Title: Häät
Author: Leffler, Anne Charlotte, 1849-1892
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Häät" ***


HÄÄT

Kirj.

Rouva A. Ch. Edgren


Suomensi Aatto S.


Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.



Vanhassa pappilassa oli jo monta viikkoa kaikki ollut mullin-mallin.
Aina siitä asti, kun nuoret tulivat kihlatuiksi, oli lakkaamatta
kudottu ja ommeltu, pesty ja silitetty, puhdistettu, teurastettu,
paistettu ja juomia laitettu.

Sulhanen se siellä niin malttamaton oli. Soveliaampahan olisi kaikin
puolin ollut lykätä häät vuoden päähän -- sillä Alfhild oli vielä ihan
lapsi, äsken yhdeksännentoista vuotensa täyttänyt ja kehittymätön kuin
viisitoista-vuotias. Malla-täti puolestaan ei koskaan ollut hyväksynyt
moista kihlajaisten, kuuliaisten ja häiden viettämistä ihan peräkkäin
-- olipa se hänestä ihan sopimatontakin tuo kiire.

Ja jospa Sten olisi edes lähtenyt tiehensä pariksi viikoksi eli
varustusten ajaksi! Mutta nythän hän käveli ja kierteli kaikkien
puhdistuskapineiden keskellä, tunkeutuen Alfhildin luo joka nurkkaan --
se oli todellakin liian harmillista. Eipä ollut juuri hauskaa, että
semmoinen hieno Tukholman herra oli läsnä, kun oli kaikenlaista
toimitettavana ja tehtävänä. Eikä sitte Alfhildistakaan ollut
pienintäkään apua, tietysti, kun sulhanen oli läsnä. Häntä ei voinut
saada ajattelemaan niin mitään, vaan heti kun ehtivät ylös aamusilla,
vei Sten hänet kanssansa joko kävelemään metsiin tai soutelemaan
järvelle taikka ajelemaan hiirakko-paralla, jota ei ikänänsä ollut niin
vaivattu kuin nyt. Ja Alfhildiahan ei saanut tekemään edes sen vertaa,
että olisi kirjoittanut nimet omiin liinavaatteihinsa -- kaikki jätti
hän muiden huoleksi, ja joll'ei muita olisi ollut, niin hän kyllä olisi
lähtenyt uuteen kotiinsa ilman kenkiä ja sukkiakin.

Niin valitteli Malla-täti joka päivä parille toiselle tätille, jotka
aina kihlajaisista asti olivat olleet pappilassa auttamassa kaikissa
puuhissa. Ja iltasilla, kun Alfhild pääsi ylös huoneesensa eikä
Malla-tätin enää tarvinnut peljätä häiritsemistä sulhasen puolelta --
silloin kuuli Alfhild hänen vähän vaivaloisen, ontuvan, mutta kumminkin
nopean astuntansa jyrkiltä vinninportailta, ja vaikka hän kyllä
kiiruusti riisuutui ja oli nukkuvinaan, ei hän kumminkaan päässyt
kuulemasta tätin torumisia kaikista rikoksista, joita hän päivän
kuluessa oli tehnyt.

"Eikä sitä paitsi ollenkaan sovi sinun aina olla yksin sulhasesi kanssa
ulkona", sanoi täti tavallisesti saarnansa päätökseksi. "Se näyttää
oikein pahalta ihmisistä, joll'ei muuta."

Alfhild ei koskaan vastannut mitään noihin nuhteihin -- yhtä hyvin
olisi voinut puhua kivelle. Hän haukotteli, ojensihe suoraksi, sanoi
itseään nukuttavan ja veti peitteen päänsä yli.

Seuraavana aamuna oli hän aikaisin ylhäällä alottamassa uudestaan samaa
suloista joutilaan-elämää. Oi, olihan hän niin sanomattoman onnellinen!
Ja hän kertoi sulholleen, miten hän oli tyytyväinen Malla-tätin moniin
nuhteihin, sillä pitihän aina olla jotakin ikävää, ja juuri nuo
moitteet, joita sai kuulla illoin, antoivat hänelle oikeutta olla
oikein onnellinen koko päivän, arveli Alfhild.

"Akka-pahus", mutisi Sten itsekseen -- mutta ääneensä ei uskaltanut
lausua mitään niin törkeätä, vaan virkkoi: "Minun on vaikea antaa
hänelle anteeksi, että hän toruu pikku lemmittyäni. Ja kun kuulen hänen
tulevan portailla ja sitte astuvan sinun ovellesi, tekee mieleni juosta
ulos vinnille ja tarttua -- ottaa hänet syliini", korjasi hän sanansa,
kun näki Alfhildin vähän hämmästyneen katseen, "ja kantaa hänet jälleen
alas."

Edellisenä kesänä olivat he ensi kerran nähneet toisensa. Sten oli
tullut erääsen lähellä olevaan kalastajan mökkiin asumaan, paeten
suuresta pauhuisasta kylpypaikasta, joka oli järvenseljän toisella
puolen ja jonka iloinen seuraelämä oli häntä väsyttänyt. Sillä vähän
oli hän todella kipeäkin, niin että tarvitsi lepoa ja sitä paitsi hän,
paha kyllä, halveksi kaikkia ihmisiä yleensä ja varsinkin nuoria
tyttöjä, jotka muuttavat kylpypaikkoihin ainoastaan sitä varten, että
pääsisivät naimisiin. Hän siis läksi kalastajain luo, saadakseen olla
rauhassa ja makaili päivät päästänsä ulapalla purjeveneessä.

Sattumalta tutustui hän kumminkin vanhaan kirkkoherraan ja mieltyi
häneen oikeastaan hänen hurskaan epäkäytöllisyytensä tähden, joka
vaikutti, että hän kulki maailman läpi ihan lapsena, jota vähän
naurettiin, mutta samalla rakastettiinkin.

Ja niin sai hän eräänä päivänä nähdä Alfhildin.

