Title: Parsifal - Kertomus Graalin ritarista
Author: Kilpi, Volter, 1874-1939
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Parsifal - Kertomus Graalin ritarista" ***


PARSIFAL

Kertomus Graalin ritarista


Kirj.

VOLTER KILPI


Otava, Helsinki, 1902.
Päivälehden kirjapainossa.



SISÄLLYS:

 Proloogi
   I. Parsifal ja Herzeloyde
  II. Parsifal ilona
 III. Parsifal suruna
  IV. Parsifal ja Konviramur
 Epiloogi



PROLOOGI


Graalin temppeli on marmorista, ja korkeana se seisoo äänettömässä
puistossa tummain vesien partaalla. Vedet lepäävät viileinä temppelin
edessä, ja korkeat kalpeat puut katsovat totista kuvastustaan niiden
sylissä.

Graalin temppeli hiljaisessa puistossaan on puhtauden temppeli, ja sen
korkeassa kuorissa polvistuu puhtauden pappi, Graalin ylhäinen
kuningas, Graalin pyhän maljan edessä. Suurena hartautena kasvaa
Graalin kuninkaan rinta, kun hän polvistuu Graalin maljan edessä.

Graalin pyhän maljan edessä tulvii nimittäin puhdas ja syväpalava
ihminen maailman liikutussydämeksi ja valaisee ihanan ilon
heijastuksena maailman. Graalin temppeli onkin nöyrän ilon ja ylistävän
rukouksen valkea temppeli ja sen malja palaa maailman pyhimmän
hartauden tulena.

Mutta nyt hymisee suru siinä pyhässä temppelissä ja matalat virret
humajavat yötä päivää sen korkeassa kuorissa. Graalin pyhän maljan
edessä ei kestä nimittäin kuin puhdas rinta ja mustana nääntyy syntinen
sen edessä. Nyt on Graalin kuningas sammunut puhtaudestaan, ja siksi
ovat helentävät rukoukset kuolleet hänen rinnassaan ja siksi lepää
murheen huntu Graalin temppelin ja maailman ylitse.

Anfortas, Graalin kuningas ja Graalin pyhä pappi, on tehnyt synnin ja
verhonut rintansa puhtauden. Toisen naisen sylissä, kuin oman sydämensä
naisen, on Anfortas riutunut, siksi sammuu hänen silmänsä ja sydämensä
pimeänä kärsimyksenä, kun hän polvistuu temppelin pyhässä kuorissa ja
siksi levittää nääntymys vaipuvat siipensä hartauksien kirkon ylitse.

Herzeloyden, puolisonsa, sielunsa herättäjän syvänäkatsovan
Herzeloyden, jonka rinnalla sydän hiljeni ihanaksi liikutettuna, hänet
on Anfortas unhoittanut, ja nyt on hänen silmissään ja sydämessään
helteämätön nääntynyt tuijotus, kun hän polvistuu Graalin ankaran
maljan edessä. Ei herää Graalin kuningas Graalin maljan edessä maailman
puhtaimman liikutuksen kummuntana, hän riutuu pimeänä, siksi asuu
vapahtumaton tuska Graalin marmorisessa temppelissä, jossa
huntukasvoiset neitsyet lannistunutmielisinä polvistuvat pilarien
juurilla, silmät maassa, ja siksi on suljettu painunut huokailu
maailman rinnassa.

Vasta uusi kirkas rukoilija, jonka sydän nousee rikkaana ja leimuavana
Graalin ylhäisen maljan edessä, voi vapahtavasti rukoilla Graalin
temppelissä ja hälventää mustat haaveet sen temppelin yltä. Uusi puhdas
kuningas, Graalin kuningasten kirkasmieli sankarisukua, hän vasta voi
heleärintaisena valaista Graalin hämärän temppelin ja herättää
hartauden ihana-ylentyvät hymistykset maailmassa.

Koska on saapuva se uusi vapahtava sankari Graalin surunääntyvään
temppeliin? Koska on saapuva se uusi heleä sankari, joka taas
virvoittaa ylhäiset säteet ihmisten pimenneissä rinnoissa? Häntä
odottaa murtuvaotsa ja murtuvamieli Anfortas, häntä odottavat
polvistuvat neitsyet Graalin temppelin viileiden pilarien juurilla,
häntä, totista ja kirkasta ilon sankaria odottaa koko masentunut
maailma. O, että pian ilmestyisi hän, tämä uusi sädehdyksen tähti,
sillä riutuvammiksi vaipuvat huokaukset Graalin temppelissä joka päivä,
ja pimeämmiksi sammuvat tuskallisina tuijottavat silmät!



I.

PARSIFAL JA HERZELOYDE


I.

Parsifal oli kirkas lapsi. Parsifal oli äitinsä Herzeloyden sydämen
tähti. Hiljaisessa linnassa, jonka ympärillä valkeat koivut kasvavat,
asuu hohtosilmä Parsifal äitinsä Herzeloyden kanssa.

Äitinsä, hento- ja kaukaismieli Herzeloyden, äitinsä, Graalin lumirinta
kuningattaren kanssa asuu Parsifal hiljaisessa linnassa koivujen
keskellä. Parsifal, äitinsä silmäterä.

Koivut ovat valkeat ja korkeat sen linnan ympärillä, siniset ovat
kukkaset niiden koivujen siimeksessä, ja linnut visertävät iloisesti
niiden oksilla. Käsi äitinsä kädessä käy Parsifal koivujen välillä
kukkasten keskellä; äidillensä poimii Parsifal siniset kukkaset,
äidillensä kertoo Parsifal lintujen sanat ylhäällä oksilla.

Syliinsä nostaa Herzeloyde lapsensa koivujen keskellä, äitiänsä
suutelee Parsifal, kun hän nostaa hänet syliinsä koivujen keskellä.
Hellittää kukkaset käsistään, kiertää kätensä hänen kaulaansa ja
suutelee äitiänsä. Onko maassa niin sinikaunista kukkasta, kuin ovat
hänen äitinsä silmät? Ovatko koivujen lehvät niin kultaiset auringossa,
kuin ovat hänen äitinsä hiukset? Onko metsässä kahta niin raikasta
marjaa, kuin ovat hänen äitinsä huulet? Suutelee äitiänsä.

Äitinsä sylissä istuu Parsifal, äitinsä kädessä käy Parsifal. Näkee
kukkaset ja kuulee linnut äitinsä rinnalla. Hiljenee kyyneliseksi
iltaisten vesien edessä, hykähtää riemuna aamun livertäessä ympärillä.
Niinkuin punainen kirkas kukkanen kirpoo Parsifal äitinsä rinnalla.
Äitinsä riemutähti ja kultalapsi.


II.

Miksi värisee Herzeloyden silmä ja sydän, kun hän katsoo Parsifaliansa?

Herzeloyde, hunturinta, vavahtaa lapsensa tähden. Lapsensa,
keltahiuksisen Parsifalinsa tähden, jonka edestä hän vuodattaisi
sydämensä liikutettuna kyynelenä, tai kuolisi huokauksena. Herzeloyde
vavahtaa ja särkyy lapsensa Parsifalin tähden: kuinka on hänen
hentokirkas lapsensa kestävä elämän?

Maailma on kova, maailma on kova, Herzeloyde on kerran tuntenut sen
kovan maailman. Hän muisti, hän muisti, Anfortaan, korkeamieli
kuninkaansa syliin, jonka edessä sydän heräsi lempeänä loisteena ja
silmä viihtyi sielun silmäksi, hänen syliinsä oli Herzeloyde hiipinyt
kerran, oli valkoismielisenä hiipinyt polvelle ja nostanut hennon
kätensä kaulalle, silloin oli Anfortas työntänyt hänet puoleen, ja kun
hän oli ihmettelevänä katsonut kuninkaansa silmiin, olivat ne
tuijottaneet häneen välinpitämättöminä niinkuin vieraaseen naiseen,
sinä silmänräpäyksenä oli hän ikäänkuin sammunut, oli lähtenyt
hiljaisena kuninkaansa tyköä, ja asui siitä saakka yksin linnassansa
lapsensa Parsifalin kanssa, lumirintaisena, mutta siitä päivästä vapisi
hän, kun hän ajatteli maailmaa siellä ulkona.

Maailma on kova, kylmäaskeleisena runtelee se värähtävän rinnan hennot
aukeavat liljakukkaset. Herzeloyden silmät täyttyvät kyynelillä, kun
hän katselee lastansa, Parsifalia. Onko hänenkin lapsensa, hänen
keltahiuksinen Parsifalinsa, jonka pää lepää niin rakkaana hänen
povellaan, onko hänkin saava rintansa liljat tallatuiksi? Herzeloyde
hyrskähtäisi itkemään, ellei hän saisi kätketyksi kasvojansa Parsifalin
pehmeihin ruskeihin hiuksiin.

O, hän kätkisi, kätkisi maailman lapseltansa, kätkisi uneksi,
väräjäväksi uneksi Parsifalin suurien silmien edestä. Kangastelevaksi
uneksumusmaaksi hän sen loihtisi Parsifalillensa, jossa kukkaset
kuin kalpeat syttyneet tähdet loistaisivat kedoilla, ja jossa
viileänylhäiset puistot kajastelevain vesien partailla viihdyttäisivät
ihmisen ristissäkätiseksi.

Hiljaisessa uneksuvassa linnassa kasvattaa Herzeloyde lapsensa yksin ja
kutoo valkounisen rintansa uneksumusharsoilla lapsensa mielen. Hän
särkyisi sydämessään, kun hän ajattelisi, että hänen Parsifalinsa saisi
tietää oikean raskas-silmäisen elämän. Omalla vavahtavalla povellaan
hän hänen tahtoisi suojella sen maailman kovilta käsiltä ja kovilta
silmiltä.


III.

Parsifal kasvaa äitinsä rinnalla, äitinsä sylissä istuu Parsifal,
äitinsä kädessä käyskelee Parsifal, katselee kukkaset ja kuuntelee
linnut, ihmettelee illat äitinsä sylissä äitinsä kyynelsilmäisyyttä,
mutta aamut hän käsittää kirjavia perhosia puiston kukkasten keskellä.

Kuinka ihmeellistä on käyskellä äitinsä rinnalla! Kukkaset varsinkin
ovat ihmeelliset silloin; ne katsovat niin heleinä ja totisina, että on
täysi työ estää itseään hyrskähtämästä itkuun, kun ne ovat niin
kauniit. Ja metsässä joskus, kun käyskelee äitinsä kädessä, herää joku
lintu metsän keskellä laulamaan. Ei sitä ymmärrä, miksi se ääni niin
suloisena varisee sydämelle, mutta kun näkee äidinkin seisahtuneen sitä
kuuntelemaan, täytyy yht'äkkiä ottaa rinnastaan kiinni ja puhjeta
polttaviin kyyneliin. Kun äiti ihmettelevänä katsoo sitä, ei osaa muuta
kuin puhua, että lintu lauloi, ja sitte, kun äidinkin silmissä heräävät
kyyneleet, hyrskähtää vielä haikeammasti itkemään, mutta samassa tuntee
itsensä niin ihanasti valaistuksi, että suutelisi äitinsäkin
yhtäläiseksi. Miksi hivelee niin ihana kaipaus sydäntä, kun pitelee
äitinsä kädestä ja seuraa äitinsä silmiä? Silmäin ympärillä heijastaa
silloin aina lempeä kajastus ja suloiset polttavat kyyneleet ovat
silmissä läsnä.

Niin kasvaa Parsifal äitinsä rinnalla, hänen silmänsä hohtavat, mutta
rintansa on hiljaisimman kyynelen liikutusta, äitinsä sydämellä hän
kuuntelee lintuja ja katselee kukkasia. Niin kasvaa Parsifal, silmänsä
heräävät sinisemmiksi ja hiuksensa kellertyvät, yhä vaeltaa hän äitinsä
rinnalla vaaleitten koivujen varjossa, yhä seisoo hän illat ikkunassa
äitinsä olkaan nojaten ja katselee vaaleitten koivujen ylitse
kaukaisille seesteisille illan vesille ja hiljenee.

