Title: Urhot - Historiallinen novelli "Ison vihan" ajoilta
Author: Karikko, Kaarle, 1842-1916
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Urhot - Historiallinen novelli "Ison vihan" ajoilta" ***


URHOT.

Historiallinen novelli "Ison vihan" ajoilta


Kirjoitti
Kario.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Hj. Hagelberg 1888.



I.

Taisteluretkelle.


"Ison vihan" kauhu ja levottomuus levisi kaikkialla maassamme. Siitä toi
maine yhä hirvittävämpiä viestejä niihinkin paikkoihin, joissa ei sen
jaloissa vielä olevaisesti oltu. Sentähden hehkuikin Keurun silloisen,
Herpman-nimisen, kirkkoherran poikain mieli, ja sentähden näkivätkin
paljon vaivaa nuo urhot, jotka olivat luonteeltaan lujia ja voimiltaan
jäykkiä jättiläis-sankareja.[1]

[1] Heistä suurin oli seitsentä jalkaa pitkä ja niin väkevä, jotta veti
jäykimmänkin hevosen kengän käsissään oikoiseksi.

"Ei sitä jaksa kärsiä pirukaan, mitä nuo julmurit nyt tekevät ... pian
tarvitsisi päästä taisteluretkelle. Kunpa jo tulisi miehiä, niin
lähdettäisiin, vai miten sinun mielesi on, Taneli?" lausui Juho, yksi
tuon mainitun kirkkoherran pojista, veljelleen mainitun pappilan
kamarissa.

"Tiedäthän sen, veikkonen, mitä tuommoinen julmuus saattaa matkaan,"
vastasi Taneli, "ja silläpä sinne riennetäänkin; mutta Antero ei kait
uskalla lähteä mukaamme -- ja vieläpä tuo onkin liian heikko koviin
koetuksiin."

"Niin onkin, jääköön hän kotiin... Mutta kas, jopa tuolla tulee joukko,
ja Maunu-Matti astuu edellä aika vinnakkata," jatkoi Juho, katsottuaan
kamarin akkunasta ulos.

"Se on oikein ... otetaan lisää miehiä mennessämme niin paljon, kuin
saadaan, kunhan vain päästään tielle."

"Niin tehdäänkin ... vähänhän meitä vielä onkin, ei tule puoltakaan
sataa miestä... Ja hiisikö täällä lieneekään miehissä, kun ei heitä saa
enempää. Mutta ovathan kumminkin nämä miehet niitä urhoja, ettei heitä
kesken hätä häilytä, vaikka niitä vähänkin on."

"Luonto se on, joka miestä mittelee," lisäsi Taneli. "Mutta mitäs
arvelee Anna sinun menostasi, Juho?"

"Mitäpäs hän ... ei hän sitä suuresti vastaan ole ja heittää kaikki
Korkeimman haltuun. Ja sitäpaitsi ei tätä voi ristissä käsin kärsiä, kun
maa voihkaa jalkaimme alla, ja heikompi kansa vapisee vihollisen
kauhusta."

Jätettyään jäähyväiset isälleen, Yrjö Herpman'ille, ja nuoremmalle
veljelleen, Anterolle, sisarelleen, Marialle, sekä emännöitsijäneiti
Annalle, lähtivät urhot pienen joukkion kanssa Hämeesen, vihollista
torjumaan. Hellimmän liikutuksen tunteilla likistivät heitä kotiin
jäävät kaulasta. Kyyneltulvat syöksyivät heidän poskilleen, katsoessaan
noita taisteluretkelle lähteviä.

"Outoa on äkistään mennä suin päin vaaraan; mutta ei sovi sekään, ettei
varjelisi maata ja ihmisten omaisuutta tuommoiselta raatelulta.
Sentähden en minäkään kiven kovaan kieltänyt poikaini menoa," virkkoi
kirkkoherra, heittäen viimeisen silmäyksen metsän taakse kadonneiden
urhojen jälkeen.

"Saas nähdä, miten mokomia nuo viholliset ovat, onko noissa puoltakaan
suomalaisen vastustusta," sanoi Maunu Matti toverilleen matkalla.

"Sehän nähdään," sanoi Tuima-Jussi, luoden silmänsä johtajaansa, Juhoon.

"Se vaan on varottava," muistutti Juho, "että elkäämme kukaan antako
arkuuden itseänsä masentaa ... vannokaamme Korkeamman nimessä,
ollaksemme mitä ankarampia vastustamaan tuota kirottua vihollista! Eikö
niin, pojat?"

"Niin -- niin!" kuului kaikkien ääni niinkuin yhdestä suusta.

Näin menivät nämät urhot, ottaen mukaansa miehiä, mistä saivat,
matkustaessaan Hämeesen, jossa jonkun ajan väijyttyään pääsivät
tervehtimään vihollista sillä seurauksella, että saivat saaliikseen
kuormaston, jossa oli rahaakin kosolta. He olivat väjyksissä
Pälkäneellä, kunnes vihollislaumat menivät Mallasveden toiselle
puolelle; sitten voivat he menestyksellä taistella jälellä olevan
vähemmän joukon kanssa. Herpman'in poikain, Juhon ja Tanelin, suuri
voima ja kunnokkuus tekivät mainioita tällä retkellä. Heitä lähinnä oli
etunenässä Maunu-Matti, sillä hänkin oli voimakas ja pelkäämätön urho.

Työnsä tehtyä ja saalliinsa saatua palasivat urhomme kotiin, luullen
tännekin saapuvan vihollisia, joilta olisi lähin tarve varjella
kotiseutunsa.



II.

Mustasukkaisuuden uhri.


Jonkun ajan ovat urhot olleet kotonaan edellämainitulta retkeltä.
Ruotsalainen sotaherra Ehnberg, oli nyt Keurun pappilassa; hän oli
tullut tänne pienen etuvartija-joukon kanssa. Hänen miehensä kulkivat
ympäristöllä, kuullustellen vihollisten tänne tuloa, ja itse majaili hän
pappilassa. Täällä oli hän ollut jo aikoja, ennenkuin Juho ja Taneli
olivat kotiaan palanneet, ja täällä ollessaan oli hän kietoutunut tuohon
lemmen juoneen, josta tuli pappilan Juho mustasukkaiseksi.

"Hoh, sitäkin miestä, mikä tuo Ehnberg on!" huokasi Juho, tultuaan
tulehduksissa kamariinsa, jossa oli Taneli yksistään.

"Kuinka niin?"

"Sen kurjan kädet olivat kiedottuina Annan kaulaan tuolla peräkamarissa,
kun sinne satuin menemään. Ja näyttipä siltä, että hän olisi tahtonut
ryöstää suuteloita Annalta... Mutta annahan olla, miten siitä käypi, kun
minä..."

"Kummallista kyllä," keskeytti häntä Taneli, "kun hän tuommoisia
vehkeitä pitää täällä, tämmöisenä aikana, jolloin on vihollisen vaino
suurimpana sydämen painona. Eihän nyt luulisi ihmisen mieleen
syttyvänkään mokomata lempeä: -- mutta totta se kuitenkin on, sillä
minäkin näin eilen hänet samoissa vehkeissä."

"Siitä jumal'avita hänen pitää saaman, kun hän toisen morsianta... Minä
paikalla toimitan hänet pois täältä; jahkahan van löydän Uoti-rengin,
niin ehkä se... Itse en kajoa moiseen hylkiöön," jupisi Juho, pudistaen
päätään ja riensi ulos Uodin pakeille. Ja heidän vähän aikaa kahden
kesken puhuttuaan Uoti katosi.

Pian läksi Ehnberg'kin pappilasta eikä sen koommin häntä enää nähty.
Uoti kuitenkin ilmaantui muutaman tunnin perästä pappilassa näkyville ja
oli kuin puusta pudonnut.

Saman päivän iltana kävelivät Juho ja Taneli pappilasta pari nykyistä
virstaa länteenpäin vievää kärrytietä ja pysähtyivät siinä kahden
järven, nimittäin Keurunselän ja Suolahden järven, väliselle kohdalle.
Tässä tekivät he tuon jättiläistyön, joka on vielä tänäkin päivänä
nähtävänä heidän muistonaan. He, näet, kaivoivat tien poikki kaivoksen
noitten kahden järven väliin, jota kaivosta nimitetään "Kukkainojan
kaivokseksi," ja jota nähdessämme täytyy meidän ihmetellä tuota
urhotyötä, kun tiedämme, että kaksi miestä on sen kaivanut yhtenä yönä.
Kaivos on arviolta noin toistakymmentä syltä pitkä ja enempää kuin
syltä syvä sekä sen mukaan leveä.

"Kas tässä saa mies terveydelleen vireyttä ja mielelleen viihdykettä,
kun tätä tekee," sanoi Juho ennen kaivamiseen ruvettuaan ja hymyili
omituisesti.

"Sepä onkin tarpeellista," lisäsi Taneli, "kun saa jotakin viihdykettä
ruumiillisesta työstä, sillä minullakin on niin outo olo ja ilkeä kammo
siitä, mitä sille Ehnbergille tehtiin."

"Siitä viisi," äännähti Juho, ryhtiänsä korjaten. "Eipä hän ollutkaan
oikea mies; mitä hän toisen omaa suosittelikaan. Siitä suutuin niin
silmittömästi sillä kertaa. Sitä en tietysti enää pitemmältä ajateltuani
tekisi, mutta se on ollut ja mennyt"...

"Niin, jos hän olisikin ollut meidän vihollisemme, mutta sitä hän ei
ollut, vaan paremmin kansalaisemme," muistutti Taneli.

"Ruotsalainen hän oli."

"Senpä vuoksi juuri ei olisi pitänyt sitä tekemän, me kun ollaan ruotsin
alamaisia. Pelkään, että taivas sen meille vielä kerran kostaa!"

"Miten se kostaa; siitä vastatkoon Uoti."

"Niin, mutta meidän ei olisi pitänyt häntä siihen houkutteleman ... sitä
minä kadun."

"Kadut! Johan olet joutavissa, kun sillä tavoin luot omaan poveesi
helvetin. Kurjaa olisi kuolla tuolla tuumalla. Ihmisen pitää heittämän
mielestään semmoiset epäröimiset ja olla vapaa omantuntonsa tuomioilta
... tiedäthän, että hauta kätkee kaikki."

