Title: Eteenpäin! - Kertomus mereltä
Author: Lie, Jonas Lauritz Idemil, 1833-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eteenpäin! - Kertomus mereltä" ***


ETEENPÄIN!

Kertomus mereltä


Kirj.

JONAS LIE


Suomensi --o. --ai--


Tampereella,
Hj. Hagelberg'in kustannuksella 1886.
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.



SISÄLLYS:

     I. Vanha Jan Juhl Aa-vuonossa. -- Sillikuningas. -- Kylän kuningas
    II. Juhl'in veneen Kolumbusmatka
   III. Rakkaus ja sillit
    IV. Minäkö taipuisin? -- en, ennen tahdon murtua!
     V. Hän pesee ja pestään
    VI. Mietteitä viistopurjeen juurella
   VII. Hai-kala
  VIII. Rejer on sekä herättäjä että puunhakkaajana
    IX. Rejer'iä kärvennetään ystävyyden ahjossa
     X. Rejer tutkii ensimmäistä perämiestä, ja löytää liian
        pian pohjan
    XI. Ystävyys ja rakkaus
   XII. Liian myöhään, neiti Rördam!
  XIII. Rejer ohjaa Hammernäs'iä kohti
   XIV. Taloudellisia kokemuksia
    XV. Sillikuningas
   XVI. Eteenpäin!



I.

Vanha Jan Juhl Aa-vuonossa. -- Sillikuningas. -- Kylän kuningas.


Ympäri vuonojen levisi huhu, että kummallinen kala oli saatu. Se oli
sen ja sen näköinen, toiset sanoivat sen olleen yhdeksän, toiset
kahdeksantoista kyynärän pituisen, muutamat taas luulivat sitä vieläkin
pitemmäksi. Se oli saatu rannalta Karnön ulkopuolelta, se oli
päältäpäin loistavan sininen, punasinervä ja tulipunainen, niinkuin
loistava taivaankaari, altapäin hohtavan valkoinen kuin hopea ja
päälaella oli sillä pilkku, tulenvärisen kruunun näköinen.

Luultiin sen olevan sillikuninkaan ja ennustavan äärettömän rikasta
kalan saalista.

Ihmiset, suuret ja pienet kokoontuivat, kohta kun joku vene vaan
lähestyi rantaa, jäisille, aukeille, tuulisille mäille, mistä he
paraiten taisivat katsella yli vuonon, -- huippumyssyt päässä,
paitahihasillaan, ja hameisillaan, aivan niinkuin jokainen tuli suoraan
työstänsä. Tämä muistutti väkijoukosta sunnuntai-iltapäivin, ainoastaan
sillä eroituksella, ett'ei kukaan nyt ajatellut pukuaan naapurien
tähden. Arvattiin ja luultiin, ennustettiin, otaksuttiin ja
arveltiin...

Kun huhu levisi enemmän, alkoi jokaisen veri kuohua ja mielikuvitus
kiihtyä ... jokaista vaivasi ikäänkuin kullanhimo. Kahden, kolmen
vuoden jälkeen, jolloin sillin pyyntö oli huonosti onnistunut,
nostettiin taas kysymys, ryhdyttäisiinkö silliä pyytämään ja
uskallettaisiinko sitä varten uhrata kovalla työllä ansaitut viimeiset
roponsa. Torppari tahtoi myödä lehmänsä ja puolet veljen-osastaan,
hankkiakseen itselleen meripukuja ja ruokavaroja, talonpoika ja
tilallinen tahtoivat myödä hevosensa, ottaa lainan ja käyttää viimeiset
rahansa veneen, verkon ja vaatteiden ostamiseen ja nuotan lainan
maksamiseen, -- ja niin paljon kuin oli mahdollista jokainen koetella
ottaa velaksi maakauppiaalta.

Toiset seisoivat miettiväisinä, toiset taas puhuivat innokkaasti, ja
useampien puheesta kuului, että jotain ihmeellistä, satumaista saalista
odotettiin.

Eihän suinkaan "helminauhat" turhan tähden jo ennen Mikonpäivää
ajelehtineet vuonossa rivittäin niinkuin kirkkaat, punaiset sillin
silmät; se ennusti sillin saalista.

"Jokainen ymmärsi nyt, että jotain seuraisi sillikuningasta. Kun vanha
koira haukkuu, täytyy pitää silmät auki..."

Yhä enemmän oli kuin ilmassa oleva sähkö olisi heidät hurmannut ja
kiihoittanut.

Mitä enemmän huhu levisi vuonoihin, sitä kummallisemmaksi se muuttui ja
lopulla niin kummalliseksi, että se poiketessaan niemien ja taipalien
läpi ja tunkeutuessaan ahtaisin sivuvuonoihin, oli tullut "tulimerkiksi
taivaalla" -- "kalaksi, jolla oli suuri luuta perässään."

Vasta Hammernäs'issä kuoli tämä sillikuningas tavallisesti ja muuttui
joksikin ilmassa, niinkuin siellä ylipäänsä kaikki huhut vaikenivat ja
kuolivat, sillä vanha Jan Juhl ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kansan
lähdöstä merelle, ja purjehtimisesta useampia peninkulmia, tullakseen
"narreiksi" ja "hukkuakseen aavalla merellä." Ja kun vanhus
Hammernäs'issä pudisti päätänsä, niin ei kukaan siinä kylässä, joka
tahtoi olla viisaana pidettynä, uskonutkaan sitä.

Tämä oli muutoin viimeinen mitä Jan Juhl teki elämässään, saadessaan
tuon kiihoittavan huhun vaikenemaan ja kotiseutunsa pelastetuksi
onnettomuudesta, sillä tuskin kahdeksan päivää senjälkeen kuoli hän
sydämen halvaukseen, istuessaan par'aikaa ja polttaen piippuaan
penkillä Hammernäs'in hongan alla.

Hammernäs'istä kääntyi seutu, jota kutsutaan Aa-vuonoksi yksinäisenä,
muista erillään itäänpäin tunturia kohti, ensin kapeana vuonona, mutta
etempänä apupitäjissä lumen peittämien sinertävien vuorien ympäröimänä.

Täällä löytyi ei ainoastaan taruja, lauluja, kirjoituksilla
varustettuja oluthaarikoita ja vanhoja, kummallisilla puuleikkauksilla
koristettuja, aittoja, vaan myöskin kummallista vanhanaikuista kansaa,
jonka selvät, karkeat kasvonpiirteet osoittivat ymmärrystä ja
järkevyyttä, sukuja, jotka aina olivat menneet keskenään naimisiin.
Frenoloogi olisi naisten pään etuosassa huomannut kuopan tahi monen
vuoden painosta vajonneen katonharjan kaltaisen syvennyksen.

Tunturin purossa uiskenteli rautu -- vanha ja suuripäinen, -- pää suuri
kuin kolmas osa ruumista ja sammaleinen -- silla nuoriso ei täällä
koskaan kalastaneet, jonkatähden kalalajit kaipasivat uudistusta!
Kapeilla, ahtailla laitumilla, joihin pääsi liian paljon varjoa ja
liian vähän auringon paistetta, kuljeskelivat lehmät kurjan näköisinä
ja pieninä terävöillä lonkkaluillaan -- luonnollinen seuraus
satavuotisesta nälän kärsimisestä ja tukahuttavan navetan ilmasta!
Melkein joka kolmannella lehmällä oli ainoastaan yksi sarvi tahi se oli
töppösarvinen, -- mitä vanhemmaksi ne tulivat sitä haureemmiksi tulivat
sarvet. Kansa arveli sen tulevan siitä, että ne kiistellen ruoasta
puskivat maanalaisten lehmien kanssa. Täällä peljästyttivät karjatytöt
toisiaan keskellä valoisaa keskipäivää, kertoen kuinka lapsia oli äkkiä
kadonnut "tonttien" kanssa ovien alle tahi miten metsän mäillä heille
naurettiin ja irvisteltiin ja he kuiskasivat nyt surullisesti
toisilleen manauksia taikaa vastaan.

Hevosetkin näyttivät harmailta, pitkiltä ja vanhoilta; ne astua
jahnustivat vääräsäärisinä eteenpäin rattaitten edessä, joiden
ratisevien raskaitten puupyörien akselit olivat niin lujasti kuivuneet
kiinni, että ne pyörivät mukana ajaessa -- niinkuin Abrahamin aikoina!
-- -- Niin, siatkin näyttivät vielä olevan tuota vanhaa uudistamatonta
lajia, -- korkeajalkaisina, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vihaisina
syöksyivät ne esiin talojen välitse, niinkuin pikajuoksijat. Ne
näyttivät olevan omiansa tuottamaan noita raudankovia, suolaisia
pilaantuneita, kymmenen- jopa kahdenkymmenvuotisia lappeita, jotka
suurena aarteena riippuivat aitoissa.

Tällä seudulla elettiin vielä vanhojen taikamerkkien mukaan. Yhä vielä
jaettiin levollisesti päivän toimia niiden jälkeen sekä aika kylvön ja
heinänteon välillä, että talvipäivän seisahdus, ja pyhäinmiesten
päivänä, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, jolloin meriliikkeen piti
lakata, veti moni tunnokkaasti veneensä ylös vuonon rannalle.

Laakion ala-osa olisi oikeastaan niinkuin muutkin sellaiset seudut
pitänyt loppuman sisäjärveen, siksi sellainen seutu tarvitsee ikäänkuin
lukkoa. Vaan sen sijaan oli se saanut osakseen vuonon, pienen ja kapean
kuin käsivarsi, joka ulottui suureen vuonoon saakka ja päättyi aavaan
mereen, -- kauas, kauemmaksi kuin seudun asukkaat kykenivät
ajattelemaankaan.

Mutta sellainen seutu, niinkuin jo mainittiin, tarvitsee
välttämättömästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä salpana ja lukkona istui vanha Jan
Rejersen Juhl Hammernäs'issä -- niinkuin hänen isänsä ja iso-isänsä
hänen edellään -- siksi kuin hän nyt syksyllä oli muuttanut manalan
majoille.

Pitkin laaksoa kuului nyt huokaus, kumiseva kuin tyhjän tynnyrin
suusta:

"Toden totta me kadotimme paljon, -- isä Juhl, niin!"

Jan oli Juhl'ien suurta sukua. Yksi perheen jäsenistä, merimies, oli
saavuttanut rikkautensa Hollannissa ja Bataviassa, oli puolitoista
vuosisataa sitten tahi vielä kauemminkin, ostanut itselleen Aa-vuonossa
useampia taloja -- melkeinpä kokonaisen tiluksen. Ja ihmeellistä on
miten monta pitkää, vahvaa, laihaa Juhl'ia kovilla, säännöllisillä
kasvoilla ja vaaleilla hiuksilla sekä heille vastakohtaisia solakoita,
kauniita, vaaleatukkaisia naisia sitten sai nähdä seudun muuten niin
tummien ja lyhytkasvuisten asukkaitten seassa.

Sitten oli perhe yhä enemmän lisääntynyt ja levinnyt, kunnes se
vihdoinkin oli jälleen hävinnyt nimettömän rahvaan sekaan, -- tahi
niinkuin ne Juhl'it, jotka ainakin viimevuosisadalta saakka olivat
asuneet Hammernäs'issä, olivat tunnetut yksinkertaisuudestaan ja
jäykkämielisyydestään.

Isä Juhl, niin, -- -- siellä seisoi vielä tuo pitkä, harmaa,
yksikerroksinen rakennus, jonka katonharja oli vanhuudesta jo aivan
vajonnut, jonka pienistä lyijyruutuisista reunimmaisista ikkunoista oli
näkö-ala kaalimaahan päin; ja molemmin puolin porstuan ovea oli uudet,
vasta pannut, vähän suuremmat, valkoisiksi kitatut ikkunat. Kauempana,
viheriäisellä nurmella levittelivät muutamat sitkeät, hienot
koivunrungot latvojaan tuulessa.

Mutta muuten oli koko kasvullisuus niin koukkuista ja pientä,
koukkuiset lepät molemmin puolin puroja alhaalla tuntureilla,
koukkuiset koivut, jotka kasvoivat kyyristyneinä tuulisilla mäillä.
Rakennusten alapuolella, joka osa ennen oli aiottu suureksi
hedelmäpuutarhaksi, kasvoi nyt koukkuisia happoimia puita, pieniä
viinamarjapensaita, huonoja karviaismarjoja, ja siellä oli jäännöksiä
vanhoista huvihuoneista, joiden seiniä pitkin rehoitti humaloita ja
nokkosia, joissa kanat munivat ja kaakottivat.

Mäellä kasvoi paksu monihaarainen honka, joka levitti koukkuisia
oksiaan tuulessa ja sen juuren ympärillä oli vanha, pyöreä penkki...
Siellä istui Jan Juhl tuntikausia polttaen tupakkaa ja katsellen
veneitä, joilla purjehdittiin maakauppiaan luo vastapäätä olevalle
taipaleelle ja sieltä taas takaisin.

Ja kansa tiesi, että hän istui siellä, tunsi heidät jokaisen, ja sai
aina tietää millä kannalla heidän asiansa olivat. Ei saanut paljoa
tapahtua ilman isä Juhl'in neuvoa ja mieltymystä!

Rakennus oli aivan entisellään; mutta mies, talon lukko, oli poissa.
Ja asukkaat soutelivat ohitse ihmetellen ja odottaen, mitä nyt
tapahtuisi.

Hautajaiset vietettiin hyvin komeasti, -- ylt'ympäri vuonoa levisi aina
huhu, kuin vaan joku Juhl haudattiin. Sen jälkeen oli kaikki taas niin
hiljaista ... ja talossa sekä alhaalla kylässä kerrottiin vaan, ett'ei
Hammernäs'iä enää omistanut vanha Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen
Juhl...

Joulu lähestyi. Ilma oli itäpakkasesta ja hallasta muuttunut
lounaistuuleksi ja leudoksi, niin suojaiseksi, että katosta tippui alas
vettä ja pantiin saavia rännien alle kootakseen sadevettä pesua ja
lipeäkalaa varten.

Vanha lato näytti oikein kostealta ja läpimärältä, niin että
ikkunanlaudat olivat turvonneet. Siellä täällä kasvoi koivuja
koukkuisine, valkoisine runkoineen nuoskassa lumessa ja niiden oksat
olivat mustat ja synkät kuin luudat tahi koulumestarin vitsa.
Karjapalvelija vanha Jörun, joka oli kotoisin ylämaasta, kutsui tätä
ilman muutosta ennen joulua "näkkileipäsuojaksi."

Ja leipomatuvassa kaulasi ja leipoi naapurikylän loisvaimo ahkerasti
näkkileipää. Kynttilöitä oli jo valettu, joulukalaa pyydetty ja
jouluolut, ehkä vähän miedompi kuin tavallisesti, niinkuin lesken olut
oikeastaan pitäisikin olla, oli jo valmis ja pantu tynnöriin.

Sisällä tuvassa istui leski kerien lankaa uunin edessä, jonka punainen
valo alkoi loistaa iltahämärässä.

Hän oli komean näköinen ja kohta huomasi, että väkevän, levottoman
laaksoissa asuvan Ramstad kansan veri kuohui hänen suonissaan -- hänen
kasvonpiirteensä olivat selvät, niinkuin puuhun veistetyt, harmaan pään
ympärillä oli hänellä kaulaliina, hän oli Jan Juhl'en sisaren lapsen
lapsi, jonka tämä entisen tavan mukaan oli ottanut vaimokseen.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka kattohirret olivat
painosta aivan koukkuiset, oli nahkainen sohva, jonka yläpuolella oli
pieni peili, suuri lyömäkello oli toisessa nurkassa, missä riippui
tupakkapiippuja, joiden pää oli aivan rikki purtu ja toisessa oli
ruskea kaappi, johon oli maalattu ruusuja. Ikkunain välissä seisoi
alaskäännetty siipi-pöytä, jonka päällä oli ompelutyyny ja käsityö, ja
yksinkertaisia kuusipuusta tehtyjä tuolia, joiden joukossa muutamia
korkeaselkäisiä ja nahalla päällystettyjä oli asetettu rivittäin pitkin
seiniä, niinkuin sotamiehiä, joten koko maalaamaton leveistä,
oksaisista honkahirsistä rakennettu lattia, pitkillä, hiekkaisilla,
tummilla raoilla oli vapaa kuin harjoituskenttä. Seinillä riippui
muutamia vaalistuneita, perittyjä tauluja: -- kärpäsien likaama,
kellastunut vaskipiirros, kuvaava sotalaivaa, jonka alla oli kirjoitus:
"Kenraalikuvernööri Svardecroon, Batavia 1720," -- sekä taulu kuvaava
Kaarlo Juhan'ia Dennewitz'issa.

Tuo kookas nainen, joka keri lankaa uunin luona, istui
koukkuselkäisenä, niinkuin väsynyt hevonen, joka vedettyään raskasta
kuormaa pysähtyy mäellä lepäämään. Hän huokasi vähän väliä ja tähän
huokaukseen kuului vastaus ikkunan luota, missä kaksikymmentäkuusi,
kaksikymmentäseitsemän vuotias tytär, pitkä ja kapea kuin oljenkorsi,
istui nojaten päätään ikkunaa vasten ja ompeli iltahämärässä.

He eivät puhuneet sanaakaan, vaan vyyhti hienoni hienonemistaan;
-- molemmat naiset istuivat vaan niinkuin kaikki kyläläiset odottaen
jotain kummallista tapahtuvan. Varmaankin saisivat he henkikirjurilta
kuulla jotain kuolinpesästä, luultavasti jo ennen joulua... Kumpikin
heistä epäili. He olivat molemmat ymmärtäväiset, vaan he eivät olleet
uskaltaneet ajatella, niin kauan kuin heidän isänsä ja miehensä
ajatteli heidän edestään ... ja nyt istuivat he yhä vielä vaieten.
Mutta he eivät voineet olla ajattelematta!

Tähän vuoden aikaan ei posti tullut vuonoon kuin kerran viikossa ja
tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua... Vanha Jan Juhl ei tosin
koskaan mennyt postia hakemaan, ennenkuin pari päivää myöhemmin,
jolloin myös oli asiaa maa-kauppiaalle; mutta nämä naiset eivät olleet
niin kärsivällisiä, ollessaan yksin kotona. He laskivat tuntiakin...

Kello alkoi jo surista ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Levottomuus, juokseminen ja huuto ilmaisivat selvään, että jotain oli
tapahtunut. Suutari Jo pilkisti renkituvasta, naskali kädessä ja lauta
sylissä. Jörun vanhus katseli navetan ovesta; pari karjatyttöä,
punaisissa, paikatuissa liivissään pilkisti keittiön porstuasta, ja
nokisesta lautakatoksesta, mistä kuultiin vasarankalsketta, kurkisti
seitsemän-kahdeksantoistavuotias, pitkä, hartiakas, vaaleatukkainen
poika, katsellen sinne tänne ympärillensä. Hänen kasvonsa ja paljaat
kätensä olivat nokiset pyssystä, jota hän par'aikaa korjaili ja
puhdisti öljyllä.

Hän oli talon oma poika, joka näkyi selvästi hänen terävistä,
säännöllisistä kasvonpiirteistään, pörröisistä hiuksistaan ja nenästä,
joka syntyperäisellä ylpeydellä katseli ulos maailmaan; se näytti
niinkuin Hammernäs'kin olevan niemi, jonka ohi kansa harvoin kulki
pysähtymättä siellä; se niinkuin koko hänen kasvonsakin ilmasi jotain
syntyperäistä, jaloa, arvokasta ja kysyväistä, tutkivaista.

Postivene oli juuri tullut näkyviin niemellä puitten yläpuolella. Kolme
miestä oli soutamassa ja sillä oli kuusi airoa, jotka lepäsivät pitkin
teljoja, sillä aikaa kuin keula pengasteli vaahdon läpi. Kokassa oli
seiväs, johon oli kiinnitetty riepu tahi joku muu vaatepalanen
viiriksi! Vene kulki vinosti postikonttooriin päin...

"Enteitä!... Silli-enteitä!" -- huusi suutari, heittäen laudan
käsistään ja juosten ulos villaröijyssään ja nahka-esi-liinoissaan. --
"Näin aikaiseen! -- ennen joulua... No, nyt tulee jokaiselle
vuonolaiselle kiirettä!... Niin, nyt saa laskea nuottansa ja rihmansa
ennenkuin ajattelikaan... Niin, nyt saavat karjatytöt olla mukana
parsimassa verkkoja, niin paljon kuin he voivat, Jörun... Karjakin se
saa mennä rannalle."

Ja sitten oli vene, jonka kokassa oli tuo kummallinen seiväs näinä
viimeisinä kahtena päivänä herättänyt eloa ja liikettä kaikkialla
ylt'ympäri vuonoa. Joka talosta ja torpasta tuli väkeä ulos, jääden
katselemaan sitä, kädellä varjostaen silmiään.

Ei ollut epäilemistäkään... "Enteitä!"... "Silli-enteitä!"

"Seitsemän, kahdeksan peninkulmaa merelle, koillispuolella Udsire'ä oli
joku laivuri nähnyt meren aivan viheriänä ja hän oli purjehtinut
useimpien sillivuorien yli, ne kohosivat -- koko ja puolen penikulman
pituisina -- toistensa yli, niinkuin hopeaseinät!...

"Stavangerista tullut laiva oli yöllä saanut hyökylaineen ylitsensä ja
samalla tuli vene ja kajutta täyteen lihavaa, sileää suurta silliä.

"Illalla oli merenpinta sillistä aivan punertava, -- koko taivas näytti
punaiselta kuin tulenliekki!"

Nämä postiveneestä saadut vähäiset tiedot levisivät tulen nopeudella
kyliin.

Renkivouti, joka oli vetänyt hirsiä ylhäällä Hammernäs'in tiluksilla,
oli nähnyt tuon kummallisen ja hän kiirehti nyt laukinjuoksua
saapuakseen pian pihalle. Vääräsäärisenä, matalana ja lyhytjalkaisena
mateli ja ryömi se melkein niinkuin ankeriainen mahallaan kivisen
metsikön mättäitten ja pensaitten yli vetäen hirsiä perässään, ja
jännittäen rumia, paksuja takajalkojaan. Liukkaalla Hammernäs'in mäellä
oli sillä vaikea vetää kuormaansa, sillä se oli huonosti kengitetty; ja
kun renki tuli pihalle kulettaen hiestä vaahtoovaa laukkia, oli vene jo
päästetty irroilleen vesille ja tytöt seisoivat alaalla jääsohjossa
ojentaen hänelle sunnuntainutun, niin että voisi kohta soutaa
postikonttoriin hakemaan rouvalle postia.

Vähän sen jälkeen näkivät molemmat naiset ikkunasta miten vene
sysättiin rannalta ja miten airot taipuivat kuin raidanoksat.

Vaan he eivät ajatelleet silliä tahi silli-enteitä; mutta kirjettä,
josta heidän onnensa riippui...

Tämä päivä tulisi todellakin olemaan Hammernäs'ille ratkaiseva päivä!

Jos jotain tilusta taidettiin pitää mallina -- ikivanhasta huonosta
hoidosta ja kaikesta huonosta maanviljelyksestä, niin oli se todellakin
vanhan Jan Juhl'in talo. Siellä oli lanta tallin ja navetan edessä
vuodet pitkät tuulessa ja auringonpaahteessa. Saman luonnollisen
säädelmän mukaan levitettiin sitä paikka paikoin pellolle, vaan muut
paikat jätettiin sateen ja niiden purojen huuhdottavaksi, jotka
tunturilta virtasivat alas maahan, tehden sen rämeiseksi ja kosteaksi.

"Ilmaa ja valoa navettoihin! ... puhdastako? -- Lopuksi varmaankin
pitää vielä pestä siatkin!" morisi Jan Juhl.

Kunhan vaan oli useita laihoja lehmiä ja nälkää kärsineitä mökkiläisiä,
oli se hänen mielestään sama kuin suuri rikkaus. Hän pudisti vaan
päätänsä, kun mainittiin, että ruokakin olisi rahaa ja että hänen monet
työmiehensä tekisivät hänet köyhäksi, vaikka kuinka huonossa ruo'assa
heitä pidettäisiinkin; sillä -- "jos niin olisi, niin johan talo olisi
iso-isänkin aikoina tullut perin köyhäksi!"

Ja syytä siihen minkätähden niin ei käynyt, ei olisi ollut niinkään
vaikeata huomata, jos ei sitä olisi aina salattu alituisen lainaamisen
tahi taloon kuuluvien tilojen myömisen kautta, joka taas tuotti
vanhalle nimismies Haarstad'ille suuria sisääntuloja! Bergen'in
kauppatavarat ja Hammervigen'in maakauppiaan velat maksettiin myös
silloin tällöin nimismies Haarstad'in avulla.

Näinä viimeisinä vuosina oli Jan Juhl'illa kuitenkin ollut paljon
harmia sentähden, että hänen kauppa-asioitsijansa Bergen'issä ei
tahtonut antaa hänelle uutta lainaa, ennenkuin hän saisi entisen
maksetuksi.

Tähän aikaan kuoli Jan Juhl ja juuri tämä suru toimeeutulosta
huolestutti hänen jälkeistänsä niinkuin synkkä, kiusallinen tuska!

Lukitussa huoneessa istuivat äiti ja tytär lukien kirjettä, jonka renki
oli sinä päivänä tuonut postista. Huoneessa oli hiljaista ja
puolipimeää ja he istuivat kumpikin vuoteellaan, -- tämän
kuolontapauksen jälkeen olivat he muuttaneet yhteen asumaan. Näytti
siltä kuin suru nyt vasta olisi näyttänyt oikean muotonsa.
Kuolinpesällä oli suuria velkoja! Kevään puoleen täytyi Hammernäs myödä
huutokaupalla ja syksystä piti heidän muuttaa pois talosta... Yksi
heidän suurimmista velkojistaan oli heidän naapurinsa, nimismies
Haarstad.

Ottilie meni itkusta pöhöttynein silmin, jota ei palvelijoiden olisi
pitänyt saada nähdä, alas kutsumaan Rejer'iä sisään.

Sitten istuivat he kaikki kolme ylhäällä huoneessa myöhään iltaan,
siksikuin kynttilä äkkiä sammui ja Rejer hiipi omaan huoneesensa, missä
hän rajusti heittäytyi surun valtaan, jota hän ei tähän saakka ollut
uskaltanut muille näyttää.

... Korkeinta mitä hän oli tietänyt tässä maailmassa, oli Hammernäs,
hänen oma perintötilansa! Juuri se ajatus oli herättänyt hänessä
itsetuntoa. Niin kanan kuin hän vaan muisti olivat sekä seudun että
talon asukkaat kohdelleet ja imarrelleet häntä niinkuin perillistä
ainakin. Hän oli kasvatettu "Juhl'in poikana," Hammernäs'in ruhtinaana
ja perillisenä, ja minne ikinä hän tuli, häihin tahi muihin seuroihin,
niin kaikkialla häntä suosittiin.

Ja nyt ei tästä kaikesta löytynyt enään naulaakaan jäljellä ... ei
löytynyt ainoatakaan lastua, joka olisi ollut hänen omansa!... Honka ja
rakennukset, palvelijat ja lehmät, nuottahuoneet ja lampaat -- jokainen
yksityinen esine, joita hän oli aina tottunut pitämään niin omanaan,
että luuli näkevänsä niihin poltettuna nimensä Reijer Jansen Juhl, --
kaikki tämä täytyi hänen nyt jättää, eihän ne olleet hänen omiansa!...

Hän oli kahtena kesänä käynyt koulua kappalaisen luona papin lasten
kanssa yhdessä, ja tämä oli sanonut, että Rejer'illä oli erinomainen
ymmärrys, jonkatähden pitäisi lähettää hänet Bergen'iin lukujaan
jatkamaan. Mutta Rejer ei tahtonut! Ja siinä antoi isä hänen tehdä oman
mielensä mukaan niinkuin hän ylipäänsä aina sai tahtonsa perille --
isältä kun hän suuttuneena marisi ja äidiltä kun hän häntä hemmoitteli.

Sitävastoin oli vanhus arvellut viisaaksi tuumaksi lähettää poikansa
naapurin, nimismies Haarstad'in konttoriin, niin että hän voisi tämän
jälkeen saada siellä viran ja joskus päästä Hammernäs'in nimismieheksi.
Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään! Ja sentähden oli heidän välinsä näinä
kahtena viimeisenä vuotena ollut hyvin jäykkä. Isä ei koskaan puhunut
hänen kanssaan siitä; vaan hän oli lujasti päättänyt saada tahtonsa
perille, ja Rejer oli taas jäykkämielisenä, niinkuin koko hänen
sukunsakin yhtä harras vastustaja.

Nyt näytti kuitenkin, niinkuin hän olisi pakoitettuna kulkemaan tietä,
jota hän ei tahtonut -- tietä, jota hän itse vihasi!... Näytti siltä
kuin täytyisi hänen ratsastaa Haarstad'in konttoripukilla, sen sijaan
että hän olisi saanut olla Hammernäs'in perillisenä!...

Asian todellista laitaa taidettiin salata huutokauppapäivään saakka;
mutta senjälkeen oli Hammernäs hänen ja hänen omaistensa silmissä
ikäänkuin vajonnut vuonoon! -- "Ah, jos hänkin olisi saanut vajota --
pois kaikesta tästä häpeästä..."

Luoteistuuli vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, tärisytti vanhaa,
rappeutunutta rakennusta, niin että se huokaili, rankka sade löi
raskaasti ikkunaruutuja vasten, -- ja uudelleen rupesi taas ulvomaan ja
vinkumaan...

Poika raukka makasi, ajatellen ja mietiskellen, kunnes hän vihdoinkin
vaipui uneen ... ja unessa loisti kummallinen kala yhä selvemmin, yhä
monivärisempänä ja loistavana, punaisena, sinisenä, hopeankirkkaana, ja
hopeasuomuisena hänen silmiensä edessä. Se oli suuri ja kiiltävä ja se
uiskenteli hiljakseen edestakaisin Hammernäs'in lahdessa; vihdoin
viimeinkin pysähtyi se suoraan venehuoneen edustalle, katsellen pieniä
kalaverkkoja, joita oli sinne ripustettu...

Rejer makasi myöhään aamuun. Mutta kun hän heräsi olivat hänen kasvonsa
niin omituisen näköiset; -- niissä ilmautui tuo Juhl'ien tapa puristaa
huuliaan vähän kokoon, niin että leuka pisti esiin ja kasvot
muistuttivat veneen kokasta.

Hän oli hetkisen ylhäällä vintillä, missä hän katseli ja eroitteli
joukon nahkaisia vaatteita. Sitten meni hän alas renkien tupaan, jossa
suutari Jo puheli noista kaikista erilaisista sillihuhuista ja ompeli
joulukiireessään piki-astia ja sianharja edessään ikkunalaudalla.

"Voisitko tehdä minulle saappaat isän suurista merisaappaista --
näistä?"

Kohta sen jälkeen näkyi hänen pitkä muotonsa aitan ovella, jossa hänen
äitinsä seisoi antaen palvelijalle seulomattomia jauhoja, voita ja
silliä. Hän ei sanonut mitään, sillä aikaa kuin äiti mätti jauhoja
hinkalosta; hän kulki vaan ympäri, vihelsi hiljakseen, pilkisti
erilaisiin tynnöreihin ja kirstuihin ja laski lappeita, jotka rippuivat
katon alla.

Palvelijan mentyä pois, huudahti hän: "Jauhoja ja leipää on sinulla
ainakin kylläksi ... ja perunoita ... ja näkkileipää ... ja suolaista
lihaa ... mutta ryyniä ja silavaa -- miten häpeällisesti ovat he
syöneet sinulta, äiti, kaikki sianlappeet!"

"Voit olla oikeassa, poikaseni!" -- hän lakkasi mättämästä jauhoja.

Sitten tutki Rejer lihatiinua.

"Miten kauheasti liha on vähentynyt, äiti! -- Ovathan he aivan syöneet
sinut köyhäksi ... jo nyt, kun kaikkea niin hyvin tarvittaisiin!"

Hänen äitinsä taisi töin tuskin kuulla näitä sanoja. Hän oli koko ajan
ihmetellen katsellut poikansa käytöstä; -- nyt nousi hän äkkiä ylös ja
istui surullisena ja epätietoisen näköisenä jauhohinkalon reunalle.

"Niin, sinä olet liiaksikin oikeassa, Rejer!... Minä olen aina nähnyt
tämän aitan täynnä, mutta nyt tulee meille toiset ajat!" Hän huokasi
niin syvään että olisi luullut aitan halkeavan.

"Oi, älä huoli siitä, äiti! Saatpa nähdä, että vielä kiistellään
Hammernäs'istä, ennenkuin tuo vanha Haarstad nahjus saa talon
haltuunsa; -- jos vaikka aitta ryöstettäisiin tyhjäksi, niin että
paljaat seinät olisivat enään jäljellä! Minä lähden sillin pyyntöön
suurella ja ehkäpä kuusilaitaisellakin veneellä. Meidän täytyy varustaa
väkemme matkalle... Verkkoja voin kyllä saada rahalla tahi kun annan
osan voitostani. Tädiltäni perimät sata taaleria käytän nyt
hyödykseni."

Rouva Juhl katseli hämmästyneenä poikaansa. Hänen kasvonsa olivat
jäykät, suuret ja laihat, myssyn yli oli sidottu kaulaliina. Hän
tarvitsi kauan aikaa ymmärtääkseen poikaansa ja tarttui hetkeksi
kädellään kirstuun, jolla hän istui nojatakseen sitä vastaan.
Vihdoinkin, mutta hitaasti, käsitti hän kuitenkin poikansa sanat ja
hitaasti, mutta hämmästyneenä pudisti hän päätänsä, ihmetellen, että
niin halveksivainen ajatus olisi voinut juohtua jonkun Juhl'in mieleen.

Tahtomatta sekaantua tällaisiin iloisiin tuumiin, valitti hän
uudestaan, -- hänen huokauksensa muistutti vanhasta puurakennuksesta,
jota tuuli jyskytteli.

"Poikaseni! Sinä olet nuori ... niin nuori!"

"Minäkö! -- minä olen pitempi isääni! ja minä tahdon nähdä sen, joka
soutaa vahvemmin kuin minä! -- ainakin tässä talossa... Sinä tarkoitat
ehkä renkivoutia Anders'ia?"

"Minä tarkoitan, että sinä olet vielä hoikka ruoko poikaseni!"

"-- Mutta sitkeä, äiti! -- sitkeä kuin koivunvitsa!"

"Rejer, Rejer ... isäsi katselee tänne alas! -- Mitä luulet, että hän
nyt sanoisi!"

"-- Että se oli hirveän tuhmasti, kun hän antoi koko elin-aikansa
veneiden lahoa venehuoneessa!"

"... Ja kyläläiset, kun he näkivät sinun, hänen ainoan poikansa
lähtevän pois ja poikkeavan entisestä tavasta!... Sinä et, Rejer, itse
tiedä mitä sanot! Sinä, -- nuori, kokematon vuononpoika, -- merelle
keskellä talvea ... tällaisessa ilmassa! --"

Ja tuuli tempasi samassa aitan oven auki ja lumiräntää tuiskusi sisään,
niinkuin tarkemmin selittämään hänen puhettaan.

"Minä tiedän vaan, että muutoin kadottaisimme Hammernäs'in!"

"Ethän sinä, Rejer, sentähden joudu kurjuuteen!"...

"Sinä tahdot minut nimismiehen konttoristiksi!"

"Kannattaa kyllä kumartua voidakseen kerran päästä nimismieheksi
Aa-vuonolla Haarstad'in jälkeen!"

"Minäkö kumartuisin? -- En, ei ennenkuin selkäni menee kolmeen
palaseen!" huudahti hän äkkiä valeana ja tuskissaan, -- "ja sitten
voitte katsella onko kenessäkään heissä mitään koukistunutta."

Rouva Juhl säpsähti; piirteet suun ympärillä ja ylöspäinen nenä olivat
hänelle ennestään tutut, -- hänen miehensä nenä oli aina vaan punainen
silmälasien kohdalla ja vähän alempana poskilla. Se ilmasi että hänen
nuori, heikko runkonsa aikoi pyrkiä eteenpäin siksi kuin se katkeisi,
-- ja ett'ei äiti saisi tehdä muuta kuin antaa hänen seurata omaa
tahtoaan.

Tuo pitkä, koukkuinen nainen istui jauhohinkalolla ja huokasi kolmannen
kerran, sillä aikaa kuin tuuli jyskytteli ja tärisytti aittaa, -- ja
Hammernäs'in honka taivutteli luoteismyrskyssä vääntyneitä oksiaan,
niin että ne ryskivät tuulessa.



II.

Juhl'in veneen Kolumbusmatka.


Niin, tosin tuntui Rejer'istä ja aa-vuonolaisista vähän vaikealta, kun
he pääsivät Bommelhut'iin saakka ja saivat meren vastaansa, -- kamalan
näköisenä, harmaana kuin lyijy kohosi tyrsky maston keskipalkoille
saakka! -- varsinkin kun lyhyt, pimeä talvipäivä alkoi hämärtää.

Ei kenenkään mieleen juohtunut edes epäilläkään Juhl'in kirkkoveneen
hyvyyttä, -- sillä sitä oli koetettu ja koputettu vasaralla ja
tarkastettu päivää vasten nuottahuoneessa. Leveäharteinen, lyhyt,
vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka oli ikäänkuin kaikkien Aa-vuonon
veneiden lääkärinä ja jota sentähden yleisesti pidettiin merimiehenä,
istui kokassa ja tarkasteli kulkuväylää. Mies, joka istui etuhangoilla
auttoi airollaan kivelle tarttumasta.

Vanha, Hardanger'issa rakennettu, tavattoman leveä hieno- ja
hataralaitanen vene toimitti kyllä velvollisuutensa; vanha raakapurje
kohotti veneen kokkaa korkealle ylös laineista ja veti kuin hevonen.

Suuri, viisisoutuinen kirkkovene -- ja koko rivi uteliaasti todistavia
talonpoikia teljojen yläpuolella -- herätti suurta huomiota, varsinkin
kun he kaikkialla pysähtyivät ja kyselivät oikeata kulkuväylää
kalastuspaikalle. Häväistys- ja pilkkasanoja sateli aa-vuonolaista
vastaan, joka "jokaisessa taipaleessa otti evässäkkinsä esille," ja
joka "kuletti omenoita ja lampaan lihaa kaupunkiin!"

Mitä lähemmäksi he tulivat Rövär'iä, sitä tiheämmin vilisi veneitä;
airotkin otettiin purjeiden avuksi -- kaikilla oli nyt kiirettä!...
Vettä tippuviin nahkavaatteisiin puettuja olentoja kohousi teljoista ja
he huusivat toisilleen sillistä ja sillin enteistä ... kuinka monen
peninkulman päässä silli uiskenteli ... yksityisistä silliparvista,
joita oli ilmestynyt Udsire-vuonossa, vaikk'ei oikea valaskalan
pyynti vielä ollut alkanutkaan ... missä taidettiin nyt odottaa
sillintuloa?... Ja nimet sellaiset kuin Fej-saari, Beavaag,
Ferkinstad-saaret, Brande-salmi, Stolmen ja Udsire suhisivat ilmassa
kaikilla murteilla -- suurista, pitkän matkan päästä tulleista
verkko- ja nuottavenheistä pieniin Laderum'in laivoihin saakka.

Rejer'ista ja hänen aa-vuonolaisistaan oli tämmöinen elämä jotain
lumoavaa ja hurmaavaa. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juoneet
paloviinaa, se muistutti osaksi kirkolliskokousta, osaksi markkinoita
-- kuu he purjehtivat aaltoja, korkeita kuin mäet heidän kotonaan,
rääkkyvät vesilinnut heidän päänsä yläpuolella. Missä he vaan kulkivat,
kaikkialla tyrskyjä yhdellä puolen! ja luotoja, joilla pitkissä
riveissä istui mahtavan näköisinä suuria ruokkia, jotka levittelivät
siipiään ja katselivat ulos merelle -- hekin odottaen sillin enteitä!

Tiira valitti ja huusi istuen luodolla, -- muutamat joutsenet ja kuikat
pyyhkäsivät siivillään aaltojen harjoja lentäessään ulos merelle.
Kalalokit lentelivät levottomina sateisessa, utuisessa ilmassa -- joka
osoitti että he vielä odottivat. Ruokit ja sorsat uiskentelivat siellä
täällä hyökylaineissa sukeltaen varovaisesti, niinkuin heidän tapansa
on. Yksinäisellä kivellä istui merikotka katsoa tuijottaen merelle
päin!

Mitä enemmän lähestyttiin paikkaa, missä kansa makasi, odottaen sillin
tuloa, sitä kovemmaksi tuli airojen synnyttämä melu.

Hälinä lisääntyi, yhä kovemmin soudettiin ja veneet oikein kilpailivat,
-- jokainen koetti ensimmäiseksi päästä laiturille, voidakseen varmaan
hankkia itselleen yösijaa jossain tuvassa maalla ja ett'eivät airot
katkeaisi kapeassa satamassa. Siellä ei vielä ollut ketään, joka olisi
kaikkea pitänyt silmällä, jokainen koetti vaan päästä perille niin
hyvin kuin oli mahdollista, saadakseen veneelleen hyvän ja sopivan
paikan ja esiintyäkseen niin mahtavana kuin vaan taisi.

Aa-vuonolaiset olivat laiskat soutamaan ja sitäpaitsi tiesivät he nyt
että "Juhl'in poika" oli veneessä; hän kyllä hankkisi hyvän paikan!

Rejer seisoi kohteliaana, köysi kädessään -- hänkin ajatteli melkein
samoin, -- vaikka Aa-vuono olisi kuinka täynnä tahansa kirkkoveneitä,
niin kyllä he väistyisivät, kun Juhl'in vene vaan tulisi näkyviin.

Satama oli täynnä suuria ja pieniä mastoja ja rannat kaikkialla täynnä
veneitä tiheissä riveissä, suuret ankkurissa merellä, pienemmät
vedettyinä rannalle.

Kahden veneen ja kivisillan välillä, joka vei suolauspaikalle, huomasi
Rejer oivan paikan, paraimman koko satamassa ... ihmeellistä, että se
oli tyhjä!

He ohjasivat veneensä sinne ja kaikki aa-vuonolaiset seurasivat
Rejer'iä, he tervehtivät kauniisti niinkuin heidän kotonaan oli tapana.

"Jumala siunatkoon kokousta!... Ruma ilma tänään!"

Ulkona aitan ovesta seisoisi nuori sillinperkaaja, punainen huivi
hartioilla, ja nauroi.

Rejer heitti köyden muutamille miehille, jotka seisoivat sillalla. He
vetivät todellakin hyvin ystävällisesti veneen luoksensa, vaan kun he
saivat kiinni kokasta, lykkäsivät he sen äkkiä Rejer'in suureksi
hämmästykseksi, pilkallisesti nauraen ja huutaen eläköön! -- ulos
sillan ohi, kauas ulkopuolella olevien veneitten luo. Ja niinkuin
taikavoimasta tarttui nyt kansa airoihin, sauvoihin ja seipäisin,
kirosi ja riiteli kuin hullu, ja lykkäsi venettä vielä kauemmaksi.
Kahdessa jahtilaivassa heidän takanaan huutaa hoilotettiin ja tyttö
aitan ovella nauroi ääneen.

Tällä kertaa huomasi hänet Rejer.

Tätä pilkkaa vastaan ei ollut mitään sanomista; mutta vähän
neuvottomina odottivat he siellä ulkopuolella satamaa. Nyt ei ollut
muuta neuvoa kuin kaikin voimin soutaa venettä aivan samaan paikkaan.

Kalanperkaaja tuli uteliaasti aivan ovelle nähdäkseen miten kävisi.

Aa-vuonolaiset soutivat, mutta töytäsivät kovasti köyttä vastaan, joka
oli heitetty ulos sillan ja veneiden väliin. Sekin koetus oli aivan
turha... Naurua ja pilkkaa. Rejer kuuli taas tytön nauravan.

Hän oli laiha ja hento, niin että hänet olisi voinut puhaltaa pois ...
ja tuuli levitteli hänen viheriän paikatun hameensa helmoja.
Nojatakseen paremmin piti hän lujasti kiinni vipuköydestä, potkaisten
sitä raskailla, rumilla kengillään. Liinan alta pilkisti muutamia
mustia hiuskutria, joita hän pyyhkäsi kädellään likaisilta, laihoilta
kasvoiltaan, hänen silmänsä olivat vilkkaat ja suu irvissään, valmiina
osoittamaan kaunopuheliaisuutta.

"Onko teillä voita myötävänä, häh? -- tahi vanhaa juustoa tuolla verkon
alla?... Ettekö voi käsittää, että tuo paikka on kauppiaan, eikä
kenenkään muun?... Sinä, -- sinä pitkänokkainen vuonolainen? -- Jos te
kerran voitte airoillanne tunkeutua harmaan venehuoneen luo saaren
taakse, ennenkuin tuo nuottavene tulee, niin siellä kyllä pääsette
rantaan! -- Sinä, pitkänokka, älä töllistele tuolla touvissa. Et sinä
ollenkaan tarvitse tervehtiä!... Souda! niin, souda sinä vaan!"

Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet veneensä. He sousivat nyt kaikin
voimin suoraan määrättyyn paikkaan, niin että he melkein töytäsivät
raskasta nuottavenettä vasten, joka lähestyi reivatuin purjein.

Syynä siihen, että Rejer oli hetkeksi jäänyt töllistämään, oli se että
hoikka, vaalea, paikattuun hameesen puettu sillinperkaaja oli niin
ihmeellisen näköinen -- hän oli jotain toista kuin nuo hitaat, laiskat
Aa-vuonon talonpoikaistytöt.

He pääsivätkin rantaan ja saivat itselleen asunnon maalla.

       *       *       *       *       *

Ja nyt olivat he siellä, keskellä hälinää, tungettuina satojen
veneitten, jahtien, pursien, kaljaasien ja laivojen väliin, jotka
olivat tuoneet suolaa, toivossa saada ostaa tuoretta silliä, -- kaikki
loiskuen, hölkkyen, kiikkuen, kosteina toistensa vieressä, harmaalla,
rauhattomalla merellä, niin lähetysten, että monessa kohden voitiin
kulkea veneitten ja laivojen yli niinkuin siltaa myöten.

Joka kerta, kuin sumu hiukankin haihtui, olivat kaikki saaret täynnä
ihmisiä, jotka katsoivat ulos merelle: -- lyijynharmaa meri, pilvinen,
harmaa taivas, kivenharmaat, lumettomat rannat!... Yksinäisiä
vesilintuja lensi tyrskyjä kohden ja sitten taas suoraan takaisin,
ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista merisumun, joka ylt'ympäri peitti
taivaanrannan, tähystelläkseen silliä.

Siitä saakka, kuin alkoi hämärtää, kuuli Rejer vähän väliä kolkkoa
rantapuodista, ja kun tuli pimeämpi, valaisi himmeä valojuova koko
joukon päitä laiturilla sen edustalla.

Täällä suolauspaikalla vietettiin tanssia juomingeilla, mässäämisellä
ja tappeluilla ja tanssittiin sillinperkaajien kanssa puodin
permannolla.

Kaikki tahtoivat päästä sisään! Rejer'in pitkä, kookas vartalo näkyi jo
oven suussa. Hän tunkeutui eteenpäin, raivaten ylpeästi itselleen tietä
väkijoukon läpi, joten hänelle todellakin onnistui hankkia itselleen
paikka.

Eipä kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin vankka, luinen nyrkki tarttui
hänen takkinsa kaulukseen ja veti hänet takaisin. Rejer'in suuttumus
tästä hävittömästä menettelystä Juhl'ia kohtaan oli selittämätön! Mutta
täällä ei ollut yhtään aikaa niellä harmia, joka haaralta saatiin
iskuja, sysättiin ja töytättiin... Nyt repesi taskukin! Siitä kostoksi
potkasi hän raudoitetun saappaansa korolla, mutta seurauksena oli
tukkanuotta ja sitten taas pari raskasta potkua, jotka lähettivät hänet
kauas eteenpäin nuorta, mustatukkaista merimiestä kohti, joka seisoi
kynttilän valossa ja otti hänet vastaan lausumalla: "No, no ... no, no,
jättäkää hänet rauhaan! -- Ettekö näe, että poikanulikkahan hän vaan
on!... Mitä sinä teet täällä, poikanulikka?"

Viimeinen sana koski kovemmin kuin kaikki muu kohtelu ulkona pimeässä
käytävässä. Jos oli jotain, jona Rejer ei tahtonut käyttäytyä, niin oli
se juuri poikanulikkana, -- hän, joka oli yli kahdeksantoista ja puolen
vuotta ja joka täysi-ikäisyytensä arvolla johdatti kokonaista
venekuntaa.

Hän pujahti niin vikkelästi pois avuliaan merimiehen luota, kuin olisi
hän ollut vähällä polttaa itseään ja hiipi niin huomaamatta kuin
mahdollista sisään seinää pitkin miesten tumman rivin takaa, jotka
seisoivat tarjoellen toisilleen pulloistaan.

Rantapuodin permannolla jatkettiin tanssia herkeämättä.

Polskaa, kädet toistensa sivulla, valssia ja hambopolkkaa! Viulut
kilpailivat merisaapasten töminän kanssa. Rasvasoihdut leimusivat ja
savusivat vedossa ja katto-orsista riippui pari lyhtyä alas katkuavaan
ilmaan ja valasi punaisia kasvoja, joista hiki tippui hattujen alta...
Viinahöyry ja tupakansavu, märistä vaatteista ja pilaantuneista
sillistä syntynyt haju, suolan kosteus, kun sitä jalkojen alla
poljettiin likaiseksi, veteläksi sohjoksi, verhosi kaikki kuumaan,
tiheään viinasumuun, jonka läpi kaikki vaan himmeästi haamoitti. Naurua
ja rähinää kaikui kaikkien korvissa.

Muutamia asioitsijoita ja kirjureita istui punssipullojen ääressä ja
pelasi tynnörin pohjan päällä sillistä, joka vielä oli kaukana merellä.
Aina vähän väliä virkistivät he itseään menemällä sisään ja
pyöräyttämällä jonkun kerran ympäri permantoa.

Rejer'illä oli kova taistelu taisteltavana voittaaksensa ujoutensa, kun
hänen piti näin hienojen, keikkailevien kauppapalvelijoiden ohitse,
jotka istuivat siellä. Häntä vaivasi suuri arkatuntoisuus, hänellä oli
vielä aivan selvään poikamaiset kasvonpiirteet ja ääni ja kaikkialla
tunsi hän itsensä liian pitkäksi ja näkyväksi. Sentähden kulki hän niin
koukkuisena kuin mahdollista ja koetti olla niin vakavan ja
järkähtämättömän näköinen kuin tullinhoitaja.

Tämä viimeinen seikka oli mahdollisesti syynä siihen, että juuri ne
silmät, joita hän mieluimmin olisi tahtonut välttää huomasivat kohta
hänet. Hiipiessään tynnörien ohitse kuuli hän takanansa:

"Mika puoliherra tuo on, tuo, jolla on pitkä nenä ja neulottu vyö?"

Silloin juuri tunkeutui niin paljon väkeä kokoon, ett'ei Rejer voinut
liikkua, vaan hän luuli hälinässä kuulevansa sanottavan: "Jan Juhl'in
poika Aa-vuonosta ... perin pohjin köyhtynyt..."

Rejer'in posket hehkuivat ja ohimot tykyttivät. Hän ei ollut varma
siitä kuuliko hän oikein tahi oliko se hänen omatuntonsa, joka hänelle
siitä kuiskasi... Mutta miten olisi huhu ehtinyt tänne saakka levitä.

Hän ei uskaltanut katsella taaksensa kauemmin kuin silmänräpäyksen,
jonka hän tarvitsi, huomataksensa lihavaa, paksua miestä kortti
kädessä, joka oli sanonut tätä; hän oli asioitsija vuonolta, kolmen
peninkulman päästä Hammernäs'istä.

Tuota "perinpohjin köyhtynyt" ei hän mitenkään voinut unhottaa...
Uhallakin koetti hän kohottaa niskaansa. Oliko siis totta, että
Juhl'it Hammernäs'issä olivat perinpohjin köyhtyneet? Siitä oli ensin
taistelu loppuun taisteltava! -- mutta täällä oli kuitenkin niin
tukehduttavaa ... niin ahdistavaa!

Hän oli jo päättänyt uudestaan jättää puodin, kun äkillinen liike
väkijoukossa antoi hänelle tilaisuuden nähdä suoraan ahtaasen piiriin,
jossa tanssijat pyörivät.

Pitkä, hoikka tyttö riippui kiiltonahkahattuun ja suureen takkiin
puetun, reippaan, kookkaan rotevan sillinpyytäjän käsivarrella...
Hiukset olivat epäjärjestyksessä, silmät pikimustat, -- hän tunsi heti
sillinperkaajan rantapuodin ovelta. Hän tanssi notkeasti, mutta
koukkuisena ja vaaleana; nojautuessaan tanssittajaa vasten, näytti hän
koko ajan kissalta, joka väjyy saalistaan valmiina hyppyyn. Hänen
katsantonsa oli silmäänpistävä ja Rejer tunkeutui ehdottomasti
lähemmäksi...

Ei ollut helppoa tietää, mitä pitkä, hieno kauppapalvelija oli hänelle
tehnyt, mutta kun hän tuli päättäväisen näköisenä, tahtoen viedä hänet
muassaan tanssiin, purskahti tyttö raikkaasen nauruun ja käänsi hänelle
selkänsä, tanssiakseen puotiin palkatun tynnörin tekijän kanssa.

Rejer'iä suututti totta puhuen, että noin renttumaisesti puettu,
viehättäväsilmäinen sillinperkaaja uskalsi käyttäytyä niin rohkeasti.
Kotona vallitsi aivan toisellainen ero eri säätyläisten välillä!

Otsa oli matala, leveä ja aivan kahvinruskea. Ilvehtivä hymy huulilla
teki kasvot melkein vastenmielisiksi ... kyynäspäät ja olkapäät olivat
teräviä... Selkä, kun hän piti niskaansa kyyristyneenä, melkein
koverrettuna ... koko vartalo hieno ja laiha! Ja kuitenkin oli hän
sellainen, että hän yhä enemmän kiihoitti Rejer'in uteliaisuutta, niin
että hänen vaan täytyi katsella häntä.

Hän siirtyi ehdottomasti eteenpäin paikalle, jossa tytön täytyi useampi
kerta pysähtyä ja seurasi yhä häntä silmillänsä tanssista tanssiin...

Täällä oli niin paljon aivan uutta! Niin, hambopolskaa hän kyllä
osasi! ... ja tuokin, tuo mustatukkainen perämies, jonka kanssa hän nyt
tanssi! -- Se kävi niin nopeasti, niin keveästi ja luontevasti!...
Liivi oli kohonnut kaulukseen saakka ... hän oli kapea kuin ankerias ja
melkeinpä ilman lanteita.

Hänkään ei näyttänyt jääneen huomaamatta, että Rejer lakkaamatta
katseli häntä. Tuttavallinen silmäys, jonka tyttö loi häneen, sai hänen
poskensa hehkumaan, ja kun hän kulki ohitse nyykäytti hän hänelle
päätään.

Rejer'in teeskennelty, vakava katse oli poissa, katkerat ajatukset,
jotka äsken olivat täyttäneet hänen sydämmensä haihtuivat kuin savu!

Kun tanssi hetkeksi taukosi, näki hän parin äkkiä tulevan lähelle
ennenmainittua kauppapalvelijaa. Aivan kuin huomaamatta puhalsi tämä
piippunysäänsä, niin että tuhka lensi suoraan perämiehen kasvoille ja
rinnalle, jonkatähden hänen täytyi aivastaa ja sylkeä ja oli vähällä
aivan raivostua, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä silloin juuri tuli
heidän vuoronsa ja tyttö veti hänet muassaan tanssiin.

Perämiehen jalat ja sääret liikkuivat yhtä vilkkaasti kuin ennen, mutta
se katse, jonka hän vähän väliä loi kauppapalvelijaan, osoitti toista
mieli-alaa. Hän oli lujasti päättänyt kostaa hänelle tämän häväistyksen
ja aina näytti siltä, kuin kohtaisivat he toisiaan, jota tyttö
kuitenkin koetti estää. Hänen suuret kissansilmänsä loistivat harmista
hänen nojautuessaan perämiehen käsivartta vasten, joka kerta kuin he
pyörähtelivät ohitse.

Äkkiä viskasi kauppapalvelija hattunsa perämiehen jalkojen väliin.
Hänen jalkansa luiskahti ja hän koetti turhaan nousta ylös,
kauppapalvelija oli käynyt hänen kimppuunsa... Oli hälinää, melua,
jalkojen töminää ja väentungosta!... Kauppapalvelijalla näkyi olevan
auttajia; nyt oli kolme yhtä vastaan ja sillinperkaaja keskellä kaikkea
tätä melskettä, notkeana ja reippaana kuin katupoika, vapauttaaksensa
perämiestä!

Silloinpa tuli Rejer tytölle avuksi. Hän tarttui maassa kellehtävän
perämiehen niskaan, samoin kuin tämäkin ennen oli hänelle tehnyt, ja
antoi hänelle sellaisen iskun, että hän vauhdillansa mursi tiheän kehän
heidän ympärillään. Se sulkeutui jälleen hänen jälkeensä ja tappelu
herkesi.

Naurusta ja suostumushuuhoista näki Rejer, että hän äkkiä oli yleisenä
ihmettelyn esineenä, -- jonkunlaisena voitto-sankarina.

Hän näki sillinperkaajan tunkeutuvan ulos hälinästä, kaulahuivi niskan
taakse työnnettynä, niin että hiukset ikäänkuin aaltoilivat esiin,
samalla kun hän aina vähän väliin katsoi taaksensa kauppapalvelijaan;
hänen tummansiniset silmänsä salamoivat. Ovella nyykäytti hän päätään
Rejer'ille, joka oli jäänyt sinne tulistuneena ja vielä vähän
pyörröksissään siitä, että niin äkkiä oli tullut osalliseksi tähän
kaikkeen. Olihan hän käyttäytynyt kuin mies!

Tuolla liidutun tynnörin luona jaettiin paloviinaa. Sen ympärillä
melusi joukko punakasvoisia miehiä tupakkamälli suussa.

Hän veti esille roponsa, otti miehekkäästi ryypyn ja kiirehti ulos, --
kotiin, ahtaasen hökkeliinsä, jossa hän käytti kolmatta osaansa
makuupaikasta punnitaksensa päivän tapauksia: -- hän oli liiaksi
liikutettuna voidaksensa nukkua.

       *       *       *       *       *

Vetelehtiminen rannalla kaikkien näitten nahkahousujen keskellä, jotka
siellä tuulessa ja sateessa tähystelivät sillin tuloa, kävi kuitenkin
ajan pitkään ikäväksi. Reijer kiinnittikin kieltämättä katseensa
enemmän toisella puolella satamaa olevaan ranta-aittaan kuin silliin.
Hän oli havainnut, että sillinperkaaja seisoi usein rantapuodin
vinnillä ja silmäili satamaa, jossa heidän veneensä oli. Tyttö
tarkasteli varmaankin häntä!... Tyttö ei luultavasti koskaan ollut
ajatellutkaan mitään sellaista, jota Reijer oli tehnyt perämiehelle!...
Mutta niinpä ei hänellä ollutkaan mitään oikeata käsitystä
aa-vuonolaisista, minkälaista kansaa he olivat!...

