Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Lapsi
Author: Leffler, Anne Charlotte, 1849-1892
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lapsi" ***


"LAPSI"

Kirj.

Rouva A. Ch. Edgren


Suomensi Aatto S.


Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.



"Sinä näytät tänään tyytymättömältä", sanoi lääkärin pieni rouva
miehellensä, kun hän, puheltuaan tavattoman kauan erään sairaan kanssa,
vihdoin tuli päivälliselle.

Lääkäri silitti hiukset pois hänen otsaltaan, käänsi hänen päänsä vähän
taapäin ja suuteli häntä.

"No, kuinka sitte _lapseni_ voi tänään? Sinä olet vähän kalpea."

"Sinä et saa pahastua, Rolf, mutta kun viivyit niin kauan, kuuntelin
minä ovelta, kuka siellä oli luonasi. Ja silloin kuulin jonkun naisen
vuorotellen itkevän ja nauravan -- se kaikui niin kamalalta."

Lääkäri muuttui vakavan näköiseksi.

"Olenhan kieltänyt sinua tulemasta vierashuoneesen silloin, kun minun
luonani on sairaita", sanoi hän. "Mutta kun nyt huomaan, ett'en voi
luottaa sinuun, lukitsen täst'edes vastaanotto-tunneiksi vieras- ja
makuuhuoneen välisen oven."

"Mutta miksikä minä en koskaan saa mitään tietää? Kerro minulle, mikä
sillä naisella oli tautina."

"Lääkäri ei koskaan puhu mitään sairaistaan, lapseni -- olenhan sen
sanonut sinulle monesti. -- Eikä siinä olekaan mitään, jota lasten
sopisi kuulla, sanoi Huuhkaja-muori", virkkoi hän, koettaen kääntää
puhetta leikiksi. "Mitä sinun tarvitsee huolia kaikista murheista,
joita tässä maailmassa on? Minä niitä kylliksi näen. Ja kun tulen
kotiin, tahdon vähän nähdä päiväpaistetta. Kas niin, älä noin venytä
huultasi, se ei näytä sievältä."

Hän otti vaimonsa polvelleen, suuteli häntä ja puhua leperteli hänelle,
kunnes se vaimoa vihdoin rupesi vähän naurattamaan.

"Jumalan kiitos, nyt taas päivä paistaa", sanoi lääkäri iloisesti ja
nousi. "Syökäämme nyt, ja sitte minä koetan päästä tänä iltana sinun
kanssasi laulajaisiin, joihin niin mielesi tekee."

Niinan kasvot vähän synkistyivät.

"Kiitos, minä en enää huoli laulajaisista", sanoi hän.

Se saattoi lääkärin pahoilleen, tuo käsittämätön kohta Niinassa, että
hän aina tuli vähän tyytymättömäksi, kun hänelle tarjottiin jotakin
huvitusta tai lahjaa, jota hän ennen oli halunnut.

He istuivat pöytään, joka oli, kuten tavallisesti, koristettu kukilla
ja hedelmillä. Koristukset olivat Niinan tekoa, ja sepä työ se olikin
ainoa, jonka Niina toimitti päivällistä varten. Hän ei tiennyt mitään
ruoasta -- se oli emännöitsijän asia -- olipa hän vielä niinkin
välinpitämätön, ett'ei edes huomannut, oliko ruoka hyvin vai huonosti
laitettu, niin että lääkäri aina sanoi muistutuksensa suorastaan
emännöitsijälle.

Ei se kumminkaan niin ollut alusta asti. Ensi aikoina naimisiin
jouduttuansa oli Niina hyvin innokkaasti ryhtynyt taloustoimiin, mutta
hänelle, semmoisiin ihan tottumattomalle, oli sattunut koko joukko
pieniä erehdyksiä. Lääkäri oli löytänyt hänet kyökistä, kokkikirja
kädessä itkemästä, ja silloin päätti Rolf, että lapsi oli heti
vapautettava semmoisista murheista. Huolimatta Niinan innokkaista
vastustelemisista otettiin siis kohta emännöitsijä. Niinaa se kyllä
vähän loukkasi, että hänet niin erotettiin oman taloutensa hoidosta --
vieläpä se loukkasi enemmänkin, kuin jos Rolf olisi lausunut olevansa
tyytymätön hänen taitamattomuuteensa ja vaatinut häntä oppimaan itse
hoitamaan taloansa. Niina olisi sen kyllä oppinutkin, sillä hänellä oli
hyvä tahto. Mutta siitä hetkestä asti, jolloin emännöitsiä tuli, ei
Niina enää edes käynytkään kyökissä.

He olivat jo olleet naimisissa viisi vuotta, mutta yhä kestivät
lempiviikot paraallaan. Lääkärillä oli hyvin paljo tekemistä, niin
ett'ei hän vielä koskaan ollut viettänyt kokonaista päivää vaimonsa
seurassa. Mutta kaikkina joutohetkinä kuunteli hän suurimmalla ilolla
Niinan vilkasta laverrusta, eikä mikään niin virkistänyt häntä
ahkerasti työskennellyn ja monesti huolikkaankin päivän jälkeen kuin
noihin suuriin, sinisiin lemmenkukka-silmiin katsominen, joiden
puhdasta, tyyntä katsetta hän ei voinut antaa vähäisimmänkään varjon
pimittää.

Heillä oli vaan yksi ainoa suru: ett'ei heillä ollut yhtään lasta. Ensi
vuotena oli heillä kyllä ollut vähän toivoa, mutta se oli rauennut
Niinan lapsellisen varomattomuuden tähden. Siitä alkain oli Niina ollut
kivuloinen, ja he olivat tottuneet ajatukseen, ett'ei heitä koskaan
olisi enempää kuin he kahden. Kaipaus kumminkin pysyi ja kalvoi salaa
heitä, puhjeten aina ilmi milloin mistäkin syystä.

Lääkäri oli luonteeltaan hyvin rakas lapsiin; vierasten seurassa oli
hänen käytöksensä umpimielisen-kylmä, mutta lasten kanssa leikkiessään
muuttui hän melkein poikamaiseksi. Ei kukaan osannut niin huvittaa
lapsia kuin hän, eikä kukaan voinut niin hyvin lohduttaa ja rauhoittaa
ja samalla hallita sairasta lasta kuin hän.

Hän ei itse ollut koskaan saanut olla oikeana lapsena. Hän oli kasvanut
hyvin ankarassa, vanhan-aikaisessa kodissa, jossa lapset, isän tullessa
huoneesen, nousivat ylös ja seisoivat kuin kynttilät seinän vieressä,
jossa rottinki oli nurkassa isän kirjoituspöydän takana, aina valmiina
muistuttamaan, jos vaan vähänkin sotkeutui läksyssä tai sattui tekemään
pienimmänkään rikoksen; niin ett'ei Rolf koskaan saanut maistaa
lapsuuden huolettomuutta. Sitte oli hän lukenut nälkää nähden
Upsalassa, ja lääkärinä tuli hänelle kohta paljo sairaita, joissa
useammin sai nähdä elämän varjo- kuin ilopuolia.

Niin oli lapsuus hänessä säilynyt elävänä, ja kun häneltä isäksi
tulemisen toivo raukeni ja valmiiksi varustettu lapsikammari muutettiin
vierashuoneeksi -- silloin muutti hän koko kotinsakin lapsikammariksi,
jossa vallitseva "lapsi" ei saanut kasvaa, ei vakautua eikä ollenkaan
nähdä elämän synkkiä puolia; Niinan lapsellisuus oli ennen kaikkea
suojeltava ja säilytettävä, sillä siitähän Rolf sai virkistystä,
milloin oli väsynyt tai pahoilla mielin, sekä voimaa uusiin
ponnistuksiin. Kun Niina vaan oli onnellinen ja ihan tietämätön
kaikesta pahasta, olihan silloin vielä onnea ja puhtautta maailmassa --
eikä Rolf ollut mikään pelkän pahuuden uskoja, hänen oli tarve uskoa
elämässä olevan hyvääkin, ja Niina oli hänellä sen uskon näkyväisenä
muotona.

Tyytymättömyyttä pieneen vaimoonsa heräsi Rolfissa vaan silloin, kun
huomasi hänen välistä koettavan murtaa sulkuja, joita hän rakkaudesta
rakenteli pikku Niinan ympärille suojaksi ulkomaailmaa vastaan. Ja
semmoisia kapinanyrityksiä alkoi sattua yhä useammin, mikäli vuodet
kuluivat.

Niinalla oli tuommoisia Rolfin mielestä lapsellisen uteliaisuuden
kohtauksia, jolloin hän itsepäisesti vaati saada tietoa siitä tai tästä
surullisesta asiasta, jota hän sattumalta oli kuullut mainittavan,
taikka selitystä jostakin hämärästä viittauksesta, jonka oli huomannut
seuroissa muualla.