"Mutta mitäs, kun ihmisellä on sielu?"

"Sinä on sielu missä ruumiskin."

"No, niinpä se kait lieneekin. Eikä kukaan ihminen katsokaan
lähimäisensä onnea niinkuin omaansa täällä matoisessa maailmassa. Niin
tekevät ruotsalaiset kuin venäläisetkin, niin ylhäiset kuin alhaisetkin.
Mitä muuta kun oman edun katsomista ja ilkeää voitonpyyntöä ovat nämä
sodatkin, joissa niin paljon ihmisiä tapetaan ja jonka ikeen alla täällä
kansa nytkin huokaa. Mitä hyödyttää meitä tuo ruotsalaisenkaan suoma
vapaus, kun mainittu maa käy kaiken maailman sodat ja kiskoo täältä
kurjasta Suomestamme verot ja veren tuommoisen hirmuisuuden uhriksi.
Silloin vasta ollaan vapaita, kun emme tarvitse sotia eikä taistella
mokomassa kurjuudessa. -- Mutta nyt, näillä aloilla ollessa, täytyy
täällä olla orjana, käydä sotia ja katsoa vielä omaakin parastaan, koska
aika on semmoinen."

"Aivan niin!" myönsi Juho, ja ryhtyi työhön, johon heti kävi käsiksi
Tanelikin, ja jonka tehtyä he päättivät pitää täällä Ehnberg'inkin
miehiä vahdissa, ettei vihollinen pääsisi yli tästä heidän
kaivoksestaan. Tässä luulivat he parahiten voivansa vastustaa
vihollista, mutta mainittavimpia kahakoita ei tässä tarvinnutkaan
taistella, koska ei sieltäpäin tänne sotalaumoja tullutkaan.

Sotaherra Ehnberg sai surmansa pappilan Uoti-rengin pyssystä eräällä
kunnaalla, kaakon puolella Keuruun kirkkoa, joka kunnas on saanut siitä
nimekseen "Ehnbergin mäki."



III.

Tarullinen salo.


Ampialan kylän sydänmaan syvyydessä löytyy synkän murroksen sisässä
salo, jonka tarullisuus on huomiota ansaitseva.

Tämä salo on nykyään maanmiehen kirveen raiskaama, mutta luonnollisesti
se vieläkin uneksii niitä muistoja, joita siihen on ammoisilta ajoilta
liittynyt. Salossa on jonkun kymmenen jalan korkeudelle kohoutuva,
vuorinen kunnas, jota ympäröivät tänä aikana harventuneet metsät ja
varsin ikävät maisemat, tehden sen paikan kokonaan kalmiston kolkoksi.
-- Tuon kunnaan syrjänteillä on moniaita vuorenholveja, joista joku on
merkillisempää laatua. Holvissa on kaksi kallioseinää, jotka muodostavat
välilleen suojan, varsinkin kun sen yksi puoli ja päällys on suljettu
ihmiskäsillä tehdyllä seinäkkeellä ja katoksella. Niin tehtynä olikin
moinen holvi suojana ihmisille "Ison vihan aikana."

Silloin oli siellä monesta kylästä ihmisiä karjoineen, kamsuineen
vihollista piilossa. Siellä siis väliin piileili mahtavampiakin
kansalaista. Olipa tuolla jonkun ajan Keurun kirkkoherrakin heikompine
perheineen. Sitä paitsi oli tuonne osautunut eräästä syrjäisestäkin
pitäjästä papin tytär, nimeltä Karpelan. Hän oli tullut Keurun pappilaan
vieraisille, ja tällä retkellä täytyi hänenkin, vihollisen lähestyessä,
pakoutua tuonne vuoriluolaan. Sitävastaan olivat kirkkoherran pojat,
Juho ja Taneli, ennenmainitulla kaivoksellaan pienen joukkion kanssa
vahdissa vihollisia, joita siinä aiottiin ankarasti vastustaa.
Maunu-Matti myöskin halusi olla toisten urhojen kanssa kaivoksella,
mutta jotkut seikat ja suuret houkutukset saivat hänen tulemaan
pakopaikalle, sillä sielläkin tarvittiin miehiä ja miehuutta. Ja hän
siis olikin siellä ikäänkuin turvana ja tukena heikommille henkilöille.
Sitäpaitsi oli siellä Huttulan poika, Jussi, joka ei myöskään ollut
voimaa vailla. Häntäpä hemmoittelikin täällä tuo äsken mainittu papin
tytär Karpelan sulotunteidensa esineenä -- vieläpä sillä seurauksella,
että

      "Meni jo myö'en myöty neiti,
      Kanssa kaupattu kananen,"

ja niin tuo neiti, oltuaan

      "Käyäs kättä antamahan,
      Kiivas kihlan ottelohon,
      Sormuksen sovittelohon,"

joutui Huttulan Jussille iänikuiseksi "kainaloiseksi kanaksi."

Mutta eipä mainittujen henkilöitten yhdistys ollut ainoa laatuaan, mikä
syntyi tuolla pakopaikalla. Tuollapa Ampialan piika, Leenakin, kohteli
Maunu-Mattia, joka myöskin oli Ampialassa rengin virassa, tunteilla,
joita lemmenjumala häneen hengitti. Leena tosin oli jo vähän ennenkin
Mattia armastellut, mutta nyt tuo ihana lemmen autuus alkoi kuohua
kukkuralleen.

"Voi, armaani! kuinka pahaa unta minä usein uneksin, kun pelkään, tokko
tuletkaan turvakseni, ja mikä lieneekään täällä elämämme loppu tänä
ankarana aikana," huokasi Leena alakuloisena Matille.

"Turvasi olen tuonelaan asti, vaikka maailma kuinka kurjaa olisi,
vastasi Matti ja vakuutti, ettei vihollinenkaan aina täällä ole,
kyllähän vielä ajat lauhtuvatkin."

"Niinpä kyllä," myönsi Leena. "Mutta jos joutuisit vihollisten
saalliiksi -- niin mitäs sitten?"

"Onni miestä, jalat jänistä --; mutta mitäs jos sinä, sirkkuni,
joutuisit vihollisten saalliiksi?"

"Mitäpä he sitten minulle tekisivät?"

"Vai mitä -- tottahan toki tuommoinen hempukka ryssärahjulle kelpaa,"
arveli Matti ja likisti hempukkataan kaulasta.

Hiljaa kuin "hiiri kuoren alla" oltiin vihollista peläten tuollakin
pakopaikalla. Kaikkia tehtäviä tehtiin varovaisesti: savua estettiin
havukatoksella kohoamasta korkeuteen, puita hakattiin hiljaa, ja karjan
kellot otettiin pois kilisemästä. Ei siis niittenkään ääntä kuulunut.
Kaikki olo oli hiljaista ja haudan kaltaista. -- Luontokin oli silloin
kovin alakuloisen näköinen, ikäänkuin ikävöiden äsken kadottamatansa
kesäverhoaan. Ilma oli myöskin ikävää. Aurinko ei ollut antanut moneen
aikaan säteidensä paistaa maassa oleville. Hienoa sateen vihmaa tihutti
tuon tuostakin maan ja taivaan välillä, ja varikset raakuen lentelivät
synkän luonnon sylissä. -- Kaikista kamalin oli kuitenkin vihollisen
kauhu. Se kolkutti ihmisten sydämien ovella kuin kammoittava
kummittelija.

Hämeen ja Satakunnan maakunnat Suupohjaa myöten olivat vihollisten
valloittamat sekä hirmuisella tavalla tallattuina. -- Sitä julmuutta
ajatellessa täytyy teräksisenkin sydämen tyrmistyä. Ja sen kauhun
hirmusta uupuneena huokailivat nyt pakopaikoissakin olevat ihmisraukat.



IV.

Murhapoltto ja aaveen näky.


Oli eräs kesäpäivä syyskesällä 1713. Tämä päivä oli edellisiä ihanampi,
sillä tuuli henkäili hellästi ja aurinko paistoi pilvettömältä
taivaalta. Ei mikään metsän telme eikä eläinten ääni nyt häirinnyt salon
rauhaa. Olipa ikäänkuin taivas olisi tarjonut sulon ja suosion lahjojaan
salossa oleville olennoille.

Nyt olivat pakopaikassa olevat kansalaisemme ennenmainitun kunnaan
rinteellä virvoittelemassa vihollisen pelosta murtunutta mieltänsä ja
ihailemassa luonnon kauneutta.

"Kas tuota, mikä musta tuolta näkyy," äännähti joku joukosta, osoittaen
kaakon puolella olevata savua, joka pilvenä kohosi korkeuteen.

"Voi, hyvät ihmiset! Varmaan on meidän kylä tulessa," sanoi Ampialan
isäntä ja kynsi korvallisiaan.

"Melkeinpä kyllä," myönsi Maunu-Matti. "Mutta mennäänpä katsomaan,
ovatko ryssät, saakelit, siellä tuhojaan tekemässä."

"Sepä on juuri peljättävä, ja sentähden sinne mennään," sanoi Huttulan
Jussi terävästi.

"Herra hallitkoon! Kuka sinne tohtii mennä," sinkasi neiti Karpelan,
katsoen aavistavaisesti Jussiin.

"Onkohan niin ... olisikohan tuolla mikä hätänä?" uteli Maunu-Matti
arveluttavan ivallisesti.

"Kyllä se on kamalata," sanoi joku joukosta; "siellä mahtaa olla
vihollisia, kuinka paljon lieneekään, koska jymykellon[1] ääni on
kuulunut monena päivänä myötäänsä."

[1] Tämä kello on olemassa tänäkin päivänä Ampialan mäellä ja tätä
nimitetään nyt "ryssän kelloksi," sillä todellakin tätä ryssät
soittivat, siten antaakseen kutsumuksen toisaalla oleville tovereilleen.
-- Tämä on kiintonaisella kalliolla oleva, alaspäin kupea kivilevy, ja
tämä, miehen lyömällä alimaiseen kiveen, antaa semmoisen jyrinän, että
sen sanotaan, hyvin onnistuneena, kuuluvan penikulman matkaa.

"Mitä jymykellosta; ei siitä meidän onnemme riipu. Emme sieltä sen
tähden pysy pois," sanoi Maunu Matti, luoden kysyväisen silmäyksen
lemmittyynsä, Leenaan.