Kaunis ei Alfhild ollut -- montakin kauniimpaa oli Sten nähnyt! Eikä
Alfhild myöskään osannut "käyttäytyä", vielä vähemmin pitää
seuraelämällistä puhelua eleillä. Muiden puhuessa hän vaan kuunteli
paitsi milloin istui nurkassa kuiskaillen jonkun toisen nuoren tytön
kanssa, ja välistä nauroi niin äänekkäästi, iloisesti ja vallattomasti,
että toiset keskeyttivät keskustelunsa, pyytäen saada kuulla, mille hän
nauroi. Mutta silloin hän vaan punastui ja nauroi hiljaa ihankuin
koulutyttö. Tuosta kaikesta huolimatta oli Sten ennen kesän loppua
päässyt selville, että hän rakasti tätä lasta -- rakasti häntä niin,
että tytön vastarakkaus oli hänestä aivan sama kuin uusi elämä. Eikä
hän kumminkaan saanut kosineeksi. Mitenkä olisikaan käynyt puhua
rakkaudesta nauravalle, huolettomalle pikku tytölle! Välistä oli Sten
huomaavinaan, että Alfhild häntä hyvin suosi. Hän saattoi välistä
katsahtaa Steniin niin miellyttävän kainosti ja ihmettelevästi -- mutta
jos Sten, katseesta innostuneena, yritti lähestyä, pakeni tyttö aina
arasti. Sten huomasi Alfhildin aina pitävän hänestä enimmän, kun hän
käyttihe puoleksi ylpeän-, toiseksi ivallisen kohteliaasti, niinkuin
hänellä oli tapana seuraelämässä -- se nähtävästi vaikutti Alfhildiin.
Mutta Stenin rakkautta hän ei ymmärtänyt. Ja mitäpä rakkautta hänellä
olikaan tarjota! -- semmoinen vaan, joka oli leimahtanut tuleen niin
monen rauenneen toiveen, niin monen tomuksi rauenneen ihanteen
raunioissa. Eikö todella ollut ylipääsemätön juopa semmoisen miehen,
kuin Stenin, joka tunsi elämän eikä uskonut mitään, ja tämän viattoman,
luonnollisen lapsen välillä? Eikö olisi parempi, jos hän joutuisi
vaimoksi valkotukkaiselle apulaiselle, joka häntä niin haaveksivasti
katseli sinisillä silmillään.

Sten läksi pois ja koetti unhottaa Alfhildia.

Mutta jo toukokuussa seuraavana vuonna palasi hän kalastuspaikkaan --
sen seudun ilma oli tehnyt hänelle niin hyvää. Hän läksi pistäytymään
pappilassakin -- saattoihan olla huvittavaista nähdä, miten pikku tyttö
oli kehittynyt. Ehkäpä oli hän jo kihloissa apulaisen kanssa.

Mitä valoisata loisti tuolla ylhäällä mäellä väärässä riippakoivussa?
Sehän juuri oli ollut hänen lempipaikkansa edellisenä kesänä.
Puu oli muodostunut mukavaksi istuimeksi ja siinä lepäsi Alfhild
ylöskiivenneenä, jalat koukussa erään oksan varassa, niin että
kotikutoiset, siniraitaiset sukat ja paksutekoiset kengät näkyivät.
Olkihattu oli alhaalla maassa, pää oli taapäin kallistunut puuta vasten
ja suorastaan kasvoihin paistoi aurinko. Silmät olivat ummessa.

Sten seisahti ja katseli häntä, kummastellen, että hän itse vielä oli
niin lapsellinen. Sillä seisoihan hän siinä sykkivin sydämmin ja
valmiina laskeutumaan polvilleen ja suutelemaan raitaisen pummulihameen
laskosta.

Sehän oli aivan täydellinen maalais-kuvaus, ja hän -- hän itse oli sen
tapauksen sankarina. Alfhildilla ei ollut pienintäkään aavistusta,
että Sten oli palannut niille seuduin, ja kun hän, muutamien
menneenkesäisten lehtien kahistessa, joihin Sten oli sattunut
polkemaan, avasi silmänsä, hämmästyi hän niin, että alkoi kovasti
huutaa. Kummankaan oikein tietämättä, mitä tapahtui, oli hän seuraavana
silmänräpäyksenä Stenin sylissä, jossa hän vuorotellen itki ja nauroi.

Talvi ja yksinäisyys olivat kehittäneet hänet. Miten hän olikin
ikävöinnyt ja uneksinut!

Sten tahtoi pitää kihlausta salassa -- pyysi Alfhildia joka päivä
palaamaan vanhan koivun luo, jossa saisivat tavata toisensa. Steniä
värisytti jo kihlajaisten, maljapuheiden, onnentoivottelemisten ja
vieraisilla-käyntien ajatteleminenkin.

Mutta sitä ei Alfhild osannut ymmärtää -- hän päinvastoin halusi puhua
onnestaan koko maailmalle. Ja tavata Steniä salaa metsässä -- sehän
vasta olisi kaunista muka! Mitä Malla-täti siitä sanoisi?

"Malla-tätikö? Etkö käsitä, ett'ei meidän rakkautemme koske ketään
muuta kuin meitä itseämme? Miksi meidän tarvitsisi näytellä sitä kaiken
maailman täteille?"

Sten ei käsittänyt, mitenkä niin luonnollinen ja viaton Alfhild
kumminkin voi olla niin seurasääntöjen orja, ett'ei pitänyt heidän omaa
rakkauttansa oikeutettuna ilman kihlajaisten kunnialeimaa. Mutta
Alfhild oli siinä kohden hyvin luja, niin että Stenin täytyi taipua.
Siispä ei ollut muuta keinoa kuin viedä hänet pois niin pian kuin
mahdollista.

Hänestä oli ylkämiehenä-olo sekä naurettava että masentavainen,
jonkatähden hän päätti kärsiä sitä vaan niin kauan, kuin oli ehdottoman
tarpeellista -- jo senkin tähden, ett'ei häntä tyydyttänyt puolinainen
onni, jonka kihlaus tuotti.

Stenin ei kyllä tarvinnut epäillä mitään semmoista, ett'ei hän olisi
voittanut Alfhildin koko rakkautta -- ja kumminkin oli Alfhild
ihmetyttävän arka, niin että Stenin innokkaat hyväilemiset aina saivat
hänet pakenemaan. Alfhild häntä vielä vähän kainosteli ja piti
edelleenkin hänestä enimmän kun Sten hillitsi mieltänsä ja
katseli morsiantansa tyynesti ja puoleksi ritarillisen-, toiseksi
veljellisen-hellästi.