Ei yhtään silliä vielä näkyvissä, -- ei mitään tekemistä!

Ja niinpä seisoivat he, sillinperkaajat ja muut vaimot, nuoret ja
vanhat sillalla tahi pitkin rantapuodin seinää tuulen suojassa ja
puhelivat sillä aikaa kuin koko laivaväkijoukko, joka tunsi
tarpeelliseksi liikuttaa jalkojansa, astua tömisteli edestakaisin ja
osti itselleen kahvia. Rejer ei voinut olla aina vähän väliä
pistäytymättä sinne, keksien aina jos jotakin asiata. Mutta jos hän
sattui tulemaan liian lähelle, oli se samaa kuin jos olisi ruvennut
kujanjuoksuun, saaden joka haaralta kuulla pilkka- ja häväistyssanoja.

Kaupustelija-akkojen ympärillä, jotka moninkertaisiin päällysvaatteisin
puettuina istuivat kädet kohmeissa, kutoen sukkaa tahi kahvia myöden,
seisoi alituisesti lukuisa joukko nuoria merimiehiä ja sillinpyyntöön
kokoontuneita talonpoikia, ja heidän keskellänsä näki hän
sillinperkaajan tinkivän ja pilailevan tahi istuvan sillitynnörin
päällä, pitkät jalkansa riipuksissa ja koputellen kenkänsä korolla
tynnöriä kylmän tähden. Aina oli naurua ja iloa hänen ympärillään!

Ilma alkoi selvetä, hopeanhohtava pumpulin kaltainen sumu levisi
taivaalle ja pilvien raoista pilkoitti sinitaivas. Näytti tulevan kylmä
ja tuuli puhalsi idästä.

Tämä äkillinen muutos synnytti uutta eloa, uutta toimea!

Saarilla, laivoilla ja kaikkialla maalla vilisi kansaa. Seisottiin
joukoissa, puheltiin ja kestitettiin toisiansa veneissä rannalla,
puodeissa ja taloissa; viinapullo ja tupakkakääry kulki ympäri... Vasta
tällä ilmalla saataisiin silliä!

Tuuli tyyntyi ja iltapäivä-aurinko paistoi märille kareille ... ei
satanut enää ainoatakaan vedenpisaraa. Oli kuin juhlapäivä äkkiä olisi
tullut!

Rejer näki veneen, jota vaimot sousivat, laskevan samalle paikalle,
jossa hänenkin veneensä oli... He kulkivat meluten ja sysäten toisiaan
saaren ohi toisella puolella olevaan lahteen, jossa oli muutamia
suurempia aluksia. Ainoastaan sillinperkaaja pysähtyi hetkeksi toisten
jälkeen ja tuli puoleksi maalle vedetyn veneen luo, jossa Rejer seisoi.

"Kuules aa-vuonolainen!" alkoi hän rohkeasti, -- "illalla vietetään
sillinpyynnön alkajaisia tanssilla! Tulethan sinä mukaan?" Hän asettui
kokan viereen ja tarkasteli innokkaasti veneen sisustaa, nähdäkseen,
mitä siinä löytyi; hetkisen katseli hän kirstua, jonka lukossa avain
oli, ja kääntyi sitten Rejer'iin päin.

"Näytätkö noita raskaita hopeavitjoja, jotka sinulla on liivin
taskussa, käytätkö niitä sitoaksesi venettä kiinni? ... vetovitjoiksi?"
-- alkoi hän pilaillen. -- "Oi, anna minun kosketella niitä!"

Hän ihmetteli niitä suuresti ja antoi niiden lukemattomia kertoja solua
sormiensa välitse, joissa oli valkoinen arpi; hän oli kaiketi saanut
haavan kaloja peratessaan.

"Niin, kuin mies on rikas," huokasi hän -- "voipi hän käydä naisväen
koristuksissa, -- minun täytyy pitää linkkuveistäni seililangan
pätkässä!" -- Rejer huomasi, että hänellä oli sellainen kaulassa. Kun
Rejer itsepintaisesti pysyi ääneti, virkkoi hän äkkiä:

"Oletko nähnyt perämiestä?"

"En."

"Hän on 'Resolut'issa,' joka tuli Skudesnäsistä. Teit hyvin kun autoit
häntä -- reippaammin kuin sinusta luulinkaan."

"No niin, Aa-vuonossa!"

"Hänen nimensä on Lind ja hän on nyt jossain lahdessa Bergen'in
läheistössä; hän on alaperämies. Vai niin, sinä et ole nähnyt häntä?"
-- Hän nauroi ilveillen: -- "Häntä nähdäkseen varmaankin tytöt
juoksevat tänään Matrosvigen'iin. -- Niin, mutta minäpä en!"

Ei, sen Rejer kyllä ymmärsi ... "mutta niinpä onkin hän paras tanssija
koko Planken'issa Bergen'issä, vaikka sinne tulee merimiehiä koko
maailmasta!"

Rejer myönsi tämän todeksi, niinkuin kokenut ainakin, vaikka sana
"Planken" oli hänelle täydellisesti himmeä käsite.

Hän istahti veneen laidalle ja jatkoi: -- "Jos sinä menet ja käsket
häntä tulemaan tanssiin tänä iltana, niin kyllä hän tulee, sillä
autoithan sinä häntä!... Oli monta hänen ympärillään; minä en edes
voinut liikuttaa kättänikään seuraavana päivänä ainoastaan sentähden,
että olin pidättänyt heitä!" Hän teki liikkeen laihalla, kapealla
käsivarrellaan ja jatkoi sen jälkeen niskaansa nykäisten: -- "sillä
vaikkapa olenkin köyhä tyttö, on minussa kuitenkin niin paljon
kunniantuntoa, ett'en tahdo tehdä niinkuin muut, mennä sinne ja kutsua
häntä luoksemme tanssiin! Minun puolestani tehköön hän, miten vaan
tahtoo, sillä en minä hänestä välitä! Sinä voit mielelläsi kertoa
senkin hänelle... Kauppapalvelijasta voipi hän olla huoleton, minä en
tanssi ainoatakaan tanssia hänen kanssaan!"

Rejer koetti näyttää niin miehekkäältä kuin suinkin vaan voi; -- hän
oli suuresti mielissään siitä, että tyttö noin luotti häneen, niin
melkeinpä oli hän tuntevinaan sydämmensä lämpiävän siitä, että tyttö
niin hyvin tunsi hänet! Hän loi vaaleansiniset kujeelliset silmänsä
suostumuksen osotteeksi mastojen huippuihin Matrosvigen'issä ja kysyi
senjälkeen tuttavalla, matalalla äänellä, niinkuin se, joka myös voi
käyttää hyväkseen ystävän oikeuksia:

"Minkätähden olet niin vihainen kauppapalvelijalle? -- mitä on hän
tehnyt sinulle?"

"Tehnyt minulle? -- Hän?" -- Hän hypähti äkkiä ylös niinkuin syttynyt
ruuti. -- "Hän vaan arvelee voivansa polkea sellaista matoa kuin minä,
jalkojensa alle niinkuin silliä! -- Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi
Kristen Brisling'ille niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla, -- tuo
sinitakkinen, hän, joka niin keikkailee tanssiessaan! -- että minä olen
kaikissa huutokaupoissa, joita pidetään Bukken'ista Smörshavn'iin
saakka!... Silloinpa pitäisi myös hänen, joka on niin hieno, pitää
itsensä liian hyvänä tanssiakseen sellaisen kanssa kuin minä! eikä
raivostua siitä, että minä jonkun kerran pyörähtelen perämiehen kanssa,
josta hän ei pidä!"

Hänen hartioissaan, ruumiissaan ja käsivarsissaan oli eloa ja
vilkkautta!...

Sillä aikaa kuin hänen silmänsä rohkeasti tuijottivat eteenpäin
ja nopea kieli sanatulvan kestäessä aina löyti uusia sanoja
suuttumukseensa, kirosi Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka hän oli
tullut lausuneeksi ja joka niin kokonaan oli pilannut hauskan
keskustelun heidän välillään! Hän koetti rauhoittaa häntä yhtä
sydämmellisesti kuin itserakkaasti, lausumalla:

"Oh, tulkoon hän vaan; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet
opetamme!"

Mutta solakka mustatukkainen, huivin ja viheriäiseen hameesen pukeunut
sillinperkaaja köyristi selkäänsä veneen laidalle ja alkoi puhua niin
innokkaasti, että koko rivi valkeita hampaita tuli näkyviin.

... "Ja vieläpä on hän koetellut antaa täällä minulle haukkumanimenkin!
-- kutsunut minua ... sanonut, että minä olen mustalainen! Mutta senpä
hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshan'issa ja minun isäni
on rehellinen läkkiseppä Röraas'ista, sen todistaa papinkirjani"...

"Stiina! -- Musta Stiina!" -- huusi ja viittaili pari hänen
naistuttaviaan; he olivat kääntyneet takaisin, etsiäksensä häntä...
"Musta Stiina! Hoi!"

"Kyllä, kyllä, -- nyt tulen!" -- huusi hän kimeästi, pitäen kätensä
suunsa edessä ja juoksi pois ehtimättä sanoa Rejer'ille edes
jäähyväisiä.

Ikäänkuin salama tunkeutui Rejer'iin ajatus, että hän oli mustalainen!
-- pahinta mitä kotona Aa-vuonossa tiedettiin ihmisestä sanoa.

Hän seisoi häpeissään ja suutuksissaan!

Hän oli ollut vähällä unhottaa, kuka hän itse oli ja kuka tuo toinen
oli, -- -- että hän oli Rejer Jansen Juhl ... ja tyttö! -- hän tarttui
äkisti kellonvitjoihinsa... Ei, täytyypä olla varoillansa, muuten voi
helposti saada tekemistä sekä varkaiden että lurjuksien kanssa!"

"Tanssiin en mene!" -- kertoi hän koko ajan itsekseen, kuljeskellessaan
saarella kauniina iltapäivänä.

Hän näki naisien soutavan satamassa toisesta laivasta toiseen. Kun he
tulivat "Resolut'iin," kiipesivät he ylös portaita ja istuivat pitkin
laitaa, syöden tai nakerrellen jotain, niinkuin rivi variksia, jotka
pitävät käräjiä.

Nyt kiiruhtivat he ylös ikäänkuin olisivat peljästyneet ja uudestaan
veneisin. Kapteeniko se ajoi pois heidät? -- -- Sillinperkaaja seisoi
viimeisenä jälellä, käsi mastotouvissa ja toinen jalka portaalla;
näytti siltä kuin olisi hän ottanut puhuaksensa toisten puolesta...

Aivan oikein! -- kapteeni ei tahtonut kuulla mitään lörpötyksiä
kannella ja hän oli nyt tullut laivan portaalle saakka; mutta tyttöpä
piti puoliaan ... aina viimeiseen saakka, jolloin hän viime
silmänräpäyksessä heittäytyi veneesen. Vaikka hän hyppäsikin niin
korkealta, jäi hän kuitenkin seisaalleen ja näytti niin keveältä ja
reippaalta! -- Juuri noissa kapeissa, nivelittömissä lanteissa oli
jotain niin luontevata, somaa ja notkeata... Rejer neuvotteli
itsekseen, menisikö hän tanssiin, vai eikö, -- kunnes jo kauan oli
ollut pimeä...

Kuljeksiminen näin myöhään illalla, kun taivas on tähtikirkas ja ilma
niin kylmä, olikin kaikkea muuta kuin hauskaa... Astuskellessaan siellä
edestakaisin, taisteli hän kovan taistelun sydämmessään tuon laihan,
likaisen, villasukkiin ja paikattuun hameesen puetun sillinperkaajan
tähden!... Olikohan perämies siellä?... Tanssikohan hän hänen
kanssaan?...

Tämä viimeinen ajatus saattoi hänen hiipimään rantaäyräälle -- juuri
kun toiset tulivat sisään tunkeutuaksensa pitkin sängyn laitoja
toisensa viereen, niinkuin sillit. Ja muutamien minuuttien perästä
seisoi Rejer hengästyneenä, pitkänä ja punaisena piirissä tanssivien
ympärillä.

Siellä vietettiin sillinpyynnön alkajaisia, niin että oli oikein
hupaista nähdä, -- hypittiin niin että lattia tömisi!...

Hän näki sekä perämiehen että sillinperkaajan. He tulivat täyttä
vauhtia tanssista, perämies pyyhkäsi juuri hikeä kasvoiltaan
nenäliinallansa, kun hän huomasi Rejer'in.

Hohoi! -- sinäkö siellä! huusi hän viitaten.

Rejer ei vastannut. Nopeasti ja notkeasti vetäytyessään perämiehen
luota, oli silliperkaaja kokonaan hänet hurmannut. Hän otti molemmat
hartiansa avukseen, sysäsi ja tunkihe koko joukon läpi ennättääksensä
perille ennen kirjuria, jolla oli punainen villavyö päällä ja joka myös
pyrki tytön luo. Hän kuuli takanansa perämiehen huutavan: "Kuules! --
hoi -- hoi; kuules!"... Mutta Rejer ei nyt huolinut mistään, eipä
vaikk'ei häntä olisi kutsuttu poikanulikaksi, hänellä oli ainoastaan
sillinperkaajan hoikka muoto edessään; ja äkkiä eteenpäin astuen
huudahti hän:

-- "Tahdotko tanssia kanssani, Stiina?"

"Tahdotko sinäkin koetella?" kysyi hän kummastuneena ja seurasi häntä
tanssiin...

Ja nyt kävi niin, ett'ei kumpikaan heistä enää tahtonut jättää
lattiata! Rejer oli kuin hurmaantunut; hän näki vaan ikäänkuin sumussa,
että tyttö nyökäytti päätänsä ja nauroi nuorelle mustatukkaiselle
alaperämiehelle, joka kerta kun he kulkivat hänen ohitsensa! hän näytti
niin reippaalta kirjavassa paidassaan, silkkihuivi höllästi kaulan
ympäri sidottuna ja katsellen heitä...

Rejer ei herennyt ennenkuin oli saanut lupauksen seuraavaankin tanssiin
ja hänet itsensä mukaansa kävelemään portaiden luo, jossa myötiin
piparkakkuja ja rinkeliä sekä kirjoja, lauluja ja kaikellaisia
lehtisiä.

Etempänä pimeässä vaateseinän takana, jossa ihmiset olivat yhteen
sullottuina kuin muuri ja josta tanssiin yhä tuli uusia, punaisia,
meluavia tanssijoita, myötiin jotain, jota kutsuttiin punssiksi. Vähän
aikaa senjälkeen seisoivat he yhdessä portailla, jossa hän tarjosi
tytölle tätä juomaa kupposesta.

"Kuka hän itse oli ja kuka tyttö oli!" ei hän enää tullut
ajatelleeksikaan.

Alimmalla portaalla istui kauppamies, joka muutoin päivällä kantoi koko
varastonsa selässänsä, talikynttiläkulunsa portaan rakoon pistettynä.
Hän kiusasi ostamaan punaisia lompakoita, peiliä, kääntöpääveitsiä,
kaulahuivia morsiamille ja kulmilla varustettuja nenäliinoja -- ja nyt
juuri ojensi hän peilikamman.

Rejer otti esille kukkaronsa ja osti sen kuudestatoista killingistä.

Nyt tarjosi hän jälleen hänelle sinisen kaulahuivin "ainoastaan
ostohinnasta!" hän ymmärsi, että Rejer oli tänään antelias.

Ja Rejer tahtoikin vähän aikaa arveltuaan ostaa sen ... hän ajatteli
tanssia ja että tyttö tämä kaulassa tanssisi hänen kanssaan -- kun
äkkiä perämies tuli, tarttui huiviin ja viskasi sen hänelle, sanoen:

"Ei, minulta sinä sen saat, Stiina!" -- Hän maksoi sen pienillä
hopearahoilla liivintaskusta, aivan kuin ei tällainen kauppa olisi
ollut mitään hänelle, ja seisoi sen jälkeen rivakasti hypättyään
rihkamavaraston yli portailla heidän luonansa:

"No, sinähän sait aika pyöräyksen, Stiina!... Niin, minä olin viimein
saada selkääni!" jatkoi hän, tehden notkean liikkeen, joka erittäin
miellytti Rejer'iä. Ja sitten kiitti hän häntä kädenlyönnillä, --
"siitä että hän silloin niin hyvin lennätti hänet pois tappelusta!"

Tämä näytti niin peräti reippaalta, merimiehentapaiselta ja hänestä
tuntui melkein kuin olisi hän antanut selkään, sen sijaan että hän itse
oli vähällä saada sitä.

Ottaessaan sillinperkaajan muassaan pyörteesen, nyökäytti perämies
Rejer'ille päätään: -- "Stiina on reipas tyttö, hän ei sovi
merisaappaille täällä!" ja viitaten: "me tapaamme jälleen toisemme
täällä iltasin!" -- lähti hän tanssiin.

Rejer jäi paikallensa seisomaan omasta mielestänsä suuresti kohonneena
arvossa tämän uuden tuttavansa tähden. Hän näki portailta, että tyttö
pyörähteli merimiehen kanssa, sininen kaulaliina kaulassa, kunnes
keskellä tanssia huudettiin, että puoti pantaisiin kiinni ja että
kaikki olisi lopussa!

Lukuun ottamatta ripillelaskemispäivää, jolloin Rejer'in oli vallannut
jonkinmoinen ystävyyden tunne koko naispuolista nuorisoa kohtaan, oli
Rejer vaan yhden ainoan kerran elämässään toden perään rakastunut,
nimittäin karjapalvelija Jörun'in sisarentyttäreen, joka palveli
nimismiehen luona. Hän oli kolmenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, pitkä,
leveä ja roteva kuin mies ja hänellä oli keltainen tukka, valkoiset
hampaat ja kasvot niin punaiset ja pyöreät kuin kuu syksyllä. Rejer oli
salaa häntä katsellut, kun hän aamuin illoin Haarstad'issa meni
navettaan maitorainta kädessään ja oli vuodattanut kuumia kyyneleitä
sentähden, ett'ei hän voinut ajatellakaan mennä naimisiin hänen
kanssansa, koska kerran kohtalo oli tehnyt hänet Juhl'iksi, eroittanut
heidät ylitsepääsemättömällä rajalla. Itsestään seuraa, että hän oli
liian hyvästi kasvatettu edes hetkistäkään epäilläkseen siitä, mikä
sopi hänen asemaansa; mutta siitä huolimatta voipi kyllä kärsiä ja
taistella taistelunsa!

Ja nyt, -- nyt oli hänen vaikea saada unta sillinperkaajan tähden...
Koko yön oli hän vaan näkevinään edessään ruskeat kasvot, muutamia
mustia hiuksiharoja ympärillä ja kaksi mustaa silmää, jotka ikäänkuin
salamoivat...

Tämän jälkeen tapasivat Rejer ja perämies joka ilta toisensa tanssissa;
hoikka sillinperkaaja, huivi rinnan ympäri sidottuna, veti häntä
luoksensa kuin magneetti! Hänen nopea ajatuksensa ja kielensä, hänen
elohopean tapainen vilkkautensa, joka ymmärsi, näki, tiesi, ajatteli
kymmenen asiaa sillä aikaa kuin Rejer ehti käsittää yhden ainoan --
saattoi Rejerin tuntemaan itsensä sekä kömpelöksi että kehnoksi, mutta
herätti myöskin hänen suurinta ihailuaan.

Ja aikaa oli täällä kylliksi -- silli viipyi. Kun nyt ilma oli
muuttunut kylmäksi, oli meri joka aamu huurteesta valkeana. Veneet
olivat sisästä härmettyneet, köydet ja purjeet jäätyneitä, kintaat ja
merivaatteet niin kankeita, että ne ratisivat, kun ne pantiin päälle.
Meri oli tyyni, aurinko paistoi himmeästi, siellä täällä näkyi
sumupilviä ja virta ajoi rannalle äärettömän joukon manetti-eläviä,
jotka milloin äärettömän suurina, punaisina, tuuheina, milloin pieninä,
punasinervinä levittivät vedessä niin vienon, läpikuultavan hohteen,
kuin kuu päivän valossa. Ne täyttivät kokonansa virran suun, riippuivat
sitkeinä ankkuriköysissä ja kettingeissä, ja monet ja rehellisesti
tarkoitetut olivat ne kiroukset, jotka tämä merihylkiösuku sai
osakseen, kun kalastaja nosti niiden hyytelömäiset parvet
aironlappeelle ja läiskähytti ne rantakiviä vastaan... Syynä siihen,
että silli ei vielä tullut, vaikka olikin tällainen ilma, olivat
tietysti manetti-elävät!... Siellä saivat nyt venyä ja odottaa ja
eväskontti tuli yhä ohuemmaksi!... Eipä edes keittosilliäkään saatu,
jota jokainen oli toivonut!...

Mutta järkähtämättä pysyttiin siinä uskossa, että silli uiskenteli
ulapalla tiheänä kuin muuri ja yhtä varmaa oli, että se tulisi
rannikolle, kun vaan virta veisi manetit pois! Hulluuttahan olisi
palata kotiin! Täytyi vaan kestää, odottaa ... vähentää ruokamäärät ...
ja odottaa!...

Oli kuin hiljainen tuska olisi alkanut vallata ihmiset ja iloisuudella,
juomisella ja mässäämisellä oli se viihdytettävä!

Elämä kalastuspaikalla kävi yhä hurjemmaksi ja kurjemmaksi. Tappelut,
puukotukset, varkaudet ja sisäänmurtaumiset laivoihin kuuluivat päivän
järjestykseen, niin että oikeusto koko viime ajan sai olla siellä ja
pitää kuulustuksia toisen toisensa perästä.

... Vielä viikko, -- ja siksi loppuisivat eväät jo monelta!

Samaa tyyntä, jähmetyttävää, ankaraa pakkasta kesti yhä vielä, -- ja
kerran maanantaina sousi sataviisi venettä jälleen kotiin!

Peräpuolella voitiin nähdä joku sairas tahi soutoteljoilla mies, jonka
kasvot selvään osoittivat, että hän vaan töintuskin pysyi pystyssä
aironsa ääressä. Ihmisiä oli liiaksi vaan täällä istuakseen ja
nähdäkseen nälkää, soutaakseen, soutaakseen vastatuuleen ... vaan
soutaakseen -- ilottomaan kotiin, jossa viimeisetkin roposet oli
uhrattu varustaakseen venettä kuntoon ... ja istuttiin, kenties tuskin
pivollinenkaan jauhoja talossa -- odotettiin ja toivottiin runsasta
kalansaalista!

Saarilla seisoi mustana kansaa, joka vakavilla, arvelevilla katseilla
silmäili heitä; -- useimmat tunsivat, että pian voisi heidänkin
vuoronsa tulla!

Yhä vielä tanssittiin viulun säestyksellä iltasin suolauspaikalla;
mutta ei vallinnut enään samaa äänekästä, ylenmääräistä iloisuutta
laivoissa, veneväestössä ja satamassa, ei enään äänekästä
hoilottamista, ei samaa vauhtia soudossa, ei enään niin hurjaa
vallattomuutta -- ainoastaan raskas synkkä hiljaisuus kaikkialla.

Aa-vuonolaisiltakin oli ruokavarasto loppunut. Jo kauan aikaa sitten
olivat he tehneet keitoksen viimeisistä sian luista ja jakoivat nyt
parhaan taitonsa mukaan jauhovarastonsa; mutta olivathan Juhl'in
torpparit tottuneet tyytymään vähään.

Kaikki palvattu liha ja läski, joka heillä oli ollut muassaan, oli
pidetty herkkuruokana ja nyt, kun palattiin takaisin vesivelliin,
tähystelivät he sitä innokkaammin savusilliä, -- ja se, sanoi Rejer,
oli vaan kolmen, neljän peninkulman päässä merellä! ... heidän piti
vaan istua teljoilla ja odottaa!

Anders-vouti, jonka rouva Juhl oli lähettänyt mukaan ja joka
varsinaisesti ylläpiti järjestystä, vaikkapa hänen täytyikin totella
Rejer'iä, oli sitä vastoin tullut sitä ajattelevammaksi ja vaati
viimeisinä päivinä yhä jyrkemmin: joko silliä tahi kotimatkaa, -- niin
että Rejer'in täytyi käyttää koko vaikutusvaltansa, johon kotona oli
tottunut, saadakseen hänet taipumaan.

Hän sai nyt kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: -- että hän
oli tehnyt väärin viedessään heidät tänne ja asettuessaan kaikkea sitä
vastaan, jota vanha Juhl, hänen isänsä oli pitänyt oikeana kotonaan
kylässä... Nyt nähtiin selvään, ett'ei aa-vuonolaisten pitänyt
kalastaa! ... mutta -- kun nuoriso pääsee valtaan, niin...

Ja sitten voivottelivat he ja huokailivat, ikävöiden vaimojaan ja
lapsiaan.

Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeskeli yksistään saaren takana ja
tuijotti maneteihin ja mietiskeli... Näyttipä melkein, kuin hänen
isällänsä olisi ollut oikein kutsuessaan tälläistä elämää toimettomien
rauhanrikkojien juoneksi, jotka eivät pelänneet saattaa lähimmäistänsä
onnettomuuteen! -- Hän ajatteli, miltä näyttäisi, jos Juhl'in poika
palaisi kotiin sillinpyynnöstä kirkkoveneessä pilkaksi ja
häväistykseksi koko kylälle... Hammernäs kadotettuna! -- Hän kuuli
oikein hevosten hirnuvan ja lampaitten määkivän pilkasta häntä kohtaan;
eihän hänellä sitten enään ollut mitään tehtävänä! Konttoriputki
Haarstad'issa, se olisi juuri hänelle sopiva!...

Tämmöinen olisi siis loppu! -- Hänen rintansa kuohahti uhasta -- "Ei,
ennemmin...!" -- hän asetti leukansa Juhl'ien tapaan, se tiesi, että
Anders-vouti saisi odottaa, kunnes suolet surisisivat nälästä. Itse
tahtoi hän vihoviimeiseen saakka kärsiä nälkää, jos niin täytyi
käydä ... muut saisivat kaikki kukin osuutensa!

Yksi asia oli kuitenkin, jota Rejer ei ollut ottanut huomioon, ja se
oli hänen oma ruokahalunsa! Hän oli siinä ijässä, jolloin hän vielä
kasvoi ja öisin oli hän valveellaan ja vääntelihe, unta saamatta, vaan
ajatellessaan ruokaa. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että oli niin
vaikeata olla nälkäisenä! Hän koetteli poistaa tämän ajatuksen,
muistuttamalla mieleensä sillinperkaajan, jota hän muutamaan päivään ei
ollut kaivannut. Se onnistuikin; hän näki hänet edessään, --
pureskellen rinkeliä tahi piparikakkua! Hän koetteli uudelleen ja yhä
uudelleen liimailla tyttöä mieleensä, mutta väkisinkin tuli hän taas
ajatelleeksi kauraleipää ja voita.

Hän meni nälkäisenä levolle ja kulki päivät pitkin levottomana ympäri
saarta, saadaksen nälän katoamaan; siellä oli ainakin sinisiä raakkuja
haurojen seassa syötävänä! Hänen, nälästä kekseliäässä päässään liikkui
tuuma pyytää lokkia ... voisihan ilmassa olla koko lihavarasto ... hän
tunsi väkensä liian hyvin, ei maksanut vaivaa tarjota aa-vuonolaiselle
mitään sellaista saastutettua -- mieluummin nääntyivät he nälkään!...

Ilma oli uudestaan alkanut kääntyä harmaaksi, lauhkeaksi ja nuoskeaksi.
Lounastuuli lähetti yhä voimakkaampia puuskia, pilvet kiitivät harmaan
mustina taivaalla ja meri vivahti viheriäiselle...

Seuraavan aamun koitteessa tuli Laderum'in vene mereltä päin,
vaahdoten, niin että vesi sen ympärillä räiskyi, puoleksi täynnä vettä
ja isossa purjeessa oli kolme käärettä.

Heti senjälkeen syntyi eloa ja hälinää kaikkialla. Kynttilä toisen
perästä sytytettiin laivoilla ja väki kokoontui suolauspaikalle.

Näytettiin sillinelikko, joka oli saatu Stolmen'in luota. Niillä oli
selässä lankasilmukan kaltainen merkki -- ne olivat oikeata lajia! --
Tämä vahvisti huhun todeksi... Silli oli tullut!...

Tämä viimeinen sana levisi kuin sähkökipinä kaikkiin saariin!

Se ennusti, että koko rahvas, tuhansittain ihmisiä Stolmen'iin saakka
pohjaisessa lähtisi liikkeelle ... että kalastuspaikka täällä huomenna
tahi ylihuomenna olisi tyhjä ja kaikki ihmiset kuin pois puhallettuja!

Niiden veneitten joukossa, jotka sinä aamuna lähtivät merelle, oli myös
Juhl'in kirkkovene.



III.

Rakkaus ja sillit.


Siihen kariryhmään, joka esti näkemästä merelle kauas oli kokoontunut
iso joukko nuottamiehiä ja lankavenheitä.

Karia näytti reunustavan vaan mastot, ja ne olivat ihmisiä mustanaan.

Odotettiin kuumeentapaisella jännityksellä sillien tuloa maihin --
voitiin jo ulapalla näköpiirin rajalla eroittaa valaskalan
vedenpurskuttaminen ja lintuparvet ilmassa.

Vatamiesten tuli nyt ottaa selko parven suunnasta -- jos se kulki
itä-  tai länsipuolitse saaria -- niin että voisivat olla ensimmäisinä
oikeilla sulkupaikoilla rannikolla ja ajoissa ottaa huostaansa salmet
ja lahdet.

Aukealla ulapalla näkyi peninkulman pituisissa riveissä tuhansien
lanka- ja nuottavenheiden kiiltäviä purjeita ja niiden välillä jahtia
ja purjevenheitä, puukengänmuotoisia kaljaaseja, leveitä hartiakkaita
prikiä, lujatekoisia huojuvia kuunaria, jotka kaikki kulkivat
pohjoiseen täysissä purjeissa ikäänkuin kilpapurjehduksessa.

Ne läksivät liikkeelle ulkosatamista, missä olivat olleet myrskyä
paossa. Oli kuin meren ylitse olisi ollut rakennettuna valkonen muuri!

Vaan yht'äkkiä nähtiin pitkä jono venheitä ulapalla kulkevan syrjäiseen
suuntaan ja kääntyvän toiselle keulalle -- -- Tuopa oli kummallista...
Siihen lienee joku syy ... merkkiä annettiin kiihkeästi joka suunnalta
ja kaikella tavalla!... Moni jahti kääntyi ja ohjasi kulkunsa samaan
suuntaan.

Siellä täytyi sillien olla!

Hetkinen sen perästä kohtasi heitä näky, joka vaikutti sen, mitä ei
koskaan ollut tapahtunut Aa-vuonon asukkaalle, nimittäin että hän
kokonaan unhotti puolistunnin olevan käsissä -- pitkin koko ulapan
laitaa oli valaiden purskuttaminen ja lokkien vainoominen täydessä
käynnissä.

Sillit olivat poikenneet ulapalta ja vetäytyivät -- linnut yläpuolella
ja valaat jäljessä -- lukemattomissa joukoissa matalikkoa kohti
kutemaan.

Kaukana niiden takana, niin pitkälle kuin silmä kantoi, kulki
valasjono, purskuttaen sateen toisensa perästä melulla, joka oli
höyrykoneiden käynnin kaltainen! Ne oli isovalaita ajamassa ja
ahdistamassa silliä maata vasten.

Meri tyyneni vähitellen ja kävi viheriäiseksi; se kiehui ilmarakoista
-- sillin hengitystä! -- -- ja äkkiä ajosti ja hyppi isosonka suurissa
parvissa tuhansia luvultaan silliparven ympärillä.

Venheet olivat kerralla keskellä sillivilinää! -- koko ilma syvälle
tuohon harmaasen sumuiseen taivaslakeen oli linnuista käynyt lumisateen
kaltaiseksi, -- rähisevä, korvia särkevä taivaan sotajoukko, joka lensi
ylös alas sillit nokissa, ahmi niitä ilmassa, tappeli, kynsi ja ajoi
niitä perästä, niin että ilmassa oli sillisade ja mastot ikäänkuin
raivasivat itselleen tietä lintupilven läpi!

Viekkaat räiskät seurasivat luonnettaan ja pitivät parempana varastaa
suurilta, ahneilta merilokeilta silliä, sen sijaan että olisivat
ottaneet niitä altaan merestä... Tiira seurasi luonnettaan ja sieppasi
keskellä sekamelskaa kalan yhtä keveästi ja näppärästi, kuin jos se
olisi ollut häiritsemättömässä, peilikirkkaassa vedessä -- vaan kaikki
syöksyivät raivoisasti ja kiivaasti päistikkaa kilvan mereen sampien,
juoksuvalaiden ja kiinniottajain sekaan, jotka korskuivat ja ajoivat,
niin että meri kiehui valkeassa vaahdossa. Siellä täällä kohosi veden
pinnalle harmaa sonka, kylläisenä ja pyöreänä, ponnistaen turhaan
voimiaan päästäkseen pinnalta jälleen syvyyteen ja rauhaan lokin
iskuilta!

Tämä oli etumaisin silliliuta. Se liukui vielä tiheänä kuin muuri
keskellä vuonoa maata kohti suurena, mustansinisenä parvena eikä
kyynäränkään syvyydessä kölistä. Muutamia silmänräpäyksiä oli heillä
venheessä istuessaan tuskallinen tunne siitä, että venhe ikäänkuin
luisti sillivuoren yli, kun he koskettivat välkkyviä silliä airoilla,
hämmentelivät sillejä ruotelilla ja voivat huomata, kuinka
pohjoisperäläiset varovasti ja vaaraa vainuten kulkivat tietään heidän
allaan. Naapurivenheet tekivät turhia kokeita heittämällä verkkojaan:
-- valaat, sammet ja songat vaan rikkoivat verkkoja.

Sillien matka piti yhä maata kohti -- lintukuurot päällään ja kaikki
meren nielevät asukkaat perässään. Siellä oli sen vastassa lankamuuri;
-- useissa paikoin satoja solmittuja lankoja poikki sen tiellä vuonon
väylässä, toinen toisensa perästä, niin että koko matkan näytti kuin
laudus- ja kohoriviltä...

Ja jos ajamassa vaan olisi ollut kaikki meren ja taivaan petokalat ja
linnut, -- niin olisivat ne kääntyneet takaisin täältä!

Mutta tässäpä olikin kysymys biljoonain sillien rakkaus-asiasta, --
luonnonvoima, vahva kuin myrsky ja virta, meren nousu ja lasku.

Ja luonnon Eroksen ajamina menivät sillit merkkeihin, täyttäen ne, niin
että ne seisoivat kuin helmiseinät meressä! -- ja niiden yli kävi
perästätulijain tie karkeahietaiselle leväiselle matalikolle...

Vata vadan viereen laskettiin sillien sulkemiseksi parina kolmena
päivänä vuonon lahdelmiin, poukamiin ja salmiin.

Pitkin maanrantaa soudattivat pienissä venheissä vatamiehet itseään
niinkuin kenraalit, kukin venhekuntansa edessä. He tutkivat
vesikiikarilla ja luodilla, toisten seistessä luodolla ja komentaissa
kukin sovituilla merkeillään. Niin kohta kuin luotilangan vapiseva liike
ilmasi sillien lähestymisen, menivät venhekunnat kilvan ahtaasen
salmeen, huolimatta vähintäkään toisistaan ja kokka kokan vieressä
pitkin aaltoja, niin että hangat ja ääripuut naukuivat. Puomit ja airot
kohosivat iskuja varten, haukkumasanoja kiiteli ilmassa, vatamiehet
kirkuivat äänensä painuksiin vesilintujen rähinästä, kunnes saivat
köyden maalle, vadan pohjukan sillien ympärille ja saaliin
pelastetuksi. Elämä oli raivoisaa nuojamista, sekaantuneita
lankatukkuja otettiin talteen, verkkojen yli mentiin venheillä ja
revittiin kahtia, parikymmentä apajaa joutui epäjärjestykseen ja
synnytti vihaa ja tappeluja.

Päivät kuluivat kuin juovuksissa, kaiken aikaa ammensivat he haavilla
silliä, jotka olivat niin taajassa, että airo voi seistä niiden
keskellä. Sillit vietiin suoraan merestä kauppa-alukseen, jossa tynnöri
tyhjennettiin lastiruomaan.

-- -- Muutamia vuorokausia sen perästä näkivät Juhl'in torpparit
Hammernäs'issä hopeakolikot kädessään -- uivat hopeassa --
viisikolmatta hopeataaleria miehen osaksi, maksetut ostajalaivalla!

"Juhl-pojan" piti lähettää kotiin rahat heidän edestään kalastuspaikan
postiasemalta vakuutetussa kirjeessä punanen lakka päällä! -- Ja Rejer
lähetti sitäpaitse omasta puolestaan sata taaleria niistä kahdesta
sadasta kahdestatoista, jotka olivat tulleet hänen puoleksi osakseen.
He tunsivat nautintoa siitä riemusta, jota rahakirjeet herättäisivät
saavuttuaan seudulle, ja pitivät itseään oikein sankareina ja
keksijöinä... Eikä tämä kuitenkaan ollut kuin alku kalastukseen! --
Tuhdoilla ei istunut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut kunnianhimoiset
aikeensa, ei ainakaan Rejer ollut ilman niitä! Hän oli saanut
tavattoman korkean ajatuksen kelvollisuudestaan ja taidostaan, kun hän
nyt voi yhtyä osakkaaksi suureen vatakuntaan.

Niin, olipa Rejer'illä montakin unelmaa Hammernäs'istä, kun hän sinä
iltana meni kalastusasemalle panemaan rahoja postiin. Kun hän saisi
perintötalonsa lunastetuksi, aikoi hän perustaa sinne suuren
nuotankutomistehtaan ja lähteä sillin pyyntöön joka vuosi ... ja sitten
ostaa talon talonsa perästä Juhl'ien vanhaa omaisuutta, ehkä jokaiselle
nuottakunnalle oman talonsa! -- Hän tunnusteli lakkaamatta lompakkoaan
takin povitaskussa... Eikö hänellä nyt ollut kokonainen pääoma
hallussaan?... Mitä Aa-vuonossa tiedettiin siitä suuremmoisesta
elämästä täällä?... Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä
esine, oikea aarre siellä kotona, ja täällä sitten -- eihän sitä
ajateltu enemmän kuin sillinsuomusta, joka oli tarttunut lompakkoon!
Täällä oli hänen oikea toimialansa, -- hänen silmänsä oikeen
säihkysivät, niin vakuutettu oli hän siitä.

Tähän asti oli hän elänyt kuin lehmä karsinassa... Oih kuitenkin! --
hänestä olisi tuntunut ahtaalta olla yhdeksän kuukautta vuodessa
suljettuna Hammernäs'iin ja yhtä mittaa yksitoikkoisesti päivät
päästään toimia hevosten kanssa, kyntää ja vanuttaa killinkiä
ravinnokseen! -- ikävää, yksinäistä ja kuollutta! -- kaiken sen jälkeen
kuin hän nyt oli saanut nähdä ja kokea elämästä, huvituksista, puheista
ja tanssista.

Koko ajan, kuin hän näitä mietti, tirkisti pari vallattomia mustia
mustia silmiä esiin tummista kasvoista -- niissä oli tulta ja
sukkeluutta kylliksi koko Aa-vuonolle!...

Hohoo -- jaa'ah! -- oihki hän ja tunsi hirveitä kipuja povessaan!

Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rejer taisteli uhrin taistelua sukunsa
tähden! Hän istui, -- huolimatta kaikista niistä rahoista, joita
hänellä oli taskussaan, ja kaikista suurista aikeistaan, --
synkkämielisenä ja hyvin onnettomana kuunvalossa, sentähden että hänen
täytyi luopua tytöstä. -- Tyttö ja sillinpyynti oli kaksi uutta asiaa,
jotka olivat liittyneet hänen elämäänsä!

Venheet, laiturit, laivat ja ihmiset olivat kaikki peitetyt
suomuksilla. Sillinsuomus kiilsi meressä kuin laaja hopeatomu,
sillinsuomuksia oli tarttunut kaikkeen, joka sattui silmiin tai käsiin.
Tytöt ja akat, nuoret ja vanhat, seisoivat pitkin rantaa ja perkkasivat
silliä, joita kannettiin pöntöissä sillalle puodin edustalla, jossa ne
suolattiin keskellä tynnöripinoa, joista yhdellä puolella olivat tyhjät
ja toisella täyteen sullotut.

Rejer'in ensi tehtävänä oli mennä maakauppiaan luo, missä vakuutetut
kirjeet toimitettiin tielle. Jonkunlaisella itsetietoisesti huojuvalla
käynnillä raivasi hänen särmäkäs korkea vartalonsa itselleen tietä
väkijoukon lävitse. Hän oli mielestään vatamiehiä ja kulki miettiväisen
ja ymmärtäväisen näköisenä polttaen posliininykäänsä. Väkitungos oli
tiheä, pelkkiä merimiehiä, parrakkaita ja merimieshattu eli lounas
päässä, jonka alta oli vaikea eroittaa kasvoja. Sanottiin, että täällä
kalastusasemalla kaikki oli niin täynnä, että ihmiset yöllä nukkuivat
seisaallaan tuvissa ja monen venheen miehistön täytyi tyytyä lepäämään
parin vaipan ja purjeen alla venhesatamassa. Mutta kukapa nyt olisi
huolinut siitä, täällähän nukuttiin ja uneksittiin vaan sillikuumeessa,
ja olisi kernaasti tyydytty tuhtoonkin!

Reijer liikkui levottoman nopeasti... Hänen katseensa tähysi
innokkaasti ympäri saadakseen varmuutta siitä, oliko hän joukossa...

Tuolla alhaalla puotisillalla oli työ vielä täydessä käynnissä.
Sillitynnöriä vieritettiin ja pinottiin purjevenheesen, ja joukko
naisia perkkasi silliä kynttelin ja lyhdyn valossa kilpaa miesten
kanssa, jotka latoivat ja suolasivat niitä tynnöreihin; puuttui enää
muutamia tynnöriä lastista!

Niiden joukossa huomasi hän solakan, pitkän olennon kaulaliina pään ja
vyötäisen ympärillä. Hän notkistihe ja liikkui vilkkaammin kuin muut.

Rejer seisatti silmäräpäyksessä käyntinsä, ja jäi seisomaan kuin
kyntteli kaikki aistimet jännityksessään. Jotakin oli ristiriidassa
hänen povessaan, joku ahdistava, ikäänkuin varoittava ääni -- ikäänkuin
olisi ollut kysymys Rubiconin yli kulkemisesta... Hän oli milloin
sisä-, milloin ulkopuolella kynttelin valoa... Eihän tuosta kuitenkaan
voinut olla mitään vaaraa katsoa häneen!

Hän lähestyi yhä enemmän ja enemmän häntä... Miten nopeasti hän
perkkasi! Heitti vähintään kaksi silliä pönttöön, siksi kuin muut
ehtivät tuskin yhden, ja kuitenkin kävi hänen suunsa ja hän piti
iloisuutta vireillä! -- Nyt kantoi hän toisen kanssa pois täyden pöntön
ja tuli takaisi tuoden uuden... Se ei ollut mitään hänelle! -- Hän
kiidätti sen luotaan ja heitti ensimmäisen sillin siihen... Hän oli
todellakin tavattoman nopsa! Ja paljoa vahvempi kuin hän näyttikään ...
toisissa ei ollut ketään, joka olisi kyennyt vetämään vertoja hänelle
missään suhteessa. Siitä oli Reijer ihan varma!...

Silli luiskahti samalla hänen käsistään ja kirposi sillalle pimeään,
jossa hän oli. Hän otti nuolen nopeudella sen ja pisti sivutaskuunsa,
huolimatta sen märkyydestä, suomuksista tai liukkaudesta.

Kohta sen perästä seisoi hän lähempänä, melkein hänen vieressään, ja
oli juuri aikeissa välinpitämättömästi alkaa puhella hänen kanssaan,
kun joku henkilö, joka seisoi tynnöripinon vieressä hehku suussa, joka
näytti lähtevän sikarista, alkoi:

"Sinulla on kiire tänä iltana, Stiina! Kas, miten sillit lentää!...
Tietäähän sen, että on kiire -- että tanssihetki lyö!... Jos koko
päivän liikkuisit tuolla tavalla, luulisin sinun suorittavan koko
venheen yksinäsi!"

"Kyllä, jos olisi isosonkaa tai turskaa, -- niin isoja kuin
kauppapalvelijat! -- vaan nämähän nyt ovat vaan pikkusiiliä!"

Rejer nauroi ääneensä. Hänellä oli vielä äänenmurros ja siitä sai hän
kuulla: -- "Mikä oinas siellä määkii?" jotka sanat umpimähkään
heitettiin hänelle pimeään.

"Stiina ei ole oikein armias tänä iltana," jatkoi kauppapalvelija
suututtamistaan -- "hän tietää perämiehen istuvan tuolla ylhäällä ja
odottavan."

"Perämies," -- hän löi puukon päällä pöntön laitaa vasten -- "hän voipi
käydä käsillään ja kuitenkin tanssia kilpaa niiden kahden
meripuotipatsaan kanssa, joilla te poljette lattiaa!"

"Ja sitten tarjoaa hän niin auliisti piparikakkuja ja kahvia!" --
arveli kauppapalvelija.

"Niinpä kyllä, -- -- kun tekee työtä koko päivän kello neljästä aamua,
niin ei jaksa vetää jauhosäkkiä mukanaan tanssissa iltasella!"

"Mitä arvelet, Stiina! että hän sanoisi, tuo tohtori Fredriksen ... tuo
mustalainen! -- tuo tataari -- hevostohtori! ... hän, joka sekä nylkee
hevosia että pistää kuoliaaksi ihmisiä. Luullakseni sekä sinä että
alaperämies saatte olla varuillanne!"

Kumarruksistaan, jossa asemassa hän oli perkannut silliä, oikasihe hän
äkkiä, niinkuin potkaiseva teräsvipu ja heitti veriset sillinkitaset
puhujalle vasten kasvoja.

"Sanoppas kerran vielä tuota samaa, niin saat enemmän!" huusi hän
vimmoissaan.

"Tästä saat palkkasi!" huusi kauppapalvelija ja lähestyi häntä, vaan
hän vältti hänen tavottelemistaan kiertämällä pönttöä. Hän oli juuri
tarttumaisillaan takaa päin hänen vyötäiseensä, kun nainen yht'äkkiä,
kiukusta huudahti: -- "Koeta, jos uskallat!" -- ja raivoisalla
liikkeellä hätisti hän puukkoaan.

Ahdistaja seisattui epäröivänä.

"Niin koetappas, jos sinussa on miestä!" -- karjasi Rejer ja tunkeutui
yhdellä hyppäyksellä heidän väliinsä.

Kauppapalvelija katsoi häntä silmiin. "Kas vaan -- Rejer Juhl?
Konkurssintekijä!... Olisi parempi, jos maksaisit, mitä olet velkaa,
etkä sekaantuisi tähän!"

Heidän ympärilleen keräytyi heti ihmisiä. Siinä näytti syntyvän
tappelu, ja kauppapalvelija jatkoi jymisevällä äänellä: "Niin, niin,
seitsemänkymmenettä taaleria korkoineen, jotka olemme valvoneet isäsi
pesässä, -- kangastavaroista!... Luulenpa olevan noista samoista
vaatteista, joissa sinä nyt seisot!..." Hän nauroi ivallisesti, ja
Rejer tunsi, kuinka ihmiset uteliaasti tirkistivät häneen, voidakseen
oikein nähdä konkurssintekijän.

Hän tunsi olevansa kuolemaisilleen loukattu. Hänen ylpeytensä kohosi
koko Juhl-suvun voimalla. Antaa hänelle isku vasten näkimiä, ei tässä
olisi auttanut mikään...

Hän veti pikaisesti esille lompakkonsa ja kysyi korkealla äänellä,
saisiko hän maksaa ... nyt heti! -- juuri tällä paikalla!

"Kiitoksia tarjoojalle, -- meillä on asioimispöytä kaikkialla, missä
vaan saamme rahoja!" -- vastasi kauppapalvelija säpsähtäen, vaan
saavutti kuitenkin pian kylmäverisyytensä.

Rejer piti vapisevalla kädellä punasta sadantaalerin seteliä
lyhdyn valossa ... kauppapalvelija kutsui kaksi tynnörintekijää
todistajaksi ... hän tunsi jo olevansa huonommalla puolella, ja
vetäytyi syrjään.

Rejerin silmissä mustui maailma; -- hän antoi pois viimeisen
sadantaalerin setelinsä! -- mutta se rohkasi hänen mieltään, että oli
ollut niin monta näkijää, ja hän kuuli sillinperkkaaja-naisen
kummastuneena huutavan:

"Rahakkaampaa miestä en ole vielä nähnyt!"

"Konkurssintekijä! ... konkurssintekijä!" matki Rejer pilkallisesti
itsekseen, kulkiessaan pimeässä edestakaisin -- "Konkurssintekijä!"...
Hän pani kymmenentaalerin setelin, viimeisen, mikä hänellä oli,
takaisin sinne, missä sadantaalerin oli ollut ja meni sitä tehdessään
lyhdyn valoon; -- eihän haitannut, jos ihmiset uskoivat siellä olevan
useampia sadantaalerin seteliä, mistä ensimmäinen oli lähtenyt!... Ja
joll'ei hän ollutkaan rahakas, tulisi hän kuitenkin näyttämään heille,
että hän pian pääsee siksi! -- hän keikisti niskaansa kuin jalopeura...

Huuto ja äkkiä syntynyt hälinä naisten kesken sanoi, että viimeinen
panos purjevenheesen milloinkin oli saatettu tielle ja päiväntyö
lopussa. Ihmiset riensivät joukoissa sillalta ylös ja läksivät
kulkemaan pitkin rantaa nuottahuoneelle, mistä valoa tuikki. Kahvihuone
oli siellä.

Rejer seurasi nopeasti muita... Ja hänen sydämmensä alkoi läkähdellä;
sillä Stiina kulki yksinään hänen edellään. Tunto siitä, että tytön
kanssa oli häpeällisesti menetelty, paisui hänessä... Häntä luulivat
kaikki saavansa loukata, köyhä ja puoleton kun olikin sekä pakoitettu
ansaitsemaan leipänsä! -- -- Ei ketään puollustajaa... Olipa yksi!

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän hänen vieressään niin
yht'äkkiä, että hän säikähtäneenä vilkasi häneen. Hänen kasvoillaan
näkyi vielä jäljet äskeisestä mielenliikutuksesta ja itkusta... Miten
erinomaisen kaunis hän oli! "Stii ... Stiina!" -- lausui hän -- "Kas
tuossa ... tuossa! -- ota vitjat!.... Niin, niin -- -- kuuletkos -- ota
nyt vaan! -- Elä ole pahoillasi! Minä olen ajatellut sinua koko ajan
sitten viimeisenkin -- keskellä sillinpyyntiä ... vaan sitä, ett'en
saanut otetuksi jäähyväisiä sinulta! ja sitten sitä, olisitko sinä
täällä kalastusasemalla?... Saat uskoa minun olleen peloissani sinun
poissaolostasi! -- Sinun kaltaisesi ei ole kukaan muu ... ei kukaan muu
nainen! -- sinun kaltaistasi ei ole maailmassa! Minä tuntisin sinut, ei
niin pitkää matkaa, vartalostasi!... Ja niin keveästi kuin sinä käyt --
ihan niin kuin tanssisit!...

"Minä olen Rejer Jansen Juhl, näetkös. Jan Juhl Aa-vuonossa, hän oli
minun isäni, hän! Uskotkos, Hammernäs'in perillinen -- sitä minä olen,
näetkös! -- voi saada kenet tahtoo koko seudulla... Vaan jos olen
lähtenyt sillinpyyntiin vastoin vanhaa tapaa, niinkuin haluni piti,
niin on Rejer Juhlissa miestä ottamaan minkälaisen haluaa, vaikka koko
seutu huutasi kurkkunsa halki! Vähät siitä, jos kutsuvatkin sinua
Mustaksi Stiinaksi ja tataarittareksi! -- Tehkööt vaan niin ... se ei
merkitse mitään! -- ei hituistakaan! -- jos vaan tahdot seurata minua
Hammernäs'iin!... Sillä muutoin en huoli vähintäkään enää tuosta
kaikesta ... ilman sinutta on nyt ikävä kaikkialla!"

Naisen silmät olivat auenneet ja hän katsoi niillä häneen; -- koko
hänen niveletön ruumiinsa teki torjuvan liikkeen!

"Sitä ei kukaan saa sanoa minusta, Juhl! Fredriksenille, että olen
antanut teille aihetta tähän! -- en teille, kauppapalvelijalle enkä
alaperämiehelle! -- kun Fredriksen pääsee kuritushuoneesta takasin. Hän
istuu ainoastaan yhdestä puukon haavasta siellä kuritushuoneessa! Mutta
hän on minun rakkaani Jumalan edessä ja kunniani kautta!... Hän joutui
kuritushuoneesen kahdeksi vuodeksi, sillä puukonisku tuli ilmi, ja on
palvellut aikansa syksyllä."

"Minä toivon teille liiaksi hyvää, Juhl!" pitkitti hän itkusilmin --
"tämän tarjouksen tekemisestä ... ja myös kauniista hopeavitjoista ...
jättääkseni sanomatta ja varottamatta teitä, -- sillä hän tarttuu heti
suututtuaan puukkoon... Niin että te itse voitte ymmärtää, ett'ei
meidän kahden välillä voi mitään avioliittoa syntyä ... ei!" -- ja hän
pisti tätä sanoessaan varovasti hopeavitjat taskuunsa.

Rejer sai iskun, sen tunsi hän, vaan päähänsä, otsaan tai rintaan, sitä
hän ei tiennyt! Hän seisoi vaan puoleksi avoissa suin ja tuijotti
hoikkaan, nivelettömään tyttöön, jonka suusta tulvasi sanoja ja
silmistä kyyneleitä pimeässä, ja joka välistä tanssi ja välistä kävi
hienoksi kuin rihma hänen silmissään.

"Vai niin! -- niin, minä ymmärrän!" höpisi hän ja nauroi
houkkiomaisesti! Ulkopuolelta alkoi kuitenkin hänen ymmärrykseensä
mennä hänen asemansa -- hän alkoi nähdä kuin pettyneiden toiveiden
pohjattoman kuilun.

Pois piti hänen, kuului hänen huutonsa, päästyään venheelleen, eikä
siinä auttanut, heidän täytyi lähteä liikkeelle. Sinä yönä sousi hän
itsensä läpimärjäksi!



IV.

Minäkö taipuisin? -- en, ennen tahdon murtua!


Myöhään yöllä tulivat he takaisin pohjoissalmeen, missä heillä oli
sulkunsa.

Hän istui unenhorroksissa airoissaan ja tuskin huomasikaan, milloin
venhe törmäsi rantaan, kunnes hänet herätti usealta taholta pimeässä
kuuluva huuto:

-- Onko silliä näkynyt alhaalla kalastuspaikalla?

Täällä olivat ihmiset levottomia ja kävelivät vaan odottaen
päiväntuloa. Venhe oli iltasella kulkenut ohitse ja ihmiset siinä
olivat tuumailleet, ett'ei verkot sinä päivänä tulisi antamaan monta
silliä; -- he olivat kuulleet huhuja, että sillit olivat pohjoisempana
meressä!

"Huhuja!... Sillit yht'äkkiä vetäytyneet takaisin mereen?... Venhe,
jota soudettiin ohitse? -- heillä olisi tieto siitä, heillä," -- koetti
hän innokkaasti saada muita toiseen uskoon.

"Ylös ja alas! alas ja ylös!... Ensin ylös ja sitten alas!" --
kuuluivat sitten perästäpäin hänen omat tuumailunsa.

"Haluaisinpa tietää, mikä päivä tänään on? -- kuudestoista
maaliskuuta!... Jos hän joskus tekisi jotakin 16 päivänä maaliskuuta,
niin saisivat hakata hänet palasiksi!..."

"Kirottu päivä... Sata taaleria mennyttä!... Kellonvitjat -- nekin
poissa -- hän saa ne varmaankin, hän tuolla kuritushuoneessa --
ylpeilläkseen, vapaaksi päästyään!... Kauniita juttuja! -- tanssinut ja
ollut lemmenseikkailussa kuritushuonevangin hentun kanssa ... ehkäpä
nainen itsekin on ollut siellä!...

"Huhuja! -- antaisiko hän pelottaa itseään semmoisilla huhuilla!..."

Hän ei enää jaksanut kävellä ahtaassa, raskasilmaisessa huoneessa,
jossa he pitivät majaa, vaan kulki päivänkoittoon asti niiden luona
rannalla, jotka varustautuivat verkonheittoon. Hän oli löytänyt
johtajan sille suuttumukselle, jonka sillinperkkaajatar oli hänessä
synnyttänyt.

Seuraavana päivänä odottivat kaikki kiihkeimmällä jännityksellä
lankaveneiden palajamista: niillä oli kolmen neljän tunnin matka
soudettavana.

Rejer oli satakin kertaa saaren ulkosivulla vaaleansinisillä
lokinsilmillään katsomassa, eivätkö he tulisi. Sieltä kääntyi hänen
katseensa ehdottomasti sille paikalle, mihin hänen verkkonsa olivat
heitetyt. Hän tuijotti nolosti niihin öljymäisiin sillinlimapilkkuihin,
jotka vielä läikkyivät merenpinnalla; rantaan heitettyihin
pikkusilleihin, meritähtiin ja isosongan jäännöksiin, jotka
vetelehtivät kankeina levän ja merivasikkain seassa luodoilla, sekä
siellä ja täällä puolimädännyt valas.

Oli aivan hänen nykyisen tuulensa mukaista tuijottaa näihin haiseviin
jäännöksiin. Välähtelevä, kirkas, kiiltävä hopeameri, joka oli
liikkunut nuotassa, oli hänen ärsytetyssä helposti kiihtyvässä
mielikuvituksessaan levinnyt laajalle oli hänen nuottansa liikkuvan
seinämän tulevaisuuteen, jossa hänen vaan tarvitsi seista haavi kädessä
ja ammentaa rikkautta ... harjoittaa kalastusta suuressa määrässä,
lunastaa takaisin Hammernäs kaikkine viisineneljättä taloineen ja
torppineen!...

Sillit vetäytyneet mereen! -- Juuri kuin hän oli tullut niiden
saantiin? -- mahdotonta!...

Vaan kaikki tämä mädännyys täällä rannikolla puhui kokoajan ihan toista
kieltä: -- että se oli mahdollista... Hänellä oli jonkunlainen
onnettomuudenaavistus, ahdistus... Hän tunsi povessaan, ett'ei väki
venheessä suotta ollut huutanut noita sanoja! -- Jos venheet tulisivat
nyt takasin silliä täynnä, tulisi hän vimmatun hämmästyneeksi! -- yhtä
hämilleen kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäs'in seisovan edessään
uusine rakennuksineen, uusine meripuotineen ja nuotankutomustehtaineen!