"Sitäkin olen minä usein uneksinut, että kyllä kait sinäkin, Matti,
vielä joudut vihollisten tuottaman surman suuhun," änkkäsi Leena; "mutta
olisipa sekin mies, joka pelkäisi taistella meidän puolestamme ja
isänmaamme pelastukseksi. Olisipa todellakin se mies, joka olisi
toimetonna silloin, kun ahdistus pakoittaa kansaa näin kurjaan tilaan,
ja on taistelu elämästä sekä kuolemasta."

"Aivan niin," myönsi Matti, ja riensi ottamaan pyssyään, arvellen, että
kentiesi sitäkin matkalla tarvitaan.

"Tottapa sinne mennään," sanoi Huttulan Jussi ja kiirehti Matin perään.

Ennenkuin ryhdymme päätapaukseen, saamme tässä vähän katsahtaa sen kylän
asemaa, josta mainittu savu näkyi.

Kylä on jotenkin korkealla mäellä, jolla siaitsee useampiakin asumuksia
kuin ainoastaan Ampialan talo. Mäen selänne on epätasainen ja syrjiltä
varsin vietto, paitsi etelän puolelle on se vähemmin kalteva. Ampialan
kartano oli laillaan hyvin rakennettu sen ajan mukaan, jolta tämä
kertomuksemme on syntyään alkunsa saanut. Siinä siis oli: savupirtti, ja
pihan takana vierastupa sekä sauna ja muita tarpeenmukaisia huoneita.
Sitä paitsi oli talossa, luoteen puolella kartanoa, jonkun matkan päässä
metsän rinteellä, riihikartano. Paikka ei ollut aivan luonnonihana,
eikä muutoinkaan ihmiskäsien kaunistama, mutta sitä vastaan on siitä
suuremmoinen näköala: siintävän taivaan rannalta näkyy laveita
kukkuloita ja kunnahia, joidenka välistä pilkoittaa moni maamme
tuhansista järvistä, mitkä alenevan auringon säteistä välkkyen
kimaltelevat.

Kuten ennen on mainittu, riensivät Matti ja Jussi sekä useampia muita
miehiä perässä, että risut ritisi, ja puut rutisivat jalkain alla,
hypätessään sanottua savupilveä kohden. Olipa heidän kannoillaan eräs
nainenkin, joka oli jollakin tavalla utelias menemään tuon kamalaksi
arvaamansa tapauksen seurauksia katsomaan. -- Mutta katso, miten oudon
näköisenä ja kummallisesti kujeillen kulki tämä nainen. Hän oli väliin
punainen kuin kukon heltta ja väliin taas vaalea kuin haavan lastu.
Toisinaan riensi hän aika vauhtia eteenpäin ja toisinaan pysähtyi hän
yhteen kohtaan seisomaan kuin kivettynyt. Hän näki selvällä päivällä
kauhun ja kamaluuden unta. Hän, onneton, oli saanut ankaran sydämen
pistoksen siitä kauhistavasta pelosta, mitenkä Matin rohkeus tulisi
menestymään, ja miten asia oli päättyvä, -- sillä hän oli tuo Matin
kanssa rakkaudessa yhteen liittoutunut Leena.

Jo tullaan tulipalon lähelle ja nähdään sen olevan Ampialan riihessä.
Sen olivat viholliset sytyttäneet tuleen, siten saadakseen meikäläisiä
käsiinsä kun he muka tulisivat valkean vaaraa häätämään. Niinpä kävikin.
Heidän toivonsa toteutui. Meidän, urhomme, Matti, hyökkäsi rohkeasti
palopaikalle.

Ryssä ryntäsi Matin eteen ja kurotti kätensä, ottaakseen häntä kiinni.
Mutta Matti kumminkin ennätti ennen survaista häntä rintaan sillä
seurauksella, että ryssä sinkosi kuin lingotettu kivi etäälle nurin, ja
samassa roimi hän pyssyllään toisia päälleen tunkevia vihollisia niin,
että heistä kupertui monta miestä kumoon, ennenkuin saivat lyödyksi
Mattia päähän, josta hänen voimansa masentui, ja sitte täytyi hänen
antautua kolmekymmentä kertaa isomman miesjoukon ankariin kouriin. --
Nämä raakalaiset sitoivat hänen kätensä selän taakse ja salpasivat hänet
riihen likeisyydessä olevaan olkilatoon. Ja mikä kauhistavaisinta -- he
telkesivät hänet sinne, polttaakseen tämän onnettoman elävänä ladon
olkien kanssa yhdessä. Jopa sytyttivätkin he ladon tuleen. Voi hirmua!
Kaikkien Matin kumppanien, niinpä reipasluontoisen Jussinkin, täytyi
olla lymyssä lähellä olevassa metsässä ja katsella surkein silmin sekä
vapisevin sydämin, kuinka kauhealla tavalla Matin piti tulessa
kärventymän. -- Arvaa, lukiani, kuka oli onnettomin kaikista tuon
kauhean tapauksen katsojista. Mitä ajatteli tuota nähdessään Mattia
lempivä Leena? Hänpä tuskin jaksoi henkiäkään, sillä sen tapauksen
hirvittävä kauhu raivosi hänen sielussaan niin ankarasti. Hän vapisi,
hän vaaleni ... tuskin oli hän enää ihmisen näköinenkään. Hän tuli
tuskan ja pyörtymisen kuumeesen ja houri. -- "Voi Herra, voi taivaan
Jumala!" huudahti hän hurjasti ja niin äänekkäästi, että vihollisetkin
sen kuulivat ja riensivät katsomaan. -- Ja niin saivat viholliset kiinni
Leenan; mutta muut metsässä katsojat pakenivat, nähdessään
hirmuvaltaisten vihollisten tulevan heitä kohden.

Venäläiset veivät pyörtyneen Leenan vangikseen Ampialan pirttiin, jossa
häntä ehken säälimättä virvoittelivat. Tuokion kuluttua Leena on
tointunut pyörryksistään, mutta on muuten niin heikko, jotta tuskin
pääsee olkivuoteesta ylös. Hänen ruumiinsa värisi kuin haavanlehti
tuulessa. Poissa oli hänen poskiensa ruso. Tuskan hiki vieri niitä
pitkin, ja väliin olivat ne kalman kalpeat. Koko muotonsa oli omituisen
outo, ja sydämensä sykki sanomattoman kamalasti.

Kolme miestä oli vahdissa ja hoitamassa tätä onnetointa potilasta. Muut
viholliset olivat lähteneet saallista haalimaan, sillä heillä ei ollut
ruokavarojakaan kylliksi mukanaan. Mutta eipä ollut onni heille
myötäinen, sillä Herpmannin joukkio joutui heidän kinterilleen ja suomi
heitä rajusti.

Aamu tuli, päivä valkeni, ja raitis ilma oli ulkona. Nyt rupesi Leena
pyrkimään ulos itseänsä virvoittamaan, koska alkoi jo tointua siksi,
että jaksoi kävellä. Hänen tahtonsa annettiin tapahtua. Ja miehet
lähtivät hänen kerallaan, seuraten häntä eiliselle murhapoltto-paikalle,
sillä sinne riensi Leena heti ulos päästyään.

Kauniilta kajasti aamuauringon häikäisevässä valossa ihana ja mahtava
koivumetsä, joka oli tulipalon vierellä ja jossa piili mies, joka
eilisen tapauksen johdosta

      "Murti suuta, väänti päätä,
      Murti mustaa haventa," --

ja koetti hiipiä lähemmäksi murhapolton paikkaa. Tämä mies oli usein
mainittu Jussi; hän oli juuri tullut tuohon väjyksiin, saadaksensa
tilaisuutta nähdä ja kuulla sikäläisiä oloja sekä jotakin tietoa
Leenasta.

Leena ei tietänyt tuosta ensinkään mitään. Ei hänen silmänsä siirtyneet
katsahtamaankaan koivikkota kohden; vaan hän katsoi, sanomattoman
raskaasti huoaten, tuota tuhkaksi muuttunutta tulisijaa, josta vielä
muutamia savusuonia tuprusi. -- "Oi sinua, murhapolttaja!" kiljahti hän
yhtäkkiä ja purskahti itkemään.

Katso, oi taivas, mikä näky nyt kohoutui kaikkien läsnä olevien silmiin!
Nyt nousi tulipalon tuhkasta -- aave.

"Taivaan Herra, mikä..." huudahti Leena, ja keikahti kedolle kumoon
pyörtyneenä. -- Tarmottomaksi tulivat tuosta säikähtäen vihollisetkin,
luullen maanpeikon Matin haahmussa nousseen heitä kostamaan eilisestä
pahasta työstään. Sitä peläten lähtivät nuo arkaluontoiset venäläiset
koko paikalta pois. He eivät voineet edes ammutakaan tuota tuhkasta
tullutta, mustaa ja veristä kummitusta, koska ei ollut heillä pyssyjä
mukanaan tällä paikalla; ne olivat jääneet Ampialan pirttiin.

Eipä kaukaa käynyt, ettei Jussikaan kammahtanut mutta tiesi kuitenkin
sen, ettei hullummasti käy, kun Jumala sallii. Sentähden uskalsi hän
lähestyä tuota kummitusta -- jopa niinkin lähelle, jotta tunsi miehen,
joka likeni häntä ja sanoi: "Elä pelkää. Jussi; Jumala on säästänyt
minun henkeni!"

"Voi siunattu asia, ettäs olet siinä!" äännähti Jussi ja syleili
ystävätään, Mattia.

Leena tointui pyörryksistä ja itki -- itki ilosta, nyt, kun tuli
tietämään, että sulhonsa, Matti, on todellakin vielä elossa. "Siitä vain
olen onneton," huokasi hän, "kun minä sinua, Matti, eilen niin uhitin
tänne tulemaan. Ah, antanetko sitä anteeksikaan?"

"Mitä siitä ... kunhan taasen ollaan maailmassa..." sanoi Matti
värähtelevällä äänellä ja sulki Leenan syliinsä.

Matti säilytti henkensä tulelta olkiladon alla olevassa kuopassa. Hän
riisti kätensä köytöksestä irti ja tunkihe olkisuovan alle, missä hän
tiesi olevan luukun, jonka auki saatua pääsee maan sisään toista syltä
syvään kuoppaan.