Ehkäpä rakasti Sten häntä vielä enemmän juuri tuon mielenpuhtauden ja
kainouden tähden -- ja kuitenkin halusi hän saada hänet kokonaisemmin
omakseen -- nähdä morsiamensa vähemmän ujostelevan hänen rakkautensa
edessä.

Sten oli koettanut saada aikaan, että heidät olisi vihitty ihan
kaikessa hiljaisuudessa ja he sitte olisivat heti matkustaneet omaan
kotiinsa. Mutta hänen toiveensa kumoutuivat perheen naispuolisten
jäsenten siinä kohden järkähtämätöntä itsenäisyyttä vastaan. Provasti
itse rupesi hänen puolelleen, mutta turhaa oli heidän taistelunsa --
suuret häät olivat laitettavat, sekä ylkämiehen että morsiamen
sukulaisten tuli saapua kokoon läheltä ja kaukaa.

Semmoista rakkauden näyttelemistä, kuin suuret häät ovat, inhosi Sten
sydämmensä pohjasta asti. Ja kaikki nuo lavertelemiset peitteiden
ompelemisesta ja morsiuskammarin sisustuksesta kiihottivat kovin hänen
mieltään. Hän kasvatteli mielessään kiukkua kaikkia sekä jo tulleita
että vielä tulemattomia häävieraita kohtaan. Hän vertasi heitä
vakoojiin, jotka hävyttömästi tahtoivat urkkia hänen sydämmensä
salaisuudet ilmi, murtovarkaihin, jotka halusivat tunkeutua hänen
salaiseen aarre-aittaansa. Malla-täti hurskaasti rukoili Jumalaa
suojelemaan lapsiraukkaa, joka nyt oli saava niin pahanilkisen miehen.

Niinpä tuli vihdoin 3:s kuulutuspäivä. Silloin saivat kihlatut mennä
kirkkoon ja kuulla kuulutusta, jota ei ollut katsottu soveliaaksi
edellisinä sunnuntaina. He astuivat sinne käsi-kädessä, mutta eivät
saaneet istua vierekkäin -- Stenin täytyi mennä oikeanpuoliseen
penkkiin ja Alfhild istuutui vasemmalle. Ensi kertaa oli Sten nyt
kirkossa jo -- eipä hän enää muistanutkaan, kuinka moneen vuoteen. Hän
joutui vähän hämille, kun Alfhild kirkon ovella kysyi, missä hänen
virsikirjansa oli. Hänellä ei semmoista ollutkaan, mutta hän oli sitä
kumminkin etsivinään taskuistansa, mutisten, että oli sen varmaankin
unhottanut -- jolloin Alfhild heti antoi hänelle omansa, sanoen
osaavansa melkein kaikki virret ulkoa. Sten pahastui itseensä tyhmän
valeensa tähden, ja päästäkseen tukalasta pulastaan, etsi hän
virsikirjasta luvun "avioliitosta" ja alkoi sitä lukea. Oh, mitäpä oli
hänen äskeinen pikku valeensa sen julkisen valeen rinnalla, jota hän
varustautui lausumaan viikkokauden kuluttua alttarin edessä. Mitä?
Oliko hän itse silloin seisova siinä ja tuleva vihityksi Isän, Pojan ja
Pyhän Hengen nimeen, hän, josta nuo nimet olivat vaan tyhjiä sanoja!
Miksi ei ollut olemassa sivili-vihkimystä? Miksi pakotettiin ihmisiä
valehtelemalla tekemään avioliittonsa? Avioliitto, se pyhä laitos,
josta hän juuri luki, mitä oli se muuta kuin juuri pyhyyden
saastuttamista -- sillä pyhyys, se ei hänen mielestään ollut tuo
ulkonainen, kirkollinen toimitus, vaan sisällinen liitto kahden
toisiaan rakastavan olennon kesken. Ja nämä hienoimmat, puhtaimmat
tunteet kainostelematta asetetaan välinpitämättömän ja uteliaan
ihmisjoukon katseltavaksi! Sanotaanpa sitä vielä siveelliseksikin!
Moista valhetta ja julkeutta! Oh, minä toimisin paljoa siveellisemmin,
jos ihan ilman kaikkia menoja ajattaisin vaunut hämärissä pihaan ja
matkustaisin pois lemmittyni kanssa mihin yksinäiseen paikkaan hyvänsä,
johon ei mitään uteliaita katseita eikä epäpuhtaita ajatuksia pääsisi
jäljestä.

Hän ei kuullut saarnasta sanaakaan. Kunnon kirkkoherralla oli
vanhanaikainen, laulava, yksitoikkoinen saarnatapa, kirkossa oli
tukehuttavan kuuma ja sitä paitsi vastenmielistä talonpoikaistuvan
hajua -- Sten tunsi voivansa pahoin, hänen teki hyvin mieli nousta ja
lähteä ulos. Mutta hän ei uskaltanut, kun pelkäsi siten loukkaavansa
Alfhildia. Kun muut kaikki kumartuivat rukousten ajaksi, istui hän
suorana ja katseli ympärilleen -- mutta huomasi Alfhildin salaa
tarkastelevan ja katsovan murheellisen-näköisesti. No, jos on
välttämättömästi valehteleminen, niin miksikä ei sitte hän saattanut
tehdä niinkuin muut! Eihän Alfhildinkaan rukouksessa paljoa enempää
hartautta ollut kuin hänen omassaan. Ikävätä kuitenkin, että Alfhild
oli niin syvällä seuraelämällisen säädyllisyyden orjuudessa! Sten oli
melkein suutuksissaan häneen, kun kumartui "Isä meidän" ajaksi.

Vihdoin oli saarna lopussa ja pappi alkoi: "Kristilliseen avioliittoon
kuulutetaan tänäpäivänä --"

Nyt oli varmaankin tarpeen ruveta totisen ja hartaan näköiseksi. Hän
katsahti vastassa olevaan penkkiin ja näki Malla-tätin itkien
pusertavan Alfhildin kättä. Alfhild kumartui hyvin syvälle ja piti
nenäliinaa silmiensä edessä. Itkikö vai rukoiliko hän? Olikohan tarpeen
-- Sten katseli vähän levottomasti Alfhildia. Mikähän muoto oikeastaan
oli sopivin semmoisessa tilassa? Itse hän ei ollenkaan tiennyt mitään
hetken tärkeydestä -- häntä vaan suututti se, että eräällä hänen
vieressään istuvalla pojalla oli niin pahanhajuista voidetta
jalkineissaan.