-- -- -- Ja lankavenheet tulivat soutaen pitkissä rivissä maata kohti;
ne olivat korkealla vedessä, ruskeat verkot kasoissa kokassa ja
keskellä venhettä...

Tämä oli satojen soutua, pitkäveteistä, ruumissaaton kaltaista --
lastina raskain, mikä venhettä voi täyttää -- pettyneet toiveet!

Verkot olivat seisseet siellä tyhjinä kuin seulat! -- Ei sonkaa, ei
valaita eikä lintuja missään nähtävänä. Meri autiota, mustaa ja
kuollutta! -- ne, jotka olivat olleet rannassa, olivat olleet songan
eroittama parvi isosta joukosta merellä!

Sillit olivat poissa? -- ehkä pohjoisessa...

Keskellä kaikkea tätä saapui hänelle eräässä venheessä kirje äidiltään.
Se oli kulkenut pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se
likaantuneena ja suomuksisena nyt saapui perille... Hänen verensä
kuohui liian raivoisasti, jott'ei hän voinut erittäin suurella
tarkkuudella sitä lukea.

"Saanenko enää milloinkaan maailmassa nähdä sinua Rejer!" -- oli
kirjeessä äidin suurten huokausten seassa.

"Nähdä minua? -- kyliäkin aikanaan!" -- puhki hän ja
vaipui ajatuksiinsa, jolla aikaa hänen silmänsä väsyneinä ja
välinpitämättömästi luistivat pitkin riviä. Äkkiä seisahtuivat ne; --
hänen sisarensa oli mennyt naimisiin Haarstad'in kanssa!... Hän luki sen
uudestaan ja taas uudestaan: -- "Ottilie teki siinä uhrauksen, siliä
hänhän on vanha mies eikä juuri miellyttävä ulkonäöltään; sinähän
tiedät hänen jo kosinen häntä ensimmäisen vaimonsa kuoltua; nyt tulee
hän oikein turvatuksi, kun ei Haarstad'illa ole lapsia -- sekä hän että
minäkin: -- ja sinä saat pitääksesi Hammernäs'in... Minun mielestäni
pitäisi meidän olla järkevälle sisarellesi ikuisesti kiitollisia,
Rejer! -- Hän on pelastanut talon!..."

Hän pisti kirjeen hitaasti taskuunsa.

"Haarstad'in kanssa! ... sen vanhan vääräsäären koronkiskurin!" --
riehui hän -- "joka koko ajan on nylkenyt seutua.... Niin kauan ja
täydellisesti on hän harjoittanut koronkiskomistaan Hammernäs'issä, että
on voinut ostaa sisareni -- -- -- ja sitten minut kaupanpäälliseksi."

Hän venyi valveilla myöhään yöhön veri kiihkeässä kuohussa. Niin moni
hänen toiveistaan oli törmännyt karille!

Hän makasi ja tuijotti vaan tuohon yhteen ainoaan ajatukseen, -- nyt
täytyy hänen kotiin!... Hänestä tuntui se aivan mahdottomalta ... hän
olisi yhtä helposti voinut katketa keskeltä kahtia!...

Luonto pääsi kuitenkin lopulta oikeuksiinsa, ja hän nukkui.

Aamuyöstä kävi elämä levottomaksi tuvassa. Ihmisillä oli huoli
kotimatkasta, he nousivat ylös, tähysivät ilmaa ja paneutuivat
uudestaan levolle... Hän kuuli unissaan, kuinka he puhuivat, että
näytti tulevan itätuuli ja vaikea joulu kotiin. He kävellä kolusivat ja
häärivät evässäkkien ja liinojen puuhassa, kulkivat ulos ja sisään, ja
joka kerran pieneni heikko valo pienessä likaisessa ikkunassa. Hän
tunsi sen unissaan...

Yht'äkkiä tunsi hän jotakin suurta, kaarevaa ja synkkää, jolla oli
kohmuraiset käsivarret, leviävän edessään... Hän tunsi Hammernäs'in
hongan -- se tuijotti vihaisesti ja ruskaen häneen ja puisteli
ikivanhoja mahtavia lehtiänsä...

Mitä enemmän hän siihen katsoi, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä
raskaan vartalon kaltaiseksi, joka istui koukistuneena ja
kumarruksissaan rahilla kädet sylissä. Hän katsoi ankarasti ja
raskaalla katseella häneen ja sanoi:

-- "Meidän pitää olla ikuisesti kiitollisia Ottilialle! Näetkös Rejer!
meidän pitää taipua ja pyrkiä eteenpäin, miten parhaiten voimme!"

"Minun taipua? -- en, ennen tahdon murtua!" -- hän karkasi ylös.

Ja näillä sanoilla alkoi hän sen pienen, lyijykynällä piirretyn lapun,
jossa hän ilmoitti äidilleen, että kotiin hän ei tule! -- ennenkuin
voisi omilla rahoillaan lunastaa Hammernäs'in, ja että hän nyt aikoi
koettaa onneansa maailmassa. Kun tulisi tietämään jotakin enemmän,
saisi äiti kirjeen kiitolliselta ja kuuliaiselta pojaltaan -- Rejer J.
Juhl --

Suuri ja mahdoton kertoa oli renkivouti Andersin ja niiden muiden
hämmästystä, kuu hän samalla, kuin heidän pii kantaa purje veneesen,
lyhyesti ja päättävästi ilmoitti heille että oli päättänyt matkustaa
Bergeniin sen sijaan että tuli heidän kanssaan kotiin. Hän oli tullut
siihen vakuutukseen yöllä ... mutisi jotakin isänsä pesästä ja
sillinpyynnöstä ensi kesänä. Hän aikoi nousta maalle Skudenäsissä ja
koettaa päästä jollakin niitä laivoja, jotka menivät pohjoiseen!

Aluksi ainoastaan äänettömiä ja ammottavia suita ja sitten -- kun he
alkoivat tajuta -- pitkiä naamoja, maahan luotuja katseita, tupakan
sylkyjä sinne tänne ja miettiväistä korvallisten ruopimista...

"Tulla kotiin Aa-vuonoon ilman Juhl-poikaa? ... semmoisella häpeällä
kaikkein ihmisten ilmoihin."

Ei liene perätöntä, että pari henkeä oli lapasellaan pyyhkinyt
kyyneleitä silmistään, nähdessään sen kaikesta houkutuksesta
huolimattoman katseen, jolla Rejer pysyi lujana päätöksessään.

Siinä ei auttanut mikään! -- Juhl-poikaa täytyi totella ja he saivat
lohduttaa itseään kirjeellä rouvalle; -- vaan kotiin joutaminen oli
heistä raskasta!

-- -- "Kuules, Anders! -- Sinä vastaat Laukista! -- ett'eivät saa
vedättää sillä myllynkiviä siellä Haarstad'issa!... Sano vaan terveisiä
äidille sekä että minä olen sen sanonut!"

Tämä oli Rejer'in viimeinen kuiskaava määräys renkivouti Andersille,
kun hänet laskettiin maalle Skudesnäs'in sataman laivasillalla.

Ja mitä Rejer silloin sanoi hänelle, sitä arvailtiin monta vuotta
Hammernäs'in mökkiläisten kesken, sillä renkivouti Andershan sai sanoa
sen ainoastaan rouva Juhl'ille.

       *       *       *       *       *

Vuonopiirikunnat olivat antautuneet peliin meren viheriäisellä
pöydällä ... taas yhtenä vuonna uskaltaneet kaiken omaisuutensa -- ja
menettäneet! --

Onnennappulan takapuoli oli tämmöinen: -- tyhjä vene, tyhjä huone,
epätoivoa synnyttävä puute aitassa... Sairautta ja kurjuutta.

Muutamia vuosia vielä samalla tavalla, ja ne samaset saaret, luodot ja
karit purjehdusväylällä, jotka nyt olivat siellä hajallaan toisistaan
huoneineen, puutarhoineen, viljelyksineen ja uudisrakennuksineen täynnä
iloista tulevaisuuden toivoa ja toimintaa, seisoisivat siellä yhtä
autioina, kolkkoina ja alastomina kuin ennen sillin tuloakin, --
ainoastaan vanha vesilintujen kirkuminen ympärillään.

Vielä muutamia semmoisia vuosia, ja ne säästöpankit, isonnetut huoneet,
parempi järjestys, laajennettu maanviljelys, jotka olivat hyvän ajan
synnyttämiä, paremmat koulut ja suurempi valo, joka oli tunkeutunut
näihin ahtaisin seutuihin -- kaikki menisi entiselleen, kuolisi
ja sammuisi ja vanhat taitamattomuuden, ennakkoluulojen ja
liikauskoisuuden hämähäkinverkot laskisivat harmaan verhonsa kaiken
yli!

Tässä oli pelattu enemmästä kuin rahasta, enemmästä kuin ihmishengistä
-- jos meri olisikin vaatinut niitä suuressa määrin -- tässä oli
kysymyksessä itse ihmisten uskallus, heidän uskonsa tulevaisuuteen, ja
nyt jäätyi se sydämmen pohjaan asti!...

Jokaiseen taloon, jokaiseen kotiin -- mökkiläiselle ja talolaiselle oli
meren arpanappula kolmannen kerran lähettänyt päätelmänsä! --
kuoppasilmäisen köyhyyden, sairauden ja kylmän hädän!

Oli pelattu ja menetetty!

       *       *       *       *       *

"Rejer Juhl! hoi -- hoi hoi -- hoi!..."

Oltiin Skudesnäs'in satamassa; -- hänen ystävänsä alaperämies seisoi
"Resolut'illa" ja huusi häntä. Rejer oli jo nähnyt sen viheriäksi
maalatun, likaisen prikin seisovan pakkapuotien luona, niinkuin
näytti, vielä puolilleen lastattuna suolalla.

"Mitä sinä täällä teet?" -- kysyi hän Rejer'iltä saatuaan hänet
lähemmäksi. -- "Hopeahelaisena? -- Sinullahan oli hyvä kalansaalis....
Kuules, poikaseni! -- Elä vaan antau suola-asioihin, sillä sillit on
tuuli vienyt! -- Oo, odotas vähän, meillä on kohta päivällislepo!"

Alaperämies Lind oli tavattoman kaunis velikulta, pitkä,
soreavartaloinen, mustasilmä ja mustatukka.

"Täällä olisi silavaa ja herneitä keittiössä!" -- sanoi hän Rejer'in
tultua laivalle -- "tarvitset varmaan jotakin itseäsi lämmittääksesi!"

Rejer'istä tuntui kuin olisi jo pitkiä aikoja kulunut siitä kuin
hänellä oli ollut semmoinen ateria, kuin hän nyt söi keittiössä
alaperämiehen kanssa.

"Talonpoikaistavat ... talonpoikaislaivuri ... talonpoikaislaiva! ...
vaan heti pääsenkin tästä!" mutisi perämies. -- "Koiranelämää tämä
kalastaminen...

"No niin Rejer Juhl! ... eipä sillä, ett'ei se minusta olisi ollut
hiiden hyvää. Elämää ja liikettä sitä täytyy olla... Eteenpäin,
eteenpäin, vaikka missä olisi! ... vaan hiukan järkeä täytyy kuitenkin
olla, muuten joudut naimiseen tuossa paikassa, poikaseni! -- ja silloin
on loppu hauskuudesta. -- Hän -- sillinperkkaajatar -- musta Stiina,
kertoi kaikkityyni samana iltana minulle ... hänellä riippui veitsensä
sinun kauniissa vitjoissasi... Vaan olitko silloin aivan laapihullu? --
mies, jolla on puoli taloa ja on semmoista sukua kuin sinä! -- hyökkää
suinpäin ja kosii! -- -- No niin, nyt sinä varmaankin lähdet koettamaan
onneasi Bergen'issä? Minä matkustan myöskin sinne, ja sentähden
huusinkin sinua."

Rejer sysäsi hernevadin keskemmälle pöytää.

Perämies silmäili häntä!

"Ethän vaan yhä liene niin laapihullu, että vielä kuljet rakkauden
houreissa ja suret? Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: -- rakastua
uuteen... Kuinka vanha olet?"

"Kohta yhdeksäntoista."

"Niin, kun minä neljä viisi vuotta sitten olin sinun ikäisesi, kävi
minun samoin!"

"Ei -- eh" -- nauroi Rejer mahtavasti. "Sen painajaisen sousin minä jo
maalle samana yönä! Ei -- eh ... mutta" -- hän mietti totisena,
uskoisiko hän aikeensa perämiehelle, hänessä oli jotakin niin
hyväntahtoista, hän oli niin perinpohjin kelvollinen ja luotettava
olento!"

"Sinä näytät, kuin olisit jossakin pulassa, vaan et tahdo tulla esille
sillä... Etkö ole saanut selville, mitä tekisit kaikilla rahoillasi?"

Rejer otti esille lompakkonsa, jossa oli keltainen kymmentaalerin
seteli:

"Kas tässä kaikki, mitä minulla on!"

"Eipä niinkään vähän, totta vieköön! Parahiksi kymmenen taaleria
enemmän kuin minulla, -- sillä kurja palkka tällä silliprikillä tuottaa
tuskin sen vertaa, että voisi olla maalla kahtena iltana viikossa...
Otinkin sen vaan sentähden, ett'en joutuisi tuuliajolle sillä aikaa,
kuin 'Alert' on Bergen'issä korjattavana... Kallis kaupunki, joka
perinpohjin vetää lokaan miehen! Viisainta, että pötkii tiehensä,
ajattelin, ennenkuin on paljaalla mäellä! -- -- Vai niin, sinulla on
kymmenen taaleria, Juhl! -- Ethän vaan aikone hurvitella niitä täällä
Skudesnäs'in satamassa... Täällä ei ole niin mitään!"

"En ... minä ... minä," -- alkoi hän äkkiä, "minä en tiedä, mitä
rupeaisin toimittamaan täällä maailmassa ... minä menen Bergen'iin,
tullakseni joksikin, yhdentekevä miksi! -- Minä tahdon pois kotoa" --
lisäsi hän matalalla äänellä ja katsoi alas lattiaan, -- "tila
Aa-vuonossa on mennyt käsistäni!"

"Vai -- niin?... Vai -- niin!" -- tuumaili perämies hieman ällistyneenä
ja siirsihe tietämättään peremmäksi penkille. -- "Vai on se käynyt
sillä tavalla... Niin" -- lisäsi hän ja karkasi seisalleen -- "minä
olisin uskaltanut panna pääni pantiksi, että jotakin semmoista piili
sinun tuuheatukkaisessa kallossasi Juhl! ... ja tuo pilviin pyrkivä
nenä! -- sinä karkaat tietysti kotoa... Hm!" -- hän koetti viheltää ja
polkea tahtia keittiön lattiaan, vaan heitti sen sikseen tilanahtauden
tähden, jossa hänen täytyi olla kumarruksissaan -- "karkaat --
luonnollisesti! Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minä Reaalikoulusta...
No niin, mitä aiot sitten tehdä?"

"Päästä vaan matkalle!"

"Myömään ryyniä ja rusinoita?"

Rejer oli vaiti. Kysymys oli tuntunut ivalliselta. "Mennä tiskiä
vasten?" -- Perämies nyökäytti päätään, -- "ennen sitten riippua
raakapuussa, poikaseni! -- se on jotakin ihan toista... Mitä?"... Hän
pisti molemmat peukalonsa liiviensä kainaloreikiin ja huojutti tukevaa,
kaunista vartaloansa... "Merelle -- me -- merelle! luonnollisesti
poikaseni!..."

Tämä neuvo miellytti Rejer'iä mitä enimmän, -- puhumattakaan siitä,
että hän isoni omissa silmissään; hän oli kauan ihaillut merimiehen
vapaata merimiesryhtiä, hänen iloista esiintymistään ja liikkeitään
sekä hänen reipasta ja köykäistä käytöstään. Hän mörisi jotakin
kulkussansa, joka kuitenkaan ei vielä merkinnyt myönnytystä eikä
kieltoa.

"Merisairaus?" -- tiedusteli merimies.

"En ole koskaan tuntenut sitä."

"Vai niin! -- se onkin luonnollisesti koiranelämää, aluksi."

"Ei haittaa hituistakaan!"

-- -- "Saat kuunnella ja kauniisti pistää ison kärsäsi ... parilla ensi
matkalla -- pitää sitä kotelossa!"

"Oo, se käy kyllä päinsä!"

"Olet liian pitkä, se on sinun onnesi, -- ei kukaan tahdo
mokomaa hongankolistajaa hyttinsä vahdiksi... Kuuleppas!" kysäsi hän
äkkiä -- "sinä luulet voivasi keittää herneitä polttamatta niitä ...
ryynipuuroa ... kahvia? Jos saat neljätoista päivää harjoitellaksesi
Bergen'issä?"

Rejer sanoi vaatimattomasti jotakin itsestään.

"Kyllä, ihan varmaan voit sinä sitä! -- 'Alert'illa' tarvitsemme me
uuden kokin, sinä voit sentähden tulla kanssamme etelään Välimerelle ja
keittää ensimmäinen matkasi niin hyvästi kuin voit... Kymmenen
taaleriasi saat käyttää taklataksesi hiukan itseäsi... Sillä
tuommoisessa pitkässä vanutetussa sarkatakissa luunapit seljässä
hinaisivat ne sinut märssyraakaan koko sataman kummitukseksi!..."

Ajatellessaan tätä odottamattoman uutta virkaansa oli Rejer istunut
ääneti jonkun aikaa ja tuijottanut hernevatiin. Hänen näkönsä muuttui
enemmän ja enemmän Juhle-naamaksi, ankaraksi kuin etukeula.

Hän katsahti äkkiä perämieheen:

"Samantekevä, tapahtuuko piiskaaminen herneillä tai merellä -- merelle
minun pitää!"



V.

Hän pesee ja pestään.


... "Ylös! ... käärikää ... käärikää ... käärikää!" -- huudettiin
äkkiä keskellä hälinää ja melua "Alert'in" kannella. Rejer avasi
varovasti silmänsä, -- ja ensi päivinä Pohjanmerellä makasi hän
hirveän huolellisena siitä, ett'ei kuulisi komentoa "ulos" -- hän
tiesi olevansa raskasuninen ja oli ryhtynyt kaikellaisiin
varovaisuuskeinoihin, jotta olisi hyväkuntoinen. Kokkina pääsi hän
nimittäin vapaaksi yleisestä vahdista ja voi nukkua koko yön, paitse
silloin kuin oli käärimistä (leimaamista) tai muuta jokaisen tehtävää
työtä.

"Käärikää märssypurje! ... prampurje kiinni... Ylös!" --
uudistettiin komento ylhäällä, samalla kuin portaissa rämistettiin
läkkikastrullilla.

Rejer nousi ylös kopissaan, hänen ensimmäinen, pikainen ja epäilevä
silmäyksensä lankesi saappaille, jos joku ehkä olisi taas naulannut ne
lattiaan kiinni niinkuin viime yönä!...

Ne, joilla oli päävahti, istuivat jo arkuillaan panemassa vaatteita
ylleen; toiset juoksivat täysin varustettuina öljyvaatteissa ja isoissa
saappaissa portaille. Hieno juova päivänvaloa tunkeutui ruhvista alas,
sade löi suojustimia vasten ja laiva liikkui kovasti.

"Ottakaa kokkikin pramraakaan ... kiiruhtakaa!" -- jyrähytti pursimies
ruhvin kautta. Rejer hyppäsi kuin nuoli saappaihinsa.

Kannella oltiin täydessä työssä ja komentohuuto seurasi toistaan
huutajan huulilta. Purjeet löivät myrskykuurojen välillä raskailla ja
voimakkailla iskuilla ja lämäyksillä mastoihin, samalla kuin nuorissa
ja köysissä suhisi ja vinkui.

"Kuntoon prampurjeen laskemisessa, kantanuora ja nostotouvi!"

Rejer läksi heti kiipeämään reelingistä. Vaikka hän ennen oli ollut
märssyssä, ei hänen kuitenkaan ollut ihan helppo tulla toimeen näissä
pehmeissä köysitikapuissa. Häneltä kävi matka hitaasti ja varovasti,
puoleksi vatsallaan, tarttuen edestäpäin kynsin kiinni ja vanuttaen
itseään ylöspäin niinkuin merikrapu. Nähdessään jungmannien menevän
ohitsensa, teki hän turhan kokeen pitkillä säärillään ja käsillään
mennäkseen kaksi puolapuuvälistä kerrallaan. Puttinkitouvissa märssyn
alla, jossa piti kulkea takaperin, seisattui hän miettiväisenä; vaan
samalla huomasi hän sisäpuolella rei'än märssyyn ja käytti samassa
silmänräpäyksessä tätä käytävää. Ylhäällä kokoamissarvessa seisattui
hän taas vähän, ikäänkuin olisi hakenut jotakin uutta pelastusreikää,
ja pitkitti sitten kilpikonnan tavoin hyppäyksiään köydeltä toiselle,
milloin käsillään milloin jaloillaan.

Kohta sen perästä seisoi hän ison pramraa'an perttinuoralla, tuulen
vinkuessa hänen purjekangashousuissaan sekä mustanharmaan ja vihertävän
meren ankarasti läikkyessä, niin että pyrki päätä panemaan pyörälle!
Hän oli aivan sekaisin. Hän kuuli komentohuudot alhaalta, vaan ne
sekoittivat häntä enemmän... Ne kuuluivat kuin äänet toisesta
maailmasta yhdeksi taklaasin vikinän ja kitinän kanssa.

"Mikä sinulla on, kokki?" -- kysyi häneltä jungmanni yläpuolella
nokassa.

"Ei mikään!" -- vastasi Rejer lyhyesti; -- hän sattui samalla katsomaan
alleen mereen, jonka yläpuolella he kiikkuivat.

Ja että hänellä oli jotakin, sen sai hänen naapurinsa, ruotsalainen nyt
nähdä, silla hän karjasi:

"Ei tuulenpäälle! ei tuulenpäälle, sinä pitkä kuhnus! ... ei
tuulepäälle -- kuuletko!"

Vaan Rejer ei osoittanut kykyä eroittamaan tuulenpäällystä eikä alusta
tai yleensä käyttäytymään järkevästi kummankaan suhteen. -- Tässä oli
kysymys vaan yksinomaan siitä, -- sen tunsi hän -- että jäisi raakapuun
päälle ja pelastaisi henkensä, tapahtuipa muutoin mitä tahansa.

Hetkisen perästä oli pyörtymys kuitenkin asettunut ja hän voi jälleen
käydä käsiksi työhönsä.

"Tuossa!" -- sanoi ruotsalainen ja ojensi hänelle pyöreän pullon --
"niinhän sinä olet valkea kuin haamu!"

Rejer otti kulauksen ja se tuntui hänestä auttavan kummallisesti.

"Kun ei vaan pramtanko menisi matkaansa meidän istuessamme tässä!"
jatkoi ruotsalainen, se olikin todella kiinni kuin viulun jousi.

"Ei siinä ainakaan oksia ole," -- tuumaili Rejer ja tarttui
purjeihin voimakkain käsin.

"Turkanen, tuota karhua!" -- sanoi göteporilainen, -- "hänellä ei ole
kädet, vaan karhunkäpälät!"

       *       *       *       *       *

Prampurje oli vedetty ylös, isopurje kiinni, lyyväri kiinni ja
märssypurje reivattu:

Ja nyt piti Rejerin keittää kahvia päivävahdille!...

Hän teki tulen keittiöön, huuhteli suuren kuparikattilan ja nosti sen
liedelle. Kaikki tämä tapahtui kiukustuneella itsepintaisuudella.
Muutamat merimiehistä tulivat sytyttämään nysiään, toiset taas, joilla
oli vahti kannella, kärttivät miesmieheltä kahvia. He hakivat huvitusta
pahassa säässä siten, että haukkuivat kokkia; mutta tämä käänsi heille
vaan selkänsä, keikisti niskaansa, pani hiiliä tuleen tai puhalsi
vetoreikään.

Rejer oli täydessä kiihkossa ja touhussa sekä puheli koko ajan
itsekseen.

Oli todellakin liiankin suuri onni, että hän oli päässyt jälleen
alas ... tavattoman suuri onni ... sikamaisen suuri! -- Hän hymyili
vihaisesti ja katkerasti; Niin, niidenhän siellä kotona olisi pitänyt
nähdä Juhl-poika tuommoisessa koirankiikussa! nähdä Hammernäs'in
perillinen venymässä raakapuussa, ja -- -- -- ainoastaan hiuskarvan
verran puuttui, ett'ei hän laskenut luisua!

Hän otti kipakasti reiältä kiehuvan kattilan ja asetti sen kallelleen
selviämään; vaan hän oli unhottanut panna ensin riepua kattilan korviin
ja huitoi nyt ilmaa poltetuilla sormillaan.

"No kokki!" -- pistihe pitkävillainen karvalakki taas esiin, -- "eikö
kahvi vieläkään ole keitetty?"

Rejer nosti kannen yhdellä tempauksella, niin kuuma kuin se olikin ja
heitti kalannahkaa kattilaan:

"Minusta nähden voitte kernaasti juoda sen niin sellaisena kuin
tahdotte -- -- siinä se on!"

       *       *       *       *       *

Niin, kyllä Rejer tiesi lähteneensä merelle! Kanavassa olivat he
iloisesti laskeneet mäkeä, kunnes pääsivät Hispanjan merelle ... ja
sitten Kap da Rocan ulkopuolelle! ei ollut aina niinkään hauska seista
raskasilmaisessa keittiössä paistinpannun ääressä, jossa piti liha
paistaa voissa ja samalla hoitaa herneitä ja silavaa.

Vaan hän tuuleutti silloin tällöin itseään kannella ja siellä oli
tuulta kylliksi.

Oi kuitenkin, minkälainen ulappa!

Paidanhihat ylös käärittyinä näytti hän pitkältä, hiestä kiiltävältä,
nokiselta sepänsälliltä... Eikä arvostelukaan, joka lankesi hänen
toimintansa osaksi, ollut erittäin sääliväinen. Milloin olivat herneet
pohjaanpalaneita, milloin ryyniksi jauhettuja -- ja tätä hän ei voinut
auttaa! Milloin viskunat keitetyt liemeksi ... ihan kokonaan kadonneet,
hän on varmaankin syönyt itse jok'ainoan!... Tai jos hän koetti tehdä
sen paremmin, oli keitto kiehumatonta. -- Vettä ja ryyniä! -- oikeata
hevosenruokaa!

Hän oli ensi hetkestä asti päättänyt olla vastaamatta, ja hän pysyi
lujana ja järkähtämättömänä päätöksessään!

Velvollisuutensa kokkina pitää kaikki kirkkaana ja puhtaana keittiössä
ja ruoan valmiina ammennettavaksi ja vietäväksi pöydälle määrättynä
aikana, sen hän sekä tiesi että täytti! -- sitten sai steewartti viedä
sen perälle kajuttiin.

Steewartti niin! -- tuo hieno keikari kiharoine otsalla kahtia
jaettuine hiuksineen, joka sipsutteli niin sievästi ja jota ne
kutsuivat peruukkimaakariksi -- hänkin katsoi sopivaksi tehdä pilaa
hänestä!

Oli juuri se päivä, jolloin he olivat Kap da Rocan ulkopuolella...

Rejer ymmärsi hyvin hyvästi, että hänet oli jonkunlaiseksi yleiseksi
hauskuudeksi komennettu keskellä aamupäivää yläilmoihin ja että
väki oli seissut hänen alapuolellaan huvitellen itseään hänen
epämerimiesmäisellä käytöksellään, ikäänkuin hän olisi ollut marakatti,
joka teki temppujaan!

Miettiessään tätä oli hän silmänräpäykseksi ennen ruoan laittamista
lähtenyt keittiöstä tuuleuttamaan itseään ja seisoi katsellen laidan
yli mekon napit auki. Hän hengitti raitista ilmaa.

Oli äkkiä tullut niin hirmuisen kuuma täällä Portugalin rannikon
kohdalla! Meri aaltoili vihertävänsinertävänä ja aallot olivat korkean
huoneen kaltaisia -- heillä oli koko Atlantti sivullaan ja he kulkivat
märssypurje osaksi reivattuna.

Kun steewartti tuli tyhjä keittomalja kädessä, silmäili hän Rejeriä
kiireestä kantapäähän ja katsahti sitten useampia kertoja tutkivaisesti
mastoihin.

"Täällä etelässä saat pian nähdä apinoita joukoittain kokki! Ne
kiipeävät vielä kauniimmin kuin sinä!"

Rejer kipristi nokkaansa ja meni takaisin keittiöön; vaan steewartti
tuli kohta sen perästä mainingin aikana saamaan häneltä herneitä, ja
kärvennettiin, niin että hän mölisten ja malja tyhjänä kädessä hyökkäsi
kajuttaan takaisin.

Siellä syntyi elämä! Steewartti valitti ja voihki, vaan perämies Lind
väitti pontevasti vastaan ja julisti hänen kuhnukseksi sekä sanoi sen
tapahtuneen hänen varomattomuudestaan. Ei hän voisi kenenkään
vakuutuksesta tulla siihen uskoon, että tuo velvollisuuksissaan niin
uskollinen maalaispoika olisi tahallaan tahtonut ketään kärventää!

He käänsivät kulkunsa Gadir-mutkaan, jossa he ottivat vettä satamasta
ostivat viiniä, joka riittäisi Välimerelle.

Iltasella läksivät he taas ulapalle ja seuraavana aamuna auringon
noustessa kulkivat he ankaraa myötävirtaa Gibraltarin salmesta. Se oli
täynnä purjeita selukkeista ja marokkolaisista schebekkeristä alkaen
suuriin linjalaivoihin saakka -- toisten piti sisään, toisten ulos --
liput liehuivat, merkkiä annettiin ja tervehdyslaukauksia ammuttiin
sotalaivoista, jotka kohtasivat toisiaan, ja tervehdittiin kaikilla
kielillä ja kaikilla kansallisväreillä!

"Tästä kuljetaan ulos ja sisään niinkuin putellin kaulassa!" -- selitti
pursimies itseään.

Vaan Rejer seisoi siinä ikäänkuin olisi ollut muutettu toiseen
maailmaan... Hän näki Hispanjan vuorien lumiset huiput, kummallisen
tummat varjot välisissä, kaukana merestä hehkuvan ja rusottavan
korkeudessa sinistä taivasta vasten. Hänen sydämmensä kävi
viehkeäksi...

Miltähän nyt näyttikään Hammernäs'issä? -- lienee siellä varmaankin
lehden puhkeamisaika... Hän oli näkevinään vilaukselta äitiään ovella.

"Huu ... uh!" -- hekotteli pursimies aamuilmassa.

Valkeista kukkivista mantelipuista tuli silloin tällöin melkein
huumaava tuoksu aamutuulehdusten mukana, ja Välimeri oli
purppuransinertävänä heidän edessänsä.

"Tästälähin" -- sanoi pursimies, osoittaen Gibraltariin -- "saamme vaan
purjehtia sinisessä vedessä maa syrjäkeulassa, kunnes pääsemme fanaalin
eli majakan näkyviin Barcelonan edustalla!"

-- -- Ja maakielekkeen sisäpuolitse, joka pistää mereen Barcelonan
sataman ulkopuolella, luisti Alert peilikirkkaana aamupäivänä käärityin
purjein.

Korkea vuorenhuippu, Mont Juich, luja linnoitus kuin kotkanpesä,
huipullaan kanunarivinensä ja castilialainen lippu harjallaan, kohtasi
varjollaan laivankokin alla majakkatornin, joka oli toisella puolella
kulkuväylää.

Täpösen täynnä laivoja oli tuo uhkea satama ja joukko luggeria ja
selukkia latinalaisine purjeineen tuli tuoden kalaa, viinitynnöriä,
kaaliksia, orangeja, pähkinöitä, munia ja kanoja, pinottuina vasuihin
aina mastonnenihin asti.

"Täällä saat nähdä hispanjattaren!" sanoi steewartti kulkiessaan
keittiön ohitse.

Rejer oli heti laivan laidalla, pari venettä latinalais-purjeissa ja
muutamia häliseviä ihmisiä sisässä oli tarttunut laivan kupeesen.
Toisessa oli vanha auringonpaahtama, kurttunaamainen, käheä-ääninen
ämmä, jolla oli musta jouhimainen tukka, huuliparta ja melkein
eläimenkynnet sormissa; hän tarjosi innokkaasti joitakin kaaliksia sekä
vasua, jossa verkolla peitettyinä oli kaakottavia kanoja.

"Rumia ihmisiä!" -- ajatteli Rejer! ... vaan miten nämä venheet
kolmikulmaisiksi leikattuine purjeineen kiitivät eteenpäin, vaikka oli
niin tyyni, ett'ei tuntenut tuulenhengähdystäkään! Hän oli pitkin koko
Hispanjan rannikkoa ottanut vaaria siitä.

Hänen kävellessään sunnuntain iltapäivänvahdissa iltasella -- he olivat
suoriutuneet tullitarkastuksesta ja kapteeni oli soutanut maalle, --
tuli perämies hänen tykönsä:

"Kuules!" sanoi hän. -- "Olet kuullut puhuttavan hispanjattarista.
Niin, ne eivät ole kaikki semmoisia kuin tuo tarhapöllö selukkissa
tänään!... Tahdon vaan antaa sinulle ystävällisen viittauksen siksi,
että olet varoillasi täällä, kun tulemme laivasiltaan ... niissä on
kyllä semmoisia, jotka koettavat saada satimeensa merimiehiä! ... pysy
aisoissasi ja tee työtä -- kernaimmin selin maahan, niin on
luotettavinta... Tahdon vaan varoittaa sinua, ymmärräthän!" -- Tämän
sanottuaan katosi hän.

He olivat hinautuneet peremmälle satamaan, missä kalalasti purettiin
pieniin aluksiin, jotka menivät Barcelonettaan, jota työtä kesti päivät
päästään iltaan asti. Iltasella sai miehistö tavallisesti maalupaa
kaksi ja kaksi erällään. Siellä kyllä oli merkillisyyksiä, sen kuuli
niiden puheesta, jotka sieltä palasivat laivalle.

Näytti melkein kuin ei koskaan Rejerin vuoro tulisi saada maalupaa!
Niillä parilla kertaa kuin hän koetti onneansa, sai hän kieltävän
vastauksen. Kokin täytyi olla laivalla sanottiin.

"Ei edes pidetä steewartinkaan vertaisena!" jahkaili hän eräänä
iltana kiukuissaan, kun vene lykättiin veteen laivalta, lyhdyt
sytytettiin ylt'ympäri satamaan ja kaikki loivat värillisen leimunsa
maalle. Hän seisattui kääntönuoran luona ja seurasi valoa aivan
laivasillalle asti:

"Sen verran silmiä päässä luulin minä kuitenkin kapteenilla olevan,
että hän olisi huomannut minun ei olevan tavallisia huijareitaan ...
ett'en minä ole mikään kaalinpää, joka on puhaltanut nointuostaan
maasta! Hän tietää hyvin hyvästi, kenen poika minä olen!... Ei kukaan
voi väittää näiden täällä houkuttelevan minua ... minua vaan
petkutetaan iltasella ja muita päästetään maihin!... Häpeällistä!" Hän
löi lujasti köydenpäätä laivanlaitaan: -- "Noin halpamaisesti käyttää
hyväkseen sitä, että minä satunnaisesti olen joutunut hänen
alammaisekseen! Nooh ... minulle ei siitä ole mitään vahinkoa" -- sanoi
hän nöyrästi; -- "he voivat olla varmat siitä, etten minäkään ole
kohteliaampi heille!... Rejer Juhl ei päästä käsistään sitä
köydenpäätä, josta hän on ruvennut vetämään. Ei -- ei -- sitä --
hän ... ei ... tee!"...

Vaan jonakuna iltapäivänä löi hänenkin hetkensä, -- maalupaa,
puoliyöhön yhdessä kirvesmiehen ja steewartin kanssa, joka viimeksi
mainittu varustettuna pystykauluksella ja viraltapannussa mustassa
hännystakissa, perintö hänen aikaisemmasta palvelustoimestaan maalla,
kepsutteli lyhyillä säärillään kuin harakka alas laskuliinaa.

Markkinoista laivasillalla olivat he saaneet kyllänsä, kun he päivässä
kävivät venheellä maalla. He olivat peräti ikävystyneet niihin
vanhoihin akkoihin, jotka istuivat siellä papukaijoineen, huusivat ja
möivät hapanta viiniä, orangeja ja kaikenlaista rihkamaa, ja sentähden
kiiruhtivat merimiehet heidän ohitsensa matkaansa kaupunkiin. Kokeneena
opasti steewartti heitä puolipimeään luolaan satamakadun varrella,
jossa he ravitsivat ruumistansa muutamilla eltautuneessa öljyssä
uivilla sienillä ja mustilla lihapaloilla, jotka olivat kovia kuin puu.
Tyhjennettyään pullon viiniä saamatta eltaantuneen makua suustaan ja
maksettuaan otoksensa, läksivät he kuljeksimaan ja katselemaan
kaupunkia... Kaikkien noiden varjostimien takana istuu hispanjattaria,
selitti steewartti, vaan me pääsimme liikkeelle vasta auringon
laskeuttua.

Käveltyään pitkältä ja kauan ympäri huoneiden varjossa ja
jäähdytettyään itseään ostamalla jäätä ja anisettiä, seisattuivat he
lopulta suuren valaistun talon edustalle, jossa oli iso ovi.

Se oli suuri teaatteri la Romblalla. Siellä vilisi hevosia ja vaunuja,
ja pian olivat he keskellä ihmisvirtaa.

Kirvesmies kävi miettiväiseksi. Steewartti tahtoi heitä kivenkovaan
lähtemään Barcelonettaan; hän oli jo kahdesti ollut siellä ja siellä
oli huvituksia huokeasta maksusta, sekä nuorallatanssia että
teaatteria.

Vaan Rejer'iä ei nyt enää saatu askeltakaan edemmäksi. Hän tunsi
ikäänkuin pistoksia sydämmessään nähdessään tätä loistetta. Laivassa
ollessa kävi kyllä päinsä olla koirana ja kokkina -- se oli jotakin,
jonka hän kerran oli määrännyt osakseen -- vaan täällä -- maalla?...
Hän, tuo rouvasihminen tuossa, joka seisoi noin ylpeänä pitsiverho
tukan ympärillä ja hartioilla -- hän kyllä huomasi hänen olevan
parempia ihmisiä... Jos hän olisi tiennyt hänen seisovan nokisena
kokkina päivillä, ei hän varmaankaan olisi heittänyt häneen semmoisia
silmäyksiä!...

Häntä rupesi yht'äkkiä hävettämään seuransa ja alkoi tekeytyä niinkuin
hän ei olisi kuulunutkaan heihin. Kun kirvesmies nyt vaatimattomasti ja
epäillen muistutti, että täällä oli ehkä liian hienoa heille, kohotti
hän pöyhistäen leukaansa: "Liian hienoa?... Minulle?" -- ja kuulematta
toisten varoituksia, tunkeutui hän sinne, mistä näki ostettavan
pääsylippuja. Sisälle tahtoi hän... Heidän vallassaan oli erota tai
seurata!

He saivat pääsyliput ja sitten hinauttivat he, alinomaa näyttäen
lippujaan, itsensä ihmisvirralla, kunnes joutuivat ihan katon alle
lyhtyjen viereen luukkuaukolla.

Tuolla alhaalla oli lastiruuma täyteen sullottu ihmisiä. Ett'ei
välikannen kurkiaisia ja lankkuja oltu pantu välille, arveli
kirvesmies tulevan siitä, että tarvittiin esteetöntä paikkaa
liinallatanssimiseen... Uu! oikein päätä viepotti katsellessa tuonne
alas pataan!

"Hiljaa!" -- sanoi Rejer; -- hän ei pitänyt tästä vertauksesta; -- ja
nojautui laitarakennusta vasten katsellakseen yksinään.

Soitto alkoi yht'äkkiä, niin että he säpsähtivät! -- ja sitten
vedettiin isopurje ylös.

Siellä seisoi ritari sapeli sivulla ja käsi rinnan päällä, joka veti
hirmuisen pitkää purjenuoraa, ja sitten tuli valkeihin puettu donna ja
lankesi polvilleen sekä nousi jälleen ylös.

Ne lauloivat vuorovuoroltaan, ja tuntui siltä kuin eivät he koskaan
olisi tahtoneet lopettaa.

Kirvesmies haukotteli kerta toisensa perästä pahemmin kuin toiset, niin
että ihmiset kääntyivät ympäri ja katsoivat tuimasti häneen.

Yht'äkkiä virtasi ja tulvasi donnia sisälle, jotka hyppivät ja pyörivät
ympäri kuin villikissat; ne pelmusivat esille kuin säkistä.

Kirvesmies istui kotvasen hyvin miettiväisenä, vaan sitten puistatti
hän äkkiä päätään, nousi päättäväisesti ylös ja sanoi lähtevänsä! ...
ei sopinut naineen miehen istua ja katsoa rouvasihmisiä, jotka
tanssivat paljain säärin ja melkein ylös-käärityillä aluspurjeilla!...
Steewartti oli luvannut opastaa hänet jonnekin, jossa saisivat viinaa
ja giniä ... ja nyt hän meni!

Hiukan vastahakoisena seurasi steewartti häntä.

Rejer'illäkin oli kummallinen tunne nähdessään tämmöistä tavatonta
näytäntöä; vaan kun koko huone huusi ja taputti käsiään, ymmärsi hän,
että kaikki mahtoi olla paikallaan, -- vaan jotakin ahdistavaa tunsi
hän kaikissa tapauksissa.

Jotakin helpotusta tunsi hän siitä, että oli päässyt seurastaan, ja
istui nyt vapaammin katsellen ympärilleen -- näyttämölle ja yleisöön;
kaikki oli niin uutta ja itse asiassa samantekevää hänelle.

Niin, nyt hän oli kerrankin tullut ulos maailmaan, yksinään ja
tuntemattomana keskelle muurahaispesää!... Kun hän ennen oli ajatellut,
minkälaista olisi ulkona maailmassa, niin oli hän aina ajatellut
Bataviaa ... purjehtinut sinne "kenraali Svadecroonilla," sillä
vanhalla haaksella siellä kotiseinällä korkeine peräkannen
linnoituksineen ja pullistuneine purjeineen raakapuissa ... niinkuin
hänen isoisänsä! Miltä _hänestä_ lienee maailma näyttänyt? Hän oli
vasta sitkeä ja pyrki eteenpäin, se mies!

... Ja ehkäpä oli yksi tai toinen Juhl mukana hänen jälkeensäkin! ...
mutta köyhempi kuin hän ei kukaan kernaasti voinut olla, -- ei
kahtakaan taaleria taskussa!...

No niin, olenhan nyt kuitenkin kokki! -- saa katsoa, että voi pistää
kapustansa johonkin ... ei niin kauhean tarkka siitä, jos joku polttaa
itsensä vellillä! -- --

Sillä aikaa kuin hän hajamielisesti katseli ylös ja alas, tuntui
hänestä äkkiä kuin hänen olisi pitänyt tuntea mustakiharainen pää
ensimmäisellä rivillä heistä alaspäin...

... Perämies! -- Niin kyllä, se on perämies Lind!

Koko huone muuttui äkkiä ihan toisennäköiseksi hänen silmissään; nyt
siellä oli joku, jonka hän tunsi!

Esirippu kohosi, vaan koko näytöksen ajan täytyi hänen katsoa
perämieheen... Silkkiliina pisti vapaasti esiin hänen mekkonsa
rintataskusta ja takki oli polvilla... Äkkiä kumartui hän eteenpäin
naista vasten, joka istui hänen edessään. Hän oli kalpea ja hänellä oli
neilikankukka tukassaan. Perämies sanoi jotakin, jolle hän nauroi, ja
sitten huiskutti hän viuhkallaan... Nyt kuori perämies appelsiinin ja
ojensi sen hänelle... Perämies oli julman kohtelias ... ja puhua
laverteli lakkaamatta. Ei kumpikaan heistä huolinut siitä, mitä
näyttämöllä tapahtui.

Perämies ja se kaunis nainen pitivät Rejerin huomiota kiinnitettynä,
kunnes kappale loppui. Hänen ihmeeksen läksivät he yhtenä ulos, ja hän
näki vilahduksen heistä vielä joukon seassa ulkopuolella ovea.

Hetkinen sen perästä käveli hän lyhdynvalossa satamassa ja odotti
toisia, ennenkuin antoi merkkiä Alert'ille.

Oli niin kolkkoa siellä satamassa, jossa kuului olevan niin paljon
hylkyjä! -- Ja sitten oli niillä nuo pitkät kataloonilaiset puukot...
Vaan -- hän tunnusteli tuppea, joka hänellä oli mekon alla -- hänelläpä
oli Aa-vuonon puukko, ja se oli hänen isänsä oma!

Tuntui helpommalta, kun perämies Lind tuli rantaan; hän oli
veitikkamaisella tuulella ja hyräili!...

"Hyvää iltaa Rejer!"

Niin reipas ja merimiesmäinen hän oli! Tarvitsi ainoastaan nähdä sitä
tapaa, millä hän pani käden suulleen ja toitotti muutamia kertoja,
kunnes ulompaa kuului "_hollaa_" vastaukseksi hänelle! -- Rejer
jumaloitsi perämiestä.

"Kuulkaas perämies!" kysyi hän äkkiä, -- "mikä se oli se hispanjalainen
nainen, jonka kanssa te istuitte siellä teaatterissa?"

Perämies näytti vähän ällistyneeltä:

"Vai niin? -- Olitko sinä siellä?... Niinkö hän! -- Noo, hän oli
kaukainen sukulainen minulle..."

"Täällä Barcelonassa?"

"Niin -- hän on joutunut tänne -- sattumalta -- hän on oikeastaan
jonkunlainen serkku ... hyvin kaukainen..."

"Ymmärtääkö hän norjankieltä?"

"N -- niin, hiukan ... ainoastaan vähän... Vaan ei ole tarpeen,
että lavertelet nähneesi meitä yhdessä, -- et kellenkään nokalle
laivalla!..."

"Ymmärräthän!" -- Hän vihelsi vähän.

"Näitkö sitä hienovyötäistä ja säihkösilmäistä, joka tanssi cachuchaa?
-- se oli toista kuin mitä Norjassa olet nähnyt! Semmoisia
kastagnettiä, nastoja, joilla ne lyö tahtia, niin että tulta
suitsuu ... ja sielu käännäkse ruumiissa!... Ne ovat puusta, näetkös
kovasta kiiltävästä puusta... Vaan tuommoinen mustasilmä panee tulta
niihin, että ne helähtävät ... helähtävät, poikaseni!" -- hän vihelsi
sävelen. -- "Hm! -- sinulla on vielä paljon nähtävää, Rejer! ... ja
hyvä on, ett'et tiedä mitään ... minä tahtoisin kernaasti säästää
sinua ... vaan hiukan tietoa täytyy minun kuitenkin ajaa päähäsi,
muuten et tietäisi olla varuillasi!"

Hän käveli hyräillen edestakaisin laivasillalla... "Vaan kuules nyt,
poikani! Tiedänhän, että sinulla on koko joukko ymmärrystä kasattuna
yläkertaasi... Sinä muistat hyvin, ett'et koskaan anna kenenkään tietää
tunteneesi minut ennen laivalle tuloasi. Se olisi juuri oikea tapa
tehdä itsensä koko laivaväen vihaamaksi... Ota ennen vastaan toria,
niistä kyllä lopulta pääset! ja minä teen parastani, missä minun käy...
Nyt toivon voimani asettaa niin, että steewartti ottaa puolet sinun
toimestasi keittiössä."

"Kas niin, miehet siellä! -- kiirehtikääpä hiukan askeleitanne!" --
huusi hän kirvesmiehelle ja steewartille, jotka kovalla äänellä
puhellen tulivat ylhäältä päin, samalla kuin vene laski laivasiltaan.

Epävarmassa lyhdynvalossa heitti laivat pitkiä mustia varjoja sataman
perälle ja Mont-Juichin linna näytti synkältä jättiläishaamulta yön
pimeässä heidän soutaessaan laivalle.

Suuria, kiiluvia tähtiä tuikki lukemattomien mastojen ja raakapuiden
lävitse ... ja Rejer istui muistellen taas häntä, joka oli tanssinut
cachuchaa ja jota hän silloin ei ollenkaan ollut ymmärtänyt. Nyt näki
hän taas hänet ajatuksissaan jokaisine liikkeineen ... kuuli
kastagnetit... Oi, miten hauska hänellä oli ollut maalla!...

"Hyvin soudettu!" kuului perämiehen huulilta, kun he laskivat laivan
kupeesen.

       *       *       *       *       *

He olivat laivasillassa ja lastasivat koko markkinavenheiden vilinä
ympärillään aamuisin.

Siinä huudettiin, ärjyttiin ja meluttiin, ett'ei voinut kuulla omaa
ääntään, ja he tarvitsivat ainoastaan kumartua laidan yli, päästäkseen
kaikista rahoistaan. Samat venheet laskivat melkein samoille paikoille;
Rejer alkoi jo tuntea ne.

Kun hän sumuisena aamuhetkenä seisoi ja nojasi laidan yli ja tunsi sen
vanhan sarvipöllön, kaupustelijan, joka istui kaulaansa myöten
kaaliksissaan ja huusi, näkyi tänään kansiteltan alla perempänä toinen
näky.

Nuori tyttö valkeissa sukissa ja ohuissa kengissä istui siellä hihat
käärittyinä ja lumivalkea liina polvella sekä pesi ja kampasi pientä
veljeään, kunnes heidän piti lähteä laivasillalle. Hän taisteli
lakkaamatta veljensä kanssa, joka oli vastahakoinen; hän ihaili
nähtävästi pientä mustakiharaista, itsepäistä prinssiä, veljeään...
Äkkiä riuhtasi hän itsensä hänen käsistään. Hän juoksi perästä ja sai
kiinni hänet juuri kuin oli likaamaisillaan itseään terva-astiassa ja
vanha sarvipöllö kaaliskasassa riiteli.

Ikäänkuin kutsuakseen todistajaa ja saadakseen oikeutta vilkasi hän
äkkiä ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasivat Rejer'in. Hän punastui
hiukan ja vastasi samalla hymyillen vanhukselle sekä veti poikaa
takaisin.

Vaan minkälainen hymyily! -- minkälaiset silmät!...

Rejer katsoi häneen; hän varastautui näkemään neitiä, oli kääntävinään
selkänsä istuessaan kahdenreisin käsipuulla ja käärien nostonuoraa
rautapultin ympärille... Hän laskeutui käsipuuta alas laivalta ja nousi
jälleen, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatyötä ja jotakin
tarkastettavana -- tätä kaikkea, jott'ei vilauskaan hänestä jäisi
näkemättä -- kunnes hän velineen oli valmiina laivasillalla. He menivät
varmaankin kirkkoon tai vieraiksi, niin laitetut olivat he; hänen
paitansa oli niin valkonen kuin lumi -- jalat niin sirot...

Rejer oli aina luullut, ett'ei missään olisi niin komeita juhlapukuja
kuin siellä kotona Aa-vuonossa! vaan mitä oli tötterölakki ja paksu
huntu tuommoisen hatun rinnalla! -- se asui niin kenosti päässä ... ja
sitten paksu sarkapiedin, jota talonpoikaistytöt siellä kotona
kantoivat vyötäisillään, sen tavan rinnalla, jolla hänen hameensa valui
alas sarvenoille... Ja kun hän sitten nyökkäsi jäähyväisiksi päätään
vanhukselle el Rejer ollut ihan varma, joll'ei vaan ne tummat silmät,
jotka olivat niin suuret kuin Hispanjan pähkinät, silmänräpäystä
veitikkamaisen hymyn seuraamina olisi luistaneet vaan häneenkin,
ikäänkuin hän olisi kiinnittänyt huomionsa laivalla-olijaan.

Rejer kulki koko päivän kuin humalassa ja piti vaaria, mutta he eivät
palanneet, ja selukki purjehti tiehensä ilman heitä.

Se tuli taas seuraavana aamuna laivankupeesen ja hän osti kerta
toisensa perästä mitan pähkinöitä tuolta mustaharjaksiselta akalta,
ennenkuin he vetäytyivät laivasillasta.

He olivat juuri nostaneet ankkurin satamassa iltapäivällä, ja Rejer
raatanut päänsä hikeen auringon helteessä vetäessään rautavitjoja pois
vääntötukin ympäriltä, -- he olivat lähdössä viemään vuotia ja
silkkitavaroita Civitavechiaan, -- kun he taas silmänräpäykseksi saivat
selukin kupeelleen. Molemmat sisarukset seisoivat vasujen vieressä ja
puhelivat vanhan akan kanssa; he tekivät arvattavasti tiliään.

Selukkia ajoi tuuli, vaan Alert seisoi vielä paikallaan, ja Rejer
kiirehti, unhottaen kaikki saadakseen ainoastaan nähdä, eteenpäin
pitkin lautakäytävää; hän seisoi viimeisenä ja lopulta aina
kokkapenkereellä... Vanhus oli luultavasti kertonut kaikista niistä
pähkinöistä, joita hän oli ostanut, sillä nuori tyttö nauroi kovasti ja
hilpeästi häneen päin, samalla kuin hän ensin nyökäytti päätään sekä
kääntyi sitten ympäri ja viittoi vitjoilla, jotka hänellä oli
kädessään, niinkuin oli tapana tehdä jollekin, jota ei enää luule
koskaan saavansa nähdä maailmassa.

Miten loistavan valkoiset hampaat ja mitkä tähtisilmät! -- -- ja
Juanitaksi oli vanhus häntä nimittänyt!

Köysi oli vedettävä laivalle, joka heillä oli ollut ulkona hinatakseen
itseään erilleen naapuristaan, raskaasta sokerinkuljettajasta kotoisin
Venezuelasta, ja Rejer hyökkäsi sokeasti työhön käsiksi.

"Hoo? tahdotko sinä, pöllöpää, hinata etunenässä täysinpurjehtineiden
miesten edellä! ... ehkäpä edellä pursimiestäkin?" huudettiin hänelle
ivallisesti ja kopeasti -- "joudu! ... perälle kuuletko!"

Rejer loi "täysinpurjehtineesen" katseen, joka -- no niin, hän tyytyi,
vaikka vähän hitaasti, lähtemään perälle köyden päähän, jossa hän
asettui viimeiseksi mieheksi. Mutta hänen sydämmensä sisin kiehuva
ajatus oli, että olipa se pursimies tai kirvesmies tahi köykäisiä
matruusia taikka vihdoin steewartti ja laivakoira, niin, -- -- olisi
heillä edes aavistustakaan, kuinka paljon alapuolella Rejer Jansen
Juhl'in arvoa heidän ranki-järjestyksensä oli!... Törkeyttä heiltä!
vaan olihan hän nyt kerran päättänyt kulkea tämän rapasateen
lävitse! --

Vaan iltasella meni hän kuitenkin vahtiin aivan toisellaisissa
ajatuksissa kuin nuo päivän katkeruudet. Aurinko meni mailleen
Hispanjan vuorien taakse, meri loisti väriltä, joka oli sulatun raudan
tai tumman viinin kaltainen...

Juanitaksi oli vanhus nimittänyt häntä... Juanita... Hän oli ollut
lumoavan kaunis, kun hän eilen katsoi häneen... Ja nyt tänään, kun hän
vitjat kädessä viittasi hänelle ... ylösnostetuin käsivarsin, ja
hymyili samalla!... Kaikkien maailman naisten pitäisi olla
mustasilmäisiä -- siitä tulisikin jotakin toista kuin tuo ikuinen
sinisilmä maitosekoitus siellä pohjolassa!

... Niin, hän nauroi ... vaan Rejer ei nauranut... Oi, ett'ei hän
koskaan olisi nähnyt häntä! Mitä huoli hän naisista? Vaan hänestä --
Juanitasta ... Juanita oli hänen nimensä! -- häntä tahtoi hän -- täytyi
hänen vielä kerran nähdä... Hänen täytyi toimittaa niin, että pääsee
matkustamaan Hispanjaan...

Hän käveli edestakaisin sekanaisella tunteella siitä, että koko ajan
näki hänen vartalonsa, ja oli hyvin onneton. Hän seisattui vähän väliä
laivanlaidalle ja katseli ulos.

Göteporilainen istui pysättimellä etupuolella ja lauloi:

"Näki poika ruususen" ... ja Rejer seisoi kuunnellen ja ajatellen
ruusuaan...



VI.

Mietteitä viistopurjeen juurella.


Lähtiessään merelle oli Rejer Jansen Juhl tuntenut povessaan kokonaisen
ruutikammarin hyvää tahtoa antautua taisteluun maailman kanssa, missä
vaan tilaisuutta siihen olisi tarjona. Sentähden oli hän ottanut
kärsiäkseen meritautia, seistakseen keittiössä ja auringonpaahteessa,
sietääkseen hävyttömyyksiä ja uskollisesti pysyäkseen Alert'illa ne
kaksi vuotta, jotka kuluivat Väli- ja Mustalla merellä.

Vaan mitä voittoa tästä kaikesta oli ollut? Ei, satamia ei pitäisi
koskaan olla olemassa, tai ainakin ainoastaan semmoisia kuin
Taganrogissa, jossa he olivat kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista
ja ottivat laivaansa ruista pistäytymättä kaupungissa! Vaan kaikki nämä
satamat valaistuine huoneineen ja satamarakennuksineen täällä Välimeren
rannikolla, -- ne olivat toistensa kaltaisia hiuskarvaakaan eroamatta,
olipa ne sitten Triestissä, Cattarossa, Palermossa tai Malagassa -- ne
saattoivat mahdollisesti olla hyvin edullisia kapteeneille ja
laivanreitaajille ... vaan semmoiselle kuin hän, joka tahtoo nähdä
vähän maailmaa, oli jokainen semmoinen satama ikäänkuin seula, johon
voi viskata palkkansa!...

Jos joku olisi sanonut hänen unhottaneen, ken hän oli, tai olleen
mukana minkäänlaisessa hekumassa, juoppoudessa tai haureudessa, niin
hän valehteli! ... vaan kaikki tämmöiset tilapäät olivat kohdanneet
häntä melkein joka satamassa, paitse tuolla kaukana Taganrogissa, jossa
he, kuten sanottu, olivat olleet ja... Niin, niin sitkeä, mutainen ja
pahanhajuinen kuin Asovanmeri oli ollutkin purjehtia, niin oli
Taganrog kuitenkin ainoa satama, josta hän voi muistaa, päässeensä
eheänahkaisena, -- hän oli säästänyt sillä kertaa seitsemän kuukauden
palkan ja hänellä oli tuumia korkojen suhteen ja päätti panna ne
vastakirjalle!...

