Title: Pompeijin viimeiset päivät
Author: Lytton, Edward Bulwer Lytton, Baron, 1803-1873
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pompeijin viimeiset päivät" ***


POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT

Kirj.

Lord Lytton


Englanninkielestä [»The Last Days of Pompeii»] suomentanut
Urho Kivimäki

Teoksen runot on suomentanut kirjailija K. V. Vesala.


Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö.

Helsingissä 1916,
Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö.



SISÄLLYS:

I KIRJA:

 1. Kaksi pompeijilaista hienostelijaa
 2. Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar -- Atenalaisen tunnustus.
    -- Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta
 3. Glaukuksen ystävät. -- Pompeijilainen talo. -- Antiikkinen juhla
 4. Isiksen temppeli. -- Pappi. -- Arbakeen luonnetta selitetään
 5. Lisää kukkastytöstä. -- Rakkauden edistysaskeleita
 6. Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää
    verkkonsa uutta saalista varten
 7. Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. -- Pienoiskuva
    roomalaisesta kylpylästä
 8. Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja

II KIRJA:

 1. Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat
 2. Kaksi kunnonveikkoa
 3. Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi
 4. Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä
 5. Kilpikonna parka. -- Nydian uusi virka
 6. Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar
 7. Ione joutuu ansaan -- hiiri koettaa nakertaa paulan poikki
 8. Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. -- Lisää hänen
    luonteestaan
 9. Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. -- Ensimäiset merkit
    hirmuisen vihollisen raivosta

III KIRJA:

 1. Pompeijin tori. -- Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa
    uuden ajanjakson ihmiskunnan historiassa
 2. Kuutamomatka Kampanian lahdella
 3. Hartaushetki
 4. Mihinkä kulkee rakkauden virta -- mihin?
 5. Nydia tapaa Julian. -- Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen
    välinen keskustelu. -- Erään atenalaisen huomioita  kristinuskosta
 6. Portinvartija. -- Tyttö. -- Gladiaattori
 7. Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. -- Julia ja Nydia
    keskustelevat tärkeistä asioista
 8. Julia tapaa Arbakeen. -- Keskustelun tulos
 9. Etelän myrsky. -- Velhon luola
10. Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. -- Kohtalo kirjottaa
    ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?
11. Tapahtumat kehittyvät. -- Suunnitelma kehkeytyy. -- Verkko tulee
    valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin

IV luku:

 1. Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. -- Kaksi miestä
    tekee ratkaisevan päätöksen. -- Seinillä, etenkin pyhillä seinillä,
    on korvat
 2. Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. Apekides kohtaa Ionen.
    -- Heidän keskustelunsa
 3. Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen
 4. Kertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja
 5. Lemmenjuoma -- sen teho
 6. Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. -- Erillään kulkeneet virrat
    yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen
 7. Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. Ystävyyttä koetellaan.
    -- Vihamielisyys heikentyy. -- Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä
    rakastava on sokea
 8. Vanhanajan hautajaiset
 9. Ione joutuu seikkailuun
10. Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. -- Egyptiläinen säälii
    Glaukusta. -- Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista
11. Nydia esiintyy taikurina
12. Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon
13. Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. -- Joka itsensä sokaisee, sen
    sokeakin voi pettää. -- Kaksi uutta vankia samana yönä
14. Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa
15. Arbakes ja Ione. -- Nydia jälleen puutarhassa. -- Pääseekö hän
    vapaaksi auttamaan atenalaista?
16. Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. -- Vankila
    ja sen asukkaat
17. Keino, millä pelastaa Glaukus

V KIRJA:

 1. Arbakeen uni. -- Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen
 2. Amfiteatterissa
 3. Sallustus ja Nydian kirje
 4. Jälleen amfiteatterissa
 5. Vankien koppi ja kuolleitten luola. -- Sydänsuru ei tunne kauhuja
 6. Kalenus ja Burbo. -- Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö
    ja Julia
 7. Hävitystyö jatkuu
 8. Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen
 9. Lempivien epätoivo. -- Joukkojen kohtalo
10. Seuraavana aamuna. -- Nydian loppu
11. Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin
    hävityksen jälkeen



I KIRJA.



1 LUKU.

Kaksi pompeijilaista hienostelijaa.


»Terve, Diomedes, hauska tavata! Illastatko tänään Glaukuksella?» kysyi
vähäläntä nuori mies, jonka avonainen ja naisellisesti laskostettu
tunika jo kaukaa ilmaisi hienostelijan ja mairijan.

»Enpä vainkaan, Klodius ystävä, hän ei ole minua kutsunut», vastasi
Diomedes, komearakenteinen, keski-ikäinen mies. »Polluks avita, se on
paha temppu, sillä sanovat hänen illallisiaan Pompeijin hienoimmiksi.»

»Aivan niin, vaikka niissä ei ole koskaan tarpeeksi viiniä minua
varten. Ei virtaa hänen suonissaan vanha kreikkalainen veri, sillä hän
väittää viinin tekevän hänet kohmeloiseksi seuraavana aamuna.»

»Tähän säästäväisyyteen lienee muutakin syytä», Diomedes virkkoi
kulmiaan rypistäen. »Kaikista oikuistaan ja päähänpistoistaan
huolimatta hän ei arveluni mukaan ole niin rikas, kuin tahtoo näyttää
olevansa, ja ehkä hänen viinejään rakastetaan enemmän kuin hänen
sukkeluuksiaan.»

»Siinä yksi syy lisää hänen kanssaan illastaa, niinkauan kuin hänellä
on yksikin sestertio. Ensi vuonna, Diomedes, meidän täytyy hakea uusi
Glaukus.»

»Hän on kuulemani mukaan kaiken lisäksi intohimoinen nopanpelaaja.»

»Hän on kaikkiin huvituksiin taipuisa, ja niinkauan kuin hän huvejaan
harrastaa järjestelemällä illatsuja, niin kauan mekin olemme
ihastuneita häneen.»

»Ha, hahaa, Klodius, sepä nasevasti sanottu. Oletko koskaan maistanut
viinikellarini tuotteita?»

»Luullakseni en, kelpo Diomedes.»

»Hyvä, sinun täytyy joskus illastaa luonani. Minulla on varastossani
siedettäviä nahkiaisia, ja minä kutsun edili Pansan mukaan.»

»Oh, älä vaivaudu minun tähteni. _Persicos odi apparatus_. Olen vähään
tyytyväinen. Mutta, aika kuluu, olen menossa kylpyyn -- entä sinä --?»

»Kvestorin luo -- valtioasioita -- iltapäivällä Isiksen temppeliin.
Näkemiin!»

»Mikä pöyhkeilevä, suupaltti, halpasukuinen mies», mutisi Klodius
itsekseen astellessaan hiljalleen eteenpäin. »Hän luulee juhlillaan ja
viinikellarillaan saavansa meidät unohtamaan, että hän on vapautetun
orjan poika -- ja sen me teemmekin, kun kunnioitamme häntä hänen
rahojensa vuoksi. Tällaiset rikkaat plebeijit ovat satoa meille,
tuhlariylimyksille.»

Näin itsekseen haastellen Klodius saapui Domitianankadulle, joka vilisi
jalankulkijoita ja ajoneuvoja ja johon sisältyi kaikki se iloinen,
henkevä, pursuava elämä ja vilske, minkä nykyisin näemme Napolin
kaduilla.

Toistensa ohi pyrkivien ajoneuvojen kellot kilisivät hauskasti
korvassa, ja Klodius milloin hymyili, viittilöi, milloin
tuttavallisesti puheli, kun vain näki oikein loisteliaat ja
oikkukuosiset ajoneuvot. Ja eihän kukaan vetelehtijä Pompeijissa
todella ollut niin tunnettu kuin hän.

»Mutta kas, Klodius! Miten olet hyvän onnesi jälkeen nukkunut?» kuului
miellyttävä, soinnukas miehenääni harvinaisen hienorakenteisista
vaunuista. Niiden pronssiseen reunustaan oli taidehikkaasti,
rauhalliseen, hienoon kreikkalaiseen tyyliin uurrettu Olympian kisoja
esittäviä kuvia. Vaunuja vetävät parihevoset olivat hienointa
partilaista rotua; niiden sirot jalat näyttivät halveksivan maakamaraa
noustessaan notkeasti ylös, ja ajoneuvojen nuoren isännän takana
seisovan ajajan pienimmästäkin nykäyksestä ne pysähtyivät paikalla
ikäänkuin äkkiä kiveksi muuttuneina -- elottomina, mutta ilmehikkäinä
kuin joku Praksiteleen elävimmistä ihmeteoksista. Vaunujen omistaja
itse oli tuota hoikkaa, kauniin sopusuhtaista lajia, jonka joukosta
Atenan kuvanveistäjät hakivat mallinsa. Hänen kreikkalaisen syntynsä
ilmaisivat hänen vaalea, vuolaskiharainen tukkansa ja piirteitten
täydellinen sopusuhta. Hänellä ei ollut togaa, joka keisariajalla ei
enää ollutkaan ylhäisten roomalaisten tavallisena pukuna ja jota
muodinmäärääjät pitivät suorastaan naurettavana; mutta hänen tunikansa
säihkyi tyyrolaisen purppuran rikkainta väriloistoa ja sitä
kiinnittävät soljet, _fibulae_, säteilivät smaragdeja. Kaulasta
riippuva kultakellukka oli rinnalle kierretty käärmeenpääksi, jonka
suusta valahti esiin suuri sinettisormus, mitä taidehikkain ja hienoin
mestarituote sekin. Tunikan hihat olivat avoimet ja kämmenenlevyisen
kultaompelen reunaamat. Ja miehustalle kierretty arabeskikoristeinen
vyö, samaa kudontaa kuin hihansuutkin, sisälsi, kun taskuja ei ollut,
kaulaliinan pitimen, rahakukkaron, piirtimen ja vahataulun.

»Glaukus ystäväni», Klodius virkkoi, »onpa mieluista nähdä, kuinka
vähän tappiosi ovat ulkoasuusi vaikuttaneet. Sinähän näytät aivan
Apollon henkevöimältä, ja kasvosi huokuvat onnenautuutta; kuka tahansa
voisi pitää sinua voittajana ja minua hävinneenä.»

»Ja pitäisikö sitten noiden metallipalapahasten voiton tai häviön
vaikuttaa mielialaamme, Klodius ystäväni? Venus avita, niinkauan kuin
nuorina voimme seppelin kiharamme koristaa ja sitra vielä heläjää
kyllästymättömissä korvissamme ja Lydian tai Kloen hymyily saa veren
suonissamme väkevänä virtaamaan, niin kauan me haemme nautintoa
aurinkoisesta luonnosta ja teemme pian ajasta itsestään nautintojemme
rahastonhoitajan. Illastathan tänään luonani, kuten puhe oli?»

»Kukapa unohtaisi Glaukuksen kutsun!»

»Mutta minne olet menossa?»

»Olen matkalla kylpyyn, mutta on vielä tunti jäljellä tavalliseen
kylpyaikaan.»

»Hyvä on, lähetän vaunut kotiin ja kävelen kanssasi. No, no,
Fylliakseni», hän jatkoi silittäen lähempänä olevaa hevosta, joka
hirnahtaen ja korviaan iloisesti taaksepäin luimistaen osotti hyväilyn
tuntevansa; »juhlapäivä on tämä sinulle. -- Eikö se ole mainio,
Klodius?»

»Foibos avita», ylhäinen mairija vastasi -- »kuten Glaukuskin.»



2 LUKU.

Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar. -- Atenalaisen tunnustus. --
Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta.


Iloisesti haastellen minkä mistäkin nuoret miehet kulkivat pitkin
katuja. He olivat nyt siinä kaupunginosassa, jossa olivat
rikkaimmat myymälät; niiden seinät olivat koristetut mitä upeimmin
freskomaalauksin, joissa eloisat, mutta silti sopusointuiset värit
välkkyivät. Pulppuavat suihkukaivot, jotka kuumaan ilmaan syöksivät
vilpoisan vesikaarensa; tyyrolaisen purppuran vaatehtimat
kävelijäjoukot; kirjava vilinä, joka oli kasaantunut jonkun erikoisen
huomattavan kauppahuoneen edustalle; sinne tänne kiiruhtavat orjat
päänpäällisine, hienotekoisine pronssiastioineen; siellä ja täällä
seisoskelevat maalaistytöt täysine hedelmä- ja kukkaskoreineen, jotka
entisajan italialaisille antoivat suuremman viehätyksen kuin heidän
nykyajan jälkeläisilleen (jotka sananparren »_latet anguis in herba_»
mukaan pelkäävät orvokkeja ja ruusuja, koska ne muka synnyttävät
sairautta); lukuisat seurusteluhuoneistot, joita tuo vilkas kansa
käytti kuten me kahviloitamme ja klubejamme; kauppakojut, joiden
marmoripöydät olivat kukkuroillaan viini- ja öljyastioita ja joiden
ovenpieleiset, purppuraisella auringon verholla suojatut istuimet
tarjosivat väsyneille lepoa ja joutilaille viihdykettä -- kaikki tämä
loi niin elämäniloisen kuvan, että atenalaisen Glaukuksen muutenkin
iloon ja riemuun taipuisa mieli tuli entistä herkemmäksi.

»Älä puhu enää Roomasta», hän virkkoi Klodiukselle. »Tuon valtavan
kaupungin huvittelut ovat liian vakavia ja raskaita. -- Neeron
kultaisessa palatsissakin ja Tiituksen ruhtinaallisesti alkaneessa
hovielämässäkin on jotakin silmää väsyttävää -- henkeä ahdistavaa;
sitäpaitsi, Klodius, tuntuu tuskalliselta verrata toisten suunnatonta
rikkautta ja ylellisyyttä omaan vähäpätöisempään asemaan. Mutta täällä
me voimme huolettomina heittäytyä huvituksiin ja voimme niistä nauttia
kyllästymättä ja väsymättä.»

»Siitäkö syystä olet kesäasunnoksesi valinnut Pompeijin?»

»Siitä. Pidän sitä Baiaeta parempana. En vähäksy jälkimäisenkään
viehätysvoimaa, mutta en rakasta sen pedanttisia kesäasukkaita, jotka
näyttävät punnitsevan jokaisen huvituksensa drakmoissa.»

»Ja kuitenkin sinä pidät suuresta opista, sinun talossasi viljellään
eeposta ja draamaa, Aiskyloa ja Homeroa.»

»Niinpä kylläkin, mutta nuo roomalaiset, jotka jäljittelevät
esi-isiäni, tarttuvat kaikkeen niin kömpelösti. Metsälle mennessäänkin
he kuljetuttavat orjillaan Platoa mukanaan, ja kun saalis on saatu,
ottavat he kirjat ja kääröt esille, jottei hetkeäkään hukkaan menisi.
Kun tanssijattaret heidän edessään kaikessa persialaisessa vuolaassa
vehmaudessaan liihottelevat, paasaa joku vapautetun orjan vesa heille
kivijäykin naamoin siveyssaarnaa Ciceron »_De officiis_»-teoksesta.
Sellaista typeryyttä! Huvittelua ja oppia ei pidä siten yhdistää,
kummastakin pitää erikseen nauttia. Roomalaiset menettävät molemmat
tällä käytöllisellä hienosteluntavottelullaan, ja he osottavat,
etteivät he kummastakaan mitään ymmärrä. Oo, Klodius, kuinka vähän
maanmiehesi tietävätkään Perikleen taidosta ja Aspasian
viehättäväisyydestä. -- Olin eilen Pliniuksella, hän istui huoneessaan
kirjottamassa jonkun orjaparan soittaessa tibiaa. Hänen veljensäpoika
(hyi, niitä filosofoivia tomppeleita!) luki Thukydideen kuvausta
rutosta, ja päännyökkäyksin seuraten soittoa hän ääneen tavaili tuon
hirvittävän kuvauksen inhottavia yksityiskohtia. Tuon ukkelin mielestä
ei ollut mitään outoa siinä, että hän samalla hetkellä sai kuulla
rakkauslaulun säveleitä ja ruton kauhujen kuvausta.»

»Oh, ne ovat molemmat niin toistensa kaltaisia», Klodius virkkoi.

»Samaa sanoin hänelle, hänen hölmöyttään peittääkseni; -- mutta
nuorukainen tuijotti minuun pilaa ymmärtämättä ja vastasi, että sävel
hivelee vain tunteetonta korvaa, kirja taas (s.o. rutonkuvaus) ylentää
sydäntä. 'Kas', paksu setä ilahtuneena virkahti, 'poikani on jo
täysverinen atenalainen, hän yhdistää hyödyllisen kauniiseen.' Voi
Minerva, kuinka itsekseni nauroinkaan! Talossa vielä ollessani tuotiin
nuorelle sofistille sana, että hänen rakkain vapautettu orjansa oli
kuollut kuumeeseen. -- 'Armoton kuolema!' hän huudahti. -- 'Tuokaa
Horatiukseni; kuinka kauniisti tuo mainio runoilija meitä lohduttaakaan
tällaisissa onnettomuuksissa!' Luuletko, Klodius, näitten miesten
voivan rakastaa? Tuskinpa vain aistimin. Kuinka harvoin roomalaisessa
tapaat sydämen! Hänessä on vain älyn koneistoa -- luuta ja lihaa siinä
ei ole.»

Vaikka Klodiusta salaisesti loukkasivatkin nämä huomautukset hänen
maanmiehistään, näytti hän olevan samaa mieltä kuin ystäväkin, osaksi
siitä syystä, että hän luonteeltaan oli mairija, osaksi siitä, että
nuorten roomalaiselostelijoiden tapana oli hieman halveksivasti puhua
omasta alkuperästään, josta he pohjaltaan olivat niin ylpeitä. Oli
muodinomaista jäljitellä kreikkalaista ja samalla naureskella tätä
kömpelöä jäljittelyä.

Heidän haastelunsa ja askeleensa keskeytti väentungos eräällä torilla,
jossa kolme katua yhtyi; siinä seisoi valoisan, soman temppelin
pylväistön varjossa nuori tyttö oikeassa kädessä kukkaskori ja
vasemmassa pieni kolmikielinen soittovehe, jonka matalat ja vienot
äänet säestivät hänen rajua ja puolibarbarista lauluaan. Laulusta
tauottuaan hän aina viehkeästi heilautti koriaan kehottaen kuulijoitaan
ostamaan kukkia, ja monta sestertiota hänen koriinsa heitettiinkin,
osaksi kauniista laulusta osaksi säälistä -- silla tyttö oli sokea.

»Siinä minun tessalilaisrukkani», Glaukus virkkoi ja pysähtyi. »En ole
häntä vielä Pompeijiin palattuani nähnytkään. Vaiti, hänellä on kaunis
ääni. Kuunnelkaamme.»

    _Sokean kukkastytön laulu_.

              1.

    Ostakaa kukkia, ostakaa!
      Oon kaukaa sokea tyttönen.
    He kertoi, ett' ihana ompi maa;
      Nää kukat on kauneimmat lapsista sen.
    Ne sorjiksi suokaa jäädä näin,
      Elon purppuran säilyttää!
    Näet äitinsä helmasta äskettäin
      Mä raikkaina poimin nää.
    Tuulen lempeät henkäilyt,
      Hellät ja armahat hyväilyt
    Hehkuvat katseistaan.
      Sen suukkoset huulia heljentää,
    Ja hentoja poskia kyyneltää;
      Myös itkevi äiti armas tuo.
    Ja kysyvän katsellen kauas luo,
      Ja syömensä sykkivi oottaen,
    Ja lapsia kotihin kutsuen,
      Ja helmet, jotk' enin hohtavat,
    Emon hellän kaipuusta kertovat;
      Oi, nää ei he toisiaan.

              2.

    Teill' ompi maailma valkeuden,
      Missä lemmetär lausuvi silmäyksin;
    Yön mailta on sokea neitonen,
      Kaikk' on hälle kaikua tyhjää yksin.

    Kuni tuonelan tienoita käyn,
    Surun virroilla viivyttäyn;
    Mä varjojen ohitse kiitävän kuulen,
    Soi äänensä mullen kuiskeesta tuulen,
    Kuin muotoja nähdä mä kalpaankaan!
    Kädet niille mä ojennan lempivät;
    Vain äänet vastahan väikkyvät,
        Elo aaveita mullen on vaan.

      Tulkaa, tulkaa, ostakaa!
    Kuulkaa, nuo kaunot huokajaa,
    -- Näet ääni on heillä myös --:
    »Tytön sokean henkäilyn konsa kohtaa
    Nää hehkeät ruusut, ne pelkoa hohtaa.
    Valon lapset herkkiä on.
    He pelkää impeä varjoston;
    Pois sokean käsistä kaipajamme,
    Me katseita kirkkaita kaihoamme.
    Yöt' emme me lemmi lain.
    Näimme päivyen katseissa kulkijain.
        Oi, kukkia ostakaa!

»Haluan tuon orvokkikimpun, kaunis Nydia», Glaukus sanoi työntyen
joukon läpi ja pudotti kourallisen pikkurahaa koriin. »Äänesi on
viehättävämpi kuin koskaan.»

Sokea tyttö säpsähti kuullessaan atenalaisen äänen. Laulu lakkasi
äkkiä, ja veri syöksyi hänen kaulalleen, poskilleen ja ohimoilleen.

»Olet siis palannut!» hän virkkoi matalalla äänellä ja toisti ikäänkuin
itsekseen: »Glaukus on palannut.»

»Niin, lapseni, olen ollut Pompeijissa jo viisi päivää. Puutarhani
kaipaa kuten ennenkin hoitoasi. Toivon, että käyt sitä huomenna
katsomassa. Ja muista, että seppeleitä minun talossani sitovat vain
kauniin Nydian kädet.»

Nydia hymyili tyytyväisenä, mutta ei vastannut, ja Glaukus erkani
joukosta hilpeänä ja huoletonna, kiinnitettyään sitä ennen rintaansa
valikoimansa orvokit.

»Tämä lapsi on siis sinun hoidokkejasi?» Klodius kysyi.

»Niin on -- eikö hän laula ihanasti? Tuo orjatarrukka minua miellyttää!
Hän on sitäpaitsi kotoisin jumalten maasta -- Olympos on varjonnut
hänen kehtonsa -- hän on Tessaliasta.»

»Velhojen maasta.»

»Oikein, vaikka omasta kohdastani kaikki naiset ovat velhoja ja
Pompeijissa näyttää, Venus avita, ilmakin olevan tulvillaan rakkauden
taikajuomaa, niin kauniiksi minun silmäni näkevät jokaiset parrattomat
kasvot.»

»Ja katso! Tuossa tulee Pompeijin kaikkein kauniimpia, vanhan Diomedeen
tytär, rikas Julia», Klodius virkkoi nähdessään erään nuoren,
huntupeitteisen naisen kahden orjattaren saattamana lähestyvän kylpylän
tiellä.

»Ihana Julia, me tervehdimme sinua», Klodius sanoi.

Julia kohotti hieman huntuaan, niin että hän lievästi kiemaillen
paljasti rohkean roomalaisen profilin, mustat, sädehtivät silmät ja
posken, jonka luonnolliseen, kellervään väriin taide oli sirottanut
hivelevää, helakkaa hohdetta.

»Ja Glaukuskin on palannut», hän virkkoi välähyttäen tarkottavan
silmäyksen atenalaiseen. »Onko hän unohtanut», hän puoliääneen jatkoi,
»viimevuotiset ystävänsä?»

»Hurmaava Julia, vaikka Lethe katoisikin jollakin maailmankolkalla,
puhkee se toisella jälleen pinnalle. Jupiter ei salli meidän koskaan
unohtaa kuin hetkeksi; mutta vielä ankarampi Venus ei salli edes
sitäkään.»

»Glaukus ei milloinkaan puutu kauniita sanoja.»

»Kuinka se voisi olla mahdollistakaan, kun niiden kohde on niin
kaunis.»

»Tavannen teidät molemmat pian isäni huvilassa», Julia sanoi
Klodiukselle puhuen.

»Me sanomme tätä päivää valkoisen kiven päiväksi», peluri vastasi.

Julia laski huntunsa, mutta niin hitaasti, että hänen viimeinen
katseensa osui atenalaiseen teeskennellyn arkana, mutta sittekin
rohkeana. Katseesta puhui sekä hellyys että moite.

Ystävykset astelivat edelleen.

»Julia on kieltämättä kaunis», Glaukus virkkoi.

»Viime vuonna olisit tuon huomautuksen tehnyt lämpimämmin.»

»Niin, minut häikäisi ensi näkemä, ja minä erehdyin pitämään
jalokivenä, mikä olikin vain keinotekoinen jäljitelmä.»

»Oikein», Klodius vastasi. »Naiset ovat pohjaltaan kaikki samanlaisia.
Onnellinen, joka nai kauniit kasvot ja suuret myötäjäiset. Mitä voisi
hän toivoa muuta?»

Glaukus huokasi.

He olivat nyt kadulla, jossa oli vähemmän liikettä ja josta näkyi avoin
ja rauhallinen meri; harvoin näillä ihanilla rannoilla esiintyy mitään
kauhunkuvaa, niin lämpimiä ovat ne leyhkät, jotka sen yli puhaltavat,
niin hehkuvia ja monikirjavia ne värit, jotka kuvastuvat runollisista
pilvistä, niin huumaavia tuoksut, joita maatuuli tänne kuljettaa.
Sellaisesta merestä saattoi olettaa Afroditeen nousseen maata
hallitsemaan.

»On liian aikaista mennä kylpyyn», sanoi kreikkalainen, jonka oli
vallannut runollinen innoitus, »jättäkäämme meluisa kaupunki ja
nauttikaamme meren suloista, niinkauan kuin aurinko vielä sen aalloilla
leikkii.»

»Menkäämme vain,» Klodius virkkoi, »merenrantama onkin kaupungin
eloisin osa.»

Pompeiji oli pienoiskuva oman aikansa sivistyksestä. Sen muurien sisään
oli kasaantunut kaikki se, mitä loistelias elämä ja rikkaus voivat
tarjota. Sen pienistä, mutta välkkyvistä myymälöistä, sen palatseista,
kylpylöistä, forumista, teatterista, sirkuksesta -- sen toimeliaasta,
mutta ränstyneestä elämästä, sen hienostuneista muodoista ja kansan
paheista kuvastui pienoiskoossa koko keisariaika. Se oli konelaite,
panoraama, johon jumalat tuntuivat asettaneen näytteille maailman
suurimman yksinvallan ja josta ne myöhemmin sen hävittivät
jälkimaailman ihmeeksi -- siinä siveyslaki, ettei mikään ole uutta
auringon alla.

Lahden kuvankirkkaalla pinnalla lojuivat kauppalaivat ja rikkaitten
porvarien kultakoristeiset huvialukset. Niiden välistä puikkelehtivat
sinne tänne kalastajavenheet, ja kaukaa näkyivät Pliniuksen laivaston
hoikat mastot. Rannalla istui muuan sisilialainen, joka rajusti
viittoillen ja liikutetuin ilmein kertoi kalastajajoukolle ja
ohikulkijoille tarinaa haaksirikkoutuneista merimiehistä ja
pelastavista delfineistä; aivan samaa saatte nykypäivinä kuulla Napolin
satamalaitureilla.

Kreikkalainen vei toverinsa pois joukosta ja ohjasi askelensa rantaman
yksinäisemmille puolille, ja ystävykset istahtivat pienelle, sileältä
kalliopengermältä kohoavalle kivelle hengittämään hyvätuoksuista,
vilvoittavaa meri-ilmaa, joka aalloilla leijuen tuntui näkymättömin
askelin seuraavan jotakin sointurytmiä. Siinä oli jotakin vaitioloon ja
uneksintaan kiehtovaa. Klodius laskeskeli, silmiään auringon
polttavilta säteiltä varjoten, kuluneen viikon pelihäviöitään; ja
nojaten käteensä ja välittämättä auringosta -- se on hänen kansansa
suojelusjumala -- Glaukus antoi katseensa harhailla laajoilla
tasangoilla, tuntien suonientäyteistä runollista viehkeyttä, iloa ja
lempeä ja lienee kadehtinut sitä tuulenleyhkää, joka oli nostanut
siipensä lentääkseen Kreikan rantamille.

»Sanopa, Klodius», kreikkalainen virkkoi vihdoin, »oletko koskaan
rakastanut?»

»Monta kertaa.»

»Joka useasti on rakastanut», Glaukus vastasi, »ei ole koskaan
rakastanut. On vain yksi Eros, vaikka monta jäljitelmää.»

»Jäljitelmät ovat kuitenkin kaikitenkin pikkujumalia nekin», Klodius
virkkoi.

»Olen samaa mieltä kuin sinäkin», kreikkalainen vastasi. »Minä palvon
rakkauden varjoakin, mutta rakkautta itseään vielä enemmän.»

»Rakastatko siis vakavasti ja kaikesta sydämestäsi? Tunnetko samaa,
mitä runoilijat kuvaavat -- sitä, mikä saa meidät unohtamaan ateriamme,
teatteria vieromaan ja elegioja kirjottamaan? Enpä olisi sitä koskaan
uskonut. Sinä näyttelet hyvin.»

»En ole vielä niin kaukana», vastasi kreikkalainen hymyillen; »tai
sanonpa kuten Tibullus, --

    Ket' ohjaa lempi, hän, kuhun kulkeekin,
    Pyhässä turvass' on.

En ole todella vielä rakastunut, mutta voisin sen tehdä, jos lempeni
esineen kohtaisin. Eros kyllä soihtunsa sytyttäisi, mutta papit eivät
ole vielä antaneet hänelle öljyä.»

»Arvaanko ma lempesi esineen? Eikö se olekin Diomedeen tytär? Hän
lempii sinua eikä tahdo intohimoaan salatakaan; ja, Herkules avita,
sanon vielä kerran, hän on sekä kaunis että rikas. Hän koristaa
miehensä talon pihtipielet kultaverkoin.»

»En halua itseäni myydä. Myönnän, että hän on kaunis, ja ellei hän
olisi vapautetun orjan pojantytär, olisin ehkä kerran -- mutta ei --
hänen kauneutensa on kasvojen muotoa, hänen tapansa eivät ole naisen
eikä hänen henkensä tunne muunlaista nautintoa kuin huvituksien.»

»Olet kiittämätön. Sano sitten, kuka se onnellinen naikkonen on!»

»Kuule siis, Klodius. Joku kuukausi sitte olin Napolissa, kaupungissa,
joka miellyttää minua tavattomasti, sillä se on säilyttänyt paljon
alkuperäisiä kreikkalaisia tapoja ja muotoja ja se ansaitsee hyvin
nimensä Partenope ihanan ilmastonsa ja kauniin rakenteensa vuoksi.
Eräänä päivänä menin Minervan temppeliin rukoilemaan, en niin paljoa
omasta puolestani kuin kaupungin, jolle Pallas ei enää entisen
ystävällisesti hymyile. Temppeli oli autio ja tyhjä. Atenan muistot
täyttivät mieleni. Kun luulin olevani yksin temppelissä ja vakava
mieliala oli minut vallannut, kohosi rukous sydämestä huulille ja minä
itkin rukoillessani. Minut keskeytti silloin vierestä kuuluva huokaus.
Käännyin äkkiä ja näin edessäni naisen. Hän rukoili myöskin ja oli
kohottanut huntunsa, ja kun katseemme kohtasivat toisensa, oli kuin
taivainen säde noista tummista ja hymyilevistä silmistä olisi
tunkeutunut sieluuni. En milloinkaan ole kuolevaisia piirteitä nähnyt
niin mestarillisen ihania. Lievä surumielisyys pehmensi ja kohotti
niiden ilmettä; tuo sanoinkuvaamaton jokin, joka käy sydämestä sydämeen
ja jonka kuvanveistäjät ovat painaneet Psyken piirteisiin, teki hänen
kauneutensa taivaalliseksi ja yleväksi; hänenkin silmissään kyynelet
kiilsivät. Olin varma, että hänkin oli atenalainen ja että
rukoillessani Atenan puolesta hänen henkensä oli minun tavannut.
Puhuttelin häntä, vaikka vapisevin äänin. 'Ihana neito', sanoin, 'etkö
olekin atenalainen?' Ääneni kuullessaan hän punastui ja peitti hunnulla
puoleksi kasvonsa. 'Esi-isieni luut', hän virkkoi, 'ovat Ilissuksen
varsilla; itse olen syntynyt Napolissa, mutta mieleltäni ja
syntyperältäni olen atenalainen.' 'Viekäämme siis', sanoin, 'yhteinen
uhrimme', ja kun pappi juuri silloin tuli esiin, seisoimme rinnakkain
rukouksin seuratessamme jumalanpalvelusta. Yhtaikaa polvistuimme
jumalattaren eteen, yhtaikaa laskimme oliviseppelemme alttarille. Tämä
yhteinen toimi synnytti minussa omituisen, miltei pyhän herkkyyden
tunteen. Me, vieraat etäisestä ja sortuneesta maasta, olimme kahden ja
yksin temppelissä, joka oli kotimaamme jumalalle pyhitetty; eikö ole
luonnollista, että sydämeni kiintyi isänmaan ystävään, jommoiseksi
häntä saatoin sanoa? Oli kuin olisin hänet jo vuosia tuntenut, ja tuo
yksinkertainen jumalanpalvelus oli omansa ihmeen tavoin yhdistämään
harrastuksemme ja hävittämään aikasuhteet. Ääneti lähdimme temppelistä,
ja aijoin juuri häneltä kysyä, missä hän asui ja saisinko käydä häntä
tapaamassa, kun samassa temppelinovella seisova nuorukainen, jonka
piirteet suuresti muistuttivat hänen ulkomuotoaan, tarttui hänen
käteensä. Hän kääntyi ja sanoi minulle hyvästit. Väkijoukko erotti
meidät, enkä häntä sen koommin nähnyt. Kotiin tultuani sain kirjeitä,
jotka saivat minut heti lähtemään Atenaan, sillä sukulaiseni uhkasivat
minua perintöhaasteella. Kun kaikki oli onnellisesti ohi, palasin
Napoliin. Hain koko kaupungin. En löytänyt jälkeäkään kadonneesta
ystävästäni ja toivoen iloisessa humussa unohtavani kauniin haavekuvani
syöksyin suin päin Pompeijin huvituksiin. Siinä koko kertomukseni. En
rakasta, mutta muistelen ja ikävöin.»

Klodius aikoi jotakin sanoa, mutta silloin lähestyi heitä hitain ja
juhlallisin askelin muuan mies, ja kuullessaan hänen askeltensa äänen
liuskakivillä ystävykset kääntyivät ja tunsivat heti miehen.

Siinä oli mies, nelissäkymmenissä, rotevaruumiinen, laihaa, mutta
väkevää ja ytimekästä rakennetta. Hänen tumma, pronssinhohteinen ihonsa
ilmaisi hänen itämaisen alkuperänsä, hänen piirteissään oli jotakin
hahmoteltua kreikkalaista (varsinkin poskissa, huulissa ja kulmissa),
mutta nenä oli hiukan korkea ja kaareva, ja luja, ulkoneva luusto ei
sallinut niitä täyteläisiä, vereviä muotoja, joita kreikkalaiset
pitävät miehevyyden kauneimpina merkkeinä. Hänen suuret, yömustat
silmänsä säteilivät tasaista, vakavaa valoa. Syvä, ajatuksien täyttämä
ja suruvoittoinen rauha näytti horjumattomana asuvan niiden
majesteetillisessa, käskevässä katseessa. Hänen käyntinsä ja ryhtinsä
ilmaisivat keveyttä ja arvokkuutta, ja hänen pukunsa vieras kuosi ja
yksinkertaisuus antoivat hänen tyynelle ryhdilleen ja muhkealle
muodolleen erikoisen arvokkaan leiman. Tervehtiessään vastatullutta
tekivät molemmat nuoret miehet vaistomaisesti ja salaisesti käsillään
taikamerkin, sillä egyptiläisellä Arbakeella arveltiin olleen turmaa
uhkaava, paha katse.

»Pitääpä maiseman todella olla kaunis», Arbakes sanoi kylmästi, mutta
kohteliaasti hymyillen, »kun se voi houkutella iloisen Klodiuksen ja
kaikkien ihaileman Glaukuksen kaupungin joukontäyteisiltä kaduilta
tänne.»

»Onko luonnossa siis yleensä niin vähän houkuttelevaa?» kreikkalainen
virkkoi.

»On -- nautinnonhaluisille.»

»Varma, mutta tuskinpa viisas vastaus. Nautinnoissa viehättävät
vastakohdat; huvittelut opettavat meitä rakastamaan yksinäisyyttä, tämä
taas arvioimaan huvitteluja.»

»Siten ajattelevat nuoret puutarhafilosofit», egyptiläinen virkkoi, »he
pitävät väsähtäneisyyttä mietiskelynä ja kuvittelevat tuntevansa
yksinäisyyden kaipuuta, kun he ovat väsyneet huvitteluihin. Mutta
sellaisessa tyhjässä mielialassa ei luonto voi sytyttää sitä
innoitusta, joka vain voi ammentaa luonnon koskemattomasta
yksinäisyydestä sen kuvaamatonta kauneutta; se ei vaadi teiltä
intohimon kulutusta, vaan koko sen hehkun, josta te luontoa palvoen
tahdotte päästä. Nuori atenalainen, kun Luna (kuu) valohämynä antautui
Endymionille, niin se tapahtui päivän mailleen mentyä, ei ihmisten
kuumeisessa touhussa, vaan hiljaisella vuorella ja metsästäjän
yksinäisissä laaksoissa.»

»Kaunis vertaus», Glaukus huudahti, »mutta mikä väärä tulkinta!
Kulunut! se sana on vanhaa, ei nuorta varten. Minä ainakaan en vielä
koskaan ole tuntenut kyllästymystä.»

Egyptiläinen hymyili, mutta hänen hymynsä oli kylmää ja jäätävää ja sai
arkailemattoman Klodiuksenkin värisemään. Arbakes ei vastannut
Glaukuksen intoiseen huomautukseen, mutta hetken vaijettuaan hän
virkkoi lempeällä ja alakuloisella äänellä:

»Olette kuitenkin kaikitenkin oikeassa nauttiessanne niinkauan kuin
aika teille hymyilee; pian ruusu kuihtuu, pian sen tuoksu haihtuu. Ja,
Glaukus, mitä jää meille, muukalaisille, jotka vaellamme niin kaukana
isiemme haudoilta, mitä jää meille muuta kuin nautintoa ja kaipuuta --
edellistä sinulle, jälkimäistä minulle.»

Kreikkalaisen kirkkaat silmät olivat äkkiä kyynelin täyttyneet. »Ah,
Arbakes», hän huudahti, »älä puhu esi-isistämme! Unohtakaamme, että
hekin kerran ovat olleet yhtä vapaita kuin Rooma! Ja maine! -- voi,
turhaa on koettaa sitä henkiin herättää Maratonin kentällä ja
Termopylaessa.»

»Sydämesi ei hyväksy, mitä sinä puhut», egyptiläinen virkkoi, »ja ensi
yön iloissa sinä muistat enemmän Laenaa[1] kuin Laisia. Näkemiin.»

Tämän sanottuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja lähti hitain askelin
pois.

»Hengitän jälleen vapaammin», Klodius virkkoi. »Egyptiläisiä
matkiaksemme me joskus tuomme juhliimme luurangon. Totisesti, sellainen
egyptiläinen kuin tuo hiipivä varjo, on aaveentapainen kyllin tekemään
hienoimman falernolaisen viininkin happamaksi.»

»Kummallinen mies», Glaukus sanoi miettiväisenä. »Vaikka hän näyttääkin
kuolleen huvitukselle ja kylmältä maiselle riemulle, joku murhe häntä
painaa, ja hänen ulkokuorensa ja sydämensä puhuvat erilaista kieltä.»

»Niin, puhutaan muunkinlaisista orgioista kuin niistä, joita hänen
yksinäisessä talossaan Osiriin kunniaksi vietetään. Rikaskin hän on,
niin sanotaan. Emmekö voisi ottaa häntä joukkoomme ja opettaa hänelle
pelin salaisuuksia? Nautintojen nautinto! Kuinka ihana sinä olet, oi
peli, sinä toivon ja pelon kuumeinen polte, sinä verraton, voittamaton
intohimo.»

»Innoittunut -- innoittunut!» Glaukus huudahti nauraen, »oraakkeli
esittää runoutta Klodiuksen suun kautta. Mikä onkaan seuraava ihme?»



3 LUKU.

Glaukuksen ystävät, -- Pompeijilainen talo. -- Antiikkinen juhla.


Kaikkea oli taivas Glaukukselle antanut, mutta erästä puuttui; hän oli
saanut kauneutta, voimaa, rikkautta, kuuluisat esi-isät, tulisen
mielen, runoilijan taipumukset, mutta hän ei ollut perinyt vapautta.
Hän oli Atenassa syntynyt, Rooman alamaisena. Saatuaan jo varhain
melkoisen perinnön hän oli nuorukaisen koko innolla viehättynyt
matkustelemaan ja huumaantunut keisarillisen hovin loistaviin
nautintoihin.

Hän oli Alkibiades, jolla ei ollut kunnianhimoa. Hän oli mies,
jommoiseksi jokainen kyvykäs ja rikas nuorukainen muuttuu, kun into
maineen tavotteluun puuttuu. Hänen roomalainen talonsa oli kaikkien
huvinhaluisten, mutta myöskin taiteenystävien kokouspaikka; ja
kreikkalaiset kuvanveistäjät kilvan kiiruhtivat koristamaan atenalaisen
pylväistöä ja _eksedraa_. Hänen pompeijilainen asuntonsa -- ah, värit
ovat nyt vaalenneet, seinät maalauksensa kadottaneet! -- sisustuksen
valikoitu kuosi ja sulous on hävinnyt; mutta mitä hämmästyksen
huudahduksia kuuluikaan niiden suusta, jotka ensimäisinä meidän
päivinämme näkivät nuo herkulliset, pienimpiin osiinsa saakka
taiteelliset koristeet -- nuo maalaukset -- nuo mosaiikit!
Intohimoisena runouden ja draaman ystävänä -- nehän muistuttivat
Glaukukselle hänen oman rotunsa hengestä ja sankarikaudesta -- hän oli
talonsa koristuttanut Aiskiloa ja Homeroa esittävillä maalauksilla. Ja
muinaistutkijat, joiden maku on muuttunut kaupanomaiseksi, tahtovat
suosijassa nähdä itse taiteilijan ja kutsuvat (erehdys on nyttemmin
kyllä huomattu) vanhasta tottumuksesta atenalaisen Glaukuksen tuhkasta
kaivettua taloa »_draamallisen runoilijan taloksi_.»

Ennenkuin käymme kuvaamaan tätä taloa, lienee paikallaan antaa
lukijalle yleisiä tietoja pompeijilaisesta rakennuksesta, jotka tiedot
hän kyllä koska tahansa löytää Vitruviuksen teoksista, kaikkine niine
poikkeuksineen, joita päähänpistot ja loisteliaisuus yksityiskohtiin
lisäävät ja jotka, inhimillistä kylläkin, siitä asti ovat
muinaistutkijoille antaneet paljon päänvaivaa. Me teemme kuvauksemme
kuitenkin niin selvästi ja kansanomaisesti kuin mahdollista.

Taloon tullessanne astutte tavallisesti kapean, _vestibulumiksi_
nimitetyn käytävän kautta halliin, joka on pylväin koristettu
(nyttemmin usein ilman pylväitä). Kolmelta seinältä vievät ovet
makuusuojiin (niiden joukossa myöskin ovenvartijan), useimmat niistä on
varattu parhaimmille vieraille. Hallin peräpäässä, oikealla ja
vasemmalla on, jos talo on iso, kaksi pientä suojaa talon naisväkeä
varten; ja keskellä hallin nelikuviokasta lattiaa on suunnikkaan
muotoinen vesiallas (sen klassillinen nimi on _impluvium_); sadevesi
tuli kattoaukosta, joka voitiin salaluukun avulla sulkea. Lähellä
impluviumia, jota vanhat pitivät erikoisessa arvossa, olivat
(Pompejissa harvemmin kuin Roomassa) perhejumalien patsaat; --
kotilietenä, josta roomalaiset runoilijat usein laulavat ja joka oli
_lareille_ (kodinhaltijoille) pyhitetty, oli Pompeijissa usein vain
liikuteltava hiilipata; yhteen nurkkaan, tavallisesti näkyvimmälle
paikalle oli asetettu suuri puinen kaappi, joka oli pronssi- tai
rautasilauksin huoliteltu ja vahvistettu ja joka oli vahvoilla
kahleilla niin lujaan kiinnitetty kivijalustaansa, että varkaitten ja
rosvojen aikeet sitä irrottaa olivat turhat. Tämä varokeino siksi, että
kaappi oli talonisännän rahasäiliö; vaikka olettaa voikin, koska
Pompeijin kaivetuista taloista ei ole paljo rahaa löydetty, että kaappi
pikemminkin oli vain talon koriste kuin hyötyesine.

Tässä hallissa (tai klassillisesti puhuen _atriumissa_) otettiin
vastaan klientit ja halpa-arvoisemmat vieraat. »Ylhäisemmissä» taloissa
oli huone _atriensis_ vartavasten hallissa palvelevaa orjaa varten,
jolla muiden orjien rinnalla oli mahtava asema. Vesiallas keskellä
lattiaa oli varmaankin vaarallinen laite, mutta hallin muilla sivuilla
oli kyllin tilaa kävellä edestakaisin. Käytäväovea vastapäätä, atriumin
toisessa päässä oli myöskin huone (_tablinum_), jonka lattia
tavallisesti oli väririkasta mosaiikkia ja jonka seiniä peittivät
taidemaalaukset. Täällä säilytettiin perhemuistot tai merkit siitä
julkisesta toimesta, joka talon isännällä oli ollut hoidettavana. Tästä
salongista, mikäli sitä nimitystä tässä voimme käyttää, päästiin
sivuhuoneeseen, ruokasaliin eli _tricliniumiin_; toisella puolella oli
huone, jota sanokaamme vaikka aarrekammioksi; siellä säilytettiin
kaikenlaiset kalliit ja harvinaiset arvoesineet. Ja kapeaa käytävää
pitkin pääsi täältä orjien huoneiston kautta ja tarvitsematta kulkea jo
mainittujen huoneitten läpi rakennuksen takaosaan. Kaikki nämä suojat
avautuivat pitkähköön pylväskäytävään, jonka teknillinen nimi on
_peristyle_. Jos talo oli pieni, niin se loppui tähän pylväistöön, ja
siinä tapauksessa oli peristylen keskusta, olipa se kuinka pieni
tahansa, järjestetty jonkinlaiseksi puutarhaksi, jota koristivat
jalustoille asetetut kukkamaljakot. Pylväskäytävästä veivät ovet
oikealle ja vasemmalle makuusuojiin[2], toiseen tricliniumiin eli
ruokasaliin (antiikin aikoina oli tähän tarkotukseen siis kaksi
huonetta, toista käytettiin kesällä, toista talvella tai ehkä toista
tavallisina, toista juhlapäivinä). Ja jos isäntä tahtoi tieteitä
harjottaa, siirtyi hän huoneeseen, jolla oli tuo vaativa nimi kirjasto
-- sillä pieni huone riitti säilyttämään ne muutamat papyruskääröt,
joita antiikinaikoina pidettiin huomattavana kirjakokoelmana.

Peristylen päässä oli tavallisesti keittiö. Jos talo oli suuri eikä se
vielä päättynyt peristyleen, ei sen keskusta ollut puutarhana, vaan se
oli koristettu suihkukaivoilla ja kalalammikoilla; ja sen päässä oli
tablinumia vastassa toinen ruokasali makuusuojineen ja joskus
taulukokoelma eli _pinacotheca_.[3] Näistä huoneista taas päästiin
neliönmuotoiseen tai pitkähköön aukeamaan, jota kolmelta sivulta
ympäröi pylväskäytävä kuten peristyleäkin, sitä se paljon muutenkin
muistutti, vaikka se olikin pitempi. Tämä oli varsinainen puutarha eli
_viridarium_, joka useimmiten oli suihkukaivoin, kuvapatsain ja
monivärisin kukkaistutuksin koristettu. Sen äärimäisessä laidassa oli
puutarhurin koju, ja pylväistön sivulla oli, jos perhe oli väkirikas,
vielä muita huoneita.

Pompeijissa olivat toinen ja kolmas kerros harvinaisia, ja nekin
ottivat vain pienen osan talon pinta-alasta ja olivat etupäässä orjien
asuntoina. Tässä suhteessa ne melkoisesti erosivat Rooman muhkeammista
taloista, joissa pääruokasali eli _coenaculum_ säännöllisesti oli
toisessa kerroksessa. Itse huoneet olivat tavallisesti pieniä, sillä
mainio ilmasto salli suurilukuisenkin joukon hakea tilaa itselleen
peristylestä, atriumista tai puutarhasta. Juhlahuoneetkin olivat
pieniä, vaikka ne olivatkin rikkaasti ja huolellisesti koristellut,
sillä antiikin älykkäät ihmiset, jotka rakastivat seuraa, mutta eivät
tungosta, söivät korkeintaan yhdeksänhenkisissä joukoissa, joten suuret
ruokailuhuoneet eivät olleet yhtä välttämättömät kuin nykyisin.[4]
Mutta huonerivi, jonka ensi silmäyksellä taloon astuessaan huomasi,
teki juhlallisen vaikutuksen. Yhtaikaa näki mosaiikki- ja
taulukoristeisen atriumin, tablinumin, hienon peristylen ja (jos taloa
vielä jatkui) vastakkaisella puolella juhlasalin ja puutarhan, jossa
katse vihdoin osui suihkukaivoon tai marmoriseen kuvapatsaaseen.

Lukijalla lienee jo jonkinlainen kuva pompeijilaisesta rakennuksesta,
joka monessa suhteessa muistutti kreikkalaista, mutta rakenteeltaan
vielä enemmän roomalaista. Miltei jokaisessa talossa oli toisista
eroavia yksityiskohtia, mutta yleinen muoto oli tämä. Jokaisessa on
atrium, tablinum, peristyle, kaikki toistensa yhteydessä, kaikkien
seiniä koristivat upeat maalaukset, ja kaikkialla näkee silloisen
kansan pyrkimyksen loistavasti ja ylellisesti elää. Epäillä kyllä
saattaa pompeijilaisten koristamistyön makupuhtautta, he rakastivat
räikeitä värejä ja oikullisia muotoja, he maalasivat usein pylvään
alaosan tulipunaiseksi ja jättivät yläosan värittämättä. Jos puutarha
oli pieni, maalattiin sen muurit perspektiivisesti täyteen puita,
lintuja, temppelejä j.n.e., jotta silmä pettyisi pitämään puutarhaa
isompana; se oli luonnonjäljittelyä, jonka Pliniuksen kaltainen
miellyttävä pedantti hyväksyi ylpeillen suorastaan sen erikoisesta
vaikutuksesta.

Glaukuksen talo oli tosin pienimpiä, mutta täydellisimpiä ja hienoimpia
Pompeijin yksityisasunnoista. Se voi olla mallina nykyajan »nuoren
miehen kodille» ja herättää kateutta ja tuskantunnetta kaikissa
naimattomissa rakkauden palvojissa.

Astutte pitkää ja ahdasta käytävää eteishalliin, jonka lattiassa on
mosaiikkiin kuvattu koira tuttuine lauseineen _Cave canem_, s.o. »varo
koiraa.» Atriumin kummallakin sivulla on pitkähkö huone; kun näet
sisähuoneisto ei ollut kyllin iso sisältämään kaikkia yksityisiä ja
julkisia huoneita, käytettiin näitä kahta vastaanottohuoneena
sellaisille vieraille, joita ei arvo eikä tuttavuus oikeuttanut
pääsemään talon päähuoneisiin.

Eteisestä tulette atriumiin, josta rakennusta esiin kaivettaissa
löydettiin niin mestarillisia ja ilmehikkäitä maalauksia, ettei
Rafaelinkaan tarvitsisi niitä hävetä. Ne vietiin Napolin museoon ja
siellä ne nyt ovat taiteensuosijain ihailtavina. Ne kuvaavat Akilleen
ja Briseiksen hyvästijättöä. Ketä ei ihastuttaisi se voima ja väkevyys
ja kauneus, mikä ilmenee Akilleen ja tuon kuolemattoman orjattaren
muodoista ja piirteistä!

Atriumin yhdeltä sivulta veivät kapeat portaat ylemmän kerroksen
orjienhuoneisiin. Siellä oli myöskin pari kolme pientä makuusuojaa,
joiden seinille oli kuvattu Europan ryöstö, amatsoonien taistelu j.n.e.

Sitten joudutte tablinumiin, jonka kummassakin ovipielessä riippuivat
vuolasväriset, tyyronpurppuraiset oviverhot, puoleksi syrjään
vedettyinä.[5] Seinälle oli kuvattu runoilija ystävilleen lausumassa
sepittämäänsä runoa, ja lattiassa oli pieneen, mutta ihanaan
mosaiikkiteokseen sommiteltu näyttämöjohtaja, joka antaa ohjeita
näyttelijöilleen.

Tämän salin kautta pääsette peristyleen, ja tähän (kuten useissa
pienissä pompeijilaisissa taloissa oli laita) talo loppui. Jokaisessa
niissä seitsemässä pylväässä, jotka tätä aukeamaa koristivat, riippui
kukkavihko. Keskustassa, joka oli puutarhana, hehkuivat mitä ihanimmat
kukat marmorisissa, jalustalle asetetuissa astioissaan. Tämän pienen
puutarhan vasemmassa laidassa oli pieni komero, joka muistutti
katolisissa maissa maantien varrella olevia pieniä pyhimyskoppeja; se
oli pyhitetty penateille. Sen edessä oli pronssinen kolmijalka.
Pylväistön vasemmalla sivulla oli vielä pari makuusuojaa, oikealla oli
_triclinium_, ja sinne olivat vieraat nyt kokoontuneet.

Tätä huonetta nimittävät napolilaiset muinaistutkijat tavallisesti
»Ledan huoneeksi». Jo Sir William Gellin verrattomasta teoksesta lukija
löytää kuparipiirrosjäljennöksen siitä herkullisesta ja sirosta
maalauksesta, joka esittää Ledaa tarjoamassa vastasyntyneitä
pienokaisiaan niiden isälle. Siitä huone nimensä. Tämä kaunis suoja
aukeni tuoksuvaan puutarhaan. Kiillotetun ja hopeisin arabeskein
kirjaillun sitruunapuisen[6] pöydän ympärillä oli kolme leposohvaa,
jotka vielä olivat Pompeijissa yleisempiä kuin Roomassa vastikään
muotiin päässeet puolipyöreät istuinsohvat. Näille metallisilauksin
kirjailluille pronssivuoteille oli levitetty paksuja patjoja, nekin
hienosti ommeltuja ja herkullisen notkahtelevia.

»Myönnän totisesti», edili Pansa virkkoi, »että sinun talosi on sen
fibulamaisesta pienuudestaan huolimatta lajiaan oikea helmi. Kuinka
ihana onkaan kuva Akilleesta ja Briseiksestä! -- Mikä tyyli! -- mitkä
päänmuodot! -- mitkä -- hm!»

»Pansan ylistyslaulu tällaisista seikoista on todella arvokas», Klodius
sanoi vakavan näköisenä. »Entä taulut _hänen_ seinällään! -- Jaa,
eiväthän ne Zeuksiin tekemiksi olekaan hullumpia!»

»Sinä mairit minua, Klodius, sinä todella mairit», vastasi Pansa, joka
Pompeijissa oli tunnettu siitä, että hänellä oli maailman huonoimmat
maalaukset. Hän oli isänmaanystävä ja suosi vain pompeijilaisia
taiteilijoita. »Sinä mairit, mutta kuvat ovat varsin kauniita -- Edopol
avita -- väreissä -- piirroksessa on jotakin -- ja maalaukset
keittiötäni varten, ystävät -- ah, ne ovat yksinomaan minun
keksintöäni.»

»Mitä ne kuvaavat?» Glaukus kysyi. »En ole vielä käynyt keittiössäsi,
vaikka olenkin usein ruokiesi herkullisuutta ihaillut.»

»Ne kuvaavat atenalaista kokkiani, joka Vestan alttarille tuo taitonsa
mestarinäytteet, nim. ihanan nahkiaispaistoksen (elävän mallin mukaan
maalatun) -- eikö siinä ole kekseliäisyyttä kyllin!»

Samassa astuivat sisään orjat tuoden ensimäiset ruokalajit. Maukkaitten
viikunoiden ja tuoreitten lumin siroteltujen kasviksien, kalojen ja
kananmunien lomassa tarjottiin pienet lasit ihanaa hunajalla saostettua
viiniä. Senjälkeen nuoret orjat ojensivat kullekin viidelle vieraalle
(enempää ei heitä tällä kerralla ollut) hopeisen maljakon hyvänhajuista
vettä ja purppurapäärmeisen pyyheliinan. Mutta edili veti esiin oman
liinansa, joka ei kyllä ollut yhtä hienoa kangasta, mutta tavallista
leveämmät reunat siinä oli, ja kuivasi sillä kätensä elein, joiden piti
herättää yleistä huomiota.

»Sinullapa on kaunis liina», Klodius sanoi, »sen reunakin on yhtä leveä
kuin vyö.»

»Pötyä, Klodius, pötyä. Sanovat tämän olevan Roomassa uusinta muotia,
mutta Glaukus tietää näistä seikoista enemmän kuin minä.»

»Ole meille armollinen, oi Bakkus», Glaukus virkkoi kunnioittavasti
kumartaen kauniille jumalankuvalle, joka oli pantu keskelle pöytää;
pöydän toisessa päässä olivat _larit_ ja suola-astiat. Vieraat yhtyivät
rukoukseen ja pirskauttaen viiniä pöytäliinalle he täydensivät
tavallisen ruokaseremonian.

Tämän jälkeen vieraat asettuivat leposohville ja varsinainen ruokailu
alkoi.

»Olkoon tämä viimeinen maljani», nuori Sallustus virkkoi, kun pöydälle
ensimäisten, ruokahalua kiihottavien annosten jälkeen ilmestyivät
varsinaiset ruoat ja kun orja oli hänelle ojentanut reunantäyteisen
viinisarkan. -- »Olkoon tämä viimeinen maljani, ellei tämä ole parasta
viiniä mitä Pompeijissa olen juonut.»

»Tuo amfora tänne!» Glaukus sanoi, »ja lue sen vuosi ja laji!»

Orja kiiruhti ilmottamaan seuralle, että viini oli pulloon pantu
Kioksella neljäkymmentä vuotta sitten.