Vihdoin katsahti Alfhild puoleksi ylöspäin, vaikka pää oli vielä vähän
kumarruksissa; hänen katseensa sattui Steniin kuin lämmin säde ja
karkoitti hänen pahan tuulensa silmänräpäyksessä.

Alfhild oli naurussa-suin! Niin, hän melkein nauroi, hänen silmänsä
loistivat veitikkamaisesti ja hän piti nenäliinaa suunsa edessä
peittääkseen suupielien petollista värähtelemistä.

Jumala häntä siunatkoon tuosta teeskentelemättömän lapsellisuuden
ilmauksesta. Ei siis mitään teennäistä vakavuutta, vaan ihan
lapsellinen tunne, että oli niin hauskaa kuulla luettavan nimeään noin
juhlallisesti kirkossa.

Se oli Stenistä parasta koko jumalanpalveluksessa, ainoa totuus ja
raittius kuumuuden ja valeen seassa, joita hänen epäuskoisuutensa oli
huomaavinaan kaikissa uskonnollisissa menoissa. Hän olisi mieleensä
nähden juossut kirkonkäytävän poikki ja syleillyt morsiantaan.

"Voi, miksikä eivät häämme ole jo tänään -- miksi emme jo tänä iltana
saa lähteä kotiimme?" kuiskasi hän Alfhildille, kun astuivat kirkosta
kotiin.

"Sitä minäkin toivoisin", vastasi hän viattomasti.

"Oikeinko totta, Alfhild, tahdotko tulla omakseni jo tänään?" kysäsi
Sten, ääni hiukan vapisevana.

"Tahdon kyllä", vastasi hän kummastuen. "Miksikä en tahtoisi?"

Kotiin tultua meni Sten provastin huoneesen ja keskusteli siellä kauan
kahden kesken hänen kanssaan. Tullessaan ulos näytti hän iloiselta,
niin että Alfhild kysyi, mitä he olivat puhelleet.

"Häistämme tietysti", vastasi hän.

"Niin, rakas Sten, saat antaa anteeksi mutta minä luulen, ett'ei niistä
tule mitään vielä lauantaina, niinkuin lupasin", sanoi Malla-täti.
"Joll'ei sinulla ole mitään estettä, niin arvelin minä, että lykkäämme
ne tulevan viikon tiistaiksi."

"Ei, mitäkä estettä minulla olisi", virkkoi Sten niin myöntyväisesti,
ett'ei täti sitä ollut osannut odottaakaan.

Ne naapureista, jotka olivat olleet kirkossa ja tulleet pappilaan
toivottamaan onnea, pyydettiin jäämään päivälliselle. Sten oli erittäin
kohtelias ja ystävällinen ja kesti pikastumatta monta puhetta ja
maljaa.

Kohta kahvin juotua läksivät vieraat, ja Alfhild huomasi silloin Stenin
ja isänsä katsahtavan paljon-merkitsevästi toisiinsa. Hän juuri alkoi
ihmetellä, mitä salaisuuksia heillä oli, kun kirkkoherra-vanhus
omituisen juhlallisella äänellä pyysi tyttärensä pukeutumaan
morsiuspukuunsa -- hän tahtoi nähdä, miten se soveltui. Malla-täti
hyvin pahastui moisesta ehdotuksesta -- mikä oikku ja niin iltasilla!
Ei ainakaan Stenin sopinut olla läsnä, kun ei ole tavallista näyttäytyä
morsiuspuvussaan sulholleen ennenkuin hääpäivänä -- se ei millään
lailla sovellu.

Ei sovellu -- sitä ei Alfhild käsittänyt.

Niinpä hän pukeutuneena korkeakauluksiseen, valkoiseen
atlassi-leninkiin ja huntu tukan yli heitettynä, mutta ilman kruunua ja
seppelettä. Hän näytti paremmin ehtoolliselle ensi kertaa menevältä
tytöltä kuin morsiamelta -- niin lapsellisen-viaton hän oli, silmät
säihkyvinä hurskaasta onnesta. Aavistikohan hän, mitä oli tapahtuva?
Sten niin melkein luuli ja häntä ilahutti, kun näki morsiamensa niin
iloisena, niin tyynenä, vähääkään epäilemättä tai olematta levoton.

Provasti suuteli häntä otsalle ja kääntyi sitte sisarensa puoleen.

"Pyydä väkeä tulemaan sisään", sanoi hän.

"Mutta annahan toki Alfhildin ensin riisua hääpukunsa", lausui
Malla-täti moittivaisesti, hän kun luuli, että ruvettaisiin pitämään
iltarukouksia.

"Minkätähden?" virkkoi provasti. "Tee, niinkuin käskin, ja katso, että
kaikki tulevat."

Malla-tädin täytyi totella ja kohta olivat kaikki pappilan asujamet
koossa salissa. Alfhild seisoi keskellä lattiaa, uteliaasti odottaen,
mitä nyt oli tapahtuva. Sten astui hänen viereensä ja pusersi hänen
kättään; kirkkoherra näytti liikutetulta, niisti monta kertaa nenäänsä
ja pyyhki silmälasiaan. Pari hiljaista "hm! hm!" kuului aluksi; sitte
lausui hän nuoriin päin kääntyneenä:

"Lapseni! Kristillinen avioliitto, johon aiotte ruveta, on tänään
kolmannen kerran ilmoitettu seurakunnalle. Liikutettuina olette sen
itsekin kuulleet ja luonnollisesti ikävöitte hetkeä, joka lopullisesti
on kirkon siunauksella vahvistava lupaukset, jotka olette toisillenne
antaneet. Miksikä sitä viivyttelisimme? Lapset, tahdotteko jo tänään
tehdä pyhät aviolupauksenne? Vastatkaa!"

Alfhild oli seisonut pää kumarruksissa -- nyt katsahti hän Stenin
silmiin. Yht'aikaa vastasivat molemmat: "tahdomme".