Mainittu olkilato oli Ampialan vanha pirtti; kun talon kartano oli
muutettu toiseen paikkaan, niin oli tuo pirtti allaolevine kuoppineen
jäänyt siihen.



V.

Kahakoita.


Kuten jo ennen on mainittu, joutuivat Herpman'in pojat miehineen noitten
Ampialassa olleiden vihollisten kimppuun. Ja se tapahtui siten, että
Maunu-Matti, päästyään tulesta hengissä, meni Huttulan Jussin kanssa
Herpmanien luokse sanomaan, että vihollisia oli liikkeessä täällä, ja
että he ovat tehneet jo niin ja niin paljon pahuutta.

"Sepä on hirvittävää," sanoi Juho, pudistaen päätään, "heidän kimppuunsa
pitää riennettämän nyt heti. Onkohan noita miten paljon ja mistähän ne
tavattaisiin?"

"Niitä oli siellä Ampialassa, jossa he minulle sen tepposen tekivät,
kolmeenkymmeneen mieheen," vastasi Maunu-Matti, "ja Asunnan kylässä,
missä he nyt kuuluvat oleskelevan, on heitä enemmänkin."

"Sinne lähdetään paikalla... Mutta ei meitä tule kuin viiteenkymmeneen
mieheen, vaan emme pelkää, vaikka heitä olisi kolme kertaa isompi joukko
... joka mieshän meistä ainakin kolmea ryssää vastaa, siis ei mitään
epäilemistä..."

Jopa ovat urhomme Asunnan talon raitin suussa. Tässä on muutamia
vihollisia kävelemässä, ja toiset heistä olivat talon huoneissa, sillä
heitä oli kaikestaan likelle pari sataa miestä.

"No, nyt, pojat, aseisin!" kiljahti Juho, ja silloin antoivat he
pyssyistään useoita laukauksia vihollisille sillä seurauksella, että
nämät kaatuivat.

"Hei, miehet, kiirehtikäämme!" lisäsi sitten Juho, ja läksi rientämään
aika vauhtia talon pihaan, johon päästyään heitä vastaan rupesi ryssät
rynnistämään huoneista ulos. Mutta ennenkuin ryssät ennättivät päästä
pihallekaan, mättivät heitä meikäläiset ovissa ja portahissa nurin.
Ampumalla saivat he kuitenkin muutamia meikäläisistä kaatumaan, mutta
heidän joukostaan ei jäänyt eloon kolmatta osaakaan. Juho, ja Taneli
ruhjoivat heitä miekallaan kuin sääskiä.

"Näin se käy aikamiehiltä!" kiljahti Juho, viimeksi viskaten erään
venäläisen upseerin aidan yli pihasta tunkiolle.

"Jopa saivat saakelit kuria," sanoi Maunu-Matti melskeen loputtua,
pyyhkien hikeä otsastaan. "Yksi roisto oli saada minuakin ammuta, mutta
minä ennätin survaista hänen pyssynsä syrjään ja antaa hänelle itselleen
aika sivalluksen."

"Se oli meille onneksi, että he osuivat olemaan huoneissa ja semmoisessa
ahdingossa; he olisivat ehkä saaneet meitä useampiakin ammutuksi, jos
olisivat olleet väljemmällä," lausui Taneli hengästyneellä äänellä.

"Eivät he kuitenkaan olisi meiltä voittoa ottaneet," väitti Juho
jäykästi.

"Eihän tokikaan, vaan olisi heidän käynyt paremmin ampuminen ... ja,
katsos, ovatpa he saaneetkin ampumistaan takkiini läven, mutta eipä ole
ottanut ihoon."

"Entä minun -- minun on takissani kaksikin läpeä, vaan ei sentään ole
ruumiissani naarmuakaan."

Vihollisten ruumiit mätettiin, mihinkä saatiin maan rakohon, ja heiltä
riistetyt tavarat veivät Herpmanit omiin kätköihinsä.

       *       *       *       *       *

Parin päivän perästä joutuivat urhot Juho ja Taneli, toiseen kovaan
otteluun, ollessaan kahden kulussa Keurun kirkon ja Mannis-kylän
välillä, jossa osui heidän vastaansa kymmenen vihollista.

"Voi taatto taivahinen, pilven päällinen Jumala, mikä nyt meitä auttaa,
kun tuolta tulee vihollisia, ja meillä ei ole aseita mukanamme," huokasi
Taneli, nähtyään nämä tulevan vastaansa.

"Tulkoon vain, mutta ei peljätä," vastasi Juho, vilkaisten terävästi
veljeensä.

"Eipä suinkaan, mutta hypätään kuitenkin metsään, saadaksemme sieltä
parempaa tilaisuutta karata heidän päällensä, ja kun he tulevat meitä
hakemaan, niin ehkä hajoutuvatkin meitä hakeissaan, jos piillään vähän
etäämmälle."

Niin kävikin. Kun viholliset näkivät Juhon ja Tanelin pakenevan tiheään
metsään, niin he hajautuivat heitä hakiessaan.

Ison kiven takana olivat veljekset, kun useita vihollisia osui sinne
menemään, tietämättä heidän juuri siellä olevan.

Äkkiarvaamatta karkasivat nämä kuin karhut vihollisten päälle, sivaltaen
kumpikin heidän käsistänsä pyssyn ja siinä silmänräpäyksessä ruhjoivat
niillä monta vihollista murskaksi, sillä useimmat koko joukosta
kaatuivat urhojemme iskuista, ja loput pääsivät käpälämäkeen.

"Se kivi oli meille suurena etuna, sillä sen takaa eivät he meitä
keksineet, ennenkuin saivat tuliset tervehdykset," sanoi Taneli.

"Niin olikin," myönsi Juho, "mutta mieskyky siinä työn teki kumminkin."

"Mitäs siitä puhutaankaan ... voima ja urhoushan on pääasia sankareilla.
Ja olisipa oikein hauskaa mennä isommin joukoin noitten riivatuitten
kanssa ottelemaan, mutta perhanakos senkään tietää, koska heitä tulee
tänne. On paha sekin, kun ei ole varjelemassa kotipaikkaansa."

"Niin onkin; kyllä minunkin mieleni tekee siihen, missä saisi noita
konnia tuhansittain surmata, mutta heitä voisi tulla tänne tuhojaan
tekemään sillä aikaa, kun oltaisiin muualla."

Hyvällä tuulella tulivat urhomme pappilaan ja luulivat itsensä kokonaan
voittamattomaksi.



VI.

Heinäniityllä.


Oltiin heinäkuussa 1714. Savossa ja Satakunnassa, jopa
etelä-Pohjanmaallakin vilisi vihollisia, mutta Keuruulla ei niitä nyt
juuri ollut. Urhomme, Juho ja Taneli Herpman, miestensä kanssa
karkoittivat pois ne viholliset, mitä heitä tänne tuli, ja saivat monta
kovaa heidän kanssansa kokea. Mutta sitä vastaan olivat he näistä paljon
hyötyneetkin, sillä heiltä saatiin suuria aineellisiakin saaliita. Nyt
kun oli täällä rauha, niin ihmiset tekivät omia tehtäviään, varsinkin
maan työtä, jotka siihen kykenivät.

Pitkän sadeajan loputtua oli nyt taivas pilvetöin. Aurinko yleni
majestetillisesti säteillen taivaan rannalle, ja tuuli henkäili
lauhkeasti. -- Nythän näytti tulevan sopiva ilma heinänteolle, jota
juuri aiottiin alkaa. Hyvällä tuulella ollen hymyili nyt tuo muuten jörö
ja harvapuheinen Ampialan isäntäkin. Tarkastaessaan taivaan merkkejä,
tuli hän siihen päätökseen, että sade on mennyt pidemmäksi aikaa ohi, ja
nythän siis sopii tehdä myöhään jääneitä talouden töitäkin. Tätä
aprikoidessaan näki hän tyttärensä, Maijan, tulevan piika Leenan kanssa
lehmitarhasta, maitoastiata kantaen. Harvapuheinen isäntä ilmoitti nyt
lyhyesti ajatuksensa tyttärelleen, sanoen:

"Laitappa ruokaa pöydälle ja evästä konttiin, jotta syödään ja
lähdetään heinään sydänmaan niitylle."

"Kyllä, isäni," vastasi Maija, ja läksi toimeen. Pian olikin ruokaa
pöydällä, johon syömään astui isäntä renkineen ja kahden poikansa kera,
jolloin Leena suori istuimia pöytään tulijoille.

Väki istui syömään, jota tehdessä ei paljon mitään puhuttu. -- Vihdoin
katkaisi vaitiolon Maija, kysyen isältään:

"Mitähän lienee tuo tauti maailmassa, johon kuuluu niin monta ihmistä
äkkiä kuolevan?"

"Mitäpäs se muuta lienee kuin ruttoa." vastasi isäntä. "Ja tottapa
täällä maailmassa lienee niin paljon pahuutta, että sitä täytyy Jumalan
rankaiseman sodalla, nälällä ja taudin kovuudella."

Kun kaikki olivat syöneet tarpeeksi, lähdettiin hoppuisasti tielle,
sillä isäntä näytti olevan kiireissään.

Niitylle päästyä alkoi innokas niittäminen. Jopa oli koko niitty
niitettynä, ennenkuin päivä tuskin ennätti puoliväliinkään. Ja siitä oli
isäntä niin hyvillään, että päivälliseltä päästyä virkkoi:

"Nyt saamme levähtää heinän kuivaessa, koska sen hyvin olemme
ansainneet."

Isäntä heittihe ladon eteen niitylle pitkäksensä. Maija otti puukon
käteensä ja meni Martan kanssa metsään. Jaakko nukkui tapansa mukaan
latoon, kontti päänsä alla. Leena istahti ladon kynnykselle, johon myös
Mattikin laskeusi.

Tuokion kuluttua otti Matti Leenan käteen kiinni, ja pyysi häntä
tulemaan kanssansa kävelemään. Ja niin menivät he niityn poikki kulkevan
puron reunalle sekä istuivat ison pajupensaan siimekseen, jossa Matti
hetkisen äänettömyyden perästä puhkesi puhumaan:

"Minun sieluni silmissä näyttää meidän rakkautemme jo olevan siksi
tuleentunut, että me ehkä voimme antaa itsemme tulla sidotuksi kirkon
siteellä ikuisen liiton yhteyteen."

