Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kenelm Chillingly - Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä
Author: Lytton, Edward Bulwer Lytton, Baron, 1803-1873
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kenelm Chillingly - Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä" ***


KENELM CHILLINGLY

Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä


Kirj.

EDWARD BULWER LORD LYTTON


Englannin kielestä suomensi H. F. [Hanna Favorin].


Helsingissä,
K. E. Holmin kustantama, 1883.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.



ENSIMMÄINEN KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Sir Peter Chillingly, Exmundham'in herra, baroneti F.R.S. ja F.A.S.,
oli vanhan suvun edusmies ja suuren tilan omistaja. Hän oli nuorena
nainut, mutta ei senvuoksi että hän erittäin avio-säätyä rakasti, vaan
tehdäksensä vanhemmillensa mieliksi. He ottivat valitaksensa hänelle
morsiamen; ja vaikka he tosin olisivat voineet paremman valita, niin
olisivatpa voineet valita huonommankin, jota ei saata sanoa kaikista
miehistä, jotka itse ovat vaimonsa valinneet. Miss Karolina Brotherton
oli kaikin puolin sopiva vaimo hänelle. Hänellä oli hyvät varat, joilla
sopi ostaa pari taloa, joita Chillingly kauan oli halunnut saada
haltuunsa. Hän oli hyvin ihaeltu ja toi myötänsä kreivikuntaan sen
kokemuksen muodin-mukaisessa seuraelämän hienoudessa, jota nuori neiti
kolmen vuoden kuluessa saavuttaa tansseissa, ja hän astui aviopuolison
oikeuksiin sellaisella arvolla, että sekä hänelle itselle että hänen
kasvattajallensa oli siitä kunniaa. Hän oli kylläksi kaunis voidaksensa
puolison ylpeyttä tyydyttää, mutta ei kyllin kaunis pitääksensä miehen
mustasukkaisuutta vireillä. Häntä pidettiin täydellisesti sivistyneenä,
se on, hän soitti pianoa niin, että soittoniekka olisi sanonut "hänen
saaneen hyvän opetuksen;" mutta ei yksikään soittoniekka olisi
viitsinyt mennä toista kertaa kuuntelemaan hänen soittoaan. Hän maalasi
vesi-värillä -- joksenkin hyvin omaksi huviksensa. Hän osasi franskan
ja italian kieliä niin hyvin, että hän, vaikka hän ei ollut lukenut
muuta kuin valittuja otteita näiden-kielisten kirjailijain teoksista,
puhui molempia kieliä oikeammalla korolla, kuin meillä on syytä luulla
Rousseau'n tahi Ariosto'n tehneen. Mitä nuori lady muuten tarvitsee,
jotta häntä pidettäisiin täydellisesti sivistyneenä, sitä en tiedä,
mutta olen vallan varma siitä, että kysymyksessä oleva nuori lady
vastasi kaikkiin vaatimuksiin tässä suhteessa. Nämä naimiskaupat eivät
sir Peter Chillingly'lle olleet ainoastaan hyvät -- ne olivat
loistavatkin; eikä miss Karolina Brothertoninkaan ollut syytä niitä
halveksia. Tämä oivallinen parikunta elelikin yhdessä niinkuin enimmät
oivalliset parikunnat tekevät. Vähän aikaa naimisen jälkeen Sir Peter,
vanhempainsa kuoltua -- joilla, kun olivat perillisensä naittaneet, ei
enää ollut mitään tässä maailmassa minkä puolesta olisi kannattanut
elää -- vastaanotti heidän maatilansa; hän oleskeli vuosittain yhdeksän
kuukautta Exmundham'issa ja kolme kuukautta hän asui Londonissa. Lady
Chillingly ja hän muuttivat varsin mielellään kaupunkiin, kun olivat
Exmundham'iin kyllästyneet, ja he palasivat hyvin mielellänsä
Exmundham'iin kun kaupungin elämä alkoi heitä kyllästyttää. Se oli
yhdellä ainoalla poikkeuksella erinomaisen onnellinen avioliitto,
ollaksensa avioliitto. Lady Chillingly noudatti omaa tahtoansa
vähäpätöisissä asioissa, Sir Peter suurissa. Vähäpätöisiä asioita
tapahtuu joka päivä; suuria ainoastaan kerta kolmen vuoden kuluessa.
Kerran joka kolmas vuosi myöntyi Lady Chillingly Sir Peterin tahdolle;
näin järjestetyissä kodeissa kaikki olot ovat säännölliset. Heidän
aviollisen onnensa puute oli vaan epäävää laatua. Heidän rakkautensa
toinen toisiinsa oli niin suuri, että he huokaillen ikävöivät merkkiä
siitä; neljätoista vuotta he turhaan olivat pientä tuntematonta
odottaneet.

Miespuolisen jälkeisen puutteessa Sir Peterin serkku oli hänen
omaisuutensa laillinen perillinen; ja neljänä viime vuotena tämä
laillinen perillinen oli selvillä sanoilla ilmoittanut luulonsa, että
hän, suoraan sanoen, jo oli todellinen perillinen; ja hän oli (vaikka
Sir Peter oli häntä paljon nuorempi ja niin terve ja raitis kuin kukaan
olla voi) harmittavalla tavalla ilmaissut toiveensa, että tämä perintö
pian joutuisi hänen käsiinsä. Hän ei ollut antanut suostumustansa
pienen maa-tilkun vaihtamiseen lähellä asuvan tilanomistajan kanssa,
jonka kautta Sir Peter olisi saanut hyvää, viljeltäväksi kelpaavaa
maata kaukaisen vesakon sijaan, josta hän ei saanut muuta kuin varpuja
ja kaniineja. Tämän hän teki siitä syystä, että kaniinien ampuminen
huvitti häntä, laillista perillistä, ja tuo kysymyksessä oleva vesakko
olisi hänelle erittäin sopiva ensi metsästyksen aikana, jos hän siksi
saisi tilan haltuunsa, joka kyllä oli mahdollista. Hän kielsi Sir
Peteriä hakkauttamasta hirsiä metsästä omaksi tarpeeksensa ja olipa hän
uhannut haastaa hänet oikeuteenkin siitä. Sanalla sanoen: heidän
laillinen perillisensä oli juuri niitä ihmisiä, joiden kiusaksi
tilan-omistaja, naimatonna ollen, menisi naimisiin kahdeksankymmenenkin
ikäisenä, omia lapsia saadaksensa.

Mutta tuo luonnollinen toivo voida tyhjäksi tehdä tylyn sukulaisensa
toiveet ei ollut ainoa syy siihen että pienen perillisen tulematta
jääminen Sir Peter Chillinglyä suretti. Vaikka Sir Peter oli niitä
maalla asuvia herroja, jotka muutamain valtiollisten kielikellojen
mielestä ovat sitä älyä paitsi, jota on muille yhteiskunnan jäsenille
suotu, niin hänellä kuitenkin oli melkoinen määrä kirjallista oppia ja
suuri taipumus spekulatiivisen filosofiian tutkimiseen. Hän toivoi
hartaasti laillista perillistä, joka hänen oppivarastoansa perisi ja,
ollen varsin hyväntahtoinen mies, hän toivoi jotakuta, joka voisi
tehokkaammin ja hyödyllisemmin jakaa ihmiskunnalle noita hyvyyksiä,
niinkuin filosofit tekevät ankarasti taistellen; niinkuin säkenet,
olkoonpa niitä piissä kuinka paljon tahansa, kuitenkin pysyisivät
kätkettyinä siinä tuomiopäivään saakka, jos teräs ei siihen koskisi.
Sanalla sanoen, Sir Peter toivoi poikaa, jolle tämä sotainen omaisuus
olisi suotu suuressa määrässä, joka häneltä itseltä puuttui, mutta joka
on ensimmäinen ehto niille, jotka mainetta harrastavat ja varsinkin
tarpeellinen hyväätekeväisille filosofeille.

Asian näin ollen voi helposti käsittää, että ilo oli suuri eikä
koskenut ainoastaan Exmundham'in asukkaita, vaan ulottui kaikkiin
arenti-miehiin tällä kunnioitettavalla tilalla, jotka kaikki pitivät
nykyisestä omistajasta, sekä että luultua perillistä, joka erittäin
tahtoi vihattuja kaniineja pitää, harmitti, kun Chillingly'n
kotilääkäri ilmoitti, että "armollinen rouva oli raskaana;" ja tämä ilo
yhä eneni Exmundham'in tilalla kun ajallansa pieni poikainen laskettiin
kätkyesensä. Tämän kätkyen luo Sir Peter kutsuttiin. Hän astui
huoneesen ripein askelin ja loistavin silmin; hän lähti siitä hitailla
askelilla ja otsa rypyssä.

Pienokainen ei kuitenkaan ollut mikään vaihdokas. Hänellä ei ollut
kaksi päätä tähän maailmaan tullessansa, niinkuin muutamilla lapsilla
sanotaan olleen; hän oli sellainen kuin lapset tavallisesti ovat -- hän
oli sanalla sanoen terve ja kaunis poika. Mutta hänet nähdessänsä isä
kuitenkin kävi alakuloiseksi ja samaten imettäjänkin laita oli. Poika
oli niin erinomaisen juhlallisen näköinen. Hän loi Sir Peteriin
surullisen, soimaavan katseen; hänen huulensa olivat suljetut ja
suupielet olivat alaspäin vedetyt ikäänkuin hän tyytymättömänä miettisi
tulevaa kohtaloansa. Imettäjä ilmoitti varovasti kuiskaten ettei
pienokainen ollut ollenkaan itkenyt syntyessään. Hän oli omistanut
kehdon hiljaisen surun arvoisuudella. Ei mikään inhimillinen olento
voinut näyttää kolkommalta ja miettiväisemmältä jos hänen olisi ollut
maailmasta eroaminen, sen sijaan että siihen tuli.

"Noh," sanoi Sir Peter itsekseen, tultuansa takaisin yksinäiseen ja
hiljaiseen kirjastoonsa, "filosofi, joka lahjoittaa uuden kansalaisen
tähän murheen-laaksoon, ottaa päällensä varsin suuren edesvastauksen."

Samassa kuului kirkonkellojen soitto läheisestä kirkontornista,
kesä-auringon säteet loistivat ikkunoista, mehiläiset surisivat
kukkasissa ikkunan edustalla olevalla nurmella; Sir Peter heräsi
haaveistaan ja katseli ulos.

"Kun oikein asiaa mietin," sanoi hän iloisesti, "on täällä kyynelten
laaksossa kuitenkin ilojakin."



TOINEN LUKU.


Exmundham Hall'issa pidettiin perhe-neuvoittelu, jossa keskusteltiin
mikä nimi tälle erinomaiselle pojalle annettaisiin häntä kristilliseen
seurakuntaan otettaessa. Tämän vanhan suvun nuoremmista haaroista oli
tärkein tuo vastenmielinen luultu perillinen, joka oli skotlantilainen
haara, nimeltä Chillingly Gordon. Hän oli leskimies ja hänellä oli
poika, joka nyt oli kolmen vuotias eikä siis kaikeksi onneksi
aavistanutkaan sitä vahinkoa, jonka vastasyntyneen tulo maailmaan oli
tehnyt hänen tulevaisuutensa toiveille, jota sitä vastoin ei
todenmukaisesti voi hänen kaledonialaisesta isästänsä sanoa. Mr
Chillingly Gordon oli niitä miehiä, jotka menestyvät tässä maailmassa
vaikka emme voi käsittää miksi. Hänen vanhempansa kuolivat hänen vielä
lapsena ollessaan, eivätkä jättäneet hänelle mitään perintöä; mutta
perheensä toimesta hän pääsi Charter House-kouluun, jossa mainiossa
oppilaitoksessa hän ei kuitenkaan sanottavaa mainetta saavuttanut. Ja
kuitenkin valtio otti hänen erityiseen suojelukseensa niin pian kuin
hän sieltä erosi, ja määräsi hänen erään yleisen laitoksen
kamarikirjoittajaksi. Siitä hetkestä saakka hän menestyi; hän oli nyt
tilintarkastajana ja sai tuhatviisisataa puntaa sterl. palkkaa
vuodessa. Niin pian kuin hän oli tilaisuudessa elättää vaimoa, valitsi
hän itselleen puolison, joka auttoi häntä ylläpitämään häntä itseä.
Vaimo oli irlantilaisen peer'in tytär, ja hänen myötäjäisensä nousi
2,000:teen puntaan sterl. vuodessa.

Muutamia kuukausia häitten jälkeen Chillingly Gordon vakuutti vaimonsa
hengen, jotta hän, jos vaimo sattuisi kuolemaan, tulisi saamaan 1,000
puntaa vuodessa vakuutusrahaa. Koska vaimo näytti olevan terve ja
voimakas nainen ja oli pari vuotta nuorempi miestänsä, näytti
tämä hänen tulojensa vähennys, jota tämä vuotuinen maksu hengen
vakuutus-laitokseen tuotti, olevan liian suuri uhraus nykyisyyden
nautinnoissa tulevaisuuden mahdollisten tapausten tähden. Mutta pian
nähtiin hänen olleen erittäin viisaan ja älykkään miehen, jommoisena
hän pidettiinkin, sillä hänen vaimonsa kuoli heidän oltuansa toista
vuotta naimisissa, pari kuukautta ainoan lapsensa syntymisen jälkeen,
sydäntautiin, jota lääkäritkään eivät olleet huomanneet, mutta jonka
Gordon varmaankin rakkaudessansa oli keksinyt, ennenkuin hän vakuutti
hengen, joka oli niin kallis, ettei hän voinut olla ilman korvauksetta
sen kadotettuansa. Hänen tulonsa nousivat nyt siis 2,500 puntaan
vuodessa ja taloudellisessa katsannossa hänen tilansa oli varsin
hyvä. Sitä paitsi oli hän saavuttanut kunnian, joka teki hänen
yhteiskunnallisen asemansa loistavammaksi kuin se, minkä valtio oli
hänelle suonut. Hän pidettiin varsin tarkkamielisenä miehenä ja hänen
mielipiteensä kaikissa asioissa, sekä julkisissa että yksityisissä,
pidettiin hyvin suuri-arvoisena. Mielipide itsessään ei, tarkalleen
tutkittuna, ollut mistään arvosta, mutta tapa, jolla hän sen lausui,
vaikutti suuresti kuulijoiden mieliin. Mr Fox sanoi kerta ettei "kukaan
ollut niin viisaan näköinen kuin lord Thurlow." Lord Thurlow ei
suinkaan voinut olla viisaamman näköinen kuin mr Chillingly Gordon.
Hänen leukaluunsa olivat varsin tukevat ja hänen kulmakarvansa suuret,
punaiset ja tuuheat, ja hän rypisti niitä lausuessansa mielipiteitänsä.
Hänellä oli vielä toinenkin etu, joka auttoi häntä suuren arvon
saavuttamiseen. Hän oli hyvin inhoittava mies. Hän osasi olla törkeä,
kun häntä vastaan väitettiin; ja koska harvat ihmiset mielellänsä
tahtovat olla törkeyden esineenä, niin väitettiin ani harvoin häntä
vastaan.

Mr Chillingly Mivers, toisen nuoremman sukuhaaran edustaja, oli etevä
hänkin, mutta vallan toisella tavalla. Hän oli naimaton,
kolmenkymmenenneljän vuoden ikäinen mies. Hän halveksi, niinkuin
kaikki tiesivät, sydämensä pohjasta kaikkia ja kaikkea. Hän oli
ruvennut ulosantamaan julkista, _The Londoner_ nimistä sanomalehteä,
jonka pääomistaja hän oli ja joka hiljan oli perustettu tämän
halveksimis-aatteen mukaan ja joka oli, sitä emme tarvinne mainitakaan,
voittanut niiden yhteiskunnan jäsenten erinomaista suosiota, jotka
eivät ketään ihaile, eivätkä niin mitään usko. Mr Chiilingly Mivers oli
omissa ja muiden silmissä mies, joka olisi voinut saavuttaa mainetta
missä kaunokirjallisuuden haarassa tahansa, jos hän vaan olisi katsonut
hyväksi ilmaista erinomaisia omaisuuksiansa siinä. Mutta hän ei
alentanut itseänsä sitä tekemään, ja senpätähden hänellä oli täysi
oikeus arvella että jos hän olisi kirjoittanut draaman, romaanin,
historian tahi filosofisen esitelmän, niin hän olisi voittanut
Milton'it, Shakspeare't, Cervantesit, Hume't ja Berkeley't. Hän pani
suuren arvon nimettömyydelle, eikä kukaan voinut varmaan sanoa mitä hän
kirjoitti siihenkään sanomalehteen, jonka hän itse oli alkuun pannut.
Mutta mr Chillingly Mivers oli kuitenkin, jota mr Chillingly Gordon ei
ollut -- hän oli varsin säädyllinen mies eikä yleisessä seuraelämässä
ensinkään törkeä.

Hänen suuri-arvoisuutensa John Stalworth Chillingly
oli sen uskontunnustuksen kiivas tunnustaja, jota sanotaan
"jäntärekristillisyydeksi", jopa oikein erinomaisimpia niitä. Hän oli
ko'okas, tanakka, leveähartioinen mies, ja polvien ja nilkkaluun
välinen osa takaraajoista oli hyvin vankka. Hän olisi jo ensi
katsannossa lyönyt deistin kuolijaaksi siihen paikkaan. Sieur de
Joinville kertoo kirjassansa Ludwig Pyhästä, että kokous teologeja ja
pappeja eräässä itämaisessa kaupungissa kutsutti juutalaisia kokoon
väittääksensä heidän kanssansa kristinopin totuuksista, ja eräs ritari,
joka siihen aikaan oli raajarikko ja kulki kainalosauvain nojassa,
pyysi ja sai luvan olla keskustelussa läsnä. Juutalaiset saapuivat
kutsumuksen johdosta kokoukseen ja eräs pappi kääntyi oppineesen
rabbiiniin, kysyen ystävällisesti tunnustiko hän Jesuksen jumalallista
sikiämistä. "En suinkaan," vastasi rabbiini; jonka jälkeen hurskas
ritari, suuttuen sellaista pilkkaa kuullessansa, nosti kainalosauvansa
ja löi rabbiinin maahan; sitten hän itse hyökkäsi muitten uskottomain
joukkoon, joita hän ensin pieksi ja sitten pakoitti häpeällä
pakenemaan. Pyhälle kuninkaalle kerrottiin ritarin käytöksestä
pyynnöllä, että sitä sopivalla tavalla rangaistaisiin; mutta pyhä
kuningas julkaisi tämän viisaan tuomion.

"Jos hurskas ritari on varsin oppinut pappi ja voipi hyvillä
todisteilla vastata epäilijän lauselmiin, tuokoon kaikin puolin näitä
todisteita esiin; mutta jos hurskas ritari ei ole oppinut pappi ja
häneltä puuttuu todisteita, ratkaiskoon hurskas ritari silloin lyhyesti
kiistan hyvän miekkansa kärjellä."

Hänen arvoisuutensa John Stalworth Chillingly oli samaa mieltä kuin
Ludwig Pyhä; muuten hän oli hyvä ja rakastettava mies. Hän edisti
cricket-peliä ja muita miehen _sport'ia_ seurakuntalaisissansa
maalla. Hän oli taitava ja rohkea ratsastaja, mutta hän ei metsästänyt;
hän oli hauska seuranpitäjä ja joi mielellään täyden lasillisensa.
Mutta hän rakasti rauhaisaa ja sievistävää kaunokirjallisuutta ja siinä
kohden hänen taipumuksensa oli vallan päin vastainen kuin olisi voinut
luulla hänen jäntäreelliseen kristillisyyteensä katsoen. Hän luki
paljon runoutta, mutta hän ei pitänyt Scott'ista eikä Byron'ista, jotka
hänestä olivat pintapuolisia ja melskeisiä. Hän väitti, että Pope oli
ainoastaan runollinen kyhäilijä ja että Wordsworth oli Englannin suurin
runoilija; vanhat klassikot eivät hänestä olleet juuri minkään
arvoiset; hän ei myöntänyt franskalaisilla runoilijoilla olevan mitään
arvoa; hän osasi italian kieltä, mutta hän laverteli saksaa ja tahtoi
mielellään ajaa jokaiseen Goethe'n Hermann ja Dorothea nimisen kirjan.
Hän oli nainut pienen vaatimattoman vaimon, joka hiljaisuudessa häntä
kunnioitti ja luuli ettei mikään uskonriita enää kirkossa olisi
olemassa, jos hänen miehensä olisi oikealla paikallaan Canterburyn
arkkipiispana; tämän suhteen hän itse oli aivan samaa mieltä kuin
vaimonsa.

Paitsi näitä kolmea miespuolista Chillingly-suvun jäsentä edusti
naissukua, arvollisen rouvan poissa ollessa, joka vielä eli omassa
huoneessaan, kolme nais-Chillingly'ä, sir Peterin sisarta, ja kaikki
kolme naimattomia. Yksi syy siihen, että he vielä olivat neitoja, oli
ehkä se, että he ulkonäöltään olivat niin yhdennäköisiä, että kosija
olisi ollut kahdella päällä minkä heistä hänen tulisi valita ja olisi
mahdollisesti voinut pelätä että, jos hän yhden valitsisi, hän
seuraavana päivänä ehkä vahingossa suutelisi toista. He olivat kaikki
ko'okkaat ja laihat; heidän kaulansa olivat pitkät ja kaulain alla oli
kaunis luunmuodostus. Kaikilla oli vaaleat hiukset, vaaleat
silmäluomet, vaaleat silmät ja vaalea iho. He olivat aina
samankaltaisissa vaatteissa, ja heidän lempivärinsä oli heleänviheriä;
tässäkin tilaisuudessa olivat he niin puetut.

Samoin kuin he ulkonäöltänsä olivat yhoennäköiset, niinpä he tavallisen
katselijan silmissä luonteensa ja hengenlahjojensakin puolesta olivat
ihan samallaiset. Heidän ryhtinsä oli kaikin puolin hyvä; he eivät
milloinkaan naisellista ujoutta unohtaneet, -- he olivat varsin
varovaiset muukalaisten seurassa, mutta pitivät paljon toisistaan ja
sukulaisistaan sekä lemmityisistään, -- he olivat hyvin hyvät köyhiä
kohtaan, joita he katsoivat kuuluvaksi vallan toiseen luomisjärjestöön
ja joita he kohtelivat senkaltaisella hyvyydellä, jota ihmiset
järjettömiä luontokappaleita kohtaan osoittavat. Heidän ymmärryksensä
oli kehitetty samojen kirjojen lukemisella, -- mitä yksi oli lukenut,
sitä toisetkin olivat lukeneet. Kirjat olivat jaetut pääasiallisesti
kahteen luokkaan, romaaneihin ja niin sanottuihin "hyviin kirjoihin."
heidän oli tapana vuorottain ottaa kirja kumpaakin lajia: toisena
päivänä romaani, toisena hyvä kirja, sitten taas romaani ja niin yhä
edelleen. Jos mielikuvitus maanantaina oli liiaksi kiihoittunut,
jäähdytettiin se sillä tapaa tiistaina sopivaan lämpömäärään; ja jos se
tiistaina siten oli jäähtynyt, niin se keskiviikkona sai haalean
löylyn. Ne romaanit, joita he valitsivat, olivat kuitenkin harvoin sitä
laatua, että ne kiihoittivat henkistä lämpömittaria siihen määrään,
että veri olisi kuohunut; sankarit ja sankarittaret olivat säädyllisen
käytöksen esikuvina. Mr James'in romaneja luettiin siihen aikaan
paljon, ja he olivat kaikki yksimieliset siinä, että ne "olivat
romaaneja, joita isän sopi antaa tyttäriensä lukea." Mutta vaikka
tavallisen vaarinottajan ei olisi onnistunut huomata mitään eroitusta
näiden kolmen naisten välillä vaan olisi sanonut, koska hän
tavallisesti näki heidät viheriässä puvussa, että he olivat niin
yhdennäköiset kuin marjat, oli heissä kuitenkin, kun likemmin heitä
tutkisteli, idiosynkraatisia eroavaisuuksia. Miss Margaret, vanhin
heistä, oli se, joka piti komentoa, hän järjesti heidän taloudelliset
asiansa (he asuivat yhdessä), hoiti yhteistä rahakukkaroa ja päätti
mitä oli tehtävä kun oltiin jostakin asiasta kahdella päällä, --
kutsuttaisiinko mrs Se taikka Se teelle -- ajettaisiinko Mary pois
palveluksesta vai ei -- mentäisiinkö lokakuussa Broadstair'iin vai
Sandgate'en. Sanalla sanoen, miss Margaret oli perheen olennollinen
_tahto_.

Miss Sibyl oli sävyisämpi luonnoltaan ja surullisempaa mielenlaatua;
hänen mielensä oli runollinen ja hän kirjoitti tilapäärunoja. Muutamia
näistä oli painettu silkkipaperille ja myyty hyvään tarkoitukseen sitä
varten järjestetyissä basaareissa. Kreivikunnan sanomalehdet kehuivat
runojen "ilmoittavan sivistyneen naisen hienoutta ja hyvää aistia."
Molemmat toiset sisaret olivat yksimieliset siinä, että Sibyl oli
perheen nero, mutta, niinkuin kaikilta neroilta, niinpä häneltäkin
puuttui käytännöllistä kykyä tämän maailman suhteen.

Miss Sarah Chillingly, nuorin kolmesta sisaresta, joka nyt juuri kävi
neljättäviidettä, oli sisarien silmissä suloinen hempukka, jolla ei
ollut halua mihinkään, mutta joka oli niin herttainen, ettei kukaan
raskinut suuttua häneen. Miss Margaret sanoi että hän oli
"kevytmielinen olento." Miss Sibyl kirjoitti hänestä runon, jonka
päällekirjoitus oli:

"_Varoitus nuorelle ladylle karttamaan tämän maailman nautintoja_."

He kutsuivat hänen Sallyksi; toisten sisarten nimeä ei sillä tapaa oltu
supistettu.

Sally merkitsee kiinteyttä. Mutta tätä Sallyä ei voitaisi kiinnittää
toiseen kotiin, ja tuskinpa oli luultava, että hän nyt enää tulisi
jättämään sitä, johon hän kuului.

Nämä sisaret, jotka kaikki olivat monta vuotta Sir Peteriä vanhemmat,
asuivat kauniissa vanhanaikuisessa tiilisessä talossa, jonka takana oli
iso puutarha ja joka oli maakunnan pääkaupungin etevimmän kadun
varrella. Kunkin myötäjäiset nousivat 10,000 puntaan, ja jos luultu
perillinen olisi voinut naida kaikki kolme, olisi hän sen tehnyt ja
siten omistanut ko'otun summan, 30,000 puntaa. Mutta emme vielä ole
tulleet niin pitkälle että antaisimme mormonilaisuudelle laillista
arvoa, vaikka, jos yhteiskunnallinen edistyksemme yhä edelleen
sujuu samaa uraa kuin nykyjään, Jumala yksin tiennee mitä voittoja
esi-isäimme ennakkoluuloista meidän jälkeläistemme viisaudella
voitetaan.



KOLMAS LUKU.


Sir Peter seisoi lattiallansa luoden silmänsä hänen ympärillänsä
puolipiirissä istuviin vieraisin ja sanoi:

"Ystäväni, ennenkuin parlamentissä aljetaan asiaa keskustella, joka voi
ehdotuksen onnistumiseen vaikuttaa, on, luullakseni, ehdotus ensin
esiteltävä."

Hän vaikeni hetkeksi, soitti ja sanoi sisääntulevalle palvelijalle:

"Sano imettäjälle, että hän tuo lapsen sisään."

Mr _Gordon Chillingly_: "Minä en käsitä miksi tämä on tarpeellista, Sir
Peter. Tiedämmehän, että lapsi on olemassa."

Mr _Mivers_: "Nimettömyyden ylläpitäminen on hyödyllinen, jos Sir Peter
mielii teollensa mainetta saavuttaa. Omne ignotum pro magnifico."

_Hänen suuriarvoisuutensa John Stalworth Chillingly_: "Minä en
tällaista lausuntojen ruokotonta kevytmielisyyttä hyväksy. Tietysti
meidän kaikkein tulee hartaasti haluta nähdä nimemme ja sukumme tulevaa
edustajaa hänen varhaisimmassa elämänsä aikakaudessa. Kukapa ei
tahtoisi Tigris- tahi Nil-virran lähdettä nähdä, olkoon se kuinka pieni
tahansa?"

_Miss Sally_ (nauraen): "Hi, hi, hi!"

_Miss Margaret_: "Hyi häpee, kevytmielinen olento!"

Imettäjä tuo lapsen sisään. Kaikki nousevat istualta ja kokoontuvat
pojan ympärille, paitsi yksi ainoa -- Mr Gordon, joka on herennyt
olemasta laillinen perillinen.

Poikainen vastasi sukulaistensa katseisin halveksivalla silmäyksellä.
Miss Sibyl oli se, joka ensin lausui ajatuksensa vastasyntyneen
omaisuuksista. Hän sanoi juhlallisesti kuiskaten.

"Kuinka surulliselta hän näyttää. Hän näkyy olevan pahoillaan siitä,
että hänen on täytynyt enkeleistä erota."

_Hänen suuri-arvoisuutensa John_. "Se oli kauniisti sanottu, Sibyl
serkku, mutta pojan tulee rohkaista itsensä ja raivata itselleen tie
muitten kuolevaisten joukossa lujalla mielellä, jos hän mielii jälleen
enkelien luo palata."

Hän otti pienokaisen imettäjältä, tuuditti sitä miettiväisesti ylös
alas ikäänkuin hän tahtoisi häntä punnita, ja sanoi tyytyväisesti:

"Kovin raskas! Kun hän tulee kahdenkymmenen vuotiaaksi, hän on oleva
minkä väkevän nyrkkijunkkarin vertainen tahansa."

Hän astui tätä sanoessansa Gordonin luokse, joka, ikaänkuin
näyttääksensä ettei hän ottanut mitään osaa sen perheen asioihin, joka
tämän lapsen syntymisen kautta oli häntä niin pahoin kohdellut, oli
ottanut Times-nimisen sanomalehden käteensä ja kätkenyt kasvonsa sen
taakse. Pappi sieppasi pois lehden toisella kädellänsä ja piti toisella
poikaista tuon vihaisen näköisen laillisen perillisen silmäin edessä,
sanoen.

"Suudelkaa poikaa."

"Häntäkö suutelisin!" toisti Chillingly Gordon sysäten tuolinsa
taaksepäin, "häntäkö suutelisin, hyi, sir, pois. En ole milloinkaan
omaa poikaanikaan suudellut, enkä aijo suudella kenenkään muunkaan.
Viekää hänet pois, sir; hän on ruma; hänellä on mustat silmät."

Sir Peter, joka oli likinäköinen, pani silmälasit nenälleen ja katseli
likemmin vastasyntyneen lapsensa kasvoja.

"Se on totta," sanoi hän, "hänellä on mustat silmät -- varsin
ihmeellistä -- kummallista. Hän on ensimmäinen Chillingly, jolla on
mustat silmät."

"Hänen äidillänsä on mustat silmät," virkkoi Miss Margaret; "hän on
siinä suhteessa äitiinsä; häneltä puuttuu Chillinglyjen hienoa
kauneutta, mutta hän ei ole ruma."

"Armas lapseni!" huokaili Sibyl; "ja kuinka kiltti hän on -- hän ei
yhtään itke."

"Hän ei ole itkenyt eikä kitissyt siitä asti kuin hän syntyi," sanoi
imettäjä; "Jumala siunatkoon pienokaista."

Hän otti lapsen papin sylistä ja järjesti hänen myssynsä koristukset,
jotka olivat kurtistuneet.

"Saatte mennä nyt, imettäjä,^ sanoi Sir Peter.

"Minä olen samaa mieltä kuin Mr Shandy," sanoi Sir Peter ja asettui
taas seisomaan laattialle, "siinä, näetten, että suurimpia
edesvastauksia mitä isällä on, on sen nimen valitseminen, jota hänen
lapsensa tulee koko elinaikansa kantaa. Ja varsinkin se on baronetien
laita. Kun se peer'iä koskee, niin hänen ristimänimensä katoo hänen
arvonimiensä joukkoon. Tavallinen mister ei tarvitse ristimänimeänsä
käyttää, jos se on ruma tahi naurettava, hän voipi jättää sen kokonaan
pois käyntikortistansa ja painattaa siihen vaan Mr Jones, Mr Ebenezer
Jones'in sijaan; nimenkirjoituksessansa hän, paitsi siinä, missä
laki vaatii Ebenezerin kokonaan kirjoitetuksi, saa käyttää vaan
alkukirjaimen ja olla teidän nöyrä palvelijanne E. Jones, antaen teidän
arvata merkitseekö E. Edwardia vai Ernestiä -- viattomia nimiä, jotka
eivät ole minkään lahkolaisuuden määräämiä niinkuin Ebenezer on. Jos
Edward tahi Ernest niminen mies sattuu nuoruudessaan hairahtumaan, niin
hänen kunniansa ei siitä ijäksi päiviksi ole tahrattu; mutta jos
huomataan Ebenezerin sellaisen rikoksen tehneen, niin hän pidetään
ulkokullattuna -- se on yleisön mielestä samaa kuin että pyhimys
osoittaa olevansa vaivainen syntinen. Mutta baroneti ei milloinkaan
ristimänimestänsä pääse -- sitä ei sovi jättää pois, sitä ei voi
supistaa alkukirjaimeen, se astuu suoraan päivän valkeuteen; kasta
hänet Ebenezeriksi, niin hän on kokonaan Sir Ebenezer nimensä kaikkine
vaarallisine seurauksineen, jos nuo kiusaukset joskus saavat hänestä
voiton, joille baronetitkin ovat altisna. Mutta, ystäväni, ei yksistään
se vaikutus, jonka nimen ääni tekee muihin, ole tarkoilleen tutkittava;
miehen nimen vaikutus häneen itseensä on kenties vieläkin tärkeämpi.
Muutamat nimet elähdyttävät ja rohkaisevat kantajiansa, toiset
masentavat ja lannistavat heitä; minä olen surullinen esimerkki tästä
otuudesta. Peter on, kuten tiedätte, monta sukupolvea ollut meidän
sukumme esikoisen ristimänimenä. Tämän nimen alttarille minuakin on
uhrattu. Ei ainoakaan Sir Peter Chillingly ole missään suhteessa
saavuttanut mitään mainetta säätyläistensä rinnalla. Tämä nimi on
hengenvoimiani masentanut niinkuin lyijypaino. Eteväin englantilaisten
joukossa ei, luullakseni, löydy yhtään ikimuistettavaa Sir Peteriä,
paitsi Sir Peter Teazle, ja hänkin on olemassa ainoastaan koomillisella
näyttämöllä."

_Miss Sibyl_: "Sir Peter Lely?"

_Sir Peter Chillingly_: "Tämä maalari ei ollut englantilainen. Hän oli
syntynyt Westfalissa, joka on kuuluisa sianlihoistansa. Minä puhun nyt
vaan oman isänmaamme lapsista. Tiedän kyllä, ettei tämä nimi vieraissa
maissa kantajansa neroa surmaa. Mutta miksi? Muissa maissa se lausutaan
eri tavalla. Pierre Corneille oli mainio mies; mutta minä jätän teidän
tutkittavaksenne olisiko hän, englantilaisena ollen, voinut Peter
Crow'in nimellä olla eurooppalaisen murhenäytelmän isänä?"

_Miss Sibyl_: "Ei suinkaan!"

_Miss Sally_: "Hi hi hi!"

_Miss Margaret_: "Se ei ole mikään naurettava asia, kevytmielinen
lapsi!"

_Sir Peter_: "Minun poikani ei saa Peteriksi kivettyä."

_Mr Gordon Chillingly_: "Jos mies on niin hassu -- minä en sano että
teidän pojastanne tulee sellaista narria, Peter-serkku --, että hän
sallii nimensä äänen vaikuttaa itseensä, ja jos tahdotte että pojan
tulee kääntää koko maailma ylösalaisin, niin on paras, että panette
hänelle nimeksi Julius Caesar, tahi Hannibal, tahi Attila, tahi Kaarle
Suuri."

_Sir Peter_ (joka mielen tasaisuudessa on muita ihmisiä etevämpi):
"Päin vastoin, jos panette miehelle nimen, jonka loistoa ja kunniaa hän
ei millään muotoa voi saavuttaa eikä edes niihin vertoja vetääkään,
niin muserratte hänen sen painon alle. Jos runoilija nimittäisi itsensä
John Milton'iksi tahi William Shakespeare'ksi, niin hän ei uskaltaisi
edes yhtä sonettia julkaista. Ei, nimen valinnassa ei tule mennä
ylellisyyksiin, vaan tulee pysyä naurettavan vähäpätöisyyden ja
masentavan kuuluisuuden välillä. Siitä syystä olen ripustuttanut
perheen sukupuun tuolle seinälle. Tarkastakaamme sitä huolellisesti ja
katselkaamme emmekö Chillinglyin taikka niiden naimisen kautta saatujen
sukulaisten joukossa löydä nimeä, jota hän, joka on määrätty tulemaan
perheemme pääksi, voi sopivalla arvoisuudella kantaa, nimeä, joka ei
ole liian kepeä eikä liian raskas."

Sir Peter astui näin sanoen toisten etupäässä sukupuun luo -- joka oli
hyvästi säilynyt, perheen vaakunalla varustettu pergamenttikäärö. Tämä
vaakuna oli yksinkertainen, niinkuin vanhat heraldiset vaakunat
tavallisesti ovat: kolme hopea kalaa _sinisellä_ pohjalla; kypäri
muodosti aallottaren pään. Kaikki keräytyivät sukupuuta likeltä
katselemaan, paitsi Mr Gordon, joka taas alkoi "Times'iä" lukea.

"En ole milloinkaan oikein voinut käsittää mitä kaloja nämä ovat,"
sanoi hänen suuri-arvoisuutensa John Stalworth. "Eihän toki hau'et
Hotoftarein vertauskuvana olleet."

"Minä luulen, että ne ovat tuutaimia," sanoi Mr Mivers. "Tuutain on
kala, joka kyllä tietää miten parhaiten hyvässä turvassa pysyy, sillä
se mieluisimmin oleskelee syvissä koloissa ja piilopaikoissa."

_Sir Peter_: "Ei Mivers, nuo kalat ovat seipiä, eräs kalalaji, jota,
kun se kerta lammikkoon on tullut, ei enää milloinkaan saa siitä pois.
Alennettakoon vesi -- laskettakoon se pois -- sanottakoon: 'seivit ovat
hävinneet,' -- turhaan -- niitä on siinä kuitenkin niinkuin ennenkin;
ja siinä suhteessa vaakuna todella sopii meidän perheellemme. Kaikki ne
rettelöt ja vallankumoukset, joita Englannissa seitsemän kuninkaan
hallituksesta saakka on ollut, ovat nähneet Chillingly-suvun samalla
paikalla. Normandilaiset valloittajat eivät syystä tahi toisesta heitä
ryöstäneet; he saivat pitää läänityksensä Eudo Dapiferin aikana yhtä
rauhallisesti kuin he olivat ne Harold kuninkaan aikana pitäneet; he
eivät ottaneet osaa ristiretkiin, Ruusujen meteleihin, eikä liioin
Kaarle I:sen ja parlamentin välisiin kansallissotiin. Samoin kuin
salakka pysyy vedessä ja vesi pitää salakkaa alallansa, niin
Chillinglytkin pitivät kiinni maasta ja maa piti heitä kiinni. Olen
kenties väärässä toivoessani, että uusi Chillingly tulisi vähemmän
salakan kaltaiseksi."

"Oh!" huudahti Miss Margaret, joka oli noussut tuolilta ja nenälasinsa
kautta sukupuuta tarkastellut. "En näe yhtäkään kaunista ristimänimeä
suvun alusta alkaen paitsi Oliverin."

_Sir Peter_: "Tämä Chillingly syntyi Oliver Cromwellin protektorina
ollessa ja hän kastettiin Oliver'iksi kohteliaisuudesta häntä kohtaan,
samoin kuin hänen isänsä, joka oli Jakob II:sen hallituksen aikana
syntynyt, sai nimen Jakob. Nuo kolme kalaa ovat aina uineet myötä
virtaa. Oliver. -- Oliver ei ole hullumpia nimiä, mutta se osoittaa
radikaalisia mielipiteitä."

_Mr Mivers_: "Sitä en usko. Oliver Cromwell teki pikaisen lopun
radikaaleista ja heidän opeistansa; mutta kenties löydämme jonkun
nimen, joka on vähemmän peljättävä ja vallankumouksellinen."

"Minä olen sen löytänyt." huudahti pappi. "Tässä on Sir Kenelm Digbyn
ja Venetia Stanleyn jälkeläinen. Sir Kenelm Digby. Sen parempaa
jäntäre-kristillisyyden edustajaa ei löydy. Hän tappeli yhtä hyvin kuin
hän kirjoitti, hän oli haaveksiva, se on totta, mutta hän käytti
itsensä kuitenkin aina niinkuin herrasmiehen tulee. Pane pojalle
nimeksi Kenelm!"

"Kaunis nimi," sanoi Miss Sibyl, "se on romantillinen."

"Sir Kenelm Chillingly! Se kuuluu kauniilta -- kunnianarvoiselta."
arveli Miss Margaret.

"Ja sillä on se etu," huomautti Mr Mivers, "että samalla kuin se on
kylläksi kunniallinen vaikuttaaksensa kantajansa mieleen ja
herättääksensä hänen kilpailuhaluansa, se ei kuitenkaan ole niin
erinomaisen henkilön nimenä ollut, että se kaiken kilpailuhalun
masentaisi. Sir Kenelm Digby oli tosin mainio ja rohkea herra, mutta
mitä hänen lapsellista uskoaan sympateetiseen puuderiin y.m. koskee,
niin kuka tahansa meidän aikana voisi olla jotenkin älyllinen,
senvuoksi hirviö olematta. Päättäkäämme panna hänelle nimeksi Kenelm."

Sir Peter neuvoitteli itseksensä.

"Nimi Kenelm," sanoi hän kotvasen vaiti oltuansa, "herättää varsin
omituisia aate-yhdistyksiä, ja minä pelkään, että Sir Kenelm Digby ei
sopivaa vaimoa valinnut. Kaunis Venetia ei ollut parempi kuin hänen
tuli olla; ja minä toivoisin ettei perilliseni antaisi kauneuden
vietellä itseänsä, vaan toivoisin, että hän naisi vaimon, jolla on
arvollinen luonne ja sopiva ryhti."

_Miss Margaret_: "Siveän brittiläisen rouvan tietysti."

_Kolme sisarta_ (yht'aikaa): "Tietysti, tietysti!"

"Mutta," sanoi Sir Peter, "minulla itsellä on ovat aatteeni, ja sehän
voi olla kyllä viatonta; mitä avioliittoon tulee, niin poika ei voi
huomenna naida, jotta meillä on kyllä aikaa siitä asiasta neuvoitella.
Kenelm Digby oli mies, josta jokainen perhe voi ylpeillä; ja, niinkuin
sanotte, Margaret sisar, Kenelm Chillingly on hänen nimensä oleva!"

Poikainen sai tämän päätöksen mukaan kasteessa nimen Kenelm, jonka
juhlamenon jälkeen hänen kasvonsa kävivät entistä pitemmiksi.



VIIDES LUKU.


Ennenkuin sukulaiset lähtivät pois, Sir Peter pyysi Mr Gordonin
tulemaan kanssaan kirjastoon.

"Serkkuni," sanoi hän ystävällisesti, "minä en tahdo teitä
soimata siitä ett'ette osoita sukulaisrakkautta eikä tavallista
ihmisellistäkään rakkautta vastasyntynyttä kohtaan."

"Soimatako minua, Peter serkku. Enpä luule teillä olevan syytä siihen.
Minä osoitan sen verran sukulaislempeä ja inhimillistä rakkautta kuin
minulta asiain-haarain mukaan voidaan vaatia."

"Minä myönnän," sanoi Sir Peter sävyisästi kuin ainakin, "että pienen
kansalaisen syntyminen mahtoi olla teistä ikävä tapaus, kun jo
neljätoista vuotta olen naimisissa ollut eikä minulla tähän saakka ole
lapsia ollut. Mutta koska olen teitä monta vuotta nuorempi ja luonnon
järjestyksen mukaan tulen jäämään eloon teidän jälkeenne, niin tappio
koskee enemmän poikaanne kuin teitä itseä, ja siitä tahtoisin puhua
muutaman sanan teidän kanssanne. Te tunnette järin hyvin ne ehdot,
joilla minä tilani omistan, tietääksenne ett'ei minulla laillisesti
ole oikeutta tehdä mitään testamenttia teidän poikanne hyväksi.
Vastasyntyneen tulee vastaanottaa tila velattomana. Mutta minä tahdon
tästä päivästä alkaen panna osan tuloistani säästöön joka vuosi teidän
poikaanne varten; ja vaikka mielelläni oleskelen osan vuodesta
Londonissa, tahdon kuitenkin nyt luopua siellä olevasta talostani. Jos
elän niin monta vuotta kuin psalmista sanoo ihmisen tavallisesti
elävän, voin siten ko'ota pojallenne melkoisen summan, joka on hänelle
oleva jonkimoisena korvauksena."

Mr Gordonia tämä aulis tarjous ei yhtikään lepyttänyt. Hän vastasi
kuitenkin tavallista kohteliaammin.

"Poikani tulee olemaan hyvin kiitollinen teitä kohtaan, jos hän
milloinkaan tulisi teidän testamenttiänne tarvitsemaan."

Hän oli kotvasen vaiti, sitten hän tyytyväisellä hymyllä lisäsi.

"Suuri joukko lapsia kuolee ennenkuin yhdenkolmatta vuotiaaksi
pääsevätkään."

"Niin on, mutta olen kuullut että teidän poikanne on erittäin kaunis ja
terve lapsi."

"Minun poikani, Peter serkku. Enhän minä omaa poikaani
tarkoittanutkaan, vaan teidän. Teidän pojallanne on iso pää. Minua ei
kummastuttaisi, jos siinä olisi vettä. Minä en tahdo teitä
huolestuttaa, mutta hän voi helposti kuolla, ja siinä tapauksessa ei
ole luultava että Lady Chillingly tulee antamaan teille toisen. Suokaa
siis anteeksi, että minä vielä pidän oikeuksiani tarkalla silmällä; ja
vaikka se koskee minuun kipeästi, täytyy minun kuitenkin kieltää teitä
hakkaamasta ainoatakaan puikkoa kasvavasta metsästä."

"Te puhutte joutavia, Gordon. Minä olen tilani omistaja koko ikäni,
eikä minua tuhlaajaksi soimata; ja saan hakata vaikka koko metsän,
paitsi ne vesakot, jotka ovat istutetut koristusta varten."

"Minun neuvoni on ett'ette sitä tee, Peter serkku. Olen jo ennen kerta
sanonut teille, että tahdon antaa oikeuden tutkia asiaa, jos pakoitatte
minua siihen -- kaikessa ystävyydessä tietysti. Mikä on oikeus se on
oikeus, ja jos minua pakoitetaan oikeuttani suojelemaan, niin luotan
siihen, että te olette liian ylevämielinen antaaksenne kansliaoikeuden
julistuksen vähentää sukulaisrakkauttanne minua ja omaisiani kohtaan.
Mutta hevoseni vartoo. En uskalla junasta jäädä."

"No niin; hyvästi siis, Gordon. Antakaa kättä!"

"Teillekö kättä -- tietysti -- tietysti. Olin juuri unohtaa, käydessäni
huoneissa täällä olen huomannut niiden kaikin mokomin korjausta
tarvitsevan. Onhan velvollisuutenne ylläpitää ne? Hyvästi!"

"Tuo mies on oikea metsäsika," sanoi Sir Peter itsekseen, kun hänen
serkkunsa oli lähtenyt; "ja jos on vaikea ajaa tavallista sikaa sille
tielle, johon se ei tahdo mennä, niin on vallan mahdotonta saada
metsäsikaa taipumaan kenenkään tahdon mukaan. Mutta hänen poikansa ei
pidä kärsiä isänsä raakamaisuuden takia; ja minä tahdon katsoa, mitä
voin säästää häntä varten. Kyllä se kuitenkin Mr Gordonille on kovin
ikävä asia. Gordon raukka! -- mies parka! -- Toivon kuitenkin ettei hän
minua oikeuteen vedä. Minä vihaan kaikkia oikeuksia."



KUUDES LUKU.


Entisen perillisen kolkkoa ennustusta vastoin nuori Chillingly
rauhallisesti ja vakaasti jopa arvoisestikin kävi inhimillisen olemisen
lapsuuden-opintojen läpi. Hän vastaanotti filosofillisella
mielenmaltilla vihmarokon ja tukkoyskän. Hän saavutti vähitellen puheen
taidon, mutta hän ei juuri aivan ylellisesti tätä ihmisen erityistä
ominaisuutta käyttänyt. Lapsuutensa ensimmäisinä vuosina hän puhui niin
vähän kuin olisi hän liian aikaisin Pythagoraan koulua käynyt. Mutta
selvää oli, että hän puhui vähemmän, voidaksensa sitä enemmän ajatella.
Hän otti tarkan vaarin kaikesta ja mietti huolellisesti mitä oli
vaarinottanut. Kahdeksan vuoden ikäisenä hän alkoi puhua sujuvammin ja
vapaammin ja silloin hän kerta hämmästytti äitiänsä kysymällä:

"Äiti, eikö teidän oma personallisuutenne väliin teitä hämmästytä?"

Lady Chillingly -- olin vähällä sanoa riensi, mutta Lady Chillingly ei
milloinkaan rientänyt -- Lady Chillingly liukui vähemmän tyyneesti ja
hiljaisesti kuin hänen tapansa oli Sir Peterin tykö ja sanoi, kertoen
poikansa kysymyksen.

"Poika alkaa saattaa meitä pulaan, hän on liian viisas vaimon
kasvatettavaksi, hän on kouluun pantava."

Sir Peter oli samaa mieltä. Mutta mistä kummasta lapsi oli löytänyt
niin pitkän sanan kuin "personallisuus" ja kuinka niin omituinen ja
sekava viisausopillinen kysymys oli hänen päähänsä joutunut? Sir Peter
kutsutti Kenelmin tykönsä ja sai tietää, että poika, joka vapaasti sai
kirjastossa oleskella, oli lukenut Locke'n kirjoittaman kirjan
"Inhimillisistä älynvoimista", ja oli valmis kiistämään tämän filosofin
kanssa synnynnäisistä aatteista.

Kenelm sanoi viisastelevan näköisenä:

"Jokainen toivo on aate; ja jos minä kohta synnyttyäni toivon ravintoa
sekä kohta tiesin mihin minun oli kääntyminen sitä saadakseni, vaikk'ei
kukaan ollut minulle sitä opettanut, niin olihan minussa synnynnäinen
aate jo maailmaan tullessani."

Vaikka Sir Peter oli taitava viisaustieteen alalla, hän kuitenkin
joutui hämillensä, kynsi korvallistansa saamatta mitään sopivaa
vastausta aatteen ja vainun eroituksen suhteen.

"Lapseni," sanoi hän vihdoin, "sinä et tiedä mistä puhut; nouse mustan
virkkusi selkään ja mene ratsastamaan; minä kiellän sinua lukemasta
ainoaakaan kirjaa, jota et minulta tahi äidiltäsi ole saanut. Mene
matkaasi nyt."



SEITSEMÄS LUKU.


Sir Peter käski valjastaa hevoset vaunujen eteen ja lähti ko'okkaan
papin tykö. Tämä uskalias hengellinen mies asui moniaan peninkulman
päässä Exmundham Hall'ista ja oli ainoa serkuista, jonka kanssa Sir
Peterin oli tapa neuvoitella perheasioistansa.

Pappi istui työhuoneessansa, joka huone osoitti että sen asukas ei
juuri papillisia toimia rakastanut. Uunin yläpuolella riippui
miekkailu-aseita, sellaisia hansikoita, joita käytetään nyrkkisillä
ollessa, ja kaikellaisia kapineita voimistelua varten; cricket-nuijia
ja kalaverkkoja oli joka nurkassa. Seinillä oli useampia kuvia; Mr
Wordsworth'in kuva, jonka kummallakin puolella oli kahden kuuluisan
hevosen kuvat; Leicester nimisen sonnin kuva, josta sonnista pastori,
joka itse hoiti pappilan maata ja sen hyvillä laitumilla syötti
karjaansa, oli saanut palkinnon eräässä kreivikunnan eläinnäyttelyssä;
tämän eläimen molemmin puolin oli Hookerin ja Jeremy Taylorin
muotokuvat. Siellä oli pieniä kirjahyllyjä, joilla oli kaikellaisia
kirjoja. Avonaisessa ikkunassa oli kukkasia, jotka par'aikaa kukkivat.
Pastorin kukkasia yleiseen kehuttiin kauneudestaan.

Koko huone todisti, että asukas oli henkilö, joka eli säännöllisesti ja
oli tavoiltaan hauska ja miellyttävä.

"Serkkuni," sanoi Sir Peter, "minä olen tullut tänne neuvoittelemaan
teidän kanssanne." Ja hän kertoi nyt kuinka ihmeellisen aikaiseen
kehittynyt Kenelm Chillingly oli. "Te näette että nimi alkaa vaikuttaa
melkein liiaksi häneen. Hän on kouluun pantava; mutta mihin kouluun?
yleiseenkö vai yksityiseen?"

Hänen arvoisuutensa John Stalworth: "On paljon sanottavaa molempain
suhteen sekä hyvää että pahaa. On hyvin luultavaa että Kenelmin
liiallinen oman personallisuutensa arvosteleminen yleisessä koulussa
masentuisi; hän pikemmin kadottaisi personallisuutensa siellä. Pahin
kohta yleisessä koulussa on se, että poikaan juurrutetaan jonkimoinen
yhteinen luonne yksityisen luonteen sijaan. Opettaja tietysti ei voi
odottaa kunkin pojan luonnollisten taipumusten kehkeymistä. Kaikki
sielut viskataan siellä suureen myllyyn ja tulevat sieltä enemmän tai
vähemmän yhdenkaltaisina. Olkoon poika Etonissa viisas tai tuhma,
kumpaisessakin tapauksessa hän selvään on Etonilainen. Yleinen koulu
kypsyttää taidollisuutta, mutta tukehduttaa neron. Sitä paitsi voi
yleinen koulu kehoittaa ainoaa poikaa, joka on suuren tilan perillinen,
joka tila kerta on kokonaan hänen haltuunsa joutuva, huolettomuuteen ja
vallattomuuteen, ja teidän tilanne vaatii huolellista hoitoa eikä salli
perillisen tehdä turhamaista velkaa. Minä siis en soisi että Kenelm
pantaisiin yleiseen kouluun."

"Noh niin, me siis päätämme panna hänet yksityiseen kouluun."

"Odottakaa!" huudahti pastori; "yksityisellä koulullakin on haittansa.
Harvoin voipi siittää suuria kaloja pienissä lammikoissa. Yksityisissä
kouluissa on kilpailu hyvin vähäinen ja pontevuus rajoitettu. Opettajan
puoliso sekaantuu tavallisesti asiaan ja hemmoittelee poikia. Näissä
oppilaitoksissa ei ole kyllin miehuutta; pojat eivät saa leikkiä ja
hyvin vähän he saavat tapella. Reippaasta pojasta tulee nenäkäs lurjus;
vähemmillä luonnonlahjoilla varustetusta pojasta tulee hyvästi
kasvatettu nuori lady housuissa. Siinä järjestössä ei ole mitään
jäntevyyttä. Kenelm Digbyn nimikko ja jälkeläinen ei suinkaan ole
pantava yksityiseen kouluun."

"Teidän sanoista päättäen," sanoi Sir Peter omituisella
myöntäväisyydellään, "Kenelm Chillinglyn siis ei ensinkään tule käydä
koulua."

"Voipi näyttää siltä," sanoi pastori suoraan; "mutta asiaa tarkemmin
miettiessä löytyy kuitenkin keskisuunta. On kouluja, joilla on sekä
yleisien että yksityisien koulujen parhaat ominaisuudet, jotka ovat
kyllin suuret elähdyttääksensä ja kehittääksensä hengen ja ruumiin
voimia, mutta jotka eivät kuitenkaan ole niin järjestetyt, että
sulattaisivat kaikki luonteet yhdessä sulattimessa. On esimerkiksi
koulu, jossa tällä hetkellä on yksi Europan etevimpiä koulumiehiä
pää- opettajana -- koulu, josta muutamat kasvavan sukupolven
mainioimmista miehistä ovat lähteneet. Opettaja näkee heti paikalla
onko poika lahjakas, ja pitää erityistä huolta hänen kasvatuksestansa.
Hän ei opeta ainoastaan hexameteria ja sappholaista runolajia. Hän
opettaa sekä vanhaa että uutta kirjallisuutta. Hän on hyvä kirjailija,
mainio arvostelija -- ihailee Wordsworthia. Hän kehoittaa poikia
ruumiin-harjoituksiin, hänen oppilaansa tietävät miten heidän tulee
nyrkkiänsä käyttää, eikä heidän ole tapa kirjoittaa reverssiä ennenkuin
ovat viidentoista vuoden vanhat. Merton-koulu on Kenelmille vallan
sopiva."

"Kiitoksia," sanoi Sir Peter. "On erittäin hauska tässä elämässä että
on joku, joka voi päättää tällaisia asioita meille. Minä olen itse
hyvin epävakainen ja annan tavallisissa kohdissa mielelläni Lady
Chillinglyn hallita minun puolestani."

"Tekisipä mieleni nähdä vaimon minua hallitsevan," sanoi roteva
pastori.

"Ettehän te olekaan naimisessa Lady Chillinglyn kanssa. Mutta menkäämme
nyt puutarhaan teidän kukkianne katselemaan."



KAHDEKSAS LUKU.


Tuo nuori Lockea vastaan väittäjä lähetettiin Merton-kouluun ja
pantiin, ansioidensa mukaan, alimpaan luokkaan. Kun hän tuli kotiin
jouluksi, oli hän entistä kolkompi -- hänen kasvonsa ilmoittivat syvää
surua. Hän sanoi kuitenkin, että hänestä oli hauska käydä koulua, ja
vältti kaikkia kysymyksiä siitä asiasta. Mutta varhain seuraavana
aamuna hän nousi mustan ponynsa (pikku hevosen) selkään ja ratsasti
pappilaan. Kunnioitettava pastori oli karjatarhassansa, jossa hän
katseli härkiänsä, kun Kenelm lyhyesti puhutteli häntä sanoilla:

"Sir, minä olen häväisty, ja se on tuottava minulle kuoleman jos te
ette auta minua hyvittämään itseäni omissa silmissäni."

"Rakas poika, älä niin puhu. Tule minun työhuoneeseni."

Kohta heidän tultuansa huoneesen ja pastorin huolellisesti lukittua
oven, hän otti pojan kädestä kiinni, käänsi hänet vasten päivää ja näki
kohdakkoin että joku huoli hänen mieltänsä kalvasi. Pastori taputti
häntä leuan alta ja sanoi ystävällisesti. "Kohoita päätäsi, Kenelm.
Minä olen vakuutettu siitä ettet ole tehnyt mitään herrasmiehelle
sopimatonta."

"En tiedä. Minä olen tapellut erään pojan kanssa, joka ei ollut paljon
isompi minua, ja minä olen saanut selkääni. Minä en kuitenkaan
antautunut, toiset pojat nostivat minun ylös, sillä en enää pysynyt
jaloillani -- ja tuo poika on ylpeä veijari -- hänen nimensä on Butt --
hän on tuomarin poika -- ja hän löi minua monta kertaa päähän -- ja
minä olen vaatinut häntä tappeluun tulevana lukukautena -- ja jollette
auta minua antamaan hänelle selkään, niin en milloinkaan enää tule
kelpaamaan mihinkään tässä elämässä. Se on särkevä minun sydämeni."

"Minua ilahduttaa se että sinulla oli rohkeutta vaatimaan häntä uuteen
tappeluun. Näytäpäs minulle miten sinä nyrkkiäsi puristat. Niin, se oli
jotenkin hyvin tehty. Asetu nyt tappelu-asemaan ja hyökkää minun
päälleni -- kovaa -- kovemmin! Ah, se ei kelpaa. Sinun tulee tehdä
iskusi niin suoraan kuin nuoli. Etkä seisokaan oikein. Odotapas --
niin. Nojaa vasempaan jalkaan -- oikein! Pane nyt nämä hansikat
käteesi, niin minä opetan sinua nyrkittelemään."

Viisi minuuttia sen jälkeen Mrs John Chillingly tuli huoneesen,
kutsumaan miestänsä aamiaiselle, ja seisahtui hämmästyneenä kun näki
miehensä paitahihasillaan väistävän Kenelmin nyrkkiä; poika hyökkäsi
hänen päällensä niinkuin nuori tiikeri. Hyvä pastori mahtoi tosin tällä
hetkellä näyttää hyvältä jäntärekristillisyyden edustajalta, mutta ei
sellaisen kristillisyyden edustajalta, josta tehdään Canterburyn
arkkipiispoja.

"Jumala armahtakoon minua!" änkytti Mrs John Chillingly; ja sitten hän,
niinkuin vaimon sopii, riensi miehensä avuksi, tarttui Kenelmiin ja
pudisti häntä aika lailla. Pastori, joka ali vallan hengästyksissään,
ei ollut pahoillansa tästä keskeyttämisestä, vaan käytti tilaisuutta
pannaksensa takin päällensä ja sanoi. "Aloitetaan huomenna taas. Tule
nyt sisään suurukselle." Mutta suuruksella oltaessa Kenelm yhä näytti
alakuloiselta, puhui vähän ja söi vielä vähemmän.

Niin pian kun oli syöty, vei hän pastorin puutarhaan ja sanoi. "Minä
tulin ajatelleeksi, sir, että kenties ei ole oikein tehty Buttia
kohtaan, että minä harjaannun nyrkkitappeluun; ja jos se on väärin,
niin minä mieluisemmin en tahtoisi --"

"Ojenna minulle kätesi, poikani!" huudahti pastori ihastuneena. "Nimi
Kenelm ei ole turhan vuoksi sinulle annettu. Miehen luonnollinen toivo,
hänen ollessaan tappeluun kykenevä elävä olento (ominaisuus, jossa hän,
luullakseni, voittaa kaikki muut elävät olennot, paitsi peltopyytä ja
kukkoa) on lyödä vastustajaansa. Mutta sen miehen luonnollinen toivo,
jota me sanomme herrasmieheksi, on lyödä vastustajaansa rehellisellä
tavalla. Herrasmies tahtoo ennemmin tulla rehellisellä tavalla
lyödyksi, kuin lyödä vastustajaansa epärehellisellä tavalla. Eikö niin
ole sinunkin mielestäsi?"

"On," vastasi Kenelm vakaasti; ja sitten hän filosofillisesti lisäsi.
"Ja vallan selväähän se on; sillä jos minä epärehellisellä tavalla lyön
kumppania, niin enhän minä todella lyökään häntä."

"Hyvä! Mutta otaksu että sinä ja joku toinen poika päätätte likemmin
tarkastaa Caesar'in kommentarioita tahi kertomataulua, ja toinen poika
on parempi-päinen kuin sinä, mutta sinä olet lukenut läksysi ja hän ei;
sanoisitko silloin, että petollisesti voitat hänet?"

Kenelm mietti hetken aikaa ja sanoi sitten vakaasti:

"Se, joka soveltuu aivonne käyttämiseen, voi myöskin soveltua
nyrkkienne käyttämiseen. Ymmärrätkö minua?"

"Kyllä, sir; nyt ymmärrän teitä."

"Sinun nimikkosi, Sir Kenelm Digbyn, aikana herrasmiehet kantoivat
miekkoja, ja he oppivat niitä käyttämään, sillä heidän täytyi, jos
riita syntyi, niitä käyttää. Nyt ei kukaan, ainakaan ei Englannissa,
taistele miekalla. Meidän aikamme on demokraatinen, ja jos tapellaan
ensinkään, niin ollaan rajoitetut nyrkkien käyttämiseen, ja jos Kenelm
Digby oppi miekkailemaan, niin Kenelm Chillinglyn täytyy oppia
nyrkkitappelua; ja jos herrasmies tappelussa voittaa ajurin, joka on
kahta vertaa häntä isompi, mutta ei ole oppinut nyrkkitaistelua, niin
se ei ole petollista, se on vaan todistus siitä että tieto on valtaa.
Tule huomenna taas oppimaan nyrkkitaistelua."

Kenelm nousi jälleen ponynsa selkään ja palasi kotiin. Hän löysi isänsä
kävelemästä kirja kädessä puutarhassa. "Isä," sanoi Kenelm, "kuinka
herrasmies kirjoittaa toiselle, jonka kanssa hän on joutunut riitaan,
ja kun hän ei tahdo sopia, vaan hänellä on riidasta jotain sanottavaa,
jota toisen herrasmiehen tulee saada tietää?"

"Minä en ymmärrä mitä tarkoitat."

"Noh, minä muistan kuulleeni teidän sanoneen vähää ennen kuin lähdin
kouluun, että olitte riidassa Lord Hautfordin kanssa, ja että hän oli
aasi, ja että aioitte kirjoittaa hänelle ja sanoa sen hänelle. Kun te
kirjoititte, sanoitteko todella, 'Te olette aasi?' Sillä tavallako
herrasmiehet kirjoittavat toisillensa?"

"Sinä te'et toden totta kummallisia kysymyksiä, Kenelm. Mutta sinä et
voi liian aikaisin oppia, että iva on sivistyneille mitä herjapuhe on
roistoväelle; ja kun herrasmies pitää toista herrasmiestä aasina, hän
ei suoraan sitä sano -- hän lausuu sen niin kohteliailla sanoilla kuin
suinkin voi. Lord Hautford kieltää minua pyytämästä rautuja eräästä
joesta, joka juoksee hänen tiluksensa läpi. Minä en joesta välitä,
mutta minulla on kieltämättä oikeus kalastaa siinä. Hän oli aasi kun
rupesi siitä riitelemään, sillä jos hän ei olisi sitä tehnyt, minä en
olisi oikeuttani käyttänyt. Koska hän tahtoi sitä minulta evätä, niin
minun täytyi pyytää hänen rautujansa."

"Ja te kirjoititte hänelle kirjeen?"

"Niin tein."

"Mitenkä te kirjoititte, isä? Mitä sanoitte?"

"Jotain tähän suuntaan. 'Sir Peter Chillingly tervehtii nöyrimmästi
Lord Hautfordia ja katsoo sopivaksi ilmoittaa, että hän on neuvoitellut
etevimpäin lakimiesten kanssa kalastus-oikeudestansa, ja toivoo, että
hänelle suodaan anteeksi, jos hän rohkenee sanoa, että Lord Hautfordin
tulisi kysyä neuvoa lakimieheltänsä, ennenkuin hän päättää evätä
minulta tätä oikeutta."

"Kiitoksia, isä, minä näen --"

Samana iltana Kenelm kirjoitti seuraavan kirjeen.

  "Mr Chillingly tervehtii nöyrimmästi Mr Buttia ja katsoo
  sopivaksi ilmoittaa, että hän opettelee nyrkkitaistelua,
  ja toivoo että hänelle suodaan anteeksi, jos hän rohkenee
  sanoa, että Mr Buttin tulisi itse opetella ennenkuin hän
  rupee tappelemaan Mr Chillinglyn kanssa tulevana
  lukukautena."

"Isä," sanoi Kenelm seuraavana aamuna, "minä tahdon kirjoittaa
koulukumppanille, jonka nimi on Butt; hän on lakimiehen poika. Minä en
tiedä mihin minun tulee lähettää kirje."

"Siitä kyllä saamme selvän," sanoi Sir Peter. "Tuomari Butt on etevä
mies ja hänen adressinsa löydämme kalenterista." Adressi löydettiin --
Bloombury Square, ja Kenelm kirjoitti tämän adressin kirjeen päälle.
Asianomaisessa ajassa hän sai seuraavan vastauksen.

  "Te olette hävytön pieni narri ja minä aion
  antaa teille aika selkäsaunan.

                                "Robert Butt."

Tämän kohteliaan kirjeen vastaanotettuansa Kenelmin epäykset katosivat
ja hän otti joka päivä tuntia jäntärekristillisyydessä.

Kenelm palasi kouluun ja hänen otsaltansa olivat kaikki huolenpidot
kadonneet, ja kolme päivää sen jälkeen hän kirjoitti hänen
arvoisuutensa John'ille.

  "Hyvä Sir, -- Minä olen voittanut Buttin. Tieto on valtaa.
  Teidän uskollinen Kenelm."

  "P. S. Voitettuani Butt'in, olen sopinut hänen kanssansa."

Siitä ajasta Kenelm menestyi. Mainiolta opettajalta tuli kiitoskirjeitä
Sir Peterille niinkuin rakeita. Kuudentoista-vuotiaana Kenelm oli
etevin oppilas koulussa, ja kun hän vihdoin erosi siitä, toi hän
mukanansa seuraavan kirjoituksen Orbilius'eltansa Sir Peterille,
erittäin merkitty sanalla 'yksityisesti'.

  "Hyvä Sir Peter Chillingly! -- Minä en milloinkaan ole ollut
  niin levoton yhdenkään oppilaani tulevaisuuden suhteen, kuin
  teidän poikanne. Hän on niin hyväpäinen, että hänestä helposti
  voi tulla mainio mies. Hän on niin omituinen, että hän luultavasti
  tulee tunnetuksi maailmassa ainoastaan originaalina. Kuuluisa
  opettaja, tohtori Arnold, sanoo, että eroitus poikien välillä
  ei niin paljon riipu taidollisuudesta kuin pontevuudesta. Teidän
  pojallanne on taitoa, on pontevuutta -- mutta kuitenkin hän kaipaa
  jotain voidaksensa menestyä elämässä; häneltä puuttuu kykyä olla
  yhdessä ihmisten kanssa. Hän on luonteeltaan surumielinen ja
  sen vuoksi hän karttaa muita ihmisiä. Hän ei tahdo toimia
  yhtäpitäväisesti muiden kanssa. Hän on kyllä rakastettava;
  toiset pojat pitävät hänestä, varsinkin pienemmät, joille hän
  on jonkimoinen uros; mutta hänellä ei ole yhtään hyvää ystävää.
  Mitä koulu-tietoihin tulee, hän voisi kohta lähteä yliopistoon
  ja varmaan suorittaa loistavan tutkinnon, jos hän viitsisi olla
  ahkera. Mutta jos minä rohkenen neuvoa antaa, niin ehdoittelisin,
  että hän saisi käyttää kaksi ensimmäistä vuotta nähdäksensä vähän
  enemmän todellisesta elämästä ja saavuttaaksensa tarpeellisia
  tietoja sen käytännöllisistä esineistä. Lähettäkää hänet jonkun
  yksityisopettajan tykö, joka ei ole kirjakoi, vaan tiedokas ja
  maailmaa kokenut mies; on sitä parempi jos hän asuu pääkaupungissa.
  Sanalla sanoen, nuori ystäväni ei ole muiden poikien tapainen;
  ja minä pelkään, että hän, vaikka varustettu lahjoilla, jotka
  voisivat tehdä hänestä jotain elämässä, ei tule toimittamaan
  mitään, jollette saa häntä muiden ihmisten kaltaiseksi. Suokaa
  anteeksi, että näin rohkeasti uskallan kirjoittaa, vaan minun
  erinomainen osanottoni poikanne kohtaloon on saattanut minun
  tähän. -- Minulla on kunnia, hyvä Sir Peter, olla teidän
  nöyrä palvelijanne

                                          "William Horton."

Tämän kirjeen johdosta Sir Peter ei kuitenkaan pitänyt
perhe-neuvoittelua, sillä hän ei katsonut kolmen naimattoman sisarensa
voivan mitään käytännöllistä neuvoa antaa. Ja mitä Mr Gordoniin tulee,
niin tämä herrasmies oli vetänyt hänen oikeuteen metsä-asian takia ja
siellä joutunut tappiolle, jonka jälkeen hän oli kirjoittanut Sir
Peterille ettei hän enää pidä häntä serkkunansa ja että hän ylenkatsoo
häntä ihmisenä -- ei aivan näillä sanoin, vaan enemmän teeskennellyllä
tavalla ja senkautta kirje myöskin oli enemmän loukkaava. Mutta Sir
Peter kutsui Mr Mivers'in tulemaan viikkokaudeksi metsästämään ja pyysi
hänen arvoisuutensa John'inkin luoksensa.

Mr Mivers tuli. Ne kuusitoista vuotta, jotka olivat kuluneet siitä kuin
hän ensin esiteltiin lukijalle, eivät olleet vaikuttaneet mitään
näkyvää muutosta hänen ulkomuotonsa suhteen. Yksi hänen väitteitänsä
oli että maailman miehen tulee nuoruudessaan näyttää vanhemmalta kuin
hän on ja keski-ikäisenä ollen, sekä siitä kuolinpäiväänsä saakka,
nuoremmalta. Ja hän ilmaisi salaisuuden tämän saavuttamiseen näissä
sanoissa. "Käyttäkää valetukkaa aikaisin, niin ette milloinkaan tule
harmaapäiseksi."

Vastoin muita filosofia, Mivers käytännöllisesti ohjeitansa käytti; ja
hän rupesi nuoruudessaan pitämään valetukkaa, joka ei ajan kuluessa
muuttunut; se ei ollut kihara eikä kauniin-värinen, vaan suora ja
yksinkertainen. Hän näytti kolmenkymmenenviiden vuotiaalta sinä
päivänä, jolloin hän kahdenkymmenenviiden vuoden vanhana pani valetukan
päähänsä. Hän näytti olevan kolmenkymmenenviiden vuotias nyt
viidenkymmenenyhden vuotiaana.

"Minä aion koko ikäni olla kolmenkymmenenviiden vuotias," sanoi hän.
"Sen parempaa ikää ei ole. On mahdollista että tullaan sanomaan minua
vanhemmaksi, mutta minä en sitä myönnä. Ei kenenkään tarvitse itseänsä
tuomita."

Mr Mivers'illä oli muutamia muitakin mietelmiä tämän tärkeän asian
suhteen. Yksi oli. "Älkää milloinkaan suostuko olemaan kipeä. Älkää
milloinkaan sanoko ihmisille ettette ole terve; älkää milloinkaan
myöntäkö sitä itsellenne. Sairaus on niitä asioita, joita ihmisen
periaatteen johdosta alusta asti tulee vastustaa. Mutta hoitakaa
ruumistanne hyvin, ja kun olette tulleet huomanneeksi mitkä tavat ovat
sille sopivimmat, niin pysykää niissä niin tarkoin kuin ikinä voitte."
Mr Mivers ei olisi luopunut kävelymatkastansa puistossa ennen aamiaista
vaikka hän ajamalla rattailla St. Giles'iin olisi voinut pelastaa
Londonin kaupungin tulipalosta.

Toinen hänen mietelmiänsä oli. "Jos mielitte pysyä nuorena, niin asukaa
suuressa kaupungissa; älkää milloinkaan viipykö enemmän kuin muutaman
viikon kerrallaan maalla. Ottakaa kaksi ruumiin-rakennuksensa puolesta
samankaltaista kahdenkymmenenviiden vuotiasta miestä; pankaa toinen
asumaan Londoniin viettämään säännöllistä klubi-elämää; lähettäkää
toinen johonkin seutuun maalla, jota muka sanotaan 'terveelliseksi.'
Katselkaa näitä miehiä, kun ovat päässeet neljänkymmenenviiden
vuotiaiksi. Londonilainen on muodoltaan samallainen kuin ennen,
maalaisella on vatsa. Londonilaisen iho on hieno ja kaunis, maalaisen
kasvot ovat ruskeankelmeät ja kukatiesi suomuiset."

Kolmas väite oli. "Älkää menkö naimiseen; ei mikään tee miestä niin
vanhaksi kuin aviollinen onni ja isän velvollisuudet. Älkää milloinkaan
tuottako itsellenne paljon huolta, ja supistakaa elämänne mitä
vähimpään tilaan. Miksi lisätä kannettavanne vaimon sängyn ja
hattulippaan sisällöllä ja niillä matkakapineilla, joita lastenkamaria
varten tarvitaan. Karttakaa kunnianhimoa -- se on niinkuin leinitauti.
Se ottaa suuren osan miehen elämää, eikä anna hänelle mitään, jota
kannattaa pitää, ennenkuin hän on herennyt nauttimasta sitä."

Toinen hänen mielilauseensa oli tämä. "Terve henki pitää ruumiin
terveenä. Huokukaa sisäänne päivän aatteet, luovuttakaa itsestänne
eilispäivän aatteet. Mitä huomispäivään tulee, on kyllä aika sitä
ajatella, kun se tulee täksipäiväksi."

Näiden sääntöjen noudattamisella säilytettyänsä itsensä, Mr Mivers tuli
Exmundhamiin niinkuin totus, teres, vaan ei rotundus -- kohtalaisen
pitkä, hoikka, suora varreltaan; kasvot olivat kauniit mutta
lakastuneet, huulet ohuet ja niiden sisäpuolella kaksi erinomaisen
hyvää, jopa valkeata hammasriviä, joista hänen ei kuitenkaan tullut
kiittää ketäkään hammaslääkäriä. Näiden hampaitten takia hän inhosi
happamia viinejä, varsinkin kaikellaisia Rheinin viinejä, makeisia ja
happamia liemiä. Hän joi teetätin kylmältä. "On kaksi asiaa elämässä,"
sanoi hän, "joita viisaan kaikin mokomin tulee huolellisesti
suojella: vatsansa lämpö ja hampaittensa emalji. Toisiin tautiin
voipi hankkia apua, mutta ei löydy mitään apukeinoa umpitautiin ja
hampaankolotukseen."

Kirjailijana, vaan samalla maailman miehenä, hän oli niin kehittänyt
henkeänsä molemmissa näissä omaisuuksissa, että hän ensinmainitun
omaisuuden takia oli peljätty, ja toisen takia suosittu. Kirjailijana
hän ylönkatsoi maailmaa; maailman miehenä hän halveksi kirjallisuutta.
Molempain ominaisuuksien edustajana hän kunnioitti itseänsä.



YHDEKSÄS LUKU.


Illalla, kolmantena päivänä Mr Mivers'in tulon jälkeen istui hän,
pastori ja Sir Peter viimeksi-mainitun salissa, pastori nojatuolissa
tulen ääressä tupakoiden lyhyestä piipusta; Mivers oli pitkällään
sohvalla vetäen sisäänsä tuoksun lempitupakastaan. Sir Peter ei
milloinkaan tupakoinut. Pöydällä oli konjakkia, kuumaa vettä ja
sitronia. Pastori oli kuuluisa totinvalmistamisen taidossa. Vähän väliä
pastori maisteli totiansa, ja Sir Peter teki samoin. Vaikka ei niin
usein. Turhaa on mainita että Mr Mivers inhosi totia; mutta tuolilla
hänen vieressänsä oli juomalasi ja karafinillinen jääkylmää vettä.

Sir Peter: -- "Serkku Mivers, teillä on nyt ollut aikaa tutkia Kenelmiä
ja verrata hänen luonnettaan siihen kuin se tohtorin arvelun mukaan
on."

Mivers "väsyneenä": "Niin."

Sir Peter: -- "Minä kysyn teiltä, maailmaa kokeneelta mieheltä, mitä
minun teidän mielestänne tulee tehdä pojan kanssa. Lähetänkö minä hänet
sellaisen opettajan tykö kuin tohtori neuvoo? John serkku ei ole samaa
mieltä kuin tohtori ja arvelee että Kenelmin omituisuudet ovat etevät
tavallansa, joita ei tule liian aikaisin poistaa sen kautta että hän
tulee pintapuolisten opettajain ja Londonin katujen yhteyteen."

"Niin," toisti Mr Mivers entistä väsyneempänä. Hetken kuluttua hän
lisäsi. "John pastori, antakaas kuulla mitä teillä on sanomista."

Pastori pani piippunsa pois, tyhjensi neljännen totilasinsa ja alkoi
sitten, työntäen päätänsä taaksepäin samalla tavoin kuin kuuluisa
Coleridge, kun hän alkoi monologin, puhuen hiukan nenään.

"Elämän aamulla --"

Mr Mivers kohautti olkapäitänsä, kääntyi sohvalla ja ummisti silmänsä
niinkuin mies, joka on myöntynyt saarnaa kuulemaan.

"Elämän aamulla, kun kaste --"

"Minä tiesin, että kaste oli tuleva," sanoi Mivers. "Pyhkikää pois se,
niin olette hyvä; ei mikään ole niin epäterveellistä. Me tiedämme
ennakolta mitä aiotte sanoa, jotenkin näin. Kun nuorukainen on
kuudentoista vuotias, on hän hyvin kokematon; hän on silloin --
jatkakaa --  mitä?"

"Jos aiotte keskeyttää minua röyhkeästi kun ainakin," sanoi pastori,
"miksi tahdotte kuulla minun mielipidettäni?"

"Se oli erehdys, minä myönnän sen; mutta kuka kumma taisi aavistaa,
että alottaisitte tuollaisella koru-kielellä. Elämän aamu toden totta!
uh!"

"Serkku Mivers," sanoi Sir Peter, "te ette nyt arvostele John'in
puhetapaa 'The Londonerissa', ja minä pyydän teitä muistamaan, että
minun poikani elämän aamu on tärkeä asia hänen isällensä, ja serkun ei
tule tehdä sitä naurettavaksi. Jatkakaa, John!"

Pastori sanoi sävyisästi. "Minä tahdon sovittaa puhetapaani
arvostelijani mielen mukaan. Kun nuorukainen on kuudentoista vanha ja
varsin kokematon elämään, on kysymys, tuleeko hänen niin varhain
vaihettaa ne aatteet, jotka nuoruuteen kuuluvat, niihin, jotka
oikeastaan keski-ikäisille kuuluvat, -- tuleeko hänen alkaa saavuttaa
sitä maailman kokemusta, jota keski-ikäiset miehet ovat saavuttaneet
ja voivat opettaa. Minä en sitä usko. Minä tahtoisin mieluisemmin
jonkun aikaa pitää häntä runoilijain seurassa -- onnellisena
loistavissa toiveissa ja kauniissa unelmissa, luoden itsellensä jonkun
sankari-esikuvan, jonka hän pitäisi silmäinsä edessä lippuna
mennessänsä miehenä maailmaan. On kahdellaisia ajatuskouluja luonteen
muodostamista varten -- realisia ja idealisia. Minä tahtoisin muodostaa
luonnetta idealisessa koulussa, tehdäkseni hänen rohkeammaksi ja
suuremmaksi ja miellyttävämmäksi, kun hän astuu siihen jokapäiväiseen
elämään, jota sanotaan realiseksi. Ja senvuoksi minä en soisi että Sir
Kenelm Digbyn jälkeläinen uskotaan koulun ja yliopiston välisellä
ajalla maallismieliselle miehelle, joka luultavasti on yhtä ruokoton
kuin Mivers serkku ja asuu Londonin kivisien katujen varrella."

Mr Mivers (nousten ylös): "Ennenkuin vaivumme tuohon Serboniseen
rämeesen -- kiista realisten ja idealisten akademikkojen välillä --
luulen että meidän ensin on päättäminen mitä tahdotte että Kenelmistä
tulisi. Kun minä teetän kengät itselleni, niin ennalta päätän
minkälaiset kengät tahdon -- kepeitä tanssikenkiäkö vai kestäviä
kävelykenkiä; enkä minä pyydä suutaria pitämään minulle mitään
johdannollista esitelmää niistä erilaisista kengistä, joihin nahkaa
sopii käyttää. Jos te, Sir Peter, tahdotte että Kenelmin tulee
kirjoittaa somia runoja, niin kuunnelkaa John pastoria; jos tahdotte
tupata hänen päänsä täyteen turhanpäiväisiä paimenlauluja viattomasta
rakkaudesta, joka voi päättyä siten että hän nai myllärin tyttären,
kuunnelkaa siinä tapauksessa pastoria; jos tahdotte että hänen tulee
astua elämään velttona keltanokkana, joka menee takaukseen minkä
reversin puolesta tahansa viidenkymmenen prosentin korolla, kun joku
nuori veijari pyytää häntä sitä tekemään, kuunnelkaa silloin John
pastoria; sanalla sanoen, jos tahdotte kunnon pojasta tehdä kyyhkyisen,
herkkäuskoisen narrin tahi hemmoittelevan pelkurin, niin John pastori
on paras neuvonantaja mikä teillä voi olla."

"Mutta minä en tahdo, että minun poikani muodostuu mihinkään teidän
mainitsemistanne heikoista suunnista."

"Älkää siinä tapauksessa kuunnelko John pastoria; ja siinä keskustelun
loppu."

"Ei, siinä se ei ole. Minä en ole vielä kuullut teidän neuvoanne, jos
en ota noudattaakseni Johnin neuvoa."

Mr Mivers oli kahden vaiheilla. Hän näytti olevan hämillänsä.

"Asia on se," sanoi pastori, "että Mivers rupesi antamaan ulos 'The
Londoneria' periaatteen mukaan, joka on yhtäpitävä hänen oman
mielensuuntansa kanssa, löytää virheitä siinä tavassa, jolla kaikkia
tehdään, mutta ei milloinkaan itse saada sanotuksi miten niitä
voitaisiin tehdä paremmin."

"Se on totta," sanoi Mivers suoraan. "Hajoittava mielensuunta on
harvoin yhdistetty rakentamaan. Minä ja 'The Londoner' olemme
hajoittavaa suuntaa luonnon ja politiikin puolesta. Me voimme hajoittaa
rakennusta hirsiläjäksi, mutta me emme kehu voivamme hirsiläjästä
huonetta rakentaa. Me olemme arvostelijoita ja, niinkuin sanotte, emme
ole sellaisia hölmöjä että ehdoittelisimme muutoksia, joita muut
voisivat arvostella. Kuitenkin minä teidän tähtenne, Peter serkku, ja
sillä ehdolla että, jos minä annan neuvoni, te ette milloinkaan sano
että minä sen annoin, ja jos sitä seuraatte, ette milloinkaan soimaa
minua jos se, niinkuin useammat neuvot, huonosti onnistuu, tahdon
poiketa vanhasta tavastani ja lausua itsenäisen mielipiteen."

"Minä suostun näihin ehtoihin."

"Hyvä; jokaisen uuden sukupolven kanssa syntyy uusi aatteiden
järjestys. Kuta varhemmin mies omistaa ne aatteet, jotka tulevat
vaikuttamaan hänen sukupolveensa, sitä edemmäksi hän pääsee
kilpajuoksussa aikalaistensa kanssa. Jos Kenelm kuudentoista vuotiaana
käsittää näitä ajan merkkiä, joita hän, yliopistoon tullessaan, on
huomaava kahdeksantoista tahi kahdenkymmenen vuoden vanhain
nuorukaisten olevan valmiit käsittämään, niin hän tulee tekemään syvän
vaikutuksen sen kautta että hän voi lausua ajatuksensa ja sovittaa
mielipiteitänsä todelliseen elämään, joka on myöhemmin oleva hänelle
suureksi hyödyksi. Ne aatteet, jotka vaikuttavat kasvavaan sukupolveen,
eivät milloinkaan ole alkuansa tästä sukupolvesta itsestä. Ne ovat
alkuansa edellisestä sukupolvesta, ja tavallisesti ainoastaan vähäinen
osa niitä hyväksyy, suurin osa sitävastoin joko halveksii tahi hylkää
ne, mutta omistaa niitä kuitenkin myöhemmin. Sentähden tulee
kuudentoista-vuotiaan pojan, jos hän mielii vastaanottaa sellaisia
aatteita, tulla likeiseen yhteyteen jonkun ylevän hengen kanssa, joka
jo kolme- tahi neljäkymmentä vuotta ennen on niitä vastaanottanut. Minä
ehdoittelisin siitä syystä, että Kenelm lähetettäisiin jonku henkilön
luo, jolta hän voi uusia aatteita oppia. Minä myöskin soisin, että hän
pääkaupungissa saavuttaisi näitä tietoja. Sellaisilla suosittelijoilla
kuin meillä on tarjona, hän ei ainoastaan voi tutustua uusien aatteiden
kanssa, vaan myöskin kaikellaisten eteväin miesten kanssa. On tärkeää
jo varhain joutua nerokkaiden henkilöiden seuraan. Voipi tietämättänsä
niiden tietoja saavuttaa. On toinenkin, eikä suinkaan vähäpätöinen, etu
siitä että varhain pääsee hyvään seuraelämään. Nuorukainen oppii siinä
sopivaa käytöstapaa, mielenmalttia ja kykyä käyttämään kaikkia
apukeinoja hyväksensä, eikä ole juuri luultavaa, että hän joutuu pulaan
ja mielistyy huonoihin tapoihin ja irstaisuuksiin, kun hän astuu
elämään kokonaan omana käskijänänsä, totuttuansa hienoon seuraelämään
niiden johdolla, jotka ovat kelvollisia sellaista valitsemaan. No niin,
nyt olen puhunut niin että töin tuskin voin hengittää enää. On parasta
että kohdakkoin päätätte tehdä neuvoni mukaan; sillä minä olen
luonteeni puolesta ristiriitainen ja saatan kukatiesi huomenna
vastustaa mitä tänään itse olen ehdoitellut."

Sir Peteriin teki hänen serkkunsa kaunopuheinen todistamisvoima syvän
vaikutuksen.

Pappi tupakoi vallan ääneti, kunnes Sir Peter kääntyi hänen puoleensa;
silloin hän sanoi. "Tässä kasvatusprogrammissa kristitylle
herrasmiehelle näyttää minusta kristityn osa olevan kokonaan
poisjätettynä."

"Ajan suunta," huomautti Mr Mivers tyyneesti, "tarkoittaa tätä
poisjättämistä. Maallikko-kasvatus on tarpeenmukainen vastavaikutus
varsinaiselle teologiselle opetukselle, joka syntyi siitä, että
muutamat kristityt eivät suvainneet sitä, että toiset kristityt heitä
opettivat, ja koska nämä vastustajat eivät tahdo sopia siitä, miten
uskontoa on opetettava, niin ei tule ensinkään mitään opettaa, taikka
on uskonto opetuksesta poisjätettävä."

"Tuo voipi olla kylläkin hyvä kun asia koskee suurta järjestöä
kansallis-kasvatuksessa," sanoi Sir Peter, "mutta se ei sovellu
Kenelmiin, joka on sellaisesta perheestä, jonka jäsenet kuuluvat
valtionkirkkoon. Hän on opetettava esi-isäinsä uskontunnustukseen
loukkaamatta yhtäkään eri-uskolaista."

"Mihin valtiokirkkoon hänen siis tulee kuulua?" kysyi Mr Mivers, --
"Korkeakirkkoon, Matalakirkkoon, Leveäkirkkoon, Puseyitikirkkoon,
Ritualikirkkoon tahi mihin toiseen valtionkirkkoon tahansa, joka voipi
tulla muotiin?"

"Noh!" huudahti pastori, "tuo iva ei ole paikallansa. Te tiedätte
vallan hyvin että suvaitsevaisuus on meidän kirkkomme hyvä avu,
joka ei suurenna jokaista mielen-muutosta kerettiläisyydeksi
tahi lahkolaisuudeksi. Mutta jos Sir Peter lähettää poikansa
kuudentoista-vuotiaana opettajan luokse, joka kokonaan jättää pois
kristin-uskon opetuksesta, niin hän ansaitsee saada aika lailla
selkäänsä; ja," lisäsi pastori luoden tuiman silmäilyn Sir Peteriin,
tavanmukaisesti kääntäen takinhihoja ylös, "minun tekisi mieli antaa
hänelle selkään."

"Hiljaa, John," sanoi Sir Peter rauhoittavasti, "hiljaa, rakas
sukulaiseni. Minun perilliseni ei tule kasvatettavaksi niinkuin pakana,
ja Mivers vaan puhuu leikkiä meille. Kuulkaapas, Mivers, tunnetteko
sattumalta ystävienne joukossa Londonissa jotakin miestä, joka, vaikka
oppinut ja maailman mies, kumminkin vielä on kristitty?"

"Sellainen kristitty kuin laki määrää?"

"Noh niin."

"Ja joka ottaisi Kenelmin oppilaisekseen?

"Tietysti minä en turhasta uteliaisuudesta teiltä sitä kysy."

"Minä tunnen oikean miehen. Hän aikoi oikeastansa papiksi ja on hyvin
oppinut teologi. Hän luopui tuumastansa ruveta papiksi ja otti
hoitaaksensa pientä maatilaa, jonka hän peri äkkiä kuolleelta
vanhemmalta veljeltään. Hän tuli sitten Londoniin ja osti kokemusta --
se on, hän oli luonteeltaan aulis -- häntä voitiin helposti pettää --
hän joutui pulaan -- hänen maatilansa joutui sivilihallinnon
hoidettavaksi hänen velkojiensa hyväksi ja hänelle itselle maksettiin
siitä 400 puntaa sterlingiä vuodessa. Hän oli silloin nainut ja hänellä
oli kaksi lasta. Hän huomasi, että hänen oli tarttuminen kynään
lisätäksensä tulojansa, ja hän on sanontakirjallisuuden taitavimpia
apumiehiä. Hän on hienosti sivistynyt, arvossa pidetty kirjailija,
hyvin kiitetty yleisten miesten joukossa, täydellinen herrasmies, hänen
kotinsa on hauska ja hänen luonansa käy etevimpiä seuraelämän jäseniä.
Koska hän kerta oli tullut petetyksi, niin hän ei pelkää enää samaan
pulaan joutuvansa. Hänen kokemuksensa ei ostettu liian kalliilla
hinnalla. Sen ajullisempaa ja täydellisempää maailman miestä ei löydy.
Ne 300 puntaa tahi niillä paikkeilla, joita tulette maksamaan
Kenelmistä, olisivat hyvin tervetulleet hänelle. Hänen nimensä on Welby
ja hän asuu Chester Squaren varrella."

"Hän on tietysti 'The Londonerin' aputoimittaja," virkkoi pastori
pilkallisesti.

"Se on totta. Hän kirjoittaa meidän klassilliset, teologiset ja
filosofiset kirjoituksemme. Jos tahdotte, niin pyydän hänen tulemaan
tänne pariksi päiväksi, niin saatte itse puhutella häntä ja itse
päättää asiasta, Sir Peter."

"Tehkää niin!"



KYMMENES LUKU.


Mr Welby tuli ja viehätti kaikkia. Hän oli käytöksensä suhteen luonteva
ja kohtelias. Hänessä ei ollut mitään pedantista, mutta pian voitiin
huomata, että hän oli lukenut hyvin paljon ja että hän muutamissa
aineissa oli tunkenut syvällekin. Hän ihastutti pastoria selityksillään
pyh. Chrysostomon kirjoituksista; hän saattoi Sir Peterin vallan
hämilleen vanhan Britannian muinaiskalujen tiedoissa; hän miellytti
Kenelmiä sillä helppoudella, jolla hän osasi puhua riidanalaisista
viisausopillisista asioista; Lady Chillinglyn ja kolmen sisaren (jotka
myöskin olivat kutsutut oppiaksensa häntä tuntemaan) seurassa hän oli
huvittavampi, mutta kuitenkin yhtä opettavainen. Hän tunsi yhtä hyvin
romaanit kuin hyvät kirjat, ja hän antoi neitosille luettelon
viattomista kirjoista kumpaistakin lajia; Lady Chillingly'lle hän
kertoi sukkelalla tavalla juttuja ylhäisten elämästä ja viime
skandaaleista. Mr Welby oli todellakin yksi niitä loistavia henkilöitä,
jotka ovat sen piirin koristeena, mihin he joutuvat. Vaikka hän
omassa itsessään oli mies, joka oli toiveissaan pettynyt, kätki hän
kuitenkin pettymyksensä tasaisen ja hyvänsävyisen luonteen
pinnan alle; hän oli toivonut loistavaa tulevaisuutta teologina ja
saarnaajana; mutta kahdenkymmenenkolmen vuotiaana hän peri maatilan ja
se käänsi hänen kunnianhimonsa uudelle uralle. Hänen viehättävä
käytöksensä teki hänestä kohta muodin mukaisen miehen, ja hänen oma
luonteensa houkutteli häntä tuohon vähäpätöisempään, mutta
mieluisempaan kunnianhimoon, joka tyytyy menestyksiin seuraelämässä ja
nauttii nykyisen hetken iloja. Kun asianhaarat pakoittivat hänen
lisäämään tulojansa kirjallisten ansioiden kautta, joutui hän
sanomakirjallisuuden kirjailuun ja luopui kokonaan sellaisesta työstä,
jota vaaditaan jonkun kokonaisen teoksen valmistamiseen, joka kenties
veisi paljon aikaa ja tuottaisi ainoastaan niukan palkinnon. Hän oli
yhä edelleen kaikkein mielehinen seurapiireissä, ja mahdollista on,
että hänen yleinen taitavuuden maineensa saattoi hänen pelkäämään,
että hän jonku suuren yrityksen kautta kadottaisi tämän maineen. Mutta
hän ei ylönkatsonut kaikkia ihmisiä ja kaikkia asioita, niinkuin
Mivers; vaan hän katseli ihmisiä ja asioita niinkuin väliä-pitämätön
mutta hyväluontoinen katselija katselee liikettä kadulla salinsa
ikkunasta. Häntä ei voinut sanoa veltoksi, mutta hän oli kokonaan
harhaluuloja vailla. Kerta hän oli ollut liiankin romantillinen; nyt
hänen luonteensa päinvastoin oli niin väliäpitämätöin, että
romantillisuus loukkasi häntä niinkuin kovin kirjava väri
tummanpohjaisessa kankaassa. Hän oli muuttunut täydelliseksi
realistiksi arvosteluja kirjoittaessaan sekä menetystapansa ja
katsantotapansa suhteen ulkona maailmassa. Mutta pastori John ei sitä
huomannut, sillä Welby kuunteli tämän herrasmiehen ylistävän idealista
koulua vaivaamatta itseään vastustamalla sitä. Hän oli käynyt liian
hitaaksi ruvetaksensa väittelöön kanssapuheessa, ja ainoastaan
arvostelijana hän ivan kiilloitetun julmuuden kautta osoitti sitä
riidanhimoa, joka vielä hänessä löytyi.

Hän vältti hyvin sukkelasti
Sir Peterin ja pastorin aloittamaa tutkintoa hänen kirkollisesta
oikea-uskoisuudestaan. Hengellisen opin pilvessä hänen omat
mielipiteensä katosivat kirkko-isäin mielipiteisin. Hän oli todella
realisti uskonnon suhteen niinkuin kaikissa muissakin asioissa. Hän
katsoi kristillisyyttä sivistyksen esikuvaksi, jota tulee kunnioittaa,
niinkuin toisia tämän sivistyksen esikuvia tunnettiin painovapaudessa,
edustavassa järjestössä, valkeassa huivissa ja mustassa hännystakissa
iltaseuroissa j.n.e. Hän tunnusti sentähden eklektista kristologiiaa,
joksi hän itse sitä kutsui, ja sovitti deismon opinkappaleita kirkon
oppiin. Sanalla sanoen: hän saavutti kaikkien Chillingly'jen suosion;
ja kun hän lähti Exmundham-Hallista, otti hän Kenelmin mukaansa,
opettaaksensa hänelle niitä uusia aatteita, jotka tulisivat hänen
sukupolveansa hallitsemaan.



YHDESTOISTA LUKU.


Kenelm oli puolitoista vuotta tämän erinomaisen opettajan luona. Sillä
ajalla hän saavutti paljon kirjallisia tietoja; hän tapasi myöskin
monta kirjallisuuden alalla, tuomio-istuimilla ja parlamentissa etevää
miestä. Hän oli myöskin ylhäisten seuroissa usein. Isoiset rouvat,
jotka olivat olleet hänen äitinsä nuoruuden ystäviä, ottivat häntä
siipiensä suojaan, antoivat hänelle hyviä neuvoja ja suututtivat häntä.
Varsinkin yksi, Glenalvonin markisinna, joka rakasti häntä sentähden,
että hän oli kiitollisuuden velassa hänelle. Hänen nuorin poikansa oli,
näet, ollut Kenelmin kumppanina Merton-koulussa, ja Kenelm oli
pelastanut hänen poikansa hengen, kun hän oli hukkumaisillaan. Poika
parka kuoli myöhemmin keuhkotautiin, ja äiti suri häntä kovasti, ja
Kenelm tuli hänelle siitä pitäin vielä rakkaammaksi. Lady Glenalvon
oli ylhäisen Londonin maailman kuningattareita. Vaikka hän oli
viidenkymmenen vuoden ikäinen, oli hän vielä hyvin kaunis; hän oli sitä
paitsi hyvin lahjakas, sukkela ja erittäin hellätuntoinen, niinkuin
useat sellaiset kuningattaret ovat; hän oli juuri niitä naisia, jotka
ovat verrattomia kun on asia muodostaa nuorien miehien käytöstä ja
jalostuttaa niiden luonnetta, joiden tarkoitus on tulevaisuudessa
suuria toimittaa. Mutta hän oli itsekseen hyvin pahoillansa siitä, että
hän, oman käsityksensä mukaan, ei voinut sellaista harrastusta
Chillinglyin perillisessä herättää.

Huomautettakoon tässä, että Kenelm ei suinkaan ollut suuria etuja
vailla muodon ja kasvojen suhteen. Hän oli pitkä ja hänen kaunis
ruumiin-muotonsa kätki hänen luonnollista voimaansa, joka oli
erinomaisen suuri. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikka totisen ja
kolkon näköiset ja nuoruuden kukoistusta vailla; ne eivät olleet
taiteellisesti säännölliset, mutta omituiset ja elävät; silmät olivat
suuret, mustat ja vilkkaat ja hymyillessänsä hän näytti samalla aikaa
lempeältä ja surulliselta. Hän ei milloinkaan nauranut ääneen, mutta
hän kohta huomasi asian koomillisen puolen, ja hänen silmänsä
saattoivat nauraa, vaikka hän oli vaiti. Hän taisi lausua leikillisiä,
odottamattomia asioita, jotka käsitettiin humorina; mutta jollei säde
hänen silmissään olisi ollut, hän ei olisi voinut lausua niitä enemmän
näennäisellä tietämättömyydellä siitä että ne olivat tahallista
leikkipuhetta, kuin trappistimunkki, joka katsoo ylös siitä haudasta,
jota hän kaivaa, lausuaksensa memento mori'ansa (muista kuolemata).

Hänen kasvonsa näyttivät kauniimmilta kuta enemmän niitä katseli.
Naiset sanoivat niiden ilmaisevan romantillista tunteellisuutta -- siis
niiden kuuluvan henkilölle, joka helposti saataisiin rakastumaan ja
jonka rakkaus olisi runollinen ja kiihkoinen. Mutta hän voitti niinkuin
nuori Hippolyto kaiken naisellisen viehätysvoiman kiusaukset. Hän
tyydytti pastoria säilyttämällä taitavuuttansa voimisteluharjoituksissa
ja hän saavutti nyrkkitaistelukoulussa, jossa hän säännöllisesti kävi,
maineen olevansa paras herrasmies-nyrkistelijä koko pääkaupungissa.

Hän sai monta tuttavaa, mutta hän ei vielä ollut yhtäkään ystävyyden
liittoa tehnyt. Jokainen, joka hänen näki, mieltyi kuitenkin häneen.
Jos hän ei heille ystävyyttä osoittanutkaan, niin hän ei kumminkaan
heitä tylysti kohdellut. Hän oli erittäin ystävällinen ja hänen äänensä
oli lempeä ja hän oli perinyt isänsä sävyisän luonteen -- lapset ja
koirat hakivat vaistontapaisesti hänen seuraansa. Kun Kenelm lähti Mr
Welbyn luota, vei hän mukanaan Cambridgen yliopistoon mielen, joka oli
hyvin varustettu niitä uusia aatteita varten, jotka paisuivat
puhkeaksensa kukoistukseen. Hän kummastutti toisia äskentulijoita ja
saattoi väliin mahtavia vanhempia ylioppilaita Trinity'ssä ja St.
John'issa hämillensä. Mutta hän vetäysi vähitellen pois yleisestä
seuraelämästä. Hän oli tosiaankin mielensä suhteen liian vanha
ikäänsä; ja seurusteltuansa pääkaupungin etevimmissä piireissä,
ylioppilas-illalliset ja juomingit eivät häntä miellyttäneet. Hän yhä
säilytti nyrkistelijä-mainettansa; ja väliin kun joku heikko
vastatulija oli joutunut tappiolle tappelussa jonku väkevämmän kanssa,
niin hänen jäntärekristillisyytensä jalolla tavalla kehittyi. Hän ei
tehnyt niin paljon kuin hän olisi voinut, saavuttaaksensa
akademiallista mainetta tiedollisessa suhteessa. Mutta hän oli aina
ensimmäisiä tutkinnoissa; hän sai kaksi yliopiston-palkintoa ja
suoritti jotenkin suurella kunnialla maisterintutkinnon, jonka jälkeen
hän palasi kotia, omituisempana, kolkompana -- sanalla sanoen, vähemmän
muiden ihmisten kaltaisena -- kun lähdettyänsä Merton-koulusta. Hän oli
kutonut omasta sydämestään yksinäisyyden verkon ympärillensä, ja tässä
yksinäisyydessä hän istui ääneti ja valppaana kuin hämähäkki
verkossansa.

Lieneekö se tullut hänen synnynnäisestä luonteestaan vai siitä, että
sellaiset opettajat olivat häntä kasvattaneet, kuin Mr Mivers, joka
edisti uusia parannus-aatteita siten, että hän ei kunnioittanut mitään
menneessä ajassa, ja Mr Welby, joka katseli nykyiset olot realistiselta
kannalta ja pilkkasi kaikkia tulevaisuuden näkökuvia idealistisina; oli
miten oli, enin silmäänpistävä ominaisuus Kenelmissä oli tyyni
välinpitämättömyys. Hänessä oli vaikea huomata niitä toiminnan
kehoittimia, joita sanotaan turhamielisyydeksi tahi kunnianhimoksi,
mieltymyksen haluksi tahi vallanhimoksi. Hän oli tähän saakka seisonut
kaikkia naisten lumouskeinoja vastaan. Hän ei ollut milloinkaan
rakkautta kokenut, mutta hän oli lukenut hyvin paljon siitä, ja tämä
kiihko oli hänestä selittämätön inhimillisen järjen eksymys ja
häpeällistä mielen tasaisuuden hylkäämistä, jonka tasapainossa
pitämistä miehisten luonteiden tulee pitää päämääränänsä. Eräs hyvin
kaunopuheinen kirja, jossa aviotonta elämää kiitetään ja jonka nimenä
oli "Enkeleitä lähestyminen," kuuluisan Oxfordissa asuvan oppineen
Decimus Roachin kirjoittama, oli tehnyt niin syvän vaikutuksen hänen
nuoreen mieleensä, että hän helposti olisi voinut ruveta munkiksi, jos
hän olisi ollut katolilainen. Suurin into, jota hän osoitti, oli
ajatus-oppineen into ajatellun totuuden puolesta -- se on, sen
puolesta, minkä hän katsoi todeksi, ja koska se, mikä yhden mielestä on
totta, toden perään toiselle voi näyttää väärälle, niin tämä hänen
mieltymyksensä saattoi hänen moneen pulaan ja vaaraan, niinkuin lukija
kukatiesi tulee seuraavasta luvusta huomaamaan.

Jotta hänen käytöksensä siinä tulisi oikein käsitetyksi, saan pyytää
sinua, rehellinen lukija (kaikki lukijat eivät aina ole rehellisiä)
muistamaan, että hänen mielensä on täynnä uusia aatteita, jotka,
kohdatessansa syvän ja vaarallisen vanhain aatteiden salaisen virran,
muuttuvat uhkaaviksi kuohuaalloiksi.



KAHDESTOISTA LUKU.


Suuret kemut oli pidetty Exmundhamissa, sen kunnian viettämiseksi, joka
oli maailmalle tapahtunut sen kautta että Kenelm Chillingly oli siinä
kaksikymmentä ja yksi vuotta elänyt.

Nuori perillinen oli pitänyt puheen kokoontuneille arentimiehille ja
muille kutsutuille vieraille, joka ei suinkaan ollut pitojen iloja
lisännyt. Hän puhui sujuvasti ja mielenmaltilla, joka oli
hämmästyttävää nuoressa miehessä, joka ensi kerta pitää puhetta suuren
ihmisjoukon kuullen. Mutta hänen puheensa ei ollut iloinen.

Tilan ensimmäinen arentimies oli esitellyt hänen maljaansa ja silloin,
niinkuin luonnollista oli, viitannut hänen esi-isiensä pitkään riviin.
Hänen isänsä hyviä avuja ihmisenä ja tilanomistajana oli suurella
innolla kiitetty, ja monta onnellista ennustusta hänen oman
tulevaisuutensa suhteen oli johdettu sekä hänen vanhempainsa
erinomaisista ominaisuuksista, että hänen omasta toivoisesta
nuoruudestaan, joka oli saavuttanut mainetta yliopistossa.

Kenelm Chillingly toi vastauksessansa runsaasti esiin niitä uusia
aatteita, joiden tuli vaikuttaa niin paljon kasvavaan sukupolveen ja
joiden kanssa hän oli tutustunut lukemalla Mr Mivers'in sanomalehteä ja
puhumalla Mr Welbyn kanssa.

Hän puhui hyvin vähän siitä mikä esi-isiä koski. Hän huomautti, että
oli kummallista nähdä kuinka kauan perhe tahi suku voi edellensä
kukoistaa yhdessä luodun maailman kolkassa, osoittamatta yhtäkään
tiedollista kykyä paitsi niitä, jotka kehittyvät perättäisin seuraavain
kasvavain vuodensatojen kautta. "Se on kyllä totta," sanoi hän, "että
Chillinglyt ovat eläneet tässä paikassa isästä poikaan noin
neljänneksen maailman historiaa, tahi siitä ajasta, johon Sir Isaac
Newton sijoittaa vedenpaisumuksen. Mutta, sen mukaan kuin voipi päättää
olevista asiakirjoista, maailma ei missään suhteessa ole tullut
viisaammaksi tahi paremmaksi heidän olemisensa kautta. He ovat
syntyneet syömään niin kauan kuin voivat syödä, ja kun eivät enään
voineet syödä, niin he kuolivat. Siinä suhteessa he eivät kuitenkaan
olleet hiukaakaan vähäpätöisempiä kuin heidän kanssaihmisensä ylipäänsä
ovat. Useimmat meistä nyt tässä saapuvilla olevista," jatkoi nuori
puhuja, "olemme ainoastaan syntyneet kuolemaan; ja suurin lohdutus
loukatulle ylpeydellemme siitä että meidän täytyy myöntää asian niin
olevan, on se, että meidän jälkeläisemme luultavasti eivät tule
tekemään suurempaa vaikutusta luonnon suunnitukseen kuin me itse." Kun
Kenelm Chillingly oli omia esi-isiänsä erityisesti ja ihmissukua
yleisesti näin filosofisesti tutkistellut, alkoi hän selvästi ja
tarkasti tutkia sitä kiitosta, jota oli niin ylellisesti lausuttu hänen
isällensä ihmisenä ja tilanomistajana.

"Ihmisenä," sanoi hän, "isäni epäilemättä ansaitsee kaikkea mitä
ihminen voi sanoa toisen ihmisen eduksi. Mutta mikä on ihminen
parhaimpanakin ollen? Kypsymätön, haamuileva, valmistumaton alkio,
jonka etevin ominaisuus on että hänellä on epämääräinen tieto siitä
että hän on ainoastaan alkio, eikä voi täydellisentää itseänsä
ennenkuin hän lakkaa olemasta ihmisenä, se on, ennenkuin hänestä tulee
toinen olento toisessa elämän muodossa. Me voimme kiittää koiraa
koirana, sentähden että koira on täydellinen ens [olemus], eikä alkio.
Mutta kiittää ihmistä ihmisenä, unohtaen että hän on ainoastaan siemen,
josta vallan toisellainen elämän muoto on kehittyvä, se sotii yhtä
paljon vastaan Raamatun uskoa hänen nykyisestä kypsymättömyydestään ja
vaillinaisuudestaan, kuin psykologista tahi metafysista tutkimusta
vastaan sielunmuoduksesta, joka selvästi on määrätty tarkoituksia
varten, joita hän ei milloinkaan ihmisenä voi saavuttaa. Se on kyllä
totta että isäni ei ole vajavaisempi alkio kuin kukaan muu meistä
läsnä-olevista; mutta se ei paljon todista hänen edukseen, niinkuin
likemmin asiaa miettiessänne itse tulette havaitsemaan. Myöskin katsoen
meidän niin suuresti kiitettyyn ruumiilliseen muotoon ihmisinä,
tiedätte että muodoltaan kaunihinkin meistä viime tieteellisten
keksintöjen mukaan on ainoastaan kehitys jostakin kauheasta karvaisesta
eläimestä, niinkuin esimerkiksi gorillasta; ja vanhimman gorillan oma
alkuperäinen esi-isä oli pieni meri-elävä, joka oli kahdella kaulalla
varustetun putellin kaltainen. Luultavaa on että meidän kerran on
syrjäytyminen jonku uuden lajin kehityttyä.

"Mitä niihin ansioihin tulee, joita on omistettu isälleni
tilanomistajana, niin minun täytyy, puhujaa kunnioittaenkin, sanoa
etten voi suostua niihin kaunopuheisuuden kukkiin, joita niin runsaasti
hänen ylitsensä ripoiteltiin. Kaikkein täysijärkisten ajattelijain
tulee, näetsen, olla yksimieliset siinä, että maatilanomistajan
ensimmäinen velvollisuus ei koske niitä, joille hän vuokraa maansa,
vaan koko kansaa yleensä. Hänen velvollisuutensa on pitää huolta siitä,
että maa tuottaa yhteiskunnalle enimmän minkä se voipi. Tämän
saavuttamiseksi tilanomistajan tulee tarjota talojansa huutokaupalla,
siten kiskoaksensa suurimman arennin minkä hän suinkin voipi saada
päteviltä kilvoittelijoilta. Sellainen tarjous kelvollisille
kilpailijoille on paras keino, mihin meidän valistuksemme tämän suhteen
on tullut, sellaisissakin ammateissa, joissa voi löytyä henkilöitä,
jotka ovat yli kaiken kilpailun. Maanviljelyksen alalla tämä kilpailun
peri-aate onneksi ei niin suuresti sodi parhaimman ky'yn valitsemista
vastaan kuin esimerkiksi diplomatiiassa, jossa yksin Talleyrandkin
ulossuljettaisiin sentähden että hän ei osaa muuta kieltä kuin omaansa;
ja vielä enemmän armeijassa, jossa soturi ei pääsisi ylempiin
virkoihin, sentähden että hän, niinkuin Marlborough, ei osaa
kirjoittaa. Mutta maanviljelykseen katsoen tulee tilanomistajan
ainoastaan katsoa siihen, kuka voipi suurimman arennin maksaa, sen
kautta että hän omistaa suurimman pää-oman ja ankarimpain lakipykäläin
kautta suostuu niihin kontrahti-ehtoihin, jotka tieteellisesti
oppineimmat viljelysopettajat ovat määränneet ja jotka varovaisimmat
lakimiehet rangaistuksen uhalla ovat vahvistaneet. Tällaisen menetyksen
kautta, jota meidän aikamme vapaamielisimmät valtiotalouden hoitajat
puoltavat, mainitsematta vieläkin vapaamielisempiä, jotka väittävät
että maan-omaisuus ei olekaan mikään omaisuus, tällaisen menetyksen
kautta, sanon minä, täyttää tilanomistaja velvollisuutensa maatansa
kohtaan. Hän hankkii itselleen arentimiehiä, jotka pää-omansa kautta
tuottavat enimmästi yhteiskunnalle, joita on tutkisteltu heidän
pankkirätinkiinsä ja siihen vakuuteen katsoen, jonka voivat antaa, sekä
kontrahtiehtojen ankaruuden suhteen, joita Liebig on ehdoitellut ja
Chitty tehnyt laiksi. Mutta minä näen isäni tilalla suuren joukon
arentimiehiä, joilla on jotenkin vähän kuntoa ja vielä vähemmän
pää-omaa, jotka eivät ensinkään Liebig'iä tunne ja vastustavat
Chittyä, eikä mikään lapsellinen innostus voi saattaa minua
rehellisesti sanomaan että isäni on hyvä tilanomistaja. Hän on
etupäässä katsonut taipumukseensa henkilöihin eikä velvollisuuksiinsa
yhteiskuntaa kohtaan. Tässä ei, ystäväni, ole kysymys siitä, tuleeko
joukko arentimiehiä, niinkuin te, työhuoneesen, vai ei. Se on
kuluttamisen-kysymys. Tuotatteko te mahdollisesti suurimman joukon
viljaa käyttäjälle?

"Mitä minuun tulee," jatkoi puhuja, joka kävi yhä innokkaammaksi kuta
katkerammaksi se tylyys kävi, jota hän kuulijoihinsa oli saattanut --
"mitä minuun itseeni tulee, niin en epää saavuttaneeni niin sanottua
mainetta Cambridgen yliopistossa; mutta teidän ei pidä katsoa tätä
miksikään sanottavaksi lupaukseksi tulevan elämänjuoksuni suhteen.
Hyödyttömimmätkin ihmiset -- etenkin ahdasmieliset ja tekopyhät -- ovat
saavuttaneet paljoa suurempaakin mainetta yliopistossa kuin mikä minun
osakseni on tullut.

"Minä kiitän teitä kuitenkin niistä kohteliaisuuksista, joita olette
lausuneet minusta ja perheestäni; mutta minä aion koettaa vaeltaa sitä
hautaa kohti, johon me kaikki olemme matkalla, vallan välittömänä
siitä, mitä ihmiset minusta puhuvat näin lyhyellä matkalla. Ja,
ystäväni, kuta pikemmin pääsemme matkamme loppuun, sitä suuremmat
toiveet meillä on päästä monesta surusta, synnistä ja taudista. Siis,
kun minä juon teidän onnenmaljanne, tulee teidän käsittää että minä
toden perään toivon että pian pääsisitte niistä taudeista, joille liha
on altisna ja jotka tavallisesti ikää voittaen niin lisääntyvät, että
hyvä terveys tuskin on mahdollinen vanhuuden yhä heikkenemistään
heikkeneväin hengen- ja ruumiin-voimain kanssa. Hyvät herrat, minä juon
teidän onnenmaljanne!"



KOLMASTOISTA LUKU.


Aamulla näiden syntymäpäivä-ilojen jälkeen Sir Peter ja Lady Chillingly
pitivät pitkän neuvoittelun toinen toistensa kanssa perillisensä
kummallisuuksista ja parhaasta tavasta millä voisi saada häntä
iloisemmalta kannalta maailman oloja katselemaan, tahi ainakin saada
häntä lausumaan vähemmän loukkaavia mielipiteitä -- tietysti, vaikka
eivät sitä sanoneet, sopusoinnussa niiden uusien aatteiden kanssa,
jotka tulisivat hänen vuosisataansa hallitsemaan. Sovittuansa tästä
arasta asiasta, he lähtivät käsi kädessä perillistänsä hakemaan. Kenelm
harvoin tapasi heidät aamiaisella. Hän nousi varhain aamuisin ylös ja
oli tottunut yksin kuljeksimaan ympäri seutua ennenkuin hänen
vanhempansa vielä olivat nousseet ylös.

Tämä arvollinen parikunta löysi Kenelmin istumasta erään kalarikkaan
virran partaalla, joka virta suikerteli Chillingly-puiston läpi; hän
piti siimaa vedessä ja haukotti, jossa viimeksi-mainitussa asiassa hän
näytti olevan hyvin taitava.

"Huvittaako kalastaminen sinua, poikani?" sanoi Sir Peter
ystävällisesti.

"Ei ensinkään, sir," vastasi Kenelm.

"Miksi sinä sitte sitä teet?" kysyi Lady Chillingly.

"Sentähden että en tiedä mitään, joka minua enemmän huvittaisi."

"Oh! siinä se on," sanoi Sir Peter; "koko salaisuus Kenelm'in
omituisuuksiin katsoen on näissä sanoissa, ystäväni; hän tarvitsee
huvitusta. Voltaire sanoo aivan oikein. 'Ihminen tarvitsee huvitusta!'
Ja jos Kenelm saisi huvitella niinkuin muut ihmiset, niin hän tulisi
muiden ihmisten kaltaiseksi".

"Siinä tapauksessa," sanoi Kenelm totisesti ja nosti vedestä pienen,
mutta vilppaan raudun, joka joutui Lady Chillingly'n syliin -- "siinä
tapauksessa minä mieluisemmin olen ilman huvitusta. Minä en ensinkään
pidä muiden turhamaisuuksista. Itsensä säilyttämisvaisto pakoittaa
minua jossakin määrässä kärsimään omiani."

"Kenelm, sir," huudahti Lady Chillingly niin vilkkaasti kuin hänen
tyyni arvonsa ani harvoin puhui, "ota pois tuo kauhea, märkä olento!
Pane onkivapasi pois ja kuuntele mitä isälläsi on sanottavaa. Sinun
kummallinen käytöksesi tuottaa meille paljon huolta."

Kenelm otti raudun irti koukusta, laski sen koppaansa, ja loi suuret
silmänsä isäänsä, sanoen. "Mikä se minun käytöksessäni teitä
pahoittaa?"

"Ei pahoita, Kenelm," sanoi Sir Peter ystävällisesti, "vaan
huolestuttaa; äitisi on oikean sanan löytänyt. Katsopas, rakas poikani,
minun toivoni on että sinusta tulisi etevä mies maailmassa. Sinä voisit
parlamentissa edustaa tätä kreivikuntaa, niinkuin esi-isäsi ovat
tehneet ennen sinua. Minä olen tuumannut että eilispäivän pidot
olisivat erinomaisena tilaisuutena sinulle esittelemään itseäsi
tuleville vaalimiehillesi. Puhetaito on omaisuus, jota enin
arvostellaan vapaassa maassa, ja miksi sinä et olisi puhuja?
Demosthenes sanoo että esittelytapa, esittelytapa, esittelytapa on
kaunopuheisuuden taide; ja sinun esittelytapasi on oivallinen,
miellyttävä, tyyni ja klassillinen."

"Suokaa anteeksi, rakas isäni, Demosthenes ei puhu esittelytavasta eikä
aktionista, niinkuin sana tavallisesti käännetään; hän puhuu
'näyttelemisestä' -- hypokrisys; siitä taiteesta, jonka kautta joku
pitää puheen teeskenneltynä karakterina -- ja siitä on meillä sana
hypokrisi eli ulkokultaisuus. Hypokrisi, hypokrisi, hypokrisi! on
Demostheneen mukaan puhujan kolmenkertainen taide. Toivotteko että
minusta tulisi kolmenkertainen ulkokullattu?"

"Kenelm, minä häpeen sinun puolestasi. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä
että sinä metafor'in kautta voit väärentää sitä sanaa, jota mainitaan
suuren ateenalaisen lausuneen, merkitsemään ulkokultaisuutta. Mutta jos
me, niinkuin sanot, otaksumme, että se ei osoitakaan esittelytapaa vaan
näyttelemistä, niin minä ymmärrän miksi aloittelusi puhujana ei
onnistunut. Sinun esittelytapasi oli oivallinen, sinun näyttelemisesi
vajavainen. Puhujan tulee huvittaa, sovittaa, vakuuttaa, viehättää.
Sinä teit päinvastoin kaikessa; ja vaikka puheesi teki suuren
vaikutuksen, oli tämä vaikutus kuitenkin niin kokonaan sinun
vahingoksesi, että se olisi tehnyt sinun valitsemisesi mahdottomaksi
missä vaalikokouksessa tahansa Englannissa."

"Tuleeko minun käsittää teitä, rakas isäni," sanoi Kenelm niin
surullisella ja sääliväisellä äänellä kuin hurskas kirkonpalvelija, kun
hän moittii harmaapäistä syntistä, "tuleeko minun käsittää teitä niin,
että te kehoitatte poikaanne täydestä tahdosta pettämään voittaaksensa
itsekkään edun?"

"Täydestä tahdosta pettämään? nenäkäs penikka!"

"Penikka!" toisti Kenelm, ei vihaisesti vaan miettiväisesti --
"penikka! -- hyvä penikka on vanhempiinsa."

Sir Peter purskahti nauruun.

Lady Chillingly nousi arvokkaasti istualta, pudisti hamettansa,
jännitti päivänvarjostimensa ja lähti hitaasti pois sanaakaan
sanomatta.

"Katso nyt, Kenelm," sanoi Sir Peter, niin pian kuin hän oli ehtinyt
tointua. "Nuo pistosanasi ja leikilliset kokkapuheesi ovat kylläkin
hauskat minun kaltaiselleni, mutta eivät ne maailmalle kelpaa; ja minä
en voi käsittää kuinka sinun ikäisesi henkilö, joka on nauttinut niin
harvinaisia etuja kuin sinä siinä, että olet aikaisin päässyt mitä
sivistyneimpiin piireihin ja nauttinut opettajan opetusta, joka on
hyvin perehtynyt uusiin aatteisin, jotka tulevat suuresti vaikuttamaan
valtiomiesten kehittämiseen, voit pitää niin yksinkertaista puhetta
kuin eilen pidit."

"Rakas isäni, suokaa minun vakuuttaa teitä siitä, että ne aatteet,
jotka minä lausuin, ovat nyky-aikana vallalla -- vaikka ne lausutaan
vielä selvemmin, tahi jos se teitä enemmän miellyttää, vielä
yksinkertaisemmilla sanoilla, kuin minä käytin. Te tulette huomaamaan,
että _The Londoner_ ja parhaimmat liberaaliset sanomalehdet ovat niitä
istuttaneet yleiseen käsitystapaan."

"Kenelm, Kenelm, sellaiset aatteet kääntäisivät maailman ylös-alaisin."

"Uudet aatteet aina koettavat kääntää vanhat aatteet nurin. Ja maailma
on, kun asiaa harkitaan, ainoastaan aate, joka käännetään ylös-alaisin
joka vuosisata."

"Sinä te'et minun vallan hulluksi aatteillasi. Jätä metafysiikkisi ja
tutki todellista elämää."

"Minä tutkin todellista elämää Mr Welbyn luona. Hän on realismin
arkkimandriitti. Te tahdotte että minun tulee tutkia näky-elämää.
Tehdäkseni teille mieliksi, tahdon sitä tehdä. Minä luulen että se on
hyvin miellyttävää. Realinen elämä ei ole niin; päinvastoin -- se on
ikävä." Ja Kenelm haukotteli taas.

"Eikö sinulla ole yhtään ystävää yliopistokumppaniesi joukossa?"

"Ystävää, ei suinkaan, sir. Mutta minä luulen että minulla on muutamia
vihamiehiä, jotka toimittavat samaa kuin ystävät, sillä eroituksella
vaan, etteivät tuota niin paljon pahaa."

"Ethän toki väittäne, että elit vallan itseksesi Cambridgessa?"

"En, minä seurustelin paljon Aristophaneen ja vähän konisten sektionein
ja hydrostatikin kanssa."

"Kirjoja. Kuivaa seuraa!"

"Viattomampaa ainakin kuin enimmät seurat. Oletteko milloinkaan olleet
humalassa?"

"Humalassa!"

"Minä koetin sitä kerran niiden nuorien kumppanien seurassa, joita
kehoititte minun ottamaan ystävikseni. En tiedä onnistuinko siinä,
mutta herätessäni porotti päätäni. Realisessa elämässä yliopistossa on
runsaasti päänporotusta."

"Kenelm, poikani, yksi asia on selvä -- sinun täytyy lähteä matkoille."

"Niinkuin tahdotte, sir. Markus Antoninus sanoo että kivelle on
yhdentekevää viskataanko se ylös tahi alas. Milloin minun tulee
lähteä?"

"Hyvin pian. Tietysti tulee ensin hankkeita tehdä; sinun tulee saada
matkatoveri. Minä en tarkoita opettajaa -- sinä olet liian
vakaamielinen ja järkevä sellaista tarvitaksesi -- vaan hauskaa,
miellyttävää, siivoa nuorta sinun-ikäistä henkilöä."

"Minun-ikäistä -- miestä vaiko naista?"

Sir Peter koetti näyttää suuttuneelta. Hän voi ainoastaan vastata
vakaasti. "_Naista_! Kun sanoin että olit liiaksi vakaamielinen
opettajaa tarvitaksesi, tein sen siitä syystä ettet tähän asti ole
osoittanut taipumusta antamaan naisten taikakeinojen sinua vietellä.
Suo minun kysyä oletko muiden opintojen ohessa harjoittanut sitä
tutkimusta, jota ei yksikään mies vielä ole kokonaan käsittänyt --
naisen tutkimista?"

"Kyllä. Onko teillä mitään sitä vastaan että pyydän vieläkin raudun?"

"Herra siunatkoon rautua -- tahi päin vastoin. Vai olet sinä naista
tutkinut. Enpä olisi sitä uskonut. Missä ja milloin sinä aloit tätä
tieteenhaaraa harjoittaa?"

"Milloin? kymmenennestä vuodestani saakka. Missä? ensin teidän omassa
talossanne, sitten yliopistossa. Hiljaa! -- kala käy onkeen," ja toinen
rautu jätti luonnollisen kotinsa ja löi Sir Peteriä nenään, josta se
juhlallisesti muutettiin vasuun.

"Kymmenen-vuotiaana ollessasi, ja minun omassa talossani. Tuo ilkiö
Jane -- sisäpiika --"

"Jane! Ei, sir. Pamela, Miss Byron, Clarissa, Richardsonin vaimot,
jotka tohtori Johnsonin mukaan 'opettivat himojen heräämään siveyden
käskystä!' Minä toivon teidän itsenne tähden, että tohtori Johnson ei
tässä suhteessa erehtynyt, sillä minä löysin kaikki nämät vaimot
yönaikana teidän yksityisissä huoneissanne."

"Ah!" sanoi Peter, "siinäkö kaikki?"

"Kaikki mitä muistan siitä ajasta kun olin kymmenenvuotiaana," vastasi
Kenelm.

"Ja Mr Welbyn luona ja yliopistossa," jatkoi Sir Peter epäilevästi,
"olivatko nais-tuttavasi sielläkin samaa laatua?"

Kenelm pudisti päätänsä. "Paljon huonompia; ne, jotka opin tuntemaan
yliopistossa, olivat hyvin ilkeitä."

"Sen arvannen, kun sellainen joukko nuoria miehiä heidän jälessään
juoksee."

"Hyvin harvat ylioppilaat juoksevat niiden naisten jälkeen, joita minä
tarkoitan -- he ennen niitä välttävät."

"Sitä parempi."

"Ei, isäni, sitä pahempi; likemmin näitä naisia tuntematta ei juuri
kannata yliopistossa olla."

"Selitä mitä tarkoitat."

"Jokainen, joka saapi klassillisen kasvatuksen, joutuu niiden seuraan
-- Pyrrha ja Lydia, Glycera ja Corinna, ja useampia samaa lajia; ja
Aristofaneen vaimot, mitä niistä sanotte, sir?"

"Siis olet oppinut tuntemaan ainoastaan naisia, jotka elivät 2,000 tahi
3,000 vuotta sitten, tahi oikeammin eivät milloinkaan ole olleet
olemassakaan? Etkö milloinkaan ole ihaellut todellisia, eläviä naisia?"

"Todellisia naisia! sellaisia en ole milloinkaan nähnyt. En ole
milloinkaan tavannut naista, joka ei ole ollut valhe, valhe siitä
hetkestä asti kuin hän katsottiin hyvin kasvatetuksi, joka ei ole
tunteitansa salannut ja näyttänyt hätävalheelta, kun hän ei ole
sellaista lausunut. Mutta jos minun on oppiminen näky-elämää, niin
otaksun, että minun täytyy olla valhenaisten seurassa."

"Onko onneton rakkaus sinua vaivannut, koska niin katkerasti puhut
naisista?"

"En minä katkerasti naisista puhu. Kysykää miltä naiselta tahansa ja
antakaa hänen valalla vahvistaa puhettansa, niin hän on tunnustava että
hän aina on ollut ja aina on oleva elävä valhe, ja että hän ylpeilee
siitä."

"Minä olen iloinen, että äitisi ei ole saapuvilla sinun puhettasi
kuulemassa. Sinä tulet vielä ajattelemaan vallan toisin. Sillä
välin, palataksemme toiseen sukupuoleen, eikö ole yhtään nuorta
sinun-vertaista miestä, jonka kanssa tahtoisit matkustaa?"

"Ei. Minä vihaan riitaa."

"Niinkuin tahdot. Mutta sinä et voi vallan yksin matkustaa; minä hankin
sinulle hyvän matkapalvelijan. Minun pitää jo tänään kirjoittaa
Londoniin sinun matkahankkeesi takia, ja noin viikon kuluttua toivon
kaikki olevan selvällä. Sinä saat niin suuren rahasumman matkaa varten,
kuin tahdot; sinä et milloinkaan ole ollut tuhlaaja, ja -- poika --
minä rakastan sinua. Huvita itseäsi, nauti elämätä ja tule takaisin
parantuneena kummallisuuksistasi, mutta kunnia tallella."

Sir Peter kumartui alas ja suuteli poikaansa otsalle. Kenelm oli
liikutettu; hän nousi seisoalleen, laski käsivartensa isänsä kaulan
ympäri ja sanoi sydämellisellä, matalalla äänellä. "Jos joskus tulen
kiusaukseen häpeällistä tekoa tekemään, niin muistan kenenkä poika olen
-- ja silloin olen pelastettu." Hän irroitti sitten käsivartensa ja
lähti yksinäiselle matkalleen joen rantaa pitkin, unohtaen sekä
onkivavan että siiman.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Nuori mies pitkitti kulkuansa joen reunaa myöten, kunnes hän saapui
puiston rajalle. Tähän oli yksi seura-elämää rakastava entinen omistaja
ruohoiselle kukkulalle rakennuttanut jonkilaisen belvederin, josta oli
kaunis näkö-ala alhaalla olevalle maantielle. Chillinglyn perillinen
astui ajattelematta kukkulalle, istuutui belvederiin ja nojasi
miettiväisen näköisenä leukaa kättänsä vasten. Ani harvoin inhimillinen
kävijä kunnioitti rakennusta -- sen tavalliset asujamet olivat
hämähäkit. Näitä ahkeria hyönteisiä siellä oli lukuisa joukko. Niiden
verkkoja, vallan mustia tomusta sekä koristettuina monen onnettoman
vaeltajan siivillä, jaloilla ja luurangoilla, riippui tiheään
ikkunanpielissä ja muodostivat kiehkuroita sen horjuvan pöydän alle,
johon nuori mies nojasi kyynärpäätänsä, sekä kuvailivat geometrisia
ympyröitä ja rhomboidia kunnianarvoisten tuolien aukkoihin. Suuri musta
hämähäkki -- joka luultavasti oli paikan vanhin asukas ja oli omistanut
parhaimman paikan ikkunassa, valmiina petollisesti tervehtimään
jokaista siivekästä vaeltajaa, joka poikkee valtatieltä nauttiaksensa
vähän lepoa ja viileyttä -- karkasi Kenelmin sisään tullessa esille
sisimmästä piilopaikastansa, vaan pysähtyi liikkumattomana verkkoonsa
ja tuijotti häneen. Hämähäkki ei näyttänyt olevan aivan varma siitä,
oliko muukalainen liian suuri hänelle vai ei.

"Se on omituinen Luojan viisauden merkki," sanoi Kenelm, "että, milloin
vaan suuri joukko Hänen luotuja olentojansa muodostavat yhteiskunnan
eli parven, niin salainen eripuraisuus hiipii niihin yksityisiin, jotka
tämän yhteiskunnan muodostavat, ja estää niiden yhteistä ja voimallista
yhteisvaikutusta yhteisen hyväksi. 'Kirput olisivat vetäneet minua
sängystä, jos olisivat olleet yksimieliset,' sanoi suuri Mr Curran.
eikä ole epäilemistä että jos kaikki hämähäkit sopisivat miehissä minun
päälleni karkaamaan niin minä joutuisin niiden yhdistettyjen kynsien
uhriksi. Mutta hämähäkit eivät yhdy edes perhostakaan vastaan, vaikka
asuvat samassa seudussa, ovat yhtä sukua ja saman vaiston vaikutuksen
alaisina; jokainen hakee omaa etuansa, eikä kokonaisuuden. Ja kuinka
täydellisesti on jokaisen olennon elämä ympyrän kaltainen siinä
suhteessa, ettei se milloinkaan voi koskea toista ympyrää kuin yhdessä
paikassa! Niin, epäilenpä että ne edes siinäkään koskevat toinen
toisiinsa -- jokaisen atomin välillä on loma -- yksi minä on aina
itsekäs; ja kuitenkin löytyy eteviä opettajia uusien aatteiden
Akademiassa, jotka tahtovat uskotella meitä, että kaikki työntekijän
luokat sivistyneessä maailmassa voisivat poistaa kaiken eroituksen
rodun, uskontunnustuksen, sivistyksen, erityisten taipumusten ja
halujen suhteen luomalla yhden ainoan verkon varustettuna yhteisellä
ruokatilalla!"

Tähän pysähtyi erakkomme ja katseli alas tielle kumartuen ulos
ikkunasta. Se oli kaunis maantie, suora ja tasainen, sekä hyvässä
kunnossa ja varustettu salpapuilla joka kahdeksannen peninkulman
päässä. [Noin 6 englannin peninkulmaa = 1 suom. penink.]. Kaunis
nurmikko oli molemmin puolin tietä ja belvederin alapuolelle oli joku
Chillingly keskiaikana kaivattanut pienen lähteen ohitsekulkevien
virkistykseksi. Lähteen vieressä oli kömpelö kivinen penkki, jota
suojasi tuuhea raita, josta oli lavea näko-ala yli viljavainioin,
niittujen ja kaukaisten kukkulain, joita kesä-auringon kirkkaus
valaisi. Tätä tietä myöten kulki peräkkäin ensin vaunu, jossa istui
joukko ihmisiä olkien päällä, vanha vaimo, kaunis tyttö ja kaksi lasta;
sitten roteva arentimies, joka oli matkalla torille tavaroineen; sitten
kolme muuta vaunua täynnänsä matkustavaisia, jotka menivät
läheisimmälle asemalle, ja viimeiseksi kaunis nuori mies ratsun
selässä, kaunis nuori neitonen hänen rinnallaan ja palvelija heidän
takanaan. Helppo oli nähdä että nuori mies ja nuori neitonen olivat
rakastuneita. Se näkyi hänen tulisista katseistaan ja totisista
huulistaan, jotka aukenivat ainoastaan kuiskaamiseen, jota ainoastaan
neitonen kuuli; se näkyi neidon alasluoduista silmistä ja punottavista
poskista.

"Voi! mitä hankaluuksia nuo pienet, kohtalostaan huolettomat uhrit
tuottavat itselleen ja jälkeläisilleen!" mutisi Kenelm. "Minun tekisi
mieli lainata heille Decimus Roach'in kirja 'Enkeleitä lähestyminen!'"

Maantie oli nyt muutama minuutti autio ja hiljainen, jonka jälkeen
oikealta kuului iloinen laulu, jota kaunis ääni osaksi lauloi, osaksi
lausui niin omituisella ja sointuvalla väreellä, että Kenelm vallan
selvään taisi eroittaa sanat. Ne kuuluivat näin. --

    Musta Kaarlo ovensuusta katselee
    Metsää, niittua ruohoisaa;
    Koirinensa tietä pitkin astuilee
    Neiersteinin ritari tuo urhoisa,
    Laulaen, laulaen -- hilpeästi laulaen,
    Koirinensa tietä pitkin astuilee
    Neiersteinin ritari tuo urhoisa.

Kun Kenelm kuuli englantilaisen äänen laulavan niin saksalaista
nuottia, kuunteli hän hartaasti ja näki, katsellen alas tielle, muodon,
joka astui esiin niiden pyökkipuiden varjosta, jotka kasvoivat puiston
aitauksen kohdalla, mutta joka ei ensinkään ollut sellainen kuin
Neiersteinin ritarin olisi luullut olevan. Hän oli kuitenkin hyvin
omituinen ilmaus. Miehellä oli yllä kulunut viheriäinen nuttu ja
huippuinen tyrolihattu päässä; selässä hänellä oli matkalaukku ja
mukanansa valkoinen pommerilainen koira, jolla nähtävästi oli hellät
jalat, mutta joka teki parastansa näyttäytyäksensä metsästykseen
kelpaavaksi, juosten pari kyynärää isäntänsä edellä ja nuuskien
aidoista hiiriä ja rottia ja muita sellaisia pikku-elämiä.

Kun matkamies tuli jälkisäikeen loppuun, oli hän saapunut lähteelle ja
tervehti sitä suurella ilohuudolla. Hän otti matkalaukun selästänsä ja
täytti lähteen laitaan kiinnitetyn rautaisen maljan vedellä. Hän kutsui
sitte luokseen koiran, jonka nimi oli Max, ja tarjosi sille vettä
maljasta. Isäntä ei omaa janoansa sammuttanut ennenkuin eläin oli
juonut kylläksensä. Sitten hän otti hatun päästänsä, pesi ohimoitansa
ja kasvonsa raittiilla vedellä ja istui penkille; koira pani maata
nurmelle hänen jalkojensa juureen. Vähän ajan kuluttua matkamies taas,
vaikka matalammalla äänellä, alkoi laulaa jälkisäijettään ja koetti
jyrkillä pysähdyksillä muodostaa sanat uudeksi runoksi. Selvää oli,
että hän joko koetti muistutella vanhaa tahi sepittää uutta, ja hänen
mielensä näytti ennemmin viimeksi-mainittua ja vaikeampaa tointa
harjoittavan.

      "'Miks' jalkasin, ritari,' hän kysyvi,
      'Missä harmaja ratsusi?'
    Harmaja ratsu -- niin -- harmaja.
      'Oi, turmio kova minun saavutti,
      Vei myötänsä ratsuni!'
    Se kelpaa -- hyvä!"

"Hyvä! Hän on todella vähään tyytyväinen," ajatteli Kenelm. "Mutta
tuollaisia vaeltajia ei joka päivä tällä tiellä kulje. Minun tekee
mieleni puhutella häntä." Sen sanottuaan hän hiljaa hyppäsi ikkunasta
ulos, astui kukkulaa alas ja hiipi pienen takaportin kautta maantielle
ja asettui ääneti seisomaan matkamiehen taakse tuuhean pajun alle.

Mies oli vaipunut äänettömyyteen. Kenties hän oli väsynyt runon
sepittämisestä, tahi kenties oli runonsepittämisen koneenmukaisuuden
sijaan hänen mielessään herännyt senlaatuinen tunteellisuus tahi
haaveksivaisuus, joka on niiden luonteille tavallista, jotka huviksensa
runoja sepittävät. Mutta kaunis ympäristö oli herättänyt hänen
huomiotaan ja hän katseli ihastuksella metsäistä maisemaa, joka ulottui
niihin muoriin saakka, joita vastaan taivas näytti nojaavan.

"Minä kuuntelisin mielelläni lopun saksalaisesta balladistanne," sanoi
ääni odottamatta.

Matkamies säpsähti ja kääntyi Kenelmiin; tämä näki nyt keski-ikäisen
miehen kasvot, jotka olivat varustetut tummanruskealla kiharaisella
tukalla ja parralla, silmät olivat vaalean siniset ja sekä kasvoin
muoto että katsanto oli erinomaisen jalo, viehättävä ja samalla
kunnianarvoinen.

"Pyydän anteeksi että teitä häiritsin," sanoi Kenelm, nostaen
hattuansa; "mutta minä kuulin teidän laulavan, ja vaikka otaksun että
teidän runonne on käännös saksan kielestä, en kuitenkaan muista
lukeneeni sellaista tutumpien saksalaisten runoilijain teoksissa, joita
olen lukenut."

"Se ei ole käännös, sir," vastasi vaeltaja. "Minä vaan koetin solmia
kokoon muutamia aatteita, jotka tänä ihanana aamuna johtuivat
mieleeni."

"Te olette siis runoilija?" sanoi Kenelm, istuen penkille.

"En uskalla sanoa itseäni runoilijaksi. Minä olen runonsepustaja."

"Sir, minä tiedän, että on eroitus näiden välillä. Useat meidän aikamme
runoilijat, jotka katsotaan hyviksi, ovat varsin huonoja runoseppiä.
Minä puolestani voisin helpommin pitää niitä hyvinä runoilijoina, jos
eivät ensinkään runoja sepittäisi. Mutta enkö saa kuulla balladin
loppua?"

"Loppu ei vielä ole sepitetty. Se on jotenkin pitkä aine ja minun
matkustukseni runouden yläilmoissa ovat lyhyet."

"Se puhuu teidän eduksenne, ja on hyvin tavatonta runoudessa ylipäänsä.
Te ette näytä olevan näiltä seuduin. Tuletteko kaukaakin?"

"Minulla on nyt lupa-aika, ja minä kuljeksin kaiken kesää ympäri. Minä
matkustan kauas, sillä olen matkalla syyskuuhun saakka. Kesän
kukoistavilla vainioilla ja niituilla on elämä suloista."

"Onko se todellakin niin?" sanoi Kenelm vilpittömästi. "Minä olisin
luullut että te jo aikaa ennen syyskuuta olisitte kovin kyllästyneet
vainioihin, koiraanne ja itseenne. Mutta teillä on se neuvo että
sepitätte runoja, ja se näyttää olevan erittäin hauska ja huvittava
toimi niille, jotka sitä harjoittavat -- vanhasta Horatiosta, joka
sotki suurella vaivalla kirjoitettuja altailaisia värssyjä hunajaksi
kesäisillä matkoillaan Tiberin kostuttamissa metsäseuduissa,
Richelieuhön, joka harjoitti franskalaista runonsepittämistä sillä
välin kun hän ei aatelismiesten päitä poikkihakannut. Se ei näy
suuresta arvosta olevan, ovatko runot hyviä tahi huonoja, runosepän
omaan huviin katsoen, sillä Richelieu oli yhtä innostunut tähän toimeen
kuin Horatio, ja hänen runonsa eivät suinkaan olleet Horation runojen
vertaisia."

"Sir, teidän isällänne ja sillä kasvatuksella minkä olette saaneet..."

"Sanokaa kultuurilla; se sana on nyky-aikana vallalla."

"Noh niin, kultuurilla -- te epäilemättä olette runoja sepittäneet."

"Latinaisia runoja -- kyllä -- ja joskus kreikkalaisiakin; minun oli
pakko tehdä sitä koulussa. Mutta ei se minua huvittanut."

"Koettakaa englannin kielellä."

Kenelm pudisti päätänsä. "Ei, en minä. Suutarin tulee pysyä
lestissään."

"Noh, jättäkää siis runonsepittäminen sikseen: eivätkö tällaiset
yksinäiset kesäiset kävelymatkat ole teistä hauskat, kun luonto
kokonaan on teidän -- kun voitte katsella noita vilkkaita, vaihtelevia
liikkeitä hänen kasvoissaan -- kuulla hänen nauruansa, nähdä hänen
hymyänsä, hänen kyyneleitänsä, hänen kolkkouttansa!"

"Minä otaksun, että te luonnolla tarkoitatte koneentapaisen jakson
ulkonaisia ilmiöitä, ja minä en hyväksy sitä, että puhutte koneesta
niinkuin se olisi elävä olento, -- _hänen_ naurunsa, _hänen_ hymynsä
j.n.e. Yhtä hyvin voitte puhua höyrykoneen naurusta ja hymystä. Mutta
palatkaamme taas aineesemme. Minä myönnän että yksinäiset kävelymatkat
kauniilla ilmalla ja vaihtelevassa maisemassa ovat tavallansa hauskat.
Te sanoitte että teillä nyt on lupa-aika: minä otaksun sentähden, että
teillä on jokin käytännöllinen toimi, sillä välin kun ette lupa-aikaa
nauti?"

"Niin on! minä en ole kokonaan laiskuri. Minä teen väliin työtä, vaikka
en niin ahkeraan kuin minun tulisi tehdä. 'Elämä on todentekoa' sanoo
runoilija. Mutta minä ja koirani olemme nyt levänneet, ja koska minulla
vielä on pitkä matka kuljettavana, täytyy minun nyt jättää teille
hyvästi!"

"Minä pelkään," sanoi Kenelm niin kohteliaalla tavalla ja äänellä, kuin
hän väliin taisi, ja joka, eroitukseksi kylmästä tavanmukaisesta
kohteliaisuudesta, oli hyvin viehättävä, "minä pelkään, että olen
loukannut teitä kysymyksellä, joka varmaankin teistä oli julkea --
kenties sopimaton; suokaa anteeksi; minä hyvin harvoin tapaan ketään,
joka minua miellyttää; te miellytätte minua." Hän ojensi kätensä, jota
matkamies sydämellisesti pudisti.

"Minä olisin heittiö, jos teidän kysymyksenne olisi minua loukannut.
Minä pikemmin julkeutta osoitan, kun käytän hyväkseni korkeampaa ikääni
ja annan teille neuvon. Älkää luontoa halveksiko, älkääkä pitäkö sitä
höyrykoneena; te olette hänessä löytävä hauskan ja seurahaluisen
ystävän, jos rupeatte hänen ystäväksensä. Ja minä en tiedä parempaa
keinoa tähän teidän ijällänne, kuin että otatte laukun selkäänne ja
rupeatte vaeltajaksi niinkuin minä."

"Sir, minä kiitän teidän neuvostanne, ja minä toivon, että me vielä
tapaamme toinen toistamme ja tulemme keskustelemaan siitä, jota te
luonnoksi sanotte -- esine, jota tiede ja taide eivät milloinkaan näy
samalta kannalta katselevan. Jos luonto taideniekan silmässä on
varustettu sielulla, miksi ei höyrykoneella voisi sielua olla? Taide
luopi sielun siihen aineesen, jota se katselee; tiede sitä vastoin
tekee kaikki aineeksi, missä jo on sielu. Hyvästi, sir!"

Kenelm käänsi äkkiä hänelle selkää ja meni hiljaa ja miettiväisenä
tiehensä.



VIIDESTOISTA LUKU.


Kenelm ohjasi kulkuansa kotiapäin, astuen vanhain, perimmäisten puiden
suojassa. Olisipa luullut, että hänen tiensä nurmikkoa myöten lirisevän
pienen joen reunalla olisi mieluisempi ja sopivampi rauhaisia ajatuksia
herättämään, kuin leveä, pölyinen maantie, jota pitkin matkustaja
kulki, josta hän hiljakkoin oli eronnut. Mutta se, joka on uneilemiseen
taipuvainen, luopi omat maisemansa ja kuvaelee ovat taivaansa.

"Se on," sanoi Kenelm Chillingly itsekseen, "omituinen toivo, jota jo
kauan olen mietiskellyt -- päästä ulos itsestäni -- tulla toisen miehen
nahkaan -- ja saada vähän vaihtelua ajatuksien ja tunteiden suhteen.
Oma itse on aina sama itse; ja sentähden minua niin usein haukottaa.
Mutta jos en voi päästä toisen nahkaan, niin paras, minkä voin tehdä,
on tulla niin paljon kuin suinkin itsestäni erilleni. Annas kun
katselen mitä minä itse olen. Minä olen Kenelm Chillingly, rikkaan
herrasmiehen poika ja perillinen. Mutta mies laukku selässä, jonka on
oleminen yötä tien varrella olevissa ravintoloissa, hän ei ole
ensinkään Kenelm Chillinglyn kaltainen -- varsinkin jos hän on
rahanpulassa ja voi tulla sellaiseen tilaan, että toivoo saavansa
päivällistä. Ehkäpä sellainen mies katselee asioita iloisemmalta
kannalta, ainakaan hän ei voi niitä kolkommalta kannalta katsella.
Rohkaise mielesi, minä, -- voimmehan koettaa, sinä ja minä."

Kahtena seuraavana päivänä Kenelm huomattiin olevan tavallista
iloisempana. Hän haukotteli harvemmin kuin ennen, käveli isänsä kanssa,
pelasi piketiä äitinsä kanssa, ja oli enemmän muitten ihmisten
kaltainen. Sir Peter oli hyvin mielissään; hän luuli tämän onnellisen
muutoksen syyksi sen, että hän niin sopivalla tavalla hankki hänen
matkaansa. Hyvä isä oli kirjeenvaihdossa ylhäisten ystäväinsä kanssa
Londonissa, joilta hän pyysi suositus-kirjeitä Kenelmille kaikkiin
Europan hoveihin. Uusmuotisia, mukavia matkalaukkuja tilattiin;
kokenutta matkapalvelijaa, joka osasi kaikkia kieliä -- ja taisi
valmistaa franskalaisia ruokiakin, jos vaadittiin -- kehoitettiin
ilmoittamaan millä ehdoin hän lähtisi Kenelmin kanssa. Sanalla sanoen,
kaikki hankkeet, jotka sopivat nuorelle aatelismiehelle hänen
astuessaan maailmaan, sujuivat joutuisasti eteenpäin, kun Kenelm
Chillingly yhtäkkiä katosi, jättäen jälkeensä Sir Peterin kirjaston
pöydälle seuraavan kirjeen. --

  "Hellästi rakastettu isäni! Teidän toiveillenne tottelevaisena
  minä lähden hakemaan todellista elämää ja todellisia ihmisiä,
  tahi parhaimpia jälittelemiä niistä. Suokaa anteeksi että minä
  aloitan tätä etsimistä omalla tavallani. Minä olen jo nähnyt
  kylläksi rouvasihmisiä ja herrasmiehiä -- ne ovat varmaankin
  samankaltaisia joka paikassa maailmaa. Te toivoitte, että minä
  hakisin huvituksia. Minä lähden nyt koettamaan onko mahdollista
  sellaisia löytää. Rouvasväki ja herrasmiehet eivät ole hauskoja;
  kuta täydellisempiä rouvasihmisiä ja herrasmiehiä he ovat, sitä
  ikävämpiä he minusta ovat. Rakas isäni, minä lähden seikkailuja
  etsimään niinkuin Amadis Galliasta, niinkuin Don Quixote,
  niinkuin Gil Blas, niinkuin Roderick Random -- niinkuin, sanalla
  sanoen, ainoat todelliset ihmiset, jotka ovat todellista elämää
  etsineet -- ihmiset, jotka eivät milloinkaan ole olleet olemassa
  paitsi kirjoissa. Minä lähden jalkasin, minä lähden yksin. Minä
  olen varustanut itseni suuremmalla rahasummalla kuin minun tulisi
  tuhlata, sentähden, että jokaisen ihmisen täytyy ostaa kokemusta,
  ja ensimmäiset sakot ovat kalliit. Minä olen pistänyt viisikymmentä
  puntaa taskukirjaani ja viisi sovereignia ja seitsemäntoista
  killinkiä kukkarooni. Tämän rahasumman pitäisi riittää minulle
  vähintään vuoden, mutta minä luulen, että kokemattomuus tulee
  riistämään sen minulta kuukaudessa, jonkatähden emme lue sitä
  miksikään. Koska pyysitte minun itse määräämään matkarahani,
  niin minä ystävällisesti anon että laskette sen tästä päivästä
  lukien, ja käskette pankkiirinne maksamaan minulle viisi puntaa
  kuukaudessa -- tahi yhteensä kuusikymmentä puntaa vuodessa.
  Tällä rahasummalla en voi nälkään nääntyä, ja jos tarvitsen
  enemmän, voi olla hauskaa olla pakoitettuna tekemään työtä sen
  edestä. Älkää lähettäkö minua hakemaan, älkää myöskään kuulustelko
  minua, älkääkä perhettä levottomaksi tehkö, ja älkää antako
  naapureille aihetta puhua minusta kertomalla minun tuumani tahi
  osoittamalla hämmästystänne siitä.

  "Te voitte parhaiten itse määrätä, mitä teidän tulee rakkaalle
  äidille sanoa. Jos ilmoitatte hänelle asian oikean laidan,
  niinkuin minä tietysti tekisin, jos jotain hänelle kertoisin,
  niin minun maineeni on menetetty ja koko kreivikunta tulee
  puhumaan minusta. Minä tiedän ettette katso vääräksi käyttää
  hätävalheita, kun sattuu olemaan tarpeellista, niinkuin tässä
  tapauksessa on.

  "Minä aion viipyä poissa vuoden tahi puolen toista; jos minä
  pitkitän matkustuksiani, on se tapahtuva sillä tavoin kuin te
  ehdoittelitte. Sitten aion asettua paikalleni hienoihin
  seurapiireihin, pyytää teidän maksamaan kaikki kulungit,
  valhetella omasta puolestani sen verran kun tarvitaan tässä
  petoksen maailmassa, joka on täynnä harhaluuloja ja on
  valheen hallitsemana.

  "Jumala teitä siunatkoon, rakas isäni, ja olkaa vakuutettu siitä,
  että jos joudun johonkin pulaan ja tarvitsen ystävää, niin tulen
  kääntymään teidän puoleenne. Minulla ei vielä ole muuta ystävää
  maan päällä, ja toivon että varovaisuuden ja hyvän onnen kantta
  pääsen toista saamasta. Teidän uskollinen

                                                    "Kenelm.

  "P. S. -- Rakas isä, minä aukaisen kirjeen teidän työhnoneessanne
  vielä kerta sanoakseni 'Jumala teitä siunatkoon!' ja kertoakseni
  teille, että hartaasti suutelin teidän vanhoja kastor-kintaitanne,
  jotka näin pöydällä."

Kun Sir Peter tuli tähän jälkilauseesen, hän otti silmälasit nenältään
ja pyyhki ne; ne olivat hyvin kosteat.

Sitten hän vaipui syviin ajatuksiin. Sir Peter oli, niinkuin jo olemme
maininneet, oppinut mies; hän oli myöskin muutamissa asioissa järkevä
mies; ja hän oli suuresti mieltynyt poikansa luonteen leikilliseen
puoleen. Mutta mitä hänen tuli sanoa Lady Chillinglylle? Tämä rouva oli
kokonaan syytön jokaiseen rikokseen, joka voisi riistää häneltä miehen
luottamuksen sellaisessa asiassa, joka hänen ainoaa poikaansa koski.
Hän oli siveä rouva -- tavoiltansa laittamaton -- käytöksensä puolesta
arvoisa ja oli baronetin puoliso. Jokainen, joka hänen näki, saattoi
kohta ensi vilaukselta sanoa. "Teidän armonne." Oliko tämä nyt rouva,
jolta jotakin tuli salassa pitää hyvin järjestetyssä perhepiirissä? Sir
Peterin omatunto vastasi kovaa "ei"; mutta kun hän saattoi omatuntonsa
vaikenemaan ja katseli asiaa kokeneen miehen kannalta, niin Sir Peter
käsitti että, tuhminta mitä hän saattoi tehdä, oli ilmoittaa Lady
Chillinglylle poikansa kirjeen sisällön. Jos vaimonsa saisi tiedon
siitä, että Kenelm oli hylännyt sen perhe-arvon, jonka hänen nimensä
käsitti, niin ei mikään aviollinen valta, ilman sellaisia vallan
väärinkäytöksiä, jotka antaisivat vaimolle oikeuden syyttää miestänsä
rääkkäyksestä ja sen nojalla pyytää avio-eroa, voisi pidättää Lady
Chillinglyä kutsumasta kokoon kaikki ratsurengit ja lähettämästä niitä
joka haaralle ankaralla käskyllä tuoda karkuri takaisin kotia kuolleena
tahi elävänä -- muureille pantaisiin ilmoituksia "kotoseudulta
karanneesta" j.n.e. -- kaupungista kaupunkiin lähetettäisiin
sähkösanoman kautta poliisille salaisia ohjeita -- panettelu tulisi
koko elinajan kiusaamaan Kenelm Chillinglyä, viittaamalla
rikoksellisista taipumuksista ja hulluista erhetyksistä -- häntä aina
osoiteltaisiin "karanneena henkilönä". Ja paeta ja tulla takaisin
jälleen, sen sijaan kuin tulla murhatuksi, se on pahinta mitä ihminen
voi tehdä; kaikki sanomalehdet pilkkaavat sellaista henkilöä; yleisen
säädyllisyyden nimessä vaaditaan tarkka tili siitä, mitä hän on
toimittanut sillä aikaa kun hän oli näkymättömissä, eikä mitään
vastausta saada -- henki on pelastettu, mutta ulkonainen arvo
kadotettu.

Sir Peter otti hattunsa ja lähti ulos, ei tuumimaan valehtelisiko hän
vaimollensa vai ei, vaan miettimään minkälaisen valheen tämä parhaiten
ottaisi uskoaksensa.

Hän kulki muutaman kerran edes takaisin terassilla ja ehti sillä aikaa
miettiä ja kypsyttää sopivimman hätävalheen, joka osoittaa että Sir
Peter oli hyvin kokenut tällaisissa asioissa. Hän meni taas sisään,
ohjasi kulkuaan siihen huoneesen, jossa hänen armonsa tavallisesti
oleskeli, ja sanoi huolettomasti ja iloisesti. "Minun vanha ystäväni,
Clarevillen herttua, lähtee perheineen näinä päivinä huvimatkalle
Schweiziin. Hänen nuorin tyttärensä, Lady Jane, on kaunis tyttö eikä
olisi sopimaton puoliso Kenelmille."

"Lady Jane, nuorin tytär, jolla on niin kaunis tukka, joka oli niin
suloinen lapsi, kun hänen viimeksi näin, ja leikki kauniin nuken
kanssa, jonka hän oli keisarinna Eugenieltä saanut. Niin, hän olisi
todella sopiva vaimo Kenelmille."

"Minä olen iloinen siitä, että olet samaa mieltä kuin minä. Eikö se
olisi etuisa askel tätä liittoa kohti ja ylipäänsä Kenelmille erittäin
hyvä, jos hän lähtisi mantereelle herttuan perheen jäsenenä?"

"Epäilemättä."

"Siinä tapauksessa kai hyväksyt mitä olen tehnyt. Herttua lähtee
ylihuomenna, ja minä olen lähettänyt Kenelm'in pääkaupunkiin ja
kirjoittanut kirjeen vanhalle ystävälleni. Suot varmaan hänelle
anteeksi että hän ei jäähyväisiä sanonut. Tiedäthän että vaikka hän on
paras poika maailmassa, niin hän kuitenkin on omituinen olento; ja kun
huomasin että hän oli halukas lähtemään, taoin raudan kuumana ollessa
ja lähetin hänet matkalle yhdeksän aikana tänä aamuna, sillä pelkäsin
hänen, jos viivyttelisin, taas käsistäni liukuvan."

"Tarkoitatko että Kenelm jo on lähtenyt? Hyvä Jumala!"

Sir Peter hiipi hiljaa huoneesta, huusi palvelijansa ja sanoi. "Minä
olen lähettänyt Mr Chillingly'n London'iin. Pane kokoon ne vaatteet,
jotka hän kentiesi tulee tarvitsemaan, jotta kohdakkoin voimme lähettää
ne hänelle, kun hän kirjoittaa siitä."

Sillä tavoin tuo erinomainen totuuden ystävä Kenelm Chillingly, isän
taitavan rikoksen kautta totuutta vastaan, oli pelastanut perheensä
kunnian ja oman maineensa panettelun myrkystä ja poliisin etsimisestä.
Hän ei ollut "karannut henkilö."



TOINEN KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Kenelm Chillingly oli lähtenyt isänsä kodista aamuhämärässä, ennenkuin
kukaan talossa vielä oli hereillä.

"Kieltämättä," sanoi hän astuen yksinäisiä nurmikoita poikki --
"kieltämättä minä aloitan maailmaan astumiseni niinkuin runoilijat
aloittavat runoa, jälittelijänä ja sananlainaajana. Minä jälittelen
kuljeksivaa runoseppää, samoin kuin hän epäilemättä aloitti
jälittelemällä jotain toista runoseppää. Mutta jos minussa jotain on,
niin sen täytyy kehittyä omituisessa muodossaan. Ja runosepät eivät
kumminkaan ole aatteen keksijöitä. Jalkamatkain seikkailut ovat
tunnetut satu-ajasta asti. Herkules esimerkiksi -- jalkasin
matkustajana hän tuli taivaasen. Kuinka hiljainen ja autio maailma nyt
on! Eikö se ole sentähden, että tämä on päivän ihanin hetki?"

Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen ja ylöspäin. Oli juhannuksen aika.
Aurinko oli juuri nousemaisillaan kauniiden kukkulain yli. Kaste
kimalteli pensastoissa. Taivaalla ei ollut ainoatakaan pilven hattaraa.
Vihannasta viljavainiosta yksinäinen leivo kohosi ilmaan. Sen laulu
herätti toiset linnut. Pari minuutia kului, niin iloiset laulajaiset
alkoivat. Kenelm nöyrästi otti hatun päästänsä ja kumartui sydän
täynnänsä kunnioitusta ja kiitollisuutta.



TOINEN LUKU.


Noin yhdeksän aikana Kenelm saapui kaupunkiin, joka oli kaksitoista
[kaikki mitat ovat englantilaisia, siis 12 pen. = 2 suom. pen.]
penikulmaa hänen kodistansa ja johon hän tahalla oli ohjannut kulkuaan,
sillä hän ei ollut siellä melkein ensinkään tunnettu ulkonäöltään ja
taisi ostaa mitä hän tarvitsi herättämättä mitään erityistä huomiota.
Hän oli matkapuvuksensa valinnut metsästyspuvun, sentähden että se oli
yksinkertaisin ja näytti vähimmin sopivan hänelle aatelismiehenä. Mutta
tämä puku oli kuitenkin niin sievästi tehty että joka ikinen työmies,
jonka hän kohtasi, otti lakin päästänsä. Sitä paitsi, kukapa käy
metsästyspuvussa kesäkuussa, tahi metsästyspuvussa ensinkään, paitsi
metsänvartijat tahi aatelismies, jolla on erityinen lupa metsästää?

Kenelm meni suureen kauppapuotiin, jossa oli valmiita vaatteita kaupan,
ja osti sellaisen puvun, joka sopi köyhänlaiselle arentimiehelle
pyhävaatteeksi: paksun, karkean puvun, joka oli puoleksi takki,
puoleksi nuttu, samallaisesta kankaasta tehdyt liivit, paksut housut,
kapean kaulahuivin, muutamia paitoja ja villasukat, jotka soveltuivat
muuhun pukuun. Hän osti myöskin nahkaisen matkalaukun, johon mahtui
hänen vaatteensa ja pari kirjaa sekä kampa ja harja, jotka hän oli
ottanut mukaansa lakkariinsa. Siltä matkatavaroiden joukossa kotona ei
ollut yhtään matkalaukkua.

Kun hän oli nämä ostokset tehnyt ja maksanut ne, niin hän nopein
askelin kulki läpi kaupungin ja pysähtyi halvan ravintolan kohdalle,
jonka oven yläpuolella oli kilpi, johon oli kirjoitettu:  "Virvokkeita
ihmisille ja eläimille." Hän astui pieneen huoneesen, jossa tähän
aikaan vuorokautta ei ollut ketään, pyysi aamiaista ja söi suurimman
osan neljän pencen maksavaa leipää ja kaksi munaa.

Täten virvoitettuansa itsensä, hän taas astui edelleen ja poikkesi tien
vieressä olevaan tiheään pensastoon, jossa hän riisui päältänsä ne
vaatteet, jotka hänellä oli päällä, ja puki yllensä ne, jotka hän oli
ostanut, ja parin suuren kiven avulla hän upotti hylätyt vaatteet
pieneen mutta syvään lammikkoon, jonka hän kaikeksi onneksi löysi
tiheää pensasta kasvavassa laaksossa, jossa joukko vikloja talvisaikana
tavallisesti oleskeli.

"Noh," sanoi Kenelm, "nyt minä todella alan uskoa, että olen tullut
pois omasta itsestäni. Minä olen toisen miehen nahassa; sillä mitähän
onkaan, kun asiaa oikein mietitään, nahka muuta kuin sielun verho, ja
mitä on puku muuta kuin sopiva nahka? Jokainen säädyllinen sielu häpee
omaa nahkaansa. Katsotaan suurimmaksi törkeydeksi näyttää sitä, ja
ainoastaan alhaisimmalla kannalla olevat raakalaiset sitä tekevät. Jos
puhtain sielu, joka tätä nykyä maan päällä löytyy, Rooman paavi tahi
Canterburyn arkkipiispa, kävelisi Strandkatua pitkin Londonissa siinä
puvussa, jonka luonto hänelle antoi, nimittäin alastomana, niin hän
vedettäisiin oikeuden eteen ja pantaisiin vankeuteen sentähden, että
hän oli yleisöä loukannut."

"Niin, minä olen nyt toisen miehen nahassa. Kenelm Chillingly, minä en
enää ole

                                        "Teidän uskollinen,

"Vaan minä olen

                                    "Suurimmalla kunnioituksella
                             "Teidän tottelevainen nöyrä palvelijanne."

Kepein askelin ja ilomielin riensi täten muuttunut matkamies metsästä
tomuiselle maantielle.

Hän oli kulkenut noin tunnin aikaa ja kohdannut ainoastaan muutamia
ihmisiä, kun hän oikealta kuuli nuoren, kimakan äänen huutavan.
"Auttakaa, auttakaa! -- minä en tahdo tulla -- minä sanon teille,
ett'en tahdo!" Vallan hänen edessänsä seisoi korkean portin kohdalla
surullisen näköinen, harmaa hevonen pienten kääsien edessä. Suitset
riippuivat vallan irti hevosen niskalla. Eläin oli nähtävästi tottunut
seisomaan hiljaa, kun niin käskettiin, ja oli hyvillään, kun oli
tilaisuutta siihen.

Huuto. "Auttakaa, auttakaa!" kuului toistamiseen ja sen ohessa kuului
karkeamman äänen kovempi huuto, joka ilmoitti vihaa ja uhkausta. Nämät
äänet nähtävästi eivät olleet hevosen päästämiä. Kenelm katseli portin
yli ja näki muutaman kyynärän päässä, niityllä, hyvin puetun
nuorukaisen kaikin voimin taistelevan rotevan keski-ikäisen miehen
kanssa, joka piti häntä kiinni käsivarresta ja laahasi häntä mukaansa.

Urhoollisen Sir Kenelm Digbyn kaiman luonnollinen ritarillisuus
kohdakkoin heräsi. Hän hyppäsi portin yli, tarttui miehen kaulukseen ja
huudahti. "Hyi häpeä! mitä te'ette tuolle poikaraukalle? -- antakaa
hänen olla rauhassa!"

"Mitä perkele se teihin koskee?" tiuskasi roteva mies säihkyvin silmin
ja vallan raivoisena. "Ah, ehkä olette te juuri tuo roisto? -- niin, ei
ole epäilemistäkään. Minä maksan teille siitä, konna!" ja yhä
toisella kädellään pitäen nuorukaista kiinni, hän toisella kädellä
lyödä läjähytti Kenelmiä, jonka silmät ja nenä pelastuivat tästä
äkillisestä hyökkäyksestä ainoastaan sen kautta että hän oli taitava
nyrkkitappelussa ja hyvin notkea. Kuinka olikaan niin voimakas mies
joutui tappiolle; Kenelm väisti iskun ja löi niin taitavasti
vastustajansa että roteva mies yhtäkkiä makasi selällään maassa sääret
ylöspäin. Nuorukainen, joka nyt oli päässyt irti, tarttui Kenelmin
käsivarteen ja veti hänet pois niityltä, huutaen. 'Tulkaa, tulkaa
ennenkuin hän pääsee ylös! pelastakaa minua! pelastakaa minua!'
Ennenkuin Kenelm oli toipunut kummastuksestaan, oli nuorukainen vienyt
hänet portille ja hypännyt ylös kääseihin, nyyhkyttäen. 'Astukaa ylös!
Minä en osaa ajaa; astukaa kääseihin ja ajakaa! Pian, pian!'"

"Mutta," alkoi Kenelm.

"Nouskaa ylös, muuten tulen hulluksi." Kenelm totteli, nuorukainen
antoi hänelle suitset, otti itse piiskan ja löi voimiensa takaa
hevosta. Tämä lähti juoksemaan.

"Seisauttakaa -- seisauttakaa -- seisauttakaa, varas! -- rosvo! -- Hei!
-- varkaat -- varkaat -- varkaat -- seisauttakaa!" huusi ääni heidän
takanaan. Kenelm väkinäisesti käänsi päätänsä ja näki tuon rotevan
miehen istuvan hajareisin portilla kauheasti raivoten. Se oli vaan
vilahdus; piiska viuhui taas, hevonen lähti laukkaamaan täyttä nelistä,
kääsit hyppivät ja keikkuivat tiellä, ja Kenelmin ei onnistunut saada
piiskaa käteensä rauhoittaakseen hevosta, ennenkuin olivat peninkulman
päässä rotevasta miehestä.

"Nuori herra," sanoi Kenelm silloin, "ehkä olette hyvä ja selitätte
minulle asian."

"Sitten; ajakaa vaan, tämä on hyvä hevonen; minä maksan teille
vaivastanne."

Kenelm sanoi totisesti. "Minä tiedän että todellisessa elämässä
palvelus ja maksu luonnollisella tavalla seuraavat toisiansa. Mutta
jättäkäämme maksu siksensä, kunnes sanotte minkä palveluksen minun
tulee teille tehdä. Ja ennen kaikkea, mihin minun tulee ajaa? Me
tulemme kohdakkoin paikkaan, jossa kolme tietä yhtyy, mikä näistä minun
on valitseminen?"

"En minä tiedä; tuossa on tienviitta. Minä tahdon mennä -- mutta se on
salaisuus; ettehän te minua petä? Luvatkaa -- vannokaa se minulle."

"Minä en milloinkaan vanno enkä kiroile, paitsi kun -- olen
suutuksissa, joka, ikävä kyllä, hyvin harvoin tapahtuu; enkä minä lupaa
mitään ennenkuin tiedän mitä lupaan; enkä myöskään aja nuoria
karkulaisia toisten ihmisten kääseissä, jollen tiedä vieväni heitä
turvalliseen paikkaan, josta heidän isänsä ja äitinsä saavat heidät
käsiinsä."

"Minulla ei ole isää eikä äitiä," sanoi nuorukainen suruisesti ja hänen
huulensa vapisivat.

"Poika raukka! Minä otaksun, että tuo paksu lurjus oli
koulu-opettajanne, ja että te karkaatte rangaistuksen pelosta."

Poika purskahti suureen nauruun; iloiseen, heleään nauruun, joka teki
syvän vaikutuksen Kenelm Chillinglyyn. "Ei, hän ei aikonut minua
rangaista; hän ei ole koulun-opettaja; hän on sitäkin pahempi."

"Onko se mahdollista? Mikä hän on?"

"Setäni."

"Vai niin! sedät ovat tunnetut julmuudestaan; jo klassillisessa
muinaisuudessa he olivat sellaisiksi tunnetut ja Richard III oli ainoa
oppinut suvussansa."

"Oh! klassillinen muinaisuus ja Richard III!" sanoi nuorukainen
kummastuneena, ja katseli tutkivin silmin miettiväistä kyytimiestä.
"Kuka olette? Te puhutte niinkuin herrasmies."

"Suokaa anteeksi. Minä en enää niin tee, jos voin sitä välttää."

"Tämä alkaa tuntua huvittavalta," ajatteli Kenelm. "Mikä onni sentään
on tulla toisen miehen nahkaan ja toisen kääseihin lisäksi!" Ääneen hän
sanoi. "Tässä on tienviitta. Jos aikomuksenne on karata setänne luota,
niin nyt on aika ilmoittaa minulle mihin aiotte karata."

Nuorukainen kumartui kääsin yli ja katseli tarkemmin tienviittaa.
Sitten hän iloisesti taputti käsiänsä.

"Se on oikein! Minä juuri arvasin sitä. Siinä on: Tor-Hadhamiin,
kahdeksantoista peninkulmaa! Tämä tie vie Tor-Hadhamiin."

"Onko tarkoituksenne että minun pitää kyyditä teitä koko tämä matka --
kahdeksantoista peninkulmaa?"

"On."

"Ja kenen luokse menette?"

"Sen minä sitte sanon. Ajakaa vaan eteenpäin! Minä en osaa ajaa -- en
ole eläissäni ajanut -- muuten en pyytäisi teitä sitä tekemään. Minä
teitä rukoilen, älkää minua jättäkö! Jos olette herrasmies, niin ette
sitä tee; ja jos ette ole herrasmies, niin minulla on 10 puntaa
kukkarossani, te saatte ne kun minä onnellisesti pääsen Tor-Hadhamiin.
Älkää kieltäkö; henkeni on vaarassa."

Nuorukainen alkoi taas nyyhkyttää. Kenelm ohjasi hevosen pään
Tor-Hadhamia kohti ja nuorukainen herkeni nyyhkyttämästä.

"Te olette hyvä, kiltti mies," sanoi nuorukainen, pyyhkien silmiänsä.
"Minä pelkään, että vien teidät liian kauas tieltänne."

"Minulla ei ole mitään määrättyä tietä, ja voin yhtä hyvin lähteä
Tor-Hadhamiin, jossa en ole milloinkaan käynyt, kun johonkin toiseen
paikkaan. Minä olen vaan matkamies maan pinnalla."

"Ovatko teidänkin vanhempanne kuolleet? Te ette kuitenkaan ole paljon
vanhempi minua."

"Pikku herrani," sanoi Kenelm totisesti, "minä olen vasta tullut
täysikäiseksi; ja te, luullakseni, olette neljäntoista vuotias."

"Oh, kuinka lystillistä!" huudahti nuorukainen äkisti. "Eikö se ole
lystiä?"

"Se ei ole niinkään lystiä, jos minä tuomitaan pakkotyöhön siitä, että
olen varastanut setänne kääsit ja ryöstänyt hänen pieneltä
holholaiseltaan 10 puntaa. Mutta nyt muistan, teidän kiivas
sukulaisenne luuli lyövänsä toista, kun hän tähtäsi minuun. Hän kysyi:
'Oletteko _te_ se roisto?' Mikä roisto se on, josta hän puhui? Hän on
nähtävästi teidän uskottunne."

"Roisto! Hän on kunniallisin, jaloin -- Mutta siitä ei sen enempää nyt;
te opitte häntä tuntemaan kun tulemme Tor-Hadhamiin. Sivaltakaa hevosta
piiskalla; se kulkee niin hiljaa."

"On vastamäkeä; kunnon mies säälii hevostansa."

Kenelmin ei onnistunut viekkaudella eikä kaunopuheliaisuudella saada
muuta selitystä nuorelta kumppaniltaan, kun mitä hän jo oli saanut.
Kuta edemmäksi tulivat ja kuta enemmän matkan päämaalia lähenivät, sitä
äänettömämmäksi molemmat kävivät. Kenelm vakaasti mietiskeli, että
hänen ensimmäisen päivänsä kokemus todellisesta elämästä toisen nahassa
oli saattanut hänen omaa nahkaansa jonkimoiseen vaaraan. Hän oli lyönyt
maahan miehen, joka nähtävästi oli kunnioitettava ja varakas, ja oli
vienyt pois tämän miehen holhotin, ja käytti omavaltaisesti tämän
miehen tavaroita -- hänen kääsiänsä ja hevostansa. Kaikkea tätä oli
hänen tyydyttävällä tavalla selittäminen tuomarille, mutta miten?
Siten, että hän palaisi entiseen nahkaansa; tunnustaisi olevansa Kenelm
Chillingly, joka oli saanut kiitosta yliopistossa ja oli perivä hyvän
nimen ja 10,000 puntaa vuotuista tuloa. Mutta mikä häiriö siitä
syntyisi! ja hän joka sellaista oikein inhosi. Hänen täytyisi selittää
mistä syystä hän oli valhepuvussa, puvussa, jollaisessa ei ikänä oltu
baronetin vanhinta poikaa nähty, jos hän ei ollut karannut
kullankaivajain luokse. Oliko tämä nyt tila, johon Chillinglyin niin
kunnianarvoisen perheen perillinen, jonka kolmella sinisellä kalalla
varustettu vaakuna oli alkuansa vanhimmasta englannin heraldikin
ajoista, Edward III hallituksen ajasta, voi joutua loukkaamatta noiden
kolmen kalan kylmää ja vanhaa verta?

Entäs hän itse, Kenelm, noista kolmesta kaloista puhumatta? Mikä
nöyryytys! Hän oli hylännyt kunnioitettavan isänsä hyvästi harkitut
valmistukset hänen matkaansa varten; hän oli itsepintaisesti valinnut
oman tiensä omalla uhallaan; ja nyt, ennenkuin puolet ensimmäisestä
päivästä oli kulunut, mihin kamalaan pulaan hän oli joutunut! Ja millä
hän voi itseänsä puolustaa? Pieni poika parka, joka milloin itki
milloin nauroi, oli kuitenkin kyllin taitava käärimään Kenelm
Chillinglyä sormensa ympärille; käärimään _häntä_ -- miestä, joka piti
itseänsä paljoa viisaampana kuin vanhempansa -- miestä, joka
yliopistossa oli mainetta saavuttanut -- miestä, joka luonteensa
puolesta oli mitä totisin -- miestä, jolla oli niin tarkka
arvostelukyky, ett'ei löytynyt mitään taiteen tahi luonnon alalla,
jossa hän ei olisi vikaa huomannut -- että hän oli joutunut tällaiseen
seuraan, se oli vähintään harmillista.

Nuorukainen sitä vastoin, johon Kenelm tavan takaa loi katseen, näytti
vallan lumotulta. Väliin hän nauroi ääneen itsekseen, väliin hän hiljaa
itki; väliin hän ei nauranut eikä itkenyt vaan näytti vaipuneen syviin
ajatuksiin. Heidän lähetessänsä kaupunkia, Kenelm pari kertaa töytäsi
nuorukaista kylkeen ja sanoi. "Poikani, minun täytyy puhua pari sanaa
teidän kanssanne;" ja kummallakin kerralla poika oli vastannut
haaveksimalla äänellä:

"Hiljaa! Minä ajattelen."

Ja siten he saapuivat Tor-Hadhamin kaupunkiin; hevonen oli silloin jo
väsymyksestä uupumaisillaan.



KOLMAS LUKU.


"Noh, nuori herra," sanoi Kenelm tyyneellä, mutta vakaalla äänellä --
"nyt olemme siinä kaupungissa, johon minun piti viedä teidät. Ja nyt
sanomme toinen toisellemme jäähyväiset."

"Ei, ei jäähyväisiä! viipykää hetkinen minun luonani. Minua alkaa
peloittaa, ja minä olen niin yksin ja turvaton;" ja poika, joka ennen
oli vetäytynyt Kenelmin luota, pani nyt kätensä Kenelmin käteen ja
lähestyi häntä hyväillen.

En tiedä mitä lukijani tähän saakka lienee ajatellut Kenelm
Chillinglystä, mutta kaikissa hänen kummallisen luonteensa mutkissa
löytyi tie, joka vei suoraan hänen sydämeensä -- kun vaan oli häntä
heikompi ja pyysi häneltä turvaa.

Hän kääntyi äkkiä, hän unohti tilansa omituisuuden ja vastasi. "Pikku
tuittupää, ennen saa minua ampua kuolijaksi, kuin minä teitä heitän,
jos pulassa olette. Mutta meidän täytyy myöskin sääliä hevosta --
sanokaa hevosen tähden mihin meidän tulee mennä."

"Minä toden totta en voi sitä sanoa; en ole milloinkaan ennen ollut
täällä. Ajakaamme johonkin pieneen rauhalliseen ravintolaan. Ajakaa
hiljaa -- katselkaamme mistä sellaisen löytäisimme."

Tor-Hadham oli iso kaupunki; se ei nimenomaan ollut kreivikunnan
pääkaupunki, mutta kaupan ja liikkeen suhteen se kuitenkin todella oli
sitä. Se suora katu, jota pitkin hevonen kulki niin hitaasti, kun olisi
se vetänyt voittovaunuja pyhää kukkulaa ylös, näytti hyvin vilkkaalta.
Kauppapuodit olivat varustetut suurilla yhdestä lasilevystä tehdyillä
ikkunoilla; kaduilla liikkui kirjava joukko, ei ainoastaan kauppaväkeä,
vaan sellaistakin, joka kulki siellä huvin vuoksi, sillä suuri joukko
ohitsekulkijoita oli nuoria, hyvästi puettuja naisia, moniaat
kauniitakin. Rykmentti hänen majesteettinsa husaariakin oli pari päivää
ennen saapunut kaupunkiin, ja tämän onnellisen rykmentin upseerit ja
vierasvaraisen kaupungin naiset kilpailivat kumpiko heistä voisi
hankkia toiselle puolelle suurimman joukon voitettuja ja haavoitettuja.
Näiden sankarien tulo, jotka virkansa puolesta ovat vihollisen väestön
vähentäjiä ja ystävällisen väestön lisääjiä, oli vaikuttanut suuren
virkeyden sellaisten huvitusten toimittajissa, jotka saattavat nuoria
ihmisiä yhteen, -- pilkkaan-ampumiset, laulajaiset, tanssit
ilmoitettiin seiniin ja lauta-aitoihin sekä kauppapuotien ikkunoihin
asetettujen julistuksien kautta.