Malla-täti oli pyörtymäisillään; hän pysyi kuitenkin siinä määrässä
tunnoissaan, että ymmärsi veljensä puhuvan täyttä totta, niinkuin
hänellä muutenkaan ei ollut tapana laskea leikkiä semmoisista asioista;
ja sitä paitsi näytti hän myöskin olevan ihan järkevänä.

Provasti pistäytyi huoneesensa ja palasi kappa hartioilla, liperit
kaulassa ja kädessä kirkon oma, raskas kultakruunu, jota seudun
talonpoikaismorsiamet saivat käyttää. Hän laski sen juhlallisesti
Alfhildin päähän ja viittasi sisartaan avuksi sitä kiinnittämään.
Malla-täti oli jo ennen pukenut monta morsianta, mutta nyt asettaessaan
kruunua Alfhildin päähän oli hän melkein tunnotonna pelkästä
mielenliikutuksesta. Hän ei oikein voinut selvitä ajatuksesta, että
kaikki oli vaan unta taikka sopimatonta pilaa.

Ei ollut aiottu vihkiä Alfhildia kultakruunun kanssa, kun sitä
pidettiin liian raskaana hänelle, mutta myrttiseppele ei tietysti vielä
ollut tehty.

Siinä seisoi hän neitsyyden ikivanha kunniamerkki otsallansa; pää
painui vähäsen kruunun painosta ja hän näytti tytöltä, joka huviksensa
oli pukeutunut joksikin tarinain prinsessaksi. Hän myöskin hymyili
puolittain veitikkamaisesti, puolittain ujostellen tuon koristuksen
tähden, jota hän niin usein oli katsellut kunnioituksella. Tämä kaikki
oli kumminkin hauskempaa kuin kuulla nimeänsä julkisesti luettavan
kirkossa!

Sten näytti paljoa paremmin tuntevan hetken tärkeyden. Hän oli kalpea
ja pusersi hyvin sydämmellisesti Alfhildin kättä sill'aikaa kun
isä-vanhus hyvin väärällä äänenpainolla, mutta kumminkin totisen- ja
lämpimän-tunteellisesti, itkien ja lauluntapaan luki vihkisanat. Hiki
kohosi kunnon ukon otsalle ja kyyneleet vieriskelivät molemmin puolin
nenää. Hän ei voinut koskaan vihkiä morsiusparia eikä yleensä toimittaa
mitään kirkollista tehtävää itkemättä -- mutta nyt oli hänen vähällä
täytymys keskeyttää koko vihkiminen mielenliikutuksen tähden.
Malla-tätin nyyhkiminen sekautui kohta hänen itkuunsa ja väkeen tarttui
yleinen liikutus, niin että sekin alkoi itkeä -- Alfhild katsahti
ympärilleen kummastellen, sillä olihan kaikki surullista kuin
hautajaisissa. Hänen silmänsä pysyivät koko ajan kirkkaina ja iloisina
ja huulet olivat puoli-leikillisessä hymyssä. Hän oli vielä tarinan
prinsessa -- olihan ihmeellistä seisoa siinä kumartuneena kultakruunun
painosta ja tietää, että nyt oli häät talossa -- yhtä nopeasti esiin
loihditut kuin unessa -- ja että hän itse, Alfhild,  oli _morsiamena_.
Miten kunnioittavasti oli hän aina katsellut morsiamia, joiden oli
nähnyt kruunu päässä astuvan pitkin kirkonlattiaa isänsä eteen
vihittäväksi -- ja nyt oli hän itse -- aivan hän itse semmoinen
_morsian_.

"Muistatteko Tegnérin 'Ehtoollislapsia?'" sanoi provasti-vanhus.
"Muistatteko, mitenkä kunnioitettava opettaja, kun helluntai, ihastuksen
ja innostuksen päivä oli tullut, käytti hyväkseen nuorien rippilasten
liikutusta ja laski heidät Herran pöydälle viikkokautta aikaisemmin,
kuin oli aiottu. Tekin näytitte minusta tänään olevan oikealla
mielellä, joka soveltui teidän tärkeään liittoonne. Olkoon Jumalan
siunaus nyt ja aina seurakumppaninanne!"

Hän pani kätensä heidän päänsä päälle, suuteli sitte ja syleili heitä
kumpaakin.

"Minä olen siitä varma, että äitisi hyväksyy minun täänpäiväisen
käytökseni, vaikka se maailman mielestä kyllä saattaa olla vähän
kummallinen", sanoi hän Alfhildille.

Hän hurskaasti uskoi, että hänen aikaisin kuollut vaimonsa seurasi
kaikkia hänen toimiaan ihan puhtaalla maallisella osanottavaisuudella.

Malla-täti oli viimeisenä puolena tuntina taistellut kaikenlaiset
mielenliikutukset, hämmästynyt, suuttunut ja hävennyt -- niin, sillä
jotakin sopimatonta, jotakin, joka loukkasi hänen neitsyeellistä
kainouttansa, oli koko tuo laitos -- tuo kiire ja hätäily. Eikä hän
olenkaan voinut käsittää, kuinka Alfhild saattoi semmoiseen suostua. Ja
lisäksi vielä niin iltasilla! Eikä ollut morsiushuonekaan kunnossa!

"Ei mitään semmoisia temppuja tarvita", sanoi Sten vilkkaasti. "Me
lähdemme aikaisin huomenna kotiimme!"

"Aikaisinko huomenna!" Ja Malla-täti piteli käsillään päätänsä,
saadakseen aivojensa sekamelskaa asettumaan. "Niin, sen minä sanon --
te saatatte minut ihan hulluksi. Eiväthän Alfhildin tavaratkaan ole
vielä arkuissaan."

"Ei siitä väliä", sanoi Sten tavattoman huikentelevaisesti. "Mättäkää
vaan kaikki sekaisin. Kyllä me ne sitte järjestelemme, kun pääsemme
kotiimme. Riisu nyt morsiuspukusi", sanoi hän Alfhildille, "niin
lähdemme kävelemään yhdessä!"

"Hyvä Sten, saat antaa minulle anteeksi, mutta enpä toki ole moista
ennen kuullut!" virkkoi Malla-täti. "Ettekö jo ole kylliksi
juoksennelleet metsässä koko kesän -- vieläkö ihan hääpäivänäkin --
minä sanon sinulle, se ei ole edes soveliastakaan! Morsiamen pitää toki
vähän muistaa arvoaankin."

