Title: Elävänä haudattu - Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10)
Author: Höcker, Oskar, 1840-1894
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elävänä haudattu - Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10)" ***


ELÄVÄLTÄ HAUDATTU

Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10.)


Nuorisolle ja kansalle kertonut

OSKAR HÖCKER


Suomennos.


Helsingissä, 1881.
G. W. Edlund, kustantaja.
J. Simelius'en perillisten kirjapainossa.



1.


    Autuas on jokainen, kuin Herraa pelkää ja hänen
    teillänsä vaeltaa. (Ps. 128, 1.)

Badenin maakunnan lounaisessa osassa on, ei kaukana ahtaasta
Wehra-lakson suusta, pieni kylä Dossenbach. Vähäinen taloryhmä ei
tarjoa mitään miellyttävätä, paremmin se herättää surullisen tunteen;
vaan sitä runollisempi on näköala ylt'ympäri tämän seudun. Jyrkät
porphyri-vuoret kohoavat idässä, lännessä ylenevät Dinkelhergin
kalkkivuoret, pohjaisessa esiintyy Schwarzwald rotkoineen ja laaksoineen
tumman sinervänä, etelässä taas leviää näköalalle vuorinen ja
niittyinen maa, ihana Schweiz. Ensin tervehtävät harmaapilveisessä
etäisyydessä Bernin ylängön jättiläisvuoret, sinne tänne heittäen
välkkyviä salamia, kun kirkas päivän paiste uurtaa ikuisia, kallioiden
huippuja ympäröiviä jää-peittoja. Yhä enemmän ja enemmän vaan katse
kääntyy siihen kuvaan, joka todistaa Jumalan mahtavuutta ja
kaikkivaltaisuutta, ja josta poistaminen jokaiselle pitäisi olla
vaikean, jonka rinnassa sykkii luonnon ihanuudelle hellä sydän.

Juuri tässä tilassa näkyi olevan eräs nuori mies, noin kaksikolmatta
vuotta iältään, joka eräänä sunnuntai-ehtoona keväällä 1857 oli
laskeunnut eräälle Dinkelbergin kukkuloilta ja myötään katseli Bern'in
ylängön lumisia huippuja. Pukunsa ilmaisi hänen talonpojaksi, leveä
paidan kaulus peitti punaisen liivin yläpuolta, johon pitkä musta takki
ulottui; lyhyet samanväriset roimahousut, valkoiset sukat, punanauhaset
kengät ja viimein leveäliepeinen huopahattu päätti tämän, ympäristön
katselemiseen vaipuneen, talonpojan puvun. Muotoansa ei voinut sanoa
ihanaksi, sillä siinä oli suuremmassa eli vähemmässä määrässä
sukuperänsä syvät piirteet; mutta tummansinisistä silmistänsä jalo
nuoruuden tuli, niissä näki rehellisen, hyväsydämisen olennon,
ikäänkuin rajattoman jumaloimisen ja kiittämisen Jumalaa, kaikkein
kappalten Luojaa.

Antero, joka on uuden tuttavamme nimi, lienee jo tuntia kauvemmin
maannut sammaltuneella kivellä, kun yht'äkkiä läheisyydessä kulkevalta
polulta kuului iloista laulua ja heti sen perästä näkyi useampia
nuorukaisia, jotka, kädet ristissä toistensa niskoilla, muodostivat
kiinteän junan ja säännöllisesti astuen lähestyivät.

Myös alkoivat he uuden laulun:

    "Puiden tuoksu, juoksu purojen
    Oi ihanaa, mi laulu lintujen!
    Mi iloinen ja riemuinen
    Ja viini, mi juoma herttainen."

Tuskin olivat laulaneet viimeisen säkeen, kun sanainsa mukaan tehden
jokainen taskustaan otti piipun-tyngän, jonka sisällyksen heti sytytti.

Tämä lyhyt este heidän astunnassaan oli syynä, että nuo iloiset pojat
huomasivat sivulla makaavan Anteron.

"Katso tuonne", huudahti vanhin keskimmäiselle, "tuollahan istuu
veljemme pastori uutta saarnaa sepittäen."

"Minulla on yhdentekevää", kuului vastaus, "minun puolestani tehköön
hän, mitä haluaa, -- kun vaan minun antaa olla rauhassa loruiltansa."

"Kuitenkin lausut totuuden, _Ruppert_", otti Antero sanoakseen. "Sinä
vihaat minua sydämmestäsi, sentähden etten sun elämätäsi puollusta; oi,
ja kuitenkin pidän sua niin rakkaana, kuin vaan veli veljeänsä voipi
rakastaa."

"Kuulkaa", ivasi Ruppert, "nyt avaa hän kohta paikan raamatusta ja
alkaa: 'Ja kirjoitettu on --' ... hahaha!"

Toverit yhtyivät nauruun, sill'aikaa kun kyyneleet täyttivät Anteron
silmät, ja himmensivät edessänsä olevan näköalan kokonaan.

"Heitä alakuloisuutesi", virkki hänelle nuorin, joka näistä oli
hurskain. "Tee meidän tavalla, ole iloinen ja hyvä olento;
surumielisyys ei kuitenkaan saata mihinkään."

"En ole alakuloinen, enkä surumielinen", vastasi Antero, "elämästäni
iloitsen yhtä paljo, kuin sinäkin, niin, kentiesi paljoa enemmänkin."

"Koska niin on", sanoi vanhin, "miksi tekeydyt niin 'hienoksi' ja eroat
kylän nuorukaisista?"

"Sentähden että hän huvitteleikse jotakin hurskaudellaan", keskeytti
Ruppert ivallisesti, "siksi että paholainen on mennyt häneen ja tehnyt
hänen ylpeäksi."

"Sen sinä valhettelet!" huusi veli aivan närkästyneenä. "Tiedät hyvin,
kuinka mielelläni olen ystävien ja toverein seurassa ja iloitsisin
viettää sunnuntaita heidän kanssansa; ainoastaan varani ovat liian
niukat, niin ettei tarvitse ajatellani ravintolassa juoda olutta ja
viiniä, kuten kaikki tekevät. Velvollisuuteni vaatii minun pitämään
huolta vanhasta, köyhästä äidistäni ja minä kiitän Jumalaa siitä
armosta, jota Hän minulle jo kauvan on osoittanut."

Tämä puhe vaikutti nuorukaisiin, paitse Rupperttiin, raaka veli vaan
jatkoi tehdä muistutuksiansa eikä herjennyt, ennenkuin molemmat toverit
uudestaan yhtyivät iloiseen nauruunsa.

"No, mitäs kuuluu", kysyi viimein Risto, "tahdotko käydä ravintolaan
kanssamme, Antero, kun me kutsumme sinun vieraaksemme? Vai tahdotko,
kuten tähän asti, jäädä kivelle maata ja tuijottaa ilmaan?"

"Kiitän kutsumisestasi", jatkoi Antero iloisesti, "vaan en voi erota
tästä ihanasta näköalasta; sentähden pitkittäkää matkaanne ja olkaa
iloiset!"

"Hahaha", nauroi Ruppert, viitaten ylenkatseellisesti kädellään:
"Hyvästi, Teidän Arvoisuutenne, Herra Pastori."

Yhteisellä riemulla lähtivät nämä kolme syleillen toisiansa matkaa
jatkamaan ja huuliltansa kaikui:

    "Ken kieltää tahtoo laulun kunniaa?
    Vapaa, raitis mielemme
    Ainoa on rikkautemme."

Antero katseli heidän jälkeensä surullisella hymyllä, kunnes
lähimmäinen kumpu poisti heidät hänen näkyvistänsä, sitten loi hän taas
siniset silmänsä utuiseen etäisyyteen, jossa jäätiköt korkealla
majesteetillisesti hallitsevat. Näin istui hän kauvan siinä, kunnes
aurinko valmistautui levolle ja kastoi jättiläisvuorten huiput tällä
tavoin ikäänkuin lausuen ilta-rukouksen koko luonnon puolesta. Ja
Antero tunsi taivaallisen hengähdyksen, joka läpikäypi Jumalan luomisen
ja pannen kätensä lyhykäiseen, vaan hartaasen rukoukseen, katseli
myötään kaukaisia vuoria, joista ei voinut luopua, ennenkuin laakson
varjot ylenivät jyrkille vuorille ja verhoivat tämän paratiisillisen
kuvan syvällä hämärällä. Silloin nousi nuorukainen ja astuskeli kylään
päin. Sen suussa olevan ravintolan sisältä kuuli hän meluavia ääniä.
Antero eroitti selvään veljiensä nyt jotenkin sorroksissa olevat äänet,
jonka väkevien juomien ylellinen nauttiminen tavallisesti vaikuttaa.
Antero värähti surullisesti, huokasi syvään ja kulki hiljaa eteenpäin,
kunnes viimein saavutti vähäisen majan, joka oli hänen kotonsa.
Pöngässä, sillä pirtiksi tätä ahdasta alaa oli mahdoton kutsua, oli jo
täysi hämärä, kuitenkin astui nuorukainen yhtä varmasti, kuin selvällä
päivällä, vastaiseen nurkkaan, jossa eräälle pimeässä olevalle
ihmiselle toivotti hyvää iltaa.

"Jo täällä, Antero?" kuului vaimon vähän vapiseva ääni, "luulin sinun
tänään kerran iloitsevasi ja menneen tansseihin, oi, varmaan olet
surullinen, poika riepuni, kun vaan kerran kuussa sinulla on vapaa
sunnuntai-ehtoo.

"En äitini", vastasi Antero, "minulla on tänään ollut enemmän
nautintoa, kuin olisin tanssilattialla saanutkaan."

"Jo arvaan, olit taas vanhalla paikallasi Dinkelberg'illä siellä
katselemassa kaukaisia vuoria. Ah niin, minäkin voisin ne hyvin nähdä,
vaan silmäni ovat vuosien kuluessa heikontuneet että tuskin eroittavat
kauemmaksi, kuin kahdeksan askeleen päähän."

Näitä sanoja seurasi huokaus ja sitten sytytetyn tulitikun ritinä,
muutaman hetken kuluttua valasi pönkää huono öljylamppu. Sen
valossa näkyi nyt, ettei Antero sanonut liiaksi, puhuessaan kurjasta
äidistään; harmaapäinen kuihtunein kasvoin ja horjuva käydessään
oli epäilemättä enemmän kuin turvan tarpeessa. Vielä muutamia vuosia
sitten oli hän iloinnut kukoistavasta terveydestään ja tyytyväisenä
erilaiseen kohtaloonsa iloisena katsonut mailmaan; vaan yht'äkkiä
ja odottamattomasti tempasi kuolo häneltä sydämmensä lohdun,
molempien poikainsa isän. Hän oli yksinkertainen mies, niinkuin
vaimonsakin, ainoastaan sydämmessänsä oli rakkauden enkeli asunut,
tuo suojelushenki, joka useimmin on köyhän majassa, kuin rikkaan
palatsissa ja sen turvissa oli näiden molempien puolisoiden sydämmet
yhteensulaneet eikä kumpikaan voinut toisetta elää. Silloin tuli kuolo
ja ummisti Anteron isän raukeat silmät ja uskollinen puolisonsa Refi
kyynelöiden ja voivotellen syleili elotonta ruumista, sen arkussa
levätessä; hän ei voinut luopua siitä, ollen varma muutamien päivien
kuluttua tulevansa sen viereen lepäämään. Vaan kuolo ei saavu heikon
kutsuessa, eikä rakkahin sydänkään pakahdu niin helposti, kuin luulisi.
Onneton leski jäi eloon, vaan, elämänsä toive oli poissa ja sen kanssa
voimansakin; vähän ajan sisään tuli hän harmaapääksi, surullinen
taistelu sydämmessään muutti tummat hiuksensa lumi-valkeiksi, soleva
ruumiinsa kutistui tässä onnettomuudessa, -- ainoastaan hellä,
eroitettua puolisoansa kaipaava sydän ei pakahtunut, niinkuin hän oli
uneksinut ja toivonut. Tumma muratti, joka koristi puoliso-vainajan
pientä hautakumpua, levitti pitkät suojelevat kätensä haudan yli, ja
kun se viimein sen kokonaan peitti, oli se uskollisena kuvana,
poiseronneesta ja vanhimmasta pojasta Anterosta, joka muratin tavalla
hennosta pojasta oli kasvanut voimakkaaksi nuorukaiseksi ja nyt koko
olennossaan oli niin isä-vainajansa kaltainen, että Refi poloinen oli
uudestaan nuortunut ja se aika palannut, jolloin hän oli ollut
onnellinen morsio. Vaikka oli erhetyksissä, virkosi hän kuitenkin
uudestaan, sillä koko rakkautensa hehkui nyt Anteroa kohtaan ja
kentiesi olisi sydämmeensä palannut rauhallinen, lempeän surun
saattama, onni, jos paria vuotta nuorempi poikansa, Ruppert, olisi
ollut veljensä kaltainen. Vaan hän ei ollut semmoinen, päinvastoin oli
hän antaunut rajattomalle kevytmielisyydelle, joka, alhaisesta himosta
syntyen, saattoi hänen synnin tielle. Molemmat veljekset tekivät
päiväläis-työtä erään varakkaan talonpojan luona. Kuitenkin oli Antero
ainoa, joka palkkansa lauvantaisin toi äidille, kun Ruppert sinä
niinkuin seuraavinakin päivinä harvoin oli näkyvissä ja enimmiten vasta
maanantaina taas ilmaantui; vaan silloin aina tyhjällä kukkarolla,
sillä vaivalla ansaitsemansa palkan oli hän tuhlannut riettaisin
huveihin. Kaikki kehoitukset eivät vaikuttaneet mitään häneen, ja kun
Antero sitä enemmän jatkoi veljellistä käännytys-tointansa, muuttui
Ruppertin entinen rakkaus häntä kohtaan vihaksi ja julkiseksi
eripuraisuudeksi. Viimein kavala Ruppert saattoi asian siihen, että
äitinsä omasta ehdosta pyysi hänen muu'alla etsimään itselleen
makuusi'an, joten viimeinkin tuo kestävä tora ja riita pienessä kodissa
loppuisi ja rauha, joka ennen siellä hallitsi, palaisi takaisin.
Suurella ilolla tämä kevytmielinen nuorukainen siihen suostui: nyt oli
hän kuitenkin oma herransa, jonka tulostansa ja menostansa ei
kenellekään tarvinnut tiliä tehdä. Tämän itsenäisyyden surulliset
seuraukset näyttäytyivät kuitenkin lii'an pian. Ruppert, taipuvainen
nautintoon ja iloon, tuli työtä pelkääväksi ja antautui sentähden
työssään monesti velalliseksi, niin että herransa, Flurenbauer,
ankarasti häntä nuhteli. Vieläpä viimeiseltä oli useita kertoja
tapahtunut, että Ruppert oli unhottanut koko työpäivän ja nukkunut,
-- yö-juoksun välttämätön seuraus. Rehellinen Antero, tähän
anteeksiantamattomaan kevytmielisyyteen nähden, saattoi vielä enemmän,
koska hänen täytyi salata äidiltä Ruppertin häjyt ilkityöt, sillä vanha
rouva huononi huononemistaan ja velvollisuus sekä varovaisuus vaativat
häntä kaikin tavoin säälimään. Asiain näin ollen Antero iloitsi, koska
aika, jolloin kevytmielisen veljensä täytyi mennä sotarintaan, oli
lähestynyt. Ei ollut epäilemistä, Ruppertin olevan kelvollisen, sillä
hän oli voimakas, pitkävartaloinen nuorukainen.

"Jo vuosi sitten peloitti minua eron hetki", virkki Antero äidilleen
ehtoolla Ruppertin lähdön jälkeen, joka itsekseen hiljaa itkeä
tihutteli, "sillä en minä voinut ajatella voivani olla veljen seuraa
paitse. Mutta nyt katson minä eron Ruppertista olevan ainoan
pelastuksen ja olen varma, että hän kelpomiehenä on palajava
sotapalveluksesta, älkää itkekö äitini."

Antero ei laskenut lukuun muuta, kuin että Ruppert sotapalveluksessa
julistettaisiin kelvolliseksi, vaan yhtä hän ei ajatellut, nimittäin
mahdollisuutta, jos värvätty voi lunastaa itsensä ja Ruppertille --
tämä onnistui. Eräänä lauvantaina palasi hän vielä kahden muun pojan
kanssa, jotka samoin sotapalveluksesta olivat vapautetut, kotikylään
ja kaikki kolme menivät riemuten hiljasta kylän käytävää pitkin
ravintolaan, jossa viinin ja oluen ääressä iloisesti nauttivat. Äiti ja
veli odottivat turhaan Rupperttia; hän ei pitänyt vaivaa ansaitsevana,
onneansa näille molemmille ilmoittaa.

"He tulevat sen jo näkemään", virkki hän juomatovereilleen, "ja vaikka
mielelläni näkisin Anteron nurjat kasvot, joka luonnollisesti kovin
siitä närkästyy, etten sotamieheksi voi tulla, niin, kuitenkin tahdon
kohtaamistamme karttaa, -- äitini juttelee liian paljon minulle
raamatusta ja kuolemasta sekä ijankaikkisesta kadotuksesta; vaan minä
seuraan tuota vanhaa sananlaskua: Joka iloisesti on elänyt ja autuaasti
kuollut, on häiritsevä paholaisen tilintekoa."

Tätä tosi-lausetta oikeassa muodossa: "Kuitenkin paholainen iloitsee
hurskaankin kuolemasta, että sekin vaikeata on", ei tuo kevytmielinen
nuorukainen aivan taitanut ja sitten kulki hän tovereinsa kanssa siellä
täällä laulaen, meluten ja tupakoiden, tieltä ravintolaan ja
ravintolasta tielle. Ja tällä huikentelevalla matkalla olemme tehneet
hänen tuttavuuttansa ja tässä tilaisuudessa samalla kertoneet molempien
veljesten kohtauksen. Arvattavasti lukija löytää syyn kurjan Anteron
surulliseen silmäykseen, kun hän huomaa nämä kolme laulavaa
nuorukaista.



2.


    Herra, kuinka usein minun pitää antaman anteeksi
    veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? (Matt. 12, 18.)

Oli viikkoa myöhemmin. Suloinen pyhäaamun aurinko paistoi tilavan
talonpoikais-pirtin akkunoista sisälle, jossa komea talon isäntä
mukavasti istui vanhassa nahkatuolissa ja maistellen lasissa kuohuvaa
rajakreivin viiniä, heitti kaikille suloisia silmäyksiä. Niin, niin,
Flurenbauer tiesi elää, sen todisti aamiaisensa, joka oli pöydällä
edessänsä, sekä vanha hyvä viini. Hän taisikin sen, sillä hän iloitsi
varallisuudestaan, jonka saattoi melkein sanoa rikkaudeksi, ja jokainen
olisi suonutkin hänelle hänen suloisen elantonsa, ellei Flurenbauer
olisi suosinut tuota itserakasta lausetta "itse saapi, itse syöpi."
Mutta hän ei suonut, lukematta omaa arvollista persoonaansa,
kenellekään hyvää palaa eikä hyvää juomaa, vaan näyttäytyi enemmin mitä
pahimman laatuiselta.

Hän saattoikin suloisella hymyllä kuohuvan viinin huulillensa, kun
pyhä-kellot alkoivat kuulua ja kutsua kristityitä pieneen Jumalan
huoneesen, siellä kiittääksensä Luojaa laupeudestaan ja rakkaudestaan.
Flurenbauer kuuli juhlalliset äänet ja olisi kyllä ollut paikallansa,
että hänkin olisi ollut kirkkoon menevien joukossa, sillä eikö hän
tunnustanut varallisuuttansa ainoastaan Herran hyvyydeksi? eikö hän
vuodattanut hedelmälliseksi tekeviä auringon säteitä Flurenbauer'in
laajoille vainioille ja antanut kasvaa hänelle tuon komean juoman,
joka ihmisten sydäntä ilahuttaa? Ja kuitenkin näyttihe komea talon
isäntä varsin toiselle, lipäsi kielellänsä ja kiljasi pirtissä
työskentelevälle piialle:

"Missä on Antero? Hänen pitää tulla tänne."

"Ei, herra", vastasi palveluspiika, "tiedättehän, että Antero aina on
ensimmäinen, joka menee kirkkoon, -- hän on jo viisi minuuttia ollut
poissa."

Talonpoika myrisi muutamia ymmärtämättömiä sanoja ja veti otsansa
ryppyyn; hän vei uudestaan pikarin huulillensa ja viini näytti
rauhoittavan hänen kiivastunutta luontoansa, sillä hän sanoi
leikillisellä äänellä:

"Kun pastori Antero tulee kotio, niin sano hänelle, että tahdon häntä
puhutella."

Piika nauroi ja meni matkaansa.

Pieni kylän kirkko ei ollut kaukana komeasta hovista, jota Flurenbauer
kutsui omakseen, ja niin voi hän eroittaa hurskaat urun sävelet, jotka
Jumalan huoneesta tunkeutuivat hänen korviinsa, eikä hän kuitenkaan
kuullut niitä, kun ajatteli maallisia asioita, vieläpä nauroi sangen
kavalasti, ja näöstänsäkin huomasi oitis, hänen jotakin edullista
seikkaa miettivän, kun kansa hiljaisessa hartaudessa lauloi:

    "Mä rukoilen, Isä, sinua,
    Kuin murheess' ja tuskiss' autat,
    Vahvist' vahvaan uskoon minua,
    Sinun Pyhän Henkes' kautta:
    Kun minä jätän tämän luolan,
    Josta ei hengiss' päästä,
    Ann' ilon kanss' silloin kuolla,
    Ja helvetist' minua säästä."

Jumalan palvelus oli lopussa, sydämissään vahvistettuina menivät
kirkkomiehet kotio.

