettiin että lähetetty
ruoanhankkimis-osasto oli tulossa ja seuraavana aamuna saapuivatkin
nämä uljaat miehet tuoden mukanaan niin suuren määrän hirssiä, että
kukin sai aika aterian.

Retkikunta läksi taas liikkeelle ja kuljettuaan kaksi päivää soiden
kautta ja vuorien yli, saapui se taas viljelysmaille. Vesakon rinteesen
tehtiin vankka leiri.

Seuraavana aamuna huomasi Stanley, että leirin ulkopuolella
kokoontuneet maan-asukkaat näyttivät erinomaisen tyytymättömiltä, ja se
ei ennustanut hyvää. He lähettivät pois vaimonsa ja lapsensa ja
jättivät kylät autioiksi, sillaikaa kuin toiset uhaten kulkivat leirin
ympäri, varustettuina isolla asejoukolla -- keihäillä, joutsilla,
nuolilla ja sotanuijilla. He aikoivat siis tehdä hyökkäyksen. Sitä
välttääkseen meni Stanley aseetonna heidän luokseen, merkiten pyysi
heitä istumaan ja tulkin kutsuttuaan, koki hän heille selittää
retkikunnan tarkoitusta, joka luonnollisesti etupäässä oli
Victoria-järvelle pääsy. Vanhemmille, jotka näkyivät olevan
mahdillisimmat, antoi Stanley vähän lasihelmiä hyväntahtoisuuden ja
ystävyyden osotteeksi. Vaan ei mikään näyttänyt auttavan, kunnes
Stanley sai tietää, että he aikoivat valittaa jostakin. Muutamat
wangwanat olivat hulmivassa nälässään ryöstäneet viljasuojat ja
varastaneet muutamia kananpoikia. Maan-asukkaita pyydettiin nyt
näyttämään varkaat. He tekivätkin niin ja osoittivat sormellaan
Stanleyn väestä erästä oikeaa metsänvoroa ja herkkusuuta. Tämä otettiin
tutkinnonalaiseksi, huomattiin rikolliseksi ja ruoskittiin villien
läsnäollessa. Kuitenkaan ei kovasti, vaan toki kylliksi näyttääkseen,
että tämä oli täyttä totta. Varastettujen elintarpeiden arvo maksettiin
vääryyttä kärsineille maan-asukkaille ja siten palautettiin sopu ja
rauha entiselleen.

Tämän maan asukkaat olivat kaunista kansaa. He olivat vankkoja
ruumiinsa rakennukselta, pitkiä kasvultaan, miehuullisia olennoltaan ja
säännöllisiä kasvonpiirteiltään. He kulkivat aivan alastomina ja
koristeina pitivät he messinkirenkaita käsissään ja jaloissaan.
Samasta metallista tehtyjä kaulaimia, paljo lasihelmiä hiuksissa ja
noin tusinan kaulaimia, jotka ulottuivat kauas rinnoille. Heidän
sotapukunsa olivat sangen kummallisia. Haukanhöyhenet sekä seebran- ja
giraffin-harjat peittivät heidän otsansa. Aseinaan käyttivät he suuria
keihäitä, joutsia, nuolia ja sarvikuonon päästä tehtyjä kilpiä.
Mainittakoon myöskin, että useat ajelivat päänsä ja jättivät ainoastaan
kapean, kaarenmuotoisen hiusjuovan otsalle.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi pieniä kyläkuntia kaikkialla ja
suuret lammas-, vuohi- ja karjalaumat osoittivat, että tämän maan
asujamet harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoa.

Retkikunnasta oli yli kolmekymmentä miestä sairaana. Muutamat olivat
punataudissa, toiset kuumeessa, sulku-, rinta- ja sydämen-taudissa.
Myöskin Edward Pocock sairastui. Hänen kielensä oli mustan liman
peitossa, muotonsa kauhean vaalea, ja tuskat, jotka siirtyivät seljästä
polviin, sekä pyörrytys ja polttava jano vaivasivat häntä. Pian
selvisi, että nuori mies oli pilkkupoltteessa.

Kuitenkin täytyi välttämättömästi jatkaa matkaa. Sidottiin siis neljä
rippumattoa kantotankoihin ja siten tehtiin Edward Pocockille mitä
mukavimmat purilaat, joissa oli purjevaatteinen katto. Sitte lähdettiin
leiristä ja kuljettiin hitaasti väkirikkaan maan kautta. Frank Pocock
ja Fred Barker kulkivat sairaan eurooppalaisen rippukoikun kummallakin
puolen; yksi johtaja ja neljä miestä saattoivat kutakin sairasta
wangwanaa. Satoja aseellisia maan-asukkaita saattoi retkikuntaa.

Merenrannalta lähdettyään ei retkikunta koskaan ollut tuntenut itseään
alakuloisemmaksi kuin tänään.

Äskeinen nälänhätä ja se kova koetus, jossa kaikkein voimia oli
jännitetty matkalla Uveriverin pensaikon läpi, oli sangen suuressa
määrässä tehnyt kaikki alakuloisiksi; nyt tuli vielä lisäksi uhkaava
sairastuminen. Väsymyksestä ja uupumuksesta nääntyneenä tuli retkikunta
vihdoin Chivyn'iin, joka on neljäsataa Englannin peninkulmaa
merenrannasta; leiri tehtiin eräälle kukkulalle.

Frank Pocock kertoi veljensä houreissaan mutisseen: "Stanley on
löytänyt oikean", ja sitte sanoneen voivansa sangen hyvin. Kun leiri
oli tehty pantiin Lady Alicen osat hänen suojakseen auringolta, kunnes
ehdittiin tehdä maja viileästä ruohosta. Oltiin juuri tekemässä
aitausta laatien paksua risumuuria sen suuren pyöreän paikan ympärille,
jossa ruohomajat pian olisivat valmiit, kun Frank pyysi Stanleytä
tulemaan hänen veljensä luo. Hän kiiruhtikin Edwardin luo, vaan ehti
ainoastaan nähdä hänen vetävän viimeisiä hengenvetojansa. Frank parahti
surusta ja siirrettyään venheenkappaleen syrjään kumartui hän ruumiin
yli ja laski tuskansa valloilleen.

[Kuva: Edward Pocock'in hautaus.]

Neljän jalan syvyinen hauta tehtiin sitte erään vanhan akaasia-puun
juurelle, ja Frank piirsi syvään sen runkoon ristin. Kun ruumis oli
kääritty laskettiin se viimeiseen lepokammioonsa, jota laskeva aurinko
valaisi säteillään. Stanley luki rukoukset kuolleelle, ja rakkaudesta
vainajaan, jonka suora ja miellyttävä käytös oli saattanut wangwanoita
häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, olivat he melkein kaikki läsnä
vielä viimeisen kerran osoittaakseen huokauksilla Edward Pocock-paralle
ystävyyttään.



Taisteluja villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle.


Eräänä päivänä laati Stanley leirin luisun kukkulan harjalle, metsän ja
alapuolella olevien ketojen väliin. Lähimmän kylän asukkaat pakenivat
nähtyään muukalaiset, mutta saatiin vihdoin palaamaan. Kaikki siis
ennusti rauhallista yötä.

Stanley vähensi kuormitusta ja heitti pois kaiken, mitä suinkin voi
välttää. Useat kantajista olivat näet sairaita, kaksikymmentä oli
kuollut ja yhdeksänyhdeksättä karannut tiellä.

Juuri näin puuhatessa tuli muuan taikatohtori kylästä täällä käymään,
tuoden mukanaan kauniin, lihavan härän rauhanlahjaksi. Hän saatettiin
Stanleyn telttaan, missä hänelle tarjottiin hyvin imelää kahvia ja
muutamia imeliä korppuja; sitte sai hän lahjaksi viisitoista
kankaanpalasta, kolmekymmentä kaularengasta ja messinkilankaa; täten
palkittiin hänen härkänsä hinta nelinkertaisesti. Hyödyttömiä
kapineita, niinkuin tyhjiä sardiinilaatikkoja, liemi- ja liharasioita
sekä tyhjiä ruokapönttöjä lahjoitettiin myöskin hänelle, kun hän vaan
pyysi niitä. Vihdoin pyysi hän Stanleytä rupeamaan "veriveljeksi", ja
sen tekikin jälkimäinen niin järkähtämättömän vakavasti kuin pakana
ainakin. Kun taikatohtori vihdoin oli lähtemäisillään ja näki väen
juuri rupeavan härkää teurastamaan, pyysi hän saada sen sydämen. Hänen
Hänen odottaessaan sitä, silmäili hän ja toverinsa ahneesti leirissä
olevia kuivamaan ripustettuja vaatepalaisia.

Puoli tuntia taikatohtorin lähdöstä, kun joukko wangwanoita oli viljaa
ostamassa ja toisia oli mennyt metsään polttopuita hakemaan, kuului
sotahuutoja. Näitä ei juuri tärkeinä pidetty; luultiin vain
kehoitukseksi sotaan naapureja vastaan. Vaan kun nämä omituiset
sotahuudot "hehuu-a hehuu" kuuluivat lähenevän, kokosi Stanley pienen
joukon leirin korkeimmalle paikalle ja näki pian suuren joukon,
keihäillä, joutsilla, nuolilla ja kilvillä varustettuja maan-asukkaita
noin kolmensadan jalan päässä eräällä toisella pienellä kukkulalla
leirin ulkopuolella.

Kaksi aseetonta miestä lähetettiin heidän luokseen kysymään mitä he
tarkoittivat.

He sanoivat silloin, että muuan wangwana oli varastanut maitoa ja että
he sentähden aikoivat "tehdä sotaa" muukalaisia vastaan. Stanleyn
onnistui kuitenkin lepyttää heidät, mutta juurikuin joukko oli
rauhallisesti hajautumaisillaan, hyökkäsi toinen miesvoipa joukko
pohjoisesta, ja kiivas keskustelu syntyi kumpaistenkin neekerijoukkojen
välillä, joista äskentulleet näyttivät innokkaasti haluavan sotaa.

Keskustelun kestäessä tuli toinen Stanleyn miehistä juosten.
Oikeanpuolisen kyynärpään lähellä oli vielä värisevä keihäs ja pieni
naarmu, jonka ohilentävä keihäs oli tehnyt, näkyi hänen vasemmassa
kyljessään. Nuijan tekemän kauhean haavan pohjasta näkyi hänen
otsaluunsa. Hän kertoi veljensä makaavan kuolleena metsässä länteenpäin
leiristä.

Stanley käski nyt Frank Pocockia jakamaan kaikessa hiljaisuudessa joka
miehelle kaksikymmentä kannosta ampumatarpeita ja järjestämään väen
portin kummallekin puolen, jos viholliset yrittäisivät hyökätä.

Kovasti hälisevä joukko huusi, että olisi paras tapella "arkojen
wangwanoiden ja valkoisten miesten kanssa, jotka varmaankin olivat vaan
naisia".

He järjestyivät äkkiä, huusivat kova-äänisesti sotahuutonsa, virittivät
joutsensa ja ampuivat ensimäiset nuolensa. Mutta kun eivät huomanneet
mitään elonmerkkiä leirissä, luulivat he kaiketi Stanleyn miehiä
puolikuolleiksi pelosta ja lähestyivät niin rohkeasti, etteivät enää
olleet sadankaan jalan päässä. Stanley käski nyt miehiään hyökkäämään,
ja hyökkäyksensä kovuudella karkoittivat he villit, ampumatta yhtään
laukausta.

Villit, jotka eivät käsittäneet tätä erinomaista kärsivällisyyttä,
hyökkäsivät vielä kerran ja ampuivat nuolensa. Silloin käski Stanley
hyökkäämään täydellä toella. Koko tunnin ajan vilkkaasti tapeltua
ajettiin villit pakoon.

Sillaikaa tekivät Frank ja kuusikymmentä kirveillä varustettua miestä
lujaa vallitusta ja wangwanoiden palattua käskettiin heitä rakentamaan
ampukoria leirin kaikkiin kulmiin. Myöskin raivattiin leirin ympäristö
600 jalan laajalta. Yön tullessa oli leiri turvassa ja suojeltavissa.
Stanleyllä oli ainoastaan seitsemänkymmentä sotakelpoista miestä,
sillä kaikki muut olivat sairaita, pelästyneitä kantajia, vaimoja,
aasinkuljettajapoikia ja lapsia. Muissakin suhteissa oli tila
tuskallinen. Kuukauden paaston jälkeen ei heillä vielä nytkään ollut
muuta syötävää, kuin muutamia kourallisia maissia päivässä.

Kello 9 aamupäivällä hyökkäsivät viholliset taasen monilukuisempina ja
itseensä luottavampina, sillä läheiset neekeriheimot olivat kutsutut
"sotaan".

Kolme päivää kesti taistelu, jonka ajalla kaikki kylät poltettiin. Kun
Stanley kolmannen päivän iltana laski tappionsa, huomasi hän sen
tekevän kaksikolmatta kuollutta, kolme haavoitettua, kaksitoista
kivääriä, jotka oli menetetty, ja neljä laatikollista ampumavaroja.

Viholliset lyötyään ja karkoitettuaan, läksi retkikunta taas Tammikuun
26 päivänä liikkeelle, poltettuaan paljo tavaroita, joita kantajien
puutteessa ei voitu kuljettaa edemmäksi. Tie meni seudun kautta, joka
oli täynnä suuria, linnanraunioiden tavoin kohoavia, paljaita
kallioita, sekä suurista haljenneen graniitin kappaleista muodostuneita
kivikkoja, ja mahdottomia kuperoita paasia.

Sitte kuljettiin suuren tasangon halki. Keskellä ääretöntä, vaakasuoraa
maata näkyi metsän-ympäröimä saaren tapainen kumpu, minne kaikki tällä
seudulla niin runsaslukuinen metsänriista pakenee sateen aikaan. Nyt
kuljeksivat nämä eläimet lukemattomissa laumoissa kedolla -- giraffia,
seebroja, gnuijia, puhvelihärkiä, pukkia, antilooppia, sekä pientä että
suurta laatua, ja metsäsikoja; lintuja oli myöskin monta lajia,
niinkuin iibiksiä, ketokiuruja, kalalokkia, jääliukuja, hanhia, sorsia,
korppikotkia, flamingoja, lusikkahanhia ja kurkia. Ilolla katseli
nälkääntynyt väki näitä.

Eräänä päivänä ampui Stanley giraffin ja pienen antiloopin; seuraavana
päivänä, lähellä metsäistä kumpua tasangolla, viisi sebraa; ja
kolmantena päivänä ampui hän läntisen rajan luona kaksi gnuijia,
puhvelin ja seebran, kaksi hanhea, neljä helmikanaa ja viisi sorsaa.
Nyt melkein hyljittiin leirissä lihaa. Sitä laitettiin eri ruoiksi,
joko muhennettiin, halstaroitiin, paistettiin ja survittiin tahi
kuivattiin matkalle eväiksi.

Helmikuun 9 p. kulki matkue erään kuivuneen virranuoman poikki, ja
seuraavana päivänä saavuttiin vierasvaraiseen Mombitin kylään. Nyt oli
matkue vihdoinkin saapunut Ufukaman rikkaalle alueelle, missä
matkustajan ei koskaan tarvitse kärsiä puutetta.

Kaikkia viljavan vuoritasangon tuotteita oli matkustajille täällä
tarjona, viljaa, papuja, perunoita, herneitä, sesamia, hirssiä,
kasvaksia, meluunia ja eri lajisia puutarha-hedelmiä, vettä ja
tupakkaa, kaikkea oli ostettavana. Kananpoikien ja vuohien lukumäärä,
mitä täällä teurastettiin, oli uskomaton. Stanley jakoi sitten
palkintoja miehilleen niistä monista erinomaisista uskollisuuden
osoitteista, joita he olivat näyttäneet, ja täällä sai hän uudestaan
sen mielistelevän nimityksen, joka kolme vuotta ennen annettiin hänelle
Afrikassa -- "runsaskätinen valkea mies" -- "huyu msungu u'u sungua
mikona".

Wangwanat -- miehet, naiset ja lapset -- pitivät nyt hyviä päiviä sillä
mitä olivat saaneet, ja kolmena päivänä söivät he niin paljon kuin
jaksoivat. Juhlallisessa ilossa ja yltäkylläisyydessä vietettiin siten
kolme päivää Mombitissa.

[Kuva: Kantaja.]

Veres kantajajoukko pestattiin tuottamaan tuolle kärsivälliselle väelle
jotain huojennusta; ja uusia voimin, uudella rohkeudella, varamytyt
olkapäillä kulki matkue eteen päin.

Helmik. 17 p. saapui matkue Usihan kylään, jossa alkaa se mitä kauniin
maapalsta, mikä päättyy vasta Victoria-järven luona. Näiden, kaiken yli
kohoavien salaperäisten, harmaiden kalliomöhkäleiden huipuilta voi
nauttia sanomattoman viehättävää näköalaa, taivaanrannan näyttäessä
äärettömältä. Joka puolella leviää mittaamaton ympyrä, täynnä omituisia
toisistaan erillään olevia kukkuloita, jättiläisten tavoin päällettäin
kasattuja joukkioita kuluneita, teräviä kallioita ja ylöspistäviä
vuorenhuippuja, joiden välillä nousee ja laskee mataloina, laajoina
aaltoina vihanta, ruohoisa tasanko, jolla tuhansittain nautaelukoita
käy pienissä laumoissa.

Kulettuaan sata suom. peninkulmaa merestä Usihaan, tunsi Stanley nyt
rintansa paisuvan mielihyvästä, katsellessaan tätä ihanata maata.
Tuoreen ruohon suloinen haju nousi tasangolta ja herätti hänessä
maaelämän muistoja hänen kotiseudultaan. Pensasaitojen erottamista
kylistä kuului nuorten vasikkain inuminen ja lehmien ammominen;
kili- ja vuohi- sekä lammaslaumoja valppaine paimenpoikineen näkyi
läheisyydessä -- kaikki tämä muodosti erittäin suloisen ja rauhallisen
kuvaelman.

Täältä vaelsi virkistynyt matkue ylös ja alas aaltoisia laidunmaita,
satojen ystävällisten maan-asukasten seuraamina, jotka vaihettivat
hyväntahtoista leikkipuhetta väen kanssa ja nauroivat kovalla äänellä
ja rajusti ilmoittaakseen iloansa siitä että vieraat olivat tulleet
heidän maahansa. "Tulkaa takaisin", sanoivat he, kun kääntyivät
takaisin palatakseen kotiinsa, seurattuaan matkuetta puolen peninkulman
verran. "Tulkaa koska hyvänsä; te olette tervetulleita".

Melkein koko tien merestä tänne oli matkue vaivaloisesti tungeskellut
esiin tiheiden, toisiinsa tarttuneiden pensaiden läpi tai myös olivat
he ryömineet niinkuin muurahaisparvi, rantaseutujen tavallisten
ruoholajien kohotessa niinkuin bamburuoko-metsän heidän päidensä yli --
ja nyt saattoivat nämä avonaiset, lyhyttä ruohoa kasvavat, ihanat
seudut heihin mahtavan, sanomattoman vapauden-tunteen.

Nyt kulettiin useiden kylien ohi. Suolattoman veden lähteitä kumpusi
esiin joka paikassa, varsinkin kallioisten alkuvuorten juurilta, jotka
vuoret ympäröitsivät niinkuin seinät sitä leveää luonnollista
laaksokäytävää, jonka yläpäässä oli Usihan kuninkaan pääkaupunki,
ihanain apinanleipäpuiden ja tiheäin, tuuheain lehtojen varjoamana.

Pohjaiseen päin oli maa aaltoista, avonaista ja vapaata, ikäänkuin
puutonta puistoa, siinä kun ei kasvanut tuskin yhtään puuta tai
ainoatakaan pensasta. Ruoho oli vaan tuuman korkuista. Kallioiset
kukkulat olivat kuitenkin vielä lukuisia. Kaikki näiden kylien
täysikasvuiset nuorukaiset kulkivat ympäri ilki-alastomina, mutta
naiset olivat puettuja kankeisin nahkoihin ja puoleksi parkittuihin
lehmänvuotiin. Ihana puistomaisema ihan sanaa myöten loisti valkoiselta
lukemattomista karjalaumoista ja vuohi- ja lammasparvista.

Kun Stanley seuraavan kerran asettui leiriin, tapahtui että eräs
päälliköistä tahtoi ikisokin avata hänen telttansa ovea, johon hän oli
asettunut lepäämään pitkästä marssista. Stanley kuuli telttapoikien
estelevän häntä, mutta ei sekaantunut asiaan, ennen kuin päällikkö
väkisin tunkeutui sisään, jolloin "Bull" ja "Jack", jotka myöskin
nauttivat hyvin ansaittua lepoa, äkkiä syöksähtivät hänen kimppuunsa ja
tarttuivat kiinni hänen käsiinsä. Päällikön kauhistusta ei voi
mitenkään kertoa, varsinkaan kun hän näytti luulevan että teltassa
oleva valkea mies oli muuttunut kahdeksi äkäiseksi koiraksi. Stanley
vapautti hänen kohta hänen epämieluisasta asemastaan ja saavutti siten
hänen kiitollisuutensa ja sai häneltä apua maan-asukasten
rauhoittamisessa, ne kun olivat täällä erittäin nenäkkäitä.

Täältä oli, sanoivat maan-asukkaat, ainoastaan yhden päivän matka enään
suuren Ukerewee eli Victoria-järven luo, matkan ensimmäiseen
päämaaliin. Siellä ottaisi matkue itselleen moniviikkoisen levon
vaivoistaan ja tapaisi runsaasti ruokatavaroita.

Rivakkaasti ja hyvällä mielellä kulki matkue laaksokäytävien ja
vuorenharjujen yli, kahlasi läpi vesien ja kuivuneiden joen-uomain,
meni läpi viljeltyjen ketojen ja kylien, joissa väkevä haju osoitti
että niissä oli karjaa, ja ohi hyväntahtoisten maan-asukasten, kunnes
äkkiä, heidän kiivetessään ylöspäin loivaan kohoavaa rinnettä,
hurraa-huutoja kuului etujoukosta; nyt tiesivät myöskin ne, jotka
olivat jälkijoukossa, että etummainen osasto oli saanut tuon suuren
järven näkyviinsä!

Frank Pocock kulki suoraan eteenpäin, siksi kuin hän oli saapunut
kukkulan harjulle. Hän loi pitkän, laajan silmäyksen johonkin, heilutti
hattuaan ja riensi alas Stanleyn luokse ilosta loistavin kasvoin,
nuoruuden hehkulla ja elämäinnolla huudahtaen:

-- Minä olen nähnyt järven, herra, ja se on suuri!

Fredrik Barker, joka vaan vaivoin voi ratsastaa aasilla, koska hän oli
kipeä ja häntä vaivasi väsymys pitkällisen matkan vaivoista, kohotti
päätänsä ja hymyili kiitollisesti toverilleen.

Pian tulivat kaikki kukkulalle, johon etujoukko oli seisahtunut, ja
ensimmäinen silmäys näytti pitkän, leveän vedenpinnan, joka
huikaisevassa auringonpaisteessa näytti sulatetulta hopealta, noin 600
jalkaa alempana ja puolen peninkulman päässä. Kauimpana etäisyydessä
näkyi tummansinisiä kukkuloita ja vuoria, ja järvessä oli sirotettuna
useampia pieniä harmaita kalliosaaria.

Ilossaan lauloi eräs nuori mies Stanleyn neekereistä riemulaulun,
tilaisuutta varten tehdyn, ja kun kööri yhtyi laulamaan, sai se vuoret
kaikumaan hurjasta ja harvinaisesta soinnusta. Iloisen soiton
elähyttäminä antoivat he lippujen liehua tuulessa ja menivät verkalleen
alas penkereitä Kagehyi'in maan kedoille.

Noin virstan päässä kylistä hämmästyivät he nähdessään sadoittaisin
soturia töyhtöillä koristetuin päähinein ja aseistettuina kiireestä
kantapäähän saakka lähestyvän juoksumarssissa, sill'aikaa näyttäen
taitoaan joutsen, nuolien ja keihään pitelemisessä. Nämä olivat ensin
säikähtyneet siitä pitkästä jonosta, joka tuli alas vuorta ja luulleet
vihollisten lähestyvän; mutta vaikka he pian huomasivat erehdyksensä,
katsoivat he olevansa velvolliset käyttämään tilaisuutta, näyttääkseen
urhoollisuutensa, jonka vuoksi he toimittivat tämän sotaleikin.

Eräs Kagehyissa asuva arapialainen, Sungoro Tarib, lähetti sanan
pyytääkseen matkuetta olemaan tervetullut ja kehottaakseen heitä
asettumaan leiriin siellä, koska Kagehyin päällikkö, Kaduma, oli hänen
uskollinen liittolaisensa.

Pieni ke'onmuotoinen maja, huonosti valaistu ja jossa oli kova haju
mädänneistä aineista ja jonka katossa vilisi rohkeita rottia, jotka
pahankurisella kestäväisyydellä jatkoivat tungeskelemistään sisään ja
ulos pesistään olkikolossa ja juoksemistaan seinien yli, annettiin
Stanleylle. Toinen pieni maja annettiin Frank Pocockille ja Fred
Barkerille heidän asunnokseen.

Matka merestä tänne, matkueen ensimmäiseen päämaaliin, oli kestänyt 103
päivää, -- pitkää vaivaloista päivää, ponnistusten, nälän ja vaarojen
uhatessa tuntemattomain seutujen kautta. Nyt oli matkaa jatkettava
meritse, ja uudistuneella rohkeudella ja vahvistunein toivoin siitä
että tämä vaarallinen matka onnellisesti loppuisi, meni jokainen
levolle, lepäyttääkseen väsyneitä jäseniään.

Siten oli Stanley nyt sanomattomien vaivojen, ponnistusten ja
puutteiden jälkeen tullut tarkoituksensa ensimmäiseen päämaaliin.
Täällä olisi hänen matkansa tärkein ja merkillisin osa alkava. Oli nyt
tutkittava järven koko ranta-alue sen seikan selville saamiseksi eikö
näillä viljavilla ja ihanilla seuduilla keski Afrikassa olisi mitään
mahdollisuutta mukaviin välitysteihin sivistyneen maailman kanssa,
joita teitä järvet ja purjehdittavat joet muodostavat. Se oli
perinpohjaisen tärkeä kysymys, joka siten oli Stanleyn tutkittavana.
Sen onnellisesta ratkaisusta olisi riippuva, jos oli mitään toivoa
siitä että sivistyksen ja järjestetyn yhteiskuntaelämän siunauksille
voitettaisiin tämä äärettömillä luonnonrikkauksilla varustettu maan-osa
ja sen musta väestö, joka, vaikka omistaakin oivalliset sielunkyvyt,
vielä elää raa'an luonnontilan portaalla.



Victoria Nyanza'lla.


Seuraavana aamuna heräsivät kaikki kertomattoman kevennyksen tunteella.
Oli lopussa marssit, lopussa torvien toitotukset, jotka käskivät uusiin
koittavan päivän vaivoihin varustaumaan, nälänkin pelko oli poissa --
ainakin joksikin aikaa.

Kello 9 oli vastaanotto. Ensiksi tulivat Frank ja Fred -- kuumeesta jo
täydellisesti parantuneina -- Stanleylle hyvää huomenta tekemään. Sitte
saapuivat wangwanoiden johtajat lausumaan toivonsa että hän oli
nukkunut rauhallisesti, ja heidän jäljestään retkikunnan nuoret rivakat
miehet; sitte tulivat Kaduma ja Sungoro saadakseen tietoja matkasta ja
kuullakseen uutisia Sansibarista, ja vihdoin viimeksi Kaduman puoliso
paraimpine ystävineen. Vastaanotto kesti kaksi tuntia ja sen päätyttyä
läksivät vieraat kukin askareitaan hoitamaan. Maanasukkailla näitä ei
monta laatua olekkaan; he loruilevat, valmistavat tahi paikkaavat
verkkojaan, tekevät kirveitä, kanootteja, ruokakaukaloita, aitauksia ja
majoja -- siinä kaikki. Stanleyn väki taasen teki asemapiirroksia omien
nurmihökkeleidensä rakentamiseksi; täten se osoitti tyytyväisyyttään
pitempään oloon Kagehyi'ssä.

Stanleyn tultua Kagehyin kylään, muuttui se tärkeäksi paikaksi. Sinne
tulvaili mahdoton joukko maassa syntyneitä kauppiaita kaikilta
suunnilta kahden- tahi kolmenkymmenen peninkulman takaa. Kalastajat
tulivat kanooteissaan tuoden suuret varastot kuivia kaloja; toiset
toivat maniok'ia ja kypsiä banaaneja; paimenet lähettivät härkiään, ja
venheittäin tuli kaikilta haaroilta kuokkia, rautalankaa ja suolaa sekä
suuria varastoja bataateja ja jamsia.

Stanley pyysi ruhtinas Kadumalta neuvoja ja apua järvi-matkalleen. Tämä
kutsui silloin kansan vanhimmat neuvotteluun. Kun he olivat asettuneet
istumaan maahan, alkoi Kaduma kokouksen seuraavilla sanoilla:

"Voiko nälkäinen mies tehdä työtä? Voiko janoinen puhua?" Vanhimmat
katsoivat silloin veitikkamaisesti toisiinsa ja nyykäyttivät päitään,
ja Kaduma rupesi kähisten kakistelemaan. Silloin toi noin neljän- tahi
viidentoista vuotias alaston nuorukainen suuren ruukun käyvää pombeeta
[olutta, jota maanasukkaat valmistavat hiivasta tahi karkeista
jauhoista]. Hän koitti asettaa tämän pyöreäpohjaisen astian maahan niin
vakavasti kuin suinkin estääkseen sen kaatumista. Sen viereen pani hän
yhtä tukevasti Kaduman mahdottoman mielikki-maljan, suuren kurbitsin.
Kaduma rupesi istumaan pienelle matalalle rahille ja kääriytyi
rasvaiseen huntuunsa, sitte ojensi hän kätensä, ja polvillaan tarjosi
hänelle poika pikaria, jota hän piti molemmilla käsillään. Tuntikauden
nautittiin pombeeta ja Kaduman puhe osoitti ymmärrystä ja harrastusta.
Vaan pahaksi onneksi loppui pombee ja Kaduma meni maata. Herättyään
tyhjensi hän taas kaksi tahi kolme ruukullista; vihdoin hoiperteli hän
sijalleen ja keskustelusta ei tullut mitään.

Kuitenkin alkoi Stanley laittaa Lady Alicea kuntoon.

Seitsemän päivän kuluttua oli venhe varustettu meren vaaroissa
kestämään. Jauho- ja kuivakala-varastot, suuret pakat kaikenlaisia
kankaita ja helmiä sekä mitä oli jäljellä pieniä tarvekaluja vietiin
laivaan ja vihdoin ilmoitettiin Lady Alicen ainoastaan odottavan
miehistöään.

-- Tahtooko kukaan tulla mukaani vapaaehtoisena? kysyi Stanley
miehiltään.

Kaikkialla vallitsi kuolonhiljaisuus.

-- Eikö edes palkkiosta tahi lisämaksusta?

Taaskin sama hiljaisuus; ei kukaan tahtonut omasta taipumuksestaan.

-- Vaan kuitenkin täytyy minun lähteä, sanoi hän. Tahdotteko jättää
minut yksinäni matkalle?

-- Ei.

-- Mitäs sitte tahdotte? Ettekö tunne ketään urhoollista miestä, joka
tulisi herransa toveriksi matkalla järven ympäri?

Taaskin vaikenivat kaikki. Kun hän kysyi kultakin erittäin, sai hän
vastaukseksi, että he eivät olleet tottuneet meri-elämään; kukin
vakuutti suoraan kovin pelkäävänsä vettä.

-- Mitäs minun sitte on tekeminen?

Silloin sanoi Manwa Sera:

-- Herra, älkää kyselkö enempää. Käskekää miehiänne. Koko miehistönne
on lapsianne, ja he eivät liene teille tottelemattomia. Jos kysytte
heiltä ystävän tavoin, niin ei kukaan rupea palvelukseenne. Käskekää
heitä, niin he tottelevat kaikki.

Stanley teki silloin luettelon kymmenestä venemiehestä ja yhdestä
peränpitäjästä, joiden uskollisuuden nojaan hän jätti itsensä ja
tavaransa matkalla pitkin Victoria-järven rantoja. Muut jäivät leiriin;
Frank ja Fred pantiin heidän johtajikseen.

[Kuva: Lady Alice Victoria Nyanzalla.]

Sitte käski Stanley soutamaan. Taivas oli pilvinen ja vaaleanharmaa
vesi oli käynyt tuhkaharmaaksi; vuoret olivat paljaat ja haljenneet, ja
synkän taivaan kanssa ikäänkuin sopusoinnussa oleva maisema oli
hiljainen ja autio. Soutajat huokasivat syvään. Heidän soutunsa oli
sellaisten tapainen, jotka varmaan tietävät perikatoon syöksyvänsä;
välistä vilkasivat he huolissaan Stanley'yn, ikäänkuin olisivat
odottaneet käskyä palaamaan. He näkyivät aivan selvään aavistavan
jotakin pahaa.

Jonkun ajan kuluttua tavattiin muuan neekeri nimeltä Saramba, joka
istui kanootissaan kalastamassa. Hänet saatiin matkalle oppaaksi. Tästä
olivat Stanleyn miehet ylen onnelliset.

Tuuli alkoi kiihtyä; pilvet, jotka kauan olivat kokoontumistaan
kokoontuneet luoteiselle taivaan-rannalle, synnyttivät äkkiä kovan
tuuliaispään, ja koko ympäristö kävi pian sanomattoman rajuksi. Tuuli
ajeli retkikuntaamme yli raivokkaiden aaltojen; Lady Alice kiiti
eteenpäin villin varsan tavoin ja pieksi vettä kuohuksi ja vaahdoksi,
joka sitte roiski avuttoman miehistön ja venheen yli. Vaikka ainoastaan
pieni purje oli viritetty, lensi venhe sanomattoman nopeasti eteenpäin.
Pursimiehet kumartuivat tuuleen päin; Saramba istui pelosta
kyyristyneenä ja oli nöyrästi peittänyt pörröisen päänsä
kuvevaatteellaan.

Seuraava päivä oli kaunis. Järvi, joka edellisenä päivänä oli ollut
raivoissaan, oli nyt rasvatyynenä. Jylhien vuorten kuivuneet ja
puuttomat muodot kuvastuivat selvästi taivasta kohden. Vastaiselta
puolelta näkyi metsistyneitä kumpuja, ja niiden välissä kimalteli se
leveä ja komea lahdelma, johon Niilin äärimmäinen eteläinen lisävesi
juoksee.

Victoria-järven ympäristössä oleskelevat virtahevot ovat hyvin
taistelunhimoisia luonnoltaan, ja matkustavaista, joka varomattomasti
lähestyy heidän olopaikkaansa, uhkaa suuri vaara. Usein niitä
ahdistettiin venheestä, vaan koska se kuitenkaan ei ollut varustettu
sotaan näitä paksunahkaisia vastaan, olisi taistelu voinut tulla tuhoa
tuottavaksi.

Kerran törmäsi venhe erään vedestä nousevan virtahevon selkään. Eläin
säikähti tästä raskaasta ja omituisesta kapineesta seljässään ja sysäsi
niin rajusti venhettä, että kaikki luulivat sen särkyvän kappaleiksi.
Sittenkuin virtahepo täten oli ilmaissut tyytymättömyytensä, sukelsi se
taasen muutaman jalkaa venheen perästä ja ulvoi kovalla äänellä
ikäänkuin olisi taisteluun vaatinut. Vaan Stanley oli jo saanut kyllin
kokea eläimen voimaa, sentähden käski hän soutamaan pakoon niin nopeaan
kuin mahdollista.

Eräänä päivänä laskettiin ankkuri muutaman kylän edustalla, josta
toivottiin ruokavaroja saatavan, ja kauan keskusteltua myöntyivät
villit muutamista sinisistä lasihelmistä antamaan kaaliksia ja
lampaan. Miehillä ja naisilla ei ollut muuta vaatetusta kuin lyhyt
banaanilehdistä tehty esiliina; tämä äärettömän yksinkertainen puku
muistutti paljon Aatamin ja Eevan viikunalehti-vaatetuksesta. Omituista
oli myöskin että miehiltä puuttui etuhampaat sekä ylä- että alaleuassa.
Päänsä olivat he myöskin ajelleet; ainoastaan säännöttömän puolikuun
muotoisen harjan olivat he jättäneet päälaelleen ja otsalleen.

Seuraavana jälkeenpuolenpäivänä, jolloin ankkuri taaskin laskettiin,
lähestyi venhettä muudan kanootti, joka värinsä ja muotonsa tähden
herätti yleistä kummastusta. Sen kokka oli näet korkealla taivutetun
käsivarren tavoin; köysi oli jännitetty tämän päästä korkeaan
peräkeulaan saakka. Tälle köydelle oli ripustettu hienoa heinää, joka
heilui harjan tavoin, kun kanootti lähestyi vakavasti ja rohkeasti
neljänkymmenen venemiehen kuljettamana. Puolet kokassa olevista
miehistä kavahti seisoalleen, kun olivat tulleet 150 jalan päähän, ja
tartuttuaan pitkiin tupsuilla koristettuihin keihäisinsä ja kilpihinsä,
alkoivat uhaten heiluttaa niitä. Kun Stanleyn väki ei yrittänytkään
vastarintaa tekemään, lähestyivät he varovasti ja tultuaan noin 60
jalan päähän, laskivat he tuulen puoleen ja kääntyivät venheen perää
kohdin uhkaavasti viittoellen. Sitte tulivat he hiukan lähemmäksi ja
laskivat lopulta kanoottinsa pitkinpäin laivaa. He olivat jokseenkin
julkeita, ja kuin heitä kuitenkin lempeästi kohdeltiin kiihtyi heidän
loukkaamis-intonsa kiihtymistään; he tuuppivat toisiaan ja
hoipertelivat sekaisin venheessään, sillä suurin osa heistä oli
juovuksissa, tarttuivat keihäisinsä ja kilpihinsä ja alkoivat laulaa
lallatella viinasta käheillä äänillään. Muutamat ottivat linkonsa ja
heittivät kiviä kauas järvelle; tälle taputteli laivan miehistö
käsiään. Banaani-viinin lämmittämänä ja laulun rohkaisemana rohkaisi
eräs heistä luontonsa ja alkoi tähdätä Stanleyhyn, joka vaieten ja
tarkkaavaisena istui venheensä perässä; kivi lensi hänen päänsä yli, ja
kova, humalainen rääkynä palkitsi heittäjää hänen rohkeudestaan.

Huomattuaan ettei lempeydellä ollut toivottua vaikutusta otti Stanley
revolverinsa ja ampui nopeasti veteen siihen suuntaan, johon kivi oli
lentänyt. Tästä seurasi surullinen näky. Kuultuaan laukauksen
hyppäsivät nuo rohkeat, hävyttömät veitikat veteen ja uivat minkä
kerkesivät rantaa kohden, jättäen kanoottinsa jälkeensä.

"Rakkaat ystävät, palatkaa, palatkaa!" huusi Stanleyn miehistö heille.
"Mitä pelkäätte? Tarkoituksemme oli vaan näyttää teille, että meillä on
yhtähyvin aseita kuin teilläkin. Palatkaa, tulkaa noutamaan
kanoottinne; kyllä me työnnämme sen teille, että voitte ottaa sen".

Vihdoin saatiin villit naurulla ja lempeillä sanoilla palaamaan. He
olivat nyt arvokkaampia käytöksessään. He nauroivat, huudahtelivat
kummastuksesta ja matkivat pistoolin-laukauksia; "bum, bum, bum".

Sitte lähestyi vielä viisi muutakin kanoottia, täynnä seudun asukkaita.
villit huusivat ja pyysivät että Stanley tulisi heidän kuninkaansa
luo, vaan hän oli huomannut heidät liian sivistymättömiksi ja
väkivaltaisiksi ja piti sentähden viisaimpana olla maalle nousematta.
Villit rupesivat silloin uhkailemaan, jonkatähden Stanley piti
parhaimpana olla myöntyvinään heidän pyyntöönsä. Hän käski hinaamaan
ankkurin laivaan ja käymään airoihin käsiksi; sitte käski hän
suuntaamaan matkan ulapalle päin, äskenmainittujen kuuden kanootin
seuraamana. Kun oli soudettu tuhannen jalan verran, käski Stanley
yhtäkkiä nostamaan purjeita ja upeana kiiti Lady Alice nuolennopeasti
ohi kanoottien, villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittua antoi
Stanley sentähden taas laskea ankkurin. Tuuli tyveni, paksuja
pilviryhmiä alkoi taas nousta idästäpäin, järvi oli rasvatyyni kuin
peilinpinta ja pilkkopimeä peitti maan, sen metsät ja vuoret. Pian
alkoi salama salaman perästä halkaista pilviä, raju myrsky syntyi
sellaisella voimalla että venhe oli vähällä painua veden alle, ja
rakeiden sekainen sade syöksi kuin olisi pilvistä kaadettu. Melkein
joka silmänräpäys kuului mitä kauhein ukonjyrinä, joiden ääntä vuoret
synkästi mylvien matkivat. Miehistö, jonka Stanley ennen myrskyn alkua
oli asettanut olemaan varuilla napot kädessä, ilmoitti vähä väliin
veneen olevan hukkumaisillaan. "Ammentakaa nopeammin!" vastasi Stanley.
Kaksi tuntia kesti kamala raju-ilma ja sen lakattua antoi Stanley
soutaa erääsen saareen, jonne virittivät valkean kuivatakseen
läpimärkiä vaatteitaan ja keittääkseen lämmintä lientä.

Seuraavana aamuna oli ilma mitä ihanin. Taivas oli selkeä ja sininen,
rannat mehuisat ja viheriät, järvi välkkyili kiillotetun teräksen
tavoin ja ilma oli raitis ja virkistävä. Rohkaistuna ja virkistynein
voimin astui Stanley miehineen bambu-lehtimajastaan ja pian leijuili
venhe taaskin vesillä soutajien laulaessa iloisimpia laulujaan.

Hetken aikaa soudettua ohjattiin venheen kulku erästä saarta kohti,
jossa näkyi maan-asukkaita olevan. Stanley antoi tulkin alkaa puhetta
heidän kanssaan, ja vihdoin lähettivät he pojan kanootissa puhumaan
muukalaisten kanssa. Vaan tultuaan lähelle rupesi tämä hämmästyneenä
töllistelemään. Stanley heitti helmivyön hänen kanoottiinsa, ja se
antoi ikäänkuin uutta eloa hänelle. Hän huusi rannalla seisoville
toverilleen, ja heti läksi parikymmentä kanoottia liikkeelle, täynnä
rauhallisia, säveämielisiä maanasukkaita, jotka suurimmalla
mielihartaudella katselivat tuota kummallista venhettä ja heidän
mielestään vielä kummallisempaa valkoista miestä, jommoista he eivät
koskaan olleet nähneet eikä edes voineet uneksuakaan voivan löytyä maan
päällä.

Saatuansa kuulla, että voivat saada niin paljon lasihelmiä kuin
halusivat, jos vaan toisivat ruokavaroja, kiiruhtivat he maalle ja
palasivat pian tuoden mukanaan suuren varaston banaaneja, kanoja ja
munia sekä imelää palmuviiniä. Kaikesta tästä osti Stanley niin paljon
kuin varoi riittävän kolmeksi päivää. Ihastuneina muukalaisten
ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta tarjosivat maanasukkaat laivan
miehistölle isoja ryyppyjä palmuviiniä ystävyyden vahvistamiseksi, ja
kun purjeet vihdoin nostettiin, seurasivat kaikki kanootit venhettä
pitkän matkaa, yhä vaan kestiten laivan miehistöä, laulaen, lallattaen
ja kovaäänisesti huutaen ilosta.

Kerran täytyi venheen kulkea erään niemekkeen ohitse, jolla kasvoi
pitkää ruohoa. Suuri joukko maanasukkaita näkyi hyökkäävän sinne,
saadakseen mukavia asentoja. Venheen verkalleen nientä lähestyessä,
meni muutamia villeistä kallioille ja viittasivat venhettä tulemaan
lähemmäksi. Kun Stanley suostui heidän pyyntöönsä ja lähestyi
muutamia jalkoja, huusivat he jotakin hänelle, ja kohta sinkoili kiviä
satamalla humisten ympäri venhettä. Kun soutajat taasen tarttuivat
airoihin, hyökkäsi joukko villejä esiin piilopaikoistaan, lingoilla
varustettuina, joilla he heittivät kiviä ja osasivat venheeseen ja
perämieheen. Enemmän vahingon välttämiseksi laukasi Stanley
nuolennopeudella revolverinsa; yksi villeistä kaatui, jolloin toiset
lakkasivat taistelua pitkittämästä ja vetäytyivät takaisin korkeaan
ruohostoon.

Eräässä pienessä kylässä, joka oli soman lahdelman rannalla, otettiin
Stanley mitä ystävällisimmin vastaan. Kylän päällikkö kutsui heidät
luokseen, valmisti pidot, joissa nautittiin äskenlypsettyä maitoa,
viiliä, kypsiä maukkaita banaaneja, vuonaa, bataateja ja munia. Hän
lennätti myöskin sanan maan hallitsijalle, keisari Mtesalle, ja
ilmoitti muukalaisen tulleen hänen maahansa. Samalla ilmoitti hän
Stanleylle ei aikovansa laskea häntä lähtemään ennenkuin oli asettanut
hänet vastattain suuren afrikkalaisen hallitsijan kanssa, jossa, kuten
hän hymysuin vakuutti, Stanley olisi löytävä ystävän, jonka suojassa
hän voisi nukkua rauhallisesti.

Vielä oli Stanley päivän täällä, nauttiakseen päällikön runsaasta
kestitsemisestä. Joka hetki sai hän tuta uusia liehakoitsevia
kohteliaisuuden osoituksia. Maa oli ikäänkuin sopusoinnussa kansan
kanssa, ja tuskinpa koko Afrikassa on monta miellyttävämpää
maisemakuvaa kuin tämä oli. Huojuvan ruohoston ympäröimältä rannalta
aina vuorien korkeimpiin huippuihin saakka oli kaikki viheriäistä --
eri värinvaihteissa. Vaalean-viheriän matele-puun lehtipuku oli somana
vastakohtana erilajisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle,
banaanin silkinkiilloista lehtilatvasta peittivät tamarindin vaalean
lehdistön leijuvat ryhmät ja ympärillä olevien laidunten, jotka
vilisivät täynnä karjaa, tumman viheriät pellot ulottuivat korkeille
kummuille saakka. Vapaissa, sekavissa vaan somissa jonoissa ikäänkuin
reunustivat vuoret tätä maisemakuvaa, milloin paisuen uhkeiksi ja
pyöreiksi, milloin köyristyen sulkeakseen syliinsä komean
banaanilehdon, milloin rohkeasti kohoten poikittaisiksi, jyrkiksi
kallionhuipuiksi, milloin taas laskeutuen moniksi komeiksi ylängöiksi;
nämä ylängöt ovat yhteydessä seutujen kanssa, joilla kenenkään
valkoisen miehen jalka vielä ei ole käynyt.

Stanley jatkoi sitte matkaansa ja eräänä aamuna huomattiin kuusi
kaunista, täydellisesti miehitettyä kanoottia, jotka juuri olivat
kääntymässä erään niemen ympäri. Stanley luuli ensin heidän olevan
jonkun kaapparilaivaston, joka oli lähetetty hänen matkaansa estämään,
mutta oppaat, joiden joukossa myöskin oli kylän vierasvarainen isäntä,
sanoivat niiden olevan keisarin väkeä. Niiden tultua lähemmäksi näkyi
laivanpäällikkö pukeutuvan juhlapukuunsa. Hän pani päähänsä helmillä
kirjaillun päähineen, jossa liehui pitkiä valkoisia kukonhöyheniä,
pukeutui lumivalkoiseen, pitkäkarvaiseen vuohennahkaan ja hartioilta
riippuvaan huntuun.

Päällikkö oli komea, roteva noin kahdenkymmenen vuoden vanha
nuorukainen; hypättyään Stanleyn veneesen laskeutui hän polvilleen
hänen eteensä ja esitti asiansa seuraavin tavoin.

"Ugandan kabaka (keisari) lähettää mukanani paljo salaam (terveisiä)
teille. Hän toivoo innokkaasti että käytte hänen luonaan, ja hän on
laatinut leirinsä Usavaraan ollakseen läheisyydessä, kun te nousette
maalle. Hän ei tiedä mistä maasta tulette, vaan minulla on erityisessä
kanootissa mukanani nopea sanansaattaja, joka ei kaipaa lepoa,
ennenkuin on ilmoittanut kabakalle teidän lähestyvän. Hänen äitinsä
näki muutamia öitä sitten unen, ja siinä näki hän valkoisen miehen
tulevan järvellä venheessään tännepäin, ja -- te olette nyt
tulleet! Vastatkaa minulle, että voin lähettää sanansaattajan.
Twiyanzi-yanzi-yanzi (kiitos, kiitos, kiitos)!"

Nuori päällikkö, jonka nimi oli Magassa, sai nyt tietää Stanleyn matkan
tarkoituksen ja sanansaattaja lähetettiin heti keisarin luo.



Stanley Ugandan keisarin luona.


Kun Stanley ja hänen seuralaisensa olivat noin kahden peninkulman
päässä Usavarasta, näkivät he ihmisiä tuhansittain asettuvan
järjestykseen hiukan viettävälle maalle. Heidän tultuaan lähemmäksi
käski Magassa ampuma-aseilla ilmoittamaan heidän tuloansa. Rannalla
oleva kansa oli asettunut kahteen taajaan riviin, joiden kumpaisissakin
päissä näkyi monta miestä, jotka pukunsa puolesta erosivat muista.
Heillä oli karmosiinipunaiset, mustat ja lumivalkeat vaatteet yllänsä.
Stanleyn lähestyessä rantaa kuului pyssynlaukauksia noista pitkistä
riveistä. Magassan kanootit jakaantuivat oikean- ja vasemmanpuolisiin
osastoihin, ja 200 tahi 300 kovalatinkista pyssyä ilmoittivat kaikille
että se valkoinen mies, josta keisarin äiti oli unta nähnyt, oli
noussut maalle. Lukuisat vaski- ja paassi-rummut sanoivat hänelle
jymisevät tervetulijaiset; liehuttimia, lippuja ja viiriä leijaili
ilmassa ja kansa huusi kovaäänisesti. Sangen hämmästyneenä tästä
juhlallisesta ja komeasta tervehdyksestä läksi Stanley suurta lippua
kohti. Sen läheisyydessä seisoi lyhytkasvuinen mies puettuna
karmosiinipunaiseen levättiin, jonka alla hänellä oli valaistusta
pumpulikankaasta tehty valkoinen puku. Magassa, joka jo oli kiirehtinyt
maalle, lankesi kunnioittavasti polvilleen tämän miehen eteen,
ja käännyttyään Stanleyn puoleen ilmoitti tämän miehen olevan
"katekiron" eli pääministerin. Stanley kumarsi ja tämä vastasi hänen
tervehdykseensä vielä sirommin ja syvempään kumartaen. Stanley tuli
aivan hämmästyneeksi ja hämilleen tästä ruhtinaallisesta vastaanotosta.

[Kuva: Stanleyn saapuminen Ugandan keisarin luo.]

Kaksitoista hyvinpuettua maanasukasta astui sitte esiin, tarttui hänen
käteensä ja sanoi hänet tervetulleeksi Ugandaan. Katekiro nyykäytti
päätään, ja lukuisien rumpujen rämistessä, jotka tekivät kaiken
kanssapuheen mahdottomaksi, kulkivat he vierekkäin ja tuhansien
uteliasten seuraamina erääsen pihaan. Joukko ruohokattoisia majoja oli
ympyränmuotoisesti erään suuremman rakennuksen ympärillä, jonka
sanottiin aiotun Stanleyn asunnoksi.

Katekiro ja monta päällikköä seurasivat Stanleytä hänen uuteen
majaansa, ja heidän kesken syntyi hyvin tuttavallinen keskustelu.

Lukemattomia kysymyksiä sateli Stanleyn terveydestä, hänen matkastaan
ja sen tarkoituksesta, Sansibarista, Euroopasta ja sen kansasta,
järvistä ja taivaista, auringosta, kuusta ja tähdistä, enkeleistä ja
perkeleistä, lääkäreistä, papeista ja käsityöläisistä yleensä.
"Kaikkitietävien" kansakuntien edustajana täytyi hänen käydä mitä
ankarin tutkinto. Sitte muuttui juhlallinen mieliala ystävällisemmäksi.
Pitkiä, laihoja, jänteviä, mustia käsiä tarttui Stanleyn käteen, ja
muutamia miehiä kiiruhti heti ilmoittamaan kabakalle, että tämä
valkoinen mies oli älyniekka, että hän tiesi kaikki ja oli erinomaisen
kohtelias ja seuraa rakastava. Kabakan sanottiin silloin "hieroneen
käsiään aivan kuin olisi päässyt jonkun aarteen omistajaksi".

Vahvemmaksi todistukseksi edullisesta arvostelmastaan Stanleystä
lahjoittivat he hänelle neljätoista lihavaa härkää, kuusitoista
lammasta ja vuohta, sata kimppua banaaneja, kolme tusinaa lintuja,
neljä puuastiallista maitoa, neljä kappaa bataatteja, viisikymmentä
tähkää vastaleikattua maissia, kopallisen riisiä, tiun tuoreita munia
ja kymmenen ruukullista palmuviiniä. Keisarin hovimestari, joka kulki
kaikkien niiden etunenässä, jotka kantoivat tahi veivät hevosella
kaikkia näitä erilaisia ruokavaroja, lankesi polvilleen Stanleyn eteen
ja sanoi:

"Kabaka lähettää salaams ystävälleen, joka on matkustanut niin kauas
häntä tavatakseen. Kabaka ei voi katsella ystäväänsä, ennenkuin tämä
on aterioinut ja tuntee itsensä tyydytetyksi. Kabaka on lähettänyt
orjansa tuomaan näitä hänen ystävälleen, hänen aterioidakseen.
Yhdeksännellä tunnilla, kabakan ystävän levähdettyä, lähettää hän
sanansaattajan pyytämään häntä tulemaan saapuville. Olen puhunut.
Twiyanzi-yanzi-yanzi!"

Päivän yhdeksäs hetki lähestyi. Kaksi hovipoikaa, puettuina valkoiseen
villapaitaan, vyöhyt tahi nauha vyöllä ja yllään pitkä kirjava kappale
pumpulikangasta, joka riippui oikeanpuoliselta olkapäältä jalkoihin
saakka, tulivat ja ilmoittivat määräajan olevan kulunut. Stanley läksi
heidän kanssaan ottaen mukaansa miehistöstä viisi miestä, jotka olivat
kivääreillä varustetut ja kulkivat hänen kummallakin puolellaan.
Astuttiin pitkin lyhyttä, leveää katua, jonka päässä oli maja. Tässä
istui keisari, Mtesa oli hänen nimensä, päällikkö-joukon ympäröimänä,
jotka istuvassa tahi polvia-notkistavassa asennossa olivat järjestetyt
kahteen, toisiaan vastapäätä oleviin riviin jonkun matkan päässä
valta-istuimesta. Näiden rivien päissä oli rummunlyöjiä, vahteja,
teloittajia, hovipoikia j.n.e. Kun Stanley miehineen lähestyi lähintä
joukkoa, hajosi se, ja rummunlyöjät pärähdyttivät kovasti rumpujaan.
Keisari nousi silloin seisoalleen ja meni Stanleytä vastaan. Silloin
nousivat pystyyn kaikki polvillaan olevat ja istuvat rivit --
kenraalit, överstit, päälliköt, ruoanlaittajat, hovimestarit, hovipojat
ja teloittajat.

Keisari oli korkeakasvuinen, laiha, ulkomuodoltaan voimakas,
hienokasvoinen ja suurisilmäinen neekeri; nyt oli hän puettu valkoiseen
villapaitaan, jonka päällä oli kullattu vyöhyt ja musta vaippa. Hän
puristi Stanleyn käsiä lämpimästi ja voimakkaasti, kumarsi jotenkin
somasti ja pyysi häntä istumaan eräälle rantatuolille.