"Eikö vaimon sovi kävellä miehensä kanssa?"

"Ei sanota _vaimoksi_ hääpäivänä", ojensi täti. "Ei sitä niin
jokapäiväiseltä kannalta sovi heti katsoa. Eikä _morsiamen_ todellakaan
ole tapana juoksennella pitkin metsiä ja mäkiä heti vihkimisen
jälkeen."

"Isä!" sanoi Alfhild hyväillen provastille. "Saanko lähteä kävelemään
Stenin kanssa? Vähäksi ajaksi vaan!"

"Saat kyllä, mene vaan, lapseni", sanoi provasti ajatuksissansa. Hän ei
ollut kuullut sanaakaan sisarensa muistutuksista.

Hän sanoi heille hyvää yötä, ennenkuin läksivät, ja meni huoneesensa,
käydäkseen aikaisin levolle, niinkuin hänellä oli tapana. Ilta oli
semmoinen kuin tavallisesti muulloinkin; Sten oli iloissaan tuumansa
onnistumisesta, se vapautti hänet kaikista muodollisuuksista, joita hän
vihasi.

Kohta astuivat he käsi-kädessä pientä polkua myöten rantaa kohti.

Alfhild oli leikillinen ja iloinen kuin lapsi -- Stenin vakavuus vähän
kummastutti häntä.

"Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, että nyt olet minun vaimoni?" kysyi hän
monta kertaa.

Ei, Alfhild ei voinut tajuta mitään muuttuneen eilisen perästä. Olihan
hän yhtä hyvin Stenin oma eilen kuin nytkin.

"Kun raskas kruunu oli päässäni, tuntui se minusta kyllä
juhlalliselta", sanoi hän. "Ja rukoukset ynnä siunaus ja kaikki muu.
Mutta nyt, kun kaikki on entisellään ja minulla on ylläni tavallinen
leninkini -- mitäpä nyt olisi eroa eilisen ja tämän päivän välillä?
Niin tosiaan, se erotus on, että nyt saamme kävellä täällä kahden
kesken näin myöhään -- se on erilaista. Oi, miten hauskaa!"

Koko kesäyön ihanuus. Vähäsen punaa ja kultaa vielä syvällä vedessä
parin pilven heijastuksena -- vähä sinertävän näköistä kauimpien
vuorten päällä -- muuten jotenkin yhtälöistä -- vaaleat koivut ja
tummat kuuset eivät suuresti eronneet toisistaan tuossa valossa --
kaikki niin tyyntä, niin läpinäkyvän kirkasta. Oli kuin kauniin
indialaisen sadun henkimaailmassa, jossa kaikki esineet olivat
samanlaiset kuin täällä maan päällä, mutta jossa ei puista eikä
ihmisistä syntynyt mitään varjoa.

"Tämäniltainen luonto on minun vaimoni kaltainen", sanoi Sten. "Niin
kirkas ja puhdas ja kiihkoton."

"Kuinka ei luonto olisi tyyni?" kysyi Alfhild, puoleksi nauraen,
toiseksi vakavasti, niinkuin Sten.

"Kyllä -- jotakin kiihkontapaista näyttää minun mielestäni olevan
auringon paisteessa -- syvät varjot ja rohkeat valopaikat -- polttava
kuumuus, joka niin äkisti pakottaa koko kasvikunnan kohoamaan lumesta
ja mullasta -- ja purot, jotka kohisevat ja vierittelevät pois
jääkappaleita -- kaikki on niin väkivaltaista ja säälimätöntä, vaan
samalla niin riemuitsevaa -- milloinka sinä opit, että semmoinen juuri
on rakkaudenkin luonne", sanoi hän ja veti Alfhildin syliinsä. Hän piti
häntä lujasti syliinsä suljettuna ja suuteli häntä monta kertaa yhä
innokkaammin, kunnes näki hänen vaalenevan ja ponnistaen irtautuvan
syleilyksestä. Hän peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi itkuun.

Stenin olisi melkein tehnyt mieli itkeä hänen kanssansa -- hän tunsi
katkerasti pettyneensä Alfhildissa. Hän oli vielä lapsi -- hän ei
rakastanut miestänsä -- hän ei ymmärtänyt, mitä rakkaus oli -- ja
kumminkin oli hän suostunut tulemaan hänen vaimoksensa.

"Noin tehdessäsi et menettele oikein!" sanoi hän nyyhkien. "Tiedäthän,
ett'en koskaan huolinut sinusta, kun olit tuommoinen -- minä aina
tulin iloiseksi, kun Malla-täti sattui tulemaan häiritsemään."

"Mutta, kultaseni, muistahan toki, että nyt olet minun vaimoni!"

"Entä sitte!" vastasi Alfhild. "Mitä muutosta se voi ollenkaan
vaikuttaa -- sitä minä en ymmärrä."

"Etkö sitä ymmärrä? Tänä aamuna ei vielä olisi katsottu soveliaaksi
sinun lähteä yksin minun kanssa kotiimme -- etkä sinä itsekään olisi
suostunut siihen. Mutta huomenna lähdet mielelläsi.

"Sehän on ihan toista. Sinun kotiisi menohan on vaan ulkonainen toimi.
Mutta kaikessa, mikä koskee vaan sinua ja minua, ei vihkiminen voi
vaikuttaa mitään muutosta. Ja mikä ei ollut oikein, se ei nytkään ole
oikein sentähden, että olemme vihityt; sitä et koskaan saa minua
uskomaan. Jos olisi niin, niin eihän vihkiminen silloin olisi pyhä
toimitus, niinkuin se on -- se olisi syntinen, paha toimitus, joka
pakottaisi meitä kärsimään semmoista, jonka tiedämme olevan väärin."

"Väärin!" toisti Sten epätoivoissaan Alfhildin ajatustavasta. "Mutta,
kultaseni, ethän sinä ymmärrä mitään -- olisiko väärin suudella ja
syleillä pikku vaimoansa ja osoittaa hänelle, miten sydämmellisesti,
sanomattomasti häntä rakastaa."