»Kuinka mainioksi lumi sen on jäähdyttänyt», Pansa sanoi. »Se on juuri
parahultaista.»

»Se muistuttaa sellaisen miehen kokemusta, joka on kauan intohimojaan
viihdytellyt päästääkseen ne kaksinkertaiseen raivoon», Sallustus
huudahti.

»Se on kuin naisen: 'Ei!' Se ensin jäähdyttää, mutta sytyttää liekin
heti», Glaukus jatkoi.

»Milloin on lähin eläintaistelu?» Klodius kysyi Pansalta.

»Se on määrätty elokuun iduksen yhdeksänneksi, Vulkanalian jälkeiseksi
päiväksi», Pansa vastasi. »Meillä on käytettävänä ihana nuori leijona.»

»Kuka sille ruoaksi viskataan?» Klodius kysyi. »Sepä se, meillä on
suuri puute pahantekijöistä. Sinun täytyy löytää joku viaton tai kuka
tahansa leijonalle, Pansa.»

»Olen viime ajat asiaa ankarasti tuumaillut», Pansa vastasi vakavana.
»Onpa se inhottava laki, joka kieltää meitä heittämästä omia orjiamme
jalopeuroille. Ettemme omallamme saa tehdä mitä mielimme, se on minusta
omistusoikeuden loukkaamista.»

»Toisin oli laita tasavallan kultaisina aikoina», Sallustus virkkoi.

»Ja tuo orjia suosiva lempeys on katkera pettymys kansaparalle. Kuinka
haltioissaan se katselee oivaa taistelua miehen ja jalopeuran kesken?
Ja sen viattoman ilon siltä riistää inhottava laki (elleivät jumalat
lahjota meille rehtiä pahantekijää).»

»Voiko olla kurjempaa valtiotaitoa kuin se, joka kieltää kansalta sen
monet nautinnot?» Klodius virkkoi hartaana.

»Aivan niin, Jupiter ja kohtalo olkoot ylistetyt, ettei meillä enää ole
Neeroa», Sallustus huudahti.

»Hän oli todella tyranni, hän sulki kymmeneksi vuodeksi
amfiteatterimme.»

»Ihmettelen, ettei siitä syntynyt kapinaa», Sallustus virkkoi.

»Eipä paljoa puuttunut», Pansa sanoi pistäen poskeensa palan
karhunlihaa.

Keskustelun katkaisi tähän soittokoneitten ääni, ja orjat toivat
pöydälle vielä yhden ruokalajin.

»Ah, minkä herkkupalan olet vielä keksinyt meille?» Sallustus huudahti
silmät kiiluen.

Sallustus oli neljänkolmattavuotias ja syöminen oli hänen suurin
intohimonsa -- ehkä hän oli muihin jo kyllästynyt. Ei häneltä
lahjojakaan puuttunut, hyväsydäminenkin hän oli -- niinkauan kuin näki
sen tarpeelliseksi. --

»Polluks avita, tunnen tuon ruokalajin», Pansa huudahti näpsäyttäen
sormiaan orjille merkiksi. »Se on Ambrakian lammasta; meidän täytyy
valmistua uuteen rukoukseen vastatulleen kunniaksi.»

»Olin toivonut», Glaukus virkkoi surullisena, »saavani jonkun määrän
ostereita Britanniasta, mutta tuulet, jotka Caesarillekin olivat niin
julmat, ovat meiltä sen nautinnon riistäneet.»

»Ovatko ne todella niin herkullisia?» Lepidus kysyi päästäen syöntiä
varten höllemmälle tunikansa vyön.

»Minä puolestani olen luullut, että vain matkan pituus ne tekee niin
halutuiksi. Ne eivät vedä vertoja Brindisin ostereille. Ilman niitä ei
ainakaan Roomassa mikään ateria ole täydellinen.»

»Brittiparat», Sallustus virkkoi, »onpa heillä vielä jotakin hyvää
tarjolla, he antavat meille ostereita.»

»Toivon mieluummin, että he hankkisivat meille gladiatorin», sanoi
edili, joka yhä hautoi mielessään amfiteatterin tarpeita.

»Pallas avita», Glaukus huudahti orjan laskiessa uutta seppelettä hänen
kiharoilleen, »mielelläni minäkin katselen, kun villit eläimet
keskenään taistelevat, mutta kun mies, luuta ja verta mitä mekin,
työnnetään arenalle pala palalta silvottavaksi, on se minusta liian
hirvittävä näky; minua pyörryttää, hengitys salpautuu, tahdon kiiruhtaa
arenalle häntä auttamaan. Joukon riemuhuudot kaikuvat korvissani
kamalammilta kuin Orestesta takaa-ajavien raivotarten kirkaisut.
Iloitsen, että ensi näytännössä on niin vähän mahdollisuutta sellaiseen
esitykseen.»

Edili kohautti olkiaan. Nuori Sallustus, jota pidettiin Pompeijin
hyväsydämisimpänä miehenä, tuijotti mykkänä eteensä. Hienosteleva
Lepidus, joka puhui vähän, koska puhe muka vääristi piirteet, äännähti:
»Herkules.» Liehijä Klodius murahti: »Edopolus», ja kuudes pöytävieras,
Klodiuksen varjo (umbra), joka piti velvollisuutenaan kaikuna toistaa,
mitä hänen rikas ystävänsä sanoi, kun hän ei voinut häntä itseään
ylistää -- parasiitin parasiitti -- antoi myöskin kuulua: »Edopolus.»

»Te italialaiset olette kyllä sellaisiin näytelmiin tottuneet, me
kreikkalaiset olemme lempeämpiä. Ah, Pindaroon varjon kautta, --
todellisen kreikkalaisen leikin viehättävin puoli -- miehen voima
miestä vastaan -- jalo ottelu -- surunsekainen voitonriemu -- ylpeys
kohdata tasaväkinen vastustaja, -- sääli voittaa toinen. -- Mutta
ettehän te minua ymmärrä.»

»Tämä lammas on mainiota», Sallustus virkkoi. Orja, jonka tehtävänä oli
paisti palottaa ja joka itse mielestäänkin oli ammattitaitoinen, oli
soiton rytmin mukaan työtään tehnyt ja veitsellään tahtia lyöden ensin
hitaasti, sitten ihanan diapasonin sävelten mukaan lopettanut vaikean
taidetyönsä.

»Kokkisi on varmaankin sisilialainen», Pansa virkkoi.

»Niin on, Syrakusasta.»

»Lyönpä hänestä vedon», Klodius sanoi, »ruokalajien välillä voisimme
pienen pelin järjestää.»

»Olisihan se parempaa kuin eläintaistelu, mutta en voi sisilialaistani
panna vetoon -- sinulla ei ole yhtä arvokasta panna vastaan.»

»On, Fillida -- hurmaava tanssijattareni.»

»En ikinä osta naista», kreikkalainen sanoi huolellisesti korjaten
tukkaseppelettään.

Pylväskäytävään asetetut soittajat olivat alkaneet konserttinsa
lammaspaistiin käsiksi käytäessä. Heidän sävelensä saivat nyt
lempeämmän, iloisemman, mielisi sanoa älykkäämmän soinnun, he lauloivat
Horatiuksen laulua, joka alkaa: »_Persicos odi_ j.n.e. ja jota on niin
vaikea kääntää. He luulivat sen hyvinkin sopivan juhlaan, joka meistä
tuntuu ylelliseltä, mutta joka ajan mässäävän elostelutavan rinnalla
oli varsin yksinkertainen. Mehän olemmekin yksityisen emmekä ruhtinaan
juhlassa, ylhäisen ylimyksen emmekä keisarin tai senaattorin pidoissa.

»Ah, vanha hyvä Horatius», Sallustus virkkoi osaaottavana, »hän lauloi
kyllä hyvin juhlista ja naisista, mutta ei nykyisten laulajiemme
veroisesti.»

»Esimerkiksi kuolemattoman Fulviuksen lailla», Klodius sanoi.

»Kuolemattoman Fulviuksen», varjo toisti.

»Entä Spurena ja Gajus Mutius, joka yhtenä vuonna kirjotti kolme
eeposta -- kykenikö Horatius tai Vergilius sellaiseen?» Lepidus kysyi.
»Vanhat runoilijat erehtyivät aina jäljittelemään kuvanveistoa
maalauksen asemasta. Yksinkertaisuus ja rauha -- siinä heidän
päämääränsä; meissä nykyajan lapsissa on tulta, intohimoa, voimaa -- me
emme koskaan nuku, me käytämme maalauksen värejä, sen elämää, sen
toimintaa. Kuolematon Fulvius!»

»Oletteko kuulleet», Sallustus virkkoi, »Spurenan uusinta oodia
egyptiläisen Isiksen kunniaksi? Se on loistava -- siinä on todellista
uskonnollista innoitusta.»

»Isis tuntuu olevan Pompeijin mielijumalatar», Glaukus sanoi.

»Niin on», Pansa vastasi. »Hän on juuri nyt erikoisessa suosiossa.
Hänen kuvapatsaansa on lausunut mitä merkillisimpiä ennustuksia. En ole
taikauskoinen, mutta tunnustan usein käyttäneeni sen apua
virkatoimissani. Hänen pappinsa ovat lisäksi hurskaita, eivät sellaisia
iloisia, jommoisia meidän Jupiterimme ja Fortunamme ylväät palvelijat,
he käyvät paljain jaloin, eivät syö lihaa ja viettävät suurimman osan
yöstään hartaudenharjotuksissa.»

»Siinä esikuva meidän toisille papeillemme. Jupiterin temppeli pitäisi
uudentaa», sanoi Lepidus, joka mielellään olisi kaikki uudistanut,
mutta ei itseään.

»Sanotaan egyptiläisen Arbakeen opettaneen Isiksen papeille joitakuita
mitä juhlallisimpia mysterioita», Sallustus huomautti. »Hän kehuskelee
polveutuvansa Ramses-suvusta ja väittää, että hänen suvussaan ovat
säilyneet vanhanajan ikuisimmat salaisuudet.

»Ainakin hänellä on paha silmä», Klodius sanoi. »Aina kun näen sen
medusanpään enkä huomaa tehdä taikamerkkejä, saan olla varma, että joko
kadotan mielikkihevoseni tai heitän yhdeksän kertaa canes.»[7]

»Jälkimäinen olisi varmastikin ihme», virkkoi Sallustus vakavana.

»Mitä tarkotat?» peluri kysyi kulmiaan rypistäen.

»Tarkotan, että sinä pian jättäisit minut, jos usein kanssasi pelaisin
ja se on -- ei mitään.»

Klodius vastasi vain ylimielisesti hymyillen.

»Ellei Arbakes olisi niin rikas», Pansa virkkoi arvokkaana, »antaisin
hänen hieman saada tuta arvovaltaani ja tutkisin tarkemmin, kuinka
paljo on perää niissä huhuissa, jotka väittävät häntä tähdistälukijaksi
ja taikuriksi. Rooman edili, Agrippa, karkotti kaupungista kaikki
sellaiset vaaralliset kansalaiset. Mutta rikasta miestä -- edilin
velvollisuus on suojella rikasta miestä.»

»Mitä arvelette siitä uudesta uskonlahkosta, jonka harvoja tunnustajia
kuulemani mukaan on Pompeijissakin, hebrealaisen jumalan -- Kristuksen
opetuslapsista?»

»Oh, he ovat pelkkiä uneksijoita», Klodius sanoi. »Ei ketään ylimystä
ole heidän joukossaan; sen uskon tunnustajat ovat köyhää,
alhaissyntyistä, tietämätöntä rahvasta.»

»Jotka kuitenkin ansaitsevat jumalten pilkasta ristinpuun», Pansa
kiivaana vastasi. »He kieltävät Venuksen ja Jupiterin! Natsarealainen
on samaa kuin jumalankieltäjä. Saisinpa ne kaikki vangituksi!»

Toinen ruokalaji oli syöty -- juhlijat ojentelivat leposohvillaan,
syntyi vaitiolo, jolloin he vain kuuntelivat etelän hiveleviä säveliä
ja arkadilaisen luutun sointuja. Glaukus oli viimeinen hiljaisuutta
rikkomaan, mutta Klodius arveli hetkiä parempaankin voitavan käyttää.

»_Bene vobis_ (terveydeksesi), Glaukukseni», hän sanoi tottuneen
nautiskelijan lailla kohottaen täysinäistä lasiaan kreikkalaisen nimeä
lausuessaan. »Etkö tahdo eilistä tappiotasi korvata? Katso,
noppanappulat hymyilevät meille.»

»Kuten haluat», Glaukus virkkoi.

»Suvella ja edilin aikana!» Pansa käskevänä huudahti, »se on vastoin
lakia.»

»Ei sinun läsnäollessasi, Pansa», Klodius sanoi ravistaen nappuloita,
joita hän kuletti mukanaan pitkähkössä pussissa, »sinun läsnäolosi
ehkäisee kaikesta lainrikkomuksesta. Ei itse teko riko mitään, vaan sen
liiallisuus.»

»Kuinka viisasta», varjo tokasi.

»Hyvä on, tahdon nähdä siis vain kysymyksen toisen puolen», Pansa
virkkoi.

»Ei vielä, hyvä Pansa. Odottakaamme, kunnes olemme syöneet», Glaukus
sanoi.

Klodius suostui vastenmielisesti ja salasi ikävystymisensä
haukotteluun.

»Hän ei malta odottaa saadakseen kultaa niellä», Lepidus kuiskasi
Sallustukselle käyttäen Plautuksen sanoja _Aululariasta_.

»Ah, kuinka hyvin tunnenkaan nuo polypit, jotka eivät laske irti sitä
jonka ovat tavottaneet», Sallustus hiljaa vastasi ottaen sanansa
samasta huvinäytelmästä.

Pöydälle tuotiin nyt kolmas ruokalaji, jona oli valikoima hedelmiä,
pistasipähkinöitä, makeisia, leivoksia kaikenlaisia tuhansiin
eriskummallisiin muotoihin sovitettuina, ja ministri eli palvelijat
toivat myöskin viiniä, (jota tähän asti oli tarjottu lasittain)
suurissa lasimaljoissa, joiden viereen pantiin lappu ilmottamaan, mistä
viini oli ja kuinka vanhaa.

»Maistahan tätä lesboslaista, Pansa», Sallustus virkkoi, »se on
mainiota.»

»Se ei ole kovin vanhaa», Glaukus sanoi »mutta sen on tuli, kuten
meidätkin, varhain valmistanut -- viinin Vulkanuksen liekit -- meidät
hänen vaimonsa leimut, joiden kunniaksi lasini kohotan.»

»Se on herkullista», Pansa virkkoi, »mutta sen helakkuudessa lienee
pieni annos rosininväriä.»

»Mikä ihana malja!» Klodius huudahti kohottaen läpikuultavan
kristallimaljan, jonka kädensija oli jalokivin koristettu ja
kiemurtelevaksi käärmeeksi muovailtu, kuten Pompejissa tähän aikaan oli
tapana.

»Tämä sormus», Glaukus virkkoi ottaen sormestaan kallisarvoisen
jalokivisormuksen ja kiinnittäen sen kädensijaan, »tekee sen vielä
arvokkaammaksi, ja Klodius, jolle jumalat suokoot terveyttä ja onnea,
täyttäessäsi sen reunojen tasalle ja tyhjentäessäsi sen, älköön sen
arvo silmissäsi silti vähentykö.»

»Olet liian antelias», peluri virkkoi antaen maljan orjalleen; »mutta
sinun ystävyytesi tekee sen kahta arvokkaammaksi.»

»Tämä olkoon sulottarien malja», Pansa sanoi ja tyhjensi kolmasti
lasinsa. Vieraat seurasivat esimerkkiä.

»Emme ole vielä valinneet juhlan ohjaajaa», Sallustus huudahti.

»Valitkaamme se arvalla», Klodius sanoi ravistellen noppapussia.

»Ei», Glaukus sanoi, »ei mitään kylmää ja jäykkää ohjaajaa -- ei mitään
juhlan johtajaa -- ei mitään _rex convivii_. Eivätkö roomalaiset ole
kerran vannoneet olla tottelematta kuningasta? Emmekö ole yhtä vapaita
kuin teidän esi-isänne? Hei, soittajat, antakaa kuulua laulu, jonka
viime yönä sävelsin; sen nimenä on: _Hetkien bakkushymni_.»

Soittajat virittivät soittimensa hurjaan joonilaiseen sävelmään, ja
nuori, miellyttävä ääni lauloi kreikankielin ja -- rytmein seuraavan
laulun:

          _Hetkien iltahymni_.

      Kesäpäivän pitkän ja helteisen
    Oomme väikkyneet.
      Nyt yön luo uksien harmaiden
    Oomme säikkyneet;
      Sulot raienneet
    Taas laulut on, päivisin vaienneet.
    Taas kreetitär purppurasuu,
      Min hämärä kutsui karkelullen,
    Laulellen lemmestä lohduttuu
      Bakkhoksen, siimeessä sylihin tullen.
    Taivaalta, hiljaa mi tummenee,
    Tähdet jo tyyninä silmäilee,
      Ja lauluni ees
      Aalto entää sees,
    Mi leikkien Aegean luotoja kaulaa.
    Tytön polvell' on pantterin pää,
      Hänen katseensa päihdyttää;
    Mut virran kiitävän kaltahalla.
      Viinipuun vehreiden oksien alla,
      Arat faunit lempeä laulaa,
      Nuo viekkahat veikot.
      Nuo kelmit, nuo nauravat peikot.
    Arat faunit lempeä laulaa.

              2.

    Lennosta uupuneet
      Pitkän jo oomme päivän,
    Ikävät on askeleet
      Läpi öisen ankean häivän.
    Siipemme väsyneet virkistäy
    Heloviinein, hehkuin mi ennättäy
      Elon maljoihin lähteestä valkeuden,
      Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden;
      Näet päivyt, ehtinyt maillehen,
    On viinille säihkynsä suonut:
      On auringon-aarteita tertut nää,
      Valon lähteitä sen, mihin silmäjää
      Hän, tuonelan maille mi raueten jää,
      Jumalhurmaa kun hetken on juonut.

              3.

    Ja malja Zeullen ja Lemmellen,
      Ja malja poijalle Maian[8]
    Ja kunnia immelle kolmellen,[9]
      Suloparvelle neljän Aglaian.
    Mut seppelet sorjimmat, hohtavimmat
      Ajan-neidoille solmikaat,
    Ja maljat luvuttomat, laatuisimmat,
      Ja Bakkhosta kutsukaat!
    On parhain tuo, joka parhain suo
    Ja kerskuvan haastelun luistavaks luo
    Ja kutsuvi kisahan kimmat.
    Me kiidämme, kunnekka siukuen
    Me syöksymme säihkyhyn lähtehen;
    Kun kohoomme höyhenet valuen sitten,
    Veen vihmomme keskehen kukkasitten.
      Me hehkumme, hehkumme. Kuule!
    Idän immet, vettä mi viisti,
    Kristalliluolahan saaliina riisti
      Mysian Hylaan, sankarin, lemmikin;
      Niinpä nyt, niinpä nyt me
    Nuoren jumalan syliimme suljemme,
    Karkelusaatossa kiitäen kuljemme,
    Huimasti huutojen, laulujen soiden,
      Vangiksi saimme sun, saimme sun, lemmikin!

Vieraat ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan. Kun runoilija samalla on
isäntä, ovat hänen säkeensä tietysti sitä parempia.

»Läpeensä kreikkalaista», Lepidus sanoi, »sellaista kielen rajuutta ja
voimaa on roomalaisen runoilijan mahdoton matkia.»

»On ainakin räikeä vastakohta», Klodius virkkoi koettamatta peittää
äänensä ivallista sävyä, »olemassa tämän ja Horatiuksen vanhankuluneen
ja yksinkertaisen oodin välillä, jonka äsken kuulimme. Sävel on ihanan
joonilainen; se sana tuo mieleeni maljan -- toverit, malja ihanan Ionen
kunniaksi!»

»Ione -- nimi vivahtaa kreikkalaiselta», Glaukus sanoi matalalla
äänellä. »Juon mielihyvin hänen terveydekseen. Mutta kuka on Ione?»

»Olet vastikään tullut Pompeijiin, muuten tietämättömyytesi ansaitsisi
maanpaon», Lepidus virkkoi naureskellen. »Kun et Ionea tunne, et
myöskään tunne kaupunkimme ensimäistä kaunotarta.»

»Hän on todella harvinaisen kaunis», Pansa sanoi, »ja millainen ääni!»

»Hän on satakieleltä äänen saanut», Klodius pisti väliin.

»Satakieleltä -- suurenmoinen ajatus», varjo tokasi.

»Selittäkäähän jo toki!» Glaukus sanoi.

»Tiedä siis --» Lepidus virkkoi.

»Salli minun puhua», Klodius huudahti, »sinun sanasi tulevat suustasi
kuin kuiva kaisla.»

»Ja sinun kuin kivi», loukattu mutisi itsekseen heittäytyen
huolettomasti leposohvansa hyllyvälle patjalle.

»Tiedä siis», Klodius sanoi, »että Ione on muukalainen, joka hiljattain
on tullut Pompeijiin. Hän laulaa kuin Sapho ja hän runoilee itse
laulunsa, enkä voi sanoa, tibianko, sitran vai lyyran soitossa hän
parhaiten on muusan veroinen. Hänen kauneutensa on häikäisevää. Hänen
talonsa on erinomainen, niitä koristuksia, niitä jalokiviä -- niitä
pronssiesineitä! Hän on rikas ja yhtä antelias kuin rikas.»

»Hänen rakastajansa», Glaukus virkkoi, »tietysti huolehtivat siitä,
ettei hän nälkää näe; ja raha pian hankittu on yhtä pian menetetty.»

»Hänen rakastajansa -- siinäpä arvoitus onkin! Ionessa on vain yksi
paha vika -- hän on siveä. Koko Pompeiji on maassa hänen edessään,
mutta hänellä ei ole rakastajaa; hän ei tahdo liioin mennä naimisiin.»

»Ei rakastajaa?» Glaukus toisti.

»Hänellä on Vestan mieli, mutta Venuksen vyö.»

»Mikä sattuva vertaus», varjo tokaisi.

»Ihmettä!» Glaukus huudahti. »Saanko häntä koskaan nähdä?»

»Vielä tänä iltana», Klodius sanoi, »mutta emmekö voisi --», hän jatkoi
ravistellen jälleen noppapussia.

»Olen valmis», kohtelias Glaukus vastasi. »Pansa, käännä kasvosi
muualle!»

Lepidus ja Sallustus menivät »kruunua ja klaavaa», ja varjo katseli,
kun Glaukus ja Klodius vakavina syventyivät noppapelin vaihteluihin.

»Polluks avita», Glaukus huudahti, »jo toisen kerran olen heittänyt
_caniculaen_» (matalin heitto).

»Venus on nyt minulle suosiollinen», Klodius virkkoi ravistellen kauan
noppapussia. »Oi, _ahna Venus_ -- siinä on Venus itse», kun hän
jumalattaren nimeä lausuessaan sai korkeimman silmämäärän, »joka
ainakin niitä suosii, jotka rahaa voittavat.»

»Venus on tyytymätön minuun», Glaukus virkkoi kevyesti, »en ole koskaan
uhrannut hänen alttarilleen.»

»Joka Klodiuksen kanssa pelaa», Lepidus kuiskasi, »saa Plautuksen
Curculion lailla olla valmis peliin panemaan koko omaisuutensa.»

»Glaukus parka -- hän on yhtä sokea kuin Fortuna (onni) itse»,
Sallustus lisäsi samalla äänellä.

»En pelaa enää», Glaukus sanoi, »olen hävinnyt 30 sestertiota.»

»Pahoittelen --», Klodius alkoi.

»Mikä kelpo mies», varjo kuiskasi.

»Kaikin mokomin», Glaukus huudahti »häviöni korvaa tietoisuus siitä,
että sinä olet minun voittajani.»

Keskustelu muuttui jälleen yleiseksi ja vilkkaaksi, viiniä kaadettiin
runsaammin; ja Glaukuksen vieraat ylistivät jälleen Ionea maasta
taivaaseen.

»Jottei tarvitsisi tähdistä vetoa lyödä, käykäämme katsomaan tuota
kaunotarta, joka saa kaikki tähdet kalpenemaan», Lepidus sanoi.

Klodius, joka näki mahdollisuudet noppapelin jatkoon vähäisiksi,
suostui ehdotukseen ja Glaukus, joka kyllä kohteliaana isäntänä kehotti
vieraitaan kemuja jatkamaan, ei voinut salata Ionesta lausuttujen
kiitosten herättämää uteliaisuuttaan. He päättivät sen vuoksi kaikin
(Pansaa ja varjoa lukuunottamatta) lähteä kauniin kreikattaren taloon.
Kerran vielä juotiin Glaukuksen ja Tiituksen kunniaksi -- viimeinen
ruokaluku lausuttiin -- tultiin portaat alas -- kuljettiin valaistun
atriumin kautta -- ja sivuutettuaan onnellisesti kynnyksen eteen
muovaillun koiran olivat he Pompeijin vilkkailla ja sorisevilla
kaduilla juuri laskeneen kuun hämärässä.

He kulkivat siinä kaupunginosassa, jossa jalokivikaupat olivat,
ja joissa näytteille asetetut helmet sädehtivät ja heijastuivat
monin värein, ja saapuivat vihdoin Ionen asuntoon. Vestibulum oli
monin lampuin valaistu; tablinumin seinillä riippui ommeltuja
purppuraverhoja, sen seinät ja mosaiikkilattia uhkuivat taiteilijan
valitsemia rikkaita värejä, ja pylväistössä, joka vei tuoksuvaan
puutarhaan, he näkivät Ionen ihailijainsa ja suosijainsa keskessä.

»Etkö sanonut häntä atenalaiseksi?» Glaukus kuiskasi astuessaan
peristyleen.

»En, hän on Napolista.»

»Napolista!» Glaukus toisti; ja samassa hän näki, joukon väistyessä
syrjään, Ionen, saman ihanan vartalon, samat loistavat silmät, jotka
joku kuukausi sitten olivat niin kiinteästi hänen muistiinsa painuneet.



4 LUKU.

Isiksen temppeli. -- Pappi. -- Arbakeen luonnetta selitetään.


Palaamme egyptiläiseen. Näimme Arbakeen viimeksi iltapäivällä
merenrannalla eroamassa Glaukuksesta ja tämän ystävästä. Saavuttuaan
rantaman vilkkaimmalle kohdalle hän pysähtyi ja katseli eteensä
leviävää eloisaa näyttämöä kädet ristissä ryntäillä ja katkera myhäily
synkissä kasvoissaan.

»Tyhmiä, lyhytnäköisiä narreja te olette», hän itsekseen äännähti,
»työskentelette tai huvittelette, olette kaupanpuuhissa tai uskoanne
hoidatte, aina teitä kiihottaa se intohimo, joka teidän pitäisi
kuolettaa. Kuinka teitä halveksisinkaan, ellen teitä vihaisi -- niin,
vihaisi! Kreikkalainen tai roomalainen, samantekevä kuka teistä, te
olette meiltä, Egyptin salaisesta aarteistosta varastaneet valon, joka
teidän elämällenne antaa hengen. Tietonne -- runoutenne -- lakinne --
taiteenne -- barbarisen asekuntonne (kaikki sekin kalpeaa ja
katkonaista korkeaan alkukuvaansa verrattuna) kaikki te olette meiltä
siepanneet niinkuin orja näpistää isäntänsä juhlan jätteet. Ja te,
jäljittelijöiden matkijat -- roomalaiset muka? -- ei, riistäjälauma --
_te_ olette meidän isäntiämme! Pyramidit eivät näe enää allaan Ramseen
sukua, kotkat leijailevat Niilin käärmeen yllä. _Meidän_ isäntiämme --
ei, ei _minun_! Minun henkeni, viisauteni voima vartioi ja kahlehtii
teitä, vaikkei siteitä näy. Niinkauan kuin viekkaus voiman voittaa,
niinkauan kuin uskonnolla on helvetti, josta oraakkeli voi
tietämättömät ihmiset pelastaa, niinkauan viisas mailmaa hallitsee.
Teidän paheistannekin Arbakes erittää itselleen nautintoja --
nautintoja joita ei alhainen silmä näe -- rikkaita, loppumattomia
nautintoja, jommoisia teidän ränstynyt henkenne tympeässä
aistillisuudessaan ei voi tajuta, ei edes uneksia. Lisää, lisää vain,
te kunnianhimoiset, ja ahneet joukot! Teidän alhainen arvonmerkki- ja
kvestoriviran nälkänne ja teidän orjamainen palvelevaisuutenne saa
minut teitä nauramaan ja halveksimaan. Minun valtani ulottuu sinne asti
missä on herkkäuskoisia ihmisiä. Minä masennan nekin joukot, jotka
purppurassa kulkevat. Tebe katoaa ja Egyptikin on vain nimi; koko
mailma on täynnä Arbakeen alamaisia.»

Näin kuvitellen egyptiläinen kulki verkalleen eteenpäin ja päästyään
kaupunkiin kohosi hänen komea vartensa forumille kokoontuneen joukon
yli ja sitten hän poikkesi pieneen, mutta miellyttävään Isiksen
temppeliin.

Rakennus oli hiljattain valmistunut; vanhan temppelin oli maanjäristys
hävittänyt kuusitoista vuotta sitten; ja uuden olivat intoiset
pompeijilaiset kiiruhtaneet heti rakentamaan ja siellä käytiin niin
ahkerasti kuin meillä uudessa kirkossa tai vierasta saarnaajaa
kuulemassa. Jumalattaren oraakkelivastaukset olivat Pompeijissa hyvässä
huudossa eivät vain salakähmäisen kieliasunsa, vaan myöskin sen
luottamuksen vuoksi, jonka ne olivat herättäneet. Vaikkei niissä aina
ilmennytkään jumalallista piirrettä, ilmaisivat ne kuitenkin aina syvää
ihmistuntemusta. Ne vastasivat täysin ajan personallisia oloja, olivat
jyrkkänä vastakohtana sille tyhjälle ylimalkaiselle, mikä ilmeni
hilpailevien temppelien oraakkelilauseissa. Kun Arbakes saapui
aitauksen luo, joka erotti suuren yleisön pyhäköstä, huomasi hän suuren
joukon kaikenkarvaista väkeä, ja erikoisesti kauppiassäätyyn kuuluvaa,
kokoontuneen syvään ja kunnioittavaan hartauteen vaipuneena lukuisien
aukealle asetettujen alttarien eteen. Seitsemää paroslaisen marmorin
peittämää porrasastinta myöten päästiin pyhäkköön (cella), jonka
seinäkomeroissa oli runsaasti kuvapatsaita ja jonka seinät olivat
koristetut Isikselle pyhitetyillä granaattiomenilla. Sisempänä näkyi
korkeahkolla jalustalla kaksi veistosta, toinen Isiksen, toinen hänen
seuralaisensa, vaiteliaan ja salaperäisen Oruksen. Pyhäkössä oli vielä
muitakin jumalankuvia, jotka kuuluivat egyptiläisen jumalattaren
hoviseurueeseen, -- hänen sukulaisensa, moniniminen Bakkus, kyprolainen
Venus kylvystä noustessaan, kreikkalainen jäljitelmä hänestä itsestään,
koiranpäinen Anubis, Apishärkä ja paljon muita kaikennäköisiä ja
tuntemattomia egyptiläisiä jumalankuvia.

Emme saa kuitenkaan olettaa, että Suur-Kreikan kaupungeissa Isistä
palvottiin sellaisin muodoin ja menoin, jotka hänelle oikeastaan
kuuluivat. Etelän alku- ja sekakansat sekottivat yhtä ylimielisesti
kuin tietämättömästi kaikkien aikojen ja maitten uskonnot. Ja Niilin
synkät mysteriat olivat Kefisuksen ja Tiberin uskonnoista saaneet
satoja epämuodostumia ja sekaannuksia. Pompeijin Isistemppelissä oli
sekä roomalaisia että kreikkalaisia pappeja, joilla ei ollut
aavistustakaan jumalattaren entisten palvojien kielestä tai tavoista.
Ja kunniakkaitten kuninkaitten jälkeläinen varmaankin, näennäisesti
syvää hartauttaan osottaessaankin, salaa nauroi niitä tyhjänpäiväisiä
leikittelyjä, jotka muka jäljittelivät tuon hehkuvan ilmaston
juhlallista ja vakavaa Isispalvontaa.

Kahtena rivinä seisoivat portailla uhripapit, valkoisiin vaippoihin
kääriytyneinä; ylimpänä seisoi kaksi ala-arvoisempaa pappia, toisella
kädessä palmunoksa, toisella viljantäyteinen saviastia. Etualan
pienessä aukeamassa tungeskeli Isiksen palvojia.

»Ja mikä», Arbakes kuiskasi eräälle heistä, nähtävästi
aleksandrialaista kauppaa harjottavalle kauppiaalle (se elinkeino
nähtävästi on egyptiläisen jumalattaren Pompeijissa tutuksi tehnytkin),
»mikä saa teidät kokoontumaan kunnioitettavan Isiksen alttarien ääreen?
Päättäen valkopukuisesta joukosta on kysymyksessä uhraus ja pappien
läsnäolo viittaa siihen, että odotetaan oraakkelivastausta. Mihin
kysymykseen vastausta kaivataan?»

»Me olemme kauppiaita», vastasi puhuteltu (joka ei ollut sen vähempi
kuin Diomedes) niinikään hiljaa, »joiden täytyy saada tietää, mikä on
niiden laivojen kohtalo, jotka huomenna lähtevät Aleksandriaan. Olemme
uhrimme tuoneet ja odotamme jumalattaren vastausta. Kuten puvustani
näet, en ole niitä, jotka ovat pyytäneet pappia uhraamaan, mutta
Jupiter auta, olenpa yhtä halukas kuulemaan laivastoni kohtalosta.
Minulla on pikku kauppa, minullakin, kuinka tulisinkaan ilman toimeen
näinä ahtaina aikoina.»

Egyptiläinen vastasi vakavana: »Oikeastaan Isis on maanviljelyksen
jumalatar, mutta ei kylläkään vähemmän kaupan suojelija.» Kääntyen
senjälkeen itäänpäin Arbakes näytti vaipuvan hartaaseen rukoukseen.

Nyt astui keskelle portaita kiireestä kantapäihin valkoisiin puettu
pappi; kaksi muuta pappia vapautti ne, jotka tähän asti olivat ylinnä
seisoneet; he olivat vyötäisiin asti alasti ja alaruumiin peitti
valkoinen, väljä vaippa. Samassa puhalsi portaitten alapäässä istuva
pappi juhlallisen sävelen pitkästä puhaltimestaan. Portaitten
keskellä oli vielä muuan pappi (flamen), pitäen toisessa kädessään
kruunausseppelettä ja toisessa valkeata sauvaa, ja ikäänkuin lisäten
tätä idän menoja esittävää maalauksellista taustaa katseli mahtava Ibis
(egyptiläisten pyhä lintu) muuriltaan mykkänä jumalanpalvelusta tai
kierteli portaitten alapäässä olevan alttarin ympärillä.

Sen alttarin ääressä seisoi uhripappi.

Kun uhripappi tutki uhrieläimen sisälmyksiä, näyttivät Arbakeen
piirteet kadottaneen ankaran rauhansa ja muuttuneen syvän hartaiksi --
ne ilahtuivat ja vilkastuivat, kun enteet ilmotettiin suosiollisiksi ja
kun tuli kirkkaana ja hehkuvana alkoi kuluttaa uhrieläimen pyhitettyä
osaa myrrhan ja pyhän savun miellyttävissä tuoksuissa. Haudan
hiljaisuus vallitsi kokoontuneessa joukossa, ja pappien ryhmittyessä
cellan ympärille astui muuan vyötäisiin asti alaston pappi esiin ja
rukoili hurjin elein jumalattarelta vastausta. Väsyneenä hän vihdoin
taukosi, ja nyt kuului kuvapatsaasta hiljaista mutinaa; kolmasti se
nyökytti päätään, sen huulet aukenivat ja hontelo ääni lausui seuraavat
salakähmäiset sanat:

    »Nyt ratsujen lailla lainehet lyö
    ja syvällä aukee hautojen vyö;
    tulevaisuuden syliinsä pilvet sulkee,
    mut rauhassa laivanne aalloilla kulkee.»

Ääni vaikeni -- joukko hengitti vapaammin -- kauppiaat rauhottuivat. --
»Ei mikään ole selvempää», Diomedes aprikoi, »merellä nousee myrsky
kuten niin usein näin syksyn tullen, mutta meidän laivamme välttävät
vaaran. Oi, armollinen Isis!»

»Iäisesti olkoon kiitetty jumalatar!» kauppiaat huudahtivat, »mikä
onkaan vakuuttavampaa kuin hänen ennustuksensa!»

Ylipappi kohotti kätensä vaitiolon merkiksi -- sillä Isiskultti kielsi
puhe-elimien liian suuren käytön, mikä eloisille pompeijilaisille
oli miltei mahdoton pidättyväisyys -- ja suoritti viimeisen
uhrauksen jumalattaren alttarille; pieneen loppurukoukseen päättyi
jumalanpalvelus ja väkijoukko hajaantui. Mutta joukon vähetessä jäi
egyptiläinen paikalleen ja kun temppeli oli miltei tyhjentynyt,
lähestyi häntä muuan pappi tervehtien häntä tutunomaisesti.

Papin ulkoasu oli varsin vastenmielinen. Hänen kalju kallonsa oli niin
matala ja otsalta niin kapea, että se muistutti Afrikan neekeriä; mutta
ohimoilla olevat suuret ulkonevat pahkurat, joita uudenaikaisen tieteen
harjottajat nimeltä vain sanovat varkaanmerkeiksi, mutta jotka antiikin
aikoina tunnettiin käytöllisesti (siitä on kuvanveisto todistuksena),
vain rumensivat tuota muodotonta päätä; otsan pinta oli syvien ja
säteettäisten vakojen verkkoama, hänen mustat, pienet silmänsä
pyörivät likaisenkeltaisissa kuopissaan; lyhyt ja paksu nenä oli
sieramiltaan satyrinomaisesti vääntynyt; paksut, valjut huulet,
ulkonevat poskipäät ja perkamenttimaisen ihon kellervä väri olivat
omiansa lisäämään sitä kauhun ja epäluulon tunnetta, minkä tämä pää
muutenkin näkijässä herätti. Mitä himoja tässä epämuodostumassa
asuikin, ainakin ruumiinvoimat näyttivät niitä hyvin vastaavan:
voimakkaat niskalihakset, leveä rinta, jäntevät kädet ja paksut
käsivarret, paljaat kyynärpäähän asti, ilmaisivat ponnistavaa
toimitarmoa ja sitkeää kestävyyttä.

»Kalenus», egyptiläinen virkkoi tälle papille, »olet saanut kuvapatsaan
äänen paljon paranemaan minun neuvojani seuratessasi; ja säkeesi ovat
verrattomat. Ennusta aina onnellista tulevaisuutta, paitsi milloin
täyttyminen näyttää tuiki mahdottomalta.»

»Ja jos», Kalenus lisäsi, »myrsky nouseekin ja tuhoo nuo kirotut
laivat, emmekö ole niin ennustaneetkin? Eikö taas ole onnellinen
ratkaisu, jos ne saavat rauhassa kulkea? Rauhaa rukoilee merimies
Egeanmerellä, niin ainakin Horatius sanoo -- eikö merimies ole rauhassa
merellä silloinkin kun hän makaa sen pohjassa?»

»Oikein, Kalenus; toivoisin Apekideen ottavan esimerkkiä sinun
viisaudestasi. Mutta minä haluankin kanssasi haastella juuri hänestä ja
muistakin asioista. Voitko viedä minut johonkin pienempään pyhään
huoneeseen?»

»Tietysti», pappi vastasi näyttäen tietä erääseen pienehköön
huoneeseen, jommoisia oli avoimen pihan ympärillä. Täällä he istahtivat
pienen pöydän ääreen, joka oli kukkuroillaan hedelmiä, kananmunia,
kylmiä liharuokia ja astioita erinomaista viiniä; pihalle vievän aukon
peittävä oviverho kehotti miehiä puhumaan hiljaa tai varomaan
salaisuuksia puhumasta; he valitsivat edellisen vaihtoehdon.

»Tiedäthän», Arbakes virkkoi äänellä, joka tuskin sai ilmavirran
liikkeelle, niin heikko oli sen sointu, »että tapani on ollut liittyä
nuoriin. Heidän taipuisista ja vielä muovaamattomista luonteistaan olen
valmistanut itselleni parhaat aseet. Minä kiedon -- tarvon -- muovailen
niitä mieleni mukaan. Miehistä teen puoluelaisia ja palvelijoita,
naisista --.»

»Rakastajattaria», katkaisi Kalenus pahasti irvistäen puheen.

»Enpä tahdo sitä kieltää. Nainen on henkeni korkein halu ja pyrkimys.
Kuten sinä ruokit uhrieläimiäsi, niin tahdon minä naisia kasvattaa
nautintojani varten. Tahdon kypsyttää heidän henkensä -- kehittää
heidän kätkettyjen intohimojensa kukan valmistaakseni hedelmän mieleni
mukaisen. Minua inhottavat nuo täysinvalmiit ja lakastuvat kurtisaanit;
tunnen todellista rakkauden viehätystä seuratessani suloisen ja
tajuttoman viattomuuden kehityskulkua nautintojen ikävöintiin. Sillä
tiellä minun ei tarvitse pelätä kyllästymistä, ja tarkatessani toisten
tuoreutta minä säilytän oman mielenikin alati vehmaana. Uhrieni
nuorista sydämistä saan ainekset taikakattilaani, jonka sisällyksestä
itse nuorennun. Mutta kylliksi siitä. Sinä tiedät, että joku aika
sitten tapasin Napolissa sisarusparin, Ionen ja Apekideen, erään
Napoliin asettuneen atenalaisen lapset. Tunsin vanhemmat, jotka
kunnioittivat minua ja heidän kuoltuaan minusta tuli sisarusten
holhooja. Ansaitsin luottamustoimen. Opinhaluinen ja pehmeä nuorukainen
kulki mielellään siihen suuntaan, jota minä tahdoin hänen kulkevan.
Naisten ohella rakastan enimmän esi-isieni maan vanhoja muistoja.
Tahdon mielelläni edistää ja levittää vieraisiin maihin (jotka ehkä
kansottavat heidän kolonioitaan) heidän salaista kulttiaan. Jumalia
palvellessani minua huvittaa pettää ihmisiä. Apekideelle opetin Isiksen
pyhän palvonnan. Selitin hänelle muutamia niistä merkillisistä
vertauskuvista, jotka ovat jumalattaren palvonnan sisällyksenä. Herätin
tuossa uskonnolliseen mietiskelyyn taipuisassa sielussa sen innostuksen
liekin, joka mielikuvituksesta vie uskoon. Olen tuonut hänet
joukkoonne; hän on teikäläisiä.»

»Niin on», Kalenus sanoi, »mutta siten hänen uskoaan elvyttämällä olet
riistänyt häneltä viisauden. Hänet on kammo yllättänyt kun hän on
huomannut, ettei hän enää olekaan petetty; meidän viisaat petoksemme,
puhuvat patsaamme ja salaportaamme ovat tehneet hänet rauhattomaksi.
Hän kärsii ja kuihtuu; hän käy ja mutisee itsekseen ja kieltäytyy
olemasta mukana jumalanpalveluksissamme. Hänen tiedetään usein
seurustelevan henkilöiden kanssa, joita epäillään uuden, kaikki
jumalat kieltävän uskon kannattajiksi, uskon, joka pitää kaikkia
oraakkelilauseitamme itämaisissa taruissa mainitun pahan hengen
ilmauksina. Oraakkelimme -- ah! me tiedämme hyvin, minkä ilmauksia
_ne_ ovat.»

»Sitä minäkin pelkään» Arbakes virkkoi, »päättäen niistä moitteista,
joita hän syyti viimeksi tavatessamme. Viime aikoina hän on minua
vältellyt. Minun täytyy tavata hänet, täytyy jatkaa oppitunteja; täytyy
johtaa hänet viisauden kaikkein pyhimpään. Minun täytyy hänelle
opettaa, että on kaksi pyhyysastetta -- edellinen on _usko_, --
jälkimäinen _harhakuva_, edellinen joukkoja, jälkimäinen viisaita
vasten.»

»Minä olen edellisen asteen kulkenut», Kalenus sanoi, »ja arvelen, että
sinäkin, Arbakes.»

»Erehdyt», Arbakes virkkoi vakavana. »Uskon vieläkin (en siihen mitä
opetan vaan siihen mitä en opeta), että luonnossa on pyhyyttä, jolta en
voi enkä tahdokaan kieltää tunnustustani. Uskon omaan viisauteeni ja se
on herännyt minussa -- mutta ei enempää siitä. Palatkaamme nyt
maallisiin harrastuksiimme. Jos siis täten olen järjestänyt Apekideen
asiat, mitä aijon Ionelle? Tiedät jo, että aijon tehdä hänestä
kuningattareni -- morsiamen -- sydämeni Isiksen. Vasta hänet nähtyäni
tunsin, kuinka syvään rakkauteen luontoni on kykenevä.»

»Kuulen tuhansien huulien toistavan, että hän on toinen Helena»,
Kalenus virkkoi maiskuttaen huuliaan, vaikka onkin epätietoista,
viininkö vaikutuksesta hän sen teki vaiko huomautuksensa
täydennykseksi.

»Niin, Kreikassakaan ei kukaan häntä kauneudessa voittaisi», Arbakes
arveli. »Mutta siinä ei vielä kaikki. Hänellä on sielu, jota voi vain
omaani verrata. Hänen älynsä on naisen älyksi -- terävä -- häikäisevä
-- syvä. Runo virtailee vaistomaisesti hänen huuliltaan, -- tarvitsee
vain esittää joku viisas ajatelma, olkoonpa se kuinka monimutkainen ja
syvä tahansa, hänen älynsä sen heti käsittää ja hallitsee. Hänen
mielikuvituksensa ja järkensä eivät ole sodassa keskenään, ne toimivat
yhdessä samaan suuntaan kuten tuulet ja aallot, jotka kuljettavat
laivaa. Kaiken lisäksi hänessä on rohkeaa ajatusitsenäisyyttä; hän voi
elää mailmassa yksin; hän voi olla yhtä rohkea kuin lempeä. Siinä
naisluonne, jommoista olen kaiken elinaikani etsinyt ja jonka nyt vasta
olen löytänyt. Ionen täytyy tulla omakseni. Häneen minussa on kaksi
viettiä: himoitsen nauttia sekä hengen että muodon ihanuudesta.»

»Eikö hän siis vielä ole sinun?» pappi kysyi.

»Ei, hän rakastaa minua -- mutta kuten ystävää. Hän rakastaa minua vain
järjellään. Hän kuvittelee minussa näkevänsä niitä pikkumaisia hyveitä,
joita halveksimaan minulla on syvempi hyve. Mutta kerron sinulle
hänestä enemmän. Veli ja sisar olivat nuoria ja rikkaita. Ione on ylpeä
ja kunnianhimoinen -- ylpeä hengenlahjoistaan -- runoilijakyvyistään --
seurustelutaitonsa viehättäväisyydestä. Kun hänen veljensä jätti minut
ja tuli joukkoonne, muutti hänkin Pompeijiin ollakseen hänen lähellään.
Hän on antanut kykyjensä loistaa. Hän kokoo suuria joukkoja ympärilleen
juhliinsa; hänen äänensä hurmaa heidät -- hänen runonsa heidät
lannistaa. Hänen kunnianhimoansa kutkuttaa, kun häntä sanotaan Erinnan
seuraajaksi.»

»Tai Saphon.»

»Mutta Sapho ilman rakkautta! Kehotin itse häntä tälle rohkealle
tielle -- tähän turhamaisuuden ja huvituksen antaumukseen. Tahdon
antaa hänen syventyä tämän paheiden kaupungin herkutteluihin ja
loistoon. Huomaa, Kalenus! Haluan herpaannuttaa hänen henkensä. Se on
kuitenkin ollut liian puhdas omaksuakseen niitä vaikutteita, joista
toivoin, etteivät ne pääsisi ohi jättämättä merkkiä tähän kirkkaaseen
kuvastimeen. Toivoin hänen ympärilleen turhamaisia, tyhjänpäiväisiä
keikari-ihailijoita (joita hänenlaisensa täytyy halveksia), jotta hän
paremmin ymmärtäisi todellista rakkautta. Sitten väsymyksen hetkinä,
jotka kiihottunutta mielialaa seuraavat, minä heitän verkkoni --
herätän hänen mielenkiintonsa -- ärsytän hänen intohimoaan -- valtaan
hänen sydämensä. Sillä eivät vain nuoruus, kauneus ja eloisuus kykene
vallottamaan Ionea. Hänen kuvitusvoimansa on voitettava, ja Arbakeen
elämä on tähän asti ollut tällaisten kuvitusvoimien voittokulkua.»

»Ja etkö pelkää kilpailijoitasi? Italian naisten liehijät ovat
kuuluisat taitavuudestaan.»

»En. Hänen kreikkalainen mielensä halveksii barbarisia roomalaisia ja
hän halveksisi itseään, jos hän tuntisi rakkautta johonkin tämän suvun
vesaan.»

»Mutta sinä itse olet egyptiläinen, et kreikkalainen.»

»Egypti», Arbakes vastasi, »on Atenan äiti. Sen suojelija Minerva, on
meidän jumaliamme, ja kaupungin perustaja, Kekrops, oli pakolainen
Egyptin Saisista. Tämän olen hänelle jo kertonut ja minussa hän
kunnioittaa, maailman vanhinta hallitsijasukua. Mutta nyt minun täytyy
tunnustaa, että viime aikoina minussa on herännyt epäilyksiä hänen
suhteensa. Hän on vaiteliaampi kuin ennen; hän rakastaa alakuloista
ja surullista musiikkia, hän huokailee ilman näkyvää syytä. Se
voi olla heräävää rakkautta, se voi olla rakkauden puutetta. Joka
tapauksessa on aika toteuttaa suunnitelmani hänen hengestään ja
sydämestään; edellisessä tapauksessa suunnata hänen rakkautensa minuun,
jälkimäisessä herättää se minuun. Tästä syystä olen sinut hakenut.»

»Ja miten voin sinua auttaa?»

»Aijon kutsua hänet juhlaan luokseni. Tahdon häikäistä, hämmentää,
sytyttää hänen aistinsa. Kaikki taitomme -- ne taidot, joihin Egypti on
nuoret oppilaansa harjottanut, -- kaikki täytyy käyttää ja uskonnon
salaisuuksien varjossa tahdon hänelle ilmaista rakkauden arvotukset.»

»Ah, nyt käsitän -- tarkotat noita hekuman juhlia, jommoisia me
pidättyväisyyden valan vannoneet Isiksen papit luonasi olemme
viettäneet.»

»Ei, ei. Luuletko, että hänen puhtaat silmänsä jo ovat valmistuneet
sellaista näkemään. Ei, ensin meidän täytyy kietoa veli -- se on
helpompi tehtävä. Kuuntele ohjeitani!»



5 LUKU.

Lisää kukkastytöstä. -- Rakkauden edistysaskeleita.


Aurinko pilkisti iloisena Glaukuksen huoneeseen, jota, kuten jo olen
maininnut, nimitettiin »Ledan kammioksi». Valo tuli ylhäällä olevista
pienistä ikkunoista ja puutarhaan vievästä ovesta; puutarha on etelän
asukkaille mitä meille on huvihuone. Sen pienuus ei sallinut sitä pitää
kävelypaikkana, mutta sen täyttämät kirjavat ja värikkäät kukat olivat
omiansa tekemään sen niin viehättäväksi, mikä vain etelän ilmastolle on
ominaista. Ja tuoksut, joita tuuli läheiseltä mereltä kuljetti,
täyttivät huoneen, jonka väriuhkuiset seinät kilpailivat ihanimpien
kukkien kanssa. Päämaalauksen ohella, joka esitti Ledaa ja Tyndarusta,
kohtasivat ihastunutta silmää vielä muutkin ensiluokkaiset kuvataulut.
Yhdessä näemme Kupidon Venusta hyväilevän, toisessa Ariadnen rannalla
nukkumassa tietämättömänä Teseuksen uskottomuudesta. Vallattomat
auringonsäteet leikkivät neliölaitteisella lattialla ja loistavilla
seinillä -- ja vielä veikeämpinä ilakoivat onniautuuden lämpöset säteet
nuoren Glaukuksen sydämessä.

»Olen nähnyt hänet», hän sanoi mitellen ahtaan huoneensa lattiaa, »olen
kuullut hänen puhuvan -- olen puhutellut häntä. Olen kuunnellut hänen
kaikuvaa lauluaan ja hän lauloi kunniasta ja Kreikasta. Olen vihdoinkin
löytänyt unelmieni kauan haetun ihanteen ja kyprolaisen kuvanveistäjän
lailla olen saanut hengen mielikuvitukseni luomalle.»

Rakastuneen Glaukuksen yksinpuhelu olisi kenties kestänyt vielä
kauemminkin, mutta samassa huoneen oviaukon tummensi varjo, ja nuori
tyttö, vuosiltaan vielä lapsi, häiritsi hänen yksinäisyyttään. Hän oli
puettu yksinkertaiseen, valkoiseen tunikaan, joka ulottui kaulasta
nilkkoihin; toisessa kädessä hänellä oli kukkaskori, toisessa
pronssinen vesiastia. Hänen piirteensä olivat kehittyneemmät kuin hänen
ikäisillään yleensä, mutta ne olivat pehmeät ja naiselliset ja olematta
varsinaisesti kauniit teki ilmeikkäisyys ne viehättäviksi; niiden
ilmeissä oli jotakin lempeää, jotakin syvää tuskaa tuntevaa. Salainen
suru, hiljainen kärsimys oli tappanut hymyn, mutta ei vienoa suloutta
hänen huuliltaan; hänen silmiensä huolekas ja varovainen ilme sai
jokaisen aavistamaan, mitä tuskaa hän oli syntymästään asti saanut
kärsiä. Hän oli sokea; mutta silmistä sitä ei nähnyt, niiden
suruvoittoinen, alistuva välke oli kirkas, iloinen ja puhdas.

»Minulle sanottiin Glaukuksen olevan täällä», hän virkkoi, »saanko
tulla?»

»Ah, Nydiani», kreikkalainen sanoi, »sinäkö se olet? Tiesin, ettet
kutsumustani laimiinlöisi.»

»Glaukus on yhä entinen itsensä», Nydia punastuen virkkoi, »sillä hän
on aina ollut hyvä sokealle tytölle.»

»Kuka voisi muuta ollakaan?» Glaukus sanoi hellästi, uskollisen veljen
äänellä.

Nydia huokasi ja jatkoi sitten hetken vaijettuaan vastaamatta toisen
huomautukseen: »Olet hiljan palannut?»

»Kuusi päivää olen ollut Pompeijissa.»

»Ja voit hyvin? Ah, tarvinneeko sitä kysyäkään -- sillä voiko kukaan,
joka saa katsella kaikkien niin ihanaksi kertomaa maata -- voiko kukaan
sellainen pahoin voida?»

»Hyvin jaksan. Entä sinä, Nydia -- kuinka oletkaan kasvanut? Ensi
vuonna saat jo miettiä, minkä vastauksen sulhasellesi annat.»

Uusi puna kihosi Nydian poskille, mutta nyt hän rypisti kulmiaan. »Olen
ottanut mukaani muutaman kukan», hän sanoi vastaamatta toisen
huomautukseen, joka näytti hänessä herättävän mielipahaa; ja hapuillen
pöydän luo, jonka ääressä Glaukus seisoi, hän pani korinsa sille. »Ne
ovat mitättömiä, mutta juuri poimittuja.»

»Ne ovat kuin Floran itsensä lahjottamia», Glaukus virkkoi
ystävällisesti, »ja minä toistan sulottarille antamani lupauksen, etten
muita seppeleitä pidä kuin niitä, jotka sinun kätesi ovat sitoneet.»

»Ja kuinka kukat jaksavat viridariumissasi? Menestyvätkö ne hyvin?»

»Mainiosti, aivankuin larit olisivat niitä hoitaneet.»

»Ah, se ilahuttaa minua; sillä poissaollessasi kävin mikäli ehdin niitä
kastelemassa.»

»Kuinka voin sinua kiittää, kaunis Nydia», kreikkalainen virkkoi. --
Vähän aavisti Glaukus, kuinka tarkkaan hänen mielikukkansa Pompeijissa
muistettiin.

Lapsen käsi vapisi ja hänen rintansa aaltoili tunikan alla. Hän
käännähti hämillään. »Aurinko polttaa tänään kukkaparat», hän sanoi,
»ja ne kaipaavat minua; olen ollut viime aikoina sairas enkä ole niitä
ollut yhdeksään päivään huoltamassa.»

»Sairas, Nydia -- mutta poskillasihan on enemmän väriä kuin viime
vuonna.»

»Olen usein sairas», sokea tyttö sanoi liikutetuin äänin, »ja mitä
suuremmaksi kasvan sitä enemmän kärsin sokeudestani. Mutta nyt kukkieni
luo.» Näin sanoen hän nyökäytti päätään ja pujahti viridariumiin, jossa
alkoi kastella kukkia.

»Nydia parka», Glaukus ajatteli tyttöä katsellen. »Kohtalo on kova. Et
näe maata -- et aurinkoa -- et merta -- et tähtiä -- ja ennenkaikkea et
voi nähdä Ionea.»