Tämä Stanleyn ja keski-Afrikan mahtavimman miehen ensimmäinen
yhdessä-olo loppui molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi ja Stanley
rupesi heti ensi silmänräpäykseltä tätä mustaa keisaria innokkaan
ystävän tavoin suosimaan. Kasvultaan oli Mtesa keisari pitkä ja
solakka. Hänellä oli erinomaisen kauniit ja hienot kasvonpiirteet.
Suuret, säihkyvät, vilkkaat silmänsä loi hänen muodolleen erinomaisen
ihanuuden. Hänen ihonsa oli tumman-punaisen ruskea. Häntä huvitti
sangen kuulla kerrottavan eurooppalaisten hovien tavoista ja
sivistyksen ihmeistä. Hän koitti niin paljon kuin suinkin voi olla
valkoisten miesten tapainen. Kaiken, mitä hänelle kerrottiin, käänsi
hän tavallisesti vaimoilleen ja päälliköilleen. Kauan aikaa juteltua,
täytyi Stanleyn taas ottaa jäähyväiset levähtääkseen matkan jälkeen.

Noin kello 7 aikaan läksi Mtesa asunnostaan vahtien, hovipoikien,
lipunkantajien, toitottajien, rummunlyöjien, päällikköjen ja
orpanoivien maanasukkaiden ja muiden seuraamana. Noin kaksisataa
hoviinsa kuuluvaa naista oli hänellä myöskin mukanaan. Kulkiessaan
Stanleyn majan ohi lähetti hän yhden hovipojistaan kysymään, tahtoisiko
Stanley tulla hänen luokseen. Hetken aikaa kuluttua siitä kuin Stanley
oli tullut Mtesan luo, joka hovinsa ympäröimänä oli istautunut järven
rannalle, kiiti eräästä mutkasta neljäkymmentä komeaa, keltaisen
ruskeaksi maalattua kanoottia.

Kanooteissa istui yhteensä noin 1,200 henkeä. Kunkin kanootin kapteeni
oli puettu valkoiseen villapaitaan ja somapoimeiseen turbaaniin.
Laivaston päälliköllä oli paidan päällä karmosiinipunainen,
kultaneuloksilla tiheään koristeltu nuttu ja päässä punainen lakki.
Kukin kapteeni, joka kulki keisarin ohi, tarttui kilpeensä ja
keihääsensä ja teki merihyökkäys- ja puollustustemppuja. Laivaston
päällikkö voitti suurimman suosion. Kun tämä näytös oli loppunut, käski
Mtesa erään kapteeneistaan etsimään jonkin krokodiilin tahi
virtahevosen. Viidentoista minuutin kuluttua palasi tämä ja kertoi
löytäneensä krokodiilinpennun, joka oli nukkunut eräälle kalliolle.

"Nyt, Stamlee", sanoi Mtesa, "tulee sinun näyttää naisilleni, kuinka
valkoiset miehet ampuvat".

Stanley ampui ja osasi niin hyvin, että kolmensadan jalan matkan päästä
luodillaan melkein erotti krokodiilin pennun pään sen ruumiista, ja
kaikki läsnäolevat tervehtivät tätä mainiota laukausta kajahtavilla
mieltymyksen osoituksilla.

Sitte läksi keisari pääkaupunkiinsa, jossa hän kutsui Stanleytäkin
käymään. Tie kulki aaltomaisten maisemien ja tyynien järvien poikki
sekä laajojen banaanilehtojen ja viikuna-kasvikkojen kautta. Omituisia,
holvattuja majoja oli rakennettu pisangipuu-lehdikköjen helmaan; näiden
puiden kypsien hedelmien tuoksu täytti ilman. Vihannuutta, joka loisti
mitä heleimmällä värillä, virkisti tuo kuuman vyöhykkeen säännöllinen
sade; taivas oli aivan tummansininen, ja vaikka kuumuus oli suuri,
miedonsi sitä kuitenkin kukkuloilta tulevat tuulenpuuskat ja usein
myöskin pään yläpuolella oleva tiheä lehtiverkko.

Kahden tunnin matkan jälkeen näkyi eräällä pyöreällä kukkulalla oleva
pääkaupunki. Etäällä näkyi joukko suuria, keilamaisia ja heinittyneitä
majoja, jotka olivat erään suuremman, korkean ja ladontapaisen
rakennuksen ympärillä. Tämä suurempi rakennus oli palatsi, ja kaikki
majat yhteensä olivat keisarillinen pääkaupunki.

Ruohomajoja ympäröivän kaisla-aidan molemmilta puolilta läksi
sädemäisesti hyvin leveitä teitä. Ne olivat täydelleen sadan jalan
levyisiä ja koviksi poljettuja. Vähitellen kohosivat ne ja johtivat
sille tielle, joka kulki palatsin ulkopuolella olevan aitauksen ympäri.
Kun katseli palatsin etuseinän kohdalta lähtevää leveää tietä pitkin,
niin huomasi niin pitkälle kuin silmä kantoi tien kummallakin puolen
taloja ja huoneita, joiden ympärillä oli banaani- ja viikunapuutarhoja.

Illalla kutsuttiin Stanley palatsiin. Joukko ruskeisin tahi valkoisiin
pukuihin puettua väkeä, vieläpä muutamilla valkoinen vuohennahkakin
ruskeiden vaatteiden päällä, meni myöskin vastaanotto-saliin. Muutamat
olivat kiertäneet nauhoja päänsä ympäri, niin että näyttivät pitävän
turbaania päässään; tämä merkitsi, kuten Stanley myöhemmin sai tietää,
että he olivat teloittajia. He kulkivat talosta taloon ja tulivat
vihdoin kummun tasaiselle huipulle, tuon suuren ruohoista ja oljista
tehdyn rakennuksen eteen, joka oli palatsina. Tästä oli ihana näkyala.

Joka puolella levisi viljava, aaltomainen maa, jonka teki vielä
ihanammaksi auringonpaiste, rehevyys ja varhainen kesänvihannuus.
Korkeiden vuoriharjanteiden huipuilla olevat kylät ja banaanilehdot
ilmoittivat Mtesalla olevan maan, jota voi rakastaa. Suuremmilla
alankomailla olivat viljellyt puutarhat ja viljamaat, ja kaukaisen
taivaanrannan luona suli tuo hurmaava maisema ikäänkuin yhteen sinisen
taivaan kanssa. Tällä maisemakuvalla oli omituinen tenhovoimansa.

"Mistä syystä", kyselee kai moni itseltään, "on tämä villi, kasvatusta
kaipaava ja taika-uskoinen yksivaltias rakentanut palatsinsa tälle
kukkulalle?" Varmaankaan ei sentähden, että olisi siellä paremmassa
turvassa, sillä hän on tasoittanut mäkisen maan ja tehnyt leveitä
teitä, jotta helposti voi päästä hänen luokseen; yksi ainoa tulisoihtu
riittäisi, sitäpaitsi maan tasalle hävittämään hänen palatsiansa
ympäröivät varustukset. Onko hän ehkä ajatellut näkyalojen ihanuutta?
Voisiko hänelläkin ehkä olla huomiota luonnon sulouteen?

Jos tämä hallitsija olisi yhtä raaka kuin Afrikan muut päälliköt, olisi
hän etsinyt jonkin vesilammikon, jonkun vuoriharjanteen rinteen tahi
jonkun järven rannan, missä hänen karjallaan olisi ollut parhaat
laitumet; sellaisiin paikkoihin olisi hän rakentanut ruohomajansa. Tämä
mies on päinvastoin rakentanut eräälle kukkulalle, että vapaasti voisi
nähdä ympärilleen ja heittää keisarillisen silmäyksen maansa yli. Häntä
miellyttää tilavuus, hänen asuntonsa on korkea ja avara afrikkalainen
palatsi, suuria pihoja on sen ympärillä. Ylhäiset ja alhaiset hänen
kansassaan koettavat kukin kykynsä mukaan olla hänen kaltaisensa.
He ovat hyviin vaatteisiin puettuja, ja hävyttömyyttä pidetään
rikoksena. --

Rummut pärisivät. Mtesa istui valta-istuimelleen ja kaikki kiirehtivät
paikoilleen.

Joka kerta kun Stanley oli ollut Mtesan puheilla, oli hän käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen koettamalla kääntää keskustelua sellaiseen
suuntaan, että kristinusko joutuisi puheenaineeksi. Jos mitä tapahtui,
koki hän aina saattaa sen kristinuskon yhteyteen. Hän kertoi
Mtesalle Kristuksesta, jonka jumalattomat ihmiset ottivat kiinni ja
ristiin-naulitsivat ja pilkkasivat hänen jumaluuttaan; kuinka hän,
ristillä kärsiessäänkin, suuresta rakkaudestaan ihmisiin pyysi
taivaallisen isänsä antamaan heille anteeksi. Hän osoitti hänelle
erotuksen luonteen suhteen sen Herran välillä, jota valkoiset ihmiset
palvelevat ja Muhammedin, jota arapialaiset palvelevat ja jonka uskoon
Mtesakin oli kääntynyt; kuinka kristinusko opettaa ihmiskuntaa
rakastamaan kaikkia, ilman poikkeusta, Muhammed taasen opetti
uskolaisiaan että tappamalla pakanan tahi uskottoman voi päästä
Paratiisiin.

Kaikki tämä teki syvän vaikutuksen mustaan keisariin ja kantoi
ajallansa hedelmän.

Eräänä päivänä ilmoitti Mtesa Stanleylle että erästä valkoista miestä
odotettiin leiriin. Tämä oli muudan englantilainen upseeri, översti
Linant, englantilaisen kenraalin Gordonin lähetti Kairosta Egyptissä.
Kuvitelkoon kukin mielessään, kuinka iloiselta näille kahdelle
eurooppalaiselle tuntui, kun näin aavistamatta tapasivat toisensa
mustien maanosan sydämessä.

Niitä uskonnollisia kanssapuheita, joita Stanley oli alkanut pitää
Mtesan kanssa, jatkettiin översti Linant'in läsnäollessa. Kun Mtesa
kyseli Linantilta yhtä ja toista, josta Stanley oli puhellut ja joka
tarkkaan oli muistiin kirjoitettu, käytti tämä Mtesan suureksi ihmeeksi
melkein samoja sanoja ja vastauksia. Se omituinen asianlaita, että
kaksi valkoista miestä, jotka vielä koskaan eivät olleet nähneet
toisiaan, ja joista toinen tuli pohjoisesta toinen kaakosta, kuitenkin
voivat tietää samoja asioita ja vastata samoilla sanoilla, kaikki tämä
tuntui kokoussalin ulkopuolella olevalle kansalle hyvin kummalliselta
ja painui Mtesan mieleen jonakin ylenluonnollisena asiana.



Uusia seikkailuja järvellä.


Silloin täytyi Stanleyn lähteä pois ja palata väkensä luo.

Mtesa, joka oli luvannut veneitä ja väkeä viemään matkuetta Ugandaan
Kagehyistä, jossa se yhä oli ja odotti Stanleytä, käski Magassan lähteä
hänen mukanaan 30 veneen kanssa leiriin.

Stanleytä seurasi Usavaraan, johon hän oli jättänyt Lady Alicen,
englantilainen upseeri ja Stanley lupasi kuukauden päästä tulla
takaisin, jonka ajan överstin piti odottaa häntä.

Kello 5 aamulla lyötiin rumpuihin ja ne veneet, joiden oli lähdettävä
Stanleyn mukana, kokoontuivat. Lady Alice nosti ylös ankkurin;
tavaramytyt, lampaat, vuohet ja siipi-eläimet olivat jo asetetut
paikoilleen. Upseeri seurasi Stanleyta hänen venheesensä; he pudistivat
toisensa kättä ja jättivät toisensa Jumalan haltuun. Stanley tarttui
peräsimeen ja Lady Alice riensi pitkin Victoria Nyanzan selkää.
Amerikan tähdillä koristettu lippu nostettiin ja se levisi ylpeänä
tuulessa. Upseeri huusi rannalla hurraata jäähyväisiksi. He liehuttivat
viimeiset jäähyväiset nenäliinoillaan, ja erosivat toisestaan ikävöivin
mielin, kulkeakseen kumpikin tuntemattomia vaiheita kohden.

Eräänä iltana laski Stanley rantaan eräässä lahdessa. Rannalla istui
noin tusinan verta likaisiin vuohennahkoihin puettuja maan-asukkaita
juomassa palmuviiniä kurpitsin kuorista. Stanley vedätti veneen
ja kanootit kuivalle maalle. Safenin tervehdyksiin vastasivat
maan-asukkaat aivan ystävällisesti ja kohteliaasti. Ollen itse
jotensakin päissään palmuviinistä, tarjosivat he tulijoille vähäsen
tätä Afrikan päiväntasaajan-seutujen jumaljuomaa. Matka oli ollut pitkä
tänä päivänä, jonka vuoksi Stanley ja hänen väkensä olivat väsyneitä ja
olivatkin he jo melkein ikävöineet niin virkistävää juomaa kuin heille
tarjottiin. He ottivat siis vastaan maan-asukasten vierasvaraisen
lahjan ja nauttivat sitä halukkaasti.

Aurinko meni nyt mailleen ja toivottiin toisilleen hyvää yötä. Keskiyön
aikana heräsi Stanley kovasta rummuttamisesta. Hänen rauhattomaan
kysymykseensä vastattiin kaikki olevan rauhallista, mutta lakkaamatta
kuului kuitenkin tuo kamala rummuttaminen pimeässä yössä ja karkoitti
kaiken makaamishalun. Kun Stanley aamulla nousi ylös, näki hän että
heidät oli ympäröinyt 2-300 maanasukasta, kaikki sotatamineissa ja
varustettuina keihäillä, joutsilla, nuolilla ja pitkäpäisillä aseilla,
jotka näyttivät eteenleikkaajan-veitsiltä, jota paitsi he suojaksi
kantoivat suuria ja pitkiä ruokokilpiä. Tämä maanasukas-joukko oli
heistä ainoastaan kolmenkymmenen askeleen päässä ja tähysteli heitä
värähtämättä hurjin silmäyksin.

Stanley näki niiden joukossa erään heimon vanhimmista, joka edellisenä
päivänä oli tarjonnut hänelle juomista, ja Stanleyn selitettyä ei
tulleensa heidän rannikoilleen vihamielisessä aikomuksessa, vaan
levätäkseen ja ostaakseen ruokavaroja, sanoi tämä:

"Jos tahdotte jotain syömistä, niin lähetän minä vähäsen banaania
tuonne saarelle, mutta täältä täytyy teidän lähteä, ettei kansa, joka
tahtoo kanssanne tapella, ryhtyisi väkivaltaisuuksiin."

Stanley soudatti sitten eräälle edempänä olevalle saarelle, ja
päällikkö lähetti lupauksensa mukaan kymmenen kimppua vereksiä
banaania, jotka yhdeksi päiväksi riittivät väelle.

Senjälkeen lähti Stanley yksinään leirin takana olevaan tiheään
viidakkoon. Hän tiesi ettei mikään vihollinen häiritsisi leiriä, sillä
saari oli asumaton, ja oli niin harvinaista hänelle saada nauttia
yksinäisyyttä ja hiljaisuutta häiritsemättömässä rauhassa. Vapaana
siitä vakavuudesta ja totisuudesta, johon häntä pakotti hänen asemansa
puolivillien ihmisten johtajana heidän näkyvissään, saavutti hän taas
koko notkeutensa. Hän ryömi tietä sulkevien oksien alatse, tai hyppäsi
kumoonkaatuneiden puunrankojen ylitse, tunkeutui läpitse, missä oli
melkein mahdotonta päästä edemmäksi, lonkeroitsi ja viiletti käärmeen
tavalla läpi toisiinsa kietoontuueiden pensaiden, sukelsi suuriin
tiheihin lehdikkoihin ja taisteli hurjasti varjoavien köynnös- ja
kärhikasvijoukkoja vastaan, jotka kasvit lukuisuutensa vuoksi olivat
takkuuntuneet toisiinsa tiheäksi ryhmäksi.

Täältä tuli hän tasangolle, jossa maa vierti jyrkästi ylöspäin sekä
kaikkialla oli korkeain puiden ynnä köynnöskasvien ja pensaiden
peittämä. Kiivetessään vuoren rinnettä ylös oli hänellä runsaasti
tukea valittavana; tässä oli tamarindipuu ja tuossa ihan vieressä
silkkipumpulipuu; milloin riippui mimosan esiinpistävä oksa, milloin
joku paksu köynnöskasvi, jotka tarjosivat apuansa koetuksissa päästä
eteenpäin eli ylöspäin; nuoret ja hentoiset teakkipuut tahi taipuisa
jasmiini mukasivat, kun hän tarttui niihin. Viimeinkin seisoi hän
keihäskaislaa, ananaspuuta, kämmekkäisiä ja aloe-pensaita kasvavalla
vuorenhuipulla. Tämä on paikka mistä silmä estämättä voi nähdä yhden
Afrikan omituisimpia ja kauniimpia osia -- kymmeniä neliöpenikulmia
kauniita järvimaisemia -- suuria aloja vuorenseiniä, joihin pistää
viehättäviä, tuuheain banaanien puoleksi sulkemia lahtia kymmeniä
neliöpenikulmia ruohoista ylänkömaata, missä kyliä ja banaanimetsiä on
sirotettuna sekaisin. Siltä kukkulalta, jolla Stanley seisoi, voi hän
nähdä toisen karjalauman toisen perästä ja joukon pieniä valkoisia ja
mustia pilkkuja, jotka eivät voineet olla muuta kuin lammas- ja
vuohilaumoja. Hän näki vaaleansiniset tulista nousevien savujen patsaat
ja niiden ympärillä laihoja haamuja liikkumassa.

Mikä maa näillä on, näillä villeillä! Ja mikä määrätön järvi sitten!
Jos höyrylaiva kyntäisi tätä järveä, eivätkö he silloin tulisi
toistensa luo ystävinä! Koko maasta katoaisi villiys, maan-asukasten
toimellisuus ja työvoima kiihtyisi, orjakaupan kirous lakkaisi ja
kaikkiin maihin siinä ympärillä tunkeutuisi jalommat tunteet ja
korkeampi ihmisellisyys. Mutta nyt on jokaisen käsi nostettu, toisen
toista vastaan -- murha asuu heidän sydämissään; villiys leimahtaa
esiin heillä nähdessään matkustavaisen; merirosvous on oikeutettu
ammatti, kansat useissa valtakunnissa käyvät ihan alastomina ja
jokainen heimo, palavana kostonhimosta ja vihasta, pitää itsensä
kaukana toisista.

Myöhään illalla astui Stanley maalle toisella saarella. Kun oli
pilkkosen pimeä, osuivat he maalle ainoastaan siten että ohjasivat
matkansa erästä roihuavaa tulta kohden, joka näkyi rannalla. Valo tuli
tulesta, jonka kaksi miestä ja eräs poika olivat sytyttäneet. Nämä
olivat kuivaamassa kaloja eräässä luolassa, jonka suu oli järvelle
päin. Kalastajat kauhistuivat suuresti, mutta rauhoittuivat siitä
ystävällisyydestä, mitä Stanley osoitti heille. Hän valmistautui sitten
viettämään yötä perä-istuimen alla veneessä, mutta juuri kun hän oli
maata panemaisillaan, sai hän kuulla maan-asukasten toruvan. Hän arvasi
kohta että miehistö oli ruvennut anastamaan kalastajain saalista,
jonka vuoksi hän juoksi ulos ja tuli juuri parhaiksi varjellakseen
neekeriparkoja melkoisesta vahingosta. Eräs hänen miehistään oli jo
ottanut yli puolen tusinaa suuria kaloja, kun Stanley tuli käyden
avojaloin hänen taaksensa ja antoi hänelle sivalluksen, joka pani hänen
hoipertelemaan syrjään. Pikemmin kuin kaikki suosion tai ystävyyden
vakuutukset todisti tämä seikka kalastajille, ettei heillä Stanleyn
puolelta ollut mitään pelkäämistä, ja wangwanat huomasivat, ettei hän
salli mitään vääryyttä tapahtuvan. Kalastajat saivat sitä paitsi
kourallisen helmiä palkinnoksi aijotusta ryöstöstä ja sitä varten että
wangwanat eivät enää joutuisi kiusaukseen, saivat he kaksinkertaiset
ruoka-annokset.

Sillaikaa oli Stanleyn heittänyt Magassa, joka jo ennemmin oli
kääntynyt takaisin väkineen, tehden kyllä lupauksen tulla leiriin
Kagehyin luona, johon lupaukseen Stanley kuitenkaan ei voinut luottaa.
Tämä oli kova vastus; sillä kuinka saisi hän nyt matkueen viedyksi
tämän suuren järven yli Ugandaan, kun ei hänellä ollut kanoottia?
Kuitenkaan ei sillä haavaa ollut muuta tehtävänä kuin jatkaa
palausmatkaa leiriin.

Seuraava yö vietettiin erittäin hankalasti eräässä pienessä,
läpitunkemattoman pensaikon ympäröimässä lahdessa. Rankkaa sadetta
kesti koko yön ja se seikka pakotti jokaisen istumaan paikoillaan,
täristen vilusta ja ilman illallisetta, sillä päällen päätteeksi ei
heillä ollut mitään syömistä. Sen surkuteltavampia olentoja on vaikea
kuvitella mieleensä, kuin nämä ihmiset, jotka olivat veneessä
pilkkopimeän yön. Koko miehistö oli pakkautunut yhteen läjään niin
likettäin kuin mahdollista, selkä vasten selkää tai kylki kylessä
kiinni. Itse istui Stanley telttakatoksen alla perässä, ainoastaan
vaivoin erottaen heidän haamujaan tahi katsellen pensaiden
säännöttömyyksiä, sill'aikaa kun silloin tällöin salama nopeasti
vilahti synkeällä taivaalla ja näytti kaukaisten saarien suurta mustaa
ryhmää -- sateen sillä välin roiskuessa alas vähentymättömällä
kiivaudella.

Kuten tavallisesti tapahtuu, seurasi tätä ikävää yötä kaunis, kirkas
aamu. Jokainen pilkku luonnossa näytti olevan herätetty uuteen elämään,
vilpastuneena ja hymyilevänä, paitsi sitä pientä maailmaa, joka oli
veneessä. He ikävöivät päästäksensä ihmisten luokse, sillä muussa
tapauksessa täytyi heidän kuolla nälkään. Kun he olivat purjehtineet
kappaleen matkaa pitkin erään saaren. Bumbireh-saaren, rannikkoa,
huomasivat he muutamia haamuja, jotka silmiinpistävästi erosivat
ruohoisan kukkulan piirteistä, ja pian sen jälkeen kuului tuo
hyvintunnettu soinnukas sotahuuto, jota useimmat keski-Afrikan kansat
käyttävät, "Heyua-hehu-u-u-u-u!" kimakkaasti, pitkänveteisesti ja
raikuvasti.

Haamuja tuli yhä lisää, ja uusia ääniä tuli lisäksi tuohon
taisteluun-vaativaan ja huolestuttavaan kööriin. Nälkäisiä raukkoja kun
Stanley ja hänen miehensä olivat, kaikenlaisten vaikeuksien keskellä,
nälän kalvaessa heidän sisälmyksiään, monen penikulman erottaessa heitä
ystävistään, sekä ilman ainoatakaan palasta ruoaksi kelpaavaa veneessä,
oli heidän pakko astua maalle, huolimatta uhkaamasta vaarasta. Kun vene
lähestyi rantaa, tulivat maanasukkaat aina vedenrajaan saakka vastaan,
ja muutamat ottivat käsiinsä suuria kiviä, muiden sill'aikaa
jännittäessä joutsiaan.

Kuitenkin näytti Safenin ystävälliset sanat villeille heissä tekevän
hyvän vaikutuksen, sillä kivet heitettiin pois taas, joutset
päästettiin jännityksestä, ja ojennetut keihäät saivat olla tukina
siinä rauhallisessa, hitaassa kulussa, jolla maan-asukkaat nyt
lähestyivät venettä.

Nämä, joiden luku nyt nousi noin kahteen sataan, neuvottelivat
hetkisen, jonka jälkeen muutamat niistä -- nyt itse vuorostaan
liehakkaasti hymyillen -- varovaisesti astuivat veteen niin kauas,
kunnes he tapasivat veneen etukeulan. Muutaman sekunnin ajan seisoivat
he siinä ja puhuivat ystävällisesti, mutta äkkiä tempasivat he yhdellä
nykäyksellä veneen rantaan, jonka jälkeen kaikki muut, tartuttuaan
kiinni veneenlaitoihin, vetivät sen noin 60 jalkaa ylös kuivalle,
kiviselle rannalle, Stanleyn ja hänen miestensä istuessa siinä mykkinä
hämmästyksestä!

Nyt seurasi kohtaus, jota on turha koettaakaan kuvailla. Kokonainen
helvetti -- kaikki sen mustat pirut aseilla varustettuina -- oli
täydessä raivossa Stanleyn ja hänen miestensä ympärillä. Joukko
keihäitä ojennettiin; kolme- tai neljäkymmentä jousta jännitettiin;
yhtä monta väkäkärkistä nuolta näytti jo lentävän ilmassa; paksuja,
pahkuraisia nuijia heilutettiin heidän päidensä yli; kaksisataa
rääkyvää mustaa haamua tuuppaili ja tungeskeli voidakseen näyttää
kiukkuansa tai hankkiakseen tilaisuuden antaa niille vaikka edes vaan
yhdenkin lyönnin tai piston.

Niinpian kun ensimmäiset villien raivon purkaukset näkyivät, hyppäsi
Stanley ylös ja piti ladattua revolveria kumpasessakin kädessään,
valmiina tappamaan tai itse tulemaan tapetuksi. Mutta silminnähtävä
toivottomuus voida tehdä noin suurelle joukolle mitään erityistä
vahinkoa, pidätti häntä.

Myöskin miehistö vastusti melkein yli-inhimillisellä levolla ja
vakavuudella raivoavan joukon ensimmäisen hyökkäyksen. Safeni näytti
kämmeniään ja kysyi rauhallisesti ja lempeästi: "Mitä tämä merkitsee,
ystävä kullat? Pelkäättekö te tyhjiä käsiä ja hymyileviä ihmisiä.
jommoisia me olemme? Me olemme ystäviä, me tulemme ystävinä ostamaan
ruokatavaroita, pari kolme banaania, muutamia suullisia viljaa tai
bataattia tai maniokkia, ja teidän luvallanne menemme me myös
matkoihimme ystävinä".

Tämä ryhti teki hyvän vaikutuksen. Pauhina ja meteli näytti jo
asettuvan, kun noin viisikymmentä vastatullutta sytytti taasen
hillitsemättömän raivon. Uudelleen heilutettiin suuria keihäsjoukkoja
veneen ympäri, uudelleen nostettiin pahkuraisia nuijia heidän päidensä
yli, uudelleen jännitettiin joutset ja uudelleen olivat he jo
näkevinänsä nuolia ilmassa. Eräs sai kohtauksen, niin että hän
hoiperteli, eräs toinen sai jysäyksen päähänsä keihäänvarresta ja
kolmas kirkaisi, kun nuija sattui hänen selkäänsä.

Nyt hypähti Stanley ylös mennäksensä väliin molemmat revolverit
vasemmassa kädessään. Hän kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka
näytti koettavan pidättää muita ryhtymästä väkivaltaisuuksiin, näytti
hänelle helmiä, kangasta, vaskilankaa ja koetti herättää heissä
kunnioitusta hokemalla heidän kuninkaansa nimiä Mtesa ja Antari.

Tämä helmien ja kankaiden paljous herätti nyt villien ahneuden.
Tappamisen yritys voisi, näyttivät he alkavan ajatella, tuottaa
kuoleman muutamille heistä itsistäkin. "Ne voivat tarttua
ampuma-aseihin ja vielä kuollessaankin tehdä niillä kauheaa tuhoa, ja
kuka tietää mitä nuo pienet rautakapineet tuon valkoisen miehen kädessä
ovat?" näyttivät he sanovan toisilleen. Mitä äsken mainittu vanhus
lieneekään ajatellut, vastasi hän kumminkin väelleen teeskennellyllä
närkästyksellä, kohotti keppinsä ja ajoi raivosta riehuvat villit
edemmä oikealle ja vasemmalle. Muutamat etevät maan-asukkaat
yhdistyivät nyt tämän vanhuksen kanssa, joka, kuten Stanley sittemmin
sai tietää, oli Shekka, Bumbiree'n hallitsija.

Sittenkun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, viittasi hän puolelle
tusinalle miehiä ja vetäytyi takaisin joukon taakse. Toinen puoli
joukkoa seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen
jäi jälelle ja uhkasi yhä keihäillä tai nuijilla. Eräs rohkea osasto
kulki ympäri veneen perän ja loukkasi Stanleytä hyvin suuresti
hävyttömillä ilmeillä; tarttuipa vielä yksi niistä kiinni hänen
tukkaansakin. Kuitenkin kosti Stanley sieppaamalla hänen kätensä, ja
kun hän sitä äkkiä kiersi taaksepäin, oli hän vähällä vääntää sen pois
tiloiltaan, villin ulvoessa tuskasta. Hänen toverinsa heiluttivat
keihäitään, mutta Stanley hymyili heille vaan, sillä jokainen
itsensäpuolustamisen ajatus oli häneltä likimain kadonnut.

Ratkaiseva silmänräpäys näytti tulleen. Stanley oli kärsinyt muutaman
hetken kuolemantuskaa, ajatellessaan kuinka vastenmieliseltä kuolema
näytti siinä muodossa kuin se nyt häntä uhkasi. Mitä ajattelisi hänen
väkensä, joka murheellisena odotti kauan poissa olevaa herraansa! Mitä
sanoisivat Pocock ja Barker, kun vihdoinkin saisivat tiedon
onnettomuudesta Bumbiree-saarella! Ja hänen ystävänsä Amerikassa ja
Euroopassa sitten! "Viis' niistä, ainoastaan yhden silmänräpäyksen
tuskat, ja mitä voivat nuo verenjanoiset koirat enää tehdä sen enempää!
Se on lohdutus että voi kuolla nopeasti -- hengenveto ja sitten
hiljaisuus -- ainaiseksi ja iankaikkisesti!" Sellaiset olivat Stanleyn
ajatukset tässä kauheassa silmänräpäyksessä.

Eräs sanansaattaja päällikön ja neuvoskunnan luota saapui nyt ja
viittasi Safenille.

"Mene ja käytä ymmärrystäsi!" sanoi Stanley hänelle.

"Jos Jumala tahtoo, herra", vastasi hän.

Safeni veti melkein koko lauman perässään, sillä uteliaisuus on suuri
Afrikalaisissa. Stanley näki hänen rupeavan asentoon. Hänen kätensä
liikkuivat ylös ja alas, ulospäin ja sisäänpäin, sydämellinen
rohkeamielisyys oli luonnostaan hänen kasvoillaan; hänen liikkeensä
olivat miellyttävät; mies oli puhuja, joka taisteli lempeyden ja
oikeuden puolesta.

Safeni palasi loistavin kasvoin.

"Kaikki hyvin, herra; ei mitään vaaraa. He sanovat vaan, että meidän
tulee pysähtyä täällä huomiseen."

"Tahtovatko ne myödä ruokavaroja?"

"Kyllä, kun ovat ensin pitäneet neuvottelua."

Safenin puhuessa syöksi kuusi maan-asukasta esiin ja anastivat Stanleyn
airot.

Kova riemuhuuto tervehti tätä valloitusta.

Hetken perästä tuli toinen sanansaattaja pyytämään viittä
kangaskappaletta ja viittä nippua kaulahelmiä. Hän sai mitä hän tahtoi.
Mutta koska nyt oli lähellä puolenpäivän aika ja villit olivat
vakuutetut siitä, ettei Stanley voinut päästä pakoon, vetäytyivät he
takaisin lähimpään kylään vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla.

Sittenkun sotilaat olivat menneet tiehensä, tuli muutamia naisia
katsomaan muukalaisia. Stanley puhui ystävällisesti niille ja
vastalahjaksi antoivat he sen ystävällisen vakuutuksen, että vieraat
tulevat tapettaviksi; mutta he sanoivat, että jos Stanley voisi saada
Shekan yhtymään "veriveljeyteen" tai syömään hunajata jonkun kanssa
heistä, olisivat he pelastetut. Mutta jos he sitä vastaan eivät
onnistuisi, ei ollut muuta valittavana kuin pako tai kuolema. Paras
olisi sen vuoksi koettaa lahjoilla houkutella Shekkaa yhtymään
veriveljeyteen Stanleyn kanssa.

Noin k:lo 3 j.pp. kuului kova rummunpärinä.

Pitkä rivi maan-asukkaita täydessä sotipuvussa näkyi sillä kukkulalla,
missä banaanimetsä ja kylä olivat. Heidän kasvonsa olivat mustiksi ja
valkoisiksi maalatut. Melkein kaikilla heistä oli omituiset kilvet.
Heidän liikkeistään voi tyhminkin ymmärtää, että he aikoivat ryhtyä
hyökkäykseen.

Myöskin Safeni säikähtyi ja sanoi: "ole valmiina, herra. Tämä näyttää
kamalalta."

"Älä huolehdi minusta", vastasi Stanley, "minä olen ollut valmis
pahinta vastaan-ottamaan kokonaista kolme tuntia. Oletteko te
järjestyksessä, teidän kiväärinne ja revolverinne ladattuina ja teidän
korvanne auki nyt?"

"Olemme", oli kaikkien uskalias vastaus.

"Älkää olko peloissanne vaan täydellisesti rauhallisia. Nyt, kun ne
ovat kokoontuneet, tahdomme me seurata naisten neuvoa. Safeni, mene
rohkeasti ja hymyilevänä Shekan luokse tuonne mäelle, tarjoo hänelle
nämä kolme helmeä ja kysy häneltä, tahtooko hän sekoittaa vertansa
minun vereni kanssa."

Safeni kiiruhti mielellänsä toimittamaan tehtäväänsä. Noin kymmenen
minuuttia keskusteli hän niiden kanssa, joll'aikaa rummut lakkaamatta
pärisivät ja uusia joukkoja täydessä sotavarustuksessa tuli lisäksi
Shekan laumaan. Muutamat niistä huvittivat itseään keihäällä
näyttämällä taistelutapaansa; toiset heiluttivat nuijiaan kuin
juopuneet. Heidän liikkeensä olivat villiä, heidän äänensä kovia ja
äkäisiä, ja he kiihottivat toisiaan kuumeentapaiseen tappeluvimmaan.

Safeni palasi. Shekka oli hylännyt hänen rauhanpyyntönsä.
Maan-asukkaiden luku oli nyt kasvanut yli 300.

Samassa syöksi viisikymmentä rohkeaa soturia raivoisasti kirkuen alas
mäeltä. Epäröimättä tulivat he aina veneen sivulle saakka ja
valloittivat veneen rummun, sähisten muutamia sanoja. Korkeaääninen
suostumus tervehti tätä urostyötä.

Kaksi miestä tuli sen jälkeen ja alkoi ajaa pois muutamia lehmiä, jotka
olivat laitumella veneen ja mäellä olevien villien välillä. Safeni
kysyi eräältä heistä miksi hän sitä teki.

"Koska me alamme tappelun kohta ja jos te olette miehiä, voitte te
alkaa valmistamaan itseänne siihen", vastasi hän pilkallisesti.

"Kas tässä, Safeni", sanoi Stanley, "ota nämä kaksi kaunista
kankaankappaletta ja käy hitaasti kappaleen matkaa, mutta käänny
takaisin kohta, kun kuulet minun huutavan; ja te, toverini, muistakaa
että elämä tai kuolema on kysymyksessä; asettukaa molemmin puolin
venettä, tarttukaa huolettomalla näöllä lujasti kiinni siihen; ja kun
minä käsken, niin lykätkää se sadan miehen voimalla rantaa pitkin
veteen saakka. Oletteko te kaikki valmiit ja luuletteko te voivanne
tehdä sen? Muussa tapauksessa voimme me yhtä hyvin alkaa taistelun
siellä missä nyt olemme."

"Kyllä, herra", huusivat he yhdestä suusta.

"Mene, Safeni!"

Stanley odotti kunnes hän oli päässyt 150 jalan päähän ja huusi
silloin:

"Tarttukaa kiinni pojat! Elämä on kysymyksessä."

Hänen miehensä kumartuivat ja pingottivat käsivarsijäntäreensä; vene
alkoi liikkua ja natiseva, raappiva ääni kuului pohjan alta.

"Safeni, Safeni, käänny takaisin!"

Maan-asukkaat olivat tarkkanäköisiä. He näkivät että vene liikkui, ja
silmänräpäyksessä alkoivat he rientää alas mäkeä kauheasti kirkuen.

Vene oli veden rajassa.

"Lykätkää se ulos järveen, toverini; älkää välittäkö vedestä" -- ja
vapaana kaikista esteistä kiikkui vene luonnollisessa elementissään.

Safeni seisoi silmänräpäyksen vedenrajassa kangaskappaleet kädessä.
Etumaisin maan-asukasten parvessa oli noin kahdenkymmenen askeleen
päässä hänestä. Hän nosti keihäänsä ja tähtäsi.

"Hyppää veteen, mies, päistikkaa!" huusi Stanley.

Juuri kun keihästä oltiin heittämäisillään ja toinen maan-asukas
tähtäsi omallaan, laukasi Stanley pyssynsä ja luoti lävisti molemmat
villit. Joutsimiehet seisahtuivat ja jännittivät joutsiaan. Stanley
laittoi parven järeitä haulia ihmisjoukkoon, jossa se vaikutti mitä
kauheimman säikähdyksen. Maan-asukkaat vetäytyivät takaisin rannalta,
jossa vene juuri hiljan oli ollut.

Sittenkun Stanley oli karkoittanut pois maan-asukkaat, veti hän yhden
miehistään ylös veneesen ja käski hänen auttaa muita ylös, ladatessaan
itse sillaikaa oivallisia pyssyjään, pitäen tarkasti varalla
maan-asukkaita.

Stanleyn miehet tarttuivat nyt pyssyihinsä, mutta hän pyysi heidän
antaa niiden olla rauhassa ja sen sijaan repiä irti pohjalaudat
veneestä ja käyttää niitä airoina, sillä kaksi virtahepoa lähestyi
avatuin kidoin, ja näytti siltä kuin tulisi näiden urhoollisten miesten
kohtaloksi hukkua vedessä, sittenkun he niin töin tuskin olivat
päässeet eheinä villien kynsistä maalla. Hän antoi toisen virtahevon
lähestyä 30 jalan matkalle, jonka jälkeen hän tähtäsi sen molempien
silmien väliin, lävisti sen kallon järeällä luodilla ja antoi myöskin
toiselle sellaisen haavan, ettei heidän tarvinnut siltä mitään pelätä.

Kun hölmistyneet ja raivostuneet villit näkivät saaliinsa pakenevan
heidän kynsistään, olivat he hetken neuvoteltuaan rientäneet alas
kahden kanootin luo, jotka olivat vedettyinä rannalle lahden
luoteisessa kulmassa. Toisen toisensa perään ampui Stanley kaksi
villiä, jotka koettivat lykätä vesille veneitä, mutta toisia tuli
heidän sijaansa ja viimein saivat he kanootit veteen ja alkoivat
kiihkeästi ajaa takaa. Kaksi muuta kanoottia näkyi tulevan rannikkoa
pitkin saaren itäpuolelta.

Kun siten oli mahdotonta ehtiä paeta, antoi Stanley airojen levätä ja
rupesi odottamaan vihollisia. Hänen norsupyssynsä oli ladattu
räjähdysluodeilla. Neljä laukausta tappoi viisi villiä ja upotti kaksi
veneistä. Kahdessa muussa olevat takaa-ajajat kääntyivät takaisin
auttamaan ystäviään ylös laineista. He eivät uskaltaneet enää ollenkaan
ajaa takaa, mutta osa rannalla olijoista oli rientänyt niemelle, ja
erään äänen huutaessa: "menkää kuolemaan Nyanzassa", ampuivat he
nuoliaan, jotka tapaamatta putosivat veteen muutamien jalkojen päässä
veneen takapuolella.

Kello oli 5 iltapuoleen. Heillä oli ainoastaan neljä banaania veneessä,
ja heitä oli kaksitoista nälkäistä miestä. Jos he saisivat myötäisen
tuulen, voisivat he yhdessä päivässä ja yössä ehtiä takaisin leiriin.
Mutta jos he saisivat vastatuulta, voi matka viedä yhden kuukauden. Ja
mistä saisivat he sill'aikaa ruokavaroja, jos kävisi samalla tavalla
kuin viime päivinä. Raitista vettä oli niin runsaasti, että kaikki
maailman sotajoukot yhden vuosisadan olisivat voineet sammuttaa janonsa
siitä. Mutta ruokaa? Mihinkä kääntyisivät he sitä saadakseen?

Läpi koko yön tekivät he työtä, rohkaisten toisiaan. Aamun valjetessa
ei näkynyt siinnettäkään maasta; kaikki oli ääretöntä alaa harmaata
vettä.

Seuraavan yön tullessa olivat he noin penikulman päässä eräästä
etelässä päin olevasta saaresta ja ponnistivat kaikki voimansa
päästäkseen sinne. Mutta myrsky kasvoi luoteessa, jota vastaan heidän
voimansa eivät voineet mitään. He olivat väsyneet ja aivan menehtyneet
neljänkolmatta tunnin soudosta, jolla ajalla he eivät olleet saaneet
mitään syömistä. Vene jätettiin laineiden, rankan sateen ja raivoavan
myrskyn haltuun. Ylös alas heittäytyi se valtavilla aalloilla, kieppui
ympäri, viskaantui alas pimeihin syvyyksiin ja tuli aivan vaahtoon yltä
päältä. He tyhjensivät veden veneestä ja istuivat taasen alas. Keskiyön
aikaan tyyntyi myrsky ja nouseva kuu lähetti lumoavan paisteensa järven
pinnan ja sen pitkien, kiehuvien aaltojen yli, joiden harjoja vielä
koristi valkoinen vaahto. Ylös alas nousi ja laski vene. Kuun paiste
valaisi kummituksentapaisesti noita kokoon kyyristyneitä, perin
väsyneitä ja epätoivoisia olentoja, jotka silloin tällöin päästivät
syviä huokauksia, jotka kovin koskivat Stanleyta sydämeen. "Olkaa
rohkeat, toverini, älkää ajatelko sitä kirousta, minkä Bumbiree-villit
viskasivat peräämme; pahojen ihmisten kiroukset voivat usein vaihtua
siunauksiksi", sanoi Stanley rohkaistakseen heitä. Yksi tuhdoista
hakattiin haloiksi, tulta tehtiin veneesen ja siitä vähästä määrästä
kahvia, minkä Stanley oli saanut englantilaiselta upseerilta
oleskellessaan Mtesan luona, tunsivat he kaikki itsensä vähäsen
vahvistuneiksi. Ja senjälkeen nukkuivat he kaikki, väsymyksen
raukaisemina kuin he olivat; Stanleytä yksinään pitivät ajatukset
valveilla.

Aamu koitti. Vaikka hänen miehensä kolmeen vuorokauteen olivat saaneet
ainoastaan neljä banaania keskenänsä jaettavaksi ja sen lisäksi juoneet
ainoastaan kupin kahvia, tottelivat he kumminkin Stanleyn käskyä
tarttua airoihin vilppaudella, joka sai hänen ihmettelemään.

Hetken ajan päästä, k:lo 2 j.pp. -- seitsemänkymmentäkuusi tuntia siitä
kun olivat jättäneet viime leirinsä, lähestyivät he erästä lahtea
asumattomalla saarella. Kiittäen Jumalaa myöskin tästä armosta,
kömpivät he ylös veneestä ja asettuivat sitten makaamaan tulikuumalle
hiekalle.

Mutta ruokaa piti hankkia ennen yötä. Safeni lähetettiin tutkimaan
saaren sisustaa yhteen suuntaan ja pari muuta toiseen. Itse otti
Stanley lintupyssynsä ja lähti ampumaan lintuja. Puolessa tunnissa hän
oli saanut pari suurta lihavaa sorsaa, lähetetyt palasivat tuoden neljä
nippua banaania ja eräänlaisia makeita marjoja, maultaan kirsimarjan
tapaisia.

Kuinka iloisia he olivat tänä iltana, kun he, -- myrskyn kulettamat,
runnellut, nälkäiset olennot, jommoisia he olivat olleet muutamaa
tuntia ennen, nyt istuivat nuotiovalkean ympäri tämän tervetulleen
illallisen ääressä. Banaania, sorsia, marjoja ja kahvia! Ennenkuin he
kävivät levolle tänä iltana -- suloisimpana mitä Stanley arveli koskaan
nähneensä -- virkistivät he vielä itseään piipullisella tupakkaa.

He veistivät itselleen uudet airot ja matkustivat eteenpäin, sekä
tulivat sitten erääsen paikkaan, jossa he aikoivat astua maalle, mutta
maan asukkaat ottivat heitä vastaan kivenheitoilla. He jatkoivat sitten
kulkuaan erääsen toiseen kylään, jossa heidät tienosoittaja Saramban
vuoksi, joka oli syntynyt tässä maassa, otettiin vieraanvaraisesti
vastaan ja he saivat täällä helposti ostaa lihaa, bataattia, maitoa,
hunajaa, sekä kypsiä että raakoja banaania, munia ja lintuja. He
keittivät näitä herkkuja veneessä ja söivät sillä maulla ja
ruokahalulla, jonka ainoastaan puoleksi nälkääntyneet ihmiset voivat
kuvitella mielessään.

Kun he lähtivät täältä eteenpäin, nousi myrsky, joka hakkasi heitä
ajoittain rakeilla, niin suurina kuin pähkinät. Taivas oli pikimusta,
ei yhtään tähteä näkynyt, nopeat salamat leimahtelivat ja niitä seurasi
kova ukkosenjyrinä, ja riehuvat aallot heittelivät venettä ympäri
niinkuin pähkinänkuorta. Taas täytyi heidän jättää veneensä vesiajolle,
sillä kaikki ponnistukset pitää suuntaa olivat turhia.

Harmaa, kolkko aamu koitti viimein. Purjeet nostettiin ja vaikka tuuli
alussa oli kaikkea muuta kuin myötäinen, kääntyi se pian ja vei heitä
iloisesti korkeiden laineiden yli suoraan leiriä kohti.

Tervehdyshuutoja kajahteli rannalta heille vastaan, sillä kansa oli
tuntenut heidän purjeensa peninkulman päästä, ja heidän tultua
lähemmäksi muuttuivat huudot pyssynlaukauksiksi ja lippujen
liehumiseksi, ja koko ranta vilisi kokoontuneista iloisista ihmisistä.
Olivathan tulijat olleet poissa leiristä seitsemänkuudetta päivää, ja
monta väärää huhua heidän perikadostaan oli kuulunut sinne, ja päivä
päivältä tullut yhä todenmukaisemmaksi heidän pidentyneen poissaolonsa
kautta. Vaan leiriä kohti purjehtivan venheen iloinen näky poisti
huolet ja pelon.

Kun venheentakka karahti järven pohjaan, juoksi viisikymmentä miestä
veteen, tempasivat Stanleyn venheestä ja kantoivat hänet olkapäillään
leirin ympäri nauraen, taputtaen käsiään, iloisesti hyppien ja hurraata
huutaen.

Frank Pocock oli siellä, ja hänen muotonsa loisti ilosta, vaan kun
Stanley kysyi Frankilta missä Fredrik Barker oli ja miksi hän ei ollut
tervetulijaisia sanomassa, pimeni hänen muotonsa ja hän vastasi:
"Sentähden että hän kuoli kaksitoista päivää takaperin, herrani, ja hän
lepää tässä" -- ja hän osoitti juhlallisesti erästä kivikumpua lähellä
järveä.

Monet vaivat ja ponnistukset olivat hyvin uuvuttaneet Stanleyn voimia
ja hän tunsi mitä suurimman levon tarpeen.

Retkikunnan tila ei myöskään ollut kovin hyvä. Monet kunnollisimmista
miehistä olivat kuolleet ja joukko muita oli aikonut karata.

Palattuaan leiriin ei Stanley siis saanut kuulla juuri mitään iloisia
uutisia.



Stanley saa kanootteja.


Lisäksi alkoi nyt kivuloisuus raivota. Kuume ahdisteli Stanleytä päivä
päivältä yhä enemmän. Nauttimalla aamusta iltaan kiniiniä kykeni hän
kuitenkin viidentenä päivänä jättämään vuoteensa.

Kuitenkaan ei Magassaa vielä kanoottineen kuulunut.

Päivä päivältä toivottiin hänen tulevan, vaan hänen laivastoaan ei
voitu huomata näkörajalla.

Hän oli luultavasti pelännyt laivastonsa joutuvan haaksirikkoon
suurella järvellä. Maan-asukkaiden kanootit ovat näet täällä tehdyt
laudoista, jotka ovat kasvilustoilla yhteenliitetyt; ne uppoavat siis
helposti myrskyssä. Sen lisäksi on hyvin vaarallista sade-aikana lähteä
järvelle näillä heikoilla aluksilla.

Vihdoin heitti Stanley toivonsa saada nähdä hänet tahi vesitse päästä
Ugandaan. Hän päätti sentähden lähteä jalkasin Mwereen, kuningas Nwoman
maan kautta.

Kuningas Nwoma ei kuitenkaan ollut sovussa wangwanoiden kanssa ja
hänellä oli aivan liioiteltu käsitys valkoisten miesten ulkonäöstä.
Joku noista yksinkertaisista luonnonlapsista oli kertonut hänelle että
siellä oli valkoinen mies, "pitkä- ja punatukkainen ja suuri-,
puna-silmäinen".

Tämä huhu saattoi Nwoman lähettämään sanansaattajan Kagehyihin.

"Nwoma lähettää salaams valkoiselle miehelle", sanoi sanansaattaja.
"Hän ei tarvitse valkoisen miehen kankaita, helmiä tahi vaskilankaa
eikä hän salli valkoisen miehen kulkea maansa läpi. Nwoma ei tahdo
nähdä häntä eikä ketään muuta valkoista miestä, jolla on pitkä,
olkapäihin ulottuva punainen tukka, valkoinen muoto ja suuret punaiset
silmät; Nwoma ei pelkää häntä, mutta jos valkoinen mies lähestyy hänen
maataan, aikoo Nwoma käydä sotaa häntä vastaan."

Stanley piti kuitenkin velvollisuutenaan lähteä eteenpäin Ugandaan,
sillä hän oli luvannut sen kunniasanallaan. Ja kuitenkin oli mahdoton
kulkea maitse ja, kuten näytti, myöskin meritse!

Silloin sanoi Sungoro: "Lukongeh'lla, Ukereween kuninkaalla, on monen
monta kanoottia, ja hänestä voi tulla hyvä ystävä, jos hän mieltyy
johonkin".

Uusi kuumeenpuuska keskeytti kaikki Stanleyn tuumat. Hänen
hermorakennuksensa oli hyvin turmeltunut kaikellaisista puutteista ja
vaivoista. Houreissaan oli hän hierovinaan sopimusta kuninkaan kanssa
ja kuumehaaveissaan kuuli hän yhä korvissaan "Lukongeh, Lukongeh" --
alituisesti vaan "Lukongeh".

Ollessaan parantumaan päin lähetti Stanley Kamuda-päällikön ja Frank
Pocockin Lukongeh'n luo. He veivät mukanaan kymmenen kaunista
kangaskappaletta, kymmenen helmirihmaa sekä viisi syltä vaskilankaa,
saattaaksensa hänet keskusteluun kanoottien ostamisesta tahi
vuokraamisesta.

Frank ja hänen seuralaisensa palasivat viidenkymmenen kanootin sekä
kahden päällikön ja Ukereween "pääministerin" johtaman miehistön
kanssa. Stanley tuli alakuloiseksi kuullessaan näiden kanoottien
aikovan viedä retkikunnan Ukereween eikä suoraan Ugandaan. Hän ilmoitti
ei tahtovansa suostua tähän määräykseen ja sanoi päälliköille, että he
saisivat saattaa hänet takaisin Ukereween, sillä hän tahtoi itse tavata
Lukongeh'n.

Sittenkun Stanley oli varustainnut lahjoilla, kauniilla
pitkävillaisilla kankailla, huovilla, tulipunaisilla ja juovikkailla
kankailla, sekä erinomaisen hyvillä lasihelmillä ja muilla tavaroilla
noin 4,800 markan arvosta, lähti hän matkalle Mfossiin, Lukongeh'n
pääkaupunkiin, joka on Ukereween pohjoispuolella.

Kuljettua eräästä salmesta, joka muutamin paikoin oli ainoastaan kuusi
jalkaa leveä ja niin täynnä ruohoa ja vesikasvia, että melkein oli
mahdoton päästä sen läpi, voitiin mennä eteenpäin sauvomalla
kanootteja.

Vihdoin saavuttiin Mfossiin. Stanley ja hänen miehensä pääsivät katon
suojaan ja saivat härän ia banaaneja syötäväksi sekä maitoa juotavaksi.

Kello 9 aamulla 31 päivänä astui Stanley Ukereween kuninkaallisen
neuvoskunnan eteen, joka oli asettunut niitylle muutamille
kallionlohkareille; -- olipa sitä sangen lysti katsella: Lukongeh'n
iloisa naama keskellä, vähempiarvoiset ympärillä. Kuningas,
kuuden- tahi kahdeksankolmatta vuoden vanha, kaunis, vaalea-ihoinen
mies, suora katsannoltaan, silmäili tarkkaan noita valkoisia; hänen
etevimmät päällikkönsä ja muut hänen kansastaan, miehet, naiset ja
lapset, seurasivat hänen esimerkkiään.

Sinä päivänä ei voitu ryhtyä mihinkään keskusteluun. Valkoisten miesten
tuli syödä; seuraavana päivänä voisi Stanley, jos kuningas jaksaisi
hyvin, ryhtyä toimeen.

Toisena päivänä oli Lukongeh kaikeksi onneksi hyvällä tuulella ja
terve. Niin oli myös Stanleynkin laita. Hän esitti sentähden mitä
suurimmalla herkkätuntoisuudella kuninkaalle, että tämä möisi tahi
lainaisi kolmekymmentä kanoottia.

Kuningas oli ensin vastustavinaan, mutta myöntyi heti nähtyään nuo
kauniit lahjat. Kun hän näki Stanleyn näin julkisesti näyttelevän noita
komeita kankaita, vapisi hän ja käski hänen heti käärimään ne kokoon.
Hän lupasi illalla käydä Stanleyn luona ja tehdä hänen hyväkseen minkä
voi.

Illalla 4 päivänä Kesäkunta hiipi hän Stanleyn mökkiin, uskollinen
ministerinsä ja neljä etevimpää päällikköänsä seurassaan.

Stanley antoi hänelle kaksi kaunista huopaa, yhden skottilaisen saalin,
kaksi punaista sänkypeittoa, viisikymmentä helmirihmaa ja kaksi
rengasta vaskilankaa, paitsi paljo muuta tavaraa, niinkuin vaskivatia,
tina-astioita j.n.e.

Hänen päällikkönsä saivat kukin viisi kangaskappaletta, viisi
helmirihmaa ja kaksi syltä vaskilankaa.

Näiden runsaiden lahjojen vaikutuksesta lupasivat he ennen pitkää
vastata, mutta sillävälin tulisi Stanleyn olla maltillinen.

"Syö ja liho", sanoi Lukongeh, mennessään tiehensä, runsaista lahjoista
onnellisena.

Seuraten kuninkaansa esimerkkiä, kohtelivat maan-asukkaat Stanleytä ja
hänen miehiään kunnioituksella. He tutkivat heitä tarkkaan, varsinkin
heidän kasvojensa muotoa; nämä olivat kuitenkin ajan pitkään tottuneet
siihen eivätkä olleet tästä ilkeästä kohtelusta milläänkään.

Täällä pitävät alamaiset kuningastaan varustettuna ylenluonnollisella
voimalla, ja Lukongeh käyttää jokaista tilaisuutta vahvistaakseen
alamaisiaan tässä heidän uskossaan. He luulevat muun muassa, että hän
mieltänsä myöten voi saattaa satamaan, tehdä poudan tahi vedentulvan
maallensa.

Onnellista kyllä hänelle, että hänen astuttuaan valtaistuimelle sade on
ollut sekä säännöllinen että runsas.