Vanhan äitinsä rinnalla kulki Antero, saattaen häntä pienelle majalle.
Kuinka mielellään hän olisi jäänyt äitinsä luo, kuinka mielellään hän
keskenäisessä ajatuksen vaihetuksessa olisi vielä kerran kuunnellut
saarnan sisällystä, vaan hän ei uskaltanut enää viipyä, sillä hänen
täytyi palata maallisen herransa palvelukseen. Tosin tänään ei tehty
työtä kedolla, vaan sitä vastoin oli huolehtiminen karja navettaan,
joka toimi vuorotellen tapahtui sunnuntaisin rengin ja talon työmiesten
välillä. Tänään se oli Anteron velvollisuutena ja uskollisena
alammaisena hän kiiruhtikin toimituspaikalleen. Vielä oli hän vettä
noutamassa, kun piika huusi:

"Antero kiiruhda, isäntä kysyy sinua."

"Niin, taivahiseni, täytyy kuitenkin ensin huolehtia eläimet", vastasi
Antero.

"Minä otan työn tehtäväkseni", vastasi hyväntahtoinen piika, "mene
oitis isännän tykö, sillä hän ei näytä minusta muutoin olevan hyvällä
tuulella."

Antero kiitti palveluspiikaa ja käänsi askeleensa isännän luo.

"No, onko Antero pastori vihdoinkin täällä?" virkki hänelle
Flurenbauer, jonka päähän nauttimansa viini hieman näkyi kajahtaneen,
kuten hänen hohtavat kasvonsakin osoittivat. "En suvaitse mielelläni,
että renki isäntäänsä odotuttaa."

"Minun puolestani se ei ole aikomuksella tapahtunut", vastasi Antero,
"olinhan kirkossa."

"Eipähän", tiuskasi talonpoika, "isännän palveleminen edelläkäypi
Jumalan palvelusta."

"Sitä mielipidettä en minä ole", virkkoi Antero rauhallisesti, vaan
vakaasti. "Jumala on ylin ja ensimmäinen kaikista herroista, ja joka
häntä ei palvele, hän on oleva maallisia herrojansa kohtaan vasta
oikein leväperäinen."

"Lörpötystä vaan loppumatta", kiljasi Flurenbauer ja otsallensa
vetäytyi paljon ryppyjä. Hän nousi vaivaloisesti istuimeltansa ja
käveli kädet taskussa akkunan luo, ja katseli vaieten akkunasta
kadulle. Antero, epätietoisena, lähtisikö hän vai viipyisi, virkkoi
vihdoin:

"Olette kutsunut minua. Mitä minulta tahdotte?"

"Taidathan odottaa, poika, kunnes itse alan", sanoi Flurenbauer
karkeasti. "Katsopahan tätä uppiniskasta keltanokkaa." Tämän
sanottuansa kääntyi uudestaan akkunaan päin, taas kotvasen aikaa
vaietakseen.

Antero huomasi, ettei tainnut mitään oikullista talonpoikaa vastaan,
ja laskeutui sentähden uunin vieriselle penkille istumaan,
kärsiväisyydellä odottaen lisää. Kun Flurenbauer kotvan aikaa oli
seisonut akkunan ääressä vuoroonsa sen ruuduilla rumputtaen ja taas
vihellellen, kääntyi hän yht'äkkiä ja kiljasi tuimalla äänellä
Anterolle, joka myös oitis nousi:

"Veljesi on kaunis renttu, jolle tahdon pitää pienen puheen. Jo
kahdeksan päivää sitten palasi hän Freiburg'ista, kuitenkaan hän ei
hetkeäkään ole katsonut töihinsä. Luuleeko hän, minun pitäväni antaa
korkeata palkkaa hänelle laiskuttelustaan. Kauempaa en enää tarvitse,
etenkin nyt, kun ajat ja palkat ovat huonot ja tuskin suolaa saapi
leivälleen."

Antero ei vastannut mitään, vaan heitti paljon sano van silmäyksen
tyhjään viinipulloon, samoin kuin murkinan tähteesen, jotka vielä
olivat pöydällä. Flurenbauer huomasi sen ja kutsui vihaisesti
palvelijaa, nuhdellen häntä, että jätti kaikki käsille, mitään
korjaamatta. Kun palvelija oli lähtenyt pirtistä, otti Flurenbauer taas
sanoiksi:

"En voinut saada roistomaista veljeäsi silmieni eteen, kun hän
kuljeksii milloin siellä, milloin täällä; kuitenkin sano hänelle,
että, ellei hän huomisesta palaja työllensä ja ole ahkera, on hän
palveluksestani vapaa. Nyt ei ole, Jumalan kiitos, puutetta työmiehistä
ja hänen kaltaistaan ei ole vaikea saada. Niin, sitä minulla oli
sinulle sanomista; voit nyt mennä toimituksellesi talliin."

"Minä varottaisin mielelläni kevytmielistä veljeäni", vastasi Antero,
"jos vaan voisin, vaan minäkin saan häntä yhtä harvoin nähdä, kuin te,
ja teidän pitää itse sanoa hänelle, mitä minulle olette antaneet
tehtäväksi." Tämän sanottuansa meni Antero oveen päin, vaan talonpoika
huusi hänelle:

"Veljesi on roisto ja sinä olet nokkaviisas poika, jolle mieluimmin
antaisin päästö-kirjan, jos --"

"Jos ette minua hyvin tarvitsisi", päätti Antero nauraen, "niin,
sanokaa vaan suoraan."

Talonpoika puristi nyrkkiänsä ja renki meni askareillensa. Vaan työ ei
tahtonut käydä päinsä Anterolta, kuten aina tavallisesti tapahtuu, kun
ihminen on hajamielinen ja ajattelee muita asioita. Yhä enemmän ja
enemmän kevytmielisen veljensä kuva astui sydämmeensä ja hän kysyi
hiljaisella epäilyksellä: "Mikä on Ruppertista tuleva?"

Murheellisena ja alakuloisena lähti hän iltamyöhällä kotimatkalle. Jo
oli astunut majansa kynnykselle, kun kadun päästä kaikui hurja melu.
Nopeasti kääntyi Antero siihen suuntaan, kun taistelevien äänien
joukosta huomasi Ruppert'inkin. Päästyänsä ravintolan edustalle näki
Antero päihtyneen veljensä makaavan maassa, nyrkkejänsä uhkaavana
osoittaen isäntää vastaan, joka muutamien talonpoikien kanssa seisoi
ovella.

"Odota vaan, sä paksu ihravatsa", huusi Ruppert käheällä äänellä,
"rankaisematta et minua ole häväissyt, -- minä olen sen sinulle
kostava!"

"Sen saat tehdä", sanoi isäntä ylenkatseellisesti, "vaan parempi ja
kunniallisempi olisi, jos velkasi maksaisit."

"Mitä on oikeastaan tapahtunut?" otti Antero heti sanoakseen. "Te
pidätte semmoista melua, kuin jos koko kylä olisi liekissä."

"Onko pastorikin täällä?" sanoi Ruppert ivallisesti, vaivaloisesti
koettaen nousta ylös maasta. "Nyt on kohta saarna alkava."

"Pidä turpasi", huusi talonpoika kevytmieliselle pojalle. "Sinulla ei
ole todella syytä soimata veljeäsi. Hän on rehellinen, ahkera poika, ja
sinä sitä vastoin kammottava roisto, joka Jumalalta aikansa varastaa."

"Mitä", huusi Ruppert kiihtyneenä, "te alatte jo? Tunnetteko halua,
saada muistutusmerkki tyhmään kalloonne? Ja se on heti tapahtuva!"

Sitten hoiperteli, nyrkkiänsä korkealle kohottaen, ovella seisovaan
joukkoon päin, vaan tuli muutamia askeleita päämaalistaan ja
satuttikin, talonpoikain pään asemasta, ravintolan seinään.
läsnäolevien suureksi iloksi. Anterolla oli vaivaa hillitä talonpoikien
ilkamoitsemista, myös sai hän kysymyksensä uudistamalla tietää alun
riitaan.

"Ruppert", kertoi isäntä, "on juonut tuopillisen toisensa perästä ja
sitten tullut tappelunhimolliseksi, niin että Lopulla ei auttanut muu,
kuin heittää hänet ulos. Vaan nyt hän on toimittanut niin, ettei hän
voi velkaansa maksaa. Jos ken ei mitään ansaitse, niin jääköön koreasti
kotio ja juokoon vettä, ja älköön rehelliseltä ravintolan isännältä
ryöstäkö niukkaa ansiota. Hyi turmellusta!"

"Niin, hyi", yhtyivät talonpojat, "se on selvää petosta!"

"Ystävät ja naapurit", sanoi Antero saattaen heidät vaikenemaan, "älkää
minun tähteni jatkako riitaa."

"Olet hyvin puhunut, Antero", vastasi isäntä, "koska et ole vahinkoon
osallinen; vaan minä kysyn, kuinka saan rahani takaisin?"

"Ei niin, ole toki rauhallinen", huusi Antero närkästyneenä. "Summa ei
liene todella niin suuri, etten sitä sinulle voisi maksaa."

"Mitä? Sinä tahdot veljesi edestä maksaa?" kysyi isäntä sangen
iloisella äänellä. "No, se on hyvästi sinulta. Niin, niin, minä olen
sen aina sanonut, Antero on rehellinen, ja sangen kelpo poika."

"Se hän onkin", huusivat kaikki, "eikä Ruppert laisinkaan ansaitse
häntä veljeksensä."

Antero ei kiittänyt imartelevasta ylistyksestä, eikä vastannut mitään,
vaan kuitenkin veti hän pienen, nahkaisen raha-kukkaronsa esille ja
vapautti isännän huolestansa, jonka jälkeen hän tarttui hoipertelevan
Ruppertin käsivarteen ja astui hänen kanssansa kylän katua alaspäin.
Kun olivat niin kaukana talonpojista, ettei heitä saatettu kuulla,
alkoi Antero rauhallisella, vaan vakaalla äänellä:

"Sinussa pitää tapahtua muutos, Ruppert; tuota kevytmielistä elämää on
sinun mahdoton jatkaa."

"Hähä", nauroi Ruppert nenäänsä, "eikö niin, minun täytyy tehdä työtä,
siksi kuin en enään säästä luitanikaan, että saatan sinulle ja äidille
antaa rahaa?"

"Pahoin meidän kävisi, jos sinun apuusi täytyisi luottaa", jatkoi
Antero, "päinvastoin saattaisit joutua siihen tilaan, että sinun
täytyisi turvautua meidän sääliväisyyteemme. Sillä jos et kuule minun
varoitustani ja heitä roistomaista elämääsi, niin ei kukaan talonpoika
ota sinua enään palvelukseensa ja sinä jäät sitte kerjäläiseksi."

"Hahaha", nauroi Ruppert, "vielä ei olla niin pitkällä, veli pastori,
ja jos ainoastaan pari päivää viikossa teen työtä, niin on siinä
kylläksi kurkulleni ja vatsalleni."

"No niin", vastasi Antero nostaen olkapäitänsä, "joka ei neuvoa ota,
se ei avusta parane. Vaan niin paljo saatan sinulle sanoa, että
Flurenbauer on heti sinulle antava päästö-kirjan, ellet huomisesta
säännöllisesti pidä huolta työstäsi; sen hän on tänään minulle sanonut,
siinä aikomuksessa, että sinä minun kauttani saisit sen tietää, ja
tiedäthän sinä hyvin, että tuo vanha pöllö on mies lupaustansa
täyttämään. Niin, tässä on sinun olopaikkasi, minä saatan siis nyt
jättää sinun, olletikin kun sinulla ei ole porrasta johon astut. Mieti
tarkasti, mitä olen sanonut, tutki itseäsi, ja nyt hyvää yötä."

Antero päästi veljensä käsivarren, jota hän tähän saakka oli pidellyt,
ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeyteen. Mutta parantumaton
Ruppert ei laiminlyönyt, vähän mietittyänsä vastata laulaessaan
irstaisia juomalaulujansa.



3.


    Herra on Jumala, joka meitä valistaa.
    (Ps. 118, 27.)

On ihmisiä, joiden kevytmieliseen olentoon kaikki kehoitukset,
hyvät opit ja varoitukset yhtä tehottomasti vaikuttavat, kuin nuolet
rauta-paitaan. Jokainen kovuus ja hyvyys on näille pimitetyille
ihmislapsille turha, he nauravat kaikille hyville opille, siksi kun
muutoin kova onni rautaisella, kaikkea pahoittavalla kädellään heidät
sortaa ja uppiniskaisuutensa vihdoin masentaa, tahi johdattaa heidät
varmaan perikatoon. Tämä kokemus elämästä ilmaantuu joka päivä monen
monituisissa esimerkeissä ja sentähden Jumala kyllin varoittaa
kevytmielistä, vaan harvat häntä kuulevat; enemmistö pikemmin vaatii
rankaisevaa kohtaloa, ja syöksyy varmaan perikatoon. Niin oli mailman
alusta ja edespäin on niin oleva, kunnes viimeinen päivä joutuu,
jolloin meillä kaikilla on tili tehtävänä.

Nautinnon himot!... Se kiihko on jo monet vieroittanut oikealta tieltä;
se muodostaa varman tikapuun kadotukseen, jonka portaina ovat mitä
erinkaltaisimmat rikokset. Ensin on valhe, johon nautinnollinen
tekeytyy syylliseksi, sitte tulee viekkaus, niin, itse ryöstömurhakin,
sillä nautinnonhimoinen raivaa viimein joka esteen tieltään,
saattaaksensa tyydyttää himojansa. Kysyhän rosvolta tahi murhaajalta,
joka seisoo oikeuden edessä ja joka tulee julistettavaksi syylliseksi,
alkua rikokselliseen elämäänsä -- ja kymmenestä tapauksesta saat
yhdeksän tämmöistä vastausta: "Olin laiska, en tahtonut tehdä työtä,
tahdoin vaan nauttia. Nuoruudessani en oppinut mitään, en voinut siis
miehenä itseäni oikein elättää. Mutta kun sydämmeni taipui nautintoihin
ja huveihin, niin hankin itselleni kaksi luvatonta keinoa, s.o. ryöstin
lähimmäiseltäni omaisuutensa."

Silloin olisimme vielä kerran saarnanneet siveyttä, hyvin
vakuutettuina, että niin moni nuori sydän, jossa seuraelämän syövä
vika helposti karttuu, on lukeva näitä varoittavia sanoja; mutta
lankeevatkohan ne hedelmällisinä siemeninä hyvään maahan? Suotakoon
vastaus meille anteeksi, sillä monta on Ruppertin kaltaista, ja me
tiedämme, etteivät kaikki hyvät opit olisi tähän kevytmieliseen
nuorukaiseen vaikuttaneet mitään, koska hän kuului pimitettyjen
joukkoon, jotka kovaa onnea vaativat. Kuitenkin vastusti hän
Flurenbaueria, kun ei hän ollut hänen kutsunnallensa kuuliainen ja
vasta kolmea päivää myöhemmin saapui työhön. Arvattavasti sai hän heti
eronsa, kun Flurenbauer itsepintaisesti täytti, mitä hän uhkamielellä
silmämääräksensä oli asettanut. Vaan ken nyt ajattelee Ruppertin siitä
joutuneen epäilykseen ja katumukseen niinkuin ajattelevaiselle
ihmiselle tässä kohden olisi tapahtunut -- hän on suuresti erehtynyt.
Parantumaton poika vaan nauroi entisen isäntänsä silmien edessä ja meni
matkoihinsa sanoen: "Hovit ja talonpojat tarvitsevat kyllä työmiehiä,
vaate ja ruoko aina annetaan!"

Hän löysikin muutaman tunnin matkan päässä olevassa Enkendorfissa
palveluksen erään talonpojan luona, joka oli tunnettu ystävälliseksi ja
hyväntahtoiseksi isännäksi ja antoi kalliin palkan alammaisillensa.
Antero hengitti lievemmin ja lähetti äitinsä kanssa rukouksia taivaalle
Ruppertin puolesta. Ne näkyivät jo tulleen kuulluiksi, sillä kaikki
tiedot, jotka Antero sai kotio veljensä käytöksestä, ennustivat hyvää;
Ruppert näytti ahkeralta työmieheltä, oli ajallansa toimituksessansa
ja pysyi siinä illan joutohetkeen saakka. Ravintolassa hän
joutohetkillänsä kävi säännöllisesti, kuitenkaan ei vielä tapahtunut
että hän siellä riitaa eli toraa olisi alkanut. Asioiden näin ollen
saattoi Antero toivoa hyvää tulevaisuutta lievennetylle sydämmelleen ja
oli jo aikomuksessa lähestyä Rupperttia entisellä veljellisellä
rakkaudellaan, kun kevytmielisyys uudestaan sai vallan ja himo
nautintoon ja huveihin ilmestyi. Sanomattomalla surulla kuuli
kurja Antero veljensä muuttumista. Ruppertin isäntä oli hänen
kevytmielisyydestänsä antanut ehtimiseen varoituksia; vaan kun hän
suoraan näytti, että kaikki niin hyvät kuin pahatkin sanat hänelle
olivat turhat, niin tuo roistomainen palvelija sai ero-kirjan.

Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa niin turmeltuneen ihmisen
inhoittavaa elämänjuoksua, kuin Ruppertin oli. Tahdomme vaan mainita,
että se huono maine, joka heti Ruppertin nimelle tuli, teki hänen
kykenemättömäksi saamaan ansiota. Ei talonpoika eikä työmieskään
tahtonut hänestä tietää mitään ja niin joutui hän -- Anteron oikean
ennustuksen mukaan -- äitinsä ja veljensä sääliväisyyden alaiseksi.
Anteron oli nyt pitäminen huolta kahdesta ihmisestä, äidistänsä ja
roistomaisesta veljestänsä. Flurenbauer ei maksanut kallista palkkaa ja
jos Anteron olisi pitänyt vähentää kulunsa, rehellisenä miehenä
tullakseen toimeen, olisi se ollut vallan mahdotonta. Ken tuntee
elatuksen huolen, hän käsittää myös helposti epäilyksen, joka tämän
poika-raukan valloitti, koska hän parhaimmalla tahdollansa ja
säästäväisyydellänsä ei keksinyt mitään toivoa. Tähän kalvavaan suruun
yhtyi vielä toinen yhtä suuri, kun nimittäin vanhan äidin terveyden
tila, monien huolien vuoksi nuorimman poikansa tähden, antoi aihetta
suureen pelkoon. Mutta Antero rakasti tätä vanhaa vaimoa lapsellisen
rakkauden täydellä hellyydellä, eikä ainoatakaan iltaa kulunut, jolloin
ei hän hartaasti olisi rukoillut Jumalaa, saadaksensa vielä kauvan
pitää tuon hänelle niin kalliin vanhuksen luonansa. Äiti virkosi
nähtävästi, saadessansa kuulla Ruppertin parantumista; vaan sitä
kovemmin vaikutti häneen nyt tämä uusi sanoma. On ymmärrettävää, että
arkatuntoinen Antero häneltä peitti surunsa, vaan rakastavalta äidin
sydämmeltä eivät jääneet huomaamatta varjot, jotka tuon tuostakin
Anteron otsalle kokoontuivat; myös kuuli hän ne huokaukset, jotka
hiljaisessa yössä tunkeutuivat Anteron surulla täytetystä sydämmestä.
Kaikki nämät havainnot vaikuttivat vahingollisesti huonolle
terveydellensä, ja niin kitui hän päivä päivältä. Kuinka mielellään hän
ei olisi tehnyt työtä, saattaaksensa joinkin määrin vähentää rakkaan
poikansa huolta, vaan Jumala oli häneltä ottanut sen mahdollisuuden
vähentäessään häneltä ihmisen jaloimman aistin, näön lahjan. Niin
vallitsi viheliäisyys, suru ja murhe vähäisessä majassa ja jos joskus
joku laulava ääni kuultiin tässä kurjassa tilassa, oli se Ruppertin,
joka, työttömänä miehenä, taas asui vanhempiensa kotona. Kevytmielinen
veljemme oli todellakin syvälle vaipunut, sillä hän oli kadottanut
kaiken hävyn ja kunnian tunnon, eikä huolinut vähintäkään äidin ja
veljen vaivoista ja suruista. Päiväkaudet ajelehti hän vaan ympäri ja
vasta myöhään illalla palasi hän kotio, turhaan ravintolan edustalla
väijyttyänsä jotakin anteliasta tuttavata toivossa, että tämä hänelle
jonkun ryypyn tarjoisi.

Toukokuu oli sillä välin levittänyt kauneutensa ja lehdissä, oksissa,
heinissä ja puissa liikkui kevään luomisvoima, kunnes koko luonto oli
rikkaassa kukkaispuvussa ja se juhlapäivä oli lähestynyt, jolloin
tuhansittain tuhannet kukkaiset, vienon tuulen heiluttamina,
ilmoittivat keväimen alkaneeksi ja riemuitsevat lintuiset yhteisesti
ylistivät Jumalaa.

Tämän kaiken Antero tunsi sydämmessänsä, kun hän muutamana sunnuntaina
eräältä Dinkelbergin kukkuloista katseli ylt'ympäri olevia laaksoja ja
taivasta kohden kohoavia vuoria, joiden lumiset huiput, ikäänkuin
kunnianarvoiset vanhukset, katselivat noita nuoruuden voimasta ja
puhtaudesta loistavia niittyjä ja ketoja, jotka syvällä heidän allansa
auringon säteiden paahtamina rehoittivat. Todellakin, Jumalan luominen
on ihmeellinen ja jokainen hellä sydän tuntee itsensä näitä nähdessänsä
koroitetuksi ja vahvistetuksi; mutta jos surut ja murheet asettuvat
ihmisen sydämmeen, jos silmä himmenee tuskan kyyneleistä ja suuri
taakka painaa sydäntämme, silloin rauhallinenkin maiseman kuva, olkoon
se kuinka ihanan vuodenajan loistossa tahansa, esiintyy kolkkona ja
synkkänä. Niin kävi Anterommekin, ja kun päivä kultaloistollaan
laskeutui lännessä, kun metsän siivekkäät laulajat virittivät
ilta-laulunsa ja tuuli laaksosta saattoi Dinkelbergille kaukaiset
kellon äänet, -- silloin lieveni poika-poloisen sydän surusta ja kyynel
kyyneleeltä tunkeutui sinisistä silmistänsä.

Nopeasti pyyhki hän kuitenkin surun jäljet pois, kun hän aivan lähellä
kuuli askeleita ja eräs vieras kisälli astui hänen luoksensa.