Poika kurkisti uteliaasti kääseistä ja katseli erittäin näitä
julistuksia, kunnes hän vihdoin vilkkaasti huudahti.

"Ah, minä olin oikeassa -- tuossa se on!"

"Mitä siinä on?" kysyi Kenelm. "Ravintolako?" Hänen toverinsa ei
vastannut, vaan Kenelm, joka seurasi nuorukaisen silmäystä, huomasi
summattoman suuren julistuksen:

    "Huomen-illalla teaatteri avataan.
          Rirhard III
               Mr Compton."

"Kysykää joltakin missä teaatteri on," sanoi nuorukainen, kääntyen
toisaalle.

Kenelm seisautti hevosen, kysyi teaatteria ja neuvottiin poikkeemaan
ensimmäiselle oikealla kädellä olevalle poikkikadulle. Muutaman
minuutin kuluttua he kauheasti kolkon ja aution syrjäkadun kulmassa
näkivät näytelmä-runottareille pyhitetyn, ruman ja rappeutuneen
huoneuksen. Seinämiin oli kiinnitetty julistuksia, joissa nimi Compton
esiintyi niin jättiläis-kokoisena, kuin kirjaimilla voi saada aikaan.
Nuorukainen huokasi. "Katsokaamme nyt," sanoi hän, "onko täällä lähellä
ravintolaa -- menkäämme läheisimpään."

Mutta ei mitään ravintolaa näkynyt, joka olisi ollut pientä, siivotonta
kapakkaa parempi, ennenkuin he vähän matkaa teaatterista tulivat
siistille, vanhanaikuiselle, autiolle torille, jonka varrella oli
sievä, valkeaksi kalkittu talo, jonka etuseinään, suurilla mustilla,
kolkon näköisillä kirjaimilla oli kirjoitettu. "Raittiuden ravintola."

"Pidättäkää," sanoi nuorukainen; "eikö tämä teistä sopisi meille? Se
näyttää niin hiljaiselta."

"Eipä se voisi hiljaisemmalta näyttää jos se olisi hautakivi," vastasi
Kenelm.

Poika tarttui ohjaksiin ja seisautti hevosen. Hevonen oli siinä tilassa
että heikoinkin nykäys ohjaksista oli kylläksi sitä seisauttamaan,
vaikka se jotenkin surullisesti käänsi päätänsä, ikäänkuin se epäilisi
tokko raittiuden sääntöjen mukaan heinät ja kaurat olivat luvallisia
ravinto-aineita. Kenelm astui kääseistä ja meni sisään. Siivosti puettu
nainen astui esiin jonkilaisen lasisen ruokakaapin takaa, joka kaappi
myöskin oli pöytänä, mutta jolla ei näkynyt niitä virkistys-juomia,
jotka ehdottomasti kuuluvat ravintolan-pöytään; sen sijaan pöydällä oli
kaksi isoa kylmää vettä sisältävää vesi-astiaa, pari lasia sekä
moniaita lautasia, joilla oli vehnäsiä ja sokurileipiä. Nainen kysyi
kohteliaasti millä hän voisi olla vieraille mieliksi.

"Mieliksi," vastasi Kenelm vakaasti kun ainakin, "ei ole se sana, jonka
minä olisin valinnut. Mutta voitteko palvella hevostani -- minä
tarkoitan tätä hevosta -- antamalla sille kauroja ja hankkimalla sille
tallia, ja tätä nuorta miestä ja minua toimittamalla meille erityistä
huonetta ja päivällistä?"

"Päivällistä!" toisti emäntä -- "päivällistä!"

"Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi, rouva. Mutta jos sana 'päivällinen'
ei teitä miellytä, niin sanon sen sijaan jotakin syötävää ja juotavaa."

"Juotavaa! Tämä on ankara raittiuden ravintola, sir."

"Noh, jos täällä ei syödä ja juoda," huudahti Kenelm kiivaasti, sillä
hänen oli nälkä, "niin jääkää hyvästi."

"Odottakaas, sir. Me syömme ja juomme kyllä täällä. Mutta me olemme
hyvin kohtuullista väkeä. Me emme salli väkeväin juomien nauttimista
täällä."

"Eikö olutlasillistakaan?"

"Ainoastaan inkevääri-olutta. Väkeväin juomain nauttiminen on ankarasti
kielletty. Meillä on teetä, kahvia ja maitoa. Mutta enimmät vieraamme
kuitenkin mieluisimmin juovat puhdasta vettä? Mitä ruokaan tulee,
sir ... niin saatte mitä vaan haluatte."

Kenelm pudisti päätänsä ja aikoi lähteä pois, kun nuorukainen, joka oli
hypännyt alas kääseistä ja kuullut keskustelun, kiivaasti huusi. "Mitä
tämä tarkoittaa? Kuka väkeviä juomia tahtoo? Vesi on kyllä hyvää. Ja
mitä päivälliseen tulee, -- niin ollaan tyytyväiset mihin hyvänsä.
Olkaa hyvä ja viekää meitä erityiseen huoneesen, minä olen niin
väsynyt." Nämä viimeiset sanat lausuttiin niin kauniisti ja suloisesti,
että emäntä kohdakkoin vallan muuttui, mutisi "poika parka", ja vielä
hiljemmin, "oi kuinka kauniit kasvot hänellä on!" nyykäytii päätänsä ja
näytti heille tien siistiä, vanhanaikuisia portaita ylös.

"Mutta hevonen ja kääsit -- mihin ne joutuvat?" sanoi Kenelm, sillä
omatunto soimasi häntä siitä, että hevosta ja sen omistajaa oli niin
pahoin kohdeltu tähän asti.

"Noh, mitä hevoseen ja kääseihin tulee niin teillä on Jukesin
vuokratalli muutaman kyynärän päässä saman kadun varrella. Me emme itse
ota vastaan hevosia -- meidän kävijöillämme on harvoin hevosia; mutta
Jukesilla se hoidetaan hyvästi."

Kenelm vei hevosen täten osoitettuun vuokratalliin ja viipyi siellä
siksi kun hän näki, että se oli viilistynyt, kuivanut ja kauroilla
varustettu -- sillä Kenelm Chillingly oli hyvin hyvä eläimiä kohtaan --
ja sitten hän kauhean nälkäisenä palasi raittiuden ravintolaan,
jossa hän vietiin pienen pieneen saliin, jonka keskilattialla oli
matonpalanen ja kuusi pientä rottinkituolia; seinillä oli kuvia, jotka
kuvasivat väkeväin juomain vaikutusta muutamiin ihmisiin -- muutamat
olivat aaveiden kaltaisia, toiset paholaisten näköisiä, kaikki kurjassa
ja surkeassa tilassa, joka oli jyrkkä vastakohta onnellista perhettä
kuvaamaan tauluun: iloisen näköisiä vaimoja, hyvin voipia miehiä,
punaposkisia lapsia, jotka olivat _sen_ onnellisen tilan vertauskuvana,
jossa raittiudenseuran jäsenet elivät.

Pöytä, jolla oli puhdas vaate sekä kahdet veitset ja kahvelit, veti
kuitenkin etupäässä Kenelmin huomion puoleensa.

Nuorukainen seisoi ikkunan kohdalla ja näytti katselevan pientä
akvaariota, joka oli siellä ja jossa oli tavallinen määrä pieniä
kaloja, matelijoita ja hyönteisiä, jotka luonnollisessa alapaikassaan
nauttivat raittiuden iloista elämää, vaikka tietysti väliin söivät
toinen toisiaan.

"Mitähän ruokaa he aikovat meille antaa?" kysyi Kenelm. "Pitäisihän sen
nyt tähän aikaan oleman valmiina."

Tämän sanottua hän kovasti nykäisi kellonsoitinta. Nuorukainen astui
esiin ikkunan luota ja Kenelm kummastuneena katseli hänen hempeitä
liikkeitään ja suloisia kasvojaan, sillä hän oli paljon kauniimpi nyt,
kun hän oli ilman hattua ja oli pessyt tomun puhtaista kasvoistaan. Hän
oli kieltämättä erinomaisen kaunis poika, ja jos hän saisi elää
aikamieheksi, niin hän tulisi haavoittamaan monta naissydäntä. Hän
läheni Kenelmiä jotenkin itsensä-alentavalla ylpeydellä, joka harvoin
ilmoittaa korkeampaa säätyä, jos se on kuninkaallista säätyä alempi,
ojensi kätensä ja sanoi.

"Sir, te olette käyttänyt itseänne hyvin, ja minä kiitän teitä."

"Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne on liian nöyrä," vastasi Kenelm
Chillingly, syvästi kumartaen; "mutta oletteko tilanneet päivälliset?
Ja mitähän ruokaa aiotaan meille antaa. Ei kukaan näy kuulevan täällä,
vaikka soitetaan. Koska se on raittiuden ravintola, ovat luultavasti
kaikki palkolliset juovuksissa."

"Miksi he raittiuden ravintolassa olisivat juovuksissa?"

"Miksi! Noh, sentähden että tavallisuuden mukaan ne ihmiset, jotka
hartaasti ovat jotakin olevinaan, ovat vastakohta siitä, minkä sanovat
olevansa. Mies, joka on olevinaan pyhimys, on varmaan suuri syntinen,
ja miehessä, joka kehuu olevansa syntinen, on vallan varmaan pieni
tarkkava ja kyynelsilmäinen kappale pyhimys-luontoa, joka on kylliksi
tekemään hänestä veijarin. Rehellinen ihminen, olkoonpa pyhimys tahi
syntinen, ei kehu olevansa pyhimys eikä syntinen. Ajatelkaa esimerkiksi
pyhän Augustinon kehuvan, että hän on pyhimys, tahi Robert Burns'in,
että hän on syntinen; ja vaikka te, poikani, luultavasti ette ole pyhän
Augustinon tunnustuksia ettekä Robert Burns'in runoja lukeneet, niin
uskokaa kuitenkin minua, kun sanon että molemmat olivat kunnon miehiä;
ja vähäisellä eroituksella opetuksen ja kokemuksen suhteen, Burns olisi
voinut kirjoittaa Tunnustukset ja Augustino runot. Mutta voimia ennen
kaikkia! Minä olen kuolemaisillani nälkään. Mitä pyysitte
päivälliseksi, ja milloin tuovat ruokaa?"

Nuorukainen, joka oli avannut jo luonnostakin suuret, mustat silmänsä
selälleen, sillä aikaa kun hänen pitkä, parkkumihousuihin puettu
matkakumppaninsa puhui niin suojelevalla tavalla Robert Burns'ista ja
pyhästä Augustinosta, vastasi rukoilevalla ja ujolla äänellä. "Minä
olen pahoillani siitä, että en tullut ajatelleeksi päivällistä. Minun
olisi tullut osoittaa suurempaa kohteliaisuutta teitä kohtaan. Emäntä
kysyi minulta mitä me tahtoisimme. Minä vastasin. 'Mitä tahansa'; ja
emäntä mutisi jotain" -- (tässä nuorukainen vaikeni).

"Noh, mistä hän mutisi? Lampaanpaististako?"

"Ei. Kaalista ja riisipuddingista."

Kenelm Chillingly ei milloinkaan kiroillut eikä milloinkaan joutunut
raivoon. Sellaisissa tilaisuuksissa, jolloin karkeammat inhimillisestä
tomusta tehdyt olennot kiroilivat ja raivosivat, hän osoitti
tyytymättömyyttänsä niin surumielisillä ja murheellisilla
kasvoinjuonteilla, että tiikerikin olisi siitä leppynyt. Hän kääntyi
nyt nuorukaiseen ja jupisi: "Kaalia! -- Nälkään kuoleminen!" ja vaipui
rottinkituolille, hiljaa lisäten. "Niin on inhimillisen kiitollisuuden
laita!"

Nuorukaista nähtävästi tämä katkera, mutta lempeä moite syvästi
liikutti. Kyyneleet milteivät tukehduttaneet hänen ääntänsä, kun hän
sammaltaen sanoi. "Antakaa anteeksi, minä olin kiittämätön. Minä
juoksen kohta alas katsomaan mitä ruokaa heillä on;" ja samassa hän
katosikin. Kenelm istui liikkumattomana paikallaan; hän oli toden
perään vaipunut sellaiseen unelmaan eli pikemmin sisällisen ja
hengellisen olennon huokumiseen, johon indialaisen dervischin
tietoisuus voipi, niin ainakin väitetään, pitkällisen paaston kautta
vaipua. Voimakkaalla ruumiilla varustetun miehen ruokahalu on sitä
laatua, että kaali ja riisipuddinki eivät voi sitä tyydyttää. Sitä
todistaa itse Herkules, jonka halu vahvan ruo'an perään on
klassillisten runoilijain alituisena pilkan-aineena. Minä en tiedä
tokko Kenelm Chillingly olisi tappelussa ja syömisessä Tebalaisen
Herkuleen voittanut; mutta kun hänen teki mieli tapella tahi kun hänen
teki mieli syödä, niin Herkuleen kaikki voima olisi ollut tarpeen,
jotta hän ei tappiolle joutuisi.

Kymmenen minuuttia poissa oltuaan nuorukainen tuli takaisin loistavin
silmin. Hän taputti Kenelm'iä olkapäähän ja sanoi iloisesti. "Minä olen
antanut heidän hakata suuren kappaleen lampaanpaistia, paitsi kaalia,
ja sitten he vielä antavat meille suuren riisipuddingin sekä munia ja
läskiä lisäksi. Rohkaiskaa mielenne! Kaikki on valmiina minuutin
kuluessa."

"Ah!" sanoi Kenelm.

"He ovat hyviä ihmisiä; heidän tarkoituksensa ei suinkaan ollut
rajoittaa teitä; mutta näyttää siltä kun enimmät heidän vieraansa
söisivät vaan kasvi-aineita ja ryyniruokia. Täällä on perustettu yhtiö
näillä perusteilla; emäntä sanoo niiden olevan filosofeja."

Kun sana "filosofi" lausuttiin, kohosi Kenelm'in rinta niinkuin vanhan
metsästäjän, kun hän kuulee huudettavan. "Hoi! Holohei!" "Filosofeja!"
sanoi hän -- "filosofeja toden totta! Oi mitä hölmöjä, jotka eivät tunne
edes ihmisen hampaan rakennusta! Katsokaa, poikani, jos ei vaan päällä
olisi mitään jäljellä nykyisestä ihmissuvusta, niinkuin mainio
kirjailija sanoo kerran tapahtuvan -- ja vahva puhdistus se tulee
olemaan -- jos, sanon minä, ei mitään muuta ihmisestä silloin olisi
jäljellä, kuin hänen hampaansa ja peukaloidensa fossiliat, niin
filosofi sitä sukua, joka ihmistä seuraisi, kohta näistä jäännöksistä
näkisi kaikki mikä on ihmiselle omituista, koko hänen historiansa; hän
sanoisi, vertaillessa sellaista peukaloa kotkan tahi tiikerin kynteen
tahi hevosen kavioon, että tämän peukalon omistaja on ollut kynsillä ja
kavioilla varustettujen olentojen herrana. Voitte väittää että
apinansuvussakin on peukalot. Se on totta; mutta verratkaa apinan
peukalo ihmisen peukaloon, -- olisiko suurin apinan peukalo voinut
rakentaa Westminster Abbey'ta? Mutta peukalotkin ovat heikkoja
todisteita ihmisestä hänen hampaisinsa verrattuina. Katsokaa hänen
hampaitansa!" -- tässä Kenelm aukaisi suunsa selkomen selälleen, jotta
se ulottui korvasta korvaan, ja näytti kaksi norsunluista puolipiiriä,
jotka olivat niin täydellisesti tehdyt puremista varten, että
parahinkin hammaslääkäri olisi epäillyt voivansa sellaisia tehdä. --
"Katsokaa ihmisen hampaita!" Nuorukainen ehdottomasti vetäytyi
takaisin. "Ovatko nämä kurjan kaalinsyöjän hampaita? Tahi onko se
ryyniruokien syömisellä kun ihmisen kaltaisten hampaiden omistaja
saavuttaa eläinten rajattoman hävittäjän arvon ja kunnian? Ei,
poikaseni, ei," jatkoi Kenelm, sulkien kitansa, vaan lähestyen
nuorukaista, joka joka askeleelta vetäytyi takaisin ikkunaan päin, --
"ei; ihminen on maailman herra, sentähden että hän syö useimpia lajia
ja suuremman osan luoduista olennoista kuin kaikki muut luodut olennot.
Hänen hampaansa todistavat että ihminen voi elää missä ilman-alassa
tahansa kuumasta vyöhykkeestä kylmään vyöhykkeesen, sentähden että
ihminen voipi syödä kaikkea, mitä toiset luodut olennot eivät voi
syödä. Hänen hampaittensa rakennuskin sitä todistaa. Tiikeri voi syödä
hirveä -- sitä voi ihminenkin, mutta tiikeri ei voi ankeriasta syödä --
sitä voi kuitenkin ihminen. Norsu voi syödä kaalia ja riisipuddinkia --
ihminen myöskin; mutta norsu ei voi paistia syödä -- vaan ihminen voi.
Sanalla sanoen, ihminen voi elää missä tahansa, sentähden että hän voi
kaikkea syödä, ja siitä hänen on hampaitansa kiittäminen!" lopetti
Kenelm, astuen yhä lähemmäksi nuorukaista. "Ihminen syö omaa
sukuansakin, kun hänellä ei muuta ole."

"Älkää tulko likemmäksi; te peloitatte minua!" sanoi nuorukainen.
"Ahah!" huudahti hän äkkiä taputtaen käsiänsä ilosta, "tässä tulee
lampaanpaisti!"

Erinomaisen puhdas, hyvästi pesty, keski-ikäinen piika astui nyt sisään
vati kädessä. Hän pani tämän pöydälle, otti kannen pois ja sanoi
kohteliaasti, vaikka kylmästi, niinkuin ihminen joka elää sallatilla ja
kylmällä vedellä: "Rouva on pahoillansa siitä että olette saaneet
odottaa, mutta hän luuli teidän olevan kasvinsyöjiä."

Kun Kenelm oli pannut nuoren ystävänsä eteen lihapalasen, otti hän
itselleen samallaisen ja vastasi vakavasti kuin ainakin. "Sanokaa
emännällenne että jos hän olisi antanut meille vaan kasviruokaa, niin
olisin syönyt teidät suuhuni. Sanokaa hänelle että vaikka ihminen
osaksi on kasvien syöjä, on hän kuitenkin pääasiallisesti lihansyöjä.
Sanokaa hänelle että vaikka sika syöpi kaalia ja muuta samankaltaista,
syöpi se myöskin pieniä lapsia, jos sattuu niitä saamaan. Sanokaa
hänelle," jatkoi Kenelm (ottaen kolmannen paistipalasen), "että ei
mikään eläin ruo'ansulattimien suhteen ole enemmän ihmisen kaltainen
kuin sika. Kysykää häneltä onko tässä talossa pieni lapsi; jos on, niin
olisi parasta, lapsen takia, että hän lähettäisi enemmän paistia
tänne."

Koska tarkinkin vaarinottaja harvoin oli oikein varma siitä milloin
Kenelm Chillingly puhui leikkiä tahi täyttä totta, viipyi piika hetken
aikaa ja koetti nauraa. Kenelm aukaisi mustat sanomattoman surumieliset
ja miettiväiset silmänsä ja sanoi suruisella äänellä. "Minun kävisi
sääli lasta. Tuokaa enemmän paistia!"

Piika katosi. Nuorukainen pani veitsen ja kahvelin pöydälle ja katseli
vakaasti ja tutkivaisesti Kenelm'iä. Kenelm, katseesta huolimatta, pani
viimeisen paistipalan toisen lautaselle.

"Minä en tahdo enempää," huusi nuorukainen kiivaasti ja pani
lihapalasen takaisin vatiin. "Minä olen jo syönyt -- olen saanut
kylläkseni."

"Pikku poika, te valehtelette," sanoi Kenelm; "te ette ole saaneet
kylläksenne ruumiin ja sielun koossa pitämiseen. Syökää tuo palanen,
muuten annan teille selkään; ja minkä kerta sanon, sen myöskin te'en."

Liekö toinen tuntenut itsensä voitetuksi vai ei, oli miten oli, hän söi
ääneti paistinpalan, katsoi taas Kenelmin kasvoihin ja sanoi itsekseen.
"Minua rupeaa peloittamaan."

Piika astui taas sisään tuoden toisen varaston lampaanpaistia sekä
vadillisen läskiä ja munia, jonka jälkeen seurasi riisipuddinki
tinaisessa vadissa, joka oli kylläksi iso sammuttamaan kokonaisen
köyhänkoulun nälkää. Kun atria oli lopetettu, näytti Kenelm unohtavan
lihansyövän eläimen vaaralliset ominaisuudet; hän ojensi itsensä ja
näytti olevan yhtä viattomasti märehtiväinen kuin rauhallisin
kasviasyövä kotieläin.

Nuorukainen sanoi nyt vähän ujosti. "Saanko pyytää teitä tekemään
minulle vielä yhden palveluksen?"

"Onko kysymys lyödä maahan toinen setä tahi varastaa vielä toiset
kääsit ja toinen hevonen?"

"Ei, se on hyvin yksinkertaista: se on vaan hankkia minulle täällä
asuvan ystävän adressi; ja kun olette löytäneet hänen, annatte hänelle
tämän kirjeen minulta."

"Onko asialla kiire? 'Päivällisen jälkeen tulee levätä hiukan!' sanoo
sananlasku; ja sananlaskut ovat niin viisaat, ett'ei kukaan voi arvata
kuka niitä on sepittänyt. Ne luullaan olevan ennen vedenpaisumusta
eläneiden ihmisten viisausopin tähteitä -- ja sanotaan tulleen meille
arkkiin ladottuina."

"Todellako?" sanoi nuorukainen vakaasti. "Kuinka hauskaa! Ei, minun
asiallani ei ole kiirettä, voitte levätä tunnin aikaa. Luuletteko, sir,
että oli teaatteria ennen vedenpaisumusta?"

"Teaatteria! epäilemättä. Ihmisillä, jotka elivät yksi tahi kaksi
tuhatta vuotta, oli hyvä aika keksiä ja parantaa kaikkea; ja
näytelmäkappaleella voi silloin olla luonnollinen pituutensa. Silloin
ei olisi tarvinnut supistaa Macbethin koko historiaa, hänen
nuoruudestansa hänen vanhuuteensa saakka, kummalliseen supistukseen
joka näytetään kolmen tunnin kuluessa. Ei voi huomata vähintäkään
merkkiä todellisesta ihmisen luonnosta siinä tavassa, jolla näyttelijät
esittelevät tämän erittäin miellyttävän skotlantilaisen osaa, sentähden
että näyttelijä aina tulee näyttämölle niinkuin olisi Macbeth yhtä
vanha silloin, kun hän Dunkanin murhasi, kuin silloin koska hän
elämänsä lakastuneena syksynä joutui Macduffin surmattavaksi."

"Luuletteko että Macbeth oli nuori, kun hän Dunkanin murhasi?"

"Luulen varmaan. Ei yksikään ihminen milloinkaan te'e ensimmäistä
suurempaa rikosta, niinkuin esimerkiksi murhaa, kolmekymmentä vuotta
täytettyänsä; jos hän ennen aloittaa, voi hän jatkaa mihin ikään
tahansa. Mutta nuoruus on se aika, jolloin aletaan tehdä niitä vääriä
laskuja, joita synnyttää mieletön toivo ja tunto ruumiillisesta
voimasta. Te huomaatte esimerkiksi sanomalehdistä että ne henkilöt,
jotka lemmityisiänsä murhaavat, tavallisesti ovat ijältänsä
kahdenkymmenenkahden ja kahdenkymmenenkuuden välillä; ja ne
henkilöt, joiden murhaamiseen on joku muu syy kuin rakkaus --
se on, kosto, ahneus tahi kunnianhimo -- ovat tavallisesti
noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaita -- Jago'n ikäisiä.
Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikä on sen toimekkaan ajan tavallinen
loppu, jolloin tahdotaan päästä kanssaihmisistänsä kuitiksi -- taitava
nyrkkitaistelija kutistuu sen ijän jälkeen. Minä oletan että Macbeth
oli noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotias kun hän murhasi Dunkanin, ja
viidenkymmenenneljän tahi kuudenkymmenen paikoilla, kun hän alkoi
vaikeroida sitä että häneltä puuttui ne mukavuudet, jotka vanhuudelle
sopivat. Mutta voiko yksikään katselijajoukko käsittää tämän
eroituksen ijän suhteen siitä että katselee kolme tuntia kestävän
näytelmäkappaleen; tahi koettaako milloinkaan näyttelijä tehdä
sellaisen vaikutuksen katsojiin, että hän näyttää olevan
kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ensimmäisessä näytöksessä ja
kuudenkymmenen vuotias viidennessä?"

"Sitä en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi," sanoi nuorukainen,
nähtävästi mieltyneenä tähän aineesen. "Mutta en ole milloinkaan nähnyt
Macbethia näytettävän. Olen nähnyt Richard III:sta -- eikö se kappale
ole oikea? Pidättekö te teaatterista? Minä pidän. Kuinka ihanaa
näyttelijän elämä mahtaa olla!"

Kenelm, joka tähän saakka oli enemmän puhunut itselleen, kuin nuorelle
matkatoverilleen, huomasi nyt tämän, katseli tutkivaisesti häneen ja
sanoi.

"Minä näen että olette varsin ihastunut teaatteriin. Te olette
karanneet kotoa ruvetaksenne näyttelijäksi, eikä minun kävisi ihmeeksi,
jos se kirje, jonka pyysitte minun viemään, on teaatterin tirehtöörille
tahi jollekulle hänen seuralaisistaan."

Ne nuoret kasvot, joihin Kenelm mustilla silmillään katseli,
punastuivat, mutta kasvoin juonteet osoittivat vakavuutta ja
uskaliaisuutta.

"Jos niin olisi -- ettekö siinä tapauksessa veisi sitä perille?"

"Mitä! Minäkö auttaisin teidän ikäistä lasta, joka on karannut
kotoansa, ruvetaksensa näyttelijäksi vastoin sukulaistensa tahtoa -- en
suinkaan!"

"Minä en ole mikään lapsi; vaan se ei tähän asiaan kuulu. Minä en aio
näyttelijäksi ruveta, ainakaan en sen henkilön suostumuksetta, jolla on
oikeus minun tekojani määrätä. Minun kirjeeni ei ole teaatterin
tirehtöörille eikä kellenkään hänen seuraansa kuuluvalle, vaan
herrasmiehelle, joka alentaa itsensä muutamina iltoina näyttämään
täällä -- täydelliselle herrasmiehelle -- suurelle näyttelijälle --
ystävälleni, ainoalle ystävälle, joka minulla on koko maailmassa. Minä
tunnustan rehellisesti että olen lähtenyt kotoa, jotta hän saisi tämän
kirjeen, ja jos te ette tahdo sitä hänelle viedä, niin kyllä kai joku
toinen sen tekee!"

Nuorukainen oli noussut ylös puhuessaan, ja hän seisoi suorana Kenelmin
vieressä; hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä olivat kyynelten
vallassa, mutta hän näytti kuitenkin vakaalta ja uskaliaalta. Selvää
oli että jos hän ei omaa tietänsä maailmassa kulkenut, niin ei se ollut
tahdon puutteesta.

"Minä vien teidän kirjenne," sanoi Kenelm.

"Tuossa se on; viekää se sille henkilölle itselle, jolle se on menevä.
Mr Herbert Comptonille."



NELJÄS LUKU.


Kenelm meni teaatteriin ja kysyi portinvartijalta Mr Herbert Comptonia.
Tämä arvoisa virkamies vastasi. "Mr Compton ei tänä iltana tule
näyttämään, eikä ole täällä."

"Missä hän asuu?"

Portinvartija osoitti kadun toisella puolella olevaa pientä
mauste-kauppaa ja sanoi sievistelevästi. "Tuossa, porstuan ovi --
koputtakaa ovea ja soittakaa."

Kenelm teki niinkuin hänelle oli neuvottu. Huonosti puettu piika avasi
oven ja Kenelmin kysymykseen vastasi hän että Mr Compton oli kotona
mutta oli ruo'alla.

"Minun on mieleni paha että minun täytyy häntä häiritä," sanoi Kenelm,
puhuen kovalla äänellä, sillä hän kuuli veitsien ja kahvelien kilinää
vasemmalla olevasta huoneesta, "mutta minun pitää saada nyt kohta häntä
puhutella."

Tämän sanottua hän työnsi piian pois tieltä ja astui suoraan läheiseen
ruokasaliin.

Löökistä hajuavan vadin ääressä istui mies, ilman liivittä ja
kaulahuivitta. Hän oli hyvin kaunis mies -- hänen hiuksensa olivat
vallan lyhyeksi leikatut ja parta oli hiljan ajettu, niinkuin
näyttelijän sopii, jolla on kaikellaista ja kaiken väristä valhetukkaa
ja partaa käytettävänä. Mies ei ollut yksin; vastapäätä häntä istui
rouvasihminen, joka näytti olevan muutamia vuosia häntä nuorempi;
nainen oli vielä kaunis, vaikka iho oli vaalea; hänellä oli hyvät
teaatterikasvot ja runsas määrä vaaleita kutria.

"Mr Compton, luultavasti," sanoi Kenelm, kumartaen jäykästi.

"Nimeni on Compton; onko sanaa teaatterista? tahi mitä te minulta
tahdotte?"

"Minä? -- en mitään!" vastasi Kenelm; ja sitten hän, alentaen luonnosta
jo surumielisen äänensä vallan traagilliseksi, lisäsi. "Tämä on
ilmoittava teille kuka teiltä jotain tahtoo;" samassa hän Mr Comptonin
käteen laski sen kirjeen, jonka hän oli luvannut viedä hänelle, ja
lisäsi, ojentaen käsivartensa ja kääntäen sormiansa niinkuin Talma
Julius Caesarina. "Qu'en dis tu, Brute?" (Mitäs siihen sanot, Brute?)

Oliko se sanansaattajan kolkko katsanto ja peloittavat liikkeet tahi
hypokrisis, taikka katsahdus kirjeen päällekirjoitukseen, joka sen
vaikutti, oli miten oli, Mr Compton joutui vallan hämillensä, hänen
kätensä pysyi toimettomana, ikäänkuin hän ei uskaltaisi kirjettä avata.

"Älkää minusta välittäkö, ystäväni," sanoi vaaleakutrinen nainen
pistelevällä ystävyydellä; "lukekaa vaan billet-doux'nne; älkää antako
nuoren miehen odottaa, ystäväni!"

"Mitä joutavia, Matilda, billet-doux! luultavampi on, että se on
räätälin rätinki. Suokaa anteeksi, ystäväni. Seuratkaa minua, sir," ja
hän nousi istualta, yhä paitahihasillaan ollen, lähti huoneesta, sulki
oven ja vei Kenelmin pieneen toisella puolen käytävää olevaan
huoneesen. Kaasulampun valossa hän kiireesti luki kirjeen, ja vaikka se
oli hyvin lyhyt, niin hän kuitenkin sitä lukiessaan monta kertaa
huudahti hämmästyksestä.

"Jumala varjelkoon! Mitä hullutuksia! Mitä nyt on tekeminen?" Sitten
hän pisti kirjeen housunlakkariin, katsoi Kenelmiin terävin silmin,
mutta loi kuitenkin pian taas silmänsä alas, sillä tämä kolkonnäköinen
seikkailija katsoi niin vakaasti häneen.

"Oletteko sen henkilön uskottu, joka on tämän kirjeen kirjoittanut?"
kysyi Mr Compton vähän häpeissään.

"Minä en ole kirjoittajan uskottu," vastasi Kenelm, "mutta nykyänsä
olen hänen suojelijansa."

"Suojelijansa?"

"Suojelijansa."

Mr Compton taas katseli sanansaattajaa, ja tällä kertaa hän
täydellisesti arvosteli kolkon muukalaisen urhokasta muotoa, kävi
entistä vaaleammaksi ja vetäysi ehdottomasti kellonsoitinta kohti.

Hetken aikaa vaiti oltuansa hän sanoi. "Minua pyydetään tulemaan
kirjoittajan puheille. Jos tulen, saanko puhutella häntä kahden
kesken?"

"Kyllä, mitä minuun tulee -- sillä ehdolla ett'ette koeta viedä sitä
henkilöä pois talosta."

"Ei suinkaan -- ei suinkaan; päin vastoin," huudahti Mr Compton
innokkaasti. "Sanokaa, että tulen puolen tunnin kuluessa."

"Minä lupaan viedä vastauksenne asianomaiselle," sanoi Kenelm
kohteliaasti, nyykäyttäen päätänsä; "ja suokaa anteeksi, että muistutan
teitä siitä, että kutsuin itseni teidän kirjeenvaihtajanne
suojelijaksi, ja jos te hiukankin käytätte tämän henkilön nuoruutta ja
kokemattomuutta hyväksenne tahi kehoitatte häntä luopumaan kodista ja
omaisista, niin näyttämö on kadottava koristeen ja Herbert Compton on
näyttämöltä häviävä." Näillä sanoin Kenelm lähti näyttelijän luota,
joka kalmankalpeana seisoi liikkumatta paikallaan. Kun Kenelm tuli
porstuanovelle, törmäsi poika, joka kantoi nauhalipasta, häntä vastaan
ja oli vähällä kaatua nurin.

"Tuhmeliini," huusi poika, "ettekö voi nähdä mihin menette? viekää tämä
Mrs Comptonille."

"Minä ansaitsisin sen nimityksen, jonka minulle annatte, jos minä
maksotta tekisin sen, mistä teille on maksettu," vastasi Kenelm
terävästi ja lähti pois.



VIIDES LUKU.


"Minä olen tehtäväni toimittanut," sanoi Kenelm, kun hän palasi
matkakumppaninsa luokse. "Mr Compton sanoi olevansa täällä puolen
tunnin kuluessa."

"Te näitte hänen?"

"Tietysti; lupasinhan minä antaa kirjeen hänen omaan käteensä."

"Oliko hän yksin?"

"Ei; hän oli ruo'alla vaimonsa kanssa."

"Vaimonsa? Mitä tarkoitatte, sir? -- vaimonsa! ei hänellä vaimoa ole."

"Ulkomuoto voi pettää. Ainakin hän oli yhdessä rouvasihmisen kanssa,
joka kutsui häntä 'ystäväksi' niin terävällä äänellä, kuin olisi hän
ollut hänen vaimonsa; ja kun minä tulin hänen porstuanovestansa, pyysi
poika, joka tuli juosten minua vastaan, minun antamaan nauhalippaan Mrs
Comptonille."

Nuorukainen kävi vallan kalmankalpeaksi, horjui takaisin muutaman
askeleen ja vaipui tuolille istumaan.

Poissa ollessansa oli Kenelmissä herännyt epäluulo, joka nyt tuli
vahvistetuksi. Hän lähestyi hiljaa, nosti tuolin lähelle kumppaniansa,
jonka kohtalo oli hänen suojaansa uskonut, ja sanoi ystävällisesti
kuiskaten.

"Tuo ei nuorukaisen liikuntoa ole. Jos olette petetty tahi harhateille
joutunut, ja minä jollain tavalla voin neuvoa tai auttaa teitä, niin
luottakaa minuun niinkuin naiset muutamissa kohdissa voivat miehiin ja
herrasmiehiin luottaa."

Nuorukainen hyppäsi jaloilleen ja astui horjuvin askelin pitkin
laattiata, hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat kiihkoa, jota hän
turhaan koki salata. Äkkiä hän pysähtyi, tarttui Kenelmin käteen,
puristi sitä kovasti ja sanoi nyyhkyttäen:

"Minä kiitän teitä -- minä siunaan teitä. Jättäkää minut nyt -- minä
tahdon olla yksin. Yksin minä tahdon kohdata tuota miestä. Ehkä on se
joku erehdys; -- menkää."

"Lupaatteko ett'ette lähde tästä talosta ennenkuin minä palaan?"

"Kyllä, minä lupaan sen."

"Ja jos asiat ovat niin, kuin minä pelkään, sallitteko silloin minun
neuvoa teitä?"

"Jumala minua armahtakoon, jos niin olisi! Kehenkäpä minä muuten
luottaisin? Menkää -- menkää!"

Kenelm oli toistamiseen kadulla kaasulyhtyjen ja juhannuskuun valossa.
Hän kulki tavanmukaisesti eteenpäin, kunnes hän saapui kaupungin
ulkoreunalle. Siellä hän pysähtyi, istui penikulma-kivelle vaipuen
seuraaviin mietelmiin:

"Kenelm, ystäväni, nyt olet joutunut pahempaan pulaan kuin tunti sitten
luulit olevasi. Sinä olet nähtävästi saanut naisen niskoillesi. Mitä
ihmettä sinun on hänen kanssaan tekemistä? Karannut nainen, joka,
aikoen karata toisen kanssa -- sellaiset ovat ihmis-luonteen
ristiriitaisuudet -- on sen sijaan sinun kanssasi karannut. Mikähän
kuolevainen voi toivoa pääsevänsä pulaan joutumasta? Mitä kaikkein
vähemmin luulin tapahtuvan minulle, kun nousin ylös tänä aamuna, oli
että toisen sukupuolen takia johonkin pulaan joutuisin. Jos luonnoltani
olisin herkkä rakastumaan, niin kohtalon jumalattareilla olisi joku syy
saattaa minua tähän pulaan, mutta, niinkuin asiat nyt ovat, näillä
vanhoilla, joka asiaan sekaantuvilla neitosilla ei ole mitään syytä
tähän toimeensa. Kenelm, ystäväni, luuletkos milloinkaan voivasi
rakastua? Ja jos rakastuisit, luuletko silloin voivasi olla suurempi
narri, kuin nyt olet?"

Kenelm ei vielä ollut tätä mutkaista kysymystä ratkaissut,
neuvoitellessansa itsensä kanssa, kun hän kuuli suloisen säveleen
hiljaisia väreitä. Ne tulivat kielisoittimesta ja olisivat tuntuneet
tyhjiltä ilman illan hiljaisuutta ja ilman sitä täyteläisyyttä, jota
musiikin säveleet saavat, kun kulkevat tyynen ja hiljaisen ilman läpi.
Nyt kuului kaukaa ääni, joka lauloi säestäen soitinta. Se oli miehen
ääni, pehmeä ja selvä ääni, mutta Kenelm ei voinut sanoja eroittaa. Hän
astui ehdottomasti sinne päin, mistä ääni kuului, sillä Kenelm
Chillinglyllä oli musiikia sielussansa, vaikka hän ei itse vielä sitä
oikein selvään tietänyt. Hän näki edessänsä nurmikon, jolla kasvoi
yksinäinen jalava, jonka juurella oli istuinpaikka matkustajia varten.
Tätä ruohokenttää ympäröi puoli-piiri, jonka reunoilla oli kauppapuotia
ja istutus kauniin, huvilanmuotoon rakennetun ravintolan edessä. Siellä
täällä puistossa olevien pöytien ääressä istui hiljaisia ihmisiä,
nähtävästi pikkukauppiasten ja parempain käsityöläisten luokkaan
kuuluvia. He näyttivät siivoilta ja kunnon ihmisiltä, ja kuuntelivat
hartaasti soitantoa. Useoita seisoi kauppapuotien ovillakin tahi
istuivat yläkerroksissa olevain huoneiden ikkunoissa. Ruohokentällä,
vähän matkaa puusta, mutta kuitenkin sen varjossa, seisoi soittoniekka,
ja hänessä Kenelm tunsi sen vaeltajan, jonka puheen johdosta hän oli
lähtenyt tälle matkalle, joka nyt jo oli saattanut hänen niin tukalaan
tilaan. Soitin, jolla laulaja lauluansa säesti, oli gitarri, ja hänen
laulamansa laulu oli selvästi rakkaudenlaulu, vaikka Kenelm ainoastaan
vajanaisesti taisi arvata sen yleistä sisältöä, sillä se oli
loppumaisillaan. Hän kuuli kylläksi käsittääksensä, että laulun sanat
eivät olleet niin raa'at, kuin katulaulujen ylimalkaan ovat, ja että ne
kuitenkin olivat kyllin yksinkertaiset huvittaaksensa vähää vaativaista
kuulijakuntaa.

Kun laulaja lopetti laulunsa, ei kuulunut yhtään kädentaputusta; mutta
laulu oli selvästi tehnyt syvän vaikutuksen kuulijoihin, heistä oli
kuin jotakin olisi loppunut, joka oli heissä huvia ja tyytyväisyyttä
herättänyt. Valkoinen pommerilainen koira, joka tähän asti oli ollut
poissa näkyvistä jalavan ympärillä olevan istuimen alla, tuli nyt
esille pieni tinalipas hampaissa, ja, katseltuansa tarkoin ympärillensä
ikäänkuin valitaksensa kuka kuulijoista olisi kunnioitettava keräystä
aloittamaan, se läheni Kenelmiä, asettui istumaan takajaloilleen,
katseli häneen ja ojensi lippaan häntä kohden.

Kenelm pani killingin siihen, ja koira lähti tyytyväisen näköisenä
istutukseen päin.

Kenelm lähestyi laulajaa, nostaen hattuansa, sillä hän oli tavallansa
kohtelias mies, ja sanoi hänelle, itse luottaen siihen, että
muukalainen, jonka hän ennen ainoastaan yhden kerran oli nähnyt, ei
häntä tässä oudossa puvussa tuntisi.

"Päättäen siitä vähästä, minkä olen kuullut, laulatte hyvin hyvästi,
sir. Saanko luvan kysyä kuka on sanat sepittänyt?"

"Minä," vastasi laulaja.

"Entäs nuotin?"

"Minä myöskin."

"Minä onnittelen teitä. Toivon, että nämä neron tuotteet ovat voittoa
tuottavaisia?"

Laulaja, joka tähän asti ainoastaan pikimmältään oli kysyjän halpaa
pukua katsellut, loi nyt tarkemman silmäyksen Kenelmiin ja sanoi
hymyillen. "Teidän äänenne ilmaisee kuka olette, sir. Me olemme ennen
tavanneet toisiamme."

"Se on totta; mutta minä en silloin teidän gitarrianne nähnyt, ja
vaikka tiesin teidän olevan runonlahjoilla varustetun miehen, en
kuitenkaan voinut uskoa, että te tätä alkuperäistä tapaa valitsisitte
saattaaksenne niitä yleisesti tunnetuiksi."

"Enkä minäkään voinut toivoa kohtaavani teitä tällaisessa valhepuvussa.
Hiljaa! suostukaamme pitämään toinen toisemme salaisuutta salassa. Minä
olen täällä tunnettu ainoastaan 'kuljeksiman runoilijan' nimellä."

"Minä puhuttelenkin teitä runoilijana. Jos kysymykseni ei teitä
loukkaa, niin olkaa hyvä ja sanokaa ettekö osaa yhtäkään laulua, jossa
puhutaan toisesta puolesta asiaa?"

"Mitä asiaa? Minä en teitä ymmärrä, sir."

"Se laulu, jonka minä kuulin, näytti ylistävän sitä varjoa, jota
rakkaudeksi nimitetään. Ettekö luule voivanne sanoa jotain enemmän
uutta ja totta, jos esittelisitte tätä eksymistä terveestä järjestä
niin suurella ylönkatseella kuin se ansaitsee?"

"En, sitä en usko, jos mielin saada matkan kulungit maksetuiksi."

"Mitä! onko se hulluus niin kansan mieleinen?"

"Eikö teidän oma sydämenne sitä teille sano?"

"Ei ensinkään -- ennemmin päinvastoin. Teidän nykyinen kuulijakuntanne
täällä näkyy olevan ihmisiä, jotka elävät kättensä työllä ja joilla
varmaankin on hyvin vähän aikaa tällaisiin turhiin haaveksimisiin --
sillä, niinkuin Ovidius, runoilija, joka kirjoitti paljon tästä
aineesta ja osoitti likisintä tuttavuutta sen kanssa, aivan oikein
sanoo: 'Toimettomuus on rakkauden isä.' Ettekö voi laulaa jotain hyvän
päivällisen ylistykseksi? Jokaisella, joka tekee kovaa työtä, on hyvä
ruokahalu."

Laulaja loi taas tutkivan katseen Kenelmiin, Mutta kun hän ei huomannut
vähintäkään pilan merkkiä niissä totisissa kasvoissa, joita hän
katseli, oli hän kahden vaiheilla mitä vastata ja oli ääneti.

"Minä näen," jatkoi Kenelm, "että minun kysymykseni kummastuttavat;
kummastus on katoava likemmin asiaa miettiessä. Toinen, enemmän
miettivä runoilija, kuin Ovidio, on sanonut että 'rakkaus ja nälkä
hallitsevat maailmaa!' Mutta nälällä on varmaankin suurin osa
hallituksessa; ja jos runoilija todella tekisi, mitä hän vakuuttaa
tekevänsä -- esittelee luontoa -- niin suurin osa hänen lauluistaan
koskisivat vatsaa." Kenelm, joka innostui aineestansa, laski kätensä
laulajan olkapäähän, ja hänen äänensä kävi melkein kiihkoiseksi.
"Teidän on myöntäminen että ihminen, jonka terveydentila on vallan
hyvä, ei joka päivä rakastu. Mutta vallan terveen ihmisen on joka päivä
nälkä. Ja juuri nuoruuden ijässä, jolloin te runoilijat sanotte hänen
olevan enin taipuvaisen rakkauteen, on hän niin taipuvainen nälkään,
että hänen ruokahalunsa tuskin voi tulla tyydytetyksi vähemmällä kuin
kolmella atrialla päivässä. Te voitte pitää ihmistä vankeudessa
kuukausia, vuosia, vaikka koko hänen ikänsä -- lapsuudesta mihin ikään
tahansa, johon Sir Cornewall Lewis sallinee hänen elää -- antamatta
hänen rakastua. Mutta jos te suljette hänen vankeuteen viikoksi,
pistämättä mitään hänen vatsaansa, niin viikon lopussa olette löytävä
hänen kuolleena kuin naula."

Tässä laulaja, joka vähitellen oli vetäytynyt takaisin innokkaan
puhujan luota, vaipui jalavan juurella olevalle penkille ja sanoi
tunnokkaasti: "Sir, te olette vallan masentaneet minua todisteillanne.
Olkaa hyvä ja tehkää loppupäätös, jonka johdatte peruslauseistanne."

"Se on suorastansa se, että missä löydätte yhden inhimillisen olennon,
joka rakkaudesta välittää, siinä tulette löytämään tuhansia, joita
päivällisen nautinnot viehättävät; ja jos mielitte tulla suosituksi
laulajaksi meidän aikoina, niin laulakaa luonnosta, sir -- laulakaa
luonnosta; heittäkää kaikki kuluneet rapsodiiat punottavista poskista
ja jännittäkää lyyryänne paistin kunniaksi."

Koira oli muutamia minuuttia ennen tullut takaisin isäntänsä luo ja
asettunut takajaloilleen, vaskirahoilla täytetty tinalipas hampaiden
välissä; ja nyt, täydellä syyllä vihoissansa siitä tarkkaavaisuuden
puutteesta, joka pakoitti sitä yhä tässä vaikeassa asennossa pysymään,
se päästi lippaan suustansa ja ärjäsi Kenelmille.

Samassa kuului ravintolan kohdalla istuvan kuulijakunnan joukosta
tyytymättömyyden osoituksia. He tahtoivat rahojensa edestä kuulla
toisen laulun.

Laulaja nousi, totellen kutsumusta. "Suokaa anteeksi, sir; mutta minua
kutsutaan --"

"Laulamaan taas?"

"Niin."

"Ja siitä aineesta kuin minä ehdoittelin?"

"Ei suinkaan."

"Mitä! rakkaudestako taas?"

"Minä pelkään että niin käy."

"Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Te olette minusta sivistynyt
mies -- sitä suurempi häpeä teille. Kenties kohtaamme toinen toisemme
vielä kerta matkoillamme, ja silloin voipi kysymys asianomaisella
tavalla tulla ratkaistuksi."

Kenelm nosti hattuansa ja kääntyi pois. Ennenkuin hän saapui kadulle,
niin laulajan sointuisa ääni taas kuului; mutta ainoa sana, jonka hän
taisi eroittaa ja joka kuului loppusoinnussa, oli "rakkaus."

"Fiddele-de-dej!" sanoi Kenelm.



KUUDES LUKU.


Kun Kenelm tuli sille kadulle, jota raittiuden ravintola koristi,
riensi omituiseen espanjalaiseen vaippaan puettu henkilö äkkiä hänen
ohitsensa, mutta ei kuitenkaan niin pikaan, ettei Kenelm hänessä
tuntenut traagillista näyttelijää. "Hum!" jupisi Kenelm, -- "nuot
kasvot eivät näytä juuri riemullisilta. Minä pelkään, että hän on
saanut aika lailla nuhteita."

Nuorukainen -- jos Kenelmin matkatoveria vielä voidaan siksi sanoa --
seisoi kakluunin luona, kun Kenelm astui huoneesen, jossa he olivat
päivällistä syöneet. Nuorukaisen koko olento, liikkumaton asento ja
maahan luodut, kuivat silmät osoittivat suurta huolta.

"Rakas lapseni," sanoi Kenelm surullisen äänensä mitä lempeimmällä
soinnulla, "älkää uskoko minulle asiaa, joka ehkä on teille tukala.
Mutta antakaa minun toivoa, että ainaiseksi olette hylännyt tuuman
ruveta näyttelijäksi.

"Kyllä," kuului tuskin kuultava vastaus.

"Ja nyt vaan yksi kysymys enää. Mitä on tehtävä?"

"Sitä en tiedä, enkä väiltäkään siitä."

"Siis jätätte minun huolekseni tietää ja välittää siitä, ja
olettakaamme hetkeksi että se, joka on suurimpia valheita tässä valheen
maailmassa, on tosi-asia, -- se, nimittäin, että kaikki ihmiset ovat
veljeksiä, -- ja pitäkää minua vanhempana veljenänne, joka tahtoo
neuvoa teitä ja pitää huolta teistä niinkuin hän neuvoisi ja holhoisi
varomatonta nuorta -- sisarta. Minä kyllä näen miten asiat ovat.
Tavalla tahi toisella te tutustuitte Mr Comptonin kanssa, sitten kuin
ensin olitte ihailleet Mr Comptonia Romeona tahi Richard III:na. Hän
uskotteli teitä olevansa naimaton mies. Te lähditte kotoanne,
ruvetaksenne näyttelijäksi ja tullaksenne Mrs Comptoniksi."

"Oi," huudahti tyttö, koska hänen sukunsa nyt on ilmoitettava, --
"oih!" huudahti hän kovasti nyyhkyttäen, "kuinka hullu olen ollut!
Mutta älkää ajatelko minusta pahempaa, kuin ansaitsen. Tuo mies petti
minun; hän ei luullut, että minä ottaisin hänen sanoistansa kiinni ja
tulisin tänne, muuten hänen vaimonsa ei olisi näyttäynyt. Minä en olisi
tiennyt, että hänellä oli vaimo, ja -- ja --" tässä hänen äänensä
vaipui tuskasta.

"Mutta nyt kun olette asian todellisen laidan keksinyt, niin
kiittäkäämme Jumalaa, että olette pelastunut häpeästä ja kurjuudesta.
Minun täytyy lähettää sähkösanoma teidän sedällenne -- sanokaa minulle
hänen adressinsa."

"Ei, ei."

"Tässä tilassa ei mikään 'Ei' ole mahdollinen, lapseni. Teidän
maineenne ja teidän tulevaisuutenne on pelastettava. Antakaa minun
selittää kaikki sedällenne. Hän on teidän holhojanne. Minun täytyy
ilmoittaa hänelle miten asiat ovat; ei ole muuta edessä. Vihatkaa minua
nyt siitä, että te'en vastoin teidän tahtoanne, te kiitätte minua
jälestäpäin. Ja kuulkaa, nuori neiti, jos teistä on vaikea nähdä
setäänne ja kuulla hänen nuhteitansa, niin muistakaa, että jokaisen
rikoksen täytyy kärsiä rangaistuksensa. Rohkea luonto kärsii sitä
ilolla ikäänkuin sovinnoksi. Te olette rohkea. Antautukaa, ja iloitkaa
antautuessanne!"

Kenelmin ääni ja koko käytös oli samalla niin ystävällinen ja käskevä,
että se uppiniskainen luonne, jolle hän puhui, kohta myöntyi. Hän sanoi
setänsä adressin. "John Bowill, Esq., Oakdale, lähellä Westmereä." Ja
sen sanottua katsoi hän surullisesti nuoreen neuvonantajaansa ja sanoi
suoraan ja vakaasti. "Kunnioitatteko minua nyt enemmän vai
ylönkatsotteko minua vähemmän?"

Hän näytti niin nuoren, jopa lapsellisen näköiseltä tätä sanoessaan,
että Kenelmin teki mieli isällisellä tavalla ottaa häntä syliinsä ja
suudella hänen kyyneleensä poskilta. Mutta hän voitti viisaasti tämän
halun ja sanoi surullisesti hymyillen: --

"Jos inhimilliset olennot ylönkatsovat toinen toisiansa sentähden että
he ovat nuoria ja mielettömiä, niin on sitä parempi, kuta pikemmin se
etevä suku, joka tulee meidän jälkeemme elämään maan päällä, syrjäyttää
meidät. Hyvästi, siksi kuin setänne tulee."

"Mitä! te jätätte minun tänne -- yksin?"

"Niin, jos setänne tapaisi minun saman katon alla kuin te, nyt kun
tiedän teidän olevan hänen veljensä tyttären, eikö hänellä silloin
olisi oikeus heittää minua ulos ikkunasta? Sallikaa minun sovittaa
itseeni sitä varovaisuutta, jota teille saarnaan. Lähettäkää hakemaan
emäntä tänne ja pyytäkää häntä viemään teitä huoneesenne, sulkekaa ovi,
menkää levolle ja älkää itkekö enempää kuin tarpeellista on."

Kenelm otti selkäänsä matkalaukun, jonka hän oli pannut huoneen
nurkkaan, kysyi sähkölennätin-konttooria, lähetti sähkösanoman Mr
Bowillille, tilasi huoneen Commercial Hotellissa ja vaipui uneen,
jupisten itsekseen nämät merkilliset sanat: --

"Rochefoucauld oli vallan oikeassa kun hän sanoi. 'Harvat ihmiset
rakastuisivat, jos eivät olisi kuulleet niin paljon rakkaudesta
puhuttavan.'"



SEITSEMÄS LUKU.


Kenelm Chillingly nousi tapansa mukaan ylös silloin kuin aurinkokin, ja
lähti raittiuden ravintolaan. Kaikki tässä kohtuuden asunnossa näytti
vielä lepäävän unen helmassa. Hän meni talliin, johon hän oli harmaan
hevosen heittänyt, ja näki iloksensa tätä pahasti kohdeltua eläintä
suittavan.

"Se on oikein," sanoi hän tallirengille. "Minä olen hyvilläni siitä
että te olette näin varhain ylhäällä."

"Niin," sanoi tallirenki, "se herra, joka on tämän hevosen omistaja,
herätti minua kahden aikana tänä aamuna, ja hän oli oikein iloinen kun
näki eläimen makaavan puhtailla oljilla."

"Hän on siis tullut ravintolaan? -- iso, roteva herrasmies?"

"Niin, roteva hän kyllä on; ja kiivasluontoinen myöskin. Hän tuli ajaen
kaksi postihevosta vaunujen edessä, herätti raittiuden ravintolan, ja
sitten minua hevosta katsomaan, ja oli vallan vimmoissaan kun hän ei
saanut groggia raittiuden ravintolassa."

"Sen kyllä uskon. Minä toivoisin, että hän olisi saanut grogginsa; se
olisi saattanut hänen paremmalle tuulelle. Pikku raukka!" jupisi
Kenelm, kääntyen pois; "minä pahoin pelkään, että hän on saanut aika
lailla toria. Nyt kai tulee minun vuoroni. Mutta hän mahtaa olla hyvä
mies, kun hän sydänyönä lähtee matkalle veljensä tyttären takia."

Noin yhdeksän aikana Kenelm taas saapui raittiuden ravintolaan, kysyi
Mr Bowillia, ja tuo teeskennelty piika vei hänet vieras-huoneesen,
jossa Mr Bowill vallan ystävällisesti istui aamiaispöydän ääressä
veljensätyttären kera, joka tietysti vielä oli miesvaatteissa, koska
hänellä ei ollut muita vaatteita panna päällensä. Kenelmin suureksi
iloksi Mr Bowill loistavin silmin nousi, ojensi kätensä Kenelmille ja
sanoi.

"Sir, te olette kunnonmies, istukaa, istukaa ja syökää aamiaista."

Sitten jatkoi setä, niin pian kuin piika oli mennyt huoneesta:

"Tämä tuhma lapsinulikka on kertonut minulle kuinka kunniallisesti te
olette itsenne käyttänyt. Olisi voinut pahemmin käydä, sir."

Kenelm nyykäytti päätänsä ja vastaanotti vallan ääneti kiitoksen.
Sitten hän, arvellen olevansa velvollinen pyytämään anteeksi toiselta,
sanoi.

"Toivon, että suotte minulle anteeksi tuota onnetonta erhetystä,
kun --"

"Te paiskasitte minun maahan tahi oikeammin panitte ämmänkoukkua
minulle. Nyt kaikki taas on hyvä. Elsie, tarjoo tälle te'etä. Pieni
kaunis seikkailija, eikö niin? Ja hyvä tyttö hän on, vaikka hän on
ymmärtämätön. Se oli kokonaan minun syyni, että annoin hänen mennä
teaatteriin ja tutustua Miss Lockitin kanssa, vanhan mamsellin, joka
vallan hullusti ihailee teaatteria, vaan jolla olisi tullut olla
enemmän järkeä kuin houkutella häntä tällaisiin rettelöihin."

"Ei, setä," huusi tyttö uskaliaasti; "älkää häntä soimatko, syy oli
ainoastaan minussa itsessäni."

Kenelm loi hyväksyvän katseen tyttöön ja näki hänen huulensa olevan
kovaa suljetut; hänen kasvonsa juonteet osoittivat päättäväisyyttä, ei
tuskaa. Mutta kun hänen silmänsä kohtasivat Kenelmin, loi hän ne kohta
alas ja hänen kasvonsa lensivät vallan punaisiksi.

"Oh!" sanoi setä, "se on juuri sinun tapasi, Elsie; aina valmis
ottamaan toisten virheet päällesi. Noh, noh, älä puhu siitä enää. --
Noh, nuori ystäväni, minkätähden te kuljeksitte jalkasin ympäri maata?
Nuoren miehen oikkujako?" Puhuessaan hän tarkoin katseli Kenelmiä, ja
hänen katseensa oli sivistyneen miehen katse, joka ei ole tottumaton
tarkkaamaan niiden kasvoja, joiden kanssa hän puhui. Ajullisempaa
asiamiestä tavataankin harvoin pörssillä tahi markkinoilla.

"Minä matkustan jalkasin huvin vuoksi, sir," vastasi Kenelm
kohteliaasti ja oli tietämättä varoillansa.

"Tietysti," huudahti Mr Bowill iloisesti nauraen. "Mutta näyttää siltä
kun ette halveksisi vaunuja ja hevosta, kun ilmaiseksi ne käsiinne
saatte -- ha, ha! -- suokaa anteeksi -- minä vaan lasken leikkiä."

Sitten Mr Bowill, joka yhä vielä oli erittäin hyvällä tuulella, äkkiä
rupesi puhumaan yleisistä asioista -- maanviljelyksen toiveista --
vuodensadon toiveista -- viljan kaupasta -- rahamarkkinoista yleiseen
-- valtioasioista -- kansan tilasta. Kenelm huomasi, että hän tahtoi
häntä tutkia, ja vastasi niin lyhyesti kuin suinkin, ja vastaukset
tavallisesti osoittivat tietämättömyyttä kysymyksessä olevain asiain
suhteen; jos Chillinglyein filosofinen perillinen olisi helposti
hämille joutunut, niin hän varmaankin olisi kovin hämmästynyt, kun Mr
Bowill lopulta nousi, taputti häntä olkapäähän ja sanoi tyytyväisellä
äänellä. "Se on vallan niin, kuin ajattelinkin, sir; te ette noista
asioista tiedä niin mitään -- te olette syntyänne ja kasvatuksen
puolesta herrasmies -- teidän vaatteenne eivät voi salata kuka olette,
sir. Elsie oli oikeassa. Lapseni, jätä nyt meidät muutamaksi minuutiksi
kahden kesken; minulla on jotain sanottavaa nuorelle ystävällemme. Sinä
voit sillä välin laittaa itsesi valmiiksi lähtemään matkalle minun
kanssani." Elsie nousi pöydältä ja meni tottelevaisesti ovelle päin.
Siellä hän hetkeksi aikaa seisahtui, kääntyi ja katseli ujosti
Kenelmiin. Tämä oli tietysti noussut paikaltansa samalla kuin tyttö, ja
astui muutamia askeleita eteenpäin, ikäänkuin avaamaan hänelle ovea.
Niin he tulivat katselemaan toinen toisiinsa. Kenelm ei voinut tytön
arkamaista silmäystä käsittää; se oli lempeä, se oli rukoileva, se oli
nöyrä, se oli puhuvainen; mies, joka olisi ollut tottunut naisellisiin
voittoihin, olisi luullut siinä olevan jotain enempää, jotain jossa oli
selitys kaikkeen. Mutta tuo jotain oli Kenelm Chillinglylle outoa
kieltä.

Kun molemmat miehet olivat jääneet kahden kesken, istui Mr Bowill taas
ja ehdoitteli Kenelmin tekemään samoin. "Noh, nuori sir," sanoi
edellinen, "nyt voimme rohkeasti puhua keskenämme. Teidän eilispäivän
seikkailunne voi tulla onnellisimmaksi kohtaukseksi, mikä milloinkaan
on voinut teille tapahtua."

"Minulle on kylliksi, jos olen voinut teidän veljenne tyttärelle jonkin
hyvän työn tehdä. Mutta hänen oma järkevyytensä olisi ollut hänen
suojeluksenansa, jos hän olisi yksin ollut, ja olisi kyllä keksinyt
että Mr Compton oli, tahallansa tahi ei, pettänyt häntä siinä luulossa,
että hän oli naimaton."

"Hiisi vieköön Mr Comptonin! Hänestä nyt ei ole kysymys. Minä olen
suora mies ja tahdon tulla asian perille. Te olette vienyt veljeni
tyttären hänen kotoansa; teidän seurassa hän on tähän ravintolaan
tullut. Kun Elsie kertoi minulle kuinka jalosti te olette itsenne
käyttänyt, ja että te puheenne ja käytöksenne puolesta olitte niinkuin
oikea herrasmies, silloin minun päätöksenikin oli tehty. Minä kyllä
arvaan, mikä olette; te olette ylhäisen aatelismiehen poika -- kenties
ylioppilas -- jolla ei liian paljon rahaa ole -- te olette joutunut
riitaan isänne kanssa, ja hän on pitänyt teitä kovassa kurissa. Älkää
minua keskeyttäkö. Noh niin, Elsie on hyvä ja kaunis tyttö, ja hänestä
tulee niin hyvä vaimo kuin tulla voi; ja kuulkaa, hänellä on 20,000
puntaa sterlingiä. Luottakaa minuun -- ja jos ette tahdo, että
vanhempanne saavat siitä tiedon, ennenkuin asia on päätetty ja heillä
ei ole muu edessä kuin antaa teille anteeksi ja siunata teitä, niin
voitte naida Elsien ennenkuin ehditte sanoa Jack Robinson."

Ensi kerran elämässänsä Kenelm Chillingly hämmästyi -- hämmästyi vallan
pahanpäiväisesti. Hän istui suu selkoman selällään ja kieli hervotonna.
Jos se on totta, että hiukset voivat nousta pystyyn, niin hänen
hiuksensa sitä tekivät. Vihdoin hän yliluonnollisella ponnistuksella
änkytti sanat. "Naida!"

"Niin -- naida. Jos olette kunnonmies niin olette pakoitettu sitä
tekemään. Te olette saattanut veljeni tyttären pulaan -- kunniallisen,
siveän tytön -- orvon, vaan ei suojelijaa vailla. Minä sanon
toistamiseen, te olette riistänyt hänet minun käsistäni, ja päälle
päätteeksi väkisin ja rynnäköllä; te olette karannut hänen kanssansa,
ja mitäpä maailma sanoisi, jos se tietäisi tämän? Uskoisiko se teidän
käyttäneen itsenne viisaasti ja kunniallisesti? -- joka muuten
voitaisiin selittää ainoastaan siten, että te katsoitte itsenne
velvoitetuksi kunnioituksella kohtelemaan tulevaa vaimoanne. Ja mistäpä
te paremman vaimon saisitte? Mistä löydätte sedän, joka on halukas
luopumaan hoidokkaastansa ja 20,000:sta punnasta, kysymättä onko teillä
itsellä edes penniäkään? Tyttö on teihin mieltynyt -- sen minä selvään
näen; tokkopa hän olisi tuosta ilvehtijästä niin helposti luopunut, jos
te ette olisi hänen sydäntänsä voittaneet? Tahtoisitteko hänen
sydäntänsä särkeä? Ei, nuori mies -- te ette ole mikään hylkiö.
Ojentakaa kätenne minulle!"

"Mr Bowill," sanoi Kenelm, joka nyt oli tavallisen mielenmalttinsa
jälleen saavuttanut, "minä olen varsin hyvilläni siitä kunniasta, jota
tahdotte minulle osoittaa, enkä minä väitä vastaan, että Miss Elsie
ansaitsee paljoa paremman miehen kuin minä olen. Mutta aviosääty on
minulle kovin vastenmielinen. Jos valtiokirkon jäsenen sallitaan
vastustaa Paavalin kirjoittamaa väitettä -- ja minä luulen, että tämä
vapaus voidaan myöntää maallikolle, -- koska etevät pappissäädyn
jäsenet arvostelevat koko raamattua yhtä vapaasti kuin se olisi Mr
Frouden kirjoittama Elisabet-kuninkaan historia -- niin minä väittäisin
sitä hänen lauselmaansa vastaan, että on parempi naida kuin palaa; minä
ennen tahtoisin tulla poltetuksi. Henkilön, jolla on sellaiset
mielipiteet, ja joka olisi oikeutettu kantamaan 'kunnonmiehen' nimeä,
joiksi te minua sanotte, ei suinkaan sopisi viedä tyttö-raukkaa
uhrialttarille. Mitä siihen asiaan tulee, että Miss Elsie tulisi
moitteen alaiseksi, niin saan ilmoittaa että, koska minä
sähkösanomassani kehoitin teitä kysymään nuorta miestä tässä
ravintolassa, niin tällä paikalla ei kukaan hänen oikeata sukuansa
tiedä, jos te ette sitä ilmoita. Ja --"

Tässä setä keskeytti Kenelmiä hirveästi raivoten. Hän polki laattiaan;
hänen suunsa miltei ollut vaahdossa; hän puristi nyrkkiänsä ja pudisti
sitä vallan Kenelmin kasvoin edessä.

"Sir, te pilkkaatte minua. John Bowill ei ole mies, jota niin saapi
kohdella. Teidän täytyy naida tyttö. Minä en tahdo häntä niskoilleni
takaisin oikkujensa ja hulluuksiensa kautta minua kiusaamaan. Te olette
vienyt hänet pois, ja teidän täytyy ottaa tyttö, muuten minä muserran
jok'ainoan luun teidän ruumiissanne."

"Musertakaa vaan," sanoi Kenelm nöyrästi, mutta samalla asettuen
peljättävään puolustus-asemaan, joka laimensi toisen taistelunhimoa. Mr
Bowill vaipui alas tuolillensa ja pyhkäisi otsaansa. Kenelm käytti
hyväksensä voittamansa edun, ja alkoi lempeällä äänellä puhua näin.

"Kun jälleen tulette hyvälle tuulelle, niinkuin tavallisesti olette,
Mr Bowill, niin tulette huomaamaan kuinka suuresti teidän luonnollinen
toivonne tehdä veljenne tytärtä onnelliseksi ja, minä lisään vielä,
toivonne palkita minun käytöstäni, jota myönnätte varovaiseksi, on
eksyttänyt päättämiskykyänne. Te ette ensinkään minua tunne. Voinhan
olla petturi; voihan minulla olla kaikellaisia pahoja ominaisuuksia, ja
kuitenki te tahdotte tyytyä minun vakuutuksiini, tahi oikeammin teidän
omaan luuloonne, että olen syntyisin herrasmies, ja antaa minulle
teidän veljenne tytär ja hänen 20,000 puntaansa. Se on satunnaista
hulluutta teidän puolestanne. Sallikaa minun jättää teitä yksin, jotta
voitte toipua ja rauhoittua."

"Hiljaa, sir," sanoi Mr Bowill, vallan muuttuneella ja suruisella
äänellä; "minä en ole niin hullu kuin luulette. Mutta minä myönnän
olleeni liian kiivas ja törkeä. Kuitenkin on asian laita niinkuin olen
sanonut, ja minä en käsitä kuinka te, kunniallisena miehenä, voitte
olla naimatta veljeni tytärtä. Te olitte epäilemättä viaton siihen
rikokseen, jonka teitte karatessanne hänen kanssansa; mutta rikos on
kuitenkin tehty; ja jos oletamme, että asia tulisi oikeuden eteen, niin
se tulisi kyllä ikäväksi teille ja teidän perheellenne. Ainoastaan
naiminen voisi sitä poistaa. Kuulkaas nyt, minä myönnän olleeni liian
asioitsijan kaltainen hyökkäessäni suoraan asiaan, mutta minä en enää
sano 'Naikaa heti paikalla veljeni tytär.' Te olette nähnyt häntä
valhepuvussa ja väärässä asemassa. Tulkaa minun tyköni Oakdale'en --
viipykää kuukausi minun luonani -- ja jos te sen ajan kuluttua ette
pidä hänestä kylläksi kosiaksenne, niin minä jätän teidät rauhaan enkä
puhu sanaakaan siitä asiasta."

Mr Bowillin näin puhuessa ja Kenelmin häntä kuullessa ei kumpikaan
huomannut, että ovea hiljan oli au'aistu ja että Elsie seisoi
kynnyksellä. Mutta ennenkuin Kenelm ehti vastata, niin tyttö astui
keskelle laattiaa, hän ojensi pienen vartalonsa suoraksi, hänen
poskensa hehkuivat, hänen huulensa vapisivat, kun hän huudahti:

"Hyi, setä!" Sitten hän sanoi Kenelmille levottomalla ja tuskallisella
äänellä: "Oi, älkää uskoko, että minä tästä tiesin mitään!" Hän peitti
kasvonsa molemmilla käsillään ja seisoi siinä vallan ääneti.

Kaikki se ritarillisuus, jonka Kenelm ristimänimensä kautta oli saanut,
heräsi hänessä nyt. Hän hyppäsi ylös istualta, notkisti polvensa ja,
tarttuen tytön käteen, sanoi:

"Minä olen yhtä varmaan vakuutettu siitä, että teidän setänne sanat
herättävät teissä inhoa ja vastenmielisyyttä, kuin siitä, että te
olette puhdassydäminen ja rohkea tyttö, jonka ystävyydestä minä tulen
ylpeilemään. Me tapaamme toinen toisemme vielä." Hän päästi tytön käden
ja kääntyi Mr Bowilliin: "Sir, te ette ansaitse pitää huolta veljenne
tyttärestä, muuten hän ei olisi varomattomasti itsensä käyttänyt. Jos
hänellä on joku naispuolinen sukulainen, niin uskokaa hän sen
holhottavaksi."

"Minulla on sellainen!" huusi Elsie; "äitivainaani sisar -- antakaa
minun mennä hänen luoksensa."

"Tuon naisenko luo, joka koulua pitää?" kysyi Mr Bowill nyreän
näköisenä.

"Niin, miksi ei?" kysyi Kenelm.

"Hän ei ennen ole tahtonut muuttaa sinne. Minä ehdoittelin sitä vuosi
sitten. Vallaton tyttö ei silloin tahtonut mennä kouluun."

"Mutta nyt minä tahdon, setä."

"Hyvä, sitten pääset sinne heti kohta; ja minä toivon, että sinua
pannaan vedelle ja leivälle. Tuhma lapsi! Sinä olet oman onnesi
hävittänyt. Mr Chillingly, koska Elsie nyt itse on onnelleen selän
kääntänyt, niin minä voin vakuuttaa teitä etten olekaan niin tuhma,
kuin luulitte minun olevan. Minä olin niissä pidoissa, jotka pidettiin
silloin kuin tulitte täysikäiseksi -- minun veljeni on teidän isänne
arentimiehiä. Minä en ensi kiihoituksessa valhepukunne tähden teitä
tuntenut; mutta kotia mennessäni tuntui minusta kun olisin teitä ennen
nähnyt, ja tänään tunsin teidät kohta kun astuitte huoneesen. Meidän
välillämme on ollut kaksintaistelu siitä, kumpi toista voittaisi. Te
olette minun voittanut, ja siitä on teidän tuota tuhmaa tyttöä
kiittäminen! Jos hän ei olisi asiaan sekaantunut, niin hänestä olisi
tullut 'lady.' Nyt, hyvästi, sir."

"Mr Bowill, te pyysitte minua puristamaan kättänne; suokaa minun nyt
tehdä se, ja luvatkaa, siihen luottamukseen katsoen, jota kunniallinen
taistelija on velvollinen toiselle osoittamaan, että Miss Elsie kohta,
jos hän itse tahtoo, saa lähteä tätinsä, koulunopettajattaren tykö.
Kuulkaa, ystäväni," lisäsi hän Mr Bowillin korvaan: "Mies ei
milloinkaan voi naista hallita. Varovainen mies uskoo aina tytön
vaimojen huostaan siksi kunnes se joutuu naimiseen; ja kun hän naipi,
hallitsee hän miestänsä ja silloin kaikki on hyvä."

Kenelm meni.

"Oi, viisas, nuori mies!" jupisi setä. "Elsie hyvä, kuinka me voimme
mennä tätisi luo, kun sinä tuossa puvussa olet?"

Elsie säpsähti ikäänkuin hän olisi unesta herännyt ja katseli yhä
ovelle päin, josta Kenelm oli kadonnut. "Tässä puvussa," sanoi hän
huolettomasti, -- "tässä puvussa -- eikö sitä helposti käy muuttaminen
tämän kaupungin kauppapuotien kautta."

"Nenäkäs lapsi!" jupisi Mr Bowill, "se poika on toinen Salomo; ja jos
minä en voi Elsie'ä hallita, niin hän tulee hallitsemaan miestänsä --
kun hän semmoisen saapi."



KAHDEKSAS LUKU.


"Ainoastaan niiden voimiensa avulla, jotka viattomuutta ja naimatonta
säätyä suojelevat," puhui Kenelm Chillingly itsekseen, "olen pahasta
pulasta päässyt! Ja jos tuo matelevainen olento olisi ollut puettu kuin
nainen, sen sijaan että hän oli puettu niinkuin poika, kun hän sattui
tieheni niinkuin jumalallisuus muinaisessa draamassa, niin minä olisin
upottanut vaakunassani olevat kalat kuumaan veteen. Vaikea on kuitenkin
uskoa, että tyttö, joka eilen oli tuiki rakastunut Mr Comptoniin,
tänäpäivänä olisi voinut minuun rakastua. Hän näytti kuitenkin siltä
kun hän olisi voinut sitä tehdä, joka todistaa joko ettei milloinkaan
tule naisen sydämeen luottaa, tahi ettei milloinkaan tule naisen
katseisin luottaa. Decimus Roach on oikeassa: miehen ei koskaan tule
heretä naisia pakenemasta, jos hän mielii koettaa 'enkeleitä
lähestyä.'"

Näin Kenelm Chillingly mietiskeli, kävellessänsä pitkin polkua, joka
kiertelihen niittyjen ja viljavainioiden läpi; hän oli kääntänyt
selkänsä kaupungille, jossa sellaiset kiusaukset ja koetukset
olivat häntä ahdistaneet, ja kulki kolme penikulmaa matkasta
katedraalikaupunkiin, jossa hän aikoi olla yötä.

Hän oli kulkenut moniaan tunnin, ja aurinko alkoi laskeutua muutamia
lännessä olevia siintäviä kukkuloita kohti, kun hän saapui joen
rannalle, jolla kasvoi tuuheita pajuja ja italialaisia hopeapoppelia,
joiden lehdet vapisivat iltatuulessa. Tämän miellyttävän paikan tyyneys
ja vilpeys houkutteli häntä lepäämään tässä; hän otti matkalaukustansa
kuivan leivän, jolla hän oli itsensä varustanut, pisti sen kirkkaasen
veteen, joka liristen juoksi piikivien yli, ja nautti aterian
sellaisen, jota vastaan epikureilainen vaihettaisi herkulliset pitonsa
saadaksensa nuoruuden ruokahalua. Sitten hän leväten pitkällään joen
äyräällä ja taittaen ajuruohoja, joka mieluisimmin kasvaa tuuheilla
paikoilla, jossa vettä, olkoon se seisovaa tai juoksevaa, on lähellä,
vaipui puoleksi miettivään puoleksi uneksivaan tilaan. Vähän matkan
päästä hän kuuli niittäjän viikatteen hiljaista suhinaa, ja tuuli ajoi
hänen luokseen hajun vasta niitetystä heinästä.

Hän heräsi siitä että joku hiljaa löi häntä olkapäähän, ja kun hän
katsoi taaksensa, näki hän hartiakkaan miehen hyvännäköiset, iloiset
kasvot, sekä kuuli ystävällisen ja viehättävän äänen sanovan:

"Nuori mies, jos ette ole liian väsynyt, niin tulette kai auttamaan
minua korjaamaan heiniäni. Meillä on kova puute työväestä, ja minä
pelkään että pian saamme sadetta."

Kenelm nousi, katseli totisesti muukalaiseen ja vastasi omituisella
tavallansa. "Ihminen on luotu auttamaan kanssaihmistänsä -- etenkin
korjaamaan heiniä niin kauan kuin päivä vielä paistaa. Minä tulen."

"Te olette hyvä mies ja minä kiitän teitä. Katsokaa, minä toivoin
saavani joukon kuljeksivia työmiehiä työhöni, mutta toinen ehti ennen
pyytää niitä. Tätä tietä," -- ja näyttäen tietä pensastossa olevan
aukeaman läpi, hän pian tuli suurelle niitulle, josta kolmas osa vielä
oli niittämättä, mutta muulla osalla oli joukko ihmisiä, sekä miehiä,
että naisia, jotka hajoittivat ja levittivät niitettyjä heiniä. Kenelm
oli häntä seurannut ja oli kohta täydessä työssä. Paitahihasillansa
ollen hän hajoitti heiniä niinkuin muutkin, yhtä surullisen ja nöyrän
näköisenä kun ainakin. Vaikka työ alussa oli vähän takaperoista siitä
syystä, että hän oli tottumaton työ-aseita käyttämään, niin hänen
tottumuksensa ruumiinharjoituksiin tuotti hänelle sen verrattoman
ominaisuuden, jota sanotaan 'kätevyydeksi', ja pian hän osoitti
erittäin suurta taitavuutta työssä. Jotakin -- liekö se ollut hänen
kasvoissansa, tahi liekö hän muukalaisena ollut viehättävä -- jotakin
hänessä herätti naisten huomiota, ja hyvin kaunis tyttö, joka oli
lähempänä häntä kuin toiset, koetti ruveta puhumaan hänen kanssansa.

"Tämä on teille uutta," sanoi tyttö hymyillen.

"Ei mikään minulle uutta ole," vastasi Kenelm alakuloisesti. "Mutta
sallikaa minun huomauttaa, että teidän tulisi, tehdäksenne asiat hyvin,
tehdä ainoastaan yksi asia kerrallaan. Minä olen täällä heinää
tekemässä, enkä puhumassa."

"Ohoh!" sanoi tyttö hämmästyneenä ja kääntyi pois nyykähyttäen
päätänsä.

"Lieneekö tuollakin tytöllä setä?" ajatteli Kenelm itsekseen.

Isäntä, joka itsekin oli työssä, seisahtui väliin katsellaksensa
työväkeä ja näki iloksensa kuinka hyvästi työ Kenelmiltä sujui, ja kun
päivän työ oli lopetettu, puristi hän Kenelmin kättä ja pani siihen
kahden killingin rahan. Chillinglyein perillinen katseli tätä
päiväpalkkaa ja käänteli sitä vasemman käden etusormen ja peukalon
välillä."

"Eikö se ole kylläksi?" kysyi arentimies, närkästyneenä.

"Suokaa anteeksi," vastasi Kenelm. "Mutta, totta puhuakseni, nämä ovat
ensimmäiset rahat, jotka minä ijässäni olen ruumiin työllä ansainnut;
ja minä katselen rahaa yhtä suurella uteliaisuudella kuin
kunnioituksella. Mutta, jos ei se teitä loukkaa, niin minä olisin ennen
suvainnut, että te rahojen sijaan olisitte antanut minulle jotakin
syötävää; sillä en ole syönyt aamusta asti muuta kuin leipää ja vettä."

"Te saatte sekä rahat että ruokaa, poikani," sanoi arentimies
ystävällisesti. "Ja jos tahdotte jäädä tänne auttamaan meitä siksi kun
saamme heinät tehdyksi, niin minä vakuutan, että hyvä vaimoni hankkii
teille paremman vuoteen kuin saatte kylän ravintolassa -- jos siellä
sellaista ensinkään saatte."

"Te olette hyvin hyvä. Mutta ennenkuin suostun tähän, suokaa anteeksi,
että te'en teille kysymyksen: onko teillä veljen-tyttäriä luonanne?"

"Veljentyttäriä!" toisti arentimies, tavanmukaisesti pistäen
kätensä housun lakkariin, ikäänkuin hän sieltä jotakin hakisi --
"veljentyttäriä luonani? Mitä tarkoitatte? Onko se vastasepitetty sana,
joka tarkoittaa vaskea?"

"Ei se tarkoita vaskea eikä messinkiä. Minä puhuin kuitenkin ilman
vertausta. Minä en pidä veljentyttäristä, abstraktisen periaatteen
johdosta, jonka kokemus on oikeaksi näyttänyt."

Arentimies tuijotti nuoreen ystäväänsä ja ajatteli, että hän ei ollut
vallan niin terve sielunvoimien suhteen kuin hän silminnähtävästi oli
ruumiisen katsoen, mutta hän vastasi kuitenkin nauraen. "Siinä
tapauksessa saatte olla huoleti. Minulla on vaan yksi veljentytär, ja
hän on naimisissa raudankauppiaan kanssa ja asuu Exeterissä."

Kun he tulivat arentitaloon, vei Kenelmin isäntä hänen suoraan kyökkiin
ja huudahti ystävällisesti sievälle, keski-ikäiselle vaimolle, joka
suuren ja rotevan tytön kanssa laittoi illallista. "Kuulepas, muija!
minä olen hankkinut sinulle vieraan, joka kyllä illallistansa
ansaitsee, sillä hän on tehnyt työtä kahden edestä, ja minä olen
luvannut hänelle vuoteen."

Arentimiehen vaimo kääntyi äkkiä. "Hän on hyvin tervetullut
illalliselle. Mutta mitä vuoteesen tulee," sanoi hän epäävästi, "niin
en juuri tiedä." Mutta samassa hän katseli Kenelmiin; tämä oli
ulkonäöltänsä niin vallan toisellainen, kuin mitä hän luuli kuljeksivan
heinämiehen olevan, että hän tietämättänsä kumarsi hänelle ja lausui
aivan toisella äänellä:

"Herra saapi asua vierashuoneessa; mutta menee vähän aikaa saada se
kuntoon -- tiedäthän, John, että kaikissa huonekaluissa on päälliset
päällä."

"Hyvä, kyllä se ehditään saada kuntoon. Hän ei mene levolle ennenkuin
hän on illallista syönyt."

"Ei suinkaan," sanoi Kenelm, joka tunsi varsin hyvän ruokahajun
kyökissä.

"Missä tytöt ovat?" kysyi arentimies.

"He olivat tässä viisi minuuttia sitten ja menivät ylös siivoamaan
itsiänsä."

"Mitkä tytöt?" sammalti Kenelm ja vetäytyi ovelle päin. "Minusta te
sanoitte ettei teillä veljentyttäriä ollut?"

"Mutta minä en sanonut ettei minulla tyttäriä ole. Ettehän heitä
pelkää?"

"Sir," sanoi Kenelm kohteliaasti ja viisaasti kiertäen kysymystä, "jos
teidän tyttärenne ovat äitinsä näköiset, niin ette voi sanoa etteivät
vaarallisia ole."

"Kuulkaa nyt," alkoi arentimies, joka näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta
hänen vaimonsa hymyili ja punastui -- "kuulkaas, tuo on niin hienosti
sanottu, kuin tahtoisitte kerätä ääniä vaaliin tässä kreivikunnassa. Te
ette heinämiesten joukossa ole käytöstapaanne saavuttanut; ja minä olen
kenties ollut liian rohkea henkilöä kohtaan, joka on minua parempi."

"Mitä?" sanoi kohtelias Kenelm, "tarkoitatteko sillä että olette liian
vapaasti menetelleet rahoihinne nähden? Suokaa sentähden itsellenne
anteeksi, jos mielitte, mutta te ette rahoja takaisin saa. Minä en ole
niin paljon elämätä kokenut kuin te, mutta minun kokemukseni mukaan,
miehellä, joka kerta on menettänyt rahansa, joko hän on ne jättänyt
häntä paremmalle tahi huonommalle, ei ole toivoa niitä enää milloinkaan
nähdä."

Tälle väitteelle arentimies nauroi niin, että hän oli kuolla, hänen
vaimonsakin nikahtui nauruun ja piikakin naurahti. Kenelm, joka oli
totinen kuin ainakin, sanoi itsekseen:

"Kokkapuhe on siinä että lausuu jokapäiväisen totuuden epigrammina, ja
yksinkertaisin viittaus rahan arvoon otetaan yhtä varmasti suosiolla
vastaan kun tuhmin puhe naisten vähä-arvoisuudesta. Minä olen
varmaankin sukkela tietämättäni."

Tässä arentimies kosketti häntä olkapäähän -- kosketti, vaan ei lyönyt,
niinkuin hän kymmentä minuuttia ennen olisi tehnyt -- ja sanoi:

"Älkäämme muijaani häiritkö, muuten emme illallista saa. Minä lähden
karjaani katsomaan. Ymmärrättekö te hyvin lehmiä arvostella?"

"Niin, lehmät tuottavat kermaa ja voita. Parhaimmat lehmät ovat ne,
jotka vähimmällä kulungilla tuottavat enimmän kermaa ja voita. Mutta
miten parhainta kermaa ja parhainta voita voi valmistaa sellaiseen
hintaan, että niitä voi maksutta asettaa köyhän aamiaispöydälle, se on
kysymys, jonka reformeerattu parlamentti ja liberaalinen hallitus on
ratkaiseva. Älkäämme kuitenkaan illallista viivyttäkö."

Arentimies ja hänen vieraansa lähtivät kyökistä ja menivät karjapihaan.

"Te olette vento vieras näillä seuduilla?"

"Niin olen."

"Te ette edes nimeäni tunne?"

"En, paitsi että kuulin vaimonne nimittävän teitä Johniksi."

"Minun nimeni on John Saunderson."

"Vai niin! Te olette siis pohjoisesta? Sentähden olette niin taitava ja
viisas. Nimet, jotka loppuvat päätteesen 'son', ovat tavallisesti
alkuansa tanskalaisten jälkeläisistä, joille Alfred kuningas, Jumala
häntä siunatkoon, vallan rauhallisesti lahjoitti kokonaista kuusitoista
kreivikuntaa Englannissa. Ja kun tanskalainen nimi loppuu päätteellä
'son', tarkoittaa se että hän on jonkun poika."

"Tuhat tulimmaista! Sitä en ole milloinkaan ennen kuullut."

"Jos olisin luullut teidän sitä tietävän, niin en olisi sitä sanonut."

"Nyt minä olen teille sanonut nimeni, mikä teidän nimenne on?"

"Viisas mies tekee kysymyksiä ja tuhma vastaa niihin. Olettakaa
hetkeksi etten olekaan tuhma."

Arentimies Saunderson raapi päätänsä ja näytti enemmän hämmästyneeltä
kun soveltui tanskalaisen jälkeläiselle, jonka Alfred kuningas oli
asettanut Englannin pohjoisosaan asumaan.

"Oh," sanoi hän vihdoin, "mutta minä luulen teidän olevan
Yorkshiresta."

"Ihminen, joka on enin itseluuloinen kaikista luoduista olennoista,
sanoo että hänellä yksin on ajatuksen etu-oikeus, ja tuomitsee muut
eläimet alempaan koneentapaiseen toimeen, jonka hän sanoo vainuksi.
Mutta koska vainu ei ole pettävä ja ajatukset tavallisesti eksyvät,
niin ihmisellä ei, oman määritelmänsä mukaan, ole paljon kerskattavaa.
Kun sanotte luulevanne, ja pidätte sen totena, että olen Yorkshiresta,
niin erehdytte. Minä en ole Yorkshirelainen. Mutta jos rajoitatte
itsenne vainuun, voitteko arvata milloin tulemme illallista syömään?
Lehmät, joita aiotte käydä katsomassa, arvaavat milloin heitä tullaan
ruokkimaan."

Arentimies, joka jälleen saavutti tunnon etevyydestään sen vieraan
rinnalla, jolle hän illallista oli luvannut, sanoi: "Kymmenessä
minuutissa." Sitten hän, hetken vaiti oltuansa, ja puolustavalla
äänellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että häntä katsottaisiin
ylhäisten joukkoon kuuluvaksi, jatkoi: "Me emme syö kyökissä. Minun
isäni teki niin, ja niin minäkin tein siksi kuin nain; mutta minun
Bess'ini, vaikka hän on niin hyvä arentimiehen vaimo kun milloinkaan on
kengissä käynyt, oli kuitenkin kauppiaan tytär ja oli saanut
toisellaisen kasvatuksen. Katsokaas, hän ei ollut ilman rahoitta;
mutta, vaikka hänellä ei olisikaan rahoja ollut, en olisi suvainnut
hänen omaisensa sanovan, että minä olin häntä alentanut -- sentähden me
syömme arkihuoneessa."

Kenelm sanoi: "Ensimmäinen kysymys, joka on lukuun otettava, on se,
saammeko ensinkään syödä. Kun se on ratkaistu, on se, joka ennemmin syö
arkihuoneessansa kuin kyökissänsä, varmaankin voittava enimmät
puolellensa. Mutta tuossa näen kaivon; sillä aikaa kuin te menette
lehmiä katsomaan, jään minä tänne käsiäni pesemään."

"Odottakaas; te näytte olevan älykäs mies, eikä mikään narri. Minulla
on poika, hyväluontoinen mutta itserakas junkkari, joka pöyhisteleksen
ja pitää itsensä mokomana taiturina. Te tekisitte minulle hyvän
palveluksen, ja hänellekin, jos hiukan masentaisitte häntä."

Kenelm, joka par'aikaa pesi käsiänsä, vastasi ainoastaan nyykäyttämällä
päätänsä. Mutta koska hän harvoin laiminlöi tilaisuutta aprikoimiseen,
sanoi hän itsekseen, pestessään kasvojansa: "Ei ole ihmettä, että
pienen miehen mielestä on hauska kukistaa isoa miestä, kun isä voi
pyytää muukalaista nöyryyttämään hänen omaa poikaansa sentähden, että
tämä ei vähää itsestään luule. Tämän inhimillisen luonnon peri-totuuden
johdosta arvostelu hyvin taitavasti luopuu vaatimuksestaan olla
analyytisena tieteenä ja muuttuu edulliseksi ammatiksi. Se perustuu
siihen huviin, jota sen lukijat nauttivat siitä, että henkilöä
nöyryytetään."



YHDEKSÄS LUKU.


Se oli kaunis, sievä maatila, johon kuului pari kolme sataa acrea
joltisenkin hyvää maata, jota hoiti joltisenkin hyvin toimelias
vanhanaikuinen arentimies, joka, vaikka hän ei puimakoneita eikä
höyry-auroja käyttänyt, eikä kemiallisten kokeiden kanssa puuhannut,
kuitenkin tuotti mukavan pää-oman maallensa ja saattoi pää-oman
antamaan hyvän koron. Illallispöytä oli katettu kohtalaisen suureen,
vaan matalaan, lasi-ovella varustettuun huoneesen, ovi oli auki ja
samaten kaikki ikkunat, joissa oli varsin pienet ruudut ja jotka olivat
pieneen puutarhaan päin, jossa kasvoi runsaasti niitä vanhoja
englantilaisia kukkia, joita nykyaikana ei komeammissa, vaan paljon
vähemmän tuoksuvissa, puutarhoissa näe. Yhdessä puutarhan kulmassa oli
tuuhea lehtimaja ja vastapäätä sitä joukko mehiläispesiä. Itse huone
ilmoitti mukavuutta ja sitä sievyyttä, joka todistaa että naispuolinen
haltia siinä hallintoa pitää. Seinillä riippui kirjahyllyjä sinisissä
nauhoissa, joilla oli pieniä kirjoja kauniissa kansissa; kaikissa
ikkunoissa oli kukkaruukkuja; siellä oli pieni pianokin; seiniä koristi
kreivikunnan ylimysten ja palkintoa saaneiden härkien kuvat sekä
tapisseri-neuloksella ommellut merkkaus-kankaat, joissa oli siveellisiä
runoja ja arentimiehen iso-äidin, äidin, vaimon ja tytärten nimi- ja
syntymäpäivät. Kamiinin yläpuolella oli peili ja sen yläpuolella
riippui revonhäntä voitonmerkkinä; eräässä huoneen nurkassa oli pöytä,
jolla oli peili ja joukko vanhoja kiinalaisia, indialaisia ja
englantilaisia porsliinikaluja.

Huoneessa oli nyt arentimies itse, hänen vaimonsa, kolme pulskaa
tytärtä ja kalpea, laiha, kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, joka ei
tahtonut maanviljelijäksi ruveta; hän oli käynyt eräässä korkeammassa
alkeiskoulussa, ja hänellä oli korkeat käsitteet sivistyksestä ja
aikakauden edistyksestä.

Vaikka Kenelm oli vakavimpia ihmisiä maailmassa, hän ei kuitenkaan
ollut ensinkään ujo. Ujous on oikeastaan tavallinen itserakkauden
merkki; ja tästä ominaisuudesta nuoressa Chillinglyssä tuskin oli
enempää kuin nuo kolme kalaa hänen perityssä vaakunassansa. Hän oli
aivan kuin kotonaan toisten kanssa, vaikka hän koetti kohdella noita
kolmea tytärtä vallan samalla tavalla, jotta ei luultaisi hänen
ketäkään erityisesti suosivan. "Luvuissa on jonkimoinen turva,"
ajatteli hän, "varsinki epätasaisissa. Nuo kolme lemmetärtä eivät
milloinkaan naineet eikä myöskään nuo yhdeksän runotarta."

"Minä oletan, nuoret neidet, että soitantoa rakastatte," sanoi Kenelm
luoden silmäyksen pianoon.

"Kyllä, suuresti," vastasi vanhin tyttö, joka puhui muiden puolesta.

Arentimies huomautti, pannen vieraan lautaselle keitettyä lihaa ja
juurikkaita: "Nyky-aikana ei ole niin kuin minun poikana ollessani:
silloin ainoastaan varakkaammat arentimiehet antoivat tyttösensä oppia
pianoa soittamaan ja kouluuttivat poikiansa. Nyt me alhaisetkin autamme
lapsiamme yhden tahi pari askelta ylemmäksi omaa asemaamme yhteiskunnan
tikapuille."

"Koulumestari on poissa," sanoi poika sellaisella äänellä kuin hän
olisi viisas mies, joka hankkii uusia aarteita filosofiian aarreaittaan
lausumalla uuden ja oman opinkappaleen.

"Epäilemättä," sanoi Kenelm, "on valistus nyt korkeammalla kannalla kun
se oli edellisen sukupolven aikana. Ihmiset kaikista säädyistä lausuvat
samoja jokapäiväisiä aatteita jotenkin samalla tavalla. Ja sen mukaan
kuin sivistyksen kansanvalta leviää -- eräs ystäväni, joka on lääkäri,
kertoo minulle, että taudit, jotka ennen olivat sallitut ainoastaan
niin sanotulle aristokratialle (vaikka en tiedä mikä se sana merkitsee
puhtaalla englannin kielellä), nyt samassa määrässä alhaisempiakin
säätyjä vaivaavat --, siinä määrässä myöskin tic-douloureux ja muut
hermotaudit enenevät. Ja ihmissuku käy, ainakin Englannissa, yhä
heikommaksi ja aremmaksi. Taru kertoo henkilöstä, joka kovin vanhaksi
tultuansa muuttui heinäsirkaksi. Englanti on hyvin vanha ja lähenee
nähtävästi kehityksessänsä heinäsirkan kantaa. Kenties emme syö niin
paljon lihaa kuin esi-isämme söivät. Saanko luvan pyytää vielä yhden
palasen?"

Kenelmin puhe ulottui hiukan ulommaksi hänen kuulijoittensa
käsityspiiriä. Mutta poika, joka selitti sitä syytökseksi ajan
henkeä vastaan, kävi vallan tulipunaiseksi ja sanoi, rypistäen
kulmakarvojansa: "Minä toivon, sir, ettette edistymistä vihaa."

"Se tulee siihen: minä olen esim. ennen täällä, jossa minun on hyvä
olla, kuin menen eteenpäin hankaluuksia kärsimään."

"Se oli hyvin vastattu!" huudahti arentimies.

Poika ei ollut kuulevinaankaan tätä isän lausumaa hyväksymistä, vaan
vastasi Kenelmille pilkallisesti nauraen: "Minä otaksun, että
tarkoitatte tulevanne pahemmaksi, jos seuraatte aikaanne."

"Minä pelkään ettei meillä ole muu edessä kuin seurata aikaamme; mutta
kun tulemme sille kannalle, että astumme vanhuuteen, eteenpäin
mennessämme, niin meidän ei tule surra, jos aika olisi kyllin kohtelias
pysymään alallansa; ja kaikki hyvät lääkärit ovat yksimieliset
neuvomaan meitä ettei tule ajaa sitä liian joutuisaan kulkuun."

"Tässä maassa ei ole mitään vanhuuden merkkiä, sir; ja, jumalan kiitos,
me emme yhdessä kohden seiso."

"Heinäsirkat eivät milloinkaan sitä tee; ne hyppelevät aina ympäri ja
'edistyvät' oman käsityksensä mukaan, kunnes ne (jos eivät hyppää
veteen ja liian aikaisin joudu tuutaimen taikka sammakon saaliiksi)
kuolevat siitä väsymyksestä, jota hyppääminen ehdottomasti vaikuttaa.
Saanko vähän riisipuddinkia vielä, Mrs Saunderson?"

Arentimies, joka ei oikein Kenelmin kuvaannollista puhetta käsittänyt,
näki kuitenkin ilolla, että hänen viisas poikansa näytti enemmän
hämmästyneeltä kuin hän itse oli, ja huudahti iloisesti: "Bob,
poikaseni, -- Bob! Meidän vieraamme on sinua etevämpi!"

"Ei olekaan!" sanoi Kenelm vaatimattomasti. "Mutta minä luulen, suoraan
sanoen, että Mr Bob olisi sekä viisaampi että painavampi mies, ja
kauempana heinäsirkan kannalta, jos hän ajattelisi vähemmän ja söisi
enemmän puddinkia."

Kun illallinen oli syöty, tarjosi arentimies Kenelmille savipiipun,
jossa oli huonoa tupakkaa; matkamies vastaanotti sen nöyrästi niinkuin
hän aina elämän vastuksia kohtasi, ja koko seura, paitsi Mrs
Saunderson, lähti puutarhaan. Kenelm ja Mr Saunderson istuivat
lehtimajaan, tytöt ja edistymisen sankari jäivät ulkopuolelle
kukkaisten luo. Oli hiljainen ja ihana yö, täysikuu valaisi seutua.
Arentimies, joka istui kasvot niittyjä kohti, tupakoi rauhallisesti.
Kenelm veti muutamia haikuja piipustansa, laski sitten piipun pois ja
loi katseen tyttöihin. He olivat hyvin hauskan näköiset, ollen lähellä
toisiansa mehiläispesien kohdalla; ne kaksi nuorinta istuivat
kukkapenkkiä ympäröivällä ruohokaistaleella ja olivat laskeneet
käsivartensa toinen toistensa hartioille; vanhin seisoi suorana heidän
takanaan ja kuunvalo lankesi hänen ruskeille hiuksillensa.

Nuori Saunderson kulki itsekseen levottomana edestakaisin käytävällä.

"Se on kummallista," ajatteli Kenelm, "että tytöt eivät ole ilkeitä
katsella, kun heitä on näin pari kolme yhdessä; mutta jos riistää
jonkun irti joukosta, niin se tavallisesti tulee niin suoraksi ja
kaljuksi kuin pavunsalko. Haluaisinpa tietää katsooko tämä maalainen
heinäsirkka, joka on niin ihastunut noihin hyppäyksiin, joita hän
edistymiseksi sanoo, mormonein yhteiskuntaa sivistyneen edistymisen
merkiksi. On monta seikkaa, jotka puolustavat kokonaisen kymmenkunnan
vaimon ottamista, samoin kuin voipi ostaa kymmenkunnan helppoja
partaveitsiä. Sillä ei ole mahdotonta kymmenen joukosta löytää yhden,
joka on hyvä. Ja sitä paitsi on varmaankin kokonainen kimppu
monenvärisiä kukkasia, siellä täällä kuihtunut lehti, kauniimpi
katsella kuin sama yks'toikkoinen, yksinäinen hame. Mutta minä pelkään
että nämät mietteet ovat sopimattomia, vaihtakaamme ne muihin. --
Arentimies," sanoi hän ääneen, "minä oletan, että teidän kauniit
tyttärenne ovat liian hienot ollaksensa teille erittäin suureksi
avuksi. Minä en heitä heinämiesten joukossa nähnyt."

"Kyllä ne siellä olivat, vaikka erikseen niitun äärimmäisessä päässä.
Minä en tahdo, että ne ovat toisten tyttöjen kanssa, joista useat ovat
muukalaisia toiselta seuduilta. En tosin tiedä heistä mitään pahaa,
mutta kun en liioin tiedä mitään heidän eduksensakaan, niin katsoin
parhaimmaksi pitää tyttöni erillänsä."

"Mutta minä olisin katsonut viisaimmaksi pitää poikaanne niistä
erillään. Minä näin hänen tyttöparven keskellä."

"Oh," sanoi arentimies miettiväisesti ja otti piipun suustansa, "minä
en usko, että tytöt, jotka eivät ole juuri hyvää kasvatusta saaneet,
lapsi raukat! vaikuta niin pahaa poikiin, kuin hyvästi kasvatettuihin
tyttöihin -- ainakaan ei vaimoni sitä usko. 'Pidä hyvät tytöt erillään
pahoista tytöistä,' sanoo hän, 'niin hyvät tytöt eivät milloinkaan
käytä itseänsä pahoin!' Ja te tulette vielä huomaamaan, että siinä
jotakin on, kun itse saatte tyttöjä kasvatettavaksi."

"Odottamatta tätä aikaa -- jonka en toivo koskaan tulevankaan --
myönnän, että teidän kelpo vaimonne väite on hyvin viisas. Minun oma
käsitykseni on, että nainen helpommin voipi vahingoittaa omaa
sukupuoltansa kuin meidän, koska hän ei voi elää tekemättä pahaa
yhdelle tai toiselle."

"Ja hyvää myöskin," sanoi iloinen arentimies ja löi nyrkkinsä pöytään.
"Mitenkä me tulisimme aikaan ilman vaimoja?"

"Me tulisimme aikaan paljon paremmin, se on minun luuloni, sir. Adam
oli kultaa parempi, eikä häntä omatunto eikä vatsataudit vaivanneet,
ennenkuin Eva houkutteli häntä raakoja omenia syömään."

"Nuori mies, minä näen nyt, että olette ollut onnettomasti rakastunut.
Sentähden te olette niin suruisen näköinen."

"Suruisen näköinen! Oletteko milloinkaan tuntenut miestä, jolla on
ollut kova onni rakkaudessa ja joka on näyttänyt vähemmän suruiselta
päästyänsä puddingin ääreen?"

"Noh! Mutta te osaatte hyvin veistä ja kahvelia hallita -- se täytyy
myöntää." Tässä arentimies kääntyi ja katseli tutkivaisesti Kenelmiä.
Sen jälkeen hän suuremmalla kunnioituksella lisäsi: "Tiedättekö mitä,
te saatatte minua hämille."

"Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että saatan itseänikin
hämille. Mitä vielä aiotte sanoa?"

"Kun katselen teidän pukuanne -- ja -- ja --"

"Nuo kaksi killinkiä kuin minulle annoitte? Niin --"

"Minä luulin teitä pienen, minun kaltaiseni, arentimiehen pojaksi.
Mutta nyt minä puheestanne huomaan, että olette ylioppilas --
herrasmies. Eikö niin ole?"

"Hyvä Mr Saunderson, minä lähdin vähän aikaa sitten matkalleni inhoen
valhetta. Mutta minä epäilen ihmisten pääsevän pitkälle tässä
maailmassa, huomaamatta, että luonto on hänelle suonut valhettelemisen
ky'yn välttämättömäksi keinoksi itsensä suojelemiseen. Jos te kysytte
minulta itsestäni, niin varmaan tulen valehtelemaan teille. Senvuoksi
on kenties parasta etten jääkään teille yöksi, vaan sen sijaan ha'en
itselleni makuusijan jonku tiheän pensaston juurella."

"Mitä vielä! Minä en suinkaan tahdo tietää enempää kenenkään tilasta
kun hän itse katsoo sopivaksi minulle ilmoittaa. Jääkää tänne
lopettamaan heinäntekoa. Ja sen minä sanon, nuori mies, että olen
hyvilläni siitä, ettette näy tytöistä välittävän; sillä minä kyllä näin
varsin kauniin tytön koettavan päästä teidän suosioonne -- ja jollette
ole varoillanne, on hän saattava teitä rettelöihin."

"Kuinka? Aikooko hän karata setänsä luota?"

"Setänsä? Herra siunatkoon, ei hän asu setänsä, vaan isänsä luona, enkä
ole milloinkaan kuullut hänen aikoneen karata. Jessie Wiles -- se on
hänen nimensä -- on, minun luullakseni, hyvin kelpo tyttö, josta kaikki
pitävät -- ehkä liiankin paljon; mutta hän tietää olevansa kaunotar,
eikä ensinkään ole pahoillansa siitä että häntä ihaillaan."

"Ei yksikään vaimo siitä pahoillansa ole, olkoonpa hän kaunotar tai ei.
Mutta minä en voi ymmärtää miksi Jessie Wiles saattaisi minua
rettelöihin?"

"Sentähden, että löytyy ko'okas, roteva mies, joka on tullut
puolihulluksi hänen tähtensä; ja kun hän on näkevinään jonkun toisen
liian paljon Jessieä katselevan, niin hän musertaa hänet murskaksi. On
siis parasta, nuori mies, että säilytätte nahkanne pulaan joutumasta."

"Vai niin! Ja mitä tyttö näistä rakkauden osoituksista sanoo? Kai hän
pitää miehestä enemmän sentähden, että hän muita murskaksi musertaa?"

"Lapsi parka! Ei; hän vihaa häntä niin ettei kärsisi häntä nähdä. Mutta
mies vannoo, ettei Jessie saa mennä toisen kanssa naimiseen, vaikka hän
itse sentakia joutuisi hirsipuuhun. Ja totta puhuakseni, minä pelkään,
että Jessie liian paljo puhuu muiden kanssa kääntääksensä tämän
tappelijan epäluuloa siitä ainoasta miehestä, jota hän minun
luullakseni rakastaa. Kivulloinen nuori miesparka, joka tapaturman
kautta joutui raajarikoksi ja jonka Tom Bowles sakarisormellansa voisi
musertaa."

"Tuo on todella oikein hauskaa," sanoi Kenelm, joka näytti vähän
innostuvan. "Minun tekisi mieleni tulla tutuksi tuon hirvittävän
kosijan kanssa."

"Se on helppo asia," sanoi arentimies kuivasti. "Teidän ei tarvitse
muuta tehdä kuin mennä kävelemään Jessie Wiles'in kanssa auringon
laskun jälkeen, niin opitte tuntemaan Tom Bowles'ista enemmän kuin
kuukauden sisässä tulette unhottamaan."

"Kiitoksia neuvosta," sanoi Kenelm hiljaa, mutta miettiväisesti. "Minä
toivon voimani käyttää sitä hyödykseni."

"Käyttäkää vaan. Minun olisi paha mieli jos johonkin pulaan
joutuisitte; ja kun Tom Bowles on raivoissansa, on hän kuin vihainen
härkä. Mutta meidän täytyy nousta ylös varhain huomenaamulla; minä
lähden vielä karjatarhassa käymään ja menen sitte levolle; minä
neuvoisin teitä tekemään samoin."

"Kiitoksia viittauksesta! Minä näen, että tytöt jo ovat menneet sisään.
Hyvää yötä!"

Kun Kenelm meni puutarhan läpi, kohtasi hän nuoremman Saundersonin.

"Minä pelkään," sanoi edistymisen harrastaja, "että ukko teistä on
ollut kovin ikävä. Mistä te olette puhuneet?"

"Tytöistä," sanoi Kenelm, "joka aine aina on kauhea, mutta ei
ehdottomasti ikävä."

"Tytöistä -- olisiko ukko tytöistä puhunut? Te laskette leikkiä."

"Toivoisin sitä tekeväni, mutta se on jotakin, jota en milloinkaan ole
osannut siitä saakka kuin tähän maailmaan tulin. Jo kehdossa tunsin
elämän olevan varsin totisen asian, joka ei leikin tekoa salli. Minä
muistan vallan hyvin kuin minulle ensimmäinen kerta majavanöljyä
annettiin. Tekin, Mr Bob, olette kai huokuneet sisäänne tätä esimakua
elämän suloisuuksista. Teidän suupielistänne eivät ne alaspäin
kääntyvät väärät viivat ole hävinneet, joihin tämä öljy niin julmalla
tavalla veti ne. Te olette samoin kuin minä luonteeltaan vakava, ettekä
leikkipuheesen taipuvainen -- niin, se joka edistymistä harrastaa on
epäilemättä kovin tyytymätön asiain nykyiseen tilaan. Ja pitkällinen
tyytymättömyys paheksii leikkipuheen satunnaista helpoitusta."

"Jättäkää nuo turhat asiat," sanoi Bob, "ja sanokaa suoraan eikö isäni
puhunut mitään erityisesti minusta."

"Ei sanaakaan -- ainoa mies, josta hän erittäin jotain mainitsi, oli
Tom Bowles."

"Mitä? Tappelija Tom! Koko naapuriseudun kauhu! Oh, minä arvaan, että
ukko pelkää Tomin hyökkäävän minun päälleni. Mutta Jessie Wiles'in
tähden ei kannata ruveta riitaan tuon lurjuksen kanssa. Se on kauhea
häpeä hallituksen puolesta --"

"Mitä? Onko hallitus laiminlyönyt Tom Bowles'in urhoollisuutta arvossa
pitää tahi oikeammin rajoittaa hänen liikanaista kiihkoansa?"

"Oh, se on kauhea häpeä hallituksen puolesta ettei se ole pakoittanut
hänen isäänsä panemaan häntä kouluun. Jos koulunkäynti olisi
yleinen --"

"Niin luulette ettei raakoja ihmisiä olisi olemassakaan. Voi olla,
mutta koulunkäynti on yleinen Kiinassa. Ja samaten selkäänsaanti.
Minusta te kuitenkin sanoitte, että koulumestari on poissa ja että
valistuksen aikakausi on yhä edistymässä."

"Niin, kaupungeissa, mutta ei näissä pääsemättömissä maalais-seuduissa;
ja se tekee minun vallan hulluksi. Minä tunnen olevani täällä
kadotettuna, -- menetettynä. Minussa on jotain, sir, ja se voipi
kehittyä ainoastaan ottelussa samankaltaisten henkien kanssa. Te'ettekö
sentähden minulle palveluksen?"

"Aivan kernaasti."

"Puhukaa ukolle jotain siihen suuntaan, että hän ei voi odottaakaan
saavansa minusta, sen kasvatuksen mukaan jonka olen saanut, kyntömiestä
tahi sikojen syöttäjää; sanokaa että Manchester olisi oikea paikka
_minulle_."

"Miksi Manchester?"

"Siksi, että minulla siellä on sukulainen, joka on kauppias ja on
luvannut minulle paikan konttoorissaan, jos vaan ukko siihen suostuisi.
Ja Manchester hallitsee Englantia."

"Mr Bob Saunderson, minä lupaan tehdä minkä voin teidän toiveidenne
hyväksi. Tämä on vapauden maa, ja jokaisen tulee saada itse valita
tiensä siinä, jotta, jos vihdoin viimein menee hiiteen, niin menee
sinne ilman sitä tunnon rauhan häiritsemistä, joka on luonnollinen
seuraus siitä että joku toinen ajaa häntä sinne, vastoin hänen omaa
tahtoansa. Hän ei silloin voi syyttää siitä muita kuin itseänsä. Ja
tämä, Mr Bob, on suuri lohdutus. Kun olemme pulaan joutuneet ja
soimaamme toisia siitä, niin tulemme tietämättämme olemaan väärät,
viholliset, kovat, kiukkuiset ja kenties kostonhimoiset. Me päästämme
sellaiset tunteet valloilleen, jotka koettavat turmella koko luonnetta.
Mutta kun soimaamme ainoastaan itseämme, niin tulemme katuvaisiksi. Me
emme ole niin tarkkoja muiden suhteen. Ja itsensä soimaaminen on
kuitenkin terveellinen omantunnon tutkiminen, jota todellisesti hyvä
ihminen joka päivä harjoittaa. Ja nyt, olkaa hyvä ja näyttäkää minulle
se huone, jossa minun tulee nukkua ja muutamaksi tunniksi unhoittaa
että elän -- paras mikä voi tapahtua, hyvä Mr Bob! Meidän päivämme
eivät ole niinkään hulluja, niin kauan kuin voimme unhoittaa kaikki
mitä niiden kuluessa on tapahtunut, samassa hetkessä kuin laskemme
päämme päänaluselle."

Molemmat nuoret miehet menivät vallan ystävällisesti käsi kädessä
sisään. Tytöt olivat jo menneet omaan huoneesensa, mutta Mrs Saunderson
oli vielä ylhäällä, viedäksensä vierasta vieraskammariin -- pieneen
kauniisen huoneesen, joka kaksikymmentä kaksi vuotta sitten oli
huonekaluilla varustettu, kun arentimies nai; se oli tapahtunut Mrs
Saundersonin äidin kustannuksella, sillä hän aikoi asua siinä, kun hän
tuli heille käymään. Siinä oli parkkumi-akuttimet ja ruutukaiset
tapetit ja se näytti yhtä uudelta kuin se eilen olisi tapeteilla ja
huonekaluilla varustettu.

Kun Kenelm jäi yksin, riisui hän päältänsä, mutta ennenkuin hän pani
maata, paljasti hän oikean käsivartensa, käänsi sitä ja katseli
vakaasti sen jäntäre-rakennusta, vasemmalla kädellään tunnustellen sitä
käsivarren yläpuolen kohennusta, jota tavallisesti palloksi sanotaan.
Nähtävästi tyytyväisenä tämän nyrkkitaistelun välikappaleen suuruuteen
ja lujuuteen, Kenelm huokasi hiljaa. "Minä pelkään, että minun täytyy
antaa Thomas Bowles'ille selkään." Viisi minuuttia myöhemmin hän
nukkui.



KYMMENES LUKU.


Seuraavana päivänä heinänteko oli lopetettu, ja oli jo aloitettu panna
heiniä pieleksiin. Kenelm teki tehtävänsä nyt yhtä kunnollisesti kun
edellisenä päivänä, jolloin Mr Saunderson oli häntä siitä kiittänyt.
Mutta sen sijaan, että hän niinkuin ennen olisi välttänyt Miss Jessie
Wiles'in seuraa, hän päinvastoin nyt toimitti niin, että hän
päivällisen aikana tuli tämän vaarallisen kaunottaren läheisyyteen ja
alkoi puhella hänen kanssansa. "Minä pelkään olleeni epäkohtelias teitä
kohtaan eilen ja pyydän anteeksi siitä."

"Oh," vastasi tyttö -- "oh, minun tulisi pyytää teiltä anteeksi siitä
että rohkenin puhutella teitä. Mutta minä luulin teidän tuntevan
itsenne vieraaksi, ja tarkoitukseni oli hyvä."

"Sen kyllä tiedän," vastasi Kenelm, kohteliaasti haravoiden hänen
osaansa heinistä sekä oman osansa puhuessaan. "Ja minä toivon pääseväni
teidän ystäväksenne. Piakkoin lopetamme työmme päivällistä syödäksemme,
ja Mrs Saunderson on pistänyt lakkarini täyteen hyviä voileipiä, joissa
on liha päällä; minä jakaisin mielelläni ne teidän kanssanne, jos
teillä ei ole mitään vastaan syödä päivällistä täällä minun kanssani
sen sijaan, että menette kotia."

Tyttö oli kahdella päällä ja pudisti päätänsä merkiksi ettei ehdotus
ollut hänelle mieleen.

"Pelkäättekö, että meidän naapurimme katsoisi sitä vääräksi?"

Jessie työnsi alahuulensa ylös halveksivalla tavalla ja sanoi. "Minä en
paljon välitä siitä, mitä muut ihmiset sanovat, mutta eikö se ole
väärin tehty?"

"Ei ensinkään. Sallikaa minun rauhoittaa teitä. Minä viivyn täällä
ainoastaan päivän tai kaksi; ei ole luultavaa, että me enää toinen
toistamme tapaamme; mutta ennenkuin lähden, tekisin varsin mielelläni
teille pienen palveluksen." Näin puhuessaan hän oli lakannut
haravoimasta ja, nojaten haravaansa, hän ensi kertaa oikein tarkoin
katseli kaunista tyttöä.

Niin, hän oli erinomaisen kaunis -- oikea kaunotar -- paksu, musta
tukka oli kauniisti pantu ylös olkihatun alle, joka varmaankin oli
hänen oma tekemänsä; sillä on yleiseen tunnettu ettei mikään tee
maantyttöä niin kodikkaaksi kuin oljenkutominen. Hänellä oli suuret ja
lempeät, siniset silmät, hienot kasvot, ja hänen ihonsa oli puhtaampi
ja kauniimpi kuin maalaiskaunottareiden tavallisesti on, ilma ja
aurinko kun yhteisesti sitä tavallisesti pilaavat. Hän hymyili ja
punastui hiukan kun Kenelm häntä katseli ja loi häneen ystävällisen,
luottavaisen katseen, joka olisi voinut lumota filosoofin ja pettää
keikarin. Ja kuitenkin Kenelm, sen aavistavaisen luonteentuntemisen
kautta, joka usein on varmin siinä, missä hankitun tiedon epäilykset ja
viisastelemiset vähimmin sitä häiritsevät, kohdakkoin huomasi, että
tämän tytön mieli kenties tietämättömän teeskentelemisen ohessa oli
täynnä lapsellista viattomuutta. Hän painoi alas päänsä, vetäen
katseensa takaisin, ja sulki hänet sydämeensä niin hellästi kuin hän
olisi ollut lapsi, joka häneltä turvaa anoi.

"Niin," sanoi hän itsekseen, "niin, minun täytyy antaa Tom Bowles'ille
selkään; mutta odotapas, ehkä hän kuitenkin pitää hänestä."

"Mutta," jatkoi hän ääneen, "te ette ymmärrä miten minä voin teille
hyvän työn tehdä. Ennenkuin likemmin asiaa selitän, sallikaa minun
kysyä teiltä, kuka näistä miehistä täällä niityllä on Tom Bowles?"

"Tom Bowles!" huudahti Jessie hämmästyneen ja levottoman näköisenä, ja
kävi vallan vaaleaksi katsellessaan ympärillensä; "te peloititte minua,
sir, mutta hän ei ole täällä; hän ei työskentele niityillä. Mutta miten
te olette kuullut Tom Bowles'ista puhuttavan?"

"Syökää päivällistä minun kanssani niin kerron sen teille. Katsokaa,
tuossa orapihlajien alla veden lähellä on sopiva paikka. Nyt heretään
työtä tekemästä, niinkuin näette; minä lähden hakemaan vähän olutta,
ja, sitten tapaamme toinen toisemme tuolla."

Jessie seisoi hetken epäävän näköisenä; sitten hän toistamiseen katseli
Kenelmiin, ja nähdessänsä hänen totiset ja hyväntahtoiset kasvonsa hän
rauhoittui ja lausui tuskin kuultavan myöntymyksen ja lähti orapihlajia
kohti.

Koska aurinko nyt loi säteitänsä kohtisuoraan heinämiesten päähän ja
puiden yli kohoovan kylän kellontornin viisari juuri osoitti yhtä,
päättyi kaikki työ ja oli vallan hiljaa; muutamat tytöistä menivät
kotiansa; ne jotka jäivät niitylle, kokoontuivat yhteen erikseen
miehistä, jotka ohjasivat kulkuansa suurta tammea kohti, jonka juurella
oluttynnyri ja haarikat heitä odotti.



YHDESTOISTA LUKU.


"Ja nyt," sanoi Kenelm, kun molemmat nuoret, lopetettuansa
yksinkertaisen ateriansa, istuivat orapihlajain alla veden luona, jonka
tänpuolisella rannalla kasvoi korkeata kaislaa, joka hiljaa suhisi
kesätuulen liidellessä sen läpi, -- "nyt minä puhun teille Tom
Bowles'ista. Onko se totta ettette pidä tästä reippaasta nuoresta
miehestä? -- Minä sanon nuoresta, sillä minä oletan, että hän on
nuori."

"Pidä hänestä! Minä en kärsi nähdä häntä silmieni edessä."

"Oletteko aina häntä vihanneet? Te olette epäilemättä joskus pitänyt
häntä siinä luulossa, ettette sitä tehnyt?"

Tyttö säpsähti eikä vastannut, vaan poimi narsissin maasta ja repi sen
armottomasti palasiksi.

"Minä luulen, että te mielellänne kohtelette ihailijoitanne niinkuin
tätä kukkaraukkaa," sanoi Kenelm hiukan ankaralla äänellä. "Mutta
kukkaan kätkettynä te väliin tulette löytämään mehiläisen pistimen.
Minä näen teidän kasvoistanne ettette sanoneet Tom Bowles'ille
vihaavanne häntä, ennenkuin oli liian myöhäistä estää häntä
rakastumasta teihin."

"Ei; niin paha en ollut," sanoi Jessie, joka kumminkin näytti häpeävän
itseänsä; "mutta minä olin turhamainen ja kevytmielinen, sen myönnän;
ja kun hän ensin alkoi minun seuraani hakea, huvitti se minua, enempää
asiaa ajattelematta, sillä, näettekös, Mr Bowles (erityinen paino
sanalle Mr) on korkeampaa säätyä kuin minä. Hän on käsityöläinen, ja
minä olen vaan lampaanpaimenen tytär -- vaikka isäni kuitenkin on
enemmän Mr Saundersonin isäntärenkinä, kuin pelkkänä lampaanpaimenena.
Mutta minä en milloinkaan ottanut sitä asiaa totiselta kannalta, enkä
luullut hänenkään sitä tehneen -- se on, alussa."

"Vai on Tom Bowles käsityöläinen. Mikä ammattilainen hän on?"

"Hän on hevosenkengittäjä, sir."

"Ja kaunis nuori mies, niinkuin sanotaan."

"Sitä en tiedä; hän on hyvin roteva ja iso mies."

"Ja miksi te rupesitte häntä vihaamaan?"

"Ensiksi siitä, että hän loukkasi isääni, joka on hyvin hiljainen ja
hyvä mies, ja uhkasi tiesi millä, jos ei isäni sallinut minun pitää
seuraa hänen kanssansa. Sanalla sanoen, hän tahtoi olla sulhaseni!
Mutta Mr Bowles on vaarallinen, pahaluontoinen ja hurja mies, ja --
älkää naurako minulle, sir -- mutta minä näin eräänä yönä unta, että
hän murhasi minun. Ja minä luulen, että hän sen tekee, jos hän tulee
jäämään tänne; ja niin luulee hänen äitinsäkin, joka on hyvänluontoinen
vaimo ja soisi hänen muuttavan täältä pois; mutta hän ei tahdo
muuttaa."

"Jessie," sanoi Kenelm hiljaa, "minä sanoin, että tahdoin ruveta teidän
ystäväksenne. Luuletteko voivanne minusta saada ystävää? Minusta ei
milloinkaan voi tulla muuta kuin ystävä. Mutta minä mielelläni siksi
rupeaisin. Voitteko luottaa minuun sellaisena?"

"Kyllä," vastasi tyttö vakaasti, ja kun hän taas loi silmänsä Kenelmiin
oli hänen katseensa suora, rehellinen ja kiitollinen, siinä ei ollut
vilpin vilahdustakaan.

"Onko täällä joku toinen nuori mies, joka siivommalla tavalla teidän
suosiotanne etsii, kun Tom Bowles, ja josta voisitte todella pitää?"

Jessie katseli ympärilleen hakien toista narsissia, ja kun hän ei sitä
löytänyt, tyytyi hän kissankelloon, jota hän ei repinyt palasiksi, vaan
silitteli kädellänsä. Kenelm loi silmänsä tytön suloisiin kasvoihin ja
hänen katseessaan oli jotakin, jota hyvin harvoin siinä nähtiin --
jotakin sitä selittämätöntä, sanomattoman inhimillistä sydämellisyyttä,
jota hänen kaltaisensa filosofit eivät millään ehdoin ottaisi
puolustaaksensa. Jos sellaiset tavalliset kuolevaiset, kuin esimerkiksi
te tahi minä, olisimme kurkistaneet orapihlaja-viidakon läpi, niin
olisimme huokailleet tahi suuttuneet, kukin eri luonnonlaatunsa mukaan;
mutta kaikki me olisimme sanoneet, joko vihasta tai kateudesta:
"Onnelliset nuoret rakastavaiset!" ja olisimme kaikki sitä sanoessamme
näyttäneet vallan onnettomilta.

Mutta ei ole kieltämistä, että kauniit kasvot ovat paljon edullisemmat
kuin jokapäiväiset. Ja Kenelmin filantropiian vahingoksi on syytä
epäillä tokko Kenelm, jos luonto olisi varustanut Jessie Wiles'in
nykeränenällä ja kierosilmällä, olisi tarjonnut hänelle tekemään
ystävyyden työn tahi aikonut tapella Tom Bowles'in kanssa hänen
tähtensä. Mutta hänen äänensä ei osoittanut vähintäkään kateutta tai
mustasukkaisuutta, kun hän sanoi:

"Minä näen, että löytyy henkilö, jonka kanssa te mielellänne menisitte
naimisiin, ja että on suuri eroitus siinä tavassa, millä te kohtelette
narsissia ja kissankelloa. Kuka ja mitä se nuori mies on, jota tämä
kissankello edustaa? Noh, sanokaa se minulle."

"Me olemme olleet yhdessä jo lapsena," sanoi Jessie, joka yhä katsoi
alas hyväillen kissankelloa. "Hänen äitinsä asui meitä lähinnä olevassa
tuvassa; ja minun äitini piti paljon hänestä, ja samoin isäkin; ja,
ennenkuin olin kymmenen vuoden vanha, heidän oli tapa nauraa, kun
Will-raukka kutsui minua pikku vaimoksensa." Tässä alkoivat kyyneleet,
jotka olivat Jessien silmiin nousseet, valua alas kukan päälle. "Mutta
nyt isä ei tahdo kuulla puhuttavan siitä; eikä siitä voi mitään tulla.
Ja minä olen koettanut pitää jostakin toisesta, mutta en voi -- niin on
asian laita."

"Mutta miksi? Onko hän käynyt pahaksi? -- ruvennut elämään
kevytmielisesti ja juomaan?"

"Ei -- ei -- ei, -- hän on vakavin ja paras poika koko maailmassa.
Mutta -- mutta --"

"Niin; mutta --"

"Hän on raajarikko nyt -- ja minä rakastan häntä sitä enemmän
sentähden." Tässä Jessie alkoi nyyhkyttää.

Kenelm oli hyvin liikutettu, ja oli kyllin varovainen olemaan vaiti
siksi, kunnes hän hiukan tyyntyi; sitten hän ystävällisiin
kysymyksiinsä sai vastaukseksi kuulla, että Will Somers -- siihen
saakka terve ja voimakas nuorukainen -- oli kuudentoista vuotiaana
ollessaan pudonnut alas telineiltä ja loukannut itsensä niin pahasti,
että hänet kohta täytyi viedä sairashuoneesen. Kun hän sieltä pääsi,
niin hän oli -- joko putoamisesta, tahi pitkällisestä taudista, joka
oli onnettomuuden seurauksena -- raajarikko elinkaudeksensa, ja sitä
paitsi hänen terveytensä oli niin heikko ja arka, että hän ei mihinkään
ulkotyöhön kelvannut eikä voinut hoitaa maanviljelijän rasittavaa
tointa. Hän oli lesken ainoa poika, ja hän ei voinut äidillensä
minäkään tukena olla. Hän oli oppinut koria tekemään; ja, sanoi Jessie,
vaikka hän teki kaunista ja taitavaa työtä, oli niissä seuduin
kuitenkin ainoastaan harva ostaja. Ja, vaikka Jessien isä suostuisikin
antamaan tytärtänsä raajarikko-paralle, niin kuinka tämä voisi niin
paljon ansaita, että hän voisi vaimoa elättää?

"Ja," sanoi Jessie, "minä olin kuitenkin onnellinen, niin kauan kuin
pyhä-iltoina voin mennä kävelemään hänen kanssansa tai käydä heillä
puhumassa hänen ja hänen äitinsä kanssa -- sillä me olemme molemmat
nuoret ja voimme odottaa. Mutta nyt en enää uskalla sitä tehdä, sillä
Tom Bowles on vannonut, että jos sen te'en, niin hän lyö Will Somers'in
maahan minun silmieni edessä; ja Will on luonnoltaan uskalias, ja minun
sydämeni pakahtuisi, jos hänelle jokin onnettomuus tapahtuisi minun
takiani."

"Mitä Mr Bowles'iin tulee, niin älkäämme nyt enää häntä ajatelko. Mutta
jos Will voisi elättää itseänsä ja teitä, suostuisiko isänne ja te itse
siihen, että te menisitte naimisiin tuon raajarikko-raukan kanssa?"

"Isä kyllä suostuisi, ja mitä minuun tulee, niin minä vaikka
huomispäivänä menisin hänen kanssaan naimisiin, jollen sen kautta olisi
isälle tottelematon. Minä voin tehdä työtä."

"He palaavat nyt työhön; mutta kun se on päätetty, niin suokaa minun
tulla teidän kanssanne kotianne, ja näyttäkää minulle Will'in tupa ja
Mr Bowles'in puoti tai paja."

"Mutta ette saa puhua mitään Mr Bowles'ille. Hän ei välittäisi siitä,
että olette herrasmies, niinkuin nyt huomaan teidän olevan, sir; ja hän
on vaarallinen -- kovin vaarallinen! -- ja niin väkevä."

"Älkää pelätkö," vastasi Kenelm ja puhkesi ääneen, joka oli enemmän
naurun kaltaista, kuin mikään hänen suustansa lähtenyt ääni hänen
lapsuudestansa saakka oli ollut; "mutta, kun olemme työmme lopettaneet,
niin odottakaa muutaman minuutin minua tuolla portin luona."



KAHDESTOISTA LUKU.


Kenelm ei enää puhunut uuden ystävänsä kanssa niityllä; mutta kun
päivän työ oli lopetettu, haki hän arentimiestä pyytääksensä häneltä
anteeksi siitä, että hän ei kohta voinut tulla perheen kanssa
illalliselle. Mutta hän ei nähnyt Mr Saundersonia eikä hänen poikaansa.
Molemmat tekivät pielestä talon kohdalla. Iloissaan siitä että pääsi
anteeksi pyytämisestä ja niistä kysymyksistä, joita se olisi voinut
herättää, Kenelm otti takin päällensä ja meni Jessien luo, joka
portin luona häntä odotti. He kulkivat rinnakkain tietä myöten,
seuraten heinämiehiä, jotka hitaasti palasivat kotiansa. Se oli
yksinkertainen englantilainen kylä, sitä ei koristanut haaveelliset
tahi malli-asumukset, mutta toiselta puolen se ei kurjalta ja
siivottomaltakaan näyttänyt. Kirkko, joka oli götiläistä rakennustapaa,
kohosi harmaana heidän edessänsä, sen takana näkyivät ne punaiset
pilvet, joihin aurinko oli laskenut, ja sitä ympäröi ainoastaan
puoleksi näkyvän pappilan niittymaat. Etäämpänä oli kylän viheriä
laidun, jonka keskellä oli kaunis koulurakennus; ja sitten seurasi
pitkä katu, jonka varrella oli valkoisia huoneita, joita ympäröi pienet
puutarhat.

Heidän kulkiessansa eteenpäin, nousi kuu kaikessa komeudessansa ja
hopioitti tien heidän edessänsä.

"Kuka on tämän maan omistaja?" kysyi Kenelm. "Hän mahtaa olla hyvä ja
varakas mies."

"Niin, Squire Travers; hän on korkea aatelismies ja sanotaan olevan
hyvin rikas. Mutta hänen tilansa on ison matkaa kylästä. Te voitte
saada sitä nähdä, jos viivytte täällä, sillä hän pitää lauantaina
elonjuhlan, ja Mr Saunderson kaikkein torppariensa kanssa menee sinne.
Siellä on kaunis puisto, ja Miss Travers'ia kyllä kannattaa nähdä. Oi,
kuinka kaunis hän on!" jatkoi Jessie teeskentelemättömällä
ihastuksella; sillä naiset ihailevat paljon enemmän toinen toistensa
kauneutta, kuin miehet yleiseen luulevat.

"Onko hän yhtä kaunis kuin te itse?"

"Oh, kaunis ei ole oikea sana. Hän on tuhat vertaa ihanampi!"

"Hum!" sanoi Kenelm epäilevästi.

Hetken aikaa molemmat olivat ääneti; vihdoin Jessie keskeytti vaitiolon
syvästi huokaamalla.

"Miksi te huokaatte? -- Sanokaa se minulle."

"Minä ajattelin kuinka vähän tarvitaan tekemään ihmisiä onnellisiksi,
mutta se vähä on yhtä vaikea saada, kuin koko hengenvoimansa uhraaminen
johonkin suureen toimeen."

"Se on hyvin viisaasti sanottu. Jokainen tavoittaa jotakin
vähäpätöistä, josta ei kukaan muu kentiesi antaisi penniäkään. Mutta
mikä se vähäpätöinen asia on, jota te huokaillen toivotte?"

"Mrs Bawtrey myisi mielellään tämän puodin. Hän alkaa jo käydä vanhaksi
ja kivulloiseksi, mutta ei kukaan osta sitä; jos Will saisi tämän
puodin, niin minä voisin sitä hoitaa -- mutta ei sitä kannata
ajatellakaan."

"Mitä puotia te tarkoitatte?"

"Tuota!"

"Missä? Minä en mitään puotia näe."

"Mutta se _on_ kylän puoti -- ainoa mikä löytyy, jossa postikonttoori
on."

"Ah! Minä näen ikkunassa jotain, joka on punaisen nutun näköinen. Mitä
siellä myydään?"

"Kaikellaista -- teetä ja sokuria, ja kynttilöitä, ja huivia, ja
nuttuja, ja hameita, ja hiirenloukkuja, ja postipaperia; ja Mrs Bawtry
ostaa Will raukan koria, ja myy ne paljon korkeampaan hintaan kuin hän
itse niistä maksaa."

"Se näyttää olevan sievä tupa ja sen takana on maakappale ja puutarha."

"Niin. Mrs Bawtrey maksaa kahdeksan puntaa vuodessa siitä; mutta puoti
kyllä sen verran tuottaa."

Kenelm ei vastannut mitään. He kulkivat edelleen ääneti ja olivat
saapuneet kadun keskikohdalle, kun Jessie katseli ympärilleen ja
samassa päästi äkillisen huudon, säpsähti ja yhtäkkiä seisahtui.

Kenelm katseli siihen suuntaan kuin tyttökin ja näki muutaman kyynärän
päässä, tien toisella puolella, pienen punaisista tiilikivistä tehdyn
huoneen ynnä muutamia olkikatoilla varustettuja suojuksia avaralla
pihalla, johon vei portti, jota vasten nojasi mies, pieni piippu
suussa. "Se on Tom Bowles," kuiskasi Jessie ja pisti kätensä Kenelmin
käteen -- sitten hän veti sen äkkiä takaisin, ikäänkuin hän olisi
tullut toiselle mielelle, ja sanoi yhä kuiskaten: "Menkää nyt takaisin,
sir!"

"En suinkaan sitä tee. Minä tahdon juuri oppia tuntemaan Tom Bowles'ia.
Hiljaa!"

Tom Bowles oli samassa viskannut piippunsa pois ja tuli nyt hiljakseen
astuen tien poikki heitä vastaan.

Kenelm katseli häntä tarkasti. Hän oli tavattoman roteva mies, pari
tuumaa lyhempi Kenelmiä, mutta kuitenki tavallista pitempi mies; hänen
hartiansa ja rintansa olivat vahvat kuin Herkuleen, mutta alempi osa
ruumista ei kuitenkaan ollut yhtä vankka, ja hänen käyntinsä oli hidas
ja pitkäveteinen. Kuunvalo lankesi hänen kasvoillensa; ne olivat
kauniit. Hän oli ilman hattua ja hänen kihara tukkansa oli lyhyeksi
leikattu. Hänen kasvonsa olivat säännölliset ja hän oli terveen
näköinen; hän näytti olevan noin kahdenkymmenenkuuden tahi seitsemän
vuoden vanha. Kun hän tuli lähemmäksi niin huomasi Kenelm ettei hänen
kasvonsa olleet ensinkään miellyttävät, niinkuin ne etäämmältä
näyttivät, vaan hurjan ja kolkon näköiset.

Kenelm kulki edelleen Jessien rinnalla kun Bowles tunkeusi heidän
väliinsä ja, toisella kädellään tarttuen tytön käsivarteen, toisella
teki uhkaavan liikkeen kääntyessään Kenelmiin, sanoen kolkolla äänellä:

"Kuka olette?"

"Päästäkää tämä nuori nainen, ennen minä en vastaa."

"Jos ette olisi muukalainen," vastasi Bowles ja näytti siltä kun hän
koettaisi nousevaa vihaa viihdyttää, "niin makaisitte ojassa noiden
sanojen tähden. Mutta minä oletan ettette tiedä minun olevan Tom
Bowles, ja minä en salli sen tytön, jota minä rakastan, olla toisen
miehen seurassa. Pois täältä sentähden."

"Ja minä en salli kenenkään harjoittaa väkivaltaa tyttöä kohtaan, joka
käy minun vieressäni, sanomatta hänelle että hän on konna ja että minä
ainoastaan odotan siksi kunnes hän saapi molemmat kätensä vapaaksi
antaakseni hänen tietää ettei hänellä olekaan raajarikon kanssa
tekemistä."

Tom Bowles tuskin korviansa uskoi. Hämmästys hetkeksi tukehdutti kaikki
muut tunteet. Hän tietämättänsä päästi Jessien irti, ja tyttö pakeni
niinkuin irti päästetty lintu. Mutta hän nähtävästi ajatteli enemmän
uuden ystävänsä vaaraa, kuin pakenemista; sillä sen sijaan, että hän
olisi isänsä tuvassa turvaa etsinyt, hän juoksi muutamain työmiesten
tykö, jotka olivat aivan lähellä ja olivat pysähtyneet ravintolan
edustalle, ja palasi näiden liittolaisten kanssa sille paikalle, mihin
nuo kaksi miestä olivat jääneet. Työmiehet pitivät paljon hänestä, ja
kun heitä oli monta, he eivät Tom Bowles'ia pelänneet, vaan riensivät
puoleksi juosten, puoleksi käyden, paikalle, ja toivoivat ehtivänsä
sinne hyvään aikaan astumaan Tomin kauhistavan käsivarren ja
rauhallisen muukalaisen luurangon välille.

Bowles oli sillä välin toipunut ensi hämmästyksestään ja oli tuskin
huomannut, että Jessie oli karannut, vaan piti yhä vielä oikeaa
käsivarttansa ojennettuna sitä paikkaa kohti, josta tyttö oli kadonnut,
ja jupisi ylönkatseellisesti, tähtäen Kenelmin kasvoja vastaan iskun
vasemmalla kädellänsä. "Yksi käsi on oleva kylläksi sinulle."

Mutta yhtä nopeaan Kenelm tarttui nostetun käsivarren kyynärpäähän,
jotta isku kohtasi tyhjää ilmaa, pisti samalla esiin oikean polvensa ja
jalkansa ja pani ämmänkoukkua raskaalle vastustajallensa niin että tämä
kaatui selälleen sääret ylöspäin. Liike oli niin äkillinen ja huumaava
sekä siveellisesti, että ruumiillisesti, että minuuti tai enemmänkin
kului, ennenkuin Tom Bowles nousi ylös. Sitten hän toisen minuutin
seisoi ja tuijotti vastustajaansa ja hänen mieltänsä valtasi pelko,
miltei taikauskoinen kammo. Sillä tunnettu on että, olkoonpa mies, tahi
vaikkapa petokin kuinka hurja ja uskalias tahansa, jos hän tähän saakka
aina on tottunut voittamaan, mutta ei milloinkaan ole kohdannut
vihollista, joka olisi ollut hänen vertaisensa voimassa, niin
ensimmäinen tappio, varsinkin kun vastustaja on hänestä halveksittava,
kauhistuttaa ja veltostuttaa koko hermorakennuksen. Mutta kun tappelija
Tomissa vähitellen heräsi oman voiman tunto jälleen, ja hän huomasi,
että hän ainoastaan painijan sukkelan tempun kautta oli maahan lyöty,
vaan ei nyrkkitaistelijan nyrkkivoiman kautta, niin pelko katosi ja Tom
Bowles oli taas entisellään. "Oh, vai olette sitä lajia?" sanoi hän.
"Näillä seuduin me emme tappele kantapäillä niinkuin aasit; me
tappelemme nyrkeillämme, poikani; ja koska tahdotte sellaista leikkiä,
niin täytyyhän teidän saada."

"Jumala," vastasi Kenelm juhlallisesti, "lähetti minun tähän kylään
vartavasten Tom Bowles'ille selkään antamaan. Se on sula armo, joka
teille tapahtuu, te tulette vielä sitä huomaamaan."

Taas kammo, samankaltainen kuin se, minkä Aristofaneen demagoogi mahtoi
tuntea kun makkarantekijä hänen voitti, valtasi Tom Bowles'in
uskaliasta sydäntä. Häntä nuo merkilliset sanat eivät yhtään
miellyttäneet ja vielä vähemmin se surullinen ääni, jolla ne
lausuttiin. Mutta hän päätti ruveta tappeluun paremmin varustettuna
kuin hän ensin oli katsonut tarpeelliseksi, ja riisui päältänsä raskaan
karkean takkinsa ja liivit, kääri paidanhihat ylös ja meni sitten
hitain askelin vihollistansa vastaan.

Kenelm oli myöskin, ja vieläkin perinpohjaisemmin, riisunut takkinsa,
jonka hän huolellisesti oli pannut kokoon, koska se oli sekä uusi että
ainoa mikä hänellä oli, ja laskenut sen tien viereen ja paljastanut
käsivartensa, jotka olivat laihat ja melkein hennot hänen vastustajansa
paksuihin jäntäreisin verraten, mutta jänteet niissä olivat vahvat kuin
hirven takajalka.

Tähän aikaan työmiehet, Jessien johtamina, olivat paikalle saapuneet,
ja aikoivat juuri tunkeutua tappelijain väliin, kun Kenelm viittasi
heille väistymään ja sanoi tyyneellä ja painavalla äänellä:

"Asettukaa meidän ympärillemme, hyvät ystävät, muodostakaa piiri ja
katsokaa että minun puolestani kaikki käy rehellisesti. Minä olen varma
siitä, että Mr Bowles puolestaan on rehellinen. Hän on kyllin suuri
turhanpäiväistä halveksimaan. Ja nyt, Mr Bowles, sananen teille
naapurinne läsnäollessa. Minä en aio sanoa mitään epäkohteliasta. Te
olette tosin hurja ja kiivas, mutta mies ei aina voi itseänsä hillitä
-- ainakin on minulle niin kerrottu -- kun hän ajattelee, enemmän kuin
hänen tulisi, kaunista tyttöä. Minä en oikein voi nähdä kasvojanne
kuunvalossa, mutta, vaikka ne tällä hetkellä näyttävät kolkolta, olen
kuitenkin varma siitä, että te oikeastaan olette kelpo mies, ja että,
jos te lupaatte jotakin miehen tavalla, te sitä pidättekin niinkuin
mies. Eikö niin?"

Pari kolme läsnäolijoista ilmoittivat hyväksymystänsä hiljaa jupisten;
toiset kokoontuivat heidän ympärilleen, ollen ihmeissään.

"Mitä hyötyä tuosta joutavasta puheesta on?" sanoi Tom Bowles hiukan
epävakaisella äänellä.

"Suoraan sanoen tämä: jos minä tappelussa voitan teidät, niin minä
pyydän teitä naapurienne läsnäollessa lupaamaan, ettette sanoilla
ettekä te'oilla enää Miss Jessie Wiles'iä kiusaa."

"Ah!" ärjäsi Tom. "Rakastatteko te häntä?"

"Uskokaa sitä jos mielitte; ja minä puolestani lupaan että, jos te
minun voitatte, niin minä lähden täältä niin pian kuin te sallitte
minun sitä tehdä, enkä ikinä enää tänne tule. Mitä! Epäättekö sitä
luvata? Pelkäättekö todella että minä teitä voitan?"

"Te! Minä musertaisin kymmenen teidän vertaista murskaksi."

"Siinä tapauksessa voitte vallan hyvästi luvata se minulle. Se on
rehellinen suostumus. Eikö niin, naapurit?"

Kenelmin näennäinen hyvä ja iloinen mieli sekä heidän oma
oikeudentuntonsa yhteisesti vaikuttivat sen, että läsnäolijat yhteen
ääneen huusivat, että Kenelm oli oikeassa.

"Kuulkaas nyt, Tom," sanoi vanhanpuoleinen mies, "tämä herra ei voi
rehellisemmin puhua; ja me uskomme kaikki, että pelkäätte, jollette
suostu."

Tomin kasvot osoittivat suurta liikutusta; mutta vihdoin hän karjasi.
"Olkoon menneeksi, minä lupaan -- se on, jos hän minun voittaa."

"Hyvä," sanoi Kenelm. "Te kuulette, naapurit; ja Tom Bowles ei voisi
näyttää kauniita kasvojansa teidän joukossanne, jos hän lupaustansa
rikkoisi. Ojentakaa minulle kätenne."

Tappelija Tom ojensi tuiman näköisenä kätensä Kenelmille.

"Noh niin, se on englantilaisen kaltaista," sanoi Kenelm -- "julkinen
tappelu eikä mitään vihaa. Vetäytykää syrjemmälle, ystävät, ja antakaa
tilaa meille."

Työmiehet vetäytyivät kaikki vähän matkaa pois heistä; ja kun Kenelm
asettui paikallensa, oli hänen käytöksensä niin sujuva ja notkea, että
hänen vahva ruumiinrakennuksensa kohta tuli näkyviin ja, verrattuna
Tomin suureen rintaan, teki jälkimmäisen kömpelön ja kankean
näköiseksi.

Molemmat miehet seisoivat minuutin ajan vastakkain toisiansa ja
katselivat vakaasti ja varovaisesti toinen toisensa silmiin. Tomin veri
alkoi kuohua -- eikä Kenelmikään, vaikka hän näytti tyyneeltä, ollut
tuntematta sitä sydämen ylpeätä tykytystä, jota taistelun hurja ilo
vaikuttaa. Tom teki ensimmäisen iskun, ja yksi isku väistettiin, mutta
siihen ei vastattu; uusi isku ja vielä yksi -- ne väistettiin vielä --
mutta ei vielä isketty takaisin. Kenelm, joka silminnähtävästi vaan
puolusti itseänsä, käytti hyväksensä kaikki tämän sotataidon edut,
jotka käsivarsien suurempi notkeus hänelle tuotti. Kenties hän
tahtoi oppia tuntemaan vastustajansa taitavuutta ja tutkia hänen
hengityksiensä pituutta, ennenkuin hän itse uskalsi ruveta hyökkäämään
hänen kimppuunsa.

Tom, joka julmistui siitä että iskut, jotka olisivat häränkin maahan
lyöneet, täten väistettiin ja huomasi että hän oli kohdannut
salaperäisen taitavuuden, joka teki hänen raa'an väkevyytensä turhaksi
voimaksi ja ajan pitkään tulisi häntä voittamaan, tuli äkisti siihen
päätökseen että, kuta pikemmin hän voisi saattaa tuon raa'an väkevyyden
vaikuttamaan, sitä parempi hänelle. Tämän johdosta hän, kolme piiriä
tehtyänsä, jolla ajalla hän, ainoatakaan kertaa voimatta vastustajansa
varovaisuutta tyhjäksi tehdä, oli saanut muutamia helppoja iskuja
nenäänsä ja suullensa, vetäysi takaisin ja hyökkäsi niinkuin härkä
vihollisensa päälle -- niinkuin härkä, sillä hän karkasi häntä vastaan,
mahdottoman suuri pää alaspäin ja molemmat nyrkit sarvien virkaa
tehden. Kun hyökkäys oli tehty, oli hän _milled'in_ miehen tilassa.
Minä oletan varmana asiana, että jokainen englantilainen, joka kutsuu
itsensä mieheksi -- se on, jokainen mies, joka on ollut englantilainen
poika ja jonka sellaisena on täytynyt nyrkkiänsä käyttää -- tietää,
mikä "mill" on. Mutta minä en kirjoita ainoastaan "pojille" vaan
myöskin "tytöille." Kunnioitettavat naiset, -- "mill" -- minä käytän
vastenmielisesti ja itseäni halveksien tätä siansaksaa, jota
naiskirjailijat ihailevat ja jota Aikakauden Tytöt tuntevat paremmin
kuin Murray'tansa -- "mill" -- minä en puhu naiskirjailijoille enkä
Aikakauden Tytöille, vaan viattomille neitosille, ja selittääkseni
sanaa näille ulkomaalaisille, jotka osaavat ainoastaan englannin
kieltä, jota Addison ja Macaulay ovat heille opettaneet -- "mill" on
selitettynä tämä: teidän vastustajanne on jalossa kaksintaistelussa
nyrkki nyrkkiä vastaan hyökännyt esiin pää edellä niin, että pää joutui
niinkuin ruuvipihtiin vastustajan kyljen ja ulospäin käännetyn vasemman
käsivarren väliin, jossa se, ilman suojatta ja avutta, voi tulla
vihollisen oikean nyrkin kautta muserretuksi vallan tuntemattomaksi. Se
on tila, johon raa'an voiman etevyys väliin joutuu ja jota tällaisessa
tappelussa saavutettu taitavuus harvoin laiminlyö hyväksensä käyttää.
Kenelm, joka oli kohottanut oikean käsivartensa, epäsi hetken aikaa,
sitten hän irroitti vasemman käsivartensa, päästi vangin irti ja,
lyöden häntä ystävällisesti olkapäähän, käänsi häntä katsojia kohti ja
sanoi puolustavalla äänellä. "Hänellä on kauniit kasvot -- olisi väärin
niitä pahoin pidellä."

Tom'in vaarallinen tila oli niin selvä kaikille ja vastustajan
hyväntahtoinen luopuminen siitä edusta, jonka hänen asemansa hänelle
tuotti, näytti niin jalolta, että työmiehet hurrasivat. Tom'ista tuntui
kuin olisi häntä kohdeltu niinkuin lasta; ja, valitettavasti hän,
kääntyessään ja rauhoittaen mieltänsä, sattui luomaan silmänsä
Jessie'en. Tytön suu oli selkomen selällään kauhistuksesta; Tom luuli
hänen pilkallisesti nauravan hänelle. Ja nyt hän tuli väkeväksi. Hän
tappeli niinkuin härkä tappelee nuoren hiehon läsnäollessa, joka,
niinkuin hän kyllä tietää, on oleva voittajan oma.

Jos Tom ei milloinkaan ennen ollut tapellut miehen kanssa, joka oli
käynyt kilpa-nyrkistelijän opissa, niin ei Kenelm'kään ennen ollut
tavannut väkevyyttä, joka, joll'ei se olisi ollut opetusta vailla,
olisi voittanut hänen oman väkevyytensä. Hän ei enää voinut ainoastaan
puolustaa itseänsä; hän ei enää voinut taitavan miekkailijan tavalla
leikkiä näiden mahdottoman vahvain käsivarsien moukarien kanssa. Ne
murtivat hänen varustuksensa -- ne kalkuttivat hänen rintaansa kuin
olisi se ollut alaisin. Hän huomasi olevansa hukassa jos ne sattuisivat
hänen päähänsä. Hän havaitsi myöskin että ne iskut, joita hän tähtäsi
vastustajansa rintaan, eivät vaikuttaneet enempää kuin kepillä lyöminen
sarvikuonon nahkaan. Mutta nyt hänen sieramensa väljenivät, hänen
silmänsä syöksivät tulta -- Kenelm Chillingly oli herennyt olemasta
filosoofi. Hänen lyöntinsä -- kuinka vallan toisellainen kuin Tom
Bowles'in sinne tänne kieppuvat iskut! -- sattui suoraan maaliinsa
niinkuin tyrolilaisen tahi brittiläisen pilkanampujan pyssynkuula
Aldershot'issa -- siihen oli ko'ottu jäntäreiden ja suonien koko voima
-- ja hänen iskunsa sattui juuri siihen osaan otsaa, jossa silmät
lähenevät toisiansa, ja tätä iskua seurasi salaman nopeudella toinen
enemmän rajoitettu, mutta turmiollisempi isku vasemmalla kädellä, joka
sattui siihen paikkaan missä vasen korva kohtaa kaulaa ja leukaluuta.

Ensimmäisen iskun jälkeen Tom Bowles oli vetäytynyt taaksepäin ja
horjunut, toisen jälkeen hän väänsi kätensä ylöspäin, hypähti ylös
ilmaan niinkuin hän olisi saanut kuulan sydämeensä, ja putosi sitten
raskaasti suinpäin maahan niinkuin hengetön möhkä.

Katsojat kokoontuivat hämmästyneinä hänen ympärillensä. He luulivat
hänen kuolleeksi. Kenelm laskeusi polvillensa; koetteli kädellään
Tom'in huulia, suonta ja sydäntä ja nousi sitten ylös, ja sanoi
vaatimattomalla ja puolustavalla äänellä.

"Jos hän olisi ollut vähemmän muhkea mies, niin minä kunniani kautta
vakuutan ett'en milloinkaan olisi uskaltanut toista iskua antaa.
Ensimmäinen isku olisi ollut kylläksi luonnon puolesta vähemmän
lahjakkaalle henkilölle. Nostakaa häntä varovasti ylös ja kantakaa hän
kotia. Sanokaa hänen äidilleen että minä tulen katsomaan häntä ja hänen
poikaansa huomenna. Kuulkaa, juoko hän liian paljon olutta?"

"Kyllä," sanoi yksi talonpojista, "Tom voipi juoda."

"Minä arvasin sen. Liian paljon lihaa tällaisille jäntereille. Menkää
lähinnä asuvaa lääkäriä hakemaan. Sinä, poikani? -- hyvä -- joudu! Ei
ole mitään vaaraa, mutta on mahdollista, että suoneniskeminen on
tarpeen."

Neljä läsnä-olevaa väkevää miestä nostivat varovasti Tom Bowles'in ja
kantoivat hänen kotia; hän ei osoittanut mitään tietoisuuden merkkiä;
mutta hänen kasvonsa, niillä paikoin missä ne ei olleet veressä, olivat
hyvin kalpeat, hyvin tyyneen näköiset ja huulilla oli vähän vaahtoa.
Kenelm käänsi paidanhihansa alas, otti takin päällensä ja kääntyi
Jessien puoleen.

"Noh, nuori ystäväni, näyttäkää nyt minulle Willin tupa."

Tyttö lähestyi häntä vaaleana ja vapisevana. Hän ei uskaltanut puhua.
Muukalainen oli hänen silmissään muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän
peloitti häntä miltei yhtä paljon kuin Tom Bowles oli tehnyt. Mutta
tyttö joudutti kulkuansa, astui ravintolan ohitse ja saapui vihdoin
kylän kaukaisempaan päähän. Kenelm astui hänen rinnallansa, jupisten
itsekseen; ja vaikka Jessie kuuli hänen sanojansa, hän onneksi ei niitä
ymmärtänyt, sillä ne toistivat katkeraa syytöstä naissukua kohtaan,
sanoen sitä pääsyyksi kaikkeen tappeluun, verenvuodatukseen ja
onnettomuuteen, joista klassilliset kirjailijat niin paljon puhuvat.
Kun Kenelmin kolkko mieli oli käynyt leppeämmäksi tämän palajamisen
kautta vanhain oppiin, kääntyi hän vihdoin hiljaisen kumppaninsa luo ja
sanoi ystävällisesti, mutta vakaasti:

"Mr Bowles on luvannut minulle yhden asian, ja nyt on kohtuullista,
että pyydän teidänkin lupaamaan jotakin, nimittäin tätä: ajatelkaa
kuinka helposti kaunis tyttö, niinkuin te, voi tulla syyksi ihmisen
kuolemaan. Jos Bowles olisi lyönyt minua siihen paikkaan kuin minä
häntä löin, niin ei yhdenkään lääkärin apu olisi ollut miksikään
hyödyksi."

"Oi!" valitti Jessie vapisten ja peitti kasvonsa käsillänsä.

"Ja tästä vaarasta puhumattakaan, ajatelkaa, että mies voi saada
kuolinhaavan sekä sydämeen että päähän, ja että sillä naisella on suuri
edesvastaus, joka, puolustakoon hän itsensä millä tahansa, unhoittaa
kuinka paljon pahaa yksi ainoa sana hänen huuliltansa ja katse hänen
silmistänsä voi matkaansaattaa. Ajatelkaa sitä ja luvatkaa ettette
milloinkaan, jos menette Will Somers'in kanssa naimisiin tai ei, enää
anna miehelle syytä uskoa että te voitte hänestä pitää, jos sydämenne
sanoo, että te ette sitä voi. Lupaatteko sitä?"

"Kyllä, kyllä." Jessie raukan ääni tukehtui nyyhkytyksiin.

"Kuulkaa, lapseni, minä en pyydä teitä herkeämään itkemästä, sillä
tiedän, että naiset mielellään kyyneleihin turvaavat, ja tässä
tilaisuudessa se tekee teille hyvää. Mutta me olemme nyt kylän
äärimmäisessä päässä; mikä on Willin tupa?"

Jessie nosti päätänsä ja osoitti yksinäistä, pientä, olkikatolla
varustettua tupaa.

"Minä pyytäisin teitä tulemaan sisälle minua esittelemään; mutta
kenties näyttäisi siltä kuin tahtoisin kerskata siitä, että Tom
Bowles'in voitin. Hyvää yötä sentähden, Jessie, ja antakaa anteeksi
saarnaamiseni."



KOLMASTOISTA LUKU.


Kenelm koputti tuvan ovea; ääni huusi hiljaa: "Astukaa sisään."

Hän painoi alas päänsä ja astui kynnyksen yli.

Siitä asti kuin hän oli tapellut Tom Bowles'in kanssa oli hän mieltynyt
tähän onnettomaan rakastajaan -- ihmisen luonto on sellainen, että hän
rupeaa pitämään ihmisestä, kun hän on hänen voittanut; ja hän ei
ensinkään ollut hyvillään siitä, että Jessie suositteli kivulloista
raajarikkoa.

Mutta kun hänen tyyntä katsettansa kohtasi kaksi kiiltävää, lempeää,
mustaa silmää ja vaaleat, hienot kasvot, joissa oli tuo selittämätön
vienous, jota heikko terveys usein vaikuttaa etenkin nuoriin, niin
kilpailija kohta voitti hänen sydämensä. Will Somers istui uunin
ääressä, jossa vielä muutamia hiiliä paloi, vaikka oli lämmin kesäilta;
pieni maalaamaton pöytä oli hänen vieressään, jolla oli pajunoksia ja
valkoisia, valkaistuja lastuja avonaisen kirjan vieressä. Vaaleilla ja
laihoilla käsillään hän par'aikaa teki pientä koria. Hänen äitinsä pani
juuri pois teekuppia toiselta, ikkunan alla olevalta, pöydältä. Will
nousi ylös kohteliaasti, niinkuin maalainen tavallisesti tekee, kun
muukalainen tulee sisään; leski katseli kummastellen taaksensa ja
kumarsi syvästi; hän oli pieni, laiha vaimo ja hänen kasvonsa olivat
lempeät ja osoittivat kärsivällisyyttä.

Tupa oli siisti, niinkuin kodit tavallisesti ovat maalla, joita naiset
saavat mielensä mukaan järjestää. Oven vastapäätä olevalla kaapilla oli
joukko halpoja savi-astioita. Valkoiseksi kalkituita seiniä koristi
värilliset kuvat, jotka kuvasivat etupäässä raamatullisia aineita
Uudesta Testamentista, niinkuin tuhlaaja-pojan palaaminen, jossa tämä
oli sinisessä takissa ja keltaisissa housuissa ja sukat liukuneina
kenkien yli.

Yhdessä tuvan nurkassa oli joukko erikokoisia koria ladottuina
päälletysten ja toisessa nurkassa oli avonainen kirjakaappi, jossa oli
moniaita kirjoja; se on koriste, joka on harvinaisempi tuvissa maalla,
kuin värilliset kuvat ja kiiltävät savikalut.

Kenelm tietysti ei yhdellä silmäyksellä voinut kaikkea tätä nähdä ja
huomata. Mutta koska ihminen, joka on tottunut asiain yleistä puolta
käsittämään, erinomaisen pian voi oikein arvostella jotakin, jota
vastoin ihminen, joka on tottunut katselemaan ainoastaan asiain
erityisyyksiä, varsin hitaasti voi arvostella jotain ja, kun hän sen
tekee, hän luultavasti erehtyy, teki Kenelm oikean päätöksen, kun hän
arveli näin: "Minä olen yksinkertaisten englantilaisten talonpoikain
luona; mutta ne ovat, yhdestä tahi toisesta syystä, jota ei voi tulojen
verrannollisen suuruuden kautta selittää, parhaimpaa lajia tätä
säätyä."

"Minä pyydän anteeksi, että tunkeudun tänne tähän aikaan, Mrs Somers,"
sanoi Kenelm, joka lapsuudestansa asti oli ollut sen verran
talonpoikien parissa, että hän tiesi kuinka pikaan ne kotijumalainsa
läsnäollessa käsittävät heille osoitettua kunnioitusta ja kuinka
älykkäitä he ovat huomaamaan, että sitä ei heille osoiteta. "Mutta minä
en tule kauan tässä kylässä viipymään, ja minä en tahtoisi lähteä
täältä näkemättä teidän poikanne töitä, joista olen kuullut paljon
puhuttavan."

"Te olette hyvin hyvä, sir," sanoi Will tyytyväisesti hymyillen, joka
hymy kummallisella tavalla kirkasti hänen kasvonsa. "Ne ovat vaan aivan
tavallisia töitä, joita minulla on täällä kotona. Hienommat ovat
enimmästi tilattuja."

"Katsokaas, sir," sanoi Mrs Somers, "kauniit korityöt vievät niin
paljon aikaa; ja jos niitä ei tehdä tilaajoille, niin olisi kenties
vaikea saada niitä myydyksi. Mutta olkaa hyvä ja istukaa, sir," ja Mrs
Somers toi tuolin vieraallensa, "sillä välin kun minä juoksen ylös
hakemaan sitä koria, jonka poikani on tehnyt Miss Travers'ille. Se
viedään hänelle huomenna ja minä panin sen säilöön ettei mikään
tapaturma tapahtuisi."

Kenelm istui ja, nostaen tuolinsa lähemmäksi Williä, otti puolitekoisen
korin käteensä, jonka nuori mies oli pöydälle pannut.

"Tämä on minusta hyvin sievää ja hienoa työtä," sanoi Kenelm; "ja muoto
on kyllin kaunis tyydyttämään sivistyneen naisen kauneuden tuntoa."

"Se on tilattu Mrs Lethbridgelle," sanoi Will; "hän tarvitsee jotain,
mihin hän panee kirjeitä ja korttia; ja sen muodon olen valinnut
eräästä kuvakirjasta, jonka Mr Lethbridge oli hyvä ja lainasi minulle.
Kai te tunnette Mr Lethbridgen? Hän on varsin hyvä herra."

"En, minä en häntä tunne. Kuka hän on?"

"Meidän pappimme, sir. Tässä on kirja."

Kenelm näki ihmeeksensä, että se oli kertomus Pompejista ja että siinä
oli puunpiirroksia niistä huonekaluista ja koristuksista, mosaikeista
ja freskoista, jotka tästä merkillisestä pienestä kaupungista on
löydetty.

"Minä näen, että teidän mallinne on niin sanottu _patera_," sanoi
Kenelm, "ja hyvin tuttu sellainen. Te mukailette sitä paljon tarkemmin
kuin minä olisin katsonut mahdolliseksi, kun pronssin sijaan käytetään
kutomistyötä. Mutta te huomaatte varmaankin, että tämän matalan maljan
kauneus suureksi osaksi riippuu noista kahdesta kyyhkysestä, jotka
laidalla istuvat. Te ette voi tätä koristetta tähän panna."

"Mrs Lethbridge aikoi panna siihen kaksi pientä sisustettua
kanarialintua."

"Aikoiko hän? Jumala varjelkoon!" huudahti Kenelm.

"Mutta," sanoi Will, "se tuuma ei ollut mieleeni ja minä rohkenin sanoa
sitä hänelle."

"Miksi se ei mieleenne ollut?"

"Niin, en tiedä; mutta minusta se ei olisi ollut oikein tehty."

"Se olisi ilmoittanut kauneuden tunnon puutetta ja olisi pilannut
korianne; ja minä koetan selittää teille miksi. Te näette tässä,
seuraavalla sivulla, hyvin kauniin kuvapatsaan kuvattuna. Tämän
kuvapatsaan tarkoitus on olla luonnon mukainen -- mutta idealiseerattu.
Te ette tunne tuon vaikean sanan, idealiseerattu, merkitystä, ja hyvin
harvat ihmiset sitä ymmärtävät. Mutta se tarkoittaa laatia jotain
taiteen alalla sen aatteen mukaan kuin ihmisen henki itselleen luopi
jostakin luonnossa olevasta. Tämä jokin luonnossa on tietysti ensin
huolellisesti tutkittava, ennenkuin ihminen voi muodostaa jotakin
taiteen alalla, joka tarkasti kuvaa sitä. Se taideniekka esimerkiksi,
joka on tämän kuvapatsaan tehnyt, on tuntenut ihmisen ruumiin suhdat.
Hänen on täytynyt tutkia sen eri osia -- päitä ja käsiä, käsivarsia ja
jalkoja ja niin edespäin -- ja kun hän on niin tehnyt, panee hän kokoon
kaikki erilaiset erityis-tutkimuksensa niin että ne muodostavat uuden
kokonaisuuden, jonka tarkoituksena on tehdä olennoksi se aate, jonka
hän on hengessään luonut. Ymmärrättekö minua?"

"Osaksi; mutta ei kaikki vielä ole selvänä."

"Se on vallan luonnollista; mutta te tulette pian arvaamaan arvoituksen
kun mietitte mitä sanon. Jos minä, tehdäkseni tämän kuvapatsaan, joka
on tehty metallista ja kivestä, luonnollisemmaksi, panen sen päähän
oikeista hiuksista tehdyn valetukan, ettekö silloin kohta huomaisi,
että olisin pilannut teoksen -- että, niinkuin te selvästi sanoitte,
'se ei olisi oikein tehty' -- ja että minä siihen sijaan, että tekisin
taideteosta luonnollisemmaksi, olisin tehnyt sitä naurettavaksi,
luonnottomaksi, sen kautta, että tahdoin pakoittaa sen mieleen, joka
sitä katseli, vastakohdan todellisen elämän, jota luonnollisista
hiuksista tehty valetukka edustaa, ja taiteellisen elämän välillä, jota
kiveen tai metalliin olennoksi tehty aate edustaa. Kuta korkeampi
taideteos on (se on, kuta korkeampi se aate on, jota se kuvaa uutena
luonnosta otettujen erityisyyksien yhdistyksenä), sitä enemmän sitä
alennetaan tahi pilataan koettamalla luoda siihen sellainen
todellisuus, joka on käytettyjen aineksien rajain ulkopuolella. Mutta
samaa sääntöä voipi sovittaa kaikkeen taiteen alalla, olkoonpa se
kuinka halpaa tahansa. Ja kaksi sisustettua kanarialintua kudotun korin
reunalla, joka on tehty kreikkalaisen juoma-astian mukaan, osoittaisi
yhtä huonoa aistia kuin valetukka Apollonin marmorikuvapatsaan päässä."

"Minä ymmärrän," sanoi Will pää alaspäin, niinkuin ihminen, joka
tarkasti miettii jotakin -- "minä ainakin luulen ymmärtäväni teitä; ja
minä olen hyvin kiitollinen teitä kohtaan, sir."

Mrs Somers oli aikaa sitten palannut kori kädessä, mutta
seisoi yhä sitä kädessään pitäen, sillä hän ei uskaltanut vierasta
herraa keskeyttää, ja kuunteli hänen sanojansa yhtä suurella
kärsivällisyydellä ja yhtä vähän asiasta ymmärtäen, kuin se olisi ollut
yksi niitä suuria riitasaarnoja kirkonmenoista, joilla Mr Lethbridgen
juhlallisissa tilaisuuksissa oli tapa seurakuntaansa suosia.

Kun Kenelm oli tämän arvostelun tapaisen luentonsa lopettanut -- josta
moniaat runoilijat ja kirjailijat, jotka koettavat pilkata ideaalia
panemalla oikeista hiuksista tehdyn valetukan kivisien kuvapatsaiden
päähän, voisivat saada monta hyvää neuvoa, jos alentaisivat itsensä
niitä tottelemaan, joka kuitenkaan ei ole luultavaa -- huomasi hän että
Mrs Somers seisoi hänen vieressään, otti häneltä korin, joka todella
olikin erittäin kaunis ja sievä ja oli jaettuna useampien osiin
sellaisia kaluja varten, joita naiset käyttävät, ja kiitti sitä
hyväksi.

"Nuori neiti aikoo itse varustaa sitä silkkivuorilla ja koristaa sitä
nauhoilla," sanoi Mrs Somers ylpeästi.

"Eiköhän nauhat tule sitä pilaamaan?" sanoi Will kysyväisesti.

"Ei ensinkään. Teidän synnynnäinen sopusoinnun aistinne ilmoittaa
teille, että nauhat sopivat vallan hyvin sellaisiin kepeihin
kutomusteoksiin kuin tämä kori on; mutta te ette voisi panna
silkkinauhoja noihin nurkassa oleviin karkeihin ruokavasuihin. Ainetta
aineen mukaan, paksu köysi sopii niille; samoin kuin runoilija, joka
käsittää taidettansa, käyttää kauniita lausetapoja niissä runoissa,
jotka ovat kirjoitetut ylhäisten salongeja varten, mutta huolellisesti
karttaa niitä, kun hän sepittää yksinkertaisia runoja, joiden tarkoitus
on olla voimakkaita ja voida tunkea avaralle, vaikka ovat kovan
kohtelun alaisina matkalla. Mutta teidän tulisi todella ansaita paljon
enemmän rahaa tällaisella työllä, kuin ollen tavallisena päiväläisenä."

Will huokasi. "Ei näillä seuduin, sir. Mutta jos asuisin kaupungissa."

"Miksi ette muuta kaupunkiin?"

Nuori mies punastui ja pudisti päätänsä.

Kenelm kääntyi kysyväisesti Mrs Somers'iin. "Minä kyllä mielelläni
sinne muuttaisin, missä olisi paras pojalleni olla. Mutta --" ja tässä
hän keskeytti itsensä ja kyynel vieri hiljaa hänen poskeansa alas.

Will vastasi iloisemmalla äänellä: "Minä alan nyt tulla tunnetuksi, ja
tulen saamaan työtä, kun vaan odotan kärsivällisyydellä."

Kenelm ei katsonut kohteliaaksi ensi kerta tavatessansa Williä pyrkiä
hänen uskotuksensa ja hän alkoi tuntea, enemmän kuin alussa, sekä
saatujen lyöntien vaikuttavaa tuskaa että myöskin tavallista suurempaa
väsymystä, joka tavallisesti on seurauksena pitkän kesäpäivän työstä
ulkona. Hän jätti sentähden jotenkin jyrkästi hyvästi, sanoen
mielellään ostavansa muutamia koria todisteeksi Willin taitavuudesta ja
kätevyydestä, ja lupasi suullisesti tai kirjallisesti siitä antaa
likempiä tietoja.

Juuri kun hän tuli Tom Bowles'in tuvan näköisälle matkallansa Mr
Saundersonin taloon, Kenelm näki miehen, joka nousi porttiin sidotun
hevosen selkään, ja puhui muutaman sanan vanhanpuoleisen vaimon kanssa
ennenkuin hän ratsasti eteenpäin. Hän ratsasti aivan Kenelmin sivutse
huomaamatta häntä, kun tämä filosoofinen kuljeksija seisautti häntä,
sanoen: "Jollen erehdy, sir, niin olette lääkäri. Eihän Mr Bowles'in
tila ole vaarallinen?"

Lääkäri pudisti päätänsä. "En voi vielä sanoa. Hän on saanut kovan
iskun johonkin."

"Se oli juuri vasemman korvan alle. Minä en tähdännyt aivan siihen
paikkaan; mutta Bowles pahaksi onneksi samassa astui hiukan syrjälle;
kenties hän oli hämillänsä eräästä iskusta molempain silmäin väliin,
joka kävi juuri edellä sitä; ja sentähden hän, niinkuin sanotte, sai
kovan iskun. Mutta jos se häntä parantaa tavastansa pahoin lyödä muita
ihmisiä, jotka eivät voi sitä niin hyvin kestää, niin se kukatiesi on
oleva hänen hyväksensä, niinkuin teidän opettajanne, sir, epäilemättä
sanoi kun hän antoi teille selkään."

"Herra varjelkoon! Oletteko te se mies, joka tappeli hänen kanssansa --
te? Sitä en usko."

"Miksi ei?"

"Miksi ei! Sen mukaan kuin minä voin nähdä tässä hämärässä, niin vaikka
te olette pitkä mies, on Tom Bowles kuitenkin epäilemättä paljon
raskaampi teitä."

"Tom Spring oli Englannin suurin nyrkistelijä; ja niiden tietojen
mukaan kuin meillä on hänen painostansa, jotka historia on
arkiiweissaan säilyttänyt, oli Tom Spring paljon keveämpi kuin minä."

"Mutta oletteko te kilpanyrkistelijä?"

"Yhtä paljon sitä kuin jotakin muuta. Mutta me puhuimme Mr Bowles'ista;
oliko täytymys iskeä häneen suonta?"

"Oli; hän oli tunnotonna, tahi ainakin melkein tunnotonna, kun minä
tulin. Minä laskin hänestä muutaman uns'in verta, ja ilokseni voin
sanoa, että hän nyt on tunnoillansa, mutta hänen täytyy olla hyvin
hiljaa."

"Epäilemättä; mutta minä toivon että hän huomenna on sen verran
virkonut, että hän voi puhua minun kanssani."

"Sen minäkin toivon; mutta en kuitenkaan voi varmaan sitä sanoa. Oliko
se riita jostakin tytöstä -- mitä?"

"Se ei ollut rahasta. Ja minä arvelen, että jos maailmassa ei olisi
rahoja eikä naisia, niin ei olisi yhtään riitoja ja hyvin harvoja
lääkärejä. Hyvää yötä, sir."

"Se on omituista," sanoi Kenelm, kun hän avasi Mr Saundersonin
puutarhan portin, "että vaikka en koko päivänä ole syönyt mitään muuta
kuin pari pientä voileipää, ei minun ole ensinkään nälkä. Sellainen
poikkeus ruo'ansulattimien laillisien velvollisuuksien täyttämisestä ei
ole milloinkaan ennen minulle tapahtunut. Siinä mahtaa olla jotain
tärkeätä."

Ja kun hän tuli arkihuoneesen, istui perhe vielä pöydän ääressä, vaikka
se jo aikaa sitten oli illallisensa syönyt. Kaikki nousivat Kenelmin
tullessa. Hänen urostekonsa maine oli ehtinyt sinne ennen häntä. Hän
keskeytti ne onnentoivoitukset, kiitokset ja kysymykset, joita
hyväntahtoinen perhe ajoi hänen korvansa täyteen, surullisesti
huudahtaen: "Mutta ruokahaluni on mennyt! Ei mitkään kunnianosoitukset
voi sitä korvata. Antakaa minun rauhallisesti mennä levolle ja unien
luvatussa maassa kenties parantua näkemällä unta illallisesta."



NELJÄSTOISTA LUKU.


Kenelm nousi seuraavana aamuna varhain; hänen jäsenensä olivat vähän
kankeat ja hän oli huonolla tuulella, mutta nälkäinen kuin susi.
Kaikeksi onneksi oli yksi nuorista tytöistä, joka maito-taloutta hoiti,
jo ylhäällä ja antoi nuorelle sankarille leipää ja maitoa. Sitten
Kenelm meni niitylle, jossa nyt oli vaan vähän tehtävää ja ainoastaan
muutamia työmiehiä paitsi häntä itseä. Jessie ei ollut siellä. Kenelmin
oli mieli hyvä siitä. Yhdeksän aikana oli hänen työnsä päätetty ja
arentimies väkensä kanssa järjestivät pieleksiä pihalla. Kenelm hiipi
huomaamatta tiehensä mennäksensä kyläilemään. Ensin lähti hän Mrs
Bawtreyn puotiin, jonka Jessie oli hänelle näyttänyt, muka ostaaksensa
itselleen kauniin huivin; ja pian hän, tavallisen kohteliaan
käytöksensä kautta, tutustui puotin omistajan kanssa. Tämä oli
vanhanpuoleinen, kivulloinen nainen; hänen päänsä tutisi ja hän oli
kuuro, mutta kuitenkin älykäs ja terävä vanhan tavan mukaan. Hän kävi
hyvin puheliaaksi, sanoi suoraan, että hän mielellään myisi puodin ja
muuttaisi asumaan sisarensa luo, viettääksensä loppuikäänsä hänen
luonansa; tämä sisar oli leski niinkuin hän itsekin ja asui läheisessä
kaupungissa. Siitä asti kun hänen miehensä kuoli, ei puotiin kuuluva
niitty ja puutarha ollut tuottanut mitään, vaan niistä oli vaan vaivaa
ja huolta; ja puodin hoitaminen oli myöskin väsyttävä. Mutta oli vielä
kaksitoista vuotta jälellä arennista, joka oli vähästä hinnasta annettu
hänen miehellensä kahdeksi kymmeneksi vuodeksi, ja hän toivoi, että
joku ottaisi tämän arennin ja ostaisi tavaravaraston häneltä. Kenelm
pian sai hänen ilmoittamaan mitä hän kaikesta yhteensä tahtoisi --
neljäkymmentäviisi puntaa sterlinkiä.

"Ettehän te aio ostaa tätä itseänne varten?" kysyi leski, pannen
silmälasit nenälleen ja likemmin häntä katsellen.

"Se on kyllä mahdollista, jos vaan on sellaiset tulot, että tulee
aikaan. Pidättekö kirjaa tuloista ja menoista?"

"Tietysti, sir," sanoi hän ylpeästi. "Minä hoidin kirjat miesvainajani
aikana, ja hän oli niitä, jotka huomaavat jos laskut ovat hiukankin
väärin, sillä hän oli ollut lakimiehen apulaisena nuoruudessansa."

"Miksi hän sen paikan jätti pitääksensä tällaista pientä kauppaa?"

"Hän oli arentimiehen poika näiltä seuduilta ja ikävöi aina takaisin
maalle -- ja -- ja sitä paitsi --"

"Noh!"

"Niin, minä kerron teille kuinka asia oli: hän oli ruvennut juomaan
väkeviä juomia, ja hän oli hyvä nuori mies, ja tahtoi päästä tästä
pahasta tavasta, ja hän teki raittiuden valan; mutta tämä vala oli
liian vaikea hänelle, sillä hän ei voinut päästä vapaaksi
juomaveljistänsä, jotka olivat houkutelleet häntä juomaan. Ja niin tuli
hän näille seuduille vanhempiensa luona käymään joulun-aikana ja
rakastui minuun; ja minun isäni, joka oli ollut Squire Travers'in
isännöitsijä, oli juuri kuollut ja jättänyt jälkeensä vähän rahaa
minulle. Ja niin tulimme yhteen ja saimme tämän huoneen sekä maan
arennille hyvillä ehdoilla; ja koska mieheni oli hyvin oppinut ja
hyväpäinen mies, vaan ei milloinkaan enää juomisen kiusaukseen
joutunut, hänellä kun oli vaimo, joka häntä kurissa piti, niin
hänelle uskottiin kaikellaisia pieniä toimia. Hän osasi auttaa
hirsimittauksessa ja oli lähiseudun arentimiesten kirjanpitäjänä.
Meillä oli lehmiä ja sikoja ja kanoja ja tulimme hyvästi aikaan,
varsinkin kun Jumala oli niin armollinen ettei meille lapsia
lähettänyt."

"Kuinka paljon puoti antaa vuodessa miehenne kuoleman jälkeen?"

"Te voitte itse parhaiten sitä päättää. Eikö teidän tee mieli katsoa
kirjaani ja käydä katselemassa niittyä ja omenapuita? Mutta ne ovat
huonosti hoidetut siitä asti kuin hyvä mieheni kuoli."

Pari minuutia myöhemmin Chillinglyin perillinen istui pienessä, puodin
viereisessä kammarissa, josta oli kaunis, vaikka rajoitettu näkö-ala
puutarhan ja sen takana olevan ruohoisen vietoksen yli, ja tarkasti Mrs
Brawtreyn kirjaa.

Muutamia ostajia, jotka tahtoivat juustoa ja sianlihaa, tuli nyt
puotiin, ja leski jätti hänen yksin kirjaa tutkimaan. Vaikka Kenelm ei
ollut tällaiseen työhön tottunut, oli hänellä kuitenkin tarkka
ajatusvoima ja hänen oli helppo käsittää tärkeitä kohtia, mikä on
tavallista enimmissä miehissä, jotka ovat paljon ajatuskykyänsä
harjoittaneet ja ovat tottuneet imemään ytimen monenlaisista kirjoista.
Päätös hänen tutkimuksistaan oli tyydyttävä; se näytti että puhdas
voitto puodista yksistään oli vähän päälle neljäkymmentä puntaa
vuodessa, kolmen viimeisen vuoden keski-arvon mukaan. Kun hän oli
lopettanut kirjan tarkastamisen, lähti hän ulos ikkunasta puutarhaan ja
sieltä läheiselle niitylle. Molemmat olivat hyvin huonossa kunnossa;
puita olisi tarvinnut leikata ja niittua kyntää. Mutta maa oli
nähtävästi hyvää savimaata, ja hedelmäpuita oli monta ja vanhaa ja ne
näyttivät terveiltä vaikka olivat hoidon puutteessa. Kenelm, joka oli
syntynyt ja kasvanut maalla ja melkein tietämättänsä oli oppinut yhtä
ja toista maanviljelykseen kuuluvaa, huomasi kohta että maa, jos sitä
kunnollisesti hoidettaisiin, tuottaisi enemmän kuin mitä tarvittaisiin
arennin, verojen ja kymmenyksien maksamiseen ja kaikkiin satunnaisiin
menoihin, niin että tulot puodista olisivat puhdas voitto arennin
omistajalle. Ja nämä tulot epäilemättä lisääntyisivät, jos nuoret,
toimeliaat ihmiset puotia hoitaisivat.