Vaan "sateentekijän" maineesen hän ei tyytynyt; kunnianhimossaan tahtoi
hän myös saavuttaa "suuren lääkemiehen" eli noidan nimeä. Hän rukoili
sentähden Stanleytä ilmoittamaan muutamia eurooppalaisten suuria
salaisuuksia -- niinkuin ihmisten muuttamisen leijoniksi ja
leopardeiksi, sateen, poudan ja tuulen nostattamisen, j.n.e. Sangen
usein afrikkalaiset päälliköt esittivät semmoisia pyyntöjä.

Kun Stanley sanoi, ettei kyennyt sellaista tekemään, kuiskasi Lukongeh
päälliköilleen:

"Hän ei tahdo tehdä, mitä häneltä pyydän; pelkää kaiketi, ettei saa
kanootteja, mutta saattepa nähdä että hän antaa minulle kaikki, mitä
vaan haluan, kun mieheni palaavat Ugandasta".

Täällä tervehditään kuningasta sangen omituisesti:

Kansan lähestyttyä kuningasta, lyövät he käsiään yhteen ja heittäytyvät
polvilleen hänen eteensä. Jos tämä kunnianosoitus on hänelle mieleinen,
osoittaa hän sen sillä, että hän puhaltaa ja sylkee heidän käsiinsä,
jonka jälkeen hänen alamaisensa ovat hierovinaan kasvojansa ja
silmiänsä hänen sylellään.

Maan-asukkaat tervehtivät toisiaan taivuttamalla polviaan, taputtamalla
käsiään ja huutaen: "Wachee, wachee!" "Wachee sug!" "Mohorro!" "Eg
fura?" -- joka käännettynä merkitsee: "Huomenta, huomenta!"
"Hyväähuomenta!" "Hyvää päivää!" "Kuinka voitte?"

Jos Ukereweessä tahtoo ostaa vaimon, tulee maksaa hänen vanhemmilleen
kaksitoista vuohta ja kolme kuokkaa. Erään arapialaisen täytyi maksaa
Lukongeh'lle 350 naulaa erilaisia lasihelmiä ja 300 kyynärää hyvää
kangasta ennenkuin hän sai yhden hänen nuorista sisaristaan vaimokseen.
Jos kosija on niin köyhä, ettei hänellä ole vuohia eikä kuokkia, antaa
hän niiden sijaan keihäitä, jousia ja nuolia, mutta hän ei voi hankkia
itselleen puolisoa, ennenkuin on tilaisuudessa tarjoamaan tytön
vanhemmille kyllin suuret lunnaat.

Varkaat ja murhaajat mestataan. He voivat kuitenkin päästä
kuolemanrangaistuksesta, jos rupeevat niiden orjiksi, joita ovat
vahingoittaneet.

Vaskilankakieput ovat täällä kallisarvoiset ja vaimot käyttävät niitä
koristuksinaan. He kiertävät vaskilangan moneen kertaan kaulansa
ympäri, jonka vuoksi heillä kaukaa katsoen näyttää olevan käherretyt
kaulukset. Vaskiset, messinkiset ja rautaiset rannerenkaat sekä
samallaiset säärirenkaat ynnä norsunluiset rannerenkaat ovat miesten
tavallisia koristuksia.

Surun osoitukseksi kannetaan pään ympärillä pisangi-lehdistä tehtyjä
seppeleitä; sitä paitsi käytetään jonkunmoista mustaa poskimaalia, joka
on tehty jauhettua hiiltä ja voita sekoittamalla.

Miehet ja naiset käyttävät pukuinaan puoleksi muokattuja härän tahi
vuohen nahkoja ja vyöhyitä banaanilehdistä, sekä esiliinoja karkeasta
ruoho-kankaasta.

Kesäkuun 6 päivänä illalla tuli Lukongeh pääministerinsä seurassa
Stanleyn luo ja sanoi: "Alamaiseni ovat arkoja tullessaan vieraasen
maahan. He eivät ole niin paljon matkustelleet kuin wangwanat. Minun
täytyy sentähden pettää heidät, sillä muulla tavalla en voi auttaa
sinua. Aion antaa sinulle kolme kolmatta kanoottia airoineen. Ne eivät
ole paljon arvoisia ja jos et niihin tyydy, niin älä moiti minua siitä.
Sanon kansalleni palaavasi Ukereween. Älä sitä kiellä. Älä puhu siitä;
jos puhut, niin voit olla varma siitä, että karkaavat luotasi. Jos olet
viisas ja varovainen, seuraavat he sinua Usukuma-maahan. Kun olet sinne
saapunut, otat kanootit ja airot, sillä minä lahjoitan ne sinulle.
Tässä on nuori veljeni poika ja serkkuni, jotka seuraavat sinua
Ugandaan ja aina Ihangiroon saakka ja tekevät puolestasi liiton sen
maan asukkaiden kanssa. Tahtoisin, että sinä tultuasi Ugandaan
pyytäisit Mtesaa ystäväkseni, niin vaihtaisimme lahjoja. Älä unhota
lähettää nuorukaisiani takaisin Ugandasta. Jää hyvästi. Olen sanonut
kaikki".

Lukongeh käski Stanleyn myöskin lähettämään itselleen hänen nuoren
nepansa ja serkkunsa mukana kaksi sinisestä ja tulipunaisesta
flanellista tehtyä pukua, säilöstäjätaudin ja päänkivistyksen
lääkkeiksi, yhden revolverin ynnä ampumavaroja, yhden vaatepakan,
viisikymmentä naulaa erilaisia helmiä, kaksi punaista lakkia, yhden
englantilaisen huovan, yhden neljäkymmentä miestä kantavan kanootin,
kaksi norsunluu-hammasta, vuohen ja saukon nahkoja sekä rauta- ja
vaskilankaa.

Kaiken tämän lupasi Stanley tietysti huolellisesti lähettää hänelle.

Lukongeh ja hänen päällikkönsä olivat Kesäkuun 7 päivänä jo varhain
aamulla ulkona sanoaksensa jäähyväisiä. Mutta ainoastaan viisi
kanoottia oli valmiina lähtöön!

"Mitä tämä merkitsee, Lukongeh?" kysyi Stanley.

"Lähde huoleti ja muista, veljeni, mitä sinulle sanoin".

"Lukongeh on rehellinen", lisäsi hän arvokkaasti.

Kummallinen mies, ajatteli Stanley, joka huolii totuudesta tässä
maassa! Hän on varmaan ensimmäisiä siinä suhteessa. "Saammepa nähdä."

Stanley läksi miehineen matkalle, ja tiellä kasvoi hänen kanoottiensa
luku seitsemäksikolmatta.

Onnellisesti nousivat he sitten maalle Kagehyi-nimisen kylän luona.
Stanley antoi vetää kanootit maalle ja pyysi Lukongeen ministeriä ja
molempia nuoria sukulaisia houkuttelemaan kanoottien miehistön, 216
luvultaan, viemään aironsa hänen majaansa säilytettäviksi.

Miehistö sai nyt tiedon kuninkaan petoksesta ja sille ilmoitettiin,
että neljä kanoottia oli saatavissa, jos se tahtoisi palata
Ukereweesen, ja koska se tarvitsisi neljä päivää palausmatkaan, niin
annettaisiin ruokavaroja kymmeneksi päiväksi. Tämän kuullessaan
hämmästyivät he ja suuttuivat suuresti. He nuhtelivat pääministeriä,
vaan hän lykkäsi kaikki nuorukaisten syyksi. He sitoivat silloin
Lukongeen nuoret sukulaiset ja olisivat epäilemättä tappaneet heidät,
ellei Stanley olisi ryhtynyt varokeinoihin. Saatuansa viittauksen
hyökkäsi viisikymmentä wangwanaa esiin ja tähtäämällä pyssyillään
vimmastuneesen joukkoon ajoivat sen pois Kagehyin kylästä.

Kun tyytymättömät olivat karkoitetut, alkoi Stanley keskustella jälelle
jääneiden kanssa.

Viisiviidettä miestä otti, sittenkuin heille oli määrättyjä ehtoja
asetettu, nuo neljä kanoottia, jotka heille oli tarjottu, ja palasivat
Ukereweesen neuvotellakseen Lukongeen kanssa.

Ystäviensä seuraavana päivänä lähettämällä kuudella kanootilla
palasivat myöskin maan-asukkaat Ukereweestä omaan maahansa. Kolmantena
päivänä oli heistä tuskin ainoatakaan leirissä. Vaikka Stanley odotti
seitsemän päivää Kagehyissä, niin ei tullut mitään sanaa Lukongeelta;
sentähden laski hän ministerin ynnä hänen viisi palvelijaansa
lähtemään.

Sillä aikaa oli Stanley lähettänyt sanan kaikkiin ympärillä oleviin
alueisin, kehottaen niitten asukkaita viljaa tuomaan. Kesäkuun 10
päivänä oli hän jo ostanut 12,000 naulaa sesamia, hirssiä ja maissia
sekä 500 naulaa riissiä. Kaikki tämä pantiin säkkeihin.

Koska kanootit kovasti vuosivat, niin opetettiin kunkin venheen
miehistöä niitä korjaamaan. Työ toimitettiin siten että laudat
uudestaan liitettiin yhteen kasvillistoilla ja senjälkeen tukittiin
banaani-lehdillä.

Päivän koittaessa astuivat 150 miestä sekä vaimoa ja lasta
kanootteihin, joihin sitäpaitse pantiin sata takkaa kankaita, helmiä ja
messinkilankaa, 88 säkkiä viljaa ja 30 laatikkoa ampumavaroja. Loput
miehistöstä sai veneitten puutteesta odottaa, kunnes ennätettäisiin
heitäkin noutaa.



Kanootit joutuvat haaksirikkoon. Villien juhla.


Koska Stanley pitämättä mitä suurinta huolta ei voinut uskoa venehistön
johtoa muille, suuntasi hän kello 9 aamulla kanootti-parvensa, jonka
etunenässä oli Lady Alice, lastattuna suurimmalla osalla ampumavaroja,
läheisimpiä saaria kohden.

Kova vihuri puhalsi luoteesta. Suurella vaivalla soudettiin korkeita
aaltoja vasten.

Päivä laski. Synkkä pimeys ympäröitsi laivaa ja kanoottia. Ei voitu
nähdä toinen toistaan, kuului ainoastaan airojen säännöllinen loiske
veteen, vaan kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin heilutti Stanley
pimeässä palavaa vahakynttilää johdoksi ajattelemattomille ja
varomattomille. Täten ja rangaistuksen uhkauksilla niille, jotka
poikkeaisivat oikeasta suunnasta, pidettiin kanootit yhdessä.

He olivat näin soutaneet kolme tuntia alituisessa pimeässä. Silloin
kuului äkkiä kimakkaasti huudettavan "venhettä". Kun Stanley käänsi
laivansa, näki hän tummia, vedessä uiskentelevia esineitä, jotka
huomattiin olevan eräästä uponneesta kanootista laivaa lähestyviä
ihmisen päitä. Pelästyneet raukat otettiin laivaan; yksi laatikko
ampumavaroja ja 400 naulaa viljaa oli kuitenkin uponnut pohjaan.

Tuskin oli Stanley päässyt virstan päähän siitä paikasta, jossa
onnettomuus oli tapahtunut, kun uudestaan kuului hätähuutoja synkästä
pimeydestä. "Venhe, voi venhe!" huudettiin epätoivon äänellä.

Stanley läksi heti sinnepäin. Hän sytytti vahakynttilän ja sillä
kirjan, jota hän iltapäivällä oli lukenut, valaistakseen vedenpintaa
venheen ympärillä. Myös tässä näkyi ihmisen päitä ja tavarapakkoja
vedessä sekä kaatunut kanootti, jolla oli suuri aukko laidassa. Viisi
kivääriä oli uponnut, vaan onneksi ei yhtäkään ihmishenkeä menetetty;
lastista meni hukkaan ainoastaan neljä säkkiä viljaa.

Stanleyn venhe oli lastissa reunojaan myöten, ja jos tuuli olisi
kiihtynyt, olisi sen täytynyt ehdottomasti upota, ellei lastia olisi
vähennetty.

Silloin taas matkan päässä kajahti ilmoihin hätähuudot: "Herra,
kanootti uppoaa! Joudu pian tänne! Ah herra, emme osaa uida!"

Stanleyn tuumiessa, miten voisi auttaa heitä, kuului taas uusia
huutoja: "Venhe! Tuo venhe tänne! Kiiruhda -- venhe, venhe!" Toisaalta
kuului: "Ah, me hukumme -- vesi ulottuu jo polviimme saakka! Tule,
herra, tahi kuolemme! Tuo venhe tänne!"

Oli selvää, että nämä pelkurimaiset ihmisraukat olivat
säikähtyneet ja että heidän pelkonsa oli levinnyt kaikkiin
muihinkin. Vastaukseksi heidän hätähuutoihinsa ja ainoana
pelastuskeinona huusi Stanley ankaralla äänellä heille:

-- Te, jotka tahdotte pelastua, seuratkaa minua saareen niin pian kuin
voitte; ja te, jotka huudatte tuolla, voitte pysytellä kanooteissanne
kiinni, kunnes palaamme.

Soudettiin kaikin voimin.

Kuu nousi ja heitti puolen tunnin ajan valonsa saarien yli, joita
kohden kuljettiin. Kuun valo rohkaisi myös wangwanoiden mieliä; mutta
vielä kuului takaa surkeat huudot: "Herra, voi herra! Tuo tänne venhe
-- venhe!"

Saaret näyttivät yhä suuremmilta ja selvemmiltä kuun valossa. --
Hurraa, poikani, jo saavumme saariin! sanoi Stanley. "Vetäkää
voimakkaasti älkääkä peljätkö tummaa vettä -- veljenne ovat
hukkumaisillaan!"

Stanleyn venhe saavutti pian lähimmän saaren, lasti poistettiin,
haaksirikkoon joutuneet laskettiin maalle, ja täten kevennetty venhe
lensi takaisin tumman veden pintaa ja kuohu tyrskyili keulassa.

Stanley puhalsi torveen ilmoittaakseen tuloansa. Kolme tahi neljä
kanoottia tuli hänen vastaansa; kilvan ne kiitivät saariin päin.
Onneksi oli järvi tyyni.

Miehistö ponnisti kaikki voimansa, että olisi luullut heidän sydämensä
pakahtuvan; heidän nopeat liikkeensä, heidän rinnoistaan nousevat syvät
huokaukset, kiitävä venhe, innokas perämies -- kaikki oli ikäänkuin
sopusoinnussa tämän kamalan tilan kanssa. Itse tarttui Stanley airoon
vapauttaakseen erästä poikaa soudannasta, ja vielä enentääkseen sitä
voimaa, joka vei venhettä vedenpinnalla. Oli ikäänkuin olisi itse
venheessä ollut henkeä.

Vielä kerran kajahtivat hätähuudot.

-- "Ah, venhe, tuo tänne venhe!" kuului yli kullalle hohtavien aaltojen
uppoavista kanooteista.

-- Kuulkaa, miehet, soutakaa kovemmin, vaikka airot taittuisivat! Vielä
kovemmin. Meidän täytyy pelastaa heidät. Tänä yönä tahi ei koskaan!
huusi Stanley.

Enennetyllä voimalla lensi venhe eteenpäin. Jokainen hermo näissä
uupuneissa ruumiissa jännitettiin, ja viimeisten voimien ponnistuksella
tapasi venhe viiden minuutin kuluttua ensin yhden kanootin, sitte
toisen ja vihdoin kolmannen; hukkuvat nostettiin venheesen, kunnes se
oli niin syvässä vedessä, että sen laitaa näkyi ainoastaan tuuman
verran.

Kaikki olivat kuitenkin pelastetut -- miehet, vaimot ja lapset. Koska
jäljelle jääneet kanootit olivat keveistä aineksista tehdyt, pysyivät
ne vedenpinnalla lastineen päivineen. Pelastustyössä oli erittäin muuan
Stanleyn miehistä, nimeltä Uledi, kunnostanut itsensä. Väsymätön oli
hän nostaessaan kanoottiinsa hukkuvia kansalaisiaan ja saattaessaan
heitä turvaan.

Stanley menetti tänä kauheana yönä viisi kanoottia, viisi kivääriä,
yhden laatikon ampumavaroja ja 1,200 naulaa viljaa.

Seuraavana aamuna jätettiin kolmas osa miehistä ja tavaroista saareen,
ja Stanley jatkoi matkaansa muiden kanssa seuraavaan pysäyspaikkaan.
Muutamia kanoottia lähetettiin sitten takaisin noutamaan saareen
jääneitä.

Erään Komeh-nimisen saaren kuningas tuli seuraavana päivänä Stanleyn
luo ja pian iloitsivat kaikki monien suurien, väkevää olutta
sisältävien ruukkujen ja monien tapettujen vuohien ääressä. Sitäpaitsi
ostettiin kuninkaalta neljä hyvää, melkein uutta kanoottia, jotka
olivat kyllin kestäviä turviksi vastaisissa vaaroissa.

Seitsemän tuntia soudettua saapui Stanley Kesäkuun 24 päivänä
"Refuge"-saareen ja alkoi heti varustaa vahvaa leiriä sen
etelärannalle.

Hän valitsi neljäviidettä miestä sotaväeksi, määräsi Frank Pocockin
kapteeniksi ja Manwa Seran luutnantiksi, sekä jätti neljä kanoottia,
että sotaväki mielensä mukaan voisi päästä manterella olevien
maan-asukasten yhteyteen. Sitte lähti hän 26 päivänä paluumatkalle
venheineen, seitsemäntoista kanuutin ja 106 miehen kanssa. Neljän
päivän kuluttua saapui Stanley Kagehyihin, vaan koska matka oli ollut
erinomaisen vaivaloinen, saapui ainoastaan neljätoista kanoottia
lahteen. Pari viikkoa myöhemmin saapui kaksi kaivatuista kanooteista,
joita tuuli oli ajellut. Kolmannen miehistö oli karannut ottaen pyssyt
mukaansa.

Heinäkuun 6 päivänä jakeli Stanley jäähyväislahjoja Kaduma-päällikölle
ja hänen herttaiselle puolisolleen, arabialaiselle Sungorolle, sekä
monille muille. Sitte komennettiin kaikki jäljelle jäänyt kansa
venheisin, retkikunnan eläimet ja tavarat kannettiin kanootteihin ja
kello kymmenen jätti Stanley Kagehyin viimeisen kerran.

Heinäkuun 11 päivänä saapui retkikunta terveenä ja mitään
onnettomuuksia kärsimättä "Refuge" saareen, jossa kaikki oli hyvin ja
parhaassa järjestyksessä. Nuoren Lukanjaan -- Ukereween kuninkaan
serkun -- vaikutuksesta oli mannermaan asukkaat saatu muuttamaan
matkustavaisille nurjan mielialansa ystävällisemmäksi, ja veriveljeys
oli oikein solmittu matkustavaisten puolelta, Manwa Seran ja
maanasukkaiden puolelta Komeh'n kuninkaan Kijajun välillä.

Sen alituisen huolen tähden väestä ja tavaroista, joka Stanleyllä oli
ollut "Refuge" saaren ja Kagehyin välisillä matkoilla, oli hän tullut
niin arveluttavan taudin omaksi, ettei viiteen päivään kyennyt
majastaan lähtemään.

Kuudentena päivänä jätti hän kuitenkin vuoteensa ja alkoi kuljeksia
ympäri saarella, jossa he sinä hirveänä päivänä, jolloin pakenivat
Bumbireestä, olivat löytäneet turvapaikan ja lievitystä huolissaan ja
jossa nyt puolet retkikunnasta aikoi viipyä noin kuukauden ajan.
Sotaväestön nuoremmat jäsenet tunsivat joka kolkan ja sopen saarella ja
olivat oikein mieltyneet tilapäiseen kotiinsa. Itärannalla olivat
he keksineet noin viisitoista hedelmäpuuta, jotka olivat mitä
herkullisimpia, kypsille karviaismarjoille maistuvia marjoja täynnä.
Sotaväki oli syönyt ainoastaan puolet marjoista; Stanleyn palatessa 150
miehisen lisäväestön kanssa oli niitä siis kyllin paljo kaikille
jäljellä.

Samana päivänä kävi Komehin kuningas Kijaju Stanleytä tervehtimässä.
Hän antoi hänelle kaksi opasta, jotka veisivät Stanleyn Ugandaan.

Samoin tavoin kuin retkikunta oli jättänyt Kagehyin, täytyi sen myöskin
lähteä "Refuge" saaresta eli siten, että sotaväki nousi veneisin ja ne,
jotka olivat oleskelleet Kagehyissä, jätettiin "Refuge" saareen siksi
aikaa kuin Stanley palajaisi heitä noutamaan.

Yö vietettiin hurjassa tanssissa, joka pidettiin kuuvalossa ja jossa
kolme kuningasta oli läsnä. He ottivat osaa aivan lapsen vallattomalla
iloisuudella tähän iloiseen leikkiin.

Vanha Kijaju kunnosti itsensä etenkin villien, lystillisien hyppyjensä
kautta. Eräs nuori päällikkö, hänen veljensä poika, joka näkyi
kadehtivan setänsä tanssitaitoa, ponnisti voimansa hullun tavoin,
ja tämä voimakas nuori päällikkö hyppäsi niin korkealle, että
kaikki olivat siitä hämmästyksissään. Nuori Lukanjah Ukereweestä ja
hänen kuninkaallinen sukulaisensa Mikando näyttivät tänä yönä
nuorallatanssijan suurta notkeutta ja tanssivat vallattomasti iloiten;
sata sotilasta mannermaalta säestivät tanssia laulullaan sellaisilla
keuhkovoimilla, että "Refuge" saaren suuret paadet kajahtelivat
villeistä äänistä. Wangwanat, joita Frank ja urhoollinen Manwa Sera
johtivat, lisäsivät tätä suurta joukkoa 150 miehellä ja 20 naisella, ja
kaikki yhtyivät täyttä kurkkua siihen lauluun, jonka vanha Kijaju
lauloi sen päivän kunniaksi, jolloin valkoinen päällikkö liittyi
veljeyteen Komehin kuninkaan kanssa.

Virvoituksia oli kyllin tanssivia varten; suuret joukot häränlihaa
paistettiin komeilla tulilla, ja monilla ruukullisilla olutta ja
palmuviiniä, joita päälliköt olivat sinne tuoneet, oli oivallinen
menekki janoisten joukossa.



Taistelu maan-asukkaiden kanssa.


Kun Stanley aamulla Heinäkuun 18 päivänä läksi "Refuge"-saaresta,
koettivat ne oppaat, joita Kijaju oli hankkinut hänelle, tehdä meren
haltijaa suosiolliseksi uhraamalla sille helmiä. He rukoilivat sitä
seuraavin sanoin:

-- Ole hyvä valkoista miestä kohtaan, o Nianja Nyanza, siitä rukoilen
sinua! Anna hänen onnellisena ja terveenä päästä suurten vettesi yli!

Wangwanat olivat nyt täydellisiä merimiehiä. He olivat oppineet
soutamaan, perää pitämään ja purjehtimaan, ja kukin mies tunsi
tarkalleen paikkansa ja kykynsä.

Heinäkuun 21 päivänä saapui Stanley eteläisimpään noista peljätyistä
Bumbiree-saarista, Mahyigaan, joka tarkan tutkimisen jälkeen huomattiin
asumattomaksi.

Koska nyt oltiin vaarallisessa seudussa, niin oli tarpeellista
hankkia retkikunnalle sopiva leiripaikka, etenkin koska vähäisen osan
siitä täytyi jäädä tähän saareen, kunnes muut voitaisiin tuoda
"Refuge"-saaresta. Kaikki alkoivat sentähden raivata pensaita ja
varvikkoja 600 jalan laveudelta lahden ympäristössä; kahdentoista jalan
levyinen tie tehtiin Mahyiga-saaren eteläpuolelta sen pohjoisosaan.

Jälkeen puolenpäivän kun kaikki vielä olivat täydessä työssä, lähestyi
varovaisesti kaksi suurta kanoottia täynnä maanasukkaita. Maanasukkaat
koettivat parastansa saadakseen varman tiedon retkikunnan kanoottien
luvusta, ja selvään voi nähdä että he laskivat saarella olevien miesten
lukua, ennenkuin virkkoivat sanaakaan. Vihdoin huusivat ja kanssapuhe
alkoi.

Sittenkuin villit olivat suostuneet Stanleyn pyyntöön saada ruokavaroja
seuraavana päivänä, soutivat he pois molemmissa kanooteissaan; kaksi
tahi kolme näiden miehistöstä nauroi röyhkeästi.

Seuraavana päivänä lähestyi rohkeasti ja vaativin tavoin eräs toinen
kanootti, joka sisälsi viisitoista miestä. Kysyttiin heiltä, oliko
heillä mitään kaupaksi olevia ruokavaroja mukanaan.

He vastasivat "ei", vaan lisäsivät että muonaa kyllä pian voi saada.
Tarkastettuaan leiriä, menivät he tiehensä ja mennessään osoittivat
ylenkatsettaan eräin tavoin, joka on yleinen sillä rannikolla.
Viskataan näet airoilla vettä selkäpuolelle ilmaan. Tämän tempun
ymmärtävät kaikki siellä yhtähyvin, kuin me täällä, jos joku poika
näyttää pitkää nenää.

Lukanjah hymyili nähdessään tämän ja sanoi erityisellä äänen painolla:

-- Noilla ihmisillä on jotakin mielessä.

Neljäntenäkolmatta päivänä lähetti Stanley paljon ennen auringon
nousua, ettei Bumbireen kansa huomaisi mitään, kuusitoista suurinta
kanoottia Manwa Seran johdolla takaisin, "Refuge"-saareen tuomaan
sieltä loput retkikunnasta, ja kehotti monesti heitä olemaan varovaisia
eikä tekemään mitään tuhmuuksia.

Leiri oli nyt aivan järjestyksessä ja näytti niin puhtaalta ja hienolta
kuin se kahden päivän työn kautta voi olla. Vahtimajoja oli myöskin
tehty saaren korkeimpiin osiin, ja sinne komennettiin viisi miestä
yhden johtajan päällikkyydellä. Se varustusväki, joka oli jäänyt
Stanleyn luo saarelle, oli viisiviidettä miehinen ottamatta lukuun
niitä neljää opasta, jotka hän oli saanut ystäviltään Lukongoolta ja
Kijajulta.

Samana päivänä saapui taasen vihollisia kanoottia, ja niiden
ollessa alallaan, näytti Stanley niiden miehistöille helmiä ja
kangaskappaleita, kupari-rannerenkaita ja kiiltävää messinkilankaa.
Näihin ystävyyden vakuutuksiin vastasivat he heittämällä vettä
airoillaan.

Kun maanasukkaat taaskin seuraavana päivänä tulivat, puhutteli Stanley
heitä kovalla ja uhkaavalla tavalla koettaakseen, olisiko tällä parempi
vaikutus kuin ystävyydellä, jota he luultavasti olisivat kohdelleet
ainoastaan ylenkatseellisesti ja pilkaten.

Maanasukkaat näyttivät hieman peljästyneen ja lupasivat viivyttelemättä
lähettää niin paljon ruokavaroja, banaaneja, maitoa, hunajaa,
kananpoikia ja vieläpä härkiäkin, kuin valkoinen mies tarvitsi.

Kuudentenakolmatta päivänä aamulla ilmoittivat vahdit, jotka olivat
tähystämässä, näkevänsä joukon kanootteja lähtevän mannermaalta ja
lähestyvän suurta Bumbireh-saarta kohden. Stanley kiiruhti kukkulan
huipulle ja erotti kiikarillaan kahdeksantoista kanoottia, jotka olivat
kovasti lastatut ihmisillä ja joita hän silmillään seurasi siksi kunnes
ne olivat kulkeneet erään niemen ympäri. Oli selvää, että jotakin
tuimaa oli tulossa, mutta mitä se oli tai minkä muotoista, oli vaikea
päättää. Luultava oli että he aikoivat hyökätä saarelle yön-aikaan,
varsinkin kun he tiesivät että varjeluväki siellä ei siinä
tilaisuudessa sattunut olemaan kovinkaan monimiehinen. Saarelaiset
eivät, sen oli Stanley saanut tietää, suinkaan olleet yksinkertaisia,
vaan nerokkaita ja urhoollisia. Mitä oli sittenkin tehtävä tässä
tapauksessa?

Iltapuoleen miehitti Stanley veneensä ja neljä kanooteista
viidelläneljättä miehellä, jätti ainoastaan Safenin neljäntoista miehen
kanssa jälelle vartioimaan saarta ja leiriä, ja meni tiedusteluretkelle
Iroban saarelle, jonka asukkaat myöskin olivat vihollisia. Saaren
rannalla näytti suuri hämminki vallitsevan. Stanley laski suoraan
rantaan erään kylän vastapäätä ja astui maalle. Viisikolmatta hänen
miehistään asetettiin jääkäriketjuun pitkin rantaa antamaan
asianmukaista painoa hänen sanoilleen. Hän käski sitten Lukanjaan, joka
oli kotoisin Ukereweestä, pyytämään Iroban kuningasta ja hänen
korkeimpia miehiään lähestymään; jos ei ne sitä tekisi, ryhdyttäisiin
hyökkäykseen.

He lähestyivät sitten, noin viisitoista henkeä mitä heitä lienee ollut.

-- "Sanokaa Iroban kuninkaalle", sanoi Stanley, "että hän on
käyttäytynyt pahasti, kun hän on lähettänyt nuoret miehensä nauramaan
meille. Hänen täytyy itsensä ja kahden päällikkönsä kanssa tulla meidän
mukaamme leiriin. Ei mitään pahaa tule tehtäväksi hänelle, mutta hänen
täytyy olla minun luonani siksi kuin Shekka Bumbireestä on minun
käsissäni, tai rauha solmittu niinkuin minä olen ehdottanut."

Ei ollenkaan tarvittu käyttää väkivaltaa, vaan Iroban kuningas ja kaksi
päälliköistä astui vaieten veneesen. Kun ne olivat istuutuneet, pyysi
Stanley kuningasta antamaan nuorille miehilleen käskyn vangita Shekka
Bumbireestä ja kaksi hänen päälliköistään, jonka jälkeen hän teki
juhlallisen lupauksen, että kun hänellä oli ne vallassaan, laskisi hän
irti Iroban kuninkaan ja sen ystävät. Iroban rannalle kokoontuneet
alamaiset yhtyivät suurella mieltymyksellä tähän ehdotukseen ja
selittivät, että Shekka seuraavana päivänä tulisi olemaan Stanleyn
käsissä.

Seuraavana aamuna tuli eräs kanootti Irobasta tuoden ruokavaroja
kuninkaalle ja päälliköille, jonka ohessa Stanleylle ilmoitettiin
ettei ollut vielä onnistuttu saamaan kiinni Shekkaa. Eräs nuorista
miehistä, joka sanottiin olevan kuninkaan poika, tarjoutui rupeamaan
panttivangiksi isän puolesta, niin että se itse voi saada koettaa
Shekan kiinniottamista. Tämä liikuttava uhraavaisuus teki niin elävän
vaikutuksen Stanleyhyn että hän, laitettuaan toimeen veriveljeyden
Iroban kuninkaan ja erään wangwanan välillä, antoi edelliselle
vapauden.

Iltapuoleen toi Iroban kuningas lupauksensa mukaan Bumbireen petollisen
kuninkaan ja kaksi hänen päälliköistään. Kun he olivat saapuneet
rantaan ja wangwanat olivat tunteneet heidät, nostivat nämä
korkeaäänisen huudon ja olisivat rääkänneet Shekkaa, jollei Stanley
olisi kaikin mokomin selittänyt heille, että hänen henkensä ja
palveluksensa olivat välttämättömiä heille ja että hyvä kohtelu voisi
vakuuttaa heille hänen ystävyytensä ja rauhan Bumbireen kanssa.

Stanley halusi saada Bumbireen kuningasta ja hänen molempia
päälliköitään valtaansa sen vuoksi että lempeys ja lujuuden puute
hänen puoleltaan useissa edellisissä tilaisuuksissa oli huomattu
vaarallisiksi, villit kun käsittivät sen pelon merkiksi.

Kun Shekka näki olevansa niiden vallassa, joiden päälle hän
oikullisella julmuudella oli hyökännyt ja jotka hän oli pakottanut
rupeamaan vaarojen alaisiksi tuolla myrskyisellä järvellä, ilman
elatusvaroja tai suojaa sadeaikana täällä raivoavia kovia tuulia ja
myrskyn puuskia vastaan, tuli hänen käytöksensä yhtä nöyräksi kun se
ennen oli ollut villi. Mutta Stanley sanoi hänelle sävyisällä äänellä
ettei hän tahtonut ottaa häntä hengiltä vaan otattaneensa hänen
vangiksi sen vuoksi, että hänellä olisi kuninkaan omassa persoonassa
panttivanki siinä tapauksessa että vallattomuudet uudistuisivat.

Tämän vakuutuksen jälkeen tuli Shekka herkkäpuheiseksi ja ilmoitti
Stanleylle että kuningas Antari yötä päivää hommasi kootakseen
Bumbireessä suuren joukon, aikoen karata Stanleyn kimppuun
Mahyiga-saarella. Stanley pyysi silloin Shekkaa lähettämään sanan
Bumbireesen ja kuningas Antarille sillä ilmoituksella että Stanley ei
etsinyt riitaa niiden kanssa, vaan päinvastoin halusi saada toimeen
rauhallisia liittoja wangwanain ja maan-asukasten kanssa.

Kohta iltapuoleen palasi viestin viejä kolmen suuren kanootin kanssa,
joita johti Antarin etevimmät vanhimmat. Niiden sallittiin astua
maalle, vaikka niitä luvultaan oli enämmän kuin varustusväkeä saarella.
Ennenkuin Stanley antoi suostumuksensa siihen, pyysi hän kuitenkin
Frankia pitämään 30 miestä aseissa petoksen ja äkkikarkauksen
estämiseksi.

Stanley ja maan-asukkaat tervehtivät toisiaan ystävällisesti, vaikka
heidän käytöstavassaan oli eräänlainen ylpeä erilläänpysyväisyys.

-- "Mitä sanoo kuningas Antari?" kysytti hän tulkilta.

"Antari kysyy: Minkä vuoksi te olette tulleet hänen vesilleen ja
leiriintyneet hänen saarelleen?"

"Me olemme tulleet tänne sen vuoksi että meidän pitää tätä kautta
matkustaa Ugandaan, ja me olemme pysähtyneet Mahyiga-saarelle
odottamaan väkeämme. Minä toivon että Antari vakuuttaa minulle ei
hyökkäävänsä meidän päällemme matkallamme Bumbireen ohi eikä
hätyyttävänsä sitä osaa meistä, jonka täytyy minun poissaollessani
pysähtyä tälle saarelle. Mitä sanotte tästä?" sanoi Stanley.

"Antari sanoo että hän on suuri ja mahtava kuningas. Koko mannermaa,
minkä näet, kuuluu hänelle, samoin kuin kaikki nämä saaret ja vedet.
Hän ei ole koskaan ennen nähnyt vieraiden matkustavan järveä pitkin;
niillä on ollut tapana aina tulla maatietä. Hän sanoo: Sinun täytyy
kääntyä takaisin!"

"Sanokaa hänelle että me emme voi kääntyä takaisin", vastasi Stanley.
"Tämä vesi kuulun joka muukalaiselle yhtä hyvin kuin tuuli.
Myönnettäköön että saari on hänen omaisuutensa, mutta ei ketään asu
Mahyigassa ja me emme aijo tehdä mitään pahaa kallioille."

"Antari sanoo että hän tahtoo pitää rauhaa ainoastaan sillä ehdolla
että sinä käännyt takaisin. Hän lähettää sinulle nämä kolme
banaanikimppua sekä tämän vaimon ja tämän lapsen."

"Me emme pidä orjakauppaa ja kolmesta banaanikimpusta ei meille ole
mitään hyötyä. Me tarvitsemme ainoastaan lupaa saada kulkea kaikessa
rauhassa tietämme Ugandaan, ja jos Antari tahtoo lähettää meille
suuremman määrän banaania, niin me ostamme ne, sillä meillä on monta
henkeä ravittavana."

"Siinä tapauksessa, sanoo Antari, hän alkaa sodan teitä vastaan ja
tappaa teidät jokaikisen."

"Ah, onko hän sanonut näin?"

"On, Antari on sanonut näin."

Stanley kuiskasi Frankille hakea Shekka, joka oitis tuotiin esille.
Hänet nähdessään nousivat he kaikki yhdessä pystyyn uhkaavan näköisinä.
Stanley ja hänen miehensä nousivat myöskin ylös ja näyttivät ryhtiä,
joka osoitti villeille ettei maksanut vaivaa ryhtyä väkivaltaisuuksiin.

Stanley sanoi päälliköille:

"Istukaa alas ja viekää minun sanani Antarille. Avatkaa korvanne ja
tajutkaa. Antari on Mtesan orja; minä olen Mtesan ystävä. Antarin väki
ryöstää ja koettaa murhata Mtesan ystävää, mutta hän pääsee pois heidän
käsistään ja on matkalla takaisin Mtesan luokse. Toiseksi, Antari ja
hänen väkensä kiiruhtaa suuresti ryhtyäkseen sotaan Mtesan -- Antarin
herran -- ystävää vastaan. Hän lähettää monta kanoottia ja sadoittain
miehiä Bumbireesen. Hän lähettää myöskin kolme kanoottia antaakseen
minulle tiedon siitä että hän aikoo hyökätä minun päälleni ja ehkä --
te tiedätte sen parhaite itse -- myöskin pelastaakseen Shekkaa, jota
minä pidän vallassani oman turvallisuuteni vuoksi. Sano Antarille että
valkoinen mies ei ole mikään akka ja että hän ei koskaan tahdo niellä
valheellista puhetta. Hän aikoo matkustaa Ugandaan, joko Antari tahtoo
sitä sallia tai ei. Menkää nyt ja kertokaa joka sana Antarille, ja
huomenna päivällisen aikaan täytyy minun saada hänen vastauksensa,
jollei hän tahdo että minä kuletan pois Shekan ja hänen kaksi
päällikköään ja jätän ne Mtesalle."

Antamatta heille aikaa tarkempaan miettimiseen, pakotti Stanleyn
väki heitä, ei väkivaltaisesti, mutta jyrkästi lähtemään alas
kanootteihinsa. Kun arvoisin johtajista oli ehtinyt rauhoittua, joka ei
hänelle onnistunut ennen kuin hän tunsi olevansa turvassa kanootissaan,
näytti hän vihdoin huomaavan että Stanley tahallaan oli välttänyt
kaikkia väkivaltaisuuksia, ja hän sanoi nyt:

"Valkoinen mies voi olla levollinen. Hänellä on Antarin poika Shekka
vallassaan. Antari ei ole hyökkäävä hänen päällensä. Minä olen puhuva
hänen kanssaan totuuden mukaisesti, ja kun aurinko on korkeimmillaan
huomenna, tulen minä takaisin tuoden rauhan sanoman."

"Se on hyvä. Sano Antarille, ettei hänen pojalleen tapahdu
mitään pahaa, vaan että hän päästetään väkensä luo kohta kun me
vahingoittumatta olemme päässeet Bumbireen ohitse", vastasi Stanley.

Paljon varovaisuutta tarvittiin näiden päivien keskustelemuksissa,
sillä yksikin ainoa väärä tai horjuva askel olisi voinut saattaa koko
matkueen perikatoon.

Iroban kuninkaan kautta sai Stanley kumminkin varman tiedon siitä että
Antari kokosi suuren luvun kanoottia ja illalla, auringon laskeissa
tuli yksinäinen kovasti miehitetty kanootti nopeaa soutaen leiripaikkaa
kohden, siinä nousi seisaalleen eräs mies, käsissä kilpi ja keihäs,
näyttäen hyvin uhkaavalta, ja sen jälkeen poistui kanootti yhtä
nopeasti Bumbireetä kohden.

Oli nyt selvää, että lähtö Ugandaan kohtaisi mitä kiivainta
vastustusta, mutta Stanley ei laisinkaan ollut peloissaan asian
menestymisestä. Antarin kanoottia oli arviolta noin sata, ja kun
jokaiseen asetettaisiin 10 miestä, nousisi hänen sotavoimansa 1,000
mieheen. Otaksuen että 6 joutsimiestä olisi joka kanootissa, tulisi
niiden luku olemaan 600, ja niitä vastaan voisi Stanley asettaa 70
kivääreillä varustettua miestä ja noin 350 hyvää keihäänheittäjää.

Se osa matkuetta, joka oli jätetty jälkeen, saapui nyt vihdoinkin, ja
eräänä päivänä auringon laskun aikana kuului tulijain monikertaiset
ilonhuudot onnellisesta perillepääsöstä, ja pian laskivat he rantaan
sekä tulivat sydämellisesti vastaanotetuiksi.

Matkue oli nyt valmis lähtemään matkalle Ugandaan, mutta ensin täytyi
kulkutien meritse tulla avatuksi; jokainen kapinaliitto, joka
mahdollisesti oli tekeillä, oli ilmi saatava ja jokainen petoksenhanke
rangaistava; rankaisemisen välttäminen voi muuten helposti muuttua
rohkeudeksi, joka tulisi vaaralliseksi matkueen turvallisuudelle. Oli
välttämätöntä hyökätä raakalaisten kimppuun, sitä varten ettei ne
hyökkäisi matkueen kimppuun. He olivat jo saaneet lisää noin 2,000
miestä mannermaalta.

Kun Stanley ei voinut keksiä mitään keinoa, miten välttäisi taistelua,
päätti hän kohdata heitä heidän omalla saarellaan ja yhdellä ainoalla
ratkaisevalla taistelulla murtaa heidän kopean, hurjan rohkeutensa.

Seuraavana aamuna jaettiin kaksikymmentä patruunaa joka miehelle, jolla
oli kivääri tai musketti; 230 keihäänheittäjää ja viisikymmentä
pyssysoturia valittiin hyökkäystä varten ja 18 kanoottia laitettiin
kuntoon kulettamaan heitä Bumbireesen.

Bumbiree ja Mahyiga olivat toisistaan lähemmä puolentoista penikulman
päässä ja vasta iltapuoleen saapui matkue ensinmainitulle saarelle.
Villit olivat nähtävästi odottaneet heitä, sillä kukkulat pitkin
rannikkoa olivat ihan täynnä miehiä ja vartioita näkyi olevan
asetettuna joka paikassa.

Noin 300 jalan päässä rannasta asettuivat Stanleyn kanootit ankkuriin
yhdessä linjassa. Stanley kysytti tulkilla Bumbireeläisiltä tahtoivatko
he tehdä rauhaa.

"Nangu, nangu, nangu!" (ei, ei, ei) vastasivat he kovaäänisesti,
heiluttaen keihäitään ja kilpiään.

"Eivätkö he tahdo tehdä mitään pelastaakseen Shekkaa?"

"Nangu, nangu! Pidä Shekka; häntä emme me tarvitse. Meillä on toinen
mkama (kuningas)."

"Eivätkö he tahdo tehdä mitään pelastaakseen Antarin poikaa?"

"Nangu, nangu. Antarilla on monta poikaa. Me tahdomme ainoastaan
tapella. Jollette te olisi tulleet tänne, olisimme me tulleet etsimään
teitä."

"Te tulette kyllä katumaan tätä."

"Huh!" mutisivat he epäillen. -- "Tulkaa tänne, me olemme valmiit."

Enemmät keskustelemukset olivat aivan turhia; joka mies tähtäsi ja nyt
komennettiin laukaisemaan erääsen noin viisikymmentä-henkiseen
joukkoon. Siitä oli seurauksena useita kuolleita ja haavoitettuja.

Kun villit näkivät minkä tuhoavan vaikutuksen laukaukset tekivät koossa
olevaan parveen, hajosivat he ja syöksivät rantaan, jossa muutamat
rohkeimmista menivät veteen aina vyötäryksiin saakka; toiset,
varovaisemmat, hakivat suojaa kaislistossa, josta he sinkauttelivat
matkuetta vastaan joukon nuolia, jotka eivät kuitenkaan kantaneet
perille saakka.

Kun Stanley vihdoin huomasi että heidän rohkeutensa rupesi
lannistumaan, veti hän yhteen kanootit ja oli rupeavinaan äkkiä
laskemaan rantaan, josta nuo antoivat pettää itseänsä sekä syöksivät
satamäärin alas rantaan keihäineen. Äkkiä pysäytettiin kanootit ja
niistä paiskasivat keihäänheittäjät keihäsparven, joka täydellisesti
mursi heidän rohkeutensa ja pakotti heidät pakenemaan ylös mäkeä kauas
taistelupaikalta.

Sitten kun Stanley siten oli kyllin kurittanut vihollista, voi hän olla
varma siitä että naisten, lasten ja kaluston kuletus salmen läpi taisi
käydä laatuun enemmättä vaaratta. Elokuun 5 p. varhain aamulla alkoi
matka rumpujen päristessä, ja johtajan, Hamadin torven raikkaiden
sävelien kaikuessa, kolmellakymmenellä seitsemällä kanootilla ja
venheellä, joissa oli 685 henkeä, ohjaten Bumbireetä kohden.

Noin k:lo 9 e.pp. saapui Stanley Bumbireesen ja päästyä lahteen
huomattiin sadoittain villejä mäellä; mutta he olivat nyt ihan
rauhallisia.



Taas Mtesan luona. Mtesan sota. Mustan keisarin kääntyminen
kristin-uskoon.


Elokuun 12 p. kulettiin Aleksandra-Niilin suusta ja ohjattiin Dumoa
kohden Ugandassa, johon matkue tuli illalla, eikä matkalla mitään
merkillistä tapahtunut.

Dumossa kulki huhu että Mtesalla, Ugandan keisarilla, oli mielessä
suuremmoisia sotavarustuksia aijottua retkeä varten viholliskansaa,
wawumalaisia vastaan.

Stanley, joka näki että sota estäisi hänen matkaansa, päätti käydä
keisarin puheilla. Mtesa oli saanut kuulla että Stanley oli tulossa, ja
lähetti monta sanansaattajaa tervetuliaisten kanssa hänen luokseen.
Lopuksi hän lähetti kävelykeppinsä merkiksi että se todellakin oli
Mtesa, joka lähetti uudistettuja tervetuliaisia.

Kun Stanley seuraavana päivänä saapui Ripon-putousten luo, tuli
vieläkin kaksi sanansaattajaa ihan hengästyksissään tuoden
keisarillisesta leiristä uudistaen tervetuliaiset ja näyttäen hänelle
vastapäisellä rannalla Mtesan ja hänen päällikkönsä, jotka olivat
kauniita katsella valkoisissa puvuissaan ja punaisissa lakeissaan.
Heitä ympäröi suuri saatto uteliaita, jotka halusivat katsella kuinka
Stanley kulkisi salmen poikki. Viisi suurta kanoottia oli valmiina
lauttauspaikassa ja kuninkaallisen henkivartiaväen sotamiehet olivat
käsketyt saattamaan häntä summattoman kansajoukon läpi toisella
rannalla.

[Kuva: Lady Alice Ripon-putouksessa.]

Seuraavana päivänä k:lo 8 aamulla -- Mtesan tavallisena
vastaanotto-aikana -- ilmoittivat rummunlyönnit että vastaanotto oli
alkanut, ja puoli tuntia myöhemmin tulivat hovipojat viemään Stanleytä
Mtesan eteen. Heidän annettua viittaus avasivat vartiat leveän tien
portille saakka, joka kohta avattiin selkosen selälleen. Sittenkuin he
olivat käyneet ensimmäisen pihan poikki ja portista sille pihalle,
jossa vastaan-otto tapahtui, esiintyi mitä omituisin näytelmä.
Keilanmuotoon rakennettu maja seisoi keskipihalla ja leveässä
ovenaukossa istui mykkä olento; molemmin puolin seisoivat lipunkantajat
ja perinnöllinen henkivartiosto, sekä vastapäätä sisäänkäytävää
laajassa piirissä seisoivat keisarikunnan päälliköt ja ylimykset;
perällä näkyi Mtesan naishenkivartiosto, pitäen kivääriä olkapäillä,
kaksinkertaisessa rivissä; sivulla olivat soittajat ja rummunlyöjät ja
siellä täällä avonaisessa piirissä yksivaltiaan edessä seisoi joukko
hovimiehiä.

Kun Stanley lähestyi, nousi Mtesa seisaalleen, astui esiin niin kauas
kuin leopardinnahka ulottui, jolla hänen jalkansa hänen istuessaan
lepäsivät, ja tervehti häntä sydämellisesti. Mtesa sai nyt tietää, että
Stanley oli tullut saadakseen ne oppaat, mitkä keisari oli hänelle
luvannut osoittamaan tietä Muta Nzigeen järvelle saakka ja Stanley
pyysi nyt että hän viipymättä hankkisi ne. Kun hän jo oli kadottanut
paljo aikaa kanoottien puutteessa.

Mtesa vastasi olevansa nyt aikeissa alkaa sotaa kapinallisia
wawumalaisia vastaan, jotka ynseästi kieltäytyivät maksamasta veroa,
hävittivät hänen rannikoitaan, veivät pois hänen alamaisiaan ja möivät
niitä sitte muutamasta banaanikimpusta. Hän lisäsi ettei ollut
tavallista Ugandassa antaa muukalaisten jatkaa matkaansa, kun keisari
oli sodan hommissa, mutta kun sota pian loppuisi, lähettäisi hän, jos
Stanley tahtoi odottaa, päällikön sotajoukon kanssa viemään häntä
lyhintä tietä järvelle.

Kun hän uudestaan vakuutti, että sota ei tulisi kestämään kauan, päätti
Stanley pysähtyä ja käyttää viivytystä maan ja sen kansan tutkimiseen.

Elokuun 27 p. lähti Mtesa matkaan ja ohjasi marssinsa Nakarangaan,
niemelle, jonka wawumalaiset olivat valinneet itselleen linnoitukseksi
ja varastopaikaksi. Hän oli koonnut 150,000 miehen suuruisen armeijan.
Paitsi tätä melkoista voimaa oli sotajoukossa vielä 50,000 naista ja
lähes yhtä monta lasta ja orjia kumpaakin sukupuolta, joiden kanssa
Mtesan leiriväki nousi noin 250,000 henkeen.

Ensin tuli 30,000 miehen suuruinen joukko, mauttomimmalla tavalla
maalattuna värimullalla ja savella. Sitten tuli toinen osasto liehuvin
lipuin ja helisevin soitoin ja ruumiit maalattuina mustan, valkoisen ja
värimullan näköisiksi. Senjälkeen tuli noin 2,000 miehen suuruinen
joukko valittuja soturia, varustettuina keihäillä ja kilvillä, kaikki
notkeita ja kepeäjalkaisia miehiä, jotka esiinmarssissaan päästivät
kaikuvia sotahuutoja ja heiluttivat keihäitään. Niiden jälessä seurasi
nopeassa marssissa musketeilla varustettu keisarin henkivartiosto, noin
kaksisataa rintamassa ja sata kummallakin puolen tietä. Se ympäröitsi
siten Mtesan ja hänen katekironsa, eli ensimmäisen ministerinsä, ja
kaksisataa miestä muodosti jälkijoukon, joka rummunlyöjineen,
huiluniekkoineen ja liehuvine lippuineen muodosti erittäin komean ja
sotaisen näyn.

Mtesa tuli käyden jalkasin, paljain päin, vaatettuna siniraitaisesta
kankaasta tehtyyn pukuun, vyötärysten ympäri vyö englantilaista tekoa,
ja kasvot punaisiksi maalattuina. Katekiro, joka kulki hänen edellänsä,
kantoi yllänsä tummanharmaata kaschmir-nuttua, eksyttääkseen
mahdollisesti väijyksissä pensastossa olevaa salamurhaajaa.

Sittenkuin Mtesan henkivartiosto oli kulkenut ohitse, seurasi päällikkö
päällikön jälkeen, osasto osaston jälkeen.

Noin kaksi tuntia sen jälkeen kuin pääjoukko oli alkanut marssinsa,
tulivat nuoret prinssit ja Mtesan naiset, niiden edellä tuhannen
keihäsmiestä ja perässä yhtä suuri luku. Naisia oli noin 5,000, vaikka
vaan 500 voi sanoa olevan keisarin vaimoja; muut kuuluivat
palvelusväkeen.

Illalla oli sotajoukko mukavasti majoitettu noin 30,000 kaarevaan
majaan, joiden yli siellä ja täällä kohosi muutamia, jotka koreutensa
ja keilamaisen muotonsa kautta huomattiin päällikköjen satunnaisiksi
asunnoiksi.

Kaikesta tästä kiireestä huolimatta ei kuitenkaan valkoista
muukalaista, "Stamleetä", unohdettu. Mukavia majoja rakennettiin
ja osoitettiin Mtesan erityisestä käskystä hänelle ja hänen
venemiehistölleen lähellä sitä suurta leveätä tietä, jonka katekiro
perusti ja joka vei keisarillisesta pääkortteerista Nakaranga-niemelle.

Sill'aikaa kun molemmat sotajoukot olivat toimettomina vastattain, oli
Mtesalla tilaisuutta nauttia Stanleyltä opetusta eurooppalaisessa
tiedossa. Stanley selitti hänelle luonnon salaisuuksia ja Luojan
ihmeellisiä töitä, taivaan, ilman ja maan ihmeitä. He keskustelivat
kivennäisistä ja metalleista, niiden monipuolisesta käyttämisestä,
jonka eurooppalainen keksintökyky on mahdolliseksi tehnyt ja siitä
lukemattomasta esineiden paljoudesta, joiksi niitä valmistetaan ja
joiden vuoksi eurooppalaiset ovat niin mainioita. Peljätty yksivaltias
istui avoimin silmin ja raukeamattomaila tarkkaavaisuudella; hänen
päällikkönsä, kunnioittaen hänen osoittamaansa huomiota, olivat
osoittavinaan yhtä suurta huomiota kuin hän itse, vaikka muutamat
vanhimmista aivan varmaan pitivät kaikkea tuota hyvin ikävänä. Sitten
siirtyi Stanley uskontoon, ja kun hän tuli maininneeksi enkeleistä,
tahtoi Mtesa kuulla enämmän niistä. Stanley otti silloin raamattunsa ja
käänsi hänelle mitä Hesekiel ja Johannes sanovat enkeleistä. Musta
keisari loi halukkaita, uteliaita silmäyksiä raamattuun ja kun Stanley
huomasi tämän, vei hän hänen luokseen nuorukaisen Dallingtonin, joka,
kuten ennen on mainittu, oli oppilas yliopisto-lähetyksessä
Sansibarissa, ja joka taisi kääntää raamatun hänelle hänen omalla
kielellään.

Niinä joutohetkinä, joita sotatapaukset soivat, voi nähdä keisarin,
hovin, Dallingtonin ja Stanleyn kääntämässä kappaleita pyhästä
raamatusta. Monet lukivat tätä käännöstä, mutta Mtesa itse oli uutterin
ja väsymättömin heistä kaikista.

Kun Stanleyllä oli yllinkyllin kirjoituspaperia mukanaan, teki hän
Mtesalle suuren kirjan, johon käännöksen komeasti kopioitsi eräs
kirjuri. Kun se oli valmis, oli Mtesalla lyhennys protestanttisesta
raamatusta kielellään, käsittävä kaikki merkillisemmät tapaukset
maailman luomisesta Kristuksen ristiinnaulitsemiseen asti. Luukkaan
evankeliumi käännettiin kokonaan, koska se sisältää täydellisimmän
kertomuksen Vapahtajan elämästä.