"Niinhän nyt toki," myönsi Leena hymyillen ja salli Matin likistää häntä
rintaansa.

Heidän syleilemisensä kuitenkin pian keskeyttivät Maija ja Martta, jotka
tulivat siihen metsästä, tuoden virsutuohta ja pesuhuosioita muassaan.

"Noinko kujeellista se lempi onkin?" kysäsi Maija ivallisesti, tuon
syleilyn nähtyään, sillä hän ei ollut vielä kokenut lemmenjumalan
oikkuja.

"Niin; mutta tämä älköön olko tästä lähin enää kenenkään ivan esineenä,"
vastasi Matti, ja läksi menemään latoa kohden, missä toiset jo hankkivat
mennäkseen heiniä haravoimaan.

Ilta tuli; heinät olivat jo kaikki koossa, isoin osa ladossa ja
tuoreimmat niityllä rukoloissa.

Jopa ollaan kotona Ampialan talossa. Iltaisen syötyä ilmoitti Matti
äskenpäättämän naima-aikeensa. Isäntä oli tuohon suopuisa ja lupasi
kustantaa häät syksyn tultua köyrinjuhlan yhteydessä näille uskollisille
palvelijoillensa.



VII.

Hääpidot ja Köyrinjuhla.


Köyrijuhlan aamu on valjennut. Aurinko on noussut, jonka häikäisevässä
valossa lumikuurassa oleva metsä ja hienolla, vaaleanhohtoisella
lumivaipalla verhottu maa kimalteli niin kauniisti, että näytti
ikäänkuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun.

Keurun seurakunnan kirkkoherra, Herpman, istui nyt kamarissaan syviin
ajatuksiin vaipuneena, ehkä miettien päivän saarnaansa ja uneksien
synkkiä haaveita siitä ankarasta melskeestä, joka nyt raivosi maassamme.
Hänen näin istuissaan aukeni ovi, ja sisään astui nuori neiti, mainiten
"hyvää huomenta" soreasti sointuvalla äänellä.

"Jumala antakoon!" äännähti kirkkoherra, heräten ajatuksistaan ja nähden
tyttärensä, Marian, olevan edessään. Hän hymyili nyt hellimmän
liikutuksen tunteilla, silmäillessään lastaan, jota hän rakasti ennen
kaikkia ja jota hän hellästi kohteli. Eikä hän suotta Mariata niin
hyväillytkään, sillä tämä oli puhdasluontoinen ja muutoin kaunis sekä
suloinen tyttö. Hänen kirkkaat ja sinertävät silmänsä olivat, kuten
isänsä sanoi, perintö äitivainajaltaan, jonka kuolema oli jättänyt
kirkkoherralle ikävän ja kaipauksen muiston.

"Mahtaisinkohan, isä, päästä kanssanne tänä iltana Ampialaan pitoihin?"
kysyi Maria isältään, lapsellisesti myhäillen.

"Käy vaan; mutta tiedätkö, aikovatko kaikki veljesi mennä sinne?" kysyi
kirkkoherra, oikaisten istumisesta kasaan painunutta vartaloaan.

"Minä menen kysymään," vastasi Maria, ja riensi veljiensä asuntoon pihan
toiselle puolelle.

Täällä mainittuaan "hyvän huomenen" ja tehtyään kysymyksensä, sai hän
vastauksen:

"Mennäänhän toki; siellähän ehkä saadaan viettää hauska ilta."

"Ainahan rauhan aikana hauskaa on," sanoi Maria, "mutta silloin on
onnetointa, kun täytyy vihollisia pelätä ja sen kauhun kanssa
kamppailla."

"Niin se on sille, joka niitä pelkää," sanoi Taneli; "vähän välittää
niistä nämä pojat silloinkaan, kun niitä on; mutta eihän noita nyt
olekaan näillä paikoin. Välistä niitä vaan näkee joitakuita jonkaleita."

Maria mainitsi, miten hän pelkäsi ja miten kurjaa oli olla sen
edellisenä syksynä metsässä pakoluolassa, sekä miten mahdotonta olisi
ihmisen aina olla semmoisessa viheliäisyydessä... "Sanon siis isälle
että mennään joukolla häihin," keskeytti hän itseänsä ja läksi veljiensä
kamarista.

"Mutta käydään maar jumalanpalveluksessakin ensin," sanoi Taneli ja
katsoi akkunasta ulkoilman kauneutta.

"Tehdään niin," lisäsi hänen veljensä Antero, ja he rupesivat
hankkimaan mennäkseen tuohon yksinkertaiseen, koruttomaan temppeliin,
mikä silloin oli Keuruulla olemassa, ja johon heidän isänsä jo oli
menossa.

Kirkkoherra saarnasi "kahdeksasta autuudesta," ja nuhteli maailmata
"pahennusten tähden," lausuen, että sodan, ruton ja nälän vitsaukset
ovat kurituksia kansan synneistä. "Palkka jaetaan työn jälkeen, ja
niitto on kylvöä myöten; joka taajaan kylvää, pitää myös taajaa
niittämän," vakuutti hän.

Jumalanpalveluksen päätettyä kiiruhti kirkkoherra kotiaan ja sieltä
Ampialaan pitoihin.

"Hop, hop!" kuului tiellä kehoituksia hevosille, joita oli kaksi, sillä
pappilasta oli häihin menijöitä niin paljon, ettei sopinut yhdellä
hevosella kulkemaan.

Rientäkäämme edellä Ampialan taloon, jossa puuhataan köyrijuhlaa ja
häitä noille uskollisille palkollisille, jotka olivat palvelleet
kunnialla tässä talossa. Matti 10, ja Leena 8 vuotta. Täälläpä tapaamme
monta vanhaa tuttavaamme. Vanha isäntä istuu pirtissä, jonka nokimustat
seinät ovat nyt somasti päreillä koristettuna. Hän istuu lavitsalla,
lähellä akkunata, josta tuontuostakin silmäilee ulos kirkolle päin
viepää tietä kohden. Hän odottaa vieraita. Hyväntahtoinen emäntä on
täydessä toimessa ja tarkastelee, ovatko kaikki tehtävät valmiit ja
järjestyksessä.

Maija astui pirttiin, puettuna punaiseen parkkumihameesen, mustaan
liiviin ja valkoiseen röijyyn. Isänsä ja äitinsä katsoivat häntä
nähtävällä tyytyväisyydellä, sillä hän näytti hyvin kansalliselta ja
somalta.

"Jopa olet valmis vieraita vastaan ottamaan," äännähti isäntä tuolle
tyttärelleen.

"Kunpa vaan jo tulisivat," kuului vastaus, ja sen jälkeen jäi
äänettömyys jälleen hetkeksi aikaa pirttiin.

Matti ja Leena istuivat täll'aikaa "piisituvassa," odottaen
hääjuhlaansa. Leena oli puettuna valkoiseen morsius-pukuun. Hänen
kasvoillaan rusoitti hieno puna, ja silmänsä säteilivät onnesta,
katsellessaan sulhoaan. Heidän molempien silmät viemistyivät yhä
toisiinsa, ja mitä he ajattelivat sekä sydämessään tunsivat, sitä ei voi
kynällä kuvata; mutta tietysti uhkui heidän mielensä sanomattomasta
onnesta ja ilosta. He olivat kokonaan unohtaneet ne kaikki huolet ja
vastukset, joita tätä ennen olivat saaneet elämässänsä kokea.

Nyt ilmestyi Maria äkkiä "piisitupaan", huudahtaen:

"Jo papin joukko tuli!"

Samassa käänsivät Matti ja Leena silmänsä akkunaan, josta näkivät,
kuinka isäntä pihassa, lakitta päin ja nöyrästi kumarrellen, tervehti
kirkkoherraa sekä tämän poikia ja nuorta neitiä. Sitten saattoi isäntä
arvokkaat vieraansa "piisitupaan" eli silloiseen korutupaan, johon
kalkki arvossa pidettävät vieraat tavallisesti vietiin. Täällä
tervehtivät vieraat tavallisuuden mukaan sulhaista ja morsianta ynnä
Maijaa.

Neiti Herpman rupesi koristelemaan morsianta ja ripusti tämän päähän
korkean, kullankiiltävän morsius-kruunun. -- Sitten tapahtui vihkiminen
sen ajan juhlallisemmalla tavalla.

"Noin muhkeata paria ei usein nähdäkään vihillä," kuultiin monen
kuiskaavan, ja totta se olikin.

Sen perästä mentiin, emännän pyynnöstä, syömään, jota tehtiin täydellä
ruokahalulla, vaikka ei ruoka ollut erittäin herkullistakaan, sillä
silloin ei vielä tiedettykään hienoimmista ruokalajeista; kaikki oli
vaan oman maan tuotteesta, mutta kyllältä sitä kumminkin oli. Pöydällä
oli kokonainen sianliikiö sekä lampaan nivuset ja suurissa
pahka-vadeissa huuhmarissa survotuista ohran suurimoista keitettyä
puuroa y. m.

Pian alkoi tanssikin, johon nuoret ottivat innokkaasti osaa, ja vanhat
katselivat huvikseen nuorien riemua.

Muun mukana alkoi illalla myöhemmällä sen ajan tavan mukaan
"köyrinjuhla," jonka viettämisessä tehtiin kummallisia taikatemppuja.
Illallisruoaksi valmistettiin muun muassa syötäväksi "köyrinpässin"
lihat, joka pässi oli jo keväällä laitumelle laskettaissa siksi
nimitetty ja omituisella tavalla siunattu. Sitä navetasta ulos
laskettaissa taputti emäntä kädellään selkään ja lausui joitakuita
loitsulukuja. Nyt laskettiin tuo pässi laitumelle lampaiden joukkoon,
vaan illalla oli se laumasta pois, sillä se oli jäänyt metsään, muka
Tapion kaitsettavaksi, aina köyrilauantaihin asti, jolloin tuo metsän
kuuluisa kuningas ajoi pässin tavallista lihavampana aitain yli taasen
lampaiden joukkoon. Tästä saatiin tämä teurastettavaksi, jonka tehtyä
siitä valmistettiin juhlaruoka, jota syömään ruvettaissa isäntä lausui
erään vanhan, katolisella ajalla käytetyn ruokaluvun.