Nämä sanat johtivat hänen ajatuksensa jälleen eilisiltaan, mutta hänen
unelmansa katkaisi nyt sisään astuva Klodius. Merkillisenä todistuksena
siitä, kuinka paljon yksi ainoa ilta oli voinut kiihdyttää atenalaisen
rakkautta Ioneen, mainittakoon, että vaikka hän oli Klodiukselle
aijemmin uskonut salaisuutena ensimäisen kohtauksensa Ionen kanssa
ja minkä vaikutuksen se oli häneen tehnyt, hänestä nyt tuntui
vastenmieliseltä edes mainita hänen nimeään vieraan aikana. Hän oli
nähnyt Ionen puhtaana ja viattomana Pompeijin kevytmielisinten ja
turmeltuneimpien elostelijoiden joukossa ja saavan suloudellaan
pikemmin kuin pidättäväisyydellään osakseen rohkeimpienkin
kunnioituksen, muuttaen aistillisintenkin ja vähimmän ihanteellistenkin
mielialan toiseksi; hänen henkevä ja hienostunut älynsä vaikutti toisin
kuin Kirken tarinassa, hän muutti eläimet ihmisiksi. Ne jotka eivät
hänen henkevyyttään tajunneet, ne hurmasi hänen kauneutensa; ne jotka
eivät runoutta ymmärtäneet, ihastuivat hänen äänensä melodiseen
sointuun. Nähdessään Ionen olemuksellaan puhdistavan ja kirkastavan
kaiken olevaisen, hän tunsi ensi hetkestä oman arvonsa; hän tunsi,
kuinka huonosti hänen toverinsa ja toimensa vastasivat hänen unelmiensa
jumalatarta. Verho oli poistunut hänen silmistään. Hän huomasi, mikä
mittaamaton juopa erotti hänet itsensä tovereistaan, joita huvituksien
pettävä verkko oli tähän asti verhonnut; häntä innostutti oma
rohkeutensa kun hän uskalsi tavotella Ionea. Hän tunsi, että hänen
tästä lähin täytyy pyrkiä korkeampiin päämääriin. Hän ei enää mielinyt
alhaisien korvien kuultavaksi lausua nimeä, joka hänen polttavassa
mielikuvituksessaan oli muodostunut pyhän ja jumalallisen merkiksi.
Ione ei ollut enää vain kaunis nainen, joka oli kerran nähty ja jota
intohimoisesti kaivattiin -- hän oli valtijatar, hänen sielunsa
jumalatar. Kukapa ei ole samaa tunnetta kokenut? Joka sitä ei ole, ei
se ole koskaan rakastanut.

Kun siis Klodius hänelle intoilevin elein kuvaili Ionen kauneutta,
tunsi Glaukus vastenmielisyyttä ja inhoa, että sellaiset huulet
uskalsivat häntä ylistää; hän vastaili kylmästi, ja roomalainen
kuvitteli jo, että hänen intohimonsa oli sammunut, ennenkuin se oli
kehittynytkään. Eikä Klodius siitä ollut pahoillaan, sillä hän toivoi
Glaukuksen naivan vieläkin rikkaamman perijättären, Julian, Diomeden
tyttären, jonka kullan tuo peluri arveli helposti voivansa itselleen
siepata. Keskustelu ei ollut nyt niin vilkasta ja sujuvaa kuin ennen,
ja tuskin Klodius oli hänet jättänyt, kun Glaukus jo lähti Ionea
tapaamaan. Ovella hän jälleen kohtasi Nydian, joka oli lopettanut
miellyttävän toimensa. Hän tunsi heti Glaukuksen askelet.

»Menet aikaisin ulos», hän virkkoi.

»Niin, Kampanian aamuhetket rankaisevat niitä laiskureita, jotka
unohtavat ne.»

»Ah, kunpa minäkin voisin niistä nauttia!» sokea tyttö äännähti, mutta
niin ettei Glaukus hänen valitustaan kuullut.

Tessalitar viivähti hetken paikallaan ja lähti sitten kotiaan kohden
ohjaten askeliaan pitkällä sauvallaan, jota hän osasi käytellä varsin
taitavasti. Hän jätti pian upeammat kadut ja painui kaupunginosaan,
jolla sivistyneitten ja säädyllisten kansalaisten korvissa oli huono
kaiku. Mutta hänen onnettomuutensa pelasti hänet näkemästä ympärillä
versovan paheen alhaisia ja raakoja todistuskappaleita.

Hän kolkutti erään ruokalan tapaisen rakennuksen takaportille. Se
aukeni ja raaka ääni käski hänen tehdä tilin ansaitsemistaan
sestertioista. Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi toinen, hieman
miellyttävämpi ääni:

»Mitä puhua noista pikku ansioista, Burbo? Tytön ääntä tarvitaan taas
pian rikkaan ystävämme öitsilöissä ja kuten tiedät hän maksaa hyvin
satakielistään.»

»Oi, en tahdo -- en voi!» Nydia huudahti vavisten. »Tahdon kerjätä
aamusta iltaan, mutta älkää lähettäkö minua sinne!»

»Ja miksi ei?» sama ääni kysyi.

»Koska -- koska olen niin nuori ja hyvin kasvatettu ja ne naistoverit,
jotka siellä tapaan, eivät ole sopivia seuraa --.»

»Burbon orjattarelle», ääni täydensi pilkallisesti ja raa'asti nauraen.

Tessalitar pani kukat pois, painoi päänsä käsiinsä ja itki hiljaa.

       *       *       *       *       *

Sillä välin Glaukus ehti napolittaren asunnolle. Hän tapasi Ionen
istumassa palvelijattariensa joukossa, jotka olivat täydessä työn
touhussa. Harppu oli hänen vieressään, sillä Ione oli tänään tavallista
toimettomampi, ehkä myöskin tavallista miettivämpi. Glaukuksesta hän
oli nyt kauniimpi aamuvalaistuksessa ja yksinkertaisessa puvussaan kuin
eilisiltana lamppujen häikäisevässä loisteessa ja juvelikoristeissaan;
ja vieläkin enemmän hän ihastui huomatessaan hänen läpikuultavan,
kalpean poskihipiänsä leimahtavan vereväksi hänen lähestyessään.
Mairesanoihin tottuneena hän unohti tavalliset lauseensa puhutellessaan
nyt Ionea. Hän tunsi, ettei ole tarvis käyttää sanoja, missä katse
puhuu enemmän. He haastelivat Kreikasta. Siinä oli aine, josta Ione
mieluummin kuuli puhuttavan kuin itse kertoi; siitä aineesta ei
kreikkalaisen kertomisinto koskaan ehtynyt. Hän kuvaili Ionelle
hopeaolivilehtoja, jotka vielä nytkin peittävät Ilissuksen rantoja,
temppeleitä, joista aarteet oli miltei kaikki ryöstetty -- mutta kuinka
ihania ne ovat raunioinakin! Hän puhui vapauttaja Harmodiuksen ja
mainion Perikleen nyt yksinäisestä kaupungista ja valaisi nuo ajat niin
korkealta, että sieltä lähtevä valo hälvensi kaikki synkät varjot. Hän
oli nähnyt tämän runojen maan enimmäkseen nuoruusvuosiensa
runohohteisena aikana ja hänen isänmaalliset tunteensa olivat
liittyneet noihin varhaisiin elämäniloisiin aikoihin. Ja Ione kuunteli
häntä hartaana ja miettivänä; tuo ääni ja nuo kuvaukset olivat
arvokkaammat kuin hänen lukuisien ihailijoittensa hiushienot imartelut.
Oliko rikos rakastaa maanmiestään? Hän rakasti hänessä atenalaista.
Hänen heimonsa jumalat, hänen unelmiensa maa puhuivat hänen huulillaan.

Tästä lähin he tapasivat toisensa joka päivä. Viileinä iltoina he
soutelivat tyynelle merelle. Iltaisin he löysivät toisensa Ionen
pylvästöissä ja halleissa. Heidän rakkautensa oli äkkiä puhjennut,
mutta se oli väkevä, se täytti kaikki heidän sielunsa syvyydet. Sydän,
ajatus, aistit, mielikuvitus -- kaikki olivat sen palvelijoita ja
pappeja. Ja jos esteen panet kahden ruumiin välille, joita verenveto
lähentää, niin ne kohtaavat ja yhtyvät siinä samassa; he kummastelivat
vain, kuinka he olivat voineet niin kauan elää erillään toisistaan. Oli
aivan luonnollista, että he rakastivat toisiaan. Nuoria, kauniita ja
rikkaita kun olivat -- samaa säätyä ja samaa henkeä -- ei mikään
estänyt heitä yhtymästä. Heidän mielestään taivaskin hymyili heidän
tunteilleen. Niinkuin vainotut hakevat suojaa kirkosta, niin hekin
tekivät rakkautensa alttarista sen turvapaikan, joka suojeli heitä
maallisilta suruilta. He koristelivat sen kukkasin -- tietämättä, että
niihin on usein käärme kätkeytyneenä.

Eräänä iltapäivänä, viidentenä heidän ensitapaamisestaan Pompeijissa
Glaukus ja Ione olivat valitun ystäväjoukon kera palaamassa
venematkalta. Heidän veneensä keinui kevyenä tyvenillä laineilla,
joiden kuvankirkkaan pinnan vain airot hämmensivät. Muun seuran
iloisesti rupatellessa Glaukus makasi Ionen jalkain juuressa ja hän
olisi mielellään katsonut häntä kasvoihin, mutta ei uskaltanut. Vihdoin
Ione katkaisi äänettömyyden.

»Veli rukka», hän huoaten virkkoi, »kuinka hän ennen riemuitsikaan
tällaisesta hetkestä!»

»Veljesi?» Glaukus sanoi. »En ole häntä vielä nähnytkään. Vain sinua
ajatellessani en ole ketään muuta muistellut, muutenhan olisin jo
tiedustellut, eikö se nuorukainen, jonka mukana minut jätit Napolissa
Minervan temppelin edustalla, eikö se ollut sinun veljesi.»

»Oli.»

»Ja hän on nyt täällä?»

»Niin on.»

»Pompeijissa eikä alati sinun luonasi! Mahdotonta!»

»Hänellä on muita tehtäviä», Ione sanoi surullisena. »Hän on Isiksen
pappi.»

»Niin nuorena; ja mikäli tiedän se toimi on varsin ankaraa»,
lämminsydäminen Glaukus virkkoi kummastellen ja säälien. »Mikä hänet
siihen sai?»

»Hän on aina ollut intoileva uskonnollisissa haaveiluissaan. Ja erään
egyptiläisen -- ystävämme ja suojelijamme -- kaunopuheisuus herätti
hänessä hartaan halun uhrata elämänsä kaikkein salaperäisimmän
jumalattaremme palvelukseen. Ehkä juuri hänen ylitsevuotava intonsa
löysi tuon papiston ankarissa säännöissä hänelle sopivan toimialan.»

»Eikä hän kadu valintaansa. Toivon hänen olevan onnellisen.»

Ione huokasi ja peitti hunnulla kasvonsa.

»Toivoin, ettei hän olisi ratkaissut kysymystä niin nopeasti. Ehkä hän
vielä niiden lailla, jotka liikaa toivovat, pian pettyy toiveissaan.»

»Hän ei ole siis onnellinen uudella alallaan. Ja tuo egyptiläinen --
oliko hän itse pappi? oliko hänelle hyötyä toimittaa lisäjäseniä pyhään
seuraan?»

»Ei. Hän sääli vain meidän kohtaloamme. Hän luuli siten edistävänsä
veljeni asiaa. Me olemme jääneet orvoiksi.»

»Kuten minäkin», Glaukus sanoi sanojaan merkitsevästi korostaen.

Ione painoi silmänsä alas vastatessaan:

»Ja Arbakes tahtoi korvata vanhempiemme tilan. Sinun täytyy oppia
tuntemaan hänet. Hän kunnioittaa älyä.»

»Arbakes! Tunnen hänet jo. Ainakin juttelimme keskenämme kohdatessamme.
Mutta ylistyksestäsi huolimatta en halua häneen lähemmin tutustua.
Kiinnyn kyllä nopeasti kaikkiin, mutta tuo mustapintainen egyptiläinen
synkkine katseineen ja kylmine hymyineen synnyttää minussa ahdistavan
tunteen. Voisi luulla, että hän kreetalaisen Epimenideen lailla
neljäkymmentä vuotta luolassa elettyään nyt tuntee päivänvalon tuiki
vastenmieliseksi.»

»Niin, hän on kuten Epimenides viisas, lempeä ja hyvä», Ione vastasi.

»Oi, kuinka onnellinen hän, kun sinä häntä ylistät. Hän ei kaipaa muita
hyveitä lainkaan tullakseen minullekin rakkaaksi.»

»Hänen rauhansa, hänen kylmyytensä», Ione sanoi vältellen, »johtunee
aijemmista kärsimyksistä, niinkuin tuon vuoren (hän osotti Vesuviusta)
joka etäältä meille näyttää synkältä ja rauhalliselta, mutta kerran on
elättänyt iäksi sammunutta tulta.»

Ionen näitä sanoja lausuessa katsoivat molemmat vuorta. Taivaanranta
oli peittynyt ruusunhohteisiin pilviin, mutta sen harmaan vuorenhuipun
yllä, joka kohosi sitä puolitiehen peittävien metsien ja puutarhojen
keskeltä, leijui musta ja turmaaennustava pilvi, seudun ainoa synkkä
piirre. Yhtäkkiä vaistomainen alakuloisuudentunne valtasi heidät
molemmat kun he sitä katselivat; se sydämentunne, jonka rakkaus oli
heihin luonut, ja joka pienimmistäkin ulkoseikoista, vähäisimmänkin
onnettomuuden uhatessa vie heidät hakemaan turvaa toisiltaan, sai
heidän katseensa yhtaikaa jättämään vuoren ja kuvaamattoman hellinä
uppoomaan toisiinsa. Tarvitsivatko he sanoja ilmaistakseen, että he
rakastivat toisiaan!



6 LUKU.

Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää verkkonsa
uutta saalista varten.


Esittämässäni kertomuksessa tapahtumat kulkevat nopeasti ja peräkkäin
kuin näytelmässä. Minä kuvaan aikoja, jolloin tarvittiin päivä
tuleennuttamaan hedelmiä, jotka muuten vaativat vuosikausia.

Arbakes ei ollut viime aikoina käynyt kovin usein Ionea tapaamassa eikä
ollut hänen luonaan nähnyt Glaukusta; hän ei liioin tiennyt siitä
rakkaudesta, joka niin äkkiä oli luonut esteen hänen suunnitelmilleen.
Ja Ionen veljestä huolehtiessaan hänen oli täytynyt sysätä syrjemmälle
Ionea itseä koskevat aikeensa. Hänen ylpeytensä ja itsekkyytensä olivat
härnäytyneet ja levottomat siitä äkkinäisestä muutoksesta, mikä oli
tuon nuoren miehen vallannut. Hän vapisi ajatellessaan, että hän
kadottaisi oppikelpoisen suojattinsa ja Isis intomielisen palvelijan.
Apekides ei käynyt enää häneltä neuvoja kysymässä. Harvoin hänet
nähtiinkään; hän vältteli egyptiläistä, suorastaan pakeni nähdessään
hänen tulevan vastaansa. Arbakes oli noita käskeviä, voimakkaita
luonteita, jotka ovat tottuneet toisia hallitsemaan. Häntä hävetti,
että saalis, joka oli ollut hänen, oli karkuun päästä. Hän vannoi,
ettei Apekides hänen käsistään luiskahda.

Näitä tuumia hautoen hän kulki sen tiheän lehvikön läpi, joka erotti
hänen talonsa Ionen asunnosta, matkaten juuri jälkimäisen luo, kun hän
odottamatta kohtasi tuon nuoren Isiksenpapin, joka silmät maahan
luotuina nojautui erääseen puuhun.

»Apekides», hän lausui laskien luottavasti kätensä nuoren miehen
olalle.

Pappi säpsähti, ja hänen ensi mielijohteensa näytti olleen paeta.
»Poikani», egyptiläinen virkkoi, »mitä on tapahtunut, kun sinä minua
alinomaa välttelet?»

Apekides oli vaiti ja synkännäköinen; hän tuijotti yhä maahan, hänen
huulensa vavahtelivat ja hänen rintansa kohoili mielenliikutuksesta.

»Puhuhan, ystäväni, puhu!» egyptiläinen jatkoi. »Puhu! Joku taakka
painaa mieltäsi. Mitä sinä minulta salaat?»

»Minä? -- en mitään.»

»Mikset minuun enää luota?»

»Koska olet osottautunut vihamiehekseni.»

»Puhukaamme siitä enemmän», Arbakes virkkoi matalalla äänellä pistäen
papin vastahakoisen käden kainaloonsa ja vieden hänet penkille, joita
oli siellä täällä lehdossa. He istuivat -- ja heitä ympäröivä synkkä
yksinäisyys tuntui hyvin sopivan heidän jäykkään mielialaansa.

Apekides oli vasta elämänsä keväässä; silti hän näytti elinvoimiaan
kuluttaneen enemmän kuin egyptiläinen. Hänen hienot ja säännölliset
piirteensä olivat kuihtuneet ja värittömät, hänen katseensa oli
harhaileva ja silmät kiilsivät kuumeista tulta. Hänen vartensa oli
ennen aikojaan koukistunut ja naisellisen pienten käsiensä sinervät,
pullistuneet suonet ilmaisivat veltostuneitten lihaksien väsymystä ja
heikkoutta. Hänen kasvoissaan huomasi paljon Ionen piirteitä, mutta
niiden ilme oli vallan toinen kun sitä vertasi siihen juhlavaan ja
henkevään rauhaan, joka loi niin jumalallisen ja klassillisen hohteen
hänen sisarensa kauneuteen. Ionessakin kyllä huomasi innostusta,
mutta se oli aina kahlittua ja taka-alalla. Se vain lisäsi hänen
viehätysvoimaansa; sillä jokainen tahtoi herättää sen hengen, joka
hänessä lepäsi, mutta ei nukkunut. Apekideen piirteet ilmaisivat hänen
hehkuvan ja intohimoisen luonteensa; silmien hurja palo, ohimoitten
suunnaton leveys otsan korkeuteen verraten, huulten värähtely, kaikki
tämä osotti, että mielikuvitus hallitsi ja tyrannisoi hänen henkistä
minäänsä. Sisaressa se pysähtyi runon kultaiselle ovelle, veljen se vei
aineettomiin ja saavuttamattomiin pyrkimyksiin, ja ominaisuudet, jotka
innoittivat toisen runolijalahjoja, uhkasivat toisen saada henkisiä
voimia ylenmäärin käyttämään.

»Väitit minua vihamieheksesi», Arbakes virkkoi. »Ymmärrän syyn tähän
väärään luuloosi. Olen tehnyt sinusta Isiksen papin. Olet kuohahtanut
heidän taikatempuistaan ja petoksistaan -- ja luulet nyt, että minäkin
olen sinua pettänyt -- sinun puhdas mielesi on saastutettu -- luulet,
että minäkin olen niitä -- --.»

»Sinä tiesit», Apekides sanoi, »tämän jumalattoman roskan
silmänkääntäjätempuista, miksi sen minulta salasit? Kun sinä kannustit
minua siihen virkaan, jonka puku nyt on ylläni, kerroit sinä minulle
niiden miesten pyhästä elämästä, jotka voimansa uhraavat tiedon
etsintään -- ja sinä oletkin hankkinut tovereikseni tietämättömän ja
aistillisen joukon, jolla ei ole muuta tietoa lainkaan kuin mitä
karkeimpia petoksia -- sinä puhuit minulle miehistä, jotka kieltäytyvät
kaikista maallisista nautinnoista omistautuakseen jaloille hyveille --
ja sinä työnsit minut joukkoon, jossa mitä alhaisimmat paheet
rehottivat; -- sinä puhuit ystävistä, yhteisen hyvän harrastajista, --
näin kuinka he kaikkia pettivät ja harhaan johtivat. Oh, sinä olet
menetellyt halpamaisesti -- sinä olet minulta riistänyt nuoruuden ilon,
uskon hyveeseen ja pyhän tiedonjanon. Nuorena, rikkaana, tulisena,
edessäni kaikki mailman päivänpaisteiset ilot minä kieltäydyin kaikesta
tästä huokaamatta, ei, iloiten ja riemuiten, sillä ajattelin näin
tehdessäni saavani tuta jumalallisen viisauden hämäriä mysterioita,
jumalten yhteyttä, taivaan ihanuuksia -- ja nyt -- nyt --.»

Papin ääni tukahtui nytkähtelevään nyyhkytykseen. Hän peitti kasvot
käsiinsä ja suuria kyyneliä tipahteli hänen kuihtuneitten sormiensa
lomasta ja runsaasti niitä vieri hänen vaatteilleen.

»Mitä olen luvannut sen täytänkin, ystäväni, holhottini. Kaikki on
ollut vain koetusta, ja sitä loistavammin olet oppiaikasi kestänyt. Älä
ajattele enää noita tuhmia petoksia. Älä sekota toisiinsa jumalattaren
orjia hänen pyhimmän pyhättönsä palvelijoihin, sinä huomaat kyllin
arvokkaaksi niihin liittyä. Tästä lähin olen minä sinun pappisi,
ohjaajasi, ja sinä joka nyt kiroot ystävyyttäni, saat elää sitä vielä
siunataksesi.»

Apekides kohotti päänsä ja katsahti hapuillen ja epäröiden
egyptiläiseen.

»Kuule minua», Arbakes virkkoi vakavana ja juhlallisella
äänellä katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, olivatko
he yksin. »Egyptistä on kotoisin kaikki mailman viisaus; Egyptistä
on peräisin Atenan tieto ja Kreetan taito; Egyptistä ovat lähtöisin
ne monet esihistorian hämärään vaipuneet kansat (paljon aikaisemmin
kuin Romuluksen laumat levittäytyivät Italian tasangoille ja
ennenkuin ajan ikuisen kiertokulun mukaan kehitys alkoi taistelun
raakalaisuutta ja pimeyttä vastaan), joilla oli kaikki tiedon aarteet
ja henkisen elämän sulot. Egyptistä tulivat ne pyhän Keres kaupungin
jumalanpalvelusmuodot, joista kaupungin roomalaiset vallottajat ovat
kaikki uskonnolliset tietonsa ja juhlalliset tapansa saaneet. Ja, nuori
mies, kuinka luulet tuon Egyptin, kaikkien kansakuntien äidin
hankkineen suuruutensa ja kaikki kokeneen viisautensa? Se oli syvän ja
pyhän valtiotaidon tulos. Nykykansat kiittävät Egyptiä suuruudestaan,
Egypti suuruudestaan papistoaan. Itseensä sulkeutuen, vallaten
ihmiskunnan jalomman osan, sen hengen ja uskon herruuden, nämä
vanhimmat jumalanpalvelijat omasivat jaloimmat tiedot mitä kuolevainen
voi käsittää. He näkivät salaisia vertauskuvia tähtitaivaan
mullistuksissa, vuodenaikojen vaihteluissa, inhimillisten toimintojen
ikuisessa kiertokulussa; tuon suuren he tekivät inhimillisen järjen
käsitettäväksi jumalien ja jumalattarien näkyvillä muodoilla ja mikä
todellisesti oli valtiohallintoa, sitä he kutsuivat uskonnoksi. Isis on
tarina -- älä säikähdä! -- Se mitä Isis aistillisesti esittää on
todella olemassa ja on kuolematonta. Isis ei ole mitään. Luonto jota se
esittää, on kaiken äiti, -- salaperäinen, ikivanha, käsittämätön
kaikille muille paitsi harvoille valituille. 'Ei kukaan kuolevaisista
ole huntuani kohottanut', niin on sanonut se Isis, jota sinä olet
palvonut; mutta viisaat ovat sen tehneet ja me voimme nyt nähdä tuon
mahtavan luonnon kasvoista kasvoihin. Papit ovat olleet hyväntekijöitä,
ihmissuvun kasvattajia, mutta jos niin haluat, myöskin pettureita ja
väärentäjiä. Mutta, nuori mies, luuletko heidän voineen ihmiskuntaa
auttaa sitä pettämättä? Tietämätön ja raaka rahvas täytyy lumota sen
omaksi eduksi, totuuksia se ei usko, oraakkelia se kunnioittaa.
Rooman imperaattori hallitsee laajaa ja mitä hajanaisimmin
kansoittunutta maata ja yhdistää mitä vastakkaisimmat pyrkimykset
lujaksi kokonaisuudeksi, niin säilyvät rauha, sopu, lainalaisuus,
jokapäiväisen elämän muodot. Luuletko että keisari hallitsee ihmisenä?
Ei, majesteetti, häntä ympäröivä loisto, hänen asemansa korkeus, siinä
hänen petoksiensa työaseet. Oraakkelimme ja jumalalliset ilmotuksemme,
menomme ja tapamme ovat herruutemme välineitä, valtamme merkkejä. Ne
ovat samoja aseita samaan päämäärään, inhimilliseen hyvinvointiin ja
rauhaan. Sinä kuuntelet minua tarkkaavaisena ja kummastuen -- valo
alkaa hämärän poistaa.»

Apekides oli vaiti, mutta ne häivähdykset, jotka nopeasti liikkuivat
hänen puhuvilla piirteillään, ilmaisivat egyptiläisen sanojen
vaikutuksen -- sanojen, jotka esittäjän voimakas ääni ja etevämmyys
tekivät vieläkin vakuuttavammiksi.

»Kun siis», Arbakes jatkoi, »esi-isämme Niilin rannoilla kokosivat ne
alkuainekset jotka elämänkaaoksen lopettivat -- saivat näet kaikki
tottelemaan ja kunnioittamaan harvoja -- jalot tarkastelut ja uutterat
tutkimukset hankkivat heille sen viisauden, mikä _ei ole_ harhakuvaa;
he totuttivat ihmiset järjestykseen ja lainalaisuuteen, opastivat
heidät taiteita ja elämää käsittämään. He vaativat uskoa, he antoivat
takaisin sivistysedut. Eivätkö heidän petoksensa täten ole totuutta!
Usko minua, minkälainen lieneekin se jumalallinen henki, joka meille
puhuu tuolta ylhäältä tähtitaivaista, ainakin se hymyilee hyväksyvästi
sille viisaudelle, joka on sellaisiin tuloksiin päässyt. Mutta sinä
toivot, että kohdistan nämä yleiset huomautukseni sinuun itseesi;
kiiruhdan toiveesi täyttämään. Tämän ikivanhan uskon jumalattaren
alttarit pitää ansaita, ja toisten kuin näiden tyhmeliinien ja
sieluttomien olentojen jotka ovat vain kuin nauloja ja koukkuja
päähinettä ja vaippaa varten. Muista kahta pytagoralaisen Sekstuksen
lauselmaa, jotka nekin ovat egyptiläistä lainaa. Edellinen on: 'Älä
puhu jumalasta joukolle', jälkimäinen: 'Ihminen, joka on jumalalle
otollinen, on itse jumala ihmisten seassa.' Niinkuin henkinen
etevämmyys salli egyptiläisen papiston hallita, niin voi nykyisin niin
syvälle painuneen herruuden vain henkinen etevämmyys entiseen arvoon
kohottaa. Pidin sinua, Apekides, kyllin arvokkaana oppilaana
ohjattavakseni -- pappina, kykenevänä niihin suuriin päämääriin, jotka
vielä ovat saavutettavissa. Sinun työtarmosi, sinun kykysi, sinun luja
uskosi, sinun vakava innoituksesi, kaikki viittaa kutsumukseen, joka
vaatii hallitsevaa tahtoa ja tulisia ominaisuuksia. Minä herätin sinun
pyhät halusi, kannustin sinut sille tielle, jonka sitten valitsit.
Mutta sinä soimaat minua siitä, etten paljastanut sinulle toveriesi
pieniä sieluja ja taikatemppuja. Jos sen olisin tehnyt, Apekides,
olisin päämaalini kadottanut; sinun jalo henkesi olisi heti kapinoinut,
ja Isis olisi menettänyt pappinsa.»

Apekides huokasi syvään. Egyptiläinen jatkoi huomioittamatta
keskeytystä:

»Lähetin sinut valmistumatta temppeliin; jätin sinut, jotta äkkiä itse
keksisit ne taikatemput, jotka joukon häikäisevät ja oppisit niitä
halveksimaan. Toivoin että itse keksisit ne keinot, joilla suihkukaivo
pannaan käyntiin jotta sen ilmaan lentävät vesikaaret nuorentaisivat
maan ja antaisivat meille hyvän jälkisadon. Samanlaisen kohtalon
alaisiksi ovat kaikki pappimme joutuneet. Ne jotka eivät ole petoksia
huomanneet ovat jääneet koneellisiksi palvelijoiksi, niille taas,
joiden jalo henki sinun laillasi pyrkii yhä eteenpäin, uskonto avaa yhä
uusia jumalallisia salaisuuksia. Olen iloinen huomatessani luonteesi
sellaiseksi jommoiseksi odotinkin. Olet lupauksesi täyttänyt, et voi
enää kääntyä. Käy eteenpäin -- minä ohjaan sinua.»

»Ja mitä sinä aijot minulle opettaa, sinä omituinen, pelottava mies?
Uusia petkutuksia -- uusia --»

»En, olen viskannut sinut epäuskon kuiluun, tahdon viedä sinut nyt
uskon vuorelle. Olet nähnyt väärät profetat, nyt näet ne totuudet,
joita ne edustavat. Ne ovat vain varjoja ilman ruumista. Tule tänä
iltana luokseni. Kätesi!»

Egyptiläisen sanojen vakuuttamana, kannustamana ja kiihottuneena
Apekides ojensi hänelle kätensä ja opettaja ja oppilas erosivat.

Apekides ei siis enää voinut kääntyä. Hän oli tehnyt siveyslupauksen,
hän oli itse antaunut elämänuralle, jolla fanatismin vaatimukset
osottautuvat ankarimmiksi, mutta jolla uskon lohtua puuttuu. Oli
luonnollista, että hän halusi yhdistää kohtalonsa enää muuttamattomaan
elämänrataan. Egyptiläisen voimakas ja tutkimaton henki oli
täydellisesti vallannut hänen kokemattoman mielikuvituksensa, se antoi
hänen aavistaa vielä kätkettyjä salaisuuksia ja kietoi hänet toivon ja
pelon sekaisiin mielialoihin. Arbakes jatkoi hidasta, ryhdikästä
käyntiään Ionen taloon. Kun hän astui tablinumiin, kuuli hän peristylen
pylväistöstä äänen, joka sävelsointuisuudestaan huolimatta kaikui hänen
korvissaan epämiellyttävältä. Se oli nuoren, kauniin Glaukuksen ääni
ja ensi kertaa värähtivät egyptiläisen rinnassa vaistomaisen
mustasukkaisuuden ailut. Astuessaan peristyleen hän huomasi Glaukuksen
istuvan Ionen vieressä. Tuoksuvan puutarhan suihkukaivo heitti ilmaan
hopeiset säikeensä levittäen auringonpoltteiseen ympäristöönsä
viihdyttävää viileyttä. Taampana istuivat palvelijattaret, joita Ione
aina piti seuranaan, sillä riippumattomuudestaan huolimatta hän
esiintyi aina herkän säädyllisesti. Glaukuksen vieressä oli lyyra,
josta hän juuri oli Ionelle loihtinut lesbialaisia säveleitä.
Joukkoryhmityksessä ja Arbakeen silmäiltävänä olevassa taustassa oli
leima siitä hienostuneesta, ihanteellisesta runoudesta, jonka täydellä
syyllä olemme katsoneet olevan vanhanajan elämän saavuttamattomia
puolia -- marmoripylväät, kukkamaljakot, kuvapatsaat, valkeina ja
rauhallisina, täydensivät kuvaa ja ennen kaikkea, nuo kaksi elävää
muotoa, jotka kuvanveistäjän olisivat saaneet innoittumaan tai
epätoivoon joutumaan.

Arbakes pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli paria katsein, joista
tavallinen ankara rauha oli kaikonnut, mutta pian hän ponnistihe
entiselleen ja lähestyi heitä niin varovasti ja äänettömästi, etteivät
edes palvelijat, saati Ione ja hänen rakastajansa sitä kuulleet.

»Ja kuitenkin», Glaukus virkkoi, »olemme luulleet, ennenkuin opimme
rakastamaan, että runoilijat ovat oikein kuvanneet tämän intohimon.
Samalla hetkellä kun aurinko nousee, vaalenevat tähdet, jotka siihen
asti ovat valoaan tuikkineet. Runoilijat loistavat vain sydämiemme
yössä; he eivät ole mitään, kun itse jumala näyttäikse meille kaikessa
kunniassaan.»

»Kaunis ja sattuva vertaus, jalo Glaukus.»

Molemmat syöksyivät seisaalleen ja he näkivät Ionen tuolin takana
egyptiläisen kylmät, ivantäyteiset piirteet.

»Sinäpä olet äkkinäinen vieras», Glaukus virkkoi noustessaan
väkinäisesti hymyillen.

»Sellaisia ovat kaikki, jotka tietävät olevansa tervetulleita», Arbakes
sanoi istahtaen ja viittasi Glaukusta tekemään samoin.

»Olen iloinen», Ione lausui, »nähdessäni teidät vihdoinkin yhdessä,
sillä te sovitte toistenne seuraan ja te olette luodut ystäviksi.»

»Anna minulle viisitoista vuotta elämästäni takaisin ja silloin voit
panna minut Glaukuksen laisen rinnalle. Iloinen olen saadessani hänestä
ystävän, mutta mitä minä voin antaa vastalahjaksi? Voinko minä huvittaa
häntä samoin elämännautinnoin kuin hän minua -- juhlin ja kukkaseppelin
-- partilaisin hevosin tai arpapelein? Sellaiset huvitukset sopivat
hänen iälleen, hänen luonteelleen ja hänen ajalleen; minulle ne ovat
arvottomia.»

Näin sanoen viekas egyptiläinen loi katseensa maahan ja huokasi, mutta
kulmainsa alta hän vilkaisi salaa Ioneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen
häneen tekivät huomautukset Glaukuksen elintavoista. Ionen asenne ei
tyydyttänyt häntä. Glaukus punastui hieman ja kiiruhti nopeasti
vastaamaan. Eikä häneltä suinkaan puuttunut halua nolata ja nöyryyttää
egyptiläistä.

»Olet oikeassa, viisas Arbakes», hän sanoi, »me voimme toisiamme
kunnioittaa, mutta ystäviä meistä ei tule. Minun juhlistani puuttuu
sitä salaista suolaa, joka huhujen mukaan antaa sinun juhlillesi niin
erikoisen maun. Ja -- Herkules avita -- jos minä sinun ikäsi
saavutettuani voin laillasi pitää viisaana tyytyä miehuusiän
nautintoihin, niin varmasti silloin minäkin puhun ivahymyten nuoruuden
kevyestä ajanvietteestä.»

Egyptiläinen katsahti Glaukukseen nopeasti ja läpitunkevasti.

»En ymmärrä sinua», hän virkkoi kylmästi. »Mutta tavallisesti
arvellaan, että kaikessa hämärässä on jotakin syvällistä.»

Hänen äänessään oli häive ylenkatsetta, hän kääntyi Glaukuksesta ja
hetken vaijettuaan hän sanoi Ionelle:

»Ihana Ione, minulla ei ole ollut onnea tavata sinua niinä parina
kertana, jotka viimeksi olen vestibulumissasi ollut.»

»Rauhaisa meri on niin usein houkutellut minut kotoa», Ione vastasi
hieman hämillään.

Arbakes huomasi hänen häminsä, mutta näyttämättä siitä välittävän hän
virkkoi hymyillen:

»Tiedäthän, mitä vanha runoilija sanoo, että nainen pysyköön kotona ja
askarrelkoon siellä.»[10]

»Tuo runoilija oli kyynikko», Glaukus sanoi, »ja vihasi naisia.»

»Hän puhui maansa tapaan, ja se maa oli teidän paljo ihailtu
Kreikkanne.»

»Aikoja ja tapoja. Jos esi-isämme olisivat tunteneet Ionen, olisivat he
laatineet toiset lait.»

»Oletko tällaisia kohteliaisuuksia Roomassa oppinut?» Arbakes virkkoi
voiden tuskin kiihtymystään hillitä.

»Ei ainakaan Egyptiin asti tarvitse mennä kohteliaisuuksia oppimaan»,
Glaukus pisti väliin huoletonna kellukallaan leikkien.

»Kuulkaa», Ione ehätti katkaisemaan keskustelun, joka hänen suureksi
mielipahakseen näytti niin vähän olevan omiaan lujittamaan hänen
haluamaansa luottamusta Glaukuksen ja hänen ystävänsä välillä. »Älköön
Arbakes olko niin ankara suojatti parkaansa kohtaan. Orpona, vailla
äidillistä hoivaa olen ehkä liiaksikin antanut aihetta moitteisiin
riippumattoman ja miltei miehisen elintapani johdosta. Minun
riippumattomuuteni ei kylläkään ole suurempi kuin mihin roomalaisnaiset
ovat tottuneet eikä suurempi kuin mikä kreikattarella tulee olla.
Ah, miksikä vain miehen elämässä voidaan hyve ja vapaus yhdistää?
Miksikä vain orjuus, jota te niin kauhistutte, voi suojella meidän
puhtauttamme? Ah, uskokaa minua, on ollut suuri erehdys -- ja sillä on
ollut katkerat seuraukset naisten kohtalolle -- että miehet ovat
kuvitelleet naisluonteen (en tahdo sanoa matalammaksi, olkoon kuinka
tahansa, mutta) ainakin niin erilaiseksi omaansa, että ovat pitäneet
välttämättömänä laatia epäsuotuisia lakeja naissuvun henkiselle
kehitykselle. Eivätkö he näin menetellen ole laatineet lakeja omille
lapsilleen, joita nainen kasvattaa -- aviomiehille, joiden ystäviä, ei,
auttajia vaimot ovat?» Ione vaikeni äkisti, ja helakka puna peitti
hänen kasvonsa. Hän pelkäsi intonsa vieneen hänet liian pitkälle.
Vähemmän hän pelkäsi vakaista Arbakesta kuin ystävällistä Glaukusta,
sillä hän rakasti jälkimäistä. Kreikkalaisilla ei ollut tapana sallia
vaimoilleen (vähimmän niille, joita he enimmän kunnioittivat) sitä
vapautta ja itsenäisyyttä, joista he Italiassa iloitsivat. Hän tunsi
sentakia ilonväreitä, kun Glaukus vakavana sanoi:

»Ajattele aina niin, Ione -- anna puhtaan sydämesi aina olla ohjaajasi!
Onneksi olisi ollut Kreikalle, jos se olisi voinut antaa arvokkaille
naisilleen saman henkisen viehätyksen, josta muutamat naissuvun
vähemmän arvokkaat ovat tulleet niin kuuluiksi. Ei mitään valtiota ole
vapaus ja tieto tuhonnut ja sillaikaa on sinun sukusi saanut vain
ihailla vapaita ja kiihottaa tunnustuksellaan viisaita uusiin
saavutuksiin.»

Arbakes oli vaiti, hänen aikeisiinsa ei kuulunut kannattaa Glaukuksen
mielipiteitä eikä vastustaa Ionen. Lyhyen ja väkinäisen sananvaihdon
jälkeen Glaukus sanoi hyvästit Ionelle.

Kun hän oli mennyt, siirsi Arbakes tuolinsa lähemmäksi kauniin
napolittaren tuolia ja sanoi tuolla lempeällä ja verhotulla äänellä,
johon hän niin taitavasti osasi kätkeä luihun ja kiivaan luonteensa:

»Älä luule, rakastettava suojattini, jos sinua siksi saan kutsua, että
minä tahdon järkyttää sitä riippumattomuutta, joka niinkuin aivan
oikein huomautit ei olekaan suurempi kuin roomalaisnaisten, mutta jota
varsinkin naimattoman naisen tulee varsin varovasti viljellä. Jatka
vallotuksiasi iloisten, loistavien, viisaittenkin parissa -- hurmaa
edelleenkin heidät aspasiamaisella keskustelutaidollasi, erinomaisella
soitollasi, mutta varo samalla niitä juoruavia kieliä, jotka niin
helposti voivat tahran heittää naisen arkaan maineeseen. Ja ihailua
muissa loihtiessasi älä anna, pyydän sinua, älä anna kateuden niittää
minkäänlaista satoa.»

»Mitä tarkotat, Arbakes?» Ione sanoi säikähtynein ja vapisevin äänin.
»Tiedän, että olet ystäväni ja tahdot parastani. Mitä mielit sanoa?»

»Ystävä -- niin, aivan oikein. Saanko siis ystävänä puhua suoraan ja
sinua pahoittamatta?»

»Puhu!»

»Mitenkä tuosta huikentelevasta nuorukaisesta, tuosta Glaukuksesta on
tullut ystäväsi? Oletko tavannut hänet useinkin?» Näin puhuen Arbakes
katsoi vakavana Ioneen ikäänkuin tahtoisi tunkeutua hänen sieluunsa.

Tätä katsetta peräytyen, selittämättömän pelontunteen valtaamana
vastasi napolitar hämmentyneenä ja epäröiden: »Hänet tuotiin kerran
luokseni isäni maanmiehenä ja voinpa sanoa minunkin heimolaisenani. En
ole häntä viikkoa kauempaa tuntenut. Mutta miksi nämä kysymykset?»

»Suo anteeksi», Arbakes sanoi, »luulin sinun tunteneen hänet kauemmin,
tuon rentun.»

»Mitä? Mitä tarkotat? Mistä tuo ruma nimi?»

»Ei se mitään; en tahdo sinussa herättää harmia henkilöä kohtaan, joka
sellaista kunniaa ei lainkaan ansaitse!»

»Rukoilen sinua puhumaan. Miten Glaukus on maineensa tahrannut? -- tai
paremmin mitä hän on arvelusi mukaan rikkonut?»

Tukahduttaen sen mielenkuohun, jonka Ionen viimeiset sanat olivat
synnyttäneet, Arbakes jatkoi: »Tunnet hänen toimensa, toverinsa,
elintapansa -- comessatio ja alea[11] ovat hänen päiväntöitään -- ja
kuinka hän voi pahetoveriensa seurassa ajatellakaan hyvettä?»

»Puhut vieläkin arvotuksin. Jumalten nimessä, pyydän, sano pahin!»

»Hyvä, tapahtukoon niin. Tiedä siis, Ione, että Glaukus viimeksi eilen
julkisesti -- oltiin kylvyssä -- kerskaili sinun rakastuneen häneen.
Hän sanoi, että häntä huvitti jatkaa seikkailua. Jaan hänellekin
oikeutta, hän ylisti kauneuttasi. Kukapa voi sitä kieltää? Mutta hän
naurahti halveksivasti, kun hänen ystävänsä Klodius tai Lepidus kysyi,
rakastiko hän sinua kylliksi mennäkseen kanssasi naimisiin ja milloin
hän aikoi talonsa pihtipielet kukkasin koristaa.»

»Mahdotonta! Oletko itse kuullut tuon alhaisen panettelun?»

»En toki, tahtoisitko minun kertovan näiden hävyttömien elostelijain
kaikki sanakommat, joilla juoru on jutun höystänyt? Ole varma, että
itsekin aluksi epäilin, mutta olen nyt usean silminnäkijän
vakuutuksesta varmistunut, että sinulle äsken puhumani on täyttä
totta.»

Ione lysähti kokoon ja hänen kasvonsa kalpenivat vaaleammiksi sitä
pylvästä, jota vastaan hän nojasi.

»Tunnustan, että minua loukkasi, minua kiihotti, kun kuulin
sinun nimesi olevan kaikkien huulilla yhtä keveänä kuin jonkun
tanssijattaren. Kiiruhdin tänä aamuna sinua tapaamaan ja varottamaan.
Tapasin Glaukuksen täällä. Itsehillintäni herposi. En voinut tunteitani
salata. Olin epäkohteliaskin sinun läsnäollessasi. Voitko antaa
ystävällesi anteeksi, Ione?»

Ione ojensi hänelle kätensä, mutta oli vaiti.

»Älä ajattele asiaa enää», Arbakes jatkoi, »mutta olkoon sanottu
varoituksena, kuinka suurta varovaisuutta asemasi vaatii. En ole sinuun
hetkeksikään suuttunut, Ione, sillä sellaista kevytmielistä olentoa ei
Ionen kaltainen nainen voi vakavasti ajatella. Sentapaiset loukkaavat
sanat haavottavat vain, jos ne lausuu henkilö, jota rakastamme. Ja
toisenlainen totisesti on se mies, jota jalo Ione alentuu rakastamaan.»

»Rakastamaan», Ione äänteli hermostuneen naurunsa lomasta.
»Todellakin.»

Mielenkiintoista on tarkata, kuinka jo noina varhaisina aikoina ja
nykyisistä niin suuresti eroavien huolettomien tapojen vallitessa samat
pikkuseikat, jotka nykyisin niin yleisesti hämmentävät ja katkaisevat
»rakkauden kulun» -- sama kekseliäs kateus, sama viekas panettelu,
samat taitavasti sommitellut ja levitetyt juorut, jotka nykyisin niin
usein riittävät särkemään uskollisimmankin rakkauden siteet ja
rakentamaan esteitä suotuisimpienkin olosuhteitten kehitykselle -- ne
olivat jo tuolloin vaikuttavia. Tarina kertoo eräästä pienestä kalasta
joka laivan purjehtiessa tyynillä aalloilla tarttuu laivan köliin ja
saa koko laivan pysähtymään -- samoin käy suurten inhimillisten
intohimojenkin. Emmekä me kuvaisi elämää oikein, ellemme niiltäkin
ajoilta, jotka meidän mielestämme sisältävät runsaimmin romantista
ainesta, kuvaisi sitä jokapäiväisen ja kotoisen elämän pikkukoneistoa,
joka omissa tuvissammekin ja oman kotilieden ääressä on täydessä
käynnissä. Vain näissä elämän vähäisissä selkkauksissa me tunnemme
kotiutuneemme menneisyyteen.

Egyptiläinen oli suurella viekkaudella hyökännyt Ionen heikompaan
puoleen -- tottuneesti hän iski myrkytetyn puukkonsa naisen
turhamielisyyteen. Hän luuli tukahduttaneensa tunteen, joka päättäen
siitä lyhyestä ajasta, jonka Ione oli Glaukuksen tuntenut, oli vasta
kehittymässä. Muuttaen puheenaihetta hän johti sen Ionen veljeen.
Keskustelu taukosi pian. Hän sanoi hyvästit luvaten häntä tästä lähin
paremmin suojella ja käydä häntä joka päivä tapaamassa.

Tuskin oli hänen varjonsa hävinnyt kun naisellinen ylpeys -- hänen
sukupuolensa puolustusase -- jätti Arbakeen valitsemaan uhrilampaan ja
nöyryytetty Ione ratkesi kyyneltulvaan.



7 LUKU.

Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. -- Pienoiskuva
roomalaisesta kylpylästä.


Kun Glaukus jätti Ionen, tuntui hänestä kuin liihottelisi hän ilmassa.
Siitä kohtauksesta, mikä hänellä juuri oli ollut, hän ensi kertaa oli
saanut vakuutuksen, että hänen rakkauttansa suosittiin ja että
vastarakkauttakin saattoi toivoa. Tämä toivo täytti hänet ihastuksella,
jota vastaanottamaan taivas ja maa hänestä näyttivät liian ahtailta.
Aavistamatta, minkä vaarallisen vihollisen hän oli taakseen jättänyt ja
unohtaen ei vain hänen uhkaavat viittauksensa, vaan kokonaan hänen
olemassaolonsa Glaukus kulki eloisilla kaduilla toistaen itsekseen
ilonsa innossa niitä suloisia säveliä, joita Ione niin hartaana oli
kuunnellut. Hän saapui nyt Onnenkadulle, jolla oli erikoiset
jalkakäytävät ja jonka varrella oli valkeiksi rapattuja taloja,
avo-ovien kautta näki kulkija niiden loistavat seinäfreskot. Kadun
kummassakin päässä oli riemuportti. Ja kun Glaukus juuri saapui
Fortunan temppelin edustalle, huomasi hän tuon kauniin rakennuksen
ulkonevan pylväistön (temppeli väitetään jonkun Ciceron sukulaisen tai
kuulun puhujan itsensä rakennuttamaksi) joka ympäristölleen antoi
arvokkaan ja juhlallisen muodon; ilman sitä se oli pikemminkin loistava
kuin miellyttävä. Temppeli oli roomalaisen rakennustaidon siroimpia
tuotteita. Se oli rakennettu kohokkeelle ja keskellä tasokkeelle vieviä
portaita oli jumalattaren alttari. Tältä tasokkeelta kohosivat toiset
portaat porttikäytävään, jonka reunustamista kauniista pylväistä
riippui mitä ihanimpia kukkaköynnöksiä. Temppelin seinivierille
oli asetettu kreikkalaistekoisia kuvapatsaita, ja jonkun matkaa
temppelistä kohosi riemukaari Caligula hevospatsaineen, ja pronssisine
voitonmerkkeineen. Temppeliaukealla oli vilkasta tungosta -- jotkut
istuivat penkeillä keskustellen valtioasioista, toiset haastelivat
lähestyvistä amfiteatterinäytännöistä. Jotkut nuoret miehet
ylistelivät jotakin uutta kaunotarta, toiset arvostelivat viimeistä
näytelmäkappaletta, kolmannessa ryhmässä oli ikämiehiä, jotka
keskustelivat Aleksandrian kaupan vaiheista. Heidän joukossaan oli
monta itämaalaiseen tapaan puettua kauppiasta, joiden omituiset ja
väljät viitat, värikkäät ja jalokivin koreillut jalkineet, vakaiset ja
arvokkaat piirteet olivat jyrkkänä vastakohtana italialaisten
tunikamuodoille ja heidän vilkkaille eleilleen. Sillä tuolla
levottomalla ja elämäniloisella kansalla oli, kuten vieläkin on,
tavallisen puhekielen rinnalla toinen -- mitä ilmehikkäin ja
vivahdusrikkain merkki- ja elekieli. Heidän jälkeläisensä käyttävät
sitä vieläkin ja oppinut Ivrio on kirjottanut valaisevan teoksen tuosta
tavallaan hieroglyfisesta elehtimisestä.

Tunkeutuen joukon läpi Glaukus saapui pian parhaimpien ystäviensä
pariin.

»Ah», Sallustus huudahti, »viime illatsuista asti en ole sinua
nähnytkään.»

»Ja kuinka olet tuon illan viettänyt? Oletko keksinyt uusia
ruokalajeja?»

»Olen tieteillyt», Sallustus vastasi, »olen kokeillut nahkiaisten
lihottamisyrityksissä. Tunnustan, että aivan epätoivoisesti olen
koettanut saavuttaa sen täydellisyyden, johon roomalaiset esi-isämme
pääsivät.»

»Onneton mies! ja miksi?»

»Koska», Sallustus virkkoi huoaten, »laki kieltää niille enää orjia
syöttämästä. Minulla on usein ollut suuri kiusaus heittää lihava
tarjoilijani kala-allikkoon. Siinä olisi noille elukoille ihanaa
matusteltavaa. Mutta orjatkin ovat nykyisin huonontuneet, niillä ei ole
enää halua uhrautua isäntiensä mieltymykseksi -- muuten Davus olisi
itse tarjoutunut uhriksi minua hyödyttääkseen.»

»Mitä uutta Roomasta?» Lepidus kysyi joukkoon työntyen.

»Keisari on tarjonnut senaattoreille ihanat illalliset», Sallustus
vastasi.

»Hän on hyvä ihminen», Lepidus tokaisi, »sanotaan, ettei kukaan lähde
hänen luotaan saamatta pyyntöään täytetyksi.»

»Ehkä hän antaa minulle luvan saada surmata orjani kalasäiliötäni
varten», Sallustus sanoi vilkastuen.

»Hyvinkin mahdollista», Glaukus virkkoi, »sillä kun roomalaisen pyyntö
täytetään, tapahtuu se aina jonkun toisen kustannuksella. Mutta saat
olla varma, että Tiitus saa jokaisella hymyllään sadat silmät
kyyneliin.»

»Kauan eläköön Tiitus!» huudahti Pansa kuullen vain keisarin nimen
työntyessään käskevänä joukkoon, »hän on luvannut kvestorintoimen
veljelleni, joka on omaisuutensa tuhlannut.»

»Ja joka nyt toivoo uudelleen rikastuvansa kansan kautta, Pansa
ystäväni,» Glaukus virkkoi.

»Aivan niin», Pansa sanoi.

»Se tapa on kansaa nylkeä», Glaukus huomautti.

»Tietysti», Pansa vastasi. »Mutta minun täytyy nyt mennä ja tutkia
_erariumia_, se on huonossa kunnossa.» Touhunmiestä näytellen edili
lähti joukosta ja häntä seurasi pitkä jono klienttejä jotka heidän
togansa erotti muusta seurasta (sillä toga ei ollut enää vapaan miehen
merkki, vaan se osotti nyt riippuvaisuutta isännästä).

»Pansa parka», Lepidus sanoi, »hänellä ei ole koskaan aikaa huvitella.
Kiitän taivasta, etten ole edili.»

»Ah, Glaukus, kuinka jaksat? iloinen kuten aina?» Klodius huudahti
seuraan liittyen.

»Tahdotko uhrata Fortunalle?» Sallustus sanoi.

»Minä uhraan hänelle joka yö», peluri vastasi.

»Sitä en epäilekään. Uusia uhreja ei ole kai enää ilmestynyt!»

»Herkules avita, purevaa puhetapaa», Glaukus huudahti nauraen.

»Koiran varotus on aina huulillasi», Klodius virkkoi katkerana, »sinun
pitääkin aina haukkua.»

»Minun pitääkin aina koiraa (canis) varoa, sillä sinun kanssasi
pelatessani minä heitän aina _canes_», Sallustus vastasi.

»Hiljaa», Glaukus sanoi ottaen ruusun lähellä seisovalta kukkastytöltä.

»Ruusu on vaitiolon merkki», Sallustus huomautti. »Mutta minä haluan
niitä nähdä vain illallispöydällä.» -- »Siitä muistuu mieleeni», hän
jatkoi, »että Diomedes on luvannut pitää ensi viikolla suuret pidot.
Oletko kutsuttu, Glaukus?»

»Olen, tänä aamuna sain kutsun.»

»Minä myöskin», Sallustus sanoi ottaen vyöltään nelikulmaisen
papyruspalasen. »Huomaan, että hän on kehottanut saapumaan tuntia
aikaisemmin kuin on tapana -- se ennustaa jotakin tavatonta.»

»Oh, hän on rikas kuin Kroisos», Klodius sanoi, »ja hänen ruokalistansa
on pitkä kuin eepillinen runoelma.»

»Mutta menkäämme nyt kylpyyn», Glaukus sanoi, »tähän aikaan ovat siellä
kaikki; ja teidän ihailemanne Fulvius saa siellä esittää meille
uusimman odinsa.»

Nuoret miehet hyväksyivät ehdotuksen ja he lähtivät kylpylöille päin.

Vaikka julkiset _thermaet_ eli kylpylät olivat rakennetut etupäässä
köyhiä kansalaisia varten, sillä ylimyksillä oli kylpyhuone kotonaan,
olivat ne juuri sentähden, että kaikensäätyiset ihmiset siellä toisensa
tapasivat, mieluisin oleskelupaikka seuranhaluisille, ja sille
tyhjäntoimittajajoukolle, joka iloisen ja kevyen kansan keskuudessa on
niin rakastettua. Pompeijin kylpylät erosivat pohjapiirrokseltaan ja
rakenteeltaan melkoisesti Rooman suurista ja monisokkeloisista
thermaeistä. Ja näyttää siltä kuin jokaisessa kaupungissa olisi
järjestelmäeroa julkisten rakennusten arkitehtuurissa. Tämä
kummastuttua aika lailla nykyajan oppineita -- ikäänkuin yhdeksäntoista
vuosisataa sitten ei muka arkkitehdeillä ja muodilla saanut olla omia
päähänpistojaan! Seuramme astui pääporttikäytävästä Onnenkadulle.
Porttipylväistössä istui kylpylänvartija edessään kaksi lipasta, joista
toiseen pantiin kylpyraha, toisessa säilytettiin kylpyliput. Käytävän
seinälavitsat olivat täynnä kaikenkarvaista joukkoa; toiset kulkivat
lääkärin määräyksestä edestakaisin silloin tällöin pysähtyen lukemaan
seinille maalattuja ilmoituksia näyttelyistä, kilpaleikeistä,
huutokaupoista. Yleisin keskustelunaihe oli kuitenkin lähestyvä
amfiteatterinäytäntö ja jokaiselta uudelta tulokkaalta tiedusteltiin
innokkaasti, oliko Pompeijille vihdoinkin se onni koettanut, että oli
löydetty joku rikoksellinen, joku rosvo tai murhamies, jonka edili
voisi heitättää jalopeuran kostettavaksi. Kaikki muut asiat näyttivät
tyhjänpäiväisiltä ja joutavilta verrattuina tähän mahdolliseen
onnelliseen sattumaan.

»Minun nähdäkseni», sanoi muuan miellyttävän näköinen mies, arvatenkin
kultaseppä, »voisi keisari, jos hän on niin hyvä kuin kerrotaan,
lähettää meille jonkun juutalaisen.»

»Miksei oteta jotakuta uuden uskonlahkon jäsenistä, noista
natsarealaisista?» muuan filosofi virkkoi. »En ole julma, mutta
ateisti, joka kieltää itse Jupiterinkin, ei ansaitse sääliä.»

»En välitä», kultaseppä jatkoi, »kuinka monta jumalaa kunkin mieli
tekee palvoa, mutta kieltää kaikki jumalat on kauheaa.»

»Mutta minä luulen», Glaukus sanoi, »etteivät nämä ihmiset olekaan
aivan jumalankieltäjiä. Minulle on kerrottu, että he uskovat jumalaan
ja tulevaan elämään.»

»Täydellinen erehdys, Glaukus ystäväni», filosofi sanoi. »Olen itse
keskustellut heidän kanssaan -- he nauroivat minua vasten kasvoja kun
puhuin heille Plutosta ja Hadeesta.»

»Oi jumalat!» kultaseppä huudahti kauhuissaan. »Onko noita kirottuja
täällä Pompeijissakin?»

»Tiedän heitä joitakuita olevan, mutta he pitävät kokouksensa niin
salaa, että heitä on mahdoton tavottaa.»

Kun Glaukus oli poistunut puhkesi muuan kuvanveistäjä, taiteeseensa
syvästi innostunut mies, häntä ihaillen katsellen sanoihin:

»Ah, saisimmepa nähdä hänet arenalla -- siinä olisi teille nähtävää.
Mitkä jäsenet! mikä pää! hänestä olisi pitänyt tulla gladiaattori!
Siinä malli -- malli todella arvokas meidän taiteellemme! Miksei häntä
heitetä jalopeuralle!»