Ei maksa vaivaa väittää, että Hispanjatar Barcelonassa olisi enää
yksinään hallinnut hänen ajatuksiaan. Päinvastoin, ja tunnustakaamme se
suoraan -- oli Rejer'illä, niin lujaluontoinen kuin hän muuten olikin
-- luultavasti hänen suvussaan sekä kehitetyt että perityt heikot
puolensa, jotka vaikuttivat että rakastumiskuume jotenkin varmaan
väjyi häntä jokaisessa satamassa, niinkuin tuhkarokko -- ja se tapahtui
vielä sen lisäksi kaikella muulla tavalla kuin sillä, josta lääkäri
sanoisi helppo kohtaus. Se syntyi samoinkuin Barcelonassa mitä
odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, heti kuin he
tulivat tai juuri kuin olivat lähtemässä satamasta, silmäyksestä
ikkunanparvelle tai kauppaa tehdessä jääpuodissa, yhtä hehkuvasti
kuin keveästikin. Odessassa näki hän juuri viimeisenä iltana
pitkävartaloisen, kuumatovaalean Mariankan kiitävän hevosen seljässä
sirkuksessa, ja nyt viimeiseksi Malagassa, jossa he olivat niin
sanoaksemme viistopurjeen puomi anniskeluhuoneen sisällä, oli pieni
mustatukkainen olento, joka aivan ensi hetkestä alkaen pani hänet
kuumeesen ja miettimään puolen päivää, -- niin mielettömän tyhmältä
kuin se hänestä itsestäänkin näytti -- kosimista ja ehkä
hispanjalaiseksi rupeamista.

No, sillä kertaa otti perämies hänet ajoissa hoitoonsa! -- Vaan joka
kerta kärsi hän masentumatonta raskas- ja synkkämielisyyttä vähintään
kuukauden ajan; -- tuntui kuin ei enää olisi maksanut vaivaa elää eikä
tehdä mitään työtä tässä maailmassa ... harmaata harmaassa ... mustaa
mustassa; -- hän jaksoi tuskin avata suutaan ja vastata ihmisille...
Kun ei vaan naisilla olisi ollut silmiä ... ainakaan ei niin isoja kuin
siellä Välimeren rannikoilla!... Kaukana Taganrogissa, siellä -- niin
siellä oli hän pyydystänyt sammen; -- tuntui aina niin keventävältä
ajatella siellä oloa...

Mustilla silmillä, -- ei ollenkaan sinisillä -- oli aina ollut
omituinen tenho tehdä häntä pyöräpäiseksi; -- sen näki hän kyllä
seistessaan viistopurjeen portailla.

Ainoa, johon hän jollakin varmalla tyytyväisyydellä voi katsella
taakseen, oli se sitkeys tai synnynnäinen Juhl'ien jäykkyys,
jolla hän oli käynyt laivatöiden opin; häntä voitiin nyt pitää
kelvollisena matruusina ja märssymiehenä, yhtä hyvästi kuin jotakuta
täysinpurjehtinutta.

Hän olikin nyt aivan toinen ihminen kuin se, joka oli tullut
laivaan Bergenissä punakukkaisine tukevasti raudoitettuine
talonpoikaisarkkuineen. Se keveämatruusi, joka nyt istut siinä,
tuumaili ja ratsasti puomilla, oli vielä hiukan hoikka ja laiha, vaan
tavattoman rohkeannäköinen, muutamista voi ehkä tuntuakin, että hän
voimakkaasti kehittyneen nenänsä tähden näytti koko äykäriltä!

Se, mikä tänään oli pannut hänen ajatuksensa liikkeelle siellä
viistopurjeen puomilla, oli viimeinen kotoa tullut kirje... Monesta
tuntuu, kirjoitti hänen äitinsä, hyvin autiolta tällä seudulla, kun ei
ketään Juhl'ia ole Hammernäs'issä.



VII.

Hai-kala.


Alert oli melkein kaksi vuotta kulkenut Välimerellä, kun kapteeni
käytti hyväkseen edullista rahatarjousta ja läksi matkalle Amerikaan.
Honduraksessa ja Rio del Nortessa viipyivät he useita viikkoja
paistavassa helteessä ja mosqvitohyönteisten kiusaamina, samboksien,
mestitsien ja indiaanein seurassa ja ottivat laivaansa sinipuuta ja
mahonkia.

Rejer oli katsellut ikäväkseen asti sekä tummaihoisia että mexikolaisia
karjan- ja hevosenajajia ja heidän raakoja tylyjä kasvojaan, jotka
olivat käyneet kiehuvan kuumiksi ainaisesta pippurin ja papujen
syömisestä. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun Alert vaaleata savista
Bahamamatalikkoa vihdoinkin käänsi keulansa pohjoiseen, määräpaikkana
Montreal!

Tultuaan sinne oli hänellä tilissä viiden kuukauden palkka
nostettavana. Hänen kontrahtinsa Alert'illa oli loppuun kulunut ja hän
oli tinkinyt itselleen kahdeksan päivän mietintö-ajan, antaisiko hän
tarkastaa itsensä uudestaan. Siksi sai hänen laiva-arkkunsa jäädä
laivalle.

Vapaana miehenä ollessaan tahtoi hän juuri miettiä valitseisiko hän
norjalaisen vai amerikalaisen reitin. Hän oli lähtenyt matkalle
valmistaakseen itselleen tulevaisuutta, eikä vaan vetääkseen yhdestä
tai toisesta köyden päästä!...

Tuntiessaan taas maata jalkainsa alla oli hänellä melkein rajaton
tajunta vapaudesta, siitä nimittäin että oli oma herransa ja vapaa
mies! Oli kuin olisi päässyt häkistä, jossa oli istunut kaksi
vuotta!...

Hän katseli ympärilleen kylttiä ja merkkiä. Jokaisesta ovesta, jonka
hän näki, olisi hän voinut mennä sisälle; jokaiseen anniskeluhuoneesen
tai ravintolaan olisi hän vapaasti voinut mennä istumaan. Ei ollut
ketään, jolle hänen olisi tarvinnut nostaa lakkiansa, ei mitään rajaa
ajalla! Hän voi matkustaa maalle, jos niin tahtoi! ... asettua minne
tahtoi...

Hän kulki siellä niin liukkaasti kuin viheriäisellä suovalla voideltu
köysi, ja neuvokkaana tulemaan toimeen kenen kanssa hyvänsä! Hän oli
järkähtämättömällä kylmäverisyydellä karkottanut kimpustaan värvääjän
toisensa perästä, jotka olivat ahdistaneet häntä, ja samoin muutamia
merimiesmajan kätyrejä! -- Pursimies oli kertonut hänelle kylliksi
petoksista ja peijauksista maalla!

Mr Pumpin merimiesmaja oli kuitenkin niin viehättävä kadun varrella,
varustettu kuin vene mastolla ja rikillä, kahdella messinkikanunoilla
laveteillaan ovenpielessä ja kaikellaisten mertakulkevain kansain liput
sinisen kyltin päällä ja seinillä.

Hänellä oli arvelunsa, -- ja olisi hän ottanutkin ne varteen! ... vaan
muutamissa tapauksissa saa kohtalo päättää; ja kun hän huomasi pienen
norjalaisenkin lipun, valtasi ihastus hänet...

Hän, tuo vaaleaverinen, äänetön tuolla tiskin takana! -- Lizzy oli
hänen nimensä -- ihmeellisen kalpea, valkotukkainen, hiukan kuolleine,
maidonsinisine silmineen melkein ilman kulmakarvoja, joka teki hänen
täydellisesti säännölliset kasvonsa omituisesti raukeannäköisiksi ...
vaan hänen kätensä, hampaansa, ja milloin niin tahtoi -- hymyilynsä!...

Hän istui tiskin takana, piti kirjat ja kirjoitti laskut niin vakavasti
ja liikemiehen tavoin kuin varsinainen kirjanpitäjä ainakin; hän ei
katsonut Rejer'iin, ennenkuin tämä tuli hänen luokseen pyytämään
jotakin, ja silloinkin ainoastaan vilaukselta!

Seuraavana iltapäivänä antaessaan hänelle takaisin rahaa kumartui hän
kuitenkin tiskin yli ja kuiskasi.

"Minä näen teidän olevan parempia ihmisiä! -- hankkikaa itsellenne
felbihattu ja pysykää kernaammin sisäravintolassa... Siellä on
enimmäkseen laivaupseereja!" -- Hän kääntyi äkkiä hänestä, ikäänkuin
olisi peljännyt tulevansa huomatuksi.

Kohta sen perästä tuli hän itse hänen pöytäänsä tuoden tarjottimen,
jolla oli leivoksia ja pullo portteria: -- "Elkää ostako vaatteitanne
täältä, teitä vaan petettäisiin täällä ... ainoastaan Simpson et
Comp:sta vastapäätä ... vaan elkää maksako! -- antaa hänen lähettää
lasku minulle!"

Hän katosi taas; vaan Rejer ei lähtiessään ravintolasta laiminlyönyt
tervehtiä häntä nyökkäyksellä, joka merkitsi samaa kuin: lämmin kiitos
neiti!

Simpson et Comp:illa varustautui hän kaikilla mitä tarvitsi.

Kysyessään seuraavana päivänä miss Lizzyltä laskua, sanoi tämä sen
olleen hyvin kohtuullisen, niin että hän oli maksanut sen ja
kirjoittanut hänen nimelleen kirjaan; vaan hänellä ei nyt juuri tällä
hetkellä ollut aikaa kirjoittaa sitä siitä -- "joll'ei hän nimenomaan
sitä vaatisi" -- hymyili hän.

Ei, Rejer ei vaatinut! -- Hän oli merkillisen sievä ja hieno, tuntui
Rejer'istä. Sitten meni Rejer hänen tykönsä, kiitti ja pahoitteli
ett'ei voinut tehdä mitään vastapalvelusta hänelle.

"Elkää sanoko niin," -- vastasi hän hiljaisesti hymyillen -- "minulla
ja sisarellani on semmoinen halu päästä teaatteriin katsomaan
'Merirosvo Jekinsiä' ja 'Luisianan mustaa seuraa;' vaan meillä ei ole
ketään seurakumppalia ... mutta semmoisen kanssa ... kuin te -- olisi
se ihan toista!..."

Rejer oli kuin pilvistä pudonnut siitä, että oli saanut tekemistä niin
hienon miss'in kanssa tavallisessa merimiesmajassa! -- vaan elämähän
tarjoaa niin suurta vaihtelevaisuutta, sitä saa ulkomailla kokea ...
niin uskomattoman erilaisia suhteita!

Iltasella tuli hauskaa, ensin teaatterissa ja sitten ravintolassa,
jossa söivät illallista. Olihan luonnollista, ett'ei Rejer päästänyt
käsistään kunniaa saada maksaa kaikki -- jossa hänellä oli kova vastus,
kun sisarukset pitivät mahdottomana ottaa vastaan semmoista uhrausta
niin "ihan vennon vieraalta."

Miss Lizzy ehdoitteli kuitenkin, että saisi maksaa toistaiseksi laskun;
hän ei tahtonut, että Rejer'iä petettäisiin... Muukalaiset olivat aina
vaarassa siinä suhteen ... ja "hänhän oli tilienhoitajatar viraltaan!"
-- lepersi miss katsoen lempeästi häntä silmiin, maksaessaan ja
kirjoittaessaan maksunsa pieneen sievään muistikirjaan.

Kieltämättä hänen itsetuntoaan kutkutti saada niin pitkällisen
alennuksen perästä istua vertaisena niin hienojen naisten rinnalla!

Muutamia iltoja sen perästä, kun he kävelivät värilyhtyjen valossa
huvipaikalla "Great Hudson," huomasi hän äkkiä göteporilaisen, joka
myöskin kuljeskeli Alert'ilta eronneena ilman paikkaa ja joka nyt
rupesi omituisesti hullunkurisen näköiseksi sekä antoi merkkiä hänelle:

"Tuhattulimmaista" -- kuiskasi hän pikaisesti ohikulkiessaan ruotsiksi
-- "Lizzy Pump! ... kääri purjeesi ... poika!"

Rejer loi häneen vihasta säkenöitsevän katseen ja meni eteen naisten
kanssa.

"Nosta ankkuriköysi ja päästä liikkeelle! -- Hai-kalan kidasta ei
kukaan pääse elävänä! Häpeää ... häpeää ... sinä."

Enempää ei Rejer kiireessään kuullut... Vaan nukuttuaan yönsä pyysi hän
seuraavana aamuna laskunsa.

"Heti, mr Juhl!" -- vastasi miss Lizzy ystävällisesti ja katsoi häneen
raukeasti -- "olin juuri eilen kirjoittamassa sitä."

Hän kääntyi pulpettiinsa ja alkoi selailla kirjoja ja tehdä
muistiinpanoja.

Tiskillä tuli yhä kiireempi... Majamestari tahtoi koko joukon laskuja,
ja parvi likaisia miehiä tuli sisälle.

Hänen täytyi myöntää itsekseen, että miss Lizzyn hyväntahtoisuus oli
kokonaan karkoittanut hänen epäilyksensä.

"Kuulkaas, mr Juhl," -- hymyili hän ja silmäili arvokkaasti työtään --
"ettekö voisi odottaa vähän, niin tekisitte minulle suuren
hyväntyön.... Tänne on tullut niin monta Paddya (irlantilaista)
Corkista, jotka pitää toimittaa selville."

Huone vilisi todellakin irlantilaisista. "Jos saan laskuni valmiiksi
kello kolmeen, olen tyytyväinen, miss!"

Kiitokseksi sai Rejer lempeän, hiljaista tuttavuutta osoittavan
hymyilyn... "Ja sitten tulee teidän pitää vaari kapineistanne, ne eivät
ole varmassa säilössä täällä tänään!" kuiskasi hän pikaisesti; oli
mahdoton huomata hänen liikuttavan huuliaan, ja hän seisoi taas heti
pulpettinsa ääressä ja kirjoitti.

Rejer tunsi omantunnon nuhteita; hän ei ollenkaan toivonut
neiden saavan sitä käsitystä, että hän olisi vastannut hänen
ystävällisyyteensä ja luottamukseensa halpamaisella epäluulolla.

Puolenpäivän aikaan julistettiin suurella melulla se tieto, että "Pearl
of Ocean," lähtevä Bahiaan, on satamassa valmiina nostamaan ankkuria ja
tarjosi tavattomia hyyryjä ... ja merimiesolento tuli ja löi Rejeriä
olkapäähän, selittäin ett'ei semmoista tilaisuutta enää olisi tarjona!
Laivalla oli kaikki niin hienosti kuin tanssisalissa... Jos Rejer
tahtoisi, tekisi hän heti sopimuksen hänen puolestaan! Kapteeni oli jo
ollut siellä tiedustelemassa luotettavaa väkeä...

Rejer kiitti puolestansa; -- jos hän tahtoisi ottaa hyyryä, olisi hän
mies tekemään sen itse! "No, niinkuin hyväksi näette!" -- sai hän
hieman äreästi vastaukseksi.

Merimiesmajan isäntä oli syystä tai toisesta taas herättänyt hänen
epäluulonsa, ja kello kolmen lyönnillä oli Rejer taas tiskin ääressä;
hänellä oli tavaramyttynsä valmiina kädessään:

"Ja nyt minun laskuni, miss!"

"Oo, sen olin ihan unhottanut ... huomenna..."

"Nyt heti, saanko pyytää, -- jos mieli saada siitä maksua!"

Hän tuijotti raukeasti häneen ja soitti kellonnuorasta... "Sano mr
Pumpille, että mr Juhl tahtoo suorittaa laskunsa!" Hän jatkoi
kirjoittamistaan.

Tultuaan otti mr Pump häneltä muistiinpanot ja laskut pulpetilta ja
alkoi kirjoittaa ja laskea mitä tarkimmalla huolellisuudella; hän ei
pitänyt kiirettä ja tarkasti varmuuden vuoksi useampia kertoja jokaista
eri menoa... Vihdoin kohosi hänen muhkea vartalonsa tiskin äärestä:

"Olkaa hyvä, mr Juhl!... Kolmekahdeksatta dollaria viisiseitsemättä
centtiä!..."

"Mitä? ... mitä tämä tietää! -- Viidestä päivästä?"

"Olette varustautuneet uusilla vaatteilla, mr Juhl, -- hattu neljä
dollaria, liivit viisi, kaulaliina ja liinansolmu neljä ... Saappaat
kuusi ja tässä hiukkanen kunniavelkoja huvituksista Montrealissa...
Maksuja naisten puolesta... Tehkää hyvin ja lukekaa!... Meno menolta...
Rohkenen vakuuttaa niiden olevan oikein. Itsekin myönnätte sen."

Rejer seisoi lasku kädessä... Kolmekahdeksatta dollaria! -- Viisitoista
dollaria enemmän kuin hänellä oli rahaa! -- kuukauden hyyry kuin tuulen
puhallettu jokaisesta päivästä, -- ja vielä pari kolme kaupan
päälliseksi! -- Tässä täytyy olla peijausta, hävytöntä peijausta! --
Hän loi vihaisen katseen miss Lizzyyn, vaan tämä seisoi niin
rauhallisena ja kylmänä, ett'ei Rejer voinut torjua epäluuloaan...
Eihän hän tuntenut hintoja täällä!

Hän oli siinä kiusallisessa asemassa, jolloin ei tiedetä, pitäiskö olla
kohtelias vai raivoisa... Joll'ei muuta niin täytyy hänen saada lasku
vähennetyksi viidellätoista dollarilla...

"Se on ihan tavaton lasku, mr Pump! ... vaan olkoon menneeksi!
vähentäkää viisitoista dollaria, niin tulee paraiksi kahdeksankuudetta,
kaikki mitä minulla on!"

"Mahdotonta, mr Juhl! -- siinä ei ole centtiäkään liikaa!"

"Mr Juhl on ollut niin kohtelias ja ruvennut maksamaan minun ja
sisareni edestä ... tahtoisin kernaasti maksaa osani!" -- sekaantui
Lizzy puheesen lauhkeasti.

Viimeinen muistutus saattoi Rejerin kunniantunnon kuohumaan.

"Kiitos miss! -- vaan mihin olen sokeasti hyökännyt, niin saanen
myöskin itse kavuta siitä ylös... Mr Pump!" -- hän kääntyi äkkiä tämän
puoleen... "Minulla on ainoastaan kahdeksankuudetta dollaria
taskussani; ettekö tahtoisi auttaa minua myömään uusia vaatteitani,
niin..."

Mr Pump käänsi ainoastaan raskassoutuista ruumistaan ja nyökäytti
päätään parille henkilölle, joiden lakin ympärillä oli kultapunonaiset
ja jotka istuivat nauttimassa tilauksiaan ihan viereisen huoneen oven
poskessa.

"Mr Fearwather 'The Pearlin' ensimmäinen perämies: istuu juuri tuolla
sisällä tarjoamassa hyyryä; hän tarjoo mitä tahansa tuommoisesta
miehestä kuin te, mr Juhl ... tavattomia hyyryjä..."

Mr Fearwather astui sisään, tanakan kolmannen perämiehensä seuraamana.

Rejer oli pulassa sekä kunniavelasta että muusta! Tässä ei enää ollut
kysymyksessä tahtoiko hän tai ei. -- Elämä "The Pearlilla" oli kuin
hienossa ravintolassa, sanoi hän, ja rahaa korvia myöten!

"Pretty fellow, the norseman! meidän täytyy laivalle tällä hetkellä, my
boy!"

Kadulla tapasivat he göteporilaisen.

"Viisikymmentä dollaria kuussa 'The Pearlilla!'" -- huusi Rejer; --
"Bahiaan ensin ... en ota kauemmaksi hyyryä!"

"Tuhannen pirua! -- minä tulen mukaan!"

Asia päätettiin heidän kulkiessaan laivalle.

Tämä oli täynnä äsken hyyrättyä väkeä, -- kummallisia naamoja
kaikkialta! Venheen pohjalla näkyi seljät kahdesta täydellisesti
juopuneesta, mustasta jätkästä punaset paidat yllä...

"Liikkeelle!" -- kaikui komento.

He olivat iloisia ja lauloivat toistensa suuhun, kunnes pääsivät laivan
luokse, johon kului hyvä aika, sillä "The Pearl" oli laskettu kauas
pitkin virtaa.

Päästyään laivalle kohtasi heitä kuitenkin hyvin odottamaton
vastaanotto, kun heidät tuotapikaa ilman mitään selityksiä komennettiin
lastaustyöhön. Raskaita säkkiä ja laatikoita oli pinottain ja koko
joukko lastia oli vielä laskematta alas; näytti siltä kuin työstä
yht'äkkiä olisi heretty kesken.

Tämä oli hävytön kolttonen! -- täydessä ristiriidassa kaiken
amerikalaisen menetyksen kanssa, jonka mukaan kaikki pitää oleman
valmiina purjehdukseen, kun hyyrynottaneet saapuvat laivalle, niin että
he pääsevät kaikesta lastauksesta. Vaan täällä ei näkynyt olevan mitään
tehtynä purjehduskuntoon pääsemiseksi; eikä miehistökään ollut juuri
muuta kuin puolilukuinen!

Tyytymättömyys ja suuttumus oli ääretön. He olivat tulleet sinne
houkuteltuina mitä loistavimmilla lupauksilla, ja nyt, silmänräpäys sen
perästä, seisoivat he silmä silmää vastaan koko joukon kanssa röyhkeitä
upseereja -- melkein yhtä monta kuin heitä itseään, -- jotka uhaten
revolvereilla ja raskailla käsnäsauvoilla pakoittivat heitä raskaasen
työhön.

Silmänräpäykseksi syntyi hämmästyksestä äänettömyys. Seuraavassa
riensivät kaikki niinkuin yksi mies matruusinruhviin ja varustautuivat
siihen niinkuin linnoitukseen.

Taistelussa, joka nyt syntyi, onnistui upseerien murtautua lävitse ja
vetää pari etumaisinta kannelle. Kaksi muuta, joita ajettiin takaa,
pakeni jäähdyttimeen. Vastarinta kävi kuitenkin niin voimakkaaksi, että
hyökkäys ruhvia vastaan keskeytettiin toistaiseksi; -- vaan ainoastaan
siksi, että kannella tulisi tilaa niiden kahden polosen kiinnisaadun
ruoskimiseksi niin julmasti ja surkeasti, että sen olisi pitänyt
liikuttaa kiveäkin.

Tämä antoi semmoisen tuloksen, kuin sillä tarkoitettiinkin -- että
matruusit tulivat esille miesmieheltä allapäin ja suostuivat pitemmittä
mutkitta rupeamaan työhön.

Yöksi suljettiin heidät taas ruhviin, jossa saisivat varmuuden siitä,
ett'eivät pääsisi karkaamaan, ennenkuin ankkuri nostettaisiin.

Oli pimeä siellä auringon paahtamassa raskasilmaisessa huoneessa.

Kaikki -- paitse niitä kahta sikahumalassa -- olivat yksimielisiä
siitä, että heidän piti päästä laivalta, maksoi mitä maksoi!

Tuumittiin äänettöminä; tutkittiin ja koetettiin lankut ja luukut sekä
ajateltiin jokaista mahdollisuutta ulospääsemiseen; pikainen toiminta
oli tarpeen!

Seinään kaivettiin aukko; ja kello puoli kaksi yöllä hiivittiin yksi
kerrallaan kirvesmiehen asehuoneesen ja sieltä pilkkopimeälle kannelle.

Yksi meni sukkajalassa peränpuolelle, jossa he olivat nähneet suuren
vihaisen koiran. Se sai päänsä halki ääntä päästämättä.

Kolme asetettiin vahdiksi pursimiehelle, joka nukkui ja jota tällä
epätoivon hetkellä olisi kohdannut onneton kohtalo, jos hän olisi
herännyt.

Kaikki venheet huomasivat he kuitenkin kauhukseen laivalle vedetyiksi
ja kiinniköytetyiksi. Upseerit olivat tehneet paon mahdottomaksi.
Yht'äkkiä juohtui jonkun mieleen, että oli nähnyt ison venheen nuorassa
laivan perässä -- vaan kuinka päästä sinne perälle kantta myöten?
mahdotonta!

Silloin äjähti göteporilaisen päähän mennä pitkin touvinreikää ja alas
ankkurivitjoja sekä antaa pimeässä väkevän virran viedä itseään pitkin
laivankuvetta, kunnes saisi venheen käsiinsä. Suurella vaivalla
onnistuikin se.

Mutta näkyi taas, että köytenä, jolla se oli kiinni laivassa, oli
rautavitjat; tie oli jokapuolelta suljettu!

Taas ui kolme miestä pimeässä pitkin laivan sivua auttamaan vitjain
murtamisessa.

Vihdoinkin saivat he sanomattomalla varovaisuudella venheen ääneti
kuljetetuksi touvinreiän alle.

Heidän laskeutuessaan miesmieheltä alas taittui tullo rasahtaen, niin
että pursimies heräsi.

Ne, jotka vielä olivat laivalla, heittäytyivät nyt suinpäin venheesen.
Pari kolme putosi veteen ja pelastautui pitämällä venheen laidasta
kiinni. Toiset seisoivat sullottuina kuin sillit venheessä!

He olivat tuskin lykänneet venheen laivan sivusta, kun jo kuulivat
upseerien hyökkäävän etukannelle ja napsuttavan revolveria vireesen.

Tulenleimaus seurasi toisensa perästä ja he kuulivat luotien
suhinan korvissaan; vaan, kiitos pimeydelle, kovalle virralle ja
kiinniköytetyille venheille -- he pääsivät maalle! --

-- Noin kello viisi aamusella asettui Rejer ja göteporilainen taas
vanhoihin, tuttuihin majoihinsa Alert'illa; vaan ei kumpikaan heistä
nukkunut sinä yönä!

Rejer'istä tuntui kuin hän olisi kokenut jotakin, ja sitä paitse oli
hän parantunut Amerikahoureestaan.

Kun hän kuvitellen mielessään edellisen päivän vaihtelevia kuvia makasi
majanseinään päin kääntyneenä, kohosivat vaaleat, värittömät,
säännölliset kasvot häntä vastaan, vaalea tukka ja raukeat, pyöreät
maidonsiniset silmät, joihin voi katsella melkein kuin muodottomaan
savuun!... Kimeltelevän valkoset, pienet hampaat ja leuka, joka näkyi
ikäänkuin vetäytyvän suun alle...

"Niin, kyllä hän oli haikala!" -- huudahti hän.

"Lizzy Pumpko!" -- vastasi göteporilainen majastaan... "Niin paljon
olen minä kuullut Montrealissa, ett'ei Pumpista pääse kukaan, ennenkuin
hän on kaupannut hänet kolmeksi vuodeksi Kap Hornin seuduille tai
olemaan orjana Guinea-reitillä!" --

Nostokone oli käynnissä! he nostivat ankkurin ja varppasivat itsensä
liikkeelle lähteäkseen Quebeciin. Nostolaulu kaikui sammuvasti:

    Het' ankkurimme nielas hai,
      Ho-ii-oi, näin se käy!
    Kun Portlannissa pohjaan sai,
      Ho-ii-oi, näin se käy!

    Ja sitten varpit kiskottiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!
    Ja viinaa päälle ryypättiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!

    Kun kortit viimein etsittiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!
    Niin vaatteet panttiin saatettiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!

    Voi-lastit sitten purjettiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!
    Ja neekereitä kaupittiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!

    Siit' nuora kaulaan käärittiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!
    Niin loppu-polska tanssittiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!

       *       *       *       *       *

Alert'in mennessä eräänä syksynä kotiseudulleen, Fredriksvärniin,
seisoi Rejer surullisissa mietteissään. Kaupunki oli kolean, aution
saariston sisäpuolella, joka muodosti kulkuväylät, ja hänen taskussaan
oli melkein yhtä kolkkoa ja tyhjää hyyrystä!

Hän ei tällä hetkellä ollut miellyttävällä tuulella nähdessään
entuudestaan tuntijan tajunnalla kotimaansa harmaat, paljaat ja koleat
saaristot. Kolme viikkoa sitten oli hän antanut Bremenissä perämiehen
lainata itseltään melkein viimeiseen kolikkoon hyyrynsä.

Perämies oli "valitettavasti sittenkin typötyhjä!"

Tästä lainauksesta oli Rejer mies mielestään; sillä siitä näkyi, ett'ei
perämies, huolimatta heidän nykyisestä suhteestaan päällikön ja
käskyläisen, ollut unhottanut, millä kannalla he ennestään olivat
seisseet toisiinsa, vaan myönsi hiljaisuudessa hänen olevan
samanarvoisen itsensä kanssa.

Toinen puoli asiaa oli kuitenkin se, että ne varat, joilla hänen nyt
olisi pitänyt ottaa perämiehen tutkintonsa, olivat tiessään. Hän oli
juuri säästänyt tämän jäännöksen, voidakseen olla likipitäen työstä
vapaana ne talvikuukaudet, jotka Alert seisoi korjattavana; -- ja nyt
sattui perämiehen pula niin sikamaisen sopimattomasti juuri hänen
hyyryonnettomuutensa perästä!

... Ilman rahoitta ei mitään perämiehen tutkintoa, se nyt oli enemmän
kuin päivän selvä asia. -- -- -- Se on, joll'ei sitä kuitenkin
ottanut!... Hm! saamalla jostakin työtä ja lukemalla öisin?...

Niinpä kyllä, lukea öisin!

Ikäänkuin hän ei olisi kylliksi nukkunut ja kuorsannut majassaan niinä
kolmena vuonna Alert'illa!...

Ja sitten myömällä niin paljon kuin mahdollista omaisuudestaan ...
myömällä kellonsa, rintaneulansa ... pyhävaatteensa.

Kasvot kävivät päättäväisiksi ja ankaroiksi, leuka ulospistäväksi, ja
hän vihelsi hampaittensa välitse.



VIII.

Rejer on sekä herättäjä että puunhakkaajana.


... Vaan miksi kulki tuo reipas velikulta alinomaa niin unisena ja
kalpeana? Tuolla haukotteli se hirtehinen taas, juuri kuin meni
koulunovesta!...

"Kuuleppas!" -- huusi purjehdusopettaja äkkiä hänelle takaapäin --
"sinä Juhl -- sanos minulle tässä kahden kesken ... miksi sinä käyt
niin ohuissa vaatteissa?"

"Minäkö? -- minulla ei ole koskaan vilu!"

Rejer tunsi kopeutensa kovasti loukkautuneen meriupseerin edessä:

"Ei hätää! -- sukuni on varakasta -- jos vaan tahtoisin vaivata sitä."

"Niin, niin, ystäväni! tämä oli vaan hyvää tarkoittava kysymys!" -- Hän
päästi Rejer'in menemään pienellä päännyökkäyksellä.

Purjehdusopettaja oli saanut oppilaan, josta hän oli hiukan ihmeissään.
Hän saattoi välistä istua ja haukotella niin kauheasti tai ääneti
tukahuttaa haukotuksen toisensa perästä, niin että olisi voinut luulla
hänen olevan sekä laiskan että haluttoman. Vaan jos oli jotakin, jota
hän ei ymmärtänyt, nousi hän kysymään ja pitkitti hiljaa, vaan
ikäänkuin tyytymätön juonne nenän ympärillä, ja väsymättömästi
kysymistään ja syyn tiedustelemistaan, kunnes se lopulta selvisikin
hänelle. Hänessä oli jotakin järkähtämättömästi eteenpäin
persoonassaan! Vaan yhä enemmän ja enemmän selveni opettajalle, että
mitä hän kerran oli näin saanut pääkoppaansa ajetuksi, pysyi se siellä
paremmin ja varmemmin kuin kenenkään muun. Hänestä näytti tulevan tämän
vuoden paras oppilas.

Ensi päivinä, kun Rejer vielä neuvottomana samoili ympäri, oli hän
useita kertoja seisottanut leivosvasun kohdalle pääkadun kulmassa, ja
mitä enemmän hän kyseli ämmältä, joka siinä istui myömässä, sitä
selvemmäksi hänelle kävi, ett'ei hän kuitenkaan ollut joutunut ihan
huonoihin käsiin. Ämmä tiesi, kuinka saisi päällystakin ja kellon
myödyksi ja antoi hänelle monta muutakin hyvää neuvoa. Sillä matami
Wahl eli "Wallan," niinkuin häntä yleisesti nimitettiin, oli laajoissa
asioissa. Hänellä oli hyvin toisistaan erilaisia asioita, johtuvia
leivoskaupasta viranhakijain ja kadettien kanssa, hän osteli heidän
vanhat vaatteensa, palveli heitä, herätti toisia aamusella sekä
toimitti sitä paitse koko joukon muita tehtäviä, jotka tuottivat
hänelle jonkun pienen raha-ansion.

Häneltä oli Rejer saanut vuokralle pienen huonekölsän, kyökin uunin
takana, ja siellä tehtiin nyt yötyötä viikko viikolta.

Hänen edessään talikynttelin valossa oli korkealla siipipöydällä
laskutaulu, jolle hän teki muistiinpanonsa ja laskunsa.

Hän istuu vanha, rikkonainen ja tervanen mekko yllä, hattu päässä ja
kaulaliina kaulassa, sillä uunissa ei ollut puita. Silloin tällöin
nousee hän pieksämään itseään lämpöiseksi tai puhaltamaan punaisiin
kohmettuneihin käsiinsä, joissa piirustin ei enää tahdo pysyä.

Herättäjäkello seinällä lyö nyt rämisten ja meluten neljää.

Nyt oli hänen lähteminen ulos herättämään -- ensin leiripaikan
sairashuoneen porttivahtia, sitten kanunanlaukasijaa, sitten
neljännestä vaille viisi kolkuttamaan ovelle puolella tusinaa
merikadettia, joilla on kiireitä lukuja joulun edellä ja pitää nousta
niin varhain ylös; -- hän oli ruvennut Wallanin sijaiseksi
vaivaloisessa herättäjätoimessa talviaamuina. Sitten taas kello puoli
kahdeksan hakkaamaan puita kanunamiehelle, jossa hän joka aamu sai
kahvia ja kaksi voileipää. Miten hän kaipasi kahvia, tuota lämmintä
kahvia ja voileipää!... Hänen teki mielensä sadatella vatsaansa, joka
alkoi kurista ja porata aamiaista jo kello neljä aamusella!

Ja huolimatta siitä, että hänellä aamupuhteella oli niin paljon
toimittamista, tuli se kuitenkin hirveän pitkäksi hänelle! -- hän
hakkasi puita, niin että lastut lentelivät, saadakseen vaan sisällistä
ääntä kuulumattomaksi -- ei rinnassaan; silla siellä tiesi Rejer ...
huu! -- Jansen haa! -- Juhl ... rätsis -- nyt katkesi puu! -- mitä hän
tahtoi, vaan vatsassa... Se saattoi huutaa järkileipää, pyhäleipää,
vehnäpullia, rinkeliä, sanalla sanoen kokonaisia pinoja kaikellaisia
ruokia, joita hänen mielensä vaan kuvitteli.

Ja kun hän sitten vihdoinkin oli lopettanut, niin täytyi hänen
kuitenkin välistä vieläkin odottaa! ... he eivät pitäneet mitään
kiirettä hänen kanssaan niinä päivinä, kun kanunamiehelle kannettiin
aamiaisensa laivanveistämölle.

Hän tahtoi kahvinsa paikalla, se mies, olipa hän sitten kotona tai
ulkosalla, ja niin pitäisi kaikkien olla! -- hän oli vanha sotalaivan
jätkä, joka tiesi pitää talonsa komennossa! ... ja jos Rejer joskus
saisi oman kodin, niin -- niin, silloin tahtoisi hän nähdä sen, joka
uskaltaisi viivyttää häneltä kahvia minuutinkaan!... Hän paiskasi
kirveen mäelle, otti sen taas ylös ja iski kovalla lyönnillä
hakkauskantoon. Hän oli päättänyt työnsä.

Kas niin, nyt tulivat ne neljä koululaista vihdoinkin väliin; -- hän
kuuli niiden jankkaavan sisarelleen sekä ovia avattavan ja suljettavan
siellä sisällä.

Oikein tukeva taloudenpitäjätär! ... harmaa puolivillainen hame ja
siniset silmät ja kodikas, -- sakeata vesivelliä, tuo!

Rejer tuli hiljaa ja ujosti... Kah, kanunamies oli kotona tänään; --
sitähän hän arvelikin! Niin, silloin oli neiti täsmällinen; muutoin ei
tahtonut loppua tullakaan tuosta kahvin ja aamiaisen käärimisestä
esiliinaan isää varten! Hänhän oli kerran yrittänyt jotakin semmoista
kuin pyytää häntä ensin viemään sitä isälle laivanveistämölle; vaan
silloin oli hän antanut hänelle niin röyhkeän -- "ei ole aikaa!" --
ett'ei hän enää koskaan uudistanut pyyntöänsä!

"Hyvää huomenta!" tervehti Rejer tullessaan lämpöseen kyökkiin, jossa
kahvinhaju tuli hänelle vastaan; -- "syli on hakattu!"

"Hyvää huomenta, ystäväni!" -- kanunamies puhui tanskalaiseen tapaan ja
sanoi aina "ystäväni," "harvinainen ystäväni" -- hän istui laakea,
punonaisilla varustettu meriunivormulakki päässä kyökin penkillä ja
hämmensi kahvia... "Hyvää huomenta, ystäväni!... Istu... Vai niin!"

Paksu ja lyhyt sekä puujalkainen oli tämä "haubitsari," niinkuin
ainakin Wallan kutsui häntä.

Saara tuli kahvi ja molemmat voileivät lautasella.

"Hm, hm!" -- ryvästeli kanunamies vähänväliä, kahvia hämmentäessään,
jolla aikaa Rejer, niin kauniisti kuin taisi, iski hampain paksuihin
ruisleipäviipaleihin ja laski niiden riittäväisyyttä hammasrivin voihin
muodostamista renkaista... Minkä eläimen näköinen kanunamies oli,
istuessaan siinä puujalka suorana eteenpäin, pyöreä lakki päässään ja
harmaatukkaisena, suippuiset korvat pörröllään molemmilla puolilla
lakin alta, ei Rejer voinut saada selville ... oliko se vanha susi,
leveänenäinen ja isosuinen, joka aina näyttää ikäänkuin katsovan
siihen, mitä ajattelee, tai viekas kettu, tahi viatoin jänis, joka
istui takajaloillaan? -- Hän sieppasi pari kertaa itselleen tilaisuuden
vilaista hätäisesti häneen, sillä aikaa kuin äänettömyyttä kyökissä
ainoastaan häiritsi kanunamiehen ryvästeleminen, tuo hm ... -- hm! --
Ukko oli varmaankin maannut pitkään tänään eikä ollut vielä ehtinyt
oikein virkistyä. -- Ei, jotakin muuta se näkyi olevan...

"Hm! ... hm!" -- sai hän viimeinkin sanotuksi -- "lukea perämiehen
tutkintoa ja hakata puita ... hm ... hm, ei tahdo oikein sopia yhteen!"

"Eipä erittäin!" myönsi Rejer.

"Tyhjentänyt hyyrynsä kuiviin ja niin edespäin? ... hm ... hm!" --
kysyi kanunamies varovasti pälyen häneen.

Rejer kekisti vaan niskaansa hiukan. Ei liikuta sinua! ajatteli hän.

"Ja sitten tullaan kotiin ja pitäisi suorittaa luvattu perämiehen
tutkinto?" -- pitkittyi puhe.

Rejer oli vaiti.

"-- Ja sitten ... niin, sitten hakataan puita ja tehdään yö päiväksi?"

Rejer tunsi, kuinka tytär, joka näköjään innokkaasti kirkasti
vohvelipannua, tutkivasti pälyi häneen, isän pitäessä tutkintoaan.

"Eikö totta, ystäväni?"

Se ei ollut jänis eikä kaniini... Se oli -- pyöreine päineen, soukeine
kasvoineen ja märehtivine suurine leukoineen -- viisas koira ja vielä
päälliseksi semmoinen, joka varustautui puremaan! -- Tytär oli hänen
näköisensä, -- se oli vaan hieno, nuoltu pentu hänen seurassaan... No
niin, voihan sattua, että he huomaavat edessään aivan toisenlaisen
olennon kutu aavistivatkaan!

... "Ja, sitten ei uskalleta kirjoittaa kotiin, harvinainen ystäväni?"

"Eikö uskalla?" pääsi Rejer'in huulilta.

"Pidetään parempana hakata puita, olla herättäjänä ja tehdä yö päiväksi
oudossa kaupungissa..."

"Joll'ette tarvitse minua, kanunamies Rördam! -- niin hyvästi!" --
ennättihe nyt Rejer nielaisten äkkiä viimeisen suupalan. Hän otti
lakkinsa, nousi seisalleen ja oli jo tarttunut oven pyörään, kun
kanunamies innokkaasti viittoi kädellään:

"Ei, ei, ei, harvinainen ystäväni! ... harvinainen ystäväni! -- niin ei
ollut ajatukseni -- ei ajatukseni! -- Istu, istu, istu vaan puulle!
Päinvastoin! -- mitä tahdoinkaan sanoa, hm!... Se on hyvin hyvästi ...
siivosti; .. että nuori mies kuitenkin voipi ottaa perämiehen
tutkintonsa! Voisihan tehdä jotakin kehnompaa kuin sen... Kas niin,
istu nyt vaan puulle... Tee hyvin, nämä ovat hyviä rinkeliä..."

Rejer kiitti paljon

"Tarjoa sinä hänelle, Saara!"

Rejer oli yhä taipumaton ... oli täysin ravittu!

"Oli jotakin, josta meidän piti puhua, harvinainen ystäväni!"

Ja nyt tuli Saara toinen kuppi höyryävää lämmintä kahvia kädessä. Kun
hän sitten taas sysäsi rinkelilautasen hänen eteensä pöydälle, sanoi
vanhus ystävällisesti:

-- "Kas niin, ota nyt vaan ... elä ujostele!"

Ujosteleko? -- luulivatko ne sitä hänestä! -- hän otti lautaselta ...
suuria, pulleita vehnärinkeliä...

"Niinkuin tiedät, ystäväni, emme me jouluna hakkaa puita!"

Rejer vastasi tietävänsä sen, mutta, sanoaksemme totuus, se oli suuri
ereys hänen laskuissansa; pitihän joulunakin syödä aamiaista!

"Ainoastaan sitä tahdoin sanoakin!" -- muistutti haubitsari.

Rejer istuutui hetkisen ja puisteli kahvikuppia saadakseen viimeisen
sokerin suuhunsa; -- hän näki hengessään hauskan joulun, vaan vastasi
huolettomasti pannessaan kupin pöydälle:

"Vai niin, olkoon sitten sinänsä! Paljon kiitoksia kahvista!" -- Hän
nousi taas lähteäkseen.

"Ei, kuuleppas nyt, ystäväni! -- me sovimme kyllä, luullakseni! Jos
vaan tahdot hakata vuoden tarpeen siellä vajassa ennen pyhiä sitä
myöten kuin me saamme ajetuksi kotiin jäännöksiä laivanveistämöltä,
niin voit syödä päivällisesi täällä meillä joulun aikana... Nuorille
miehille ei ole hyvä alinomaa syödä heikkoa ruokaa."

Rejer mietti hiukan. Hän tunsi tämmöisen hyväntahtoisen sopimuksen
mukaan pikemmin tulevansa hakkaamaan paljon kuin vähän.

"Sinä et saa pakoittaa häntä, isä! Merimiehillä on toinen tapa viettää
joulua!" -- sanoi Saara vähän ärsyttävästi samalla kuin hän ripeästi
puisti käsistään jauhot, joita niihin oli jäänyt vohvelin juurta
hämmentäessä. Kaikki kävi häneltä kuin tanssi, ensin munat ja sitten
jauhot! -- Hän ei suinkaan näyttänyt turhanpäiväiseltä siellä
kyökissään.

"No niin, sama se!" ... lupasi Rejer.

Ja niinä kuutena päivänä ennen joulua seisoi hän väsymättä koko ajan,
kuin oli vapaa, kanunamiehen puuvajassa, hakkaamassa ja pilkkomassa,
niin että hiki juoksi pakkasessa, ja tulivat täyteen rakkoja.

Iltapäivällä tuli Saara vajaan tuoden olutjuustoa ja voileipiä, ja hän
oli niin huolehtiva, että lainasi hänelle parin kanunamieheltä jääneitä
vanhoja lapasia, vaan muutoin ei hän sanonut sanaakaan, -- ja samanhan
se tekikin.

Hän ei ollenkaan ollut niitä naisia, jotka liekehtivät tunteittensa
vallassa ... vahva ja päättäväinen niin että kyllä olisi voinut heittää
miehen tantereesen!... Hän tuli aina ulos rientäen joulukiireessään
maitoinen purje esiliinana...

Hän katsoi aina puihin, eikä hakkaajaan, ikäänkuin olisi tahtonut
laskea, kuinka paljon hän oli hakannutkaan... Vaan Rejer huomasi kyllä,
että hän kummasteli häntä... Omituinen väre oli hänen suunsa ympärillä,
melkein kuin hän olisi tahtonut sanoa, ett'ei hän todellakaan voinut
ymmärtää, kuinka niin pitkä matruusi oli voinut joutua heidän vajaansa!

Iltasella, kun Rejer tuli kyökkiin jättämään lyhtyä, oli siinä
paraiksi, jos hän huomasi hänet ja nyökäytti päätään alustaessaan ja
kääriessään taikinansa ... ja roteva hispanjatar oli hän niskansa
suhteen, ojennaitessaan taikinakaukalosta ja pyytäessään hänen
jättämään lyhtyä; -- hän tiesi näyttävänsä kauniilta!

Hän oli jo sytyttänyt kynttelin ja asettunut lukemaan pienessä kylmässä
hökkelissään, kun hän kuuli Wallanin tulevan raskaine vasuineen
porraskäytävässä. Hän meni ulos avaamaan ovea ja näyttämään tulta
hänelle.

"Kiitoksia! -- Te olette oikein kohtelias ja hieno mies, sen uskallan
sanoa kaikille ja jokaiselle ... ja se on päivän totta! -- Huu,
sulkekaa porstuan ovi, Juhl!... Huude on niin paksu, ett'ei se tahdo
sulaakaan ... pakkanen ei koskaan ole niin purevaa muulloin kuin
kuutamolla!"

Hän kantoi ämmän toisen vasun ja odotti kynttelin tynkä kädessä, kunnes
hän ehti sytyttää tulen pesään... Hän haisi vähän viinalta, niinkuin
tavallista oli hänen tullessaan kotiin iltasilla.

"Niin, niin," -- laverteli hän riisuessaan enimpiä kääreitään -- "ja
sitten minä sanon koko teidän kasvatuksenne olevan paremman kuin
tavallisen matruusin... Voisin kyllä kertoa, kuka tänään tuli vanhan
Wahl-muorin luokse... Se ei ollut sen pienempi herra kuin itse
luutnantti perämieskoulusta. Eipäs vaan, eikös ollut niin..."

Rejer höristi korviaan...

"'No, vanha Wallan! -- saatteko hyvin kaupaksi leivoksianne
joulunpyhinä?' sanoi hän.

"'Jotakuinkin, mutta, herra luutnantti! Kiitos ja kunnia kysymästänne,'
-- sanoin minä... 'Ainahan niitä vähin menee... Niin kyllä, meneepä
niinkin!'

"'Olkaa varoillanne, Wallan!' -- sanoi hän -- Hän on aina niin
leikkisä, tiedättekös. 'Nyt me tulemme tutkimaan teidän laskujanne. Te
saatatte nuorison maantielle! sanotaan. Voin panna pääni pantiksi
siitä, että he ovat teille velkaa jok'ainoa -- aivan niinkuin
muinaisinakin aikoina,' sanoi hän ja iski silmää. Niin, eikös hän
sanonut niin!... Sillä saatte uskoa" -- hän katsoi veitikkamaisesti
pienillä harmailla silmillään häneen -- "hänellä oli vuosilaskut
minulle, kunnes hän tuli aliupseeriksi; hän oli kaikkein ahnein
kakkuihin ... vaan, -- ei hän muista sitä, enkä minä muista sitä. Me
vaan laskemme leikkiä! Hän kyllä olisi viimeinen, joka hennoisi ottaa
vanhalta matami Wahl'ilta hänen elinkeinoansa... Yht'äkkiä pisti hän
keppinsä lumeen... 'Kuulkaas, Wallan,' sanoi hän -- 'minkä kummallisen
otuksen te olette tallettanut?' ja -- antakaa anteeksi! hänhän on niin
leikkisä -- täytyykö hänen maksaa erittäin nenästään? -- 'No niin, te
saatte olla hyvä poikaa kohtaan, Wallan! sillä jos hän jatkaa, niinkuin
on alkanut, niin haukottelee hän kyllä itsensä perämiehen tutkinnon
lävitse!... Vaan käsirahoista taitaa olla puute,' sanoi hän; ja sen
sanottuaan nauroi hän ja läksi."

Wallan oli iloissaan siitä huomiosta, jota hänen hyyryläisensä oli
herättänyt. Hän puhui yhtämittaa, tehdessään tulta ja heinävasusta,
jossa hän päivillä piti istuessaan jalkojaan, appoi hän useita vanhoja
mattokääröjä kyökin muurille kuivamaan.

"Vanha Wahl-muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, rakas Juhl'ini! --
silloin kuin palvelin kammarineitsyeenä Kjäkstadissa ... ja pu'in
kumpasenkin röökkynän tanssiaisiin, niin hienoiksi kuin nuket sekä
silkkiin että harsoihin!... Ja kun he aamusilla tulivat kotiin
kaupungin tanssiaisista ihan vaahtoisilla hevosilla ... ja he tulivat
kammariin ... ja röökkynä Nella ei koskaan tahtonut paneutua levolle,
vaan istui ylhäällä suuressa salissa ja tuijotti aamukoitteesen sekä
itki ja itki... Vaan Anna Wahl kyllä tiesi, mitä hän itki... Kyllä kai,
kyllä kai!...

"Hän itki nyt sitä kaunista luutnantti Engelsköniä, jonka kanssa hän
oli salaa kihloissa... Vaan se toinen, hän, joka makasi siellä sisällä
nukuksissa, hän ei tarvinnut itkeä... Sillä hän osasi punoa niin
hienosti ja viekkaasti kaikissa käänteissään, että kun aika kului ...
neiti Nella matkusti Kööpenhaminaan, kun luutnantti ja sisar viettivät
häitään Kjäkstadissa!... Kyllä kai röökkynä Nella muistaa Anna Wahlin,
kun tämä peitteli hänet rekeen ja antoi hänelle Hoffmanin tippoja!...
Hän itki, niin ett'ei tahtonut osata lakata... Kyllä kai, Anna itki
myös, niin että teelusikka olisi tullut täyteen hänen kyynelistään ...
mutta hänen täytyi lukea tipat rehellisenä palvelijana ...
kolmekymmentä kappaletta... Röökkynä Nella otti ne suuhunsa silmät
ummessa... 'Hyvästi Anna!' -- sanoi hän -- 'elä kerro kellekään, mitä
tiedät.'

"-- Vaan Kjäkstadissa ei enää tullut yhtään iloista päivää, sillä hän
ei ollutkaan niin suloinen, kuin näytti, tuo luutnantti!... Kyllä kai,
vanha palvelijatar voisi kertoa paljonkin elämästään ... ja hyviä
päiviä minulla oli ... muuta en voi sanoa!... Eikös vaan, olipa
niinkin! Vaan jokainen tahtoo niin kernaasti muuttaa asemaansa ja
pistää jalkansa oman pöydän alle. Naiset eivät siinä suhteessa ole
erilaisia ... ja sitten syöstään sokeasti kohtaloaan kohti,
Jumala paratkoon!... Wahlilla oli silloin viinakauppa ja asunto
kaupungissa ... eikä hän siihen aikaan juonutkaan erittäin paljon ja
oli hyvissä varoissa... Vaan aikaa voittaen kävi se pahemmaksi ja
pahemmaksi! ... ja kun hän kuoli, oli talossa kaikki koluttu ja
tyhjennetty ... niin että Annan täytyi turvautua kaupitsijattaren
vasuun.

"Ja kulmamäelle olen nyt istunut maaliskuussa kolmetoista vuotta...
Vaan minä kiitän Jumalaa, joka on laittanut kaikki niin hyvin
minulle!... No ei, ei, -- nyt teidän täytyy odottaa ja juoda kuppi
kahvia vanhan Wahl-muorin kanssa!"

Kuta enemmän hän puhui, sitä vilkkaammaksi kävi hänen sanatulvansa.
Hänen pyöreät, vaaleanharmaat kasvonsa harmaine karvatöyhtöineen
reunasilla, pieni palleroinen nenänypykkä, suurempi pyöreä leukapallero
ja ne kaksi vielä suurempaa palleroa, poskipäät, loistivat, kun hän
yksinäisellä kulmahampaalla kummallakin puolella suuta ikäänkuin
haukkasi vahvistukseksi puhelleen ja nyökytti päätään kuin mursu.

... "Ja sitten minä kuulin teidän sopineen niin hyvästi kanunamiehen
kanssa, rakas Juhl'ini!

"Vanha haubitsari ja minä olemme vanhoja kaupungin lapsia... Niin, aika
se kuluu! -- Niin kyllä, niin! vaan nyt kulkee hän niin kopeana ja
äreänä yhdellä jalallaan ... vaan silloin oli hänellä kaksi, ja ne
olivat oikein terveitä molemmat kerran maailmassa; sillä ei kukaan
lentänyt salin permannon yli niinkuin hän... Niin, niin, vaan kun hän
ensi kerran tuli kuninkaan Kyöpenhaminasta ... oli hän jungmanni
silloin... Silloin saattoi tapahtua, ett'ei Anna Ludvigsen kahta kertaa
katsonut ympärilleen, ennenkuin sai hänet kintereilleen! Korkealla
kantoi hän päänsä ... eikä tytärkään totta paratkoon, ollut notkeampi
niskastaan... Me olimme kunniallisia nuoruudessamme, rakas Juhl'ini --
vaan niin jäykkä kuin Saara Rördam...

"Miesväki ei pidä koskaan semmoisesta omavaltaisuudesta ...
ainakaan ulkonaisesta, ennen naimista. He eivät tahdo semmoista
orjanruoskapensasta taloonsa! -- sillä vaikka siinä nuorena olisikin
kuinka monta ruusua, niin jää ainoastaan varvut ja okaat kuitenkin
lopulta jäljelle, säädyllisesti puhuen!"

Vaan Wallan istui siinä kaulaliina pään ympärillä ja sukkajalassa sekä
lämmitteli jalkojaan uunin edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja
nyt poltteli hän ja nautti elämää kuivasti ja vaivaloisesti vietetyn
talvipäivän jälkeen. Lämmin, joka liekitsi uuninsuussa hänen istuessaan
ja polttaessaan miettiväisenä, oli hänelle rahtunen päivänpaistetta
elämässä.

Rejer, nautittuaan kahvitarjouksen ja kiitettyään siitä vihelsi hiljaa
mennessään huoneesensa, ennenkuin istausi kirjansa ääreen.

Oli merkillistä miten juhlatuulella Wallan oli tänä iltana; se oli
tehnyt vaikutuksen häneen, tuo luutnantti Albrechtsenin puheleminen.

... Vai oli hän niin kopea, tuo Saara Rördam!... sitä oli hän kyllä
saanut nähdä hänkin...

No, hänestä nähden sai hän kyllä nostaa nenänsä, kuinka korkealle
tahtoi... Mitä se häntä liikutti? -- Hänen tuli vaan hakata ja pilkkoa
puita!

       *       *       *       *       *

Ja Rejer nukkui joulunpyhinä! -- hän olisi kernaasti maannut
kuorsaten koko vuorokauden läpeensä, etenkin kun Wallan tulvivassa
ystävällisyydessään oli keksinyt lainata hänelle vanhan ruskean
kaapunsa ohkasen peitteen lisäksi, jonka alla hän värisi ja tutisi
kylmässä huoneessaan.

Kanunamiehen punaseksi maalatussa siipipöydässä oli kylläkin levotonta
päivällisillä. Kolme vallatonta persoa poikaa ja pieni tyttö -- lapsia
kanunamiehen toisesta avioliitosta vanhoilla päivillä -- antoivat
täysikasvuiselle sisarelle tekemistä eikä kanunamies itsekään ollut
ihan vähällä tyytyväinen.

Heillä oli kaalia ja tuoresta lihaa toisena joulupäivänä, ja kanunamies
itse tilkki hänen vatsaansa annoksen toisensa perästä. Hän ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan mutkista polskassa -- sanoi hän -- tai tarjota
näkymättömiä annoksia rehellisestä työstä; ja hän kyllä tiesi
nuorison tuumat lihavadin suhteen... "Kun minä olin sinun ikäisesi,
harvinainen ystäväni! Kööpenhaminalla, ennenkuin pääsin laivamieheksi
fregatti Lollandille; -- vaan siihen aikaan toivoin minä aina, jotta
voisin panna koko ruokavadin suoraan vatsaani kerralla niinkuin
paistinuuniin!... Se oli sota-aikana. Pahinta oli vankeudessa siellä
Englannissa, jossa saimme istua kuivilla suin ja haistella, kun ne
paistoivat härkäpaistia sipulin kanssa..."

Iltapäivällä tuli jouluvieraita ja Saaran tuttuja, joille tarittiin
simaa ja kakkuja tarjottimella. Ne olivat sieviä, kauniita tyttöjä,
tuntui Rejer'istä; vaan ne vetäytyivät aina nurkkaan, jossa ne
kuiskivat ja supisivat, niin ett'ei hän, joka oli kiinnitetty
kanunamiehen sivulle, oikein voinut päästä heitä näkemään. Hän piti
kuitenkin heitä silmällä. Tarjottiin vähän väliä uudestaan jokaiselle,
kun joku uusi vieras tuli -- haubitsari ei ollut kitsas -- ja niin
täytyi heidän joka kerta tulla uudestaan sinne, missä tarjotin oli.

"Hm ... hm!" -- rykäsi kanunamies äkkiä ja tuuppasi Rejer'iä, -- hän
vilkasi puheleviin nuoriin tyttöihin...

"Ole valmis nyt!... Nyt kysytään, miten vanha merimies suoriutuu..."

"Isä!" -- tuli Saara pöydän tykö; hän vältti sitä puolta, millä Rejer
oli -- "ne kuuluvat toisena uudenvuoden päivänä panevan toimeen
tanssiaiset merimiesyhdistyksessä!"

"Tanssikaa niin paljon kuin jaksatte minusta nähden, -- minulla on
puujalka!"

Hän seisoi pöydän vieressä ja nojasi kädellään siihen eikä Rejer'in
tarkka silmä voinut olla huomaamatta sen olevan kalvosimeen asti
punasen joulupesusta. Se oli oikein pieni pyöreä, punanen työkäsi, --
muutoin ei ollenkaan ruma.

... "Ne tulevat juuri ylipursimieheltä" -- jatkoi tytär -- "ja siellä
oli sanottu, ett'eivät he pane nimeään sinne, ennenkuin tiedetään,
panetko sinäkin nimesi listaan!"

"Minun aikoinani olivat miespuolet yksinään maksajia, naiset tulivat
vapaasti!" -- tokasi kanunamies.

"En tiedä, minkälaisia naiset lienevät olleet sinun aikoinasi, isä!"

Vanhus murisi.

"No, no, isä! -- Tiedäthän, ett'en minä luvatta mene. Se maksaa sata
markkaa."