"Hyvää iltaa, toveri", kuului vasta-tulleen huulilta, "tahdotteko olla
hyvä ja saattaa minua oikealle tielle? Olen vieras näillä seuduin ja,
kuten näyttää, hairahtanut oikealta tieltä."

"Minne aiotte?" kysyi Antero.

"Schweiz'iin", kuului vastaus, "ja sinne Hauenstein'iin, jossa nyt
tulee suuri rautatie-tunneli rakennettavaksi. Minä tahdon siellä
työmiehenä ansaita rahaa."

"Silloin on teillä vielä pitkä matka edessänne", vastasi Antero,
"ennenkuin matkanne päämaaliin ehditte."

"Kuinka pitkältä mahtanee vielä olla?"

"No niin, kahdentoista tunnin matka; otaksuen, että aika tavalla
kävelette."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti vieras, vastenmielisesti hämmästyen,
"silloin täytyy minun pysäyttää matkani tältä päivältä, sillä ilta
joutuu ja maja on väsyneille jäsenilleni tarpeellinen. Onko täällä
läheisyydessä paikkaa, jossa halvalla saapi hyvän majan?"

Antero mainitsi koto-kylänsä, joka oli erään kummun takana.

"Jos tahdotte", sanoi Antero, nousten ylös, matkamiehelle, "niin tahdon
saattaa teitä Dossenbach'iin ja näyttää teille ravintolan."

"Otan kiitoksella vastaan tarjoumuksenne." Ja heti senjälkeen kulkivat
molemmat eteenpäin. Matkalla ilmoitti vieras, joka kutsui itsensä
Nadleriksi, olevansa Pfalz'ista kotoisin ja siellä muurarin-kisällinä
omanneensa sangen etuisan paikan. "Mutta tästä huolimatta hylkäsin sen,
kun eräs ystäväni kirjoitti Hauensteinista, siellä etsittävän
kelvollisia työmiehiä ja semmoinen palkka maksettavan, jommoista ei
muualla ole saatavissa. Ajatelkaa vaan", jatkoi kertoja vähäisen
vaitiolon jälkeen, "minä saan tavallisena miehenä päivässä kymmenen
frankia. Jos minä nyt puolen vuotta teen työtä tunnelissa, saatan
säästää itselleni joukon yli tuhannen frankia; -- semmoinen rahasumma
riittää, päästäkseni kotona itsenäiseksi."

Anteron aivojen läpi lensi kuin salama, ja sydämmessänsä oli kuin uusi,
kirkas päivä olisi noussut elämänsä radalle.

"Eiköhän tunnelirakennuksessa vielä enemmän työvoimia tarvittaisi?"
kysyi hän pidätetyllä hengähdyksellä vieras-toveriltaan.

"Sen kyllä luulen", sanoi pfalzilainen. "Kaikkiin maihin on annettu
käskyjä, ja vaikka Saksanmaasta, Ranskasta, Italiasta, niin, vieläpä
Englannistakin parvittain tulvailee työntekijöitä Hauensteiniin, ei
niitä sittekään ole kylliksi."

"Täytyy epäilemättä olla ammattilaisen, voidaksensa
tunneli-rakennuksessa tulla vastaanotetuksi", jatkoi Antero tutkien.

"Vieläpähän mitä", vastasi Nadler, "katsokaapa minua: ymmärränkö minä
mitään vuorityöstä? Joka Hauensteinissa tahtoo työtä saada, tarvitsee
ainoastaan pari vahvaa kättä ja terveen, jäntevän ruumiin."

Antero pyysi pfalzilaisen lähemmin kertomaan kaivantotöistä, kuin myös
koko tunneli-rakennuksesta, jonka toveri sangen mielellään tekikin.

"Te ette minusta näytä taipumattomalta, myöskin koettamaan
Hauensteinissa", sanoi Nadler nauraen, kun hän ja Antero jo saapuivat
ravintolan ovelle. Antero nyökkäsi päätänsä ja lisäsi, tarttuen uuden
tuttavansa käteen hyvästijätöksi:

"Tahdotteko minulle osoittaa yhden avun?"

"Jos voin, niin vallan mielelläni."

"Kertokaa minulle kirjeessä, jos Hauensteinin olot todellakin ovat niin
hyvät, kuin teille on kerrottu, jos vielä enemmän työvoimia tarvitaan,
ja jos minunlaistani otetaan vastaan tarjoutuessani."

"Tämän kaiken tahdon täydellisimmästi teille vastata", sanoi
pfalzilainen, "teidän pitää vaan antaa minulle osoitteenne."

Antero täytti heti käskyn, jonka jälkeen hän seuraajansa kanssa astui
ravintolaan, tullaksensa vakuutetuksi, jos Nadler siellä voi saada
majan yöksi; rehellinen kisälli oli tullut hänelle rakkaaksi ja hän
päätti ottaa tämän majaansa, vaikka se oli pieni, jos hän ei täällä
yösijaa saisi. Nadler otettiin sillä välin hyvin vastaan, etenkin kuin
hän oli Anteron saattama, jota isäntä suuresti kunnioitti.

Iloinen pfalzilainen kutsui Anteron kanssansa juomaan tuopin viiniä ja
kilistämään onnelliseksi tulevaisuudeksi. Vaikka Antero ahkerasti
karttoi ravintolaa, ei hän kuitenkaan tänään sitä voinut, ollaksensa
uskollinen perusaatteillensa, ja kun pfalzilainen yhä enemmän
miellyttävästi ja jännittävästi kertoi Hauensteinin suuresta
maanalaisesta rakennuksesta, niin oli jo jotenkin myöhäinen, kun Antero
vihdoin nousi ja erosi uudesta tuttavastansa.

"Minä toivon", sanoi jälkimmäinen, "ettemme viimeistä kertaa tänään ole
nähneet toisiamme ja siis toivotan teille: iloista kohtaamista!"

Kun Antero oli astunut pimeälle kylän käytävälle, riensi sivuitsensa
eräs olento, Antero kysyi seisahtuen: "Ken siellä?"

"Ken siellä?" kajahti ivallisesti, "onko sopivata mennä niin myöhään
illalla kotio kuin pastori Antero nyt, ja varsinkin ollessansa
semmoisena, kuin tuo korkea herra nyt, joka halukkaasti on nauttinut
vanhaa viiniä."

Antero oli heti tuntenut veljensä äänen; hän harmistui salaa että hänen
ravintolan edessä piti kohtaaman Ruppertin, joka nähtävästi
kurkistellen oli seisonut akkunan edessä.

"Niin; niin", jatkoi kevytmielinen veli ivallisesti, "päivällä ollaan
ihmisten edessä olevinansa siveyden saarnaajia, vaan yöllä hyvitellään
viiniä, juuri niin kuin varmaan muutkin ihmiset ovat tehneet, joita
tuomitaan ja joiden päälle kirousta ja kauhua huudetaan. Oi teitä,
ulkokullattu poikuus!"

"Minulla ei ole halua panettelemisiasi vastustella", sanoi Antero,
"vaan niin paljon tahdon sanoa sinulle, että Jumala antaa viinin
kasvaa, jolla hän ilahuttaisi ihmisten sydämmiä, ja joka tätä jaloa
kasvia kohtuullisesti nauttii, ei tarvitse vähintäkään hävetä Jumalan
eikä ihmisten edessä, jos nimittäin koko päivän on ankarassa työssä
viettänyt."

"Se on taas tuo kirottu tarkoitus", huusi Ruppert äänellä, joka
ilmoitti sisällisen vimmansa. "Jumalan kautta! minä olisin iloinen, jos
sinua, siveydensaarnaaja, en enää koskaan näkisi!"

"Siihen voipi tulla neuvoa", vastasi Antero vakavasti ja kiiruhti
askeleitaan, kuu Ruppert kotvasen jäi seisomaan ja miettimään näitä
arvoituksen kaltaisia sanoja.



4.


    Minä nostan silmäni mäkiin päin, josta minulle apu tulee.
    (Ps. 121, 1.)

Pfalzilainen veli piti sanansa ja lähetti jo kahdeksan päivän kuluttua
Anterolle kirjeen, jossa tyystin kertoi tunneli-rakennuksessa
vallitsevat olot; ja ilmoitti ystävällensä, hänen puolesta puhuneensa
erään työnjohtajan kanssa, jolta sai luvan, että Anterolla olisi
palvelus Hauenstein'issa, varsinkin jos hän on voimakas ja ahkera mies.
Kirje päättyi kehoituksella, että Antero heti sitoisi myttynsä ja
tulisi.

Antero luki monesti kirjeen. Vaikka hän vakavasti oli päättänyt käyttää
sopivaa tilaisuutta, vähässä ajassa koota säästö-rahoja, niin tunsi hän
kuitenkin pelvon sydämmessänsä, josta koko päivänä ei päässyt erillensä
ja joka myös ilmautui, kun hän illalla äidille ilmoitti aikeensa. Vanha
rouva vapisi ja vasta kotvasen kuluttua taisi hän vastata.

"Oi, Antero, älä tee sitä, vaan jää tänne luokseni, varsinkin koska en
sinutta voi elää!"

"Emme kauvan tule olemaan eroitettuina", alkoi poika uudelleen, "ja
sitte olemme vapaat kaikista huolista, minä tuon kanssani kauniin
rahasumman ja me ostamme vähäisen maatilan, jota jo kauvan olemme
toivoneet."

"Se on kaikki oikein ja hyvin", huokasi kurja Refi, "vaan kuka saattaa
sanoa, että sinä terveenä ja raitisna olet palajava? Äskettäin kuulin
vanhalta Maijalta, jonka tyttären poika myös on palveluksessa
Hauensteinin tunneli-rakennuksissa, että nuo maan-alaiset työt eivät
ole ainoastaan vaivalloisia, vaan myös vaarallisiakin, ja että suuria
vuoria läpikaivettaissa ja särjettäissä moni ihmishenki on tullut
uhriksi."

"Saattaa kyllä olla", sanoi Antero ja tuo levottomuus, joka koko päivän
oli häntä kalvanut, valloitti uudestaan hänen sydämmensä. "Olemmehan
kaikkialla Jumalan kädessä, äitiseni, joka sitte teemme työtä vapaalla
kentällä eli pimeässä vuorikaivoksessa, ja eikö Hän voi meitä
poiskutsua niin siellä kuin täällä, jos Hän sen kerran tahdossansa on
päättänyt?"

"Tietysti, Antero, tietysti", huoahti vanha rouva, "ja kuitenkin
peljästyn, kun minun täytyy ajatella sinun olevan noissa synkissä ja
kosteissa maan-alaisissa käytävissä, jonne ei päivälläkään mitään
suloista auringon sädettä tunkeudu."

"Enhän alinomaa tule työskentelemään vuoressa", lohdutti hyvä poika.
"Työmiehet päinvastoin vaihettelevat, osa päivästä tulee vapaan taivaan
alla ja raittiissa ilmassa vietetyksi. Uuden tuttavani kirjeesen
katsoen voipi tapahtua, että tulen ajotöihin asetetuksi, koska
melkoinen joukko hevosia ja kärryjä on käsillä, muran ja kivien
kuljettamiseksi."

"Älä ole minulle vihainen, Antero sydänkäpyseni", sanoi vanha rouva
surullisesti pudistaen päätänsä, "vaan minusta on, kuin joku sisällinen
ääni varoittaen kieltäisi, laskemastani sinua lähtemään. Ja vaikka
kyllä pidän muistossa sanan: usko kulkusi Jumalan haltuun ja luota
häneen, hän on sen hyvin tekevä, -- niin en kuitenkaan voinut pidättää
hätääni ja pelkoani. Eikö olisi parasta, että kokisit kehoittaa
Flurenbaueria, kohtuullisesti kohoittamaan palkkaasi? Ja hän on varmaan
suostuva pyyntöösi, sillä teethän työtä kahden edestä."

"Sinä et tunne tuota vanhaa saituria, äiti", sanoi Antero. "Mielestänsä
maksaa hän jo minulle liian paljon, ja vaatimukseni saattaisi vaan
hänen vihaan ja vimmaan. Huolimatta siitä tahdon kuitenkin koettaa",
jatkoi Antero nopeasti, kun luuli arvoisan vaimon kasvoissa huomaavansa
vähäisen moitteen.

"Minä kiitän sinua, Anteroni!" huudahti vanha Refi huojennettuna ja
pani siunaten kätensä pojan pään päälle.

Kun Antero seuraavana aamuna etsi Flurenbaueria hänen asunnostansa,
löysi hän hänen mukavasti istumasta murkinan ja tavallisen
viinipullonsa ääressä. Tuskin oli vanha saituri sisäänastuneen tuntenut
palvelijaksensa Anteroksi, ennenkuin hän heti peitti murkinansa
pöytäliinalla ja suikkasi pullon pöydän alle.

"Älkää antako itseänne häiritä", sanoi Antero nauraen tämän
huomattuansa, "syökää ja juokaa mielihyväksenne, minä en aio tarjoutua
vieraaksenne."

Flurenbauer katsahti nuorukaiseen hämmästyneenä, mutta sitte kiljasi
hän vihastuneena: "Haa, minä tahdon päästä tämmöisestä kohtelusta! Mitä
hävyttömyyttä se on, että vieraat ihmiset tunkeutuvat asuntoon, -- eikö
voida odottaa siksi kun isäntä tulee kartanolle?"

"Jälkimmäinen on sangen epävarmaa", vastasi Antero nöyrästi, "vaan kun
tärkeä asiani teille ei salli mitään viivytystä, niin otin vapauden
etsiä teitä kotoanne, ja pyydän siis nöyrästi anteeksi."

"Sinulla on tärkeä asia?" kysyi talonpoika rypistyneellä otsalla,
alusta heti peloittaaksensa anojaa.

"On tosin", myönnytti Antero, "katsokaa, minä olen teitä tähän saakka
uskollisesti palvellut vähästä palkasta; vaan kun olen saanut kuulla,
että palvelijoille muualla maksetaan paljon enemmän, vaikk'eivät
puoleksikaan tee niin paljon työtä kuin minun on pitänyt tehdä, niin
olen päättänyt pyytää teiltä vastaavaista koroitusta palkassani."

"Vai niin?... Sepä... Katsopahan!" huusi Flurenbauer pidättäen vihansa
vimmaa. "Enemmän palkkaa pyydät? Olit kuitenkin sillä tyytyväinen, kun
korjasin sinut palvelijaksi kartanooni! Onko se jokin kiitos
hyvyydestäni?... Enemmän palkkaa! Se ei saata olla todentekoa."

"Kuitenkin Flurenbauer", vastasi Antero, jolle varma toivo
Hauensteinissa saada edullisen paikan, antoi varmuutta ja rauhaa.
"Te unhotatte, että kykyni työhön ja kuntoni palveluksessa ovat
vaurastuneet, ja on siis mahdotonta verrata ahkeroimisiani niihin,
jolloin olin vaan heikko poika."

"Ja jos sinulle en nyt anna enempää kuin tähän saakka, häh?" kysyi
talonpoika.

"Silloin jätän suoraan palveluksenne", vastasi Antero nyökäyttäen
olkapäitänsä.

Vanha saituri iski uhkaavana pudistetun nyrkkinsä pöytään ja otti
sitte sen alla olevan viinipullon, koska tunsi kurkkunsa kuivaksi.
Oikeastaan teki hän sen ainoastaan, saadaksensa aikaa vastaukselle,
sillä hän huomasi Anteron päättävästä katsannosta, että tämä oli
puhunut vakaasti.

"Ei sieluni kautta", huusi Flurenbauer vihdoin, "palvelijat tulevat
päivä päivältä vaativammiksi. Enemmän palkkaa! Jumala auttakoon minua,
mitä tahdot siis oikein?"

"Mitä palvelija muualla saapi", vastasi Antero. "Minä tahdon tästä
lähin sata kultarahaa vuotuista palkkaa -- ei enemmän eikä vähemmän."

"Hahaha!" nauroi talonpoika raivossa, "oletko mieletön? Sillä hinnalla
saan kolme palvelijaa, yhden asemesta. Minä en tosin ole tyytymätön
sinuun ja sentähden pitää sinun saada kaksitoista kultarahaa
palkanlisäystä; minä ajattelen, että --"

"Säästäkää vaivanne", keskeytti Antero hilpeästi, harmistuneena
talonpojan ahneudesta, "minä en kaupitse itseäni. Joko maksatte
minulle, mitä kunnollinen palvelija muualla saa, taikka jätän
palveluksenne."

"Minusta on yhdentekevää", vastasi Flurenbauer itsekkäästi. "Moista
tavaraa, kuin sinä olet, löytyy vielä joka paikassa, etkä ole noussut
hinnassa."

"Vaan minä en tahdo enää olla tavarana", jatkoi Antero, "ja siis
Jumalan haltuun."

"Seis!" kiljasi Flurenbauer, kuin tuo päättäväinen poika jo oli ovella.
"Seitsemänkymmentäviisi kultarahaa tahdon puolestani antaa vuotuista
palkkaa."

Pudistaen päätänsä kääntyi Antero taas mennäksensä.

"Kahdeksankymmentä!" kuului murkinapöydästä, ja "kahdeksankymmentä
viisi!" kuului taas, kuin Antero oli ovea sulkemaisillaan. "Etkö
tahdo?"

"En!"

"Niin, mene hiiteen!" ärjyi nyt Flurenbauer vimmassa ja löi
viinipulloansa niin kovasti pöytään, että se särkyi ja jalo viini vuoti
pöydältä joka haaralle.

Antero oli nyt heittänyt arpansa. Käynti isännän luona tuntui hänestä
raskaalta vaan paljon raskaammalta tuntui hänestä päätöksen sanominen
äidille ynnä pikaisen lähtönsä ilmaiseminen. Todellakin vanha rouva oli
epäilyksissä ja kyynelöi heikot silmänsä miltei sokeiksi. Mutta Antero
tiesi kuitenkin viitaten Jumalan laupeuteen ja hyvyyteen viimein
rauhoittaa häntä, että surunsa lieventyi.

"Pian kuluu puoli ja kokonainenkin vuosi", lohdutti hyvä poika, "ja
sitte, rakas äitini, on meillä yhteensä pieni summa, joka meitä on
auttava pieneen maatilaan. Ajattele iloasi, kun voit pitää kanoja,
hanhia ja sinun viehättävä äänesi aamuisin ja illoin kutsuu ne kokoon,
antaaksesi heille ravintonsa. Sinä olet jo kauvan semmoista toivonut,
älä sentähden ole surullinen eromme lyhyellä ajalla."

Äiti puristi vaieten poikansa kättä ja sanoi sitten:

"Kun vaan Ruppert poissa ollessasi käyttäytyisi hyvästi, eikä tuottaisi
minulle surua ja kiusaa."

"Vielä toivon, ettei hän ole kokonaan unhottanut pojan velvollisuuksia"
virkki Antero, "myös tahdon kanssansa puhella sanasen. Vaan jos hän
saattaisi sinulle surua, niin käänny vaan kunnan esimiehen puoleen, hän
ei ole apuansa sinulta kieltävä."

Antero teki kuin äidillensä oli luvannut, ja piti Ruppertille
kehoittavan puheen, vaan se ei näkynyt tehneen erinomaista vaikutusta
kevytmieliseen nuorukaiseen, hän vaan sitä enemmin silmäili veljeänsä
ivallisesti ja tämän lopetettua, vastasi hän:

"Kiitän kauniista saarnastasi, herra pastori. Valitettavasti on
muistoni joutunut kadoksiin ja siis olen tuosta saarnastasi vähän
pitävä; myös toivon tämän olleen viimeisen puheen, jonka herra siveyden
saarnaaja on pitänyt, etenkin koska kaikin voimin olen koettava etten
enään koskaan kunnian arvoisuuttanne näkisi."

"Tuo toivosi voi sangen helposti toteutua", vastasi Antero surulla.
"Kuolo on nyt joka päivä näyttävä minulle hirmujansa, synkkiin vuoren
luoliin laskeutuessani, joista vaan harvat ovat palanneet. Jos minuakin
semmoinen kohtalo kohtaisi, silloin älä unohda, Ruppert, että
sinulla on vanha äiti, jonka huolehtiminen pitää olla pyhimpänä
velvollisuutenasi. Jää hyvästi, veli, minä eroon rauhassa sinusta."

Antero tarjosi hänelle sovittavan kätensä, vaan paatunut Ruppert
kääntyi pois ja meni vihellellen matkaansa. Antero katsoi hänen
jälkeensä ja suuri haikeus valloitti sydämmensä ja toisen kerran oli
tuo selittämätön raskaus sydämmellänsä ja pahat aavistukset hämärtivät
sitä.

Aikaisin toisena aamuna hän jätti hyvästi kotokylällensä.

"En voi mitään muuta antaa kanssasi, Antero", sanoi äiti kyynelöiden,
"kuin siunaukseni ja tämän kirjasen. Olkoon se uskollisena saattajanasi
ja tuottakoon lohdutusta, koska sitä tarvitset."

Antero avasi nimilehden ja näki, että äitinsä oli lahjoittanut hänelle
Uuden Testamentin ja Psalmit. Hän suuteli tätä korutonta kirjaa, otti
sen ja sanoi kyynelsilmin:

"Olkoon minulle suotu sangen usein lukea tästä raamatullisesta
aarteesta ja virvoittaa sieluani Herran kalliilla sanoilla, joita se
sisältää."

Vielä kerran vaipuivat äiti ja poika toistensa syliin, sitte
jälkimmäinen irtautui ja riensi, vähäistä pussiansa kantaen
kepissänsä, majasta pois. Hän oli toivonut huomaamatta voivansa jättää
Dossenbachin, koska oli niin aikainen, vaan monen talon ovella seisoi
tuttavia ja nuoruuden ystäviä, jotka huomasivat aikomuksensa eivätkä
voineet olla vielä kerran hänelle hyvästi jättämättä ja sanomatta:
"Jumalan haltuun." Tästä huomiosta saattoi Antero huomata, kuinka
rakkaana paremmat kyläläiset häntä pitivät ja silmänsä kostuivat
uudelleen, kun hän äännetönnä kiitti heitä.