Kenelm ei nyt katsonut tarpeelliseksi palata Mrs Bawtreyn luokse, vaan
lähti Tom Bowles'in tykö.

Porstuan ovi oli lukossa. Hän koputti ovea ja kohta avasi oven ko'okas,
pitkä ja kaunis vaimo, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias.
Hän oli komeasti puettu mustaan hameesen; hänen tummat hiuksensa oli
pantu ylös sievän, päätä myöten olevan myssyn alle. Hänen kasvonsa
olivat säännölliset -- hänessä oli jotain majesteetillista ja
Cornelian-tapaista. Hän olisi voinut olla tämän roomalaisen vaimon
mallina, jos hänellä ei olisi ollut valkeaverinen anglosaksilainen iho.

"Mitä teillä on asiaa?" kysyi hän kylmällä ja jotenkin ankaralla
äänellä.

"Minä tulin tänne Mr Bowles'ia katsomaan," vastasi Kenelm ja otti hatun
päästänsä, "ja minä toivon, että hän on kylläksi terve siksi."

"Ei, sir, hän ei ole kylläksi terve siksi; hän makaa omassa
huoneessansa ja hänen tulee olla hyvin hiljaa."

"Saanko pyytää teitä olemaan hyvä ja päästää minua sisään. Minä
tahtoisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne, joka olette hänen
äitinsä, jollen erehdy."

Mrs Bowles epäsi hetken aikaa; mutta hän ei Kenelmin käytöksessä voinut
huomata mitään, joka olisi ilmoittanut, että hän oli korkeampaa säätyä
kuin hänen pukunsa osoitti, ja hän luuli vieraalla olevan asiaa hänen
pojallensa, joka koski tämän ammattia; sentähden hän avasi oven,
vetäysi vähän syrjään antaaksensa vieraan ensin astua sisään, ja kun
hän seisoi keskellä huonetta, pyysi hän hänen istumaan, ja ollaksensa
hänelle hyvänä esimerkkinä, istui hän itse kohta.

"Rouva," sanoi Kenelm, "älkää katuko, että laskitte minua sisään,
älkääkä ajatelko minusta pahaa, kun minä sanon teille, että minä olen
syy poikanne onnettomuuteen."

Mrs Bowles nousi äkisti ylös.

"Oletteko te se mies, joka voitti minun poikani?"

"Ei, rouva, älkää sanoko, että hänen voitin. Hän ei ole voitettu. Hän
on niin urhoollinen ja väkevä, että hän olisi minun voittanut jollen
minä, hyväksi onneksi, olisi lyönyt hänet maahan ennenkuin hän ehti
sitä tehdä. Olkaa hyvä, rouva, ja istukaa ja kuunnelkaa kärsivällisesti
minua vielä muutaman minuutin."

Mrs Bowles istui jälleen vallan ääneti, mutta hänen kasvonsa osoittivat
kopeutta.

"Teidän täytyy myöntää, rouva," sanoi Kenelm, "että tämä ei ollut
ensimmäinen kerta kuin Mr Bowles joutui riitaan toisen miehen kanssa.
Enkö ole oikeassa tässä suhteessa?"

"Minun poikani on kiivasluontoinen," vastasi Mrs Bowles
vastahakoisesti, "ja häntä ei tulisi suututtaa."

"Te myönnätte siis, että olen oikeassa?" sanoi Kenelm tyyneesti, mutta
nyykäytti kohteliaasti päätänsä. "Mr Bowles on usein ollut tällaisissa
tappeluissa ja se on vallan selvä, että hän niissä kaikissa on ollut
se, joka on alkanut tappelun; sillä te tiedätte kyllä, että hän ei ole
niitä, joille toinen ensi iskun tahtoisi antaa. Mutta kun tuollaiset
pienet kohtaukset ovat tapahtuneet ja Mr Bowles on puoleksi tappanut
sen ihmisen, joka oli häntä suututtanut, ettehän te tätä ihmistä
vihanneet? Ei; jos hän olisi ollut hoidon puutteessa, niin te olisitte
häntä hoitaneet."

"En tiedä miten olisi ollut hoidon laita," sanoi Mrs Bowles, jonka
kopea käytös alkoi käydä nöyremmäksi, "mutta minä olisin ollut hyvin
pahoillani hänen tähtensä. Ja mitä Tomiin tulee -- vaikka sanon mitä
minun ei tulisi sanoa -- niin hänessä ei ole enemmän pahuutta kuin
vastasyntyneessä lapsessa -- ja hän olisi valmis sopimaan kenen kanssa
hyvänsä, vaikka hän olisi lyönyt häntä kuinka pahoin tahansa."

"Vallan niinkuin arvasinkin; ja jos mies olisi näyttänyt suuttuneelta
eikä olisi tahtonut sopia, niin Tom olisi sanonut häntä huonoksi
kumppaniksi ja olisi mielellään lyönyt hänet maahan toistamiseen."

Mrs Bowles'in kasvot kävivät lempeän näköisiksi ja hän hymyili
ylpeästi.

"Noh," sanoi Kenelm, "minä vaan kaikessa nöyryydessä jälittelen Mr
Bowles'ia, ja tulen sopimaan hänen kanssansa ja puristamaan hänen
kättänsä."

"Ei, sir -- ei," huudahti Mrs Bowles, vaikka matalalla äänellä ja
käyden kalpeaksi. "Älkää sitä ajatelko. Iskut eivät ole syynä siihen --
kyllä hän niistä pian paranee; mutta hänen ylpeytensä on tullut
loukatuksi; ja jos hän teidät näkisi, voisi käydä pahoin. Mutta
olettehan te muukalainen ja aiotte lähteä täältä pois; -- menkää
piakkoin -- välttäkää häntä!" Ja äiti pani kätensä ristiin.

"Mrs Bowles," sanoi Kenelm vallan toisella äänellä -- niin totisella ja
vakaalla äänellä, että vaimo vaikeni ja kuunteli häntä kunnioituksella
-- "tahdotteko auttaa minua pelastamaan poikaanne niistä vaaroista,
joihin tämä kiivas luonne ja onneton ylpeys voi missä silmänräpäyksessä
tahansa häntä saattaa? Ettekö milloinkaan ole tulleet ajatelleeksi,
että ne ovat syynä kauhistavaisiin rikoksiin, jotka tuottavat hirmuisia
rangaistuksia; ja raakaa voimaa vastaan, jota hurjat himot hallitsevat,
suojelee yhteiskunta itsensä vankiloilla ja kalereilla."

"Sir, kuinka uskallatte --"

"Hiljaa! Jos ihminen tappaa toisen ihmisen hillitsemättömän vihan
hetkenä, niin on se rikos, jota, vaikka omatunto kovasti sitä
rankaisee, laki lempeästi kohtelee ja sanoo pelkäksi miestapoksi;
mutta jos voipi ilmoittaa jotakin syytä väkivaltaan -- niinkuin
mustasukkaisuutta tai kostoa -- eikä olisi yhtään todistajaa
vakuuttamassa ettei väkivalta ollut tahdollinen, niin laki ei sano sitä
miestapoksi, vaan murhaksi. Eikö se ollut tämä ajatus, joka saattoi
teitä rukoilevasti huudahtamaan: 'Menkää pian -- välttäkää häntä?'"

Vaimo ei vastannut mitään, vaan vaipui tuolillensa ja hengitti
raskaasti.

"Niin, rouva," pitkitti Kenelm lempeästi; "älkää olko levoton. Jos te
minua autatte niin minä olen varma siitä että voin pelastaa poikanne
sellaisista vaaroista, ja minä vaan pyydän teiltä lupaa saada häntä
pelastaa. Minä olen vakuutettu siitä, että hän on hyvä ja jalo
luonteeltansa, ja että hän kannattaa pelastaa." Näin puhuessaan hän
tarttui Mrs Bowles'in käteen. Tämä puristi hänen kättänsä ja hänen
ylpeytensä katosi ja hän alkoi itkeä.

Vihdoin hän jälleen toipui ja sanoi:

"Se on kaikki tuon tytön takia. Hän ei ollut sellainen ennenkuin hän
tutustui hänen kanssansa ja tämä teki hänen puolihulluksi. Hän ei ole
sama mies kuin ennen siitä asti -- Tom parka!"

"Tiedättekö, että hän kyläläisten läsnäollessa on luvannut minulle
että, jos hän tappelussa joutuisi tappiolle, niin hän ei milloinkaan
enää kiusaisi Jessie Wiles'iä?"

"Kyllä, hän kertoi itse sen minulle; ja tämä juuri nyt häntä vaivaa.
Hän miettii, miettii sitä yhä ja jupisee itsekseen, eikä anna itseänsä
lohduttaa; -- ja minä pelkään, että hän miettii kostoa. Ja, sentähden
minä vielä kerta pyydän teitä karttamaan häntä."

"Hän ei mieti kostoa minulle. Jos minä menisin pois enkä enää
milloinkaan täällä kävisi, luuletteko, suoraan puhuen, että tuon tytön
henki olisi vaaratta?"

"Mitä! Minun Tomminiko tappaisi vaimon?"

"Ettekö milloinkaan ole sanomalehdissä lukenut, että mies on tappanut
lemmittynsä tai tytön, joka ei ole hänen lemmityiseksensä ruvennut? Oli
miten oli, te ette hyväksy hänen hulluuttansa tässä suhteessa. Jos olen
oikein kuullut, niin olette toivoneet, että Tom joksikin ajaksi
muuttaisi pois kylästä, siksi kunnes Jessie Wiles on -- suoraan sanoen,
joutunut naimiseen tahi muuttanut pois."

"Niin, minä olen toivonut ja rukoillut Jumalaa siitä kauan aikaa, sekä
hänen tähtensä, että tytön tähden. Ja minä en todella tiedä mitä meidän
on tekeminen, jos hän tänne jääpi, sillä hän ei saa työtä täällä.
Squire Travers ei enää anna hänelle työtä, eikä useat arentimiehetkään;
ja tämä ammatti oli niin edullinen hänen isävainajansa aikana! Ja jos
hän muuttaisi täältä pois, niin hänen setänsä, joka on eläinlääkäri
Luscombessa, ottaisi hänet apulaisekseen, sillä hänellä ei itsellä ole
yhtään poikaa ja hän tietää kuinka taitava Tom on; -- ei kukaan niin
hyvin hevosia tunne, eikä lehmiäkään."

"Ja koska Luscombe on suuri kylä, niin on tietysti ammatti siellä
edullisempi, kuin se täällä voi olla, vaikka Tom saisikin täällä
työtä."

"Tietysti, viisi kertaa edullisempi -- jos hän vaan sinne muuttaisi;
mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan."

"Mrs Bowles, minä kiitän teitä siitä, että olette tätä minulle
kertonut, ja minä olen varma siitä, että kaikki päättyy hyvin. Minä en
nyt tahdo teitä enempää vaivata. Tom ei, luullakseni, nouse ylös
ennenkuin illempänä?"

"Oh, sir, hän näyttää siltä kun hän ei enää nousisikaan ylös, paitsi
tekemään jonkun hirveän rikoksen."

"Rohkaiskaa mielenne! Minä tulen takaisin illalla ja silloin teidän
pitää viedä minua Tomin luo ja jättää minua sinne rupeemaan hänen
ystäväksensä, niinkuin olen tullut teidän ystäväksenne. Älkää sillä
välin puhuko sanaakaan minusta."

"Mutta --"

"Mutta, Mrs Bowles, on sana, joka jäähdyttää monen jalon kehoituksen,
tukehduttaa monen ystävällisen ajatuksen ja tekee monen veljellisen
toimen mahdottomaksi. Ei kukaan voisi milloinkaan rakastaa
lähimmäistänsä niinkuin itseänsä, jos hän kuuntelisi kaikkia niitä
'mutta,' joita voitaisiin lausua asian toiseen puoleen katsoen."

Kenelm lähti nyt astumaan pappilaan päin, mutta juuri kun hän tuli
pappilan maalle, kohtasi hän miehen, jonka puku oli niin papillinen,
että hän seisahtui ja sanoi:

"Onko minulla kunnia puhutella Mr Lethbridgeä?"

"Se on minun nimeni," sanoi pappi, ystävällisesti hymyillen. "Voinko
jollain tavalla teitä auttaa?"

"Kyllä, jos sallitte minun puhua teidän kanssanne muutamista teidän
pitäjäläisistänne."

"Minun pitäjäläisistäni! Minä pyydän anteeksi, mutta te olette minulle
vallan vento vieras ja, luullakseni, seurakuunallekin."

"Seurakunnalle -- ei, minä olen aivan perehtynyt siihen; ja minä uskon,
suoraan sanoen, ettei milloinkaan kiihkeämpi rauhansortaja ole
yrittänyt tunkea sen yksityisiin asioihin."

Mr Lethbridge joutui hämilleen ja sanoi kotvasen vaiti oltuansa:
"Minä olen kuullut puhuttavan nuoresta miehestä, joka on oleskellut
Mr Saundersonin luona ja joka nykyänsä on koko kylän juttuna.
Te olette --"

"Se nuori mies. Valitettavasti! olen."

"Noh," sanoi Mr Lethbridge ystävällisesti, "minä en puolestani,
evankeliumin palvelijana, voi tointanne hyväksyä, ja, jos rohkenisin,
niin neuvoisin teitä luopumaan siitä; mutta kuitenkin minun on
myöntäminen, että en moiti sitä että te vapautitte tyttö-raukan
häpeällisestä vainoomisesta ja annoitte, vaikka raa'alla tavalla, aika
kyydin hurjalle hylkiölle, joka kauan on ollut koko seudun kauhuna ja
harmina. Seurakunnan siveellinen tunto on tavallisesti oikea -- te
olette saavuttaneet koko kylän kiitoksen. Minäkään en tahdo olla teitä
kiittämättä. Te heräsitte tänä aamuna mainiona miehenä. Älkää sentähden
huokailko 'valitettavasti'."

"Lord Byron heräsi yhtenä aamuna mainiona miehenä ja seuraus siitä oli,
että hän huokasi 'valitettavasti' koko lopun ikäänsä. Jos löytyy kaksi
asiaa, joita viisaan miehen tulee välttää, niin ne ovat maine ja
rakkaus. Jumala minua varjelkoon molemmista!"

Pappi taas näytti hämmästyneeltä; mutta kun hän luonteeltaan oli
sääliväinen ja taipuvainen katselemaan kaikkea inhimillistä lempein
silmin, sanoi hän hiljaa päätänsä nyykäyttäen:

"Minä olen aina kuullut, että amerikalaiset ylipäänsä saavat paremman
kasvatuksen kuin me täällä Englannissa, ja että heidän lukeva yleisönsä
on äärettömän paljon suurempi kuin meidän, mutta kun minä kuulen
henkilön teidän säädystänne, jota tässä maassa ei pidetä suuressa
arvossa ymmärryksen kehityksen ja siveysopillisen filosofiian suhteen,
puhuvan Byronista ja lausuvan ajatuksia, jotka eivät ole kokemattoman
nuoren miehen tavallista kevytmielisyyttä, vaan ovat suuresta arvosta
ajattelevalle kristitylle, joka tietää kuinka vähäpätöisiä esineitä
ihmissydän enin halajaa, niin minä olen oikein ihmeissäni, ja -- oi,
nuori ystäväni, teidän kasvatuksenne olisi varmaankin voinut tehdä
teitä kelvolliseksi johonkin parempaan virkaan."

Kenelm Chillinglyn peri-aatteita oli että järkevän miehen ei
milloinkaan tule sallia itsensä tulla hämille; mutta tässä hän,
käyttääksemme kansan lausetapaa, "otettiin takaa kiinni," ja hän alensi
itsensä vallan tavallisten ihmisten kannalle ja sanoi: "Minä en teitä
ymmärrä."

"Minä huomaan," jatkoi pappi, ystävällisesti päätänsä pudistaen,
"niinkuin aina olen luullutkin, että tuossa paljon kiitetyssä
sivistyksessä, jota amerikalaisille opetetaan, alkeelliset periaatteet
oikean ja väärän välillä ovat enemmän laiminlyödyt kuin meidän omissa
alhaisemmissa kansanluokissa. Niin, nuori ystäväni, vaikka osaatte
lausua runoilijain sanoja ja kummastuttaa minua väitöksillä
inhimillisen mainioisuuden ja rakkauden mitättömyydestä, jota olette
oppineet pakanallisten runoilijoin kirjoista, niin ette kuitenkaan
ymmärrä sitä sääliväisyyttä ja, kohtuullisimpain ihmisten arvostelun
mukaan, sitä ylenkatsetta, joka osoitetaan sille ihmilliselle
olennolle, joka antautuu teidän ammattiinne."

"Onko minulla ammatti?" sanoi Kenelm. "Sehän on hauskaa kuulla. Mikä on
ammattini ja miksi täytyy minun olla amerikkalainen?"

"Miksi -- minä en suinkaan ole vääriä tietoja saanut. Te olette
se amerikkalainen -- minä olen unohtanut hänen nimensä -- joka on
tullut tähän maahan tappelemaan Englannin taistelijain kanssa
kilpataistelu-vyöstä. Te olette vaiti; te kallistatte päänne alas.
Teidän ulkonäkönne, teidän totiset kasvonne, teidän pituutenne, teidän
silminnähtävä sivistyksenne, kaikki todistaa syntyperäänne. Teidän
urhoollisuutenne on ilmaissut ammattianne."

"Kunnioitettava sir," sanoi Kenelm sanomattoman totisen näköisenä,
"minä olen etsimässä totuutta ja pakenemassa valhetta, mutta en vielä
ole kohdannut niin salamielistä ihmistä kuin itse olen. Muistakaa minua
rukouksissanne. Minä en ole amerikalainen; minä en ole kilpatappelija.
Minä kunnioitan edellistä suuren tasavallan kansalaisena, joka
tasavalta par'aikaa koettaa muodostaa hallitusta, jossa hän on huomaava
että juuri se varallisuus, jota hän kokee luoda, ennen tai myöhemmin on
tekevä hänen yrityksensä tyhjäksi. Minä kunnioitan jälkimmäistä
sentähden, että voima, rohkeus ja kohtuullisuus ovat välttämättömiä
ehtoja kilpataistelijalle ja kuninkaiden ja sankarien etevimpinä
koristuksina. Mutta minä en ole yhtä enkä toista. Kaikki mitä minä
itsestäni voin sanoa on, että minä olen sitä hyvin määräämätöntä
luokkaa, joka tavallisesti sanotaan englantilaisiksi herrasmiehiksi, ja
että minulla sukuperän ja kasvatuksen kautta on oikeus pyytää teitä
puristamaan kättäni sellaisena."

Mr Lethbridge näytti taas hämmästyneeltä, nosti hattuansa, kumarsi ja
tarttui hänen käteensä.

"Nyt te varmaankin sallitte minun puhua teidän kanssanne teidän
pitäjäläisistänne. Te otatte osaa Will Somers'in kohtaloon -- sen
minäkin teen. Hän on ahkera ja kätevä. Mutta täällä ei osteta paljon
hänen koriansa, ja hänellä olisi epäilemättä parempi jossakin
kaupungissa. Miksi hän ei tahdo muuttaa muualle?"

"Minä pelkään, että Will parka vallan riutuisi, jos hän ei enää saisi
nähdä sitä kaunista tyttöä, jonka tähden te niin urhoollisesti
tappelitte Tom Bowles'in kanssa."

"Tuo onneton mies on siis todella rakastunut Jessie Wiles'iin? Ja
uskotteko, että tyttö rakastaa häntä yhtä paljon?"

"Minä olen varma siitä."

"Ja että hänestä tulisi hyvä vaimo hänelle -- se on, niin hyvä kuin
vaimot voivat olla."

"Hyvästä tyttärestä tulee tavallisesti hyvä vaimo. Ja tällä paikalla ei
ole yhtään isää, jolla on parempi lapsi kuin Jessie on isällensä. Hän
on todella erinomainen tyttö. Hän on ahkerin oppilas meidän koulussamme
ja minun vaimoni pitää hänestä paljon. Mutta hänellä on jotakin
parempaa kuin ahkeruus: hänellä on erittäin hyvä sydän."

"Mitä te sanotte on aivan yhtäpitävää oman ajatukseni kanssa. Ja tytön
isällä ei ole mitään muuta Will Somers'ia vastaan kuin pelko, että Will
ei voisi vaimoa ja perhettä elättää?"

"Hänellä ei voi olla muuta häntä vastaan, kuin se, jota voi sovittaa
kaikkiin kosijoihin. Minä tarkoitan hänen pelkoansa, että Tom Bowles
voisi tehdä hänelle jotain pahaa, jos hän saisi tietää, että tyttö
aikoi mennä naimiseen jonkun toisen kanssa."

"Te luulette siis, että Mr Bowles todella on paha ja vaarallinen
ihminen?"

"Hän on paha ja vaarallinen, ja vielä pahempi siitä asti kun hän rupesi
juomaan."

"Minä oletan, että hän ei juonut ennenkuin hän rakastui Jessie
Wiles'iin?"

"En minäkään usko, että hän sitä ennen joi."

"Mutta, Mr Lethbridge, ettekö milloinkaan ole koettaneet vaikuttaa
tähän vaaralliseen mieheen?"

"Minä olen tietysti koettanut, mutta kohdannut ainoastaan solvauksia.
Hän on jumalaton mies, eikä ole moneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän
näyttää saaneen pintapuoliset tiedot sellaisessa turhamaisessa opissa,
jota epäuskoisista kirjoista opitaan, ja minä pelkään, ettei hänellä
ole uskontoa ensinkään."

"Polyfem parka! Eipä ole kumma, että hänen Galateansa häntä kammoksuu."

"Vanha Wiles on kovin peloissaan ja on pyytänyt minun vaimoni
hankkimaan Jessielle palveluspaikan kaukana täältä. Mutta Jessie sanoo
ei voimansa lähteä meidän kylästä."

"Samasta syystäkö kuin se, joka sitoo Will Somers'in siihen maahan,
jossa hän on syntynyt?"

"Niin vaimoni luulee."

"Uskotteko että, jos Tom Bowles olisi poissa ja Jessie ja Will
menisivät naimisiin, he voisivat Mrs Bawtreyn seuraajina ansaita
kylläksi tullaksensa toimeen; jos Willin tulot kori-töistä lisättäisiin
niihin tuloihin, joita puoti ja maa tuottaisi?"

"Kylläksi tullaksensa toimeen? Tietysti. He tulisivat oikein rikkaiksi.
Minä tiedän, että jos puotia oikein hoidetaan, tuottaa se paljon rahaa.
Tuo vanha vaimo ei enää voi hoitaa puotia niinkuin hänen tulisi tehdä,
mutta kuitenkin on vielä monta, jotka tekevät kauppaa hänen luonansa."

"Will Somers näyttää olevan kivulloinen. Kenties hän tulisi
terveemmäksi, jos taistelu hengen elatuksesta olisi vähemmän väsyttävä
ja jos hänen ei tarvitsisi pelätä kadottavansa Jessieä."

"Hänen henkensä pelastuisi sen kautta, sir."

"Siinä tapauksessa," sanoi Kenelm, syvästi huoaten ja synkännäköisenä,
"minä pelkään, että minun täytyy ruveta siksi välikappaleeksi, joka vie
nämät kaksi rakkaudenlintua samaan häkkiin, vaikka minä itse kovin
paheksin sitä sielumme tasapainon häiritsemistä, jota sanotaan
'rakkaudeksi,' ja vaikka minä olen viimeinen, jonka tulisi lisätä niitä
huolia ja suruja, joita avioliitto uhriensa päälle panee --
puhumattakaan siitä pahasta, joka syntyy siitä, että avioliitto lisää
jo ennestään liian suurta väkilukua. Minä ostan puodin ja sen
tavaravaraston heille, sillä ehdolla, että te hyväntahtoisesti koetatte
saada Jessien isää suostumaan heidän tuumaansa. Mitä urhoolliseen
ystävääni Tom Bowles'iin tulee, niin minä lupaan vapauttaa heitä ja
kylää tästä liiallisesta olennosta, joka vaatii avarampaa alaa
kehittääksensä voimiansa. Suokaa anteeksi etten anna teidän keskeyttää
minua. Minä en ole vielä lopettanut mitä minulla on sanottavaa.
Sallikaa minun kysyä, asuuko Mrs Huhu tässä kylässä?"

"Mrs Huhu! Ah, minä ymmärrän. Tietysti; missä vaan naisella on kieli,
siellä Mrs Huhulla on koti."

"Tämä Mrs Huhu voisi, siitä syystä että Jessie on kaunis ja että minä
kävelin hänen kanssansa silloin kuin kohtasin Tom Bowles'in, sanoa
päätänsä nyykäyttäen: 'se ei ollut pelkästä ihmisrakkaudesta kun
muukalainen oli niin aulis Jessie Wiles'ille.' Mutta jos rahat
puodin edestä maksetaan teidän kauttanne Mrs Bawtreylle, ja te
hyväntahtoisesti otatte toimittaaksemme kaikki tämän kaupan yhteydessä
olevat asiat, niin ei Mrs Huhulla ole mitään sanottavaa kenestäkään."

Mr Lethbridge katsoi kummastellen Kenelmin juhlallisiin kasvoihin.

"Sir," sanoi hän hetkisen vaiti oltuansa, "minä tuskin tiedän miten
ilmoittaa ihastustani teosta, joka on niin jalo, niin hyvin harkittu ja
niin viisaasti ja taitavasti toimitettu, että -- että --"

"Minä pyydän, sir, älkää saattako minua häpeämään itseäni enemmän, kuin
nyt jo te'en, sillä sekaantuminen rakkauden asioihin on vallan vastoin
minun mielipidettäni mitä koskee parhainta tapaa päästäksemme
'enkeleitä lähelle.' Lopettaaksemme tätä asiaa, katson parhaimmaksi
antaa teille ne 45 puntaa, joista Mrs Bawtrey on suostunut luopumaan
arennistansa jäljellä olevaksi ajaksi ja myymään sen varaston, mikä
hänellä on; mutta te tietysti ette saa julaista mitään ennenkuin minä
olen täältä lähtenyt ja Tom Bowles myöskin. Minä toivon saavani hänet
pois huomenna; tänä iltana saan tietää, voinko luottaa siihen, että hän
lähtee täältä -- ja minun täytyy viipyä täällä siksi kuin hän lähtee
pois."

Näin puhuen Kenelm muutti taskukirjastansa Mr Lethbridgen käteen
pankkiseteleitä 45 punnan arvosta.

"Ilmoittakaa minulle edes sen herrasmiehen nimi, joka kunnioittaa minua
uskomalla minulle tällaisen luottamustoimen ja joka on hankkinut minun
pitäjäläisilleni niin suuren onnen."

"Ei löydy mitään tärkeätä syytä, miksi en voisi teille sanoa nimeäni,
mutta minä myöskään en tiedä mitään syytä, miksi sitä tekisin. Te
muistatte varmaankin Talleyrandin neuvoa: 'Jos olette kahden vaiheilla,
kirjoittaako kirje tai ei, niin älkää kirjoittako.' Tätä neuvoa voi
sovittaa moniin epäyksiin tässä elämässä, paitsi kirjeiden
kirjoitukseen. Hyvästi sir!"

"Varsin kummallinen nuori mies," jupisi pappi ja katseli poismenevän
ko'okkaan muukalaisen jälkeen; sitten hän lisäsi päätänsä nyykäyttäen:
"Täydellinen originaali!" Hän tyytyi tähän selitykseen. Tehköön lukija
samoin.



KUUDESTOISTA LUKU.


Perhepäivällisen jälkeen, jossa vuokramiehen vieras osoitti tavatonta
ruokahalua, seurasi Kenelm isäntäänsä heinäkuhilaille ja sanoi:

"Hyvä Mr Saunderson, vaikka teillä ei ole mitään työtä minulle nyt
enää, eikä minun tulisi käyttää teidän vierasvaraisuuttanne hyväkseni,
niin olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos saisin olla täällä vielä
yhden tahi pari päivää."

"Rakas poikani," huudahti vuokramies, joka suuresti kunnioitti Kenelmiä
siitä asti kuin hän Tom Bowles'in voitti, "olkaa vaan täällä niin kauan
kuin tahdotte, ja meidän kaikkein tulee ikävä kun te lähdette pois.
Kaikissa tapauksissa teidän täytyy viipyä täällä yli lauantain, sillä
silloin tulette meidän kanssamme tilanomistajan pitoihin. Siinä tulee
olemaan hyvin hauska, ja minun tyttöni ovat jo toivoneet saavansa
tanssia teidän kanssanne."

"Lauantaina -- siis ylihuomenna. Te olette varsin hyvä; mutta pidot
eivät ole minusta hauskat, ja minä luulen olevani poissa täältä jo
ennen kuin te menette tilanomistajan pitoihin."

"Oh! teidän pitää jäädä tänne; ja, nuori mies, jos tahdotte enemmän
työtä, niin minulla on jotain tekemistä teille, joka juuri on teille
sopivaa."

"Mitä se on?"

"Se on antaa kyntömiehelleni selkään. Hän on ollut hävytön tänä aamuna,
ja hän on Tom Bowles'in jälkeen väkevin mies koko kreivikunnassa."

Vuokramies nauroi sydämellisesti, ollen varsin tyytyväinen omaan
kokkapuheesensa.

"Kiitoksia," sanoi Kenelm, hieroen niitä paikkoja, joihin iskut olivat
sattuneet. "Poltettu lapsi karttaa tulta."

Nuori mies lähti yksin vainiolle. Päivä alkoi käydä pilviseksi ja
pilvet uhkasivat sadetta. Ilma oli erinomaisen hiljainen; maisema,
johon ei päivä paistanut, näytti surulliselta ja kolkolta. Kenelm tuli
joen rannalle, lähelle sitä paikkaa, jossa vuokramies ensin oli hänen
löytänyt. Hän istui maahan ja nojasi poskeansa kättä vasten, katsellen
hitaasti ja surumielisesti juoksevaa jokea, jota pilvinen taivas nyt
pimensi: suru tunkeusi hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa.

"Se on siis totta," sanoi hän itsekseen, "että minä olen syntynyt
vallan yksin kulkemaan elämän läpi, toivomatta itselleni puoliskoa
itsestäni, epäillen sen mahdollisuutta ja pelkäen ajatellakin sitä --
puoleksi halveksien, puoleksi säälien niitä, jotka sitä huokailevat? --
saavuttamaton asia -- parempi on huokailla kuun perään?

"Mutta jos muut miehet haluavat sitä, miksi minä olen toisellainen kuin
he ovat? Jos maailma on näyttämö ja kaikki miehet ja vaimot ovat
ainoastaan näyttelijöitä siinä, tuleeko minun yksin olla katsojana
ilman mitään osaa näytelmässä ja ilman osanottoa tapauksiin?
Epäilemättä on monta, jotka yhtä vähän kuin minä haluavat 'rakastajan'
osaa; mutta silloin he toivovat jotakin toista osaa kappaleessa,
esimerkiksi soturin, 'partainen kuin pantteri,' tahi oikeuden,
'leveässä hameessa ja esiliinassa.' Mutta ei mikään kunnianhimo minua
elähytä -- en toivo nousevani enkä loistavani. Minä en toivo pääseväni
everstiksi tahi amiraaliksi, tai parlamentin jäseneksi taikka kaupungin
valtuusmieheksi; minä en toivo tulevani kuuluisaksi viisastelijana tai
runoilijana tahi filosofina tahi malja-puhujana tahi kilpa-ampujana tai
metsästäjänä. Minä olen siis ainoa katselija ja minulla ei ole enemmän
tekemistä toimivan maailman kanssa kuin kivellä. Goethe on vallan
väärässä kun hän väittää, että me kaikki alkuaan olimme monaadeja,
pieniä ilmassa liikkuvia erityisiä atoomeja, joita sinne tänne kuljetti
voimat, jotka eivät olleet meidän tarkastettavina, etenkin toisten
monaadien vetovoima, niin että monaadi, jota sika-monaadit kuljetti,
kiteytyi siaksi; toinen monaadi, jota sankari-monaadit ajoivat
eteenpäin, tulee jalopeuraksi tahi Aleksanderiksi. Nyt on aivan
selvää," jatkoi Kenelm, ottaen toisen asennon ja pannen oikean jalkansa
vasemman yli, "että monaadi, joka on määrätty ja on sopiva toiseen
kiertotähteen, voipi matkallansa tähän määräpaikkaansa kohdata virran
toisia monaadeja, jotka kulkevat maata kohti ja joutua tähän virtaan ja
hyöriä ja pyöriä sinne tänne, kunnes hän, vastoin alkuperäistä
tarkoitustansa ja vaikutuspiiriänsä, jääpi tähän -- lapseksi
sotkettuna. Tämä kohtalo on luultavasti minun osakseni tullut: minun
monaadini, joka oli aiottu toista seutua varten avaruudessa, on
pudonnut tähän seutuun, jossa se ei milloinkaan voi perehtyä, ei
milloinkaan voi yhdistyä toisten monaadien kanssa, eikä käsittää miksi
ne ovat alituisessa liikkeessä. Minä vakuutan, että yhtä vähän tiedän
miksi enimpäin ihmishenkien pitää niin väsymättä olla huolissaan
sellaisista asioista, jotka, niinkuin enimmät niistä, tuottavat enemmän
tuskaa kuin iloa, kuin minä käsitän miksi tämä hyttyisparvi, jolla on
niin vähän aikaa elää, ei suo itsellensä hetkeäkään aikaa lepoa, vaan
liikkuu ylös ja alas, nousten ja vaipuen alas niinkuin kiikussa ja
tehden niin suurta melua näistä vähäpätöisistä liikkeistään, kuin
olisi se ihmisten suhina. Ja kuitenkin minun monaadini kenties
toisella kiertotähdellä olisi hypännyt ja tanssinut ja keikkunut
heimolais-monaadien kanssa yhtä tyytyväisenä ja hupsuna kuin ihmisten
ja hyttyisten monaadit tässä vieraassa murheenlaaksossa."

Kenelm oli juuri päässyt tähän mietteidensä arvaamalla koeteltuun
selitykseen, kun hän kuuli äänen laulavan tahi oikeammin hyräilevän
sellaista välitilaa resitatiivin ja laulun välillä, joka on niin
suloista, kun sävellys on puhdas ja sointuvainen. Tällä hetkeltä se oli
niin, ja Kenelmin korva käsitti joka sanan seuraavassa laulussa:

        Tyytyväisyys.

    On hetkiä jolloin huolet elämän vaikenee;
    Helteessä päivän askeleet ihmisten hiljenee.
    Ma pysähdyn kussa hopeapuronen liristen
    Illoilla nukkumahan tuudittaa leivosen.

    Mun sielun' kuiskaa: Katsopas kuinka puronen
    Edelleen kulkeepi, vaikk' kaita tie on merellen;
    Mun kulettavani tie on avara,
    Vaan liian ahdas tyydyttääkseen minua.

    Oi sieluni! Älä avaraksi sano maailmaa --
    Ei purokaan äyräissänsä niin ole ahtaissa;
    Sa yksin täällä rantoja kaipaat vaan,
    Ja liika avaruus sun saattaa nurkumaan.

Kun runo loppui, nosti Kenelm päätänsä. Mutta puron rannat olivat niin
mutkikkaat ja viidakko oli niin tiheä, että laulajaa ei muutamaan
minuutiin näkynyt. Vihdoin oksat hänen edessänsä työnnettiin syrjälle
ja moniain askeleiden päässä hänestä pysähtyi se mies, jonka hän oli
kehoittanut ylistämään paistia niiden laulujen sijaan, joita laulaja
ikivanhassa hairauksessaan rakkaudelle pyhittää.

"Sir," sanoi Kenelm ja nousi hiukan maasta, "me tapaamme siis toinen
toisemme vielä kerran. Oletteko milloinkaan kuulleet käen kukkuvan?"

"Sir," vastasi laulaja, "oletteko koskaan tuntenut kesän läheisyyttä?"

"Sallikaa minun puristaa kättänne. Minä ihailen sitä kysymystä, jolla
te vastasitte minun kysymykseeni. Jos teillä ei kiirettä ole, niin
istukaa ja puhukaa vähän minun kanssani."

Laulaja nyykäytti päätänsä ja istui. Hänen koiransa -- joka nyt oli
tullut viidakosta esille -- läheni juhlallisesti Kenelmiä, joka vielä
suuremmalla juhlallisuudella sitä katseli; sitten koira häntäänsä
heiluttaen pani maata ja kuunteli tarkoin kaikkia liikkeitä
kaislikossa; luultavasti se mietiskeli olivatko ne kalan vai vesirotan
herättämiä.

"Minä kysyin teiltä, sir, oletteko milloinkaan kuullut käen kukuntaa --
mutta sitä en tehnyt paljaasta uteliaisuudesta; -- sillä usein
kesäpäivillä, kun puhuu itseksensä -- ja tietysti saattaa itsensä
hämille -- kuuluu äkisti ääni, ikäänkuin tulisi se luonnon sydämestä,
niin kaukana se on ja kuitenkin niin lähellä; ja se ääni sanoo jotain
hyvin rauhoittavaa, hyvin sointuisaa, niin että tekee mieli
ajattelemattomasti ja turhamaisesti huudahtaa: 'Luonto vastaa minulle.'
Käki on usein minulle sellaiset kepposet tehnyt. Teidän laulunne on
parempi vastaus niihin ihmisen kysymyksiin, jotka hän tekee itsellensä,
kuin hän milloinkaan voi käeltä saada."

"Minä epäilen sitä," sanoi laulaja. "Laulu on korkeintaan vaan Luonnon
sydämestä tulevan äänen kaiku. Ja jos käen kukunta teistä oli sellainen
ääni, niin se oli vastaus teidän kysymyksiinne, kenties suorempi ja
totisempi kuin ihminen voi lausua, olkoon kielen rakennus millainen
tahansa."

"Hyvä ystäväni," vastasi Kenelm, "mitä te sanotte kuuluu hyvin
kauniilta; ja siinä on jotakin, joka tavallisessa puheessa sanotaan
_Bosh'iksi_. Mutta, vaikka Luonto ei milloinkaan ole ääneti, vaikka se
väärinkäyttää ikänsä etu-oikeutta olla väsyttävän kielevä ja
jaarittelevainen -- niin Luonto ei milloinkaan vastaa kysymyksiimme --
se ei voi argumenttiä käsittää -- se ei milloinkaan ole Mr Millin
Logiikaa lukenut. Suuri filosofi sanookin aivan oikein: 'Luonnolla ei
ole sielua.' Jokaisen, joka puhuttelee sitä, täytyy hetkeksi pakoittaa
sitä lainaamaan hänen omaa sieluansa. Ja jos se vastaa kysymykseen,
jonka ihmisen oma sielu sille tekee, niin on se ainoastaan sellaisen
vastauksen kautta kun ihmisen oma sielu opettaa sen papukaijan
kaltaiselle suulle. Ja koska kaikilla ihmisillä on erilainen sielu,
niin jokainen saa erilaisen vastauksen. Luonto on valheellinen vanha
veijari."

Laulaja nauroi iloisesti ja hänen naurunsa oli yhtä sointuva kuin hänen
laulunsa.

"Runoilijain tulisi luopua monesta asiasta, jos he siltä puolen luontoa
katselisivat."

"Niin olisi huonoin runoilijain tehtävä, ja sitä parempi se olisi
heille ja heidän lukijoillensa."

"Eivätkö hyvät runoilijat luontoa tutki?"

"Luontoa tutki? tietysti -- niinkuin lääkärit tutkivat anatomiiaa,
leikkelemällä kuollutta ruumista. Mutta hyvä runoilija on, niinkuin
hyvä lääkärikin, mies, joka katsoo tätä tutkimista ainoastaan
välttämättömäksi ABC:ksi eikä pääasiaksi harjoituksen ja taitavuuden
saavuttamiseen. Minä en sano sitä hyväksi lääkäriksi, joka kirjoittaa
kirjan, jossa hän tarkoin ja laveasti selittää hermoja ja jäntereitä;
ja minä en kutsu sitä hyväksi runoilijaksi, joka sepittää
tavaraluettelon Rheinistä ja Gloucester-laaksosta. Hyvä lääkäri ja hyvä
runoilija on se, joka elävän ihmisen käsittää. Mikä on tuo näytelmän
runollisuus, jonka Aristoteles syystä korkeimmaksi arvaa? Eikö se ole
se runollisuus, jossa sieluttoman luonnon kuvauksen ehdottomasti täytyy
olla hyvin lyhyt ja yleinen; jossa ihmisen ulkomuotoakin katsotaan niin
erilaisella tavalla, että se voi tulla erilaiseksi jokaisessa
näyttelijässä, joka osaa näyttää? Hamlet voi olla sekä valko- että
tumman-verinen. Macbeth voi olla sekä lyhyt että pitkä. Näytelmän
runollisuuden arvo on siinä, että se, sen sijaan, jota tavallisesti
luonnoksi sanotaan (se on ulkonainen ja aineellinen luonto), asettaa
tiedollisia, tunteellisia, mutta niin kokonansa ruumiittomia olentoja,
että voipi sanoa niillä olevan ainoastaan henki ja sielu ja
vastaanottavan lainaksi sellaisia käsillä olevia ruumiita, kuin
näyttelijät voivat tarjota, jotta katsojat voivat niitä nähdä, mutta
eivät tarvitse sellaisia ruumiita tullaksensa lukijalle näkyväksi.
Korkein runouden laji on sentähden se, jolla on vähin tekemistä
ulkonaisen luonnon kanssa. Mutta kaikilla runolajeilla on enemmän tai
vähemmän todenperäinen arvonsa, sen mukaan miten suuressa määrässä se
luontoon vuodattaa sitä, mitä siinä ei ole: ihmisen järkeä ja sielua."

"Minä en ole taipuvainen myöntämään, että joku runouden muoto on
käytännöllisesti toista etevämpi," sanoi laulaja, -- "se on, kun on
kysymyksessä ylistää sitä runoilijaa, joka jonkimoisella menestyksellä
harjoittaa sitä runolajia, jota te sanotte korkeimmaksi, yli sen, joka
paljoa suuremmalla menestyksellä harjoittaa sitä lajia, jota te
halvemmaksi nimitätte. Teoriiassa olkoon näytelmä-runous lyyrillistä
runoutta etevämpi, ja 'Venice Preserved' on hyvin onnistunut näytelmä;
mutta minusta Burns on suurempi runoilija kuin Otway."

"Se on mahdollista; mutta minä en tunne yhtäkään lyyrillistä
runoilijaa, ainakaan en uudempien joukossa, joka vähemmän käyttää
luontoa vaan esineiden ulkonaisena muotona, tahi suuremmalla innolla
elähdyttää sen rakennusta ihmisellisellä sydämellään, kuin Robert
Burns. uskotteko että, kun kreikkalainen järjen tai omantunnon
hämmennyksessä ollen kysyi jotakin Dodonan oraakelin-tapaisilta
tammenlehdiltä, nämä tammenlehdet vastasivat hänelle? Ettekö ennemmin
usko, että hänen sielunsa tekemään kysymykseen vastasi hänen
vertaisensa, papin sielu, joka ainoastaan käytti tammenlehdet
välittäjänä ilmoitukseen, niinkuin te ja minä käyttäisimme sellaisena
välittäjänä arkin kirjoituspaperia? Eikö taika-uskon historia ole
aika-kirja ihmisen tyhmyydestä tahtoa vastausta ulkonaiselta
luonnolta?"

"Mutta," sanoi laulaja, "enkö ole jossakin kuullut tai lukenut, että
tieteiden kokeet ovat luonnon vastauksia ihmisen sille tekemiin
kysymyksiin?"

"Ne ovat vastauksia, joita hänen oma ymmärryksensä hänelle antaa, eikä
mitään muuta. Hänen henkensä kukkii aineiden lakeja ja tämän
tutkimuksen ohessa hän tekee koetuksia aineen alalla; näiden koetuksien
johdosta hänen henkensä, ennen saavutetun tiedonmääränsä tahi
synnynnäisen ajullisuutensa mukaan, tekee johtopäätöksiänsä, ja siten
syntyy kone-oppi, kemia ja muita tieteitä. Mutta aine itse ei mitään
vastausta anna; vastaus vaihtelee kysymystä tekevän hengen mukaan, ja
tieteen edistys on siinä, että alinomaa oikaistaan ne harhailut ja
taika-luulot, joita edelliset henget ovat käsittäneet luonnon antamiksi
oikeiksi vastauksiksi. Ainoastaan yliluonnollinen luonto meidän
sisässämme -- se on henki -- voipi arvata luonnollisuuden mekanismoa --
se on ainetta. Kivi ei voi kiveltä mitään kysyä."

Laulaja ei vastannut. Ja pitkällinen äänettömyys seurasi, jota
keskeytti ainoastaan hyönteisten surina, joen lirinä ja tuulen
huokaukset kaislikossa.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Kenelm vihdoin keskeytti vaitiolon, sanoen:

                    "Rapiamus, amici,
  Occasionem de die, dumque virent genua,
  Et decet, obducta solvatur fronte senectus!"

"Eikö tämä lause ole Horation kirjoista?" kysyi laulaja.

"On; ja minä kavalasti lausuin tämän saadakseni nähdä, oletteko saaneet
niin sanotun klassillisen kasvatuksen."

"Minä olisin voinut saada sellaisen kasvatuksen, jos ei mieleni ja
kohtaloni lapsuudestani asti olisi vieroittanut minua opinnoista,
joiden täydellistä arvoa en silloin käsittänyt. Mutta minä opin
vähän latinaa koulussa; ja lopetettuani koulunkäynnin olen silloin
tällöin koettanut saavuttaa vähän tietoja enimmistä tunnetuista
latinalaisista runoilijoista -- pää-asiallisesti, sen myönnän häpeällä,
englantilaisien käännöksien avulla."

"Minä en varmaan tiedä, olisiko teillä, joka itse olette runoilija,
hyötyä siitä, että osaisitte kuollutta kieltä niin hyvin, että sen
muodot ja mielipiteet tulisivat, vaikka kukatiesi tietämättänne, sen
elävän kielen muotoihin, jolla kielellä te sepitätte runonne. Horatius
olisi voinut olla vieläkin parempi runoilija, jos hän ei olisi osannut
kreikan kieltä paremmin kuin te osaatte latinaa."

"On ainakin kohteliasta, että niin sanotte," vastasi laulaja
tyytyväisesti hymyillen.

"Te olisitte vieläkin kohteliaampi," sanoi Kenelm, "jos soisitte
anteeksi julkean kysymyksen ja sanotte minulle matkustatteko vedon
lyönnin takia niinkun toinen Homerus läpi maan kuljeksivana laulun
laulajana ja annatte tämän viisaan nelijalkaisen, matkatoverinne,
kantaa lipasta suussansa siihen rahoja vastaanottaaksensa?"

"Ei, sitä en tee vedon takia; se on vaan oikku minulta, jonka minä,
teidän äänestänne päättäen, luulin teidän ymmärtävän -- koska teilläkin
nähtävästi on oikkujanne."

"Mitä sellaisiin tulee, niin olkaa vakuutettu siitä, että minä olen
yhtä mieltä kuin te."

"No niin, vaikka minulla on virka, jonka kautta ansaitsen soveliaat
tulot -- niin innokkaasti runon sepittämistä harrastan. Jos aina olisi
kesä, ja elämä aina olisi nuoruus, niin minä mieluisimmin laulaen
vaeltaisin läpi maailman. Mutta en ole milloinkaan uskaltanut julkaista
runojani. Jos ne kaatuisivat kuolleena syntyneinä, tuottaisi se minulle
enemmän tuskaa, kuin sellaisten turhamaisuuden haavain tulisi vaikuttaa
aika miehelle, ja jos niitä moitittaisiin ja pilkattaisiin, voisi se
tuottaa minulle tuntuvaa haittaa virkatoimeni suhteen. Tämä seikka ei
kuitenkaan paljon minuun vaikuttaisi, jos olisin vallan yksin
maailmassa; mutta on toisia, joiden tähden mielelläni kokoilisin
omaisuutta ja säilyttäisin asemani. Monta vuotta sitten -- se oli
Saksanmaalla -- opin tuntemaan saksalaisen ylioppilaan, joka oli hyvin
köyhä ja joka ansaitsi rahaa kulkemalla ympäri maata kannel ja laulu
mukanansa. Hänestä on sittemmin tullut hyvinkin kuuluisa ja kansan
suosima runoilija, ja hän on kertonut minulle että hän, oman
vakuutuksensa mukaan, löysi tämän kansan suosion salaisuuden siten,
että hän koetti keksiä kansan makua kulkiessansa ympäri runouden
oppipoikana. Hänen esimerkkinsä on syvästi vaikuttanut minuun. Siitä
syystä minä aloitin tätä koettani; ja monena vuotena olen viettänyt
kesäni osaksi tällä tavoin. Minä olen, niinkuin muistaakseni jo ennen
teille kerroin, matkoillani tunnettu ainoastaan: 'Kuljeksivana
laulajana.' Minä vastaanotan ne rovot, jotka minulle annetaan,
todisteena jonkimoisesta ansiosta. Köyhä kansa ei minulle mitään
maksaisi jos en olisi heille mieliksi; ja ne laulut, jotka enin heitä
huvittavat, ovat ylipäänsä ne, joista itsekin enin pidän. Muuten aikani
ei suinkaan hukkaan mene -- ei ainoastaan mitä ruumiin, vaan myöskin
mitä sielun terveyteen tulee -- koko aatteen-juoksu virkistyy sen
kautta, että kokonaiset kuukaudet vietetään näin iloisissa toimissa ja
vaihtelevissa seikkailuissa."

"Niin, seikkailut ovat kyllä vaihtelevaisia," sanoi Kenelm kolkosti;
sillä hän tunsi, ottaessaan toisen asennon, kovan polton pieksetyissä
jäntereissään. "Mutta ettekö aina tapaa noita onnettomuuden tuottajia,
joita vaimoiksi nimitetään, seikkailuihin sekaantuneina?"

"Jumala heitä siunatkoon! tietysti," sanoi laulaja heleällä naurulla.
"Elämässä sekä näyttämöllä on hamevalta aina mahtavin."

"Siinä suhteessa en ole samaa mieltä kuin te," sanoi Kenelm kuivasti.
"Ja minusta tuntuu siltä kuin ette tarkoittaisikaan sitä mitä sanotte.
Kuitenkin lämpö vaikuttaa sen, ettei te'e mieli riidellä; ja minä
myönnän että hame, jos se on punainen, värin suhteen on jotenkin kaunis
maisemakuvassa."

"No niin, nuori mies," sanoi laulaja ja nousi istualta, "päivä kuluu ja
minun täytyy sanoa teille jäähyväiset; jos te kuljeksisitte ympäri
maata niinkuin minä te'en, niin luultavasti tulisitte tapaamaan liian
monta kaunista tyttöä voidaksenne olla tuntematta hamevallan voimaa --
ei ainoastaan kuvissa; ja jos vielä joskus teidät tapaan, on
mahdollista, että saan nähdä teidän itsekin rakkauden runoja
kirjoittavan."

"Koska voitte niin mahdottomia uskoa, niin eroan teistä vähemmän
vastahakoisesti kuin muuten olisin tehnyt. Mutta minä toivon, että me
vielä tulemme toinen toisiamme tapaamaan."

"Teidän toivonne miellyttää minua, mutta, jos me tapaamme toinen
toisemme, niin pyydän teitä pitämään minun osoittamaani luottamusta
teihin pyhänä, ja pitämään laulu-matkaani ja koirani lipasta pyhänä
salaisuutena. Jos emme enää kohtaa toinen toisiamme, niin minä
varovaisuudesta en teille oikeaa nimeäni ja adressiani ilmoita."

"Sen kautta te osoitatte sellaista huolta ja ajullisuutta, joka on
hyvin harvinainen niissä, jotka runon sepittämistä ja hamevaltaa
rakastavat. Mihin on gitarrinne joutunut?"

"Minä en kuleta tätä soittokonetta maanteillä; se lähetetään minua
varten, lainatulla nimellä, kaupungista kaupunkiin muiden tavarain
muassa, muuten olisi minulla syytä luopua kuljeksivan laulajan
toimesta."

Molemmat miehet puristivat toinen toistensa kättä. Ja laulajan
kulkiessa pois joen reunaa pitkin, näytti hänen laulunsa suovan vedelle
vilkkaamman lirinän, kaislikolle vähemmän valittavia huokauksia.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Yksinänsä ja kolkkona istui satojen tappelujen voitettu sankari omassa
huoneessansa. Oli hämärä, mutta ikkunaluukut olivat koko päivän olleet
osaksi suljetut, poistaaksensa auringon valoa, joka ei milloinkaan
ennen ollut Tom Bowles'ille ollut vastenmielinen, ja ne olivat vieläkin
suljetut, tehden hämärän kahta pimeämmäksi, kunnes kuu, joka nyt
leikkuu-aikana varhain nousi, pisti säteensä ra'on läpi ja loi
hopeaisen langan varjojen sekaan laattialla.

Miehen pää vaipui alas hänen rinnallensa, hänen voimakkaat kätensä
lepäsivät liikkumattomina hänen polvillansa; hänen asentonsa osoitti
alakuloisuutta ja nuloutta. Mutta hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat
vaarallista ja väsymätöntä ajatuksen ponnistusta, joka oli jyrkkä
vastakohta sekä alakuloisuuteen, että tyyneesen asentoon. Hänen
otsansa, joka tavallisesti oli selkeä ja osoitti uhkaavaa rohkeutta,
oli nyt syvissä rypyissä ja kolkosti vajonnut puoleksi suljettujen
silmien yli. Hänen huulensa olivat niin kovasti yhteen likistetyt, että
kasvot kadottivat pyöreytensä ja kiinteät leukaluut kulmikkaasti
pistivät esiin. Silloin tällöin hänen huulensa aukenivat, antaaksensa
tilaa syvälle, kärsimättömälle huokaukselle, mutta ne suljettiin taas
yhtä sukkelaan kuin se oli avattukin. Se oli niitä muutoksia tässä
elämässä, jolloin kaikki ne alkeet, jotka muodostavat ihmisen entistä
olentoa, ovat vallan laittomassa häiriötilassa: jolloin paholainen
näyttää tulevan myrskyä johtamaan; jolloin raaka, sivistymätön henki,
joka ei milloinkaan ennen ole ajatellutkaan rikosta, näkee rikoksen
sukeltavan syvyydestä, tuntee että se on vihollinen, mutta antautuu sen
valtaan kuin olisi se hänen kohtalonsa. Se on sellainen muutos että,
kun katala raukka vihdoin tuomitaan hirsipuuhun, hän väristen katsoo
takaisin siihen hetkeen, "joka vapisi kahden maailman välillä" --
viattoman miehen maailma ja syyllisen miehen maailma -- ja sanoo
pyhälle, korkeasti sivistyneelle, järjelliselle, intohimoja paitsi
olevalle papille, joka ripittää häntä ja sanoo häntä "veljeksi":
"Paholainen sen päähäni pisti."

Tässä silmänräpäyksessä ovi aukeni, sen kynnyksellä seisoi miehen äiti
-- jonka hän ei milloinkaan ollut antanut vaikuttaa mitään hänen
toimiinsa, vaikka hän kyllä raa'alla tavallansa häntä rakasti -- ja se
vihattu mies, jonka hän toivoi näkevänsä kuolleena jalkainsa juurella.
Ovi suljettiin taas, äiti oli mennyt pois sanaakaan puhumatta, sillä
kyyneleet olivat tukehduttaneet hänen äänensä; muukalainen oli yksin
hänen kanssansa. Tom Bowles katsoi ylös ja tunsi vieraan; hänen otsansa
selkeni ja hän hieroi voimallisia käsiänsä.

Kenelm Chillingly nosti tuolin lähelle vastustajaansa ja laski hiljaa
kätensä hänen kätensä päälle.

Tom Bowles otti käden molempiin käsiinsä, käänteli sitä uteliaasti
kuunvaloa kohti, katseli sitä, punnitsi sitä ja viskasi sen sitten
pois, niinkuin olisi se vihollinen, mutta vähäpätöinen kapine ja päästi
äänen, joka oli puoleksi voivotusta, puoleksi naurua; sitten hän nousi
istualta ja sulki oven, tuli takaisin paikallensa ja sanoi tylysti:

"Mitä nyt minulta tahdotte?"

"Minä tulin pyytämään teitä tekemään minulle palveluksen."

"Palveluksen!"

"Suurimman, jonka ihminen voi toiselta ihmiseltä pyytää -- ystävyyttä.
Katsokaa, hyvä Tom," jatkoi Kenelm ollen vallan kuin kotonansa --
pannen käsivartensa Tomin tuolin selkälaudan yli ja ojentaen jalkansa
niin mukavasti kuin olisi hän oman tulensa ääressä istunut; "katsokaa,
rakas Tom, sellaiset miehet kuin me -- nuoret, naimattomat, ei
ensinkään rumat miehet -- voivat saada lemmityisiä joukoittain. Jos
yksi ei minusta pidä, niin toinen sitä tekee; lemmityisiä kasvaa
kaikkialla niinkuin nokkosia ja takiaisia. Mutta harvinaisin elämässä
on ystävä. Sanokaa nyt suoraan minulle, oletteko matkoillanne
milloinkaan tulleet kylään, jossa ette olisi voineet saada lemmityistä,
jos olisitte pyytänyt; ja luuletteko että, saatuanne sellaisen ja taas
kadotettuanne hänet, teidän olisi ollut vaikea löytää toinen? Mutta
onko teillä, paitsi omaisianne, jotakin sellaista tässä maailmassa kuin
totinen ystävä -- miespuolinen ystävä? Ja jos teillä olisi sellainen
ystävä -- ystävä, joka auttaisi teitä myötä- ja vastoinkäymisessä --
joka sanoisi teille virheenne suoraan ja selkänne takana kiittäisi
teidän hyviä ominaisuuksianne -- joka tekisi kaikkea mitä hän vaan
voisi pelastaaksensa teitä vaaraan joutumasta ja kaikkea mitä hän voisi
saadaksensa teitä vaarasta pelastetuksi -- jos teillä olisi sellainen
ystävä ja kadottaisitte hänen, uskotteko, että te, vaikka tulisitte
Metusalemin ikäiseksi, löytäisitte toisen? Te ette vastaa minulle; te
olette vaiti. No niin, Tom, minä pyydän teitä rupeamaan sellaiseksi
ystäväksi minulle ja minä tahdon ruveta sellaiseksi ystäväksi teille."

Tästä puheesta Tom joutui vallan hämillensä. Mutta hänestä tuntui kuin
pilvet hänen sielussansa hajoisivat ja auringonsäde raivaisi itselleen
tien pimeyden läpi. Vihdoin tuo pakeneva raivo taas valtasi hänen,
vaikka epäilevin askelin, ja hän mutisi hampaiden väliltä:

"Se on juuri mokoma ystävä, joka minulta tyttöni ryöstää! Menkää
tiehenne!"

"Hän ei ollut teidän tyttönne enemmän kuin hän oli tai milloinkaan voi
tulla minun tytökseni."

"Mitä, ettekö te hänestä pidä?"

"En suinkaan; minä lähden Luscombe'en ja tulen pyytämään teitä tulemaan
minun kanssani. Luuletteko, että minä teidät tänne jätän?"

"Mitä se teihin koskee?"

"Koskee kyllä. Jumala on sallinut minun pelastaa teidät mitä
pitkällisemmästä surusta. Sillä -- ajatelkaa! Voisiko mikään suru
painaa teidän mieltänne kauemmin kuin teidän surunne olisi tehnyt, jos
olisitte päässyt toivonne perille, jos olisitte pakoittaneet tahi
peloittaneet vaimon rupeamaan teidän kumppaniksenne kuolemaan asti --
te rakastaen häntä, hän kiroen teitä; teitä yöt päivät olisi
vaivannut se ajatus, että juuri teidän rakkautenne oli syynä hänen
onnettomuuteensa, joka kiusaa teitä niinkuin kummitus -- tästä surusta
minä olen teidät pelastanut. Suokoon Jumala, että saisin päättää
toimeni ja pelastaa teitä auttamattomimmasta rikoksesta! Katsokaa
sieluunne, muistutelkaa niitä ajatuksia, jotka koko päivän, eikä
vähimmin sillä hetkellä kuin minä astuin kynnyksen yli, ovat
mielessänne olleet, ja saattaneet järkenne vaikenemaan sekä
pimittäneet teidän omaa tuntoanne, pankaa sitten kätenne sydämellenne
ja sanokaa: 'Minä olen viaton murhan ajatuksiin'."

Onneton mies hyppäsi seisoalleen uhkaavan näköisenä; mutta kun hän
kohtasi Kenelmin tyyneen, vakaan, sääliväisen katseen, kaatui hän yhtä
sukkelaan -- kaatui laattialle, kätki kasvonsa käsiinsä ja huuto,
puoleksi nyyhkytystä, puoleksi ulvontaa, tunki hänen suustansa.

"Veljeni," sanoi Kenelm, laskeutuen polvilleen hänen viereensä ja
pannen käsivartensa miehen kohoilevan rinnan yli, "nyt se on ohitse;
tällä huudolla on paha henki, joka teki teitä hulluksi, ainaiseksi
paennut."



KAHDESKYMMENES LUKU.


Kun Kenelm vähän aikaa myöhemmin lähti huoneesta ja taas tapasi Mrs
Bowles'in alikerroksessa, sanoi hän iloisesti: "Kaikki on hyvä! Tom ja
minä olemme vannoneet ystävyyttä toinen toisillemme. Me lähdemme
ylihuomenna -- pyhänä -- yhdessä Luscombe'en; kirjoittakaa pari riviä
hänen sedällensä ja kertokaa, että hän tulee sinne, ja lähettäkää
hänen vaatteensa sinne, sillä me matkustamme jalkaisin ja aiomme
huomenaamulla varhain hiipiä pois täältä, kenenkään huomaamatta. Menkää
nyt ylös hänen luoksensa ja puhukaa hänen kanssansa; hän tarvitsee
äidin hyväilyä ja viihdytystä. Hän on oikeittain kunnon mies, ja me
voimme vielä joskus ylpeillä hänestä."

Kun Kenelm meni takaisin vuokramiehen taloon, kohtasi hän Mr
Lethbridgen, joka sanoi: "Minä tulen Mr Saundersonin luota, jossa kävin
teitä hakemassa. On tullut odottamaton este Mrs Bawtreyn puodin
ostamisen suhteen. Sen jälkeen kun tänä aamuna kohtasin teitä, tapasin
Mr Travers'in isännöitsijän ja hän kertoi minulle, että Mrs Bawtreyn
vuokrakontrahti on sellainen, että hän ei ilman tilanomistajan luvatta
saa vuokrata puotiansa toiselle; ja että, koska se alkuansa annettiin
vuokralle hyvin halvasta hinnasta miehelle, jota tahdottiin auttaa,
niin Mr Travers luultavasti ei hyväksy kontrahdin siirtämistä köyhälle
korintekijälle -- sanalla sanoen, hän sanoi, että jos Mr Travers siihen
suostuu, niin täytyy jonkun henkilön, jolle hän mielellään tekee
palveluksen, pyytää häntä sitä tekemään. Kun sen kuulin, ratsastin minä
Mr Travers'in luo ja tapasin hänen itsen. Mutta hän ei ottanut
korviinsa minun puhettani. Kaikki, minkä minä hänen sain sanomaan, oli:
'Sanokaa muukalaiselle, joka asiaa harrastaa, että hän tulee tänne
minun puheilleni. Minun tekisi mieli nähdä se mies, joka Tom Bowles'in
voitti; koska hän sai hänen taipumaan, voipi hän kenties saada minunkin
taipumaan. Ottakaa hän mukaanne pitoihin huomenillalla.' No, tuletteko
sinne?"

"Ehkä," vastasi Kenelm vastahakoisesti; "mutta jos hän tahtoo minua
nähdä ainoastaan tyydyttääksensä uteliaisuuttansa, niin en luule
minulla olevan syytä toivoa voivani Will Somers'ia auttaa. Mitä te
luulette?"

"Mr Travers on hyvä asiamies, ja vaikka ei kukaan voi sanoa, että hän
on väärintekevä ja ahne, on hän kuitenkin jotenkin kylmäkiskoinen; ja
myöntää täytyy että sellainen kivulloinen raajarikko kuin Will-raukka
ei ole mikään hyvä vuokramies. Minulla sentähden ei olisi paljon
toivoa, jos asia riippuisi ainoastaan teidän toiveistanne Mr Travers'in
hyväntahtoisuuteen katsoen. Mutta meillä on liittolainen hänen
tyttäressään. Hän pitää paljon Jessie Wiles'istä ja hän on ollut
erittäin hyvä Williä kohtaan. Suloisempaa, enemmän hyväntekeväistä ja
sääliväisempää olentoa, kuin Cecilia Travers on, ei ole olemassa. Hän
voi paljon vaikuttaa isäänsä, ja hänen kauttansa te voitte isän
voittaa."

"Minä en juuri mielelläni tahdo yksissä tuumin naisten kanssa mitään
toimittaa," sanoi Kenelm tylysti. "Papit ovat tottuneet saamaan niitä
taipumaan. Varmaankin te, sir, sovitte paremmin tähän toimeen kuin
minä."

"Sallikaa minun kaikessa nöyryydessä epäillä sitä; ei ole aivan helppo
saada vaimoja taipumaan, kun vuosien paino selkää rasittaa. Mutta kun
te tarvitsette papin apua saadaksenne kihlauksestanne onnellisen lopun,
niin minä hyvin kernaasti pappina tämän vaadittavan juhlamenon
toimitan."

"Dii meliora!" sanoi Kenelm juhlallisesti. "On onnettomuuksia, jotka
ovat liian suuret pilallakin mainittavaksi. Mitä Miss Travers'iin
tulee, niin se seikka, että hän on hyväntekeväinen, peloittaa minua.
Minä vallan hyvin tiedän mikä hyväntekeväinen tyttö on -- julkea,
levoton, nykeränenäinen ja lakkarit täynnä hengellisiä kirjaisia. Minä
en tule pitoihin."

"Hiljaa!" sanoi pastori. He kulkivat nyt Mrs Somers'in tuvan sivutse;
ja sillä välin kun Kenelm puhui hyväntekeväisistä tytöistä, oli Mr
Lethbridge seisahtunut ja salaa luonut silmäyksen ikkunasta. "Hiljaa!
ja tulkaa tänne -- varovasti!"

Kenelm totteli ja katseli ikkunasta. Will istui -- Jessie Wiles oli
asettunut hänen jalkainsa juureen ja pitäen hänen kättänsä molemmissa
käsissään, katsoi hänen kasvoihinsa. Hän oli hyvin suloisen ja hellän
näköinen. Willin kasvot, jotka olivat käännetyt alas Jessieä kohti,
näyttivät hyvin surullisilta; kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskiansa
alas. Kenelm kuunteli ja kuuli Jessien sanovan: "Älä sano niin, Will,
sinä särjet minun sydämeni; minä en ole sinulle kelvollinen."

"Pastori," sanoi Kenelm kun he kulkivat eteenpäin, "minun täytyy lähteä
noihin siunattuihin pitoihin. Minä alan uskoa, että tuossa vanhassa
kunnioitettavassa typerässä jutussa majasta ja sydämestä on hiukan
perää. Ja Will Somers'in täytyy pian naida, jotta hän sitten vapaasti
voipi sitä katua."

"Minä en käsitä miksi mies katuisi, joka on nainut kauniin tytön, jota
hän rakastaa."

"Ettekö sitä käsitä? Vastatkaa minulle suoraan: Ettekö milloinkaan ole
tavannut miestä, joka on katunut sitä että hän on nainut?"

"Olen kyllä; hyvin usein."

"Hyvä, miettikää ja vastatkaa yhtä vakaasti: Oletteko milloinkaan
kohdannut miestä, joka on katunut ettei hän ole mennyt naimisiin?"

Pastori mietti, ja oli vaiti.

"Sir," sanoi Kenelm, "teidän vaiti-olonne todistaa, että olette
rehellinen, ja minä kunnioitan teitä." Näin sanoen hän riensi pois ja
jätti pastorin yksin kiivaasti huutamaan: "Mutta -- mutta --"



YHDESKOLMATTA LUKU.


Mr Saunderson ja Kenelm istuivat lehtimajassa; edellinen ryypiskeli
groggiansa ja tupakoi -- jälkimäinen katseli kesä-illan taivasta
totisella, mutta hajamielisellä silmäyksellä, ikäänkuin koettaisi hän
lukea linnunradan tähtiä.

"No!" sanoi Mr Saunderson, joka juuri oli päättänyt väitteen
toteennäyttämisen; "ymmärrättekö nyt asian?"

"Minä -- en ensinkään. Te sanotte, että teidän isänne isä oli
vuokramies, että isänne oli vuokramies, ja että te kolmekymmentä vuotta
olette ollut vuokramiehenä; ja näistä peruslauseista te te'ette sen
epäloogillisen ja luonnottoman johtopäätöksen, että teidän poikanne
senvuoksi myöskin täytyy ruveta vuokramieheksi."

"Nuori mies, te luulette kai tietävänne hyvin paljon, koska olette
olleet yliopistossa ja sieltä tuoneet joukon kirjallisia tietoja."

"Seis!" keskeytti häntä Kenelm. "Te otaksutte, että yliopisto on
oppinut."

"Niin luulisin olevan."

"Mutta miten se voisi olla oppinut, jos ne, jotka siitä lähtevät,
vievät opin pois? Me jätämme sen kokonaan jälkeemme professorien
huostaan. Mutta minä tiedän mitä te aiotte sanoa -- nimittäin sitä,
että minun ei sovi, sentähden, että olen lukenut useampia kirjoja kuin
te, olla olevinani viisaampi kuin te, joka olette vanhempi ja jolla on
enemmän kokemusta ja tunnette maailmaa paremmin kuin minä. Minä
myönnän, että se yleensä on oikein. Mutta eikö jokainen lääkäri,
olkoonpa hän kuinka viisas ja taitava tahansa, itsensä suhteen kysy
toisen lääkärin mielipidettä, vaikka tämä toinen lääkäri aivan hiljan
olisi lääkärinvirkaan tullut? Ja, kun tiedämme, että lääkärit ylipäänsä
ovat erinomaisen taitavia miehiä, eikö heidän esimerkkiänsä ole syytä
noudattaa? Eikö se todista, että ei kukaan ihminen, olkoon hän vaikka
kuinka viisas, ole oman asiansa tuomari? Teidän poikanne asia
on todella teidän oma asianne -- te katselette sitä omien
mielipiteidenne ja vastenmielisyyksienne kautta -- ja tahdotte
pakoittaa neliskolkkaista pulikkaa ympyriäiseen reikään, sentähden että
te, joka olette pyöreä pulikka, sovitte aivan hyvin ja menestytte
ympyriäisessä rei'ässä."

"Minä en käsitä miksi minun pojallani olisi oikeus pitää itsensä
neliskolkkaisena pulikkana," sanoi vuokramies itsepäisesti, "kun hänen
isänsä ja hänen iso-isänsä, ja hänen isänsä iso-isä ovat olleet
ympyriäisiä pulikoita; ja se sotii jokaisen elävän olennon luontoa
vastaan olla toisellainen kuin sen oma suku on. Koira on lintukoira tai
paimenkoira sen mukaan olivatko hänen edelläkävijänsä lintukoiria
taikka paimenkoiria. Katsokaa," huudahti vuokramies riemullisesti ja
pudisti tuhan piipustansa, "nyt jouduitte kiinni, nuori herra!"

"En suinkaan; sillä te olette pitänyt sen ihan varmana että lajit eivät
ole tulleet yhdistetyiksi. Mutta otaksukaa, että paimenkoira yhtyisi
lintukoiran kanssa, oletteko silloin varma siitä, että sen pojasta
ennen tulee lintukoira kuin paimenkoira?"

Mr Saunderson pani taas tupakkaa piippuunsa, mutta jätti nyt toimensa
kesken ja kynsi päätänsä.

"Te olette yhdistänyt lajin," jatkoi Kenelm. "Te olette naineet
kauppiaan tyttären, ja minä olen vakuutettu siitä, että teidän vaimonne
isän isä ja isän iso-isä olivat kauppiaita. Nyt on tunnettu asia, että
enimmät pojat ovat äitiinsä, ja sentähden Mr Saunderson nuorempi on
sukuunsa kehruupuolella, ja tulee maailmaan neliskulmaisena pulikkana,
joka sopii ainoastaan neliskulmaiseen reikään. Ei kannata ruveta
väittämään, vuokramies; teidän poikanne täytyy lähteä enonsa luokse, ja
siinä asian päätös."

"Tuhat tulimmaista!" sanoi vuokramies, "te näytte luulevan voivanne
puhua minua nurin."

"En sitä luule; mutta minä luulen, että te, jos omaa mieltänne
noudattaisitte, puhuisitte poikanne vaivaishuoneesen."

"Mitä! senkö kautta, että hän liittyisi maahan niinkuin hänen isänsä
häntä ennen? Liittyköön mies maahan, niin maa on liittyvä häneen."

"Liittyköön mies mutaan, niin muta on liittyvä häneen. Te panette koko
sydämenne taloonne, ja teidän poikanne panisi ainoastaan jalkansa
siihen. Rohkaiskaa mielenne. Ettekö käsitä, että aika on kehäkulku, ja
että kaikki kääntyy ympäri jälleen? Joka ikinen päivä joku heittää maan
ja rupeaa kauppaa tekemään. Hän rikastuu vähitellen, ja silloin on
hänen hartain toivonsa palata maahan takaisin. Hän jätti maan
vuokramiehen poikana: hän palaa maalle tilanomistajana. Teidän poikanne
on, kun hän tulee viidenkymmenen vuotiaaksi, paneva säästönsä
maahan ja on itse vuokramiehiä pitävä. Herra Jumala, mimmoiset verot
hän on heiltä kiskova! Minä en neuvoisi teitä rupeemaan hänen
vuokramieheksensä."

"Voi hiivatti!" sanoi vuokramies. "Hän heittäisi koko apteekin minun
kesantopellolleni ja sanoisi sitä 'edistymiseksi'."

"Antakaa hänen lannoittaa maatansa oman mielensä mukaan, kun hän itse
talon saapi; pysykää te erillään hänen kemiallisista kynsistään.
Kuulkaas nyt, minä sanon hänelle, että hän saa hankkia matkalle ja
tulevalla viikolla lähteä enonsa tykö."

"Hyvä," sanoi vuokramies malttavaisella äänellä -- "miehen, jolla on
luja tahto, täytyy käydä omaa tietänsä."

"Ja parasta, mitä ymmärtäväinen mies voi tehdä, on se, ettei hän häntä
ehkäise. Mr Saunderson, ojentakaa minulle kätenne. Te olette niitä
miehiä, jotka saattavat hyväin isäin poikia muistamaan omaisiansa; ja
minä muistan omaisiani, kun sanon: Jumala teitä siunatkoon!"

Kenelm lähti pois vuokramiehen luota, meni sisään ja haki Mr Saunderson
nuoremman hänen omasta huoneestaan. Tämä nuori herrasmies oli vielä
ylhäällä ja luki kaunopuheisen esitelmän, jonka nimi oli "Ihmiskunnan
Vapautus kaikesta Hirmuvaltaisesta Tarkastuksesta -- Valtiollisesta,
Yhteiskunnallisesta, Kirkollisesta ja Perheellisestä."

Nuori mies katsoi kolkonnäköisenä ylös ja sanoi, kun hän näki Kenelmin
surulliset kasvot: "Oh! minä näen, että olette puhuneet ukon kanssa ja
että hän ei ota asiata korviinsakaan."

"Ensiksi," vastasi Kenelm, "koska te kerskaatte korkeasta
sivistyksestä, täytyy teidän sallia minun neuvoa teitä lukemaan
englannin kieltä niissä muodoissa, joissa vanhemmat kirjailijat sitä
yhä pitävät ja joita korkeasti sivistyneet miehet pitävät arvossa,
Edistymisen Aikakaudesta huolimatta. Ei kukaan, joka on tämän opin
läpikäynyt, eikä kukaan, joka äidinkielellä on lukenut kymmenet käskyt,
te'e sellaista virhettä, että luulee sanan 'ukko' tarkoittavan samaa
kuin 'isä'. Toiseksi tulee teidän, koska teillä on olevinaan se
korkeampi valistus, joka on korkeamman opetuksen seurauksena, oppia
paremmin itseänne tuntemaan, ennenkuin rupeatte ihmissukukunnan
opettajaksi. Suokaa anteeksi, että rohkenen teidän hyväksenne näin
rohkeasti puhua, mutta minä sanon, että te tätä nykyä olette
itseluuloinen narri -- lyhyesti, se, joka sallii toisen pojan sanoa
toista 'aasiksi'. Mutta kun pää on heikko, niin tulee korvata puutetta
sydämen rikkaudella. Koettakaa lisätä teidän sydämenne rikkautta.
Teidän isänne antaa suostumuksensa teidän valitsemaanne virkaan, pannen
alttiiksi kaikki omat toiveensa. Tämä on kova koetus isän ylpeydelle,
isän tunteille, ja harvat isät tekevät mielellään sellaisia uhrauksia.
Minä olen pitänyt lupaustani teille ja kehoittanut Mr Saundersonia
suostumaan teidän tuumaanne, sentähden, että olen varma siitä, että
teistä tulisi huono vuokramies. Nyt teidän tulee näyttää, että teistä
voi tulla hyvä kauppias. Te olette tuumanne kautta minua ja isäänne
kohtaan pakoitettu koettamaan parastanne tekemään; ja heittäkää sillä
välin toimenne, kääntämään maailmaa ylös alasin, niille, joilla ei
siinä kauppapuotia ole, joka voisi musertua yleisessä melskeessä. Ja
nyt hyvää yötä."

Saunderson nuorempi kuunteli näitä nuhtelevia sanoja sacro digno
silentio, suu auki ja tuijottavin silmin. Hän oli niinkuin lapsi, jota
hoitaja on kovasti huiskuttanut ja joka tämän toimen kautta on joutunut
niin hämillensä, ettei tiedä onko se vahingoittunut vai ei.

Minuutti sen jälkeen kun Kenelm oli huoneesta lähtenyt, näkyi hän taas
ovessa ja sanoi leppyisesti kuiskaten: "Älkää panko pahaksenne, että
sanoin teitä itseluuloiseksi narriksi ja aasiksi. Nämä sanat soveltuvat
epäilemättä yhtä hyvin minuun itseenikin. Mutta löytyy vieläkin enemmän
itseluuloinen narri ja suurempi aasi kuin kumpikaan meistä, ja se on se
aikakausi, jossa me onnetonta kyllä olemme syntyneet -- Edistymisen
Aikakausi, Mr Saunderson nuorempi -- nokkaviisaiden lurjuksien
Aikakausi!"



KOLMAS KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Jos maailmassa löytyi vaimo, joka oli sopiva sovittamaan Kenelm
Chillinglyä rakkauden suloisien erhetyksien ja avio-elämän pienten
kiistain kanssa, niin oli syytä otaksua, että Cecilia Travers olisi
sellainen vaimo. Hän oli ainoa tytär ja hänen äitinsä oli kuollut jo
hänen lapsena ollessaan, niin että hän oli kohonnut talouden
hallitsijattareksi sillä ijällä, jolloin enimmät nuoret tytöt vielä
leikkivät nukkiensa kanssa, ja siten hän aikaisin oli saavuttanut sitä
edesvastauksen tuntoa ja itseensä luottamusta, joka useimmiten
jalostuttaa luonnetta, vaikka se vaimoissa melkein yhtä usein poistaa
sen hienouden ja lempeyden, joka tekee heidän sukunsa niin
miellyttäväksi.

Niin ei ollut Cecilia Travers'in käynyt, sillä hän oli niin
naisellinen, ettei vallan käyttäminenkään voinut häntä miehekkääksi
tehdä. Hänen luonteensa oli niin suloinen ja lempeä, että hänen
henkensä kokoili hunajaa missä se vaan oleskeli.

Hänellä oli yksi etu hänen vertaistensa tyttöjen rinnalla, nimittäin
se, että häntä ei oltu opetettu tuhlaamaan niitä taipumuksia
sivistykseen, joita Jumala hänelle oli suonut, sellaisiin joutaviin
turhuuksiin, joita sanotaan vaimon taidollisiksi. Hän ei maalannut
piirustuksien mukaan vesisekaisilla vesiväreillä; hän ei ollut
viettänyt vuosta elämästänsä pakoittamalla kohteliaita kuulijoita
kuuntelemaan italialaisia aarioita, joita he saavat kuulla kolmannen
luokan varsinaisen laulajan laulavan paljoa paremmin jossakin
pääkaupungin soitantosalissa. Minä pelkään, että hänellä ei ollut muita
vaimollisia taitoja kuin ne, joiden kautta neuloja tahi korko-ompelija
jokapäiväisen leipänsä ansaitsee. Sellaista työtä hän rakasti ja hän
teki sitä hyvin.

Mutta jos Cecilia Travers'ia hänen onneksensa opettajat eivät olleet
vaivanneet, niin isä oli sitä vastoin hankkinut hänelle hyvän
naisopettajan -- joka muuten ei ollut mikään ansio hänen puolestansa.
Hän ei suvainnut naisopettajia, mutta sattui niin, että hänen
tuttaviensa joukossa oli eräs Mrs Campion, kirjalliseen sivistykseen
katsoen etevä rouva, jonka mies oli ollut korkea virkamies yhdessä
yleisessä virkahuoneessa ja joka omaksi huviksensa oli kuluttanut hyvät
tulot ja sitten kaikkein ihmeeksi oli kuollut, jättämättä penniäkään
jälkeensä.

Onneksi ei ollut lapsia jäänyt kasvatettavaksi. Leskelle määrättiin
hallitukselta vähäinen eläkeraha; ja koska hänen miehensä koti hänen
kauttansa oli tullut mitä hauskimmaksi Londonissa, niin hän oli niin
rakastettu, että lukuisat ystävät kutsuivat häntä maatiloillensa --
muiden muassa Mr Traverskin. Hän tuli aikomuksella viipyä pari viikkoa.
Mutta tämän ajan kuluttua hän oli niin mieltynyt Ceciliaan ja Cecilia
häneen, ja hänen läsnäolonsa oli tullut niin hauskaksi ja hyödylliseksi
hänen isännällensä, että Mr Travers pyysi hänen jäämään heille ja
ottamaan kasvattaaksensa hänen tytärtänsä. Mrs Campion suostui, vähän
ensin evättyänsä, kiitollisuudella tähän tuumaan; ja siten Cecilialla,
kahdeksannesta vuodestansa nykyiseen ikäänsä, yhdeksääntoista vuoteen
asti, oli ollut se verraton etu, että aina oli saanut olla yhdessä
korkeasti sivistyneen vaimon kanssa, joka oli tottunut kuulemaan
parhaimpia arvosteluja parhaimmista kirjoista, joka oli kirjallisesti
sivistynyt ja oli saavuttanut sitä hienoutta käytöksessä ja
varovaisuutta arvostelun lausumisessa, jota saadaan sivistyneessä,
maailmankokemuksessa etevässä seurapiirissä; niin Ceciliasta itsestä,
olematta vähimmässäkään määrässä sinisukka tahi kirjakoi, tuli nuori
nainen, jonka kanssa sivistynyt mies voi puhua niinkuin vertaisensa
kanssa, jolta hän voittaa yhtä paljon kuin hän antaa; sellaiset naiset
ovat hyvin harvinaisia; sellainen mies taas, joka ei paljon kirjoista
välitä, mutta kuitenkin on kylläksi herrasmies arvostellaksensa hienoa
sivistystä, puhui mielellään hänen kanssansa äidinkielellään, eikä
tarvinnut kuulla, että piispa oli "pöyhkeä" tahi cricket-peli "julman
lystiä."

Sanalla sanoen, Cecilia oli niitä vaimoja, joita Jumala on luonut
miehelle avuksi -- joka, jos mies olisi korkeasukuinen ja rikas, hänen
puolisonansa antaisi niille uuden arvon ja lisäisi niiden nautinnon
niiden velvollisuuksien täyttämisellä -- joka, jos se mies, jonka hän
valitsi, olisi köyhä ja hänellä olisi paljon vastuksia maailmassa, yhtä
uskollisesti rohkaisisi, auttaisi ja hyväilisi häntä, kantaisi osan
hänen kuormastansa ja lieventäisi elämän katkeruutta suloisella
hymyllään, joka kaikki huolet korvaa.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut ajatellutkaan rakkautta tai rakastajia.
Hän ei ollut edes kuvaillut mielessään itselleen niitä ideaaleja, jotka
väikkyvät enimpäin tyttöjen silmäin edessä, kun ne aikaihmisiksi
tulevat. Mutta kahdesta asiasta hän jo oli tullut varmaan vakuutukseen:
ensiksi siitä, että hän ei milloinkaan menisi naimisiin sellaisen
miehen kanssa, jota hän ei rakasta, ja toiseksi, että kun hän
rakastaisi, olisi se koko elämäksi.

Ja nyt lopetan minä tämän kuvaelman kuvaamalla itse tyttöä. Hän oli
juuri tullut omaan huoneesensa, käytyänsä tarkastamassa valmistuksia
niihin pitoihin, jotka hänen isänsä illalla aikoi pitää
vuokramiehillensä ja maalaisille naapureillensa.

Hän oli viskannut olkihattunsa pois ja pannut syrjälle ison korin, joka
oli ollut täynnänsä kukkia vaan nyt oli tyhjä. Hän pysähtyi peilin
eteen, silitteli kurtistuneet nauhat hiuksissaan -- tummissa,
kastanjankarvaisissa, silkinhienoisissa, tuuheissa hiuksissaan -- joita
ei milloinkaan mikään hyvänhajuinen kaunisteleva voide ollut
saastuttanut, eikä milloinkaan koko hänen elinaikanansa tulleekaan sitä
tekemään.

Hänen ihonsa, joka tavallisesti on hieno ja hiukan vaalea, on nyt
liikkeen ja auringonpaisteen vaikutuksesta tullut hyvin punoittavaksi.
Kasvojen piirteet ovat hienot ja lempeät, silmät ovat mustat pitkillä
silmäripsillä varustetut, suu on erinomaisen kaunis ja on nyt puoleksi
auki, sillä tyttö hymyilee; luultavasti hän muistaa jotain hauskaa, ja
sen kautta tulee rivi kauniita kiiltäviä hampaita näkyviin. Mutta
kasvojen omituisen sulouden vaikuttaa tyyni onni, jota sävy ilmoittaa;
senkaltainen onni, jota ei mikään suru näytä häirinneen, ei mikään
synti keskeyttäneen -- sellainen pyhä onni, joka on viattomuuden
tunnusmerkki ja rauhallisen sydämen ja omantunnon heijastava valo.



TOINEN LUKU.


Oli kaunis kesä-ilta tilanomistajan kemuille. Mr Travers'in luona oli
muutamia vieraita; kemujen takia oli aikaisin syöty päivällistä ja
vieraat olivat nyt, vähää ennen kuutta, isäntänsä kera kokoontuneet
päärakennuksen edustalla olevaan pihaan. Päärakennus on säännötön ja
sitä oli korjattu ja rakennettu lisää eri aikoina Elisabethin
hallituksesta Viktorian aikoihin asti. Toisessa päässä, joka oli vanhin
osa, oli pienillä ruuduilla varustetut ikkunat; toisessa päässä,
uudemmassa osassa, joka oli laakealla katolla varustettu kylkirakennus,
oli uusimuotiset ikkunat, jotka ulottuivat maahan asti; rakennuksen
keski-osaa peitti kukkivilla köynnöskasveilla peitetty veranda. Piha
oli avara kenttä, joka vietti länttä kohden ja jonka takana oli
vieriäinen ja kaunis kukkula, jonka huipulla oli vanhan luostarin
rauniot. Toisella puolella kenttää oli kukkatarha ja leikkikenttä,
jonka Repton alkuansa oli järjestänyt; vastakkaisella puolella oli
kaksi isoa majaa, toinen tanssimia, toinen illallista varten. Etelään
päin oli näkö-ala vallan aukea vanhaan englantilaiseen puistoon päin,
joka tosin ei ollut komeinta laatua -- jossa ei ollut vanhoja käytäviä
tahi hyödyttömiä sananjalkoja hirveille makuusijaksi -- mutta se oli
kuitenkin käytännöllisen maanviljelijän puisto, joka oli sekä
hyödyllinen että kaunis katsella; nurmikko oli hyvin ojitettu ja
hoidettu ja erittäin hyvä kuin lyhyessä ajassa oli nuoria härkiä
syötettävä, ja hiukan hajanainen sen kautta, että kudotuita aitoja oli
ristiin rastiin. Mr Travers oli mainio tilanomistajana ja kunnollinen
maanviljelijä. Hän oli perinyt tämän tilan jo lapsena ollessaan ja
senkautta hän oli saanut hyväksensä käyttää niitä varoja, joita
oli hänen pitkällisen alaikäisyyden aikana säästetty. Hän oli
kahdeksantoista vuotiaana ruvennut sotapalvelukseen, ja koska hänellä
oli enemmän rahaa, kuin enimmillä hänen kumppaneillansa, vaikka nämä
olivatkin korkeampaa säätyä ja rikkaampain vanhempain lapsia kuin hän
oli, niin häntä ei pidetty hyvin hyvänä ja hyvin usein petetty.
Kahdenkymmen-viiden vuotiaana hän oli vallan muodin mukainen mies;
etenkin hän oli tunnettu hurjasta rohkeudestansa ja uskaliaisuudestansa
silloin kun jokin kunnia oli kuolemanvaaran uhalla saavutettavana; hän
oli niin hurja metsästäjä, että hänen seikkailunsa saattoivat hiukset
nousemaan pystyyn rauhallisen miehen päässä; hän oli ratsastaja, joka
antoi ratsunsa kiitää yli sellaisien esteiden, joita varovaisempi
hevosmies huolellisesti vältti. Hän oli tunnettu sekä Parisissa että
Londonissa, vaimot olivat häntä ihailleet ja heidän hymyilyjensä takia
hän oli monta kaksintaistelua kestänyt, joista hänellä oli muistoina
kunnianarvoisia arpia ruumiissansa. Ei milloinkaan ole kukaan varmemmin
näyttänyt tulevan mitä suurimpiin vaikeuksiin, ennenkuin hän oli
päässyt kolmenkymmenen vuotiaaksi, sillä kun hän oli seitsemänkolmatta
vuotias olivat kaikki säästöt hänen alaikäisyytensä ajoista loppuneet
ja hänen omaisuutensa, joka, hänen aikamieheksi tullessaan, tuskin oli
tuottanut kolmetuhatta puntaa vuodessa, oli nyt kiinnityksessä
savuntorviin saakka.

Hänen ystävänsä alkoivat pudistaa päätään ja kutsua häntä "poika
paraksi;" mutta Leopold Travers oli kaikkien vikojensa ohessa kuitenkin
pysynyt vallan erillään niistä kahdesta paheesta, joista mies harvoin
voi itsensä vapauttaa. Hän ei ollut milloinkaan juonut eikä milloinkaan
pelannut. Hänen hermonsa eivät olleet turmeltuneet, hänen aivonsa ei
ollut tylsettynyt. Hänessä oli vielä paljon sekä hengen että ruumiin
terveyttä. Tällä arveluttavalla ajalla hän nai rakkaudesta ja hänen
valintansa oli onnellisin minkä hän voi tehdä. Tytöllä ei ollut mitään
omaisuutta, mutta, vaikka hän oli kaunis ja korkeaa säätyä, hän ei
ensinkään rakastanut ylellisyyttä eikä kaivannut muuta seuraa, kun sen
miehen, jota hän rakasti. Kun mies sanoi. "Muuttakaamme maalle ja
koettakaamme parhaimman mukaan tulla aikaan muutamalla sadalla punnalla
vuodessa, jotta saamme vähän säästöön ja voimme pitää tilamme," niin
hän kohta ilolla siihen suostui; ja kaikki kummeksivat miten ihmeen tuo
rajupäinen Leopold Travers niin vakaaksi tuli, että hän alkoi väkensä
kanssa viljellä perittyä taloansa auringon noususta sen laskuun asti,
niinkuin tavallinen vuokramies, ja taisi maksaa korot ja velat sekä
tulla toimeen. Käytyänsä muutaman vuoden tätä työn koulua, jolla ajalla
hänen tapansa sivistyivät ja koko hänen luonteensa vakaantui, tuli
Leopold taas äkkiarvaamatta rikkaaksi, sen vaimon kautta, jonka hän oli
nainut, vaikka hänellä ei ollut muuta huomenlahjaa kuin rakkautensa ja
hyvät avunsa. Vaimon ainoa veli, Lord Eagleton, Skotlantilainen peeri,
oli nainut nuoren neiden, joka pidettiin tavattoman kalliina voittona
avioliiton-arpajaisissa. Tämä avioliitto purattiin, sillä olot olivat
hyvin surkeat; mutta luultiin, että lordi, joka oli kaunis ja hyvin
hauska seuraihminen, pian lohduttaisi itseänsä menemällä uudelleen
naimisiin. Mutta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt; hän tuli kivulloiseksi
ja kuoli naimatonna, jättäen sisarellensa perinnöksi kaikki, minkä hän
voi pelastaa sen kaukaisen sukulaisen kynsistä, joka peri hänen
arvonimensä ja maatilansa -- kauniin summan, joka ei ainoastaan
riittänyt maksamaan Neesdale Parkin kiinnitykset, vaan jätti vielä
omistajalleen liikamäärän, jonka tämä, taitava maanviljelijä kun hän
nyt oli, erinomaisella voitolla taisi käyttää tilansa parantamiseen.
Hän rakennutti vanhojen vuokratalojen sijaan uudet, yleisesti
hyväksyttyjen kaavain mukaan; eroitti virasta tahi pani eläkkeelle
muutamia kelvottomia vuokramiehiä; yhdisti moniaita pieniä torppia
suurempiin vuokrataloihin, jotka senkautta tulivat sopiviksi niille
rakennuksille, joita hän rakennutti; osti sieltä täältä pieniä
maatilkkoja, jotka sopivat läheisiin vuokratiloihin yhdistää; hän
raivautti muutamia turhanpäiväisiä metsistöjä, jotka vähensivät
läheisen maan arvoa senkautta, että ne estivät auringon valoa ja ilmaa
pääsemästä niiden läpi; ja kun hän sitten hankki itselleen toimeliaita
vuokramiehiä, niin hänen vuotuiset tulonsa tulivat kahta suuremmiksi ja
hänen maatilansa myömähinta nousi kolmenkertaiseksi. Samaan aikaan kuin
hän tämän omaisuuden sai, astui hän siitä vierasvarattomasta ja seuraa
välttävästä yksinäisyydestä, johon hänen entinen köyhyytensä häntä oli
pakoittanut, ja alkoi tehokkaasti ottaa osaa kreivikunnan asioihin,
näytti olevansa taitava puhuja yleisissä kokouksissa, edisti
metsästystä ja kävi itsekin joskus metsästysretkillä -- vähemmän
uskaliaana, mutta viisaampana ratsastajana kuin ennen. Sanalla sanoen,
niinkuin Themistokles kerskasi siitä, että hän taisi tehdä pienen
valtion suureksi, niin Leopold Traverskin voi kehua omalla voimallansa
ja taitavuudellansa tehneensä tilanomistajan, jonka tila oli kolmannen
luokan tiloja kreivikunnassa silloin kun hän sen sai hoidettavaksi,
niin tärkeäksi henkilöksi, ettei ketään voitu valita kreivikunnan
edusmieheksi, jota hän vastusti, ja jos hän olisi päättänyt itse ruveta
edusmies-kandidaatiksi, niin hän ilman kustannuksitta olisi tullut
valituksi.

Mutta hän sanoi, kun häntä kehoitettiin rupeemaan kandidaatiksi: "Kun
mies kerta rupeaa hoitamaan ja parantamaan maatilaansa, niin hänellä ei
ole aikaa eikä halua ryhtyä mihinkään muuhun toimeen. Maatila on tulo
tahi kuningaskunta, sen mukaan miten omistaja sitä arvostelee. Minä
pidän sitä kuningaskuntana ja minä en voi olla roi fainéant maire du
palais'in tarkastajan kanssa. Kuningas ei alihuoneesen mene."

Kolme vuotta tämän yhteiskunnallisilla tikapuilla nousemisen jälkeen,
Mrs Travers sai keuhkotaudin, keuhkokuumetta sairastettuansa, ja kuoli
viikkokauden kipeänä oltuansa. Leopold ei milloinkaan oikein tointunut
tämän surun jälkeen. Vaikka hän vielä oli nuori ja kaunis mies, niin
ajatus ottaa toinen vaimo ja rakastaa toista vaimoa oli hänelle
vastenmielinen. Hän oli liian miehekäs luonteeltaan voidaksensa näyttää
suruansa muille. Muutamia viikkoja hän kuitenkin oli omassa huoneessaan
eikä tahtonut nähdä edes tytärtänsä. Mutta eräänä aamuna hän taas tuli
pelloille ja siitä päivästä asti hän palasi entisiin tapoihinsa ja
alkoi vähitellen harjoittaa sitä ystävällistä vierasvaraisuutta, jonka
kautta hän rikkaaksi tultuansa oli tullut niin mainioksi. Mutta ihmiset
huomasivat kuitenkin, että hän oli muuttunut; hän oli enemmän
harvapuheinen ja totisempi kuin ennen; vaikka hän aina kaikissa
toimissaan oli oikeutta harrastava, piti hän kuitenkin aina oikeuden
ankarampaa puolta, vaikka hän vaimonsa elinaikana oli sen lempeämpää
puolta pitänyt. Kenties lujatahtoiselle miehelle jokapäiväinen
seurustelu rakastettavan vaimon kanssa on hyvin suuresta arvosta niissä
tilaisuuksissa, jolloin tahto parhaiten ilmoittaa taitavuuttansa siinä,
että sitä helposti voidaan taivuttaa.

Voitaisiin sanoa, että Leopold Travers kyllä olisi sellaista seuraa
löytänyt kanssakäymisessä tyttärensä kanssa. Mutta tämä oli lapsi
silloin kun hänen äitinsä kuoli ja kasvoi neidoksi niin huomaamatta,
ettei isä voinut eroitusta huomata. Sitä paitsi ei tytär milloinkaan
voi korvata vaimoa, kun tämä on miehellensä ollut kaikki kaikessa. Jo
se kunnioitus, jota lapsen tulee isäänsä kohtaan osoittaa, tekee
rajattoman luottamuksen mahdottomaksi; ja isä ei voi asettua
kumppanuuden kannalle tyttären kanssa, niinkuin hän vaimonsa kanssa voi
-- muukalainen voi minä päivänä tahansa tulla ja viedä hänen pois.
Leopold ei ainakaan myöntänyt, että Cecilia lievittävästi vaikutti
häneen, niinkuin tämän äiti oli tehnyt. Hän rakasti tytärtänsä, ylpeili
hänestä ja oli hyvä hänelle; mutta hänen hyvyytensä oli rajoitettu.
Tyttö sai aina kaikkea mitä hän vaan itsellensä pyysi; mitä hän tahtoi
taloutta, pitäjänkoulua ja köyhiä tahi muita naisen piiriin kuuluvia
asioita varten, sai hän aina aivan kernaasti. Mutta kun joku
rikoksenalainen alustalainen tai kontrahdin rikkonut vuokramies pyysi
häntä puolustamaan syynalaista, niin Mr Travers keskeytti hänen
sekaantumistansa asiaan lausumalla "ei", vaikka se sanottiin lempeällä
äänellä, ja lisäsi siihen miehekkään muistutuksen, sanoen "ettei
maailmassa olisi ankaraa oikeutta ja kunnollista järjestystä, jos mies
kuuntelisi vaimon rukouksia sellaisten asiain suhteen, jotka kuuluvat
miesten alaan." Tästä huomataan, että Mr Lethbridge oli arvannut liiton
Cecilian kanssa liian suureksi keskustelussa Mrs Bawtreyn vuokran ja
puodin ostamisesta.



KOLMAS LUKU.


Jos teitä, rakas lukija, luettuanne mitä on kirjoitettu Leopold
Travers'in entisyyksistä ja hengellisestä luonteesta, esiteltäisiin
tälle herralle sellaisena kuin hän nyt seisoo terassillansa, ollen
päähenkilönä häntä ympäröivässä seurassa, niin olen varma siitä, että
sanoisitte itseksenne: "Hän ei kaikissa suhteissa ole sellainen kuin
luulin hänen olevan." Olisi vaikea arvata, että tämä solakka,
lyhytläntäinen mies, jonka kasvojen piirteet ja iho vielä, vaikka hän
on kahdeksan viidettä vuoden vanha, ovat niin hienot ja kauniit kuin
naisen ja näyttävät niin lempeiltä, että luulisi hänen olevan varsin
lempeäluontoisen, on sama, joka nuoruudessansa oli tunnettu hurjan
rohkeaksi, mutta vakaantuneemmalla ijällä oli hyvin varovainen ja
lujatahtoinen ja joka sekä vikojen, että hyvien avujen suhteen oli niin
miehekäs kuin housuissa käyvä kaksijalkainen voi olla.

Mr Travers kuuntelee nuorta, kahdenkolmatta vuotiasta miestä, joka on
kreivikunnan rikkaimman aatelismiehen vanhin poika ja joka aikoo astua
esiin kandidaatina uudessa yleisessä vaalissa, joka kohdakkoin on
pidettävä. Kunnioitettava George Belvoir on pitkä, näyttää tulevan
rotevaksi mieheksi ja näyttää varmaankin pulskalta puhujalavalla. Hän
oli saanut niin huolellisen kasvatuksen kuin englantilainen peeri
tavallisesti hankkii sille pojalle, jonka tulee isän jälkeen edustaa
kunnioitettua nimeä ja kantaa korkean yhteiskunnallisen aseman
edesvastaukset. Jos vanhimmat pojat usein eivät edisty maailmassa niin
hyvin kuin heidän nuoremmat veljensä, niin se ei ole siitä, että heidän
hengen voimansa ovat vähemmän kehitetyt, vaan siitä, että heillä on
vähemmän voimaa toimintaan. George Belvoir oli paljon lukenut,
varsinkin sellaisia aineita, joita tulevan senaatorin tulee tietää:
historiaa, tilastotiedettä, valtiollista taloudenhoitoa, sen mukaan
kuin tämä kauhea tiede soveltuu maanviljelyksen harrastuksiin. Hänellä
oli myöskin hyvät perusjohteet, ankara kurin ja velvollisuuden tunne ja
oli opetettu valtio-asioissa puolustamaan oikeutena sitä, mitä hänen
oma puolueensa ehdoitteli, ja hylkäämään vääränä sitä, jota toinen
puolue ehdoitteli. Tällä hetkellä hän oli jotenkin suuri-ääninen ja
puolusti suurella innolla mielipiteitään, niinkuin nuoret miehet, jotka
hiljan ovat yliopistosta tulleet, tavallisesti tekevät. Mr Travers
salaisesti toivoi George Belvoiria vävyksensä -- vähemmän sentähden
että hän oli korkeasukuinen ja rikas (vaikka sellaiset edut eivät
olleet sitä laatua, että Leopold Travers olisi niitä halveksinut) kuin
hänen oman luonteensa takia, joka luultavasti hänestä hyvän aviomiehen
tekisi.

Mrs Campion ja kolme muuta rouvaa, läheisien tilanomistajain puolisoa,
istuivat tuolilla verandan edustalla seiniä pitkin suikertelevain
kiertokasvien suojassa. Cecilia seisoi vähän matkaa heistä, opettaen
pitkävillaista koiraa istumaan takajaloilla.

Mutta katsos, vieraat tulevat! Kuinka pian tuo viheriä kenttä, joka
kymmenen minuutta sitten oli vallan autio ja tyhjä, kansoittuu ja tulee
vilkkaaksi.

Puistossakin oli nyt erittäin vilkas liike: vaunuja, kärryjä ja
vuokramiehen kääsejä tuli pitkässä rivissä mutkaista tietä pitkin;
jalkaväkeä tuli suurissa joukoissa eri haaroilta. Karjalaumat
aitauksissa pysähtyivät katselemaan näitä outoja vieraita; mutta
isännän järjestyshalu pakoitti hänen raaemmatkin vieraansa olemaan
siivosti; ei yksikään vallaton poika koettanut kiipeä aitojen yli, vaan
kaikki kulkivat kauniisti kapeiden kujien läpi, joiden molemmin puolin
olivat nurmikot.

Mr Travers kääntyi George Belvoiriin: "Minä näen vanhan vuokramies
Steenin keltaiset kääsit. Olkaa varoillanne kun häntä puhuttelette. Hän
on hyvin oikullinen ja täynnä kujeita, ja jos te yhden ainoan kerran
silitätte hänen höyheniänsä väärään suuntaan, tulee hän niin vihaiseksi
kuin papukaija. Mutta hänen täytyy auttaa teitä vaalissa. Ei ole
yhtäkään vuokramiestä, joka on siinä suhteessa hänen vertaisensa."

"Jos Mr Steen on paras mies auttamaan minua puhelavalle, niin hän kai
on hyvä puhuja?" sanoi George.

"Hyvä puhuja? -- niin, tavallansa hän onkin. Hän ei milloinkaan puhu
sanaakaan liiaksi. Viime kerralla kun hän oli avullisena sen miehen
valinnassa, jonka seuraajaksi te tulette, piti hän seuraavan puheen:
'Veljet vaalimiehet! Kaksikymmentä vuotta olen ollut yksi
kilpatuomareista meidän kreivikuntamme eläin-näyttelyissä. Minä voin
eläimiä arvostella. Kun katselen niitä eläviä, jotka tänään edessämme
ovat, niin huomaan ettei yksikään niistä ole niin hyvä lajiansa, kuin
muualla olen nähnyt. Mutta jos te valitsette John Hoggin, niin ette
tule väärää sikaa korvasta vetämään!'"

"Ainakaan Mr Steen ei hairahdu imartelun alueelle puhuessaan
kandidaatinsa hyväksi," sanoi George nauraen tätä teeskentelemätöntä
kaunopuheisuuden koetta. "Mutta minkätähden on hänellä vuokramiesten
kesken niin suuri maine? Onko hän etevä maaviljelijä?"

"On kyllä ulkonaisen hoidon suhteen, mutta hän ei ole mikään
järjellinen maanviljelijä. Hän sanoo, että kaikki kalliit kokeet ovat
jätettävät herrasmies-vuokraajille. Hän on arvossa pidetty
vuokramiesten joukossa: 1:ksi sentähden, että hän hyvin rohkeasti
moittii heidän herrojansa; 2:ksi sentähden, että hän pitää itsensä
vallan erillänsä oman tilanomistajansa vallasta; 3:ksi sentähden, että
luullaan hänen tutkineen maanviljelysasioita koskevain kysymysten
valtiollista tilaa ja monta kertaa tulleen kutsutuksi komiteoihin
parlamentin molemmista huoneista, lausumaan ajatuksensa näissä
asioissa. Tässä hän tulee. Kun jätän teitä puhuttelemaan häntä, niin
muistakaa: 1:ksi että olette olevinanne vallan tietämätön
käytännöllisen maanviljelyksen suhteen; sillä ei mikään häntä suututa
niin, kuin se, että herrasmies itse tahtoo maanviljelijänä
olla, niinkuin minä: 2:ksi että kysytte häneltä neuvoa miten
maanviljelystilasto on julaistava, ja sanotte vaatimattomasti, että
luulette näiden ihmisten toimia koskevien mielivaltaisten tutkimusten
olevan brittiläistä valtiosääntöä vastaan. Ja älkää vastatko mitään,
vaikka hän sanoisi mitä tahansa tilanomistajain vioista yleensä ja
teidän isänne vioista erittäin, vaan kuunnelkaa häntä suruisen
näköisenä niinkuin olisitte vakuutettu siitä, että hän on oikeassa.
Miten voitte, Mr Steen, ja kuinka vaimonne voi? Miksi ette ottanut
häntä mukaanne?"

"Minun kelpo vaimoni on taas kipeänä, herra. Kuka on tämä nuori mies?"

"Oh, saanko esitellä teille Mr Belvoiriä?"

Mr Belvoir ojensi kätensä.

"Ei, sir!" huudahti Steen ja pisti molemmat kätensä selän taakse.
"Älkää suuttuko, nuori herra. Mutta minä en ensi kerta yhteen
tullessamme anna kättäni miehelle, joka tahtoo siitä äänen pudistaa.
Minulla ei ole mitään teitä vastaan. Mutta vaikka te olette
vuokramiehen ystävä, niin kaniinit eivät kuitenkaan ole, ja teidän
isänne suosii kovin kaniineja."

"Siinä te erehdytte!" huudahti George kiivaasti. Mr Travers nyykäytti
päätänsä, joka merkitsi: "Pitäkää suunne kiinni." George ymmärsi
nyykäyksen, ja antoi siivosti Mr Steenin viedä itsensä yksinäisille
pelloille.

Vieraita tuli nyt joukottain. Ne olivat enimmästä päästä ei ainoastaan
Mr Travers'in vuokramiehiä, vaan myöskin vuokramiehiä perheineen
kahdeksan tahi kymmenen peninkulman päästä sekä muutamia lähellä asuvia
tilanomistajia ja pappeja.

Nämä pidot eivät olleet työväkeä varten toimeen pantuna. Sillä Mr
Travers ei ensinkään suvainnut tuota tapaa panna työmiehet näytteille
ruokapöytien ääreen, ikäänkuin he olisivat opetettuja eläimiä
halvemmasta suvusta. Kun hän kutsui työväen pitoihin, järjesti hän
kaikki heidän tapansa mukaan, ja työväen mielestä oli paljon hauskempaa
kun heitä ei kutsuttu katseltaviksi niin että he joutuivat vallan
hämillensä.

"Noh, Lethbridge," sanoi Mr Travers, "missä on tuo nuori gladiaatori,
jonka lupasitte tuoda tänne?"

"Minä toin hänen mukaani ja hän oli äsken täällä. Mutta yhtäkkiä hän on
hiipinyt pois -- abiit, evasit, erupuit. Minä juuri tässä katselin
mihin hän oli kadonnut, kun te minua puhuttelitte."

"Minä toivon, että hän ei aio tapella jonkun vieraani kanssa."

"Sitä en luule," vastasi pastori epäilevästi. "Hän on omituinen mies.
Mutta luullakseni te tulette hänestä pitämään -- se on, jos saatte
hänen käsiinne. Oh, Mr Saunderson, kuinka voitte? Oletteko nähnyt
vieraanne?"

"En, sir, minä vasta tulin. Minun vaimoni, herra, ja minun kolme
tyttöäni; -- ja tämä on poikani."

"Tervetultuanne kaikki," sanoi armollinen herra ja pitkitti kääntyen
nuorempaan Saundersoniin: "Minä oletan, että te mielellään tanssitte.
Hankkikaa itsellenne kumppani. Voimme jo aloittaa tanssia."

"Kiitoksia, sir, mutta minä en milloinkaan tanssi," sanoi Saunderson
nuorempi, ilmoittaen suurta ylpeyttä huvia kohtaan, jota Sivistyksen
Kulku oli jälkeensä jättänyt.

"Siinä tapauksessa on teillä oleva yksi kaipaus vähempi, kun vanhaksi
tulette. Mutta nyt aletaan soittaa: meidän pitää lähteä tanssipaikalle.
George (Mr Belvoir oli päässyt Mr Steenistä ja juuri tullut takaisin)
ettekö tahdo ojentaa kättänne Cecilialle, jonka te, luullakseni, olette
pyytänyt tanssimaan kadrillia kanssanne?"

"Minä toivon," sanoi George Cecilialle kun he menivät tanssipaikalle,
"että Mr Steen ei ole tavallisia vaalimiehiä, joita minun tulee
puhutella puhelavalta. Onko häntä opetettu kunnioittamaan isäänsä ja
äitiänsä, sitä en tiedä, mutta näyttää siltä kun hän tahtoisi opettaa
minua tekemään päinvastoin. Riistettyänsä isältäni hänen siveellisen
arvonsa sillä perättömällä väitteellä, että hän pitää kaniineja
suuremmassa arvossa kuin ihmisiä, alkoi hän ahdistaa viatonta äitiäni
uskonnon puolesta ja kyseli milloin hän oli kääntynyt katoliseen
uskoon, perustaen kysymystänsä siihen, että äitini oli herennyt
ostamasta tavaraa protestanttiselta kauppiaalta ja sen sijaan ruvennut
kauppaa tekemään katolilaisen kanssa."

"Tuo on hyvä merkki, Mr Belvoir. Mr Steen alkaa aina ystävällisyyttänsä
lausumalla koko joukon herjauksia. Minä pyysin kerran hänen lainaamaan
minulle ratsuhevosen, sillä oma ratsuni oli äkkiä ruvennut ontumaan, ja
hän käytti tätä tilaisuutta sanoaksensa minulle, että isäni oli
petturi, kun hän tahtoi ruveta kilpatuomariksi eläinnäyttelyssä; että
hän oli hirmuvaltias, joka kiskoi vuokramiehiltänsä veroa voidaksensa
tyydyttää tuhlaavaista vierasvaraisuuttansa; ja hän lisäsi, että olisi
suuri armo jos emme eläisi niin, että olisimme pakoitetut pyytämään
häneltä, ei hevosta, vaan vaivaisapua. Minä lähdin vihoissani pois.
Mutta hän lähetti minulle hevosen. Minä olen varma siitä, että hän
äänestää teitä."

"Kaikessa tapauksessa," sanoi George, koettaen olla kohtelias, kun he
nyt alkoivat kadrillia, "minun mieltäni rohkaisee se usko, että Miss
Travers toivoo minulle menestystä. Jos vaimotkin saisivat äänestää,
niinkuin Mr Mill ehdoittelee, niin --"

"Niin, silloin minä äänestäisin niinkuin isäni," sanoi Miss Travers
suorasti. "Ja jos vaimoilla olisi äänestysoikeus, niin minä pahoin
pelkään, että olisi hyvin vähän kotirauhaa siinä perheessä, jossa he
äänestäisivät toisin kuin perheen isäntä toivoisi."

"Mutta minä luulen," sanoi parlamentin kandidaati vakaasti, "että
vaimon äänestysoikeuden puoltaja tahtoisi supistaa tämän oikeuden niin,
että ainoastaan ne vaimot saisivat äänestää, jotka ovat vallan vapaat
miehen vallasta: lesket ja naimattomat vaimot, jotka äänestäisivät
sentähden, että he ovat itsenäisiä."

"Siinä tapauksessa," sanoi Cecilia, "oletan että he kuitenkin yleensä
noudattaisivat sen miehen mielipidettä, johon he luottavat, tahi
tekisivät huonon vaalin, jolleivät sitä tekisi."

"Te arvaatte sukupuolenne hyvää järkeä liian vähäksi."

"Sitä en usko. Arvaatteko te teidän sukupuoltanne liian halvaksi, kun
viisaimmatkin miehet, enemmän kuin puolesta jokapäiväistä elämää
koskevista asioista, sanovat: 'On parasta jättää _tuo vaimoväelle_?'
Mutta te unhotatte figureen -- cavalier seul."

"Niin, minä aioin kysyä," sanoi George, kun taas oli loma-aika
tanssissa, "tunnetteko Mr Chillinglyn, joka on Exmundhamin omistajan
sir Peter Chillinglyn poika, Westshirestä?"

"En; miksi sitä kysytte?"

"Siksi, että luulin näkeväni vilaukselta hänen kasvojansa, kun Mr Steen
vei minun alas vainioille. Mutta, teidän sanoista päättäen, olen
luultavasti erehtynyt."

"Chillingly! Joku tosin eilen päivällispöydässä puhui nuoresta sen
nimisestä miehestä, jonka luultiin ensi vaalissa astuvan esiin
Westshiren kandidaatina, mutta hän oli pitänyt hyvin kummallisen ja
ikävän puheen eräissä pidoissa, jotka pidettiin silloin kun hän tuli
lailliseen ikään."

"Sama mies juuri -- me olimme samaan aikaan yliopistossa -- hän on
hyvin omituinen mies. Hän katsottiin hyväpäiseksi -- sai yhden tai pari
kilpavoittoa -- suoritti kunnialla tutkintonsa, mutta yleensä
sanottiin, että hän olisi ansainnut paljon paremman todistuksen,
jolleivät muutamat hänen esitelmistään olisi sisältäneet salaista
aineen ja tutkijain pilkkaamista. On vaarallista astua esiin
humoristina käytännöllisessä elämässä -- varsinkin julkisessa elämässä.
Sanotaan, että Mr Pitt luonnoltaan oli sukkela ja humoristinen, mutta
parlamentti-puheissansa hän varsin viisaasti vältti näiden
ominaisuuksien ilmoittamista. Se on juuri Chillinglyn tapaista tehdä
naurettavaksi sitä tärkeää tapausta, jolloin mies viettää lailliseen
ikään pääsöänsä -- kohtaus, joka ei milloinkaan enää tapahdu koko hänen
elinaikanansa!"

"Se osoittaa kauneuden tunnon puutetta," sanoi Cecilia, "jos hän
tahallansa sen teki. Mutta kenties häntä väärin käsitettiin, tai hän
ehkä joutui hämille."

"Väärin käsitettiin -- se on mahdollista, mutta hämilleen hän ei
tullut. Hän on kylmin mies minkä milloinkaan olen tavannut. Tosin en
ole paljon hänen seurassansa ollut. Viime aikoina Cambridgessa oli hän
paljon yksinänsä. Sanottiin että hän luki ahkeraan. Minä epäilen sitä,
sillä minun huoneeni olivat aivan hänen huoneensa yläpuolella, ja minä
tiedän, että hän useammin oli poissa kuin kotona. Hän kuljeskeli usein
jalkasin maalla. Minä olen tavannut hänen syrjäteillä kymmenenkin
peninkulman päässä kaupungista, kun olen metsästysretkiltä palannut.
Hän rakasti hyvin vettä ja souti voimakkaasti, mutta ei ruvennut meidän
souto-yhtiöömme yliopistossa; mutta jos syntyi riita ylioppilaiden ja
soutomiesten välillä, niin oli vallan varmaa, että hän oli mukana. Hän
oli todella varsin kummallinen ihminen ja täynnänsä ristiriitaisuuksia,
sillä sen parempaa ja rauhallisempaa kumppania ei ole olemassa,
kuin hän oli; ja mitä tuohon pilkkaan tulee, jota hän muka
tutkintokirjoituksissa oli osoittanut, niin minusta hänen kasvonsa jo
olisivat julistaneet hänen syyttömäksi minkä puoltamattoman
tuomioistuimen edessä tahansa."

"Te kuvaatte häntä hyvin hauskaksi," sanoi Cecilia. "Tekisi mieleni
saada häntä nähdä."

"Ja kun te kerta hänen olette nähnyt, niin ette hevillä häntä
unhottaisi -- mustat, kauniit kasvot, suuret, suruisen näköiset silmät
ja vartalo niin solakka, että mies helposti voi todellista
väkevyyttänsä salata, niinkuin petollinen biljardin pelaaja peliänsä
salaa."

Tanssi oli nyt päättynyt ja molemmat nuoret kulkivat hiljakseen pihalla
väkijoukon keskellä.

"Kuinka hyvin teidän isänne toimittaa isännän virkaa näitä maalaisia
kohtaan!" sanoi George salaisella kateudella. "Katsokaa kuinka
tyyneesti hän auttaa tuota ujoa nuorta vuokramiestä pulasta ja nyt
kuinka ystävällisesti hän panee tuon raajarikon muijan penkille ja
asettaa jakun hänen jalkojensa alle. Hän vasta vaalikandidaatiksi
sopisi! Kuinka nuorelta hän vielä näyttää ja kuinka erinomaisen kaunis
hän vielä on!"

Tämä viimeinen kohteliaisuus lausuttiin kun Travers, hankittuansa
vanhalle muijalle mukavan paikan, läheni Mr Saundersonin kolmea tytärtä
ja puhui yhtä ystävällisesti kaikkein kanssa ja nähtävästi tietäen,
että moni maalainen kaunotar häneen loi ihailevia katseita kun hän meni
ohitse. Hänen käytöksensä oli hyvin miellyttävä ja luonnollinen; hän
ei osoittanut sitä teeskenneltyä ystävällisyyttä tahi nöyrää
kohteliaisuutta, joka on niin tavallinen maalaisissa pohatoissa, kun he
koettavat asettua alempain kansanluokkain kannalle. Siitä on suuri etu,
että on viettänyt nuoruutensa ajan yhdenvertaisimmassa ja siivoimmassa
demokratiiassa: suurimpien pääkaupunkien parhaimmissa seuroissa. Ja
Leopold Travers omisti paitsi tätä etua vielä synnynnäisen viehättävän
käytöksen.

Myöhemmin illalla sanoi Travers taas Mr Lethbridgelle: "Minä olen
puhunut Saundersonin kanssa tuosta nuoresta miehestä, joka teki meille
sen verrattoman hyvän työn, että rankaisi meidän hurjan pitäjäläisemme,
Tom Bowles'in, ja kaikki mitä olen kuullut hänestä, on sitä laatua,
että todella mielelläni tahtoisin tutustua hänen kanssansa. Eikö häntä
vielä ole näkynyt?"

"Ei; minä pelkään, että hän on lähtenyt pois. Mutta siinä tapauksessa
toivon, että te hyväntahtoisesti muistaisitte hänen jaloa toivoansa
auttaa korintekijä raukkaa."

"Älkää koettako taivuttaa minua; minä en mielelläni kiellä teiltä
mitään. Mutta minulla on omat perusteeni maatilan hoidon suhteen ja
minun järestöni ei salli mitään lemmikin suosittelemista. Minä
tahtoisin selittää tätä nuorelle muukalaiselle itselle. Sillä minä
pidän rohkeutta niin suuressa arvossa, että en soisi urhoollisen miehen
lähtevän näiltä seuduilta siinä luulossa, että Leopold Travers on
itsepäinen saituri. Kenties hän ei sentään ole mennyt pois. Minä lähden
itse häntä hakemaan. Sanokaa Cecilialle, että hän jo on kylläksi
tanssinut herrojen kanssa ja että minä olen sanonut vuokramies Turbyn
pojalle, joka on muhkea nuori mies ja erittäin hyvä ratsastaja, että
toivon hänen osoittavan tyttärelleni osaavansa tanssia yhtä hyvin kuin
hän ratsastaa."



NELJÄS LUKU.


Kun Mr Travers lähti Mr Lethbridgen luota, kulki hän nopein askelin
puutarhan yksinäisempään osaan. Hän ei löytänyt käytävillä sitä, jota
hän etsi; ja kuljettuansa puiston läpi, lähti hän takaisin pihaan päin
kiviperäisen aidoitetun tarhan poikki, joka oli tanssipaikan takana ja
jossa kasvoi sananjalkoja ja takiaisia. Täällä hän äkkiä pysähtyi sillä
hän näki muutaman kyynärän päässä miehen, joka istui harmaalla
kalliolla ja kuunvalo valaisi hänen kasvojansa; mies katseli surullisen
näköisenä ylöspäin, nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena.

Mr Travers muisti mimmoiseksi Mr Lethbridge ja Saundersonin perhe
olivat muukalaisen kuvanneet ja oli vakuutettu siitä, että hän vihdoin
viimein oli hänen löytänyt. Hän läheni häntä hiljaa, ja koska hän oli
korkeain sananjalkain suojassa, niin ei Kenelm (sillä se oli tämä
seikkailija) häntä nähnyt ennenkuin hän tunsi, että käsi pantiin hänen
olkapäällensä, ja, kun hän katsoi taaksensa, näki hän miellyttävän
hymyn ja kuuli iloisen äänen.

"Toivon etten erehdy," sanoi Leopold Travers, "kun otaksun, että te
olette se herrasmies, jonka Mr Lethbridge lupasi minulle esitellä ja
joka asuu minun vuokramieheni, Mr Saundersonin, luona?"

Kenelm nousi ylös ja kumarsi. Travers näki kohta kumarruksesta, että se
oli mies hänen omasta säädystänsä, eikä mikään pyhävaatteisin puettu
vuokramies. "No," sanoi Mr Travers, "puhukaamme istuen toinen toistemme
kanssa;" ja, istuen itse kalliolle, teki hän tilaa Kenelmille
vieressään.

"Ensiksi," jatkoi Travers, "saan kiittää teitä siitä että olette tehnyt
yleisen hyvän työn kukistamalla sen raa'an voiman, joka kauan on tätä
seutua pitänyt hirmuvallassa. Minä olen nuoruudessani usein kaivannut
ko'okasta vartaloa ja voimakkaita jänterettä, silloin kun olisi ollut
suuri hyöty lopettaa riita tai rangaista häväistystä tarttumalla
ihmisen synnynnäisiin puolustusaseisin; mutta en ole milloinkaan ollut
niin pahoillani ruumiillisten voimieni heikkoudesta, kuin niissä
tilaisuuksissa, jolloin olisin antanut vaikka mitä itse voidakseni Tom
Bowles'ia kurittaa. Minun tilalleni on ollut yhtä suuri häpeä siitä,
että tämä ylpeä lurjus niin kauan on saanut sitä häiritä, kuin Italian
kuninkaalle se, että hän ei koko sotajoukollansa voi nöyryyttää yhtä
rosvoa Calabriassa."

"Suokaa anteeksi, Mr Travers, mutta minä olen niitä harvoja ihmisiä,
jotka eivät kärsi kuulla puhuttavan pahaa heidän ystävistään. Mr Thomas
Bowles on minun erittäin hyvä ystäväni."

"Mitä!" huudahti Travers vallan ihmeissään. "Ystävä! Te laskette
leikkiä."

"Te ette syyttäisi minua leikkipuheesta, jos tuntisitte minua paremmin.
Mutta varmaankin olette itsekin kokenut, että on harvoja ystäviä,
joista pitää enemmän ja joita tulisi enemmän kunnioittaa, kuin sitä
vihollista, jonka kanssa hiljan on sopinut."

"Te puhutte totta, ja minä hyväksyn muistutuksenne," sanoi Travers, yhä
enemmän hämillensä joutuen. "Ja minulla on todella vähemmän oikeutta Mr
Bowles'ia soimata, kuin teillä, koska en ole uskaltanut tapella hänen
kanssansa. Mutta siirtykäämme vähemmän riitaiseen aineesen. Mr
Lethbridge on kertonut minulle, että te hyväntahtoisesti tahtoisitte
auttaa kahta hänen nuorta pitäjäläistänsä -- Will Somers'ia ja Jessie
Wiles'iä -- ja että olette tarjonnut maksamaan ne rahat, jotka Mrs
Bawtrey vaatii vuokrakontrahdin luovuttamisesta. Tämän asian
ratkaisemiseen tarvitaan minun suostumustani, ja tätä suostumusta en
voi antaa. Sanonko teille miksi ei?"

"Sanokaa. Teidän syitä voipi vastustaa."

"Kaikkia syitä voi vastustaa," sanoi Mr Travers, joka oli huvitettu
siitä, että nuori muukalainen suurella luottamuksella oli valmis
väittämään taitavan tilanomistajan kanssa tämän tilan hoidosta. "Minä
en kuitenkaan sano teille syitäni ainoastaan vastasyiden takia, vaan
puolustaakseni näennäistä epäkohteliaisuuttani teitä kohtaan. Minulla
on ollut vaikea tehtävä kun minun on täytynyt kohoittaa tulo
maatilastani sen oikeaan määrään. Tätä tarkoitusta varten on minun
ollut pakko omistaa yhdenmukainen järestö, jota voi sovittaa sekä
isompien, että pienempien maatilkkojen hoitamiseen. Tämä järestö on se,
että koetan hankkia itselleni parhaimpia ja luotettavimpia vuokramiehiä
kuin voin saada arentia vastaan, jonka luotettava arviomies vahvistaa.
Vaikka tämä järestö, jota noudatetaan koko minun tilallani, ensin
herätti suurta vastenmielisyyttä, on minun kuitenkin onnistunut saada
tämän seudun yleisen mielipiteen sitä oikeaksi myöntämään. Alussa
sanottiin minua ankaraksi, nyt myönnetään, että olen oikeutta
harrastavainen. Jos minä kerta poikkeen järestöstä tunteen tahi suosion
takia, niin saatan koko järestöni epäjärjestykseen. Joka päivä minua
kiusataan anomuksilla. Lord Twostars -- taitava valtiomies -- pyytää
minua antamaan erään talon vuokramiehelle, sentähden, että tämä on
mainio äänienkerääjä ja aina on äänestänyt puolueen hyväksi. Mrs
Fourstars, varsin hyväntekeväinen vaimo, kehoittaa minua armahtamaan
toista vuokramiestä, senvuoksi että hän on kovin köyhä ja että hänellä
on iso perhe -- kenties hyvinkin hyviä syitä, joiden johdosta minun
tulee osoittaa kärsivällisyyttä veron maksamisessa, tahi panna häntä
eläkkeelle, mutta varsin huonoja syitä antaakseni hänen yhä edelleen
hävittää omat varansa ja minun maatani. Noh, Mrs Bawtreyllä on pieni
tila vuokralla, josta hän vuotuisesti maksaa vaan 8 puntaa, joka on
hyvin vähän. Hän tahtoo 45 puntaa kontrahdin siirtämisestä toiselle,
mutta tämä siirtäminen ei voi tapahtua ilman minun luvattani; ja minä
voin saada 12 puntaa vuodessa kohtuullisena vuokrana useammilta kunnon
hyyryläisiltä. Minulle on edullisempi itse maksaa nuo 45 puntaa
hänelle, jotka rahat uusi vuokramies epäilemättä maksaisi minulle
takaisin, ainakin osaksi; ja jos hän ei sitä tekisikään, niin
koroitettu arentimaksu antaisi hyvän koron rahoistani. Nyt sattuu niin,
että te, kulkiessanne kylän läpi, opitte tuntemaan köyhän raajarikon,
joka ainoastaan erinomaisen ahkeruutensa kautta pelastuu
vaivaishuoneesen joutumasta, ja kevytmielisen tytön, jolla ei ole
ropoakaan, ja näiden rakkaudenjuttu mielistyttää teitä niin, että
pyydätte minun vastaanottamaan näitä epäiltäviä vuokramiehiä niiden
sijaan, jotka ovat vallan luotettavat, ja arentihintaa vastaan, joka on
kolmasosa vähempi tavallista hintaa. Jos minä suostuisin teidän
pyyntöönne, miten silloin minun käytännöllisen ja toimeliaan oikeuden
maineeni kävisi? Minä olisin poikennut siitä järestöstä, jonka mukaan
koko tilaani hoidetaan, ja antanut aihetta naapureilleni ja ystävilleni
tuomaan esiin kaikenmoisia anomuksia, joita en enää voisi suoraan
kieltää, kun kerta olisin osoittanut kuinka helposti olin myöntynyt
muukalaisen pyyntöön, jota kukatiesi en milloinkaan enää tule näkemään.
Ja oletteko varma siitä, että, jos saisitte minun suostumaan asiaan,
tekisitte noille molemmille ihmisille sen hyväntyön kuin tarkoituksenne
on tehdä? Kieltämättä on hyvin hauskaa ajatella, että on tehnyt nuoren
parikunnan onnelliseksi. Mutta jos tämä nuori parikunta ei voi hoitaa
sitä pientä puotia, johon te tahdotte sitä muuttaa (eikä mikään ole
niin luultavaa -- talonpojista harvoin tulee hyviä kauppamiehiä), ja
sen vihdoin on ison lapsijoukon kanssa luottaminen, ei voimakkaan
työmiehen käsivarteen, vaan kivulloisen raajarikon kymmeneen sormeen,
joka tekee somia koria, joita hyvin vähän ostetaan näillä seuduin,
ettekö silloin ole tuottanut näille nuorille huolta ja kurjuutta,
vaikka aikomuksenne oli heitä onnellisiksi tehdä?"

"Minä luovun kaikesta väittelemisestä," sanoi Kenelm, ja näytti
niin nöyryytetyltä ja alakuloiselta, että hän olisi liikuttanut
jääkarhun tahi vaikkapa tutkintaoikeuden. "Minä tulen yhä enemmän
vakuutetuksi siitä, että kaikista valeluuloista tässä maailmassa on
hyväntekeväisyyden valeluulo suurin. Näyttää niin helpolta tehdä hyvää,
ja kuitenkin on niin vaikea sitä tehdä. Kaikkialla tässä vihattavassa
sivistyneessä maailmassa karataan päin järestöä vastaan. Järestö, Mr
Travers, on ihmisen orjallista sokean hirmuvaltaisuuden matkimista;
siinä, mitä me tietämättömyydessämme sanomme 'luonnon lajeiksi,' on
jokin koneellinen voima, jonka kautta Yleisten Päätotuuksien julmuus
hallitsee maailmaa, huolimatta yksityisen onnesta. Luonnon lakien
johdosta luodut olennot hävittävät toinen toisiansa, ja isot kalat
syövät pieniä järestöllisesti. Se on kuitenkin vaikea pienille
kaloille. Jokaisella kansalla, jokaisella kaupungilla, jokaisella
majalla, jokaisella ihmisen omistamalla paikalla on järestö, jonka
mukaan, yhdellä tahi toisella tavalla, lammikko vilisee kaloja, joista
joukko alhaisempia on avullisena lisäämään korkeampain kokoa. On turha
hyväntahtoisuus koettaa pelastaa yksinäistä särkeä hau'en kidasta.
Täällä minä te'en sitä, jota katsoin mitä yksinkertaisemmaksi asiaksi,
-- pyydän herrasmiehen, joka nähtävästi on yhtä hyväluontoinen kuin
minä itse, sallimaan vanhan vaimon luovuttaa kauppaansa kunnolliselle
nuorelle parikunnalle, ja maksan omista rahoistani mitä vaimo vaatii
siitä. Ja minä huomaan karkaavani päin järestöä vastaan ja rikkovani
niitä lakia vastaan, joiden mukaan maatilaa parannetaan ja sen tuloja
lisätään. Mr Travers, teillä ei ole syytä olla pahoillanne siitä
ettette ole Tom Bowles'ia voittanut. Te olette voittanut hänen
voittajansa ja minä luovun kaikista yrityksistä sekaantua niihin
luonnonlakeihin, jotka hallitsevat sitä kylää, jossa vallan turhaan
olen käynyt. Aikomukseni oli toimittaa Tom Bowles pois tästä
rauhallisesta pitäjästä. Nyt annan hänen palata entisiin tapoihinsa --
naida Jessie Wiles -- jota hän varmaan on tekevä -- ja..."

"Hiljaa!" huudahti Mr Travers. "Luuletteko voivanne saada Tom Bowles'in
lähtemään kylästä pois?"

"Minä olin jo saanut hänen sitä tekemään, siinä tapauksessa, että
Jessie Wiles saisi mennä korintekijän kanssa naimiseen; mutta koska
siitä ei mitään tule, niin minun täytyy sanoa hänelle miten asia on ja
hän jääpi tänne."

"Mutta jos hän lähtee täältä, miten silloin hänen toimensa käy? Hänen
äitinsä ei voi sitä hoitaa; hänen pieni tilansa on vapaa, se on ainoa
rakennus koko kylässä, joka ei ole minun, muuten olisin jo aikoja
sitten hänet pois ajanut. Myisikö hän tilansa minulle?"

"Sitä hän ei tee, jos hän jääpi tänne ja nai Jessie
Wiles'in. Mutta jos hän tulee minun kanssani Luscombe'en ja asettuu
siihen kaupunkiin setänsä asiakumppaniksi, niin luulen, että hän
mielellään myisi talon, josta hänellä ei hauskoja muistoja ole. Mutta
miksi tästä puhua? Te ette voi rikkoa järestöänne vastaan halvan pojan
takia"

"Se ei olisi rikos järestöäni vastaan, jos minulla olisi siitä hyötyä,
sen sijaan, että tunteitani noudattaisin; ja totta puhuakseni, minä
mielelläni ostaisin tuon pajan ja siihen kuuluvan maan."

"Tuo on teidän asianne eikä minun, Mr Travers. Minä en enää siihen
sekaannu. Minä lähden näiltä seuduin huomenna; koettakaa te sopia Mr
Bowles'in kanssa. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää yötä."

"Ei, nuori herra, minä en voi sallia teidän tällä tavoin lähteä
luotani. Te olette nähtävästi evännyt ottaa osaa tanssiin, mutta teidän
pitää ainakin illalliselle tulla. Tulkaa!"

"Minä kiitän teitä sydämellisesti, mutta en voi. Minä tulin tänne
ainoastaan sen asian tähden, jonka teidän järestönne on ratkaissut."

"Mutta eihän se ole varmaa, että asia on ratkaistu." Mr Travers tarttui
Kenelmin käsivarteen ja sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin: "Minä
tiedän puhuttelevani herrasmiestä, joka on ainakin yhtä korkeaa säätyä
kuin minä, mutta koska minulla on se surullinen etu-oikeus olla
vanhempi, niin en luule olevani liian rohkea, kun kysyn onko teille
vastenmielistä sanoa minulle nimenne. Minä tahtoisin esitellä teitä
tyttärelleni, joka suosii Jessie Wiles'ia ja Will Somers'ia. Mutta minä
en uskalla kiihoittaa hänen mielikuvitustansa sanomalla teitä
valepuvussa olevaksi prinssiksi."

"Mr Travers, te puhutte erinomaisen tunnokkaasti. Mutta minä olen juuri
hiljan elämään astunut ja pelkään loukkaavani isääni yhdistämällä
nimeäni julkiseen hairahdukseen. Otaksukaa, että olisin nimetön _The
Londoner_ nimisen sanomalehden aputoimittaja, ja että hiljan olisin
saattanut tämän erittäin ajullisen sanomalehden huonoon maineesen sen
kautta, että olisin koettanut kirjoittaa sävyisän arvostelun tahi
jalomielisen päätelmän, olisiko tämä hetki sopiva heittää naamio pois
ja ylpeillä ivallisen maailman edessä sinä miehenä, joka turhaan on
koettanut rikkoa vakaantunutta järestöä? Eikö minun niin sopimattomassa
hetkessä entistä enemmän tulisi koettaa salata omaa vähäpätöistä
itseäni siihen salaperäiseen tärkeyteen, jonka vähinkin yksikkö saapi,
kun se monikoksi muuttuu eikä käytä sanaa 'minä', vaan sanaa 'me'.
_Meitä_ ei nuorien neitojen kauneus ensinkään viehätä; _meitä_ ei voi
päivällisillä lahjoa; samoin kuin Macbethin noidat me olemme ilman
nimeä maan päällä; _me_ olemme suurimman paljouden suurin viisaus; _me_
olemme sitä järestön mukaan; _me_ tervehdimme teitä, Mr Travers, ja
lähdemme pois syyttämättöminä."

Kenelm nousi ylös, otti hatun päästänsä ja pani sen taas päähän,
juhlallisesti tervehtien, -- kääntyi ja huomasi seisovansa vastapäätä
George Belvoiria, jonka jälessä seurasi kaunis Cecilia ja muutamat
vieraat. George Belvoir tarttui Kenelmin käteen ja huudahti:
"Chillingly! Arvasinpa etten erhettynyt."

"Chillingly!" toisti Leopold Travers. "Oletteko te vanhan ystäväni, Sir
Peterin, poika?"

Vaikka Kenelm näin keksittiin ja saarrettiin, niin hän ei kuitenkaan
tullut hämillensä; hän kääntyi Leopold Travers'iin, joka nyt seisoi
vallan hänen takanansa, ja kuiskasi: "Jos isäni oli teidän ystävänne,
niin älkää saattako hänen poikaansa häpeään. Älkää sanoko, että
yritykseni on mitättömiin mennyt. Poiketkaa järestöstänne ja antakaa
Will Somers'ille Mrs Bawtreyn puoti." Sitten hän kääntyi Mr Belvoiriin
ja sanoi tyyneesti: "Niin, me olemme ennen tavanneet toisiamme."

"Cecilia," sanoi Travers, joka nyt astui esiin, "minä saan ilon sinulle
esitellä Mr Chillinglynä ei ainoastaan vanhan ystäväni poikaa, ei
ainoastaan sitä kuljeksivaa ritaria, jonka rohkeasta käytöksestä sinun
hoidokkaasi Jessie Wiles'in hyväksi olemme kuulleet niin paljon, vaan
myöskin sitä kaunopuheista kiistailijaa, joka on voittanut minun
paremman arvosteluni, jonka suhteen luulin olevani järkähtämätön. Sano
Mr Lethbridgelle että minä otan Will Somers'in vuokramieheksi Mrs
Bawtreyn sijaan."

Kenelm puristi tilanomistajan kättä: "Toivon voivani, vastoin jokaista
sitä vastaan sotivaa järestöä, joskus tehdä teille hyvän työn!"

"Mr Chillingly, ojentakaa tyttärelleni käsivartenne. Ettehän epää
ottamasta osaa tanssiin?"



VIIDES LUKU.


Cecilia loi aran katseen Kenelmiin, kun molemmat astuivat kivikosta
ulos pihalle. Hänen kasvonsa miellyttivät tyttöä. Cecilia
luuli keksineensä salaisen hyvyyden noissa kylmissä ja suruisen
näköisissä totisissa kasvoissa; ja kun hän luuli nuorukaisen olevan
hämmästyksissänsä siitä, että hänen tuntemattomuutensa näin tuli ilmi,
ja että hän sentähden oli vallan ääneti, koetti hän naisen
hienotunteisuudella poistaa hänen luultua hämmästystään.

"Te olette valinnut hupaisen tavan katsellaksenne maata tänä kauniina
kesänä, Mr Chillingly. Minä oletan että tällaiset jalkamatkat ovat
hyvin tavalliset ylioppilaiden kesken lupa-ajoilla."

"Ne ovat hyvin tavalliset, vaikka ylioppilaat tavan mukaan kuljeksivat
isoissa parvissa niinkuin kesyttömät koirat tahi australilaiset
dingoit. Ainoastaan kesy koira kulkee itsekseen tietä myöten; ja jos se
ei käytä itseänsä siivosti, niin on melkein varma, että se kivitetään
hulluna koirana."

"Mutta minä pelkään, siitä päättäen mitä olen kuullut, että te ette ole
kulkenut erittäin hiljaisesti."

"Siinä olette oikeassa, Miss Travers, ja minä olen ikävä koira,
vaikk'en ole hullu koira. Mutta suokaa anteeksi, me olemme nyt
tanssikentän lähellä; nyt aletaan soittaa, ja minä en olekaan tanssiva
koira."

Hän laski Cecilian käden irti ja kumarsi.

"Istukaamme sitte tänne hetkeksi," sanoi tyttö ja meni erään penkin
luo. "Minua ei ole pyydetty ensimmäiseen tanssiin ja kun olen vähän
väsyksissä, niin on hyvä saada hiukan levätä."

Kenelm huokasi ja istui kreivikunnan kauneimman tytön viereen niin
onnettoman näköisenä kuin marttyyri, joka pannaan kiristyspenkille.

"Te olitte yliopistossa Mr Belvoiren kanssa yhdessä?"

"Niin olin."

"Hän katsottiin varmaan siellä hyväpäiseksi?"

"Sen kyllä uskon."

"Tiedättehän, että hän aikoo ensi vaalissa ruveta meidän kreivikunnan
kandidaatiksi? Minun isäni toivoo hänelle menestystä ja luulee hänestä
tulevan kunnon parlamentin jäsenen."

"Siitä olen varma. Viitenä ensimmäisenä vuotena häntä sanotaan
tyhmänrohkeaksi, lavertelijaksi ja itserakkaaksi: hänen ikäisensä
miehet pilkkaavat häntä paljon ja juhlallisissa tilaisuuksissa häntä
yskimällä mykitetään. Viitenä seuraavana vuotena häntä katsotaan
kelvolliseksi mieheksi valiokuntiin ja välttämättömäksi henkilöksi
väittelyssä; näiden vuosien lopussa hän on oleva alasihteeri; vielä
viisi vuotta ja hän on oleva ministeri ja yleisen mielipiteen edustaja:
hän on oleva nuhteeton yksityisen luonteensa puolesta ja hänen vaimonsa
on kaikissa suurissa pidoissa käyttävä perheen timantit. Hänen vaimonsa
on harrastava valtio-asioita ja uskontoa; ja jos hän kuolee ennenkuin
hänen miehensä, on tämä osoittava käsitystänsä aviollisesta onnesta
valitsemalla toisen vaimon, joka yhtä taitavasti voi käyttää perheen
timantit ja ylläpitää perheen kunniaa."

Cecilia nauroi, mutta kävi kuitenkin vähän huolelliseksi, sillä Kenelm
lausui näitä oraakelin tapaisia mietelmiä hyvin juhlallisella äänellä
ja tämä ennustus näytti hänestä vallan yhtäpitäväiseltä hänen oman
ajatuksensa kanssa sen luonteen suhteen, jonka kohtalo täten
pääpiirteissänsä oli kuvattu.

"Oletteko ennustaja, Mr Chillingly?" kysyi hän hiljaa ja hetken aikaa
vaiti oltuansa.

"Olen, yhtä hyvä kuin moni muu, jonka ennustuksia te palkitsisitte
muutamalla pennillä."

"Sanotteko minulle elämäni kohtalon?"

"En; minä en milloinkaan vaimoille ennusta, sentähden, että teidän
sukunne on niin herkkäuskoinen ja lady ehkä uskoisi mitä hänelle sanon.
Ja kun uskomme, että kohtalomme on sellainen tai sellainen, niin voimme
kehittää elämäämme niin, että se todella todistaa tämän uskon olleen
oikean. Jollei Lady Macbeth olisi uskonut noitia, niin hän ei
milloinkaan olisi kehoittanut miestänsä murhaamaan Duncania."

"Mutta ettekö voi ennustaa minulle iloisempaa kohtaloa kuin tämä teidän
traagillinen kuvauksenne näyttää minulle uhkaavan?"

"Tulevaisuus ei milloinkaan ole iloinen niille, jotka katsovat asian
pimeää puolta. Mr Grag on liian ylevä runoilija, meidän päiväin
ihmisten luettavaksi, muuten neuvoisin teitä lukemaan nämät rivit hänen
ode'stansa Eton College'lle:

    "Jos ympärillämme seisovat
    Palvelijat kohtalon harmajat
    Ja seurue mustan turmion.

"Kuitenkin on hauskaa nauttia nykyisyyttä. Me olemme nuoret -- me
kuuntelemme soittoa -- ei yksikään pilvi ole kesä-yön tähtiä peittänyt
-- meidän omatuntomme on puhdas -- meidän sydämemme rauhalliset; miksi
katsoa eteenpäin onnea hakeaksemme? -- tulemmeko milloinkaan
onnellisemmiksi kuin tällä hetkellä olemme?"

Mr Travers tuli heidän luoksensa. "Muutaman minuutin kuluttua lähdemme
illalliselle," sanoi hän; "ja ennenkuin me eroamme toisistamme, Mr
Chillingly, tahtoisin vakuuttaa teitä siitä siveellisestä seikasta,
että yksi hyvä työ on toisen vertainen. Minä olen teidän toivoanne
noudattanut, ja nyt teidän täytyy noudattaa minun toivoani. Viipykää
muutama päivä meillä ja pitäkää huolta siitä että teidän hyväntahtoiset
aikomuksenne toimitetaan."

Kenelm oli kahden vaiheilla. Miksi hän ei nyt, kun hän oli tunnettu,
voisi olla pari päivää vertaistensa luona? Yhtä hyvin hän taisi tutkia
todellisuutta ja valhetta tilanomistajain kuin vuokramiestenkin
piireissä; sitä paitsi hän oli mielistynyt Mr Travers'iin. Tämä
viehättävä, solakkavartaloinen ja hienosti kasvatettu entinen rajupää
oli vallan erilainen kuin tilanomistajat maalla yleensä. Kenelm oli
hetkisen vaiti, ja sanoi sitten suoraan:

"Minä tulen teille. Mutta sopiiko teille, että tulen teille nousevan
viikon keskipaikoilla?"

"Kuta pikemmin sitä parempi. Miks'ei huomenna?"

"Huomenna minä lähden Mr Bowles'in kanssa matkalle. Viivyn kenties pari
kolme päivää tällä matkalla ja kaikissa tapauksissa minun täytyy
kirjoittaa kotiin ja pyytää toisia vaatteita kuin nämä, joissa olen
valepuvussa."

"Tulkaa minä päivänä vaan tahdotte."

"Suostuttu."

"Suostuttu; ja kuulkaa, illalliskello soi."

"Illallinen," sanoi Kenelm ja tarjosi Miss Travers'ille käsivartensa,
"illallinen on todella miellyttävä, todella runollinen sana. Se saattaa
meitä ajattelemaan vanhain kansain huvituksia -- Augustus keisarin
aikakautta -- Horatiota ja Maecenasta; -- uuden ajan ainoata loistavaa,
vaan liian sukkelaan kulunutta aikakautta -- ylimyksiä ja
viisastelijoita Parisissa, silloin kuin Parisissa vielä oli
viisastelijoita ja ylimyksiä; -- Molierea ja tuota hyväsydämistä
herttuaa, joka sanotaan olleen Molieren 'Misanthropin' originaalina; --
Madame de Sévignea ja Racine'a, jolle tämä verraton naispuolinen
kirjeenkirjoittaja ei myöntänyt runoilijan arvoa; -- Swift'ia ja
Bolingbroke'a -- Johnssonia, Goldsmith'ia ja Garrick'ia. Aikakausia,
jotka ovat kuuluisat atrioidensa puolesta. Minä kunnioitan häntä, joka
jälleen nostattaa illallisten kultaista aikakautta." Hänen kasvonsa
kirkastuivat hänen tätä puhuessansa.



KUUDES LUKU.


Kenelm Chillingly, Esq., Sir Peter Chillingly, Bart:ille, j.n.e.

"Rakas isäni! Minä elän ja olen naimaton. Jumala on näissä suhteissa
pitänyt minua silmällä; mutta hädin tuskin olen pelastunut. Tähän asti
en ole matkoillani paljon maailman kokemusta saavuttanut. Tosi on, että
olen saanut kaksi killinkiä päivässä päiväläisenä ja todella
rehellisesti ansainnut ainakin kuusi killinkiä lisään; mutta näitä
vaatimuksia vastaan minä lasken ruo'an ja asunnon pois. Sitä vastoin
olen hävittänyt viisineljättä puntaa niistä viidestäkymmenestä, jotka
määräsin kokemuksen ostamiseen. Mutta toivon, että te tulette voitolle
tästä pää-onan käyttämisestä. Tilatkaa korintekijältä, Mr William
Soners'iltä, asuva Graweleighissä ---- shiressä, suurempia ja pienempiä
koria niin paljon kuin tarvitsette, ja minä vakuutan että tulette
säästämään kaksikymmentä prosenttia näistä tavaroista (paitsi
kuletuspalkat) ja te'ette samalla hyvän työn. Te tiedätte kokemuksesta
paremmin kuin minä, minkä arvoinen hyvä työ on. Minä oletan, että teitä
enemmän ilahduttaa kuulla, kuin minua kertoa, että minua taas on
houkuteltu rouvasväen ja herrain seuraan ja olen kutsuttu muutamaksi
päiväksi Neesdale Parkiin, Mr Travers'ille -- jonka ristimänimi on
Leopold -- joka kutsuu teitä 'vanhaksi ystäväksensä' -- nimitys, jonka
minä otaksun olevan niitä runollisia liiallisuuksia, joiden joukkoon
'rakkaini' ja 'lemmityiseni' aviollisessa kanssapuheessa voidaan lukea.
Kun minulla matkalaukussani ei ole tähän käyntiin sopivia vaatteita,
niin pyydän teitä sanomaan Jenkes'ille, että hän lähettää minulle
matkalaukussa ne vaatteet, joita tavallisesti käytin Kenelm
Chillinglynä; minun adressini on Neesdale Park, lähellä Beaverstonia.
Toimittakaa niin, että saan ne keskiviikkona.

"Minä lähden tästä paikasta huomenaamulla erään ystävän kanssa, jonka
nimi on Bowles -- ei sukua samannimiselle kunnioitettavalle herralle,
joka väitti, että runoilijan tulisi piinata meitä kuoliaaksi joutavalla
puheella luonnon esineistä ennemmin kuin tutkia tuota vähäpätöistä
olentoa, ihmistä, ja hänen suhdettansa sukuunsa, johon Mr Pope
runotartansa rajoitti; se Bowles, joka teki sen mukaan kuin hän opetti
ja kirjoitti moniaita jotenkin hauskoja runoja, joille vesikoulu ja sen
seuraajat ovat suuressa velassa. Mutta Mr Bowles on sovittanut
ominaisuuksiansa ihmiseen ja hänellä on voimallinen syntyperäinen lahja
siinä suhteessa, joka vaan vaatii kehitystä tehdäksensä hänestä
esimerkki kenelle tahansa. Vaan hänen miehekkäämpi luontonsa on
nykyänsä peitetty sillä ohimenevällä pilvellä, jota jokapäiväisessä
puheessa sanotaan 'toivottomaksi rakkaudeksi'. Mutta minä toivon, että
tämä sumu matkallamme, jolle lähdemme jalkaisin, vahvistuu liikunnon
kautta, niinkuin muutamat vanhanaikuiset tähteintutkijat luulivat
nebulosan tihenevän aineelliseksi maailmaksi. Onko se Rochefoucauld,
joka sanoo ettei ihminen milloinkaan ole taipuvaisempi osoittamaan
harrasta luottamusta toiseen, kuin silloin kun hänen sydämensä on
tullut lauhkeaksi toivottoman rakkauden kautta toiseen? Olkoon pitkä
aika, rakas isäni, ennenkuin teidän on tarvis sääliä minua edellisen
takia tai onnitella minua jälkimmäisen johdosta! -- Teidän uskollinen
poikanne Kenelm."

"Lähettäkää kirjeenne Mr Travers'ille. Sydämelliset terveiset
äidilleni."

Vastaus tähän kirjeesen liitetään tähän, koska tämä on sopivin paikka
sille, vaikka se tietysti tuli perille vasta muutamia päiviä myöhemmin
kuin seuraavassa luvussa kerrotut kohtaukset tapahtuivat.

Sir Peter Chillingly, Bart., Kenelm Chillingly, Esq:ille.

"Rakas Poikani! Minä lähetän nyt pyytämäsi matkalaukun sinne, johon
käskit sitä lähettämään. Minä muistan aivan hyvin Leopold Travers'in
niiltä ajoin kun hän palveli kaartissa -- hän oli hyvin kaunis ja hyvin
hurja nuori mies. Mutta hänellä oli paljon enemmän järkeä kun yleensä
luultiin ja hän seurusteli hienosti sivistyneissä piireissä; minä
ainakin tapasin hänen usein ystäväni Campionin luona, jonka koti
silloin oli etevimpäin henkilöiden kokouspaikka. Hänen käytöksensä oli
miellyttävä ja vastoin tahtoansakin mieltyi häneen. Minä tulin hyvin
iloiseksi kun kuulin, että hän oli nainut ja parantanut tapojansa.
Tässä pyydän saada huomauttaa, että mies, joka on huonoihin seuroihin
mieltynyt, tosin voipi naida, mutta harvoin parantuu sen kautta. Ja
minä olisin iloinen, jos saisin tietää, että sinä sen kokemuksen
kautta, joka sinulle maksoi viisineljättä puntaa, olet tullut siihen
vakuutukseen, että olisit voinut käyttää aikasi paremmin kuin
ansaitsemalla kaksi tahi vaikkapa kuusikin killinkiä päivässä
päiväläisenä.

"Minä en ole tervehtänyt äitiäsi sinulta, niinkuin pyysit. Sinä olet
saattanut minut hyvin valheelliseen asemaan sen henkilön suhteen, joka
on toinen aihe sinun kummalliseen olemiseesi. Minä en voinut suojella
sinua poliisin tiedustelemisista muuten kuin uskottelemalla vaimoani,
että sinä olit mennyt ulkomaille Clairvillen herttuan ja hänen
perheensä kanssa. Helppoa on sanoa valhe, mutta on hyvin vaikeaa saada
sitä sanomattomaksi. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen jos sinä
ilmoittaisit minulle milloin taas aiot palata oikeaan asemaasi
rouvasväen ja herrasmiesten joukkoon. Minä en tahdo valhetta omalla
tunnollani päivääkään enemmän kuin tarpeellista on estämään minua
lausumasta toista.

"Siitä päättäen mitä sinä puhut Mr Bowles'in tutkimuksista ja hänen
synnynnäisestä taipumuksestaan tieteelliseen tutkintoon, minä oletan,
että hän on viisaudentutkija ammattiansa, ja minun tekisi mieleni
kuulla hänen mielipidettänsä siveyden ensimmäisestä perusteesta, josta
asiasta minä kolme vuotta olen ollut aikeissa kirjoittaa arvostelun.
Mutta kun hiljan lu'in väittelyn siitä kahden etevän filosofin välillä,
jossa toinen syyttää toista siitä, ettei hän häntä ymmärrä, olen
päättänyt tällä erällä jättää peruste selittämättä.

"Sinä saatat minua vähäsen hämille, kun sanot, että hädin tuskin olet
avioliitosta pelastunut. Jos sinä, lisätäksesi sitä kokemusta, jota
olet lähtenyt saavuttamaan, päätät koettaa Mrs Chillinglyn vaikutusta
hermoihisi, niin olisi hyvä, että vähää ennen antaisit minulle siitä
tiedon, jotta voin edeltäkäsin ilmoittaa tämä asia äidillesi. Sellaiset
pienet taloudenasiat kuuluvat hänen alueesensa; ja hän tulisi vallan
mielettömäksi, jos Mrs Chillingly aivan odottamatta tulisi taloon.

"Tämä asia on kuitenkin liian totinen salliaksensa leikkipuhetta edes
sellaistenkaan henkilöiden kesken, jotka niin hyvin ymmärtävät
toisiansa, kuin sinä ja minä. Poikaseni, sinä olet hyvin nuori -- sinä
kuljeksit hyvin kummallisella tavalla ympäri maata -- ja sinä
epäilemättä näet matkallasi monia kasvoja, joihin voit luulla
rakastuvasi. Sinä et voi pitää minua julmana tyrannina, jos minä pyydän
sinua kunniasi kautta lupaamaan minulle ettet kosi yhtään nuorta ladya,
ennenkuin ilmoitat asian minulle ja jätät sen minun tutkittavakseni ja
pyydät minun suostumustani siihen. Sinä tunnet minua liian hyvin
uskoaksesi että minä syyttä kieltäisin myöntymästä siihen, jos olisin
vakuutettu siitä, että sinun onnesi olisi vaarassa. Mutta kun se, minkä
nuori mies voi luulla rakkaudeksi, usein on vallan vähäpätöinen kohtaus
hänen elämässänsä, on sitä vastoin avioliitto tärkein tapaus siinä; jos
se yhdellä puolen voi käsittää hänen suurinta onneansa, voi se toiselta
puolen tuottaa hänelle onnettomuuden. Rakkaani, paras ja kummallisin
kaikista pojista, lupaa minulle tämä, niin pelastat minua kauheasta
tuskasta, joka vaivaa minua kuin painajainen.

"Sinun suosiolauseesi korintekijän hyväksi tulee soveliaan aikaan.
Isännöitsijä pitää huolta tuollaisista asioista, ja pari päivää sitten
Green valitti, että hänen täytyy maksaa varsin suuri palkka sille
miehelle, joka koria tekee. Green kirjoittaa sinun hoidokkaallesi.

"Ilmoita minulle toimistani sen verran kuin sinun omituinen luonteesi
sallii, jotta ei mikään vähentäisi minun luottamustani siihen, että se
mies, jolle tapahtui se kunnia, että hän kasteessa sai nimen Kenelm, ei
tule häpäisemään nimeänsä, vaan saavuttaa sen etevän aseman, jota ei
Peterille suotu. -- Sinun rakas isäsi."



SEITSEMÄS LUKU.


Maalaiset makaavat pyhäpäivinä kauemmin kuin työpäivinä, eikä yksikään
ikkunanluukku vielä ollut auki sen tien varrella, jota myöten Kenelm
Chillingly ja Tom Bowles kulkivat rinnakkain hiljaisena pyhäaamuna.
Rinnakkain he astuivat laitumen poikki, jolla lehmä vielä unisena
lepäsi kiiltävän kastanjan siimeksessä; sitten he tulivat kapealle
polulle, joka suikerteli korkeain kukkulain välillä, joilla kasvoi
ruusuja, tädykkeitä ja nurmikuismoja.

He kulkivat ääneti, sillä Kenelm oli pari kertaa turhaan koettanut
aloittaa puhetta, mutta oli huomannut, että hänen kumppaninsa ei ollut
puhetuulella; ja koska hän itse oli niitä olentoja, joiden sielut
helposti vaipuvat unien monoloogiin, oli hänestä hauskaa saada
häiritsemättä mietiskellä, huokuessaan sisäänsä kesä-aamun hiljaista
iloa ja säihkyväin kastepisarain viileyttä, varhain heränneiden
lintujen laulua ja selkeän ilman rauhallista tyyneyttä. Ainoastaan kun
he tulivat uusille tienhaaroille matkallansa siihen kaupunkiin, johon
aikoivat, niin Tom Bowles seisahtui kumppaninsa eteen ja osoitti
viittauksella mitä tietä oli kulkeminen. Siten he matkustivat monta
tuntia siksi kunnes aurinko sai voimaa ja vähäinen ravintola erään
kylän lähellä saattoi Kenelmin ajattelemaan lepoa ja ruokaa.

"Tom," sanoi hän silloin, heräen unelmistansa, "mitä sanotte
aamiaisesta?"

Tom vastasi tylysti: "Minun ei ole nälkä -- mutta tehdään niinkuin
tahdotte."

"Kiitoksia, siinä tapauksessa viivymme täällä vähän aikaa. Minä en voi
uskoa ettei teidän ole nälkä, sillä te olette hyvin voimakas, ja on
kaksi asiaa, jotka tavallisesti seuraavat ruumiillisen voiman myötä:
toinen on hyvä ruokahalu; toinen on -- vaikka ette kenties usko sitä,
ja se ei ole yleensä tunnettu -- alakuloinen mieli."

"Mitä?"

"Taipumus alakuloisuuteen. Te olette tietysti kuullut Herkuleesta
puhuttavan -- tunnettehan lauseen 'väkevä kuin Herkules'?"

"Tunnen."

"Hyvä, minä tulin ensin ajatelleeksi yhteyttä väkevyyden, ruokahalun ja
alakuloisuuden välillä senkautta että lu'in vanhan Plutarko nimisen
kirjailijan kirjoissa, että Herkules oli kummallisin todiste
alakuloisesta mielestä minkä kirjailija taisi mainita. Se mahtoi olla
muinaistaruinen käsitys Herkuleen kaltaisesta ruumiin- ja
mielentilasta; ja mitä ruokahaluun tulee, niin koomilliset kirjailijat
aina pilkkaavat Herkuleen ruokahalua: Kun lu'in tämän, niin tulin
ajatelleeksi, että itse olen alakuloinen luonteeltani ja että minulla
on erinomaisen hyvä ruokahalu. Ja kun aloin todisteita ko'ota, niin
huomasin, että väkevimmät miehet, joita olin oppinut tuntemaan,
kilpanyrkistelijät ja irlantilaiset ajuritkin lukuun otettuina,
ennemmin katsovat elämää tien pilviseltä kuin sen valoisalta puolelta;
lyhyesti, he ovat alakuloisia. Mutta hyvyydessänsä Jumala soi heidän
iloita atrioistansa, niinkuin te ja minä nyt olemme aikeissa tehdä."

Lausuessansa näitä omituisia mietelmiä Kenelm oli hiljentänyt
käyntiänsä; mutta nyt hän taas joudutti kulkuansa, astui pieneen
ravintolaan ja, katseltuansa mitä kauppapöydällä oli, käski hän viedä
kaikki, mitä sillä oli, lehtimajaan, jonka hän näki keiliradan kulmassa
huoneen takana.

Paitsi leipää, voita, juustoa ja teetä, oli pöydällä kyyhkysenpaistia,
häränlihaa ja lampaanlapa, jäännöksiä kemuista, jotka erään
kuukausklubin jäsenet edellisenä päivänä olivat pitäneet. Tom söi
alussa vaan vähäsen; mutta esimerkki vaikuttaa, ja hän alkoi vähitellen
matkakumppaninsa kanssa kilpailla liharuokien vähentämisessä. Sitten
hän tilasi viinaa.

"Ei," sanoi Kenelm, "ei, Tom; te olette minulle ystävyyttä luvannut, ja
sitä ei sovi viinan kanssa yhdistää. Viina on pahin vihollinen mikä
teidän kaltaisella miehellä voi olla; ja se saattaisi teidät riitaan
minunkin kanssa. Jos tahdotte kiihoitinta, niin sallin teidän
tupakoida; minä tavallisesti en itse tupakoi, mutta on ollut hetkiä
elämässäni, jolloin olen tarvinnut jotakin rauhoittavaa, ja silloin
olen huomannut, että piipullinen tupakkaa rauhoittaa ja viihdyttää
aivan kuin pienen lapsen suutelo. Tuokaa tälle herralle piippu."

Tom jupisi jotain, mutta otti nöyrästi piipun ja muutaman minuutin
kuluttua, jolla ajalla Kenelm antoi hänen olla rauhassa, selkeni hänen
otsansa ja rypyt hävisivät siitä.

Hän tunsi vähitellen kuinka lievittävästi hänen mieleensä vaikutti
päivä ja paikka, auringonsäteiden iloinen leikki puiden lehtien
välissä, raitis haju nurmikosta ja lintujen lento sinne tänne ennenkuin
ne vaipuivat hiljaiseen lepoon kesäpäivän sydännä.

Vihdoin hän nousi ja huokasi, sanoessaan Kenelmille: "Meillä on vielä
pitkä matka käytävänä; meidän pitää lähteä."

Emäntä oli sitä paitsi antanut heille viittauksen siitä, että hän ja
perhe aikoivat mennä kirkkoon ja että huoneet heidän poissa ollessansa
olisi lukossa. Kenelm otti kukkaronsa esille, mutta Tom teki samoin,
vetäen otsansa taasen ryppyyn, ja Kenelm näki, että hän loukkaantuisi
kauheasti, jos häntä kohdeltaisiin niinkuin alhaisempaa säätyläistä,
sentähden kumpainenkin maksoi osansa ja molemmat miehet lähtivät taas
matkalle. Tällä kertaa he kulkivat syrjätietä viljavainioiden poikki,
joka oli oikoisempi, kun heidän sitä ennen kulkema tiensä. He astuivat
vallan ääneti siksi, kunnes saapuivat kapealle sillalle, joka vei
vuolaan virran yli; virta ei ollut pauhaavainen, vaan lirisi hiljaa ja
suloisesti ja oli epäilemättä sama joki, jonka reunalla, vaikka monen
peninkulman päässä tästä paikasta, Kenelm oli puhunut laulajan kanssa.
Juuri kun he tulivat tälle sillalle, kaikui kyläkirkon kellojen
kaukainen ääni heidän korviinsa.

"Istukaamme tähän hetkeksi kuuntelemaan," sanoi Kenelm ja istui sillan
kaidepuille. "Minä näen että otitte mukaanne piipun ravintolasta ja
varustitte itsenne tupakalla; pistäkää piippuun vielä kerta ja
kuunnelkaa."

Tom hymyili ja totteli.

"Oi, ystäväni," sanoi Kenelm totisesti ja kauan aikaa mietittyänsä,
"ettekö tunne kuinka siunattu asia tässä elämässä on alituisesti saada
muistutuksia siitä että teillä on sielu?"

Tom säpsähti, otti piipun suustansa ja jupisi:

"Hä!"

Kenelm jatkoi:

"Te ja minä, Tom, emme ole niin hyvät kuin meidän tulisi olla -- sitä
ei ole epäilemistä; ja hyvät ihmiset syyllä sanoisivat, että meidän nyt
tulisi olla kirkossa, ennemmin kuin kirkon kelloja kuunnella. Se on
selvä, ystäväni; mutta on kuitenkin hauskaa kuulla näitä kelloja ja
tuntea meitä sen ajatusjuoksun kautta, joka alkoi viattomassa
lapsuudessamme, kuin äidin polvilla luimme rukouksemme, ikäänkuin
ylennetyiksi yli tämän näkyväisen luonnon, yli näiden vainioin ja
metsien ja vesien, joissa, olkoot ne kuinka kauniit tahansa, te ja minä
kaipaamme jotakin, joissa ette te enkä minä ole niin onnelliset kuin
eläimet kedoilla, kuin linnut oksilla, kuin kalat vedessä --
ylennetyiksi havaitsemaan tunnetta, joka on ainoastaan meille suotu,
mutta ei eläimelle, linnulle ja kalalle -- tunnetta, jonka kautta
käsitämme, että luonnolla on Jumala, ja ihmisellä elämä tämän jälkeen.
Kellot sitä meille sanovat. Vaikka niiden ääni olisi tuhat kertaa
sointusampi, niin ne eivät voisi sitä eläimelle, linnulle ja kalalle
sanoa. Ymmärrättekö minua, Tom?"

Tom oli kotvasen ääneti ja vastasi sitten:

"Minä en ole milloinkaan ennen sitä ajatellut; mutta niin kuin te sitä
lausutte, ymmärrän sen kyllä."

"Luonto ei anna yhdellekään elävälle olennolle ominaisuuksia, jotka
eivät käytännöllisesti tarkoita hänen parastansa ja hyötyänsä. Kun
luonto antaa meille ky'yn uskoa, että meillä on luoja, jota emme
milloinkaan ole nähneet, jonka olemisesta meillä ei ole mitään
välitöntä todistetta, joka on arvollisempi, parempi ja hellempi kuin
mikään olento maan päällä, niin tulee se siitä, että meidän kykymme
käsittää sellaista olentoa täytyy olla meille hyödyksi ja hyväksi, se
ei olisi hyväksemme ja hyödyksemme, jos se olisi valhe. Kun luonto
vielä on antanut meille ky'yn käsittää että tulemme elämään toisessa
maailmassa, huolimatta siitä että muutamat meistä eivät ota sitä
uskoaksensa tahi koettavat väittää sitä vastaan, -- niin itse tämä kyky
käsittämään aatetta (sillä jos emme sitä käsittäisi, niin emme voisi
väittää sitä vastaan) todistaa että se on meidän hyväksemme ja
hyödyksemme; ja jos ei olisi mitään elämää tämän elämän jälkeen, niin
me järjestäisimme elämämme ja kehittäisimme sivistyksemme totellen
valhetta, jonka luonto itse on sepittänyt antamalla meille ky'yn uskoa.
Ymmärrättekö minua vielä?"

"Kyllä; tosin se tuntuu vähän vaikealta, sillä, katsokaa, minä en ole
pappien ystävä; mutta minä ymmärrän teitä kumminkin."

"Hyvä, ystäväni, koettakaa sovittaa sitä, mitä ymmärrätte, itseenne. Te
olette jotakin enempää kuin Tom Bowles, seppä ja hevoslääkäri; jotakin
enempää kuin tappelija, joka joutuu raivoon tytön tähden ja tappelee
kilpailijansa kanssa: niin tekee härkä. Te olette henki, ja olette
saaneet ky'yn käsittää luojaa niin jumalallisena, viisaana, suurena ja
hyvänä, että Hän voi, vaikka yleisten lakien kautta toimien, sovittaa
niitä kaikkiin yksityisiin kohtiin, niin että -- jos otamme lukuun
tulevaisen elämän, jota Hän suo teille ky'yn uskoa -- kaikki, mikä nyt
on meistä epäselvää, kerta on meistä oleva viisasta ja suurta ja hyvää
joko tässä elämässä tahi tulevassa. Pankaa tämä totuus mieleenne,
ystäväni, nyt, ennenkuin kellot herkeävät soimasta; muistakaa tätä joka
kerta kuin kuulette kirkonkellojen soivan. Ja, Tom, te olette niin
jalo --"

"Minä -- minä! Älkää pilkatko minua!"

"Niin jalo luontoinen; sillä te voitte niin hartaasti rakastaa, te
voitte niin hurjasti tapella ja kuitenkin te voitte, kun olette tullut
vakuutetuksi siitä, että teidän rakkautenne olisi onnettomuus hänelle,
jota rakastatte, luopua siitä; ja te voitte, kun tappelussa olette
tappiolle joutunut, antaa voittajallenne anteeksi siihen määrään, että
kuljette yksin hänen kanssansa niinkuin ystävän kanssa, vaikka tiedätte
ettette tarvitse tehdä muuta kuin panna jalka hänen taaksensa
voidaksenne malttamattomassa hetkessä hänen surmata; mutta ennen kuin
te hänen surmaisitte, puolustaisitte te häntä koko sotajoukkoa vastaan.
Luuletteko minun olevan niin tuhman, etten tätä kaikkea huomaa. Ja eikö
se ole jalon luonteen todiste?"

Tom Bowles peitti kasvonsa käsillänsä ja hänen leveä rintansa kohosi.

"No niin, tähän jalon luonteesen minä luotan. Minä olen itse tehnyt
varsin vähän hyvää tässä maailmassa. Kenties en koskaan teekään paljon,
mutta suokaa minun uskoa, että en turhaan ole teidän tiellenne tullut,
vaan olen jotain tehnyt teidän ja niiden hyväksi, joille teidän
elämänne voi olla hyväksi tai vahingoksi. Koska olette väkevä, olkaa
lempeä; koska voitte rakastaa, olkaa ystävällinen kaikille; koska
teillä on niin suuri lahja ihmisenä -- se on, korkein Jumalan teoista
maan päällä, -- muistakaa kaikissa toimissanne Häntä, jonka luokse
kellojen ääni nyt kutsuu. Oh! kellot ovat vai'enneet; mutta ei teidän
sydämenne, Tom, -- se puhuu vielä."

Tom itki niinkuin lapsi.



KAHDEKSAS LUKU.


Kun molemmat matkustajamme taas pitkittivät matkaansa, oli heidän
keskenäinen välinsä vallan muuttunut: niin, voisipa melkein sanoa, että
heidän luonteensakin oli muuttunut. Tom kertoi, näet, sydämensä tuskat
Kenelmille ja ilmoitti tälle filosofiselle pilkkaajalle rakkauden koko
inhimillistä kiihkoa -- sen toivoa, sen tuskaa, sen mustasukkaisuutta,
sen vihaa -- kaikkea, mikä muuttaa suloisimman tunteen kauhistukseksi
ja kammoksi. Ja Kenelm, joka säälien häntä kuunteli, ei lausunut
yhtäkään pilkallista sanaa, -- ei edes leikillistä pilapuhettakaan. Hän
huomasi, että se, jota hän kuuli, oli liian vakaata pilkattavaksi,
liian syvää lohdutettavaksi. Hän ei milloinkaan ollut tämän kaltaista
rakkautta kokenut, eikä milloinkaan toivonutkaan sellaista kokevansa,
eikä uskonut milloinkaan kokevansakaan; mutta kuitenkin häntä miellytti
kuulla siitä puhuttavan. Se on omituista, että meitä miellyttää
näyttämöllä tahi kirjassa esitellyt intohimot, jotka eivät milloinkaan
ole meitä itseä kiihoittaneet. Jos Kenelm olisi laskenut leikkiä, tahi
ruvennut väittämään taikka saarnannut, niin Tom kohta olisi vai'ennut,
mutta Kenelm ei puhunut mitään; ainoastaan väliin, kun hän nojasi
käsivartensa väkevän miehen olkapäähän, hän mutisi: "mies poloinen!"
Kun Tom oli lopettanut tunnustuksensa, tuntui hänen mielensä niin
erinomaisen hyvältä ja rauhalliselta. Hän oli poistanut rinnastansa
tuon vaarallisen polttoaineen, joka hänen sydäntänsä vaivasi.

Molemmat miehet pitkittivät matkaansa rehoittavien laitumien ja
kellahtavien viljavainioiden poikki, kunnes he vihdoin saapuivat
tomuiselle, isolle maantielle. Täällä heidän kanssapuheensa huomaamatta
kääntyi toiseen suuntaan -- se kävi enemmän jokapäiväiseksi, ja Kenelm
rohkeni lausua muutaman noista väitöksistä, joilla hän jokapäiväisestä
puhetavastakin keksi iloisen leikkipuheen, niin että Tom vähän väliä
purskahti suureen nauruun. Tälle isolle ja rotevalle miehelle oli Luoja
antanut erittäin miellyttävän lahjan, joka, minun luullakseni, on suotu
ainoastaan kunnollisille ja hyväluontoisille ihmisille -- hyvän naurun,
miehekkään ja suoran, vaan ei hurjan, niinkuin te kenties luulette.
Mutta tällainen nauru ei ollut hänen huuliltansa kajahtanut siitä
päivästä saakka, kuin hänen rakkautensa Jessie Wiles'iin oli saattanut
hänen riitaan itsensä ja maailman kanssa.

Aurinko oli laskeumaisillansa kun he kukkulan huipulta näkivät
Luscomben kirkon tornit; kaupunki sijaitsi matalain niittymaiden
keskellä, joiden läpi suikerteli sama puro, joka oli kulkenut pitkin
heidän tietänsä; täältä se levisi komeaksi joeksi, jonka yli oli
rakennettu iso ja vahva silta. Kaupunki näytti olevan aivan lähellä,
mutta sinne oli vielä kahden peninkulman matka.

"Tämän paalun tuolla puolen on oikotie vainioitten yli, joka vie
suoraan setäni taloon," sanoi Tom; "ja minä olen varma siitä, että te
mielellänne tulette sitä tietä, sillä silloin pääsette kulkemasta
kurjan etukaupungin läpi, jonka kautta tie kulkee ennenkuin kaupunkiin
päästään."

"Se oli hyvä tuuma, Tom. Omituista on, että kauneihin kaupunkeihin aina
tullaan rumain esikaupunkien kautta -- kenties on se salainen,
vertauskuvallinen iva niistä teistä, jotka vievät onneen ja
menestykseen isoissa kaupungeissa. Rahanhimo tahi kunnianhimo kulkevat
kapeain solain läpi ennenkuin ne tulevat sille paikalle, johon ne
pakoittavat joukon pyrkimään: raatihuoneesen tai pörssiin. Onnellinen
se, joka, niinkuin te, Tom, huomaa, että lyhempi, puhtaampi ja
mukavampi tie viepi päämaaliin taikka lepopaikkaan, kuin se, joka
kulkee siivottomien etukaupunkien läpi!"

He kohtasivat ainoastaan harvoja matkustajia tiellänsä vainioiden
poikki: kunnioitettavan, totisen ja ijäkkään parikunnan, joka näytti
olevan lahkolais-pappi vaimonsa kanssa; neljäntoista vuotiaan tytön,
joka talutti seitsemän vuotiasta poikaa kädestä; kaksi rakastavaista,
jotka nähtävästi olivat rakastajia ainakin Tom Bowles'in silmissä --
sillä kun hän näki heidän huolettomina kulkevan ohitse, säpsähti hän ja
kävi kalpeaksi. Vielä kun he olivat menneet sivutse, näki Kenelm hänen
kasvoistansa, että hän vielä oli tuskainen; huulet olivat suljetut ja
suupielet alaspäin vedetyt.

Samassa koira juoksi heitä vastaan haukkuen -- pommerilainen,
pitkäkuonoinen ja pystykorvainen koira. Se taukosi haukkumasta, kun se
tuli Kenelmin tykö, haisteli hänen housujansa ja heilutti häntäänsä.

"No ihme kumma," huudahti Kenelm, "se on tinalippaalla varustettu
koira! Missä isäntäsi on?"

Koira näytti ymmärtävän kysymystä, sillä se käänsi päätänsä, ikäänkuin
antaaksensa merkin, ja Kenelm näki ison lehmuksen alla, vähän matkaa
tieltä, miehen istuvan kirja kädessä, nähtävästi piirtäen maisemakuvaa.

"Tulkaa tätä tietä," sanoi Kenelm Tomille. "Minä näen tuolla vanhan
tuttavan. Te tulette häneen mielistymään." Tomin ei tehnyt mieli tällä
hetkellä tutustua kenenkään kanssa, mutta hän seurasi Kenelmiä
nöyrästi.



YHDEKSÄS LUKU.


"Niinkuin näette, on kohtalo määrännyt, että meidän taas pitää tapaaman
toisiamme," sanoi Kenelm ja istui mukavaan asentoon kuljeksivan
laulajan viereen ja kehoitti Tomia tekemään samoin. "Mutta te näytte
runonsepittämisen ohessa harjoittavan piirustustaidettakin. Te
piirustatte teidän nimittämänne luonnon mukaan?"

"Minun nimittämäni luonnon mukaan! kyllä, väliin."

"Ja löydättekö yhtä vähän piirustuksessa kuin runonsepittämisessä sen
totuuden, jota olen koettanut teidän vastahakoisiin korviinne huutaa --
sen totuuden, että luonnolla ei ole mikään muu ääni kuin se, jonka
vuodatamme siihen omasta sielustamme? Minä panisin vetoa siitä että se
kuva, jota nyt piirrätte, ennemmin on koe ilmoittaa joku tunne teidän
mielessänne, kuin koe esittää sen piirteitä sellaisina kuin ne
jokaiselle katsojalle näyttäyvät. Sallikaa minun itse päättää olenko
oikeassa."

Hän katseli tätä lausuessaan piirustuskirjaa. On usein vaikea
henkilön, joka ei itse ole taideniekka tai taiteentuntija, päättää
onko lyijykynällä piirretty kuva mestarin tekemä vaiko vaan
taiteen-harrastajan piirtämä. Kenelm ei ollut taideniekka eikä
taiteentuntija, mutta sen hän kuitenkin huomasi tästä kuvasta, että
piirtäjä oli ottanut jonkun määrän piirustustuntia hyvän opettajan
edessä. Tämä oli kuitenkin kylläksi antaaksensa hänelle kuvan hänen
perustelmiinsa.

"Minä olin oikeassa," huudahti hän riemullisesti. "Tältä kukkulalta on
kaunis näkö-ala yli kaupungin, niittyjen ja virran, joita laskeuva
aurinko valaisee; sillä auringon lasku, samoin kuin kultaus, yhdistää
epäsointuisia väriä ja sovittaa ne toisiinsa yhdistäessään ne. Mutta
minä en teidän piirustuksessanne näe mitään tästä kuvaelmasta. Mitä
näen, on minulle vallan outoa."

"Se näköala, jota te tarkoitatte, on kieltämättä hyvin kaunis," sanoi
laulaja, "mutta ainoastaan Turner tahi Claude voisivat sitä kuvata.
Minun taitoni ei riitä tällaisen maiseman kuvaamiseen."

"Minä näen teidän piirustuksessanne ainoastaan yhden muodon, lapsen."

"Katsokaa, tuossa lapsi seisoo. Hiljaa! minä valmistan kuvan."

Kenelm näki kaukana pienen yksinäisen tytön, joka viskasi jotain ilmaan
(hän ei voinut eroittaa mitä se oli) ja tavoitti sitä kiinni, kun se
putosi alas. Tyttö näytti seisovan kukkulan äärimmäisellä huipulla ja
kuvastui rusottavia pilviä vasten, jotka kokoontuivat laskeuvan
auringon ympärille; alhaalla näkyi epäselvästi iso kaupunki.
Kuvauksessa kaupunki oli vieläki epäselvempi, koska se vaan muutamilla
paksuilla viivoilla oli esitelty; mutta lapsen vartalo ja kasvot olivat
selvät ja miellyttävät. Sen yksinäisyydessä oli jotakin erinomaisen
tunteelle käypää, sen iloinen leikki ilmoitti puhdasta iloa.

"Kuinka voitte näin kaukaa eroittaa tytön kasvoja?" kysyi Kenelm, kun
laulaja oli piirrustuksensa valmistanut ja, katseltuansa sitä, pani
kirjan kiinni ja kääntyi Kenelmiin iloisesti nauraen. "Kuinka voitte
nähdä, että tuo esine, jota hän hiljan on viskannut ylös ja taas
tavoittanut, on kukkasista tehty pallo? Tunnetteko lasta?"