Kun tämä raamatun lyhennys oli valmiiksi kirjoitettu, kutsui Mtesa
kokoon kaikki päällikkönsä ja henkivartiostonsa johtajat, ja kun kaikki
olivat kokoontuneet, alkoi hän kertoa heille olleensa, silloin kun
nousi isänsä jälkeen valta-istuimelle, pakana ja vuodattaneensa
huviksensa verta, kun hän ei ymmärtänyt paremmin ja ainoastaan seurasi
isänsä esimerkkiä; mutta kun eräs arapilainen kauppamies, joka samalla
oli pappi, opetti hänelle Islamin oppia, lakkasi hän seuraamasta isänsä
esimerkkiä, jonka vuoksi teloitukset tulivat harvinaisemmiksi eikä
kukaan siitä päivästä alkain voinut sanoa nähneensä Mtesaa juovuksissa.
Mutta paljo oli, jota hän ei ymmärtänyt. Hän ei tainnut käsittää paljoa
Islamin opissa, koska hänen tunteensa vastusti sitä, eikä Ugandassa
löytynyt ketään, joka olisi voinut ohjata häntä. Mutta koska hän
sydämensä pohjasta halusi tulla hyväksi, toivoi hän että Jumala ei
ottaisi huomioonsa hänen tyhmyyksiään ja että Hän antaisi hänelle
anteeksi sekä lähettäisi Ugandaan miehiä, jotka tiesivät mikä oikein
oli. "Nyt on", sanoi hän, "Jumalan kiitos, eräs valkoinen mies,
Stamlee, tullut Ugandaan, tuoden mukanaan erään kirjan, joka on
vanhempi kuin Muhametin koraani, ja Stamlee sanoo, että Muhametti oli
valehtelija ja että paljo hänen kirjassaan on tästä otettua; tämä
nuorukainen on lukenut minulle kaikki mitä Stamlee on hänelle lukenut
kirjastaan, ja minä huomaan että se on paljo parempi kuin Muhametin
kirja. Sitä paitsi se on ensimmäinen ja vanhin kirjoista. Profeetta
Mooses kirjoitti osan siitä hyvin kauan sitte, paljo ennen kuin kukaan
oli kuullut puhuttavan Muhametistä, ja kirja oli jo päätetty aikoja
ennen kuin Muhametti syntyi. Nyt kehotan minä teitä, päällikköni ja
sotilaani, sanomaan minulle mitä minä teen. Uskonko minä Isaan
(Jesukseen) ja Musaan (Moosekseen) vai Muhamettiin?"

Eräs heistä vastasi:

"Valitkaamme se, mikä paras on."

Katekiro vastasi:

"Me emme tiedä, mikä on paras. Arapialaiset sanovat että heidän
kirjansa on paras -- kuinka me voimme sitten tietää, kuka heistä puhuu
totta?"

Keisarillinen hovimarsalkka sanoi:

"Kun Mtesa rupesi Muhametin uskoon, opetti hän minua ja minä rupesin
Muhametin uskoon myöskin; jos minun herrani sanoo että hän, saatuansa
enemmän tietoja, on opettanut minua väärin, voi hän nyt opettaa minulle
sitä, mikä on oikein. Minä odotan saadakseni kuulla hänen sanansa."

Mtesa nauroi ja sanoi:

"Sinä puhut hyvin. Kun minä kehotin sinua rupeamaan Muhametin uskoon,
minä tein sitä sen vuoksi että luulin sen olevan oikean. Sanotaan:
valitkaamme se, mikä on paras! Aivan niin, minä haluan sitä, mikä paras
on ja minä tahdon omistaa totuuden kirjan; mutta katekiro kysyy: kuinka
me sitten tiedämme, mikä on tosi? ja minä tahdon vastata hänelle.
Kuulkaa mitä minä sanon: Arapialaiset ja valkoiset miehet käyttäytyvät
aivan niinkuin heidän kirjansa opettavat heille, vai eikö niin?
Arapialaiset tulevat tänne noutamaan norsunlunta ja orjia, ja me olemme
nähneet ett'eivät he aina puhu totuuden kieltä, että he ostavat saman
värisiä ihmisiä kuin he itse ovat ja kohtelevat niitä pahoin, sitovat
ne kahleisin ja ruoskivat niitä. Kun valkoisille miehille tarjotaan
orjia, kieltäytyvät he ottamasta niitä vastaan ja sanovat: Tekisimmekö
me metsiämme orjiksi? Ei, me olemme kaikki Jumalan lapsia. Minä en ole
vielä koskaan kuullut valkoisen miehen valehtelevan. Speke tuli meidän
luoksemme, käyttäytyi hyvästi ja matkusti takaisin kotimaahansa
veljensä Grantin kanssa. He eivät ostaneet ollenkaan orjia, ja sen
ajan, jonka he olivat Ugandassa, olivat he hyvin hyviä. Stamlee tuli
tänne ja hän ei huolinut laisinkaan orjista. Mikä arapialainen olisi,
kuten nämä valkoiset miehet, kieltäytynyt ottamasta vastaan orjia?
Vaikka me pidämme orjakauppaa, ei ole yhtään syytä, jonka vuoksi se ei
voisi olla väärin, ja kun minä ajattelen kuinka arapialaiset ja nämä
valkoiset miehet käyttäytyvät, he kun ovat oppineita, sanon minä, että
valkoiset miehet ovat arapialaisia paljoa etevämmät, ja sen vuoksi
luulen minä myös, että heidän kirjansa on parempi kuin Muhametin, ja
kaikesta, mitä Stamlee on lukenut minulle siitä kirjasta, en minä
huomaa mitään, mihin minä en voisi uskoa. Kirja alkaa maailman
luomisesta, sanoo meille miten ja kuinka monena päivänä tämä luotiin;
siinä on luettavana mitä Jumala itse, Mooses, profeetta Salomo ja
Jesus, Marian poika, ovat puhuneet. Minä olen mieltymyksellä kuunnellut
sitä, ja nyt minä kysyn teiltä: otammeko me tämän kirjan vai koraanin
johdoksemme?"

Tähän kysymykseen vastasivat kaikki, epäilemättä vaikutettuina Mtesan
julkisesti esiintyneestä kristillisyyden harrastuksesta: "Me tahdomme
ottaa valkoisen miehen kirjan", ja kun keisari kuuli heidän
vastauksensa, loisti hänen kasvonsa mielihyvästä ja ilosta.

Siten luopui Mtesa Islamin opista ja kääntyi kristin-uskoon. Hän
ilmoitti aikomuksenaan olla koskaan poikkeamatta uudesta uskonnostaan,
rakentaa kirkon ja tehdä kaikki, mitä hänen vallassaan oli,
edistääkseen kristillisen ajatustavan leviämistä kansaan, jonka ohessa
hän tahtoi parhaan kykynsä mukaan seurata niitä pyhiä määräyksiä, mitä
raamattu sisälsi.

"Stamlee", sanoi Mtesa Stanleylle, kun he lähes kaksi kuukautta sen
jälkeen erosivat, "sanokaa valkoisille miehille, kun te kirjoitatte
heille, että minä olen sen miehen kaltainen, joka on istunut pimeässä
tai ollut sokeana syntynyt, mutta että minä en nyt halua mitään
enemmän, kuin että saisin opetusta miten minun on katsottava, ja että
minä tahdon pysyä kristittynä koko elämäni."



Sodan loppu. Leiri palaa.


Syyskuun l4 p. päätti Ugandan keisari hyökätä wawumalaisten päälle,
jotka joka päivä tulivat yhä rohkeammiksi ja monilukuisemmiksi. Aamulla
lähti neljäkymmentä kanoottia rannasta ja ohjasivat ne kulkunsa
Nakaranga-nientä kohden, jossa ne muodostavat tappelulinjan.

Mtesaa seurasi noin kolme neljännestä hänen sotajoukostaan, kun hän
meni alas niemelle katselemaan taistelua. Paitsi suuria sotarumpuja,
joiden luku nousi viiteenkymmeneen tai sen paikoille, sekä sataa
huiluniekkaa ja suurta joukkoa miehiä, jotka tärisyttivät piikivillä
täytettyjä kurpitsia, oli hänellä mukana keisarilliset airuet ja
noidat, jotka pitivät pahaa meteliä ja pauhinaa, juhlistaakseen tulevaa
voittoa.

Suuri maja oli rakennettu vuoren-rinteelle, josta oli vapaa näköala
koko salmelle. Kun keisari rupesi istumaan, tuli mies- ja naispappia,
luvultaan toista sataa, esittääkseen Mtesalle kunnioitustaan toinen
toisensa perästä juhlallisella tavalla, ja jokaiselle suvaitsi Mtesa
nostaa keisarillista etusormeaan.

Ylimmäinen pappi oli hyvin haaveellisesti puettu. On tapana ennen
tappelun alkua hallitsijan eteen tuoda kaikki Ugandan voimalliset
lääke- tai noitumisaineet (pahojen henkien lepyttämiseksi sillä
tavalla), niin että hän saa koskettaa tai sormellaan viitata niihin.
Näinä lääkeaineina on kuolleita sisiliskoja, puunpalasia, kuolleiden
ihmisten nahkaa ja kynsiä, eläinten kynsiä tai käpäliä ja linnunnokkia,
sekä ruoho- ja lehtikimppuja, jotka ovat huolellisesti käärityt
muodoltaan omituisiin, monivärisillä helmillä koristettuihin astioihin.

Tappelun aikana laulavat nämä mies- ja naispuoliset velhot
loihtulaulujaan ja pitävät ylhäällä loihtimis-aineitaan vihollisten
edessä, sill'aikaa kun ne, jotka kantavat piikivillä täytettyjä
kurpitsia, nostavat hirvittävän kiljunnan. Mtesa ja hänen sotajoukkonsa
astuivat esiin täydessä sotavarustuksessa, ja etevimmillä hänen
miehistään oli viittoina komeita leopardinnahkoja. Muutamat päälliköt
olivat erittäin komeasti puetut. Lumivalkoiset kamelikurjensulat
koristivat heidän päitään ja jalopeuran- ja leopardinnahat riippuivat
heidän olkapäiltään, vyötäisillä oli heillä lumivalkoisia,
pitkäkarvaisia apinan- ja vuohennahkoja; heidän keihäänsäkin olivat
koristetut höyhenillä ja valkoisilla apinannahoilla.

Viisi päivää kesti tappelu, eikä mitään ratkaisua tullut, vaikka
Mtesalla oli muutamia pieniä kanuunia, jotka matkaansaattoivat hirveätä
hävitystä vihollisen kanooteille.

Mtesa oli vakoojiensa kautta sattunut saamaan vangiksi erään vihollisen
etevimmistä päälliköistä, ja hänen ylhäisimmät vieraansa oli kutsuttu
katsomaan, kuinka hän kostaisi tuolle päällikölle.

Kun Stanley saapui paikalle, oli jo suuri joukko risukimppuja kasattu
rovioksi. Tällä kostamistavalla luuli Mtesa voivansa vaikuttaa
asianmukaista kauhistusta wawumalaisissa.

Mtesa oli iloisimmalla tuulella; hänelle oli mahdotonta salata sitä
vahingon-iloa, mitä hän tunsi ajatellessaan sitä kauheata kostoa, jonka
hän toimittaisi siitä, kun vihollinen oli vähää ennen murhannut erään
hänen rauhan-sanansaattajistaan.

"Nyt, Stamlee, saat sinä", sanoi hän, "kun päällikkö riippuu roviolla"
-- tämä päällikkö oli noin kuudenkymmenen ikäinen mies -- "nähdä kuinka
Uwuma-päällikkö kuolee. Hän poltetaan kuoliaaksi. Ja hänen miehensä
tulevat vapisemaan, kun he saavat kuulla, miten hän on kuollut!"

"Voi, Mtesa", vastasi Stanley, "oletko sinä unohtanut sanat siinä
hyvässä kirjassa, josta minä olen lukenut niin usein sinulle? Jos sinun
veljesi tekee sinulle vahinkoa, on sinun annettava hänelle anteeksi.
Rakastakaa vihollisianne! Tehkäät hyvää niille, jotka teitä vihaavat."

"Mutta minä olen tekevä sen, Stamlee. Minä tahdon polttaa hänen
tuhaksi. Minä tahdon polttaa joka ainoan sielun, joka tulee minun
valtaani. Minä tahdon nähdä verta -- verta -- kaikkien niiden verta,
jotka asuvat Uwumassa!"

"Ei, Mtesa! Ei enää verta. On jo aika sodan päättyä."

"Mitä!" huudahti Mtesa. tullen raivoon. "Minä olen hävittävä joka
ainoan hengen Uwumassa, kaatava joka ainoan puun ja polttava joka
miehen, joka naisen ja joka lapsen koko saarella. Isäni haudan nimessä,
minä teen sen!"

"Ei, Mtesa, sinun on poistettava nämä pakanalliset
ajatukset. Ainoastaan pakana voi toivoa näkevänsä verta ja puhua
verenvuodatuksesta, niinkuin sinä teet. Se on pakananuorukainen Mtesa,
joka nyt puhuu. Se ei ole mies Mtesa, jonka minä opin tuntemaan ja
jonka minä tein ystäväkseni. Se ei ole 'Mtesa hyvä', jota sanoit
kansasikin rakastavan. Se ei ole Mtesa kristitty, se on villi. Minä
olen kyllästynyt sinuun, minä tunnen sinun nyt", sanoi Stanley.

"Stamlee, Stamlee! Odota vähäsen ja sinä saat nähdä. Mitä te
vitkastelette?" sanoi hän pikaisesti, kääntyen pyöveleihin, jotka
vartosivat hänen käskyään.

Silmänräpäyksessä sidottiin vanha miesparka; mutta Stanley nousi ylös
tulisena ja sanoi Mtesalle, että hänen esi-isiensä henget katsoivat
alas häneen ja häpesivät hänen ruokotonta julmuuttansa.

Mtesan kasvoissa voitiin äsken lukea eläimellisen himon raivo ja
verenjanoinen murhanhimo; mutta kun hän kuuli sanottavan että hänen
esi-isänsä katsoivat alas häneen henkien valtakunnasta, rupesi kyyneliä
herumaan hänen silmistänsä, ja kun vihdoin suuria pisaroita juoksi alas
hänen poskiaan myöten, nyyhkytti hän aivan kuin lapsi, sill'aikaa kun
päälliköt ja pyövelit, jotka olivat ihan hiljaa, näyttivät hyvin
hämilleen joutuneilta. Kaksi päälliköistä juoksi nyt esiin, ja sitten
kun he olivat purkaneet päähineensä kääröstä, kuivasivat he niillä
Mtesan kasvot, jolloin yksipäisyys väistyi ja hän mutisi:

"Eikö Stamlee puhunut henkien maailmasta, ja eikö hän sanonut, että
minun isäni oli vihoissaan minulle? Oi, hän puhui vaan liiaksi totta!
Oi. isä, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!" Sen jälkeen jätti hän
neuvoskunnan.

Tuntia myöhemmin kävi eräs hovipoika kutsumassa Stanleytä Mtesan
luokse, joka nyt sanoi:

"Stamleen ei pidä sanoa että Mtesa on paha enää sillä hän on antanut
anteeksi Uwuma-päällikölle, eikä tee hänelle mitään pahaa. Tahtooko
Stamlee nyt sanoa, että Mtesa on hyvä? Ja eikö hän luule että Mtesan
isä on iloinen nyt!"

"Mtesa on varsin hyvä", sanoi Stanley ja puristi lämpimästi hänen
kättänsä. "Ole maltillinen ja kaikki on onnistuva hyvästi. Minä haluan
lopettaa tämän sodan ilman pitempiä vaivaloisuuksia sinun puolestasi.
Minä tahdon laittaa rakennuksen, joka on pelottava sinun vihollisiasi
ja saattava heidät haluamaan rauhaa, mutta sinun täytyy antaa minulle
koko joukon väkeä avuksi, ja kolmen päivän sisällä on kaikki oleva
valmiina. Silläaikaa pitää sinun tiedoksi julistaa itselläsi olevan
jotakin niin kauhistuttavaa hankkeissa, että se kerrassaan saattaa
sodan päättymään."

Stanley valitsi kolme vahvatekoisinta kanoottia ja asetutti ne rannalle
vierettäin neljän jalan päähän toisistaan. Nämä kolme kanoottia muutti
hän lautaksi, panemalla pitkiä nuoria poikittain ja sitomalla ne
lujasti kiinni tuhtoihin. Sitten kiinnitettiin seipäitä pystysuoraan
asemaan ulkopuolisten kanoottien tuhtoihin ja tuuman vahvuisia keppiä
palmikoitiin niihin, niin että tuo laitos kokonaisuudessaan, kun se oli
valmis, näytti 70 jalan pituiselta ja 27 jalan levyiseltä
nelikulmaiselta aitaukselta, jonka läpi vihollisen keihäät eivät
voineet tunkeutua.

Seuraavana päivänä iltapuoleen oli veden päällä liikkuva linna valmis.
Yli 1,000 miestä oli auttamassa sen vesille-lykkäämisessä ja pian
nähtiinkin se kelluvan veden pinnalla. Kun miehistö ja laivaväki, 214
miestä, olivat siellä, oli kaikille selvä, että se kynti aaltoja
keveästi ja varmasti, ja kaikuvat suostumushuudot sotajoukosta
palkitsivat keksijää.

Useampia sinisiä, valkoisia ja punaisia kankaankappaleita asetettiin
liehumaan tässä merkillisessä aluksessa, joka, sulettuna joka puolelta,
kun sitä soudettiin eteenpäin, näytti liikkuvan itsestään
salaperäisellä tavalla ja hiljaisten, läpituntemattomien muuriensa
sisällä salaavan jotakin kauheata, saattaakseen tietämättömät villit
pelkäämään ja hirmustumaan.

Kello kahdeksan aamulla Lokakuun 13 p. kokoontui sotajoukko ja salmen
yli huudettiin nyt vihollisille että kauhea esine lähestyi, joka
saattaisi heidät kaikki perikatoon, joll'eivät he kohta tekisi rauhaa
ja tunnustaisi Mtesan ylivaltaa. Vanha Uwuma-päällikkö, joka asetettiin
niin että hänen kaikki voivat nähdä, käskettiin kehottamaan vihollisia
suostumaan niihin ehtoihin, mitä Mtesa tarjosi, nimittäin anteeksianto
kaikille, jos he alistuivat.

Tämän ilmoituksen jälkeen, joka tehtiin asianmukaisella vakavuudella ja
suurella juhlallisuudella, näyttäytyi salaperäinen alus, sill'aikaa kun
rummuista kuului jyrisevä lyönti ja koko joukko antoi torvilla kuulua
korvia huumaavan merkkisoiton.

Aivan täydessä kunnossa vastustamaan keihäsmiesten hurjempiakin
hyökkäyksiä, luisti varustus nyt tasaisesti eteenpäin ja lähestyi
nientä, ohjaten kulkunsa suoraan vihollisia kohdin, siksi kun se oli
tullut 150 jalan päähän.

"Puhukaa", kuului nyt kova ääni keskellä hiljaisuutta varustuksen
sisästä. "Mitä te tahdotte tehdä? Tahdotteko te tehdä rauhaa ja alistua
Mtesan alle, vai sytytämmekö me saaren palamaan? Kiiruhtakaa
vastaustanne."

Kauhistuneet wawumalaiset pitivät lyhyen neuvottelun. Varustus oli
ääretön laajuudeltaan ja aivan erilainen kuin mitä he olivat ennen
nähneet liikkuvan heidän kulkuvesillään. Ei yhtään ihmistä näkynyt,
mutta kumminkin kuului ääni aivan selkeästi. Tuon sisällä täytyi olla
jonkun pirullisen vehkeen, jotakin samallaista kuin ne pahat henget,
joita heidän mielikuvituksensa alakuloisuuden ja mielipahan aikana
avukseen huusi. Tuo liikkui sellaisella varmuudella ja rohkeudella,
että se oli varsin kauhistava.

Se etäisyys, joka oli jätetty noiden kolmen kanootin välille, joista
uiva linnoitus oli kokoonpantu, oli nimittäin kylliksi suuri että sen
kaikkien nähtävistä kätketty miehistö voi liikuttaa airojaan aivan
vapaasti, eikä myöskään airoja voitu nähdä ulkoapäin.

"Puhu". toisti mahtava ääni; "me emme voi odottaa kauempaa".

Silloin vastasi kohta eräs mies, nähtävästi päällikkö:

"Olkoon niin, saakoon Mtesa tahtonsa täytetyksi. Me kokoamme veron
tänään ja tuomme Mtesan luo. Palaja, oi henki, sota on päättynyt!"

Näiden sanojen lausuttua alkoi salaperäinen alus kääntyä takaisin
lahteen, jossa se oli kokoonpantu, ja ne neljännesmiljoonaa villiä,
jotka olivat katselleet tätä harvinaista näytäntöä, nostivat huudon,
joka kaikui voimakkaasti ilmojen kautta.

Kolme tuntia sittemmin tuli vihollisen puolelta kanootti, kulettaen
viittäkymmentä miestä, joista muutamat olivat päällikköjä. He toivat
mukanaan useampia norsunhampaita ja kaksi nuorta tyttöä, kahden
etevimmän Uwumapäällikön tyttäret. Nämä olivat verona. Norsunluu
jätettiin ylihovimestarin valtaan ja nuoret tytöt vietiin Mtesan
haaremiin, jonka sisälle ei yksikään mies uskalla astua. Vanha
Uwuma-päällikkö laskettiin palaamaan heimonsa luo, ja siten päättyi
tämä pitkällinen sota. Ilohuudot molemmilta puolilta ilmoittivat
kaikkien tyytyväisyyden.

Oli aikomus lähteä paluumatkalle kahden päivän päästä kello kolme
aamulla. Mutta Stanley oli tuskin ehtinyt pukeutua, kun hänen
väkensä syöksi sisään ja huusi, että suuri leiri paloi sadassa eri
paikassa. Hän hyökkäsi ulos majastaan ja hämmästyi, nähdessään että
liekit levisivät turvemajoissa niin nopeasti, että jos eivät he
silmänräpäyksestä lähtisi pois, palasivat he poroksi niiden kanssa. Hän
tarttui kiireessään pistooleihinsa ja käski wangwanain heittää tavarat
olalleen ja seurata häntä, jos henkeänsä halusivat varjella.

Vaikka suuri tie Mtesan leiristä Nakaranga niemelle oli sadan jalan
levyistä, oli kuitenkin mahdotonta nyt päästä esiin riehuvien liekkien
läpi. Ainoastaan yksi tie oli valitettavana, ja se kulki ylös
Nakaranga-vuoren rinnettä. Noin 60,000 henkeä oli ottanut turvansa
sinne ja olivat pakkaantuneet tiheäksi ryhmäksi; niin suuri oli vaara
ja vaikeus päästä pakoon tuosta kauheasta tulimerestä siellä alhaalla.

Tämä oli suuremmoinen, mutta kauhistava näytelmä. Kuinka suuri joukko
sairaita, jotka olivat kykenemättömät liikkumaan, kuinka paljo
säikähtyneitä naisia ja pieniä lapsia lieneekään palanut ja kuinka moni
pakenijain jalkoihin sortunut! Joka haaralle levenevät liekit, jotka
halukkaasti tarttuivat kuiviin, taulantapaisiin majoihin ja joita sitä
paitsi kiihotti vilkas tuuli järveltä päin, estivät melkein
hengityksen, ja useampia kertoja tunsi Stanley olevansa
tukehtumaisillaan.



Ugandan maa ja kansa.


Jos tahtoo nähdä afrikalaisen miehuuden ja kauneuden täysimmässä
kehityksessään, on käytävä päiväntasaajan seuduilla, niillä seuduilla,
joissa Stanley nyt oleskeli, joiden asukkaat elävät pisangipuun
viileässä varjossa ja sen tuotteliaan luonnon helmassa, joka on näiden
maanpaikkojen tunnusmerkkinä. Eurooppalainen matkustaja katselee
ihmetyksellä banaaninlehtien tavatonta pituutta, niiden ihmeellistä
vihannuutta ja loistoa, mahdottoman suuria runkoja, suuria ja lukuisia
hedelmiä, lihavaa maan-alaa ja sen tyhjentymätöntä hedelmällisyyttä,
alinomaa kevääntapaista vehreyttä ja huikaisevaa auringonpaistetta;
mutta hän huomaa samalla että ihmiset hyvin sopivat yhteen tämän
luonnon kanssa ja että he lajissaan ovat yhtä täydellisiä kuin kypsät
banaanit, jotka riippuvat heidän päidensä päällä.

Jo näiden ihmisten kasvojenpiirteetkin näyttävät sanovan: "me elämme
maassa, jossa on runsaasti viiniä, maitoa, voita ja hunajaa,
hedelmällisiä niittyjä ja laaksoja". Maan-alan voima, joka ei
tunne ollenkaan lepoa, näyttää valuneen heidänkin suoniinsa.
Rauhattomat, vilkkaat ja kiiltävät silmät näyttävät saaneen itseensä
auringonsäteitä. Pronssinväriset, sametinhienoiset, rasvalla voidellut
vartalo, kohoavat suonet, selvästi huomattavat jäntereet kyljissä ja
käsivarsissa, kaikki ilmoittaa sitä kiivasta ja tulista luontoa, joka
heillä on.

Ugandan talonpoika on iholtaan tumman ruskea, puhdas, siisti ja
vaatimaton. Hänen yllään on aina tuhanvärinen kuorikutomuksista tehty
puku, joka sidotaan olkapään yli ja joka ulottuu aina jalkoihin saakka.
Hänen asuntoaan ympäröi puutarha, jaettu useampiin palstoihin, joiden
välillä pienet polut luikertelevat. Täällä kasvaa rehottaa suuria
bataattia, jamsia, viheriäisiä herneitä ja suuria papuja. Muutamat
kasvit ryömivät pitkin maata, toiset taas känkeilevät ylös tukia
myöten, niinkuin peltoa pavut, virna ja tomaatit. Puutarhan
ulkoreunoilla näkee kuuman ilman-alan kasvia, kahvipensaita ja
tupakantaimia. Molemmin puolin on pieniä maanpalstoja, joissa kasvaa
hirssiä, seesamia ja sokuriruokoa. Asuinhuoneuksen ja pihan
takapuolella on laajoja aloja istutettuja banaani- ja pisangipuita sekä
viljakenttiä, joista omistaja pääasiallisesti elää. Hän valmistaa oman
maansa tuotteista sekä viininsä että väkevän oluensa. Siellä täällä
näkee banaanirunkojen välillä varjokkaita viikunapuita, joiden kuoresta
hän tekee vaatteensa. Istutusmaiden taakse on jätetty jotensakin iso
ala, joka on laitumena sekä hänen että naapurien vuohille ja
nautaeläimille.

Taloa ympäröi korkea, vahva ruoko-aitaus. Pihalla tavataan ensin pieni
nelikulmainen maja, pyhitetty perheen suojelushengelle. Tälle tuodaan
uhreina etanankuoria, pieniä savipalloja ja katajan palasia.

Sivukäytävän kautta tullaan sitten sisäpihalle. Mikä täällä ensin
pistää silmiin on suuri, keilanmuotoinen, kauniisti rakennettu kota.
Katto, joka on jotenkin suuri, pistäytyy esiin ruokoliisteineen
kummallakin puolen.

[Kuva: Majojen muotoja Keski-Afrikassa.]

Kota on hyvin suuri ja kodikas. Kohta sisään-astuessa tuntuu se vähäsen
pimeältä, mutta silmä tottuu pian hämärään. Kaikkien ensiksi herättää
huomion se seivästen paljous, jolla kodan sisusta on täytetty katon
kannattamista varten. Kaikki tämä vaikuttaa sen että luulee olevansa
pimeässä loukossa tiheän metsän keskellä. Seipäiden tarkoituksena on
myöskin johdattaa omistajaa ruokahuoneesen, mutta yöllinen murtovaras
tai sisälle-astuva muukalainen eksyisi varmaan niiden paljouden vuoksi.
Seiväsrivit muodostavat nimittäin erityisiä käytäviä, joita myöten
kodan asukkaat voivat löytää tiensä mihin paikkaan tai minkä esineen
luo haluavat.

Kota on jaettu kahteen osastoon, etumaiseen ja taemmaiseen. Väliseinänä
on pystyssä olevia ruokoja, vähäsen raollaan keskipalkalla, niin että
isäntä, tulematta itse nähdyksi, voi nähdä kaikki sisääntulijat.

Taemmaisessa huoneessa on seiniä pitkin asetettuna joukko sänkyjä
isännän ja hänen perheensä tarpeeksi. Oven päällä kodan sisäpuolella
näkee erityisiä taikakapineita, joille isäntä uskoo talon ja omaisuuden
varjelemisen.

Muutamia huone- ja talouskaluja on, mutta ne ovat harvat luvultaan ja
huonoa laatua. Edellisiin luettakoon kaksi kirveellä-veistettyä tuolia
ja eräänlainen pöytä maanasukkaiden lautapeliä varten; jälkimäisiin
noin puoli tusinaa saviruukkua ja muutamia pajunoksista ja ruohoista
tehtyä kopsaa. Vähäsen niinikangasta, pari keihästä, kilpi, tynnyri,
yksi tai kaksi sirppiä, pari puutarha-kuokkaa, muutamia pahkurasaumoja
ja piipunvarsia sekä kaukalo banaaniviinin valmistamista varten, siinä
on muu osa talon irtaimistosta.

Isännän oman kodan takana on kaksi pienempää yksinkertaisemman näköistä
kotaa ja niitä ympäröi myöskin pihat. Nämä ovat perheen naispuolisia
jäseniä varten. Jos menee sisälle näihin, näkee toisia sotkemassa
banaania mehun pusertamista varten, joka mehu käyneenä on hyvin
suloisen makuista; toiset erottelevat ruohokasvia, joita käytetään
lihakeittoihin, lääkkeiksi tai taikomisiin, toiset taas asettavat
tupakanlehtiä kuivamaan, sill'aikaa kun vanhat imevät pitkiä piippuja
ja muille kertovat tapauksia elämästään.

Suurin osa kansasta nauttii runsasta, hyvää ja vaihtelevaista ravintoa
ja asuu niin mukavasti kuin heidän tarpeensa vaativat; he ovat melkein
kaikki naimisissa ja turvattuina vihollista vastaan, niin suuresti kuin
voi olla mahtavan hallitsijan alamaisena, kun hallitsijalla on
käytettävinään lukemattomia mahdottoman suuria joukkoja asekuntoisia ja
sotaisia miehiä. Kuitenkin on yksi seikka, joka puuttuu talonpojan
onnesta -- hänellä ei ole mitään turvaa hallitsijaansa vastaan.

Luokaamme nyt silmäys Ugandan keisarin asuntoon.

[Kuva: Ugandan keisarin asunto.]

Näkee kukkulan suurine keilanmuotoisine kotineen, joiden katot
pilkottavat korkean ruokoaidan yli pisanki- ja banaani-puiden runsaiden
lehdistöjen välistä. Kukkulan rinteillä näkyy tasaisia, leveitä
pensailla-aidattuja teitä, joita ruokoaidat rajoittavat; näiden takana
näkee joukon harmaita kotia, joita polttava aurinko valaisee ja
varjoisat lehdot ympäröivät. Tiet ovat täynnä kirjavapukuisia
maan-asukkaita. Valkeat vaatteet loistavat siellä ja täällä auringon
paisteessa ja eroavat jyrkästi punaisista ja ruskeista. Kansaa menee
ylös keisarilliseen palatsiin kukkulan huipulla, mutta kun ei kukaan
vielä pääse sisään, kokoontuvat he ympäri portteja, tekevät toisilleen
"hyvän-päivän" ja lörpöttelevät keskenään.

Äkkiä lakkaa hälinä ja kuuluu vaskirummun pitkäveteinen, kumiseva ääni,
joka on sen merkki että keisari nyt istun valta-istuimellaan. Portit
avataan ja joukko sotapäälliköitä, sotamiehiä, talonpoikia ja
muukalaisia syöksee yhdessä mylläkässä kahdeksan tai kymmenen pihan yli
vastaanotto-saliin.

Perällä tässä huoneessa, johon tulee valo leveästä ovesta, näkyy mies,
puettuna valkoiseen pukuun ja korko-ompeluilla kaunistettuun,
tulipunaiseen nuttuun. Hän istuu valta-istuimella ja häntä vartioi
molemmin puolin kaksi keihäillä varustettua sotamiestä ja kaksi
pyssysoturia. Päälliköt ja korkea-arvoiset henkilöt, jotka äskettäin
riensivät sisään porteista, kumartavat syvään hänen edessään, muutamat
suutelevat, muhamettilaisten tavan mukaan, hänen oikean kätensä
kämmentä ja rystyitä, toiset seuraavat maan alkuperäistä tapaa ja
heittäytyvät alas tomuun; he ojentavat kätensä keisaria kohden,
notkistaessaan polvensa ja huutaessaan tervehdyksen, jonka jälkeen
kaikki, arvonsa mukaan, menevät paikoilleen. Kaksi pitkää riviä istuvia
miehiä muodostuu siten pitkin ruokopeittoisia seiniä salissa. Kaikki
kääntävät kasvonsa huoneen keskiosaan päin, joka on jätetty tyhjäksi
muukalaisia, rukoilijoita ja semmoisia henkilöitä varten, jotka tulevat
saapuville asioimis- tai oikeudenkäynti-hommissa.

Keisari näyttää nuorelta mieheltä, viidenkolmatta ja viidenneljättä
vuoden vaiheilla olevalta. Hänen kasvonsa ovat hienot, lempeät ja aivan
rypyttömät; parta on ajettu ja päätä peittää fez, punainen turkkilainen
lakki. Paljaat jalat lepäävät leopardinnahalla, jonka toisessa päässä
näkee kiillotetun, valkoisen norsunhampaan ja likellä sitä yhdet
karmosiinipunaiset turkkilaiset tohvelit. Oikean käden pitkät sormet
pitävät arabialaista käyrää sapelia kultakahvasta; vasen lepää
ojennettuna polvella.

Melkein kaikki korkeimmat palvelushenkilöt hovissa osaavat kirjoittaa
arapialaista kirjoitusta. Keisari ja useat päälliköistä osaavat sekä
lukea että kirjoittaa arapian kieltä erittäin helposti ja he käyttävät
usein tätä taitoansa, kun he lähettävät sanoja toisilleen tai
vieraille, jotka asuvat kaukana. Paperin sijasta käyttävät he hyvin
hienoja, ohuita pumpulipuun lastuja. Mtesalla on kymmenittäin
sellaisia, joihin hän on kirjoittanut "viisaudenkirjansa", kuten hän
kutsuu muistoja keskusteluistaan eurooppalaisten matkustajain kanssa.
Jonakin päivänä arvelee ehkä joku utelijas matkustaja maksavan vaivan
toimittaa käännös näistä keisarin muistiinpanoista.

Maan-asukkaitten näkö on erinomaisesti tarkka. Usein näkevät he
paljaalla silmällä paremminkin kuin sotakiikarilla. Niiden kuulo on
myöskin erittäin herkkä.

On todella ihmeellistä kuinka monella hyödyllisellä tavalla kekseliäs
villi näissä seuduin osaa käyttää yhtä ainoata kasvia. Otamme esim.
banaanipuun. Ensi katsannossa ja oppimattoman eurooppalaisen silmissä
ei se näytä kelpaavan muuhun kuin kantamaan hedelmää, sillä runkoa ei
voi käyttää polttopuuksi ja lehdet kuihtuvat pian eikä niissä ole
mitään voimaa. Hedelmä, raakana tai kypsänä, on kansan etevin ruoka.
Edellisessä tapauksessa kuorivat he ensin banaaninsa. Käärivät ne
huolellisesti muutamiin banaanilehtiin, niin että kääre saa paketin
muodon, kaatavat vähäsen vettä pataan ja keittävät kaikki höyryksi.
Tämä tapa keittää kypsymättömiä banaania tekee ne jauhoisiksi
ulkomuodoltaan ja antaa niille erittäin hyvän ja suloisen maun.

Banaanista saavat maan-asukkaat perin makeata viiniä, joka,
sekoitettuna vähällä määrällä hirssiä, myös muodostaa jonkunlajista
olutta. Banaaninlehtiä käytetään huoneiden kattamiseen, aitauksiin ja
sänkyvaatteiksi. Niitä käytetään myös suojelemaan maitoa, vettä ja
maitoastioita tomusta ja liasta, liinoina pöydillä, joille pannaan
ruokaa, kääreenä ruokatavarain, niinkuin kypsien banaanien, voin,
lihan, munain ja kalojen y.m. ympärillä, jota paitsi niitä joka päivä
käytetään pusseiksi, kun keitetään puuroa.

Se viileä, täydellinen varjo, minkä banaanipuu antaa, on hyvin
tunnettu. Runkoja käytetään välistä aidoiksi, niistä laitetaan usein
myös teloja, kun siirretään raskaita möhkäleitä, tai kun maisin
kuletetaan veneitä paikasta toiseen sotaliikkeiden niin vaatiessa.
Sydämestä tehdään pesusieniä. Usein hieroo laiskuri mieluummin puun
sydämestä itselleen tuoreen pesusienen puhdistamistaan varten, kuin
menee pesemään itseään joessa, järvessä, lammessa tai lähteessä, tai
viitsii nähdä sitä vaivaa että tuo astialla vettä saapuville.

Rungon syitä käytetään köysiksi ja ovat ne sopivia melkein kaikkiin
tarkoituksiin, mihin niitä tarvitaan. Köyhimmät talonpojat tekevät
myöskin rungosta jykeitä, mutta tarkoituksenmukaisia kiipiä, ja
kalastajat laittavat siitä järvellä oloaan varten suuria
aurinkohattuja. Monia muita sen käyttämisiä voisi luetella, mutta
ylläoleva riittää näyttämään, että banaanipuun, sen oivallista varjoa
lukuunottamatta, myöskin varustaa talonpojan: leivällä, perunoilla,
viinillä, oluella, lääkkeellä, huoneella ja aidalla, sänkyvaatteilla,
kankailla, paidoilla, pöytäliinoilla, käärepaperilla, rihmalla,
nuoralla, köydellä, sienillä, kylvyllä, kilvillä, aurinkohatuilla, ja
vieläpä veneilläkin. Yhdellä banaanipuulla on talonpoika onnellinen,
lihava ja hyvinvoipa; ilman sitä on hän nälkäinen, tyytymätön ja kurja
raukka, joka joka hetki odottaa itselleen kuolemaa.



Vastoinkäyminen.


Kun Stanley muistutti keisaria hänen lupauksestaan antaa hänelle
oppaita ja seuralaisia Muta Nzigee eli Albert Nyanza-järvelle asti,
antoi Mtesa hänen itse valita joitakuita päälliköistä ja sanoa sen
miesluvun, jonka piti olla matkueelle avullisena Muta Nzigeen ja
Viktoria-järven välillä olevan maan tutkimisessa. Hän valitsi Sambuzin,
nuoren noin kolmenkymmenen vuoden ikäisen miehen, joka sodassa
wawumalaisia vastaan monta kertaa oli näyttänyt uljauttaan ja
persoonallista rohkeuttaan.

Lähdön edellinen ilta vietettiin keskustelussa keisarin kanssa, joka
näytti olevan hyvin pahoillaan siitä että se hetki oli tullut,
jolloinka heidän välttämättömästi täytyi sanoa toisilleen hyvästi.
Puhelun pääaineena oli se kristillinen kirkko, jota hiljan oli alettu
rakentaa ja jossa jumalanpalvelusta tuli pitämään Dallington, niinkuin
hän oli saanut oppia yliopistolähetyksessä Sansibarissa.

Onnellisena siitä että kaikki oli käynyt hyvin, vaikka olikin pitänyt
niiden harmillisten, välttämättömien syiden tähden viipyä, lähti
Stanley matkaan 40 suurella veneellä ja samana päivänä lähti Sambuzi
maata myöten viemään tuhatta miestä yhtymispaikalle Katongavirran
rannalla.

Neljä päivää matkustettuaan pitkin rannikkoa saapui Stanley Dumoon,
jonne hän oli jättänyt matkueen oltuaan poissa kolme kuukautta ja viisi
päivää. Kaikki oli täällä hyvässä kunnossa.

Seitsemäntenä päivänä sinne palaamisen jälkeen alettiin marssia
yhtymispaikkaan Katonga-joen rannalla, jossa matkue tapasi kenraali
Sambuzin ja hänen tuhat miestänsä. Stanley laittoi leirinsä noin puolen
penikulman päähän kenraalista ja otti haltuunsa kokonaisen kylän, jossa
oli runsaasti ruokavaroja.

Täältä tehtiin matkaa eteenpäin, ensin kauniiden, hymyilevien seutujen
läpi, sitten autioimman maiseman, joka aina mitä lännemmäksi tultiin,
sai sitä vuorisemman luonteen. Maisema muuttui vähitellen korkeaksi
vuorimaisemaksi -- paljaita ja monihuippuisia vuorenharjuja näkyi, sekä
yksinäisiä, kallioisia mäkiä, joita erotti aallonmuotoiset maantienoot.
Joka päivä nähtiin kaksi tai kolme tavattoman korkeata vuorta, joiden
rinnalla kaikki muut vajosivat ihan mitättömiksi; ne olivat suureksi
hyödyksi, kun Stanley niiden johdolla helpommin voi määrätä marssin
eikä niin helposti erehtynyt tiestä.

Tammikuun 2 p. kulki matkue erään joen poikki ja tuli viholliseen
maahan Unyoro, ja leiriintyi muutamiin kyliin.

Viisipäiväisen marssin kuluessa vihollisessa maassa ei yhtään
maan-asukasta ollut vielä näkynyt, jonka vuoksi Stanley pelkäsi
salahyökkäystä. Lopuksi huomattiin muutamia miehiä, jotka selittivät,
että matkue pelkäämättä voi kulkea eteenpäin, vaikka sanoivat
epäilevänsä, pääsisikö se enää takaisin, joll'ei se hankkisi siipiä ja
lentäisi lintuparvena. Stanley äkkäsi myöskin sattumalta muutamia
maan-asukasten piilopaikkoja korkeassa ruohossa ketojen takana. Jonkun
matkan päässä kylästä nähtiin joukko syviä kuoppia, joihin oli pienet,
ympyriäiset sisäänkäytävät. Lähemmin tutkittaessa huomattiin, että nämä
erityisten käytävien kanssa olivat isompien luolien yhteydessä, jotka
muodostavat yhtä monta huoneusta. Näitä maanalaisia asumuksia löytyy
hyvin lukuisasti eteläisessä Unyorossa.

Vielä muutaman päivän marssittuaan tuli matkue omituisen villiin ja
kauniisen maahan, Afrikan Sveitsiin.

Vuorenhuippuja, kallion-ulkonemia, keilanmuotoisia ja holvimaisia mäkiä
kohosi joka suunnalla, ja jääkylmät virrat luikertelivat esiin
halenneiden ja alasvierreiden kallioiden välissä tai kovasti kohisten
laskivat eteenpäin luonnon tekemien kivisiltain alitse.

Kohta päivällisen jälkeen saapui pääjoukko erään vuoriharjun huipulle,
joka oli 5,600 jalkaa korkealla merenpinnasta, ja josta kaukaa alhaalta
näki ketoja, puutarhoja ja kyliä kuningas Ruigin väkirikkaasta maasta.
Etujoukon äkkinäinen esiintyminen säikähtyneiden maan-asukasten luo,
sen liehuva lippu ja kova rummunpärinä olivat silmänräpäyksessä
saattaneet kauniin, hymyilevän maiseman kansattomaksi ja jättäneet
vapaan avoimen tien päävoimalle.

Alaslaskeutuminen tapahtui niin odottamattomasti, että asukkaat olivat
aivan tietämättömiä siitä, ketä matkuelaiset olivat ja mistä maasta ne
tulivat. Noin kymmenen henkilöä otettiin kiinni ja päästettiin irti,
sittenkuin he olivat saaneet lahjaksi kankaita ja helmiä; heidän piti
sitten päälliköilleen kertoa, että Sambuzi oli tuonut mukanaan
valkoisen miehen, joka halusi nähdä järveä ja pyysi lupaa saada
oleskella muutaman päivän maassa tulematta häirityksi; että valkoisella
miehellä oli aikomuksena maksaa kaikki, mitä muukalaiset nauttivat;
ett'ei hän tahtonut valloittaa yhtään kylää eikä vahingoittaa kenenkään
omaisuutta, vaan tehdä leirinsä matkojen päähän kylistä; hän pyysi
niitä maan-asukkaita, joilla oli jotain ruokatavaroita myytävänä,
tulemaan sinne; he saisivat maksun kankaissa, helmissä, kuparissa tai
messingissä. Hän pyysi heitä olemaan vakuutettuja siitä, että niin
kauvan kun he itse eivät antaisi mitään aihetta taisteluun, rauha
pidettäisiin eikä ketään hätyytettäisi.

Seuraavana päivänä saatiin vastaukseksi, että maan-asukkaat eivät
olleet tottuneet muukalaisiin, eivät pitäneet siitä että niitä tuli
maahan, että Stanleyn sanat kyllä olivat hyviä, mutta että he kuitenkin
olivat vakuutettuja siitä, että hänen aikeensa olivat pahoja; hänen
täytyi sen vuoksi olla valmiina heidän kanssansa taistelemaan
seuraavana päivänä.

Tämän vastauksen toi noin 300 maan-asukasta, ja sittenkun he olivat
toimittaneet asiansa, vetääntyivät he takaisin.

Tämä sodanjulistus peljästytti Ugandalais-päälliköitä; alemmat
päälliköt ja Mtesan henkivartiat tulivat varsinkin rauhattomiksi,
ja myrskyinen kokous pidettiin, jossa he käyttivät kaiken
kaunopuhelijaisuutensa saadakseen Stanleyn kääntymään takaisin, johon
mielipiteesen myöskin Sambuzi yhtyi.

Stanley koetti kaikkia keinoja saadaksensa heitä pysähtymään, mutta kun
tämä näytti mahdottomalta, päätti hän mukaantua pakkoon ja kääntyä
takaisin, sillä Sambuzi oli taipumaton.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun matkue levähti, lähetti Stanley kirjeen
Mtesalle, jossa hän ilmoitti hänelle Sambuzin ei laisinkaan tehneen
sitä, mitä hän oli luvannut ja että hän sitä paitsi oli varastanut
kolme säkkiä helmiä.

Kun Mtesa sai kirjeen, hämmästyi hän, tuli häpeään ja raivoon.
Kirjeentuojan täytyi kovalla äänellä kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut
Sambuzin ja Stanleyn välillä. Mtesa ja hänen päällikkönsä kuuntelivat
tarkkaavaisesti ja kertomusta keskeytti keisari usein kiivailla
huudahduksilla ja uhkaavilla sanoilla.

Sen jälkeen lausui Mtesa:

"Te näette nyt, kuinka minun kansani saattaa minut häpeään. Tämä on
kolmas kerta kun he ovat saaneet minun rikkomaan lupaukseni valkoisille
miehille. Mutta Sunaan, minun isäni haudan nimessä (voimakas vala
Ugandassa) minä olen opettava Sambuzille ja teille kaikille, ett'ette
te saa rankaisematta pitää pilkkananne kabakia! Stamlee tuli tälle
järvelle yhtä paljo minun etuni vuoksi kuin omansakin, mutta te näette
nyt, kuinka minun aikomukseni saattaa mitättömiksi tuommoinen alhainen
orja kuin Sambuzi, joka uskaltaa esiintyä mahtavampana kuin minä itse
vieraani edessä. Koska minä tohdin olla niin epäkohtelias vieraalleni,
kuin tämä mies on ollut Stamleelle? Sinä", sanoi hän kiukkuisena
henkivartiostonsa päällikölle, "ota mukaasi sotaväkeä, valloita
Sambuzin maa ja tuo hänet vangittuna minun luokseni. Sinä, Dallington",
sanoi hän sitten lähetysoppilaalle, joka oli jätetty hänen hoiviinsa,
"rupea kirjoittamaan kirjettä Stamleelle. Pyydä häntä tulemaan
Katongaan vielä kerran, jolloin me 60,000:lla, ei, 100,000:lla miehellä
viemme hänet Muta Nzigeesen ja viivymme siellä siksi, kunnes hän on
saanut työnsä päättymään. Sano hänelle, että jos nämäkin väistyvät, saa
hän itse, millä tavalla tahtoo, rangaista jokaista päällikköä, joka
kääntyy takaisin Ugandaan."

Kauan ja tyynesti mietittyään katsoi Stanley kumminkin, ettei ollut
viisasta tuhlata aikaa tällä tavalla; sitä paitsi olisi niin
järjestämätön joukko vaikea pitää kurissa ja tuottaisi epäilemättä
onnettomuutta matkueelle, joka nyt myöskin oli liian kaukana Muta
Nzigeestä. Hän kirjoitti tästä päätöksestään Mtesalle ja lopetti
kirjeen monilla kiitoksilla hänen ystävällisyydestään ja sydämellisillä
jäähyväisillä.

Vastaisen varaksi päätti Stanley, näiden vastoinkäymisten varoittamana,
olla enää riippumatta jonkun muun miehen juonista, voimasta tai
suosiosta.

Helmikuun 25 p. saapui matkue arapialaiseen kylään Kasurroon
Karagweessä.



Kuningas Rumanika. Neekerien kylpypaikka.


Kasurron on tehnyt tärkeäksi kaksi tai kolme täällä asuvaa rikasta
arapialaista kauppamiestä. Kylä on syvennyksessä eli laaksossa, joka on
runsaasti 1,200 jalkaa alempana kuin ympärillä olevien vuorien huiput,
ja erään joen lähteillä, joka juoksee itään ja sittemmin pohjoiseen
Aleksandra-Niiliin. Stanley päätti käydä kylän kuninkaan, vanhan
Rumanikan puheilla.

Kuningas oli jo saanut tiedon aijotusta luonakäynnistä, ja kolmantena
päivänä siitä kun oli sinne saapunut, meni Stanley arapialaisten Hamed
Ibrahimin ja Sayid hen Saysin kanssa Rumanikan, Karagween kuninkaan ja
Mtesan alikuninkaan luoksi.

Viheriällä rinteellä oli Rumanikan kylä, vahvan, pyöreän aitauksen
ympäröimänä.

Ei viipynyt kauan ennenkuin Stanley näki olevansa satojen ihmisten
piirittämänä, useimmat nuorukaisia ja kaikki, jotka eivät vielä olleet
täysikasvuisia, ihan alastomina.

"Ketä on nämä?" kysyi hän Hamedilta.

"Muutamat nuorimmista ovat Rumanikan poikia", vastasi hän.

Rumanikan pojilla, joita oli elätetty maidolla, näytti olevan
merkillisen hyvä terveys. Heidän öljymäinen, musta ihonsa kiilsi,
niinkuin jos rasvasolusto sen alla olisi sulamaisillaan kuumuudessa, ja
heidän pyöreät ruumiinsa olivat kankeat kuin rumpunahka. Heillä oli
suuret, kirkkaat silmät, jotka sädehtivät elämänilosta.

Pian vietiin Stanley siihen majaan, jossa Rumanika odotti, ja hän otti
vieraansa vastaan sangen hyväntahtoisella ja isällisellä hymyllä.

Ei ollut ihmeellistä että käskeväinen, vallanhimoinen ja
vilkasluontoinen Mtesa kunnioitti ja rakasti tätä lempeämielistä
pakanaa. He eivät tosin olleet koskaan nähneet toisiaan, mutta Mtesan
palvelijat olivat kuvailleet häntä, ja kun he olivat koko mestaria
matkimisessa, oli Rumanikan lempeä, sointuisa ääni tullut hänen
korviinsa yhtä uskollisesti, kuin ne ystävälliset tervehdykset, joita
he olivat tuoneet häneltä.

Kuningas, joka istui puettuna punaiseen viittaan, näytti tavallisen
kokoiselta mieheltä, mutta kun hän nousi ylös, huomasi Stanley hänellä
olevan 6 jalkaa 6 tuumaa pitkän jättiläisruumiin, ja kun he kulkivat
vieretysten, ei Stanley ulottunut korkeammalle kuin hänen olkapäihinsä
saakka.

Hän kuunteli vilkkaalla tarkkaavaisuudella joka kysymystä, mitä Stanley
teki hänelle. Kun Stanley puhui, käski kuningas ystäviänsä olemaan
vaiti ja nojautui eteenpäin jännittäen huomiotansa. Jos kysymyksenä oli
saada tietää jotakin paikkakunnan maantieteestä, hän lähetti kohta
noutamaan jonkun, joka erittäin tunsi kysymyksessä olevan seudun ja
pani hänen tekemään tarkan selon siitä.

Hän selitti olevansa erittäin mielistynyt siihen, että Stanley aikoi
matkustaa hänen maansa läpi. Se oli hänen mielestään maa, jota
valkoisten miesten pitäisi tuntea. Siinä oli joukko järviä ja jokia ja
vuoria ja lämpimiä lähteitä ja paljo muuta hyvää, josta ei mikään muu
maa voinut kerskailla. Hän lopetti kehottamalla Stanleytä kuletuttamaan
veneen erääsen järvistä ja purjehtimaan sen ympäri.

Maaliskuun 6 p. oli Frank vedättänyt veneen maallenousupaikasta
Kazingan luona Windemere-järvelle, ja seuraavana päivänä saattoi
Rumanika Stanleytä juhlallisesti järven rantaan. Puoli tusinaa
kiilloitetusta vaskesta tehtyjä raskaita renkaita koristi hänen
sääriään, ranteilla oli hänellä samasta metallista tehdyt renkaat
ja olkapäiden yli riippui tulipunainen villaviitta. Hän kulki
pitkillä askeleilla, nojaten seitsemän jalan pituiseen sauvaansa.
Rummunpäristäjät ja huilunpuhaltajat pitivät villiä soitantoa ja
kirjavassa parvessa seurasi paitsi hänen poikiaan ja sukulaisiaan
viisikymmentä keihäänkantajaa ja lukuisa joukko muuta kansaa.

Neljä miehitettyä kanoottia oli valmiina siellä kilpaa soutamaan veneen
kanssa. Stanley ja kuningas asettuivat kilpasoutua katsomaan Kazingan
rantatöyräälle.

Kilpasoutu veneen ja kanoottien kesken Windemere-järvellä Karagweessa
1,200 rauhallista mustaa maan-asukasta katsojina! Se oli aivan uusi
taulu. Rumanika sädehti riemusta katsellessaan odotettua huvia. Hänen
poikansa, jotka istuivat hänen ympärillään katseet kiinnitettyinä isän
kasvoihin, näyttivät yhtä ihastuneilta. Utelijaat maan-asukkaat
ilmoittivat myöskin mielihyvänsä.

Kilpasoutu päättyi pian. Erotus ei näkynyt olevan suuri, mutta kilpailu
herätti sanomatonta huvia. Seisoen pitkine airoineen ja maanmiestensä
huutojen kiihottamina koettivat kanootinsoutajat kaikin voimin päästä
ensiksi perille, kun wangwanat puolestaan rannalta yllyttivät veneen
miehistöä kovimpiin ponnistuksiin.

Seuraavana päivänä aloitettiin Windemeren ympäripurjehtiminen. Järven
suurin pituus on sateisella vuodenajalla noin yksi ja yksi kolmasosa
penikulmaa ja sen suurin leveys kolme virstaa. Se on pisin etelään ja
pohjoiseen, ruohoisten, 1,200 à 1,500 jalan korkuisten vuorten
ympäröimänä.

Päätettyään ympäripurjehtimisen meni Stanley jalkasin muutamien
oppaiden kanssa katsomaan lämpimiä lähteitä, joita oli läheistössä. Tie
kulki pohjoiseen päin pitkin erästä korkeata vuorenharjua, ja sen
jälkeen pitkin kiertelevää viheriäistä laaksoa. Täällä nähtiin
seitsemän sarvikuonoa, joista kolme oli valkoista ja toiset neljä
tumman ruskeata.

Erään joen rannalla nähtiin tumman ruskea, kaksisarvinen virtahepo.
Stanley hiipi jättiläisen luo tulematta huomatuksi ja lähetti hänelle
luodin juuri korvan taakse, niin että eläin pyllähti kuolleena maahan.

Elukasta saatu liha oli tervetullutta ruoaksi. Stanley leiriytyi
täällä, huolimatta niistä viileistä vuorituulista, jotka jo illan
suussa tulivat hyvin tuimiksi. Maan-asukkaat kokosivat kumminkin
polttopuuta yltäkyllin ja, huomatessaan tuota huvittavaa ja tärkeätä
tointa, lihan paistamista, roihuvien liekkien ääressä, eivät he
näyttäneet tuulesta paljo välittävän. Paikka oli hyvin tiheäpuinen ja
jylhä.

Suuria babiaania ja pitkähäntäisiä apinoita kirkui ja rääkätti puissa,
joiden oksat ratisivat ja heiluivat, kun nämä eläimet ajoivat toisiaan
takaa puusta toiseen.