Ah, kuinka usein rakas matkamiehemme kääntyikään kotokyläänsä päin,
jossa hän lapsuutensa onnelliset vuodet oli elänyt, jossa vielä
uskollinen, vanha äitinsä hengitti, ja jonka siunatussa kirkkomaassa
isänsä luut lepäsivät, joka niin aikaisin täältä oli poislähtenyt. Yhä
suuremmaksi tuli hänen ja pärekattoisten talojen väli, kunnes ne
vihdoin katosivat ja ainoastaan kirkon tornin sininen kiviluiskainen
katto jäi näkyviin; ah, ja kun nyt aamumessun kellot alkoivat kuulua,
silloin oli se hänestä, kuin viimeinen tervehdys kotoa ja kyynelsilmin
peitti kasvonsa lausuen surulla: "Minä en ole rakasta, vanhaa kylää
koskaan jälleennäkevä!" Heti senjälkeen katosi myös kirkon tornin risti
erään kukkulan taakse ja kun Antero vielä kerran antoi vallan
kyyneleille ja haikeudellensa, astui hän rivakasti eteenpäin, kääntyen
eteläiselle tielle, joka viepi yhdelle ylä-Schwarzwaldin kukkuloista.

Näköala Dinkelbergistä oli nähtävästi ollut ihana, ja kuitenkin, kuinka
kaukana se oli siitä, joka tarjoutui ystävällemme, kuin hän oli
saavuttanut vuoren alangon. Ei ainoastaan, että pitkä jono alppeja oli
edessänsä, vaan hän taisi myös nähdä Juran kukkulat ja laaksot,
Weissensteinin ja Hasenmatt'in. Eräs luoteessa oleva jäävuori kiinnitti
erinomattain hänen huomiotansa, sillä siellä oli ala-Hauenstein, hänen
matkansa päämaali ja uusi kotonsa.

Kauvan huvitti ystävämme silmiänsä tällä paratiisilla, joka ikäänkuin
Kanaa oli hänen edessänsä, vaan sitte sieppasi kätensä ehdottomasti
tuon pienen, koruttoman kirjan, jonka äitinsä oli antanut matkalle ja
jonka sisällön hän ahkerana kirkkomiehenä tarkoin tunsi, ja hän avasi
121 psalmin, jossa luetaan:

"Minä nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee. Minun apuni
tulee Herralta, joka taivaan ja maan tehnyt on. Ei hän salli sinun
jalkais horjua; eikä se torku, joka sinua kätkee. Herra kätkeköön
sinua: Herra on sinun varjos sinun oikealla kädelläs, ettei aurinko
sinua polttaisi päivällä, eikä kuu yöllä. Herra kätkeköön sinun
kaikesta pahasta; Hän kätkeköön sinun sielus! Herra kätkeköön sinun
uloskäymises ja sisällekäymises nyt ja ijankailkiseen!"

Ja kun Antero oli lukenut tämän hurskaan lupauksen ja taas katsellut
Herran paratiisillista luomista, joka keväimen loistossa oli edessänsä,
niin painava raskaus katosi sydämmeltänsä, syvä Jumalaan luottamus
täytti sielunsa, rukoillen toipui hän ja sydämmensä, rukoili nöyrästi
Jumalaa, että hän sallisi hänen nähdä jälleen rakkaan äitinsä.

Hiljaisesta kylästä ei ollut enään paljon näkyvissä, kuitenkin kääntyi
Antero siihen suuntaan, lähettäen sinne ystävällisen tervehdyksen, vaan
sitte kiiruhti hän askeleitansa ja laskeui vuorelta Schweizin laaksoja
kohden.



5.


    Valkeus on suloinen, ja se on silmille otollinen
    nähdä aurinkoa. (Saarn. 11, 7.)

Hämärti jo, kun Antero saavutti Hauensteinin kylän ensimmäiset talot ja
kysyi ravintolaa, jossa pfalzilainen veljensä kirjeen mukaan oli
silloin tavattavana. Joukko vieraita, jotka hän heti huomasi
työmiehiksi, täytti ravintolan huoneen; niiden joukossa ei ollut Nadler
ja Antero kuuli palvelijalta hyvän tunnin kuluvan, ennenkuin toveri
tulisi.

"Tänään on ollut vaikea päivä", sanoi isäntä, "pohjaisessa
tunneli-rakennuksessa, Läuselfingenin luona on taas ollut veden kanssa
tekemistä, jonka ulossaaminen on miltei mahdotonta. Täytyi kutsua avuksi
eteläisen tunneli-rakennuksen, niinkutsutun Trimbachin, koko miehistö,
jossa Nadler työskentelee, voidaksi vaan muutamia jokia ehkäistä. Se on
myös syy, miksi Nadler tänään tavallista myöhemmin pääsee työstä."

"Kertomuksestanne päättäen", sanoi Antero matalalla äänellä, "näkyvät
tunneli-rakennukset asettavan eteen suuria vastuksia."

"Sitä minä tarkoitan", myönnytti isäntä, "tuon tuostakin ilmaantuu
epäilyksiä, jos työtä voidaan saattaakaan loppuun. Se vaan on varmaa,
että monellaisia onnettomuuksia tapahtuu, ennenkuin ensimmäinen
juna matkustaa tunnelin läpi. Te tahdotte kai saada palveluksen
tunneli-rakennuksessa."

Antero, myönsi.

"No, olkaa sitte vaan sangen varovainen, sillä niin kauvan kuin ollaan
yhdessäkin noista kaivoksista, on alinomainen hengenvaara tarjona.
Sentähden maksavatkin herrat urakkamiehille niin paljo, hahaha! jos
vaan tarpeellisia työvoimia löytyisi, sillä kuka maksotta antauu
alinomaiseen vaaraan? No, miten on, voipiko teitä kunnioittaa
tuopilla?"

"Tietysti", vastasi Antero, "sitä paitsi pyydän teiltä vähän einettä,
sillä olen tänään pitkältä matkustanut ja tulen Badenin maasta, aina
Dinkelbergistä asti."

"Dinkelbergistä", keskeytti isäntä suurella ystävyydellä. "Vai niin,
olette siis tuo nuorukainen Antero, josta veli Nadler niin paljo on
kertonut, ja jonka hyvyyttä ja hurskasta luontoa hän ei kyllin voi
kiittää? No, sepä hyvä, että tulitte meille. Nadler on jo puolestanne
puhunut työnjohtajan kanssa ja te voitte heti astua työhön.
Mutta, tuhat tulimaista, mitä minä tässä lavertelen", keskeytti
hyvänluontoinen isäntä puheensa, "kun olin teille antava viiniä ja
einettä. Vaan se on oitis tapahtuva, istukaa vaan tuonne perimmäisen
pöydän viereen, se on pfalzilaisen veljenne ja hänen toveriensa
olopaikka."

Antero seurasi käskyä. Kun hän istui yhdelle puuraheista ja ojensi
väsyneitä jäseniänsä, tuntui se hänestä sangen suloiselta. Isännän
ystävällinen vastaanotto oli hälventänyt varjot, jotka nousivat
sydämmeensä kuullessaan kerrottavan tunnelirakennuksen vaaroista ja
salaisuuksista ja kun hän oli virkistänyt itseänsä viinillä ja
yksinkertaisella eineellä, pyysi hän isäntää istumaan viereensä, ja
kertomaan jotakin tarkemmin Hauensteinin tunnelirakennuksista.

"Siitä ei ole paljo sanomista", nauroi hyvänluontoinen schweiziläinen,
"te tulettekin itse jo huomenna omilla silmillänne sen näkemään."

Antero ei helpoittanut pyyntöänsä ja sitte kertoi "Mestari Stympfeli"
-- kuten isäntää jokapaikassa kutsuttiin seuraavaisesti:

"Niinkuin teille jo olen sanonut, on Hauensteinin vuori, jonka läpi
rautatie on kulkeva, sangen kavala toveri, jonka sisuksissa on
arvaamattoman paljo vettä. Huolimatta siitä eivät ihmiset ole luopuneet
aikomuksestansa, vaan on vuoren lävistäminen aljettu etelästä ja
pohjasta. Edellisessä suunnassa, siis Trimbachin kylän luona, joka on
aivan Hauensteinin juurella, on työ helpompi, koska he siellä jo ovat
tunkeuneet vuoreen enemmän kuin 5,500 jalkaa ja ovat tunnelin jo
muuranneet kupuvaksi."

"Suokaa anteeksi, että keskeytän", sanoi Antero uteliaasti, "mitä
tehdään oikeastaan sillä uloskaivetulla kivellä ja muralla?"

"Niin, siitä on tuo rautatien valli tehty, joka jotenkin jyrkkään putoo
Aare jokeen. Vaan tunnelin vaarallisin osa on pohjaisin, sillä siellä
olevaa vettä, kuten jo mainitsin, töin tuskin voipi hallita ja
ulossulkea. Sen todistaa parahiten tämän päivän työ, koska keskimmäinen
niistä kolmesta kaivoksesta, jotka vuoren huipulta lukien ovat muutaman
sadan jalan syvyydessä, yhä sisältää vettä, vaikka se jo on saavuttanut
270 jalan syvyyden. Vettä tulvaa alinomaa ylhäältäkin."

"Siinä tapauksessa ja äärettömän tunnelin holvittamisessa täytyy ilman
sisällä kuitenkin olla sangen tukalan", muistutti Antero.

"Sen minäkin luulen", vakuutti isäntä, "ja luulenpa sen vielä olevan
sitä laatua, että enemmistön työntekijöistä täytyy kokonaan paljastaa
ylä-ruumiinsa."

"Eikö tukeuttamistapauksiakin taida tapahtua?" kysyi Antero vähän
vavisten.

"Kyllä, sillä ensimmäisessä 560 jalkaa syvässä kaivoksessa on
niinkutsuttu ilmanvaihtaja, joka käypi tunnelista tulvaavan veden
voimalla ja saattaa raitista ilmaa sisälle."

"Ja missä on tämä kaivos?" tutki Antero vielä.

"Se aukeaa kylämme takana eräässä vuoren syvänteessä", vastasi puhelias
isäntämme, "ja on täyttä kahtatoista jalkaa leveä; paitse sitä se ei
ainoastaan ole ilman puhdistamisen tähden, vaan myös kivien ja
sellaisten poiskuljettamisen tähden."

Anteron innostus kiihtyi, jonka tähden hän ei lopettanut kysymyksiänsä,
liiatenkin kun tuo ahdistava tunne palasi sydämmeensä, vaan aloitti
uudelleen:

"Vaan senkaltainen leveä ja syvä kaivos voipi myös minun mielipiteeni
mukaan, helposti kukistua maahan, kun ei se ole muurattu, joka
tässä tapauksessa pitäisi olla välttämätön asia, etenkin kun
tunneli-rakennusta heti toivotaan valmiiksi."

"Aivan oikein", vastasi mestari Stympfeli, koroittaen tuuheita
kulmakarvojansa ja kynsien korvallistansa, "kokonaan läpimuurattu ei
kaivos juuri ole, vaan ainoastaan 140 jalan syvyydelle; sitte alkaa
noin 320 jalan pituinen holvi lankuista ja poikki-hirsistä."

"Ja miten on kaivoksen pään laita."

"Pään laita?" kysyi isäntä nauraen. "Alaosassa, siis tunneliin päin, se
taas menee 86 jalkaa kallioon päin."

"Vaan mihin se kuuluu?" kysyi Antero. "Minä en näe siihen minkäänlaista
syytä."

"Kuitenkin, ystäväni, kuitenkin, sillä siellä on paja, jossa korjataan
aseita ja sitä paitse vielä huone, jossa miehet voivat levätä ja
kuivata vaatteensa."

"Ja millä keinoin ja tavoin on vuoren lävistäminen oikeastaan pantava
toimeen?" kysyi väsymätön Antero.

"Sitä en saata teille parhaimmalla tahdollanikaan sanoa", nauroi
mestari Stympfeli, "sitä paitsi tulee tuolla pfalzilainen veljenne,
joka saattaa teille antaa parhaimman vastauksen. Hollah", jatkoi hän
korkealla äänellä ja koroittaen kättänsä lisäsi hän, "täällä on Antero,
Dinkelbergistä! Hahaha, no, nyt on oleva iloista!"

Nadler, joka muutamien toveriensa kanssa oli astunut sisälle, oli
tuskin kuullut tämän huudon, ennenkuin jo syöksyi Anteron luo, syleili
häntä ja huudahti hyväsydämmisellä murteellaan: "Jumala suokoon
terveeksi korkeudestansa!"

Antero ei ensimmäisessä silmänräpäyksessä tuntenut ystävätänsä, joka
vielä oli työvaatteissansa, jotka eivät olleet erin komeat, huopahattu,
paksu polviin saakka ulottuva villainen paita ja korkeat vedenpitävät
saappaat.

"Niin, niin", nauroi pfalzilainen, "me emme ole kaupunkilaisten
näköisiä kaivospuvussamme, vaan se on sangen tarkoituksenmukainen,
sillä se suojelee meitä ylhäältä ja alhaalta tulevata märkyyttä vastaan
ja saappaat eivät laske likaa lävitse, jossa meidän usein tunnittain on
seisominen. Vaan pois nyt kaikki kaivos- ja tunneli-hankaluudet,
olemmehan taas Jumalan avulla päässeet tuosta ikävästä vankeudesta sekä
tulleet mestari Stympfelin luo, jonka ihanassa viinikellarissa minä,
sivumennen sanoen, paljon mieluimmin tahtoisin työskennellä. Tässä,
nuorukaiset", liitti hän kääntyen toveriensa puoleen ja osoittaen
Anteroa, "tässä on rakas ystäväni Dinkelbergistä, Antero,
sydämmellinen, hyvä mies, jota minä en ainoastaan päivin, vaan öinkin
olen muistellut, kuin hän on näyttäytynyt unissani, ja hiisi vieköön
semmoisessa, joka ajoi hien otsalleni ja heti olisi vaikuttanut, etten
enään koskaan olisi lähtenyt kirottuun tunneliin."

Antero katsoi kysyväisenä ystäväänsä, vaan tämä huudahti estäen:

"Toiste, rakas nuorukainen, saat sen vielä kuulla. Vaan pois nyt huolet
ja murheet, nauttikaamme vaan viiniä. Ensin tahdon kuitenkin riisua
pois virkapukuni ja pukeutua sivistyneitten vaatteisin. Jää vaan
rauhallisena istumaan, Antero, minä tulen heti takaisin, sillä minä
asun täällä mestari Stynpfelin luona."

Sitte meni iloinen pfalzilainen ovelle tanssien, mikä hänen puvussansa
näytti sangen lystikkäältä ja pakoitti läsnäolevat nauramaan.

Oli ihana ilta, jota ystävät viettivät, vaan sitä synkeämpänä valkeni
seuraava päivä, jolloin Antero ensimmäisen kerran laskeutui
Hauensteinin ammottavaan syvyyteen. Tiedämme ystävällämme olleen
sydämmen oikealla paikallansa sekä personallista rakkautta; kuitenkin
hiipi hänen päällensä tukala tunne, tehdessänsä työtä vuoren sisässä,
ja ne kuusi tuntia, jotka hänen siellä täytyi viettää, tuntuivat
hänestä ijankaikkisuudelta. Ainoa lohdutuksensa oli Nadler, joka
työskenteli juuri vieressänsä ja joka, huolimatta kauhistavasta
ympäristöstä, ei kadottanut mielensä malttia.

"Se on vaan hyvä seikka", huudahti hän huokaavalle Anterolle,
"niinkauvan kuin minä olen naapurinasi, ei sinun tarvitse peljätä
vuoren syöksymistä, sillä tiedätkö", jatkoi hän naurulla, "rikkaruoho
ei turmellu."

Pfalzillaisen iloinen luonne vaikutti sangen virvoittavasti Anteroon.
Ja sitä iloisemmin riemahti sydämensä, irtipääseminen läheni ja hän
nousi vuoren synkeydestä päivän valoon sekä käänsi askeleensa vähäiseen
maataloon, joka oli Hauensteinin korkeimmalla kukkulalla. Täällä oli
ystävämme maja; vähäinen, talonisännältä vuokraamansa huone oli
asuin- ja makuupaikkansa. Tosin oli tila sangen ahdas ja huonekalut
ylen vähäiset, mutta kuitenkin viihtyi Antero siellä hyvästi sekä
vietti monet joutohetkistänsä akkunan vieressä, josta oli ihana näköala
Aare-laaksoon kylineen ja kaupunkineen, linnoineen ja hovineen.

Vaan enimmän kaikesta rauhoitti Anteron surullista sydäntä sunnuntai
rauhoinensa ja juhlinensa, ja kuinka muutoin saattoi ollakaan, koska
hän sinä päivänä oli vapaa vuori-vankeudesta ja sai nauttia raitista,
ihanaa Jumalan ilmaa. Vasta nyt tunsi ystävämme oikein sen
hyväntekeväisyyden, saada pukeutua sunnuntai-vaatteisin, koska hänkin
koko viikon kantoi tuota kaivos-pukua, jossa hän ensikerran kohtasi
iloisen pfalzilaisen. Kun Antero sitte kylvyllä oli virvoittanut
jäseniänsä ja pukeutunut pyhä-vaatteukseensa, kun aurinko loisti
suloisesti vähäisen majansa akkunaan sekä levitti loistonsa viehättävän
maiseman yli, -- silloin oli jo pyhä koittanut hänen sydämmessänsä,
juhlallisen kellon äänen kaikuessa, joka kuului lännessä olevasta
Isenthalin kirkonkylästä, ja hurskaat kiitoksen tunteet Jumalata
kohtaan, joka koko viikon kuluessa uskollisesti oli varjellut häntä,
nousivat sydämmestänsä. Ei pitkää aikaa kulunut, ennenkin koputettiin
ovelle ja pfalzilainen veli astui sisälle, ystävänsä rinnalla
mennäksensä Isenthalin kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Vähäinen
kävelymatka vaikutti, koroittaen Anteron hurskasta mieltä; hän silmäili
metsäisten vuoren rinteitten välitse Aare-laaksoon, jonka keskellä
musta kiiltävä tie luikerteli, yhä enemmän ja enemmän lähestyen pimeätä
tunnelia, jossa ystävämme tunsi itsensä niin sanomattoman onnettomaksi.
Vaan sunnuntaisin hän ei sitä ajatellut, uskolliset sinisilmänsä
viihtyivät ainoastaan auringon paisteesta välkkyvässä Aaressa,
vihreillä kummuilla ja vuorilla sekä alppein juhlallisuudessa, joitten
huiput aamupilviä syleivät, hänen mennessään Isenthalin kirkolle, joka
seisoo korkealla vuorella. Kun sitte saarna loppui, palasivat ystävät
taas Hauensteiniin; iloinen pfalzilainen teki pienen tervehdyksen
mestari Stympfelin luona viinikellarissa, kun Antero huoneessansa veti
pöydän akkunan ääreen ja, otettuansa esille paperia ja kirjoituskoneet,
istui kirjoittamaan hyvälle vanhalle äidillensä pitkän lohduttavan
kirjeen. Sen hän tarvitsikin, sillä surren paljo poikaansa ei hän
voinut hillitä surullista tunnetta, joka tuon tuostakin hiipi
sydämmeensä. Kirjeen kirjoitettuansa ja yksinkertaisen päivällisen
syötyänsä, meni hän uudestansa ulos raittiisen, vapaasen Jumalan
luontoon, sille eli viereiselle kukkulalle, jossa ystävämme yhdessä
samoten joko Uuden-Wartburgin tahi Frohburgin raunioille istuivat ja
katselivat laajaa maisemaa, jonka itäisessä reunassa näkyi Baden järvi
ja eteläisessä joku Montblanc-vuoren kukkuloista. Illan viettivät
ystävät samoin yhdessä, etenkin kun enemmän ja enemmän erkanivat
työtovereista, joista enemmistö oli raakaa ja epäsiveellistä,
sekä kurjissa pidoissa sunnuntaisin tuhlasivat kaikki ansaitun
viikkopalkkansa. Että nämä miehet eivät olleet juuri mitään ahkeroita,
voipi ajatella, ja sen kautta, pfalzilaisen ja Anteron ei ollut vaikea
nousta työn-kaitsijoiksi. Tämä herätti kuitenkin toisten kateutta ja
Anterolla oli siitä paljon kärsimistä, koska hänen hurskas luonteensa
usein antoi aihetta alammaistensa ivaan ja pilkkaan, niinkuin kohta
saamme nähdä. Kun nimittäin Antero ensi kertaa kaitsijana meni
miestensä kanssa tuonne pimeään syvyyteen, virkkoi hän työmiehille:

"Jokaisessa vuorikaivoksessa, miehet, löytyy kappeli. Siihen
vuorelaiset astuvat, ennenkuin menevät kaivoksiin, Jumalan suojelusta
rukoilemaan. Seuratkaamme tätä esimerkkiä ja lausukaamme, ennenkuin
käymme työhön, samoin lyhyt rukous."

Pilkallinen hymy oli vastauksena ja Antero yksin pani kätensä ristiin.
Heti senjälkeen kun miehistö oli astunut työhuoneesensa, tapahtui kaksi
onnettomuutta; holvi-rakennuksesta putosi kivi, joka yhdeltä
työmieheltä muserti käden ja toiselta jalan. Vaan tämä surullinen
tapaus saattoi niin hyvät hedelmät, että Anteroa seuraavana aamuna, kun
hän alammaistensa kanssa meni työhön ja pani ristiin kätensä, ei enään
pilkattu; tosin seurasi ainoastaan vähäinen osa hänen esimerkkiänsä,
kuitenkin jäivät toiset rauhallisina seisomaan ja kasvonsa osoittivat
suurta vakavuutta. Kun Antero näki tämän ihanan seurauksen, rupesi hän
enemmän ja enemmän vaikuttamaan työmiesten raakaan luontoon äitinsä
antaman aarteen avulla, joka hänellä aina oli luonansa. Ja Jumala
siunasi hänen jalon tarkoituksensa ja antoi hänen pelastaa niin monen
paatuneen mielen, ennenkuin eräs onnettomuus tapahtui, josta seuraava
luku kertoo.



6.