Nuorukaiseksi, pitkähiuksiseksi nuorukaiseksi kasvaa Parsifal äitinsä
rinnalla. Nuorukaiseksi, joka jo istuu yksinkin ja haamuilee omia
kaipausuneksumisiansa. Tunnetteko nuorukaisen, kun hänen rinnassaan
ensin herää kaipausmieli kuin kalpealehtinen palmu? Tummat huokaukset
virkoavat rinnassa, välistä hän pysyy koko päivät suuri- ja
syväsilmäisenä ja etsii yksinäisyyttä, että saisi huo'ata rintansa
selkeäksi. Tummat unet heräsivät Parsifalissakin, ja useasti jätti hän
äitinsä ja lähti yksin käyskelemään hiljaisia metsiä. Niinkuin
surullisia ja kalpeita ulpukukkasia puhkeili mielessä. Hän ikävöitsi
nimittäin, ikävöitsi maailmalle, josta hänen äitinsä joskus väräjävinä
iltoina oli puhunut niin hivelevät sanat. Pitkät hetket seisoi hän
välistä ja katsoi vaaleiden koivujen välitse kosteihin ja väriseviin
tähtiin siellä kaukaisella taivaalla. Siellä värisi se maailma
kalpeiden tähtien alla ja sinne ikävöitsi hän vaaleasti. Hän näki
korkeat hämärät kirkot viileissä puistoissa, näki kirkkojen
sinerväleijailevaan hämärään, jossa hunturintaiset neitsyet
polvistuivat pilarien juurilla; itse heräsi niiden kirkkojen hämärään,
tunsi sielullaan ne polvistuvat neitsyet, joiden silmät kuulsivat
väräyksinä huntujen alta, urkujen hymistessä polvistui itse sen virren
leijailun kannattamana liihottavasti kivilattialle. Toisinaan taas
heräsivät korkeat hohtava-ikkunaiset linnat mielessä. Linnojen
ikkunoissa istuivat neidot, kädet raukeina ikkunan laudoilla, ja
katselivat hopeankelmeille puistoille linnain edessä. Ihana soitto
valui niistä ikkunoista puistoihin, suloisempi ikävä hiipi ihmiseen
sentään niitä neitoja katsoessa. Silkkihimmeässä salissa olisi
hivelevän soiton kannattamana liehunut niiden neitojen kanssa, kätensä
hoikalla varrella, joka taipui tanssissa, kuin kukkasen varsi
kastehelmen alla, silmänsä neidon silmässä, joiden välkähtelyä pitkät
ripset salasivat, omassa sydämessä kuin valuvaa kultarihmaa. Sinne
maailmalle, oudolle, suurelle maailmalle väräjoivien tähtien alla,
jossa ihmiset viihtyvät sielusilmäisinä toin'toisensa edessä, ja josta
hänen äitinsä valkokukkasiset kertomukset aina puhuivat, sinne hänen
oli ikävä, suuri sairastava ikävä, sitä maailmaa hän kuvaili
sydämessään aina ja katseli kaukaisia tähtiä vettyvillä silmillä.

Niin kasvaa nuori Parsifal, ja kalpeakasvoinen kaipaus katsoo häntä
sydämeen. Mutta ei hän aina värise ikävöimisen sinenä, ilokin
sykähtelee hänellä sydämessä. Sillä elämä on niinkuin vilkkaita
välkkyviä tähtiä, jotka satelevat sydämelle, eikä taida muuta kuin
loistaa hohtosilmäiseksi elämän edessä. Kukkasten silmät visertävät ja
lintujen laulu on sulakultaista ilon helinää, helkähtävänä kyynelenä
polttaa mieli kaiken sen ilohelmisyyden edessä. Niin on Parsifalin
elämä ja jos joku kysyisi häneltä, elääkö hän ilon sykähtävänä tähtenä,
vai onko hän kaipauksen hiipinyttä kyyneltä, ei hän osaisi vastata
siihen, mutta joka päivä tuntee hän mielensä leimuvan polttavammaksi,
niin että lopulta sekä hänen ilonsa että kaipauksensakin olivat yhtä
ainoata suurta ja kuumaa kyyneltä, joka värisi silmässä aina.


IV.

Herzeloyde istui ikkunassaan ja kyyneltyi, istui ikkunassaan yksin ja
kyyneltyi. Sinne metsien varjoon oli siniviitta Parsifal kadonnut,
peittynyt koivujen väliin, huulillaan iloinen torvi.

Herzeloyde itki. Hänen lapsensa Parsifal oli lähtenyt maailmalle. Oli
lähtenyt maailmalle. Herzeloyde oli valkea kuin valkoisin liina,
kalpeat ja hoikat kätensä poskillansa, kun hän katseli metsään sinne,
jonne Parsifal oli kadonnut. Hänen yksinäinen lapsensa maailman avaran
taivaan alla.

Herzeloyde muisti. Yhtenä aamuna oli sininen ritari ratsastanut valkean
linnan ohitse, sininen torveasoittava ritari, sen oli Parsifal
kohdannut metsässä ja samana päivänä oli hän astunut äitinsä eteen,
silmänsä loistavina. »Äitini, anna sininen vaippa minulle, ja
tulirintainen ratsu, suutele otsalle minua, suloinen äitini, minä
lähden maailmalle, jossa siniviittaiset ritarit ratsastavat ja
polvistuvat kukkasmieli neitosten edessä». Niin oli Parsifal puhunut ja
suudellut hänen käsiään riemuissansa, vuoroin toista, vuoroin toista.
Herzeloyde vaaleni vieläkin, kun hän muisti ne Parsifalin sanat.
Vapisevin käsin oli hän ruvennut silittämään Parsifalin poskia silloin,
mutta yhtään sanaa ei ollut herännyt hänen mielessään. Hän muisti vaan,
kuinka hän oli särkynyt kärsiväksi, kun Parsifal riemuisena suudellen
häntä oli vieläkin puhjennut puhumaan. »Se sininen ritari kertoi.
Maailma on neitoja ja liljoja, neitoja ja liljoja, hartausmieliset
ritarit vaeltavat maailmaa. Siellä on Arthurin iloinen liehuva linna,
jonka porttien ylitse korkeat valkoiset liljat heiluvat, sinne Arthurin
linnaan etsii jokainen ritari ja saa helmeksi mielensä Arthurin
saleissa keltasilkkisten neitojen edessä. Siellä maailmalla on korkea
Graal, jota ihminen etsii sinimielisenä, ja jonka hämypilaristossa
sydän herää kuin värähtävä korkeakaulainen kukkanen iltaisten vetten
partaalla. O, äitini, anna ratsu minulle ja siniheleä vaippa olalleni,
sinne minä lähden, maailmalle, josta sinä iltaisin olet puhunut minulle
kyynel silmissäsi, ja josta se sininen ritari kantoi kajailevan viesti,
sinne on minun rintani vedetty kuin levitetty tuuleen hulmuva lippu».
Niin oli Parsifal puhunut, eikä Herzeloyde ollut osannut muuta kuin
puhjeta haikeasti itkemään. Viimein hän oli hiljennyt sentään, oli
jäänyt katsomaan Parsifaliansa silmiin ja herännyt puhumaan sitte.
»Lapseni, lapseni, ei sitä maailmaa olekkaan, sinä ikävöitset sitä
maailmaa, jota ei olekkaan, lapseni. Paina pääsi povelleni, ja itke
minun rinnallani, vaikka vaeltaisit päiviesi iltaan, niin aina oli
sinulla oleva ikävä sitä samaa maailmaa, jota nytkin ikävöitset. Viihdy
kyynelenä lapseni, niin olet onnellisin, viihdy kaipauksestasi
kyynelsilmänä, et sinä maailmalle lähde». Niin oli hän puhunut
Parsifalillensa, taivuttanut hänen päänsä rinnalleen ja tuudittanut
sitä siinä. Eivät he sinä iltana olleet muuta puhuneet, mutta kun
Herzeloyde illalla myöhään viimein oli nostanut Parsifalinsa pään
sylistään ja suudellut häntä otsalle, olivat Parsifalin silmät
katsoneet niin särkyvän suurina häneen, että sitä nähdessä oli kuin
olisi kärsimyksen ruusu aukaissut lehtensä sydämessä. Siitä illasta oli
Parsifal muuttunut ihmeellisen hiljaiseksi, yksin oli hän istuillut
iltaisten vesien rannoilla, yksin käyskellyt metsien hämärässä, ja aina
oli hänen silmissään asunut vaalea uneksumus. Kalpeammaksikin oli
Parsifal muuttunut muutamassa päivässä, ja välistä kun hän oli istunut
käsi viileällä poskellaan, surullinen silmänsä illan huokaavilla
koivuilla, oli hän näyttänyt kuin kukkanen, joka puhkee silmän edessä
niin kalpeana, että odottaa sen seuraavana hetkenä riutuvan
läpinäkyväksi ja kuolevan. Sinisen vaatteen oli Herzeloyde viimein
ottanut, neulonut kyynelet silmissään valkoisilla liljoilla sen, ja
yhtenä aamuna oli hän pukenut sen Parsifalinsa ylle, antanut ratsun
hänelle ja särkyvärintaisena suudellut lapsensa Parsifalin otsaa ja
hohtaviksi herääviä silmiä. Nyt hän istui ikkunassaan ja katsoi
koivujen varjoon, jonne siniheleä Parsifal oli hälvennyt riippuvain
oksien peittoon.

Siellä metsissä, metsien takana vaeltaa Parsifal, hänen lapsensa,
iloinen laulu ilmassa yllänsä kiirimässä. Herzeloyde itkee, katsoo
raukeamielisenä sinne koivujen helmaan, tunteensa häilyvät kuin valju
vaalea liina keveässä ilmassa. Kuinka on hänen herkkäsydäminen lapsensa
kestävä kylmän maailman? Hänen mielensä vuotaa kuin haavoissa, kun hän
ajattelee lapsensa yksin siellä väljässä maailmassa. Siellä käyvät
korkeat aallot, ja ihminen on avuton niiden heiluteltavana. Kun hän
itse saisi olla lapsensa sydämen ympärillä ja vaipata kaikki
kosketukset siihen suloisiksi! Herzeloyde itkee, itkee, katsoo
haikeamielisenä sinne koivujen välille, jonne Parsifal oli kadonnut, ja
istuu kipeänä ja raukeana.

Ilta häipyy, ja yö hiipii koivuille, yö hiipii ilmaankin ja himmentää
taivaan, yhä istuu Herzeloyde ikkunassaan, silmänsä koivuilla. Yökin
muuttuu aamuksi ja koivut heräävät hämärästä valjentuvan taivaan alla,
yhä istuu Herzeloyde liikkumattomana ikkunassaan. Mutta kun päivä
viimein valuu hopeaisena ympärille ja linna nousevan auringon
valaisemana ilmestyy ikkunoineen puiston keskellä, näkyy Herzeloyde
ikkunassaan, silmänsä sulkeuneina ja kasvonsa hämärinä kuin vedet,
joiden yltä kuu on väistynyt. Herzeloyde oli sammunut yössä, kasvonsa
yhä käännettyinä sinne valkeaan lehtimetsään, jonne Parsifal, keltahius
ja siniviitta Parsifal, oli kadonnut koivujen varjoon.



II.


PARSIFAL ILONA


I.

Parsifal ratsastaa, siniheljä vaippa olallansa. Etsii Arthurin linnaa
iloisesta maailmasta.

Ihmeellinen maailma. Soiva maailma. Poimisiko joka kukkasen maasta?
Jäisikö joka oksalle heilumaan? Uudet kukkaset, uudet oksat. Ei
hohtavasilmäisenä tiedä, mihin rientäisi, mihin seisahtuisi.

Ihmeellisiä ovat ihmiset, ystäviä kaikki. Ritarit tulevat,
töyhtöheiluiset ritarit, niiden silmät loistavat, kun ne katsovat,
leimuilevana lentäisi niille vastaan ja likistäisi sykähtävän rinnan
sykähtävälle rinnalle.

Ihmeellisimmät ovat neidot, sydämessä syttyy niinkuin tähtiä, kun ne
tulevat kirkas-silmäisinä ja hymyilevät. Miksi kaikkoovat ne neidot
metsien varjoon ja nauravat hopeanhelisevästi siellä, kun rinta
säkenenä lentää heille vastaan suudellakseen riemuksensa heidän
raikkaita huuliaan?

Parsifal ratsastaa, etsii Arthurin linnaa iloisesta maailmasta.


II.

Huilut soivat, huilut soivat Arthurin iloisessa linnassa ja liput
liehuvat valkeitten koivujen ylitse. Parsifal, kukkarinta on Arthurin
iloisessa linnassa, ja käyskelee puistossa, jonka yllä lehvistö on kuin
vaalea huntu.

Neidot käyskelevät puiston siimeksessä, vaaleiden puiden alla, kahden
ja kahden. Käsivarret kierrettyinä toin'toisensa ympärille astuvat ne
neidot koivujen alla kahden ja kahden, valkea puku lankee poimuttomana
maahan ja keltaisilla hiuksilla lepää sininen kukkas-seppele. Parsifal,
kevytrinta, seisoo hiljenneenä koivujen siimeksessä, katsoo neitoja ja
ihmettelee. Ne neidot tulevat lumena ja vaippaavat valkoisesti rinnan.

Kukkaset neitosten kulmilla ovat niin siniset. Mutta vielä iloisempina
säteilevät heidän silmänsä. Lentäisikö ilona, ja suutelisi huulille
niitä raikas-silmäisiä neitoja, rientäisi neidosta neitoon ja
riemastuisi jokaisen raikkaasta suutelosta? Valkosilmäiset kukkaset
kirpoilevat sielussa, kun katsoo neitoja.

Vai polvistuisiko maahan, kun ne neidot hiljaismielisinä astuvat
ohitse, ja suutelisi nöyränä heidän pukujensa valkoista lievettä? Onko
puhdas nostamaan silmänsä niiden neitojen silmiin? Parsifal nostaa
kätensä rinnalleen ja rukoilee itsensä valkohulmuiseksi, seistakseen
puhtaana neitojen edessä, silmänsä iäksi heidän silmissään, nöyränä
palveluksena.

Niin käyskelee Parsifal valkoisessa unessa Arthurin puistossa. Vaaleat
koivut ovat yllä ja koivujen ylitse liehuvat liput, mutta Parsifalin
silmät ovat neidoissa, ja hänen rintansa on hiljennyt vaaleammaksi kuin
vaaleasilmäiset koivut hänen ylitsensä. Onko elämällä valaistus kuin
aamuisilla autereisilla vesillä? Onko elämä kuin hunnutettua soittoa?