"En ole milloinkaan tyttöä nähnyt ennenkuin tänä iltana; mutta minun
täällä istuessani, juoksi hän yksin minun ympärilläni ja sitoi
seppeleitä voikukista, joita hän oli tienvarrelta poiminut; ja tätä
tehdessänsä lauloi hän muutamia somia kehtolauluja. Ymmärrättehän, että
minä ihastuin kun kuulin hänen laulavan, ja kun hän tuli likelle minua,
puhuttelin minä häntä ja meistä tuli hyvät ystävät. Hän kertoi minulle,
että hän oli orpo ja että hän asui hyvin vanhan miehen luona, joka oli
kaukaista sukua hänelle, oli ennen kauppaa tehnyt, mutta nyt asui
kapean kadun varrella keskellä kaupunkia. Mies oli hyvä tytölle ja kun
hänen ikänsä ja kivulloisuutensa takia täytyi olla kotona, antoi hän
tytön kesällä juosta niityillä leikkimässä. Tytöllä ei ollut yhtään
samanikäistä leikkikumppania. Hän sanoi ei pitävänsä toisista tytöistä
naapuristossa, ja ainoa pieni tyttö, jota hän koulussa rakasti, oli
korkeampaa säätyä, eikä saanut hänen kanssansa leikkiä, sentähden hän
tuli ulos leikkimään yksinänsä; ja hän sanoi ettei hän tarvitsekaan
muuta seuraa niin kauan kuin aurinko paistaa ja kukkaset tuoksuvat."

"Kuuletteko tätä, Tom? Koska tulette Luscombessa asumaan, niin hakekaa
tuon pienen kummallisen tytön seuraa ja olkaa ystävällinen häntä
kohtaan, Tom, minun tähteni."

Tom ei vastannut mitään, vaan laski ison kätensä Kenelmin käteen; mutta
hän katseli tutkivaisesti laulajaa, mielistyi hänen ääneensä ja
kasvonsa luonnolliseen sulouteen ja siirtyi lähemmäksi häntä.

Laulaja pitkitti: "Tytön puhuessa minun kanssani, otin ajattelematta
kukkaisseppeleet hänen kädestään ja kokoilin ne palloksi, tietämättä
mitä tein. Hän näki mitä olin tehnyt, ja sen sijaan, että hän olisi
soimannut minua siitä, että olin pilannut hänen kauniit seppeleensä,
jota olisin ansainnut, tuli hän iloiseksi nähdessänsä, että olin
käärinyt ne kokoon uudeksi leikkikaluksi. Hän riensi pois pallo kädessä
ja heitteli sitä juosten eteenpäin, kunnes hän saapui kukkulan
huipulle; silloin minä aloitin piirrustustani."

"Ovatko nämä viehättävät kasvot, jotka olette piirtänyt, tytön kasvojen
näköiset?"

"Eivät ole; ainoastaan osaksi. Minä ajattelin toisia kasvoja
piirtäessäni, mutta ne eivät ole näiden kasvojen näköiset; tämä pää on
niitä kyheitä, joita sanomme 'haave-päiksi', ja aikomukseni oli tehdä
siitä toinen selitys ajatukseen, josta juuri olin sepittänyt runon, kun
lapsi tuli näkyville."

"Saammeko kuulla runon?"

"Minä pelkään, että sillä kiusaisin ystäväänne, joll'ei teitä itseä."

"Minä olen varma siitä, ett'ette sitä tekisi Tom; laulatteko te?"

"Minä _olen_ laulanut," sanoi Tom, allapäin, "ja kuulisin mieleltäni
tämän herran laulavan."

"Mutta minä en osaa näitä värssyjä, joita vasta sepitin, niin hyvin,
että voisin laulaa niitä; siinä on kyllä, että osaan lausua ne."
Laulaja oli hetken aikaa ääneti, ikäänkuin muistutellaksensa jotakin,
ja sitten hän kauniilla ja selvällä sekä erinomaisen puhtaalla
äänellään lausui seuraavat värssyt liikuttavalla ja vaihtelevalla äänen
värähdyksellä, jota ei kukaan voi käsittää ainoastaan lukemalla niitä:

  Kukanmyyjä kadun kulmassa.

    Tyttö pieni seisoi
    Kadun kulmassa,
    Kukkasia kaupan
    Häll' on korissa.
    Ohikulkeville
    Tarjoo aarteitaan,
    Kaikenikäisille
    Suloruusujaan.
    Orvokkia ei vanhat osta,
    Eikä nuoret ruusuja.
    Lontoon elämä on vilkas,
    Kenpä huomaa kukkia.

    Yks' on liian vakaa,
    Toinen hilpeä;
    Täll' on kova kiire,
    Tuoll' ei penniä.
    Kukat toukokuussa
    Tavalliset on;
    Huomaamatta jäävät
    Suuren joukkion.
    Kehnosti siis kauppa sujuu
    Lontoon kivikaduilla;
    Orvokkia ei vanhat osta,
    Eikä nuoret ruusuja.

Kun runoilija oli päättänyt runonsa, hän ei odottanut mieltymyksen
osoituksia, eikä ujosti luonut silmiänsä alas, niinkuin enimmät ihmiset
tekevät kun omia runojansa lukevat, vaan huudahti epätoivossa, suoraan
arvostellen taidettansa korkeammaksi kuin kuulijoitansa:

"Minä näen suureksi surukseni, että piirrän paremmin kuin runoja
sepitän. Voitteko," lisäsi hän Kenelmiin kääntyen, "edes ymmärtää mitä
runoni tarkoittaa."

_Kenelm_: "Ymmärrättekö te, Tom?"

_Tom_: (kuiskaten) "En."

_Kenelm_: "Minä otaksun, että ystävämme kukanmyyjällänsä tarkoittaa ei
ainoastansa runoutta, vaan hänen kaltaistansa runoutta, joka runous ei
nyky-aikana muodissa ole. Minä kehitän hänen aatettansa, ja hänen pieni
kukanmyyjänsä minusta kuvaa luonnollista totuutta tahi kauneutta, josta
emme, kansakkaisten katujen teeskennellyissä oloissa eläen, maksaisi
penniäkään, kiire kun aina on."

"Selittäkää sitä kuinka mielitte," sanoi laulaja, nauraen ja huo'aten
yhtä haavaa; "mutta minä en ole sanoilla ilmoittanut, mitä tarkoitin,
läheskään niin hyvin, kuin ilmoitin sen piirustuskirjassani."

"Kuinka niin?" kysyi Kenelm.

"Ajatukseni kuva piirustuksessa, olkoon se runous tahi mikä tahansa, ei
ole yksin väkirikkailla kaduilla -- tyttö seisoo viheriän kukkulan
huipulla, kaupunki on epäselvänä alapuolella häntä, ja hän leikkii,
ajattelematta rahoja ja ohikulkevia, niillä kukilla, jotka hän on
poiminut -- mutta leikkiessänsä hän viskaa ne taivasta kohti ja seuraa
niitä silmät taivasta kohti."

"Hyvä!" mutisi Kenelm -- "hyvä!" Sitten hän, kauan aikaa vaiti
oltuansa, lisäsi hiljaa: "Suokaa anteeksi mitä hiljan puhuin teille
paistista. Mutta myöntäkää, että olen oikeassa -- se, jota te sanotte
luonnonmukaiseksi kuvaukseksi, on vaan teidän oman ajatuksenne kuvaus."



KYMMENES LUKU.


Kukkapallolla leikkivä lapsi oli kadonnut kukkulalta; rusottavat pilvet
olivat hävinneet taivaanrannalta ja laskeutuneet kaduille ja pimeys
peitti jo maan kun nuo kolme miestä saapuivat tiheimpään osaan
kaupunkia. Tom pyysi Kenelmin tulemaan hänen kanssansa sedän luokse,
jossa hän lupasi hänelle sydämelliset tervetulijaiset, sängyn ja
pöydän, mutta Kenelm epäsi tulemasta. Hän oli vakuutettu siitä, että
olisi Tom'ille paras tänä iltana olla yksin omaistensa kanssa, mutta
hän ehdoitteli sen sijaan, että he viettäisivät seuraavan päivän
yhdessä, ja lupasi tulla eläinlääkärin tykö aamulla.

Kun Tom erosi heistä setänsä portin luona, sanoi Kenelm laulajalle:
"Minä oletan, että te ai'otte johonkin ravintolaan mennä -- saanko
tulla teidän kanssanne? Me voimme syödä illallista yhdessä ja minun
tekisi mieli kuulla teidän puhuvan runoudesta ja luonnosta."

"Teidän ehdoituksenne on minulle hyvin mieleen; mutta minulla on
ystäviä tässä kaupungissa, joiden luona minä tavallisesti asun, ja he
odottavat minua. Ettekö näe, että olen toisessa puvussa nyt? Täällä en
ole tunnettu 'kuljeksivana laulajana!'"

Kenelm katseli toisen pukua, ja nyt vasta hän huomasi eroituksen. Tämä
puku oli kuitenkin tavallansa kaunis; se oli sellainen, jommoista
herrat korkeimmasta säädystä tavallisesti käyttävät maalla, muhkea,
uusi ja täydellinen hamaan leveihin kenkiin pauloineen ja solkineen.

"Minä pelkään," sanoi Kenelm vakaasti, "että teidän pukunne muutos
ilmoittaa niiden kauniiden tyttöjen läheisyyttä, joista puhuitte kerta
ennen tavatessamme toisiamme. Darwinin opin mukaan luonnollisesta
valinnasta suosii Jenny Wren ja hänen sukunsa hienoa höyhenpukua,
vaikka tosin sanotaan, että komeilla höyhenillä varustetut linnut
harvoin ovat hyviä laulajia. Kilpailijoille on hyvin ikävää, että te
omistatte molemmat nämä ominaisuudet."

Laulaja nauroi: "Minun ystäväni talossa on ainoastaan yksi tyttö --
hänen veljensä tytär; hän on hyvin vaatimaton ja vaan kolmentoista
vuoden vanha. Mutta minulle on vaimoväen seura, olkoot he rumat tahi
kauniit, ehdottomasti välttämätöntä; ja minä olen nyt monta päivää
kuljeksinut ympäri nauttimatta tätä, jotta tuskin voin sanoa teille
kuinka ajatukseni ikäänkuin pudistivat tomun päältänsä kun taas olin
lähellä --"

"Hameita," keskeytti Kenelm. "Olkaa varoillanne. Minun hyvä ystäväni,
jonka seurassa nyt matkustan, on itse vakainen varoitus hamevaltaa
vastaan, jota minä toivon voimani hyväkseni käyttää. Hänellä on kova
suru, mutta siitä olisi voinut tulla pahempaakin, kuin surua. Ystäväni
aikoo jäädä tähän kaupunkiin. Jos tekin tänne jäätte, niin käykää
joskus häntä katsomassa. Se tekisi hänelle hyvää, jos te voitte
viekoitella häntä todellisesta elämästä runouden yrttitarhoihin, mutta
te ette saa laulaa ettekä puhua hänelle rakkaudesta."

"Minä kunnioitan kaikkia rakastajia," sanoi laulaja tunnokkaalla
äänellä, "ja mielelläni minä koettaisin ilahduttaa tai lohduttaa teidän
nuorta ystäväänne, jos voisin; mutta minä olen luvannut muualle mennä,
ja lähden Luscombesta -- johon tulin raha-asiain tähden -- jo
ylihuomenna."

"Minun täytyy myöskin lähteä. Suokaa meidän ainaki pari tuntia huomenna
nauttia teidän seuraanne."

"Mielelläni siihen suostun; kello kahdestatoista auringon laskuun
saakka minä aion kuljeksia ympäri -- tyhjäntoimittajana. Jos te
molemmat tahdotte tulla kanssani, niin olen hyvin mielissäni. Se on
siis päätetty! Hyvä, minä tulen teidän luoksenne ravintolaan huomenna
kahdentoista aikana; ja minä kehoitan teitä hakemaan yösijaa tuossa
vastapäätä meitä olevassa ravintolassa, jonka nimi on Kultainen
Karitsa. Olen kuullut että siellä matkustajia hyvin kohdellaan ja että
siellä on hyvät passarit."

Kenelm huomasi, että laulaja tahtoi hänestä erota, ja käsitti vallan
hyvin sen seikan, että laulaja, joka ei tahtonut nimeänsä ilmoittaa, ei
sanonut missä se perhe asui, jonka vieraana hän oli.

"Vielä sana!" sanoi Kenelm. "Teidän ystävänne tahi hänen vaimonsa voi
varmaankin hankkia tiedon siitä missä tuo pieni tyttö ja vanha mies
asuvat, kun te kerrotte tytöstä. Jos siitä selkoa saatte, niin
toivoisin, että matkakumppanini tutustuisi tytön kanssa. Tässä
suhteessa ainakin hamevalta on oleva viatonta ja ilman vaaratta. Ja
minä en tiedä mitään, joka voisi niin hyvin viihdyttää suurta,
kiihkoista sydäntä, kuin Tomin on, joka vaikeroi kauhistavaa tyhjyyttä,
ja asettaa sen myrskyjä sekä ohjata sitä puhtaihin ja jaloihin
esineihin, kuin rakkaus pieneen lapseen."

Laulaja kävi kalpeaksi -- hän oikein säpsähti.

"Sir, te olette noita, kun voitte näin minulle puhua."

"Minä en ole mikään noita, mutta teidän kysymyksenne johdosta arvaan,
että teillä itsellä on pieni lapsi. Sitä parempi; lapsi voi suojella
teitä monesta onnettomuudesta. Muistakaa pientä tyttöä. Hyvää yötä!"

Kenelm astui Kultaisen Karitsan kynnyksen yli, sai itselleen huoneen,
pesi itsensä, pyysi ruokaa ja söi innokkaasti kuin ainakin
illallistansa; mutta kun tuo synkkämielisyys taas alkoi hänen mieltänsä
vaivata, jonka hän niin omituisella tavalla oli selittänyt olevan
väkeville ihmisille tavallisen, lähti hän ulos kaasulla valaistuille
kaduille haihduttaaksensa suruisia ajatuksiansa.

Se oli iso, kaunis kaupunki -- kauniimpi kuin Tor-Hadham sen kantta,
että se sijaitsi laaksossa, jota metsäiset kukkulat ympäröivät, ja sen
ohi kulki se kaunis joki, jonka mutkia me olemme nähneet sen vielä
purona ollessa -- kauniimpi senkitähden, että siinä oli uhkea
katedraalikirkko, joka oli aukealla paikalla ja jonka ympärillä oli
kunnianarvoisia, vanhoja rakennuksia, joissa asui pappeja tahi
hiljaista aatelisväkeä, joka rakasti keski-ajan tapoja. Valtakatu
vilisi väkeä; muutamat olivat matkalla kotiin päivän työstä, toiset,
nuoremmat, kävelivät hiljakseen morsiamensa tahi omaistensa kanssa,
tahi kulkivat käsikädessä nuorina miehinä tai kihlaamattomina tyttöinä.
Kenelm kulki tätä katua pitkin hajamielisenä. Hän kääntyi oikealle ja
tuli katedraalikirkon lähelle. Siellä oli hiljaista ja autiota. Tämä
yksinäisyys miellytti häntä ja hän kulki kauan aikaa katsellen
kauniisen muotoon rakennettua kirkkoa, jonka tornit ja huiput kohosivat
tummansinistä, tähdikästä taivasta kohti.

Sitten hän miettiväisenä astui edelleen ja tuli kapeille kaduille,
joissa puodit olivat suljetut, mutta monet ovet olivat auki ja
kynnyksillä seisoi työmiehiä tupakoiden, vaimot istuivat portailla
puhellen keskenänsä, ja telmääväiset lapset leikkivät tai tappelivat
kadunkulmissa. Tämä näkö ei näyttänyt englantilaisen pyhäpäivän
rauhallista puolta sen miellyttävimmältä ja kauniimmalta kannalta.
Kenelm kulki joutuisammin edelleen; hän tuli leveämmälle kadulle, johon
kirkas valo häntä houkutteli. Tultuansa lähemmäksi valaistua paikkaa,
näki hän, että valo tuli gin-palatsista, jonka mahogny-puiset ovet
au'aistiin ja suljettiin ehtimiseen, väkeä kun alinomaan tuli ja meni.
Tämä rakennus oli kauniin minkä hän oli nähnyt kaupungissa, kirkon
jälkeen.

"Uusi sivistys vastoin vanhaa," jupisi Kenelm. Samassa käsi pantiin
julkealla tavalla hänen käsivarrellensa. Hän katsoi alaspäin ja näki
nuoret kasvot, joista kuitenkin nuoruuden vienous oli kadonnut; ne
näyttivät jäykiltä ja kuihtuneilta ja ruso niissä ei ollut luonnon
antama lahja.

"Oletteko hyvä tänä iltana?" kysyi käheä ääni.

"Hyvä!" sanoi Kenelm suruisella äänellä ja loi säälivän katseen
puhujaan -- "hyvä. Oi, sisar parka! Jos sääliväisyys on hyvyys, kukapa
voi teitä katsella olematta hyvä?"

Tyttö päästi irti Kenelmin käden ja matkustaja kulki edelleen. Vaan
tyttö seisoi hetken aikaa tuijottaen häneen kunnes hän katosi
näkyvistä; sitten tyttö peitti silmänsä kädellään, kääntyi takaisin ja,
kun hän meni gin-palatsin ohitse, tarttui kovempi käsi häneen. Hän
työnsi äkäisesti käden pois ja lähti suoraan kotiin. Kotiin! onko se
oikea sana? Sisar parka!



YHDESTOISTA LUKU.


Kenelm oli nyt kaupungin syrjässä ja virran rannalla. Vähän matkaa oli
vielä pieniä, kurjia rakennuksia joen rannalla, mutta nämä loppuivat
lähempänä siltaa ja hän kulki avaran torin poikki ja tuli taas
valtakadulle. Kadun toisella puolella oli pitkä rivi huvilan-kaltaisia
rakennuksia, joiden alapuolella oli virtaan saakka ulottuvia
puutarhoja.

Katu oli vallan hiljainen ja autio. Tähän aikaan väki oli mennyt kotia.
Huvilain puutarhoissa kasvavain kukkien suloinen tuoksu kohosi
tähdikästä taivasta kohti. Kenelm seisahtui hengittääksensä tätä, ja
kun hän sitten loi silmänsä ylös, jotka tähän asti olivat olleet
alaspäin luodut, niinkuin miettiväisten ihmisten on tapa, näki hän
lähimmäisen huvilan balkongilla joukon hyvin puettuja ihmisiä. Balkongi
oli tavattoman iso ja avara. Sillä oli pieni pyöreä pöytä, jolla oli
viiniä ja hedelmiä. Pöydän ympärillä istui kolme rouvasihmistä
rottinkituoleilla ja sillä puolella, joka oli lähinnä Kenelmiä, istui
mies. Tämän miehen, joka juuri kääntyi Kenelmiin päin, hän huomasi
olevan laulajan. Hänellä oli vielä yllänsä tuo omituinen puku, ja hänen
kasvoinsa sävy ja tuuhea tukka sekä parran väri ja muoto olivat
tavallista kauniimmat, kun tähdet ja hiljan noussut kuu loi häneen
lempeän valonsa. Naiset olivat iltapuvussa, mutta Kenelm ei voinut
heidän kasvojansa eroittaa, sillä he istuivat laulajan takana. Kenelm
meni hiljaa kadun yli ja asettui maatalon puutarhaa ympäröimässä
aitauksessa olevan pylvään taakse, josta hän hyvästi näki balkongille,
mutta itse hän ei näkynyt. Tällä hänellä ei muuta tarkoitusta ollut
kuin huvittaa itseänsä. Koko tämä pieni seura oli hänestä hyvin
romantillinen, ja hän seisoi siinä ikäänkuin taulua katsellen.

Nyt hän näki, että yksi noista kolmesta naisista oli vanha; toinen oli
noin kahdentoista vuotias tyttö; kolmas näytti olevan kahdeksankolmatta
vuoden vanha. Hän oli komeammasti puettu kuin toiset kaksi naista.
Kaulassa hänellä oli hohtavia jalokiviä; ja kun hän käänsi kasvonsa
kuuta kohtaan, näki Kenelm, että hän oli erinomaisen kaunis -- hänen
kauneutensa oli sitä ihastuttavaa laatua, joka viehättää runoilijaa
tahi taideniekkaa -- hiukan sitä laatua kuin Rafaelin Fornarina.

Nyt näkyi avonaisessa ikkunassa tanakkavartaloinen, lihava,
keski-ikäinen mies, joka näytti perheenisältä ja varakkaalta
rahamieheltä. Hän oli kaljupää, punakka ja parrakas.

"Kuulkaas," sanoi hän hiukan murteellisesti, mutta kuuluvalla,
selkeällä äänellä, jonka Kenelm selvään kuuli, "eikö jo ole aika tulla
sisään?"

"Älä ole noin ikävä, Frits," sanoi kaunis nainen, puoleksi ynseällä,
puoleksi leikillisellä äänellä ja tavalla, jolla vaimot kohtelevat
ikäviä aviomiehiä, joita he akkavallan alla pitävät. "Teidän ystävänne
on koko illan ollut niin jörö ja vasta nyt, kun kuu nousi, on hän
alkanut tulla hauskaksi."

"Kuu tekee aina hyvän vaikutuksen runoilijoihin ja muuhun hulluun
väkeen," sanoi kaljupää mies nauraen. "Mutta minä en tahdo pientä
hoidokastani kipeäksi taas, kun hän vasta on parantunut -- Annie, tulee
sisään."

Tyttö totteli vastahakoisesti. Vanha rouvakin nousi istualta.

"Te olette ymmärtäväinen, äitini," sanoi kaljupää mies; "ja enchren
pelaaminen on kaikissa tapauksissa varmempi kuin haaveksiminen kylmässä
ilta-ilmassa."

Hän pani käsivartensa hellästi vanhan rouvan vyötäisten ympärille,
sillä rouvan oli vaikea liikkua.

"Mitä teihin kahteen hellätuntoiseen, kuun ihailijaan tulee, niin annan
teille kymmenen minuuttia -- ei enempää, muistakaa se!"

"Tyranni!" sanoi laulaja.

Balkongilla oli nyt vaan kaksi henkilöä -- laulaja ja kaunis nainen.
Ikkuna oli suljettu ja osaksi peitetty musliini-uutimella, mutta Kenelm
taisi kuitenkin luoda silmäyksen huoneesen. Hän näki että huone, jota
valaisi lamppu, joka seisoi keskilaattialla olevalla pöydällä, ja
siellä täällä olevat kynttilät, oli komeasti sisustettu, mutta ei
englantilaiseen tapaan. Hän näki muiden muassa, että katto oli maalattu
ja että seinillä ei ollut tapettia, vaan ne olivat maalatut paneleihin,
joiden välillä oli arabeski-pylväät.

"He ovat ulkomaalaisia," ajatteli Kenelm, "vaikka mies puhui hyvin
englannin kieltä. Sentähden he pelaavat enchreä pyhä-iltana, ikäänkuin
se ei olisi väärin tehty. Miehen nimi on Frits. Oh, nyt arvaan -- he
ovat saksalaisia, jotka ovat asuneet Amerikassa, ja runoilija sanoi,
että hän oli Luscombessa raha-asioilla. Hänen isäntänsä on epäilemättä
kauppias, ja runoilija on jonkun kauppahuoneen palveluksessa. Sentähden
hän pitää nimensä salassa ja pelkää tulevan ilmi, että hän käyttää
jouto-aikaansa toimiin, jotka eivät hänen virkaansa sovellu."

Kenelmin tätä ajatellessa oli nainen nostanut tuolinsa lähelle laulajaa
ja puhui hänen kanssansa hyvin vakaasti, mutta niin hiljaa ettei Kenelm
mitään kuullut. Hänen käytöksestään ja miehen katseesta Kenelm
kuitenkin arvasi, että hän puhui soimaavalla äänellä, jota mies koetti
vastustaa. Sitten mies puhui, hänkin kuiskaten, ja nainen käänsi
hetkeksi kasvonsa pois -- sitten hän ojensi kätensä ja laulaja suuteli
sitä. Näitä kahta olisi tällä hetkellä voinut luulla rakastavaisiksi;
ja leuto ilta, kukkaisten tuoksu, hiljaisuus ja yksinäisyys, tähdet ja
kuunvalo, kaikki mikä heitä ympäröi hengitti rakkauden ilmaa. Mies
nousi nyt ja nojasi balkongin yli, käsi poskella ja katseli jokeen.
Nainenkin nousi ja nojasi hänkin balkongin yli ja hänen mustat
hiuksensa miltei koskeneet miehen ruskeihin kutriin.

Kenelm huokasi. Oliko se kateudesta, sääliväisyydestä, pelvosta? En
tiedä; mutta hän huokasi.

Hetken aikaa vaiti oltuansa sanoi nainen, hiljaisella, mutta tällä
kertaa ei niin matalalla äänellä, ettei Kenelm sitä kuullut:

"Lausukaa nuo värssyt minulle vielä kerta. Minun täytyy muistaa joka
sana niistä, kun te olette pois mennyt."

Mies pudisti päätänsä ja vastasi, mutta niin hiljaa ettei Kenelm
kuullut mitään.

"Sepittäkää nuotti niihin," sanoi nainen; "ja kun ensi kerta tulette
tänne, laulan minä ne. Minä olen jo miettinyt päällekirjoituksen
niille."

"Minkä?" kysyi laulaja.

"Rakkauden kiista."

Laulaja käänsi päätänsä ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. He
katselivat kauan toistensa silmiin ja sitten mies vetäytyi syrjälle ja
kasvot käännettyinä virralle päin lausui hän erinomaisen sointuvalla
äänellään seuraavat rivit:

      Rakkauden kiista.

      Virran reunall' istuessa
    Suloa illan ihaillen,
    Näemme veteen kuvastuvan
    Taivaan tuhattähtisen.
      Tuuli leyhkää,
      Aallot väikkyy,
    Taivas, tähdet katoaa;
    Hairaus kaikk' oli vaan.

      Taivahan ja meidän välill'
    Pilvi paksu leviää.
    Virran pinnalt' valo taivaan
    Samalla myös häviää.
      Kuiskaos hiljaa:
      "Anteeks' anna!"
    Silloin valo loistoisa
    Virran kalvoon palajaa.

Kun hän oli lopettanut, kasvot yhä pois käännetyt, niin nainen ei
kuiskannut "anna anteeksi," eikä halannut häntä; mutta hän laski,
ikäänkuin vastustamattoman vaiston kehoituksesta, kätensä hiljaa miehen
olkapäälle.

Laulaja säpsähti.

Hänen korvaansa tunki -- hän ei tiennyt mistä, sanat:

"Onnettomuus -- onnettomuus! Muistakaa pientä lasta!"

"Hiljaa!" sanoi hän kääntyen naiseen: "Ettekö kuullut ääntä?"

"Ainoastaan teidän," vastasi nainen.

"Se oli meidän suojelusenkelimme ääni, Amelie. Se tuli oikeaan aikaan.
Mennään sisälle."



KAHDESTOISTA LUKU.


Varhain seuraavana aamuna Kenelm kävi Tomin sedän kodissa. Se oli
kunnollinen ja arvollinen koti ja osoitti että sen omistaja oli hyvissä
varoissa. Eläinlääkäri itse oli sivistynyt mies ja oli nähtävästi
saanut huolellisemman kasvatuksen, kuin hänen vertaisensa tavallisesti
saavat; hän oli leskimies ja lapseton ja ijältänsä kuuden- tai
seitsemänkymmenen paikkeilla; hän asui yhdessä sisarensa kanssa, joka
oli naimaton vanha neiti. He rakastivat nähtävästi Tomia ja iloitsivat
siitä, että hän jäisi heillä asumaan. Tom itse näytti surulliselta
mutta ei kolkolta, ja hän kävi iloiseksi kun hän näki Kenelmin. Tämä
omituinen mies koetti olla niin hauska ja niin paljon muiden ihmisten
kaltainen kuin taisi puhuessansa vanhan miehen ja vanhan neiden kanssa
ja kun hän sanoi jäähyväiset, käski hän Tomin tulla hänen luoksensa
ravintolaan puoli yhden aikana, viettääksensä päivää hänen ja laulajan
seurassa. Sitten Kenelm palasi Kultaiseen Karitsaan ja odotti siellä
ensimmäistä vierastansa, laulajaa.

Tämä runottarien palvelija saapuikin juuri kahdentoista aikana sinne.
Hänen kasvonsa olivat tavallista vähemmän iloiset ja loistavat. Kenelm
ei maininnut mitään siitä tapauksesta, jonka hän oli nähnyt, eikä hänen
vieraansa näyttänyt aavistavankaan, että Kenelm oli sitä nähnyt, tahi
että hän oli lausunut nuo varoittavaiset sanat.

_Kenelm_: "Minä olen käskenyt ystävääni, Tom Bowles'ia, tänne vähän
myöhemmin, sillä toivon, että te olisitte hänelle hyödyksi, ja sitä
tarkoitusta varten minä ehdoittelisin millä tavalla: --"

_Laulaja_: "Tehkää se."

_Kenelm_: "Te tiedätte etten ole runoilija, ja ylipäänsä minä en pidä
suuressa arvossa runonsepitystä ainoastaan ammattina."

_Laulaja_: "En minäkään sitä tee."

_Kenelm_: "Mutta minä suuresti kunnioitan runoutta inspirationina. Minä
kunnioitin teitä kun te eilen illalla piirsitte ja puhuitte
innostuneena ja painoitte sydämeeni -- ikipäiviksi, toivon minä -- tuon
pienen lapsen kuvan, joka seisoo valoisalla kukkulalla, korkealla
ihmishälinän yläpuolella, jossa se viskasi kukkapalloansa taivasta
kohti, silmät taivaasen nostettuina."

Laulajan kasvot kävivät punaisiksi ja hänen huulensa vapisivat; hän oli
hyvin herkkä kiitokselle, niinkuin enimmät laulajat ovat.

Kenelm jatkoi: "Minä olen kasvatettu realisessa koulussa, ja minä olen
tyytymätön realismiin, sentähden ettei realismissä kouluna katsottuna
ole totuutta. Siinä on ainoastaan osa totuudesta, ja kylmin ja kovin
osa päälle päätteeksi, ja se joka lausuu osan totuudesta ja salaa
loput, hän valehtelee."

_Laulaja_ (viekkaasti): "Valehteleeko arvostelija, joka sanoo minulle:
'Laulakaa paistista, sillä ruokahalu on todellinen jokapäiväisen elämän
ehto, mutta älkää laulako taiteesta ja kunniasta ja rakkaudesta, sillä
ihminen tulee vallan hyvin jokapäiväisessä elämässä aikaan ilman
näitä'?"

_Kenelm_: "Kiitoksia tästä nuhteesta. Minä tyydyn siihen. Epäilemättä
minä lausuin valheen -- se on, jos minä täyttä totta tätä tarkoitin; ja
jos en sitä tehnyt, niin --"

_Laulaja_: "Te valehtelitte itsellenne."

_Kenelm_: "Aivan oikein. Minä lähdin matkoilleni välttääkseni
petollista valhetta, ja aloin huomata, että itse olen valhe. Mutta minä
kohtasin äkkiä teidän, niinkuin poika, joka on väsynyt kieliopin
lukemiseen, äkkiä löytää hauskan runon tahi kuvakirjan ja huomaa
ajatuskykynsä selvenevän. Minun on teitä kiittäminen paljosta, te
olette tehnyt minulle paljon hyvää."

"En käsitä miten."

"Se on mahdollista, mutta te olette minulle näyttänyt kuinka itse
luonnon realismi saa värin ja hengen ja sielun, kun sitä sen
ideaaliselta tai runolliselta puolelta katsotaan. Ne sanat, jotka te
lausutte tai laulatte, eivät juuri tee minulle hyvää, mutta ne
herättävät minussa ajatuksia, joita koetan toteuttaa. Paras opettaja on
se, joka ennen antaa neuvoja kuin pitää pitkiä esitelmiä, ja herättää
oppilaassaan halun itse opettaa itsensä. Sentähden, oi laulaja,
pitäköön arvostelija teidän laulujanne mimmoisina tahansa, minua
ilahduttaa muistaa, että sanoitte mielellänne tahtovanne alituisesti
laulaen kulkea maailman läpi."

"Suokaa anteeksi; te unohdatte että lisäsin: 'jos elämä aina olisi
nuori ja jos olisi ikuinen kesä'."

"Sitä en unohtanut. Mutta, vaikka nuoruus ja kesä lakastuvat teiltä,
niin jätätte kuitenkin nuoruuden ja kesän jälkeenne missä vaan kuljette
-- sydämiin, joita paljas realismi tekisi ainaiseksi vanhoiksi ja jotka
tykyttäisivät hitaasti pilvisen taivaan alla, jolla ei olisi aurinkoa
eikä tähtejä; minä pyydän teitä sentähden muistamaan kuinka ihana
laulajan kohtalo on -- te voitte viettää elämänne sopusoinnussa
laulunne kanssa ja, niinkuin lapsenne teki, viskata kukkanne taivasta
kohti, silmät taivaasen kohoitettuina. Ajatelkaa tätä kun puhutte
surevan ystäväni kanssa, niin te'ette hänelle hyvää, samoin kuin olette
minulle tehnyt, ymmärtämättä kuinka ihminen, joka etsii kauneutta,
niinkuin te, voi viedä meitä mukaansa matkallansa, niin että mekin
alamme kauneutta hakea ja huomaamme kedon kukkia, joita emme ennen ole
nähneet."

Tom tuli nyt pieneen huoneesen, jossa miehet istuivat, ja nämä kolme
miestä menivät ulos, kulkien oikosinta tietä kaupungista vainioille ja
metsiin.



KOLMASTOISTA LUKU.


Lieneekö laulaja ihastunut siitä, että Kenelm häntä kiitti, tahi ei,
sitä emme tiedä, mutta hänen puheensa tänä päivänä oli niin viehättävä,
että Tom vallan oli ihmeissään ja Kenelm lausui vaan väliin jonkun
sanan, jonka tarkoitus oli saattaa laulajaa pää-asiasta puhumaan.

Puhuttiin ulkonaisista asioista, luonnonesineistä -- sellaisista, jotka
huvittavat lapsia ja miehiä, mitkä, niinkuin Tom Bowles, ovat tottuneet
katselemaan heitä ympäröiviä esineitä enemmän sydämen kuin sielun
silmillä. Tämä vaeltaja tunsi hyvin lintujen ja hyönteisten ja muiden
eläinten tapoja ja kertoi huvittavia tarinoita niistä omituisella,
osaksi leikillisellä, osaksi juhlallisella, tavalla, joka suuresti
viehätti Tomia, saattoi häntä nauramaan ja väliin tuotti kyyneleitä
hänen suuriin sinisiin silmiinsä.

He söivät päivällistä tien varrella olevassa ravintolassa, ja
päivällinen oli iloinen; sitten he hitaasti lähtivät takaisin. Sen
mukaan kuin päivä pimeni, heidän puheensa kävi totisemmaksi, ja
Kenelmkin otti puheesen osaa. Tom kuunteli äänettömänä -- yhä
ihastuneena. Kun vihdoin tulivat kaupungin näköisälle, päättivät he
levätä vähän aikaa pienessä pensastossa, jossa maa oli pehmeä ja
sammalta kasvava ja jossa kukat suloisesti tuoksuivat.

Heidän ollessansa pitkällänsä nurmikolla ja lintujen laulellessa
iltalaulujansa puiden oksilla, tahi hypellessä pelvotta heidän
ympärillänsä nurmikolla iltaruokaa haeskellen, sanoi vaeltaja
Kenelmille: "Te sanoitte ett'ette ole runoilija, mutta minä olen varma
siitä, että teillä on runollinen katsantotapa; te olette varmaankin
kirjoittanut runoja?"

"Minä olen, kuten jo ennen teille sanoin, kirjoittanut ainoastaan
koulurunoja kuolleilla kielillä; mutta minä löysin tänä aamuna
matkalaukustani runon, jonka eräs koulukumppanini on kirjoittanut, ja
minä pistin sen lakkariini lukeakseni sen teille. Se ei ole sellainen
kuin teidän runonne ovat, jotka nähtävästi vallan itsestään kumpuavat
teidän sielustanne, eivätkä ole toisten runoilijain jälittelemistä.
Nämä värssyt on eräs skotlantilainen kirjoittanut ja ne ovat vanhain
ballaadien tapaiset. Sanat eivät ole itsessään mistään arvosta, mutta
aatteessa on jotain, joka minusta oli omituista ja teki niin syvän
vaikutuksen minuun että päätin kopioida runo itselleni, ja tämä
jäljennös on tavalla tahi toisella joutunut lehtien väliin yhteen
niistä kahdesta kirjasta, jotka otin mukaani kotoa."

"Mitä kirjoja ne ovat? Minä panen vetoa siitä, että ne ovat
runoelmia ---"

"Väärin arvattu! Molemmat ovat filosoofisia kirjoja ja kuivia kuin
luut. Tom, sytyttäkää piippunne, ja te, sir, nojatkaa mukavasti
kyynärpäätä vasten; saan ilmoittaa, että ballaadi on pitkä.
Kärsivällisyyttä tarvitaan."

"Tarkkaavaisuutta!" sanoi laulaja.

"Tulta!" lisäsi Tom.

Kenelm alkoi lukea -- ja hän luki hyvin --

        Lord Ronaldin morsian.

                  1.

    "Miks' torille väkeä kokoontuu
    Kun tähdet tuikkivat viel'?"
    "On juhlapäivä kun roviolla
    Noita-akka poltetaan siell'."

    "Miks' sai hän tuomion sellaisen --
    Laihon tuleenko pisti hän,
    Vai ryöstikö haudan hän noituen,
    Tai äidiltä pienoisen?"

    "Ei sellaiset rikokset olleetkaan,
    Hän sairaita hoiteli,
    Ja armoo saarnasi syntisill'
    Ja köyhiä autteli.

    "Vaan Roomasta tullut pyhä mies
    Keksi avulla kirjansa,
    Ett' ihmetyöt hän toimitti
    Petoksella ja valheella.

    "Kosk' Clyden lordin hän vaimo ol',
    Häntä kirkko ois armahtanut,
    Jos varakas noituri-pyhimys tää
    Ois syntinsä tunnustanut.

    "Mutt' hiljaa, tulkaapas katsomaan
    Sotureita ja munkkeja;
    Tuoll' noita on valkeissa vaatteissa,
    Pappi kelloll' ja kirjalla.

    "Ja noita poltettiin roviolla;
    Pappi menestyi vehkeissään.
    Vaan noidalta poikanen eloon jäi
    Clyden tiloja perimään.

    "Ja poikanen kasvavi suureksi;
    Hän ol' ko'okas ja väkevä,
    Ja purjehti selkiä pohjolan
    Sekä etelän meriä.

                  2.

    "Lord Ronald kera morsion kummallisen
    Kotimaahansa palajaa:
    Joka moista mielii suudella
    Ei pelkuri olla saa.

    "Tään morsion silmät ne säihkyivät
    Kuni väijyvän tiikerin;
    Ja pöydän päähän kun istuu hän
    Niin vapisee rohkeinkin.

    "Ja ääni kuin kiljuvan pedon on
    Kun saaliin saa vainullen.
    Ja katse on kolkko ja uhkaava
    Kuin myrsky on syksyinen."

    "Lord Ronald! Mies kosivi lempeä
    Tai kultaa -- kai rikas hän on?"
    "Tääll' Clyden rannoilla ostakoon
    Kuka mielii, morsion;

    "Kyll' tavaraa on mun morsiollain
    Vaikk' ei penniä taloon hän tois,
    Jos silmillä mun häntä katselisit
    Hän kaunihin maailmassa ois!"

    Ja kuninkaall' virkkasi piispa näin:
    "Clyde on saatanan vallassa.
    Ja veri tuon poltetun noidan viel'
    Sykkii suonissa lapsensa.

    "Lord Ronald on kotihin palajanut
    Kera riivatun morsiamen,
    Jonk' käsi kuin noidan on merkitty;
    Sillä käärmeksi muuttuu hän.

    "Kun skotlantilainen rakastuupi
    Itämaisehen kummitukseen,
    Niin autuutensa hän menettääpi
    Joutuu ikuiseen kadotukseen.

    "Kun myrkkyistä hedelmää kantava puu
    Näin maahan kaadettiin,
    Miks' juurineen ylös ei riistetty
    Ja viskattu liekkeihin?"

    Ja kuningas virkkoi:
    "Oi pyhä mies, Sa viisaasti juttelet;
    On kirkoll' rahaa, vaan mulla ei,
    Hyvät Clyden on tilukset.

    "Kun miehen noita lumonnut on
    Pian loihdinta poistetaan.
    Mä kutsutan luokseni molemmat
    Tule sa heitä tuomitsemaan."

                  3.

    Lord Ronald tuli kuninkaan hovihin
    Hänen kanssansa morsionsa.
    Ja herrat kun tulleet ol' pilkkaamaan
    He vapisivat pelvosta.

    Ja piispa, vaikk' kirja ol' kädessä,
    Oli vallan kuin kivettynyt.
    Mutta kuningas yksin ei katsetta
    Tään morsion säikähtynyt.

    Hän lausui: "Ronald, sun kaltaisesi
    Hän naipi vaan vertaisen.
    Mitä sukua on tämä morsiosi,
    Missä koti tään neitosen?

    "Minkä huomenlahjan hän sulle toi,
    Tai millä hän lumosi sun,
    Kun kaunis ja urhokas ritari
    Nai noidan näin riivatun?"

    Ja herrat nauroi, mutt' morsian
    Hän katseli vieraihin;
    "Te vapisisitte, jos isäni
    Nimen teille ma sanoisin.

    "Vaikk' kultaa en tuonut sulhollein
    Enkä nuoruuden suloutta;
    Niin leski jos oisin, kyll' joukottain
    Mulle tulisi kosioita.

    "Mitä hartaimmin toivoo sydämessään,
    Ja salaa Jumalalta,
    Jota ei edes tohdi rukoillakaan,
    Sen sulhoni multa saa.

    "Jokainen nyt sydämensä tutkikoon,
    Mitä enin hän halajaa;
    Sitt' luokoon silmänsä minuun, niin
    Lempisyntinsä nähdä saa."

    Ja piispa ja herrat ja kuningaskin
    Nyt toiveitaan miettivät.
    Kun silmänsä loivat morsiameen,
    Lempisyntinsä näkivät.

    Ei noita nyt morsian ollutkaan,
    Vaan kaunis kuin kukkainen.
    Ja ääni, mi veren sai hyytymään,
    Kuni laulavan leivosen.

    Ja kaikki he morsioon rakastuivat,
    Ja vihasivat sulhasta;
    Nouss' tappelu, huudettiin: "Leskesi
    Otan vaimoksein kohta ma."

    Kun pimeys vaippansa levitteli
    Yli maiden ja merien,
    Niin kuului parkuna salista
    Ja huutoja sotivien.

    Kun päivä taas salihin paistavi,
    Se on kolkko ja hämärä.
    Ja piispa ol' kuolleena laattialla
    Ja vaatteensa veressä.

    Lord Ronald ol' kuolleen vieressä,
    Pani tuppehen miekkansa.
    Ja kuolon kalpeana virkkoi hän:
    "Katsos, hän piti sanansa!

    "Mun morsioni muille ma annan nyt,
    Hän kaunis ei olekaan;
    Kun lempisyntiän' katselen,
    Ma näen nyt kuolleen vaan.

    "Ma huomenlahjastaan huoli en
    Sill' kuollut on toivoni.
    Se papin verehen sammui, tuon,
    Joka poltatti äitini!"

    Lord Ronald yli laattian astuvi,
    Ei kenkään hänt' estele.
    Lord Ronald käy ovesta pihalle,
    Ei kenkään hänt' katsele.

    Ja morsiota, leskeä ylistettiin
    Yli neitoja kaikkia.
    Moni uhraa henkensä eestä tään,
    Jopa sielunkin rauhansa.

    Suo Herra, ett' mitä ei rukoilla voi
    En milloinkaan toivoisi;
    Ett' en milloinkaan ensi huolissan'
    Lempisyntiän' näkisi!

Kun Kenelm oli päättänyt lukemisensa, katseli hän Tomin kasvoja, jotka
olivat käännetyt häntä kohden; hänen suunsa oli auki, silmät hurjan
näköiset, posket kalpeat ja kasvojen sävy ilmoitti sellaista korkeampaa
pelkoa, jommoista kunnioitus ja kauhu yhteisesti herättää. Kun Tom
jälleen tuli tunnoillensa, koetti hän puhua ja hymyillä, mutta ei
kumpikaan onnistunut. Hän nousi äkkiä ja meni pois, hiipi tuuhean
tammen suojaan ja nojasi sen runkoa vasten.

"Mitä ballaadista sanotte?" kysyi Kenelm laulajalta.

"Se ei ilman hyviä puolia ole," vastasi tämä.

"Niin, muutamissa suhteissa se on hyvä."

Laulaja katseli tutkivaisesti Kenelmiä, loi katseensa alas ja kasvot
kävivät vallan punaisiksi.

"Skotlantilaiset ovat ajattelevaista rotua. Se skotlantilainen, joka
kirjoitti tämän ballaadin, muisti varmaankin päivää, jolloin hän näki
kauneutta rakastetun syntisen kasvoissa; mutta jos niin on, niin on
selvä, että hänen katseensa on tästä hairauksesta vapautunut. Mennäänkö
eteenpäin? Tulkaa, Tom!"

Laulaja erosi heistä heidän kaupunkiin tullessansa, sanoen: "On ikävä
etten enää saa teitä kumpaakaan tavata, sillä minä lähden huomenaamulla
täältä. Nyt muistan, tässä on adressi, jonka te pyysitte minun hankkia;
olen unohtanut ennen sitä antaa."

_Kenelm_: "Pienen tytön adressiko? Se oli hauskaa että häntä
muistitte."

Laulaja taas katseli tutkivaisesti Kenelmiä, tällä kertaa luomatta
silmiänsä maahan. Kenelm näytti niin tyyneeltä, että voi sanoa hänen
olleen hajamielisen.

Kenelm ja Tom kulkivat muutamia minuuttia äänettöminä edelleen
eläinlääkärin taloa kohti. Sitten Tom kuiskasi: "Eikö tarkoituksenne
ollut, että noiden värssyjen piti koskea minuun tähän -- tähän," ja hän
löi rintoihinsa.

"Värssyt oli kirjoitettu aikaa ennen kuin minä teitä nä'in, Tom; mutta
hyvä on, jos niiden tarkoitus vaikuttaa meihin kaikkiin. Teidän
puolestanne, ystäväni, en enää mitään pelkää. Ettekö jo ole vallan
toinen ihminen?"

"Minä tunnen, että minussa muutos tapahtuu," vastasi Tom surullisella
äänellä. "Kun minä kuulin teidän ja tuon herran puhuvan niin paljon
asioita, joita en milloinkaan ennen ole ajatellut, niin tunsin jotain
mielessäni -- te nauratte, kun kerron sitä teille -- jotain, joka
muistutti lintua."

"Muistutti lintua -- hyvä! -- linnulla on siivet."

"Aivan niin."

"Ja teistä oli niinkuin siivet, joista ette ennen tiennyt mitään, olisi
lyöneet häkin seiniä vasten. Te olitte silloin vainuillenne uskollinen,
rakas kumppanini -- vainuillenne, joiden kautta käsitätte avaruuden ja
taivaan. Rohkaiskaa mielenne -- häkin ovi on piakkoin aukeava. Ja nyt
minä, käytöllisesti puhuen, jäähyväisiksi annan teille tämän neuvon:
teillä on vilkas ja tunteellinen henki, jonka olette sallinut teidän
voimakkaan ruumiinne pitää kahleissa ja sorron alaisena. Antakaa tälle
hengelle vapautta. Hoitakaa uutterasti tointanne: säännöllinen työ on
hengelle hyvin tarpeellinen; mutta kehittäkää joutohetkinä niitä uusia
ajatuksia, joita teidän kanssapuheenne miesten kanssa, jotka ovat
tottuneet enemmän kehittämään henkeänsä kuin ruumistansa, on teissä
herättänyt. Ruvetkaa lukuseuran jäseneksi ja harrastakaa lukemista.
Viisas mies on sanonut: 'Kirjat laajentavat nykyisyyden lisäämällä
siihen entisyyden ja tulevaisuuden.' Etsikää sivistyneiden miesten ja
sivistyneiden naistenkin seuraa; ja kun olette vihoissanne jollekin,
niin puhukaa hänen kanssansa -- älkääkä lyökö häntä maahan; mutta ennen
kaikkea, älkää antako sen vihollisen voittaa teitä, joka on teitä
väkevämpi -- Juopumuksen. Tehkää tätä; ja kun taas teitä tapaan, niin
olette --"

"Oh, sir, tuletteko vielä minua tapaamaan?"

"Kyllä, jos me molemmat elämme, niin lupaan sitä tehdä."

"Milloin?"

"Katsokaa, Tom, meissä on kumpaisessakin jotain, jota meidän tulee
koettaa kuolettaa itsessämme. Te kuoletatte sitä sen kautta, että
olette tyynenä ja rauhaisena, ja minun täytyy kuolettaa sitä, jos voin,
kuljeksimalla ympäri maata. Sentähden nyt olen matkoilla. Toivokaamme,
että kumpainenkin olemme uusia ja parempia ihmisiä kuin nyt, kun vasta
toisiamme kättelemme. Koettakaa te puolestanne parastanne, rakas Tom,
ja Jumala olkoon teille armollinen."

"Ja Jumala teitä siunatkoon!" huudahti Tom innolla, ja kyyneleet
vierivät salaamatta hänen sinisistä silmistänsä.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Vaikka Kenelm lähti Luscombesta tiistaiaamuna, niin hän ei saapunut
Neesdale Park'iin ennenkuin keskiviikkoaamuna, vähää ennen kuin
päivälliskello soi. Hänen seikkailujansa tällä ajalla ei kannata tässä
ruveta selittelemään. Hän oli toivonut tapaavansa laulajan, mutta hän
ei häntä tavannut.

Hänen matkalaukkunsa oli tullut, ja hän huokasi kun hän pukeutui
herrasmiehen iltapukuun. "Pian olen taas joutunut omaan nahkaani,"
sanoi hän itsekseen.

Talossa oli muutamia muitakin vieraita, vaikka seura ei ollut suuri.
Vieraita oli kutsuttu tulevan vaalin johdosta ja olivat tilanomistajia
ja pappeja kaukaisemmista kreivikunnan osista. Vieraiden joukossa oli
korkeasukuisin ja tärkein George Belvoir, joka tässä tilaisuudessa oli
seuran päähenkilö.

Kenelm mukautui kohtaloonsa tässä seurassa nöyryydellä, joka tuntui
katumukselta.

Ensimmäisenä päivänä hän puhui hyvin vähän, ja se nainen, jonka hän vei
ruokapöytään, piti häntä hyvin ikävänä nuorena miehenä. Mr Travers
koetti turhaan saada häntä paremmalle tuulelle. Hän oli toivonut paljon
huvitusta vieraansa omituisuuksista, joka vieras oli ollut niin
puhelias kivikossa, mutta hän huomasi pettyneensä. "Minä olen aivan
kuin lord Pomfret raukka," kuiskasi hän Mrs Campionille, "joka ihastui
Punchin vilkkaasen puheesen ja senvuoksi osti sen, mutta hämmästyi
suuresti, kun hän sen kotia sai, siitä ett'ei Punch osannut puhua."

"Mutta teidän Punchinne kuuntelee," sanoi Mrs Campion, "ja tekee
havaintoja."

George Belvoir sitä vastoin oli kaikkein mielestä erittäin hauska.
Vaikk'ei hän luonnoltaan ollut iloinen, koetti hän kuitenkin näyttää
iloiselta -- hän näet nauroi tilanomistajien kanssa ja puheli varsin
ystävällisesti heidän vaimojensa ja tyttäriensä kanssa kreivikunnan
tanssitunneista ja croquetin heittämisestä ja muista samankaltaisista
asioista; ja kun hän iltapuolella, niinkuin Cato oli 'lämmittänyt
avunsa viinillä,' niin avu sangen huvittavalla tavalla puhkesi
ylistämään hyviä ihmisiä -- se on, hänen omia puoluelaisiansa -- ja
kiroomaan huonoja ihmisiä -- se on vastapuolueesen kuuluvia.

Väliin hän kääntyi Kenelmiin, kysyen hänen mielipidettänsä, ja Kenelm
aina vastasi samalla tavalla: "Teidän lausumissanne sanoissa on paljon
miettimisen aihetta."

Ensimmäinen ilta päättyi niinkuin illat tavallisesti päättyvät maalla.
Kuljettiin vähän aikaa terassilla kuunvalossa; senjälkeen muutamat
nuoret neidet lauloivat ja ijäkkäämmät naiset pelasivat whist'iä;
sitten seurasi viiniä ja vettä sekä tupakkahuone niille, jotka
tupakoivat, ja sänky niille, jotka eivät sitä tehneet.

Illan kuluessa Cecilia osaksi täyttääksensä emännän velvollisuuksia,
osaksi säälien ujoutta, joka sääli oli hyväntahtoisissa ja
sivistyneissä henkilöissä tavallinen, oli lähestynyt Kenelmiä ja
koettanut saada häntä pois siitä yksinäisyydestä, jolla hänen oli
onnistunut itsensä ympäröidä; mutta turhaan sekä tyttärelle että
isälle. Kenelm vastasi hänelle tyyneellä mielenmaltilla, jonka olisi
pitänyt vakuuttaa tyttöä siitä, ett'ei yhdenkään ihmisen maan päällä
ollut vähemmän tarvis sääliä ujoudesta, joka ei herrasmiehelle sovi, ja
ett'ei kukaan vähemmän tarvinnut emännän kohteliaita yrityksiä
huvitella häntä, tahi oikeammin vähentää hänen ikäväänsä; mutta hänen
vastauksensa olivat yks'toikkoiset ja lausuttiin tavalla, joka ilmoitti
että hän sydämessään ajatteli: "Kunpa tuo tuhmeliini antaisi minun olla
rauhassa!"

Cecilia ensi kerran elämässänsä tunsi itsensä loukatuksi ja alkoi,
kumma kyllä, enemmän mielistyä tähän väliäpitämättömään muukalaiseen,
kuin yleisesti pidettyyn, iloiseen ja hauskaan George Belvoiriin, jonka
hän tiesi olevan sen verran rakastunut häneen, kun hän taisi olla.

Kun Cecilia Travers tänä iltana meni huoneesensa lepäämään, sanoi hän
hymyillen palvelustytöllensä, että hän oli liian väsynyt antaaksensa
tämän laittaa hänen hiuksensa; mutta kun tyttö oli mennyt, katsoi hän
peiliin vakaammasti ja suuremmalla tyytymättömyydellä kuin hän
milloinkaan ennen oli tehnyt; ja vaikka hän oli väsynyt, seisoi hän
kuitenkin ikkunassa katsellen kuunvaloa kauan aikaa sen jälkeen kuin
palvelustyttö oli mennyt pois.



VIIDESTOISTA LUKU.


Kenelm Chillingly on nyt useampia päiviä ollut vieraana Neesdale
Parkissa. Hän on jälleen saanut puhetaidon, muut vieraat ovat lähteneet
pois, George Belvoirkin. Leopold Travers on mieltynyt Kenelmiin.
Leopold oli niitä miehiä, jotka kenties eivät ole harvinaisia
Englannissa, joilla on suuret hengen voimat, mutta sangen vähän
kirjallista oppia, ja kun he tutustuvat kirjakoihin, joka ei ole
pedantillinen, niin he rakastavat hänen seuraansa ja kummastelevat sitä
että toinen vahvistaa niitä johtopäätöksiä, joita heidän oma
synnynnäinen älynsä on tehnyt elämän suhteen; tai että nämä
johtopäätökset vastustamattomilla väitöksillä kumotaan. Leopold Travers
rakasti leikkipuhetta, niinkuin käytännölliset ja hyväpäiset miehet
yleensä, ja häntä huvitti Kenelmin omituinen käytös ja puhetapa, ja
usein hän luuli Kenelmin pilapuhetta täydeksi todeksi.

Siitä asti kuin Leopold Travers jätti pääkaupungin ja rupesi
maanviljelystä harjoittamaan, tapasi hän niin harvoin miestä, jonka
kanssa hän taisi puhua muista asioista, kuin sellaisista, jotka
koskivat hänen jokapäiväistä elämäänsä, että Kenelmin käsitykset
ihmisistä ja oloista huvittivat häntä ja saattoivat häntä lausumaan
omia filosoofisia mietelmiänsä, jotka hän tietämättänsä oli kehittänyt
ja jotka kauan olivat tutkimatta ajullisen järjen piiloissa olleet.
Kenelm puolestansa huomasi Leopold Travers'issa paljon, joka häntä
miellytti ja jota hän ihaili; mutta hän käänsi heidän suhteensa
toisiinsa vuosien suhteen ja puhui Travers'in kanssa ikäänkuin tämä
olisi ollut häntä nuorempi. Hänen omituisia teoriiojansa oli että
jokainen sukupolvi on olentonsa puolesta edellistä sukupolvea vanhempi,
etenkin kaikessa mitä koskee tiedettä; ja hän sanoi, että "elämän
tutkiminen on tiede, eikä taide."

Mutta Cecilia -- minkä vaikutuksen hän teki nuoreen vieraasen?
Vaikuttiko häneen tytön erinomainen kauneus ja henki, joka oli niin
kehittynyt, että hän taisi keskustella niiden kanssa, jotka rakastavat
ajattelemista, ja joka kuitenkin oli kyllin naisellinen ja leikillinen
käsittääksensä olojen iloista puolta ja antaaksensa pikkuseikoille,
jotka ovat inhimillisten asiain summa, niiden oikea asema? Tyttö
vaikutti häneen, ja se oli hänelle uutta ja hauskaa. Väliin hän tytön
läsnä ollessa ja väliin yksinään ollessansa vaipui syviin
keskusleluihin itsensä kanssa ja sanoi: "Kenelm Chillingly, kun nyt
olet palannut omaan nahkaasi, eikö sinusta olisi parasta, että jäisit
siihen? Etkö voisi tyytyä osaasi harhailevana Adamin jälkeläisenä, jos
kumppaniksesi saisit niin virheettömän Evan jälkeläisen kuin se, joka
nyt edessäsi liehuu?" Mutta hän ei voinut itsestänsä hankkia
tyydyttävää vastausta niihin kysymyksiin, jotka hän näin oli itsellensä
tehnyt.

Kerta hän äkkiä sanoi Travers'ille, kun he, palatessansa eräältä
kävelymatkalta, vilahdukselta näkivät Cecilian valoisan muodon, hänen
kumartuessansa tien vierellä olevain kukkalavain yli: "Ihailetteko te
Virgilioa?"

"Totta puhuakseni en ole Virgiloa lukenut siitä asti kuin olin poikana;
ja, suoraan sanoen, hän minusta tuntui hyvin yks'toikkoiselta."

"Kenties sentähden, että hänen runonsa ovat niin puhtaat ja kauniit
muodon puolesta."

"Ehkä. Kun on vallan nuori, niin rakastaa sitä mikä on virheellistä, ja
jos runoilijan runoissa ei ole virheitä, niin voimme luulla, että
häneltä puuttuu vireyttä ja vilkkautta."

"Kiitoksia tästä selvästä selityksestä," vastasi Kenelm ja lisäsi
miettiväisesti itseksensä: "Minä pelkään, että haukottaisin hyvin
usein, jos olisin naimisissa Miss Virgilian kanssa."



KUUDESTOISTA LUKU.


Mr Travers'in talossa oli melkoinen kokoelma perhemuotokuvia, joista
harvat olivat hyvin maalatut, mutta Mr Travers oli nähtävästi ylpeä
näistä hänen sukunsa vanhuuden todisteista. Näitä kuvia ei ollut
ainoastaan seurahuoneiden seinillä, vaan niitä oli etevimmissä
makuusuojissakin ja ne hymyilivät tahi katselivat kolkon näköisinä
katsojaan pimeäin käytäväin ja kaukaisten etuhuoneiden seiniltä. Kun
Cecilia eräänä aamuna oli matkalla posliinikammariin, näki hän Kenelmin
tarkasti katselevan naisenkuvaa, joka oli pantu tällaiseen pimeään
soppeen, josta hän takaportaita myöten porstuasta pääsi omaan
huoneesensa.

"Minä tosin en ymmärrä maalauksia arvostella," sanoi Kenelm kun Cecilia
pysähtyi hänen viereensä tultuansa; "mutta minusta tämä kuva on
parempi, kuin enimmät, jotka teidän kokoelmassanne ovat kunniapaikan
saaneet. Ja kasvot ovat niin suloiset, että ne olisivat koristeena
ruhtinaallisessakin taulukokoelmassa."

"Niin," sanoi Cecilia huoaten. "Kasvot ovat suloiset ja kuvaa pidetään
Lely'n parhaampana mestariteoksena. Se riippui ennen ison salin
kakluunin yläpuolella; mutta isäni muutti sen jo monta vuotta sitten
tänne."

"Kenties sentähden, että hän huomasi ett'ei se ollutkaan perhekuva?"

"Päinvastoin -- sentähden että häntä surettaa ajatella sen olevan
perhekuvan. Hiljaa! minä kuulen hänen askeleitansa; älkää puhuko hänen
kanssansa kuvasta; älkää katselko sitä hänen nähden. Asia on hänelle
hyvin ikävä."

Cecilia kiiruhti posliinikammariin ja Kenelm meni omaan huoneesensa.

Minkähän rikoksen tämä nainen oli tehnyt Kaarlo II aikana, joka tuli
ilmi vasta Victorian hallituksen aikana ja joka oli antanut Leopold
Travers'ille syytä ottaa hänen kuvansa, joka oli kaunein koko talossa,
pois sen entisestä paikasta ja panna se näin syrjäiseen paikkaan?
Kenelm ei sen enempää asiasta puhunut, ja tunnin kuluttua hän ei enää
asiata ajatellut. Seuraavana päivänä hän lähti ratsastamaan Travers'in
ja Cecilian kanssa. He ratsastivat hiljaisia ja varjoisia kujia pitkin,
ilman määrättyä päämäärää, kun äkkiä, eräässä paikassa, missä kolme
kujaa yhtyi erään laitumen kulmassa, yksinäinen harmaa torni kohosi
heidän edessänsä keskellä avaraa ruohoista kenttää, joka näytti ennen
olleen puistona, sillä siellä täällä kentällä oli isojen tammien
kantoja.

"Cissy!" huudahti Travers suutuksissaan, pidätti hevosensa ja keskeytti
valtiollisen puheen, jota hän oli pakoittanut Kenelmiä kuuntelemaan --
"Cissy! Mitä tämä on! Me olemme väärälle tielle joutuneet! Noh, se on
yhdentekevää, minä näen tuolla," osoittaen oikealle, "vanhan Mondellin
talon uuninpiiput. Hän ei vielä ole luvannut ääntänsä George
Belvoirille. Minä lähden häntä puhuttelemaan. Palatkaa te takaisin,
sinä ja Mr Chillingly -- olkaa minua vastassa Ternerin niityllä ja
odottakaa minua siellä siksi kun tulen. Minun ei tarvitse pyytää teitä
suomaan minulle anteeksi epäkohteliaisuuttani, Mr Chillingly. Ääni on
aina ääni." Näin sanoen Mr Travers ohjasi hevosensa, joka oli vanha
metsästyshevonen, syrjälle, ja kun ei veräjää ollut näkyvissä, antoi
hän sen hypätä aidan yli ja katosi vanhan Mondellin uuninpiippuja
kohti. Kenelm, joka tuskin oli kuullut isäntänsä käskyä Cecilialle ja
anteeksipyyntöä häneltä itseltä, oli ääneti ja katseli vanhaa harmaata
tornia, joka niin odottamatta oli hänen näkyviinsä tullut.

Vaikka Kenelm ei ollut mikään oppinut muinaistutkija, niinkuin hänen
isänsä, niin kaikki muinaisjäännökset erittäin häntä miellyttivät; ja
vanhat harmaat tornit, jotka eivät ole kirkontornia, ovat Englannissa
hyvin harvinaisia. Kaikki tämän vanhan harmaan tornin ympärillä puhui
sanomattomalla surumielisyydellä raunioina olevasta muinaisuudesta:
sen vieressä nähtiin suuren götiläisen rakennuksen jäännökset, jotka
kohosivat siellä täällä särkyneinä holvikaareina; korkeilla äyräillä
varustettu kuiva oja oli entinen vallihauta; olipa se kukkulakin vielä
olemassa, jolla paroni muinoin istui oikeutta. Harvoin etevinkään
muinaistutkija löytää tämän jäännöksen normandilaisesta ajasta maalla,
joka vielä on jonkun vanhimman anglo-normandilaisen perheen hallussa.
Tuo jylhä luonto ylt'ympärillä; nuo ruohoiset kentät vanhoine
jättiläiskokoisine tammirunkoineen, jotka olivat ontot sisästä ja
latvotut; kaikki yhdessä harmaan tornin kanssa puhui menneistä ajoista,
jotka olivat yhtä kaukana Viktorian hallituksesta kuin pyramidit
Egyptin sijaiskuninkaan hallituksesta.

"Palatkaamme takaisin," sanoi Miss Travers, "isäni ei soisi että minä
pysähtyisin tänne."

"Suokaa anteeksi! viipykää hetkinen. Minä soisin että minun isäni olisi
täällä; hän viipyisi täällä auringon laskuun saakka. Mutta mikä on
tämän vanhan tornin historia? -- historia sillä varmaankin on."

"Jokaisella kodilla on historiansa -- talonpojan tuvallakin," sanoi
Cecilia. "Mutta suokaa anteeksi, että pyydän teitä noudattamaan isäni
pyyntöä. Minun ainakin täytyy palata."

Näin pakoitettuna Kenelm vastahakoisesti käänsi katseensa rauniosta ja
ratsasti Cecilian luo, joka jo oli paluumatkalla.

"Minä en suinkaan luonteeltani ole kyseliäs," sanoi Kenelm, "mitä
elävitten oloihin tulee. Mutta minä en viitsisi au'aista kirjaa,
jollei mennyt aika minua miellyttäisi. Olkaa hyvä ja tyydyttäkää
uteliaisuuttani saada tietää jotakin tästä vanhasta tornista. Se ei
voisi näyttää surumielisemmältä ja autiommalta, jos itse olisin sen
rakentanut."

"Sen surullisimmat muistot ovat yhteydessä myöhäisemmän ajan kanssa,"
vastasi Cecilia. "Torni oli ennen muinoin vartijatornina eräässä
linnassa, jonka omisti vanhin ja aikoinaan mahtavin perhe näillä
seuduin. Sen omistajat olivat paronia, jotka ottivat tehokkaasti osaa
ruusujen sotiin. Viimeinen heistä oli Richard III:nen puolella ja
Bosworthin tappelun jälkeen hän menetti arvonimensä ja suurin osa
maasta pantiin takavarikkoon. Uskollisuus Plantagenetia kohtaan oli
tietysti petosta Tudoria kohtaan. Mutta perheen uudestaan vaurastuminen
riippui nyt sen suoranaisista jälkeläisistä, jotka yleisestä onnensa
haaksirikosta olivat pelastaneet niin paljon maata, joka vastaa
varakkaan tilanomistajan tilaa -- jonka tulot kenties olivat yhtä
suuret kuin isäni, mutta joka oli alaltansa isäni tilaa paljon
suurempi. Mutta kuitenkin kreivikunnassa näitä tilanomistajia pidettiin
suuremmassa arvossa kuin rikkainta peeriä. He olivat vielä kreivikunnan
vanhin perhe; ja heidän sukupuunsa osoitti heidän olevan sukua
Englannin historian kuuluisimpain sukujen kanssa. Linnaa -- jota aika
ja piiritykset olivat hävittäneet -- eivät koettaneetkaan korjata. He
asuivat linnan lähellä olevassa talossa, joka oli Elisabetin aikana
rakennettu, jota ette voi nähdä, sillä se on laaksossa tornin takana --
yksinkertainen, vanhanaikuinen, maalaiselle tilanomistajalle sopiva
talo. Meidän perhe tuli naimisen kautta näiden sukulaisiksi. Muotokuva,
jonka näitte, oli tämän perheen tyttären kuva. Ja jokainen
tilanomistaja kreivikunnassa ylpeili hyvin siitä että heimostui
Fletwodien kanssa.

"Fletwode -- oliko se heidän nimensä? Minä muistuttelen kuulleeni nimen
yhteydessä jonkun hirvittävän -- ei, se ei voi olla sama perhe --
kertokaa edelleen, olkaa hyvä!"

"Minä pelkään, että se on sama perhe. Mutta minä lopetan kertomukseni
sellaisena kuin olen sen kuullut. Tila joutui vihdoin eräälle Bertram
Fletwodille, joka, kovaksi onneksi, sanottiin olevan erinomaisen viisas
toimintomies. Hän ynnä muut kreivikunnan herrasmiehet olivat suuresti
mieltyneet erääsen kaivosyhtiöön; hän osti suuren joukon osakkeita;
rupesi johtokunnan puhemieheksi --"

"Minä ymmärrän; ja joutui tietysti häviölle."

"Ei: vielä pahemmin, hän tuli hyvin rikkaaksi; ja, onnettomuudeksensa,
hän halusi tulla vieläkin rikkaammaksi. Olen kuullut, että siihen
aikaan keinottelu-raivo oli hyvin yleinen. Hän liittyi tällaisiin
yrityksiin ja menestyi hyvin, kunnes hän vihdoin houkuteltiin panemaan
suuren osan täten saatua omaisuuttansa pankkiin, joka silloin oli
hyvässä maineessa. Tähän saakka hän oli hyvin rakastettu ja arvossa
pidetty kreivikunnassa, mutta samat tilanomistajat, jotka olivat
osallisina kaivosyhtiön seikkailuissa ja tunsivat hyvin vähän tahi
eivät ensinkään toisia kauppatuumia, joissa hänen nimeänsä ei nähty,
olivat hämmästyvinään, kun kuulivat Fletwode'n Fletwode'sta näin
julkisesti rupeavan kauppaliittoon Clapham'in Jones'in kanssa eräässä
Londonin pankissa.

"Hidasta väkeä, nuo maalaiset tilanomistajat -- jälessä aikaansa. Noh?"

"Olen kuullut, että Bertram Fletwode oli tätä tuumaa vastaan, mutta
hänen poikansa kehoitti häntä siihen. Tällä pojalla, Alfredilla,
sanottiin olevan vieläkin suurempi toimintokyky kuin hänen isällänsä
oli. Mrs Campion tunsi vallan hyvin Alfred Fletwode'n. Hän sanoo hänen
olleen kauniin, vilkassilmäisen miehen, joka oli äärettömän
kunnianhimoinen -- enemmän kunnianhimoinen kuin itara -- ja joka
kokoili rahaa vähemmän niiden itsensä tähden kuin sen puolesta, jota
niillä saavutetaan -- arvon ja vallan. Hänen hartain toivonsa oli, Mrs
Campionin kertomuksen mukaan, saada vanha paroni-arvo takaisin, mutta
ei ennen kuin hän sen kanssa voi yhdistää omaisuuden, joka vastasi niin
vanhan arvonimen loistoa ja korvasi uudempain peerein rikkautta nimen
korkeammalla arvolla."

"Kurja kunnianhimo tosiaan; minä katsoisin vinttikammarissa asuvan
runoilijan kunnianhimoa paremmaksi. Mutta minä en mikään tuomari ole.
Kiitos Jumalan, minä en ole kunnianhimoinen. Mutta jokainen
kunnianhimo, jokainen toivo kohota, on viehättävä sille, joka on
tyytyväinen kun vaan itse ei häviölle joudu. Poika kulki siis
omaa tietänsä, ja Fletwode piti seuraa Jones'ille rikkauteen ja
paroni-arvoon vievällä tiellä -- sillä välin kai poika nai? ja siinä
tapauksessa tietysti herttuan tahi pohatan tyttären. Kunnian etsimistä,
rahanhankkimista, jonka kautta hän oli vaarassa tulla alennetuksi tai
joutua työhuoneesen. Aikakauden edistys!"

"Ei," vastasi Cecilia, joka hymyili hänen innollensa, mutta hymyili
suruisesti, "Fletwode ei nainut herttuan eikä pohatan tytärtä; mutta
hänen vaimonsa oli kuitenkin jaloa sukua -- köyhää, mutta hyvin ylpeää.
Kenties hän nai kunnianhimosta, mutta ei voitonhimosta. Hänen vaimonsa
isä oli mahtava valtiollinen mies, joka kenties olisi voinut olla
hänelle hyödyksi hänen vaatiessansa paroni-arvoa takaisin. Äiti, jolla
oli etevä asema seuraelämässä, oli likeistä sukua meidän läheisen
sukulaisemme -- Lady Glenalvonin kanssa."

"Lady Glenalvon, jonka minä pidän suurimmassa arvossa naistuttavieni
joukossa! Oletteko sukua hänen kanssansa?"

"Olen; Lord Glenalvon oli äitini eno. Mutta minä tahdon lopettaa
kertomukseni ennenkuin isäni tulee. Alfred Fletwode ei nainut ennenkuin
kauan aikaa sen jälkeen kuin hän rupesi pankin osakkaaksi. Hänen isänsä
oli hänen pyynnöstänsä Mr Jones'in kuoltua ostanut koko toimituksen.
Pankki hoidettiin nimellä Fletwode ja Poika. Mutta isä oli osakas vaan
nimeksi, tahi niinkuin luullakseni sanotaan 'nukkuva' kumppani. Hän oli
jo aikaa sitten herennyt asumasta kreivikunnassa. Vanha talo ei ollut
kylläksi iso hänelle. Hän oli ostanut linnantapaisen asunnon naapuri
kreivikunnassa; sillä hän eli hyvin suurellisesti; oli aulis tieteiden
ja taiteiden suosija; ja vaikka hän aikaisin ryhtyi kaikenmoisiin
kauppatuumiin, niin hän näyttää olleen hyvin etevä ja hieno
seuraihminen. Muutamia vuosia ennen hänen poikansa naimista hän oli
tullut halvaukseen ja hänen lääkärinsä kielsi hänen ottamasta osaa
toimiin. Siitä ajasta hän ei enää puuttunut pankin hoitoon. Hänellä oli
ainoastaan yksi tytär, joka oli paljon nuorempi Alfredia. Lord
Cagleton, minun enoni, oli kihloissa hänen kanssansa. Hääpäivä oli jo
määrätty -- kun maailma ihmeeksensä sai tietää että tuo suuri
kauppahuone Fletwode ja Poika oli lakkauttanut maksunsa -- onko se
oikein sanottu?"

"Minä luulen niin."

"Suuri joukko ihmisiä joutui häviölle tämän vararikon kautta. Yleinen
mielipaha oli suuri. Tietysti koko Fletwoden omaisuus annettiin
velkojille. Vanha Mr Fletwode julistettiin laillisesti syyttömäksi
kaikkeen paitsi siihen että hän oli liian paljo poikaansa luottanut.
Alfredia syytettiin petoksesta -- väärennyksestä. Minä tietysti
en tarkoin tunne näitä asioita. Hän tuomittiin pitkälliseen
rangaistustyöhön, mutta kuoli päivää ennen kuin tuomio lankesi --
luultavasti myrkkyyn, jota hän kauan oli luonansa kantanut. Nyt
ymmärrätte miksi isäni, joka on melkein liian arka kunnian-asioissa,
muutti Arabella Fletwoden kuvan pimeään soppeen -- tämä nainen oli
tosin hänen sukulaisensa, mutta myöskin tuomitun pahantekijän sisar --
ja te käsitätte myöskin miksi koko tämä asia on hänelle ikävä. Hänen
lankonsa olisi nainut pahantekijän sisaren; ja vaikka tämä kihlaus
tietysti kaikessa hiljaisuudessa purattiin sen kauhean häpeän tähden,
joka Fletwodeja oli kohdannut, niin luulen, ettei eno raukka
milloinkaan toipunut tästä hänen toiveidensa kuoliniskusta. Hän lähti
ulkomaille ja kuoli Madeirassa kauan kiduttuansa."

"Ja pahantekijän sisar, kuoliko hänkin?"

"Ei; ainakaan minun tietääkseni. Mrs Campion sanoo sanomalehdissä
nähneensä ilmoituksen vanhan Mr Fletwoden kuolemasta, ja tiedon siitä
että Miss Fletwode tämän tapauksen jälkeen oli lähtenyt Liverpoolista
New Yorkiin."

"Alfred Fletwoden vaimo tietysti palasi perheensä luo?"

"Valitettavasti ei -- vaimo parka! Hän ei ollut monta kuukautta
naimisissa ollut kun pankki joutui häviöön; ja hänen onneton miehensä
näyttää muiden ystäväin nimien joukossa myöskin vääristäneen vaimonsa
elatusverojen hoitajan nimen ja siten saanut käsiinsä nekin varat,
joilla vaimo muuten olisi voinut itsensä elättää. Vaimon isä kärsi
myöskin suuren tappion tässä häviössä, sillä hän oli vävynsä neuvosta
uskonut suuren osan omaisuuttansa Alfredille, joka omaisuus nyt meni
yleiseen takavarikkoon. Minä luulen, että hän oli hyvin kova mies;
hänen tytär raukkansa ei ainakaan milloinkaan palannut hänen luoksensa.
Hän kuoli luullakseni jo ennen Bertram Fletwodea. Koko kertomus on
hyvin surullinen."

"Surullinen kyllä, mutta rikas terveellisistä varoituksista niille,
jotka elävät edistyksen aikakaudessa. Tässä näette varakkaan perheen,
joka on vierasvarainen, rakastettu ja suuremmassa arvossa pidetty kuin
rikkaammat ylimykset -- ei ollut sitä perhettä, joka ei olisi ylpeillyt
olevansa sukua sen kanssa. Äkkiä esiintyy tähän onnelliseen perheesen
tuo aikakauden lempilapsi, tuo edistyksen sankari -- kunnon
toimintomies. Hänen olisi pitänyt tyytyä elämään niinkuin hänen
esi-isänsä! Hänen olisi pitänyt tyytyä sellaisiin vähäpätöisyyksiin
kuin hyvään tuloon, kunnioitukseen ja rakkauteen! Hän oli liian
hyväpäinen siksi. Meidän aikakautemme on rahankokoomisen aikakausi --
täytyy elää aikakautensa mukaan! Hän elää aikansa mukaan. Syntyneenä
maalais-herrasmieheksi, kohoittaa hän itsensä kauppiaaksi! Mutta vaikka
hän oli itara, hän ei ollut epärehellinen. Hän oli syntynyt
herrasmieheksi, mutta hänen poikansa oli syntynyt kauppiaaksi. Poika on
isäänsäkin etevämpi toimintomies; pojalta kysytään neuvoa ja hän tulee
isänsä uskotuksi. Oi! Hänkin seuraa aikaansa; itaruuteen hän lisää
kunnianhimon. Kauppiaan poika tahtoo palata -- mihin; herrasmiehen
arvoon? -- herrasmiehen! hullutuksia! jokainen on meidän aikoina
herrasmies -- lordin arvonimeen. Miten se päättyy? Jos voisin
ainoastaan kaksitoista tuntia istua tämän Alfred Fletwoden sydämessä --
jos vaan voisin nähdä, kuinka epärehellinen poika askel askeleelta
lapsuudesta saakka rehellisen isän ohjaamana johdatettiin hylkäämään
Fletwodein Fletwodesta vanhaa _vestigiaa_ -- niin luulen että voisin
näyttää että aikakausi asuu lasihuoneessa, eikä olisi itsensä tähden
tullut viskata kiveä pahantekijään!"

"Mutta, Mr Chillingly, tämä on varmaankin harvinainen poikkeus
yleisestä -"

"Harvinainen!" keskeytti häntä Kenelm, joka innostui niin, että hänen
parahin ystävänsä olisi ällistynyt siitä -- jos hänelle milloinkaan
olisi suotu hyvää ystävää -- harvinainen! ei, kuinka tavallinen halu
enempään onkaan niissä, joilla on kyllin; kuinka tavallinen eikö ole
tyytymättömyys riittävään tuloon, kunnioitukseen ja rakkauteen, kun
rahakukkaro on näkyvissä! Kuinka monta korkeasukuista perhettä onkaan
maanpäällä kadonnut sentähden että heillä on ollut perillinen, jota
sanotaan taitavaksi toimintomieheksi. Yhtiö perustetaan -- tuo taitava
mies rupeaa yhtiön osakkaaksi. Vanhat tilat ja vanhat nimet ovat
pelkkää juorua. Nouskaa korkeammalle. Katsokaa ylimyksiä, joiden
perimöisien arvonimien tulisi englantilaisiin korviin kuulua pasuunan
ääneltä, joka voisi herättää hitaimmankin halveksimaan rahakukkaroa ja
maineen halua. Katsokaa! tässä hullussa kuolontanssissa, jota sanotaan
Aikakauden Edistymiseksi, hakee se, joka ei ruhtinaallisissa tuloissa
saanut kylläksensä, enemmän pelaajana viheriän pöydän ääressä,
noudattaen vääräin pelaajain neuvoja. Katsokaa! toinen, jonka nimi
kerran hänen esi-isäinsä aikana oli Englannin vihollisten kauhuna -- on
ravintolan isäntänä! Kolmas -- mutta miksi luetella niitä kaikkia? Yksi
seuraa toista -- tiellä häviöön, Edistyksen Aikakaudessa. Oi, Miss
Travers! ennen muinoin tultiin Kunnian Temppelin kautta Onnen
Temppeliin. Tässä viisaassa aikakaudessa on järjestys päinvastainen.
Mutta tässä isänne tulee."

"Pyydän tuhat kertaa anteeksi!" sanoi Leopold Travers. "Tuo
hölmö Mondell viivytteli minua näin kauan vanhanaikuisilla
Tory-epäilyksillänsä siitä, onko liberaalinen politiiki
maanviljelykselle edullinen vai ei. Mutta koska hän on velkaa suuren
rahasumman eräälle Whig-puolueen lakimiehelle, niin minä puhuin hänen
vaimonsa kanssa, joka on ymmärtäväinen nainen; minä vakuutin häntä
siitä, että Mr Mondellin omalle maanviljelystoimille whigpuolue olisi
edullisin; ja suudeltuani hänen pientä lastansa ja puristettuani
hänen kättänsä, lupasi hän antaa äänensä George Belvoirille --
kaksois-äänen."

"Minä oletan," sanoi Kenelm itsekseen, "että Travers on valinnut oikean
tien ei Kunnian vaan kunnianosoituksien Temppeliin jokaisessa maassa,
olkoonpa se vanha tai uudenaikainen, joka on omistanut yleisen
äänestyksen järjestelmän."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Seuraavana päivänä Mrs Campion ja Cecilia istuivat verandalla. He
neuloivat molemmat näennäisesti kahta erilaista korko-ompelusta;
toisesta oli tuleva tulenvarjostin, toisesta soffatyyny. Mutta ei
kumpainenkaan työtänsä ajatellut.

_Mrs Campion_: -- "Onko Mr Chillingly sanonut milloin hän aikoo
lähteä?"

_Cecilia_: -- "Ei minulle. Kuinka hauskaa isäni mielestä on puhua hänen
kanssansa!"

_Mrs Campion_: -- "Riettaus ja iva ei ollut niin yleinen nuorissa
miehissä isäsi aikana kuin ne luullakseni nyt ovat, ja sentähden ne Mr
Travers'ille tuntuvat uusilta. Minulle ne eivät uusia ole, sillä minä
olin Londonissa asuessani enemmän vanhain kuin nuorten seurassa, ja
riettaus ja iva ovat luonnollisemmat miehille, joiden pian on
maailmasta eroaminen, kuin niille, jotka siihen astuvat."

_Cecilia_: "Hyvä Mrs Campion, kuinka katkera ja väärä te olette! Te
käsitätte Mr Chillinglyn leikillistä puhetta liian paljon sanan mukaan.
Se ihminen ei voi olla rietas, joka koettaa tehdä muita onnelliseksi."

_Mrs Campion_: "Sinä tarkoitat hänen oikkunsa rakentaa sopimaton
avioliitto kauniin kylän tytön ja kivulloisen raajarikon välillä ja
saattaa talonpoikaisen parikunnan toimeen, joka ei heille ensinkään
sovi."

_Cecilia_: "Jessie Wiles ei ole mikään huono tyttö, ja minä olen
vakuutettu siitä että hänestä tulisi Will Somers'ille hyvä vaimo ja
että puoti tuottaisi heille hyvät tulot."

_Mrs Campion_: "Saamme nähdä. Jos Mr Chillinglyn puhe sotii hänen
tekojansa vastaan, niin hän tosin voi olla hyvä mies, mutta hän on
hyvin teeskenteleväinen."

_Cecilia_: "Enkö itse ole kuullut teidän sanovan että on ihmisiä, jotka
ovat niin luonnollisia, että he näyttävät teeskennellyltä niille, jotka
eivät heitä ymmärrä?"

Mrs Campion nosti silmänsä Cecilian kasvoihin, loi ne taas työhönsä ja
sanoi totisella, mutta matalalla äänellä:

"Ole varoillasi, Cecilia."

"Mistä?"

"Rakas lapseni, suo anteeksi; mutta minä en pidä siitä että niin
innokkaasti Mr Chillinglyä puolustat."

"Eikö isäni vielä suuremmalla innolla häntä puolustaisi, jos hän teitä
kuulisi?"

"Miehet arvostelevat miehiä heidän suhteensa mukaan miehiin. Minä olen
nainen ja arvostelen miehiä heidän suhteessaan naisiin. Minä vapisisin
sen vaimon onnesta, joka yhdistäisi kohtalonsa Kenelm Chillinglyn
kohtaloon."

"Rakas ystäväni, en ymmärrä teitä tänään."

"Tarkoitukseni ei ollutkaan olla näin juhlallinen, armaani.
Yhdentekevähän meille on kenen Mr Chillingly nai tahi ei nai. Hän on
vaan satunnainen vieras, ja kun hän täältä lähtee, on luultava ett'emme
moneen vuoteen tule häntä tapaamaan."

Näin puhuen Mrs Campion toistamiseen katseli ylös työstä ja loi
salaisen katseen Ceciliaan; ja hänen sydämeensä, joka oli hellä kuin
äidin, koski, kun hän huomasi kuinka tyttö äkkiä oli käynyt kalpeaksi
ja kuinka hänen huulensa vapisivat. Mrs Campionilla oli kyllin elämän
kokemusta käsittääksensä, että hän oli tehnyt suuren erehdyksen.
Neidellisen rakkauden aikaisimmassa jaksossa, jolloin tyttö on
tietämätön muusta kuin siitä, että hän on mieltynyt yhteen mieheen,
jolla on suurempi tila hänen ajatuksissaan kuin muilla, -- niin tämä
määräämätön mieltymys vakaantuu, jos hän kuulee tätä miestä syyttömästi
paneteltavan, jos lausutaan joku varoitus hänen suhteensa, jos
tahdotaan vakuuttaa häntä siitä ettei tämä mies milloinkaan tule
olemaan hänelle muuta kuin satunnainen tuttava; se tuska, jota tämä
vaikuttaa, saattaa hänen ehdottomasti, ja ensi kerta, kysymään
itseltään: "Rakastanko minä?" Mutta kun niin herkkätuntoinen tyttö kuin
Cecilia Travers voi itseltänsä kysyä: "Rakastanko minä?" niin hänen
kainoutensa, hän kun pelkää tunnustaa, että mies on saanut vallan hänen
ajatuksissaan muuten kuin sen rakkauden pyhittämänä, joka tulee pyhäksi
hänen silmissänsä ainoastaan kun se on totinen ja puhdas ja
itsensäkieltäväinen, saattaa hänet liian aikaiseen vastaamaan
"rakastan." Ja kun sen-luontoinen tyttö omassa sydämessään vastaa
"rakastan" sellaiseen kysymykseen, vaikka hän sillä hetkellä pettää
itsensä, niin hän alkaa suosia tätä itsensä pettämistä, kunnes luulo
hänessä tulee todellisuudeksi. Hän on omistanut uskonnon, väärän tai
oikean, ja hän ylönkatsoisi itseänsä, jos häntä helposti siitä voisi
kääntää.

Mrs Campion oli pakoittanut Cecilian tekemään tämän kysymyksen ja hän
pelkäsi, tytön kalpeudesta päättäen, että tämän sydän antoi tähän
kysymykseen myöntävän vastauksen.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Sillä aikaa kuin edellä mainittu kanssapuhe tapahtui, oli Kenelm
lähtenyt Will Somers'in luokse käymään. Kaikki esteet Willin naimiseen
olivat nyt poistetut; vuokrakontrahdin muuttaminen puodin suhteen oli
allekirjoitettu, ja ensi pyhänä oli ensimmäinen kerta kuulutettava
kirkossa. Emme tarvitse sanoa, että Will oli hyvin onnellinen. Kenelm
kävi sitten Mrs Bowles'in tykönä, jossa hän viipyi tunnin aikaa. Kun
hän palasi herrastaloon, näki hän Travers'in, joka kulki hitain
askelin, kädet selän takana ja silmät maahan luotuina, niinkuin hänen
tapansa oli kun hän kulki ajatuksissaan. Hän ei huomannut Kenelmiä
ennenkuin tämä oli parin askeleen päässä hänestä, ja hän tervehti
silloin vierastansa hiljaa, vallan toisin kuin hänen oli tapa.

"Minä olen käynyt sen miehen luona, jonka te olette niin onnelliseksi
tehnyt," sanoi Kenelm.

"Kuka se on?"

"Will Somers. Te'ettekö niin monta ihmistä onnelliseksi, ettette niitä
muistakaan?"

Travers hymyili hiljaa ja pudisti päätänsä.

Kenelm jatkoi: "Minä olen tavannut Mrs Bowles'inkin, ja varmaankin
huvittaa teitä kuulla, että Tom on tyytyväinen muuttoonsa; ei ole
luultavaa, että hän palaa Graveleigh'iin; ja Mrs Bowles hyväksyi minun
ehdoitustani, että te ostaisitte tuon pienen tilan, ja siinä
tapauksessa hän muuttaisi Luscombeen ollaksensa lähempänä poikaansa."

"Minä kiitän teitä siitä että minua ajattelitte," sanoi Travers, "ja
tämä tuuma pannaan kohdakkoin toimeen, vaikka kauppa ei nyt enää
minulle mistään arvosta ole. Minun olisi jo kolme päivää sitten tullut
sanoa teille, vaikka se unohtui minulta, että eräs naapuristossa asuva
tilanomistaja, nuori mies, joka juuri hiljan on saanut tilan haltuunsa,
on tarjonnut vaihtamaan suuren arentitalon, joka on paljon lähempänä
minun tilaani, siihen maahan, mikä minulla on Graveleigh'issa,
Saunderson'in arentitalo ja sen lähellä olevat mökit; ne ovat minun
tilani äärimmäisessä päässä, mutta koskevat hänen alueesensa, ja vaihto
on tuleva edulliseksi meille kumpaisellekin. Mutta minua ilahduttaa
kumminkin että seutu on täydelleen vapautettu sellaisesta hirviöstä
kuin Tom Bowles."

"Te että häntä hirviöksi sanoisi, jos hänen tuntisitte; mutta minua
surettaa kuulla että Will Somers tulee toisen tilanomistajan
vuokramieheksi."

"Se ei mitään tee, sillä onhan arenti vakuutettu neljäksitoista
vuodeksi."

"Minkälainen mies tuo uusi tilanomistaja on?"

"Minä en tunne häntä likemmin. Hän palveli sotajoukossa siksi kuin
hänen isänsä kuoli, ja on aivan hiljakkoisin tullut kreivikuntaan.
Mutta hänestä käy nyt jo se puhe, että hän on suuresti ihastunut
toiseen sukupuoleen, ja hyvä on että kaunis Jessie Wiles menee
naimisiin ja tulee turvaan."

Travers taas vaipui kolkkoon äänettömyyteen, josta Kenelmin oli vaikea
häntä herättää. Vihdoin jälkimäinen sanoi ystävällisesti:

"Hyvä Mr Travers, älkää katsoko minua liian rohkeaksi kun uskallan
arvata että jotakin on tapahtunut tänä aamuna, joka huolettaa tahi
harmittaa teitä. Kun niin on laita, on usein helpoitus sanoa mitä se
on, vaikka sellaisellekin uskotulle, joka on niin kykenemätön neuvomaan
tahi lohduttamaan, kuin minä olen."

"Te olette hyvä mies, Chillingly, ja minä en tunne ketään, ainakaan en
näillä seuduin, jolle vapaammin voisin uskoa mikä mieltäni painaa. Minä
olen petetty, minä myönnän sen; minua on pilkattu minua miellyttävän
toiveen suhteen, ja," lisäsi hän naurahtaen, "minua harmittaa aina, kun
en saa kaikkea käymään minun mieltäni myöten."

"Niin on minunkin laita."

"Eikö George Belvoir teistä ole hyvin kelpo mies?"

"Kyllä."

"Minusta hän on kaunis; hän on sitä paitsi vakavampi kuin enimmät hänen
ikäisensä ja hänen varoissansa olevat miehet, ja kuitenkaan hän ei ole
elämän tuntemista vailla. Kaikkiin niihin etuihin, jotka arvo ja
varallisuus antavat, hän lisää sitä ahkeruutta ja kunnianhimoa, joka
tuottaa etevän aseman yleisessä elämässä."

"Aivan oikein. Aikooko hän vetäytyä pois vaalista?"

"Jumala varjelkoon, ei!"

"Minkä suhteen hän siis ei teidän mieltänne noudata?"

"En minä hänestä puhu," sanoi Travers äkäisesti, "vaan Ceciliasta.
Ettekö käsitä että George on juuri se mies, jonka minä hänelle olen
määrännyt; ja tänä aamuna tuli häneltä hyvästi kirjoitettu kirje, jossa
hän pyytää minulta lupaa kosia tyttöä."

"Mutta tämähän on tähän saakka vallan yhtäpitävää teidän oman tahtonne
kanssa."

"Niin, ja tässä tulee pettynyt toive. Minä tietysti jätin asian
Cecilian ratkaistavaksi ja hän kielsi jyrkästi, voimatta mitään syytä
antaa; hän kyllä myöntää George'n olevan kauniin ja ymmärtäväisen
miehen, miehen jonka suosiosta jokainen tyttö voisi ylpeillä; mutta hän
sanoo ett'ei hän voi häntä rakastaa, ja kun kysyn häneltä miksi, ei
hänellä ole muuta vastausta kun että 'hän ei voi sitä sanoa.' Se on
kovin harmillista."

"Se on harmillista," vastasi Kenelm; "mutta rakkaus on kaikkein
itsepäisin kaikista himoista; se ei milloinkaan syitä tahdo kuunnella.
Logiikan alkeet ovat sille tuntemattomat. 'Rakkaudella ei ole mitään
miksi,' sanoo yksi niistä latinalaisista runoilijoista, jotka
kirjoittivat lempirunoja, jotka sanottiin elegioiksi -- nimi, joka
meidän aikana tarkoittaa hautausrunoja. Minä puolestani en käsitä
kuinka voi odottaakaan että joku vapaasta tahdosta suostuisi
menettämään ymmärrystänsä. Ja jos Miss Travers ei sitä voi tehdä,
sentähden että George Belvoir tekee sen, niin ette voi häntä siihen
suostuttaa, vaikka tuomiopäivään saakka puhuisitte hänelle siitä."

Travers hymyili vasten tahtoansa, mutta vastasi vakaasti: "Minä tosin
en tahtoisi naittaa Cissyä miehelle, joka hänelle on vastenmielinen,
mutta George Belvoir ei ole hänestä vastenmielinen -- eikä kenenkään
tytön mielestä; ja asian niin ollen, niin tyttö, joka on niin
hellätuntoinen, järkevä ja hyvästi kasvatettu, vallan varmaan häitten
jälkeen tulee rakastamaan niin perin pohjin hyvää ja kunnollista
miestä, etenkin kun hän ei ole ennen ketään rakastanut -- jota Cecilia
tietysti ei milloinkaan ole tehnyt. Vaikka en tahdo tytärtäni pakoittaa
mihinkään, niin en kuitenkaan vielä ole halullinen luopumaan
tuumastani. Ymmärrättekö?"

"Vallan hyvin."

"Minulle ovat nämä kaikin puolin edulliset kaupat hyvin mieleen,
varsinkin sentähden, että Cissy Londoniin tullessansa -- jossa hän ei
vielä ole ollut -- varmaan tulee kokoomaan kasvojensa ja saatavan
perintönsä ympärille kaikkia kohteliaita onnenhakijoita; ja jos
rakkaudessa ei ole mitään miksi, kuinka silloin voin olla varma siitä,
ett'ei hän rakastu heittiöön?"

"Minä luulen teidän voivan olla varma siitä," sanoi Kenelm. "Miss
Travers'illa on siksi liian hyvä järki."

"Niin, nyt; mutta ettekö sanonut että ihmiset menettävät järkensä kun
he rakastuvat?"

"Se on totta! Minä unohdin sen."

"Sentähden minun ei tee mieli Georgen kysymykseen antaa kieltävä
vastaus, ja kuitenkin olisi väärin pettää häntä kehoituksilla. Minä
tahdon tulla hirtetyksi, jos tiedän mitä hänelle vastaan."

"Te luulette ettei Miss Travers'illa ole mitään George Belvoiria
vastaan, ja että hän mieltyisi häneen enemmän, jos hän olisi useimmin
hänen seurassaan, ja että olisi hyvä heille molemmille ettei tämä
mahdollisuus tyhjäksi menisi?"

"Aivan niin."

"Voittehan sitten kirjoittaa näin: Rakas George! Voitte olla vakuutettu
siitä että minä teidän parastanne toivon, mutta tyttäreni ei näy olevan
taipuvainen naimaan nyt. Sallikaa minun pitää teidän kirjettänne
niinkuin kirjoittamatta, ja olkaamme samassa suhteessa toinen toiseemme
kuin ennenkin! Koska George tuntee Virgilioa, voisitte kukatiesi tässä
käyttää koulupoika-muistojanne ja lisätä: 'Varium et mutabile
semper femina!' -- jotenkin kulunut puhetapa, mutta tosi."

"Rakas Chillingly, teidän ehdoituksenne on hyvä. Miten hiivatti te
teidän ijällänne olette oppineet niin hyvin maailmaa tuntemaan?"

Kenelm vastasi innokkaalla äänellä, joka oli hänelle omituinen:
"Olemalla pelkkänä katselijana, -- valitettavasti!"

Leopold Travers'ista tuntui keveämmältä, kun hän oli kirjoittanut
Georgelle vastauksen. Hän ei ollut kertomuksessaan Chillinglylle ollut
aivan niin ajullinen, kuin ehkä näytti olevan. Samoin kuin kaikki
ylpeät ja hellät isät, hänkin oli tiedollinen tyttärensä viehättävistä
ominaisuuksista, ja sentähden hän hiukan pelkäsi että Kenelm itse
kenties toivoi jotain, joka soti George Belvoirin toiveita vastaan: jos
niin oli, niin hänen mielestänsä oli hyvä ajoissa tehdä sellaiset
toiveet tyhjäksi -- osaksi sentähden, että hän jo oli Georgeen
mieltynyt; osaksi sentähden, että George arvoon ja omaisuuteen katsoen
oli etevämpi; osaksi sentähden, että George oli samaa valtiollista
puoluetta kuin hän itse, jota vastoin Sir Peter, ja luultavasti Sir
Peterin perillinenkin, olivat vastakkaista puoluetta; ja osaksi
senkintähden, että Leopold Travers, ymmärtäväisenä ja maailman
kokeneena miehenä, ei ollut varma siitä, että baronetin perillinen,
joka kuljeskeli maata maailmaa jalkaisin vuokramiehen puvussa ja
osoitti taipumusta nyrkkitappeluihin voimakkaiden hevoisseppäin kanssa,
tulisi hyväksi aviomieheksi ja kunnon vävyksi. Kenelmin sanat, ja vielä
enemmän hänen käytöksensä, vakuuttivat kuitenkin Travers'ia siitä, että
hänen pelkonsa kilpailusta olivat vallan turhat.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Samana iltana Kenelm Travers'in ja Cecilian seurassa nousi puutarhan
takana olevalle pienelle kukkulalle, jolla oli vanhan luostarin
rauniot, josta oli ihana näköala laaksoin ja metsien, virran ja
kaukaisten kukkulain yli; aurinko oli juuri laskeumaisillaan.

"Onko se huvi, jonka kauniin maiseman katseleminen tuottaa, todellakin
saavutettu lahja, niinkuin muutamat filosoofit meille sanovat?" sanoi
Kenelm; "onko se totta että pienet lapset ja sivistymättömät
raakalaiset eivät tätä huvia tunne -- että silmä on kehitettävä sen
suloutta käsittämään, ja että silmää ainoastaan hengen kautta voi
siihen muodostaa?"

"Minä luulisin teidän filosoofein olevan oikeassa," sanoi Travers. "Kun
minä olin koulupoikana, minusta ei mikään maisema ollut tasaisen
kricket-kentän vertainen; kun Meltonissa metsästin, oli minusta tämä
ruma seutu kauniimpi kuin Devonshire. Vasta viime vuosina minä todella
olen huvitettu kauniin maiseman katselemisesta itse maiseman takia,
huolimatta siitä hyödystä mikä siitä voi olla."

"Ja mitä te sanotte, Miss Travers?"

"Minä tuskin tiedän mitä sanoa," vastasi Cecilia miettiväisesti. "Minä
en muista mitään aikaa lapsuudessani jolloin en olisi ollut huvitettu
nähdessäni sitä, mikä minusta oli kaunista maisemassa, mutta minä
pelkään, että hyvin vähän kykenin eroittamaan yhdellaista kauneutta
toisesta. Tavallinen vainio, jolla kasvoi voikukkia ja kaunokkia, oli
silloin minusta kaunis, ja minä en luule nähneeni mitään kauniimpaa
avaroissa maisemissa."

"Totta," sanoi Kenelm; "aikaisessa lapsuudessamme emme huomaa
etäisyyksiä: mimmoinen sielu, sellainen silmä; aikaisessa lapsuudessa
sielu iloitsee nykyisyydestä, ja silmä nauttii enin niistä esineistä,
jotka ovat sitä lähinnä. Minä en usko, että me lapsuudessamme:

"'Miettiväisesti auringon laskua katselimme'."

"Oi! mikä paljous ajatuksia on sanassa 'miettiväisesti!'" jupisi
Cecilia, luoden katseensa läntiseen taivaasen, johon Kenelm oli
osoittanut puhuessansa ja jossa suureneva pallo nojasi puolta kehäänsä
taivaan rantaa vasten.

Cecilia oli istunut rauniokasalle, nojaten särkyneen holvikaaren
jäännöksiä kohti. Auringon viimeiset säteet valaisivat hänen kasvojansa
ja katosivat senjälkeen hänen takanansa olevan kaaren varjoon. Muutamia
minuutteja valliksi hiljaisuus, jolla aikaa aurinko laski. Punertavia
pilven hattaroita väikkyi vielä ilmassa, mutta hävisivät seuraavassa
silmänräpäyksessä; ja iltatähti hiipi hiljaa, loistavana ja yksinäisenä
esille -- ei, nyt ei enää yksinäisenä; -- tämä vartija oli herättänyt
kokonaisen sotajoukon.

Ääni sanoi: "Ei vielä mitään sateen merkkiä, herra. Mitenkähän
nauriiden käy?"

"Taasen todellinen elämä! Kuka voi siitä päästä?" jupisi Kenelm, kun
hän loi silmänsä isännöitsijän paksuun muotoon.

"Ah! North," sanoi Travers, "mikä teidät tänne tuo? Ei mikään paha
uutinen, toivon minä."

"Kyllä, herra. Durham'in härkä --"

"Durham'in härkä! Mitä se on? Te peloitatte minua."

"Se on kipeä. Ähky."

"Suokaa anteeksi, Chillingly," huudahti Travers; "minun täytyy lähteä.
Se on hyvin kallisarvoinen eläin, eikä ole ketään, joka voi sitä
parantaa, paitsi minä itse."

"Se on vallan totta," sanoi isännöitsijä ihastellen. "Ei koko
kreivikunnassa ole eläinlääkäriä, joka vetää vertoja herralle."

Travers oli jo mennyt ja hengästynyt isännöitsijä töin tuskin saavutti
häntä.

Kenelm istui Cecilian viereen rauniokasalle.

"Voi, kuinka minä teidän isäänne kadehdin!" sanoi hän.

"Miksi juuri tällä hetkellä? Senkötähden, että hän tietää miten härkä
on parannettava?" sanoi Cecilia, suloisesti, hiljaisesti hymyillen.

"Niin, se on todella kadehdittavaa. On hauskaa voida helpoittaa
tuskista jokaista Jumalan luotua olentoa -- Durham'in härkääkin."

"Oikein. Nuhde oli oikeutettu."

"Päinvastoin, teitä tulisi syyllä kiittää. Teidän kysymyksenne herätti
minussa sääliä sen itsekkään tunteen sijaan, joka oli esinnä
ajatuksissani. Minä kadehdin teidän isäänne, sentähden, että hän luo
itsellensä niin monta mieltymyksen esinettä, sentähden, että hän voi
arvostella maiseman ja auringon laskun aistillista nautintoa, huomaa
mieltä ylentävää nauriinsadossa ja härissä. Käytöllinen mies, Miss
Travers, on onnellinen."

"Kun rakas isäni oli yhtä nuori kuin te, Mr Chillingly, niin hän ei
ollut enemmän huvitettu nauriista ja häristä kuin te, siitä olen varma.
Minä en epäile sitä, että te kerta tulette yhtä käytölliseksi kuin hän
on tässä suhteessa."

"Uskotteko sitä -- toden perään?"

Cecilia ei vastannut mitään.

Kenelm kysyi toistamiseen.

"Noh, suoraan sanoen, en tiedä tuletteko te mielistymään juuri niihin
asioihin, jotka isääni nyt miellyttävät; mutta on toisia esineitä, kuin
nauriita ja eläimiä, jotka kuuluvat teidän kutsumaanne käytännölliseen
elämään, ja ne voivat teitä miellyttää niinkuin Will Somers'in ja
Jessie Wiles'in kohtalo teitä miellytti."

"Se ei ollut käytöllinen mieltymys. Minä en mitään sillä ansainnut.
Mutta vaikka tämä mieltymys olisi ollutkin käytännöllinen -- minä
tarkoitan tuotteliaasti, niinkuin eläimet ja naurissadot ovat -- niin
emme voi toivoa uusia Somers'eja ja Wiles'ejä. Historia ei milloinkaan
toista itseänsä."

"Sallitteko minun vastata teille, vaikka hyvin nöyrästi?"

"Miss Travers, viisain mies, mikä milloinkaan on löytynyt, ei ollut
kyllin viisas käsittämään naista; mutta minä luulen että enimmät
kohtalaisen viisaat miehet ovat yksimieliset siinä, ettei vaimo
suinkaan mikään nöyrä olento ole, ja että kun hän sanoo vastaavansa
'hyvin nöyrästi', hän ei tarkoita mitä hän sanoo. Sallikaa minun
kehoittaa teitä vastaamaan hyvin ylpeästi."

Cecilia nauroi ja punastui. Nauru oli soinnullinen, punastus oli --
mitä? Se mies, joka istuu Cecilian kaltaisen tytön vieressä tähtisessä
hämärässä, keksiköön oikean nimityksen tälle punastukselle. Mutta
Cecilia vastasi vakaasti, vaikka lempeällä äänellä:

"Eikö löydy hyvin käytännöllisiä asioita, sellaisia, jotka eivät koske
ainoastaan yhden tai kahden, vaan lukemattomien tuhansien onnea, joihin
Mr Chillinglyn kaltainen mies ei voi olla mieltymättä jo aikoja ennen
kuin hän on isäni ikäiseksi tullut?"

"Suokaa anteeksi; te ette vastaa minulle -- te kysytte. Minä jälittelen
teitä ja kysyn, mitä asioita ne on, jotka sopisivat sellaiselle
miehelle kuin Mr Chillingly?"

Cecilia mietti, ikäänkuin tahtoisi hän lausua paljon muutamilla
sanoilla, ja sanoi sitten:

"Ajatuksen lausuminen, kirjallisuus; tehtävän toimittaminen,
politiiki."

Kenelm Chillingly katseli hämmästyneenä häneen. Minä luulen ettei
innokkainkaan Vaimon Oikeuksien puoltaja voisi suuremmalla
kunnioituksella puolustaa vaimon henkisiä kykyjä, kuin hän; mutta
näiden joukkoon hän ei milloinkaan ollut lukenut "lakonisuutta". "Ei
mikään nainen," hänen oli tapa sanoa, "milloinkaan ole axioomia tai
sananlaskua keksinyt."

"Miss Travers," sanoi hän vihdoin, "ennenkuin menemme eteenpäin, olkaa
hyvä ja sanokaa minulle, oliko tämä teidän erittäin kaunis vastauksenne
omanne, vai oletteko lainannut sen jostakin kirjasta, jota en ole
sattunut lukemaan?"

Cecilia mietti hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en usko, että se on
kirjasta; mutta minun on kiittäminen Mrs Campionia niin monesta
ajatuksestani, ja hän on niin paljon oleskellut nerokkaiden miesten
parissa, että --"

"Sen kyllä näen, ja vastaanotan teidän määritelmänne, huolimatta siitä
mistä se on alkuansa. Te luulette siis että minusta voisi tulla
kirjailija tai valtiomies. Oletteko milloinkaan lukenut erään elävän
kirjailijan kirjoittaman kirjoituksen, nimeltä 'Liikutusvoima'?"

"En."

"Tämän kirjoituksen tarkoitus on näyttää ett'ei ihminen voi tehdä
mitään käytännöllistä ilman liikutusvoimaa, olkootpa hänen
taidollisuutensa ja hengen-kehityksensä mimmoiset tahansa.
Liikutusvoiman viehättimet ovat Puute ja Kunnianhimo. Minun
koneistossani ne puuttuvat. Syntymiseni johdosta en ole leivän ja
juuston puutteessa; luonteeni ja filosoofisen sivistykseni johdosta en
välitä kiitoksesta enkä moitteesta. Mutta uskotteko vakaasti, että
mies, joka ei ole leivän ja juuston puutteessa ja joka ei niin nimeksi
pidä väliä kiitoksesta ja moitteesta, voi toimittaa jotakin
käytännöllistä kirjallisuuden tai politiikin alalla? Kysykää tätä Mrs
Campionilta!"

"Minä en tahdo häneltä kysyä. Eikö velvollisuuden tunne mitään ole?"

"Oi! me selitämme velvollisuuden niin eri tavalla. Mitä pelkkään
velvollisuuteen tulee, semmoisena kuin me sen sanan tavallisesti
käsitämme, en luule sitä laiminlyöväni enemmän kuin muut ihmiset. Mutta
luuletteko te että meidän, kehittääksemme kaikkea sitä hyvää mikä
meissä on, tulee valita virka, joka on meille mitä vastenmielisin?
Voitteko sanoa kirjurille: 'Rupea runoilijaksi?' Voitteko runoilijalle
sanoa: 'Rupea kirjuriksi?' Se ei tuota enemmän onnea miehelle käskeä
hänen valita virka, kun koko hänen halunsa on toiseen, kuin käskeä
hänen naida vaimo, kun hän on toiseen rakastunut."

Cecilia säpsähti ja katsoi toisaalle. Kenelm oli tarkkatuntoisempi kuin
enimmät hänen-ikäisensä miehet -- se on, hän käsitti nopeammin ne
aineet, joita tulee puheessa välttää; mutta Kenelmillä oli sitä vastoin
onneton tapa unohtaa sitä henkilöä, jonka kanssa hän puhui, ja puhua
itseksensä. Vallan unohtaen George Belvoirin hän nyt puhui itsekseen.
Huomaamatta minkä vaikutuksen hänen sopimaton väitöksensä oli hänen
kuulijaansa tehnyt, hän pitkitti: "Onni on hyvin kevytmielisesti
käytetty sana. Se voi tarkoittaa vähän -- se voi tarkoittaa paljon.
Sanalla onni tahtoisin tarkoittaa pysyvää sopusointua taipumustemme ja
esineidemme välillä, eikä leikkikalun saavan lapsen satunnaista iloa;
ja ilman tätä sopusointua olemme epäsointu itsellemme, olemme
vajanaisuuksia, olemme erhetyksiä. On kuitenkin suuri joukko
neuvonantajia, jotka sanovat meille: 'On velvollisuus olla epäsointu.'
Minä en sitä myönnä."

Tässä Cecilia nousi ja sanoi hiljaisella äänellä: "On jo myöhäinen.
Meidän täytyy mennä kotia."

He astuivat kukkulaa alas hitaasti ja alussa ääneti. Yölepakot, jotka
tulivat esiin murattia kasvavista raunioista heidän takanansa, lensivät
heidän ympärillänsä ajaen yöllisiä hyönteisiä takaa. Koi, joka koetti
päästä takaa-ajajastansa pakoon, haki turvaa Cecilian rinnalla.

"Yölepakot ovat käytöllisiä," sanoi Kenelm, "heidän on nälkä ja heidän
liikuntovoimansa tänä iltana on suuri. Heidän halunsa on kiinnitetty
hyönteisiin, joita he ajavat takaa. Tähdet ei heitä ensinkään miellytä;
mutta tähdet houkuttelevat koita esiin."

Cecilia pani pienen vyönsä koin yli, ett'ei se voisi lentää pois ja
joutua yölepakkojen saaliiksi. "Kuitenkin," sanoi hän, "on koikin
käytöllinen."

"Niin nyt, kun se on löytänyt turvan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi
sitä matkalla tähtejä kohti."

Cecilia tunsi sydämensä tykyttävän. Luuliko hän, että näissä sanoissa
oli syvempi ja hellempi tarkoitus, kuin ne ulkonaisesti ilmoittivat?
Jos niin oli, niin hän erehtyi. He lähenivät nyt puutarhan porttia, ja
Kenelm pysähtyi avatessansa sitä. "Kas," sanoi hän, "kuu on juuri
noussut noiden tummain mäntyjen yli ja tekee hiljaisen yön vielä
hiljaisemmaksi. Eikö se ole kummallista että me kuolevaiset, jotka
olemme alituisessa liikkeessä ja melskeessä ja taistelussa, ikäänkuin
se olisi meidän luonnollinen tilamme, huomaamme jotain pyhää niissä
kuvissa, jotka ovat tavallisen elämämme vastakohtana -- minä tarkoitan
levon kuvissa? Minusta tuntuu tällä hetkellä niinkuin äkkiä olisin
tullut paremmaksi, nyt kun taivas ja maa äkkiä ovat käyneet
hiljaisemmiksi. Minä tunnen, että on puhtaampi ja suloisempi siveysoppi
kuin se, jonka sekä te että minä teidän suojelemanne hyönteisestä
opimme. Minun täytyy turvautua runoilijoihin voidakseni sitä lausua:

    "Koin toivo päästä tähden loistohon,
    Yön halu päästä aamun koittohon.
    Halu palvella mi etäällä
    Ompi surujemme piiristä!

"Oi tuota etäällä olevaa! tuota etäistä, jota ei milloinkaan maailmassa
saavuteta -- ei milloinkaan!"

Tämä Kenelmin sydämestä tuleva huuto oli niin tuskallinen, ett'ei
Cecilia voinut olla sydämellisesti häntä säälimättä. Hän pani kätensä
hänen olallensa ja katseli lempeätä surumielisyyttä hänen ylöspäin
käännetyissä kasvoissa silmillä, joita taivas oli määrännyt olemaan
lohdutuksen lähteinä surevalle miehelle. Kenelm säpsähti tuntiessaan
tämän koskentaa, katsoi alas ja kohtasi näitä suloisia silmiä.

"Minun on mieleni hyvä siitä että voin teille kertoa pelastaneeni
Durham'ini," huusi Mr Travers portin toiselta puolelta.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Kuu Kenelm sinä iltana meni omaan huoneesensa, pysähtyi hän pimeässä
sopessa sen kuvan vastapäätä, jonka Mr Travers oli sinne siirtänyt.
Tämä sammuessansa häväistyn suvun tytär olisi ollut sen talon
kaunistus, johon hän morsiamena olisi astunut. Kasvot olivat
ihmeellisen kauniit ja hienot; niistä loisti hyvyys ja kainous,
jommoista ei usein Sir Peter Lely'n naisen kuvissa tavata; ja silmät ja
hymyily ilmoittivat viatonta iloa ja onnea.

"Mikä selvä varoitus sinä, oi suloinen kuva, olet sitä halua vastaan,
jota kaunis sukulaisesi voisi minussa herättää!" sanoi Kenelm itsekseen
kääntyneenä tauluun. "Sinun kauneutesi on sukupolvia elänyt tällä
kankaalla ja on ollut sen suvun ilona ja ylpeytenä, jolle se kunniaa
tuotti. Omistaja omistajan jälkeen on sanonut ihaileville vieraille:
'Niin, Lely'n tekemä kaunis kuva; hän oli meidän sukua -- Fletwode
Fletwodesta. Nyt sinä olet viety pois näkyvistä, sentähden, ett'eivät
vieraat muistaisi että Fletwode on ollut naimisissa Travers'in kanssa;
ei edes Lelyn taide voi sinulle arvoa antaa tai pelastaa viattomuutesi
epäsuosiosta. Ja viimeinen Fletwode, epäilemättä enin kunnianhimoinen
kaikista -- joka hartaimmin toivoi voivansa palauttaa ja uudestaan
kullata vanhaa lord-nimeä, kuolee pahantekijänä; elävän miehen
hävyttömyys on niin suuri, että se voi hävittää kuolleen kunnian.'" Hän
loi silmänsä pois hymyilevästä kuvasta ja meni omaan huoneesensa, istui
kirjoituspöydän ääreen, otti esille alustan ja paperia ja tarttui
kynään, mutta sen sijaan, että hän olisi ruvennut kirjoittamaan, vaipui
hän syviin ajatuksiin. Pieni ryppy näkyi hänen otsassansa, jossa rypyt
muuten olivat harvinaisia. Hän oli hyvin suuttunut itseensä.

"Kenelm," sanoi hän, alkaen tavallista keskustelua itsensä kanssa,
"sinun juuri sopii saarnata perheiden kunniasta, joiden kanssa sinulla
ei ole mitään tekemistä. Sir Peter Chillinglyn poika, ajattele kotoasi!
Oletko varma siitä, ett'et ole sanonut tai tehnyt tai ajatellut mitään,
joka voi tuottaa häiriötä siinä perheessä, jossa sinua on vieraana
vastaanotettu? Mikä oikeus sinulla oli tuoda esiin omat itserakkaat
tuumasi, muistamatta, että sanasi lausuttiin sääliväisten korvien
kuullen, ja että sellaiset sanat, joita tyttö kuuvalossa oli kuullut ja
jotka olivat hänen sydäntänsä liikuttaneet, voivat olla hänen
rauhallensa vaaralliset. Häpee, Kenelm! häpee! sinä joka tiedät mikä on
hänen isänsä toivo; joka myöskin tiedät ett'ei sinulla ole mitään
puolustusta toivollesi saada tuo kaunis olento omaksesi. Mikä on
aikomuksesi, Kenelm? Minä en sinua kuule; puhu suusi puhtaaksi! Oi,
kuinka voin olla sellainen narri ja luulotella itseäni että hän minusta
välittäisi! Mutta kenties en olekaan sellainen narri; toivon ett'en
ole; ja, oli miten oli, ei tule olemaan aikaa mihinkään onnettomuuteen.
Me lähdemme pois huomenna, Kenelm; kiiruhda ja pane kapineesi kokoon,
kirjoita kirjeesi, ja sitte 'sammuta tuli -- sammuta _se_ tuli!'"

Mutta hän ei kohta toimeen ryhtynyt, vaan nousi ylös ja käveli edes
takaisin laattialla ja pysähtyi väliin katselemaan kuvia seinillä.

Useat huonoimmin maalatut muotokuvat olivat siirretyt siihen huoneesen,
jossa Kenelm asui ja joka aina pantiin kuntoon naimattomalle miehiselle
vieraalle, osaksi sentähden että se oli syrjäinen ja että siihen pääsi
ainoastaan niitä pieniä portaita myöten, joiden parveen Arabellan kuva
oli siirretty; ja osaksi sentähden, että huhu kertoi siellä
kummittelevan ja semmoista naiset enemmän pelkäävät, kuin miesten
luullaan tekevän. Ne kuvat, joita Kenelm nyt katseli, olivat eri
ajoilta, Elisabetin hallituksen ajasta George III:nen hallitukseen;
ei yksikään niistä ollut minkään etevän taiteilijan tekemä, eikä
yksikään niistä kuvannut henkilöä, joka oli jättänyt nimen historiaan
-- sanalla sanoen, ne olivat sellaisia kuvia, jollaisia usein näkee
korkea-sukuisten tilanomistajain luona. Sama perheluonne kasvojen
juonteiden ja sävyn suhteen huomattiin enimmissä muotokuvissa --
juonteet olivat säännölliset ja kovat, sävy suora ja vilpitön. Ja
vaikk'ei yksikään näistä kuolleista miehistä ollut mainetta
sammuttanut, oli kuitenkin jokainen heistä vaatimattomalla tavallansa
ottanut osaa aikansa rientoihin. Tuo herra, jonka lyhyt suora tukka
riippui otsassa, ja joka toisella kädellänsä nojasi miekkaansa ja
toisessa piti avonaista kirjaa, oli ollut kreivikuntansa pääkaupungin
edusmies Pitkän Parlamentin aikana, oli tapellut Marston Moor'in
tappelussa Cromwellin sotajoukossa ja vastustanut protektoria, kun hän
raivasi "leikkikalun" tieltänsä, jonkatähden hän oli yksi niistä
isänmaan ystävistä, jotka heitettiin "helvetin luolaan." Toinen, jonka
kasvojen sävy oli lempeämpi ja jolla oli suuri valetukka päässä, oli
ollut rauha-tuomarina, mutta hänen vilkas katseensa osoitti, että hän
oli ollut hyvin toimelias virassansa. Hän ei ollut lisännyt eikä
vähentänyt perittyä omaisuuttansa. Kolmas, sotajoukon luutnantti,
kaatui Blenheimin tappelussa; hän oli, kuvasta päättäen, ollut hyvin
nuori ja kaunis mies ja kuva oli otettu vuotta ennen hänen kuolemaansa.
Hänen vaimonsa kuva oli saanut sijan salissa sentähden että se oli
Knellerin maalaama. Hänkin oli kaunis ja nai uudelleen aatelismiehen,
jonka kuvaa tietysti ei ollut tässä perhekokoelmassa. Tässä seurasi
loma kronoloogisessa järjestyksessä, syystä, että luutnantin perillinen
oli lapsi vielä: mutta George II:sen aikana näkyy uusi Travers olleen
kuvernörinä Länsi-Indian siirtomaissa. Hänen poikansa otti osaa vallan
toisellaiseen liikkeesen, joka oli hänen aikakaudelleen omituinen. Hän
kuvattiin vanhaksi, kunnianarvoiseksi ja valkopäiseksi ja hänen kuvansa
alle on kirjoitettu: "Wesleyn lahkolainen." Hänen seuraajansa oli
viimeinen tässä kokoelmassa. Hän on meriupseerin univormussa; hän on
kuninkaallisen laivaston kapteenina ja hänen kuvansa alla luetaan:
"Taisteli Nelssonin johdannolla Trafalgarissa." Tämä kuva olisi saanut
etevän paikan jossakin paremmassa huoneessa, jos eivät kasvot olisi
olleet niin kauhean rumat ja kuva itse niin huonosti maalattu.

"Nyt minä ymmärrän," sanoi Kenelm ja pysähtyi äkkiä, "miksi Cecilia
Travers'ia on opetettu puhumaan velvollisuudesta käytännöllisenä asiana
elämässä. Nämä muinaisajan miehet näyttävät eläneen velvollisuutta
täyttääksensä eikä seurataksensa aikakauden edistystä rahakukkaron
takaa ajamisessa. Kenelm, herää ja kuule minua; missä olemmekin,
toimessa tai huolettomina, eikö lempilauseeni ole oikea ja tosi,
nimittäin, että 'hyvä ihminen tekee hyvää sillä että hän elää?' Mutta
voidaksensa sitä tehdä, täytyy hänen olla sopusoinnussa eikä riidassa
itsensä kanssa. Kenelm, laiskuri, meidän täytyy hankkia lähtöä!"

Kenelm pani nyt tavaransa matkalaukkuun ja varusti sen
päällekirjoituksella, jossa ilmoitettiin, että se oli Exmundhamiin
menevä; sitten hän kirjoitti seuraavat kolme kirjettä:

  Ensimmäinen kirje.

  Markisinna Glenalvonille.

  "Rakas ystäväni ja neuvojani! Minä olen jättänyt teidän kirjeenne
  vastaamatta kokonaisen kuukauden. Minä en voinut vastata teidän
  onnentoivotuksiinne siitä, että olen yksikolmatta vuotta täyttänyt.
  Tämä tapaus on konventionellista valhetta ja te tiedätte kuinka
  minä vihaan konventionellisuutta ja valhetta. Asian todellinen
  laita on, että olen joko paljon nuorempi yksikolmatta vuotta tai
  paljon vanhempi. Mitä niihin tuumiin tulee, että minä rupeaisin
  ensi vaalissa kreivikunnan kandidaatiksi, niin toivoisin tekeväni
  ne tyhjiksi, ja olen jo sen tehnytkin; ja nyt olen aloittanut
  matkustuksiani. Olin ensin päättänyt rajoittaa ne isänmaahani.
  Tuumat ovat vaihtelevaisia. Minä lähden ulkomaille. Saatte kuulla
  minulta mihin. Minä kirjoitan tämän kirjeen Leopold Travers'in
  tilasta, joka, sen mukaan kuin olen hänen tyttäreltään kuullut,
  on teidän sukulaisenne; -- korkeasti kunnioitettu ja hyvin
  rakastettu mies.

  "Ei, teidän mielisteleväin ennustuksenne uhalla, minusta ei
  milloinkaan tule mitään etevämpää tässä elämässä, kuin mitä
  nyt olen. Lady Glenalvon, sallikaa minun sanoa itseäni teidän
  kiitolliseksi ystäväksenne,

                                               "K. C."

  Toinen kirje.

  "Rakas Mivers serkkuni! Minä lähden ulkomaille. Minä tarvitsen
  kukatiesi rahaa; sillä, herättääkseni liikuntovoimaa itsessäni,
  luulen, jos mahdollista on, tarvitsevani rahaa. Kun olin
  kuudentoista vuotias poika, niin te tarjositte minulle rahaa
  siitä, että minä kirjoittaisin 'The Londoneriin' teräviä
  kirjoituksia vanhoista kirjailijoista. Tahdotteko nyt antaa
  minulle rahaa samankaltaiseen meidän sukupolvemme suuremmoisen
  Uuden Aatteen kehittämiseen, se on, sen aatteen, että kuta
  vähemmän ihminen jotakin ainetta tuntee, sitä paremmin hän sitä
  käsittää. Minun aikomukseni on matkustaa maihin, joita en
  milloinkaan ole nähnyt, ja kansojen luo, joita en milloinkaan
  ole tuntenut. Minun omavaltaiset arvosteluni molemmista tulevat
  olemaan verrattomana apuna 'The Londonerille' sen Erityiseltä
  Kirjeenvaihtajalta, joka samoin kuin tekin pitää nimettömyyttä
  suuressa arvossa ja jonka nimeä ei milloinkaan ilmoiteta.
  Kirjoittakaa minulle vastaus; kirje-osoitteeni on Calais,
  poste restante. -- Teidän uskollinen

                                                   "K. C."

  Kolmas kirje.

  "Rakas isäni! Minä sain kirjeenne täällä, josta huomenna lähden
  pois. Suokaa anteeksi kiirettä. Minä menen ulkomaille ja
  kirjoitan teille Calais'ista.

  "Minä ihailen suuresti Leopold Travers'ia. Kuinka paljon
  tasapainoa todellisessa englantilaisessa herrasmiehessä on!
  Viskatkaa häntä ylös alaisin kuten tahdotte, hän tulee kuitenkin
  aina jaloillensa -- todellisena herrasmiehenä. Hänellä on yksi
  lapsi, tytär, nimeltä Cecilia -- kyllin kaunis houkutellaksensa
  minkä kuolevaisen tahansa rakastumaan, jota Decimus Roach ei
  ole vakuuttanut siitä että aviottomuudessa on oikea 'Enkeleitä
  Läheneminen'. Sitä paitsi hän on tyttö, jonka kanssa voi puhua.
  Tekin voisitte hänen kanssansa puhua. Travers tahtoo hänen
  naimaan hyvin kunnioitettavan, hyvännäköisen herrasmiehen,
  josta on hyvät toiveet ja joka kaikin puolin on sopiva mies
  hänelle, niinkuin sanotaan. Ja jos hän sen tekee, tulee hän
  kilpailemaan Lady Glenalvonin kanssa, joka on säädyllisen
  naisellisuuden täydellinen esikuva. Minä lähetän matkalaukkuni
  takaisin. Minä olen menettänyt kokemusrahani, mutta en vielä
  ole koskenut kuukausrahoihini. Kuitenkin aion nyt elää niillä,
  ja lisätä niitä, jos tarvis vaatii, otsani tahi aivoni hiessä.
  Mutta jos niin tapahtuisi, että tarvitsisin liikarahaa, niin
  minun täytyy teidän pankkiiriinne turvautua. Mutta muistakaa,
  että se on teidän menonne, eikä minun, ja että _te_ saatte
  palkan siitä taivaissa. Rakas isä, minä rakastan ja kunnioitan
  teitä päivä päivältä yhä enemmän! Te pyydätte minun lupaamaan
  etten kosi ketään nuorta ladya ennenkuin siihen teidän suostumusta
  pyydän! -- oi, rakas isäni, kuinka te voitte epäillä etten sitä
  tekisi? kuinka epäillä että minä onnelliseksi tulisin vaimon
  kanssa, jota te ette rakastaisi niinkuin tytärtä? Vastaanottakaa
  tämä lupaus pyhänä. Mutta toivoisin teidän pyytäneen minulta
  jotain, jonka suhteen kuuliaisuus ei olisi ollut liian helppo
  ollaksensa velvollisuuteni koetuksena. Minä en olisi voinut
  suuremmalla ilolla sitä luvata, jos olisitte pyytänyt minun
  lupaamaan etten milloinkaan nuorta ladya kosi. Jos olisitte pyytänyt
  minulta sen lupauksen, että luopuisin järjen arvollisuudesta
  rakkauden hulluuden tähden, tahi miehen vapaudesta naineen miehen
  orjuuden tähden, niin olisin koettanut tätä mahdottomuutta tehdä;
  mutta olisin kuollut yrityksessä! -- ja te olisitte saanut kokea
  niitä omantunnon vaivoja, jotka kummittelevat hirmuvaltiaan
  vuoteen ääressä. -- Teidän kuuliainen poikanne

                                                       "K. C."



YHDESKOLMATTA LUKU.


Seuraavana aamuna Kenelm hämmästytti perhettä tulemalla aamiaispöydälle
siinä karkeassa puvussa, jossa hän ensin oli isäntänsä tuttavuutta
tehnyt. Hän ei katsonut Ceciliaan, kun hän ilmoitti lähtöänsä; mutta
kuu hän loi katseen Mrs Campioniin, hymyili hän, kenties hiukan
surumielisesti, nähdessänsä hänen kasvonsa kirkastuvan ja kuullessansa
hänen päästävän lyhyen huokauksen, joka ilmoitti, että tämä sanoma
häntä ilahdutti. Travers koetti innokkaasti kehoittaa Kenelmiä
viipymään pari päivää vielä heillä, mutta Kenelm pysyi lujana
päätöksessään. "Kesä kuluu," sanoi hän, "ja minulla on pitkä matka
kulkea ennenkuin kukat kuihtuu ja lumi tulee. Kolmantena yönä tämän
jälkeen minä nukun ulkomaalla."

"Menettekö ulkomaille?" kysyi Mrs Campion.

"Menen."

"Äkkipikainen päätös, Mr Chillingly. Toissa päivänä te sanoitte
lähtevänne skotlantilaisia järviä katselemaan."

"Se on totta; mutta likemmältä asiaa mietittyäni, tulin ajatelleeksi,
että niillä seuduin on paljon huvimatkailijoita, joiden joukossa
kenties on minun tuttaviakin. Ulkomailla olen vallan vapaa, sillä olen
tuntematon."

"Minä oletan, että palaatte metsästysajaksi," sanoi Travers.

"Sitä en usko. Minä en kettuja ammu."

"Kaikissa tapauksissa me luultavasti tapaamme toinen toisemme
Londonissa," sanoi Travers. "Minä luulen että pitkällisen maalla
oleskelemisen jälkeen yksi tai kaksi säsongia vilkkaassa pääkaupungissa
ovat terveellinen vaihtelu sekä hengelle, että ruumiille; ja nyt on jo
aika, että Cecilia esitellään hovissa ja että hänen hovipukunsa
mainitaan 'Morning Post' nimisen sanomalehden palstoissa."

Cecilia näytti olevan niin toimessaan teekeittimen takana ett'ei hän
kuullutkaan tätä viittausta hänen debutiinsa.

"Minä tulen kaipaamaan teitä kauheasti," huudahti Travers
sydämellisesti. "Minä vakuutan, että olette vallan siirtänyt minua
tasapainostani. Teidän terävät lauseenne tulevat kaikuinaan minun
korvissani kauan aikaa sen jälkeen kuin te olette mennyt."

Vaimon hameen ratina kuului äkisti teekeittimen takaa.

"Cissy," sanoi Mrs Campion, "saammeko milloinkaan teetä?"

"Suokaa anteeksi," vastasi ääni teekeittimen takaa. "Minä kuulen
Pompejon (skotlantilaisen koiran) vinkuvan tiellä. He ovat sulkeneet
sen portin ulkopuolelle. Minä tulen kohdakkoin takaisin."

Cecilia nousi ja lähti ulos. Mrs Campion astui hänen sijaansa
teekeittimen ääreen.

"On oikein hassua, että Cissy on niin ihastunut tuohon kauhistavaan
eläimeen," sanoi Travers kiivaasti.

"Sen kauheus on sen kauneus," vastasi Mrs Campion nauraen. "Mr Belvoir
valitsi sen hänelle sentähden, että sillä on pisin selkä ja lyhyimmät
jalat, mitkä hän on koiralla nähnyt koko Skotlannissa."

"Ah, George on sen hänelle antanut; minä unohdin sen," sanoi Travers
tyytyväisesti nauraen.

Kului moniaita minuutteja ennenkuin Miss Travers palasi skotlantilaisen
koiran kanssa, ja hän näytti jälleen tointuneen, tuodessansa tämän
koristeen seuralle takaisin -- sillä hän puhui hyvin sukkelaan ja
iloisesti ja hehkuvin poskin, niinkuin nuori ihminen, joka on
liiallisesta ilosta kiihoittunut.

Mutta kun Kenelm puoli tuntia myöhemmin otti jäähyväiset häneltä ja Mrs
Campionilta porstuan ovella, oli puna kadonnut hänen poskiltansa, hänen
huulensa olivat suljetut ja ne sanat, jotka hän jäähyväiseksi lausui,
eivät olleet kuuluvia. Kun Kenelm sitten (hänen isänsä rinnalla, joka
saattoi vierastansa portille) meni tietä pitkin ja hävisi puiden
taakse, niin Mrs Campion pani käsivartensa tytön vyötäisten ympärille
ja suuteli häntä. Cecilia vapisi ja käänsi hymyillen kasvonsa
ystäväänsä kohti; mutta mimmoinen hymyily, -- niitä hymyilyjä, jotka
näyttävät olevan täynnä kyyneleitä.

"Kiitoksia, ystäväni", sanoi hän vienosti; ja hiipien pois kukkatarhaa
kohti, viipyi hän hetken sen portin kohdalla, jonka Kenelm edellisenä
iltana oli au'aissut. Sitten hän hitain askelin meni viheriää kukkulaa
ylös luostarin raunioille.



NELJÄS KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


On vähän yli puoli toista vuotta siitä kun Kenelm Chillingly lähti
Englannista, ja näyttämö on nyt London, sillä aikaisemmalla ja enemmän
seurallisella säsongilla, joka käy pääsiäisjuhlan edellä -- säsongi,
jolloin sivistyneen seuran viehätys ei vielä ole täpötäysien huoneiden
kuumassa ilmassa rau'ennut -- säsongi, jolloin ei tarvitse pelätä että
parhaimmat ystävämme meitä laiminlyövät heidän vieraampien tuttaviensa
suurempien vaatimuksien tähden.

Oli niin sanottu "conversazione" yhden noista whigylimyksien huoneessa,
joka vielä säilyttää tuon miellyttävän taidon tuoda hauskaa väkeä
yhteen ja ko'ota ympärillensä todellista aristokratiiaa, joka yhdistää
tieteiden ja taiteiden tuntemista perinnöllisen arvon ja valtiollisen
etevyyden kanssa. Lord Beaumanoir itse oli iloinen, oppinut mies, hyvä
taiteen tuntija ja hauska puhuja. Hänellä oli herttainen vaimo, joka
rakasti häntä ja lapsiansa, mutta joka kuitenkin rakasti yleistä
kiitosta kyllin tehdäksensä itsensä rakastetuksi ylhäisten piirissä,
ikäänkuin hän sen iloissa olisi hakenut turvaa kotielämän ikävästä.

Beaumanoir'in vieraiden joukossa tänä iltana oli kaksi miestä, jotka
istuivat pienessä huoneessa erikseen, puhellen tuttavallisesti
keskenään. Toinen oli noin neljänkuudetta vuoden ikäinen; hän oli
pitkä, ko'okas mies, mutta ei lihava, vähän kaljupää; hänellä oli
mustat silmäkarvat, mustat vilkkaat silmät, ja liikkuvat huulet, joilla
väliin näkyi kamala ja ivallinen hymy. Tämä herra, korkeasti
kunnioitettu Gerard Danvers, oli hyvin etevä parlamentin jäsen. Hän oli
nuorena ollessaan päässyt korkeaan virkaan; mutta -- osaksi syystä että
viran vaivat olivat hänelle vastenmieliset; osaksi sentähden että hän
oli niin ylpeä luonnoltaan, että hänen oli mahdotonta osoittaa sitä
kuuliaisuutta, jota tulee päällikölle osoittaa; osaksi senkintähden
että hän tavattomasti harrasti epikurista filosofiiaa, ollen yht'aikaa
iloinen ja raaka ja katsoen elämän iloa pää-asiaksi ja kunniaa varsin
vähäpätöiseksi -- hän oli vakaasti kieltänyt uudestaan virkamieheksi
rupeamasta, ja puhui ainoasti erinomaisissa tilaisuuksissa. Vaikka hän
oli kunnianhimoa vailla, niin hän tavallansa rakasti valtaa -- hän
tahtoi hallita niitä ihmisiä, joilla oli valta; ja valtiollisesta
juonesta hänen kavala ja toimelias järkensä oli huvitettu. Tällä
hetkellä hän tarkasteli saman puolueen eri osastojen johtajain tekemää
uutta ehdoitusta, jonka mukaan muutamat vanhat miehet eroaisivat ja
muutamat nuoremmat miehet otettaisiin virkakuntaan. Hänen luonteensa
hyviä puolia oli se, että hän suositteli nuorisoa, ja oli auttanut
parlamenttiin, niin hyvin kuin virkoihinkin, muutamia taitavimpia
henkilöitä myöhempää sukupolvea kuin hän itse oli. Hän antoi heille
viisaita neuvoja, oli mielissänsä kun he menestyivät hyvin, ja rohkaisi
heitä kun he hairahtuivat -- aina ollen varma siitä että heissä oli
kykyä kyllin hairahdusta sovittamaan; jos niin ei ollut, hän lempeästi
herkesi pitämästä heitä uskottuinansa, mutta pysyi kuitenkin kyllin
tuttavalla kannalla heidän kanssansa, ollaksensa varma siitä, että hän
sai heitä äänestämään mielensä mukaan, jos hän tahtoi.

Se herra, jonka kanssa hän nyt puhui, oli nuori, noin viidenkolmatta
vuotias -- ei vielä parlamentissa, mutta erittäin halukas saada paikkaa
siellä; hänellä oli sellainen maine, jonka nuorukainen tuo mukaansa
koulusta ja yliopistosta, ja joka on todeksi näytetty, ei paljaan
akademiallisen kunnian kantta, vaan vakuutuksen kautta siitä, että
hänellä oli taitavuutta ja kuntoa, jota hänen aikalaisensa olivat
hänessä herättäneet ja hänen vanhempansa oikeaksi vakuuttaneet. Hän oli
tehnyt hyvin vähän yliopistossa -- paitsi sitä että hän Kiista-Seurassa
tuli kuuluisaksi erittäin sukkelana ja taitavana puhujana. Yliopistosta
tultuansa hän oli kirjoittanut yhden tai kaksi valtiollista kirjoitusta
erääsen aikakauskirjaan, jotka olivat huomiota herättäneet; ja vaikka
hänellä ei mitään virkaa ollut, ja hänen tulonsa olivat vähäiset, mutta
itsevaraiset, niin seurapiiri oli hyvin kohtelias häntä kohtaan, sillä
hän katsottiin mieheksi, joka kerta voisi saavuttaa aseman, jossa hän
voisi vahingoittaa vihamiehiänsä ja palvella ystäviänsä. Tämän nuoren
miehen kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka lisäsi sitä
taitavuuden ja toiveen mainetta, minkä hän oli saavuttanut. Hänen
kasvonsa eivät olleet kauniit, hänen käytöksensä ei ollut viehättävä.
Mutta hänen kasvonsa sävy osoitti voimaa -- pontevuutta -- rohkeutta.
Hänen otsansa oli leveä, mutta matala, ja koroituksia oli niissä otsan
elimissä, jotka osoittivat tajuamista ja päättämiskykyä --
ominaisuuksia, jotka jokapäiväisessä elämässä ovat tarpeellisia; hänen
silmänsä olivat siniset, pienet, hiukan sisään painuneet, vilkkaat,
terävät; ylähuuli oli pitkä ja ilmoitti uskaliaisuutta; hänen suussansa
kasvojen tutkija olisi huomannut vaarallista suloisuutta. Hymy oli
miellyttävä, mutta se oli teeskennelty ja paljasti valkoisia, pieniä,
hyviä, mutta harvassa olevia hampaita. Tämä hymy olisi näyttänyt
luonnolliselta ja vilpittömältä niiden mielestä, jotka eivät huomanneet
että se ei sopinut yhteen tutkistelevan otsan ja kovan katseen kanssa
-- että se näytti olevan erillänsä muusta kasvojen osasta, ikäänkuin
kasvot, jotka ovat osansa oppineet. Pään takaosassa oli tuota
ruumiillista voimaa, joka on tavallinen miehissä, jotka raivaavat
itselleen tien elämässä -- taistellen ja hävittäen. Kaikilla
gladiatoreilla on sellainen voima; niin on väittelijöillä ja
parantajilla -- se on, parantajilla, jotka voivat hävittää, mutta ei
välttämättömästi uutta sijaan laatia. Niin myöskin miehen käytös
osoitti uskaliasta itseensäluottamista, joka kuitenkin oli niin
yksinkertainen ja teeskentelemätön, ett'ei hänen pahin vihollisensakaan
olisi voinut sitä itsensäpettämiseksi sanoa. Hänen käytöksensä ilmoitti
että hän tiesi miten tulee ylläpitää persoonallista arvoa näyttämättä
että siitä välittää. Ei milloinkaan orjallinen ylhäisiä kohtaan, ei
milloinkaan ylpeä alhaisia kohtaan; niin vähän ylen-sivistynyt, ett'ei
milloinkaan tuntunut jokapäiväiseltä -- kansanmieleinen käytös.

Huone, jossa nämä herrat istuivat, oli eroitettu tavallisista huoneista
vierashuoneen kautta, ja oli Lady Beaumanoir'in kammari. Se oli kaunis
huone, mutta huonekalut olivat yksinkertaiset ja poimutelmat olivat
indian karttuunia. Seiniä koristi vesivärillä maalatut kuvat ja
kallis-arvoiset posliini-kalut, jotka olivat omituisilla
seinäpienoilla. Yhdessä kulmassa, eteläänpäin olevan ikkunan luona,
jonka ulkopuolella oli avara balkongi, joka oli ikkunoilla varustettu
ja täynnä kukkia, oli yksi noita korkeita, ristikolla varustettuja
varjostimia, joita luullakseni ensin keksittiin Wienissä ja jonka
ympärille murattia pujotetaan niin, että se muodostaa lehtimajan. Tämä
näin varustettu yksinäinen huone, joka oli vallan erillään muista
huoneista, oli emännän lempi kirjoitus-huone. Nuo kaksi miestä istuivat
lähellä varjostinta, eivätkä varmaankaan voineet aavistaa että joku voi
sen takana olla.

"Niin," sanoi Mr Danvers, joka istui huoneen toisessa nurkassa olevalla
sohvalla, "minä luulen että Saxboro'lle pian tulee tyhjä paikka. Milroy
tahtoo kuvernöörin virkaa jossakin siirtomaassa; ja jos voimme
järjestää kabinetin minun ehdoitukseni mukaan, niin hän saapi
sellaisen. Saxboro' tulee silloin avoimeksi. Mutta, rakas veikkoseni,
Saxboro' on paikka, jota tulee kosia rakkaudella ja jonka voittaa
ainoastaan rahalla. Se vaatii kandidaatiltansa vapaamielisyyttä --
kahdellaista vapaamielisyyttä, jota harvoin voi yhdistää:
vapaamielisyyttä mielipiteiden suhteen, joka on kyllä luonnollista
hyvin köyhälle miehelle, ja menojen vapaamielisyyttä, jota tuskin
kukaan muu kuin hyvin rikas mies voi osoittaa. Voitte laskea että
teiltä menee 3,000 puntaa Saxboro'n kandidaatiksi pääsemiseen, ja noin
2,000 puntaa lisäksi paikkanne puolustamiseen petitionia vastaan --
voitettu kandidaati melkein aina petitioneeraa. 5,000 puntaa on suuri
rahasumma, ja pahin kohta siinä on se, että ne mielipiteet, joita
Saxboro'n edusmiehen tulee edistää, vähentävät hänen virallista
menestystänsä. Kiivaat valtiomiehet eivät ole parasta raaka-ainetta,
josta valmistetaan hyviä virkamiehiä."

"Mielipiteet eivät paljon asiaan vaikuta; toisin on menojen laita. Minä
en voi hankkia 5,000 puntaa, en edes 3,000 puntaa."

"Eikö Sir Peter voisi teitä auttaa? Te sanotte että hänellä on yksi
ainoa poika, ja jos tälle pojalle jotain tapahtuu, olette te lähin
perillinen."

"Minun isäni oli riidassa Sir Peter'in kanssa ja vaivasi häntä
mielettömällä ja ikävällä oikeudenkäynnillä. Minä pelkään ett'en voisi
häneltä pyytää rahaa saavuttaakseni paikkaa parlamentissa
demokraatisella puolella; silla vaikka hyvin vähän tunnen hänen
valtiollisia mielipiteitänsä, otaksun kuitenkin varmana asiana että
maalaisaatelismies vanhasta suvusta ja 10,000 punnan vuotuisilla
tuloilla ei juuri voi olla demokraati."

"Siinä tapauksessa oletan ett'ette olisi demokraati, jos te serkkunne
kuoleman kautta tulisitte Chillingly'ein perilliseksi."

"En ole varma siitä, mitä siinä tapauksessa olisin. On aikoja, jolloin
demokraati vanhasta suvusta ja suurilla tiluksilla voisi saavuttaa
hyvin korkean aseman ylhäisten piirissä."

"Rakas Gordon, teistä tulee vielä etevä mies."

"Minä toivon sen. Kun vertaan itseni minun ikäisiini miehiin, en näe
monta, jotka voisivat minua panna takalaitaan."

"Minkälainen mies on serkkunne Kenelm? Minä näin hänen pari kertaa
silloin kun hän vielä oli aivan nuori ja luki Welby'n edessä
London'issa. Siihen aikaan sanottiin että hänellä oli erittäin hyvä
pää; minusta hän oli hyvin omituinen."

"Minä en ole milloinkaan häntä nähnyt; mutta siitä päättäen mitä olen
kuullut, niin hän, olkoonpa hän hyväpäinen tai kummallinen, varmaankaan
ei tule mitään toimittamaan tässä elämässä -- hän on uneksija."

"Kentiesi hän kirjoittaa runoja?"

"Hän voisi, luullakseni, sitä tehdä."

Samassa tuli muutamia muita vieraita huoneesen, niiden joukossa nainen,
joka oli erittäin kunnioitettava ja miellyttävä, pitempi kuin naiset
tavallisesti ovat ja käytöksensä puolesta sanomattoman ylevä ja jalo.
Lady Glenalvon oli London'in ylhäisen maailman kuningattaria, eikä
yksikään tämän maailman kuningatar ole ollut enemmän maailman kokenut
tai enemmän kuningattaren kaltainen. Hänen rinnallansa kävi Mr
Chillingly Mivers. Gordon ja Mivers nyykäyttivät ystävällisesti toinen
toisillensa, ja edellinen meni pois ja katosi pian muutamain muiden
nuorten miesten joukkoon, joiden lemmikki hän oli, sentähden että hän
taisi hyvin ja hauskasti puhua heidän kanssansa asioista, jotka heitä
miellytti; hän ei kuitenkaan ollut heille harras seurakumppani. Mr
Danvers vetäysi läheisen vierashuoneen nurkkaan, jossa hän ilahdutti
Franskan lähettilästä ilmoittamalla hänelle mielipiteensä Euroopan
tilasta ja kabinetin uudistamisesta yleensä.

"Mutta," sanoi Lady Glenalvon Chillingly Mivers'ille, "oletteko vallan
varma siitä että minun nuori ystäväni Kenelm on täällä? Siitä asti,
kuin sen minulle kerroitte, olen turhaan häntä hakenut kaikkialla. Minä
tahtoisin hyvin mielelläni häntä jälleen tavata."

"Mutta varmaan näin hänen vilaukselta puoli tuntia sitten; mutta
ennenkuin voin päästä geoloogistani, joka vaivasi minua siluurisella
järestöllänsä, oli Kenelm kadonnut."

"Ehkä oli se hänen haamunsa!"

"No, me todella elämme herkkäuskoisimmassa ja taikauskoisimmassa
aikakaudessa mikä olla voi; ja niin moni kertoo minulle puhelevansa
kuolleiden kanssa pöydän alla, että ehkä näyttää liian rohkealta kun
sanon ett'en kummituksia usko."

"Kertokaa minulle jotain noista käsittämättömistä tarinoista
pöydän-nakutuksesta," sanoi Lady Glenalvon. "Meillä on erittäin hyvä
loukko tuolla varjostimen takana."

Tuskin oli hän ehtinyt lehtimajaan, ennenkuin hän vetäysi takaisin
päästäen hämmästyshuudon. Nuori mies istui lehtimajan pöydän ääressä;
hän nojasi leukaansa kättä vasten ja oli vaipunut uneilemisiin. Hänen
asentonsa oli niin hiljainen, hänen kasvonsa osoittivat niin suurta
tyyneyttä ja surua, hän näytti olevan niin vieras sille kirjavalle,
mutta loistavalle vilinälle, joka liikkui sen yksinäisyyden ympärillä,
jonka hän oli itselleen luonut, että vallan hyvin olisi voinut luulla
että hän oli yksi noita kävijöitä toisesta maailmasta, jonka
salaisuuksia sisääntulija toivoi saavansa tietää. Hän nähtävästi
oli tiedoton sisääntunkijan läsnä-olosta. Kun tämä tointui
hämmästyksestään, hiipi hän Kenelm'in luo, pani kätensä hänen
olkapäällensä ja lausui hiljaisella ja lempeällä äänellä hänen nimensä.
Tätä ääntä kuullessansa Kenelm Chillingly katsoi ylös.

"Muistatteko minua?" kysyi Lady Glenalvon. Ennenkuin Kenelm ehti
vastata tuli Mivers, joka oli seurannut markisinnaa lehtimajaan, ja
sekaantui puheesen.

"Rakas Kenelm'ini, kuinka voitte? Milloin tulitte London'iin? Miks'ette
ole minun luonani käynyt; ja miksi ihmeen te piiloitatte itsenne näin?"

Kenelm oli nyt jälleen saavuttanut mielen malttinsa, jonka hän harvoin
muiden läsnä-ollessa kauaksi aikaa menetti. Hän vastasi sydämellisesti
sukulaisensa tervehdykseen ja suuteli tavallisella ritarillisella
suloudella sitä kaunista kättä, jonka lady otti pois hänen
olkapäältänsä ja ojensi hänen puristettavaksensa. "Muistaa teitä!"
sanoi hän Lady Glenalvon'ille, ja loi häneen mitä suloisimman katseen
lempeistä, mustista silmistään; "minä en ole tullut niin kauas elämän
puolipäivää kohti, että unohtaisin päiväpaistetta, joka sen aamua
valaisi. Rakas Mivers, teidän kysymykseenne on helppo vastata. Minä
tulin kaksi viikkoa sitten Englantiin, viivyin Exmundham'issa tämän
päivän aamuun saakka, olin tänään päivällisillä Lord Thetford'in luona,
jonka kanssa tutustuin ulkomailla, ja hän kehoitti minua tulemaan tänne
tullakseni esitellyksi hänen isällensä ja äidillensä, Beaumanoir'eille.
Tämän juhlamenon läpikäytyäni säikähdin minä nähdessäni niin monta
vierasta ihmistä. Minä tulin tähän huoneesen hetkellä, jolloin se oli
vallan autio, ja päätin vetäytyä yksinäisyyteen varjostimen taakse."

"Te olette siis tavannut serkkunne Gordon'in tässä huoneessa."

"Mutta te unohdatte ett'en tunne häntä ulkonäöltä. Täällä ei kuitenkaan
ollut ketään huoneessa kun minä tänne tulin; vähän myöhemmin muutamia
muita tuli sisään, sillä minä kuulin hiljaisen jupinan, niinkuin kaksi
ihmistä olisi keskenään kuiskannut. Minä en kumminkaan kuunnellut,
niinkuin varjostimen takana istuva henkilö tekee näyttämöllä."

Se oli totta. Vaikka Gordon ja Danvers olisivat puhuneet korkeammalla
äänellä, niin Kenelm oli niin omissa ajatuksissansa, ett'ei hän
sittenkään olisi sanaakaan kuullut heidän puheestansa.

"Teidän täytyy oppia tuntemaan nuorta Gordon'ia; hän on hyvin taitava
mies, ja hän pyrkii parlamenttiin. Minä toivon ett'ei mikään vanha
perhekiista hänen karhumaisen isänsä ja rakkaan Sir Peter'in välillä
saata teitä epäämään tapaamasta häntä."

"Sir Peter on enin anteeksi antavainen kaikista ihmisistä, mutta hän
tuskin antaisi minulle anteeksi, jos minä kieltäisin tapaamasta
serkkuani, joka ei milloinkaan ole häntä loukannut."

"Hyvin puhuttu. Tulkaa tapaamaan Gordon'ia aamiaisella huomenna --
kymmenen aikana. Minä asun vielä vanhoissa huoneissani."

Sillä välin kuin sukulaiset näin puhelivat, oli Lady Glenalvon istunut
Kenelm'in viereen ja katseli ääneti hänen kasvojansa. Nyt hän puhui:
"Hyvä Mr Mivers, te saatte monta tilaisuutta puhua Kenelm'in kanssa;
älkää nyt kadehtiko että minä viisi minuuttia puhun hänen kanssansa."

"Minä jätän teidän arvonne yksin hänen erakkomajaansa. Kuinka kaikki
miehet tässä seurassa tulevat erakkoa kadehtimaan!"



TOINEN LUKU.


"Minua ilahduttaa nähdä teitä vielä kerta maailmassa," sanoi lady
Glenalvon, "ja minä toivon että te nyt olette valmis näyttämään sitä
osaa siinä, jonka ei tule olla vähäpätöinen, jos te myönnätte
taidollisuutenne ja taipumuksenne oikeiksi."

_Kenelm_: "Kun te menette teateriin ja näette yhden niitä kappaleita,
jotka nyt näyttävät olevan muodissa, kumpi te ennen olisitte:
näyttelijä vai katsoja?"

_Lady Glenalvon_: "Nuori ystäväni, teidän kysymyksenne huolestuttaa
minua." (Hetkisen vait'olon jälkeen.) -- "Mutta vaikka minä käytin
näytelmällisen lausetavan, kuin lausuin toiveeni että te ette
näyttelisi vähäpätöistä osaa maailmassa, niin tämä maailma ei
kuitenkaan todellisuudessa teateri ole. Elämä ei salli yhtään katsojia.
Puhutelkaa minua suoraan, niinkuin teidän oli tapa tehdä. Teidän
kasvoissanne on tuo vanha surumielisyys vielä jälellä. Ettekö ole
onnellinen?"

_Kenelm_: "Minun tulisi olla onnellinen kuin kuolevaiset voivat olla.
Minä en luule olevani onneton. Vaikka luontoni on surumielinen, on
kuitenkin surumielisyydelläkin oma onnensa. Milton näyttää että voi
löytyä yhtä paljon suloutta elämässä sen Penseroro-puolella kuin
Allegro-puolella."

_Lady Glenalvon_: "Kenelm, te pelastitte poika-raukkani hengen, ja kun
hän myöhemmin otettiin minulta pois, tuntui minulta kuin olisi hän
jättänyt teidät minun holhottavakseni. Kun te kuudentoista ikäisenä,
nuorukaisena vuosiin katsoen, ja hengen puolesta kehittyneenä miehenä
tulitte London'iin, enkö minä silloin koettanut olla teille melkein
äitinä? Ja ettekö usein minulle sanonut että te helpommin voitte
minulle uskoa sydämenne salaisuuksia, kuin kenellekään muulle?"

"Te olitte minulle," sanoi Kenelm liikutettuna: "arvoisin ja enin
auttavainen haltija, minkä nuorukainen voi elämän kynnyksellä löytää --
lempeä, viisas ja myötätunteinen nainen, joka saattoi häntä,
nähdessänsä tämän puhtautta, häpeämään kaikkia suurempia erhetyksiä,
joka ylensi häntä vähäpätöisistä taipumuksista ja esineistä sillä
sanomattomalla hengen ylevyydellä, joka ainoastaan jaloimmissa naisissa
löytyy. Minä tahdon vielä avata sydämeni teille. Minä pelkään että se
on entistä harmillisempi. Se vielä tuntee itsensä vieraaksi sille
seuralle ja niille riennoille, jotka ovat luonnollisia minun isälleni
ja asemalleni. Minä olen kuitenkin koettanut karaista ja komentaa
luontoani elämän käytöllisiä tarkoituksia varten, matkustuksilla ja
seikkailuilla etenkin ihmissuvun sivistymättömäimpien lajien kesken,
kuin mitä salongeissa tapaamme. Velvollisuuteni johdosta isäni toivoa
kohtaan tulen nyt takaisin näihin piireihin, joihin minä nuorukaisena
astuin teidän johdannollanne, ja jotka silloinkin minusta tuntuivat
tyhjiltä ja teeskennellyiltä. Teidän toivonne on että minun tulee
näyttää osa näiden piirien maailmassa. Minun vastaukseni on lyhyt. Minä
olen tehnyt parastani hankkiakseni itselleni liikutusvoimaa, ja minä en
ole siinä onnistunut. Minä en näe niin mitään, jota tekisi mieli
voittaa. Se aika, jossa elämme, on minulle niinkuin Hamlet'ille --
liitoksistaan irti; ja minä en ole, niinkuin Hamlet, syntynyt niitä
oikeaan paikkaan asettamaan. Ah! jospa voisin katsella yhteiskuntaa
niiden silmälasien kautta, joiden läpi Hidalgo parka näytelmässä, 'Gil
Blas' katseli laihaa pöytää -- sellaisilla silmälasilla, joiden kautta
kirsikat näyttävät persikkojen kokoisilta ja peukaloinen kalkkunan
suuruiselta! Se luulo, joka on kunnianhimolle tarpeellinen, suurentaa
paljon."

"Minä olen tuntenut useamman kuin yhden miehen, joka nyt on etevä ja
toimelias mies, mutta jolla, hänen ollessaan teidän ikäisenne, toisten
käytölliset riennot olivat yhtä vastenmieliset, kuin teille."

"Ja mikä sovitti nämä miehet näiden rientojen kanssa?"

"Yksityisen persoonallisen tunnon vähentyminen, tuo tietämätön oman
olemisensa sulattaminen muiden olemisen kanssa, joka kuuluu kotiin ja
avioliittoon."

"Minulla ei ole mitään kotia, mutta kyllä avioliittoa vastaan."

"Olkaa vakuutettu siitä että ei ole mitään kotia miehelle, missä ei ole
yhtään vaimoa."

"Kauniisti sanottu. Siinä tapauksessa minä luovun kodista."

"Onko tarkoituksenne toden perään sanoa minulle ett'ette milloinkaan
ole nähnyt naista, jota voisitte kyllin rakastaa ottaaksenne häntä
vaimoksenne, ja ett'ette milloinkaan ole ollut kodissa, josta olette
lähtenyt kadehtien aviollisen elämän onnea?"

"Toden totta, minä en milloinkaan ole sellaista naista nähnyt; toden
totta, en milloinkaan ole sellaisessa kodissa ollut."

"Kärsivällisyyttä siis; teidän aikanne kyllä tulee, ja minä toivon että
se jo on käsissä. Kuulkaa minua. Vielä eilen minä sanomattomasti
toivoin saada taas teitä tavata -- saada tietää teidän adressianne,
jotta voisin teille kirjoittaa; sillä eilen, kun eräs nuori lady lähti
minun luotani, oltuansa meillä viikkokauden ajan, sanoin itsekseni että
tästä tytöstä tulisi erittäin hyvä vaimo ja ennen kaikkea vaimo, joka
sopisi erinomaisen hyvin Kenelm Chillingly'lle."

"Kenelm Chillinglyä suuresti ilahduttaa kuulla että tämä nuori lady on
lähtenyt pois teidän talostanne."

"Mutta hän ei ole London'ista lähtenyt -- hän on täällä tänä iltana.
Hän asui vaan minun luonani siksi, kunnes hänen isänsä tulisi
kaupunkiin ja kunnes ne huoneet tulisivat avoimiksi, jotka hän on
vuokrannut säsongiksi; tämä tapahtui eilen."

"Onnellinen tapaus minulle: se sallii minun ilman vaaratta tulla teidän
luoksenne."

"Ettekö edes ole utelias saada tietää kuka se nuori lady on, joka
minusta sopii teille niin hyvin?"

"Ei, minä en ole utelias, mutta minä olen hiukan levoton."

"No niin, minä en voi puhua iloisesti teidän kanssanne, kun olette
tällä kiusallisella tuulella, ja nyt on jo aika lähteä tästä
erakkomajasta. Tulkaa, täällä on moni, jonka kanssa teidän tulee
uudelleen tutustua, ja moniaita, joiden kanssa minä mielelläni
tahtoisin teitä tutustumaan."

"Minä olen valmis seuraamaan Lady Glenalvon'ia mihin hän vaan minun vie
-- paitsi alttarille toisen kanssa."



KOLMAS LUKU.


Huoneet olivat täynnä ihmisiä -- ei kuitenkaan täpötäynnä, ja ani
harvoin tässäkään talossa niin monta etevää henkilöä oli ko'ossa.
Nuorta miestä, jota niin etevä rouva, kuin Lady Glenalvon, suosi,
tervehtivät sydämellisesti kaikki, jolle tämä rouva häntä esitteli,
ministerit ja parlamentin johtajat, tanssinpitäjät ja muodin mukaiset
kaunottaret -- jopa kirjailijat ja taiteilijatkin; ja Kenelm
Chillingly'ssä oli jotain, hänen omituisissa kasvoissansa ja
muodossansa, hänen luonnollisessa, tyyneessä käytöksessänsä, joka oli
kaikkea teeskentelemistä paitsi, jotain, joka näytti oikeuttavan sitä
suosiota, jota muodin loistava ruhtinatar hänelle osoitti, ja antavan
hänelle valtaa tulla yleiseen huomattavaksi.

Tämä hänen hienoon maailmaan palajamisensa ensimmäinen ilta oli
menestys, jommoista harvat hänen ikäisensä miehet saavuttavat. Hän
herätti suurta huomiota. Kun väki alkoi vähentyä, kuiskasi Lady
Glenalvon Kenelm'ille:

"Tulkaa tätä tietä -- tuolla on henkilö, joka minun täytyy uudelleen
esitellä teille -- te kiitätte minua siitä jälestäpäin."

Kenelm seurasi markisinnaa ja seisoi pian vastapäätä Cecilia
Travers'ia. Tämä nojasi isänsä käsivarteen, näytti hyvin kauniilta, ja
hänen kauneuttansa enensi puna, joka levisi hänen poskillensa, kun
Kenelm Chillingly läheni.

Travers tervehti hyvin ystävällisesti häntä, ja kun Lady Glenalvon
pyysi Travers'in viemään häntä virvoitushuoneesen, ei Kenelm'illä ollut
muu edessä kuin tarjoa käsivartensa Cecilia'lle.

Kenelm oli hiukan hämillänsä. "Oletteko kauan ollut kaupungissa, Miss
Travers?"

"Vähän yli viikon, mutta me muutimme vasta eilen omaan kortteeriimme."

"Aha, todellako; te olitte siis se nuori lady, joka --" Tässä hän
keskeytti itsensä, ja hänen kasvonsa näyttivät lempeämmiltä ja
totisemmilta.

"Se nuori lady, joka -- mitä?" kysyi Cecilia hymyillen.

"Joka on asunut Lady Glenalvon'in tykönä."

"Niin, onko hän kertonut sen teille?"

"Hän ei teidän nimeänne maininnut, mutta kiitti niin oikein tätä nuorta
ladya, että minun olisi pitänyt sitä arvata."

Cecilia ei antanut aivan kuuluvaa vastausta, ja kun he tulivat
virvoitushuoneesen, kokoontui muita nuoria miehiä hänen ympärillensä,
ja Lady Glenalvon ja Kenelm olivat ääneti kesken yleistä pakinoimista.
Kun Travers oli antanut Kenelm'ille adressinsa ja tietysti pyytänyt
häntä käymään hänen luonansa, lähti hän Cecilian kanssa pois, ja Kenelm
sanoi miettiväisesti Lady Glenalvon'ille:

"Tämä oli siis se nuori lady, jossa minun tuli nähdä kohtaloni määräämä
-- tiesittekö että me ennen olimme tavanneet toisiamme?"

"Kyllä, hän on kertonut minulle milloin ja missä. Sitä paitsi ei ole
täyttä kahta vuotta siitä kuin te kirjoititte minulle hänen isänsä
talosta. Oletteko sitä unohtanut?"

"Ah," sanoi Kenelm niin hajamielisesti että hän näytti näkevän unta,
"ei yksikään mies avosilmin riennä kohtaloansa kohti; kun hän sen
tekee, on hän kadottanut näkönsä. Rakkaus on sokea. Sanotaan että
sokeat ovat hyvin onnelliset, kuitenkaan minä en milloinkaan ole
tavannut sokeaa, joka ei mielellään tahtoisi näköänsä jälleen, jos hän
voisi sen saada."



NELJÄS LUKU.


Mr Chillingly Mivers ei milloinkaan pitänyt päivällisiä omassa
kortteerissaan. Kun hän piti päivälliset, oli se Greenwich'issa tai
Richmond'issa. Mutta hän piti usein aamiaiset, ja niitä pidettiin
hauskoina. Hänellä oli kauniit nuoren miehen huoneet Grosvenor
Street'in varrella, jotka olivat somilla huonekaluilla varustetut ja
yleensä erittäin kauniit ja sievät. Hyvä kirjasto, varustettu
sanakirjoilla ja koristettu kauniihin kansiin sidotuilla muodin
mukaisten kirjailijain ilmoituskirjoilla. Vaikka huone oli kirjailijan
työhuone, siinä ei kuitenkaan huomattu sitä sekasotkua, joka yleensä on
tavallinen henkilön työhuoneessa, jonka virkana on toimia kirjojen ja
paperin kanssa. Ei edes kirjoitustarpeet olleet esillä paitsi kun ne
tarvittiin. Ne olivat kätketyt isoon ympyriäiseen franskalaiseen
piironkiin. Tässä piirongissa oli suuri joukko salalaatikoita ja iso
syvennys varustettu erityisellä patenttikannella. Tässä syvennyksessä
säilytettiin ne kirjoitukset, jotka aiottiin julaista The
Londoner'issa, korehtuuri-arkkia y.m.; salalaatikoissa säilytettiin
suunnitelmia eteväin, nyt eläväin miesten elämänkertomuksiin, joita oli
aikomus valmistaa julaistaviksi päivä jälkeen heidän kuolemaansa.

Ei kukaan voinut kirjoittaa tällaisia suru-kirjoituksia vilkkaammalla
kynällä, kuin Chillingly Mivers; ja se suuri joukko tuttavia, mikä
hänellä oli, antoi hänelle tilaisuutta hankkia itselleen tietoja niiden
eteväin ystäväin kuolettavaisista taudeista, joiden luona hän oli
päivällisillä, niin että hän usein voi kirjoittaa loppujakson heidän
nekroloogiinsa päiviä, viikkoja, jopa kuukausia ennen, kuin heidän
kuolemansa hämmästytti yleisöä. Tämä piironki oli yhtäpitävä sen
salaperäisyyden kanssa, johon tämä merkillinen mies kätki aivonsa
tuotteita. Kirjallisessa elämässänsä Mivers'illä ei ollut mikään
"minä"; siinä hän aina oli tuo käsittämätön, salamielinen "me." Hän ali
"minä" ainoastaan kun hänen tapasit ulkona maailmassa ja kutsuit häntä
Mivers'iksi.

Työhuoneen toisella puolella oli pieni päivällis- tai oikeammin
aamiaishuone, jonka seinillä riippui kallis-arvoisia tauluja -- eläväin
maalaajain lahjoja. Monta näistä maalaajista oli Mr Mivers "me"
nimellä kovistellut -- ei aina The Londoner'issa. Hänen ankarimmat
arvostelukirjoituksensa lähetettiin usein toisiin järellisiin
sanomalehtiin, joita toimitti samaan järelliseen yhtiöön kuuluvat
jäsenet. Maalaajat eivät tienneet kuinka loukkaavasti "me" oli heitä
kohdellut, kun he tapasivat Mr Mivers'in. Hänen "minä" oli niin
kohtelias ja kiitteleväinen, että he lähettivät hänelle kiitollisuuden
osoituksen.

Toisella puolella oli hänen salinsa, jossa myöskin oli monta lahjaa,
varsinkin kauniiden käsien tekemiä: korkoneulomuksella kirjaeltuja
tyynyjä ja pöytävaatteita, posliinikaluja, komeita koristus-kapineita
kaikellaisia. Muodissa olevat naiskirjailijat miellyttelivät Mr
Mivers'iä; ja hänellä oli elämässänsä nuorena miehenä ollut toisiakin
naisellisia ihailijoita, kuin muodin-mukaisia naiskirjailijoita.

Mr Mivers oli jo palannut tavalliselta kävelymatkaltansa puistossa ja
istui nyt ymmyrkäisen piirongin ääressä lempeän-näköisen miehen kanssa,
joka oli säälimättömimpiä The Londoner'in aputoimittajia ja tärkeä
jäsen sen liittokunnan oligarkiiassa, jonka nimenä oli "ymmärtäväiset."

"Minä en edes jaksa lukea läpi kirjaa", sanoi Mivers
väsyneen-näköisenä; "se on niin kuiva kuin maa Marraskuussa. Mutta
tekijä on, niinkuin vallan oikein sanotte, 'Ymmärtäväinen' ja
liittokunta olisi kaikkea muuta paitsi ymmärtäväinen, jos se ei
jäseniänsä auttaisi. Ilmoittakaa itse kirja -- sanokaa että sen kuivuus
on selvä todiste sen ansiosta. Kirjoittakaa: 'Tavallisille lukijoille
tämä erinomainen teos kenties näyttää vähemmän loistavalta kuin vilkas
hilpeys' ... jonkun toisen kirjailijan teoksessa, jonka te katsotte
sopivaksi mainita; mutta sivistyneelle ja valistuneelle on joka rivissä
j.n.e., j.n.e. Nyt muistan, kun tulemme arvostelemaan Burlington
House'n näyttelyä, niin meidän täytyy koettaa parastamme masentaa yhtä
maalaajaa siellä. Minä en ole hänen maalauksiansa nähnyt, mutta hän on
aivan uusi, ja meidän ystävämme, joka on hänen nähnyt, kadehtii häntä
hirveästi ja sanoo, että joll'eivät hyvät taiteen arvostelijat
kohdakkoin häntä masenna, niin yleisön ilettävä mieli koroittaa häntä
ihmeeksi. Sitä paitsi olen kuullut, että hän on halpa mies. Tuossa on
miehen nimi ja ilmoitus siitä mitä maalaukset kuvaavat. Katsokaa niitä,
kun saatte aikaa siihen. Valmistakaa kuitenkin sillä välin maalauksien
teurastamista lausumalla muutamia satunnaisia pistosanoja maalaajalle."
Mr Mivers otti nyt piirongistansa ystävällisen kirjeen kadehtivaiselta
kilpailijalta ja antoi sen lempeän-näköiselle virkaveljellensä. Sitten
hän nousi istualta ja sanoi: "Minä pelkään että minun täytyy jättää
toimet huomiseksi; minä odotan kahta nuorta serkkua aamiaiselle."

Niin pian kuin lempeän-näköinen mies oli mennyt, lähti Mr Mivers salin
ikkunalle ja antoi ystävällisesti sokeripalasen kanarialinnulle, jonka
hän edellisenä päivänä oli saanut lahjaksi ja joka kullatusta häkistä,
joka oli osa lahjasta, katseli häntä epäileväisesti eikä ottanut
sokeria.

Aika oli kohdellut Chillingly Mivers'iä hyvin varovasti. Hän tuskin
näytti päivääkään vanhemmalta kuin silloin, kun hän ensin lukijalle
esiteltiin sukulaisensa Kenelm'in syntyessä. Hän nautti nyt hedelmän
omista viisaista periaatteistansa. Koska hänellä ei ollut partaa ja
käytti valetukkaa, niin ei ollut harmaan hiuksen merkkiäkään.
Seisomalla kaikkia himoja ylempänä, välttämällä kaikkia ikävyyksiä,
tyydyttämällä taipumuksiansa huviin ja karttamalla liiallisuuksia, oli
hän säilyttänyt muotonsa jänteyttä ja ihonsa hienoutta. Ovi aukeni ja
hyvin puettu palvelija, joka oli ollut kylläksi kauan Mivers'in
palveluksessa, tullaksensa hänen-näköiseksensä, ilmoitti että Mr
Chillingly Gordon tulee.

"Hyvää huomenta," sanoi Mivers; "minä olin hyvin mielissäni kun nä'in
teidän niin kauan ja niin tuttavasti puhuvan Danvers'in kanssa: toiset
tietysti huomasivat sitä, ja se seikka oli uusi askel teiden tiellänne.
Se on teille erittäin hyvä, että nähdään teidän salongissa erillänsä
puhelevan jonkun etevän miehen kanssa. Mutta saanko luvan kysyä, oliko
itse kanssapuhe tyydyttävä?"

"Ei ensinkään: Danvers kaataa kylmää vettä minun toiveideni yli
Saxboro'n suhteen, eikä edes viittaakaan siihen että hänen puolueensa
tahtoo minua auttaa johonkin toiseen avoinna olevaan paikkaan."

"Puolueella on nykyänsä harvoja avonaisia paikkoja käytettävänä
nuorelle miehelle. Ulkomailla oleva koulumestari on temmannut pois
koulun valtiomiehiä varten samoin kuin hän on temmannut pois koulun
näyttelijöitä varten -- se on pahe, ja pahe, joka kansan kohtaloille
tuottaa paljoa kovemmat seuraukset, kuin se hyvä, jota kenties se
järestö vaikuttaa, joka sitä seurasi. Mutta turhaa on moittia sitä,
jota ei voi auttaa. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin minä
heittäisin koko parlamentillisen kunnianhimon siksensä ja lukisin
lakitiedettä."

"Neuvo on hyvä, mutta vaikea seurata. Minä olen päättänyt hankkia
itselleni paikan alihuoneessa, ja missä tahtoa on, siinä on myöskin
mahdollisuus raivata itselleen tie."

"Siitä en ole vallan varma."

"Mutta minä olen."

"Siitä päättäen mitä teidän kumppaninne yliopistossa kertovat minulle
teidän puheistanne Kiista-Seurassa, ette silloin ollut ylellinen
radikaali. Mutta ainoastaan ylellinen radikaali voi toivoa menestystä
Saxboro'ssa."

"Minä en ole mikään raivio valtio-asioissa. On paljon sanottavaa
kaikilla puolilla -- caeteris paribus, minä katson voittavan puolen
paremmaksi kuin voitetun: ei mikään menesty niin hyvin kuin menestys."

"Niin, mutta valtio-asiassa syntyy aina reaktiooni. Se puoli, joka
yhtenä päivänä voittaa, voi toisena päivänä joutua tappiolle. Voitettu
puoli edustaa vähemmistöä, ja vähemmistö on varma siitä että se
sisältää enemmän intelligenssiä kuin enemmistö; intelligenssi ajan
pitkään raivaa itselleen tien, voittaa enemmistön ja kadottaa sen
sitten, sentähden että se tulee tuhmaksi, niin pian kuin se
enemmistöksi muuttuu."

"Mivers-serkku, eikö historia teille näytä että yksi ainoa henkilö voi
kumota kaikkia harvoin tahi monen verrannollista viisautta koskevia
teoriioja? Ottakaa viisaimmat mitkä löydätte, ja nerokas mies, jolla ei
ole kymmenes osakaan edellisten viisautta, murentaa ne tomuksi. Mutta
silloin tämän nerokkaan miehen täytyy käyttää ne monet hyväksensä,
vaikka hän niitä ylönkatsoo. Sitä tehdessänsä hän hallitsee niitä.
Ettekö näe kuinka vapaissa maissa valtiolliset määräykset sulavat
yhteen yksityisiin henkilöihin? Yleisessä vaalissa vaalimiehet
kokoontuvat yhden nimen ympärille. Kandidaati puhukoon kuinka paljon
tahansa valtiollisista periaatteista, kaikki hänen puheensa ei
kuitenkaan hanki hänelle menestykseen tarpeellista ääni-lukua, joll'ei
hän sano: 'Minä seuraan Mr A:ta, ministeriä, tai Mr Z:tä,
vastustuspuolueen johtajaa. Tory-puolue ei voittanut Whig-puoluetta,
kun Mr Pitt hajoitti parlamentin. Se oli Mr Pitt, joka voitti Mr
Fox'in, jonka kanssa hän yleisiin valtiollisiin periaatteisin katsoen
-- niinkuin orjakauppaan, roomankatoliseen emancipatiooniin,
parlamentin parantamiseen, -- varmaankin oli enemmän yhtäpitävä, kuin
kenenkään kanssa omassa kabinetissansa."

"Olkaa varoillanne, nuori serkkuni," huudahti Mivers levottomalla
äänellä; "älkää astuko esiin nerokkaana miehenä. Nero on huonoin
ominaisuus, minkä julkinen mies meidän päivinä voi omistaa -- ei kukaan
siitä välitä ja kaikki kadehtivat sitä."

"Suokaa anteeksi, te erehdytte; minun muistutukseni oli vallan yleinen,
sen tarkoitus oli olla vastaus teidän väitteesenne. Minä tällä erällä
mieluisemmin olen samalla puolella kuin nuo monet, senvuoksi että se on
voittava puoli. Jos me tarvitsemme nerokkaan miehen ylläpitämään
voittavaa puolta, niin on varma että hän saadaan esille, sillä hän voi
seuralaisissaan saada tahtonsa aikaan. Ne harvat tuovat hänen meille,
sillä harvat vihaavat aina yksinäistä nerokasta miestä. Ne ovat
epäluuloisia -- ne ovat kateellisia -- eikä monet. Te olette sallinut
kokemuksenne arvostelijana johonkin määrin himmentää teidän
tavallisesti selvää arvostelukykyänne. Arvostelijat ovat ne _harvat_.
Heillä on äärettömän paljon enemmän sivistystä, kuin monilla. Mutta kun
todellisesti nerokas mies astuu esiin, niin arvostelijat harvoin
tuomitsevat häntä niin rehellisesti kuin nuo monet. Jos hän ei kuulu
heidän oligarkiseen seuraansa, niin he joko pilkkaavat tai alentavat
häntä, tahi eivät ole häntä tuntevinaan; vaikka aika vihdoin on tuleva,
jolloin arvostelijat häntä tunnustavat, kun hän on voittanut
puolellensa ne monet. Mutta eroitus toiminnan miehen ja kirjailijan
välillä on siinä, että kirjailijalle harvoin myönnetään arvoa ennenkuin
hän on kuollut, jota vastoin toiminnan miehelle on välttämätöntä
väkisin vaatia itselleen arvoa jo eläissänsä. Mutta nyt on kyllin
puhuttu näistä asioista; te kutsuitte minua tapaamaan Kenelm'iä -- eikö
hän tule?"

"Kyllä, mutta minä en kutsunut häntä tulemaan ennenkuin kymmenen
aikana. Minä kutsuin teitä puoli kymmenen sentähden että tahdoin kuulla
miten oli Danvers'in ja Saxboro'n laita, ja myöskin edeltä
valmistaakseni teitä hiukan, ennenkuin esittelen teitä serkullenne.
Minun täytyy nyt lyhyesti esitellä asia, sillä kello on ainoastaan
viittä minuuttia vailla kymmenen, ja hän on luultavasti tarkka mies.
Kenelm on kaikin puolin teidän vastakohtanne. Minä en tiedä onko hän
taitavampi, tahi vähemmän taitava -- teitä ei voi millään tavalla
verrata keskenänne; mutta hän on kokonansa kunnianhimoa vailla, ja
voisi kenties olla teille avuksi. Hän voi tehdä mitä hän tahtoo Sir
Peter'in kanssa; ja kun muistaa kuinka teidän isänne -- kunnollinen,
mutta vähän raaka mies -- vaivasi ja vaivasi Sir Peter'iä, sentähden
että Kenelm tuli teidän ja tilan välille, niin on luultavaa että Sir
Peter pitää vihaa teille, vaikka Kenelm väittää ett'ei hän voi sitä
tehdä; ja olisi hyvä jos voisitte poistaa tätä vihaa isässä pääsemällä
pojan suosioon."

"Minä olisin hyvin mielissäni, jos voisin tätä vihaa poistaa. Mutta
mikä on Kenelm'in arka kohta -- kilpa-ajo? metsästyskenttä? vaimot?
runous? Miestä voipi voittaa ainoastaan koskemalla hänen arkaan
kohtaansa."

"Hiljaa! Minä näen hänen ikkunasta. Kenelm'in arka kohta oli, kun
tunsin hänen muutamia vuosia sitten, ja luulenpa että se vieläkin
on --"

"Noh, kiiruhtakaa! Minä kuulen hänen soittavan teidän ovi-kelloanne."

"Kiihkoinen toivo löytää ideaalista totuutta reaalisessa elämässä."

"Ah!" sanoi Gordon, "hän on, niinkuin luulin -- vaan uneksija."



VIIDES LUKU.