    Herra, Isä, Jumala! Ole Sinä kanssani.
    (Em. Gebel'in rukous).

Pfalzilaisessa veljessä oli sitte edellisen päivän erinomainen muutos
tapahtunut; hänen muutoin niin iloinen katseensa osoitti nyt
surumielisyyttä ja hänen tähän saakka sileässä otsassansa näkyi surun
ja murheen ryppyjä. Tämä muutos ei jäänyt huomaamatta uskolliselta
ystävältä ja tämä pyysi hänen kertomaan sydämmensä kipua. Vaan Nadler
piti kaikellaista puhetta ja tahtoi vielä tehdä muutoksen ulkonaisessa
käytöksessänsä todettomaksi. Antero ei helpoittanut, vaan ahdisteli
ystävätänsä siksi kuin tämä vihdoin sanoi hänelle:

"Tänään on Toukokuun 27 päivä, päivä, jona minä neljäkolmatta vuotta
sitte tulin mailmaan. Minä olen muutoin iloinen toveri ja tiedän, ettei
rakas Jumala iloista luonnettani ole paneva pahaksensa, sillä tuleehan
ilo häneltä. Syntymäpäivänäni vaihdan kumminkin totista puhetta
sydämmeni kanssa, ja muistelen erhetyksiä, joihin kuluneella vuodella
olen tullut syypääksi; minä sitte aina lupaan panna alttiiksi kaiken
siveellisen voimani, tullakseni yhä paremmaksi ihmiseksi. Ja sentähden
en tahdo tänäänkään antaa valheen ystävätäni kohtaan tulla itselleni
syyksi. Niin, rakas Antero, sinä et ole pettynyt, sydämmeni on vakaa ja
eräs surullinen tunne käypi läpi sydämmeni, sillä muutama yö sitte näin
minä taas saman unen, josta mainitsin sinä iltana, kun tänne saavuit."

Nadler vaikeni, surullisena luoden silmänsä maahan, ja Antero kysyi
värähtävällä äänellä:

"Tahdotko kertoa unen minulle? Olkoon se kuinka vaikea eli
surullinen hyvänsä, niin pyydän sinua kuitenkin, ettet jätä minua
epätietoisuuteen."

"No hyvä, Antero", jatkoi ystävä vähän mietittyänsä, "saat tietää
kaikki. Vaan menkäämme taas työhön ja odottakaamme siksi kuin
joutohetki lähestyy."

Antero suostui iloisesti pfalzilaisen veljensä ehdoitukseen ja hetkisen
kuluttua he taas kalkuttelivat ja lapioivat synkässä kaivoksessa...

Hauensteinin ylimmäisellä huipulla kohoaa niinkutsuttu Frohburg, joka
useimmiten oli molempien ystävien vaeltamisen päämaalina, kun päivän
vaikean työn perästä lähtivät vaeltamaan, vahvistuaksensa raittiissa
vuoren ilmassa. Monesti oli tapahtunut, että molemmat myöhään iltaan
istuskelivat tällä ihanalla kukkulalla, silmiänsä virkistäen mahtavan
maiseman katselemisella, joka täyden kuun valossa oli edessänsä.
Frohburgille he nytkin ohjasivat matkansa, vaikka vasta yhdeksältä
olivat päässeet kaivoksesta; sillä mitä pfalzilainen veli Anterollemme
oli kertova, oli sitä laatua että hän saattoi sen ilmoittaa ainoastaan
Jumalan vapaassa ilmassa, Hänen henkensä ympäröimänä, joka vuoren
huippuja syleilee. Ihana Toukokuun ilta oli levinnyt kukkuloille ja
laaksoihin, joita kuun loisto valaisi, joka täydessä majesteetissansa
kirkkaasti loisti Pilatus ja Rigi vuorten huipuille sekä näytti
ikäänkuin lähenevän.

Molemmat ystävät olivat istuneet eräälle Frohburgin puiston istuimista,
virvoittaen itseänsä kuutamo-maiseman lumousvoimalla sekä vuoren
harjanteilta katsoen laaksoihin, jossa puut tuhansine valkeine
kukkineen nuokkuivat, niin että ne katselijan silmässä näyttivät
ikäänkuin jäävuorilta, joita ikuinen lumi -- maallisen katoovaisuuden
kuva -- peittää.

Yltympäri vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan kaukainen kylän kello
kaikui muistuttaen, että vielä vähäinen aika on jäljellä, vaan vienosti
ja uneliaasti kaikui ääni, ikäänkuin ei se tietäisi, että se ilmoittaa
todellisuuden "totista sanaa ajallansa."

Kuun hopealoiste heijahti laaksossa juoksevan Aaren laineisin sekä
Trimbachin kirkon ristiin. Ja näihin oli pfalzilaisen katse
kiintyneenä; sillä tuo muuten niin iloinen kisälli tiesi hyvinkin, että
tuolla rauhallisella paikalla jo moni tunnelissa onnettomuuden saanut
on haudattuna ja oliko tuo kehoittava merkki, maallisen ikeen alta
pääsemisestä, yhdistyksessä tuon unen kanssa, josta hän nyt aikoi
kertoa ystävällensä. Hän kertoi:

"Olin vasta muutamia päiviä oleskellut Hauensteinissa, kun eräänä yönä
tuo uni minua häiritsi, joka siitä lähtien ei ole muistostani kadonnut.
Sen päähenkilönä on rakkain ystäväni, ja se on haikeana suruna
sydämmessäni. Kentiesi tuo omituinen uni olisi jo kadonnut muistostani,
ellei se muutama yö sitte samankaltaisena olisi palannut. Olen
luvannut sinulle sen todellisesti kertoa, sentähden kuule seuraavata.
Näin unta, että, kuten tänäänkin, katselin Frohburgista ja kuu loisti
hopeisena taivaalla. Katseeni ei ollut kiintyneenä siihen, eikä
edessäni olevaan maisemaan, vaan erääsen pieneen vainioon, joka
muistutti, kuinka ihminen on pakoitettu jättämään mailman. Trimbachin
ristit kiilsivät kuin nytkin, kuun valossa, vaan niitten takana
ilmaantui vielä suurempia, joissa riippui vereksiä seppeleitä, ja
minusta oli, kuin jos yksi niistä olisi kasvanut yhä korkeammaksi sekä
yhtäkkiä ollut sinun haamuisesi ja lähestynyt minua ylenluonnollisessa
muodossa; ja kun kysyin, jos todellakin olet sinä itse, niin sinä
sanoit: 'Niin olen, ystäväni, vaan vaivainen ruumiini ei enää sisällä
henkeäni, sillä minä olen valonhaamu, joka kiitää yhä korkeammalle
taivaan valtakuntiin, jonne Jumala on asettanut valtaistuimensa ja
Kristus Vapahtaja istuu oikealla kädellänsä.' Minä hämmästyneenä vähän
vaikenin, vaan sitte rohkenin kysyä: 'Mistä se tulee, Antero, että niin
oitis olet jättänyt minun!' Ja sinä vastasit: 'Katso noita ristejä,
jotka tuolla hautausmaalla kasvavat ikäänkuin sienet maasta, ja
tuota jylhää vuorta, jonka läpi itsepäinen ihminen tahtoo saattaa
höyrykoneensa, niin sinä olet huomaava, että Jumala on siihen asettanut
kieltonsa ja antanut kaikkien eläinten hukkua, jotka ovat työssä
avulliset olleet. Vasemmalla ja oikealla puolellani, edessä ja
takanani, lepäävät väsyneet toverini ikuisessa unessansa, ja ainoastaan
minä olen ylösnoussut, sinulle ilmoittamaan, ettei ihmisen pidä olla
ylpeän ja että Jumala pitää huolen siitä, etteivät puut taivaassa
kasva.' Ja tämän sanottuasi sinä katosit, minä katselin noita monia
ristejä, ja heti senjälkeen heräsin. Siitä lähtien en ole voinut
hillitä haikeata tunnetta, ja minusta tuntuu, että todellisesti olen
näkevä, mitä kahdesti unessani olen nähnyt."

Kertoja vaikeni, samoin Anterokin. Hautausmaan ristit vaipuivat jo yön
pimeyteen, kuu oli laskeumaisillaan vuorten taakse.

"Me olemme kaikki Jumalan kädessä", virkkoi Antero vihdoin vakavalla
äänellä, vaikka sydämmensä sykki tuntuvasti.

"Vaan miksi lähettää hän meille niin omituisia unia?" sanoi
pfalzilainen miettivästi. Ystävä ei virkannut mitään ja Nadler jatkoi:
"Minusta tuntuu kuin meidän molempien pitäisi jäädä pois työstä
huomenna. Se on kentiesi seuraus tuosta pahoinvoinnista, joka minua
kahtena päivänä on vaivannut ja jota minä en voi välttää; minä olisin
sinulle sangen kiitollinen, jos sinä huomenna minua totteleisit, sillä
minä olen päättänyt seuraavaksi päiväksi jäädä kotio."

"Minä tahdon sinulle tunnustaa", otti Antero nyt sanoaksensa, "että
minunkin sydäntäni vaivaa surullinen tunne ja minä olen sangen
alakuloinen, ikäänkuin minua kohtaisi joku suuri onnettomuus. Vaan kun
nyt silmään tuohon hiljaiseen kuun valaisemaan maisemaan, jossa hyvin
on näkyvänä Jumalan kaikkivaltaisuus ja hyvyys, niin sisällinen ääni
sanoo: Jatka pelkäämättömänä matkaasi, jolla Jumala sua johdattaa; hän
on aina oleva kanssasi, synkimmässä vuoren kaivoksessakin. Ja jos hän
tahtoo, että jäät eloon, niin se on tapahtuva, vaikka vuoret tuhansin
kerroin syöksyisivät päällesi; mutta jos hän nyt on kutsunut sinun
taivaan valtakuntaan, niin hän on löytävä sinun, vaikka kuinkakin
turvallisesta paikasta. Ota vastaan sydämmellisin kiitokseni
uskollisesta ystävyydestäsi, sillä siitä tuo paha uni on saanut
alkunsa, äläkä pane pahaksi, jos huomenna ja seuraavina päivinä en ole
rinnallasi -- pahoinvointisi lienee kuitenkin Jumalan avulla katoava.
Mutta aika rientää, ja läheltä sekä kaukaa kuuluva kellon ääni
ilmoittaa yhdettätoista tuntia. Erotkaamme nyt, ja olkoon sallittu,
että iloisina täällä Frohburgissa vastakin viipyisimme ja ihailisimme
tätä Jumalan luomaa paratiisia."

"Jumala suokoon niin", vastasi pfalzilainen huoaten. Sitte molemmat
käsitysten astuskelivat alas Hauensteiniin. Erotessansa teki ystävä,
mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt: hän suuteli Anteroa, joka tästä
rakkauden osoituksesta liikutettuna ei voinut olla huomaamatta jotain
kauhun tunnetta; kumminkin rohkaisi hän mieltänsä, heitti sydämmellisen
jäähyväisen ystävällensä ja meni rauhalliseen majaansa.

Viileä Toukokuun yötuuli puhalsi akkunasta, jonka viereen Antero istui,
vielä kerran silmäilläksensä kuun valaisemaa maisemata. Vihdoin täytyi
hänen siitä erota ja mennä vuoteellensa. Vaan akkunan hän jätti auki,
sillä hänestä tuntui, kuin raitis Jumalan ilma, joka esteettömästi tuli
sisälle, olisi ollut hänelle tarpeen. Hän pani kätensä ristiin ja
rukoili:

    Herra! sydämmeni turva, ole kanssani
    Armon lähde, iloss' ja murheess' on kanssan'
    Suojele synkässä vuoren yössä
    Ja kaivoksess' oo toverinan'
    Oi turvani, vahvuuteni, päivän valoni,
    Eloni iltaan älä hylkää minua.

Hurskaasti rukoilevan Anteron kädet jäivät ristiin, kun virvoittava uni
ummisti väsyneet silmänsä; ja kuun kirkastava loiste valaisi hänen
kasvojansa, samoin kuin maisemaa ulkona.

Tuskin alkoi Toukokuun 28 päivän aamu hämärtää, kun Antero jo nousi
vuoteeltansa. Hänen tarvitsi vasta kello 10 olla eteläisessä
tunnelissa, jolloin oli työmiesten vaihto, kuitenkin johdatti ikäänkuin
lumoavainen voima häntä Jumalan raittiisen ilmaan.

"Kah, näin varhain jo ylhäällä?" huusi hänelle isäntänsä, joka juuri
palasi tallista eläimiä ruokkimasta ja kohtasi Anteron ovella. "Emäntä
ei ole vielä noussut, eikä kahvi ole valmista."

"Antakaa vaimonne nukkua rauhassa", vastasi Antero, "voinhan
aamujuomattakin tulla toimeen."

"Vaan minne aiotte?" kysyi isäntä ihmetellen.

"Tahdon, ennenkuin menen kaivokseen, vähän samota Jumalan vapaassa
ilmassa. Tänään taas saan tuskin nähdäkään aurinkoa, koska vasta
illalla jätämme tunnelin."

"No, sitte ottakaa matkaanne tarpeeksi ruokaa", kehoitti isäntä.

Antero myönnytti hänelle ystävällisesti ja meni astuskelemaan kultaiseen
aamuun. Hän oli tuskin astunut kahta sataa askelta, ennenkuin hän
huomasi pfalzilaisen veljensä, joka juosten tuli hänen luoksensa.

"Minua aavisti, etten kohtaisi sinua kotona", sanoi ystävä, jonka
kasvot ilmoittivat suurta liikutusta, "sentähden lähdin niin aikaisin
matkaan."

"Ja mitä sinun on?" kysyi Antero. "Tunnetko itsesi pahoinvoivaksi vai
onko jotakin tapahtunut? Minä pyydän, älä salaa minulta mitään."

"Ei, ei, kaikki on järjestyksessä. Vaan minä pelkään, että tämän päivän
kuluessa jotakin on tapahtuva alhaalla tunnelissa; ja sitte, ollen koko
yön hurjien unien rasittamana, nämät kaikki tarkoittivat sinua ja tuota
kaivosta. Kuule siis varoittavaa ääntäni, seuraa minun esimerkkiäni ja
jää tänään pois työstä."

"Sinä olet sairas, ystäväni", vastasi Antero, "sen huomaan suuresta
liikutuksestasi; mielikuvitteesi on kuumeessa ja luopi eteesi kuvia,
jotka sinua peljästyttävät. Päätökseni on, että juuri kello 10 menen
miesteni kanssa alas ja, jos tahdot, voit illalla odottaa minua
käytävässä."

Pfalzilainen ei heittänyt varoituksiansa, vaan ei hän kuitenkaan voinut
saada mitään toimeen ja erosi vihdoin suurella surulla. Ystävämme
samosi iloisena vuorelta vuorelle, kunnes aika läheni, jolloin hänen
täytyi jättää jäähyväiset suloiselle päivälle. Miehistö, paitsi
Nadleria, oli kokoontunut ja saapunut heti tunnelin suulle. Antero jäi
siihen seisomaan ja, paljastaen päänsä, rukoili hän: "Herra suojelkoon
sisälle- ja uloskäymisemme sekä johdattakoon taas ylös maasta. Sen
suokoon rikkaasta armostansa! Amen."

Ei ollut enään vähemmistö, joka hänen hurskasta esimerkkiänsä seurasi
ja vahvistettuina menivät he työhönsä. Ainoastaan Antero jäi jälelle ja
katsoi tarkkaan kaivoksesta ylös, joka, niinkuin tiedämme, loppuu
Hauensteinin kylän yläpuolelle.

"Mutta mitä tuo on?" virkkoi hän kahdelle ohitse menevälle sepälle.
"Täällä haisee kovin savulta."

"Luonnollisesti", vastasivat molemmat, "koska ovat kaivoksessa
sytyttäneet tulen, saadaksensa ilmanvetoa tunnelissa; siellä onkin ilma
niin ummehtunutta, että on vähällä läkähtyä."

"Tulta", virkkoi Antero hämmästyen. "Minne olette sen virittäneet?"

"Eräälle rauta-ristikolle tuolla puuhäkin päällä, joka on estämässä
putoavia kiviä."

"Jos minä olisin käskemässä", jatkoi Antero, "niin antaisin sammuttaa
tulen, sillä se voipi saada aikaan hirveän onnettomuuden. Ajatelkaa
vaan, että kaivos muutaman sadan jalan pituudelta on peitetty
puuseinällä, joka teidän ahjonne helteestä ja savusta on niin kuivunut,
että yksi ainoa kipuna on kylläksi panemaan tuleen koko tornin;
ajatelkaa sitte sitä hirveätä onnettomuutta: enemmän kuin sata
työmiestä vuoren sisässä tulisivat haudatuiksi palavan puutornin ja sen
kuumeesta murtuneen muurauksen alle."

"Sinä olet narri", huusi toinen sepistä, "kuinka voi tuli sytyttää
tornin puuseinämän, kun se palaa rautaristikolla? Sitä paitsi on varsin
mahdotonta, että tulikipuna ulottuu puuseinään, joka alkaa vasta
kahdeksankymmentä jalkaa ylempänä. Siihen vielä vartioipi yksi työmies
tulta, joka on aivan tarpeellista, koska ilmavaihtaja ei voi saattaa
tarpeeksi raitista ilmaa. Pitäkäämme tulta kaivoksessa, ylimmäisen
työnjohtajan käskystä, ilma on tuntuvasti parantunut, siis voitte tekin
tunnelin perällä helpommin hengittää."

Antero kohotti olkapäitänsä, huoahti ja vastasi: "Kunhan ei tulenne
vaan ketäkään meistä tekisi kylmäksi."

Sepät nauroivat ja Antero meni kaivokseensa. Siinä osassa oli tunneli
ainoastaan puoleksi, se on tuhat jalkaa avaralta valvattu, toista osaa
sitävastoin suojelivat puujoukot. Antero oli aivan kaivoksen päässä
miehinensä työssä, jossa puoleen päivään rauhassa jatkoivat työtänsä.



7.


    Ja he menivät syvyyteen alas.
    (Ps. 107, 26.)

Vaikka pfalzilainen työnjohtajalle oli ilmoittanut itsensä sairaaksi,
ei hän kuitenkaan voinut pysyä huoneessansa. Lakkaamatta ajatteli hän
Anteroa ja joku näkymätön voima saattoi hänen vihriöiden kukkuloiden
ympäröimälle vuoren seljänteelle, jonne kaivoskin ulottui. Koska sillä
välin oli sopimatonta, että pfalzilainen sairaana näyttäytyi, niin hän
meni Anteron isäntäväen luo, joiden talosta saattoi nähdä kaivoksen.
Uskollinen pfalzilainen oli talonväelle ilmoittanut surunsa Anterosta,
ja he olivat kutsuneet hänen koko päiväksi olemaan vähäisessä
majassansa; sitä paitsi koki isäntä kaikin voimin ilahuttaa
vierastansa, jonka tähden hän murkinan syötyä sanoi hänelle:

"Nyt täytyy teidän kerran tulla navettoon lehmiäni katsomaan. Minä
vakuutan teille, että ne ovat erinomaista rotua, ja te saatte hakea
laajalta, löytääksenne semmoista karjaa."

Nadler seurasi ystävällistä talonpoikaa ja oli juuri astunut navettoon,
kun talon emäntä tuli sinne juosten ja huusi molemmille:

"Tulkaa pian ovelle. Kentiesi erehdyn, vaan minusta on kuin kaivoksen
puutorvesta nousisi mahdottoman paljo savua."

Pfalzilainen vaaleni ja hänen täytyi tarttua oveen; kuitenkin rohkaisi
hän mieltänsä ja juoksi talonväen kanssa talon edustalle.

Emäntä oli valitettavasti puhunut totta, sillä kaivoksen joka
liitteestä ja halkeamasta nousi paksuja savupatsaita.

"Armollinen Jumala", huusi Nadler, lyöden käsiänsä yhteen. "Tuo sakea
savu ei saata mitenkään tulla pajasta! Kuulkaa vaan, kuinka kaivoksen
sisällä rätisee!"

Samassa silmänräpäyksessä nousi vinkuen liekkipatsas kaivoksesta,
ahneesti nuolten puutorvea.

"Laupias Jumala!" huusivat talonpojat, "Hauenstein on tulessa!
Auttakaa, -- sammuttakaa!"

Näin huutaen syöksyivät he naapuritaloihin, joiden ovilla asukkaita jo
näkyi. Nadler jäi kuitenkin ikäänkuin kiinnisidottuna seisomaan,
lakkaamatta tuijottaen tulipatsaasen, joka nyt heitti palavia
lautoja ikäänkuin korsia ilmaan. Kaivos näytti todellakin muuttuneen
tulta-suitsuttavaksi vuoreksi -- ylt'ympäri satoi kallion lohkareita ja
leimuavia hirsiä. Ja tämän jättiläisliekin yli nousi ja vyöri suunnaton
savupatsas taivasta kohden, joka näkyi peninkulmien laajuudelle. Ken
tietää, kuinka kauvan Nadler vielä olisi seisonut neuvotonna ja
toimetonna, elleivät muutamat työmiehet, jotka myös tulivat kotoansa,
mennäksensä työhön, olisi häntä herättäneet, huutaen:

"Nopeasti alas Hauensteiniin, tunnelin suulle!" Heti liittyi
pfalzilainen miehiin, ainoastaan ajatellen pelastaa tunnelissa viipyvää
Anteroa. Vaan he eivät olleet ensimmäiset, jotka saapuivat suulle,
sinne ja tänne kiiruhtavista, kysymyksiä, neuvoja ja käskyjä, ja
välistä tuo alinomainen voivotus "auttakaa! Kristuksen armon tähden,
auttakaa!" kuului yhä. Heti näyttäytyi, että sadastaviidestäkolmatta
työmiehestä, jotka olivat tunnelissa, ainoastaan noin kuusikymmentä
pelastui, kaksikuudetta sitä vastoin oli haudattuna kaatuneen puutornin
palavien raunioiden alle.