III.

Soitto liehuu, soitto värähtää, soiton silmät syttyvät ja sammuvat.
Arthurin linnassa on ilta, ja suuressa salissa tanssitaan.

Suuressa salissa tanssitaan. Raukeasilmä neidot liitävät sinipukuisten
ritarien käsivarsilla. Sali heiluu, silkki kahisee keltaisena ja
kultakannukset kilahtelevat. Arthurin salissa tanssitaan.

Neidot tanssivat, ritarit tanssivat, tanssi lentää punertavana.
Silmissä on salattu välke, käsissä värähtää. Heiluvaa lattiaa lentää
neito ja nuorukainen, silmät hohtavat tummina toin'toisensa edessä,
povet nousevat ja laskevat, huulet yhtyvät lentävän silmänräpäyksen --
suloinen säihkyvä hetki, veri tähtien välkettä -- taas lentää hohtavaa
heiluvaa salia, sydän valuvana kultana.

Miksi himmenevät silmät verhotuiksi? Rinnassa välkkyy kuin viinissä,
jonka kalvossa maljan kultaiset reunat välähtelevät. Parsifal liehuu
Arthurin punervassa salissa. Onko elämä keltaista riemunvälkettä
sydämelle? Onko elämä kultakimmeltävää tähtein sytyntää ihmisen
veressä?


IV.

Väljillä vesillä, kauniilla vesillä, joiden ylitse soitto värähtelee
kuin levitetty hopeahuntu.

Neidot ja Arthurin ritarit soutavat illan vesillä, jotka levittäyvät
kuin heiluva kultapeili tummain rantojen välillä. Kultakeula venheissä,
joiden varjo häilyy vedessä kuin viherjä väijyvä sametti, istuvat
neidot ja Arthurin ritarit ja soittavat illassa vesien keskellä.

Hiljaa liukuvat venheet. Airojen varjo kiemurtelee vaaleassa vedessä
kultaisena rihmana. Venheissä polvistuvat ritarit punasilkkisten
neitojen edessä ja soittavat. Mandoliinien ääni valuu suloverhottuna
sinne vesille, jossa mustat täplät häilyvät kultaisessa päilynnässä.

Veden kansi lepää välkkyvänä, rantojen tummat varjot väräjöivät.
Kultana varisee soitto sinne kajasteleville vesille ja värähtää
rannoille viimein kuin harvapisarainen helmisade. Sitä kuunnellessa
seisahtuu sydän kultaruusuna.

Väljillä illan vesillä, illan kauniilla vesillä, joiden ylitse soitto
värähtelee kuin levitetty hopeahuntu.


V.

Aigar on ihana, mutta ihana on Kunnevarkin ja ihana Miljan. Parsifalin
sydämessä syttyy tähtiä, syttyy ja sammuu tähtiä. Kuka on hänen
rintansa tähti? Aigarin silmät ovat päivänpaistetta ja hän itse hilpeä
omenankukkanen, mutta Kunnevar kukoistaa ruusuna ja Miljan on kalpean
kuun valkea lilja. Parsifal vesillä ja kukkasten keskellä, Parsifal
illan puistoissa ja punervaliehuisessa tanssissa, neitojen silmät
säteilevät hänellä sydämessä, neitojen posket hiipivät hänelle
sydämelle, kenestä kukoistaa hänen rintansa?

Aigar on laulava ja raikas-silmä, pääskyssilmä, Aigaria on heleätä
katsella, Aigar on oksallansa säteilevä iloinen omenankukkanen, jonka
takana sininen ilmakin hypähtää iloiseksi, kun se avaa suuret valkeat
silmänsä auringolle.

Parsifalin silmät loistavat kahtena tähtenä Aigarin edessä, ja hänen
rinnassansa visertää.

Kunnevar on raskas ruusu, syväsilmä ja punervana tuoksuva. Kunnevar on
rinnan purppurantummaa huokausta. Kunnevarin silmät katsovat syttyvän
totisina, mutta punervat sanat värähtävät huulille niihin silmiin
katsoessa, ja käsi vavahtaa, kun se kajoo hänen kalpeaan käteensä.
Parsifal riutuu himmeänä, kun hän istuu raukeasilmä Kunnevarin edessä,
joka ei koskaan hymyile, mutta hivelevinä jäävät ne totiset tummat
silmät hänen uniinsakin.

Miljan on lilja, vaaleiden iltaisten vesien hiljainen laine. Miljan on
kyynel kukkasen silmässä, Miljan on kuun silmä kyyneleisten vesien
ylitse. Miljanin hiukset ovat mustat kalpeiden kasvojen ympärillä ja
Miljanin silmät katsovat kahtena suurena kyynelenä. Niinkuin huokaileva
koivu surusilmäisessä illassa on Miljan, tai niinkuin meren huokaus
valkenevana iltana. Miljanin silmät viihdyttävät hiljaiseksi, Parsifal
luulee valkeiden käsien hivelevän rintaansa hänen silmäinsä edessä ja
saa tietämättään kyynelet silmiinsä.

Parsifal katsoo Aigaria, Parsifal katsoo Kunnevaria, Parsifal katsoo
Miljania, ja luulee joka kerta värähtävänsä. Aigar tulee tähtenä
häneen, ja livertää ilosilmäisenä pääskysenä hänessä, niin että
Parsifal luulee säkenöitsevänsä välkähtelevää auringonsadetta sinisille
vesille ja tahtoisi Aigarin iäiseksi valkoiseksi riemuksensa, mutta
sitte kasvaa Kunnevar tummana hänen eteensä ja riemun tähdet sammuvat
rinnasta, tahtoisi suloisenraukeana jäädä hiveleväsilmäisen Kunnevarin
eteen ja tummeta hämäränpunaiseen uneen, jossa raskaat purppuraiset
verhot vaippaisivat huokaavaa rintaa. Mutta sitte tulee Miljan vielä ja
liikuttaa niistä purppuraisista unista liljamieleksi sydämen ja pukee
valkoisilla surevilla kukkas-silmillä sielun.

Ihanana ihmettelee Parsifal ja värähtää. Onko elämä valkoisiksi
tähdiksi virkoilemista? Onko elämä suloiseen huokaukseen heräämistä?
Niinkuin tähditettynä häilyvä meren povi yötisen taivaan alla, niin on
rinta neitoja nähdessä.


VI.

Välkkävä on Arthurin linna. Välkkävä on ihmisen mieli Arthurin
linnassa. Mutta välkkävämpänä leimuu maailma välkesyttyneelle
sydämelle.

Sinne ulos, jossa sinimieliset ritarit vaeltavat ja mielensä
ylhäisyyden kummuntana tekevät kultakirjailtuja tekoja, joista
kuullessa sydän kasvaa kuin ruusu. Sinne ulos, jossa neidot
hymistys-sieluisina odottavat ritarinsa saapumista, joka polvistuvana
puhuu heidän rintansa liljaksi ja heidän huulensa liljan lehdiksi.
Sinne ulos, jossa Graalin temppeli hämärhäilyvien vetten rannalla
odottaa puhtainta ritaria, jonka rinta valkeana tähtenä valaisisi sen
suruhämyisen temppelin lempeän liikutuksen loisteella.

Maailmalle hulmuu Parsifalin mieli. Siniviittaisena ritarina
maailmalle! Keventyvin rinnoin liidättäisi maailman raikaskaikuisia
teitä. Siellä ovat hartaus-silmä neidot ja viillytys-viihdytys metsien
takana hämyisä-hymisevä Graal. Ihana on ihminen Arthurin iloisessa
linnassa, soitosta ja neitojen silmistä välkähtelevä. Ihanampana herää,
kun ajattelee maailmaa, neitsytkasvoista, maailmaa ulkona. Sinne, sinne
on mieli kuin heiluva korkea palmu, Arthurin linnasta liehuisi Parsifal
suutelevaan maailmaan, kuin livertävän pääskysen soitto aamun ilmoihin.


VII.

Torvi soi. Torvi soi hypähtelevänä. Parsifal riemuitsee. Keveätä on
lennättää valkean ratsun seljässä, iloisena liehuu sininen vaippa
olkapäillä takana. Lentää tuulena. Lentäisi taivaan tuulena.

Maat ovat keveät ja viherjät, metsät jäävät valkeina. Kirkas on
lentävän mieli valkean taivaan alla. Parsifalin ratsu on tuulijalka, ja
liitäväsiipi on ratsastavan Parsifalin mieli. Puhaltele iloisena,
torvi, kajaile iloisena metsä, Parsifal ratsastaa.

Sineä ja sinistä on maailma. Väljää ja valmista on maailma. Ei
yksinäinen puhdasrinta pilvi sen valkeasiipisempänä purjehdi taivaan
sinistä ulappaa kuin kirkasmieli ihminen elämän heleileviä teitä.
Niinkuin aamuinen rannaton meri, joka vapisevana valkeana liikutuksena
odottaa nousevaa aurinkoa, semmoinen on elämän autuas näky keveälle
mielelle.

Parsifal liehuu sinisenä. Parsifal uiskentelee sinisissä vesissä.
Tuli- ja tuulimieli Parsifal kulkee elämän raikaskaikuisia polkuja.
Valkeat ovat vedet ja valkeat ilmat, keveänä hengittää raikas rinta.
Mieli kuin liitävän joutsenen valkea lento, rinta kuin hypähtelevän
torven kajailu aamuisissa korkeissa metsissä. Parsifal lentää ja
lennättää, sinisenä hulmuu vaippa olkapäillä takanaan.


VIII.

Iloa, iloa on elämä. Maailma visertää ihmisen edessä.

Ilon temppeli, ilon valkeneva temppeli on maailma. Vedet valkenevat,
maat valkenevat, korkean raikastavan aamun katsannolla seisoo elämä
ihmisen edessä. Oleminen on niinkuin valkea tuoksuva meri, joka
pehmeillä valkoisilla aalloilla huuhtelee ihmisen rintaa.

Kukkaset ovat heleät, ja aurinko säkenöitsee koivujen kultaisilla
lehdillä: tavoittaisiko käsillänsä kukkasten heleyden ja leikittelisi
auringon välkkeellä? Oksat heiluvat ja pääskyset lentävät sinisiin
ilmoihin: istuisiko heiluvalle oksalle, vai liitäisi lentävän pääskysen
jälkeen? Raikas ja raitis on olo, valkoiset siivet levittää ihmisen
mieli ja purjehtii.

Maailman näky puhkee sydämelle, kuin heräävän kukkasen silmä, tai kuin
nuoren neidon tuoreet hymyraikkaat kasvot. Heleällä rinnalla heleän
maailman keskellä, niinkuin riemun harppu on ihmisen rinta, jota elämä
joka hetki iloisesti puhaltelee.


IX.

Elämä on sinistäkin ja värähtävää. Se katsoo syvillä silmillä ihmisen
sydämeen ja sytyttää kalpeat kukkaset siinä.

Niinkuin tumma lampi hämärässä metsässä, jonka pinnalla suuret ulput
avaavat valkeat silmänsä, semmoinen on elämä, syväkatseiseksi
herättävä. Tai niinkuin korkean plataanipuiston myrttihämärä siimes,
hymisevän hiljainen. Niinkuin korkean temppelin ylhäinen pilaristo,
jonka juurelle polvistuu, kaikki sanat sammuvina huulilta, ja rinta
vaan täysinäisen hiljaiseksi hyminöityvänä, semmoinen on elämä.

Elämä on ihmettä. Niinkuin hiljentyneen meren hämärät syvyydet, jotka
viheriöinä temppeleinä avautuvat katsojan alle, semmoisena avautuu
elämä ihmisen edessä. Elottoman suur- ja kylmäsilmäiset neidot heräävät
siellä salaperäisten vihervähämäräin syvänteiden peitosta, nousevat
kalpeine kasvoineen ihmisen eteen ja katsovat merikosteilla silmillään
liikkumattoman totisina häntä silmään ja sieluun, merenvihervät hiukset
kosteilla olkapäillä.

Unen silmät katsovat elämässä ihmistä sieluun kuin suuret
suur'silmäiset lummekukkaset. Siniseksi virkoo ihminen elämässä.


X.

Parsifal, sininen ritari vaeltaa maailmaa. Rinnassa syttyy ja sammuu.

Maailma on tähtiä ja kukkas-silmiä, värähtää myrttinä sen sinisoivan
maailman keskellä, valmiiksikin virkoo saman lumotumman maailman
edessä. Parsifal vaeltaa hämärät uneksumusmetsät, Parsifal vaeltaa
välkkyvät purppurasoittoiset kaupungit, raukenee sairas-sieluisena
unena, joka kalvaa suur'silmäiseksi ihmisen, mutta harppunakin heläjää
hänen rintansa ilosäkenöitsevän maailman edessä.

Vaeltaa Parsifal maailmaa, rintansa värähdettynä. Koska on hän saapuva
sinne, jossa värähdysrinta ihminen valkenee liikutetun kiitoksen
tähtenä? Koska polvistuu hymistysrintainen Parsifal Graalin rukouksiin
avaavassa kuorissa?