Kun Stanley muutamia päiviä marssittuaan tuli lähteille, oli näiden
luona joukko sairaita eri paikkakunnista, sillä, kuten oli luultavaa,
ne ovat joka paikassa Karagweessa ja ympärillä olevilla seuduilla
suuressa maineessa terveellisyydestään.

Maan-asukkaat kehuivat näiden lähteiden vettä suuresti. Ihotautia
vastaan se -- tai ehkä pikemmin tarkempi puhtaanapito -- on näyttänyt
hyvin tehokkaalta. Oli erittäin omituinen näköala, kun katseli tätä
kylpypaikkaa keski-Afrikassa kylpyvieraineen, joita ei mikään
ylellisyys vaatetuksessa vaivannut. Niinä harvoina päivinä, jotka
Stanley viipyi täällä, tuli ja meni maan-asukkaita suurissa laumoissa
ja pieni laakso tarjosi vilkkaan taulun pulikoitsevine, meluavine ja
laulavine kylpyvieraineen.

Palattuaan Rumanikan luokse koetti Stanley hankkia itselleen enemmän
tietoja seudusta, jossa hankkimisessa kuningas oli hyvin avulias. Hyvä
suhde heidän välillään tuli yhä ystävällisemmäksi, ja vihdoin Rumanika
näytti Stanleylle aartehistonsa.

Tämä oli ympyriäinen maja, ulkomuodoltaan näyttävä holvatulta tornilta,
ja oljilla peitetty. Se oli noin 30 jalkaa läpimitaten.

Aseita ja muita kaluja messingistä, vaskesta ja raudasta oli täällä,
kaikki hyvässä järjestyksessä, ja näkyi selvään ettei Rumanika pidellyt
huolimattomasti aarteitaan.

Siellä oli kuusitoista köntikästä messinkistä ankankuvaa, varustettuja
vaskirenkailla, kymmenen huonosti tehtyä messinkihirveä, kymmenen
vaskista päätöntä lehmää. Sitä paitsi mainion hyvästi tehtyjä rautaisia
sotakirveitä, kaksiteräisiä heittokeihäitä, useita erittäin teräviä
säiliä, 8 tuumaa leveitä ja 18 tuumaa pitkiä, sekä mainion hyviä
keihäitä. Siellä löytyi myöskin aimo veitsiä, oikein piilujen näköisiä,
terät kiilloitettuina. Muutamia vaatekappaleita, mustia ja punaisia,
raitaisia ja muun näköisiä, valmistettuja ruohosta, oli myöskin täällä.
Ne olivat merkillisiä hienoudestaan, ja niitä voi todella verrata
pumpulikankaisiin. Kuninkaallinen istuin oli mestarikappale maan
sorvaustaiteesta: se oli nimittäin koverrettu yhdestä ainoasta
pumpulipuun palasta. Paitsi näitä näytteitä maan taiteesta, oli siellä
puisia juoma-astioita, pikaria, talrikkia ja maitovatia, kaikki siistiä
ja kauniita. Tulisijana oli aivan pyöreä, hyvin aistikkaasti rakennettu
liesi rakennuksen keskellä. Lattialla seinien vieressä oli kasattuna
arapialaisilta ystäviltä saatuja lahjoja, niinkuin esim. raskaita
vaskitarjottimia ja muutamia tinaisia kansia. Erään eurooppalaisen
lahjoittamaa rihlapyssyä ei saa unohtaa, sillä se oli kunniasijalla ja
Rumanukalla oli usein tapana katsella sitä erityiseksi huvikseen, koska
se muistutti häntä hänen valkoisista ystävistään.

Suuret rummut, joita, luvultaan 52 kappaletta, oli asetettuna
rakennuksen ulkopuolelle, panivat jo ulkonäöllään aavistamaan sitä
kauheata ääntä, millä uutta kuuta tervehditään tai sodanmerkkiä
lyödään.

Viivyttyään yhden kuukauden Kasurrossa, jonka ajan Stanley yksinomaan
oli käyttänyt tutkimusmatkoihin läntisessä Karagweessa, jatkoi
retkikunta Maaliskuun 26 p. matkaansa, mutta tuli Huhtikuun 7 p.
maan-asukasten vihollisuuden vuoksi estetyksi tunkeutumasta edemmäksi
siihen suuntaan, johon hän ensin oli aikonut.

Tammikuun 17 p:stä 1875 Huhtikuun 7 p:ään 1876 oli Stanley ollut
toimessa etsiä Niilin eteläisimpiä lähdehaaroja, aina niistä soisista
tasangoista ja viljellyistä seuduista alkaen, joista ne alkavat, siihen
suureen järveen saakka, jonka nimi on Viktoria-järvi. Hän oli kulkenut
pitkin koko tätä laajaa järveä, tunkeutunut joka lahteen, joka
poukamaan, joka soppeen, tehnyt tuttavuutta melkein joka villin
ihmisluonnon lajin kanssa -- lempeän ja rauhallisen, julman ja
luokseen laskemattoman, vierasvaraisen ja tylyn, jalon sekä
konnamaisen; hän oli nähnyt villien sodankäyntiä ja katsonut, kuinka he
olivat pesseet käsiään toistensa veressä hirmuisella voitonriemulla ja
hillitsemättömällä iloisuudella; viisi kertaa oli heidän sodan ja
murhan halunsa saattanut hänelle kärsimyksiä, ja hän oli kadottanut
monta miestä heidän pahuutensa ja villiytensä vuoksi; hän oli
matkustanut satoja penikulmia edestakaisin pitkin Viktoria-järven
pohjaista rannikkoa, ja lopuksi hän oli lukuisan joukon kanssa
tunkeutunut niiden suurten maiden läpi, jotka ovat Muta Nzigeen
ja Viktoria-järven välillä sekä myös saanut tilaisuuden nähdä
yhden lahden tuosta ensinmainitusta järvestä. Voimatta löytää
turvallisia leiripaikkoja järvenrannoilla, hän oli lakannut
pitemmistä tutkimuksista tälle suunnalle ja vetäytynyt etelään
Aleksandra-Niilin varrelle. Tämä on suurin niistä jo'ista, jotka
juoksevat Viktoria-järveen ja johon juoksee kaikki pienemmät purot
lännestä ja lounaasta. Suurella kärsivällisyydellä hän oli tutkinut
puolen sen juoksusta, siksi kun hän voimatta varojen puutteesta
tyydyttää Aleksandra-Nyanzan seuduilla asuvien roistomaisten heimojen
saaliinhimoisuutta ja tahtomatta vasten maan-asukkaiden tahtoa
tunkeutua eteenpäin, hänen oli täytynyt Huhtikuun 7 p. jättää ne
seudut, joissa Niilin lähteet ovat, ja kääntää katseensa Tanganikaa
kohden.

Onko Viktoria-Nyanza yksi järvi vai kuuluuko siihen viisi järveä, kuten
Livingstone ja muut olivat ilmoittaneet? Tämä kysymys oli nyt
luotettavasti ratkaistu ja suurin sisäjärvi Afrikan mannermaalla oli
nyt koko äärettömässä laajuudessaan voitettu tieteelle ja vastaisen
sivistyksen mahdollisuudelle.



Retkeä jatketaan. Stanley rupeaa veriveljeyteen. Ruma kansa.


Nyt jatkettiin sitten matkaa Tanganika-järveä kohden. Silloin tapahtui
että vanha "Bull", viimeinen niistä koirista, joita Stanley oli
tuonut Englannista, vaipui vanhuuden rasituksesta ja retkikunnan
kulkemasta 250 penikulman matkasta. Dogg-koiran itsepäisyydellä ja
kestäväisyydellä seurasi se edelleenkin pyssyinkantajain joukkoa, jonka
perässä se ahtaalla tiellä oli tottunut käymään. Vaikka se tavasta
kompastui ja päästi vinkuvia ääniä, koetti se kaikin voimin pysyä
mukana, mutta vihdoin heittäytyi se tielle ja näytti valittavan sen
ruumiin heikkoutta, joka oli voittanut siltä tahdon, jonka jälkeen se
hetken päästä heitti henkensä -- katse viimeiseen saakka ojennettuna
siihen suuntaan, jonne se niin innokkaasti oli retkikunnan kanssa
koettanut matkaa jatkaa.

Koira parka! Kuinka monta palvelusta se oli tehnyt Stanleylle! Kuka
iloitsi enemmän kuin se kuullessaan laukauksien pamahtelevan synkän
metsän läpi! Kuka riemuitsi enemmän kuin se edistyksistä, ilmoittaen
iloansa kaikuvalla haukunnalla! Kuinka monta metsätaivalta,
vuorenkukkulaa ja keltaisenruskeaa tasankoa se oli kulkenut! Millä
innolla se tunkeutui pensastoihin ja rämeikköihin, suohon ja virtaan!
Yön pimeydessä karkoitti sen kovaääninen haukunta monta vaanivaa
roistoa ja hiipivää petoa nukkuvasta leiristä. Sen viisas katsanto ja
rohkea ryhti pani villit ihmettelemään, kun se rohkeudellaan sai heidät
pakenemaan ja todellisella urhoollisuudella oli se apuna taisteluissa.

Eräänä päivänä kun Stanley saapui muutamaan kylään, tuli äkkiä
sanansaattaja ilmoittamaan että pelätty sodankävijä Mirambo oli tulossa
ja hänen mukanaan summaton joukko rosvoja.

Voi kuvitella mieleensä sitä hämmästystä, levottomuutta ja kauhistusta,
minkä tämä tieto herätti kylän väestössä ja niitä monia neuvotteluja ja
keskusteluja, mitä nyt tapahtui. Vallia luotiin ja ampumatöyräitä
paalustoineen jykevistä hirsistä laitettiin kuntoon ampujia varten.
Naiset kiiruhtivat etsimään taikakalujaan, miehet kysyivät neuvoa
suojeluspyhiltään, jokainen soturi tutki ja latasi pyssyjään
sill'aikaa, kun kylän kuningas riensi edestakaisin vaatteet liehuen
ympärillään.

Kuningas sanoi Stanleylle:

"Sinähän pysähdyt taistelemaan Miramboa vastaan, etkös teekin niin?"

"Ei, sitä en tee, ystäväiseni; minä en ole riidassa Mirambon kanssa ja
me emme voi auttaa jok'ainoata heimoa sotimaan naapureinsa kanssa. Jos
Mirambo hyökkää kylän päälle silloin, kun minä olen täällä, eikä tahdo
lähteä täältä pois, kun minä hänen käsken niin tekemään, niin me
taistelemme, mutta me emme voi tänne jäädä häntä odottamaan", vastasi
Stanley.

Kuningas parka oli hyvin alakuloinen, kun Stanley jätti hänet
seuraavana aamuna.

11 p saapui retkikuuta erääsen Unyamwezin suurimmista kylistä tai
kaupungeista; sen nimi oli Seromba. Se oli lähemmä puoli penikulmaa
ympärimitaten ja siinä näytti olevan toista tuhatta suurta ja pientä
majaa sekä asukkaita noin 5,000.

Seromban kuningas, jonka nimi oli Nilaga, oli naimisliiton kautta sukua
Mirambon kanssa, ja pian rauhoitti hän kaikki levottomat mielet sillä
ilmoituksella että se kuuluisa mies, joka nyt lähestyi Serombaa, ihan
äskettäin oli tehnyt rauhan arapialaisten kanssa ja ettei tarvittu
pelätä mitään vaaraa hänen käynnistään, koska tarkoituksena oli hänellä
vaan käydä ystävällisesti tervehtimässä nuorta sukulaistaan.

Samana iltana kuului pyssynlaukauksia, jotka ilmoittivat, että tuo
peljätty mies ei enää ollut kaukana.

Hämärässä antoivat rummut merkin vaikenemiseen, kohta sen jälkeen
kuului kellojen soitto ja viimein huutajien äänet.

"Kuulkaa, te Seromban miehet. Mirambo, Nilagan veli tulee tänä aamuna.
Olkaa sen vuoksi valmiit, sillä hänen nuoret miehensä ovat nälkäisiä.
Lähettäkää kaivamaan bataattia huomenna. Mirambo tulee! Kaivakaa
bataattia, bataattia, bataattia!"

Aamulla k:lo 10 aikaan ilmoitti sadottain kovia pyssynlaukauksia
Mirambon tulon, ja nyt seurasivat kaikki Stanleyn miehet Seromban
asujamia kylän ulkopuolelle katselemaan kuuluisaa päällikköä.
Hetken perästä ilmoittivat sotarummut ja tuhansien ihmetteleväin
maan-asukasten huudot että hän oli tullut kylään.

Pian palasi eräs Stanleyn miehistä ja sanoi:

"Me olemme nähneet Mirambon. Hän on saapunut. Me olemme katselleet
hänen miehiään, niitä on paljo ja kaikki ovat varustetut pyssyillä.
Noin sadalla heistä on turkinpunaiset vaatteet ja valkoiset paidat
niinkuin meidän wangwanoillamme. Mirambo ei ole ollenkaan vanha mies."

Toinen sanantuoja puhui:

"Mirambo on komea mies, hyvin vaatetettu, ihan arapialaisen
näköinen. Hänellä on turbaani eli punainen lakki ja arapialaisen
verkatakki; hänellä on myöskin sapeli. Hän käyttää tohvelia ja hänen
liinavaatteensa ovat hyvin valkoiset. Minä luulen hänellä olevan tuhat
viisisataa miestä mukanaan ja he ovat kaikki varustettuja musketeilla
ja kaksipiippuisilla pyssyillä. Mirambo on todellakin suuri mies!"

Nyt tuli Manwa Sera Stanleyn majaan, mukana nuoria miehiä, puettuina
erittäin kauniisin punaisesta ja sinisestä kankaasta tehtyihin
vaatteisin, lumivalkoisiin paitoihin ja suuret turbaanit käärittyinä
pään ympäri. He olivat korkea-arvoisia kapteenia Mirambon
henkivartioväessä.

"Mirambo lähettää salaam'ia (terveisiä) valkoisille miehille", sanoi
ylhäisin heistä. "Hän toivoo että valkoinen mies on ystävällinen
häntä kohtaan; ja että hän ei ole samoissa ennakkoluuloissa kuin
arapialaiset, sillä nämä luulevat että Mirambo on paha mies. Jos on
valkoiselle miehelle mieluista, haluaa Mirambo että valkoinen mies
lähettäisi rauhan sanoman hänelle."

"Sano Mirambolle", Stanley vastasi, "että minä ikävöin saadakseni nähdä
häntä ja olen tuleva iloiseksi kun saan tarjota kättä niin suurelle
miehelle ja koska minä olen tehnyt ystävyysliiton Mtesan, Rumanikan ja
kaikkein kuningasten kanssa pitkin tietä Ugogosta Unyamweziin, olisi
minulla iloista tehdä liitto myöskin Mirambon kanssa. Sanokaa hänelle
että minä toivon hänen tulevan minun luokseni niin pian kuin
mahdollista."

Sittenkun Mirambo seuraavana päivänä oli lähettänyt sanansaattajan
ilmoittamaan hänen tuloaan, sai Stanley nähdä hänen tulevan
kahdenkymmenen ylhäisimmän miehensä seurassa.

Stanley pudisti lämpimästi hänen kättänsä, jolloin Mirambo hymyili ja
sanoi:

"Valkoinen mies pudistaa kättä niinkuin todellinen ystävä."

Hänen olentonsa miellytti Stanleytä täydellisesti, sillä hän oli
ulkonäöltään siisti mies eikä ollenkaan vastannut sitä käsitystä, minkä
Stanley oli saanut huhun mukaan tuosta kauheasta rosvosta, joka jakeli
kuolettavia iskujaan maan-asukkaille, päälliköille ja arapialaisille.

Mirambo jätti Stanleyn hyvän aikaa puheltuaan, ja illalla kävi Stanley,
kymmenen etevimmän wangwanan kanssa, vastavierailulla. Hän tapasi
Mirambon kellonmuotoisessa teltissä, joka oli kaksikymmentä jalkaa
korkea ja kaksikymmentä viisi jalkaa läpimitaten. Kaikki hänen
päällikkönsä ympäröivät häntä.

Manwa Seraa kehotettiin vahvistamaan ystävyyttä toimittamalla
veljeytys-juhlamenot Mirambon ja Stanleyn välillä. Sittenkun he olivat
laskeutuneet olkimatolle vastatuksin, leikkasi hän molempien oikeaan
sääreen haavan, muutti verta toisesta toiseen, sill'aikaa lausuen:

"Jos jompikumpi teistä rikkoo sen veljeysliiton, jonka te nyt olette
keskenänne solminneet, saa jalopeura niellä hänen, käärme ruiskuttaa
myrkkyään hänen päällensä, hänen ystävänsä jättäkööt hänen, hänen
pyssynsä räjähtäköön rikki hänen kädessään ja haavoittakoon häntä ja
kaikkea pahaa tapahtukoon hänelle kuolemaan saakka."

Stanleyn uusi veli antoi hänelle viisitoista kangasmyttyä jaettavaksi
hänen päällikköjensä kesken, mutta tahtoi itse ainoastaan ottaa
vastaan kolme. Koska Stanley ei tahtonut olla Miramboa huonompi
anteliaisuudessa lahjoitti hän hänelle revolverin ja 200 patronaa ynnä
muutamia Englannista tuotuja pikkukaluja. Haluten olla vieläkin
anteliaampi käski Mirambo viisi nuorta miestä menemään edeltä päin ja
valitsemaan kolme lypsylehmää vasikoineen ja kolme nuorta sonnia, jotka
olivat ajettavat erääsen kylään odottamaan siellä Stanleytä. Hän antoi
Stanleylle myöskin kolme opasta viemään häntä ryöstöhimoisten watutain
maan rajaa pitkin.

Aamulla 23 p. seurasi hän Stanleytä kappaleen matkaa ulkopuolelle
Seramboa, jossa he erosivat ystävällisimmin tuntein toisistaan.

Kauniin ratsastusaasin, jonka Stanley osti, kutsui hän Miramboksi,
koska wangwanat, jotka myöskin olivat ihastuneet Mirambon
miellyttävästä käytöksestä, tahtoivat niin.

Vielä ei ole mikään matkailija tehnyt tuttavuutta villimmän kansaheimon
kanssa keski-Afrikassa kuin watutain.

Tappaa yhden heistä missä hyvänsä tapaa, pitää arapialainen
ansiollisena tekona, paljo välttämättömämpänä kuin kyykäärmeen
tappamisen. Näitä mustia rosvoja vastaan tarvitsee se matkustaja, joka
kulkee heidän tyyssijainsa sivuitse, kaiken taitavuutensa,
kylmäverisyytensä ja viisautensa. Uudistalollisen heidän
läheisyydessään täytyy talonsa ympäröidä läpipääsemättömillä
aitauksilla ja pitää vahtia yötä päivää; hänen lapsillaan ja naisilla
täytyy olla suojelusvahti, polttopuuta on miesväestön hankittava
suuremmissa määrin kerrallaan ja maata voi viljellä ainoastaan keihäs
kädessä, niin alituisen pelon on tämä villi ja hurja rosvoheimo voinut
vaikuttaa.

Sittenkuin Stanley uudelta veljeltään Mirambolta oli saanut
lypsylehmät, vasikat ja sonnimullikat, lähti retkikunta Toukokuun 4 p.
matkalle etelälounaiseen suuntaan ihan watutain maan rajaa pitkin.

Liikuttavia muistomerkkiä watutain julmuudesta ja hävittävistä
hyökkäyksistä näkyi siellä täällä ja muinoin väkirikas maa näytti
olevan tulemaisillaan alkuperäiseen muotoonsa, tyhjäksi erämaaksi.

Päivällisaikaan Toukokuun 27 p. näkyi Tanganikan kirkkaat laineet ja
iltapuoleen saapui matkue Ujijin kylään.

[Kuva: Ujijin kylä.]

Se uljas, Englannissa rakennettu vene, joka oli tehnyt tuttavuutta
kaikkien poukamain ja lahtien kanssa Viktoria-järvellä, jonka voimakkaat
miehet olivat kantaneet tasankojen ja Unyoron rotkoteiden kautta, jonka
etukeula oli tunkeutunut Aleksandra-Niilin papyrus-kaislistoon, joka
iloisesti oli keinunut Karagween tummilla järvillä, joka oli kulkenut
pitkin tulvillaan olevia tasankoja ja krokotiileistä viliseviä virtoja,
ui nyt vihdoin Tanganikan tummansinisessä vedessä.

Sen oli nyt seurattava niitä vuoriryhmiä, jotka sulkevat järven,
keksiäkseen sitä aukkoa, joka laskee tai jonka luullaan laskevan ulos
sitä ylenmääräistä jokivettä, joka jo hämäristä, ammoisista ajoista
saakka kaikilta puolin on laskenut Tanganikaan.

Sillä oli myöskin seuralainen, jykeä, hidas mutta luotettava toveri,
kanootti, koverrettu mahdottoman suuresta puusta.

Purjeet levitettiin veneessä ja kanootissa ja keula käännettiin pitkin
rantaa eteläänpäin.

20 p. näkivät he hyvin suuren kylän. Kun he täysin purjein lähestyivät
sen rantoja, kummastelivat he suuresti sitä hiljaisuutta, joka vallitsi
kaikkialla.

Oppaat sanoivat ainoastaan viisi viikkoa sitten olleensa täällä ja
tehneensä kauppaa päällikön kanssa, eikä voivansa ymmärtää että,
vaikka kaksi venettä täysin purjein ehdottomasti täytyi herättää
maan-asukasten huomiota, väkeä ei näyttäytynyt rannalla.

Stanley päätti uskaltaa astua maalle, keksiäkseen syytä tähän. Kuoleman
hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pitkin rantaa ja kaislistoa, joka
reunusti kylään vievää polkua, oli paitsi pallia, keppiä, vastoja,
kalebassia j.m.s., sinne tänne viskeltyjä kokonaisia ja, kuten selvästi
näkyi, ainoastaan vähä käytettyjä saviastioita.

Kun he olivat ehtineet sen mäen päälle, jolla kylä oli, kohtasi heitä
näky, joka melkein pani veren jähmettymään heidän suonissaan, --
vanhan miehen ruumis syvä keihäänhaava selässä ja lähellä kuivanut
verilätäkkö. Hän oli luultavasti ollut kuolleena viisi tai kuusi päivää
ja oli jo mätänemisen tilassa.

Muutamia askeleita edempänä nähtiin vielä miehen ruumis, jonka pää oli
katkaistu, ja 10 jalkaa siitä neljä ruumista, yksi nainen ja kolme
miestä, yksi niistä silvottu.

Aitaukset kylän ympäri olivat alas murretut tai poltetut. Noin
viisikymmentä majaa oli vielä polttamatonta, mutta kaikki muut olivat
porona. Muutamia harvoja kärventyneitä pisankirunkoja oli jälellä
todistuksena palon raivokkaisuudesta. Mutta huolimatta mustuneista
raunioista ja poltetuista hiilistä, joita oli hajallaan kaikkialla
maassa, voi selvästi nähdä että pako oli ollut äkkinäinen ja
pakollinen. Muutamista hirsistä nousi vielä savua, poltetut
kyökinliedet olivat vielä lämpöisiä, kuolleet vielä mätänemättömiä.
Sysimusta kissa syöksähti ulos eräästä jälellä olevasta huoneesta ja
tämä odottamaton elämän ilmaus keskellä tätä koston ja kuoleman paikkaa
melkein pelotti.

Vihollishyökkäyksen siten hävittämä kylä oli ollut linnoitettu. Leveä
hauta -- toisin paikoin 10 jalan syvyinen -- ja vahva paalusto
multavallien kanssa ympäröitsi kylää. Aivan lähellä oleva järvi varusti
heitä vedellä, seutu yltympäri oli avonainen ja ampujain linnunpesän
näköinen torni valliisi laajaa alaa. Sen mukaan mitä voi päättää yli
kolmestakymmenestä vaalenneesta, päällikön oman talon eteen asetetusta
kuolleen pääkallosta, ei hän liioin näyttänyt tottuneen vihollisiaan
vastaan käyttämään mitään armeliaisuutta. Se on tuo vanha tavallinen
historia Afrikassa.

31 p. saapui Stanley taas Ujijin kylään, oltuaan pois viisikymmentä
yksi päivää, jona aikana hän, kohtaamatta mitään onnettomuutta tai
tautia, oli purjehtinut 122 penikulmaa. Koko Tanganika-järven ranta
nousee noin 140 penikulmaan, ja Stanley tutki ja kartoitti tuon rannan
sekä huomasi että järvellä vastoin luuloa ei ole mitään uloslaskua.

Taivas oli pilvetön ja sininen ja uinaileva järvi heijasti takaisin sen
hienon värin, sillä ei henkäystäkään kuulunut liikuttamaan tyyntä
vedenkalvoa. Kun he tulivat Ujiji-lahteen, oli heillä molemmin puolin
palmuista alituisesti viheriä viikunalehto ja edessä juova korkeata
kaislistoa pitkin mehuisessa vihannassa uljailevia rantoja, joilla
banaanien ja pisankien väliin sijoitetut, keilanmuotoiset majat
seisoivat liki toisiaan.

Vilkastuttava näköala satamassa antoi eloa kaikille käsivarsille.
Hilpeää merimieslaulua alettiin laulamaan ja sen ääni, joka kuului aina
rannalle saakka, ilmoitti että ylpeä ja iloinen venemäki lähestyi
kotia.

Pitkäsarvista karjaa ajettiin veteen juomaan; rajusti kirkuvia aaseja
hyppeli siellä täällä; vuohia, lampaita ja koiria vilisi kaikkialla
kylän torilla, ja rantaa lähestyessä huomattiin tuttuja kasvoja.

Viidentenäkolmatta päivänä jatkoi retkikunta matkaansa; sen miehistö
oli kuitenkin melkoisesti vähentynyt, sillä muutamia oli kuollut
rotkoon, toisia karannut.

Tie vei erään seudun kautta, joka oli verrattoman ihana. Väestö oli
hyvänsuopaa ja retkikunnalla oli pian yltäkyllin palmuvoita
ruoanvalmistusta varten, sokeriruokoja, kauniita vuohia, ruokittuja
kananpoikia, bataatteja, papuja, herneitä, pähkinöitä ja maniokijuuria,
hirssiä ja muuta viljaa jauhoiksi, kypsiä banaaneja jälkiruoaksi,
pisankia ja palmuviiniä virkistäväksi juomaksi ja runsaasti kylmää,
kirkasta lähdevettä janonsa sammuttamiseksi.

Täällä olevat kylät ovat muodostuneet monista mataloista,
huippupäisistä heinämajoista, jotka ovat rakennetut riveihin erään
ympyriäisen paikan ympärille. Tämän keskeen jätetään kolme tahi neljä
viikunapuuta kasvamaan siinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että ne
hyödyttäisivät kansaa varjollansa ja päällikköä kankaalla, jota niiden
kuorista valmistetaan. Majojen ovet ovat hyvin matalat. Tällä
ruohomökkien ympäröimällä paikalla näkyy selvästi maan keltainen väri
ja tämä piha on niin kovin kovaksi tallattu, etteivät minkäänlaiset
kasvit voi siinä menestyä.

Kun Stanley näyttäytyi tällä yhteisellä kävelypaikalla, houkutteli
hänen läsnäolonsa jokaisen asujamen ruohomajastaan, ja lopuksi seisoi
hän siinä suuren väkijoukon keskellä, jonka kylän alastomat miehet ja
naiset, pienet ja suuret lapset olivat muodostaneet hänen ympärilleen.
Siinä oli yli sata inhimillistä olentoa, jotka kaikki olivat mitä
kovaonnisinta ja tomppelimaisinta laatua.

Stanley kääntyi erään vanhan miehen puoleen ja sanoi, maan tavan mukaan
tervehdittyään:

"Veljeni, istahda viereeni tälle matolle ja olkaamme ystävällisiä ja
toverillisia"; ja hän pisti hänen käteensä kaksikymmentä pientä
raakkua, jotka ovat maan käypänä rahana. Olisipa sarvikuonon nahasta
voinut paljoa somemman käden tehdä kuin mitä tällä ukolla oli. Hänen
muotonsa oli ruman, joitakin eriskummallisesta, mustanruskeasta
kankaasta kömpelömäisesti ja huonosti tehdyn naamion näköinen. Huulista
voi selvään nähdä, kuinka paksulla nahalla luonto hänet oli varustanut,
ja sen uppiniskaisuuden tähden, jolla huulet kieltäytyivät tapaamasta
toisiansa, jäi suun muoto jotenkin epävarmaksi, vaikka se tosin oli
mahdottoman suuri, ja täysilukuisilla, hyvässä kunnossa olevilla
hampailla varustettu. Nenä oli aivan litteä. Iholle silatun värimullan
alta näkyi kummallisia pistelmiä, ympyröitä, neliöitä ja ristiä.

[Kuva: Afrikalainen hiuspukemus.]

Maan-asukkaat kantoivat vyöllään joukon kummallisia kapineita,
apinannahkaisia tupsuja, gorillan luiden palaisia, pukinsarvia,
simpukoita, ja kaulassaan -- hiiren pääkalloja ja kyykäärmeen nahkaa.

He kiistelivät vilkkaasti valkoisen miehen muodosta, ihmettelivät mistä
Stanley tuli, minne hän aikoi mennä ja mitä hänellä täällä oli
tekemistä. Ja tuskin oli joku kysynyt, kun jo toinen vastasi, joka
luuli asian tuntevansa. Vastauksien perästä huudettiin pitkään
"Waa-aa-aa-aantuu!" (Ihmisiä!)

"Ehaa-aa, ja nämä ovat ihmisiä!"

Kuolonhiljaisuus valliisi jonkun aikaa, jolloin kaikkien naisten
alaleuka vaipui alaspäin, sitte he taasen huusivat: "Waa-aa-aa-aantuu!"
ja miettivät sitä kummallista asianhaaraa, että tässä ihmeellisessä
maailmassa oli ihmisiä, joiden "koko ruumis oli valkoinen".

Heidän ammottavat suunsa saattoivat Stanleyn tilaisuuteen näkemään,
kuinka terveet ja heleänpunaiset heidän kielensä, kitalakensa ja
ikenensä olivat ja, etenkin, kuinka ihmeellisen tasaisia ja kiiltävän
valkoisia kaikki hampaat olivat.

Heti kun on Tanganikan ympärillä olevien kukkuloiden yli kulkenut,
huomaa maiseman tulevan yhä komeammaksi ja suurenmoisemmaksi.
Vähitellen levittää luonto matkalla länteenpäin silmäimme eteen
harvinaisen ihanuutensa, rikkautensa ja kaiken kasvullisuutensa
muhkeuden, sirottelee anteliaalla kädellä mainioita hedelmiä runsaissa
ryhmissä, ja pitkin virtojen rantoja näyttelee hän villisti, vaan
tuhlaavan runsaasti aarteitansa. Mitä komein kasvullisuus verhoaa
jokaista kalliota, ja puiden latvoista riippuu kukkivien köynnöskasvien
muodostamat tiheät verkot.

Vihdoin näkyi erään matalan vuorenselän harjulta Luama-nimisen
lisävirran lasku majesteetilliseen Lualaba- eli Livingstone-virtaan.
Edellinen näytti suustaan 1,200 jalan levyiseltä; jälkimäinen oli noin
4,200 jalkaa leveä. Komea harmahtava virta, joka hitaasti luikerteli
etelästä itäänpäin.

Kaikki tervehtivät sitä ilohuudolla ja Stanley käski siinä pysähtymään,
näkyalaa ihaillakseen. Salainen hurmaus valtasi hänen sydämensä, kun
hän katseli tätä ylevää virtaa. Tuntui ikäänkuin se salaisuus, jonka
luonto kaikkien edellisten vuosisatojen kuluessa oli pitänyt ihmisiltä
salassa, olisi nyt odottanut ilmaisemistaan. Kuusineljättä peninkulmaa
oli Stanley seurannut erästä Livingstone-virran lähdejokea, sen laskuun
saakka tähän virtaan, ja nyt oli se komea virta itse hänen edessään.
Hän piti velvollisuutenaan seurata sitä mereen saakka.



Eteenpäin merta kohti.


Mikä on se virta, jota seudun asukkaat sanovat Laulaboksi ja maantiede
sen löytäjän mukaan Livingstone-virraksi? Onko se Niili, tahi Niger
tahi Kongo?

Stanleyllä oli tämä arvoitus ratkaistavana; siitä riippui mustan
maan-osan maantieteen tunteminen; sen ratkaisemisen vallassa oli näiden
maiden ja näiden villien kansanheimojen tulevaisuus. Jos tämä virta
laski mereen ja joko koko tahi suurimmalla osalla juoksustaan oli
haaksikululle sopiva, niin olisi sen kautta leveä tie kaupalle ja
sivistykselle raivattu Afrikan sydämeen. Mutta oli mahdollista että
virta oli koskia ja putouksia täynnä, ehkä se juoksi suurten onkaloiden
kautta aivan luoksepääsemättömissä seuduissa? Siinä tapauksessa oli
Stanley turhaan tehnyt matkansa, ja kaikki vaivat, kaikki vaarat ja
altistumiset olisivat olleet melkein turhat.

Siitä kohdasta, millä Stanley nyt oli, oli Livingstonen ja myöhemmin
parin muun kuuluisan tutkijan täytynyt kääntyä takaisin. Maan-asukkaat
tiesivät näet kertoa, että se tuntematon maa, jonka läpi virta juoksi,
oli täynnä julmia, ihmissyöpiä kansanheimoja, joiden maan kautta oli
mahdoton kulkea, ja etenkin oli eräs raivoluonteinen kääpiökansa heidän
suurimman pelkonsa esineenä. Oli sentähden näille tutkijoille ollut
mahdotonta saada matkakumppaneita ja heidän täytyi sentähden kääntyä
takaisin.

Täällä virran rannalla asui Nyangween kylässä arapialainen siirtokunta,
joka teki kauppaa maan-asukkaiden kanssa. He tulivat Stanleytä vastaan,
ja heidän joukossaan oli myöskin eräs rikas arapialainen, Tippu-Tib
nimeltä, joka oli palvellut oppaana eräällä löytöretkeilijällä, joka
muutamia vuosia ennen Stanleytä oli käynyt näillä seuduilla. Hän oli
pitkäkasvuinen, mustapartainen, iholtaan neekerin-karvainen mies,
ikänsä kukoistuksessa, komea ryhdiltään ja vilkas liikkeissään, oikein
voiman ja pontevuuden esikuva, muodoltaan, josta suun valkoiset hampaat
loistivat, oli hän kaunis ja viisaan näköinen. Hänellä oli mukanaan
kokonainen palveluskunta nuoria arapialaisia, jotka pitivät häntä
päällikkönään, sekä parikymmentä wangwanaa, jotka olivat seuranneet
häntä tuhansia peninkulmia läpi Afrikan.

Sivistyneen arapialaisen ryhdillä ja melkein hovimiehen tavoin tervehti
Tippu-Tib Stanleytä, ja hänen orjiensa kannettua esiin mattoja ja
patjoja, rupesi hän istumaan Stanleytä vastapäätä, ihastushuminan
kohistessa katsojien kesken hänen käytöksestään. Hänen ulkomuotonsa oli
komea ja hänen vaatteensa lumivalkoiset, hänen punainen lakkinsa aivan
uusi; kallisarvoinen vyö ympäröi hänen vyötäisiään.

Myöskin Stanleylle kerrottiin kaikki kauhistavat kertomukset näistä
ihmissyöjistä. Vaan hän ei peljästynyt; koetti vaan saada Tippu-Tibiä
seuraamaan itseään ja retkikuntaansa.

Tippu-Tib neuvotteli ystäviensä ja sukulaistensa kanssa ja sanoi sitte,
etteivät he tahtoneet antaa hänen panna elämäänsä vaaraan niin
turmiollisella matkalla. Vaan koska hän ei tahtonut että Stanley tulisi
estetyksi jatkamasta matkaansa, oli hän päättänyt seurata häntä
kuudenkymmenen leirinmatkan päähän, neljän tunnin marsseissa kunkin
leirin välillä.

Kuitenkaan ei Stanley vielä ollut puhunut miestensä kanssa koko
matkasta. Ensiksi tuli kysyä Frankin mielipidettä.

Kello 6 iltapuolella kannettiin Stanleyn majaan kaksi maljaa, täynnä
palmuöljyä ja varustetut pumpulisydämillä, jotka sytytettiin. Nyt oli
hänen iltapäivän-levähdyksensä aika, piippujen ja kahvin aika, jota
Frank aina kutsuttiin viettämään Stanleyn kanssa.

Kun hän tuli sisään, kiehui kahvipannu ja pieni Mabruki seisoi valmiina
tarjoamaan tätä lemuavaa juomaa. Tupakkakukkaro, joka oli Afrikan
parasta tupakkaa täynnä, oli esillä. Mabruki kaasi kahvia kuppeihin ja
meni sen tehtyään tiehensä.

"Frank, poikani", sanoi Stanley, "istu tuolille. Minulla tulee olemaan
pitkä ja vakainen keskustelu kanssasi. Elämä ja kuolema -- sekä sinun
ja minun että kaikkien retkikunnan jäsenten elämä -- riippuvat siitä
päätöksestä, minkä tänä iltana teen."

Sitten muistutti Stanley häntä hänen kotona-olevista ystävistään, sekä
myöskin niistä vaaroista, jotka häntä uhkasivat; siitä surusta, minkä
hänen kuolemansa tuottaisi ja siitä kunniasta, joka palkitsisi hänen
menestystään tulevissa yrityksissä; helppoudesta palata Sansibariin ja
niistä vaarallisista vastuksista, jotka heitä matkalla kohtasivat, jos
läksisivät eteenpäin.

Oli mahdottoman vaikeaa saada kuljetusneuvoja. Ei voitu hankkia
kanootteja Nyangweessä. "Vaan voisimmehan", sanoi Stanley, "ostaa
kaikki ne kirveet, jotka näemme matkallamme tästä Nyangweehen, ja jos
kuljemme maata myöten Lualaban tämänpuolisella rannalla, voisimme
ehtiä, ennenkuin Tippu-Tibin kauppakirja menettää arvonsa, jonkun
heimokunnan luo, joka suostuisi myömään kanoottinsa. Meillä on
varoja pitkäksi aikaa, ja aion ostaa vielä enemmän Nyangweestä. Jos
maan-asukkaat eivät tahdo myydä kanoottejansa, niin voimme itse tehdä
kanootteja, kuuhan vaan on kirveitä tarpeeksi, että kaikki voivat
ryhtyä työhön. Ja nyt, Frank, tahdon tietää mielipiteesi siitä, mitä
olisi tehtävä."

Frankin vastaus ei kauvan viipynyt.

"Minä sanon: lähtekäämme eteenpäin."

"Ajattele tarkoin asiaa, rakas ystäväni; älä hätäile. Elämä ja kuolema
riippuu päätöksestämme."

"Kulkekaamme virran juoksua myöten, sir!"

"Niin, jos oikein asiaa ajattelemme, Frank, on tämä suuri virta
kuitenkin se, jonka Livingstone ensiksi näki ja jonka äyräiltä hänen
murtunein sydämin täytyi palata takaisin ja jättää se salaperäisyytensä
peittoon, jalo päämaali. Ajatteleppa, kuinka me, ostettuamme
kanootteja, päivä päivältä purjehdimme pitkin virtaa, joko Niiliin tahi
johonkin suureen kaukana pohjoisessa olevaan järveen, tahi Kongoon ja
Atlantin mereen! Ajatteleppa kuinka suuren hyväntyön teemme Afrikalle
tämän matkamme kautta! Höyryaluksia Kongon suusta Bemba-järveen saakka
ja kaikille niille suurille virroille, jotka siihen laskevat!"

"Kuulkaa, sir, antakaa onnen ratkaista tämä asia; kaksi onnistunutta
kertaa kolmesta ratkaisee koko jutun."

"Olkoon menneeksi; tässä on rahaa."

"Myntti Lualaballe; kotka paluumatkalle."

Frank nousi seisomaan loistavin silmin. Hän heitti rahan korkealle
ilmaan. Se putosi.

"Kumpiko oli?" kysyi Stanley.

"Kotka!" vastasi Frank tyytymättömän näköisenä.

"Heitä uudestaan!"

Hän heitti uudestaan ja kotka tuli -- kuusi kertaa peräkkäin tuli
kotka.

Sitte rupesivat he "kortta vetämään" -- lyhyt korsi etelälle, pitkä
korsi Lualaba-virralle -- ja taaskin veti Frank aina lyhyemmän korren
ja jätti pitemmän Stanleyn käteen.

"Ei siitä ole mihinkään, Frank. Tulemme koettamaan kohtaloamme
huolimatta rahasta ja oljenkorsista. Sinun avullasi, rakas poikani,
tulen seuraamaan joen juoksua", sanoi Stanley silloin.

"Luottakaa minuun, herra Stanley. Tulen olemaan tukenanne. Rakkaan,
vanhan isäni viimeiset sanat olivat: 'Pysy herrasi mukana'. Ja tuossa
on käteni, sir; ette tule koskaan saamaan tilaisuutta epäillä
rehellisyyttäni."

"No hyvä -- aion siis jatkaa, kuten olen alkanutkin. Tulen tekemään
sopimuskirjan Tippu-Tibin kanssa, sillä kun wangwanat näkevät, että hän
seuraa meitä, niin hekin ehkä suostuvat tulemaan mukaan. Meidän tulee
myöskin Nyangweessä hankkia enemmän väkeä. Ja sitä parempi, jos
maan-asukkaat antavat meidän rauhallisesti kulkea heidän maansa läpi.
Jos taas ei -- sanoo velvollisuutemme meille: 'eteenpäin'".

Seuraavana iltana kutsuttiin wangwanoiden päälliköt kokoon ja
ilmoitettiin, että Tippu-Tib aikoi 140 kiväärin ja seitsemänkymmenen
keihäsmiehen kanssa seurata retkikuntaa ja jos ei muita kauppiaita
tavattaisi ja maan asukkaat rupeaisivat vihollisiksi, niin retkikunta
palajaisi sijoitettuaan kuusikymmentä leiriä hänen kanssaan takaisin
Nyangweehen.

Sitte luettiin määrätty luku raakkuja ja helmiä, jotka jätettiin samana
iltana Tippu-Tibille elatusvarojen hinnaksi kymmenestä päivästä.

Seuraavana aamuna, Lokakuun 24 päivänä, jätti retkikunta
leiripaikkansa, täynnä toivoa ja luottamusta.

Kauniin ja aaltomaisen, vaan autioksi jääneen maiseman kautta, jossa
aina peninkulman päässä näkyi hävitettyjä kyliä, kuljettiin nyt
luoteiseen suuntaan.

Täällä oleva nurmikko on, kuten kaikki muukin kasvullisuus näin
hedelmällisessä maassa, mahdotonta ja tiheämpää kuin parhaalla
vainiolla. Ruohon varret ovat ympärykseltään tuuman vahvuiset ja noin
kahdeksan jalan korkuiset.

Marraskuun 6 päivänä tuli retkikunta erääsen pimeään ja synkkään
metsään. Puiden tuuheat ja tiheät oksat poistivat melkein kaiken
päivänvalon. Ei voitu tietää oliko kaunis vai ruma, sumuinen ja pimeä
ilma, sillä kuljettiin alituisesti himmeässä, juhlallisessa hämärässä.
Tie muuttui vähitellen hyvin savensekaiseksi maaksi, ja joka askeleelta
räiskähti vettä ilmaan. Kuumasta maasta näkyi höyryjä kohoavan ilmaan,
ja kokoontuivat siellä harmaaksi pilveksi matkustavaisten päiden
yläpuolelle. Varhain aamulla olivat nämä sumupilvet olleet niin
tiheitä, että tuskin voitiin tuntea puut niiden lehdistä päättäen.

[Kuva: Afrikalainen hiuspukemus.]

Seuraavien päivien vaivoista oli Stanley kirjoittanut muistikirjaansa
seuraavat muistiinpanot:

"Olemme kärsineet hirmuisesti tänään näissä metsissä. Ryömien,
kömpien ja kontaten olemme tunkeneet märkien pensaikkojen läpi.
Välistä oli niin pimeä metsässä, etten nähnyt lukea, mitä kirjaani
olin kirjoittanut. Kello 3.30 i.p. saavuimme erääsen leiripaikkaan,
aivan uupuneina siitä työstä, joka meillä oli ollut kulkiessamme
yhteenkasvaneiden pensaiden läpi ja raskaan ilman melkein
tukehduttamina. Oi, jos saisi hengittää puuskauksenkaan vuori-ilmaa!
-- --"

"Vieläkin päivän vaivat metsässä ja pensaikoissa. Retkikuntamme ei ole
enää sama taaja ja luja joukko, josta ennen niin ylpeilin. Kukin kulkee
metsissä eteenpäin parhaan kykynsä mukaan; polku, joka vie savimaan
yli, on niin liukas, että meidän täytyy jännittää viimeiset voimamme,
päästäksemme eteenpäin. Jalkojen täytyy oikein lujasti polkea, päiden
kuljettaa kuormat; käsi kääntää syrjään tiellä olevat pensaat ja
kyynärpää pienemmät puut. Monet suuremmista puista olivat maahan
sortuneet juuri niillä kohdin, joilla kuljimme. Ne muodostivat vuoria
haaroista ja oksista, niin että meidän täytyi tunkeutua eteenpäin
sivulla olevien pensaiden läpi ja siten usein tehdä suuria mutkia."

Metsä vilisi eläimistä. Milloin nähtiin kymmenen jalan pituinen käärme,
milloin taas myrkyllisiä viheriäisiä kyykäärmeitä, tusinoittain kiikkui
puissa valkoniskaisia apinoita, kiljuvia babiaaneja juoksi puiden
välissä, ja ihmisennäköinen simpansi oli rakentanut pesänsä korkealle
puiden oksien väliin.

Polkua myöten mateli noin kuuden tuuman pituisia mustia ja ruskeita
tuhatjalkaisia; kuoriaisia oli lukemattoman paljon ja armeijoittain
kulki maassa mustanruskeita muurahaisia.

Kasvikunnan todellisia ihmeitä olivat ne hirmuiset pensaikot, jotka
näillä tienoin täyttivät kaikki paikat ja rehottivat pylväsmäisten
puiden varjossa. Siinä oli sanajalkoja, keihäsruohoa, kaislikkoa
ja kämmenkasveja sekaisin villien viinirypäleiden, paksujen
köynnöskasvien, erilajisten palmujen, viljelemättömien taatelipalmujen,
öljypalmujen, rottingin ja satojen muiden kasvien kanssa, jotka kaikki
riitelivät kustakin tuumanlevyisestä maanpalasta ja pyrkivät kasvamaan
niin komeina ja tiheinä, että sellaista ainoastaan tällainen
hyötöhuoneen ilman-ala on kykenevä synnyttämään. Limainen kosteus,
epäterveellinen, höyrynsekainen ilma ja ikuisesti yhteenkiertyneet
oksat, korkeat, ylöspäin pyrkivät rungot, jotka kasvoivat esiin
viidakoista ja rämeistä, joiden läpi täytyi raivata tie itselleen ja
välistä villien eläinten tavoin kontata käsin jaloin, kaikki tämä teki
kulun miltei tuskalliseksi.

Seuraavassa levähdyspaikassa tuli Tippu-Tib ja arapialaiset Stanleyn
majaan. Pitkän esipuheen pidettyään, jossa Tippu-Tib kertoi matkan
vaivoista ja vastuksista, lopetti hän puheensa sanomalla, että hän oli
tullut pyytämään suostumuskirjeen purkamista. Hän sanoi:

"En ole koskaan ennen ollut tässä metsässä, eikä minulla ollut
vähintäkään aavistusta siitä, että tällainen metsä olisi maailmassa
olemassa; ilma tukehduttaa väkeni, se on kärsimätön. Te tulette
syypääksi oman kansanne kuolemaan, jos lähdette eteenpäin. He nurisevat
päivä päivältä yhä enemmän. Ei tässä maassa voi matkustaa; ainoastaan
kurjat pakanat, apinat ja villipedot sen tehkööt. Minä en voi lähteä
edemmäksi."

Pitkän houkuttelemisen jälkeen myöntyi hän vihdoin kuitenkin seuraamaan
parikymmentä marssia eteenpäin.

Seitsemäntenätoista päivänä saapui retkikunta taasen virran luo, ja
koska ei ketään ihmistä asunut lähempänä kuin kahden virstan päässä
toisesta rannasta, niin sijoitutti Stanley leirinsä tähän paikkaan.

Ylevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaba-Livingstonen ruskea vesi
katsojan ohi. Toisella rannalla levisi toinen synkkä metsä, aivan sen
näköinen, jossa he äskettäin olivat kärsineet niin paljon vastuksia.

Alaspäin juoksi se tietämättömiin -- nokimustaan salaperäisyyteen;
peninkulma peninkulmalta virtaa se tuntemattomien maaseutujen kautta,
joissa asuu tusinoittain eri kansaheimoja. Näistä on tuskin kukaan
muiden maanosien asukas voinut mitään aavistaakaan.

Haen tietä merelle, sanoi Stanley itsekseen, kun hän ajatuksiin
vaipuneena seisoi ja katseli virtaa. Olemme tunkeneet hirmuisen
metsän läpi ja miehuullisesti työskennelleet hämärässä. Väkeni on
nulomielinen. Haen tietä. Ah -- tuossahan on leveä vesi-ura, joka
valonsäteen tavoin tunkee tuntemattomuuden läpi ja luultavasti vie
jollekin järvelle! Täällä on kaikkialla metsiä, jotka kyllä riittävät
kanoottilaivaston rakentamiseen. Miksi sitte emme rakenna sellaisia?

Sitte käski hän rummunlyöjän kutsumaan väen katselmukseen. Se totteli,
vaan hitaasti se tuli. Frank ja päälliköt saapuivat ensiksi.
Arapialaiset ja heidän miehensä tulivat myöskin, joten Stanleyn
ympärillä pian oli tiheä joukko uteliaita muotoja. Hän kääntyi heidän
puoleensa ja sanoi:

"Ystävät, kuulkaa sanojani! Etsimme tietä. Etsimme keinoa voidaksemme
päästä eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen
löytänyt sen."

"Ah! ah!" huudahtivat kaikki mutisten ja heittivät kysyviä silmäyksiä
toisiinsa.

"Niin! Olen löytänyt sen. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta on se
juossut aivan niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut
hiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat
juoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat
edestakaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?"

Huudettiin "Niin! niin!"

"Kuitenkaan, mieheni -- vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja
syvä, ei ole kukaan ihminen vielä purjehtinut sitä matkaa, joka vie
tästä paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat.
Minkätähden? Sentähden että sallima oli antanut sen meidän
tehtäväksemme."

"Ah, ei! ei, ei!" huusi kansa pudistaen päätänsä.

"Niin", jatkoi Stanley korottaen äänensä, "minä sanon teille, ystäväni,
että aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen
tekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on salliman
ääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko
pituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä,
ei peljätä kauheassa pimeässä; me purjehdimme virtaa myöten, emmekä
poikkea siitä muille teille. Tänään työnnän venheeni virran vesille
enkä jätä sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon."

"Ja kuulkaa nyt, te wangwanat. Te, jotka olette seuranneet minua
matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet kanssani suurien järvien
ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua lasten tavoin, seuranneet
isäänne aina tänne asumattomaan maahan saakka -- tahdotteko todella
jättää minut tänne? Täytyykö minun valkoisen veljeni kanssa yksinämme
lähteä matkalle? Tahdotteko palata takaisin ja sanoa valkoisille
ystävilleni, että jätitte minut tänne, tähän villiin seutuun, ja
heititte minut tänne kuoleman omaksi? Taikka tahdotteko Te, joita
kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä rakastan aivan kuin
omia lapsiani, tahdotteko Te sitoa minut ja viedä minut väkivallalla
takaisin? Puhukaa, arapialaiset! Missä ovat nuoret leijonamieliset
mieheni? Puhukaa wangwanat, ja näyttäkää minulle ne, jotka uskaltavat
seurata minua?"

Uledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan
hänen eteensä ja sanoi syleillen hänen polviansa:

"Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata teitä
kuolemaan saakka!"

"Ja minä", huusi Kasheeshe.

"Ja minä", sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.

"Ja minä, ja minä, ja minä!" huusi laivanmiehistö.

"Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa
tuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin
laskea lukunne."

Heitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentä viisi seisoi
paikoillaan virkkamatta sanaakaan.

"Minulla on kyllin monta miestä. Niin, ainoastaan teidän kanssanne,
ystäväni, pääsen merelle. Vaan meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole
rakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arapialaisista.
Tulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu-Tibin kanssa. Ehkäpä vielä
tapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen
varma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät
jatkaa matkaa kanssamme, eivät eron hetkellä jätä veljiänsä, herraansa
ja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas.
Kuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne."

Väkijoukko hälveni, ja kukin meni askareihinsa.



Virtaa alas. Taistelu varustetussa leirissä.


Vähän ajan kuluttua näkyi pieni kanootti, jossa istui kaksi miestä,
lähestyvän vastaiselta rannalta. Stanley käski yhden tulkeista
pyytämään heiltä kanootteja, että päästäisiin toiselle rannalle.

"Ndugu, oo, ndugu" ("veli, oi, veli"), tervehti tulkki heitä, "me
olemme ystäviä, jotka tahdomme purjehtia virran yli. Tuokaa tänne
kanoottinne ja viekää meidät toiselle rannalle, niin saatte paljo
helmiä ja raakkuja."

"Ei kymmenestä tuhannestakaan, veli. Me emme ensinkään tahdo teitä
tälle puolelle. Virta on syvä, palatkaa takaisin, te olette huonoja,
huonoja, huonoja! Virta on syvä ja siipiä teillä ei ole. Palatkaa
takaisin."

Tämän sanottuaan alkoivat he laulaa mitä hurjinta ja salaperäisintä
laulua. Virran yli kajahteli "Ooh-hu, ooh-hu-hu-hu!" Vastaukseksi
kuuluivat sadat äänet laulavan samanlaista laulua, joka myöskin loppui
sanoilla "Ooh-hu-hu-hu!" Se oli villien sotahuuto.

Kuitenkin sai Stanley heidät ystävikseen ja luvan tulla virran yli. Yön
alkaessa istui retkikunnan miehistö tyytyväisenä villien kylissä
iloisesti loimuavien nuotioiden ääressä.

Seuraavana päivänä ei näkynyt yhtään villiä. Kylät olivat autioina.
Stanley käski lähtemään liikkeelle.

Virtaa alas kulki venhe, jossa istui kolmeneljättä henkeä. Frankin,
Tippu-Tibin ja maaosaston piti kulkea pitkin virran rantaa, kunnes
saapuivat johonkin kylään, mistä retkikunta saisi ostaa ruokavaroja.
Matkalla virtaa myöten kuljettiinkin monen kylän ohi, vaan kun Stanley
koetti keskustella asukasten kanssa, vastasivat he ainoastaan
pistämällä päitänsä esiin pensaista ja huutaen: "Ooh-hu-hu!
Ooh-hu-hu-hu! Ooh-hu-hu!"

Kylissä näkyi paljo pääkalloja, jotka olivat järjestetyt
kummituksentapaisiin riveihin pitkin katuja -- monen juhla-aterian
jäännöksiä.

Metsien ja pensaikkojen läpi marssimisen, vähän ruokamäärän,
väsymyksen ja alituisten kärsimisten täytyi vihdoin synnyttää tauteja.
Maaosastossa rupesi rokko ja punatauti raivoamaan. Monen miehen jalat
haavoittuivat orjantappuroista, kunnes kauheita mätähaavoja syntyi,
joka teki heille mahdottomaksi jalkaisin jatkaa matkaansa. Kahden
päivän matkan jälkeen löydettiin kuusi autiota kanoottia, jotka, vaikka
olivatkin huonoja, pantiin kuntoon ja korjattiin, niin että ne
yhteensidottuina muodostivat vesillä kulkevan sairashuoneen.

Kun retkikunta muutamia päiviä myöhemmin oli jälleen liittynyt yhteen,
ja taistellut ankaran taistelun villien kanssa eräässä paikassa, missä
virta muodosti koskia, tulivat Tippu-Tib ja arapialaiset Stanleyn luo
keskustelemaan. He tahtoivat tietää, eikö hän nyt tahtoisi hyljätä
tuumaansa jatkaa matkaa virtaa myöten -- koska kaikki näytti niin
synkältä, koska heidän oli taisteleminen koskien, ihmisiä syövien
maan-asukasten ja raivoavan rokon kanssa ja miehistökin oli niin
alakuloinen.