Kenelm astui huoneesen. Nuoret serkut esiteltiin toinen toisillensa,
puristivat kättä, astuivat pari askelta taaksepäin ja katselivat
toisiansa. Tuskin on mahdollista ajatella suurempaa vastakohtaa
ulkonäköön katsoen, kun mikä oli molempain nousevaa sukupolvea
edustavain Chillingly'jen välillä. Molemmat huomasivat äänettöminä
tämän vastakohdan. Molemmat tunsivat että tämä vastakohta käsitti
vastustusta, ja että, jos he kohtaisivat toisiansa taistelutantereella,
se tapahtuisi niinkuin kilpailevina vastustajina; mutta kuitenkin he
tavallansa kunnioittivat toisiansa, ja kumpikin aavisti että toisella
oli kyky, jota he eivät voineet oikein arvostella, mutta jota vastaan
heidän oman kykynsä tulisi vaikeaksi taistella. Niin varmaan hyvin
kasvatettu jahtikoira ja typerä talonkoira katselevat toisiansa;
katsoja tuskin voi olla kahdella päällä kumpi niistä on jalompi eläin,
mutta hän voisi evätä kumman hän panisi vetoon, jos ne kaksi
rupeaisivat kaksintaisteluun hengen uhalla. Hyvin kasvatettu jahtikoira
ja typerä kotikoira haistelivat nyt toisiansa kohteliaassa
tervehdyksessä. Gordon oli ensimmäinen, joka keskeytti vaiti-olon.

"Minä olen kauan toivonut tehdä persoonallista tuttavuutta teidän
kanssanne," sanoi hän ja hänen äänensä ja käytöksensä osoitti sitä
hellätuntoista kunnioitusta, jota hyvin kasvatettu nuori mies perheen
nuorempaa haaraa on velvollinen osoittamaan perheen tulevaa esimiestä
kohtaan. "Minä en voi käsittää kuinka minä en nähnyt teitä eilen
illalla Lady Beaumanoir'in tykönä, jossa Mivers kertoo teitä
tavanneensa; mutta minä menin aikaisin pois."

Mivers vei heitä aamiaishuoneesen, ja kun he istuivat, puhui isäntä
etupäässä kertoen vilkkaasti päivän etevimmistä puheen-aineista --
viimeisestä skandaalista, viimeksi ulostulleesta uudesta kirjasta,
sotajoukon parantamisesta, kilpa-ajon parantamisesta, Espanjan
arveluttavasta tilasta ja italialaisen laulajan debutista. Hän oli
vallan kuin ruumiillistunut sanomalehti, sisältäen Ohjaavaisen
kirjoituksen, Oikeuden jutut, Ulkomaisen osaston, Hovi-uutiset,
Syntyneihin, Kuolleihin ja Vihittyihin saakka. Gordon väliin keskeytti
tätä ajatuksen tulvaa lyhyillä, terävillä muistutuksilla, jotka
ilmaisivat hänen omia tietojansa puheena olevissa asioissa ja
tottumusta katsella ihmisten toimia ja rientoja ylhäiseltä, hänelle
omituiselta kannalta, ja sellaisten sinisten silmälasien läpi, jotka
luovat talvimaisen näön kesäiselle maisemalle. Kenelm puhui vähän,
mutta hän kuunteli tarkasti.

Puhe kääntyi tästä helposta, häilyvästä tavasta valtiollisiin asioihin,
-- puhuttiin valtiollisesta johtajasta, joka oli etevin arvoon ja
asemaan katsoen siinä puolueessa, jota Mivers sanoi seisovansa lähellä
-- hän ei mihinkään puolueesen kuulunut, sillä hän kuului vaan
itseensä. Mivers puhui tästä johtajasta suurimmalla epäilyksellä ja
halveksivalla tavalla. Gordon piti yhtä hänen kanssansa, vaikka hän
lisäsi: "Mutta hän vallitsee asemaa ja tietysti täytyy tätä nykyä
kaikin puolin häntä auttaa."

"Niin, nykyisellä hetkellä ei ole muu edessä," sanoi Mivers. "Mutta
istunnon loppupuolella saatte nähdä muutamia eteviä kirjoituksia 'The
Londoner'issa,' jotka tulevat suuressa määrässä häntä vahingoittamaan,
senkautta että ne väärällä paikalla häntä kiittävät ja lisäävät
levottomuuden etevissä seuralaisissa -- levottomuuden, joka nyt kytee
heissä, vaikka sitä tukehdutetaan."

Tässä Kenelm nöyrällä äänellä kysyi: "Miksi Gordon luuli että
ministeriä, joka hänestä oli epäluotettava ja vaarallinen, oli
nykyisellä hetkellä autettava kaikin puolin."

"Siksi että se jäsen, joka on valittu häntä auttamaan, nykyisellä
hetkellä kadottaisi paikkansa, joll'ei hän sitä tekisi: ei hätä lakia
lue."

_Kenelm_: "Siinä tapauksessa minusta olisi parempi luopua paikastansa."

_Mivers_: "Hyvin sanottu, Kenelm. Mutta vertaukset sikseen, Gordon on
oikeassa: nuoren valtiomiehen täytyy puoluettansa seurata; vanha
sanomalehden kirjoittaja, niinkuin minä olen, on enemmän itsenäinen.
Niin kauan kuin hän soimaa kaikkia, on hänellä oleva paljon lukijoita."

Kenelm ei vastannut mitään ja Gordon alkoi puhua toimista. Hän puhui
muutamista parlamenttiin esiintuoduista laki-ehdoituksista
erinomaisella taidolla, joka ilmoitti suurta asiantietoa, suurta
arvostelevaa terävyyttä, sillä hän esiintoi ehdoitusten vajavaisuuksia
ja näytti niiden seurauksien vaaraa.

Kenelm suuresti ihmetteli tämän kylmän, selkeän järjen voimaa ja myönsi
itselleen että alihuone oli sopiva paikka sen kehittämiseen.

"Mutta," sanoi Mivers, "eikö teidän olisi pakko puolustaa näitä
laki-ehdoituksia, jos olisitte Saxboro'n edusmies parlamentissa."

"Ennenkuin tähän kysymykseenne vastaan, vastatkaa te minulle tähän.
Koska laki-ehdoitukset ovat vaarallisia, eikö ole välttämätöntä että ne
saadaan voimaan? Eikö yleisö ole niin päättänyt?"

"Sitä ei ole epäilemistä."

"Siis Saxboro'n edusmies ei voi olla kyllin voimallinen yleisöä
vastustamaan."

"Aikakauden edistyminen!" sanoi Kenelm miettiväisesti. "Luuletteko että
tänkaltaisia herrasmiehiä kauan tulee löytymään Englannissa?"

"Mitä tarkoitatte herrasmiehillä? suku-ylimyksiä? -- aatelismiehiäkö?"

"Niin, minä oletan ett'ei mitkään la'it voi henkilöltä riistää hänen
esi-isiänsä, ja aatelismiesten luokkaa ei voi hävittää. Mutta paljas
aatelismiesten luokka -- ilman velvollisuuksia, edesvastauksia tai
käsitystä siitä, mitä korkeasukuisen tulee tehdä isänmaahan tai
persoonalliseen kunniaan katsoen, ei kansaa hyödytä. Se on onnettomuus,
jota demokraatisen uskontunnustuksen valtiomiesten tulisi myöntää, että
vapaasukuisten luokkaa ei voi hävittää -- sen täytyy jäädä olemaan
niinkuin se jäi olemaan Roomaan ja on olemassa Franskassa, vaikka sitä
kaikin tavoin koetettiin hävittää, vaarallisimpana kansalaisten
luokkana, kun siltä riistetään ne ominaisuudet, jotka tekivät sitä enin
palvelukseen kykeneväksi. Minä en puhu tästä luokasta; minä puhun siitä
Englannille omituisesta kansanluokasta, joka epäilemättä on alkuansa
muodostanut itsensä sen ideaalisen kunnian ja totuuden määrän mukaan,
jonka aatelismiesten tai vapaasukuisten luultiin säilyttävän, mutta
joka ei enää tarvitse sukupuuta ja määrättyä acrea maata antaaksensa
jäsenillensä nimityksen herrasmies; ja kun minä kuulen 'herrasmiehen'
sanovan että hänellä ei ole muu edessä kuin ajatella yhtä ja sanoa
toista, olkoon se kuinka vaarallista tahansa hänen maallensa, niin
minusta tuntuu kuin herrasluokka aikakauden edistyksessä olisi vähällä
tulla voitetuksi joltakulta hienommalta lajilta."

Tämän sanottua Kenelm nousi ja olisi lähtenyt pois, jos ei Gordon olisi
tarttunut hänen käteensä ja pidättänyt häntä.

"Rakas serkkuni, jos saan kutsua teitä niin," sanoi hän, "minä olen
niitä, jotka, syystä että herkkätunteisuus ja jaaritus on heille
vastenmielinen, usein saattavat sellaisia henkilöitä, jotka eivät heitä
likemmin tunne, ajattelemaan pahempaa heidän periaatteistansa, kuin he
ansaitsevat. Voipi olla aivan totta että mies, joka on puolueellensa
uskollinen, ei hyväksy niitä toimia, joita hän katsoo itsensä
velvoitetuksi edistämään, ja että hän ystäville ja sukulaisille suoraan
sanoo sen; tämä mies ei kuitenkaan ole rehellisyyttä ja kunniaa vailla;
ja minä toivon että, kun opitte tuntemaan minua paremmin, te ette tule
luulemaan että minä pahennun siitä herrasmiesluokasta, johon me
molemmat kuulumme."

"Suokaa anteeksi, jos minä teistä olen epäkohtelias," vastasi Kenelm;
"lukekaa se minun tietämättömyyteni syyksi julkisen elämän vaatimuksiin
katsoen. Minusta valtiomiehen ei tulisi edistää hyvänä asiana sitä,
jota hän katsoo huonoksi. Mutta minä olen luultavasti erehtynyt."

"Aivan oikein," sanoi Mivers, "ja siitä syystä että ennen
valtio-asioissa voitiin suoraan valita hyvän ja pahan välillä. Sitä voi
harvoin tehdä nyt. Korkeasti sivistyneiden miesten, joiden täytyy joko
hyväksyä tai hyljätä teko, on punnitseminen paha pahaa vastaan --
hyväksymisen pahaa tai hylkäämisen pahaa; ja jos he edellisen
valitsevat, niin he tekevät sitä sentähden, että se on vähempi paha
niistä."

"Teidän määritelmänne on erittäin hyvä," sanoi Gordon, "ja minä
perustan siihen anteeksipyyntöäni siitä, jota serkkuni katsoo
valheellisuudeksi."

"Minä oletan että tämä on todellinen elämä," sanoi Kenelm surullisesti
hymyillen.

"Tietysti se on," sanoi Mivers.

"Joka päivä minkä elän," huokasi Kenelm, "vahvistaa yhä enemmän minun
vakuutustani siitä, että todellinen elämä on haaveellinen valhe. Kuinka
mielettömästi on filosoofeilta väittää ett'ei kummituksia ole:
mimmoisia kummituksia me mahdammekaan olla henkien mielestä."

    "Viisaitten henget
    Istuvat pilvissä pilkaten meitä."



KUUDES LUKU.


Chillingly Gordon ei laiminlyönyt vahvistaa tuttavuuttansa Kenelm'in
kanssa. Hän kävi usein hänen luonansa aamusilla, kävi väliin
iltapuolilla ratsastamassa hänen kanssansa, saattoi häntä tutuksi omien
tuttaviensa kanssa, jotka parhaasta päästä olivat innokkaita
parlamentin jäseniä, eteenpäin pyrkiviä asianajajia tai valtiollisia
sanomalehden kirjoittajia, mutta suuri joukko oli vaan loistavia
laiskureita -- klubi-miehiä, sportti-miehiä, ylhäisiä ja varakkaita
muodin-mukaisia miehiä. Hän teki tätä tahalla, sillä nämä miehet
puhuivat hänestä hyvää -- puhuivat hyvää ei ainoastaan hänen
taidollisuuksistansa, vaan hänen kunniallisesta luonteestansakin. Hänen
tavallinen lempinimensä oli "Rehellinen Gordon." Kenelm luuli ensin
että tämä oli pilkallinen haukkumanimi; mutta sitä ei se ensinkään
ollut. Hän oli saanut sen siitä että hän niin suoraan ja rohkeasti
lausui mielipiteitä, jotka ovat sitä suoraa laatua, joka
jokapäiväisessä puheessa sanotaan "humbug'in puutteeksi." Mies ei
suinkaan ollut tekopyhä; hän ei ollut uskovinansa mitä hän ei uskonut.
Hän uskoi hyvin vähän muuta kuin edellisen puolen sananparresta:
"Jokainen ihminen omasta puolestaan, -- ja Jumala meidän kaikkein
puolesta."

Mutta vaikka Chillingly Gordon oli teoreetisesti uskoton sellaisiin
asioihin katsoen, jotka ovat siveiden yleinen uskontunnustus, niin
hänen elämässänsä ei kuitenkaan ollut mitään, joka ilmoitti taipumusta
paheihin: hän oli erittäin tarkka kaikissa toimissaan, ja aroissa
kunnian-asioissa hänen ikäisensä miehet mieluisimmin valitsivat hänen
asian ratkaisijaksi. Vaikka hän oli niin suorasti kunnianhimoinen, niin
ei kukaan voinut syyttää häntä koettavan kiivetä ylös suojelijain
hartijoille. Hänen luonteessansa ei ollut mitään orjamaista, ja vaikka
hän oli valmis lahjomaan vaalimiehiä, jos tarvittiin, ei kuitenkaan
mikään rahasumma olisi voinut häntä ostaa. Hänen ainoa pää-himonsa oli
vallanhimo. Hän nauroi pilkallisesti isänmaanrakkaudelle, niinkuin
vanhanaikaiselle valeluulolle, filantropiialle, niinkuin
herkkätuntoiselle korvapuheelle. Hän ei tahtonut palvella maatansa,
vaan hallita sitä. Hän ei tahtonut koroittaa maatansa, vaan itseänsä.
Hänellä ei sen vuoksi ollut omantunnon epäilyksiä, ja hän oli ilman
periaatteita, niinkuin vallanhimoiset usein ovat; mutta jos hän saisi
valtaa, niin hän kuitenkin luultavasti käyttäisi sitä hyvin, siitä
päättäen, kuinka hän arvosteli rehellisyyttä ja voimaa. Minkä
vaikutuksen hän teki Kenelm'iin, voi nähdä seuraavasta kirjeestä:

  Sir Peter Chillingly, Bart:ille, j.n.e.

  "Rakas isäni! Teitä ja minun rakasta äitiäni varmaankin ilahduttaa
  kuulla että London yhä edelleen on hyvin kohtelias minulle: että
  'arida nutrix leonum' lukee minua siihen miellyttävään jalopeurain
  luokkaan, joita muodin-mukaiset ladyt laskevat polvirakkiensa
  seuraan. Nyt on kuusi vuotta siitä kuin minun sallittiin katsella
  näitä harvinaisuuksia Mr Webby'n turvapaikan aukosta. Minusta
  tuntuu, vaikka kenties erehdyn, kuin seura-elämän henki olisi
  nähtävästi muuttunut tällä lyhyellä ajalla. Onko tämä muutos
  parempaan-päin, se on asia, jonka heitän niiden ratkaistavaksi,
  jotka kuuluvat edistyspuolueesen.

  "Minä en usko että läheskään niin moni nuori lady kuusi vuotta
  takaperin maalasi silmäripsensä ja värjäsi hiuksensa; muutamat
  heistä ehkä jälittelivät koulupoikain keksimää siansaksaa, jota
  pienet novellin kirjoittajat levittelivät; he käyttivät sellaisia
  lausetapoja kuin 'kauhean hauskaa,' 'julman kaunista,' j.n.e.
  Mutta nyt minä huomaan koko joukon, joka on muuttunut siansaksaksi,
  paitsi lausetapoja -- siansaksaa ajatuksissa, tunteissa, siansaksaa,
  jossa näkee hyvin vähän naisesta jälellä, eikä niin mitään ladysta.

  "Sanomalehden kirjoittajat sanovat että tämä on meidän aikamme
  nuorten miesten syy; että nuoret miehet pitävät siitä, ja että nuo
  kauniit miesten-onkijattaret pukevat hyttysiänsä niihin väreihin,
  jotka parhaiten houkuttavat pyydettäviä käymään onkeen. Onko tämä
  puolustus tosi vai ei, sitä en ota päättääkseni. Mutta minusta on
  kummallista että minun ikäiseni miehet, jotka ovat olevinaan niin
  vireät, ovat enemmän uuvuksissa olevaa sukua, kuin kymmenen tai
  kaksikymmentä vuotta vanhemmat miehet, joita he katsovat hitaiksi.
  Tapa ottaa ryyppy aamuisin on vallan uusi aate, joka aate nykyänsä
  on varsin tavallinen. Adonis pyytää 'ylösajajaa' ennenkuin
  hänellä vielä on kyllin voimia vastata Venus'en kirjeesen.
  Adonis'ella ei ole voimaa ottaa jaloa naukkua, mutta hänen
  heikko ruumiin-rakennuksensa vaatii kiihoittavaa ainetta, ja
  hän ryypiskelee alinomaa.

  "Ne korkeasukuiset tai seura-elämän menestykseen katsoen kuuluisat
  miehet, jotka kuuluivat teidän aikaanne, rakas isäni, ovat vieläkin
  hienon käytöksensä ja puhetapansa kautta, joka on enemmän tai
  vähemmän kohtelias, eikä kirjallista sivistystä vailla, etevämmät
  kuin minun ikäiseni miehet samaa säätyä, jotka minusta näyttävät
  ylpeilevän siitä, ett'eivät ketään kunnioita eivätkä mitään osaa,
  ei edes kielioppia. Mutta meille vakuutetaan että maailma yhä
  paranee. _Tämä_ uusi aate on täydessä voimassa.

  "Yhteiskunta kokonaisuudessaan on tullut erinomaisen itseluuloiseksi
  oman edistymisensä oivallisuuteen katsoen, ja niillä yksityisillä
  henkilöillä, jotka kokonaisuuden muodostavat, on sama ystävällinen
  ajatus itsestänsä. On tietysti monta poikkeusta siitä, mikä minusta
  näyttää olevan vallitsevana tuntomerkkinä nousevaan sukupolveen
  katsoen yhteiskunnassa. Näistä poikkeuksista minä mainitsen
  ainoastaan erinomaisimmat. Place aux dames, ensimmäisen, jonka
  mainitsen, on Cecilia Travers. Hän ja hänen isänsä ovat nyt
  kaupungissa, ja minä tapaan heidät usein. Minä en voi ajatella
  mitään sivistynyttä aikakautta maailmassa, jolle ei sellainen
  nainen, kuin Cecilia Travers, olisi koriste, sillä hän on
  olennainen naisen esikuva -- sitä on naisluonteen kauneimman
  puolen suhteen. Minä käytän mieluisemmin nimitystä, 'nainen,'
  kuin tyttö, sentähden että Cecilia Travers'ia ei voi lukea
  'Aikakauden tyttöjen' joukkoon. Voisi sanoa häntä neitoseksi,
  neitsyeksi, immeksi, mutta häntä voisi yhtä vähän nimittää
  tytöksi, kuin hyvin kasvatettua franskalaista demoiselle'a
  voisi kutsua nimellä 'fille'. Hän on kyllin kaunis miellyttämään
  jokaisen miehen silmää, mutta hänen kauneutensa ei ole sitä
  laatua, joka huikasee kaikkia miehiä liian paljon voidaksensa
  lumota yhtä miestä; sillä minä -- joka, Jumalan kiitos, puhun
  vaan melkein tiedon mukaan -- luulen että rakkaus naiseen käsittää
  tunteen, että jotain omistetaan; tahdotaan erityisentää omistamaansa
  kokonaan omanansa, eikä sellaisena, jota koko maailmaa kutsutaan
  ihailemaan. Minä voin vallan hyvin käsittää kuinka rikas mies,
  jolla on niin sanottu huomattava paikka, jossa komeat huoneet ja
  uhkeat puistot ovat avoinna kaikille tarkastajoille, niin että
  hänellä ei ole yhtään erityistä piilopaikkaa koko linnassansa,
  rientää kauniisen majaan, jossa hän on vallan itsekseen, ja josta
  hän voi sanoa: '_Tämä_ on koti -- _tämä_ on kokonaan minun."

  "Mutta on sellaisia kauneuden lajia, jotka ovat oikeita näkyleipiä
  -- joita yleisö luulee saavansa ihailla yhtä suurella oikeudella
  kuin omistaja itse; ja itse näkyleipä kävisi huonoksi ja pilaantuisi,
  jos yleisöä kiellettäisiin sitä katselemasta.

  "Cecilia Travers'in kauneus ei ole mikään näyteleivän kauneus.
  Hänessä on jotain, joka herättää luottamusta. Jos Desdemona olisi
  ollut hänen kaltaisensa, niin Othello ei olisi ollut mustasukkainen.
  Mutta silloin Cecilia ei olisi pettänyt isäänsä -- eikä hän, minun
  luullakseni, olisi mustasta moorilaisesta sanonut toivovansa että
  Jumala olisi antanut hänelle sellaisen miehen. Hänen henkiset
  ominaisuutensa ovat yhtä pitäväiset hänen ulkonaisen olentonsa
  kanssa. Hänen taidollisuutensa eivät ole loistavat, mutta
  yhdistettyinä muodostavat ne miellyttävän kokonaisuuden. Mitä
  luontoon tulee, niin ei kukaan tiedä minkäluontoinen nainen on,
  ennenkuin suututtaa häntä. Mutta minä oletan että hänen luontonsa
  on, tavallisuuden mukaan, hyvä ja iloinen. Rakas isäni, joll'ette
  olisi niin älyllinen mies, voisitte tästä kiitoksesta, jota olen
  Cecilia Travers'ista lausunut, tulla siihen päätökseen että olen
  häneen rakastunut. Mutta epäilemättä te keksitte sen totuuden,
  että mies, joka rakastaa naista, ei punnitse hänen hyviä avujansa
  niin vakaalla kädellä kuin se, joka pitää tätä teräskynää. Minä
  en ole Cecilia Travers'iin rakastunut. Toivoisin olevani. Kun Lady
  Glenalvon, joka yhä on erinomaisen hyvä minulle, joka päivä sanoo:
  'Cecilia Travers olisi erittäin sopiva vaimo teille', niin minulla
  ei ole sanaakaan vastattavana, mutta minun ei tee ensinkään mieli
  kysyä Cecilia Travers'ilta tahtoisiko hän tuhlata hyviä avujansa
  henkilön hyväksi, joka niin kylmästi niitä arvostelee.

  "Minä kuulen että hän on antanut rukkaset sille miehelle, jonka
  kanssa hänen isänsä tahtoi häntä menemään naimisiin, ja että
  hylätty kosija lohdutti itsensä naimalla toisen. Epäilemättä
  toisia kosijoita, jotka ovat yhtä hyvät kuin hän, pian ilmauntuu.

  "Oi, sinä rakkahin kaikista ystävistäni -- ainoa ystävä, jonka
  minä katson uskotuisekseni -- tulenko minä milloinkaan rakastamaan?
  ja jos en, miksi ei? Väliin minusta tuntuu kuin minulla sekä
  rakkauteen että kunnianhimoon katsoen olisi mahdoton ideaali, että
  minun aina täytyy olla välinpitämätön sellaisen rakkauden ja
  sellaisen kunnianhimon suhteen, jotka ovat minun saavutettavissani.
  Minulla on se luulo, että jos minä rakastuisin, niin rakastaisin
  yhtä palavasti kuin Romeo, ja tämä ajatus herättää minussa
  peloittavia aavistuksia; jos minä löytäisin esineen, joka herättäisi
  kunnianhimoani, niin minä yhtä hartaasti sitä tavoittaisin kuin --
  kenenkä minä mainitsen? -- Caesar'in tai Cato'n? Mutta nyky-ajan
  ihmiset sanovat kunnianhimoa epäkäytölliseksi hullutukseksi, jos
  sitä harjoitetaan tappiolla olevalla puolella. Cato olisi pelastanut
  Rooman roistoväen ja diktaatorin vallasta; mutta Roomaa ei voitu
  pelastaa, ja Cato lankesi omaan miekkaansa. Jos meillä nyt olisi
  Cato, niin ruumiin-avaus-tutkinnon pöytäkirja ilmoittaisi sen
  olleen 'itsemurhan mielenhäiriön johdosta,' ja tätä selitystä olisi
  vahvistettu hänen mielettömän vastustuksensa kautta roistoväkeä ja
  diktaatoria kohtaan. Kun on puhe kunnianhimosta, niin tulen nyt
  toiseen poikkeukseen meidän päivien nuorisosta -- minä olen puhunut
  neidestä, nyt tahdon mainita jotain nuoresta herrasta. Ajatelkaa
  noin viidenkolmatta vuotiasta miestä, joka siveellisesti on noin
  viisikymmentä vuotta vanhempi kuin kuudenkymmenen vuotias terve
  mies -- ajatelkaa häntä varustettuna vanhuuden aivolla ja olevan
  nuoruuden kukoistuksessa -- sydämellä, joka on sulanut yhteen
  aivon kanssa ja antaa lämmintä verta jäykistyneille aatteille --
  miestä, joka pilkkaa kaikkea mitä minä katson yleväksi, mutta ei
  tekisi mitään, jota hän katsoo huonoksi -- jolle pahe ja hyvät
  avut ovat yhtä vähä-arvoiset kuin ne olivat Goethe'n estetiikille
  -- joka ei milloinkaan panisi elämänkeinonsa alttiiksi varomattoman
  hyveen harjoittamisen kautta eikä milloinkaan häpäisisi mainettansa
  alentavan paheen kautta. Ajatelkaa tätä miestä, teräväjärkiseksi,
  ilman oman tunnon arveluja ja ilman pelkoa -- hyväpäiseksi, vaan
  neroa vailla olevaksi. Ajatelkaa tätä miestä, ja älkää hämmästykö,
  kun minä sanon teille, että hän on Chillingly.

  "Chillingly-suku on hänessä päässyt korkeimmillensa ja tullut
  enin Chillingly'iseksi. Minusta tuntuu todella kuin eläisimme
  ajassa, joka juuri sopii Chillingly'ein maailman katsannoille.
  Niillä kymmenillä vuosisadoilla kuin meidän suvulla on ollut
  vakinainen asunpaikka ja nimi, on se ollut niinkuin tyhjä ilma.
  Sen edustajat elivät kuumaverisissä ajoissa, ja heidän täytyi
  pysyä hiljaisessa vedessä vertauskuvallisten seipiensä kanssa.
  Mutta meidän aikamme, rakas isäni, on niin kylmäverinen, ett'ei
  voi olla liiaksi kylmäverinen jos mieli menestyä. Mitä Chillingly
  Mivers olisi voinut olla ajalla, jolloin ihmiset pitivät
  uskonnollista uskontunnustansa arvossa, jolloin heidän valtiolliset
  puolueensa katsoivat asiaansa pyhäksi, ja heidän johtajansa olivat
  sankareja? Chillingly Mivers ei olisi saanut viisikään tilaajaa
  'The Londoner'ille.' Mutta nyt on 'The Londoner' valistuneen
  yleisön lempi-sanomalehti; se turmelee yhteiskunnallisen järestön
  perusteet, koettamattakaan niitä parantaa; ja jokainen uusi
  sanomalehti, jos se mielii menestyä, noudattaa 'The Londoner'in'
  esimerkkiä. Chillingly Mivers on suuri mies ja aikakauden mahtavin
  kirjailija, vaikka ei kukaan tiedä mitä hän on kirjoittanut.
  Chillingly Gordon on vieläkin mainiompi todiste Chillingly-arvon
  nousemisesta muodin-mukaisilla markkinoilla.

  "Niissä piireissä, joissa tiedetään parhaiten sellaisia asioita,
  on yleinen luulo se, että Chillingly Gordon tulee saamaan etevän
  sijan niiden miesten eturivissä, jotka nyt pyrkivät eteenpäin.
  Hänen itseluottamuksensa on niin suuri, että se saastuttaa kaikkia,
  joiden yhteyteen hän tulee -- yksin minuakin.

  "Hän sanoi minulle tuonnoin kylmyydellä, joka sopi kylmimmälle
  Chillinglylle: 'Minä aion Englannin pääministeriksi -- se on vaan
  ajankysymys.' No, jos Chillingly Gordon tulee pääministeriksi,
  niin tapahtuu se sentähden että yhä lisääntyvä kylmyys meidän
  siveellisessä ja yhteiskunnallisessa ilmassamme soveltuu erittäin
  hyvin kehittämään hänen taitoansa.

  "Hän on mies, joka ennen kaikkia muita saapi ne vaikenemaan,
  jotka saarnaavat vanhanaikaista hellätuntoisuutta, rakkautta
  isänmaahan, huolenpitoa sen asemasta kansain joukossa, intoa
  sen kunnian puolesta, ylpeyttä sen maineen suhteen. Sellaisia
  käsitteitä hän jaottelee melkein niinkuin 'bosh.' Ja kun tämä
  jaottelu on täydellinen -- kun Englannilla ei enää ole mitään
  siirtomaata puolustettavana, ei yhtään laivaa ylläpidettävänä,
  ei mitään harrastuksia muiden kansain asioihin katsoen, ja kun
  se on saavuttanut Hollannin onnellisen aseman -- silloin
  Chillingly Gordon tulee pääministeriksi.

  "Mutta vaikka minä, jos milloinkaan tulen ryhtymään valtiollisiin
  toimiin, tulen kieltämään Chillingly'ein ominaisuuksia, ja
  vastustamaan, vaikka toivottomasti, Chillingly Gordon'ia, niin
  huomaan kuitenkin että tätä miestä ei voi sortaa, vaan hänen
  tulee saada vapaa ala toimiinsa; hänen kunnianhimonsa tulisi
  äärettömän paljoa vaarallisemmaksi, jos sitä viivyttelemisen
  kautta suututettaisiin. Minä luulen, rakas isäni, että te saatte
  kunnian saattaa tämän valistuneen sukulaisen kiitollisuuden
  velkaan teille ja tehdä häntä tilaisuuteen päästä parlamenttiin.
  Kun viimeisen kerran puhuimme yhdessä Exmundham'issa, kerroitte
  te minulle kuinka harmissaan vanhempi Gordon oli, kun minun tuloni
  maailmaan sulki hänet pois Exmundham'in perinnöstä; te uskoitte
  silloin minulle aikomuksenne vuotuisesti panna säästöön rahasumma,
  joka voisi turvata nuoremman Gordon'in tulevaisuutta, ja olla
  jonkinmoisena korvauksena hänen toiveidensa tyhjiin menemisestä;
  te kerroitte myöskin minulle kuinka tämä teidän jalomielinen
  tuumanne raukesi senkautta että syyllä suutuitte vanhempaan
  Gordon'iin, kun hän alkoi suututtavan ja kalliin käräjä-jutun
  teidän kanssanne. Minä taannoin sattumalta tapasin asianajajan,
  Mr Bining'in, ja kuulin häneltä teidän kauan toivoneen että minä,
  joka tulen vastaanottamaan tilan, yhtyisin teidän kanssanne
  poistamaan sukuperintö-oikeuden ja taas tekemään tilan vapaaksi,
  mutta hienotuntoisuutenne on estänyt teitä sitä minulle
  ilmoittavasta. Hän näytti minulle kuinka suuri hyöty siitä olisi
  tilalle, senkautta että te silloin saisitte vapaasti parannuksia
  tehdä, joihin katsoen minä kaikesta sydämestäni seuraan aikakauden
  edistystä, ja joiden toimeen panemiseen te, tilan elinkautisena
  omistajana vaan, ette voisi lainata rahoja paitsi hyvin kovilla
  ehdoilla; uusia työväen asuntoja, uusia vuokrataloja, j.n.e. Ja
  sallikaa minun lisätä että minä mielelläni tahtoisin lisätä
  rakkaan äitini eläkerahaa suuremmalla rahasummalla. Bining sanoo
  myöskin että osa kauempana olevasta maasta, koska se on lähellä
  kaupunkia, voitaisiin myydä jotenkin suurella voitolla, jos tila
  olisi vapaa.

  "Kiirehtikäämme toimittamaan tarpeelliset tehtävät ja siten
  hankkimaan itsellemme nuo 20,000 puntaa, jotka tarvitaan
  toimeenpanemaan teidän jaloa ja oikeaa toivoa tehdä jotakin
  Chillingly Gordon'in hyväksi. Uusissa asiakirjoissa voimme
  hankkia itsellemme oikeuden testamentin kautta antaa tila
  kelle itse tahdomme, ja minä en millään muotoa soisi että se
  tulisi Chillingly Gordon'in käsiin. Voi olla, että se on minun
  oikkujani, jonka kuitenkin luulen teidänkin hyväksyvän, että
  englantilaisen maanomistajan tulee pojan-rakkaudella isänmaatansa
  rakastaa, ja Gordon ei ikinä sitä tekisi. Luulen myöskin että
  olisi parasta hänen omaan menestykseensä katsoen, että hän
  suoraan saa tietää ett'ei hän meidän kuolemamme jälkeen mitään
  saa. Kaksikymmentä tuhatta puntaa, nyt hänelle annettuina, olisi
  suurempi etu hänelle, kuin kymmenen kertaa suurempi summa
  kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Jos hän saapi tämän rahasumman
  käytettäväksensä, niin hän voi päästä parlamenttiin, ja saa
  tuloja, lisättyinä siihen mitä hänellä nyt on, jotka, vaikka
  vähäiset, kuitenkin ovat riittävät saattaaksensa häntä vapaaksi
  ministerin holhouksesta.

  "Rakas isäni, minä pyydän teidän suostumaan siihen ehdoitukseen,
  jonka teille te'en. Teidän kuuliainen poikanne

                                                    "Kenelm."

  Sir Peter Chillingly'ltä Kenelm Chillingly'lle.

  "Rakas poikaseni! Sinä et ole kelvollinen olemaan Chillingly;
  sinä olet kieltämättä lämminverinen: ei milloinkaan ole paino
  keveämmällä kädellä nostettu ihmisen mielestä. Niin, minä olen
  toivonut saada sukuperintö-oikeuden poistetuksi ja maan jälleen
  vapaaksi, mutta koska siitä olisi minulle ollut suuri etu, niin
  minua arvelutti tehdä sitä, vaikka se kenties olisi sinullekin
  yhtä suureksi eduksi.

  "Rakas poikani, minä olen hyvin liikutettu sinun toivostasi lisätä
  äitisi eläkerahaa -- toivo, joka muuten on paikallansa, puhumatta
  pojan tunteesta, sillä hän toi taloon melkoisen omaisuuden, jonka
  holhojat sallivat minun käyttää maakappaleen ostamiseen; ja vaikka
  se maa teki meidän tilamme alan luontevammaksi, niin se ei kuitenkaan
  anna kahtakaan prosenttia korkoa, ja sukuperintö-määräykset
  supistavat elatusveron-oikeuden summaan, joka on liian vähäinen
  Chillingly'n leskelle.

  "Minä katson näiden asiain järestämisen tärkeämmäksi kuin ne asiat,
  jotka koskevat vanhan Chillingly Gordon'in poikaa. Aikomukseni oli
  käyttää itseäni hyvin kauniisti isää kohtaan, ja kun vastaukseksi
  saa haastan -- niin kierteleiksehän matokin. Siitä huolimatta olen
  kuitenkin yhtä mieltä kuin sinä, siinä että poikaa ei tule
  rangaista isän rikoksen takia, ja jos 20,000 punnan alttiiksi
  paneminen voi herättää sinussa ja minussa tunteen, että olemme
  parempia kristityitä ja todellisempia herrasmiehiä, niin ostamme
  sen tunteen hyvin halvalla hinnalla."

Sir Peter alkoi sitten, puoleksi leikillä, puoleksi todenperään,
vastustamaan Kenelm'in vakuuttamista että hän ei Cecilia Travers'ia
rakastanut, ja huomautti viekkaasti, tuoden esiin edut avioliitosta
henkilön kanssa, josta Kenelm myönsi tulevan erinomaisen hyvän vaimon,
että jollei Kenelm saisi omaa poikaa, niin hänestä ei olisi aivan
oikein läheisintä sukulaista kohtaan ottaa tila häneltä, voimatta tuoda
esiin mitään pätevämpää syytä kuin isänmaanrakkauden puutetta. "Hän
kyllä rakastaisi maatansa kyllin, jos hänellä olisi 10,000 acrea maata
siinä."

Kenelm pudisti päätänsä, kun hän tuli tähän mietelmään.

"Eikö siis, kun asiaa oikein tutkitaan, isänmaan-rakkaus olekaan muuta
kuin rakkaus ruokapöytään?" sanoi hän; ja hän päätti jättää isän
kirjeen loppupuolen lukemisen toistaiseksi.



SEITSEMÄS LUKU.


Kenelm Chillingly ei liioitellut sitä asemaa seura-elämässä, jonka hän
oli saavuttanut, kun hän luki itsensä muodin-mukaisen maailman
keikarien joukkoon. Minä en uskalla laskea niiden kolmikulmaisten
kirjeiden lukua, jotka oikein satamalla tulvailivat hänen päällensä
niiltä hienoilta lady'ilta, jotka romanttisesti pyörivät kaikellaisten
mainioisuuksien ympärillä; eikä myöskään niitä huolellisesti sinetillä
kiinnitettyjä kirjeitä kauniilta tuntemattomilta, jotka kysyivät oliko
hänellä sydän ja tahtoiko hän siinä tapauksessa tulla puistoon sillä ja
sillä ajalla. Olisi vaikea sanoa mikä se oli Kenelm Chillingly'ssä,
joka voi tehdä häntä niin suosituksi, etenkin kauniilta sukupuolelta,
joll'ei mahdollisesti hänen kaksinkertainen maineensa olla erilainen
kuin muut ihmiset, ja vakaisesti välinpitämätön maineen etuun katsoen.
Hän olisi, jos hän olisi tahtonut, helposti voinut näyttää että tuo
yleinen, vaikka epämääräinen usko hänen taidollisuuksiinsa ei ollut
aivan perätön. Sillä ne kirjoitukset, jotka hän ulkomailta oli 'The
Londoner'iin' lähettänyt, ja joilla hän oli matkakustannuksensa
maksanut, olivat sekä sisällön että muodon puolesta osoittaneet
sellaista itsenäisyyttä, joka harvoin on herättämättä uteliaisuutta
kirjailijaan katsoen ja joka saavuttaa enemmän yleistä kiitosta, kuin
se kenties ansaitsee.

Mutta Mivers piti uskollisesti lupaustansa säilyttää kirjailijan
nimettömyyttä pyhänä, ja Kenelm katseli suurella ylönkatseella sekä
kirjoituksia että niitä lukijoita, jotka niitä kiittivät.

Samoin kuin ihmiskaiho muutamissa ihmisissä syntyy petetystä
hyväntahtoisuudesta, niin on luonteita -- ja Kenelm Chillingly'n oli
kenties niitä -- joissa välinpitämättömyys syntyy siitä, että heidän
intoansa on pilkattu.

Mutta hän oli toivonut itsellensä iloa siitä että saisi uudistaa
tuttavuuttansa vanhan opettajansa, Mr Welby'n kanssa -- iloa virkistää
omaa taipumustansa metafysikaan ja kasuistikaan ja arvosteluun. Mutta
tämä erinomainen realismon opettaja oli kokonansa vetäytynyt pois
filosofiiasta, ja nautti nyt mukavaa elämää yleisen viran
palveluksessa. Eräs ministeri, jonka hyväksi Mr Welby oli kirjoittanut
erittäin hyviä kirjoituksia johtavaan aikakauslehteen, silloin kuin
ministeri oli vastapuolueessa, oli, valtaan päästyänsä, lahjoittanut
realistille yhden niitä hyviä asioita, jotka vielä ovat ministerin
käytettävissä -- viran, jolla oli 1,200 punnan vuotuinen arvo. Mr Welby
oli siis aamupäivät virkatoimissansa, mutta iltansa hän vietti
seura-elämän huvissa.

"Inveni portum," sanoi hän Kenelm'ille; "minä en nyt heittäy kuohuvaan
veteen. Mutta tulkaa minun luokseni päivällisille huomenna, kahden
kesken. Minun vaimoni on S:t Leonard'issa viimeksi syntyneen kanssa
meri-ilmaa nauttimassa."

Kenelm suostui siihen.

Päivällinen olisi tyydyttänyt Brillat-Savarini'n -- se oli moitteeton;
ja clareti oli sitä nektaria, jota sanotaan vuoden 1848:n Lafitte'ksi.

"Minä en milloinkaan tarjoo tätä viiniä," sanoi Welby, "paitsi yhdelle
ystävälle kerrallansa."

Kenelm koetti saada isäntäänsä puhumaan muutamista uusista teoksista,
joista puhuttiin yleisesti ja jotka olivat kirjoitetut arvostelun
realististen lakien mukaan. "Kuta enemmän realistisia nämä kirjat
ovat olevinansa, sitä vähemmän realisia ne ovat," sanoi Kenelm. "Minä
olisin melkein valmis uskomaan että koko se koulu, jota te niin
järestöllisesti olette koettanut rakentaa, on erehdys, ja että realismi
taiteessa on mahdottomuus."

"Minä myönnän teidän olevan oikeassa. Minä innossani perustin tämän
koulun syystä että olin joutunut riitaan ideaalisen koulun puolustajien
kanssa, ja johon innossansa ryhtyy, se on tavallisesti erehdys,
varsinkin jos on suutuksissaan. Minä en ollut innossani enkä ollut
suutuksissa, kun kirjoitin ne kirjoitukset, joista minun on kiittäminen
virkani saamista."

Mr Welby tässä mukavasti ojensi jäseniänsä, ja nostaen lasia
huulillensa, hekumallisesti huokui sisäänsä sen bouquet'ia.

"Te saatatte minua alakuloiseksi;" sanoi Kenelm. "On ikävä huomata että
henkemme nuoruudessa on ollut opettajan vaikutuksen alainen, joka
pilkkaa omia opetuksiansa."

Welby nosti olkapäitänsä. "Elämä on vaihteleva opin ja unohtamisen
toimitus; mutta usein on viisaampaa unohtaa, kuin oppia. Koska olen
herennyt olemasta arvostelija, niin en paljon välitä olinko väärässä
tai oikeassa, kuin sitä osaa näytin. Minä luulen että olen oikeassa nyt
virkamiehenä. Menköön maailma omaa tietänsä, kun se vaan antaa meidän
elää sen päällä. Hyljätkää realismi taiteessa, jos mielitte, ja
omistakaa realismi käytännössä. Ensi kerta elämässäni minulla nyt on
mukava: kun henkeni on kuluttanut matkakenkänsä, nauttii se nyt
käymisestä tohvelissa. Kuka voi kieltää mukavuuden realismia."

"Onko ihmisellä oikeus," sanoi Kenelm itsekseen, kun hän astui
vaunuihinsa, "käyttää harvinaista sukkeluutta -- yhtä harvinaisen opin
hedelmää -- säikähdyttääksensä nuorta sukupolvea niistä turvallisista
vanhoista teistä, jotka nuoriso, yksinänsä jätettynä, valitsisi,
ohjataksensa heitä uusille teille avaroilla hiekka-tasangoilla, ja
sitten, kun he ovat uupuneet ja saaneet haavoja jalkoihinsa,
sanoaksensa heille ett'ei hän rahtuakaan välitä siitä, ovatko he
kuluttaneet kenkänsä oikeilla vai väärillä teillä, ainoastaan senvuoksi
että hän itse on saavuttanut filosofiian parhaimman hyvän kepeäin
tohvelien mukavuudessa?"

Ennenkuin hän voi vastata siihen kysymykseen, jonka hän näin itsellensä
teki, pysähtyi hänen vaununsa sen ministerin oven eteen, jonka Welby
oli auttanut valtaan.

Tänä iltana oli paljon ihmisiä ylhäisten maailmasta suuren miehen
talossa. Sattui olemaan arveluttava hetki ministerille. Hänen
kabinettinsa kohtalo riippui erään lakiehdoituksen päätöksestä, joka
ehdoitus seuraavalla viikolla otettaisiin keskusteltavaksi
alihuoneessa. Etevä mies seisoi huoneidensa ovessa vieraita
vastaanottamassa, ja vieraiden joukossa olivat viholliset ehdoituksen
tekijät sekä vastustus-puolueen johtajat. Hänen hymynsä ei ollut
vähemmän suloinen heille, kuin hänen parhaimmille ystävilleen ja
uskollisimmille auttajilleen.

"Tämä kai nyt on realismia," sanoi Kenelm itsekseen; "mutta totuutta se
ei ole, eikä se ole mukavuutta." Hän nojasi seinää vasten lähellä ovea
ja katseli tarkasti ja vakaan-näköisenä mainion isäntänsä kasvoja. Hän
huomasi tuon kohteliaan hymyn ja säädyllisen käytöksen ohessa huolen
merkkejä. Katse oli hajamielinen, posket vajonneet ja otsa rypyssä.
Kenelm loi katseensa pois ja silmäeli elämän yleisillä maanteillä
kulkevain kuhnurien vilkkaita kasvoja. Heidän katseensa eivät olleet
hajamieliset, heidän otsansa ei rypyssä; heidän ajatuksensa näyttivät
olevan vallan mielityössään vaihtaessansa jonkin joutavia
kohteliaisuuksia. Moni heistä oli mieltynyt lähenevään taisteluun,
mutta se oli suureksi osaksi vaan sellaista mieltymystä, kuin pienten
rahasummain veikan-panijoilla voi olla Derby-päivällä -- juuri kyllin
tehdäksensä kilpa-ajoa hauskaksi; mutta ei kyllin tehdäksensä voittoa
suureksi iloksi, tai tappiota suureksi huoleksi.

"Meidän isäntämme on kipeän näköinen," sanoi Mivers kääntyen
Kenelm'iin. "Minä huomaan hänessä luuvalon merkkejä. Tunnettehan minun
aforismini: 'ei mikään ole luuvalolle niin vaarallista kuin
kunnianhimo,' etenkin parlamentillinen kunnianhimo."

"Te ette ole niitä ystäviä, jotka tahtovat pakoittaa minulle tätä
taudin lähdettä; suvaitkaa minun kiittää teitä siitä."

"Teidän kiitoksenne eivät ole paikallansa. Minä vakaasti kehoitan teitä
rupeamaan valtiollisiin toimiin."

"Luuvalosta huolimatta?"

"Luuvalosta huolimatta. Jos te voisitte katsella maailmaa niin kuin
minä, silloin neuvoni voisi olla toisellainen. Mutta teidän sielunne on
täynnä epäilyksiä ja haaveita ja kummallisuuksia, ja teillä ei ole muu
edessä kuin haihduttaa ne toimeellisessa elämässä."

"Te olette osaksi tehnyt minua siksi kuin nyt olen -- heittiöksi;
teidän on jossakin määrin vastaaminen minun epäilyksistäni, haaveistani
ja kummallisuuksistani. Teidän neuvostanne minä tulin Mr Welby'n
kouluun sillä ijällä, jolloin vesan taivutus muodostaa puun muodon."

"Ja minä ylpeilen itse siitä neuvosta. Minä mainitsen syyt, miksi sen
annoin: nuorelle miehelle on verraton etu alkaa elämän juoksunsa
täydellisesti tuntien niitä uusia aatteita, jotka tulevat vähemmässä
tai suuremmassa määrässä vaikuttamaan hänen sukupolveensa. Welby oli
näiden aatteiden taitavin edustaja. Se on ihmeellinen onni, kun uusien
aatteiden levittäjä on jotain enempää kuin kirjan-oppinut filosoofi --
kun hän on täydellinen 'maailman mies,' on mitä me painolla sanomme
'käytöllinen.' Niin, te olette kiitollisuuden velassa minulle siitä
että hankin teille sellaisen opetuksen, ja pelastin teidät imelyydestä
ja hellätuntoisuudesta, Wordsworth'in runoudesta ja John serkun
jänterekristillisyydestä."

"Se, josta minun pelastitte, olisi kenties tehnyt minulle enemmän
hyvää, kuin kaikki mitä te minulle hankitte. Minä luulen, että kuin
kasvatuksen onnistuu panna vanha pää nuorille hartioille, niin
sommitelma ei ole terve -- se estää verenkulkua ja heikontaa suonen
tykytyksen. Minun ei kuitenkaan tule olla kiittämätön; teidän
tarkoituksenne oli hyvä. Niin, minä oletan että Welby on käytöllinen;
hän ei usko mitään ja hän on saanut hyvän viran. Mutta isäntämmekin,
luullakseni, on käytöllinen; hänen virkansa on paljoa korkeampi kuin
Welby'n ja kuitenkaan hän ei kokonaan ole ilman uskoa, vai kuinka?"

"Hän oli syntynyt ennen kuin uudet aatteet pääsivät käytölliseen
voimaan; mutta siinä määrässä kun ne ovat sitä saavuttaneet, on hänen
uskonsa ehdottomasti vähentynyt. Minä en luulisi hänen nyt uskovan
paljon, paitsi näitä kahta väitettä: ensiksi, että, jos hän uusia
aatteita hyväksyy, saapi hän valtaa ja saa sen pitää, ja jos hän ei
niitä hyväksy, ei mikään valta kysymykseen tule; ja toiseksi, että jos
uudet aatteet tulevat vallitsemaan, on hän paras mies varmuudella niitä
johtamaan -- tämä on ministerille kylläksi uskoa. Ei minkään viisaan
ministerin tule enempää uskoa."

"Eikö hän usko että se laki-ehdoitus, jota hän tulevalla viikolla tulee
vastustamaan, on huono?"

"Tietysti se on huono seurauksiin katsoen, sillä jos se pääsisi
voimaan, se kukistaisi hänen; minä olen varma siitä, että se itsessänsä
on hänen mielestänsä hyvä, sillä hän itse ehdoittelisi sitä, jos hän
vastustuspuolueesen kuuluisi."

"Minä huomaan että Pope'n määritelmä on oikea: 'Puolue on monien
hulluus harvoin hyödyksi'."

"Ei, se ei ole totta. On väärin käyttää sanaa hulluus monille; monet
ovat kyllä viisaat -- he tuntevat omia tarkoituksiaan ja he käyttävät
harvain taitoa tarkoituksiensa saavuttamiseen. Jokaisessa puolueessa
monet pitävät silmällä harvoja, jotka nimeksi heitä johtavat. Mies
pääsee pääministeriksi sentähden että hän monien mielestä näyttää
olevan sopivin mies heidän mieltänsä noudattamaan. Jos hän rohkenisi
olla toista mieltä kuin he, niin he panevat hänen siveelliseen
kaakkipuuhun ja viskaavat hänen päällensä likaisimmat kivensä ja
enin-mädänneet munansa."

"Väite olisi silloin käännettävä, ja puolue olisi siinä tapauksessa
paremmin harvain hulluus monien eduksi."

"Näistä kahdesta väitteestä on jälkimmäinen oikeampi."

"Suvaitkaa minun pitää järkeni ja kieltäytyä olemasta yksi noita
harvoja."

Kenelm läksi serkkunsa luota ja meni erääsen huoneesen, jossa oli
vähemmän väkeä, jossa hän näki Cecilia Travers'in istuvan nurkassa Lady
Glenalvon'in kanssa. Hän meni heidän luoksensa, ja lausuttuansa
muutamia jokapäiväisiä lauseparsia, Lady Glenalvon lähti pois puhumaan
ulkomaisen lähettilään kanssa, ja Kenelm istui sille tuolille, josta
hän oli noussut.

Kenelm'istä oli oikein hauskaa katsella Cecilian kirkasta ja puhdasta
otsaa; ja suloista kuulla tätä lempeää ääntä, jolla ei ollut mitään
teeskenneltyjä väreitä, ja joka ei lausunut mitään joutavia
sukkeluuksia.

"Eikö teistä ole kummallista," sanoi Kenelm, "että me englantilaiset
niin tuiki pilaamme tapojamme, että teemme sitäkin, jota huviksi
nimitämme, niin vähän miellyttäväksi kuin suinkin? Me olemme nyt
Kesäkuun alussa, jolloin kesä on kauneimmassa kukoistuksessaan, jolloin
joka päivä maalla on silmälle ja korvalle ilo, ja me sanomme:
'lämpimäin huoneiden säsongi on alkamaisillaan.' Me yksin sivistyneistä
kansoista vietämme kesämme pääkaupungissa, ja oleskelemme maalla
silloin, kuin puut ovat lehdittömiä ja vedet jäässä."

"Tämä on tosin väärin; mutta minä rakastan maata kaikkina
vuoden-aikoina, talvellakin."

"Kun koti maalla on täynnä London'in väkeä?"

"Ei; se on päin vastoin haitta. Minä en milloinkaan kaipaa seuraa
maalla."

"Se on totta; minun olisi pitänyt muistaa ett'ette ole muiden nuorien
ladyjen kaltainen yleensä ja että teillä on seuraa kirjoista. Ne ovat
aina hauskemmat maalla, kuin kaupungissa; tai oikeammin, me kuuntelemme
niitä vähemmän hajamielisellä tarkkuudella. Ah! enkö näe George
Belvoir'in vaaleita viiksiä tuolla? Kuka on se lady, jota hän
taluttaa?"

"Ettekö tiedä sitä? -- Lady Emily Belvoir, hänen vaimonsa."

"Niin, onhan minulle kerrottu että hän on naimisissa. Lady on kaunis.
Hän kyllä tulee kunnialla perhe-timantteja käyttämään. Lukeeko hän
Sinistä Kirjaa?"

"Minä kysyn häneltä, jos tahdotte."

"Ei, se tuskin maksaa vaivaa. Matkoillani ulkomailla lu'in minä
ainoastaan harvoja englantilaisia sanomalehtiä. Mutta minä kuulin
kuitenkin että George oli voittanut vaalissa. Joko hän on puhunut
parlamentissa?"

"Jo; hän vastasi adressiin tässä istunnossa, ja sai paljon kiitosta
puheensa erinomaisesta laadusta ja hyvästä aistista. Hän puhui taas
moniaita viikkoja senjälkeen, mutta minä pelkään ett'ei hänellä sillä
kertaa ollut yhtään hyvää menestystä."

"Yskimälläkö mykitettiin?"

"Jotain sinnepäin."

"Se tekee hänelle hyvää; hän tulee täyttämään minun ennustustani hänen
menestykseensä katsoen."

"Joko olette lopettanut puheenne George raukasta tällä kertaa? Jos niin
on, sallikaa minun kysyä, oletteko unohtanut Will Somers'in ja Jessie
Wiles'in?"

"Unohtanut heitä! en."

"Mutta ettehän te ole kysynyt heistä mitään."

"Minä pidin sen varmana asiana että he olivat niin onnellisia kuin voi
toivoa. Minä pyydän teitä vakuuttamaan minua että niin on laita."

"Minä toivon että he nyt ovat onnelliset; mutta heillä on ollut huolta
ja he ovat muuttaneet Graveleigh'ista."

"Huolta! muuttaneet Graveleigh'ista! Te te'ette minun levottomaksi.
Selittäkää asia."

"He eivät olleet naimisissa olleet kolmeakaan kuukautta ja järjestäneet
sitä kotia, josta heidän on teitä kiittäminen, kun Will-raukka sai
luuvalo-kuumeen. Hän oli monta viikkoa vuoteen omana; ja kun hän
vihdoin pääsi liikkumaan, oli hän niin heikko, ett'ei hän vielä voinut
mitään työtä tehdä. Hänen sairaana ollessansa Jessie'llä ei ollut halua
eikä aikaa puotia hoitaa. Tietysti minä -- se on, isäni antoi heille
tarpeellista apua; mutta --"

"Minä käsitän; he joutuivat vihdoin yleisen armeliaisuuden esineiksi.
Mikä hylkiö olenkaan, joka kokonaan unohdin velvollisuuksiani sitä
pariskuntaa kohtaan, jonka saatoin yhteen. Olkaa hyvä, jatkakaa."

"Tiedättehän että isälleni ehdoiteltiin, vähää ennenkuin te meiltä
lähditte, vaihtaa maansa Graveleigh'issa muutamiin maatilkkoihin, jotka
olivat hänelle edullisemmat."

"Nyt muistan. Hän suostui tähän ehdoitukseen."

"Niin; kapteeni Stavers, Graveleigh'in uusi omistaja, näyttää olevan
hyvin huono mies, ja vaikka hän ei voinut ajaa Somers'eja pois niin
kauan kuin he veronsa maksoivat -- jonka suorittamisesta me pidimme
huolta -- niin hän kuitenkin ilkeästä häijyydestä toimitti kilpailevan
puodin erääsen toiseen tupaan kylässä, ja nuorille ihmisraukoille kävi
vallan mahdottomaksi saada elatustansa Graveleigh'issa."

"Minkä syyn kapteeni Stavers voi löytää tai keksiä tällaiseen
käytökseen niin hyvänluontoista nuorta pariskuntaa kohtaan?"

Cecilia loi silmänsä maahan ja punastui.

"Se oli kostoa Jessie'a kohtaan."

"Ah! Minä ymmärrän."

"Mutta nyt he ovat muuttaneet pois kylästä ja heidän on onnistunut
majautua muualle. Will on tullut terveeksi ja he menestyvät hyvin --
paljon paremmin kuin he milloinkaan olisivat voineet tehdä
Graveleigh'issa."

"Te varmaankin olitte heidän hyväntekijänsä, Miss Travers?" sanoi
Kenelm, lempeämmällä äänellä ja katseella kuin hän milloinkaan ennen
oli perillistä kohtaan käyttänyt.

"Ei, heidän ei ole minua kiittäminen ja siunaaminen."

"Ketä siis? Isäänne?"

"Ei. Älkää kysykö; minä olen luvannut ett'en sitä sano. He eivät itse
sitä tiedä; he luulevat että heidän on teitä kiittäminen siitä."

"Minua! Pitääkö minun aina olla valhe vasten tahtoani? Hyvä Miss
Travers, minun kunnialleni on tarpeellista että päästän noita
herkkäuskoisia ihmisiä heidän erehdyksestänsä; missä minä heidät
löydän?"

"Sitä en saa sanoa; mutta minä pyydän heidän hyväntekijältänsä luvan
ilmoittaa sitä, ja lähetän sitten heidän adressinsa teille."

Joku koski Kenelm'in käsivarteen ja ääni kuiskasi: "Saanko pyytää teitä
esittelemään minua Miss Travers'ille?"

"Miss Travers," sanoi Kenelm, "minä pyydän teitä lisäämään tuttavienne
joukkoa minun serkullani -- Mr Chillingly Gordon'illa."

Sillä välin kun Gordon lausui Cecilia'lle muutamia noita tavallisia
kohteliaita sanoja, joilla tuttavuus London'in salongeissa tavallisesti
alkaa, nousi Kenelm, totellen Lady Glenalvon'in viittausta, joka juuri
oli huoneesen tullut, paikaltansa ja meni markisinnan luo.

"Eikö tuo nuori mies, jonka te jätitte puhelemaan Miss Travers'in
kanssa, ole teidän serkkunne Gordon?"

"On."

"Miss Travers kuuntelee suurella huomiolla hänen puhettansa. Kuinka
serkkunne kasvot kirkastuvat hänen puhuessansa! Hän on todella kaunis,
kun hän noin innostuu."

"Niin, minä luulisin häntä vaaralliseksi kosijaksi. Hän on sukkela,
vilkasluontoinen ja rohkea; hän voisi suuresti rakastua suureen
omaisuuteen ja puhua sen omistajan kanssa innolla, jommoista Chillingly
harvoin osoittaa. No, tuo ei minuun koske."

"Sen _tulisi_ kuitenkin sitä tehdä."

"Voi, voi tuota 'tulisi' mikä kamalan surullinen tarkoitus tuossa
yksinkertaisessa puheenparressa on! Kuinka onnellinen elämämme olisi,
kuinka suuret meidän tekomme, kuinka puhtaat meidän sielumme, jos
kaikki voisimme olla sellaiset kuin meidän tulisi olla!"



KAHDEKSAS LUKU.


Me rakennamme usein likeisiä tuttavuuden liittoja maalaiskartanon
ahtaassa piirissä, tai hiljaisella kylpypaikalla, tahi pienessä
kaupungissa mannermaalla, jotka haihtuvat kaukaiseksi tuttavuudeksi
London'in elämän pauhaavassa pyörteessä, eikä kuitenkaan voi kumpaakaan
puolta syyttä tahallisesta vieraantumisesta. Niin oli laita Leopold
Travers'in ja Kenelm Chillingly'n. Travers oli, kuten olemme nähneet,
ollut erittäin huvitettu keskustelusta nuoren muukalaisen kanssa,
joka oli vastakohta seurustelutapaan katsoen hänen maalaisille
tuttavillensa. Mutta kun hän taas oli palannut London'iin säsongin
ajaksi, oli hän, ennenkuin hän jälleen tapasi Kenelm'in, uudistanut
vanhaa tuttavuutta miesten kanssa, jotka olivat samalla kannalla kuin
hän -- upsiereja siinä rykmentissä, jonka koristeena hän kerta oli
ollut, muutamat naimattomia, toiset leskimiehiä niinkuin hän itse;
toisia, jotka olivat olleet hänen kilpaajoitansa muodin maailmassa, ja
vieläkin olivat iloisia laiskureita; ja harvoin tapahtuu että
pääkaupungissa pidetään likeistä ystävyyttä toiseen sukupolveen
kuuluvan henkilön kanssa, joll'ei ole jotain yhteistä yhdistintä
taiteen ja tieteen harjoituksessa, tai ystävällinen yhtämielisyys
valtiollisessa puolueriidassa. Sentähden Travers ja Kenelm olivat
olleet hyvin vähän yhdessä siitä kuin he ensin kohtasivat toisiansa
Beaumanoir'in luona. Silloin tällöin he kohtasivat toisiansa samoissa
täpötäysissä salongeissa, ja nyykäyttivät päätänsä toisilleen ja
tervehtivät toisiansa. Mutta heidän tapansa olivat vallan erilaiset. He
eivät tuttavallisesti seurustelleet samoissa taloissa; eivätkä he
käyneet samoissa klubeissakaan. Kenelm'in etevin ruumiinharjoitus oli
yhä vielä pitkät, varhaiset kävelymatkat maalaisten esikaupunkien
halki; Leopold'in oli ratsastus puistoon myöhemmin päivällä. Näistä
molemmista miehistä oli Leopold paljon enemmän mieltynyt huveihin. Taas
palattuansa pääkaupungin elämään, antautui hänen tulinen ja seuraa
rakastavainen luonteensa innolla, samoin kuin nuoruudessakin sen
keveihin nautintoihin.

Jos näiden miesten keskenäinen väli olisi ollut yhtä tuttavallinen kuin
Nesdale Park'issa, niin Kenelm luultavasti useammin olisi nähnyt
Ceciliaa hänen kodissaan; ja se ihaileminen ja kunnioitus, jota tyttö
nyt jo oli hänessä herättänyt, olisi kenties kypsynyt paljon
hellemmäksi tunteeksi, kun hän siten olisi saanut selvemmän käsityksen
tästä suloisesta ja naisellisesta sydämestä ja sen heränneestä
rakkaudesta häneen.

Hän oli kirjoittanut jotenkin epämääräisesti
kirjeessänsä Sir Peter'ille että "hänestä väliin tuntui kuin hänen
välinpitämättömyytensä rakkauteen ja kunnianhimoon katsoen tuli siitä
että hänellä oli joku mahdoton ideaali molemmissa." Mutta likemmältä
tätä tarkasteltuansa, hän ei voinut suoraan vakuuttaa itseänsä siitä
että hän oli luonut itselleen naisen ja vaimon ideaalin, joka olisi
vastakkainen Cecilia Travers'iin todellisuudessa. Päinvastoin, kuta
enemmän hän ajatteli Cecilian jaloja ominaisuuksia, sitä enemmän ne
näyttivät vastaavan jokaista ideaalia, joka unien hämärässä oli hänen
mieltänsä viehättänyt, ja kuitenkin hän tiesi ett'ei hän häntä
rakastanut, ett'ei hänen sydämensä ollut yhtäpitäväinen hänen järkensä
kanssa. Ja hän nöyrtyi surullisena siihen uskoon, ett'ei missään tällä
kiertotähdellä, jonka asukasten tavalliset riennot ja pyrinnöt olivat
hänelle vallan vieraat, mikään hymyilevä seurakumppani, mikään totinen
puoliso häntä odottanut. Sen mukaan kuin tämä luulo vakaantui,
lisääntyi hänen väsymyksensä pääkaupungin teeskenneltyyn elämään ja sen
huveihin ja hän alkoi ikävöidä täydellistä vapautta ja raittiita
jalkamatkoja. Hän usein kateudella ajatteli kuljeksivaa laulajaa, ja
arveli tapaisiko hän hänen vielä, jos hän taas lähtisi kuljeksimaan
samoja seutuja.



YHDEKSÄS LUKU.


On lähes viikko siitä kuin Kenelm tapasi Cecilia'n, ja hän istuu
huoneissansa Lord Thetfordin kanssa kolmen aikana iltapuolella eli
sillä tunnilla, joka pääkaupungin laiskureille on vaikein saada
kulumaan. Niiden nuorten miesten joukossa, jotka olivat Kenelm'in
ikäisiä ja hänen säätyänsä ja joiden kanssa hän seurusteli ylhäisten
maailmassa, oli kenties Beaumanoir'in nuori perillinen se, joka enin
"häntä miellytti ja jonka kanssa hän enin oli yhdessä; ja vaikka Lord
Thetford'illa ei ole mitään tekemistä kertomukseni suoranaisen juoksun
kanssa, kannattaa kuitenkin viipyä tässä muutamia minuutteja kuvaamaan
yhden niitä parhaimpia henkilöitä, joita viimeinen sukupolvi on luonut
näyttämään osaa, jommoista Lord Thetford'in kaltaisten nuorten miesten
täytyy syntyperänsä ja omaisuutensa johdosta näyttää sillä näyttämöllä,
jonka edestä esirippu ei vielä ole nostettu. Määrättynä sellaisen
perheen pääksi, joka ruhtinaallisten tiluksien ja historiallisen nimen
ohessa omistaa rohkean, vaikka rehellisen halun valtiollisen vallan
perään, on Lord Thetford saanut huolellisen kasvatuksen, varsinkin
aikansa uusiin aatteihin katsoen. Hänen isänsä, vaikka hän oli
tavallista lahjakkaampi mies, ei milloinkaan ollut ottanut tehokasta
osaa julkiseen elämään. Hän toivoo että hänen vanhin poikansa sitä
tekee. Beaumanoir'in suku on ollut Whig-puoluelaisia William III:nen
ajoista saakka. He ovat ottaneet osaa puolueen menestyksiin ja
vastoinkäymisiin, jota ei mikään valtiollinen mies voi toivoa joutuvan
häviöön tai heikontuvan, niin kauan kuin perustuslaillinen hallitus on
olemassa Englannissa. George I:sen hallituksesta George IV:nen
kuolemaan asti oli Beaumanoir'in perhe yhä edistymässä. Käykää
katselemassa sen perhe-kuvien kokoelmaa, niin teidän täytyy ihailla
sukua, joka vähemmässä ajassa kuin vuosisadassa on antanut niin monta
miestä valtion palvelukseen tai hovin koristukseksi -- niin monta
ministeriä, lähettilästä, kenraalia, kammariherraa ja tallimestaria.
Kun nuorempi Pitt kukisti suuret Whig-perheet, katosivat Beaumanoir'it
verrannollisesti hämärään; he tulivat taas näkyviin William IV:nen
hallitukseen tullessa ja antoivat taas valtiolle varustusta ja hoville
koristeita. Nykyisellä Lord Beaumanoir'illa, vaikka hän valtio-asioissa
on poco curante, on ainakin korkeita hovivirkoja; ja hän on tietysti
kreivikuntansa lord-luutnantti ja sukkanauhan tähdistön ritari. Hän on
mies, jolta hänen puolueensa johtajat ovat tottuneet neuvoa kysymään
vaikeissa asioissa. Hän lausuu mielipiteensä salaisesti ja
vaatimattomasti, eikä hän milloinkaan suutu, vaikka ne hyljätään. Hän
uskoo että aika on tuleva, jolloin Beaumanoir'in perheen päämiehen
tulee alentaa itsensä kirjoituttamaan nimensä vaaliluetteloihin ja
taistella käsikahakassa Hodge'n tai Hobson'in kanssa isänmaan asian
puolesta Whig'ien hyväksi. Ollen liian hidas tai liian vanha itse
tehdäksensä sitä, sanoo hän pojallensa: "Sinun täytyy se tehdä: minun
elinaikanani kyllä voivat asiat olla niinkuin tähän saakka, ilman
ponnistuksia minun puolestani. Sinun puolestasi vaaditaan sitävastoin
ponnistuksia, ja se voi kestää koko sinun aikasi."

Lord Thetford tottelee isällisiä kehoituksia. Hän tukehuttaa
luonnolliset taipumuksensa, jotka eivät ole taide-aistia vailla eikä
miehuuttomia; sillä yhdeltä puolen hän suuresti ihailee soitantoa ja
maalausta; ja toiselta puolen hän innolla harrastaa sport'ia, etenkin
metsästystä. Hän ei kuitenkaan salli näiden viehättäväin huvien estää
itseään huomiolla alihuoneen toimia silmällä pitämästä. Hän on jäsenenä
komiteoissa, hän on puheenjohtajana terveyskysymyksiä koskevissa
yleisissä kokouksissa, ja toimittaa tehtävänsä hyvin. Hän ei vielä ole
puhujana ottanut osaa väittelyyn, mutta hän onkin vaan kaksi vuotta
parlamentissa ollut, ja hän noudattaa isänsä neuvoa olla puhumatta
kolmanteen vuoteen saakka. Mutta hän ei ole ilman vaikutusvoimaa
puolueen aatelisen nuorison piirissä, ja hänessä on sitä ainetta, josta
kabinetin korinttisia pylväitä suurella menestyksellä veistetään, kun
aika tulee. Hän on sydämessään vakuutettu siitä, että hänen puolueensa
menee liian pitkälle ja toimii liian joutuisasti; mutta hän seuraa
kuitenkin tätä puoluetta keveällä mielellä, ja seuraisi sitä yhä,
menköön se vaikka hiiteen. Hän kuitenkin mieluisimmin soisi sen toista
tietä menevän. Muuten hauska, kirkassilmäinen, iloinen nuori mies; ja
yleisen viran väli-ajoilla luo hän päivänpaistetta kolkkoihin
metsästys-kenttiin ja raittiin leyhkän kuumiin tanssi-saleihin.

"Kunnon veli," sanoi Lord Thetford viskaten sikarrinsa pois, "minä
vallan hyvin käsitän että teillä on ikävä -- teillä ei ole mitään muuta
tehtävää!"

"Mitäpä voin tehdä?"

"Tehkää työtä."

"Tehdä työtä!"

"Niin, teillä on kylläksi hyvä pää käsittääksenne että teillä on sielu;
ja sielu on ruumiin väsymätön hyyryläinen; se vaatii aina jonkinlaista
tointa, ja vieläpä säännöllistä tointa; se tarvitsee jokapäiväistä
harjoitusta. Annatteko sielullenne sitä?"

"Sitä en tiedä, mutta sieluni aina toimii yhtä tai toista."

"Mutta vaihtelevaisesti -- ilman määrättyä esinettä."

"Se on totta."

"Kirjoittakaa kirja, ja se on oleva oikealla tuulellaan."

"Minun sieluni aina kirjoittaa kirjaa (vaikka se ei voi sitä ulosantaa)
se kirjoittaa aina havaintojansa, tai keksii tapahtumia tai tutkii
luonteita; ja olkoon se sanottu meidän kesken, minä en luule kiusaavani
itseäni niin paljon kuin ennen tein. Toiset ihmiset kiusaavat minua
enemmän kuin heidän tulisi tehdä."

"Sentähden ett'ette tahdo luoda itsellenne päämaalia yhteisesti muiden
kanssa: tulkaa parlamenttiin, ruvetkaa johonkin puolueesen, ja teillä
on se päämaalina."

"Onko aikomuksenne toden perään väittää, ett'ette ole tuskastunut
alihuoneesen?"

"Puhujiin minä usein tuskastun, mutta en taisteluun puhujain välillä.
Alihuoneella on erityinen kiihoitus, jota tuskin ymmärtää, kun on
ulkopuolella sitä; mutta te voitte käsittää sen viehätystä, kun näette
että henkilö, joka kerta on siellä ollut, on vallan kuin hukassa, jos
hän menettää paikkansa siellä, vieläpä on harmissaan, kun syntyperän
satunnaisuus muuttaa hänen ylihuoneen selkeämpään ilmaan. Koettakaa
tätä elämää, Chillingly!"

"Minä tekisin sen, jos olisin ylellinen radikaali, tasavaltainen,
kommunisti, sosialisti ja jos tahtoisin kääntää kaikki olevaiset olot
ylösalaisin, sillä silloin olisi taistelu ainakin totinen."

"Mutta ettekö voisi olla yhtä totinen näitä vallankumouksellisia
herrasmiehiä kohtaan?"

"Oletteko te ja teidän johtajanne totisia heitä kohtaan? Minusta ei
siltä näytä."

Thetford oli hetken aikaa vaiti. "No niin," sanoi hän, "jos te
epäilette minun perusteitani, niin menkää toiselle puolelle. Minä
puolestani ja moni meidän puoluettamme soisi mielellään
konservatiivisen puolueen mahtavammaksi."

"Sitä en epäile. Ei mikään järkevä mies rakasta saada jalkansa
katkastuiksi takaa ahdistavan väkijoukon tungon kautta; ja väkijoukko
on vähemmän itsepintainen, kun näkee vahvan sotajoukon asetetuksi
vastapäätä itseänsä. Mutta minusta tuntuu kuin konservatismi nykyänsä
ei voisi olla muuta kuin mitä se nyt on -- puolue, joka voi yhdistyä
vastustukseen, mutta ei tahdo yhdistyä keksimään uusia järestöjä. Me
elämme aikakaudessa, jolloin muuttamistointa harjoitetaan umpimähkää,
vallan kuin sitä olisi ajamassa Nemesis, joka on yhtä sokea kuin se
itse. Uusia aatteita tulla kohahtaa hurjana tyrskynä niitä vastaan,
joita ennen on pidetty tukevina karina ja aallon-halkaisijoina; ja
uudet aatteet ovat niin liikkuvaisia ja muuttelevaisia, että ne, jotka
kymmenen vuotta takaperin katsottiin uusiksi, tänään pidetään vanhoina,
ja ne, jotka tänään ovat uusia, tulevat vuorostaan huomenna olemaan
vanhoja. Ja te näette valtiomiehiä, jotka ikäänkuin sallimuksen
alaisina, taipuvat näiden perättäin seuraavain koetus-kiiltokalujen
alle, ja sanovat toisillensa olkapäitään nostaen! 'Bismillah, niinhän
tuon täytyy olla; maa tahtoo niin, vaikka se veisi vaan hiiteen.' Minä
en ole varma siitä ett'ei maa joudu siihen vielä pikemmin, jos vaan
voidaan tukea konservatiivista puoluetta kyllin saattaen hallinto sen
käsiin, ja jos ollaan varmat siitä että sitä taas voitaisiin kukistaa.
Minä olen valitettavasti liian välinpitämätön katsoja puoluemieheksi
kelvatakseni; toivoisin ett'ei niin olisi. Kääntykää serkkuuni,
Gordon'iin."

"Niin, Chillingly Gordon on tulevaisuuden mies ja hänessä on sitä
vakaisuutta mikä teiltä puuttuu."

"Sanotteko häntä vakaaksi?"

"Kyllä, yhden päämäärän saavuttamisessa -- Chillingly Gordon'in
menestyksen. Jos hän pääsee alihuoneesen ja menestyy siellä, niin
toivon ett'ei hän milloinkaan tule minun johtajakseni, sillä jos hän
luulisi kristillisyyden olevan tiellä hänen menestykselleen, hän
varmaan antaisi laki-ehdoituksen sen peruuttamisesta."

"Olisiko hän siinä tapauksessa yhä vielä teidän johtajanne?"

"Rakas Kenelm, te ette tiedä mikä puoluehenki on ja kuinka helposti se
keksii puolustus-syitä jokaiseen sen johtajien tekoon. Jos Gordon
esittelisi laki-ehdoituksen kristillisyyden peruuttamisesta, tapahtuisi
se tietysti sillä tekosyyllä, että tämä peruuttaminen olisi
kristityille hyödyksi, ja hänen seuralaisensa kiittäisivät tätä
valistunutta aatetta hyväksi."

"Ah," sanoi Kenelm huo'aten, "minun on myöntäminen että olen tuhmin
tyhmeliini maan päällä; sillä sen sijaan että houkuttelisitte minua
puolue-politiikin alalle, panee teidän sananne minua ihmettelemään,
ett'ette lähde käpälämäkeen, jossa kunniaa voidaan pelastaa ainoastaan
pa'on kautta."

"Oh, hyvä Chillingly, me emme voi juosta pois siitä aikakaudesta, jossa
elämme -- meidän täytyy hyväksyä sen oloja ja käyttää niitä hyväksemme;
ja jos alihuone muuten ei mitään ole, on se kumminkin kuuluisa kiistävä
seura ja erinomainen klubi. Miettikää asiaa. Minun täytyy nyt lähteä.
Minä menen katselemaan maalausta näyttelyssä, jota 'The Londoner'issa'
on hyvin ankarasti arvosteltu, mutta joka kuitenkin, sen mukaan mitä
olen kuullut varmalta taholta, on hyvin arvokas taideteos. Minä en
suvaitse nähdä ihmistä pilkattavan ja häväistävän, epäilemättä
kadehtivilta kilpailijoilta, joilla on sanomista sanomalehdissä, ja
sentähden tahdon itse arvostella maalausta. Jos se todella on niin
hyvä, kuin olen kuullut, niin minä puhun siitä kaikille jotka tapaan --
ja taidekysymyksissä luulen minun sanoillani jotain arvoa olevan.
Tutkikaa taidetta, rakas Kenelm. Ei yksikään herrasmies ole oikein
sivistynyt, jos hän ei voi eroittaa hyvää maalausta huonosta. Käytyäni
näyttelyssä, on minulla oleva tunnin verta aikaa kävelymatkaa varten
puistoon, ennenkuin istunto alkaa illalla."

Nuori mies lähti kepein askelin huoneesta, hyräillen aariaa
'Figarosta,' kun hän astui portaita alas. Kenelm voi ikkunasta nähdä
hänen hyppäävän satulaan huolettomalla suloudella ja ratsastavan
reippaasti katua alas -- muotoon, kasvoihin ja käytökseen katsoen
todellinen nuoren, ylimyksellisen, hyvin kasvatetun miehen esikuva.
"Venetialaiset," jupisi Kenelm, "mestasivat Marino Faliero'n sentähden
että hän kapinoiksi omaa säätyänsä, aatelismiehiä, vastaan.
Venetialaiset rakastivat valtiolaitostansa ja uskoivat niihin. Onko
sellaista rakkautta ja uskoa englantilaisissa?"

Hänen näin puhuessansa itsekseen, kuuli hän kimakan äänen; ja
silmänkääntäjä asetti hänen ikkunansa eteen näyttämön, jolla Punch
ilkkuelee maailman lakeja ja siveyttä, "tappaa pyövelin ja pettää
paholaisen."



KYMMENES LUKU.


Kenelm kääntyi pois Punch'in ja Punch'in koiran katselemisesta, kun
hänen palvelijansa astui sisään, sanoen: "Eräs mies maalta, joka ei
tahdo nimeänsä sanoa, pyytää saada teitä puhutella."

Ajatellen sen kenties olevan jonkun hänen isänsä lähettämän
sanantuojan, käski Kenelm että tuntematon laskettaisiin sisään, ja
seuraavassa minuutissa astui sisään kaunis ja roteva nuori mies, jonka
Kenelm, ensin hämmästyksellä häntä katseltuansa, tunsi Tom Bowles'iksi.
Olisi ollut vaikea vähemmän terävämieliselle katsojalle tuntea häntä:
raa'asta tappelijasta tai kylän hevossepästä ei ollut merkkiäkään
jälellä; kasvot olivat lempeän ja älyllisen näköiset, ja osoittivat
enemmän ujoutta kuin rohkeutta; hänen jykevä vartalonsa oli kadottanut
entisen kömpelyytensä, yksinkertainen puku oli niinkuin herrasmiehen --
käyttääksemme selvästi kuvailevaa lausetapaa, koko mies oli
ihmeellisesti "virittänyt säveltä alas."

"Minä pelkään, sir, että olen liian rohkea," sanoi Tom hiukan
sammaltaen ja käännellen hattua sormillaan.

"Minä olisin suurempi vapauden ystävä, kuin olen, jos minua aina
kohdeltaisiin tällä tavalla," sanoi Kenelm, huonolla tuulella ollen;
mutta hänen luonteensa jalompi puoli pääsi kohdakkoin voitolle, ja hän
tarttui vanhan vastustajansa käteen ja huudahti: "Tom hyvä, te olette
hyvin tervetullut. Minä olen erittäin iloinen nähdessäni teitä.
Istukaa, mies; istukaa -- olkaa niinkuin kotonanne."

"Minä en tiennyt että olitte palannut Englantiin, sir, ennenkuin näinä
päivinä vasta; sillä te sanoitte että kun tulette takaisin, niin saisin
nähdä teitä tai kuulla teistä." Nämä viimeiset sanat lausuttiin hiukan
soimaavaisella äänellä.

"Minä ansaitsen moitetta, suokaa anteeksi," sanoi Kenelm katumaisesti.
"Mutta miten te minun löysitte? Ettehän edes nimeäni tuntenut? Siitä
oli kuitenkin helppo selkoa saada; mutta kuka teille antoi adressini?"

"Sen teki Miss Travers, sir; ja hän käski minun käydä teidän luonanne.
Muutenhan minun ei olisi sopinut kutsumatta tulla, koska ette
lähettänyt minua hakemaan."

"Mutta, Tom hyvä, minulla ei ole ollut aavistustakaan siitä, että te
Londonissa olitte. Eihän kutsuta ihmistä, jonka luullaan olevan enemmän
kuin sadan penikulman päässä, luokseen iltapäivällä. Minä otaksun että
vielä olette setänne luona? Ja minun ei tarvitse kysyä miten te
viihdytte -- jok'ainoa tuuma teissä, kiireestä kantapäähän, ilmoittaa
että olette hyvin-voipa mies."

"Niin," sanoi Tom; "paljon kiitoksia, sir, minulla on varsin hyvä
toimeeni katsoen, ja setäni aikoo jättää koko toimen minulle
joulun-aikana."

Tällä aikaa Kenelm oli soittanut palvelijaansa ja käskenyt hänen
tuomaan sellaisia virvokkeita sisään, joita voi löytyä hyyryllä asuvan
nuoren miehen varastossa. "Ja minkätähden olette kaupunkiin tullut,
Tom?"

"Miss Travers kirjoitti minulle pienestä seikasta, jonka hän
hyväntahtoisesti on minulle toimittanut, ja hän sanoi että te tahdoitte
tietoja siitä; ja mietittyäni muutamia päiviä asiata, päätin tulla
kaupunkiin: toden perään," lisäsi Tom sydämellisesti; "minun teki mieli
jälleen nähdä teidän kasvojanne."

"Mutta minä en teitä käsitä. Mistä teidän toimistanne Miss Travers
luulee minun tahtovan saada selkoa?"

Tom punastui kovin ja näytti hämmästyneeltä. Onneksi palvelija samassa
tuli sisään virvoitus-tarjotin kädessä, niin että hän sai aikaa
jälleen tointua. Kenelm pani hänen eteensä ison palasen kylmää
kyyhkyis-piirakkaa, kaatoi hänelle viiniä, eikä ottanut asiaa puheeksi
ennenkuin hän luuli vieraansa kielen olevan sujuvampi puhumaan; silloin
hän sanoi, laskien kätensä ystävällisesti Tom'in olkapäälle: "Minä olen
ajatellut sitä, mitä Miss Travers'in ja minun välilläni on tapahtunut.
Minä toivoin saada Will Somers'in uuden adressin; hän lupasi kirjoittaa
tämän hyväntekijälle ja pyytää lupaa sitä minulle antaa. Tehän olette
tämä hyväntekijä?"

"Älkää sanoko hyväntekijä, sir. Jos sallitte, niin kerron teille miten
se tapahtui. Katsokaa, minä möin pienen tilani Graveleigh'issa sen
uudelle omistajalle, ja kun äiti muutti Luscombee'n, ollaksensa
lähempänä minua, kertoi hän minulle kuinka kapteeni Stavers kiusasi
Jessie parkaa, sillä kapteeni näytti katsovan nuoria naisia tilalla
samoin kuin kasvavia puita kauppaan kuuluviksi; ja minä pelkäsin osaksi
että Jessie oli antanut jotakin syytä hänen vainoonsa, sillä
tiedättehän että hänen suloisissa silmissään on katse semmoinen, joka
voisi lumota viisaan miehen vallan mieleltään ja tehdä hänestä hullun."

"Mutta minä toivon että hän on lakannut sellaisia katseita luomasta
siitä kun hän meni naimiseen."

"Minäkin luulen hänen tehneen sen. Se on varmaa, ett'ei hän kapteeni
Stavers'ille yhtään kehoitusta antanut, sillä minä menin itse
salaisesti Graveleigh'iin ja olin piilossa erään mökkiläisen luona,
joka oli minulle kiitollisuuden velassa; ja yhtenä päivänä, kun olin
väijyksissä, näin kapteenin tulla hiipivän porraspuita myöten, jotka
eroittavat Holm-metsän pappilasta -- muistattehan Holm-metsän?"

"En oikein sitä muista."

"Polku kylästä Squire Travers'in tilaan vie tämän metsän halki, joka on
moniaan sadan kyynärän päässä Will Somers'in puutarhasta. Kapteeni
äkkiä kääntyi takaisin porraspuista ja katosi puiden väliin, ja sitten
nä'in Jessie'n tulevan puutarhasta kori kädessä, kiiruhtaen nopein
askelin metsää kohti. Silloin mieleni masentui, sir. Minä olin
varma siitä, että hän meni kapteenia tapaamaan. Kuitenkin hiivin
pensas-aitaa pitkin, piiloitellen itseäni, ja saavuin metsään melkein
yhteen aikaan kuin Jessie, vaikka toista tietä. Pensaston suojassa
hiivin eteenpäin kunnes nä'in kapteenin tulevan esille toisella
puolella tietä olevasta pensastosta ja asettavan itsensä suoraan
Jessie'n eteen. Silloin kohta huomasin että olin tehnyt väärin
Jessie'lle. Hän ei ollut odottanut kapteenia tapaavansa, sillä hän
äkkiä kääntyi ja alkoi juosta kotiapäin; mutta kapteeni saavutti hänen
ja tarttui hänen käsivarteensa. Minä en kuullut mitä hän sanoi, mutta
minä kuulin Jessien äänen, joka ilmoitti pelkoa ja vihaa. Ja silloin
kapteeni äkkiä otti hänen vyötäisistä, hän huusi, ja minä juoksin
esiin --"

"Ja annoitte kapteenille aika selkäsaunan?"

"En, sitä en tehnyt," sanoi Tom; "minä olin tehnyt itselleni sen
lupauksen, ett'en milloinkaan enää käyttäisi väkivaltaa, jos voisin
sitä välttää. Minä otin häntä toisella kädellä kauluksesta kiinni ja
toisella vyöstä, ja viskasin hänen pensaasen -- aivan hiljaa. Hän kömpi
pian siitä ylös, sillä hän on notkea pieni veitikka, ja alkoi haukkua
ja pauhata. Mutta minä hillitsin itseäni ja sanoin kohteliaasti: 'Pikku
herraseni, suuret sanat eivät luita muserra; mutta jos te vielä
milloinkaan Mrs Somers'ia kiusaatte, niin minä kannan teidät hänen
puutarhaansa ja pistän teidät lammikkoon ja kutsun kokoon koko kylän
väen katsomaan teidän kömpivän siitä ylös; ja minä te'en sen nyt,
joll'ette pötki tiehenne. Minä otaksun että olette kuullut nimeni --
minä olen Tom Bowles.' Tätä sanoessani kävivät hänen kasvonsa, jotka
ennen olivat olleet hyvin punaiset, vallan vaaleiksi, ja jupisten
jotain, jota en kuullut, lähti hän tiehensä.

"Jessie -- minä tarkoitan Mrs Somers -- näytti ensimältä pelkäävän
minua yhtä paljon kuin hän oli pelännyt kapteenia; ja vaikka minä
tarjousin saattamaan häntä Miss Travers'in tykö, johon hän oli matkalla
viemään koria, jota nuori lady oli tilannut, niin hän ei suostunut
siihen, vaan lähti kotia. Se loukkasi minua, ja minä palasin samana
iltana setäni luo; ja ei viipynyt monta kuukautta ennenkuin kuulin että
kapteeni oli ollut kylläksi ilkeä asettamaan kilpailevan puodin kylään,
ja että Will parka oli sairastunut ja että hänen vaimonsa samaan aikaan
oli vähävoimainen, ja kerrottiin heidän olevan suuressa puutteessa ja
kenties täytyisi myydä kaikki mitä heillä oli.

"Kun tämän kuulin, luulin että minun raaka puheeni oikeastaan oli niin
kovin kapteenia suututtanut ja herättänyt hänen vihaansa, ja sentähden
oli minun velvollisuuteni pitää huolta Will-parasta ja hänen
vaimostaan. Minä en tiennyt miten voisin asiaa parantaa, mutta päätin
kääntyä Miss Travers'in puoleen; ja jos milloinkaan on löytynyt hyvä
sydän tytön rinnassa, on hänen sellainen."

"Siinä luulen teidän olevan oikeassa. Mitä Miss Travers sanoi?"

"Niin, tuskinpa tiedän mitä hän sanoi, mutta hän saattoi minun
ajattelemaan, ja minä tulin miettineeksi että Jessie'lle -- Mrs
Somers'ille -- olisi parempi muuttaa kauas pois kapteenin
saavuttamista, ja että Will'ille olisi edullisempaa asua paikalla, joka
olisi vähemmän erillään muusta maailmasta. Ja sitte minä kaikeksi
onneksi sanomalehdessä lu'in että paperikauppa ynnä lainakirjasto oli
myytävänä helppoon hintaan Moleswich'issa, Londonin toisella puolella.
Minä lähdin sinne junalla ja katsoin puodin erittäin sopivaksi nuorelle
parikunnalle, eikä antavan liian paljon työtä kumpaisellekaan; sitten
menin Miss Tavers'in luokse, ja minulla oli rahasumma säästössä siitä
kuin möin vanhan pajan ja talon-aseman, jota en tiennyt mihin käyttää;
ja niin, sanalla sanoen, ostin tämän kauppaoikeuden, ja Will ja hänen
vaimonsa asuvat nyt Moleswich'issa, jossa he menestyvät ja ovat
onnelliset, toivoakseni, sir."

Tom'in ääni vapisi viimmeisiä sanoja lausuessansa, ja hän kääntyi äkkiä
syrjään, pannen kätensä silmäinsä eteen.

Kenelm oli syvästi liikutettu.

"Ja he eivät tiedä mitä te olette heille tehnyt?"

"Ei suinkaan. Minä en luule, että Will olisi tahtonut olla minulle
velkaa. Oh, sillä pojalla on oma mielensä, Jessie -- Mrs Somers --
olisi tuntenut itsensä loukatuksi ja nöyryytetyksi siitä, että olisin
edes ajatellutkaan sellaista. Miss Travers toimitti kaikki. He ottivat
vastaan rahat lainana, joka on määräajoilla maksettava. He ovat
lähettäneet Miss Travers'ille osan rahoista takaisin, jotta tiedän
heidän hyvin menestyvän."

"Oliko Miss Travers lainannut heille rahaa?"

"Ei; Miss Travers tahtoi ottaa siihen osaa, mutta minä pyysin hänen
luopumaan siitä tuumasta. Se teki minut onnelliseksi että voin aivan
yksin tehdä mitä tein, ja Miss Travers käsitti minua eikä ollut
yksipäinen. Kenties he luulevat että se on Squire Travers tai joku
toinen herrasmies, joka heitä säälii."

"Minä olen aina sanonut, että te olette jalomielinen mies, Tom. Mutta
te olette jalomielisempi kuin luulin."

"Jos minussa jotain hyvää on, niin minun on kiittäminen teitä siitä,
sir. Mikä juoppo, raju hirviö olinkaan kun ensin teidät tapasin!
Matkustukset teidän kanssanne ja myöskin tuon toisen herrasmiehen puhe
sekä tuo pitkä ystävällinen kirje, jonka teiltä sain, jossa ei teidän
nimeänne ollut, ja joka oli ulkomailla kirjoitettu -- kaikki tämä
muutti minun, niinkuin lapsi muuttuu kasvatuksen kautta."

"Olette varmaankin lukenut paljon siitä kuin erkanimme toisistamme?"

"Olen; minä kuulun nuorten miestemme lukuseuraan ja instituuttiin; ja
kuin silloin saan kirjan käteeni, etenkin hyvästi kirjoitetun
historian, en kaipaa muuta seuraa."

"Ettekö milloinkaan ole nähnyt toista tyttöä, jota voisitte lempiä ja
jonka kanssa voisitte mennä naimisiin?"

"Ah, sir", vastasi Tom, "mies ei joudu niin hulluksi tytön tähden, kuin
minä Jessie'n takia, voidaksensa, kun se on ohitse mennyt ja hän on
tullut taidollensa jälleen, uudestaan liittää sydämensä johonkin yhtä
helposti kuin se olisi ainoastaan taittunut jalka. Minä en sano ett'en
tule rakastamaan ja naimaan toista vaimoa -- päinvastoin toivoisin sitä
voivani tehdä. Mutta minä tiedän myöskin, että kuolinpäivääni saakka
tulen Jessie'ä rakastamaan; mutta ei syntisellä tavalla, sir -- ei
syntisellä. Minä en tahtoisi häntä loukata ajatuksissanikaan."

Oli pitkällinen vait'olo.

Vihdoin Kenelm sanoi: "Te lupasitte olla hyvä tuota pientä
kukkapallilla leikkivää tyttöä kohtaan; miten hänen on käynyt?"

"Hän voi vallan hyvin, sir, kiitoksia kysymästänne. Minun tätini on
suuresti mieltynyt häneen, ja samoin äitinikin. Hän käy usein heidän
luonansa illoin ja hänellä on silloin työ mukana. Vikkelä, älykäs pieni
olento, rikas kauniista ajatuksista. Pyhäpäivinä, kun on kaunis ilma,
kuljemme yhdessä vainiolla."

"Hän on ollut teille lohdutukseksi, Tom."

"On kyllä."

"Hän rakastaa teitä?"

"Siitä olen varma; hän on tunnokas, kiitollinen lapsi."

"Hänestä tulee piakkoin nainen, Tom, ja silloin hän voi rakastaa teitä
niinkuin nainen."

Tom näytti loukatulta ja melkein suuttuneelta tästä ehdoittelemisesta
ja kiiruhti taas siihen aineesen, joka koski häntä likemmältä.

"Miss Travers sanoi että te mielellänne kävisitte Will Somers'in ja
hänen vaimonsa luona; onko se totta? Moleswich ei ole kaukana
Londonista niinkuin tiedätte."

"Tietysti minä tahdon."

"Minä toivon että tapaatte heidät onnellisina; ja jos niin on, kenties
olette hyvä ja annatte minulle siitä tiedon; ja -- -- ja -- tekisi
mieleni saada tietää onko Jessie'n lapsi hänen näköisensä. Onko se
poika -- minä olisin ennen toivonut sen olleen tytön."

"Minä kirjoitan teille kaikesta. Mutta miks'ette tule kanssani?"

"Ei, minä en usko että voisin tehdä sitä juuri nyt. Minä olin kovin
liikutettu, kun viimein nä'in hänen kauniit kasvonsa Graveleigh'issa,
ja hän pelkäsi minua vielä! -- se oli kova kohtaus."

"Hänen pitäisi saada tietää mitä te olette hänen hyväksensä tehnyt ja
aiotte tehdä."

"Ei millään muotoa, sir; luvatkaa se minulle. Minä halveksisin itseäni,
jos nöyryyttäisin heitä -- sillä tavoin."

"Minä ymmärrän, mutta minä en lupaa teille mitään varmaa. Niin kauvan
kuin kaupungissa viivytte, asutte minun luonani; emäntäni kyllä hankkii
teille huoneen."

"Paljon kiitoksia, sir, mutta minä lähden takaisin iltajunalla; Herra
siunatkoon, kuinka myöhäinen jo on! Minun täytyy sanoa teille
jäähyväiset. Minulla on muutamia asioita toimitettavina tädilleni, ja
minun pitää ostaa uusi nukki Susey'lle."

"Susey on siis tuon pienen kukkapallolla leikkivän tytön nimi?"

"Niin. Minun täytyy joutua matkalle; tuntuu oikein hauskalta, kun olen
saanut teitä jälleen nähdä ja olen huomannut että vielä vastaanotatte
minua yhtä suurella hyvyydellä, ikäänkuin olisimme vertaisia."

"Ah, Tom, toivoisin olevani teidän vertaisenne -- ei, vaan puoleksi
niin jalo kuin taivas on teidät tehnyt."

Tom hymyili epäileväisesti ja lähti pois.

"Tuolla onnettomalla rakkauden kiihkolla," sanoi Kenelm itsekseen,
"näyttää kuitenkin, kun asiaa oikein miettii, olevan hyvätkin puolensa.
Jos se oli vähällä tehdä peto tästä kunnon miehestä -- niin, petoakin
pahempaa, hirsipuuhun tuomittua murhaajaa -- niin se toiselta puolen on
tehnyt hienon, hellätuntoisen, ritarillisen herrasmies-luonteen sen
ensimmäisen hulluuden rajuista aineista. Niin, minä lähden vastanaineen
parikunnan luona käymään. Minä olen melkein varma siitä että ne nyt jo
äräjävät ja sylkevät toinen toisillensa kuin koira ja kissa.
Moleswich'iin on kohkalainen kävelymatka."



VIIDES KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Kaksi päivää edellisen kirjan viimeisessä luvussa kerrotun keskustelun
jälkeen, sai Travers, joka sattumalta aikoi Kenelm'in luona käymään,
hänen palvelijaltansa kuulla, että Mr Chillingly oli lähtenyt
London'ista vallan yksin eikä ollut antanut mitään tietoa mihin hänelle
tulevat kirjeet olisi lähetettävät. Palvelija ei tiennyt mihin hän oli
lähtenyt, eikä milloin hän palaisi.

Travers kertoi sattumalta tämän uutisen Cecilia'lle, ja tämä oli hiukan
loukattu siitä, ettei Kenelm ollut hänelle kirjoittanut riviäkään
Tom'in käynnistä. Hän arvasi kuitenkin että Kenelm oli mennyt
Somers'ilaisia tervehtimään, ja että hän parin päivän kuluttua palaisi
kaupunkiin. Mutta viikkoja kului, säsongi läheni loppuansa, eikä hän
Kenelm Chillingly'stä nähnyt eikä kuullut mitään: hän oli kokonaan
hävinnyt London'in seura-elämästä. Hän oli vaan kirjoittanut muutaman
rivin palvelijallensa ja käskenyt hänen mennä Exmundham'iin ja odottaa
häntä siellä, sekä lähettänyt pankki-setelin maksamattomien rätinkien
maksamiseen.

Meidän täytyy nyt seurata sen omituisen olennon harhailevia askeleita,
joka on tullut tämän kertomuksen sankariksi. Hän oli aamupuhteella,
aikaa ennenkuin hänen palvelijansa oli noussut ylös, lähtenyt
huoneestansa varustettuna repulla ja pienellä matkalaukulla, jossa oli
-- paitsi sellaisia vaatteita, joita hän luuli tarvitsevansa ja jotka
eivät reppuun mahtuneet -- muutamia hänen lempikirjojaan. Hän ajoi,
nämä tavarat mukanansa, rattailla Vauxhall'in pysäyspaikkaan, toimitti
matkalaukun lähetettäväksi Moleswich'iin, heitti repun selkäänsä ja
astuskeli hiljakseen vielä unen helmoissa lepäävien etukaupunkien läpi,
jotka ulottuivat kauas maalle, ennenkuin hän, vapaammasti hengittäen,
kumpaisellakaan puolella valtateitä huomasi maalaisen viljelyksen
merkkejä. Vasta kun hän oli jättänyt hauskan Richmond'in katot ja puut
taaksensa, alkoi hän tuntea olevansa pääkaupungin häiritseväin
vaikutuksien ulkopuolella. Vähäisessä ravintolassa, jossa hän viipyi
suurusta syödäksensä, sai hän kuulla että vainioiden poikki kulki
polku, josta virta näkyi, ja jota myöten hän voisi saapua matkansa
päämaaliin; hän poikkesi siis valtatieltä, kulki mitä kauneimman
kreivikuntamme kauneimman seudun läpi, ja saapui puolipäivän aikana
Moleswich'iin.



TOINEN LUKU.


Tullessansa kauniin kaupungin valtakadulle, näki hän uhkean puodin oven
ylipuolella nimen Somers kirjoitettuna suurilla kultakirjaimilla.
Puodissa oli kaksi isoa, uhkeaa ikkunaa, jossa oli ainoastaan yksi iso
ruutu; toisessa oli hyvin somasti järjestettyä kaikellaista
paperikaupassa tavallista tavaraa, korko-ompelu-malleja y.m.; toisessa
oli yhtä sievästi järjestettyjä kauniita koritöitä.

Kenelm astui kynnyksen yli ja näki kauppapöydän takana vanhan ystävänsä
Jessien, joka oli kaunis kuin ainakin, mutta hänen kasvonsa osoittivat
enemmän vakavuutta ja hän oli vartaloltansa tukevampi kuin ennen.
Puodissa oli pari kolme ostajaa, joille hän myi tavaroita. Sillä välin
kuin eräs nuori lady, joka oli istunut, lausui kovallaisella, mutta
ystävällisellä ja miellyttävällä äänellä: "Älkää minusta välittäkö, --
Mrs Somers -- minä voin odottaa," lensi Jessie'n vilkas silmä
muukalaista kohti, mutta liian sukkelaan voidaksensa hänen kasvojansa
tuntea, jotka tämä kuitenkin käänsi pois ja alkoi koreja katsella.

Parin minuutin kuluttua toiset ostajat olivat ostoksensa toimittaneet
ja lähteneet pois. Ja kauniin ladyn ääni kuului taas: "No, Mrs Somers,
minä tahtoisin nähdä teidän kuvakirjojanne ja leikkikalujanne. Minä
pidän pienet lapsenkemut tänään iltapuolella, ja tahtoisin saada ne
niin iloisiksi kuin suinkin."

"Minä olen paikalla tai toisella tällä kiertotähdellä, tai ennenkuin
minun monaadini viskattiin siihen, kuullut tämän äänen ennen," mutisi
Kenelm. Sillä välin kun Jessie toi esiin leikkikalunsa ja kuvakirjansa,
sanoi hän: "Minun on mieleni paha siitä, että teidän täytyy odottaa,
sir; mutta jos mielitte koria katsella, niin voin kutsua mieheni
tänne."

"Tehkää se," sanoi Kenelm.

"William -- William," huusi Mrs Somers; ja hetken kuluttua, jolla aikaa
hän ehti vetää takin päällensä, tuli William Somers puodin takaisesta
huoneesta.

Hänen kasvonsa olivat kadottaneet tuon entisen kärsivän ja kivuloisen
näön; ne olivat vielä jotenkin kalpeat, mutta niillä asui vielä
älyllisyys niinkuin ennen.

"Kuinka olette kehittynyt taiteessanne!" sanoi Kenelm sydämellisesti.

William säpsähti ja tunsi kohdakkoin Kenelmin. Hän juoksi esiin, otti
Kenelmin ojennetun käden molempiin käsiinsä ja huudahti äänellä, joka
oli naurun ja itkun sekainen: "Jessie, Jessie, se on hän! -- hän, jonka
edestä me joka ilta rukoilemme. Jumala teitä siunatkoon! -- Jumala
siunatkoon ja tehköön teitä niin onnelliseksi kuin Hän antoi teidän
tehdä minut!"

Ennenkuin tämä puhe oli lopetettu, oli Jessie miehensä vieressä, ja hän
lisäsi, matalammalla mutta syvästä liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Ja minutkin!"

"Teidän luvallanne," sanoi Kenelm, ja hän suuteli Jessien valkoista
otsaa, joka suutelo ei olisi voinut olla ystävällisempi ja kylmempi,
jos se olisi ollut Jessien iso-isän antama.

Sillä välin lady oli hiljaa noussut istualta ja huomaamatta hiipinyt
Kenelmin luo ja tutkivin silmin hänen kasvojansa katsellut.

"Teillä on toinenkin ystävä täällä, sir, jolla myöskin on syytä teitä
kiittää --."

"Minusta teidän äänenne oli tuttu," sanoi Kenelm, hiukan hämillänsä
ollen. "Mutta suokaa anteeksi, jos en teidän kasvojanne voi muistaa.
Missä me olemme toisiamme lamanneet?"

"Tarjokaa minulle käsivartenne, kun lähdemme täältä, niin minä saatan
teitä jälleen minua muistamaan. Mutta ei: minä en saa ajaa teitä pois
nyt. Minä tulen puolen tunnin kuluttua takaisin. Mrs Somers, voitte
sillaikaa panna kokoon ne tavarat, jotka olen valinnut. Minä otan ne
mukaani kun palaan pappilasta, johon jätin hevoseni ja vaununi."
Nyykäyttäen päätänsä ja hymyillen Kenelm'ille, kääntyi hän ja jätti
Kenelm'in vallan hämmästyneenä.

"Kuka tuo lady oli, Will?"

"Eräs Mrs Braefield. Hän on vastatulija."

"Eihän tuo muuta voi olla, Will," sanoi Jessie hymyillen, "sillä hän on
ollut naimisissa vasta kuusi kuukautta."

"Ja mikä oli hänen nimensä ennenkuin hän nai?"

"Sitä en totta tosiaan tiedä, sir. On vaan kolme kuukautta siitä kuin
me tänne muutimme, ja hän on ollut erittäin hyvä meille ja ostaa meiltä
paljon. Mr Braefield on kaupunkilainen herrasmies ja hyvin rikas; ja he
asuvat tämän paikan kauniimmassa talossa ja heillä käy paljon
vieraita."

"Hyvä, minä en ole entistä viisaampi," sanoi Kenelm."

"Ihmiset, jotka kysyvät paljon, harvoin viisastuvat."

"Mutta miten te löysitte meidät, sir?" sanoi Jessie. "Oh! nyt minä
arvaan," lisäsi hän, luoden veitikkamaisen katseen Kenelm'iin ja
hymyillen. "Te olette tietysti tavannut Miss Travers'in ja hän on sen
teille kertonut."

"Te olette oikeassa. Häneltä ensin kuulin että olitte muuttaneet, ja
päätin käydä teitä katsomassa ja tulla esitetyksi pienokaiselle --
poika kaiketi? Teidänkö näköisenne, Will?"

"Ei, sir -- Jessien kuva."

"Mitä joutavia, Will; aivanhan se kuin sinä itse, pieniin kätösiin
asti."

"Ja äitinne, Will, kuinka te hänen jätitte?"

"Oh, sir!" huudahti Jessie nuhtelevaisesti; "luuletteko että me
olisimme hennoneet jättää äitiä -- niin yksin ja päälle päätteeksi
jäsenten kolotusta potevana? Hän vaalii pienokaista nyt -- sen hän aina
tekee, kun minä olen puodissa."

Nyt Kenelm seurasi nuorta parikuntaa puodin viereiseen huoneesen, jossa
Mrs Somers istui ikkunan vieressä lukien raamattua ja heijaten
pienokaista, joka nukkui rauhallisesti kehdossa.

"Will", sanoi Kenelm, kumartaen synkkämielisiä kasvojaan lapsen yli,
"minä tahdon kertoa teille muukalaisen runoilijan kauniin ajatuksen,
jota on niin huonosti käännetty:" --

    "Lapsi sä miekkoinen! viel kehto on ääretön sulle.
    Kuin tulet mieheksi, käy ahtahaks' maailmakin."

"Minä en usko että se on totta, sir," sanoi Will vaatimattomasti;
"sillä onnellinen koti on maailma, joka on kylläksi avara mille
miehelle tahansa."

Kyyneleet nousivat Jessien silmiin; hän kumartui alaspäin ja suuteli --
ei lasta -- vaan kehtoa. "Will teki tämän." Hän lisäsi punastuen: "Minä
tarkoitan kehtoa, sir."

Aika riensi sillä välin kuin Kenelm puheli Will'en ja vanhan äidin
kanssa, sillä Jessie oli kohdakkoin taas kutsuttu puotiin; ja Kenelm
vallan hämmästyi, kun hän huomasi että se puoli tunti, joka armosta oli
hänelle suotu, oli päättynyt, ja Jessie pisti päänsä ovesta ja sanoi:
"Mrs Braefield odottaa teitä."

"Hyvästi, Will; minä tulen piakkoin taas teitä katsomaan; ja äitini on
pyytänyt minun ostamaan en tiedäkään kuinka monta todistetta teidän
taidostanne."



KOLMAS LUKU.


Komeat avonaiset vaunut, joissa oli sija kuskille, joka oli yhtä
loistavassa puvussa, seisoivat puodin edustalla.

"Nyt, Mr Chillingly," sanoi Mrs Braefield, "on minun vuoroni ryöstää
teidät; astukaa sisään!"

"Aha!" jupisi Kenelm, katsellen häntä miettivin silmin. "Onko se
mahdollista?"

"Aivan mahdollista; astukaa sisään. Kuski, ajakaa kotia! Niin, Mr
Chillingly, te tapaatte taas tuon varomattoman olennon, jolle uhkasitte
selkäsaunan antaa; se olisi tehnyt hänelle hyvää. Minun tulisi häpeällä
muistutella teitä minusta, ja kuitenkaan minä en ensinkään häpee. Minä
ylpeilen siitä että voin teille näyttää muuttuneeni vakaaksi,
arvolliseksi naiseksi ja, niinkuin mieheni sanoo, hyväksi vaimoksi."

"Te olette olleet naimisissa ainoastaan kuusi kuukautta, kuulen minä,"
sanoi Kenelm kuivasti. "Toivon että miehenne sanoo samaa kuuden vuoden
kuluttua."

"Hän tulee sanomaan sitä kuudenkymmenen vuoden jälkeen, jos niin kauan
elämme."

"Kuinka vanha hän on?"

"Kahdeksan neljättä."

"Kun miehelle puuttuu ainoastaan kaksi vuotta hänen sataansa, on hän
luultavasti paremmin oppinut tunteitansa tuntemaan; mutta hänellä on,
tavallisesti, silloin hyvin vähän jälellä tunnettavana."

"Älkää olko ivallinen, sir; ja älkää puhuko niin, kuin pilkkaisitte
avioliittoa, juuri kun olette jättänyt mitä onnellisimman nuoren
parikunnan, jonka päälle aurinko on loistanut, ja jonka -- sillä Mrs
Somers on kertonut minulle kaikki naimisestansa -- on teitä kiittäminen
onnestansa."

"Minua kiittäminen onnestansa! ei ensinkään. Minä autoin heitä
naimisiin, ja tämän naimisen uhalla he auttoivat toisiaan tulemaan
onnellisiksi."

"Oletteko vielä naimaton?"

"Jumalan kiitos, olen!"

"Ja te olette onnellinen?"

"En ole; minä en voi itseäni onnelliseksi tehdä -- minä olen tyytymätön
olento."

"Miksi te sitten sanotte, 'Jumalan kiitos'?"

"Siksi että se ajatus lohduttaa minua, etten tee toista onnettomaksi."

"Luuletteko, että te, jos rakastaisitte vaimoa joka teitä rakastaisi,
tekisitte hänet onnettomaksi?"

"Sitä en toden totta tiedä; mutta en ole nähnyt naista, jota voisin
vaimona rakastaa. Ja meidän ei tarvitse sen edemmäksi asiaa tutkia.
Mitenkä on tuon pahasti pidellyn harmaan hevosen käynyt?"

"Kiitoksia, se oli vallan terve, kuin viimeksi siitä kuulin."

"Ja setä, joka olisi peijannut teitä minulle, joll'ette niin
urhoollisesti olisi itseänne puolustanut?"

"Hän asuu siinä, missä hän asui, ja on nainut emännöitsijänsä. Hän oli
niin hellätuntoinen että epäsi tätä tehdä, ennenkuin minä olin
naimisiin joutunut ja tieltä pois."

Tässä Mrs Braefield, joka alkoi puhua hyvin sukkelaan, niinkuin naiset
usein tekevät, kun koettavat salata liikutustansa, kertoi Kenelmille
kuinka onnettomaksi hän tunsi itsensä monta viikkoa senjälkeen, kuin
hän tätinsä luona oli turvapaikan löytänyt -- kuinka hän oli päättänyt
ettei hän milloinkaan naimisiin mene -- ei milloinkaan! Kuinka Mr
Braefield sattui olemaan vierailla naapuristossa, ja näki hänen
kirkossa -- kuinka tämä koetti päästä tuttavuuteen hänen kanssansa --
kuinka tämä herra alussa oli hänelle miltei vastenmielinen; mutta hän
oli niin hyvä ja kiltti, ja kun hän vihdoin kosi -- ja tyttö itse
suoraan kertoi hänelle kaikki paostansa ja tuhmuuksistansa -- kiitti
hän häntä niin jalosti rehellisyydestä, joka saattoi häntä
kunnioittamaan häntä yhtä paljon kuin hän ennen häntä rakasti. "Ja
tästä hetkestä," sanoi Mrs Braefield hellästi, "olen sydämestäni häntä
rakastanut. Ja nyt tiedätte kaikki. Ja nyt me olemmekin perillä."

Vaunut vieri hyvin joutuisasti leveää ajotietä ylös, jonka varrella
kasvoi murattia, ja pysähtyi kauniin huoneuksen edustalle; rakennuksen
vastapäätä oli uhkea portti ja puutarhan kohdalla oli pitkä kasvihuone
-- se oli niitä rakennuksia, joita omistaa "kaupunkilais-herrasmiehet,"
ja jotka usein ovat komeammat ja uhkeammat kuin moni muhkea
herraskartano.

Mrs Braefield oli nähtävästi hiukan ylpeä, kun hän vei Kenelm'in
kauniin eteisen läpi, jonka laattia oli Malverntiilistä tehty ja jota
koristi Scagliola-pylväät, ja salongiin, joka oli sisustettu hyvällä
aistilla ja antoi isoon kukkatarhaan päin.

"Mutta missä on Mr Braefield?" kysyi Kenelm.

"Hän lähti junalla konttooriinsa; mutta hän tulee takaisin jo aikaa
ennen päivällistä, ja te syötte tietysti päivällistä meidän kanssamme?"

"Te olette hyvin vierasvarainen, mutta --."

"Ei mitään mutta; minä en ota korviini mitään estelyjä. Älkää pelätkö
saavanne vaan lampaanpaistia ja riisipuddingia; sitä paitsi minulla on
lasten kemut täällä kahden aikana, ja niissä tulee olemaan kaikellaista
lystiä. Pidättehän lapsista?"

"Sitä en luule tekeväni. Mutta en ole milloinkaan tehnyt tätä tunnetta
selväksi itselleni."

"Hyvä, te saatte erittäin sopivan tilaisuuden tekemään sitä tänään. Ja,
minä lupaan teille, että saatte nähdä mitä suloisimmat kasvot, kuin
voitte ajatella tulevalle vaimollenne."

"Minun tuleva vaimoni ei, toivoakseni, vielä ole syntynyt," sanoi
Kenelm väsyneenä. "Mutta minä viivyn kaikissa tapauksissa täällä
jälkeen kahden; sillä kahden aika kai tarkoittaa lunchon'ia."

Mrs Braefield nauroi. "Teillä on vielä ruokahalunne jälellä."

"Niin on enimmillä yksinäisillä miehillä, jos eivät ole rakastuneet ja
käyvät kaksinkertaisiksi."

Mrs Braefield ei viitsinyt nauraa tälle inhoittavalle sukkeluuden
yritykselle; hän kääntyi pois sen lausujasta, otti hatun ja hansikkaat
päältänsä ja silitteli kädellään otsaansa ikäänkuin järjestääksensä
vallattomia kutria ennestään jo kiiltävästä ja sileästä tukasta. Hän ei
ollut aivan niin kaunis naisvaatteissa, kun hän oli pojan vaatteissa
ollut, eikä hän näyttänyt niin nuoreltakaan. Muuten hän kaikin puolin
oli erinomaisella tavalla kehittynyt. Hänen rehellisissä kirkkaissa
silmissään asui enemmän loistoa ja älyä, hänen huulillaan enemmän
lempeyttä. Kenelm katseli häntä ihaillen. Ja kun hän kääntyi pois
peilistä ja kohtasi Kenelmin katseen, heleämpi puna hänen poskillensa
ja vedet nousivat hänen kirkkaihin silmiinsä. Hän meni Kenelmin luokse,
otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja puristi sitä. "Ah,
Chillingly," sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "katsokaa
ympärillenne, katsokaa tätä onnellista rauhaisaa kotia! -- elämää niin
huoletonta, miestä, jota rakastan ja kunnioitan; kaikkea tätä
siunausta, jota olisin ikuiseksi ajaksi menettänyt, jollen olisi teitä
kohdannut ja jollei minua olisi rangaistu niinkuin ansaitsin. Kuinka
usein olen ajatellut teidän sanojanne, että ylpeilisitte minun
ystävyydestäni, kun jälleen tapaisimme toisiamme! Minkä voiman nämät
sanat minulle antoivat katumuksen hetkinä!" Hänen äänensä tässä kävi
kuulumattomaksi, ikäänkuin hän olisi koettanut nyyhkytystä tukehduttaa.

Hän laski Kenelmin käden irti, ja ennenkuin tämä ehti vastata, riensi
hän äkkiä avonaisesta lasi-ovesta puutarhaan.



NELJÄS LUKU.


Lapset ovat tulleet -- niitä on noin kolmenkymmenen paikkeilla,
kauniita kuin englantilaiset lapset yleensä ovat, onnellisia
iloitessaan kesästä ja päiväpaisteesta, kukkaiskentistä ja katetusta
pöydästä, jota suojasi kastanjapuiden väliin levitetty telttakangas ja
jonka mattona oli nurmi.

Kenelm oli epäilemättä oikein hyvällä tuulella tässä banketissa ja teki
parastansa yleistä iloa lisätäksensä, sillä kun hän puhui, kuuntelivat
lapset hartaasti, ja kun hän lopetti, nauroivat he iloisesti.

"Ne kauniit kasvot, jotka lupasin saavanne nähdä," kuiskasi Mrs
Braefield, "eivät vielä ole täällä. Minä sain kirjeen nuorelta ladylta,
jossa hän sanoo Mrs Cameron'in olevan vähävoimaisen tänään, mutta
toivoo hänen sen verran paranevan, että hän voi tulla vähän myöhemmin
iltapuolella."

"Saanko luvan kysyä kuka on Mrs Cameron?"

"Ah! vallanhan unohdin että olette muukalainen täällä. Mrs Cameron on
se täti, jonka luona Lily asuu. Eikö Lily ole kaunis nimi?"

"Erittäin kaunis! se tarkoittaa valkopäistä ja ohutkortista kehrääjää,
joka ei kehrää."

"Siinä tapauksessa nimi valehtelee minun Lilyyni nähden, niinkuin
saatte nähdä."

Lapset päättivät nyt syömisensä ja lähtivät tanssimaan lehtokujaan
violiinin soiton mukaan, jota soitti yhden lapsen iso-isä. Sillä aikaa
kuin Mrs Braefield järesti tanssin, käytti Kenelm tilaisuutta
vetäytyäksensä pois nuoren kahdentoista vuotiaan neidon luota, joka
banketissa oli hänen vieressänsä istunut ja niin mieltynyt häneen, että
hän alkoi pelätä, tämän lupaavan ei milloinkaan hänestä eroavansa, ja
lähti huomaamatta pois.

On hetkiä, jolloin toisten ilo vaan tekee meitä huolenalaisiksi,
etenkin vilkasluontoisten lasten ilo, joka sotii meidän omaa
rauhallista käytöstämme vastaan. Kenelm hiipi tiheän viidakon läpi,
jossa seljakukat jo olivat kuihtuneet, ja tuli yksinäiselle paikalle,
joka esti hänen kulkuaan ja tarjosi hänelle lepoa. Se oli ympyriäinen
muodoltaan ja sitä ympäröi piste-aita, jonka vieressä kasvoi ruusuja,
täynnä lehtiä ja kukkia. Tämän keskellä oli pieni suihkulähde ja
perä-alassa kohosi muhkeain puiden rungot, joiden yli aurinko loi
hohteensa, mutta jotka itse estivät takana olevaa taivaanrantaa
näkymästä. Aivan kuin elämässä suuret valtaavat himot -- rakkaus,
kunnianhimo, halu saada valtaa, tai kultaa, tai mainetta, tai tietoa --
muodostavat nuoruutemme lyhytaikuisten kukkaisten komean perä-alan,
kohoittavat meidän silmämme niiden hymyilevien kukkien yli näkemään
vilahdusta korkeammasta valasta, kuitenkin, kuitenkin estävät meitä
näkemästä sitä avaruutta, joka leviää niiden takana ja ulkopuolella.

Kenelm heittäysi nurmikolle suihkulähteen viereen. Kaukaa kuului lasten
huuto ja nauru heidän leikkiessään ja tanssiessaan. Näin kaukaa niiden
ilo ei tehnyt hänen mieltänsä kolkoksi -- hän ihmetteli mikä siihen oli
syynä; ja mietiskelevässä uneilemisessa hän aikoi tehdä tätä itselleen
selväksi. "Runoilija", tällaiset olivat hänen hitaat ajatuksensa, "on
meille kertonut, että etäisyys tekee näkö-alan viehättäväksi! ja vertaa
siten toivon harhaluuloa etäisyyden viehätykseen. Mutta runoilija
rajoittaa oman kuvansa. Etäisyys viehättää sekä korvaa että näköä, eikä
ruumiillisia aistia yksistään. Muiston, ei vähemmän kuin toivon, on
tuota 'etäällä olevaa' kiittäminen suloudestansa.

"Minä en voi ajatella jälleen olevani lapsi, kun olen keskellä
telmäävää lapsijoukkoa. Mutta sellaisena kuin niiden melu kuuluu tänne:
lievennettynä ja hiljentyneenä, voisin helposti uneilla itseni takaisin
lapsuuteeni ja koulun menetettyihin leikkikenttiin.

"Niin varmaankin on surunkin laita: kuinka toisellainen on
kauhistavainen tuska ja ikävöiminen hiljan kuollutta rakasta olentoa,
kuin hiljainen kaipaus muutamia vuosia sitten taivaasen mennyttä
ystävää! Niin on runotaidonkin laita: kuinka väkivaltaisesti täytyy
sen, surunäytelmän mahtavia tunteita enteillessä, poistaa näyttelijät
luotamme, sen mukaan kuin liikutusten tulee kiihtyä, ja surunäytelmän
tulee huvittaa meitä niiden kyyneleiden kautta, jotka se vaikuttaa!
Ajatelkaa kuinka me pettyisimme, jos runoilija näyttämölle asettaisi
jonkun järkevän herrasmiehen, jonka kanssa eilen olimme päivällisellä,
ja joka huomattiin tappaneen isänsä ja naineen äitinsä. Mutta kun
Oidipos tämän onnettoman erehdyksen tekee, niin ei kukaan siitä
hämmästy. Oxford on yhdeksännessätoista vuosisadassa pitkän matkan
päässä Thebestä 3000 tai 4000 vuotta.

"Ja", jatkoi Kenelm, joka tunki yhä syvemmälle filosoofisen arvostelun
labyrintteihin, "vaikka runoilijan, silloinkin kun hän puhuu
henkilöistä ja asioista, jotka ovat lähellä niitä, jotka jokapäivä
näemme, antaisi heille runollisen viehätyksen, täytyy hänen turvautua
jonkimoiseen siveelliseen tai psykoloogiseen etäisyyteen; kuta
lähemmäksi he ovat meitä ulkonaisiin kohtiin nähden, sitä etäämpänä
heidän täytyy olla joihinkin sisällisiin omituisuuksiin katsoen.
Wertherin ja Clarissa Harlowen sanotaan olleen samanaikuiset
taiteelliseen luomiskykyyn ja ulkonaisen realismin vähäpätöisimpiin
erityiskohtiin nähden; mutta kuitenkin he kohta eroavat meidän
jokapäiväisestä elämästämme katsantotapansa ja kohtalonsa kautta. Me
tiedämme että vaikka Werther ja Clarissa ovat monessa katsannossa meitä
niin lähellä, että me olemme yksimieliset heidän kanssaan, niinkuin
ystäväin ja sukulaisten kanssa, ovat he kuitenkin runollisen ja
ihannoivan luonteensa suhteen niin kaukana meistä, kuin he kuuluisivat
Homeroon aikakauteen; ja tämä se on, joka luo viehätystä itse tuskaan,
jota heidän kohtalonsa meissä synnyttää. Niin otaksun olevan
rakkaudenkin laidan. Jos rakkautemme on saava runollisen muodon, niin
täytyy rakastaa jotakuta, joka on siveellisesti kaukana meistä
jokapäiväisistä olennoista; sanalla sanoen, jotakuta, joka on
eroavainen meistä ominaisuuksiin katsoen, jota emme milloinkaan voi
saavuttaa tahi himmentää meidän ominaisuuksiemme kautta; jotta
rakastetussa aina on jotain ideaalista -- salaperäistä -- 'auringon
valaisema vuorenhuippu, joka koskee taivaasen!'"

Tässä Kenelmin ajatukset vähitellen liukuivat uneilemisien alueelle.
Hän sulki silmänsä väsyneenä; hän ei nukkunut eikä ollut oikein
hereillään: niinkuin me väliin selkeinä kesäpäivinä, kun panemme
pitkäksemme nurmikolle, suljemme silmämme ja kuitenkin epäselvästi
näemme kultaista hohdetta, joka unisia silmäluomia kostuttaa; ja tämän
valon läpi tulee ja menee unen kaltaisia kuvia, vaikka tiedämme ettemme
unta näe.



VIIDES LUKU.


Tästä puoleksi nukkuvasta, puoleksi tiedottomasta tilasta Kenelm
herätettiin hitaasti ja vastenmielisesti. Jotakin kosketti hiljaa hänen
poskeansa -- vielä kerta, vähän kovemmin; hän aukaisi silmänsä -- ne
kohtasivat ensin kaksi pientä ruusunuppua, jotka olivat sattuneet hänen
kasvoihinsa, sitten pudonneet hänen rinnallensa; ja sitten,
katsellessaan ylös, hän piste-aidan aukossa näki tytön nauravat kasvot.
Tytön käsi oli vielä ylösnostettuna ja siinä oli vielä ruusunuppunen;
mutta tämän lapsen takana näkyivät toiset kasvot, yhtä viattomat mutta
paljoa suloisemmat -- ensi nuoruudessansa olevan tytön kasvot, jota
piste-aitaa koristavat kukkaset kehyksenä ympäröivät. Kuinka hyvin nämä
kasvot sopivat yhteen kukkaisten kanssa! Ne näyttivät olevan niiden
haltiattaren henki.

Kenelm säpsähti ja nousi seisoalleen. Lapsi, sama, jonka luota hän niin
epäkohteliaasti oli hiipinyt, juoksi piste-aidassa olevasta pienestä
portista hänen luokseen. Sen kumppani katosi.

"Tekö se olitte?" sanoi Kenelm lapselle -- "tekö minua niin julmasti
kohtelitte? Kiittämätön olento! Enkö minä teille antanut parhaimmat
mansikat mitä vadissa oli ja kaiken kermani?"

"Mutta miksi juoksitte pois ja piiloititte itsenne kun teidän olisi
tullut tanssia minun kanssani?" vastasi nuori lady ja vältti siten,
sukunsa vainun mukaan, vastata siihen soimaukseen, jonka hän oli
ansainnut.

"Minä en juossut pois, ja selväähän se on, ett'en aikonut itseäni
piiloittaa, koska niin helposti minun löysitte. Mutta kuka oli se nuori
lady, joka oli teidän kanssanne? Minä luulen että hänkin heitti
kukkanuppuja minun päälleni, sillä hän näkyy juosseen tiehensä
piilottelemaan itsensä."

"Ei, sitä hän ei tehnyt; hän koetti estää minua, ja te olisitte saaneet
päällenne vielä yhden ruusunupun -- ja paljon isomman -- jos hän ei
olisi käsivarteeni tarttunut. Ettekö tunne häntä -- ettekö Lilyä
tunne?"

"En; vai on se Lily. Teidän pitää esitellä hänet minulle."

He olivat nyt astuneet pienestä portista, joka oli vastapäätä sitä
polkua, jota pitkin Kenelm oli kulkenut sinne, ja tulivat suoraan
puistoon. Täällä olivat lapset kokoontuneina vähän matkaa heistä,
muutamat makasivat nurmikossa, toiset kävelivät edes takaisin tanssin
lomahetkinä.

Piste-aidan ja lasten välillä olevalla aukealla paikalla käveli Lily
yksin nopein askelin. Lapsi lähti Kenelmin luota ja riensi ystävänsä
jälkeen, jonka se pian saavutti, kuitenkin saamatta häntä pysähtymään.
Lily ei pysähtynyt ennenkuin hän saapui tanssipaikalle, ja täällä
kaikki lapset kokoontuivat hänen ympärillensä ja kätkivät hänen
suloisen muotonsa Kenelmin silmiltä.

Ennenkuin Kenelm ennätti paikalle, tuli Mrs Braefield hänelle vastaan.

"Lily on tullut!"

"Minä tiedän sen -- olen nähnyt hänen."

"Eikö hän ole kaunis?"

"Minun pitää nähdä häntä likempää, voidakseni arvostelijan tapaan
vastata kysymykseenne; mutta ennenkuin minua esittelette, sallitte kai
minun kysyä kuka ja mikä Lily on."

Mrs Braefield oli hetken aikaa vaiti ennenkuin hän vastasi, ja vastaus
oli kuitenkin kyllin lyhyt tarvitsematta pitkää miettimisen aikaa. "Hän
on Miss Mordaunt, orpo lapsi; ja hän asuu, niinkuin jo teille kerroin,
tätinsä, Mrs Cameron'in luona, joka on leski. Heillä on noin
peninkulman päässä täältä mitä kaunein huvila, minkä näkee virran tai
oikeammin joen varrelta. Mrs Cameron on hyvin hyvä ja suora ihminen.
Mitä Lily'yn tulee, voin hyvällä omalla tunnolla kiittää ainoastaan
hänen kauneuttansa, sillä koska hän vielä on lapsi -- on hänen sielunsa
vielä muodostumaton."

"Oletteko milloinkaan tavannut miestä, vielä vähemmin naista, jonka
sielu on ollut täydellisesti muodostunut?" jupisi Kenelm. "Minä olen
varma siitä että minun sieluni ei ole, eikä milloinkaan tulekaan siksi
täällä maan päällä."

Mrs Braefield ei kuullut tätä, matalalla äänellä lausuttua muistutusta.
Hän haki silmillään Lilyä; ja kun hän vihdoin hänen näki, häntä
ympäröiväin lasten erotessa uudelleen tanssimaan ruvetaksensa, kävi hän
Kenelmin käsivarteen, vei hänen nuoren ladyn luo, jossa säännöllinen
esitteleminen tapahtui.

Niin säännöllinen kuin se voi olla tällä auringon-valaisemalla
nurmikolla, kesä-ilon ja lasten naurun keskellä. Tällaisella paikalla
ja tällaisissa oloissa tavanmukaisuudet eivät kauan kestä. En tiedä
mistä se tuli, mutta muutamissa minuuteissa olivat Kenelm ja Lily
herenneet olemasta muukalaisia toinen toisillensa. He istuivat erikseen
leikkivistä lehmuksien varjostamalle penkille; mies kuunteli silmät
alaspäin luodut, tyttö katseli vilkkain silmin väliin maahan, väliin
taivaasen, ja puhui vapaasti, iloisesti -- niinkuin hilpeän virran
lirinä, hopeanheleällä äänellä ja säkenöivin, värähtelevin hymyin.

Tämä on kieltämättä vallan vastoin tapaa sivistyneessä seura-elämässä.
Tämän tavan mukaan tulee miehen ehdottomasti puhua ja tytön kuunnella;
mutta minä kerron asiat suoraan, semmoisina kuin ne olivat. Ja Lily ei
tuntenut enemmän salongi-elämän tavoista kuin pesästään vastalentänyt
leivo tuntee laulunopettajaa ja häkkiä. Hän oli vielä monessa
katsannossa lapsi. Mrs Braefield oli oikeassa -- hänen sielunsa oli
vielä muodostumaton.

Mistä hän puhui, heidän ensi kerta puhellessansa toistensa kanssa, sitä
en oikein varmaan tiedä, ainakaan en voisi sitä paperille panna. Minä
pelkään että se oli hyvin itsekästä, niinkuin lasten puhe ylipäänsä on
-- hän puhui itsestään ja tädistään, ja kodistaan ja ystävistään,
joiden joukossa Clemmy oli etevin. Clemmy oli sama tyttö, joka oli
Kenelmiin mieltynyt. Ja kaiken tämän juttelemisen läpi vilahti terävän
ymmärryksen, vilkkaan mielikuvituksen -- jopa runollisen mielen ja
tunteen säteitä. Se oli kyllä lapsen puhetta, mutta ei suinkaan typerän
lapsen.

Mutta niin pian kuin tanssi oli päättynyt, kokoontuivat lapset taas
Lilyn ympärille. Hän oli nähtävästi kaikkein lemmittyinen; ja koska
hänen kumppaninsa nyt olivat väsyneet tanssimiseen, ehdoiteltiin uusia
leikkejä, ja Lily vietiin pois "sokkosille."

"Minä olen hyvin iloinen siitä, että saan tehdä tuttavuutta teidän
kanssanne, Mr Chillingly," sanoi suora, miellyttävä ääni; ja hyvin
puettu, hyvännäköinen mies ojensi kätensä Kenelmille.

"Mieheni," sanoi Mrs Braefield, ja hänen katseensa osoitti hiukan
ylpeyttä.

Kenelm vastasi sydämellisesti talon isännän kohteliaisuuksiin; tämä oli
vastikään palannut konttooristansa kaupungissa ja jättänyt kaikki
huolensa jälkeensä. Ei tarvinnut muuta kuin katsella häntä,
huomataksensa että hän oli onnellinen ja ansaitsi sitä olla. Hänen
kasvoistansa näki että hän oli järkevä ja hyvänluontoinen mies -- ennen
kaikkea toimelias ja ponteva luonteeltaan. Hänen otsansa oli leveä ja
sileä, silmät vilkkaat ja ruskeat, huulet ja leukaluut vankat; hän oli
erittäin tyytyväinen itseensä, kotiinsa, maailmaan yleensä, joka
tyytyväisyys levisi yli hänen teeskentelemättömän hymyilynsä ja ilmaisi
itsensä hänen äänensä metallintapaisessa helähdyksessä.

"Te jäätte tietysti päivälliselle meille," sanoi Mr Braefield; "ja jos
ei teidän välttämättömästi tarvitse olla kaupungissa tänä yönä, niin
toivon että pidätte hyvänä vuoteen täällä."

Kenelm epäsi.

"Viipykää ainakin huomiseksi," sanoi Mrs Braefield. Kenelm epäsi
vieläkin; mutta evätessänsä hänen silmänsä lankesivat Lily'yn, joka
nojasi keski-ikäisen ladyn käsivarteen ja läheni emäntää -- nähtävästi
jäähyväisiä sanomaan.

"Minä en voi niin houkuttelevaa kutsumusta vastustaa," sanoi Kenelm ja
vetäytyi vähän Lilyn ja hänen kumppaninsa taakse.

"Paljon kiitoksia näin hauskasta päivästä," sanoi Mrs Cameron
emännälle. "Lilyllä on ollut erinomaisen lysti. Minusta on vaan ikävä
ettemme voineet aikaisemmin tulla."

"Jos menette kotiin jalkaisin," sanoi Braefield, "niin suokaa minun
tulla kanssanne. Minä tahtoisin puhua puutarhurinne kanssa hänen
orvokeistansa -- ne ovat paljon kauniimmat kuin minun."

"Siinä tapauksessa minäkin saan tulla?" sanoi Kenelm Lily'lle.
"Kaikista kukista minä pidän orvokkeja suurimmassa arvossa."

Moniaita minuutia sen jälkeen Kenelm ja Lily kulkivat pienen joen
reunaa pitkin, joka joki laski Thames'iin -- Mrs Cameron ja Mr
Braefield kävivät edellä, sillä polku oli niin kapea, että ainoastaan
kaksi voi kulkea rinnakkain.

Äkkiä Lily juoksi hänen luotansa, harvinaisen perhosen houkuttelemana
-- luulen että sitä sanotaan Marokkon Keisariksi -- joka keltasiipisenä
kimalteli ruovostossa. Tytön onnistui saada tämä kuljeksija kiinni
olkihattuunsa, jonka yli hän heitti silmikkonsa. Tämän erinomaisen
pyynnin jälkeen hän ylpeänä palasi Kenelmin luo.

"Kokoiletteko hyönteisiä?" sanoi tämä filosoofi, niin hämmästyneenä
kuin hän luontonsa mukaan voi jostakin olla.

"Ainoastaan perhosia," vastasi Lily; "ne eivät ole hyönteisiä, niinkuin
tiedätte; ne ovat sieluja."

"Te tarkoitatte sielujen vertauskuvia -- semmoisiksi ainakin
kreikkalaiset kauniisti niitä esittelivät."

"Ei, todellisia sieluja -- pienten lasten sieluja, jotka kuolevat
kastamattomina kehdoissansa; ja jos niitä hoidetaan, ja ne eivät joudu
lintujen syötäviksi, vaan saavat elää vuoden, niin niistä tulee
haltiattaria."

"Se on hyvin runollinen ajatus, Miss Mordaunt, ja se perustuu yhtä
järkeviin todisteihin, kuin muut väitteet yhden luodun olennon
muuttumisesta toiseksi. Kenties te voitte tehdä mitä filosoofit eivät
voi -- kertoa minulle miten olette oppinut että uusi aate on
järkähtämätön tosiasia?"

"En tiedä," vastasi Lily ja näytti hyvin hämmästyneeltä; "ehkä olen
oppinut sitä kirjasta, tai kenties olen nähnyt unta siitä."

"Ette voisi viisaampaa vastausta antaa, jos olisitte filosoofi. Mutta
te puhutte perhosten hoitamisesta; miten te niitä hoidatte? Pistättekö
ne lasiseen laatikkoon pistettyihin neuloihin?"

"Pistääkö niitä! Kuinka voitte niin julmasti puhua? Te ansaitsisitte
tulla haltiattareilta pistetyksi."

"Minä pelkään," ajatteli Kenelm sääliväisesti, "ett'ei kumppanillani
ole sielua, jota voisi muodostaa; että hän on sellainen, jota niin
kauniisti sanotaan viattomaksi olennoksi!"

Hän pudisti päätänsä ja oli vaiti.

Lily jatkoi:

"Minä näytän kokoelmani, kun tulemme kotia -- ne näyttävät niin
onnellisilta. Minä olen varma siitä että muutamat niistä tuntevat minua
-- ne tahtovat ruokaansa minun kädestäni. Yksi ainoa on kuollut
minulta, siitä kuin viime kesällä rupesin niitä kokoilemaan."

"Ne on siis olleet teillä vuoden; niiden olisi jo pitänyt muuttua
haltiattareksi."

"Luulenpa että moni niistä jo on siksi muuttunutkin. Minä tietysti
päästän pois kaikki, jotka kaksitoista kuukautta ovat minun luonani
olleet -- tiedättehän ett'ei ne häkissä voi haltiattareksi muuttua. Nyt
on minulla jäljellä ainoastaan ne, jotka tänä vuonna tai viime syksynä
otin kiinni; kauneimmat eivät tule näkyviin ennenkuin syksyllä."

Tyttö painoi tässä paljaan päänsä olkihatun yli, ja lausui lempeitä
sanoja vangille. Sitten hän taas katsoi ylös ja loi silmäyksen
ympärilleen, ja seisahtui äkkiä, huudahtaen:

"Kuinka voivat ihmiset asua kaupungeissa -- kuinka voivat ihmiset sanoa
että heillä milloinkaan on ikävä maalla? Katsokaa," jatkoi hän vakaasti
ja innokkaasti -- "katsokaa tuota korkeata mäntyä, jonka pitkät oksat
ulottuvat veden yli; katsokaa kuinka sen varjot vaihtelee, tuulen
tarttuessa sen oksiin, ja kuinka varjo vaihettelee auringonsäteiden
leikkiä veden kalvolla:

    "Notkistakaa latvojanne, männyt,
    Kuni kaikki kasvit, Herraa palvellen."

"Mikä musiikin vaihetusta mahtaa olla luonnon ja runoilijan välillä!"

Kenelm säpsähti. Tämäkö "viaton olento"! -- tällä tytölläkö ei olisi
sielua, jota voisi muodostaa! Hänen läsnäollessansa Kenelm ei voinut
olla törkeä, hän ei voinut puhua luonnosta mekanismina, valheellisena
humbug'ina niinkuin hän oli tehnyt runoilijan kanssa puhuessaan. Hän
vastasi totisesti:

"Luoja on suonut koko luodulle maailmalle puhetaidon, mutta ne sydämet
ovat harvat, jotka voivat sitä selittää. Onnelliset ne, joille se ei
ole muukalainen kieli, jota huolella ja vaivalla on opittu, vaan
paremmin äidinkieli, jota tietämättä on suuren äidin huulilta oppinut.
Niiden mielestä perhosen siipi kyllä voi kohota taivaasen haltiattaren
sielun kanssa!"

Kun hän herkesi puhumasta, kääntyi Lily ja katseli ensi kerran tarkasti
hänen mustiin, lempeihin silmiinsä; sitten hän pani kepeän kätensä
Kenelm'in käsivarrelle ja sanoi hiljaa: "Puhukaa enemmän -- puhukaa
niin; minusta on hauska kuulla teitä."

Mutta Kenelm ei enää puhunut. He olivat nyt saapuneet Mrs Cameron'in
huvilan puutarhan portille, ja molemmat vanhemmat henkilöt, jotka
kävivät edellä, pysähtyivät portilla ja kulkivat heidän kanssansa
taloon.

Se oli pitkä, matala, säännötön rakennus, ilman rakennustaiteellisen
kauneuden vaatimuksia, mutta erittäin soma -- kukkatarha, jonka
kukkalavoissa kukat olivat värien mukaan järjestetyt, ja joka vietti
joen ruohoiselle rannalle päin; juuri sillä kohdalla joki muodosti
järvenmuotoisen lammen, joka kumpaisessakin päässä kapeni
sulkulaitoksien kautta, joista vaahtoiset vedenputoukset heittäysivät
alas suloisesti kohisten. Joen rannalla oli yksinkertainen
istumapaikka, jota ison halavan riippuvat oksat osaksi suojasi.

Rakennuksen sisusta vastasi kaikin puolin ulkonaiseen -- se oli
maalainen huvila, mutta ilmoitti silminnähtävää hienoa aistia huoneiden
järjestämisessä, pieneen eteiseen saakka, jonka seiniä koristi
pompejilaiset frescomaalaukset.

"Tulkaa katsomaan perhos-häkkiäni," kuiskasi Lily.

Kenelm seurasi häntä sen lasi-oven läpi, joka vei puutarhaan; ja
pienen kasvihuoneen toisessa päässä oli näiden omituisten lemmityisten
asunto. Se oli pienen huoneen kokoinen; kolme sivua oli hienoa
rautalankaverkkoa, sillä täällä oli musliinista tai muusta ohuesta
kankaasta tehtyjä poimutelmia, väliin sitä peitti, milloin sisäpuolelta
milloin ulkopuolelta, kauniit kiertokasvit; keskellä oli vesisäiliö,
josta taivaankaaren kaltainen vesisuihku kohosi. Lily nosti varovasti
ylös oven, joka oli sysättävä ylös ja alas, ja meni sisään, sulkien sen
jälkeensä. Hänen tulonsa pani joukon hienoja siipiä liikkeelle,
muutamat liipotteli hänen ympärillensä, toiset olivat rohkeammat ja
asettuivat hänen hiuksilleen ja vaatteilleen. Kenelmin mielestä hän ei
ollut syyttä kehunut, sanoessansa että muutamat perhoista olivat
oppineet häntä tuntemaan. Tyttö päästi Marokkon Keisarin hatustansa; se
lensi pelkäämättä hänen ympärillänsä, ja katosi sitten kiertokasvien
lehtien taakse. Lily aukaisi oven ja tuli ulos.

"Olen kuullut puhuttavan filosoofista, joka kesytti ampiaisen," sanoi
Kenelm, "mutta en ole milloinkaan ennen kuullut että nuori lady
kesyttää perhosia."

"Ei", sanoi Lily ylpeästi; "luulen olevani ensimmäinen, joka on sitä
koettanut. Kenties en olisi koettanutkaan, jos minulle olisi kerrottu
että toisien on onnistunut tehdä sitä ennen. En kuitenkaan ole
täydelleen onnistunut. Mutta yhdentekevä; jos ne eivät minua rakasta,
niin minä rakastan niitä."

He palasivat salongiin, ja Mrs Cameron kääntyi Kenelm'iin:

"Tunnetteko hyvin tätä seutua, Mr Chillingly?"

"Se on vallan outo minulle, ja se on enemmän maalainen, kuin moni
kauempana Londonista oleva seutu."

"Se on onni enimmille kotiseuduillemme," sanoi Mr Braefield;
"ne välttävät sen kautta tehdaskaupunkien savua ja melua, ja
maanviljelys-tiede ei ole niiden lehteviä pensasaitoja hävittänyt.
Viheriäin niittyjemme läpi kulkevain polkujen molemmin puolin kasvaa
yhtä paljon kiertokasveja ja puna-apiloita kuin silloin kun Izaak
Walton kuljeksi niitä myöten onkimatkoillansa virralle."

"Sanooko kansantaru hänen onkineen tässä joessa? Minä luulin hänen
oleskelleen toisella puolella Londonia."

"Se on mahdollista; minä en paljon tiedä Walton'ista ja hänen
taiteestansa; mutta tuolla salpauksen toisella puolella on vanha
huvihuone, jonka seinään on leikattu nimi Izaak Walton, mutta onko hän
itse sen tehnyt, tai joku toinen, sitä en voi sanoa? Onko Mr Melville
hiljan täällä käynyt, Mrs Cameron?"

"Ei, ei moneen kuukauteen."

"Hänellä on ollut erinomainen menestys tänä vuonna. Toivokaamme että
maailma vihdoin viimeinkin tunnustaa hänen neronsa. Minä aioin ostaa
hänen maalauksensa, mutta en saapunut ajoissa -- Manchesterilainen
ennätti ennen minua."

"Kuka on Mr Melville? sukulainenko teille?" kuiskasi Kenelm Lily'lle.

"Sukulainen! -- sitä en varmaan tiedä. Mutta minä luulen sen, koska hän
on holhojani. Mutta minä en rakastaisi häntä enemmän, vaikka hän olisi
likeisin omaiseni maan päällä," sanoi Lily innokkaasti; posket lensivät
punaisiksi ja vedet nousi silmiin.

"Ja hän on taiteilija -- maalari?" kysyi Kenelm.

"Niin, ei kukaan maalaa niin kauniita kuvia kuin hän -- ei kukaan ole
niin taitava, niin hyvä."

Kenelm koetti muistutella oliko hän kuullut puhuttavan maalarista,
nimeltä Melville, mutta turhaan. Kenelm tunsi kuitenkin hyvin vähän
maalareita -- ne eivät hänen tiellensä sattuneet; ja hän myönsi
itsellensä hyvin nöyrästi, että voi löytyä monta mainiota elämää
maalaria, joiden nimet ja teokset olivat hänelle tuntemattomat.

Hän katseli seiniä. Lily käsitti hänen katseensa. "Täällä ei ole hänen
kuviansa," sanoi hän; "minun huoneessani on yksi. Minä näytän sen
teille, kun tulevalla kertaa tulette tänne."

"Ja nyt," sanoi Mr Braefield, nousten istualta, "täytyy minun puhua
teidän puutarhurinne kanssa ja sitten menemme kotia. Me syömme
päivällistä aikaisemmin täällä kuin London'issa, Mr Chillingly."

Kun molemmat herrasmiehet olivat ottaneet jäähyväiset ja menivät
eteiseen, saattoi Lily heitä ja sanoi Kenelm'ille: "Mihin aikaan
tulette huomenna kuvaa katsomaan?"

Kenelm käänsi päänsä toisaalle ja vastasi sitten, vaikka ei
kohteliaasti, niinkuin hän tavallisesti teki, vaan lyhyesti ja jörösti:

"Minä pelkään, etten voi tulla huomenna. Minä olen auringon nousun
aikana oleva kaukana täältä."

Lily ei vastannut mitään, vaan meni takaisin sisään.

Mr Braefield tapasi puutarhurin kukkalavaa kastelemasta, keskusteli
hänen kanssansa orvokeista ja palasi sitten taas Kenelm'in luo, joka
oli pysähtynyt muutaman kyynärän päähän puutarhan portista.

"Tämä on pieni kaunis paikka," sanoi Mr Braefield jonkinlaisella
itsensä alentavalla sääliväisyydellä, joka sopi Braefieldvillen
omistajalle. "Se on niin sanoakseni koristettu."

"Niin, koristettu," toisti Kenelm hajamielisesti.

"Niin on aina sellaisten rakennusten laita, jotka vähitellen
lavennetaan. Olen kuullut äitini sanovan, että kun Melville tai Mrs
Cameron ensin sen ostivat, oli se tuskin parempi kuin työmiehen mökki,
siihen kuuluvan maatilkun kanssa. Ja pari kolme vuotta myöhemmin
rakennettiin pari huonetta lisää, ja osa maatilkusta tehtiin
puutarhaksi; senjälkeen rakennettiin koko se osa, jossa perhe nyt asuu,
vanha rakennus tuli pesutuvaksi ja koko maatilkku laitettiin
puutarhaksi niinkuin näette. Mutta minä en tiedä toimitettiinko nämä
parannukset Melvillen tai tädin rahoilla. Luultavasti tädin. Minä en
käsitä mikä vetovoima paikalla olisi Melvilleen nähden; hän ei usein
siellä käy, minun luullakseni -- se ei hänen kotinsa ole."

"Mr Melville näyttää olevan maalari, ja teidän sanoistanne päättäen,
etevä maalari."

"Minä en luule hänellä olleen menestystä ennenkuin tänä vuonna. Mutta
varmaankin te näitte hänen kuviansa näyttelyssä?"

"Minä häpeän sanoa, etten ole näyttelyssä ollut."

"Te saatatte minua hämille. Melvillellä oli kuitenkin kolme maalausta
siellä; ne olivat kaikki hyvin hyvät, mutta se, jonka minä aioin ostaa,
herätti suurempaa huomiota kuin toiset, ja on äkkiä korottanut häntä
mitättömyydestä maineen kukkuloille."

"Hän näyttää olevan sukua Miss Mordauntille, mutta niin kaukainen, että
hän ei edes voinut minulle kertoa miten he sukua olivat."

"En minäkään voi sitä sanoa. Melville on Miss Mordauntin holhoja, sen
tiedän. Jos he ovat sukua, on tämä sukulaisuus, niinkuin sanotte, hyvin
kaukainen; sillä Melville on alhaista sukua, jota vastoin jokainen voi
nähdä että Mrs Cameron on täydellinen aatelisrouva, ja Lily Mordaunt on
hänen sisarensa lapsi. Olen kuullut äitini kertovan että se oli
Melville, silloin vielä aivan nuori mies, joka osti rakennuksen,
kenties Mrs Cameronin rahoilla; hän sanoi ostavansa sen leskirouvalle,
jonka mies kuollessansa oli jättänyt hänet hyvin vähiin varoihin. Ja
kun Mrs Cameron tuli Lily'n kanssa, joka silloin oli pieni lapsi, oli
hän suruvaatteissa ja oli itse nuori ja kaunis nainen. Jos Melville
siihen aikaan usein olisi hänen luonansa käynyt, niin olisi se tietysti
antanut aihetta häväistyspuheihin, mutta hän kävi hyvin harvoin, ja kun
hän tuli, asui hän Cromwell Lodge nimisessä tuvassa, joen toisella
puolella, väliin hänellä oli mukana kumppani -- joku nuori maalari,
luullakseni, joka tahtoi onkia. Siis ei voinut olla mitään syytä
panetteluun, ja Mrs Cameron raukan elämä on niin moitteeton kuin olla
voi. Minun äitini, joka silloin asui Braefieldvillessä, mielistyi
suuresti sekä Lily'yn että hänen tätiinsä, ja kun maja vähitellen
suureni kauniiksi huvilaksi, niin useat vallassäätyläiset naapuristossa
seurasivat äitini esimerkkiä ja tulivat hyvin ystävällisiksi Mrs
Cameron'ia kohtaan, jotta hän nyt kuuluu seurapiiriin täällä ja on
hyvin rakastettu."

"Entä Mr Melville? -- käykö hän yhä vielä ani harvoin täällä?"

"Totta sanoakseni, hän ei ole käynyt täällä siitä asti kuin minä
Braefieldville'en muutin. Minun äitini omisti paikan eläissänsä, ja
minä en paljon siellä oleskellut sillä ajalla, kuin hän asui siellä.
Minä olin silloin meidän kauppahuoneemme nuorempi osakas ja hoidin osan
toimista New York'issa, tullen Englantiin vaan noin kerta vuodessa,
kun minulla oli lupa-aika. Kun äitini kuoli, oli vielä paljon
järjestettävänä, ennenkuin voin muuttaa asumaan Englantiin, ja minä en
muuttanut Braefieldville'en ennenkuin naimisiin menin. Minä näin
Melvillen kerran käydessäni täällä muutamia vuosia sitten; mutta,
olkoon se meidän kesken lausuttu, hän ei ole niitä miehiä, joiden
kanssa mielellään tahtoisi likeistä tuttavuutta tehdä. Äitini kertoi
minulle että hän oli laiska, kevytmielinen ihminen ja toisilta olen
kuullut että hän on hyvin huikentelevainen. Mr --, tuo etevä maalari,
kertoi minulle että hän oli oikein hurja veitikka; ja minä otaksun että
hänen tapansa ovat estäneet häntä edistymästä, kunnes hän tänä vuonna,
kenties onnellisen sattumuksen kautta, on maalannut kuvan, joka
koroittaa häntä maineen kukkulalle. Mutta eikö Miss Lily ole ihmeen
suloinen katsella? Kuinka suuri vahinko että hänen kasvatustansa on
niin kovin laiminlyöty!"

"Onko sitä laiminlyöty?"

"Ettekö nyt jo ole sitä huomannut. Hänellä ei ole ollut edes soitannon
opettajaa, vaikka vaimoni sanoo että hänellä on hyvä korva ja että hän
osaa laulaa kauniisti. Mitä lukemiseen tulee, niin luulen ettei hän ole
lukenut mitään muuta kuin satuja ja runoja ja muuta senkaltaisia
loruja. Hän on kuitenkin vielä aivan nuori; ja nyt kun hänen
holhojansa saa kuviansa myydyksi, voidaan toivoa että hän paremmin
holhojatointansa hoitaa. Maalaajat ja näyttelijät eivät elä niin
säännöllistä elämää kuin me jokapäiväiset ihmiset, ja heitä täytyy
suuresti sääliä. Olettehan siinä yhtä mieltä kuin minä?"

"Kyllä," sanoi Kenelm innolla, joka herätti kauppiaassa kummastusta.
"Se on ihmeen kaunis ajatus: se näyttää olevan vallan tavallinen, mutta
kuinka usein se tuntuu meistä uudelta, kun se lausutaan. Velvollisuus
voi olla hyvin vaikea asia, hyvin vastenmielinen asia, ja se on kumma
kyllä, usein hyvin vähäpätöinen asia. Se on nykyinen -- vallan
edessämme, emmekä kuitenkaan sitä näe; joku huutaa korvaamme sen nimen:
'Velvollisuus,' ja se kohoaa eteemme hirmuisena jättiläisenä. Suokaa
anteeksi että jätän teidät -- minä en voi päivälliselle jäädä:
Velvollisuus kutsuu minua johonkin. Pyytäkää minun puolestani Mrs
Braefield'ilta anteeksi."

Ennenkuin Mr Braefield ehti hämmästyksestään tointua, oli Kenelm
hypännyt porraspuun yli ja lähtenyt tiehensä.



KUUDES LUKU.


Kenelm meni Somers'in puotiin ja tapasi Jessien kauppapöydän takana.
"Antakaa reppuni takaisin. Kiitoksia!" sanoi hän, heittäen repun
selkäänsä. "Tehkää minulle palvelus. Minun omistamani matkalaukun olisi
pitänyt tulla asemalle. Lähettäkää noutamaan se, ja pitäkää se täällä
siksi kuin annan teille likempiä tietoja. Minä aion lähteä Oxford'iin
pariksi päiväksi. Mrs Somers, vielä sana. Vastatkaa minulle suoraan,
oletteko, niinkuin tänä aamuna sanoitte, täydellisesti onnellinen, ja
kuitenkin naimisessa sen miehen kanssa, jota rakastitte?"

"Oi, minä olen niin onnellinen!"

"Ettekö toivo enää mitään? Ettekö toivo että Will olisi toinen kuin hän
on?"

"Jumala varjelkoon! Te peloitatte minua, sir."

"Peloitan heitä! Olkoon menneeksi. Jokaisen, joka on onnellinen, tulisi
pelätä, ettei onni pakenisi. Koettakaa pitää siitä kiinni, ja te
tulette onnistumaan, sillä te yhdistätte velvollisuuden onneen; ja,"
jupisi Kenelm, lähtien puodista, "velvollisuus väliin ei olekaan
ruusunpunainen nauha, vaan raskas jalkarauta."

Hän kulki katua pitkin sitä tienviittaa kohden, johon oli kirjoitettu
"Oxford'iin". Ja hän lausui itsekseen, liekö hän suoraan tarkoittanut
reppua, vai jatkanut vertausta velvollisuudesta:

"Rihkamatakka painaa kantajaa."



SEITSEMÄS LUKU.


Kenelm olisi aivan hyvin voinut ehtiä Oxford'iin yöksi, sillä hän oli
reipas ja väsymätön jalkamies; mutta hän lepäsi vähän aikaa kuun nousun
jälkeen ja pani pitkäkseen vastalyödyn heinäru'on viereen, joka oli
lähellä maantietä.

Hän ei nukkunut, vaan nojasi kyynärpäähänsä ja sanoi miettiväisesti
itsekseen:"

"On kauan aikaa siitä kuin olen tyhjää kummastellut. Nyt kummastelen:
voiko tämä olla rakkautta -- todellista rakkautta -- silminnähtävää
rakkautta? Mitä vielä! se on mahdotonta; hän olisi viimeinen henkilö
maailmassa johon rakastuisi. Miettikäämme asiaa -- sinä ja minä.
Aloitamme kasvoista! Mitä on kasvot? Muutaman vuoden kuluttua voivat
kauneimmat kasvot käydä hyvin jokapäiväisiksi. Esimerkiksi
Florencilainen Venus. Luo häneen henki; mene katsomaan häntä kymmenen
vuoden jälkeen; valetukka, etuhampaat 'siniset tai keinotekoiset
valkoiset', ruskeankehnäinen iho, kaksi leukaa. Kasvot, oh! Mikä
järkevä mies -- mikä Welbyn, realistin, oppilaisista voi kasvoihin
rakastua? ja vaikka olisinkin kyllin tuhma sitä tekemään, niin kauniit
kasvot eivät ole niin tavallisia kuin mäkikielot. Cecilia Traversin
kasvot ovat säännöllisemmät, Jessie Wiles'illä on kauniimpi iho. Minä
en ollut heihin rakastunut -- en niin nimeksikään. Minä, sinulla ei ole
mitään sitä vastaan sanottavaa. Hyvä, miten on sielun laita? Puhu
sielusta, kun on sellainen olento kysymyksessä, joka mieluisimmin
oleskelee perhojen kanssa ja kertoo minulle että perhoset ovat
kastamattomien lasten sieluja. Mikä erinomainen kirjoitus siitä tulisi
The Londoner'iin nuorien naisten kasvatuksesta! Mikä tyttö se olisi
Miss Garrett'ille ja Miss Emily Faithfull'ille! Mutta heitetään sielu,
niinkuin heitimme kasvotkin. Mitä on jäljellä? -- ranskalaisen
onnellisen avioliiton ideaali? yhdenvertaisuus sukuperään,
varallisuuteen, mieleen ja tapoihin katsoen. Yhä huonompaa. Minäni,
vastaa suoraan, etkö ole nöyryytetty?"

"Minä" mietti vertausta ja vastasi: "Oi sinä tyhmeliini! miksi olet
niin onnellinen hänen läsnäollessaan? Miksi velvollisuus tuntui niin
kauhealta, kun hänestä oli eroaminen? Miksi teet minulle tällaisia
turhamaisia kysymyksiä tuon kuun kumottaessa, joka äkkiä on herennyt
ajatuksillesi olemasta astronoominen kappale, ja on ainaiseksi sydämesi
unelmissa tullut merkitsemään samaa kuin romanttisuus, runous ja
ensimmäinen rakkaus? Miksi et, sen sijaan että tuijotat tuohon kolkkoon
palloon, jouduta askeleitasi johonkin mukavaan ravintolaan ja hyvään
illalliseen Oxfordissa? Kenelm, ystäväni, sinä olet joutunut kiinni.
Älä totuutta kiellä -- sinä olet rakastunut?"

"Minä tahdon tulla hirtetyksi, jos olen," sanoi toinen persoona
Kenelmin dualistisessä hengessä; ja samalla hän repustansa teki
pään-aluksen ja käänsi silmänsä pois kuusta, mutta ei sittekään saanut
unta. Lilyn kasvot yhä olivat hänen silmäinsä edessä -- Lilyn ääni
kaikui hänen korvissansa.

Oi, lukijani! pyydätkö minun tässä kertoa sinulle minkänäköinen Lily
oli? -- Oliko hän tummanverinen, oliko hän vaaleaverinen, oliko hän
pitkä, oliko hän lyhyt? Minulta et milloinkaan saa tätä salaisuutta
tietä. Ajattele olentoa, jota kohti koko elämäsi, ruumiisi, henkesi ja
sielusi vastustamattomasti pyrkii, niinkuin maneettineula pohjoisnapaa
kohti. Olkoon hän pitkä tai lyhyt, tummanverevä tai valkeaverinen, hän
on kuitenkin se, joka kaikista maailman naisista on sinulle tullut
ainoaksi naiseksi. Onnellinen olet sinä, lukijani, jos olet sattunut
kuulemaan tämän ainoan naisen laulavan tuon yleisesti tunnetun laulun
"Kuningattareni," hänen, joka yksin voi laulaa sitä niin, kuin runo ja
nuotti ansaitsee tulla lauletuksi! Mutta jollet ole kuullut runoa niin
laulettavan ja säestettävän, niin sanat kumminkin ovat, tai ainakin
niiden tulisi olla sinulle tutut, jos sinä, jota otaksun varmana
asiana, todellista lyriikiä rakastat. Muistuttele silloin niitä sanoja,
joita otaksutaan sen lausuneen, joka on käsketty suosittelemaan
henkilöä, jota hän ei vielä ole nähnyt:

    "Hän, jota mun tulee kunnioittaa,
    Hän, jota ma odotan, ikävöitsen,
    Mun kuningattarein, herttainen,
    Hän jossain maan päällä asustaa.
    Jos ompi hän kultakutrinen,
    Vai mustatukkainen, tiedä en;
    Jos siniset lienevät silmänsä,
    Vai mustat, sitä en tiedä.
    Se väri on tulevaisuudessa
    Mun lempivärini oleva.
    Hän olkoon nöyrä tai ylpeä,
    Tai tyyni-luontoinen, lempeä,
    Mun kuningatartani suosimaan
    Oon valmis, tulkoon hän milloin vaan."

Oliko se mahdollista että se julma jumala, "joka hioo nuoliansa
ihmissydämen kovasimeen," oli löytänyt sopivan tilaisuuden kostaaksensa
hänen alttarinsa laiminlyömistä ja hänen valtansa pilkkaamista?
Täytyykö tämän pelättävän kuljeksivan ritarin, tämän kertomuksen
sankarin, vaakunassaan olevien kolmen kalan uhalla, vihdoin lyödä
rintoihinsa, notkistaa polvensa ja jupista itseksensä; "Kuningattareni
on tullut!"



KAHDEKSAS LUKU.


Seuraavana aamuna Kenelm saapui Oxford'iin -- "Verum secretumque
Mouseion."

Jos tällä toimien saarella löytyy paikka, joka voi johtaa nuoruuden
himot rakkaudesta oppiin, ritualismiin, keskiajan seuroihin, sellaiseen
runolliseen mielentilaan tai runolliseen raivoon, jota Mivers'in ja
Welby'n kaltaiset miehet ja reaalisen koulun advokaati halveksisi --
niin Oxford varmaankin on se paikka. Se on kuitenkin suurien
aatteilijain ja käytöllisen maailman mainioiden miesten koti.

Koulujen väli-aika ei vielä ollut alkanut, mutta se oli kuitenkin
lähenemässä. Kenelm luuli tuntevansa etevämpiä miehiä heidän
hitaammasta käynnistänsä ja hajamielisistä kasvoistansa. Näiden
joukossa oli sen kirjan kuuluisa tekijä, joka niin voimakkaasti oli
viehättänyt Kenelm Chillingly'ä hänen aikaisemmassa nuoruudessansa, ja
joka kirjailija itse oli ollut vielä voimakkaamman hengen
viehätysvoiman vaikutuksen alaisena. Hänen arvoisuutensa Decimus Roach
oli aina suuresti kunnioittanut ja ihaillut John Henry Newman'ia. Mutta
vaikka Roach jäi kääntymättömäksi protestantiksi oikea-uskoiseen,
korkeakirkolliseen tunnustukseen katsoen, oli kuitenkin yksi kohta,
johon nähden hän oli yhtä mieltä "Apologian" tekijän kanssa. Hän luki
naimattomuuden jumalalle otollisten hyveiden joukkoon. Kaunopuheisessa
kirjasessaan "Enkeleitä lähestyminen," väitti hän ei ainoastaan että
jokaisen kristillisen papiston jäsenen tuli olla naimaton, vaan myös
että jokaisen kunnollisen maallikon tuli heidän esimerkkiänsä
noudattaa.

Halu keskustella tämän mainion teoloogin kanssa oli pakoittanut
Kenelmin ohjaamaan askeleitansa Oxford'iin.

Mr Roach oli Welby'n ystävä, jonka talossa Kenelm nuorukaisena pari
kertaa oli hänen nähnyt ja ihaillut hänen puhettansa vielä enemmän kuin
hänen kirjaansa. Kenelm meni Mr Roach'in luokse, joka vastaanotti häntä
hyvin kohteliaasti, ja, koska hän ei ollut opettaja eikä tutkija,
tarjosi hän aikansa Kenelmin käytettäväksi; vei hänen college'ihin;
kutsui häntä päivällisille College'ensa; ja päivällisten jälkeen vei
hän hänen omiin huoneihinsa ja tarjosi hänelle pullollisen Chateau
Margaux viiniä.

Mr Roach oli noin viidenkymmenen paikkeilla -- hyvännäköinen mies, ja
tiesi nähtävästi itse siitä, sillä hän piti pitkää tukkaansa taaksepäin
kammattuna ja jakaus oli keskellä päätä; se ei ole tavallista miehillä,
jotka vaatimattomammasti personallista ulkonäköänsä arvostelevat.

Kenelm alkoi kohdakkoin isännällensä puhua siitä aineesta, jota tämä
suuri ajattelija oli niin paljon miettinyt.

"Tuskin voin teille sanoin selittää," sanoi Kenelm, "kuinka
erinomaisella ihastuksella olen lukenut teidän jaloa teostanne
'Enkeleitä lähestyminen.' Se teki syvän vaikutuksen minun pojan ja
nuorukaisen välisessä ijässä ollessani. Mutta viime aikana on
epäilyksiä teidän oppinne käytöllisestä sovittamisesta elämään
mielessäni herännyt."

"Todellako?" sanoi Mr Roach, jonka kasvot osoittivat innostusta.

"Ja minä tulen teidän tykönne saadakseni nämä epäilykset poistetuksi."

Mr Roach käänsi päänsä pois ja työnsi pullon Kenelm'ille.

"Minä myönnän," jatkoi Chillingly'jen perillinen, "että papiston tulisi
pysyä erillänsä häiritsevistä perhehuolista ja olla lihallisista
himoista vapaa."

"Niin, niin!" jupisi Mr Roach, pannen toisen jalan toisen yli.

"Minä jatkan," pitkitti Kenelm, "ja kun teidän kanssanne oletan että
rippi on niin tärkeä kuin katolinen kirkko sanoo sen olevan, ja että
reformisen kirkon tulisi yhtä paljon sitä käyttää, niin minusta on
hyvin tärkeä että rippi-isällä ei ole puolisoa, jolle voisi pelätä
hänen malttamattomassa hetkessä ilmoittavan nais-tuttaviensa
heikkouksia."

"Minä menin liian pitkälle tässä suhteessa," jupisi Roach.

"Ei ensinkään. Rippi-isän naimattomuus pysyy tai häviää ripin kanssa.
Teidän todisteenne siinä katsannossa on päivän selvä. Mutta kun se
maallikkoa koskee, luulen huomaavani eroituksen."

Mr Roach pudisti päätänsä ja vastasi rohkeasti: "Ei; jos naimattomuus
on yhden velvollisuus, on se toisenkin. Minä sanon, 'jos'."

"Sallikaa minun kieltää tätä väitöstä. Älkää pelätkö minun loukkaavan
teidän käsitystänne sillä yleisellä typeryydellä, että jos naimattomuus
olisi yleinen, niin ihmissuku muutaman vuoden kuluessa häviäisi
sukupuuttoon. Niinkuin te aivan oikein vastaukseksi tähän
sanotte: 'Jokaisen ihmishengen velvollisuus on pyrkiä korkeimpaan
täydellisyyteen ja heittää ihmissuvun kohtalo luojan huostaan.' Jos
naimattomuus on välttämätön henkiseen kehitykseen, mistä me siis
tiedämme, eikö Kaikkiviisaan tarkoitus ja päätös ole että ihmissuvun
tulee, tämän täydellisyyden saavutettuansa, häviämän maan päältä?
Yleinen naimattomuus olisi siten ihmissuvun häviö. Jos, toiselta
puolen, luoja on päättänyt että ihmissuvun, tähän täydellisyyteen
päästyänsä, kuitenkin edelleen tulee lisääntyä maan päällä, niin
olettehan te riemullisesti huudahtanut: 'Rohkea kuolevainen! kuinka
uskallat Kaikkivaltiaan kykyä rajoittaa? Eikö Hänelle olisi helppo
jatkaa ihmisen olemista jollakin toisella tavalla, joka ei olisi synnin
ja himon alainen, niinkuin kasvikunnan siitännössä, jonka kautta suvut
uudistetaan! Voimmeko otaksua että enkelit -- taivaan kuolemattomat
sotajoukot -- eivät alinomaa lisäänny lukuun nähden ja levitä näitä
joukkojansa äärettömyyden läpi? Ja taivaissa ei kuitenkaan mitään
avioliittoa ole! Kaiken tämän, jonka te olette pukenut sanoihin, joita
muistoni ainoastaan vaillinaisesti voi lausua -- kaiken tämän minä
epäämättä myönnän oikeaksi."

Mr Roach nousi ja meni hakemaan toisen pullon Chateau Margauxta
kellaristansa, kaatoi Kenelm'in lasin täyteen, istui jälleen ja pani
nyt toisen jalan ensimmäisen yli.

"Mutta," jatkoi Kenelm, "minun epäilykseni koskee seuraavaa."

"Niin!" huudahti Mr Roach, "sanokaa pois epäilykset."

"Ensiksi, onko naimattomuus välttämättömästi tarpeen henkisen
täydellisyyden korkeimmalle kannalle pääsemiseen? ja toiseksi, jos niin
olisi, voivatko kuolevaiset ihmiset, sellaisina kuin he nyt ovat,
päästä tälle korkeimmalle täydellisyyden huipulle?"

"Hyvin lausuttu," sanoi Mr Roach, ja hän tyhjensi lasinsa
tyytyväisemmän näköisenä, kuin hän tähän saakka oli ollut.

"Katsokaa," sanoi Kenelm, "meidän täytyy, niinkuin muissa filosofiian
kysymyksissä, turvautua induktiiviseen todistamiseen ja johtaa
teoriiojamme niistä tosi-asioista, jotka ovat meidän tietomme piirin
sisäpuolella. No niin, onko todella niin, että vanhat piiat ja vanhat
nuoret miehet ovat enemmän edistyneet henkisessä katsannossa kuin
naineet? Viettävätkö he, niinkuin hindulainen dervishi, aikansa
hiljaisuudessa jumalisuuden täydellisyyttä ja onnea tutkistellen? Minä
en suinkaan tahdo tylysti puhua vanhoista piioista ja vanhoista
nuorista miehistä. Minulla on kolme tätiä, jotka ovat vanhoja piikoja
ja erittäin kunnollisia semmoisia; mutta minä olen varma siitä että he
kaikki kolme olisivat olleet hauskempia seuraihmisiä ja henkisesti yhtä
lahjakkaita, jos he olisivat joutuneet onnellisiin naimisiin ja
hyväilleet lapsiansa, sen sijaan että he polvirakkiansa hyvälevät.
Minulla on serkkukin, joka on vanha nuori mies, Chillingly Mivers,
jonka tunnette. Hän on niin hyvä kuin ihminen voi olla. Mutta, Jumala
varjelkoon! mitä henkisiin miettimisiin tulee, hän ei voisi olla
maallisiin enemmän mieltynyt, jos hänellä olisi ollut yhtä monta vaimoa
kuin Salomolla ja yhtämonta lasta kuin Priamolla. Ja lopuksi, eikö
puolet erehdyksistä tässä maailmassa ole tulleet siitä, että ihmisen
henkistä ja siveellistä luontoa on eroitettu? Eikö ihminen yhteydessä
kanssaihmistensä kanssa 'enkeleitä lähesty'? Ja eikö siveellinen
järestö ole oikea jänterejärestö?

"Minä kysyn tätä teiltä suurimmalla nöyryydellä. Minä odotan sellaisia
vastauksia, jotka täydellisesti järkeäni tyydyttävät, ja minä tulen
olemaan iloinen, jos niin tapahtuu. Sillä kiistan juurella on rakkauden
himo. Ja rakkaus on varmaankin hyvin häiritsevän ikävä liikutus, ja se
on saattanut monta sankaria ja viisasta kummastuttaviin heikkouksiin ja
tuhmuuksiin."

"Hiljaa, hiljaa, Mr Chillingly; älkää liioitelko. Rakkaus on
epäilemättä -- tuota -- häiritsevä himo. Mutta jokainen liikutus, joka
muuttaa elämää liikkumattomasta lätäköstä raittiiksi ja kohisevaksi
virraksi, on lätäkölle hyvin häiritseväinen. Ei ainoastaan rakkaus ja
muut samankaltaiset himot -- niinkuin kunnianhimo --, vaan
tutkistelemusky'ynkin käyttäminen, joka on alituisessa työssä, muuttaen
aatteitamme, on hyvin häiritsevä. Rakkaudella, Mr Chillingly, on hyvät
sekä huonot puolensa. Pitäkää huolta putellista."

_Kenelm_ (pitäen huolta putellista): "Niin, niin; te teette aivan
oikein siinä, että koetatte vahvistaa vastustajan asiaa, ennenkuin
kumootte sen -- niin tekevät kaikki hyvät teoriian tutkijat. Suokaa
anteeksi, jos minä en ole oikein taitava tässä todistamisen mutkassa.
Otaksukaa että minä tiedän kaikki, mitä voidaan sanoa tämän terveen
ymmärryksen kieltämisen hyväksi, jota tunnetaan tuolla kauniilla
nimellä 'rakkaus', ja joka muuttuu asian hävittämiseksi."

_Hänen arvoisuutensa Decimus Roach_ (epäävästi): "Hävittämiseksi?
Kuinka! Himot ovat juurtuneet inhimilliseen järestöön osana siitä, eikä
niitä voi niin helposti hävittää kuin te näytätte luulevan. Kun hyvin
kasvatettu ja terve-järkinen mies käsittää rakkauden järkevästi ja
siveellisesti, on se -- on se --."

_Kenelm_: "No, mitä se on?"

_Hänen arvoisuutensa Decimus Roach_: "Se -- se -- se on -- asia, jota
ei saa halveksia. Se on, niinkuin aurinko, elämän suuri koloristi, Mr
Chillingly. Ja te olette aivan oikeassa -- siveellinen järestö vaatii
jokapäiväistä harjoitusta. Mikä voi antaa tätä harjoitusta yksinäiselle
miehelle, kun hän tulee siihen ikään, että hän ei voi istua kuusi
tuntia peräkkäin jumalallista olemusta miettien; ja kun luuvalo tai
muut taudit estävät häntä menemästä lähetyssaarnaajana seikkailuille
Afrikan raakalaisten luo? Sillä ijällä vaatii luonto, joka tahtoo tulla
kuulluksi, oikeutensa, Mr Chillingly. Hellä naisellinen kumppani
rinnalla, viattomia pieniä lapsia, jotka kapuilevat ylös polvelle --
mikä herttainen, lumoava kuva! Kuka voi olla kyllin raaka sitä
hävittämään, kuka voi olla kyllin hurja maalaamaan sen yli pylväällä
yksinään istuvan pyhän Simon'in kuvan! Vielä lasillinen. Ettehän te
juo, Mr Chillingly."

"Minä olen juonut kylläksi," vastasi Kenelm tylysti, "uskoakseni että
näen kaksi asiaa yht'aikaa. Minä luulin, että edessäni istui rakkauden
epäterveellisyyden ja avioliiton kurjuuden ankara vastustaja. Mutta nyt
luulen kuulevani itkusuisen herkkätuntoisen ihmisen, joka tuo esiin
typeryyksiä, joita toinen Decimus Roach jo on vääriksi todistanut.
Varmaa on että minä näen kaksi asiaa yhtaikaa, tai että te huvitatte
itsenne pilkkaamalla minun vetomistani teidän viisauteenne."

"Ei niin, Mr Chillingly. Mutta asia on se, että minä olin nuori, kun
tuon kirjan kirjoitin, ja nuoruus on innokas ja yksipuolinen. Samalla
kuin halveksin niitä liiallisuuksia, joihin rakkaus voi heikkopäisiä
saattaa, myönnän nyt sen hyviä vaikutuksia, kun sitä, niinkuin jo ennen
sanoin, käsitetään järjellisesti -- järjellisesti, nuori ystäväni.
Siinä elämän aikakaudessa, jolloin arvostelukyky on kypsynyt,
naisellisen ystävän sulostuttava seura ei voi olla mieltä
miellyttämättä ja poistamatta sitä kolkkoa kuuraa, johon yksinäisyys
aikaa voittaen jähmettyy. Sanalla sanoen, Mr Chillingly, tultuani
siihen vakuutukseen, että erehdyin liian rohkeasti esiteltyyn
mielipiteeseni katsoen, on velvollisuuteni totuutta ja ihmissukua
kohtaan tunnustaa kääntymykseni maailmalle. Ja minä olen aikeissa
tulevassa kuussa mennä naimiseen nuoren ladyn kanssa, joka --."

"Ei sanaakaan enää, Mr Roach. Se mahtaa olla ikävä aine teille.
Jättäkäämme se."

"Se ei ole ensinkään ikävä!" huudahti Mr Roach innokkaasti. "Minä
katselen eteenpäin velvollisuuteni täyttämiseen ilolla, jota
tosisivistyneen miehen aina tulee tuntea peruuttaessansa väärää oppia.
Mutta kyllä kai te teette minulle sen oikeuden, että käsitätte minun
tietysti en tätä tekeväni -- oman itsekohtaisen huvini takia. Ei, sir,
se on minun esimerkkini arvo muille, joka jalostuttaa minun perisyitäni
ja innostuttaa sieluani."

Tämän jalon periaatteen lausumisen jälkeen keskustelu päättyi. Sekä
isäntä että vieras käsittivät, että heillä oli ollut kyllin toinen
toisistansa. Kenelm nousi lähteäksensä pois.

Mr Roach virkkoi, sanoessaan jäähyväiset hänelle ovella, erityisellä
painolla:

"Ei oman itsekohtaisen huvini takia -- muistakaa se. Milloin vaan
kuulette minun kääntymykseni olevan keskustelun aineena maailmassa,
niin sanokaa omasta suustani kuulleenne nämät sanat -- ei oman
itsekohtaisen huvini takia. Ei! Sanokaa terveisiä Welby'lle -- hän on
itse nainut mies; hän käsittää minua."



YHDEKSÄS LUKU.


Kun Kenelm lähti Oxfordista, kuljeskeli hän monta päivää ympäri maalla,
ilman päämaalia ja olematta missään mainittavassa seikkailussa. Vihdoin
viimein hän huomasi tavanmukaisesti palaavansa sitä tietä, jota hän oli
tullut. Maneetillinen vaikutus, jota hän ei voinut vastustaa, ajoi
hänet takaisin Moleswich'in ruohoisia niittyjä ja liriseviä puroja
kohti.

"Löytyy varmaankin sielun-harhaus samoin kuin näönharhaus," sanoi hän
itsekseen. "Otaksutaan että luulettelemme nähneemme kummituksen. Jos
emme uskalla katsella näköä -- emme uskalla koettaa koskea siihen --
vaan juoksemme takamaisesti tiehemme -- mitä tapahtuu? Me tulemme
kuolinpäiväämme saakka uskomaan ett'ei se harhaus ollutkaan -- vaan
että se oli kummitus -- ja voimme tulla onnettomiksi koko
elinajaksemme. Mutta jos me rohkeasti menemme aaveen luo, ojennamme
käsiämme tarttuaksemme siihen, katsos! se häviää tyhjään ilmaan,
silmämme pilkkanäkö on haihtunut, eikä aaveet enää meitä milloinkaan
tule vaivaamaan. Niin mahtaa olla minun sielun-harhauksenkin laita.
Minä näen kuvan, joka on minulle vallan outo -- se näyttää minusta ensi
katsannolta olevan varustettu yliluonnollisella viehätysvoimalla;
ikäänkuin mieletön pelkuri pakenen sitä. Se yhä kummittelee minulle;
minä en voi sitä kartoittaa. Se ajaa minua takaa päivällä sekä
väentungossa että luonnon yksinäisyydessä; se käy luonani öillä
unissani. Minä alan luulla että se on todellinen kävijä toisesta
maailmasta -- se mahtaa olla rakkaus -- se rakkaus, josta luen
runoilijain teoksissa, niinkuin runoilijain teoksissa luen noitumisesta
ja kummituksista. Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä vähemmän
todenmukaiselta se minusta tuntuu että minä toden perään olisin
rakastunut kummalliseen, puolisivistyneesen, tavallisuudesta
poikkeavaiseen olentoon, ainoastaan sentähden että näen hänen kasvonsa
alinomaa edessäni. Minä voin vallan turvallisesti tätä olentoa
lähestyä; kuta enemmän minä olen hänen seurassansa, sen mukaan on
harhaus häviävä. Minä menen rohkeasti takaisin Moleswich'iin."

Näin sanoi Kenelm itsellensä, ja vastasi itse:

"Mene; sillä sinä et voi muuta tehdä. Luuletko että sinun siipesi
voivat sitä verkkoa välttää, joka on Roachen [Roach merkitsee myöskin
rauskua] kietonut silmukkoihinsa? Ei --.

"'Tuleva varmaan se päivä on, jonk' kohtalo määrännyt lie,' se päivä,
jolloin sinun on nöyrtyminen 'luonnon alle, joka tahtoo tulla
kuulluksi.' Parempi on nöyrtyä nyt ja kunnialla, kuin tehdä
vastarintaa, kunnes tulen viidenkymmenen ikäiseksi ja silloin valita
järjen mukaan, jolla valinnalla ei ole niin mitään oman tyydytyksesi
kanssa tekemistä."

Tähän vastasi Kenelm itselleen harmissaan ollen: "Oh! sinä
kevytmielinen olento. Minun alter egoni, et tiedä mistä puhut! Eihän
ole puhe mistään luonnollisesta asiasta, on puhe yliluonnollisesta --
harhanäöstä -- aaveesta."

Näin Kenelm ja hänen minänsä yhä kiistivät toistensa kanssa; ja kuta
enemmän he kiistivät, sitä lähemmäksi he tulivat sitä paikkaa, jossa
oli nähty ja josta oli paettu ensimmäisen rakkauden katalaa ilmiötä.