Niinkuin lempeä liehuva liina leijailee Parsifalin mieli, kun hän
kulkee maailmaa ja ajattelee Graalin viihdytystemppeliä. Siellä sulaisi
rinta tähden silmäksi, ja tunteet olisivat valkoisia ja punaisia
kukkasia sydämellä. Linnunliverrystä siellä olisi ja hartauden
liihotus-siipeä.

Kun Parsifal värähtää kaukaismieleksi neitojen kaihosyvien silmien
edessä, herää Graal hänen sydämellään kuin lievittävän liikutuksen
varjo, siellä valuisi suloisen kaipauksen hyväilysyliin. Kun
loistotekojen tähtipolte tuikkaa sydämessään, silloinkin uneksuu
Parsifal seisovansa Graalin korkeassa kuorissa punaleimuisena ritarina,
rintansa kevyenä ylennettynä säihkyntänä kuin linnunrata yön tähtisellä
taivaalla.

Graaliin, josta jokainen kukkanen puhuu ja jokainen neidon
kaipauskyynelinen silmä, Graalin hyminöivään temppeliin, jota
ajatellessa jokaisen ritarin rinta on viritetty säihkyviin tekoihin,
sinne viihdytys- ja viritystemppeliin on värähtävän Parsifalinkin,
sinisen ritarin, mieli. Graalia etsii vaeltava Parsifal maailmalta,
rintansa valkoisena sykähtävänä tulena.

Parsifal, riemurinta ja hartausrinta, joka sykähtää siniseksi sinisten
kukkasten edessä ja värähtää punervarintaiseksi tummamielisten,
salaavasilmäisten neitojen edessä, jonka metsien hiljaiset hyminät
ulpulampien ylitse liikuttavat valkoismieliseksi, ja jonka rinnasta
laulut kirpoilevat kuin välkkyvät helmet, hän, värähtävä ritari etsii
Graalin värähdystemppeliä suuresta maailmasta.


XI.

Maailmaa vaeltaa Parsifal, etsii Graalia avaralta maailmalta.

Maailmaa vaeltaa Parsifal, ilon lentoa on lennättävän ratsunsa meno ja
iloisena heilahtaa korkea töyhtö kirkkaalla kypärällään. Graalin
valkotemppeliin hän lennättäisi hypähtävänä tuulena ja aurinkoisen
meren riemusolinana.

Maailmaa vaeltaa Parsifal, rintansa urkujen hartaushyminää, mielensä
nöyrän polvistuksen huntua. Graalin liljaväristyksiseen temppeliin hän
huokaisi itsensä kauneuteen kuolevan liikutuksen aaltona.

Ritarit kohtaa vaeltava Parsifal, punaliehuvat ritarit,
leimauskäsi ritarit, jotka kulkevat maailmaa, sytyttääkseen voiton
sykähtelytähdeksi sydämensä, ne voitto-säihkyvät ritarit voittaa
soittava-sydän Parsifal kuin riemuna tuleva torvensoitto metsän
hiljaiset kaiut. Voittava Parsifal ratsastaisi säken'rintaisena,
säken'otsaisena Graalin säihkyväheijasteiseen temppeliin.

Neidot kohtaa vaeltava Parsifal, kuutamomieli neidot, neidot kuin
vaaleat viljuvaljut iltaisten vetten rannoilla, ne uneksumusneidot
hiipivät hiljaishartaaseen rintaan kuin viileyttävä kyynel ihanasti
liikutettuun silmään, Parsifal herää valkeasieluisena niiden neitojen
silmiin katsoessaan. Sinis-sointinen Parsifal uneksuisi itsensä
liljantuoksuna Graalin kalpeauniseen temppeliin.

Parsifal vaeltaa maailmaa, etsii Graalia avaralta maailmalta.


XII.

Miksi vaalenevat rukoukset Graalin temppelissä? Miksi polvistuu
Anfortas väräjävärintaisena korkeassa kuorissaan?

Maine kantaa nousevan sankarin nimeä, Parsifalin, Graalin nousevan
sankarin. Valkea sankari, joka ihastuu kukkasista ja auringosta, jonka
sielu leimuu ihanuutena ja jonka teot syttyvät hänen sydämestään.
Graalin temppeliinkin hymisee Parsifalin nimi. Ja jokaisena uutena
päivänä hymisee sen sankarin nimi ihanampana, ja hän lähestyy Graalin
temppeliä. Siksi polvistuvat huntukasvoiset neitsyet Graalin
temppelissä väräjävinä, ja siksi valkenee rukoilevan Anfortaan musta
mieli.

Anfortas, suruvaipuva kuningas, valkenee. Hänen poikansa Parsifal,
heleä tähti, lähenee Graalin temppeliä. Onko Parsifal vapahduksen
ylhäinen sankari, joka oman tunteensa valaistuksella on kirkastava
maailman? Anfortas kysyy ja vapisee odottavana. Onko Parsifal, hänen
poikansa, se mies, joka Graalin temppelin kuorissa on puhkeava Graalin
ilohartaaksi kuninkaaksi, jonka sydän leimuu omana ylhäisenä
tunnevalkeanaan? Onko Parsifal se väkeväiloinen sankari, jonka tulvivan
sydämen edessä Graalin pyhä malja kumpuu täytenä, ja synkeys sulaa
Graalin yltä? Vavahdusmielellä kuuntelee Anfortas sanat pojastansa,
Parsifalista. Kuin iloisten aaltojen solina tulee se kertomus
Parsifalista. Kirkkaampana kasvaa sankari joka päivä, ja maineen kieli
helenee. Joko väistyy nääntymys Graalin temppelin yltä?

Virret vapisevat Graalin temppelissä. Minä hetkenä astuu se lähestyvä
valkea sankari Graalin surusyvään temppeliin?


XIII.

Graal on valkoisissa hunnuissa: sankari tulee. Graalin temppelissä ovat
polvistuvat neitsyet nousseet seisomaan, ja Anfortaan huulilta on
rukous sammunut. Graalin temppelissä odotetaan Parsifalia, joka
lähestyy valkoisella ratsullansa, ja jokaisen silmät riippuvat
vavahtavina ovessa. Minä hetkenä astuu sankari hämärään temppeliin?

Tuuli se oli, joka humisi puiston puissa. Neidot olivat vavahtaneet ja
Anfortas oli jäykistynyt suoraksi, silmänsä ovessa. Vielä on hiljaista
Graalin temppelissä ja Graalin temppelin ympärillä. Jokaisessa rinnassa
vavahtelee. Mutta kuulitteko? Nyt ja nyt? Torven ääni, joka hypähtelee
kirkkaita ilmoja.

Raikastuiko ilma? Metsät vastailevat. Se iloinen torven ääni hypähtelee
kuin siivekäs valkorinta lintu harvan metsän oksien välitse. Neidot
Graalin temppelissä nousevat suoriksi ja silmät häämöttävät huntujen
alta syvänkuultavina väräyksinä. Joko ratsastaa Parsifal temppelin
puistoja? Minä hetkenä astuu sininen ritari temppelin hämärästä ovesta?
Rinnoissa vavahtelee.

Raikuvampana tanssii torvi. Jo riemastuu ilma temppelin puistossa.
Kuuletteko? Lennättävä kapse puiston käytävillä. Puisto puhkee riemuna,
torven ääni tulvii kuin auringon kultana heläjäviin lehvistöihin,
linnut virkoavat livertämään ja kukkaset kirpoovat auki. Lennättävänä
lähenee kaikuva kapse. Temppelissä on hiljaista: kuulee jokaisen
syvempää puhkeavan huokauksenkin, kun se kamppailee hunnutetusta
rinnasta.

Humaus temppelissä. Ovet ovat lentäneet auki. Iloisena solisevan
auringon keskeltä siniviittainen, korkea ritari, kannukset kilahtelevat
kivilattiaan, töyhtö heilahtelee ylpeänä kypärällä, valuinen ilma
tulvii hänen mukanaan hämärään temppeliin. Valkoinen väristys neitojen
ylitse, Anfortas on oven auetessa lentänyt kalpeaksi, astunut
kuoristansa ja seisoo, silmänsä merensyviksi muuttuvina, hämärkorkean
kuorinsa edessä liikkumattomana odottamassa kirkon lävitse lähestyvää
Parsifalia. Rintansa värisee: joko lähestyy väräjöivän vapahduksensa
pyhä hetki? Parsifal astuu sinihämärässä kirkossa, neitojen valkea
väistyvä kumarrus kahden puolen, herääväin virsien huntu yllänsä
korkeissa holveissa.

Parsifal astuu liikkumattomana seisovaa Anfortasta kohden humajavan
kirkon keskellä. Mihin jäi iloinen visertävä ilma ympäriltä? Sinistä ja
hämärää, pilarit hyminöivät ylös, vaaleat neidot kahden puolen kuin
haihtuva huminoiva tuulen henkäys iltaisella lehdistöllä. Parsifal
kulkee kirkon kajaavaa käytävää ja viileästi kuuluu askeltensa kumina
ylös holveihin. Siellä ulkona kirpoilivat valkoiset kukkaset tien
varrella ympärillä, ja auringon silmä välkkyili iloviherjäisillä
puidenlatvoilla, miksi sammuu rinta sinikalpeaksi täällä? Parsifal
ihmettelee, mistä se hämärä huokaus kasvaa, joka puhkee hänen
verhotusta rinnastaan. Se hymisevä kirkkoko huntuisine neitoineen ja
hiipivine virsineen värähtää hänen sieluksensa? Hartaaksi hiljenevällä
mielellä astuu siniviitta Parsifal Graalin kajaavan temppelin keskellä.

Kuorinsa edessä seisoo Anfortas, seisoo liikkumatta ja katsoo
lähestyvää Parsifalia, katsoo totisin värähtämättömin silmin. Parsifal,
hänen poikansa, joka lähestyy sieltä, Olallansa sininen viitta, palaako
hänen rinnassaan se miehuuden puhdas ja korkea tuli, joka leimuu hänen
ylhäismielisimmäksi ritariksi ja Graalin kuninkaaksi? Vakava ja tutkiva
on Anfortaan katsanto vielä silloinkin, kun Parsifal viimein on hänen
edessään, ja he, sininen Parsifal ja valjentunut Anfortas seisovat käsi
kädessä Graalin hiljaisessa kirkossa. Horjuva ja vanha on Anfortas
siinä poikansa edessä ja pitkä partansa lepää valkeana hänen
rinnoillaan, mutta korkea on hän vieläkin ja hartiansa nousevat melkein
tasan Parsifalin hartioiden kanssa ja silmissänsä sykähtävät
leimaukset, kun ne tutkivasti riippuvat Parsifalin valko-avonaisilla
kasvoilla. Tuo nuorukainenko, jonka otsalla on kuin leppeäin tuulten
lauhaa suuteloa, ja jonka silmissä lämmittää kukkaistaipuisa
tunnehyvyys, hänkö on puhdistuksen ylhäisankarana liekkinä uudestaan
kirkastava Graalin ja maailman? Anfortaan mieli vaipuu, ja hän katsoo
riutuvalla sydämellä. Onko hänen poikansa Parsifal sydämessään
ainoastaan kevyen liikutuksen tähteä, eikä omavoimaista tunteen paloa?
Hetket kuluvat, virsien humuileva aalto nousee ja laskee kirkon lävitse
ja neitsyitten valkoinen huokailu herää ja sammuu kirkossa, yhä
seisovat ne kaksi korkeata ritaria sanattomina kuorin edessä, Anfortaan
silmät yhä värähtämättä Parsifalin kasvoilla. Viimein vasta hellittää
Anfortas Parsifalin kädestä, ja hän herää puhumaankin. »Poikani
Parsifal, olet kasvanut mieheksi ja rintasi on korkea, olet tullut
astumaan Graalin kuninkaaksi, jos mielesi on yhtä ylhäinen ja sydämesi
kauneuden totis-iloista heijastusta, niin astu pyhään kuoriin edessäsi,
siellä on Graalin ankara malja, kun nostat huulillesi sen, saat rintasi
korkeana vavahdellessa tuntea, nousetko oman tunteesi aaltona ja omalla
sydämelläsi sulatat maailman ihanuudeksi, vai keveät väristyksetkö vaan
tulevat ja haihtuvat sydämellesi. Poikani Parsifal, jos voit juoda
tuliviinin Graalin pyhästä maljasta, silloin leimut Graalin kuninkaana
ja valaiset maailman ja isäsi. Astu Graalin kuoriin, siellä paljastuu
sydämesi».

Niin puhui Anfortas ja katsoi kärsivänä poikaansa Parsifaliin. Mutta
Parsifalin silmät leimahtavat ja lentävillä askelilla rientää hän
Anfortaan editse sinne korkeaan kuoriin, jonne hänen sydämensä jo oli
liehunut, kun hän kuunteli isänsä sanoja. Sieltä kuorin valkeudesta oli
neitsyen kuva katsonut häneen, pyhän pyhäsilmäisen neitsyen, joka,
loistosilmäinen lapsensa käsivarrellaan kasvoi kuin taivaan laupeuden
silmä aukenevasieluisen ihmisen eteen, ja ylitse. Sinne kuoriin sen
neitsyen eteen, jonka ympärillä humuu kuin valkoisten siipien suhina,
sinne rientää Parsifal isänsä Anfortaan edestä, rientää valko-korkeaan
kuoriin ja polvistuu katsovan neitsyen edessä.