"Jokaiselta! ... jokaiselta!" -- napisi kanunamies, ... "kaksi markkaa
minun puujalaltanikin! -- Neljä ... neljä markkaa!... Jos laskisin
kaikki yhteen, mitä nyt viidenkymmenen vuoden kuluessa olen maksanut
näistä iloista!"

Sen mukaan kuin Rejer oli kuullut Wallanista, ei hän epäillyt
silmäräpäystäkään, ett'ei kanunamiehen puhe ollut totta; vaan -- suurin
osa lienee luettava ajoille ennen tytärtä.

Saara oli varmaankin odottanut toisenlaista vastausta isältään; sillä
hän seisoi nyt vähän hämmillään ja katsoi välistä pöytään välistä
häneen samalla kuin pahoittumisen puna kohosi hänen poskilleen.

"Voipihan kuitenkin välistä tuntea halua kokea jotakin muutakin kuin
kyökissä rähkimistä ... eikähän minulla ole puujalkaa, isä!" lausui
hän.

"Jaa jaa, jaa jaa," -- peräytyi kanunamies -- "Minä en ymmärrä, miksi
sinä ollenkaan tulet kysymään minulta, kun minun kuitenkin täytyy
tanssia sinun pillisi mukaan."

"Me kaikki tahdomme niin kernaasti tanssia, ylikanunamies!" --
hyökkäsivät nyt kaikki naiset hänen kimppuunsa, ja yksi heistä, laiha
valkoverinen tuli, vähän punehtunein kasvoin, esille listoineen... "Jos
kanunamies vaan kirjoittaa, niin saamme ylipursimiehen mukaan!"

Hän sai vihdoinkin siihen piirretyksi paksuilla kirjaimilla: "C. Rördam
tyttärineen," ja riputti tupakanporoa päälle: -- "Kas niin, harvinainen
ystäväni, Juhl! nyt tulee tilaisuus merijätkälle pyörähdellä. Maksaa
vaan kirjoittaa nimensä -- niin, ja kaksi markkaa sitä paitse!" lisäsi
hän kuivasti -- "vaan siihen on nuorisolla aina varoja!"

Nuoret tytöt tirkistelivät uteliaasti Rejer'iä; he seisoivat pöydän
ympärillä valmiina ottamaan listaa.

"Eihän meillä ole mitään semmoista kiirettä saada jokaista
kirjoittamaan, isä! -- Juhl'in pitää saada miettimisaikaa," -- lausui
Saara.

Rejer tulistui. Hän tunsi hyvästi, että siinä sai puuvajan jätkä.
Kaikkein silmät olivat kääntyneet häneen.

"Minulla on tapana hyvin vähän miettiä, neiti Rördam! -- Jos lista
tulee minulle, niin saatte lukea siinä: Rejer Jansen Juhl!" -- sanoi
hän pistävästi.

Saara säpsähti; hänen sanoissaan oli ollut kovasti itsetuntoa, jota
samaa katsekin ilmasi, ja hän ryysti kovasti R:ää sanoessaan Rejer'in
nimessä.

"Me tulemme toimeen Juhl'in nimellä yksinään" -- tuumi hän hymyillen.
Hän räpytti hiukan silmiään katsoessaan häneen ja otti listan; "jos
kirjoitatte toisetkin nimenne, voitte joutua maksamaan kolmen edestä!"

Hispanjatar oli hän, siitä ei voitu erehtyä; vaan jos hän oli kopea,
niin saattoi Rejer'kin olla sitä puolestaan! se ei ollut haitaksi, että
neiti oli saanut kuulla hänen nimensä!

"Häntä ei siepata niin helposti minulta!" kuiskasi kanunamies, osottaen
piipulla Saaraa, joka juuri vieraittensa kanssa meni ovesta. -- "Sen
sanon sinulle, ystäväni! -- Kuinka! hm! Tässä tulee toinen ilma ... sen
tunnen puujalassani!" -- keskeytti hän irvistäen -- "olen antanut
hänelle vähän tähystimiä ruhviin katsoakseen ympärilleen ja
huomataksensa miehensä... Ei siinä kylliksi, että he tulla touhaavat
laajat housut jalassa, hattu päässä ja pitkät silkkinauhat! Hän tuntee
heidät, luulisin mä! -- hempukainen joka satamassa!... Niin, olen
täydellisesti hänelle selittänyt suhteet! Olen tottunut puhumaan
suoraan, saat uskoa, sanomaan asiata oikealla nimellään! -- koska
hänellä on neljä sisarustaan hoidettavana, jos minusta aika jättää...
Joko velaton kapteeni, Saara! -- olen sanonut, tai perämies, semmoinen,
jossa huomaat oikeata ydintä! -- tai ei ollenkaan ketään! ...
pundsnichts! Jos tulee matruusi -- vaikka hän olisikin kaunis kuin
kulta! -- niin tulee pitää jäykästi suuntansa katsomatta häneen... Ja
meriupseereista pitää heti pyrkiä tuulenpäälle ja sitten kääntää
keulansa ja laskea toiselle suunnalle! ... ihan kokonaan toisille
purjehdusvesille, Saara, sanon minä! se väki on kokonaan haaksirikko!"

"Näetkös, harvinainen ystäväni, -- minä annan hänelle ainoastaan kaksi
silmää päähän! ja sentähden ... hi, hi, hi, ksi ksi, ksi..." hän
tuuppasi Rejer'iä käsivarteen, -- "pyrkivät niin monet vastatuulessa
hänen peräänsä! Mu-utta ... hi, hi, hi, ksi, ksi, ksi," -- hän ryki ja
sähähti ja hengästyi, "hän tietää, mitä hänen tulee ajatella."

Rejer ajatteli kuitenkin istuessaan vaan sitä, miten suuri onni
hänelle, ett'ei ollut menettänyt sinisiä hienoja merimiesvaatteitaan!
Olihan se ollut hyvin lähellä, ett'ei mekko mennyt ennen jouluaattoa;
hän oli antanut Wallanille jo jonkunlaisen viittauksen siihen
suuntaan; mutta sitten tuli sopimus, että hän söisi kanunamiehen
luona uudenvuoden aikana... Vaan joku välitys täytyi hänen ja
Wallanin välillä alkaa, eihän kelvannut hänen olla ilman rahatta
tanssiaisissa!... Ja oikeastaan oli hänellä omia rahoja otettavana
perämies Lindiltä!... Se asia piti vielä tänä iltana saada selville;
oli parasta takoa silloin, kuin Wallan oli hyvällä tuulella...

"Hyvää yötä, herra ylikanunamies!" -- sanoi hän yht'äkkiä.

"Noo!" -- äännähti tämä -- "joko sinä nyt lähdet? Ui, miten jalkaani
pakoittaa!... Hyvää yötä, hyvää yötä, harvinainen ystäväni!"

-- -- Kun Rejer toisena uudenvuoden päivänä harjasi hienoja sinisiä
merimiesvaatteitansa ja asetteli jakausta päähänsä sekä sonnusti
itseään, miten parhaiten taisi, tanssiaisiin pienen peilinsä edessä,
murisi hän ja oli huonolla tuulella:

... Tuskin olen katsonutkaan kirjoihini koko joulunpyhinä ainoastaan
tämän tyhmyyden tähden, johon olen antautunut! -- Näyttääkseni
keikarilta rouvasväen seassa!... Mitä minua liikuttaa heidän
tanssihuvituksensa? -- Enhän ole täällä huvitteleimassa tai
näyttelemässä keikarin osaa heille! -- en ollenkaan -- päinvastoin!

Ja sitten ne sanovat sen maksavan vaan kaksi markkaa! Kun tulee lähtö,
niin täytyy koko rikin olla valmiina paraadiin mastonhuipusta emäpuun
päähän asti!... Rahoista se kaikki riippuu, jos minun täytyy joutua
tuuliajolle kaikkine hynttyineni! -- -- --

Vaan kun hänen nyt kerran täytyi mennä sinne, niin tahtoi hän nauttia
niin paljon hyötyä siitä, kuin hän suinkin voi, ja huvitellaita!

Tanssisali oli koristettu viheriäisillä kasvilla ja läkkisillä
kynttelilampuilla pitkin seiniä sekä keskellä pari viiriä ja
merisapelit ristissä niiden alla.

Siellä tanssittiin nyt torvisoiton mukaan!...

Rejer oli saanut puuvillasormikkaat käsiinsä ja rouvasihmisen
kainaloonsa, jota hänen melkein täytyi nostaa joka kerta tanssiessaan
hänen kanssaan; ei ollut juuri ollenkaan mahdollista siirtää häntä,
niin raskas oli hän ja niin vähäpätöinen hänen hyppynsä...

Niin se käy sen, joka ei ole tunnettu! -- Hänen täytyi harmikseen
tunnustaa kulkevansa puulastissa olevan venheen kanssa, samalla kuin
toiset leiasivat tanssissa täysin varustetuilla ja somasti köykäisillä
kuunareilla tai prikillä sekä siellä ja täällä leveämmällä pyylevällä
kaljaasilla, jotka arvattavasti kuuluivat naitujen joukkoon.

Täällä kävi kaikki hieman kankeasti. Koko joukko meriupseereja
laivastosta tai semmoisia, joilla oli vakinainen paikka
laivanveistämössä, oli saapuvilla, ja he olivat hyvin tarkkoja
arvoeroituksesta keskenään; sen sai kuulla puheesta oikealta ja
vasemmalta. Jokainen ehkä vei omaisiansa tanssiin ja hänellä ei ollut
ketään. Vaan jos he luulivat hänen olevan siellä lakasemassa lattiaa
jokaisella rouvasihmisellä, jonka he jättivät istumaan, niin pettyivät
he!

Hänen silmänsä hakivat ympäri salia; hän tunsi että tässä oli kysymys
hiukan pitää puoliansa... Angläsin tanssi hän tyynesti jonkun kaljaasin
kanssa, joka oli löytänyt sataman penkillä hänen takanansa, ja joka
kävi ruoteliin, kosk'ei Rejer tuntenut tanssia.

Vaan sitten seurasi hambopolkka, ja nyt tiesi hän tehtävänsä! Hän oli
nähnyt pienen mustasilmäisen vilkkaan olennon, pikimustine palmikoineen
ja valkeine sitsihameineen, joka ei voinut olla kovin korkealla
arvopykälikössä. Kasvot olivat järeät -- nenä hieman neekerikuosia --;
vaan tanssia osasi hän, sen oli hän tullut huomaamaan. Hän seisoi
rivissä ja keikkui oikein levottomuudesta sekä huojutti sarvenoitaan;
kauemmas kuin matruusioppilaitten kanssa tanssimaan ei hän päässyt...

Rejer oli yht'äkkiä hänen vierellään ja otti hänet ensin hambopolkkaan
ja sitten valssiin.

Hän tiesi, mitä hän teki! -- Eikä viipynyt kauan, ennenkuin
kauniskasvuinen, pitkä, vieras matruusi hienoissa sinisissä
vaatteissaan ja tyynellä teräväjuonteisella muodollaan herätti
huomiota. Hän tunsi sen itsekin, ja jonkunlainen hiljainen raivon
humala -- seuraus ponnistuksista ja luonnottoman niukasta elämästä,
jota oli viettänyt -- valtasi hänet. Hän olisi voinut tanssia
kuinka kauan tahansa, jalat liikkuivat kuin ilman vaikutuksesta,
vaksinahkasaappailla, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli paraiksi
naukua, -- hän tunsi itsensä linnun kaltaiseksi; eikä kirvesmiehen
tytär väsynyt!... Siinä pujotettiin taitavasti kaikellaisten parien
välitse, pitkäveteisten, nopsain, kömpelöiden ja kompastuvien,
törmäämättä koskaan yhteen, -- aina ripeämmin ja notkeammin kuin kukaan
muu! -- ja kun hän lopulta päästi naisensa istumaan, ei se tapahtunut
haluttomuudesta jatkamaan -- hän oli melkein kuin pillastunut hevonen,
joka on päässyt vauhtiin, -- vaan sentähden että soitanto yht'äkkiä
taukosi.

Mennessään hänen luotaan salin poikki, tunsi hän olevansa tilaisuuden
herra; ei kukaan enää epäillyt hänellä olevan oikeutta lattialle.

Kas niin! -- nyt alkoi taas se ikävä angläsi, jota hän ei osannut! Hän
ei enää ollenkaan ollut sillä tuulella, että olisi kuljetuttanut
itseään tanssin lävitse vetoköydestä jollakin häneen kiinnitetyllä
matamilla!

Hän oli nyt kohonnut puollustajasta hyökkääjäksi ja alkoi katsella
hieman muidenkin työtä. Vuoro oli tullut hänelle arvostella ja
tarkastaa!

Hän istui hyvin kenossa asemassa jalat ristissä penkillä, katsellen
angläsiä, ja hän tiesi kyllä olevan monta, jotka katselivat häntä.
Tanssivien joukossa viipyi hänen katseensa yhä kauemman ja kauemman
eräässä sinihameisessa olennossa ikäänkuin hän olisi tahtonut nimittää
sitä oikein tuoreeksi välimerensiniseksi vinheässä tuulessa -- hänessä
oli vauhtia -- ja valkoiset sukat ja kengät. Se oli Saara Rördam, joka
aina tanssi etumaisten joukossa. Ei maksanut vaivaa kieltää, ett'ei
hänessä olisi ollut vartaloa ja asentoa! -- hän oli kuin nuo lujat,
notkeat mastot, jotka voivat kannattaa raskaita purjeita... Juu, oikeus
on oikeus! ... se on komea vartalo ... uljas tukka; keltainen ja tumma
sekaisin, vähän zehran kaltainen Triestin eläintarhassa; -- vaan
kylliksi kaunis! hänen ei vaan pitäisi tehdä niskakäännettään vielä
enemmän hispanjalaiseksi tekemällä tukkaansa tuommoista solmua ... hän
on kylliksi kopea ilman sitäkin. Iloinen oli hän tänä iltana, niin että
hänen ympärillään välähteli; hän kuuli hänen nauravan siellä
peremmällä, ja nyt läheni hän lähenemistään... On monenlaisia
rouvasihmisiä maailmassa, ajatteli hän, muutamia, joista pidetään, ja
toisia, joista ei pidetä; vaan ei kukaan osaa sanoa syytä siihen!...

Saara tuli juuri jonkun vuoron ajan seisomaan hänen paikkansa
vastapäätä, ja se ainoastaan hätäisesti heitetty katse, joka tuli hänen
osakseen, painoi vaan sinetin hänen ajatuksilleen. Sitä seurasi väre,
jonka nähtävästi piti merkitä sitä, että katsojasta tuntui, kuin
istuisi hän liian keskellä penkkiä ja pitäisi nenänsä kovin korkealla
ilmassa ollakseen ainoastaan matruusi ja sen lisäksi puunhakkaaja
heidän liiterissään!

Hän asetti vielä jalkansa polvelleen ja nojautui taaksepäin,
huojutellen huolimattomasti jalkaansa.

Hän katsoi neiteen sillä tarkastajan julkeudella, johon koko hänen
kasvonsa niin hyvästi soveltuivat -- niin että hän tunsi aavistusta
kuin tanssisi hän peilin edessä, joka ei juuri antanut hänestä
mitään ruusunväristä kuvaa. Vaan sitä uhittelevammaksi ja
välinpitämättömämmäksi -- Rejer ei voinut olla itsekseen sitä
myöntämättä -- kävi hän... Hän puheli ja nauroi niiden kanssa, joiden
kanssa hän tanssi, vaan muuttui yhä enemmän hispanjalaiseksi
niskastaan, ja sitten lopulta sai Rejer, kun vuoro vaihtui, terveisiä
silmistä, jotka täydellisesti kiittivät häntä kaikesta siitä kiusasta,
jota hän oli tehnyt hänelle.

"Kun vaan suututtaa naisia, tulevat ne kauniiksi" -- ajatteli Rejer --
"ennen ei saa elämää kalanvereen täällä pohjolassa ... ei, toista on se
Välimerellä!..." Ja sen sanottuaan kulki hän, kun angläsi oli lopussa,
lättänenäisen kirvesmiehen tyttären luokse. Mutta nyt katseli hän hänen
palmikoidun tukkansa yli vaan Saara Rördam'in sinistä vartaloa ja
säihkyviä silmiä.

Ilta lähestyi loppuansa ja hän oli nyt tanssinut sekä naimattomien että
naitujen kanssa. Molemmat nurkkaikkunat olivat auki tähtikirkkaaseen
yöhön, ja katosta riippui puinen kynttelikruunu kuumuudesta sulavine
talikynttelineen, jotka vipattivat vedossa...

Hän oli päässyt tuuleen; siinä ei epäilemistäkään; ja nyt käyttikin hän
sitä niin ankarasti hyväkseen, kuin hän suinkin voi! Niillä kahdella
viimeisellä tanssilla rouvain kanssa oli hän vaan tahtonut Saara
Rördam'ille näyttää, että hän oli sekä hänen vertaisensa että hieman
parempikin!

Ja nyt astui hän esille ottamaan häntä. Hän näki hänen seisovan juuri
päättyneen viimeisen tanssin perästä vilkkaassa keskustelussa muutamien
nuorten tyttöjen kanssa.

Kun ei voitu erehtyä siitä, ketä kohti hän suuntasi askeleensa,
väistyivät toiset viipymättä tieltä.

"Ei liene ihan helppo saada kerran tanssia neiti Rördam'in kanssa?" --
tervehti hän ilakoiden.

"Olen lupautunut pois jo tähän tanssiin, niin ett'ei minulla voi olla
sitä kunniaa!" -- vastasi hän. Hän silmäili Rejer'iä uhittelevilla
silmäyksillä, hän ei ollut unhottanut hänen menettelyään angläsin
aikana.

... "Ja seuraava?"

"Kiitos, senkin olen luvannut!"

Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmaan ivaa uhkuilevana;
vaan hän malttoi äkkiä mielensä. Hän tahtoi näyttää, ett'ei rukkaset
pystyneet häneen, ja että hän oikeastaan olikin pyytänyt häntä vaan
sentähden, että oli joulunpyhinä ollut heillä. Siinä erehtyi hän myös,
jos luuli hänen kursailevan täällä enemmän kuin kotonakaan!

"Käytätte varmaankin nyt paljon puita kotonanne?" -- kysyi hän
ikäänkuin tehden välinpitämättömästi pilaa.

"Kuinka niin?"

"Niin, sitten saisitte minut aamuisin puuvajaanne!" -- nauroi hän.

Hän ei katsonut hänen ansaitsevan mitään vastausta, vaan virnisti
ainoastaan hieman ivallisesti suutaan.

Totta puhuen, ei Saara ollut niinkään vähän ihmeissään siitä, että
Rejer esiintyi niin hienoissa sinisissä vaatteissa ja tanssi niin
hyvästi; ja nyt, kun hän seisoi niin likellä, näki hän paidan
kauluksessa silkkiliinan solmun yläpuolella kukan, jommoista talonpojat
käyttävät.

"Te olette varmaankin länsimaasta?" -- kysyi hän.

"Miksi niin?" -- tiedusti Rejer vastaan.

"Siksi ett'ette pidä lukua tavoista ettekä menoista täällä!" -- oli
hänen lyhyt vastauksensa.

Rejer hymyili hangottelevasti.

... "En ehkä enemmän, kuin jos oltaisiin Riossa?" Hänen katseensa
suututti häntä vielä enemmän.

"Minua vaan ihmetyttää, ett'ette myös ole ruvenneet nuohojaksi täällä!"
-- sanoi hän keikauttaen niskaansa.

Rejer katsoi häneen.

"Sen vakuutan teille, neiti!" -- lausui hän hilliten ääntään, jossa
piili ankara vihanpuuska -- "että jos vaan voitte hankkia minulle
nuohojan paikan, niin menee Rejer Jansen Juhl kyllä uuninpiippuun... Se
on yhtä varma kuin että hän suorittaa perämiehen tutkinnon, vaikk'ei
ole killinkiäkään taskussa!... Niin, minä olen länsimaasta, neitiseni!
-- eräästä paikasta sieltä, jota kutsutaan 'Eteenpäin!' -- ja siitä
huolitaan viisi, käykö tie puuvajan tai kaupungin uuninpiippujen
kautta!" -- Hän nyökäytti päätään ja läksi.

Kumpasessakin sisähuoneessa vilisi nuoria merimiehiä, jotka antoivat
oikeuden tapahtua ravintolatavaroille, ja jotka nyt tanssien välillä
lähettivät sakeita savupilviä piippunysistään ja sikareistaan. Rejer'in
astuttua huoneesen ympäröi häntä heti parvi kumppalia merimieskoulusta.

"Haukottelija" oli hämmästyttänyt heitä esiintymällä kavalieerinä
rouvasväen seassa lattialla ja oli äkkiä muuttunut jalopeuraksi
heidänkin mielestään... Että hän kävi hakkaamassa puita kanunamiehellä
voidakseen suorittaa tutkintonsa, siitä kuiskattiin nyt hauskuutena,
vaikka se sitä ennen korkeintaan oli herättänyt epäiltävää huomiota
niissä muutamissa, jotka siitä tiesivät... Nyt näkivät kaikki niinkuin
yksi mies, että hänessä oli miestä!

"Ota minun nysäni lainaksi, Juhl! -- erinomaista tupakkaa... Birdseytä,
Liverpoolissa ostettua!"... "Sikari, Juhl!" hänelle osoitettiin
kahdelta puolelta. "Nyt käymme istumaan, pojat! -- ja sitten kokoamme
yhteen punssimaljaksi! -- Mitä Juhl? -- Sanoppas sinä siellä ruhvissa!
-- malja -- vaan jos sinä ehdottelet teevettä, saat itse huuhtoa
kaulaasi sillä!... Väkevää, kuuletko! -- oikea säännöllinen kolmen
markan malja, -- niin että veneellä voi siinä kulkea!"

Ne olivat erittäin hyviä poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla
hyvillään siitä, että kaikki niin välttämättömästi tahtoivat häntä
seuraansa.

Kumppaleista ja ystävistä ei hän koskaan ollut tiennyt mitään. Koulussa
kulki hän omaa tietään; hän pysyi erillään heistä ja he hänestä, niin
että hän hyvin vähän tuli tuntemaan heitä; ja nyt istui hän yht'äkkiä
hyvin kiinnitettynä ja tupakoiden, tavallaan parhaana miehenä koko
hyväin ystäväin ja kumppalien seurassa! Näytti melkein siltä kuin
jokainen heistä olisi tuntenut hänet jo kymmenen vuotta! -- ja he
olivat oikein kohteliaita miehiä kaikkityyni, pikkukauppiasten ja
ammattilaisten poikia.

Tanssittiin ja juotiin, ja koko ajan muodostui luja muuri Rejer'in
ympärille. Hänen suurenmoinen olentonsa ja ankara persoonallisuutensa
veti puoleensa jonkunlaisella etevällä ja vakaantuneella varmuudella,
vaikka asianlaita oikeastaan oli niin, että Rejer verrattomasti
kehittyneemmällä ymmärryksellään innokkaasti tyydytti tiedonhaluaan ja
täytti tuntuvan aukon kokemuksessaan. Hän oli kasvunaikanansa elänyt
yhdessä vaan iäkkäiden ihmisten kanssa, eikä koskaan tiennyt mitä
nuoruus oli ja nyt urkki ja tiedusteli hän kaikessa hiljaisuudessa
sitä, kuinka hänen ikäisensä nuoret miehet käytiksevät!... He joivat
kauheasti, se oli varma! kävivät yhä iloisemmiksi ja iloisemmiksi...

Ja näytti siltä, -- niin kurillista kuin se onkin -- kuin heillä
kaikilla olisi vaan ollut yksi kassa! Se, jolla oli, maksoi sen edestä,
jolla ei ollut; oikeasta järjellisestä tilistä eli takaisinmaksusta ei
ollut puhettakaan!... Jolta loppui raha, hän löi vaan iloisena taskuaan
ja ilmoitti sen...

Rejer voi nyt myös jotenkin lyödä taskuaan, vaan hänellä ei ollut halua
ilmoittaa sitä!...

Kolmas malja oli jo menossa ja ystävyys kävi yhä lämpöisemmäksi.
Vähintäänkin viisi vakuutti, että he heti nähtyään hänet
merimieskoulussa olivat huomanneet tai arvanneet, mitä miehiä hän oli,
olkoon että hän oli näyttänyt niin hävyttömän ylpeältä! Yksi tahtoi
ruveta hänen ensimmäiseksi perämiehekseen, kun hän saisi aluksen ja
tulisi kapteeniksi... Yksi kutsui häntä koko ajan "Nilo Jueliksi"...
Yksi siirsihe hänen viereensä ja lausui salaa:

"Kuules, Juhl! -- mitä hyötyä tuosta puunhakkaamisesta haubitsarin
tykönä on? -- Tiedäthän, että me aina voimme lainata sinulle rahaa!...
Sano vaan minulle -- sillä vaikk'ei minulla itselläni olekaan rahaa,
niin tiedän minä kummallekin kolme miestä, jotka voivat höllittää...
Semmoinen merimies seisoa puita hakkaamassa!"

Nyt tuli joku ovelle ilmoittamaan, että huomeniltana olisi
merimiestanssiaiset Laurvigissä:

"Menetkö sinä, Juhl, niin tulen minäkin?"

"Ja minä!"

"Minä myös!"

Rejer aprikoi -- hänen leukansa oli taskussa.

"Useita naisia on jo kutsuttu" -- jatkoi kertoja, "sinne ... ja
ylipursimiehen kaksi tytärtä... Niin, ja Saara Rördam myös."

"Tietysti, he poimivat parhaat meikäläisistä!..."

"Hänen kanssaan sinun pitäisi tanssia, Juhl!"

Rejer'in nenä kohosi taas korkealle, ikäänkuin hän olisi saanut kaikki
selville; -- hän ei pitänyt lukua kertoa jo olleensa siellä
koettelemassa onneaan.

... "Hän lähettää yhden toisensa perästä laskuportaita alas, saat
uskoa; vaan tanssia hän osaa!"

"Ja sitten on hän niin sukkela puhutella!" -- lisäsi toinen -- "Minä
näin hänen äsken seisovan ja katsovan sinuun, Juhl."

"Koska?" -- hän käänsihe äkkiä.

"Kun sinä tanssit! -- tuon pienen mustan kirvesmiehentyttären
kanssa..."

"Hän on erittäin kauniskasvuinen... Ja sitten on hänellä niin kauniit
hampaat, että voi tulla hulluksi niitä lukiessaan, kun hän nauraa...
Hän on aalto..."

... "Sininen aalto!" säesti toinen hartaasti.

... "Oliko hänellä siniset vai harmaat silmät? ... harmaat vai
siniset?" -- Rejer ei kuolemakseenkaan voinut muistaa sitä, vaikka hän
näki sekä ne että hänen kasvonsa edessään... Hänen täytyi saliin,
saadakseen asiasta selkoa.

Tuli valssia ja tuli polkkaa, ja kumpaakin tanssiessa kiisi hän ihan
hänen ohitsensa. Vaan ovatko silmät harmaat vai siniset, ei hän
kuitenkaan saanut selville, kun hän palasi kumppalien luokse, vaikka
Saara olikin pari kertaa katsonut suoraan häneen.

Hiukan sumuisilta ja häilyviltähän esineet näyttivätkin hänen
ympärillään; vaan siitä huolimatta oli hän kuitenkin sangen tyyni,
jott'ei kukaan huomaisi sitä hänestä!

Harmaatko vai siniset ... sinisetkö vai harmaat? -- ajatteli hän. --
Jospa olisi niin, että hakkaisin puita siellä huomenaamuna, niin
katsoisin heti sen seikan!...

... "Nyt olemme pitäneet laivaneuvottelun, Juhl!" -- lausuttiin hänelle
tulijaisiksi useammilla huulilla perätysten, -- "äänestäneet sinunkin
puolestasi... Laurvigiin menemme huomenna joka mies!... Rahaa meillä
on... Ei kukaan tarvitse maksaa takaisin, ennenkuin ensi hyyrystä,
Juhl!"

"Olkoon menneeksi!" -- Hän ajatteli vielä, harmaatko vai siniset ...
sinisetkö vai harmaat.

Aamupuolella astuivat he sitten käsikädessä laulaen kuunvalossa
Wallan'ille. Hän heräsi tavattomasta melusta, hälinästä ja monen äänen
huudosta portin ulkopuolella.



IX.

Rejer'iä kärvennetään ystävyyden ahjossa.


"Mies saa kyllä hevosen mäen päälle, vaan ei juomaan!" -- mutisi Rejer
katkerasti, kun hän, Jumala tiesi, monettako kertaa lähetti ajatuksensa
kotiin ja kirjoihinsa Laurvigistä... Siitä on vähän hyötyä istua täällä
kilpailemassa!...

Työaika oli taas alkanut. Puolitoistaviikkoisten keskeytymättömien
jouluilojen jälkeen sekä Laurvigissä että täällä -- se oli ollut
oikeata kumppalihutikkaa ja muuta hutikkaa myös! -- piti nyt taas
todenteolla ryhtyä työhön; vaan se kävi ainoastaan huokaillen ja
haukotellen ja muissa ajatuksissa kirjan ääressä.

Yhtä ja toista juohtui uudestaan hänen mieleensä.

Hän poltti tupakkaa piippunysästä, jossa oli merenpihtasuutin, lahja
joltain kumppalilta. Kaikki tyyni olivat he erikseen pitäneet huolta
siitä, että hän juuri olisi hänen paras ystävänsä ... ja olihan se
kyllä hyvä ja paikallaan... Vaan kelpo miehiä olivat he jok'ikinen,
jotka kernaasti käänsivät taskunsa nurin toistensa edestä!

Puh ... puh! -- hän veteli savuja -- onko tämä lukemista?

Ni-in, Saara Rördam sanoi todellakin minulle pistosanoja tanssiaisissa
Laurvigissä! -- ei tehnyt sitä vaan yhden kerran ... "ne eivät ole
hänen miehiään, jotka aina ovat olevinaan enemmän kuin ovatkaan!" -- ei
-- puh!... -- "Vaan tiedättekö, mitkä ovat minun miehiäni, neiti
Rördam? Juuri ne, jotka uskaltavat olla sitä, mitä he ovat ja jotka
ennen murtuvat kuin taipuvat!" -- ja emmekö tanssineet niin erittäin
hauskasti ja iloisesti koko viimeistä tanssia yhdessä!

Näen kyllä hänestä, ett'ei hän ollenkaan tiedä, mikä velikulta hänellä
on edessään, ja että hän ihmettelee, miten minä olen elänyt, että olen
menettänyt kokonaan hyyryni... Hän ei ole tuhma!...

No no! -- ei kelpaa tupakoida ja lukea samalla kertaa, siitä tulee pää
sekavaksi. -- Hän pani nysän pois ja rupesi uudestaan.

Vaan selvää ja säännöllistä ei ajatuksenjuoksu ollut tänään, ja hän oli
iloinen, kuu joku kumppaleista iltapäivällä tuli pyytämään häntä
luokseen polttamaan siellä piipullisen yhdessä. Ylimääräinen läksy
purjehduksessa, jonka opettaja oli antanut heille joululuvan aikana
selvitettäväksi, pantiin toistaiseksi syrjään.

Merimieskoulussa ei käynyt enää haukotteleminen. Siellä oli elämää
kyllä; kumppalia joka penkillä. Se oli vaan vikana, että oli liiaksi
ajateltavaa sekä opetustunnilla että sen perästä. Milloin oli pullo
punssia, jota oli naukattava jonkun kumppalin luona, milloin pieni
huvimatka sinne tai tänne, niin että koko tammikuu meni menojaan siten,
että lykättiin toistaiseksi eli syrjään, aikomuksella ottaa sopivassa
tilaisuudessa käsille. Rejer'ille kävi tämä paljoa helpommin päinsä,
kun hän kuului niihin, joista opettaja oli varma, jonkatähden hän
ylipäänsä harvoin tekikään hänelle kysymyksiä. Vaan ne aukot, joita
tällä tavalla tuli, alkoivat käydä arveluttavan moneksi.

Nyt ei ollut enää kysymystäkään herättämisestä öillä. Hän olisi voinut
hyviltä ystäviltään lainata itsensä puuvajastakin; vaan näytti siltä --
oli joku heistä sanonut, -- kuin ajaksi olisi tullut rahanpuute koko
seuralle. Ja tämän tiedon saatuaan piti hän ensiksikin parempana hakata
puita kuin lainata. Sitäpaitse ... pani hän jotakin arvoa sille, että
sai puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka hänellä olikin jotakin
itsessään, joka ärsytteli hänet esiintymään suurine sanoineen, joka
seikka taas suututti häntä itseään. Oli kuin hän aina olisi epäillyt
hänen suhteensa!...

Niin tutuksi kuin hän nyt oli tullutkin paikkakunnalla, ei se ollut
niinkään helppo enää, kuin ennen joulua, erota hienoista sinisistä
vaatteistaan! Nyt oli hänellä hienoja kumppalia, ja kanuunamiehen luona
ei häntä enää haluttanut näyttäytyä kuin lastaajana! Saara Rördamilla
oli tapana katsoa tavalla kuin hän aina tuumisi, mitä hänen tulisi
uskoa hänestä, ja, jos hän nyt tulisi sunnuntaisin purjehtien vanhassa
kuluneessa asussaan, niin voisi tytär kyllä silmillään tutkia, minne
hän oli menettänyt sinisen pukunsa, -- Wallanin äänettömyyteen ei
myöskään voitu läheskään tuettaa!

Kun nämät kaikki otettiin kuuloon, niin oli tässä seikkoja, jotka
estivät häntä lukuvauhdista! Kun kaikki tuli selville, niin olihan hän
jokaisen kumppalinsa taskussa, ja silloin oli vaikea olla olematta
kohtelias ja jättää tulematta, kun he kärttivät häntä tulemaan mukaan.

Hän tuumi todenteolle kirjoittaa perämies Lindille Sandesfordiin...
Ei suinkaan millään tavalla velkoakseen häntä vaan ainoastaan
kuullustellakseen, voisiko hän ilmoittaa mitään keinoa, jolla saisi
hiukkasen hyyryä edeltäkäsin. Hän tahtoi antaa hänen tietää seikoista,
jotka koskivat perämiestutkintoa.

Yhtä hyvähän oli kirjoittaa tänään kuin huomenna! -- ja kirje läksi
matkalle.

Sillä välin auttoi hän asioitaan ottamalla työtä Alert'illa joka
nostettiin jäälle. Tämä kyllä esti häntä koko lailla lukemisesta, juuri
nyt kuin oli kiirein aika: vaan pitihän perämies Lindin kirjeenkin pian
tulla! Ja hän lohdutti itseään sillä, että oli niin hyvin perehtynyt
ensi alkeihin.

Kanunamiehen vajassa seisoi hän aamuisin niin täsmälleen kuin
lyömäkello.

Sitten joulun ei ollut niinkään helppo päästä Saaran pakinoille: hän ei
koskaan tullut kutsumaan häntä vajasta kyökkiin; -- jätti hänet
aamiaisilla enimmäkseen isänsä huostaan, sillä aikaa kuin hän
työskenteli huoneissa ja ulkona.

Tänään, kanuunamies oli lähtenyt laivanveistämölle, oli hänellä
kuitenkin silitystä. Lauta oli tuolilla kyökin penkkiä vasten ja hän
seisoi puoleksi selin Rejeriin ja silitteli. Pantuaan kahvin pöydälle
hänen eteensä, alkoi hän taas innokkaasti tehdä työtään.

Rejer ei pitänyt kiirettä suurustelemisellaan, oli niin hauskaa
katsella hänen työtään. Hän taputteli, silitteli ja pani lustuulleen
kappaleen toisensa perästä; hän ei näyttänyt ollenkaan pitävän lukua
Rejerin läsnäolosta...

Lopulta tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi istuja viipynyt jo kylliksi
kauan.

"Eihän teillä nyt varmaankaan ole monta tuntia päivässä menettää, Juhl!
tutkintoonhan on tuskin viittä viikkoa enää!" -- lausui hän vähän
lempeämmästi kuin tavallisesti, antaakseen hänelle muistutuksen
lähdöstä.

"Aina kylliksi aikaa sille, joka ymmärtää käyttää sitä!" -- vastasi hän
ylvästellen! hän ei pitänyt siitä, että häntä tuolla tavalla
opastettiin ja jäi sentähden istumaan paikalleen.

Silitysrauta liikkui pitkäveteisesti höyryten edestakaisin. Hänen
kasvoistaan voitiin huomata, että hän mietti jotakin:

"Mahtanee olla niin hyvä tuntea itsensä aina ylimäiseksi -- silloinkin
kuin on menettänyt hyyrynsä ja täytyy" -- hän heitti silmäyksen vajaan.

Sehän oli äkkipikainen hyökkäys ihan ytimeen.

"Kuka sanoo minun tehneen niin?"

"Onko teillä se sitten hävittämättä?"

"Ei, se on varmaa, ett'ei minulla sitä ole!"

"Tahtoisin kernaasti nähdä teitä kolmen vuoden hyyry taskussa, kuinka
korkealle te silloin nostaisitte nenänne."

No, hänellä on, totta vieköön, hyvä vainu, ajatteli Rejer.

... "On ihmisiä, jotka tulemat sitä kopeammiksi, mitä huonommalla
kannalla asiat ovat, neitiseni!"

"Huonommalla kannallako? -- täysikasvuinen mies, jolla on vaan
pidettävänä huoli itsestään eikä tarvitse murehtia kestään muusta!" --
huudahti hän.

"Moni matruusi joutuu juuri sentähden haaksirikkoon, ett'ei hänellä ole
muuta kuin oma itsensä murehdittavana, niinkuin te sanotte... Istua
alukseen ahdettuna kuukausmäärät! ja sitten yht'äkkiä päästä maihin
hyyry taskussa... Hänen pitäisi ehkä huvitella itseään juoksemalla vaan
säästöpankkiin!"

Neiti puisteli juuri suoraksi lapsenpaidan, jonka vuoro oli tullut
silityslaudalle:

"Huvitellako itseään? -- niin, teillä on ihan oikein, Juhl!" nauroi hän
-- "sitähän me kaikki tahdomme niin kernaasti tehdä... Saamme vaan niin
harvoin tilaisuutta siihen!"

"Rouvasihmiset ovat nyt ihan toisenlaisia, sitä ei voida auttaa,
neiti!"

"Oo, en tiedä, ovatko ne niinkään toisenlaisia!" -- sanoi hän ja seisoi
jonkun aikaa miettiväisenä, -- -- "sydämmessäni on aina tuntunut niin
raskaalta laivain lähtiessä keväällä... Ei, oi ei! joka kerrankin saisi
olla mukana näkemässä, kuinka muualla on! -- soittavatko, leipovatko ja
puhdistavatko ne sielläkin ylösnousustaan aina maatapanoonsa asti!...

"Kun me pikku tytöt tauluinemme tulimme koulusta ja tiesimme Ringdalin
'Gydan' lähtevän merelle, tai Rödin 'Alidan,' tai 'Muiston' nostavan
ankkuriaan satamassa, silloin saimme me jalat allemme, voitte uskoa! --
on niin omituista kuulla ankkurivitjain kilinää!... Me viskasimme ojaan
kirjat, kynäkotelot ja taulut yhteen kasaan ja sitten riensimme
tähystystorneihin tai laivasillalle ja laivanveistämön vallille, aina
sen mukaan, missä laivat olivat... Silloin olivat matruusit kuin
varikset ympäri raakapuilla ja purkivat purjeita ja näyttivät kaikki
siltä kuin olisivat voineet tähystellä ulkomaata!... Voih, -- jos
minulla olisi ollut killinkikään joka kerta kuin minusta tuntui kuin
rintani olisi kuristunut, sentähden että olin tyttö ja pakoitettu vaan
istumaan kotona! Siellä ulkona oli semmoinen lähtölaulu ja semmoista
elämää kaikkialla. Matruusi sai toisen äänen päästessään laivalle...

"Heidän päästyään näkymättömiin Stavärn-niemen taakse, täytyi meidän
taas patikoida kotiin niin köyhinä, kuin puoli maailmaa olisi
hävinnyt!"

Hän tarttui taas kiivaasti silitysrautaan, jonka hän oli unhottanut
seisomaan, niin että paidalle oli muodostunut ruskea kolmio.

Rejer oli noussut seisomaan pitkälle pituuttaan.

"Niin, jos rouvasihmiset olisivat semmoisia. Teidän pitäisi mennä
naimiseen jollekin reippaalle merimiehelle, neiti Rördam! -- niin
pääsisitte täältä keittämästä ja paistamasta!"

Saara liikutti vakavasti ja painolla rautaa pitkin kauluksen laitaa:

"Kiitoksia hyvästä neuvostanne, Juhl! -- Meri on epäluotettava
perustus ... eikä merimieskään parempi!... Olen nähnyt monen tulevan
kotiin ja olevan suurena herrana talossa taskut tyhjänä!" -- Hän katsoi
hiukan terävästi Rejer'iin.

Tämä tiesi kyllä minkälaisia ajatuksia näillä sanoilla lausuttiin.

"Mitä te tiedätte minusta, ja kuinka minä olen hyyryni menettänyt,
neiti? ... vaan jos tahdotte tehdä minulle hyvän työn, jota en liioin
luule! -- niin pyytäkää isänne hankkimaan minulle vähän parempi kuin
tämä kurjan tylsä lihakirves puita hakatakseni; minun täytyy iskeä sitä
pölkkyyn kuin kapakalaa!"

Hän seisoi katsoen hiukan punastuneena Rejer'iin, kun tämä nuo sanat
sanottuaan otti lakkinsa ja läksi tiehensä.

Kovin hävytöntä! -- ajatteli Rejer -- Mitä häntä minun hyyryni
liikuttaa?...

... Hyvin suurellinen!... Hirmuisen suurellinen!... Niin, hänen pitäisi
tulla Barceloonaan tai Malagaan katsomaan naisia siellä! -- luulisinpa
hänen painavan päänsä alas nähdessään, minkälaisilla silmillä ne
katselevat mieheen... Vaan -- Jumala ties, pitäisikö hän edes heitä
minkäänarvoisina! -- ja ehkä ne siellä pitäisivät häntä oikein kauniina
tuuheine keltasenvivahtavine hiuksineen ja kopeine ryhtineen ...
oikeana gallioninkuvana!...

Seuraavana päivänä löysi hän kirveen kirkkaaksi tahottuna pölkystä.

Hän katseli sitä ja vaivasi hetkisen päätään sillä, miten se oli
hänelle tehty; vaan vielä enemmän vaivasi hän päätään sillä, _miksi_
hän oli sen tehnyt?... Mahtoiko se, olla siitä syystä, että neiti
tahtoi kaikki hyväksi jälleen, vaiko sentähden, ett'ei hän tahtonut
kuulla mitään moitetta Rejer'iltä!...

Lyötyään kirveen pölkkyyn ja mentyään aamiaiselle tapasi hän neiden
hispanjattarena, eikä hänkään ollut vähemmän jäykkä. -- Hän ei katsonut
Rejer'iin melkein ollenkaan eikä ollut pitävinään lukua siitä tuliko
hän vai läksi.

Vaan Rejer'illä oli muita asioita mielessä kuin se... Perämies
Lind'iltä ei tullut kirjettä, ja päivät menivät häneltä käsistä
tehdessään iltapäivän työtä Alert'illa yhtä mittaa... Vaikka olikin
niin, että hän saattoi palkita sen lukemalla öisin ja tekemällä kolme
viikkoa kuudeksi, -- niin oli hän kuitenkin, juuri tällä hetkellä
ilkeässä pulassa... Ankara iltapäivän työ tappoi yön häneltä. Oli
mahdotonta pitää sen perästä enää silmiään auki!

Kokonainen viikko kului vielä. Vaan silloin tulikin perämies itse. Hän
oli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, joita aiottiin pitää laivan
reitaaja Singdalsenillä kotonaoleville kapteeneille ja perämiehille.

Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen
matami Stenersenille. Avatusta matkalaukusta roikkuivat sikin sokin
vaatteet, kangistetut paidat, valkeat liivit ja valkeat sormikkaat,
käytetyt ja uudet ylt'ympäri tuoleilla. Hän oli asettanut peilin
piirongin päälle ja talikynttelin kummallekin puolelle:

-- "Huviteltu aivan kauheasti siellä Sande-vuonossa!... En arvellut
sinun kuolevan kuitenkaan viikkoon tai pariin, Juhl! kunnes voisin
tulla kapteenin kanssa puhumaan ennakkoannosta sinulle. -- -- Niin,
sillä ethän toki liene eksyttänyt sieluasi siihen luuloon, että minulla
olisi rahaa?" -- kääntyi hän hullunkurisen kohteliaasti peilistä
häneen ... "sopimuksemmehan oli, että se saisi jäädä vähitellen
maksettavaksi laivalla!"...

"En," -- nauroi Rejer -- "aikomukseni ei suinkaan ole ollut pinnistää
teitä, perämies! -- senhän näitte kirjeestä!"

"Näin kyllä!" -- hän alkoi taas ajella partaansa -- "puhutaankin
kapteenille sekä sinun että minun puolestani... Sillä tämmöisenä
talvena maalla tulee aivan vaivaishoitolaiseksi!

"Esitän asiani hänelle tänä iltana, kun pääsemme punssimaljan
ääreen..."

Hän veti jalkaansa ja polkasi pohjaan lakeeratut saappaansa.

"Kas niin," -- oikasihe hän -- "nyt luulen olevani valmis
purjehtimaan..."

Ja siistikäs oli hän kiireestä kantapäähän, sitä ei voinut kieltää.

Rejer'ille oli aina jotakin tenhottua tässä rohkeassa, reippaassa
merimiesvartalossa; se oli nyt kerran ihastuttanut hänen
kauneusaistinsa.

Heidän erotessaan kadulla lausui Lind:

"Sen verran ymmärrän minä ilmanennustustaitoa, ett'ei kukaan ennen
selvää päivää palaja Singdalseniltä, ja sentähden ei maksa vaivaa sinun
tulla, ennenkuin iltapäivällä kuulemaan rahoja, -- noin kello neljän
viiden aikana!"

Rejer kääntyi oikealle. Nyt aikoi hän täysin purjein ryhtyä
tutkintolukuihin, -- ja hyvinpä siihen olikin jo aika!

Hän alkoi, luki ja laski niin että korvissa suhisi koko yön. Oli
asioita, joita hänen olisi pitänyt osata kuukaus sitten, ja nyt oli hän
tiukalla; monasti takertui hän niin, että täytyi hakea selkoa ihan
alusta. Hän asetti herättäjäkellon ja nukkui pari tuntia käsiensä
varassa pöydän ääressä; alkoi sitten taas...

Ei! -- jos se näin kävisi, niin ei hän joutuisi valmiiksi! -- Sitä ja
sitä piti hänen kysyä niiltä, jotka olivat lukeneet sen ennen... Aikaa
piti säästää, siinä solmu... Kanunamiehen puuvajasta ei hän enää
tahtonut kuulla puhuttavankaan! -- tänään olkoon viimeinen kerta, jotta
hän vaan saisi lukea... Kaksitoista tuntia päivässä ... ja yö, kosk'ei
hän nukkunut enempää kuin neljä tuntia, -- siitä tuli vuorokaudeksi
parikymmentä tuntia!

Hän läksi aikaiseen puuvajaan lyhtineen saadakseen ajoissa kaikki
selville päiväksi.

Jo tunsi hän hyvinvointia siitä, että oli hakannut itsensä lämpöiseksi,
kun rakennuksen nurkalta alkoi kuulua hänen korviinsa ääniä, joka
vaikutti sen, että hän jäi kirves kädessä seisomaan paikalleen.

... "Eikö koskaan ollut niin hauska kuin tänä iltana? niin olette
sanoneet monta kertaa ennenkin, perämies Lind!" -- kuului iloinen
naisääni.

"Ei voi koskaan tietää, mitä paikalla kasvaa sillä aikaa kuin ollaan
matkalla! Te juoksentelitte pienenä tyttönä ympäri, muistelen, kun minä
kävin rippikoulua... Taittukoon minun praamitankoni, jos koskaan ennen
olen tanssinut näin kenenkään kanssa!... Minunlaiseni ajatus on nyt se,
jos saan luvan sanoa! että te ohjasitte kulkunne kuin priki pelkkien
puulastialuksien seassa -- kaukana tuulenpäältä heistä kaikista! ...
pois tieltä, täältä tulee joku, joka on oma herransa!"

"Ei kukaan osaa käyttää niin suutaan ja jalkojaan, kuin merimiehet! --
Tanssia ja suutaan pieksää osaavat ne kaikki; vaan muutoin... Löysitkö
portinavaimen, isä?" -- keskeytti hän. -- He olivat seisattuneet portin
eteen.

"Löysin kyllä, löysin! -- Kiitos, harvinainen ystäväni, että autatte
jalatonta miestä ylös portaista... Hyvästi, hyvästi, herra
perämies!"...

Ovea paiskattiin pari kertaa, ennenkuin kanunamies sai sen suljetuksi.

Rejer oli silmänräpäyksessä puuvajan ovella; hänen kasvonsa olivat
terävännäköiset. Hän seisoi kauan harmaassa hämärässä ja katsoi, kuinka
perämies Lind kulki katua mustankiharainen pää ylpeästi kekassa... Hän
oli arveluttavan kaunis! -- seistessaan siinä puhelemassa Saara
Rördam'in kanssa prikeistä ja mitä kaikkea sokerinimelää lorua se
olikaan, jota hän syötti hänelle!...

Rejer ei välittänyt syödä aamiaista siellä sinä päivänä; neiti oli
luonnollisesti uninen huvitettuaan itseään koko yön ja kulki nyt vaan
ajatellen tulevaistaan!

Hän heitti kirveen puukasan päälle ja riensi kotiin Wallanin luokse
saadakseen kahvia, ennenkuin tämä läksisi ulos.

"Josko minä laittaisin teille kahvia, Juhl? Kyllä varmaan, ja vielä
semmoista, joka on voimakasta ja puhdasta -- nuorelle miehelle, joka on
niin arvossa pidetty tässä kaupungissa, kuin te, sekä nuorten että
vanhain, ylhäisten ja alhaisten kesken! Jos minä siten menettäisinkin
ansioni sekä laitoksessa että koululla ... sillä aamuhetki tuottaa
kultaa vanhalle ämmälle, joka hoitaa tointaan!..."

Hän puheli ja puheli; vaan Rejer ei ollut kuuntelemistuulella ja tuli
iloiseksi nähdessään hänen vanhan ruskean kappansa seljän häviävän
portista.

Hirveä puheliaisuus! -- Hän ajoi päähäni niin monta asiaa, että on
mahdotonta ruveta lukemaan, ennenkuin ne ovat sieltä haihtuneet!

Iltapäivällä oli hän perämies Lind'illä, joka karkasi ylös sängystä
liivit päällä ja paitahihaisillaan:

"On nukuttu yli puolenpäivän; vaan ennakolta-anto on järjestetty.
Kaksikymmentä taaleria, milloin hyvänsä noudettavana!... Ohoi -- hoi!"
-- hän venytti notkeata ruumistaan -- "miten olen tanssinut yöllä!...
Tänä iltana taas kemuihin... Vaan etpäs usko, miten kauniin tytön minä
olen tavannut! Me tanssimme ja tanssimme! ... ja hän sattui olemaan
hyvä tuttu minulle siltä ajalta, kuin vetelehdin täällä poikana!"

"Nyt en ole ollut vielä missään, perämies, jossa teillä ei olisi ollut
sukulaisia tai tuttuja!" -- sanoi Rejer tuohuksissaan -- "vaan Saara
Rördam!"

"Mitä? -- oletko jo kuullut minun tanssineen Saara Rördam'in kanssa?"

"Tämähän on juorujen pesä ... kauhea juorujen pesä!" -- puollusti Rejer
itseään nolosti.

"Hän on tavaton tyttö ... minun pitää mennä tervehtimään vanhaa
haubitsaria!"

Nämä sanat johtuivat Rejer'in mieleen taas hänen lukiessaan yöllä; ne
saattoivat hänen miettiväiselle tuulelle...

-- Hän nosti rahat seuraavana päivänä ja kävi perämiehelle sanomassa
siitä ja -- urkkimassa, oliko hän ollut kanunamiehellä! Hän ei voinut
olla pitämättä häntä silmällä.

Wallanin sanatulva oli yhtä virtaava kuin hänen ilonsakin siitä, että
huomasi hänet niin täsmälliseksi maksajaksi; "kyllä hän oli aina
uskonutkin, että Rejer maksaisi sekä sen, mitä oli lainannut, että
muunkin... Oli Jumalan lahja päästä tekemisiin noin kunnioitettavan
nuoren miehen kanssa ... kyllä hän kertoo kaikille, miten erinomainen
Rejer kaikissa kohdin oli!"

Hän suoritti vielä pienen välttämättömän asian jollekin kumppalille ja
alkoi sitten lukea, ensi kerran siinä rauhoittavassa tiedossa, että
hänellä oli tarvittava liikepääoma taskussa, vaan samalla tuntien, että
nyt piti ponnistaa viimeiset voimansa.

Hän luki, juoksi jonkun kumppalin tykö saamaan tarvittavaa neuvoa,
milloin takertui, ja sitten taas kotiin kuin nuoli. Oikeastaan hän
vasta huomasi, kuinka hirmuisen paljon perässä hän oli. Luonnollisesti
tuntui se kaikkein pahimmalta, ennenkuin hän oikein pääsi vauhtiin!...
Hän laski päiviä. Kun hän eräänä ehtoona tuli kotiin pieniltä
juoksuiltaan kirjoineen, tapasi hän Jens Nordberg'in -- hänet, joka
lahjoitti hänelle nysän -- istumassa laiva-arkulla.

Hän oli kumppalien lemmikki, pieni reipas veitikka, pyöreäkasvoinen
kuin marjamaito ja sinisilmäinen, aina iloinen, aina valmis keksimään
keinoja, kun oli kysymys rahain hankkimisesta johonkin hauskaan
yritykseen... Vaan tänään ei hän näyttänyt iloiselta!... Hän oli
"tullut hakemaan neuvoja Rejer'iltä!" -- ja sitten istui hän taas
ääneti.

"Ei ole killinkiäkään!" -- pääsi lopulta hänen suustaan... "Ei
killinkiäkään saatavana mistään ... enkä ... enkä minä saa perämiehen
tutkintoa, en!" -- lopetti hän ja katsoi miettiväisenä ylös, ikäänkuin
hän puolestaan olisi jättänyt jo koko asian. Hänen silmänsä olivat
punaset; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt... "Omasta
puolestani ei se tekisi mitään, vaan vanhukset siellä kotona
Nordbergissa tulevat ihan toivottomiksi, näetkös... Minä lupasin heille
jo tutkinnon viime vuonna!"

Veri kohosi Rejer'in kasvoihin; hän oli hänelle velkaa rahoja;
kuitenkin vasta ensimmäisestä hyyrystä keväällä. Hän käveli vähän
edestakaisin:

"Niin, niin ... mitä voi tehdä tähän asiaan?" -- hänessä alkoi jo
kiehua. Siinä se räivä istui arkulla! -- "Luullakseni juuri sinä sanoit
saavan lainata rahaa jokaisesta taskusta!"

"Niin se silloin näyttikin; ja minäkin annoin niin kauan kuin ylettyi!"

Tämä oli syytös, ja Rejer tunsi äkkiä halua heittää tuon siron nysän
vasten hänen kalloaan.

"Anton Holm tuumi, että sinä ehkä tietäisit jonkun neuvon, koska olet
maanantaina saanut rahoja. Vaan missä ei mitään ole, siellä on
keisarikin menettänyt oikeutensa, tiedäthän!" -- sanoi hän surullisena
ja nousi seisaalleen. -- "Perämiehen tutkintoni, se nyt on mennyt
kaiken maailman tietä!... Mutta jos voisin kirjoittaa sata taaleria
niiden seitsemän sijaan, joita nyt tarvitseisin..."

"Tuossa on seitsemäsi, Nordherg! ... vaan nyt sinun pitää tehdä minulle
mieliksi: -- ota pois nysäsi! -- minä heitän sen muuten ikkunasta
kadulle!"

"Mitä? -- heitä se, minne tahdot minusta nähden!" -- sanoi Jens
Nordberg äkkiä kopeana, kun oli saanut rahat käteensä; -- "kaunista
väkeä, joka kiittää tuolla tavalla, saatuaan ensin apua... En minä
luullut sinua tuommoiseksi! No, hyvästi!"

       *       *       *       *       *

Koetutkinto oli edessä. Rejer oli viime aikana tehnyt työtä, nähnyt
nälkää ja ehättämällä lukenut, hän antoi sen nyt olla sinänsä. Tosin
siinä oli vaara tarjona, että hän takertuisi siellä ja täällä, vaan hän
luotti onneensa ja opettajan hyvään ajatukseen itsestään ja
kylmäverisyyteensä.

Tutkija alkoi kuitenkin, -- oli hävyttömän huono onni -- kuulustella
häntä juuri niissä asioissa, joista hän oli lukenut joulun perästä, ja
kun hän heti tapasi suuren aukon hänen tietoarkussansa, pisti hän
ihmeteltävällä varmuudella keppinsä tyhjästä paikasta toiseen -- ei
koskaan muuanne kuin juuri aukkoon.

Kumppaleista ei näyttänyt siltä kuin se olisi koskenut häneen, että
hänet hyljättiin.

Vaan iltasella kuin Rejer istui yksinään käsivarrellaan nojaten
juovikkaaseen pöytään ja kasatut kirjat sekä taulu edessään, näyttivät
hänen kasvonsa toisenlaisia tunteita! Hän tuijotti kylmästi ja
liikkumatta eteensä. Talikyntteli seisoi jalassaan pitkä hiili
liekissä; sen himmeä valo laukesi piisinmuuriin, jossa oli suljettu
torvenpätkä...

Hän oli perältäkin pyrkinyt yliluonnollisesti eteenpäin ... kulkenut
kuin hevonen! -- tätä tutkintoa varten! -- Kitunut tässä hökkelissä
enemmän kuin koskaan ennen elämässään!

Hän oli pitänyt niin sanomattoman paljon tällä kortilla! -- luullut
tekevänsä ihan uuden alun ylöspyrkimiselle maailmassa -- kokonaisen
hyppäyksen eteenpäin!

Hänen kasvolihaksensa värähtelivät; hän tunsi sydäntä viiltelevää
epätoivoa!...

... Ei hän olisi viettänyt näin säännötöntä elämää kaikkina näinä
vuosina, joll'ei hän olisi luottanut siihen, että hän ottaisi
tutkintonsa niin helposti kuin ei mitään, heti kuin vaan pääsisi
kotiin, -- kerralla kiipeäisi oikein uskotuksi perämieheksi, joka
käytännöllisellä merimiesmäisyydellään olisi hyvällä tiellä
laivanpäälliköksi.

Hän oli ajatellut voivansa kirjoittaa niin suurellisesti kotiin! --

"Ah!" -- huokasi hän katkerasti -- "perältä onkin yhdentekevä, mikä
tällaisesta tulee kuin minä ... joka kuljen yksinäni maailmassa ...
niinkuin yksinäinen silli, joka on eksynyt mereen!... Up and dovn! ...
eli pohjaan! -- eihän ole niin paljon väliä merellä!" ... hän painoi
nyrkkejään ohimoihinsa...