"Mitä muita toiveita", kysyivät he, "on meillä edessämme, kuin pelko ja
kauhistus, välttämätön onnettomuus ja perikato? Parempi olisi ajoissa
kääntyä takaisin."

Stanley käski heitä rauhoittumaan huomiseksi. He palailivat leiriinsä,
joka oli noin virstan päässä koskista.

Wangwanat tarkastettiin sittemmin. He nostivat venheen vedestä
hartioilleen ja kantoivat sitä varovaisesti noin tunnin matkan koskien
alapuolelle, jossa he laskivat sen taasen lahden tyynille vesille.
Sanansaattaja lähetettiin sitten käskemään Safenia laskemaan neljä
kanoottiansa koskesta. Tunnin kuluttua olivat nämä onnellisesti
saapuneet.

Sitte läksi retkikunta taas liikkeelle ja tuli seuraavana päivänä
erääsen markkinapaikkaan.

Nämä Livingstone-virran rannoilla olevat markkinapaikat, jotka ovat
noin puolen tahi koko peninkulman päässä toisistansa, ovat virran
kummallakin rannalla asuvien maan-asukasten kokouspaikkoja ja pidetään
yhteisenä maana, jota ei kukaan päällikkö voi anastaa eikä kukaan
yksityinen vaatia itselleen. Monet näistä ovat suuria, ruohottuneita,
korkeiden ja tuuheiden puiden varjoamia tasankoja. Niiden reunalla on
synkkä, tumma, silminnähtävästi niin tiheä metsä, että sen läpi on
mahdoton tunkea; siellä täällä näkyy jättiläispuu, joka on eronnut
ystävällisestä liitostaan toisten kumppaniensa kanssa ja nyt
kohottaa huippunsa naapurejansa korkeammalle. Sen oksia rakastelee
valkokaulainen kotka ja kirkuva iibis. Siellä täällä näkyy viuhkapalmun
höyhenmäiset ja hienot lehdet. Edustalla juoksee leveä, musta virta.

Markkinapäivinä ovat nämä ruohon peittämät paikat aamuin tungokseen
asti täynnä kansaa. Synkistä metsistä, etäisistä siirtopaikoista ja
yksinäisiltä saarilta tulivat maan-asukkaat kokoon kantaen vasuissaan
maniokkia, tuoden palmun rihmoista ja kaisloista tehtyjä mattoja,
palmuviinillä täytettyjä astioita, papuja ja maissia, hirssiä ja
sokeriruokoja, savenvalajan tavaroita, kuparista, raudasta ja puusta
tehtyjä taideteoksia, punaista kampesch-puuta, kaaliksia, banaaneja ja
pisangeja, tupakkaa, piippuja ja rannerenkaita, kalanverkkoja, vasuja,
kaloja ja paljo muita tavaroita, joita tarve ja kaunoaisti oli
opettanut heitä valmistamaan. Kaikkialla näkyy liikettä ja vilkasta
kauppaa aina myöhään iltaan saakka, jolloin paikka taasen tulee
tyhjäksi ja autioksi, pimeyden ja varjon kodoksi, missä haukka ja
kotka, iibis, harmaa papukaija ja apina rauhassa voivat lentää, kirkua
ja ulvoa.

Joulukuun 4 päivänä pysähdyttiin, koska ankara sademyrsky nousi
riehumaan ja sitä paitsi tarvittiin hankkia ruokavaroja; tämä kuitenkin
onnistui ainoastaan osaksi.

Seuraavana päivänä tultiin erääsen erinomaisen pitkään kylään, tahi
pikemmin pitkään jonoon kyliä, jotka olivat 150 ja 300 jalan päässä
toisistaan. Siellä oli leveä, yksitoikkoinen katu, joka oli
kolmenkymmenen jalan levyinen ja kolmen virstan pituinen. Kylän takana
oli banaani- ja palmu-lehtoja, joista asukkaat saivat hedelmiä, viiniä
ja öljyä.

Tämän omituisen kaupungin nimi oli Ikondu. Majat olivat erittäin
somista kaisloista rakennetut ja kaksinkertaisten häkkien näköiset. Ne
olivat 7 jalan pituisia, 5 jalan levyisiä ja 6 jalan korkuisia,
päärakennukset aivan erillään, vaan katon kautta yhdessä, niin
että kumpaisenkin häkin keskimäiset huoneet olivat yhteydessä
toistensa kanssa; nämä olivat perheen kokoushuoneita, missä ystäviä
vastaanotettiin ja heidän kanssaan keskusteltiin ja missä perheellisiä
toimia hoidettiin.

Nämä kaislahäkit ovat yhtä mukavat ja kuivat kuin laivankajutat; sen
tuli Stanley huomaamaan niiden sateenpuuskien aikana, jotka vähä väliin
syöksivät alas.

Aina kahden naapurikylän välissä olivat kuolleiden kuningasten
hautauspaikat eli hautaholvit, joita peitti lehtikatto.

Ikondun kaupunki oli aivan autio, vaan ruokavaroja oli yltäkyllin;
viiniruukut olivat palmuihin kiinni sidotut, banaaneja riippui
tertuissa ja puutarhoissa kasvoi suuria, kauniita melooneja, reheviä
maniok-istutuksia; siellä näkyi myös leveitä maapähkinä-viljelyksiä, ja
suuria aloja, joilla tuuli sokeriruohoja heilutteli.

Retkikunta oli kuitenkin hyvin alakuloinen. Minne oli niin suuri
asukasmäärä karannut? Sillä varmaan oli heitä ollut yli pari tuhatta.

Heitä teki alakuloiseksi myöskin muut syyt. Rokko raivosi, moni joutui
punataudin uhriksi, yli viidenkymmenen iho oli rohtumissa, noin
parillakymmenellä oli mätähaavoja, ja monet valittivat rintaansa; yksi
tahi kaksi lavantaudin kohtausta oli myöskin. Lyhyesti sanoen oli tässä
onnettomassa retkikunnassa työtä tusinalle lääkärejä. Joka päivä
heitettiin kaksi tahi kolme ruumista Livingstone-joen syvyyteen. Frank
ja Stanley tekivät, minkä suinkin voivat, kurjuutta lieventääkseen,
vaan kun tämä pitkä karavaani astui leiriin, täytyi Stanleyn usein
kääntää kasvonsa toisaannepäin, etteivät kyynelet tirahtelisi hänen
katsellessaan näitä kurjia taudin-uhreja, jotka hoipertelivat ja
kompuroivat kaduilla.

Ikondussa oli vanha käytäntöön kykenemätön kanootti, jonka vuosia
takaperin jonkun suuren tulvan aikana virta oli maalle viskannut. Sillä
oli mahdottomia reikiä pohjassa ja oli sekä keulasta että perästä
rappiolla; kuitenkin oli se kyllin suuri kantamaan kuusikymmentä
sairasta. Jos se sidottaisiin nuoralla venheesen, niin voisi sen
helposti ottaa peräänsä. Stanley kutsutti sentähden kirvesmiehensä
kirveineen ja piiluinen; he veistelivät yötä päivää hirsistä ohuita
lautoja, rakennusmiehet liittivät laudat paikoilleen ja naulasivat ne
kiinni puusuutteilla, sekä tilkitsivät ja tukkivat kanootin banaanipuun
rouhitulla ytimellä ja puiden kuorista tehdyllä kankaalla. Sitte
kutsuttiin wangwanat kokoon työntämään sitä kummitusta virtaan. Se
vuoti tosin melkoisesti, vaan muutamat sairaista jaksoivat toki sen
verran ammentaa vettä pois, että venhe pysyi veden päällä.

Iltahämärässä seuraavana päivänä löydettiin muuan päällikkö pensaikosta
lähellä kylää. Hänellä oli kädessä pieni jousi ja pienenpuoleinen
viini, ja koska nämä näyttivät epäluulonalaisilta, otettiin hän kiinni
ja vietiin Stanleyn luo. Hän oli mitä omituisin sotilas, ainoastaan 4
jalkaa ja 6 1/2 tuumaa pitkä. Päänsä oli iso, muotonsa varustettu hyvin
harvalla poskiparralla ja ihonsa vaalean ruskeahko. Hän oli hyvin
heikko ja vääräsäärinen. Stanleyn opas selitti, että hän kuului
johonkin niistä kääpiöheimoista, jotka asuivat näillä seuduilla ja
joista muutamat sukukunnat olivat vielä päätä lyhyemmät ja pitkä-,
tuuheapartaiset. Hänen pienet ruokonuolensa olivat voidellut jollakin
mustalla aineella, joka haisi espanjankärpäselle. Kaikki näkyivät
tarkkaan karttavan, nuolia tutkiessaan, koskettaa niiden kärkiä, sillä
ne olivat myrkytetyt.

Joulukuun 8 päivänä jatkettiin matkaa virtaa myöten Unya-Nsingeesen,
erääsen suurempaan kahden virstan pituiseen kaupunkiin.

Kauan ei siellä ehditty olla, kuin sotatorvet kuuluivat kajahtelevan
vastaiselta rannalta, ja noin kello 4 tienoilla nähtiin kahdeksan
suurta kanoottia, jotka pysyttelivät saarissa keskellä virtaa; kuusi
muuta venhettä kulki länsirantaa myöten virtaa ylös. Lähestyessään
leiriä järjestyivät ne taisteluriviin lähellä erästä pientä
heinittynyttä saarta, noin kaksitoista sataa jalkaa maalta, ja huusivat
että muukalaiset tulisivat tapaamaan heitä keskellä virtaa. Stanley
käski tulkkien sanomaan heille, että hänellä oli ainoastaan yksi venhe
ja viisi kanoottia, jotka olivat täynnä sairaita, ja koska hän ei ollut
tänne tullut taistelemaan, niin hän ei myöskään rupeaisi hieromaan
riitaa heidän kanssaan.

Pilkkanaurulla vastasivat villit tähän ilmoitukseen, ja hetken kuluttua
kiitivät nuo neljätoista kanoottia maata kohden, venheiden miehistön
rajusti kiljuessa. Stanley asetti väkensä pitkin rantaa ja odotti.
Kun villit olivat tulleet 90 jalan päähän rannasta, alkoi toinen
puoli heistä ampua myrkyllisiä nuoliaan, toinen puoli taasen
yhä souti rantaan päin. Juuri kuin maan-asukkaat olivat maalle
nousemassa, annettiin käsky noin kolmellekymmenelle ampujalle
laukaisemaan pyssynsä. Villit vetäytyivät takaisin. Kun Stanley oli
käskenyt rannalle asetetun väkensä yhä ampumaan, valitsi hän osan
venhemiehistöstään, ja läksi keskelle virtaa. Villit näkyivät ihastuvan
tästä, sillä he tulivat Stanleytä vastaan hurjasti huutaen; tämä kesti
kuitenkin ainoastaan vähän aikaa, sillä nyt oltiin ainoastaan noin 150
jalan päässä villeistä, ja pyssyt tekivät tuhoja. Minuutin kuluttua oli
taistelu loppunut, ja villit viholliset soutivat virtaa alas. Stanley
taasen palasi leiriinsä, iloisena siitä että koko juttu oli niin pian
päättynyt. Kolme hänen miehistään oli haavoittunut nuolista, vaan
ajoissa haavalle pantu syövytysaine ehkäisi myrkyn vaikutukset, ettei
mitään muuta niistä seurannut, kuin kipeät ajettumat.

9 ja 10 päivinä pysähdyttiin odottamaan Frankin johdolla tulevaa
maa-osastoa.

Hän oli eksynyt ja vasten tahtoaan täytynyt taistella. Neljä hänen
miehistään oli pahasti haavoittunut ja yksi kaatunut. Kolme oli
sitäpaitsi kuollut rokkoon matkalla Ikondusta. Stanley lähetti sitte
kääpiön kotiinsa, ja antoi hänelle kourallisen raakkuja ja neljä
helmi-kaularihmaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään, miksi he eivät häntä
syöneet, ja vaikka hänen kättänsä pudistettiin, vaikka hänelle
hymyiltiin ja hänen olkapäätänsä taputettiin, niin ei hän kuitenkaan
tuntenut itseään aivan varmaksi, ennenkuin oli näkyvistä kadonnut ja
vielä kerran päässyt kotimetsiinsä. Tippu-Tib päätti jatkaa matkaa
maitse. Taaskin sairastui neljä henkilöä rokkoon, ja ennenkuin
lähdettiin Unya Nsingeestä, heitettiin kahdeksan ruumista
Livingstone-virtaan.

Eräänä päivänä, kun soudettiin pitkin rantaa, kirkasi muuan
sairashuone-kanoottien vahdeista. Kun Stanley kääntyi häneen päin,
huomasi hän nuolen miehen rinnassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
näkyi joukko maan-asukkaita viidakossa, ja nuoli toisensa perästä lensi
aivan läheltä Stanleyn päätä. Äärimmäisellä voimain ponnistuksella
noustiin pian maalle lähellä erästä autiota markkinapaikkaa. Stanley
lähetti kymmenen vakoojaa, joiden tuli väijyä viidakossa, ja tarkasti
kaikki terveet, joita oli luvultaan noin kolmekymmentä. Sitte käski hän
risuista ja oksista tekemään aitauksen, ja kiirehti työtä minkä voi.

Yhtäkkiä kajahti viidakosta Stanleyn erään toisen miehen tuskan
parkuminen, jota heti seurasi kovat paukaukset väijyjien kivääreistä.
Oitis tämän jälkeen kuului pirullinen toitotus sotatorvista ja villiä
kiljumisia; nuolet lensivät ristiin rastiin ilmassa. Kaksikymmentä
miestä lähetettiin silmänräpäyksessä metsään auttamaan vakoojia; toiset
kaikin voimin kokivat suojella leiriä mainitulla risuaitauksella, johon
oli tehty suojassa olevia ampuma-aukkoja pyssymiehiä varten.

Tunnin työn jälkeen pidettiin leiri kyllin vahvana, ja merkillä
käskettiin joukkoa palaamaan. Vakoojat tulivat sitte juosten ja
huusivat matkalla:

"Olkaa valmiit, olkaa valmiit! He tulevat!"

Noin 15 jalan leveydeltä oli leirin ympärillä oleva maa raivattu. Kun
vakoojat, jotka olivat pitäneet vihollisia etäämmällä, olivat
taantuneet, oli tämä paikka pian täynnä satoja villejä, jotka tunkivat
kaikilta paitsi virran puolelta, varmasti vakuutettuina siitä, että
Stanleyn miehet olivat pelosta paenneet.

Näin lyhyen matkan päästä, kuin tässä, tuli taistelu kauheaksi. Aina
vähän ajan päästä syöksivät villit varustuksille, voimakkaasti heittäen
nuolen toisensa jälkeen leiriin, vaan joka kerta karkoitettiin he
takaisin. Joskus olivat kiväärien suut melkein heidän rinnassaan
kiinni. Kiljumiset, huudot, rämähtävät pyssynlaukaukset, rähisevät
sotatorvet, taistelevien parkunat ja uhkaukset, sairaiden vaimojen ja
lasten valitukset ja voivottamiset, kaikki tämä kuului korvissa kuin
kamala soitto.

Kaksi tuntia kesti tämä ankara taistelu. Usein olivat wangwanat
karkaamaisillaan ja kiiruhtivat kanooteillensa, vaan majoitusmestari
Uledi ja Frank ajoivat heidät pyssynperillä ja piipuilla takaisin.
Hämärässä poistui vihollinen aukealta paikalta, vaan yhä kesti vielä
heidän norsunluisista torvistaan lähtevä kauhea toitotus, johon synkän
metsän kaiku vastaeli; silloin tällöin tuli humisten joku myrkyllinen
nuoli, joka onnettomuutta ennustavalla huminalla vapisten iski maahan,
tahi putosi virtaan vahingoittamatta ketäkään.

Unesta ei puhettakaan asiain näin ollessa; ja kuitenkin oli Stanleyn
leirissä monta heikkoa, epätoivoista sielua, joita ei edes sen pelko,
että heidät syötäisiin, jos villit voittaisivat, voinut saattaa
käsittämään puolustusta tarpeelliseksi. Kun Stanley huomasi tämän,
käski hän heittämään kattiloittain kylmää vettä heidän päälleen,
niinpian kun he vähääkään näyttivät olevan nukkumiseen taipuvaisia.

Noin kello 11 illalla näkyi muuan musta olento nelinkontin ryömivän
viidakosta ja lähestyvän leiriä. Stanley hiipi hiljaa siihen paikkaan,
missä tarkka Uledi oli vahdissa, ja kuiskasi hänelle, että hän ottaisi
pari miestä mukaansa ja kokisi vangita tuon mustan olennon. Uledi
suostui kernaasti ja ryömi ulos erään pienen aitauksessa olevan läven
kautta.

Pian näkyi Uledi heittäytyvän maassa ryömivän villin päälle ja
vangitsevan hänen. Tuhoa tuottava ratina heidän takanaan olevissa
pensaissa osoitti kuitenkin, että viekkaat viholliset olivat
varuillaan. Villit syöksivät esiin pelastaakseen toveriaan. Uledi
tempasi keihään vankinsa kädestä ja vetäytyi ystävineen ja vankineen
takaisin leiriin; sillä välin kajahteli pyssynlaukausten kaiku metsissä
ja herätti leirissä olevat uniset miehet keskiyön taisteluun, joka oli
yhtä ankara kuin lyhyt.

"Pfiit, pfiit" kuului vielä kerran satamalla sinkoilevista nuolista,
jotka tunkivat aitauksen läpi, tekivät tien itselleen lehdikön kautta
tahi viistivät puunrunkoja ja oksia, johon leirissä olevat, ryömien
maassa paaluston syvän varjon suojassa, vastasivat haulilla ja
luodeilla, jotka hyppelivät sinne tänne viidakossa.

Aamu valkeni ja valaisi tämän omituisen näyttämön. Kokit rupesivat
rannalla olevien korkeiden kallioiden juurelle tekemään nuotiota
keittääkseen jotakin ruuaksi.

Sittenkun Stanley mitä ankarimmin oli käskenyt Frankia olemaan
varuillaan hänen poissaollessaan, varustettiin venhe, jossa hän
soudatti itseään oikeanpuolista rantaa kohti. Hän oli hyvin ihmeissään
nähdessään ainoastaan puolen virstan päässä leiristä suuren kaupungin,
joka kuten yläpuolella olevatkin, oli muodostunut säännölliseen jonoon
pitkin korkeahkoa rantaa rakennetuissa kylissä; banaani- ja palmupuiden
suuri luku osoitti runsasväkisen alueen rikkautta.

Oli tarpeellista valloittaa kauimpana etelässä oleva kylä. Stanleyn
palattua leiriin, komennettiin heti kaikki miehet paikoilleen; sitte
kuljettiin sukkelaan se puolen virstan matka, joka erotti heitä
ensimmäisen kylän maallenousemispaikasta.

Matkalla vilisi vihollisten nuolia heidän päittensä ympärillä, vaan he
eivät joutaneet pysähtymään eikä vastaamaan.

Kylä oli autio, ja kaatamalla muutamia puita, joilla tie suljettiin
molemmista päistä, tuli kylä pian puolustuskelpoiseksi.

Villit olivat kuitenkin taas rohkaisseet mielensä ja ponnistivat
viimeiset voimansa karkoittaakseen viholliset, vaan kylän
kumpaisessakin päässä ampuivat pyssymiehet lakkaamatta. Stanley käski
myöskin kolmen tarkkampujan kapuamaan rannalla oleviin korkeisin
puihin, ja sieltä salaa tarkastamaan suuria, heinittyneitä tasankoja ja
kylän toisia puolla, etteivät viholliset vaan sytyttäisi sitä tuleen.

Taistelu kesti päivällisiin asti, jolloin Stanley viidenkolmatta miehen
kanssa teki hyökkäyksen ja siksi päivää karkoitti viholliset kaupungin
läheistöstä. Uledi sai erään päällikön vangituksi tarttumalla hänen
jalkaansa ja vei hänet kylään, jossa hän vangittiin, erittäin
tervetulleena saaliina. Hänen kauttaan näet mahdollisesti voisi saada
näitä uppiniskaisia ihmisiä kuritetuiksi.

Iltapuolella näkyi suuri kanoottilaivasto kulkevan rantaa pitkin virtaa
ylös; siinä oli niin paljo villejä, että heidän lukunsa nousi noin
viiteen tahi kahdeksaan sataan henkeen. Kun he olivat tulleet virstan
matkan päähän kylän yläpuolelle, ohjasivat he kulkunsa virtaa myöten
kylään päin puhaltaen torviinsa ja hirveästi rummuttaen. Samassa
silmänräpäyksessä vastasivat -- ikäänkuin jos tämä olisi ollut merkki
maalla oleville -- sotatorvet metsästä, ja nuolisade lensi metsästä.

Tässä silmänräpäyksessä tiesi joka mies, että hänen joko täytyi
taistella elämänsä edestä tahi antautua sen kohtalon alaiseksi, joka
hänellä vastaisessa tapauksessa oli odottamassa -- tulla päätönnä
virtaan viskatuksi.

Oli puolen tunnin kuluessa taisteltu epätoivon voimilla. Epävarmaa
on kuitenkin, miten lopulta olisi käynyt, jollei Tippu-Tibin
johtama etujoukko ja maaosasto olisi tullut juuri ratkaisevassa
silmänräpäyksessä ja peljästyttänyt metsän villejä, jotka puhaltaen
torviinsa ilmoittivat kanooteissa oleville tovereilleen tämän apujoukon
tulon; monet näistä kanooteista olivat juuri silloin maalle
nousemaisillaan. Kun joessa olevat maan-asukkaat kuulivat nämä merkit,
vetäytyivät he takaisin, mutta soutaessaan pois ilmoittivat he
aikomuksensa olevan estää kaikkea pakoa sekä ylös että alas jokea, ja
näyttivät ääretöntä ylenkatsettaan heittämällä ylös vettä airoilla.

Kun kaikki olivat saapuneet, kutsui Stanley yhteen neljäkymmentä
leirinpuolustajaa ja sanoi heille, että jos vihollinen oli vienyt
kanoottinsa vastapäätä sijaitsevan saaren taakse, oli luultavaa että
villit alkaisivat uudestansa taistelun, että sen vuoksi oli
välttämätöntä koettaa estää tätä, mikäli mahdollista oli, tekemällä
yöllisen retken ja huomaamatta katkaisemalla touvit vihollisen
kanooteista, niin että nämä joutuisivat vesiajolle, jolloin villit
näkisivät olevansa pakotettuja jättämään hyökkäyshommat.

Frank Pocock sai käskyn valita miehistöstä itselleen apulaiset ja
miehittää ne neljä pientä kanoottia, jotka voivat kantaa noin
kaksikymmentä miestä. Hänen piti sitten mennä pikku saaren
eteläpuolelle ja panna kanoottinsa riviin poikki kanavan suun, saaren
ja oikeanpuolisen rannan välillä, sill'aikaa kun Stanley veneellä
menisi saaren pohjaispuolelle ja, seuraten kanavaa alaspäin, etsisi
vihollisen kanoottia, katkaisisi köydet ja panisi ne vesiajolle, jonka
jälkeen Frank, niiden liikkuessa alaspäin, koettaisi ottaa niitä
kiinni.

Oli sateinen, pimeä ja myrskyinen yö, mutta kello 10 illalla, syvimmän
unen aikana, lähtivät he matkaan käärityin airoin, Frank hänelle
määrättyyn paikkaan ja Stanley ylös virtaa, pitkin vasempaa rantaa,
kunnes he, ehdittyään melkein saaren pohjoispään kohdalle, nopeasti
suuntasivat joen yli oikeanpuoliselle rannalle. Lakaten soutamasta, he
tutkivat tarkkaan rantaa ja huomasivat pian tulen. He soutivat hiljaa
sinnepäin ja keksivät kahdeksan suurta kanoottia, jotka rottingista
tehdyllä lyhyellä köydellä olivat sidotut syvälle saveen hakattuun
paaluun. Uledi, Hamadi ja Stanley olivat pian katkaisseet köyden, jonka
jälkeen he antoivat joka venheelle survauksen, niin että ne toisensa
perästä kulkivat kauas virtaan. He odottivat hetkisen ja seurasivat
sitten niitä veneellä. Neljä muuta kanoottia irroitettiin myöskin
vesiajolle kappaleen matkaa alempana. Kun he tulivat sisälle pienen
saaren ja rannan välillä olevaan kanavaan, näkivät he lukuisista
tulista, että suurin osa vihollisia oli majoittunut siellä ja että
heidän kanoottinsa mahtoivat olla kiinnitettyinä eri leirien
alapuolelle. He kuulivat selvään äänien sohinaa. He liukuivat kumminkin
eteenpäin korkeain rantain varjossa ja puiden juhlallisen pimeyden
peitossa kenenkään näkemättä heitä. Kanootti kanootin perästä, kullakin
airot ja äyskärit sisässä, survaistiin kovaan virtaan, joka vei ne alas
jokea, missä he tiesivät Frankin olevan valmiina virkkuine ja
tarkkanäköisine seuralaisineen. Tällä tavalla pantiin vesiajolle
kuusineljättä kanoottia, joista muutamat olivat hyvin suuria, ja koska
he eivät voineet keksiä useampia, seurasivat he myös hiljaa alas virtaa
kunnes tulivat Frankin kanoottien luokse.

Kaikki kanootit otettiin kiinni ja vietiin leiriin.

Seuraavana päivänä tehtiin sitten rauha ja veljeys villien kanssa,
jotka huomasivat että valkoinen mies oli heitä etevämpi
sotimistaidossa.

Iltapuoleen ilmoitti Tippu-Tib aikomuksensa olevan palata väkensä
kanssa Nyangweesen toista tietä kuin he olivat tulleet, ja niin
varmalla äänellä että Stanley ei yrittänytkään kehottaa häntä
muuttamaan päätöstään. Sairaiden kurja tila, korkea jokapäiväinen
kuolemantapausten luku, alinomaiset hyökkäykset ja viimeinen kauhea
taistelu olivat niin suuresti masentaneet Tippu-Tibin väkeä, ettei sitä
millään rahamäärällä olisi voitu saada edes silmänräpäystäkään
ajattelemaan matkan jatkamista.

Ilmoitettiin sittemmin, että koska Stanleyn velvollisuus pakotti häntä
panemaan kaikkensa päästäksensä suurta virtaa alaspäin ja koska
päälliköt ja etevimmät miehet retkikunnassa olivat päättäneet seurata
mukana, mihin vaan hän veisi heitä, lähtisi hän viidentenä päivänä
matkalle ja muodostaisi uuden, erityisen leirin, jonka jälkeen he
kuudentena päivänä astuisivat veneisin ja alkaisivat matkan jokea alas
päästäksensä valtamereen tai kuollakseen.

Manwa Sera lausui muutamilla sydämellisillä sanoilla arapialaisille,
että mustat miehet tekisivät mitä arapialaiset eivät uskaltaneet.
Uledi, majoitusmestari, sanoi Stanleylle venepoikain puolesta, että he
pitivät häntä isänään ja että vaikka kaikki muut kieltäytyisivät
tulemasta mukaan, Frank ja Stanley voisivat astua veneesen, jonka
jälkeen hän ja hänen ystävänsä uskaltaisivat lähteä tuolle pitkälle
matkalle, vieläpä jo sinä päivänä!

Joulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla
tarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa.

Kilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne
miehistöt, jotka olivat kunnostaneet itsensä, saivat kankaita
palkinnoksi. Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon vuoksi
myöskin arapialaiset osaaottivat, suureksi huviksi kansalle.
Loistokohta oli kilpailu mainion Tippu-Tibin ja Francis Pocockin
välillä. Arapialainen valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä
kilpailemaan palkinnosta, jona oli runsaasti koristettu isonlainen
hopeapikari ja malja. Vaikka Frank pani kaikkensa, teki jäntevän
arapialaisen jäntäreet kamminkin sen, että hän jäi jälkeen. Sen jälkeen
kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu-Tibin väen pikku poikain
kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista kilpailemaan
palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla herätti meluisaa
iloa satojen katselijain joukossa, joita oli kokoontunut saapuville
tähän tavattomaan tilaisuuteen. Muutamat olivat erittäin kankeita
liikunnoissaan, toiset sitävastoin olivat hyvin miellyttäviä ja
notkeita ja juoksivat suurella nopeudella.

Nämä harvinaiset juhlallisuudet päätettiin tanssilla, jota toimitti
sata villiä, kantaen kaikkia niitä höyhenkoristuksia, jotka osoittavat
sodan kunniaa ja vaaraa. Sitä säestettiin rumpujen soitolla ja
soinnukkailla puhalluksilla norsunluu-torvesta.

Muutamia päiviä sen jälkeen meni Stanleyn väki, miehet, naiset ja
lapset veneisin; heitä oli kaikkiaan 149 henkeä. Ratsastusaasit vietiin
myöskin veneisin, jonka jälkeen retkikunta matkusti eräälle saarelle
lähellä oikeanpuolista rantaa kappaleen matkaa ylöspäin virtaa.

Illalla kun kaikki, paitsi virkut vartijat, joiden huolena oli vene ja
kanootit, nukkuivat, oli Frankilla ja Stanleyllä vakava keskuslelu.

Frankilla oli sisimmässä sielussaan yhtä rohkeat toiveet kuin
Stanleyllä lopullisesta onnistumisesta, mutta sen vuoksi että tuo suuri
joki alinomaa juoksi pohjoiseen ja siis eteni merestä, näyttäytyi
jonkun tapainen levottomuus hänen muistutuksissaan.

"Ennenkuin me lopullisesti lähdemme matkaan, herra", sanoi hän, "tahdon
minä kysyä teiltä luuletteko te oikein todella, että me onnistumme.
Minä kysyn näin sen vuoksi, kun huomaan että meillä on paljon
vastahakoisuuksia."

"Luulenko? luulen, minä luulen että me kaikki kerran pääsemme ihmisten
ilmoille. Tosi kyllä on että meidän toiveemme ovat niin synkkiä kuin
tämä yö. Me olemme täällä 1,650 jalan korkeudella merenpinnasta. Mitä
johtopäätöksiä me tästä voimme tehdä? Joko niin että tämä joki juoksee
pitkän matkan pohjoispuolella päiväntasaajaa, tekee suuren mutkan ja
laskee Kongoon -- siinä tapauksessa ei ole luultavaa että joessa on
paljo koskia, -- tai myös niin, että me ennen pitkää huomaamme joen
päiväntasaajan likellä kääntyvän Kongoa kohden ja sen jälkeen syöksyvän
jotakin syvää rotko-uraa myöten tahi suurina koskina; tai myöskin on se
joko Niger tai Niili. Minä luulen kuitenkin että tämä on Kongo, ja jos
niin on, on tiellämme arvattavasti paljo koskia. Toivokaamme kuitenkin
että ne ovat kaikki yhdessä jaksossa, aivan lähellä toisiaan. Missä
tapauksessa hyvänsä. olkoon tämä Kongo, Niger tai Niili, olen minä
valmis, muuten ei minulla olisi sellaista lohdutusta. Vaikka minä
rakastan elämää yhtä suuresti kuin te tai mikä muu ihminen hyvänsä,
olen minä kuitenkin paneva tämän yrityksen menestykselle elämäni,
kaikkeni alttiiksi. Uhratakseni sitä ainoastaan hätätilassa, olen minä
miettinyt joukon keinoja, miten taistella villiä ihmisiä, villiä
luontoa ja tuntemattomia vaaroja vastaan. Me kyllä antaudumme kauheaan
vaaraan, mutta te tunnette sananlaskun: joka ei mitään uskalla ei
mitään voitakaan."



Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti.


Joulukuun 29 p. koitti. Harmaa sumu oli laskeutunut niin tiheäksi
virran yli, ettei edes voitu nähdä palmupuita kasvavia rannikoita.
Väestö oli yhtä synkeän näköistä kuin ilma. Aamutuuli karkoitti
vähitellen tuon raskaan, ikävän sumun, aurinko pääsi taas näkyviin ja
kappale kappaleelta esiintyivät kauniit, metsäiset rannat vitkaan ja
juhlallisesti. Viimein vihdoin näkyi harmaa joki ja kello 9 aamupuoleen
loisti sen pinta kirkkaana kuin peili.

"Veneisin, ystäväiseni! Lähtekäämme kohta matkaan! Ja tulkoon matkamme
onnelliseksi", komensi Stanley.

Rumpu ja vaskitorvi ilmoittivat kuuntelevalle Tippu-Tibille että
retkikunta lähti liikkeelle.

Väkevä, tumma virta vei heitä alaspäin ja pian saivat he kuulla
kaikuvan jäähyväislaulun sointuvat säveleet. Kuinka se soi kauniilta,
kun he tulivat lähemmäksi! Säveleet näyttivät tunkeutuvan tiheäin
pensastojen ja synkän metsän läpitse, ja joki näytti lempeästi vievän
säveleet poismenijäin luokse. Yhä korkeammiksi tulivat säveleet, täynnä
valittavaa nuottia. Pidättäen hengitystään kuuntelivat kaikki ihanaa
laulua, joka hellästi puhui erosta, irronneista ystävyydensiteistä,
pitkistä, ehkä ikuisista jäähyväisistä. Se oli Tippu-Tibin väki, joka
seisoen pitkin rantaa kirjavissa puvuissaan lauloi poismeneville
viimeistä lauluaan; he tulivat niin likelle että voi nähdä heidät, ja
liehuttivat niille käsillään. Tumma joki vei retkikuntaa yhä tasaisesti
eteenpäin, heikommiksi ja heikommiksi tulivat äänet ja viimein
hiljenivät kokonaan.

[Kuva: Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti.]

Mutta kun Stanley nosti silmänsä, näki hän tuntemattoman tien
kimaltavan portin avoimena ja virran ulottuvan sen kautta, peninkulman
toisensa jälkeen, koko salaperäisessä viehätyksessään. Hän nousi ylös
ja katseli väkeä. Kuinka vähä oli heitä tunkemaan näiden pimeän ja
sadun seutujen läpi! Melkein kaikki nyyhkyttivät. He istuivat alla
päin, kumarassa, niinkuin näytti, surusta ja pahoilla mielin.

"Sansibarin pojat!" huusi hän. "Nostakaa päänne pystöön ja näyttäkää
olevanne tyynimielisiä. Mitäpä meillä olisi peljättävää? Koko maailma
hymyilee meille. Me olemme täällä kuten yhden perheen jäseniä,
yhdistettyinä sydämen kaikilla siteillä ja kaikki siinä mielessä että
palata kotiimme. Katsokaa tätä virtaa; se on tie Sansibariin. Oletteko
koskaan nähneet niin leveätä tietä? Oletteko koskaan kulkeneet
sellaista väylää? Tarttukaa väkevästi airoihin, ja kiiruhtakaamme
eteenpäin."

Stanley kiiruhti nyt soutamista. Uledi, majoitusmestari, teki
joitakuita ripeitä koetuksia laulaaksensa erästä laulua ja saadaksensa
muita yhtymään iloiseen kööriin, mutta hänen äänensä painui pian niin
surkean käheäksi, että hänen hullunkuriset äänensä saivat hänen nuoret
ystävänsä nauramaan keskellä alakuloisuuttaan.

Estääksensä niin paljon kuin mahdollista taistelua maan-asukkaiden
kanssa suuntasi Stanley veneistönsä pitkin keskivirtaa. Mutta
maan-asukkaat näyttivät monissa paikoin väkirikkailla rannoilla
vihamielisiltä. Heillä oli päät koristettuina heiluvilla sulkasilla ja
he olivat kaikki varustettuja leveillä mustilla puukilvillä ja pitkillä
keihäillä.

Tulkit saivat käskyn huutaa sanaa "Sennenneh" (rauha!) ja sanoa oltavan
ystäviä.

Mutta villit eivät tahtoneet vastata tervehdykseen, vaan käskivät heitä
rohkealla, äreällä äänellä palaamaan takaisin.

"Mutta emmehän me tee kellenkään pahaa ystävät. Se on virta, joka vie
meitä eteenpäin, ja eihän virta voi pysähtyä eikä kääntyä takaisin."

"Se on meidän virtamme."

"Noh, hyvä. Sanokaa sitten virrallenne että se vie meidät takaisin,
niin me menemme."

"Jollette palaa takaisin, niin täytyy teidän tapella meidän kanssamme."

"Ei, älkää ajatelko sitä; mehän olemme ystäviänne."

"Me emme tahdo teitä ystäviksemme; me syömme teidät suuhumme!"

Kylissä kuului kauheaa rummunlyöntiä ja sotatorven puhallusta, ja
eräästä kylästä souti taas parvi maan-asukkaita heitä vastaan hurjasti
uhkaillen, ja teräväkeulaisia kanoottia soudettiin eteenpäin niin
nopeasti, että ne näyttivät hyppäävän veden yli niinkuin lentokalat.
Villit eivät odottaneet puhuttelemista, vaan heittivät keihäänsä niin
pian kun olivat tulleet lähelle, huutaen: "Lihaa! lihaa! Ah! Ah! Nyt me
saamme kylläksemme lihaa! Bo-bo-bo-bo, Bo-bo-bo-bo bo-o-o!"

Pieni lihava lurjus eräässä veneessä lähestyi keihäänkantaman päähän
Stanleystä; hän heilutti keihästään pontevasti ja irvisteli tarkoin
opitulla iljettäväisyydellä kasvonpiirteissään. Viimein vihdoin veti
hän kätensä takaisin, nojasi taaksepäin aina yhä samalla irvistyksellä
kasvoissaan ja hui! Keihäs lensi Stanleyn selän yli ja putosi vinkuen
veden pintaan veneen takana. Stanley nosti pyssynsä ja se villi ei
irvistellyt koskaan enää.

Joen puhdistaminen villeistä oli vaan viiden minuutin työ. Poimittiin
talteen useampia kilpiä, ja Stanley antoi käskyn että tästälähin ne
kaikki olivat huolellisesti talletettavat, sillä niistä voi olla
oivallinen turva kanoottia vastaan.

Siten kävi matka eteenpäin alituisten vaarain kautta.

Uusi vuosi, 1877, alkoi suloisella matkalla kolmena ensimmäisenä
tuntina auringon nousun jälkeen asumattoman seudun ohitse; Stanleyn
jokapäiväisten surujen vaivaama sielu sai sillä aikaa lepoa ihmetellen
katselemalla luonnon syvää unta. Metsä hengitti joka paikassa kauneutta
ja juhlallista rauhaa, suloista, uneksivaa lepoa, joka synnytti
tunteikkaan, vienosti alakuloisen mielialan. Oli turhaa koettaakaan
silmäellä paksun metsäseinän läpitse, joka seisoi mustana ja estäen
läpitunkemasta itse auringonvaloakin, joka näytti melkein polttavan
itse joen -- mutta mikäpäs voi estää mielikuvitusta? Hän iloitsi näistä
rauhallisista hetkistä, jolloin hän unohtaen pimeät ja pahat päivät,
mitä he olivat saaneet kokea, taasen sai täysin nauttia villin erämaan
juhlallista hiljaisuutta.

Mutta kohta kello yhdeksän jälkeen huomattiin että retkikunta lähestyi
uudistaloja, joita oli sekä saarella että rannoilla, ja taas herättivät
jymeät sotarummut metsän kaiun, joka kuului pitkin virtaa.

Palmupeitteisten rantojen varjosta pistäytyi äkkiä esiin suuria
kanoottia, villit venemiehistöt alkoivat laulaa sotalaulujaan ja
silloin tällöin nostivat he uhkailevain näköisinä keihäänsä ja kilpensä
korkealle ja laskivat ne taas jymisevillä iskuilla. Lyhyt taistelu, ja
matkaa jatkettiin sitten edelleen.

Välistä vastasivat kuitenkin villit ystävällistä Sennenneh sanaa, jota
tulkit huusivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja kaikkien
iloksi kerrottiin myöskin sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta.
"Sennenneh! Sennenneh! Sennenneh!" kaikui silloin huomattavassa
kilpailussa, kun kukin koetti huutaa kovempaa kuin toiset.

Puolituntia kulkivat he kerran alas jokea tällä tavalla ja vaihtoivat
villein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan, ystävällisiä
silmäyksiä ja tunteellisia sennenneh-huutoja. He huomasivatkin että oli
jonkunlainen taikavoima sennenneh-sanan pitkäveteisessä ja lempeässä
lausumisessa. Ne ystävälliset villit, joiden kanssa he vaihtoivat
näitä yksinkertaisia määkyviä kohteliaisuuksia, opettivat heidät
käytöksellään huomaamaan, että oli todellinen taikatemppu rauhan
saamiseksi pidentää joka sana äänellä, joka vapisi alakuloisesta
valituksesta.

He tulivat vihdoin erääseen runsaasti ja ihanasti viheriöitsevään
banaanilehtoon, joka takana olevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti
vielä suloisemmalta ja miellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla
rannassa nähtiin sadoittain miehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa,
uteliaasti katsellen lähestyvää veneistöä.

Eräs veneensoutajista huusi "Sennenneh" onnellisella vaikutuksella.
Tuskin oli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkun "Sennenneh"
kuului joka suusta rannalla olijain joukossa, pitkäveteisenä,
kaikuvana, siksi kun molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutonsa
ynnä sen kertomattoman ja hauskan nuotin.

Ääni oli maan-asukkailla lempeä, miesten ryhti ja naisten läsnäolo
osoitti rauhallista mielialaa, ja sen vuoksi annettiin käsky laskea
ankkuriin.

He viittasivat eräässä kanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi,
mutta nämä vastasivat nytkäyttämällä olkapäitään eivätkä tahtoneet
ottaa päällensä edesvastausta seurustelun alkamisesta muukalaisten
kanssa. Stanley kääntyi sitten heidän toveriensa puoleen rannalla,
sillä välimatka oli tuskin 100 jalkaa. He rupesivat kovaäänisesti
nauramaan, kuitenkin ilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen
miehensä ojensivat ulos kätensä heitä vastaan kämmenet käännettyinä
ylöspäin ja pää kallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä
ystäviksi, jotka olivat hyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet
harhateille, mutta koettivat löytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla
virran mukana.

Vaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden
haaveisin. He tuhlailivat osanoton-näytöksiään ja äkkipikaa syntyi
ystävällisten ilmoitusten vaihto.

Stanley piti ylhäällä erivärisiä pitkiä helminauhoja ja näytti heille
sinisiä, punaisia, valkoisia, keltaisia ja mustia.

"Oi, voi!" huokaili moni heistä ihaillen ja päitä kallistettiin päitä
vastaan ihastellen ja ylistellen.

"Kas niin, ystäväiseni, tulkaa tänne ja puhelkaamme. Tulkaa yhdellä
ainoalla kanootilla. Tämän saa se, joka uskaltaa tulla lähimmäksi
meitä", sanoi tulkki.

He näyttivät epäröivän hetkisen, muutamat poistuivat mutta palasivat
pian taas tuoden meluunia, kananpoikia, banaania ja kasvaksia y.m.,
jotka kaikki vietiin alas erääsen pieneen kanoottiin. Kaksi naista
astui siihen ja souti rohkeasti paikalle, Stanleyn väen ja rannalla
olevien villien ollessa juhlallisen hiljaisina.

"Poika", sanoi Stanley Mabrukille, pyssynkantajalleen, "kun kanootti
asettuu veneemme viereen, niin tartu lujasti siihen kiinni äläkä päästä
sitä eroamaan". Kanootti molempien mustien kaunotarten kanssa tuli yhä
lähemmäksi, ja sitä kohteliaammaksi tuli Stanley, sitä edemmä ojenti
hän kätensä ynnä nuo viehättävät loistavat helmet.

Vihdoin saapui kanootti paikalle ja asettui Stanleyn veneen viereen.
Mabruki tarttui kohta kiinni siihen aivan tuumaamatta. Stanley jakoi
heille helmi-nauhat. "Kas tuossa! tuossa on sinulle -- ja tässä
sinulle", sanoi hän ja jakoi helmet perässä olevan naisen ja hänen
toverinsa välillä.

He taputtivat ihastuneina käsiänsä ja näyttivät lahjojansa niille,
jotka seisoivat rannalla; vilkkaat kätten taputukset sieltä olivat
todistuksena myöskin heidän kiitollisuudestaan.

Naiset lahjoittivat Stanleylle palmuviiniä, kananpoikia, banaania ja
maniokkia, joita he olivat mukanaan tuoneet ja joita veneiden väestö
otti niin vilkkailla kättentaputuksilla vastaan, että rannalla olevat
maan-asukkaat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Mabruki määrättiin
päästämään kanootti irti, koska naiset itse pitivät kanoottiansa kyllä
lähellä, ja rauha vahvistettiin. Pian tulivat suuret kanootit
lähemmäksi ja asettuivat veneen viereen, niin että molemmin puolin
ilmestyi ikäänkuin tiheä muuri omituisia ihmiskasvoja.

"Sanokaa meille, ystävät", uteli Stanley, "mistä se tulee että te
olette niin ystävällisiä, kun ne, jotka asuvat tuolla ylempänä, ovat
niin pahoja."

Eräs päällikkö vastasi:

"Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa kansaa; he syövät ihmisiä,
mutta sitä emme tee me. He alkavat usein sodan meidän kanssamme, ja jos
joku tulee vangituksi, niin syövät he hänet suuhunsa. He hyökkäsivät
teidän päällenne, ja teidän taistellessanne heitä vastaan tulivat
meidän kalastajamme kotiin ja kertoivat että te tulitte, mutta he
sanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan että te tulitte ystävinä
sekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me ylös virtaa erään
naisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita. Jos te olisitte
olleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen kanootin. Me olimme
pensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme teitä; mutta te sanoitte
'sennenneh' heille ja ohjasitte saaren ja meidän kyliemme välillä
olevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet kanootin, olisivat meidän
rumpumme hälyyttäneet sotaan, ja te olisitte tulleet pakotetuiksi
taistelemaan meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme eräälle
tuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään."

Se olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli
nähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti
suuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska virta
pauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin,
lakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että
veneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljo
parempi, arvelivat he, kääntyä takaisin. Sittenkun Stanley oli saanut
nämä tiedot ystävällisiltä villeiltä, nostettiin kiviankkurit ja matkaa
jatkettiin verkalleen virtaa alas. Joka kylän edessä, jonka sivutse
kuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja naisia istuvan rannoilla ja
vilkkaasti vastaavan heidän rauhalliseen tervehdykseensä.

Mutta tätä ei kestänyt kauvan. Pian tultiin taas verenhimoisten
heimojen alueille. Villiä, laitettuina täyteen sotamaalaukseen, toinen
puoli ruumista värjättynä valkoiseksi, toinen puoli punaiseksi leveillä
mustilla juovilla, syöksyi esiin pensastoista heittäen keihäitään
venettä ja kanootteja vastaan, ja monta kertaa oltiin pakotettuina
taistelemaan tulisia taisteluita kanooteissaan takaa-ajavia villejä
vastaan.

Äkkiä, kun retkikunta kulki muutamien valtavien kallioiden ohitse
eräässä virran polvessa, kuului kaukaa ukkosentapainen jyminä. Se oli
jymeä pauhu eräästä koskesta, jonka joki täällä muodostaa.

Mutta kovempana kuin kosken pauhina kuului villien meteli molemmin
puolin jokea. Stanley oli nyt lähestymässä välttämätöntä pakkoa panna
se päätös toimeen, jonka hän oli tehnyt ennenkuin oli lähtenyt
vaaralliselle retkelleen, nimittäin: voittaa tai kuolla. Mitä oli
tehtävänä? Olisiko heidän käännyttävä rantaan ja kohdattava noita
raivoisia ihmisiä, joiden kauhea ulvonta esti kosken juhlallista
jyminää kuulemasta, vai olisiko heidän uskallettava alas koskea
huolimatta sen vaaroista!

Kuitenkin oli jokin päätös tehtävä. Stanley antoi ohjata oikeanpuolista
rantaa kohden, jossa villejä vilisi metsissä ja joessa. Laskettiin
ankkuri ja alettiin taistelu, mutta 15 minuutin kuluttua huomasivat he,
etteivät he voineet saada ajetuksi villejä pois. Taas nostettiin
ankkuri ja Stanley antoi ohjata takaisin ylös virtaa ja sitten virran
poikki. Manwa Sera lähetettiin nyt neljän kanootin kanssa vähä
edemmäksi ylös virtaa, tuodakseen miehensä metsien läpi ja
hyökätäkseen villien päälle takaapäin. Kun Stanley hetken päästä kuuli
pyssynlaukauksen metsässä, astui hän kohta maalle, keihäs- ja
nuolisateessa. Taistelua jatkettiin sitten puulta puulle aina
auringonlaskuun saakka, jolloin vihollinen vihdoinkin saatiin ajetuksi
pakoon.



Stanleyn-koskia alas. Vaaroja ja taisteluita.


Sittenkun seuraavanakin päivänä oli taisteltu ja villit karkoitettu,
lähetti Stanley Frankin 50-miehisen osaston kanssa kirveillä hakkaamaan
polkua selväksi, sekä 15-miehisen musketeilla varustetun vartiajoukon
asetettavaksi metsiin pitkin aijottua tietä, ja sittenkun kaikki oli
valmiina, vedettiin vene ja kanootit maata pitkin ruoko-, palmu-,
viiniköynnös- ja loiskasvu-pensastojen läpitse, ja kaksipäiväisen
uutteran työn jälkeen purjehtivat he taas rauhallisilla vesillä.

Seuraavassa koskessa oli kova onnettomuus tapahtumaisillaan, kun eräs
kanootti meni kumoon juuri eräässä paikassa, jossa virta oli erittäin
kova. Kaksi niistä kolmesta miehestä, jotka olivat kanootissa,
pelastivat kuitenkin pian Manwa Sera ja Uledi, jotka omalla
kanootillaan riensivät apuun oman henkensä uhalla, mutta kolmas,
Zaidi parka, piti itseään kiinni kanootissa, joka kuitenkin pian
rupesi kulkemaan putousta kohdin, ja hänen kuolemansa näytti jo
välttämättömältä. Suuressa koskessa kohoaa yksinäinen, terävä kallio;
tätä vastaan kulkeentui kanootti, hajosi aaltojen painosta kahdeksi
kappaleeksi, joista toinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi
vedenpinnan yli. Tähän päähän kiipesi puoleksi hukkunut mies ja ryömi
siitä ylös kallion harjalle, joka ei ollut sen korkeammalla kuin että
vesi ulottui hänen jalkoihinsa saakka. Kun hän katsoi koskea ylöspäin,
erotti häntä maasta vasemmalla 150 jalan levyinen ala väkevää virtaa;
oikealla lähes 150 jalkaa kuohuvia ruskeita aaltoja, ja kohta hänen
takanaan syöksyi vesi suoraan alas kuusi kai kahdeksan jalkaa 30 jalan
levyisestä aukosta sen kallionnypyn, jolla hän istui, ja erään 80 jalan
pituisen kalliosaaren välillä.

Tuskin juuri voi kuvitella mieleensä vaarallisempaa asemaa kuin se,
missä tämä miesparka oli.

Sittenkun ensimmäinen hämmästys oli ohitse, alettiin ryhtyä
toimenpiteisin hänen pelastamisekseen. Muutamia miehiä lähetettiin
kokoamaan rottinkia, josta punottiin köysi, millä koetettiin päästää
pieni kanootti hänen luokseen, mutta samassa silmänräpäyksessä kun hän
näytti tarttuvan siihen kiinni, tempasi sen pois koskea kohdin virtaava
vesi, joka oli niin väkevää, että köysi katkesi kuin purjelangan pää,
ja kanootti kulki nuolena hänen ohitseen, ohjaantui pyörteesen, sattui
jotain kiveä vastaan, halkesi ja meni viimein pieniksi palasiksi. Sen
jälkeen koetettiin heittää hänelle lujiin köynnöskasveihin sidottuja
seipäitä, mutta virta oli niin epätasainen ja riehuva, ettei tämä
onnistunut; hän ei itse uskaltanut kättäkään liikuttaa, vaan istui
hiljaa ja katsoi turhia yrityksiä hänen pelastamisekseen.

Vihdoin otatti Stanley uuden kanootin ja kiinnitti sen etukeulaan
kolmesta tuuman vahvuisesta rottingista tehdyn köyden, jossa rottingit
olivat palmikoidut ja kiedotut yhteen telttinuorilla. Samanlainen köysi
kiinnitettiin laitaan ja kolmas perään, kukin köysistä 180 jalan
pituinen. Lyhyempi 90 jalan pituinen kiinnitettiin kanootin perään, ja
oli sillä tarkoituksena että se, joka menisi mukaan, heittäisi sen
Zaidille.

[Kuva: Zaidin pelastus.]

Kahta vapaaehtoista tarvittiin. Ei kukaan tahtonut astua esiin. Stanley
lupasi palkintoja. Ei sittenkään ilmoittautunut kukaan. Mutta kun
Stanley rupesi nuhtelemaan ja kysymään heiltä miltä heistä tuntuisi
olla semmoisessa tilassa, yhdenkään ainoan ystävän tarjoamatta apuaan
heidän pelastamisekseen astui Uledi, majoitusmestari, esiin ja sanoi:
"Kyllä, herra, minä menen. Mambu kwa mungu -- minun kohtaloni on
Jumalan käsissä." Eräs venepojista lausui nyt: "Kun Uledi menee, niin
menen minäkin".

Nuo kaksi vapaaehtoista saivat nyt käskyn soutaa virran poikki, niin
että perää voivat ohjata ne, jotka seisoivat maalla.

Keula- ja laitaköydet pidettiin löyhällä siksi kunnes kanootti oli
tullut 60 jalan päähän ryöppyisästä koskesta. Uledi koetti nyt heittää
peräköyden Zaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kanootin
kohta sivuun, niin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran
ruskeiden aaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi sen
aina vetää takaisin kanoottiin. Viisi kertaa uudistettiin koetus; mutta
vihdoin kuudennella kerralla laskivat he, kehotettuina köysien
kestäväisyydestä, kanootin alemma, niin että se oli vaan 30 jalan
päässä Zaidista, ja Uledi nosti nyt peräköyden ja heitti sen hänelle,
niin että se koski hänen käsivarteensa. Hän oli tuskin ehtinyt tarttua
siihen, ennenkuin hän vierähti vaahtoavaan syvyyteen. Kolmeenkymmeneen
sekuntiin ei häntä näkynyt, ja luultiin häntä jo menneeksi, kun hänen
päänsä äkkiä sukelsi ylös pauhaavista aalloista. Silmänräpäyksessä
annettiin käsky: "vetäkää rantaan", mutta ensi nytkäyksessä katkesivat
keula- ja laitaköydet, ja kanootti alkoi liukua vasemmanpuolista
virranhaaraa kohden. Peräköysi katkesi tämän jälkeen, ja kauhistuen
asian päättymisestä, seisoivat kaikki ja katsoivat kuinka tuo
irtanainen kanootti meni varmaa perikatoansa kohden. Mutta äkkiä
pysähtyi se. Zaidi piti mainingissa kiinni köydestään ja teki saman
palveluksen kuin ankkuri, ja kanootti ajaantui kalliosaarta vastaan.
Uledi ja hänen toverinsa juoksivat nyt kanootista ylös saarelle,
kumartuivat eteenpäin ja auttivat Zaidin ylös koskesta, jonka jälkeen
heidän onnistui epätoivon ponnistuksilla vetää kanootti ylös saarelle.

Mutta vaikka kaikki hurrasivat ja iloitsivat tästä onnistuneesta
koetuksesta, oli tämä muutos heidän tilassaan aivan kuin lykkäys
kuolemantuomiossa. Heidän ja mannermaan välillä oli 150 jalkaa hurjia
laineita ja vastustamaton vedenpaljous, oikealle heistä oli 900
jalkaa leveä koski, ja alapuolella pitkän pitkä matka pienempiä
vedenputoksia, raivoisia koskia ja suuria pyörteitä, huoneen korkuisia
aaltoja kauhean joen keskikohdalla ja tuolla alapuolella julmat
ihmissyöjät.