Kuinka hän oli liikutettu! Se kirkko ja kirkon hyminä olivat hymisseet
häneen, neitsyitten huntuinen kuoro oli hiipinyt hänen rintaansa
valkoisin siivin, ja autuaalla, rintaa levittävällä vavistuksella oli
hän katsellut isäänsä Anfortasta ja hänen leimahtavia silmiänsä.
Rintansa on nousua. Kuinka se kuori valkenee yllänsä ympärillänsä!
Neitsyt, neitsyt edessään, armokatsantoinen neitsyt, jonka silmissä
tulvii laskeuvan lempeyden loputon hyväily, ja jonka rinta hengittää
vangittujen liikutusten värjyntänä. Tulviiko hänen rintansa ylitse?
Vaikka Parsifal nostaisi silmänsä minne, luulee hän täytyvänsä puhjeta
ihanaan itkuun, niin kaikki värisee häneen.

Hetket kuluvat, yhä polvistuu Parsifal neitsyen edessä ja kirkko
hymisee hänen sielussansa. Hetket kuluvat ja putoavat helminä
Parsifalin sielulle. Tahtoisiko hän liikahtaa tästä hetkestä. Ajatukset
vaeltavat sielussansa, niinkuin hiljaa valuvat aallot. Haihtuuko aika,
ja liikkuuko mieli kuvakeinuntana elämän vesiä? Niinkuin suur'silmäiset
uneksunta-ulput heräävät eletyt hetket Parsifalin mielessä. Maailman
iloitsevat kasvot ovat edessään, yllänsä karkeloivan ilman
välkekatsanto. Hän sykähtää kukkaskirpoiluksi, mutta samassa humisevat
siniset metsät hänen ylitsensä, hämärtotiset myrtit niiden siimeksissä,
kädet rinnallaan hän hiljenee hartaus-silmäksi ja hartauskuunteluksi
siinä metsien temppelissä ja näkee neidot siellä viihdyttävinä,
liljainen kyynel silmissään. Valmukin punastuu Parsifalissa, jonka hän
kerran oli nähnyt metsässä, ja joka oli värähtänyt vereen hänelle kuin
verhottu himmeyden silmä. Tulee Miljankin, tulevat Aigar ja Kunnevar
kuin korkearinta valkorinta joutsenet soudellen muistojen
mustapintaista välkeheiluista vettä, Miljan, kuutamomieli Miljan, jonka
edessä sairasti liljana, Kunnevar, tummalehtinen ruusu ja Aigar,
iloitseva sinikello keväisellä nurmikolla. -- Parsifal polvistuu ja
värehtii muistojensa sylissä. Onko ihminen iäisiä silmänräpäyksiä,
joihin syttyy ja sammuu? Parsifal polvistuu ja antaa rintansa liikkua,
ajatukset tulevat aaltoavina, suutelevat hänen sieluansa ja haihtuvat,
ihanaa on hänen olla polvillaan Graalin valkohumuavassa kuorissa.

Hetket kuluvat, Parsifalin rinta liikkuu puhkeavina kukkasina ja kirkko
humisee hiljaisena. Hetket hiipivät, päivä kelmenee ja illan sinervä
vaippa laskeutuu temppelin ylitse, yhä polvistuu Parsifal unhottuneena
ja keinuu kauneusväristyksissään. Silloin hän yht'äkkiä havahtaa, hänen
silmänsä ovat kauneus-sulaneina valuneet neitsyen armosilmistä ja
rinnoilta, hän havahtaa ja silmissään ja veressään värähtää leimu.
Siinä edessänsä, alttarilla, neitsyen jalkojen edessä loistaa
tulipalava malja, se loistaa kuin elävä valkean liekki ja ihan hänen
edessänsä. Parsifal polvistuu suoremmaksi. Mikä voimakas valo lankee
ihmiseen siitä maljasta? Ikäänkuin väkevä, rinnan auki työntävä säde.
Parsifal on vavahtanut totiseksi. Niinkuin alastomana nousee ihminen
sen valaisevan maljan edessä. Parsifal on yhä polvillansa, mutta
silmänsä katsovat säikähtäneinä. Rintansa? Rintansa? Eikö hän äsken
ollut kauneuden hentoutta, minne ovat ne tunneharsot hälvenneet?
Ihmettelevänä jäykistyy Parsifal. Kuinka seisoo hän niin paljaana sen
valon edessä? Miks'ei hänen sydämessään kummu? Hänessä aukenee kuin
hiljainen ahdistava hätä. Mistä on tämä kaiuton autio hetki? Ovatko
liikutukset sammuneet rinnastansa? Hätäyntyneenä nostaa Parsifal
silmänsä selvemmin siihen maljaan, se synkkenee punervapaloisena ja
hohtaa kuin vihastuksen silmä. Arkana nousee Parsifal seisomaan.
Pakenisiko hän sitä pyhää ankaraa maljaa? Selittämätön säikähdys
kalpenee hänen suonissaan. Jäytyvällä vavistuksella katsoo hän kerran
vielä maljaan. Lakastuuko silmänsä? Lakastuuko oientuva kätensä? Hän
näkee Graalin maljaan, ja se oli tyhjä, tyhjänä hänen edessään. Hän
muistaa, hän muistaa: ken on kevyt ja kenen rinta on haihtuvain
tunteiden tyhjä peili, hän on arvoton Graalin pyhän maljan edessä, hän
surkastuu sen edessä kuin juuriltaan otettu kukkanen ja tyhjänä seisoo
Graalin malja hänelle. Parsifal seisoo elottoman hetken. Vaipuisiko
hän? Hän on sammunut katsomasta. Onko hän tyhjä? Tyhjä? Mitätön aalto,
jota kevyet tuulet heiluttelevat? Hän vetäytyy kokoon sielussansa.
Kuinka hiipisi hän tästä kirkosta, joka seisoo ympärillä kuin ylös
ympärille kasvava kuumasilmäinen loputon rangaistus?

Vaipuneena seisoo Parsifal kuorissa. Nääntyvät hetket. Kirkko on
vaipattu pimeyteen, kun hän viimein liikahtaa ja kumartuneena lähtee
kuorista. Kirkon lävitse hän lähtee, katsoo karttavasti Anfortaaseen,
joka häämöttää korkeana pimeysvarjona, ohi neitsyitten hän hiipii,
jotka ovat vaienneet virsistänsä, ja astuu synkän korkeata temppeliä,
jonka holvit kovina ja kivisinä kaiuttavat hänen askeleitaan, vaikka
hän koettaisi kuinka keveästi hiipiä. Viimein vasta, kun on kulunut
kuin iäisyys, ja kun hänen askeltensa ankara kaiku on kuin kivityksenä
pudonnut hänen mielelleen, pääsee hän pimeän temppelin halki ja pääsee
häviämään sen ovesta peittävään yöhön.

Onko liikahtaminen sammunut Graalin temppelissä? Yötä kuluu, yhä seisoo
Anfortas korkeana synkeänä varjona kirkon perällä kuorinsa edessä, yhä
seisovat neitsyet liikahtamattomina autiossa kirkossa. Nääntyvät hetket
kuluvat, yhä on raskas liikahtamattomuuden siipi Graalin temppelin
ylitse. Vasta kun aamun harmaa tuskallinen valo valuu temppelin
holveihin, ja kirkko herää hämäränä, silloin vasta joskus nousee
neitsyitten lannistunut huokailu, ja matalat murheelliset virret
virkoavat kirkossa. Viimein päivän seljetessä havahtuu liikkumaton
Anfortaskin, nousee nääntymyksestään, astuu kuoriinsa ja vaipuu taaskin
mustana rukouksena Graalin tyhjän maljan edessä.



III.

PARSIFAL SURUNA


I.

Seisovatko puut harmaina, ja onko lintujen liverrys ilmassa tyhjää
tuskallista helinää? Parsifal seisoo ja katsoo, sininen ilma on
sammunut hänen silmiltänsä, ja kuolleena paahtaa uumottava aurinko
aution taivaan keskellä.

Miks'ei hän nöyrtynyt tuhaksi, kun hän hiipi Graalin temppelin
musertavan korkeuden alla? Korkean ankarana seisoi Anfortas, silmänsä
hänessä. Miks'ei hän kutistunut näkymättömäksi siinä Anfortaan silmiä
paetessaan?

Tyhjä lasinkiliseväinen maailma. Tyhjä tuhkainen maailma. Graalin
ankarakasvoisen pyhyyden edessä oli hän ollut tyhjä, keveyden köykäinen
höyhen. Verensä lentää polttavana häpeänä.

Vihastuksen mustassa yltymisessä nousevat nyrkkiin puristetut kädet
ylös. Vielä hän loimahtaa. Vielä hän loimahtaa! Nousee kuin punainen,
taivasta nuoleksiva valkea ja valaisee synkeästi sen tuskakiiluisen
maailman.

Tuskakiiluinen maailma! Taivaan autio laki runtelee yllä ja auringon
laimeanpistävä kuollut silmä tuikottaa sen keskellä. Metsät uikuttavat
nääntymyshaaveena ja niityt makaavat painajaisrintaisina.


II.

Miekastansa Parsifalin silmä juo lohdutuksensa. Kirkkaasta miekastansa.
Sen terä on leveä ja punaisena välähtelee se auringossa, kun
heilahuttelee sitä.

Salama asuu miekassa, nopea sykähtävä salama. Ihanaa on sitä salamaa
lennättää vihastuneen mielen ja vihastuneen käden. Kypäröille kipinän
väläyksenä. Haarniskoille nopeana salamana. Räikeänä hyväilee miekan
heläys kirkahtavaa mieltä.

Miekka on laulua, miekka on viiniä, viinin välähtävää silmää. Heleät
suonet avaa miekka. Humaltunutta on nostaa ja laskea tulikieli miekkaa.
Rinnassa säkenöi tähtenä jokaisen kirkahtavan iskun ilo. Kirkkaat
kimakat soitot herättää miekka.

Musta mieli, punaisen miekan väläys sille valaistuksen heittää.
Punervan valaistuksen. Parsifalilla on miekkansa punaisena ilona.
Leveä- ja kirkasterä miekka, mustan ilon nopea hypähtely. Vihan ilon.


III.

Parsifal on heittänyt sinisen viittansa, Parsifal ratsastaa punaisessa
viitassa.

Parsifal on unhoittanut ilman siniset hyväilyt ja hiljaisen väristyksen
hartaus-ilot, Parsifal on myrskyn punaista paloa ja Parsifalin kädessä
liekehtii synkeä miekka. Parsifal, pimentokatsantoinen punaviittaritari
lentää leimuna maailmaa.

Haarniskat ovat hauraat sen synkeän ritarin edessä. Väkevienkin kädet
hervottuvat, kun sen musertavan ritarin salamakäsi lankee. Kaameat
pimentometsät, joissa harmaaniljaiset louhikäärmeet kivetys-silmineen
tuijottavat vuorien sumuisista rotkoista, kulkee se Graalin tulipuna
ritari, kulkee synkeät synninpunaiset kaupungitkin, jotka liehuvat
jylhien ritarien irstausjuhlaa, kulkee suorana satulassaan,
miekkavasamansa kädessään.

Tulen lentävänä punastuksena heittää se ritari maineensa maailmalle.
Iloiset nuoret ritarit, joiden rinta on vallattoman virran hypähtelevää
tulvaa, ja käsivarsi leimuvan voiman hykähdystä, ne voitontähtiritarit
suistaa Graalin muserrus-ritari, suistuvat jylhätkin arpirintaiset
ritarit, jotka luulivat käsivarsissaan harmaan vuoren murtumattoman
mahdin, louhikäärmeiden mustanpunaisen veren vuodattaa se ritari ja
korkeatornisten kaupunkien jykeät rautaportit jysähtävät maahan sen
hirmuisen ritarin rynnätessä.

Pimeä armahtamaton ritari. Vihastuksen tulipunainen ritari. Parsifalin
maine kasvaa maailman ylitse, kuin pilvien jylhät pilarit synkeän
rannattoman meren ylitse.


IV.

Parsifal vaeltaa -- -- --

Metsät, laajat hämärät metsät, joissa äänettömyyden aave tuijottaa
puiden välissä päivät ja yöt, metsien kylmässä varjossa viileät
lähteet. Niiden lähteiden rannoilla hämärissä metsissä istuvat vangitut
kaiho- ja lumirintaiset neidot, joita kylmät hyydytys-silmäiset hirviöt
vartioitsevat. Ovat ritarit kulkeneet vapahtamassa niitä neitoja
hämärissä metsissä, nuoret ritarit, joiden rintoihin ne lähdeviileät
neidot ovat hiipineet sinisenä sairautena. Ne nuoret ritarit ovat
sortuneet ja kylmäsilmäiset kosteaselkäiset hirviöt ryömivät heidän
murskatuilla haarniskoillaan siellä kyynelkylmien metsien keskellä
neitojen edessä, jotka kätkeytyvät pitkien keltaisten hiustensa
varjoon.