Nyt tuli esiin roomalainen runoilija Fulvius, jota aikalaiset kutsuivat
»kuolemattomaksi» ja josta meidän unohtava aikamme ei tietäisi mitään
ilman tätä kertomusta, hän kiiruhti Glaukuksen luo ja sanoi:

»Oh, atenalainen, Glaukus ystäväni, sinä olet tullut kuulemaan minun
viimeistä odiani. Se on minulle suuri kunnia; sinä, kreikkalainen,
jonka jokapäiväinen puhekin on runoutta. Kuinka sinua kiitän! -- Se on
vähäpätöinen, mutta jos sinä sen hyväksyt, on minulla silloin suositus
päästä Tiituksen seuraan. Oi, Glaukus, runoilija ilman suosijaa on kuin
amforaviini ilman vuosi-ilmoitusta, viini voi olla hyvää, mutta kukaan
ei sitä maista. Ja mitä sanoo Pytagoras? -- Mitä uhrisavu jumalille
sitä ylistyspuhe ihmiselle. -- Suosija on runoilijan pappi, hän hankkii
runoilijalle uskolaisia ja suitsutusta.»

»Mutta onhan koko Pompeiji sinun suosijasi ja jokaisessa
eteispylväistössä on alttari sinun kunniaksesi.»

»Ah, pompeijilais-parat ovat kyllä hyvin kohteliaita -- he
kunnioittavat kyllä ansiokkuutta. Mutta he ovat vain pienen kaupungin
asukkaita -- _Apero meliore_! Menemmekö sisään?»

»Tietysti. Aika tuhlaantuu kunnes olemme runosi kuulleet.»

Samassa työntyi kylpylän puolelta ainakin parisenkymmentä henkilöä
pylväistöön ja pienen käytävän ovenvartijaorja päästi runoilijan,
Glaukuksen, Klodiuksen ja useita muita runoilijan ystäviä sisään
kylpypuolelle.

»Kurja paikka tämä Rooman thermaeihin verrattuna», Lepidus sanoi
halveksivasti.

»Katto on sentään aikalailla miellyttävästi maalattu», virkkoi Glaukus
osottaen kattoholviin siroteltuja tähtiä; häntä miellytti nykyisin
kaikki.

Lepidus kohautti olkiaan, mutta oli liian laiska vastaamaan.

He astuivat nyt tilavahkoon huoneeseen, jota sanottiin apodyteriumiksi
s.o. huoneeksi, jossa kylpyvieraat valmistautuivat herkullisiin
kylpyihinsä. Katto kaareutui kirjavaksi ja räikeästi maalatun esiverhon
yli, katto itse oli jaettu helakanpunaisiin neliöihin; kirkkaan
puhtaana pidetty lattia oli valkoista taidemosaiikkityötä ja
seinivierillä oli istuimia vieraitten mukavuudeksi. Tässä huoneessa ei
ollut niin monia ja suuria ikkunoita, jommoisia on Vitruviuksen
kuvaamassa muhkeammassa _frigidariumissa_. Pompeijilaiset kuten
kaikkikin etelä-italialaiset peittivät mielellään polttavan taivaansa
auringonvalon ja yhdistivät mielikuvituksessaan ylellisen hämärään.
Vain kahdesta lasi-ikkunasta[12] pääsi heikkoa epäselvää valoa; ja se
pinta, johon oli käytetty eräs ikkuna-aukoista, oli koristettu suurella
titaanien hävitystaistelua esittävällä korkokuvalla.

Tässä huoneessa Fulvius mahtavin elein istahti ja hänen ympärilleen
asettuneet kuulijat kehottivat häntä alottamaan lausuntonsa.

Runoilijaa ei tarvittu kahdesti pyytää. Hän otti vyöltään papyruskäärön
ja kolmasti rykäistyään sekä saadakseen vaitiolon syntymään että
ääntänsä kirkastaakseen hän alotti tuon ihmeellisen odinsa, josta tämän
kertomuksen tekijän suureksi mieliharmiksi ei ole yhtä ainoata säettä
säilynyt.

Päättäen lukemista seuranneesta käsientaputuksesta se oli runoilijan
arvon mukainen ja Glaukus oli ainoa kuulijoista, joka ei pannut sitä
Horatiuksen parhaitten odien rinnalle.

Runoesityksen loputtua alkoivat vain kylmään kylpyyn aikovat riisuutua.
He ripustivat vaatteensa seinään lyötyihin nauloihin ja saivat joko
omalta tai joltakin kylpylän orjalta väljät vaipat, jonka jälkeen he
astuivat somaan, pyöreähköön huoneeseen, jommoisia vieläkin on jälellä
etelän pesemättömän jälkeläisjoukon häpeäksi.

Herkuttelevammat kävivät toisesta ovesta _tepidariumiin_, joka oli
lämmitetty miellyttävän kuumaksi joko liikkuvilla tuliliesillä tai
pääasiallisesti kohotetun lattian alla kulkevilla johtoputkilla, jotka
toivat lämmön _laconicumista_.

Täällä nautiskeli huoneeseen siirtynyt riisuuntunut kylpijäjoukko
herkullisen ilman keinotekoisesta lämmöstä. Tämä huone oli arvonsa
mukaisesti rikkaammin ja taiteellisemmin koristettu kuin muut.
Holvikatto oli kauniisti veistoksin ja maalauksin peitetty; ylhäällä
olevat paksulasiset ikkunat päästivät hillittyä ja hämärää valoa
sisään; valtavien ulokkeitten alla oli rivi suuria, rohkeita
kohokuvia, seinät hehkuivat helakanpunaista väriä, lattia oli kaunista
mosaiikkityötä. Täällä oleskelivat tavallisimmat kylpijät, miehet,
jotka päivisin ainakin seitsemästi kylpivät, herpaantuneissa ja
äänettömissä asenteissa sekä ennen että (useimmiten) jälkeen
vesikylvyn. Ja monet näistä terveydenhoidon uhreista käänsivät
vastatulleisiin väsyneet silmänsä ja tervehtivät tuttuja päänliikkein,
mutta pelkäsivät väsyttävään keskusteluun ryhtyä.

Täältä hajaantui joukko, kukin omia mielihalujaan seuraten, jotkut
_sudatoriumiin_, joka vastannee meidän höyrykylpyjämme, ja täältä
varsinaiseen kuumaan kylpyyn, toiset, ruumiinponnistuksiin tottuneemmat
ja sellaista halpahintaista väsymystä halveksien menivät suoraan
_calidariumiin_ eli kylmään kylpyyn.

Täydentääksemme tämän pikkukuvauksemme ja tutustaaksemme lukijamme
osapuilleen tähän vanhanajan miesten päänautintoon seuratkaamme
Lepidusta, joka säännöllisesti kävi kaikki kylvyt, paitsi kylmää
kylpyä, joka olikin jo pois muodista. Kuumennuttuaan vähitellen
tepidariumissa, jonka juuri kuvasimme, tuo »elegantti» pompeijilainen
suuntasi askelensa _sudatoriumiin_. Täällä lukija saa itsekseen
kuvitella vähittäistä höyrykylvyn käyttöä, jonka herkkuarvoa hyvät
tuoksut lisäsivät. Kun kylpijämme oli tästä suoriutunut, tarttuivat
häneen hänen kylpylään seuranneet orjansa ja hankasivat häntä
harjantapaisella, jota (ohimennen sanottuna) muuan nykyajan matkailija
on vakavana selittänyt käytetyn lian kaapimiseksi, mutta sitähän ei
ollut rahtuakaan joka päivä kylpevän Lepiduksen kiiltävällä iholla.
Hiukan jäähdyttyään hän painautui vesikylpyyn, joka niinikään oli
hyvin tuoksuin kyllästytetty, ja astuessaan jälleen toiselle puolelle
hän sai viillyttävän vesisuihkun päähänsä ja jäseniinsä. Sitten hän
kääriytyi kevyeen vaippaan, palasi jälleen tepidariumiin, ja tapasi
täällä Glaukuksen, joka ei ollut käynyt sudatoriumissa; ja nyt
vasta alkoi kylvyn päänautinto ja erikoisuus. Orjat hieroivat
kylpijöihin mitä erilaisimpia rasvoja kultaisista, alabasterisista tai
kristallimaljoista, jotka harvinaiset rasvat oli haalittu maailman
kaikilta kolkilta -- näiden, rikkaitten käyttämien _smegmatojen_
lukumäärä täyttäisi kokonaisen teoksen, varsinkin jos sen painattaisi
joku huomattava julkaisija: _amaracinum_, -- _Megalium_, -- _Nardum_,
-- _omne quod exit in um_. -- Sillaikaa kuului viereisestä huoneesta
vienoa soittoa ja ne, jotka kylpyjä käyttivät kohtuullisesti,
keskustelivat nyt miellyttävän toimituksen reipastuttamina ja
virkistäminä vetreentyneen elämän koko eloisuudella ja raikkaudella.

»Ylistetty olkoon se, joka on kylvyt keksinyt!» Glaukus virkkoi oikoen
jäseniään eräällä pronssilepotuolilla (joka oli pehmein patjoin
päällystetty), jommoisen kulkija Pompeijissa vieläkin näkee samassa
tepidariumissa. »Olkoon se Herkules tai Bakkus, jumalallista
kunnioitusta hän ansaitsee.»

»Mutta sanohan», muuan ruumiikas porvari virkkoi ähkien ja puhkien
häntä hierottaessa, »sanohan, oi Glaukus, -- ikikirotut sinun kätesi,
orja, miksi niin lujasti hankaat! -- sano -- uh! -- uh! -- sano, ovatko
Rooman kylpylät todella niin uhkeat?»

Glaukus kääntyi ja oli tuskin tuntea Diomedesta, niin punaiset ja
tulehtuneet olivat tuon kelpo miehen kasvot sudatoriumissa käynnin ja
äskeisen hieronnan jäljiltä. »Olen aina kuvitellut niitä meikäläisiä
suurenmoisemmiksi. Mitä?»

Hymyään peitellen Glaukus vastasi: »Kuvittele koko Pompeiji muutetuksi
kylpylöiksi ja sinulla on silloin käsitys Rooman keisarillisten
thermaeitten koosta. Mutta vain niiden _koosta_. Lisää siihen kaikki
mahdollinen henkeä ja ruumista huvittava -- kaikki ne urheiluleikit,
jotka esi-isämme keksivät -- kaikki teokset, jotka Italia ja Kreikka
ovat tuottaneet -- kuvittele tila näille leikeille, näiden teoksien
ihailijoille, -- lisää tähän valtavan laajat, monisokkeloiset kylpylät
-- ajattele puutarhoja, teattereja, pylväistöjä, kouluja, kuvittele
sanalla sanoen jumalten kaupunkia, jossa on vain palatseja ja julkisia
rakennuksia ja sinulla on hämärä aavistus Rooman suurkylpylöjen
upeudesta.»

»Herkules auta», Diomedes huudahti silmät levällään, »sellaisessa
kylpylässä voisi mies viettää koko ikänsä.»

»Roomassa käykin usein niin», Glaukus vastasi vakavana. »Monen elämä
kuluu vain kylpylöissä. He tulevat sinne ovia avattaessa ja pysyvät
siellä, kunnes ne suljetaan. He eivät tiedä halaistua sanaa muusta
Roomasta -- he ikäänkuin halveksivat muuta olopaikkaa.»

»Polluks vieköön! Sinä hämmästytät minua.»

»Nekin, jotka vain kolmasti päivässä kylpevät, kuluttavat elämänsä
tässä toimessa. He harjottelevat kentillä tai pylväistöissä
valmistuakseen ensimäiseen kylpyyn. He viivähtävät sen jälkeen
teatterissä virkistyäkseen. He nauttivat _prandiuminsa_ puitten alla ja
ajattelevat seuraavaa kylpyä. Sitä valmistettaessa syödään prandium.
Toisesta kylvystä he kiiruhtavat johonkin peristyleen kuulemaan uuden
runoilijan esityksiä tai rientävät kirjastoon nukkumaan jonkun vanhan
runoilijan ääreen. Sitte seuraa illallinen, jonka he kylvyn aikana
miettivät valmiiksi, senjälkeen käydään kolmanteen kylpyyn, sillä
siellä on paras paikka haastella ystävien kanssa.»

»Herkuleen kautta! Mutta onpa meillä täällä Pompeijissa heidän
matkijoitaan.»

»Niin on, mutta ilman lieventäviä asianhaaroja. Rooman mainiot
herkuttelijat ovat onnellisia, he eivät näe muuta kuin komeutta ja
loistoa, he eivät käy kaupungin kurjemmissa osissa, he tuskin tietävät,
että on köyhyyttä mailmassa. Koko luonto hymyilee heille, ja ainoa
surunhetki on heidän viimeisensä, joka heidät lähettää Kokytoksen
kylpylään. Usko minua, nämä ovat teidän ainoita oikeita filosofejanne.»

Glaukuksen näin haastellessa kävi Lepidus suljetuin silmin ja tuskin
hengittäen läpi kaikki ne mystilliset toimitukset, joista ei yhtäkään
koskaan laimiinlyönyt. Voideltuaan ja puhalleltuaan hänet perinpohjin
orjat sirottelivat häneen tuota erikoista jauhetta, joka suojelee
kuumuudelta; ja kun se oli hohkakivellä ruumiiseen hierottu, puettiin
hänen ylleen verkalleen hiukan juhlallisempi puku kuin riisuttu, n.s.
_synthesis_, jommoisia roomalaisten oli tapa pitää illallisten
kunniaksi -- vaikka päivänhetki (kello oli kolme meidän laskumme
mukaan) oikeuttaisi pikemmin puhumaan päivällisestä. Kun tämä kaikki
oli suoritettu, avasi hän vihdoinkin silmänsä ja antoi uuden elämän
merkit itsestään.

Samalla hetkellä Sallustuskin ilmaisi olemassaolonsa syvään huokaisten.

»On illallisaika», tuo epikurolainen huomautti, »sinä, Glaukus ja
Lepidus, tulkaa illastamaan luokseni!»

»Muistakaa, että teidät kaikki kolme on kutsuttu minun talooni ensi
viikolla», huudahti Diomedes, joka oli kovin ylpeä ylhäisistä
tuttavuuksistaan.

»Ah, ah, kyllä muistamme», Sallustus virkkoi, »muistin tyyssija,
Diomedes ystäväni, on varmastikin mahassa.»

Nuoret miehemme astuivat nyt viileämpään huoneeseen ja sieltä kadulle,
ja näin päättyi toimitus pompeijilaisessa kylpylässä.



8 LUKU.

Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja.


Illan varjot alkoivat verhota tuota touhun kaupunkia, kun Apekides
matkasi egyptiläisen luo. Hän väitteli valoisia ja vilkasliikkeisempiä
katuja; ja kun hän verhotuin päin ja vaippaansa kääriytyneenä kiiruhti
eteenpäin oli silminpistävä vastakohta hänen juhlallisessa asenteessaan
ja niiden huolettomassa keveydessä, jotka hän kadulla kohtasi.

Muuan vakava ja varmapiirteinen mies oli jo kahdesti hänet sivuuttanut
häntä tutkivasti, vaikka epäröiden silmäten ja nyt hän kosketti häntä
olalle.

»Apekides», hän virkkoi ja teki nopeasti käsillään merkin; -- se oli
ristinmerkki.

»No, natsarealainen», pappi vastasi, ja hänen kasvonsa kävivät entistä
kalpeammiksi. »Mitä minusta tahdot?»

»Enpä tahdo», vieras virkkoi, »häiritä sinun tutkistelujasi, mutta
viimeksi tavatessamme en tuntunut niin vastenmieliseltä.»

»Et ollutkaan, Olintus, mutta minä olen väsynyt ja hermostunut enkä
tänä iltana jaksa keskustella niistä kysymyksistä, jotka ovat lähinnä
sinun sydäntäsi.»

»Oi, heikko sydän!» Olintus virkkoi katkeran kuumana. »Olet väsynyt ja
hermostunut ja kuitenkin tahdot kääntyä pois siltä totiselta lähteeltä,
joka virkistää ja pyhittää.»

»Oi, taivas», nuori pappi huudahti rintoihinsa lyöden, »mistäpäin
silmäni saavat nähdä totisen Olympoksen, missä oikeat jumalat asuvat?
Tuleeko minun tämän miehen lailla uskoa, ettei mikään esi-isieni
vuosisatoja palvomista jumalista ole olemassa, ei edes nimeltään?
Pitääkö minun pakanallisina ja saastaisina hävittää ne alttarit, joita
olen pitänyt pyhimpinä? tai uskonko Arbakeen tavoin -- mihin?»

Hän vaikeni ja kiiruhti nopeasti pois miehen lailla, joka pyrkii irti
itsestään. Mutta natsarealainen oli noita rohkeita, voimakkaita,
innostuneita luonteita, joita jumala kaikkina aikoina on käyttänyt
aseinaan mailmaa käännyttääkseen ja etenkin uuden uskontonsa
juurruttamiseksi ja tutustamiseksi -- luonteita, jotka kestämään
luotuina ovat omiansa muita kääntämään. He ovat miehiä, joita ei mikään
lannista, ei mikään järkytä, heidän uskonsa voima heitä innoittaa ja he
itse muita innoittavat. Heidän järkensä vaikuttaa ensin heidän
mielikuvitusvoimaansa, mutta mielikuvitus on heidän käyttämänsä ase;
väkevästi he tunkeutuvat ihmisten sydämiin, vaikka näyttävätkin vain
heidän arvosteluaan vaativan. Ei mitään ole niin helppoa jakaa kuin
innostusta; siinä on orfeus-tarun todellinen vertauskuva -- se
liikuttaa kiviä, se kesyttää villejä eläimiä. Innostus on totuuden
henki ja ilman sitä ei totuudella ole voittoja.

Olintus ei päästänyt Apekidestä niin helpolla. Hän saavutti hänet ja
puhutteli häntä:

»En ihmettele, Apekides, että pidät minua häiritsijänä, -- että
järkytän sinun tasapainosi -- että olet epäilyyn joutunut -- että
huopaat ja soudat tietämättömyyden ja pimeyden avaralla valtamerellä.
Sitä en lainkaan ihmettele, mutta kuuntele minua hiukan; valvo ja
rukoile -- pimeys poistuu, myrsky tyyntyy ja Jumala itse käy, kuten
ennen Galilean merellä, sinua suojaamaan vellovilla aalloilla
pelastaakseen sinun sielusi. Meidän uskontomme on vaatimuksissaan
ankara, mutta kuinka loppumattoman antelias siunauksessaan! Hetken
kärsimykset se palkitsee ikuisella elämällä.»

»Samanlaisin lupauksin», Apekides huomautti kiivaana, »esiintyvät nekin
taikurit, jotka ovat koko mailman pettäneet. Oh, kuinka loistavia
olivatkaan ne lupaukset, jotka johtivat minut Isiksen temppeliin.»

»Mutta», natsarealainen vastasi, »kysy järjeltäsi, voiko sellainen
uskonto olla oikea, joka tallaa kaiken siveellisen! Teitä on käsketty
jumalianne kunnioittamaan. Keitä ovat nuo jumalat oman tunnustuksenne
mukaan? Mitä he tekevät, mitä ominaisuuksia heillä on? Eikö heitä
teille kuvata kaikkein mustimmiksi rikoksellisiksi? Ja kuitenkin teitä
vaaditaan kunnioittamaan heitä pyhimpinä jumalolentoina! Itse Jupiter
on isänmurhaaja ja avionrikkoja. Ja mitä ovat pikkujumalat muuta kuin
hänen paheittensa jäljittelijöitä! Teitä on kielletty murhaamasta,
mutta murhaajaa te palvotte. Teille sanotaan: älä tee aviorikosta!
mutta te rukoilette avionrikkojaa. Oh, eikö tämä ole ihmisen kaikkein
pyhimmän tunteen pilkkaa, nimittäin uskon? Käänny sen ainoan ja totisen
jumalan tykö, jonka alttarille minä sinut vien! Jos Hän tuntuu sinusta
liian korkealta, liian aineettomalta inhimilliselle käsityskyvylle,
vastatakseen luodun liikuttavaa halavoimista luojaansa, joka
heikkoja sieluja itseensä liittää, niin ajattele Häntä Hänen
pojassaan, joka oli kuolevainen ihminen niinkuin mekin olemme. Hänen
inhimillisyytensä ei ollut kuitenkaan niinkuin teidän tarujenne
jumalien, luonteenheikkoutta, vaan kaikkien hyveitten harjottamista.
Hänessä olivat yhtyneet mitä ankarin siveellisyys ja suurin hellyys.
Vaikka olisi ollutkin vain ihminen, olisi hän ansainnut jumalan nimen.
Te kunnioitatte Sokratesta -- hänellä on kannattajansa, oppilaansa,
koulunsa. Mutta mitä olivat tuon atenalaisen kaksimieliset hyveet
Kristuksen eittämättömän, uhrautuvan pyhyyden rinnalla? Puhun sinulle
hänestä nyt vain inhimillisenä luonteena. Hän tuli meidän luoksemme
tulevien sukupolvien esikuvaksi osottamaan ne hyveenmuodot, joista
Plato kuuluu haaveilleen. Siinä se totinen uhri, jonka hän ihmiselle
toi. Mutta se riemuhuuto, joka kajahti hänen kuolinhetkellään ei
selittänyt vain maata, vaan se avasi meille näköalan taivaaseen. Olet
satutettu -- olet liikutettu. Jumala tekee työtä sydämessäsi, Hänen
henkensä on kanssasi. Tule, älä vastusta pyhää kutsumusta, tule heti --
epäröimättä. Muutamia meikäläisiä on kokoontumassa jumalansanaa
tutkistelemaan. Tule, salli minun olla johtajanasi heidän luokseen.
Sinä olet väsynyt, olet surullinen. Kuule jumalansanaa: 'Tulkaa minun
luokseni», Hän sanoo, »kaikki, jotka väsyneitä ja rasittuneita olette,
ja minä tahdon virvottaa teitä'.»

»En voi nyt», Apekides sanoi, »joskus toiste.»

»Nyt -- nyt!» Olintus huudahti vakavana ja tarttui hänen käteensä.

Mutta Apekides, joka ei vielä ollut valmistunut kieltämään entistä
uskoaan -- sitä elämää, jolle hän oli niin paljon uhrannut ja uskoen
vielä Arbakeen lupaukseen, riistihe irti toisen otteesta; ja tietäen
että voimanponnistus nyt oli turpeen, jos mieli päästä siitä
epävarmuuden tunteesta, minkä hänen kristityn toverinsa kaunopuheisuus
oli ennättänyt hänen kiihottuneessa ja herkässä mielessään herättää,
kokosi hän tunikansa liepeet ja pakeni tavalla, joka teki kaiken
takaa-ajon turhaksi.

Hengästyneenä ja voimatonna hän viimein saapui etäiseen ja yksinäiseen
kaupunginosaan, ja egyptiläisen synkkäpiirteinen talo oli hänen
edessään. Kun hän pysähtyi hengähtämään, pilkisti kuu hopeisten pilvien
lomitse ja valaisi kokonaan tuon salaperäisen rakennuksen seinämät.

Muuta taloa ei ollut lähettyvillä. Talon etupuoli oli tummien
viiniköynnöksien peitossa ja sen takaa kohosi rykelmä korkeita puita
surumielisen kuunvalon kelmeessä. Taampaa piirtyivät taivasta vasten
etäisten vuorten synkät ääriviivat ja niiden seasta Vesuviuksen
rauhallinen huippu, ei juuri niin korkeana, jommoisena matkailija sen
nyt näkee.

Apekides pujahti viiniköynnösholveikon läpi ja saapui leveään ja
tilavaan pylväistöön. Hänen edessään portaitten kummallakin sivulla oli
egyptiläisen sfinksin kivikuva, ja kuunvalo oli omansa lisäämään noiden
valtavien, sopusuhtaisten ja intohimottomien piirteitten juhlallista
rauhaa, piirteitten, joissa viisauden vertauskuvaa tavottelevat
taiteilijat yhdistävät kauniin salaperäiseen. Portaitten yläpään
verhosi aloepuun vihreä ja valtainen lehvistö ja etelän palmut loivat
pitkien ja liikkumattomien oksiensa varjon astinten marmoripintaan.

Paikan haudanomainen hiljaisuus ja veistetyn sfinksin outo katse saivat
papin suonet tuntemattomasta ja salamyhkäisestä kammosta kiivaammin
sykkimään ja hän toivoi voivansa kuulla edes omien äänettömien
askeliensa kaiun, kun hän portaita pitkin astui kynnykselle.

Hän koputti ovelle, jonka yläpuolella oli hänelle outosisältöinen
kirjotus. Se aukeni äänettömästi ja solakka etiopialainen orja viittasi
mitään kysymättä, edes tervehtimättä häntä astumaan sisään.

Tilavaa hallia valaisivat korkeitten pronssisten taidetekoisten
kynttilänjalkojen liekit ja seinille oli sivelty tummin ja juhlallisin
värein suuria hieroglyfimerkkejä, omituisena vastakohtana niille
värikkäille ja miellyttäville maalauksille, joilla silloiset
italialaiset asuntonsa koristivat. Käytävän toisessa päässä hänet otti
vastaan orjatar, jonka ihonvärissä oli, vaikkakaan ei täysin
afrikkalainen, niin kuitenkin tummempi häive kuin roomalaisilla.

»Haen Arbakesta», Apekides virkkoi, mutta hänen äänensä vapisi hänen
omissa korvissaankin. Orjatar nyökäytti ääneti päätään ja vei hänet
rakennuksen kulmaosan kautta kapeita portaita ylös ja kuljettuaan
useitten huoneitten kautta, joissa sfinksin ankara ja ajatteleva
kauneus uudelleen herätti hänessä mitä ahdistavimman tunteen, Apekides
huomasi olevansa synkässä puolihämärässä huoneessa vastapäätä
Arbakesta.

Arbakes istui pienehkön pöydän ääressä, jolla oli useita levitettyjä
papyruskääröjä samaa kirjainlajia, mitä oli ovenkamanaotsikossa.
Askelen päässä pöydästä oli kolmijalka, josta hitaasti kohosi
vihkisavua. Sen vieressä oli suuri karttapallo taivaanmerkkeineen, ja
toisella pöydällä oli joukko oudonnäköisiä esineitä, joiden käyttö oli
Apekideelle tuntematon. Huoneen peräseinä kätkeytyi verhon taakse, ja
kapeasta kattoaukosta tunkeutuivat sisään kuunsäteet, jotka lampun
valoon sekaantuen loivat heikkoa valoa huoneeseen.

»Istu, Apekides», egyptiläinen virkkoi nousematta.

Nuori mies totteli.

»Sinä kysyt minulta», Arbakes jatkoi hetken vaijettuaan ikäänkuin
syviin mietteisiin vaipuneena, »sinä kysyt minulta tai ainakin haluat
saada selville syvimmät salaisuudet, jotka ihmisjärki voi tajuta; sinä
tahdot, että minä ratkaisen sinulle elämän arvotukset. Me kuvittelemme
pimeään joutuneitten lasten lailla, mutta vain hetkeksi tässä ahtaassa
ja rajotetussa mailmassa henkemme pimeyteen; meidän ajatuksemme milloin
vaipuvat kauhistuneina omaan itseensä takaisin, milloin syöksyvät
hurjina pohjattomaan tyhjyyteen tahtoen tutkia, mitä se sisältää; -- ja
avuttomin käsin siihen ja tähän tarttuen me vihdoin sokeina kompastumme
johonkin näkymättömään vaaraan. Tuntematta maallisen vaelluksemme
rajoja, me milloin uskomme, että eteenpäin meno on katkaistu, milloin
luulemme, että voimme tunkeutua mittaamattoman avaruuden pohjaan
saakka. Näin ollen kaikki viisaus aukee seuraavan kahden kysymyksen
ratkaisusta: 'Mihin tulee meidän uskoa?' ja 'Minkä me hylkäämme?'
Näihin kysymyksiin sinä tahdot minun vastaavan.»

Apekides nyökytti hyväksyen päätään.

»Ihmisellä _täytyy_ olla joku usko», egyptiläinen jatkoi surullisena,
»hänen täytyy saada toivonsa johonkin panna. On aivan luonnollista,
että kun sinä pelästyen ja kauhistuen huomaat uskosi sinulta
riistettävän, huomaat ajelehtivasi tietämättömyyden synkällä ja
rannattomalla valtamerellä, niin sinä huudat apua ja tartut ensimäiseen
käsilläolevaan lautaan päästäksesi johonkin, vaikkapa etäiseen ja
autioon maahan. Hyvä niinkin, kuuntele! Ethän ole unohtanut aamuista
keskusteluamme?»

»Unohtanut!»

»Minähän tunnustin, että ne jumalat, joille savua nousee niin
monilta alttareilta, ovat vain silmäinlumetta. Tunnustin, että
jumalanpalvelustapamme ja menomme ovat vain petosta, joka on kylläkin
keksitty kansan parasta silmälläpitäen. Osotin sinulle, että juuri
näistä harhakuvista johtuivat yhteiskunnalliset siteet, mailmanrauha,
viisaitten valta; tuo valta rakentuu joukon kuuliaisuuteen. Jatkakaamme
näitä terveellisiä petoksia. Jos ihmisellä joku usko pitää olla, niin
pitäköön hän esi-esiensä uskon, sen, jonka tottumus pyhittää ja
vahvistaa. Kun me, suurempia henkisiä tarpeita omatessamme haemme
itsellemme uutta uskoa, älkäämme silloin riistäkö toisilta sitä tukea,
joka meille itsellemme on osottautunut liian heikoksi. Se on viisasta
-- se on hyvää.»

»Jatka!»

»Kun siis näin pitkälle on päästy», egyptiläinen jatkoi, »ja ne, joita
emme tahdo hyljätä, ovat rajapyykkinsä koskemattomina saaneet pitää,
sonnustautukaamme me uusille uskon vainioille. Karkota mielestäsi,
ajatuksistasi heti kaikki, mihin tähän asti olet uskonut! Olkoon
sielusi puhdas, kirjottamaton lehti, joka on valmis saamaan ensimäiset
vaikutteet. Tarkastele mailmaa -- huomaa sen järjestys -- sen
säännönomaisuus -- sen suuruus. Jonkun on täytynyt se luoda; sen
tarkotuksenmukaisuus puhuu suunnittelijasta; siinä ainakin ensimäisen
kerran pohjaamme. Mutta mitä on tämä joku? Jumala, sinä sanot. Oikein,
ei mitään sekavia ja harhauttavia nimiä. Siitä, joka mailman loi,
emme tiedä, emme voi tietää muuta kuin ominaisuuksia -- voiman ja
ikuisen järjestelmällisyyden -- ankaran, hävittävän, toimitarmoisen
säännöllisyyden -- joka ei välitä rahtuakaan yksityisistä tapauksista
-- joka aina kiertää, aina palaa, aina tuhoo -- piittaamatta niistä
hajonneista sydämistä jotka suuresta joukosta singonneina ovat
joutuneet sen pyörien tuhoamiksi ja polttamiksi. Hyvän ja pahan
sekaannus, tuskan ja rikoksen olemassaolo ovat kaikkina aikoina saaneet
viisaat ymmälle. He loivat jumalan -- he tekivät hänestä oikeamielisen
ja ystävällisen. Mistä tuli siis paha? kuinka he sitä sietivät -- ei,
kuinka se syntyi ja jatkui? Tämän selittääkseen persialainen loi toisen
hengen, jonka olemus oli paha ja pani ikuisen taistelun pahan ja hyvän
jumalan välille. Me egyptiläiset näemme samanlaisen hengen hämärässä ja
pelottavassa Tyfonissamme. Sokaiseva erehdys, joka meitä yhä pitemmälle
vie harhaan! -- hulluus, joka syntyi siitä tyhjästä harhaluulosta, että
tuosta tuntemattomasta voimasta tahdottiin tehdä kouraantuntuva,
ruumillinen, inhimillinen, että tuolle näkymättömälle tahdottiin antaa
näkyväisen ominaisuuksia ja muoto. Ei -- antakaamme tuolle voimalle
nimi, joka ei synnytä mitään hämmentäviä mielteitä, ja salaperäinen
alkaa vähitellen kirkastua: sen nimi on _Kohtalo_. Kohtalo,
kreikkalaiset sanovat, hallitsee jumaliakin. Miksi siis jumalia
lainkaan? -- heidän apunsa on turha, -- hylkää ne kerrassaan! Kohtalo
ohjaa kaikkea mitä näemme; -- voima, sääntöperäisyys nämä kaksi
ominaisuutta ovat sen luonne. Tahdot kysyä enemmän? -- et saa tietää
enempää. Emme tiedä, onko se ikuinen, avaako se meille, omille
luomilleen, sen pimeyden perästä, jota me kutsumme kuolemiseksi,
uusia elämänmuotoja. Tässä jätämme tuon ikivanhan, näkymättömän,
käsittämättömän voiman ja saavumme sinne, missä silmäimme edessä on
kaikkien näiden toimintojen suuri ohjaaja. Sitä voimme lähemmältä
tarkastaa, siitä voimme saada enemmän tietoja -- se on kaikkialla
ympärillämme -- sen nimi _Luonto_. Viisaitten erehdys on ollut kohtalon
ominaisuuksia etsiä, sillä siinä kaikki on tutkimatonta ja hämärää. Jos
he olisivat kohdistaneet tutkimuksensa luontoon, kuinka paljon laajempi
meidän tietopiirimme nyt olisikaan? Sillä alalla ei kärsivällisyys ja
tiedonhalu joudu häpeään. Me näemme sen, jota me tutkimme; meidän
henkemme nousee syitten ja seurausten todellisia johtoportaita ylös.
Luonto on ulkoisen maailman suuri toimitsija, kohtalo laatii sille
lait, joiden mukaan se vaikuttaa ja jakaa meille ne voimat, joiden
avulla me voimme sitä tutkia. Nämä voimat ovat tiedonjano ja muisti --
niiden yhtymä on ymmärrystä, niiden täyttymys on viisautta. No niin,
näiden voimien avulla minä tutkin tätä tyhjentymätöntä luontoa. Tutkin
maata, ilmaa, merta, taivasta. Huomaan kaiken olevan jossakin
salaperäisessä suhteessa keskenään: kuu synnyttää vuoksen ja luoteen --
ilma pitää yllä maan, se on elämän ja kaiken olevaisen keskus,
tähtitaivaan tunteminen sallii meidän mitata maan rajat -- määrätä
aikakaudet, niiden kalpea valo johtaa meidät menneisyyden hämärään,
niiden juhlallinen loisto antaa meidän aavistaa tulevia kohtaloita. Ja
siten voimme, tietämättä lopultakaan, mitä kohtalo on, ainakin oppia
tuntemaan sen käskyt. Ja minkä totuuden saamme nyt tästä uskonnosta?
sillä uskontoa se on. Uskon kahteen jumalaan: Luontoon ja Kohtaloon.
Edellistä minä palvon tutkien sitä, jälkimäistä sitä kunnioittaen. Ja
minkä totuuden löydän uskonnostani? Seuraavan: kaikki on vain yleisten
lakien alaista, aurinko helottaa monien iloksi -- mutta toisille se voi
olla surun aiheena; yö tuo unta joukoille, mutta se sulkee syliinsä
myöskin murhaajan; metsät koristavat maata, mutta niissä elää myöskin
käärme ja jalopeura; meri kantaa tuhansia laivoja, mutta se tuhoo
myöskin jonkun. Vain yleisen, ei siis kaikkien hyväksi luonto toimii,
ja kohtalo kiitää eteenpäin hirvittävää kiertokulkuaan. Siinä on
mailman suurten toimitsijoiden moraali, -- siinä myöskin minun, joka
olen heidän luomansa. Minä tahdon kannattaa papiston petkutuksia, sillä
niistä on hyötyä joukolle; tahdon ihmisille jakaa ne tiedot, jotka olen
löytänyt, ne tiedot, jotka olen tehnyt täydellisiksi; tahdon edistää
sivistyspyrintöjä; siten palvelen kaikkeutta, siten täytän yleisen
lain, siten toteutan sen suuren vaatimuksen, jota luonto saarnaa.
Itselleni vaadin yksilöllistä poikkeusta, vaadin sitä viisaana,
tietoisena siitä, että minun yksilölliset toimeni eivät merkitse
mitään hyvän ja pahan välisessä suuressa painoerossa, vakuutettuna
siitä, että minun tietoni voi tuoda joukolle suurempaa siunausta kuin
mitä minun haluni voivat harvoja vahingoittaa (sillä edellinen voi
ulottua etäisimpiinkin maankolkkiin ja edistävästi vaikuttaa vielä
syntymättömiinkin kansoihin). Mailmalle jaan viisautta, itse saan
rauhaa. Minä valaisen toisten elämää, nautin omastani. Niin, meidän
viisautemme on ikuista, mutta elämämme on lyhyt. Käytä siitä kaikki
mahdollinen niinkauan kuin vielä voit! Suo nuoruudellesi tyydykettä,
salli aistiesi nauttia! Pian tulee hetki, jolloin viinimaljat eivät
enää viittaa, eivätkä seppelet kukoista. Nauti niinkauan kuin voit! Ole
rauhassa, Apekides, holhottini, ja seuraajani! Minä tahdon sinulle
näyttää luonnon koneiston, sen salaperäisimmät ja rajuimmat salaisuudet
-- tiedon, jota hullut kutsuvat noituudeksi -- ja tähtimailman
kaikkitietävät mysteriat. Siten sinä täytät velvollisuutesi
kokonaisuutta kohtaan; siten sinä valistut ihmisveljiäsi. Mutta minä
tahdon opastaa sinut myöskin nautintoihin, jommoisista joukot eivät ole
osanneet edes uneksia. Ja kun sinä päivän käytät ihmistä palvellaksesi,
niin olkoon suloinen yö sinulle itsellesi nautinnonhetki.»

Kun egyptiläinen oli vaijennut, kuului kaikkialta heidän ympärillään
vienointa soittoa mitä Lydia konsanaan on keksinyt ja Ionia koskaan
luonut. Se oli sävelmyrskyä, aisteja huumaavaa -- uuvuttavaa,
autuuttavaa. Se tuntui näkymättömien henkien säveliltä, jommoisia
paimenet lienevät entisinä kulta-aikoina saaneet kuunnella Tessalian
laaksoissa Pafoksen viileissä lehdoissa. Sanat, jotka olivat Apekideen
kielelle kihonneet vastaukseksi egyptiläisen sofismeihin, häipyivät
vavisten pois. Hänestä oli pyhyyden loukkausta rikkoa nuo hurmaavat
äänet -- hänen kiihottuneen mielensä alttius, hänen synnynnäinen,
kreikkalaisen lempeä ja lämmin luonteensa oli yllätetty ja aseista
riisuttu. Hän vaipui tuolille avohuulin ja tarkkaavin korvin, kun
kuoro, hyväilevä ja sointuisa kuin se, johon Psyke heräsi Amorin
temppelissä, viritti seuraavan laulun:

        _Eroksen hymni_.

    Miss' aallot Kephison soljuvat,
      Ään' ilman aaltoja väristen ensi
    Punaruusujen lehdet hehkuivat.
      Ja kyyhkyset uupuen lakkoihin lensi;
    Kisas ajattaret keskellä pilvivöiden,
      Ja kummuille sirotteli kukkiaan,
    Varis katveet ja onkalot aaveöiden,
      Maa hiljaa huokasi hurmassaan.

    Lempikää! Lemmen Voima mä oon,
      Iki-jumala, Kaoksen kaksoinen,
    Mi taivaat hymyän hohteikkoon,
      Koin katseen auki mi suutelen.

    Mun tähdet on; kunnekka silmäsi luot,
      Mun taikakatseeni lumo sun täyttää,
    Mun kuu on, mi valaapi kultavuot
      Yli lemmityn, Karian kaunoks mi näyttää.

    Mun kukat on, hohtavat ruususet,
      Ja tuuli, mi hurmas ne onnenuskoon,
    Mun valon on väikyt kevähiset,
      Mun unelma syttyvä huomenruskoon.

    Lempikää! Kaikkenne lempi antaa,
      Maa mua täytenä tulvajaa.
    Katsokaa, aallot kuin kaihoovat rantaa,
      Tuuli kuin aaltoja armastaa!

    Kaikk' kutsuvi lempehen. Armas, oi,
      Sana sees oot. Ilmat ne värjyää,
    Soi virrat ja metsät ne huminoi,
      Ja kuiskii kaislikot: lempikää!

Kun laulu vaikeni, tarttui egyptiläinen Apekideen käteen ja talutti
ihmettelevän, huumaantuneen, osittain vastahakoisen nuorukaisen yli
huoneen takaseinää peittävän verhon eteen. Ja nyt näytti verhon takaa
tuikkivan tuhansittain säteileviä tähtiä, ennen niin musta verhokin oli
nyt näiden tuikkivien tähtien valaisema ja sai taivaan syvänsinisen
värin. Se oli todella taivas -- sellaisena kuin se leutoina
kesäkuunöinä kaareutuu Kastalian virtojen yllä. Sinne ja tänne oli
kuvailtu ruusuisia, ilmavia pilviä, joista hymyili maalarin taidon
muovailemina jumalallisen kauniita kasvoja ja elehti muotoja,
jommoisista Feidias ja Apelles uneksivat. Ja tuon säihkyvän ilmapiirin
loistavat tähdet pyörivät nopeasti, ja soitto, joka nyt virisi
kevyempään ja eloisampaan äänilajiin, tuntui sulavan ilmojen iloiseen
sointuun.

»Oi, minkä ihmeen näenkään, Arbakes», Apekides virkkoi sammaltaen.
»Kiellettyäsi ensin jumalat, sinä nyt näytät minulle --»

»Niiden nautinnon», Arbakes keskeytti äänellä, joka niin jyrkästi erosi
hänen tavallisesta, kylmästä, rauhallisesta ja sointuisesta äänestään,
että Apekides hätkähti ja arveli egyptiläisenkin uudestisyntyneen. Ja
heidän lähestyessään verhoa kajahti sen takaa heidän korviinsa raju --
väkevä -- iloinen sävel. Samassa verho ratkesi kahtia ja näytti ilmaan
häipyvän, ja näky, jommoista sybariittikin olisi kadehtinut, avautui
nuoren papin sokaistuneiden katseiden eteen. Heidän edessään oli suuri
juhlasali lukemattomien valojen meressä. Huone oli tulvillaan
vihkisauhun, jasminin, orvokin ja myrrhan lämmintä tuoksua, kaikki,
mitä tuoksuvimmista kukista ja kallisarvoisimmista yrteistä voidaan
valmistaa, tuntui kehkeytyneen yhdeksi ainoaksi huumaavaksi
tuoksulähteeksi. Hoikista pylväistä, jotka kohosivat korkealle kattoon
asti, riippui kultatähdin kirjailtuja vaaleita seinäverhoja. Salin
toisessa päässä kaksi suihkukaivoa heitti ilmaan säteensä, jotka
loistavassa valaistuksessa putoilivat kimmeltävinä timantteina alas.
Heidän astuessaan sisään kohosi keskeltä lattiaa verkalleen,
näkymättömän soiton humistessa, pöytä kukkuroillaan kaikkia ajateltavia
herkkuja ja Idän vierasrotuisia kukkia maljakoissa, jotka olivat
tuntematonta myrrhineläistä[13] taidetta, joka upeilee väreillään ja
kuultavuudellaan. Pöytää ympäröivät lepotuolit olivat verhotut
taivaansiniseen, kultakirjailtuun kankaaseen, ja holvikaton
näkymättömistä putkista putosi tiheänä kastesateena hyvätuoksuista
vettä, joka levitti miellyttävää viileyttä ja yhtyi lamppujen valoon
mitä herkullisimmaksi värileikiksi ikäänkuin veden ja tulen alkuvoimat
olisivat keskenään kamppailleet. Ja nyt astui lumivalkoisten
seinäverhojen takaa esiin sellaisia naismuotoja, jommoisia Adonis näki
levätessään Venuksen sylissä. He saapuivat, toiset kukkaköynnöksin,
toiset lyyroin, he piirittivät nuorukaisen ja taluttivat hänet
juhlapöytään. He kietoivat hänet ruusuköynnöksiin. Maa -- kaikki mainen
ajatus häipyi hänen mielestään. Hän luuli uneksivansa ja pidätti
henkeään, jottei heräisi liian pian. Aistien huuma, jommoista hän ei
ollut ennemmin koskaan kokenut, sai hänen polttavat suonensa mahtavaan
lyöntiin, se hämmensi ja sumensi hänen näkönsä. Ja hänen yhä enemmän
huumaantuessaan virisi taas laulu, nyt nopeaan ja bakkusmaiseen
taikavoimaan:

        _Anakreoninen laulu_.

    Kuin kuohuvi maljat välkkyävät
      Punahehkua huumaavaista!
    Mut suonet nuoret ne säihkyvät
      Elonhurmaa taivahan maista.
        Tult' on
        Tuo ikuisen auringon,
      Sun silmäsi luopi mi loistohon.

    Sä maljat täyttäös tulvimaan
      Suloantimin Bakkhon nuoren;
    Hän viinin on antanut auttamaan
      Meit' tyrmästä tuskain vuoren.
        Juo, juo!
        Pois pelkosi luo!
      Voi nähdä sun lamput vain liekkuvat nuo.

    Juo, juo! Oi, viiniä aidompaa
      Suo mulle sä silmäyksin!
    Sun hymysi Bakkhos säihkyvä saa,
      Mut mullen sä huokaja yksin!
        Luo sun
        Käy kuiskeet mun,
      Ja hiukeevat katsehin kaihotun.

Kun laulu loppui, tuli kolme impeä, jotka olivat toisiinsa kukkavyöhyin
kiedotut ja jotka hyvinkin voittivat esittämänsä sulottaret, häntä
vastaan liihotellen jonilaisen karkelon kiehtovin askelin, -- niinkuin
nereidit leijuvat kuutamossa Egeanmeren keltaisella hiekkarannalla --
askelin, jommoisia Kyterea opetti seuralaisilleen Psyken ja poikansa
hääjuhlassa.

He lähestyivät ja panivat hänen päähänsä seppelen; nuorin näistä
kolmesta ojensi polvistuen hänelle maljan, jossa lesboslainen viini
kuohui ja säihkyi. Nuorukainen ei enää vastustanut, hän tarttui
huumaavaan maljaan ja veri kohisi hänen suonissaan. Hän painui
vierellään istuvan nymfin rinnoille, ja kun hänen harhaileva katseensa
haki Arbakesta, jonka hän oli tässä aistihuumauksen ryöpyssä kadottanut
näkyvistään, huomasi hän tämän istuvan pöydän yläpäässä valtaistuimella
ja tähystelevän häntä hymyten kuin kehottaen häntä nauttimaan. Hän ei
esiintynyt nyt kuten tavallisesti mustassa ja yksinkertaisessa
puvussaan, ei juhlallisin ja vakavin otsin. Hohtavan valkoinen, kultaan
kudottu ja jalokivin siroteltu vaippa verhosi hänen valtiaanmuotonsa;
smaragdeja ja rubiineja välkähtelevät valkeat ruusut ja tiarankaltainen
päähine peittivät hänen yömustia kutrejaan. Hän näytti Odysseun lailla
elävän toista nuoruuskukoistustaan -- hänen piirteensä olivat nyt
tavallista kauniimmat ja hän näytti kadottaneen entisen juhlallisen
vakavuutensa ja kohouneen häntä ympäröivässä suloisessa ja
nuorentuneessa ilmapiirissä olympolaiseksi jumalaksi.

»Juo, syö, lemmi, holhottini!» hän virkkoi. »Älä häpeä intohimoasi ja
nuoruuttasi. Mitä olet, sen tunnet suonissasi; miksi tulet, sen näet --
tuosta.»

Hän viittasi erääseen nurkkaan, ja Apekides viittausta seuraten huomasi
eräällä jalustalla Bakkuksen ja Idalien kuvapatsaitten välillä
luurangon.

»Älä säiky», egyptiläinen jatkoi. »Tuo ystävällinen vieras vain
muistuttaa meille elämän lyhyydestä. Sen irvistelevästä suusta kuulen
äänen, joka kehottaa meitä _nauttimaan_.»

Hänen puhuessaan joukko nymfejä ympäröi patsaan; he panivat jalustalle
seppeleitä ja maljoja täytettäessä ja tyhjennettäessä he virittivät
seuraavan laulun:

        _Bakkushymni kuolemankuvalle_.

                     1.

    Sä mailla varjojen väikkyilet,
      Sä mi eloa lemmit ennen,
    Manan rantoja aaveena astelet,
      Elon tienoillen aatoksen mennen.
        Se kaivaten liitää luo
        Helokoin, se taas sulle suo
    Ajat riemun-rikkahat muinaiset.
    Nää ruususet laskemme valkeat
      Sun sielusi kodille kylmenneelle;
    Ne muinoin viestejä virkkoivat.
      Kun sarkalle hymysit, saattueelle,
        Kun kitarat helkkyä valain
    Sua kutsui katseitten palain,
    Kun ruskot hämyhyn haipuivat.

Joukko tuli jälleen lähemmäksi, ja sitä mukaa laulu kasvoi
voimakkaammaksi ja eloisammaksi: --

              2.

    Kuolon kolkoille rannoillen
      Haahtemme hälvenee,
    Hiljaa loiske käy airojen,
      Tuulet ne vaimenee.
    Hetket kahlios seppelin!
      Tuonelan yö
    Oottavi tyhjin katsehin,
      Hetki jo lyö.

Hetken vaijettuaan tuo hopeahelähteinen laulu paisui yhä
kiihkeämmäksi: --

    Elo lyhkänen riemun on vuoksi vain,
      Sen hetkiä säästä mä en.
    Mä nuoruuden maljan juodani sain,
      Ja lempi on helmenä sen.

Nyt lähestyi kolmas joukko täytetyin maljoin, jotka he uhrina panivat
tuolle merkilliselle alttarille, ja nyt kajahti usein vaihtuva soitto
hitaana ja juhlallisena: --

              3.

    Sua tervehdimme, sä matkamies
      Meren synkän ja kaukaisen.
    Kun ystäväpöytähän päätyi ties,
      Käy keskehen ruusujen!
        Niin, ole tervetullut!
    Ken vieraamme oivempi oisikaan,
    Kuin hän, jon tupahan tuttavaan
    Me kuljemme kaikin kerta,
    Elon kylliks kun sousimme merta.
    Ja rannalle raukalle laskimme.
    Sä kauan viipyös luonamme,
    Sä varjo kaameakatseinen,
    Sä kuolema, veikko viimeinen!
        Niin, ole tervetullut!

Nyt puuttui Apekideen vierellä lepäävä sulotar äkkiä lauluun:

              4.

    Osa onnekas meillä on,
      Maa meidän on, aurinko loistokas,
    Ja kaukaa ohitse kalmiston
      Elo luoksemme liitävi leimukas.
    Sulot täyttyvi maljat riemun.
      Sulo katsees, armas, on sun,
    Sun luoksesi kaipuuni vie mun,
      Sun hurmastas huumaun.
    Ah armas, suo minun tulla,
      Suo povelles painuen
      Mun levätä kotvanen!
    Taas hellällä haastelulla
      Sä herätä minut, ja kuiskehin
    Mua viihdä ja kerto'os katsehin,
      Ett' yhä mun armas on koi,
    Ett' yhäti säihkyvi eloni soihtu,
    Ett' auvoni antavi lempes loihtu,
      Mi taivaani mullen toi.



II KIRJA.



1 LUKU.

Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat.


Me siirrymme nyt niihin Pompeijin kolkkiin, joissa eivät viihdy
nautintojen palvojat, vaan niiden välikappaleet ja uhrit --
gladiaattorien ja kilpataistelijoiden, paheen ja kurjuuden, villin ja
tietämättömyyden tyyssijoihin; vanhan ajan kaupungin Alsatiaan.

Edessämme on suuri talo, jonka ovi aukeni ahtaalle ja ahdinkoiselle
kadulle. Kynnyksen edustalla seisoi joukko miehiä, joiden raudanlujat
ja paisuneet lihakset, joiden lyhyet ja herkulesmaiset niskat, joiden
rohkeat ja huolettomat asenteet ilmaisivat arenasankareita. Myymälän
ulokkeelle oli kasattu viini- ja öljyastioita; ja aivan niiden
yläpuolella oli korkea seinämaalaus, joka kuvasi nautiskelevia
gladiaattoreja -- niin vanha ja arvokas on »kylttien» käyttö. Tuvassa
oli useita pikku pöytiä, jotka oli järjestetty jonkunlaiseen
nykyaikaiseen »komero»-malliin; ja niiden ympärillä istui ryhmä miehiä,
jotkut juoden, jotkut noppaa heittäen, toiset pelaten suurempaa taitoa
vaativaa n.s. _duodecim scripta'a_, jota jotkut kompastelevat oppineet
ovat pitäneet shakkipelinä, mutta joka oikeammin oli luultavastikin
kahdenpelattavaa dominoa ja jossa joskus, ei aina, käytettiin myöskin
noppanappuloita. Oli vielä varhainen aamu, ja tuskinpa mikään
niin hyvin kuin tämä varhainen aamuhetki kuvaa tällaisten
kapakkavetelehtijäin tavallista puuhaa. Mutta huolimatta talon paikasta
ja sen vieraitten luonteesta ei missään näkynyt merkkiäkään siitä
likaisesta rähjästä, mikä on niin kuvaavaa nykyajan kaupungin
samanlaiselle anniskelupaikalle. Kaikkien pompeijilaisten kauneusaisti,
joka sai heidät ainakin ulkonaisesta huolehtimaan, jospa he sisäisen
laiminlöivätkin, näyttäytyi siellä ja täällä seinämaalauksen eloisissa
väreissä ja niissä oikullisissa, mutta ei suinkaan rumissa muodoissa,
joihin lamput, juomamaljat ja tavallisimmat talousesineet olivat
muovaillut.

»Polluks vieköön!» muuan gladiaattoreista virkkoi ovenpylvääseen
nojaten, »sinun tarjoamasi viini, vanha Silenus», -- ja näin sanoessaan
hän sysäsi muuatta rotevaa miestä selkään -- »on mietoa kyllin saamaan
jaloimmankin veren suonissamme jäähtymään.»

Mies, jota näin kursailematta tervehdittiin ja jonka paljaat
käsivarret, valkea esiliina, vyöhön huolellisesti työnnetyt avaimet ja
pyheliina ilmaisivat hänet kapakan isännäksi, oli jo elämänsä
syystaipalella; mutta hänen vartalonsa oli yhä vielä niin roteva ja
atleettimainen, ettei hän suinkaan joutunut häpeään häntä ympäröivien
tukevien miesten rinnalla, lihakset näyttivät vain kätkeytyneen lihaan,
posket olivat pöhöttyneet ja punaiset, ja paisunut maha saattoi vallan
varjoon laajan ja jykevän rinnan, joka kohosi sen yläpuolella.

»Ei mitään tyhmää äkeilyä minulle», tuo jättimäinen talonpitäjä ärjyi
ärsytetyn tiikerin äänellä. »Minun viinini on kyllin hyvää sellaiselle
ruumiille, joka niin hiljan on spoliarumin[14] tomut jaloistaan
pudistanut.»

»Niinkö rääyt, vanha korppi!» gladiaattori vastasi nauraa hohottaen.
»Sinä elät vielä hirttäytyäksesi kiukusta, kun näet minun voittavan
palmuseppeleen; ja jos amfiteatterissa saan rahapalkinnon, niin kuin
varmasti saankin, on ensimäinen lupaukseni Herkuleelle aina välttää
sinua ja sinun kurjaa kapakkaasi.»

»Kuulkaapas tuota -- kuulkaapas tuota vaatimatonta Pyrgopolinikesta!
Hän on varmaankin palvellut Bombomakides Kluninstaridysarkidesta»,[15]
isäntä kirkui. »Sporus, Niger, Tetraides, hän sanoo voittavansa teiltä
rahapalkinnon. Jumalten nimessä, teidän jokainen lihaksenne on kyllin
väkevä nutistamaan koko miehen, taikka minä en ymmärrä mitään asiasta.»

»Haa!» gladiaattori sanoi vihasta huohottaen. »_Lomistamme_ voi kertoa
teille muutakin.»

»Puhutko minusta, sinä suupaltti Lydon?» Tetraides virkkoi
närkästyneenä.

»Tai minusta, joka olen viidessätoista taistelussa voittanut?» sanoi
Niger jättiläinen hypähtäen hänen eteensä.

»Tai minusta?» Sporus murahti välähtävin silmin.

»Hiljaa!» Lydon sanoi kädet ryntäillä ja katsahtaen kilpailijoihinsa
halveksivin elein. »Kamppailun hetki lähenee; säästäkää siksi
taisteluvaatimuksenne.»

»Tehkää niin», murajava isäntä virkkoi, »ja jos minä sinun hyväksesi
peukaloni lasken, niin katkaiskoot kohtalottaret elämänlankani.»

»Köytesi, tarkotat», Lydon pisteli. »Tuossa on sestertio, jolla voit
yhden ostaa.»

Tuo jättiläinen isännäksi tarttui toisen ojennettuun käteen ja puristi
sitä niin lujasti, että veri ruiskahti sormien päästä vieraitten
vaatteille.

Nämä remahtivat raikuvaan nauruun.

»Tahdon opettaa sinulle, nuori kerskuri, leikkimään kanssani
makedonialaista. En ole hervoton persialainen, vakuutan sinulle. Mitä!
mies! enkö ole kaksikymmentä vuotta arenalla otellut enkä koskaan ole
antanut käsieni vaipua? Ja enkö ole editorin omasta kädestä saanut
sauvaa voitonmerkiksi ja armonosotukseksi, että saan lehvilläni levätä?
Ja nyt tahtoo pojannulikka minua kouluttaa?» Näin sanoen hän viskasi
vihaisena toisen käden irti.

Värähtämättä ja ilmeissään sama ivanhymy, joka oli isännän ärsyttänyt,
gladiaattori kesti vastustajansa ankaran otteen. Mutta tuskin oli hänen
kätensä vapaa, kun hän samassa ponnistihe hyökkäämään villin kissan
lailla, takkuisin hiuksin ja parroin ja rajusti, läpitunkevasti huutaen
hän kimmahti jättiläisen kurkkuun raivolla sellaisella, että toinen
suuresta koostaan ja voimastaan huolimatta kaatui, ja vyöryvien
kallionlohkareitten ryskeellä he kierähtivät molemmat kumoon.