KUUDES KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Sir Peter ei ollut Kenelmistä kuullut mitään siitä kuin kirje ilmoitti
hänelle että hänen poikansa oli jättänyt pääkaupungin lähteäksensä
jalkamatkalle, joka luultavasti tulisi olemaan lyhyt, vaikka se kenties
kestäisi moniaita viikkoja; ja kunnon baroneti päätti itse lähteä
London'iin, siinä toivossa että Kenelm jo olisi palannut, tai, jos hän
vielä olisi poissa, ainakin saadaksensa Mivers'iltä ja muilta kuulla
kuinka kauas tämän epäsäännöllisen kiertotähden oli onnistunut ohjata
säännöllistä rataa pääkaupunkilaisen järestön kiintotähtien keskellä.
Hänellä oli muitakin syitä matkaansa. Hän tahtoi oppia tuntemaan
Chillingly Gordonin ennenkuin hän hänelle antoi nuo 20,000 puntaa,
joista Kenelm oli suostunut luopumaan, kun tila tehtäisiin vapaaksi,
jota tarkoitusta varten nuori perillinen oli allekirjoittanut
tarpeelliset paperit, ennenkuin hän jätti London'in mennäksensä
Moleswich'iin. Sir Peter tahtoi myöskin nähdä Cecilia Traversin, johon
hän Kenelmin kertomusten johdosta oli suuresti mieltynyt.

Päivänä tulonsa jälkeen pääkaupunkiin oli Sir Peter aamiaisella
Miversin luona.

"Toden totta, te asutte erittäin mukavasti täällä," sanoi Sir Peter,
luoden silmäyksen runsasvaraiseen pöytään ja hyvillä huonekaluilla
varustettuun huoneesen.

"Sehän on luonnollista -- eihän kukaan estä minua asumasta mukavasti.
Minä en ole naimisissa: -- maistakaa tätä omelettia."

"Muutamat miehet väittävät, etteivät milloinkaan ole tunteneet
mukavuutta kodissansa ennenkuin ovat naineet, Mivers serkku."

"Muutamat miehet ovat heijastavia kappaleita, ja saavat himmeän
vilahduksen siitä mukavuudesta, jonka vaimo itseensä kokoo. Kuinka
monta nyt omistamaani mukavuutta Mrs Chillingly Mivers minulta
riistäisi ja itsellensä omistaisi, vähävarainen kun olen! Näiden
iloisten huoneiden sijaan saisin pimeän hökkelin, joka antaisi
takapihaan, johon ei aurinko paistaisi päivällä ja jossa öillä
kissannaukujaisia kuulisin; Mrs Mivers sitä vastoin asuisi varsin
mukavasti; hänellä olisi kaksi salongia auringon puolella ja kenties
kammarikin. Ei! jos minä milloinkaan nain, niin tapahtuu se silloin,
kun naiset ovat täydellisesti oikeuksiansa vahvistaneet; sillä silloin
miehilläkin on jokin toivo voida omia oikeuksiansa pelastaa. Jos
talossa on kaksi salongia, niin minä otan toisen, jos ei, niin
heitetään arpaa kumpi takapihaan antavan huoneen saa; jos meillä on
vaunut, niin se kolme päivää viikossa on oleva kokonaan minun
käytettäväni; jos Mrs M. tahtoo 200 puntaa vaatteiksensa, niin hänen
täytyy tyytyä yhteen sataan, toinen puoli tulee minulle itselle; jos
korehturiarkit ja kirjapainopojat minua kiusaavat, niin puolet vaivasta
tulee hänen osallensa, ja sillä välin minä otan itselleni vapautta ja
huvittelen itseäni croquet-kentällä Wimbledon'issa. Niin, kun naisten
nykyiset vääryydet poistetaan ja he tulevat yhdenvertaisiksi miesten
kanssa -- silloin minä varsin mielelläni menen naimisiin; ja,
jalomielinen ollakseni, minä en vastusta Mrs M.--'in äänestysoikeutta
kunnalliskokouksessa tai parlamentin vaalissa. Minä annan hänelle
varsin kernaasti omat ääneni."

"Minä pelkään, serkku hyvä, että olette pannut Kenelmin päähän omat
itsekkäät mielipiteenne aviosäädystä. Hän ei näy olevan halukas naimaan
-- vai kuinka?"

"Sitä en tiedä."

"Mimmoinen tyttö on Cecilia Travers?"

"Hän on niitä erinomaisia tyttöjä, jotka todenmukaisesti eivät
milloinkaan tule pystyttämään itseänsä siksi kauhistavaksi
jättiläisnaiseksi, jota sanotaan 'eteväksi naiseksi.' Kaunis, hyvin
kasvatettu, järkevä nuori lady. Hän ei ole turmeltunut siitä että hän
on perillinen -- sanalla sanoen, hän on juuri sellainen tyttö, jonka
voisitte toivoa miniäksenne."

"Ettekö usko että Kenelm on häneen mieltynyt?"

"Suoraan sanoen -- sitä en usko."

"Kenties joku toinen vetovoima? On asioita, joista pojat eivät puhu
isiensä kanssa. Ettehän milloinkaan ole kuullut että Kenelm on ollut
vähän hurja?"

"Hurja hän on niinkuin se jalo raakalainen, joka juoksi metsään," sanoi
Mivers serkku.

"Te peloitatte minua!"

"Ennenkuin jalo raakalainen juoksi peltojen poikki, ja oli niin viisas
että hän pakeni niistä. Kenelm on nyt lähtenyt tiehensä johonkin."

"Niin, hän ei ole ilmoittanut minulle mihin, eikä hänen
kortteerissaankaan sitä tiedetä. Hänen pöydällänsä oli joukko kirjeitä,
mutta hän ei ole ilmoittanut mihin ne ovat lähetettävät. Kai hän
kuitenkin yleensä on käyttänyt itsensä hyvin London'in seuraelämässä --
mitä?"

"Kyllä häntä on enemmän hyväilty kuin enimpiä nuoria miehiä ja hänestä
on kenties enemmän puhuttukin. Niin on yleensä omituisten ihmisten
laita."

"Te myönnätte siis että hänen taidollisuutensa ovat keskikertaisuutta
etevämmät? Ettekö usko että hän vielä tulee eteväksi mieheksi
maailmassa ja suorittamaan sen velan maansa kirjallisille varoille tai
valtiollisille pyrinnöille, jotka minä ja edelläkävijäni, toiset Sir
Peterit, valitettavasti olemme laiminlyöneet maksaa, ja joiden tähden
minä iloitsin hänen syntymisestään ja panin hänelle nimeksi Kenelm?"

"Toden totta," vastasi Mivers -- joka nyt oli aamiaisensa lopettanut ja
istunut mukavalle tuolille, -- "toden totta, sitä en voi sanoa; jos
hänelle tapahtuisi joku suuri onnettomuus ja hänen olisi täytymys tehdä
työtä henkensä elättämiseksi, tai jos joku muu surullinen kohtaus
panisi hänen hermonsa liikkeesen, niin luulen että hän tekisi loiskinan
siihen elämän virtaan, joka vie ihmisiä hautaan. Mutta hän tarvitsee,
niinkuin hän itse aivan oikein sanoo, nämät kaksi kiihoitinta
ryhtyäksensä toimeen -- köyhyyttä ja turhamaisuutta."

"Mutta on kuitenkin löytynyt eteviä miehiä, jotka eivät ole olleet
köyhiä eikä turhamaisia?"

"Minä epäilen sitä. Mutta turhamielisyys on vaikuttava syy, joka
ilmestyy monessa muodossa -- sanottakoon sitä kunnianhimoksi,
sanottakoon sitä maineen haluksi, sen luonto on kuitenkin sama -- halu
kiitoksen perään, joka on kiihoittunut melskeiseksi käytökseksi."

"Voipihan toivoa ja harrastaa ajateltua totuutta kiitoksesta
huolimatta."

"Tietysti. Filosoofi voi autiolla saarella huvitella itsensä
mietiskelemällä eroitusta valon ja lämmön välillä. Mutta jos hän,
palatessaan maailmaan, julkaisee miettimisensä johtopäätöksiä, niin
turhamielisyys astuu esiin ja halu saada mieltymyksen osoituksia."

"Mitä joutavia, Mivers serkku, ennemmin hän voi toivoa olla
ihmiskunnalle hyödyksi ja hyväksi. Ettehän kiellä että on olemassa
sellainen asia kuin filantropiia?"

"Minä en kiellä että on olemassa sellainen asia kuin humbug. Ja missä
tahansa tapaan ihmisen, jonka kasvojen juonteet ikäänkuin ilmoittavat
minulle että hän näkee suurta vaivaa ja uhraa paljon filantroopisen
asian puolesta, ajattelemattakaan palkintoa, tai kiitosta tai rahaa,
niin tiedän että minulla on edessäni humbugi -- petollinen humbugi --
henkilö, jolla on lakkarit täynnä vääriä prospekteja ja
tilauskehoituksia."

"Hyi, hyi! heittäkää tuo teeskennelty raakuus; te ette ole huono
ihminen -- teidän täytyy rakastaa ihmiskuntaa -- teidän täytyy
harrastaa jälkeentulevaisten parasta."

"Rakastaa ihmiskuntaa? Harrastaa jälkeentulevaisten onnea? Jumala
varjelkoon, Peter serkku, minä toivon ettei teillä ole prospekteja
teidän lakkarissanne; eikä mitään ehdoituksia varallisuusveron
suurentamiseen säästövarastoksi meidän jälkeentulevaisillemme, jos
tapahtuisi niin että hiilikaivokset eivät kolmen tuhannen vuoden
jälkeen mitään tuottaisi. Rakkautta ihmiskuntaan! Joutavia! Se tulee
siitä että asuu maalla."

"Mutta te rakastatte ihmiskuntaa -- te ajattelette tulevaa sukupolvea."

"Minä! En rahtuakaan. Päinvastoin, minä en kärsi ihmiskuntaa, yhtenä
kokonaisuutena, austraalialaiset raakalaiset siihen luettuina; ja minä
en usko ketään, joka sanoo minulle, että hän surisi puolet niin paljon,
jos kymmenen miljoonaa inhimillisiä olentoja hukkuisi maanjäristyksen
kautta kaukana hänen omasta olopaikastansa, esimerkiksi Abyssiniassa,
kuin hän tekisi jos hänen teurastajarätinkinsä koroitettaisiin."

Sir Peter, joka hiljan oli hermotautia sairastanut, pudisti päätänsä,
mutta oli liian hellätuntoinen mitään virkkaaksensa.

"Mutta puhuaksemme toisesta asiasta," sanoi Mivers, sytyttäen
sikarrinsa, jonka hän oli pannut pois, kun hän ystävällisiä
mielipiteitänsä lausui, "niin luulen että olisi hyvä, jos te,
kaupungissa ollessanne, kävisitte vanhan ystävänne Traversin luona ja
antaisitte esitellä itsenne Cecilialle. Jos ajattelette hänestä yhtä
hyvää kuin minä, miksi ei kutsua isää ja tytärtä Exmundhamissa käymään?
Tytöt ajattelevat enemmän miestä, kun näkevät sen paikan, jonka hän voi
tarjota heille kodiksi, ja Exmundham on hyvin miellyttävä paikka
tytöille -- ihana ja romanttinen."

"Se on erittäin hyvä tuuma," huudahti Sir Peter sydämellisesti. "Ja
minä tahtoisin myöskin oppia Chillingly Gordonia tuntemaan. Antakaa
minulle hänen adressinsa."

"Hänen käyntikorttinsa on täällä uunin-reunalla, ottakaa se; te
tapaatte hänen aina kotona kahteen saakka. Hän on liian järkevä mies
tuhlaamaan aamupuolta ratsastamalla Hyde Parkkiin nuorien ladyjen
kanssa."

"Sanokaa minulle todellinen ajatuksenne tästä nuoresta sukulaisestamme.
Kenelm sanoo hänen olevan älykkään ja kunnianhimoisen miehen."

"Kenelm puhuu totta. Hän ei ole semmoinen mies, joka puhuu joutavia
rakkaudesta ihmiskuntaan ja jälkimaailmaan. Hän on meidän ajan ihminen,
jolla on suuret, uljaat selkomen selällään olevat silmät, jotka
katselevat ainoastaan sellaisia ihmiskunnan osia, joista hänelle voi
hyötyä olla -- eivätkä pilaa näköänsä alinomaa tirkistämällä
rikkinäisten teleskopien läpi nähdäksensä jälkimaailmaa vilahdukselta.
Gordon on mies, joka voi tulla valtiovaraston kansleriksi, kenties
pääministeriksi."

"Ja vanhan Gordonin poika on taitavampi kuin minun poikani -- kuin
Kenelm Digbyn kaima!" huokasi Sir Peter.

"Sitä en sanonut. Minä olen viisaampi kuin Chillingly Gordon, ja sen
todistaa se, että olen liian viisas pyrkiäkseni pääministeriksi -- joka
on hyvin ikävä virka -- antaa paljon työtä -- epäsäännöllisiä
ateria-aikoja -- paljon moitetta ja huonon ruoansulatuksen."

Sir Peter meni pois jotenkin alakuloisena. Hän tapasi Chillingly
Gordon'in kotona kortteerissansa Jermyn Streetin varrella. Vaikka Sir
Peter ennakolta oli kylmäkiskoinen häntä kohtaan, sen johdosta mitä hän
oli kuullut, niin hän kuitenkin pian mieltyi häneen. Gordon kohteli
häntä kuin maailman mies ainakin ja oli liian tarkkatuntoinen
lausuaksensa mielipiteitä, jotka kenties voisivat loukata
vanhanaikuista maalais-herrasmiestä ja sukulaista, joka kukaties voisi
tulla hänelle hyödyksi hänen pyrinnöissään. Hän puhui vain niinkuin
sivumennen tuosta onnettomasta oikeudenjutusta, jonka hänen isänsä oli
alkanut; hän puhui ystävällisellä kiitoksella Kenelmistä; ja
hyväntahtoisuudella Mivers'istä, semmoisena miehenä, joka, Charles
II:sen epigrammia ivallisesti mukaillaksensa:

    "Ei hyvää lausu milloinkaan,
    Ei koskaan mitään pahaa tee."

Sitten hän johti Sir Peter'in puhumaan maa-elämästä ja
maanviljelyksestä. Hän sai kuulla että yksi syy Sir Peterin käyntiin
kaupungissa oli halu katsella patentin saanutta hydraulista
vedennostokonetta, joka voisi olla hyödyksi maatilalla, jossa veden
saanti oli huonollainen. Hän kummastutti baronetia osoittamalla
mekanikin käytännöllistä tuntemista; tarjousi tulemaan hänen kanssaan
cityyn vedennostokonetta katselemaan; teki sen, ja hyväksyi kaupan; vei
hänen senjälkeen katsomaan uutta amerikalaista leikkuukonetta, eikä
eronnut hänestä ennenkuin Sir Peter oli luvannut tulla hänen kanssaan
päivälliselle Garrick'iin; tämä kutsumus miellytti Sir Peter'iä, joka
aivan luonnollisesti oli utelias saada nähdä muutamia etevämpiä miehiä,
jotka tässä klubissa kävivät. Kun Sir Peter erosi Gordonista ja lähti
Leopold Traversin luokse, ajatteli hän nuorta sukulaistansa suurella
ystävyydellä. "Mivers ja Kenelm," sanoi hän itsekseen, "saattoivat
minua ajattelemaan pahaa tästä nuorukaisesta; he sanoivat hänen olevan
maallismielisen, itsekkään ja niin edespäin. Mutta Miversillä on niin
tärkeät ajatukset inhimillisestä luonteesta, ja Kenelm on liian
haaveksivainen voidaksensa oikein arvostella järkevää maailman miestä.
Kaikissa tapauksissa se ei ole itsekästä hänen puolestaan että hän
vaivaa itseänsä olemalla kohtelias vanhaa miestä kohtaan, niinkuin minä
olen. Nuori mies tässä kaupungissa voi varmaankin hauskemmalla tavalla
viettää päivänsä kuin hydraulisia vedennostokoneita ja leikkuukoneita
katselemalla. He myöntävät että hän on järkevä mies. Niin, hän on
kieltämättä järkevä -- eikä ainoastaan järkevä -- hän on
käytöllinenkin."

Sir Peter tapasi Traversin salongissa tyttärensä, Mrs Campion'in ja
Lady Glenalvon'in kanssa. Travers oli niitä harvoja keski-ikäisiä
miehiä, joita useammin tapaa heidän salongissansa, kuin
työhuoneessansa; hän rakasti naisväen seuraa; ja kenties se oli tämä
taipumus, joka vaikutti sen että hänen käytöksensä yhä pysyi hienona ja
miellyttävänä. Nämä molemmat miehet eivät olleet tavanneet toisiansa
moneen vuoteen; ei siitä kuin Travers oli onnensa kukkulalla muodin
maailmassa ja Sir Peter oli yksi noita hauskoja _dilettantteja_ ja
hiukan humoristisia seura-ihmisiä, jotka ovat rakastettuja ja yleiseen
suosittuja päivällisvieraita. Sir Peter oli alkuansa ollut maltillinen
Whig, sentähden että hänen isänsä oli sitä ollut häntä ennen, mutta hän
luopui Whig-puolueesta Richmondin herttuan, Mr Stanleyn (myöhemmin Lord
Derbyn) ja muiden kanssa, kun tämä puolue hänestä oli lakannut olemasta
maltillinen.

Leopold Travers oli nuorukaisena, kaartissa palvellessansa, ollut
ankara Tory, mutta hän oli Sir Robert Peelin puolella viljalakien
lakkauttamiseen katsoen, jäi Peeliläisten puolelle sen jälkeen kun enin
osa Tory-puolueesta oli luopunut entisen johtajansa johdannosta ja
seurasi nyt näitä Peeliläisiä mihin suuntaan vaan aikakauden edistys
veisi heidän askeleitaan Whig'ien eduksi ja Toryin vahingoksi.

Nyt ei kuitenkaan ole kysymys näiden molempain herrasmiesten
valtiollisista mielipiteistä. Niinkuin sanoin, he eivät olleet moneen
vuoteen toisiaan tavanneet. Travers oli hyvin vähän muuttunut. Sir
Peter tunsi hänet ensi katsannolla; Sir Peter sitä vastoin oli paljon
muuttunut, ja Travers epäsi ennenkuin hän, kuullessansa hänen nimeänsä
oli varma että se oli oikea Sir Peter, jota hän meni vastaan ja jolle
hän sydämellisesti kättänsä ojensi. Traversin tukka oli säilyttänyt
alkuperäisen karvansa ja hän oli yhtä huolellisesti puettu kuin
keikarina ollessansa. Sir Peter, joka nuoruudessansa oli ollut hyvin
laiha, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, oli nyt tullut jotenkin
lihavaksi, ainakin katsoen ruumiin keski-osaan -- harmaapäiseksi -- ja
oli aikaa sitten ruvennut silmälasia käyttämään -- hänen pukunsakin oli
hyvin vanhanaikainen ja maalais-räätärin tekemä. Hän oli, ulkonäköön
katsoen, yhtä paljon herrasmiehen näköinen kuin Travers. Mutta he
olivat erilaiset luonteen suhteen. Travers, jolla oli pienemmät aivot,
oli pitänyt niitä lakkaamattomassa toimessa; Sir Peter oli sitä vastoin
antanut aivonsa kuhnustella vanhojen kirjojen yli ja hakea hidasta
nautintoa antamalla tuntien kulua. Sentähden Travers näytti nuorelta --
vilkkaalta, ja oli huvitettu kaikesta; jota vastoin Sir Peter,
astuessaan tähän salongiin, oli jonkinmoisen Rip van Winklen näköinen,
joka on nukkunut koko viimeisen sukupolven ajan ja vielä unisin silmin
nykyisyyttä katselee. Mutta niinä harvoina hetkinä, kuin hän oikein
innostui, löytyi Sir Peterissä sydämen hehkua, vieläpä ajatusvoimaa,
joka paljon suuremmassa määrässä, kuin Leopold Traversin synnynnäinen
vilkkaus, ilmaisi niitä ominaisuuksia, joita enin rakastamme ja
ihailemme nuorissa.

"Hyvä Sir Peter, tekö olette? Minä olen hyvin iloinen saada teitä
jälleen nähdä," sanoi Travers. "Kuinka pitkä aika on siitä kuin viimein
toisiamme tapasimme, ja kuinka ystävällinen te olitte minua,
hurjamielistä, kohtaan! Mutta mennyt on mennyt; nyt nykyisyyteen.
Sallikaa minun esitellä teille ensin arvollinen ystäväni, Mrs Campion,
jonka etevän miehen te tunsitte. Ja sitten tämä nuori lady, josta hän
pitää äidillisen huolen; tyttäreni Cecilia. Lady Glenalvonia, vaimonne
ystävää, minun tietysti ei tarvitse esitellä, hänelle aika on
alallansa."

Sir Peter laski alas silmälasinsa, jotka hän oikeastaan tarvitsikin
ainoastaan kun hän luki hienopainoisia kirjoja, ja katseli tarkasti
noita kolmea ladya -- joka katseella kumartaen. Mutta hänen vielä
katsellessaan Ceciliaa, meni Lady Glenalvon, joka oli aivan
luonnollista sekä säätyyn että vanhaan tuttavuuteen katsoen, ensiksi
näistä kolmesta häntä tervehtimään.

"Oi, hyvä Sir Peter! aika ei ole alallansa kenellekään meistä; mutta
mitä se tekee, kun se vaan jättää hauskoja jälkiä jälkeensä! Kun näen
teidät, astuu nuoruuteni esiin. Nuoruuden ystäväni, Caroline Rotherton,
nyt Lady Chillingly; meidän kävelymatkamme tyttönä ollessamme, jolloin
puhuttiin hiuskoristuksista ja baali-vaatteista; aviomiehistä nähtiin
unta vaan kaukaa. Tulkaa tänne istumaan; kertokaa minulle kaikki
Carolinesta."

Sir Peter, jolla oli hyvin vähän Carolinesta kerrottavaa, joka
mahdollisesti voisi olla arvosta muille kuin hänelle itselle, istui
kuitenkin Lady Glenalvonin viereen, niinkuin hänen oli velvollisuus
tehdä, ja antoi mitä mielistelevimmän kuvauksen puolisostaan. Sillä
välin hän kuitenkin koko ajan ajatteli Kenelmiä ja katseli Ceciliaa.

Cecilia alkoi taas neuloa jotakin salaperäistä naistyötä - tiesi mitä
-- kenties tohvelia isällensä. Cecilia näytti olevan innostunut
työhönsä; mutta hänen silmänsä ja ajatuksensa olivat käännetyt Sir
Peteriin. Miksi, sen naislukijani kyllä voivat arvata. Ja kuinka lempeä
hänen katseensa on! Hänestä Sir Peterin kasvot olivat miellyttävät,
älykkäät ja hyvännäköiset. Hän ihailee hänen vanhanaikuista takkiansa,
korkeata kaulahuiviansa ja omituisia housujansa. Hän kunnioittaa hänen
harmaita hiuksiansa, jotka eivät ole värjätyt. Hän koettaa löytää
likeistä yhdennäköisyyttä tämän valkeaverisen, sinisilmäisen, lihavan,
vanhan herrasmiehen ja solakan, mustasilmäisen, synkkämielisen,
kookkaan Kenelmin välillä; hän huomaa tämän yhtäläisyyden, jota ei
kukaan muu voisi huomata. Hän alkaa rakastaa Sir Peteriä, vaikka tämä
ei ole sanaakaan hänelle virkkanut.

Niin, tässä sananen, nuoret lukijani, jota teidän tulee kuulla. Te,
sir, joka tahdotte naida tytön, joka hellästi teitä rakastaa ja josta
on tuleva kaikin puolin hyvä, käytöllinen vaimo, katselkaa tarkoin
miten hän teidän vanhempianne kohtelee -- osoittaako hän heille
sanomatonta hellätuntoisuutta, puolueetonta kunnioitusta -- vaikka
ainoasti epäselvästi tätä hellätuntoisuutta ja kunnioitusta
huomaisitte, tahi tahtooko hän, jos joku aihe kylmäkiskoisuuteen syntyy
teidän ja teidän vanhempanne välillä, lumousvoimallansa saattaa teitä
jälleen kunnioittamaan isäänne ja äitiänne vaikk'eivät nämä olisikaan
erittäin ystävällisiä häntä kohtaan -- jos sellaisen tytön saatte
vaimoksenne, niin olkaa varma siitä että olette saanut aarteen. Te
olette saanut vaimon, jolle Jumala on antanut kaksi parahinta
ominaisuutta: elämän rakkauden ja lujan velvollisuuden tunnon. Mitä
minä sanon, rakas nais-lukijani, yhdestä sukupuolesta, se koskee
myöskin toista, vaikka vähemmässä määrässä; sillä tyttö, joka menee
naimiseen, tulee miehensä perheesen, eikä mies vaimonsa perheesen. Minä
en kuitenkaan luota miehen rakkauden syvyyteen naista kohtaan, jos hän
ei osoita jossakin määrin hellyyttä hänen vanhempiansa kohtaan. Suokaa
anteeksi tämä pitkä poikkeus aineesta, rakas lukija -- se ei ole
kokonaan poikkeus, sillä kertomukseni vaatii että teidän tulee selvään
käsittää, mimmoinen tyttö Cecilia Travers toden perään on.

"Mihin on Kenelm joutunut?" kysyi Lady Glenalvon.

"Toivoisin voimani sanoa sitä teille," vastaa Sir Peter. "Hän kirjoitti
minulle että hän lähtee ehkä muutamaksi viikoksi kuljeksimaan
'viileihin metsiin ja uusille laitumille.' Siitä saakka minulla ei ole
ollut riviäkään häneltä."

"Te saatatte minut levottomaksi," sanoi Lady Glenalvon. "Minä toivon
ettei mitään ole tapahtunut -- ei suinkaan hän ole voinut sairastua."

Cecilia herkenee neulomasta ja katsoo levottomasti ylös.

"Rauhoittukaa," sanoi Travers nauraen, "minä tiedän hänen
salaisuutensa. Hän on vaatinut Englannin etevimmän tappelijan
kaksintaisteluun ja on lähtenyt maalle harjoittelemaan."

"Se on mahdollista," sanoi Sir Peter tyynesti; "minua se ei ensinkään
ihmetyttäisi -- ihmetyttäisikö se teitä, Miss Travers?"

"Minusta on luultavampaa että Mr Chillingly tekee jonkun hyvän työn
muille, jonka hän tahtoo pitää salassa."

Sir Peter oli tyytyväinen tähän vastaukseen ja siirsi tuolinsa
lähemmäksi Cecilian tuolia. Lady Glenalvon, joka oli hyvin iloinen
siitä, että hän oli voinut viedä nämät kaksi yhteen, nousi ja sanoi
jäähyväiset.

Sir Peter viipyi lähes tunnin ja puheli etupäässä Cecilian kanssa, joka
erinomaisen helposti raivasi itselleen tien hänen sydämeensä; ja hän ei
lähtenyt talosta ennenkuin tytön isä, Mrs Campion ja tyttö itse olivat
luvanneet viikon ajaksi tulla Exmundhamiin, Londonin säsongin
loppupuolella, joka loppu juuri oli lähenemäisillään.

Kun Sir Peter oli tämän lupauksen saanut, meni hän pois, ja kymmenen
minuutia myöhemmin Mr Gordon Chillingly astui salongiin. Hän oli jo
tullut niin tutuksi Traversilaisten kanssa, että hän taisi tulla
visiitille milloin tahansa. Travers oli mieltynyt häneen. Mrs Campionin
mielestä hän oli erittäin sivistynyt, teeskentelemätön nuori mies,
paljon etevämpi nuoria miehiä yleensä. Cecilia oli sydämellisesti
kohtelias Kenelmin serkulle.

Se oli kaikin puolin hauska päivä Sir Peterille. Hän oli erittäin
tyytyväinen päivälliseen Garrickissa, jossa hän tapasi monta vanhaa
tuttavaa ja esiteltiin muutamille uusille "celebriteeteille". Hän
huomasi että Gordon oli näiden eteväin miesten suosiossa. Vaikka tämä
ei vielä ollut mitään erinomaista tehnyt, niin he kohtelivat häntä
kunnioituksella ja olivat nähtävästi mieltyneet häneen. Etevimmät
heistä, ainakin se, jonka maine oli enin vakaantunut, kuiskasi Sir
Peterin korvaan: "Te voitte ylpeillä veljenne pojasta, Gordonista!"

"Hän ei ole veljeni poika, hän on vaan kaukaisen serkkuni poika."

"Suokaa anteeksi! Mutta hän tulee tuottamaan kunniaa sukulaisillensa,
olkoot he kuinka kaukaiset tahansa. Taitava mies, ja kuitenkin
rakastettu; harvinainen yhdistys -- tulee varmaan mainioksi mieheksi
vielä."

Sir Peter esti kulahduksen kurkussansa. "Oi, jospa joku näin etevä mies
olisi puhunut niin Kenelmistä!"

Mutta hän oli liian ylevämielinen salliaksensa tämän puoleksi
kateellisen tunteen kestää enemmän kuin silmänräpäyksen ajan. Miksi hän
ei ylpeilisi jokaisesta perheenjäsenestä, joka voisi Chillinglysuvun
vanhasta vähäpätöisyydestä tehdä lopun? Ja kuinka tämä taitava nuori
mies koetti olla Sir Peter'ille mieliksi!

Seuraavana päivänä Gordon tuli häntä hakemaan British Museumin
merkillisyyksiä katsomaan ja illalla he menivät Walesin prinssin
teateriin, jossa Sir Peteriä erittäin huvitti pieni hauska, Mr
Robertsonin kirjoittama, huvinäytelmä. Seuraavana päivänä, kun Gordon
tuli hänen luokseen hotellista, ryki hän ensin ja alkoi kohta sen
tiedonannon, jonka hän tähän asti oli ylös lykännyt.

"Gordon, poikani, minun on teille velkaa, ja nyt olen tilaisuudessa
maksaa se, josta minun on Kenelmiä kiittäminen."

Gordon säpsähti hämmästyneenä, mutta oli vaiti.

"Minä sanoin isällenne, vähää sen jälkeen kuin Kenelm syntyi, että
aioin myydä taloni Londonissa ja panna säästöön teitä varten 1000
puntaa vuodessa, teidän petettyjen toiveidenne korvaukseksi Exmundhamin
suhteen, jos minä lapsetonna olisin kuollut. Teidän isänne ei näyttänyt
paljon tästä lupauksesta välittävän ja vei minut oikeuteen muutamain
kieltämättömien oikeuksieni tähden. Minua kummastuttaisi kuinka niin
älykäs mies voi tehdä semmoisen erehdyksen, jollen muistaisi hänen
olevan riitaisen luonteeltaan. Koska minä puolestani en ole riitainen
luonteeltani (Chillinglyt ovat rauhallista sukua), en paljon välittänyt
isänne riidasta ja hänen (Chillinglylle) epäluonnollisesta
mielentilastansa. Mutta kieli ja kirjoitustapa hänen asiata koskevassa
kirjeessänsä harmitti minua. Minä en käsittänyt miksi minun tuli
vaivata itseäni panemalla säästöön 1000 puntaa vuodessa, kun minua
tällä tavoin kohdeltiin. Oli sopiva tilaisuus ostaa maatila, joka oli
erittäin mukava Exmundhamin omistajalle. Minä ostin sen lainarahoilla
ja, vaikka möin taloni Londonissa, en pannutkaan säästöön 1000 puntaa
vuodessa."

"Hyvä Sir Peter, minä olen aina ollut pahoillani siitä, että
isä-vainajaani vieteltiin -- kukaties isällisestä huolesta minun
luulluista oikeuksistani -- tähän onnettomaan ja turhaan käräjäjuttuun,
jonka jälkeen ei kukaan voinut epäillä että te vihdoin luopuisitte
jalomielisistä tuumistanne. Se on ollut minulle iloinen ja odottamaton
tapaus että sekä Kenelm että te itse olette minua niin ystävällisesti
ja sydämellisesti vastaanottaneet perheesen. Olkaa hyvä ja heretkää
puhumasta raha-asioista -- ajatus korvata hyvin kaukaisen sukulaisen
pettyneitä toiveita, joita hänellä ei ollut oikeutta pitää, on minusta
ainakin niin luonnoton, etten milloinkaan sitä ajattelisi."

"Mutta minä olen kyllin luonnoton sitä ajattelemaan -- vaikka te
puhutte erittäin jalomielisesti. Mutta nyt asiaan: Kenelm on
täysi-ikäinen ja me olemme lakkauttaneet tilan sukuperintö-oikeuden.
Kenelmillä on tietysti täysi oikeus tehdä sillä mitä hän tahtoo, ja
meidän täytyy otaksua varmana asiana että hän menee naimiseen; mutta
tehköön Kenelm mitä tahansa tilansa kanssa, se ei teihin kuulu, ja
teillä ei ole mitään odotettavaa. Arvonimikin kuolee Kenelmin kanssa,
jos hän ei poikaa saa. Mutta tilan vapaaksi tekemisen kautta on
rahasumma saatu irti, joka, niinkuin jo sanoin, saattaa minun siihen
tilaan, että voin maksaa velkani teille, ja Kenelm on tässä suhteessa
vallan yhtä mieltä kuin minä. 20,000 puntaa on nyt pankkiirillani,
jotka ovat siirrettävät teille; jos tahdotte käydä lakimieheni, Mr
Winingin luona, joka asuu Lincoln'in ravintolassa, niin voitte
tarkastella uutta avokirjaa ja antaa hänelle kuittinne 20,000:sta
punnasta, joista hänellä on osoituslippu minulta. Hiljaa -- hiljaa --
hiljaa -- en tahdo kuulla sanaakaan -- ei mitään kiitoksia -- niitä ei
tarvita."

Tässä Gordon, joka tämän puheen kestäessä oli päästänyt moniaita
lyhyitä huudahduksia, joita Sir Peter ei ollut huomannut, tarttui
sukulaisensa käteen, ja, vastuksesta huolimatta, suuteli sitä. "Minun
täytyy kiittää teitä, minun täytyy antaa liikutukselleni valtaa!"
huudahti Gordon. "Tämä jo itsessään suuri rahasumma on minulle paljon
enemmän kuin voin ajatellakaan -- se raivaa minulle tien -- se turvaa
tulevaisuuteni."

"Niin Kenelmkin sanoo; hän sanoi että tämä rahasumma nyt on teille
suuremmaksi hyödyksi kuin kymmenen kertaa suurempi summa kaksikymmentä
vuotta myöhemmin."

"Niin on, niin on. Ja Kenelm suostuu tähän uhraukseen?"

"Suostuu -- hän vaatii sitä!"

Gordon käänsi kasvonsa pois, ja Sir Peter jatkoi: "Te mielitte päästä
parlamenttiin; vallan luonnollinen kunnianhimo taitavalle nuorelle
miehelle. Minä en tahdo säätää teille määrättyä valtiollista
mielipidettä. Minä luulen että olette niin sanottu liberaali; minä
otaksun että voidaan olla liberaali olematta Jakobiini."

"Minä toivon sen. Minä puolestani olen kaikkea muuta kuin väkivaltainen
mies."

"Väkivaltainen, ei! Kukapa milloinkaan on kuullut väkivaltaisesta
Chillinglystä? Mutta minä luin tänään sanomalehdissä puheen, joka oli
pidetty jossakin kansankokouksessa, jossa puhuja tahtoi että kaikki se
maa ja pää-oma, joka on muiden ihmisten, jaettaisiin työväelle,
rauhallisesti ja hiljaisesti, ilman väkivaltaa; mutta hän sanoi,
kukaties aivan oikein, että ne, joita ryöstettäisiin, ehkä eivät siihen
suostuisi, vaan tekisivät väkinäistä vastarintaa; siinä tapauksessa
heidän kävisi pahasti ja heidän täytyisi tyytyä seurauksiin, jos he
vastustaisivat hänen ja hänen ystäväinsä järjenmukaista ehdoitusta!
Tämä on luullakseni niitä uusia aatteita, joita Kenelm tuntee paremmin
kuin minä. Hyväksyttekö te näitä uusia aatteita?"

"En suinkaan -- minä ylönkatson niitä hölmöjä, jotka sitä tekevät."

"Ja te ette tule puolustamaan kapinallisia hankkeita, jos tulette
parlamenttiin?"

"Rakas Sir Peter -- minä pelkään että olette saanut hyvin vääriä
tietoja minun mielipiteistäni, koska teette tällaisia kysymyksiä.
Kuunnelkaa," ja nyt Gordon alkoi hyvin taitavia ja hyvin viekkaita
selityksiä, jotka eivät millään tavalla häntä alttiiksi heittäneet,
siitä, kuinka viisasta on johtaa yleistä mielipidettä oikeaan suuntaan;
mikä tämä oikea suunta oli, sitä hän ei likemmältä määritellyt, hän
antoi Sir Peterin arvata sen. Sir Peter luuli, niinkuin Gordon oli
tahtonut hänen tekemään, että se oli se suunta, jonka hän, Sir Peter,
katsoi oikeaksi; ja hän oli tyytyväinen.

Kun tämä asia nyt oli selvillä, sanoi Gordon, syvää tuntoisuutta
osoittavalla äänellä: "Saanko pyytää teitä tekemään sitä hyvyyttä
täydelliseksi, jota olette minulle niin ylellisesti osoittanut. Minä en
ole milloinkaan nähnyt Exmundhamia, ja sen suvun kotia, josta olen
lähtenyt, tahtoisin hyvin mielelläni nähdä. Sallitteko minun viettää
muutamia päiviä teillä ja teidän puidenne varjossa oppia valtiollista
tiedettä henkilöltä, joka nähtävästi on syvästi sitä miettinyt?"

"Syvästi -- ei -- vähäsen -- vähäsen, ainoastaan katsojana," sanoi Sir
Peter vaatimattomasti, mutta hyvin mielissänsä ollen. "Tulkaa,
poikaseni, kaikin mokomin; te olette sydämellisesti tervetullut. Se oli
totta, Travers ja hänen kaunis tyttärensä lupasivat parin viikon
kuluttua tulla minun luonani käymään, miks'ei tulla yhtaikaa?"

Nuoren miehen kasvot kävivät äkkiä selkeiksi. "Se olisi erittäin
hauskaa," huudahti hän. "Minä tunnen Mr Traversin hyvin vähän, mutta
minä olen hyvin mieltynyt häneen, ja Mrs Campion on hyvin sivistynyt
nainen."

"Ja mitä sanotte tytöstä?"

"Tytöstä, Miss Traversista. No, hän on tavallansa hyvä hänkin. Mutta
minä en puhu nuorien ladyjen kanssa enemmän kuin minun on täytyminen
puhua."

"Silloinhan olette vallan serkkunne Kenelm'in kaltainen."

"Toivoisin olevani muissa kohdissa hänen kaltaisensa."

"Ei, yksi sellainen omituinen henkilö perheessä on kylläksi. Mutta
vaikka minä en tahtoisi teitä muutetuksi Kenelmiksi, en kuitenkaan
tahtoisi vaihtaa Kenelmiä parhaimpaan pojan malliin, minkä maailma voi
esiintuoda." Lausuessansa näitä isänrakkauden vaikuttamia tunteita, Sir
Peter pudisti Gordonin kättä ja lähti Miversin luokse, joka oli häntä
luncheonille kutsunut ja sitten oli saattava häntä asemalle. Sir
Peterin piti iltapäivän junalla palaaman Exmundhamiin.

Kun Gordon jäi yksin, vaipui hän sellaiseen loistavaan tulevaisuuden
unelmaan, joka on nuoruuden onnellisimpia hetkiä, kun on niin
kunnianhimoinen kuin hän oli. Se rahasumma, jonka Sir Peter hänelle
antoi, saattaisi häntä tilaisuuteen parlamenttiin pääsemään. Hän toivoi
varmaan siellä aikaista menestystä. Hän laajensi tulevaisuuden
näköalansa alueen. Tällaista menestystä saavutettuansa hän oli varma
voivansa tehdä loistavat naimiskaupat, jotka lisäisivät hänen
omaisuuttansa ja vahvistaisivat hänen asemaansa. Hän oli ennen
ajatellut Cecilia Traversia -- -- minä tahdon hänen puolustukseksensa
sanoa ettei voitonpyyntö yksistään ollut siihen syynä, mutta
varmaankaan ei nuoruuden rakkauden kuvauskaan. Hän katsoi häntä vallan
sopivaksi etevän, julkisen miehen vaimoksi, sekä hänen ulkonäköönsä
että arvokkaasen mutta kuitenkin miellyttävään käytökseensä nähden. Hän
kunnioitti häntä, hän oli mieltynyt häneen, ja sitä paitsi tulisi hänen
omaisuutensa lisäämään hänen oman asemansa vakavuutta. Hän todella
rakastikin Ceciliaa sellaisella järjellisellä tavalla, kuin viisaat
miehet, niinkuin Lord Bacon ja Montaigne kehoittavat viisaita miehiä
tekemään, jotka vaimoa hakevat. Mikä sopiva tilaisuus tytössä
herättämään samankaltaista, ehkä hellempää tunnetta, Exmundhamissa
käynti olisi! Traversin luona käydessänsä hän oli kuullut että he
aikoivat lähteä sinne, ja siitä tuli se sukulaisrakkauden syttyminen,
joka vaikutti sen että hän itsekin kutsuttiin sinne.

Mutta hänen täytyi olla varovainen, hän ei saanut liian aikaiseen
Traversin epäluuloa herättää. Hän ei vielä ollut sellainen mies, jonka
squire katsoisi sopivaksi tyttärellensä. Ja vaikka hän ei tiennyt Sir
Peter'in tuumasta tämän nuoren ladyn suhteen, niin hän oli liian
varovainen ilmoittaaksensa aikeitansa sukulaiselle, jonka varovaisuutta
hän suuresti epäili. Nyt oli hänelle kylläksi, että tie oli avoinna
hänen omalle uskaliaalle voimallensa. Ja hän aprikoi ilomielin, vaikka
miettiväisesti, sen esteitä ja aavisti sen päämaalia, astuen allapäin
ja väsymättömin askelin, väliin hitaasti, väliin joutuisasti edes
takaisin laattialla.  Sir Peterille oli Miversin luona valmistettu
erittäin hyvä luncheon, jonka hän sai aivan yksin syödä, sillä hänen
isäntänsä ei milloinkaan 'pilannut päivällistänsä eikä loukannut
aamiaistansa' tällä väli-aikaisella aterialla. Viimeksi-mainittu istui
kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti muutamia lyhyitä kirjeitä, jotka
koskivat toimia tai huvia, sillä aikaa kuin Sir Peter söi hänen
lampaankotlettiansa ja paistetuita kanojansa. Mutta hän katsoi otsa
rypyssä ylös työstänsä, kun Sir Peter, ensin laveasti kerrottuaan
käynnistänsä Traversin tykönä ja siitä taitavuudesta, jolla hän,
serkkunsa kehoituksen johdosta, oli saanut perheen lupaamaan tulla
muutamaksi päiväksi Exmundhamiin, lisäsi: "Niin, olin unohtaa, minä
olen kutsunut nuoren Gordonin heille seuraa pitämään."

"Heille seuraa pitämään; pitämään Mr ja Miss Traversille seuraa! Te
olette sen tehnyt? Minä luulin teidän toivovan että Kenelm naisi
Cecilian. Minä erehdyin, te tarkoititte Gordonia!"

"Gordonia!" huudahti Sir Peter, pudottaen veitsen ja kahvelin
kädestänsä. "Älkää joutavia puhuko, ettehän voi uskoa että Miss Travers
pitää häntä parempana kuin Kenelmiä, tai että hän on niin rohkea, että
hän luulee tytön isän hyväksyvän hänen kosimistansa?"

"Minä en tällaisiin otaksumisiin ryhdy. Minä tyydyn ajattelemaan että
Gordon on älykäs, mielisteleväinen, nuori mies; ja te olette antanut
hänelle erittäin hyvän tilaisuuden edistyttämään itseänsä. Mutta se ei
kuitenkaan minuun koske; ja vaikka minä oikeastaan pidän enemmän
Kenelm'istä kuin Gordonista, niin minä kuitenkin olen Gordon'iinkin
mieltynyt ja minusta on hauska seurata hänen harrastuksiansa, jota en
voi sanoa tekeväni Kenelmin harrastuksien suhteen -- jotka luultavasti
eivät harrastuksia olekaan."

"Mivers, te huvitatte itsenne suututtamalla minua: te sanotte minulle
niin ikäviä asioita. Mr Gordon puhui hyvin huolettomasti Miss
Traversista."

"Vai niin, se oli huono merkki," jupisi Mivers.

Sir Peter ei häntä kuullut, vaan jatkoi:

"Ja sitä paitsi minä olen vallan varma siitä että tyttö jo on mieltynyt
Kenelmiin niin, ettei hänen sydämessänsä ole tilaa kilpailijalle. Minä
en kuitenkaan teidän muistutustanne ole unohtava, vaan aion olla
ankarana tähystäjänä: ja jos huomaan että nuori mies koettaa päästä
Cecilian suosioon, niin minä teen pikaisen lopun hänen käynnistänsä."

"Älkää itseänne vaivatko sillä; siitä ei tule mitään hyötyä. Avioliitot
määrätään taivaissa. Herran tahto tapahtuu. Jos vaan pääsen, niin tulen
teille pariksi päivää. Kenties tämän asian suhteen voisitte neuvoitella
Lady Glenalvon'in kanssa. Hän miellyttää minua, ja hän on mieltynyt
Kenelmiin. Oletteko lopettanut? Minä näen vaunut oven edessä ja meidän
pitää mennä teidän hotelliinne matkalaukkuanne hakemaan."

Mivers pani kirjeitänsä kiinni puhuessaan näin. Nyt hän soitti
palvelijaansa, käski hänen viedä ne määräpaikkaan, ja seurasi sitten
Sir Peteriä portaita alas ja vaunuihin. Hän ei tahtonut puhua sanaakaan
enempää Gordonista, ja Sir Peter ei tahtonut kertoa hänelle noista
20,000:sta punnasta. Chillingly Mivers oli ehkä viimeinen maailmassa,
jonka edessä Sir Peterin olisi tehnyt mieli kerskailla auliista teosta.
Mivers voi usein itse tehdä hyvän työn, kun siitä vaan ei puhuttu;
mutta hänellä oli aina iva valmiina muiden jalomielisyydelle.



TOINEN LUKU.


Matkallansa Moleswichiin Kenelm tuli vähää ennen auringon laskua
lirisevän joen rannalle, melkein vastapäätä sitä taloa, jossa Lily
Mordaunt asui. Hän seisoi kauan aikaa ja ääneti ruohoisella joen
partaalla. Hän katseli rakennusta ja sen edustalla olevaa puutarhaa.
Ylemmät ikkunat olivat auki. "Mikähän ikkuna lienee hänen," sanoi hän
itsekseen. Viimein hän vilahdukselta näki puutarhurin, joka seisoi
eteenpäin kumartuneena kukkalavan yli ruiskukannu kädessä ja sitten
hiljakseen astuskeli pienen pehikon läpi, epäilemättä tupansa luo. Nyt
oli puutarha autio; kuitenkin muutamia rastaita äkkiä laskeutui alas
ruohikolle.

"Hyvää iltaa, sir," sanoi ääni. "Tämä on erinomainen paikka rauduille."

Kenelm käänsi päänsä ja huomasi takanansa polulla kunnioitettavan
vanhanpuoleisen miehen, nähtävästi kuuluva pikkukauppiaiden luokkaan;
hänellä oli onkivapa kädessään ja pieni kori riippui hihnassa hänen
sivullansa.

"Rauduille," vastasi Kenelm, "sen myönnän. Todellakin erittäin
miellyttävä paikka."

"Oletteko te onkija, sir, jos rohkenen kysyä?" kysyi vanhanpuoleinen
mies, ehkä ollen vähän epätietoinen muukalaisen arvon suhteen; yhdeltä
puolen tarkastaen hänen pukuansa ja ryhtiänsä, ja toiselta puolen hänen
selässänsä riippuvaa kulunutta ja rumaa reppua, jota Kenelm edellisinä
vuosina oli käyttänyt sekä kotona että ulkomailla. "Kyllä, minä olen
onkija."

"Sitten tämä on paras paikka koko virrassa. Katsokaapas, sir, tuolla on
Izaak Waltonin kesähuone; alempana näette komean valkoiseksi maalatun
rakennuksen. Noh, se on minun rakennukseni, sir, ja minulla on pari
huonetta, joita minun on tapana vuokrata herroille onkijoille. Niissä
on tavallisesti asukkaita kaiket kesät. Minä odotan joka päivä että
joku vuokraisi ne, mutta nyt ne ovat vielä vapaat vuokrata. Hyvin somia
huoneita, sir -- salongi ja makuusuoja."

"Descende coelo, et dic age tibia," sanoi Kenelm.

"Sir!" sanoi vanhanpuoleinen mies.

"Pyydän tuhat kertaa anteeksi. Minulla on ollut onnettomuus olla
yliopistossa ja oppia vähän latinaa, joka joskus tulee esiin hyvin
sopimattomasti. Mutta, puhtaalla englannin kielellä puhuen,
tarköitukseni oli sanoa tätä: Minä pyysin laulun jumalattaren astumaan
alas taivaasta ja tuomaan mukanansa -- alkukirjoitus sanoo huilun,
mutta minä tarkoitin -- onkivavan. Minä luulen että teidän huoneenne
sopisi minulle erinomaisen hyvin; olkaa hyvä ja näyttäkää se minulle."

"Varsin kernaasti," sanoi vanha mies. "Laulun jumalattaren ei tarvitse
tuoda teille onkivapaa! meillä on kaikellaisia kalanpyydyksiä, joita
saatte käyttää, ja venekin, jos tahdotte. Joki on täällä niin matala ja
ahdas, että veneestä ei ole paljon hyötyä ennenkuin tulee alemmaksi."

"Minä en tahdo alemmaksi mennä; mutta jos tahdon vastakkaiselle
rannalle lähteä, kahlaamatta joen poikki, voinko veneellä mennä, vai
onko siellä silta?"

"Voitte mennä veneellä. Se on laakeapohjainen ruuhi, ja löytyy siltakin
jalkamiehiä varten, vallan vastapäätä minun taloani; tämän ja
Moleswichin välillä, jossa joki on leveämpi, on lautta. Kivisilta
liikettä varten on kaupungin etäisimmässä päässä."

"Hyvä. Menkäämme kohdakkoin teidän taloonne."

Molemmat miehet menivät.

"Tuota, minun piti kysyä," sanoi Kenelm heidän kulkiessaan eteenpäin,
"tunnetteko tuon perheen, joka asuu toisella puolella olevassa
kauniissa huvilassa?"

"Mrs Cameronin? Tietysti, hyvin kunniallinen lady; ja Mr Melville,
maalari. Minun pitäisi tuntea hänet, sillä hän on usein asunut minun
luonani, kun hän on tullut Mrs Cameronia tervehtimään. Hän kehoittaa
ystäviänsä vuokraamaan minun huoneitani ja he ovat parhaimmat
hyyryläiseni. Minä rakastan maalareja, sir, vaikka en paljo maalauksia
ymmärrä arvostella. He ovat hauskoja herroja, ja ovat hyvin tyytyväisiä
minun halpaan kotiini ja elämääni."

"Te olette aivan oikeassa. Tosin en minäkään paljon maalauksia ymmärrä,
mutta minä kyllä uskon että maalarit yleensä ovat ei ainoastaan
hauskoja vaan jalojakin herrasmiehiä. He luovat itsessään toiveita
koristaa tai koroittaa jokapäiväisiä asioita, ja he saavuttavat
toiveitansa ainoastaan alinomaa tutkimalla sitä mikä on kaunista ja
mikä on ylevää. Henkilön, joka aina toimii sellaisten asiain kanssa,
tulee olla hyvin jalo herrasmies, vaikka hän olisi kengänpuhdistajan
poika. Ja koska hän elää korkeammassa maailmassa kuin me, niin minä
voin käsittää että hän on, niinkuin sanotte, hyvin tyytyväinen halpaan
kotiin ja elämänlaatuun siinä maailmassa, jossa elämme."

"Aivan niin, sir; minä näen -- minä näen sen nyt, vaikka te esittelitte
sitä tavalla, jota en milloinkaan ennen ole ajatellut."

"Ja kuitenkin," sanoi Kenelm, luoden suosiollisen katseen puhujaan, "te
näytätte minusta olevan sivistynyt ja intelligentti mies; te mietitte
yleisiä asioita, jättämättä omia erityisiä harrastuksianne syrjälle,
etenkin kun teillä on huoneita vuokrattavana. Älkää suuttuko. Sellainen
mies kenties ei ole maalariksi syntynyt, mutta minä kunnioitan häntä
suuresti. Maailma, sir, vaatii että suuren enemmistön sen asujamista
tulee elää siinä -- tulee elää siitä. 'Jokainen omasta puolestaan,
Jumala meidän kaikkein puolesta.' Suurimman luvun suurin onni
säilytetään parhaiten sillä, että osoitetaan viisasta malttia Numero
yhdelle."

Kenelm hämmästyi hiukan (hän oli nyt oppinut kylläksi elämästä
voidaksensa väliin hämmästyä), kun vanha mies tässä äkkiä seisahtui,
ojensi hänelle kätensä sydämellisesti ja sanoi: "Kuulkaa, kuulkaa! minä
näen että te, niinkuin minäkin, olette täydellinen demokraati."

"Demokraati! Suokaa minun kysyä, ei miksi te olette demokraati -- se
oli liian rohkeata, ja demokraatit eivät pidä siitä että on liian
rohkea heitä kohtaan -- vaan miksi te luulette minun olevan
demokraati?"

"Te puhuitte suurimman luvun suurimmasta onnesta. Sehän on
demokraatista! Ettekö sitä paitsi sanonut, sir, että maalarit --
maalarit, sir, maalarit, vaikka ovat kengänpuhdistajien poikia, ovat
todellisia herrasmiehiä -- todellisia ylimyksiä?"

"Minä en sanonut sitä aivan niin, alentaakseni toisia herrasmiehiä ja
ylimyksiä. Mutta jos sen tein, mitäs sitten?"

"Sir minä olen samaa mieltä kuin te. Minä halveksin kaikkea
säätyläisyyttä, minä halveksin herttuoita, kreivejä ja ylimyksiä.
'Rehellinen mies on Jumalan jaloin teko.' Niin sanoo eräs runoilija.
Luulen että se on Shakespeare. Ihmeellinen mies, tuo Shakespeare.
Käsityöläisen poika -- teurastajan, luullakseni. Oh! Setäni oli
teurastaja, ja olisi voinut tulla aldermanniksi. Minä pidän yhtä teidän
kanssanne kaikesta sydämestäni, kaikesta sydämestäni. Minä olen
demokraati kiireestä kantapäähän. Puristakaa kättäni, sir -- puristakaa
kättäni; me olemme kaikki yhdenarvoiset. 'Jokainen omasta puolestaan,
Jumala meidän kaikkein puolesta!'"

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan," sanoi Kenelm; "mutta älkää vaan
käsittäkö minua väärin. Vaikka me kaikki lain edessä olemme
yhdenarvoiset, paitsi rikas mies, jolla on hyvin vähän toivoa saada
oikeutta köyhää miestä vastaan, kun englantilainen jury asiaa
ratkaisee, niin minä kuitenkin suuresti epään että kaksi miestä,
valitkaa mitkä tahansa, voi olla samallaiset. Toisen täytyy olla toista
etevämpi jossakin suhteessa, ja kun ihminen on toista etevämpi, päättyy
demokratiia ja aristokratiia alkaa.

"Aristokratiia! Sitä en voi käsittää. Mitä tarkoitatte
aristokratialla?"

"Paremman ihmisen etevyyttä. Sivistymättömässä valtiossa on väkevin
paras; turmeltuneessa valtiossa kenties häijyin; uudenaikaisissa
tasavalloissa seikkailijat saavat rahat ja lakimiehet vallan.
Ainoastaan hyvin järjestetyissä valtioissa aristokratiia esiintyy
todellisessa arvossansa: henkilö on etevä syntyperäänsä katsoen, siitä
syystä että esi-isäin kunnioitus tuottaa hänelle korkeamman
kunniapaikan; henkilö on etevä varallisuuteen nähden, sentähden että
rikas mies, joka noudattaa luonnollisia taipumuksiansa, ehdottomasti on
äärettömän suureksi hyödyksi toimellisuudelle, vireydelle ja
kaunotaiteille; henkilö on etevä luonteensa, taitavuutensa puolesta,
syistä, jotka ovat liian selvät tarvitaksensa selitystä; ja nämä kaksi
viimeksi mainittua tulevat himmentämään toisia valtion hallinnossa, jos
valtio on kukoistava ja vapaa. Kakki nämä neljä luokkaa eteviä miehiä
ovat todellinen aristokratiia; ja kun ihmiskunta viisaudessaan keksii
paremman hallituksen, kuin todellinen aristokratiia on, silloin emme
ole kaukana tuhatvuotisesta valtakunnasta ja pyhien hallituksesta.
Mutta nyt me olemme talon luona -- teidän, eikö niin? Se miellyttää
minua ulkoa katsoen."

Vanha mies astui nyt pienestä portista, jonka yli kiertokasveja
suikerteli, ja vei Kenelmin hauskaan suojaan, jossa oli kaarenmoinen
ikkuna ja jonka takana oli yhtä hauska makuukammari.

"Sopivatko ne teille, sir?"

"Aivan hyvin. Minä otan ne kohta. Reppuni sisältää kaikki mitä yöksi
tarvitsen. Minulla on matkalaukku Mr Somers'in puodissa, jonka voi
lähettää tänne huomenna."

"Mutta emme vielä ole sopineet ehdoista," sanoi vanha mies, joka alkoi
hiukan epäillä, olisiko hänen todenperään tullut hyyryläiseksi ottaa
tuommoinen kuljeksija, jota hän ei tuntenut ja joka ei ollut puhunut
sanaakaan maksusta.

"Ehdoista -- se on totta, mainitkaa ne."

"Ruoka siihen luettuna?"

"Tietysti. Kameleontti elää ilmasta, demokraatit tuulesta. Minulla on
halvempi ruokahalu ja tarvitsen lihaa!"

"Liha on hyvin kallista tähän aikaan," sanoi vanha mies, "ja minä
pelkään etten voi ruo'asta ja kortteerista ottaa vähemmän kuin kolme
puntaa ja kolme killinkiä -- se on kolme puntaa viikossa. Minun
hyyryläiseni tavallisesti maksavat yhdestä viikosta edeltäkäsin."

"Siihen suostun," sanoi Kenelm, ottaen esiin kolme sovereignea
kukkarostaan. "Minä olen jo syönyt päivällistä -- minä en tarvitse
mitään enää tänä iltana; älkää antako minun viivytellä teitä
pitemmältä. Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi jälkeenne."

Kun Kenelm oli yksin, istui hän holvikkaan ikkunan loukkoon, nojasi
ikkunapuitteesen ja katseli innokkaasti ulos. Aivan oikein -- hän voi
sieltä nähdä Lilyn kodin. Hän tosin ei nähnyt muuta kuin valkoisen
vilahduksen asuinhuoneesta puiden ja pensaiden välisistä aukoista --
mutta hän näki kauniin nurmikon, joka vietti joelle päin, ja ison
rannalla kasvavan halavan, joka kastoi oksiansa veteen ja esti kaiken
näköalan toisella puolella tuuhealla lehväkuvullansa. Nuori mies nojasi
kasvonsa käsiinsä ja vaipui uneilemisiin; ilta pimeni; tähdet tulivat
esiin, kuun säteet tunkivat vienosti halavan kaarenmuotoisien oksien
läpi ja hopeilivat tiensä hiipiessänsä alhaalla oleviin aaltoihin.

"Tuonko kynttilää, sir? vai tahdotteko ennemmin lampun?" kysyi ääni
hänen takanaan; ääni oli vanhan miehen vaimon. "Tahdotteko että luukut
pannaan ikkunain eteen?" Nämä kysymykset herättivät uneksijaa. Ne
näyttivät pilkkaavan hänen entistä ivaansa rakkauden romanttisuudesta.
Lamppu tahi kynttilä, käytöllistä valoa proosallisille silmille ja
luukut eteen kuuta ja tähtiä vastaan!

"Kiitoksia, rouva, ei vielä," sanoi hän; ja nousten hiljaa istualta,
laski hän kätensä ikkunapuitteelle, hyppäsi avonaisesta ikkunasta ulos
ja astui hitain askelin joenreunaa pitkin polkua myöten, jossa varjo ja
tähtivalo vaihteli; kuu nousi vielä hitaammin halavien yli ja pitensi
yhä siinnettänsä pitkin laineita.



KOLMAS LUKU.


Vaikk'ei Kenelm nyt katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa vanhemmillensa
tai tuttavillensa Londonissa viimeisistä muuttamisistansa ja nykyistä
olopaikkaansa, niin hänen mieleensä ei milloinkaan juolahtanut olla
väijyksissä Lilyn kodin läheisyydessä ja odottaa tilaisuutta saada
salaa häntä tavata. Hän meni seuraavana aamuna Mrs Braefieldin luokse,
tapasi hänen kotona ja sanoi tavallista suoremmalla tavalla: "Minä olen
vuokrannut itselleni huoneet teidän naapurissanne joen rannalla
pyytääkseni rautuja. Te sallitte kai minun väliin käydä teidän luonanne
ja minä toivon että te jonakin päivänä annatte minulle sen päivällisen,
jolle niin epäkohteliaasti epäsin tulla muutama päivä sitten. Minua
kutsuttiin silloin yht'äkkiä pois, suureksi osaksi omaa tahtoani
vastaan."

"Niin; minun mieheni sanoi että te ryntäsitte hänen luotansa huudahtaen
jotain velvollisuudesta."

"Aivan oikein; järkeni, ja voin sanoa omatuntonikin säikähtyivät äkkiä
erittäin tärkeän ja minulle vallan uuden asian johdosta. Minä lähdin
Oxford'iin -- siihen paikkaan, jossa järjen- ja omantunnonkysymyksiä
mietitään syvemmin kuin missään muualla ja kenties vähimmän
tyydyttävästi ratkaistaan. Kun mieleni oli lievennetty senkautta että
kävin tämän yliopiston etevän koristeen tykönä, niin mielestäni minulla
oli oikeus ottaa itselleni vapautta muutamaksi päivää, ja tässä olen
nyt."

"Oh! minä ymmärrän. Teillä oli uskonnollisia epäilyksiä -- te kenties
aioitte kääntyä katooliseen uskoon. Minä toivon ettette sitä tee."

"Minun epäilykseni eivät ehdottomasti olleet uskonnollista laatua.
Pakanatkin ovat sellaisia kokeneet."

"Mitkä lienevät olleetkaan niin minua ilahuttaa nähdä, etteivät ne ole
estäneet teitä tulemasta takaisin tänne," sanoi Mrs Braefield
kohteliaasti. "Mutta missä olette kortteeria saanut -- miksi ette
tullut meille? Minun mieheni olisi tuskin ollut vähemmän iloinen kuin
minä itse, jos olisitte meille tullut."

"Te sanotte sitä niin vilpittömästi ja niin ystävällisesti, että
minusta tuntuu tylyltä ja tunnottomalta vastata siihen pelkällä
'kiitos'. Mutta on aikoja elämässä jolloin ikävöi saada olla yksin --
tuumaella oman sydämensä kanssa, ja, jos mahdollista, olla rauhassa;
minä olen nyt sellaisessa ikävässä ajassa. Älkää panko pahaksi
vikojani."

Mrs Braefield katseli häntä sydämellisesti ja sääliväisesti. Hän oli
ennen häntä tehnyt tuon yksinäisen matkan nuoruuden romanttisuuden
läpi. Hän muisti haaveksivaa, vaarallista tyttö-aikaansa, jolloin
hänkin oli halunnut olla yksin.

"Panna pahakseni teidän vikojanne -- ei suinkaan. Toivoisin, Mr
Chillingly, että olisin teidän sisarenne ja että uskoisitte asianne
minulle. Jokin huolettaa teitä."

"Huolettaa minua -- ei. Ajatukseni ovat hauskat ja ne voivat väliin
saattaa minua hämille, mutta ne eivät herätä minussa huolta."

Kenelm lausui tämän hyvin lempeästi; ja hänen miettiväisten silmiensä
hellempi hohde ja hänen tyynen hymyilynsä suloisempi loisto eivät hänen
sanojansa vastustaneet.

"Te ette vielä ole kertonut minulle missä olette kortteeria saanut,"
sanoi Mrs Braefield vähän jyrkästi.

"Enkö ole!" vastasi Kenelm ja säpsähti tietämättänsä, kuin hän olisi
unesta herännyt. "Erään isännän luona, joka, luullakseni, ei ole teille
aivan tuntematon, sillä kun minä tänä aamuna kysyin häneltä hänen
talonsa adressia, saadakseni matkakapineitani sinne, niin hän antoi
minulle korttinsa ylpeän näköisenä ja sanoi: 'Minä olen hyvin tunnettu
Moleswichissa ja ulkopuolella sitä.' Minä en vielä ole korttia
katsonut. Tässä se on: 'Algernon Sidney Gale Jones, Cromwell Lodge. --
te nauratte. Mitä hänestä tunnette?"

"Toivoisin mieheni olevan täällä; hän voisi kertoa teille enemmän
hänestä. Mr Jones on hyvin omituinen mies."

"Sen olen huomannut."

"Ankara radikaali -- hyvin suuripuheinen ja rähisevä
kunnalliskokouksissa; mutta meidän pappimme, Mr Ewlyn, sanoo ettei
hänessä ole mitään todellista pahaa -- että hänen haukuntansa on
pahempi kuin hänen puremansa -- ja että hänen tasavaltaiset tahi
radikaaliset mielipiteensä ovat hänen kummiensa antamat! Jones nimensä
eteen hän onnettomuudekseen kasteessa sai nimen Gale; Gale Jones oli
kuuluisa radikaalinen puhuja sillä ajalla, jolloin hän syntyi. Ja minä
otaksun että Algernon Sidney pantiin Galen eteen siinä tarkoituksessa
että vastasyntynyt pontevasti ikäänkuin vihittäisiin tasavaltaisiin
peri-aatteihin."

"Sentähden tietysti Algernon Sidney Gale Jones nimittää kotiansa
Cromwell Lodgeksi, koska Algernon Sidney erittäin vihasi protektoraatia
ja alkuperäinen Gale Jones oli varmaankin, jos hän oli rehellinen
radikaali, tehnyt samoin syystä että Hänen Korkeutensa kohteli niitä,
jotka parlamentin parannusta ehdoittelivat, kovin tylysti. Mutta meidän
tulee antaa anteeksi niiden vikoja, jotka onnettomuudeksi ovat kastetut
ennenkuin he saivat valita sen nimen, jonka oli hallitseminen heidän
kohtaloansa. Minä olisin itse vähemmän kummallinen, jollen olisi saanut
nimeä erään Kenelmin mukaan, joka uskoi sympaatista ruutia. Hänen
valtiollisista mielipiteistänsä huolimatta minä pidän isännästäni --
hän pitää vaimonsa erinomaisessa kurissa. Vaimo näkyy vapisevan
kuullessansa omia askeleitansa ja liukuu edes takaisin kuni nöyrän
vaimon kalpea kuva tohvelit jalassa."

"Se on todella hyvä rekomendationi ja Cromwell Lodgella on erittäin
kaunis asema. Se on aivan lähellä Mrs Cameronin asuntoa."

"Kun nyt ajattelen sinä, niin huomaan että todella on niin," sanoi
Kenelm viattomasti.

Oi! Kenelm ystäväni, sinä petoksen vihamies ja totuuden apostoli _par
excellence_, mihin saakka olet joutunut! Kuinka syvälle oletkaan
langennut!

"Koska sanotte tahtovanne tulla päivälliselle meille, niin voimme
määrätä sen päivän ylihuomiseksi ja minä kutsun Mrs Cameronin ja Lilyn
kanssa."

"Ylihuomenna -- se tulee olemaan erittäin hauskaa."

"Aikaisinko?"

"Kuta aikaisemmin sitä parempi."

"Onko kuuden aika liian aikainen?

"Liian aikainen -- ei suinkaan -- päinvastoin. Hyvästi -- minun pitää
mennä Mrs Somersin luokse, minun matkalaukkuni on hänen huostassansa."

Sitten Kenelm nousi.

"Lily-parkaa!" sanoi Mrs Braefield; "toivoisin että hän olisi vähemmän
lapsi."

Kenelm istui jälleen.

"Onko hän lapsi? Minä en luule että hän todella on lapsi."

"Ei ikään katsoen; hän on seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden
välillä; mutta mieheni sanoo että hän on liian lapsellinen jottei hän
voi puhua hänen kanssansa, ja hän pyytää aina että minä vapauttaisin
häntä hänen seurastaan; hän puhuu mieluisemmin Mrs Cameronin kanssa."

"Todellako!"

"Hänessä on kuitenkin jotain, joka minua miellyttää."

"Todellako!"

"Se ei ole suoraan lapsellista, eikä aivan naisellistakaan."

"Mitä sitten?"

"En voi oikein sitä selittää. Mutta kyllä kai te tiedätte minkä
lempinimen Mr Melville ja Mrs Cameron ovat hänelle antaneet?"

"En."

"Haltiatar! Haltiattareilla ei ole ikää; haltiattaret eivät ole lapsia
eikä vaimoja."

"Haltiatar. Ne, jotka likemmin häntä tuntevat, sanovat häntä
haltiattareksi? Haltiatar!"

"Ja hän uskoo haltiattareita olevan."

"Uskooko hän? -- niin minäkin te'en. Suokaa anteeksi, minun täytyy
lähteä. Ylihuomenna kello kuuden aikana."

"Odottakaa hiukan", sanoi Elsie ja meni kirjoituspöytänsä tykö. Koska
te menette Grasmere'n sivutse kotimatkallanne, viettekö
hyväntahtoisesti tämän kirjeen sinne?"

"Minä luulin että Grasmere oli järvi vaan pohjoisessa osassa."

"Niin; mutta että Melville antoi huvilalle nimen järven mukaan. Minä
luulen että ensimmäinen taulu, jonka hän myi, oli siellä olevan
Wordsworth'in huoneen kuva. Tässä on kutsumuskirjeeni Mrs Cameron'ille:
mutta jos ette tahdo ruveta kirjeenkantajakseni -- -- --"

"Jos en tahdo? hyvä Mrs Braefield. Sanoittehan itse että minä menen
vallan huvilan ohitse."



NELJÄS LUKU.


Kenelm meni jotenkin nopein askelin Mrs Braefield'in luota sen
Ison-kadun varrella olevan puodin tykö, joka oli Will Somers'in
hallussa. Jessie seisoi kauppapöydän takana, jonka ympärillä ostajat
tunkeilivat. Kenelm sanoi hänelle mihin matkalaukku oli lähetettävä ja
meni senjälkeen puodin takaiseen huoneesen, jossa Jessie'n mies
työskenteli korien kutomisessa -- lapsen kehto oli nurkassa ja sen
isoäiti liekutti sitä koneentapaisesti lukiessansa ihmeellistä
lähetyskirjaa täynnä kertomuksia kummallisista kääntymyksistä: mihin
uskonlahkoon, sitä emme pysähdy tutkimaan.

"Ja te olette siis onnellinen, Will?" sanoi Kenelm, istuen korintekijän
ja lapsen väliin; rakas vanha äiti istui hänen vieressänsä ja luki
kirjoista, joka liitti hänen uneilemisensa ijankaikkisesta elämästä
siihen elämään, joka aukeni hänen liekuttamassaan kehdossa makaavalle
olennolle. Hän ei olisi onnellinen! Kuinka hän sääli sitä miestä, joka
voi sellaisen kysymyksen tehdä!

"Onnellinen, sir! Luulisinpa se olevani. Ei mene yhtäkään iltaa,
jolloin ei Jessie ja minä, ja äitikin rukoile että tekin joskus
tulisitte yhtä onnelliseksi. Lapsikin oppii pian rukoilemaan: 'Jumala
siunatkoon isää, äitiä, isoäitiä ja Mr Chillinglyä!'"

"On toinen, joka ansaitsee teidän rukouksianne paljon paremmin kuin
minä, vaikka hän vähemmän niitä tarvitsee. Te saatte tietää sen kerran
-- jätetään nyt se asia. Palatkaamme pää-asiaan; te olette onnellinen;
jos kysyisin miksi, ettekö sanoisi: 'Sentähden että olen nainut sen
tytön, jota rakastan, enkä ole milloinkaan sitä katunut?'"

"Kyllä, sir, niin se on; vaikka, suokaa anteeksi, minusta sitä voisi
lausua vielä kauniimmin."

"Siinä olette oikeassa. Mutta kenties rakkaudelle ja onnelle ei
milloinkaan ole löydetty sanaa, joka oikein vastaisi niitä. Hyvästi
tällä kertaa."

Oi! jos todella olisi niin kuin materialistit tahi monet keski-ikäiset
miehet tai vanhanpuoleiset ihmiset, jotka, jos ne ovat materialisteja,
ovat sitä tietämättänsä, ajattelemattomasti sanovat: "Onnen varsinainen
ydin on ruumiillinen tai sielullinen terveys ja voima," niin tämä
kysymys, jonka Chillingly teki, näyttäisi vallan mielettömältä ja
loukkaavalta, koska se lausuttiin kalpealle raajarikolle, joka, vaikka
hänen terveytensä viime aikoina oli parantunut, kuitenkin tulisi koko
elinaikansa olemaan kivulloinen ja kituvainen, -- ja kun kysyjä oli
erittäin runsaasti varustettu ruumiillisilla voimilla, joita luonto voi
muodostaa ruumiillisia nautintoja varten -- mies, joka ei milloinkaan,
siitä ajasta kuin muisto alkaa, ole tiennyt mitä on olla kipeänä, joka
tuskin käsitti sinua, jos puhuit kipeästä sormesta, ja jota nuo hengen
sievistyksen sivistykset, jotka aistien nautintoja lisäävät, ovat
saattaneet parhaiten käsittämään sellaista onnea, jommoista ainoastaan
luonto ja vainut voivat antaa! Mutta Will ei katsonut kysymystä
mielettömäksi eikä loukkaavaksi. Hän, raajarikko parka, tunsi iloiseen
olemiseen katsoen olevansa paljoa etevämpi nuorta, korkeasukuista,
sivistynyttä ja rikasta Herkulesta, joka tiesi niin vähän onnesta, että
kysyi raajarikolta korintekijältä oliko hän onnellinen -- hän,
onnellinen puoliso ja isä!



VIIDES LUKU.


Lily istui nurmikolla kastanjapuun alla, joka kasvoi kentällä.
Valkoinen kissa makasi kyyristyneenä hänen vieressänsä. Sylissä hänellä
oli avonainen kirja, jota hän suurella innolla luki.

Mrs Cameron tuli huoneesta, katseli ympärilleen, näki tytön ja meni
hänen luokseen; ja hän joko hiipi niin hiljaa tai oli Lily niin
kiintynyt kirjaansa, että jälkimäinen ei huomannut edellisen läsnä-oloa
ennenkuin hän tunsi kepeän käden olkapäällänsä ja, katsoessansa ylös,
näki tätinsä ystävälliset kasvot.

"Oh! Haltiatar, Haltiatar, taas tuo tuhma kirja, kun sinun tulisi lukea
ranskalaisia verbejäsi. Mitä holhojasi sanoo, kun hän tulee ja huomaa
sinun menettäneen niin paljon aikaa?"

"Hän sanoo että haltiattaret eivät milloinkaan tuhlaa aikaa; ja hän
toruu teitä siitä että niin sanotte." Lily viskasi kirjan pois, hyppäsi
ylös, laski käsivartensa Mrs Cameronin kaulan ympäri ja suuteli häntä
hellästi. "Kas niin! onko _tämä_ ajan tuhlausta? Minä rakastan teitä
niin, täti. Tällaisena päivänä minusta on kuin rakastaisin kaikkia ja
kaikkea!" Tätä sanoessaan hän ojensi solakkaa vartaloansa, katseli
sinistä taivasta ja näytti huulet auki huokuvan sisäänsä ilmaa ja
päivänpaistetta. Sitten hän herätti nukkuvan kissan ja alkoi ajaa sitä
takaa pitkin kenttää.

Mrs Cameron seisoi yhdessä kohti ja katseli häntä vesissä silmin.
Samassa Kenelm tuli puutarhan portista sisään. Hänkin pysähtyi
ja katseli Haltiattaren hienon muodon aaltomaisia liikkeitä.
Viimeksi-mainittu oli saanut lemmityisensä kiinni ja leikki nyt sen
kanssa, heitti olkihatun pois päästään ja veti hattuun kiinnitetyn
silkkinauhan vietteleväisesti pehmeää nurmea pitkin. Hänen tuuhea
tukkansa, joka tämän kautta oli irroittunut ja nyt häylyi edestakaisin
hänen liikkuessansa, muodosti kauniita suortuvia, jotka osaksi valuivat
hänen kasvoillensa; ja hänen suloinen naurunsa ja leikilliset,
viehättävät sanansa kuuluivat Kenelmin korvissa iloisemmilta kuin
leivosen viserrys, suloisemmalta kuin kyyhkysen kuherrus.

Hän meni Mrs Cameronin luokse. Lily kääntyi äkisti ja näki hänen. Hän
pyyhki irroittuneet palmikkonsa taaksepäin, pani olkihatun päähänsä ja
tuli vakaasti hänen luoksensa juuri kun hän oli kääntynyt Mrs
Cameroniin.

"Suokaa anteeksi että tunkeun näin rohkeasti tänne, Mrs Cameron. Minä
tuon tämän kirjeen Mrs Braefield'ilta." Sillä välin kuin täti luki
kirjettä, kääntyi Kenelm tyttöön.

"Te lupasitte näyttää minulle kuvan, Miss Mordaunt."

"Mutta siitä on pitkä aika."

"Onko liian pitkä nuoren ladyn pitääksensä lupauksensa?"

Lily näytti miettivän tätä kysymystä, ja viipyi vähän aikaa ennenkuin
hän vastasi.

"Minä näytän teille kuvan. Minä en luule milloinkaan rikkoneeni
lupausta, mutta tästälähin aion olla varovaisempi sellaista
antaessani."

"Miksi niin?"

"Siksi ettette pannut mitään arvoa lupaukseeni, ja se loukkasi minua."
Lily kohoitti päätänsä ja näytti viehättävän ylpeältä, lisäessään
juhlallisesti: "Minä olin loukattu."

"Mrs Braefield on erittäin hyvä," sanoi Mrs Cameron; "hän kutsuu meitä
päivälliselle huomenna. Tahdotko mennä, Lily?"

"Minä oletan että sinne tulee vaan aika-ihmisiä. En, kiitoksia, hyvä
täti. Menkää te yksin, minä jään ennemmin kotia. Saanhan kutsua pikku
Clemmyn tänne leikkimään kanssani! Hän tuo Juban kanssansa, ja Blanche
on hyvin mieltynyt Jubaan, vaikka se raappi sitä."

"Hyvä, kultaseni, sinä saat leikkikumppanisi tänne ja minä menen
yksin."

Kenelm oli vallan hämillänsä. "Te ette mene, Miss Mordaunt; Mrs
Braefield tulee olemaan hyvin pahoillansa siitä. Ja jos te ette tule
sinne, kenen kanssa minä sitten puhun? Minä en pidä aika-ihmisistä
enemmän kuin tekään."

"Menettekö te sinne?"

"Kyllä."

"Ja te puhutte minun kanssani, jos tulen? Minä pelkään Mr Braefield'iä.
Hän on niin kovin viisas."

"Minä pelastan teitä hänestä, ja en aio lausua rahtuakaan viisautta."

"Täti, minä tulen mukaan."

Tässä Lily hypähti ja otti kiinni Blanchen, joka vastaanotti hänen
suuteloitansa nöyrästi ja katseli uteliaisuudella Kenelmiä.

Nyt kello huoneen sisästä ilmoitti että luncheon oli valmis. Mrs
Cameron kutsui Kenelmiä ottamaan osaa ateriaan. Hän havaitsi saman
tunteen, jota Romulus mahtoi tuntea kun häntä ensin kutsuttiin
maistamaan jumalien ambrosiaa. Tämä luncheon ei suinkaan ollut
sellainen, että se olisi tyydyttänyt Kenelm Chillinglyä silloin kun hän
oli raittiuden ravintolassa. Mutta syystä tai toisesta hän viime aikana
oli menettänyt ruokahalunsa; ja tässä tilaisuudessa hän tyytyi hyvin
vaatimattomaan osaan huonosti varustettua vatia, jossa oli
kananpaistia, ja muutamaan viiniköynnöksen lehdille somasti
järjestettyyn kirsimarjaan, jotka Lily hänelle valitsi -- samoin kun
luultavasti hyvin vähäinen määrä ambrosiaa tyydytti Romulusta silloin
kun hän Hebeä katseli.

Kun luncheon oli lopetettu, istui Mrs Cameron kirjoittamaan Elsielle
vastausta, ja Lily vei Kenelmin omaan huoneesensa, -- jokapäiväisessä
puheessa boudoiri vaikkei se suinkaan näyttänyt siltä kun joku
bouderisi (ikävöitsisi) siellä. Se oli erinomaisen soma -- ei niinkuin
täysikasvuisen naisen, vaan niinkuin lapsen uni siitä omasta huoneesta,
jota hän tahtoisi saada -- ihmeen kaunis, viileä ja siisti; siinä oli
seinäpaperit, joihin oli kuvattu ruusuja, mäkikieloja, lintuja ja
perhosia; musliini-akuttimia, sidotut ylös kauniilla nauhoilla; pieni
kirjakaappi, joka näytti olevan hyvin varustettu, ainakin nidoksiin
katsoen; kaunis pieni, ranskalaisilla koristuksilla varustettu
kirjoituspöytä, joka näytti niin uudelta ja tahraamattomalta, ettei
sitä luultavasti oltu paljon käytetty. Ikkuna oli auki; mäkikieloja ja
ruusuja ulkoa kierteli ikkunapieltä pitkin ja levitti suloista hajua
pieneen huoneesen. Kenelm meni ikkunan tykö ja katseli näköalaa siitä.
"Minä olin oikeassa," sanoi hän itsekseen; "minä arvasin sen." Mutta
vaikka hän puhui vaan hiljaa kuiskaen, kuuli Lily kuitenkin mitä hän
sanoi.

"Te arvasitte sen. Mitä?"

"Ei mitään; minä puhuin vaan itsekseni."

"Sanokaa minulle mitä te arvasitte -- minä vaadin sitä!" ja haltiatar
polki kiivaasti pientä jalkaansa laattiaan.

"Vaaditteko? Silloin minä tottelen. Minä olen vähäksi ajaksi vuokrannut
itselleni huoneet toisella puolella jokea -- Cromwell Lodgessa -- ja
katsellessani teidän taloanne ohi kulkeissani arvasin että teidän
huoneenne oli tässä osassa rakennusta. Kuinka viehättävää on nähdä
vettä! Ah! tuossahan on Izaak Walton'in kesä-asunto."

"Älkää puhuko Izaak Walton'ista, muuten tulen riitelemään teidän
kanssanne, niinkuin tein Leijonan kanssa, kun hän tahtoi että minun
piti rakastaa tätä julmaa kirjaa."

"Kuka on Leijona?"

"Leijona -- holhojani, tietysti. Minä nimitin häntä Leijonaksi pienenä
lapsena ollessani. Se tuli siitä että kerran eräässä hänen kirjassansa
näin kuvattuna leijonan, joka leikki pienen lapsen kanssa."

"Ah! sen kuvan tunnen vallan hyvin," sanoi Kenelm hiljaa huoahtaen. "Se
ei ole leijona, joka leikkii lapsen kanssa, se on lapsi joka hallitsee
leijonaa, ja kreikkalaiset sanoivat lasta 'rakkaudeksi!'"

Tämä ajatus näytti menevän Lilyn käsitysvoiman yli. Hän viipyi vähän
aikaa ennenkuin hän, vilpittömästi kuin kuuden vuoden vanha lapsi,
vastasi:

"Nyt ymmärrän mistä se tuli että minä voin Blanchea hallita, joka
muuten ei tahdo olla kenenkään ystävä -- minä rakastan Blanchea. Tämä
muistuttaa minua jostakin -- tulkaa katsomaan kuvaa."

Hän meni seinän luo, jonka vieressä kirjoituspöytä oli, veti syrjään
silkkisen esiripun pienestä sametti-puitteella varustetusta
maalauksesta ja huudahti riemullisesti, osoittaen sitä: "Katsokaa! eikö
se ole kaunis?"

Kenelm oli luullut saavansa nähdä maisemankuvaa tai laatukuvaa tahi
mitä muuta tahansa paitsi sitä mitä hän näki -- se oli Blanchen kuva,
sen poikaisena ollessa.

Vaikkei aine itsessään ollut ylevää laatua, oli se kuitenkin maalattu
miellyttävällä aistilla. Kissan-poika oli nähtävästi herennyt
leikkimästä lankarullan kanssa, joka oli sen käpälien välissä, ja
katseli nyt ahnain silmin peipposta, joka istui lähellä olevan pensaan
oksalla.

"Ymmärrättehän," sanoi Lily, laskien kätensä Kenelmin käsivarrelle ja
vieden häntä sille paikalle, josta hän luuli kuvan näkyvän parhaimmassa
valossa; "tämä kuvaa sitä hetkeä, jolloin Blanche ensi kerta näkee
linnun. Katselkaa tarkoin sen kasvoja; ettekö huomaa äkillistä
hämmästystä -- puoleksi iloa, puoleksi pelkoa? Se herkenee leikkimästä
rullan kanssa. Sen ymmärrys -- tai, niinkuin Mr Braefield sanoisi, sen
'vaisto' -- on ensi kerta herätetty. Tästä hetkestä Blanche ei ole vaan
kissan poikainen. Ja tarvittiin mitä huolellisin kasvatus opettamaan
sitä ettei saanut tappaa pikku lintusia. Se ei milloinkaan tee sitä
nyt, mutta minulla on ollut paljon vaivaa sen kanssa."

"Minä en, suoraan sanoen, voi nähdä kaikkea mitä te kuvassa näette;
mutta minusta se näyttää olevan yksinkertaisesti maalattu, ja oli
epäilemättä vallan Blanchen näköinen sen nuoruudessa."

"Niin oli. Leijona teki ensimmäisen suunnitelman lyijykynällä luonnon
mukaan; ja kun hän näki kuinka ihastunut minä olin -- hän oli niin hyvä
-- niin hän piirsi sen kankaalle ja antoi minun istua vieressänsä, kun
hän maalasi. Sitten hän vei kankaan pois ja toi sen takaisin valmiina
ja puitteilla varustettuna, niinkuin näette, viime Toukokuussa minulle
syntymäpäivälahjaksi.

"Te olette syntynyt Toukokuussa -- kukkaisten kanssa."

"Parhaimmat kaikista kukista syntyvät ennen Toukokuuta -- orvokit."

"Mutta ne syntyvät siimeksessä ja rakastavat sitä. Toukokuun lapsena te
varmaankin rakastatte aurinkoa!"

"Minä rakastan aurinkoa -- se ei milloinkaan ole liian loistava tai
kuuma minulle. Mutta minä en luule että synnyin auringonpaisteessa,
vaikka olen Toukokuussa syntynyt. Minä olen mielestäni enemmän oman
alkuperäisen itseni kaltainen, kun hiivin siimekseen ja saan istua
vallan yksin. Silloin voin itkeä."

Hänen arasti lausuessaan nämä sanat, muuttuivat hänen kasvonsa vallan
-- niiden lapsellinen iloisuus oli kadonnut; nuo suloiset silmät ja
vapisevat huulet näyttivät totisilta, miettiväisiltä.

Kenelm oli niin liikutettu, että häneltä puuttui sanoja, ja syntyi
hetken äänettömyys. Vihdoin viimein Kenelm sanoi hitaasti:

"Te puhutte alkuperäisestä itsestänne. Te tunnette siis, niinkuin minä
usein teen, että löytyy toinen, kenties _synnynnäinen_ minä, joka on
syvään kätketty ei ainoastaan sen minän taakse, jota me tavallisesti
maailmalle näytämme (se voi olla vaan naamio) -- vaan senkin minän
taakse, jonka me tavallisesti otaksumme omaksi minäksemme, kun olemme
aivan yksin; sisin, kaikkein sisin minä; oi, kuinka erilainen se on
kuin se toinen, ja kuinka harvoin se tulee esiin piilopaikastansa,
puolustamaan yksivaltaansa ja ajamaan pois tuon toisen minän, niinkuin
aurinko ajaa pois tähden!"

Jos Kenelm olisi puhunut näin taitavalle maailman miehelle -- eräälle
Chillingly Mivers'ille -- tai eräälle Chillingly Gordon'ille -- niin he
varmaan eivät olisi häntä ymmärtäneet. Mutta sellaisille miehille hän
ei milloinkaan olisi puhunut niin. Hänellä oli epätietoinen toivo että
tämä lapsellinen tyttö käsittäisi häntä; ja hän käsittiki häntä
kohdakkoin.

Tyttö meni lähemmäksi häntä, pani taas kätensä hänen käsivarrellensa ja
katsellessaan ylös hänen kasvoihinsa hämmästynein, ihmettelevin silmin,
jotka eivät enää olleet suruisen näköiset, vaikkeivät iloisetkaan,
sanoi hän:

"Kuinka totta! Tekin olette siis sitä tuntenut? Missä on tuo sisin
minä, joka on niin syvässä -- niin syvässä; joka kuitenkin esiin
tullessansa on paljon korkeampi -- korkeampi -- äärettömän paljon
korkeampi kuin jokapäiväinen minämme? Se kesyttää perhoset -- se
halajaa päästä tähtiin. Ja sitten -- sitten -- oi, kuinka pian se
katoaa jälleen! Te olette tuntenut tätä. Eikö se saata teitä hämille?"

"Kyllä, suuressa määrässä."

"Eikö ole yhtään opillista kirjaa, joka voisi auttaa sen asian
selittämistä?"

"Ei mitkään opilliset kirjat, mitkä minä olen lukenut, edes mainitse
tätä pulaa. Minä luulen että se on niitä selittämättömiä kysymyksiä,
jotka jäävät olemaan lapsen ja sen luojan välillä. Henki ja sielu eivät
ole sama asia, ja ne, jotka te ja minä sanomme 'viisaiksi miehiksi,'
sekoittavat aina nämä kaksi --."

Onneksi kaikille asian-osaisille -- etenkin lukijalle, sillä Kenelm oli
tässä päässyt puhumaan yhdestä lempi-aineestansa -- erotuksesta
psykologiian ja metafysiikin välillä -- sielun ja hengen välillä
tieteellisessä tai loogillisessa katsannossa -- Mrs Cameron nyt tuli
huoneesen ja kysyi häneltä miellyttikö kuva häntä.

"Hyvin paljon. Minä en ole mikään etevä taidetuomari. Mutta se
miellytti minua kohdakkoin, ja nyt, kun Miss Mordaunt on selittänyt
minulle maalarin ajatuksen, ihailen sitä vielä enemmän."

"Lily selittää hänen ajatustansa omalla tavallansa ja väittää että
Blanchen kasvojen juonteet herättää sen luulon, että sillä on kyky
hillitä hävittämis-vaistoansa ja oppia uskomaan että on paha tappaa
lintuja ainoastaan huviksensa. Saadaksensa elatusta sen ei tarvitse
niitä tappaa, koska se näkee että Lily pitää huolen siitä että sillä on
yltäkyllin syötävää. Mutta minä en luule että Mr Melvillellä oli
himmeintäkään aavistusta siitä, että hän kuvassansa on tätä kykyä
esittänyt."

"Hänen on täytynyt sitä tehdä, joko hän sitä aavisti tai ei," sanoi
Lily vakaasti; "muuten hän ei olisi ollut totinen."

"Miksei?" kysyi Kenelm.

"Ettekö sitä ymmärrä? Jos teitä pyydettäisiin todenmukaisesti kuvaamaan
pienen lapsen huonetta, puhuisitteko silloin ainoastaan sellaisista
vähäpätöisistä taipumuksista, jotka ovat kaikille lapsille yhteisiä ja
ettekö viittaisikaan siihen että sillä on kyky muodostua paremmaksi?"

"Mainiosti sanottu!" huudahti Kenelm. "Ei ole epäilemistä että paljon
rajumpaa eläintä kuin kissaa -- esimerkiksi tiikeriä tai voitollista
sankaria -- voi opettaa elämään mahdollisimman ystävällisellä kannalla
niiden olentojen kanssa, joita vastaan sen luonnollinen vaisto käskee
sen olla väijyksissä."

"Niin -- niin; kuulkaa tätä, täti! Muistattehan vielä sitä Onnellista
Perhettä, jonka me kahdeksan vuotta takaperin näimme Moleswichin
markkinoilla ja jolla oli kissa, joka ei ollut puoleksikaan niin kaunis
kuin Blanche, ja joka antoi pienen hiiren purra sen korvaa? Eikö
Leijona olisi ollut hirveän petollinen Blanchea kohtaan, jos Leijona ei
olisi --."

Lily keskeytti itsensä ja katseli puolittain arasti, puolittain
veitikkamaisesti Kenelmiin ja lisäsi sitten hitaasti ja syvällä
äänenvärähdyksellä: "näyttänyt vilahdusta sen sisimmäisestä minästä?"

"Sisimmäisestä minästä!" toisti Mrs Cameron kummastuneena ja naurahti.

Lily hiipi likemmäksi Kenelmiä ja kuiskasi: "Eikö sisimmäinen minä ole
paras minämme?"

Kenelm nauroi myöntyväisesti. Haltiattaren taikavoima sai äkkiä yhä
suuremman vallan hänen ylitsensä. Jos Lily olisi ollut hänen sisarensa,
hänen morsiamensa, hänen vaimonsa, kuinka hellästi hän olisi häntä
suudellut! Hän oli lausunut ajatuksen, jota hän itse usein
kuulumattomasi oli harkkinut, ja hän oli verhonnut sen oman lapsellisen
mielikuvituksensa ja naisellisen sulouden viehätyksellä! Goethe on
jossain sanonut, tai mainitaan ainakin sanoneen: 'Jokaisen ihmisen
sydämessä on jotakin, joka saattaisi teitä vihaamaan häntä, jos sitä
tuntisitte.' Mitä Goethe sanoo, ja vielä vähemmin mitä Goethen
kerrotaan sanoneen, sitä ei milloinkaan saa käsittää aivan sanan
mukaan. Ei yhtäkään laajaa neroa -- joka on nero samalla kuin hän on
runoilija ja ajattelija -- saa niin käsittää. Aurinko paistaa
tunkiolle. Mutta aurinko ei mitenkään tunkioa suosi. Se vaan valaisee
tunkioa samoin kuin ruusuakin. Kenelm oli aina katsonut tätä irtonaista
sädettä Goethen rikkaasta ajatuksen aartehistosta inholla,
joka oli varsin epäfilosoofinen filosoofille, joka oli niin nuori
että yleensä olisi luullut hänen valalla vannovan niin suuren
mestarin jokaista sanaa oikeaksi. Kenelm luuli että juuri kaikkeen
yksityiseen hyväntekeväisyyteen, kaikkeen valistuneesen edistykseen
yhteiskunnallisiin parannuksiin katsoen oli vastakkaisessa
mielipiteessä -- että jokaisen ihmisen luonnossa on jotakin, joka
saattaisi meitä rakastamaan häntä, jos löytäisimme sitä, puhdistaisimme
sitä, saattaisimme sitä selväksi silmiemme eteen. Ja tähän
vapaa-ehtoiseen, kehittymättömään myötätuntoisuuteen, siihen
johtopäätökseen katsoen, johon hänen oma skolastinen järkensä monen
vaivalloisen taistelun kautta oli tullut saksalaisen jättiläisen dogmia
vastaan, luuli hän löytäneensä nuoremman -- totisen, mutta paljoa
enemmän masentavaisen, koska hän oli niin paljon nuorempi -- sisaren
omalle miehekkäälle sielulleen.

Hän tunsi niin syvästi että Lily oli myötätuntoinen hänen kummalliseen
sisäiseen minäänsä nähden, jota tunnetta ei mies milloinkaan voi tuntea
kuin kerta elämässään Eevan tytärtä kohtaan, ett'ei hän tohtinut puhua
mitään. Hän sanoi jotenkin kiireesti jäähyväiset.

Kun hän puutarhan alapuolella kulki sitä siltaa kohti, joka vei hänen
asuntoonsa, näki hän vastakkaisella rannalla, sillan toisessa päässä,
Mr Algernon Sidney Gale Jonesin, joka rauhallisesti onki rautuja.

"Ettekö tahdo koettaa onneanne virrassa tänään, sir? Ottakaa minun
vapani."

Kenelm, joka muisti että Lily oli sanonut Izaak Waltonin kirjaa
"julmaksi," pudisti päätänsä ja meni sisään huoneesen. Siellä hän
ääneti istui ikkunan ääreen ja katseli ruohokenttää ja halavia, joiden
oksat riippuivat vedessä, ja valkoisia seiniä, jotka pilkistivät niitä
ympäröivien puiden väliltä, niinkuin hän edellisenä iltana oli tehnyt.

"Ah!" jupisi hän vihdoin viimein, "jos, niinkuin luulen, vaan
kohtalaisen hyvä mies tietämättänsä tekee hyvän työn ainoastaan sillä,
että hän elää -- jollei hän yhtaikaa voi matkustaa tietänsä kehdosta
hautaan kylvämättä missä hän kulkee voiman, rikkauden ja kauneuden
siemeniä, samoin kuin huoleton tuulonen tai lenneskelevä lintu jättää
tammen, elonlyhteen ja kukan taaksensa, missä se kulkee ohi -- oi, jos
niin olisi, kuinka paljon parempi se hyvä mahtaa olla, jos mies löytää
jalomman ja puhtaamman osan omasta olennostansa siinä salaperäisessä,
selittämättömässä yhdistyksessä, jota Shakespeare ja päiväläinen
yksimielisesti sanovat rakkaudeksi; jota Newton ei milloinkaan myönnä
olevan olemassa ja jota Descartes alentaa renkaiksi nuoruuden
yhteydessä, vakuuttaen että hän rakasti kierosilmäisiä naisia sentähden
että hänen pienenä poikana ollessaan eräs kierosilmäinen tyttö katsasti
häneen hänen isänsä puutarhanmuurin toiselta puolen! Oi, tämä yhteys
miehen ja vaimon välillä olkoon mimmoinen tahansa; jos se todella on
rakkaus -- todella on se side, joka käsittää molempain sisimpää ja
parasta minää -- kuinka meidän tuleekaan joka päivä ja joka hetki
kiittää Jumalaa siitä, että Hän on tehnyt meille niin helpoksi olla
onnellisia ja hyviä!"



KUUDES LUKU.


Päivällisvieraiden luku Mr Braefieldin tykönä ei ollut niin vähäinen,
kuin Kenelm oli luullut. Kun kauppias vaimoltansa kuuli että Kenelmin
piti tulla, luuli hän osoittavansa kohteliaisuutta nuorta herrasmiestä
kohtaan sillä, että hän kutsui muutamia muita henkilöitä hänelle
seuraksi.

"Katsos, ystäväni," sanoi hän Elsielle, "Mrs Cameron on hyvä ja suora
ihminen, mutta hän ei ole erittäin hauska; ja Lily, vaikka hän on
kaunis tyttö, on niin kovin lapsellinen. Elsie kultani, me olemme
suuressa velassa tälle Mr Chillinglylle --" tässä hänen äänensä ja
katseensa ilmoittivat syvää tuntoa -- "ja meidän tulee toimittaa niin
että hänellä on niin hauskaa kuin suinkin. Minä tuon mukaani ystäväni
Sir Thomaan, ja sinä käsket Mr Ewlyn'in ja hänen vaimonsa. Sir Thomas
on hyvin järkevä mies, ja Ewlyn on hyvin oppinut. Mr Chillingly tapaa
siten ihmisiä, joiden kanssa kannattaa puhua. Niin, kun menen
kaupunkiin, lähetän sieltä paistin Growesilta."

Kun Kenelm vähää ennen kuutta tuli, oli salongissa jo ennen häntä hänen
arvoisuutensa Charles Ewlyn, Moleswichin seurakunnan pastori,
vaimoinensa, ja muhkea keski-ikäinen mies, joka Kenelmille esiteltiin
Sir Thomas Prattiksi. Sir Thomas oli arvossa pidetty kaupungin
pankkiiri. Kun esittelemisen juhlallisuus oli ohitse, meni Kenelm
Elsien luo.

"Minä luulin tapaavani Mrs Cameronin täällä. En näe häntä."

"Hän tulee kohdakkoin. Näytti siltä kun tulisi sadetta ja minä olen
lähettänyt vaunuilla hakemaan häntä ja Lilyä. Tässä he ovatkin jo!"

Mrs Cameron astui sisään puettuna mustaan silkkiin. Hän oli
aina mustassa puvussa; ja hänen jälkeensä tuli Lily siinä
saastuttamattomassa värissä, joka sopi hänen nimelleen; hänellä ei
ollut mitään muita koristuksia, kuin ohuet kultavitjat ja yksi ainoa
punainen ruusu hiuksissa. Hän oli erinomaisen suloinen; ja tämän
suloutensa ohessa hän oli hyvin ylhäisen näköinen, joka kenties tuli
hänen muotonsa ja ihonsa hienoudesta; kenties hänen käytöksensä
suloisuudesta, joka ei ollut ylpeyttä vailla.

Mr Braefield, joka oli hyvin täsmällinen mies, viittasi palvelijalleen,
ja hetkisen kuluttua ilmoitettiin että päivällinen oli valmis. Sir
Thomas tietysti vei emännän pöytään; Mr Braefield pastorin rouvan (joka
oli rovastin tytär); Kenelm Mrs Cameron'in ja pastori Lilyn.

Pöydässä sai Kenelm paikan emännän vasemmalla puolella, ja Mrs Cameron
ja Mr Ewlyn istuivat hänen ja Lilyn välillä; ja kun pastori oli
pöytärukouksen lukenut, katsoi Lily hänen ja tädin selän takaa
Kenelmiin (joka teki samoin) tehden hänelle mitä ranskalaiset sanovat
moue'ksi. Lupaus hänelle oli rikottu. Hän istui kahden täysikasvuisen
miehen, pastorin ja isännän, välillä. Kenelm vastasi tähän moue'esen
suruisella hymyilyllä ja olkapäätänsä kohoittamalla.

Kaikki olivat ääneti siksi kunnes Sir Thomas, syötyänsä soppansa ja
juotuansa ensimmäisen lasillisen sherryä, alkoi:

"Minä luulen, Mr Chillingly, että olemme tavanneet toisiamme ennen,
vaikka minulla ei silloin ollut kunnia tulla tutuksi teidän kanssanne."
Sir Thomas oli hetken aikaa vaiti ennenkuin hän jatkoi: "Siitä ei ole
pitkä aika; se oli viime baalissa Buckinghamin linnassa."

Kenelm nyykäytti päätänsä merkiksi että hän myönsi sen. Hän oli ollut
baalissa.

"Te puhuitte erään erittäin viehättävän naisen, -- erään ystäväni --
Lady Glenalvonin kanssa."

(Sir Thomas oli Lady Glenalvonin pankkiiri.)

"Minä muistan sen aivan hyvin," sanoi Kenelm. "Me istuimme
kuva-galleriassa. Te tulitte puhuttelemaan Lady Glenalvonia, ja minä
jätin paikkani teille."

"Aivan oikein; ja minä luulen että te menitte puhuttelemaan nuorta
ladya -- hyvin kaunista -- rikasta perillistä, Miss Traversia."

Kenelm taas kumarsi ja, kääntyen pois niin kohteliaasti kuin hän taisi,
alkoi puhua Mrs Cameron'in kanssa. Sir Thomas, joka oli tyytyväinen
siihen että oli vakuuttanut kuulijoitansa olevansa Lady Glenalvonin
ystävä ja olleensa hovi-baalissa, kääntyi nyt pastorin puoleen, joka,
turhaan koetettuansa saada puhetta alkuun Lilyn kanssa, innokkaasti
kuunteli baronetin puhetta, niinkuin puheenhaluinen ihminen ainakin,
jonka kauan on täytynyt olla vaiti. Kenelm koetti ujostelematta
kehittää tuttavuuttansa Mrs Cameron'in kanssa. Viimeksi-mainittu ei
kuitenkaan näyttänyt erittäin suurella innolla kuuntelevan hänen
jokapäiväistä puhettaan maisemasta ja ilmasta, vaan, kun hän ensi kerta
keskeytti itsensä, sanoi tämä:

"Sir Thomas puhui eräästä Miss Traversista: onko hän sukua erään
aatelismiehen kanssa, joka ennen oli kaartissa -- Leopold Traversin
kanssa?"

"Hän on hänen tyttärensä. Oletteko tuntenut Leopold Traversia?"

"Olen kuullut ystäväni puhuvan hänestä, mutta siitä on hyvin pitkä
aika," vastasi Mrs Cameron ja hänen äänensä ja käytöksensä osoittivat
väsymystä, joka ei ollut tavatonta; sitten hän alkoi puhua muista
asioista ikäänkuin hän olisi tahtonut poistaa tätä muistoa
ajatuksistansa.

"Lily kertoo minulle, Mr Chillingly, että te olette sanonut asuvanne Mr
Jonesin tykönä Cromwell Lodgessa. Toivon että teidän on mukava asua
siellä."

"Erittäin mukava. Asema on erinomaisen miellyttävä."

"Niin on, sitä pidetään kauneimpana paikkana koko virran rannalla ja on
tavallisesti onkijain lempipaikka; mutta luullakseni raudut ovat
käyneet harvinaisiksi; ainakin Mr Jones valittaa että hänen vanhat
hyyryläisensä hylkäävät hänen, nyt kun kalastus Thames'issa on
parantunut. Te otitte tietysti huoneet kalastuksen takia. Toivon että
se on parempi kun sen sanotaan olevan."

"Se ei juuri minuun koske; minä en paljon kalastamisesta välitä; ja
koska Miss Mordaunt sanoo sitä kirjaa 'julmaksi,' joka ensin houkutteli
minua siihen ryhtymään, niin minusta tuntuu kuin rautu olisi tullut
yhtä pyhäksi kuin krokodiilit olivat vanhoille egyptiläisille."

"Lily on turhamainen lapsi sellaisiin asioihin katsoen. Hän ei voi
kärsiä sitä että tehdään pahaa mykälle eläimelle; ja meidän puutarhamme
alapuolella on muutamia rautuja, jotka hän on kesyttänyt. Ne ottavat
ruokansa hänen kädestänsä; hän pelkää alituisesti että ne lähtevät
tiehensä ja joutuvat kiinni."

"Mutta onhan Mr Melville onkija?"

"Moniaita vuosia sitten hän joskus oli kalastavinaan, mutta minä luulen
että se vaan oli tekosyy, sillä hän makasi nurmikossa lukien tuota
'julmaa kirjaa' tahi kenties oikeammin piirtäen. Mutta nyt hän harvoin
tulee tänne ennenkuin syksyllä, jolloin on liian kylmä sellaiseen
huvitukseen."

Tässä Sir Thomaan ääni kävi niin kovaksi, että se keskeytti Kenelmin ja
Mrs Cameronin kanssapuhetta. Hän oli ottanut puheeksi muutamia
valtiollisia kysymyksiä, joissa hän ja pastori olivat eri mielipidettä,
ja väittely alkoi käydä kiivaaksi, kun Mrs Braefield todellisella
naisen hienotuntoisuudella alkoi puhua toisesta aineesta, josta Sir
Thomas kohdakkoin innostui; se koski orchidea-kasvia varten
rakennettavan kasvihuoneen järjestämistä, jota hän aikoi rakennuttaa
lähelle maatilaansa ja josta asiasta usein kysyttiin neuvoa Mrs
Cameronilta, joka katsottiin erittäin taitavaksi kukkasien hoitoa
koskevissa asioissa.

Kun rouvasväki oli mennyt pois, huomasi Kenelm istuvansa Mr Ewlynin
vieressä, joka kummastutti häntä lausumalla sievistelevän citaatin
eräästä hänen omista latinalaisista runoistaan yliopiston ajoista,
toivoi että hän viipyisi jonkun aikaa Moleswichissa, mainitsi hänelle
ne paikat naapuristossa, joita kannatti käydä katsomassa, ja tarjosi
hänelle kirjastonsa käytettäväksi, jonka hän itse luuli olevan hyvin
rikkaan sekä kreikkalaisten että latinalaisten klassikkojen parhaimpiin
painoksiin ja vanhempaan englantilaiseen kirjallisuuteen katsoen.
Kenelmistä tuo oppinut pastori oli hyvin hauska, etenkin kun Mr Ewlyn
alkoi puhua Mrs Cameronista ja Lilystä. Edellisestä hän sanoi: "Hän on
niitä naisia, joissa tyyneys on niin vallan päällä, että viipyy kauan
ennenkuin kukaan voi tietää, mitä hyvien tunteiden alivirtoja liikkuu
hämmentymättömän pinnan alla. Minä toivon kuitenkin että hän olisi
vähän vireämpi hoidokkaansa ohjaamisessa ja kasvattamisessa; se on
tyttö, joka erittäin minua miellyttää ja jota Mrs Cameron minun
luullakseni ei käsitä. Kenties kuitenkin ainoastaan runoilija ja vaan
hyvin omituinen runoilija häntä ymmärtää: Lily Mordaunt on itse runo."

"Teidän selityksenne hänestä miellyttää minua," sanoi Kenelm. "Hänessä
on jotain, joka suuressa määrässä eroaa jokapäiväisen elämän
proosasta."

"Te luultavasti tunnette Wordsworthin sanat:

    "-- -- -- -- korvansa nojaapi
    Hän moneen paikkaan salaiseen,
    Missä purot tanssivat iloiten
    Ja suloisesti porisevat,
    Ja ihanuuden, herttaisen
    Tuo kasvoihinsa lirinä."

"Nämä rivit ovat monen arvostelijan mielestä selittämättömät; mutta
Lily näyttää olevan elävä avain näihin."

Kenelmin kolkot kasvot kirkastuivat, mutta hän ei vastannut mitään.

"Ainoa mikä minua kummastuttaa ja surettaa," jatkoi Mr Ewlyn, "on
kysymys mimmoiseksi sellainen tyttö, joka jätetään aivan oman onnensa
nojaan, ilman kasvatusta, ilman opetusta, tulee täysikasvuisena naisena
käytöllisessä elämässä."

"Vähän enemmän viiniä?" kysyi isäntä, lopettaessaan kanssapuhetta Sir
Thomaan kanssa kauppa-asioista. "Eikö? -- mennäänkö rouvasväen tykö?"



SEITSEMÄS LUKU.


Salongi oli tyhjä; rouvasväki oli puutarhassa. Kenelmin ja Mr Ewlynin
kävellessä vierekkäin sitä paikkaa kohti, jossa rouvasväki oli (Sir
Thomas ja Mr Braefield seurasivat heitä vähän matkan päässä) edellinen
kysyi jotenkin jyrkästi: "Mimmoinen mies Miss Mordauntin holhoja, Mr
Melville, on?"

"Minä tuskin voin siihen vastata. Minä näen häntä hyvin vähän kun hän
on täällä. Ennen hän hyvin usein tuli tänne ja hänellä oli mukanaan
joukko nuoria miehiä, jotka asuivat Cromwell Lodgessa, sillä
Grasmeressa ei ollut heille tilaa -- luullakseni ne olivat akademiian
oppilaita. Muutaman vuoden kuluessa hän ei tuonut mukanaan noita
henkilöitä, ja kun hän itse tulee, viipyy hän vaan moniaan päivän. Hän
sanotaan olevan hyvin kevytmielinen."

Tässä keskustelu keskeytettiin. Molemmat miehet olivat, näin
puhuessansa, poikenneet suorasta tiestä nurmikolle mennäksensä naisväen
luo, ja joutuneet yksinäisille poluille, jotka kulkivat sinne tänne
pensastossa; nyt he äkkiä tulivat aukealle nurmikolle suoraan pöydän
eteen, jolla kahvia oli tarjottavana ja jonka ympärillä muut seuran
jäsenet olivat koossa.

"Minä toivon, Mr Ewlyn," kuului Elsien iloinen ääni, "että olette
kieltänyt Mr Chillinglyä papistiksi rupeamasta. Olen varma siitä että
teillä on ollut aikaa kyllin sitä tehdäksenne."

Mr Ewlyn, joka oli protestantti päästä kantapäähän vetäysi vähän
etemmäksi Kenelmistä. "Aiotteko kääntyä --" Hän ei voinut päättää
lausetta.

"Älkää olko levoton, hyvä sir. Minä vaan kerroin Mrs Braefield'ille
että olen käynyt Oxfordissa neuvottelemassa oppineen miehen kanssa
asiasta, jota paljon olen miettinyt ja joka on yhtä abstraktinen kuin
tuo naisellinen ajanviete teologiia on nyky-aikana. Minä en voi
vakuuttaa Mrs Braefieldiä siitä että Oxfordissa on muita pulmia, kuin
sellaiset jotka naisia huvittavat." Tässä Kenelm vaipui tuolille Lilyn
viereen.

Lily käänsi puoleksi selkäänsä Kenelmille.

"Olenko taas teitä suututtanut?"

Lily kohoitti hiukan olkapäätänsä, mutta ei tahtonut vastata.

"Minä pelkään, Miss Mordaunt, että luonto on teidän hyvistä
ominaisuuksistanne jättänyt pois yhden; paremman minän teissä tulisi
korvata sitä."

Lily käänsi äkkiä kasvonsa häneen päin -- taivaan valo oli käynyt
himmeäksi, mutta iltatähti tuikki taivaalla.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tuleeko minun vastata kohteliaasti vai todenmukaisesti?"

"Todenmukaisesti! Tietysti todenmukaisesti! Mikä on elämä ilman
totuutta?"

"Vaikka uskoo haltijoitakin?"

"Haltijattaret ovat tavallansa todellisia. Mutta te ette ole totinen.
Te ette ajatellut haltijattareita, kun te --."

"Kun mitä?"

"Huomasitte vikaa minussa."

"En ole varma siitä. Mutta minä tahdon teille kääntää ajatuksiani, sen
mukaan kuin itse voin niitä lukea, ja sitä varten minä turvaudun
haltijattareihin. Otaksukaamme että haltijatar on pannut vaihetetun
lapsensa ihmisen kehtoon; että hän kehtoon levittää kaikellaisia
haltijattaren lahjoja, joita ei anneta pelkille kuolevaisille; mutta
että hän unohtaa yhden inhimillisen ominaisuuden. Vaihdokas kasvaa, hän
viehättää kaikkia, jotka hänen näkevät; kaikkia hänen mielihalujansa
noudatetaan; häntä hemmoitellaan, häntä pilataan. Mutta tulee aika,
jolloin hänen ihailijansa ja ystävänsä kaipaavat tuota ainoaa
inhimillistä lahjaa. Arvatkaa mikä se on."

Lily mietti. "Minä ymmärrän mitä tarkoitatte: todenmukaisuuden,
kohteliaisuuden vastakohtaa."

"Ei, ei juuri sitä, vaikka kohteliaisuus tietämättä yhtyy siihen; se on
hyvin vaatimaton ominaisuus, hyvin epärunollinen ominaisuus;
ominaisuus, jota moni yksinkertainen ihminen omistaa; ja kuitenkaan ei
mikään haltijatar voi ilman sitä ihmisiä viehättää, kun ensimmäinen
ryppy tulee haltijattaren kasvoihin. Ettekö voi arvata mikä se on?"

"En; te suututatte minua, te loukkaatte minua;" ja Lily polki jalkaansa
maahan kiivaasti, niinkuin hän Kenelmin läsnäollessa oli tehnyt kerta
ennen. "Puhukaa selvään, minä vaadin sen."

"Miss Mordaunt, suokaa anteeksi, minä en uskalla," sanoi Kenelm ja
nousi istualta, kumartaen ikäänkuin kuningattarelle; sitten hän meni
Mrs Braefieldin luokse.

Lily istui paikallaan yhä vielä vihoissaan.

Sir Thomas otti sen tuolin, josta Kenelm oli noussut.

Eron hetki tuli. Sir Thomas oli ainoa vieraista, joka jäi yöksi sinne.
Mr ja Mrs Ewlynillä oli omat vaununsa. Mrs Braefieldin vaunut ajoivat
esille Mrs Cameronia ja Lilyä kotiin viemään.

Lily sanoi hätäisesti ja epäkohteliaasti: "Kuka ei mieluisemmin
kävelisi tällaisena iltana?" ja hän kuiskasi jotain tädillensä.

Mrs Cameron kuunteli kuiskausta, ja, tottelevainen kuin oli kaikille
Lilyn oikuille, sanoi: "Te olette hyvin kohtelias, hyvä Mrs Braefield,
mutta Lily tahtoo ennemmin käydä jalkaisin kotiin; eihän nyt näytä
sadetta tulevan."

Kenelm seurasi tädin ja hoidokkaan askeleita, ja saavutti heidät joen
reunalla.

"Kaunis ilta, Mr Chillingly," sanoi Mrs Cameron.

"Englantilainen kesä-ilta; en ole niillä paikoin maailmaa, joissa olen
käynyt, nähnyt sen vertaista. Mutta, voi, englantilaiset kesä-illat
ovat niin harvat."

"Te olette paljon matkustanut ulkomailla?"

"Paljon -- en, vähän; pää-asiallisesti jalkasin."

Lily ei ollut tähän saakka sanaakaan puhunut, ja oli käynyt pää
alaspäin. Nyt hän katsoi ylös ja sanoi mitä lempeimmällä ja
sovinnollisemmalla äänellä:

"Te olette käynyt ulkomailla," ja lisäsi sitten semmoisella
nöyryydellä, jota hän tähän saakka ei ollut milloinkaan häntä kohtaan
osoittanut, "Mr Chillingly," ja jatkoi enemmän tuttavallisesti: "Mikä
merkitys tuolla sanalla 'ulkomailla'! Kaukana itsestänsä,
jokapäiväisestä elämästänsä. Kuinka minä kadehdin teitä! Te olette
ollut ulkomailla: niin on Leijonakin --." Tässä hän ojensi itsensä, --
"minä tarkoitan holhojaani, Mr Melvilleä."

"Niin, minä olen käynyt ulkomailla; mutta kaukana itsestäni -- en
milloinkaan. Se on vanha sananparsi -- kaikki vanhat sananparret ovat
todet, enimmät uudet ovat väärät -- että ihminen vie synnyinmaata
mukanansa jalkapohjassansa."

Tässä polku kävi hiukan kapeammaksi. Mrs Cameron meni edellä, Kenelm ja
Lily jälessä; Lily kulki tietysti kuivalla polulla, Kenelm kosteassa
heinikossa.

Lily saattoi häntä pysähtymään. "Te käytte märässä ruohossa noilla
ohuilla kengillä." Lily siirtyi vaistomaisesti pois kuivalta polulta.

Vaikka tämä Lilyn puhe oli yksinkertainen ja vaikka se tuntui
luonnottomalta, kun heikko tyttö lausui sen Kenelmin kaltaiselle
gladiaatorille, niin se kuitenkin ilmaisi kokonaista naisellisuuden
maailmaa -- se ilmaisi koko sen keksimättömän maan, joka oli kätketty
oppineelle Mr Ewlynille, koko sen maan, jonka käsittämätön tyttö
valloittaa ja hallitsee, kun hän tulee vaimoksi ja äidiksi.

Tätä yksinkertaista puhetta kuullessaan ja tätä äkillistä liikettä
nähdessään, Kenelm pysähtyi ja näytti miettiväiseltä ja hämmästyneeltä.
Hän kääntyi ujosti: "Voitteko antaa minulle anteeksi kovat sanani? Minä
luulin löytäväni virheitä teissä."

"Ja siinä olitte oikeassa. Minä olen ajatellut mitä te sanoitte, ja
minä tunnen että teillä oli aivan oikein; mutta en kuitenkaan oikein
ymmärrä mitä te tarkoitatte sillä inhimillisellä ominaisuudella, jota
haltijatar ei vaihdokkaalle antanut."

"Jos en ennen uskaltanut sitä sanoa, niin vielä vähemmän uskaltaisin
sitä nyt sanoa."

"Sanokaa." Hän ei enää polkenut jalkaa, hänen silmänsä eivät
säihkyneet, ei enää ollut itsepäisyys, joka sanoi: "Minä vaadin sen;"
-- vaan tuo "sanokaa" kuului niin lempeältä, suloiselta ja
rukoilevalta.

Kenelm ei voinut sitä vastustaa, vaan rohkaisi mieltänsä ja vastasi
rohkeasti, mutta uskaltamatta Lilyä katsella:

"Tuo ominaisuus, joka on tärkeä miehille mutta vielä tärkeämpi
naisille, sen mukaan missä määrässä he ovat haltijattarien kaltaisia,
on hyvä luonto."

Lily äkkiä riensi hänen luotansa ja meni tätinsä tykö, käyden märässä
ruohossa.

Kun he saapuivat puutarhan portille astui Kenelm esiin ja aukaisi sen.
Lily meni ylpeästi hänen ohitsensa; he saapuivat huoneen ovelle.

"Minä en tämmöisellä ajalla pyydä teitä sisään tulemaan," sanoi Mrs
Cameron. "Se olisi vaan valheellista kohteliaisuutta."

Kenelm kumarsi ja vetäysi pois. Lily lähti tätinsä luota, meni Kenelmin
tykö ja ojensi hänelle kätensä.

"Minä aion miettiä teidän sanojanne, Mr Chillingly," sanoi hän
majesteetillisen näköisenä. "Nyt luulen teidän olevan väärässä. Minä en
ole pahaluontoinen; mutta" -- tässä hän taukosi ja lisäsi sitten
ylpeydellä, joka olisi ollut inhoittava, jos hän ei olisi ollut niin
kaunis -- "minä annan teille kaikissa tapauksissa anteeksi."



YHDEKSÄS LUKU.


Moleswichin lähestössä oli monta kaunista huvilaa, ja niiden omistajat
olivat yleensä varakkaat, ja kuitenkaan siellä ei ollut sanottavasti
seuraelämää -- kenties siitä syystä että, vaikka niiden joukossa ei
ollut yhtään henkilöä tuosta niin sanotusta "aristokraatisesta
luokasta," niin oli kuitenkin aristokraatisia vaatimuksia. Mr A--n
perhe, joka oli rikastunut keinottelun kautta, kohoitti nenäänsä
Mr B--n perheelle, joka oli rikastunut vielä enemmän rihkamakauppiaana,
ja Mr B--n perhe kohoitti olkapäitään Mr C--n perheelle, joka oli
tullut rikkaammaksi kuin kukaan heistä pantin-lainaajana ja jonka vaimo
käytti timantteja, mutta puhui murteellisesti. Englanti olisi niin
aristokraatinen yhteiskunta, ett'ei kukaan voisi siinä elää, jos voisi
hävittää sitä, jota nyt sanotaan "aristokratiiaksi." Braefieldin perhe
oli ainoa, joka todella vei Moleswichin seuraelämän vastakkaiset
atoomit yhteen, osaksi sentähden että se yleensä myönnettiin olevan
etevin perhe siellä, syystä että he eivät ainoastaan olleet asuneet
siellä kauan (Braefieldin suku oli neljä sukupolvea omistaneet
Braefieldvillen), vaan myöskin sen rikkauden takia, jonka olivat
saavuttaneet sillä kauppa-toimen alalla, joka katsotaan korkeimmaksi,
ja sentähden että heidän kartanonsa pidettiin komeimpana koko seudussa;
mutta etupäässä sentähden että Elsiellä, vaikka hän oli vilkas ja
iloinen, oli luja tahto (jota hänen karkaamishullutuksensa osoitti),
ja, kun hän sai ihmisiä yhteen, pakoitti hän ne olemaan kohteliaat
toinen toisillensa. Hän oli alkanut tätä tointansa pitämällä
lastenkemuja, ja kun lapset tulivat ystäviksi niin vanhempainkin täytyi
likemmin tutustua toistensa kanssa. Mutta hänen yrityksensä olivat
vasta hiljan aloitetut, ja niiden vaikutuksia ei vielä voitu nähdä.
Vaikka siis Moleswichissa tuli tunnetuksi että nuori herrasmies,
baronetin arvon ja suuren tilan perillinen, oleskeli Cromwell Lodgessa,
niin A--n, B--n ja C--n puolesta ei koetettukaan tehdä tuttavuutta
hänen kanssansa. Pastori, joka kävi Kenelmin luona Braefieldin
päivällisen jälkeisenä päivänä, kertoi hänelle seura-elämän tilaa tällä
seuduin. "Te tiedätte nyt," sanoi hän, "että se ei ole kohteliaisuuden
puutteesta naapureissani kuin he eivät tarjoa teille mitään vaihtelua
yksinäisyyden hauskuudessa. Se tulee ainoastaan siitä, että he ovat
ujoja, mutta ei siitä että ovat epäkohteliaita. Ja sentähden minä,
vaikka se kenties näyttää liian rohkealta, kehoitan teitä käymään
pappilassa joka aamu tahi ilta, jolloin olette kyllästynyt omaan
seuraanne -- voitte esimerkiksi juoda teetä meillä tänä iltana -- te
tapaatte silloin nuoren ladyn, jonka sydämen te jo olette voittanut."

"Jonka sydämen olen voittanut!" änkytti Kenelm, ja lämmin veri nousi
hänen poskillensa.

"Mutta," jatkoi pastori hymyillen, "hänellä ei ainakaan nyt ole mitään
naimistuumia teihin katsoen. Hän on vaan kahdentoista vuoden vanha --
minun pikku tyttöni Clemmy."

"Clemmy! -- Hän on teidän tyttärenne. Sitä en tiennyt. Minä varsin
mielelläni tulen teille."

"Minä en tahdo pitemmältä estää teitä huvistanne. Taivas on nyt
kylläksi pilvinen kalan syödä. Mitä kärpäsiä te käytätte?"

"Totta puhuakseni niin epäilen tokko virta erittäin viehättää minua
rautuihin katsoen, ja minua enemmän miellyttää kuljeskeleminen teitä ja
polkuja pitkin kuin 'Hiljaisen onkian yksinäinen asema.'"

"Minä olen väsymätön käymämies, ja tämän paikan ympäristö hyvin minua
miellyttää. Sitäpaitsi," lisäsi Kenelm, joka huomasi että hänen tuli
löytää joku pätevämpi syy, kuin seudun kauneus, siihen että hän niin
kauan asui Cromwell Lodgessa -- sitäpaitsi -- aion käyttää suuren osan
aikaani lukemiseen. Minä olen ollut hyvin laiska viime aikoina, ja
tämän paikan yksinäisyys on varmaan lukemiseen sovelias."

"Ettehän aio ruveta mihinkään oppineesen ammattiin?"

"Oppineesen ammattiin!" vastasi Kenelm. "Se on väärä lausetapa, jota
meidän tulisi kokonaan poistaa kielestämme. Kaikilla mitoilla
nykyaikana on sama määrä oppia. Sotilas-ammatin tieteellisyys on
kohoitettava, skolastisuuden tieteellisyys on alennettava: Ministerit
halveksivat latinan ja kreikan kielen käyttämistä. Ja sellaisetkin
rehelliset opit kuin lakitiede ja lääketiede ovat sovitettavat maun ja
säädyllisyyden vaatimuksien mukaan kouluissa nuoria ladyjä varten. Ei,
minä en aio ruveta mihinkään sellaiseen ammattiin! mutta kuitenkaan ei
sellainen oppimaton mies kuin minä olen mahda tulla pahemmaksi siitä
että hän silloin tällöin vähin lukee."

"Te näytätte olevan huonosti varustettu kirjoilla täällä," sanoi
pastori katsellen ympäri huonetta, jossa eräällä pöydällä nurkassa oli
puolikymmentä vanhaa kirjaa, jotka nähtävästi eivät olleet hyyryläisen
vaan isännän omat. "Mutta niinkuin jo sanoin, minun kirjastoni on
teille avoinna. Mitä kirjallisuuden haaraa te enin rakastatte?"

Kenelm oli ja näytti hämmästyneeltä. Mutta hetken aikaa vaiti oltuansa,
hän vastasi:

"Kuta etäämpänä se on meidän ajasta, sitä parempi minulle. Te sanoitte
että kirjakokoelmanne on rikas keskiajan kirjallisuudesta. Mutta
uudenaikaiset götit ovat niin jälitelleet keski-aikaa, että minä yhtä
hyvin voisin lukea Chaucerin käännöksiä, tai muuttaa asumaan Wardour
kadun varrelle. Jos teillä on kirjoja, jotka koskemat niiden
elämäntapoja ja oloja, jotka tieteen uusimman tutkimuksen mukaan olivat
meidän puoli-inhimilliset esi-isämme välitilassa meri-elävän ja
gorillan välillä, niin mieleni tulisi hyvin ylennetyksi lainaamalla
niitä."

"Valitettavasti," sanoi Mr Ewlyn nauraen, "ei yhtään sellaista kirjaa
ole meille jätetty."

"Ei yhtään sellaista kirjaa? Te varmaankin erehdytte. Niitä täytyy olla
paljonkin jossain. Minä myönnän koko sen ihmeellisen keksimistaidon,
joka romanttisen runouden luojille omistetaan; mutta kuitenkaan ei
kukaan tämän kirjallisuuden valtakunnan etevimmistä mestareista -- ei
Scott, ei Cervantes, ei Goethe, ei Shakespearekaan -- olisi voinut
uskoa voivansa uudestaan rakentaa entisyyttä ilman sellaisia aineita,
joita löysivät niissä kirjoissa, jotka siitä kertovat. Ja vaikka minä
yhtä kernaasti myönnän että meillä nyt on romanttisen runouden luoja,
joka on paljoa kekseliäämpi heitä -- joka suurimmassa määrässä vetoo
meidän herkkäuskoisuuteemme ja tekee sitä miellyttävällä tavalla --
niin en kuitenkaan käsitä että tämäkään verraton romaaninkirjoittaja
niin voi lumota järkeämme, että voisimme uskoa, että jos Miss
Mordauntin kissa ei tahdo kastella jalkojansa, tulee se luultavasti
siitä että sen esi-isät historian edellisellä ajalla asuivat kuivassa
Egyptin maassa; tahi että, kun joku etevä puhuja, niinkuin Pitt tahi
Gladstone, kohteliaasti hymyillen, jonka kautta hänen koiranhampaansa
tulevat näkyviin, vastustaa jonkun vastustajan hyökkäystä, hän sillä
ilmoittaa polveutuvansa 'puoli-inhimillisistä esi-isistä,' joiden oli
tapa purra vihollisiansa. Toden totta -- täytyy vielä löytyä kirjoja,
jotka joku filosoofi ennen Adamin syntymistä on kirjoittanut, jotka
antavat vahvistusta tällaisille runollisille keksinnöille, vaikka se
olisikin vaan myytillinen satu. Toden totta, jotkut aikaiset
aikakauskirjailijat ovat varmaankin todistaneet, että he ovat nähneet,
nähneet omin silmin niitä isoja gorilloja, jotka kaappivat päällänsä
karvaisen verhonsa miellyttääksensä heidän sukuisia nuoria ladyja, ja
että he panivat muistoon yhden eläimen askel askeleelta tapahtuvan
muutoksen toiseksi. Sillä, jos te sanotte minulle että mainittu
kuuluisa romaaninkirjoittaja on ainoastaan varovainen tiedemies, ja
että meidän täytyy otaksua hänen keksintönsä niiden säännöllisten
lakien mukaan, jotka ilmoittavat todisteita ja teko-asiaa, niin ei
löydy yhtään mahdotonta kummitusjuttua, joka ei paremmin tyydytä
epäilijän tervettä järkeä. Mutta jos teillä ei sellaisia kirjoja ole,
niin lainatkaa minulle ennemmin epäfilosoofiset mitkä teillä on --
joissa on puhe magiiasta esimerkiksi -- filosoofisesta kivestä --."

"Minulla on moniaita sellaisia," sanoi pastori nauraen, "saatte itse
valita."

"Jos nyt menette kotiapäin, niin sallikaa minun saattaa teitä vähän
matkaa -- minä en vielä tiedä missä kirkko ja pappila ovat, ja minun
tulee kuitenkin tietää se, ennenkuin tulen teille illalla."

Kenelm ja pastori astuivat hyvin tuttavallisesti rinnakkain sillan yli
ja sille puolelle jokea, jossa Mrs Cameronin huvila oli. Kun he
kulkivat huvilan takana olevan puutarhan aidan ohi, keskeytyi Kenelm
keskellä erästä lausetta, joka oli Mr Ewlyniä miellyttänyt, ja pysähtyi
yhtä äkisti tien viertä muodostavalle pientareelle. Vähän matkan päässä
hänestä seisoi vanha talonpoikainen vaimo, jonka kanssa Lily, joka oli
aidan toisella puolella, puhui. Mr Ewlyn ei ensin huomannut mitä Kenelm
näki; hän kääntyi katsellaksensa häntä, ihmeissään siitä että hän niin
äkkiä pysähtyi ja vaikeni. Tyttö pisti pienen korin muijan käteen, joka
sitten kumarsi ja lausui hiljaisella äänellä: "Jumala teitä
siunatkoon." Vaikka nämä sanat lausuttiin hyvin hiljaa, kuuli Kenelm ne
kuitenkin ja sanoi hajamielisesti Mr Ewlynille: "Löytyykö suurempaa
yhdyssidettä tämän elämän ja tulevaisen elämän välillä, kuin Jumalan
siunaus, jota vanhan huulet anovat nuorelle?"



KYMMENES LUKU.


"Miten miehenne on, Mrs Haley?" sanoi pastori, joka nyt oli saapunut
sille paikalle, jossa vanha vaimo seisoi -- ja johon Lilyn kauniit
kasvot vielä olivat käännetyt -- ja Kenelm seurasi häntä hitaasti.

"Kiitoksia kysymästä, sir, hän on parempi -- hän on nyt ylhäällä. Tämä
nuori lady on hankkinut hänelle voimia --."

"Vaiti!" sanoi Lily punastuen. "Kiiruhtakaa kotia nyt; te ette saa
antaa hänen vartoa päivällistä."

Muija niiasi taas ja kiiruhti nopein askelin pois.

"Te ette kenties tiedä, Mr Chillingly," sanoi Mr Ewlyn, että Miss
Mordaunt on paras lääkäri täällä? Mutta jos hän yhä edelleen parantaa
niin monta, niin varmaankin hänen sairaansa lukumäärä tulee häntä
rasittamaan."

"Siitä on vaan muutamia päiviä," sanoi Lily, "kuin te soimasitte minua
parhaimmasta parantamisesta, minkä olen tehnyt."

"Minä? -- Ah! Minä muistan; te luuloittelitte tuota yksinkertaista
Magde nimistä lasta että oli taikavoima siinä arrovijuuressa, jonka
sille lähetitte. Myöntäkää ansainneenne soimausta."

"En, sitä en ansainnut. Minä valmistan arrovijuurta, ja enkö minä ole
haltiatar? Mr Ewlyn, minä juuri sain niin kauniin kirjeen Clemmyltä,
jossa hän kutsuu minua luoksensa tänä iltana hänen uutta laterna
magikaansa katsomaan. Oletteko hyvä ja sanotte hänelle että minä tulen?
Ja -- muistakaa -- ei yhtään toria."

"Vaan kaikki magillista?" sanoi Mr Ewlyn; "niinkö?"

Lily ja Kenelm eivät tähän saakka olleet sanaakaan puhuneet toisilleen.
Lily oli vastannut Kenelmin kumarrukseen vakaasti päätään
nyykäyttämällä. Mutta nyt hän ujosti kääntyi häneen ja sanoi: "Minä
otaksun että olette kalastanut koko aamun?"

"En ole, kalat tällä paikalla ovat erään haltiattaren suojeluksen alla
-- jota en uskalla loukata."

Lilyn kasvot kirkastuivat ja hän ojensi Kenelmille kätensä aidan yli.
"Hyvästi, minä kuulen tätini äänen -- nuo ilkeät ranskalaiset verbit!"

Hän katosi pensaiden väliin, josta he kuulivat hänen nuorella
sointuvalla äänellä laulavan itsekseen.

"Tällä lapsella on kultainen sydän," sanoi Mr Ewlyn, kun nuo kaksi
miestä kulkivat edelleen. "Minä en liioitellut kun sanoin että hän on
paras lääkäri tässä kylässä. Minä luulen että köyhät todella uskovat
hänen olevan haltiattaren. Me lähetämme tietysti pappilasta
tarvitsevaisille pitäjäläisillemme ruokaa ja viiniä; mutta se ei
milloinkaan näy tekevän niille niin hyvää kuin hänen vähäiset
ruokalajit, joita hän omilla hennoilla käsillään valmistaa; en tiedä
huomasitteko korin, jonka vanha vaimo otti mukaansa. -- Miss Lily on
opettanut Will Somersin tekemään erittäin kauniita pieniä koria; ja hän
panee ruokatavaroitansa koreihin, jotka hän koristaa nauhoilla. Se on
korien näkeminen, joka herättää sairaan ruokahalua, ja lasta voi syyllä
nyt sanoa haltiattareksi; mutta minä soisin että Mrs Cameron pitäisi
vähän enemmän huolta hänen kasvatuksestaan."

Kenelm huokasi, mutta ei mitään vastannut.

Mr Ewlyn alkoi nyt puhua oppineista aineista ja niin he tulivat kylän
näkyville, jolloin pastori pysähtyi ja osoitti kirkkoa, jonka tornin
huippu kohosi vähän vasemmalla ja jonka vieressä kasvoi kaksi vanhaa
ebenholtsipuuta, jotka osaksi varjosivat hautausmaata, ja takana
haamoitti pappila puutarhan pensaiden väliltä.

"Nyt tiedätte tien," sanoi pastori, "suokaa anteeksi että jätän teidät
nyt, minun täytyy monessa paikassa käydä; muiden muassa Haley raukan
luona, joka on tuon vanhan vaimon mies, jonka näitte. Minä luen hänelle
yhden luvun raamatusta joka päivä; mutta minä luulen että hän kuitenkin
uskoo haltiattarien taikaa."

"Parempi on uskoa liikaa kuin liian vähän," sanoi Kenelm; ja hän lähti
kylään, jossa hän Willin luona puoli tuntia katseli niitä kauniita
koria, joita Lily oli opettanut Willin tekemään. Kun hän sitten palasi
hitain askelin kotiapäin, poikkesi hän hautausmaalle.

Kirkko, joka oli rakennettu kolmannellatoista vuosisadalla, ei ollut
iso, mutta epäilemättä kyllin suuri pitäjälleen, koska siinä ei näkynyt
mitään uudenaikaisen lisärakennuksen merkkiä; se ei ollut korjausta
tarvinnut. Vuosisadat olivat ainoastaan vaalentaneet sen lujia seiniä,
joita ne paksut muuratti-rungot, jotka kohoittivat ylöspyrkiviä
lehtiänsä uhkean tornin huippuun saakka, yhtä vähän vahingoittivat kuin
hennommat ruusut, jotka kiertelivät noin jalan korkealle mahtavia
pylväitä pitkin. Hautausmaan asema oli erittäin mukava: pohjoisessa
suojeli sitä ylöspäin kohoava, metsäinen kukkula, joka aleni niitä
reheviä niittyjä kohti, joiden läpi joki kierteli niin lähellä että sen
lirisevä hulina kuului tyynenä päivänä. Kenelm istui vanhalle haudalle,
joka nähtävästi menneinä aikoina oli valmistettu jollekin
korkeasukuiselle henkilölle, mutta jonka hautakirjoitus oli kokonaan
kulunut pois.

Paikan hiljaisuus ja yksinäisyys erittäin miellytti hänen miettiväistä
mieltänsä; ja hän viipyi siellä kauan unohtaen aikaa ja tuskin kuullen
kellon kaikua, joka muistutti sen kulkua.

Silloin äkkiä lankesi varjo -- ihmismuodon varjo -- nurmelle, johon
hänen haaveksivat silmänsä olivat luodut. Hän katsoi hämmästyneenä ylös
ja näki Lily'n seisovan edessänsä ääneti ja liikkumattomana. Tytön kuva
oli tällä hetkellä niin hänen mielessänsä, että hän vapisi pelosta
ikäänkuin ajatukset olisivat loihtineet hänen haamunsa esiin. Lily
ensiksi puhui.

"Te myöskin täällä?" sanoi hän hyvin hiljaa, melkein kuiskaten.

"Myöskin!" toisti Kenelm nousten seisoalleen; "myöskin! Eihän se ole
kumma että minun, joka olen muukalainen täällä, tekee mieli katsella
kylän enin kunnioitettavaa rakennusta. Välinpitämättöminkin matkustaja
poikkee tieltä, kun hän on pysähtynyt jonkun kaukaisen asumuksen
tykönä. jossa eläviä ihmisiä asuu, mennäksensä katsomaan kuolleiden
hautauspaikkaa. Mutta minua ihmetyttää että te, Miss Mordaunt, olette
mieltynyt tähän paikkaan."

"Se on minun lempipaikkani," sanoi Lily, "ja on aina ollut niin. Minä
olen monta tuntia istunut tällä hautakivellä. On niin omituista
ajatella, ettei kukaan tiedä kuka sen alla lepää. Vaikka 'Moleswichin
tien-opas' kertoo kirkon historiaa sen kuninkaan hallituksesta saakka,
jonka aikana se rakennettiin, niin se vaan arvaamalla uskaltaa mainita
että tämä hauta, joka on suurin ja vanhin koko hautuumaalla, on erään
Montfichet-perheen jäsenen, joka perhe kerran oli hyvin mahtava
kreivikunnassa ja Henrik VI:nen hallituksen ajasta on ollut sammunut.
Mutta," lisäsi Lily, "siinä ei ole ainoatakaan kirjainta jäljellä
nimestä Montfichet. Minä olen löytänyt enemmän kuin kukaan muu -- minä
opin sitä tarkoitusta varten göötiläistä kirjoitusta; katsokaa tähän,"
ja hän osoitti pientä paikkaa, josta sammal oli raavittu pois.
"Näettekö noita merkkiä, eikö ne ole XVIII? ja katsokaa vielä
numeroiden yläpuolisella rivillä ELE. Se on varmaan ollut eräs Eleanor,
joka kuoli kahdeksantoista vuoden vanhana."

"Minusta on luultavampaa että numerot ilmoittavat kuolin vuotta,
kenties 1318; ja sen mukaan kuin minä voin göötiläistä kirjoitusta
selittää, niin luulen että se on AL eikä EL, ja näyttää siltä kuin
olisi ollut joku kirjain L:n ja toisen E:n välillä, joka nyt on
kulunut. Itse hauta luultavasti ei ole minkään mahtavan perheen hauta,
joka silloin asui tällä seuduin. Niiden haudat olivat tavallisesti
kirkossa, useimmiten niiden omissa hautakappelissa."

"Älkää koettako minun luuloani hävittää," sanoi Lily, päätänsä
pudistaen; "te ette voi sitä tehdä, sillä minä tunnen hänen historiansa
liian hyvin. Hän oli nuori ja joku rakasti häntä ja rakensi hänen
haudallensa kauneimman hautakiven minkä hän voi hankkia; ja katsokaa
kuinka pitkä hautakirjoitus mahtoi olla! kuinka paljon se on mahtanut
puhua hänen hyvyydestänsä ja sulhon surusta! Ja sitten sulho lähti
pois, hauta joutui rappiolle ja tytön kohtalo on unohdettu."

"Hyvä Miss Mordaunt, tämä on todella haaveellinen romaani, jonka olette
kehrännyt näin heikosta lankasta. Mutta jos se olisikin totta, niin ei
ole mitään syytä uskoa että ihminen on unohdettu, vaikka hautaa ei ole
hoidettu."

"Kenties ei niin ole," sanoi Lily miettiväisesti. "Mutta jos minä voin
katsoa alas maan päälle, kun olen kuollut, niin luulen että minua
ilahuttaa nähdä etteivät ne, jotka kerran olivat minua rakastaneet,
heitä hautaani hoitamatta."

Hän astui näin puhuen vähän Kenelmistä ja meni pienelle hautakummulle,
joka näytti olevan hiljan luotu; pään kohdalla oli yksinkertainen risti
ja sitä ympäröi kapea reunus kukkia. Lily rupesi polvilleen kukkaisten
viereen ja otti pois muutaman heinänkorren. Sitten hän nousi ja sanoi
Kenelmille, joka oli häntä seurannut ja nyt seisoi hänen vieressänsä:

"Hän oli vanhan Mrs Haley paran pieni lapsenlapsi. Minä en voinut häntä
parantaa, vaikka tein kaikki minkä voin; hän rakasti hyvin minua ja
kuoli minun sylissäni. Ei; minun ei tule sanoa että hän 'kuoli,'
varmaankaan ei ole mitään kuolemaa. Se on vaan elämän vaihtamista:

    "Vähempi kuin tila kahden ilma-aallon välillä,
    Inehmoisen sielun sekä ruumiin tyhjäväli on!"

"Kuka niin sanoo?" kysyi Kenelm.

"En tiedä; minä olen oppinut sen Leijonalta. Ettekö usko että ne ovat
tosia?"

"Kyllä! Mutta totuus ei herätä meissä ajatusta jättää tätä elämän
näyttämöä toisen edestä, joka on enimmille meistä mieluisempi. Katsokaa
kuinka suloinen ja kaunis ja loistava koko tämä kesämaisema on;
hakekaamme siitä puheenaihetta, eikä hautausmaasta, jolla seisomme."

"Mutta eikö löydy kauniimpaa kesämaisemaa, kuin se, jota nyt näemme, ja
jota me parhaiten näemme, ikäänkuin unessa, kun otamme puheenaihetta
hautuumaalta?" Vastausta odottamatta Lily jatkoi: "Minä istutin nämä
kukat; Mr Ewlyn oli äkäinen minulle ja sanoi että se oli paavillista!
Mutta hän ei hennonut repiä niitä ylös; minä tulen hyvin usein tänne
niitä katselemaan. Luuletteko että se on väärin? Pikku Nell-parka! hän
rakasti niin kukkasia. Ja Eleanor isossa haudassa, hänkin kukaties
tunsi jonkun, joka kutsui häntä nimellä Nell; mutta hänen hautansa
ympärillä ei ole yhtään kukkasia -- Eleanor-raukkaa!"

Hän otti kukkaisvihon, joka oli hänen rinnassaan, ja kun hän astui
haudan ohitse, pani hän sen murenneelle kivelle.



YHDESTOISTA LUKU.


He lähtivät hautuumaalta ja menivät Grasmereen päin. Kenelm astui Lilyn
vieressä; he eivät sanaakaan puhuneet keskenään, ennenkuin tulivat
kylän näkyville.

Silloin Lily äkisti pysähtyi, kohoitti suloiset kasvonsa häntä kohti ja
sanoi:

"Minä sanoin teille että miettisin sitä, jota eilen illalla minulle
sanoitte. Minä olen sitä tehnyt ja tunnen että minulla on syytä kiittää
teitä. Te olitte varsin hyvä; minä en ole milloinkaan ennen luullut
että olen pahaluontoinen, ei kukaan ole milloinkaan sitä minulle
sanonut. Mutta nyt ymmärrän mitä tarkoitatte -- väliin minun tunteeni
kiihoittuvat, ja silloin minä näytän siltä. Mutta miten minä sitä
teille näytin, Mr Chillingly?"

"Ettekö kääntänyt selkäänne minulle kun minä istuin teidän viereenne
Mrs Braefieldin puutarhassa, ja ette vastanneet, kun kysyin olinko
teitä loukannut?"

Lilyn kasvot kävivät tulipunaisiksi ja hän sammalti vastaessansa:

"Minä en ollut loukkaantunut, minä en ollut suutuksissa, se oli vielä
pahempaa."

"Pahempaa -- mitä se voi olla?"

"Minä pelkään että se oli kateutta."

"Kateutta, mistä -- ketä kohtaan?"

"En tiedä miten sitä selittää; kun oikein asiaa mietin, pelkään että
täti on oikeassa, ja että haltiatar-sadut panevat hyvin tuhmia ja
joutavia ajatuksia päähämme. Kun Cinderellan sisaret menivät kuninkaan
baaliin ja Cinderella jäi yksin kotiin, eikö hänen silloin tehnyt mieli
lähteä mukaan? Eikö hän sisariansa kadehtinut?"

"Minä ymmärrän -- Sir Charles puhui hovibaalista."

"Ja te puhuitte siellä kauniiden ladyjen kanssa -- ja -- oi! minä olin
niin tuhma että olin alakuloinen."

"Te, joka ensi kerta toisiamme tavatessa ihmettelitte kuinka ihmiset,
jotka voisivat asua maalla, mieluisemmin asuvat kaupungissa, te puhutte
siis väliin ristiin ja ikävöitsette suurta maailmaa, joka on näiden
rauhaisain joenrantojen ulkopuolella. Te tiedätte olevanne nuori ja
kaunis, ja tahtoisitte tulla ihailluksi!"

"Ei se juuri sitä ole," sanoi Lily, ja hänen tunnokkaat kasvonsa
osoittivat hämmästystä, "ja parempina hetkinäni, jolloin 'parempi
minäni' tulee esiin, tiedän kyllä etten ole luotu sitä suurta maailmaa
varten, josta te puhutte. Mutta katsokaa --" tässä hän taas taukosi, ja
koska he nyt tulivat puutarhaan, vaipui hän väsyneenä käytävän vieressä
olevalle penkille istumaan. Kenelmkin istui ja odotti että hänen piti
lopettaman katkaistua lausettaan.

"Katsokaa," jatkoi Lily, silmät ujosti alaspäin luoden ja muodostaen
suuria kehiä hiekkaan pienellä jalallaan, "kotona on minua aina, niin
kauas kuin minä voin muistaa, kohdeltu niinkuin olisin -- mitä minä
sanon? korkeasukuisen ladyn lapsi. Leijonakin, joka on niin jalo, niin
ylevä, näytti jo silloin, kun olin lapsi, luulevan minua pieneksi
kuningattareksi; kerran kun olin valehdellut, hän ei ensinkään minua
nuhdellut, mutta en ole milloinkaan nähnyt häntä niin suruisena ja
suuttuneena kuin silloin kun hän sanoi: 'Älkää milloinkaan enää
unohtako olevanne lady?' Ja, mutta minä väsytän teitä --."

"Väsytätte minua, ei suinkaan! jatkakaa."

"En, minä olen sanonut kylläksi selittääkseni miksi minulla väliin on
ylpeät ajatukset, ja turhamaiset ajatukset; ja miksi minä silloin
sanoin itselleni: 'Kenties minun oikea paikkani on noiden ylhäisten
ladyjen piirissä, jotka hän --' mutta se on nyt kaikki ohitse." Hän
nousi äkkiä suloisesti nauraen, ja riensi Mrs Cameronin luo, joka
hitaasti kulki pitkin puutarhan käytävää kirja kädessä.



KAHDESTOISTA LUKU.


Se oli hyvin pieni iloinen seura, joka tänä iltana oli pappilaan
kokoontunut. Lily ei ollut tiennyt että hän saisi tavata Kenelmiä, ja
hänen kasvonsa kirkastuivat ihmeellisesti, kun Kenelm hänen sisään
tullessaan kääntyi pois kirjahyllyiltä, joihin Mr Ewlyn oli hänen
huomiotansa tarkkauttanut. Mutta sen sijaan että Lily olisi häntä
lähestynyt, juoksi hän ulos kentälle, jossa Clemmy ja joukko muita
lapsia tervehti häntä ilohuudoilla.

"Ettekö tunne Macleanen 'Juvenalia?'" sanoi arvoisa oppinut; "te
tulette pitämään siitä paljon -- tässä se on -- posthuminen teos, Georg
Long'in ulosantama. Minä voin lainata teille Munro'n Lucretius nimisen
kirjan vuodesta 69. Ah! meillä on vielä muutamia oppineita asettaa
saksalaisia vastaan."

"Minua suuresti ilahuttaa kuulla sitä," sanoi Kenelm. "Tulee olemaan
pitkä aika, ennenkuin ne mielivät kilpailla meidän kanssa siinä
leikissä, jota Miss Clemmy nyt paraikaa järjestää kentällä ja jossa
Englanti on saavuttanut euroopalaista mainetta."

"Minä en teitä käsitä. Mikä kaikki se on?"

"Kissa nurkassa. Jos suvaitsette, niin menen ulos katsomaan pääseekö
kissa matolle." Kenelm meni ulos lasten tykö, joiden joukossa Lily ei
näyttänyt olevan vähimmin lapsellinen. Hän hylkäsi kaikki Clemmyn
kehoitukset tulla leikkimään heidän kanssaan ja istui vähän matkan
päässä olevalle penkille toimettomana katsojana. Hänen silmänsä
seurasivat Lily'n nopeita liikkeitä, hänen korvansa huokuivat sisäänsä
hänen iloisen naurunsa sointuisuutta. Oliko tämä todella sama tyttö,
jonka hän oli nähnyt hoitavan kukkasia hautakivien välillä! Mrs Ewlyn
tuli käyden kentän poikki ja istui penkille Kenelmin viereen. Mrs Ewlyn
oli erittäin sivistynyt nainen; kuitenkaan hän ei ollut peloittava,
vaan päinvastoin miellyttävä ja hauska; ja vaikka naapuriston ladyt
sanoivat että hän puhui niinkuin kirja, niin hänen äänensä lempeys
poisti tämän loukkauksen.

"Minä luulen, Mr Chillingly," sanoi hän, "että minun tulee pyytää
anteeksi mieheni kutsumusta sellaiseen, joka tietysti teille on yhtä
vähäpätöinen kuin lastenkemut. Mutta kun Mr Ewlyn kutsui teitä tulemaan
meille tänä iltana, niin hän ei tiennyt että Clemmykin oli kutsunut
nuoret ystävänsä. Hän oli toivonut saavansa puhua teidän kanssanne
lempi-opinnoistansa."

"Ei ole niin pitkä aika siitä kun minä kouluni lopetin, etten katsoisi
puolta lupapäivää paremmaksi kuin luentoa, vaikka sen pitäisikin niin
miellyttävä opettaja kuin Mr Ewlyn --

    "Oi, vuodet herttaiset -- ken vielä lapseksi
    Ei tulla tahtoisi, jos voisi vaan?"

"Ei," sanoi Mrs Ewlyn nauraen vakaasti. "Kuinka se, joka on aloittanut
niin loistavan tien kuin Mr Chillingly, voi toivoa menevänsä takaisin
ja taas yhtyä pienien poikien joukkoon?"

"Mutta, hyvä Mrs Ewlyn, ne sanat, jotka lausuin, olivat tulleet miehen
sydämestä, joka jo oli voittanut kaikki kilpailijat sillä
kilpailukentällä, jonka hän oli valinnut, ja joka sillä hetkellä oli
nuoruuden ja maineen kukoistus-ajassa. Ja jos sellainen mies
sellaisella elämänsä ajalla voi toivoa 'vielä kerta lapseksi
muuttuvansa,' niin se varmaankin oli silloin kun hän ajatteli
koulupojan lupa-aikaa ja tahtoi päästä siitä toimesta, jota hän oli
tuomittu oppimaan miehenä."

"Ne sanat, jotka lausuitte, ovat luullakseni Childe Haroldista, ja
teidän ei tule sovittaa ihmiskuntaan yleensä tätä tunnon-ilmausta
runoilijalta, joka on niin itsemiettiväinen (jos saan tätä lausetapaa
käyttää), ja jonka tunnon-ilmaukset usein ovat niin alakuloiset."

"Te olette oikeassa, Mrs Ewlyn," sanoi Kenelm suoraan. "Mutta kuitenkin
on koulupojan lupa-aika hänelle onnellinen asia, ja ihmisten joukossa
yleensä on varmaankin moni, joka mielellään tahtoisi sitä takaisin. Mr
Ewlyn itse, luullakseni."

"Mr Ewlynillä on nyt lupa-aikansa. Ettekö näe hänen seisovan tuolla
ikkunan ulkopuolella? Ettekö kuule hänen nauravan? Hän on jälleen lapsi
iloisen lapsijoukkonsa piirissä. Minä toivon että viivytte jonkun ajan
tällä seudulla ja olen varma siitä, että te ja hän tulette mieltymään
toinen toiseenne. Ja hänelle on niin erinomainen huvi saada puhua
oppineen miehen kanssa, niinkuin te olette."

"Suokaa anteeksi, minä en ole oppinut -- se on hyvin suuri kunnianimi,
joka ei sovi niin laiskalle ja vähäpätöiselle miehelle kirjallisten
tietojen pinnalla, kuin minä olen."

"Te olette liian vaatimaton. Minun miehelläni on jäljennös niistä
runoista, joista Cambridgessa saitte palkinnon, ja hän sanoo että
'latina niissä on oikein kaunista.' Minä lausun hänen omat sanansa."

"Latinalaisten runojen kirjoittaminen on vaan lapsenleikkiä, eikä
todista juuri muuta kuin että niiden kirjoittajalla on ollut opettajana
hieno-aistinen oppinut mies, niinkuin minun on ollut laita. Mutta se on
erinomainen hyvä onni, kun realistinen oppinut voi kasvattaa toista
reaalista oppinutta ja yksi Kennedy voi luoda yhden Munron. Mutta
palataksemme tuohon hauskempaan kysymykseen koululuvasta; minä saan
ilmoittaa että Clemmy riemulla vie miehenne pois. Hän tulee todellakin
Kissaksi Nurkassa."

"Kun opitte enemmän Charlesia tuntemaan -- minä tarkoitan miestäni --
niin tulette huomaamaan että koko hänen elämänsä on suuremmassa tai
vähemmässä määrässä lupa-aika. Kenties siitä syystä että hän ei ole,
mitä te syytätte itsenne olevan -- hän ei ole laiskuri; hän ei
milloinkaan toivo vielä kerta tulevansa koulupojaksi; ja hänen
virkansakin on lupa-aika hänelle. Hän nauttii siitä että hän saapi
sulkea itsensä työhuoneesensa ja lukea rauhassa -- hän nauttii
kävelymatkasta lasten kanssa -- hän nauttii köyhäin tykönä käymisestä
-- hän nauttii papillisten velvollisuuksiensa täyttämisestä. Ja vaikka
minä en aina ole tyytyväinen häneen, vaikka luulen että hän virassansa
olisi saavuttanut niitä kunnianosoituksia, joita on tuhlattu miehille,
joilla on vähemmän kykyä ja vähemmän oppia, niin hän itse ei kuitenkaan
ole koskaan tyytymätön. Kerronko teille hänen salaisuutensa?"

"Kertokaa."

"Hän on kiitollinen ihminen. Teilläkin, Mr Chillingly, on varmaankin
paljon, josta tulee Jumalaa kiittää; ja eikö kiitollisuuteen Jumalaa
kohtaan yhdisty ilo siitä, että voi olla hyödyllinen kanssaihmisille ja
sellainen hyvityksen tunne työssä, joka tekee joka päivän
juhlapäiväksi?"

Kenelm katsoi kummastuneen näköisenä tämän vaatimattoman papin rouvan
kasvoihin.

"Minä huomaan, hyvä rouva," sanoi hän, "että olette uhrannut paljon
ajatusta esteetisen filosofiian tutkimiseen, sellaisena kuin
saksalaiset aattelijat sitä esittelevät, joita on vaikea ymmärtää."

"Minä, Mr Chillingly -- Jumala varjelkoon! En! Mitä tarkoitatte
estetisellä filosofiialla?"

"Esteetikan tutkijain mukaan saavuttaa ihminen korkeimman siveellisen
täydellisyyden silloin kun työ ja velvollisuus kadottavat rasituksen
kovuuden -- kun ne tulevat elämän luonnoksi ja tavaksi; kun niitä,
kauneuden varsinaisina ominaisuuksina, nautitaan, niinkuin kauneutta,
todellisena ilona; ja silloin joka päivä, kuten sanotte, tulee
juhlapäiväksi. Se on miellyttävä oppi, kenties ei niin ylevä kuin
sotilasten, mutta viehättävämpi. Ainoastaan harvat meistä voivat
käytöllisesti upottaa huolensa ja surunsa niin puhtaasen ilmaan."

"Muutamat tekevät sen tuntematta mitään esteetikasta ja ilman
vaatimusta olla stoilaisia; mutta ne ovat kristityitä."

"Sellaisia kristityttä epäilemättä löytyy, mutta niitä tapaa harvoin.
Katselkaa kristikuntaa kokonaisuudessaan, ja se näyttää teistä
käsittävän raivoisimman väestön maailmassa; väestön, jossa kuullaan
suurinta nurinaa tehtävän työn rasituksesta, äänekkäimmät valitukset
siitä että velvollisuus, jonka tulisi olla huvi, on hyvin kova ja ikävä
taistelu, jossa juhlapäivät ovat harvat ja jossa siveellinen ilma ei
ole puhdas. Kenties," lisäsi Kenelm ja hänen otsallansa näkyi syvempi
ajatuksen varjo, "kenties on se tämä alinomainen tieto taistelusta;
tämä vaikeus muuttaa työtä levoksi tahi ankaraa velvollisuutta
miellyttäväksi huvitukseksi; tämä vastenmielisyys itse kehoittaa
itsensä tyveneen ilmaan niiden pilvien yli, jotka pimentävät, ja niiden
raesadetuulien yli, jotka lyövät niitä kanssaihmisiä, jotka me jätämme
jälkeemme alas, joka tekee kristityn murheenalaisen elämän rakkaammaksi
taivaalle ja enemmän yhtäpitäväksi Jumalan tarkoituksen kanssa tehdä
maata taistelupaikaksi eikä lepopaikaksi ihmiselle, kuin brahminin,
joka aina koettaa välttää kristittyjen selkkauksia toimen ja halun
välillä ja korkeimmillensa sovittaa tuon esteetisen teoriian, jonka
mukaan tulisi häiritsemättä vaipua mitä ehdottomimman kauneuden
sisälliseen katselemiseen, minkä ihmisajatus voi esiintuoda
käsityksestään jumalallisesta hyvyydestä!"

Mrs Ewlynin vastaus keskeytettiin sen kautta että lapset tulivat
juosten hänen luoksensa; he olivat kyllästyneet leikkiin ja heidän teki
mieli teetä ja laterna magikaa.



KOLMASTOISTA LUKU.


Huone on kylläksi pimeä ja valkoinen vaate on kiinnitetty seinään;
lapset istuvat hiljaa ja juhlallisina. Ja Kenelm istuu Lilyn vieressä.

Jokapäiväisimmät asiat, joita me kuolevaiset tunnemme, ovat
salamielisimpiä. On enemmän salaperäisyyttä heinäkorren kasvamisessa
kuin taikapeilissä tai spiritisti-mediumin tempuissa. Enimmät meistä
ovat kokeneet sen vetovoiman, joka vetää yhden inhimillisen olennon
toiseen ja tekee ne niin erinomaisen onnellisiksi kun ne saavat istua
hiljaa ja ääneti toistensa vieressä; joka silmänräpäyksessä rauhoittaa
levottomimmat ajatukset aivoissamme, raivoisimmat halut sydämessämme ja
saattaa meitä tuntemaan sanomatonta onnea. Enimmät meistä ovat sitä
kokeneet. Mutta kukapa on milloinkaan tyydyttävää metafysillista
selitystä saanut sen kysymyksiin miksi ja minkätähden? Me voimme vaan
sanoa että se on rakkaus, ja rakkaus tuossa sen historian aikaisemmassa
jaksossa, joka ei vielä ole romanttisuudesta vapautunut: mutta minkä
menetyksen kautta tämä toinen henkilö yksin on valittu koko maailmassa
saamaan sellaisen erityisen vallan meidän ylitsemme, se on kysymys,
jota ei milloinkaan ole voitu selittää, vaikka moni on koettanut sitä
tehdä. Himmeässä valossa Kenelm ei voinut eroittaa muuta kuin Lilyn
hienoin kasvojen piirteet, mutta joka kerta kun laternan kummalliset
kuvat herättivät katsojissa hämmästystä, kääntyivät kasvot häneen päin,
ja kerran, kun kääriliinoihin puetun kummituksen kauhistavainen kuva
kulki pitkin seinää ajaen takaa pahantekijää, siirtyi Lily
lapsellisessa pelossaan likemmäksi häntä ja pani tietämättänsä
viattomasti kätensä hänen käteensä. Hän piti kiinni sitä hellästi,
mutta, oi! seuraavassa silmänräpäyksessä se vedettiin pois; kummitusta
seurasi kaksi tanssivaa koiraa. Ja Lilyn äkillinen nauru -- hän nauroi
osaksi koirille, osaksi omalle pelolleen -- kiusasi Kenelmin korvaa.
Hän toivoi että olisi ollut joukko toisiansa seuraavia kummituksia,
toinen peloittavampi toista.

Näyttely oli loppunut, ja kun oli syöty leivoskakkuja sekä juotu viiniä
ja vettä, sanoivat vieraat jäähyväiset; vieraat lapset menivät kotiin
palvelustyttöjen kanssa, jotka olivat tulleet niitä hakemaan. Mrs
Cameron ja Lily aikoivat jalkasin mennä kotia.

"On hyvin ihana ilta, Mrs Cameron," sanoi Mr Ewlyn, "ja minä tulen
saattamaan teitä teidän portille saakka."

"Sallikaa minunkin tulla," sanoi Kenelm.

"Niin," sanoi pappi, "teillä on sama tie Cromwell Lodgeen."

Tie vei hautausmaan poikki, sillä se oli suorin tie joen rannalle. Kuun
säteet kuumottivat ebenholtsipuiden läpi ja valaisivat hautaa --
leikkien niiden kukkaisten ympärillä, joita Lily oli samana päivänä
pannut sen kivelle. Lily astui Kenelmin vieressä -- molemmat vanhemmat
kulkivat muutamia askeleita edellä heitä.

"Kuinka tuhma olin," sanoi Lily, "joka peljästyin niin kovin tuota
luultua kummitusta! Minä en luule että todellinen kummitus voisi minua
peloittaa, ainakaan ei jos näkisin sen täällä, tässä ihanassa
kuunvalossa ja Jumalan pellolla!"

"Kummitukset eivät voisi tehdä viattomalle mitään, jos ne saisivatkin
näyttäytyä muuten kuin laterna magikassa. Ja minä olen usein ihmetellyt
miksi niiden ilmestyminen aina on yhdistetty sellaisiin peloittaviin
mielikuvituksiin, etenkin synnittömien lapsien puolelta, joilla on
kaikkein vähin syytä pelätä niitä."

"Oh, se on totta," huudahti Lily; "mutta silloinkin, kun tulemme
aika-ihmisiksi, on varmaankin hetkiä, jolloin meitä haluttaisi saada
nähdä kummituksen ja tuntea minkä lohdutuksen, minkä ilon se meille
tuottaisi."

"Minä ymmärrän teitä. Jos joku meille hyvin rakas henkilö on kadonnut
elämästämme; jos surumme eroamisesta on niin suuri, että se poistaa
ajatuksen että elämä, kuten niin kauniisti sanoitte, 'ei milloinkaan
kuole', silloin minä voin käsittää että surevainen toivoo nähdä
poismenneen vilahdukselta, vaikka se olisikin ainoastaan saadaksensa
tehdä sille sen ainoan kysymyksen, jonka hän voisi toivoa tehdä:
'Oletko onnellinen? Voinko toivoa että me tulemme tapaamaan toisiamme,
ei milloinkaan enää erotaksemme -- ei milloinkaan?'"

Kenelmin ääni vapisi hänen puhuessansa ja kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. Selittämätön, outo, kummallinen alakuloisuuden tunne valtasi
hänen sydämensä, niinkuin jonkun mustasiipisen linnun varjo kiitää
tyvenen virran yli. "Ettehän vielä milloinkaan ole sitä kokenut?" kysyi
Lily epäileväisesti hiljaisella äänellä, joka ilmoitti hellää
sääliväisyyttä, ja pysähtyi äkkiä, katsellen hänen kasvoihinsa.

"Minä? En. Minä en vielä ole kadottanut ketään, jota niin hellästi olen
rakastanut ja jota niin hartaasti olen toivonut saada jälleen nähdä.
Minä vaan ajattelin että me kaikki tulemme kokemaan sellaisia suruja
ennenkuin mekin häviämme näkyvistä."

"Lily!" huusi Mrs Cameron, joka oli pysähtynyt hautausmaan portilla.

"Mitä, täti?"

"Mr Ewlyn tahtoo tietää kuinka pitkälle sinä olet ehtinyt 'Numa
Pompilius' nimisessä kirjassa. Tule vastaamaan itse!"

"Voi, noita ikäviä aika-ihmisiä!" kuiskasi Lily nenäkkäästi
Kenelm'ille. "Minä pidän Mr Ewlynistä; hän on parhaimpia ihmisiä
maailmassa. Mutta hän on kuitenkin aika-ihminen ja hänen 'Numa
Pompiliuksensa' on niin hirveän ikävä."

"Minun ensimmäinen ranskalainen lukukirjani. Ei, se ei ole ikävä.
Lukekaa vaan sitä. Siinä on viittauksia kauneimpaan haltiatarsatuun
minkä minä tunnen, ja erittäin siinä puhutaan siitä haltiattaresta,
joka lumosi minun mielikuvitukseni pienenä poikana ollessani."

He olivat nyt tulleet hautausmaan portille.

"Mikä haltiatartarina? Mikä haltiatar?" kysyi Lily, puhuen sukkelaan.

"Hän oli haltiatar, vaikka hän pakanallisella kielellä sanotaan
nymfiksi -- Egeria. Hän oli välittäjänä ihmisten ja jumalien välillä
sille, jota hän rakasti; hän oli itse jumalien sukua. Toden totta;
hänkin voi kadota, mutta hän ei milloinkaan voi kuolla."

"Noh, Miss Lily," sanoi pastori, "kuinka pitkälle olette ehtinyt siinä
kirjassa, jonka teille lainasin -- 'Numa Pompiliuksessa?'"

"Kysykää sitä kahdeksan päivän kuluttua."

"Sen teen; mutta muistakaa että teidän tulee kääntää mitä luette. Minä
tahdon nähdä käännöstä."

"Hyvä. Minä teen parastani," vastasi Lily nöyrästi.

Lily astui nyt pastorin rinnalla ja Kenelm Mrs Cameronin vieressä siksi
kunnes he tulivat Grasmereen.

"Minä tulen teidän kanssanne sillalle saakka, Mr Chillingly," sanoi
pappi, kun ladyt olivat kadonneet näkyvistä puutarhaansa.

"Meillä oli hyvin vähän aikaa katsella kirjojani, mutta minä toivon
että te ainakin otitte 'Juvenalini.'"

"En, Mr Ewlyn; kuka voi teidän talostanne lähteä taipumuksella
ilkkumiseen? minun täytyy tulla teidän luoksenne huomenna valitsemaan
sellaista kirjaa, joka herättää miellyttäviä ajatuksia elämästä ja
jättää jälkeensä hyviä luuloja ihmiskunnasta. Teidän vaimonne,
jonka kanssa minulla oli hauska keskustelu estetisen filosofiian
perusteista --."

"Minun vaimoni -- Charlotte! Hän ei tiedä mitään estetisestä
filosofiiasta."

"Hän nimittää sitä toisella nimellä, mutta hän ymmärtää sitä kylläksi
voidaksensa selittää näitä perusteita esimerkeillä. Hän kertoi minulle
että työ ja velvollisuus ovat teistä niin

    "'In den heitern Regionen
    Wo die reinen Formen wohnen,'

"että ne tulevat iloksi ja kauneudeksi -- onko niin?"

"Minä olen varma siitä ettei Charlotte milloinkaan ole sanonut mitään,
joka on ollut edes puolet niin runollista. Mutta, totta puhuakseni,
päiväni kuluvat hyvin hauskasti. Olisin kiittämätön, jos en olisi
onnellinen. Jumala on suonut minulle niin monta rakkauden lähdettä --
vaimon, lapset, kirjoja, ja sen viran joka, kun oman kynnyksensä yli
menee, vie mukanansa rakkautta sen ulkopuolella olevaan maailmaan.
Pieni maailma itsessään -- ainoastaan seurakunta -- mutta virkani
yhdistää sen äärettömyyden kanssa."

"Minä ymmärrän; se on rakkauden lähteistä kuin te hankitte onnen
kannatusta."

"Aivan niin; ilman rakkautta voipi kenties olla hyvä, mutta tuskin voi
olla onnellinen. Ei kukaan voi ajatella taivasta muullaiseksi kuin
rakkauden asuinpaikaksi. Mikä kirjailija se on joka sanoo: 'Kuinka
hyvin hän tunsi ihmissydäntä, joka ensin sanoi Jumalaa isäksi?'"

"Sitä en muista, mutta se on kauniisti sanottu. Te nähtävästi ette
hyväksy väitteitä Decimus Roachin kirjassa 'Enkeleitä Lähestyminen!'"

"Ah, Mr Chillingly! teidän sananne ilmoittavat kuinka ihmisen onni voi
tulla turmiolle, jollei hän tarkoin leikkaa turhuuden kynsiä. Minun on
todella hyvin vaikea olla, kun te puhutte tuosta kaunopuheisesta
avioliittoa koskevasta panegyrikasta, tietämättä että ainoa kirja,
minkä eläissäni olen julaissut, ja joka luullakseni on saavuttanut
ymmärtäväisten lukijain kunnioitusta, on vastaus kirjaan 'Enkeleitä
Lähestyminen --' nuorellinen kirja, joka on kirjoitettu avioliittoni
ensimmäisenä vuotena. Mutta sillä oli menestys: minä olen juuri hiljan
käynyt läpi kymmenennen painoksen siitä."

"Sen kirjan minä valitsen teidän kirjastostanne. Kukatiesi huvittaa
teitä kuulla että Mr Roach, jonka muutamia päiviä sitten tapasin
Oxfordissa, peruuttaa mielipiteitään ja, viidenkymmenen vuoden vanhana,
on aikeissa mennä naimisiin -- hän pyytää minun lisäämään: 'Ei oman
persoonallisen huvinsa vuoksi!'"

"Aikeissa mennä naimisiin! -- Decimus Roach! Uskoinhan minä että
vastaukseni vihdoin viimein vakuuttaisi häntä siitä että hänen oppinsa
on väärä."

"Minä aion katsoa voiko teidän kirjanne poistaa muutamia epäilyksiä,
jotka vielä mieltäni painavat."

"Epäilyksiä, celibatin hyväksikö?"

"Niin, vaikkei maallikoille, niin kenties papeille."

"Voimallinen osa vastauksessani koskee juuri sitä asiaa: lukekaa sitä
tarkkuudella. Minä luulen että kaikista ihmiskunnan osista papit ovat
ne, joille avioliitto on enin tarpeen, ei ainoastaan heidän itsensä
tähden, vaan yhteiskunnankin takia. Ettekö ole huomannut, sir," jatkoi
pastori, joka innostui niin että hän tuli oikein kaunopuheiseksi,
"ettei ole yhtään kotia Englannissa, josta miehiä, jotka ovat
palvelleet maatansa ja tuottaneet kunniaa sille, on tullut niin
lukuisasti, kuin meidän kirkkomme pappien kodeista? Mikä muu luokka voi
tuoda esiin niin suuren luettelon eteviä nimiä kuin se, josta me papit
voimme ylpeillä niissä pojissa, joita me olemme kasvattaneet ja
lähettäneet ulos maailmaan? Kuinka moni valtiomies, soturi, merimies,
lakimies, lääkäri, kirjailija, tiedemies onkaan ollut maanpapin poika?
Ja sehän on vallan luonnollista -- sillä meillä he saavat huolellisen
kasvatuksen; he saavuttavat täytymyksestä niitä yksinkertaisia tapoja,
jotka herättävät ahkeruutta ja kestävyyttä; ja useimmiten he vievät
mukanaan elämän läpi puhtaamman siveellisen lain, systematisemman
kunnioituksen uskonnollisia asioita ja ajatuksia kohtaan, kuin voi
odottaa maallikkojen pojilta, joiden vanhemmat ovat vallan
maallismielisiä. Sir, minä väitän että se on vastustamaton argumentti,
jota koko kansan tulisi tarkoin miettiä, ei ainoastaan pappien naimisen
tähden -- sillä siinä kohden ei miljoonakaan Roacheja voisi muuttaa
yleistä mielipidettä tässä maassa -- mutta kirkon takia, joka on niin
runsaasti kasvattanut mainioita maallikkoja; ja minä olen usein
ajatellut että pää-asiallinen ja löytämätön syy alhaisempaan
siveelliseen henkeen, sekä yleisessä että yksityisessä elämässä,
tapojen yleisempään turmelukseen, uskonnon yhä enenevään
halveksimiseen, jota näemme esimerkiksi niin sivistyneessä maassa kuin
Franskassa, on se, että sen papisto ei voi kasvattaa poikia, jotka
vievät mukaansa maallisiin taisteluihin vakaan uskon siihen, että
meillä on edesvastaus Jumalan edessä."

"Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni," sanoi Kenelm. "Minä aion
tarkoin miettiä kaikkea mitä te niin vakaasti olette sanonut. Olen jo
taipuvainen luopumaan niistä puolustussyistä naimattoman papiston
hyväksi, joita vielä on jäljellä; mutta pelkään etten minä,
maallikkona, milloinkaan tule saavuttamaan Mr Decimus Roachin puhdasta
filantropiiaa, ja jos minä joskus nain, niin teen sen hyvin paljon oman
persoonallisen huvini tähden."

Mr Ewlyn nauroi sydämellisesti, ja, koska nyt olivat tulleet sillalle,
puristi hän Kenelmin kättä ja astui kotiapäin pitkin joenrantaa ja
hautausmaan poikki kepein askelin ja pää ylöspäin niinkuin sopii
miehen, joka nauttii elämästä ja joka ei pelkää kuolemaa.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Seuraavan kahden viikon kuluessa tapasivat Kenelm ja Lily toisiansa, ei
niin usein kuin lukija kukatiesi luulee, mutta kuitenkin usein; viisi
kertaa Mrs Braefieldin tykönä, vielä kerran pappilassa ja kun häntä
yhden kerran pyydettiin jäämään teetä juomaan, viipyi hän koko illan.
Kenelm ihastui yhä enemmän, kuta useammin hän sai olla yhdessä sen
olennon kanssa, joka hänen elämänkokemukselleen oli niin omituinen.
Tämä olento ei ollut hänelle ainoastaan runo, vaan runo Sibyllan
kirjoista -- selittämätön, kummallinen arvoitus, joka yhdellä tai
toisella salaperäisellä tavalla sekoitti miellytyksensä tulevaisuuden
näkyjen kanssa.

Lily oli todellakin viehättävä yhdistys vastakohdista, jotka harvoin
yhtyvät sopusoinnuksi. Hänen tietämättömyytensä monessa asiassa, joita
tytöt tuntevat ennenkuin ovat ehtineet puoliväliin hänen ikäänsä,
korvasi teeskentelemätön, viaton yksinkertaisuus; koroitti herttaiset
mielikuvitukset ja miellyttävä herkkäuskoisuus; ja valaisi vilahdukset
tiedosta, jommoista ne nuoret ladyt, jotka me sanomme hyvin
kasvatetuiksi, harvoin ilmoittavat -- tiedosta, joka on saavutettu
terävällä ulkonaisen luonnon huomaamisella ja taipuvaisuudella sen
vaihtelevia ja vienoja ihanuuksia käsittämään. Tätä tietoa oli kenties
ensin antanut ja sitten voimassa pitänyt sellainen runous, jota hän ei
ainoastaan ole ulkoa oppinut, vaan myöskin pitänyt eroamattomana
ajatustensa raittiista juoksusta; ei meidän aikamme runollisuus -- sitä
meidän nuoret ladymme kylläksi tuntevat -- vaan valittuja osia vanhojen
runoista, enimmät sellaisten runoilijain teoksista, joita ei kumpikaan
sukupuoli nyt paljon lue, runoilijoin, jotka olivat rakkaita
sellaisille hengille kuin Coleridge ja Charles Lamb. Niistä ei
kuitenkaan mitkään olleet hänelle niin rakkaat kuin Milton'in
juhlalliset laulut. Suurimman osan tästä runoudesta hän ei ollut
milloinkaan kirjoista oppinut; hänen holhojansa, maalari, oli opettanut
hänelle sitä hänen lapsuudessansa. Ja kaiken tämän vaillinaisen,
häälyvän kasvatuksen ohessa ilmoitti jokainen hänen katseensa ja
liikkeensä miellyttävää hienoutta ja syvää sydämen naisellisuutta.
Siitä asti kun Kenelm oli kehoittanut häntä lukemaan "Numa
Pompiliusta," oli hän hyvin halukkaasti ruvennut tätä vanhanaikaista
romaania lueskelemaan ja puhui mielellään Kenelmin kanssa Egeriasta
ikäänkuin henkilöstä, joka todella oli olemassa ollut.

Mutta minkä vaikutuksen -- ensimmäinen mies, joka ijän suhteen oli
hänen vertaisensa, jonka kanssa hän tuttavallisesti oli puhunut --
minkä vaikutuksen Kenelm Chillingly teki Lilyn mieleen ja sydämeen?

Se olikin juuri kysymys joka enin häntä vaivasi -- eikä ilman syytä: se
olisi voinut panna älykkäimmänkin katsojan pulaan. Se teeskentelemätön
suoruus, jolla Lily näytti että hän oli mieltynyt häneen, oli
toisellainen kuin se tapa, jolla tyttöjen rakkaus tavallisesti
ilmoittaa itsensä; se näytti enemmän lapsen hellyydeltä lempiveljeä
kohtaan. Ja se oli tämä epätietoisuus, joka, Kenelmin omissa
ajatuksissa, puolusti hänen viipymistänsä siellä, sillä hän luuli että
oli välttämätöntä voittaa tahi ainakin oppia paremmin tuntemaan Lilyn
sydäntä, ennekuin hän uskalsi avata sydämensä. Hän ei mairitellut
itseänsä sillä hauskalla pelolla, että hän voisi saattaa Lilyn onnen
vaaraan; se oli vaan hänen oma onnensa, joka oli vaarassa. Sitä paitsi
ei heidän keskustellessaan toistensa kanssa oltu lausuttu ainoatakaan
sellaista sanaa, joka kiinnittää meidän kohtalomme toisen tahtoon. Jos
rakkaus tahtoi esiintyä hänen silmässään, niin Lilyn suora viaton katse
ajoi sen takaisin sen sisäpuolella olevaan sopukkaan. Lily voi juosta
iloisesti häntä vastaan, mutta hänen poskillansa ei näkynyt mikään
petollinen puna, hänen hellä, suloinen äänensä ei vavissut. Ei; Kenelm
ei vielä ainoatakaan kertaa ollut voinut itsellensä sanoa: "Hän
rakastaa minua." Sitä vastoin hän usein sanoi itselleen: "Hän ei vielä
tiedä mitä rakkaus on."

Niillä väli-ajoilla, jolloin Kenelm ei ollut Lilyn seurassa, kuljeskeli
hän pitkät matkat Mr Ewlynin kanssa tai istui Mrs Braefieldin salissa.
Edelliseen hän mieltyi enemmän kuin hän oli mieltynyt keneenkään oman
ikäiseensä mieheen -- hänessä heräsi ystävyys, joka käsitti ihailemisen
ja kunnioituksen jaloja ominaisuuksia.

Charles Ewlyn oli niitä luonteita, joissa värit näyttävät kalpeilta,
jos ei valoa aseteta lähelle niitä, mutta silloin näyttää joka väri
muuttuvan lämpimämmäksi ja rikkaammaksi. Se käytös, jota ensin voisi
sanoa ainoastaan hyväksi, tulee todella nerokkaaksi; henki, jota alussa
voisi sanoa hitaaksi, vaikka kehittyneeksi, myönnetään nyt olevan
täynnä karastua voimaa. Ewlyn ei kuitenkaan ollut pieniä heikkouksia
vailla; ja kukaties nämä juuri tekivät hänen niin rakastettavaksi. Hän
uskoi suuresti inhimilliseen hyvään, ja häneen voi hyvin helposti
vaikuttaa kavalasti vetomalla "hänen yleisesti tunnettuun
hyväntahtoisuuteensa." Hän oli taipuvainen liian korkeaksi arvaamaan
aimollisuuden kaikessa, johon hän oli mieltynyt. Hän luuli että hänellä
oli paras vaimo maailmassa, parhaimmat lapset, parhaimmat palvelijat,
parhaimmat mehiläispesät, paras hevonen ja paras kotikoira. Hänen
seurakuntansa oli siveellisin, hänen kirkkonsa omituisin, hänen
pappilansa kaunein, ainakin koko kreivikunnassa -- kenties koko
kuningaskunnassa. Luultavasti oli se tämä optimistinen filosofiia, joka
auttoi kohoittamaan häntä esteetisen nautinnon selkeään ilmaan.