Häntä oli samalla lailla lellitelty ja hemmoiteltu aina lapsesta asti.
Hänellä ei ollut koskaan sisaruksia ja aikaisin kadotti hän
vanhempansakin, jonkatähden hän sai kasvaa tätien, setien ja enojen
turvissa. Niina oli ainoa lapsi vanhusjoukon keskellä, ja hänen
lapsellisuutensa se juuri oli kaikkien noiden vanhuksien suurimpana
ilona.

Häntä ei koskaan sanottu muuksi kuin _lapseksi_, ja hänen miehensä,
joka oli monta vuotta vanhempi häntä, rupesi heti käyttämään samaa
hyväilynimeä, joka niin hyvin näytti soveltuvan hänen pienen, hennon
olemuksensa lapsellisuuteen, hänen pehmeään, säännöttömään muotoonsa,
hänen lapsennenäänsä ja pyöreihin, sieviin huuliinsa.

Mutta ei kukaan huomannut, että, Niinan istuessa vakavana ja
kenenkään näkemättä, hänen siniset lapsensilmänsä muuttuivat hyvin
miettiväisen-näköisiksi ja otsaan muodostui tyytymättömyyttä ja surua
osoittava ryppy. Hän näki ympärillänsä niin paljon kaikenlaista, jota
hän ei ymmärtänyt. Miksikä salattiin häneltä niin monenlaisia asioita?
Miksikä keskeytettiin monesti pakinoiminen tutussakin seurassa, kun hän
astui joukkoon?

Se oli aina loukannut häntä jo silloinkin, kun hän vielä oli ihan
pieni. Mutta kun hän sitte joutui naimisiin ja huomasi miehensäkin
puhelevan noissa keskusteluissa, joita ei voitu jatkaa hänen läsnä
ollessaan, loukkasi se häntä yhä enemmän.

Niina oli omituisen arka kaikessa, joka koski hänen omaa
sisällistä tunne-elämäänsä, ja tämä arkuus, joka oli hänessä yhtä
luonnollinen kuin lapsellisin suoravaisuus ja avomielisyys kaikissa
pintapuolisissa asioissa, esti häntä kellenkään uskomasta tuota
ainoaa arkatuntoisuuttaan. Eikä Rolf ollenkaan käsittänyt hänen
mielentilaansa. Hän oli itse suoravainen ja avomielinen, ett'ei hänelle
koskaan johtunut mieleen epäillä, että hänen vaimonsa salaisi häneltä
jotakin. Jos lapsi milloin oli tyytymätön, piti koettaa ilahuttaa häntä
-- se oli Rolfin ainoa valtioviisaus.

Ken näki Rolfin semmoisina hetkinä lavertelevan ja leikkivän vaimonsa
kanssa, olisi häntä tuskin tuntenut samaksi vakavaksi, levolliseksi ja
ystävälliseksi, vaikka vähän kylmäkiskoiseksi lääkäriksi, joka katsoi
sairaasensa niin ystävällisesti ja suoraan, vaikka kyllä hiukan
tylyn-näköisesti. Hän oli hyvin suosittu lääkäri ja sairaat luottivat
häneen ihan täydellisesti. Kun hän vaan ilmestyi sairashuoneesen,
levisi sinne heti lepoa ja toivoa; hänen matala, vaan selvä äänensä,
hänen keveä astuntansa ja pystypäinen ryhtinsä vaikuttivat kaikkialla
mieltymystä ja luottamusta, vaan samalla myöskin suurta kunnioitusta.
Eipä olisi kellekään johtunut mieleen olla tottelematta hänen
pienintäkään käskyänsä; sairaat, varsinkin tietysti vaimoväki, pitivät
häntä jonakin puolijumalana, joka muka oli korkeampi kaikkia muita
kuolevaisia.

Kun hän nai, oli yleisö jotenkin ankarasti arvostellut hänen vaimoansa.
Aina -- sanottiin -- naivat etevät miehet tuommoisia sieviä nukkeja; se
on liian surkeata! Monta katkeraa kyyneltä vuodatettiin salaa sinä
päivänä, jolloin Rolfin ja Niinan kihlaus tuli tietyksi, eikä Rolf
ollut niistä ihan tietämätön, sillä hän oli monestikin saanut kuulla
suuria salaisuuksia naissairailtaan, jotka hermoheikkoisuudessaan eivät
enää edes tahtoneetkaan peitellä, että heidän kohtalonsa oli lääkärin
vallassa.

Nimettömiä ja nimellisiä kirjelippuja, pyörtymyksiä ja muuta semmoista
oli monestikin hänelle lääkäritoimessaan sattunut, mutta hän otti ne
kaikki vastaan tuolla tyynellä ylevyydentunnolla, joka hänessä ehkä
olikin viehättävintä.

       *       *       *       *       *

Tähän asti oli lääkäri joka joulu ollut vaimonsa kanssa maalla hänen
tätinsä luona, mutta nyt oli hänellä niin paljo sairaita, ett'ei hän
saattanut lähteä päiväksikään pois kaupungista. Muuan Niinan täti,
vanha neiti, oli joulun-aattoiltana vieraana, mutta vaikka lahjoja
kyllä oli paljo ja kalleitakin, ei ilo kumminkaan oikein tuntunut
ilolta.

Rolf ei voinut olla ajattelematta lapsuutensa kotia, jonka muistoa hän
aina rakasti ja kunnioitti, vaikka siellä kyllä oli noudatettu ankaraa
kuria. Arkipäivät olivat kyllä kuluneet työssä ja kurissa ja ruoka oli
ollut yksinkertainen, mutta pyhinä olivat sisarukset saaneet leikkiä
sitä enemmän ja syödä sitä kylläisemmin, ja ne juhlahetket säilyivät
niin loistoisina ja riemullisina hänen muistossansa. Niin, semmoisena
vasta joulu oli oikea joulu, kuin se silloin vietettiin. Mutta täällä
synkissä huoneissa, joissa ei kuulunut lasten ääniä eikä juoksua,
olivat joulukuusi ja lahjat hänestä vaan teaatterikoristuksia,
sisällyksettömiä temppuja, joilla koetettiin peittää sisällistä
tyhjyyttä.

"Emmekö laittaisi lastenpitoja Tapanin-päiväksi?" kysäsi Rolf äkisti,
taputellen Niinan käsiä, joka yhä vielä asetteli lahjoja pöydälle.
"Mitäpä siitä sanot, eikö se olisi hauskaa? Kutsumme kaikki lapset
niistä perheistä, joiden lääkärinä olen -- ja annamme heidän tanssia
joulukuusen ympärillä ja poimia pois kaikki nuo makeiset -- sillä
mitäpä me niillä itse teemme."

Niina suostui vähän epäillen. Kaikki huoneet täynnä vieraita lapsia --
eikä yhtään omaa niiden joukossa! Ei se ilo hänestä suinkaan olisi
suuri.

Rolf puolestaan toimisteli hyvin innokkaasti pienen juhlan
varustelemisissa. Hän solmeili itse koko joukon pieniä lahjakääröjä --
yhden kullekin lapselle -- kuuseen makiaisten väliin. Itse oli hän
käynyt ne pikku-lahjat ostamassakin aamupäivällä. Nyt tuli hän
kyökkiin, jossa Niina ja Ava-täti, molemmat yhtä taitamattomat, olivat
paistamassa piparkakkuja, joilla aina oli se kiusallinen ominaisuus,
että imivät liian paljon lämmintä ja vähän paloivat. Rolf pyysi
taikinaa ja muodosteli itse keveästi ja taitavasti lihavan,
manteli-silmäisen jouluporsaan, jommoisia aina oli ollut hänen
lapsuutensa kodissa. Hän oli iloinen kuin koulupoika, otti Niinan
kiinni vyötäröstä; ja tanssi hänen kanssansa ihan emännöitsijän silmäin
edessä sekä jauhosi aika lailla nuttunsa.

Lapset saivat kokoutua vierashuoneesen, jossa vaan yksi kynttilä paloi
kruunussa. Niinan piti viivyttelemän heitä siellä sen aikaa, kun Rolf
sytytti kuusen kynttilät. Ava-täti astua tipsutteli hänen vieressänsä,
tuohus kädessä, luullen muka olevansa suurenakin apuna.

Rolfia viehätti ajatus, miten uteliaina lapset toisessa huoneessa
odottelivat, ja tahallansa viivytteli hän oven avaamista, ett'ei suotta
-- niinkuin hän sanoi tätille -- lyhentyisi yksi elämän onnellisin
hetki.

"Yhden ainoan semmoisen hetken elämässäni muistan, jota voin verrata
niihin, joina seisoin odotellen joulukuusen luoksi pääsemistä", sanoi
hän.

"Saanko arvata, milloin se oli?" kysyi Ava-täti hymyillen.