"Sen kyllä voi kuitenkin näyttää, mutta ei tuolla tavalla. Sinä saatat
minut pelkäämään -- saatat minut sairaaksi -- pakotat minut häpeämään
-- minusta tuntuu kuin tekisit minulle jotakin pahaa -- enkä minä
ollenkaan -- en vähääkään pidä sinusta, kun olet semmoinen -- --"

"Älä itke", sanoi Sten äkkiä katkerasti. "Sinä olet oikeassa -- minusta
on välistä tuntunut itsestänikin samoin -- se rakkaus, jota minä voin
tarjota, ei ole semmoinen, kun sinun kaltaisellasi viattomalla lapsella
ehkä olisi oikeus vaatia. Minä muistelen vanhaa mielikuvitustani --
sinun olisi pitänyt mennä vaimoksi nuorelle, sinisilmäiselle
apulaiselle! Serafit olisivat iloinneet semmoisesta liitosta -- nyt
minä pelkään, että enkelit itkevät meitä."

He olivat lähteneet kotiin päin, pysyen vähän erillään toisistansa:
silloin Alfhild pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi
levottomasti häntä silmiin.

"Oletko pahastunut minuun?" kysyi hän lempeästi.

Sten taputti vähän heikkohermoisesti kättä, joka oli hänen
käsivarrellansa, mutta työnsi sen sitte pois, aikoen ensin sanoa
jotakin, vaan muuttaen mielensä alkoi astua kiireesti.

Tuota näennäistä kylmyyttä ei Alfhild voinut kestää; hän tarttui
taaskin Stenin käsivarteen, painoi poskensa hänen huulipartaansa vasten
ja kuiskasi: "luuletto ehkä, ett'en minä sinua oikein rakasta?"

Samalla tarjosi hän huuliansa ja Sten suuteli niitä keveästi, ilman
kiihkoa, niinkuin Alfhild tahtoi. Sitte jatkoivat he tietänsä äänettä
yhä enenevässä hämärässä, Sten ajatuksiinsa vaipuneena.

Alfhild oli ilta-uninen kuin lapsi, ja kohta riippui hän raskaasti
Stenin käsivarresta, astui hitaasti ja kompastui usein kiviin ja
puunoksiin. Silmäluomet melkein ummistuivat ja hän oli hyvin kalpea,
kuten tavallista uniseksi tultua.

Mimmoinen lapsi hän oli! Nukkua tuolla lailla hääiltana tyynesti ja
huolettomasti ikäänkuin ei mitään erinomaista olisi ollenkaan
tapahtunut!

Miten kumminkin voi olla onnellinen siihen aikaan, jolloin ei vielä
mitkään mielenliikutukset, ei mikään levottomuus, ilo eikä suru voineet
pidättää luonnollista, raitista lapsenunta! Miten Sten rakasti häntä
ihan semmoisenaan, kuin hän siinä puolinukkuneena riippui hänen
käsivarressaan! Suojelevan hellyyden tunne poisti hyväntekeväisesti
hänen entisen kiihkoisuutensa.

Mutta kuinka saada nyt hänet kotiin, kun hän näytti niin väsyneeltä?
Kantaa hänet käsissänsä! Niin, romaaneissa tapahtuu se kyllä hyvin
helposti, mutta todellisuudessa! Hän hymyili itseksensä ajatellessaan,
miten hänen kätensä tavallisesti väsyivät, jos hänen tarvitsi kantaa
pientäkään matkalaukkua.

Eräs sattumus karkoitti kumminkin äkkiä Alfhildin unen. He astuivat
peltojen välistä tietä ja Sten näki pari lehmää kuumottavan rukiista.
Hän huomautti siitä Alfhildille ja ihan kerrassaan heräsi hänessä
maalaistytön käytöllisyys. Huudahtaen: "Isän paras ruis -- kelvoton
Tähti se varmaankin taas on purkanut veräjän -- --" tempasi hän
maantieltä seipään -- hyppäsi ojan yli ja pujottelihe varovasti rukiin
lävitse, kunnes pääsi molempien pahantekijäin luo.

Sten ei saanut lähteneeksi häntä auttamaan -- hän seisoi tiellä
katsellen, sillä hän oli varma siitä, että hän lyhytnäköisyydessään
tekisi enemmän pahaa kuin hyvää, jos läksisi ruispeltoon.

Kohta sai Alfhild kapinalliset lehmät ajetuksi purkautuneesta sulusta
metsään -- sitte koetti hän kaikin voimin panna sulkua jälleen kiinni,
mutta riu'ut olivat raskaat ja vähän väärät, joten hän ei oikein saanut
niitä sopimaan koloihinsa.

"No, kuulepas Sten!" huusi hän iloisesti ruispellon poikki, "sinä vaan
seisot ja katsot valmista etkä tule auttamaan minua."

Sten oli unohtunut miettimään, miten kauniilta vaaleapukuinen vartalo
suurine olkihattuineen näytti metsää ja hienopilvistä taivasta vasten.

Hän hyppäsi kömpelösti ojan yli, lankesi nenälleen, särki sangattomat
silmälasinsa, joita hänellä kumminkin oli toinen pari varalta taskussa
-- seisattui laittamaan niitä kuntoon, hiivi sitten varovasti ojan
reunaa myöten aidalle asti ja edelleen aidanviertä paksussa heinikossa
-- hyi, kastuihan siinä jalat ihan läpimäriksi! -- sululle, jossa
Alfhild alkoi komentaa, käskien hänen tarttumaan kiinni toiseen päähän
ja asettaa, niin että saivat yht'aikaa riu'ut kummastakin päästä
koloihinsa. Sten ei ollut kovinkaan käytöllinen tuossa tilaisuudessa,
ja Alfhild nauroi hänelle oikein sydämmestään niin kovasti, että koko
lepäävä luonto näytti heräävän moisesta yön hiljaisuuden häiriöstä.

Vihdoin oli sulku kunnossa. Alfhildille johtui silloin mieleen, ett'ei
heidän tarvitsisi mennä pitkää kierrosta takaisin maantielle, vaan
suoraan metsän läpi.

"Pimeässäkö!" vastasi Sten, kun tiesi, miten vaikea hänen oli löytää
tietä hämärässä.

"Oh, mikä pimeä nyt on näin kauniina kesäyönä! Tule vaan -- kyllä minä
osaan."