Kulkee Parsifalkin, punakaapu, ne vavistuksen metsät ja näkee neidot
kelmeissä metsissä. Ei värähdä Parsifal neitojen sykähdyssilmistä,
mustana vihana kasvaa hänen rintansa niljasuomuisten hirviöiden edessä,
jotka vihervälimaisina makaavat liikutusvalkeuden ympärillä. Vihan
sykäyksenä polttaa hänen miekkansa ne matelemisen hirviöt, sitte hän
astuu satulastaan, ottaa niitä neitoja valkeista käsistä ja taluttaa
metsien pimeystemppeleistä ulos lehdistöjen valkeuskuoreihin.
Ankarasilmäinen ja sanaton on Parsifal, kun hän astuu siinä valkeapovi
neidon rinnalla metsän synkeässä salissa, jossa puut seisovat aaveisen
äänettöminä, huuhkajat oksilla. Kun viimein vaaleammat metsät
hymyilevät ympärillä, silloin viimein pysähtää Parsifal, nostaa
huulilleen neidon käden, kumartaa totis-silmäisenä ja poistuu sitte
metsän varjoon, jättäen kumartuvan neidon, rinta juhlallisen ja
kiitollisen liikutuksen hunnuksi valkenevana siihen vaaleiden puiden
keskelle keltaishiuksisena ja suursilmäisenä ihmettelemään.

Metsän totisia temppeleitä vaeltaa Parsifal, uudet neidot ja uudet
hirviöt ilmestyvät hämäristä metsistä, Parsifal murtaa ne hirviöt ja
vapahtaa neidot, mutta kun hän jättää vapahdetut neidot, pyyhkii hän
joka kerta rintansa valkoiseksi, eikä hänen rinnassaan väräjöi
jälkeenpäin hiljaisinkaan muisto siitä silmäyksestä, joka ujona
ihmetyksenä oli hiipinyt hänen yllään. Yksin ja ankarana, rintansa kuin
korkea koskematon taivas, kulkee Parsifal metsien syvänteissä, otsansa
synkkänä ryppynä, ankara kätensä miekkansa kahvalla. -- -- --

Parsifal vaeltaa -- -- --.

Linnat, jylhät pimeät linnat, jotka korkeilta kukkuloilta katsovat
mustien metsien ylitse. Äänetöntä on niissä linnoissa ja mustat suletut
rautaportit seisovat tuimina, yksinäinen teräväsilmä kotka vaan lentää
joskus niiden korkeiden linnojen ylitse. Niissä pimeissä linnoissa
asuvat hentousmieliset rouvat mustahaarniskaisten ritariensa kanssa. Ne
kalpeat rouvat eivät ole viihtyneet ihanakumpuaviksi pimeiden
ritariensa rinnalla, kaipaus-silminä istuvat he ikkunoissaan, ja
yksinäinen ritari, joka kulkee metsiä niiden linnojen ohitse näkee
siellä ikkunassa ylhäällä ne mustahiuksisen rouvan soukat kalpeat
kasvot, jotka päivät ja päivät liikkumattomina tuijottavat metsiin.
Mutta ne pimeät ritarit vartioitsevat rouviansa, ja jos sen rouvan
kalpeat kasvot ovat sytyttäneet vaeltavan ritarin, niin että hän
sinisenä uneksuntamielenä lähtee nousemaan sinne linnaan, niin aukenee
linnan rautaportti hänen edessään, ja sieltä ratsastaa linnan
mustahaarniskainen ritari ja suistaa hänen, vielä sinimielenä,
ratsultansa sinne pudottaviin kuiluihin alla.

Parsifalkin vaeltaa niiden synkkäharmaiden linnojen ohitse ja näkee
rouvien kalpeat kasvot ylhäällä ikkunoissa. Hänkin ratsastaa linnoihin
ylös ja kolkuttaa korkeihin rautaportteihin, mutta hänen sydämensä ei
ylene sinikukkasena niiden rouvien silmiä muistaessaan, hän kolkuttaa
sulettuna ja kuulee holvien sisällä kajailevan rautaisesti. Peitsi
laskettuna istuu hän satulassaan, kun viimein rautaportti raskaasti
vingahtaa saranoillaan ja musta ritari, silmikko lyötynä kiinni ja
peitsi nojossa lennättää pimeästä linnasta. Rautaan valettuna istuu
Parsifal satulassaan, kun se vinha ritari lennättää; kun peitset
rysähtävät yhteen, niin keveänä höyhenenä makaa se musta ritari
murskattuna kivisessä maassa, mutta Parsifal kääntää kylmämielisenä
hevosensa ja ratsastaa linnasta metsiin. Niin ratsastaa Parsifal
metsien jylhät linnat ja vapahtaa sinimieliset rouvat pimeärintaisista
ritareistaan, mutta linnojen porteilta ratsastaa Parsifal aina takaisin
metsiin, eikä nosta silmiänsäkään sinne ikkunoihin taakseen, joissa
kalpeat rouvat kaipaus-silmineen riippuvat ja jäävät vielä
haikeampirintaisina, kun hän katoo metsien peittävään varjoon. -- -- --

Parsifal vaeltaa -- -- --

Lippuheiluiset valkoloistoiset kaupungit, joiden ylitse iloiset linnut
lentelevät, ja joissa kuningattaret hallitsevat, nuoret keltahiuksiset,
kultasilkkiset kuningattaret, joita ei ihminen saa katsoa muuta kuin
punainen ruusu kädessään. Ne kuningattaret ovat neitsyitä, ja se
ritari, joka voittajana on rinnassaan kantanut kuningattaren ruusua
turnajaisissa niissä valkoliehuisissa kaupungeissa, saa suudella
kuningattaren hentokaunista kättä, saa suudella kuningattaren
viileävärähtäviä huulia, saa silkkimielisen hentosyleilevän
kuningattaren puolisoksensa. Kaukaisista maista vaeltavatkin loistavat
ritarit voittamaan niitä kuningattaria omikseen, tulevat ne ritarit,
notkistavat polvensa ja katsovat kuningattaria ihaniin silmiin,
rintansa nousevat palmuina, korkeina kultahedelmäisinä palmuina, kun he
kuningattaren kauniista kädestä ottavat ruusun ja kiinnittävät
rintaansa. Iloisina turnajaisina humuavat ne kuningatarten kaupungit ja
välkemieliset ritarit, ruusut rinnoissa ja ruusut käsissä liehuvat
kuningatarten ympärillä.

Niihin kultavälkkyviin kaupunkeihinkin tulee totinen Parsifal, pukee
rintansa kuningattaren ruusulla ja taistelee liehuvassa
turnajaisjuhlassa. Keveät ovat kultaliehu ritarit Parsifalin raskaan
peitsen edessä, voittajalle Parsifalille heittävät neitojen valkeat
kädet kukkasia. Polvistuu Parsifalkin voittajana kuningattaren edessä
ja suutelee kuningattaren hentoherkkyistä kättä, ei nouse rintansa
kultapalmuna, silmänsä pysyvät kylminä ja totisina, kylmänä ja totisena
irroittaa hän kuningattaren ruusunkin rinnastansa ja laskee sen
kuningattaren käteen. Ihmettelevänä hiljenee kuningatar, kun Parsifal
sanattomana nousee, palaa ratsullensa ja ratsastaa välkkeisten
väistyväin ritarien keskitse suorana ja taakseen katsahtamatta pois.
Istuu kuningatar pitkän hetken unhoittuneena, rintansa ihmetyksen
harsoissa. Miks'ei nostanut syliinsä se punaviitta ritari, vaikka olisi
hentona kukkasena värissyt hänen sylissänsä?

Niin kulkee Parsifal humuavat kaupungit, suistaa kultamieli ritarit ja
vangitsee silkkirintaisten kuningatarten silmät ja sydämet, mutta itse
ratsastaa hän totisena ja väräyksettömänä, eikä muistakkaan kaupunkeja,
ja tähtimieli kuningattaria.


V.

Värähtämättömänä vaeltaa Parsifal maailmaa. Ankara Parsifal. Silmänsä
on kylmä ja sydämensä selkeä, liikutuksensa hän seisahtaa
kivettyneiksi. Niin on vaeltavan Parsifalin mieli liikkumaton ja kylmän
ankara, kuin korkean talviaamun raikas seesteinen ilma.

Mitä liikuttaa ihmistä elämä? Haihtuvaa ja hupenevaa ovat sydämen
väräykset. Haihtuvaa ja hupenevaa elämän hetket. Pysyy ylhäällä kuin
viiltävä kotka, joka ankararintaisena leikkaa ilmojen selkeitä
lakeuksia maahan katsomatta. Asettuu rinnassaan kuin liikkumaton meri,
joka lepää rajatonvoimaisena rauhana, ja rannattomassa povessaan kätkee
hillittömät myrskynousut.

Parsifal vaeltaa, päivät nousevat ja laskevat. Ei valaise hänen
silmäänsä ihmisliikutuksen välke. Ei sula hänen rintansa huokauksen
aaltona. Armahtamattomana ja voittamattomana ritarina kulkee hän
ihmisten ohitse, synkeänä masentaa hänen silmänsä, musertavana lankeaa
hänen kätensä. Puhdistajana ja rankaisijana kulkee synkeä Parsifal, ja
rikolliset ja mustamielet vapisevat hänen miekkansa edessä, mutta ilon
ja lempeydenkin arka silmä kuihtuu autiona, kun se kohtaa hänen
kylmäsulomattoman silmänsä.



IV.

PARSIFAL JA KONVIRAMUR


I.

Mikä keveä tähti? Mikä lempeä kukkasen silmä? Parsifal virkoo kuin
unesta.

Vaalea sali, salin keskelle on punaviitta Parsifal astunut, astunut
keskelle salia ja seisahtunut. Untako se kuningatar? Neitojensa
keskellä kuningatar, istuu vaaleahuntuisena, silmät sinenä.
Sulo-untuiset ihmettelevät silmät. Hälvenisikö kuin suviyöhön niihin
silmiin herätessään? Parsifal on pysähtynyt valkeana. Polvistuisiko
hän, vai jäisi iäksi liikkumattomana katsomaan niihin silmiin?

Viihdyttävä kuningatar, kuningatar, sielun hyväily. Kuningatar, kuin
värähtävä aukeneva lilja. Nousee kuin joutsen heleistä vesistä ja
puhkee valkeana lentona sen kuningattaren edessä. Tai on rinnassaan
kuin suvisten suloisten vesien huuhtelema. Niinkuin heleävärisenä
ruusuna kasvaa Parsifalkin, kun hän viimein herää polvistumaan
kuningattaren edessä ja viivähtävästi suutelee hänen valkeata kättänsä.
Väistyykö olemasta? Värähtääkö kukkaseksi?

Hiljaa on kuningatar istunut, unhoittanut silmänsä Parsifalin silmiin,
ihanana punastuksena on hän viimein oientanut kätensä, nostanut
Parsifalin polvistumasta ja istuttanut rinnallensa. Istuvat rinnatusten
punaviitta Parsifal ja valkoinen kuningatar, nostavat silmänsä
toisiinsa ja punastuvat, istuvat rinnatusten ja heräävät kahtena
ruusuna toisensa rinnalla. Mitkä valkoiset kädet heitä vetävät? Mitkä
valkoiset kukkaset kirpoilevat heissä? Istuvat hiljaa ja nostavat
silmänsä toisiinsa.

Hetket kuluvat ja hetket kuluvat. Hiljaa istuvat kuningatar ja
Parsifal, istuvat rinnan. Sanat heräävät sydämessä kuin valkosiipiset
linnut, he eivät puhu niitä, katsovat ainoastaan toisiansa, ja luulevat
sulorintaisina kaiken puhuneensa. Eivät aina katso toisiaan silmiin,
katsovat valkoiseen saliin, katsovat kukkasia puissa ikkunain edessä,
mutta aina he sentään ovat kuin istuisivat he silmä toisensa silmässä,
käsi toisensa kädessä ja kumpuavat ihanina.

Hetket kuluvat ja hetket kuluvat. Yhä istuvat punaviitta Parsifal ja
valkoinen kuningatar rinnan, istuvat hiljaa ja ihmettelevät, kuinka he
ennen elivät, kun he eivät vielä värähtäneet toisensa rinnalla. Unta
oli se entinen elämä, hämärää haihtunutta unta, jota ei muista enää.
Istuvat hiljaa ja valkenevat onnessansa toin'toisensa rinnalla.

Hiipii iltakin valkoiseen saliin, yhä istuvat kuningatar ja Parsifal
rinnan. Viimein vasta kun kesäisen yön häilyvä hämärä on leijaillut
puistoille ja hunnuttanut suuren salin, herää hento kuningatar olonsa
kukkatuoksusta, nousee ja hellittää viivähtävästi Parsifalin käden.
Lähtee kuningatar neitoinensa iltaisesta salista, kerran vielä hiipivät
hänen silmänsä Parsifaliin neitojen keskellä oven hämärästä, sinne hän
hälvenee hämärään neitoinensa. Väistyikö Parsifalin sielu, kun
kuningatar katosi hämärän harsoon? Hän oli noussut seisomaan, seisoo
liikkumattomana, kätensä sydämellä. Se valkosylinen kuningatar haihtui,
miks'ei hän saa itkeä kaipaustansa kuningattaren valkoisessa sylissä?


II.

Yö hiipi. Yhä istuu Parsifal liikkumatta hämyhaihtuisessa salissa.
Istuu hämärässä, sydämensä kuin suuri riutuinen kukkanen.