"Ei sitä arvata tarvitse. Kyllä minä mielelläni kerron sen uudestaan
kuinka usein hyvänsä. Minä seisoin salissa, jossa hääkynttilät paloivat
ja vieraat olivat koossa -- mutta näkemättä ja kuulematta mitään.
Anoppimuori oli juuri mennyt Niinan huoneesen häntä noutamaan -- minä
katsoin suljettua ovea ja tiesin hänen seisovan sen takana
lumivalkoisena ja puhtaana -- ehkä vähän pelkääväisenä ja kainona,
mutta paljon iloisempana kuin tavallisesti. Voi, minä en ollenkaan
suosi kaikkea tuota nykyistä pahuuden uskoa, kun sanovat elämän olevan
vaan surua ja taistelua, vaikka siinä on niinkin yleviä, ihanoita
hetkiä." Hän avasi vähän komeasti vierashuoneen molemmat ovipuolikkaat,
odotellen lasten tunkeutuvan kilvan esiin ja rientävän päistikkaa salin
valkeuteen. Mutta ihan päinvastoin -- kaikki seisoivat rivissä seinän
vierissä, aivan kuin ylhäiset ihmiset juhla-atrioilla, ujoina,
juhlallisina ja teeskenneltyinä. Kun he sitte pääsivät rinkiin kuusen
ympärille ja saivat tanssin alkuun, muuttui elämä vähäistä
vilkkaammaksi, mutta oikeata iloa ei siitä kumminkaan syntynyt.

"Parasta alottaa arpajaisetkin samalla", sanoi Rolf. "He odottavat nyt
niin uteliaasti lahjojansa, ett'ei tanssikaan heitä huvita."

Mutta lahja-arpajaiset eivät iloa ollenkaan parantaneet; päinvastoin
kävi se yhä pienemmäksi. Sillä lasten joukossa ei ollut ainoatakaan,
jonka mielessä ei olisi pyörinyt mitä rohkeimpia unelmia tarinamaisista
kappaleista, joita tuo pieni salaperäinen numerolippu oli tuova. Eräs
tyttö oli mielessään ihan vakuutettu siitä, että hän saisi suuren,
hyvin suuren nuken, yhtä suuren kuin hän itse, semmoisen, jolla olisi
oikea tukka ja oikeat räpyttävät silmät ja joka vielä -- niin uneksi
hän -- osaisi astuakin. Semmoinen nukke, joka astuskelisi! -- se oli
hänestä suurin maallinen onni -- ja miksikä ei sitte se toivo juuri
nyt toteutuisi, kun hän oli vieraassa paikassa ja sai tuommoisen
paperilapun, jota ei koskaan ennen ollut saanut -- olipa vielä juuri
lääkärin luona, joka voi saada aikaan mitä hyvänsä. -- Pitkän odotuksen
aikana oli hänen toivonsa kasvanut täydelliseksi varmuudeksi; ja kun
hän viimein sai pienen käärön käteensä, hämmästyi hän kyllä ensin
vähäsen, mutta lohdutteli kumminkin mieltänsä epäselvällä ajatuksella,
että kyllähän siinä sittekin saattoi olla suuri nukke, vaikka käärö oli
niin pieni. Hän avasi sen sykkivin sydämmin ja löysi kuvakirjan,
jomnoisia hänellä jo ennestään oli niin monta, eikä hän niitä koskaan
viitsinyt katsella, kun ne olivat niin ikävät. Tyttö oli siksi kyllin
hyvästi kasvatettu, että hän koetti peitellä pahaa pettymystään; mutta
se ei oikein onnistunut, hän seisoi taistellen itkun kanssa. Silloin
tuli veli ja teki hänelle vähän kiusaa tapansa mukaan; se ratkasi
taistelun, tyttö antoi veljelleen korvapuustin ja sai tietysti paikalla
maksunkin, niin että molemmat alkoivat itkeä.

Tuskinpa oli yhtään lasta, joka ei olisi toiveissaan pettynyt. Kaikki
olivat odottaneet jotakin erinomaista, mutta lahjat olivat vaan ihan
tavallisia pieniä leikkikaluja, jotka kaikki olivat ennestään tuttuja;
tulivatpa jotkut vielä kateellisiksikin, taikka sattui joku tyttö
saamaan keppihevosen ja poika nuken, josta he alkoivat pilkata
toisiansa; kun Niina sitte ehdotti vaihtokauppaa, alkoi tyttö, näyttäen
olevan käytöllisempi luonteeltaan, epäillä joutuvansa tappiolle ja
pyysi pojalta kahta konfehtipalaa päällisiksi, vaan poika, ollen hyvin
halukas makiaisiin, sulloi kaikki kerrassaan suuhunsa. Sanalla sanoen,
ei kukaan ollut tyytyväinen, ja vähimmin kaikista Niina. Miten ikävä
korvaus tuo lapsijuhla tavallisesta ja luonnollisesta omien lapsien
joulujuhlasta, joiden mielet tuntee ja joiden tahtoa voi mielin määrin
ohjata!

"Minulla on eri joululahja _lapselleni_", kuiskasi lääkäri vaimollensa
ja osoitti pientä kääröä, joka vielä riippui puussa.

"Johan minä sain kylliksi paljon lahjoja joulun-aattona", sanoi Niina
vakavasti.

"Niin, mutta eihän sinun pidä kuitenkaan jäädä ilman tämmöisenä
päivänä", sanoi Rolf. "Pitäisikö sinun vaan seisoa ja katsoa valmista,
kun muut availevat pikku kääröjänsä."

Niissä sanoissa oli jotakin, joka loukkasi syvästi Niinaa. Oliko hän
sitte todellakin niin itsekäs, ett'ei ollenkaan voisi olla muistamatta
itseänsä ja olla onnellinen ainoastaan toisten ilosta.

Kun lääkäri iltasella tuli hänen luoksensa makuuhuoneesen, oli hän
nukkuvinaan -- mutta Rolf huomasi, että Niina itki, pää tyynyjen
sisällä.

Se kirveli Rolfin sydäntä. Miten onnistumaton oli koko tuo lapsijuhlan
puuha! Sehän luonnollisesti vaan jälleen herätti kaipauksen ja
äitin-aistin, joka nyt oli hänessä nukuksissa!

Rolf ei osannut sanallakaan lohduttaa vaimoansa; sillä olihan sama asia
suruna hänelläkin.

Mutta jotakin oli tehtävä hänen huvitukseksensa, hankittava hänelle
enemmän toimittamista. Hän oli liian paljon yksinänsä -- olihan Rolf
itse aina toimissaan eivätkä he juuri sanottavasti seurustelleet muiden
ihmisten kanssa. Rolf ei mielellään lähtenyt pois illoin; hänelle
karttui yhä enemmän sairaita, niin että lakkaamaton työ alkoi jo käydä
vaivaksi, vaikka hän vielä oli paraassa ijässään. Ainainen, ankara työ
niin nuoresta alkaen, että muut lapset vielä silloin ovat leikkien
varassa, ja kaikenlaiset kärsimiset paraana kasvu- ja kehitys-aikana
olivat heikontaneet luonnostaan vahvan terveyden; usein tapasi hänet
suuri väsymys ja välistä alkoi kuulua sydämmestä outoja oireita, jotka
häntä hyvin huolettivat. Hän tunsi, että hänen täytyi olla varovainen;
ja kuitenkin -- voiko hän sentähden tuomita lapsen aina istumaan kotona
ja olemaan ilman kaikkia huvituksia, jotka olivat luonnollinen tarve
hänen ikäisillensä!

Siitä päivästä alkoi Rolf käyttää vaimoansa vieraisilla muutamissa
perheissä, joiden lääkärinä hän oli ja joissa vietettiin suuria pitoja.
Niina sai hankkia useampia pukuja, hän oli iloinen ja hurja tanssissa
kuin nuori tyttö, häntä imarreltiin ja suositeltiin vähäsen, miehensä
suureksi mielihyväksi, juuri sen verran, että hänellä oli hupaista.

Mutta lääkärin sydäntaudin merkit lisäytyivät; kun Niina eräänä iltana
pukeutui pitoihin, makasi hän suruisena sohvallaan, mietiskellen, mitä
hän sitte antaisi vaimollensa korvaukseksi, kun kerran ei enää jaksanut
käydä vieraissa hänen kanssaan.

Silloin tuli Niina lentäen hänen luoksensa, pitkä, laahaava, rimsuilla
reunustettu alushame yllä -- pää jo kukilla koristettuna.

"Kuulepas, uusi leninkini ei ollenkaan sovi minulle", sanoi hän. "Minä
en sitä enää ota ylleni, ennemmin olen tänä iltana kotona."

"Mikä siinä sitte on vikana?" kysyi Rolf. "Olihan kangas kumminkin niin
kaunista."