Isäntämme ei olisi ehkä tarvinnutkaan sitä köyttä, jota Lydon niin
ystävällisesti oli suositellut, jos hän olisi kolmekin minuuttia tässä
asennossa ollut. Mutta kaatumisesta syntyneen melun kutsumana riensi
taistelukentälle hänen avukseen nainen, joka tähän asti oli ollut
jossakin sisähuoneessa. Tämä uusi tulokas oli kuin gladiaattori
ainakin; hän oli kookas, laiha ja käsivarsin sellaisin, että niistä
vähimmän saattoi odottaa mitään lempeitä syleilyjä. Burbon,
kapakan isännän riuska auttaja oli todella hänkin miehensä lailla
viinikellareissa otellut, jopa keisarin silmien edessä.[16] Ja itse
Burbokin, tuo voittamaton taisteluissa, sai usein, niin juoru tiesi
kertoa, luovuttaa palmunsa lempeälle Stratonikelleen. Tämä viehättävä
olento oli tuskin huomannut sen huutavan hukan, mikä hänen heikompaa
puoliskoaan uhkasi, kun hän muitta aseitta kuin mitä luonto oli hänelle
antanut hyökkäsi voitollisen gladiaattorin kimppuun ja kietoen hänen
ympärilleen pitkät käärmeenkätensä hän kiskaisi tämän äkillisellä
tempaisulla miehensä päältä, niin että tämän sormet vain jäivät
puristamaan vihamiehen kurkkua. Niin olemme nähneet kaatuneeseen
kilpailijaansa pureutuneen koirankin takajalkojaan heiluttelevan; niin
olemme nähneet sen ruumiin toisen osan -- rauhallisena ja velttona --
ilmassa liikkuvan, toisen osan, pään, hampaitten, silmien ja kynsien
taas näemme ikäänkuin kiinnikasvaneen raadeltuun ja voimattomaan
viholliseen. Sillaikaa vereen tottuneet ja siitä innostuvat
gladiaattorit kerääntyivät tyyninä taistelevien ympärille -- sieramet
laajenneina -- huulet virnissä -- silmät kiiluen pälyten toisen
veristävää kurkkua ja toisen lihaan painuneita kynsiä.

»_Habet, habet!_[17] he huusivat hirnuen paukuttaen väkeviä käsiään.

»_Non habeo_, te valhesäkit; en ole vielä saanut tarpeekseni», puhkui
isäntä pontevalla nykäisyllä vapautuen toisen säälimättömästä
kouraisusta ja nousi jaloilleen hengästyneenä, huohottaen, revittynä,
verisenä; ja kääntyessään pyörivin silmin hän kohtasi pettyneen
vihamiehensä vertajanoovan katseen ja nirskuvat hampaat, vihamiehen,
joka nyt puolustautui, (vaikkakin melko vastenmielisesti) urhoollisen
amatsoonin hyökkäyksiä torjuakseen.

»Ei kelpaa!» gladiaattorit huusivat, »yksi yhtä vastaan!» ja ympäröiden
Lydonin ja vaimon he erottivat huvittavan isäntämme hänen
miellyttävästä vieraastaan.

Mutta tuntien asemansa nolouden ja koetettuaan turhaan vapautua naisen
otteesta Lydon vihdoin vei käden vyölleen ja tempasi sieltä lyhyen
puukon. Niin uhkaava oli hänen katseensa, niin kirkkaana välkähti
veitsenterä, että Stratonike, joka oli tottunut vain sellaiseen
kamppailuun, jota me nimitämme nyrkkeilyksi, pelästyneenä väistyi.

»Oi, jumalat!» hän huudahti. »Lurjus! -- hän kantaa salassa aseita!
Onko se luvallista? Sopiiko se rehti miehelle ja gladiaattorille? Ei
todella, minä inhoan sellaisia miehiä.» Näin sanoen hän halveksien
käänsi selkänsä gladiaattorille ja kiiruhti tarkastamaan miehensä
tilaa.

Mutta tämä, joka oli yhtä tottunut ruumiinharjotuksiin kuin
englantilainen doggikoira vertaistensa kanssa taistelemaan, oli jo
tointunut. Hänen poskensa olivat saaneet entisen purppurahäivän, ja
ohimosuonet olivat tasaantuneet entiselleen. Hän kohenteleikse
tyytyväisesti rykäisten iloisena siitä, että vielä oli hengissä, ja
tarkastettuaan vihamiestään kiireestä kantapäähän suuremmalla
kunnioituksella kuin koskaan ennen hän virkkoi:

»Kastor avita! Sinä oletkin väkevämpi mies kuin luulinkaan. Huomaan,
että olet ansiokas ja kyvykäs mies. Anna kätesi, sankarini!»

»Kelpo, vanha Burbo!» gladiaattorit hyväksyvästi huudahtivat. »Tunnet
maan jälleen jalkojesi alla! Tarjoo hänelle kätesi, Lydon!»

»Oh, varsin mielelläni», gladiaattori sanoi. »Mutta kun olen veren
nähnyt vuotavan, niin tekisi mieleni.»

»Herkules vie», vastasi isäntä aivan tyyntyneenä, »siinäpä on oikeata
gladiaattorimielialaa! Polluks avita! Kun ajattelee, mitä miehestä
oikein saa irti, niin ei jalopeurakaan voisi olla hurjempi!»

»Jalopeura! Oh, sinua houkkaa! Mehän karkotamme jalopeurat luolistaan!»
Tetraides huudahti.

»Kyllin siitä», Stratonike virkkoi tukkaansa sukien ja pukuaan
järjestäen. »Jos te nyt taas olette hyviä ystäviä, niin kehotan teitä
käyttäytymään rauhallisesti ja säädyllisesti. Sillä muutamat nuoret
ylhäiset herrat, teidän isäntiänne ja suosijoitanne, ovat ilmottaneet
haluavansa tulla katsomaan teitä. He tahtovat tarkastella teitä
mieluummin joutohetkinä kuin kouluissa, ennenkuin uskaltavat teidän
puolestanne vetoihin käydä suurissa amfiteatteritaisteluissa. Siitä
syystä he tulevat aina minun talooni, he tietävät minun luotani
löytävänsä Pompeijin parhaat taistelijat -- meidän seuramme on,
jumalten kiitos, hyvässä huudossa.»

»Niinpä niinkin», Burbo virkkoi juoden viinimaljakosta tai pikemminkin
ämpäristä, »mies sellainen kuin minä, joka olen laakereita niittänyt,
voi koota ympärilleen vain kelpopoikia. Lydon, poikani, juo; olkoon
sinun vanhuutesi yhtä kunniakas kuin minunkin!»

»Tulehan tänne», Stratonike sanoi nipistäen miestään hyväillen korvasta
sillä rakastettavalla tavalla, jota Tibullus on niin mainiosti
kuvannut, »tulehan tänne!»

»Älä niin lujasti, susiemo! Sinähän olet kovakouraisempi kuin joku
gladiaattori», sähisi Burbo hampaittensa raosta.

»Vaiti», toinen vastasi kuiskaten. »Kalenus on vastikään valepukuisena
saapunut takaovelle. Toivon hänen tuoneen sestertioita mukanaan.»

»Ho, ho, tahdonpa hänen luokseen», Burbo sanoi. »Pidä sinä sillävälin,
sanon sen, tarkasti silmällä viinimaljoja -- huolehdi juonnista. Älä
anna heidän pettää sinua, vaimo! He ovat kelpoväkeä taistelukentällä,
mutta muuten heitä saa varoa. _Kakus_ ei ollut mitään heidän
rinnallaan.»

»Ole huoletta, narri», oli aviopuolison vastaus. Tämän lempeän
vastauksen rauhottamana Burbo lähti huoneesta ja pujahti
sisähuoneeseen.

»Vai niin, nuo hyvät herrat tulevat koettelemaan lihaksiamme», Niger
sanoi. »Kuka sitä on kertonut, emäntäiseni?»

»Lepidus. Hän tuo mukanaan Klodiuksen, Pompeijin varmimman vedonlyöjän,
ja nuoren kreikkalaisen, Glaukuksen.»

»Veto vetoa vastaan», Tetraides huudahti. »Kaksikymmentä sestertiota,
että Klodius minusta lyö vedon! Mitä arvelet, Lydon?»

»_Minusta_ hän lyö!» Lydon vastasi.

»Eipä, minustapa!» Sporus jyrähti.

»Tomppelit, luuletteko hänen ketään pitävän Nigeriä parempana!»
atleetti virkkoi vaatimattomasti lausuen oman nimensä.

»Hyvä, hyvä», Stratonike sanoi ammentaen suuresta amfora-astiasta
vierailleen, jotka nyt olivat asettuneet saman pöydän ääreen. »Kaikki
te olette mielestänne suuria ja sankarillisia miehiä, mutta kuka teistä
on halukas ottelemaan numidialaisen jalopeuran kanssa, ellei löydetä
ketään rikoksellista, joka tällaisen toivon tekee turhaksi?»

»Minä, joka olen sinunkin käsistäsi päässyt, rohkea Stratonike», Lydon
sanoi, »olen omani uskaltamaan taisteluun jalopeuran kanssa, arvelen.»

»Mutta sanohan», Tetraides virkkoi, »missä on se soma nuori tyttö, joka
oli luonanne, -- sokea, kirkassilmäinen tyttö? En ole nähnyt häntä
pitkään aikaan.»

»Hän on liian hyvä sinulle, Neptunuksen poika»,[18] emäntä sanoi, »ja
liian sievä luulenpa meille kaikille. Me lähetämme hänet kaupungille
kukkia myymään ja ylhäisille naisille laulamaan. Hän ansaitsee siten
meille enemmän rahaa kuin teitä palvellessaan. Hänellä on sitäpaitsi
usein muitakin ansiotoimia.»

»Muita toimia?» Niger sanoi, »mutta hänhän on liian nuori sellaisiin.»

»Vaiti hurjimus!» Stratonike ärähti. »Sinä arvelet, ettei ole
muunlaisia leikkejä kuin korinttilaisia. Vaikka tuo tyttöriepu olisi
kaksi kertaa niin vanha kuin nyt, pysyisi hän silti yhtä koskemattomana
kuin Vesta.»

»Mutta kerrohan, Stratonike», Lydon kysyi, »mistä olet niin hennon ja
sievän orjattaren saanut? Hän sopisi paremmin jonkun rikkaan
roomattaren kamarineidoksi kuin sinun palvelijattareksesi.»

»Se on totta», Stratonike vastasi, »ja luulenpa joskus hänet myymällä
ansaitsevani omaisuuden. Kysyit miten Nydian sain?»

»Niin.»

»Niin, näes, Stafyla orjattareni -- muistathan Stafylan, Niger?»

»Kyllä, tuon karkeatekoisen naikkosen, jonka kasvot olivat kuin
koomillinen naamari. Kuinka hänet unohtaisin, Pluto soikoon, jonka
orjattaria hän epäilemättä tällä hetkellä on.»

»Vaiti, lurjus! -- No niin. Stafyla kuoli eräänä päivänä, ja se oli
minulle suuri vahinko ja minä lähdin torille hakemaan itselleni uutta
orjaa. Mutta, jumalat auttakoot, ne olivat siitä asti, jolloin Stafylan
ostin, niin kallistuneet ja rahat niin vähissä, että olin jo
epätoivoisena jättämäisilläni koko paikan, kun muuan kauppias nykäsi
minua liepeestä. 'Rouvaseni', hän sanoi, 'tahdotteko ostaa halvan
orjan? Minulla on muuan tyttö kaupan. Hän on vain pieni, miltei vielä
lapsi, se on selvä, mutta hän on nopsa ja tottelevainen, pian oppiva ja
taitava, hän laulaa hyvin ja on hyvää sukua, vakuutan sinulle.' 'Mistä
kotoisin?' kysyin. 'Tessaliasta.' Tiesin, että tessalialaiset ovat
lempeitä ja älykkäitä; sanoin tahtovani nähdä tytön. Minä huomasin
hänet juuri sellaiseksi, jommoisena hänet nyt näette, tuskin
pienempänä, tuskin nuorempana kuin nytkään. Hän näytti kärsivältä ja
surumieliseltä, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja silmänsä
alasluotuina. Kysyin kauppiaalta hintaa, se oli kohtuullinen ja tein
kaupat heti. Kauppias toi hänet kotiini ja hävisi samassa. Ajatelkaa,
ystävät, ällistystäni kun huomasin, että hän oli sokea. Ha, ha! sepä
kelpo mies, tuo kauppias! Vetosin viranomaisiin, mutta tuo lurjus oli
jo lähtenyt Pompeijista. Palasin kotiin aikalailla pahatuulisena,
sen vakuutan; ja tuo tyttöparka sai tuta sen seurauksia. Mutta eihän
hän itse ollut syypää sokeuteensa, sillä hän on sellainen ollut
syntymästään saakka. Ja vähitellen mekin olemme tulleet kauppaamme
tyytyväisemmiksi. Hän ei tosin ollut niin väkevä kuin Stafyla ja vähä
hänestä oli hyötyä talousaskareissa, mutta hän tottui pian kulkemaan
kaupungilla ikäänkuin hänellä olisi ollut Arguksen silmät. Ja kun hän
eräänä aamuna toi kotiin kouran täyden sestertioita, jotka hän sanoi
saaneensa puutarharähjästämme poimimistaan ja myymistään kukista, niin
uskoimme hänet jumalten lähettämäksi. Siitä hetkestä asti olemme hänen
sallineet vapaasti liikkua. Hän täyttää korinsa kukkasilla, jotka hän
tessalialaiseen tapaan kiertää köynnöksiksi, joista hienot herrat niin
pitävät. Ja hän tuntuukin olevan suuren yleisön suosiossa, sillä he
maksavat hänelle aina enemmän kuin kellekään muulle kukkaistytölle. Ja
hän tuo kaikki aina kotiin, ja sitäpä ei juuri toinen orja tee.
Niinpä teenkin itse kaikki kotiaskareet, mutta piakkoin voin hänen
ansaitsemillaan rahoilla hankkia itselleni toisen Stafylan. Varmastikin
tuo tessalialainen orjakauppiasroisto on varastanut sokean tytön
joiltakin ylhäisiltä vanhemmilta.[19] Paitsi että hän osaa sitoa
kukkavihkoa hän laulaa ja soittaa sitraa, ja sekin tuo rahaa; ja
viimeksi -- mutta se on salaisuus.»

»Se on salaisuus! Mitä!» Lydon huudahti, »oletko sfinksiksi muuttunut?»

»Sfinksiksi, en! -- kuinka niin sfinksiksi?»

»Lakkaa jo lepertelemästä, emäntä ja tuo ruokaa -- minun on nälkä»,
Sporus virkkoi kärsimättömänä.

»Minun myös», kiukkuinen Niger kivahti ottaen puukkonsa esille.

Amatsooni lähti keittiöön ja palasi pian tuoden suurella lautasella
puoliraakoja lihankimpaleita. Sillä suurten vetotaistelujen sankarit
luulivat silloin, kuten nytkin, vain sellaisella ravinnolla
säilyttävänsä kuntonsa ja hurjan luontonsa. He istahtivat nälkäisten
susien katsein pöytään -- liha hotkaistiin, viini virtaili. Jätämme
nämä vanhanajan elämän kylläkin tärkeät henkilöt ja siirtykäämme Burbon
luo.



2 LUKU.

Kaksi kunnonveikkoa.


Rooman vanhimpina aikoina oli pappisvirka kunnia- eikä ansiovirka.
Ylhäisimmät sitä hoitivatkin, plebeijeiltä se oli sulettu. Myöhemmin ja
paljo ennen tämän kertomuksen tapahtumia oli siitä tullut kaikille
säädyille avoin toimi, ainakin se osa tointa, jota hoitivat n.s.
flamenit tai papit -- ei yleisen uskonnon vaan jonkun erityisen
jumaluskonnon palvelijat. Jupiterin pappikin (Flamen dialis), jonka
edellä kulki liktori, jolla oli oma paikka senaatissa ja jonka
toimi aluksi oli patrisien korkein arvovirka, valittiin myöhemmin
kansankokouksessa. Vähemmän kansalliset ja vähemmän arvokkaat jumalat
saivat pappinsa tavallisesti plebeijien joukosta ja moni antausi tähän
toimeen kuten nykypäivin roomalaiskatolisissa maissa luostariin
siirtyneet veljet, vähemmän hurskaasta sisäisestä kutsumuksesta kuin
köyhyyden aiheuttaman laskelman vaikutuksesta. Kalenus, Isiksen pappi,
oli mitä matalinta alkuperää. Hänen sukunsa, elleivät juuri hänen
vanhempansa, polveutui vapautetuista orjista. Hän oli saanut
huolellisen kasvatuksen ja isältään pienen perinnön, jonka hän oli pian
tuhlannut. Hän valitsi pappistoimen viimeiseksi pelastuskeinoksi
kurjuudesta. Vaikka vakinainen palkka tästä pyhästä toimesta olikin
siihen aikaan melko pieni, ei suositun temppelin pappien silti
tarvinnut kutsumustaan valittaa. Ei mikään toimi ole niin tuottava kuin
se joka perustuu suuren joukon taikauskoon.

Kalenuksella oli vain yksi elossa oleva sukulainen Pompeijissa, ja se
oli Burbo. Hämärät ja kai hyvin vähän kunnialliset siteet, lujemmat
kuin verensiteet, yhdistivät heidän sydämensä ja puuhansa. Ja usein tuo
Isis-pappi loi varkain ja salaa yltään hartausharjotuksiensa ulkonaisen
ankaran asun ja pujahti takaoven kautta entisen gladiaattorin taloon,
miehen, jonka paheet ja toimi olivat omiansa herättämään halveksintaa,
ja heitti täällä luotaan viimeisetkin rippeet ulkokultaisuudestaan,
joka kaikkina aikoina, yksinpä hyveen jäljittelijöiksikin liian
raaoille luonteille on ollut raskas taakka kantaa, mutta johon hänen
pääintohimonsa, ahneus oli hänet määrännyt.

Kääriytyneenä tuollaiseen väljään vaippaan, joka Roomassa oli tullut
käytäntöön sitä mukaa kuin togaa alettiin halveksia, jonka rikkaat
laskokset täysin kätkivät ruumiinmuodot ja jonka päähineentapainen
huuppa (huomaa se!) tarkkaan suojasi kasvonpiirteet, Kalenus istui nyt
viinikellarin pienessä yksityishuoneessa, josta kapea käytävä vei
takaovelle, jommoisia oli jokaisessa pompeijilaisessa talossa.

Häntä vastapäätä istui karski Burbo ja laskeskeli hyväillen heidän
välillään olevalla pöydällä sitä pikku rahasummaa, jonka pappi
vastikään oli kukkarostaan karistanut -- sillä kukkarot olivat silloin
yhtä tavallisia kuin nykyäänkin, ne olivat kuitenkin silloin
täyteläisempiä.

»Sinä huomaat», Kalenus sanoi, »että me maksamme täysin kourin ja saat
minua kiittää siitä, että olen sinut näin tuottavalle tulolähteelle
auttanut.»

»Myönnän, serkku, myönnän», vastasi Burbo sydämellisesti ja pisti rahat
nahkaiseen pussiin, jonka hän sitte työnsi vyöhönsä, samalla hän
kiristi vyöhihnaa pullean mahansa ympärille, kuten hänen tapansa oli
tehdä kotioloissa vapaahetkinään. »Ja vieköön Isis, Pisis ja Nisis tai
mitä jumalia siellä Egyptissä onkin, mutta minun pikku Nydiani on
todellinen Hesperia -- kultasatoinen puutarha minulle.»

»Hän laulaa hyvin ja soittaa kuin muusa», Kalenus vastasi. »Sellaisista
kyvyistä minun isäntäni maksaa auliisti.»

»Hän on jumala», Burbo huudahti innostuneena, »Jokaista rikasta miestä,
joka on antelias, kannattaa jumaloida. Mutta käypä, vanha ystävä,
tyhjentämään malja viiniä kanssani. Kerro enemmän kaikesta! Mitä tyttö
siellä tekee? Hän tuskittelee, puhuu valastaan eikä ilmaise mitään.»

»En minäkään, vaikka oikea käteni menisi. Minäkin olen vannonut saman
hirveän vaitiolonvalan.»

»Valan! Mitä ovat valat meidänlaisillemme miehille!»

»Niin, tavalliset valat, -- mutta tämä!» -- ja paheitten kovettama
pappi vapisi puhuessaan. »Mutta», hän lisäsi ja tyhjensi samalla suuren
astiallisen sekottamatonta viiniä, »tunnustan sinulle, etten niin
paljoa kauhistu itse valaa kuin sen kostoa, jolle sen vannoin. Jumalten
nimessä, hän on mahtava loitsija ja voisi minun tunnustukseni temmata
vaikka kuusta, jos sen olisin sille tehnyt. Älä puhu enää siitä.
Polluks avita, vaikka olenkin hurjia kemuja hänen kanssaan viettänyt,
en sittekään ole niissä ollut oikein kotonani. Minä kaipaan, poikani,
yhtä iloista hetkeä luonasi, noita yksinkertaisia, alkuperäisiä
nauravia tyttöjä, joita tästä huoneesta löydän, se on minusta
mieluisampaa kuin koko yö noissa uhkeissa mässäyksissä.»

»Hoo, sanotko niin! Jos jumalat suovat, niin huomenillaksi järjestämme
jälleen jonkun sievän juhlan tänne.»

»Kaikesta sydämestäni olen mukana», pappi sanoi käsiään hykertäen ja
lähestyen pöytää.

Samassa heidän korviinsa osui heikko kahina ovelta ikäänkuin joku
haparoisi ovenripaa. Pappi verhosi heti huupalla päänsä.

»Rauhotu», isäntä kuiskasi, »se on vain sokea tyttö», kun Nydia avasi
oven ja astui huoneeseen.

»No, tyttöseni, mitä tahdot? Näytät kalpealta -- olet ollut kauan
poissa. No, no, nuorilla on nuorten kujeet», Burbo nauraen virkkoi.

Tyttö ei vastannut, vaan istahti tuolille tuiki väsyneen näköisenä.
Väri hänen poskillaan vaihteli nopeasti. Hän polkaisi lattiaa pienellä
jalallaan, äkkiä hän nosti päänsä ja sanoi päättävällä äänellä.

»Herra, saat tehdä minulle mitä mielit -- voit lyödä minua -- voit
minut nälkään näännyttää, mutta minä en tahdo enää mennä tuohon
hirveään paikkaan.»

»Mitä, sinä narri!» Burbo huudahti kiivaalla äänellä ja hänen tuuheat
kulmakarvansa vetäytyivät synkkään ryppyyn hänen villien ja verestävien
silmiensä yläpuolella. »Kuinka, niskotteluako? Minä varotan sinua.»

»Olen sanonut», tyttöparka virkkoi pannen kädet ristiin rinnalle.

»Mitä, typykkäiseni, kaino vestalini, sinä et tahdo enää mennä sinne.
Entä jos sinut viedään sinne!»

»Minä huudan silloin niin että koko kaupunki kuulee», hän sanoi
kiihkeänä ja veri kihosi hänen poskilleen.

»Sen me kyllä osaamme estää. Me tukimme suusi.»

»Sitte auttakoot jumalat minua!» Nydia sanoi nousten. »Minä vetoon
viranomaisiin.»

»_Muista valasi_!» kuului käheä ääni, kun Kalenus nyt ensi kertaa
sekaantui keskusteluun.

Nämä sanat kuullessaan valtasi tuon onnettoman tytön kauhu, hän risti
kätensä ja valitteli: »Minua kurjaa», hän huudahti ja puhkesi itkuun.

Samassa ilmaantui huoneeseen Stratoniken pelottava muoto, hän oli ehkä
kuullut melun, jonka edellinen kohtaus oli synnyttänyt.

»Mitä nyt? Mitä olet tehnyt minun orjalleni, hirviö?» hän sanoi
raivoten Burbolle.

»Vaiti, vaimo», tämä vastasi puoliäkeillen ja puoliarkaillen. »Sinä
tarvitset kai uusia vöitä ja sieviä vaatteita, mitä? Hyvä, pidä silloin
tarkka vaari orjastasi, taikka saat niitä odottaa kauan. -- Vae capiti
tuo -- kirous kimppuusi, tottelematon!»

»Mitä tämä merkitsee», tuo vanha noita sanoi katsellen vuoroin toista,
vuoroin toista.

Nydia syöksyi ikäänkuin äkillisestä mielijohteesta sen pylvään luota,
jota vasten hän oli nojannut, heittäytyi Stratoniken jalkoihin, syleili
hänen polviaan ja katsahti häneen sokein, mutta liikuttavin silmin.

»Oi valtijatar», hän sopersi, »sinä olet nainen -- sinulla on ollut
sisaria -- olet ollut nuori kuten minä nyt -- sääli minua -- pelasta
minut. En tahdo enää olla mukana noissa hirveissä juhlissa.»

»Tyhmyyksiä!» tuo noita äsähti tarttuen kovakouraisesti tytön hentoon
käteen, joka ei ollut tottunut muunlaiseen työhön kuin kukkia
köynnöstämään, siinä hänen huvinsa ja toimensa. »Mitä hassutuksia!
Orjalla ei saa olla sellaisia omantunnontuskia.»

»Kuulehan tätä», Burbo sanoi ottaen rahakukkaronsa ja antaen rahojen
kilistä; »Kuule tätä soittoa, vaimo. Polluks avita, ellet nyt hyvästi
läksytä tuota vasikkaa, niin et tätä musiikkia saa kauaa kuulla.»

»Tyttö on väsynyt», Stratonike virkkoi puhuen Kalenukselle. »Ensi
kerralla hän kyllä tottelee teitä paremmin.»

»_Teitä! teitä_! kuka täällä on?» Nydia huudahti tarkastaen huonetta
niin tuskaisin ja jännittynein elein, että Kalenus hätkähti sitä
katsetta.

»Tuollaisin silmin hän varmasti näkee», hän mutisi.

»Kuka täällä on? Sanokaa, taivaan nimessä. Ah, olisittepa te yhtä
sokeat kuin minä, ette olisi niin julmat», hän sanoi ja ratkesi itkuun.

»Vie hänet pois», virkkoi Burbo kärsimättömänä. »Vihaan tuollaista
ruikutusta.»

»Tule!» Stratonike sanoi tarttuen tyttöä olkapäähän.

Nydia ojentihe elein, joille päättäväisyys antoi arvokkuutta.

»Kuule minua!» hän sanoi. »Olen sinua uskollisesti palvellut -- Minä,
joka olen kasvatettu -- ah, äitini, äitiparka, aavistitko koskaan,
kuinka pitkälle minä joskus joutuisin?» Hän kuivasi kyyneleet
silmistään ja jatkoi: »Käskekää mihin muuhun tahansa, ja minä tottelen.
Mutta minä sanon teille nyt, niin kovia, ankaria ja säälimättömiä kuin
olettekin, sanon teille nyt, etten enää mene sinne tai jos minut sinne
pakotetaan, niin turvaudun pretoriin. Olen sen sanonut. Kuulkaa minua,
jumalat, minä vannon sen!»

Stratoniken silmät hehkuivat tulena. Hän tarrasi vasemmalla kädellään
tytön tukkaan ja kohotti oikeansa korkealle -- tuon hirvittävän oikean
käden, jonka pieninkin isku näytti voivan rusentaa sen hennon ja
hauraan muodon, joka hänen kynsissään värjyi. Sen hän tuntui itsekin
huomaavan, sillä hän muutti asentoaan, ja laahaten Nydian seinän
viereen hän sieppasi naulasta patukan, jota kai usein oli samaan
tarkotukseen ennenkin käytetty ja seuraavassa tuokiossa talon täyttivät
sokean tytön tuskan- ja avunhuudot.



3 LUKU.

Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi.


»Hei, te kelpo pojat!» Lepidus huudahti astuessaan kumartuen Burbon
talon matalasta ovesta sisään. »Olemme tulleet katsomaan, kuka teistä
lanistallenne enimmän kunniaa tuottaa.»

Gladiaattorit nousivat pöydästä ja seisoivat nyt kunnioittavassa
asennossa noiden kolmen hienostelijan edessä, joita pidettiin Pompeijin
iloisimpina ja rikkaimpina nuorina miehinä ja joiden puoltolause
amfiteatterimaineelle oli sangen painava.

»Pulskia miehiä!» Klodius virkkoi Glaukukselle, »nuo kelpaavat kyllä
gladiaattoreiksi.»

»Vahinko, etteivät he ole sotilaita», Glaukus vastasi.

Hauska oli nyt tarkata herkuttelevaa ja mukavuutta rakastavaa
Lepidusta, joka kaikissa juhlatilaisuuksissa näytti yksinpä
auringonvaloa kaihtavan -- joka kylvyissä tuskin sieti ilmanvetoa --
jonka luonteesta tuntui kaikki luonnollinen surkastuneen ja harhaan
joutuneen ja vääntyneen jonkinlaiseksi epäiltäväksi naismaiseksi ja
keinotekoiseksi -- outoa oli nähdä saman Lepiduksen nyt täynnä tarmoa
ja elämää valkoisilla ja tyttömäisillä käsillään koettelevan
gladiaattorien tukevia olkapäitä, tutkivan pienin nipistyksin heidän
paisuvia, ruskettuneita ja raudankovia lihaksiaan, aivan vajonneen
ihailemaan sitä miehevyyttä, mitä hän elinaikansa oli kaikin mokomin
tahtonut itsestään karkottaa.

Samoin näemme nykypäivinäkin Lontoon maitopartaisten salonkiteikarien
tungeskelevan Fivescourt'in sankarien ympärillä, olemme nähneet heidän
ihailevan ja tarkastelevan ja vetoja lyövän, olemme nähneet
tragikoomillisissa asenteissa rinnakkain kaksi sivistysmailman
äärimäistä vastakohtaa -- huvituksia janoovat ja heidän orjansa --
orjista kurjimmat -- julmia ja itsensä myyviä, miehiä, jotka voimaansa
kauppaavat kuin naiset sulojaan, villejä petoja, mutta vielä
alhaisempia kuin nämä, sillä jälkimäiset eivät sentään raatele toisiaan
rahasta!

»No, Niger, kuinka sinä ottelet?» Lepidus tutkaili, »ja kenen kanssa?»

»Sporus on minut haastanut», tuo hurja jätti vastasi. »Minä toivon,
että siitä tulee kamppailu elämästä ja kuolemasta.»

»Ah, ihan varmasti», Sporus vahvisti tihrusilmiään välähyttäen.

»Hänellä on miekka, minulla verkko ja kolmikärki. Siitä tulee
harvinainen taistelu. Luulen, että eloonjäänyt saa tarpeeksi
säilyttääkseen voitonseppeleensä arvon.»

»Ole huoletta, Hektorini, me täytämme kukkaron», Klodius virkkoi.
»Katsokaamme, -- sinä taistelet Nigerin kanssa? -- Glaukus, veto --
minä takaan Nigerin.»

»Enkö sitä sanonut!» Niger huudahti riemuissaan. »Jalo Klodius tuntee
minut. Saat pitää itseäsi jo kuoleman omana, Sporukseni.»

Klodius otti vahataulunsa. »Kymmenen sestertsian[20] veto. Mitä
arvelet?»

»Olkoon menneeksi», Glaukus sanoi. »Mutta kuka tuo on? En ole häntä
ennen vielä nähnytkään», ja hän osotti Lydonia, jonka jäsenet olivat
solakammat kuin hänen toveriensa ja jonka eleissä oli jotakin siroa,
suorastaan jotakin ylhäistä, jota hänen ammattinsa ei ollut vielä
ehtinyt tyystin hävittää.

»Se on Lydon, nuori alottelija, joka tähän asti on käytellyt vain
puumiekkaa», Niger vastasi alentuvasti. »Mutta hänessä on oikeata verta
ja hän on haastanut Tetraideen.»

»_Hän_ haastoi _minut_», Lydon oikaisi. »Minä otin haasteen vastaan.»

»Ja kuinka te ottelette?» Lepidus kysyi. »Odota, poikani, vielä hetki
ennenkuin käyt Tetraideen kanssa kamppailuun.»

Lydon hymyili halveksivasti.

»Onko hän kansalainen vai orja?» Klodius virkkoi.

»Kansalainen. Me olemme kaikki kansalaisia täällä», Niger vastasi.

»Ojenna käsivartesi, Lydonini!» Lepidus virkkoi tuntijanilmein.

Luoden tovereihinsa merkitsevän katseen Lydon ojensi paljaan
käsivartensa, joka, vaikkei ollutkaan niin paksu ja lihakas kuin
toisten, kuitenkin oli niin lujatekoista lihasrakennetta, niin kauniin
sopusuhtaisesti kehittynyt, että nuo kolme tarkastelijaa yhtaikaa
lausuivat ihmettelynsä.

»Hyvä, mies, mikä ase sinulla on?» Klodius virkkoi vahataulu kädessä.

»Me alotamme _kestuksella_ ja jatkamme, mikäli olemme hengissä,
miekoin», Tetraides vastasi terävästi ja katseessa kateensekainen
välke.

»Kestuksella!» Glaukus huudahti. »Siinä teet väärin, Lydon. Kestus on
kreikkalaista lajia, tunnen sen hyvin. Sinun pitäisi sitä varten olla
väkevämpi, olet liian laiha -- hylkää kestus.»

»En voi», Lydon sanoi.

»Mikset?»

»Olen sen jo sanonut -- hän on minut haastanut.»

»Mutta hän ei vaatine juuri tuota asetta.»

»Minun kunniani sitä vaatii», Lydon vastasi ylpeänä.

»Minä lyön vetoa Tetraideesta, kaksi yhtä vastaan, kestus voittaa»,
Klodius sanoi. »Sopiiko, Lepidus? Ja miekoista sama veto.»

»Vaikka panisit kolme yhtä vastaan, en sittekään tule mukaan», Lepidus
sanoi. »Lydon ei koskaan pääse miekkoihin asti. -- Sinä teet pilaa
minusta.»

»Mitä sanot sinä, Glaukus?», Klodius virkkoi.

»Hyväksyn kolme yhtä vastaan.

»Kymmenen sestertsiaa[21] siis kolmeakymmentä vastaan.»

»Niin.»

Klodius merkitsi vedon vahatauluunsa.

»Anteeksi, jalo suojelijani», Lydon virkkoi matalalla äänellä
Glaukukselle, »kuinka paljon arvelet voittajan saavan?»

»Kuinka paljon? Ehkä seitsemän sestertsiaa.»

»Oletko varma, että se on niin paljo?»

»Ainakin niin paljo. Mutta häpeä! -- kreikkalainen ajattelee aina
kunniaa eikä rahaa. Oi, roomalaiset, aina te olette roomalaisia!»

Gladiaattorin ruskeat posket punehtuivat.

»Älä käsitä minua väärin, jalo Glaukus. Minä ajattelen kumpaakin. Mutta
en koskaan olisi ruvennut gladiaattoriksi muun kuin rahan vuoksi.»

»Oi, epäkelpoa sinua. Hävetkösi! Rahanahne ei ole koskaan sankari.»

»En ole rahanahne», Lydon sanoi ylpeänä ja vetäytyi huoneen toiseen
päähän.

»Mutta en näe Burboa, missä on Burbo? Minun täytyy puhua Burbon
kanssa», Klodius huudahti.

»Hän on tuolla sisällä», Niger vastasi viitaten vastapäätä olevaan
oveen.

»Ja missä on Stratonike, se vanha hyväkäs?» Lepidus kysyi.

»Mitä? Hän oli juuri täällä ennenkuin te saavuitte. Mutta hän kuuli
tuolta sisältä jotakin epäilyttävää ja hän meni sinne. Polluks avita!
Vanhalla Burbolla on ehkä tuolla takahuoneessa joku naikkonen. Kuulin
äsken naisen äänen kirkuvan. Tuo vanha akka on mustasukkainen kuin
Juno.»

»Hoo, mainiota!» Lepidus huudahti nauraen. »Tule, Klodius, menkäämme
jakamaan saalis Jupiterin kanssa! Ehkä hän on löytänyt Ledan.»

Samassa heidän korviinsa tunkeutui luja tuskan- ja kauhunhuuto.

»Oi, säästäkää minua! Minähän olen vain lapsi. Olen sokea, -- eikö
siinä ole rangaistusta kyllin?»

»Oi, Pallas auttakoon! Minä tunnen tuon äänen. Sehän on minun
kukkastyttö raukkani», Glaukus huudahti ja syöksyi samalla huoneeseen,
josta huuto kuului.

Hän tempaisi oven auki. Hän näki Nydian vääntelehtivän tuon
hurjistuneen noita-akan kynsissä; ja vereen tahraantunut nuoranpätkä
oli jälleen koholla -- se oli äkkiä pysähtynyt.

»Raivotar!» Glaukus kiljahti temmaten vasemmalla kädellään Nydian
toisen otteesta, »kuinka voit siten kohdella tyttöä -- omaa
sukupuoltasi, lasta! -- Nydiani, lapsirukkani!»

»Oi, sinäkö se olet -- oletko Glaukus?» kukkastyttö huudahti riemuiten.
Kyynelet kuivuivat hänen poskelleen, hän hymyili, hän vaipui Glaukuksen
rinnoille, hän suuteli hänen vaatteitaan häntä syleillessään.

»Ja kuka sinä olet, sinä hätiköivä vieras, joka tunkeudut vapaan naisen
ja hänen orjansa väliin? Jumalat auttakoot! Huolimatta hienosta
tunikastasi ja paksuista tuoksuistasi, epäilen sittenkin, ettet ole
roomalainen, miekkoseni.»

»Ei niin rajusti, emäntäni -- ei niin rajusti!» Klodius sanoi astuen
Lepiduksen kanssa nyt sisälle. »Tämä on minun ystäväni ja henkiveljeni.
Et saa kieltäsi pieksää häntä vastaan niin tuimasti. Ihanaa. sataa
kiviä!»

»Anna minulle minun orjani!» amatsooni kirkui tarttuen voimakourillaan
kreikkalaista rintaan.

»En, vaikka kaikki raivottaret, sinun sisaresi tulisivat sinua
auttamaan», Glaukus vastasi. -- »Älä pelkää, Nydia kulta, ateenalainen
ei koskaan hylkää onnettomia.»

»Kuulkaa!» Burbo virkkoi nousten. »Turhaa melua yhdestä orjasta. Päästä
tuo nuori mies -- vaimo, anna hänen mennä; hänen tähtensä jääköön tämä
tuhma juttu toistaiseksi.» Näin sanoen hän tempaisi, tai paremmin
laahasi hurjistuneen vaimonsa pois.

»Tänne tullessamme», Klodius sanoi, »oli täällä vielä joku muukin.»

»Hän on poistunut.»

Ja Isiksen pappi oli todella pitänyt aikaa sopivana pujahtaa tiehensä.

»Oh, hän oli minun ystäviäni, juomaveikko, rauhanihminen, joka ei
rakasta tällaisia kotiriitoja», Burbo sanoi huolettomasti. »Mutta mene,
lapsi, sinähän revit muuten nuoren herran tunikan, kun häntä niin
rajusti syleilet. Mene, olet anteeksi saanut.»

»Oi, älä hylkää -- älä hylkää minua!» Nydia valitteli likistyen yhä
kiinteämmin atenalaiseen.

Liikutettuna toisen avuttomasta tilasta ja tuntien mielihyvää siitä,
että tyttö turvautui hänen apuunsa, kreikkalainen istahti eräälle
karkeatekoiselle tuolille. Hän nosti tytön polvilleen, kuivasi hänen
olkapäästään veren hänen pitkillä hiuksillaan, suuteli kyynelet pois
hänen poskiltaan, kuiskasi hänen korvaansa niitä tuhansia lohdunsanoja,
joilla me tyynnytämme lapsen tuskan. Ja niin kauniilta hän näytti tässä
miellyttävässä lohduttajantoimessaan, että Stratonikekin tunsi piston
julmassa sydämessään. Hänen olemuksensa tuntui jalostavan tuon matalan
ja pimeän majan -- nuorena, kauniina, mainehikkaana hän tuntui olleen
luotu tekemään hyljättyjä sydämiä onnellisiksi!

»Kukapa olisi uskonut, että sokeaa Nydiaa noin kunnioitetaan!» tuo
vanha akka sanoi kuivaten kulmiaan.

Glaukus katsahti Burboon.

»Mies hyvä», hän sanoi, »tämä on sinun orjasi. Hän laulaa kauniisti ja
osaa hyvin hoitaa kukkia. Tahdon lahjottaa sellaisen orjan eräälle
ylhäiselle naiselle. Tahdotko myydä hänet minulle?» Tätä sanoessaan hän
tunsi, kuinka ihastuksen värähdys kävi tyttöparan lävitse; hän hypähti
pystyyn, työnsi sekaisen tukkansa kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen
ilmein kuin _hän näkisi_.

»Myydä Nydiamme -- ei käy päinsä», Stratonike virkkoi jyrkästi.

Nydia lysähti kokoon huokaisten ja tarttui jälleen suojelijansa
vaatteisiin.

»Mitä tyhmyyksiä!» Klodius virkkoi käskevänä. »Teidän täytyy minua
totella. Mitä, mies, mitä, vanha vaimo! Jos minua loukkaatte, niin oma
se on häviönne. Eikö Burbo ole minun serkkuni Pansan klientti? Enkö
minä ole amfiteatterin ja sen sankarien puhetorvi? Jos minä sanon
sanankin, on teidän viinitupanne kiinni, ettekä te myy senjälkeen enää
mitään. -- Glaukus, orja on sinun.»

Burbo raapi korvallistaan aikalailla nolonnäköisenä.

»Tyttö on minulle arvokkaampi kuin painonsa kultaa.»

»Sano hintasi, olen rikas», Glaukus sanoi.

Vanhat italialaiset olivat samanlaisia kuin nykyisetkin -- kaikki oli
heillä kaupan, saati tuollainen sokea tyttöparka.

»Maksoin hänestä kuusi sestertsiaa, nyt hän on kahdentoista arvoinen»,
Stratonike mutisi.

»Maksan kaksikymmentä. Lähtekäämme heti viranomaisten luo ja sitten
saat tulla noutamaan rahat kotoani.»

»En olisi tyttöä myynyt sadastakaan», Burbo vetistellen virkkoi, »ellen
olisi tehnyt jalon Klodiuksen mieliksi. Ja sinä tahdot kai Pansalle
puhua amfiteatterin _designatorin_ paikasta, jalo Klodius. Se on varsin
sopiva toimi minulle.»

»Sinä saat sen», Klodius vakuutti ja lisäsi kuiskaten Burbolle: »Tuo
kreikkalainen voi olla sinun onnesi. Rahaa vuotaa hänestä kuin
seulasta. Merkitse tämä päivä valkealla liidulla, Priamukseni!»

»_An dabis_?» Glaukus sanoi käyttäen tavallisia ostajan sanoja
myyjälle.

»_Dabitur_, Burbo vastasi.

»Kuinka, saan siis lähteä kanssasi -- sinun kanssasi? Oi, mikä onni!»
Nydia saneli miltei itsekseen.

»Saat, lapsi kulta, saat. Ja raskain työsi tästä lähtien on laulaa
kreikkalaisia lauluja Pompeijin ihanimmalle naiselle.»

Tyttö hypähti, hänen äsken niin iloiset piirteensä synkkenivät, hän
huokasi syvään ja tarttuen pelastajansa käteen hän virkkoi:

»Minä arvelin pääseväni kanssasi sinun taloosi.»

»Niin käykin nyt. Tule, me hukkaamme aikaa!»



4 LUKU.

Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä.


Ione oli niitä loistavia luonteita, jommoisia vain harvoin tapaamme
todellisessa elämässä. Hänessä yhdistyivät täydellisesti harvinaisimmat
hengenlahjat -- nero ja kauneus. Eikä kellään ollut sellaisia
älynominaisuuksia, joita hän ei itsessään tuntenut. Näemme mielellämme
vaatimattoman ja kyvykkään yhtyneen, mutta missä hengenäly on voimakas,
siellä ei ihailemamme vaatimattomuuskaan kykene kätkemään sitä siltä,
jolla se on. Se on määrättyjen ominaisuuksien ylvästä itsetietoa, jota
ei jokapäiväisellä ihmisellä ole tarjolle panna, joka nerolle antaa
jonkinlaisen vaatimattoman, pidätetyn ja rauhattoman leiman, se
hämmentää ja mairii teitä kun sen tapaatte. Ione kyllä tunsi arvonsa,
mutta sillä viehättävällä tottuneisuudella, joka totta puhuen on vain
hänen sukupuolensa etuja, hän kykeni -- ja sellaisesta voivat vain
harvat kyvykkäät miehet ylpeillä -- hän kykeni herkkää älyään
muovaamaan niiden mukaan, jotka häntä ympäröivät. Suihkukaivo pirskotti
vettänsä rannalle, rotkoon, kukille; virkisti, hymyili ja hyväili
kaikkialla. Siitä ylpeästä itsetietoisuudesta, joka aina sisältyy
henkiseen etevämmyyteen, hän oli vapaa -- se oli hänessä kehittynyt
riippumattomuuden tunteeksi. Hän kulki siten omaa loistavaa ja
yksinäistä polkuaan. Hän ei pyytänyt apua eikä neuvoa keltään iäkkäältä
holhoojalta, hän totteli vain oman tahrattoman puhtautensa viettejä.
Hän ei tiennyt mitään pakottavista ja ehdottomista siveysmuodoista. Hän
laati ne oman vakaumuksena mukaan, mutta hän teki sen sellaisella
herkällä ja naisellisella suloudella, niin erehtymättömän varmasti,
että meidän täytyy sanoa, ettei hän muotoja loukannut, vaan sai ne
itseään tottelemaan. Hänen sulojensa lähde oli ehtymätön -- kaiken
tavallisimmankin hän sai kauniiksi, hänen sanallaan, katseellaan tuntui
olevan taikavoima. Joka häntä rakasti se astui aivan uuteen mailmaan --
se jätti tämän kurjan ja ahtaan maan. Hän oli maassa, jossa hänen
silmänsä näkivät kaiken ikäänkuin hypnotisoidun mediumin kautta. Kun
Ione oli lähellä, oli hän kuulevinaan mitä vienointa soittoa, ja joutui
tunnetilaan, jossa on niin vähän maista ja jommoiseen musiikki usein
ihmisen johtaa -- huumeeseen, joka hienostaa ja kohottaa, joka tosin
vaatii kaikki aistit hereille, mutta joka samalla antaa niille
henkevämmän leiman.

Hän oli aivankuin luotu johtamaan ja taikomaan erikoisia ja tavallista
rohkeampia miehisiä luonteita. Häntä rakastaakseen vaadittiin kahta
intohimoa: itserakkautta ja kunnianhimoa. Joka häntä jumaloi, sen
täytyi pyrkiä korkealle. Ei ollut ihmeellistä, että hän täydellisesti
kahlitsi ja alisti salataikaisen, mutta tulisen egyptiläisen hengen,
miehen, jossa mitä väkevimmät intohimot asustivat. Hänen kauneutensa ja
hengenälynsä yhdessä lumosivat hänet.

Eläen irrallaan muusta maailmasta hänen täytyi osata arvioida sellaista
luonteenitsenäisyyttä, joka hänen laillaan pyrki vapautumaan ulkoisista
seikoista. Hän ei huomannut tai hän ei tahtonut huomata, että sama
eristäytyminen vierotti Ionen hänestä vielä enemmän kuin tavallisesta
ympäristöstä. Ionen itsenäisyys erosi hänen yksinäisyydestään kuin
vastakkaiset poolit -- kuin päivä yöstä. Hän oli erakko mustien ja
_vakavien_ paheittensa, Ione kauniitten haaveilujensa ja puhtaan
hyveensä vaikutuksesta.

Vaikka siis ei ollutkaan mitään kummallista siinä, että Ione oli niin
täydellisesti vallannut egyptiläisen, niin omituista oli, että hän niin
äkkiä ja eittämättä oli kahlinnut atenalaisen kirkkaan ja aurinkoisen
sydämen. Glaukuksen oli hänen ikäänkuin auringonsäteistä kutoutuneen
luonteensa iloisuus vienyt nautintoja hakemaan. Aikakautensa
haihatteluissa temmeltäessään hän ei niinkään totellut rangaistavia
taipumuksia kuin nuoruuden ja terveyden ilakoivia ääniä. Hänen
luonteensa kirkkaus valaisi jokaisen rotkon ja kuilun, johon hän
harhaillessaan joutui. Hänen mielikuvitusvoimansa sokaisi hänet, mutta
hänen sydämensä oli turmeltumaton. Selvänäköisempänä kuin miksi hänen
toverinsa häntä luulivatkaan hän huomasi heidän tavottelevan hänen
rikkauksiaan ja nuoruuttaan, mutta rikkautta halveksien hän piti sitä
vain nautinnon välineenä ja nuoruuden synnyttämä yhteistunne liitti
hänet hänen tovereihinsa. Hän tunsi ainakin itsessään herätteet pyrkiä
korkeammille tasoille kuin mitä nautinnoissa oli hänelle tarjolla.
Mutta mailma oli silloin suuri vankityrmä, jonka päävartijana oli
Rooman keisari; ja samat kunnon ominaisuudet, jotka vapaan Atenan
aikoina olisivat hänen kunnianhimonsa saaneet työskentelemään, samat
nyt orjuuden päivinä olivat tehneet hänestä toimettoman ja
nautinnonhaluisen ihmisen, sillä silloisessa luonnottomassa ja
pöhöttyneessä sivistysmailmassa oli kaikki jalompi tavottelu
mahdotonta. Kunnianhimo saattoi mielivaltaisen ja loisteliaan hovin
piireissä päästä vain liehäilyn ja viekkauden avulla voittoon.
Ahneudesta oli tullut ainoa kunnianhimo -- valtiontoimia ja provinsseja
tavoteltiin vain nylkyä varten, ja koko hallitus oli vain ryöstön
järjestelmää. Pikku valtioissa on kunnianhimolla toimiva ja
mahdollisimman puhdas leima; toveripiirin rajat hiotuneemmat,
isänmaanrakkaus tulisempaa. Pikku valtioissa yleinen mielipide on
keskittynyttä ja ankaraa, jokaisen silmä tarkkaa toisen tointa;
jokaisen julkiset puuhat ovat läheisesti liittyneet hänen yksityisiin
suhteisiinsa; jokainen kohta hänen ahtaalla toimialallaan on
lapsuudesta asti juontunut läheisesti kotiseudunmuistoihin;
kansalaisten myötätunto on usein samaa kuin ystävien hyväilyt. Mutta
suurissa valtioissa pääkaupunki on vain hovia; provinssit -- useimmille
tuntemattomia, tavoiltaan ja kieleltään emämaalle vieraita -- eivät
kuulu hänen isänmaallisten harrastustensa piiriin; niiden asukkaiden
pyrkimykset eivät ole hänen omiaan. Hovista haetaan suosiota maineen
asemasta; hovin ulkopuolella on yleinen mielipide kadottanut kaiken
valtansa ja itsekkyydellä ei ole lainkaan vaakatasaajaa.

Italia, Italia -- tätä kirjottaessani leijuvat sinun pilvesi ylläni,
sinun meriesi laine loiskuu jalkaini alla -- älä kuuntele noita vääriä
oppeja, jotka tahtovat sinun kunniakkaat kaupunkisi, nuo entisiä
tasavaltoja ikävöivät kaupungit yhdistää suureksi valtakunnaksi. Väärä,
turmiollinen haaveilu! Vain osina on sinulla toivoa saada sukukuntasi
uudennetuksi. Firenze, Milano, Venezia, Genova voivat elää vapaina vain
jos jokainen niistä on vapaa. Mutta älkää uneksiko kokonaisen
vapaudesta niin kauankun osat ovat ikeenalaisina. Sydän olkoon
järjestelmän keskus, veri kiertäköön kaikkialla vapaana. Laajat
valtakunnat ovat ränstyneen ja heikon jättiläisen kaltaisia, jonka
aivot ovat pehmenneet ja jonka jäsenet ovat voimattomat ja joka
väsymyksessään ja heikkoudessaan saa kärsiä rangaistuksen siitä, että
hän on elämän ja terveyden luonnolliset vaatimukset jättänyt
toteuttamatta.

Itseään tutkistellessaan ei Glaukus voinut parhaimpiakaan kykyjään
muuten käyttää kuin koettamalla kaikki ihannoivalla mielikuvituksellaan
antaa nautinnoille jotakin siroutta ja runonhohdetta. Toimeton rauha
oli yhtä halveksittavaa kuin yhteiselämä loisien ja orjien kanssa; ja
elintavat olivat ainakin hienostuneet, vaikka kunnianhimo ei ollutkaan
jalostunut. Mutta kaikki mikä hänen olennossaan oli parasta ja
kirkkainta, oli äkkiä herännyt kun hän tutustui Ioneen. Siinä oli
vallotettava valtakunta, jommoista vain puolijumalat ovat arvoisia
tavottamaan; siinä oli kunnia jota ei ainakaan tyhmänsekaisen
yhteiskuntaelämän rokottava savu voinut mustata eikä noeta. Sillä
tavalla rakkaus kaikkialla ja kaikkina aikoina on raivannut tilaa
kultaisille alttareilleen. Ja sanokaa minulle, onko milloinkaan,
maineen tavotteluun otollisimpinakaan hetkinä, mitään kohottavampaa ja
ylväämpää kuin vallottaa ylevä sydän!

Niin oli siis käynyt, että hänen tunteensa häntä innoitti, että Ionen
läsnäollessa hänen aatoksensa saivat kirkkaamman hehkun, että hänen
henkensä tuntui herkemmältä ja näkyvämmältä. Yhtä luonnollista kuin oli
hänen tunteensa yhtä luonnollista piti Ionen vastarakkauden olla.
Nuorena, loistavana, kaunopuheisena, rakastuneena ja atenalaisena
Glaukus oli hänelle kaiken runollisen näkyväinen kuva hänen isiensä
maasta. He eivät olleet enää tämän surun ja murheen laakson lapsia,
nykyhetki oli heistä kuin luonnon suurta juhlapäivää, niin säteilevä ja
terveenraikas oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja lempensä. He
tuntuivat irtaantuneen karkeasta, jokapäiväisestä mailmasta. He elivät
todella saturnista, puolijumalien ja nymfien uneksivaa aikaa. Oli kuin
elämän runous olisi heissä puhjennut kukkaan ja kehittynyt hedelmäksi
ja heidän sydämiinsä loi Deloksen ja Kreikan aurinko viimeiset
säteensä.

Mutta mitä riippumattomampi Ione elintavoissaan oli, sitä arempi ja
säikkyvämpi hän oli itsetietoisessa omanarvontunteessaan. Egyptiläisen
salaviittaukset eivät olleet syvästi vaikuttamatta häneen. Huhut
Glaukuksen raakuudesta ja häikäilemättömyydestä loukkasivat häntä mitä
syvimmin. Glaukus oli esiintymisellään heittänyt varjon hänen
luonteelleen ja hänen elintavalleen, hänen rakkauttaankin oli pilkattu.
Hän tunsi nyt vasta, kuinka yhtäkkiä rakkaus oli hänet yllättänyt. Hän
punastui häveten heikkouttaan, jonka olemassaolon hän nyt vasta
huomasi. Hän kuvitteli, että juuri tuo hänen heikkoutensa oli
herättänyt Glaukuksessa halveksintaa. Hän tunsi sitä mikä jaloille
luonteille on katkerinta -- _nöyryytystä_. Hänen rakkauteensa oli
vähemmän koskettu kuin hänen ylpeyteensä. Yhtenä hetkenä hän mutisi
itsekseen moitteita Glaukukselle, kielsi hänet, suorastaan vihasi
häntä, seuraavana hän oli valmis ratkeamaan intohimoiseen itkuun, sydän
vaati oikeutensa takaisin ja katkeran tuskansa vallassa hän valitteli
itsekseen: »Hän halveksii minua, hän ei rakasta minua.»

Egyptiläisen lähdettyä hän oli eristäytynyt yksinäisimpään
huoneeseensa. Hän oli lähettänyt pois palvelijansa ja palauttanut
ihailijajoukot oveltaan. Glaukuksella oli sama kohtalo. Hän kummasteli,
mutta ei keksinyt syytä tähän. Hän ei voinut ajatella, että hänen
Ionellaan -- hänen kuningattarellaan ja jumalattarellaan -- oli samoja
naisellisia oikkuja, joista Italian lemmenrunoilijat niin katkerasti
valittavat. Hän kuvitteli, että Ione oli niin paljo ylevämpi muita,
turvautuakseen sellaisiin lemmentuskaa synnyttäviin keinoihin. Hän oli
levoton, mutta ei toivoton, sillä hän tiesi yhä, että hän rakasti ja
että häntä rakastettiin. Ja saattoiko hän parempaa taikaesinettä
pelkoaan vastaan toivoa?

Yön synkimpinä hetkinä, kun katujen häly oli vaijennut ja vain
kuunsäteet loistivat, hän hiipi sydämensä temppelin -- Ionen talon
edustalle[22] ja kunnioitti lemmittyään maansa ihanaan tapaan. Hänen
ovensa hän koristi rikkain kukkakiehkuroin, joissa jokainen kukka
huokui suloista intohimoa. Ja pitkinä kesäöinä hän lauloi lydialaisen
luutun säestämänä lauluja, jotka hetken innoitusta olivat
pakahtumallaan.

Mutta ikkuna ei auennut. Ei ystävällistä tervehdystä valaisemaan yön
hämärää. Kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei edes tiennyt,
kuunneltiinko hänen laulujaan ja hyväksyttiinkö hänen esiintymisensä.

Mutta Ione ei nukkunut eikä liioin korviaan tukkinut. Nuo ihanat äänet
tunkeutuivat hänen huoneeseensa ja olivat hänet aivan masentaa.
Kuunnellessaan hän ei muistanut mitä hänen rakastajastaan oli kerrottu.
Mutta kun äänet olivat tauonneet ja hänen askeltensa kaiku häipynyt,
lankesi taika samalla ja kiihtyneessä mielentilassaan hän piti tuota
herkkää kunnianosotusta uutena loukkauksena.