Kuningatar, vaalea kuningatar. Kyynelvärjyisenä ikävänä herää
Parsifalin rinta hämärässä salissa. Täyttääkö se vaalea kuningatar
huntuisesti salin ja hiipii sydämelle?

Haihtuuko ihminen itsestänsä ja liihoittaa hämärän syliin? Parsifal
aukenee hiljaisessa yössä ja valuu salin hämärhyväilyyn. Eikö
kuningatar, vaalea kuningatar hiivi hämärästä syliin ja sydämelle, kuin
kukkasen henki?

Syliin ja sydämelle? Hiljaa hän likistäisi rintaansa sen vaalean
rinnan. Liittäisi huulensa hänen viileille huulilleen ja sulkisi
silmänsä. Kuolisi hetkeksi, kuolisi iäiseksi.

Parsifal huokaa hivelevässä yössä. Hellittäisikö hän ikinä siitä
valkoisesta sylissänsä? Suutelisi huulia, suutelisi suloiskipeänä
haihtuakseen, riutuisi olemasta sillä vaaleavavisuttavalla rinnalla.

Kuin kukkanen huo'utussa suviyössä aukenee Parsifal ja kuuntelee
ilmojen väistyiset äänet. Vaalea kuningatar, lievittävä, haikeuttava,
eikö hän hiivi värjyisessä yössä ja hiivi untuisena sydämelle?


III.

Hiipien saliin. Hiipien vaaleaan saliin. Konviramur, kuningatar, keveä,
keveä hämärässä yössä. Hiipien vaaleaan saliin.

Parsifal hämärässä salissa on värähtänyt seisomaan. Seisoo kuin varjon
hälveviiva, seisoo hämärään haihtuvana, kätensä rinnalla, silmänsä
kasvavat kuningattareen. Miksi hiipii kuningatar hämyiseen saliin?
Ikkunaan, iltavaaleaan ikkunaan, jonka edessä suviyön kukkaset
nukkuvat, hiipii valkopukuinen kuningatar.

Kaksi hentoista kättä ikkunan marmorilla. Kaksi häämöittävää silmää
sinne ulos keveäusvaisille hiljaisuuksille. Vaaleahuntuinen kuningatar
ikkunassa. Kuinka muuttuu hetki toiseksi? Parsifal on hämärässä, hän on
seisahtunut näkemästä, hänen silmänsä vaan riippuvat kuningattaressa,
ja tuntevat sitä vaaleahuntuista yönhämyyn haihtuvaa kuningatarta.

Kuningatar, vaaleahuntuinen, vaaleamielinen, kuningatar, sinne vaaleaan
yöhön katsova. Niinkuin liihoittava uneksumus, niinkuin hiljaisen
liikutuksen haihtumus. Se kuningatar, sielua syleilevä mielen
viihdytys, väräjöivän huokauksen hivelyhenki, auteren liina keväisillä
koivuilla.

Parsifal värisee ja väräjöi. Tohtisiko hän liikahtaa? Huo'untana hiipii
valkomielinen Parsifal kuningattaren rinnalle yö-untuiseen ikkunaan,
seisoo kuningattaren rinnalla ikkunassa, varjossa vielä, häämöittävässä
yössä. Hetket värähtävät, hiljaiset hetket. Kuningatar ikkunassa,
silmänsä utuisessa yössä, Parsifal varjossa rinnallansa, silmänsä
kuningattaressa. Kukkasten tuoksu nousee sieltä hiljaisesta yöstä, oma
sielukin nousee ja sulaa siihen lempeänä leijailevaan kukkastuoksuun.
Koivut uneksuvat silkkiriippuisina vaaleassa yössä. Oma rintakin
viihtyy koivujen uneksuvaan vaaleuteen.

Miksi on kyynel kuningattaren silmässä? Parsifal jää hiljaiseksi
suviyön edessä. Miksi oli suuri kyynel kuningattaren kummassakin
silmässä, kummassakin suurena ulos yöhön katsovassa silmässä? Parsifal
valkenee ja valkenee. Hän haihtuisi sen kuningattaren rinnaksi, kun se
huntuisena nousee, laskeuisi kuin illan utu sen huokaavan rinnan
ympärille, ja ottaisi sen huokaukset itseensä.

Parsifal polvistuu kuningattaren rinnalle. Hänen sydämessään sulaa:
kuinka ottaisi hän huokaukset kuningattaren sydämeltä? Hiljaa
ottaa hän kuningattaren käden, ja nostaa sen hiljaa polvistuvana
huulilleen; hänen sydämensä herkkyy ja silmänsä katsovat värähtävinä
kuningattareen, kun hän hiljaisesti vavahdellen suutelee kuningattaren
valkeata kättä suvisessa yössä. Kuningattaren silmä herää niistä
valkeista koivu-unista, hänen silmänsä sulaa Parsifaliin. Miks'ei hän
hämmästy? Oliko hän Parsifalia uneksinut, sinne yöhön kyynelsilmäisenä
katsoessaan, koska hän sanattomana, silmänsä sieluna jää katsomaan
Parsifalia, joka hiljaa nostaa hänen kättänsä huulilleen ja suutelee
sitä, silmänsä kuningattaren silmissä, toinen käsi sydämellään,
polvistuvana.

Silmä silmässä, kumartuu hento Konviramur, hiljaa hiljaa, heikosti
rypistyy rinnan puhdas liina, Parsifal kuin värjyvä lehti nousee
vastaan, yhtävät heidän huulensa ja kätensä. Äänetön pitkä suutelo,
Parsifal yhä keveästi polvillaan, kaulansa hiukan taivutettuna,
kuningatar hiljaa kumartuneena, käsi hellittämättömästi toisensa
kädessä. Hukkuvatko huulet huulelle ja silmä silmään? Levittäyvätkö
hetket kuin valkea väristys rinnan ylitse? Parsifal ja Konviramur
suutelevat ja rintansa värjyy suutelontuntona. Kuinka lievittyvänä ja
valkoisena liihoittaa rinta, kuinka hentoisena herää käsi. Haihtuisi
olemasta, kuolevana. Rinta nousee ja laajenee valkeana utuliinana, joka
häilyy suvisessa yössä kuin hopeaisten äänten haihtuva värjyntä
iltaihanain vetten ylitse.

Viimein ... viimein vasta heräävät Parsifal ja Konviramur suutelonsa
kuolemasta. Heräävät suvisessa yössä suloisina, istuvat rinnan
häämöittävässä yössä kuin kaksi yhtenä tuoksuna ilmaan haihtuvaa
kukkasta. Valuuko sydän toisen rintaan? Valuuko suloutena toiseksi?
Istuvat Parsifal ja Konviramur vaalean yön ja hämärtävät onnellisena,
istuvat valkenevana aamunakin rinnan suuressa salissa, käsi kädessä
ikkunassa heräävän aamun edessä.


IV.

Niinkuin hunajahuulet suullansa, niinkuin hunajahuulet sydämellänsä.
Lämpimästi suullansa ja sydämellänsä. Ruusut tulvivat Parsisifalissa.
Liljat ja ruusut sydämellä.

Nytkö aamun valjetessa hän on elämään herännyt? Vai joko ennen oli
taivas niin syväsinisenä viserryksenä yllä, ja helistivätkö linnut
ennen niin kirkkaasti korkeiden puiden vihannassa heilunnassa?
Suutelisiko hän kun kaikki herää niin raikasna ympärillänsä?

Tai mitä hän suutelisi? Kättänsäkö, hiljaa painavaa kättänsä
rinnallansa? Ilmaa, hyväilevää ilmaa ympärillänsä? Vai lentäisikö hän
jokaisen aukenevan kukkasen rinnaksi ja haihtuisi puunlehvien
väräyshämyyn?

Parsifalin silmät kostuvat. Kestääkö hän onnensa värinän? Hän on kipeä,
hän on kipeä ihanuudesta. Haihtuisiko hän autuudestansa, kumpuavasta
autuudestansa, joka suloisena haikeutena valuu hänen ylitsensä?
Häviäisi olemattomana sinisyyksien helmaan ja häilyisi keveissä,
keventävissä ilmoissa?


V.

Viihdytystähti, kuningatar Konviramur. Sieltä tulee se lempeäsilmä
kuningatar. Parsifal värisee kukkaseksi lähestyvän kuningattaren
edessä.

Lievittävä liljansilmä. Hiljaisen silityksen käsi. Harsoisa kuningatar,
joka liihoittaa mielen valkoiseksi. Kun Parsifal saa hiljaisesti hiipiä
huulilleen sen viileän valkoisen käden, ei hänellä riitä silmää muuta
kuin sen kuningattaren hentomieleksi saattaville silmille.

Avaako se vaalevasti tuleva kuningatar sydämen tähdeksi? Harsoutuuko
oma rinta valkohulmuiseksi sen kuningattaren edessä? Ei ikinä
hellittäisi huuliansa sen kuningattaren värjyvältä kädeltä. Ei ikinä
heräisi liihoitusrintaisesta polvistuksestaan.

Parsifal polvistuu kuningattaren liljainen käsi huulillansa, silmänsä
kuningattaren värähtyvän ihanissa silmissä. Hupeneeko Parsifal sen
kuningattaren vaaleauntuvaisesti nousevaan huokaukseen?

Onko ihmisen mieli liljan soittoa hopeaisessa illassa? Soiko
kyynelmyrttinä sinikirkkoisen metsän siimeksessä? Ei helmeydy soiton
värähdyttämä sydän sen ihanampana, kuin ihminen sen syväsilmä
kuningattaren edessä.

Parsifal on kukkanen, Parsifal värähtää kukkasena Konviramurin edessä.
Kuin värisevälehtinen, värisevätuoksuinen ruusu aukenee hän
viihdytystähtensä edessä ja hukkuisi tuoksuna tähteensä.


VI.

Otanko minä äänen kukkasilta ja laulan, vai soinko sinisen taivaan
kellosoittona, kun minä puhun Parsifalista ja Konviramurista rinnan?

Valkea on joutsenen korkea rinta, kun se suvisena iltana soutelee
päilyvillä vesillä. Valkeampi on Parsifalin mieli, kun hän seisoo
lumirinta Konviramurinsa rinnalla häilyvässä illassa.

Värähtävä on luminen metsä, kun heleän kulkusen ääni raikasna
talviaamuna varisee sen riippuvain oksien välillä. Värähtävämpänä ottaa
Parsifal Konviramurinsa, valkean tähtensä sydämellensä.

Kirkas on pääskysen liverrys sinisen taivaan alla. Kirkkaammin visertää
Parsifalin sydämessä, kun hän katsoo Konviramurinsa päiväkirkkaaseen
silmään.

Harras on korkean kukkasen valkea silmä peilisen lammen rannalla
sinisen metsän salissa. Hartaampana hymisee Parsifalin sydän, kun hän
aukenee morsiamensa ja puolisonsa, Konviramurinsa edessä.

Parsifal ja Konviramur ovat kaksi ääntä yhteensulaneena sävelenä.
Parsifal ja Konviramur ovat kaksi yhteen katseeseen hukkunutta kukkasen
silmää. He ovat linnun viserrys ja ilman sinisyys yhtenä iäisenä
silmänräpäyksenä.


VII.

Parsifalin täytyy pitää rinnastaan kiinni, kun hän vaeltaa
Konviramurinsa rinnalla metsien huojuvassa varjossa, jossa helmiset
kukkaset puhkeavat samettiselta ruohostolta.

Kostuvilla silmillä ja ihanuuteensa kuolevana seisoo hän Konviramurinsa
rinnalla korkean taivaan alla ja näkee sen valkoisen pilven liidäntää
sini-sinisen taivaan keskellä. Valkenevana unhoituksena haihtuu
Parsifal meren häilyvään heiluvaan peiliin, kun hän Konviramurinsa
rinnalla, käsi hänen kädessään, rintansa liikkuvana seisoo
kosteahäämyilevän meren rannalla, ja riutuu sairaansuloiseksi, niinkuin
imisi hänen sydäntänsä.

Metsän tummassa varjossa jäisi liikahtamattomaksi ja antaisi sen tumman
pehmeän varjon aina värjyvänä hivellä silmäänsä ja sieluansa.
Heleäsilmäiset kukkaset tienviereltä soivat sieluun niin, että vielä
kauan jälkeenkinpäin, kun ne ovat jääneet silmistä pois, tuntee
itsessään heleää, hopeaisesti valuvaa äänen rihmaa.

Ihmisetkin ovat ihmeellinen lempeyden heijastus sydämelle, kun
Konviramurin rinnalla aukenee ihanana tuntemaan heitä. Sillä ihmisten
silmät ovat aukenevaa liikutusta, ja kun näkee ihmisen silmään ja
sieluun, niin valuvana hellyytenä heräisi hänen rinnaksensa.
Jälkeenkinpäin jää lämpimäksi rinnassaan, ja kun muistaa ihmisen
sieluaukenevan silmän, valaisevat niinkuin korkeat, lempeävaloiset
kynttilät sydäntä.

Niin oli Parsifal Konviramurin rinnalla hiljaista liikutusta ja
hiljaisen rakkauden silmää, ja joka hetki, kun hän tuntee Konviramurin
lämpimän käden kädessään, herää hän lämpimämpänä.


VIII.

Konviramur, kukkanen sydämellänsä, sydämessänsä.

Parsifal istuu ja liikkuu sieluna. Miksi on maailma liikutusreunainen
edessänsä? Palavat, kultaiset liikutusreunat maailman kuvilla.