"Niin, sepä se juuri on kiusallista. Leninki on erinomaisen kaunis --
mutta ei sovellu minulle."

"Vaikka se on vaaleansininen, joka juuri on sinun värisi."

"Niin, eikö totta? Olenhan aina näyttänyt sievältä vaaleansinisessä
puvussa? Ja äsken, kun se oli ylläni, näytin minä rumalta -- niin,
oikein rumalta. Ava-täti tuli tänne katsomaan pukuani -- ja hänestäkin
teki se minut rumaksi. Tule tänne, täti, ja sano, miten sievältä minä
näytin sinisessä leningissä."

"Lapsi-raukkaa", sanoi Ava-täti, ilmestyen ovelle. "Niin se todellakin
on, että sinä olet vähän rumentunut viime aikoina -- taikka et juuri
rumentunut, vaan käynyt vähän kalveammaksi ja -- se on kummallista,
mutta silmät -- nuo silmät, jotka aina olivat niin sydämmellisen
kauniit -- ne ovat tulleet vähän himmeiksi -- eikö sinustakin näytä
siltä, Rolf?"

"Kyllä, samaa olen minäkin ollut huomaavinani jonkun aikaa", sanoi
lääkäri ja nousi kiireesti pitkältänsä, ikäänkuin olisi äkisti jotakin
johtunut hänelle mieleen.

"Tulepas tänne, että saan katsoa sinua", sanoi hän vetäen Niinan
istumaan polvellensa ja kiinnitti terävän lääkärinkatseensa häneen.

Niina käänsi punastuen silmänsä maata kohti.

"Jos sinusta näytän rumalta, et saa katsoa minua ollenkaan", sanoi hän,
tahtoen päästä irti.

"Sanopas, -- oletko voinut oikein hyvin viime aikoina?"

"En oikein, ehkä -- mutta -- --"

"Miksi et ole puhunut minulle?"

"Minä en tohtinut. Minä tiesin, että sinä silloin heti kieltäisit
tanssimasta".

Rolf kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka sai koko hänen muotonsa
loistamaan ilosta ja kainosta onnesta.

"Luuletko?" kysyi hän samoin kuiskaten.

"Minä tuskin uskallan toivoa vielä", sanoi hän, nousi ylös ja työnsi
vaimonsa äkisti luotaan. Hän näytti liikutetulta ja hänen silmissään
kiiluivat kyynelpisarat.

"Kaikki pidoissa käymiset ainakin saavat nyt toistaiseksi jäädä", sanoi
hän.

Rolf kääntyi sitte jälleen vaimoonsa päin, veti hänet luoksensa ja
syleili häntä innokkaasti.

Lopun talvea elivät he hiljaisuudessa. Lääkärillä oli pari kertaa pahan
tautinsa kohtauksia, mutta niistä hän hyvin vähän piti lukua, kun hänen
mielensä oli niin täynnä uutta toivoa, joka alkoi koittaa hänelle, ja
mikäli Niinan sievyys väheni, kasvot kalvenivat ja laihtuivat, katse
himmeni ja liikkeet muuttuivat väsyneen-näköisiksi, sitä enemmän piti
Rolf hänestä huolta, sitä hellemmin hoiteli häntä.

Niina ei koskaan oppinut liikkumaan varovaisesti, ja jos hän olisi
saanut elää omin päin, olisi saattanut helposti käydä samoin kuin
edelliselläkin kerralla. Milloin kiipesi hän korkeille rapuille
ottamaan esille paraita astioita, kun heillä oli joskus vieraita;
milloin käveli ohuissa kengissä kalosseitta ulkona lumessa, milloin
avasi kaikki ikkunat keskellä talvipakkasta, jos hänelle kävellessään
oli tullut kuuma. Rolfilla ei enää ollut mielessänsä rauhaa, jos oli
poissa hänen luotansa. Yksin sairasten vastaanotto-aikanakin täytyi
hänen aina välistä käydä katsomassa, ett'ei Niina tekisi mitään
tyhmyyksiä. Välistä sattui niinkin, että Rolf, kun hänen joskus täytyi
jättää vaimonsa joksikin illaksi yksiksensä, tapasi palatessaan hänet
pimeässä itkemästä. Niina ei koskaan sanonut syytä -- hän oli tähän
aikaan yleensä hyvin oikullinen ja heikkohermoinen ja hänen mielessänsä
pyöri kaikenlaisia hullutuksia. Uudet ajatukset, uudet unelmat saivat
hänet kokonaan valtaansa ja häntä rupesi erittäin miellyttämään
lukeminen, johon hänellä ennen ei ollut halua.

Hän olikin tähän asti lukenut erittäin vähän, siliä hänen tyttönä
ollessaan oli Ava-täti aina valikoinut hänelle kirjat ja antanut
luettavaksi opettavaisia romaaneja, jotka saivat hänet hirveästi
haukottelemaan, ja kun hän joutui naimisiin, oli taas kaikki hänen
lukemisensa Rolfin tarkastuksen alaisena, eikä Rolf voinut kärsiä
ajatusta, että Niinan mieli saisi turmeltua uudenaikaisesta
kirjallisuudesta, jota hän itsekin hyvin vähän tunsi, kun hänellä ei
ollut aikaa tuhlata kaunokirjallisuuteen, vaan jota hän kumminkin hyvin
ankarasti tuomitsi. Rolf rakasti klassillista kaune-ihannetta ja käytti
uudenaikaisesta realismista (tosi-olollisuudesta) puhuessaan hyvin
mielellänsä tuota tavallista sananpartta, että "sitä viehättää vaan
loan kaiveleminen". Mutta ennen kaikkea suututtivat häntä ne
hyökkäykset vanhaa perittyä uskontoa ja siveysoppia vastaan, joita
tässä uudessa kirjallisuudessa tuontuostakin näkyi. Hän oli aina hyvin
uskollisesti säilyttänyt vanhan yksinkertaisen, lapsellisen uskonsa,
johon hänet oli kasvatettu. Hänessä ei ollut tapahtunut mitään
suuremmanlaista uskonnollista kilvoitusta, hän ei epäilyksien kautta
ollut saavuttanut mitään ominaista uskoa, mutta niinpä ei häneen
myöskään ollut koskaan koskenut se aineellisuuteen taipumus,
johon hänen useimmat kumppaninsa yhtyivät. Hänen luonnollinen
ihanteellisuutensa ja synnynnäinen vanhanpitoisuutensa karkoittivat
hänet pois tuon uuden käsityskannan alalta.

Ne kirjat, joita hän antoi vaimollensa luettavaksi, olivat paraastaan
klassillisia teoksia, semmoisia kuin Göthe, jota Niina ei ymmärtänyt,
tai Walter Skott, joka oli hänestä niin pitkäveteinen. Ebersin "Egyptin
kuninkaan tytär" oli myöskin kauan ollut leikkaamattomana hänen
pöydällään. Niina vähän epäili, että noita kirjoja katsottiin
sivistyttäväksi ja opettavaiseksi lukemiseksi hänelle, ja sentähden oli
hän mielessään vakuutettu, että ne olivat äärettömän ikävät. Hän ei
tahtonut lukea sivistyäksensä, vaan elääksensä kirjoissa. Mitäpä hän
huoli siitä, kuinka jollekin Egyptin kuninkaan tyttärelle kävi monta
tuhatta vuotta sitte. Hän tahtoi tietää, miten vaimot ja äitit elivät
hänen likitienoillaan, mitä he ajattelivat ja tunsivat; hän tahtoi
lukemalla päästä selville omasta itsestään ja omista unelmistaan. Kun
lääkäri ei ollut taipuvainen tyydyttämään hänen toiveitaan tällä
alalla, kiihtyi siitä yhä hänen halunsa oppia tuntemaan, mistä asioista
kaikki hänen tuttavansa puhelivat. Ja eräänä iltana, kun Rolf oli
poissa jonkin sairaan luona, istui hän sohvan nurkassa, lukien lampun
valossa "Madame Bovarya".

Hän oli niin kiintynyt lukemiseensa, ett'ei hän huomannut Rolfin kotiin
tuloa. Vasta sitte, kun Rolf jo seisoi hänen huoneensa kynnyksellä,
johtui hänelle mieleen, että miehensä varmaankin pahastuisi, kun näkisi
hänen lukevan juuri sitä kirjaa. Vaistomaisesti viskasi hän kirjan
päälle käsityönsä ja oli tarkastelevinaan sitä.

Rolf huomasi sen liikkeen, ja häntä pahoitti suuresti, että Niina voi
käyttää noin halpamaista, koulutytön tapaista keinoa. Hän meni pöydän
luo, otti avonaisen kirjan hänen kädestään ja melkein rumin kohta
kirjasta sattui hänen silmiinsä.