Saara Rördam'ille oli hän kylliksi kerskunut ... ja nyt oli hän
siinä!... Ja kenen oli syy?

Hän näki perämies Lind'in kauniit kasvot edessään, eikä suinkaan
lempeillä tunteilla... Syy? -- hahaa, ha -- hän nauroi ääneensä --
"luonnollisesti hänen omansa, sinä aimo pässinpää! -- joka annat
kumppaliesi ja ystäviesi syödä itsesi, joka et edes huomaa, että he
pistävät koko sinun perämiehen tutkintosi taskuunsa ... haha, ha, sinä
raavas!"

"Rakas Juhl! mitä nyt?" Vanha Wallan pisti päänsä ovesta sisään,
säikähtyneenä tästä inhoittavasta nauramisesta.

"Ei mitään, matami Wahl! -- ajattelin vaan jotakin hauskaa, ja nyt aion
lähteä oikein pitkälle kävelymatkalle..."

"Ja kuinka on käynyt kanssanne, Juhl! -- tutkinnossa tänään? Pitäisihän
minun ehkä sanoa perämieheksi..."

Hän oli jo ovesta ulkona...

Hän kulki hitaasti tietä hyhmässä eikä huomannut astuvansa sotkussa
saappaanvarren suita myöten. Hänen päänsä selkeni vähitellen ja mitä
kauemmas hän kulki, sitä terävämmäksi kävi Juhl kasvot, joita suku oli
vielä kehittänyt.

Jos tahdot olla mukana tanssissa -- sanoi hän itsekseen -- taikka et
tahdo! -- Ja jos tahdot, niin olen se minä, joka tanssitan muita,
eivätkä toiset saa raastaa ja pyörittää minua!... He saavat kokea
vitsaa, joka on sitkeä!

Uudestaan eteenpäin! Ensi syksynä tutkinto... Pidetään kiinni pennistä!
-- ja silloin saa ne, jotka sitä tahtovat, kernaasti minusta nähden
olla mattia, -- Rejer Jansen Juhl ei ole oleva matti eikä joudu muiden
syötäväksi!...

Ho -- oh! -- luulenpa nyt olevani selvillä siitä, missä hait kulkevat!

Seuraavilla viikoilla siitä, kuin hänet hyljättiin perämiehen
tutkinnossa, oli hän ankarassa työssä satamassa päästäkseen veloistaan.
Hän tahtoi saada kannen puhtaaksi, ennenkuin astui laivaan.

Oli päivä ennen Alert'in lähtöä taas pitkälle matkalleen. Rördam'illa
ei hän ollut pistäinnään, sittenkuin herkesi puita hakkaamasta.
Perämies Lind'in käynnit siellä silloin tällöin eivät olleet pysyneet
salassa häneltä; vaan mitä se häntä liikutti?

Hän oli kuitenkin ollut kovasti kahdella päällä, pitikö hänen mennä
ennen lähtöään sinne jäähyväisille ja kiittämään osoitetusta
hyväntahtoisuudesta. Olihan haubitsari ollut niin ystävällinen
hänelle ... ja saattoihan olla hauskaa nähdä, miten tytär käyttihe,
sitten kuin hänen oli käynyt niin hullusti perämiehen tutkinnossa...
Aikaa myöten tullaan viisaaksi! -- Wallan-parka käänsi vaan kappaansa
tuulen mukaan ja laverteli kaupungilla! Hän oli tullut araksi ja
epäileväiseksi hänen suhteensa tutkinnon perästä ... päästänyt suustaan
ääniä maksusta paljoa ennen kuin aikakaan oli ja esittänyt jotakin
ennakkomaksusta!... Semmoinen oli nyt hänen luontonsa, raukan!
Köykäisistä höyhenistä tulee ottaa vaaria tuulen suunnasta!

Hän oli iloissaan saatuaan ämmän suoraksi ja rauhoitetuksi.

Rördam'ille meni hän aamupäivällä ja joku pojista näytti hänelle tien
kanunamiehen luokse, joka makasi sairaana.

"Maaliskuu! maaliskuu, harvinainen ystäväni!" -- tervehti hän Rejer'iä
sängystä -- "ja silloin menee luuvalo puujalkaan... Olisin kernaasti
ripustanut sen laivalle ilmapuntariksi, -- jos vaan vanha Conrad Rördam
silloin olisi päässyt huutamasta 'ai,' 'ai!'" -- Hän siirsihe sängyssä.
"Se paleltui minulta, kun englantilainen otti meidät tuulessa
jäälohkareiden seasta Skagerakista, vaan en kuitenkaan päässyt siitä
kokonaan... Niin, se teki vallattoman jätkän raajarikoksi!"

Rejer'in täytyi nostaa hänet istumaan sängyssä ja kuulla muutamia "oih"
ja "ai"...

"Tapahtui haaksirikko tänä vuonna perämiehen tutkinnossa, harvinainen
ystäväni! -- vaikka sait hyvän arvosanan lahjoistasi... Niin, niin --
me kärsimme haaksirikon yksi siellä toinen täällä!

"Ja nyt lähtee Alert matkalle taas! -- Kelpo mies, harvinainen, tuo
perämies Lind; ei unhota vanhoja ystäviä siltä ajalta, kuin hän juoksi
poikana täällä ... tahtoi tulla tänne sanomaan jäähyväiset tänä iltana
... huvittaa istua kuuntelemassa vanhan Lolland'in jätkän kertomuksia."

-- "Aika vähissä, näenmä!" -- sanoi hän, kun Rejer yht'äkkiä nousi
seisaalleen. -- "Niin, niin, hyvästi, harvinainen ystäväni! -- Hyvä
pykälä on jo kesässä, ennenkuin ne puut ovat lopussa, joita sinä
hakkasit Rördam'illa!"

Tuvassa tapasi hän Saaran, nähtävästi hämillään hänen vierailustaan.

Hän käänsi leveän, vakivarman puolensa... Neiden ylpeys sai kärsiä
häntä ne viisi minuuttia, jotka hän aikoi viipyä hänen vastuksinaan
tuvassa; hän ei voinut sille mitään, ett'ei hän ollut perämies Lind!

"En tahtonut lähteä matkalle, sanomatta jäähyväisiä teille," sanoi hän
-- "vanhus oli ystävällinen minulle talvella -- ja tekin, neiti Rördam!
-- Alert lähtee matkaan taas. -- Täällä jäin minä riippumaan
kehumisestani ... vaan lainahan se on sille, jolla on 'vaan oma itsensä
murehdittavana,' niinkuin te sanotte!"

"Oo, Rejer ... Jansen ... Juhl korvaa kyllä vielä vahinkonsa!" -- Hän
ryysti vähän veitikkamaisesti "Rejer'iä" lausuessaan.

-- "Hän ei vielä ole menettänyt... -- kopeata nenäänsä! arvelette te...
En, siihen saatte iskeä vielä monta kertaa, ennenkuin saatte sen naaman
tasalle. Se on vaan saanut sitä, joka sille tekee hyvää ja jota sen
olisi pitänyt jo edeltäpäin osata haistaa!"

Neiti katsoi hetkisen tutkivasti häneen ja sitten loi hän silmänsä
alas:

"Minun luuloni on, että joku on vetänyt teitä juuri nenästä, koska
teidän tutkintonne ei onnistunut -- muuten en minä sitä ymmärrä!"

Tämä oli melkoinen tapaus Rejer'istä, että neidessä oli semmoinen luulo
hänestä.

Hänen näin katsoessaan eteensä, oli Rejer tirkistänyt hänen kauniisen
tukkaansa, joka oli vaaleampi altapäin ja tummempi päältä. Juuri
sentähden olikin se ylöskäärittynä niin keltaisen ja tumman kirjava, ja
neiti oli niin omituisen, melkein ujon näköinen.

"Oi, helppo on lykätä syy hitolle, -- jokainen selkä saa kantaa oman
kuormansa!... Ja nyt kiitos kaikista niistä kahvikupeista, joita olette
minulle antaneet: -- en tahtoisi, että ne olisivat jääneet saamatta,
vaikka olisin niistä saanutkin koko perämiehen tutkinnon! ... ja nyt
hyvästi, neiti Rördam!"

Hän rohkasi mielensä ja tarttui neiden käteen sekä poistui pikaisesti.

Vaan kadullakin näki hän vielä ne päättäväiset silmät niin ihmeellisen
kauniisti kiinnitettynä itseensä, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa
hänelle jonkun neuvon tai toivotuksen matkalle...

Alert'illa vallitsi suuri kiire. Vesitynnörit olivat sivuilla, ja
perämies seisoi purus suussa antamassa käskyjään kaikkien
valmiiksilaittamisesta, kunnes ankkuri nostettaisiin aamulla.

"Muista tänä iltana kello yksitoista olla venheellä laivasillassa!" --
nyökäytti hän lyhyesti päätään, nähdessään Rejer'in.

Rejer tarttui työhön niinkuin karhu.

"Haubitsari kyllä tietää, mitä tekee, kutsuessaan luokseen perämiehen!"
-- mutisi hän katkerasti, muistaen mitä vanhus oli uskonut hänelle,
neuvoistaan tyttärelle... "Kovasti raataessa pääsee ajattelemisesta...
Eteenpäin!"



X.

Rejer tutkii ensimmäistä perämiestä, ja löytää liian pian pohjan.


Aikaiseen, ennenkuin jäidenlähtö oikein oli alkanut, läksi Alert tällä
kertaa lastineen Cardiffiin oikeassa pahassa Pohjanmeren säässä --
ähkypäinen hankapurjetuuli ja taajoja raekuuroja.

Pursimies käveli ja reutoi itseään luuvalossa, väittäen ilmassa olevan
lunta. Hän aikoi aina antautua köydentekijän uralle maalla, mutta ei
vaan koskaan voinut vastustaa viettelystä, kun perämies Lind tuli hänen
tupaansa ja sanoi:

"No, Jakobsen, nyt me taas lähdemme merelle pulikoimaan!"

"En minä, perämies! -- tiedättehän"...

"Hölyn pölyn, Jakobsen!"

"Tiedättehän, se köydentekijän ura"...

"Tarvitsee rahaa."

"Hm ... jääkylmää ilmassa!... Luuvalo!"

"Se paistuu tiehensä eteläpuolella viivaa... Minä lähetän pullon
neilikka-airakk'ia, Jakobsen! -- hikoilemislääkkeeksi. Tule sitten
luokseni kertomaan, auttoiko se!"

"No hyvä, perämies! Hm ... milloinka me sitten, -- minä tarkoitan
Alert'ia"...

"Jopas tartuit, sinä"...

Perämies iski silmää, Jakobsen iski silmää. Jakobsen olisi ollutkin
kuin onneton leskimies, jos Alert todellakin olisi lähtenyt hänettä
merelle!

Oli melkein sama miehistö, melkein kaikki Laurvigistä ja Stavärnistä
aina Uuteen Hellesandiin asti. Steewartti oli tullut Laurvigin
horellista, ja ruotsalainen, joka ensin oli pestattu Göteporissa, vaan
joka ei koskaan nähnyt tilaisuutta talvisin päästä kotiin, "kukersi
taas kuin teeri mäellä," niinkuin kirvesmies sanoi.

Jos Rejer joko öljymekossa ja lounas päässä patikoi kannella
tyrskylaineiden harjat peräpurjeen puomin tasalla, tai hänellä oli
pikimustassa yössä koiranvahti ja seisoi ruotelissa, oli kaksi asiaa
yhtä varmat, kuin hänen huulensa olivat suljetut ja leukansa terävä --:
ensiksi, ett'ei hän ensi kerralla tulisi kotiin hyyryttä niinkuin
auttamaton lehmä, ja sitten, että hän tahtoi käyttää aikaansa pitkällä
matkalla lukemiseen ja sen purjehdusopin käytännölliseen kertomiseen,
joka auttaisi häntä perämiehen tutkinnon läpi maalla.

Peräkannen vahti oli päässyt vapaaksi ja ryöminyt kannen alle. Hänellä
oli ollut kylliksi surkeata puoliyöhön, nyt heltyivät vähän
tuulenpuuskat, ja ensi vilahdus uusikuusta näkyi tuon tuostakin
huilaavien pilvenhäikkien lomasta. Nyt oli viides vuorokausi siitä kuin
he olivat lähteneet matkalle, ja Rejer seisoi koiranvahdissa.

Häntä ihmetytti, nähdessään perämiehen vielä kannella; hän käveli,
piippunysä nenän alla valaisemassa, edestakaisin tuulenpuolisella
laidalla. Vähän väliä seisattui hän peräpurjeen tai ison vantin tykönä
ja katseli merelle.

Hän tahtoi varmaankin selkoa ilmasta ja kuunkäänteestä, sillä hän
katseli aina kauan ylöspäin. -- Aika mies! Merimies ruumiiltaan ja
sielultaan! ... ei mene ennen levolle, kuin on saanut ilmahavantonsa
järjestykseen; -- ajatteli Rejer.

Hän päästi juuri ruotelin valloilleen tyrskylaineen jälkeen, jonka
lävitse hän oli laskenut Alert'in, kun perämies seisattui hänen
viereensä.

"Kuules Rejer!" -- kysyi hän hiljaa, lyöden samalla piippunsa tyhjäksi
polveaan vasten -- "oliko se kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä
taaleria, kuin minä lainasin sinulta?"

"Ettekö muista, kahdeksanneljättä"...

"Niin, ihan niin! -- minä vaan teen nyt luetteloa veloistani, ilmoitan
minä sinulle ... monta nimeä! Vaan minulla onkin nyt kaksi vuotta
kitkutettavana ja säästettävänä. En aio enää tuhlata killinkiäkään
maalla, -- saat hirttää minut, joll'en ole itara ja kitkuta, niin että
ruskaa paikat. Sillä tavalla tulen kotiin varakkaana miehenä. -- Kuules
Rejer, sinunkin pitäisi kiinnittää kukkarosi nauhoja!"

"Niin on tuuma, perämies!"

"No, sittenhän meitä on kaksi ahnekonttia! -- niin kuivia, että voivat
raapaista tulta meistä!"

"Sanos minulle, Rejer! Olitko tuttu kanunamiehellä?"

"Luuletko siellä olleen jonkun, joka olisi katsellut lampaan silmillä
-- tytärtä?"

"Kuinka minä sitä tietäisin, perämies!" -- hän puristi samassa kovasti
ruotelin vartta -- "hän on kiitoksenkipeä elukka!"

Perämies jäi seisomaan ajatuksissaan pykälälaudan ääreen, kunnes uusi
raekuuro ajoi hänet kannen alle.

Rejer'ille tuli tämä raesade sitävastoin hyvään aikaan! Hänen
seistessaan siinä ja jääpuraiden lyödessä hänen kasvojansa ja
tulehtuneita silmäluomiansa vasten, oli yhtä suuri rajuilma noussut
hänen sisässään. Minkätähden perämies oli sitä kysynyt? -- Miksi
perämies oli ruvennut vakoilemaan häntä?...

Vai niin! hän tekee laskunsa selväksi ... kitkuttaa ja säästää... Niin,
niin...

Tämmöistä tunnetta ei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut.
Alkaa tuntua kuumalta tanssia!

Hän näki Saaran edessään ... kullanvälkkyvine hivuksineen, niin komeana
ja kauniina! -- ja omituinen väre kasvoissa, kun hän otti jäähyväisiä
häneltä.

Merimies! -- e-ei! semmoista ei hän nyt tahdo! -- ivasi Rejer. -- Mutta
sitä raukkaa! eihän hän kuitenkaan voi vastustaa kaunista perämiestä,
joka panee sydämmet liekkiin, mihin vaan kääntyy!

Mieheksi hänelle! siihen tarvitaan hiukan enemmän, rakas Lind! -- --
Niin, niin... Siellä olet satimessa!

Tämä oli kova sadekuuro, jonka Rejer sai kokea, tämän vahdin
aikana! ... keksintö, joka tuntui sitä raskaammalta, kun ei voinut
oikeastaan nähdä sen lävitse enemmän kuin meren yli. Hänelle oli yhtä
sekavana se, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam mahtoi
ajatella. Ainoastaan yksi asia oli hänelle selvä, nimittäin että Lind
oli saanut silmänsä auki hänen suhteensa!

Rejer alkoi pitää tarkasti silmällä perämiestä; hän ei todellakaan enää
ollut itsensä kaltainen! Ihmiset eivät saaneet kuulla hauskaa sanaa
häneltä... Ja muutoin oli se aina hän, jolla oli joku leikkisana
heitettävä heille, silloinkuin elämä tuntui kolkolta; hän tahtoi sen
käymään kuin tanssin. Sentähden voikin hän ihmisten kanssa tehdä, mitä
tahtoi, kääriä heidät sormensa ympäri niinkuin silkkinauhan; hieno ja
iloinen kaikkialla, sekä maalla että laivalla ... ikäänkuin syntynyt
komentajan sillalle; -- se oli jotakin, josta Rejer otti vaarin.

-- Aivan oikein, perämies ei lähtenyt laivalta Cardiffissa! -- muuten
ei hän ollut niitä, jotka eivät välitä iloista maalla!

Rejer'in epäluulo sai varmuutta, kun alaperämies viimeisinä päivinä
heidän oloaan siellä tuli laivalle tuoden postin konsulin virastosta ja
sen mukana kirjeen hänelle.

"Kuules!" -- sanoi perämies hänelle iltasella, kun olivat lopettaneet
lossauksen -- "Olen hankkinut itselleni tavattoman hienoa
piipputupakkaa maalta ... siellä on puolinaulaa sinua varten; -- se on
hyvään tarpeesen matkalla etelään!"

"Paljon kiitoksia, perämies!"

"Sait kirjeen tänään! Minä näin siihen olleen kirjoitetun Fredriksvärn.
Se oli varmaankin joltakin kumppalilta? Mitä uutisia siinä oli?...
menevätkö hyvin kihloihin?"

Hohoo -- ajatteli Rejer.

"Ei, se oli kotoa, reitaajille lähetetty."

"Vai niin! -- Vaan voihan tapahtua, että joku kumppaleista
Fredriksvärnissä kirjoittaa?"

"Ehkäpä!"

"Sinun pitää kertoa, jos on jotakin uutta, olkoonpa mitä tahansa! --
Tulee ikävä matkalla, näetkös! -- ja minä olen sieltä syntyisin, --
sentähden huvittaa se minua." -- --

He olivat peilanneet Dungenessin ja Englannin lounaisimman
niemen vuosituulen suuntaa ja olivat nyt -- lastina pikkutavaraa
Kap-kaupunkiin ja Port Elisabethiin -- jo kolmatta viikkoa matkalla
kaikki purjeet ylhäällä, aina sänky- ja pesuvaatteihin saakka, jotka
roikkuivat kuivamassa. He tekivät yhdeksän solmua tunnissa, taivas
alinomaa kirkkaana ja kuumuus yhä lisääntymässä sekä -- niinkuin
havannot joka puolipäivä näyttivät -- lakkaamatta kapenevalla
leveydellä.

Vähitellen olivat he jääneet tuuliteltan peräkannelle, sitten myös
kokkaan.

Kannella kävelivät kanat ja potkivat kirvesmiehen höylänlastuissa,
hänen tehdessään työtään... Koira ja kissa olivat tauonneet sodastaan;
ne eivät viitsineet tapella kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin
välissä pienessä siimeksessä, jonka iso masto muodosti, toinen venyi ja
katseli kanoja. Kokkapenkeressä paikattiin kenkiä ja saappaita; toiset
olivat räätälin työssä.

Työpajoja oli joka paikassa; ja kirvesmies, joka myös oli nyt saanut
kylläkseen kuumuudesta, oli majoittunut pieneen, sitä varten tehtyyn
telttaan fokkipurjeen alle, tekemään kahta uutta komeata vipukehrää.

Göteporilainen oli peräpuolella; hän oli kaikentekijä ja oli nyt saanut
työkseen merkitä perämies Lind'in rinta. Ankkuri -- niin oli käsketty,
vaan kun sitä piti ruveta tekemään, tahtoi perämies ankkuriköyden oman
piirustuksensa mukaan, joka oli suuren S:n näköinen.

"Ei se nyt ole minkään ankkuriköyden näköinen," tuumaili göteporilainen
ennen tekemäänrupeamistaan.

Rejer seisoi omissa mietteissään tuulen alla... Ankkuriköysi S:n
näköinen ... he, he! -- hänestä tuntui ilma sikamaisen kuumalta!

Tuuli lauhtui yhä enemmän päivemmällä, kunnes purjeet ja nuorat
riippuivat ihan höllällään.

... He olivat melkein päiväntasaajan kohdalla ja ilma oli tavattoman
samea ja läkähdyttävä auringon lasketessa.

Silloin alkoi pilviä ikäänkuin vyöryä siinä... Heille ilmestyi yhä
selvempi ja selvempi kultajuova... Ei ollut enää sameutta, vaan
pikaisesti rientäviä kuuroja, jotka kävivät yhä tummemmiksi ... kaukana
välähteleviksi!...

Ja kapteeni ja ensimmäinen perämies, jotka seisoivat yhdessä
hakkuulaudalla neuvottelemassa, tunsivatkin ne heti, mitä ne olivat --
ne oli niitä pikaisesti kulkevia tuulispään tapaisia sadekuuroja, jotka
saattavat raivota näillä leveysasteilla!

Tässä ei käynyt menettää aikaa, täytyi saada laiva puhtaaksi kaikista
purjeista: kaitapurje, isopurje ja salipurje ja kaikki, mitä purjeita
oli, kunnes ne olivat käärittyinä raakapuihin! Hytistä karjui huutaja
ja tuuli alkoi vinkua kaikellaisilla korvia vihlovilla äänillä, samalla
kuin ilta-aurinko lasketessaan rientävien synkkien pilvien lomitse
uhkaavasti heitti säiteitään ikäänkuin pitkiä, veripunaisia juovia
aaltojenharjoille, jotka muodostivat korppimustia varjoja.

Laiva, joka oli ajelehtanut palavilla purjeilla, alkoi keinua kokka
hyrskyissä.

Aurinko laskeutui ja jätti ainoastaan tummanpunasen välkkeen pilven
reunain alatse, ja kohta sen perästä olivat roiskuvat ja leiskuvat
purjeet synkässä pimeydessä, joita lävisteli ristiin rastiin
välähtelevät ukkosennuolet -- parin kolmenkymmenen minutin ajan, ja
jyrinä kulki niiden ylitse, myrskyn vinkuessa ja viheltäessä köysissä.

Kaitapurjeen puomit olivat lasketut alas, praami- ja huippupurjeet
korjatut, alapurjeet käännetyt niin, että ne kitisten ja vinkuen
lokissaan ja taljoissaan lankesivat suoraan kannelle... Ja nyt oltiin
työssä märssypurjeen raakapuissa, -- "pohjakari" -- tässä ei kenenkään
kädet olleet joutilaina.

"Purjenuorat irti! ... märssynjalkanuora ylös tuulenpuolelta! --
märssypurje alas!"

Kuin miehistö pimeässä kiipesi isomärssyn raakapuihin, löi purje
yht'äkkiä taaksepäin -- laiva oli tullut liian ylös tuulen päälle ja
sai purjeihinsa tuulenpuuskan! Purje ruski ja löi heitä ympäri korvia
puoleksi tuuliaispään voimalla, kunnes se hyvin yksinkertaisesti
reivasi itse itsensä repeämällä ja lyöttymällä säpäleiksi ja rievuiksi
saumoistaan.

Pari miestä menetti tasapainonsa ja pelastui tarttumalla köysiin. Ja
yksi jäi poimuihin kiinni. Laiva keinui kovasti... Näytti kuin ei
mitään onnettomuutta olisi tapahtunut. Sade alkoi virrata ja työtä
pitkitettiin; täytyi tehdä lehmän käännös.

Vasta joku aika sen perästä, kuin hän olisi ollut tarpeen etupurjeen
jalkanuorissa, kysyttiin alaperämies Nielseniä... Häntä ei löydetty
mistään, ja vaikk'ei kukaan tahtonut olla ensimmäinen lausumassa sitä,
oli kuitenkin kaikille aivan selvä, että hän oli pudonnut mereen!
Viimeinen, mitä steewartti oli nähnyt hänestä, oli se, että hän oli
tuulenpuolelta tarttunut pistopulttiin, kiinnittääkseen sitä
niskanuoraan; -- se oli juuri silloinkuin purje löi taaksepäin, ja hän
itse horjahti alas raakapuusta ja jäi käsistään riippumaan
perttiliinaan...

Puoliyön aikaan oli varsinainen myrskykuuro ohitse; vaan yö oli yhä
pilkkopimeä, ja sade tulvasi kello neljään asti aamua, jolla aikaa
Alert pysyi tuulen alla.

Kullankirkkaan, säteilevän auringon noustessa olivat he monen
penikulman päässä alaperämiehen haudasta.

Hänen piippunsa oli vielä heitettynä penkin alle ruhvin ulkopuolella
avonaisen tupakkakukkaron vieressä; hänen tohvelinsa olivat
hytinportaiden vieressä ja hänen majassaan, jossa hänen vaatteensa ja
olkihattunsa olivat, juuri niinkuin hän ne oli jättänyt, riippui vielä
hänen kellonsa ja tiksutti.

Tämän kertoi steewartti kokkapuolesta, ja se saattoi kirvesmiehen
syviin mietteihin... "Niin kauan kuin kello käy, on hänessä henki!" --
mutisi hän nyökyttäen hiljaa päätään... Ja tuntui paljoa helpommalta
tässä raskaassa mielentilassa, kun vihdoinkin aamupäivällä
ilmoitettiin, että kello oli seisattunut puoliyhdeksän aikoina.

Vähitellen sai sitte Alert entisen purjeverhonsa, -- jokaista
neliöjalkaa käytettiin hyväkseen tuulen kokoamiseksi -- ja vauhtia
pitkitettiin viikkomäärät samalla tavalla, purjettakaan muuttamatta tai
jalkanuoraakaan liikuttamatta, pitkin hiljaisesti keinuvaa, ääretöntä
meren sinipintaa. Aamuraittius suloisesti säteilevässä auringonvalossa,
lisääntyvä paahde päivemmällä, kunnes se väheni auringon lasketessa, ja
taivas äkkiä seisoi kuin korkeakaarinen musta kupulaki heidän
yläpuolellaan suurine kiiluvine tähtineen: -- Argo, Kahdeksikulma,
Eridanus ja Valaskala sekä yhä enemmän ja enemmän selkenevä, tuikkiva
etelänristi.

Muutamia päiviä oli kulunut eikä muuhun toimenpiteesen oltu ryhdytty
alaperämiehen kuoleman johdosta kuin siihen että Lind oli määrännyt
Rejer'in ottamaan huolekseen hänen perämiesvahtinsa sekä pitämään
peräkannen lamput ja lyhdyt kunnossa. Kuitenkin pidettiin siitä
neuvottelua peränpuolella hytissä.

Kapteeni Berentsen oli siisti, hiljainen ja säännöllinen mies, niin
luotisuora ja määrätty tavoissaan ja luonteeltaan, että häntä oli
melkein mahdoton lähestyä millään persoonallisella ystävyydellä, vaan
miehistö piti häntä melkein yliluonnollisessa kunniassa. Hänen
varovassa, karttavassa luonteessaan asui heikkohermoinen pelko tai
levottomuus kaiken suhteen, mikä tuntui tavattomalta. Eikä Rejer'in
rohkea nenä eikä näkö olleet kylläksi tavallisia varsinaisille
matruuseille ... koko kasvojen olento oli pari kolme astetta liian
korkealla...

Lindin ehdoitus, että Rejer otettaisiin alaperämieheksi, kohtasi
sentähden tavattoman sitkeätä vastarintaa, pitkitystä ja arvelua, vaan
ei yhtään varsinaista syytä paitse -- niinkuin perämies Lind kevyellä
tavallaan määritteli asian -- suuren nenän.

Ensimmäinen perämies oli oikeastaan hänen ainoana yhdyssiteenään
miehistön kanssa. Taidollaan pysyä arvossa ja samalla olla miehistön
suosiossa oli hän saanut suuren vaikutusvallan kapteenin yli, joka ei
tosin ollut hänelle tietty, vaan sentähden ehkä monesti sitä suurempi.
Kun ensimmäinen perämies näin sitkeästi kuin nyt pysyi ajatuksessaan,
niin voi hän aina olla varma voitostaan ennemmin tai myöhemmin.

Samana iltana ilmoitettiin kokoontuneelle miehistölle että "Juhl oli
astunut alaperämiehen sijalle ja virkaan Alert'illa" ja sen johdosta
annettiin miehistölle groggia kokassa.

Tämä oli Rejer'in jäähyväisilta matruusisäädystä.

"Merkillistä kyllä," sanoi pursimies Torgersen, joka piti puheen ...
"ei ketään ole, josta ei tuntuisi kuin Rejer Juhl ikäänkuin kuuluisi
peränpuolelle ... minusta on tuntunut siltä aina siitä asti kuin hän
tuli laivalle!"

"Niin se on tuntunut meistä kaikistakin!" -- kuului jätkien yhteinen
vastaus... "Eläköön perämies Juhl!"

"Vaan ei minusta," hymyili göteporilainen, -- "kuin hän
talonpoikais-arkkuineen tuli laivalle, näytti hän minusta liian
jörömäiseltä, vaan sittenkuin hän leikkasi meille tien auki ruhvista
Montrealissa, arvelin minä, että hänestä voisi tulla kaapparilaivan
kapteeni! -- niin juuri kaapparikapteeni!"

-- -- Jos Rejer jo ennestäänkin oli käyttänyt vapaahetkiä lukemiseen ja
purjehdusmerkkien laskemiseen, niin tapahtui se tästälähin uudistetulla
innolla, sittenkuin hän oli saanut oman hyttinsä istuakseen ja sai
ottaa osaa jokapäiväisiin käytännöllisiin havannoihin, -- hän tunsi
tarvitsevansa niin pian kuin mahdollista olla kykenevä toimeensa.

Vaikk'ei perämies Lind tuhlannut monta sanaa siihen asiaan, niin oli
Rejer'illä kuitenkin aavistus siitä, että hän tällä kertaa oli
käyttäinnyt kuin kelpo kumppali häntä ja kapteenia kohtaan! Tämä nyt
oli sitä laatua, jonka Rejer kätki poveensa; -- se päivä valeunee
kyllä, jolloin hän saisi näyttää, ett'ei hänkään tarvitse jättää
auttamatta ystävää, tämän ollessa pulassa.

Lind istui penkillä kajutan ulkopuolella paitahihasillaan ja poltti
tupakkaa tähystäessään tähtiä... Rejer käveli edestakaisin kannella
hänen edessään, oli vielä liian kuuma käydä levolle. Silloin tällöin
vaihdettiin joku sana. Lind puheli surkutellen siitä, että he olivat
ihan toisella puolella maapalloa, ja Rejer vastasi myöntämällä siihen.

... "Ajatteleppas, ett'ei ole kolmea kuukautta siitä kuin me kaalasimme
lumessa siellä kotona!" -- lausui Lind.

"Niin tosiaankin -- kummallista kyllä!"

"Sinä aamuna tanssiaisten perästä Singdalsenilla ... oli kylmä ja
kirkas ja..."

Rejer seisattui paikalla.

"Meillä on tänään ollut kaksi merilokkia, jotka ovat lentäneet meidän
ylitsemme köliveteen," -- sanoi hän.

"Vai niin! -- Ja semmoinen hankiainen, tiedäthän, joka ei oikein
kannata ... kanunamiehen piti luonnollisesti käydä keskitietä
puujalkoineen, ja silloin piti minun kulkea ihan lumireen nostamassa
lumessa, voidakseni pysyä tyttären sivulla."

"Niinpä niin! -- Ne ovat tavattoman kauniita lintuja lennossa! ...
valkeita pitkät mustat siivet."

"Ovat kyllä! etkö ole nähnyt niitä ennen? -- saamme kohta nähdä niitä
kylläksemme; ... vaan näetkös, minä patikoin lumessa ja hupsahdin
välistä polviani myöten siihen ... ja nauroin! Minulla oli epäluuloni,
että tytär kulki niin tien reunaa pakoittaakseen vaan minua toiselle
puolelle kanunamiestä, niin että minä joutuisin tuulen alle puujalan
tähden, ymmärräthän ... vaan kun hän vihdoin näki, ett'ei siitä ollut
apua, tuli hän järkeväksi ja antoi tietä."

"Vai niin! -- Merilokit, perämies, tietävät, ett'ei meillä ole pitkältä
enää Kapiin?"

"Niin kyllä! vaikka ne toisinaan lentävät satoja peninkulmia merelle...
Vaan mitä minun pitikään sanoa... Sinähän tunsit kanunamiehen perheen?"

"Kyllä!"

"Seisoit puuvajassa siellä hakkaamassa puita! Oli sekin kaunis... Jos
olisin tiennyt sen, olisit heti saanut rahasi, voit uskoa!... Vaan
sillä laillahan näit häntä joka päivä?"

"Ketä?" -- kysyi Rejer äkäisesti.

"Saaraa, tytärtä, luonnollisesti!... Minkälainen hän oli? -- kotona
tarkoitan minä ... ja kanunantulppineen, velipuolineen hoidettavana?"

"Oo, semmoisesta kyökkisälystä en minä paljon välitä -- sain siitä
kyliäni jo laivankeittiössä!"

"Vaan sinä näit kumminkin, mikä hän oli eläviään? Ei semmoinen kuin
leikataan impi jäykästä paperista, kaita keskeltä ja muuta semmoista,
vaan oikea -- jolla on niska, kaula ja olkapäät ... jotka voivat ottaa
hengen ihmisestä!... Ja silmät sitten! -- Niissä oli voimaa...
Kauneuden voimaa! -- Sai ottaa hatun päästään ja laskea praamipurjeen
alas!"

"Oi, perämies! Olette jo ottaneet hyvin monta hattua ja lakkia
päästänne kauneuden voiman vaikutuksesta, luulen ma!"

"Me lennämme kaikki tulta kohti, Juhl!" -- vastasi hän miettiväisesti
-- "vaan ... tällä kertaa luulen minä perämies Lindin -- syttyneen
todenteolla."

Rejer käveli edestakaisin.

Eiköhän ensimmäinen perämies kohta mene kannen alle?... Eiköhän hänen
mielensä tehne jo levolle näin myöhään yöllä? Oli ihan tuskallisen
tukalaa kävellä tässä ja kuunnella ja vastata! -- hän tunsi käyvän
itselleen vaikeaksi hillitä mieltänsä.

"... Ja sitten et ole kenenkään naisen kuullut vastaavan niinkuin
hänen, Juhl!... Se osoittaa kuinka uljas ja komea hän on kannelta, --
sielunsa puolesta tarkoitan minä!" -- pitkitti Lind taas.

"Tahtoisin juuri tietää, nukkuuko tähystäjä! -- ei yhtään tiedonantoa
koko yönä!" -- karjasi Rejer ja hyökkäsi kokkaan, hänellä oli halu
siepata vääntitanko ja lyödä murskaksi kaikki, mitä eteen sattui.

-- -- Lind oli mennyt alas, ja Rejer käveli kannella kirkkaassa
yössä... Tähtiä oli yli koko taivaan, jotka näyttivät haluavan pudota
alas, ja fosforia merenpinnalla; ruoteli kulki tulihyhmässä ja kölivesi
välkkyi sähkövalossa. Vaan synti olisi sanoa hänen nähneen siitä
mitään!

... Ensimmäinen perämies aikoi siis todellakin kosia Saara Rördam'ia!
Ei käynyt päinsä houreilla enää sen asian suhteen. Niin! -- säntilleen
niin oli se!

Hänellä oli valittavana joko taistelu Lindin kanssa hänestä -- tai
uhrata itsensä Lindin hyväksi! ... suoraan sanoen: -- luopua
hänestä! ... koettaa unhottaa hänet! ... ihan kokonaan jättää
mielestään se, että koskaan oli nähnyt, puhutellut ja ottanut semmoiset
jäähyväiset Saara Rördam'ilta.

Hän näki hänen vartalonsa ja kasvonsa edessään, -- vaan hän karkoitti
ne luotaan.

Oliko Lind hänen ystävänsä, vai eikö hän ollut hänen ystävänsä? Oliko
hän osoittaunut kumppaliksi, vai eikö hän ollut tehnyt sitä -- kaikkina
näinä vuosina?... Eikö hän puhunut hänelle hänestä semmoisella
ystävyydellä ja luottamuksella, että sen, joka pettäisi semmoisen
kumppalin, täytyisi olla konnan.

"Niin, minun rakas Rejer Jansen Juhl'ini! -- siinä kysytään miestä,
jos tahdot kulkea rinnatusten miesten kanssa, joilla on leveä
rinta!..." -- -- --

-- -- -- "Ja tiedätkö, mitä hän vastasi minulle viimeisenä iltana
kanunamiehellä," -- jatkoi ensimmäinen perämies taas seuraavana
iltana... "Kun minä tulen kotiin, olette te naimisessa, neiti! laskin
minä leikkiä."

"Minäkö? -- miksi menisin minä naimisiin? ... ottaisin päälleni sen
huolen! Ikäänkuin minulle ei olisi näistä kylliksi!" -- hän osoitti
kanunantulppiin. -- "Ei kiitoksia, minä en pyri sille tielle, Lind!"

"Joll'ei hän olisi vastannut niin ... niin kerrassaan jyrkästi! en
luule, että olisin lähtenyt talosta sinä iltana kysymättä häneltä, eikö
hän tahtoisi ruveta matami Lind'iksi, -- päästäkseni varmuuteen
hänestä, näetkös! Vaan sitten minä arvelin, että semmoista kuitenkin
täytyy kauemmin miettiä; -- olen ennenkin ollut rakastunut ja
silloinkin ajatellut paljon! Ja sittenkin hän sanoi sen niin ylpeästi
ja päättävästi, että minä vaan nauroin ja sanoin: 'vannottu ei ole
pidetty, neiti.' -- Vaan olisitpahan nähnyt, miten hänen silmänsä
silloin loistivat, niin tosissaan hän oli!"...

"Ja nyt elän kuitenkin siinä uskossa, että sittenkin taisin olla
tyhmä... Sehän voisi nyt olla päätetty asia! -- Mitä sinä arvelet?"

"Mitä turkasta -- voisin minä arvella siitä, perämies!"

Rejer vältti tästä lähin niin paljon kuin hänen vallassaan oli
tämänlaatuisia ystävyyskeskusteluja. Täällä tulikin pian vaihtelevampaa
sekä ilmassa että laivaelämässä, mitä lähemmäksi Kap-kaupunkia he
tulivat.

       *       *       *       *       *

Alert oli kulkenut Toffel Baytä Kap-kaupunkiin, purkanut sitten lopun
lastiaan, pikkutavaroita, Port Elisabethissä ja kiiti nyt hyvällä
vauhdilla kirkkaan, pilvettömän taivaan alla Port Louisiin St.
Mauritiussaarella. Saari tunturineen, kasvullisuuksineen,
viljelysmaineen ja huviloineen oli kuin ilmestys kohonnut sinisestä
peilikirkkaasta merestä.

Vene, joka lähestyi, jo ennenkuin se laski laivasiltaan, sisälsi
terveyslautakunnan jäsenen ja pitkän, keltaisen, kaljupään tohtorin,
kultakaiteiset silmälasit päässä, joka teki kaikenlaisia kysymyksiä,
tirkisti ruhviin, katsoi kajuttaan ja vihdoin viimein vaati nähdäkseen
apteekkilaatikkoa, jonka hän nuuski ja tutki läpeensä. Hän pisti
pikkusormensa pään jokaiseen purkkiin ja askiin, maistoi sisällystä,
purki ja pani takaisin, tutki ja puisteli päätään ja oli äärettömän
huolellinen.

"Voitte hirttää minut, joll'ei hän pistänyt yhtä kääröä taskuunsa
tuolla apteekilaatikolla!" sanoi steewartti hänen jälkeensä
laskuportaille. -- "Hän näytti itse keltakuumeelta!"

"Jumala auttakoon meitä pois tästä loukosta!" -- huokasi Lind; tämä
tavaton vastaanottaminen ei häntä miellyttänyt.

Ankkurivitjat täytyi velvollisuuden mukaisimmasti malajilaisten
sukeltajain lukota kiinni tavattoman paksuihin vitjoihin sataman
pohjassa. Laki kielsi luottamasta omaan ankkuriin. Täällä oli juuri
tuuliaispäiden aika, joka usein sattuu säännöllisesti joka kolmas tai
neljäs vuosi, kuolettavaisten kuumeruttojen seuraamana, joita kosteus
synnyttää.

Keskellä lounaisten vuosituulien terveellistä ilmavirtaa on St.
Mauritiuksella ollut mitä suloisin ilma-ala, kunnes voitonhimoinen
asioimisinto hakkautti alas saaren kaunistuksen, nuo tiheät metsät
mustaapuuta ja muita kalliita puulajeja sekä paljastivat maan, niin
että se muuttui vaarallisten nevakuumeiden kodiksi.

He olivat purkaneet lastinsa mitä ihanimmalla ilmalla ja lastasivat nyt
sisään sokeria ja mustaapuuta Hampuriin.

Eräänä aamupäivänä lastatessaan sokeria näkivät he ikkunoita ja niiden
verhoja kaikkialla kaupungissa suljettavan ja satamassa äkkiä
laskettavan kiireesti alas laivain purjeita.

Ilma oli käynyt yhä raskaammaksi ja tukahuttavammaksi päivemmällä, oli
melkein kuin painostus olisi vaikuttanut aina meren pohjaan, jossa
kalat veltosti ja laiskasti uivat vitjam yli. Ilmapuntari oli alennut
nollaan.

Kaikkialla kuului: "cyklon, cyklon!"

Laivalla pantiin kaikki kuntoon tuuliaispään vastaanottamiseksi, luukut
pantiin kiinni, märssy- ja praamitangot otettiin alas.

Ja nyt se tuli, mustana kuin yö! -- jymisten ja jylisten.

Ilmanpainon edestä kallistui Alert kyljelleen melkein luukkuja myöten;
joka silmänräpäys näytti siltä kuin mastot murtuisivat. Parin kolmen
tunnin ajan taisteli jokainen laiva perikadostaan.

Seurauksena sadekuuroista, joita nyt tuli toinen toisensa perästä, oli
että kuume kaupungissa eneni surmaavaksi rutoksi, ja ennenkuin lastaus
oli lopussa, oli Alert'in matruuseja viisi ja laivapoika hospitaalissa.
Muutamia päiviä myöhemmin oli neljä heistä vainaana.

Eräänä päivänä makasi Lind'kin tuuliteltassa kannella ja potki ja hyppi
-- käyttääksemme hänen omia leikillisiä sanojaan -- kuin kuttaperkka
pallo; ja leposijalla alhaalla taas kolme sairastunutta.

Kapteeni tahtoi heitä lähettää sairashuoneesen; -- piti käydä
kaikki säntilleen, niin pääsi kaikesta edesvastauksesta. Hän oli
epätoivossaan; hänellä oli laivapaperit kaikki järjestyksessä matkalle,
vaan ei enää laivaväkeä, joiden kanssa olisi lähtenyt.

Rejer oli saanut nähdä kylliksi hospitaalia, -- sinne ei niiden pitänyt
saada viedä ensimmäistä perämiestä, niin kauan kuin hänen päänsä oli
pystyssä! ... se olisi ollut suoraan ruumisarkkuun. -- Pois vaan täältä
toiseen ilmanalaan! -- oli hospitaalinlääkäri sanonut.

Kiinanpulveri oli ainoa lääke. Vaan apteekissa ei sitä enää ollut
saatavana alle kahdenkymmenenkertaisen hintansa! Tavarasta oli puute --
tai korottivat voitonhimoiset sen hinnan. Alert'in apteekkilaatikosta
näytti se kokonaan hävinneen, ja nyt huomattiin pitkän keltaisen miehen
siirtäneen se omaan taskuunsa satamassa. Oli ruttoaika, ja silloin piti
laivoja tuuman takein ryöstää!

Rejer oli maalla kaikkine pundineen, jotka sai kokoon, ja sai siten
kymmenellä punnalla yhtä suuren annoksen kiinapulveria, kuin hän
muutoin olisi voinut saada viidellä killingillä! -- näin varustautui
hän ankaraan otteluun kapteenin kanssa ystävänsä maalleviennistä.

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kestää sitä. Kun hän tuli laivalle,
makasi kapteeni väristen houreissaan. Ankarain kuumepuuskain
vuorotellessa halusi hän päästä purjehtimaan, -- täällä makaaminen
merkitsi kuolemaa!

Rejer ei ollut monta kertaa kulkenut edestakaisin, ennenkuin hän oli
selvillä siitä, mitä hänen piti tekemän: -- tuoda vielä tänä iltana
sairaat hospitaalista ja sitten yöllä lähteä matkalle!

Vielä yksi miehistä sairaaksi! -- Heitä oli nyt vaan neljä työhön
kykenevää jäljellä kuustoistamiehisestä väestöstä, vaan muutamain
hindulaisten rantakasakkain avulla, joille maksettiin hyvin, kävi se
päinsä.

Rejer oli itse hospitaalissa ja sai kapteenin nimessä luvan sairaiden
jättämiseen kantajille. Sitten saivat he pimeässä muutamia purjeita
auki, lappoivat ankkurivitjat laivaan ja läksivät hiljaa liikkeelle.



XI.

Ystävyys ja rakkaus.


He häilyivät avaralla, äärettömällä valtamerellä, hospitaali kannen
alla!... Kuumejanoa ja kurjuutta! -- ja tuskin raikasta ilmanhenkäystä
polttavassa kuumuudessa!

-- Nyt veti kapteenikin viimeisen henkäyksensä kajutassa, muistuttaen
ensimmäistä perämiestä olemaan varuillaan Rakkebaa karista
Fredriksvärnin ulkopuolella. Hän houraili olevansa kotona.

Kirvesmies neuloi hänet norjalaiseen lippuun, antoi virsikirjansa
rinnan päälle ja kaksi pohjalastirautaa jalkoihin, luki Isämeidän
siunaukseksi ja päästi Indian meren pohjaan.

Tuuli alkoi kiihtyä, joka seikka huolestutti Rejer'ia. Myrsky, ja he
olisivat olleet hukassa! -- vaan ensi seuraus näytti onnelliselta,
sillä moni sairaista alkoi ryömiä kannelle.

Rejer oli tällä ajalla tuntenut monta kummallista tunnetta heräävän
povessaan. Oli mielikuvitus, josta hän ei tahtonut päästä erilleen ...
ajatus, jota hän ei tahtonut suosia, vaan joka kuitenkin aina tuli
takaisin -- aina! -- ajatus, jonka tähden hän olisi tahtonut sylkeä
itseään silmille!...

Ensimmäinen perämies makasi alhaalla hökkelissä; hänessä oli tuskin
henkeä enää.

Jos hän kuolee? -- jos hän kuolee?

Silloin voisi hän taas päästää vapaasti valloilleen kaikki ajatuksensa
ja tunteensa tytön suhteen, jota hän nyt ei uskaltanut ajatellakaan,
kun --

Niin, jos hänen ystävänsä nyt kuolisi!

Tyttö oli hänelle yhtä kallis kuin hänen sisin sydänverensä! -- huusi
kuin kauan vangittu ja sidottu, vaan nyt vapautettu tunnustus hänen
povessaan. Siinä oli kokonainen elämä -- koko tulevaisuus!...

Sitten sai hänessä vallan voimakas iva ja halveksiminen itseään
kohtaan, niin ett'ei hänestä tuntunut mikään olevan parempi teko kuin
juosta laivalta mereen, -- ja siten vapauttaa laiva halpamielisestä
koirasta!

Hän meni alas ja hoiti perämiestä niin varovasti kuin pientä lasta ...
muutti hänet raittiimpi-ilmaiseen hyttiin ja toimitti ilmanvaihtoa
ilmareiästä ja ovista...

Hän katseli hänen kalpeita taudinkuihduttamia kasvojaan, joiden
ympärillä musta parta riippui, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan
ainoan ystävänsä tässä maailmassa! -- ja suru valtasi hänet, niin että
hänen sydäntänsä kirveli... Hänen kaltaistaan ei ollut millään
norjalaisella laivalla!...

Ja -- kun hän taas oli seisonut jonkun aikaa vääntitangon ääressä --
tulivat jälleen samat ajatukset entistä tietään.

Oliko hänessäkin kuume?...

Ei, vaan villitty sekoittava onnettomuuden kaitsemus lepäsi hänen
ylitsensä! -- hänen täytyi kärsiä tuskaa ainoan ystävänsä ja tytön
välillä! --

-- -- Muutamia tuulisia vuorokausia vielä ja liekkatuulen käytävällä
ruhvin ja sianselän varjossa kokkapenkerellä istui haamuja -- kalpeita
ja taudin kuihduttamia, niin että vaatteet riippuivat heidän päällään,
vaan silmissä oli eloa, ja he ahmivat ilmaa täysillä siemauksilla,
ikäänkuin jokainen ilmanhenkäys olisi ollut herrasherkkua.

"Nyt on luullakseni pahin ohitse!" -- sanoi kirvesmies kuullessaan
iltapäivällä göteporilaisen "soittavan" kokkaan.

"Ei ole kylliksi viileätä kajutassa ... ehkäpä myöskin kosteata
kölivedestä!" ja niin kantoi Rejer perämies Lind'in kannelle
palttinaseinäiseen tuulitelttaan.

Vaan vasta Alert'in ehdittyä Kap Agulhakseen voi Lind ryhtyä kapteenin
toimeen, ja kaikki tuli laivalla entiseen käyntiinsä siten, että hän
otti huostaansa ylihangan vahdin ja Rejer alihangan.

Emäpuu kynti viikko- ja kuukausimääriä vakoansa, joka päivillä
vaahtosi, öisin loisti fosforilta. He olivat jälleen saaneet sinisen
tähtikarttansa takaisin ja aikoja sitten ottaneet selon Pohjantähdestä,
olivat peilanneet Azorit ja Tenerifan sekä suoriutuneet Lind'in
taitavuudella monesta pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.

Mitä enemmän he lähestyivät Europaa, sitä synkemmälle mielelle Rejer
tuli. Mitä lähemmäksi kotia päästiin, sitä mustemmalta hänestä näytti.
Hän käveli alakuloisena ja mietiskeli... Mitä hän oikeastaan tekisi
kotona? Oliko siellä ketään, jonka tähden kannattaisi elää?...
Hammernäs ja seutu kaikkine ahtauksilleen ja kutistumisineen! -- hän
kuvitteli mielessään sitä nyt puolipimeäksi potaattikellariksi, jossa
itäminen on alkanut, -- sillä hänen äitinsä kirjoitti, että "muutamat
hieman mietiskelivät sillinpyyntiä, toiset Amerikaa."

Niin Amerikaa!... Hän kulki mietteissään.

Göteporilainen istui kahanreisin laivanportaalla isonrustin kohdalla ja
teki työtään.

"Missä sinun isäsi koti on, göteporilainen? -- Missä sinun isäsi asuu?"

"Ei ole isää."

... "Ja äitiä?"

"Ei ole äitiä! -- ei sisaria eikä veljiä!" -- lisäsi hän lyhyesti.

Rejer huomasi joutuneensa tukalaan aineesen ja löi leikiksi.

"Eikä kultaistakaan?"

"Oikein arvattu!" -- Vähän ajan perästä lisäsi hän katsoen puolittain
merelle: -- "Muistelen kerran olleen itselläni yhden; vaan hän --
joutui naimisiin patruuni Bromanderille."

"Vai niin! -- Ja varmaankin et sinä sentähden koskaan 'jouda kotiin,'
niinkuin sanot talvella?"

"Juuri sentähden!"

"Mitäs sinä sanot Amerikasta, göteporilainen?"

"Meneekö perämies sinne?" -- hän katsoi kummastuneena ylös ja antoi
merasimen painua.

"Tähystys ei vielä ole tehty sinnepäin -- sanomattoman paljon tekemistä
siellä!"

"Jos perämies tahtoo tähystellä, niin olen minä mies pistäymään
siellä."

"Teen päätökseni Hampurissa."

"Hyvin, perämies!"

       *       *       *       *       *

Ja niin olivat he taas taistelemassa talvimyrskyjen kanssa joulukuulla
Pohjanmerellä -- vinheä luodetuuli ... he tunsivat niin hyvästi nämä
asiat.

Yön pimeydessä olivat he kyllin onnellisia löytämään Helgolannin, ja
niin laskivat he pakon vaatiessa etelää kohti toivoen Neuwarkin ja
Cuxhavenin majakoista saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin...

-- Isot nostovivut satamassa olivat tyhjentäneet lastiruoman ja Alert
oli nyt ankkurissa Steinwärdenin edustalla St. Paulin vastapäätä.

Siellä voivat he joka ilta laivan komentosillalta nähdä valkeat ja
kuulla merimiesliikkeen melun maalla. He olisivat voineet tanssia
soiton mukaan, joll'ei olisi ollut iloja kahdessa huvipaikassa samalla
kertaa, jotka huusivat ihan toistensa korviin -- kaksi hoijakkaa,
joissa voitiin purjehtia soiton sävelissä ja värilamppujen valossa
aaltoilevaa sinistä merta kaikenlaisiksi varustetuilla aluksilla -- tai
jos joku viihtyi paremmin maalla -- ratsastaa ympäri giraffilla,
zebralla, jalopeuralla, tiikerillä tai kamelikurjella --

Kerran tekemänsä päätöksen mukaan olla säästäväinen oli Rejer sulkenut
taskunsa. Hän pysyi laivalla ja teki laskujaan Amerikan suhteen.

Sunnuntaina iltapäivällä vähää ennen heidän lähtöänsä oli hän kuitenkin
maalla. Lind oli tahtonut tavata häntä.

Pitkin "Reperbahnia" ja "Langereiheä" vilisi ääretön ihmisjoukko,
joiden seassa merisotamiehiä ja kauppalaiva-väkeä kaikista kansoista ja
ilmanaloista, mulattiin ja neekeriin asti, jotka ylvästelivät
selbihatuissa, keltaisissa liivissä ja punasissa kaulaliinoissa.

Lauma lauman perästä seisattui valosta loistavien ikkunain eteen,
joissa oli uusia houkutusihmeitä joka askeleella: -- -- "Maailman
kaunein nainen!" "Jättiläiskäärme!" "Anatomiallinen näyttely!"
"Merenpohjassa!" "Ennustusta ja taikuutta bengaalisessa valossa!"
"Jättiläisnainen!" "Vaksinäyttely!" jonka ikkunassa valkeaan puettu
nunna, juomatanssijatar ja nuori viattomuus, joka istui ompelemassa,
lakkaamatta kiersi ympäri.

Alapuolella kellareissa houkuttelivat viettelevät kahvilat
laulajattarineen ja soittoineen, ravintolat ja olutholvit, joiden
portaat nielivät kokonaisia laivalastia, miehiä ja naisia ... kaikkea
laatua! vaikuttamatta ihmisvirrassa huomattavaa muutosta, -- sillä se
kulki sitkeästi ja hiljaa tietään, niinkuin Elbe sen alla.

Rejer kiinnitti huomionsa kahteen Alert'in jätkään hänen edessään.

... Loiskis! kellariin ne menivät! -- Sinne menee jäännös vuosihyyrystä
-- mutisi hän itsekseen. -- Matruusi on lintu, jota metsästäjä vainoaa!
oikea varpunen virikkeiden keskellä ... hän ui pelkkien haikalain
seassa!... Rejer puisti olkapäitään... Hm! hm niin! -- täytyy olla koko
mies voidakseen ainoastaan elää!

Hän oli teaatterissa yhdessä Lind'in kanssa, joka oli ihan tulvillaan
ihastuksesta Blenda Hastingsiin; hän tanssi nuoralla, -- "Ilmasorsa,"
niinkuin hän ohjelmassa kutsui itseään. Lind huusi hänelle, seurasi
hänen liikkeitään bravohuudoilla... "Kas nyt uhkarohkea, niin että hän
voisi seista varpaisillaan maston nenässä! köykäinen ja notkea kuin
kissa! -- kello yhdeksän iltasella pistäyn minä aina tänne, silloin on
hänen vuoronsa kohota ilmaan!"

Ja nyt piti heidän lähteä teaatterista illallista syömään!

Lind vei hänet kellariravintolaan, jossa istui merikapteenia ja muita
ihmisiä, jotka samoinkuin hekin olivat tulossa teaattereista ja muista
huvituksista.

Lind meni suoraan ja tervehti tuttavasti vanhanpuoleista naista, joka
istui tiskin takana, ja kohta sen perästä tuli mustakiharainen
kaunotar, reipas olento ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Hän
näytti olevan koko laitoksen sielu.

"Nyt on viimeinen ilta, ennenkuin taas lähdemme luikertelemaan...
Huomenna nostamme me ankkurimme, -- sentähden poikkesin sisälle
sanomaan teille jäähyväiset, Sally!... Niin, aivan niin, huomenna
nostamme me ankkurimme" -- vakuutti hän hieman kaipausta osoittavalla
äänellä -- "Tämä on viimeinen olutsarkkuni täällä, ja siihen kuluu
aikoja, ennenkuin sitä minulle tarjoavat noin kauniit kädet kuin Sally
Frankfurterin! -- noin hienoa kättä ja noin säihkyviä silmiä ei ole
pohjoisnavalla!"

Illallinen valmistettiin Lind'in yhä lämpimämmin vakuuttaessa hänen
silmiään kauniiksi ja kaikellaisia muita hurmaavia ominaisuuksia, --
kohteliaisuuksia, joita kuuden-, seitsemänkolmatta vanha kaunotar Sally
hyvin tyynesti ja ystävällisesti kuunteli, kohdellen niiden antajaa
hyvänä ravintolavieraana ja ystävänä.

Hänen lausuessaan vakuutuksiaan ja kohteliaisuuksiaan kääntyi neiti
hyllyyn päin ja otti kaukaa sen perältä tukun mustia sikaria
keltaisessa kääreessä.

"Ne ovat oikeita," sanoi hän -- "olen saanut ne kubalaiselta
merikapteenilta, -- tahdotteko ottaa ne?"

"Minä poltan niitä ajatellessani teitä, Sally -- siihen voitte
luottaa!"

Rejer vaipui ajatuksiinsa ja oli kotimatkalla harvapuheinen, samalla
kuin Lind poltti sikaria ja piti ylistyspuheita kauniille hauskalle
Sally Frankfurtenille.

Laivalla alkoi Rejer, niin myöhä kuin olikin, keskeytymättömällä
innolla laskea ja panna sijoilleen suurta määrää ruokatavaroita, jotka
olivat kasatut ruhviin. Ajatukset olivat myös työssä.

"Mitä sinä tirkistät?" -- kysyi hän kiivaasti, nähtyään göteporilaisen
useita kertoja ohikäydessään kumartuvan ikkunaan.