Hän ei ollut mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä paitsi. Vaikka hän oli
vapaamielinen kirkon mies eriuskoisia protestantteja kohtaan, niin
hänessä kyti odium teologicum kaikkeen, joka tuntui paavilaisuudelta.
Siihen oli ehkä toinenkin syy kuin suora teologinen. Hänen nuorena
ollessaan oli hänen nuorta sisartansa, käyttääksemme hänen omaa
lausuntotapaansa, "salaisesti kiedottu" kääntymään rooman-katoliseen
uskoon ja hän oli sitten mennyt luostariin. Hänen tunteensa olivat
tulleet kovin loukatuiksi tämän solvauksen kautta. Mr Ewlynillä oli
myöskin pienet heikkoutensa, joihin oli syynä itse-arvo ennemmin kuin
turhamielisyys. Vaikka hän oli hyvin vähän nähnyt maailmasta pitäjänsä
ulkopuolella, niin hän kuitenkin kehui tuntevansa inhimillistä luontoa
ja käytöllisiä asioita ylipäänsä. Varmaankaan ei yksikään ihminen ollut
lukenut enemmän niistä, etenkin vanhain klassillisten kirjailijain
kirjoista. Kenties oli se siitä syystä kun hän niin vähän Lilyä ymmärsi
-- luonnetta, johon klassillisten kirjailijain teoksissa ei ole
vertaista; ja kenties se oli se, joka saattoi Lilyn katsomaan häntä
"niin hirveän aika-ihmiseksi." Sentähden ei tyttö voinut oikein
tutustua hänen kanssansa, vaikka hän oli lempeä ja hyvänluontoinen.

Tämän ystävällisen oppineen seura miellytti Kenelmiä sitä enemmän
sentähden että oppineella nähtävästi ei ollut vähintäkään aavistusta
siitä että Kenelmin asumiseen Cromwell Lodgessa oli syynä Grasmeren
läheisyys. Mr Ewlyn oli varma siitä että hän tunsi inhimillisen luonnon
ja käytölliset asiat yleensä liian hyvin voidakseen uskoa että rikkaan
baronetin perillinen voisi ajatella vaimoksensa ottaa tytön, jolla ei
ollut rikkautta eikä yhteiskunnallista asemaa, joka oli orpo ja
alhaisesta säädystä lähteneen taideniekan holholainen; tai että
henkilö, joka Cambridgessa oli mainetta saavuttanut ja nähtävästi oli
paljon lukenut vakaisia ja kuivia aineita, ja seurustellut paljon
hienosti sivistyneissä seurapiireissä, voisi huomata muuta viehätystä
huolettomasti kasvatetussa tytössä, joka kesytti perhosia eikä tuntenut
ylhäisten elämästä enemmän kuin ne, minkä Mr Ewlyn itse huomasi tuon
itsepäisen, viattoman lapsen läsnä-ollessa -- joka oli hänen Clemmynsä
leikkikumppani ja ystävä.

Mrs Braefield oli terävämpi-järkinen; mutta hän oli hienotunteinen,
eikä tahtonut peloittaa Kenelmiä talostansa näyttämällä kuinka paljon
hän oli huomannut. Hän ei edes tahtonut kertoa sitä miehellensä, joka
oli poissa enimmät aamupäivät ja jolla oli niin paljon tekemistä omien
asioidensa kanssa että hän ei juuri muiden asioista välittänyt.

Elsie'ssä oli vielä jäljellä vähän romanttisuuden oireita ja hän oli
saanut päähänsä että Lily Mordaunt, vaikk'ei hän todellisuudessa ollut
se prinsessa, josta runollisissa draamoissa puhutaan ja jonka säätyä
jonkun aikaa pidetään salassa, kuitenkin oli sitä ylhäistä sukua, jonka
nimi hänellä oli, eikä siis tässä suhteessa ollut mitään alentavaista
Kenelm Chillinglylle naida hänet. Elsie oli tehnyt tämän johtopäätöksen
ainoastaan tädin sievistä tavoista ja käytöksestä ja hoidokkaan koko
olennon ja kasvojen hienoudesta ja sanomattoman miellyttävästä
käytöksestä päättäen, jonka suloisuus astui esiin niinä hetkinäkin kuin
hän oli enin huoleton ja leikillinen.

Mutta Mrs Braefield oli myöskin kyllin älykäs huomaamaan tämän miltei
itsensä kasvattaneen tytön lapsellisen käytöksen ja mielikuvituksien
ohessa vielä kehittymättömiä todellisen naisellisuuden siemeniä. Kaiken
tämän johdosta oli Elsie, jo ensi päivästä kuin hän taas tapasi
Kenelmin, aina ajatellut että Lily olisi sopiva vaimo hänelle. Kerta
siihen päätökseen tultuansa saattoi hänen synnynnäinen tahdonvoimansa
häntä päättämään kaikin puolin, hiljaa, huomaamatta ja sen kautta
taitavasti edistää tämän ajatuksen toteutumista.

"Se ilahduttaa minua," sanoi hän eräänä päivänä, kun Kenelm käveli
hänen kanssansa hänen kauniissa puutarhassansa, "että Mr Ewlyn ja te
olette tulleet niin hyviksi ystäviksi. Vaikka kaikki tällä seuduin
paljon pitävät hänestä hänen hyvyytensä takia, niin ei ole monta, jotka
hänen oppiansa voivat oikein arvostella. Teille mahtaa olla sekä
odottamatonta että hauskaa tällä hiljaisella paikalla löytää niin
taitavan ja oppineen seurakumppanin; se korvaa teidän pettyneitä
toiveitanne kalastuksen suhteen meidän joessa."

"Älkää alentako jokea; se antaa meille mitä kauneimmat rannat, joilla
voimme puolipäivän aikana loikoa vanhain latvattomain tammien alla, ja
joita pitkin aamuin ja illoin voimme käyskennellä. Missä näitä
suloisuuksia ei ole, siinä ei lohikaan voi meitä huvittaa. Niin; minä
olen iloinen siitä että olen Mr Ewlynissä ystävän saanut. Minä olen
oppinut häneltä paljon, ja kysyn usein itseltäni tulenko milloinkaan
saamaan rauhaa omantuntoni kanssa käytöllisesti sovittamalla elämääni
mitä olen oppinut."

"Saanko luvan kysyä mitä erityistä tieteen haaraa te tarkoitatte?"

"Tuskin tiedän miten sitä määritellä. Nimittäkäämme sitä
'Ajanarvion-taidoksi.' Niiden uusien aatteiden joukossa, joita minua
kehoitettiin tutkimaan, sentähden että ne minun sukupolveani
hallitsevat, oli Ei-ajanarvio-taidolla hyvin etevä sija; ja koska minä
itse luonteeltani olen hyvin tyyni ja tasainen, niin tämä uusi aate oli
minun filosoofisen järestelmäni perustus. Mutta nyt kun olen tullut
tutuksi Charles Ewlynin kanssa, luulen että on paljon, joka puhuu
Ajanarvio-taidon puolesta, vaikka se onkin vanha aate. Minä näen miehen
joka, vaikka hänellä on vallan jokapäiväisiä mieltymyksiä ja huvituksia
tuottavia aineita tarjona, yhä edelleen on mieltynyt tai ylipäänsä
huvitettu; minä kysyn itseltäni mistä se tulee ja mikä siihen on syynä?
Ja minusta tuntuu että syy siihen on se vakaa usko, joka määrää hänen
suhdettaan Jumalaan ja ihmisiin, ja tätä suhdetta hän ei salli minkään
miettimisen häiritä. Olkoon tämä usko muille epäiltävä tahi ei, se
ei kuitenkaan voi jumaluudelle vastenmielinen olla ja on varmaankin
hyvä ja hyödyllinen kanssaihmisille. Sen ohessa hän istuttaa tätä uskoa
onnellisen ja iloisen kodin maahan, joka vahvistaa ja nostattaa sitä
jokapäiväiseen käytäntöön; ja kun hän lähtee kotoansa, vaikka kehän
kaukaisempaankin päähän, niin hän vie mukaansa kodin vaikutuksen
ystävällisyyteen ja hyötyyn katsoen muita kohtaan. Kenties minun
elämäni linja tulee vedettäväksi suuremman kehän periferiiaan kuin
hänen; mutta se on sitä parempi mieltymykselle ja huville, jos sitä voi
vetää samasta keskipisteestä; se on, vakaa usko, jota rauhallisen kodin
päiväpaiste joka päivä lämmittää todelliseen toimintaan."

Mrs Braefield kuunteli iloisella tarkkaavaisuudella tätä puhetta, ja
kun se päättyi, pyöri Lilyn nimi hänen kielellään, sillä hän aavisti
että, kun hän puhui kodista, niin hän ajatteli Lilyä; mutta hän
hillitsi itsensä ja vastasi lausumalla jokapäiväisen typeryyden:

"Tietysti tulee tässä elämässä etupäässä hankkia itselleen onnellinen
ja hauska koti. Mahtaa olla kauheaa parhaimmillekin naida ilman
rakkautta."

"Kauheaa, todella, jos toinen puoliso rakastaa ja toinen ei sitä tee."

"Se tuskin teille voi tapahtua, Mr Chillingly, sillä minä olen varma
siitä ettette voisi mennä naimisiin jollette rakastaisi; ja minä en
luule imartelevani teitä kuu sanon että miehen, joka on paljon vähemmän
lahjakas kuin te, tuskin kävisi pahasti hänen yrityksessään voittaa sen
naisen rakkautta, jota hän kosii ja jonka hän saa."

Kenelm, joka siinä katsannossa oli mitä vaatimattomimpia ihmisiä,
pudisti epäileväisesti päätänsä ja aikoi juuri vastata jotain
vaatimatonta, kun hän, luoden silmänsä ylös ja katsellen ympärilleen,
pysähtyi ääneti ja hiljaa kuin olisi hän paikkaan juurtunut. He olivat
tulleet sille aitauksella ympäröidylle paikalle, jonka ympärillä kasvoi
ruusuja, joiden välillä hän ensi kerran oli nähnyt ne nuoret kasvot,
jotka siitä saakka aina olivat hänen mielessänsä olleet.

"Ah!" sanoi hän äkisti; "minä en voi kauemmin viipyä täällä ja tuhlata
työpäivän tuntia uneilemiin haltiattarien piirissä. Minä lähden tänään
ensi junassa kaupunkiin."

"Tuletteko takaisin?"

"Tietysti -- tänä iltana. Minä en jättänyt adressia kortteeriini
Londonissa. Siellä on varmaan suuri joukko kirjeitä -- muutamia
epäilemättä isältäni ja äidiltäni. Minä menen vaan niitä hakemaan.
Hyvästi! Kuinka hyvä olette ollut, kun olette kuunnellut minua!"

"Määräämmekö jonkun päivän nousevalla viikolla vanhan roomalaisen
huvilan raunioiden katselemiseen? Minä kutsun Mrs Cameron'in ja hänen
hoidokkaansa tulemaan mukaan."

"Minkä päivän itse tahdotte," vastasi Kenelm iloisesti.



VIIDESTOISTA LUKU.


Kenelm löysi todella suuren kasan kirjeitä ja pilettejä kun hän tuli
autioon kortteeriinsa Mayfairissa -- useat niistä olivat vaan
kutsumuskirjeitä aikaa sitten menneihin päiviin, eikä mitkään olleet
tärkeitä paitsi kaksi kirjettä Sir Peteriltä, kolme hänen äidiltänsä ja
yksi Tom Bowlesilta.

Sir Peterin kirjeet olivat lyhyet. Ensimmäisessä hän hiukan toruu
Kenelmiä siitä että hän on lähtenyt pois jättämättä adressia; ja kertoo
että hän oli tutustunut Gordonin kanssa, että tämä nuori herrasmies
miellytti häntä, että hän siirsi nuo 20,000 puntaa hänelle, ja että hän
oli kutsunut Gordonin, Traversin perheen ja Lady Glenalvonin
Exmundhamiin. Toisessa kirjeessä, joka oli myöhemmin kirjoitettu, Sir
Peter ilmoitti että kutsutut vieraat olivat tulleet ja puhui erittäin
suurella lämpimyydellä Cecilian viehättävistä ominaisuuksista ja käytti
tilaisuutta muistuttaaksensa Kenelmiä tämän antamasta pyhästä
lupauksesta, ettei milloinkaan kosia nuorta ladya, ennenkuin Sir Peter
oli tutkinut asian ja antanut siihen suostumuksensa. "Tule
Exmundhamiin, ja jos minä en anna suostumustani sinulle kosia Cecilia
Traversia, niin pidä minua tyrannina."

Lady Chillinglyn kirjeet olivat paljon pitemmät. Hän puhuu enemmän
surustansa siitä että Kenelmin tavat yhä edelleen ovat niin kummalliset
-- niin vallan erilaiset kuin muiden ihmisten, niinkuin sekin että hän
juuri säsongin kestäessä lähti London'ista, ja lähti niin ettei edes
palvelijakaan tiennyt mihin hän meni -- hän ei tahdo Kenelmin tunteita
loukata; mutta tällainen menetystapa ei ollut nuorelle korkeasukuiselle
herrasmiehelle luonnollista. Jos hän ei kunnioittanut itseänsä, tuli
hänen ainakin kunnioittaa vanhempiansa, etenkin äitiparkaansa. Sitten
Lady Chillingly alkoi puhua Leopold Traversin hienosta käytöksestä ja
Chillingly Gordonin hyvästä päästä ja miellyttävästä puheesta; hän oli
nuori mies, josta jokainen äiti voisi ylpeillä. Tästä aineesta hän
kääntyi vaikeroivaan perheellisten seikkain kertomiseen. John pastori
oli hyvin tylysti lausunut mielipiteensä Chillingly Gordonille erään
ulkomaalaisen kirjailijan kirjan johdosta -- jonka kirjailijan nimi oli
Comte tai Count taikka jotain sinnepäin -- jossa kirjassa Mr Gordon oli
huomannut moniaita varsin hyväntahtoisia mielipiteitä ihmiskuntaa
kohtaan, joita John pastori hyvin sopimattomalla tavalla oli väittänyt
olevan hyökkäyksiä uskontoa kohtaan. Mutta todellisuudessa John pastori
hänen mielestänsä oli liian ankara Korkean kirkon puoltaja. Näin
puhuttuansa John pastorista, teki hän muutamia naisellisia muistutuksia
noiden kolmen Miss Chillingly'jen kummallisesta puvusta. Sir Peter oli
hänen tietämättänsä -- se oli niin Sir Peterin kaltaista -- kutsunut
heitä heidän vieraillensa seuraksi, Lady Glenalvon'ille ja Miss
Traversille, joiden puku oli niin täydellinen (tässä hän kertoi
mimmoinen heidän pukunsa oli), ja he tulivat ruohonpäisissä
leningeissä, joissa oli hienot pitsit reunuksina, ja Miss Lallylla oli
kiharat ja jasmiiniseppele päässä, "jommoista ei minkään
kahdeksantoista vuotta vanhemman tytön tulisi pitää."

"Mutta, poikaseni," lisäsi hänen arvonsa, "sinun isä parkasi suku on
todella hyvin omituinen. Minulla on enemmän kärsimyksiä kuin kukaan
tietää. Minä kannan ristiäni niin hyvin kuin voin. Minä tunnen
velvollisuuteni ja tahdon niitä täyttää."

Kun näitä perhesuruja näin oli kerrottu ja niistä oli vaikeroittu,
palasi Lady Chillingly vieraidensa luo.

Hän nähtävästi ei tiennyt mitään miehensä tuumista Cecilian suhteen ja
puhui hänestä hyvin lyhyesti: "Hyvin kaunis nuori lady, vaikka liian
valkoverinen hänen mielestänsä, ja käytöksensä puolesta miellyttävä."
Viimeksi hän laveasti puhui kuinka hauskaa hänelle oli tavata nuoruuden
ystäväänsä, Lady Glenalvonia.

"Häntä ei ole ensinkään suuri maailma pilannut, jonka minä,
valitettavasti, aikaa sitten jätin, käyttääkseni velvollisuuksiani
vaimona ja äitinä, vaikka minun alttiiksi panemistani niin vähässä
arvossa pidetään. Lady Glenalvon ehdoittelee että täyttäisimme tuon
kamalan vanhan lammikon -- joka olisi suuri edistys. Mutta tietysti
sinun isä-parkasi panee vastaan."

Tomin kirje oli kirjoitettu mustareunaiselle paperille ja kuului näin:

  "Hyvä Sir! Siitä kuin minulla oli kunnia tavata teitä Londonissa,
  olen kärsinyt suuren tappion -- minun setäni ei enää ole elävitten
  joukossa. Hän kuoli äkisti iloisen illallisen jälkeen. Yksi lääkäri
  sanoo että hän kuoli halvaukseen, toinen sanoo sydämentautiin. Hän
  on tehnyt minun perillisekseen, määrättyään sisarelleen osan
  omaisuudestaan -- ei kellään ollut aavistusta siitä että hän oli
  koonnut niin paljon. Minä olen nyt rikas mies. Ja minä aion luopua
  eläinlääkärin virasta, joka viime aikoina -- siitä asti kuin rupesin
  lukemaan, johon te hyväntahtoisesti minua neuvoitte -- on käynyt
  minulle vastenmieliseksi. Etevin viljakauppias täällä on pyytänyt
  minua kauppaliittoon kanssansa; ja minun nähdäkseni on se erittäin
  hyvä ja edullinen asema elämässä. Mutta, sir, minä en voi tätä nykyä
  siihen tuumaan ruveta -- en voi, vaikka tahtoisin, mitään päättää.
  Minä tiedän että te nauratte minulle kun sanon että minulla on
  kummallinen halu matkustaa vähäsen. Olen lukenut matkakertomuksia ja
  ne kummittelevat minun mielessäni enemmän kuin mitkään muut kirjat.
  Mutta en luule voivani lähteä maasta tyytyväisellä mielellä ennenkuin
  olen saanut vielä kerta luoda silmäyksen siihen, jonka kyllä
  tiedätte, ennenkuin olen saanut häntä nähdä ja tietää että hän on
  onnellinen. Minä olen varma siitä että voisin puristaa Willen kättä
  ja suudella tuon toisen pientä kättä ilman pahaa ajatusta. Mitä te
  siihen sanotte, sir? Te lupasitte kirjoittaa minulle hänestä.
  Mutta en ole kuullut mitään teistä. Susyllakin, tuolla pienellä
  kukkapallilla leikkivällä tytöllä, on ollut suru -- se vanha mies,
  jonka luona hän oli, kuoli muutamia päiviä setäni kuoleman jälkeen.
  Muistaakseni olen kertonut teille että äitini muutti tänne, kun paja
  Graveleighissä myytiin; ja hän ottaa Susyn tykönsä. Hän pitää hyvin
  paljon Susysta. Antakaa minun pian kuulla teistä, hyvä sir, ja
  antakaa minulle neuvoja matkan suhteen -- ja häneen nähden.
  Ymmärrättehän että mielelläni soisin hänen ajattelevan parempaa
  minusta, kun olen kaukaisessa maassa.

  "Minä olen, hyvä sir,

                        "Teidän kiitollinen palvelijanne

                               "T. Bowles."

  "P. S. -- Miss Travers on lähettänyt minulle Willen viimeisen
  rahalähetyksen. Ainoastaan hyvin vähän on enää maksamatta velasta;
  varmaankin ne menestyvät hyvin. Toivon ettei hän rasita itseänsä
  liiaksi."

Kun Kenelm palasi junassa illalla, meni hän Will Somersin taloon. Puoti
oli jo kiinni, mutta eräs roteva palvelustyttö vei hänet puodin
takaiseen huoneesen, jossa hän tapasi koko perheen illallisella, paitsi
pienokaista, joka jo aikaa sitten oli kehtoonsa vetäytynyt, ja kehto
oli kannettu yläkerrokseen. Will ja Jessie olivat hyvin mielissään, kun
Kenelm itse tarjousi syömään illallista heidän kanssansa, joka ei
suinkaan huono ollut, vaikka se oli kohtuullinen. Kun ateria oli
päätetty ja ruoan tähteet viety pois, siirsi Kenelm tuolinsa lähelle
sitä lasi-ovea, joka vei pieneen hyvästi hoidettuun puutarhaan -- sillä
Will hoiti sitä aina ennenkuin hän aamuin alkoi varsinaista työtänsä.
Ovi oli auki; siitä tulvasi tähdikkään illan viileys sekä uinailevien
kukkasien tuoksu.

"Teillä on täällä hauska koti, Mrs Somers."

"Niin on todella, ja me tiedämme siunata häntä, jota meidän tulee siitä
kiittää."

"Se ilahuttaa minua. Kuinka usein Jumala, kun Hän tahtoo osoittaa
meille jonkun erityisen hyvän, vuodattaa hyvyyttä kanssaihmisen
sydämeen -- kenties sellaisen ihmisen, josta me kaikkein vähimmin sitä
voisimme ajatella; mutta siunaessamme sitä ihmistä, kiitämme Jumalaa,
joka hänen sydämeen tämän hyvyyden vuodatti. Rakkaat ystäväni, minä
tiedän että te kaikki kolme luulette minun olevan sen välikappaleen,
jonka Jumala on valinnut hyväntekeväisyytensä toimeenpanemiseen. Te
luulette että se oli minulta kun te saitte sen lainan, joka saattoi
teitä tilaisuuteen muuttaa Graveleighista ja asettua tänne asumaan. Te
olette erehtyneet -- te katsotte epäileväisesti minuun."

"Eihän se voinut olla Squiri," huudahti Jessie. "Miss Travers vakuutti
minulle ettei se ollut hän eikä hän itse. Se on varmaankin te. Suokaa
anteeksi, mutta kukapa se muuten olisi?"

"Teidän miehenne arvaa sen. Otaksukaa, Will, että olette kohdellut
pahoin ihmistä, josta kuitenkin pidätte, ja että te, likemmältä asiaa
ajateltuanne, olette ollut hyvin pahoillanne ja hävennyt itseänne, ja
otaksukaa että teillä myöhemmin olisi tilaisuutta ja kykyä tehdä tälle
henkilölle palveluksen, luuletteko että tekisitte sen?"

"Muuten olisin huono mies."

"Hyvä! Ja olettakaa että kun se henkilö, jolle te olette tämän
palveluksen tehnyt, saisi tietää että te olitte sen hyvän työn hänelle
tehnyt, ei olisi siitä kiitollinen, ei katsoisi sitä kauniiksi teidän
puolestanne täten sovittaa sen pienen vääryyden, minkä hän kukaties
ennen oli teille tehnyt, vaan olisi epäkohtelias, äkäinen ja suuttunut,
ettekö katsoisi tätä henkilöä kiittämättömäksi olennoksi --
kiittämättömäksi ei ainoastaan teitä, hänen kanssaihmistänsä -- vaan
Jumalaakin kohtaan, joka herätti teidän sydämessänne ajatuksen olla
Hänen inhimillinen välikappaleensa tehdyn hyvän työn toimeen
panemiseen?"

"Kyllä, sir, tietysti," sanoi Will, joka, vaikka hän oli paljoa
älyllisempi Jessiä, ei huomannut mitä Kenelm tarkoitti; sillä välin
Jessie kovasti puristi käsiänsä yhteen, kävi vallan kalpeaksi ja,
katsellen säikähtyneenä Willen kasvoihin, vastasi äkkiä:

"Oi Mr Chillingly, minä toivon ettette tarkoita Mr Bowlesia?"

"Ketäpä toista tarkoittaisin?"

Will nousi äkkiä tuoliltansa, hänen kasvonsa vallan muuttuivat.

"Sir, sir, tämä on kova kohtaus, kovin kova."

Jessie riensi Willen luo, pani käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja
huokasi.

Kenelm kääntyi hiljaa vanhan Mrs Somersin puoleen, joka oli herennyt
sitä työtä tekemästä, jota hän oli tehnyt illallisen jälkeen; hän,
näet, kutoi sukkia pienokaiselle.

"Hyvä Mrs Somers, mitä hyötyä siitä on että olette isoäiti ja kudotte
sukkia pienille lapsenlapsille, jos ette voi vakuuttaa näitä tuhmia
lapsianne siitä että he ovat liian onnelliset voidaksensa pitää vihaa
miestä kohtaan, joka olisi tahtonut heitä eroittaa ja nyt sitä katuu?"

Kenelmin ihmeeksi vanha Mrs Somers nousi paikaltansa ja läheni
arvoisuudella, jommoista ei kukaan olisi voinut hiljaiselta
talonpoikaiselta naiselta odottaa, avioparia, nosti toisella kädellänsä
Jessien kasvot ylös, pani toisen Willen pään päälle, ja sanoi: "Jos
ette toivo saada jälleen tavata Mr Bowlesia ja sanoa hänelle: 'Jumala
teitä siunatkoon, sir!' niin ette ansaitse sitä Jumalan siunausta, joka
teillä on." Sitten hän taas palasi tuolilleen ja alkoi kutoa.

"Jumalan olkoon kiitos siitä että olemme maksaneet suurimman osan
velkaa," sanoi Will hyvin liikutetulla äänellä, "ja minä luulen,
Jessie, että me voimme maksaa loputkin, kun säästäväisesti elämme ja
myymme ne tavarat mitkä meillä on -- ja silloin, sir," lisäsi hän,
Kenelmiin kääntyen, "me kiitämme Mr Bowlesia."

"Se ei minua ensinkään tyydytä, Will," vastasi Kenelm; "ja koska minä
autoin teidät yhteen, niin katson oikeudekseni sanoa teille etten
milloinkaan olisi sitä tehnyt, jos olisin voinut aavistaa että teillä
on niin vähän luottamusta vaimoonne, että sallitte muiston Mr
Bowlesilta teitä loukata. Te ette tuntenut itsenne nöyryytetyksi, kun
luulitte että olitte velkaa minulle rahoja, joita rehellisellä tavalla
maksatte. Noh hyvä, minä lainaan teille sen pienen rahasumman, joka
vielä on maksamatta velastanne Mr Bowlesille, jotta pikemmin voitte
hänelle sanoa: 'Kiitoksia.' Mutta, olkoon se meidän kesken sanottu,
Will, minä luulen että te olette sekä parempi että miehekkäämpi mies,
jos ette ota lainaksi minulta sitä pientä summaa, jos huomaatte että
teidän tulee Mr Bowlesille sanoa 'Kiitoksia,' ilman tuota turhaa
ajatusta että, koska olette velkanne maksaneet, ette ole hänelle mitään
velkaa hänen hyvyydestänsä."

Will katsoi toisaalle ja näytti olevan kahdella päällä. Kenelm jatkoi:
"Minä olen tänään saanut kirjeen Mr Bowlesilta. Hän on tullut rikkaaksi
ja aikoo lähteä ulkomaille; mutta ennenkuin hän menee, sanoo hän
mielellänsä tahtovansa puristaa Willen kättä ja saada Jessieltä
vakuutuksen että hänen entinen raaka käytöksensä häntä kohtaan on
anteeksi annettu. Hän ei aavistanut että minä lavertelisin lainasta;
hän toivoi että se aina pysyisi salaisuutena. Mutta ystäväin kesken ei
tarvita salaisuuksia. Mitä sanotte, Will? Vastaanotetaanko Mr Bowles
täällä ystävänä vai ei?"

"Sydämellisesti tervetullut," sanoi vanha Mrs Somers, katsoen ylös
sukankutimestaan.

"Sir," sanoi Will, äkkiä rohkaisten mieltänsä, "te ette suinkaan ole
milloinkaan rakastanut. Jos olisitte sitä tehnyt, niin ette olisi niin
ankara minulle. Mr Bowles oli rakastunut vaimooni. Mr Bowles on kaunis
mies ja minä olen rampa."

"Oh, Will, Will!" huudahti Jessie.

"Mutta minä luotan sydämestäni ja sielustani vaimooni; ja nyt kun
ensi tuska on ohitse, on Mr Bowles oleva, niinkuin äiti sanoo,
sydämellisesti tervetullut."

"Kätenne tänne! Nyt puhutte niinkuin mies, Will. Minä toivon tuovani Mr
Bowlesin mukaani tänne parin päivän kuluttua syömään illallista teidän
kanssanne."

Ja samana iltana Kenelm kirjoitti Mr Bowlesille:

  "Hyvä Tom! Tulkaa muutamaksi päiväksi minun luokseni Cromwell
  Lodgeen, Moleswichissä. Mr ja Mrs Somers toivovat saamansa tavata
  teitä ja kiittää teitä. Minä en voinut ainaiseksi jäädä niin
  hävyttömäksi että noudattaisin teidän oikkuanne. He väittivät että
  minä olin ostanut puodin ynnä muuta heille, ja puolustaakseni
  itseäni täytyi minun sanoa kuinka asia oli. Puhutaan enemmän tästä
  ja matkoista kun te tulette.

                                       "Teidän todellinen ystävänne,

                                                   "K. C."



KUUDESTOISTA LUKU.


Mrs Cameron istui yksin kauniissa salissansa ja hänen polvellansa oli
auki oleva kirja, jota ei kuitenkaan luettu. Hän katseli pois siitä,
näennäisesti puutarhaan, vaan oikeastaan tyhjään ilmaan.

Terävämielinen ja kokenut katselija olisi hänen kasvoissansa huomannut
ilmauksen, jota tavallinen silmä ei nähnyt.

Tavalliselle silmälle hänen kasvonsa osoittivat ainoastaan
huolettomuutta; ne ilmoittivat että hän oli hiljainen nainen, joka oli
ajatellut jotakin vähäpätöistä talouden asiaa, mutta oli siihen väsynyt
ja nyt ei ajatellut niin mitään.

Mutta todellinen katsoja huomasi näissä kasvoissa myrskyisen entisyyden
jälkiä, haamuja, jotka eivät milloinkaan tahtoneet saada lepoa; ne
osoittivat luonnetta, joka oli jollakin tavalla suuresti muuttunut; se
ei aina ollut hiljaisen ja nöyrän naisen luonne ollut. Huulien ja
sieramien hienot piirteet osoittivat hekumallisuutta, ja alahuulen
syvä, alaspäin vedetty mutka ilmoitti synkkämielisyyttä. Hänen
katseensa lempeys ei osoittanut huolettomuutta, vaan pikemmin mieltä,
jota salaisen surun kuorma oli nöyryyttänyt ja rasittanut. Koko hänen
olentonsa todisti että hän oli sivistyneissä piireissä ollut --
piireissä, joissa on sekä tyyneyttä että arvollisuutta ja suloa. Köyhät
käsittivät sitä paremmin kuin hänen rikkaat tuttavansa Moleswichissä,
kun he sanoivat: "Mrs Cameron on päästä kantapäähän lady." Hänen
kasvoistansa päättäen oli hän varmaan ollut kaunis, ei mikään
täydellinen kaunotar, mutta hän oli ollut sievä. Nyt tämä kauneus oli
haihtunut kylmäksi, harmaaväriksi ja masennetuksi ja uniseksi
ujoudeksi. Hän ei nostanut suurta melua itsestään, vaan oli luultavasti
määrännyt velvollisuudekseen tukehduttaa kaikkia taipumuksia siihen.
Kukapa voi näiden huulien muotoa katsella huomaamatta että ilmoittivat
kiivasta, äkkipikaista luonnetta? Ja kuitenkin, kun taas likemmin häntä
katseli, niin tämä hänen luonnollisen suoran luonteensa sortaminen
viehätti sitä enemmän, kun hänessä oli hyvin vähän mielenlujuutta, jos
muka fysiognomiiassa ja frenologiiassa mitään perää on. Mutkikas
ylähuuli, arka, rukoileva katse, pään epäsuhteellinen kapeneminen
korvan ja niskan välillä ilmoittivat että hän oli ihminen, joka ei
voinut sen tahtoa vastustaa, jota hän joko rakastaa tai johon hän
luottaa.

Hänen polvellaan oleva kirja on uskonnollinen kirjoitelma armon-opista,
jonka eräs tunnettu "Matalan kirkon" pappi on kirjoittanut. Hän luki
harvoin muita kirjoja kun hengellisiä, paitsi kun hänen huolensa Lilyn
kasvatuksesta pakoitti häntä lukemaan "Historian ja Maantieteen
ensimmäisiä alkeita," tai niitä ranskan kielen oppikirjoja, joita
luettiin seminareissa nuoria tyttöjä varten. Mutta jos joku olisi
houkutellut Mrs Cameronia tuttavalliseen keskusteluun niin hän olisi
huomannut että hän oli mahtanut saada semmoisen kasvatuksen, kuin
ylhäiset nuoret naiset tavallisesti saavat. Hän osasi puhua ja
kirjoittaa ranskan ja italian kieliä. Hän oli lukenut ja muisti vielä
sellaisia näiden kielisien klassillisten kirjailijain teoksia, joita
oikea-uskoiset opettajattaret antoivat oppilasten lukea. Hän osasi
vähän kasvioppia, sellaista kasvioppia, jommoista kaksikymmentä vuotta
sitten opetettiin. Minä en ole varma siitä vaikka hän olisi erittäin
hyvin oppinut teologiiaa ja valtiollista ekonomiiaakin, sellaisina kuin
nämä tieteet esitellään Mrs Marcetin helppotajuisissa käsikirjoissa.
Sanalla sanoen, hänessä olisi oppinut tuntemaan korkeasti sivistynyttä
englantilaista ladya, joka oli saanut kasvatuksensa nykyistä
edellisessä sukupolvessa ja henkiseen kehitykseen katsoen oli paljoa
korkeammalla kannalla kuin nuoret englantilaiset naiset nyt
tavallisesti ovat. Mitä vähä-arvoisempiin sivistys-aineihin tulee --
jotka nyt tehdään etevimmiksi -- niinkuin musiiki, niin asiantuntija ei
voinut kuulla hänen soittavan sanomatta: "Tällä naisella on ollut hänen
aikansa parhaimmat opettajat." Hän taisi soittaa ainoastaan sellaisia
soittokappaleita, jotka olivat hänen sukupolvensa aikaiset. Hän ei
ollut siitä ajasta pitäen mitään oppinut. Sanalla sanoen, koko hänen
henkinen kehityksensä oli vallan pysähtynyt monta vuotta sitten,
kenties jo ennenkuin Lily oli syntynyt.

Hänen näin katsellessansa tyhjään ilmaan, tullaan sanomaan että Mrs
Braefield on tullut. Mrs Cameron ei säpsähdä. Hän ei milloinkaan joudu
hämille. Mutta hänen liikkeensä osoittavat väsymystä ja mielipahaa; hän
panee hengellisen kirjan pois. Elsie astuu sisään, nuorena, loistavana,
puettuna uusimman muodin mukaan, se on, niin kokonansa aistia vailla
taiteilijan silmissä, kuin vallasnainen voi olla puettu; mutta rikkaat
kauppiaat, jotka ylpeilevät vaimoistansa, vaativat että heidän vaimonsa
pukevat itsensä niin, ja heidän vaimonsa tässä katsannossa nöyrästi
noudattavat miestensä tahtoa.

Molemmat rouvat tervehtivät toisiansa, sitten alkaa tavallisesti
kanssapuheen valmistukset ja hetken vaitiolon jälkeen Elsie kysyy:

"Mutta enkö saa Lilyä tavata? Missä hän on?"

"Minä pelkään että hän on mennyt kylään. Pienelle pojalle, joka on
käynyt meidän asioilla, on sattunut tapaturma -- hän on pudonnut maahan
kirsikkapuusta."

"Josta hän varasti marjoja?"

"Luultavasti."

"Ja Lily on mennyt nuhtelemaan häntä?"

"Sitä en tiedä; mutta poika on loukannut itsensä pahasti, ja Lily on
mennyt katsomaan kuinka hänen on."

Mrs Braefield lausui suoraan, niinkuin hänen tapansa oli:

"Minä en ylipäänsä pidä Lilyn ikäisistä tytöistä, vaikka hyvin rakastan
lapsia. Te tiedätte kuinka paljon pidän Lilystä; ehkä tulee se siitä
että hän on niin lapsen kaltainen. Mutta hän tuottaa varmaankin teille
paljon huolta."

Mrs Cameron vastasi levottomasti: "Ei. Hän on vielä lapsi, ja erittäin
hyvä lapsi; miksi olisin levoton?"

Mrs Braefield, innokkaasti:

"Teidän lapsenne on varmaan kahdeksantoista vuoden vanha."

Mrs Cameron:

"Kahdeksantoista -- onko se mahdollista! Kuinka aika rientää! vaikka
aika ei tunnu rientävän niin ykstoikkoisessa elämässä kuin minun, niin
se liukuu eteenpäin kuin vesi virrassa. Annas nähdä -- kahdeksantoista?
Ei, hän on vaan seitsemäntoista -- tuli seitsemäntoista vanhaksi viime
Toukokuussa."

Mrs Braefield:

"Seitsemäntoista vuotias! Hyvin vaarallinen ikä tytölle; ikä, jolloin
nuket lakkaa ja rakastajat alkaa."

Mrs Cameron, ei niin väsyneellä äänellä, mutta kuitenkin tyynesti:

"Lily ei ole milloinkaan paljon pitänyt nukeista -- ei milloinkaan
paljon välittänyt elottomista esineistä; ja mitä rakastajiin tulee, hän
ei ensinkään niitä ajattele."

Mrs Braefield vilkkaasti:

"Niin pian kun tyttö on yli kuuden vuoden, ajattelee hän rakastajia.
Mutta tässä tulee toinen kysymys. Kun niin kaunis tyttö, kuin Lily,
ensi syntymäpäivänänsä tulee kahdeksantoista vuoden ikäiseksi, eikö
rakastaja silloin voi häntä ajatella?"

Mrs Cameronin kylmä ja tyyni käytös osoitti että kysyjä, joka sellaista
kysyi, oli liian rohkea, ja hän vastasi:

"Koska ei mitään rakastajaa ole kuulunut, en voi vaivata itseäni hänen
ajatuksiansa miettimällä."

Elsie sanoi itsekseen: "Tämä on tuhmin nainen minkä olen nähnyt!" ja
ääneen Mrs Cameronille:

"Eikö naapurimme, Mr Chillingly, teistä ole kaunis mies?"

"Luulen että häntä yleensä katsotaan kauniiksi. Hän on hyvin pitkä."

"Kauniit kasvot."

"Ovatko ne kauniit? Sitä en myönnä."

"Mitä Lily sanoo?"

"Mistä?"

"Mr Chillinglystä. Eikö hän pidä häntä kauniina?"

"En ole koskaan sitä häneltä kysynyt."

"Hyvä Mrs Cameron, eikö hän olisi sopiva mies Lilylle? Chillinglyein
suku on vanhimpia 'Burken maa-aatelisukuja,' ja minä luulen että hänen
isänsä, sir Peter, on jotenkin rikas."

Mrs Cameron osoitti nyt ensi kerta tämän keskustelun kestäessä
liikutusta. Hänen kasvonsa äkisti lensivät punaisiksi ja sen jälkeen ne
kävivät entistä vaaleammiksi. Hetkisen vaiti oltuansa hän taas oli
tyyni kun ainakin, ja vastasi jyrkästi:

"Se ei olisi Lilyn ystävä, joka sellaisia ajatuksia hänen päähänsä
panee; eikä ole mitään syytä luulla että ne ovat Mr Chillinglyn mieleen
tulleet."

"Surettaisiko se teitä, jos niin olisi? Varmaankin te soisitte että
hoidokkaanne joutuisi hyvään naimiseen ja Moleswichissä ei ole sopivaa
kosijaa hänelle."

"Suokaa anteeksi, Mrs Braefield, mutta minä en ole milloinkaan
kenenkään kanssa keskustellut Lilyn naimisesta, ei edes hänen
holhojansa kanssa. Ja kun ajattelen kuinka lapsellinen hän on ikäänsä
katsoen, niin en luule että aika vielä on käsissä siitä neuvotella."

Kun Elsie huomasi että häntä vastustettiin, alkoi hän puhua muutamasta
sanomalehden kirjoituksesta, joka sillä erällä oli yleisön huomiota
herättänyt, ja nousi pian lähteäksensä pois. Mrs Cameron piti vieraansa
hänelle ojennetusta kädestä kiinni ja sanoi matkalla, hiukan
hämmästyneellä, mutta vakaalla äänellä: "Hyvä Mrs Braefield, suokaa
minun toivoa että teidän terve järkenne ja ystävyytenne Lilyä kohtaan
estää teitä häiritsemästä hänen mielensä rauhaa viittaamalla niihin
kunnianhimoisiin tuumiin hänen tulevaisuuteensa nähden, joista nyt
olette minulle puhunut. On vallan mahdotonta uskoa että sellainen nuori
mies, kun Mr Chillingly, toden perään voisi aikoa naida tyttöä, joka ei
ole hänen omaa säätyänsä, ja --."

"Odottakaa, Mrs Cameron. Minun täytyy keskeyttää teitä. Lilyn
persoonalliset ominaisuudet ja hänen miellyttävä käytöksensä olisivat
koristeena mille säädylle tahansa; ja enkö ole teitä oikein käsittänyt,
kun olette sanonut että vaikka hänen holhojansa, Mr Melville, on,
niinkuin kaikki tiedämme, mies, joka on kohoittanut itsensä
vanhempiensa säädyn yli, on Miss Mordaunt kuitenkin, niinkuin te
itsekin, korkeasukuinen nainen?"

"Kyllä hän on korkeasukuinen nainen," sanoi Mrs Cameron ja kohoitti
ylpeästi päätänsä. Mutta hän lisäsi, yhtä äkillisesti muuttuen nöyräksi
ja kylmäksi: "Mitä se tekee? Tyttö ilman rikkautta, ilman sukulaisia,
kasvatettu pienessä huvilassa, taideniekan valvatti, joka itse on
City-kirjurin poika, ei ole samaa säätyä kuin Mr Chillingly, ja tämän
vanhemmat eivät voisi hyväksyä sellaista avioliittoa. Se olisi hyvin
julmaa Lilyä kohtaan, joka muuttaisi sen viattoman ilon, mikä hänellä
voi olla puhumisesta sivistyneen muukalaisen kanssa, sellaiseksi
mieltymykseksi, jommoista niinkin lapsellisessa ja kauniissa tytössä,
kuin Lily on, voisi herätä henkilöä kohtaan, joka esitellään hänelle
hänen tulevaksi elämänsä kumppaniksi. Älkää tätä julmuutta harjoittako;
älkää -- älkää sitä tehkö -- minä rukoilen teitä!"

"Luottakaa minuun!" huudahti helläsydäminen Elsie, ja kyynelet nousivat
hänen silmiinsä. "En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, jota te
niin viisaasti ja jalosti sanotte. Minä en paljon maailmaa tunne -- en
tuntenut sitä ensinkään ennenkuin menin naimiseen -- ja kun pidän
Lilystä ja suuresti kunnioitan Mr Chillinglyä, niin luulin voivani
hyödyttää heitä molempia paremmin kuin -- kuin -- mutta nyt näen: Mr
Chillingly on hyvin nuori, hyvin kummallinen; hänen vanhempansa kenties
panisivat vastaan, ei Lilyn itsensä tähden, vaan niiden asiain
johdosta, joita mainitsitte. Ja te ette soisi hänen tulevan perheesen,
johon hän ei olisi niin sydämellisesti tervetullut, kuin hän ansaitsee
olla. Minä olen iloinen siitä että olen puhunut teidän kanssanne tästä.
Kaikeksi onneksi en vielä ole mitään pahaa tehnyt. Enkä aio tehdäkään.
Minä tulin tänne kutsumaan teitä ja Mr Chillinglyä huviretkelle
roomalaisen huvilan raunioille, jotka ovat parin peninkulman päässä
täältä. En enää aio koettaa saattaa häntä ja Lilyä yhteen."

"Kiitoksia! Mutta te käsitätte vielä minua väärin. Minä en luule että
Lily pitää puoletkaan niin paljon Mr Chillinglystä kuin uudesta
perhosta. Minua ei heidän yhdessä olemisensa peloita siinä valossa,
jossa Lily nyt häntä katselee, ja jossa hän, minun havainnoistani
päättäen, Lilyä katselee. Ainoa jota pelkään on että joku viittaus
sinnepäin saattaisi tyttöä katsomaan häntä toisin, ja se on
mahdotonta."

Elsie lähti pois ollen hyvin hämillänsä ja kovin halveksien Mrs
Cameronin tietoja siitä mitä voi tapahtua kahdelle "yhteen saatetulle"
nuorelle henkilölle.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Samana päivänä ja melkein samana tuntina kuin edellä kerrottu
keskustelu tapahtui, meni Kenelm, yksinäisillä kävelymatkoillansa ollen,
hautausmaalle, jossa Lily odottamatta oli häntä tavannut vähän aikaa
sitten. Ja siellä hän näki Lilyn seisovan sen kukkareunuksen luona,
jonka hän oli laittanut sen lapsen haudan ympärille, jota hän turhaan
oli hoitanut ja vaalinut.

Päivä oli pilvinen ja aurinko ei paistanut; se oli niitä päiviä,
jolloin alakuloisuus usein tunkee englantilaisen kesän sydämeen.

"Te tulette tänne liian usein, Miss Mordaunt," sanoi Kenelm hiljaa ja
meni lähemmäksi tyttöä.

Lily käänsi kasvonsa häneen päin, mutta hän ei säpsähtänyt eikä mikään
muutos tapahtunut hänen kasvoissaan, jotka olivat miettiväisen näköiset
-- joka oli hyvin harvinaista näissä muuten niin vilkkaissa ja elävissä
kasvoissa.

"Ei liian usein. Minä lupasin tulla niin usein kuin voin; ja, niinkuin
jo ennen teille kerroin, en ole vielä milloinkaan lupausta rikkonut."

Kenelm ei vastannut mitään. Tyttö lähti nyt pois siltä paikalta ja
Kenelm seurasi häntä ääneti, kunnes hän pysähtyi tuon vanhan hautakiven
viereen, josta kirjoitus oli kulunut.

"Katsokaa," sanoi Lily hymyillen, "minä olen pannut sinne uusia kukkia.
Siitä päivästä asti kuin me tapasimme toisemme täällä hautausmaalla,
olen paljon ajatellut tätä hautaa, joka on niin unhoitettu, niin hoitoa
vailla, ja --" tässä hän hetken aikaa oli vaiti ja jatkoi sitten äkisti
"ettekö te usein omasta mielestänne ole liian -- mikä se nyt onkaan?
oh! liian itsekäs, miettiväinen ja ajattelette liian paljon itseänne?"

"Kyllä, te olette siinä kohden oikeassa; vaikka minun omatuntoni ei ole
sitä ilmoittanut, ennenkuin te näin soimaatte minua siitä."

"Ja eikö teistä ole kuin te pääsisitte noista ajatuksista kun
ajattelette kuolleita? ne eivät milloinkaan voi olla osallisina meidän
olemiseemme täällä. Kun sanotte: 'Tänään minä teen sitä tai tätä,' kun
ajattelette: 'Huomenna olen sitä tai sitä,' niin te ajattelette ja
uneksitte ainoastaan itseänne ja itsestänne. Mutta te olette
ulkopuolella, yli itseänne, kun ajattelette kuolleita, joilla ei voi
olla mitään tekemistä teidän tänäpäivän ja huomisen kanssa."

Niinkuin jo tiedämme, oli Kenelm Chillingly pannut elämänsä
ohjesäännöksi ettei milloinkaan hämmästyä. Mutta kun ne sanat, jotka
juuri olen kirjoittanut, kuuluivat perhos-kesyttäjän huulilta, joutui
hän niin hämilleen, että hän, kauan aikaa vaiti oltuansa, puhkesi
sanomaan ainoastaan:

"Kuolleet ovat entisyys; ja entisyydessä lepää kaikki nykyisyydessä ja
tulevaisuudessa, mikä voi vetää meitä meidän synnynnäisestä itsestämme.
Entisyys määrää nykyisyytemme. Entisyyden kautta aavistamme
tulevaisuutemme. Historia, runous, tiede, valtioiden menestys,
yksityisten edistyminen, kaikki on yhteydessä hautakivien kanssa,
joista kirjoitus on kulunut. Te teette oikein siinä että kunnioitatte
rappeutuneita hautakiviä kukilla. Ainoastaan kuolleiden seurassa
herkenee ihminen olemasta itsekäs."

Jos vajanaisen kasvatuksen saanut Lily puheessansa oli ollut
akademiallisen kasvatuksen saamatta Kenelmiä etevämpi, niin Kenelmin
puhe nyt oli niin korkeata, ettei Lily sitä käsittänyt. Hän olikin
hetken aikaa vaiti ennenkun hän vastasi:

"Jos tuntisin teitä paremmin, niin varmaankin ymmärtäisin teitä
paremmin. Tahtoisin että tuntisitte Leijonan. Minun tekisi mieleni
kuulla teidän puhuvan hänen kanssaan."

Näin puhuessansa he olivat lähteneet pois hautausmaalta, ja olivat nyt
tavallisten matkustajain astumalla polulla.

Lily jatkoi:

"Niin, minä mielelläni tahtoisin kuulla teidän puhuvan Leijonan
kanssa."

"Te tarkoitatte holhojaanne, Mr Melvilleä?"

"Niin, te tiedätte sen."

"Ja miksi tahtoisitte kuulla minun puhuvan hänen kanssaan?"

"Sentähden että on asioita, joihin katsoen luulen hänellä olevan väärät
käsitykset ja minä pyytäisin teitä selittämään epäilykseni hänelle;
tekisittehän sen?"

"Mutta miksi ette voi sitä itse tehdä? Pelkäättekö häntä?"

"Pelkäänkö, en suinkaan! Mutta -- oi, kuinka paljon väkeä kulkee tällä
tiellä! Tänään kai on joku ikävä kansankokous kylässä. Mennään lautalla
toiselle puolelle jokea, siellä on paljon hauskempi, me saamme siellä
olla enemmän rauhassa."

Lily kääntyi oikealle ja astui joen rinnettä alas rannalle, jossa he
tapasivat vanhan miehen, joka unisena loikoi lauttaveneessänsä.

Kun he rinnakkain istuen kulkivat tyvenen veden yli pilvisen taivaan
alla, niin Kenelmin taas olisi tehnyt mieli puhua siitä aineesta, jota
hänen kumppaninsa oli aloittanut, mutta Lily pudisti päätänsä ja loi
silmäyksen lauttamieheen. Se mikä hänellä oli sanottavaa, oli
nähtävästi sitä laatua, ettei sopinut olla kuulijaa, vaikka vanha
lauttamies näytti siltä kun hän ei vaivaisi itseänsä kuulemalla mitään,
jota ei suoraan hänelle lausuttu. Lily alkoi pian hänen kanssaan puhua:
"No, Brown, onko lehmä jo parantunut?"

"Kyllä, Miss, kiitos teille siitä ja Jumala teitä siunatkoon. Kumma
että voititte tuollaisen vanhan noita-ämmän!"

"En minä sitä tehnyt, Brown; sen teki haltiatar. Haltiattaret ovat,
kuten tiedätte, paljoa mahtavammat kuin noidat."

"Minä huomaan sen, Miss."

Lily tässä kääntyi Kenelmiin: "Mr Brownilla on hyvin kaunis lehmä, joka
äkkiä tuli kovin kipeäksi ja sekä hän että hänen vaimonsa olivat
vakuutetut siitä että lehmä oli loihdittu."

"Tietysti se oli, se on varma asia. Eikö Wright muija sanonut
vaimolleni että hän tulisi katumaan sitä että hän myi maitoa, ja
haukkui häntä kauheasti? Ja eikö lehmä samana yönä saanut vilutautia?"

"Hiljaa, Brown! Wright muija ei sanonut että teidän vaimonne tulisi
katumaan maidon myymistä, vaan sitä että hän kaatoi vettä maitoon."

"Ja mistä hän sen tiesi, jos hän ei ollut noita? Meidän parhaimmat
maidonostajat ovat herrasväkeä, ja ne eivät ole milloinkaan
valittaneet."

"Ja," sanoi Lily Kenelmille, ottamatta korviinsa Brownin viimeistä
lausetta, joka lausuttiin äreällä äänellä, "Brownilla oli julmat asiat
mielessä; hän aikoi houkutella Wright muijaa lauttaveneesensä ja
viskata hänet veteen, päästääksensä lehmää velhouksesta. Mutta minä
kysyin haltiattareilta neuvoa, ja annoin hänelle haltiattaren nauhan
sidottavaksi lehmän kaulaan. Ja lehmä on nyt vallan terve, niinkuin
kuulette. Ei siis ollutkaan tarpeellista, Brown, heittää Wright muijaa
veteen sentähden että hän sanoi teidän panneen osan sitä maitoon.
Mutta," lisäsi hän, kun vene laski toiseen rantaan, "kerronko teille,
Brown, mitä haltiattaret sanoivat minulle tänä aamuna?"

"Kertokaa, Miss."

"He sanoivat: Jos Brownin lehmä antaa maitoa, jossa ei ole vettä, ja
jos on vettä maidossa kun sitä myydään, niin me, haltiattaret,
nipistämme Mr Brownia vallan siniseksi; ja kun Brown ensi kerta
sairastuu jäsentautiin, niin haltiattaret eivät loihdi sitä pois."

Sen sanottuansa Lily pani hopearahan Brownin käteen, hyppäsi keveästi
maalle ja Kenelm seurasi häntä.

"Te olette kokonaan kääntänyt hänen, ei ainoastaan haltiattaren
olemiseen vaan niiden hyväntekeväiseen voimaan katsoen," sanoi Kenelm.

"Mutta," sanoi Lily vakaasti, "eikö olisi hauska, jos vielä löytyisi
haltiattareita? hyviä haltiattareita, ja niitä saisi käsiinsä? saisi
kertoa niille kaikesta mikä huolettaa ja surettaa meitä, ja saisi
niiltä taikavoimaa sitä taikaa vastaan, jota käytämme itseämme
kohtaan?"

"Minä luulen ettei olisi hyvä meille luottaa sellaisiin
yliluonnollisiin neuvonantajiin. Meidän omat sielumme ovat niin
rajattomat, että me, kuta enemmän niitä tutkimme, tulemme löytämään
maailmoja maailmojen vieressä ilman loppua; ja maailmojen joukossa on
Haltiattarien maa." Hän lisäsi itsekseen: "Enkö nyt ole Haltiattarien
maassa?"

"Hiljaa!" kuiskasi Lily. "Älkää puhuko mitään vähään aikaan. Minä
ajattelen sitä, jota juuri sanoitte, ja koetan käsittää sitä."

Heidän näin ääneti astuessansa eteenpäin, saapuivat he sen pienen
kesähuoneen luo, jonka taru on omistanut Izaak Waltonin muistoksi.

Lily meni sisään ja istui; Kenelm istui hänen viereensä. Se oli pieni
kahdeksankulmainen rakennus, joka, rakennustavasta päättäen,
luultavasti oli Charles I:sen aikana rakennettu; valkeat, rapatut
seinät sisäpuolella olivat täynnä nimiä ja kirjoituksia, joissa
kalastusta ylistettiin, ja Izaakia kiitettiin, sekä otteita hänen
kirjoistansa. Toisella puolella jokea he näkivät Grasmeren pihan
suurine pajupuineen, joiden oksat riippuivat vedessä. Paikan
yksinäisyys ja sen yhteys kalastajan yksinäisen elämän kanssa
soveltuvat vallan hyvin yhteen tyynen päivän, hiljaisen ilman ja
pilvisen taivaan kanssa.

"Te aioitte kertoa minulle epäilyksestänne holhojanne mielipiteihin
katsoen muutamissa asioissa, joista ette itse voi hänelle puhua."

Lily kavahti ajatuksistansa, jotka tuntuivat olevan kaukana täten
jälleen puheeksi otetusta aineesta.

"Niin, en voi ilmoittaa hänelle epäilyksiäni siitä syystä että ne
koskevat minua ja hän on niin hyvä. Minun on häntä kiittäminen niin
paljosta, etten voisi suututtaa häntä ainoallakaan sanalla, joka
näyttäisi soimaukselta tai valitukselta. Te muistatte kai," tässä hän
siirtyi lähemmäksi Kenelmiä, käänsi häneen rohkeat silmänsä ja pani
kätensä hänen käsivarrellensa: "Te muistatte kai että minä
hautausmaalla sanoin huomaavani kuinka ihminen aina ajattelee liian
paljon itseänsä. Se on varmaankin väärin. Kun minä puhun teidän
kanssanne ainoastaan itsestäni, tiedän kyllä tekeväni väärin, mutta en
voi sille mitään, minun täytyy tehdä se. Älkää ajatelko pahaa minusta
sentähden. Olette kyllä huomannut että minä en ole saanut sellaista
kasvatusta kuin toiset tytöt. Onko holhojani tehnyt oikein siinä
kohden? Jos hän ei olisi antanut minun noudattaa omia oikkujani, jos
hän olisi antanut minun lukea niitä kirjoja, joita Mr ja Mrs Ewlyn
tahtoivat minulle antaa luettaviksi niiden runojen ja haltiatarsatujen
sijaan, joita hän minulle antoi, niin minulla olisi ollut niin paljon
ajattelemista että olisin ajatellut vähemmän itseäni. Te sanoitte että
kuolleet ovat entisyys, että ihminen unohtaa itsensä kun ajattelee
kuolleita. Jos olisin lukenut enemmän entisyydestä ja minulla olisi
enemmän tietoja niistä kuolleista, joiden historiaa se kertoo, niin
varmaankin olisin vähemmän suljettu omaan ahtaasen, itsekkäiseen
sydämeeni. Vasta viime aikoina olen ruvennut tätä ajattelemaan ja
ruvennut suremaan ja häpeemään sitä että olen niin taitamaton
sellaisissa asioissa, joita muut tytöt tietävät, yksin pikku Clemmykin.
Ja minä en uskalla sanoa sitä Leijonalle, kun vasta häntä tapaan,
sentähden että hän silloin soimaisi itseänsä, sillä hän tarkoitti vaan
hyvää, kun hänen oli tapa sanoa: 'Minä en tahdo Haltiatarta oppineeksi,
minulle on kylläksi että hän on onnellinen.' Oi, minä olinkin niin
onnellinen, ihan viime aikaan saakka."

"Sentähden että te viime aikaan saakka tunsitte itsenne ainoastaan
lapseksi. Mutta nyt, kun teidän tekee mieli tietää jotain, nyt lapsuus
katoaa. Älkää kiusatko itseänne. Luonto on antanut teille hyvät
hengenvoimat, ja niiden avulla te hyvin pikaan ja hyvin helposti
hankitte itsellenne niitä tietoja, joita tarvitsette, voidaksenne puhua
noiden pelättyjen 'aika-ihmisten' kanssa. Te opitte enemmän yhdessä
kuukaudessa, kun olisitte oppinut vuodessa lapsena ollessanne, jolloin
lukeminen olisi ollut rasitusta eikä mielityötä. Teidän tädillänne on
varmaankin hyvät tiedot, ja jos uskaltaisin puhua hänen kanssansa
kirjojen valitsemisesta --."

"Älkää sitä tehkö. Leijona ei hyväksyisi sitä."

"Teidän holhojanne ei siis pitäisi siitä että te saisitte sellaisen
kasvatuksen kuin tytöt tavallisesti saavat?"

"Leijona on kieltänyt tätiäni opettamasta minulle paljon, jota
mielelläni tahtoisin oppia. Täti tahtoi sitä tehdä, mutta hän on
luopunut siitä holhojani tahdosta. Hän kiusaa minua nyt vaan noilla
hirveillä franskalaisilla verbeillä, ja se on ainoastaan tekosyy, minä
tiedän sen. Tietysti on toisin pyhäpäivinä, silloin en saa lukea muuta
kuin raamattua ja saarnoja. Minä en pidä saarnoista niin paljon kuin
minun tulisi tehdä, mutta raamattua voisin lukea koko päivän,
arkipäivät sekä pyhät; ja raamatusta olen oppinut että minun tulee
ajatella vähemmän itseäni."

Kenelm tietämättänsä puristi sitä pientä kättä, joka niin viattomasti
lepäsi hänen käsivarrellaan.

"Tunnetteko eroitusta eri runolajien välillä?" kysyi Lily äkisti.

"En voi varmaan sitä sanoa. Minun tulisi tietää, onko runolaji hyvä tai
huono. Mutta siinä katsannossa olen tavannut monta ihmistä, etenkin
varsinaisia arvostelijoita, jotka enemmän pitävät siitä runoudesta,
jota minä sanon huonoksi, kuin siitä, jota minä katson hyväksi."

"Eroitus eri runolajien välillä, kun oletamme että ne molemmat ovat
hyviä," sanoi Lily varmalla äänellä ja riemullisen näköisenä, "on tämä
-- minä tiedän sen, sillä Leijona on selittänyt sen minulle --:
Toisessa runouslajissa runoilija asettuu aivan ulkopuolelle itseänsä,
hän asettaa itsensä toisiin olopiireihin, jotka ovat vallan vieraat
hänen omalle olopiirillensä. Hän voi olla varsin hyvä ihminen, ja hän
voi kirjoittaa parhaimmat runonsa hyvin huonoista ihmisistä; hän ei
tahtoisi valoakaan loukata, mutta hänestä on hauska kuvata murhaajia.
Toisessa runolajissa sitävastoin kirjoittaja ei asetu toisen oloihin,
vaan hän kertoo omat ilonsa ja surunsa, puhuu oman sydämensä ja
sielunsa pohjasta. Jos hän ei voisi vähintäkään olentoa loukata, niin
hän varmaankaan ei voisi todellisesti kuvata murhaajan julman sydämen
tunteita. Tämä, Mr Chillingly, on eroitus eri runolajien välillä."

"Se on hyvin totta," sanoi Kenelm, jota tytön kritilliset määritelmät
huvitti. "Se on eroitus draamallisen ja lyyrillisen runouden välillä,
Mutta sallikaa minun kysyä, mitä tällä määritelmällä on tekemistä sen
asian kanssa, johon te niin äkisti sitä sekoititte?"

"Paljon -- sillä kun Leijona selitti tätä tätilleni, sanoi hän:
'Täydellinen nainen on runo, mutta hän ei milloinkaan voi olla
edellistä lajia, hän ei milloinkaan voi kodistua sydämmissä, joiden
kanssa hänellä ei ole mitään yhteyttä, hän ei milloinkaan voi tuntea
sympatiiaa siihen mikä on rikoksellista ja pahaa; hänen täytyy olla
jälkimmäistä lajia ja tuoda esiin runoutta omista ajatuksistaan ja
mielikuvituksistaan!' Ja sitten hän kääntyi minuun ja sanoi hymyillen:
'Sellaiseksi runoksi tahtoisin Lilyn tulevan. Liian monet isot kirjat
pilaavat vaan runon.' Nyt tiedätte miksi olen niin tietämätön ja niin
erilainen kuin toiset tytöt, ja miksi Mr ja Mrs Ewlyn katsovat alas
minuun."

"Te ajattelette väärin, ainakin Mr Ewlyniin katsoen, sillä hän ensin
sanoi minulle: 'Lily Mordaunt on runo.'"

"Sanoiko hän niin? Siitä minä tulen pitämään hänestä. Kuinka se tulee
Leijonaa ilahuttamaan!"

"Mr Melvillellä näyttää olevan suuri valta teidän ylitsenne," sanoi
Kenelm mustasukkaisesti.

"Tietysti. Minulla ei ole isää eikä äitiä. Leijona on ollut minulle
kumpikin. Täti on usein sanonut: 'Sinä et voi olla kyllin kiitollinen
holhojallesi; ilman häntä minulla ei olisi sinulle mitään kotia, ei
mitään ruokaa antaa!' Hän ei ole milloinkaan sellaista puhunut -- hän
olisi hyvin äkäinen tädille, jos hän tietäisi että täti on sitä
sanonut. Kun hän ei sano minua haltiattareksi, niin hän kutsuu minua
prinsessaksi. En tahtoisi millään muotoa häntä loukata."

"Hän on paljon vanhempi teitä, kylläksi vanha voidaksensa olla teidän
isänne, olen kuullut."

"Se on mahdollista. Mutta vaikka hän olisi kahta vertaa vanhempi, niin
minä en kuitenkaan voisi rakastaa häntä enemmän."

Kenelm hymyili -- mustasukkaisuus oli kadonnut. Varmaankaan ei mikään
tyttö, ei edes Lily, puhuisi näin henkilöstä, johon hän oli rakastunut.

Lily nousi nyt ylös hitaasti ja vastahakoisesti. "On aika lähteä
kotiin, täti varmaankin kummeksii mihin olen joutunut -- tulkaa!"

He ohjasivat kulkuansa Cromwell Lodgen vastapäätä olevaa siltaa kohti.

Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Lily teki
sen ensin, sanoen:

"Teidän vanhempanne elävät vielä, Mr Chillingly."

"Kyllä, Jumalan kiitos."

"Kumpaista te enemmän rakastatte?"

"Siihen kysymykseen ei ole helppo vastata. Minä hyvin rakastan äitiäni;
mutta isä ja minä ymmärrämme toinen toisiamme paremmin kuin --."

"Minä tiedän -- on niin vaikeaa tulla ymmärretyksi. Ei kukaan minua
ymmärrä."

"Minä luulen sitä tekeväni."

Lily pudisti päätänsä merkiksi että hän oli toista mieltä.

"Ainakin niin hyvin kuin mies voi nuorta neitoa käsittää."

"Minkälainen nuori neito on Miss Cecilia Travers?"

"Cecilia Travers? Milloin ja missä olette kuullut että sellainen
henkilö on olemassa?"

"Se iso Londonin herra, jota nimittivät Sir Thomas'iksi, mainitsi hänen
nimensä sinä päivänä, jolloin olimme Braefieldvillessä päivällisellä."

"Minä muistan -- hän sanoi hänen olleen hovin baalissa."

"Hän sanoi että hän on hyvin kaunis."

"Niin hän onkin."

"Onko hänkin runo?"

"Ei; sitä en ole milloinkaan huomannut."

"Mr Ewlyn varmaankin sanoisi että hän on hyvin kasvatettu. Hän ei
rypistäisi silmäkulmiansa hänelle, niinkuin hän tekee minulle,
tyttö-raukalla!"

"Oi, Miss Mordaunt, te ette tarvitse häntä kadehtia. Suokaa minun vielä
kerta sanoa että te voisitte hyvin pian hankkia itsellenne ne tiedot,
jotka koroittasivat teitä niiden nuorien neitojen vertaiseksi, jotka
hovin baaleissa käyvät."

"Niin; mutta sitten en olisi runo," sanoi Lily, luoden aran silmäyksen
Kenelmin kasvoihin.

He olivat nyt sillalla, ja ennenkuin Kenelm ehti vastata, sanoi Lily
äkkiä: "Te ette tarvitse edemmäksi tulla, tämä tie tekee teille
väärää."

"Minua ei käy niin pois-ajaminen, Miss Mordaunt; minä pyydän saada
saattaa teitä ainakin puutarhan portille."

Lily ei pannut vastaan, ja puhui taas: "Minkälainen on teidän
kotiseutunne -- onko se tämän seudun kaltainen?"

"Ei näin kaunis; maisema on täällä enemmän suurenmoinen, on enemmän
laaksoja ja vuoria ja metsää; mutta meidän seudussa on jotain, joka
muistuttaa vähän tästä maisemasta: pieni virta, joka kuitenkin on
leveämpi kuin teidän jokenne; mutta rannat ovat paikka paikoin niin
Cromwell Lodgen rantojen kaltaiset, että väliin hämmästyn ja luulen
olevani kotona. Minä erittäin rakastan jokia ja kaikkia juoksevia
vesiä; jalkamatkoillani tunnen itseni maneetillisesti vedetyksi niitä
kohti."

Lily kuunteli häntä suurella huomiolla ja sanoi, vähän aikaa vaiti
oltuansa, hiljaa huoaten: "Eikö teidän kotinne ole paljon kauniimpi
kuin mikään paikka täällä, kauniimpi Braefieldvilleäkin? Mrs Braefield
sanoo että teidän isänne on hyvin rikas."

"Minä en luule että hän on rikkaampi kuin Mr Braefield ja vaikka hänen
talonsa kenties on isompi kuin Braefieldin, niin siinä ei ole niin
kalliita huonekaluja, eikä niin komeita kasvihuoneita. Isäni aisti on
samankaltainen kuin minun, hyvin yksinkertainen. Kun hänellä on
kirjastonsa, niin hän tuskin kaipaisi omaisuuttansa, jos hän sen
menettäisi. Siinä katsannossa hänellä on ääretön etu minuun verraten."

"Te siis kaipaisitte rikkautta?" sanoi Lily äkkiä.

"En sitä; mutta isäni ei milloinkaan kyllästy kirjoihin. Ja, myönnänkö
minä sen? -- on päiviä, jolloin kirjat kiusaavat minua miltei yhtä
paljon kuin teitä."

He olivat nyt puutarhan portilla. Lily, joka toisella kädellään piti
portin säpestä kiinni, ojensi toisen kätensä Kenelmille, ja hänen
hymyilynsä valaisi surullista pilveä, niinkuin auringonsäde, kun hän
katsoi Kenelmin kasvoihin ja katosi näkyvistä.



SEITSEMÄS KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Kenelm ei palannut kotiin ennenkuin iltahämärässä, ja juuri kun hän oli
istunut pöytään halpaa ateriaansa syömään, soitettiin kelloa ja Mrs
Jones toi Mr Thomas Bowlesin sisään.

Vaikka tämä ei ollut kirjoittanut että hän tulee, oli hän kuitenkin
yhtä tervetullut.

"Mutta," sanoi Kenelm, "jos teillä on yhtä hyvä ruokahalu kuin ennen,
niin pelkään että tänään saatte huonoa ruokaa. Istukaa, olkaa hyvä."

"Kiitoksia, mutta minä söin pari tuntia sitten päivällistä Londonissa,
enkä todellakaan nyt voi syödä enempää."

Kenelm oli liian sivistynyt pakoittaaksensa toiselle vastenmielistä
vierasvaraisuutta. Muutaman minuutin kuluttua hän oli lopettanut
yksinkertaisen ateriansa, ruoka oli otettu pois pöydältä, ja molemmat
miehet olivat kahden kesken.

"Teillä on tietysti kortteeri täällä, Tom; teille hyyrättiin huone
täällä samana päivänä kuin kutsuin teitä tänne, mutta teidän olisi
pitänyt kirjoittaa minulle ja ilmoittaa milloin tulette, että olisin
voinut käskeä emännän laittaa päivällistä tai illallista. Poltattehan
tupakkaa vielä? sytyttäkää piippunne."

"Kiitoksia, Mr Chillingly, minä tupakoin tätä nykyä harvoin; mutta jos
suotte anteeksi, niin otan sikarrin," ja Tom otti esille hyvin soman
sikarrikotelon.

"Olkaa kuin kotonanne. Minä lähetän sanan Will Somersille että te ja
minä huomenna tulemme heille illalliselle. Annattehan anteeksi minulle
että ilmaisin teidän salaisuutenne. Kaikki on nyt selvällä. Te tulette
heidän kotiinsa niinkuin ystävä, joka vuosi vuodelta tulee heille yhä
rakkaammaksi. Ah, Tom, tuo rakkaus naiseen on minusta hyvin ihmeellinen
asia. Se voi painaa miestä pahuuden syvyyteen ja koroittaa häntä
hyvyyden kukkuloille."

"Minä en tiedä mitä se voi toimittaa hyvään katsoen," sanoi Tom
surullisesti ja pani sikarrinsa pois.

"Polttakaa edelleen sikarrianne; minä mielelläni pitäisin teille
seuraa; voitteko antaa minulle yhden sikarreistanne?"

Tom ojensi hänelle kotelonsa. Kenelm otti sikarrin, sytytti sen, veti
muutamia savuja, ja kun näki että Tom jälleen oli ottanut oman
sikarrinsa, jatkoi hän kanssapuhetta.

"Te ette tiedä mitä hyvää se toimittaa; mutta sanokaa minulle suoraan,
luuletteko että olisitte niin hyvä ihminen kuin nyt olette, jos ette
olisi Jessie Wilesiä rakastanut?"

"Jos olen parempi kuin olen ollut, niin se ei tule rakkaudestani
tyttöön."

"Mistä sitten?"

"Siitä että hänen kadotin."

Kenelm säpsähti, kävi hyvin vaaleaksi, heitti sikarrin pois, nousi ja
astui nopein, äänettömin askelin edes takaisin huoneessa.

Tom pitkitti tyynesti: "Jos olisin saanut Jessien ja nainut hänen, niin
en luule että mikään parannuksen ajatus olisi minussa herännyt. Minun
setäni olisi kovin suuttunut, jos olisin päiväläisen tyttären nainut,
eikä olisi kutsunut minua luoksensa Luscombeen. Minä olisin jäänyt
Graveleighiin, ilman muuta kunnianhimoa kuin olla tavallinen
hevosenkengittäjä, oppimaton, riitainen mies; ja jos en olisi saanut
Jessieä rakastamaan minua niin kuin olisin tahtonut, niin en olisi
herennyt juomasta, ja minua kammottaa ajatellessani mikä hirviö minusta
olisi voinut tulla, kun sanomalehdissä luen aviomiehestä, joka
juovuksissa ollen lyö vaimoansa. Ei tiedä vaikka tämä vaimon-lyöjä
rakasti vaimoansa ennenkuin menivät naimisiin, ja tämä ei hänestä
välittänyt. Hänen kotinsa oli onneton, ja niin hän alkoi juoda ja lyödä
vaimoansa."

"Minä olin siis oikeassa," sanoi Kenelm, pysähtyen, "kun sanoin teille
että olisi kovin surkeata joutua naimisiin tytön kanssa, jota rakastaa
vallan rajusti ja jonka sydäntä ei milloinkaan voi lämmittää, jonka
elämää ei koskaan voi onnelliseksi tehdä?"

"Aivan oikeassa!"

"Jätetään tällä kertaa tämä aine," sanoi Kenelm, istuen entiselle
paikalleen, "ja puhukaamme teidän matkahalustanne. Vaikka olette
iloinen siitä ettette Jessieä nainut, vaikka nyt voitte ilman tuskaa
tervehtiä häntä toisen miehen vaimona, niin kuitenkin vielä ajattelette
häntä, ja ne ajatukset saattavat teitä levottomaksi; ja te luulette
että helpommin voisitte näistä ajatuksista päästä olopaikan muuttamisen
ja seikkailujen kautta, että voisitte ne kokonaan haudata vieraan maan
multaan. Eikö niin?"

"Kyllä, jotain sinnepäin, sir."

Kenelm alkoi nyt puhua vieraista maista ja ehdoitteli
matkasuunnitelmaa, jonka mukaan matka tulisi kestämään moniaita
kuukausia. Hän oli iloinen kun kuuli että Tom jo oli oppinut ranskan
kieltä sen verran että hän voi puhua ainakin jokapäiväisiä asioita, ja
vielä iloisemmaksi hän tuli huomatessaan että Tom ei ainoastaan ollut
lukenut varsinaisia matka-käsikirjoja tärkeimmistä paikoista Europassa,
joita kannatti käydä katsomassa, vaan myöskin oli huvitettu näistä
paikoista sen maineen vuoksi minkä ne olivat saaneet historiassa
muinaisuuteensa katsoen tahi niissä löytyvien taideteoksien tähden.

Siten istuivat he puhellen myöhään yön päälle, ja kun Tom meni
huoneesensa, lähti Kenelm hiljaa ulos huoneesta ja astui hitain askelin
vanhan kesähuoneen tykö, jossa hän oli Lilyn kanssa istunut. Oli
ruvennut tuulemaan ja tuuli hajoitti ne pilvet, jotka edellisenä
päivänä olivat peittäneet taivaan, niin että tähdet näkyivät taivaalla
pilvien yläpuolella -- ne tuikkivat hetkisen milloin yhdellä milloin
toisella paikalla, sillä joutuisat pilvet väliin niitä peitti. Eri
äänien joukossa, jotka kuuluivat puissa kun yötuuli kiiti niiden läpi,
luuli Kenelm kuulevansa joen toisella puolella olevan Grasmeren pihalla
kasvavan pajun huokauksia.



TOINEN LUKU.


Kenelm lähetti varhain seuraavana aamuna kirjeen Will Somersille, jossa
hän sanoi Mr Bowlesin kanssa tulevansa heille illalliselle. Hänellä oli
kyllin tarkka tunto tietääksensä että sellaisessa seurassa voisi olla
vapaampi, kun jos Tom päivällä menisi heille oikein vasituiselle
visiitille, jolloin Jessie oli puodissa myymässä.

Mutta hän vei Tomin läpi kaupungin ja näytti hänelle puodin sen
ikkunassa olevine kauniine tavaroineen, sitten hän vei hänen mukaansa
vainioille ja niityille maalla, ja saattoi häntä ihmettelemään näiden
silminnähtävää parannusta viljelykseen katsoen ja johti hänen
ajatuksiaan sellaisiin esineihin, joita viljelys herättää ja edistää.

Mutta Kenelm huomasi kuitenkin että Tom oli hajamielinen koko ajan;
ajatus, että hän pian saisi tavata Jessien, painoi hänen mieltänsä.

Kun he illalla lähtivät Cromwell Lodgesta mennäksensä Willen luo
illalliselle, huomasi Kenelm että Bowles oli käyttänyt matkalaukkunsa
sisällystä muutamiin sievistämiin muutoksiin puvussansa. Nämä muutokset
pukivat häntä.

Kun he astuivat puodin takaiseen huoneesen, nousi Will tuoliltansa ja
hänen kasvonsa ilmoittivat syvää liikutusta; hän meni Tomille vastaan,
tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja päästi sen taas irti, sanaakaan
puhumatta. Jessie tervehti molempia vieraita samalla tavalla, silmät
alaspäin luodut ja syvästi niiaten. Vanha äiti oli ainoa, joka
täydellisesti malttoi mielensä.

"Minä olen iloinen siitä että saan nähdä teitä, Mr Bowles," sanoi hän,
"ja niin me kaikki kolme olemme, ja niin meidän tuleekin olla; jos
pienokainen olisi vanhempi, niin meitä olisi neljä."

"Mutta missä ihmeen on pienokainen?" huudahti Kenelm. "Varmaankin
olette pitäneet häntä ylhäällä tänä iltana, koska minua odotettiin; kun
viime kerralla olin täällä illallisella, tulin odottamatta, ja
sentähden minulla ei ollut oikeutta olla pahoillani pienokaisen
kunnioituksen puutteesta vanhempiensa ystävää kohtaan."

Jessie kohoitti akutinta ja osoitti sen takana olevaa kehtoa. Kenelm
kävi Tomin käsivarteen, vei hänen kehdon luo, jätti hänen sinne yksin
nukkuvaa pienokaista katselemaan ja istui pöydän ääreen Mrs Somersin ja
Willen välille. Willen silmät olivat luodut akuttimeen, jota Jessie
piti syrjään vedettynä, ja kauhistavainen Tom, joka oli ollut
kotiseutunsa kammona, kumartui hymysuin kehdon yli, laski vihdoin ison
kätensä hiljaa ja varovasti päänalukselle, jotta ei nukkuva lapsi
heräisi, ja hänen huulensa liikkuivat; epäilemättä hän lausui
siunauksen; sitten hänkin meni pöydän luo ja istui, mutta Jessie vei
kehdon yläkerrokseen.

Will loi viisaat, terävät silmänsä entiseen kilpailijaansa; ja kun hän
huomasi kuinka ennen uhkamielisten kasvojen sävy oli muuttunut ja että
pukukin todisti Tomin saavuttaneen korkeampaa asemaa yhteiskunnassa,
josta hänen ei suinkaan tehnyt mieli palata vanhoihin tapoihin
talonpoikaisessa kylässä, niin viimeinenkin mustasukkaisuuden varjo
katosi Willen tunteellisen luonnon kirkkaalta pinnalta.

"Mr Bowles," huudahti hän äkkiä, "teillä on kelpo sydän ja hyvä sydän,
ja jalomielinen sydän. Ja teidän käyntinne täällä tänä iltana on
kunnia, joka -- joka --."

"Joka," keskeytti Kenelm, jolle Willen hämmästys kävi sääliksi, "on
meidän, nuorien miehien, puolella. Tässä vapaassa maassa voi nainut
mies, jolla on pieni poika, tulla Lordkanslerin tahi Canterburyn
arkkipiispan isäksi. Mutta -- noh, ystäväni, sellainen yhtyminen kuin
meidän tänä-iltana, ei usein tapahdu; viettäkäämme sitä punssimaljalla
illallisen jälkeen. Jos huomen-aamulla saamme päätaudin, niin ei
yhdenkään meistä tule siitä nurista."

Vanha Mrs Somers nauroi iloisesti. "Jumala teitä siunatkoon, sir, minä
en tullut ajatelleeksi punssia; minä menen hankkimaan sitä," ja
pienokaisen sukat kädessä hän kiiruhti huoneesta.

Illallinen, punssi ja Kenelmin kyky saada toimeen hauskan keskustelun
yleisistä asioista poisti pian kaiken varovaisuuden, kaiken ujouden ja
hämmästyksen pöytäkumppanien väliltä. Jessie otti osaa puheesen; hän
puhui kukaties Kenelmin jälkeeni vapaammasti, iloisemmasti kuin toiset,
eikä huomattu hänessä enää tuota vanhaa veikistelemistä ensinkään;
mutta silloin tällöin hänen käytöksensä osoitti jonkinmoista hienoutta,
joka ilmoitti hänen korkeampaa yhteiskunnallista asemaansa ja vilkkaan
puodinomistajan kanssakäymistä sivistyneiden ostajien kanssa. Se oli
hauska ilta -- Kenelm oli päättänyt että sen piti olla niin. Ei
sanaakaan puhutte kiitollisuudenvelasta Mr Bowlesille, ennenkuin Will,
joka saattoi vieraitansa ovelle, kuiskasi Tomille: "Te ette tahdo
kiitoksia, enkä minä voikaan niitä lausua. Mutta kun me illoin
rukoilemme, niin aina pyydämme Jumalaa siunaamaan häntä, joka saattoi
meidät yhteen ja sitten on tehnyt meitä niin onnelliseksi -- minä
tarkoitan Mr Chillinglyä. Tänä iltana on hänen rinnallansa oleva
toinen, jonka edestä me rukoilemme ja jonka edestä pienokainenkin tulee
rukoilemaan, kun hän tulee vanhemmaksi."

Tässä Willen ääni tukkeutui ja hän vaikeni, sillä hän pelkäsi että
punssi ehkä tulisi tekemään häntä liian liikutetuksi, jos hän enempää
puhuisi, ja siihen pelkoon hänellä olikin syytä.

Tom oli hyvin harvapuheinen kotimatkalla Cromwell Lodgeen; hän ei
näyttänyt olevan alakuloinen, vaan näytti tyynesti miettivän jotakin,
ja Kenelm ei tahtonut häntä häiritä.

Vasta kun he saapuivat Grasmeren puutarhan aidan kohdalle, pysähtyi Tom
ja kääntyi Kenelmiin, sanoen:

"Minä olen teille hyvin kiitollinen tästä illasta -- hyvin
kiitollinen!"

"Se ei siis ole herättänyt tuskallisia ajatuksia teissä?"

"Ei; minun mieleni on paljon rauhallisempi kuin luulin olevan
mahdollista sen jälkeen kun olin hänen jälleen nähnyt."

"Onko se todella niin!" sanoi Kenelm itsekseen. "Miltähän minulle
tuntuisi jos näkisin Lilyn toisen miehen vaimona: hänen lapsensa
äitinä?" Häntä hirvitti tämä ajatus ja hänen huuliltaan pääsi
väkinäinen huokaus. Hän oli pysähtynyt, kun Tom herkesi puhuttelemasta
häntä, ja tunsi, että jokin hiljaa koski hänen käsivarteensa, jota hän
nojasi aitaa vasten. Hän katsoi sinne ja näki, että se oli Blanche. Se
oli tavalla tai toisella päässyt huoneuksen sisällä olevalta
vuoteeltaan ulos ja kun se oli kuullut äänen, joka tuntui tutulta sen
korvissa, oli se hiipinyt esiin pensastosta ja hypännyt aitaukselle.
Siinä se seisoi, selkä köyryssä ja hyrräsi, ikäänkuin ystävällisesti
tervehtien.

Kenelm kumartui ja suuteli useampia kertoja sitä sinistä nauhaa, jota
Lilyn käsi oli sitonut lemmityisen kaulaan. Blanche hyväksyi vähän
aikaa hyväilyä, mutta kun se kuuli hiljaisen ratinan pensastosta, jota
joku heräävä lintu oli matkaansaattanut, hyppäsi se vapisevien lehtien
sekaan ja katosi näkyvistä.

Kenelm astui nopein, kärsimättömin askelin eteenpäin, eikä sanaakaan
enää puhuttu ennenkuin he tulivat asuntoonsa ja erosivat toisistaan
yöksi.



KOLMAS LUKU.


Seuraavana päivänä päivällisen aikana Kenelm ja hänen vieraansa,
kävellessänsä joen rantaa pitkin, pysähtyivät Izaak Walton'in
kesähuoneen edustalla ja menivät Kenelmin ehdoituksesta sisään
lepäämään ja rauhassa jatkamaan aloitettua keskustelua.

"Te juuri sanoitte minulle," sanoi Kenelm, "että teistä tuntuu kuin
kivi olisi rinnaltanne nostettu, siitä saakka kun jälleen Jessie
Somersin tapasitte, ja että hän teistä on niin muuttunut, ettei hän
enää ole se nainen jota te rakastitte. Mitä muuttumiseen tulee, niin se
minusta näyttää olevan muutos parempaan, hänen ulkonäköönsä,
käytökseensä ja luonteesensa katsoen; tietysti en sanoisi tätä, jos en
olisi vakuutettu siitä että puhuitte aivan vilpittömästi kun sanoitte
että muka haavanne on parantunut. Mutta minusta on hyvin kummallista
että palava rakkaus, joka on syttynyt ja saanut sijaa niin
harrasmielisen ja tulisen miehen sydämessä kuin teidän, yhtäkkiä voi,
yhden ainoan yhtymisen kautta, haihtua tai muuttua tyveneksi
ystävyydeksi; selittäkää se minulle."

"Se on minustakin ihmeellistä," vastasi Tom, "ja minä en tiedä voinko
sitä selittää."

"Miettikää sitä ja koettakaa."

Tom mietiskeli vähän aikaa ja alkoi sitten: "Te tiedätte että minä olin
vallan toinen mies silloin kun rakastuin Jessie Wilesiin ja sanoin:
'Tapahtukoon mitä tahansa, tuo tyttö on tuleva minun vaimokseni. Ei
kukaan muu häntä saa.'"

"Sen myönnän; jatkakaa."

"Mutta sillä aikaa kun tulin toisellaiseksi mieheksi, niin
mielikuvitukseni yhä vielä kuvasi häntä minulle samana Jessie Wilesinä;
ja kun näin hänen Graveleighissä, hänen jo naimisessa ollessaan -- sinä
päivänä --."

"Kun pelastitte hänen squiren hävyttömyydestä."

"-- Oli hän vasta nainut. Minä en ajatellut häntä naineena. Minä en
nähnyt hänen miestänsä, ja muutos minussa alkoi vasta silloin. No niin,
koko sillä ajalla kuin luin ja ajattelin ja koetin parantaa vanhaa
minääni Luscombessa, oli Jessie Wiles yhä mielessäni ainoana tyttönä,
jota eläissäni olen rakastanut ja milloinkaan voisin rakastaa; minä en
uskonut mahdolliseksi voivani koskaan naida toista; kaikki omaiseni
sitä toivoivat, mutta Jessien kasvot olivat taas edessäni ja minä
sanoin itsekseni: 'Minä olisin kunnoton mies, jos menisin naimiseen
naisen kanssa, kun en saa toista mielestäni.' Minun täytyi vielä kerta
saada Jessieä nähdä, minun täytyi saada selkoa siitä, olivatko hänen
kasvonsa nyt toden perään samat, jotka minulle kummittelevat yksin
ollessani; ja minä olen hänen nähnyt, ja ne eivät olleet samat kasvot;
kukaties ne ovat kauniimmat, mutta ne eivät ole tytön kasvot, ne ovat
vaimon ja äidin kasvot. Ja eilen illalla, kun hän puhui niin
avosydämisesti kuin en milloinkaan ennen ole kuullut hänen tekevän,
niin huomasin sen muutoksen itsessäni, joka hiljakseen on tapahtunut
kahden viime kuluneiden vuosien ajalla. Silloin, sir, kun minä olin
sivistymätön, vähäpätöinen kylän hevoskengittäjä, ei ollut mitään
eroitusta minun ja talonpojan tytön välillä; tai oikeammin talonpojan
tyttö oli minua etevämpi kaikessa paitsi varallisuudessa. Mutta eilen
illalla kysyin itseltäni, kun likemmältä häntä katselin ja hänen
puhettansa kuuntelin: 'Jos Jessie nyt olisi vapaa, pakoittaisinko häntä
minun vaimokseni rupeamaan?' ja vastasin itselleni: 'En.'"

Kenelm kuunteli tarkasti ja huudahti innokkaasti: "Miksi?"

"Tuntuu kenties siltä kuin tahtoisin kerskata. Mutta, sir, minä olen
viime aikoina ollut ihmisten seurassa, sekä naisten että miesten, jotka
ovat korkeampaa säätyä kuin se, josta minä olen syntynyt; ja minä
tahtoisin vaimokseni kumppanin, joka olisi niiden vertainen; oi, sir,
minä en usko että Mrs Somersista sellaisen saisin."

"Nyt ymmärrän teitä, Tom. Mutta te hävitätte minun typerää romaniani.
Minä olen luullut että tuo pieni kukkapallilla leikkivä tyttö kasvaisi
korvaamaan teille Jessieä; ja, minä tunnen näet niin vähän
ihmissydäntä, luulin että ne vuodet, jotka tarvittaisiin kehittämään
pientä tyttöä naiseksi, menisivät, ennenkuin vanhaa rakkautta voisi
korvata. Nyt näen että pienellä kukkapalli-tytöllä ei ole mitään
toiveita."

"Toiveita? Kyllä, Mr Chillingly," huudahti Tom nähtävästi
närkästyneenä, "Susy on pieni herttainen olento, mutta hän on tuskin
muuta kuin löytölapsi. Sir, kun viimeksi tapasin teitä Londonissa,
niin puhuitte tästä asiasta niinkuin minä vielä olisin kylän
hevoskengittäjän poika, joka voisi naida työmiehen tyttären. Mutta,"
lisäsi Tom ja hänen suuttunut äänensä kävi lempeämmäksi, "vaikka Susy
olisi syntyänsä lady, niin luulen että se mies suuresti erehtyisi, joka
luulee saavansa pientä tyttöä pitämään häntä isänä ja sitten, kun tyttö
on täysikasvuinen, toivoo että tämä suostuisi ottamaan häntä
rakastajaksi."

"Ah, uskotteko niin!" huudahti Kenelm innokkaasti, ja loi ilosta
loistavat silmänsä Grasmereen päin. "Te uskotte sen; se on hyvin
järkevästi sanottu -- hyvä -- teitä on kehoitettu naimaan, ja te olette
evännyt sitä tehdä siksi kun olette jälleen nähnyt Mrs Somersin.
Oletteko nyt enemmän taipuvainen tähän; sanokaa se minulle?"

"Minä sanoin eilen illalla että etevin rahamies Luscombessa, suurin
viljakauppias, on pyytänyt minua rupeamaan kauppaliittoon hänen
kanssaan. Ja, sir, hänellä on yksi ainoa tytär, joka on hyvin
rakastettava, on saanut mitä parhaimman kasvatuksen ja käyttää itsensä
ja puhuu aivan kuin lady. Jos minä naisin hänen, niin pääsisin pian
etevimmäksi mieheksi Luscombessa, ja Luscombe lähettää, niinkuin
epäilemättä tiedätte, kaksi edusmiestä parlamenttiin; kuka tietää,
vaikka hevoskengittäjän poika vielä tulisi --." Tom keskeytti itseänsä
-- hämillään ollen kunnianhimoisesta ajatuksesta, joka hänen
puhuessansa oli saattanut hänen poskensa entistä punaisemmiksi ja joka
nyt loisti hänen rehellisistä silmistänsä.

"Ah!" sanoi Kenelm melkein suruisesti, "onko se niin? täytyykö jokaisen
miehen eläissänsä näyttää monta osaa? Kunnianhimo seuraa rakkautta,
viisasteleva ymmärrys kiihkoista tuntoa. Te olette todella muuttunut;
minun Tom Bowlesini on kadonnut."

"Ei loppumattomaan kiitollisuuteen katsoen teille, sir," sanoi Tom
syvästi liikutettuna. "Teidän Tom Bowles luopuisi kaikista rikkauden ja
maallisen menestyksen unelmistaan ja menisi vaikka tuleen
palvellaksensa sitä ystävää, joka ensin kehoitti häntä rupeamaan
uudeksi Bowlesiksi! Älkää hyljätkö minua, minä olen teidän oma tekonne:
te sanoitte minulle sinä kauheana päivänä, jolloin hulluus valtasi
otsani ja rikos sydämeni: 'Minä tahdon olla teille uskollisin ystävä
mikä maailmassa löytyy.' Te olette ollut sellainen ystävä. Te
kehoititte minua lukemaan, te kehoititte minua ajattelemaan, te
opetitte minulle että ruumiin tulee olla sielun palvelija."

"Hiljaa, hiljaa, ajat ovat muuttuneet; nyt te opetatte minulle jotakin.
Opettakaa, opettakaa: miten kunnianhimo korvaa rakkauden! Kuinka voi
halu edistyä maailmassa tulla vallitsevaksi himoksi, ja, jos siinä
onnistuisi, kaikkea korvaavaksi lohdutukseksi elämässämme? Me emme
milloinkaan voi olla niin onnellisia, vaikka nousisimme Caesarien
valtaistuimelle, kuin luulemme että olisimme voineet olla, jos Jumala
vaan olisi sallinut meidän asua kaukaisimmassa kylässä sen naisen
kanssa, jota rakastamme."

Tom oli kovin ihmeissään tästä masentamattomasta kiihkon ilmauksesta
miehessä, joka oli hänelle sanonut että vaikka ainoastaan kerran
maailmassa voi löytää ystävän, niin on lemmityisiä yhtä runsaasti kuin
mustikoita.

Hän silitti kädellään otsaansa ja vastasi epääväisesti: "Minä en
rohkene sanoa miten lienee muiden laita. Mutta omasta asiastani
päättäen näyttää olevan näin: nuori mies, jolla ei ole mitään joka
häntä miellyttää tai innostuttaa, paitsi ammattinsa, tulee
tyytyväiseksi, mieltyneeksi ja innostuneeksi kun hän rakastuu; ja hän
luulee silloin ettei mikään tässä maailmassa ole rakkauden vertaista,
hän ei välitä ensinkään kunnianhimosta. Minun setä-vainajani pyysi
minua monta monituista kertaa tulemaan hänen luoksensa Luscombeen ja
kuvasi kaikki ne maalliset edut mitkä minulle siitä olisi; mutta minä
en voinut lähteä siitä kylästä, jossa Jessie asui, ja sitä paitsi minä
tunsin itseni kykenemättömäksi päästä korkemmalle kannalle, kuin olin.
Mutta kun jonkun ajan olin Luscombessa asunut ja olin tottunut
toisellaisiin ihmisiin ja toisellaiseen puheesen, aloin mieltyä
samoihin, kuin ne, joiden seurassa oleskelin; ja kun minä, osittain
seurustelemisen kautta sivistyneempien ihmisten kanssa, osittain sen
kautta että koetin sivistää itseäni, huomasin että nyt voisin helpommin
kohoittaa itseäni setäni aseman yli kuin pari vuotta sitten taisin
kohoittaa itseäni hevoskengittäjän pojan yli, silloin heräsi
kunnianhimo minussa ja kasvoi yhä enemmän päivä päivältä. Sir, minä en
usko että millään voi herättää ihmisen henkisiä kykyjä niin kuin
kilpailuhalulla. Ja kilpailuhalu on juuri kunnianhimo."

"Silloin minussa ei mahda löytyä kilpailuhalua, sillä minussa ei ole
kunnianhimoa."

"Sitä en voi uskoa, sir; kenties toiset ajatukset sitä peittävät ja
pitävät alalla jonkun aikaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin se puhkee
ilmi ja tunkeutuu esimmäiseksi, niinkuin se on minussa tehnyt. Päästä
eteenpäin maailmassa, tulla yhä enemmän kunnioitetuksi, kuta
vanhemmaksi tulee, niiden joukossa, jotka meitä tuntevat, se on minusta
miehen toive. Minä olen varma siitä että se on englantilaiselle yhtä
luonnollista kuin -- kuin --."

"Halu lyödä maahan toisen englantilaisen, joka on hänen tiellänsä. Minä
huomaan nyt että aina olette ollut hyvin kunnianhimoinen mies, Tom;
kunnianhimo on vaan ottanut toisen suunnan. Caesar olisi ehkä ollut
vaan

    "'Tappelija ensimmäinen kentällä.'

"Ja nyt oletan että te luovutte matkatuumastanne, te palaatte
Luscombe'en, parantuneena surusta Jessien kadottamisen tähden, te
menette naimiseen sen nuoren ladyn kanssa, josta puhuitte, ja kokootte
vähitellen askelittain aldermannista ja mayorista Luscomben
parlamentin-jäseneksi."

"Kaikki tuo kaiketi tulee aikoinaan," sanoi Tom, jota Kenelmin
ivallinen ääni ei loukannut, "mutta minun yhä vielä tekee mieleni
matkustaa; yhden vuoden matkustus ulkomailla varmaankin tekee minun
vielä soveliaammaksi sitä asemaa varten, johon pyrin. Minä lähden
takaisin Luscombeen järjestämään asioitani, tuumaamaan Mr Lelandin,
viljakauppiaan, kanssa takaisin tulostani ja --."

"Nuori lady odottaa kai siksi."

"Emily."

"Oh, onko se hänen nimensä? Emily! se on paljon muhkeampi nimi kuin
Jessie."

"Emily," jatkoi Tom järkähtämättömällä mielenmaltilla, "Emily tietää
että jos hän tulee vaimokseni, niin minä ylpeilisin hänestä, ja hän
tulee kunnioittamaan minua vielä enemmän, kun huomaa kuinka vakaa
päätökseni on elää niin, ettei hänen milloinkaan tarvitse minua
hävetä?"

"Suokaa anteeksi, Tom," sanoi Kenelm lempeämmin ja pani veljellisellä
hellyydellä kätensä hänen olallensa. "Luonto on teistä tehnyt
täydellisen herrasmiehen; ja te ette voisi ajatella ja puhua jalommin,
jos olisitte tullut maailmaan kaikkien Howardien päämiehenä."



NELJÄS LUKU.


Tom lähti seuraavana päivänä. Hän ei tahtonut enää tavata Jessieä, vaan
sanoi lyhyesti: "Minä en tahdo että se vaikutus, jonka hän toissa
iltana minuun teki, mitenkään heikontuisi."

Kenelm ei suinkaan ollut pahoillansa ystävänsä lähdöstä. Vaikka Tomin
käytös ja sivistys oli niin parantunut, että hän oli käynyt enemmän
Chillinglyein säädyllisen ja taitavan perillisen kaltaiseksi, niin
Kenelm kuitenkin oli enemmän mieltynyt entiseen lohtumattomaan
matkakumppaniin, joka oli pannut pitkäkseen hänen viereensä heinikkoon
ja kuunnellut laulajan puhetta tai runoja, kuin käytölliseen ylöspäin
pyrkivään Luscomben porvariin. Lily Mordauntin nuoren rakastajan mieltä
loukkasi tieto, että ihmissydän voi suostua sellaisiin viisasteleviin
kunnioituksen esineiden vaihtelemisiin: yksi Jessie tänään, yksi Emily
huomenna -- "La reine est morte; vive la reine!"

Pari tuntia sen jälkeen kuin Tom oli mennyt huomasi Kenelm että häntä
melkein mekaanisesti vietiin Braefieldvilleen päin. Hän oli
vaistontapaisesti aavistanut Elsien toiveita hänen itsensä ja Lilyn
suhteen, vaikka Elsie luuli niitä salanneensa.

Braefieldvillessä hän kuuli puhuttavan Lilystä ja juuri niillä
paikoilla, jossa hän ensi kerran oli häntä nähnyt.

Hän tapasi Mrs Braefieldin yksin salongissa; hän istui pöydän vieressä,
joka oli täynnä kukkia, joita hän järjesteli ja laitteli kukkavaaseihin
pantavaksi.

Kenelmin mielestä hän oli tavallista varovaisempi ja hiukan
hämmästynyt; ja kun Kenelm, ensin puhuttuansa jokapäiväisistä asioista,
äkkiä kysyi oliko hän hiljan Mrs Cameronia tavannut, vastasi hän
lyhyesti: "Kyllä, minä kävin siellä toissa päivänä," ja alkoi sitten
kohta puhua surkeasta tilasta mannermaalla.

Kenelm oli päättänyt ettei hän anna niin helposti itseänsä hämmentää,
ja palasi kohdakkoin aineesen.

"Taannoin ehdoittelitte että tekisimme huviretken roomalaisen huvilan
raunioille, ja sanoitte kutsuvanne Mrs Cameronin tulemaan kanssamme.
Ehkä olette sitä unohtanut?"

"En; mutta Mrs Cameron ei tule. Me voimme kutsua Ewlynin hänen
sijaansa. Hän tulee olemaan erittäin hyvä opas."

"Erinomainen! Miksei Mrs Cameron tule?"

Elsie oli hetken aikaa vaiti, loi sitten kirkkaat, mustat silmänsä
Kenelmiin ja päätti tehdä pikainen muutos asiassa.

"En voi sanoa miksi Mrs Cameron ei tule, mutta hän teki siinä hyvin
viisaasti ja hyvin kunniallisesti. Kuulkaa, Mr Chillingly. Te tiedätte
kuinka suuresti minä teitä kunnioitan ja kuinka sydämellisesti minä
teistä pidän, ja jos saan päättää siitä, mitä moniaita viikkoja,
kenties pitemmänkin ajan tunsin, senjälkeen kun erosimme Tor-Hadhamissa
--." Tässä hän taas epäsi puhua, mutta jatkoi punastuen ja hymyssä
suin: "Jos minä olisin Lilyn täti tai vanhempi sisar, niin tekisin niin
kuin Mrs Cameron tekee; minä kieltäisin Lilyä olemasta paljon yhdessä
nuoren herrasmiehen kanssa, joka varallisuuteen ja säätyyn nähden on
liian paljon Lilyä etevämpi, voidaksensa --."

"Tauotkaa," huudahti Kenelm ylpeästi, "minä en voi myöntää että miehen
rikkaus tahi sääty voisi puoltaa hänen julkeuttansa luulla olevansa
Miss Mordauntia etevämpi."

"Varmaankaan ei etevämpi häntä synnynnäiseen sulouteen ja hienouteen
katsoen. Mutta maailmassa on toisia kohtia, joita Sir Peter ja Lady
Chillingly kenties ottaisivat lukuun."

"Te ette sitä ajatellut ennenkuin viimeksi olitte Mrs Cameronin
tykönä."

"Suoraan sanoen, en sitä tehnyt. Koska olin vakuutettu siitä että Miss
Mordaunt oli syntyänsä korkeasäätyinen nainen, niin en kylläksi
miettinyt muita eroavaisuuksia."

"Te tiedätte siis että hän on syntyänsä vallas-nainen?"

"Minä tiedän sen vaan, niinkuin kaikki täällä, Mrs Cameronin
vakuutuksesta, eikä kukaan voi epäillä ettei hän ole lady. Mutta on eri
asteita ladyjen ja herrasmiehien välillä, joista ei tavallisessa
yhteiselämässä paljon välitetä, mutta jotka otetaan huomioon kun
naimiskaupasta on puhe; ja Mrs Cameron itse sanoo suoraan ettei hänen
hoidokkaansa hänen mielestänsä kuulu siihen säätyyn, josta Sir Peter ja
Lady Chillingly toivoisi, että heidän poikansa valitsisi morsiamen.
Suokaa sentähden anteeksi (tässä hän ojensi kätensä Kenelmille) jos
olen loukannut tai pahoittanut teitä. Minä puhun niinkuin teidän ja
Lilyn totinen ystävä. Jos Miss Mordaunt on syynä teidän viipymiseenne
täällä, niin minä vakaasti kehoitan teitä lähtemään pois, kun vielä on
aika, sekä hänen että teidän oman mielenne rauhan takia."

"Hänen mielen rauhan takia," sanoi Kenelm matalalla äänellä. "Hänen
mielen rauhan takia. Uskotteko toden perään että hän minusta välittää
-- että hän välittäisi siitä -- jos minä jäisin tänne?"

"Toivoisin voivani vastata teille varmasti. Minä en ole hänen sydämensä
salaisuuksiin tunkeunut. Minä voin ainoastaan otaksua, että jokaiselle
nuorelle tytölle olisi vaarallista olla liian paljon yhdessä teidän
kaltaisenne miehen kanssa, ja aavistaa, että tämä häntä rakastaa,
tietämättä ettei tämä mies voisi perheensä suostumuksella kosia häntä."

Kenelm painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa oikealla kädellään. Hän ei
puhunut hetken aikaan. Senjälkeen hän nousi; hänen raittiit poskensa
olivat käyneet hyvin vaaleiksi, ja hän sanoi:

"Te olette oikeassa. Miss Mordauntin mielen rauhaa tulee ajatella ennen
kaikkea. Suokaa anteeksi että minä äkisti lähden teiltä. Te olette
antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta, ja minä voin ajatella
sitä oikein ainoastaan kun olen yksin."



VIIDES LUKU.


Kenelm Chillinglyltä Sir Peter Chillinglylle:

  "Isäni! Rakas isäni! -- Tämä ei ole mikään vastaus teidän
  kirjeesenne. Minä en tiedä voiko sitä edes kirjeeksi sanoakaan.
  En voi vielä päättää tahdonko että se teidän käsiinne tulee vai
  ei. Väsyneenä puhumisesta itseni kanssa, istun pöytäni ääreen
  puhuakseni teidän kanssanne. Olen usein soimannut itseäni siitä
  etten ole käyttänyt jokaista sopivaa tilaisuutta antaakseni
  teidän tietää kuinka hellästi teitä rakastan, kuinka suuresti
  teitä kunnioitan; teitä, ystävääni, isääni. Mutta me Chillinglyt
  emme ole mikään demonstrativinen suku. Minä en muista että te
  sanoissa milloinkaan olette minulle lausunut sen totuuden että
  rakastatte poikaanne äärettömästi paljoa enemmän kuin hän ansaitsee.
  Ja enkö kuitenkin tiedä että te mieluisemmin antaisitte rakkaat
  vanhat kirjanne joutua vasaran alle, kuin antaa minun turhaan
  toivoa jotain koettamatonta, viatonta iloa, jota mieleni tekisi?
  Ja tiedättehän te yhtä hyvin, että minä ennemmin luopuisin koko
  perintöoikeudestani ja rupeaisin päivämieheksi, kuin antaisin teidän
  kaivata rakkaita vanhoja kirjojanne?

  "Tämän molemminpuolisen tiedon minä pidän vallan varmana kaikessa
  mitä sydämeni toivoo saada teille ilmoittaa. Mutta jos aavistukseni
  on oikea, niin päivä on tuleva, jolloin teidän ja minun välillä
  täytyy tulla alttiiksi paneminen kysymykseen toisen tai toisen
  puolesta. Jos niin on, niin pyydän että te tämän uhrauksen teette.
  Kuinka se voi käydä laatuun? Kuinka voin olla niin hävytön, niin
  itsekäs, niin kiittämätön ja unhoittaa kaikki mitä nyt jo olen
  teille velkaa ja jota kenties en milloinkaan voi maksaa? Minä voin
  ainoastaan vastata: 'Se on kohtalon, se on luonnon, se on rakkauden
  syy' --."

       *       *       *       *       *

  "Tässä minun täytyy keskeyttää itseäni. On keski-yö, kuu on aivan
  vastapäätä ikkunaa, jonka vieressä istun, ja joessa, joka juoksee
  sen alitse, näkyy pitkä, kapea viiva, jossa jokainen aalto värähtelee
  sen valossa; kuun valaisevan viivan molemmin puolin ovat toiset
  aallot, jotka rientävät yhtä kiireesti hautaansa kohti näkymättömään
  syvyyteen, liikkumattomina ja kolkkoina. En voi kirjoittaa enää."

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää myöhemmin.

  "Sanotaan että hän on alempana meitä varallisuuteen ja arvoon
  katsoen. Olemmeko me, isäni -- me, kaksi jalosukuista herrasmiestä
  -- kullanhimoisia tahi ylhäisten suosiota hakevia. Minun yliopistossa
  ollessani halveksittiin ainoastaan kuokkavierasta ja keikaria,
  miestä, joka valitsi ystäviänsä sen mukaan kuin niiden rahat tai
  niiden arvo voisi olla hänelle hyödyksi. Jos niin on laita siinä,
  missä valinta on niin vähästä arvosta henkilön onneen ja
  tulevaisuuteen katsoen, jolla on jonkimoinen miehuullisuus,
  kuinka paljoa vähäpätöisempi kuokkavieras ja keikari onkaan kun
  tulee päättää mitä vaimoa on rakastaminen ja valitseminen
  sulostuttamaan ja jalostuttamaan jokapäiväistä elämää! Voiko
  hän tulla minulle täksi sulostuttavaksi ja jalostuttavaksi
  olennoksi? Minä uskon sen vakaasti. Itse elämä on minusta saanut
  viehätyksen, jommoista en milloinkaan aavistanut sillä olevan;
  minä alan jo vähän ottaa osaa kanssaihmiseni rientoihin ja
  pyrintöihin, joka on voimallisin niissä, joita jälkimaailma katsoo
  hyväntekijöiksensä. Tässä hiljaisessa kylässä voisin tosin löytää
  riittäviä esimerkkejä siihen, ettei ihmisen tarkoitus ole mietiskellä
  elämää, vaan ottaa tehokasta osaa siihen ja siinä toimessa huomata
  voivansa hyödyttää ihmiskuntaa. Mutta minä epäilen että olisin
  hyötynyt sellaisista esimerkeistä; luulen että olisin katsellut
  tätä pientä maailman näyttämöä samalla tavalla kuin olin katsellut
  suurta, välinpitämättömänä kuin katselija, joka näkee huonoin
  näyttelijäin tavallista perhenäytelmää näyttävän, jos ei koko
  olentoni yht'äkkiä olisi luopunut filosofiasta intohimon edestä,
  ja kerta lämmitettynä, tullut myötätuntoiseksi ihmiskuntaa kohtaan,
  missä ikinä se palaa ja hehkuu. Oi, voiko epäillä siitä, mikä arvo
  hänelle tulee kuolevaisen morsiamena -- hänelle, prinsessalleni,
  Haltiattarelleni? Kuinka tyytyväiseksi te, isäni, tulette poikanne
  maalliseen asemaan! Kuinka uutterasti hän tulee koettamaan korvata
  kaikkia puutteitansa ymmärrykseen, neroon ja tietoihin katsoen,
  sillä yhteen ainoaan päämaaliin kootulla voimalla, joka -- enemmän
  kuin ymmärrys, nero ja tieto vaatii mitä maailma sanoo kunniaksi.

  "Niin, hänen kanssansa, hänen kanssansa minun nimeni kantajana,
  hänen kanssansa, jolle minä, mitä hyvää ja suurta tehnenkin, voisin
  sanoa: 'Se on sinun tekosi,' lupaan minä että te tulette siunaamaan
  sitä päivää, jolloin syliinne suljette tyttären."

       *       *       *       *       *

  "'Sinä olet yhteydessä rakastetun kanssa kaikessa, jota tunnet olevan
  sinua ylempänä.' Niin kirjoittaa yksi noista taikatempuissa
  taitavista saksalaisista, jotka rinnassamme hakevat haudattujen
  totuuksien siemeniä ja kehittävät niitä kukkaisiksi, ennenkuin me
  itse edes tiedämme mitään siemenistä.

  "Jokainen ajatus, joka saattaa minua rakkaani yhteyteen, on
  minusta syntynyt siivillä."

       *       *       *       *       *

  "Olen juuri hiljan häntä tavannut, juuri hänestä eronnut. Siitä asti
  kuin minulle -- ystävällisesti ja viisaasti -- sanottiin ettei
  minulla ollut oikeutta panna hänen mielen rauhaansa alttiiksi, jos
  minulla ei ole oikeutta kosia häntä ja saada häntä, lupasin itselleni
  että välttäisin hänen seuraansa siksi kunnes olin kertonut teille
  kaikki, niinkuin nyt teen, ja saanut teiltä tämän luvan; sillä
  vaikken olisi milloinkaan sitä lupausta antanut, joka sitoo
  kunniatani, niin teidän myönnytyksenne ja siunauksenne tulee pyhittää
  valintaani. Minä en uskaltaisi pyytää niin viattoman ja puhtaan
  olennon naimaan kiittämätöntä ja tottelematonta poikaa. Mutta tänä
  iltana minä tapasin hänen vallan odottamatta pastorin luona, joka on
  kelpo mies, jolta olen paljon oppinut; jonka elämänohjeet, jonka
  esimerkki, jonka perheellinen onni ja samalla toimelias ja puhdas
  elämä sopivat yhteen minun omien unelmieni kanssa, kun näin unta
  hänestä.

  "Minä kerron teille rakkaani nimen -- hiljaa, se on vielä suuri
  salaisuus teidän ja minun välillä. Mutta, oi, jospa se päivä jo
  olisi käsissä, kun saisin kuulla teidän kutsuvan häntä nimeltä ja
  nähdä teidän painavan hänen otsallensa ainoan miehen suudelman,
  josta en olisi mustasukkainen.

  "On pyhäpäivä, ja iltakirkon jälkeen on ystäväni tapa koota lapsensa
  ympärilleen ja ilman varsinaista saarnaa tahi esitelmää hän herättää
  niiden mieltymystä aineihin, jotka ovat päivän pyhän tarkoituksen
  yhteydessä. Hän ei usein suoraan puhu uskonnollisista asioista;
  useammin hän alkaa jostakin vähäpätöisestä tapauksesta tahi
  tarinasta, joka edellisellä viikolla on lapsia huvittanut, ja
  kehittää vähitellen siitä jonkun siveellisen ohjesäännön tai ottaa
  raamatusta jonkun valaisevan esimerkin. Hän on sitä mieltä että kun
  lasten täytyy oppia paljon siitä mitä heidän on oppiminen ahkeran
  työn kautta, niin uskontoa ei tule tehdä heille vaikeaksi, vaan
  huomaamatta sovitettava heidän mieleensä ja yhdistettävä rauhallisten
  ja rakkaiden muistojen kanssa, ja tehtävä lohdutukseksi surujen
  jälkeen, tukeeksi vastoinkäymisissä, eroittamattomaksi kumppaniksi
  sen kaksoissisarelle, Toivolle.

  "Minä astuin tänä iltana pastorin huoneesen juuri kun seura oli
  kokoutunut hänen ympärilleen. Hänen vaimonsa vieressä istui lady,
  joka erittäin minua miellyttää. Hänen kasvonsa osoittaa sellaista
  tyyneyttä, joka ilmoittaa surun vaikuttavaa väsymystä. Hän on
  rakastettuni täti. Lily oli istunut matalalle tuolille hyvän pastorin
  jalkain juureen, erään pastorin tyttären kanssa, jonka kaulan ympäri
  hän oli pannut käsivartensa. Hän on paljon mieluummin lasten kanssa
  kuin hänen ikäistensä tyttöjen seurassa. Pastorin rouva, joka on
  hyvin viisas ja ymmärtäväinen nainen, kysyi kerta minun kuullen, mikä
  siihen oli syynä ja miksi hän aina tahtoi olla vaan lasten kanssa,
  joilta hän ei voinut oppia mitään. Oi! toivon että olisitte nähnyt
  kuinka viaton enkelinkaltainen hänen kasvoinsa sävy oli, kun hän
  suoraan vastasi: 'Minä luulen että se on sentähden että niiden
  seurassa olen enemmän turvallinen, minä tarkoitan lähempänä Jumalaa.'

  "Mr Ewlyn -- niin on pastorin nimi -- kehitti tänä iltana esitelmänsä
  kauniista haltiatarsadusta, jonka Lily edellisenä päivänä oli
  kertonut hänen lapsillensa ja jonka pastori pyysi hänen uudestaan
  kertomaan."

  "Tämä on lyhykäisyydessä sadun sisältö:"

  "Oli kerran kuningas ja kuningatar, jotka olivat hyvin onnettomat
  sentähden ettei heillä ollut perillistä, joka olisi kruunun perinyt;
  ja he rukoilivat Jumalalta sellaista; ja katso, eräänä kauniina
  kesä-aamuna näki kuningatar, herätessänsä, kehdon vuoteensa vieressä
  ja kehdossa makasi kaunis nukkuva lapsukainen. Oli suuri juhlapäivä
  yli koko valtakunnan! Mutta kun poika kasvoi suuremmaksi, tuli hän
  hyvin itsepäiseksi ja pahaksi; hänen kauneutensa katosi, hän ei
  tahtonut oppia läksyjänsä, hän oli niin häijy kuin lapsi olla voi.
  Vanhemmat olivat kovin suruissansa; heidän toivottu perillisensä
  näytti tulevan suureksi vitsaukseksi sekä heille että heidän
  alamaisilleen. Vihdoin eräänä päivänä näkyi kaksi pientä ajettumaa
  prinssin hartioissa, joka vielä lisäsi heidän suruansa. Kaikilta
  lääkäreiltä kysyttiin syytä tähän ja haettiin apua. Ne koettivat
  tietysti nuoria ja teräspuristimia, jotka tuottivat pienelle
  prinssiraukalle suurta vaivaa ja tekivät hänen entistä häijymmäksi.
  Ajettumat tulivat kuitenkin yhä isommiksi ja prinssi sairastui ja
  kävi yhä heikommaksi. Vihdoin taitava lääkäri sanoi että ainoa keino
  pelastaa prinssin henkeä oli ajettumain poisleikkaaminen, ja
  määrättiin että leikkaus oli tapahtuva seuraavana aamuna. Mutta yöllä
  kuningatar näki unessa kauniin olennon, joka seisoi hänen vuoteensa
  vieressä. Ja tämä olento sanoi soimaavalla äänellä hänelle:
  'Kiittämätön nainen. Kuinka sinä palkitset minua siitä kalliista
  lahjasta, jonka minun suosioni sinulle hankki? Minä olen
  Haltiattarein kuningatar. Sinun valtakuntasi perilliseksi uskoin
  minä sinun huostaasi lapsen Haltiattarein maasta, joka tulisi olemaan
  siunaukseksi sinulle ja sinun kansallesi; ja sinä aiot nyt lääkärin
  veitsen kautta tuottaa sille kuoleman tuskaa.' Ja kuningatar vastasi:
  'Kalliiksi tosiaankin voit sanoa sen lahjan! Kurja, kivulloinen,
  katala vaihdokas.'

  "'Oletko niin typerä,' sanoi kaunis olento, 'ett'et käsitä että
  ensimmäiset vainut haltiatar-lapsessa aivan luonnollisesti ovat
  tyytymättömyys siitä että se on ajettu pois kotimaastansa? Ja tämä
  tyytymättömyys olisi piinannut sitä kuoliaaksi tahi olisi se yhä
  enentynyt katkeruudeksi ja ilkeydeksi, koska lapsi olisi ollut
  voimaan katsoen haltiatar; mutta siitä olisi tullut paha haltiatar,
  jos ei sen synnynnäinen luonto olisi ollut kylläksi voimallinen
  kehittämään sen siipiä. Se, jota te sokeudessanne katsotte
  viallisuudeksi ihmislapsessa, se tekee haltiatarlapsen kauneuden
  täydelliseksi. Voi sinua, jos et salli haltiatarlapsen siipien
  kasvaa!'"

  "Ja seuraavana aamuna kuningatar lähetti lääkärin pois, kun hän tuli
  kamala veitsi muassaan, ja otti pois nuorat ja teräspuristimet
  prinssin hartioilta, vaikka lääkärit sanoivat että se tuottaisi
  kuoleman lapselle. Ja siitä hetkestä alkaen rupesi kuninkaallinen
  perillinen parantumaan ja kukoistamaan. Ja kun vihdoin viimein
  noista rumista ajettumista kehittyi lumivalkoiset siivet, niin
  prinssin pahantapaisuus hävisi ja hän kävi lempeäksi ja
  hyväluontoiseksi. Sen sijaan että hän ennen oli kiusannut
  opettajiansa, tuli hän nyt mitä oppivaisimmaksi ja ahkerimmaksi
  oppilaaksi, oli vanhempainsa ilo ja koko kansan ylpeys; ja kansa
  sanoi: 'Hänestä me kerta saamme kuninkaan, jommoista meillä ei
  milloinkaan ennen ole ollut.'

  "Tähän Lilyn satu päättyi. Minä en voi teille selittää kuinka
  suloisella, leikillisellä tavalla hän sitä kertoi. Sitten hän
  sanoi, vakaasti päätänsä pudistaen: 'Mutta te ette näy tietävän
  mitä jälestäpäin tapahtui. Kenties luulette ettei prinssi
  milloinkaan siipiänsä käyttänyt? Kuunnelkaa minua. Hovimiehet,
  jotka palvelivat hänen Kuninkaallista Korkeuttansa, huomasivat että
  hän katosi muutamina öinä joka viikko. Näinä öinä hän lensi,
  totellen siipien vainua, linnan saleista Haltiattarein maahan;
  hän tuli takaisin sieltä vielä enemmän mieltyneenä siihen
  inhimilliseen kotiin, josta hän hetkeksi aikaa oli päässyt pois.'

  "'Oi, lapseni,' sanoi pappi vakaasti, 'me olisimme turhaan saaneet
  siivet, jos emme tottele sitä vainua, joka kehoittaa meitä lentämään;
  itse lentäminen olisi yhtä turhaa, jos emme lentäisi sitä kotia
  kohti, josta tulimme, tuoden kotimaastamme paremman terveyden ja
  puhtaamman ilon.'

  "Sillä välin kun pappi näin teki täydelliseksi Lilyn haltiatarsadun
  opetuksen, nousi tyttö alhaiselta istuimeltansa, tarttui hänen
  käteensä, suuteli sitä suurella kunnioituksella ja meni ikkunan luo.
  Minä näin että hän oli hyvin liikutettu, sillä hän koetti salata
  kyyneleitänsä. Myöhemmin illalla, kun olimme ulkona pihalla, tuli
  Lily ujosti minun luokseni, juuri vähää ennen kuin piti mentämän
  pois, ja sanoi kuiskaten:

  "'Oletteko suuttunut minuun? Mitä olen tehnyt, joka on teitä
  loukannut?'

  "'Suuttunut teihin? Kuinka voitte sellaista ajatella minusta?'

  "'Ettehän ole moneen päivään käynyt meillä, enkä ole teitä yhtään
  nähnyt,' sanoi hän niin suorasti ja katsoi minuun silmillä, joissa
  kyyneleet vielä näytti väikkyvän.

  "Ennenkuin minä uskalsin vastata, tuli hänen tätinsä meidän
  luoksemme, sanoi minulle kylmästi 'hyvää yötä,' ja vei pois
  hoidokkaansa.

  "Minä olin aikonut saattaa heitä heidän kotiinsa, niinkuin minun
  oli ollut tapa, kun me tapasimme toisiamme naapurien luona. Mutta
  täti oli luultavasti arvannut että minä olisin pappilassa sinä
  iltana ja, tehdäksensä minun tuumani tyhjäksi, hän oli tilannut
  heille vaunut paluumatkaa varten. Ei ole epäilemistäkään, ettei
  häntä ole varoitettu antamasta hoidokkaansa olla minun kanssani
  yhdessä.

  "Isäni, minun täytyy kohdakkoin tulla teidän tykönne, minun pitää
  täyttää lupaukseni ja teidän huuliltanne vastaanottaa suostumuksenne
  minun valintaani; sillä suostuttehan siihen, eikö niin? Mutta minä
  tahdoin edeltäkäsin ilmoittaa asian teille, ja lopetan sentähden
  hajanaiset otteet neuvottelemisestani oman sydämeni kanssa ja teidän
  kanssa, ja panen ne huomenna postiin. Te saatte odottaa minua kohta
  niiden jälkeen, kun ensin annan teille yhden päivän vapauden
  saadaksenne yksin niitä miettiä -- yksin, rakas isäni; ne eivät
  ole aiotut muiden silmille kuin teidän.

                                                      "K. C."



KUUDES LUKU.


Seuraavana päivänä Kenelm lähti kaupunkiin, pani ison kirjeensä Sir
Peterille postiin ja poikkesi Will Somersin puotiin ostaaksensa Jessien
kauniista varastosta koreja tai muita pieniä kapineita, jotka hänen
äitiänsä miellyttäisivät.

Kun hän astui puotiin, alkoi hänen sydämensä tykyttää nopeammin. Hän
näki kaksi nuorta tyttöä seisovan kauppapöydän vieressä katsellen
lasisen laatikon sisällystä. Toinen näistä oli Clemmy; toinen oli
epäilemättä Lily Mordaunt. Clemmy huudahti: "Oi, kuinka kaunis tämä on,
Mrs Somers; mutta," ja tässä hän loi silmänsä kauppapöydästä
silkkikukkaroon, joka oli hänen kädessään, ja hän lisäsi suruisesti:
"minä en voi sitä ostaa. Minulla ei ole likimainkaan niin paljon
rahaa."

"Ja mitä se on, Miss Clemmy?" kysyi Kenelm.

Molemmat tytöt kääntyivät kuullessaan hänen ääntänsä, ja Clemmyn kasvot
kävivät iloisen näköisiksi.

"Katsokaa," sanoi hän, "eikö se ole ihmeen kaunis?"

Tämä ihaeltu ja haluttu esine oli pieni kultamedaljongi, varustettu
pienistä helmistä tehdyllä ristillä.

"Minä vakuutan teitä siitä, Miss," sanoi Jessie, joka oli oppinut
ammattinsa mielikielisyyttä, "se on todella pilkkahinta. Miss Mary
Burrows, joka oli täällä juuri ennenkuin te tulitte, osti medaljongin,
joka ei ollut läheskään näin kaunis, ja maksoi kymmenen killinkiä
enemmän siitä."

Miss Mary Burrows oli Miss Clemmy Ewlynin ikäinen, ja nämä kaksi nuorta
kaunotarta kilpailivat toistensa kanssa kauneudessa. "Miss Burrows!"
huokasi Clemmy, ollen mielipahoillaan.

Mutta Kenelmin huomio kääntyi Clemmyn medaljongista pieneen sormukseen,
jota Mrs Somers oli kehoittanut Lilyä koettamaan ja jonka hän nyt otti
sormestaan ja antoi takaisin päätänsä pudistaen. Mrs Somers, joka näki
ettei hänellä ollut toivoa myydä medaljongia Clemmylle, kääntyi nyt
vanhempaan tyttöön, jolla luultavasti oli kyllin rahaa kukkarossaan ja
jolle kaikissa tapauksissa voisi antaa velaksi.

"Sormus sopii teille erittäin hyvin, Miss Mordaunt, ja jokainen teidän
ikäisenne nuori lady pitää ainakin yhden sormuksen; antakaa minun panna
se sormeenne!" Hän lisäsi matalammalla äänellä: "Vaikka me myymme tässä
laatikossa olevat tavarat ainoastaan komissionina, niin on meille
kuitenkin yhdentekevä jos saamme maksun nyt tahi joulun aikana."

"Se ei minua viehätä, Mrs Somers," sanat Lily nauraen ja lisäsi
vakaan-näköisenä, "minä lupasin Leijonalle, tarkoitan holhojaani, etten
milloinkaan tekisi velkoja, ja sitä en milloinkaan teekään."

Lily kääntyi uskaliaasti pois vaarallisesta kauppapöydästä, otti
paperin, jossa oli uusi nauha, jonka hän oli Blanchelle ostanut, ja
Clemmy seurasi häntä vastahakoisesti ulos puodista.

Kenelm jäi puotiin ja valitsi kiireimmiten vähäsen pikku tavaraa, joka
illalla oli hänelle lähetettävä muutaman korin kera, jotka Will itse
saisi valita; sitten hän osti sen medaljongin, jonka Clemmyn oli tehnyt
mieli saada, mutta koko ajan hän ajatteli sitä sormusta, jota Lily oli
koettanut. Se ei ollut rikos etikettiä vastaan antaa medaljongi
sellaiselle lapselle kuin Clemmy oli, mutta eikö kauhea loukkaus
tarjota Lilylle lahjaa? Jessie sanoi:

"Miss Mordaunt piti paljon tästä sormuksesta, Mr Chillingly. Minä olen
varma siitä että hänen tätinsä soisi hänen saada sen. Minun tekee
mieleni panna se erilleen siksi kunnes Mrs Cameron tulee tänne. Olisi
vahinko jos joku toinen ostaisi sen."

"Minä luulen," sanoi Kenelm, "että minä rohkenen näyttää sitä Mrs
Cameronille. Hän varmaankin ostaa sen hoidokkaallensa. Pankaa sormuksen
hinta minun velkalistaani." Hän otti sormuksen ja vei sen mukaansa; se
oi hyvin halpa pieni sormus, jossa oli yksi ainoa, sydämen muotoinen
kivi, eikä maksanut puoltakaan niin paljon kuin medaljongi.

Kenelm saavutti nuoret neitoset juuri siinä missä tien haara oli;
toinen vei suoraan Grasmereen, toinen hautausmaan poikki pappilaan. Hän
antoi medaljongin Clemmylle ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja,
jotka helposti poistivat epäyksen sitä vastaanottaa; ja Clemmy riensi
iloisena lahjastaan pappilaa kohti voidaksensa mitä pikemmin näyttää
aarrettaan äidilleen ja sisarelleen ja etupäässä Mary Burrowsille, joka
oli luvannut tulla heille luncheonille.

Kenelm astui hitaasti Lilyn rinnalla.

"Teillä on hyvä sydän, Mr Chillingly," sanoi tyttö hiukan jyrkästi.
"Kuinka hauskaa mahtaa olla teille tehdä niin suurta iloa toiselle!
Rakas pieni Clemmy!"

Tämä teeskentelemätön kiitos ja täydellinen kateellisuuden ja
itsekkäisyyden puute, jota hänen ilonsa siitä, että ystävänsä toivo oli
täytetty, ilmoitti, ilahutti Kenelmiä.

"Jos on hauskaa tuottaa muille iloa," sanoi Kenelm, "niin on nyt teidän
vuoronne tehdä minulle sellainen ilo."

"Kuinka niin?" kysyi tyttö äkkiä punastuen.

"Siten että suotte minulle saman oikeuden kuin pieni ystävänne on
minulle suonut."

Ja hän otti sormuksen esiin.

Lily heilautti päätänsä ja näytti kopealta. Mutta kun hänen silmänsä
kohtasivat Kenelmin silmiä, painoi hän taas alas päänsä ja hän vapisi
hiukan.

"Miss Mordaunt," sanoi Kenelm, joka töin tuskin taisi hillitä palavaa
haluansa langeta hänen jalkainsa juureen ja sanoa: 'Tämän sormuksen
kautta tarjoon minä teille rakkauteni -- vannon minä teille
uskollisuuteni!' -- "Miss Mordaunt, säästäkää minua tuskasta ajatella
että olen teitä loukannut; kaikin vähimmin tahtoisin tehdä sitä tänä
päivänä, sillä kenties tulee kulumaan vähän aikaa ennenkuin taas teitä
tapaan. Minä lähden kotiin muutamaksi päiväksi asian tähden, josta
elämäni onni voi riippua, ja minä olisin huono poika ja kelvoton
aatelismies, jos en tässä asiassa neuvoittelisi hänen kanssansa, joka
on neuvonut minua kaikessa, mikä tunteitani koskee, kääntymään hänen
puoleensa, isänä, ja kaikessa, mikä kunniaani koskee, häneen,
aatelismiehenä."

Ei mikään arvostelija olisi "The Londonerissa" voinut pilkata
lausetapaa, joka olisi ollut enemmän poikkeava siitä mitä meidän ajan
elämäntapojen ja siveellisyyden kuvaaja olisi antanut rakastajan
lausua. Mutta pieni perhoskesyttäjä raukka ja haltiatarsatujen kertoja
käsitti kohdakkoin kaikki mitä tämä kummallisin olento maailmassa jätti
sanomatta. Se tunki syvemmälle hänen sydämeensä kuin palavin ilmoitus
veijarin tai seikkailijain huulilta olisi tehnyt, joihin meidän aikamme
tapain-kuvaajat hyvin usein alentavat sen ritarillisuuden, jota nimitys
"rakastaja" käsittää.

Siinä, missä he olivat puhuessansa pysähtyneet joen partaa pitkin
kulkevalla tiellä, oli penkki, jolla he sattumalta olivat moniaita
viikkoja takaperin istuneet. Jonkun minuutin kuluttua he taas istuivat
samalla penkillä.

Ja se pieni kiiltävä turkosisydämellä varustettu sormus oli Lilyn
sormessa, ja he istuivat siellä lähes puoli tuntia; he eivät puhuneet
paljon, mutta olivat ihmeen onnelliset; ei ainoatakaan uskollisuuden
lupausta tehty. Ei, ei edes sanaakaan lausuttu, jota olisi voinut
selittää lauseeksi "Minä rakastan sinua." Ja kuitenkin tiesi kumpikin
heistä, kun he nousivat penkiltä ja astuivat ääneti joenrantaa pitkin,
että hän oli rakastettu.

Kun he tulivat portille, joka vei Grasmeren puutarhaan, säpsähti Kenelm
hiukan. Mrs Cameron seisoi portilla ja nojasi siihen. Sitä
levottomuutta, joka Kenelmissä heräsi hänet nähdessänsä, ei Lily
tuntenut; hän riensi Kenelmin edellä, suuteli tätiänsä poskelle ja
juoksi pihan poikki kepein askelin ja iloisesti laulaen.

Kenelm jäi seisomaan portille Mrs Cameronia vastapäätä. Jälkimäinen
avasi portin, kävi Kenelmin käsivarteen ja vei hänet takaisin joen
rannalle.

"Mr Chillingly," sanoi hän, "minä olen varma siitä ettette pane
sanoihini vakavampaa merkitystä kuin minä tahdon niille antaa, kun
muistutan teitä siitä ettei ole mitään paikkaa, joka on niin piilossa,
että se välttäisi juorupuhetta, ja teidän täytyy myöntää että minun
holhottini herättää tämän huomiota, jos nähdään hänen kulkevan näillä
poluilla yksin teidän ikäisenne ja kaltaisenne miehen kanssa, jonka
oleskeleminen näillä seuduilla ilman nähtävää tarkoitusta jo on alkanut
herättää arveluita. Minä en luule että holhottini teidän silmissänne on
mitään muuta kuin vilpitön lapsi, jonka omituinen mielikuvitus ja
taipumukset huvittavat teitä; ja vielä vähemmän minä luulen että hän on
vaarassa väärin selittämään sitä huomiota, jota olette häntä kohtaan
osoittanut. Mutta hänen tähtensä täytyy minun kuitenkin ottaa lukuun
mitä muut voivat sanoa. Suokaa sentähden anteeksi kun lisään, että
luulen teidänkin velvollisuutenne olevan kunnianne ja hyvän maineenne
tähden tehdä samaa. Mr Chillingly, minä olisin hyvin iloinen, jos
soveltuisi teidän tuumiinne lähteä pois täältä."

"Hyvä Mrs Cameron," vastasi Kenelm, joka vallan tyynen-näköisenä oli
tätä puhetta kuunnellut; "minä kiitän teitä siitä että puhutte niin
suoraan asian, ja minä olen iloinen siitä että saan tilaisuutta
ilmoittaa teille että aion lähteä tästä seudusta siinä toivossa, että
saan palata tänne muutaman päivän kuluttua ja silloin oikaista teidän
erehdyksenne siihen kantaan nähden, jolla minä teidän holhottianne
katselen. Sanalla sanoen," tässä hänen kasvonsa ja äänensä äkkiä
muuttuivat, "minun hartain toivoni on vanhemmiltani saada oikeus
vakuuttaa teitä siitä, että he rakkaudella vastaanottavat teidän
holhottianne tyttäreksensä, siinä tapauksessa että hän suostuu minun
pyyntööni ja uskoo minulle toimen tehdä hänet onnelliseksi."

Mrs Cameron pysähtyi äkkiä ja loi hänen kasvoihinsa sanomattoman
levottoman katseen.

"Ei, Mr Chillingly," huudahti hän, "niin ei saa olla -- ei voi olla.
Poistakaa mielestänne niin hurja ajatus. Se on nuoren miehen järjetön
romaani. Teidän vanhempanne eivät voi antaa suostumustansa siihen että
te naitte minun hoidokkaani; minä sanon teille edeltäkäsin etteivät
voi."

"Mutta miks'ei?" sanoi Kenelm hiljaa hymyillen.

"Miks'ei?" toisti Mrs Cameron kiivaasti; sitten hän jossakin määrin
jälleen saavutti tavallisen tyyneytensä. "Se on helppo selittää. Mr
Kenelm Chillingly on hyvin vanhan suvun ja, niinkuin olen kuullut,
suurien tiluksien perillinen. Lily Mordaunt ei ole mitään: orpolapsi,
ilman omaisuutta, ilman sukulaisia, alhaisesta säädystä lähteneen
taiteilijan holhotti; hän puuttuu korkeasukuisen naisen tavallista
sivistystä; hän ei ensinkään tunne sitä maailmaa, jossa te elätte.
Teidän vanhemmillanne ei ole oikeutta sallia pojan, joka on niin nuori
kuin te, äkillisen ja mielettömän naimisen kautta astua ulos omasta
piiristänsä. En minä, eikä Walter Melville milloinkaan suostuisi siihen
että Lily tulisi perheesen, joka vastenmielisesti ottaisi häntä
vastaan; olkoon siinä kylläksi sanottu. Poistakaa nämä ajatukset
mielestänne. Ja hyvästi."

"Rouva," vastasi Kenelm hyvin vakaasti, "uskokaa minua, kun vakuutan
etten olisi puhunut näin suoraan teille, jos en olisi toivonut että ne
syyt, joita te tuotte esiin minun rohkeaa tuumaani vastaan, eivät
vanhemmilleni ole niin tärkeät, kuin te luulette. Vaikka olen nuori,
voin kuitenkin vaatia oikeuden itse valita vaimoni. Mutta minä olen
luvannut isälleni etten kosi ketään ennenkuin olen ilmoittanut hänelle
toivomukseni ja saanut hänen suostumuksensa siihen; ja hän on viimeinen
maailmassa, joka kieltäisi tätä suostumusta, kun sydämeni olisi niin
kiintynyt siihen, kuin se nyt on. Minä en tarvitse omaisuutta vaimoni
kanssa, ja jos milloinkaan tekisi mieleni päästä korkeaan asemaan
maailmassa, niin ei mitkään sukulaisuuden siteet voisi minulle siinä
olla niin suureksi hyödyksi kuin sen vaimon hymyily, jota rakastan. On
ainoastaan yksi asia, jota vanhempani katsoisivat oikeudekseen vaatia
siltä, jonka minä olen valinnut meidän nimeämme omistamaan. Minä
tarkoitan että hänen tulee olla hyvän näköinen, miellyttävä käytöksensä
ja periaatteensa puolesta ja -- äitini ainakin lisäisi -- jaloa sukua.
Mitä hänen ulkonäköönsä ja käytökseensä tulee, olen minä lapsuudestani
saakka nähnyt paljon ylhäisten maailmasta, mutta en ole kaikkein
ylhäisimpäinkään joukossa nähnyt ketään, joka ulkonaisessa suloudessa
ja synnynnäisessä hienotuntoisuudessa olisi ollut häntä etevämpi, jota
minä omakseni tahtoisin. Mitä tavallisen kouluopetuksen mitättömyyteen
ja turhuuteen tulee, niin se pian on korvattu. On siis viimeinen
ominaisuus -- suku. Mrs Braefield on sanonut minulle että te olette
vakuuttanut hänelle Miss Mordauntin olevan jaloa sukua, vaikka
asianhaarat, joista minulla ei vielä ole oikeus saada tietoa, ovat
tehneet hänen halpasäätyisen miehen holhotiksi. Väitättekö sitä
vastaan?

"En," sanoi Mrs Cameron vitkallisesti, mutta hänen silmissään välkähti
ylpeyden säihke. "En. Minä en voi kieltää sitä että hoidokkaani on
sellaisesta suvusta, joka ei ole teidän omaa sukuanne halvempi. Mutta
mitä se auttaa?" lisäsi hän alakuloisella äänellä. "Yhdenarvoisuus
säätyyn nähden lakkaa, kun toinen on joutunut köyhyyteen, alhaisuuteen,
vähäpätöisyyteen!"

"On todella väärin että niin ajattelette. Mutta koska olemme niin
tuttavallisesti puhuneet, niin ettekö valtuuta minua antamaan siihen
kysymykseen, joka luultavasti minulle tehdään, sellainen vastaus, joka
epäilemättä tulee poistamaan kaikki esteet onnellisuuteni tieltä.
Vaikka ne syyt, jotka ovat saattaneet teitä tässä hiljaisessa seudussa
pitämään Miss Mordauntin perhe-oloja ja omaa entisyyttänne salassa,
pakoittavat teitä varovaisuuteen vieraihin nähden, niin estävätkö ne
teitä uskomasta minulle, joka pyrin holhottinne mieheksi, salaisuuden,
jota ei kuitenkaan voi hänen tulevalta mieheltään salassa pitää?"

"Hänen tulevalta mieheltään? Tietysti ei," vastasi Mrs Cameron. "Mutta
minä en tahdo että sellainen henkilö kysyy sitä minulta, jota kukatiesi
en milloinkaan enää tule näkemään ja jota niin vähän tunnen. Minä en
tahdo olla avullisena esteen poistamisessa avioliittoon nähden minun
holhottini kanssa, joka avioliitto minusta on kaikin puolin sopimaton
molemmille asianosaisille. Minulla ei edes ole syytä uskoa että minun
hoidokkaani suostuisi teidän tuumaanne, jos teillä olisi täysi vapaus
kosia häntä. Minä oletan ettette ole puhutellut häntä kosijana. Ettehän
ole puhunut hänelle tunteistanne tahi koettanut houkutella häntä
kokemattomuudessaan lausumaan sanoja, jotka antavat teille syytä uskoa
että hänen sydämensä särkyisi, jos hän ei milloinkaan enää saa teitä
tavata?"

"Minä en ole ansainnut niin julmia ja loukkaavia kysymyksiä," sanoi
Kenelm närkästyneenä. "Mutta minä en tahdo puhua enempää nyt. Kun taas
tapaamme toisemme, toivon että te kohtelette minua vähemmän
epäkohteliaasti. Hyvästi!"

"Odottakaa, sir. Pari sanaa vielä. Te pysytte siis päätöksessänne
pyytää isänne ja Lady Chillinglyn suostumusta saada kosia Miss
Mordauntia."

"Tietysti."

"Ja te lupaatte minulle kunniasanallanne aatelismiehenä, että
ilmoitatte heille kaikki ne seikat, jotka voisivat tehdä heidän
suostumuksensa mahdottomaksi: hoidokkaani köyhyys, vaatimaton asema ja
vaillinainen kasvatus; niin ett'eivät he jälestäpäin sano että te
olette houkutellut heitä myöntymykseen ja kostavat teidän petostanne
kohtelemalla hoidokastani ylönkatseellisesti?"

"Voi, rouva, te todella liian kovasti koettelette kärsivällisyyttäni.
Mutta minä lupaan sen teille, jos voitte mitään arvoa antaa sellaisen
henkilön lupaukseen, jonka luulette tahtovan tahallansa pettää
ihmisiä."

"Suokaa anteeksi, Mr Chillingly. Älkää panko pahaksenne
epäkohteliaisuuttani. Minä olen joutunut niin hämilleni että tuskin
tiedän mitä puhua. Mutta koettakaamme täydellisesti ymmärtää toinen
toisiamme ennenkuin eroamme. Jos teidän vanhempanne eivät suostu teidän
tuumaanne, niin te annatte minulle tiedon siitä, minulle ainoastaan,
eikä Lilylle. Minä sanon vielä kerran, etten tiedä ensinkään miten on
hänen tunteittensa laita. Mutta se voisi tehdä jokaisen tytön elämän
katkeraksi, että häntä saatettaisiin rakastamaan henkilöä, jonka kanssa
hän ei voisi mennä naimisiin."

"Olkoon niin kuin sanotte. Mutta jos he suostuvat?"

"Silloin te puhutte minulle siitä ennenkuin menette Lilyn puheille,
sillä silloin tulee toinen kysymys: Suostuuko hänen holhojansa siihen?
-- ja -- ja --."

"Ja mitä?"

"Se on yhdentekevä. Minä luotan teidän kunniaanne tässä asiassa,
niinkuin kaikessa muussakin. Hyvästi."

Hän lähti nopein askelin takaisin, jupisten itsekseen: "Mutta he eivät
suostu. Jumala suokoon ett'eivät suostuisi, mutta jos he sitä tekevät,
mitä -- mitä silloin on sanominen tai tekeminen? Voi, jospa Walter
Melville olisi täällä, tai jos tietäisin mihin minä kirjoittaisin
hänelle!"

Paluumatkalla Cromwell Lodgeen Kenelmin saavutti pastori.

"Minä olen juuri matkalla teidän luoksenne, Mr Chillingly, ensiksikin
kiittämään teitä siitä erittäin kauniista lahjasta, jolla olette pientä
Clemmiäni ilahuttanut, ja toiseksi kutsumaan teitä meille tapaamaan
Mr. ----, kuuluisaa muinaistutkijaa, joka tänä aamuna tuli Moleswichiin
minun pyynnöstäni tutkimaan vanhaa götiläistä hautaa meidän
hautausmaalla. Ajatelkaapas, -- vaikka hän ei voi lukea kirjoitusta
paremmin kuin mekään, niin hän kuitenkin tuntee sen historian. Näyttää
siltä että eräs nuori, urhoollisista teoistansa kuuluisa ritari, Henry
IV:nen hallituksen aikana, nai erään mahtavan Montfichetin kreivin
tyttären, joka kreivinsuku silloin oli mahtavin suku näillä seuduin.
Hän sai surmansa puolustaessansa kirkkoa Lollard-puolueen hyökkäystä
vastaan; hän kaatui sillä paikalla, missä hauta nyt on. Sentähden hauta
on hautausmaalla, eikä kirkon sisässä. Mr ---- keksi tämän vanhassa
kirjoituksessa siitä vanhasta ja kerta kuuluisasta perheestä, johon
nuori Albert ritari kuului ja joka, valitettavasti, sai niin surkean
lopun; Fletwodein suku, Fletwoden ja Malpan baronit. Mikä voitto tämä
on kauniista Lily Mordauntista, joka aina on luullut että se oli hänen
oman romantillisen keksintönsä sankarittaren hauta! Tulkaa
päivällisille; Mr ---- on hyvin hauska mies ja osaa kertoa huvittavia
juttuja."

"Minun on mieleni paha siitä etten voi tulla. Minun täytyy kohdakkoin
palata kotiin muutamaksi päiväksi. Tuo vanha Fletwoden suku. Minä aivan
näen silmäini edessä tuon harmaan tornin, jossa he kerta hallitsivat;
ja viimeinen sitä sukua seurasi Mammonia Edistyvän Aikakauden rinnalla
-- tuomittu petturi! Mikä kauhea pilkka sukuylpeydestä!"

Kenelm lähti samana iltana Cromwell Lodgesta, mutta hän piti vielä
huoneensa siellä, sillä hän sanoi että hän kenties vallan odottamatta
tulee takaisin jonakin päivänä seuraavalla viikolla.

Hän viipyi kaksi päivää Londonissa, sillä hän tahtoi että se, minkä hän
oli kirjoittanut Sir Peterille, tunkisi isän sydämeen, ennenkuin hän
itse tulisi siihen vetomaan.

Kuta enemmän hän mietti sitä epäkohteliasta tapaa, jolla Mrs Cameron
oli hänen ilmoitustansa kuunnellut, sitä vähemmän arvoa hän siihen
pani. Jos Mrs Cameronilla, niinkuin hän otaksui, ennen oli ollut paljon
korkeampi yhteiskunnallinen asema kuin nyt, -- jota hänen erinomaisen
hieno käytöksensäkin näytti todistavan -- mutta nyt, niinkuin hän
sanoi, kokonaan riippui maalarin hyvyydestä, joka maalari vasta hiljan
oli jonkimoista huomiota herättänyt taiteensa kautta, niin hänellä
kyllä oli syytä pelätä että hän joutuisi rikkaampien naapuriensa säälin
alaiseksi, joka olisi alentavaista hänelle; Kenelm huomasi myöskin,
likemmin asiaa ajateltuansa, että hänellä ei ollut enemmän oikeutta
kuin näillä naapureillakaan, saada likempiä tietoja Mrs Cameronin ja
Lilyn sukulaisuuden suhteista, niin kauan kuin hänellä ei vielä ollut
varsinaista oikeutta vaatia sitä.

London oli Kenelmin mielestä kauhean kolkko ja ikävä. Hän ei käynyt
missään, paitsi Lady Glenalvonin luona, hän oli iloinen kun
palvelijoilta kuuli että tämä vielä oli Exmundhamissa. Hän toivoi
paljon tämän muodin kuningattaren vaikutuksesta hänen äitiinsä, jonka
myöntymystä hän tiesi olevan vaikeampi saada kuin Sir Peterin, eikä hän
epäillyt sitä että hän saisi tämän myötätunteisen ja helläsydämisen
kuningattaren puolellensa.



SEITSEMÄS LUKU.


On noin kolme viikkoa siitä kuin Sir Peterin ja Lady Chillinglyn
kutsumat vieraat kokoontuivat Exmundhamiin, ja he ovat vielä siellä,
vaikka maatilalle kutsuttujen ihmisten harvoin on kylläksi sääli sen
omistajan ikävyyttä, viipyäksensä siellä enemmän kuin kolme päivää. Mr
Chillingly Mivers tosin ei ollut tämän tavallisen rajan yli mennyt. Hän
oli siellä ollessaan huomaamatta pitänyt silmällä nuoren Gordonin
käytöstä Ceciliaa kohtaan, ja Cecilian käytöstä häntä kohtaan, ja
tullut siihen päätökseen ettei ollut mitään syytä peloittaa Sir Peteriä
tahi saattaa tätä arvoisaa baronetia katumaan että hän oli kutsunut
tämän taitavan sukulaisen tykönsä.

Exmundhamilla oli kaikille sinne jääville vieraille erityinen
viehätyksensä: Lady Glenalvonille, sentähden että emäntä oli hänen
paras ystävänsä nuoruuden ajoilta ja senkintähden että häntä huvitti
huomata sitä mieltymystä, jota Cecilia Travers osoitti siihen paikkaan,
joka oli niin likeisessä yhteydessä sen miehen muiston kanssa, jonka
vaimoksi Lady Glenalvon toivoi hänen tulevan; Gordon Chillinglylle,
syystä ettei mikään tilaisuus voinut olla soveliaampi hänen omille
hyvin kätketyille tuumilleen voittaa Cecilian sydäntä ja saada häntä
vaimoksensa. Mitä Ceciliaan itseen tulee, niin tämä viehätys häneen
katsoen ei tarvitse mitään selitystä.

Leopold Traversille tämä Exmundhamin vetovoima ei ollut niin
voimallinen. Mutta kuitenkin hänkin mielellään viipyi siellä. Hänen
toimelias luonteensa oli huvitettu kuljeksimisesta tiluksen poikki,
jonka pinta-alan olisi pitänyt tuottaa paljoa suuremman sadon, ja
myöskin häntä huvitti soimata Sir Peteriä siitä vanhanaikaisesta
järjestyksestä, jota tämä hyvänluontoinen tilanomistaja salli
vuokramiehensä noudattaa, sekä siitä että hän käytti niin paljon
liikanaista väkeä työskentelemässä puutarhoissa ja puistoissa, jotka
olivat olemassa vaan huvin vuoksi, ja yleensä tilan hoidossa, niinkuin
puuseppiä, puunsahaajia, muurareja ja seppiä.

Kun squire sanoi: "Te voisitte vallan hyvin tulla aikaan kolmannella
osalla tuosta kalliista työväestä," niin Sir Peter vastasi,
tietämättänsä lainaten vanhan franskalaisen grandseigneurin vastauksen:
"Se on hyvin mahdollista. Mutta kysymys on, voisivatko ne yhtä hyvin
tulla aikaan ilman minua?"

Exmundham oli kuitenkin hyvin kallis paikka ylläpitää. Itse
päärakennus, jonka joku kunnianhimoinen Chillingly kolmesataa vuotta
takaperin oli rakennuttanut, olisi ollut kyllin iso omistajalle, jolla
olisi ollut kolme kertaa suuremmat tulot; ja vaikka kukkatarha oli
pienempi kuin Braefieldvillen, niin oli siellä kumminkin käytäviä ja
polkuja, jotka ulottuivat peninkulmia nuorien istutuksien ja vanhain
metsikkojen poikki, joissa suuri joukko laiskoja työmiehiä työskenteli.
Ei siis ollut kumma ettei Sir Peter ollut ensinkään rikas, vaikka
hänellä oli kymmenen tuhatta puntaa tuloja vuodessa. Leopold Traversin
toimelias henki myöskin löysi hyvän tilaisuuden työhön isäntänsä
suuressa kirjastossa. Travers, joka ei milloinkaan paljon lukenut, ei
suinkaan halveksinut oppimista, ja hän rupesi tutkimaan historiallisia
ja muinaistieteellisiä kirjoja semmoisella innolla, kuin henkilö
ainakin osoittaa, joka pontevuudella toimittaa jokaisen asian, mikä
antaa hänelle tilaisuuden vapauttaa itseänsä haluttomuudesta. Haluton ei
Leopold Travers milloinkaan voinut olla. Mutta Chillingly Gordonin
seura miellytti häntä enemmän kuin mikään näistä toiminnan
välikappaleista, Ja pani hänen ajatuksensa virran nopeampaan
liikkeesen. Hän oli aina iloinen kun hän sai ikäänkuin uudistaa omaa
nuoruuttansa nuorien seurassa ja oli luonteeltansa sympaatinen,
niinkuin sydämelliset ihmiset yleensä ovat; sentähden hän oli, kuten
olemme nähneet, innokkaasti ottanut osaa George Belvoirin
kunnianhimoisiin rientoihin ja hyvin taipuvaisesti mukauntunut Kenelm
Chillinglyn omituisuuksiin. Mutta edellinen näistä kahdesta oli vähän
liiaksi jokapäiväinen, toinen vähän liiaksi haaveksivainen, voidaksensa
tulla sille täydelliselle kumppanuuden kannalle Leopold Traversin
kanssa, kuin Chillingly Gordon, tuo taitava ja käytöllinen uuden
sukupolven edustaja. Heidän välillänsä oli se valtiollinen ja
yhteiskunnallinen yhtäpitäväisyys että he molemmat halveksivat
viattomia ja vanhanaikuisia mielipiteitä, johon Leopold Traversiin
nähden tuli lisäksi uudenaikaisten, kaikkea muuta kuin viattomien,
mielipiteiden halveksiminen, jotka mielipiteet hänen luullaksensa
uhkasivat hänen maatansa hävittää. Mielipiteet, joita Chillingly
Gordonin paljoa enemmän kehittynyt ymmärrys ja enemmän eteenpäin
pyrkivä kunnianhimo arvosteli näin: "Voisinko hyväksyä näitä oppeja?
Minä en voi käsittää kuinka voin päästä ensimmäiseksi ministeriksi
maassa, jossa uskonto ja raha vielä ovat voimia, joilta täytyy neuvoa
kysyä. Ja, uskonnosta ja rahasta lukua pitämättä, en käsitä kuinka
voisin, jos nämä opit tulevat laeiksi, ehyt takki ylläni, välttää
tappiolle joutumasta. Jos minulla olisi eheä takki päällä, niin joko se
revittäisiin päältäni, kun muka olisin rahamies, tai, jos tekisin
vastarintaa siveellisen kunnian nimessä, niin minua surmattaisiin
uskonnon ystävänä."

Sentähden, kun Leopold Travers sanoi: "Tietysti meidän täytyy mennä
eteenpäin," hymyili Chillingly Gordon ja vastasi: "Tietysti, mennä
eteenpäin." Ja kun Leopold Travers lisäsi: "Mutta me voimme mennä liian
pitkälle," pudisti Chillingly Gordon päätänsä ja vastasi: "Kuinka totta
te puhutte! Tietysti, liian pitkälle."

Paitsi tätä yksimielisyyttä valtiollisissa asioissa, oli muitakin
ystävällisiä yhteiskohtia vanhemman ja nuoremman miehen välillä. He
olivat molemmat erittäin hauskoja seuraihmisiä; ja vaikka Leopold
Travers ei olisi voinut tutkia eräitä syvyyksiä Chillingly Gordonin
luonteessa -- jokaisen ihmisen luonteessa on syvyyksiä, joita hänen
taitavin tutkijansakaan ei voi mitata -- niin hän ei kuitenkaan ollut
väärässä, kun hän sanoi itselleen: "Gordon on täydellinen herrasmies."

Lukijani erehtyisivät suuresti tämän taitavan nuoren miehen suhteen,
jos he katsoisivat häntä viekastelijaksi niinkuin Blifil tahi Joseph
Surface olivat. Chillingly Gordon oli sanan täydellisessä merkityksessä
herrasmies. Jos hän olisi pannut koko omaisuutensa rubber whist'iin ja
huomaamaton katse hänen vastustajansa käteen olisi päättänyt tappiosta
tai voitosta, niin hän olisi kääntänyt päänsä pois ja sanonut: "Pitäkää
korttianne silmällä." Eikä myöskään, niinkuin minulla on ollut
tilaisuutta selittää, sellaiset syyt, jotka ovat tavalliset
onnentavoittelijoissa yleensä, vaikuttaneet hänen salaiseen
päätökseensä koettaa saada Ceciliaa vaimoksensa. Hän ei myöntänyt
olevan mitään eroitusta heidän välillänsä. Hän sanoi itsellensä: "Mitä
hän antaa minulle rahassa, sen minä runsaassa määrässä maksan
yhteiskunnallisen aseman kautta, jos onnistun, ja varmaan minä
onnistun. Jos minä olisin niin rikas kuin Lord Westminster, ja
kuitenkin viitsisin pääministeriksi ruveta, niin valitsisin hänen
soveliaimpana naisena, minkä olen nähnyt, pääministerin vaimoksi."

Mutta myöntää täytyy, että tänkaltainen monoloogi, vaikk'ei se ollut
innokkaan rakastajan, kuitenkin oli ymmärtäväisen miehen, joka pitää
itseänsä suuressa arvossa, päättää hankkia itselleen korkean aseman
yhteiskunnassa ja tahtoo vaimoksensa naisen, joka tulisi sen aseman
koristeeksi, johon hän varmaan toivoo pääsevänsä. Toden perään ei
kukaan niin taitava mies kuin Chillingly Gordon milloinkaan olisi
saanut päähänsä kunnianhimon tulla Englannin ministeriksi, jos hän
kaikessa, mikä yksityisessä elämässä on englantilaisen herrasmiehen
tuntomerkkinä, voisi syyllä joutua moitteen alaiseksi.

Hän oli ainoastaan julkisessa elämässä, mitä moni yksityisessä elämässä
kunniallinen herrasmies ennen häntä oli ollut, kunnianhimoinen,
uskalias oman voiton pyytäjä, joka ei suinkaan ollut ilman
personallisia tunteita, mutta joka alisti ne kaikki personallisen
kunnianhimon tarkoituksien alle, ja jolla ei ollut muita mielipiteitä
kuin halu taitavuudella päästä korkeaan asemaan. Ja taitavuutta itseä
hän katsoi valtiomiehen ainoaksi järjelliseksi periaatteeksi. Sitä
paitsi hänellä oli jotenkin hyvä ymmärrys, joka taisi päättää
puolustiko vapaan ja valistuneen kansan yleinen mielipide Pyh. Paavalin
katedraalin muuttamista Agapemoneksi, vai ei.

Leopold Travers ei ollut ainoa, jonka suosiota Chillingly Gordon oli
saavuttanut niinä viikkoina, joita hän tällä tavoin oli omistanut
Exmundhamin niituille ja lehdoille. Hän oli päässyt Mrs Campionin
suosioon. Hänen puheensa muistutti tätä rouvaa hänen miesvainajastaan.
Kun Mrs Campion puhui Cecilian kanssa, niin hän mielellään vertasi
Chillingly Gordonia Kenelmiin, joka ei ollut jälkimäisen eduksi, sillä
Mrs Campion ei käsittänyt tämän humoria, vaan väitti että hän oli
'teeskennelty.' "Erinomaisen etevä nuori mies, tuo Mr Gordon, niin
sivistynyt, niin viisas, ja ennen kaikkea niin luonnollinen." Sellainen
oli hänen arvostelunsa tästä Cecilian salaisesta kosijasta; ja Mrs
Campion ei tarvinnut mitään suoraa ilmoitusta arvataksensa tätä. Lady
Glenalvonkin oli alkanut mieltyä tähän lahjakkaasen nuoreen mieheen.
Enimpiä vaimoja voi nuoruuden kunnianhimo miellyttää. Chillingly Gordon
herätti Lady Glenalvonissa vakaan vakuutuksen hänen taidostansa ja
vielä suuremman kunnioituksen tämän taidon yhdistymisestä vallan ja
maineen käytöllisiin esineihin. Samoin kuin Mrs Campion alkoi Lady
Glenalvonkin verrata molempia serkuksia toisiinsa, Kenelmin vahingoksi,
sillä toinen näytti hitaisuudesta päättäneen panna kynttilänsä vakan
alle, toinen näytti rehellisesti tahtovan antaa kynttilänsä loistaa
ihmisille. Lady Glenalvon oli myöskin harmissaan siitä että Kenelm oli
lähtenyt kotoansa juuri kun hän ensi kerta kävi siellä ja jolloin
hänellä olisi ollut niin sopiva tilaisuus olla sen tytön seurassa,
jonka hän tiesi että Lady Glenalvon luuli hänen voivan saada
vaimokseen, jos hän tahtoisi. Kun sentähden Mrs Campion eräänä päivänä
käveli puutarhassa Lady Glenalvonin kanssa, juuri kun Chillingly Gordon
tuli käyden käsi kädessä Leopold Traversin kanssa puutarhasta puistoon,
niin edellinen äkisti kysyi: "Ettekö usko että Mr Gordon on Ceciliaan
rakastunut, vaikka hän, köyhä kun on, ei uskalla sitä tunnustaa? Ja
ettekö usko että mikä tyttö tahansa, jos hän olisi niin rikas kuin
Cecilia on, enemmän ylpeili sellaisesta miehestä kuin Chillingly
Gordon, kuin jostakin typerästä kreivistä?"

Lady Glenalvon vastasi lyhyesti, mutta hiukan suruisesti:

"Kyllä."

Hetken aikaa vaiti oltuansa hän lisäsi: "On yksi mies, jonka kanssa
kerta luulin että Cecilia voisi tulla onnellisemmaksi kuin kenenkään
muun kanssa. Mies, jonka pitäisi olla minulle rakkaampi kuin Mr Gordon,
sillä hän pelasti poikani hengen, ja jolla, vaikka hän kenties on
vähemmän lahjakas kuin Mr Gordon, kuitenkin on taitoa, joka voisi tulla
esiin ja tehdä hänestä -- mitä minä sanon? -- hyödylliseksi ja eteväksi
yhteiskunnan jäseneksi, jos hän naisi tytön, joka niin varmaan
kohoittaisi sitä miestä, jonka kanssa hän menisi naimisiin, kuin
Cecilia Travers. Mutta jos minun täytyy luopua tästä toivosta ja
likemmin katsella niitä nuoria miehiä, joita tunnen, niin minä,
säädystä ja omaisuudesta lukua pitämättä, en tunne ketään, jota
katsoisin muita paremmaksi runsaslahjaiselle tyttärelle, joka kaikesta
sydämestään ja mielestään edistäisi taitavan aviomiehen kunnianhimoa.
Mutta, Mrs Campion, minä en vielä ole kokonaan lakannut toivomasta; ja,
vaikk'en ole sitä tehnyt, luulen kuitenkin että löytyy mies, jolle minä
antaisin Cecilian, jos hän olisi minun tyttäreni."

Lady Glenalvon keskeytti tämän kautta niin jyrkästi puheen aineen,
ett'ei Mrs Campion olisi voinut uudestaan ottaa sitä puheeksi
rikkomatta naisellista säädyllisyyttä vastaan, ja sitä Mrs Campion oli
viimeinen ihminen maailmassa tekemään.

Lady Chillingly ei voinut olla mieltymättä Gordoniin. Tämä
viimeksi-mainittu oli niin avulias, huvitti hänen vieraitansa ja taisi,
jos niin tarvittiin, ottaa osaa rubber whistiin.

Oli kuitenkin kaksi henkilöä, joita Gordon ei miellyttänyt, nimittäin
John pastori ja Sir Peter. Kun Travers eräänä päivänä kiitti häntä
hänen vakaiden tietojensa ja arvostelukykynsä puolesta, niin pappi
vastasi pistelevästi: "Niin, yhtä vakaat ja terveet kuin pöytä, joka
ostetaan välikaupittelijaalta; vernissan paksuus peittää rakoja; koko
alivärkki horjuu." Mutta kun pastoria kehoitettiin ilmoittamaan syyt
ankaraan päätökseensä, taisi hän vaan vastata väitöksellä, joka kysyjän
mielestä tuntui olevan papillisen suvaitsemattomuuden osoitus.

"Sentähden," sanoi John pastori, "että hän ei rakasta ihmisiä, eikä
kunnioita Jumalaa. Eikä mikään luonne ole vakainen ja terve, joka
laajentaa pintaansa sen nojan kustannuksella."

Toiselta puolen katosi vähitellen se mieltymys, jota Gordon alussa oli
Sir Peterissä herättänyt, sen mukaan kuin jälkimäinen, Miversin
viittauksen johdosta, huomasi kuinka nuori mies hartaasti koetti päästä
Mrs Campionin suosioon ja saman nuoren miehen viekasta ja puoleksi
kätkettyä kohteliaisuutta Ceciliaa kohtaan.

Ehkä Gordon ei ollut uskaltanut näin "tunnustella" oloja
ennenkuin Mivers oli lähtenyt; tahi kenties Sir Peterin isällinen
levottomuus tässä kohdassa teki hänen terävämmäksi vaarinottajaksi
kuin maailman mies oli, jonka luonnollista terävämielisyyttä
tunteita koskevissa asioissa usein tylsytti hänen saavutettu
välinpitämättömyys-filosofiiansa.

Cecilia tuli päivä päivältä, tunti tunnilta, minkä hän vielä viipyi
hänen kattonsa alla, yhä rakkaammaksi Sir Peterille, ja yhä
palavammaksi tuli hänen toivonsa saada tämä tyttö miniäksi. Hän oli
hyvin mielissään siitä että Cecilia mieluisimmin oli hänen seurassaan;
tyttö oli aina saapuvilla tulemaan hänen kanssaan hänen tavallisille
kävelymatkoilleen, kävi hänen kanssaan talonpoikien tuvissa, tai
torpparien majoissa, joissa aina saivat kuulla kertomuksia Master
Kenelmistä hänen lapsuutensa ajoilta, kertomuksia, jotka osoittivat
sukkeluutta tai hyväluontoisuutta, sääliväisyyttä tai hurjaa
uskaliaisuutta.

Koko tällä ajalla Lady Chillingly pysyi tyynenä, niin kuin hänen
arvoisa asemansa vaati häntä olemaan. Hän oli hyvin hyvä nainen ja
hänen käytöksensä oli kaikin puolin ladyn kaltainen. Ei kukaan olisi
voinut huomata tahraa hänen luonteessansa, eikä vinoa poimetta hänen
leninginreunuksessaan. Hän oli, niinkuin Epikuron jumalat, liian hyvä
hämmentämään puhdasta ja kirkasta olemistansa sellaisilla huolilla,
jotka ovat tavalliset meissä poloisissa kuolevaisissa. Hän oli tosin
tyytyväinen siihen tribuutiin, jonka maailma hänen alttarilleen pani;
mutta hän ei ollut niin järin jumalattaren kaltainen, että hän olisi
kohonnut niitä perhe-tunteita ylemmäksi, joita ihmiskunta antaa
perinnöksi maan asujamille. Hän rakasti miestänsä niin paljon kuin
enimmät vanhanpuoleiset vaimot rakastavat vanhanpuoleisia miehiänsä.
Hänen rakkautensa Kenelmiin oli hellempi, ja siihen oli yhdistynyt
sääliväisyys. Kenelmin omituisuudet olisivat saattaneet häntä hämille,
jos hän milloinkaan olisi sallinut itsensä hämille joutua; hänestä oli
mukavampi sääliä niitä. Hän ei toivonut Ceciliaa Kenelmin vaimoksi,
niinkuin hänen miehensä. Hänen mielestänsä hänen poikansa saisi
korkeamman aseman kreivikunnassa, jos hän naisi Lady Janen, Clanvillen
herttuan tyttären, ja se "hänen tuli tehdä," sanoi Lady Chillingly
itsekseen. Hän ei kenellekään puhunut siitä pelosta, joka oli saattanut
Sir Peteriä vaatimaan Kenelmiltä sen lupauksen, ettei hän pyytäisi
ketään naista vaimoksensa, ennenkuin hän oli saanut isänsä suostumusta
siihen. Se ajatus, että Lady Chillinglyn poika naisi säätyänsä alempaa,
vaikka hän muuten olikin kummallinen, olisi niin suuressa määrässä
hänen tasapainoansa häirinnyt, ettei hän voinut sitä käsittää.

Tällainen oli tila Exmundhamissa kun Kenelmin pitkä kirje tuli Sir
Peterille.



KAHDEKSAS KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Sir Peterin mieli ei ollut milloinkaan koko hänen elinaikanaan ollut
niin kovin liikutettu kuin hänen lukiessansa Kenelmin hätäisesti
kokoonpantua kirjoitusta. Hän oli saanut sen aamiaispöydässä ollessaan,
ja, äkisti avattuansa sen, oli hän katsahtanut sen sisältöä, kunnes hän
pian tuli sellaisille paikoille, jotka saattoivat häntä vaalenemaan.
Lady Chillingly, joka kaikeksi onneksi hääri teekeittimen ääressä, ei
huomannut miehensä muuttunutta muotoa. Sen huomasivat ainoastaan
Cecilia ja Gordon. Ei kumpainenkaan aavistanut keneltä kirje oli.

"Toivon ettei ole ikäviä uutisia," sanoi Cecilia lempeästi.

"Ikäviä uutisia," toisti Sir Peter. "Ei, rakkaani, ei; vaan asiakirje.
Se näyttää olevan hirveän pitkä," ja hän pisti kirjeen taskuunsa,
jupisten, "minä luen sen siteen milloin sopii."

"Teidän kunnoton vuokramiehenne, Mr Nostock, on kenties joutunut
häviöön," sanoi Mr Travers, kun hän huomasi että hänen isäntänsä huuli
vapisi. "Sanoinhan minä teille että niin kävisi -- se on kuitenkin
kaunis vuokratalo. Antakaa minun hankkia teille toinen vuokramies."

Sir Peter pudisti päätänsä ja veti suunsa hiukan nauruun.

"Nostock ei häviölle joudu. On ollut kuusi sukupolvea Nostockeja ennen
sen tilan vuokramiehinä."

"Sen arvasin," sanoi Travers kuivasti.

"Ja -- ja," änkytti Sir Peter, "jos viimeinen sitä sukua joutuu
häviöön, niin hän voi luottaa minuun, ja -- jos jompikumpi meistä
kaatuu -- niin se ei tule olemaan --."

"Niin se ei tule olemaan tämä vastarintaa tekevä pässin pää, hyvä Sir
Peter. Se on liian suurta hyväntahtoisuutta."

Tässä tuli Chillingly Gordonin taitavuus isännälle avuksi. Hän otti
"Times" nimisen sanomalehden käteensä, päästi todellisen tai
teeskennellyn hämmästys-huudahduksen ja luki ääneen kappaleen
johtavasta artikkelista, joka ilmoitti että kabinetissa piakkoin
tapahtuu muutos.

Niin pian kuin Sir Peter taisi lähteä aamiaispöydästä, riensi hän
kirjastoonsa ja alkoi siellä lukea Kenelmin ikävää kirjettä: Se vei
paljon aikaa, sillä hän pysähtyi väliin, sisällisen taistelun
valtaamana; väliin lievensi sitä sääli pojan kiihoitettua
kaunopuheisuutta kohtaan, joka tähän saakka oli pysynyt erillään
rakkauden romanttisuudesta, ja väliin hän suri sitä että hänen omat
toiveensa olivat rauenneet. Tämä sivistymätön maalaistyttö ei
milloinkaan voisi Kenelmille tulla sellaiseksi kumppaniksi kuin Cecilia
Travers olisi ollut. Kun hän vihdoin oli päättänyt kirjeen lukemisen,
kätki hän päänsä käsiinsä ja koetti tehdä itselleen selväksi sen
aseman, jonka kautta isä ja poika olivat tulleet niin vastakkaiseen
suhteesen toisiinsa.

"Mutta," mutisi hän, "kun asiaa oikein miettii, niin etupäässähän
täytyy pojan onnea katsella. Jos hän ei tule onnelliseksi sillä tuvalla
kuin minä olen ajatellut, mikä oikeus minulla sitten on sanoa, ettei
hän tule onnelliseksi omalla tavallaan?"

Juuri samassa Cecilia tuli huoneesen. Hän oli saanut oikeuden milloin
vaan tahtoi tulla Sir Peterin kirjastoon, väliin valitsemaan kirjaa
hänen ehdotuksestaan, väliin hänen kirjeitänsä sinetillä kiinnittämään
-- sillä Sir Peter oli kiitollinen kaikkia kohtaan, jotka vapauttivat
häntä erityisestä vaivasta -- ja väliin, etenkin tällä aikaa päivää,
pyytämään häntä hänen tavalliselle kävelymatkallensa.

Sir Peter kohoitti kasvojansa, kun hän kuuli tytön läheneviä askeleita
ja miellyttävää ääntä, ja hänen kasvonsa olivat niin suruisen näköiset
että kyyneleet nousivat tytön silmiin hänen niitä nähdessään. Hän laski
kätensä Sir Peterin olkapäälle ja sanoi: "Hyvä Sir Peter, mitä se on --
mitä se on?"

"Ah -- ah, ystäväni," sanoi Sir Peter ja kokoili vapisevin käsin
hajalla olevia arkkeja, jotka olivat täynnä Kenelmin tunteen
ilmoituksia. "Älkää kysykö -- älkää puhuko siitä; se on vaan yksi niitä
pettymyksiä, joita meidän kaikkien täytyy kokea, kun perustamme
toiveitamme toisten epätietoiseen tahtoon."

Hän näki nyt että kyyneleet vierivät tytön kauniita poskia alas ja otti
hänen kätensä molempiin käsiinsä, suuteli häntä otsalle ja sanoi
kuiskaten: "Herttainen olento, kuinka hyvä olette olleet minulle!
Jumala teitä siunatkoon! Mikä vaimo teistä tulisi miehelle!"

Näin sanoen hän hitain askelin lähti huoneesta avonaisen lasi-oven
kautta. Tyttö seurasi häntä, ihmeissänsä ollen, mutta ennenkuin hän
saavutti hänen, kääntyi hän, viittasi ystävällisesti kädellään merkiksi
että hänen ei tulisi seurata ja lähti yksin tiheän havumetsikön läpi,
jonka hän oli Kenelmin syntymisen kunniaksi istuttanut.



TOINEN LUKU.


Kenelm saapui Exmundhamiin juuri sopivaan aikaan ehtiäksensä pukea
päivälliseksi. Hänen tulonsa ei ollut odottamaton, sillä aamulla, sen
jälkeen kuin hänen isänsä oli hänen kirjeensä saanut, oli Sir Peter
sanonut Lady Chillinglylle "että hän oli saanut tietoja Kenelmiltä, ja
että hän näinä päivinä kenties tulee kotiin."

"Onkin jo aika hänen tulla," sanoi Lady Chillingly. "Onko sinulla hänen
kirjeensä täällä?"

"Ei, rakas Caroline. Hän sanoo tietysti sinulle hartaimmat terveiset,
poika-raukka."

"Miksi sanot poika-raukka? Onko hän ollut kipeä?"

"Ei; mutta hänellä näkyy olevan joku huoli. Jos niin on, niin meidän
tulee tehdä kaikki, minkä voimme, huojentaaksemme sitä. Hän on mitä
parahin poika maailmassa, Caroline."

"Ei minullakaan ole mitään häntä vastaan, paitsi," lisäsi hänen arvonsa
miettiväisesti, "että toivoisin hänen olevan enemmän muiden nuorien
miehien kaltainen."

"Vai niin -- Chillingly Gordoninko näköinen, esimerkiksi?"

"Vaikka niinkin; Mr Gordon on erinomaisen hyvin kasvatettu, älykäs
nuori mies. Kuinka toisellainen hän on kuin hänen ikävä, karhumainen
isänsä, joka vei sinun käräjiin!"

"Todella hyvin erillainen, mutta hänessä on vallan yhtä paljon
Chillingly-verta. Kuinka yksi Chillingly milloinkaan on voinut saada
semmoisen pojan kuin Kenelm, se on kysymys, jota on paljon vaikeampi
selittää."

"Oh, hyvä Sir Peter, älä nyt rupea metafysillisiä asioita puhumaan.
Tiedäthän että vihaan arvoituksia."

"Ja kuitenkin, Caroline, minun on sinua kiittäminen arvoituksesta, jota
en milloinkaan voi aivoillani selittää. On monta arvoitusta
inhimillisessä luonnossa, joita ainoastaan sydän voi selittää."

"Se on aivan totta," sanoi Lady Chillingly. "Minä oletan, että Kenelm
tulee asumaan vanhassa huoneessansa vastapäätä Gordonin huonetta."

"Niin -- niin, aivan vastapäätä. He tulevat koko elinaikansa olemaan
toisiansa vastapäätä. Ajattelepas, Caroline, minä olen tehnyt
keksinnön."

"Herra varjelkoon; toivon ettei se ole totta. Sinun keksintösi ovat
yleensä hyvin kalliita ja saattavat meitä yhteyteen niin kummallisten
ihmisten kanssa."

"Tämä keksintö ei tule meille maksamaan pennyäkään, ja minä en tunne
yhtään ihmistä, joka olisi niin kummallinen, ett'ei hän sitä
ymmärtäisi. Se on lyhykäisesti näin: neron ensimmäinen ehto on sydän;
taidollisuus ei ensinkään sydäntä tarvitse. Rakas Caroline, Gordonilla
on yhtä paljon taidollisuutta kuin millä nuorella miehellä tahansa,
jonka minä tunnen, mutta häneltä puuttuu neron ensimmäinen ehto. Minä
en suinkaan ole varma siitä, että Kenelmillä on neroa, mutta
epäilemätöntä on että hänellä on neron ensimmäinen ehto -- sydän. Sydän
on hyvin omituinen, itsepintainen ja järjetön esine; ja kenties se on
syynä siihen että yleensä neroa ei käsitetä, vaikka mikä tyhmeliini
tahansa voi taidollisuutta käsittää. Hyvä Caroline, sinä tiedät että on
hyvin harvoin, ei enemmän kuin joka kolmas vuosi, kuin minä rohkenen
vaatia että minun tahtoni tapahtuu vastoin sinun tahtoasi; mutta jos
tulee esiin kysymys, joka poikamme sydäntä koskee, niin täytyy minun
tahtoni hallita sinun tahtoasi."

"Sir Petet käy yhä kummallisemmaksi päivä päivältä," sanoi Lady
Chillingly itsekseen, kun hän jäi yksin. "Mutta hän ei pahaa tarkoita,
ja on niitä pahempiakin aviomiehiä maailmassa."

Sitten hän soitti palvelustyttöänsä, antoi käskyn Kenelmin huoneen
kuntoon panemisesta, sillä siellä ei ollut kukaan asunut moneen
kuukauteen, ja sen jälkeen hän neuvotteli tämän uskotun palvelijan
kanssa leningin korjaamisesta toisen mukaan, jonka Lady Glenalvon oli
Parisista tuottanut ja joka oli vallan uusimuotinen.

Samana päivänä kuin Kenelm tuli Exmundhamiin, oli Chillingly Gordon
saanut Mr Gerard Danversilta tämän kirjeen:

  "Hyvä Gordon! Siinä ministerin-muutoksessa, josta sanomalehdet
  puhuvat ja jota voitte vallan varmana pitää, lähetetään tuo pieni
  kerubi ---- korkealle ja tulee siellä rukoilemaan Jack-paran
  elämän puolesta -- se on, sen hallituksen puolesta minkä hän
  jättää alas. Senkautta että hän vastaanottaa peer-arvon, johon
  olen häntä kehoittanut, valmistaa ---- avonaisen paikan ------
  kauppalalle, joka juuri on sopiva paikka teille, kaikin puolin
  parempi kuin Saxborough. ---- lupaa puhua teidän puolestanne
  komiteassansa.

                                              "Teidän

                                            "G. Danvers."

Gordon näytti tämän kirjeen Mr Traversille, ja, saatuansa tämän
herrasmiehen sydämelliset onnentoivotukset, sanoi hän liikutuksella,
joka oli osittain todellinen osittain teeskennelty: "Te ette voi
aavistaa kuinka suuresta arvosta teidän onnentoivotuksenne toteutuminen
minulle olisi. Kun kerta pääsen alihuoneesen niin -- älkää katsoko
minua itseluuloiseksi, jos toivon parlamentaarista menestystä."

"Hyvä Gordon, minä olen yhtä varma teidän menestyksestänne, kuin siitä
että itse elän."

"Jos onnistuisin -- jos saavuttaisin yleisen elämän suuren palkinnon --
jos kohoittaisin itseäni asemaan, joka vastaisi toiveitani, niin
tulisin ehkä teidän tykönne ja sanoisin: 'On kunnian esine, joka
minulle on rakkaampi valtaa ja virkaa -- ja toivo sitä saavuttaa oli
voimallisin syy minun toimiini.' Saanko siinäkin toivossa vastaanottaa
onnentoivotuksia Cecilia Traversin isältä?"

"Kelpo mies, ojentakaa kätenne minulle; te puhutte miehekkäästi ja
suoraan kuin herrasmiehen tulee puhua. Minä en voi kieltää ett'en ole
Ceciliaan nähden ajatellut kosijaa, jolla olisi perinnöllinen arvo ja
kiinteä omaisuus, vaikk'en ole milloinkaan sitä ehdottomaksi ehdoksi
pannut. Siksi en ole kylläksi potentaati enkä kylläksi parveny; ja en
voi milloinkaan unohtaa" (tässä hänen kasvonsa vallan muuttuivat)
"että itse nain rakkaudesta ja olin onnellinen. Jumala yksin tietää
kuinka onnellinen olin! Ja kuitenkin, jos olisitte puhunut tästä
muutamia viikkoja sitten, niin en olisi vastannut teidän kysymykseenne
varsin suosivaisesti. Mutta nyt, kun olen ollut niin paljon teidän
seurassanne, on vastaukseni tämä: Vaikka ette tulekaan valituksi -- --
vaikka ette ensinkään tule parlamenttiin, niin mieleni ei muutu teitä
kohtaan. Jos tahdotte voittaa tyttäreni sydämen, niin ei ole yhtään
miestä, jolle ennemmin hänen antaisin. Tuossa hän on, vallan yksin
puutarhassa. Menkää puhumaan siitä hänelle."

Gordon epäsi. Hän tiesi vallan hyvin ett'ei hän ollut voittanut tytön
sydäntä, vaikka hänellä ei ollut aavistusta siitä että se oli toiselle
annettu. Ja hän oli kyllin viisas käsittämään, että se, joka
sellaisissa asioissa kiirehtii, panee paljon alttiiksi.