Kahdenkymmenen turhan koetuksen jälkeen onnistui kuitenkin heittää
saarelle pieneen kiveen kiinnitetty nuora. Nuoran toiseen päähän
kiinnitettiin sitten telttiköysi, joka oli hätääntyneiden hallussa.
Tämä vedettiin rantaan ja sidottiin kiinni paksuun rottinkiköyteen,
jonka he vetivät luokseen ja kiinnittivät erääsen kallioon, niin että
viimeinkin, niinkuin näytti, saatiin siltaside virran yli. Mutta koska
jo alkoi hämärtää, täytyi lykätä pelastushommat huomispäivään.

Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi uusi köysi yli, sekä
sitäpaitsi hoikkia köysiä kiinnitettäväksi vyötärysten ympäri
jokaiselle. Nyt huusi Stanley heille ja kehotti Uledia ensimmäisenä
lähtemään matkaan, sillaikaa kun kymmenen miestä tarttui kiinni siihen
köyteen, jonka toinen pää oli kiinnitetty hänen vyötäryksiensä ympäri.
Uledi nosti kätensä taivasta kohden, ja syöksihe raivoisaan virtaan,
tarttuen kiinni siltaköyteen. Hän vajosi syvyyteen, mutta pian näkyi
hän taas ja veti itseään käsillään vuorotellen eteenpäin, sill'aikaa
kun aallot vyöryivät hänen ylitsensä, niin että hän välistä katosi
kokonaan ja viimeiseltä näytti kuin jos hän tuskin voisi hengittää;
mutta äärettömällä ponnistuksella heitti hän ruumiinsa tempomalla
laineiden päälle ja laittoi siten itsensä aaltojen läpi kunnes hän tuli
niin lähelle rantaa että tusina odottavia käsiä ojennettuina pelasti
puoleksi läkähtyneen miehen. Zaidi seurasi kohta perästä, ja tuli
myöskin onnellisesti maalle, jossa häntä sydämellisesti tervehdittiin
kaksinkertaisesti pelastuttuaan hengenvaarasta. Nuorin tuli viimeksi,
ja pidättäen hengitystään katselivat kaikki ripeän pojan taistelua
tässä kuoleman hurjassa syleilyssä. Hän oli ehtinyt noin puolitiehen,
kun aaltojen paino tuli niin väkeväksi että hän menetti kädestään
toisen köyden, jolloin rannalla olevilta miehiltä pääsi kauhistushuuto,
peläten että hän kokonaan heittäytyisi irti epätoivossaan. Stanley
huusi nyt hänelle tuimalla äänellä: "Pidä kiinni, hupsu, ja näytä
olevasi mies!" ja kolmella oiva tempauksella tuli hän niin lähelle että
pelastajat voivat tarttua häneen kiinni. Kaikki halailivat ja ylistivät
häntä.

Yöksi 19 p. vastaan ruvettiin uusien vaivojen ja taisteluiden jälkeen
yökortteeriin oikealla rannalla, eräällä markkinapaikalla. Seutu oli
viehättävä, puut isot, metsä ennen auringonlaskua autio ja toivottiin
oltavan jo poissa ennenkun aurinko seuraavana aamuna nousisi niin
korkealle, että villit ehtivät kokoontua markkinapaikalle.

Mutta hetken perästä tuli eräs Stanleyn miehistä murheellisen näköisenä
ja kertoi että he olivat vangitut verkkoon.

"Verkkoon!" huudahti Stanley. "Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Asia on niin, herra; he ovat jännittäneet korkean verkon leirin
ympäri, lujista köysistä tehdyn verkon".

Stanley kutsui luokseen Manwa Seran ja antoi hänelle käskyn soutaa ylös
jokea puolen peninkulman verran ja, tunkeuduttuaan leirin takana
olevaan metsään, asettua väijyksiin lähelle jotakin toripaikalle
vievistä poluista. Tunnin odotettua, sitä varten että lähetetyillä
olisi tarpeeksi aikaa ehtiä paikoilleen, annettiin merkki raikuvalla
torventoitotuksella ja neljä kilvillä varustettua miestä lähetettiin
leikkaamaan irti verkkoa, sill'aikaa kun kymmenen pyssymiestä ja
kolmekymmentä keihäänheittäjää oli valmiina ryhtymään tarpeen vaatiessa
tappeluun. Kun verkkoa leikattiin rikki, tuli neljä tai viisi keihästä
vinkuen metsiköstä. Stanleyn miehet ampuivat umpimähkään, hyökkäsivät
esiin ja näkivät useita haamuja pikaisesti pakenevan leirin läheltä.
Pian kuultiin muutamain Stanleyn miesten päästävän kovia huutoja ja
nähtiin hyppäävän eteenpäin veren virratessa heidän jaloistaan,
sill'aikaa kun he huusivat:

"Älkää menkö polulle! Lähtekää pois tieltä!"

Kun tarkemmin katsottiin polkua, huomattiin että maan-asukkaat olivat
leikanneet ruokojen päät hyvin teräviksi, niin että Stanleyn miehet
olivat niistä saaneet jalkoihinsa aina luihin saakka meneviä haavoja.

Sittenkun viholliset olivat karkoitetut, saapui matkue viimein monien
taistelujen ja vaarojen jälkeen seitsemännen ja viimeisen kosken luo
tässä jaksossa.

Huomattiin pian että seutu tämän kosken ympärillä oli yhtä väkirikas
kuin mikään muukaan paikka täällä koskien varrella. Suurien
sotarumpujen hälinä kutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän
kalastajan joelta ja jokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun.
Stanley asetutti leirin tiheään metsään. Ampujia asetettiin
puoliympyrään esipuolen eteen, sill'aikaa kun kaikki muut tarttuivat
kirveesen ja rakensivat korkean ja tiheän muurin havuista ja pajuista.
Tuskin oli tämä tehty, ennenkun villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja
rohkeudella, joka olisi tuottanut tuhoa, jos se olisi ollut arvaamaton.
He koettivat yhä uudestaan tunkea piiloutuneiden pyssymiesten linjan
läpi, mutta heidän ei onnistunut edes tulla leirin näkyviinkään. Heidän
sotatorvensa, ja heillä näytti olevan tavattoman suuri luku niitä,
kaikui metsässä valittavalla äänellä ja suuret rummut niissä lukuisissa
kylissä, joiden läpi virta juoksi, vastasivat niille lähetettyihin
merkkeihin.

Kun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin sen
kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin
suurimmassa kiireessä tehdyn huononpäiväisen leirin suojelemiseksi,
sillaikaa kun ne, jotka eivät taisteluun ottaneet osaa, olivat suojassa
korkean maakasan ja kanoottien takana. Illan tultua vetäytyivät villit
takaisin.

Aamulla Tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön suuremmalla innolla ja
kello 10 aamupuoleen oli retkikunta päässyt viimeisen Stanleyn-kosken
sivuitse ja ehtinyt kovien ponnistusten päähän, joita oli kestänyt
kaksikolmatta päivää, ja sinä aikana oli sen kimppuun päivillä ja öillä
hyökänneet rajut ihmissyöjät ja hurjat villit, jotka olivat valinneet
koskissa olevat saaret asuinpaikoikseen.



Uusia taisteluja.


Retkikunta laski taas alaspäin komeata virtaa, jonka leveät,
harmaanruskeat laineet ihastuttivat kaikkia. Nuo kauheat tapaukset,
joita he olivat kokeneet, eivät olleet tehneet heitä laisinkaan
alakuloisiksi. Venepojat ilahuttivat itseään laulamalla vilkkaimpia
laulujaan, ja jokainen retkikunnan jäsen yhtyi innostuksella niihin.
Miehet, naiset ja lapset tunsivat kaksinkertaista voimaa pitää tätä
raikasta, rohkeaa mieltä, joka auttoi heitä tunkeumaan ihmissyöjäin
asuman maan läpi Stanleyn-koskien rannoilla.

Joki alkoi vähitellen levetä; 900 jalan levyisestä leveni se 1,200
jalkaan. Saaria näkyi aina enemmän, ja ne loistivat tuuheista, korkeain
runkojen kannattamista latvoista.

Mutta suurin vaara seurasi kuitenkin yhä heidän kintereillään: villien
raivoisa vihollisuus. Useampina päivinä tapahtuneiden lakkaamattomien
taistelujen jälkeen tehtiin retkikuntaa vastaan eräänä päivänä
hyökkäys, joka oli aivan saattamisillaan sen perikatoon.

Kauhean suuria kanoottia käsittävä veneistö ohjasi alas heitä kohdin,
suuruudessa ja luvussa monikertainen kaikesta mitä he siihen saakka
olivat nähneet! Ja edessäpäin muutamain saarien vieressä näkyi myöskin
paljo kanoottia täynnä villejä. Stanley lasketti veneistönsä ankkuriin
ja valmistautui puolustukseen. Miehet, naiset ja lapset, jotka eivät
voineet ottaa osaa taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja
ja keuloja, ja näiden takana pidettiin kiväärit ja musketit
ojennettuina.

Vihollisen sotavoima tuli ohjaten. Etunenässä nähtiin
jättiläiskanootti, jossa oli kaksi riviä seisovia soutajia,
neljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät
tahdissa, tempoessaan kovaäänisesti, hurjasti laulaen alustaan esiin.
Keulassa näkyi kymmenen komeata, nuorta sotilasta punaisia ja harmaita
papukaijan sulkia päässä, perässä seisoi kahdeksan miestä, jotka
ohjasivat mahtavaa alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat
koristetut norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan
päällikköjä, tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin
keulalaidassa liehui paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja.
Rumpujen kauhea hälinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja
kirkuva laulu kahdestatuhannesta ihmiskulkusta ei ollenkaan vaikuttanut
rauhoittavasti Stanleyn miehiin.

Kysymyksessä oli seisoa tai kaatua.

Kun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet sen
molemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain
kastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä
silmäyksen väkensä yli.

"Pojat, olkaa nyt lujia", sanoi hän rohkaisten, "odottakaa siksi kun te
näette ensimmäisen keihään ja tähdätkää sitte tarkkaan. Älkää ampuko
kaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi kunnes olette varmoja
miehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä ainoastaan teidän
kiväärinne voivat pelastaa teidät."

Frank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa, mustien
puukilpien hyvän suojan takana, Manwa Sera oikealla siivellä ja hänen
kanoottinsa laidoista säkenöitsivät kiväärit jotenkin koeteltujen
miesten käsissä.

Jättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin
sillä olisi aikomuksena ollut soutaa tämä upoksiin; mutta 150 jalan
päässä käänsi se sivuun, ja kun se oli tullut melkein vastapäätä,
panivat etukeulassa olevat soturit keihäänsä vinkumaan ilman kautta, ja
siihen vastattiin vilkkaalla räiskyvällä kiväärintulella. Viisi
minuuttia jatkettiin ampumista, tämän ajan kuluttua vetäytyi vihollinen
vähäsen takaisin.

Stanley nostatti ankkurin ja rupesi heitä takaa-ajamaan ylös virtaa
oikeaa rantaa pitkin, siksi kun keksittiin heidän kylänsä erään niemen
takana. Silloin ohjasi hän suoraan rantaan, ja jatkoi kaduilla
taistelua niiden kanssa, jotka olivat astuneet maalle, kunnes he
karkoitettiin ylös metsiin.

Etevimmässä kylässä oli eräänlainen norsunluusta tehty temppeli, jolla
oli leveä, pyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan
kannattamana; tämä laitos oli neljän jalan korkuisen kampesh-puun
mehulla maalatun epäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät,
parta ja hiukset. Kuvio oli jotenkin köntikäs, mutta sen varmaan voi
arvata miehen kuvaksi. Wangwanat tahtoivat saada omikseen nämä
norsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa ne mukaansa kanootteihin.
Sitäpaitsi koottiin sata muuta norsunluu-kappaletta joita oli kiilain,
pitkien sotatorvien ja jyvien jauhamista varten tehtyjen survimien
muodossa, norsunluisia rannerenkaita ja kuulia, sekä samoin
norsunluisia vasaroita, joilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.

Tämä viimeinen niistä kahdeksastakolmatta vimmatusta taistelusta, joita
Stanleyllä ja hänen väellänsä oli kestettävänä näissä aarniometsissä,
sai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkia, mitkä ihmisiltä näyttivät,
ja herätti heissä tunteen, jota voi verrata siihen, mitä innokkaasti
ajettu hirvi tuntee kun se, monta kertaa väsytettyänsä koirat ja
käytettyään pikku koukkujaan niiden välttämiseksi, läähöttäen ja
väsyneenä kuulee vainoojainsa kauhean, pöyristyttävän vinkunan takanaan
ja vapisee pelosta. Niin olivat myös hekin urhoollisesti taistelleet
villiä laumoja vastaan, murtautuneet monien kymmenien heidän
laivastojensa läpi, yötä päivää kestäneet heidän yhä uudistuneita
hyökkäyksiään ja käyttäneet kaikki keinot itsensä puolustamiseksi,
mutta vielä kaikui heidän korvissaan nämä villit ulvonnat tämän kauhean
joen joka polvessa, vielä kiiruhtivat käärmeentapaiset kanootit
lakkaamatta esiin hyökkäystä varten ja aina yhä kuului rumpujen,
torvien ja sotahuutojen huumentava hälinä. Ja vielä olivat he
ainoastaan mannermaan keskimmäisessä osassa. Kuolema oli myöskin
valinnut joukosta yhden ja toisen. Koko retkikunnassa ei ollut
kolmeakymmentä, jotka eivät olisi olleet enemmän tai vähemmän
haavoitettuja. Näytti mahdottomalta jatkaa tätä kauheata elämää.
Jonakin päivänä täytyisi heidän laskeutua alas niinkuin karitsain ja
ojentaa esiin kaulansa ihmisteurastajille.

Mutta heidän matkallaan oli myöskin valoisat ja suloiset hetkensä,
silloin nimittäin kun he liukuivat eteenpäin ahtaista virroista,
viehättäväin saarten välitse, joita palmut ja ryytipensaat peittivät;
niiden tuoksut ja kevätmäiset värit saivat heidät unohtamaan ne vaarat,
joissa he olivat. Heidän edessään polveili toisten saarien rannat,
joilla samoin ikuinen kevät ja viheriäisyys vallitsi. Siellä tapasi
pumpulipuita, palmuja, villiä taatelipuita, korkeita, käärmeentapaisia
rottinkipuita kauniine, riippuvine höyhenen-tapaisine lehtineen,
korkearunkoisia gummipuita ja voipuita. Pitkin rantoja, varsinkin
pienissä, rauhallisissa lahdissa, rehoittaa runsaasti eräs ruohonlaji,
jonka pitkät, vaaleanviheriät lehdet kahisevat kun tuulenhenkäys
puhaltaa ylös virtaa. Niiden pienten salmien rauhallisessa, haaleassa
vedessä, jotka oikullisesti polveilevat matalampien saarien välillä,
rehoittaa ihmeellinen paljous vesikasvia, joissa on valkoiset tai
lavendelinväriset kukat. Molemmin puolin näitä pikku salmia kasvoi,
tiheässä kuin aitaus, aina viheriöiviä sanajalkoja aavistamattomassa
kehityksessä.

Jos tarkasti päivänpaisteista rantaa, niin voi olla varma siitä että
krokodiili lojui ja makasi siellä syöksähtääkseen sitten jokeen kovalla
molskahduksella; tai myöskin sai nähdä jonkun epäluuloisen ja vaanivan
virtahevon kujeita ja kuulla sen karjumista, jonka voimaa kaksinkerroin
lisäsi kaiku, joka vieri rannalta toiselle näissä autioissa seuduissa.

Rannoilla vilisi marabu-haikaroita, balearin-kurkia, punaisia
flamingoita, hanhia, parvittain villiä ankkoja, kakkuria, jäävarpusia,
hopeahaikaroita, mustia ja valkoisia ibislintuja ja rantasipiä.

Eräällä saarella nähtiin norsu, jolla oli komeat torahampaat, eräällä
toisella melkoisesti pitkällä saarella nähtiin koko lauma punaisia
puhvelia, jotka ovat pienempiä ja yleensä aivan erilaisia kuin ne
mustat puhvelit, joita on maanosan itätienoilla.

Korkeammat ja metsäisemmät saaret olivat täynnä apinoita. Kun kahisi
pensaissa, näki usein jonkunlaisen suuren, partaisen apinan, joka
seisoi pystyssä.

Mutta tätä luonnon moninaisuuden ja rikkauden nauttimista häiritsivät
alinomaiset vaarat ja verenhimoisten villien hyökkäykset. Ihminen oli
ainoa kauhea ja inhottava olento tässä lämpöisen ilman-alan
paratiisillisessa loistossa ja komeudessa, ja alinomainen pelko ja
kuolemanvaara teki mahdottomaksi täydellisesti voida iloita luonnon
kauneudesta.

Kun tultiin lähemmä joen suuta alkoivat villit näyttää ampuma-aseita ja
nyt tuli vaara monta kertaa suuremmaksi. Niinpä oli Stanleyllä kerran
eräässä villien hyökkäyksessä äkkiä kolme kanoottia ihan edessään ja
hän näki yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuina itseään
kohden. Kun hänellä oli paikkansa veneen etukeulassa voidakseen johtaa
retkikunnan matkaa alas virtaa, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä
useammille, kun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä
lähestyivät. Mutta kuten useammissa muissakin tilaisuuksissa pelastui
hän nyt siten että itse hänen näkönsä herätti vihollisissa kummastusta.
Jos hän olisi ollut musta, olisi hän aikoja sitten ollut tapettu, mutta
nyt, kuten usein ennenkin, oli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja
verenhimo, niin että keskellä taistelua raukesi käsi jousta
virittämästä tai keihästä heittämästä. Myös nytkin kun villien
pyssynhanat olivat vedetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa
tuottavaan liipaisimeen, vajosi vihollinen katselemaan tuota hiljaista
ja liikkumatonta haamua, joka lienee tuntunut heille yhtä kummalliselta
kuin joku niistä kuvitelluista olennoista, joita esi-isiltä perityt
sadut olivat heille kuvailleet -- "valkoista!"

Pieninkin liikahdus olisi luonnollisesti saattanut hänelle
silmänräpäyksessä kuoleman. Ei ollut lainkaan hauskaa istua ja tuntea
olevansa tähtäyspilkkuna niin monelle kiväärinluodille, mutta se oli
viisainta mitä voi tehdä. Kun hän siten oli ison maanasukas-joukon
uteliaisuuden esineenä, oli Frank herättänyt samallaista kummastusta
villijoukossa, joka väijyi heitä toiselta sivulta ja retkikunnan aasit
saivat myös kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu
raivoamaan, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit tulivat
voitetuiksi ja ajettiin pakoon.

Pahinta oli että asiain niin ollen oli mahdotonta ostaa mitään
ruokavaroja. Kuinka niitä voi saada kun heidän ääneensä kohta
vastattiin kuolettavilla luodeilla. Usein katsoivat he senvuoksi
nälkäkuolemaa silmiin.



Kova onnettomuus. Uledin rikoksellisuus.


Mutta mitä edemmäs he pääsivät keski-Afrikan aarniometsistä ja
lähestyivät rannikkoa, sitä vähemmiksi tulivat vihollisuudet ja
lakkasivat viimein kokonaan, niin etteivät maan-asukkaat enää estäneet
heidän matkaansa. Vaihtokauppa oli laimentanut näiden kansojen
luonnollista julmuutta, niin etteivät he enää kohdelleet muukalaisia
villipetojen raivolla. Sen sijaan tulivat vaarat joella suuremmiksi.

Ei ollut enää heillä kuljettavana tuo komea, salaperäisen kaunis joki,
jonka rauhallista, tasaista pintaa he olivat kulkeneet lähemmä
sataviisikymmentä penikulmaa. Sen sijaan oli heillä nyt kauhea virta.
joka syöksi pitkin jyrkkää uraa ja jota patosivat laavasärkät,
esiinpistävät kallioharjut ja rivittäin kauhean suuret paadet, niin
että virta sai kierrellä ja polveilla syvien onkaloiden kautta,
laskeakseen sitten alhaisempia maita pitkin pitkässä koskijaksossa.

[Kuva: Kanootteja kuljetetaan maata myöten.]

Joskus täytyi heidän kuljettaa venheensä rantaa myöten, kun koski
oli kovin ankara. Vaan putouksien yläpuolella kuljettava matka tuli
usein sangen vaaralliseksi, sillä venheet laskettiin niin lähelle
putousta kuin mahdollista, sillä oli pakko tehdä sangen rasittava
maalla-kuljetus mitä lyhyimmäksi.

Eräänä päivänä sijoituttiin leiriin tällaisen putouksen yläpuolelle,
erääsen lahdelmaan, joka oli kauas virtaan pistävän kallioniemekkeen
takana. Stanley, jonka venhe kulki etupäässä, sekä kolme kanoottia
olivat jo saapuneet lahdelman rantaan, kun nähtiin kanootti erään
niemen alapuolella nuolen nopeudella kiitävän putousta kohti pitkin
näennäisesti tyynen veden pintaa. Inhimillinen voima ei tässä kohden
auttanut mitään. Kanootti saapui pian lähelle saarta, joka erotti
putoukset toisistaan ja hävisi vasemmanpuoliseen koskeen. Ensiksi se
näkyi pyörähtelevän kolmesti, neljästi ympäri ja sitte kahdeksan miehen
miehistöineen katoavan syvyyteen, josta se pian taasen nousi, perä
aivan pystysuoraan koholla.

[Kuva: Tapaturma koskessa.]

Kohta tämän kauhean tapaturman jälkeen kiiti toinen kanootti, jossa oli
kaksi miestä, niemen ohi, tyynen, vaan nopeakulkuisen virran väkisin
viemänä näennäiseen, niin, melkeinpä varmaan perikatoon. Perämiehen
onnistui kuitenkin omituisen sattuman kautta johtaa kanootti putouksia
alas, sitte ohjasi hän sen taitavasti vasenta rantaa kohti virstan
alemmaksi, missä hän ja hänen kumppaninsa koettivat hypätä maalle ja
pelastuivat.

Ei ehditty varoittaa jäljestäpäin tulevia, ennenkun kolmas
kanootti näkyi. Se oli pieni ja kevyt ja ainoastaan yksi mies istui
siinä. Kanootti kulki nopeasti ohi, ja mies huusi, huomatessaan
auttamattomasti joutuvansa putouksiin: "La il Allah, il Allah!" -- "On
ainoastaan yksi Jumala. -- Olen hukassa! Herra!" Hän näkyi sitte jonkun
silmänräpäyksen ja katosi. Kohta sen jälkeen näkyi hän taaskin
kanootissaan nousevan pimeän putouksen pinnalle, syöksevän kosken
pengerrykseltä pengerrykselle, painuvan alas, pyörivän ympäri, joutuvan
suurten, korkeiden aaltojen valtaan, jotka viskelivät kanoottia
oikealle ja vasemmalle. Kaikesta tästä huolimatta ei kanootti vajonnut,
vaan aallot huuhtoivat sen vihdoin saaren matalimman puolen taakse;
sitte pimeni tämä kauhea päivä. Yhdeksän miestä hukkui tänä ainoana
iltapuolena!

Sittenkun retkikunta oli kulkenut ohi koskien, palasi äkkiarvaamatta
hukkuneeksi luultu mies. Hänen oli täytynyt olla sangen kummallisissa
seikkailuissa. Hänen oli vesi syössyt putouksesta ja lähimmistä
koskista alas sekä pyöritellyt niin usein ympäri, että hänen päänsä
vihdoin oli tullut sekavaksi. "Pidin kuitenkin lujasti kiinni
kanootistani", kertoi hän, "ja raivosa virta vei minua alas, alas ja
alituisesti alas, paikasta paikkaan. Välistä olin aivan lähellä jotakin
kiveä ja välistä melkein keskellä virtaa, kunnes noin tuntia ennen
pimeän tuloa näin olevani lähellä erästä kalliota; hyppäsin sille,
tartuin kanoottiini ja vedin sen rantaan. Silloin tarttui joku
käsivarsiini ja kaksi miestä sitoivat ne yhteen sekä veivät minut
vuoren huipulle ja sitte noin tunnin matkan ylänkömaata myöten, kunnes
saavuimme erääsen kylään. Aamulla kerrottiin koko kylässä, että oli
vangittu eräs johonkin vieraasen heimoon kuuluva kaunis orja, ja paljo
ihmisiä tuli minua katselemaan, niiden joukossa eräs, joka oli nähnyt
retkikuntamme ja heti tunsi minut. Tämä mies soimasi heti niitä kahta
miestä siitä, että he olivat varastaneet valkoisen miehen väkeä, ja hän
kertoi teidät niin elävästi, herra, ja sanoi teillä olevan suuret
tulisilmät, pitkän tukan ja pyssyn, joka laukesi kaiken päivää, että
kansa säikähti ja käski niiden kahden miehen viemään minut takaisin
siihen paikkaan, josta minun olivat löytäneet."

Eräänä päivänä tultiin leveälle putoukselle, pitkän koskijonon
yläpuolelle. Kapea, vuorinen pieni saari suurine kallioineen saattoi
hiljennetyn virran sinkoamaan vetensä aalloissa sivulta keskikohtaa
kohden, jossa oikeanpuoliselta rannalta lähteneet aallot tulivat
vastaan; nämä yhteen törmäävät laineet muodostivat kuohuvesistään
pitkän haudan.

Vahvat ruokoköydet sidottiin venheen keulaan ja perään, ja kolme miestä
komennettiin kutakin niitä varten; viisi miestä auttoi Stanleytä
venheessä. Kuukauden kokemus tällaisessa työssä oli tehnyt heidät
taitaviksi ja rohkeiksi. Mutta kosket olivat kovemmat, virta
melkoisesti supistunut ja esteet tavallista suuremmat.

Stanley oli juuri rohjennut venheessään lähestyä ylinnä olevaa koskea,
kun perässä olevaa varppiköyttä huolimattomasti hellittämällä virran
pyörre tempasi venheen muutamien miesten käsistä. Heidän
velvollisuutenaan oli huolellisesti ja varovaisesti viedä venhe
putouksesta alas sille kapealle kaistaleelle, missä oli laskuvettä
kallioniemekkeen alapuolella. Kauas kohisevan, kuohuvan ja aaltoilevan
virran keskikohtaan päin syöksi venhe, vetäen mukanaan raivoavaan
virtaan erään miehen, jonka Stanleyn kuitenkin onnistui vetää
venheesen.

"Airoille, pojat! Rohkeutta! Uledi, perää pitämään!" -- siinä kaikki
käskyt, mitkä Stanley ehti sanoa; sitte jakeli hän, seisoen venheen
kokassa, kädenviittauksilla käskyjä Uledille. Heidän näin kulkiessaan
kauhealla vauhdilla pitkin aaltojen harjoja oli ihmisääni näet liian
heikko vimmastuneen virran kovempaa kohinaa voittamaan. Airoja voi
käyttää ainoastaan perämelan apuna, sillä venhe lensi pelottavalla
nopeudella rivissä olevien paasien ohi, jotka supistivat raivosan
virran juovaa. Kanootti oli ikäänkuin mustanruskeiden aaltojen
leikkikaluna, se pyöri ympäri kuin hyrrä ja lensi sivulle, se syöksi
alas nopeisin pyörteisin ja taasen hyppäsi kuohuaville aaltojen
harjoille!

Kahden peninkulman matkan jälkeen saavuttiin sen lahdelman
ulkopuolelle, jonne oltiin toivottu tehdä pysäyspaikka, vaan valtava
virta vastusti heidän yrityksiään tunkea sen pohjaan. Äkkinäinen
maanalaisen järistyksen tapainen kumiseva ääni saattoi heidän
heittämään silmäyksensä alapuolella olevaan virtaan. He näkivät veden
siellä kohoavan ilmaan, niinkuin jos tulivuori olisi puhkeamaisillaan.
Tämän vesivuoren huipulle ajoi virta heidät, ja kun Stanley silloin
arvasi, mitä olisi tapahtuva, huusi hän: "Soutakaa, pojat, elämänne on
kysymyksessä!" Muutamat epätoivoiset airojen liikkeet veivät heidät
vesivuoren matalammalle puolelle, ja ennenkuin vesi oli laskeutunut ja
ehtinyt alkaa tavallisen tuhoatuottavan pyörimisensä, syöksivät he
erään pienemmän putouksen yli ja lensivät alas lahdelmaan, johon putous
syöksi alimpana olevien kuohujen alapuolella.

Yhden tahi pari kertaa lensi venhe sivulle ja pyöri ympäri. Kun
sittemmin saatiin silmänräpäykseksi rauhaa, tartuttiin uudestaan
airoihin ja tultiin pian laskuvesille, soudettiin virtaa ylös ja
saavutettiin hietaiselle rannalle. Sittenkun oltiin noustu maalle,
lähetti Stanley Uledin kosken yläpuolella olevaa epätoivoista väkeä
vastaan. Sitä olivat näet, säikähdyttäneet venemiehet, joiden
huolimattomuus oli ollut syynä tähän uhkasattumaan, ja maan-asukkaat,
jotka kertoivat nähneensä venheen uppoavan virranpyörteisin. Noin
tunnin kuluttua näkyi harhaileva joukko alakuloisia ihmisiä lähestyvän,
ja rakkaus elämään ja inhimillisiin olentoihin heräsi uudestaan täyteen
voimaansa Stanleyn sydämessä, kun hänen uskolliset seuralaisensa yksi
toisensa jälkeen juoksivat esiin ja tunteittensa vallassa, joka näkyi
heidän liikkeistään, kasvoistaan ja äänestään, toivottivat häntä
tervetulleeksi taasen elämään.

Eräänä iltapäivänä kerrottiin Stanleylle, että eräs lasihelmillä
täytetty säkki oli purettu kuljettaissa tavaroita viime leiristä ja
suuri joukko helmiä varastettu.

Helmivarkaus ajalla, jolloin kukin helmi oli kalliimpi kuin jos se
olisi ollut kullasta tahi timantista tehty, jolloin niin monen ihmisen
elämä riippui suurimmasta säästäväisyydestä, jolloin Stanley oli
päättänyt olla nauttimatta yksin liharuokaakin, siten väkeänsä
hyödyttääkseen.

"Kuka on varas", kysyi Stanley. "Sanokaa minulle hänen nimensä, että
saan hänet rangaistuksen alaiseksi."

Varmaan ei voitu sanoa varkaan nimeä, vaan luultiin Uledia syylliseksi.

Uledi kutsuttiin tutkittavaksi. Kysyttiin, oliko hänellä lasihelmiä,
jotka eivät olleet hänen omiansa. Hän vastasi: "ei". Stanley käski
silloin aukaisemaan hänen säkkinsä, ja siitä löydettiin yli viisi
naulaa kauniita helmiä, jotka olisivat riittäneet maksuksi noin kahden
päivän ravinnosta koko retkikunnalle!

Auringon laskun aikaan kutsuttiin väki kokoon. Stanley selitti
vakavasti heille, kuinka joku aika takaperin varmaan oltiin huomattu
varojen äkkiä vähentyvän, niitä leiripaikasta toiseen, kallioiden yli
ja korpien läpi kuljetettaissa, ja kuinka retkikuntaa voisi uhata
nälänhätäkin, ennen kuin merenrannalle saavuttaisiin. Sellaista
onnettomuutta estääkseen, joka olisi täydellisen köyhyyden varmana
seurauksena, oli heidän velvollisuutensa pitää huolta niiden
rankaisemisesta, jotka koettaisivat tuottaa retkikunnalle niin kauheita
kärsimisiä. Nyt oli huomattu erään miehen huostassa olevan suuri joukko
lasihelmiä, jotka hän oli varastanut yleisestä varastosta -- tämä mies
oli Uledi. Kuinka oli hän rangaistava?

Kauan mietittyään lausui Manwa Sera, että asia oli sangen herkkää
laatua, koska Uledi oli syyllinen. Jos rikoksellinen olisi ollut joku
sellainen, joka ei koskaan vielä olisi kunnostanut itseään urhoollisena
miehenä, vaan aina osoittanut olevansa pelkuri ja raukka, silloin olisi
hän äänestänyt, että rikoksellinen hukutettaisiin, sitomalla suuri kivi
hänen kaulaansa ja heittämällä hänet virtaan, vaan koska Uledi oli
syypää, esitteli Manwa Sera, että Uledi rangaistaisiin aika
selkäsaunalla muille varoitukseksi. Muut johtajat olivat Manwa Seran
mielipidettä, ja kolme neljännestä kansasta huusi: "selkäsaunaa".
Stanley kääntyi sitte venhemiehistön puoleen ja sanoi:

"No, pojat, te jotka tunnette Uledin niin hyvin ja olette seuranneet
häntä lasten tavoin sadoissa seikkailuissa, mitä teidän mielestänne
hänelle on tehtävä?"

Muuan varmimmista ja luotettavimmista miehistä vastasi:

"Todella, herra, tämä on tukala kysymys. Uledi on kuin vanhin veljemme,
ja äänestää hänen rangaistustaan olisi sama kuin pyytää teitä
rankaisemaan meitä itseämme. Vaan kansan vanhimmat ovat vaatineet häntä
ruoskittavaksi, ja heihin verraten olen minä liian vähäpätöinen. Vaan,
herra, älä häntä kovasti rankaise, meidän tähtemme."

"Ja sinä, Shumari, joka olet Uledin veli, miten tulee minun rangaista
tätä rosvoa, joka tahtoo tehdä meidät kaikki, sinut ja minut köyhiksi?"

"Ah, rakas herra, teidän sananne ovat raskaat kuin lyijy. Armahtakaa
häntä! Tosi on, että Uledi on varastanut, ja siinä on hän tehnyt hyvin
väärin. Hän varastaa usein, ja minä olen monesti häntä siitä torunut,
sillä minä en ole koskaan varastanut. Ei kukaan ihminen voi syyttää
minua siitä, että olisin ottanut jotakin, joka ei minulle kuulu, ja
minä olen ainoastaan poika ja Uledi on minun vanhempi veljeni. Vaan
koska päälliköt vaativat häntä ruoskittavaksi, niin ole armollinen,
herra, ja anna minun osalleni puolet rangaistuksesta, sillä kun tiedän
sen tapahtuvan Uledin tähden, niin en tunne kipuakaan".

Silloin astui pieni Mabruki esiin ja sanoi:

"Herra, annatteko orjallenne vapauden puhua?"

"Kyllä, sano vaan Mabruki, mitä sinulla on sanottavaa".

Nuori Mabruki astui lähemmäksi, lankesi polvilleen, syleili Stanleyn
jalkoja ja sanoi:

"Valkoinen päällikkömme on viisas. Kaikki mitä tapahtuu, kirjoittaa hän
kirjaan. Kultakin päivältä on hänellä aina jotakin kirjoittamista. Me
mustat miehet, me emme tiedä mitään, muista mitään. Minkä eilen näimme,
unhotamme tänään. Vaan valkoinen päällikkömme ei unhota mitään.

"Jos hän tarkastaa kirjojansa, niin hän ehkä löytää siellä jotakin
Uledista -- miten Uledi käyttäytyi Tanganika-järvellä; kuinka hän
pelasti Zaidin koskesta; kuinka hän virrasta on pelastanut monta
miestä, kuinka hän kanootteja rakennettaissa teki työtä kuin kolme
miestä; kuinka hän aina on ollut ensimmäinen käskyjäsi tottelemaan;
kuinka hän on ollut ikäänkuin venhepoikien isänä ja paljo muuta. Uledin
katsannon alla, herra, ovat pojat rivakkaita ja nöyriä; ilman häntä he
eivät kelpaa mihinkään. Uledi on Shumarin veli. Vaikka Uledi on huono,
on Shumari kuitenkin hyvä. Shumari sanoo että jos Uledi päällikköjen
tahdon mukaan tulee rangaistavaksi, niin hän tahtoo puolen rangaistusta
osalleen; anna silloin toinen puoli pienelle Mabrukille ja päästä Uledi
vapaaksi. Mabruki on puhunut."

"Se on hyvä", sanoi Stanley. "Uledi on tuomittu kansan päätöksen
mukaan, vaan koska Shumari ja Mabruki ovat luvanneet antautua
rangaistuksen alaiseksi, niin päästetään Uledi vapaaksi -- Shumarille
ja Mabrukille annetaan anteeksi."

Kun Uledi oli päässyt vapaaksi, astui hän esiin ja sanoi:

"Herra, ei Uledi varastanut. Perkele tunkeutui hänen sydämeensä.
Uledista tulee hyvä mies tästälähin, ja jos hänen herransa tähän asti
on ollut häneen tyytyväinen, niin tulee hän vastaisuudessa olemaan
vielä tyytyväisempi."

Vaikka ne villit heimot, joiden kanssa retkikunnalla vielä oli
tekemistä, olivat rauhaisat mielialaltaan, niin ne kuitenkin aivan
vähästä voivat suuttua ja vihoissaan laukaista kovasti ladatut
kiväärinsä joko muukalaisia tahi toisiaan vastaan. He olisivat heti
kostaneet, jos pieninkin kapine olisi tullut heiltä varastetuksi, tahi
jos joku olisi riitaantunut vähänkin jonkun heidän heimolaisensa
kanssa. Heitä vihollisuuksiin ärsyttämään ei tarvittu muuta kuin että
he näkivät jonkun kirjoittavan paperille, kuvaavan jotakin maisemaa,
tekevän muistiinpanoja tahi yleisesti toimivan jotakin uutta ja outoa.

Stanley istui eräänä päivänä leirissään, jonka hän oli sijoittanut
erääsen ystävälliseen, Mowa-nimiseen kylään, ja kirjoitti
muistikirjaansa muutamain esineitten nimiä, siten laventaakseen jo
ennestään laajaa villien kielen sanakirjaansa. Vaan hän oli ehtinyt
työskennellä ainoastaan muutamia minuutteja, kun huomasi omituisen
liikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja
pian juoksivat kaikki tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot
seudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut,
näkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän
leiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli
kuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa
poistaa julkiset vihollisuudet.

Sittekun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän
leirin edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puolen matkaa
ja istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.

"Mikä hätänä, ystäväni?" kysyi Stanley. "Miksi tulette sellaisissa
joukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sotaa?
Sotaa? Sotaa ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti
erehtyneet."

"Herra", vastasi muuan heistä, "kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän
merkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin.
Maamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät.
Mitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme
myyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne.
Väkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme
kokoontuneet taisteluun teitä vastaan, jollette suostu polttamaan
tara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme
tiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin."

Stanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä
paluunsa pantiksi. Muistokirjassa oli paljo arvokkaita muistiinpanoja:
vesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen
kuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden
kirjan lehdet kaikki yleisölle arvollisia asioita. Hän ei voinut uhrata
sitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan
kirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän erään käytetyn ja
kuluneen Shakespearen tekemän kirjan, joka oli päiväkirjan kokoinen;
kannet olivat myöskin samallaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan
muistaisi päiväkirjan muotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty
kirja aivan hyvin kävisi sen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti
sen villeille.

"Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?"

"Niin, niin, se se on."

"No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte."

"Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskettaa sitä. Se on noiduttu. Teidän
tulee itse polttaa se."

"Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa
asuvia hyviä ystäviäni."

Mentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen
liekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.

"Ah-h-h!" -- huokailivat pettyneet villit, ikäänkuin heidän rintansa
olisi keventynyt. "Muukalainen on hyvä -- sangen hyvä. Hän rakastaa
Mowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa
ei ole huonoa."

Sitte huusivat he jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.

Matkustavainen on näillä seuduin, missä kansa on niin äärettömän
taikauskoista, aina vaarassa joutua heidän raivonsa esineeksi. Jos joku
päällikkö kaatuisi maahan hermohalvauksesta, leirissä ollessaan, tahi
jos hän on asettunut huolimattomaan asentoon jollakin kalliolla ja
putoaa maahan kuoliaana, jos joku tauti, niinkuin kolera tahi
lavantauti, rupeaa raivoamaan jossakin kylässä, tahi jos pyssyn
varomattomasta käyttämisestä joku onnettomuus on syynä jonkin
kuolemaan, tahi jos joku hekumallinen päällikkö kuolee halvaukseen,
niin voi varmaan tietää, että onnettomuuden syynä pidetään jotakin
ilkeää vaikutusta matkustajan puolelta.



Frank hukkuu.


Frank oli matkan loppupuolella ollut sairas paiseista, jotka yhä
enemmän laajenivat ja tuottivat hänelle suurta kipua. Hän hoiti niitä
tosin huolellisesti, vaan oli kykenemätön käymään ja pitämään väkeä
silmillä; harvoin hän kuitenkaan oli toimetonna. Oli helmipussia
tehtävä, telttoja paikattava ja repeytyneitä vaatteita paikattava;
työskennellessään hän usein lauloi jotakuta laulua tahi virttä.
Luonteeltaan oli hän iloinen ja raikas kuin peippo ja piti paljon
laulusta. Hänen suloinen äänensä synnytti säveliä, jotka ilahduttivat
Stanleyn sydäntä ja hetkeksi haihduttivat hänen huolensa. Frankin
kasvot ilahduttivat häntä, kun hän oli alakuloinen, ja Stanley kuunteli
mielellään niitä lohdutuksen sanoja, joita hän heidän omalla kielellään
lausui rehellisen ja lämpimän sydämensä pohjasta. Neljäneljättä
kuukautta -- niinkauan oli matka jo kestänyt -- olivat he eläneet
yhdessä, ja aina oli hän ollut Stanleyn voimallisena tukena ja
palvellut häntä uskollisesti. He rakentelivat monta tuulentupaa yhdessä
ja kuvailivat toivossaan monta loistavaa tulevaisuuden aatetta.

Frank ei kuitenkaan koskaan nähnyt näiden toteutuvan.

Kesäkuun 3 päivänä jätti Stanley seitsemän päivän pysähdyksen jälkeen
Mowan matkustaakseen Zinga-nimiseen kylään, jonne hän aikoi sijoittaa
uuden leiripaikan kylän suuren vesiputouksen yläpuolelle. Muun
retkikunnan piti kulkea maitse; kanootteja aiottiin johtaa virtaa alas
niin varovaisesti, kuin asianhaarat vaativat.

Kun Stanley venheineen jätti Mowa-lahden, ryömi Frank, joka oli kipeänä
ajoksista jaloissa, käsissä ja polvissa, eräälle kalliolle, sieltä
katsellakseen kanoottien lähtöä ja sama tunne saattoi Manwa Seran ja
maan-asukkaatkin tulemaan sinne. Seuraten kallioista rantaa souti
Stanley lahdesta ulos. Hänen edessään oli virta kaikkine kauhuineen.
Kolme neljännes-peninkulmaa alempana vasemmalla puolella syöksi virta
alaspäin, muodostaen ruskeista aalloista pitkiä jonoja. Kapeimmalla
kohdalla laski se päävetensä alaspäin, vaan heitti ainakin kuudennen
osan siitä oikealle. Tämä oikeanpuolinen vesijoukko virtaili
Mowa-kallioiden teräviä paasia ja kärkiä vastaan; sitte heittäytyi se
venhettä kohden. Täytyi nousta kallioille ja tarttua varppeihin. Vaan
kallioilla ei monessakaan paikassa voinut seisoa, ja pitkien ja
uutteroiden ponnistusten jälkeen päästä näiden terävien soppien ohi,
täytyi vihdoin lakata yrittämästä toteuttaa tätä tuumaa ja koettaa
airojen avulla kulkea virrassa eteenpäin. Vaikka kova virta syöksi
Mowa-kallioita vastaan ja huuhteli niitä, niin joki kuitenkin luisui
mahdottomien aaltojen läheisyyteen, jotka tulivat putouksesta, ja
vaikka soutajat ponnistivat kaikki voimansa, pitääkseen venhettä
kallioiden ja virran vasemmalle ryöppyävän juoksun välillä, niin
huomattiin pian selvään, että se nähtävästi läheni jälkimäistä. Raju
ajatus lensi Stanleyn aivoihin, että nimittäin olisi parempi seurata
virtaa alaspäin, kuin raskaalla ja vuotavalla venheellä pyrkiä
vastavirtaan. Tätä tarkoitusta varten käski hän soutamaan venhettä
lähemmäksi syöksyvää päävirtaa, vaan huomasi ajoissa sen hulluudeksi,
sillä jono pyörteitä liikkui alituisesti sillä juovalla, missä molemmat
virrat vastaiseen suuntaan kulkivat toistensa ohitse. Alaspäin kulkeva
virta kohosi harjun tavoin; sen keskellä pyöri taajaan laineita, jotka
heittivät suuren vesijoukon sivuille. Tämä tapasi toisen samallaisen,
jonka vastavirta heitti, ja kova taistelu syntyi. Kuohulaineet
muodostivat ammottavia pyörteitä, joissa vesi kierteli suurella
voimalla, kunnes syvyydet olivat täynnä, jolloin vesi kohosi korkeiden
kukkuloiden tavoin. Tällainen näytelmä alkoi Stanleyn silmäin edessä.
Eräs pyörre oli muutamaksi silmänräpäykseksi lakannut liikkumasta, ja
sen sijaan kohosi nyt vuori, jonka mahdoton vesijoukko ja kauhea kohina
saattoi jokaisen haluamaan päästä kauaksi tästä paikasta. Kun Stanley
pelkäsi ettei voitaisi päästä pakoon, heitti hän saappaat, nutun ja
vyön päältään ja viittaamalla käskettyään Uledia laskemaan tuulen
puoleen, huusi hän venheen miehistölle, että se ponnistaisi viimeiset
voimansa tahi valmistuisi kuolemaan.

Venhe kulki kuitenkin kohoilevan ja roiskivan veden mukana ja tuli
siten vesivuoren alapuolelle, jonka äkillisessä laskeutumisessa suurin
vaara oli tarjolla; se seisahtui kuitenkin ja pysähtyi tuhoatuottavan
kuilun luo, joka oli syntynyt vuoren sijaan ja kauheasti ammotti
venheen peräpuolella. Soudettiin epätoivon voimilla ja soutajat pitivät
onnellisesti venheen kohdallaan, kunnes uusi mullistus syntyi, jonka
loputtua se vihdoin pelastui.

Juuri kun Uledi yhdeksän miehen kanssa oli lähtemäisillään Mowasta
uudella ja vankalla kanootilla tutkiakseen virtaa, ryömi Frank erääsen
paikkaan lähellä jokea ja pyysi heitä pysähtymään ja ottamaan hänet
mukaansa. Manwa Sera, joka johti kanootteja, nousi seisoalleen ja
koetti saada häntä jäämään sinne, sillä virta oli vaarallinen; hän
huusi heitä kuitenkin palaamaan, kärsimättömänä niinkuin sairas ainakin
ja pakotti miehistön nostamaan hänet kanoottiin. Tämä, joka oli kevyt
ja hyvin miehitetty, kulki helposti vastavirran läpi ja kiiti puolen
tunnin kuluttua yli pienten koskien virtaa alas. Kun putousten kumina
alkoi kuulua, tuli Uledi varovaiseksi, eikä tahtonut lähestyä, ennen
kuin oli nähnyt ne; sitävarten kulki hän Frankin luvalla keskellä
virtaa olevaa kalliojonoa pitkin, kunnes tultiin erääsen pieneen aivan
putouksen yläpuolella olevaan lahdelmaan, jossa kanootti laskettiin
rantaan. Uledi kapusi pian ylös ja jatkoi matkaansa kallioille saakka,
jotka pistivät esiin putouksesta. Tässä voi hän yhdellä silmäyksellä
nähdä vaaran kaikessa laajuudessaan. Muutaman minuutin kuluttua palasi
hän Frankin luo, joka vielä istui kanootin pohjalla, kääntyi hänen
puoleensa ja sanoi:

"Isäntä hyvä, on mahdotonta kulkea putousten yli; ei mikään kanootti
tahi venhe voi tehdä sitä, hukkaan joutumatta".

"Mitä vielä", sanoi Frank ylenkatseellisesti, "näinhän minä, kun
kuljimme alaspäin, jonon tyyntä vettä vasemmalla puolella; sinne
pääsisimme helposti kulkemalla virran poikki".

"Mutta, herra, tämä putous ei ole suoraan virrassa, vaan vinossa;
matalampi vasemmanpuolinen osa on paljo kauempana kuin oikeanpuolinen,
jonka raivoaminen alkaa tässä aivan lähellä. Puhun teille totta",
jatkoi Uledi, kun Frank epäillen pudisteli päätänsä, "isäntä hyvä, olen
tarkkaan katsellut putousta kokonaisuudessaan, enkä näe mitään
mahdollisuutta, kuinka täältä voimme päästä siitä alas; varman kuoleman
saisimme jos koettaisimme."

"No mitä sitten teemme?" sanoi Frank.

"Meidän tulee ilmoittaa isännälle", vastasi Uledi. "Siksi aikaa voi
sitoa kanootin tänne, kunnes hän ehtii saapua."

"Ja mitä minusta on tuleva?" kysyi Frank.

"Vähän ajan perästä olemme täällä takaisin ja tuomme mukanamme
riippu-maton, ja te ehditte aivan hyvin leiriin ennen yötä."

"Mitä, kuljettaisitteko minua kuin muuta epattoa", vastasi hän, "että
kaikki maan-asukkaat pääsisivät minua töllistelemään? Ei ensinkään!
Täytyykö minun kaikessa tapauksessa odottaa täällä koko päivän ilman
ruokaa, vai miten?"

"Emme viivy kauan, herra; neljännestunnissa ehdin leiriin, ja puolen
tunnin kuluttua olen täällä takaisin tuoden mukanani ruokaa ja
riippu-maton."

"Niin, sepä on kaunista", sanoi Frank, jonka mieli pahettui siitä että
häntä aiottiin kantaa. Hän luuli näet siten joutuvansa kaikkien pilkan
alaiseksi. "Minä puolestani en luule tätä putousta niin vaaralliseksi,
kuin te sanotte. Wangwanat ovat aina pelkureja vesillä; pienin veden
väre on aina heidän silmissään kasvanut korkean laineen kokoiseksi. Jos
minulla vaan olisi neljä valkoista miestä mukanani, niin näyttäisin
pian teille, voiko putouksesta kulkea vai eikö."

"Isäntä hyvä", sanoi majoitusmestari vakavasti, hiukan närkästyneenä
Frankin sanoista, "ei valkoiset eikä mustat miehet voi kulkea tätä
virtaa alas hukkumatta, ja minun mielestäni ette sano oikein, kun
moititte meitä pelkureiksi. Mitä minuun itseeni tulee, niin luulin
teidän tuntevan minut paremmin. Katsokaa! Levitän käteni ja kaikki
sormeni eivät riitä osoittamaan niitten lukua, jotka tällä virralla
olen pelastanut. Kuinka sitte voitte, isäntäni, sanoa minua
pelkuriksi."

"No, jos sinä et pelkää, niin ainakin muut sen tekevät", jatkoi Frank.

"En minä eivätkä he ole arkoja. Me pidämme mahdottomana kulkea
kanootilla putouksista. Tarvitsen ainoastaan viitata miehilleni, niin
he seuraavat minua kuolemaan saakka -- ja kuolema on sama kuin tästä
putouksesta laskeminen. Olemme valmiit tottelemaan käskyjänne, vaan
teidän tulee luvata meille, että jos jotakin tapahtuu ja isäntämme
kysyy meiltä: 'Miksi sen teitte?' te vastaatte kaikesta."

"Ei, minä en tahdo käskeä teitä. En tahdo ensinkään sekaantua koko
juttuun. Sinä olet tämän kanootin päällikkö. Jos tahdot lähteä -- niin
lähden ja silloin sanon minä että te olette miehiä, jotka eivät pelkää
vettä. Jollei, niin jääkää tänne, ja silloin tiedän että olette
pelkureita. Asia näyttää minusta aivan helpolta, sen voin teille
vakuuttaa. En voi käsittää, mitä siinä tapahtuisi."

Siten kiihottaen väkeä näyttämään rohkeuttansa, kiiruhti Frank parka
uppiniskaisesti kohtaloansa kohden.

Uledi kääntyi sitte miehistön puoleen ja sanoi:

"Pojat, isäntämme sanoo meidän pelkäävän kuolemaa. Tiedän kuoleman
olevan vesiputouksessa, vaan tulkaa, näyttäkäämme hänelle, että mustat
miehet pelkäävät kuolemaa yhtä vähän kuin valkoiset. Mitä sanotte?"

"Ihminen voi kuolla ainoastaan yhden kerran." -- "Kuka voi taistella
kohtaloansa vastaan?" -- "Kohtalomme on Jumalan kädessä!" -- näin
hänelle eri haaroilta vastattiin.

"Hyvä! Paikoillenne", sanoi Uledi.

"Te olette miehiä!" huudahti Frank, ihastuneena ajatellessaan kohta
leiriin pääsevänsä.

"Bismillah! (Jumalan nimessä), työntäkää venhe kallioista ja soutakaa!"
komensi venheen perämies.

"Bismillah!" kertoi miehistö ja souti sitte pois ystävällisestä
lahdesta.

Muutamien silmänräpäysten kuluttua olivat he ulkona virrassa, ja
seuraten Frankin neuvoa ohjasi Uledi venheen vasenta rantaa kohti. Vaan
pian selveni kaikille, että sinne oli mahdoton päästä. Vesi tuntui kuin
rasvaiselta ja liukkaalta. Petollisesti ja väkisin vei se heitä
pitkinpäin putouksia kohti. Kun Uledi huomasi tämän, käänsi hän keulan
ja suuntasi kulun rohkeasti virran keskikohtaan. Kauheiden
vesijoukkojen jyminä kasvoi kasvamistaan, ja Frank nousi seisoalleen
voidakseen nähdä niiden päitten yli, jotka istuivat hänen edessänsä.
Nyt vasta näkyi hän käsittävän heidän tilansa suuren vaaran. Mutta
liian myöhään! He olivat saapuneet putoukseen ja syöksivät alas
päistikkaa aaltojen ja kuohun sekaan. Vihaiset vesijoukot kohosivat ja
ryntäsivät heidän venheesensä, pyörittivät sitä kuin hyrrää, ja sitte
mentiin kuohuvien, tanssivien ja hyppivien aaltojen selillä alapuolella
oleviin ammottaviin virran kuiluihin. Voi! silloin oli tuskan,
katumuksen ja kauhistuksen hetki!

"Pitäkää kanootista kiinni, mieheni, tarttukaa kukin nuoraan", sanoi
hän, riisuen päältään villapaitansa. Ennenkuin hän oli ehtinyt tämän
tehdä, vajosi kanootti syvyyteen, ja pyörteinen, hyppelevä vesi peitti
kaikki. Kun kuilu oli täysi, kohosi suuri vesijoukko, ja kanootti näkyi
taaskin kirkkaassa päiväpaisteessa monine läähättävine miehineen, jotka
pitivät siitä lujasti kiinni. Kun he olivat tulleet kappaleen
eteenpäin, niin että olivat päässet vähän matkan päähän onnettomuuden
paikasta, ja vähän tointuneet, huomasivat he, että ainoastaan kahdeksan
heistä oli elossa. Ei yhtäkään valkeaa muotoa ollut heidän joukossaan.
Vaan yhtäkkiä alkoi vesi taasen raivoisasti liikkua -- uusi vesijoukko
kohosi ja keskellä sitä näkyi "isännän" tunnoton ruumis. He kuulivat
hänen äkkiä päästävän valitushuudon. Uledi, joka unhotti, kuinka hän
äsken oli päässyt pyörteisestä kuilusta, ojensi kätensä ja heittäytyi
pelotonna Frankin jälkeen, vaan uusi pyörre painoi heidän kumpaisenkin,
ja aallot peittivät heidät, ennen kuin Uledi saavutti sen, jota hän
aikoi pelastaa. Toisen kerran sukelsi rohkea majoitusmestari esiin
aalloista, väsyneenä ja uupuneena -- vaan Frank Pocockia ei enää
näkynyt.

[Kuva: Frankin kuolema.]

Stanley oli kulkenut kappaleen matkaa pitkin virran rantaa ja
istautunut eräälle lähellä leiriä olevalle kalliolle odottamaan Uledin
tuloa. Hän näki pitkän mustan esineen lentävän edestakaisin kosken
pyörteissä. Se oli kumoon kaatunut kanootti, ja hän näki joukon miehiä
pitelevän siitä kiinni. Hän lähetti väkeä rannalle sinnepäin, minne
kanootti tuli, ja haaksirikkoiset pelastuivat. Uledi ja hänen miehensä
toivat surusanoman Frankin kuolemasta.