"Oli kuin tulenkipinä tai valoa tuolla alhaalla," -- vastasi tämä, --
"vaan se tulee varmaankin kapteenilta, joka vielä valvoo... Hän on
luultavasti sanonut jäähyväiset jollekulle tänä iltana ja istuu nyt
pimeässä poltellen muistoja itsestään. Se taula sytyttää tulen joka
satamassa ja sammuu taas merellä!" -- mutisi hän, -- "ei kukaan tyttö
kulje kauan hänen sydämmensä hameentaskussaan!"

Rejer antoi hänelle uusia ruokatavaroita vietäväksi sijoilleen. Äkkiä
oikaisihe hän ja sanoi:

"Kuules, göteporilainen! -- paria kolmea kiepausta tahdon koettaa
siellä kotona, ennenkuin hullaannun lähtemään Amerikaan! -- Tunnen
saavani toisen hengen päästyäni tänne pohjolaan!"

Kun he seuraavana päivänä olivat lähteneet Cuxhaven'ista ja kääntäneet
suuntansa pohjoiseen, sanoi Rejer äkkiä ivallisesti Lind'ille:

"Kun teillä on niin monta naista päässänne, perämies olette te ehkä
unhottaneet -- hänet siellä Fredriksvärnissä!"

"Saara Rördam'inko? -- Eikö mitä! -- hän on siksi liian hyvä, ja vielä
nyt, kun tulemme kotiin."

"Niin, minä tahdon kernaammin selvän purjehdusveden ja rehellisen
pelin, perämies! -- ainoastaan varoittaa, että jokaisen tulee
semmoisissa asioissa olla mies paikallaan huolimatta kumppalisuudesta
-- se on minun ajatukseni... Nyt tiedätte mihin suuntaan minä kuljen!"

Lind katsoi kummastuneena ja pitkään häneen.

"Sinun ei pitäisi antautua sille tielle, Juhl! -- se on vaan
hyväntahtoinen neuvoni, ymmärräthän, -- merimiehelle, jolla ei vielä
ole sen enempää tarjottavana!... Merimiesten ei ylimalkaan pitäisi
naida, ennenkuin he viisikymmenvuotiaana ja varakkaana voisivat vetäytyä
mereltä... Muuten on se sinun oma asiasi; jokainen purjehtikoon
tuulensa mukaan!"

Juuri samoin ajatteli Rejer'ikin; hän aikoi laskea omaa suuntaansa ja
teki nyt laskujaan, että hänen pitäisi ennättää perämiehen tutkintonsa
niinä viikkoina, kuin Alert viipyisi Trondhjemissä; siellä
päätettäisiin, läksisikö laiva taas pitkälle matkalle vaiko kotoa
pistäytyisi Itämerelle.

Taas vinheä länsituuli ja ilkeät maallepäin käyvät aallot! Ja kuta
kauemmaksi he tulivat Norjan rannikolle, sitä vaikeammaksi tuli kulku,
virralla ja tuulella oli oma suuntansa kummallakin; vaan kumpikin
olivat ne yksimieliset ajamaan laivaa kallioita ja karia vasten! ...
jokainen aalto niin juonikas ja mutkikas kuin asianajaja!

"Ei tästä tiedä, laskeeko tuulen alatse vai päällitse," -- sanoi
kirvesmies, "vaan tuntea sen saa, kun se tulee!" -- lisäsi hän, kun he
samalla kohtasivat virran kohottaman tyrskylaineen, joka pullisti
sisään palasen ulkovuorausta kokasta tuulen alta. -- Tämä tapahtui
Bergen-väylän kohdalla ihan Bukne-vuonon suussa.

"Tuskin kaksireivinen märssytuuli," -- mutisi Lind suutuksissaan, --
"ja kuitenkin pullistus toisensa perästä!... Ei kenenkään reitaajan
kannata mitenkään kuljettaa oikeata laivaa Pohjanmerellä... 'Niin
alakuloinen ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri,' hän olisi
hullu, joll'ei olisi semmoisessa mielentilassa! Milloin reelingit,
milloin venhe ja sitten ehkä keularaaka laivasta!... Karia ...
tyrskylaineita ... virtoja... Koiransää! Saatte kutsua minua vanhaksi
ämmäksi, jos minä ja Alert koskaan kuljemme Pohjanmerellä muuta kuin
sen verran, mikä vaaditaan pitkälle matkalle pääsemiseen!"

Oli ainoastaan yksi asia, joka todella voi saattaa Lind'in pahalle
tuulelle, ja se oli, jos laiva sai jonkun vian! Parista kolmesta
laudanpäästä ulkovuorauksessa suuttui hän ja melusi kuin jos se olisi
ollut hänen oma säärensä, joka murtui.

"Mitä sinä siellä seisot ja töllistelet, Juhl?"

"Katsokaas!"

"Mitä sitten?" -- ärähti Lind.

"Katsokaa! ... näitä kahta! -- minä löysin ne tunkeutuneina
ankkurivitjoihin kokassa tyrskylaineen perästä!"

"Joutavia, -- heitä ne mereen! ... kaksi pientä kehnoa kalan luirua!"

"Silliä niin! -- oikeita talvisilliä!"

"Oo, kesä- tai talvisilliä! Ulkovuoraus meni hiiteen, kun menikin!"

"Katsokaas, kuinka kirkkaita ja lihavia ne ovat ... ruusunpunasta
simpukankuoressa, ja tummanruskeita seljästä ... niinkuin metalli! --
Niin, nämä ovat oikeita emäsilliä! -- suuria, paksuja veitikoita! --
oikeita Pohjanmeren jätkiä!... Ne tulevat talvipuvussa merestä! -- Nämä
ovat herkkua!"

"Anna sitten kokin keittää ne!" Lind läksi suutuksissaan hänen luotaan.

Vaan Rejer tuotti sankollisen merivettä, johon hän päästi sillit,
nähdäkseen, oliko niissä vielä henkeä... Vaan kuolleita ne olivat, --
kuolleita kuin sillit!

Väsymättömällä tarkkuudella tutki hän nämä kaksi kalasuvun jäsentä,
kunnes ne vihdoinkin iltasella tulivat paistettuina pöydälle kajuttaan
hänelle ja Lind'ille.

"Ne maistuivat todellakin herkulta!" -- myönsi Lind; hän oli päässyt
pahimmasta suuttumuksestaan ulkovuorauksen tähden.

Vaan Rejer'istä olivat nämä kaksi silliä herättäneet kokonaisen
legionan muistoja.

Siitä asti kuin päivä seuraavana aamuna valkeni koiranvahdissa, vartioi
hän vaan näkymistä; hän seisoi partaalla tähystin silmässä.

He tulivat Udsiren ja Karmenin näkyviin. Hän näki kalavenheitä ja
sillilaivoja kaukana harmaassa aamuilmassa ... hän tunsi niin hyvästi
niiden purjeet.

Siellä täällä voi hän tähystimellä eroittaa jonkun sillipuodin tai
huoneen katon, joka pilkotti rannalta, -- suolauspaikkoja.

Jaa-ah, hän tunsi paikat!... Tänne oli hän purjehtinut Juhl-venheellä
valloittamaan maailmaa ja Hammernäs'iä! -- Antti-voudin ja kaikkien
muiden merisankarien kanssa.

Kummallista, ett'emme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin! -- mutisi
hän.

Hänen pettyneet nuoruuden toiveensa olivat jättäneet piikin hänen
mieleensä, ja hänen rakkautensa ja lapsellinen ylpeytensä kotiseudun
suhteen oli muuttunut katkeruudeksi! Vaan siitä huolimatta seurasi hän
nyt tuima mitä suurimmalla ja huomiollisimmalla innostuksella... Hän
otti tähystimellään selon siitä pienestä karirivistä, jonka sivulla hän
oli ollut venheineen, kun sillit menivät maata kohti ... haki itselleen
varmuuden kalastuspaikan asemasta ... etsi paikan, missä hänen
nuottueensa oli ollut...

Tämä täytti hänen mielensä koko matkaksi Trondhjemiin.



XII.

Liian myöhään, neiti Rördam!


Lippu puolitangossa kapteenin ja miehistön kuoleman tähden laski Alert
toukokuun alussa Fredriksvärnin satamaan. Jonkunlainen juhlallisuus
vallitsi laivalla, omituinen hiljaisuus siinä tavassa, jolla se laski
ankkurin, ja laivasillalla sekä veistämöllä seisoi suuri ihmisjoukko.

Jo aikoja sitten tiedettiin, mitä oli tapahtunut, ja kertomus
kuolemantapauksista ja Alert'in lähdöstä St. Mauritiussaarelta oli koko
talven ollut paikkakunnan puheaineena; vaan laivan näkemisessä oli
kuitenkin jotakin omituisen jännittävää, kun se niin sanoen itse tuli
kertomus raakapuissa, surulippu ja köösi.

Sukulaiset ja ystävät, veljet ja sisaret seisoivat ihmisjoukossa,
muutamat olivat jo pikku aluksissa ja venheissä satamassa tähyämässä
omaisiaan. Vaan tavattoman kauan viipyi, ennenkuin yhtään venhettä
läksi Alert'ista maalle.

Vihdoinkin se tapahtui!

Neljä matruusia sousi purtta ja Lind istui ruotelissa suruharso
hatussa. Tiedettiin hänen menevän rouva Berentsen'ille, kapteenin
vaimolle kertomaan tapauksesta.

Paikaltaan Alert'in kokkapuolella, -- jossa Rejer'illä oli täysi työ
pitäessään silmällä miehistön työtä -- ojensi hän kuitenkin useita
kertoja kiikarin laivasillalle ja vallille. Hän tähysi kokoontuneita
ihmisiä kutakin erikseen, vaan pani sen sitten synkkämielisenä pois.

Osaa Trondhjemin lastista lastattiin par'aikaa ja Lind'illä oli
kylliksi tekemistä reitaajain luona sekä täällä että Laurvig'issä, niin
että Rejer'in täytyi siitä päivin, kuin he tulivat maihin, hoitaa sekä
ensimmäisen että toisen perämiehen virkaa.

Heti pakkahuoneen takana oli kanunamiehen talo, sen hän tiesi -- ja hän
olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä sen sisään.

Kolmena ensimmäisenä päivänä ei ollut yrittämistäkään maalle, kunnes
Lind eräänä iltapäivänä tuli jälleen laivalle.

Häntä oli jotenkin mahdoton puhutella kulkiessaan edestakaisin'
kannella, puettuna hienosti ja selbihattu päässä, kysymättä keltään
mitään. Oli jotakin hänen olennossaan -- hänen puoleksi halveksivassa,
puoleksi levottomassa hotikoimisessaan, ja siinä tavassa, jolla hän
alinomaa pureksi mälliään ja sitten siristämällä sylkäsi partaan yli
mereen, josta Rejer ei pitänyt; se e: ollut oikein kohteliasta,
sittenkuin hän oli päivät päästään seissut laivalla ja nähnyt vaivaa
paljon yli velvollisuutensa!

Lind meni kajuttaansa mainitsematta sanaakaan siitä, että Rejer voisi
pitää itseään vapaana tänä iltana. Kun steewartti meni alas kysymään,
eikö kapteeni tahtoisi jotakin syödäkseen tai juodakseen, karkasi hän
istuimeltaan lausuen "ei," joka pani kysyjän kapuamaan portaita ylös
kuin ammutun panoksen.

Kohta sen perästä tuli Lind taas kannelle merimieslakissa ja mekossa.

"Kutsu miehistö peränpuolelle," käski hän; vaan tuntui siltä kuin hänen
olisi ollut vaikea hillitä ääntään.

"Lienee varmaankin joku asia hullusti!" -- tuumaili pursimies
Rejer'ille, -- "joku vika tileissä!"

Vaan kaikkien kokoonnuttua luki hän ainoastaan yksinkertaisesti sen
kirjeen, jossa reitaajat tunnustaen hänen taitonsa ja ansionsa uskoivat
hänelle kapteenintoimen Alert'illa.

"Ja nyt groggia heille ... luonnollisesti! -- ja lupaa!" -- sanoi Rejer
myöhemmin hiljaisella äänellä.

"Hyvä! -- ja sitten ei kapteenilla luultavasti ole mitään sitä vastaan,
että minä juon lasini tämän hauskan tapauksen johdosta yksinäni
maalla?" -- arveli Rejer.

"Luonnollisesti ei!"

"Minä luulin sinun pukeutuvan hienoksi!" sanoi hän pilkallisesti, vaan
nähtävästi leppeämmin, Rejerin lähtiessä laivalta.

"Mikä häntä nyt vaivasi?... Pukeutua hienoksi! -- Ahaa! -- hän oli
peloissaan siitä, että minä menisin kanunamiehelle!"

Omituisen ahdistavalla tunteella kulki hän katua iltapuolella
kevätpäivää auringon vielä kimeltäessä yhteen ja toiseen
ullakkoikkunaan. Mäellä pisti elävä ruoho esille kosteasta maasta, ja
maitiaiset paistoivat keltaiselta kuin pikku auringot veistämön
vallilta. Laumottain pikku poikia melusi, huusi ja juoksi kaduilla,
samalla kuin pienet tytöt hyppivät ja leikkivät "paratiisiä." Ne mustat
kosteat juovat, joita he uursivat maahan, osoittivat kuinka äskettäin
kire oli sulanut... Laivalle oli hän aamusella kuullut käen kukkuvan
kaukana saarella lounaassa, kirvesmies puhui jo sianlappeista aitassa
kotona Norjassa. Oli niin täydellisesti kodikasta, he tunsivat olevansa
omassa maassa!

Hän poikkesi kappaleen syrjään, saadakseen nähdä vilahdukselta
kanunamiehen taloa.

Povessaan tunsi hän säpsähdyksen. -- Kas, tuossa se olikin! -- kaikki
pienet ikkunat terhakasti merelle päin ikäänkuin pitämään silmällä...
Niistä oli monasti katsottu ulos ... vaan ketä?

Kyökin liedeltä loisti valo ... ja pihamaalla riippui vaatteita
kuivamassa aina puuvajaan asti; hän tunsi niin hyvästi sen!

Hän ei kulkenut talon ohitse, ei tahtonut tulla nähdyksi eikä nyt vielä
ollut niin pimeä.

Hän ohjasi kulkunsa suoraan Wallania kohti kadunkulmaan. Jos kukaan
osasi antaa tietoa asioista, niin oli se juuri hän!

Hän huomasi hyvin hyvästi hänen jo kaukaa kadulta huomanneen itsensä,
vaan kääntäneen ainoastaan vähän päätään. Huono merkki -- ajatteli hän
-- kävisikö tuuli ihan noin vasten kokkaa minulle?

Hänen tultuaan lähemmäksi pisti hän taas ruumistaan esiin ja oli
tulevinaan hyvin hämmästyksiinsä. Hän istui niinkuin ennenkin jalat
vasussa, vaan oli nyt onnellisen keksinnön kautta saanut suojan
tuultakin vastaan ottamalla asuntonsa etupuolelta avattuun, seisovaan
tynnöriin; sen sisällä istui hän jakkaralla kuin nojatuolissa,
suojattuna kaikkea vaaraa vastaan eikä sateella tarvinnut muuta kuin
levittää iso sininen sateenvarjo tynnörille katoksi!

Hän vastasi ystävällisesti Rejerin tervehdykseen; vaan selvästi näkyi,
ettei hän millään tavalla ollut uhkuvissa tunteissaan. Pikemmin oli hän
varovainen ja välinpitämätön, ikäänkuin jos he eilen viimeksi olisivat
tavanneet toisiaan ja huomenna olisivat tilaisuudessa siihen.

"Hyvää iltaa, matami Wahl! -- komean kuorenpa te olette saaneet
istuaksenne!"

"Sanokaas muuta! -- kiitän Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka antoi
minulle tynnörin."

"Niin että teillä tavallaan on oma talo, matami Wahl!"

"Eikö mitä," -- hän ryki -- "ja nyt se on vielä niin, että minä" -- hän
ryki -- "että minä tulen vanhaksi, näettekös! -- tarvitsen kaksi kurjaa
hökkeliäni itse. Niin, tunnettehan ne! -- ja tilaa vasuille yöksi,
niinkuin tiedätte."

"Kyllä! kyllä, matami Wahl!"

"Vaan jos muutoin on jotakin, jota te tahdotte myödyksi, niin
tiedättehän vanhan matami Wahlin kyllä" -- hän kumartui eteenpäin
vanhassa ruskeassa kauhtanassaan sytyttääkseen kyntteliä lyhtyyn
leivosvasussa -- "olevan valmiina palvelemaan tuttua, joka kaikissa
tapauksissa on rehellisesti maksanut puolestaan ... ainakin minulle!
sen uskallan sanoa kenelle hyvänsä, joka kysyy minulta..."

Ahaa! -- tuuli näyttää puhaltavan kahdelta puolelta eikä hän tiedä,
mitä ajatella minusta...

"Antakaa minun auttaa itseänne, matami Wahl! -- Tällä kertaa en minä
ai'o myödä enkä lainata!" -- hän löi taskuaan! Hän tiesi tarvitsevansa
kohottaa luottamustaan.

Kasvot kirkastuivat kummallisesti. Leuan, kasvojen ja nenähuipun
käänteet muodostuivat hymyyn, ystävällisen, hämmästyneen näköiseksi,
jonka lävitse torahampaat selvästi pistivät esiin.

"Eläpäs nyt muuta!"

"Ja sitten minä olen jonkun aikaa ollut perämiehenä -- ottanut
tutkinnon Trondhjemissa."

"Niin enkös minä ole sitä sanonut, että te olettekin..."

"Elkää ottako suutanns liian täyteen, matami Wahl! -- No, onko nyt
montakin tänä vuonna lukemassa purjehdusoppia luutnantti
Albrechtsenillä... Ja kuinka muuten jaksetaan kaupungissa?"

"Oo, aina tapahtuu muutoksia, joka vuosi... Vanha ämmä, joka istuu
kadunkulmassa, näkee kyllä, kuka tulee ja kuka lähtee!"

"Kuinka kanunamiehellä jaksetaan?"

"Jumala meitä varjelkoon! ei totta vieköön siellä ole harvinaista...
Hän saa vähän masentaa ylpeyttään, sitten kuin on saanut niin monta
suuta täytettäväkseen... Niinkuin me kaikki saamme päästyämme jonkun
matkaa maailmassa, Juhl!"

"Mitä te siinä latelette, matami Wahl? -- Onko kanunamies sairas tai --
ehkä kuollut?"

"Niin, te ette varmaankaan ole kuullutkaan siitä, kun olette ollut
poissa! Vaan hyvä ja arvossa pidetty mies hän oli ja itse järjestys
kaikissa veistämön asioissa... Se täytyy sanoa hänen haudallaan! -- Ei,
vanha haubitsari ei enää nilkuta veistämölle eikä sieltä pois ... ei
illistä enää minua eikä vasuihin, niinkuin hän teki ollessaan hyvällä
tuulella! -- se merkitsee samaa kuin: kyllä hän muistaa Anna
Ludvigsenin: vaan nyt on tanssi muuttunut, kun hän kulkee puujalalla ja
minä istun tässä!... Kyllä kai! köyhä raukka istuu tässä ja näkee yhden
toisensa perästä lähtevän maailmasta!... Ajatukset käyvät usein
raskaiksi, Juhl! vanhalla ämmällä yksinään maailmassa!" -- Hän pyyhki
silmiään.

... "Vaan viimeisen edellisenä päivänä elokuuta piti hänen astua
Luojansa eteen. Niin se oli! Luuvalo löi päähän, ja silloin ei auttanut
potkia tutkainta vastaan -- pois täytyi mennä hänen kaikilta
turvattomilta suilta ... ja jättää puujalkansa perinnöksi! Talo ei
tottatosiaan ole suurenarvoinen... Ja siitä päivin on tytär ottanut
liinavaatteiden pesua upseereilta, näetkös! Pojat käyvät koulussa,
huomaan ma... Vaan onkin siinä nyt ero entisen ja nykyisen välillä
hänessä! Haubitsari oli korkeassa arvossa pidetty esivaltaan kuuluva
mies kaupungissa, sekä ulkona kadulla että muualla, missä silmää
tarvittiin, ja minne päin viirit kääntyivät haubitsarin katolla, niin
ajattelivat melkein kaikki silloin Stavärnissä"...

Hän ei kuunnellut enää häntä.

"Hyvästi, matami Wahl!" -- sanoi hän äkkiä, ja matami näki hänen
lähtevän katua alas samaa tietä, kuin tullutkin oli.

Taas poikkesi hän kanunamiehen taloa kohti, ja nyt läksi hän suoraan
taloon. Maksoi mitä maksoi, mutta hän ei tahtonut palata laivaan
näkemättä Saaraa ja hankkimatta itselleen tietoa siitä, kuinka hänen
asiansa olivat.

Pihalla näki hän pari nuoraa vavahtelevan ja liikkuvan ja puuvajasta
loisti lyhty.

Hän tiesi, kuka siellä oli, ennenkuin lähestyikään.

Neiti seisoi selin häneen ja otti alas viimeisiä kuivamaan ripustettuja
vaatteita.

"Hyvää iltaa, neiti Rördam!" -- sanoi hän.

Hän kääntyi äkkiä ympäri, että nuora putosi alas. Siellä se nyt oli
kaikkine vaatteineen.

"Kah miten te säikäytitte minua!" lausui hän ja kumartui pikaisesti
ottamaan nuoraa maasta, vaan Rejer huomasi kyllä hänen tulleen
tulipunaiseksi tästä äkkiarvaamattomasta kohtauksesta.

"Ei, ei, neiti Rördam! Minä kyllä hinaan sen paikoilleen!" -- Hän
sieppasi tuota pikaa nuoran melkein hänen käsistään ja alkoi katsella
naulaa, johon se kiinnitettäisiin.

"Tuossa se on!" -- sanoi hän hymyillen ja osoitti naulanpäätettä
seinässä.

Rejer koetti turhaan saada nuoraa kiinni...

Taas olivat kaikki nuo vaatteet maassa.

"Ei neitiseni! solmu, joka tähän sopii, on minun taitoni ulkopuolella!"

"Sitten minä ehkä opetan teille uutta. Minä teen sen näin!"

Hänellä oli kuitenkin täysi työ saada kylliksi pikaisesti kuivat
vaatteet vasuun; tahtoi käydä vähän nurinpuolisesti.

Levolliseksi kävi hän vasta sitten, kuin Rejer alkoi puhua kuulleensa
heidän saaneen surua taloonsa ja sentähden poikenneensa tänne heti, kun
oli tullut maalle.

Neiti ei tahtonut antaa hänen kantaa vasua eikä hän taas puolestaan
luopua oikeudestaan kantaa sylillistä puita kyökkiin hänelle.

"Eihän teillä nyt ole muuta kuin lapset avuksenne, neiti Rördam!
hakkaisin kernaasti puita teille joka päivä!"

"Oi kiitos -- minä voin ottaa apua niin paljon kuin tahdon ... minulla
on varoja!" -- laski hän leikkiä, torjuen tarjousta.

Kyökissä otti hän huiskan ja alkoi puhellessaan ripotella vettä
vaatteille.

"Tiedän sen, neiti Rördam. Vaan jolla ei ole mitään tekemistä, tulee
lopulta rammaksi käsistään... Tiedättehän, kun on vaan oma itsensä
murehdittavana"...

"Te voitte sanoa niin; vaan minä, Juhl!" -- hän herkesi käyttämästä
huiskaa ja kääntyi vakaana häneen, ja nyt vasta hän näytti kopealta! --
"minulla on neljä lasta tuolla sisällä murehdittavana!" -- Hän
nyökäytti päätään tupaan päin, josta kuului leikkiä ja hälinää.

Rejer tunsi hyvin, että tämä merkitsi ystävällistä hylkäämistä; --
tuntui kuin laivan kansi olisi vajonnut hänen allaan.

"Lapset olivat hauskinta, mitä hän tiesi!" -- lausui hän innokkaasti.
Vaan neiti nauroi ja käänsi puheen hänen matkaansa.

Rejer oli kuitenkin käynyt harvasanaiseksi ja miettiväiseksi, jolla
aikaa neiti kannatti puhetta.

"Olen kuullut, että te olette suorittanut perämiehen tutkinnon, Juhl!"

"Keltä? -- kuka on?"...

Neiti joutui hieman hämilleen. -- "En muista sitä todellakaan."

Lind'in kasvot kohosivat kuin valo Rejer'in eteen.

... "Kun ei se vaan olisi ollut ... pursimies Torgersen'iltä" -- lisäsi
hän nyt.

Se helpotti -- Vaan ei täydellisesti.

"Me kuulimme talvella kaikesta siitä jutusta St. Mauritiussaarella ja
kuinka te purjehditte kuumetauti laivalla," -- pitkitti hän; hän näki
puhekumppalinsa olevan ihan alakuloisen ja kalpean.

"Niin, se oli ilkeä matka!"

"Torgersen'illä oli kirje kaikesta. Siinä oli suuria asioita teistä ...
vaan minä en epäillytkään koskaan, että Rejer Jansen Juhl jätettäisiin
mainitsematta, jos joku hätä olisi käsissä!" -- Hän koetti tehdä pilaa,
vaan puhe oli lämmintä, ja tuntui melkein siltä kuin ääni olisi
vavissut. -- "Ettekö sitten koskaan ajatelleet, että voisitte itsekin
sairastua?"

"En!" -- lausui hän äkkiä -- "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin
siellä seistessani... Kopeata, kaunista neitoa kaukana Norjassa, jota
en koskaan sitten ole saanut ajatuksistani! -- -- ja minä ajattelin
niin häntä, että rukoilin vaan Häntä, joka oli luonut minut, saattamaan
minut entiselleni, -- sillä hän, joka seisoi siellä ruotelirattaan
vieressä, oli sekä susi että miehentappaja! ... ei kiusaamaan minua
kuoliaaksi, vaan antamaan minun saada neito -- kaikkine niine
lapsineen kuin hänellä vaan on!" -- lisäsi hän ahneesti ja katsahti
viereiseen huoneesen päin. -- "Sitä neitoa olen minä aina ajatellut
suojeluskuvanani komealla kolmimastoisella, joka kiikkuu ylös ja alas
elämän vaahdossa, niin korkearintaisena ja sen näköisenä kuin te, --
niin juuri semmoisella pään ja kaulan asemalla kuin teillä on, neiti
Rördam. On kuin hän katsoisi yli koko meren ja sanoisi laineille:
'teidät minä murran!' -- -- Tässä olisi hitunen semmoista, joka voisi
viedä eteenpäin maailmassa, neitiseni! -- kunhan hän vaan saisi sen,
jota haluaa, purjehduskumppaliksi... Niin, neiti Saara Rördam! -- en
ole tänään tullut kapteeniksi, -- en ole hienosti puettu, en su'ittu
enkä juhlallinen! olen ruma -- pitkänenäinen ... monessa suhteessa
jäljellä! Mutta -- antakaa te Rejer Jansen Juhl'ille lupauksenne, ja
teitä ei petetä, -- ei vierasten naisten tähden ... ei minkään tähden
maailmassa, niin kauan kuin minä olen hengissä!"

Hän oli lähestynyt silityslautaa ja seisoi nyt ihan hänen edessään ja
katsoi häntä suoraan silmiin.

Neiti oli pitkä, hän vielä pitempi... Neiti seisoi kuolonkalpeana
huiska kädestä vaipuneena vesivatiin ja suu puoleksi avoinna.

"Mutta Juhl! -- teidän pitää tulla järkeenne! -- Neljä ... neljä
lasta"...

"Hauskuutta vaan, sanon minä! -- kun olen matkalla, on ihan
välttämätöntäkin, että ne ovat talossa!"

Neiti seisoi ääneti.

"Tanssiaisissa merimieshuoneessa toissa vuonna, -- kun te istuitte
siellä penkillä miehenä mielestänne ja niin hangoittelevana
tirkistelitte minuun ja meihin kaikkiin, -- ajattelin minä, ett'en
kenenkään huonomman miehen kanssa tahdo mennä naimiseen!... Myöhemmin
iltasella tiesin myös, ett'ei se tapahtuisi kenenkään muun kanssa, --
jos olisin ollut niinkuin muut, eikä minulla olisi ollut niitä, joista
tulee murehtia... Sentähden ajattelin, että hänelle ei sinun pidä antaa
semmoisia ajatuksia päähän, niin että se sitten koskisi häneen, kun
sinun pitäisi sanoa ei!... Minä tein, mitä voin, Juhl!"

"Ja nyt se on auttamattomasti liian myöhäistä, neiti Rördam!"



XIII.

Rejer ohjaa Hammernäs'iä kohti.


Oltiin palausmatkalla Danzig'ista Bergen'iin, kolme tai neljä viikkoa
myöhemmin. Rejer käveli tikku suussa ja hänen päässään vyöryi
kaikenlaisia tulevaisuuden tuumia ... johonkin antautumisesta!

Lind oli Danzig'ista alkaen saanut jälleen huolettoman, iloisen
luonteensa.

"Kuules Juhl!" -- sanoi hän äkkiä, keskeyttäen säveleen, jota hän oli
viheltänyt, -- "luulen pääseväni joutumasta naimiseen ja tulemasta
sidotuksi mieheksi!... Tämä oli kolmas kerta, kuin minä läksin
kosimaan, ja kun ei se nyt viimeksi käynyt päinsä siellä kotona, niin
on Hans Lind patentti! ... patentti!" ... -- kertoi hän ja löi
piipunvarrella reiteensä.

"Vai niin! -- Vaan minäpä luulen sen sijaan tulleeni sidotuksi!... Tämä
oli ensi kerta kuin minä kosin."

"Kas -- vaan! No niin!" hän pyörähti vimmoissaan ympäri.

"Muuten," -- tarttui hän ilkkuen uudestaan puheesen -- "on se kaikissa
tapauksissa toinen kerta, kuin sinä hyökkäät kosimaan! Ensimmäiselle
lahjoitit sinä hopeavitjat, muistatko? -- vaan hän oli valitettavasti
ennestään kihloissa -- tohtori Fredriksen'in kanssa."

Lind kävi aivan tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja läksi ihan
kokkapenkereille.

"Vähätpä tuosta, Juhl!" -- sanoi hän äkkiä, palattuaan sieltä -- "olen
tässä ollut tanssituulella ilosta, ett'en tullut naineeksi mieheksi ja
muuta semmoista, johon minä en kelpaa; ja sitten saat sinä minut taas
hulluksi... Ota sinä hänet poikani! -- sinussa on hyvää ankkuripohjaa!"
-- He istuivat hytin penkillä kummallakin groggilasinsa edessään heille
kummallekin hauskan, vaikka eri tavalla, tapauksen johdosta.

Kaukana tuulen alla lounaassa näkivät he laivanpartaan yli Arkonan
majakan Rygen'illä.

"Yksinkertaisinta on luonnollisesti" -- tuumaili Lind -- "odottaa pari
vuotta virkaylennystä kapteeniksi ... esimerkiksi Alert'illa minun
jälkeeni, kun minä haen toisen laivan."

"Ei, kiitoksia!"

"Sinähän ehkä huomaat kaikki muut tuumat viemän männikköön?"

"Ei, kiitoksia!"

... "Ja nyt palveltuasi kaikki nämä vuodet merellä."

"Ei, kiitoksia, sanon minä!"

"Miksi?"

"Siksi ett'en tahdo! -- Elää ja kuolla merikapteenina nyt, kun menen
naimiseen!... Vuosi vuodelta vaan ajaa purtta pitkin merta toisten
hyväksi! Ei, kiitoksia! Jos otan laivan, tapahtuu se taistellakseni
itsenäisestä asemasta ja samalla tehdäkseni asioita omaksi
hyödykseni ... minun pitää päästä semmoiseksi, että voisi
itsepuolestani jotakin saada aikaan!" -- Hän joi lasinsa pohjaan.

-- Eräänä päivänä kiikkuivat he Bergenin edustalla keskellä kokonaista
mastojen muodostamaa metsää, ja täällä sai Rejer paksun kirjeen
Saaralta. Avattuaan sen löysi hän sieltä kaksi samallaista Aa-vuonosta.

Toinen oli hänen äidiltään:

  "Rakas poikani!

  "Mitä tulee kihlaukseesi Saara Rördam'in kanssa, niin tiedäthän,
  ett'ei vanhalla äidilläsi, joka on kantanut sinua sydämmensä alla,
  ole muuta kuin parhaita toiveita sinusta, että sinä käännät
  huomiosi maalle, vaikk'en voikaan niin täydellisesti käyttää,
  kuinka sinä olet voinut ottaa niskoillesi tätä kaikkea. Haarstad
  ainakin arvelee, -- en tiedä, mikä Ottilien ajatus tässä asiassa
  on, hän ei sano mitään -- että ne neljä lasta luonnollisesti
  ovat mahdottomia! Vaan semmoinen kuin sinä olet ja niinkuin
  sinä kerroit 'hänestä' ja kaikesta, sain minä ikäänkuin suuren
  lohduttavan toimen, vaikk'en toivokaan saavani nähdä hänen
  kasvojaan; sillä sinun halustasi tulla tänne Hammernäs'iin en
  minä valitettavasti kuule koskaan sanaakaan. Se on nyt mitä
  suurimmassa epäkunnossa ja talossa on monta, jotka arvelevat
  samaa; minä tarkoitan Ottilieta; hänellä raukalla ei ole hyvä olla!
  Haarstad on ilkeä, niinkuin ennen on kirjoitettu; vaan kun hän nyt
  suututti Ottilietä sillä, että uhkasi hakata maahan vanhan
  Hammernäs'in hongan, antoi hän hänen tuntea sukuperäistä
  Juhl-voimaa. Sillä varmasta päivästä alkaen on hän ollut asiasta
  vaiti kuin muuri, ja minä luulen hänen pelkäävän, että siitä tulisi
  hänen ruumisarkkunsa, -- vaan semmoinen ei paranna heidän väliään.
  Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Näetkös, juuri sitä tahdoin
  minä sanoa sinulle, että silmäni monista merkeistä, eikä suinkaan
  vihimmän Ottilie-raukan kautta, ovat auenneet näkemään sinun olevan
  meistä kaikista ainoan, joka olet pelastanut todellisen elämäsi
  ja oikean miehuudenvoimasi, kun sinä näköjään niin ymmärtämättömästi
  pakenit kodin ahdingosta. Jos minä nyt olisin yhtä nuori kuin olen
  vanha, Rejer'ini! Sitä toivoo sinun äitisi nyt; hän ei voi olla sitä
  toivomatta ja ehkäpä vielä sitä enemmän, kun hänen täytyy olla vaiti
  tämmöisestä puheesta, vaiti ympäristölleen. Vaan hyvä on kerran
  haudassani tietää pojan olevan maanpäällä, joka on yhtä voimakas
  seudun todelliseksi hyväksi, kuin kukaan taistelusankareista
  Lännessä eli Juhl'eista. En tahdo saattaa surulliseksi sinua;
  vaan pitkiä -- tarkoitan monia vuosia en minä kestä. Hengitys
  keskeytyy yhä pitemmäksi ja pitemmäksi ajaksi, rinta tuntee
  kipua. Enteenä on pidettävä sekin, kun joku alkaa ajatella ja
  nähdä niin paljon, Jumala armahtakoon meitä kaikkia, sekä niitä,
  jotka lepäävät haudassa, että muita; vaan pitkä vyyhti voisi
  tulla kerittäväksi ja monta sekavaa solmua suorottavaksi! Nuoret
  ovat ottaneet vanhoja ja vanhat nuoria meidän suvussamme, ja aina
  pitäneet lukua vaan omasta voitostaan ja hyödystään ennen kaikkea,
  ja vastoin Jumalan ääntäkin rinnassaan.

  "Muutamia asioita saat kuitenkin nähdä minun tallettaneen sinulle,
  ja ne sata taaleria, jotka sinä kerran lähetit kalaretkeltä, ovat
  semmoisena, kuin ne tulivat, vakuutetussa kirjeessä papilla sinun
  varallesi, jott'ei muut saisi niitä käsiinsä."

Toinen kirje, kirjoitettu neljätoista päivää myöhemmin, oli hänen
sisareltaan Ottilieltä ja tiesi, että hänen äitinsä oli äkkiä kuollut.

Eräänä päivänä kävellessään kiivaasti edestakaisin huoneessa, niinkuin
hänen tapansa oli, kun hänen vaivansa tuli, oli hän äkkiä painanut
kätensä sydänalaansa vasten ja sanonut: -- "Nyt minä kuolen,
Ottilie!... Sano terveisiä Rejer'ille!" --

Hän istui liikkumatonna kirjeet edessään. Mahdollisuus hänen vahvan
jättiläismäisen äitinsä kuolemasta ei ollut koskaan tullut edes hänen
ajatuksiinsakaan! Ja kun se nyt kuitenkin oli tapahtunut, tuli se niin
odottamattomasti, että hänen oli vaikea toipua.

Hän oli innokkaasti ja sydämmensä pohjasta rakastanut äitiään!
Hän oli uneksinut saavansa viedä hänet tuosta vanhanaikuisesta pesästä
Aa-vuonossa siihen uuteen, jota hän aikoi rakentaa. Äiti saisi nähdä
sen -- ajatteli hän hänen suurta mahtavaa vartaloansa huoneissa, joissa
hän lakkaamatta pani hänet ymmälle uusilla yrityksillään.

Ja nyt -- häntä ei ollut enää.

Koko päivän vilkkui hänelle toimiensa lomasta hänen äitinsä, ja välistä
tunsi hän muutamia suonenvedontapaisia kipuja sydämessään, jotka sitten
ikäänkuin tunkeutuivat silmiin.

Myöhään yöllä pääsi suru vihdoinkin ilmoille. Hän itki kauan ja
ankarasti, jolla tavalla hän ei ollut itkenyt sittenkuin poikana.

Hän venyi vuoteellaan ja ajatteli Hammernäs'in honkaa mäellä, vahvoine,
ryhmyisine, punertavine oksineen, ja kuinka hän lapsuudesta asti oli
sekoittanut sen synkän huminan ja äitinsä raskaat huokaukset toisiinsa.

Äiti olikin oikeastaan elänyt kokonaisen elämän huokauksissa.

... Itsensä koukistaminen, taivuttaminen ja kietoutuminen mieheen sekä
oleviin oloihin -- vaikka oli luotukin vahvaksi ja suoraksi -- oli
hänessä melkein kasvanut omantunnon rauhaksi; mutta hänen silmänsä,
hänen suuret kasvonsa raskasmielisen näköiset ja ne raskaat, syvät
huokaukset hänen rinnastaan sanoivat, että se tapahtui voimakkaalla ja
mahtavalla rungon rutinalla... Eikä luultavasti vähimmän sinä päivänä
kuin Ottilie panihe Haarstad-liejuun rakentaakseen siltaa hänelle ja
äidille Hammernäs'iin.

Hän oli huomannut sen ja kärsinyt siitä hämärästä pienuudestaan asti
oikeastaan tietämättä itsekään! -- se oli kokoontunut voimaksi hänen
povessaan, niin että se kerralla olisi voinut irtautua sieltä ja
ryöstäitä valloilleen...

Ja suoraan piti sen käydä -- tai männikköön -- sen vannoi hän äitinsä
muistolle!

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin Alert lossasi Itämerenrukiita ja lastasi taas kaloja
Italiaan lähteäkseen uudelle pitkälle matkalle, käytti Rejer
Bergen'issä jokaista hetkeä hyväkseen, saadakseen selville jotakin,
johon voisi antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, tutki ja pisti
nokkansa kaikkeen, katsoi ympärilleen siellä ja täällä... Ne kaksi
silliä, jotka talvella olivat tervehtineet häntä Bukne-vuonon suulla,
eivät olleet jälettömiin hävinneet hänen muististaan! -- ne olivat
sanoneet hänelle, että hän oli tuhmajussi, joka kiersi maailmaa ympäri
ansaitakseen, samalla kuin rahat uivat merellä melkein hänen tupansa
oven edessä!

Jollakin tavoin piti käydä päinsä kaivautua silliliikkeesen!... Vaan
siihen tarvittiin pääoma, -- varsinkin sillä, joka ei voinut mukautua
muiden kuin oman päänsä mukaan!

Hän pisti nokkansa enemmän kuin ennen nuuskien ja vaanien kaikkeen,
tutki katseellaan sekä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo kaukaa...

Eräänä päivänä kuuli hän kokonaisen joukon aa-vuonolaisia tulleen
siirtolaislaivaan "Kong Sverre," joka oli satamassa valmiina lähtemään
Amerikaan, ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.

Oli hiljainen kirkas kesäilta, jona hän jo veneestä kurkisti nähdäkseen
tuttuja kasvoja; vaan lukuunottamatta muutamia kasvoja miehistöstä ei
hän nähnyt ketään kannella. Laivalla neuvottiin häntä menemään alas.

Portailla, jotka veivät välikannelle, seisattui hän äkkiä tuntien kuin
rintansa tahtoisi kutistua kokoon... Hän tunsi Aa-vuonon murteen!

Karhea-ääninen vaimo opetteli pienelle pojalle sadesään laulua Pekka
Piiparisesta.

Tämä laulu saattoi hereille hänen varhaisimmat lapsuudenmuistonsa
kotona.

Ei ollut ketään, joka olisi tuntenut tuota vahvaa korkeavartaloista
merimiestä, joka astui heidän tykönsä, vaikka moni puoleksi kummeksivin
silmin tuijotti häneen! -- he luulivat hänen olevan jonkun laivan
päällystöön kuuluvan.

Hän seisoi siinä, tuntien kuin olisi vuoripeikon siirtämänä tullut
äkkiä toiseen aikaisempaan maailmaan, jossa hän ennen oli elänyt!...

Hän tuolla tukka silmillä, joka istui kumarassa pikilappu laudalla ja
naskali suussa leikkaamassa kengän pohjaan paikkatilkkua, -- ei ollut
kukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä suutari Jo! ... ryppyisenä ja
kaljupäisenä, mutta yhtä innokkaana ja kiihkeänä kuin ennenkin,
silloinkuin hän uhkasi suutarinkepposella; vaan kureet suun ympärille
olivat ehkä syntyneet siitä, että hän oli menettänyt muutamia hampaita.

Hänellä oli mitä lähimmäisin tunne heihin kaikkiin.

Tuo tuolla kauempana, joka istui säkillä ja löi rumpua polvellaan sekä
polki tahtia jalallaan, oli Knuutti Viulunsoittaja, pieni ja
raihnainen, pienine punasine silmineen. Vähän väliä keikautti hän
päätään sen vaivuttua liian alas, ikäänkuin hän olisi taas tahtonut
rohaista mieltään uuteen tanssiin; -- niin, killinki jokaisista häistä,
joissa hän oli ollut soittajana!

Tuo perhe tuolla mahtoi olla Ylätaloista... Ja tuo, paksu vanha nainen,
joka opetti poikaa -- hänen täytyi hymyillä sille -- hän ei ollut
kukaan muu kuin Jörun'in karjapiian sisarentytär: häneen oli hän ollut
niin rakastunut ja niin onneton siitä, että tytön täytyi palvella
Haarstad'illa! Hän oli nyt kauhea nähdä, -- suuret, järeät
kuuvalokasvot olivat saaneet pelkkiä miesmäisiä ryppyjä!... Ne kaksi,
jotka istuivat laittamassa vanhaa piilukkoista pyssyä, tunsi hän
myöskin; ne olivat Nordsätin virkatalosta. Ei kumpikaan heistä
saattanut olla yli kolmenkymmenen; vaan kuinka kumaroita ja jykeitä he
jo olivat ruumiiltaan? ... ja miten vanhoja, ennen aikojaan
kehittyneitä, puittuneita kasvoja sekä miehillä että naisilla, niin,
vieläpä pikku pojillakin ja tytöillä!

Tämä oli kotiseutua; yhtä kääpiömäiseksi kutistunutta oli sekin! --
kaikkien matka-arkkujenkin ympärillä kuin hämähäkin verkkoja!

He olivat sisustaneet välikannen itselleen maalatuilla ja kukitetuilla
arkuillaan ja lippaillaan, nahkasillaan, sänkyvaatteillaan ja
rukeillaan sekä arvaamattomalla paljoudella epäkäytännöllistä romua!
Todellakin oli hyvä, ett'eivät he olleet ottaneet tahkojaan mukaansa,
-- sillä eräästä säkistä tirkisti ilmoille vanha viitake ja kovasin!...

Suutari Jo ei katsonut ylös, mutta leikkasi vaan innokkaasti
laudallaan.

"Sinä ompelet vielä kenkiä, näen mä!" -- sanoi Rejer.

Jo vilkasi arkamaisesti luultuun perämieheen eli laivanpäällikköön.

"Niin teenkin, -- niinkuin tiedät ei suutarin akalla eikä sepän
tammalla ole koskaan kenkiä jalassa!"

"Suutari Jo!" -- lausut Rejer Aa-vuonon murteella.

Suutari Jo katsoi ylös ällistyen ja veitsi suussa.

"Tulen kysymään, kuinka kävi saappaitteni, joista minä silloin jouluna
karkasin!"

Suutari Jo säpsähti.

"Joll'ei se ole Rejer, niin saatte ajaa minut suoraan Opdalin-vyöryn
alle!" huudahti hän vilkkaalla tavallaan.

Päät kääntyivät vähän ylt'ympäri ja naamat ikäänkuin venyivät; mutta ei
voitu huomata hämmästyksen vivahdustakaan, ennenkuin heille Rejer'in
selityksen ja suutari Jon huudahduksen kautta oli täysin selvinnyt,
että ilmoitus oli ihan luotettava. Silloin kuului heidän noustessaan
seisaalleen ja hänen kätellessään heitä: "Eikös vaan Rejer!... Eihän
muuta!... Juhle-poika!"

Vaan Rejer huomasi paitse noita niukkoja sanoja vielä vavahduksia
siellä ja täällä heidän kasvoillaan. Oli ikäänkuin he nuhdellen
olisivat sanoneet: -- juuri kuin me matkustamme, tulet siitä!

Rejer kysyi heiltä, kuinka he olivat tulleet ajatelleeksi Amerikaa?

"Hallavuosia, veroja ja työläs tulla toimeen!"

... "Ja kun seutu sitten tuli vieraihin käsiin," lisäsi joku vaimo
kimakalla äänellä.

... "Ja sitten oli se niin, että ihmiset päästyään sillin makuun," --
tuumaili Jo -- "alkoivat Aa-vuonossa arvella itsekukin. Ja sitten
saimme kuulla Amerikasta... Muutamat tuumivat, että jos vaan soutaisi
pitkin rantaa koko matkan, pääsisi se perille, vaan siten kävisi eväs
niukaksi!... Ja sitten tuli asiamies vuonoon ja selitti matkan pitävän
tapahtua laivalla"...

Nyt alkoi pakina ja kyseleminen, joten Rejer sai selon melkein kaikista
seutua koskevista asioista ... äitinsä viimeisistä ajoista ...
Hammernäs'istä ... "Laukista," joka oli ammuttu! matami Juhl ei
suostunut lähettämään sitä Haarstad'iin niinkuin nimismies tahtoi.

Puheleminen tapahtui omituisessa surun murtamassa mielentilassa ja
Aa-vuonon talonpojan tavattomalla avosydämmisyydellä, -- melkein
niinkuin kuoleman edellä...!

Heidän siinä puhellessaan ja istuessaan välikannella myöhään kesäyöhön
saattoi välistä syntyä niin pitkiä ja raskaita väliaikoja, että he
kuulivat laineiden loiskuvan laivan kupeesen.

Rejer tahtoi kuulla jonkun säveleen Hardangerin viulusta, ja nyt alkoi
viulunsoittaja soittaa tanssin toisensa perästä; vaan omituinen
salainen tuska kilahteli soitosta -- ja se tapahtui, soittipa hän joko
"Luraasenia" tai "Guldhaugenia" tai alkoi iloisesti ja reippaasti
"Kvärnslaatenia" ja "Hverveniä." Silloin tällöin kuului pidätettyä
nyyhkimistä ja tukahutettua itkua naisten kesken, -- ikäänkuin he
olisivat ajatelleet sitä, ett'eivät he koskaan olisi voineet uskoa
polkevansa tahtia tähän tanssiin, johon heidän nyt täytyi polkea
Knuutti-soittajan viulun mukaan.

Rejer istui hetkisen ja väänteli käsiään, niin että sormien niveleet
ruskivat; vaan sitten näyttivät hänen kasvonsa kirkastuvan sekä
muuttuvan teräviksi ja miehevästi päättäviksi, silmät ummistuivat!...
Hänen tulevaisuutensa ura oli äkkiä kuin valoisa juova hänen edessään!
-- Hammernäs ei suotta pistänyt ulos vuonoon ja oikopäätä mereen ...
eikä hänkään ehkä ollut lähtenyt maailmaan sulansuotta!

Sillit ... sillit saisivat sen aikaan koko Aa-vuonolle!... Hammernäs
rakennettaisiin -- vaikka toisella tavalla kuin hänen äitinsä ja
sisarensa olivat ajatelleet -- ja seutu saisi sittenkin Juhl'insa!

Rejer viittoi sinä iltana elämänratansa.

       *       *       *       *       *

-- "Ja niin tulee meille ero Alert'in kanssa!" -- sanoi Rejer eräänä
päivänä, ilmoitettuaan Lind'ille sillituumansa. -- "Vaan pääomatta ei
siitä tule mitään... Saa alkaa vähitellen ... saa koettaa päästä osalle
johonkin venheesen parilla kolmella sadalla taalerilla! Täytyy mennä
hakemaan suolaa Hispanjasta kesällä, myödä se kalastuspaikassa
talvella, ja lähteä sieltä sitten Itämerelle viemään silliä ja
hylkeenrasvaa!... Siitä täytyy tulla hyvä ansio -- pitää käydä kuin
kellon ympäri vuoden!"

Lind sysäsi merimieslakkinsa takaraivolle mustakiharaisessa päässään,
istuessaan kajutan sohvalla:

"Setälläni, vanhalla Lind'illä Laurvigissä on priki, jolle ei enää
saada kuljettajaa muuten kuin puulastissa; se kävi ennen hakemassa
suolaa St. Ybes'istä... Lyöttäy yhteen hänen kanssaan; voi sattua että
se vielä on saatavissa!... Hän ei tahdo mitään kernaammin, sillä hän
ansaitsee hyvästi sillä liikkeellä. -- Vaan sinun tulee ensin tarkoin
tutkia alus ... ei ole miksikään hyödyksi purjehtia sillä meren
pohjaan."

"Aivan niin! Aivan niin, Lind! -- Kirjoita ukolle ja sano, että hän saa
miehen, joka ottaa kuljettaakseen prikiä!"



XIV.

Taloudellisia kokemuksia.


Arcturus Laurvigistä, oli luettavana kuluneilla keltaisilla kirjaimilla
prikin peräpeilissä, jonka Rejer oli saanut kuljettaakseen. Se oli
tavattoman vanha kaukalo, jolla sitäpaitsi oli se onni, että sitä aina
seurasi paha sää. Vaan kolme vuotta ja tämän neljättä oli Rejer
kulettanut sitä St. Ybes'een ja sieltä kalastuspaikalle ja sitten taas
Itämerelle, -- ympäri niinkuin myllyä! Näinä kolmena vuonna oli hän
ansainnut hyvät rahat ja heti ensimmäisen kiertokulun perästä nainut.

Hänen kotinaan oli kanunamiehen vanha talo Stavärn'issä, ja kun hän nyt
tuli kotiin Itämereltä -- oli Juhannuksen aika -- oli Saaralla kolmen
kuukauden vanha poika esitettävänä hänelle.

Tämä oli jo numero toinen. Vanhimman nimi oli Jan. Toistakin tahtoi hän
varmuuden vuoksi nimittää Janiksi; vaan kuinka? -- siitäpä juuri näiden
kahden välillä oli tänään täällä taisteltu tulinen ottelu. Ja sen
tauottua siten, että poika saisi nimen Conrad, kanunamiehen mukaan, --
seuraa päätappelu.

Niinkuin ainakin se, joka on saanut tahtonsa tapahtumaan, oli vaimo
tullut niin hyväksi ja lempeäksi kävellessään taisteluesine
käsivarrella -- hän oli vielä kauniimpi vaimona kuin tyttönä, -- näytti
niinkuin hän kaikinpuolin olisi paremmin sopinut siksi ja nyt vasta
päässyt oikeaan tasapainoonsa.

"Vaan Rejer!" sanoi hän tullen samalla miellyttävänä lähelle häntä,
niin lähelle, että pieni ristimätön Conrad voi tarttua hänen nenäänsä,
-- "koska sinä nyt luulet meidän voivan muuttaa pohjoiseen? -- Ajattele
pienokaisia! Ei pitäisi lykätä siksi, kuin saamme syksyn."

Hänen salainen pelkonsa oli, että miehensä taas läksisi matkalle sillä
surkeankuuluisalla vanhalla, vuotavalla suolavenheellä.

"Kun olen ansainnut niin paljon tänä vuonna, niin olen ajatellut vielä
pitkittää jonkun aikaa! -- sitten ensi kesänä muutamme!"

"Sinä tahdot taas Hispanjaan!" -- lausui vaimo.

"Kesäpäivä! -- kaunis ilma!"

"Kaunis ilma! sitä sinä tulet aina kotiin sanomaan, Rejer!"

"Niin, mitäs muuta, onko sinulla ehkä jotakin sanottavaa kaunista ilmaa
vastaan?"

"Ei, vaan Rejer, kerran tästäkin täytyy tulla loppu! -- kerran täytyy
meidän kuitenkin ruveta asettumaan pohjoiseen, luullakseni!"

"Huomaathan, että kuta suuremman pääoman voin sillinpyyntiin panna,
sitä paremmin se käy!"

"Sillä tavalla voit sinä pitkittää tuomiopäivään! -- Ja niin kauniisti
kuin sinä olet puhunut minulle kaikesta siitä, mitä sinä aiot tehdä
Aa-vuonossa, Rejer! ... ja sitten!" -- hän heitti päätään taaksepäin
kopealla tavallaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän näin
puhalsi tuuleen kaikki kauniit sanat!

Hän alkoi kävellä edestakaisin: "Hispanjaanko taas ... nyt kun minä
luulin sinun jo lopettaneesi? -- En minä luullut noin huonosti sinun
pysyvän sanassasi, Rejer!"

"Etkö sitten ymmärrä, että raha on rahaa! ... että se on ruutia, jolla
aion ampua!"

"Nyt on sinulla yksitoistasataa taaleria, Rejer! -- Ja tälle talolle
saamme ostajia, niin että sinä siitä saat vähintään kaksisataa
lisäksi... No niin! jos tahdot asua täällä, on toinen asia; minä näen
sen mielelläni suurten poikien tähden. -- Vaan silloin annamme me
sillit ja kaiken sen, josta olet lörpötellyt, olla rauhassa!... Ja sinä
tulet tänne kotiin neljäksitoista päiväksi kahdesti vuodessa, -- siitä
tulee parahiksi kuukaus vuodeksi! eli kolmessakymmenessä vuodessa
kolmekymmentä kuukautta... Sillä tavalla elämme koko elämässämme noin
puolikolmatta vuotta yhdessä!... Näin emme kyllästy toisiimme!" -- hän
meni pois ja pani pojan kehtoon; vaan hänen pikainen tapansa ja
kiukustunut näkönsä sanoi kyllä, mitä hänen mielessään liikkui!

"Voit ottaa sen, miten tahdot, Saara! mutta mitä olen sanonut, se
pysyy, -- kuin seinä!... Ensi vuonna me muutamme!"

"Kuules Rejer!" -- sanoi hän pitkäveteisesti ja katsoi ylös kehdosta,
jonka yli hän oli kumarruksissaan, -- "minä voisin antaa sinun saada
tahtosi tapahtumaan pojan suhteen ja nimittää hänetkin joksikin
Janiksi... Kun me vaan heti pääsisimme muuttamaan pohjoiseen!"

"Ei, -- se ei käy päinsä!"

"Sinä et tahdo?"

"En!"

Vaimo karkasi ylös. -- "Vai et sinä tahdo? -- Kernaammin tahdot sinä
upota merenpohjaan sen hävyttömästi mädänneen losan mukana! -- Sinä
sanoi aina kaunis ilma! -- vaan luuletko sinä, ett'en minä olisi
kuulustanut sitä muilta kuin sinulta?... Sinä olet menettämäisilläsi
henkesi joka kerta, on kirvesmies sanonut minulle; häntä et enää saa
mukaasi! -- -- Ole hyvä ja menetä vaan itsesi!... Minä voin kyllä
murehtia heistä kaikista, -- noista kahdestakin!... Mutta minä en
koskaan, -- en koskaan voisi antaa sitä anteeksi sinulle, Rejer! että
sinulla ilman pakkoa voi olla sydäntä saattaa minua semmoiseen
suruun!... Kuulinhan minä kuinka viimeisen edelliselläkin kerralla oli
Hispanjan merellä Brestin edustalla, -- sillä kertaa oli kysymys sekä
hengestä että rahasta! -- vaan niinkauan kuin on pakko, täytyy niin
olla, ajattelin minä silloin... Mitä sinä sanoisit, Rejer?" -- lopetti
hän säihkyvin silmin, -- "jos minä ja tuo tuossa asettuisimme kehtoon
ja läksisimme Hispanjaan?... Se on hävytöntä! Min'en koskaan ole
luvannut noudattaa tahtoasi semmoisessa!"

"Kirvesmies on pelkuri raukka; -- olen iloinen päästessäni hänestä,
mokomasta lavertelijasta! ... ei ymmärrä enemmän arvostella reikää kuin
tukkiakaan sitä ... sentähden olenkin päästänyt hänet tuuliajolle, --
jos siitäkin tahdot tiedon. Niin mieletön en minäkään ole; minä itsehän
siinä hukkuisin! jos niin onnettomasti kävisi tiellä, jolla et sinä ole
luvannut seurata minua, -- niinkuin sanoit, -- niin istuthan sinä
täällä rahoinesi lasten elättämiseksi."

"Rahat? ... rahat, minä viisi rahoista, minä huolin sinusta,
kuuletko... Minusta nähden saat mennä vaikka minne maailmassa, kunhan
et mene merenpohjaan, sanon minä! -- ja senpä sinä teetkin, pelkästä
rahanhimosta! -- Sillitkö -- Aa-vuonoko? -- Sano kuu! -- kunhan olet
minun käsissäni siellä ja niin pääsen tästä levottomuudesta! ...
vaan kulkea kauemmin tuolla kauhealla prikillä! -- Ja Rejer, ajattele,
ajattele kaikkia niitä henkiä, joista sinun paitse omaasi on
vastaaminen, jos jotakin tapahtuisi -- kahdeksan miestä!... Onko se
oikein, onko se niin, että voisit vastata siitä Jumalalle ja
omalletunnollesi?"

"Sinä näytät kiehuvan yli laitasi -- sekä tartut pataan, mistä korvasta
vaan saat kiinni... Ensinhän oli puhe siitä, että minä pidän huonosti
sanani pohjoiseenmenosta, ja nyt taas suolavenheestä. Kummastako minun
pitää puhua?"

Hän ei vastannut, vaan alkoi liekuttaa kehtoa.