"Ah!" sanoi hän, "minä en voi sanoin lausua kiitollisuuttani näin
jalomielisistä sanoista, näin ilahuttavasta kehoituksesta. Mutta en ole
vielä milloinkaan uskaltanut Miss Traversille lausua sanaakaan, joka
olisi voinut edes valmistaa häntä pitämään minua kosijana. Ja minä
tuskin luulen että minulla olisi kyllin rohkeutta koettaa päästä
voitolle vaalissa, jos häneltä rukkaset saisin."

"No, menkää sitten ensin voittamaan vaalissa; mutta sanokaa kaikissa
tapauksissa Cecilialle jäähyväiset."

Gordon lähti ystävänsä luota Miss Traversin tykö; hän oli vakaasti
päättänyt puhua suoraan asiasta, vaan vähin kuulustella miten asiat
olivat.

Heidän kanssapuheensa oli hyvin lyhyt. Gordon tutkisteli taitavasti
alaansa ja tunsi että se oli hyvin epävakainen hänen astuttavaksensa.
Etu, jonka isän suostumus tuotti, oli niin suuri, ettei sitä voinut
tyhjäksi tehdä tyttären päättävä vastaus, joka ei sallinut kosimista,
etenkin kun on kysymyksessä se, että köyhä aatelismies aikoo kosia
rikasta tyttöä.

Gordon palasi Traversin luo ja sanoi suoraan: "Minä vien mukaani hänen
onnentoivotuksensa niin hyvin kuin teidänkin. Siinä kaikki. Minä jätän
kohtaloni teidän ystävälliseen huostaanne."

Sitten hän riensi pois jättämään jäähyväiset isännälleen ja emännälleen
ja lausumaan moniaita sanoja Mrs. Cameronille, joka nyt jo oli hänen
liittolaisensa, ja tunnin kuluttua hän jo oli matkalla Londoniin;
matkalla hän kulki sen junan ohitse, joka vei Kenelmin Exmundhamiin.
Gordon oli hyvällä tuulella. Hän oli mielestänsä yhtä varma siitä että
hän saisi Cecilian, kuin siitä että hän pääsisi voitolle vaalissa.

"Minä en ole vielä milloinkaan pettynyt toiveissani, sentähden että
aina olen koettanut tappiota välttää," sanoi hän itsekseen.

Syy Gordonin äkilliseen lähtöön herätti suurta liikutusta tässä
pienessä piirissä; ainoastaan Ceciliaan ja Sir Peteriin se ei mitään
vaikuttanut.



KOLMAS LUKU.


Kenelm ei tavannut isäänsä eikä äitiänsä ennenkuin hän tuli
päivällisille. Silloin hän pantiin istumaan Cecilian viereen. He
puhuivat hyvin vähän toistensa kanssa, pääasiallinen puheenaine olikin
yleinen ja koski Chillingly Gordonin vaalia, joka miellytti kaikkia;
ennustettiin että hän voittaisi, puhuttiin siitä mitä hän parlamentissa
toimittaisi. "Siellä on niin suuri puute eteenpäin pyrkivistä nuorista
miehistä," sanoi Lady Glenalvon, "että vaikka hän olisi ainoastaan
puolet niin taitava kuin hän on, niin olisi etu että hän sinne tulisi."

"Etu minkä suhteen?" kysyi Sir Peter äkäisesti. "Hänen maallensako?
Siitä hän minun luullakseni ei välitä pennyn edestä."

Tähän väitökseen Leopold Travers vastasi hyvin innokkaasti ja Mrs
Cameron piti yhtä suurella innolla hänen puoltansa.

"Minä puolestani luulen," sanoi Lady Glenalvon sovittavalla äänellä,
"että jokainen taitava mies parlamentissa on eduksi maalle; ja hän
voipi palvella maatansa yhtä voimakkaasti vaikka hän ei kerskaa
rakkaudestansa siihen. Ne valtiolliset miehet, joita minä enin pelkään,
ovat nuo meluavaiset patriotit, jotka nyt Franskassa pääsevät valtaan.
Kun Sir Robert Walpole sanoi: 'Kaikilla noilla miehillä on hintansa,'
osoitti hän niitä miehiä, jotka sanovat itsensä 'patrioteiksi'."

"Hyvä!" huudahti Travers.

"Sir Robert Walpole osoitti rakkauttansa maahansa pilaamalla sitä. On
monta muuta keinoa maan pilaamiseen kuin lahjomiset," sanoi Kenelm
lempeästi, ja se oli hänen ainoa apunsa yleiseen keskuspuheesen.

Vasta sitten kun muut seuran jäsenet olivat lähteneet levolle, tapahtui
se neuvottelu, jota Kenelm ikävöi ja Sir Peter pelkäsi. Se kesti
myöhään yötä myöten; kun he erosivat toisistaan tuntui heidän sydämensä
keveämmältä ja he rakastivat toisiansa enemmän kuin ennen. Kenelm oli
kuvannut Haltiatarta niin ihmeen viehättäväksi ja niin täydellisesti
vakuuttanut Sir Peteriä siitä että hänen mieltymyksensä tähän
Haltiattareen ei ollut mikään haihtuva nuoruuden mielikuvitus, vaan
rakkaus, joka on juurtunut syvästi sydämeen, että tämä, vaikka syvään
huoaten, luopui ajatuksesta saada Cecilia miniäksensä; ja hän lohdutti
itseänsä vihdoin sillä että Lily oli jaloa sukua, ja että nimi Mordaunt
todella oli vanhan ja kuuluisan suvun nimi, ja sanoi hymyillen: "Se
olisi voinut olla pahempi, poikani. Minä aloin pelätä että sinä
Miversin ja Welbyn opinnoista huolimatta olisit rakastunut 'Myllärin
tyttäreen.' Meille tulee kumminkin vaikea tehtävä saada äitisi
puolellemme. Salatakseni sinun ensimmäistä pakoasi kodistamme
luulottelin minä pahaksi onneksi häntä että sinä ajattelit Lady Janea,
herttuan tytärtä, ja nyt se yhä vaan on hänen mielessänsä. Niin käy kun
valehtelee."

"Minä toivon että Lady Glenalvon tulee meitä auttamaan," sanoi Kenelm.
"Jos niin arvossa pidetty ylhäisen maailman oraakeli puhuu minun
puolestani ja lupaa esitellä vaimoani hovissa, niin luulen että äitini
suostuu siihen että järjestämme vanhat perhetimantit hänen
käytettäväksensä Londonissa. Ja sitten voitte myöskin sanoa äidilleni
että minä aion ruveta kreivikunnan kandidaatiksi. Minä tahdon
parlamenttiin, ja jos siellä tapaan meidän taitavan serkkumme ja
huomaan ett'ei hän välitä maasta pennyn edestä, niin olkaa vakuutettu
siitä että minä annan hänelle selkään helpommin kuin Tom Bowlesin
voitin."

"Tom Bowles! Kuka hän on? -- ah! nyt muistan että sinä eräässä
kirjeessäsi puhuit Bowles nimisestä miehestä, jonka lempitutkinnon
esine oli ihmiskunta; hän on siis moraali-filosoofi."

"Moraali-filosoofit," vastasi Kenelm, "ovat niin täyttäneet aivonsa
uusien aatteiden alkoholilla, että heidän moraaliset jalkansa ovat
käyneet horjuviksi, ja ihmisystävän tulisi ennemmin toimittaa
heitä makuulle kuin antaa heille selkään. Minun Tom Bowles'ini on
jäntere-kristitty, joka ei käynyt vähemmän jäntereiseksi, vaan paljoa
enemmän kristityksi senjälkeen kuin hän sai selkäänsä."

Ja näin miellyttävällä tavalla päättyi näiden omituisten miesten
keskustelu ja he menivät levolle käsivarret toinen toisensa kaulan
ympärillä.



NELJÄS LUKU.


Kenelm huomasi, että oli paljon vaikeampi saada Lady Glenalvonia
puolellensa kuin hän oli luullut. Hänelle, joka oli toivonut niin
paljon Kenelmin tulevaisuudesta, oli tietysti se ajatus vastenmielinen,
että hän menisi naimisiin halvan, köyhän tytön kanssa, jota hän oli
tuntenut ainoastaan muutamia viikkoja, ja jonka vanhemmista hän ei
näyttänyt mitään tietävän, paitsi että tyttö oli säädyn puolesta hänen
vertaisensa. Ja koska Lady Glenalvon melkein yhtä hartaasti kuin Sir
Peter oli toivonut että Kenelm saisi morsiamen, joka kaikin puolin
olisi hänelle yhtä otollinen kuin Cecilia Travers, niin hän oli yhtä
pahoillaan ja suruissaan toiveidensa raukenemisesta.

Ensin hän suuttui niin ett'ei hän tahtonut kuulla Kenelmin selityksiä.
Hän lähti hänen luotansa niin kiivaana kuin hän ei milloinkaan ennen
ollut ketään ihmistä kohtaan ollut, eikä suostunut enää puhumaan hänen
kanssansa tästä asiasta vaan sanoi ett'ei hän suinkaan aikonut puhua
hänen romantillisten turhuuksien puolesta, vaan päinvastoin hän aikoi
kieltää Lady Chillinglyä ja Sir Peteriä suostumasta siihen että "Kenelm
näin pilasi tulevaisuuttansa."

Vasta kolmantena päivänä senjälkeen kuin Kenelm oli tullut myöntyi Lady
Glenalvon, jota Kenelmin syvä surumielisyys liikutti, Sir Peterin
argumentteihin, joita tämä arvoisa baroneti esitteli hänelle
heidän puhuessansa kahden kesken toistensa kanssa. Hän myönsi,
vaikka vastahakoisesti, että pojalla, jolla oli oikeus periä
maatila vallan ilman ehdoitta, mutta vapaa-ehtoisesti luopui sen
sääntöperintö-oikeudesta ehdoilla, jotka olivat erittäin edulliset
hänen vanhemmillensa, oli oikeus vaatia että he puolestansa jossakin
määrin luopuivat omista toiveistansa asiaan katsoen, josta hänen
onnensa riippui, hänen oman luulonsa mukaan; ja että hän oli siinä
ijässä, että hän itse voi valita, riippumatta vanhempain tahdosta,
joll'ei hänen isänsä olisi pyytänyt häneltä sen lupauksen että hän
ensin heiltä neuvoa kysyisi, mikä lupaus oikeastaan ei Lady Chillinglyä
koskenut, vaan oli rajoitettu Sir Peteriin, joka oli perheen ja talon
herra. Isän suostumus oli jo saatu, ja kun Kenelm kunnioituksesta
vanhempiansa kohtaan ei voinut ilman äidin suostumusta mitään tehdä
tässä asiassa, niin oli vanhan ystävän tehtävä poistaa kaikki epäykset
tähän asiaan katsoen hänen omasta tunnostaan ja raivata pois kaikki
esteet rakkauden edestä, jota ei tulisi soimata sentähden että se oli
omaa etua katsomaton.

Tämän kanssapuheen jälkeen haki Lady Glenalvon Kenelmiä, löysi hänen
alakuloisena istumasta rautu-virran rannalla, tarttui hänen käteensä,
vei hänen havumetsikköön ja kuunteli kärsivällisesti kaikkea, mitä
hänellä oli sanottavaa. Mutta ei silloinkaan Kenelmin selitykset hänen
sydäntänsä voittaneet, ennenkuin nuori mies innollisesti sanoi: "Te
kiititte minua kerran siitä että pelastin teidän poikanne hengen; te
sanoitte silloin ett'ette voisi milloinkaan minua siitä palkita; te
voitte palkita minua kymmenkertaisesti. Jos teidän poikanne, joka nyt
on, niinkuin toivomme, taivaissa, tällä hetkellä voisi katsoa alas ja
tuomita meidän välillämme, uskotteko että hän hyväksyisi teidän
tekoanne, jos te kiellätte?"

Lady Glenalvon purskahti itkuun ja tarttui Kenelmin käteen, suuteli
hänen otsaansa, niinkuin äiti olisi sitä suudellut, ja sanoi: "Te
olette voittanut, minä menen kohdakkoin Lady Chillinglyn luokse. Te
saatte naida hänen, jota rakastatte, mutta yhdellä ehdolla: häät tulee
olla minun luonani."

Lady Glenalvon ei ollut niitä naisia, jotka palvelevat ystävää vaan
puoleksi. Hän tiesi hyvin millä tavoin hän voisi taivuttaa ja
suostuttaa välinpitämätöntä Lady Chillinglyä; hän ei herennyt ennenkuin
tämä itse meni Kenelmin huoneesen ja sanoi vallan tyynesti:

"Vai olet sinä aikeissa kosia Miss Mordauntia, joka luultavasti on
Warwickshiren Mordauntien sukua. Lady Glenalvon sanoo että hän on hyvin
suloinen tyttö, ja että hän tulee asumaan hänen luonansa siksi kuin
menette naimisiin. Ja koska nuori lady on orpo, niin tulee Lady
Glenalvonin setä, herttua, joka on sukua Mordauntin suvun vanhimman
haaran kanssa, saattamaan häntä vihille. Minä toivon tietysti sinulle
onnea; on jo aika että nait ja tulet vakavaksi."

Kaksi päivää tämän varsinaisen suostumuksen jälkeen Kenelm lähti
Exmundhamista. Sir Peter olisi mennyt hänen kanssansa tervehtimään
tulevaa miniäänsä, mutta mielenliikutukset olivat tuottaneet hänelle
kovan leinitaudin kohtauksen, joka pakoitti häntä pitämään jalkojansa
flanellissa. Kun Kenelm oli mennyt, lähti Lady Glenalvon Cecilian tykö.
Tämä istui hyvin suruissansa huoneessansa avonaisen ikkunan ääressä;
hän oli huomannut, että jokin huoli ja tuska vaivasi isän ja pojan
mieltä, ja oli asettanut tämän yhteyteen sen kirjeen kanssa, joka niin
kovasti oli Sir Peterin tyyntä mieltä liikuttanut; mutta hän ei
aavistanut mitä se oli ja vaikka hän oli pahoillaan siitä, että Kenelm
häntä kohtaan oli entistä varovaisempi, niin hänen kuitenkin oli sääli
tuota surua, jota hän oli hänen kasvoissaan huomannut ja jota hänen
teki mieli lieventää. Kenelmin varovaisuus oli kuitenkin tehnyt
hänenkin entistä varovaisemmaksi häntä kohtaan, ja sentähden hän nyt
enemmän syytti itseänsä kuin häntä.

Lady Glenalvon pani käsivartensa Cecilian kaulan ympärille ja suuteli
häntä, kuiskaten: "Tuo mies on vallan pettänyt minun, hän ei ansaitse
sitä onnea, jota minä olin hänelle toivonut!"

"Kenestä te puhutte?" kysyi Cecilia ja kävi vaaleaksi.

"Kenelm Chillinglystä. Hän näyttää ihastuneen köyhään tyttöön, jonka
hän matkoillansa on tavannut, ja on tullut tänne saamaan vanhempiensa
suostumusta kosia häntä; hän on tämän suostumuksen saanut ja lähtenyt
kosimaan."

Cecilia oli vähän aikaa vaiti, silmät suljettuna; sitten hän sanoi:
"Hän ansaitsee mitä suurimman onnen, ja hän ei milloinkaan voisi valita
kelvottomasti. Jumala häntä varjelkoon -- ja -- ja --" Hän aikoi lisätä
"hänen morsiantansa", mutta hänen huulensa eivät voineet sitä sanaa
lausua.

"Gordon serkku on kymmentä kertaa arvokkaampi kuin hän," huudahti Lady
Glenalvon harmissaan.

Hän oli auttanut Kenelmiä, mutta hän ei ollut hänelle anteeksi antanut.



VIIDES LUKU.


Kenelm makasi sen yön Londonissa, ja koska seuraava päivä oli
erinomaisen kaunis, päätti hän jalkasin lähteä Moleswichiin. Hän ei
tällä kertaa tarvinnut vaivata itseänsä matkalaukkua kantamalla; hän
oli jättänyt Cromwell Lodgeen kylläksi vaatteita.

Iltapuolella oli hän saapunut mitä kauniimpaan maalaiseen kylään, jonka
ohitse harmaa Thames kierteleikse.

Se ei ollut suorin tie Londonista Moleswichiin, mutta se oli hauskempi
jalkamiehelle. Ja kun hän helteisen kylän pitkällä kadulla saapui
virran viehättävälle rannalle, oli hän iloinen siitä että hän sai
levätä ja nauttia lirisevän veden viileyttä ja kuunnella sen kohinaa
rantaa vasten. Hänellä oli hyvä aika. Cromwell Lodgessa asuessansa oli
hän tutustunut Moleswichin lähiseutuun, sillä hän oli paljon
kuljeskellut ulkona, ja hän tiesi että hän vainion poikki vievää polkua
myöten saapuisi vähemmässä kuin tunnissa sille syrjäjoelle, jonka
varrella Cromwell Lodge oli, vastapäätä sitä puu-siltaa, joka vei
Grasmereen ja Moleswichiin.

Sille, joka rakastaa Englannin historian romanttisuutta, on koko
Thames-joen juoksu varsin viehättävä. Ah! jospa voisin siirtyä takaisin
niihin päiviin, jolloin nuoremmat sukupolvet kuin Kenelm Chillinglyn
vielä olivat syntymättä, jolloin jok'ainoa laine Rheinjoessa puhui
minulle historiaa ja romanttiikia, mitä haltiattareita minä
kohtaisinkaan sinun rannoillasi, oi sinä meidän isämme Thames! Kenties
joskus joku saksalainen matkustaja kymmenkertaisesti palkitsee sinulle
sen tribuutin, minkä englantilainen heimolainen isä Rheinille antoi.

Kenelm Chillingly kuunteli kuiskausta kaislikossa ja tunsi saturikkaan
virran vaihtelevaista vaikutusta. Moni runollinen tapaus tai traditioni
vanhoista aikakirjoista, moni laulu, joka oli ollut rakas esi-isille,
joiden paljas nimi on muuttunut runoudeksi meille, muistui epäselvästi
ja sekaisesti hänen mieleensä, joka ei juuri ollut huolinut pitää
tällaisia hempuja rakkaassa muistossa. Mutta kaikki, mikä lapsuudesta
asti on yhteydessä romanttisuuden kanssa, herää jälleen raittiimpaan
kukoistukseen sen mielessä, joka rakastaa.

Ja tämän miehen luo, joka vielä nuoruuden vaarallisimmassa ijässä oli
niin omituisesti suojattu nuoruuden tavallisinta vaaraa vastaan, --
tämän realismon luullun oppilaan, tämän Welbyn ja Miversin koulun
uskotun luokse, -- tämän miehen tykö tuli rakkaus vihdoin ikäänkuin
sadun Kytherean turmiota tuottavalla voimalla; ja tämän rakkauden
kautta elämän realismi muuttui idealismiksi, kaikki meidän
jokapäiväisten kohtaloiden jäykät viivat muuttuivat kauneuden
kaareviksi viivoiksi, kaikki ne äänet, joita ainiaan kuulemme
ympärillämme, kohosivat laulun sulosoinnuksi. Kuinka täynnä toivoa ja
kuinka onnellinen hänen sydämensä oli -- ja kuinka iloiselta hänen
tulevaisuutensa näytti tämän kesäillan vienossa tuulahduksessa ja
lempeässä ilta-ruskossa! Hän tulisi seuraavana aamuna tapaamaan Lilyä,
ja hänen huulensa saisivat nyt vapaasti lausua kaikki mitä niiden tähän
asti oli täytynyt olla lausumatta.

Hän heräsi äkkiä tästä puoleksi uinailevasta onnen tilasta, joka kuuluu
niihin hetkiin, jolloin siirrymme Elysiumiin, siitä että ääni iloisesti
lauloi:

    "Laulaen -- laulaen,
    iloisesti laulaen,
    Koirinensa tietä pitkin astuskelee
    Nieresteinin ritari tuo urhoisa."

Kenelm kääntyi niin äkkiä, että hän säikähdytti Maxia, joka vähän aikaa
oli seisonut hänen takanansa yksi käpälä ylösnostettuna ja vainunut,
ollen kahdella päällä oliko se vanha tuttava vai ei; mutta Kenelmin
äkkiä kääntyessä alkoi koira haukkua ja juoksi takaisin isäntänsä tykö.

Laulaja, joka ei likemmältä katsellut rannalla makaavaa miestä, olisi
kulkenut eteenpäin kepein askelin ja iloista lauluaan laulellen, jollei
Kenelm olisi noussut seisaalleen, ojentanut hänelle kättänsä ja
sanonut: "Minä toivon ettette peljästy siitä, että tapaatte minua
täällä, niinkuin Max?"

"Ah, nuori filosoofini, onko se todella te?"

"Jos minua filosoofiksi nimitetään, niin todella en ole se. Ja, suoraan
sanoen, minä en ole sama kuin ennen. Minä, joka vietin tuon hauskan
päivän Luscomben läheisillä vainioilla kaksi vuotta sitten --"

"Tahi neuvoitte minua Tor Hadhamissa pyhittämään lyyryäni paistin
kunniaksi. En minäkään ole sama, minä, jonka koira ojensi teille
kerjäläis-lippaan."

"Mutta te vaellatte kuitenkin laulaen maailman läpi."

"Tämä kuljeksivainen laulun aikakin on melkein ohitse. Mutta minä
häiritsin teidän lepoanne. Minä mieluisemmin tahtoisin levätä teidän
kanssanne; teillä luultavasti ei ole sama tie kuin minulla, ja koska
minulla ei ole kiire, niin tekisi mieleni käyttää tätä tilaisuutta,
jota sattumus niin onnellisesti minulle on suonut, uudistaakseni
tuttavuutta henkilön kanssa, jota usein olen ajatellut siitä kuin
viimein tapasimme toisiamme." Näin puhuen laulaja pani pitkäkseen
rannalle ja Kenelm noudatti hänen esimerkkiään.

Kerjuu-lippaalla varustetun koiran omistajassa oli todella muutos
tapahtunut pukuun ja kasvoihin ja käytökseen katsoen. Puku ei enää
ollut se maankuljeksijapuku, jossa Kenelm ensi kerta kohtasi
kuljeksivan laulajan, eikä se hieno vaateparsi, joka niin hyvin sopi
hänen säännölliselle vartalolleen hänen Luscombessa käydessään. Se oli
nyt sama ja yksinkertainen, viileä kesäpuku, jommoista jokainen
englantilainen herrasmies valitsisi pitkälle maalaiselle matkalle
lähtiessään. Ja kun hän paljasti päänsä, antaaksensa viileän tuulen
sitä virvoittaa, osoittivat miehen kauniit Rubensin kaltaiset kasvot
arvokkaampaa vakavuutta, ja yksi ja toinen harmaa hivuskarva näkyi
siellä täällä hänen paksuissa tummanruskeissa hiuksissaan ja
parrassaan. Ja hänen käytöksensä ja ryhtinsä osoitti vakavuutta,
itsetuntoa, joka ei ollut vaativaista vaan miehekästä; joka ei rumenna
vanhanpuoleista miestä, jolla on vakaa yhteiskunnallinen asema ja joka
puhuttelee häntä paljon nuorempaa miestä, joka luultavasti ei ole
saavuttanut mitään asemaa yhteiskunnassa paitsi sen, minkä säädyn
sattumus on hänelle antanut.

"Niin," sanoi laulaja hiljaa huoaten, "nyt vaellusaikani on päättynyt.
Minä muistan vallan hyvin että minä, silloin kun ensi kerta tapasimme
toisiamme tien vieressä olevan lähteen luona, kehoitin teitä tekemään
niinkuin minä, hakemaan huvitusta ja seikkailuja jalkamatkailijana. Nyt
kun näen teidän, joka nähtävästi olette herrasmies sekä sivistykseen
että säätyyn nähden, niin minusta tuntuu kuin tulisi minun sanoa
teille: 'Te olette jo kyllin tällaista kokenut; kuljeksijan elämällä on
vaaransa samoin kuin huvinsakin; luopukaa siitä ja ruvetkaa vakaaksi!'"

"Niin aionkin tehdä," vastasi Kenelm lyhyesti.

"Aiotteko ruveta johonkin virkaan -- soturiksi -- juristiksi --
lääkäriksi?"

"En"

"No, siis aiotte mennä naimisiin. Se on oikein; ojentakaa minulle
kätenne. Siis on todella hame vihdoin viimein viehättänyt teitä
todellisessa maailmassa niinkuin kuva kankaalla?"

"Minä päätän," sanoi Kenelm -- välttäen ottaa huomioonsa tuota
pilkallista lausetta, -- "minä päätän teidän puheestanne, että te itse
aiotte ruveta vakaaksi naimisen kautta."

"Oi, jos olisin tehnyt sitä ennen, niin olisin pelastunut monesta
hairauksesta ja olisin monta vuotta lähempänä sitä päämaalia, joka
haamoitti silmieni edessä lapsuuden unelmien sumun lävitse."

"Mikä se päämaali on -- hautako?"

"Hauta! Se, joka ei mistään haudasta tiedä -- Maine!"

"Nyt huomaan että te, huolimatta siitä, mitä vasta sanoitte -- yhä
vielä aiotte vaeltaa maailman läpi runoilijan mainetta hakien."

"Oi! Minä luovun näistä haaveista," sanoi laulaja taasen
hiljaa huoaten. "Se tosin ei suorastaan ollut toivo saavuttaa
runoilija-mainetta, joka saattoi minun vaeltamaan sitä päämaalia kohti,
jota kohtalo ja luonnon minulle suomat ominaisuudet ovat määränneet
minulle sopivaksi. Mutta kuinka kummallinen pilkkakirves rakkaus
runonsepittämiseen on! Kuinka harvoin järkevä mies erehtyy muihin
asioihin nähden, johon hän sopii, jossa hän voi onnistua; mutta annapas
hänen vaan kerta eläissänsä juoda runonsepityksen viehätystä, kuinka
tämä taikavoima lumoo hänen järkensä! kuinka pitkä aika kuluu,
ennenkuin hän voi uskoa että maailma ei ota uskoaksensa hänen sanaansa,
kun hän huudahtaa auringolle, kuulle ja tähdille: 'Minäkin olen
runoilija!' Ja kuinka kova on hänen tuskansa, kun hän vihdoin viimein
tulee siihen vakuutukseen että on vallan yhdentekevä onko hän tahi
maailma oikeassa. Kukapa voi puolustaa asiaansa oikeuden edessä, joka
ei ota hänen puhettaan korviinsa?"

Kerjäävän koiran omistaja lausui nämä sanat niin syvällä liikutuksella
ja tuskalla, että Kenelmistä tuntui vallan kuin häntä itseä olisi
raadeltu eroittamalla ruumiin sielusta. Mutta Kenelm oli niin
innollinen olento, että jos hän kerta oikein käsitti jonkun
kanssaihmisen kovaa kärsimistä, niin luulen että hän olisi kärsinyt
yhtä paljon kuin tämä kanssaihminen. Siitä se tuli että vaikka Kenelm
Chillingly ei ensinkään välittänyt runonsepityksestä, niin hänen
sydämensä kuitenkin ehdottomasti koetti hakea todisteita, joiden kautta
hän parhaiten taisi laulajan tuskaa lieventää. Hän sanoi: "Sen mukaan
kuin minä vähällä lukemisellani olen selville saanut, on
runonsepittämisen halu ollut tavallinen enin kuuluisissa miehissä,
jotka ovat maineen kukkuloille päässeet. Se mahtaa siis olla hyvin jalo
taipumus -- Augustus, Pollio, Marius, Maecenas -- aikansa suurimmat
valtiomiehet, he olivat runoniekkoja. Kardinali Richelieu oli
runoniekka; Walter Raleigh ja Philip Sidney; Fox, Burke, Sheridan,
Warren Hastings, Canning -- jopa totinen William Pittkin; kaikki olivat
runoniekkoja. Runon sepittäminen ei myöhästyttänyt heidän kilpailuansa
maineen kukkulalle, luulen päinvastoin että runon sepitykseen
tarpeelliset ominaisuudet sitä joudutti. Kuinka moni kuuluisa maalari
onkaan ollut runoniekka! Michael Angelo, Leonardo da Vinci, Salvator
Rosa --" ja Jumala tietää kuinka monta mainiota nimeä Kenelm Chillingly
vielä olisi luetellut, joll'ei laulaja olisi häntä keskeyttänyt.

"Mitä! olivatko kaikki nämä maalarit runoniekkoja?"

"Olivat kyllä, niin hyviä runoniekkoja -- etenkin Michael Angelo,
suurin maalari kaikista -- että he olisivat saavuttaneet runoilijan
mainetta, jos ei heidän maalarin maineensa olisi sitä loistossa
voittanut. Mutta kun te nimitätte laulun-lahjanne pelkäksi
runon-sepittämiseksi, niin sallikaa minun huomauttaa että teidän
lahjanne on vallan toista kun runonsepittäjän. Teidän kykynne, olkoon
se minkälainen tahansa, ei voisi olla olemassa tuntematta sympatiiaa
sitä ihmissydäntä kohtaan, joka ei runoja sepitä. Epäilemättä olette te
jalkamatkoillanne tutustunut ulkonaiseen luontoon kaukaisen vuoren joka
tunti vaihtelevassa värien välähtelemisessä, noissa pitkissä varjoissa,
joita laskeuva aurinko luo veden pintaan jalkojemme juuressa,
rastaan laulussa, joka pelkäämättä on laskeunut alas vallan minun
läheisyyteeni, tässä turpeessa, joka on käynyt kosteaksi läheisyytensä
kautta veteen, jota kaikkea minä voisin kertoa yhtä tarkkaan kuin tekin
-- niinkuin Peter Bell olisi voinut kertoa ne yhtä tarkkaan kuin
William Wordsworth. Mutta sellaisiin lauluihin katsoen, joita olen
kuullut teidän laulavan, te minusta olette päässeet runoustaiteen
alkeista ja koskevan tuohon ainoaan pysyvään mieltymykseen, jota
ihmisen yleinen sydän ylipäänsä voi tuntea runoilijan lauluun nähden,
se on, siihen säveleesen, jota runoilijan individuaalinen sympatiia tuo
esiin tämän yleisen sydämen salaisista kielistä. Mitä tuo niin sanottu
maailma on muuta kuin nykyisen päivän muoti? Ansaitseeko sen arvostelu
runoilijan tuskaa, sitä en voi sanoa. Mutta yksi asia on minusta
varma, ja se on se, että vaikka minä yhtä helposti voisin tehdä
sirkkelin-neliön kuin sepittää yksinkertaisen laulun vaatimattomalle
kuulijakunnalle, joka saisi kylläksi menestystä houkutellaksensa heidän
kiitostaan Maxin kerjuulippaasen, niin sitä vastoin voisin kehrätä
kyynärittäin senlaatuisia runoja, jotka meidän aikoina ovat muodissa."

Laulajaa tämä hyvin mielistytti ja vähän huvitti ja hän käänsi
loistavat kasvonsa lohduttajaansa ja vastasi iloisesti:

"Te sanotte että voisitte kehrätä kyynäriä sellaista runoutta, mikä nyt
on muodissa. Toivon että näytätte taitoanne tässä käsityössä."

"Varsin kernaasti; vaan sillä ehdolla, että te palkitsette vaivaani
sepittämällä runon osoitteeksi omista runoistanne, jotka eivät ole
meidän päivän muotia, -- sellaisia kuin minä voin sepittää. Minä väitän
ettette voi sepittää sellaisia kuin minä."

"Suostuttu."

"Hyvä, olettakaamme sitten varmana asiana että tämä on englantilaisen
runouden Augustuksen aikakausi ja että englannin kieli on kuollut
kieli, niinkuin latina. Olettakaa että kirjoitan englannin kielellä
saadakseni palkintorahan, niinkuin kirjoitin yliopistossa latinaksi
palkintoa saadakseni; tietysti minä tulen onnistumaan siinä määrässä
kuin käytän niitä somia lausetapoja, joita Augustuksen aikakaudella
käytettiin, ja otan onkeen tärkeimmän runollisen tunnusmerkin tällä
klassillisella aikakaudella."

"Minä luulen että jokaisen ajullisen arvostelijan täytyy myöntää että
tärkein tunnusmerkki meidän aikamme runoudelle, se on, Augustuksen
aikakauden, on -- ensiksi sellaisten lausetapojen valitseminen, jotka
olisivat suuresti loukanneet edellisen vuosisadan raakaa makua, ja --
toiseksi hyvin ylpeä ylenkatse kaikkea kohtaan, mikä sanotaan
proosalliseksi alentuvaisuudeksi tavallisen terveen järjen kannalla, ja
tuon ylevyyden liiallinen kehittäminen, jota Mr Burke sanoo himmeäksi."

"Kun nämä edellyttämiset ovat myönnetyt, tahdon vaan pyytää teitä
valitsemaan runolajia. Nyt ovat muodissa sellaiset runot, jotka ovat
ilman loppusointua."

"Oh, -- minä en aio vapauttaa teitä loppusoinnun vaikutuksesta."

"Se on minulle yhdentekevä," sanoi Kenelm haukottaen. "Olkoon sitten
loppusoinnulla: Heroilainen vai lyyrillinenkö?"

"Heroilaiset ovat vanhan-aikaisia; mutta Chaucerin kupletti, jota
meidän uudenaikaiset runoilijamme ovat kehittäneet niin täydelliseksi,
on minusta sopivin herkullisille lehdille ja halkaisemattomille
pähkinöille. Minä valitsen uudenaikaisen Chaucerkupletin."

"Aine?"

"Noh, älkää siitä huolehtiko. Minkä päällekirjoituksen augustolainen
runonsepittäjä paneekin runolleen, niin hänen neronsa, samaten kuin
Pindaronkin, halveksi aineen rajoitusta. Kuulkaa, ja älkää antako Maxin
ulvoa, jos se voi olla sitä tekemättä."

Ja Kenelm alkoi teeskennyllä, mutta painavalla, laulavalla äänellä:

    "Tuo jalo Pythias asui Attikassa.
    Hän nuori olj, ja varat karttumassa;
    Vaan hänestä ei nuoruus iloo tuota,
    Hän rikkauden onnehen ei luota.
    Sophronia, mustasilmä, ihanainen,
    Hän neitosista suloisin on vainen.
    Kun Neptun ajaa merivaunuissansa
    Hiljakseen merellä ja helmahansa
    Ulissus sulkee öljypuiston armaan
    Ja päivä laskee, rusko punaa taivaan,
    Sun kielesi soidessa, Harmonia,
    Hän sanoo: 'Sua lemmin mä, Sophronia.'
    Ja ruusut, liljat nämä sanat kuuli,
    Ja hiljaa heilutteli iltatuuli
    Se niiden päitä, simaa mehiläinen
    Kukista tuo, ja kyyhky, metsäläinen,
    Iloissaan silittääpi sulkiansa.
    Näin lempi lumoo ihailijoitansa.
    Mi päätös on tään sadun armahaisen?
    Odotas, piakkoisin mä painatan sen
    Neljässä osassa, ja ystäväni,
    Arvostelijat niitä ylistääpi.
    Ne muka Chaucerista voiton viepi.
    Niin, usko pois; ne puhuu varmaan totta.
    Vaan älä lue, et kirjaa silloin osta!

"Te olette todella pitänyt sananne," sanoi laulaja nauraen. "Ja jos
tämä olisi Augustuksen aikakausi ja englannin kieli olisi kuollut
kieli, niin te ansaitsisitte palkintorahan."

"Te mairittelette minua," sanoi Kenelm vaatimattomasti. "Mutta jos
minä, joka en milloinkaan ennen ole saanut kokoon kaksi loppusointuista
värssyä, niin helposti voin valmistelematta panna kokoon runon
nyky-ajan stiiliin, miksi ei silloin niin taitava sointuseppä, kuin te
olette, voisi vaikka yhdessä tuokiossa sepittää kokonaisen volyymin
samaan stiiliin. Tehkää se, ja minä lupaan teille mitä tulisimmat
kiitokset 'The Londonerissa.', sillä minä aion itse kirjoittaa ne."

"'The Londonerissa!'" huudahti laulaja vihan puna poskilla ja otsassa.
"Minun katkera, leppymätön viholliseni."

"Siinä tapauksessa luulen että te olette yhtä vähän lukenut Augustuksen
aikakauden arvostelu-kirjallisuutta, kuin te olette opettanut
runottarellenne sen runouden klassillista henkeä. Saavuttaaksensa
kirjoituksen taitoa, täytyy harjoitella itseänsä. Taito tulla
arvostelluksi on siinä että on tuttavallisella kannalla arvostelijain
kanssa. Augustuksen aikakaudessa on arvostelu klikin kaltainen.
Ruvetkaa jäseneksi klickiin, niin olette Horatius tai Tibullus. Älkää
ruvetko klickiin, niin tietysti olette Bavius tahi Maevius. 'The
Londoner' ei ole kenenkään vihamies -- se ylenkatsoo yhtä suuressa
määrässä kaikkia ihmisiä. Mutta koska sen, voidaksensa huvittaa, täytyy
herjata, niin se palkitsee sen kiitoksen, minkä sen täytyy klickinsä
jäsenille tuhlata, vuodattamalla vihaansa kaikille, jotka eivät
mihinkään klickiin kuulu. Lyö häntä kovasti, hänellä ei ole yhtään
ystävää."

"Ah," sanoi laulaja, "minä luulen että teidän sanoissanne on paljon
totta. Minulla ei milloinkaan ollut ystävää, joka on klickiin kuulunut.
Ja Jumala tietää kuinka uutterasti ne, joilta minä, tietämättömänä kuin
olin niihin lakeihin nähden, jotka niin sanotun yleisen mielipiteen
kannattajia hallitsevat, toivoin vähäsen myötätuntoisuutta --
ystävällistä kehoitusta -- ovat yhtyneet minua kukistamaan. He
onnistuivat kauan aikaa. Mutta vihdoin viimein uskallan toivoa että
olen heidät voittanut. Luonto on kaikeksi onneksi suonut minulle
sangviinisen, iloisen, elastisen mielen. Se, joka ei milloinkaan
epätoivoon joudu, sille harvoin sentään varsin pahasti käy."

Nämä sanat kummastuttivat Kenelmiä, sillä eikö laulaja ollut sanonut
että hänen laulun aikansa oli ohitse, että hän oli päättänyt heittää
runonsepittämisen sikseen? Mitä toista tietä maineesen, josta arvostelu
ei ollut voinut häntä estää, kulki hän nyt? Hän, jonka Kenelm oli
luullut kauppakirjuriksi. Varmaankin joku vähemmän vaikea proosallinen
tie; kenties kirjoitti hän novelleja. Kaikki ihmiset nyky-aikana
novelleja kirjoittavat, ja koska yleisö tahtoo novelleja lukea vaikk'ei
sitä pyydetä sitä tekemään, eikä tahdo lukea runoutta, jollei sanota
että tulee sitä tehdä, niin kenties novellit eivät niin suuressa
määrässä riipu klickistä, kuin runot meidän augustolaisessa
aikakaudessa.

Kenelm ei kuitenkaan ajatellut koettaa saada likempiä tietoja tästä
asiasta. Hän kääntyi tällä hetkellä, niinkuin luonnollista oli,
kirjoista ja arvosteluista rakkauteen ja naimiseen.

"Meidän puheemme," sanoi hän, "on kääntynyt vallan väärälle uralle --
suokaa minun palata alkukohtaan. Te aiotte asettua kodin rauhaa
nauttimaan. Rauhallinen koti on hyvän omantunnon kaltainen. Sade sen
ulkopuolella ei tunkeudu sen katon läpi, tuulet sen ulkopuolella ei sen
muureja räjähdytä. Jos ette katso sitä liian julkeaksi kysymykseksi:
oletteko kauan tuntenut morsiantanne?"

"Olen, hyvin kauan."

"Ja te olette aina häntä rakastanut?"

"Aina, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli kaikista maailman naisista
määrätty minulle elämän kumppaniksi, ja sieluni jalostuttajaksi. Minä
en tiedä miten minun olisi käynyt, jos ei ajatus häneen olisi käynyt
rinnallani suojelusenkelinäni. Sillä, niinkuin monessa muussa
kuljeksijassa, joka kiertelee maailman valtateitä, on minussakin jotain
tuota laittomuutta, joka on tavallinen hekumallisille luonnoille, tuota
seikkailu-halua ja lämmintä verta, joka vuotaa lauluun, pääasiallisesti
sentähden että laulu on ilon ääni. Ja kun katselen takaisin menneitä
vuosia, niin minun todella täytyy myöntää että olen liian usein antanut
pettäväin kehoituksien tahi hehkuvan mielikuvituksen viedä itseäni pois
niistä esineistä, joita järkeni on määrännyt ja sydämeni hellitellyt."

"Hame-harrastus, luullakseni," sanoi Kenelm kuivasti.

"Toivon että voisin rehellisesti vastata 'Ei'," sanoi laulaja ja lensi
vallan punaiseksi. "Mutta minä olen viattoman lapsen kasvojen hymyilyn
kautta pelastunut pahimmasta, kaikesta mikä olisi ainaiseksi tyhjäksi
tehnyt sen tien, jolla toivoin onnea saavuttavani, joka olisi tehnyt
minun mahdottomaksi siihen puhtaasen rakkauteen, joka nyt, toivoakseni,
minua odottaa ja kaunistaa onnen unelmiani. Ainoastaan yhden kerran
olin suuressa vaarassa -- sitä vaaran hetkeä muistan vavistukselta. Se
oli Luscombessa."

"Luscombessa!"

"Juuri kun olin joutua hirveän kiusauksen uhriksi, kuulin äänen
sanovan: 'Onnettomuus! Muistakaa pientä lasta!' Tässä hämmästyksessä,
jota on niin taipuvainen pitämään jumalallisena varoituksena, kun
mielikuvitus on kovin kiihoittunut ja omatunto, vaikka hetkeksi
tuuditettu nukuksiin, vielä nukkuu niin kepeästi, että tuulen
huokaus, lehden putoaminen voi herättää sitä, luulin tämän äänen
suojelusenkelini ääneksi. Likemmin asiaa ajateltuani ja yhteen
asetettuani äänen sen neuvon kanssa, jota teidän seuraavana päivänä
lausumanne sanat sisälsivät, tulen siihen päätökseen ett'en erehdy, kun
sanon, että se ääni, joka minua suojeli, tuli teidän huuliltanne."

"Minä myönnän tämän julkeuden -- suottehan sen anteeksi!"

Laulaja tarttui Kenelmin käteen ja puristi sitä lämpimästi.

"Anteeksiko suoda! Oh, tuskin voitte aavistaa kuinka suuri syy minulla
on olla kiitollinen teille, ikuisesti kiitollinen! Tuo äkkinäinen
huuto, se katumus ja kammo itseäni kohtaan, jota se minussa herätti --
jota vielä lisäsi ne sanat, jotka seuraavana päivänä kuulin, saattoivat
minua pelolla luopumaan 'lempisynnistäni'. Se oli käännekohta
elämässäni. Siitä päivästä oli kevytmielinen seikkailija minussa
kuoletettu. Minä en sillä tarkoita rakkautta luontoon ja lauluun, joka
ensin oli saattanut minua seikkailijaksi rupeamaan, vaan viha vakaihin
tapoihin ja todelliseen työhön -- _se_ oli kuoletettu. Minä en enää
pitänyt ammattiani leikkinä, vaan käsitin sitä todenperäiseksi
velvollisuudeksi. Ja kun näin hänen, jota kohtalo oli minulle
morsiameksi suonut, niin hänen kasvonsa eivät enää olleet likikään
lapsen kasvot; naisen sielu oli heräämisillänsä niissä. On vaan kaksi
vuotta tästä minulle niin tärkeästä päivästä. Minun asemani on nyt
taattu. Ja vaikka minun maineeni ei vielä ole vakaantunut, niin asemani
kuitenkin nyt on sellainen, että voin hänelle sanoa: 'Aika on tullut,
jolloin voin pelkäämättä sinun tulevaisuuttasi pyytää sinua vaimokseni
tulemaan'."

Hän puhui niin innokkaasti että Kenelm antoi hänelle aikaa jälleen
saavuttamaan mielenmalttiansa -- hän olikin mielellään vaiti, ja tällä
suloisella hetkellä, jolloin kultaruskoinen päivänlasku muuttui
tähdikkääksi hämäräksi, mutisi hän itsekseen:

"Ja aika on tullut minullekin!"

Hetken kuluttua jatkoi laulaja iloisesti:

"Sir, nyt on teidän vuoronne -- oletteko kauan tuntenut -- teidän
edellisestä puheestanne päätän ett'ette kauan ole rakastanut -- sitä
ladya, jota olette kosinut ja saanut?"

Koska Kenelm ei ollut kosinut eikä saanut kysymyksessä olevaa ladya,
eikä katsonut tarpeelliseksi likemmältä rakkaudenjuttuansa selittämään,
vastasi hän vaan yleisellä lauseella:

"Minusta on rakkauden tulon kanssa samoin kuin kevään -- päivää ei tule
laskea almanakan mukaan. Se voi tulla hitaasti ja askeleittain; se voi
tulla äkisti ja odottamatta. Mutta aamulla kun heräämme ja näemme
muutoksen luonnossa, lehden puissa, kukat nurmikossa, tunnemme lämpimän
auringonpaisteessa ja kuulemme laulun ilmassa, silloin sanomme: Kevät
on tullut!"

"Minä pidän teidän vertauksestanne. Ja jos on turhaa kysyä rakastajalta
kuinka kauan hän on rakastettuansa tuntenut, niin on melkein yhtä turha
kysyä onko hän kaunis. Rakastaja ei voi olla hänen kasvoissansa
näkemättä sitä kauneutta, jota rakastettu on ympäröivälle maailmalle
suonut."

"Se on totta; ja tämä ajatus on kyllin runollinen muistuttamaan minua
siitä että saitte kuulla minun runonsepitykseni esikoisen sillä ehdolla
että maksaisitte minulle teidän oman käytännöllisen taitonne
todisteella. Ja minä vaadin oikeuden ehdoitella ainetta. Olkoon se --."

"Paistista?"

"Hiljaa, te olette jo kuluttanut tuota vastenmielistä leikkipuhetta.
Aineen tulee koskea rakkautta ja jos voitte sepittää yhden tai pari
värssyä, jotka ilmoittavat sitä aatetta, jonka juuri ikään lausuitte,
niin minä sitä suuremmalla huomiolla sitä kuuntelen."

"Valittavasti en ole mikään improvisatööri. Mutta tahdon kumminkin
kostaa teidän entistä minun kykyni halveksimista laulamalla teille
vähäpätöisen laulun, jolla on jonkimoista yhteyttä sen ajatuksen
kanssa, jonka nyt pyydätte minua runon muotoon sovittamaan, mutta jota
ette Tor Hadhamissa tahtonut kuulla (vaikka panitte killingin Maxin
lippaasen) -- se oli niitä lauluja, joita sinä iltana lauloin ja joita
vaatimaton kuulijakuntani suosiolla kuunteli."

Hän aloitti pienen laulun "Hallitsijattaren kauneudesta rakastajan
silmissä," ja kun hän oli lopettanut, nousi hän ja sanoi:

"Nyt täytyy minun sanoa teille hyvästi. Minun tieni vie noiden
niittujen poikki, ja te epäilemättä kuljette valtamaantietä pitkin."

"En. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne. Minun kortteerini ei ole
kaukana täältä; niittujen poikki vievä polku on suorin tie sinne."

Laulaja kääntyi ja katseli hiukan kummastuneena ja vähän tutkivaisesti
Kenelmiin. Mutta hän pian kenties käsitti että koska hän ei ollut
matkakumppanilleen sanonut nimeänsä, eikä kertonut oloistansa, niin
hänellä ei ollut oikeutta tältä herralta pyytää mitään tietoja, joita
hän ei vapaa-ehtoisesti antanut, ja sanoi kohteliaasti "että hän toivoi
tietä pitemmäksi, koska hänellä oli niin hauska seurakumppani," ja
astui ripein askelin eteenpäin.

Hämärä oli nyt muuttunut tähdenvaloiseksi kesä-yöksi, eikä mikään
vainioiden hiljaisuutta häirinnyt. Molemmat nämä miehet, jotka kulkivat
rinnakkain, olivat erittäin onnelliset. Mutta onni on niinkuin viini;
sen vaikutus on erilainen, niiden luonteiden mukaan, joihin se
vaikuttaa. Tässä se teki toisen miehen, joka oli lämminverinen ja johon
ulkonainen luonto helposti vaikutti, puheliaaksi, ja toisen miehen
totiseksi, joka oli harvapuheinen ja umpimielinen, miettiväinen,
synkkämielinen, johon ulkonainen luonto tosin vaikutti, mutta joka ei
sen vaikutusta missään arvossa pitänyt, paitsi silloin kuin se kääntyi
aistillisuuden alalta henkiselle alalla ja ihmishenki lausui
sieluttomalle luonnolle kysymyksiään ja vastauksiaan.

Laulaja puhui vilkkaasti, ja hänen puheensa viehätti hänen kuulijaansa.
Hän kävi todella niin kaunopuheiseksi esityksessään, että en voi sitä
tarkemmin kertoa kuin referentti voi kertoa sitä, joka, sanoista
puhumatta, on puhujassa omituista.

Koska en uskalla ruveta tämän omituisen matkustajan puhetta sana
sanalta kertomaan, tyydyn siihen että mainitsen tämän puheen aineen
olleen sitä laatua, josta puhuessaan enimmät miehet voivat olla
kaunopuheisia: se koski häntä itseä. Hän puhui toiveistansa saavuttaa
kuuluisaa nimeä, jota hän oli toivonut siitä asti kuin hän rupesi
muistamaan; esteistä, joita alhainen sääty ja vähät varat olivat
hänelle tuottaneet; odottamattomista toiveista, joita hänen
lapsuudessaan erään rikkaan miehen aulius hänen kunnianhimolleen avasi;
tuo rikas mies oli sanonut: "Lapsi on nerokas, minä annan sille
sivistyksen kurinpidon, kerran se tulee maailmalle maksamaan mitä se on
minulle velkaa; opinnoista, joita innolla aloitettiin, hartaudella
pitkitettiin ja surulla lopetettiin aikaisessa nuoruudessa. Hän ei
sanonut kuinka tai miksi: hän jatkoi puhettansa ja viipyi taistelussaan
leivän puolesta itselleen ja niille, joiden toimeentulo riippui
hänestä; kuinka hän tässä taistelussa ei voinut panna koko
ahkeruuttansa ja voimaansa päämaalinsa saavuttamiseen; rahan tarvis oli
niin suuri että maineen unelmat eivät voineet sitä voittaa. Mutta,"
huudahti hän innokkaasti, "minä tiedän että minun olisi pitänyt,
sellaisistakin valmistumattomista ja äkillisistä kykyni todisteista,
saada kehoittavia kiitoslauseita niiltä, jotka sanovat olevansa
kelvollisia tuomareita. Kuinka paljon parempaa olisinkaan silloin
saanut aikaan! Voihan pieni kiitos kehittää ihmisessä sitä hyvää mikä
hänessä on, ja sitä vastoin pilkallinen iva, jonka hän tietää olevan
väärän, tukehduttaa hänessä halun pyrkiä eteenpäin. Minä raivasin
kumminkin itselleni tien niin kauas kuin silloin oli tarpeellista
minulle ja hankin leipää niille, joita rakastin; ja laulun ja
kuljeksimisen lupa-ajoissa saavutin nautinnon, joka saattoi minua
tyytymään kaikkeen muuhun. Mutta maineen halu, kun se kerta lapsuudessa
on herännyt ja nuoruudessa kehittynyt, ei sammu ennenkuin haudassa.
Jalka ja kavio poljetkoot sen nuppua, lehtiä ja vartta; sen juuri on
niin syvässä pinnan alla ett'eivät ne sitä saavuta, ja vuosi vuodelta
varsi, lehdet ja nuppu jälleen tulevat näkyviin. Rakkaus voi erota
meistä tässä maailmassa; me lohdutamme itsemme -- rakastettu yhdistyy
meihin tulevassa elämässä. Mutta jos se, joka mainetta haluaa, kadottaa
sen tässä elämässä, mikä silloin voi häntä lohduttaa?"

"Ettekö juuri hiljaa sanonut että maine ei tiedä haudasta mitään?"

"Kyllä; mutta jos emme sitä saavuta ennenkuin itse haudassa olemme,
minkä lohdutuksen se sitte voi meille antaa? Rakkaus nousee taivaasen,
johon me itsekin toivomme nousevamme, mutta maine jääpi maan päälle,
johon emme milloinkaan enää tule. Ja sentähden että maine on maan
lapsi, kestää halu sen perään koko elinajan ja suru sen menettämisestä
on katkerin maan lapsille. Mutta minä saavutan sen nyt; se on jo
käsissäni."

Matkustajat olivat nyt tulleet joelle vastapäätä puista siltaa Cromwell
Lodgen kohdalla.

Tässä laulaja pysähtyi, ja Kenelm sanoi vapisevalla äänellä: "Eikö nyt
ole aika tutustua ilmoittamalla toinen toisillemme nimemme? Minulla ei
ole syytä enää salata nimeäni, eikä minulla ole ollutkaan muuta syytä
siihen kuin oikku -- Kenelm Chillingly, Sir Peterin, Exmundhamin
omistajan, ainoa poika."

"Minä onnittelen isäänne siihen että hänellä on niin lahjakas poika,"
sanoi laulaja kohteliaasti kuin ainakin. "Te tunnette jo minua kylläksi
tietääksenne että olen paljon alhaisempaa säätyä kuin te; mutta jos
sattumalta olette käynyt kuninkaallisessa akademiiassa tänä vuonna --
ah, minä käsitän teidän hämmästystänne -- niin kenties olette siellä
huomannut kuvan, jonka ensimmäisen suunnitelman olette nähnyt:
'Kukkapallolla leikkivä tyttö', yksi niistä kolmesta maalauksesta,
joita 'The Londoner' on ankarasti arvostellut, mutta joka kuitenkin,
tästä mahtavasta vihollisesta huolimatta, on tuottanut varallisuutta ja
luvannut mainetta kuljeksivalle laulajalle, jonka nimen olisitte
huomannut olevan Walter Melville, jos maalauksien näkeminen olisi
saattanut teitä sitä kysymään. Ensi tammikuussa toivon tämän kuvan
tähden saavani nimeeni liittää 'kuninkaallisen akademiian jäsen.'
Yleisö ei salli niiden estää minua siihen arvoon pääsemästä, 'The
Londoner' sanokoon mitä tahansa. Te olette luultavasti odotettu
vieraaksi johonkin suureen huvilaan, joiden ikkunoista tuli näkyy
tuolla etäällä. Minä menen hyvin vaatimattomaan majaan, jossa tästä
lähtein toivon löytäväni vakinaisen kodin. Minä viivyn siellä
ainoastaan moniaita päiviä, mutta käykää minua katsomassa, olkaa hyvä,
ennenkuin lähden pois. Majan nimi on Grasmere."



KUUDES LUKU.


Laulaja pudisti sydämellisesti matkakumppaninsa kättä, jota kumppania
hän oli kehoittanut hankkimaan itselleen kotia, huomaamatta kuinka
kylmäksi tämän käsi oli käynyt. Hän astui kepein askelin puisen sillan
yli, ja Max juoksi edellä; kun hän saapui sillan toiselle puolelle,
kaikui Kenelmin korvaan valoisan yön hiljaisuudessa tuo lopettamaton
rakkauden laulu:

    "Laulaen -- laulaen,
    Iloisesti laulaen,
    Koirinensa tietä pitkin astuskelee
    Nieresteinin ritari tuo urhoisa."

Rakkauden laulu, joka oli keski-eräinen -- miksi keski-eräinen? Kenelm
ei sitä voinut käsittää. Se oli rakkauden laulu, jossa mitä kauniin
haltiatarsatu oli runomittaan sovitettu; Lily oli hyvin mieltynyt
siihen ja Leijona oli luvannut Lilylle tehdä siitä runon, mutta
valmistaa se ainoastaan hänen läsnä-ollessansa ja hänen täydelliseksi
tyydytykseksensä.

Jos minä en uskaltanut koettaa paperille panna kaunopuheisen
maineenhakijan sanoja sanasta sanaan, niin vielä vähemmän uskallan
paperille panna kaikkea mitä tapahtui rakkautta ikävöivän äänettömässä
sydämessä.

Siitä hetkestä kun Kenelm Chillingly oli Walter Melvillestä eronnut
seuraavan päivän aamupäivään saakka vaijenti ulkonaisen luonnon
kesäinen ilo hänen kolkkoja aavistuksiansa.

Tämä Walter Melville oli epäilemättä Lilyn rakastettu holhoja;
epäilemättä se oli Lily, jonka hän oli morsiamekseen valinnut. Mutta
siinä asiassa sai Lily itse päättää. Oli vielä katsottava oliko Kenelm
erehtynyt siinä uskossa, joka oli tehnyt maailman niin kauniiksi hänen
silmissään siitä kuin he viimein toisistaan erosivat. Kaikissa
tapauksissa vaati velvollisuus Lilyä kohtaan ja myöskin velvollisuus
kilpailijaa kohtaan että Lily saisi valita heidän välillä. Ja kuta
enemmän hän muistutti mieleensä kaikkea mitä Lily oli puhunut hänelle
holhojastansa, joka niin suoraan, niin vilpittömästi ilmoitti
mieltymystä, ihailemista, kiitollisuutta, sitä enemmän hänen pelkonsa
poistui ja hän kuiskasi itsekseen: "Niin lapsi puhuisi isästään: niin
ei tyttö puhu siitä miehestä, jota hän rakastaa; hän ei suinkaan
uskalla häntä kiittää."

Sanalla sanoen, Kenelm ei millään muotoa näyttänyt käytöksessään tai
katseissaan alakuloisuutta, kun hän vähää ennen puolta päivää kulki
sillan poikki ja astui Grasmeren lumotulle alalle. Palvelija, joka
aukaisi oven, vastasi Kenelmin kysymyksen ettei Mr Melville eikä Miss
Mordaunt olleet kotona; he olivat vasta hiljan menneet ulos kävelemään.
Kenelm aikoi juuri lähteä pois, kun Mrs Cameron tuli porstuaan ja
enemmän viittauksilla kuin sanoilla kehoitti häntä tulemaan sisään.
Kenelm seurasi Mrs Cameronia salongiin. Hän aikoi ruveta puhumaan, kun
Mrs Cameron keskeytti häntä äänellä, joka oli vallan toisellainen kuin
se tavallisesti oli, niin karkea ja terävä, että se tuntui
valitushuudolta.

"Minä aioin juuri tulla teidän luoksenne. Kaikeksi onneksi tapaatte
minua yksin, ja mitä meidän on puhuttavaa, on pian sanottu. Mutta
sanokaa minulle ensin yksi asia -- te olette vanhempianne tavannut; te
olette pyytänyt heidän suostumustansa saada mennä naimiseen sellaisen
tytön kanssa kuin minä teille kuvaelin; sanokaa, oi, sanokaa ett'ette
tätä suostumusta saanut!"

"Päinvastoin, minä olen täällä heidän suostumuksellaan ja he ovat
antaneet minulle luvan kosia teidän hoidokastanne."

Mrs Cameron vaipui tuoliinsa, kiikkui sinne tänne niinkuin henkilö,
jolla on kovat tuskat.

"Minä pelkäsin sitä. Walter sanoi tavanneensa teitä eilen illalla;
sanoi että te, niinkuin hänkin, aioitte mennä naimiseen. Kun saitte
tietää hänen nimensä, niin tietysti tiesitte ketä hän ajatteli. Onneksi
hän ei voinut aavistaa ketä te nuoruuden kiihkossa ja umpimähkää olette
valinnut."

"Hyvä Mrs Cameron," sanoi Kenelm hyvin lempeästi, mutta samalla hyvin
vakaasti, "te tiesitte minkätähden minä muutamia päiviä sitten lähdin
Moleswichistä, ja minusta tuntuu kuin teidän olisi pitänyt puolustaa
minun tuumaani, sitä tuumaa joka saattaa minun näin aikaisin tulemaan
teidän taloonne. Minä tulen sanomaan Miss Mordauntin holhojalle: 'Minä
pyydän teidän holhottianne vaimokseni. Jos tekin häntä kositte, niin on
minulla hyvin jalo kilpailija. Meille molemmille ei voi oma onnemme
olla saman vertainen kuin velvollisuutemme katsoa hänen onneansa.
Valitkoon hän itse meidän välillämme'."

"Mahdotonta!" huudahti Mrs Cameron; "mahdotonta! Te ette tiedä mitä
sanotte; ette tiedä, ettekä aavista kuinka pyhät Walter Melvillen
vaatimukset ovat kaikille, sentähden tulee orvon, jota hän on suojellut
sen syntymisestä saakka, palkita häntä siitä. Tytöllä ei ole oikeutta
suosia toista, hänen sydämensä on liian kiitollinen voidaksensa valita
toista. Jos hänen tulisi valita Mr Melvillen ja teidän välillä, niin
hän valitsisi edellisen. Minä vakuutan totisesti että hän niin tekisi.
Älkää siis tuottako hänelle tällaisen valitsemisen tuskaa. Olettakaa,
jos mielitte, että hän rakastaa teitä ja että te nyt ilmoittaisitte
hänelle että rakastatte häntä ja kositte häntä, hänen täytyisi
kuitenkin teille rukkaset antaa, mutta te kenties hämmentäisitte hänen
onneansa rupeemaan Melvillen morsiameksi. Olkaa jalomielinen. Voittakaa
omaa rakkauttanne; kenties se on vaan ohitse-menevää. Älkää puhuko
Lilylle, eikä Mr Melvillelle toiveista, jotka eivät voi toteutua.
Menkää pois täältä hiljaa ja kohdakkoin."

Kalpean, rukoilevan naisen sanat ja käytös herättivät hänen kuulijansa
sydämessä epätietoista pelkoa. Mutta hän vastasi kuitenkin vakaasti:
"Minä en voi teitä totella. Minun kunniani näyttää vaativan minua
näyttämään hoidokkaallenne että vaikka erehdyn hänen tunteensa laatuun
katsoen minua kohtaan, niin minä en kuitenkaan sanoilla tai katseella
ole saattanut häntä uskomaan että minun tunteeni häntä kohtaan ovat
olleet vähemmän todellisia kuin ne ovat; ja minusta on yhtä
kunniallista arvoisaa kilpailijaani kohtaan estää hänen tulevaista
onneansa, kuin että hän myöhemmin tulisi huomaamaan että hänen
morsiamensa olisi voinut olla onnellisempi toisen kanssa. Miksi te niin
kovin pelkäätte? Jos, niinkuin sanotte, ei ole epäilemistä että teidän
hoidokkaanne mieluisemmin valitsee toisen, niin minä kohta, kuultuani
sanan hänen huuliltansa, lähden pois, ettekä enää minua tule näkemään.
Mutta tämä sana täytyy hänen sanoa; ja jos ette salli minun kysyä
sitä teidän huoneessanne, niin lähden nyt häntä hakemaan hänen
kävelymatkallaan Mr Melvillen kanssa; ja jos viimeksi-mainittu kieltää
minulta oikeuden puhutella häntä yksin, niin voin sanoa sen hänenkin
läsnä-ollessa. Ah! rouva, eikö teidän ole sääli sitä sydäntä, jota te
niin turhaan piinaatte? Jos minun täytyy kärsiä vaikeintakin,
ilmoittakaa se, ja nyt kohta."

"Saatte tietää sen, ja minun huuliltani," sanoi Mrs Cameron, puhuen
tavattoman tyynellä äänellä ja ankaran näköisenä. "Ja minä uskon sen
salaisuuden, jonka te pakoitatte minua ilmoittamaan, teidän kunnianne
huostaan. Kunniallisella avioparilla, joka oli alhaista säätyä ja
vähävarainen, oli ainoa poika, joka aikaisessa lapsuudessansa osoitti
niin suurta neroa, että se herätti sen miehen huomiota, jonka
palveluksessa isä oli; tämä mies oli hyvin hyväntekeväinen ja hyvin
hienosti sivistynyt. Hän lähetti lapsen omalla kustannuksellaan
parhaimpaan kauppakouluun ja aikoi sitten ottaa hänet oman
kauppa-yhtiönsä osakkaaksi. Tämä rikas mies oli suuren pankin
päällikkönä; mutta heikko terveys ja taipumukset, jotka olivat vallan
toista laatua kuin kauppa-asiat, olivat saattaneet hänen luopumaan
tehokkaasta osanotosta pankin toimiin; näitä toimia hoiti poika, jota
hän jumaloi. Mutta rikkaan miehen kouluun lähettämän hoidokkaan
luonnonlahjat kääntyivät varsin innokkaasti taiteen suuntaan ja
luopuivat kaupasta; ja hänen piirustuksensa ilmoittivat tuntijan
mielestä niin mainiota tulevaisuutta että hänen suosijansa muutti
alkuperäisen tuumansa ja toimitti hänen oppilaaksi etevän franskalaisen
maalaajan atelieriin ja saattoi hänen myöhemmin tilaisuuteen kehittää
taide-aistiansa tutkimalla italialaisten ja flamandilaisten
mestariteoksia.

"Hän oli vielä ulkomailla, kun --" tässä Mrs Cameron tukehdutti
huokauksen ja jatkoi kuiskaten -- "kun ukkosen isku sattui hänen
suojelijansa perheesen, hävitti hänen omaisuutensa, häpäisi hänen
nimensä. Poika oli isän tietämättä viekoitettu kauppa-yrityksiin, jotka
menestyivät hyvin huonosti; tappiota olisi alussa voitu helposti
korvata, mutta poika valitsi onnettomuudeksensa väärän keinon tähän ja
rupesi uusiin keinotteluihin. Minun täytyy kertoa tämä vaan
lyhykäisyydessä. Eräänä päivänä hämmästytti maailmaa sanoma että
kauppahuone, joka oli tunnettu rikkaaksi ja kunnolliseksi, oli häviölle
joutunut. Sanottiin että se oli väärä konkurssi, jossa ei isällä ollut
mitään osaa -- hän julistettiin oikeudessa vapaaksi, mutta sai nuhteen
huolimattomuudesta, ei tuomittu petollisuudesta, vaan oli köyhä raukka.
Poika -- poika -- jumaloitu poika -- havaittiin petturiksi ja
tuomittiin rangaistus-työhön. Hän pääsi tästä -- arvaatte kai miten.
Kuinka hän olisi siitä päässyt muuten kuin kuoleman kautta? -- omalla
kädellään hän itsensä surmasi."

Kenelm oli milt'ei yhtä liikutettu kuin Mrs Cameron; hän peitti
toisella kädellään kasvonsa ja ojensi toisen tarttuaksensa Mrs
Cameronin käteen, mutta tämä ei tahtonut siihen tarttua.

Se oli ikävä enne. Taasen Kenelmin silmäin eteen kohosi tuo vanha
harmaa torni -- taasen hänen korvissaan kaikui Fletwodein surullinen
historia. Nuori mies odotti ääneti jatkoa kertomukseen. Mrs Cameron
jatkoi:

"Minä sanoin että isä oli köyhä raukka; hän kuoli kauan vuoteen omana
oltuansa. Mutta eräs uskollinen ystävä ei hänen vuoteensa äärestä
luopunut; se oli nuorukainen, jonka neroa hänen rikkautensa oli
edistänyt. Tämä nuorukainen oli tullut ulkomailta, vähäinen säästöraha
mukana, jonka hän oli hankkinut myymällä Florensissa tekemiänsä kopioja
tai suunnitelmia. Tämä säästöraha toimitti suojan vanhukselle ja
kahdelle turvattomalle, murtuneelle naiselle -- jotka olivat köyhät
niinkuin hän itsekin -- hänen tyttärelleen ja hänen poikansa leskelle.
Kun säästövarat loppuivat, keskeytti nuori mies määrätyn toimensa, sai
viran jossakin, huolimatta siitä kuinka suuresti se poikkesi hänen
taipumuksistaan -- ja nämä kolme henkeä, joita hänen työnsä ylläpiti,
eivät milloinkaan kodin tai leivän puutteessa olleet. No niin, muutamia
viikkoja miehensä kuoleman jälkeen synnytti hänen leskensä (he eivät
olleet naimisissa olleet vuottakaan) lapsen -- tytön. Äiti ei elänyt
monta päivää tämän tapauksen jälkeen. Hänen kuolemansa koski niin isään
että suru siitä katkaisi sen heikon langan, joka sitoi isä-paran
elämään. Molemmat vietiin hautaan samana päivänä. Ennenkuin he
kuolivat, pyysivät he molemmat ett'eivät molemmat jälkeenjääneet,
petturin sisar ja vanhan miehen nuori hyväntekijä, ilmoittaisi
vastasyntyneelle lapselle sen syntyperää, eikä isän rikosta ja häpeätä.
Lapsi ei saisi kerjätä rikkailta ja ylhäisiltä sukulaisilta apua, jotka
eivät olleet osoittaneet vähintäkään sääliä pahantekijän isälle ja
viattomalle vaimolle. Tätä lupausta on pidetty tähän saakka. Minä olen
tämä tytär. Se nimi, jota minä kannan, ja se nimi, jonka veljeni
tyttärelle annoin, eivät ole meidän nimiä, vaikka voisimme
sukulaisuuden nojalla vaatia oikeuden niitä kantamaan. Minä en koskaan
ole naimisessa ollut. Minä olin morsian ja olisin tuonut arvoisan suvun
edustajalle melkein ruhtinaallisen omaisuuden; hääpäivä oli määrätty,
kun onnettomuus tuli. Minä en ole milloinkaan enää sulhoani nähnyt. Hän
meni ulkomaille ja kuoli siellä. Minä luulen että hän rakasti minua,
hän tiesi että minä häntä rakastin. Kukapa voi soimata häntä siitä että
hän hylkäsi minun? Kukapa olisi voinut naida pettäjän sisaren? Kuka
tahtoisi naida pettäjän lapsen? Kukapa muu kuin yksi? Se mies, joka
tuntee hänen salaisuutensa ja tahtoo sitä pyhänä pitää; se mies, joka
ei ole huolinut hankkia muuta kasvatusta, vaan on koettanut juurruttaa
viattomaan lapsen mieleen niin lujan rakkauden totuuteen, niin vakaan
kunniantunnon, että tämä lapsi kuihtuisi surusta, jos se tietäisi että
sellainen häpeä hänen sukuansa on kohdannut."

"Onkohan ainoatakaan miestä maan päällä," huudahti Kenelm äkisti ja
kohoitti päätänsä, -- "onkohan yhtään miestä, joka ei katsoisi sitä
neitoa, jonka jalkojen juureen hän tahtoisi langeta polvilleen ja
sanoa: 'Rupea elämäni kuningattareksi,' itsessään liian jaloksi
voidaksensa alentua toisten ihmisten rikosten kautta, jotka ovat tehdyt
ennen hänen syntymistänsä; löytyyköhän ainoatakaan miestä, joka ei usko
että totuuden rakkaus ja kunnian tunto ovat vaimon tai miehen enin
kuninkaallinen ominaisuus, olkoot sitten vaimon tai miehen esi-isät
olleet yhtä laittomia merirosvoja kuin normandilaisten kuninkaiden
esi-isät, tai yhtä tunnottomia valehtelijoita, siinä missä heidän omat
etunsa ovat vaarassa, kuin kuuluisain Caesarin ja Bourbonin, Tudorin ja
Stuartin sukujen kruunatut edustajat ovat olleet? Aatelius, samoin kuin
nero, on synnynnäinen. Oi, hyvä rouva, me Chillinglyt olemme hyvin
vähäpätöinen suku, mutta olemme yli tuhatta vuotta olleet
englantilaisia aatelismiehiä. Emmekö voisi suojella hänen
salaisuuttansa ennemmin kuin ilmaista jotakin, joka voisi hänelle
huolta tuottaa? Minä voisin viettää koko elämääni hänen rinnallaan
Kamtschatkassa, ja tämä salaisuus olisi yhtä hyvin kätkettynä
kunnioituksen ja jumaloitsemisen poimuihin."

Tämä kiihkoinen puhe tuntui Mrs Cameronin mielestä järjettömältä
deklamationilta kokemattoman, tuittupäisen miehen suusta. Hän sentähden
piti yhtä vähän lukua siitä kuin etevä lakimies jonkun nuoren
asian-ajajan kaunopuheisuuden kukkasista, joka kuitenkin ennen oli
etevää lakimiestä miellyttänyt, tahi kuin äiti, jolle romanttisuuden
aika on ohitse, pitää lukua turhasta hullutuksesta, joksi hän nuorta
tytärtänsä lumoavaa romanttista tunnetta nimittää; ja hän sanoi
suoraan: "Tuo on vaan turhaa puhetta, Mr Chillingly; puhukaamme
pää-asiasta. Aiotteko, huolimatta kaikesta mitä olen sanonut, kosia
hoidokastani?"

"Kyllä."

"Mitä!" huudahti Mrs Cameron tällä kerta syyllä harmissaan. "Mitä,
vaikka olisikin mahdollista teille saada vanhempainne suostumus naida
sellaisen miehen tyttären, joka on tuomittu pakkotyöhön, tahi salata
heiltä tämä asia, voisitteko te, joka olette syntynyt säädystä, jossa
jokainen kielikello kysyy: 'Kuka on tuo tuleva Lady Chillingly ja mikä
on hänen nimensä?' -- voisitteko te uskoa ettei tämä kuka ja mikä
milloinkaan ilmi tulisi? Onko teillä, joka olette muukalainen, jota
muutamia viikkoja sitten emme tunteneet, oikeus sanoa Walter
Melville'lle: 'Antakaa minulle se, mikä on teidän ainoa palkkanne
jaloista uhrauksistanne, rehellisestä uskollisuudestanne, huolellisesta
hellyydestänne monien vuosien kuluessa!'"

"Toden totta, rouva," huudahti Kenelm, jota tämä vetominen liikutti
enemmän kuin ennen saadut tiedot; "kun viimein erosimme toisistamme,
kun minä ilmoitin teille että rakastin teidän holhottianne, kun
suostuitte minun ehdoitukseeni lähteä kotiin ja pyytää isäni
myöntymystä kosimiseeni, silloin oli aika sanoa: 'Ei; kosija, jolla on
vastustamattomat ja korkeammat vaatimukset, on ehtinyt ennen teitä!'"

"Minä en silloin tiennyt, siihen on Jumala todistajani, minä en edes
aavistanut että Walter Melville aikoi saada vaimoa siitä lapsesta, joka
oli kasvanut hänen silmäinsä edessä. Teidän täytyy kuitenkin myöntää
että minä hyvin kielsin teitä ajattelemasta tätä asiaa; minä en voinut
tehdä sitä suuremmalla innolla, ilmaisematta hänen syntyperänsä
salaisuutta, jota ainoastaan hätätilassa tahdoin ilmoittaa. Mutta minun
vakuutukseni oli että teidän isänne ei suostuisi teidän avioliittoonne
henkilön kanssa, jonka yhteiskunnallinen asema oli niin paljon
alhaisempi kuin hänellä oli oikeus toivoa, ja että tämän suostumuksen
kielto tekisi lopun teidän ja Lilyn tuttavuudesta ja jättäisi Lilyn
syntyperän ilmaisematta. Vasta kun te olitte lähtenyt, ainoastaan kaksi
päivää sitten, sain Walter Melvilleltä kirjeen, joka minulle ilmoitti
mitä en milloinkaan ennen ollut aavistanut. Tässä on kirje, lukekaa se
ja sanokaa sitten hennotteko tunkea itsenne kilpailijaksi hänelle --."

Hän keskeytti itsensä, sillä liikutus tukehdutti hänen äänensä, antoi
kirjeen Kenelmille ja seurasi innokkaalla tutkivalla katseella Kenelmin
kasvojen liikkeitä tämän lukiessa kirjettä.

  "---- katu, Bloomsberry.

  "Hyvä ystävä! Iloa ja riemua! Maalaukseni on valmis; se maalaus,
  jota niin monta kuukautta olen yöt päivät maalannut tuossa kurjassa
  soppelossa, joka oli atelierini ja jossa en nähnyt viheriöitä
  niittyjä vilahdukseltakaan, sillä olen pitänyt olopaikkaani salassa
  kaikilta, yksin teiltäkin, sentähden etten joutuisi kiusaukseen
  heittää työni kesken. Maalaus on valmis -- se on myyty; arvatkaapas
  hinta! Viisitoista sataa guineaa, ja kuvakauppiaalle --
  kuvakauppiaalle! Ajatelkaa sitä! Se viedään ympäri maan ja
  näytetään vallan erikseen. Te muistatte kai nuo minun maalaamani
  kolme pientä maisemakuvaa, jotka kaksi vuotta sitten olisin
  kernaasti myynyt kymmenestä punnasta, jos vaan Lily ja te
  olisitte antaneet minun sitä tehdä. Minun hyvä ystäväni ja
  suojelijani, saksalainen kauppias Luscombessa, joka eilen kävi
  minun luonani, tarjousi peittämään kuvat kolmenkertaisella
  guineakerroksella. Voitte käsittää kuinka iloinen olin, kun
  vaadin häntä vastaanottamaan ne lahjaksi. Mikä nautinto ihmisen
  elämässä, kun hän voi sanoa: 'Minä annan sen teille!' Noh niin,
  vihdoin viimein olen tilassa, joka oikeuttaa sen toivon, joka
  kahdeksantoista vuotta on ollut lohdutukseni, tukeni; ollut
  auringonsäde, joka aina loisti pimeyden läpi, kun kohtaloni oli
  mitä kolkoin; ollut sävel, joka on kohoittanut minua ylöspäin
  ikäänkuin leivon viserrys, kun ihmisten äänissä kuulin ainoastaan
  pilkkanaurua. Muistatteko sen yön, jolloin Lilyn äiti pyysi meitä
  kasvattamaan hänen lastansa niin ettei se tietäisi mitään
  vanhemmistansa ja kielsi meitä ilmoittamasta tylyille ja ylpeille
  sukulaisille että sellainen lapsi on syntynyt? Muistatteko kuinka
  surullinen ja kuinka ylpeä hän kuitenkin oli, hän joka itse oli
  niin jaloa sukua ja oli kasvatettu niin suuressa ylellisyydessä,
  kuinka hän tarttui käteeni, kun rohkenin väittää häntä vastaan ja
  sanoa että hänen omat sukulaisensa eivät voisi hyljätä lasta isän
  rikoksen takia --, kuinka hän, ylpein nainen, minkä eläissäni olen
  nähnyt ja jonka hymyilyä joskus huomaan Lilyssä, kohotti päänsä
  pään-alukselta ja änkytti:

  "'Minä olen kuolemisillani -- kuolevaisen viimeiset sanat ovat
  käskyjä. Minä käsken teitä pitämään huolta siitä, että tyttäreni
  kohtalo ei tule sellaiseksi kuin petturin tyttären, joka muutetaan
  ylhäisten piiriin. Voidaksensa tulla onnelliseksi täytyy hänen
  asemansa olla alhainen -- ei mikään katto ole liian alhainen
  suojaksi, ei mikään mies liian halpa naimaan petturin tytärtä.'

  "Tästä hetkestä saakka päätin pitää käteni ja sydämeni vapaina,
  jotta voisin jalon hyväntekijäni lapsen lapselle sanoa, kun hän on
  kehittynyt naiseksi: 'Minä olen alhaista säätyä, mutta äitisi olisi
  antanut sinut minulle.' Tuo meidän huostaamme uskottu vastasyntynyt
  on nyt kehittynyt naiseksi, ja minä olen nyt saanut niin turvatun
  aseman, että en enää pyytäisi häntä jakamaan köyhyyttä ja kurjuutta
  minun kanssani. Minä kyllä tiedän että jos ei hänen kohtalonsa olisi
  niin omituinen, niin tämä toivoni olisi turhaa julkeutta -- minä
  kyllä tiedän että minun on kiittäminen hänen iso-isäänsä kaikesta
  mitä nyt olen ja siitä mitä minusta milloinkaan voi tulla -- tiedän
  että on eroavaisuus ikään katsoen meidän välillämme -- tiedän että
  olen monta hairausta tehnyt ja että minulla on monta vikaa. Mutta
  sellaiset seikat eivät paljon mitään vaikuta, kun kohtalo niin
  määrää; minä olen se, joka hänen tulee valita. Kun sentähden oletan
  että te, hänen likeisin sukulaisensa, ette pidä minua liian
  rohkeana, niin minusta kaikki näyttää olevan selvässä. Lilyn
  lapsellinen mieltymys minuun on niin syvä ja niin todellinen, että
  se kyllä voi kehittyä naisen rakkaudeksi. Sitä paitsi hän onneksi
  ei ole oppinut noita pintapuolisia koulutietoja ja ylhäisen
  seura-elämän joutavia typeryyksiä, vaan on, niinkuin minäkin,
  vapaan luonnon vaikutuksen kautta kasvatettu; hän ei toivo muita
  salongeja ja palatseja kuin niitä, joita oman mielemme mukaan
  voimme rakentaa haltiattarein maassa; hän on oppinut käsittämään
  mielikuvituksen maailmaa ja itse elämään siinä, mikä on parempi
  kuin kaikki kirjatiedot sille, joka taidetta ja laulua rakastaa.
  Parin päivän kuluttua voin kenties jo päästä Londonista, ja
  luultavasti tulen jalkaisin tavallisuuden mukaan. Minun tekee
  niin mieleni vielä kerta nähdä vihannoita pensastoja ja niittyjä,
  virran loistoisaa pintaa, ja vieläkin enemmän meidän oman pienen
  pauhaavaisen puromme vähäisiä putouksia! Sillä välin minä pyydän
  teitä, joka olette rakkahin, parahin, enin kunnioitettu niistä
  harvoista ystävistä, joita tähän saakka maailmassa olen saanut,
  tarkoin tämän kirjeen tarkoitusta miettimään. Jos te, joka olette
  syntynyt paljon korkeammasta säädystä kuin minä, arvelette että
  on liian rohkeata minun puolestani pyytää suojelijani lapsenlasta
  vaimoksi, niin sanokaa se suoraan; ja minä olen kuitenkin yhtä
  kiitollinen teidän ystävyydestänne, kuin olin teidän hyvyydestänne,
  kun ensi kerran olin päivällisillä teidän isänne palatsissa. Ujo,
  tunnokas ja nuori kun olin, luulin minä että hänen mainiot
  vieraansa ihmettelivät miksi minua oli kutsuttu samaan pöytään
  kuin heitä. Te, joka silloin olitte ihailtu ja kiitetty, te
  säälitte sivistymätöntä, jöröä poikaa; te jätitte ne, jotka
  silloin minusta olivat pakanallisten Pantheonin jumalien ja
  jumalattarien kaltaiset, tullaksenne istumaan isänne holhotin
  viereen, ja ystävällisesti kuiskaamaan hänelle sellaisia sanoja,
  jotka saattoivat alhaisesta säädystä syntyneen, mutta
  kunnianhimoisen nuorukaisen palajamaan kotia ilomielin, sanoen
  itsekseen: 'Päivänä tai toisena!' Ja minä luulen ettette voi
  arvata mikä se on, joka saattaa kunnianhimoista nuorukaista,
  joka luulottelee että jumalat ja jumalattaret ovat häntä
  Pantheoniin toimittaneet, palaamaan kotia sanoen itsekseen:
  'Päivänä tai toisena!'

  "Mutta jos olette yhtä ystävällinen rohkealle miehelle, kuin olitte
  ujolle pojalle, ja sanotte: 'Toteutukoon uni, saavutettakoon
  elämänne päämaali! ottakaa minulta, hänen läheisimmältä
  sukulaiseltaan, hyväntekijänne viimeinen jälkeläinen,' silloin
  uskallan teille tämän kysymyksen tehdä. Te olette veljenne
  tyttärelle äidin sijainen, valmistakaa hänen mielensä ja sydämensä
  tulevaa muutosta varten hänen ja minun keskenäiseen suhteesen
  katsoen. Kun viimein näin hänen kuusi kuukautta sitten, oli hän
  vielä niin lapsekas että minusta olisi miltei ollut synti vallan
  äkisti sanoa hänelle: 'Te olette nyt nainen, ja minä en rakasta
  teitä lapsena vaan naisena.' Ja kuitenkaan minulla ei ole aikaa
  vähitellen siirtyä ystävän asemasta rakastajan asemaan. Minä
  käsitän mitä minun taiteeni suuri mestari kerta minulle sanoi:
  'Kutsumus on kohtalo.' Yksi noista rikkaista kauppiaista, jotka
  nyt hallitsevat Manchesterissa, niinkuin ennen Genuassa ja
  Venedigissä, yhtä suurella vallalla noiden molempain sivistäjäin
  yli, jotka himmeille silmille näyttävät olevan vastakohtia
  toisilleen, nimittäin taiteen ja kaupan, on pyytänyt minua
  maalaamaan kuvan aineesta, joka hänen mielikuvitustaan miellyttää;
  tämä tarjous on niin edullinen että hänen kauppansa täytyy voittaa
  minun taidettani; ja aine on sitä laatua, että minun pitää niin
  pian kuin suinkin lähteä Rheinin rannoille. Minun täytyy saada
  kaikki lehdistön vaihevärit etelän kesän hohteesen. Minä en voi
  viipyä kuin muutamia päiviä Grasmeressä; mutta ennenkuin sieltä
  lähden, täytyy minun tietää menenkö työtä tekemään Lilyn puolesta
  vai enkö. Tämän kysymyksen vastauksesta kaikki riippuu. Jos ei
  työtä tehdä hänen tähtensä, niin ei olisi minulle mitään viehätystä
  kesän ihanuudesta, ei mitään iloa taiteesta: minä en silloin suostu
  tarjoukseen. Jos hän vastaa: 'Niin; te teette työtä minun
  puolestani,' silloin hän on kohtaloni. Hän tekee kutsumukseni
  vakaaksi. Tässä minä puhun niinkuin taideniekka: ei kukaan, joka
  ei ole taideniekka, voi aavistaa kuinka suuren vaikutuksen
  yhden ainoan teoksen menestys tai epäonnistuminen voi tehdä
  hänen siveelliseen olentoonsakin, määrätyllä ajalla hänen
  taiteilijaelämässään tai hänen elämässään ihmisenä. Mutta minä
  tahdon puhua niinkuin mies. Minun rakkauteni Lilyyn on näiden
  viimeksi-menneiden kuuden kuukauden kuluessa tullut niin syväksi,
  että jos hän ei minusta huolisi, niin minä kuitenkin taidetta
  palvelisin, kuitenkin mainetta haluaisin, mutta tekisin sitä vaan
  kuin vanha mies. Elämäni nuoruus olisi mennyt.

  "Miehenä sanon että kaikki ajatukseni, kaikki unelmani onnesta,
  puhumatta taiteesta ja maineesta, voi yhdistää yhteen kysymykseen:
  'Tuleeko Lily minun vaimokseni vai ei?'

                                                "Teidän uskollinen

                                                       "W. M."

Kenelm antoi kirjeen takaisin sanaakaan sanomatta. Mrs Cameron suuttui
hänen äänettömyydestään ja huudahti: "No, sir, mitä sanotte. Te olette
tuskin muutamia viikkoja Lilyä tuntenut. Mikäpä on muutaman viikon
kuumeentapainen haaveksiminen tällaisen miehen pitkällisen rakkauden
rinnalla! Uskallatteko nyt sanoa: 'Minä aion kuitenkin kosia häntä?'"

Kenelm teki väistyvän liikkeen kädellänsä, ikäänkuin poistaaksensa
kaikki sellaiset ajatukset, ja sanoi lempein surullisin silmin
katsellen Lilyn tädin tuskaa osoittavia kasvoja: "Tämä mies on
ansiollisempi saamaan hänen kuin minä. Hän pyytää kirjeessään teitä
valmistamaan hoidokastanne tähän muutokseen heidän asemassansa toinen
toisiinsa, jota hän itse pelkää liian jyrkästi ilmoittaa. Oletteko sitä
tehnyt?"

"Kyllä; samana iltana kun sain kirjeen."

"Ja -- te epäätte; puhukaa, olkaa hyvä, suoraan asia. Ja -- hän --."

"Hän," vastasi Mrs Cameron, joka vastoin tahtoansa saatettiin
noudattamaan hänen pyyntöänsä, "hän näytti ensin hämmästyvän ja jupisi:
'Se on uni -- se ei voi olla totta -- se ei voi! Minä Leijonan vaimona
-- minä -- minä! Minä hänen kohtalonsa! Hänen onnensa riippuisi
minusta.' Ja sitten hän nauroi suloista lapsellista nauruansa, ja pani
käsivartensa minun kaulani ympärille, ja sanoi: 'Te laskette leikkiä,
täti. Hän ei voinut noin kirjoittaa.' Minä näytin hänelle tämän osan
kirjeestä; ja kun hän oli saanut vakuutuksen siitä että se oli totta,
kävivät hänen kasvonsa hyvin totisiksi, enemmän vaimon kasvojen
näköisiksi kuin ennen olen niiden nähnyt olevan; ja hetken aikaa vaiti
oltuansa huudahti hän innokkaasti: 'Voitteko ajatella -- voinko itse
ajatella olevani niin paha, niin kiittämätön, että epäisin mitä minä
vastaisin, jos Leijona kysyisi tahtoisinko sanoa tai tehdä jotakin,
joka tekisi häntä onnettomaksi? Jos sellainen epäys sydämessäni olisi,
niin riistäisin sen juurineen pois rinnastani!' Oi! Mr Chillingly. Hän
ei voisi olla onnellinen toisen kanssa, kun hän tietäisi että hän on
tehnyt onnettomaksi sen miehen elämän, jolle hän on niin suuressa
kiitollisuuden velassa, vaikkei hän milloinkaan tule tietämään kuinka
paljon enemmän hän on tälle miehelle velkaa." Kun Kenelm ei mitään
tähän vastannut, jatkoi Mrs Cameron: "Minä tahdon olla vallan totinen
teitä kohtaan, Mr Chillingly. Minä en ollut oikein tyytyväinen Lilyn
käytöksen ja ulkonäön kanssa seuraavana aamuna, se on, eilen. Minä
pelkäsin että hänen sydämessään oli taistelua, johon oli syynä se että
hän ajatteli teitä. Ja kun Walter eilen illalla tänne tullessaan puhui
teistä miehenä, jota hän jo ennen oli matkoillansa tavannut, mutta
jonka nimen hän sai tietää vasta kun erositte Cromwell Lodgen lähellä
olevalla sillalla, niin näin että Lily kävi vallan vaaleaksi ja kohta
sen jälkeen hän meni omaan huoneesensa. Koska pelkäsin että hän
mahdollisesti tapaisi teitä ja tämä voisi tehdä hänen valintansa
vaikeammaksi, vaikkei se voisi hänen päätöstään muuttaa, niin päätin
aamulla lähteä teidän luoksenne ja vedota teidän järkeenne ja
sydämeenne niinkuin nyt olen tehnyt -- enkä ole tehnyt sitä turhaan,
siitä olen vakuutettu. Hiljaa! Minä kuulen Melvillen ääntä!"

Melville astui huoneesen ja Lily nojasi hänen käsivarteensa.
Taiteilijan kasvot loistivat sanomattomasta ilosta. Hän jätti Lilyn ja
yhdellä hyppäyksellä hän oli Kenelmin vieressä, puristi sydämellisesti
hänen kättänsä ja sanoi: "Minä kuulen että te jo ennen olette ollut
tervetullut vieras tässä talossa. Toivon että tulette olemaan sitä
kauan, niin sanon minä, niin (minä vastaan hänen puolestansa) sanoo
haltiattareni ja kihlattuni, jota minun ei tarvitse teille esitellä."

Lily astui eteenpäin ja ojensi ujosti kätensä. Kenelm paremmin kosketti
sitä, kuin tarttui siihen. Hänen oma voimakas kätensä vapisi kuin
haavanlehti. Hän tuskin uskalsi katsoa Lilyn kasvoihin. Näistä
kasvoista oli puna kadonnut, mutta ne olivat hänestä erinomaisen tyynen
näköiset.

"Teidän kihlattunne -- teidän morsiamenne!" sanoi hän taiteilijalle
jotenkin vakaasti, sillä yksi ainoa silmäys noihin tyyneihin kasvoihin
oli häntä rauhoittanut. "Minä toivotan teille onnea. Teillekin toivotan
onnea, Miss Mordaunt. Te olette valinnut jalon miehen."

Hän haki silmillään hattuansa; se oli maassa, mutta hän ei sitä nähnyt;
hänen silmäyksensä lensivät sinne tänne niinkuin unessa-kävijän.

Mrs Cameron otti hatun ylös ja antoi sen hänelle.

"Kiitoksia," sanoi Kenelm lempeästi; sitten hän lisäsi hymyillen
puoleksi ystävällisesti, puoleksi katkerasti: "Minä olen suuressa
kiitollisuuden velassa teille, Mrs Cameron."

"Mutta ettehän toki vielä mene pois -- juuri kun minä tulen.
Odottakaas! Mrs Cameron on minulle kertonut että te asutte vanhan
ystäväni Jonesin luona. Tulkaa meille pariksi päiväksi, me voimme kyllä
hankkia teille huoneen; huone, joka on sinun perhoshäkkisi yläpuolella,
mitä, haltiatar?"

"Kiitoksia. Minä kiitän teitä kaikkia. Ei; minun täytyy lähteä ensi
junassa Londoniin."

Näin puhuen hän oli tullut ovelle, kumarsi ja lähti.

"Suo anteeksi, Lily, että hän on noin jörö; hänkin on rakastunut;
hänkin toivoo pian tapaavansa morsiantansa," sanoi taiteilija
iloisesti; "mutta koska hän nyt tietää kalleimman salaisuuteni, niin
luulen että minullakin on oikeus saada tietää hänen salaisuuttansa!
minä aion koettaa."

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat ennenkuin hänkin lähti huoneesta ja
saavutti Kenelmin juuri porstuankynnyksellä.

"Jos menette takaisin Cromwell Lodgeen -- luultavasti panemaan
kapineitanne kokoon -- niin sallikaa minun tulla mukaanne sillalle
saakka."

Kenelm nyykäytti päätänsä myöntymisen merkiksi ja he astuivat ääneti
puutarhan portista maantielle, joka kierteli aitausta pitkin; kun
tulivat sille paikalle, jossa Kenelm oli nähnyt Lilyn kasvot lehdikon
välitse päivällä sen jälkeen kun he ensimmäisen ja ainoan kerran olivat
riidelleet, samana päivänä kun vanha vaimo Lilystä erotessaan oli
sanonut: "Jumala teitä siunatkoon!" ja jolloin pastori oli puhunut
Lilyn haltiattaren kaltaisesta suloudesta; no niin, juuri kun sille
paikalle tulivat, näkyivät jälleen Lilyn kasvot, mutta tällä kertaa ne
eivät olleet loistavan näköiset, jos ei voi sanoa mitä kapeimman kuun
kalpeutta sädettä loistavaksi. Kenelm näki, hämmästyi, pysähtyi. Hänen
kumppaninsa, joka juuri iloisesti puhui, josta puheesta Kenelm ei ollut
sanaakaan kuullut, ei nähnyt eikä pysähtynyt; hän kulki edelleen
iloisesti puhellen.

Lily ojensi kätensä lehdikosta. Kenelm tarttui siihen kunnioituksella.
Tällä kertaa ei Kenelmin käsi vavissut.

"Hyvästi!" kuiskasi Lily, "hyvästi ainaiseksi tässä maailmassa. Te
käsitätte -- te käsitätte kyllä minua. Sanokaa että sen teette."

"Minä ymmärrän. Jalo lapsi -- jalo valinta. Jumala teitä siunatkoon!
Jumala minua rohkaiskoon!" jupisi Kenelm. He katsoivat toinen toisensa
silmiin. Oi, mikä suru: ja oi, mikä rakkaus molempain silmissä.

Kenelm kulki edelleen.

Kaikki oli sanottu yhdessä silmänräpäyksessä. Kuinka usein kaikki
sanotaan yhdessä silmänräpäyksessä! Melville oli keskellä kiihkoista
lausetta, jota hän oli aloittanut kun Kenelm jäi jälkeen ja jonka
päätös kuului näin:

"Sanoin ei voi selittää kuinka ihanalta elämä näyttää, kuinka helpolta
tuntuu maineen voittaminen siitä päivästä -- siitä päivästä --" ja hän
pysähtyi vuoroonsa, loi silmäyksen auringon valaisemaan maisemaan ja
hengitti syvään, ikäänkuin huoaten sieluunsa kaiken sen maan ilon ja
ihanuuden, jota hänen silmänsä käsitti ja näköpiirin kaari rajoitti.

"Eivät nekään, jotka häntä parhaiten tuntevat," jatkoi taideniekka,
kulkien edelleen, "ei hänen tätinsäkään voinut milloinkaan aavistaa
kuinka totinen ja vakaa tämän tytön luonne on sen lapsellisien
haaveksimisien ohessa. Me kuljimme pitkin joen rantaa kun minä aloin
kertoa hänelle kuinka yksinäinen maailma minulle olisi, jos en saisi
häntä elämäni kumppaniksi; sillä aikaa kun minä puhuin, oli hän
poikennut siltä tieltä, jota me kuljimme, ja vasta kun olimme sen
kirkon suojassa, jossa meitä vihitään, lausui hän ne sanat, jotka
hopeareunoilla varustavat jokaista pilveä kohtalossani; sillä hän
osoitti kuinka likeisessä yhteydessä rakkaus on uskonnon pyhyyden
kanssa hänen sielussansa."

Kenelmiä värisytti -- kirkko -- hautausmaa -- vanha götiläinen hauta --
kukkaset lapsen haudan ympärillä.

"Matta minä puhun aivan liiaksi itsestäni," pitkitti taiteilija.
"Rakastajat ovat enin itsekkäitä kaikista itsekkäisistä ihmisistä, ja
enin puheliaat kaikista kielikelloista. Te olette toivottanut onnea
minun aiottuun naimiseeni, milloin minä saan toivottaa onnea teidän
naimiseenne? Koska me nyt olemme ruvenneet uskomaan toisillemme
elämämme yksityiskohtia, niin te olette minun velalliseni."

He olivat nyt saapuneet sillalle. Kenelm kääntyi äkkiä: "Hyvästi;
erotkaamme tässä toisistamme. Minulla ei ole mitään kertomista teille,
joka ei teidän korvissa kuuluisi pilkalta, kun toivotan teille onnea."
Tämän sanottua Kenelm puristi kumppaninsa kättä voittamattoman tuskan
voimalla, ja riensi sillan yli ennenkuin Melville ehti hämmästyksestään
toipua.

Taiteilijalla olisi ollut hyvin vähän oikeutta neron todelliseen
ominaisuuteen, se on, intohimon sääli intohimoa kohtaan, jos tämä
Kenelmin salaisuus, jota hän niin iloisesti oli sanonut voivansa vaatia
saada tietää, ei olisi käynyt hänelle selväksi niinkuin sähkökipinän
kautta. "Mies parka!" sanoi hän itsekseen sääliväisesti; "kuinka
luonnollista se oli että hän rakastui Haltiattareen! mutta kaikeksi
onneksi hän on niin nuori, ja niin filosoofinen, että se on ainoastaan
yksi niitä koetuksia, joita minä olen kokenut vähintään kymmenen kertaa
vuodessa ja joiden tekemistä haavoista ei mitään arpia jää."

Näin itsekseen puhellen palasi lämmin-verinen luonnon ihailija kotiin,
ollen liian onnellinen oman rakkautensa voiton riemussa voidaksensa
tuntea muuta kuin ystävällisintä osanottoa sitä haavoitettua sydäntä
kohtaan, jonka hän epäilemättä sen parantavaa vaikutusta uskoi
nuoruuden epävakaisuuden ja filosofiian lohdutuksen huostaan.
Onnellinen kilpailija ei hetkeäkään aavistanut että Lily rakasti
Kenelmiä; että yksi atoomi sen tytön sydämessä, joka oli luvannut
ruveta hänen morsiamekseen, voisi saada valonsa ja varjonsa toisesta
rakkaudesta, kuin hänen. Mutta hän ei puhunut Mrs Cameronillekaan
Kenelmin salaisuudesta ja surusta; ja tietysti ei Mrs Cameron eikä Lily
tahtonut kysyä mitään pois-lähteneestä vieraasta.

Kenelm Chillinglyn nimeä mainittiin ani harvoin, tuskin ensinkään tässä
talossa niinä harvoina päivinä, jotka kuluivat ennenkuin Walter
Melville lähti Grasmerestä mennäksensä Rheinin rannoille, josta hän ei
aikonut palata ennenkuin syksyllä, jolloin hänen ja Lilyn häät
vietettäisiin. Lily oli näiden päiväin kuluessa tyyni ja näennäisesti
iloinen -- hänen käytöksensä sulhastaan kohtaan oli, vaikka vähän
ujosteleva, yhtä hellä kuin ennenkin. Mrs Cameron oli iloinen siitä
että hän niin helposti oli Kenelm Chillinglystä päässyt.



KAHDEKSAS LUKU.


Jos ei Kenelm Chillingly olisi lausunut nuo varoittavaiset sanat
balkongin alla Luscombessa, niin hän ei olisi Walter Melvillestä
kilpailijaa saanut. Mutta lukija arvostelisi Kenelmin luonnetta väärin,
jos hän luulee että sellainen ajatus teki hänen surunsa katkerammaksi.
Hän ei surrut sitä että jalo henkilö oli pelastunut kiusauksesta
suureen syntiin.

Hyvä ihminen tekee hyvää ainoastaan sillä että hän elää. Ja se hyvä,
minkä hän tekee, voi usein tyhjäksi tehdä ne tuumat, joista hänen oma
onnensa riippuu. Mutta hän ei voi surra sitä että Jumala on antanut
hänen hyvää tehdä.

Kenelmin tunteet esiintyvät kenties parhaiten hänen kirjeessään Sir
Peterille, joka tässä seuraa:

  "Rakas isäni! En ikipäivinäni tule unhoittamaan sitä sydämellistä
  onnentoivotusta, jonka te lausuitte, huolimatta kaikista
  ulkonaisista epäyksistä ja välittämättä teidän onnen tuumienne
  tyhjiin menemisestä tai kunnianhimoisista toiveistanne teidän
  nimenne ja sukunne perilliseen nähden, kun lähdin teidän luotanne,
  ja korvissani kaikuvat vielä nämät sanat ikäänkuin ilokellojen
  kaiku: 'Valitse niinkuin itse tahdot, sinulla on minun siunaukseni.
  Minä avaan sydämeni vastaanottamaan toisen lapsen -- sinun vaimosi
  tulee minun tyttärekseni!' Nyt on minulla suuri lohdutus muistutella
  mieleeni nämä sanat. Kaikista inhimillisistä tunteista on
  kiitollisuus varmaankin pyhin; ja se yhdistyy uskonnon sulouteen,
  kun se on kiitollisuus isää kohtaan. Älkää sentähden surko liian
  paljon minun puolestani, kun minä sanon teille että ne toiveet
  eivät tulekaan täytetyiksi, jotka tekivät minua niin ihastuneeksi
  kun erosimme toisistamme. Hän on luvannut ruveta toisen miehen
  vaimoksi -- toisen, jolla on vaatimuksia häneen, joihin minun
  vaatimuksiani ei voi verratakaan; ja tämä mies itse on äärettömän
  paljon etevämpi minua, kun jätän lukuun ottamatta säädyn ja
  varallisuuden satunnaisia etuja. Se ajatus -- minä tarkoitan sen
  ajatuksen että se mies, jonka hän valitsee, on ansiollisempi
  saamaan hänet kuin minä, ja että hän tämän miehen onnessa näkee
  oman onnensa -- tulee minua lohduttamaan niin pian kuin voin
  saada tuon ensimmäisen kaikkea valtaavan itsekkäisyyden
  vaikenemaan, joka seuraa odottamattoman ja auttamattoman surun
  jälkeen. Älkää sentähden katsoko sitä luonnottomaksi että minä
  turvaudun sellaisiin välikappaleihin sydämeni tuskan lieventämiseen
  kuin matkustus tarjoaa. Minä lähden tänä yönä mantereelle, enkä
  pysähdy ennenkuin tulen Venedigiin, jota en vielä ole nähnyt.
  Minun tekee niin mieleni nähdä hiljaisia kanavia ja eteenpäin
  suljuvia gondoleja. Minä kirjoitan teille ja rakkaalle äidilleni
  samana päivänä kuin perille tulen. Ja minä toivon että voin
  kirjoittaa iloisesti ja tarkoin kertoa kaikesta mitä näen ja
  saan kokea. Älkää, rakas isä, kirjeessänne sanallakaan viitatko
  tähän suruun, jota hellinkin sana teidän suustanne tekisi mitä
  kovemmaksi tuskaksi. Onneton rakkaus on hyvin tavallinen asia.
  Ja tapaahan jokapäivä miehiä -- jopa naisiakin -- jotka ovat sitä
  kokeneet, ja jotka ovat täydellisesti parantuneet.

  "Enin miehuullinen meidän lyyrillisistä runoilijoistamme on hyvin
  jalosti, ja epäilemättä hyvin oikein sanonut: 'Kärsiä kohtaloamme
  on voitto.'

                             "Teidän ijäti teitä rakastava poikanne,

                                               "K. C."



YHDEKSÄS LUKU.


Lähes puolitoista vuotta on kulunut siitä kun edellisessä luvussa
kerrotut asiat tapahtuivat. Kaksi englantilaista ovat Posilippoon
vievän tien varrella olevalla kukkulalla; toinen heistä istuu, toinen
on pitkällään maassa. Heidän edessänsä on tuo hiljainen meri
päivänpaisteessa ja sen pinnalla ei näy värähdystäkään; vasemmalla
näkyy kaukaa viidakon aukkojen välitse Chiajan julkiset puutarhat ja
valkoinen vesi. He olivat ystäviä, jotka olivat sattumalta, odottamatta
tavanneet toisiansa ulkomailla ja matkustaneet yhdessä monta kuukautta,
etupäässä itämailla. He olivat ainoastaan muutamia päiviä olleet
Neapelissa. Vanhemmalla heistä oli tärkeitä asioita Englannissa, joiden
takia hänen jo aikaa sitte olisi pitänyt palata kotimaahan. Mutta hän
ei puhunut siitä mitään ystävällensä; hänen kauppa-asiansa olivat
hänestä vähemmän tärkeitä kuin hänen velvollisuutensa henkilöä kohtaan,
jota hän rakasti hartaammin kuin veljeä, sillä veljelliseen rakkauteen
yhdistyi kiitollisuus ja kunnioitus. Hän tiesi myöskin että hänen
ystävätään vaivasi suru, jonka syytä toinen aavisti, mutta jota toinen
ei ilmoittanut.

Näin harras ystävä ei voinut ajatellakaan jättää häntä, jota hän niin
rakasti, yksin näin suruisena vieraasen maahan; sillä tämän miehen
ystävyydessä oli senlaista lempeyttä, joka tekee miehen luonteen
täydelliseksi, antamalla sille jotain naisellisuuteen vivahtavaa.

Oli se vuoden-aika, jolloin meidän pohjoisessa ilmanalassa on talvi;
Neapelin eteläisessä ilmanalassa oli niin lämmin kuin englantilaisena
kesä-päivänä syksyn lähestyessä. Aurinko laskeusi länteenpäin ja kokosi
jo ympärilleen purppuran- ja ruusunvärisiä pilven hattaroita. Muuten
oli tummansininen taivas vallan selkeä.

Molemmat olivat muutamia minuutteja olleet vallan ääneti; vihdoin sanoi
se, joka oli pitkällään nurmikossa -- se oli nuorempi mies -- äkisti ja
ilman mitään viittausta puheaineesen: "Pankaa kätenne sydämellenne,
Tom, ja vastatkaa minulle todenmukaisesti. Ovatko teidän ajatuksenne
niin vapaat kaipauksesta kuin taivas tuolla ylhäällä on pilvistä
selkeä? Kaipaus tulee kyyneleistä, jotka ovat herenneet vuotamasta,
niinkuin taivas saapi pilviä siitä sateesta, joka on herennyt maahan
tulemasta."

"Kaipausta? Ah, minä ymmärrän, siitä että kadotin tytön, jota kerta
rakastin niin että olin hulluksi tulla! En; mutta vakuutinhan minä sitä
teille jo monta, monta kuukautta sitten, kun olin teidän vieraanne
Moleswichissa."

"Niin, mutta minä en ole milloinkaan siitä ajasta pitäen puhunut teidän
kassanne tästä asiasta. Minä en ole uskaltanut. Minusta on niin
luonnollista että mies, ensi taistelussa rakkauden ja järjen välillä,
sanoo: 'järjen tulee voittaa, ja se on voittanut' ja kuitenkin -- ja
kuitenkin -- sen mukaan kuin aika kuluu, tuntee että ne valloittajat,
jotka eivät voi kapinaa kukistaa, niillä on hyvin rauhaton hallitus.
Älkää vastatko minulle niin, kuin teitte Moleswichissa, ensi taistelun
kestäessä, vaan nyt, kun tämän taistelun reaktioni tulee esiin."

"Kunniansanallani," vastasi ystävä, "minulla ei ole ensinkään
reaktionia ollut. Minä parannuin vallan kun kerta olin nähnyt Jessien
toisen miehen vaimona, hänen lapsensa äitinä ja onnellisena
naimisessaan; ja, muuttuneena tai ei, aivan toisellaisena kuin se
vaimo, jota nyt tahtoisin, kun en enää ole kylän seppä."

"Ja muistaakseni puhuitte toisesta tytöstä, jonka kanssa teidän sopisi
mennä naimiseen. Te olette kauan ollut poissa hänen luotansa.
Muistatteko koskaan häntä -- ajatteletteko häntä niinkuin tulevaa
vaimoanne? Voitteko rakastaa häntä? Voitteko te, joka kerta olette niin
uskollisesti rakastanut, toistamiseen rakastaa?"

"Minä olen varma siitä. Minä rakastan Emilyä enemmän nyt, kuin silloin
kun Englannista lähdin. Me olemme kirjevaihdossa. Hän kirjoittaa niin
hauskoja kirjeitä." Tom epäsi, punastui ja jatkoi ujosti: "Minä
mielelläni näyttäisin teille yhden hänen kirjeistänsä."

"Tehkää se."

Tom otti povitaskustansa viimeisen näistä kirjeistä.

Kenelm nousi nurmikosta, otti kirjeen ja luki hitaasti, tarkasti, ja
sillä välin Tom turhaan odotti jotain myöntymyksen hymyä, joka olisi
kirkastanut näiden surullisten kasvojen kolkkoa kauneutta.

Se oli todella kirje, jota rakastunut mies ylpeydellä voi ystävälle
näyttää; se oli hyvin kasvatetun, sivistyneen ladyn kirjoittama kirje,
joka säädyllisesti ilmoitti rakkautta, mutta säädyllisesti
intelligenssiäkin; sellainen kirje, jota äiti, joka rakastaa tytärtänsä
ja hyväksyy tyttärensä valintaa, ei olisi voinut millään tavoin
korjata.

Kun Kenelm antoi kirjeen takaisin, kohtasi hänen katseensa
hänen ystävänsä katsetta. Viimeksi-mainitun silmät osoittivat
uteliaisuutta -- ne himoitsivat kiitosta. Kenelmin sydän soimasi häntä
pahimmasta synnistä mikä voi tulla kysymykseen ystäväin kesken --
myötätuntoisuuden puutteesta; ja tämä tyytymätön sydän pakoitti hänen
huulilleen onnentoivotuksia, jotka kenties eivät olleet aivan
todellisia, mutta suuresti tyydyttivät rakastajaa. Lausuessansa niitä
nousi Kenelm seisoalleen, laski kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi:
"Ettekö ole kyllästynyt tähän paikkaan, Tom? Minä olen. Mennään
huomenna takaisin Englantiin." Tomin rehelliset kasvot kirkastuivat.

"Kuinka itsekäs olen ollut!" jatkoi Kenelm; "minun olisi tullut enemmän
ajatella teitä, teidän tulevaisuuttanne, teidän naimistanne -- suokaa
anteeksi --."

"Teillekö anteeksi suoda? Eikö minun ole teitä kiittäminen kaikesta --
Emilystäkin? Jos ette milloinkaan olisi Graveleighiin tullut, ettekä
milloinkaan olisi sanonut: 'Olkaa ystäväni,' mitä minä nyt olisin? mitä
-- mitä?"

Seuraavana päivänä lähtivät molemmat ystävät Neapelista Englantiin,
eivätkä puhuneet monta sanaa matkalla. Kenelm ei enää ollut iloinen
niin kuin ennen. Ei voi ajatella ikävämpää matkakumppania kuin hän oli.
Hän olisi voinut olla sankarina nuoren ladyn novellissa.

Vasta kun he Londonissa erosivat toisistaan ilmoitti Kenelm enemmän
sisällistä hengen elämää, enemmän ulkonaista liikutusta, kuin yksi
hänen heraldisista toutaimistaan, joka mieltää elämänsä kulkemalla
aallottoman lammen pohjasta pintaan.

"Jos olen teitä oikein käsittänyt, Tom, niin tapahtui koko tämä muutos
teissä, tämä parantuminen kalvaavasta tuskasta, joka teki teidän
sydämenne vapaaksi maailman toimille ja kodin rauhalle, sinä iltana,
jolloin näitte hänen, jonka kasvot siihen saakka alinomaa olivat teidän
mielessänne olleet, toisen miehen onnellisena vaimona; ja kun te näitte
hänen, niin joko hänen kasvonsa olivat muuttuneet, tai muuttui teidän
sydämenne."

"Aivan oikein. Minä voisin lausua sitä toisin, mutta asia on sama."

"Jumala siunatkoon teitä, Tom; siunatkoon teitä teidän toimissanne ja
teidän kodissanne," sanoi Kenelm ja puristi ystävänsä kättä sen vaunun
ovella, joka oli vievä kylän raa'an tappelijan rakkauteen ja hyvään
asemaan yhteiskunnassa.



KYMMENES LUKU.


On talvi-ilta Moleswichissa. Vallan toisenlainen auringon-lasku kuin
talvipäivänä Neapelissa. On hyvin kylmä ilma. Lunta on vähän satanut ja
sitä on seurannut pakkanen: katuja peittää ohut, valkoinen peite.
Kenelm Chillingly tuli jalkaisin kaupunkiin, mutta hänellä ei nyt ollut
matkalaukkua selässä. Kulkiessansa valtakatua, pysähtyi hän Will
Somersin oven edustalla. Puoti oli suljettu. Ei, hän ei tahtonut
pysähtyä kysymään uutisia. Hän tahtoi mennä rohkeasti ja suoraa tietä
Grasmereen. Hän tahtoi äkki-arvaamatta tulla sinne. Kuta pikemmin hän
voisi viedä Tomin kokemuksen mukaansa kotia, sitä parempi. Hän oli
opettanut sydäntänsä luottamaan tähän kokemukseen ja se teki hänen
askeleensa yhtä ponteviksi kuin ennen. Hänen uljas ryhtinsä ja tyynet
kasvonsa ilmoittivat taas entistä ylpeää välinpitämättömyyttä, joka
pysyy kaukana niiden kiihkoisista liikutuksista ja vähäpätöisyyksistä,
joita sen filosofiia säälii ja vihaa.

"Ha! ha!" nauroi hän, joka niinkuin Swift ei milloinkaan ääneen
nauranut ja usein nauroi kuulumattomasti. "Ha! ha! minä karkoitan
suruni aaveen. Se ei tule kiusaamaan minua milloinkaan enää. Kun tuo
huima olento, jonka rakkaus olisi voinut rikokseen saattaa, kun hän
kohta parantui rakkaudesta sen kautta että hän kerta kävi sen kodissa,
jonka kasvot hänen mielestään olivat muuttuneet, kuinka paljon enemmän
minun sitten tulisi päästä ilman arpea! Minä, Chillinglyjen perillinen!
Minä, Miversin sukulainen! Minä, Welbyn oppilas! Minä -- minä, Kenelm
Chillingly, olisin siis -- siis --." Tässä tuli, juuri tämän
kerskaavaisen monologin kestäessä, tuo hyvin tunnettu joki äkkiä
kohisten esiin, kimeltäen ja liristen talvisen kuun valossa. Kenelm
Chillingly pysähtyi, peitti kasvonsa käsillään ja purskahti suureen
itkuun.

Hän tointui vähitellen jälleen, astui polkua myöten eteenpäin, mutta
joka askeleelta haamoitti Lilyn muoto hänen silmäinsä edessä.

Hän tuli Grasmeren puutarhan portille, aukaisi sen ja astui sisään.
Silloin tuli mies, joka hiukan kosketti lakkiansa ja ryntäsi hänen
ohitsensa -- se oli kylän postimies. Kenelm vetäysi takaisin,
antaakseen miehen mennä ohitse, ja silloin hän syrjästä näki valaistut
ikkunat, jotka antoivat pihalle päin -- hauskan salin ikkunat, jossa
hän ensi kerran oli kuullut Lilyn puhuvan holhojastansa.

Postimies antoi kirjeet ja palasi puutarhan portille; sillä välin
Kenelm yhä seisoi samalla paikalla miettiväisesti katsellen valaistuja
ikkunoita. Hän meni nyt pitkin pientaretta lähelle valoa, jupisten
itsekseen: "Minä katselen ensin häntä ja hänen onneansa, sitten koputan
ovea ja sanon: 'Hyvää iltaa, Mrs Melville'."

Kenelm hiipi nyt nurmikon yli, asettui seinän nurkkaan ja katseli
ikkunasta sisään.

Melville istui yksin uunin ääressä yötakki yllä ja tohvelit jalassa.
Hänen koiransa makasi laiskana uunin edessä olevalla matolla. Esineet
huoneessa, joka oli hänen kadonneen onnensa näyttämö, astuivat
yksitellen esiin hiljaisuudessa: hienosti maalatut seinät; pieni
kirjahylly, jonka ylimmällä hyllyllä oli pieniä naisen korvakaluja;
soitto, joka oli vanhalla paikallaan. Lilyn oma pieni tuoli, _se_ ei
ollut entisellä paikallaan, vaan oli sysätty nurkkaan, ikäänkuin sitä
ei enää tarvittaisi. Melville luki kirjettä, epäilemättä yksi
postimiehen tuomista. Sisältö oli varmaankin hauskaa, sillä hänen
kauniit kasvonsa loistivat kummallisesti, kun hän luki. Sitten hän
äkkiä nousi ja soitti kelloa.

Somasti puettu palvelustyttö astui sisään -- hän oli vallan outo.
Melville antoi hänelle lyhyen käskyn. "Hän on saanut iloisia uutisia,"
ajatteli Kenelm. "Hän on lähettänyt vaimoansa hakemaan, että hän voisi
ottaa osaa hänen iloonsa." Samassa ovi aukeni ja sisään astui, ei Lily,
vaan Mrs Cameron.

Hän oli muuttunut. Hänen sävynsä ja liikkeensä olivat tyynet kuin
ennenkin, mutta ne ilmoittivat enemmän väsymystä. Hänen hiuksensa
olivat käyneet harmaiksi. Melville seisoi pöydän vieressä, kun Mrs
Cameron läheni häntä. Hän antoi hänelle kirjeen iloisesti,
tyytyväisesti hymyillen ja katseli hänen olkapäänsä yli, kun hän sitä
luki, ja osoitti sormellansa muutamia riviä, joita hänen tuli
suuremmalla huomiolla lukea.

Kun Mrs Cameron oli päättänyt lukemisen, osoittivat hänen kasvonsa yhtä
suurta iloa kuin Melvillen. He puristivat sydämellisesti toinen
toistensa käsiä, ikäänkuin onnitellen toisiansa. "Ah," ajatteli Kenelm,
"kirje on Lilyltä. Hän on ulkomailla. Kenties se ilmoittaa pienokaisen
syntymistä."

Samassa tuli Blanche, joka ei ennen ollut näkyvissä ollut, pöydän alta
esiin, ja kun Melville taas istui tulen ääreen, hyppäsi se hänen
syliinsä. Melvillen kasvojen sävy muuttui; hän päästi hiljaisen huudon.
Mrs Cameron otti eläimen hänen sylistään, silitti hiljaa sen selkää,
kantoi sen huoneen läpi ja pani sen ulkopuolelle ovea. Sitten hän istui
taiteilijan viereen, laski kätensä hänen käteensä, ja he puhelivat
hiljaa kunnas Melvillen kasvot jälleen kirkastuivat ja hän taas otti
kirjeen esille.

Moniaita minuutteja myöhemmin tuli palvelustyttö sisään tuoden
teekeittimen ja kupit; asetettuansa ne pöydälle meni hän ikkunan luo.
Kenelm vetäysi varjoon, piika sulki ikkunanluukut ja laski akuttimet
alas -- tuo hiljaisen kodin mukavuus katosi katsojan näkyvistä.

Kenelm oli hyvin ihmeissään. Mihin oli Lily joutunut? Oliko hän todella
poissa kotoa? Oliko se ehkä oikein arvattu että kirje, joka nähtävästi
oli Melvilleä ilahuttanut, oli Lilyltä, tahi oliko se mahdollista --
tässä valtasi häntä niin iloinen ajatus, että hän ei voinut hengittää
-- oliko se mahdollista että Lily ei ollutkaan mennyt holhojansa kanssa
naimiseen; oliko hän löytänyt kodin muualla -- ja oli vapaa? Kenelm
meni pihan alapuolelle, rannalle päin, voidaksensa paremmin katsella
sitä osaa tuosta säännöttömästä rakennuksesta, jossa Lilyn makuusuoja
ennen oli ollut ja hänen oma -- oma huoneensa. Siellä oli vallan pimeä;
luukut olivat suljetut. Se paikka, jossa tuo lapsellinen tyttö oli enin
lapsellisia haaveitansa uneksinut, hoitaessansa ja kesyttäissänsä
hunajan juojat, joiden tarkoitus oli tulla haltiattareiksi, tämä heikko
asunto ei ollut suljettu tuulilla ja lumella; sen ovet olivat auki;
hienossa ristikossa oli isot reijät; sen kauniista akuttimista oli
ainoastaan muutamia jäännöksiä siellä täällä; ja tyhjälle laattialle
loi kuu kylmän ja aaveenkaltaisen valonsa. Ei mitään tirinää kuulunut
pienestä suihkulähteestä; sen vesisäiliö oli rikki; se vähä vesi, mikä
siinä oli, oli jäätynyt. Kaikista niistä kauniista perhosista, joita
Lily luuli voivansa kesyttää, ei ollut yhtäkään jäljellä. Oi! oli
siellä kuitenkin yksi, mutta luultavasti se ei ollut entisen perheen
jäseniä; se oli muukalainen, joka kukaties oli hiipinyt sinne
saadakseen suojaa talven ensi tuulelta ja oli nyt nurkassa siivet
riipassa -- nukuksissa, ei kuolleena. Mutta Kenelm ei sitä nähnyt; hän
huomasi vaan paikan yleisen yksinäisyyden.

"Se on vallan luonnollista," ajatteli hän. "Lily on kasvanut
tuommoisista pienistä lapsellisuuksista. Vaimo ei voi lapseksi jäädä.
Mutta jos hän olisi ollut minun..." Se ajatus tukehdutti senkin, jonka
hän aikoi itselleen sanoa. Hän kääntyi pois, pysähtyi hetkeksi ison
halavan lehdittömien oksien alle, jotka vieläkin riippuivat vedessä, ja
meni sitten kärsimättömin askelin takaisin puutarhan portille.

"Ei -- ei. Nyt en voi mennä tuohon huoneesen Mrs Melvilleä kysymään. On
vaikea kyllä viipyä yhden yön vanhalla paikalla. Minä palaan
kaupunkiin. Minä menen Jessien luo ja siellä saan tietää onko Lily
todella onnellinen."

Hän astui polkua myöten joen rantaa pitkin; yö kävi yhä kylmemmäksi,
mutta myöskin yhä valoisammaksi ja kuu kohosi hiljaa korkeammalle
taivaalla. Kenelm oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että kun hän tuli
sille paikalle, jossa polku jakautuu kahdelle haaralle, niin hän ei
mennytkään suoraan kaupunkiin vievää polkua myöten. Hänen askeleensa,
jotka tietysti noudattivat hänen ajatuksiensa juoksua, veivät häntä
sille polulle, joka oli yhteydessä hänen ajatuksiensa esineen kanssa.
Hän huomasi olevansa hautausmaalla ja vastapäätä vanhaa rappeutunutta
hautaa, jossa oli tuo kulunut kirjoitus.

"Oi! lapsi -- lapsi!" jupisi hän melkein ääneen, "kuinka paljon
naisellista hellyyttä ja syvyyttä sinussa oli! Kuinka suurella
rakkaudella entisyyteen sinä panit kukkiasi sille haudalle, jolle sinä
loit runoilijan historian, naisen sydämen selittämänä, aavistamatta
että kiven alla lepäsi sankari sinun omasta langenneesta suvustasi."

Hän meni ebenholtsipuiden suojaan, joiden lehtiä ei mikään talven tuuli
voi hajoittaa, ja pysähtyi rappeutuneen haudan viereen -- sen kivellä
ei ollut yhtään kukkaa, ainoastaan lunta sen juurella -- lunta oli
jokaisen hautakummun juurella. Liikkumattomana kohosi suippuinen
kirkontorni kylmään ilmaan, ja yhä korkeammalle nousi ijäti liikkuva
kuu taivaalla. Sen ympärillä ja alapuolella ja yläpuolella olivat
tähdet, joita ei mikään tiede voi lukea; mutta yhtä vaikeat lukea ovat
ne ajatukset, halut, toiveet, jotka lyhyemmässä ajassa kuin talviyössä
voivat kulkea ihmissielun äärettömän syvyyden läpi.

Götiläiseltä haudalta Kenelm katseli hautausmaan yli, hakien silmillään
lapsen hautaa, jota Lilyn hurskas huolen-pito oli kukilla kaunistanut.
Niin, tuolla näkyi vielä jotain kirjavaa; oliko mahdollista että siellä
oli kukkia näin kovassa talvipakkasessa -- kuu on niin pettäväinen, se
hopeilee muratin lehtiä niin että ne näyttävät jasminin lehdiltä.

Hän meni valkoisen hautakummun tykö. Hänen näkönsä oli häntä pettänyt;
ei yhtään kalpeaa kukkaa, ei murattia sen reunalla -- ainoastaan mustaa
multaa, kuihtuneita varsia ja lumihiuteita.

"Ja kuitenkin sanoi hän minulle," jupisi Kenelm suruisesti, "että hän
ei milloinkaan ole lupausta rikkonut; hän oli tehnyt lupauksen
kuolevalle lapselle. Ah! hän on liian onnellinen nyt voidaksensa
ajatella kuolleita."

Näin puhuessaan aikoi hän juuri kääntyä ja lähteä kaupunkiin päin, kun
hän aivan lapsen haudan vieressä näki toisen haudan. Tämän jälkimäisen
ympärillä kasvoi murattia, pieniä laakeripuita, ja neljässä kulmassa
jouluruusuja; haudalla oli valkoinen kivi, jonka terävät laidat
selvästi kuvastuivat kirkkaaseen ilmaan; ja kiveen oli hiljan
kirjoitettu seuraavat kirjaimet:

               L. M:n
             muistoksi.
          17 vuoden vanha.

  Kuoli 29 p. Lokakuuta vuonna 18--.

  Tämän kiven pystytti sille haudalle, joka kätkee hänen
    kuolevaiset jäännöksensä, yhtä synnittömän lapsen
      rinnalla, ne, jotka enin häntä surevat
        ja kaipaavat.

          ISABEL CAMERON,
          WALTER MELVILLE.

  "Sallikaat lasten tulla minun tyköni."



YHDESTOISTA LUKU.


Seuraavana aamuna näki Mr Ewlyn, kun hän puutarhastansa lähti
Moleswichin kaupunkiin päin, ihmisen makaavan hautausmaalla ja
levottomasti, mutta hyvin hiljaa liikuttavan jäseniänsä, ikäänkuin
äkkinäinen väristys olisi häntä vaivannut; hän kuuli tämän lausuvan
katkonaisia sanoja, tuskin kuultavia, ikäänkuin valitus, jota ihminen
turhaan koettaa tukehduttaa.

Pappi riensi paikalle. Mies makasi suinpäin eräällä hautakummulla; hän
ei ollut kuollut, eikä nukkunutkaan.

"Poika poloinen! hän on juovuksissa, luullakseni," ajatteli hyvä
pastori; ja koska hän enemmän sääli hairahdusta kuin surua, niin hän
puhutteli luultua syntistä hyvin lempeällä äänellä -- koettaen nostaa
häntä maasta ylös -- ja ystävällisillä sanoilla.

Silloin mies nosti päätänsä pään-alukselta hautakummulla, katseli
haaveksivasti ympärilleen harmaassa aamu-ilmassa ja nousi hiljaa ja
hitaasti seisaalleen.

Pastori hämmästyi; hän tunsi nuo kasvot, jonka omistajan hän viimeksi
oli nähnyt terveyden ja voiman kukoistuksessa. Mutta kasvojen sävy oli
muuttunut -- hyvin muuttunut: niiden entinen kirkkaus, joka oli samalla
totinen ja lempeä, oli kadonnut, ja raskaat silmäluomet ja vapisevat
huulet ilmoittivat tuskaa.

"Mr Chillingly -- te! Onko se mahdollista?"

"Varus, Varus," huudahti Kenelm kiihkoisesti, "mihin olet legionini
vienyt?"

Kun Kenelmin vanha ystävä kuuli lausuttavan tämän Augustuksen tutun
tervehdyksen hänen onnettomalle kenraalilleen, hämmästyi hän. Oliko
hänen nuori ystävänsä joutunut mielenvikaan -- kukaties liiallisesta
lukemisesta?

Hän rauhoitettiin kuitenkin pian; Kenelmin kasvot kävivät jälleen
tyveniksi, vaikka se oli kolkko tyyneys, talvipäivän tyyneyden
kaltainen.

"Suokaa anteeksi, Mr Ewlyn; minä en ole vielä aivan vapautunut
kummallisesta unesta. Minä näin unta että olin pahemmassa pulassa kuin
Augustus; hän ei kadottanut maailmaa, kun ne legionit hävisivät
hautaan, jotka hän oli toiselle uskonut."

Tässä Kenelm tarttui pastorin käsivarteen -- johon hän hyvin raskaasti
nojasi -- ja vei hänen mukaansa hautausmaalta sille aukealle paikalle,
missä molemmat tiet yhtyivät.

"Mutta kuinka pitkä aika on siitä kuin te Moleswichiin palasitte?"
kysyi Ewlyn; "ja mistä syystä te valitsitte näin kostean vuoteen
aamu-uinahdukseenne?"

"Talvipakkanen hiipi suoniini kun seisoin hautausmaalla, ja minä olin
hyvin väsynyt; en ollut ensinkään nukkunut yöllä. Älkää antako minun
viivytellä teitä; minä menen Grasmereen. Eräästä hautakirjoituksesta
näen että on enemmän kuin vuosi siitä kuin Mr Melvilleltä vaimo kuoli."

"Vaimo? Ei hän ole milloinkaan naimisissa ollut."

"Mitä?" huudahti Kenelm. "Kenenkä hautakivi on tuo, jossa on kirjaimet
L. M.?"

"Oi! se on Lily-raukkamme."

"Ja hän kuoli naimatonna?"

Kenelm katsoi ylöspäin tätä sanoessaan ja aurinko loisti harmaan
aamu-sumun läpi. "Minä voin siis saada sinut omakseni kun jälleen
tapaamme toinen toisemme," ajatteli hän itsekseen.

"Naimatonna -- niin," jatkoi pappi. "Mutta hän oli kihloissa holhojansa
kanssa; he olisivat menneet naimisiin syksyllä, kun Melville tulisi
takaisin Rheinin seuduilta. Hän lähti sinne maalaamaan sitä isoa
kuvaansa, joka nyt on niin mainio -- 'Roland, yksinäinen ritari, joka
katsele luostarin ristikkoa kohti, nähdäksensä pyhää nunnaa
vilahdukselta.' Melville oli tuskin ehtinyt lähteä ennenkuin sen taudin
oireet alkoivat ilmaantua, joka tuli niin turmiolliseksi Lily raukalle;
lääkärintaito ei voinut sille mitään -- hän heikontui heikontumistaan
hyvin äkkiä. Hän olikin aina hyvin heikko, mutta ei kukaan ollut
hänessä huomannut keuhkotaudin oireita. Melville palasi vasta pari
päivää ennen hänen kuolemaansa. Rakas, lapsellinen Lily! Kuinka me
kaikki häntä surimme! -- eikä vähimmin köyhät, jotka uskoivat hänen
haltiatar-voimaansa."

"Ja kaikkein vähin, nähtävästi, se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä
naimisiin."

"Hänkö? -- Melville? Kuinka voitte niin pahaa hänestä ajatella? Hänen
surunsa oli syvä -- katkera -- jonkun ajan."

"Ajan! minkä ajan?" mutisi Kenelm, mutta niin matalalla äänellä, että
pastori ei sitä kuullut.

He kulkivat ääneti eteenpäin. Mr Ewlyn jatkoi:

"Te huomaatte varmaankin Lilyn haudalla kirjoituksen: 'Sallikaat lasten
tulla minun tyköni?' Hän määräsi sen itse päivää ennen kuin hän kuoli.
Minä olin silloin hänen luonansa, minä olin siellä loppuun saakka."

"Olitteko siellä -- olitteko siellä -- silloin kun -- silloin kun hän
kuoli? Hyvästi Mr Ewlyn; ne olemme jo puutarhan portin näkyvillä. Ja --
suokaa anteeksi -- minä tahtoisin tavata Mr Melvillen yksinään."

"No hyvästi sitten! mutta ettekö tahdo tulla meidän vieraaksemme, jos
aiotte viipyä jonkun ajan naapuristossa? Meillä on huone teitä varten."

"Kiitoksia paljon; mutta minä palaan Londoniin tunnin kuluttua.
Odottakaas hetkinen. Te olitte hänen tykönänsä hänen viimeisellä
hetkellään. Kuoliko hän tyytyväisellä mielellä?"

"Tyytyväisellä! se on tuskin sopiva sana. Se hymyily, joka jäi hänen
huulillensa, ei ollut inhimillisen tyytyväisyyden vaikuttama; se oli
taivaallisen ilon hymyily."



KAHDESTOISTA LUKU.


"Kyllä, sir, Mr Melville on kotona, atelierissaan."

Kenelm seurasi piikaa porstuan läpi huoneesen, joka ei vielä ollut
rakennettu silloin, kun Kenelm viimein oli tässä talossa käynyt:
taiteilija, joka Lilyn kuoleman jälkeen muutti asumaan Grasmereen, oli
rakennuttanut sen sille autiolle paikalle, jossa Lily oli häkissä
pitänyt "ristimättömäin lasten sielut."

Se oli korkea huone, jossa oli yksi ikkuna pohjaiseen päin; seinällä
oli joukko maalauksia ja suunnitelmia; vanhanaikaisia roikeloisia
huonekaluja ja kallisarvoisia italialaisia silkkikankaita oli hujan
hajan ilman järjestystä huoneessa; etäällä staffliilla oli iso peitetty
kuva; toinen yhtä iso, keskieräinen, jonka edessä maalaaja seisoi. Hän
kääntyi äkkiä, kun Kenelm ilmoituttamatta astui sisään, pani pensselin
ja palletin kädestänsä, riensi innokkaasti häntä vastaan, tarttui hänen
käteensä, nojasi päätänsä Kenelmin olkapäätä vasten ja sanoi syvää
liikutusta ilmoittavalla äänellä:

"Mikä suru, mikä murhe siitä kuin erosimme!"

"Minä tiedän sen; minä olen nähnyt hänen hautansa. Älkäämme puhuko
siitä. Mikä hyöty siitä on että turhaan uudestaan herättää teidän
suruanne? Niin -- niin -- teidän hartaat toiveenne ovat tulleet
täytetyiksi -- maailma on vihdoin viimein tunnustanut teidän ansionne
oikeiksi. Minä kuulin Ewlyniltä että olette maalannut varsin kuuluisan
kuvan."

Kenelm oli puhuessansa istunut. Maalaaja seisoi vielä surullisessa
asennossa keskellä laattiaa ja vei pari kertaa kätensä kyyneleisille
silmilleen ennenkuin hän vastasi: "Niin, mutta odottakaas hiukan,
älkää vielä maineesta puhuko. Säälikää minua, tämä äkkinäinen
jälleentapaaminen on minulta voiman vienyt."

Taiteilija istui hänkin vanhalle madonpanemalle götiläiselle arkulle ja
kurtisti ja repi rikki kulta- tai hopea-langat kalliissa ja kuluneessa
silkkikankaassa, joka oli heitetty kalliille ja madonpanemalle
kirstulle.

Kenelm katseli taiteilijaa, ja hänen huulensa, joilla ennen näkyi
teeskennelty ylönkatse, puristettiin nyt yhteen. Melvillen taistelussa
koettaa salata liikutustansa näki voimakas mies toisen voimakkaan
miehen -- näki, ja ihmetteli ainoastaan, ihmetteli kuinka sellainen
mies, jonka vaimoksi Lily oli luvannut ruveta, voi näin pian Lilyn
kuoleman jälkeen maalata kuvia ja välittää siitä kiitoksesta, jota
annettiin kangaskyynärälle.

Muutaman minuutin kuluttua alkoi Melville taas kanssapuhetta -- ja
osoitti niin vähän huomiota Lilyä kohtaan, kuin hän ei milloinkaan
olisi ollut olemassakaan. "Niin, viimeinen maalaukseni on todella
kiitosta saanut, se on täydellisesti palkinnut minua, vaikka myöhään,
kaikesta katkeruudesta ennen turhaan taistelemissa otteluissa, kaikesta
kärsimästäni vääryydestä, tuskasta, jota ainoastaan taiteilija tuntee,
kun kelvottomia kilpailijoita pidetään häntä etevimpinä.

    "'On viholliset herkät moittimaan
    Ja ystävät ei kiittää uskalla.'

"Se on totta että minulla on vielä paljon voitettavaa, klickit
koettavat vielä minua vahingoittaa, mutta minun ja klickin välillä on
kuitenkin yleisön jättiläismuoto, ja arvostelijat, jotka ovat klickejä
etevämmät, ovat myöntäneet minulle vieläkin korkeamman arvon kuin
yleisö vielä antaa. Ah! Mr Chillingly, te ette pidä itseänne
arvostelijana maalauksiin nähden, mutta, suokaa anteeksi, lukekaa tämä
kirje. Minä sain sen eilen illalla etevimmältä taiteeni tuntijalta,
mikä löytyy Englannissa, kenties koko Europassa."

Melville otti takkinsa syrjätaskusta kirjeen ja antoi sen Kenelmille.
Kenelm luki sitä haluttomasti, ja rupesi yhä enemmän ylönkatsomaan
taiteilijaa, joka turhamielisyyden tyydyttämisessä sai lohdutusta
rakkaan olennon kadottamisesta. Mutta vaikka hän lukikin kirjettä
välinpitämättömyydellä, vaikutti kuitenkin sen sisällön suora ja
innokas ihastus häneen, ja allekirjoitetun nimen etevä auktoriteeti oli
kieltämätön.

Kirje oli kirjoitettu sen johdosta että Melville hiljan oli valittu
kuninkaallisen akademian jäseneksi erään etevän taideniekan sijaan,
jonka kuoleman kautta oli jäänyt avonainen paikka akademiaan. Hän antoi
kirjeen takaisin Melvillelle ja sanoi: "Tämä on se kirje, jota minä
näin teidän lukevan eilen illalla, kun kurkistin teidän ikkunastanne
sisään. Sellaiselle miehelle, joka panee arvoa muiden ihmisten
mielipiteesen, on tämä kirje hyvin imarteleva; ja sille maalaajalle,
joka rahoista välittää, on hyvin hauska tietää kuinka monella guinealla
joka tuuma hänen kankaassansa peitetään." Kenelm ei enää voinut hillitä
vihaansa, ylönkatsettansa ja tuskaansa, vaan purskahti sanomaan: "Mies,
mies, jonka minä kerran otin opettajaksi inhimilliseen elämään katsoen,
opettajaksi lämmittämään, valaisemaan ja innostuttamaan minua omasta
välinpitämättömyydestäni, uneilemisestani ja kylmäkiskoisuudestani!
eikö se ainoa nainen, jonka valitsit tästä liiaksi kansoitetusta
maailmasta tulemaan luuksi sinun luustasi ja lihaksi sinun lihastasi,
ainaiseksi ole maan päältä kadonnut -- eikö vähää enemmän kuin vuosi
sitten hänen äänensä ole vaiennut, hänen sydämensä herennyt
tykyttämästä? Mutta kuinka vähäpätöinen sellainen suru on sinun
elämällesi verrattuna sen kiitoksen arvoon, joka turhamielisyyttäsi
mairittelee!"

Taiteilija nousi seisoalleen suutuksissaan. Mutta vihan puna katosi
hänen poskiltaan, kun hän katseli soimaajansa kasvoja. Hän meni hänen
luoksensa ja aikoi tarttua hänen käteensä, mutta Kenelm sieppasi
ylönkatseella kätensä pois.

"Ystävä-raukka," sanoi Melville suruisesti ja lempeästi, "minä en
uskonut että te niin hartaasti häntä rakastitte. Suokaa minulle
anteeksi!" Hän nosti tuolin lähelle Kenelmin tuolia ja vähän aikaa
vaiti oltuansa sanoi hän totisella äänellä: "Minä en ole niin tunnoton,
enkä niin välinpitämätön suruuni nähden kuin te luulette. Mutta
muistakaa että te nyt vasta olette saanut tietää että hän on kuollut,
te kärsitte nyt surun ensimmäistä tuskaa. Minulla on ollut enemmän kuin
vuosi oppiakseni vähitellen nöyrtymään Jumalan tahdon alle. Kuunnelkaa
minua ja koettakaa rauhoittua. Minä olen monta vuotta vanhempi teitä,
minun pitäisi paremmin tuntea ne ehdot, joilla elämää voi ylläpitää.
Elämä on monipuolinen, luonnollinen, eikä kauan salli yhden ainoan
intohimon itseänsä hallita tai, täydessä voimassa ollessaan, yhden
ainoan surun itseään kalvata. Katselkaa sukumme suurta joukkoa, joka
harjoittaa erilaisia ammatteja, toiset alhaisempia, toiset ylhäisempiä,
ja jotka toimittavat maailman työtä -- voitteko täydellä syyllä
halveksia köyhää pikkukauppiasta tai mainiota valtiomiestä
tunnottomina, kun kauppias avaa puotinsa tai valtiomies tulee
virkahuoneesensa kukatiesi muutamia päiviä sen jälkeen kuin joku
hänelle mitä rakkahin henkilö on kuollut? Mutta minussa, taiteen
harjoittajassa, minussa näette ainoastaan tyydytetyn turhuuden
heikkoutta, kun se toivo minua ilahuttaa, että taiteeni tulee
voittamaan ja että isänmaani on paneva minun nimeni niiden
nimiluetteloon, jotka ovat sen mainetta edistäneet; missä ja milloin on
löytynyt taiteilijaa, jolle ei tämä toivo ole ollut tukena hänen
yksityisessä elämässään, taudissa, suruissa, joita hänen täytyy jakaa
sukunsa kanssa? Tämä toivo ei myöskään ole naisellisen turhamaisuuden
herättämä, tai kiitoksen halun vaikuttama, se on samaa laatua kuin
mainehikkaat palvelukset isänmaallemme, kansallemme, jälkeläisillemme.
Taiteemme ei voi päästä voitolle, nimemme ei voi elää, jos emme toimita
mitään, jonka tarkoitus on kaunistaa tai jalostuttaa sitä maailmaa,
jossa me vastaanotamme yhteisen työn ja surun perinnön siitä
luodaksemme tuleville suvuille virkistystä ja iloa."

Taiteilijan näin puhuessa loi Kenelm hänen kasvoihinsa kyynelten
vallassa olevat silmänsä. Ja kasvot, jotka leimuelivat, kun taideniekka
koetti puolustaa itseänsä nuoren miehen katkeraa syytöstä vastaan,
kävivät varsin lempeän näköisiksi tämän jalon puolustuspuheen
loppupuolella.

"Kyllä," sanoi Kenelm ja nousi istualta. "Teidän puheessanne on paljon
totta. Minä kyllä käsitän sitä että taiteilija, runoilija vetäytyy pois
tästä maailmasta, kun kaikki siinä on kuolemaa ja talvea, ja menee
siihen maailmaan, jonka hän oman mielensä mukaan luopi ja koristaa
kesän väreillä. Minä myöskin käsitän kuinka se mies, jonka elämä
on ankarasti sidottu kauppiaan ammattiin tahi valtiomiehen
velvollisuuksiin, pakoitetaan tavan voimasta kauas niin lyhyestä
lepopaikasta, kuin hauta on. Mutta minä en ole runoilija, enkä
taiteilija, enkä kauppias, enkä valtiomies; minulla ei ole mitään
ammattia, minun elämäni ei ole sidottu sellaisiin velvollisuuksiin.
Hyvästi!"

"Odottakaa hetkinen. Kysykää itseltänne, ei nyt, mutta myöhemmin, voiko
sallia minkään olennon liikkua avaruudessa toisista olennoista
irroitettuna monaadina. Sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tarttua
johonkin ja alistua tottelemaan luonnon lakeja ja edesvastausta Jumalan
edessä."



KOLMASTOISTA LUKU.


Kenelm kulki yksin allapäin takaisin aution kukattoman puutarhan läpi,
kun hän portin toiselle puolelle tultuansa tunsi jonkun hiljaa
koskettavan hänen käsivarttansa. Hän katsoi ylös ja näki Mrs Cameronin.
"Minä näin teidät ikkunastani," sanoi hän, "kun tulitte tänne ja olen
odottanut teitä täällä. Minä tahtoisin puhua kahden kesken teidän
kanssanne. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne vähän matkaa."

Kenelm nyykäytti myöntäväisesti päätänsä, mutta ei vastannut mitään.

He olivat huvilan ja hautausmaan puolivälillä, kun Mrs Cameron jatkoi
sukkelasti ja liikutetulla äänellä:

"Minun mieltäni painaa raskas paino; sen ei pitäisi olla oman tunnon
vaiva. Minä tein parhaimman ymmärrykseni mukaan. Mutta oi, Mr
Chillingly, jos minä erehdyin -- jos tuomitsin teitä väärin, sanokaa
ainakin että annatte minulle anteeksi." Hän tarttui Kenelmin käteen ja
puristi sitä kovasti. Kenelm jupisi muutamia sanoja kuulumattomalla
äänellä -- jonkinmoinen kauhistavainen tylsyys oli seurannut tuota
kovaa tuskaa. Mrs Cameron pitkitti:

"Te ette olisi voinut mennä naimisiin Lilyn kanssa -- te tiedätte,
ett'ette olisi voinut sitä tehdä. Hänen syntyperäänsä ei olisi voitu
pitää salassa teidän vanhemmiltanne. He eivät olisi antaneet
suostumustaan teidän naimiseenne; ja vaikka olisittekin, ilman heidän
suostumustansa ja tästä salaisuudesta huolimatta, tahtoneet hänen naida
-- vaikka hän olisi tullut teidän --."

"Eikö hän silloin vielä eläisi?" huudahti Kenelm kiivaasti.

"Ei -- ei; salaisuus olisi tullut ilmi. Julma maailma olisi sen
keksinyt: se olisi hänen korviinsa tullut. Häpeä siitä olisi hänen
kuolettanut. Kuinka katkera hänen lyhyt elämänsä silloin olisi ollut!
Niin kuin se nyt on, erosi hän täältä -- tyytyväisenä ja onnellisena.
Mutta minä myönnän etten häntä ymmärtänyt, en voinut häntä ymmärtää; en
voinut aavistaa että hän niin hartaasti teitä rakasti. Minä luulin että
hän, opittuansa omaa sydäntänsä tuntemaan, tulisi huomaamaan että
rakkaus hänen holhojaansa oli sen voimallisin tunne. Hän suostui,
nähtävästi ilman vaikeutta, rupeamaan holhojansa vaimoksi; hän näytti
aina häntä rakastavan, ja mikä tyttö ei sitä olisi tehnyt? Mutta minä
olin erehtynyt -- pettynyt. Siitä päivästä, kuin te viimeisen kerran
hänen näitte, alkoi hän kuihtua; mutta Walter lähti moniaita päiviä
myöhemmin pois, ja minä luulin että hän ikävöi häntä. Hän ei
milloinkaan minulle myöntänyt että hän rakasti teitä -- ei milloinkaan
ennenkuin oli liian myöhäistä -- liian myöhäistä -- juuri kun minun
surullinen kirjeeni kehoitti Walteria tulemaan takaisin, ainoastaan
kolme päivää ennenkuin hän kuoli. Jos olisin sitä tiennyt silloin kun
vielä oli parantumisen toivoa, niin olisin kirjoittanut teille, vaikka
esteet teidän naimiseenne hänen kanssansa olivat samat kuin ennen. Oi,
minä rukoilen teitä vielä kerta, sanokaa että annatte minulle anteeksi,
jos minä väärin tein. Hän antoi minulle anteeksi ja suuteli minua
hellästi. Ettekö tekin anna minulle anteeksi? Hän toivoi sitä."

"Toivoiko hän? uskotteko että minä voisin olla täyttämättä hänen
toivoansa? Minä en tiedä onko mitään anteeksi antamista. Jos minulla
on, kuinka en antaisi anteeksi sille, joka häntä rakasti? Jumala
lohduttakoon meitä molempia."

Tässä hän kumartui ja suuteli Mrs Cameronia otsalle. Vaimo-parka pani
käsivartensa kiitollisuudella ja rakkaudella hänen kaulansa ympäri ja
purskahti itkuun.

Kun hän oli rauhoittunut, sanoi hän Kenelmille:

"Ja nyt minä keveämmällä mielellä voin toimittaa Lilyn minulle uskomaa
tehtävää. Mutta lupaatteko minulle yhden asian ennenkuin siihen ryhdyn?
Älkää milloinkaan Melvillelle kertoko kuinka hellästi Lily teitä
rakasti. Lily itse pelkäsi niin että hän saisi siitä aavistusta. Ja jos
Melville tietäisi että se ajatus, että hänen piti mennä naimiseen
Melvillen kanssa, oli syynä hänen kuolemaansa, niin hän ei enää
milloinkaan vetäisi suutaan nauruun."

"Te ette pyytäisi tällaista lupausta minulta, jos voisitte aavistaa
kuinka pyhänä minä pidän tämän salaisuuden, jonka minulle uskotte.
Tämän kautta hauta muuttuu alttariksi. Meidän häämme ovat lykätyt
ajaksi."

Mrs Cameron antoi Kenelmin käteen kirjeen ja sanoi: "Hän antoi sen
minulle päivää ennenkuin hän kuoli."

Sitten riensi hän nopein, horjuvin askelin takaisin huvilaansa. Hän
ymmärsi nyt Kenelmin kylläksi tietääksensä että hänen täytyi olla yksin
kuolleen kanssa, kun hän avasi tämän kirjeen.

On oikein ihmeellistä että tarvitsemme niin vähän tietoa toinen
toisemme kotioloista voidaksemme rakastua. Kenelm ei ollut milloinkaan
Lilyn käsi-alaa nähnyt. Ja hän katseli nyt jonkinlaisella pelvolla
kirjeen päällekirjoitusta. Se oli tuntematon käsi-ala, joka tuli hänen
luokseen tuntemattomasta maailmasta -- hieno, epävakainen käsi-ala --
ei aika-ihmisen, mutta ei lapsenkaan, jolla vielä on pitkä aika elää.

Hän käänteli kirjettä kääntelemistään -- ei kärsimättömästi niinkuin
rakastaja tekee, jonka sydän sykkii lähenevien askeleiden kuuluessa,
vaan hitaasti, epääväisesti. Hän ei tahtonut sinettiä särkeä.

Hän oli nyt vallan lähellä hautausmaata. Missäpä hän olisi voinut lukea
ensimmäisen kirjeen minkä hän eläissään sai häneltä -- ainoan, minkä
hän eläissään voi saada häneltä -- niin suurella kunnioituksella ja
rakkaudella, kuin hänen haudallansa?

Hän meni hautausmaalle, istui haudan viereen ja aukaisi kirjekotelon;
pieni, yhdellä turkosilla varustettu sormus vieri ulos ja pysähtyi
hänen jalkainsa eteen. Kirje sisälsi ainoastaan nämä sanat:

  "Sormus palaa teidän tykönne. Minä en voinut elää mennäkseni
  naimiseen toisen kanssa. Minä en milloinkaan tiennyt kuinka
  hellästi teitä rakastin -- ennenkuin, ennenkuin aloin rukoilla
  että te ette rakastaisi minua liian paljon. Rakkaani! rakkaani!
  hyvästi rakkaani!

                                                   "Lily."

  "Älkää milloinkaan näyttäkö tätä Leijonalle, älkääkä antako hänen
  tietää mitä se sisältää. Hän on niin hyvä ja ansaitsee tulla
  onnelliseksi. Muistatteko sitä päivää, jolloin annoitte minulle
  sormuksen? Rakkaani! rakkaani!"



NELJÄSTOISTA LUKU.


Vähän enemmän kuin vuosi on kulunut. On aikainen kevät Londonissa.
Puissa on jo hiirenkorvat. Leopold Travers on pitänyt lyhyen, mutta
totisen keskustelun tyttärensä kanssa, ja on nyt lähtenyt ratsastamaan.
Hän on vielä kaunis ja muhkean näköinen ja kun hän on London'issa, on
hän tuskin vähemmän huvitettu nuorien seurasta kuin silloin kun hän
itse oli nuori. Hän ratsastaa Serpentine-joen rantaa pitkin, eikä
kukaan istu paremmin hevosen selässä, eikä ole paremmasti puettu, tai
kauniimman näköinen, eikä puhu sujuvammin niistä asioista, jotka hänen
kumppaneitansa miellyttävät, kuin hän.

Cecilia on yksin Lady Glenalvonin kanssa pienemmässä salongissa, joka
on yksinomaisesti hänen käytettävänänsä.

Lady Glenalvon: "Minä myönnän, rakas Cecilia, että minun vihdoin täytyy
mennä isänne puolelle. Eihän minun tarvitse sanoakaan kuinka hartaasti
kerta toivoin että Kenelm Chillingly saisi morsiamekseen sen, joka
minusta oli sopivin koristamaan ja sulostuttamaan hänen elämäänsä.
Mutta kun hän Exmundhamissa pyysi minua puoltamaan hänen valitsemistaan
ja hankkimaan hänen äitinsä suostumusta siihen -- vaikka tämä
valitseminen nähtävästi oli sopimaton -- niin minä luovuin hänestä. Ja
vaikka tämä asia nyt on päättynyt, niin ei ole luultavaa että hän
milloinkaan vakaantuu niin, että hän tottuu kodillisiin tapoihin ja
käytöllisiä velvollisuuksia täyttämään, vaan hän tulee aina olemaan
hyödytön kuljeksija maan päällä, joka vaeltaa kaukaisilla seuduilla ja
kummallisten kumppanein seurassa. Hän kenties ei milloinkaan enää
Englantiin palaa."

Cecilia: "Hän on nyt Englannissa ja täällä Londonissa."

Lady Glenalvon: "Te peloitatte minua! Kuka sitä teille kertoi?"

Cecilia: "Hänen isänsä, joka on hänen kanssansa. Sir Peter kävi eilen
meillä ja puhutteli minua niin ystävällisesti."

Cecilia kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet, jotka olivat hänen
silmiinsä nousseet.

Lady Glenalvon: "Tapasiko Mr Travers Sir Peterin?"

Cecilia: "Kyllä; ja minä luulen että jotain tapahtui heidän välillään,
joka saattoi isäni puhuttelemaan minua -- ensi kerran -- miltei
ankarasti."

Lady Glenalvon: "Hän puolsi Gordon Chillinglyn kosimista."

Cecilia: "Hän käski minun miettiä asiaa ennenkuin rukkaset annan.
Gordonin on onnistunut viehättää isääni."

Lady Glenalvon: "Niin on hän tehnyt minuunkin nähden. Te voisitte
tietysti muiden kosijoidenne joukosta valita toisen, joka
yhteiskunnalliseen asemaan ja varallisuuteen katsoen on häntä paljoa
etevämpi, mutta koska jo olette niille rukkaset antaneet, oli
Gordonilla vielä suurempi syy toivoa että hänen ansionsa pidettäisiin
arvossa. Hän on jo saavuttanut aseman, jommoista paljas sääty ja paljas
rikkaus ei voi saavuttaa. Kaikkiin puolueihin kuuluvat puhuvat paljon
hänen parlamentaarisista ansioistansa. Häntä pidetään jo yleisessä
mielipiteessä tulevaisuuden miehenä -- tulevana ministerinä. Hän on
nuori ja kaunis mies, hänen siveellinen luonteensa on moitteeton, ja
hän on käytöksensä puolesta suora ja luonnollinen ja teeskentelemätön.
Jokainen nainen voisi mieltyä hänen seuraansa; ja te, joka olette niin
hyväpäinen ja sivistynyt, te, joka olette syntynyt korkeaan säätyyn
yhteiskunnassa; teidän ennen kaikkia tulisi olla ylpeä siitä että
saisitte ottaa osaa hänen rientojensa huoliin ja hänen kunnianhimonsa
palkintoihin."

Cecilia (kovasti puristaen hänen käsiänsä): "Minä en voi, minä en voi.
Hän olkoon kaikkea mitä te sanotte -- minulla ei ole mitään Mr
Chillingly Gordonia vastaan -- mutta koko luontoni vastustaa hänen
luonnettaan, ja vaikkei olisikaan niin --."

Hän keskeytti itsensä äkisti; hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, mutta
puna katosi pian ja kasvot jäivät kalpeiksi ja kylmiksi.

Lady Glenalvon (hellästi suudellen häntä): "Ette siis vielä ole
voittanut ensimmäistä rakkauttanne; tuo kiittämätön on vielä
muistettu?"

Cecilia nojasi päätään ystävänsä rintaa vasten ja jupisi rukoilevalla
äänellä: "Älkää puhuko hänestä pahaa, hän on ollut niin onneton. Kuinka
hellästi hän on mahtanut rakastaa."

"Mutta hän ei rakastanut teitä."

"Jokin tässä, jokin tässä sydämessäni sanoo että hän vielä tulee minua
rakastamaan; ja vaikka se ei tapahdukaan, niin minä tyydyn olemaan
hänen ystävänsä."



VIIDESTOISTA LUKU.


Sillä aikaa kun yllämainittu keskustelu Cecilian ja Lady Glenalvonin
välillä tapahtui, istui Gordon Chillingly kahden kesken Miversin kanssa
tämän pilkallisen vanhan nuoren miehen mukavassa huoneessa. Gordon oli
ollut sukulaisensa luona aamiaisella, mutta oli jo aikaa sitten syöty;
molemmilla miehillä oli ollut paljon puhumista toistensa kanssa
aineista, jotka hyvin miellyttivät nuorempaa ja jotka vanhempaakin
huvittivat.

Se on totta että Chillingly Gordon oli, siinä lyhyessä ajassa, joka oli
kulunut siitä kun hän pääsi alihuoneesen, saavuttanut sellaista
mainetta, joka ilmoittaa että henkilö aikaisin edistyy yleisen
toiminnan alalla -- se ei ollut mikään pintapuolinen, vaan hyvin vakava
maine. Hänellä ei ollut yhtäkään sellaista ominaisuutta, jotka ovat
varsinaisissa puhujissa tavalliset, ei kiihkoa, ei vilkasta
mielikuvitusta, ei mitään varomatonta tulisen mielen ilmausta. Mutta
hänellä oli kaikki hyvän puhujan ominaisuudet: selvä, heleä ääni; hyvin
mietitty, miellyttävä esitystapa, joka ei ollut vähemmän arvollinen
sentähden että oli melkein liian tyyni; aina valmis suoraa päätä
vastaamaan kaikkeen. Mutta hänen etevin ansionsa parlamentin-johtajien
mielestä oli hyvä, terävä järki ja taitavaisuus käytökseen katsoen,
jotka tekivät hänestä vakaan puhujan. Näistä ominaisuuksista oli hän
kiitollisuuden velassa Chillingly Miversille, jonka kanssa hän usein
piti keskusteluja. Tämä herrasmies oli tuttu kaikkien puolueiden
päällikköjen kanssa, joko erinomaisten seurallisten lahjainsa takia
tahi 'The Londonerin', vaikutuksen johdosta yleiseen mielipiteesen, ja
seisoi korvia myöten maallisessa viisaudessa. "Ei mikään vahingoita
nuorta parlamentin-puhujaa niin kuin kiivaus mlelipiteihin nähden," oli
hänen tapansa sanoa. "Välttäkää sitä. Toimittakaa aina niin että
voidaan paljon sanoa molemmin puolin. Kun teidän puolueenne johtajat
äkisti osoittavat kiivautta, niin voitte mennä niiden puolelle, tai
vastustaa niitä, sen mukaan miten teille itselle paraiten sopii."

"Me olemme luullakseni nyt", sanoi Mivers, joka makasi sohvallaan
lopettaen toista sikariansa (hän ei milloinkaan polttanut muuta kuin
kaksi) "me olemme nyt määränneet sen muodon, jota teidän tulee käyttää
puhuessanne tänä iltana. Se on tärkeä tilaisuus."

"Se on totta. On ensi kerta kuin väittely on niin järjestetty, että
minä saan puhua kymmenen aikana tai myöhemmin. Se on jo itsessään suuri
etu; ja sitä paitsi tulee minun vastata ministerille -- kaikeksi
onneksi on hän hyvin ikävä mies. Luuletteko että uskallan laskea
leikkiä -- ainakin lausua sukkeluuden?"

"Hänestäkö? Ei suinkaan. Vaikka hänen asemansa pakoittaa häntä
esittelemään tätä ehdoitusta, niin hän ei ensinkään hyväksynyt sitä kun
siitä kabinetissa keskusteltiin; ja vaikka hän on ikävä, niinkuin
sanotte, niin se on juuri sellainen ikävyys, joka on hyvin tarpeellinen
arvossa pidetyn kabinetin perustamiseen. Laskea leikkiä hänestä!
Tietäkää se, että ylhäinen ikävyys ei milloinkaan rakasta leikkipuhetta
-- kun se sitä itseä koskee. Turhamainen mies! käyttäkää tätä
tilaisuutta, jota hänen ehdoituksensa moittiminen tarjoo, hankkiaksenne
teille hänen kiitostaan: kehukaa häntä. Mutta nyt on valtioasioista
kyllin puhuttu. Ei ole koskaan hyvä ajatella liian paljon sitä, jonka
jo on päättänyt sanoa. Jos miettii sitä paljon, voi tulla liian
innokkaaksi ja tehdä tuhmuuden. Vai on Kenelm tullut takaisin?"

"Kyllä. Minä kuulin sen eilen illalla Travers'ilta Whites'illä. Sir
Peter on käynyt Travers'in luona."

"Travers yhä vielä suosii teitä hänen tyttärensä kosijana?"

"Entistä enemmin, luullakseni. Menestys parlamentissa tekee syvän
vaikutuksen mieheen, jolla itsellä on menestys muodin maailmassa ja
panee arvoa klubien mielipiteesen. Mutta eilen illalla hän oli
tavallista ystävällisempi. Minä luulen, olkoon se meidän kesken
sanottu, että hän vähän pelkää että Kenelm vielä voi tulla
kilpailijakseni. Minä huomasin sen siitä, että hän sanoi Sir Peter'in
puheen olleen ikävää laatua."

"Miksi on Travers niin nurjamielinen Kenelm parkaa kohtaan? Hän näytti
ennen olevan mieltynyt häneen."

"Niin, mutta ei vävynä, eikä myöskään ennen kuin minulla oli toivo
siksi tulla. Ja kun Travers Exmundham'issa ollessaan sai tietää, sen
jälkeen kun Kenelm oli siellä käynyt, että tämä oli rakastunut toiseen
tyttöön ja tahtoi hänen naida, mutta että tämä näytti antaneen
Kenelm'ille rukkaset, ja kun hän vielä lisäksi sai kuulla että Kenelm
sittemmin oli matkustanut mantereelle erään veijarin kanssa, joka oli
juopon ja riitaisen hevoskengittäjän poika, niin käsitätte kai että
niin hieno ja tunnokas mies kuin Leopold Travers ei tahtoisi antaa
tytärtänsä miehelle, josta on niin vähän toivoa saada hauska vävy. Minä
en Kenelmiä pelkää. Mutta mainitsiko Sir Peter onko Kenelm tullut
vallan terveeksi? Hän oli puoli toista vuotta sitten haudan partaalla,
kun lääkärit kutsuivat Sir Peter'in ja Lady Chillingly'n tulemaan
kaupunkiin."

"Hyvä Gordon, minä pelkään ett'ei teillä ole mitään toivoa saada periä
Exmundhamia. Sir Peter sanoo että hänen kuljeksiva Herkuleensa on niin
voimakas, kuin hän ei milloinkaan ole ollut, ja luonteeltaan
tasaisempi, harvapuheisempi ja totisempi kuin ennen -- sanalla sanoen,
vähemmän kummallinen. Mutta kun sanotte ett'ette pelkää Kenelm'iä
kilpailijana, niin tarkoitatte kai tätä vaan Cecilia Travers'iin
katsoen?"

"Minä en pelkää häntä Ceciliaan nähden enkä muutenkaan; ja mitä
Exmundham'in perimiseen tulee, niin hän saa antaa sen kelle hän tahtoo,
eikä minulla ole mitään syytä luulla että hän sen minulle antaa.
Luultavampaa on että John pastori tahi hänen poikansa sen saapi -- tahi
miks'ei te itse? Minä usein ajattelen että on parempi, sen päämaalin
saavuttamiseen, jonka olen pannut päämääräkseni, olla ilman
maa-omaisuutta: maa tekee näön himmeäksi."

"Niin, se on kyllä osaksi totta. Mutta mitä tulee pelkoonne maan
omistamiseen katsoen, eikö se mielestänne puhu teidän kosimistanne
vastaan?"

"Cecilia Travers'in isä tulee luultavasti elämään siksi kunnes minä
tyydyn lepäämään ja olemaan kiitollinen ylihuoneessa; ja minä en
mielelläni tahtoisi tulla maattomaksi peer'iksi."

"Siinä olette oikeassa; mutta minä saan ilmoittaa teille että nyt, kun
Kenelm on tullut takaisin, on Sir Peter päättänyt että hänen poikansa
pitää tulla teidän kilpailijaksenne."

"Ceciliaanko nähden?"

"Kenties sitäkin; mutta varmaan parlamenttien maineesen katsoen.
Kreivikunnan vanhin jäsen aikoo erota, ja Sir Peter'iä on hyvin
kehoitettu antamaan poikansa ruveta vaali-kandidaatiksi -- sen mukaan
kuin olen kuullut, on varmaa että hän onnistuu."

"Mitä! vaikka hän piti tuon kummallisen puheen täysi-ikäiseksi
tullessaan?"

"Oh! nyt ymmärretään että se oli vaan uusien aatteiden ja niiden
äänenkannattajan 'The Londoner'in' pilkkaamista. Mutta jos Kenelm tulee
alihuoneesen, niin hän ei tule olemaan teidän puolellanne, ja jos minä
en arvaa liian suureksi hänen kykyänsä -- mikä on hyvin luultavaa --
niin hänestä saatte kilpailijan, jota ei saa halveksia. Paitsi sitä,
että hänellä kenties on vika, joka meidän aikoina voisi tehdä hänen
sopimattomaksi julkista elämää varten,"

"Mikä se vika on?"

"Se on Chillingly-veressä. Tällä aikakaudella ei Englannissa voi olla
kylliksi Chillingly. Minä pelkään että jos valtiolliset abstraktionit
hurmaavat Kenelmin -- sanokaa niitä miksi tahdotte, 'isänmaan
rakkaudeksi', tahi joksikin muuksi vanhan-aikuiseksi hullutukseksi --
niin pelkään -- pelkään suuresti että hän voi -- innostua."



VIIMEINEN LUKU.


Oli taistelu-ilta alihuoneessa -- lykätty väittely, jonka George
Belvoir alkoi, joka kahden viimeksi kuluneiden vuosien kuluessa hyvin
hitaasti oli ryöminnyt eteenpäin alihuoneen suosioon tahi oikeammin
suvaitsevaisuuteen ja toteuttanut Kenelm'in ennustuksen hänen
menestyksestään. Koska hän oli etevän nimen ja avaran tilan perillinen
ja oli varsin ahkera ja hyvin oppinut, niin oli luonnollista että hän
ryömi eteenpäin. Tänä iltana hän puhui jotenkin järkevästi ja auttoi
muistiansa vähän väliä katsomalla kirjoitukseensa; häntä kuunneltiin
kohteliaasti ja tervehdettiin hiljaisella: "Kuulkaa, kuulkaa!", kun hän
lopetti.

Sen jälkeen alihuone vähitellen harveni yhdeksän aikaan saakka, jolloin
se hyvin äkkiä jälleen tuli täyteen väkeä. Yksi ministeri oli
juhlallisesti noussut ja pannut pöydälle eteensä kauhean ison kasan
painettuja papereja, niiden joukossa sinisen kirjan. Hän nojasi
käsivarttansa punaiseen kirjalaukkuun ja alkoi kunnioitusta
herättävällä lauseella:

"Sir, minä vastustan korkeasti-kunnioitettua herraa vastapuolueesta.
Hän sanoo ett'ei tätä asiaa ole puolueasiana pidetty. Minä kiellän sen.
Hänen Majesteetinsä hallitus on vaarassa."

Tässä kaikui hyväksymisen huutoja niin raikkaasti ja ne olivat niin
outoja tälle ministerille, että hän vallan joutui hämille ja lausui
moniaita "ah" ja "oi" ennenkuin hän taas taisi jatkaa puhettansa. Sen
jälkeen hän jatkoi keskeytymättömällä, mutta nukuttavalla
kielevyydellä, luki pitkiä otteita julkisista kirjoituksista, lopetti
lausumalla kunnianarvoisia typeryyksiä, katsoi kelloa, näki että hän
oli puhunut sen tunnin, jonka ministerin, joka ei ole olevinaan
kaunopuhuja, toivotaan puhuvan, ja istui paikalleen.

Joukko innokkaita kasvoja nousi, joiden joukosta puhemies, sen johdosta
kuin ennen oli päätetty puolue-pieksijäin kanssa, valitsi yhdet --
nuoret, rohkeat, kylmät kasvot.

Eihän minun tarvitse sanoa että ne olivat Chillingly Gordon'in kasvot.

Hänen asemansa tänä iltana vaati taitavuutta ja tarkkaa tuntoa. Hän
tavallisesti puolusti hallitusta; hänen puheensa oli tähän saakka ollut
sen hyväksi. Tässä tilaisuudessa hän oli toista mieltä. Tämän tiesivät
vastustuspuolueen johtajat, ja sentähden olivat pieksijät toimittaneet
niin että hänen ensi kerta tulisi puhua kello kymmenen jälkeen ja ensi
kerta vastaamaan ministeriä. Sellaisessa tilaisuudessa nuori puoluemies
luopi itselleen tulevaisuuden tai hävittää sen. Chillingly Gordon puhui
kolmannelta riviltä hallituksen takaa; Mivers oli varoittanut häntä
osoittamasta teeskenneltyä itsenäisyyttä, tai rupeamasta "kiihkoiseksi"
ylen-vapaamielisiin mielipiteihin nähden, istumalla pää-käytävän
alapuolelle. Kun hän näin keskellä hallituksen puolustajia lausui
mielipidettä, joka soti ministeripenkin mielipidettä vastaan, oli hän
varma siitä että hän herättäisi suurempaa huomiota kuin jos hän puhuisi
kapinallisten Bashi Bozouk'ien riveistä, joita pää-käytävä eroittaa
paremmin järjestetyistä joukoista. Hänen ensimmäiset lyhyet lauselmansa
kiinnittivät alihuoneen huomiota, sovittivat ministerin puoluetta ja
pitivät vastustuspuoluetta epätietoisuudessa. Koko puhe oli hyvin
kokoonpantu, etenkin siinä että, samalla kuin se vastusti hallitusta
sen kokonaisuudessa, se lausui ne mielipiteet, joita etevä osa
kabinetiä hyväksyi, joka, vaikka se tätä nykyä oli vähemmistönä,
kuitenkin oli hyvin ihastunut uusiin aatteihin ja luultavasti tulisi
aikakauden edistymisen kautta oikeuttamaan sitä luottamusta, jota
rehellinen Gordon pani sen toiveihin voittaa kumppaneitansa.

Vasta kun Gordon oli lopettanut puheensa, osoitti hänen kuulijoidensa
hyväksymishuudot kalterialle ja sanomalehtien referenteille minkä
vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Vastustuspuolueen päällikkö
kuiskasi naapurillensa: "Minä toivoisin että me saisimme sen miehen." Se
ministeri, jonka puheesen Gordon oli vastannut -- joka oli enemmän
hyvillään persoonallisesta kiitoksesta hänelle itselle, kuin tyytymätön
siitä että oli vastustettu ehdoitusta, jota hänen asemansa pakoitti
häntä puoltamaan -- sanoi esimiehellensä: "Tuota miestä emme saa
kadottaa."

Kaksi herrasmiestä, jotka olivat istuneet puhemiehen kalterialla
väittelyn alusta asti, lähtivät nyt pois sieltä. Kun he tulivat
etuhuoneesen, joutuivat he suureen ahdinkoon parlamentin-jäsenten
joukkoon, jotka myöskin olivat Gordon'in puheen jälkeen lähteneet
paikoiltaan ja nyt kokoontuivat virvoituspöytäin ääreen. Näiden
joukossa oli George Belvoir, joka, nähdessänsä nuoremman
puhemiehen-kalterialla olleista miehistä, puhutteli häntä
ystävällisesti tervehtien:

"Ah! Chillingly, kuinka voitte? Minä en tiennyt että te olitte
kaupungissa. Oletteko ollut täällä koko illan? Niin; se oli hyvin hyvä
väittely. Mitä piditte Gordon'in puheesta?"

"Minä pidin paljon enemmän teidän puheestanne."

"Minun!" huudahti George, hyvin mielissään ja hyvin hämillänsä ollen,
"Oh! minun puheenihan oli ainoastaan vähäpätöinen asia, yksinkertainen
selitys sen votum'in syistä, jota aion esittää. Ja Gordon'in oli vallan
toista. Ettekö pitänyt hänen mielipiteistään?"

"Minä en tiedä mitkä hänen mielipiteensä ovat. Mutta minä en pidä hänen
periaatteistaan."

"Minä en oikein teitä ymmärrä. Mitkä periaatteet?"

"Uudet, joiden kautta näytetään toteen kuinka pikaan iso valtio voi
tulla pieneksi."

Tässä eräs parlamentinjäsen tuli puhumaan Mr Belvoir'in kanssa
tärkeästä asiasta, jota ehdoiteltaisiin lohenpyynnin valiokunnalle,
johon he molemmat kuuluivat; ja Kenelm kulki kumppaninsa, Sir Peter'in,
kanssa täpö täynnä olevan etuhuoneen läpi ja katosi. Kun he tulivat
sille avaralle paikalle, missä korkea kellon-torni oli, pysähtyi Sir
Peter, osoitti vanhaa Abbeyta ja sanoi:

"Tämä puhuu paljon kansan pysyväisyydestä, sillä se on yhtäpitävä
ihmisen kuolemattomuuden vaiston kanssa, kun kunnioitettu hauta
katsotaan olevan palkinto jalon elämän vaivoista ja vaaroista. Kuinka
suuri osa Englannin historiaa eikö Nelson yhdistänyt noihin
yksinkertaisiin sanoihin: 'Voitto tai Westminster Abbey'."

"Erittäin hyvin lausuttu, rakas isäni", vastasi Kenelm lyhyesti.

"Minä hyväksyn sinun lausuntosi Gordon'in puheesta," sanoi Sir Peter,
"Se oli varsin onnistunut puhe, mutta minä en tahtoisi toistamiseen
sitä kuulla. Sellaisten mielipiteiden kautta ei Nelson tullut
mainioksi. Jos sellaiset mielipiteet joskus tulisi kansallisiksi, niin
ei enää huudettaisi 'Voitto tai Westminster Abbey!', vaan 'Tappio ja
kolme prosenttia!'"

Sir Peter, jota hänen oma tavaton vilkkautensa ja myötätuntoinen
hymyily pojan hiljaisilla huulilla huvitti, alkoi nyt suoraan puhua
niistä asioista, jotka painoivat hänen sydäntänsä. Gordon'in
edistyminen parlamentissa, Gordon'in kosiminen, jota, sen mukaan kuin
Sir Peter oli kuullut, Cecilia Travers'in isä hyväksyi, vaikka tyttö
itse vielä pani vastaan, nämä hämmentyivät kummallisella tavalla Sir
Peter'in ajatuksiin ja sanoihin, kun hän koetti kiihoittaa poikansa
kilpailuhalua. Hän puhui niistä velvollisuuksista, joita maa määrää
kansalaistensa tehtäväksi, etupäässä nuoren ja voimakkaan sukupolven,
jolle tulevien sukupolvien kohtalo on uskottu; ja näihin totisiin
velvollisuuksiin hän yhdisti kaikki ne sulostuttavat ja hellät
yhteydet, joita englantilainen julkinen mies toivoo englantilaisesta
kodista: vaimon, joka hymyilyllään lieventää huolet, ja sielun, joka
jakaa sen toiveet elämässä, jonka on taisteleminen ja työtä tekeminen
voidaksensa mainetta saavuttaa: näin hän kaikkeen, mitä hän puhui,
yhdisti kunnianhimon ja Cecilian, ikäänkuin ne olisivat eroamattomat.

Hänen poikansa ei keskeyttänyt häntä ainoallakaan sanalla: Sir Peter ei
ollut innossaan huomannut että Kenelm oli vetäytynyt syrjälle
valtakadulta ja nyt pysähtynyt keskellä Westminstersiltaa, jossa hän
nojasi vankkaa kaidepuuta vasten ja katseli hajamielisenä virran
aaltoja, joita tähdet valaisi. Oikealla puolella oli pitkä ja komea
kansan lainsäätävä palatsi, joka oli niin uusi, mutta muotoon katsoen
niin perin vanha, ja sen takana näkyi kurjuuden ja rikoksen matalat ja
rappeutuneet katot. Syystä nämä olivat niin lähellä kansan lainsäätävää
palatsia; -- sillä jokaisen kansan lainsäätäjän tulee koettaa saada
selväksi tuo tärkeä kysymys, miten kansan loistoa ja siveyttä
voitaisiin enentää ja miten sen kurjuutta ja rikoksia vähentää.

"Kuinka omituista se on", sanoi Kenelm, joka yhä nojasi kaidepuuta
vasten, "että kaikilla matkoillani on aina juoksevan veden näkeminen ja
lirinä minua viehättänyt, Mitä ajatuksia, mitä unelmia, mitä muistoja
pienimmänkin puron aallot voisivat kertoa, jos eivät itse olisi niin
suuria filosoofeja -- tosin pinnalla hyvin raivoisia kun joku este
niiden juoksua ehkäisee, mutta välinpitämättömiä kaikkeen nähden mikä
tuottaa surua ja kuolemaa olennoille, jotka uneksivat ja tuntevat
niiden rannoilla".

"Herra siunatkoon", sanoi Sir Peter itsekseen, "poika on vaipunut
entiseen leikillisyyteensä ja alakuloisuuteensa. Hän ei ole kuullut
sanaakaan siitä mitä olen puhunut. Travers on oikeassa. Hän ei tule
milloinkaan toimittamaan mitään maailmassa. Miksi minä panin hänelle
nimeksi Kenelm? Yhtä hyvin hänen olisin voinut panna Peteriksi". Mutta
Sir Peter ei tahtonut myöntää että hänen kaunopuheisuutensa oli turhaan
mennyt ja että hänen hartahin toivonsa oli määrätty raukenemaan, ja
sanoi sentähden ääneen: "Sinä et ole kuullut mitä sanoin; Kenelm, sinä
loukkaat minua".

"Loukkaan teitä! Teitä! älkää niin sanoko, isäni, rakas isäni.
Kuunnellut teitä! Jok'ainoa sana, minkä olette lausunut, on tunkenut
syvälle sydämeeni. Suokaa anteeksi joutavaa puhettani itseni kanssa, se
on vaan minun tapani, vaan minun tapani, rakas isä!"

"Poika, poika", huudahti Sir Peter, "jos sinä voisit päästä noista
kummallisuuksistasi, niin minä olisin hyvin kiitollinen. Mutta jos et
voi, niin en kumminkaan ole pahoillani mistään mitä sinä teet. Salli
minun vaan sanoa yhden asian: juoksevat vedet ovat suuresti sinua
viehättäneet. Pieneen puroon liittyy muistoja, ajatuksia, unelmia
entisyydestäsi. Mutta pysähdy nyt tämän mahtavan virran luona; --
edessäsi on erään valtakunnan senaati, joka valtakunta on Aleksanderin
valtakuntaa avarampi; takanasi on kauppatori, jonka kaupan suhteen
Tyron kauppa oli vähäpätöinen. Katsele alempana noita kurjia hökkeliä
-- kuinka paljo siellä onkaan korjattavaa tai parannettavaa; ja
ulkopuolella meidän näköpiiriämme, mutta ei kuitenkaan kaukana, on
kansan Valhalla: 'Voitto tai Westminster Abbey!' Tuo pieni puro on
nähnyt entisyytesi. Eikö mahtava virta tule mitään vaikuttamaan
tulevaisuuteesi? Puro kertoo entisyyttäsi, eikö siis virta tule
kertomaan tulevaisuuttasi? Oi, poika, poika, minä näen että uneksit
vielä -- ei kannata puhua sinun kanssasi. Mennään kotia."

"Minä en uneksinut, minä sanoin itselleni että on jo aika korvata vanha
Kenelm uusine aatteineen uudella Kenelmillä, jolla on vanhat aatteet.
Ah! kenties täytyy meidän -- maksakoon se mitä tahansa -- kokea elämän
romanttiikiä, ennenkuin selvään huomaamme mitä on suurta sen
todellisuudessa. Minä en enää voi valittaa sitä että olen vieras sukuni
riennoille ja pyrinnöille. Minä olen oppinut näkemään kuinka paljon
yhteistä minulla on sen kanssa. Minä olen tuntenut rakkautta; minä olen
tuntenut surua."

Kenelm vaikeni silmänräpäykseksi, ainoastaan silmänräpäykseksi, sitten
hän kohoitti päätänsä, joka hänen vaiti-ollessaan oli vaipunut
alaspäin, ja seisoi siinä suorana ja uljaana; hänen isänsä hämmästyi
nähdessänsä muutoksen hänen kasvoissansa; huulet -- silmät -- koko
hänen ulkomuotonsa osoitti päättävää innostusta, joka oli liian vakava
voidaksensa olla vaan hetken herättämää.

"Niin, niin", sanoi hän, 'Voitto tai Westminster Abbey!' Maailma on
taistelukenttä, jolla karkulaiset saavat pahimpia haavoja, kun he
koettavat paeta ja tukehduttaa niitä huokauksia, jotka ilmoittaisivat
heidän epäkunnialliset piilopaikkansa. Se tuska, minkä taistelun
tuoksinassa saadut haavat tuottavat, tuskin tuntuukaan, sillä ilo
siitä, että palvellaan kunniallista asiaa, on niin suuri, ja tätä
tuskaa palkitsee sitä paitsi se kunnioitus, jota jalosti saatuja arpia
kohtaan osoitetaan. Minä olen valinnut. En tahdo olla karkulainen, vaan
riveissä taisteleva soturi."

"Ei tule viipymään kauan aikaa ennenkuin kohoat rivien yli, poikaseni,
jos pysyt vanhassa aatteessa, jota osoittaa englantilainen tunnushuuto:
'Voitto tai Westminster Abbey'!"

Näin sanoen Sir Peter kävi poikansa käsivarteen ja nojasi siihen
ylpeästi; ja niin astuu Uuden Sukupolven Mies yleisille valtateille
lepopaikasta sillä nykyisyyden sillalla, joka vie muistorikkaan virran
yli, kohtaloita kohti, jotka ovat ulkopuolella sen näkypiirin rajaa,
johon minun sukupolveni silmäin täytyy miettiväistä katsettaan
rajoittaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kenelm Chillingly - Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home