Mielipaha ja vähäinen suuttumuskin voittivat hänen muuten niin tyynen
ja ihmisellisen olemuksensa; hän ei tahtonut sanoa mitään Niinalle sinä
hetkenä, ett'ei ehkä puhuisi liian kiivaita sanoja. Sentähden pisti hän
kirjan taskuunsa ja läksi huoneesta mitään virkkaamatta.

Omassa huoneessaan istuutui hän ajattelemaan, mitä oikeastaan oli
tapahtunut. Ensi kerran oli hän oikein todella pahastunut pikku
vaimoonsa ja muisteli sentähden mielessään kaikkia niitä sattumuksia,
jotka olivat antaneet aihetta samanlaiseen pahastumiseen.

Oliko hän todellakin ansainnut vaimoltansa semmoista kohtelua?
Semmoisenko palkan hän nyt sai kaikesta hellästä rakkaudestaan? Ettäkö
Niina hänen näkemättänsä teki semmoista, jota tiesi miehensä kieltävän,
ja lisäksi vielä koetti pettää häntä. Semmoisessa käytöksessä oli
jotakin halpamaista ja huonoa, joka loukkasi hänen ankaraa
oikeudentuntoaan.

Hän muisteli omaa lapsuuttaan, miten hän olisi paljoa mieluisemmin
kärsinyt kovimmankin rangaistuksen, kuin olisi koettanutkaan salata
pahantekoansa. Ja hänen vaimonsa, joka ei koskaan ollut kokenut häneltä
muuta kuin rakkautta, hän saattoi nyt noin halventaa sekä itsensä että
miehensä.

Niina puolestaan mietti itsekseen, mikä olikaan voinut johdattaa hänen
mieleen moisen tyhmän keinon kuin peitellä kirjaa mieheltänsä. Se oli
tapahtunut ihan ajattelematta, mutta vaikuttimena oli kumminkin
vastahakoisuus Rolfin arvostelun alaisuuteen; tarvitsiko hänen nyt aina
kulkea toisen taluttamana, niinkin yksityisissä asioissa kuin
lukemisessa! Eikö hän jo ollut siksi kyllin vanha, että voi lukea, mitä
tahtoi? Pitikö toisten sitte aina kohdella häntä kuin lasta? Ja kun
hän nyt itse tulisi äitiksi, kuinka saisi hän lapseltansa kunnioitusta,
jos se näkisi, miten toisen vallan alainen äiti oli omassa kodissaan.
Hän itse tulisi sellaiseksi kuin Ava-täti, jota kaikki vähän
pilkkailivat. Niin ajatellen itki hän omaa heikkouttansa, miten hän
aina vaan totteli -- itki, ett'ei hänellä koskaan ollut rohkeutta
lausua tuota, joka aina kalvoi hänen mieltään.

Muutamia päiviä kului molemminpuolisessa tyytymättömyydessä. Rolf alkoi
huomata Niinan salaa itkevän. Se saattoi hänet lempeämmäksi; hän
muisti, miten suurta varovaisuutta hänen tilansa vaati, ja alkoi toivoa
häntä jälleen iloiseksi millä keinolla hyvänsä.

Niinpä hän eräänä päivänä sattumalta astuessaan muotikaupan ohi näki
hyvin korean hatun ikkunassa. Se oli Pariisista tuotu mallihattu
mustansinisestä sametista ja töyhtö taivaansinen-karvainen. Paljon se
kyllä maksoi, mutta lääkäri sen kumminkin ihan arvelematta osti,
iloiten jo edeltäkäsin, mitenkä _lapsi_ sitä koettelisi peilin edessä.

Mutta kun koppa tuli kotiin ja Niina otti siitä hatun käteensä, muuttui
muoto kohta tyytymättömäksi. Hänellähän oli viheriä leninki -- mitenkä
sen kanssa voisi käyttää sinistä hattua? Kyllähän Rolf oli tehnyt
oikein hyvin, mutta olisipa hän kuitenkin voinut muistaa, että
kävelyleninki oli viheriä.

Iltapäivällä pistäytyi Rolf kaupungilla, ja kun he sitten istuivat
iltasella, soitettiin tampurin ovella ja palvelustyttö toi taaskin
tavarakäärön. Niina näytti uteliaalta, vaan samalla vähän levottomalta
sitä avatessaan. Lääkäri tarkasteli häntä tyytyväisesti hymyillen.

Sinistä samettia kävelypuvuksi! Niina punastui, kääri kankaan
paperiinsa, työnsi sen etemmäksi pöydälle ja nousi ylös.

"No?" kysyi Rolf hymyillen.

"Eihän tuota vaan vielä ole maksettu?" kysyi puolestaan Niina, kasvot
ihan punaisina.

"On, kuinkas muuten."

"Sitte saan koettaa myödä sen jossakin naisten vaatteiden kaupassa",
vastasi Niina arvokkaan vakavasti.

"Mitä nyt?" lausui Rolf terävästi.

Niina hämmästyi ja koki puolustukseksensa selittää, miten onnistumaton,
miten sopimaton hänen lahjansa oli.

"Onhan minulla sekä kävelypuku että hattukin; on niin ikävää, että
kuluttelet niin paljon rahaa tarpeetta, kun minä paljoa paremmin voisin
tarvita jotakin muuta."

"Kun voisit paremmin tarvita muuta!" toisteli Rolf. "Etkö ymmärrä,
miten loukkaavaista minun on kuulla tuommoista. Sinä et hanki
itsellesi, mitä tarvitset! Olenko koskaan kieltänyt sinulta mitään,
koska noin puhut?"

"Et, sinä et ole minulta kieltänyt mitään. Mutta kun minun aina ensin
täytyy pyytää sinulta rahat, niin --"

"Mutta tottahan tiedät, että suurin iloni on juuri antaa sinulle
kaikki, mitä haluat."

"Niin, se on tietty. Mutta paljoapa hauskempaa onkin antaa kaikki kuin
kaikki saada."

"En minä ole koskaan aavistanut, että sinusta tuntuisi siltä. Vaan jos
tahdot paremmin saada jonkin varman summan käyttääksesi mielesi mukaan,
niin täst'edes kernaasti annan -- maltas, esim. 200 kruunua kuukaudessa
ainoastaan itseäsi varten. Tyytyykö _lapsi_ siihen?"

"200 kruunua kuukaudessa! Niinkö paljo! Ei, semmoista summaa en huoli
-- en ollenkaan."

"Miksikä et huolisi? Äläpäs, _lapseni_, nyt taas ole itsepäinen."

"En minä tahdo saada sinulta niin paljo rahaa lahjaksi. Se vaan
tuntuisi mielestäni pahalta, kun tietäisin tulevani sinulle niin
kalliiksi."

"Mitä lapsellisuuksia nyt lavertelet? Tiedäthän, että saan 5000
paljasta korkoa sinun perinnöstäsi."

"Niin, jospa minulla olisi oikeus pitää niitä rahoja ihan ominani, se
olisi ihan toista. Ei sentähden, että minä kuluttaisin niin paljon, ei
ollenkaan -- jos ne olisivat minun omani, olisin minä hyvin
säästäväinen ja pitäisin kirjaa ja panisin muistiin jokaisen äyrin --
mutta 200 kruunua kuukaudessa lahjaksi, josta täytyy olla kiitollinen
ja joka milloin hyvänsä saatetaan ottaa jälleen pois -- en, sitä en
huoli."

Ei ollut mahdollista päästä selville hänen kanssansa. Lääkäristä oli
loukkaavaista ja ihan käsittämätöntä, että Niinalle voi ollenkaan
johtua mieleen ruveta puhumaan minun ja sinun omasta niin likeisessä
yhteydessä, kuin heidän oli.

Hän oli periaatteiltaan kaikkien noiden uudenaikaisten pyrintöjen
innokas vastustaja, joilla koetettiin asettaa vaimoa itsenäiseksi
miehensä rinnalle, ja uskoi avioelämällisen luottamuksen vaan
lisäytyvän siitä, että vaimo totutettiin joka pikku-asiassakin
vetoamaan mieheensä ja saamaan kaikki hänen kädestänsä. Hän päätti nyt
kärsiä _lapsen_ oikullisuutta toistaiseksi -- mutta odotetun suuren
tapauksen jälkeen aikoi hän paremmin pitää huolta hänen kasvatuksestaan
kuin tähän asti. Kun hän oli itse saava toisen kasvatettavakseen,
täytyi hänen oppia parempaa järjestystä, oppia olemaan noudattamatta
kaikkia mieleen-johtumisia. Rolf aikoi opettaa häntä oikein
säännöllisesi kirjoittamaan menonsa kirjaan, jonka saisi joka
kuukausi tarkastuttaa miehellänsä. Ja kun Niina sitte oikein osaisi
kirjanpito-taidon, saattaisi hänelle ehkä uskoa suurempia summia
yht'aikaa.