Parsifal istuu ja ihmettelee. Onko Konviramur lempeä, lempeänä
valaiseva sädekehys hänen sydämensä ympärillä? Vai miksi sulaa maailman
edessä liikutus-valuntana?

Kukkasten punan tuntee silmillänsä ja sielullansa. Metsän tumma varjo
hukuttaa mielen. Ihmisten edessä herää ihastuspolttavana kyynelenä.

Konviramur, kukkanen sydämellänsä, sydämessänsä.

Helteekö rinta rakkauden aaltona ja valuu värjyvän maailman ylitse?
Silmät herkkyvät kyynelinä ja sydän vapisee kauneutena.

Haihtuisiko halaukseksi, ja särkyisi kauneudesta? Kukkasten-silmistä
sairastuu ja meren häilyvän levittävän sinen edessä aukenee ja puhkee
itsestänsä.

Konviramurko, maailmako rinnan avaa? Konviramurin silmänä tuntee
maailman, Konviramurin rintana sairastaa maailman sulohivelyn.

Konviramur, kukkanen sydämellänsä, sydämessänsä.


IX.

Graal, jonka malja tulvehtii tulvivarintaisen ihmisen edessä. Graal,
jossa syvälaineisin ihminen lainehtii maailman sydämenä. Parsifalin
sydän kasvaa. Graaliin on hänen mielensä.

Konviramurin, suloriutumuksensa edessä herää Parsifal muistamaan
Graalia. Kun hän iltana istuu Konviramurinsa rinnalla ja herkkyneenä
katsoo hänen sieluunsulavia kasvojaan, silloin herää hänellä mielessä
Graal kuin lievityksen kukkanen.

Kipeä on tulvehtivan sydämensä noususta herkyntähukuttavan Konviramurin
edessä. Raukenisi maailman ylitse valuvana tunneusvana. Riutuisi
kauneuskärsiväksi huokaukseksi. Graalissa, Graalissa kevittyisi täyteen
kumpunut sydän ihanana tulvana maailman ylitse.

Sinne Graaliin, jossa ihminen aaltoo sydämensä suurta liikutusta.
Graaliin, jossa sulanut ihminen väräjöi maailman sieluksi. Sinne on
Parsifalin mieli, kun hän tunnehimmentyvänä värjyy Konviramurinsa,
sieluunsärkyvän puolisonsa edessä.


X.

Parsifal on ottanut Konviramuria kädestä, punaviitta Parsifal ja
liljarinta Konviramur vaeltavat, ihanimmat vaeltavat Graaliin.

Sydämissänsä valoa ja silmissänsä syttymyksen tähteä vaeltavat Parsifal
ja Konviramur, vaeltavat käsi kädessä. Niinkuin sinisen taivaan
valkeusylentymys, niin on Graal herännyt heidän sydämellensä ja
valutoivoisina vaeltavat he sinne.

Siellä Graalin pyhässä kuorissa on rinta kumpuava ylitulvehtivana
ihanuuden maljana. Siellä ovat he aukeavat toin'toisensa edessä, kuin
kaksi iäisyys-silmää, jotka yhtenä autuudentykähdyksenä värähtävät
toisiinsa. Sinne vaeltavat käsi kädessä, kevein askelin.

Ihana on maailma, ihana on ihminen itsekin, kun vaeltaa maailmaa ja
etsii Graalia, sydän vedettynä kuin tuuleen levitetty liina sinne.
Luulisi linnuksi itsensä, luulisi häilyvänsä taivaan sinenä. Näkee
merta, maata; ihmiset näkee, sydämen liikuntaa ovat ne meret ja maat ja
ihmiset, jokainen yrtti tien varrella, jonka ohitse keveämielisenä
astuu, virittää rinnan hartaudeksi.

Parsifal ja huountarinta Konviramur vaeltavat ihanatoivovina maailmaa,
vaeltavat maailmaa ja etsivät Graalin temppeliä, kumpuillen onnen
hetkiä.


Xl.

Onko Graalin temppeli hiljaisempi vielä kuin ennen? Graalin korkea
valkea temppeli?

Kuorissa neitsyen edessä polvistuvat Parsifal ja Konviramur.
Polvistuvat rinnatusten, käsi kädessä. Siellä takana hymisee temppeli,
pilarit huojuvat valkoiseen korkeuteen ja huntuisena levittäytyy
valkopukuisten neitsyitten virsi sielulle. Polvistuu, polvistuu. Ei
liikahtaisi, ei huokaisikaan.

Liihoittaako neitsyt ylhäältä ihmisen sieluun? Vai itsekö nousee
valkoliihoituksena ja hupentuu sen katsovan neitsyen armosilmään? On
vaaleuden kumartumusta. Hiljaa, hiljaa on kaula taipuneena, rinta
nousee hentona ja arkana valkean puvun alla, tuntee kätensä raukeina
rinnalla ristissä. Polvistuu hiljaa, on kuin liljaa, korkeakaulaista
hiipiväoloista liljaa, joka aukenee väristyksenä. Sinne armosulattavan
neitsyen avattuun syliin keventyisi.

Polvistuu rinnan. Onko se toinen rinnalla siinä kuin värähtävä ruusun
lehti? Sydän lentää lämpimäksi, nousisi kuin ihana punerrus, kun herää
muistamaan sen toisen rinnallansa. Rinnassa niin hivelevä aalto.
Haihtuisi olemasta se toinen rinnallansa, sydän ihanana. Kuin kaksi
kukkasta lammin rannalla, joiden valkoiset ummut ujoina aukenevat
toisensa edessä ja autuaina kumartuvat, valkoinen lehti valkoiselle
värjyvälle lehdelle. Sydän liikkuu kultana, sulaneena ihanana kultana.
Onko muuta oloa, kuin värjyä, tuntien sitä toista rinnallansa?

Rinnan polvistuvat Parsifal ja Konviramur Graalin kuorissa, kädet
ristissä liikkuvilla sydämillään, silmät neitsyessä yllä. Neitsyen
edessä leimuu Graalin kultainen malja, eivät Parsifal ja Konviramur
huomaa sitä pyhää maljaa, vaan katsovat neitsyttä yllänsä ja häilyvät
valkeana nousuna. Mutta malja loistaa selkeänä heidän edessään, se
paaltaa hohtavammaksi joka hetki ja punainen viini tulvii sen
kultaisten reunojen ylitse. Siitä säteilevästä maljasta herää ihana
valaistuskin, se leviää neitsyelle yllä, häilyy kuoriin ympärillä ja
lankee lämmintähtisenä polvistuvain Parsifalin ja Konviramurin
sydämille. Polvistuvat Parsifal ja Konviramur, liihoittavat neitsyeen
ylhäällä autuaasti keventyvinä, mutta sydämissään virkoo ihana valo.

Ihana tulviva valo. Sydän kasvaa. Ratkeavatko maailman kaikki kukkaset
yhtenä hetkenä auki omassa rinnassa? Parsifal ajattelee Konviramuria,
Konviramur Parsifalia, molempain rinnat kumpuavat punaisena
purppuraisena virtana. Sulaako sydän ihananpolttavana onnena? Ei tiedä,
hykertyisikö toin'toiseensa, vai levittyisikö maailman ylitse punaisena
punaverhoovana rikkautena. Onko sydämessään niin ihana ja rikas?

Yhtenä hetkenä ovat Parsifal ja Konviramur värähtäneet sen tulisen
avaavan maljan edessä, josta valuu kuin kultaa sydämeen, ovat
värähtäneet ja käsi kädessä jääneet katsomaan siihen sydämeen
sädehtivään maljaan, neitsyt on hälvennyt ylle kuin valkoinen
liihoitus. Se pyhähohtoinen malja, loistaako se sydämeksi itsensä
ihmiseen? Kuin suuri nouseva tähti sydämessä. Palaa keskellä ihmistä,
keskellä rintaa, hälventyy itseltään loistona sen ympärille.

Parsifal ja Konviramur tuntevat sydämensä kuin auringon. Suurena valona
hukkuisi maailman ylitse. Tai nousisi kuin siivitetty ilo ja liehuisi
ilmoja. Maailma aukenee sydämen edessä, rakasihana maailma, valuvana
hellyytenä tulvisi sen lämmin värjyvän näkynsä ylitse. Parsifalin ja
Konviramurin kädet puristuvat yhteen. Rintansa kasvavat. Onko ihminen
enää? Onko liikutusta vaan? Onko yhtä ihanaa liikutettua sydäntä, joka
aukenee maailmana ja värisee maailmana?

Parsifal ja Konviramur Graalin pyhän maljan edessä. Iäisyysihanaa on
polvistua Graalin pyhän maljan edessä, sydän maailmaksi kasvavana,
itsestään kuolevana. Eikö kuolekkin joka värähdyksestä, jonka
sydämessään tuntee? Mahtuuko maailmassa olemankaan muuta värähdystä,
kuin iäisessä hetkessä sydämen lävitse värjyvä liikutus?



EPILOOGI


Graalin temppeli valkeiden vesien edessä. Graalin temppeli hiljaa
huminoivissa metsissä. Vedet kuvastelevat totisenheleinä temppelin
edessä ja puistot hiljenevät laulun huntuna ympärillä.

Heleätä on Graalin temppelissä. Korkeuksiin nousevat pilarit ympärillä
siellä, niiden välillä leijaa virsien humu kuin aukenevasta taivaasta.
Alhaalla kirkon sinisessä hämärässä polvistuvat valkopukuiset neitsyet
hartaina, syvästihohtavat silmät nostettuina korkeuteen.

Miksi värisee suuri lievittävä ilo sydämelle, kun seisoo siellä
humajavassa kirkossa? Kun siinä katselee sitä ylhäisyyksiin nousevaa
kirkkoa ja tuntee sielullaan neitsyitten huntuisen polvistuksen
ympärillään, silloin valuu sydämelle lempeä ja herkkyvä lauhtumus.
Tuntuu kuin sulaisi pimeys sydämen ympäriltä ja kuin heräisi uudeksi
ihmiseksi, jonka koko olo on valkoisen liikutuksen värjyntää.

Lempeyttävää ja vapahtavaa on Graalin temppelissä. Siellä Graalin pyhän
maljan edessä polvistuvat nimittäin Parsifal, puhdas kuningas ja
Konviramur, huntumieli kuningatar, ja heidän rukoillessaan vuotaa pyhä
ylhäinen hartaus Graalin marmoritemppelin ylitse, vuotaa
kauneushymistys koko maailman sieluun.

Parsifal ja Konviramur Graalin pyhän maljan edessä Graalin pyhässä
temppelissä ovat nimittäin maailman kauneusvärisevä sielu, jonka olo
hymisee leppeyttävänä ihanuusrauhana maailman lävitse. Elämän pyhimpänä
ja ihanimpana väristyksenä polvistuvat Parsifal ja Konviramur
kuorissaan, ja ylennettyjen liikutusten heijasteluna herää oleminen
heidän rukouksensa edessä.

Ihanasti valaistuu ihmisen sydän siellä Graalin temppelissä seistessä
ja sitä ylentyvää rukousta tuntiessa. Anfortaskin, valjentunut
kuningas, polvistuu kirkossa valkohuntuisten neitsyitten keskellä,
silmänsä lepäävät sulaneina ja kiitollisina Parsifalissa ja
Konviramurissa korkeassa kuorissa. Anfortaskin, onneton kuningas on
nimittäin sulanut sydämensä pimeästä tuskasta Parsifalin ja
Konviramurin keventävän rukouksen edessä, ja nyt kun hän horjuvana ja
valkohiuksisena polvistuu Graalin temppelissä, värisee hän onnellisena,
silmänsä vaaleasti lempeinä.

Kun Parsifal ja Konviramur harrasliittyvin käsin ja silmänsä
syväloistavina Graalin maljassa polvistuvat kuorissaan, soi nimittäin
maailmaan ja jokaiseen sieluun rauha. Heidän olonsa suuri onni hymistää
elämän ylhäisihanaksi kuin taivaan korkea seesteinen sini. Heidän
rukouksensa hiljentää jokaisen sydämen niin päilyvään lepoon, kuin
vesien vaalein heijastus suviyönä. Heidän puhtaat sydämensä loistavat
heleyttä maailmaan, niinkuin aurinko siniseen avaruuteen.

Heleä on Graalin temppeli puistoissaan vettensä edessä, ja virret ovat
onnen väristystä sen kajailevassa pilaristossa. Graalin marmorisessa
temppelissä herää ihminen keveänä ja kirkastuvana, keveänä ja
kirkastuvana tuntee hän Parsifalin ja Konviramurin ihanan rukouksen
rinnassaan. Siellä Graalin kauniissa temppelissä, polvistuvain
Parsifalin ja Konviramurin edessä hiipii sulatuksen käsi jokaisen
ihmisen sydämelle ja hän heijastaa lempeänä ja hyvänä.

       *       *       *       *       *

Parsifal ja Konviramur, jotka sularintaisina polvistutte pyhässä
kuorissanne Graalin siimeksisessä temppelissä! -- minä kirjoittajakin
polvistun, kun minä kirjoitan teistä: valaiskaa minunkin rintani ja
jokainen ihminen ilonne liikutuksella!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Parsifal - Kertomus Graalin ritarista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.