Nyt ei Alfhild enää ollut väsyksissä eikä uninen. Lipeillen ja liveten,
milloin hypäten, milloin kumarruksissa hiipien kiiruhti hän metsän
pimeää vesakkoa, kivistä ja epätasaista polkua myöten. Eteenpäin
pääsemisen ponnistukset olivat kokonaan temmaisseet Stenin
rakkaushaaveiluistaan ja suojelustuumistaan. Kylläpä Alfhild näkyi
itsekin oikein hyvin tulevan toimeen ja Sten astui hänen jälkiänsä niin
likellä kuin mahdollista, pysyäksensä tarkoin tiellä.

Mutta kun he kerran onnellisesti jo hyvin pääsivät metsästä ja jälleen
astuivat vieretysten, kiersi Alfhild äkkiä toisen käsivartensa hänen
kaulaansa.

"Oi, miten on hauskaa näin kävellä sinun kanssasi", sanoi hän. "Miten
monesti olen toivonut, että saisin lähteä ulos sinun kanssasi kahden
kesken tämmöisenä kauniina iltana. Mutta enhän tietysti tohtinut tädin
tähden. Miten iloista että nyt saamme kävellä yhdessä, niin kauan kuin
tahdomme eikä kukaan istu meitä odottamassa!"

Pihan yli mennessänsä näkivät he kumminkin vielä tulta tätin
kammarista.

"Oh -- kyllähän sen olisin voinut arvatakin, ett'ei täti mene levolle,
kun minä olen ulkona. Mitä kello on?"

"Kaksitoista."

"Kaksitoistako! Oikeinko totta, Sten! Mitähän nyt täti sanoo!"

"Siitäkö, että kävelet miehesi kanssa!"

"Niin, mutta sukkelaa se on -- myönnä vaan! Minä en ollenkaan voi saada
päähäni, että olisi mitään muuttunut eilisestä asti. Ja eilisiltana
torui täti minua aika lailla, että yht'aikaa sanoimme hyvää yötä ja
menimme yhdessä ylös portaita myöten."

Portti oli lukossa ja täti itse tuli avaamaan.

"Antakaa anteeksi -- hyvä täti!" sanoi Alfhild, rientäen hyväillen
hänen syliinsä, nähtävästi peljäten saavansa toruja.

"Mutta mitä varten valvoittekaan, täti, näin kauan?" sanoi Sten
semmoisella äänellä, josta ei kuulunut suurtakaan kiitollisuutta hänen
avuliaisuudestaan.

"Olisinko minä uskaltanut nukkua, ovet avoinna", vastasi täti. "Ja sitä
paitsi tahdoin auttaa Alfhildia riisuutuessaan."

"Miksikä?" kysyi Alfhild hyvin kummastuneena. Hän ei tähänkään asti
ollut tottunut saamaan semmoista apua, ei siitä asti, kun alkoi
vähänkin muistaa. Miksi sitä nyt olisi tarvinnut?

"Morsiusneitsyet olisivat muuten auttaneet, mutta kun nyt olette
laittaneet niin, ett'ei sinulla ollut morsiusneitsyeitä -- niin -- --"

"Mutta eihän minulla ole morsiuspukuakaan ylläni", vastasi Alfhild.
"Enkä tätä vanhaa tavallista leninkiä riisuessani tarvitse mitään apua.
Hyvää yötä, hyvä täti! Herättäkää minut aikaisin huomenna, että ehdimme
junaan."

Hän suuteli tätiään sukkelasti ja juoksi hyvin nopeasti ylös portaita
myöten pimeässä. Sten seurasi perästä ja kuuli, miten Alfhild pidätteli
outoja ääniä, joiden merkityksen hän sitte vasta ymmärsi, kun olivat
vinnillä ja Alfhild purskahti ääneensä nauramaan.

"Tuon keinon keksi täti vaan sentähden, ett'emme tänäkään iltana saisi
kahden kesken tulla ylös", kuiskasi hän. "Ja sitä paitsi tahtoisi hän
luonnollisesti saada vielä viimeisen kerran vähän torua minua.
Aattelepas, Sten, miten tyhjältä tätistä on täst'edes kaikki tuntuva!"

Mutta avattuaan huoneensa oven huudahti hän ilosta.

"Katsopas vaan! Tulepas tänne, niin saat nähdä. Onpa se täti kuitenkin
hyvä!" Kaksi kynttilää paloi huoneessa, joka oli koristettu kukilla.
Valkoiseksi peitetty peilipöytä ynnä kullattu peili ja suuri vuode
kirjavine silkkipeitteineen oli muutettu sinne paraasta
vierashuoneesta, jossa piispa oli asunut, käydessään viime kertaa
tarkastuksillaan. Ja molemmat arkut olivat ihan valmiiksi laitetut.

"Noin sitä hyvitellään ja passaillaan, kun on tultu rouvaksi", sanoi
hän nauraen. "Mutta nyt näytän sinulle tietä vinnin yli omaan
huoneesesi. Onkohan täti löytänyt hyviä huonekaluja sinullekin. Mutta
Sten -- vai niin, sinä vaan menet sanomatta edes minulle hyvää yötä!"

Sten oli todellakin kiiruhtanut hänen huoneestaan virkkamatta
sanaakaan; Alfhild tuli nyt kynttilä kädessä hänen perästänsä vinnille.
"Vai niin -- tahdotko mieluummin ottaa jäähyväiset täällä ulkona kuten
tavallisesti. Mutta tänä iltana olisit kyllä saanut tulla minunkin
huoneeseni, jos olisit tahtonut!"

Sten syleili häntä kiivaasti ja meni pimeän vinnin yli omaan
huoneesensa, joka oli vastapäätä kartanon toisessa päässä.

Ovelle päästyään kääntyi hän vielä kerran ja nyykäytti päätään
Alfhildille, joka seisoi juhlallisesti koristetun, pienen
neitsytmajansa puoliavoimessa ovessa. Miten lapsellisen viattomalta --
miten kauniilta ja miellyttävältä hän näytti, kun tukkaletti oli
päässyt suoraksi ja silmiä vähän häikäsi kynttilä, jota hän piti
kädessään.

Ja hän oli nyt Stenin -- hänen omansa! Ei, ei oikein vielä. Eivät
vihkisanat voineet tehdä heidän avioliittoaan eläväksi totuudeksi, vaan
rakkauden henki.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Häät" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.