Syöminen oli omituisen harrasta, ja sen tehtyä höpisi taas isäntä:

      "Tihetisti, ruokaristi,
      Tipusta, tapusta, kauvan kasvaan -- Amen!"

Olipa vietynä saunaankin monenmoisia ruokia sekä olutta ja viinaa siinä
tarkoituksessa, että muka kuolleet tulevat manalasta sinne, niillä
itseänsä ravitsemaan.

Myöhemmällä samottiin saunan oven taakse hyvin hiljaa kuuntelemaan,
olisiko sinne syömämiehiä saapunut.

"Jopa siellä manalaiset massuttavat, tuonelaiset tassuttavat," höpisivät
kuuntelijat. -- Tuohon tuli emäntäkin ja kysyi:

"Kuuluuko mitä?"

"Jo syövät manalan matkamiehet," vastasi isäntä; "mutta annetaanpa
heidän rauhassa syödä ja kylpeä; mennään me navettaan karjaa katsomaan."

Navetassa tehtiin myöskin taikatemppuja, joita silloisilla ihmisillä oli
tapana tehdä, ja joita emme katso tarpeelliseksi tässä kertoa.

Mutta mitäs olivat nuo manalaiset saunassa syöjät? Eipä kukaan tiennyt,
että talon renki, Jaakko, oli kurillaan vienyt siat saunaan vähää ennen
kuuntelemaan menemistä. Nepä olivatkin noita mainittuja massuttajia.

Ilta oli kulunut myöhään. Emäntä esitti, että kirkkoherra perheineen
kävisi piisitupaan maata. Kirkkoherra ja Maria-neiti, jotka olivat jo
unen tarpeessa, ottivat kiitollisuudella vastaan tämän tarjoomuksen ja
menivät levolle. -- Pian rupesivat toisetkin arvelemaan olevan ehkä
parasta lopettaa ilon. Ja niin tehtiinkin; levolle menoa ruvettiin
hankkimaan.

"Sen ilmoitan minä aikanaan, että elköön kukaan ruvetko tähän pirttiin
tänä yönä nukkumaan," sanoi unilukkari kaikkein kuullen.

"Miksikä ei?" kysäsi joku joukosta uteliaasti.

"Minä näin semmoista unta, että tässä pirtissä makaaville tulee turmio
tänä yönä," jatkoi taasen unilukkari.

"Joka unia tottelee, se varjoja kiinni ottelee," vastasi Juho,
naurahtaen ivallisesti.

"Lieneepä niinkin; mutta parempi on kuitenkin olla niitä varoillaan,"
vakuutti unilukkari.

"Mitä te siis pelkäätte?" utasi Juho.

"Venäläisiä," kuului vastaus, joka sana sai monen sydämen vavahtelemaan.
Mutta päinvastoin ajatteli Juho. Hän lausui uljaasti, korjaten ryhtiään:

"Paljain käsin menen minä venäläisiä vastaan ... jos heitä tulisikin,
mutta eivätpä he raukat tohdi tänne enää tullakaan."

"Tulkoot vain," lisäsi Taneli, "niin onnettomia ovat, sillä täällä
pannaan kova kovaa vastaan."

Vieraista läksi osa kotiinsa ja toisia lähimäisiin kyliin yöksi,
arvellen unilukkarin unen jotakin tietävän.

Sulhanen, joka ei hänkään ollut arkalasta kotosin ja joka oli ennen
vihollisten kanssa monta kovaa kokenut, ei hennonnut luopua
morsiamestaan, vaan meni hänen ja useoitten muiden kanssa saunaan maata.
-- Isäntä, emäntä ja tytär, Maija, kahden veljensä kanssa menivät
erääsen kamariin, joka oli piisituvan etehisen pohjassa. Kirkkoherran
nuorin poika, Antero, meni piisitupaan, jossa isänsä ja siskonsa olivat
jo unen helmoissa. Vaan Juho, toisen urhoisan veljensä, Tanelin, kanssa,
jäivät pirttiin, näyttääkseen, että he eivät pelkää; vieläpä jättivät
aseensakin etehiseen pelkäämättömyytensä vakuudeksi, aikoen sieltä ne
vasta sitten siepata, jos tarve tulisi.

Pian olivat kaikki virkistävässä unessa; ei niin hiiskaustakaan
kuulunut, ei yhtään elävää olentoa näkynyt kartanolla.

Tässä uinailevassa hiljaisuudessa hiipi nyt joku vitkallisesti pirttiä
kohden; se näytti etäälle kuun valossa paremmin aaveen kun ihmisen
olennolta. Ken oli hän? Unilukkari; hän pelkäsi vaaraa, vakuutettuna,
ettei unensa pettäisi. Hän läksi saunasta ja hiipi hiljaa pirtin luo
sekä yhä tikapuita myöten ylös päätyikkunasta pirtin lakkaan, jossa hän
toivoi olevansa piilossa pelkäämiltään vihollisilta ja samassa
kuulevansa, kuinka pirtissä olevien urhojen tänä yönä kävisi. Hän
valvoi ja kuunteli, vaan mitään peljättävää ei kuulunut. Ainoastaan
sirkan yksitoikkoinen ääni kuului pirtistä, ja hiljainen hiiren rapina
lakalla. Hiljaa kaivoi unilukkari läven laipioon, josta kuuli unessa
olevien urhojen raskaan huokuminen ja näki heidän makaavan, toisen
pöydällä, ja toisen pankolla. Mutta eipä hänen silmänsä siitä lävestä
kauan katselleet, sillä hän nosti päänsä, kuunnellakseen sitä outoa
melua, jonka kuuli ulkoa korviinsa kuuluvan.

"Ah, Herra, venäläisiä!" huokasi hän, ja tarkasti vissimmästi ääntä.

Kirouksia ja uhkauksia kuului tuon tuostakin heidän ollessaan
etäämmällä, mutta likemmäksi tultuaan hiljensivät he meluaan. Tietysti
yritti nyt unilukkari lakasta tehdä kokeita, herättääkseen noita
pirtissä makaavia urhoja, mutta kaikki oli turhaa, sillä makaavat
olivat, ihme kyllä, niin raskaassa ja sikeässä unessa, etteivät
heränneet. Eikä tohtinut unilukkari vihollisten tähden mennä pirttiin,
heitä herättämään, sillä suuri pelko oli hänellä lakassakin ollessaan;
ei hän tohtinut sielläkään kovin kovaa ääntä pitää.

Mistä lienevät saaneet viholliset tietää Herpmanien Ampialassa olemisen,
ja tien osasivat he kulkemalla kenkäisten hevosten jälkiä, sillä silloin
oli Herpmanien hevoset täydessä kengässä, mutta muut pitivät hevosiaan
n. s. "viskarissa."

Vihollisjoukko, joka nyt saapui Ampialaan, oli iso, ja heidän mukanaan
eräs noita, nimeltään "Kuuliais-Tapani," Tampereen puolelta.

Yön hiljaisuudessa piirittivät viholliset talon joka taholta. Useoita
hiipi heistä hiljaa pirtin etehiseen, josta löysivät urhojemme aseet ja
näkivät oven raosta heidän pirtissä olevan. Toisia vihollisista meni
saunan ovelle, jonka kynnykselle he tähtäsivät kuusi ladattua kivääriä,
uhkauksella, että "joka aikoo tulla ulos ja vastustaa, se ammutaan heti
hengettömäksi."

Mitä ajatteli nyt meidän mainio Mattimme? Hän tuli tuskiinsa: Hän
tulehtui ja väliin hikoili, ikäänkuin siitä häpeän tuskasta, kun ei
saanut tilaisuutta rynnätä ryssien päälle; sillä siitä esti häntä äsken
vihitty puolisonsa, Leena. Hän likisti Mattia kaulasta ja rukoili
Jumalan nimen kautta, ettei tuon hellästi rakastetun miehensä pitänyt
menemän tapattamaan itseänsä vihollisilla.

Oli kuitenkin se onni, ettei koko venäläisjoukossa ollut niitä
vihollisia, jotka olivat ennen Matin kanssa taistelleet ja siitä kostoa
hänelle nyt hankkineet. Nämät venäläiset ei, näet, tietäneetkään Matista
eikä hänen seikkailuistansa mitään. He vaan vainosivat Herpmanin poikia,
joiden päästä oli luvattu Venäjällä 50 ruplaa, koska he olivat tehneet
venäläisille niin paljon pahaa.

Edellä mainittu noita, "Kuuliais-Tapani," oli laittanut hopeanapin
luodin asemasta pyssyyn, sillä se oli jo entuudeltaan tietty, ettei muka
moisiin urhoihin lyijy pystyisi, jolla pyssyllä nyt mokoma noita ampui
raollaan olevasta oven aukiomasta pankolla makaavata Juhoa, sillä
seurauksella, että ammutun sisälmykset tulivat vatsasta ulos.

"Jo venäläisen koira, p....le, puri!" kiljahti Juho, ja hyppäsi,
sisälmykset kädessä, ulos, jolloin potki jaloillaan vielä monta
venäläistä kumoon, ennenkuin heitti henkensä.

Samalla kertaa kun Juhon onnettomuus oli tapahtunut, riensi Tanelikin
etehiseen, jossa tapaili aseitaan, vaan kun ei niitä ollut, sivalsi hän
jonkun venäläisen vyöltä väkipuukon tuppineen ja rupesi sillä lyömään
vihollisia, huutaen tovereitansa apuun, vaan kun ei hän saanutkaan apua
ja näki mahdottomaksi tapella ylivoimaa vastaan, niin kiipesi hän
katolle, kaiketikin koska viholliset häntä niin rajusti ahdistivat,
ettei ollut enään tilaisuutta muuallekaan pakoon päästä.

Eipä aikaakaan kun ampui hänenkin tuo kirottu Kuuliais-Tapani,
samoinkuin Juhonkin, noidutulla pyssyllä.

Vihollisten vimma oli hirveä; he tietysti tahtoivat polttaakin koko
talon, koska olivat tehneet pirtin permannolle tulen, mutta takassa
oleva unilukkari valutti sieltä multaa äsken kaivamistaan lävistä
valkeaan, että se tukehtui.