"Jumalani!" voivottelivat muutamat sinne tulleista työmiehistä, joilla
kaivokseen peittyneiden joukossa oli sukulaisia, "miten voi tämä
onnettomuus tapahtua?" Vastaus tähän kysymykseen viipyi vähän, kunnes
vihdoin yksi niistä sepistä saapui, joiden kanssa Antero edellä puolen
päivää oli puhunut. Raivokkaina ja mahdottoman liikutettuina nämä
kertoivat:

"Kaikki kävi hyvin ja ilmanveto kaivokseen tuli ristikolle viritetyn
tulen tähden kiivaammaksi. Silloin huusi yhtäkkiä noin kello 12 aikana
lämmittäjä pajaamme alas:

"'Tuli on irti kaivoksessa.' Me heitimme heti pois vasarat, kiiruhdimme
ylös, kurkistimme kaivokseen ja näimme sen kirkkaissa liekeissä.
Muutamien hetkien perästä huusimme tunneliin: pelastakaa itsenne! ja
eräälle apumiehelle annoimme käskyn, oitis kiiruhtaa N:o 18 ja 19, siis
tunnelin perimmäiseen osaan ilmoittamaan kaivoksen olevan tulessa sekä
heidän pitävän pelastautua. Poika tekikin, kuten käskettiin, vaan näki
itseänsä pilkattavan. N:o 19:ssä oli myös neljä työmiestä syömässä
murkinaansa ja nämät ynnä eräs neljäs työssä oleva eivät antaneet
itseänsä häiritä ja vastasivat rauhallisesti: ei nyt liene huhtikuun
ensimmäinen päivä. Ainoastaan muutamat harvat seurasivat kehoitusta,
etenkin kun tuli n:o 15:ssä oli näkyvissä. Muutamia minuuttia myöhemmin
syöksihe jo palavasta kaivoksesta lankkuja ja kiviä syvyyteen. Muutamat
työmiehet epätoivoisina peräytyivät tulisateesta, kunnes viimein,
tulesta pelastuneitten toverien kehoituksesta, rohkenivat tehdä
hyppäyksen ja pelastuivat."

"Vaan kuinka oli mahdollista, että perimmäisessä osassa työskentelevät
eivät luottaneet apumiehen kehoittavaan huutoon", kaikui heti
kokoontuneen joukon suusta.

"Sen tahdon teille sanoa", vastasi eräs vanhanpuoleinen mies, joka oli
ollut Anteron käskyn alaisena, ja ajoissa päässyt pakenemaan. "Muutamat
miehistämme olivat aamulla kuulleet keskustelun, jota johtajamme Antero
piti kahden sepän kanssa. Hän ei hyväksynyt tulta kaivoksessa sekä
pelkäsi puuseinän helposti saattavan syttyä, joka valitettavasti nyt
on tapahtunut. Vaan sepät nauroivat hänelle. Kun nyt apumies huusi:
'pelastakaa, pelastakaa itsenne!' syöksyen meidän osaamme, niin
enemmistö luuli sen olevan pilaa, josta Antero apumiehen kanssa olisi
suostunut."

"Oi, Jumala", kuului vaikeroivan apumiehen ääni, "te ette tahtoneet
minua uskoa, ettekä Anteroakaan, joka kuitenkin rukoili, niin pian kuin
mahdollista pakenemaan. Oi, taivaani, se hyvä ihminen ei ole täällä;
hän lähetti minun edeltäkäsin ja on itse juossut syvemmälle tunneliin,
kehoittaaksensa muita pakenemaan."

Tunnelin suulla oli joukko työväen asunnoita, ja kaikista riensi
miehiä, vaimoja ja lapsia, kaikki etsien pelastuneitten joukosta
omiansa. Nimiä huudettiin ja epätoivoisina kysyttiin: "Onko isäni
täällä?... Oletteko nähneet poikaani?... O Jumalani, lienee toki
veljeni pelastunut!" Ja kun täällä kaikui iloinen huuto, niin tuolla
voivoteltiin, joka koski vuoreen haudatuita poloisia. Mutta kauvan ei
viivytelty joutavissa vouhotuksissa; heti kaikui huuto: "Ylös, ylös!
veljiä pelastamaan!" kaikki riensivät tarpeellisine aseineen tunneliin,
huolimatta savusta ja kuumuudesta, koska oli kysymyksessä, avata
rauniovalli ja onnettomille tovereille avata käytävä. Mutta esteet
olivatkin vahvemmat kuin tahto; heti näkivät työmiehet, enenevän savun
tähden, olevansa pakoitetut jättämään tunnelin ja etsimään raitista
ilmaa. Heti he taas kuitenkin riensivät sisään työtä jatkamaan. Niin
oltiin kaikin voimin työssä kello kahdeksaan illalla, jolloin jo
kahdeksan jalkaa oli murrettu; yön kuluessakin murrettiin vallia
päästääksi pois sisään suljettuja, koska oli luultava, että
viimeksimainitut samoin koettivat päästä pois.

Sillä välin oli laajalle näkyvien tuli- ja savupatsaiden kautta suuri
joukko ihmisiä rientänyt lähimmäisistä seuduista palolle siinä
aikomuksessa, että kaikin voimin auttaisivat onnettomia, jota
tuliruiskut ja muut aseet osoittivatkin. Tuo turmiollinen palo olisi
helposti voinut tarttua taloihin ja samoin koko Hauensteinin kylään,
ellei apuun rientäneet olisi ruvenneet tulen uhkaamia taloja
suojelemaan. Tämän tehtyä ruvettiin arvelemaan, millä keinolla
kaivoksessa kytevä tuli olisi sammutettava. Muutamat ehdoittivat, että
kaivos ylhäältä tukittaisiin, joten tuli sammuisi; toiset arvelivat
kuitenkin, että näin menetellen sisään suljetuilta riistettäisiin
hengitykseen tarpeellinen ilma. Toiset taas katsoivat paremmaksi, antaa
tulen lakata riehumasta, etenkin kun liekit voisivat saattaa tunneliin
raittiin ilman vetoa. Mutta enemmistö oli sitä mielipidettä, että tuli
sammutettaisiin vedellä, ja vaikka monet huomauttivat vaaraa, että
senkautta saatettaisiin tunneliin läkäyttävä höyry, joka tulisi
epäilemättä vaaralliseksi suljetuille sekä haitalliseksi jokaiselle
pelastustyössä toimivalle työmiehelle, niin kaivos kuitenkin oli
aukkoon asti noin kaksi jalkaa peitossa. Läheisyydessä oli lammikko,
josta kaivokseen saakka miehistö muodosti jonon sekä toinen toisellensa
antoi ämpärin, kunnes lammikko oli tyhjänä. Tämän menetystavan
älyttömyyttä ei kukaan huomannut, jonka tähden sitä jatkettiin koko yö
perjantain puolille päivää. Vaan heti ilmautuivat surulliset
seuraukset. Kello 7 asti olivat työmiehet voineet jatkaa tekoansa
tunnelin aukon suulla. Vaan nyt ilmautui tukokaasua ja työmiehet
vaipuivat maahan pyörryksiin. Siitä huolimatta eivät he hellittäneet
pelastustyötänsä, vaan piammiten näyttivät sankariluontoa, jommoista
tappelussakaan urhoollisemmasti ja kauniimmasti ei voi osoittaa. He
panivat oman henkensä alttiiksi, pelastaaksensa toisten henkeä sekä
itse mieluummin heittäytyivät uhriksi.

Ei meidän tarvitse mainita, että näiden urhoollisten riveissä
pfalzilainen oli ensimmäinen, hänen elämänsä ei maksanut mitään, kun
ystävänsä oli niin suuressa vaarassa. Perjantain aamuna oli tukokaasu
muuttunut semmoiseksi, että tunnelissa sytytetyt lyhdyt tuskin
saattoivat palaa, ja pimeissä käytävissä oli paljous työmiehiä
pyörryksissä, maassa kamppaillen tukeuttamis-kuolon kanssa. Tosin
saatettiin he pois raittiisen ilmaan, vaan niin moni, niin pian kuin
näki suloisen päivän valon, heitti henkensä. Kohta oli suuri joukko
näitä urhoollisia tiedottomina ja kuolevina tunnelin aukon suulla.

Pakahtuneella sydämmellä täytyi Nadlerinkin luopua työn pitkittämisestä
tunnelissa, myrkylliset höyryt levisivät ja paisuivat yhä enemmin.
Pitemmän epätietoisuuden perästä hän päätti, rientää Dossenbachiin
vanhalle äidille ilmoittamaan tätä surullista sanomaa ystävänsä
onnettomuudesta. Hän tiesi tekevänsä Anteron mieltä myöten, joka ylitse
kaikkea rakasti äitiänsä. Kun pfalzilainen lähti matkalle tuontuostakin
katsahtaen Hauensteiniin, jonka synkkä kita oli niellyt onnettoman
Anteron ja toverinsa, -- tehtiin onnettomuuden kaikellaisia kokeita,
tunnelin ruttoilman poistamiseksi ja raittiin ilman saattamiseksi
sisälle. Suurien ruiskujen avulla saatettiin tunneliin kalkkivettä,
vaan nuo myrkylliset höyryt eivät irtautuneet ja ruiskumiehistö tuli
voimattomaksi. Nyt viritettiin suuria olkitulia, sitte turvauttiin
leveihin seileihin, joita vaunuilla vedettiin nopiasti edestakaisin, --
vaan kaikki nämä apukeinot huomattiin hyödyttömiksi, eikä lopuksi
auttanut muu kuin, asettaa torvet tunneliin ja ilmapumpuilla poistaa
myrkylliset höyryt. Rivakka ja joutuisa apu oli tarpeen ja jokainen
hetki oli kallis, sentähden olikin lähellä ja kaukana, Luzernissa,
Baselissa, Zyrichissä ja Aarau Tagissa torvia valmistettu yötä päivää.
Maanantaina varhain ulottui jo torviliitos 2,200 jalkaa tunneliin ja
suulla teki ilmanvaihtopumppu työtä, jota käytti tunnelista virtaava
puro, joka tunkeutui kivimuran läpi. Ja todellakin ilma parantui
enemmän ja enemmän, kuta laajemmalle torvia pystytettiin.

Kauheasta odotuksesta, joka kuvautui niitten kasvoille, joilla
haudattujen joukossa oli kalliita sukulaisia, tahdomme mieluummin
vaieta, etenkin koska laveampi kertominen tästä surullisesta
tapauksesta vaan hirmukuvia tarjoaisi. Ainoastaan kahdesta siskosta
mainittakoon, jotka tuntimääriä tunnelin edessä istuivat kivellä
odotellen, jos veljensä, jonka tukehtumiskuolemasta he olivat varmat,
kohta löytyisi. Ja kuin vihdoin Kesäkuun 2 päivänä hänen ynnä kolmen
muun ruumis vedettiin tunnelista, saattoi siskopari, katkeria
kyyneleitä vuodattaen, kuolleen veljensä pyhässä hiljaisuudessa kylänsä
hautausmaahan. Samana edelläpuolen päivänä ulottui torviliitos 300
jalkaa ja jälkeen puolen päivän tuhkakokoon. Kaikin voimin ruvettiin
sitä murtamaan, vaikka työ oli vaivalloista kuin vaarallista, sillä oli
kysymys aukaista kahdeksan jalkaa korkea ja neljä jalkaa leveä käytävä.
Sankari-urhoudella kaivoivat työmiehet kuuman tuhan ja hiiltyneitten
hirsien lävitse ja ilohuuto kaikui, kun seuraavana aamuna aukea tila
oli edessänsä.

"Jumala olkoon kiitetty!" kaikui yhteisesti työmiesten suusta. "Valli
on läpimurrettu sekä apu ja pelastus onnettomille haudatuillemme
lähellä. Kutsukaamme heitä, antakaamme heille merkki torvillamme."

Tämä tapahtuikin; vaan ei mitään vastausta kuulunut, ja synkässä
vankeudessa oli kaikki kuolon hiljaista, mätänemisen höyryjä vaan
kohosi. Torvet pystytettiin laajemmalle, jossa nähtiin, että ilo oli
aikainen sekä ettei tuhkapatsas vielä ollutkaan läpimurrettu. Tuo aukea
tila nähtiin muodostuneen kaatuneista hirsistä, jotka olivat toisiansa
vastaan nojautuneet sekä toiselle puolelle vielä oli haudattuna.
Kesäkuun neljännen päivän aamulla, siis seitsemäntenä päivänä tämän
tapauksen jälkeen, oli vihdoin ehditty vaikeaan päämaaliin sekä
läpimurros päätetty.

Uskollisessa, ankarassa työssä oli pelastusmiehistö yöt ja päivät
viettänyt tunnelissa, kuitenkin saapui apunsa liian myöhään ja kuolo
vietti loistavata voittoa. Perjantaina puolen päivän aikaan oli
yksiviidettä ruumista jo löydetty.



8.


    Herra kuolettaa ja virvoittaa, vie suureen
    ahdistukseen ja siitä ulos jälleen.

Lennätinsanoma oli nopeampi kuin Nadler ja saattoi tiedon tuosta
erinomaisesta onnettomuudesta yltympäri. Niinpä se saapui Dossenbachiin
ystävätämme Nadleria aikaisemmin. Ruppert oli saanut kuulla tämän
ravintolassa, jossa eräs vieraista luki lennätinsanoman sanomalehdestä.
Kevytmieliselle veljelle alkoi siis tästä päivästä onni hymyillä, kuin
eräs tovereistansa oli lainannut hänelle kuusi bätsneriä [eräs rahan
laji], joten hänellä oli varoja, luoda itsellensä iloisen illan.
Ruppert ei laiminlyönytkään janoisen kurkkunsa kostuttamista, jota hän
niin kauvan oli toivonut. Vaikutuskaan ei jäänyt pois, kohta alkoi
viinihöyryt meluta parantumattoman nuorukaisen päässä. Hän tuli
iloiseksi, sangen iloiseksi; tuli hillitsemättömäksi ja kiljui
juovuksissa sanomattomasti ... silloin hän huomasi lennätinsanoman,
silloin hänen korvissansa humisi: että kaksikuudetta työmiestä
Hauensteinin tunnelissa oli tullut haudatuksi sekä ainoastaan vähän
olevan toivoa heihin pelastuksestansa. Kevytmielinen nuorukainen istui
kotvasen ikäänkuin kivettyneenä; silmät tuijottaen, sieramet leveinä,
suu puoli auki ja kädet riippuen hermottomina. Tuo surullinen sanoma
oli, ikäänkuin ukkosen vaikuttanut Rupperttiin. Muutamia minuutteja
sitte oli hän ajatuksissansa tullut onnelliseksi, koska ei tarvinnut
peljätä Anteron saarnoja; ja nyt ensimmäisen kerran vapisi hänen
sydämmensä kysyessänsä: onko veljesi haudattujen joukossa vai ei?

Mitä kehoitukset ja kohtalot eivät voineet, se onnistui tuolle
äkilliselle sanomalle; Ruppertin sydämmessä alkoi katumus syntyä, joka
katkerimmasti häntä nuhteli. Antero ilmautui hänen kuvituksissansa ja
hänen uskolliset sinisilmänsä katselivat häntä niin surullisesti,
ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Nyt olet ikuisiksi ajoiksi
veljesi puolesta turvassa, et koskaan enään ole kuuleva hänen
siveyssaarnojansa. Nyt voit tehdä, mitä haluat, hän ei ole sinua
estävä, sillä jylhissä vuoren sisuksissa hän nukkuu ikuista unta, josta
ei kenkään herää: siis juo, Ruppert ja ole iloinen!"

Hermottomina riippuvat kätensä kouristuivat, hän puri huuliansa, ja
hänen uhkaavien otsanryppyjensä alta näkyi silmät, jotka ilmoittivat
sanomatonta epäilystä.

Vieraat katsahtivat häneen ja eräs talonpojista tuli hänen luoksensa
sanoen:

"No, Ruppert, luultavasti koittaa sinulle nyt hyvä aika, koska
miltei varmuudella voipi otaksua veljesi Anteron, joka myös oli
Hauensteinissa, olevan haudattujen joukossa."

"Vaietkaa Jumalan tähden!" kiljui Ruppert ja hänen silmänsä vierivät
tuimasti, "tahi tulen rajuksi!"

Talonpoika tästä katseesta hämmästyen peräytyi ja vieraat tekivät
samoin.

Ruppert juoksi ylös, otti kukkaronsa maksaaksensa velkansa.

"Voithan jättää seuraavaksi kerraksi", sanoi isäntä hänelle, joka myös
tunsi itsensä turvallisemmaksi nurkassansa, kuin kiihtyneen pojan
läheisyydessä.

"En", vastasi Ruppert päättävästi, "te ette ole koskaan enään näkevä
minua luonanne vieraana."

"Enkö, ja minkätähden?" kysyi isäntä ihmetellen, "mitä olen sinulle
siis tehnyt?"

Ruppert tahtoi vastata, vaan tuska, jonka hän tunsi onnettoman veljensä
tähden, nousi kurkkuunsa saakka. Hän heitti rahat pöydälle ja riensi
ovesta ulos. Täysi kuu loisti kirkkaana taivaalla ja levitti hopeista
valoansa maiseman ylitse. Ruppert jätti kylän ja saavutti kohta tuon
Dinkelbergin kukkulan, jossa Anterokin niin mielellänsä viihtyi.
Katuvaisen veljen mieleen johtui tuo sunnuntai ilta, jolloin hänen
onneton veljensä siellä istui ja puheli hänelle varoituksen
ystävällisiä sanoja. Kevät oli levinnyt koko luolistoon, juuri niinkuin
silloinkin; vaan onnettoman Anteron mielipaikka oli autio ja turhaan
viritti vieno yötuuli viileyttänsä. Hän, jolle tuo ihmeellinen raitis
ilma nyt olisi ollut niin tarpeen, oli synkässä vuorenkaivoksessa ja
kentiesi tässä silmänräpäyksessä taisteli tukehtumiskuoleman kanssa.

Tätä kaikkea ja vielä enemmänkin tunsi Ruppert, seisoessaan
Dinkelbergin kukkulalla; hänen rintansa aaltoili, hän repi tukkaansa ja
lankesi polvillensa vaikeroiden: "Jumalani, anna minulle veljeni
jälleen -- en ole tähän päivään saakka vielä tiennyt, että niin
sanomattomasti häntä rakastan!"

Kyyneleet tulvasivat hänen silmistänsä, lieventämättä sydämmensä vaivaa
ja kun hän muisti äitiänsä, jonka koko onni uskollinen Antero oli, niin
epäilys uudestaan valloitti hänen. Ruppert vietti suuren osan yötä
hiljaisessa yksinäisyydessä Dinkelbergillä, sillä hän pelkäsi sitä
kohtausta, jolloin äitinsä oli kuuleva tämän hirveän sanoman hänen
suustansa. Aamun hämärtäessä hän hiipi majaisen edustalle, vaan ei
hänellä ollut rohkeutta avata ovea. Hän syöksyi taas kylästä ulos ja
aurinko loisti jo taivaalla, kun hän toista kertaa palasi majalle,
vihdoinkin äidille ilmoittaaksensa tapahtuman. Jo hän oli aukaissut
majan oven ja pannut jalkansa kynnykselle, vaan ikäänkuin raivottarien
vaivaamana hän taas pakeni erääsen hiljaiseen nurkkaan, jossa hän joka
ikiseltä ihmiseltä oli rauhassa. Kylän kirkon kello alkoi ilmoittaa
puolta päivää ja Ruppert tiesi äitinsä säännöllisesti tähän aikaan
menevän kirkkoon, siellä hiljaisuudessa rukoillaksensa Anteron
puolesta.

"Tämä on sopivin aika, mennä kotio", ajatteli Ruppert itseksensä,
"minulle se on oleva paljon helpompi, sillä minä voin odottaa häntä
kotio, ja kerrankin, kerrankin se on tapahtuva!"

Hän teki nopeasti, mitä päätti. Vaan kuinka suuresti hän ihmettelikään
kun oven avattuansa näki äitinsä itkevän sekä edestakaisin kävelevän
majassa, samalla kuin eräs vieras mies turhaan koki häntä lohduttaa.

"Ruppert!" huusi vanha rouva surullisella äänellä. "Me olemme
kadottaneet Anteromme!"

"Minä tiedän sen", vastasi poika ja suuret kyyneleet vuotivat hänen
poskillensa. Äiti katsahti ihmetellen häneen ja sanoi:

"Sinä itket?"

"Miksi en itkisi", vastasi Ruppert kysyen. "En enään ole kevytmielinen
lapsi, joka sinulle ja -- -- Oi Jumalani, en voi hänen nimeänsä lausua,
-- suruni hänen ylitsensä on liian suuri."

Uusi kyynelvirta purkautui hänen silmistänsä, sitte hän jatkoi:
"Minä en ole enään tuo raukka, joka omaisillensa ainoastaan surua ja
murhetta on tuottanut. Yksi ainoa tiima oli kylliksi minusta tekemään
toisen ihmisen, ja kuitenkin, kuitenkin tunnen itseni sanomattoman
onnettomaksi, kuin täytyy epäilläni, koska olen veljeni murhaaja!"

Näin vaikeroiden hän vaipui maahan rouvan polviin, tarttuen hänen
käsiinsä ja kuumaa otsaansa painaen niitä vastaan.

Ruppertin epäilys saattoi äidin-tuskan jonkunlaiseen rauhaan; hän
ajatteli monta yötä, jolloin uni oli hänen silmistänsä paennut ja hän
ehtimiseen rukoillut Jumalaa, että hän saattaisi kevytmielisen pojan
oikealle tielle. Ja katso, vihdoinkin oli taivaallinen Isä kuullut
hänen rukouksensa, vaan hänelle sanomattoman suuren vahingon avulla. Ja
ajatellessansa sitä, valloitti hänen uudestaan suru ja kotvasen aikaa
kuului vähäisessä majassa vaan huokauksia ja vaikeroimisia. Rehellinen
Nadler, jonka sydän, kuten tiedämme, hehkui uskollista rakkautta
Anteroa kohtaan, ei voinut myöskään lohduttaa, ja kuinka hän olisi sitä
voinutkaan, joka itse oli lohdutuksen tarpeessa? Vihdoin kajahti vanhan
Refin huulilta: "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!
Amen!"