Sanoin, että hän oli sulkeutunut kaikille. Mutta poikkeuksena oli
Arbakes, joka oli ottanut hänen toimensa ja talonsa isälliseen
huostaansa ja joka itselleen oli vaatinut vapautusta niistä tavoista,
joita toisten tuli noudattaa. Hän tuli taloon elein, joista näkyi, että
hänellä oli oikeus niin tehdä. Hän kävi tapaamassa Ionea hänen
yksinäisyydessään ja kaikki tapahtui sellaisella hartaudella ja
puolustamattomalla varmuudella, ikäänkuin sellaista oikeutta pitäisi
katsoa aivan luonnolliseksi asiaksi. Ionen luonteen riippumattomuudesta
huolimatta oli Arbakeen onnistunut saada itselleen salainen ja mahtava
vaikutusvalta häneen. Ione ei voinut sitä vastustaa. Hetkittäin hän
sitä halusi, mutta milloinkaan hän ei ollut varsinaisesti sitä
yrittänyt tehdä. Arbakeen käärmeensilmä kahlitsi hänet, hän hallitsi
häntä sellaisen miehen taikavoimalla, joka jo kauan on tottunut toisia
tahtoonsa taivuttamaan: Tuntematta hänen todellista luonnettaan ja
tietämättä mitään hänen salaa palavasta rakkaudestaan Ione tunsi häntä
kohtaan sitä kunnioitusta, joka kyvyllä on viisautta, hyveellä pyhyyttä
kohtaan. Hän piti häntä vanhanajan viisaan kaltaisena, joka
inhimillisistä intohimoistaan vapautuneena on päässyt tiedon
salaisuuksien perille. Hänestä Arbakes oli vähemmän maallinen olento
kuten hän itse, vaan pikemmin joku salaperäisen ja pyhän menneisyyden
oraakkeli. Hän ei rakastanut, vaan hän pelkäsi häntä. Hänen läsnäolonsa
oli vastenmielistä hänestä. Se hämmensi hänen henkeään silloinkin kun
Arbakes oli loistavimmalla tuulellaan. Hänen kylmä ja ylpeä luonteensa
vaikutti korkealta vuorelta, joka peittää auringon varjoon. Mutta hän
ei milloinkaan kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Hän oli tahdoton
tuon vaikutuksen suhteen, joka herätti hänen rinnassaan, ehkei
pelkoa, niin ainakin tuskaa jostakin liikkumattomasta, jostakin
sietämättömästä.

Arbakes puolestaan oli päättänyt käyttää kaikki keinonsa saadakseen
omakseen sen aarteen, jota hän niin himoitsi. Hän iloitsi ja riemuitsi
onnistuttuaan uudelleen valtaamaan hänen veljensä. Siitä hetkestä asti,
jolloin Apekides sortui aijemmin kuvaamamme juhlan ylelliseen
aistihuumaan, oli hänen valtansa nuoreen pappiin ollut kaikkivoittava
ja ehdoton. Hän tiesi, ettei kukaan ole niin sidottu kuin nuori ja
tulinen mies, joka ensi kertaa on vapautunut aistiensa orjuudesta.

Kun Apekides aamulla heräsi syvästä unestaan, joka seurasi ihmeen ja
nautinnon aistihurmaa, hän häpesi, kauhistui, säikähti. Hänen valansa
puhtauteen ja pidättyväisyyteen kaikuivat hänen korvissaan; hänen
kaipuunsa hyveelliseen elämään -- kaikki oli nyt suistunut saastaiseen
irstapyörteeseen! Mutta Arbakes tunsi tarpeeksi keinoja säilyttääkseen
voittonsa hedelmät. Aistinautinnoista hän johdatti nuoren papin
salaperäisen viisautensa lähteelle. Hän loihti toisen kummastuneitten
silmien eteen Niilin synkän filosofian alkuaikaisia salaisuuksia --
noita tähtitaivaalta poimittuja salaisuuksia ja oudon kemian ihmeitä,
jotka noina aikoina, jolloin järki vielä oli vain mielikuvituksen
palvelija, hyvin sopivat ylimaallisen magia-opin sisällykseksi. Hän oli
nuoren papin silmissä kuolemaa uhitteleva, yliluonnollisin voimin
varattu ihminen. Tuo kaihoava ja kestävä halu pyrkiä tietoon, joka ei
ole tästä mailmasta -- sama haluhan oli pienestä pitäen palanut
papinkin mielessä -- oli häikäissyt hänet, kunnes hän kokonaan
hämmentyneenä oli kadottanut terveen arvostelukykynsä. Hän heittäytyi
sokeana siihen virtaan, joka merkitsee kahta kiihkeintä inhimillistä
intohimoa: nautinnonhalua ja tiedonjanoa. Hän ei voinut epäillä, että
niin viisas saattoi erehtyä, että niin ylväs tahtoi häntä pettää.
Metafysillisen siveysopin verkkoon kietoutuneena hän joutui niihin
loppupäätelmiin, joiden avulla Arbakes koetti paheen todistaa hyveeksi.
Hänen turhamaisuuttaan kutkutti kovin kun Arbakes oli pitänyt häntä
kyllin arvokkaana toverikseen, vapauttaakseen vain hänet niistä
laeista, jotka tavallista ihmistä sitovat, tehdäkseen hänet
jumalallisesta osalliseksi, päästääkseen hänet yksinäisyytensä
salaisten oppien ja magia-taikuuden perille. Olintuksen esittämän
uskonnon puhtaat ja ankarat siveysajatukset, jotka jo olivat hänessä
maaperää tavanneet, olivat nyt saaneet väistyä uusien himojen ryöpyn
tieltä. Ja egyptiläinen, joka jonkun verran tunsi tuon totisen uskon
opinkappaleita ja joka pian huomasi, mikä vaikutus sen tunnustajilla
oli hänen suojattiinsa ollut, osasi nyt varsin taitavasti tuon
vaikutuksen poistaa osaksi ivaleikillisin osaksi vakavin sanoin.

»Tämä usko», hän sanoi, »ei ole muuta kuin lainaa niistä monista
allegorioista, jotka meidän vanhan ajan pappimme jo tunsivat. Huomaa»,
hän lisäsi erääseen hieroglyfi-kääröön viitaten, »huomaa näissä
vanhoissa merkeissä kristillisen kolminaisuusopin alkuperä. Siinä on
myös kolme jumalaa -- Isä, Poika ja Pyhä henki. Huomaa, että tässä
Pojan nimenä on Vapahtaja, huomaa, että hänen inhimillisyytensä
merkkinä on risti.[23] Katso, tässä on Osiriin arvotuksellinen tarina
-- hän kuolee, hänet haudataan ja suurenmoista kutsumusta täyttääkseen
hän nousee kuolleista. Näissä kertomuksissa me voimme nähdä esitettynä
allegorian luonnon toiminnoista ja tähtitaivaan kiertokulusta. Mutta
tuntematta tätä allegoriaa, ymmärtämättä sen merkkejä useat
herkkäuskoiset kansat ovat niistä saaneet aiheen monenlaisiin
uskontoihin. Ne ovat kulkeutuneet Indian tasangoille; ne ovat
sekaantuneet kreikkalaisten haaveellisiin mietiskelyihin. Yhä laajeten
ja saaden yhä uutta lisää, mitä kauemmaksi ne joutuivat ikivanhasta
alkuperästään, ne ovat viimein tässä uskossa saaneet maallisen, karkean
muodon, ja Galilealaisen tunnustajat ovat tietämättään vain Niilin
taikauskon kertaajia.»

Siinä oli painava todistuskappale, joka vakuutti täydellisesti nuoren
papin. Hänen, kuten kaikkienkin, oli välttämätöntä johonkin uskoa. Ja
kokonaan ja vastustelematta hän antautui siihen uskoon, jota Arbakes
hänelle opetti ja johon sisältyy kaikki se mikä inhimillisiä intohimoja
herättää, turhamaisuutta mairii ja nautintoihin houkuttelee.

Kun tämä vallotus oli näin helposti suoritettu, saattoi Arbakes nyt
täysin voimin ryhtyä toiseen, arvokkaampaan ja miellyttävämpään
tehtävään ja hänen menestyksensä veljeä tavottaessaan näytti lupaavalta
merkiltä voittoon sisarta vallotettaissa.

Hän oli tavannut Ionen aijemmin kuvaamamme mässäysyön jälkeen, siis
päivänä, jonka edellisenä hän oli Ionen mieleen kylvänyt epäluulon
myrkkyä omaa kilpailijaansa kohtaan. Seuraavinakin päivinä hän kävi
Ionen luona ja aina hän sangen taitavasti muokkasi Glaukukselle
epäotollista maaperää, ja varsinkin valmisti Ionessa sellaista alaa,
johon hän juuri pyrki. Ylväs Ione koetti kaikin mokomin salata sitä
mielenmasennusta, joka hänet oli vallannut, ja naisen turhamaisuudella
on teeskentelytaitoa tarpeeksi pettääkseen tarkkanäköisimmänkin
ja harhaan viedäkseen viekkaimmankin. Mutta Arbakes oli kyllin
ovela kajotakseen toistamiseen samaan asiaan, sillä hän tiesi
hyödyllisemmäksi siitä vain ohimennen sillointällöin huomauttaa. Hän
tiesi, että puhumalla liian paljon kilpailijan virheistä toisen arvo
vain siitä nousee lemmittymme silmissä. Viisain keino on niin vähän
kuin mahdollista ilmaista vihaansa tai katkeruuttaan toista kohtaan;
viisainta on toisesta rakastajasta puhua välinpitämättömällä äänellä
ikäänkuin tuntuisi mahdottomalta, että tuota toista olleenkaan
voitaisiin rakastaa. Varminta on salata ne haavat, jotka oma arvontunto
on saanut ja huomaamatta esiintyä ratkaisevana tuomarina, jonka sana on
kohtaloa. Siten menettelee kaikkina aikoina jokainen, joka naissuvun
tuntee -- ja niin menetteli nyt egyptiläinen.

Hän ei hiiskunut enää mitään Glaukuksen irstailuista. Hän mainitsi
kyllä hänen nimensä, mutta ei useammin kuin Klodiuksen tai Lepiduksen.
Hän tahtoi luokittaa heidät alhaisten ja mitättömien lajien joukkoon,
olioina, joissa tosin on jotakin perhosmaista, mutta ei perhosen
viattomuutta ja siroutta. Joskus hän kyllä ohimennen puhui jostakin
itse keksimästään hurjastelusta, jossa he muka olivat olleet mukana.
Toisinaan hän esitti heidät vastakohtina niille ylväille ja henkeville
luonteille, jommoisiin hän Ionenkin luki. Ionen oletetun itserakkauden
ja ehkä omansakin sokaisemana hän ei osannut kuvitellakaan, että Ione
jo rakasti. Mutta hän pelkäsi vain, että Ionen tunteet Glaukusta
kohtaan saattoivat helposti värähtää rakkaudeksi. Ja salaisesti hän
kiristeli hampaitaan raivosta ja kademielestä ajatellessaan
näennäisesti halveksimansa, vaarallisen kilpailijan nuoruutta,
viehättäväisyyttä ja loistavaa esiintymistä.

Neljäntenä päivänä edellisen kirjan lopussa kerrotuista tapahtumista
Arbakes ja Ione istuivat kahden Ionen luona.

»Sinä pidät kotonasikin huntua», egyptiläinen huomautti, »se on aivan
tarpeeton niitä varten, joita sinä kunnioitat ystävyydelläsi.»

»Mutta», sanoi Ione, joka todella koki huntuunsa kätkeä itkettyneet
kasvonsa, »mutta Arbakeellehan, joka pitää arvossa vain henkeä, on
samantekevää, vaikka kasvot ovat peitossa.»

»Minä pyrin tosin henkeen», egyptiläinen vastasi, »ja siksipä juuri
näytä minulle kasvosi -- sillä niistä minä vasta hengen tavotan.»

»Sinusta on tullut imartelija Pompeijin ilmapiirissä», Ione sanoi
pakotetun iloisesti.

»Luuletko sinä, Ione rakas, että vasta Pompeijissa olen oppinut sinua
kunnioittamaan?» Egyptiläisen ääni värähti; hän oli hetken vaiti ja
jatkoi sitten:

»Ihana kreikatar, rakkautta on muunkinlaista kuin kevytmielistä ja
nuoruusvuosien -- on rakkautta, jota ei silmin nähdä eikä korvin
kuulla, vaan jossa henki on henkeen sulanut. Sinun esi-isiesi maanmies,
lapsekas Plato uneksi sellaisesta rakkaudesta -- hänen oppilaansa ovat
yrittäneet seurata hänen jälkiään, mutta se rakkaus ei anna kaikunsa
kuulua -- sellaista rakkautta saavat kokea vain ylväät ja jalot sielut.
Sillä ei ole mitään yhteistä tavallisten maallisten intohimojen kanssa,
ei se säiky ryppyjä, muotojen täydellisyys ei sille ole välttämätöntä.
Nuoruutta se tosin vaatii, mutta se vaatii tunteitten raikkautta,
kauneuttakin se vaatii, mutta ajatuksen ja hengen. Sellaista on se
rakkaus, oi Ione, jota kylmä ja ankarakin mies voi sinulle tarjota.
Sinä pidät minua kylmänä ja suljettuna luonteena -- sellaisen rakkauden
uskallan laskea alttarillesi. Sinä voit sen punastumatta omistaa.»

»Ja sen nimi on ystävyys», Ione virkkoi. Hänen vastauksensa oli viaton,
mutta siinä oli kaiku, joka ei tuntunut hyväksyvän Arbakeen ajatuksia.

»Ystävyys!» Arbakes huudahti kiivaasti »Ei! Sitä sanaa on niin usein
käytetty väärin voidakseen enää tulkita niin pyhää tunnetta. Ystävyys!
Sehän on side joka yhdistää hulluja ja huimapäitä. Ystävyys! Sehän
yhdistää Glaukuksen ja Klodiuksen tapaisten alhaiset sydämet. Ystävyys!
Ei, _se_ on mainen taipumus, sana, jolla on huono kaiku ja alhaiset
viljelijät. Tunne, josta minä puhun, on kotoisin tähdistä[24] -- siinä
on samaa salaista ja kuvaamatonta ikävöintiä, jota me tunnemme niitä
katsellessamme -- se hehkuu, mutta se puhdistaa -- se on kuin
öljylamppu alabasterimaljakossa -- se levittää ihanaa tuoksua, mutta se
hohtaa vain puhtaimmista astioista. Ei! Ei rakkautta eikä ystävyyttä
Arbakeessa ole Ionea kohtaan. Älä kutsu sitä miksikään -- mailmalla ei
ole sille nimeä antaa, se ei ole maasta -- maiset sanat ja käsitteet
älkööt sitä saastuttako!»

Milloinkaan ennen ei Arbakes ollut uskaltanut näin pitkälle, mutta hän
koetteli pohjaa askel askelelta. Hän tiesi käyttävänsä sanoja, jotka
meidän platonista rakkautta ainakin ulkoisesti viljelevälle ajallemme
olisivat käsitettäviä, mutta jotka vielä siihen aikaan kaikuivat
tavattomilta ja vierailta, joihin ei vielä osattu yhdistää mitään
selvää miellettä, ja joitten takaa hän saattoi olosuhteitten mukaan
mennä joko eteen tai taaksepäin, aina kuinka toivo rohkaisi ja pelko
lamautti. Ione vapisi, vaikka hän ei tiennyt miksi. Huntu verhosi hänen
piirteensä ja kätki ilmeen, joka, jos Arbakes olisi sen nähnyt, olisi
pelottanut ja raivostuttanut häntä. Hän ei todellakaan ollut Ionesta
koskaan ollut niin vastenmielinen kuin nyt -- hänen kaunopuheisen
äänensä kaiku, joka tuntui kätkevän niin rumia aikeita, kuului nyt
hänen korvissaan särkyneeltä. Hänen sielunsa oli juuri täyttänyt
Glaukuksen kuva; ja toisen hellät sanat vain kuohuttivat ja raastoivat
hänen mieltänsä. Mutta hän ei vielä aavistanut, että Arbakeen sanoihin
oli kätkeytynyt paljo tulisempi intohimo kuin se platoninen tunne, jota
ne tulkitsivat. Hän luuli, että toinen todella tarkotti henkistä
tunnetta ja kiintymystä. Mutta eivät edes nämä tunteet ja tämä taipumus
olleet hänen rakkautensa lähteet; ja saattoiko muuta kuin tätä tietä
lähestyä hänen sydämensä alttaria?

Koettaen välttää tätä puheenainetta hän vastasi sentähden kylmällä ja
välinpitämättömällä äänellä: »On luonnollista, että ketä hyvänsä
Arbakes kunnioittaakin arvonannon tuntein, hän antaa tälle tunteelleen
oman kokeneen viisautensa mukaisen muodon. On selvää, että hänen
tarjoamansa ystävyys on puhtaampaa kuin jonkun toisen, jonka vikoja ja
virheitä hänessä ei ole. Mutta sanohan, Arbakes, oletko hiljakkoin
nähnyt veljeäni? Hän ei ole moneen päivään käynyt minua tervehtimässä;
ja kun hänet viimeksi tapasin, säikähdin hänen ulkomuotoaan. Pelkään
hänen hätäilleen valitessaan niin ankaran tehtävän ja että hän nyt
katuu korjaamatonta tekoaan.»

»Ole rauhassa, Ione», Egyptiläinen vastasi. »Jonkun aikaa hän tosin oli
hämmentynyt ja väsynyt; hänet olivat vallanneet samanlaiset epäilyt,
jotka kaikkia yhtä tulisia luonteita vaivaavat, luonteita, joissa
vuoksi ja luode niin voimakkaasti vaihtelevat, ja jotka äärimmäisestä
jännityksestä äkkiä herpaantuvat. Mutta _hän_, Ione, hän tuli minun
luokseni suruineen. Hän etsi henkilöä, joka hänet turviinsa ottaisi ja
häntä rakastaisi. Minä olen hänen mielensä rauhottanut -- olen hänen
epäilyksensä hälventänyt -- olen vienyt hänet viisauden kynnykseltä
itse temppeliin ja sen jumalattaren kaikkivallan edessä hänen sielunsa
on tyyntynyt ja nöyrtynyt. Älä pelkää, ei hän enää valintaansa kadu. Ne
jotka Arbakeelle uskoutuvat, ne eivät hetkeäkään kadu.»

»Sanasi ilahduttavat minua», Ione virkkoi. »Rakas veljeni! Sinun
tyytyväisyytesi tekee minutkin onnelliseksi.»

Keskustelu sai nyt toisen suunnan. Egyptiläinen tahtoi miellyttää, hän
alentui suorastaan rupattamaan. Hänen monipuoliset tietonsa sallivat
hänen tehdä kaikki asiat, joita hän kosketteli, huvittaviksi. Ja
unohtaen hänen äskeisten sanojensa säröisen soinnun Ionekin joutui
hänen älynsä taikavoiman tenhoon. Hänen käytöksensä tuli jälleen
vapaammaksi ja hänen kielensä kerkeämmäksi. Ja Arbakes, joka oli tämän
mielialan herättänyt, kiiruhti nyt sitä käyttämään hyväkseen.

»Et ole», hän sanoi, »vielä nähnyt taloni sisustaa; siellä on paljo
sellaista, joka sinua huvittaisi. Siellä on monta huonetta, jotka
selvittäisivät sinulle sen mitä niin usein olet minua pyytänyt
kuvaamaan -- egyptiläisen talon. Mutta sinä et saa pikkumaisen
roomalaisen rakennustavan mukaan mitata sitä valtaavaa suuruutta, niitä
väljiä tiloja, sitä juhlallista komeutta tai sitä ryhmittelyä mikä
näkyy Theben ja Memfiin palatseissa. Mutta siellä ja täällä sinä
sentään tapaat jotakin, joka auttaa sinua luomaan havainnollista kuvaa
tuosta ikivanhasta sivistysmuodosta, joka sittemmin on koko mailman
muovaillut. Omistaudu siis jonakin näistä ihanista kesäilloista
nuoruutesi vakavalle ystävälle ja salli minun ylpeillä siitä, että
ihailtu Ione on minun hiljaista asuntoani kunnioittanut käynnillään.»

Tietämättä tuon saman asunnon öitsilöistä mitään ja aavistamatta mikä
vaara häntä uhkasi, Ione suostui arvelematta ehdotukseen. Seuraava ilta
sovittiin vierailuajaksi. Ja egyptiläinen sanoi iloisin elein ja sydän
hurjasta riemusta sykähtäen hyvästit Ionelle. Tuskin hän oli poistunut,
kun Ionen luo tuli uusi vieras -- mutta palatkaamme Glaukukseen.



5 LUKU.

Kilpikonna parka. -- Nydian uusi virka.


Aamuauringon säteet valaisivat sitä pientä ja tuoksuista puutarhaa,
joka oli erotettu atenalaisen talon peristylestä. Glaukus itse loikoili
väsyneenä ja huoletonna viridariumin pehmeällä ruohikolla ja ohut verho
oli pingotettu hänen suojakseen kesäauringon polttavia säteitä vastaan.

Kun tuo ihana rakennus tuhkasta kaivettiin, löydettiin sen puutarhasta
kilpikonnan kuori.[25] Se oli ollut talon asukkaita. Tuo eläin, tuo
outo eläinmailman jäsen, jolta luonto tuntuu riistäneen kaikki
elämännautinnot paitsi toimetonta ja uneliasta tietoisuutta omasta
olemassaolostaan, oli asustanut puutarhassa jo vuosia ennen kuin
Glaukus oli talon ostanut; yli ihmismuistin se oli siellä ollut ja
muistitarina sanoikin sen olleen aivan uskomattoman vanhan. Talo oli
ostettu ja myyty -- omistajat olivat vaihtuneet -- kokonaiset
sukupolvet olivat kasvaneet ja hautaan menneet -- ja yhä vain
kilpikonna laahasi laiskaa ja epämiellyttävää olemustaan puutarhassa.
Maanjäristyksessä, joka kuusitoista vuotta sitten oli tuhonnut monta
kaupungin julkista rakennusta ja säikkyneet asukkaat ikäänkuin
poispyyhkäissyt, oli Glaukuksen talokin kauheasti viottunut. Talon
silloiset omistajat olivat monta aikaa talosta poissa ja kun he
palattuaan puhdistivat viridariumin tuhonjätteistä, löysivät he
kilpikonnan elossa ja hävityksestä piittaamattomana. Se näytti elävän
ihanaa elämää hitaasti virtaavassa veressään ja tuskin huomattavissa
liikkeissään. Mutta se ei ollutkaan niin toimeton kuin näytti. Sillä
oli säännöllinen ja ainatoistuva kävelymatka; tuuma tuumalta se kulki
kotoisen asuma-alansa halki kuluttaen kuukausia samaan kiertokulkuun.
Se oli kestävä matkustaja -- tuo kilpikonna! Kärsivällisesti ja
ponnistellen se taivalsi itsepiirtämänsä päivämatkat välittämättä
rahtuakaan, mitä ympärillä tapahtui -- itsekseen elävä filosofi! Oli
jotakin suurta sen yksinäisessä itsenäisyydessä! -- aurinko, jonka
lämmössä se itseään paistatti -- vesi jossa se päivittäin kylpi --
ilma, jota se verkalleen hengitti -- olivat sen ainoita ja
muuttumattomia nautintoja. Tuon ihanan ilmaston säävaihtelut eivät sitä
lainkaan liikuttaneet. Se kääriytyi kuoreensa -- niinkuin hurskas
ihminen hartauteensa -- niinkuin viisas tietoonsa -- niinkuin
rakastunut toivoonsa.

Se oli tunteeton ajan melskeille ja tapahtumille -- se oli oman
aikansa kuva -- hidas, säännöllinen, kestävä; ympärillä temmeltävät
intohimot eivät siihen ulottuneet -- kuoleman poluillakin se pysyi
muuttumattomana. Kilpikonna parka! Vain tulta syöksevä vuorenpurkaus,
vain halenneen maan järinä kykeni tuhoamaan tuon sitkeän elämänvoiman!
Säälimätön kuolema, joka ei säästä loistoa eikä kauneutta, kulki
rauhallisena olion ohi, jonka elämään se niin vähän pystyi muutosta
tuomaan.

Tätä eläintä kohtaan elämäniloinen ja vilkas kreikkalainen tunsi mitä
syvintä ihailua ja osanottoa, ehkä juuri siinä ilmenevän vastakohdan
vaikutuksesta. Hän saattoi tuntikausia tarkata sen hidasta laahautuvaa
kulkua filosofoiden sen omituista rakennetta. Hän halveksi sitä, kun
hän itse oli iloa täynnä, hän kadehti sitä, kun suru häntä ahdisti.

Nytkin hän sitä katseli, huomasi, kuinka sen matka ruohossa hiljalleen
eistyi, vaikka se itse näytti liikkumattomalta, ja hän puheli
itsekseen:

»Kotka pudotti kiven kynsistään arvellen kuoresi silla murskaavansa;
kivi musersikin runoilijan pään. Siinä on kohtalon vertauskuva! Typerä
otus! Sinulla oli isä ja äiti; ehkä sinulla, ammoin sitten, oli
puoliso. Rakastivatko sinun vanhempasi, vai rakastitko itse? Kiersikö
sinun hidas veresi voimakkaammin kun matelit rakkaasi rinnalla? Onko
sinulla lainkaan tunteita? Tunsitko kaipausta, jos elämänkumppanisi oli
viereltäsi poissa? Tunsitko jotakin kun hän oli sivullasi? Mitä
antaisinkaan, kun saisin kuulla sinun panssaroidun rintasi tarinan --
saisin nähdä sinun heikot halusi toiminnassa -- tarkata niitä
pikkuseikkoja, jotka sinulle tuottavat iloa ja surua. Mutta luulenpa,
että varmastikin tuntisit Ionen läsnäolon! Hänen mukanaan ilma
ikäänkuin lämpenisi ympärilläsi, aurinko helakammin paistaisi. Minä
kadehdin sinua nyt, sillä sinä et tunne, että hän on poissa, ja minä --
niin, toivoisin olevani sinunlaisena niinä hetkinä, jolloin en häntä
näe! Epäily, pahat aavistukset ryntäävät kimppuuni! Miksei hän tahdo
nähdä minua! Päiviä on kulunut enkä ole hänen ääntään saanut kuulla.
Ensi kertaa elämä tuntuu minusta tyhjältä. Olen kuin vieras, joka on
yksin jäänyt juhlaan -- valot ovat sammuneet, kukat kuihtuneet. Ah,
Ione, jospa aavistaisit, kuinka sinua rakastan!»

Näistä lemmenhaaveiluista Glaukuksen herätti Nydia. Hän tuli kevein,
mutta varovin askelin pitkin tablinumin marmorilattiaa. Hän kulki
oviholveikon kautta ja pysähtyi kukkien luo, jotka reunustivat
puutarhaa. Hänellä oli kädessä vesiastia ja hän valeli nääntyviä
kukkia, jotka näyttivät saaneen kirkkaamman värin hänen lähestyessään.
Hän kumartui hengittämään niiden tuoksua. Hän siveli niitä arkaillen ja
hyväillen. Hän kosketti niiden oksia, olisiko joku kuihtunut oksa tai
joku mataava toukka häiritsemässä niiden kauneutta. Ja kun hän siinä
kulki kukasta kukkaan, vakavin ja nuorekkain elein ja siroin liikkein,
oli vaikeata kuvitella puutarhan jumalattarellekaan taitavampaa
palvelijatarta.

»Nydia, lapseni!» Glaukus virkkoi.

Hänen äänensä kuullessaan Nydia pysähtyi -- kuunnellen, punastuen,
syvään hengittäen, puoliavoimin huulin hän käänsi päänsä siihen
suuntaan, josta ääni kuului. Hän pani vesiastian syrjään ja kiiruhti
hänen luokseen -- ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka varmasti hän kulki
kukkien lomitse ja osasi lyhintä polkua pitkin uuden isäntänsä luo.

»Nydia», Glaukus sanoi silitellen lempeästi hänen tuuheata, kaunista
tukkaansa, »sinä olet nyt ollut kolme päivää minun kotijumalieni
suojeluksessa. Ovatko ne sinulle hymyilleet? Oletko onnellinen?»

»Ah, niin onnellinen!» orjatar huokasi.

»Ja nyt», Glaukus jatkoi, »kun sinä nyt jotenkin olet toipunut
entisestä paikasta saamistasi muistoista -- ja kun olet saanut uudet
vaatteet (hän kosketti hänen kirjailtua tunikaansa), jotka paremmin
sopivat sinun hennolle varrellesi -- ja kun sinä, rakas lapsi, nyt olet
tottunut onneen, jota jumalat sinulle alati suokoot, niin aijon pyytää
sinulta jotakin.»

»Ah! Mitä voin tehdä hyväksesi?» Nydia kysyi kätensä ristiten.

»Kuule», Glaukus virkkoi, »ja niin nuori kuin oletkin, tulee sinusta
minun uskottuni. Oletko koskaan kuullut Ionen nimeä?»

Sokea tyttö hengähti syvään ja kalveten vaaleaksi kuin joku peristylen
pylväistä hän vastasi ponnistellen ja hetken vaitiolon perästä.

»Olen! Olen kuullut hänen olevan Napolista kotoisin ja kauniin.»

»Kaunis! Hänen ihanuutensa häikäisee päivän! Napolista! Ei, hän on
kreikatar! Vain Kreikka voi sellaisia muotoja synnyttää. Nydia, minä
rakastan häntä!»

»Niin arvelinkin», Nydia vastasi rauhallisena.

»Minä rakastan, ja sinun pitää se hänelle kertoa. Aijon lähettää sinut
hänen luokseen. Onnellinen Nydia, sinä pääset hänen huoneeseensa --
saat nauttia hänen äänensä musiikista -- saat paistatella hänen
aurinkoisessa ilmapiirissään!»

»Mitä! Kuinka! Lähetätkö minut pois?»

»Sinä menet Ionen luo», Glaukus vastasi äänessään sävy: »Mitä enempää
voit halutakaan?»

Nydia purskahti itkuun.

Nousten ylös Glaukus veti hänet luokseen rauhottaen häntä veljellisin
hyväilyin.

»Lapseni, Nydiani, sinä et vielä tiedä, mikä onni sinua odottaa. Hän on
ystävällinen ja lempeä ja vieno kuin keväänhenkäys. Hänestä tulee sinun
nuoruutesi sisar -- hän osaa arvostella sinun suuria kykyjäsi -- hän
osaa rakastaa sinun yksinkertaisia sulojasi niinkuin ei kukaan muu,
sillä hänellä on itsellä samaa. Itketkö vielä, lapsi rukka? En tahdo
sinua pahottaa. Etkö halua tehdä minulle mieliksi?»

»Tahdon, jos vain voin sinua hyödyttää. Käske! Katso, en itke enää, --
olen rauhallinen.»

»Sinä olet jälleen minun oma Nydiani», Glaukus jatkoi suudellen häntä
kädelle. »Mene sitten hänen luokseen! Jos ei sinua siellä miellytä, jos
olen sinua pettänyt, niin palaa takaisin. Minä en _anna_ sinua
kellekään, minä vain lainaan. Taloni on aina sinulle turvapaikkana,
lapsi kulta. Ah! Jospa se voisi kaikkia turvattomia ja onnettomia
hoivata! Mutta jos minun sydämeni oikein puhuu, niin pian minä saan
sinut jälleen, lapseni. Minun taloni on pian Ionenkin ja sinä asut
yhdessä meidän kanssamme.»

Kauhun ele värähti sokean tytön kasvoilla, mutta hän ei itkenyt enää --
hän oli tyyntynyt.

»Mene siis, Nydiani, Ionen taloon -- annan sinulle näyttää tien. Ota
mukaasi ihanimpia kukkia mitä löydät, annan sinulle maljakon niitä
varten; sinä pyydät anteeksi niiden arvottomuutta. Otat mukaasi myöskin
sen kitaran, jonka eilen sinulle annoin, ja josta sinä osaat loihtia
niin ihania säveleitä. Sinä annat hänelle tämän kirjeen, johon satojen
ponnistelujen jälkeen olen koettanut ajatukseni painaa. Kuuntele
jokaista äänensävyä, tarkkaa jokainen värähdys ja kerro minulle kun
jälleen tapaamme, antaako se musiikki minulle toivoa vai täytyykö
minun pelätä. Nydia, en ole moneen päivään nähnyt Ionea; siinä
eristäytymisessä on jotakin salaperäistä. Minä epäilen ja pelkään.
Tutki -- sinähän olet nopsa, -- ja sinun hellyytesi minua kohtaan
tehköön tarkkanäköisyytesi kymmenkertaisen teräväksi -- tutki tämän
epäystävällisyyden syitä. Puhu minusta niin usein kuin tilaisuuden
saat, kaikukoon huulillasi alati minun nimeni. Anna hänen pikemmin
_aavistaa_ kuin selvästi _huomata_, kuinka syvästi minä häntä rakastan.
Huomaa, huokaako hän sinun puhuessasi, vastaako hän sinulle ja jos hän
ei kaikkea hyväksy niin mikä äänensävy on hänen sanoissaan. Ole minun
ystäväni, toimi minun parhaakseni ja ah! kuinka hyvin sinä siten
korvaatkaan sen vähän mitä minä olen sinun puolestasi tehnyt! Sinä
ymmärrät minut, Nydia; sinä olet vielä lapsi -- olenko sanonut jotakin
sellaista mitä et käsitä?»

»Et.»

»Ja sinä tahdot auttaa minua?»

»Tahdon.»

»Tule sisään, kun olet kukat poiminut, minä annan sinulle maljakon,
josta puhuin. Hae minut Ledan huoneesta! Ethän ole enää suruissasi,
kultaseni?

»Glaukus, olen orja. Saako suru ja ilo minua liikuttaa?»

»Sanotko niin! Ei, Nydia, ole vapaa! Vapautan sinut. Nauti siitä
niinkuin tahdot ja anna anteeksi minulle, että halusin sinulta
palvelusta.»

»Sinä olet loukkaantunut. Ah! Toivon, etten vapauteni uhallakaan sinua
pahottaisi, Glaukus. Holhoojani, pelastajani, suojelijani, anna
anteeksi sokealle tyttö. paralle! Häntä ei pahota, vaikka hänen
täytyykin sinut jättää, jos hän siten voi sinulle onnea tuottaa.»

»Palkitkoot jumalat sinun hyvän sydämesi!» Glaukus sanoi syvästi
liikutettuna ja aavistamatta, minkä tulen sytytti, hän suuteli
uudelleen häntä otsalle.

»Annathan anteeksi minulle», Nydia sanoi, »etkä enää puhu minulle
vapaudesta; minun onneni on olla orja. Olet luvannut, ettet minua
kenellekään lahjota --.»

»Niin olen.»

»Ja nyt menen kukkien luo.»

Vaijeten Nydia otti Glaukuksen kädestä rikkaasti jalokivin koreillun
maljakon, jossa kukkien väriloisto ja tuoksu keskenään kilpailivat;
kyyneletönnä hän kuunteli hänen jäähyväissanojaan. Kun tämä oli
vaijennut, epäröi hän hetken -- hän tuskin uskalsi vastata hänelle --
hän tarttui toisen käteen -- painoi sen huulilleen -- veti hunnun
kasvoilleen ja riensi nopeasti pois. Hän pysähtyi vasta kynnyksellä,
ojenteli käsiään ja äänteli itsekseen:

»Kolme onnellista päivää -- kuvaamattoman onnen päiviä olen elänyt
sitten kun sinut näin, siunattu kynnys! Asukoon rauha iäti tässä
talossa senjälkeen kun minä olen mennyt. Ja nyt minun sydämeni ei enää
koskaan sinusta erkane ja ainoa toivo mikä minulla vielä on, on --
kuolla!»



6 LUKU.

Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar.


Orja tuli Ionen huoneeseen ilmottamaan, että Glaukuksen palvelijatar
halusi häntä tavata.

Ione mietti hetken.

»Hän on sokea, tuo palvelijatar», orja sanoi. »Hän tahtoo asiansa puhua
vain sinulle.»

Arvoton on se sydän, joka ei onnettomuudelle lämpene. Heti kun Ione
kuuli, että lähetti oli sokea, tunsi hän, että hänen oli mahdotonta
antaa kieltävää vastausta. Glaukus oli osannut valita pyhän asiamiehen
-- lähetin, jota ei voinut ovelta karkottaa.

»Mitä hänellä lienee asiaa minulle? Miksi hän sanantuojan lähettää?» Ja
Ione sydän sykähti nopeammin. Oviverho työnnettiin syrjään, heikot ja
kaiuttomat askelet kuuluivat marmorilattialta ja palvelijattaren
opastamana Nydia astui sisään tärkeine asioineen.

Hän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin kuunnellen ääntä, jota kohden suuntaisi
askelensa.

»Tahtooko jalo Ione», hän virkkoi vienolla ja matalalla äänellään,
»puhua jotakin, jotta osaisin haparoivat askeleni oikein ohjata
voidakseni lahjani laskea hänen jalkojensa juureen.»

»Rakas lapsi», Ione sanoi liikutettuna ja pehmenneenä, »älä vaivaa
itseäsi tällä liukkaalla lattialla; palvelijatar kyllä ottaa sinulta
lahjasi ja antaa sen minulle.» Ja hän viittasi palvelijatarta ottamaan
maljakon.

»Minä saan kukat antaa vain sinulle», Nydia vastasi ja korvaansa
luottaen hän astui hitaasti sille paikalle, missä Ione istui ja
polvistuen hänen eteensä ojensi hänelle kukkamaljakon.

Ione otti sen hänen kädestään ja pani sen eräälle sivupöydälle. Sitten
hän kohotti hänet ystävällisesti ylös ja kehotti häntä istahtamaan
viereensä, mutta tyttö vastustelihe arkana.

»En ole vielä asiaani loppuun asti suorittanut», hän virkkoi ja otti
poveltaan Glaukuksen kirjeen.

»Nämä rivit ehkä ilmaisevat syyn, miksi se, joka minut on lähettänyt,
on valinnut niin halpa-arvoisen sanansaattajaksi Ionen luo.»

Napolitar otti kirjeen, ja Nydia tunsi hänen kätensä vavahduksen ja hän
huokasi. Kädet ristissä ja alasluoduin silmin hän siinä seisoi ylvään
ja komean Ionen edessä -- ehkä yhtä ylväänä kaikessa nöyryydessäänkin.
Ione viittasi kädellään, ja palvelijat poistuivat. Hän katsahti vielä
kerran nuoreen orjattareen ihmetellen ja säälien; sitten hän vetäytyi
hiukan syrjemmälle avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:

»Glaukus lähettää tämän mukana enemmän kuin hän tohtii sanoa. Onko Ione
sairas? -- orjasi sanovat, ettet ole ja se vakuutus lohduttaa minua.
Onko Glaukus loukannut Ionea? Ah! Sitä kysymystä minun ei pitäisi tehdä
_sinulle_! Viisi päivää olen sinun lähettyviltäsi ollut karkotettuna.
Onko aurinko paistanut? -- en tiedä. Onko taivas hymyillyt? -- ei se
ainakaan minulle ole hymyillyt. Minun aurinkoni ja minun taivaani ovat
Ione. Olenko loukannut sinua? Olenko ollut liian rohkea? Sanonko
kirjeitse sen mitä en suin tohtinut lausua? Ah! Vasta etäällä sinusta
olen saanut oikein tuntea sen viehkeyden, johon olet minut kietonut.
Etäisyys, joka on minulta onnen riistänyt, antaa minulle rohkeutta.
Sinä et tahdo minua nähdä; sinä olet karkottanut myöskin sen
liehijäparven, joka sinua muuten ympäröi. Voitko sinä rinnastaa minut
noiden kanssa? Se ei ole mahdollista! Sinä tiedät hyvin, etten ole
heidänlaisensa -- että heidän taipumuksensa eivät ole minun. Vaikka
olisinkin kaikkein alhaisinta lajia, niin ruusun tuoksu on minut
täyttänyt, sinun henkesi on löytänyt asuntonsa minussa, se on
puhdistanut, pyhittänyt, innoittanut minut. Ovatko he parjanneet minua,
Ione? Sinä et usko heitä. Vaikka itse Delfoin oraakkeli sanoisi, että
sinä olisit arvoton, en sitä uskoisi; ja olenko minä herkkäuskoisempi
kuin sinä? Minä muistelen viime kohtaustamme -- laulua, jonka silloin
lauloin -- katsetta, jolla sinä sen palkitsit. Kiellä, jos tahdot,
Ione, mutta meissä on jotakin yhteistä ja meidän silmämme sen
tunnustavat, Vaikka huulemme vaikenevat. Salli minun nähdä sinut, kuule
minua ja minä häviän iäksi, jos niin tahdot. En aikonut sinulle niin
nopeasti rakkauttani tunnustaa. Mutta ne sanat ovat särkeä sydämeni,
niiden täytyy päästä ulos. Ota vastaan siis minun kunnioitukseni ja
valani. Me tapaamme toisemme Pallaan alttarilla; emmekö kohtaa
toisiamme sitä ennen vieläkin vanhemman alttarin edessä?

»Kaunis, ihana Ione! Jos minun tulinen nuoruuteni ja atenalainen vereni
ovatkin vieneet minua harhaan, niin ovat ne harha-askelet opettaneet
minua sitä korkeammaksi arvioimaan sen sataman, johon vihdoin olen
saapunut. Ripustan vettä valuvat vaatteeni Merenjumalan alttarille.
Olen haaksirikosta pelastunut. Olen löytänyt _sinut_. Ione, salli minun
vielä kerta nähdä sinut; sinä olet ystävällinen vieraille, tahdotko
olla tyly omalle heimolaisellesi? Minä en odota vastaustasi. Ota kukat,
jotka sinulle lähetän; niiden hieno tuoksu puhuu selvemmin kuin suu. Ne
saavat auringolta tuoksun, jota ne henkivät -- ne ovat rakkauden
vertauskuvia, ne saavat ja antavat kymmenkertaisesti takaisin --
sydämen vertauskuvia, sydämen, joka on imenyt itseensä sinun säteitäsi
ja kiittää sinua niistä aarteista, joita se sinulle jälleen tarjoo.
Minä lähetän nämä kukat sinulle tuomaan erään, jonka sinä ottanet
ystävällisesti vastaan hänen itsensä vuoksi, ellet minun. Hän on kuten
mekin muukalainen, hänen isiensä tuhka on hehkuvamman taivaan alla,
mutta hän ei ole yhtä onnellinen kuin me, hän on sokea ja orja. Nydia
parka! Koetan niin paljon kuin mahdollista lieventää Luonnon ja
Kohtalon julmuutta pyytämällä lupaa saada hänet sinun turviisi. Hän on
ystävällinen, reipas ja älykäs. Hän on harjaantunut soittoon ja
lauluun, ja kukkia hän hoitaa kuin itse Kloris.[26] Hän toivoo, Ione,
että sinä miellyt häneen; ellet, niin lähetä hänet takaisin minulle.

»Vielä yksi sana -- olen suora, Ione. Miksi ajattelet niin ylevää
tuosta synkästä egyptiläisestä? Hän ei tunnu minusta lainkaan kunnon
mieheltä. Me kreikkalaiset opimme lapsesta asti tuntemaan ihmisiä; me
olemme aina yhtä tarkkanäköisiä, vaikkei meillä aina olekaan
vakavanylhäistä ilmettä, meidän suumme hymyilee, mutta silmämme ovat
terävät -- ne tarkkaavat -- ne arvostelevat -- ne tutkivat. Arbakeen
sanoihin ei ole aina luottamista; onko hän ehkä sinulle puhunut pahaa
minusta? Melkein niin luulen, sillä luotasi lähtiessäni hän jäi. Kai
huomasit, kuinka vastenmielinen olin hänestä; siitä asti et ole minua
puheillesi päästänyt. Älä usko mitään, mitä hän minun moitteekseni
maininneekin; jos hän on niin tehnyt, niin kerro se minulle heti, sillä
sitä saattaa Glaukus Ionelta odottaa. Hyvästi! Nämä rivit saavat
koskettaa kättäsi, nämä kirjaimet näkevät silmäsi -- ovatko ne
onnellisemmat kuin niiden kirjottaja? Vielä kerran, hyvästi!»

Ionesta tuntui kirjeen luettuaan kuin sumuverho olisi hänen silmilleen
laskenut, Mikä oli Glaukuksen luultu rikos? -- ettäkö hän ei todella
rakastanut! Ja nyt hän suoraan ja lämpimin sanoin tunnustaa
rakkautensa. Siitä hetkestä asti Glaukuksen valta oli ennallaan.
Kirjeen jokaisesta hellästä sanasta, joista kaikista huokui romanttista
ja lohduttavaa intohimoa, hän sai piston sydämeensä. Hän oli Glaukuksen
uskollisuutta epäillyt ja luottautunut toiseen! Ja olihan hän
Glaukukselta riistänyt oikeuden, joka kaikille rikollisille suodaan,
tilaisuuden saada rikkomuksensa kuulla ja itseään puolustaa! Kyynelet
vierivät hänen poskilleen -- hän suuteli kirjettä -- hän pisti sen
poveensa ja kääntyen Nydiaan, joka yhä seisoi samalla paikalla ja
samassa asennossa, hän sanoi.

»Etkö istahda, lapseni, siksi kunnes kirjotan vastauksen tähän
kirjeeseen?»

»Sinä siis vastaat?» Nydia vastasi välinpitämättömästi: »Hyvä, orja,
joka minut tänne saattoi, saa viedä vastauksesi.»

»Sinähän jäätkin luokseni. Usko minua, sinun työsi käy helpoksi.»

Nydia nyökäytti päätään.

»Mikä on nimesi, rakas lapsi?»

»Nydiaksi minua sanotaan.»

»Kotimaasi?»

»Olympoon maa -- Tessalia.»

»Sinusta tulee minulle rakas ystävä», Ione virkkoi hyväillen, »sillä
sinä olet melkein kuin heimolaisiani. Mutta, minä pyydän, älä seiso
kauempaa kylmällä ja sileällä marmorilla. Kas niin! Nyt voin sinut
hetkeksi jättää.»

Ione kirjotti:

»Ione tervehtii Glaukusta -- Tule luokseni, Glaukus! Tule
huomenaamulla! Minä olen ollut väärässä, mutta minä tahdon kertoa
sinulle kaikki, mistä sinua on syytetty. Älä pelkää enää egyptiläistä
-- älä pelkää ketään! Sinä luulit liian paljon sanoneesi. Ah! Minä tein
sen näissä parissa sanassa. Hyvästi!»

Kun Ione palasi kirjeineen, jota hän ei ollut edes läpilukenut
(tavallista lemmen kiirettä ja arkuutta!), nousi Nydia paikaltaan.

»Sinä olet kirjottanut Glaukukselle?»

»Olen.»

»Ja kiittääkö hän sanantuojaa, joka kirjeesi hänelle antaa?»

Ione unohti, että hänen toverinsa oli sokea. Hän lehahti punaiseksi ja
vaikeni.

»Minä tarkotan», Nydia virkkoi rauhallisemmalla äänellä, »että vähinkin
epäystävällinen sanasi häntä pahottaa, pieninkin ystävyytesi on riemua
hänelle. Jos kirjeesi sisältää edellistä, niin anna orjan viedä
vastaus, jälkimäisessä tapauksessa päästä minut -- palaan vielä tänä
iltana.»

»Ja miksi, Nydia», Ione sanoi vältellen, »miksi silloin tahdot olla
kirjeenkantaja?»

»Se sisältää siis sitä!» Nydia huudahti. »Ah! kuinka voisi toisin
ollakaan! Eihän kukaan saata olla epäystävällinen Glaukukselle!»

»Lapseni», Nydia sanoi hieman viileämmin kuin ennen, »sinä puhut
lämpimästi -- Glaukus on siis sinun mielestäsi rakastettava?»

»Ylevä Ione! Glaukus on minulle ollut mitä onni ja jumalatkaan eivät
ole olleet -- _ystävä_!»

Se arvokas surumielisyys, joka ilmeni näissä yksinkertaisissa sanoissa,
liikutti kaunista Ionea. Hän kumartui suutelemaan Nydia. »Sinä olet
kiitollinen ja syystä; kuinka saankaan punastua tunnustaessani, että
Glaukus on kiitoksesi arvoinen! Mene, Nydiani -- vie itse tämä kirje,
mutta tule takaisin pian. Ellen ole kotona palatessasi -- ja tänä
iltana voi niin käydä -- löydät huoneesi aivan minun huoneeni vierestä.
Nydia, minulla ei ole sisarta, tahdotko sinä olla?»

Tessalitar suuteli Ionen kättä ja virkkoi sitten hieman hämillään:

»Ihana Ione, saanko pyytää sinulta suosionosotusta?»

»Et voi mitään sellaista pyytää, johon en suostu», napolitar vastasi.

»Sanotaan», Nydia virkkoi, »että sinä olet kaikkia kuvauksiakin
kauniimpi. Ah! En voi nähdä sitä, joka koko mailmaa ihastuttaa.
Sallitko minun kädelläni hivellä kasvojasi? Vain siten voin minä
kauneutta tajuta -- ja harvoin erehdyn.»

Hän ei odottanut Ionen vastausta, vaan vielä puhuessaan hän hellästi ja
hitaasti kuljetti kättänsä pitkin kreikattaren poiskääntyneitä kasvoja
-- piirteitä, joita vain yksi ainoa kuva mailmassa muistuttaa -- tuo
ihana, vaikkakin typistelty kuvapatsas hänen synnyinkaupungissaan,
Napolissa -- nuo kreikkalaiset kasvot, joiden rinnalla firenzeläinen
Venus vaikuttaa perin köyhältä ja maiselta -- niin sopusuhtainen --
nuortea -- niin älykäs ja henkevä on toinen -- juuri sellainen,
jommoiseksi nykyajan tutkijat kuvittelevat Psyken.[27]

Nydia hiveli vielä palmikoitua tukkaa ja sileätä otsaa --
hennonpehmeitä poskia -- hienopiirteisiä huulia -- valkeata
joutsenkaulaa. »Nyt tiedän, että olet kaunis», hän sanoi. »Ja minä voin
nyt aina pimeässä mailmassani maalata ja kuvata sinut aivan tarkkaan.»

Kun Nydia oli mennyt, tuudittautui Ione ihaniin unelmiin. Glaukus siis
rakasti häntä -- hän oli sen tunnustanut -- niin, hän rakasti Ionea!
Hän otti tuon rakkaan tunnustuksen jälleen esille; hän pysähtyi
jokaisen sanan kohdalla, hän suuteli jokaista riviä. Hän ei kysynyt,
kuinka häntä oli voitu panetella, hän vain tunsi varmasti, että niin
oli tehty. Hän ihmetteli, kuinka hän koskaan oli voinut tavuutakaan
sellaisesta syytöksestä uskoa. Hän kummasteli, kuinka egyptiläisen oli
hetkeksikään onnistunut horjuttaa Glaukuksen valtaa hänen sydämessään.
Hän värisi kauhusta lukiessaan toistamiseen Glaukuksen varotusta
Arbakeesta ja hänen salainen vastenmielisyytensä tuota pelottavaa
miestä kohtaan oli muuttumallaan kammoksi. Näistä mietteistä hänet
herätti palvelijatar, joka tuli ilmottamaan, että hetki oli tullut
lähteä Arbakeen luo vierailulle. Hän säikähti; hän oli lupauksensa
vallan unohtanut. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli rikkoa se, toinen
oli nauraa omalle pelolleen vanhinta elossaolevaa ystäväänsä kohtaan.
Hän kiiruhti pukuunsa lisäämään tavalliset vierailukoreudet ja lähti
sitten Arbakeen yksinäiselle asunnolle epätietoisena, tiedustelisiko
Arbakeelta lähemmin hänen syytöstään Glaukusta vastaan vai odottaisiko,
kunnes hän voisi, lähdettä mainitsematta, ilmaista syytöksen
Glaukukselle itselle.



7 LUKU.

Ione joutuu ansaan -- hiiri koettaa nakertaa paulan poikki.


»Rakkahin Nydia!» Glaukus huudahti luettuaan Ionen kirjeen --,
»siunattu lähetti, joka aina kuljet maan ja taivaan väliä, kuinka voin
sinut palkita?»

»Minä olen ja palkkani saanut!» tessalitar parka sanoi.

»Huomenaamulla siis -- huomenaamulla, kuinka kestän hetket siksi?»

Rakastunut Glaukus ei laskenut Nydiaa pois, vaikka tämä useaan
kertaan yritti huoneesta mennä. Hän antoi Nydian yhä uudelleen ja
uudelleen toistaa jokaisen tavun, joka oli hänen ja Ionen välisessä
keskustelussa. Ehtimiseen hän uteli, unohtaen toisen onnettomuuden,
minkälainen oli hänen rakastettunsa katse ja asenne ollut, ja
huomattuaan erehdyksensä ja sitä kiireesti anteeksipyydettyään hän
kehotti häntä jatkamaan katkennutta kertomustaan. Nydialle niin
tuskalliset hetket kuluivat hänestä niin pian ja hämärä oli jo heidät
verhonnut, ennenkuin hän Nydian lähetti takaisin Ionen luo uusin
kirjein ja uusin kukin. Tuskin oli hän poissa kun Klodius ja jotkut
muut hänen toverinsa tulivat häntä tapaamaan. He naureskelivat hänen
koko päivän kestänyttä yksinäisyyttään ja hänen vetäytymistään pois
tavallisista huvituksista. He kehottivat häntä seuraamaan heidän
mukanaan tuon eloisan kaupungin huvittelupyörteeseen, jossa päivä ja yö
tarjosivat niin nautittavaa vaihtelua. Sillä silloin kuten nytkin
(tuskinpa on koskaan ollut maata ja kansaa, joka niin syvälle
korkeudestaan vajonneena on säilyttänyt niin paljon vanhoja tapojaan)
italialaisten oli tapana kokoontua hämärissä iltaa viettämään kaduille,
ja kuljeskellen temppelien pylväistöissä tai puitten siimeksessä he
nauttivat soitosta tai pysähtyivät kuuntelemaan jonkun taitoniekan
puhujan esitelmää; he tervehtivät nousevaa kuuta viinimaljoin ja
lauluin. Glaukus oli liian onnellinen ollakseen epätoverillinen. Hänen
voimakas ilonsa tahtoi purkautua ilmoille. Hän suostui sentähden
mielellään toveriensa ehdotukseen ja nauraen ja ilakoiden he pian
kulkivat väkirikkaita ja elämää pursuavia katuja pitkin.

Sillävälin Nydia oli saapunut Ionen taloon. Ione oli aikoja sitten
lähtenyt sieltä. Hän kysyi välinpitämättömänä, minne hän oli mennyt.

Vastaus kummastutti ja pelästytti häntä.

»Arbakeen -- egyptiläisen taloon! Mahdotonta!»

»Totta se on, lapsukaiseni», virkkoi orja, joka oli hänen kysymykseensä
vastannut. »Hän on egyptiläisen tuntenut jo kauan.»

»Kauan! Ja kuitenkin, jumalat auttakoot! Glaukus rakastaa häntä», Nydia
puheli itsekseen.

»Ja onko hän», hän äkkiä kysäsi, »onko hän useinkin käynyt hänen
luonaan?»

»Ei koskaan tähän asti», orja vastasi. »Ja mikäli huhuissa on perää,
olisi ollut viisainta nytkin olla menemättä. Mutta hän, minun emäntä
parkani, ei välitä juoruista. Vestibulum-jutut eivät kuulu
peristyleen.»[28]

»Ei milloinkaan ennen!» Nydia toisti. »Oletko siitä varma?»

»Varma, rakkaani. Mutta mitä se sinua tai meitä liikuttaa?»

Nydia epäröi hetken, sitten hän pani nopeasti tuomansa kukat pöydälle,
kutsui orjan, joka häntä oli seurannut, mukaansa ja lähti talosta
virkkamatta mitään.

Puolimatkassa Glaukuksen taloon hän katkaisi äänettömyyden ja mutisi
puoliääneen:

»Hän ei aavista -- ei tiedä niistä vaaroista, jotka häntä uhkaavat.
Hulluko olen? -- minunko pitäisi hänet pelastaa? Pitää, sillä minä
rakastan Glaukusta enemmän kuin itseäni.»

Saavuttuaan atenalaisen taloon sai hän kuulla hänen lähteneen
ystäviensä kera ulos, ei kukaan voinut sanoa, minne. Mahdollisesti hän
saapuisi vasta sydänyöllä kotiin.

Tessalitar voihkasi; hän lysähti hallin lattialle, peitti kasvot
käsillään ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. »Aikaa ei ole tuhlata», hän
tuumi nousten. Hän puhutteli orjaa, joka oli häntä seurannut.

»Tiedätkö», hän virkkoi, »onko Ionella sukulaisia tai läheisiä ystäviä
Pompeijissa?»

»Kuinka, Jupiter auta!» orja vastasi. »Kuinka noin voit kysyä? Jokainen
Pompeijissa tietää, että Ionella on veli, joka nuorena ja rikkaana, on
ollut -- meidän kesken sanottu -- kyllin hullu ruvetakseen Isiksen
papiksi.»

»Isiksen papiksi! Oi, jumalat! Hänen nimensä?»

»Apekides.»

»Nyt ymmärrän kaikki», Nydia mutisi. »Veli ja sisar uhrataan siis
molemmat! Apekides, sen nimenhän minä kuulin siellä -- ah! Niin, hän
tietää ainakin sen vaaran suuruuden, joka hänen sisartaan uhkaa. Minun
täytyy hänen luokseen.»

Hän syöksähti ylös, tarttui sauvaansa, jolla hän aina ohjasi askelensa,
ja kiiruhti lähellä olevaan Isiksen temppeliin. Siihen asti kunnes
ystävällinen kreikkalainen oli ottanut hänet suojaansa, oli tuo sauva
riittänyt johtamaan sokeata tyttö raukkaa Pompejin sokkeloisilla
kaduilla. Jokainen katu, jokainen kulma vilkasliikkeisimmässä
kaupunginosassa oli hänelle tuttu, ja kun kaupunkilaiset tunsivat
herkkää, miltei taikauskoista kunnioitusta sellaista onnettomuutta
kohtaan, antoivat kulkijat aina tilaa hänen hapuileville askelilleen.
Tyttörukka ei voinut vielä muutamaa päivää sitten aavistaa, että hänen
sokeutensa oli hänen suojelijansa ja varmempi johdattaja kuin
terävimmätkään silmät.

Mutta jouduttuaan Glaukuksen turviin, oli hän tämän määräyksestä saanut
orjan alinomaiseksi seuralaisekseen. Tähän toimeen pantu orjaparka,
joka lisäksi oli kaikkein lihavinta lajia, ja joka oli jo kahdesti
samana päivänä saanut taivaltaa Ionen talolle, ja oli nyt komennettu
kolmannelle matkalle (jumala tiesi, minne), kiiruhti hänen perässään,
voihkien kohtaloaan ja vakuuttaen Kastorin ja Polluksin nimeen, että
tuolla sokealla tytöllä oli Merkuriuksen siivet ja Kupidon kestävyys.