"Ah, Uledi, jos vaan olisit pelastanut hänet! Olisin tehnyt sinut
rikkaaksi mieheksi!" valitti Stanley suruissaan.

Kun Stanley katseli tyhjää telttaa, ja alakuloisia, epätoivoisia
palvelijoita, valtasi hänet sanomattoman surun tunne, joka melkein oli
hänet tukehduttamaisillaan. Huolien painama mielensä muisteli ikävällä
hukkuneen ystävän verrattomia ominaisuuksia, hänen erinomaista
lempeyttään, hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan, hilpeyttään ja
hellää ystävyyttään; Stanleyn ajatus viivähti kauan hänen hupaisessa
seurassaan, hänen kunnollisuutensa, hänen hurskautensa ja hänen
onnistumisesta varman uskonsa muistossa. Kukin uusi avu, jonka Stanley
muisti, enensi vaan surua hänen kadottamisestaan, täytti sydämen
säälillä ja surulla siitä että miehen, jolla oli niin monta hyvää
ominaisuutta ja joka niin kauan ja uskollisesti oli palvellut, oli niin
äkkiä täytynyt erota elämästä, saamatta mitään palkkaa.

Kuu kohosi taivaalle, ja oli vihdoin korkealla vuorenrotkon eteläisen
seinän yläpuolella. Sen valkoinen kummitusvalo levisi yli paikan, missä
kuolo oli Stanleyltä vienyt hänen uskollisen ystävänsä ja toverinsa.
Suurien putousten yläpuolella istui hän tuntimääriä eräällä suurella
paadella ja katseli ylöspäin virtaa pitkin, välistä turhaan toivoen,
että Frank jonkun sattuman kautta olisi pelastunut kauheasta
virranpyörteestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän taasen sen
hirveän tapauksen, jonka vilkas ja kivuloinen mielikuvituksensa kuvaili
niin todenmukaisilla väreillä, että hän puoleksi luuli uudestaan
näkevänsä sen kauhean näytelmän, vaikka hän tunsikin itsensä
voimattomaksi ystäväänsä auttamaan.

Kuinka kamalalta kuului jyminä noista monista koskista täällä yön
hiljaisuudessa ja rauhallisuudessa! Milloin se kuului uhkaavalta,
pelottavalta jyskeeltä, milloin syvältä, surulliselta, äärettömältä
valitukselta.

Kahdeksan päivää myöhemmin saapui muuan päällikkö leiriin ja ilmoitti
että eräs kalastaja, pyytäessään silliä eräässä lahdelmassa, oli nähnyt
jotakin kiiltävän veden pinnalla, ja kun hän oli kulkenut kanootillaan
sinnepäin, oli hän kauhistuksekseen huomannut sen olevan valkoisen
miehen muodon!

Liikuttavaa oli nähdä kuinka maan-asukkaat ottivat osaa Stanleyn
suruun. Ndala, Zingan kuningas, tuli leiriin vaimojensa seurassa. Hän
ajoi kaikki muut paitsi korkeimmat päälliköt pois leiristä, etteivät he
uteliailla puheillaan häiritsisi surua.

"Sano meille", sanoi hän sitte Stanleylle, "minne on valkoinen veljesi
mennyt?"

"Kotiin", vastasi Stanley.

"Etkö enää koskaan näe häntä?"

"Kyllä toivottavasti."

"Missä?"

"Tuolla ylhäällä, toivon."

"Ah, me olemme kuulleet että valkoiset ihmiset ovat tulleet tuolta
ylhäältä. Jos tapaat hänet taasen, niin sano hänelle, että Ndala on
pahoillaan siitä, että hän otettiin sinulta pois. Olemme kuulleet
Mowasta, että hän oli hyvä, ystävällinen mies, ja koko Zinga on häntä
sureva. Juo palmuviiniämme, herra, ja unhota tappiosi. Zinga-viini
lohduttaa sinua, niin ettei suru enää pääse painamaan." Kuningas saneli
tämän liikutuksesta ja surusta vapisevalla äänellä. Leirin ulkopuolella
olevat suuret joukot puhelivat matalalla äänellä, ja naiset seisoivat
sormet huulillaan ja katselivat Stanleytä lempein, surullisin silmin.



Salakapina. Pelastus hengenvaarasta.


Kaikki olivat kauhistuksissaan hirveästä tapaturmasta ja ajattelivat
pelolla virtaa. Osa väestä teki salakapinan ja kieltäytyi tekemästä
työtä. He sanoivat ennen antavansa villien hakata heidät kappaleiksi,
kuin lähtisivät eteenpäin, sillä kuolema kuitenkin lopuksi tulisi.
Maanasukkaat olivat myöskin tartuttaneet heihin taikauskoansa ja
pelottaneet heitä kertomuksillaan putouksissa olevista hengistä. Jos
Stanley olisi uhrannut kilin kumpaisillekin putouksille, selittivät he,
niin onnettomuutta ei koskaan olisi tapahtunut.

[Kuva: Vaarallinen matka.]

Vähän ajan kuluttua tuli uusi vaikea vastoinkäyminen. Kun kanootteja
kuljetettiin vuorisen niemen yli erään putouksen kohdalla, katkesi
köysi eräästä venheestä ja se syöksi kallionseinämää myöten veteen,
vetäen mukanaan ensimmäisen salvumiehen. Uledi heittäytyi hänen
perässään virtaan, koska miehet huomauttivat ettei pudonnut tainnut
uida, ja hän huusi hänelle saavuttuaan kanootin luo, että hän hyppäisi
virtaan, niin hän tulisi pelastamaan hänet. "Voi, veljeni", vastasi
onneton mies, "minä en osaa uida." -- "Hyppää pian alas mies, ennen
kuin on liian myöhäistä! Lähestyt putousta!" -- "Pelkään". -- "Hyvästi
sitte veljeni; sinua ei enää mikään voi pelastaa!" sanoi Uledi ja ui
rantaa kohti, jonka hän saavutti ainoastaan 50 jalan päässä
putouksesta. Silmänräpäyksessä kiiti kanootti, jossa salvumies oli,
putouksesta alas ja suuret aallot viskelivät sitä sinne tänne, kunnes
vihdoin eräs pyörre nieli sen. Sitte se taaskin näkyi ja seisoi
pystyssä aaltojen keskellä; mies oli vielä silloin siinä. Taaskin kiiti
se alaspäin ja pyörähti ympäri, sekä katosi samassa; muutamien
silmänräpäysten kuluttua näkyi se taasen, mies samoin. Kolmannen kerran
syöksi se syvyyteen, ja kun se sitte taas näkyi, oli salvumies jo
kadonnut.

Wangwanat pitivät tämän tapaturman uutena todistuksena siitä tuomiosta,
joka retkikunnalle oli langetettu. He luulivat kurjuuden yön jo
lähestyvän.

Vihdoin saatiin sanomattomalla vaivalla venheistö siirretyksi putousten
alapuolelle. Oli mennyt kolmekymmentä päivää ja neljä ihmishenkeä,
ennenkuin oli päästy puoli peninkulmaa eteenpäin.

Laskeuduttiin venheisiin jyrkkää rantaa myöten rottingista tehtyjen
tikapuiden avulla. Sitte taas lähdettiin matkalle. Varovaisesti
kuljettiin eteenpäin -- kymmenen miestä varpeissa venheen sekä kokassa
että perässä -- ja askel askeleelta; suurimmalla varovaisuudella
lähestyttiin uusia putouksia; pieniä vuorisia saaria näkyi vasemmalla;
kalliot kohosivat mahdottomina; niiden rinteet olivat metsäiset. Virta
kohisi kovasti, valkoisenruskeat aallot uhkailivat, ja suuret paadet
riippuivat jyrkkinä niiden yläpuolella. Kun venhe lähestyi erästä
suurta kalliota, huomasi Stanley, että vedellä oli ura sen ja rannan
välissä. Juuri kun kaikkien silmäykset olivat käännetyt kapean
virranuoman puoleen, toivossa että sen avulla voitaisiin voittaa
kaikki vaikeudet, katkesi perässä oleva varppi, ja melkein samassa
silmänräpäyksessä nousi virta rauhattomasti ja katkaisi keulassa olevan
köyden. Taaskin kiiti venhe keskelle virtaa, raivoisien aaltojen
harjoille; kalliot, vuoret ja vieremät lensivät ohi sanomattomalla
nopeudella. Paitsi Stanleytä oli venheessä kuusi miestä, ja Uledi piti
perää tyynenä, kylmänä ja täynnä luottamusta. Moni kuului kuiskaavan:
"Mikä on tapahtuva, se tapahtuu", -- "ei voi välttää välttämätöntä".
Kovaa pelkoa, joka ennen oli heidät vallannut, ei enää ollut. Hermot ja
sielu olivat huumautuneet niistä onnettomuuksista, joita he olivat
nähneet. Pyörivä vastavirta heitti venhettä pari kertaa ympäri; sitte
se syöksyi niinkuin lainehtivaan, kiehuvaan ja kihisevään kattilaan.
Sitte kulki se erään jyrkän, terävän kallion ohitse, joka näytti
linnanjäännökseltä, ja lensi virtaa alas jymisevien vesijoukkojen,
laineiden vaahdon ja paljaiden harmaiden kallioiden keskessä. Vihdoin
tultiin tyynemmille vesille. Taaskin pelastetut!

Maalle noustuaan meni Stanley kauhistuneen, rannalle jääneen joukon
luo, joka tuskin uskoi silmiään, kun näki hänen lähestyvän. Hän oli
heidän mielestään kuin kuolleista noussut. "Niin, Jumalan avulla
saavumme me merelle", sanoivat he. "Nyt näemme Jumalan käden. Vaan
älkää enää luottako petolliseen virtaan, herra. Me tahdomme sen tehdä.
Paljoa ennemmin voimme me kuolla, kuin te. Älkää menkö virran vesille,
ennenkuin olemme putousten alapuolella."

Neljän päivän kuluttua siitä kuin Stanley töin tuskin oli päässyt
kuoleman kourista, saatiin kärsivällisyydellä, suurella varovaisuudella
ja vaivaloisella työllä kanootit peljätyn putouksen alapuolelle.



Epätoivo ja hätä.


Koska retkikunnan varat olivat melkein lopussa ja villit vaativat
korkeita hintoja ruokatavaroistaan, niin voitiin ainoastaan uutteran,
alituisen ja kiireisen matkan kautta merelle pelastua nälänhädän
kauhuista.

Vihdoin taisi Stanley eräänä päivänä ilmoittaa kansalle sen iloisen
uutisen, että meri jo oli aivan lähellä. Wangwanat, joiden voimat
olivat uupuneet oikean ruoan puutteesta, tulivat kovin liikutetuiksi.
Safeni hurmastui niin ilosta, että hän käyttäytyi oikein rajusti. Hän
juoksi esiin, syleili Stanleyn jalkoja ja sanoi: "Oi, herra! Olemme
saapuneet merelle! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä ei enää kiusaa
tyhjä maha eikä inhottavat villit! Minä juoksen koko matkan merelle
sanomaan teidän veljillenne, että te tulette!" Hän otti papukaijansa,
pani sen olkapäällensä ja ryntäsi metsiin. Safeni parka oli tullut
hulluksi ilosta. Stanley lähetti heti kolme miestä noutamaan häntä
takaisin, vaan he palasivat neljä tuntia turhaan haettuaan, ja Safenia,
joka ennen oli ollut niin viisas, ei sen koommin näkynyt.

Virran juoksua seurattiin kuitenkin yhä eteenkinpäin. Melkein
mielettöminä nälästä, varastivat Stanleyn miehet ruoka-aineita
maan-asukkailta.

"Miksi sen teitte?" kysyi Stanley.

"Se ei ollut meidän autettavissamme", sanoivat he. "Herra, me kuolemme
nälkään".

Muutamien päivien matkan jälkeen kuului taas koskien kohina.

Ne olivat ne kosket, jotka Livingstone-virta muodostaa laskeutuessaan
Kongo-virtaan.

Koska matkan tarkoitus oli saavutettu ja näiden molempien virtojen
yhteys todistettu, niin ei Stanley katsonut enää tarvitsevansa seurata
sen kulkua ja matkustaa viimeisten putousten kautta. Hän ilmoitti
sentähden pelottomalle, vaan uupuneelle väellensä, että virta
jätettäisiin sikseen ja maatietä myöten lähdettäisiin Embommaan, Kongon
varrella olevaan eurooppalaiseen siirtopaikkaan. Heidän ihastuksensa
pääsi ilmoihin korkeaäänisten ja sydämellisten kiitoshuutojen kautta
Allahille! Nelinkertaiset ruokarahat jaettiin myöskin, vaan koska maa
oli niin erinomaisen köyhä ja sen asukkaat hävyttömiä ja ahnaita, niin
kärsivällisillä ja nälkäisillä wangwana-paroilla oli ainoastaan vähän
hyötyä Stanleyn anteliaisuudesta.

Auringon laskun aikaan vedettiin "Lady Alice" maalle monimutkaisen
matkan jälkeen Afrikan läpi ja kuljetettiin korkeimmille putouksen
pohjoispuolella oleville kallionhuipuille, jonne se Kesäkuun 31 päivänä
vuonna 1877 jäi oman onnensa nojaan, kuljettuaan yli 1,000 Suomen
peninkulmaa halki Afrikan, lahoamaan tomuksi ja tuhaksi!

       *       *       *       *       *

Uupunut, heikko, kivuloinen joukko oli retkikunta kulkiessaan luisuvien
ketojen yli ja pyrkiessään ylänkömaata ylöspäin. Lähes neljäkymmentä
miestä, jotka olivat punataudissa, mätähaavoissa ja kerpuukissa, oli
sairaslistalla, ja jälkimäinen tauti sai yhä useampia uhria. Tästä
huolimatta vastasi väki rohkeasti ja iloisesti Stanleyn kehottaviin
huutoihin. Muutamat eivät kuitenkaan uskoneet, että viiden tahi
kuuden päivän kuluttua nähtäisiin eurooppalaisia. He halveksivat
herkkäuskoisten nimeä, vaan myönsivät samalla, että "isäntä" teki siinä
aivan oikein, kun hän täten koetti rohkeuttaa väkeänsä lupaamalla
matkan pian loppuvan.

Ratsuaasi, joka oli ollut mukana kaikissa vastuksissa aina Sansibarista
saakka, riensi puolitiehen ylänkömaalla eteenpäin, vaan myöskin oli
väsynyt siitä kuihtumisesta, minkä laiha ruoho läntisissä seuduissa oli
vaikuttanut sen ruumissa ja se ei enää jaksanut pitkittää matkaa. He
voivat ainoastaan taputtaa sitä kaulalle ja sanoa: "Hyvästi, vanha
ystävä, hyvästi, vanha sankari! Tämä on paha maailma sinulle ja meille.
Meidän täytyy erota ijäksi". Eläinraukka näytti ymmärtämän että
aijottiin jättää se, sillä se huusi heidän jälkeensä -- kivuloista,
heikkoa huutoa, joka osoitti sen ääretöntä heikkoutta. Kun he viimeisen
kerran kääntyivät katsomaan sitä, makasi se polulla ja katsoi ylös
mäkiä hörössä korvin, ikäänkuin ihmetellen miksi se oli yksin jätetty
ja ajattelivatko sen ystävät ja seuralaiset vesi- vai maamatkaa kulkea
eteenpäin.

Sittenkun Stanley oli antanut eräälle päällikölle toimeksi syöttää sitä
maniokilehdillä ja hyvällä ahoruoholla, lähti hän johtamaan karavaania
ylänkömaan tasankoja pitkin.

Ylös- ja alasmäkeä pitkin tätä kolkkoa ja autiota maata laahusteli
nälkäinen matkue parka. Jaksoittain yli-ikäistä, vaaleaa ruohoa,
korkeita harmaita kallioita, jotka siellä täällä kohosivat juhlallisina
ja synkkinä, harva ryhmä puita silloin tällöin kukkuloissa tai
laaksopaikoissa -- sellaisia olivat ne näköalat, jotka jokaisella
korkealla vuorenharjulla tai kohonevalla kallionhuipulla kohtasivat
heidän nälkäisiä silmiään.

Kun vielä neljä päivänmarssia oli jälellä, lähetti Stanley seuraavan
kirjeen Embommaan.

"Kelle hyvänsä, joka puhuu englannin kieltä Embommassa.

Paras herra!

Minä olen saapunut tähän paikkaan Sansibarista 115 hengen kanssa.
Me olemme uhkaavan nälänhädän tilassa. Me emme voi ostaa mitään
maan-asukkailta, sillä he nauravat vaan meidän kankaillemme, meidän
metallilangallemme ja helmillemme. Ei ole mitään ruokatavaroita maassa
saatavana ostaa muulloin kuin markkinapäivinä ja ihmiset, jotka ovat
nälkään kuolemaisillaan, eivät voi odottaa näitä markkinoita. Minä olen
sen vuoksi uskaltanut lähettää kolme nuorista miehistäni, Sansibarin
asukkaita, ynnä erään pojan nimeltä Robert Ferduzi, kuuluva
englantilaiseen lähetykseen Sansibarissa, tämän kirjeen kanssa
pyytämään että te auttaisitte meitä. Minä en tunne teitä, mutta olen
kuullut että Embommassa asuu eräs englantilainen, ja koska te olette
kristitty ja gentlemani, pyydän minä teitä ottamaan huomioonne
pyyntöämme. Poika Robert taitaa paremmin kuvata teille meidän
surkuteltavan tilamme kuin minä voin tässä kirjeessä. Me olemme
suurimmassa hädässä, mutta jos teidän apunne tulee aikanaan, voin minä
saapua Embommaan neljän päivän sisällä. Minä tarvitsen kolmesataa
kankaankappaletta, kukin neljän saron pituista, sellaista tavaraa, jota
te pidätte kaupaksi ja joka on paljo parempaa kuin se mitä meillä on,
mutta kaikkien parasta olisi saada kymmenen tai viisitoista
miehenkantamusta riisiä tai viljaa, jolla kohta voisi täyttää väestön
kalvavat vatsat, koska kankaillakin ruoan ostaminen veisi aikaa ja
väki, joka näkee nälkää, ei voi odottaa. Avun täytyy saapua kahden
päivän sisällä, jos ei, olen minä oleva kuolevien keskellä.
Luonnollisesti minä vastaan niistä kulungeista, mitä teillä on tämän
asian vuoksi. Apua tarvitaan vaan oikein pian ja minä pyydän että te
panette kaikkenne, voidaksenne lähettää sitä kohta. Jos teillä on
semmoisia pieniä ylellisyystavaroita kuin teetä, kahvia, sokuria ja
korppuja, jota yksi mies helposti voi kaukaa, minä pyydän että te minua
itseäni varten lähettäisitte vähäsen niitä ja panisitte tämän hyvyyden
siihen suuren kiitollisuudenvelkaan, jossa minä tulen olemaan teille,
jos apua minun väestölleni ehtii saapumaan ajoissa. Siksi olen minä

                                       Teidän harras ystävänne
                                            H. M. Stanley,
                                   Afrikan tutkimista varten lähetetyn
                      englantilais-amerikalaisen rekkikunnan päällikkö.

P. S. Te ette ehkä tunne nimeäni; minä lisään sen vuoksi että minä olen
se henkilö, joka löysin Livingstonen v. 1871. -- H. M. S."

Stanley kirjoitti myöskin kirjeen ranskaksi ja toisen espanjankielellä,
koska hän oli kuullut että Embommassa oli yksi englantilainen, yksi
ranskalainen ja kolme espanjalaista.

Uledi, Kasheeshee ja kaksi muuta lähetettiin oppaan seurassa viemään
kirjeitä perille.

Sill'aikaa jaettiin pakka kangasta ja säkki helmiä, ja nuorimmat ja
väkevimmät miehet lähetettiin kaikille suunnille, hankkimaan
ruokavaroja. Myöhään illalla he palasivat, väsyneinä ja alakuloisina,
leiriin. Kaikista koetuksistaan huolimatta heille ei ollut onnistunut
saada muuta kuin joitakuita tukkuja kurjia maapähkinöitä ja bataattia
-- ainoastaan niin paljo että niistä tuli kolme pientä kutakin henkeä
kohti, vaikka he olivat maksaneet kaksikymmenkertaisesti niiden arvon.
Se vähä, mitä he olivat saaneet, oli kumminkin pelastusta kuolemasta ja
aamulla 5 p. oli väestö taipuvainen laahaamaan väsyneitä jäseniään
odotettua apua kohden.



Pelastus.


Kun retkikunta, väsymyksen ja nälän ahdistamana, seuraavana päivänä oli
koolla leirissä, kuului äkkiä eräs poika kovalla äänellä huutavan:

"Voi, minä näen Uledin ja Kasheesheen tulevan alas mäkeä ja ihmisjoukon
heidän mukanaan!"

"Mitä! -- Mitä! -- Mitä!" kuului innokkaasti monesta suusta, ja tummia
haamuja näkyi juoksevan ylös vaaleasta ruohostosta ja varjosta, ja
monta silmää suunnattiin valkoista mäenrinnettä kohden.

"Aivan oikein, niin on! Niin on! Niin, me saamme ruokaa! ruokaa! ruokaa
vihdoinkin! Voi, sitä Uledia! Hän on todella jalopeura. Me olemme
pelastetut, kiitetty olkoon Jumala!"

Ennenkuin monta minuuttia oli kulunut, näkyivät Uledi ja Kasheeshee
tunkeutuvan ruohon läpi ja lähestyvän pitkillä askeleilla, pitäen
kirjettä korkealla ilmassa ilmoittaakseen että olivat onnistuneet. Ja
nuo ripeät, oivat miehet olivat pian esillä ja jättivät kirjoituksen
Stanleylle, jonka jälkeen hän kaikkien kokoontuneiden läsnä ollessa
ääneensä käänsi seuraavaa:

"H. M. Stanley.

Paras herra!

Teidän tervetullut kirjeenne tuli tänne eilen k:lo 7 j.pp. Niinpian kun
olimme saaneet tietää sen sisällyksen laitoimme kohta niin että niitä
tavaroita, joita te olitte pyytäneet, taisimme lähettää teille niin
paljo kuin meidän varastomme tällä kertaa salli, ynnä samalla vähäsen
muita tavaroita, joidenka arvelimme olevan sopivia teidän tilaanne.
Kuten näette, lähetämme teille viisikymmentä kangaskappaletta ja
muutamia säkkiä, jotka sisältävät erityisiä tarpeita teitä itseänne
varten; muutamia säkkiä riisiä, bataattia, muutamia tukkuja kaloja,
mytyn tupakkaa ja rommiastian. Kantajat ovat kaikki maksetut, niin
ettei teidän tarvitse vaivata itseänne heidän suhteensa. Tämä on kaikki
mitä me tarvitsemme antaa teille tiedoksi tässä asiassa.

Me olemme erittäin pahoilla mielin kuullessamme että te olette
saapuneet niin valitettavassa tilassa, mutta me lähetämme teille
hellimmät onnentoivotuksemme ja toivomme että te pian saapuisitte
Bomaan (paikkaa me kutsumme Bomaksi vaikka sen nimenä kartoilla on
Embomma). Vielä kerran lausuen toivomuksemme siitä että te pian
saapuisitte tänne terveinä, piirrämme nimemme

                                  Teidän vilpittömät ystävänne
                                        Hatton & Cookson.
                                A. da Matta Uerga. J. W. Harrison."

Uledi ja Kasheeshee esittivät sitten kertomuksensa. Oppaat olivat
seuranneet heitä puolitiehen, kun he pelästyivät muutamain
maan-asukasten uhkauksista ja jättivät heidät. Nuo neljä wangwanaa
jatkoi kuitenkin matkaa itsekseen, ja sitten he olivat kulkeneet erästä
tietä usean tunnin ajan, pimeän tuloon saakka. Seuraavana päivänä,
5:ntenä, he saivat maan-asukkailta tietää, että Boma oli alempana
virran varrella, ja kun nuo pelkäämättömät miehet eivät voineet saada
oppaita, he päättivät seurata Kongoa pitkin sen rantoja. Noin tuntia
jälkeen auringonlaskun he saapuivat Bomaan, kulettuaan väsyttävän
matkan useiden mäkien yli. He kysyivät eräiltä maan-asukkailta
"ingressen" (englantilaisen) taloa ja heidät osoitettiin herrojen
Hatton & Cooksonin kauppapaikkaan, jota eräs portugalilainen nimeltä
A. da Matta Uerga hoiti yhdessä erään Liverpoolista kotoisin olevan hra
John W. Harrisonin kanssa. Eräs pieni silmälasikas valkoinen mies oli
avannut kirjeen.

Hrojen Hatton & Cooksonin kauppapaikasta lähetetyt kantajat olivat
sillaikaa lähentyneet. Useat wangwanoista kiiruhtivat toimekkaasti
esiin, auttamaan väsyneitä ja hikikarpaloissa olevia miehiä ja
tempasivat tavattomalla voimalla elatustavarat -- joina oli riisiä,
kalaa ja tupakkanippu, alas maahan, paitsi rommiastiaa, jota he
kutsuivat pombeeksi ja pitelivät hyvin varovaisesti. Sill'aikaa kun
ruokakuntain johtajat repivät auki säkit ja jakoivat ruokavarat
yhtäsuuriin osiin, eräs venepoika rupesi laulamaan riemulaulua, tehden
siihen värsyjä, joissa hän ylisti "toisen meren" rannalla olevia
valkoisia miehiä. Musta runoniekka lauloi paljo suurista koskista,
ihmissyöjistä, pakanoista ja näljännäkemisestä, laajoista erämaista,
suurista järvistä ja ahneista villeistä, ja lopetti selittämällä että
matka nyt oli päättynyt, että he jo tunsivat tuulahduksiakin läntisestä
valtamerestä, ja että hänen herransa veljet olivat pelastaneet heidät
"näljän helvetistä". Joka värsyn lopussa yhtyivät muiden äänet kovasti
ja raikkaasti kööriin:

    "Laulakaa nyt ystäväiset, päättynyt on matkamme;
    Laulakaamme, päästyämme suuren meren lähelle".

"Kylläksi jo sitä -- tänne nyt!" huusi Manwa Sera, jonka kuultuaan
läsnäolijat olivat melkein tukehduttaa hänet, niin he tungeksivat
likelle. Jokaiseen esiliinaan, maljaan ja astiaan, mikä ojennettiin
esiin, johtajat kaatoivat täysin mitoin riisiä ja suuren joukon
bataattia ja kalaa. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä
noutamaan ja toiset hajosivat lähiseuduille kokoamaan polttopuuta, niin
että koko leirissä vallitsi paljasta elämää sen tuskallisen epätoivon
sijasta, joka vielä puoli tuntia sitten siellä oli vallinnut. Useat
eivät voineet odottaa kunnes ruoka olisi keitetty, vaan söivät riisin
ja kalan raakana. Kun kaikki ruokavarat olivat jaetut, pieni tilkka
rommia kaadettu jokaisen kuppiin sekä koko leiri oli yleisen riemun
vallassa ja tummat haamut joukoissa vilkkaasti keskustelivat siitä
kangastavasta ravitsemisesta, jota vieraanvaraiset tulet parhaillaan
valmistivat, meni Stanley telttiinsä Uledin, Kasheesheen ja
telttipoikien mukana.

Loistavin silmin ojensi Kasheeshee Stanleylle muutamia salaperäisiä
pulloja, sillaikaa väijyvin silmin katsellen hänen kasvoihinsa, kun hän
katsoi etikettejä. Viekas veijari huomasi kyllä minkä ilon Stanley sai
niistä. Pale alea! Sherryä! Portviiniä! Samppanjaa! Nisuleipää koko
viikon varaksi! Kaksi ruukullista voita! Paketti teetä! Kahvia!
Valkoista kekosokuria! Sardiinejä ja lohta! Rusinaputinkia!
Viinimarja-, kirsimarja- ja vattuhilloa!

Se pitkä sota, jota he olivat käyneet näljänhätää ja kalvavia huolia
vastaan, oli nyt lopussa ja väellä oli elatusvaroja yltäkyllin! Oli
ainoastaan tunti siitä kun he elivät aamulla syömiensä harvain
maanpähkinäin ja viheriäisten banaanien muistosta, mutta nyt he olivat
yhtäkkiä muutettuina lähelle sivistyneen maailman ylellisyyttä. Ei
koskaan ollut nälkäinen Afrika tuntunut Stanleystä niin kurjalta ja
halveksuttavalta kuin nyt, jolloin komea Eurooppa astui hänen silmiensä
eteen sekä näytti äärettömiä elämän ja varain aarteitaan.

Kun kaikki olivat ravittuina, avattiin kangasmytyt ja pian oli kansa
vaatettuna valkoiseen ja värilliseen pumpulikankaasen. Köyhyyden
alastomuus, laihat kylkiluut ja terävinä esiin pistävät luunsolmut
verhottiin siten, mutta kuukausia oli kuluva ennenkuin sisäänpainuneet,
ontot posket ja kuihtuneet kasvot tulisivat saamaan takaisin sen
pirteän pronssinvärin, josta hyvinvoipa afrikalainen tunnetaan.

Stanleyn mielentilan tämän vaiherikkaan päivän iltana voi helposti
kuvitella mieleensä seuraavasta kirjeestä:

"Herrat A. da Matta Uerga ja J. W. Harrison, Embommassa Kongo-joen
varrella.

Herrani!

Minä olen vastaan-ottanut teidän tervetulleen kirjeenne ja, mikä oli
kaikkien parasta ja vielä tervetulleempaa, apunne. Minä olen tällä
kertaa kykenemätön lausumaan kuinka kiitolliseksi minä tunnen itseni.
Me olemme kaikki ylenmääräisesti iloisia ja liikutuksen vallassa kun
katselemme tätä ruokavarastoa, joka hyväilee meidän nälkäisiä
silmiämme, nähdessämme riisin, kalan, rommin ja minulle nisuleipää,
voita, sardiineja, hilloa, persikoita, viinirypäleitä ja olutta (te
jumalat! ajatelkaa -- kolme pulloa olutta, paitsi teetä ja sokuria) --
että emme voi muuta kuin heittäytyä näiden niin pikaisesti saatujen
varojen kimppuun ja nauttia niistä -- ja minä pyydän että te
panette näljän syiksi meidän harvasanaisuutemme ja näennäisen
kiittämättömyytemme. Jos me emme voikaan kiittää teitä riittävästi
sanoilla, niin olkaa vakuutettuja siitä että me tunnemme mitä
kokonaisilla kirjoilla ei voisi kertoa.

Lähimpinä neljänäkolmatta tuntina olemme me liika innokkaasti ruoan
kimpussa, voidaksemme ajatella juuri erittäin paljo muusta, mutta minä
voin mainita että kansa, suu täynnä riisiä ja kalaa, iloisena huutaa:
'Varma on että meidän herramme on löynnyt meren ja veljensä, mutta me
emme uskoneet häntä, ennenkuin hän näytti meille riisiä ja pombeeta
(rommia). Me emme uskoneet että tuolla suurella virralla olisi mitään
loppua, mutta, Jumala olkoon kiitetty ijankaikkisesti, me olemme
näkevät valkoisia miehiä huomenna ja meidän taistelumme ja huolemme
ovat ohitse'.

Herrani, vaikka me olemme vieraita toisillemme, minä tunnen että meistä
tulee ikuisia ystäviä ja minun elämäni tehtävänä tulee olemaan aina
muistaa kiitollisuudentunteitani, kun minä ensiksi sain näkyviini
teidän apunne ja minun uskollinen, kestäväinen väkiparkani huudahti:
'Herra, me olemme pelastetut, ruokaa tulee!' Vanhat ja nuoret nousivat
ylös ja, vaikka väsyneitä ja laihtuneitakin olivat, alkoivat iloisesti
laulamaan suuren suolameren (Atlantin valtameren) rannalla olevien
valkoisten miesten kunniaksi, jotka olivat kuunnelleet heidän
rukouksiaan. Minun täytyi rientää telttiini salaamaan niitä kyyneliä,
jotka, huolimatta minun yrityksistäni olla tyynenä, tahtoivat puhjeta
minun silmistäni.

Herrani, seuratkoon Jumalan siunaus teidän askeleitanne, mihinkä
hyvänsä menettekin! Tämä on minun sydämellisin rukoukseni.

                                 Teidän vilpitön ystävänne
                                     Henry M. Stanley.
                    Englantilais-amerikalaisen retkikunnan päällikkö."



Merelle.


Elokuun 9 p. 1877, 999:ntenä päivänä siitä kun retkikunta oli lähtenyt
Sansibarista, kun he vähitellen olivat astuneet alas pitkin viertäviä
vuoria, he näkivät säännöttömän jonon riippumattoja lähestyvän ja
huikaisevan valkoisia juovia, ikäänkuin hienosta liinavaatteesta.

Hämmästyksen sohina kävi koko joukon läpi.

Jatkettiin marssia vähä pitemmältä, jonka jälkeen seisahduttiin, ja
ennen pitkää oltiin kasvot kasvoja vastaan neljän valkoisen -- ah,
todellakin valkoisen miehen kanssa.

Kun Stanley näki heidän kasvonsa, hän punastui huomatessaan
hämmästyneensä niiden valkoisuudesta. Voi noita pakanallisia
afrikalaisia ihmissyöviä kansaparkoja Livingstone-joen varrella! Heidän
hämmästyksensä ja uteliaisuutensa koko salaisuus selveni nyt äkkiä.
Mikä pidätti ihmissyöjäin helisevän joutsen ja myrkytetyn tikarin?
Mikäs mun kuin Stanleyn ja Frankin salaperäinen kalpeus! Samalla
tavalla vaikutti Stanleyssä Embomman kauppamiesten vaaleiden kasvojen
näkö lähes vastentahtoisen pöyristyksen. Vaaleassa ihossa oli,
sittenkuin hän niin kauan oli katsellut mustia ja tumman pronssivärisiä
kasvoja, jotakin käsittämättömästi aaveentapaista. Hän ei voinut
vapautua siitä ajatuksesta että varmaan olivat sairaita; vaikka he
kuitenkin olivat öljymarjan karvaisia, päivettyneitä, tummia.

He olivat tuoneet mukanaan riippumaton ja kahdeksan vahvaa, väkevää
kantajaa. He tahtoivat välttämättömästi nostaa Stanleyn ylös
riippumattoon. Hän kieltäysi. He sanoivat että niin oli tapana. Hän
myöntyi sitten vihdoinkin, vaikka se näytti hänestä hyvin veltolta.

Maa alkoi sitten noin vähitellen viettää alaspäin ja pian kulkivat he
laakson läpi, joka ennen pitkää laajeni virtaa vastaan. Oi, tuo
vihattava, murhaava virta, nyt niin leveä, ylpeä ja majesteetillisesti
tyyni, juuri kuin se ei olisi äskettäin ryöstänyt Stanleyltä ystävää ja
niin monta uskollista sielua, juuri kuin he eivät olisi ikään nähneet
sen rajusti raivoavan ja vaahtoavan. Mutta aivan maalleastumis-paikan
vieressä oli höyrylaiva. Matkueen väki tungeskeli esiin ihailemaan ja
silmät selällään töllistelemään tuota merkillistä "suurta
rautakanoottia", jonka kulkemaan saattoi tuli. He eivät voineet uskoa
että voi olla vielä jotakin ihmeellisempää kuin Lady Alice.

Sivistyneen maailman lämmin, hehkuva elämä, se vieraanvaraisuus,
kohteliaisuus ja sydämellisyys, jota Boman kauppiaat osoittivat
Stanleylle ja hänen väelleen, olivat kuin paratiisin kaste, suloista,
miellyttävää ja virkistyttävää.

11 p. astui retkikunta päivällisaikana laivaan vietettyään
pienen loppujuhlan, jossa sai kuulla paljo lauluja, sydämellisiä
eläköön-huutoja, jossa esitettiin lukemattomia maljoja ja herttaisia,
ystävällisiä kädenpuristuksia. Tuntia ennen auringonlaskua pysähtyi
"suuri rautakanootti" noin viiden peninkulman matkan jälkeen
oikeanpuolisella rannalla erään toisen Hatton & Cooksonin
kauppapaikan sillan luona Metsäisellä niemellä. Kaksi tai kolme muuta
portugalilaista makasiinia on aivan läheistössä ja muodostaa
miellyttävän erotuksen synkkää mustaa mangrove-metsäistä perä-alaa
vastaan.

Erittäin suloisen illan vietettyä vieraanvaraisen englantilaisen
isännän luona lähtivät he höyrylaivassa jatkamaan taas matkaansa.

Mahtava virta Boman alapuolella muistutti Stanleylle näköaloista
Ikondun yläpuolella; veden väri, lukuisat saaret ja ääretön leveys
muistuttivat hänen mieleensä niitä päiviä, jolloin he olivat etsineet
Livingstone-joen juoksevaa erämaata, välttääkseen alinomaisia
taisteluja ihmispetojen kanssa keskellä sisä-Afrikaa. Jokea
katsellessaan hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä siitä ajatuksesta,
että hän ei voinut kutsua takaisin kadotettuja ystäviään ja pyytää
heitä yhtymään siihen hurmaavaan iloon, joka nyt vallitsi kaikkien
niiden sydämissä, jotka olivat kestäneet kilvoituksen ja olivat vielä
elossa.

Muutamia tuntia myöhemmin laskivat he leveän sataman kautta
valtamereen, sivistyksen siniselle alueelle!

Kun Stanley kääntyi takaisin luodakseen viimeisen jäähyväissilmäyksen
mahtavaan virtaan, jonka ruskeilla vesillä he olivat kokeneet ja
kärsineet niin paljo, hän näki tämän väristen ja nöyryytettynä
lähestyvän valtameren rantaa, valtameren, jonka ääretöntä alaa ja
rajatonta laajuutta vastaan joki, niin kauhealta kuin sen voima ja
peljättävältä kuin sen raivo oli näyttäytynytkin, kuitenkin oli
ainoastaan vesipisara. Ja hän tunsi sydämensä olevan täynnä riemua, kun
hän näki ajatuksissaan uuden ajan sivistyksen valon ja aarteiden kanssa
lähestyvän neekerien maan-osaa, jonka läpi sen mahtavin virta, jota hän
nyt oli seurannut sen lähteestä mereen saakka, kulki niinkuin leveä
avonainen tie.



Taas Sansibariin.


Sittenkuin he höyryveneellä muutaman tunnin olivat kulkeneet pohjoiseen
päin Kongon suusta, he laskivat kauniisen Kabinda-lahteen, jonka
eteläisellä rannalla samanniminen kaupunki Nyoyon maassa sijaitsee.
Retkikunta otettiin mitä sydämellisimmästi vastaan ja Stanley itse sai
asua eräässä puutarhain ympäröimässä majassa, josta näki ihanaa merta,
ja väestö majoitettiin suureen majaan vastapäätä, toisella puolen
lahtea.

Kun hän seuraavana aamuna meni tervehtimään väkeänsä, huomasi hän että
eräs wangwanoista oli kuollut auringon nousun aikana ja kun hän tutki
muiden sairaiden tilaa, kävi selväksi ettei hän vielä saisi mitään
lepoa ja että hänen, pelastaakseen heidän henkeään, tulisi olla
uutteran ja virkun. Väkiraukalla ei ollut enää mitään vaaroja, jotka
olisivat voineet heitä herättää heidän uneliaasta haluttomuudestaan,
joka heille oli yhtä tuhoatuottavaa, kuin yöllinen uni sille joka
matkustaa lumenpeittämällä erämaalla. Majoitettuina kaikki yhdessä
hauskaan parakkimaiseen rakennukseen kaikkine mahdollisine
mukavuuksineen ja varustettuina ruoalla, vaatteilla, polttopuulla ja
monilla ylellisyystavaroilla, ei heille jäänyt mitään tehtävää ja
seuraus tästä oli että pikainen muutos kaikesta työstä ja kaikesta
toimeliaisuudesta raukaisi heitä ja saattoi heidät tuikean unen tilaan,
josta oli vaikea saada heitä hereille.

"Haluaisitteko päästä takaisin Sansibariin, pojat?" Stanley kysyi.

"Voi, se on kaukana. Älä puhu siitä, herra. Me emme koskaan enää näe
sitä", he vastasivat.

"Mutta te kuolette, jos te jatkatte tällä tavoin. Herätkää -- näyttäkää
olevanne miehiä."

"Voiko ihminen taistella Jumalaa vastaan? Kukapa kuolemaa pelkäisi?
Anna meidän kuolla rauhassa ja mennä lepoon ijäksi", he vastasivat.

Ihmisparat heittäytyivät toimettomuuden ja täydellisen haluttomuuden
huumaavaan vaikutukseen henkensä kaupalla! Neljä heistä kuoli Loandassa
tähän kummalliseen tautiin, vielä kolme englantilaisella "Industry"
nimisellä sotalaivalla ja eräs naisista veti viimeisen henkäyksensä
Sansibariin tulon jälkeen seuraavana päivänä. Mutta viimeisillä,
surullisilla hetkillään heillä oli lohdutus, jonka sisälsivät ne sanat,
joita he alinomaa hokivat itsekseen:

"Me olemme vieneet herramme suurelle merelle, ja hän on nähnyt
valkoisia veljiään, La il Allah, il Allah! -- Ei ole mitään muuta
jumalaa kuin Jumala!" he sanoivat -- ja kuolivat.

Päiväkirjaansa kirjoittaa Stanley niistä tunteista, mitä hänellä oli
näinä päivinä, seuraavaa:

"Minä kirjoitan näistä päivistä surun masentamana, tukkeumuksella
kurkussa ja kyyneleisin silmin, sillä minun mieleeni johtuu aina yhä
vainajien arvo ja hyveet. Tuhannessa onnettomuudenkohtauksessa,
seikkailussa ja katkerassa kamppailussa he olivat näyttäneet
lannistumattoman rohkeutensa ja voimansa; he olivat eläneet ja
kestäneet koetuksensa sankarien tavalla. Minä muistan sen innostuksen,
jolla he vastasivat minun kehotuksiini; minä muistan heidän rohkean
käytöksensä synkimpinä päivinä; minä muistan sen sparttalaisen
pelottomuuden ja lannistumattoman rohkeuden, millä he kestivät
kärsimyksensä onnettomuuden päivinä. Minä olen kuulevinani vielä heidän
äänensä tottelevaisesti vastaavan minulle ja heidän puhelevan keskenään
välttämättömyydestä pysyä 'isännän' sivulla. Heidän venelaulunsa, joka
sisälsi seuraavan tapaisia värsyjä:

    'Tääll' on valkea muukalainen yksinänsä keskellämme,
    Vierahassa maassa ollen, häntä kaikki rakastamme,
    Arapilainen uskollinen häntä aina tottelee,
    Souda veli, vedä lujaa, että meri lähenee!'

kaikuu huolimatta kaikista niistä äänistä, jotka nyt ympäröivät minua,
aina minun kuuntelevissa korvissani."

Kahdeksan päivää oleskeltuaan Kabindassa pääsi retkikunta
portugalilaiseen "Tamega" nimiseen kanuunavenheesen, jonka oli määrä
mennä San Paolo de Loandaan. Portugalilaiset upseerit panivat siellä
toimeen loistavan juhlan.

Hallituksen sairashuone Loandassa oli avoinna sairaille muukalaisille,
ja tottunut sairaanhoitajatar hankittiin heitä hoitamaan.

Verrattomalla anteliaisuudella jaettiin suuri summa rahaa kansalle,
niin että se voisi tyydyttää tarpeensa ja ostaa mitä halusi
markkinoilta.

Portugalilainen kenraalikuvernööri tarjoutui kanuuna-venheellä
kuletuttamaan Stanleyn Lissaboniin, mutta hän katsoi seuralaistensa
tilan semmoiseksi, ettei hän voinut jättää heitä. Hän päätti sen vuoksi
seurata heitä Hyväntoivon niemelle Industry-laivalla, jonka sen
päällikkö jätti hänen käytettäväkseen.

Sitä sydämellisyyttä ja kohteliaisuutta, jota osoitettiin Loandassa,
seurasi yhtä ystävällinen kohtelu Industry-laivalla. Sen upseerit,
laivalääkäri ja majoitusmestari auttivat Stanleytä kaikin voimin
koettaen huojentaa sairaiden kärsimyksiä ja herättääkseen alakuloisissa
toivoa. Hyvin taitava lääkäri huomasi sairaiden tilan olevan erittäin
arveluttavan. Elonkipinä häilyi ja lekutti ja sen puhaltamiseksi
täyteen selvyyteen tarvittiin useimmissa tapauksissa enemmän
kärsivällisyyttä ja huolta, kuin lääkkeitä. Vähitellen huomattiin pieni
parannus heissä, vaikka heidän silmänsä vielä olivat raskaat.

Kap-kaupungissa otettiin heitä hyvin sydämellisesti vastaan ja Industry
sai määräyksen viedä retkilunta Sansibariin saakka.

Kun Stanley eräänä päivänä palasi kaupungista laivalle, näki hän
väkensä tavallista surullisempana. Hän tiedusteli syytä siihen.

"Tehän tulette nyt palaamaan Ulyakiin (Eurooppaan)."

"Miksi niin arvelette?"

"Oi, me huomaamme kyllä että te olette tavanneet ystäviänne, ja me
olemme kaikkina näinä päivinä tunteneet, että te ennen pitkää tulette
jättämään meidät."

"Kuka teille sen on sanonut?" Stanley kysyi hymyillen sille
katkeruudelle, joka selvään näkyi heidän kasvoissaan.

"Meidän sydämemme, ja ne ovat hyvin raskaat."

"Ah! Ilahuttaisiko se teitä, jos minä seuraisin mukananne Sansibariin?"

"Kuinka te voitte kysyä sitä, herra? Ettekö te ole isämme?"

"No niin, vie paljo aikaa opettaa teitä luottamaan isänne lupaukseen.
Minä olen teille sanonut uudestaan ja yhä uudestaan ettei mikään voi
saattaa minua rikkomaan teille tehtyä lupaustani viedä teidät kotiinne.
Te olette olleet uskollisia minua kohtaan ja minä olen oleva uskollinen
teitä kohtaan. Jos me emme voi saada laivaa, joka voi viedä meidät
perille, olen minä kulkeva koko matkan jalkaisin teidän kanssanne,
siksi kunnes minä voin näyttää teidät ystävillenne Sansibarissa."

"Nyt me olemme iloisia ja kiitollisia, herra."

Stanley ei nähnyt yksiäkään surullisia kasvoja tämän päivän jälkeen, ja
kapteeni ja hänen upseerinsa huomasivat myöskin kuinka kansa kaiken
ulkomuotonsa puolesta parani ja tuli paremmalle mielelle tämän
silmänräpäyksen jälkeen.

Marraskuun 6 p. oli Industry varustettuna ja valmiina lähtemään
Sansibariin.

Kolmen viikon päästä heillä oli Sansibarin palmuja kasvava saari
näkyvissä ja iltapuoleen samana päivänä he laskivat suoraan satamaan.

Kun Stanley katseli wangwanoita ja huomasi sen ilon, mikä nyt täytti
kaikki, hän tunsi olevansa enemmän kuin tyytyväinen siihen että oli
uhrannut useampia kuukausia saattaakseen heitä kotiin. Sairaat olivat,
paitsi yhtä, kaikki parantuneet ja näyttivät niin terveiltä ettei
kukaan, joka ei varmaan tiennyt sitä, olisi voinut uskoa heidän olevan
samoja eläviä luurankoja, joita he olivat laahustellessaan ympäri Boman
kaduilla.

He näkivät ihastuksella hyvin tutut lahdet ja poukamat, tuoksuvat
rannat ja punertavat kukkulat. Taas riemastuivat heidän silmänsä
nähdessään ne paikat, mitä he usein olivat epäilleet koskaan tulevansa
näkemään, tuon korkeahkon vuorenharjun, jonka juurella he tiesivät
kotinsa ja pienen puutarhansa sijaitsevan, nähdessään hyvintunnetut
kukkulat Shanganin ja Melindin luona, ja sultanin palatsin suuren
neliskulmaisen ryhmän. Jokainen piirre, jokainen talo aina heidän omaan
Nyambyynsä saakka, jokainen hyvintunnettu jyrkkä mäentöyrä monine
palmu- ja mangopuineen oli heille rikas entisten aikain muistoista.

Kapteeni ei pidättänyt heitä laivassa. Kaikki venheet laskettiin
yhdellä kertaa alas ja väki tungeskeli innossaan päästä alas niihin.

Rannalla olijoilla oli hämmästyttävä näky katsella niin monta
miestä valkoisissa paidoissa ja turbaaneissa lähestyvän eräästä
englantilaisesta sotalaivasta. Olivatko nuo orjia -- vai mitä? Ei,
orjia he eivät voineet olla, siksi he olivat liika hyvissä vaatteissa.
Mutta mitä he sitten voivat olla?

Veneet saapuivat rantaan ja malttamattomat miehet hyppäsivät maalle ja
tanssivat riemuiten saaren hietaisella maalla; sen jälkeen he
notkistuivat polvineen ja korottivat äänensä, syvästi liikutettuina,
kiitoslauluihin Allah'lle!

Iloinen uutinen levisi pitkin rantaa: "Se on Stanleyn retkikunta, joka
on palannut."

Senjälkeen tulivat heidän ystävänsä, tuttavansa ja maanmiehensä juosten
heitä vastaan ja tekivät heille lukemattomia kysymyksiä, palaen
utelijaisuudesta saada tietää kaikki. Missä he olivat olleet? Kuinka he
olivat sotalaivaan joutuneet? Mitä he olivat nähneet? Kuka oli kuollut?
Missä se ja se on? Oletteko te kulkeneet Nyangween taitse toiselle
merelle? -- Kotiinpalanneet syleilivät maanmiehiään, he hyppäsivät
sananmukaisesti toistensa kaulaan ja useampi kuin yksi silmä tuli
kosteaksi kauheista kertomuksista kuolemasta, onnettomuudenkohtauksista
ja kurjuudesta.

"No, Mabruki, sano minulle, oletko kohdannut äitisi?" Stanley kysyi
seuraavana päivänä Mabrukilta, joka tiesi että Stanley oli hyvin
utelias saamaan tietää kaikki kohtaamisesta, koska hän välistä oli
ollut hyvin taipuvainen epäilemään saisiko enää koskaan nähdäkään
vanhaa äitiparkaansa. Hän heltyi suuresti äkkiä, ja hänen silmistään
kuohui viljalta kyyneliä, jotka osoittivat että hän oli ylenmäärin
onnellinen, ja hän kiiruhti keveästi taivuttaen päätänsä vastaamaan:

"Olen, herra!"

"Onko hän terve? Millaiselta hän näyttää? Mitä hän sanoi, saadessaan
nähdä sinusta tulleen niin suuren ja vahvan pojan? Kas niin, kerro
minulle kaikki."

"Minä teen niin -- mutta voi, hän on vanha nyt! Hän ei tuntenut minua
enää ensiksi, sillä minä syöksähdin oven kautta sisälle meidän
huoneesemme, ja minä olin ensimmäisiä, jotka astuivat maalle, ja
juoksin koko tien veneen luota kotiin. Hän istui ja puheli erään
ystävän kanssa. Kun ovi avattiin, hän huusi: Kuka siellä on?"

"Mi-mi (äiti)! Se olen minä, äiti. Se olen minä -- Mabruki, äitiseni!
Se olen minä, joka olen palannut mannermaalta."

"Mitä! Mabruki, minun poikani!"

"Niin, se olen todellakin minä, äiti."

"Hän tuskin taisi uskoa että minä olin palannut, sillä hän ei ollut
kuullut vähintäkään siitä. Pian kokoontui joukko naapurivaimoja oven
ulkopuolelle, sillä huone oli jo täysi. Kaikki tahtoivat kuulla uutisia
ja kaikki kirkuivat, nauroivat ja jaarittelivat korkealla äänellä, jota
he jatkoivat aina myöhään yöhön saakka. Hän on hyvin ylpeä minusta,
herra. Kun päivällinen juuri oli valmis, istui yli kahdenkymmenen
naapuria sitä jakamaan kanssamme. 'Oi', he sanoivat kaikki, 'sinä olet
oikea mies nyt, käytyäsi edempänä kuin kukaan arapialainen koskaan on
käynyt.'"

Viidentenä aamuna väestö sai hyvin ansaitun palkkansa.

Naiset, kolmetoista luvultaan, jotka olivat kestäneet pitkän matkan
vaivat, jotka olivat luoneet synkän leirin erämaiden syvyydessä
joksikin heidän omalla saarellaan olevan kylän kaltaiseksi, jotka
olivat kehottaneet miehiään yhä pysymään uskollisina, huolimatta
mistään vastuksista, tulivat kaikki palkituiksi.

Päällikköjen lapset, jotka olivat seuranneet retkikuntaa Sansibarista
Atlanninmerelle ja jotka iloisella hälinällään usein olivat saaneet
Stanleyn hetkeksi unohtamaan murheensa, eivät liioin jääneet
osattomiksi. Ei myöskään pienimmät lapset, jotka olivat syntyneet
maailmaan keskellä koskien jylhiä ja kauheita näköaloja ja jotka nyt
silmät selällään kummastelemisesta huusivat nähdessään niin paljo
onnellisia naisia ja miehiä -- ei heitäkään unohdettu tässä
lopullisessa suorituksessa.

Joulukuun 23 p. oli se höyryvene valmiina, jolla Stanley oli lähtevä
Eurooppaan. Hänen Afrikan läpi matkustaneet seuralaisensa olivat kaikki
varhain jättäneet kotinsa ollakseen varmoja siitä että tulisivat
ajoissa ja näkisivät lähdön. Siellä olivat he nyt, kaikki puettuina
maanmiestensä kauniisen pukuun. Avara, lumivalkoinen vaatteus ja tuuhea
turbaani antoi eräänlaisen arvollisuuden heidän vartalolleen, ja
jokainen leikitteli keveällä kepillä. Tekemillään kysymyksillä sai
Stanley tietää, että useat jo olivat ostaneet pieniä kauniita tiluksia
-- kartanoita ja puutarhoja -- palkallaan, joka osoitti että pitkä
matka kaikkine vaivoineen ja kovalla kokemuksellaan hyvin melkoisessa
määrässä oli synnyttänyt säästäväisyyttä ja huolellisuutta.

Kun Stanley oli juuri astumaisillaan veneesen, syöksivät nuo rohkeat,
uskolliset miehet hänen sivuitsensa ja lykkäsivät sen veteen, jonka
jälkeen he nostivat hänen päidensä päälle ja rantahyrskyjen läpi
kantoivat hänet alas veneesen.

He pudistivat kättä ehkä kymmenen kymmentä kertaa vielä, ja niin lähti
vene viimeinkin laivaa kohden.

Stanley näki heidän neuvottelevan ja sitten pikaisesti juoksevan alas
rantaa suureen lastiproomuun, jonka he pian miehittivät ja jota he
alkoivat soutaa. He seurasivat häntä siten höyrylaivalle, ja lähetystö
heiltä tuli laivaan, Uledin, majoitusmestarin, ja Kasheesheen
johtamana. He tahtoivat sanoa hänelle pitävänsä häntä vielä herranaan
ja ei aikovansa jättää Sansibaria ennenkuin olivat saaneet kirjeen,
joka antoi heille tiedon siitä että Stanley terveenä oli saapunut omaan
maahansa. Sitä paitsi lisäsivät he yksinkertaisesti ja kaunistelematta,
että jos Stanley tarvitsi heidän apuaan päästäkseen maahansa, olisivat
he auttavat häntä.

Ne olivat suloiset ja surulliset, nuo eron hetket. Koko tämä myrskyinen
aika, joka nyt oli lopussa, kulki ohitse Stanleyn mielessä, kaikki ne
vaarat, joissa nämä rohkeat miehet olivat seuranneet häntä, nämä
urhoolliset miehet, joista hänen nyt oli erottava. Nopeasti, kuten
epäselvässä unessa, kulki hänen läpitsensä muisto kaikista niistä
taisteluista ihmisiä ja luontoa vastaan, joissa nämä ihmisraukat olivat
tehneet hänelle seuraa.

Monena vastaisena vuotena on lukuisissa perheissä Sansibarissa tämän
matkan suuri kertomus kerrottava ja siinä esiintyvät henkilöt olevat
sankareina saarelaisten lapsille ja sukukunnalle.

[Kuva: Keski-Afrikan kartta.]





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Läpi neekerien maan-osan - Henry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.