Miten kamalata olikaan nyt tuo meteli kirkkoherran ja hänen jälelle
jääneiden lapsiensa mielestä. Oi, sitä Maria-neidin surkeutta ja
valitusta, nähdessään moisen kauhun! Hän oli pyörtymäisillään ja vaipui
kalman kalpeana isänsä syliin -- syliin joka myöskin vapisi hirmusta ja
pelon tuskasta. Kuitenkin koetti isä tukea ja lohduttaa rakastettua
lastaan, vaikka ankara epäilys ja kauhu raivosi omassakin povessaan.

Yhtäkkiä syökseytyi vihollisia tämäkin huone täyteen, ja he ottivat
vangiksi kirkkoherran sekä hänen tyttärensä ja nuorimman pojan, Anteron,
joka koetti tehdä vähän vastarintaan, mutta se oli mahdotonta ylivaltaa
vastaan.

Nuo kostonhimoiset raakalaiset köyttivät kirkkoherran sekä pojan
jaloistaan kiinni re'en perään ja antoivat heidän päänsä raataa maata,
kun ajoivat virstan matkaa n. k. Ruoraisten veräjälle. Tähän jättivät he
heidät niin kauaksi, kun kävivät ryöstämässä lähellä olevia taloja.

Yleinen oli nyt rauhattomuus. Jokainen koki piiloittaa itsensä
vihollisilta. Sentähden olivat kylän asukkaat paenneet lähellä oleviin
metsiin.

Yö oli kulunut jo aamuun, ja nuo onnettomat koston uhrit kituivat vielä
reen perässä kiinni, sillä heidän kätensäkin olivat köytetyt yhteen,
etteivät voineet itseään pelastaa.

"Ah, Herra Jumalani! Sinä taivaallinen Isä, joka viisaudessasi katsot
kaikki hyväksi, olet tämänkin ankaran synnin palkan minulle sallinut.
Armahda kuitenkin meitä viheliäisiä syntisiä ja katso laupeutes silmillä
puoleemme!" huokaili kirkkoherra ja vapisi vilusta ja kauhun tuskasta.

Neiti Maria, joka oli re'en sisään köytettynä, valitti vielä sitäkin
surullisemmasti. Hän tyrskytti ja oli kuin se onnetoin, jonka sielu on
ijankaikkisen epätoivon tuskissa.

Kauhistuksen tunne raateli Anteronkin sydäntä, mutta hän kumminkin koki
kaikin voimin olla rauhoittuneempi ja lohdutti ruikuttavaa sisartansa.

Näin onnettomana ollessaan osautui heidän luoksensa tulemaan erään talon
-- Vehkomäen -- Matti-niminen kesti. Liikuttavasti rukoillen ja
vaikeroiden pyysivät nuo onnettomat mainittua Mattia päästämään
siteitään irti. Mutta Matti-polonen ei uskaltanut millään muotoa sitä
tehdä, syystä, että hän pelkäsi olevan venäläisiä metsässä vahdissa ja
siten muka menettävänsä omankin henkensä. Oliko tuo Matilta oikein, sen
tuomitkoon lukija, mutta lienee se ollut liikuttavaa ja sydäntä
polttavata tuolle kurjalle pelkuri-Matillenkin, kun hän näki nyt olevan
mitä surkeimman rääkkäyksen alla ja vankina papin, jota niin suuresti
kunnioitettiin ja suosittiin. Sitä enemmän suureni tämä surkeus, kun tuo
onnetoin kirkkoherra valitti ja rukoili:

"Auta Jumalan nimessä meitä nyt, sinä ohikulkeva kristiveljemme!"

Näin huutaessaan vapisi tuon onnettoman kirkkoherran ääni, ja
sanomattoman raskas kyyneltulva syöksyi hänen silmistään.

Hetken perästä palasivat viholliset äskensanotulta retkeltään ja
köyttivät kaikki nuo kauhistuksen kanssa kamppailevat vankinsa rekeen,
viedäkseen heidät ensin Hämeenlinnaan ja sieltä Venäjälle.



VIII.

Jälkimuistoja.


Mitä miettivät nyt Keurulaiset tuon edellämainitun tapauksen johdosta?
Koko seurakunnalle tuli sillä kertaa papin puute, ja sitä paitsi jätti
se jälkeensä katkeruutta sekä surullisen ikäviä muistoja. Kirkkoherra
Herpman oli silloin leski, joten ei jäänyt Keuruulle häneltä vaimoa eikä
eloon jääneitä lapsia.

"Voi sentään! kuinka onnetoin oli se hetki, jolloin rupesin Juhon
vaimoksi," huokasi pappilassa eräs nainen, kuultuaan moisen tapahtuman
Ampialasta. "Olisi ollut parasta Juholle niinkuin Tanelillekin olla
erillään venäläisten omasta ... sitä minä heille jo sanoin monta kertaa
... olisihan sitten jäänyt tuommoinen onnettomuus tulematta. Pahuudella
on paha palkka täällä ajassakin, mitä sitten ijankaikkisuudessa... Mutta
ei muista ihmisparka sitä eläissään maailman synnissä. Armahtakoon
kuitenkin suuri Jumala noita onnettomia, niin myös minuakin!"

Tämä näin vaikeroiva nainen oli Juho Herpmanin nuori vaimo, Anna. Hän
sai surun sydämeensä ja tuli painavaan mielen vaivaan. Alituisesti
nähtiin hän, silmät vetisenä, syvään hartauteen vaipuneena ja kuultiin
tuon tuostakin huokaavan: "Ah, armahda, Jumala, noita onnettomia, niin
myös minuakin!"

Sitäpaitsi oli pappilassa eräs toinenkin nainen, piika Liisa, joka
myöskään ei ollut ihan iloisella mielellä. Hänkin vaikeroi:

"Oi, onnettomuutta, millekä kohdalle minäkin jäin! Eipä olisi pitänyt
niin paljon antautumani Tanelin tahdolle... Minnekä nyt joudun? Minnekkä
pääni kallistan?"

"Mitäpä häntä huolit niin suuresti surra," lohdutti Uoti-renki, joka oli
toisia rauhallisempi; "kyllähän Luoja murheen pitää sinustakin ... ja
kelläpä ei täällä matoisessa maailmassa pahuutta ja vastoinkäymisiä
ole."

Nämät jälelle jääneet henkilöt, nimittäin Juhon leski, Anna,
palvelioitten kanssa pitivät yhden vuoden vielä taloutta pappilassa,
vaan sitten muuttivat he mikä minnekin.

Mutta Uoti renki, hänpä ei lähtenytkään pappilasta pois juuri "niinkuin
varpunen ohran päästä;" hänellä oli täällä joitakin salaperäisiä puuhia
ja viivykkeitä. Hän oli usein liikkeessä öilläkin, kartellen kaikkien
näkemistä. Muutamana iltana, kun muut rupesivat levolle, läksi hän,
rautalapio kädessä, kirkkokankaalle, ollen omituisissa aikeissaan ja
puhuen puoliääneen itsekseen:

"No, nythän on niin yösydän, ettei kukaan nähne, vaikka otankin sen
aarteen, josta ei tiedä muut kuin minä ja Jumala. Otan kun otankin ...
mitäpä syntiä siitä minulle tulee, ja mitäpä se siellä maassakaan
tekee, minä käytän sitä hyväkseni... Mutta peijakas, mikä se on?... Ah,
Tuima-Jussi..."

Tuima-Jussi tulee ja laulaa:

      "Napualla tappelussa,
      Suuressa veritaistelussa,
      Suomen urhot sutki noita
      Ryssän sotarutjakoita."

"Kas sitä, siin' on mies, joka kulkee yöstämöimässä," sanoi Uoti, Jussin
lähestyttyä.

"Entä itse... Kappas, kun kattila pataa soimaa," vastasi Jussi
ivallisesti.

"Tätähän minä vain ha'in pappilan lapiota, joka minulta jäi kerran
metsään. Mutta mitäs kuuluu sinun sotaretkillesi, sitä nyt saan kysyä."

"Mitäpä sinne kuuluu muuta kuin kovuutta ja kurjuutta; vaikk’en minä
sitä aavistanut, vaan kun sotajoukot pakenivat Pohjan perille, niin
heitin minäkin "sissit" sinne, ja tulin levähtämään monesta raskaasta
vaivasta."

"Olit siis kovalla?" jatkoi Uoti uteliaisuudella.

"Vai olinko?... kun tietäisit, kuinka kovalla oltiin Kivekkään joukossa,
ja kuinka monta kuumaa saunaa olenkaan saanut kylpeä; mutta ei siitä
huoli hurja poika ... ei huoli, vaikka henki ja veri menisi ... pois
maata polttamasta, pois kansaa kiduttamasta pitää viholliset
karkoitettaman, ja ne piru vieköön!" saarnasi Jussi ja läksi astumaan
Lapinsillalle päin.

"Hyvä, ettäs menetkin pois, sinä hulluttelija, että saan tehdä
tehtäväni," ajatteli Uoti, katsoen menevätä. Ja hetken seisottuaan
siinä, läksi hänkin kävelemään päinvastaista suuntaa, mentyään tien
oheen männikköön, jossa vähän aikaa tirkisteltyään alkoi ruveta
lapiollaan maata kaivamaan. "Rops, rops," sanoi santaläjät, sinkoillen
kaivajan lapiosta kanervikkoon.

"Jopas viimeinkin sieltä tulit!" huudahti hän, jonkun ajan kaivettuaan.
"Ja nyt sinä ainakin olet omani," lisäsi hän samassa, vedettyään ison
puukotelon kaivoksestaan.

"Rahaa! Tuhansia, tuhansia!" jatkoi hän; "mutta mitenkäs jaksan tämän
täältä kantaa pois?"

Vähin erin hinasi hän tätä kotelota, jonka sisässä oli kultaa ja
hopeata, lähellä olevaan Tarhija-järven rantaan ja nosti siellä
veneesen, viedäkseen sen omiin kätköihinsä. -- Vielä otti hän toisen
aarteen "Loutuvuoresta," jossa oli kuormittain vaskirahaa, ja jotka
molemmat aarteet olivat useinmainittujen urhojen venäläisiltä ryöväämiä
rahoja. Näillä rahoilla rakensi Uoti tänne Ruokosen talon, ja lienee hän
kätkenyt niitä maahankin tämän talon tienoille, koska vieläkin mainitaan
Ruokosella olevan aarteita.