Mutta Nydia ei tarvinnut lainkaan hänen opastustaan osatakseen Isiksen
tuttuun temppeliin. Esipiha oli tyhjä ja esteittä hän saapui pyhäkköön.

»Ei täällä ole ketään», lihava orja virkkoi. »Ketä etsit tai ketä
tahdot puhutella? Tiedäthän, etteivät papit asu temppelissä.»

»Huuda!» hän vastasi kärsimättömänä. »Yöt päivät on aina joku pappi
(flamen) vartioimassa Isiksen alttaria.»

Orja huusi -- ei vastausta.

»Näetkö ketään?»

»En.»

»Erehdyt, kuulen huokauksen. Katso tarkemmin.»

Orja katsoi kummastellen ja aprikoiden ympärilleen ja erään alttarin
edessä, joka vieläkin on tallella temppelin pienessä huoneessa, hän
äkkäsi syvään hartauteen vaipuneen olennon.

»Minä näen jonkun», hän sanoi, »ja päättäen valkeasta puvusta hän on
pappi.»

»Oi, Isiksen palvelija!» Nydia huudahti, »vanhimman jumalattaren
palvoja, kuule minua!»

»Kuka kutsuu?» sanoi matala ja suruvoittoinen ääni.

»Muuan, jolla on tärkeitä tietoja annettava eräälle järjestönne
jäsenelle. Olen tullut selittämään enkä vastausta hakemaan.»

»Kenen kanssa tahdot haastella? Hetki ei ole sopiva neuvotteluihin.
Mene, älä häiritse minua. Yö on jumalille pyhitetty, päivä ihmisille.»

»Olen tuntevinani äänesi! Sinua juuri etsin. Olen sinun ennenkin
kuullut puhuvan. Oletko pappi Apekides?»

»Olen», pappi vastasi poistuen alttarilta ja lähestyi aitausta.

»Sinä se olet! Jumalten olkoon kiitos!»

Viitaten kädellään hän antoi orjalle merkin mennä loitommalle; tämä
totteli, sillä hän luuli, että tyttö oli tullut temppeliin suorittamaan
joitakin taikauskoisia menoja, ehkä Ionen turvaksi; hän istahti eräälle
kivelle jonkun matkan päähän puhujista.

»Hiljaa!» Nydia kuiskutti nopeasti ja matalalla äänellä. »Oletko ihan
varmaan Apekides?»

»Jos minut tunnet, voithan itse nähdä minun piirteistäni.»

»Olen sokea», Nydia vastasi. »Minä näen vain korvillani ja ne sinut
tuntevat. Mutta vanno, että olet Apekides!»

»Minä vannon jumalten nimeen, oikean käteni ja kuun kuutta.»

»Vaiti! puhu hiljaa -- kumarru lähemmä -- anna kätesi! Tunnetko
Arbakeen? Oletko pannut kukkia kuoleman alttarille? Ah! kätesi on kylmä
-- mutta kuule! -- oletko vannonut tuon hirveän valan?»

»Kuka sinä olet, mistä tulet, kalpea tyttö?» Apekides virkkoi
pelästyneenä. »En tunne sinua. Sinun rinnoillasi ei ole minun pääni
levännyt. En ole koskaan ennen sinua nähnyt.»

»Mutta sinä olet kuullut minun ääneni -- Mutta valjetkaamme siitä -- ne
muistot ovat häpeäksi meille kummallekin. Kuule, sinulla on sisar?»

»Puhu! Puhu! Mitä hänestä?»

»Sinä tunnet kuoleman ilojuhlat, vieras -- ehkä mielit itsekin olla
niissä mukana -- mutta tahtoisitko laskea sisaresi niihin, silloinkuin
Arbakes on isäntänä?»

»Oi, jumalat! Hän ei uskalla! Tyttö, jos minua petät, niin vapise! Minä
revin sinut palasiksi!»

»Puhun totta. Juuri nyt puhuessani on Ione Arbakeen asunnossa -- ensi
kertaa hänen vieraanaan. Sinä tiedät nyt, mikä vaara häntä uhkaa.
Hyvästi! Olen velvollisuuteni täyttänyt.»

»Pysähdy, jää», pappi huusi pidellen päätään. »Jos kaikki on totta,
niin kuinka voin hänet pelastaa? Minua ei päästetä sisään. En tunne
tuon kamottavan talon kaikkia salakäytäviä. Oi, Nemesis, näin minua
oikein rankaiset!»

»Minä päästän orjani kotiin. Ole sinä oppaani ja toverini! Minä vien
sinut tuon rakennuksen yksityisovelle. Minä kuiskaan sinulle
tunnussanat. Ota ase mukaasi -- sitä voi tarvita!»

»Odota hetki», Apekides sanoi pujahtaen erääseen temppelinkomeroon ja
palasi parin minuutin kuluttua kietoutuneena sellaiseen laajaan
viittaan, jollaista siihen aikaan kaikensäätyiset ihmiset käyttivät ja
joka hyvin peitti hänen papinpukunsa. »Nyt», hän sanoi hammasta purren,
»jos Arbakes on uskaltanut -- mutta hän ei tohdi! ei tohdi! Miksi sitä
epäilisin? Onko hän niin tunnoton konna! En tahdo sitä vielä uskoa.
Mutta sofisti -- musta taikuri hän joka tapauksessa on! Auttakaa minua,
jumalat -- Ah! onko jumalia? Kyllä, on yksi jumalatar, joka minun
ääntäni kuulee, ja se on -- kosto!»

Näitä mietteitä hautoen Apekides kulki vaikenevan ja kalpean toverinsa
rinnalla autioituvia katuja pitkin Arbakeen talolle.

Orja, jonka Nydia oli vapauttanut toimestaan, kohautti olkapäätään,
murahti jonkun kirouksen ja mihinkään poikkeamatta kiiruhti
kubikulumiinsa (makuusuoja).



8 LUKU.

Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. -- Lisää hänen luonteestaan.


Siirtykäämme kertomuksessamme joku hetki taaksepäin. Saman päivän
aamuhämärässä, jonka Glaukus oli saanut valkealla merkitä, istui
egyptiläinen unetonna ja yksinään talonsa korkean ja pyramidimaisen
sivutornin ylimmällä huipulla. Korkea rintasuojus oli kuin vallina ja
yhdessä rakennuksen korkeuden ja sitä ympäröivän tiheän puuryhmän
kanssa se muodosti suojan uteliailta ja tähystäviltä katseilta. Hänen
edessään oli pöytä, jolla oli salaperäisin kirjaimin täytettyjä
papyruskääröjä. Taivaantähdet alkoivat jo vaaleta ja yön varjoista
erottautuivat kaljut vuorenhuiput; vain Vesuvius oli yhä verhoutuneena
synkkään ja paksuun sumuun, jota viime päivinä oli yhä mustempana ja
sakeampana kertynyt sen kiireelle. Yön ja päivän välinen taistelu
näyttäytyi vieläkin selvempänä laajalla valtamerellä, joka tyynenä
levittäytyi kuin suunnaton järvi, viinitarhojen ja puiden peittämän
puoliympyränmuotoisen rantaman reunaamana, ja puitten alta vilahtelivat
sieltä täältä, vielä nukkuvan kaupungin valkeat kiviseinät.

Hetki oli niitä, joita egyptiläinen salaisiin tutkimuksiinsa
tarvitsikin -- ja jotka ovat välttämättömiä tieteelle, joka tähdistä
ennustaa kohtalomme vaiheita.

Hän oli käärönsä pannut kokoon, kirjottanut muistiin ajan hetken ja
merkit, ja nojaten päätään käsiinsä hän hautoi ajatuksia, joita hänen
huomionsa herättivät.

»_Taas_ ovat tähdet minua varottaneet! Joku vaara siis uhkaa minua»,
hän puheli hiljaa itsekseen, »joku äkillinen, turmaa tuottava vaara.
Tähdet uhkaavat minua samalla ivallisella tavalla kuin, elleivät
tarinamme kerro väärin, aikoinaan Pyrrhosta -- hänenhän kohtalonsa oli
kaikki voittaa, mutta ei mistään nauttia -- kunniaa saavuttaa, mutta ei
laakereita niittää -- mainetta saada, mutta ei sen hedelmiä korjata --
seppeleitä, mutta ei triumfikulkua -- kuuluisuutta, mutta ei sen
seurauksia; ja vihdoin hän tylstyy omaan taikauskoonsa ja kuolee kuin
koira iskusta, jonka muuan vanha akka hänelle tiilikivestä antaa!
Tähdet pilkkaavat minua todella, kun ne asettavat minut tuon
tappelupukarin rinnalle -- kun ne minun tiedontavotteluilleni lupaavat
samanlaista menestystä kuin tuon toisen kunnianhimoisille hulluuksille
-- ikuista ahertelua -- eikä mitään varmaa päämäärää -- Sisyfuksen
työtä, -- vuori ja kivi! -- kivi, synkkä kuva! se muistuttaa minulle,
että minua kohtaa samanlainen kuolema kuin epirolaista. Minun täytyy
vielä kerran tutkia. 'Varo!', sanovat nuo säteilevät profeetat, 'kun
sinä kuljet vanhoilla muureilla, tai piiritysvalleilla tai ulkonevilla
kallionkielekkeillä -- ylhäältä sinkoava kivi on kohtalon määräyksestä
tuleva sinun tuhoksesi!' Ja vaara ei ole kaukana, mutta en voi varmasti
päivää ja hetkeä määrätä. No niin, jos tiimalasini hiekka on loppuun
vuotamallaan, loistakoon se ainakin viimeiseen silmänräpäykseen asti.
Minä näen maineen, onnen, kunnian sädehtivän sen mustan kuilun tuolla
puolla, johon minun lopulta pitää syöksyä. Kuinka siis voin, näin
lupaavin entein vaaran jälkeen, itse vaaraan joutua? Minun henkeni
kuiskii toivoa; se liitää ihastuneena uhkaavien hetkien yli, se uneksii
tulevaisuudesta -- sen oma rohkeus on sen paras ennustaja. Jos minä
niin äkkiä ja pian tuhoutuisin, niin kuoleman varjo synkentäisi minut
ja minä tuntisin kamottavan kohtaloni esimakua. Minun henkeni ilmaisisi
suruna ja huolena ennakolta kauhean Orkuksen läheisyyden. Mutta se
hymyilee -- se vakuuttaa minulle pelastusta.»

Päätettyään tämän yksinhaastelun egyptiläinen nousi vaistomaisesti
ylös. Hän kulki nopeasti ahtaan, tähtikattoisen tornitasokkeen poikki
ja pysähtyi sen kaiteelle katselemaan harmaata ja alakuloista maisemaa.
Aamu-usvat viilensivät hänen otsaansa ja vähitellen hänen mielensä sai
entisen rauhan. Hän ei kurkistanut enää tähtiin, jotka toisensa perään
häipyivät taivaankumulta, hän antoi katseensa liidellä allaan olevilla
laajoilla tasangoilla. Aamuauteresta pistäiksi kaupungin rauhaisessa
satamassa kelluvien laivojen mastot näkyvin. Tuon loiston ja touhun
torin tavallinen humu oli tauonnut. Muita valoja, kuin sieltä täältä
temppelien pylväistöistä ja vaiteliaan forumin porttiholveista
pilkistäviä tuikkuja ei ollut häiritsemässä eloonheräävän aamun
harmahtavaa ilmaa. Uimuvan kaupungin sydämestä, sieltä, missä pian
tuhannet intohimot heräävät, ei vielä ääntäkään; elämän valtimot eivät
vielä lyöneet; ne olivat vielä ummessa, unen ikeessä. Etäiseltä
amfiteatterilta, jossa kivi-istuimet kohosivat toinen toistaan
ylemmäksi -- itsekseen ja pyöreänä seisten se näytti uinuvalta
hirviöltä -- nousi usvapilviä, jotka muuttuen yhä mustemmiksi ja
mustemmiksi vihdoin verhosivat lähistöllä kasvavien puitten tumman
lehvistön. Kaupunki näytti silloin -- ja näyttää matkailijasta
vieläkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä -- Kuoleman
kaupungilta.[29]

Merikin -- tuo iloinen ja tasainen meri -- lepäsi yhtä tyynenä, paitsi
että kaukaa kuului jotakin hillittyä, heikkoa, säännöllistä huokailua
kuin nukkuvan hengitystä, ja ikäänkuin levitetyin käsin työntyen
viheriäiseen ja kauniiseen maahan se näytti vaistomaisesti syliinsä
sulkevan sen rannalla olevat kaupungit -- Stabiaen,[30] Herkulaneumin
ja Pompejin -- merensyvyyden lapset ja kasvatit.

»Te nukutte», egyptiläinen sanoi silmäillen noita kaupunkeja,
Kampanian kunniaa ja kukintaa, »te nukutte! Olkoon se kuoleman ikuista
lepoa! Teidän kaltaisianne -- valtakunnan kruunun jalokiviä -- olivat
muinoin Niilin kaupungitkin! Niiden suuruus on mennyt; ne nukkuvat
raunioittensa alla, niiden palatsit ja temppelit ovat haudassa,
käärme mataa niiden katujen ruohossa, sisilisko asuu niiden
autioissa halleissa. Luonnon salaperäiset lait, jotka yhden alentavat
kohottaakseen toisen, ovat teidätkin niiden raunioista korkealle
nostaneet. Sinä, ylpeä Rooma, olet Sesostriin ja Semiramiin maineen
riistänyt -- sinä olet rosvo, joka verhoot itsesi anastamallasi
saaliilla! Ja nuo -- voitonriemuiset orjat, joita minä (menneitten
hallitsijoiden viimeinen jälkeläinen) nyt katselen, kaikkinielevän
valtasi ja loistosi toverit, ne minä kiroon! Koittaa hetki, jolloin
Egypti on kostettu! sittenkun barbaarin sota-ratsu on kyliänsä saanut
Neeron kultaisessa palatsissa! ja sinä, Rooma, joka tuuleen olet
vallotuksia kylvänyt, saat hävityksen ryöpyssä korjata kylvösi
hedelmät.»

Maalarin tai runoilijan mielikuvissa ei liene koskaan väikkynyt kuvaa
niin synkästä ja kamottavasta tuhonennustajasta kuin Arbakeesta hänen
singotessaan ennustusta, jonka kohtalo niin kaamealla tavalla toteutti.
Aamuhämärä, joka kalventaa kaunottarenkin nuorteat posket, antoi hänen
juhlallisille ja komeille piirteilleen kalmanvärin, musta, tuuhea tukka
varjosi niitä, tumma, laaja viitta liehui ilmassa, nyrkkiin puristettu,
voimakas käsi oli ilmassa koholla, välkkyvät silmät, hurjasta ilosta
palaen -- siinä oli profeettaa, siinä oli paholaista.

Hän siirsi katseensa kaupungista ja merestä -- hänen eteensä levisivät
viljavan Kampanian viinitarhat ja vainiot. Kaupungin vanhanaikuiset
portit ja muurit -- osittain pelasgilaista alkuperää -- eivät tuntuneet
sen laajuutta rajottavan. Joka taholla kohosi huviloita ja kyläsiä
Vesuviuksen rinteillä, joka ei silloin vielä ollut niin jyrkkä ja
korkea kuin nykyisin. Sillä niinkuin itse Roomakin oli rakennettu
sammuneelle tulivuorelle, yhtä huolettomina etelän asukkaat uskalsivat
asettua asumaan tulivuoren vehreälle ja viinisatoiselle rinteelle,
sillä he arvelivat sen tulen ikipäiviksi sammuneen. Yhdeltä
kaupunginportilta alkoi hautajono, kooltaan ja rakenteeltaan mitä
kirjavin kokoelma. Kaiken yllä kohosi tuon kauhunvuoren pilvipeitteinen
huippu, ja sen vaihtelevista valohäivähdyksistä paljastui siellä täällä
syviä rotkoja ja säröisiä kallionkielekkeitä, jotka olivat edellisten
hävitysten todistuksia ja tulevista tuhoista ennustivat -- mutta
ihmiset ovat sokeita!

Vaikeata on käsittää, minkätähden senaikuiset tarut usein kuvasivat
näitä seutuja niin synkiksi ja kaameiksi; minkätähden runoilijat ovat
juuri näille penikulmien laajuisille hymyileville tasangoille --
Baiaeseen ja Misenumiin kuvanneet helvettinsä sisäänkäytävän ja
kynnyksen -- Akeroninsa ja tarunomaisen Styksinsä; miksikä näille
Flegraen[31] niityille, jotka silloin viiniä hersyivät, on jumalat
pantu kamppailemaan, ja titanit viety hurjaan otteluun taivaanvoimien
kanssa -- ellemme oleta, että jo silloin mielikuvitus näki tulen ja
hävityksen ruhjomissa vuorenhuipuissa olympolaisen moukariniskun
vaikutusta.

Mutta ei vaiteliaan tulivuoren rauhallinen ja kalju kiire, ei
vainioiden vehmas vehreys, ei surunvoittoinen hautajono, eivät
ylellisen kansan loistavat huvilat -- nyt Arbakeen silmää kahlinneet.
Vesuviuksen rinteeltä laskeutui tasangon laitaan kapea, ruokkoamaton
polku, jonka alasvierähtäneet kivijärkäleet ja tuuheat villipensastot
usein paikoin tukkivat. Sen juurella oli soinen lätäkkö; ja Arbakeen
terävä silmä huomasi siellä elävän olennon, joka liikkui tuossa
vetisessä liejukossa ja kumartui silloin tällöin ikäänkuin poimiakseen
mudasta sen tuotteita.

»Haa!» hän sanoi ääneen, »minulla on siis seuraakin yötä yksin
valvoessani. Vesuviuksen velho tuolla liikuskelee. Mitä! tutkiiko
hänkin, niinkuin taikauskoiset luulevat, tutkiiko hänkin suuria tähtiä?
Harjottaako hän magian houretta kuunpaisteessa vai kokooko hän (kuten
hänen asennostaan käy päättäminen) suosta myrkyllisiä yrttejä? Hyvä,
minun täytyy oppia tuntemaan tuo työkumppalini. Joka tietoon pyrkii,
sille ei mikään inhimillinen muoto saa olla halveksittavaa.
Halveksittavia olette vain te -- te lihavat ja laiskat olennot --
ylellisyyden orjat -- tyhjät vetelehtijät -- jotka vain aistejanne
tyydyttäen kuvittelette, että maaparka kyllä jaksaa kasvattaa teille
yhtaikaa sekä myrtin että laakerin. Ei, vain viisas ymmärtää nauttia.
Meille vain on oikea nautinto suotu, kun äly, sydän, kokemus, tieto,
taito, mielikuvitus, kaikki yhtyvät ja mahtavan virran lailla vihdoin
päätyvät _aistien_ mereen! -- Ione!»

Lausuttuaan viimeisen, ihastuttavan sanan Arbakes vaipui jälleen syviin
mietiskelyihin. Hän seisoi paikallaan, katse tuijotti maahan; kerran
parin hän hymyili iloisesti ja jättäessään tornin hakeakseen vuodetta
hän mutisi: »Jos kuolema on niin lähellä, täytyy minun ainakin voida
sanoa, että olen rakastanut -- Ionen täytyy tulla omakseni.»

Arbakeen luonne oli niin monisotkuista kudosta, että siinä asuva
henkikin usein sekaantui ja hämmentyi. Hänessä, valtikkansa menettäneen
hallitsijasuvun viimeisessä vesassa, unohdetun kansan jälkeläisessä
asusti se tyydyttämättömän ylpeyden henki, joka aina jäytää voimakasta
luonnetta; se tuntee vasten tahtoaan sinkoutuneensa pois siitä
maaperästä, jolla hänen esi-isänsä loistivat, ja johon luonto ja
syntyperä olivat hänet täysin oikeuttaneet. Tämä tunne ei ole
myötämielinen, se on sodassa yhteiskunnan kanssa, se näkee vihollisen
jokaisessa ihmisessä. Mutta tällä kerralla ei tällä tunteella ollut
tavallista seuralaistaan, köyhyyttä. Arbakes oli rikas ja hän oli siten
Rooman ylhäisinten veroinen; ja se antoi vapaat kädet hänen
intohimoilleen, joita eivät tavallinen työntouhu tai valtiotoimet
tyydyttäneet. Kulkien maasta toiseen ja nähden kaikkialla vain
Roomaa, hän sai yhtämittaa uutta yllykettä yhteiskuntavihalleen ja
nautinnonhalulleen. Hän oli ikäänkuin suuressa vankilassa, jossa hän
kuitenkin sai tyydyttää intohimonsa vaatimuksia. Kun hän ei voinut
tästä vankilasta vapautua, oli hänen ainoa päämääränsä sentähden
koettaa tehdä siitä palatsi. Egyptiläiset olivat ammoisista ajoista
asti taipuvia aistillisiin nautintoihin. Arbakes oli perinyt sekä
tämän taipumuksen että hehkuvan mielikuvituksen, joka tämän paheen
jalostaa. Mutta epäsosialisena nautinnoissaan niinkuin vakavissa
askarteluissaankin, ja hyväksymättä ketään itseään ylemmäksi tai edes
rinnalleen, hänellä ei ollut juuri lainkaan tovereita, huomioittamatta
hänen mässäyksiensä alttiita orjia. Hän oli suuren haaremin yksinäinen
isäntä. Mutta hänkin tunsi pian joutuneensa saman kyllästymyksen
valtaan, joka on kaikkien sellaisten kirouksena, joiden äly on heidän
toimiaan ylevämpi, ja mikä ensinnä oli äkillisen intohimon puuskaa se
laimeni vähitellen totutuksi tavaksi. Aistihuumauksista toinnuttuaan
hän koetti jälleen kohottautua syventymällä tieteellisiin tutkimuksiin,
mutta kun hänen päämääränsä ei suinkaan ollut edistää yhteiskuntaa,
halveksi hän kaikkea käytöllisen ja hyödyllisen tutkimista. Hänen
synkkä mielikuvitusvoimansa askarteli mieluummin tuollaisissa
haavemaisissa, salakähmäisissä puuhissa, jotka aina ovat olleet
omituisten ja yksinäisten luonteitten mielihaluja, ja joihin häntä
hänen rohkea, ylväs luonteensa ja hänen kansansa mystilliset
muistitiedot kiihottivat. Hyljäten silloisen pakanamailman sekaiset
uskonnolliset käsitteet hän luotti sitä enemmän inhimillisen tiedon
voimaan. Hän ei tuntenut (tuskinpa kukaan niitä sen paremmin siihen
aikaan tunsi) niitä rajoja, jotka luonto asettaa tutkimuksillemme.
Huomatessaan, että kuta korkeammalle ihmisen tiedot kohosivat sitä
enemmän ihmeitä hän kohtasi, hän kuvitteli, että luonto ei vain omassa
kiertokulussaan esitä meille ihmeitä, vaan että se itsekin joutuu
pois oikealta radaltaan jonkun suuren hengen taikavoimasta.
Siten hän haki tietoa sen rajojen tuolta puolenkin, erehdysten ja
varjojen maasta. Tähtitieteellisistä totuuksista hän hypähti
tähtitaikaisiin kuvitelmiin; kemian löydöistä hän joutui magian
aavemaisiin sokkeloihin; ja hän, joka epäili jumalten voimaa, uskoi
järkähtämättömästi ihmisen kykyyn. Magia, jota siihen aikaan kaikki
n.s. viisaat innokkaasti harjottivat, oli oikeastaan itämaista
alkuperää. Se oli aivan vieras kreikkalaisten aijemmalle filosofialle;
Se tuli Kreikkaan ensikertaa erään Ostaneen toimesta, miehen, joka
Kserkseen joukkoja seuraten joutui herkkäuskoisten kreikkalaisten
pariin levittämään Zoroasterin juhlallista taikauskoista oppia.
Keisarien aikana se tuli tutuksi myöskin Roomassa (ja joutui Juvenaliin
purevan vitsonnan esineeksi). Magia liittyi läheisesti Isiksen
palvontaan ja egyptiläisen jumalanpalveluksen kautta levisi myöskin
usko egyptiläiseen taikuuteen. Teurgia eli siunausta tuottava magia --
goetia eli musta ja paha henkimanaus olivat täydessä vauhdissa
kristillisen ajanlaskun ensimäisellä vuosisadalla; ja Apolloniuksen
taikakeinot voittivat Faustuksen taiat. Kuninkaat, hovilaiset, viisaat,
kaikki pelkäsivät tuon hirvittävän voiman haltijoita. Ja synkkä Arbakes
oli myöskin noita mahtavia loihtijoita. Hänen maineensa ja keksintönsä
tunsivat kaikki, jotka vähänkin magiaa viljelivät, he pitivät häntä
suorastaan kuolematonna. Mutta hänen jokapäiväiseen kunnioitettuun
nimeensä ei osattu sovelluttaa mustan tieteen harjottajan mainetta;
hänen oikeata nimeään ei Italiassa tiedetty, sillä »Arbakes» ei ollut
alkuperin egyptiläinen vaan medialainen nimi, joka vanhan ajan kansojen
yhtämittaisessa sekaannuksessa oli tullut yleiseksi myöskin Niilin
laaksossa. Monesta syystä, osaksi ylpeydestä osaksi poliittisista
syistä (hän oli nuorena yllyttänyt kapinaan Roomaa vastaan) hän salasi
oikean nimensä ja arvonsa. Mediasta hän ei ollut muuta lainannutkaan
kuin nimen, ja siinä, missä hänen egyptiläiset toverinsa kunnioittivat
kuninkaallista alkuperää, siinä magian harrastajat tunnustivat suuren
mestarin. Hän otti vastaan heidän kunnianosotuksensa salaperäisen
juhlallisesti ja Suur-Kreikassa ja Idässä hän oli jo hänen tunnettu
nimellä: »Hermes, tultasuitsevan vyön omistaja.» Hänen viisastelevat
päätelmänsä, ja hänen tietoja näyttävät oppinsa, jotka ilmestyivät
moniosaisessa teoksessa, olivat niiden »kiellettyjen taitojen»
todistuksia, jotka efesolaiset kristityt iloisina, vaikka ehkä myöskin
kaivaten viskasivat tuleen ja riistivät siten jälkimailmalta näytteet
paholaisen aikaansaamasta villityksestä.

Arbakeen tieto oli vain älyyn perustuvaa; se ei kammonut mitään
moralisia lakeja. Hän arveli, että jos kerran ihminen pystyi pitämään
aisoissa suurta joukkoa, se pystyi älynsä voimalla myöskin kohoumaan
sen yläpuolelle. »Jos», hän teki johtopäätöksiä, »jos minä kykenen
laatimaan lakeja, niin eikö minulla myöskin ole oikeus käskeä omia
luomiani. Enemmänkin, eikö minulla ole oikeus pitää kurissa --
halveksia -- tuhota minua alempana olevien älyjen saannoksia?» Jos
hänestä tätä tietä tuli konna, niin vetosi hän perusteluihin, joiden
oikeastaan olisi pitänyt tehdä hänestä hyveellinen -- nimittäin
henkisiin kykyihinsä.

Jokaisessa on enemmän tai vähemmän vallanhimoa; Arbakeessa tämä himo
vastasi hänen muutakin luonnettaan. Se ei ollut taipumusta vain
ulkoiseen ja raakaan etevämmyyteen. Hän ei halunnut kultaa ja
purppuraa, noita alhaisen vallanhimon tunnusmerkkejä. Kun hänen
nuoruutensa kunnianhimoiset aikeet olivat savuna haihtuneet, oli
tilalle jäänyt halveksintaa -- hänen ylpeytensä, hänen vihansa Roomaa
kohtaan -- Roomaa, joka silloin oli koko mailma (Rooman ylvästä nimeä
hän halveksi yhtä voimakkaasti kuin roomalaiset puolestaan barbareja)
-- ei ollut sallinut hänen koskaan pyrkiä saamaan toista ulkonaisesti
valtaansa, sillä sehän olisi tietänyt asettua keisarin kätyriksi.
_Hänenkö_, kuulun Ramses-suvun jälkeläisen -- pitäisi panna toisen
käskyjä täytäntöön, saada valta toisen kädestä! Jo pelkkä ajatuskin
siihen suuntaan sai hänet raivoon. Hyljätessään siis sen vallanhimon,
joka tyytyy ulkonaiseen valtaan, hän pyrki käyttämään niitä vallanhimon
voimia, jotka taluttavat ihmissydämiä. Kunnioittaen siis henkistä
voimaa maaemon suurimpana lahjana hän mielellään tunsi sen itsessään
sykkivän huomatessaan sen vaikutukset kaikissa niissä, jotka joutuivat
häntä lähelle. Sentähden hän aina hakikin nuoria -- siksipä hän heitä
koetti vangita ja johtaa. Hän valikoi alamaisensa ihmismielistä -- hän
tahtoi hallita näkymätöntä ja aineetonta valtakuntaa! Ellei hän olisi
ollut niin aistillinen ja niin rikas, olisi hän asettunut uuden
uskonnon perustajaksi. Nyt hänen työtarmonsa väsähti alituisissa
nautinnoissa. Paitsi tuota halua tavotella henkistä herruutta
(tavallinen viisaitten turhamaisuus!) innoitti häntä lisäksi outo
haaveellinen harrastus kaikkeen sellaiseen, mikä jollakin tavalla koski
hänen esi-isiensä salaperäistä maata. Vaikka hän ei uskonutkaan maansa
jumaliin, uskoi hän ainakin niitä esittäviin vertauskuviin -- tai ehkä
paremmin, hän tulkitsi vertauskuvatkin omalla tavallaan. Hän tahtoi
pitää pystyssä egyptiläisen uskonnon, koska siten säilyisi edes varjo
ja muisto sen entisestä vallasta. Senvuoksi hän lahjotti Osiriin ja
Isiksen alttareille kuninkaallisia omaisuuksia ja haki innokkaasti
niiden papistoon uusia ja rikkaita jäseniä. Kun papinvala oli vannottu,
hän valikoi niiden joukosta, jotka hän oli uhreikseen määrännyt,
toverit öisiin irstailuihinsa, osaksi syystä että hän siten sai heidät
parhaiten vaikenemaan, osaksi koska hän siten sai vaikutuksensa heihin
kiinteämmäksi. Siitä johtui hänen menettelynsä Apekidesta kohtaan ja
tässä erikoistapauksessa vaikutti lisävoimana hänen intohimonsa Ioneen.

Hän ei viihtynyt kauaa samalla seudulla; mutta mitä vanhemmaksi hän
tuli, sitä vähemmän hän oli altis uusia näköaloja hakemaan ja hän oli
oleskellut Kampanian herkullisissa kaupungeissa jo niin pitkän ajan,
että häntä itseäänkin ihmetytti. Hänen ylpeytensäkin jossakin määrässä
vaikutti hänen valintaansa. Epäonnistuneen salahankkeensa jälkeen hän
ei voinut enää asua niissä kuumissa maissa, joita hän piti laillisena
perintöomaisuutenaan, mutta jotka nyt voitettuina ja masennettuina
nöyrtyivät Rooman kotkanmerkkien edessä. Roomaa itseä hän vihasi; eikä
hän mielinyt lähteä rikkauksillaan kilpailemaan hovin suosikkien kanssa
ja joutua itse varjoon hovin verrattoman loiston rinnalla. Kampanian
kaupungit tarjosivat hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä kaipasi --
erinomaisen ilmaston suloja ja rehevän sivistyksen hienostuneita
muotoja. Häntä ei loukannut nähdä täällä häntä itseään rikkaampia;
hänen rikkauksilleen ei täällä ollutkaan kilpailijaa; hänen ei liioin
tarvinnut pelätä kateellisen hovin vakoojia. Niinkauan kuin hän oli
rikas, ei kukaan välittänyt hänen erikoispuuhistaan. Hän sai kulkea
mustalla tiellään rauhallisena ja turvassa. Aistillisten ihmisten
kirouksena on, että he vasta sitten oppivat oikein rakastamaan, kun
heidän aistinsa jo ovat ehtineet tylstyä. Nuoruuden tuli on vähitellen
sammunut ainaisessa himojen viljelyksessä; heidän sydämensä on jo
väsynyt. Tavotellessaan ikuisesti rakkaudennautintoa ja palavan
mielikuvituksensa avulla arvioidessaan sen viehätysvoiman ehkä liian
korkealle Arbakeskin oli tuhlannut parhaat miehuusvuotensa löytämättä
halujensa tyydykettä. Aamun kaunotarta seurasi päivän kaunotar ja
varjot johtivat hänet harhaan, kun hän itse oliota ajoi takaa. Vasta
kun hän kaksi vuotta ennen tämän kertomuksen tapahtuma-aikaa kohtasi
Ionen, hän huomasi heti ensi hetkessä, että vain Ione kykeni hänessä
herättämään todellista rakkautta. Hän oli silloin jo siinä iässä,
jolloin ihminen näkee toisella puolellaan kuluneen nuoruuden,
toisellaan harmaana sarastavan vanhuuden -- iässä, jolloin me olemme
kiihkeämpiä kuin koskaan ennen vakuuttamaan, ennenkuin on myöhäistä,
itsellemme sitä, minkä olemme huomanneet välttämättömäksi elämämme
nautinnoksi, elämän, jonka valoisan puolen olemme taaksemme jättäneet.

Osottaen sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, jonka vertaista hänellä ei
ollut ollut tavallisia nautintojaan järjestäessään Arbakes ryhtyi
vallottamaan Ionen sydäntä. Hän ei tyytynyt vain itse rakastamaan, hän
tahtoi myöskin, että häntä rakastettiin. Tätä toivoen hän oli
perustanut kaikki kauniin napolittaren yhä kehittyvään nuoruuteen. Ja
kun hän tiesi, kuinka voimakas hengen vaikutus voi olla sellaisiin,
jotka itse älyään viljelevät, hän oli tätä silmällä pitäen suunnitellut
Ionelle mitä huolellisimman kasvatuksen; hän oli vakuutettu siitä, että
Ione silloin parhaiten kykeni oikein arvostelemaan hänen vaatimuksiaan
hänen lempeensä -- nimittäin oikein arvostelemaan luonnetta, joka
rikollisena ja paheellisenakin oli pohja-aineksiltaan voimakas ja jalo.
Jotta hänen luonteensa selvempänä piirtyisi, hän kehotti Ionea
seurustelemaan hengettömien nautiskelijoiden parissa, hän toivoi näet,
että Ionen luonne, korkeampiin päämääriin pyrkivänä, pian kaipaisi
hänen seuraansa ja että verratessaan häntä toisiin Ione vihdoin oppisi
rakastamaan häntä. Hän oli unohtanut, että kuten auringonkukka hakee
aurinkoa, nuoruuskin löytää nuoruuden, kunnes hänen mustasukkaisuutensa
Glaukusta kohtaan oli äkkiä hänelle hänen erehdyksensä paljastanut.
Siitä hetkestä asti -- vaikkei hän vielä tiennyt, kuinka paljo hänellä
oli syytä pelätä -- sai hänen niin kauan kurissa pidetty intohimonsa
väkivaltaisemman ja rajumman muodon. Ei mikään sytytä lemmenliekkiä
herkemmin kuin mustasukkaisuus; siitä kasvaa pian hurja, sammuttamaton
palo; se unohtaa lempeyden ja hennon; se saa itseensä jotakin
väkivaltaista -- julmaa -- vihaa.

Arbakes päätti hetkeäkään enää tuhlaamatta ryhtyä varovaisiin ja
seurauksiltaan varmoihin toimenpiteisiin. Hän päätti itsensä ja
kilpailijansa väliin nostaa ylipääsemättömän sulun; hän päätti vallata
Ionen ruumiin. Tässä rakkaudessa, jota oli niin kauan valmisteltu ja
jota oli ravittu puhtaammilla toiveilla kuin pelkillä aistihimoilla, ei
häntä tosin pelkkä omistaminen tyydyttänyt. Hän ei tahtonut vallata
vain Ionen kauneutta, vaan myöskin hänen sydämensä ja henkensä. Mutta
hän kuvitteli, että kun hän rohkealla rikoksella ensin on Ionen muista
ihmisistä eristänyt ja hänet sitonut kahleilla, joita ei yhden
miesmuistin aikana katkota, Ione olisi pakotettu suuntaamaan
ajatuksensa vain häneen; taikatempuillaan hän sitten täydentäisi
vallotustyön ja seuraamalla roomalaisten ja sabinitarten mainiota
esimerkkiä vahvistettaisiin väkivalloin saatu herruus lempeämmillä
keinoilla. Tähän päätökseen häntä olivat yllyttäneet hänen tähdistä
saamansa ennustukset. Ne olivat usein, jo vuotta ennen ja juuri kuluvaa
kuukautta varottaneet käännekohtana, jolloin jokin hirvittävä
onnettomuus uhkaa häntä, vaanii suorastaan hänen henkeään. Hänen
toimiaikansa oli siis rajotettua ja tarkkaan määrättyä. Hän päätti siis
kuolevan hallitsijan lailla koota hautaussaattoonsa kaikki ne, jotka
ovat hänelle rakkaita. Hän päätti, omien sanojensa mukaan, jos kerran
kuolema hänet yllättää, saada edes tuntea eläneensä ja Ionen omakseen.



9 LUKU.

Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. -- Ensimäiset merkit hirmuisen
vihollisen raivosta.


Kun Ione astui egyptiläisen tilavaan eteishalliin, sama kammo, mikä oli
hänen veljeensäkin tarttunut, valtasi nyt hänetkin. Jotakin pelottavaa
ja varottavaa oli tuon synkän tebeläisen sfinksin rauhallisissa ja
surullisissa piirteissä, niiden majesteetilliset ja intohimottomat
muodot olivat marmoriin niin hyvin veistetyt: --

    Ikivanhaa kokemusta kuvastaa sen katse,
    ikuista henkeä heijastaa sen silmä. --

Solakka etiopialainen orjatar hymyili vahingoniloisena ottaessaan hänet
vastaan ja viittasi häntä seuraamaan mukanaan. Puolitiessä tuli
Arbakes, juhlapuvussaan, välkkyvin jalokivin. Vaikka vielä olikin
kirkas päivä, oli talo ylhäisten tapaan keinotekoisesti hämärretty, ja
lamput loivat rauhallista ja hyvätuoksuista hohdettaan kirjaillulle
lattialle ja komeaan pylväistöön.

»Ihana Ione», Arbakes virkkoi kumartuen tarttumaan hänen käteensä.
»Sinä sokaiset päivän -- sinun silmäisi säteily valaisee koko hallin --
sinun hengityksesi täyttää sen hyvillä tuoksuilla.»

»Et saa minulle puhua noin», Ione sanoi hymyillen. »Sinä unohdat, että
itse olet minua kasvattanut pitämään vähäpätöisinä henkilökohtaisia
imarteluja. Sinä olet opettanut minua halveksimaan mairittelua. Pitääkö
sinun holhottisi nyt hyljätä saamansa oppi?»

Ione oli näin puhuessaan niin hurmaava ja teeskentelemätön, että
egyptiläinen tuli entistäänkin rakastuneemmaksi ja olisi ollut
taipuvainen uudistamaan äskeisen virheensä, mutta hillitsi sentään
itsensä. Hän vastasi sukkelasti ja iloisesti ja kiiruhti jatkamaan
keskustelua.

Hän kuletti Ionen useitten huoneitten kautta, joissa kaikissa hänen
vain Kampanian kaupunkien poroporvarilliseen komeuteen tottuneet silmänsä
luulivat näkevänsä koko mailman aarteet.

Seinillä upeili voittamattomia taidemaalauksia ja lamput valaisivat
parhaimpien kreikkalaisten mestarien veistoksia. Helmin koristettuja
jalokiviarkkuja oli pylväitten väliköissä; ovet ja kynnykset olivat
mitä harvinaisinta puulajia; kultaa, jalokiviä oli tuhlaillen siroteltu
kaikkialle. Toisinaan he olivat kahden näissä huoneissa, toisin ajoin
he sivuuttivat polvistuneen orjajoukon, joka Ionelle tarjosi
rannerenkaita, kultakäätyjä ja muita kalleuksia. Mutta turhaan Arbakes
kehotti häntä ne ottamaan.

»Olen usein kuullut», hän sanoi ihmeissään, »että sinä olet rikas,
mutta tällaisia aarteita en koskaan edes uneksinut sinun omistavan.»

»Minä toivoisin», egyptiläinen vastasi, »voivani ne kaikki juottaa
yhdeksi kruunuksi, jonka sitten saisin painaa sinun päähäsi.»

»Ah! Minä musertuisin sen painon alle. Minusta tulisi siten toinen
Tarpeia», Ione vastasi nauraen.

»Mutta sinä et silti halveksi rikkautta, Ione? Köyhät eivät tiedä, mitä
elämä saattaa tarjota. Kulta on suuri taikuri -- se toteuttaa unelmamme
-- se antaa meille jumalan voiman -- sen omistamisessa on suuruutta,
valtaa -- se on väkevin, mutta nöyrin orjamme.»

Taidokas Arbakes koetti Ionen häikästä aarteillaan ja
kaunopuheliaisuudellaan; hän koetti hänessä herättää halua päästä
kaiken näkemänsä omistajaksi. Hän toivoi, että Ione yhdistäisi
omistajan omaisuuteen ja että hänen rikkauksiensa loistosta jotain
säteilisi häneenkin. Mutta Ione tunsi miltei voivansa pahoin
kuullessaan nyt kohteliaisuuksia noilta huulilta, jotka tähän asti
olivat halveksineet lausua naiselliselle kauneudelle osotettuja
tavallisia mairesanoja; ja sillä herkullisella tottuneisuudella, joka
on ominaista vain naissuvulle, hän koetti antaa hänen sanoilleen toisen
merkityksen ja naurahdellen ja leikitellen hän vastaili toisen
hehkuviin puheisiin. Ei mikään mailmassa ole niin viehättävää kuin
sellainen puolustautumistapa. Siinä on jotakin afrikalaista taikuria,
joka lupasi sulanpiirrolla antaa tuulille uuden suunnan.

Egyptiläinen olikin nyt ehkä enemmän ihastunut hänen sirouteensa kuin
hänen kauneuteensa. Vain vaivoin hän kykeni tunteensa salaamaan. Ah!
Sulka oli tehokas vain kesäisiä tuulenväreitä vastaan, -- kuinka se
myrskyn kestänee!

Kun he olivat eräässä hallissa, jonka seiniä peittivät hopealla
huolitellut valkeat verhot, taputti Arbakes äkkiä käsiään, ja kuin
taikaiskusta kohosi lattiasta pöytä -- leposohva tai valtaistuimen
tapainen karmiininpunaisine telttakattoineen ilmestyi samassa hetkessä
Ionen jalkojen juureen -- ja tuossa tuokiossa alkoi verhojen takaa
kuulua näkymätöntä ja mitä vienointa soittoa.

Arbakes laskeutui Ionen jalkoihin, ja poikaset, nuoria ja kauniita kuin
Kupidot, palvelivat heitä.

Juhla-ateria oli loppunut, soitto hiljeni hiljenemistään, ja Arbakes
virkkoi ihanalle vieraalleen:

»Oletko, suojattini, milloinkaan tässä tylyssä ja epävakaisessa
maailmassa tuntenut halua katsahtaa rajan tuolle puolen? -- Oletko
koskaan tahtonut vetää syrjälle tulevaisuuden esiverhoa, ja mielinyt
nähdä tulevia tapahtumia? Sillä ei vain menneisyydellä ole henkensä;
vaan jokaisella _tulevallakin_ toiminnalla on oma henki -- varjo. Kun
oikea hetki koittaa, saa se elämän, varjo saa ruumiin ja se astuu
mailmaan. Haudantakaisessa maassa on kahdenlaisia henkiolentoja --
niitä, joilla on tulevaisuustehtävää ja niitä, jotka jo ovat työnsä
suorittaneet. Jos me viisautemme avulla voisimme tuohon maahan
tunkeutua, niin näkisimme nuo molemmat joukot, ja oppisimme, kuten minä
olen tehnyt, tuntemaan sekä kuolleitten salaisuudet että elävien
tulevat kohtalot.»

»Oletko sinä oppinut? -- Voiko tieto viedä niin pitkälle?»

»Tahdotko koetella tietojani, Ione? ja haluatko nähdä oman kohtalosi?
Siitä tulee yhtä jännittävä draama kuin joku Aiskyloon tekemistä; olen
sen sinua varten valmistanut, jos sinä vain tahdot nähdä varjojen
näyttelevän osaansa.»

Napolitar vavahti. Hän ajatteli Glaukusta. Hän huokasi ja värisi.
Yhtyivätkö heidän kohtalonsa? Puolittain epäillen ja uskoen, peläten ja
omituisen isäntänsä sanojen synnyttämän uteliaisuuden kiihottamana hän
oli tovin ääneti ja vastasi sitten:

»Se voi säikyttää -- se voi kauhistuttaa! Katsahdus tulevaisuuteen voi
ehkä katkeroittaa nykyisyyttä!»

»Ei, Ione. Minä itse olen nähnyt tulevaisuutesi ja kohtalosi henkien
vaeltavan Elysiumin puutarhoissa; ja asfodiilista ja ruusuista he
kiertävät sinun ihanan tulevaisuutesi kukkaköynnöstä ja muille niin
kovasydämiset kohtalottaret kehräävät sinulle rakkauden ja onnen
lankaa. Tahdotko tulla mukaan ja kuulla tuomiosi, voidaksesi siitä jo
etukäteen iloita?»

Taas kuiski Ionen sydän: »_Glaukus_!» Hän vastasi tuskin kuuluvasti
myöntyen. Egyptiläinen nousi ja häntä kädestä pitäen talutti hänet
juhlasalin poikki. Verhot hävisivät kuin manauksesta ja soitto helähti
iloisempaan sävellajiin. He tulivat pylväistöön, jonka laidoilla
suihkukaivot viskasivat ilmaan kirkkaat kaarensa; he saapuivat leveitä
ja mukavia portaita myöten puutarhaan. Oli tullut ilta; kuu oli
korkealla taivaalla, ja nuo ihanat kukat, jotka päivisin nukkuvat,
mutta öisin täyttävät yöilman suloisilla tuoksuillaan, loistivat
tiheinä ryhminä käytävillä, jotka veivät tuuheitten pensaikkojen halki
tai painuivat kuin kunnioitustaan osottaen niiden kuvapatsaitten
juureen, joita oli asetettu polun kummallekin puolelle.

»Mihin sinä viet minut, Arbakes?» Ione kysyi kummastellen.

»Kas tuonne», hän vastasi viitaten käytävän päässä olevaan pieneen
rakennukseen. »Tuolla on kohtalottarille pyhitetty temppeli -- meidän
uskonnolliset menomme vaativat niin pyhän paikan.»

He joutuivat pieneen halliin, jonka takaseinällä riippui musta verho.
Arbakes kohotti sitä, Ione astui sisään ja huomasi olevansa pilkko
pimeässä.

»Älä pelkää!» egyptiläinen virkkoi, »valoa tulee kyllä pian.» Hänen
vielä puhuessaan alkoi kaikkialle vähitellen levitä hentoa valoa. Ione
huomasi nyt olevansa avarassa huoneessa, joka oli aivan mustiin
verhottu, ja samanvärinen leposohva oli hänen vierellään. Keskellä
salia oli matala alttari ja sillä pronssinen kolmijalka. Sivuseinämällä
seisoi korkealla graniittijalustalla yömustasta marmorista veistetty,
suunnattoman suuri pää, jonka Ione sen otsalle kierretystä vehnäntähkää
muistuttavasta seppelestä tunsi suureksi egyptiläiseksi jumalattareksi.
Arbakes astui alttarin eteen. Hän oli seppelensä pannut erääseen
lippaaseen ja puuhaili nyt tyhjentämässä pronssimaljakon sisällystä
kolmijalkaan, josta äkkiä leimahti sinervä, väräjävä liekki.
Egyptiläinen palasi Ionen luo ja mutisi vieraskielisiä sanoja, joita
Ione ei ymmärtänyt. Alttarin takainen verho alkoi häälyä -- halkesi
vihdoin kahtia ja siihen syntyneestä aukosta Ione näki edessään
epäselvän, värittömän maiseman, mutta se tuli sitä elävämmäksi ja
kirkkaammaksi, mitä kauemmin hän sitä katseli; vihdoin hän erotti siinä
puita, puroja, niittyjä ja lopulta avautui hänen eteensä mitä ihanin
maalaismaisema. Pian ilmestyi etualalle epäselvä varjo, joka pysähtyi
Ionea vastapäätä. Vähitellen taikavoima muutti senkin yhtä eläväksi
kuin luonnonkin; se sai muodot ja selvät piirteet ja ah! Ione tunsi
niissä oman itsensä!

Maisema häipyi äkkiä sumuun ja siitä sumusta ilmestyi taustaksi komea
palatsi. Keskelle sen avaraa salia oli pystytetty valtaistuin --
epäselvät orja- ja vartijajoukot ympäröivät sitä -- ja kalpea käsi
piteli valtaistuimen yllä diademintapaista kruunua. Nyt ilmestyi uusi
henkilö näyttämölle. Se oli kiireestä kantapäähän verhottu mustaan
pukuun -- sen kasvot olivat peitetyt -- se polvistui Ionen varjon eteen
-- tarttui hänen käteensä ja viittasi valtaistuimeen ikäänkuin
kehottaen häntä nousemaan sille.

Napolittaren sydän löi kiivaasti. »Tahdotko, että tuo varjo ilmaisee
itsensä?» kuiskasi ääni hänen vierellään -- Arbakeen ääni.

»Ah, kyllä.» Ione vastasi hiljaa.

Arbakes kohotti kätensä; haamu näytti heittävän yltään vaipan, johon se
oli kääriytyneenä ja Ione kirkaisi -- hän näki Arbakeen haamun
polvillaan edessään.

»Siinä on sinun kohtalosi!» kuiski ääni jälleen hänen viereltään.
»Sinut on määrätty Arbakeen morsiameksi.»

Ione kauhistui; musta esiverho peitti jälleen koko haavenäytelmän ja
Arbakes itse -- todellinen, elävä Arbakes oli hänen edessään
polvillaan.

»Oi, Ione», hän sanoi katsoen häneen intohimoisesti. »Kuule minua, joka
turhaan olen niin kauan rakkauttani vastaan taistellut. Minä jumaloin
sinua! Kohtalottaret eivät valehtele -- sinä olet minulle määrätty.
Olen etsinyt koko mailman, mutta en sinun veroistasi löytänyt. Nuoresta
alkaen olen halunnut sellaista naisolentoa kuin sinua. Olen uneksinut
kunnes näin sinut -- minä heräsin ja minä näen sinut. Älä käänny
minusta, Ione! Älä arvostele minua enää samoin kuin ennen! En ole enää
tuo kylmä, tunteeton, yksinäinen mies -- jommoiselta olen sinusta tähän
asti näyttänyt. Ei ketään naista ole niin alttiisti, niin
intohimoisesti rakastettu, kuin minä sinua rakastan. Älä vedä kättäsi
pois; katso -- minä päästän sen. Jos tahdot, niin vedä se pois. --
hyvä, olkoon niin! Mutta älä hylkää minua, Ione -- älä julmana hylkää!
Käytä valtaasi siihen, jonka sinä voit mielesi mukaan muuttaa. Minä,
joka en ole nöyrtynyt kenenkään kuolevaisen edessä, polvistun sinun
eteesi. Minä, joka määrään kohtaloa, odotan omani ratkaisua sinulta.
Ione, älä vapise, sinä olet minun kuningattareni -- jumalattareni --
morsiameni! Kaikki sinun toiveesi täytetään. Kaikki maanääret
palvelevat sinua -- loisto, valta, ylellisyys ovat sinun orjiasi.
Arbakeella on vain yksi himo, ylpeys saada totella sinua. Ione, käännä
silmäsi minuun -- ihastuta minua hymylläsi! Musta on sieluni, kun sinä
kasvosi pois käännät -- paistaos minuun, aurinkoni -- taivaani --
aamunkoittoni -- Ione, Ione, älä hylkää minun rakkauttani!»

Vaikka Ione tunsikin olevansa täydellisesti tuon omituisen ja hirveän
miehen vallassa, ei hän kuitenkaan pelännyt. Toisen kunnioittava
äänensävy, hänen äänensä lempeys rauhottivat hänet; ja omassa
puhtaudessaan hän tunsi parhaimman suojelijansa. Mutta hän oli
hämmentynyt -- kummastunut. Kului joku hetki, ennenkuin hän kykeni
puhumaan.

»Nouse, Arbakes!» hän vihdoin lausui ojentaen hänelle jälleen kätensä,
mutta hän veti sen nopeasti takaisin, kun hän sillä tunsi egyptiläisen
polttavat huulet. »Nouse, ja jos olet puhunut vakavasti, jos sinun
sanasi ovat tosia --»

»_Jos_!» hän vastasi hellästi.

»Hyvä! Kuule siis. Sinä olet ollut minun holhoojani, ystäväni,
kasvattajani, tätä osaa en ole voinut aavistaakaan. Älä luule», hän
nopeasti lisäsi, kun hän huomasi toisen silmissä hurjan, intohimoisen
välkähdyksen -- »älä luule, että olen sinulle vihoissani, etten tuntisi
ylpeyttä, kun sinä minua kunnioitat; mutta sano, voitko minua
rauhallisena kuunnella?

»Voin, vaikka sanasi olisivat salamoita, jotka uhkaisivat murskata
minut.»

»_Minä rakastan toista_», Ione virkkoi punehtuen, mutta varmalla
äänellä.

»Jumalten nimessä -- manalan vallat!» ähkäisi Arbakes nousten täyteen
pituuteensa. »Älä sano sellaista minulle -- älä pilkkaa minua -- se on
mahdotonta! Kenen olet nähnyt, kenen olet oppinut tuntemaan? Oh, Ione!
Kaikki on vain naisellista keksintöä -- se on naisen puhetta -- sinä
tahdot voittaa aikaa. Minä olen yllättänyt sinut -- ehkä pelottanut
sinua. Tee minulle mitä tahdot, sano vaikkapa, ettet minua rakasta,
matta älä sano, että rakastat toista!»

»Ah!» Ione alotti, mutta pelästyen hänen äkillistä ja odottamatonta
kiivauttaan hän pillahti itkuun.

Arbakes siirtihe lähemmäksi -- hänen hengityksensä poltti Ionen poskia
-- hän sulki hänet syliinsä -- Ione koetti kaikin voimin vapautua.
Tässä tiimellyksessä putosi Ionen povesta pieni taulu lattialle.
Arbakes huomasi sen ja sieppasi sen -- se oli kirje, jonka Ione oli
aamulla saanut Glaukukselta. Ione vaipui kauhun lamaannuttamana
leposohvalle.

Arbakes silmäili nopeasti kirjettä; napolitar ei tohtinut häntä
katsella. Hän ei huomannut sitä kalmanväriä, joka oli Arbakeen
kasvoille levinnyt; hän ei nähnyt toisen uhkaavaa asentoa, ei hänen
huultensa värähdystä, ei hänen rintansa väkivaltaista aaltoilua. Hän
luki kirjeen loppuun, se putosi hänen kädestään ja hän virkkoi
halveksivan kylmällä äänellä:

»Onko tämän kirjeen kirjottaja sinun rakastettusi?»

Ione huokasi, mutta ei vastannut.

»Puhu!» toinen ärjäsi.

»On!»

»Ja hänen nimensä -- niin sehän on tässä kirjeessä -- hänen nimensä on
Glaukus!»

Ione risti kätensä ja katsahti ympärilleen ikäänkuin suojaa ja apua
hakien.

»Kuule siis», Arbakes sanoi alentaen äänensä kuiskailuksi. »Sinut saa
pikemmin hauta kuin hänen käsivartensa syleilläkseen. Mitä! Luuletko,
että Arbakes sietää rinnallaan sellaista kilpailijaa kuin on tuo kurja
kreikkalainen? Mitä? Luuletko, että olen hedelmän antanut kypsyä
antaakseni sen toiselle? Ei niin -- minun ihana houkkioni! Ei! Sinä
olet minun -- yksinomaan -- vain minun! Ja nyt -- nyt minä tartun
sinuun ja teen sinut omakseni!» Näin sanoen hän kietoi Ionen
käsivarsiinsa; ja tässä väkivaltaisessa otteessa ilmeni kaikki
valloilleen päässyt raivo -- siinä oli enemmän kostonhalua kuin
rakkautta.

Mutta epätoivo antoi Ionelle yliluonnolliset voimat; hän riistihe irti
toisen otteesta -- hän syöksyi huoneen toiseen päähän, sinne mistä he
olivat tulleet -- hän veti jo esiverhoa syrjään -- mutta samassa
Arbakes sai hänet kiinni -- taas hän pääsi irti ja kaatui väsyneenä ja
kirkaisten sen patsaan juurelle, jolla oli egyptiläisen jumalattaren
kuva. Arbakes pysähtyi hetkeksi hengähtääkseen ja taas hän hyökkäsi
saaliinsa kimppuun.

Samassa riuhtaistiin verho syrjään; egyptiläinen tunsi rajun ja
voimakkaan otteen olkapäissään. Hän kääntyi -- ja näki edessään
Glaukuksen säihkyvät silmät ja Apekideen kalpeat, elähtäneet, mutta
uhkaavat piirteet. »Ah!» hän murahti, katsellen vuoroon toista, vuoroon
toista, »mikä raivotar teidät on tänne saattanut?»

»Ate», Glaukus vastasi ja tarttui hurjan raivoisasti egyptiläiseen.
Apekides nosti tajuttoman sisarensa lattialta, mutta hänen sisäisissä
taisteluissa kuihtuneet voimansa eivät riittäneet kantamaan häntä pois,
niin hento ja kevyt kuin Ione olikin. Hän pani hänet sentähden
leposohvalle ja jäi hänen viereensä seisomaan paljastetuin puukoin
katsellen Glaukuksen ja egyptiläisen taistelua, valmiina työntämään
aseensa Arbakeen rintaan, jos tämä voittajana selviytyisi. Ei mitään
liene kammottavampaa katsella kuin pelkkien ruumiillisten voimien
ottelua, jossa ei käytetä muita aseita kuin mitä luonto on vihalle ja
raivolle antanut. Molemmat vastustajat olivat toisiinsa takertuneet,
kumpikin tavotteli toisen kurkkua -- pää taaksepäin taivutettuna --
silmät vihasta kiiluen -- lihakset jännitettyinä -- suonet paisuvina --
huulet yhteenpuristettuina -- hammasta purren. Kummallakin oli
tavattomat ruumiinvoimat, kumpaakin kannusti sammuttamaton viha. He
kietoutuivat toisiinsa -- he vaappuivat puoleen ja toiseen -- he
liikkuivat ahtaan taistelukenttänsä päästä toiseen -- he kiljahtelivat
vihasta ja kostonhalusta. He olivat nyt alttarin edessä -- nyt sen
patsaan juurella, jonka äärellä taistelu oli alkanut. He päästivät
toisensa irti hengähtääkseen. -- Arbakes nojasi kuvapatsaaseen, Glaukus
siirtyi jonkun askelen päähän.