Tällä lailla suunnitellessaan mielessänsä, miten vast'edes oli
elettävä, ja ollessaan sallimuksen sijaisena kehittymättömälle
vaimollensa, sai hän kerran ankaran muistutuksen siitä, miten epävarmat
kaikki ihmisten aikomukset ovat.

Eräänä päivänä, ollessaan sairaitansa hoitamassa, vaipui hän, juostuaan
sukkelasti ylös neljänteen kerrokseen, ehdottomasti etuhuoneessa
istualleen puulaatikon päälle niin hengästyneenä, että hänestä tuntui,
kuin seisattuisi koko sydän sykkimästä. Taudinkohtaus kesti vaan pari
sekuntia, mutta siitä jäi jäljelle semmoinen väsymys, että toisten
täytyi taluttaa hänet alas vaunuihinsa. Ulkona raittiissa ilmassa
tuntui kyllä vähän helpommalta, vaan muiden sairastensa luona ei hän
enää jaksanut käydä sinä päivänä. Iltapäivällä noudatti hän luoksensa
kaupungin paraimman lääkärin ja tämän toimittama pitkällinen tutkimus
vaan vahvisti hänen omat epäilyksensä -- hänellä oli jo kauan ollut
vika sydämmessä, mutta viime vuonna oli tauti paljon edistynyt ja
muuttunut vaikeampiluontoiseksi.

Hän oli niin kauan kuin mahdollista pitänyt vähäpätöisinä pahoja
merkkejä, joita viime aikoina oli aina tuontuostakin tuntunut; aina
tuosta suuresta uutisesta asti oli aika kulunut pitäessä huolta
Niinasta ja ajatellessa sitä ihmettä, joka hänessä tapahtui, niin
kokonansa, ett'ei hänelle johtunut mieleenkään tarkastella itseään.

Ja nyt tapasi musertava isku hänet melkein ihan odottamattomasti. Hänen
oli "lähdettävä pois" ja jätettävä Niina tuetta ja avutta, ehkäpä jo
ennen, kuin hänen päättävä päivänsä ehti tulla. Eikä lääkäri saisi
ottaa syliinsä pienokaistaan -- niin palavasti ikävöityä -- ei hoidella
sen äsken sytytettyä, arkaa elontulta, ei nähdä sen ensi askeleita eikä
kuulla sen ensi naurua!

Rolf ei kyennyt nöyrästi taipumaan välttämättömyyteen, joka odotti
häntä. Ei hänen uskonsakaan ollut kyllin riittävänä tukena tässä
kohden. Turhaan johdatti hän mieleensä äitinsä, jonka oli nähnyt
kuolevan kovissa tuskissa, mutta kumminkin täydellisen tyytyväisenä ja
Jumalaa kiittäen ihan viimeiseen hetkeen asti -- Rolf ei voinut tyytyä
niinkuin hän. Koko hänen olemuksensa oli vastoin semmoista julmuutta ja
luonnottomuutta, että hänen oli lähdettävä pois kaikkien niiden luota,
jotka niin hyvin tarvitsivat häntä, kukistua paraassa ijässään, vaikka
hänellä oli niin suuri ja siunausta tuottava vaikutus-ala edessänsä ja
elämä niin täynnä miellyttäviä ilon-aiheita.

Ja hänen pikku vaimonsa, joka niin pelkäsi koetuspäiväänsä -- pitäisikö
hänen nyt kestää se yksinänsä, ilman miehensä tukea. Pitikö vieraan
lääkärin nyt osoittaman hänelle noita pieniä apuja, joita hän
naisellisessa kainoudessaan tuskin ottaisi vastaan mieheltäänkään?

Se ajatus kävi hänestä kiusalliseksi. Hän hypähti seisoalleen sohvalta
ja meni etsimään Niinaa -- hänen mielensä halusi syleillä häntä.

Rolf tapasi vaimonsa makuukammarissa päällystämässä rottinkivaunujen
kuomia silkillä. Ava-täti istui sohvalla ommellen pientä peitettä.

Niinalla ei ollut pienintäkään aavistusta Rolfin pahoin-voinnista; hän
puheli vilkkaasti tätin kanssa.

"Arvaatkos, mistä juuri puhuimme?" sanoi hän iloisesti Rolfin tullessa
huoneesen. "Minä sanoin, että pienokaiselle pannaan nimeksi Rolf, jos
se on poika. Mutta Ava-täti arvelee sopimattomaksi, että on kaksi
samannimistä yhdessä perheessä."

Ava-täti oli erittäin arkatuntoinen kaikesta, joka olisi saattanut
näyttää siltä, kuin hän liiaksi sekautuisi toisten asioihin, ja kun hän
sitä paitsi hyvin suuresti kunnioitti Rolfia, joutui hän hämillensä ja
alkoi pyydellä anteeksi.

"Pienokaiselle, mitä puhut. Sekautuisinko minä semmoisiin! Minä vaan
sanoin, että Rolf minun mielestäni olisi -- mutta onhan Rolf muuten
niin kaunis nimi, kauneimpia kaikista."

Rolf hymyili suruisesti. "Olkoonpa se kaunis tai ruma, samapa se",
sanoi hän. "Mutta luullakseni ristimme hänet kaikissa tapauksissa
Rolfiksi -- jos lähtisin pois, niin Niina paraiten pitäisi siitä
nimestä."

Miina kääntyi äkisti häneen päin.

"Oletko kipeä?" kysyi hän. "Näenhän sen, olethan ihan kalpea -- sinulla
on -- sano, mikä sinulla on?"

Samassa tapasi Rolfin sydäntaudin kohtaus, hänen muotonsa muuttui
tuhkanharmaaksi ja hän vaipui tuolille, koettaen vetää henkeä hyvin
syvään.

Niina huudahti säikähtyen ja laskeutui polvilleen hänen viereensä. Rolf
tahtoi sanoa jotakin; Niina kallistui häneen päin ja kuuli ainoastaan
sanat "mene, mene!"

Hän luuli kuulleensa väärin, mutta Rolfin viittaus puhui selvemmin
sanat: "mene pois. Sinun ei sovi tätä nähdä."

Rolf supisi taas jotakin. "Konjakkia" oli Niina kuulevinansa. Hän
juoksi pois ja toi lasillisen konjakkia, jonka hän heti joi. Veri alkoi
jälleen palata kasvoihin ja hän hengitti muutamia kertoja hyvin syvään.
Sitte sulki hän silmänsä, hymyili hiukan ja sanoi: "Jo se on ohitse."

Samassa nukkui hän, pää nojallansa taapäin tuolinselkää vasten. Viiden
minuutin perästä avasi hän jälleen silmänsä, katsoi kaikkia, jotka
seisoivat hänen ympärillään, taputteli hiljaa Niinaa poskelle ja sanoi:
"Nyt menen levolle. Huomenna voin kyllä taas hyvin."

Mutta Niinan kasvoista näkyi vieläkin semmoista säikähdyksen kauhua,
että Rolf tuli levottomaksi hänen tähtensä.

"Kyllä se nyt jo on ohitse, _lapseni_", sanoi hän, silitellen Niinan
poskea. "Mutta jos sitä tapahtuisi uudelleen, niin sinä et enää saa
tulla katsomaan minua, ennenkuin se on ohitse -- en minä voi kärsiä,
että sinä peljästyisit minun tähteni. Minä makaan omassa huoneessani ja
joku piioista saa maata viereisessä huoneessa, sinun ei tarvitse olla
levoton siitä, että yksinäni olisin."

"Jokuko piioista?" sanoi Nina. "Kenenkä muun tulisi hoidella sinua kuin
minun! Pitäisikö minun maata ja nukkua ihan aavistamatta, milloin olet
kipeä!"

"Niin juuri minä tahdon!" sanoi hän lempeästi, vaan vakavasti. "Etkähän
sinä huoli vastustaa toivoani, kun sanon sulle, että minusta on ihan
vaikeata nähdä sinua luonani taudinkohtauksen tullessa!"

Niina ei uskaltanut häntä vastustaa. Aina, aina vaan hänen täytyi pysyä
lapsena! Mitä hyötyä siitä oli, että aina koetettiin salata häneltä
kaikkea surullista, kun ei kuitenkaan voitu poistaa häneltä sitä
hirmuista surua, joka aavistuksen-tapaisena vapisutti koko hänen
olentoansa.

Seuraavana päivänä oli Rolf jälleen liikkeellä ja otti kotonaan vastaan
sairaita, mutta ei voinut käydä kaupungilla heidän luonaan, kun hänen
täytyi karttaa kaikkia rappuja.