Ja kirkastuneena tuo hurskas vanha vaimo katsahti taivaalle, kun
sydämmensä vielä vapisi tuskan painosta. Semmoinen Jumalan tahdon
haltuun antautuminen oli Ruppertille vieras ja ihmetellen hän katsahti
äitiinsä.

"Kuinka saattaa niin lausua!" huudahti hän. "Emme vielä tiedä varmaan,
onko Antero haudattujen joukossa."

"Minä tiedän", vastasi hiljaa vanha rouva, pannen kätensä ristiin.
"Onnettoman Anteromme ystävä on minulle tuonut sanoman."

Ruppertin hengitys kiihtyi, hänen silmänsä tahtoivat irtautua
kuopistansa, ja vaikeroiden pääsi häneltä pfalzilaiseen osoitettu
kysymys: "Onko -- tämä -- totta?"

Nadler painoi alas päänsä äänettömänä.

"No siis, langetkoon liekki päälleni", kiljaisi Ruppert, vaipuen
maahan, "sillä minä olen uusi Kain, joka veljensä on murhannut."

"Älä riko Herraa vastaan", itki äiti, "äläkä ota päällesi suotta niin
suurta syntiä."

"Kuinka!" huudahti Ruppert hurjassa liikutuksessansa, "eikö minulla ole
syytä kurjan, kurjan veljeni kuolemaan? Eikö minun kevytmielisyyteni
ollut se, joka hänet kotoa karkoitti, tuonne pirulliselle vuorelle,
joka tuli hänen peloittavaksi haudaksensa? Enkö minä iloinnut, kun hän
lähti? Eikö Jumalan pidä heittää minuun vihansa ja eikö hänen pitänyt
viimeiseen asti koettaa saada sydäntäni vapisemaan juuriansa myöten?
Ei, ei, minä olen veljeni murhaaja ja ainoa armo minulle on oleva, että
taivaallinen kostaja minun oitis antaa löytää kuoleman."

"Ja teidän kurja, vanha äitinne?" kysyi Nadler nuhdellen. "Eikö hän ole
kyllin surua jo kärsinyt? Pitääkö teidän hänen vanhoilla päivillänsä
riistämän häneltä ainoan turvan sekä antaa hänet alttiiksi ihmisten
laupeudelle?"

Nämät sanat olivat Ruppertista selvät, ja ensi kerran monen vuoden
perästä hän kietoi hellällä pojan-rakkaudella kätensä eukon kaulan
ympäri, painoi hänen sydäntänsä vastaan ja sanoi lempeydellä, jommoista
siihen saakka ei ennen hänessä havaittu:

"Jumala on oikeutta rakastava, vaan myös laupias. Hän on antava minun
elää sinun tähtesi, hyvä uskollinen äitini ja minä olen tekevä työtä
aikaisesta myöhään, ainoastaan tehdäkseni sinun vanhat päiväsi niin
kepeiksi kuin mahdollista. Mutta kun Hän kerran kutsuu sinut täältä
pois, ja sinut Anteromme kera viepi taivaalliseen valtakuntaansa,
silloin rukoilkaat yhdessä, että Hän poisottaisi kirouksen päältäni
sekä tekisi minutkin autuaaksi enkeliksensä. Oi Jumala, kun se
silmänräpäys jo olisi läsnä!"

Tämä Ruppertin sydämmen harras toivo lievensi paljo hänen suruansa ja
vaikka kyyneleet yhä tulvasivat hänen silmistänsä, niin vaikuttivat ne
kuitenkin ikäänkuin palsami hänen häiritylle luonteellensa.

"Emme vielä saa kaikkea toivoa heittää", virkkoi taas pfalzilainen,
"sillä saattaa olla mahdollista, että muutamat haudatuista
pelastuisivat ja niiden joukossa Anterokin. Teidän ei pidä kieltäen
pudistaa päätänne, sillä Jumala on ainoa, joka kuolettaa ja virvoittaa,
vie suureen ahdistukseen ja siitä pois jälleen. Sitä paitsi ovat Antero
ja hänen toverinsa ainoastaan sisään suljettuina eikä haudattuina, ja
tila, jossa he ovat, on pitkä sekä kylliksi korkeakin. Siis voivat he
vaivatta hengittää, vaikka vasta kymmenen päivän kuluttua heidät
löydettäisiin. Sen tunneliosan läpi juoksee myös puro, joka tuo
terveellistä juomavettä sekä raikasta ilmaa."

"Te olette puhuneet hyvin", intti Ruppert, "mutta että ihminen pimeässä
vuoren sisuksessa voi kuolla nälkään, sitä ette ole ajatelleet."

"Oi, rauhoittukaa", lohdutteli hyväsydämminen pfalzilainen.
"Sisäänsuljetut ovat varustauneet ruokavaroilla niinkuin leivällä,
teellä, rommilla ja maidolla; kukaan työmies ei lähde tunneliin ilman
niitä. Heillä on sitä paitsi mukanansa suuri joukko vahakynttilöitä ja
olutta; viimeisessä tingassa voivat talilla ja oluella ylläpitää
henkeänsä, elleivät pidä parempana, tappaa muutamia hevosista, jotka
myös ovat suljetut. Ei, ei, luottakaamme Jumalaan ja älkäämme laskeko
toivottomuutta sydämmiimme."

"Minä tahdon varmuuden", kiljasi Ruppert. "Ja sillä välin tahdon
Hauensteinissa yötä päivää tuon onnettoman aukon suulla istua ja
kaipaa, kunnes -- oi Jumalani! -- kunnes --" hän ei voinut tuskaltansa
päättää lausettansa.

"Äitinnekin on lausunut toivonsa, käydä onnettomuuden paikalla",
vastasi pfalzilainen veljemme, "ja minä olen heti ahkeroiva, kylästä
hankkia vaunut, jotka nopeasti saattavat meidät surulliselle paikalle."

Hyväntahtoisen Nadlerin piti koko matkalla löytää uusia syitä
lohdutuksellensa ja hälventääksensä vanhan Refin ja Ruppertin surua.
Ah, ja tuon uskollisen ystävän sydän, joka niin hellästi sykki Anteroa
kohtaan, oli itsekin lohdutuksen tarpeessa.

Hiljainen, selkeä pyhäilta oli, kun nuo kolme saapuivat Hauensteinin
tunnelin edustalle. Metsäiset vuorten huiput loistivat kirkkaan
ilta-auringon paisteessa ja niitten välistä esiintyi ihanan
Schweizinmaan vuoret. Tunnelin aukon edustalle oli kokoontunut
melkoinen joukko äitejä, sisaria, veljiä, poikia ja tyttäriä, joilla
kaikilla oli rakkaansa turmiollisessa vuorihaudassa, jonka suu
vihdoinkin oli auki. Ei yksikään noista kovista, surullisista
jälkeenjääneitten katseista koskenut ihanata viehättävätä maisemata;
sillä kaikkialla liikkuvalle kuololle, eikä elämälle, omistettiin
suurin tarkkaavaisuus. Arkku arkulta saatettiin vaunuilla tunnelin
holvatusta, korkeasta portista, ikäänkuin maanalaisesta kuolon
kaupungista. Jokaisesta arkusta oli kansi nostettu, että sukulaiset
vielä kerran näkisivät rakkaat kuolleet ja ottaisivat viimeiset
jäähyväiset. Enemmistö olikin näistä viimeisistä tunnettu ja palavin
kyynelin kosketettiin siunaten viimeisen kerran heidän jähmettynyttä
kättänsä ja otsaansa.

Ensiksi löydetyt ruumiit olivat sitä vastoin tuntemattomat. Koska
muutamilla heistä vielä oli aseet käsissä, oli selvä, että ne olivat
koettaneet murtaa tuhkapatsasta, vaan tunnelissa vallitsevasta
ruttoilmasta kuolleet.

Kurja Refi ja Ruppert olivat kuulleet pfalzilaiselta Anteron
työskennelleen perimmäisessä osassa tunnelia, jonne vasta puheena
olevana lauvantaina päästiin; siis olivat rauhallisina, ettei
rakastettunsa ollut niiden yhdenneljättä joukossa, joiden maallisia
jäännöksiä Trimbachin kirkkomaahan jo oli haudattu.

Arkku arkulta nousi muuriportista ja yhä kiivaammin sykki kolmen
ystävämme sydämmet, sillä jo yhdeksänkymmentä ruumisarkkua seisoi
kirkkomaalle menevällä tiellä.

Yhä terveemmän näköisemmät olivat nyt löydettyjen ruumiiden kasvot, ja
päivänvaloon saatettuina, näkyi aivan selvästi, että ainoastaan
muutamia tunteja sitten oli henki eronnut ruumiista.

Kahdeskymmenes arkku näkyi hämärässä tunnelin suussa.

Refi, Ruppert ja pfalzilainen veli uskalsivat tuskin hengittää. Nyt
nostettiin kansi ylös ja seuraavassa silmänräpäyksessä nousi kolmen
ihmisen surullinen huuto hiljaiselle iltataivaalle, sillä arkussa
makaava oli -- onneton Antero.

"Kristuksen armon tähden, -- veljeni! Aukaise silmäsi!" huudahti
Ruppert epäilyksessä, kun äiti ja Nadler lankesivat polvillensa arkun
molemmille puolille ja antoivat vallan niin kauvan pidätetyille
kyyneleillensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä heittäysi Ruppert
veljensä elottoman ruumiin yli, suuteli hänen ristissä olevia käsiänsä
sekä sanoi tuskissansa:

"Antero, eikö tosi, se on ainoastaan kamala, hirveä uni ja sinä et ole
kuollut? Kuinka olisi mahdollista, kasvosi ovat niin terveet ja
kukoistavat. -- Sinä -- sinä -- olet vaan väsynyt, etkä kuollut, --
eikö niin? Ja minä olen itseni parantanut, rakas Antero, ja sinä olet
minusta tästä lähtien saava ystävän -- ja -- mutta, Antero, älä makaa
niin jäykkänä ja elotonna siinä, vaan anna minulle merkki, olkoon se
kuinkakin vähäinen, että olet kuullut sanani ja ettei henki ole
ruumiistasi kadonnut!"

Jokaisella ympärillä seisovista oli omiensa puolesta surun ja tuskan
kanssa tekemistä, kuitenkin liikutti tuo Ruppertin ääretön
vaikeroiminen niin, että yltympärinsä kuului tihkumisia.

Vihdoin astui työnjohtaja Ruppertin luo, pani osaa ottavaisena kätensä
hänen hartioillensa sanoen surkuttelevalla äänellä:

"Kärsimystä, rakas ystäväni. Älä häiritse kuolleen unta!"

"Vaan hän ei ole kuollut!" huudahti Ruppert. "Hän elää!"

"Älä anna väärälle toiveelle tilaa", kehoitti työnjohtaja. "Ennenkuin
teidän onneton veljenne tunnelissa pantiin arkkuun, teki lääkäri kaikki,
saattaaksensa häntä elämään -- vaan turhaan."

"Kun ei raitis ilma puhallellut hänen silmäkulmillensa", vastasi
Ruppert, "vaan täällä, jossa elorikas henki häntä suutelee, on hänen
henkensä virkoava. Eikö niin, Isä taivaassa", alkoi nyt katuvainen veli
rukoilla laskeutuen polvilleen ja koroittaen kätensä. "Sinä olet
lahjoittanut minulle Anteroni jälleen, liiatenkin koska nyt ollen
oppinut tuntemaan, kuinka uskollinen, hellätunteinen veljen sydän
hänessä sykki! Tahdon niin mielelläni tehdä työtä hänen edestänsä,
aikaisesta myöhään yöhön, hänen ja äitini edestä, -- ja minä tahdon
jättää jäähyväiset kaikille huveille ja nautinnoille. Ainoastaan anna
jälleen veljeni, Herra Jumala, armahda minua, älä minua kiroo."

Hetkisen viipyi Ruppert polvillansa, sitten nousi hän ylös ja kiiruhti
arkun luo, kumartuen Anteron hengettömän ruumiin yli. Syvä hiljaisuus
vallitsi yltympäri, itkevien äitien, sisarten ja lasten nyyhkiminen
sitä vaan häiritsi. Silloin yhtäkkiä nousi riemuhuuto ilmaan, vähäinen
hymy ja Ruppert huutaa:

"Herra Jumala on auttanut, Antero ei ole kuollut, hänen sydämmensä
alkaa taas sykkiä!"

Kaikki läsnäolevat pitivät tämän suurena harhanäkönä, johon onnettoman
veljen epäilys hänen oli saattanut; mutta kun heti sen perästä eräs
lääkäri, jonka työnjohtaja kutsui, astui arkun luo, ja tarkoin
tutkittuansa ilmoitti, Anteron todellakin vielä hengittävän ja
mahdollisesti voitavan saatettaa elämään, silloin nousi kokoontuneen
joukon riveissä suuri levottomuus, osaksi ilosta, jonka monet työmiehet
Anteron pelastuksesta tunsivat, osaksi tuskan tähden, joka nyt
kaksinkertaisesti valloitti joka ainoan, ken vaan oli kadottanut
rakkaansa kaivokseen.

"Miksi ei Jumala voinut samaa ihmettä tehdä isällemme?" vaikeroi eräs
kurja vaimo, syleillen viittä pientä lastansa. "Antero oli tosin hyvä
nuorukainen, vaan hän ei jättänyt jälkeensä mitään vaimoa eikä orpoja."

Näitä ja muita itserakkaita lausumisia kuului toinen toisensa jälkeen,
ja kuitenkin täytyy heille antaa anteeksi, jotka tällaiseen kovuuteen
antautuivat, sillä se oli kumminkin paras todistus heidän rajattomasta
rakkaudestansa kalleita puolisojansa ja isijänsä kohtaan, jotka niin
yhtäkkiä heiltä riistettiin.

Taitava lääkäri järjesti niin, että vaipunut Antero otettiin ylös
arkusta, laskettiin peitoilla varustetuille paarille ja kannettiin
Hauensteinin kylään.

"Yöilma ei ole kylmä, vaan suloinen, ja siinä on hän heti virkoava
tuntoonsa", sanoi hän, nyt autuaallisimmasta ilosta puhumattomiksi
tulleille veljelle, ystävälle ja vanhalle äidille. "Tuo poloinen poika
tarvitsee epäilemättä suurimman huolenpidon, ennenkuin voidaan ajatella
parantumista, kuitenkin olen aivan varma, että omaisiensa puolelta
kaikki on tapahtuva."

Vanhan Refin, Nadlerin ja Ruppertin välillä nousi kilvoitus pelastetun
Anteron huolenpidon suhteen, jota jokainen tahtoi. Erinomattain oli
Ruppert, joka yötä päivää yksin tahtoi valvoa Anteron luona, kunnes
vihdoin rauhoittui ja oli vaan yöllä rakkaan veljensä vuoteen vieressä,
päivällä sitä vastoin antoi äidille ja Nadlerille sijansa. Sillä
välin vietiin Antero vähäiseen majaan, jossa Ruppert heti alkoi
valvomistansa.

Kuinka mahdottoman suuri olikaan muutos, joka yhtäkkiä oli tapahtunut
tuolle ennen niin kevytmieliselle Ruppertille; millä innolla hän nyt
rakasti veljeänsä, jota hän ennen vihasi; missä uudessa valossa mailma
ja elämä näkyi hänelle ja kuinka näkyväinen hänen sielussansa oli
ihmisen tarkoitus: taisteleminen ja rientäminen parhaimpaan ja
jaloimpaan.

"Työ on siunaus, jonka Jumala meille matkamiehille on antanut", sanoi,
syviin ajatuksiin vaipuneena, Ruppert hiljaa itseksensä, ollaksensa
häiritsemättä rauhallisesti hengittävätä, vaan yhä nukkuvata Anteroa,
jonka vuoteen viereen oli ottanut paikkansa. "Mikä rauhallisuus on
sielussa, kuin tietää tehneensä velvollisuutensa, ja kuinka makea
sitten onkaan rauha! Niin, niin, minä olin sokea ihminen, mutta Jumala
kaikkivaltias on pimeydestä minut pelastanut, niinkuin Anteronkin; ah,
jos Hän armossansa olisi sallinut, minun pitää uskollisen veljeni!"

Ruppert heitti rakkaan silmäyksen nukkuvaan ja astui vähäisen akkunan
viereen. Viehättävä maisema oli hopeisen kuun valaisemana hänen
edessänsä. Ruppert tunsi sanomattoman onnen sydämmessänsä sekä
kiitollisuuden suosiollista henkeä kohtaan, joka tämän kaiken oli
luonut, joka oli hänen edessänsä ja niin mahtavasti vaikutti hänen
sieluunsa. Mutta tämän ihanan maiseman keskeltä esiintyi maallista
katoovaisuutta muistuttava Jumalan käsi, sillä Trimbachin kirkon
sivulta loisti kuutamossa valkoiset ristit, joilla Hauensteinissa
hukkuneitten haudat olivat koristetut; myöskin taisi Ruppert nähdä
arkut, jotka yön ajaksi olivat jätetyt vuoren juurelle, siinä toivossa,
että yksi tahi toinen niissä makaava vienosta yön ilmasta virkoaisi
jälleen eloon. Kuinka helposti Antero olisi voinut olla niiden
joukossa, kun hän nyt todellisuudessa rauhallisesti hengittäen lepäsi
vuoteellansa pienoisessa majassansa.

Ja uudestaan pani Ruppert kätensä ristiin hurskaasen kiitosrukoukseen,
antaen vallan kyyneleillensä, jotka täyttivät silmänsä, kun hän taas
astui veljensä vuoteelle ja suudellen kosketti hänen otsaansa.

Oliko tuo kuuma veljen suudelma, eli hänen otsallensa pudonnut kyynel,
joka yhtäkkiä herätti Anteron.

Hän loi silmänsä auki ihmetellen silmäillen ympärillensä, nähtävästi
tietämättä, missä hän oli. Vihdoin kääntyivät silmänsä akkunaan, johon
kuu kirkkaana loisti.

"Mitä tämä on?" sanoi mieltänsä malttamaton Antero. "Kun? Voimmeko
nähdä sen pimeässä tunnelissakin."

"Sinä et enään ole tuossa kauhistavassa vankeudessa, rakas Antero",
vastasi Ruppert värähtävällä äänellä, "vaan pienoisessa majassasi."

"Jumalani", huudahti Antero, "onko tuo Ruppertin ääni? Ah, ja kuinka
rakkaasti ja ystävällisesti hän minulle puhuu?... Veli, etkö siis enään
vihaa minua?"

Ruppert ei kyennyt vastaamaan, hänen sydämmensä ikävöi muuttumattoman
veljenrakkauden ilmoittamista, ja hän vaipui nyyhkien polvillensa
pannen päänsä vuoteen reunalla lepäävälle Anteron kädelle.

Anteron muisti palasi verkallensa ja kauhistus kävi läpi hänen
ruumiinsa ajatellessansa hirviöitä päiviä ja öitä, joita hän elävänä
oli viettänyt vuoren arkussa. Ruppert, jota lääkäri oli huomauttanut,
että jokainen yllytys Anteron luona oli kartettava, koki kaiken tavoin
miellyttää, saadaksensa Anteron rauhoittumaan, joka hänelle vihdoin
onnistuikin. Tosin hän ei voinut pidättää kyyneleitä, joita tuo hellä
nuorukainen vuodatti työtovereinsa kohtalon tähden, liiatenkin kun ne
lieventivät sairaan sydäntä.

Vähän ajan kuluttua hän vaipui taas virvoittavaan uneen, josta vasta
seuraavana aamuna heräsi.

Oli kolminaisuuden sunnuntai ja kesäkuun aurinko säteili vuorille ja
laaksoihin.

Kuitenkin kesti kotvan aikaa, ennenkuin Antero toipui tuntoonsa.

"Uneksinko vai olenko valveilla?" huudahti hän vihdoin ihmetellen.
"Minusta näytti kumminkin, kuin Ruppert olisi seisonut akkunan
vieressä, ja nyt näin olevan Nadlerin, minä olen siis pettynyt."

"Olet molemmat kerrat nähnyt oikein; rakas Antero", vastasi hänen
uskollinen ystävänsä, suudellen hellästi sairasta. "Päivällä viivymme,
hyvä äitisi ja minä luonasi, yöllä taas Ruppert, jossa on sangen
ihmeellinen muutos tapahtunut."

Sitten Nadler kertoi ystävällensä tärkeimmän ja Antero pani
liikutettuna kätensä ristiin, hiljaa lausuen: "voi, Jumalani, tämä on
liian suuri onni!... Mutta", keskeytti hän, "sinä mainitsit äitini, --
onko hänkin täällä?"

Nadler myönnytti vastaten: "Sen sinä voit ajatella, ettei häntä, joka
sinua ylitse kaiken rakastaa, ollut pidättämistä kylässänsä."

"Ah, Jumalani, mikä ilo on minun osanani!" sanoi Antero liikutettuna.
"Miksi tuo vanha, hyvä äiti ei ole täällä? Missä viipyy hän, -- ja
missä on Ruppert?"

Syvä, yksivakainen ääni kuului sairaan korviin, joka Nadlerin avulla
kohottihe tilallansa. Hän kuunteli. Ääni koveni yhä enemmin ja tuntui,
ikäänkuin tulisi vuorilta.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Antero miettien, ja huomaten ystävänsä
surullisen katseen, joka, pannen kätensä ristiin, astui akkunan ääreen,
-- silloin ei tarvinnut Antero enään vastausta, vaan hän tiesi, että
nyt oli Trimbachin kirkkomaalla suuret maahanpanijaiset ja kaikki
läheiset kellot lähettivät viimeisen siunaavan tervehdyksensä. Hän
tiesi myös nyt, miksi äiti ja veli eivät olleet läsnä. He seurasivat
sydämmensä ääntä ja, liittyen suureen surusaattoon, ajattelivat
itseksensä: "Se on Jumalan armosta, ettei Anteromme makaa yhdessä
noista arkuista, vaan nousi uuteen elämään."