       *       *       *       *       *

Luokaamme vielä silmäys joihinkuihin kertomuksemme alussa mainittuihin
muihinkin henkilöihin.

Usein mainittu Matti sai edelläpuhuttuna "Köyrinjuhla"-yönä Ampialan
saunassa ankaran sydämen poltteen, kaiketi siitä kauhusta ja kiihkosta,
mikä silloin raivosi hänen luonnossaan, syystä kun viholliset tekivät
moista julmuutta, eikä hän voinut päästä näitä nuijimaan. Uhkarohkeus ja
arkuuden häpeä taistelivat hänessä niin ankarasti, jotta saattoivat
hänen terveytensä vaaraan. Hän sairastui, jossa tilassa ollessaan hän
huokaili:

"Sanotaanpa minun jo kerran käyneenkin Tuonelassa, mutta nyt sinne vasta
todella menen, ja onnellista on päästäkin pois täältä kurjasta
maailmasta, jossa viholliset yhtämittaa maata hävittävät ja polttavat.
Heitä vastaan olisin suonut olleeni taistelemassa viimeiseen hengen
vetooni asti, sillä "sorea on sotainen tauti," mutta sitä kunniata minun
osakseni ei tullut... Siunatkoon Jumala maatamme ja sen kansaa! Hän
siunatkoon minuakin ja armahtakoon meitä!"

Näitä sanoessaan Matin kyyneleet tulivat tulvillensa ja hän vaikeni
vaikenemistaan, kunnes kuoli.

"Tuima-Jussi," joka osui olemaan Ampialassa tuon kuoleman tapahtuessa,
vei heti toisiin kyliin sen mainehikkaan uutisen.

Huttulan talossa Matin entinen toveri, Jussi, otti suuresti osaa tuohon
kuoleman murheesen ja sanoi:

"Se vainaja olisi ollut paikallaan taistelemassa isänmaamme puolesta,
mutta hänen renkinä olonsa ja naimisensa olivat siihen esteenä, ettei
hän joutanut olemaan oikeen alituisesti vihollista torjumassa, paitsi
noissa parissa kahakassa Herpmanin veljesten joukossa."

"Nepä olivatkin oivat retket," sanoi Tuima-Jussi; "semmoisia saalliita
eivät enää Herpmanitkaan saaneet, vaikka muita pieniä kahakoita
kahistiin... Minäpä en huoli, hurja poika, lähden vielä isompiin
joukkoihin miekan mittelyyn, sillä parempi on olla sodassa, kuin sodan
jaloissa."

"Niin oikein ... siellä kyllä minäkin olisin, mutta jouduin noihin
yhtymisen vehkeisin tuon hennon naisen kanssa, joka siitä on minuakin
estänyt, ja ilman sitä, on tässä tämä talouskin minulla hoidettavana."

"Mutta minkälaisen emännän sinä, kaima, sait tuosta "herrain lapsesta?"

"Mukiinhan se menee ... kyllä hän on tottumatoin
talonpoikais-tapoihimme, mutta ehkäpähän reki varsan vaatii."

Hyvästi ja onnellisesti elikin Huttulan Jussi puolisonsa, Karpelanin
tyttären, kanssa talossaan.

Tuo toimellinen ja siisti emäntä piti talossa puhtautta ja järjestystä.
Pois oli nyt pirtin pöydältä entinen, nokinen padan sija, pois tuopin
korvista likainen käden sija, pois kaikki karsimiilu lattialta ja muu
lika törky siitä paikasta, missä ei sen olla sopinut. -- Tämä sivistynyt
emäntä oli hyvänä esimerkkinä muillenkin emännille sekä kansalaisille,
ja tämän muistona on hänen omien, helläin kätensä istuttama
pihlajapuukin vielä Huttulan mäellä olemassa.



IX.

Jälleen tulleet.


On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kuin Herpmanin pojat saivat surmansa.
Nyt on vuosi 1722, ja nyt on armaampi aika, sillä rauha Venäjän kanssa
oli tehty, jo sen edellisenä vuonna. Nythän oli maastamme pois tuo "Iso
viha," jonka kauhua on kammo kertoakin. Nyt häärivät kansalaisemme
toimissaan levollisella mielellä ja hyvän toivon keventämillä tunteilla.

"Kirkkoherra Yrjö Herpman on jälleen tullut Keuruulle," kuului sanoma,
joka teki täällä kuulijoihinsa elähyttävän vaikutuksen. Häntä riennetään
katsomaan, ja hän nähdäänkin nyt omaisineen pappilaan tulleena. Oltuaan
6 vuotta Venäjällä vankina ja 2 vuotta Inkerin maalla Gubanitz'in
kirkkoherrana, sekä naituaan siellä saman seurakunnan entisen
kirkkoherran, Melartopaeus'en, lesken, tuli hän tänne takasin "kuin
hyypiä hävitettyyn kaupunkiin."[1]

[1] Näin sanoi siitä saarnassaan eräs hänen jälkeisensä kirkkoherra
Keuruulla.

"Kaikki on outoa, kaikki on kadonnutta," sanoi Herpman, katseltuaan
pappilassa paikkoja; "eihän täällä näy enää jälkeäkään meidän entisestä
omaisuudestamme."

"Kukapa täällä tavaroitamme olisi näin kauan säilyttänytkään," sanoi
Antero, "onhan Anna sanonut olevan niitä itsellään siellä isänsä
tykönä."

"Mutta Annalla ei ole oikeutta pitää niitä, sillä hän ei peri meidän
pesästä, kun ei hänelle jäänyt perillistäkään Juholta," väitti Herpman.

"Ei olisikaan," vakuutti Lång, jonka oli Herpmanin tytär, Maria, saanut
Venäjällä miehekseen.

"Epäilen sitäkin, onko vain Uotikaan viatoin niistä tavaroista," jatkoi
Herpman ja loi katseensa läsnäoleviin.

"Ei voi olla; mutta pian siitä selvä saadaan, kun tiedustetaan Annalta,"
vastasi Antero, sivellen viiksiään.

"Vallan varmanahan sitä täällä pidetään, että Uodilla teidän ja
poikavainajanne omaisuutta on," sanoi joku läsnä oleva seurakuntalainen,
joita äsken oli tullut kirkkoherraa tervehtimään.

"Heittäkää nyt ne asiat toistaiseksi ja käykäämme heti katsomaan, mihin
ovat täällä haudattuna, ukko, sinun poikasi, Juho ja Taneli, joita niin
mainitaan, ja jotka niin surullisen kuoleman kautta täältä pois
menivät," sanoi kirkkoherran emäntä, Anna Dorothea.

"Niin kyllä," myönsi kirkkoherra puolisonsa puheesen; "mutta meidän
pitää pyytämän näitä läsnäolijoita neuvomaan, mihin ovat kätkettynä
minun onnettomat esikoiseni."

Koko seurue meni hautausmaahan, ja päästyänsä sen Tarhia-järven
puoleiselle laidalle, sanoi pappilan kesti-Heikki:

"Tässä on nyt se paikka."

Kirkkoherra otti lakin päästään ja teki siunauksen. Sitten piti hän
pitkän puheen, jonka päätti näin:

"Te, nyt siinä lepäävät, lannistumattomat urhot! Teidän tähtenne olen
saanut minäkin olla mitä onnettomimmassa tilassa; mutta sen minä olen
antava teille anteeksi, sillä se oli minulle opiksi ja ojennukseksi. --
Suokoon kuitenkin laupias Jumala teille rauhallisen levon! Hän
muistakoon teitä ijänkaikkisesti armollaan, niin totta kuin teidän
sankarimaineennekin elää täällä maan päällä! Amen."



X.

Vaarallinen vala.


Aika kului kaikkine muutoksineen ja tapahtumineen. Paljon olivat jo olot
muuttuneet täällä ennenkuin kirkkoherra Herpman heitti kuoleman kautta,
vuonna 1729, viimeisen kerran Keuruun.

Oli muuan kesä-ilta, Herpmanin viimeisinä täälläolo-vuosina. Aurinko oli
vielä jokseenkin korkealla, viehättävästi säteillen selkeällä taivaalta.
-- Kirkkoherra Herpman katselee nyt kansliahuoneessaan kassakirjojansa,
höpisten itsekseen:

"Kummallista, kun minä olen jo aikoja sitten kuuluuttanut, eivätkä vaan
ole tuoneet voita. Ei nyt olla oikeassa ... mitä hittoja, eihän täällä
näy kun muutamia maksajia. Kas tuossa on viimevuotinenkin maksamatoin
... se on oikein ihmeellistä! Toisivat kerrankin aikoinaan ja oikein
runsaasti. Mutta minun täytyy..."

Huoneen ovi aukeni ja siitä astui sisään eräs nainen, joka keskeytti
kirkkoherran ahneet ajatukset ja joka riensi tätä arvoisata kirkkoherraa
tervehtimään.

"Mitä nyt Ruokoselle kuuluu?" kysyi kirkkoherra tervehdykseen
vastattuaan.

"Voita toin tänne," oli vastaus.

"Hyvä, minä kirjoitan maksetuksi ... saatte viedä sen tuonne emännän
puolelle, kyllä hän ottaa vastaan."

"Mutta olisi minulla vähän muutakin asiata."

"Mitä se sitten olisi?" kysyi kirkkoherra, tullen hyvälle tuulelle, kun
näki olevan emännällä oiva joukon voita.

"Se ... se asia on vaikea puhuakin ... mutta..."

"Puhukaa vain."

"Kun se meidän isäntä ei saa haudassaan lepoa; hän, onneton, on käynyt
usein unissaan minun puheillani ja valittanut oloaan, sanoen, että jospa
kirkkoherra antaisi anteeksi hänen pahat työnsä... Sitä rukoilen nyt
minä hänen puolestaan, ja tässä olisi takasin näitä..." virkkoi emäntä,
ja veti nähtäville pussin, jossa oli joukko kultaa ja hopeata.

"Jaa, jaa, Uoti-raukkaa!" lausui kirkkoherra ja katsoi raharöykkiöön;
"hän vannoi minulle, ettei ottaneensa täältä omaisuutta, vaan nyt se on
hänen edessänsä. Mutta en sentään tahdo hänelle kostoa huutaa. Hän
levätköön rauhassa. Häntä armahtakoon Jumala!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Urhot - Historiallinen novelli "Ison vihan" ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.