Muutamia viikkoja kului siihen tapaan; välistä sattui
tukehtumiskohtauksia, varsinkin öillä, vaikka hänen ei niiden tähden
tarvinnut vielä lakkauttaa sairasten vastaanottoa, jota nyt kestikin
koko aamupäivät; sillä kaikki hänen sairaansa, jotka suinkin voivat
päästä vaunuihin, kuljetuttivat itsensä lääkärin kotiin, saadakseen
niin kauan kuin mahdollista nauttia hänen neuvojaan ja apuaan.
Päivällisajan tullessa saattoi hän välistä tuntea semmoista väsymystä,
että maailma musteni silmissä ja että hänen täytyi nojautua
johonkin, pysyäksensä kaatumatta. Pyörrytys meni kumminkin parissa
silmänräpäyksessä ohi, ja hän oli taas valmis tavallisella
kärsiväisyydellä ja osanottavaisuudella kuuntelemaan jonkin sairaan
pitkiä valituksia pahoinvoinnista, joka oli ihan mitätön hänen
oman tautinsa rinnalla. Rakkaus lääkäritoimeen ynnä ankara
velvollisuudentunto, johon hänet oli kasvatettu ja joka aina oli ollut
hänen luonteensa oikeana sydämmenä, tukivat häntä ja auttoivat
taistelussa tautia vastaan ihan viime hetkiin asti. Hän oli sotilas,
joka tahtoi kuolla taistelukentällä.

Jotakin liikuttavaa oli noissa lääkärin luona käynneissä, joilla
jokainen sairas uskoi puhelevansa viimeistä kertaa hänen kanssaan ja
sentähden viipyi niin kauan kuin mahdollista; ja jokaisen jäähyväiset
olivat niin sydämmelliset, kuin olisi sekä lääkäri että sairas varmasti
tiennyt ne viimeisiksi tässä elämässä. Kaikki ne rakkauden osoitukset,
joita Rolf näinä viikkoina sai kokea, koskivat häneen kovasti ja
vaikuttivat mielenliikutuksia, jotka olivat niin vaaralliset hänen
taudissaan. Ne yhä kiihdyttivät ikävää ajatusta: miksi oli hänen
lähteminen pois kaikkien niiden luota, jotka häntä tarvitsivat?

Niina vaan ei aavistanut, miten heikko hän oli. Rolf aina toivoi, että
häneltä voitaisiin pitää koko asia salassa, kunnes hänen koetuspäivänsä
olisi ohitse ja hän jälleen paranisi. Hän pelkäsi sekä Niinan että
pienokaisen hengen olevan vaarassa, jos Niina saisi tietää sen nyt, ja
kun Rolf oli saanut luotettavan ja vähäpuheisen hoitajan luokseen öiksi
eikä Niina enää saanut edes tietää, milloin hänellä olikaan
taudinkohtauksia, mutta päinvastoin näki hänen niin levollisesti
toimiskelevan -- sillä Rolf osasi salata häneltä yksin syvän
alakuloisuutensakin -- niin Niina alkoi vähitellen voittaa
kauhistuksensa, jonka ensimäiset kovat kohtaukset olivat vaikuttaneet,
ja uskoa, ettei mitään vaaraa ollutkaan. Hän sai takasin entisen
hemmoitellun lapsen luonteensa ja moitiskeli välistä miestään, ett'ei
hän enää muka ollut niin hellä ja huolenpitäväinen kuin ennen.

Varmuus, että Niinan olisi kohta jääminen yksin, olikin saanut Rolfin
vähän muuttamaan käytöstänsä häntä kohtaan. Kohtahan hän oli saava
yksin taistella elämän kanssa -- se ajatus repi yhä suurempia haavoja
Rolfin sydämmeen joka kerran, kun hän osoitti vaimolleen hellää
huolenpitoa, jota hän vaati taikka tarvitsi. Rolf tahtoi totuttaa häntä
luottamaan itseensä ja olemaan omana tukenaan; sillä olihan se vielä
tarpeellisempi, kun hän kohta oli saava toisen tuettavakseen.

Eräänä yönä oli Rolfilla kovempi kohtaus kuin tavallisesti. Seuraavana
päivänä ei hän voinut laskea puheilleen ketään, hän makasi vaan
suurimman osan päivää sohvallaan, silmät ummessa, mutta nukkumatta.

Jonkinlainen synkkä välinpitämättömyys oli suuren uupumuksen kanssa
tullut hänen mieleensä -- ei nöyrää, luottavaista tyytyväisyyttä, vaan
toivoton antautuminen välttämättömyyden valtaan.

Tuontuostakin kääntyivät kumminkin ajatukset isään ja äitiin. Rolf oli
ollut kummankin sairasvuoteen vieressä, ja hänen uskoansa oli kauan
lämmittänyt heistä lähtenyt valo. Rolfin isä oli sortunut äkkiä,
niinkuin hän itsekin nyt oli sortuva. Häneltä oli jäänyt leski ja kuusi
lasta ilman mitään varoja -- hänellä kyllä olisi ollut syytä nureksia
kohtaloansa, joka tempasi hänet pois niin aikaisin. Mutta päinvastoin
-- ei yhtään epäilystä, ei yhtään valitusta -- kiitosta ja ylistystä
vaan suussa ja sydämmessä.

Kuinka se oli mahdollista? Eikö se ollut luonnotonta, ihan järjetöntä?

Mutta totta se kumminkin oli. Ja samalla lailla oli Rolf nähnyt monen
muunkin kuolevan. Vaikka ympärillä oli ainoastaan pimeyttä ja
toivottomuutta, oli kuolevainen kumminkin ollut luottavainen -- jopa
onnellinenkin. Kuinka se oli mahdollista?

Ja kumminkin oli se totta.

Rolf ei päässyt pitemmälle kuin tähän kysymykseen ja tähän vastaukseen,
jota hän lakkaamatta toisteli.

Seuraavana päivänä voi hän paljoa paremmin, niin että hän päätti ajaa
erään sairaan luo, joka oli kuolemaisillaan ja halusi puhutella
lääkäriä.

Sairas oli vanha neiti, jota jo kauan oli vaivannut parantumaton
sisällinen tauti. Usein kärsi hän kovia tuskia ja pysyttelihe eleillä
ainoastaan morfiinin avulla. Hän oli elänyt kauemmin kaikkia lähimpiä
sukulaisiaan, niin että hän nyt oli vaan rasituksena ja vaivana sekä
itsellään ja muilla, jotka häntä hoitelivat. Ja kumminkin lausui hän
nyt ääneen samaa, kuin lääkärillä jo kauan oli soinut sydämmessä: "Minä
en tahdo kuolla -- minä en tahdo kuolla!"

Se vaikutti lääkäriin niin kummallisesti. Hän oli uskonut sydämmensä
kapinaa oikeutetuksi -- hän, jolla oli niin paljo, joiden hyväksi ja
iloksi hän voisi elää! Nyt tunsi hän, ett'ei yksistään se pidellyt
häntä elämässä kiinni -- hän olisi luultavasti muutenkin ollut haluton
kuolemaan, niinkuin tuo vanha, yksinäinen neiti. Sillä syvimmiten oli
kummallakin sama syy -- uskon puute. Pysytään kiinni siinä, johon
voidaan tarttua; sillä näkyväinen maailma on kaikkena kaikissa -- vaan
hengellisestä elämästä ei tiedetä mitään. Ja kumminkin tunnustetaan
semmoista uskontoa, jonka mukaan maallinen elämä on vaan pieni
ijankaikkisuuden hetki.

"Minä en ole koskaan epäillyt Jumalan sanaa", lausui neiti-vanhus
säikähdyksissään. "Mikään vapaa-aatteinen en minä suinkaan ole ollut --
Jumala siitä varjelkoon."

"Vapaa-aatteinenko!" lausui lääkäri ankarasti -- hän olisi kyllä ollut
lempeämpi, joll'ei hän ennen kaikkea olisi tahtonut kurittaa itseänsä.
"Kuinka paljoa parempi on kumminkin olla vapaa-aatteinen ja koetella
taisteluilla itse saada rauhaa sielullensa kuin maata perityssä
uskonnossa, joka ei kumminkaan sitte kelpaa kuollessa tueksi. Jos
olisimme totisesti kristityt, niinkuin sanomme olevamme, niin ei meidän
silloin olisi vaikea taipua. Jos todellakin uskoisimme, että on
olemassa rakkaudesta rikas Jumala, joka johtaa kohtalomme -- että on
korkeampi viisaus, jota meidän vaillinaisesti rakennettu silmämme ei
voi nähdä -- --"

"Minä vakuutan teille, että sen uskon", sanoi tuskallisesti sairas.

"Koettakaamme sitte kuolla siinä uskossa", vastasi lääkäri, nousi ja
läksi paluumatkalle.

Kotiin päästyään oli hän hyvin väsynyt ja laskeutui sohvalle. Niina
istuutui hänen viereensä ja hänen silmistään näkyi, että hän oli
itkenyt.

"Lupaas, ett'et pahastu", sanoi hän, "mutta minulla on jotakin
mielessä, jota minun täytyy puhua sinulle -- minä en voi kauempaa
kantaa sitä yksinäni."