"Näetkös, Saara!" -- sanoi hän jonkun aikaa mietittyään, -- "minä annan
sinun tahtosi tapahtua prikin suhteen. Minä herkeän kuljettamasta
Arcturusta. Olenhan ansainnut raahaa, niinkuin sanot... Vaan kuules
nyt!" -- hän meni hänen luokseen ja pani molemmat kätensä hänen
olkapäilleen ja katsoi häntä silmiin:

"Me emme sano 'ei' silloinkuin toinen sanoo 'on' emmekä kinastele
keskenämme, Saara!"

Hän pyörähteli lattialla, teki sitten koko käännöksen ja sanoi niin
korkealla äänellä, että poika säpsähti ja parkasi:

"Ei kieroon, -- vaan suoraan tässä talossa."

-- Kapteeninpaikka Arcturuksella jäi siis avonaiseksi, ja kesä- sekä
melkein heinäkuukin meni muuttovarustuksissa. Saaralle oli tämä kuin
olisi nostettu juurineen kaikista oloista, joissa hän oli kasvanut sekä
näytti olevan paljoa laveampi työ kuin kumpikaan heistä oli ajatellut.

Näissä tämmöisissä puuhissa viettivät he nyt tavallaan
kuherruskuukautensa; sillä niin pitkää aikaa ei Reijer koskaan ollut
viettänyt kotonaan -- vaikka siellä nyt olikin kaikki ylösalaisin. Ja
hän vakuutti yhä innokkaammin olevan suurinta itsensävastustamista
maailmassa ensiksi mennä naimiseen ja sitten lähteä pitkälle matkalle.

Toiselta puolen ei hän voinut olla huomaamatta sitä, että kotonakin
saattoi olla vastustusta. Hän oli astunut valtaistuimelle täysiverisen
Juhl'in uskossa, että aviomies luonnollisesti olisi itsevaltias ja
kaikki päättävä talossaan; vaan kohta näkyi, että Saara sekä suosi että
noudatti hyvinkin rajoitettua perustuslaillista hallitusmuotoa. Hän
veti liituviivan toisensa perästä oikeuksiensa merkiksi ja hänen
valtaansa vastaan, -- teki kapinan häntä vastaan maalla!

Nyt kävi se niin onnettomasti, että hänen kerta kerraltaan täytyi antaa
perään; sillä kaikissa muuttoa koskevissa kysymyksissä: mitä sillä
tekee, mitä on myötävä, mitä otettava mukaan? oli Saara ehdottomasti
käytännöllisempi ja oloihin perehtyneempi -- sekä tiesi neuvon ja
keinon kaikkeen.

Rejer ei ollut mikään kekseliäs eikä teräväpäinen näissä
tämänlaatuisissa pienissä asioissa ja saikin aikaiseen yltäkyllin
tajuta, kuinka vähän kunnioitusta hänen viisautensa tällä suunnalla
tuotti. Hän vetäytyikin silloin tavallisesti takaisin väitöksellä,
jonka piti olla ison paljan painoisen: Hän ei tahtonut huutokauppaa
pidettäväksi! ... ei ymmärtänyt, miksi ei sitä ja sitä voinut kerralla
ostaa, jota tahtoi viedä mukanaan! -- kunnes Saara eräänä päivänä hyvin
sävyisästi ja veitikkamainen salaperäisyys silmännurkissa vastasi:
"Niin, hanki sinä vaan ostaja, Rejer!"

Niin, hanki ostaja! -- Rejer'illä olisi ollut halu ostaa itse koko
sälystö, saadakseen oikeus puolellensa!

Ja ruoka sitten! -- Ei hän koskaan ollut muuten ajatellut, kuin että
kapteeni määräisi, mitä hän tahtoisi pöydälleen!

"Rejer kulta! Torstaina on mariankala huokeata, lauantaina se on
kallista!"

"No, sitten minä ostan sitä kalliina!"

"Niin täksi päiväksi, jos niin tahdot!"

"Joka lauantaiksi, sen sanon sinulle, joka lauantaiksi koko ikäni!"

"Silloin saat ottaa steewartin eli kokin hoitamaan kyökkiäsi, sillä
minun kyökissäni ei se tapahdu; meidän taloutemme on liian iso, jotta
sitä kannattaisi hoitaa ajattelemattomasti ja päättömästi koko
viikon... Senhän huomaat kyllä itsekin," -- nauroi hän, -- "vaan jos
sinulla on halu saada mariankalaa tänään niin..."

"Kuules Saara! minulla ei ole halua mariankalaan, vaan en myöskään
halua olla mariankalana omassa huoneessani!"

"Ja minä sanon, että vedän viivan kyökin oven eteen, varo, ett'et pistä
nenääsi sen sisäpuolelle! Muista, että meillä on taloudessa kuusi lasta
ja piika, sinä ja minä -- se on yhdeksän henkeä... Ja sittenkin
mariankalaa muina kuin kalapäivinä! -- Mutta tänään pitää sinun saaman
sitä, siihen minussa on vaimoa... Sinulla ei pidä olla syytä sanoa
muuta, kuin että sinulle tapahtuu oikeus! -- Kun mies tahtoo jotakin
talossaan, niin hän tahtoo!" sanoi hän hyväillen.

Ja kaunis oli hän ottaessaan näin mieheltään oikeuden.

Kun sitten tapahtui, että Rejer heitettyään takin päältään yksin otti
kokonaisen kaapin, täyteen sullotun piirongin tai suuren raudotetun
kistun ja kantoi portaita alas, niin voitiin selvästi lukea Saaran
kasvoista, että hän piti miestään voimallisena; -- eikä Rejer suinkaan
ollut välinpitämätön hänen ihailustaan! --

-- "Vaan yhden seikan luulen oppineeni ymmärtämään, Rejer!" -- pakisi
hän piloillaan semmoisen voimannäytteen jälkeen -- "sen nimittäin, että
noin suurella väkevällä miehellä täytyy olla työtä, jos mieli tulla
toimeen... Sillä ajan pitkään tulisi vaivaloiseksi kolmekyynäräinen
mies, joka kulkisi kaikellaisilla uusilla päähänpistoilla ja
keksinnöillä täällä tuolien ja pöytien välissä ja sitten tyrkyttäisi
tahtonsa lävitse milloin yhdessä milloin toisessa asiassa... Se olisi
samaa kuin päästäisi huoneesen kokonaisen pohjatuulen ainoastaan
lattian tomuttamiseksi!"

Rejer nauroi. -- "Tarvitaan harjaantumista siihenkin, että osaa
purjehtia huoneessa, huomaan ma, ... varsinkin kaksi purjehtijaa, jotka
ovat näin itsepäisiä suunnastaan, kuin minä ja sinä, Saara!"

"Niin, sinä olet kauhean itsepäinen, Rejer... Se on sinun syntyperäinen
luonteesi!"

"Hm!... Ja minun mielestäni olet sinä taas niin taipuisa!"

"Sinunko? -- ei, nyt sinä puhut leikkiä, niin et sinä ajattele!"

"En, en, -- vaan minä totuttelen itseni ajattelemaan niin!"

"Niin, sitähän minä olen sanonutkin, että sinun pitää päästä ulos,
milloin on oikein kysymys voimankoettelemisesta -- täällä kotona tulet
sinä vaan hemmotelluksi"...

-- "Pelkällä myöntäväisyydellä sinun puoleltasi, Saara!"

Eräänä päivänä tuli kirje "kapteeni Juhl'ille, Arcturusprikin
kuljettajalle." Siinä oli koko joukko postileimoja.

"Lind'iltä!" -- huudahti Rejer, ja Saara, joka oli lähtemäisillään
huoneesta, seisattui kesken kiireensä kuuntelemaan.

  Golden Gatessa St. Fransiscon edustalla.

  "Rakas Juhl!

  "On pitkiä aikoja siitä, kuin kuulin sinun olevan naineena miehenä,
  ja olen ollut aikeessa kirjoittaakin sinulle sen johdosta. Vaan
  siitä ei ole tullut mitään ennenkuin nyt, kun minultakin on
  uutiseni ilmoitettavana. Toivon siis sinun voivan hyvin joko
  tämä kirjeeni sitten tapaa sinut korviasi myöten sillissä tai
  Arcturus-laivalla, -- joka sinun tulee jättää, niin pian kuin
  suinkin voit, se on minun neuvoni, se ei ole korkkipuusta ja
  saattaa tehdä lopun itsestään, niinkuin myllynkivi Hispanjan
  merellä!

  "Mitä minuun tulee, niin -- navakka tuuli ja muuta semmoista,
  tiedäthän! Sinä tunnet historian. Oikein hyvin kävi ensin, kuin
  tulin tänne ja aloin lukea rahtia amerikalaisissa eayleissa.
  En ole koskaan saanut niin hyvin en pundissa, liirissä enkä
  francissa, kuin täällä Tyynellä merellä, etenkin vehnäseuduissa.
  Vaan, 'totta sanoakseni,' niinkuin göteporilainen sanoo, -- ei
  ystäväsi Lind ole tullut sen rikkaammaksi eikä köyhemmäksi. Hän
  mukautuu aina hyyryn mukaan yhtä tarkasti kuin ilmapuntarin, --
  suuret ansiot, suuri herra maalla, ja suuri herra, suuret
  taskut, tiedäthän...

  "Niin, nyt saanen soutaa esille uutisellani... Luulenpa sinun jo
  rupeavan arvaamaan ja varustautuman ottamaan vastaan jotakin
  ruusunpunaisia pilettejä ja muuta semmoista. No niin, minä olen
  vihdoinkin ottanut sen suuren askeleen, -- rohkaissut mieleni ja
  sitoutunut morsiameen minäkin!"

Saara mutisti suutaan ja keikautti halveksivaisesti päätään; -- Lind
oli puhunut niin laveasti ikuisista tunteistaan kosiessaan häntä!

  "Minkä näköinen hän on?" -- luki Rejer eteenpäin: -- "solakka
  ja sorja sekä pää kuin gallionin kuva, joka kiekuu ja keinuu ...
  kaula ja käsivarret kiiltovalkoiset ... rinta komea ja rohkea,
  niinkuin tuulen pullistama märssypurje! -- ja sen lisäksi niin
  kaita vyötäisiltä, niin hienomainen ja arvokas! Kunhan näkisit
  sen oikealta näkökohdalta, hakkuulaudalta! -- hän häviää kuin
  näky kaukaa, komein mitä voit ajatella, -- jos rehellinen
  merimiessydän muuten sykkii povessasi!"

"Kas!" -- huudahti Saara -- "ne vasta on miehiä, jotka heti tulevat
kuin voi kasvoiltaan, kuin vaan saavat nähdä naisen! ... ne jättävät
sanansa ja autuutensa joka satamaan. Semmoista ei voi sanoa mieheksi!"

"Hm! ... hänkö ei mies! sinun pitäisi saada nähdä pimeänä yönä hänet
riehuvassa myrskyssä!"

"Tahtoisin mieluummin nähdä hänet selvällä päivällä semmoisena, johon
voisi luottaa!"

Kirjettä jatkettiin:

  "Hän on niin hienomainen ja komea neito, ja kun tuuli sivelee
  hänen poskiaan, niin täytyisi sinunkin tunnustaa sen lankeavan
  kunnialla, joka lankeaisi hänen paulaansa, etenkin kuin hän
  nyt _vasta_ on sen lisäksi tavattoman edullinen kauppa!"...

"Sääli sitä ihmisparkaa, joka on uskonut itsensä hänen huostaansa!" --
tuumasi Saara.

"No, no, ... enemmän!"

  ... "Käsivarteni on hänen vyötäistensä ympäri, ystäväni! --
  tukevasti ja uskollisesti, niinkauan kuin kapteeni Lind kyntää
  aaltoja"...

"Vielä mitä!" -- sanoi Saara pilkallisesti, -- "sitä virttä on hän jo
monasti laulanut!"

  ... "Ja jos tahdot tietää hänen nimensä, -- se kaikuu kuin soitto
  joka kerta kuin minä kuulen jonkun lausuvan sitä -- niin"...

Vaan nyt tuntui Rejer'istäkin jo menevän liian pitkälle.

Hän heitti kirjeen kädestänsä; "luonnollisesti joku Rullia --a--ha."
sanoi hän suutuksissaan, -- "jostakin laululuolasta ... joka on saanut
hänet kiedotuksi! ... -- Rullia --a--ha!" -- kertoi hän muristen
bassolla, joka pelkästä suuttumuksesta muuttui diskantiksi; sitten otti
hän taas kirjeen:

  ... "Niin on se -- 'Albatross' täysi priki, kolmesataa viisikymmentä
  kauppalastia, uusi, parhaista aineista, alamastot punasesta
  pihtahongasta, ostettu Arendalin laskuun, yhdenkolmatta miehen
  väestöllä, niissä pursimies, göteporilainen, kirvesmies ja steewartti
  Alert'ilta sekä paras, Jens Emanuel Lind kapteenina! Niin, tämä nyt
  oli minun rakkausjuttuni! Mihinkään muunlaiseen naimiseen en minä,
  suoraan sanoen, luule luontoni soveltuvan"...

"Eipä, ei, siinä puhuu hän asian paikalleen!" tuumasi Saara.

       *       *       *       *       *

Yhden kuolema on toisen leipä -- eikä talous muuta paikasta
toiseen, joll'ei nilakonnurkista ja kaikkialta kokoontuisi aarre
puolitäytettyjä, puolikulutettuja, kaupaksi käymättömiä tavaroita,
joista voi olla hyötynsä ja saada myöntiarvonsa, kunhan ne joutuvat
oikeihin käsiin. Nekin saavat innokkaita kysyjiä.

Tässä, ei erittäin tärkeässä kohdassa piti Rejer puolensa -- ja koko
väsymättömällä voimallaan saattoi tahtonsa perille.

Wallan saisi periä -- hän eikä kukaan muu niistä monesta hakijasta
pesuämmän, apuvaimon ja kaikenlaatuisten matamien muodossa. Töintuskin
sai Saara vedetyksi liituviivansa lasten leikkikalujen ympärille, jotka
hän "todellakin sai antaa niille, jotka niitä tarvitsivat... Matami
Wallan ei ainakaan voisi niitä käyttää!" -- sanottiin pistävästi.

Tavarat olivat laivalla, jolla heidän piti lähteä länteen, ja kaikki
oli parhaan mukaan järjestetty siihen kamalaan kysymykseen asti, minne
Saara kahden pienokaisen ja neljän ison pojan kanssa sijoitettaisiin;
-- ja täällä -- merellä -- oli hän äkkiä kaikessa nöyrtynyt Rejer'in
viisauden edessä; hän oli tullut niin sävyisäksi kuin lammas ja niin
taipuvaksi, että Rejer olisi voinut kiertää hänet sormensa ympärille!

Heidän piti yöllä lähteä ulos Fredriksvärnin suusta, käyttäen hyväkseen
hyvää tuulta, vaikka sitä seurasikin sade, ja Rejer läksi nyt iltasella
matami Wahlin luokse julistaen hänet juhlallisesti kaiken sen
perilliseksi, mitä hän heidän lähdettyään löytäisi talosta.

Hän ei ollut ollutkaan sokea hänen ruskean kauhtanansa suhteen. Hän oli
useita kertoja nähnyt sen kanunamiehen talon lähistössä, ja se oli ehkä
tapahtunut siinä tarkoituksessa, ett'ei hän unhottaisi Wallania ja
hänen etujaan; vaan sitten oli eukolla hieman paha omatunto lauseistaan
Saaran suhteen, ja hän aavisti, ett'ei tuuli puhaltaisi edulliselta
puolelta hänen kauhtanaansa sieltäpäin, jonkatähden hän oli kulkenut
ikäänkuin tuulen alatse pitkin katua, jotta Rejer näkisi hänet.

Niin arveli ainakin Rejer ja tämä hänen arvelunsa sai vahviketta siitä,
että Wallan hänen tullessaan päivitteli:

"Enkös minä arvannut, että tulisitte ... kapteeni! -- johan nyt, vai
unhottaisitte te vanhan, kuolevan ... ja köyhän vaimon, joka on
tuntenut teidät hädän päivinä!"

"Tulen sanomaan teille jäähyväisiä, matami Wahl!"

"Oo, vai niin! -- kas vaan! eihän muuta!"

"Sanomaan terveisiä Saaralta!"

"Tuhannen kiitoksia!"

"Te olette aina olleet hänen suosikkinsa! -- ja tekin puolestanne
olette aina pitäneet häntä niin hyvästi silmällä, tiedättehän! -- tehän
olette niin monta kertaa puhuneet minun kanssani hänestä"...

"Jumala varjelkoon minun syntistä sieluani! -- joll'ei hän vaan olisi
tahtonut muuta kuin sitä, mitä minä hänestä olen sanonut, voisi hän
kernaasti ottaa sen päälleen ja tuota pikaa muuttaa taivaanvaltakuntaan
... niine kokemuksineen, niin nuori kuin hän onkin! -- Ja kuinka
pahasti ne kuitenkin ovat puhuneet hänestä ja sanoneet häntä sekä
ylpeäksi että kopeaksi ... ja sitten sai hän kuitenkin kelpo kapteenin
ihan heidän nokkansa edessä!"

"Niin, näetkös, matami Wahl! -- sentähden onkin hän muuttaessa
ajatellut teitä ja arvellut, ett'ei kukaan muu kuin vanha Wallan saisi
periä sitä, mikä jäisi jäljelle!"

Wallan hyppäsi heti seisalleen ja niiasi kerta toisensa perästä: --
"Sanokaa matami Juhl'ille, että minä olen maahan vajoamaisillani --
ihan maahan! -- ja että vanha matami Wahl kyllä muistaa häntä,
istuessaan päivillä vasuineen kulmassa, ja että hän rukoilee Jumalan
siunausta hänelle matkalla sekä kaikissakin elämän suhteissa!... Sanos
muuta, että hän muisti vanhaa vaimoa... Kaikkityyni, sanoitte te?" --
kysyi hän äkkiä.

"Kaikkityyni on kääritty kokoon kyökissä teitä varten. Torgerseniltä
saatte avaimen ja ne tietävät asian."

Wallan alkoi taas väännellä ja reutoa itseään kiitollisuutensa
tunteiden kiihkeissä puuskissa.

"Istukaa nyt jälleen paikoillenne, matami Wahl! -- Kas, tässähän te
olette pudottaneet paperilapun toisensa perästä," -- sanoi Rejer ja
noukki lattialta muutamia paloja, joista oli lyijykynän merkkiä.

"Hyvänen aika! -- ne ovat laskuja!... Istuin tässä juuri ne käsissä,
herra kapteeni! ... muuten häviäisi yksi toisensa perästä muistista.
Ajatukset käyvät lyhyiksi, tietäkääs, kun tulee vanhaksi. Nyt oli tuo
Anders laivastosta ... hän sanoi olevansa velkaa ainoastaan seitsemästä
piparikakusta, ja sitten -- tsii, -- sitä nuorisota nykyaikana!"

Vanhaa Wallan raukkaa! ajatteli hän mennessään, -- kova sää koukistaa
puun!... Hän kumartuu, hiivii ja koukistuu kiinni elämässä.



XV.

Sillikuningas.


Niinä vuosina kuin Rejer oli ollut poikessa Aa-vuonosta [tuon vanhan
vuonoseudun nimi on tietysti sepitetty], oli tietysti monta auringon
sädettä ulkopuolisissa olosuhteissa langennut hänen synnyinseutunsakin
osaksi; vaan mitään erittäin sytyttävää voimaa ei niillä ollut ollut,
-- taula oli liian kosteata ja homeista syttyäkseen!

Ja oikeastaan olivat juhlevenheen seikkailut sillin kalastusmatkalla
ainoa tapaus, joka oli pannut mielet kuohumaan, vaikka sekin huomattiin
pian kyllä olevan hitauden kuollutta jälkimaininkia. Se oli ainoastaan
jättänyt yhden ja toisen haaveksijan taloihin vuononrannassa sekä
hämärän aavistuksen koko seutuun siitä, että maailma ja elämä ehkä
kuitenkin muualla voisi olla keveämpää ja valoisampaa kokea, --
tyytymättömyys, joka päättyi sillä, että moni muutti Amerikaan.

Niin paljon oli kuitenkin näinä vuosina, siitä kuin Rejer alkoi
kalastuksensa, voitettu, että Stavangerista pohjoiseen Kinniin asti
tiedettiin olevan nuottueen päällikön nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka
jotenkin osasi vainuta sillin merestä ja käydä kimppuun niinkuin
suurivalas! Joka paikassa saapuvilla, aina liikkeellä, mielettömästi
ja pelkäämättä käyttäen hyväkseen kaikkia tuulia ja jokaista
mahdollisuutta, oli hän vuorotellen voittanut ja menettänyt, menettänyt
ja voittanut; vaan kaikissa tapauksissa ponnistellut niin pitkälle,
että hänellä nyt, paitse kolmea omaa nuottuetta päälliköinensä, samalla
oli osaa moneen muuhun. Vuonoseuduilla nimitettiin häntä yleensä
sillikuninkaaksi.

Ne muutamat meripuodit, jotka perästäpäin olivat kohouneet Aa-vuonoon,
ja moni seikka seudulla osoitti, että väestö täällä oli tavattoman
paljon ansainnut sillillä.

Sillikuningas ei asunut Hammernäs'issä, siellä vallitsi nyt hänen
sisarensa, joka oli leski, vaan Hammervigenissä uudessa talossa
sinisine kattotiilineen ja kaksine isoine meripuotineen. Ne olivat
rannalla kumpikin omassa päässään pitkää laivasiltaa. Toinen sisälsi
kalanpyydyksiä ja verkkoja, jotka riippuivat harjaorressa ja toisessa,
joka oli suolaushuone, oli vene veneen sisässä, pienempi isommassa,
niinkuin malja asetetaan maljaan.

Rannalla oli hyvin kiire. Miehet tarkastivat ja tutkivat
kaikellaisia köysiä, naaraimia ja touvia, joita aiottiin käyttää nyt
talvikalastuksessa sekä viedä vasta puoliksi varustettuihin venheihin,
jotka olivat rivissä pitkin laivasiltaa. Pari poikaa, kuusi- ja
seitsentoistavuotias seurasi innokkaasti työn menoa. Toisen nimi oli
Jan ja toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä, joka tänään levottomana
kuin mustalainen kävi edestakaisin ja oli ajanut joka kynnen työhön --
arvaa lukija kyllä.

Joulunaikana, kalastusajan edellä käveli hän oikein roima-askelin:
komensi ihmisiä, venheitä, peräänkatsojia ja sanansaattajia, usein
seitsemän kahdeksan peninkulman päähän pitkin meren rannikkoa
hankkimaan tietoja, saadakseen ne luotettavina ja vereksinä.

Tämmöisen tiedon oli hän tänään saanut ja se pani koko talon
liikkeelle: -- piti lähteä liikkeelle! Nuottuepäällikköjen ja
miehistöjen saada sana, muona panna valmiiksi ... tuhat asiaa! -- ja
käskyt annettiin röyhkeästi ja kiivaasti.

Villahuivi irrallaan kaulassa, umpirintainen mekko yllä ja kädet seljän
takana käveli hän edestakaisin suuressa huoneessaan. Käynti oli
huojuva, pitkä vartalo hiukan taaksepäin kenossa, ja terävillä,
ankarajuonteisilla kasvoilla oli tänään puna, ikäänkuin korvapuustin
jälki kummallakin poskella.

Oli kaksi hyvin erilaista olentoa, jotka purjehtivat perheenpirtin
lattiaa, huolellisesti varoen törmätä toisiaan vastaan. Hänen vaimonsa
ei niinkään hevillä sekaantunut toimissaan; ... hän oli nähnyt monta
semmoista myrskynpuuskaa jo ennenkin ja käveli siellä nyt leveänä,
päättäväisenä ja vakavajalkaisena antamatta minkään häiritä itseään
taloustoimissaan:

"Rejer kulta! -- jos sinä odotat, kunnes joulu on ohitse, niin olen
varma, että kuitenkin olet aivan ensimmäisiä. Sanansaattajahan ei
kuullut mitään sillistä!"

"Kuullut sillistä? ... kuullut sillistä; onko kuultu mokomaa!...
Silloin muutkin läksisivät soutamaan sinne! Ei, näetkös, mutta mitä hän
sanoi, haiskahti silliltä, sen minä tunsin!"

"Oo, sinä tunnet aina sillin hajua, Rejer! Anna nyt ihmisten viettää
joulua rauhassa; -- muuten ei sovi aa-vuonolaiselle, tiedäthän!"

"Eikö sovi aa-vuonolaiselle? Ei -- vaan antaa Jumalan antimien mennä
mereen pitämättä niitä senkään arvoisina, että ojentaisi kätensä niitä
ottamaan, -- se sopii aa-vuonolaiselle, se!.. Ensin viettää joulua ja
sitten, kuin ovat saaneet oluttynnörin loppuun, on heidän sovelias
aikansa, niin!... Vaan nyt tulevat ehkä sillit ensin eivätkä ollenkaan
odota! -- Oikein, kyllä minä opetan heitä! Minä oikaisen heidät
suoraksi, jos he tekeytyvät kumarammiksi kuin he jo ovat... He saavat
tuntea paljan sattuvan naulan päähän!"

"Niinpä niinkin, sinä olet oma herrasi, Rejer! -- ja minun puolestani
on muona valmiina. Teidän tarvitsee vaan ottaa se huostaanne!"

"Valmiina kaikki?" -- hän katsoi hämmästyneenä, melkeinpä epäillen
häneen.

"No, sen verran olen minä huomannut sinusta näinä päivinä, että sinä
tahdot merelle, sanoipa sanansaattaja niin tai näin!"

"Se oli oivallisesti, Saara!" -- sanoi hän pyörähtäen ympäri kannallaan
ja hieroen käsiään. "Oivallisesti! sanon minä sinulle ... vähintään
kolmen päivän säästö... Siinä vasta emäntä, joka kelpaa!... Sinä olisit
voinut olla päällikkönä kalastusretkellä, jos olisi tarvittu!...
Oivallista! ... oivallista!"

"Niin, nyt olen minä ja kaikki ämmät leiponeet ja panneet juomaa sekä
varustaneet sinua antaen joulupuuhien jäädä, ja nyt sinä olet
tyytyväinen!"

"Olenpa niinkin, hyvin tyytyväinen!"

"Vaan näetkös, Rejer! nyt täytyy sinunkin totella minua yhdessä
asiassa!"

"No, annas kuulla!"

"Minä en tahdo Jan Conradia mukaan kalastusretkelle tänä vuonna,
niinkuin sinä puhuit!"

"Vai niin! -- juuri hänen täytyy tullakin mukaan!"

"Muista, että poika vasta ensi vuonna tulee seitsentoistavuotiaaksi;
poika on kasvanut niin rohkeasti, että on melkein kolmekyynäräinen eikä
hän ole vahva!"

"Joutavia, hän on kylliksi vahva, oikea hevonen -- kunhan hän ei saa
olla täällä kotona hemmoteltavana."

"Minä tarvitsen hänen apuaan; täällä on kyllä tekemistä, tiedäthän!"

"Jan Conradin -- täytyy tulla mukaan!" -- sanoi Rejer pitkäveteisellä
painolla. -- "Minä en tahdo raskasta työtä häneltä, vaan mukaan täytyy
hänen tulla! Hänen täytyy alkaa katsoa ja oppia, ett'ei hänestä tule
semmoista tuhmaa lorttia, jonkalainen minä itse täällä olin..."

Saara meni hänen eteensä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja siveli
hänen poskiaan.

"Sinun täytyy vielä tänä vuonna jättää poika minulle! Ensi vuonna voit
ottaa hänet mukaasi!"

"Enkös tiennyt sitä? -- enkös tiennyt sitä -- enkös tiennyt sitä! Aina
piilee sinun töissäsi jotakin ... aina saa ostaa ja myödä sinun
kanssasi, Saara!... Luulenpa sinun olevan voitonhimoisen aina sydämmen
juuriin! Vai sentähden sinä teit minun venheitteni pohjat niin
liukkaiksi matkalle? -- Minun pitäisi luonnollisesti maksaa se!"

"Puhu mitä tahansa, Rejer! vaan tällä kertaa minä päätän! -- Olen
kuullut hänen istuvan yksinään poikain kammarissa ja huokailevan --
monta kertaa. Jan Conrad on heikko, sanon minä!"

"Vai on hän nyt yht'äkkiä käynyt niin raihnaiseksi! ... laita sinä vaan
niin, että hän saa hyvää ja lämpöistä ylleen, -- sillä mukaan hänen
täytyy!"

"Niin ei voi ajatella, Rejer!... Minun seistessani ja pyytäessäni näin
hänen edestään... Olenhan minä pojan äiti!" -- hän sanoi tämän
värähtelevällä äänellä.

"Niin, ja minä hänen isänsä!" -- hän mitteli kiivailla askelilla
huoneen lattiaa.

Saaran kulmakarvat rypistyivät. Itsevaltainen kihara hänen tuuheasta
tukastaan oli vierähtänyt hänen otsalleen; ei voinut kieltää, ett'ei
matamissa ollut tenhoa!

Mies seisattui pari kertaa hänen eteensä, vaan väistyi taas.

"Miksi vilkutat sinä noin silmäkulmiasi!" huudahti Saara hänelle
vihdoin kärsimättömästi.

"Hm!... Minua ihmetyttää, että minä, joka vaan olen pojan isä, näen
paremmin sinua, joka ... mutta hm... Siihen lieneekin syytä!" -- Hän
pyörähti taas ympäri sävyisästi hymyillen ja kädet taskussa.

"Mitä tarkoitat?"

"Sanon vaan, että sillä lienee oma syynsä... Jokainen päättää itsensä
mukaan! -- Näetkös, Saara! ei poika ole kasvanut liian pikaisesti, ei
hän ole heikko eikä sairas, eikä mitään kaikesta siitä, miksi sinä
häntä tahdot; mutta hän on rakastunut, tiedän mä! he, he, pitäisipä
minun ymmärtää semmoiset asiat! -- niitä narrimaisuuksia on nyt
kestänyt koko syksyn! Ainoa parannuskeino semmoista vastaan on työ,
työ, vaan työ! Ja sentähden täytyy hänen merelle!... Hän on
luonnollisesti kerjännyt ja pyytää sinulta päästä siitä?"

"Vaan Rejer! mitä tarkoitat sinä tällä kaikella?"

"Hänen mielensä luonnollisesti tekee olla vaan kotona jouluna ja saada
tavata häntä, opettajatarta, tuota uutta neitiä pappilassa, kaikissa
niissä seuroissa, joihin hän vaan pääsee... Luuletko sinä suotta Jan
Conradin välttämättömästi joka sunnuntai tahtoneen kaikkiin niihin
kirkkoihin, joita rovastikunnassa on? Olet ehkä luullut hänen tulleen
heränneeksi, -- mitä?"

"Ja sinun silmäsi olisivat olleet auki näkemään kaikkea tuota,
sinun! ... häneen ... tuohon pitkään, kömpelöön, kesakoiseen?"

"Voidaan rakastua vähemmästäkin kuin tämä, vaimoseni!"

Saara naputti sormillaan ikkunan välipuuhun... "Vaan Rejer kulta!
poikahan on kuusitoista vuotias!"

"Niin, näetkös, Saara!... Semmoiset mieltymykset ovat nyt jotakin,
jolle nuoret nulkit eivät voi mitään, -- ainakin minun suvussani!"

"Vai -- niin? -- sinähän puhut kauniisti puolestasi!"

"Minä puhun vaan omasta kokemuksestani, minä!"

"Ja tunnustat sen niin suoraan?"

"Niinpä kyllä! -- On satoja, joihin voipi rakastua, vaan tosi tapahtuu
ainoastaan yhden kanssa... Nyt on käynyt niin Jan Conradille, näetkös,
minä ymmärrän niin hyvästi sen! -- paremmin Jan Conradin suhteen kuin
Janin, sillä tämä on sinun näköisesi! -- täytyy olla varuillaan, ett'ei
hän takerru ensimmäiseen hameesen; hänen pitää päästä niin vanhaksi,
että saa edes silmät päähänsä... Hitusen järkeä! -- No? -- etkö sinä
nyt ajattele samoinkuin minäkin, että meidän pitää antaa hänen soutaa
tuo hulluus itsestään merelle, -- vai tahdotko sinä kentiesi hänet
miniäksesi?"

"En minä luullut sinun, Rejer, noin paljon ymmärtävän naisasioita!"

"En ole koskaan sanonutkaan niitä ymmärtäväni; -- vaan erittäin
onnellisesti päässeeni niistä;" -- hän pyyhkäsi hiukset vaimonsa
otsalta ja nauroi -- "vaikka sinä usein pistät kuin viholainen! -- ja
kernaasti tahdon minäkin sananvaltaa Jan Conradin suhteen."

Nyt tarttui levottomuus häneen taas ja hän meni ikkunaan: -- "Kas
tuota ... kas tuonne ... kas vaan! -- tuolla kulkee vielä se, jonka
piti viedä sana, ja vetää takajalkojaan perässään mäessä niinkuin vanha
hevoskatko... kellä olisi niin pitkä keppi, jolla vähän kiirehtisi
häntä!... Olisin jo kahdesti kulkenut edestakaisin tämän välin
Lauri-Sepälle!"

-- -- Seuraavana päivänä oli vilkas elämä ja paljon touhua
laivasillalla. Talonväki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin,
ja naapuritaloista oli katsojia saapunut kokoon.

Kolme- ja neljäkymmenmiehisiä nuottueita oli lähdössä liikkeelle.

Nuottavene oli jo -- pienempi vene perässään ja iso naarain kokassa --
valmiina soutamaan neljällä airoparillaan. Vähän lumiräntää satoi
pilvisenä talvipäivänä köykäisesti kuin untuvia ison nuotan ruskeille,
kerratuille silmille, jotka olivat päälletysten valmiina potkittaviksi
mereen. Sisempänä työnnettiin kolmatta venettä keskinuottineen vasta
vesille, jotavastoin nassakkavene, jossa pikkunuotta oli, oli jo
ennättänyt jonkun matkan päähän.

Suuren nuottaveneen perätuhdolla istui Rejer lounas päässä ja peräsin
kädessä; hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireisinä
aikoina kirkastuneet ja ilmoittivat hänen nyt olevan oikealla
paikallaan siellä, missä hän istui. Hänen vaimonsa seisoi laivasillalla
ja antoi heidän nuorimman nelivuotisen tyttärensä nahkapukuisten
soutajain käsiin vietäväksi ottamaan jäähyväisiä häneltä.

Ja nyt läksivät he liikkeelle.

Veneet liukuivat airojen ajamina sujuvasti lahdelle, joka kiilsi
lyijynväriseltä. Rejer'in vaimo, liuta poikia ja tyttäriä ympärillään,
joista pienin piti häntä kädestä ja hameesta kiinni, seisoi nojaten
laivasillan kaidetta vastaan ja katsoi heidän jälkeensä. He hävisivät
kannaksen taakse, vaan vaimo seisoi vielä paikallaan, niinkau'an kuin
voi kuulla airojen ja tappien äänen.

Tästä vaimosta oli nyt tullut jotakin seudulle! -- Sen vian, ett'ei
hän ollut sieltä syntyisin eikä ollut seissut morsiuskruunu päässään
Aa-vuonon kirkossa, oli hän täydellisesti sovittanut näyttämällä --
paitse mukanaan tuomaa kahta Jania -- seitsentä poikaa ja tytärtä,
rehellisiä aa-vuonolaisia, vanhan Jan Juhl'in lapsenlapsia, ja sen
lisäksi asianmukaisesti syntyneitä ja kastettuja täällä. Komea ja
reipas hän oli, "niin että oli synti, kun ei vanha matami Juhl saanut
nähdä häntä!" -- Merenkulussa harjoitteli Rejer aa-vuonolaisia
väkivaltaisella välinpitämättömyydellä kaikkia vanhoja tapoja ja
menetyksiä vastaan... Hyvä ruoka, harvat ateriat ja "joudu!" -- olivat
hänen päämääräyksensä, jotka soveltuivat entisiin vereen juurtuneihin
-- hitaat, pitkäveteiset liikkeet ja kahdeksan ateriaa päivässä --
melkein niinkuin pohjatuuli suojattinaan!

Ja että tässä oli harjoitus kysymyksessä, sen saivat tälläkin kertaa
kokea, kun he joulunpyhät loikoivat merenrannalla Teistsaarien luona!
Lakkaamatonta soutamista ... neljä-, viisikymmentä hajoitettu ympäri
saaria tähyämään silliä -- olihan se kaunista joulunviettämistä!

Mutta joulu oli joulu! tuumivat aa-vuonolaiset ja Rejer näki heidän
kerta toisensa perästä horjuvan saarilla.

Itse kulki hän kuin palava soihtu ja löi reiteensä kiikarilla sekä
vainusi sumuun suurella, tuimalla nenällään, melkein kuin olisi luullut
sillin olevan ilmassa. Paljon ei hän antanut rauhaa heille... Välistä
sanansaattajaksi, välistä kiikarilla ja luotikangasta tutkimaan sieltä
ja täältä!...

"Ei ole suomuksia ilman silliä!" mutisi hän viimeistä kertaa
soudattaessa itseään nelihankaisella. Hän oli lähettänyt nuottueet
yhden yhtä, toisen toista tietä ja otti itse kolmannen, tehdäkseen
havainnoitaan. Ainoa mitä vasta voitiin pohjoiseen kalastuspaikasta
eroittaa, oli pari valasta ja jonkin verran sonkia...

Iltasella, palatessaan retkeltään, kuuli hän huutoa, rähinää ja
mässäämistä majapaikasta ja sen ympäristöstä. Aa-vuonolaiset joivat ja
viettivät joulua, ja viina katkusi ylt'ympäri.

Hän pisti päänsä ovesta:

"Venheisiin, miehet! -- voi sattua, että tapaamme sillit idästä
saaristosta!"... "Ja kaikissa tapauksissa sekoitan minä hiukan
merivettä viinaanne!" -- mutisi hän itsekseen.

Aa-vuonolaiset eivät juuri olleet iloisennäköisiä astuessaan yön
pimeässä venheisiin; heidän sisimmässä povessaan tuntui tämä oikealta
pyhän häpäisemiseltä. Mutta soutaa he saivat! -- soutaa koko pitkän yön
Rejer nelihankaisellaan etumaisena. Kun he sitten aamusella palasivat,
sanoi hän leppeästi: -- "Tämä olkoon nyt joulutanssin asemesta sekä
'hallingin' että 'springerin!'" -- He olivat saaneet soutaa
rangaistukseksi.

Väsyneinä ja surkeassa tilassa saapuivat he Teistsaarille, ja siellä
jäähtyi Rejer'in veri ja aa-vuonolaiset saivat vastoin tavallisuutta
jonkunlaisen hyvityksen: -- silliparvi oli mennyt saarien välille niin
taajana, että niitä oli molemmin puolin rantakivillä. Jan Conrad
oli nuotan palasella saartanut kolmekymmentä tynnöriä; vaan --
naapurinuottue oli rannanpuolelle pannut sulun toisensa viereen, toinen
toistaan suuremman.

Päälliköt joutuivat melkein raivoihinsa; vaan Rejer kulki ääneti
saarilla ja katseli muiden saalista.

"Täytyy käsittää maailmaa hauskalta puolelta!" mutisi hän hiljaa.

Puolipäivän aikaan löi hän kuitenkin kiikarinsa kokoon. Linnut ja
valaat tulevat vuonoa kohti!

"Eteenpäin taas, pojat!... Sillistämään!" kuului käsky ja nyt
lähdettiin liikkeelle vauhdilla, ikäänkuin ei edellisenä yönä olisi
airoakaan liikutettu.

Sana vaikutti kuin sähkö! Nuotta potkittiin ... repesi valaan
edessä ... toinen potkittiin toiseen lahteen.

Taas -- uuden silliparven lähestyessä -- joukko nuottueita samalla
kertaa levolla ja vahtimassa salmessa... Täällä värisyttää kaikkia mitä
kiihkein halu -- minuutti tai pari liian myöhään, ja koko yritys on
mennyt hukkaan! Nuottuepäälliköt komentavat, samalla kuin alapäälliköt
ovat köykäisissä venheissä varustettuina vesikiikarilla ja
luotilangalla tutkiakseen, mistä sillit kulkisivat.

Nelihankavenheen peräpuolella seisoo pitkän-roteva mies lounas päässä
ja häntä pitävät kaikki silmällä... Mies pistää tyynesti kätensä
taskuun ja ottaa sieltä tupakkapuruksen -- sovitun salaisen merkin, --
ja juhlenuotta alkaa purkautua kelalta, jolla aikaa silliparvi sipisee
ja potkii aivan vedenpinnalle asti... Köysivene rantaan ...
pikkuvenheet kokoavat lauvusnuorat sitä myöten kuin ne ilmestyvät
vedenpinnalle ... vaan mereen heitetään sitäpaitse neljä- tai
viisitoista isoa verkkoa, airoja katkotaan, venheiden yli soudetaan
hankojen kohdalta kiireessä, pari miestä putoaa veteen ja saavat rämpiä
taas ylös; ei kukaan huomaa sitä... Verkkoja heitetään ristin rastin --
tässä kilvoitellaan kuin hengenhädässä tuhansien omaisuudesta! ... --
Vaan keväämmällä maaliskuussa -- viimeisen nuotan korjattua ja sillien
myötyä -- kiiti sama kepeä vene, joka monta kertaa oli purjehtinut
myrskyistä merta kalastusretkellä, taas vuonoon kaksi vahvinta miestä
airoissa ja Rejer itse toinen käsi silmien yläpuolella ja toinen
ruotelissa. Nyt halusi hän kotiin, ja sentähden riennettiin, niin että
vesi kokan edessä kuohui!

Hän tuli aina paria päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja niinä parina
kolmena päivänä, kunnes hänen täytyi taas ryhtyä toimiinsa, oli talossa
heleä päivänpaiste!

Hän luuli aina tulevansa odottamatta; vaan he tunsivat hänet ja
vartioivat tarkasti, niin että hänellä oli sekä Saara että kihisevä
lapsiparvi vastassaan laivasillalla. Vaan silloin saikin vaimo kokea
karhunkäpäliä. Hän tavallisesti puoleksi nosti, puoleksi kiepautti
ympäri hänen rotevaa vartaloansa tervehdykseksi laivasillalla
hillitsemättömässä ilonhurmauksessa: -- "Yhtä kaunis! ... yhtä
komea!... Siinä on vaimoa, siinä!"

"Ja kuinka on käynyt?" kysyi Saara tiellä rannasta.

"Hyvin minun, vaan huonosti niiden, joiden kanssa minulla oli osaa!...
Aina myöhään! ... aina toinen toisensa kölivedessä ihan niinkuin
sillit! -- se on aa-vuonolaisen tapa... Ne ryömivät ja matelevat
laiskoina kuin konnat, kun vaan kukaan ei ole heitä käskemässä."

"Oletko menettänyt paljonkin heidän tähtensä, Rejer?"

"Joutavia, -- olen kuitenkin hyötynyt pari, kolme tuhatta!"

Ja joukko hävisi ovesta suureen rakennukseen, jonka siniset kattotiilit
ja ikkunat kevätauringon valossa häikäisevällä valollaan katselivat
alas.

Salissa oli hänen tavallinen taidetemppunsa kävellä viisi, kuusi lasta
samalla kertaa käsivarrella ja kaulassa -- saavuttanut huomionsa, ja
sitten niitä mitattiin pihtipieleen, -- pää päältään loistavia kaikista
hivusväristä, alkaen äidin vaaleasta Rejer'in tummanpunaiseen.

Nyt istui hän mielissään ja suorana sohvassa ja Saara innokkaasti ja
hilpeästi teki selkoa hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut siitä
päivin kuin hän oli lähtenyt kotoa.

... "Ja nyt osaa Inkeri Uuteen Testamenttiin asti
raamatunhistoriansa... Ja Theodor Norjan, Ruotsin ja Tanskan
maantiedon!"

"Vai niin, vai niin!"

"Ja kuuleppas sitten, miten minä olen tuuminut puutarhan suhteen, --
laajentaa sitä vähintään neljää kertaa suuremmaksi!... Aion ruveta
viljelemään morellia ja kirssikoita, ehkäpä omeniakin, -- siinä minun
toimialani!"

"Hyvin, Saara! -- eteenpäin vaan sitä tehden! Pane ihmiset
liikkeelle!... Ajatellessani kaikkia näitä raukkoja täällä ympäristössä
-- perältäkin olen juuri minä saanut heidät sillinpyyntiin! Ja jos se
sitten menisikin hullusti, niin on kuin minä olisin edesvastauksessa
siitä... Vaikka uskallankin väittää" -- kavahti hän seisalleen --
"tehneeni parastani heitä kiirehtiäkseni! -- Jos heillä olisi venheet
heidän luonteensa mukaan, niin olisi niissä väärät emäpuut, kierot
kokat, kiero peräsin ja vino masto sekä purje niskassa! vinosoutuiset
ja hidaskulkuiset... Hiessä on vanhaa maakrapua, joka tahtoo kulkea
niin ja näin, -- ja odottaa, kunnes kaikki tulee suoraan heidän
pivoonsa, sen sijaan että itse kävisivät suoraan asiaan!... Mutta
tiedätkös, mitä minä nyt tuumin, Saara? Aion ostaa pieniä metsäpalstoja
ja rakentaa puista venheitä kaupaksi; -- se saattaisi lyödä leiville!"

"Ja sitten sinä saat kylliksi työtä kesäksi, Rejer, sillä silloin
saatat sinä muutoin olla haitaksi, niinkuin tiedät!" -- nauroi Saara.

"Niinpä kyllä! -- vaan pääasia olisi siinä se, että aa-vuonolaiset
paremmin ehkä voisivat tottua merenkulkuun -- sillä ne miehet vasta
tarvitsevat aikaa!"

Siitä lämpimästä ihmettelevästä katseesta, jolla tämä aate otettiin
vastaan, näkyi, että siinä oli vaimo, joka ymmärsi miestään.



XVI

Eteenpäin!


Kymmenkunnan vuotta eteenpäin elämässä!... Hammernäs'in honka, joka oli
kestänyt niin monta myrskykuuroa ja nähnyt niin monta Juhle-sukua
tulevan ja menevän, on menettänyt yhden mahtavan haaransa. Se seisoi
nyt mäellä haljenneena ja musta ammottava vilo kupeessa -- toinen
käsivarsi niin vihaisesti ojennettuna ja uhkaavana kuin koskaan ennen!
-- ja katseli kirkkaita, sinisiä kattotiiliä Hammernäsvigenissä...
Kaikki oli kasvamaan päin, elossa ja liikkeessä -- vaikka olikin vähän
yksinäistä, kun miehet, niinkuin tavallista talvella, olivat
sillinpyynnissä.

Mäellä näkyi ristin rastin suksen ja kelkan jälkiä, suuria ja pieniä
poikain ja tyttöin askeleita heidän jokapäiväisistä käynneistään
Ottilie-tädin luona, joka asui Hammernäs'issä eikä ollenkaan huolinut
siitä, että "asuinrakennuksessa kummitteli!"

Teistsaarilla oli meripuoti kasvanut pieneksi suolauspaikaksi
venelaituri edessä; -- Rejer Juhl oli pannut paljon rahaa siihen, vaan
myöskin kiskonut siitä monta killinkiä.

Ja nyt -- keskellä talvea, tiistaina 18 päivänä helmikuuta -- oli hän
kauheassa ilmassa siellä! Tuuli ryntäsi puuskalla toisensa perästä
meripuotia vasten, hänen kävellessään siellä sisällä, ja pienessä
ahtaassa satamassa oli hänen jahtinsa kahdella ankkurilla ja köydellä
kiinnitettynä ja sittenkin hyppi ja keikkui, niin että vaahto nousi
liki ääripuiden tasalle.

Hän käveli merisaappaissa lattiata edestakaisin raskaassa aamuilmassa,
ison joukon merimiehiä seistessa pitkin puolipimeitä seinuksia
odottamassa käskyjä, Hän käveli kädet seljän takana, ja miehet
huomasivat hänen povessaan olevan ankaran taistelun... Kureiset,
terävät kasvot, joita harmahtava parta reunusti, olivat nyreiset suun
ympäriltä ja kovettuneet kuin luu.

Hän ryki ja ryki...

"Jahti kestää!" -- muistutti hänen poikansa Jan.

Rejer Juhl ei vastannut, vaan kulki ainoastaan edestakaisin.

"No, Anders!" kysäsi hän tämän tullessa puotiin. Se oli hänen paras
vatamiehensä, "Vatavanhus," joka oli ollut tähystelemässä saarella, --
"luuletko sen kääntyvän vielä etelämpään?"

"Melkein kohti lounasta! -- Verkot pohjoisessa ovat kireällä!...
Kolme vataa juuri siellä, missä laineet loiskuvat -- ne eivät
tottatosiaan säästä! -- Monta tuhatta tynnöriä menee nyt menojaan ...
aa-vuonolaisille saattaa tämä päivä tulla raskaaksi... Tarvittaisiin
sekä rossia että köysiä, jos mieli pysyä paikoillaan!"

"Enimmän ahdistettu on juuri Martin Sörhagenin suuri sulku!" -- lausui
joku.

Tuuli ryntäsi taas kattoa vasten!

"Hyvä on, että meillä on vaan osaa toiseen, isä!"

Rejer pyörähtihe kiivaasti: -- "Hyvä! ... hyvä!" -- kertoi hän ja läksi
avonaiselle ovelle katsomaan ulos. -- "Ilma ei nyt ole sen pahempi kuin
että me muutamien reipasten miesten kera voisimme purjehtia sinne
viemään rossia ja muuta semmoista ... meillä on päivä edessämme!"

Ei kukaan vastannut.

Rejer käänsi heille kiivaasti selkänsä... "Hm, hm!"

Myrsky teki taas rynnäkön katonmalkoja vasten. Taas katsoi hän ulos; --
tuiskusi yli koko saaren.

"Kaikki sillit taas hajaantuneet mereen ... luullakseni yritämme
liikkeelle!" -- lisäsi hän päättävästi. "Olisi häpeä, jos me viruisimme
täällä kaikkine tarpeellisine aseinemme ja antaisimme seudun suuren
siunauksen mennä jälleen mereen! -- No, Anders?"

Anders oli halukas.

"Minä tulen mukaan, isä!" -- sanoi Jan.

"Sinä jäät tänne!" -- sai hän vastaukseksi.

Kaksi muuta miestä lupautui ja toiset alkoivat laittaa kaikkia kuntoon.

Jan meni levottomana rannalle ja rohkeni tehdä pari viittausta siitä,
että merellä olisi pula satamapaikasta.

Oli paljon työtä saadessa rossia ja köysiä veneesen aaltoilemisen
tähden.

"Tänään _tahdon_ tulla kanssasi, isä!"

Hän oli juuri astumaisillaan veneen partaalle, kun hänen isänsä,
joka seisoi teljolla, äkkiä kääntyi ympäri ja antoi kuusi- tai
seitsenkolmattavuotiselle naineelle pojalleen iskun niskaan, niin että
hän lennähti liukkaan leväkön yli rantakiville.

Samassa läksi vene liikkeelle -- -- Rejer itse neljäntenä venheessä
raivasivat he etelätuulen puhaltaessa takaapäin, itselleen tien vaahdon
ja laineiden läpi.

Puolenpäivän aikaan pääsivätkin he perille verkkojen luokse eivätkä
suinkaan näyttäneet tulleen liian aikaiseen! Etenkin olivat suuret
verkot isossa vaarassa, ja nyt oli keskellä raivoisia aaltoja saatava
tueksi kaikellaisia ohkasia rossia ja köysiä. Vesitynnöri muutettiin
kohoksi kannattamaan paremmin verkkoja ja pieni vara-ankkuri laskettiin
pohjaan, kun nuotta oli luiskahtamaisillaan riippoineen paikoiltaan.

Tässä oli kysymys suurista rikkauksista: vaan kaikki näytti nyt olevan
jotenkin turvattu; -- Rejer'in jahti vaan oli suojatta yöksi ja heidän
täytyi hämärässä taas lähteä hakemaan suojaa saarien takaa toiselta
puolen vuononsuuta. Jan käveli levottomana Teistsaarilla ja piti vaaria
siitä, kuinka myrsky yöllä yhtä mittaa kasvoi, kunnes kattotiilit
alkoivat lennellä alas ja he saivat kylliksi työtä tuetessaan rosseilla
meripuotia. Hänen toivonsa oli nyt siinä, että isä oli hakenut yhdessä
tai toisessa salmessa maata. Mielessään ajatteli hän itsellään olevan
tuhmanröyhkeän isän, joka toiste piti panna jalkapuuhun.

Mutta ulapalla oli Rejer Juhl jahtinensa niin isoissa purjeissa kuin
hän suinkin sai kuljetetuksi, ja viilsi merta, niin että kaaret
natisivat ja lokat vapisivat! Tuuli oli siirtynyt länteen, niin että
hänen täytyi antautua merelle yöksi. Majakka oli koko ajan heistä
tuulen alla, vaan he voivat nähdä sen ainoastaan silloin kuin olivat
keskilainetta korkeammalla...

"Tässä on kova käsissä, miehet! ... sille, joka on tottumaton
purjehtimaan jahdilla!" -- sanoi hän, kun myöhemmin yöllä olivat
saaneet alukseensa hirmuisen hyrskylaineen, -- "mutta onpa hyvä
kyntteli jalassa tuolla maalla ... vaan sinne emme nyt tahdo mistään
maksusta!"'

Mutta sinne heidän näytti täytyvän pakostakin.

Sää oli enemmän kuin myrskyinen ja tuuli muuttui ihan läntiseksi --
aivan maata kohti sekä tuuli että merenkäynti. Tässä ei ollut mitään
neuvoa, valkeassa vaahdossa ja pimeässä yössä kuljettiin suoraan maata
vasten.

"Se on oikein, suoraan majakkaa kohti!" -- sanoi hän tuimasti. -- "Se
tuntuu nyt niin lauhkealta, kun se on selkämme takana... Sillä se
pilatus tietää, mitä meidän edessämme on!" -- lisäsi hän itsekseen
mutisten ja nyökyttäen päätään rannalle.

... "Länsituuli auttoi muuten hyvästi aa-vuonolaisten pyydyksiä,
kuuletkos Anders!" lausui hän jonkunlaisella hyväntahtoisuudella
"Vatavanhukselle," joka seisoi hänen vierellään ruotelitankoon
kietoutuneena, -- "nyt he voivat hyvästi tulla toimeen!"

"Niin ... _he_ -- tulevat toimeen!" -- tuumasi Anders omituisella
painolla.

Pimeä yö, eksyttävä meri, merisavua ja vinkuminen korvissa ja edessä --
niinkuin merestä nouseva tuskallinen aavistus, -- jonkun kimaltelevan
rajan, valkoisine hampaineen, terävä, pimeä...

"Näin käy paremmin, -- priiskoitusta enemmän tai vähemmän ei haittaa
nyt ollenkaan!" -- Ja kääntäen suuntaansa laskivat he yhä lähemmäksi
maata, hyrskylaineen seuratessa ja huuhdellessa aluksen kantta.

Lähemmäksi ja lähemmäksi tuli musta, kimalteleva ... piikkinen! --
kuolema irvisteli heille.

Jokainen valo, joka pilkotti aaltojen takaa, täytti mielen kauhulla.

"Jos meidän on saapuminen Herramme eteen tänä yönä, niin on hyvä, että
minulla oli niin vähän itseäni varten merellä!" lausui Rejer
"Vatavanhukselle."

-- Kun he nyt alkoivat nähdä eteensä, vaikeni jokainen.

Ajatukset liikkuivat hämäröinä ja raskaina Rejer'issä. Odottamaton raja
oli pantu voimakkaalle elämälle!... Kykeneviä miehiä ryhtymään työhön
minun jälkeeni, sekä Jan että Jan Conrad! -- Ja Saara, -- eikö hän enää
tapaa minua laivasillalla?... Tuli aikaisemmin loppu kuin olisin
tahtonutkaan! -- meni kuin häätanssi minulta siitä päivin kuin sain
hänet... Hän kohotti lounastaan saadakseen ilmaa.

Hänen koko elämänsä oli yht'äkkiä kuin peili hänen edessään!

Heillä oli nyt kohisevat salakarit molemmilla puolillaan...

Äkkiä loisti terävästi ja suoraan kokan edessä.

"Ei, tässä käy kuin isälleni, kun hän seisoi kirkonmäellä Aa-vuonossa
ja saarnasi silliä vastaan -- ei se auta mitään, Anders!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä törmäsivät he karia vasten. Ilma
selkeni... Hyrskylaineet lakasivat heidän ylitsensä!

       *       *       *       *       *

Niiden monen laivanhylkysirpaleen ja pyöräpuun seassa, jotka tämän
helmikuun yön perästä kuljeskelivat salakarien välisissä, olivat ehkä
karia vasten törmänneen jahdinkin jäännökset. Vaan täysin varmaksi tuli
onnettomuus vasta sitten, kuin nimilauta viikkoa myöhemmin löytyi
muutaman peninkulman päästä etelästä.

Jan tuli tällä raskaalla surusanomalla ja koetti niin varovasti kuin
mahdollista valmistaa äitiään ottamaan sitä vastaan. Vaan hän tarttui
heti poikansa käsivarteen eikä tämä koskaan ole unhottava sitä
katsetta, jonka äiti häneen loi ... oli kuin hän olisi voinut katsoa
hänen lävitsensä niinkuin lastu.

"Kerro, kerro poikani!... Minä en ymmärrä, mitä sinä sanot; vaan minä
muistan joka sanan! ... kerro tarkoin -- kaikki!"

Hän kävi yhä kalpeammaksi hänen kertoessaan ... antoi päänsä vaipua
vähitellen rintaansa vasten, vaan oikasihe sitten äkkiä... "Ja siinä
kaikki Jan! Jos olet unhottanut jotakin, niin on sinun kerrottava
minulle sekin." -- Hän läksi huoneesta ja poika tahtoi tueta häntä.

"Oi kiitoksia, poikani, anna minun olla yksinäni!" -- Sen sanottuaan
sulkeutui hän huoneesensa.

He olivat suuressa levottomuudessa hänen tähtensä, kun hän ei
aamusellakaan tullut huoneestaan, ja Jan meni hänen luokseen. Hän
tapasi hänet istumasta liikkumatonna kuin kiven ja kalpeana.

"Sinun täytyy tulla alas ja ryhtyä toimiisi äiti!"

Hän istui vielä hetkisen liikkumatta ja tuijotti lattiaan.

"Niin paljon luulin minä pitäväni isästäsi, ett'en voisi elää hänen
kuoltuaan... Vaan elämä ei näy olevan sitä laatua ... emmekä me saa
keskeyttää sitä, mitä hän on alkanut täällä Aa-vuonossa, Jan!"

"Niin, niin minä sain hänen viimeisen kehoituksensa, äiti! -- Iskun
niskaani, niin että kaaduin rannalle ... vaan nyt se on selvinnyt
minulle, miksi sen sain: -- hän ei tahtonut uskaltaa meidän molempien
elämää samaan vaaraan... Se merkitsi niin paljon kuin että meidän piti
jäädä tänne suremaan, äiti, -- eteenpäin!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eteenpäin! - Kertomus mereltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.