Vähäisessä majassa, korkealla Hauensteinilla, oli aivan hiljaista.
Kumpikin ystävistä oli ajatuksissansa. Antero seurasi hengessä tuota
pitkää ruumiinsaattoa, akkunan edessä seisova Nadler seurasi sitä
silmäyksillänsä. Kaukaa ja läheltä kuului vielä kirkonkellojen äänet,
ja nyt tuohon yksivakaiseen ääneen sekoittui juhlallinen hautausvirsi.

Vihdoin oli myös ulkona hiljaa ja Antero tuuri silmänräpäyksen tulleen,
jolloin kuolleet kumppalit laskettiin hautaan. Kauvempaa hän ei voinut
pidättää kyyneleitänsä ja heittäytyi surullensa, jonka hän tunsi
niin eronneitten, kuin jälkeenjääneitten yli. Mutta uskollinen
pfalzilainenkin itki lapsen tavalla ja todellakin, semmoiset kyyneleet
eivät häpäise miestä, sillä ne ovat sydämmen osoittamia jaloja helmiä.

Kun muutama hetki myöhemmin majan ovi aukeni sekä äiti ja Ruppert
astuivat sisälle, niin seurasi kohtaus yhtä liikuttava, kuin äskettäin
kirkkomaalla tapahtunut eron hetki.

Ja kun Antero vihdoin löysi sanoja ja hellimmällä tavalla oli painanut
sykkivätä sydäntänsä vastaan äitinsä, veljensä sekä ystävänsä, loi hän
silmäyksensä taivaalle ja, muitten polvillansa ollen, rukoili hän:

    Sun Herra kädessäs
    On kuolo, että elo,
    Sun armostas on taas
    Mull' raitis ruumis jalo;
    Ei ollut ollenkaan
    Mulla toivoa elosta,
    Sä elo totinen
    Mun autit kuolosta.
    Sull' kiitos Isän' ain',
    Kun vahvistat mun voimall'
    Taas uudell'; lähestyy ann'
    Valtakuntas, Jumal'!
    Mun sielun' ruumiin' myös
    Sä vahvista ja auta,
    Ett' neuvon', puheen', työn'
    Sull' aina kelvat' taitaa:
    Niin kiitän hyvyyttäs,
    Armoas ja vakuuttas,
    Jonka mulle osotat:
    Tai ilon' autuas.

Ja: "Amen!... Amen!... Amen!" kaikui hartaasti kolmen onnellisen
huulilta, jotka Jumalaa suuresti kiittivät.



Päätös.


    Herra kaikki jalosti toimittaa. (Jesai. 28, 29.)

Antero parani täydellisesti, vaikka verkallensa, ja eräänä ihanana
kesäiltana hän veljensä ja ystävänsä keralla nousi Frohburgille, monien
vaivalloisten päivien perästä vilvoittaaksensa silmiänsä ja sydäntänsä
Jumalan ihanan luonnon katselemisessa.

Kuten sinä iltana, jolloin Antero ja Nadler viimeiseksi viipyivät
tuolla ihanalla kukkulalla, laskeutuivat he nytkin eräälle istuimelle.
Uuteen elämään tointunut Antero hengitti syvään ja heitti, liikutettuna
Jumalan hyvyydestä, rakkaudesta, joka häneen ja tuohon maisemaan niin
ilmeellisesti vaikutti, kätensä Ruppertin ja Nadlerin hartijoille,
sydämmellisesti molempia syleillen.

Epäilemättä hänen mieleensä juohtui uni, jonka pfalzilainen veljensä ei
kauvan sitten hänelle kertoi samalla paikalla, ja siihen yhtyi vielä
nuo kauheat kuvat, jotka kaivokseen hautaus matkaan sai.

Antero oli tahallansa pysynyt tuosta onnettomuudesta vaiti, ja omansa
eivät siinä suhteessa häneltä mitään kysyneet. He eivät olisi lääkärin
varoittamattakaan sitä tehneet, koska itsekin sanoivat, että aikainen
palautuminen tuohon kauheaan aikaan epäilemättä olisi vahingollinen
rakkaalle sairaallensa.

Nyt kuitenkin alkoi Antero siitä puhua, sanoen:

"Tuolta alhaalta katsoo Trimbachin kirkontorni meihin, ja minusta on,
ikäänkuin se tahtoisi sanoa: 'eikö tosi, Antero, siellä ylhäällä
Frohburgilla on ihanampi, kuin täällä alhaalla maan synkässä povessa?
Vaan älä sentähden ole ylpeä; tosin olet onnellisesti pelastunut
kuolemasta ja haudasta, joka sinulle jo oli kaivettu, -- kuitenkin on
hetki tuleva, jolloin sinuakin viikatemies tervehtää. Silloin sinunkin
ruumiisi tulee synkkään hautaan ja toinen matkamies kentiesi, sinun
paikallasi, istuu tällä ihanalla kukkulalla sekä, iloiten elämällensä,
katsoo alas haudallesi.'"

"Kiroa moiset surulliset ajatukset", pyysi Ruppert, "ja
vilvastuttakaamme silmiämme tuolla ihanalla maisemalla, joka laveana
kaarena esiintyy silmiimme.

"Aivan oikein", jatkoi Antero, "seuraa vaan tarkkaan noita vuoria ja
laaksoja, metsiä ja vainioita, taloja ja torneja, silloin lankeaa
silmäyksesi myös noihin moniin valkoisiin risteihin, jotka niin
rauhallisina kiiltävät iltaruskossa. Muistatko vielä untasi?" kääntyen
pfalzilaiseen veljeen, joka vakaasti myödytti. "Jos silloin olisin
totellut varoittavaa ääntäsi, niin olisin päässyt kaikista kivuista ja
vaivoista, joita elämäni iltaan saakka vavisten olen muisteleva."

"Älä kiihdytä itseäsi", vastasi Nadler rukoillen, "seuraa Ruppertia ja
kiroa moiset ajatukset, jotka sinua tuohon kauheaan entisyyteen
saattavat."

"Ei, ei, sallikaa minun vastata", huudahti Antero. "Tähän päivään asti
olen ollut vaiti, vihdoin ikävöipi sydämmeni keskustelua muitten
kanssa, sillä uskokaa minua vaan, että tämä ajatus siitä on kauhea:
Sinä ja kuolleitten toveriesi henget yksin tietävät, mitä olette
nähneet ja koetelleet vuoren kaivoksessa. Minusta on aina, ikäänkuin
minun ja kuolleitten välillä olisi joku hengellinen side, joka sitten
vasta katoaa, kun minä ihmisille, jotka täydessä terveydessään maan
päällä vaeltavat, olen kertonut elämämme. Minä tiedän silloin vasta
todella olevani rauhallinen ja sydämmeni sopusoinnussa, jota paitse me
emme tunne itseämme onnellisiksi. Siis vielä kerran: suokaa minun
kertoa, kuulkaat minua keskeyttämättä."

Ruppert ja Nadler eivät voineet vastustaa näin sydäntä koskevia sanoja,
sentähden sopivat äännetöinnä kuunnella.

Antero vielä kerran silmäiltyänsä ihanata maisemaa, katsahti ylös
taivaalle sekä vihdoin sanoi: "Te tulette huomaamaan, että minä,
kuultuani apumiehen huudon -- kaivos on tulessa -- riensin perimmäiseen
osaan tunnelia ja kehoitin nopeasti pakenemaan. Mutta enemmistö siellä
työskentelevistä eivät uskoneet sanojani, siis koitin yksin pelastua.
Ja pakoni olisi onnistunutkin, ellen liuennut kostealla maalla. Jo
seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi savuavia hirsiä ja tuhkaa
tunneliin ja tuo 'liian myöhään!' kaikui minun ja niitten korvissa,
jotka kanssani olisivat paenneet. Kohoova savu pakoitti meidät
palaamaan tunnelin syvyyteen -- kalman kalpeina kauhistuksesta. Vaan
ne, jotka sanojani eivät uskoneet, kävelivät tunnelirakennuksessa
kiroten, ettei heitä aikaisemmin varoitettu sekä kutsuttu pois.
Työmiesten joukossa oli eräs englantilainen ja tämä rohkaisi mieliämme
kertoen, jo kerran olleensa yhdeksän päivää haudattuna sekä vedellä ja
kaivoskynttilöillä elättäneen henkeänsä. 'Meillä siinä suhteessa on
parempi kohtalo', hän lohdutti meitä, osoittaen ruokavaroja, jotka
olivat mukanamme ja hevosia, jotka myös olivat kanssamme suljetut ja
joita tarpeessa voi tappaa. 'Meidän vapaudessa olevat toverimme
koettavat kaikin voimin meitä vapauttaa pimeästä haudasta, siitä olen
varma. Pääasia on, että tarkoin punnitsemme, mitä on tekemistä.
Järjestys vallitseva, muutoin kaikki on hukassa.' Valitettavasti
ainoastaan vähäinen osa kuunteli tätä kehoitusta, enemmistö huusi
mielettömien tavalla: 'Meidän pitää ulos ja jo tänään!' -- ja alkoivat
heti kaivaa, huolimatta kehoituksistamme. Vaan heti saivatkin
tukehtumiskuoleman, sillä joka raosta tunkeutui heitä vastaan savua ja
häkää. Tämä seikka saattoi muut järkeen; sitä paitsi kuultiin heti
ulkopuolella kaivajain ryskettä. Me saatoimme ne seitsemän hevoista
tunnelin perimmäiseen osaan ja sitten jakauduimme joukkoihin, joista
yhdet vartioitsivat toisten nukkuessa, kolmas joukko ilmoitti, mitä
ulkopuolelta kuului ja neljäs joukko työskenteli savusta ja kosteasta
ilmasta sairastuneitten kanssa. Minä olin ensimmäisessä joukossa
vartioimassa. Yhtäkkiä kuulimme ulkopuolella kaivamista ja viimein
huomasimme suureksi iloksemme savun vähenevän, merkki, että se vapaasti
ja esteettömästi nousi kaivoksesta. Minä otin kiittäen Jumalata
raamatun esille ja kanssani vartioitsevat pyysivät lukemaan yhden luvun
siitä, ehkä eivät tätä ennen mitään kutsumusta tunteneet taivaallisiin
oppeihin ja varoituksiin. Onnettomuus saattaakin ihmisen nopeasti
Jumalan tykö, joka aina on viimeinen pelastus. Minä täytin toverieni
toivon, vaan en ennättänyt vielä lopettaa aukaistua psalmia, kun
kuulimme vettä tulvaavan kaivokseen. Heti eneni savu ja höyry ja
englantilainen huusi tuskallisesti: tämä on meidän kaikkein häviö.
Joutuun, käykäät kanssani tuhkapylvään luo ja huutakaat kaikin voimin:
'Ei vettä! Älkäät sammuttako! Avatkaat!' Se tapahtui, mutta he eivät
kuulleet meitä ja lakkaamatta syöksi kaivokseen koko seuraava päivä
suuri paljous vettä. Kaivaminen ulkopuolella oli loppunut ja siitä
syystä valloitti taas epätoivo monet meistä; he eivät malttaneet olla
koettamatta saada tietä tuhkan läpi. Englantilainen tahtoi kaikin
voimin heitä estää tätä tekemästä, vaan heti huomasimme heidät muitten
kera tuhkaläjän luona tukehtuneina. Yhä enemmän ja enemmän valloitti
nyt epätoivo toverimme; enemmistö heittäytyi kostealle maalle toivoen
kuolemata. Ainoastaan nälkä pakoitti heitä tuon tuostakin nousemaan,
sillä leipä oli jo viimeiseen muruun syöty ja aika lähestynyt, tappaa
yksi hevoisista, ennenkuin nämät itsestänsä kuolisivat nälkään.
Surulliset, tuskalliset hetket oli enään jälellä, sillä toveri toisensa
perään heitti henkensä. Ah Jumala! Kuinka raakoja ihmisiä monet niistä
olivat, kun vapauden ja onnen päivä oli koittanut, -- miksi pilkkasivat
minua lujan uskoni tähden! Ja nyt kuolemaisillansa minua huutavat sekä
kovan omantunnon vaivan rasittamina pyytävät rukoilemaan kanssansa sekä
vastaan ottamaan katuvaisia tunnustuksiansa: minä lohdutin heitä
evankeliumin kalleilla sanoilla, että taivaassa on ilo yhden
syntisen tähden, joka parannuksen tekee, ja että Kristus ristillä
muuttumattomassa rakkaudessa on huutanut hänen kerallansa kärsivälle
pahantekijälle: 'Tänään vielä olet oleva kanssani paratiisissa!' Ja
tämä lohdutus lievitti noitten syntisten raukkain sydämmiä ja he
laskeutuivat autuaallisella hymyllä viimeiseen lepoon."

Antero keskeytyi hieman kertomuksessansa, sillä muisto kauhistavista
hetkistä ahdisti hänen sydäntänsä ja esti pitkittämästä. Ruppert ja
Nadler pyysivät tältä päivältä hänen jättämään kertomuksensa, vaan kun
Antero kyynelvirran jälkeen tunsi sydämmensä lieventyneeksi, niin hän
uudestaan jatkoi:

"Pyhä Helluntai koitti ylhäällä vapaassa Jumalan ilmassa; me kaikki
tiesimme sen, sillä pidimme tarkan huolen kelloistamme sekä laskimme
hetket, jotka yhä pitemmiksi ja tukalimmiksi tulivat. Kun me olimme
kolkossa, pimeässä vankeudessa toinen toisemme vieressä, niin
arvattavasti toukokuun aurinko kultasi jättiläisvuorten huippuja.
Minä olin kuulevanani kirkon kellojen äänen läheltä ja kaukaa,
olin näkevänäni siistejä ihmislapsia menevän Herran temppeliin,
juhlallisesti viettääksensä pyhää Helluntaita. Ja ehdottomasti
ajattelin: Jos taivaallisen isän tahto olisi, niin hän voisi meidät
heti asettaa tuohon juhlalliseen saattojoukkoon, jos maanjäristyksellä
avaisi olopaikkamme, kuten kerran apostoleillekin teki. Vaan nyt
ei enään tapahdu mitään ihmeitä ja siis olemme suljettuina
vuorikaivoksessa. Harvat eloon jääneet toverit tarvitsivat uudestansa
pipliallista lohdutusta; minä otin siis pyhän raamatun esille ja luin
Helluntain epistolan, sitten muutamia Herran lähtöpuheista sekä
ehtoollisen asetussanat. Kuulijani tunsivat itsensä tästä viimeisestä
niin liikutetuiksi, että hartaasti huudahtivat: 'Ah, voimmeko me sitä
nauttia!' Ainoastaan leipä ja viini puuttui, siis oli jäljellä vaan
turva rukoukseen. Heti taas virkosi lakastunut toivomme, selvästi
kuultuamme kaivamista tunnelissa, kuulimme vielä ilmanvaihtajan
käynninkin. Se olikin tarpeellinen raittiin ilman saattamisen tähden,
koska ilma luolassamme paheni pahenemistansa, monien ruumiiden tähden,
jotka alkoivat mädätä."

"Miksi ette haudanneet niitä?" kysyi Nadler.

"Sentähden että siihen työhön olimme liian heikot, rakas ystävä",
vastasi Antero. "Yhä väheni elossa olevien toverien lukumäärä, vaikka
oli toivo heti pelastumisesta; yötä päivää kuulimme tuhkan kaivamista,
myöskin olimme kuulevinamme jotakin huutoa. Muutamat sanoivat
kuulleensa torven toitotusta. Emme voineet mitään vastata, sillä
voimamme olivat sangen heikot. Kesäkuun kolmannen päivän ilta lähestyi
ja silloin nousi kärsimyksemme korkeimmallensa. Jo täyttyi luolamme
hä'ällä, lämpö eneni ja hengitys oli vaikea. Epätoivossamme valoimme
ruumistamme purovedellä, joka vähän virkistikin vaan ainoastaan vähäksi
ajaksi, sillä ympärillä olevien ruumiiden mätäneminen eneni. Yöllä
keskiviikkoa vasten kaikki toverini vaipuivat kuoleman uneen, paitsi
kaksi, joitten kanssa pakenin telineille, jotka tunnelin perille oli
raketut. Nälkää sammuttaaksemme tapoimme ainoan hevosen. Vaan lihaa
paistaessamme tuli sammui ummehtuneen ilman paljoudesta. Sentähden
nousimme telineille ottaen vesiastian, olutta ja lamput, jotka
sytytimme. Vaan sinnekin tunkeutui häkä ja sammutti tulet. Suuri
väsymys valloitti minut; molemmat toverini olivat jo nukkuneet, heidän
hengityksensä väheni vähenemistänsä. Kuulin, kuinka ulkopuolella
työskentelevät yhä lähemmäksi tulivat ja kuulin jo heidän äänensäkin.
Pelastus oli siis aivan lähellä! Kuitenkaan en voinut karttaa unta,
jonka vaan tiesin olevan viimeiseni, -- minä laskin pääni alas,
ummistin silmäni ja jätin sieluni Jumalalle... Uudestaan herätessäni
olin ylhäällä Hauensteinissa, hiljaisessa majassani, raittiissa ilmassa
ja sydämmellisen sukuni hoidossa."

Antero syleili taas veljeänsä ja ystävätänsä vaieten, Ruppert ja Nadler
eivät myös voineet puhua sanaakaan, niin mahtavasti kertomus heihin
vaikutti.

Äänettöminä jättivät he sitte Frohburgin, kääntäen askeleensa kotio.
Antero jäi ovelle seisomaan sanoen:

"Nyt oli viimeinen kerta, kun ihantelin viehättävätä Frohburgia, sillä
olen varmaan päättänyt, huomenna palata kotiin ja hankkia itselleni
paikan. Jos ansaitsenkin vähemmän, niin hengitän raitista ilmaa, enkä
ole vaarassa elävänä tulla haudatuksi."

"Aivan niin", huudahti Ruppert. "Me tahdomme rehellisyydellä elää,
koska nyt molemmat teemme työtä, itsemme ja hyvän, vanhan äitimme
tähden."

"Ainoastaan yksi seikka on minusta vaikea", alkoi taas Antero vähän
ajan perästä, "ja se on ero uskollisesta, hyvästä Nadlerista."

"Niin, miksi pitää meidän ylipäänsä eroaman?" sanoi viimeinen
hymyllä, "Enkö voi seurata teitä Dossenbachiin ja emmekö vähäisillä
säästöillämme voi ostaa pientä maatilaa, sitä hyvin hoitaaksemme ja
siten oloamme parantaa?"

Anteron silmät säihkyivät ilosta, hän tunsi itsensä onnelliseksi ja
syleili ystävätänsä.

Aikaisin seuraavana aamuna jättivät nämä onnelliset ihmiset Schweizin
maan, joka niin paljon surua heille oli tuottanut, vaan ei jättämättä
melkoista summaa Hauensteinin tunneliin jääville onnettomille
tovereillensa.

Kuta enemmän matkustajat lähestyivät Schwarzwaldia, sitä iloisemmaksi
tuli heidän mielensä, ja kun vihdoin iltapuolella Dinkelbergin kukkulat
ja heti sen jälkeen Dossenbachin kirkon tornin katto esiintyivät,
silloin Ruppert ei enään voinut pidättyä, vaan lauloi raikkaalla
äänellä mielilaulunsa.

Ilo ja riemu syntyi ylt'ynpäri Dossenbachissa, kun Antero äitinensä,
veljinensä ja ystävinensä matkusti sinne. Nyt vasta tunsi tuo
uskollinen nuorukainen, kuinka kaikki häntä rakastivat. Ja näitten
"kaikkien" joukosta ei Flurenbauerkaan jäänyt pois, vaan tuli myös
vastaan, kuultuansa ilosanoman Anteron palajamisesta. Hän painoi hänen
kättänsä sanoen:

"Sinä olet paljon vaivannut omaatuntoani. Ei yöllä eikä päivällä ollut
lepoa, kuultuani tuon sanomattoman onnettomuuden, joka sinua kohtasi."

"Vaan miksi?" kysyi Antero hymyllä. "Itsehän olin siihen syynä?"

"Hm -- kuitenkin", arveli Flurenbauer, "kuinka otaksutaan. Ellen
silloin olisi ollut niin -- sai -- saituri, vaan oikeaan pyyntöösi
suostunut, niin et olisi tullut haudatuksi ja maatilani olisi paremmin
hoidettu. Sitä paitsi olen siitä jo rangaistukseni saanut, kun minun
sinun poissa ollessasi on pitänyt muuttaa viisi palvelijata, jotka
kaikki minua ovat varastaneet, että kukkaroni kovin on kuihtunut. Vaan
nyt se ei enää ole tyhjä ja osoittaakseni sinulle iloa palautumisestasi
kutsun sinut ja omaisesi tänä iltana luokseni ottamaan lasin hyvää --
haha -- sä tiedät sen jo."

Hän nauroi ja muut yhtyivät siihen.

Äiti Refi on ainoa, joka ei voinut seurata kutsumusta, sillä hän oli
matkasta väsyneenä. Antero saattoi hänen kotio ja lähti sitten
Flurenbauerin luo. Pöydän päästä kaikui iloiset äänet häntä vastaan ja
viinikulta pisaroi ja kuohui jo laseissa, eikä sitä säästettykään,
Anteron menestykseksi juotaissa...

Vuosia on jo kulunut siitä. Vaan Dossenbachin kylä on nytkin vielä
olemassa ja siihen vielä Dinkelbergikin. Äiti Refi on jo aikoja maannut
haudassa; Antero, Ruppert ja ystävä Nadler iloitsevat elämällensä ja
ovat tulleet kelpo talonpojiksi. Itsekukin heistä hoitaa omaa
maatilaansa; Ruppert on sitä paitse ihanan viinimäen omistajana. Hänen
kellarissansa on jaloa viiniä; kuitenkin hän nauttii sitä ainoastaan
sunnuntaisin, Jumalanpalveluksen jälkeen, iloitaksensa elämällensä.

Ken enemmän hänestä tahtoo kuulla, hän matkustakoon Dossenbachiin ja
kysyköön "Antero Dinkelbergiläistä", -- siellä hän on saava selityksen
ja lasin hyvää viiniä, sillä Anterollakin on veljensä hyvästä tahdosta
jaloa viiniä kellarissansa, -- ja siihen lisäksi Nadler.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elävänä haudattu - Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10)" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.