"Mitä se sitte on, _lapseni_? Sano kohta, äläkä pelota minua noin!"

Rolfin sydän alkoi heti sykkiä levottomasti, sillä hän ei sietänyt
vähintäkään mielenliikutusta; hän nousi puoleksi.

"Ei, ei, älä nyt tule levottomaksi, ei se mitään vaarallista ole. Minä
vaan tahdoin sanoa, ett'et sinä tee oikein, kun et salli minun olla
luonasi, vaikka olet sairas. Minä en ole huolinut vastustella, mutta se
on niin suuresti pahoittanut mieltäni, että minut tuolla lailla
suljetaan ulos juuri silloin, kun minun olisi oltava sinun luonasi --
se ei ole oikein, ja jos sillä tahdot säästää minua, niin olet ihan
erehtynyt, sillä tämähän vaivaa minua tuhatta vertaa pahemmin, enkä
minä -- minä en voi kestää sitä enää."

Hän itki, vaikka hän kyllä koettikin hillitä mieltään, ett'ei
pahoittaisi Rolfia.

Rolf silitteli hänen kättänsä ja pyyhki pois kyyeleet sekä sanoi vähän
hengähdellen: "Näetkös -- näetkös! Sehän se on meidän inhimillinen
beikkoutemme; kun olen ollut tekevinäni paraiten ja poistavinani
sinulta kaikki kärsimiset, niin olenkin siis tuottanut sinulle enimmin
tuskaa ja pahimmin loukannut sinua."

"Oi, ei, ei, älä sano niin!" sanoi Niina, pyyhkien Rolfin käden
seljällä kyyneleisiä silmiään sekä suudellen niitä.

"Kyllä, kyllä", kuiskasi hän. "Se on meidän lyhytnäköisyyttämme,
näetkös."

Hän ummisti silmänsä ja makasi hiljaa, niin että Niina luuli hänen
nukkuvan, mutta vähän ajan perästä liikahti hän vähäsen, veti pois
kätensä ja tunnusteli suonensa tykkimistä.

"Kuinka nyt voit?" kysyi

"Hyvin", vastasi Rolf, antaen kätensä vaipua. "Taistelu on nyt lopussa.
Minua uuvuttaa."

Niinaa kauhistutti tuo vastaus. Rolf oli jo poissa -- niin toivottoman
kaukana hänestä.

Jo alkoi tulla hämärä huoneessa, ja Rolf yhä vielä makasi. Niina ei
huolinut ottaa tulta, kun pelkäsi siten herättävänsä hänet. Hän ei enää
voinut nähdä Rolfin muotoa, mutta kuuli kyllä hänen hengityksensä, joka
oli säännötön ja vaivaloinen. Pari kertaa huoahti hän syvään. Sitte oli
kaikki hiljaa; Niina oli vaipunut ajatuksiinsa ja lakannut
kuuntelemasta, hän vaan tunsi, että Rolf nyt vasta nukkui oikein
rauhallisesti, kun ei enää kuulunut tuota entistä läähättämistä.

Niin istui hän hetken toisensa perästä, kunnes hänet unelmistaan
vihdoin herätti Ava-täti, joka kuiskaten kutsui häntä tulemaan ulos,
kun kaksi lääkäriä, jotka hoitelivat Rolfia, oli tullut ja he tahtoivat
puhella Niinan kanssa. Niina hiipi hiljaa saliin ja selvitti kaikki,
mitä he kyselivät hänen tilastaan sinä päivänä. Kuultuaan, miten kauan
Rolf oli nukkunut, katsahtivat he pikaisesti toisiaan silmiin ja
pyysivät saada nähdä häntä.

Niina otti kynttilän ja meni heidän kanssansa sisään. Hän seisattui
etemmäksi ja piti kättään tulen edessä, vaan lääkärit astuivat
suorastaan sohvan luo. Kohta pahan toinen heistä, pyysi kynttilän ja
asetti sen ihan Rolfin kasvojen eteen, kumartuen itse ja laskien
kätensä hänen otsalleen. Niina huudahti säikähtyen ja juoksi sohvan
luo. Rolfin muodon kankeus ja osanottavainen, tukeva liike, jolla
lääkäri tarttui Niinan käsiin, ilmasivat hänelle kerrassaan koko
totuuden.

Suuri mielenliikutus vaikutti, että hänen oma päättävä hetkensä
lähestyi, ja jo samana yönä oli hän pienen tytön äitinä.

Jo oli kulunut kappale seuraavan päivän aamupuolta ja Niina yhä nukkui,
nähtävästi ihan tietämättä, mikä suuri vahinko hänelle oli tapahtunut.
Vihdoin avasi hän kumminkin silmänsä ja katseli etsiskellen ympäri
huonetta.

"Missä Rolf on?" kysyi hän.

Ava-täti ja sairaanhoitaja olivat neuvottomina vaiti.

Hän katsahti heihin ja silloin muistui kaikki mieleen.

"Ei hän ole kuollut -- se ei ole totta", sanoi hän hätäisesti.
"Istuinhan minä koko ajan hänen luonansa enkä kuullut mitään. Hän ei
voi olla kuollut -- auttakaa minua ylös, minä menen hänen luoksensa."

Heistä hän kumminkin näki pelkonsa ja muistonsa olevan ihan totta; hän
puhkesi itkemään ääneen ja huudahteli tuskallisesti. Hoitaja otti
lapsen, tahtoen sitä panna hänen viereensä, vaan hän työnsi sen pois.

"En minä sitä tahdo nähdä!" huusi hän. "Hänen tähtensähän minä siitä
iloitsin -- nyt toivon, ett'ei se olisi ollenkaan syntynyt."

"Katsohan sitä kuitenkin. Se on pieni tyttö -- oikein sievä, muhkea
tyttö", sanoi Ava-täti, luullen saavansa Niinan huomion käännetyksi
lapseen.

Hoitaja aikoi vielä kerran panna lasta vuoteesen, vaan taaskin työnsi
Niina sen pois, huutaen: "En minä sitä huoli nähdä!"

Tuontuostakin Niina oikein huusi toivottomuudessaan, mutta viimein hän
väsyi ja ummisti silmänsä; välistä häntä vielä nyyhkiminen vapisutti
niinkuin lasta, joka on itkuunsa nukkunut. Silloin hoitaja pisti lapsen
hänen viereensä. Tuntiessaan lämpöisen, pehmeän pikku ruumiin
vieressänsä, avasi hän silmänsä ja katsoi ikäänkuin kummastellen ja
vähän hymyillen tuota uutta, ihmeellistä pikku olentoa.

Rolf oli jo edeltäkäsin hankkinut pienokaiselle imettäjän; että
_lapsella_ itsellään voisi olla voimaa ja kärsivällisyyttä täyttää
äitinvelvollisuuksia, ei ollut koskaan johtunut hänelle mieleen. Mutta
kun imettäjä sitte tuli vuoteen luo ottamaan pienokaista äitinsä
vierestä, katsoi Niina häneen suurilla silmillään vakavasti ja
päättäväisesti, sulki lapsen käsiinsä ja sanoi: "Ei tätä kukaan muu saa
hoidella kuin minä."

Ava-täti kääntyi imettäjään päin ja puheli jotakin semmoista, että
sitte kaiketi on parasta hankkia lapsentyttö.

"En minä huoli lapsentyttöäkään", sanoi Niina samoin tyynen-vakavasti
ja jyrkästi. "Ei kukaan muu saa hoidella häntä kuin minä -- minä sen
vaatetan, pesen ja ruokin --- ei kukaan muu ei saa koskea siihen."

"Mutta, rakas lapsi, ethän sinä kaikkia voi", intti Ava-täti. "Eihän
Rolfikaan uskonut, että sinä voisit tulla toimeen sen kanssa."

"Rolf, hän niin hemmoitteli minua", vastasi Niina. "Mutta nyt ei kukaan
ole peloissaan minun tähteni; miksikä minä sitte itse olisin."

Niin sanoen purskahti hän jälleen itkuun, ei kumminkaan
hillitsemättömästi kuin ennen, vaan kokien tukehuttaa nyyhkimisiä;
eihän hänen pitänyt säikyttää äskensyntynyttä eikä karkoittaa sitä
surulla ja valituksilla luotansa. Hän koetti sentähden hymyillä
kyyneliensäkin takaa, kun paljasti rintansa ja sovitti sitä pienokaisen
huulille.

Viereisessä huoneessa makasi Rolf, silmät kiinni ja hymy huulilla.
Epätoivoiset valitukset olivat kyllä kuuluneet hänen vuoteellensa,
mutta ne eivät häirinneet tyyntä rauhaa, joka peitti hänen muotonsa.
Hän ei tuntenut nyt enää edes niinkään rakkaan olennon tuskia kuin
Niinan, tuon _lapsensa_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lapsi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home