»Oi, vanha arvokas jumalatar», Arbakes huudahti syleillen kuvapatsasta
ja kohottaen katseensa sen pyhitettyyn päähän, »suojele valittuasi,
sinkoa kostosi tuohon sinun ikivanhan uskontosi pilkkaajaan, joka
syntisellä väkivallalla häpäisee sinun pyhäkkösi ja ahdistaa sinun
palvelijaasi!»

Hänen näin puhuessaan näyttivät jumalattaren rauhalliset ja suuret
piirteet äkkiä saaneen eloa -- mustasta marmorista hohti kuin kuultavan
hunnun läpi punerva ja väräjävä valo; pään ympärillä välkähti
tulikielekkeitä kuin sähähteleviä salamia; silmiin tuli synkkä
kiilto ja ne näyttivät suuntaavan uhkaavan vihansa kreikkalaiseen.
Ällistyneenä ja hämmentyen tästä äkillisestä ja salakähmäisestä
vastauksesta, jonka hänen vihollisensa oli rukoukseensa saanut, ja
oman perinnäisen taikauskonsa kahlehtimana Glaukus kalpeni sitä
odottamatonta ja salaperäistä elämää, minkä marmori yhtäkkiä oli saanut
-- hänen polvensa alkoivat vapista -- kauhu täytti hänen mielensä ja
hän seisoi pelokkaana ja hämillään vihamiehensä edessä. Arbakes ei
antanut hänelle aikaa tointua hämmästyksestä. »Kuole kirottu», hän
karjui ukkosenäänellä hyökäten uudelleen kreikkalaisen kimppuun,
»kunnioitettava Äiti tahtoo sinut eläväksi uhrikseen.» Menetettyään
taikauskoisen pelkonsa ensi hämmennyksessä mielenmalttinsa
kreikkalainen väistyi askelen taaksepäin; marmorilattia oli lasinliukas
-- hän luiskahti -- ja kaatui. Arbakes pani jalkansa kaatuneen
vihollisensa rinnalle. Mutta Apekides, joka oli saanut kokemusta
papillisessa toimessaan ja tunsi hyvin Arbakeen mahtavat ihmeet, ei
hämmentynyt niin helposti kuin hänen toverinsa. Hän syöksyi nyt puukko
koholla esiin -- valpas egyptiläinen tarttui sitä pitelevään käteen --
yksi ainoa voimakas isku sinkosi aseen papin voimattomasta kädestä, --
toinen kauhea isku paiskasi hänet itsensä maahan. Vahingoniloisin ja
uhkaavin elein Arbakes heilutteli puukkoa ilmassa. Silmääräpäyttämättä
Glaukus katseli uhkaavaa vaaraa kaatuneen gladiaattorin lailla
alistuen kohtaloonsa. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä lattia alkoi
heidän allaan keinua. Suurempi henki kuin Arbakeen manaama ilmaisi
olemassaolonsa! -- hävittävä jättivoima, jonka tieltä hänen intohimonsa
ja taitonsa äkkiä hävisivät. Maanjäristyksen kamala demoni oli herännyt
-- se kohenteleikse -- pilkaten inhimillisen viekkauden taikavoimaa ja
inhimillisen raivon puuskaa. Titanin lailla, jonka harteilla vuoret
ovat levänneet, se ravisteleikse vuosien unesta -- se panee sitä
kiusanneet vuorivuoteet liikkeelle -- syvyyden kuilut vapisevat ja
horjahtelevat, kun se jäseniään oikoo. Itseensä luottava puolijumala
nujerretaan juuri silloin kun hän on kostonsa saamallaan ja valtaansa
näyttämällään. Kaikkialta kuului maan alta kummaa kuminaa -- huoneen
esiverhot liehuivat ilmassa kuin myrskyn kynsissä -- alttari huojui --
kolmijalka kaatui -- ja korkealla taistelukentän yllä pylväs heilahteli
puolelta toiselle -- jumalattaren marmoripää irtaantui ja putosi
jalustaltaan, ja Arbakeen kumartuessa antamaan uhrilleen viimeistä
iskua jysähti marmorimassa suoraan hänen olkapäilleen ja niskaansa. Ja
äkkiä kuin kuoleman hävittävä henki olisi häneen puhaltanut Arbakes
lysähti ääntä päästämättä lattialle ja makasi siinä nyt osottamatta
ainuttakaan elonmerkkiä näennäisesti saman jumalattaren surmaamana,
jonka apuun hän äsken oli turvautunut.

»Maa on lapsiaan suojellut», Glaukus huudahti nousten jaloilleen.
»Siunattu olkoon kauhea maanjäristys! Kiittäkäämme jumalten armoa!» Hän
auttoi Apekideen pystyyn ja katsahti sitten Arbakeehen. Tämä näytti
aivan haudanomalta. Verta tihkui hänen suustaan hänen välkkyville
vaatteilleen; hän putosi raskaasti Glaukuksen käsistä ja punainen
verivirta valui hiljalleen marmorilattialle. Taas tärisi maa heidän
allaan; heidän täytyi toinen toiseensa nojata. Mutta järistys taukosi
yhtä pian kuin syntyikin. He eivät odottaneet kauempaa. Glaukus otti
Ionen varovasti käsivarsilleen ja he lähtivät nopeasti tuosta kauhun
talosta. Kun he saapuivat puutarhaan, näkivät he kaikkialla pakenevia
ja hajanaisia nais- ja orjajoukkoja, joiden välkkyvät juhlapuvut
tuntuivat kaiken pilkalta tuona juhlallisen pelottavana hetkenä. He
eivät välittäneet nyt vieraista, heillä oli yllin kyllin työtä omasta
pelastumisestaankin. Kuudentoista rauhanvuoden jälkeen uskoton,
rauhaton maakamara uhkasi uutta hävitystä. Kaikkialta kuului huutoa:
»_Maanjäristys, maanjäristys_!» Apekides ja hänen toverinsa sivuuttivat
kenenkään heitä häiritsemättä talon, poikkesivat eräälle käytävälle,
pujahtivat pienestä avoimesta portista ulos ja pysähtyivät vihdoin
matalalle kummulle, jonka ylle tummanvihreät aloepuut loivat
kimmeltävän varjonsa; kuunsäteet valaisivat sokean tytön hentoja
piirteitä -- hän itki katkerasti.



III KIRJA.



1 LUKU.

Pompeijin tori. -- Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa uuden
ajanjakson ihmiskunnan historiassa.


Oli varhainen aamu, jo forum oli täynnä touhun ihmisiä ja
tyhjäntoimittajia. Niinkuin nykypäivien Parisissa niin senajan Italian
kaupunkien asukkaat elivät enimmäkseen kotiensa ulkopuolella. Julkiset
rakennukset -- forum -- pylväskäytävät -- kylpylät -- temppelitkin
olivat heidän oikeita kotejaan. Ei siis ihme, että he näitä
mielipaikkojaan niin upeasti koristelivat -- nehän herättivät heissä
sekä kotoista tunnetta että ylpeyttä julkisesta toiminnastaan.
Ja tuona aikana oli pompeijilainen forumelämä todella vilkasta.
Suurista marmorilaatoista tehdyllä kivityksellä hääräili ihmisryhmiä,
puuttuneina tuollaiseen vilkkaaseen keskusteluun, jossa jokaisella
sanalla on oma elemerkkinsä ja joka muutenkin on niin luonteenomaista
Etelän kansoille. Tuossa, seitsemässä kojussaan pylväskäytävän kyljessä
istuivat rahanvaihettajat kiiltävät rahapinot edessään, ja heidän
koppiensa ympärillä tungeskeli kauppiaitten ja merimiesten monikirjava
joukko. Torin toisella laidalla nähtiin muutaman pitkätogaisen[32]
miehen kiiruhtavan komeaan rakennukseen, jossa julkiset oikeusistunnot
pidettiin -- ne olivat viranomaisia -- touhukasta, iloista,
haastelevaa, leikkisätä joukkoa, jommoista vielä nytkin tapaa
Westminsterissä. Forumin keskellä oli useita kuvapatsaita jalustallaan,
huomattavin niistä oli Ciceron komea pylväs. Avointa toria ympäri
säännöllinen ja symmetrinen, dorilaistekoinen pylväskäytävä; täällä ne,
jotka työ oli saanut aikasin jalkeille, nauttivat laihaa italialaista
aamiaistaan vilkkaasti haastellen viimeöisestä maanjäristyksestä ja
aina välillä kastaen leipäpalasensa laimennettuun viiniin, jota heillä
oli kulhoissa mukanaan. Avopaikalla nähtiin myöskin rihkamakauppiaita
tavaroitaan tarjoomassa. Tuossa muuan kauppasi kirjonauhoja somalle
maalaisnaiselle; tässä toinen kehui eräälle kelpo maatilanomistajalle
kenkiensä tukevuutta; tuolla taas muuan kolmas, jonkinlainen
kojuravintoloitsija, jommoiset vieläkin ovat niin tavallisia Italian
kaupungeissa, tyydytti nälkäisiä vatsoja pienen, kuljetettavan
katukeittiönsä lämpimillä annoksilla, ja sillaikaa -- mikä outo
vastakohta ja luonnehtiva piirre sen ajan pyrkimyksille yhdistää
aineellinen ja älyllinen toisiinsa -- muuan koulumestari selitti
oppilasjukureilleen latinan kieliopin alkeita.[33] Eräällä
pylväskäytävää ylempänä olevalla gallerialla, jolle noustiin kapeita
puuportaita myöten, tungeskeli myöskin joukkoa; mutta koska täällä
solmittiin kaikki suurehkot kaupat, olivat joukot täällä aika lailla
rauhallisempia ja vakavampia kuin alhaalla.

Kaikkialla joukko antoi kunnioittavasti tietä jollekin senaattorille,
joka oli matkalla Jupiterin temppeliin -- (se täytti yhden forumin
sivun ja oli senaatinkokouspaikka) -- he tervehtivät alentuvasti
tuttaviaan tai klienttejään, jotka he joukosta tunsivat. Arvokkaampien
joukossa nähtiin myöskin naapurikylien komearyhtisiä maatilanomistajia;
jotka suuntasivat askelensa valtion jyvämakasiineille. Aivan temppelin
vierestä kohosi triumfiportti, jonka aukosta näkyi ihmisvilinää täynnä
oleva, pitkä katu. Riemukaaren syvennyksestä viskasi suihkukaivo
vesisäteensä aurinkoiseen ilmaan; ja sen kamanalta katseli Kaligulan
pronssinen ratsuripatsas alas muodostaen jyrkän vastakohdan valoisalle
ympäristölleen. Rahan vaihettajain kojujen takana oli se rakennus, jota
nyt kutsutaan Pantheoniksi, ja köyhää pompeijilaisrahvasta tungeskeli
sen ahtaassa eteishallissa, josta päästiin rakennuksen sisäosaan;
heillä oli korit käsivarsilla ja he työntyivät kahden pylvään väliselle
tasokkeelle, jolta heille papit kauppasivat uhritoimituksista jälelle
jääneitä ruokatavaroita. Erään julkiseen tarkotukseen määrätyn
rakennuksen keskeneräisellä salvoksella oli miehiä työssä, pylväitä
viimeistelemässä, ja heidän moukariensa iskut kuuluivat selvästi joukon
synnyttämän melun ylikin. -- _Ne pylväät ovat vielä nytkin
keskentekoisia_.

Monikirjava oli tuo joukko vaateparsineen, arvoineen, tapoineen,
toimineen; tuskinpa mikään on sen eloisampaa, iloisempaa, vilkkaampaa
kuin tuo vilske ja touhu forumilla. Siinä näkyivät kaikki tuhannet
merkit kuumeisesta sivistysmuodosta -- jossa huvittelu ja toiminta,
laiskottelu ja työ, ahneus ja kunnianhimo kulkivat vuolaina, mutta
sopusointuisina virtoina suureen mereen.

Jupiterin temppelin portaikon edessä seisoi muuan viisissäkymmenissä
oleva mies kädet ristissä ryntäillä ja piirteissä halveksiva ja ylpeä
ilme. Hänen pukunsa oli silmiinpistävän yksinkertainen -- ehkei juuri
vaateaineksiltaan kuin siten, että siitä puuttuivat ne koristukset,
joilla kaikensäätyiset pompeijilaiset itsensä somistivat, osaksi
tavallisesta turhamaisuudesta, osaksi koska nuo koreudet yleensä oli
tehty senmuotoisiksi, että ne mainiosti tehosivat noituutta ja »pahan
silmän» vaikutusta vastaan. Hänen otsansa oli korkea ja sileä; hänen
harvat kiharansa takaraivolla peitti huupantapainen päähine, joka oli
osa hänen puvustaan ja jonka mielin määrin saattoi laskea ja kohottaa
ja joka nyt peitti melkein koko pään auringonsäteiltä suojaksi. Hänen
pukunsa väri oli ruskea, vähän viljelty väri Pompeijissa, sillä
tulipunaisen ja purppuran välimuotoja tarkoin vältettiin. Hänen
vyöstään riippui mustetolppo, piirrin ja pieniä vahatauluja.
Omituisinta oli, ettei miehellä ollut lainkaan rahakukkaroa, joka
poikkeuksetta riippui jokaisen vyössä, olkoonpa että se onnettomuudeksi
oli tyhjä!

Harvoin nuo iloiset ja omaansa ajavat pompeijilaiset vaivautuivat
tarkastelemaan naapuriensa esiintymistä ja toimia. Mutta tuon
seisoskelijan katseesta ilmeni niin voimakasta katkeruutta ja
halveksintaa, kun hän seurasi sitä uskonnollista juhlakulkuetta, joka
paraikaa nousi temppelin astuimia ylös, että monien huomio pakostakin
häneen kiintyi.

»Kuka tuo kyynikko on?» muuan kauppias kysyi toveriltaan kultasepältä.

»Se on Olintus», tämä vastasi, »kuuluu olevan natsarealainen.»

Kauppias kauhistui. »Hirveä uskonlakko!» hän virkkoi kuiskaten ja
pelokkain äänin. »Sanotaan heidän yöllisissä kokouksissaan alottavan
menot murhaamalla vastasyntyneitä lapsia. He tunnustavat kaikkien
jumalien yhteyden -- nuo kirotut! Jumalien yhteys! Mitä tulee
kauppiaista ja kultasepistä, jos sellainen uskonto pääsee levenemään?»

»Se on totta», kultaseppä sanoi. »Eivätpä he jalokiviä ostakaan -- he
mutisevat loihtulukuja käärmeen nähdessään ja Pompeijissa ovat kaikki
koristukset käärmeenmuotoisia.»

»Katsohan», muuan kolmas, pronssinvalaja huomautti, »kuinka
pilkallisesti hän hymyilee tuolle hartaalle uhritoimitukselle. Hän
varmaankin kiroo itsekseen koko temppelin. Tiedäpäs, Celcinus, että
mennessään toissa päivänä kojuni ohi ja nähdessään minun muovailevan
Minervan kuvaa tuo mies virkkoi minulle vihaisena, että hän olisi
iskenyt palasiksi tekeleeni, jos se olisi ollut marmoria; mutta pronssi
oli liian tukevaa hänelle. 'Tuhotako Jumalatar!' minä huudahdin.
'Jumalatar!' tuo jumalainkieltäjä virkkoi, 'demoni hän on --
pahahenki'. Sitte hän meni manaten tiehensä. Voiko sellaista sietää!
Onko ihme, että maa viime yönä niin uhkaavana järisi heittääkseen
kamaraltaan pois tuollaisen ateistin -- Sanoinko ateistin -- pahempi
hän on -- kaunotaiteitten raastaja! Mikä onkaan meidän pronssinvalajain
kohtalona, jos tuontapaiset miehet pääsevät luomaan lakeja
yhteiskunnalle?»

»Ne ovat niitä samoja murhapolttajia, jotka Neeron aikana sytyttivät
Rooman tuleen», kultaseppä tiesi sanoa.

Samaan aikaan kun tällaisia ystävällisiä huomautuksia lausuttiin
natsarealaisen käyttäytymisestä ja uskosta, tunsi Olintus itsekin, että
hän oli herättänyt huomiota. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi
kuiskivan, häntä tirraavan, liikkelehtivän joukon; ja tarkastettuaan
sitä hetken, ensin halveksien sitten säälien hän veti vaippansa
tiukemmalle ja lähti kuuluvasti mutisten: »Teitä, petettyjä
epäjumalanpalvojia! Eikö viimeyön maanjäristyskään teitä varottanut?
Ah! Kuinka kestätte, kun viimeinen hetki lyö?»

Joukko, joka kuuli nämä uhkaavat sanat, tulkitsi ne omalla tavallaan,
kukin oman tietämättömyytensä ja pelkonsa mukaan niitä punniten;
mutta kaikkien mielestä ne sisälsivät hirveän kirouksen. He pitivät
tuota kristittyä ihmiskunnan vihollisena. Ne haukkumasanat, joita he
hänelle syytivät ja joista »ateisti» oli suosituin ja tavallisin
olkoot varotuksena meille, joilla on sama, nyt jo voitokas usko,
ettemme ryhtyisi uskonvainoihin ja ettemme kohtelisi niitä, joiden
mailmankatsomus eroaa omastamme, samoinkuin uskomme esitaistelijoita
kohdeltiin.

Päästyään joukosta erilleen ja saavuttuaan eräälle forumista vievälle,
autiommalle uloskäytävälle huomasi Olintus kalpean ja vakavan miehen,
joka tutkivasti katseli häntä, ja jota hän ei ollut tuntea.

Kääriytyneenä »palliumiin», joka osaksi peitti hänen papillisen asunsa,
nuori Apekides tarkasteli tuon uuden ja salaperäisen uskon apostolia,
uskon, jonka tunnustajia hänkin jo miltei oli ollut.

»Onko tuokin petturi? Onko tuossakin miehessä, joka elintavoiltaan,
asultaan, esiintymiseltään on yksinkertainen -- onko hänessäkin kuten
Arbakeessa vakavuus vain aistillisen verhona? Piileekö tuossakin,
Vestan hunnun takana rappeutunut pahe?»

Olintus, joka oli tottunut seurustelemaan kaikenkarvaisten joukkojen
kanssa ja jolla paitsi uskoninnoitusta oli tarkka ihmistuntemuskyky,
arvasi ehkä papin piirteistä osan siitä, mitä hänen sisässään kiehui.
Hän kesti puhtain ja avoimin otsin Apekideen tiukan katseen.

»Rauhaa sinulle!» hän virkkoi tervehtien Apekidesta.

»Rauhaa?» pappi toisti niin kaiuttomalla äänellä, että natsarealaisen
sydäntä kouristi.

»Siihen toivomukseen», Olintus jatkoi, »on kaikki hyvä yhtynyt --
hyveettä et löydä rauhaa. Sateenkaaren lailla rauhaa kyllä on maassa,
mutta kaari itse pysyy korkealla taivaissa. Taivas kirjoo sen
väriloistoin -- se syntyy pilvien ja kyynelten aikana -- se on ikuisen
auringon heijastusta -- se on rauhan vakuutta -- se on merkki suuresta,
ihmistä ja jumalaa välittävästä olennosta. Sellainen rauha, oi nuori
mies, on hengen hymyilyä. Se on ikuisessa valossa kulkevan etäisen
auringon säteilyä. _Rauhaa_ toivotan sinulle!»

»Ah!» Apekides alotti, mutta hän huomasi samassa joukon uteliaita,
jotka mielellään olisivat kuulleet, mitä vihatulla natsarealaisella ja
Isiksen papilla oli toisilleen sanottavaa. Hän vaikeni äkisti ja lisäsi
sitten matalalla äänellä: »Emme voi tässä keskustella. Seuraan sinua
joen rantamalle. Siellä on lehtokuja, joka tähän aikaan on autio ja
tyhjä.»

Olintus hyväksyi ehdotuksen. Hän kulki nopein askelin, mutta terävin ja
pälyilevin silmin pitkin katuja. Tuontuostakin hän tervehti puhuvin
katsein ja erikoisin merkein joitakuita vastaantulijoita, jotka
useimmiten asusta päättäen olivat syvien rivien miehiä. Sillä
kristinuskossa näemme saman ilmiön, minkä kaikissa vähäpätöisemmissäkin
vallankumouksissa -- uskonvoima valtaa ensin suuren joukon sydämet.
Sillä suurella kymellä, jonka laineet sittemmin huuhtelivat kaupunkeja
ja palatseja, oli alkulähteensä köyhyyden ja ahkeruuden majojen
lähellä.



2 LUKU.

Kuutamomatka Kampanian lahdella.


»Kerrohan, Glaukus», Ione virkkoi, kun he huvialuksessaan laskivat
Sarnus-jokea alas, »kuinka jouduit Apekideen kanssa pelastamaan minut
tuon häijyn miehen käsistä.»

»Kysy Nydialta», atenalainen vastasi viitaten sokeaan tyttöön, joka
istui jonkun matkan päässä heistä, nojaten miettivänä lyyraansa. »Häntä
saat kiittää, et meitä. Näyttää siltä kuin hän olisi hakenut ensin
minua, mutta kun ei löytänyt minua kotoa, on hän mennyt veljesi luo
temppeliin; tämä seurasi häntä Arbakeen luo. Matkalla he kohtasivat
minut ystävineni, joiden iloiseen seuraan sinun ystävällinen kirjeesi
minut oli saanut. Nydian valpas korva tunsi ääneni -- pari sanaa riitti
minut liittämään Apekideen seuraan. En maininnut tovereilleni, miksi
heidät jätin -- eikö minun täytynyt säästää nimeäsi joutumasta heidän
terävän kielensä kevytmielisten huomautusten järsittäväksi. -- Nydia
jäi puutarhan portille, jonka kautta sittemmin sinut kannoimme ulos. --
Me menimme sisään ja aijoimme juuri tunkeutua tuohon salaperäiseen ja
kamottavaan taloon, kun kuulimme sinun huutosi toisaalta. Lopun
tiedät.»

Ione punastui vahvasti. Sitten hän katsahti Glaukukseen ja katseesta
tämä luki sen kiitoksen, mitä hän ei mielinyt lausua. »Tulepa tänne,
Nydiani», hän virkkoi sitten hellästi tessalittarelle. »Enkö ole
sinulle sanonut, että sinä olet minun sisareni ja ystäväni? Sinä olet
ollut minulle enemmänkin -- suojelijani ja pelastajani!»

»Ei kannata puhua», Nydia vastasi välinpitämättömästi liikahtamatta
paikaltaan.

»Ah! Unohdin», Ione jatkoi. »Minun täytyy tulla sinun luoksesi», ja hän
kulki penkkien lomitse sille paikalle, jolla Nydia istui, syleili häntä
ja peitti hänen poskensa suudelmillaan.

Nydia oli tänään tavallista kalpeampi ja entistä värittömämmäksi hän
valahti, kun kaunis napolitar häntä syleili. »Mutta kuinka sinä,
Nydia», Ione kuiskasi, »tiesit vaarasta, johon olin joutunut? Tiesitkö
jotakin egyptiläisestä?»

»Tiesin. Tunsin hänen paheensa.»

»Ja kuinka?»

»Jalo Ione. Olin hänen paheittensa orja -- ne joiden palvelijana olin,
olivat hänen auttajiaan.»

»Sinä olet ollut ennenkin siinä talossa, koska niin tarkoin tunsit
salakäytävän?»

»Olen Arbakeen luona soittanut lyyraani», Nydia virkkoi hämillään.

»Ja sinä olet välttänyt vaaran, josta minut pelastit?» napolitar sanoi
niin matalalla äänellä, ettei Glaukus kuullut.

»Jalo Ione, en ole kaunis enkä ylhäinen; olen lapsi, orja ja sokea.
Halveksittu on aina turvassa.»

Nydia lausui nämä nöyryyttävät sanansa tuskallisella, vastenmielisellä
ja ylväällä äänellä; ja Ione tunsi pitemmällä puhelulla vain
loukkaavansa Nydiaa. Hän vaikeni, ja vene saapui nyt merelle.

»Tunnusta, että olin oikeassa», Glaukus virkkoi, »kun pakotin sinut
jättämään huoneesi näin ihanana aamuna -- tunnusta että olin oikeassa!»

»Sinä olit oikeassa, Glaukus», Nydia huomautti nopeasti.

»Tuo rakas lapsi vastaa puolestasi», atenalainen virkkoi. »Mutta salli
minun istua sinua vastapäätä, muuten kevyt venheemme voi keikahtaa
kumoon.»

Näin sanoen hän istahti Ionea vastapäätä ja eteenpäin kumartuen hänestä
tuntui kuin Ionen hengitys enemmän kuin kesäiset tuulet levitti
sulotuoksua yli koko meren.

»Sinähän lupasit kertoa», Glaukus sanoi, »miksi talosi niin monta
päivää oli suljettuna minulta.»

»Oh, älä ajattele enää sitä», Ione vastasi nopeasti. »Minä kuuntelin,
mikäli nyt tiedän, parjausta.»

»Ja minun parjaajani oli egyptiläinen?»

Ionen vastaus oli vaitiolo.

»Hänen syynsä olivat ainakin kyllin selvät.»

»Älä puhu enää hänestä», Ione virkkoi peittäen kasvonsa käsillään,
ikäänkuin tahtoen karkottaa tämäntapaiset ajatukset mielestään.

»Ehkä hänen varjonsa jo vaeltelee hitaan Styksin rannoilla», Glaukus
tuumi, »vaikka kyllä me siinä tapauksessa olisimme kuulleet hänen
kuolemastaan puhuttavan. Veljeesi ainakin tuntuu hänen synkkä henkensä
voimakkaasti vaikuttaneen. Kun me tuona yönä olimme saapuneet sinun
taloosi, jätti hän minut äkkiä. Tuleeko hänestä koskaan minun
ystävääni?»

»Häntä jäytää joku salainen suru», Ione vastasi hellästi. »Emmeköhän
saisi häntä vähän iloisemmaksi? Koettakaamme sitä yhdessä!»

»Kuin omaa veljeä minä häntä kohtelen», kreikkalainen virkkoi.

»Kuinka rauhallisina», Ione sanoi koettaen karkottaa ne synkät
ajatukset, joita Apekideen kohtalo hänessä oli herättänyt, »kuinka
rauhallisina pilvet näyttävät taivaalla leijuvan; ja kuitenkin sinä
sanoit, sillä itse en mitään siitä tiedä, että viime yönä oli
maanjäristys.»

»Se on totta ja kerrotaan sen olleen ankarampi kuin kuusitoista vuotta
sitten tapahtunut. Maakamara, jolla elämme, tuntuu kätkevän monta
salakähmäistä kauhua; ja Pluton valtakunnassa, joka kulonpolttamien
kenttiemme alla on, lienee tapahtunut näkymättömiä mullistuksia. Etkö
sinä, Nydia, tuntenut maan tärisevän sillä paikalla, jolla viime yönä
odottelit meitä? Ja eikö juuri pelko saanut sinua itkemään?»

»Tunsin maan suunnattoman käärmeen lailla nousevan ja laskevan allani»,
Nydia vastasi, »mutta kun en mitään nähnyt, en pelännyt. Kuvittelin
maanjäristyksen olleen egyptiläisen taikaa. Väitetään hänen voivan
luonnonvoimia mielensä mukaan asetella.»

»Olet tessalitar, Nydiani», Glaukus sanoi, »ja siksi sinulla on oikeus
uskoa taikuuteen.»

»Taikuuteen? -- kuka siihen ei uskoisi?» Nydia kysyi. »Etkö sinä usko?»

»Viime yöhön asti (ja silloin nekromantinen ihme minut todella yllätti)
en uskonut muunlaiseen taikuuteen kuin rakkauden!» Glaukus virkkoi ääni
vavisten ja silmät hakien Ionen katsetta.

»Ah!» Nydia huudahti kauhistuen ja vaistomaisesti hän näppäsi jonkun
soinnun lyyrastaan. Sen ääni sointui hyvin veden tyyneen väreilyyn ja
hetken aurinkoiseen hiljaisuuteen.

»Soitapa meille jotakin, rakas Nydia», Glaukus sanoi. »Soita ja laula
meille joku vanha tessalialainen laulusi. Taikuudestakin se voi puhua
-- kuten tahdot, mutta rakkautta siinä pitää myöskin olla.»

»Rakkautta!» Nydia toisti avaten suuret, ihmeelliset silmänsä, joita ei
kukaan voinut katsella tuntematta pahoinvointia ja samalla sääliä.
Niiden ilmeeseen ei voinut koskaan tottua. Näytti kummalliselta,
etteivät niiden mustat terät erottaneet valoa. Kun niiden katse sai
omituisen syvän, salaperäisen ilmeen tai kun ne rauhattomina,
harhailevina välkähtelivät, sai katsoja saman tunteen, mikä syntyy kun
ollaan mielenvikaisten parissa -- niiden ulkoinen elämä on samanlaista
kuin meidänkin, mutta ne elävät omaa sisäistä elämäänsä, jonka
perusviivat ovat käsittämättömät, tutkimattomat, salaperäiset.

»Tahdotko, että laulan sinulle lemmestä?» hän sanoi tuijottaen
Glaukukseen.

»Tahdon», tämä vastasi katsoen maahan.

Nydia siirtyi etäämmälle Ionesta, jonka käsi yhä häntä syleili; hän
tuntui kärsivän toisen lempeästä hyväilystä. Hän asetti pienen ja soman
soittimensa polvilleen ja näpäytettyään siitä alkusoinnut hän lauloi
seuraavat säkeet.

        _Nydian lemmenlaulu_.

                  1.

    Säde päivän ja liitävä läntinen
      He ruusua armasti somaa.
    Sen vuoks tuul' henkäili huoaten.
      Säde pilvien etsi lomaa.

                  2.

    Mist' onkaan aukean tuulen tie.
      Tuon ilmojen lapsipuolen?
    On sielu hällä, ken luullut lie,
      Ja huokaus lemmen, huolen.

                  3.

    Oi säde sä onnekas! Helppo sun
      On lempesi lausua julki.
    Sun loistosi kieltä on kaivatun,
      Mi kaikkien kuulluks kulki.

                  4.

    Kuin tuuli kertovi lemmestään?
      Ei äänensä poloista puolla.
    Se vaieten etsivi ystävätään,
      Sen lemmenkieltä on -- kuolla.

»Laulusi on kovin surunvoittoinen, tyttöseni», Glaukus virkkoi.
»Nuoruutesi tuntee toistaiseksi vain lemmen tumman varjon, se synnyttää
meissä aivan toisenlaisen innoituksen, kun se meissä puhkee ja herää.»

»Minä laulan niin kuin olen oppinut», Nydia vastasi huoaten.

»Opettajasi on silloin ollut onnettomasti rakastunut, kun -- annahan
kuulua joku iloisempi sävel! Älähän, Nydia, anna minulle soittimesi!»
Totellessaan kehotusta Nydia joutui koskettamaan Glaukuksen kättä ja
tämä kosketus sai hänen rintansa kohoilemaan ja hänen poskensa
läikähtämään. Vain toisissaan askartelevat Ione ja Glaukus eivät
huomanneet noita oudon ja varhaiskypsän liikutuksen merkkejä, sellainen
liikutus jäyti sydäntä, jota mielikuvitus elävöitti, mutta joka sai
luopua kaikesta toivosta.

Ja nyt heidän eteensä levisi sama rauhallinen, siintävänvälkkyvä meri,
joka vielä nytkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä avautuu samoilta
jumalaisilta rannoilta katsojan silmille. Ilmasto, joka vielä nytkin
raukaisee vienolla, kirkemäisellä sulollaan, joka tahattomasti ja
salataioin sitoo meidät itseensä, karkottaen meistä jokaisen ajatuksen
vaivaloisesta työskentelystä, hurjan tavottelun äänet, elämän taistelut
ja touhun, se täyttää meidät raikkain ja lempein unelmin, se antaa
sielumme tuta sitä välttämätöntä, mikä on vähimmän maallista, niin että
itse ilmakin tuntuu innoittavan meitä ikävöimään ja janoamaan
rakkautta. Joka sinussa asuu, se tuntuu jättäneen maan kaikkine
katkerine tuskineen -- ja astuneen norsunluista tietä pitkin unelmien
valtakuntaan. Nuoret, ilakoivat _nykyisyyden_ neitoset -- nuo
Saturnuksen lapset, joita tämä aina himoitsee nielläkseen -- ne
näyttävät täällä olevan turvassa hänen otteiltaan. Mennyt -- tuleva
unohdetaan; me nautimme vain nykyhetkestä. Mailman puutarhan kukka --
ihastuksen suihkukaivo -- Italian Italia -- ihana, siunattu Kampania!
-- turhamielisiä todella olivat titanit tahtoessaan täällä vallottaa
itselleen toisen taivaan! Kukapa ei mielisi saada elää ainiaan täällä,
missä Jumala tuntuu muuttaneen arkipäivän yhtämittaiseksi juhlapäiväksi
-- jossa ei mitään kysytä, mitään toivota, mitään pelätä niinkauan kun
pilvet yllämme väikkyvät -- meri jaloissamme loiskuu -- ilma tuo
tullessaan hienot viestit orvokeista ja oransseista -- ja sydän vain
yhdelle tunteelle alttiina ja vain yhtä ja ainoata tavottaen voi löytää
huulet ja silmät, jotka hänelle vakuuttavat (oi, turhuuksien
turhuutta!), että rakkaus yksin voi kaikkea uhmata ja ikuisesti kestää!
Tällaisessa ilmassa ja tällaisella merellä atenalainen näki edessään
paikan tunne-alaan sopeutuvat nymfin piirteet -- hänen silmänsä
tarkkasivat hienon posken hivelevää ruusunhohdetta, hän tunsi onnensa
tavallisen elämän onnea suuremmaksi, hän rakasti ja tiesi, että häntä
rakastettiin.

Menneitten aikojen inhimillisen intohimon esityksissä on runsaasti
aikaeron synnyttämää viehättävyyttä. Me tunnemme itsessämme mielellämme
sen siteen, joka yhdistää meidät etäisimpiinkin aikakausiin: ihmiset,
kansat, tavat ja laitokset häviävät; _tunteet ovat ikuisia!_ -- siinä
sukupolvet toisiinsa yhdistävät siteet. Mennyt elämä herää uudelleen
kun sen tunteet meissä puhkeavat -- se elää meissä itsessämme! Mikä
oli, on aina! Taikavoimaa, joka kuolleet herättää ja elävöittää
unohdettujen hautojen tomun, sitä voimaa ei ole kirjailijan taidossa,
vaan lukijan sydämessä!

Etsittyään turhaan Ionen silmiä -- ne harhailivat muualle hänen
katsettaan vältellen -- atenalainen tukahdutti tunteensa, joita
onnellisemmat ajatukset olivat innoittaneet kuin ne olivat, jotka
Nydian laulun olivat värittäneet, ja hän alotti matalalla ja vienolla
äänellä:

        _Glaukuksen laulu_.

    Kuin haahti sinehen aaltojen,
    Niin syömeni lempehen laskihen,
    Se tunteeni tulvassa huoleti häilyy.
    Ja sielusi säihkyä aallot päilyy.
    Ne milloin kuohuu ja vaipuu milloin,
      Vuoks hymysi, vuoksi kyynelies,
    Ja niin kuni tähdet, mi syttyvät illoin,
      On tielleni oppaana katsehes.

    Sun tahtohos haahteni syviä sous.
    Ja pilviä kohti se syöksyin nous,
    Mun iloni, eloni onpi sun hurmas,
    Ja katsehes synkkä mun onneni surmas.
    Ah, sulompi kuolla on loistohon lempes
      Kuin haipua edessä katsees hyyn,
    Mut sulointa ompi huumassa hempes
      Sun sielusi raueta säteilyyn.

Laulun viimeisten sanojen häipyessä meren aaltoihin Ione kohotti
silmänsä -- ne kohtasivat hänen rakastettunsa katseen. Onnellinen
Nydia! -- onnettomuutesi on sinun onnesi, sillä sinä et voinut nähdä
sitä lumoavaa katsetta, joka sanoi niin paljon -- joka silmästä teki
sielun äänen -- joka lupasi vaihtelun mahdottomuutta!

Mutta vaikka tessalitar ei voinutkaan tätä katsetta huomata, niin hän
ymmärsi toki sen merkityksen äänettömyydestä -- heidän huokailuistaan.
Hän painoi kädet lujasti rinnalleen puristaakseen sinne katkerat ja
kateet ajatuksensa; ja sitten hän kiiruhti puhumaan, sillä äänettömyys
oli hänestä sietämätöntä.

»Mutta, oi Glaukus», hän sanoi, »eipä ole sinunkaan laulusi iloinen.»

»Ja silti aijoin ilosta laulaa, kun sinun lyyraasi tartuin, tyttöni.
Mutta ehkä onni ei sisälläkään iloa.»

»Kuinka merkillistä», sanoi Ione puheenaihetta vaihtaen, sillä
tähänastinen oli häntä tuskastuttanut, »että tuo pilvi on jo monta
päivää liikkumatonna leijunut Vesuviuksen kiireellä! Ei kuitenkaan
aivan liikkumatonna, sillä hetkittäin se muuttaa muotoaan, ja nyt se
muistuttaa suunnatonta jättiläistä, joka kohottaa toisen kätensä
kaupungin ylle. Huomaatko sinäkin yhtäläisyyden -- vai onko se vain
minun kuvittelujani?»

»Ihana Ione, huomaan samaa. Sen erottaa merkillisen selvästi.
Jättiläinen näyttää istuvan vuoren huipulla, häivähtelevät pilvet ovat
kääriytyneet kuin laajaksi vaipaksi hänen ympärilleen; hän näyttää
tuijottavan allaan olevaan kaupunkiin, toisella kädellään hän tuntuu
osottavan, kuten sinäkin sanoit, kaupungin välkähteleviä katuja, toinen
käsi (huomaatko sen?) on koholla taivasta vasten. Se on minusta kuin
jonkun titanin henki, surumielin tarkastelemassa mailmaa, josta hänen
on täytynyt erota, menneisyyttä murehtien; nyt sen eleissä on jotakin
tulevaisuutta uhkaavaa.

»Olikohan tuo vuori jollakin tavalla mukana viimeöisessä
maanjäristyksessä? Sanotaan sen, perintätiedon mukaan, ammoin sitten
syösseen laavaa kidastaan kuten Etna nykyisin. Ehkä liekit nytkin sen
uumenissa loimottavat ja vaanivat ulospääsyä.»

»Mahdollista», Glaukus virkkoi mietteissään.

»Sanoit äsken, ettet paljoakaan usko noituuteen!» Nydia huomautti
äkkiä. »Olen kuullut kerrottavan, että tuon vuoren kätköluolissa
asustaa mahtava noita ja tuo pilvi lienee noidan kutsuman pahanhengen
usvavarjo.»

»Sinussa on yhä synnynseutusi, Tessalian luonteenomaista haaveilua»,
Glaukus virkkoi, »ja sinä itse olet kummallinen sekotus tunnetta ja
monimutkaista taikauskoa.»

»Pimeässä olemme aina taikauskoisia», Nydia vastasi. »Sanohan», hän
lisäsi hetken vaijettuaan, »sanohan, oi Glaukus, ovatko kaikki kauniit
toistensa näköisiä! Sanovat sinua kauniiksi ja Ionea myöskin. Ovatko
teidän purteenne siis samanlaiset? En käsitä sitä oikein, mutta kaipa
niin on laita.»

»Sen suurempaa vääryyttä et voi Ionelle tehdä», Glaukus vastasi
naurahtaen. »Me emme muistuta toisiamme vähääkään! Ionen tukka on
tumma, minun vaalea, Ionen silmät ovat -- niin, minkäväriset, Ione? --
En voi nähdä! Käännyhän tännepäin. Ah, ovatko ne mustat? -- eivät, ne
ovat liiaksi lempeät. Ovatko ne siniset? -- eivät, ne ovat liiaksi
syvät, niissä väikkyvät kaikki auringonvalon värit. -- En tajua niiden
väriä. Mutta minun, Nydia kulta, ovat harmaat, ja loistavat vain kun
Ione niihin katsahtaa. Ionen posket --.»

»En käsitä sanaakaan kuvauksestasi», Nydia keskeytti. »Minä ymmärrän
vain, ettette muistuta toisianne, ja se ilahuttaa minua.»

»Miksi niin, Nydia»? Ione kysyi.

Nydia punastui lievästi. »Koska», hän alkoi kylmästi, »olen aina
kuvaillut mielessäni teidät erinäköisiksi ja on aina mieluista kuulla,
ettei ole erehtynyt.»

»Ja mihinkä olet Glaukusta verrannut?» Ione kysyi lempeästi.

»Soittoon», Nydia vastasi maahan katsellen.

»Olet oikeassa», Ione ajatteli itsekseen.

»Ja mihinkä vertaat Ionea?»

»En voi vielä sanoa», sokea tyttö vastasi. »En ole tuntenut häntä vielä
kyllin kauan voidakseni löytää hänelle sopivaa vertauskohtaa.»

»Minä sanon sen sinulle», Glaukus virkkoi innoissaan. »Hän on kuin
aurinko, joka lämmittää -- kuin aalto, joka virkistää.»

»Aurinko polttaa joskus ja aaltoon toisinaan hukkuu», Nydia vastasi.

»Ota nämä ruusut», Glaukus sanoi, »niiden tuoksusta sinä tunnet Ionen.»

»Ah, ruusut kuihtuvat!» napolitar virkahti ilakoiden.

Tällaisessa haastelussa hetket kuluivat -- rakastuneet olivat
onnellisia, sillä lempi hymyili heille; sokea tyttö yksin tunsi sen
kolkkouden -- sen tuskat -- kateuden ailut ja pistot.

Veneen liukuessa eteenpäin Glaukus tarttui taas lyyraan ja siveltyään
sen kieliä hyväilevin sormin hän kajahutti niin rohkean ja iloisen
laulun, että Nydiakin heräsi haaveistaan ja huudahti ihastuksesta.

»Näethän, lapseni!» Glaukus huudahti, »että minä osaan loihtia esiin
lemmen oikean luonteen ja että olin väärässä sanoessani, ettei onni voi
olla iloista. Kuule, Nydia! Kuule, rakas Ioneni! Ja kuulkaa!»

        _Venuksen synty_.

              1.

    Kuni tähtönen taivaan heljän,
      Kuni unelma ihmemaan,
    Nous laineista siintävän seljän
      Iki-Lemmetär hurmassaan.
    Ja hymyten taivas hohti
    Nyt kumpuja Kypron kohti,
    Ja metsät hiljaa huohui,
    Ja elämä uusi kuohui
    Nyt runsasna, riemuiten
    Maan suonissa syttyen.
          Terve, terve, oi sullen!
    Nuo aallokot värjyvät, aavat,
      Nuo pilvyet puuntavat,
    Ne loistonsa sulta saavat,
      Ne eloas tulvivat.
          Terve, terve, oi ootetullen!
    Sä siivin kiitäen kirkkain
      Tulit tienoilta läntisen,
    Maan lapsille lohtua virkkain
      Ja tenhoja taivaitten.
    Sua varjossa kaukorantain
      Ajan impyet oottivat,
    Ens suukon sinulle antain
      Sun lemmityks lausuivat.

              2.

    Kuin simpukka venhossansa
      Hän loistavi helmenä sen!
    Se valavi purppuratansa
      Lumirinnallen, poskillen
    Ja käsillen hohtavillen,
    Hämihehkuhun syttyvillen.
    Ja venho se hiljaa ees
      Ui laineilla liekkuen,
    Valo väikkyen verhoo sees
      Tuon taivahisen.
          Terve, oi terve sullen!
    Sun oomme me, iäti sun;
      Joka liikkuva vehryt lehti,
      Joka laine mi elää ehti,
      Joka huokaus tuulten
      Joka hymyily huulten
    Sun suomaas on, siunatun.

              3.

    Ja sinä, sä armaani ainoinen,
    Kun silmihis suloihin katselen,
    Niin syntyvän silloin uudelleen
    Nään Venuksen katsehes seijanteen,
    Hän luomies kehdossa kirkasna hohtaa;
      Kas, nyt hän esihin ennättäy
      Ja täydessä loistossa luokseni käy.
          Terve, oi sullen!
    Niin, nousevi hän kuni helmasta veen
    Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen,
    Lumot kaunon mi kohtaa.
    Hän nousevi niin kuni helmasta veen,
    Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen.
          Venus, terve, oi, sullen!



3 LUKU.

Hartaushetki.


Apekides ja natsarealainen olivat saapuneet Sarnuksen rannalle. Tuo
joki, joka nyt on ehtynyt pieneksi puroksi, virtasi muinoin iloisena
mereen, kantoi aalloillaan lukemattomia laivoja ja sen kalvoon
kuvastuivat Pompeijin puutarhat, viiniköynnökset, palatsit ja
temppelit. Sen meluisimmilta ja vilkkaimmilta kujilta Olintus poikkesi
polulle, joka vei jonkun matkan päähän rannasta olevaan siimeiseen
lehtoon. Tämä lehtokuja oli iltaisin pompeijilaisten mielipaikka, mutta
kuumina ja touhukkaina päivänhetkinä se oli autio, ja silloin siellä
tapasi vain joitakuita leikkiviä lapsia, jonkun mietiskelevän
runoilijan tai jonkun kinastelevan filosofiparin. Eteläisimmässä
kolkassa näki pyökkipuu-istutuksia, niiden lehvistö oli mitä
moninaisimpiin ja herkullisimpiin muotoihin leikelty. Tuhansia
erilaisia kuvioita siellä näki, tuossa fauneja ja satyreja esittäviä,
tässä on Egyptin pyramidia jäljitelty, tuolla näet lehvistöön leikatun
jonkun huomatun tai arvokkaan kaupunkilaisen nimen. Sillä huono maku on
yhtä vanha kuin hyväkin. Ja Hackneyssa ja Paddingtonissa sata vuotta
sitten eläneet korkotuloiset kauppiaat eivät osanneet uneksiakaan,
että he olivat saaneet mallit omiin pyökki-istutuksiinsa Rooman
silotetuimmalta aikakaudelta, Pompeijin puutarhoista ja pyylevän
Pliniuksen huvilasta.

Tämä puistikko oli nyt, keskipäivän auringonsäteitten pudotessa
kohtisuoraan kuihtuneiden lehtien lomitse, aivan tyhjä -- ja vain
Olintuksen ja papin muodot siellä rikkoivat autiuden. He istahtivat
puitten lomaan asetetulle penkille; joelta, jonka aallot välkkyen
soluivat heidän editseen, tuntui vieno tuulenhenki. Istujat olivat
omituinen pari: toinen nuorimman uskonnon tunnustaja -- toinen mailman
vanhimman uskonnon pappi.

»Oletko ollut onnellinen senjälkeen kun minut niin äkkiä jätit?»
Olintus kysyi. »Onko sielusi saanut rauhan tuossa papillisessa
puvussasi? Oletko Jumalan ääntä kaivatessasi löytänyt lohdun Isiksen
oraakkelin kuiskauksesta? Huokauksesi, surullinen, tuijottava katseesi
vastaavat minulle samaa mitä olen itsekseni aavistellutkin.»

»Ah», Apekides vastasi väsyneesti. »Sinä näet edessäsi onnettoman ja
musertuneen miehen! Nuoresta alkaen olen uneksinut hyveen ihanteista.
Olen kadehtinut niiden miesten pyhyyttä, jotka kallioluolissa ja
yksinäisissä temppeleissä ovat saaneet tuta ylimaallista kosketusta.
Päiväni ovat kuluneet kuumeisiin ja turhamaisiin toiveihin, yöni
haihtuneet ilkamoiviin, mutta juhlallisiin näkyihin. Erään petturin
salaperäiset viittaukset saivat minut houkutelluksi pukeutumaan näihin
vaatteisiin -- koko olentoni (tunnustan sen sinulle suoraan) on
joutunut kapinaan itsensä kanssa siitä mitä olen nähnyt ja mihinkä olen
joutunut mukaan! Totuutta etsiessäni minusta onkin tullut valheen
palvelija. Samana iltana, jolloin viimeksi toisemme tapasimme, minua
kannusti uusi toivo, jonka tuo sama petturi oli minussa herättänyt,
petturi, joka minun olisi pitänyt jo paremmin tuntea. Minä olen --
mutta älkäämme puhuko siitä -- riittää, kun sanon, että olen ollut
ajattelematon ja valapatto. Verho on nyt ainaiseksi silmiltäni
poistunut. Olen huomannut kehnoksi sen, jota ennen puolijumalana
kunnioitin. Mailma mustenee silmissäni. Olen vajonnut surun syvimpään
alhoon. En tiedä enää, onko jumalia, olemmeko vain kohtalon
leikkikaluja, odottaako meitä tämän rajotetun ja raskaan nykyisyyden
jälkeen tuho vai uusi elämä; kerro minulle uskostasi; pelasta minut
näistä epäilyksistä, jos siihen pystyt.»

»En ihmettele», natsarealainen vastasi, »että olet harhateille joutunut
ja että sinulla on epäilyksesi. Kahdeksankymmentä vuotta sitten ei
ihmisellä vielä ollut selvää varmuutta Jumalasta tai haudantakaisesta
tulevaisuudesta. Niille, joilla on korvat kuulla, ovat uudet totuudet
selvinneet -- taivas, todellinen Olympos, on auennut niille, joilla on
silmät. Katso siis ja kuule!»

Ja sellaisen miehen vakavuudella, jolla itsellä on luja usko ja into
käännyttää muita, natsarealainen selitti Apekideelle pyhän kirjan
totuuksia. Hän kertoi Kristuksen kärsimyksistä ja ihmeistä; hän itki
puhuessaan. Hän siirtyi sitten taivaaseenastuneen Vapahtajan kunniaa
kuvaamaan ja selittämään ilmotuksen ennustuksia. Hän kuvaili vain
hyveelle pyhitettyä puhdasta, aistitonta taivasta -- sitä tulta ja
tuskaa, mikä on synnin ja rikoksen palkka.

Pakanuuden kannattajissa ei ollut läheskään sellaisia epäilyjä Jumalan
ihmiskuntaa pelastavan uhritoimen mittaamattomuudesta kuin myöhemmin
kääntyneissä. Pakana oli tottunut uskomaan, että jumalat elivät
mailmassa, että he olivat saaneet inhimilliset muodot, että heillä oli
inhimillisiä intohimoja, tekivät työtä ja saivat tuta onnettomuutta
kuten ihmisetkin. Eikö Alkmenen poika,[34] jonka alttarit lukuisissa
kaupungeissa suitsuivat pyhää vihkisavua, ollut sankaritöitään
suorittanut ihmiskunnan parhaaksi? Eikö suuri dorilainen Apollo ollut
mennyt hautaan sovittamaan mystillistä rikosta? Nuo taivasten jumalat
olivat olleet mailman lainsäätäjiä ja hyväntekijöitä, ja kiitollisuus
oli ihmisen johtanut niitä palvomaan. Senpätähden pakanasta ei
tuntunutkaan uudelta eikä oudolta oppi, että Kristus oli tullut
taivaasta, että kuolemattomasta oli tullut kuolevainen ja että hän oli
ottanut kestääkseen kuoleman tuskan. Ja päämäärä, jonka takia Hän kärsi
ja kesti, tuntui Apekideestä suunnattomasti ihanammalta kuin ne
pyrkimykset, jotka olivat vanhan käsityksen jumalat saaneet manalassa
käymään ja kuoleman kujia kulkemaan! Eikö ollut todella jumalan
arvoista laskeutua tänne valituksen laaksoihin hälventämään pilvet,
jotka peittivät tulevaisuuden synkkää vuorta -- ratkaisemaan viisaitten
epäilyt -- muuttamaan haparoinnin varmuudeksi -- omalla esimerkillä
opettamaan hyveellistä elämää -- esiintymisellään selittämään haudan
arvotuksen -- ja todistamaan, ettei hengen kuolemattomuusjano ole
turhan tavottelua! Tässä juuri oli noiden mainioiden miesten päätuki
heidän yrittäessään parantaa ihmiskunnan tilaa. Ei mikään niin herkytä
ihmisylpeyttä ja inhimillisiä toiveita kuin usko tulevaan tilaan eikä
mikään ole sotkuisempaa ja hämärämpää kuin pakanaviisaitten tätä
salaperäistä kysymystä koskevat selitykset. Apekides oli jo aikoja
sitten huomannut, että filosofien usko ei ollut joukkojen uskoa, että
jos he salaisesti uskoivatkin jumalallisempaan voimaan, eivät he
pitäneet viisaana tehdä tätä uskoa yleiseksi. Hän oli myöskin
huomannut, että papitkin ivasivat sitä uskoa, josta he rahvaalle
puhuivat, että jonkun ja joukon käsitykset eivät koskaan olleet yhtä.
Mutta tämä uusi usko tuntui hänestä yhdistävän toisiinsa kaikki,
filosofin, papin, kansan, sanansaarnaajat ja uskovaiset; he eivät
kiistele ja väittele kuolemattomuudesta, he haastavat siitä selvänä ja
varmana asiana; lupauksen suurenmoisuus häikäisi hänet, sen lohdunsanat
rauhottivat. Kristinusko sai ensimäiset kannattajansa syntisten
joukosta. Monet sen vanhimmista ja marttyyreistä olivat saaneet tuta
paheellisen elämän katkeruutta, eivätkä sen väärät tarjonnat enää
voineet houkutella heitä vakaan ja puhtaan hyveen poluilta. Kaikki
tämän onnellistuttavan uskon vakuutukset vaativat katumusta -- ne
olivat aivankuin rikollisia ja synnintuntoisia varten! ja se voimakas
häpeäntunne, jonka Apekideessa hänen viimeaikaiset irstailunsa olivat
herättäneet, teki hänet herkäksi omaksumaan uskon, joka piti pyhänä
tällaista katumusta ja joka lupasi taivaan iloa kääntyneelle
syntiselle.

»Tule», natsarealainen virkkoi huomatessaan sanojensa vaikutuksen,
»tule siihen hiljaiseen paikkaan, johon me kokoonnumme -- me harvat
valitut. Kuuntele siellä rukouksiamme, vakuuttaudu katuvien
kyyneleittemme suoruudesta, ota osaa yksinkertaiseen uhriimme -- se ei
ole teuraseläimiä ja kukkaköynnöksiä, vaan se on sydämen alttarilla
esitettyjä hurskaita ajatuksia. Kukat, joita me uhraamme, ovat
lakastumattomia -- ne kukkivat vielä silloinkin, kun meitä ei enää ole;
niin, ne seuraavat meitä haudan tuolle puolelle, ne puhkeavat uuteen
kukkaan taivaassa jalkojemme juureen, niiden ikuinen tuoksu ihastuttaa
meitä, sillä ne ovat hengen kukkia; ne uhrit ovat voitettuja kiusauksia
ja kaduttuja rikkomuksia. Tule, ah, tule! Älä hukkaa hetkeäkään;
valmistaudu tästä alkaen tuohon suureen, tärkeään siirryntäpäivään,
pimeästä valoon, surusta iloon, rikollisesta kuolemattomaan! Tänään on
Jumalanpojan päivä, päivä, jota me vietämme juhlana. Vaikka me
tavallisesti kokoonnummekin öiseen aikaan, on meitä jo nytkin jokunen
koolla. Mikä ilo ja riemu meidät täyttääkään, kun me saamme viedä
kadonneen lampaan pyhään laumaan!»

Apekideesta, jonka luonne pohjaltaan oli niin puhdas, tuntui Olintuksen
esiintymisessä olevan jotakin erikoisen jaloa ja hyvänsuopaa -- siinä
oli hänestä henki, joka tunsi oman onnensa toisen onnesta -- ja jonka
suurena päämääränä on vain uusia tovereita johtaa ikuiseen autuuteen.
Hän oli liikutettu, pehminnyt, voitettu. Hän ei ollut kyllin rohkea
jäämään yksin; myöskin uteliaisuutta sekaantui hänen puhtaampiin
ajatuksiinsa -- hän halusi lähemmältä katsella niitä menoja, jotka huhu
tiesi kuvata niin mustiksi ja eriskummallisiksi. Hän mietti hetken,
katsahti papilliseen pukuunsa, ajatteli Arbakesta, värähti kauhusta,
nosti katseensa natsarealaisen kirkkaaseen otsaan; siinä mies,
joka on huolissaan ja tuskissaan -- vain hänen hyvästään, hänen
pelastuksestaan. Hän kietoi vaipan ympärilleen niin että se peitti
kokonaan hänen muun pukunsa, ja sanoi: »Vie minua, minä seuraan sinua.»

Olintus puristi iloisena hänen kättään, ja sitten he astelivat joen
rannalle, hypähtivät erääseen veneeseen, jommoisia tällä rannalla
oli aina saatavissa. Vene lykättiin vesille; auringolta suojaava
kangasverho esti ketään heitä huomaamasta; nopeasti he kulkivat virtaa
alas. Eräästä heidän ohitseen lipuvasta veneestä kuului hempeää
soittoa; veneen kokka oli kukin koristeltu; -- se kulki merelle päin.
»Noin», Olintus virkkoi surullisena »noin kulkevat nautintoa
tavottelevat huolettomina ja aavistamatta pettymyksiään suurelle
valtamerelle myrskyyn ja haaksirikkoon! Me sivuutamme heidät, ja
saavumme rauhallisesti ja huomaamatta rauhan maahan.»

Apekides nosti päänsä ja huomasi auringon verhon aukosta erään noista
iloisista veneessäolijoista -- se oli hänen sisarensa. Rakastuneet
olivat juuri sillä huvimatkalla, josta aijemmin olemme jo puhuneet.
Pappi huokasi ja vaipui jälleen tuhdolleen. He saapuivat rannalle,
jolla esikaupunkimaisesti matalat ja vähäpätöiset huonerivit ulottuivat
aivan vedenpartaalle saakka. Noustuaan maihin ja sidottuaan veneen
Olintus kuljetti pappia oikeata katusokkeloa pitkin ja vihdoin he
saapuivat erään naapureitaan tavallista suuremman rakennuksen lukitulle
ovelle. Olintus koputti kolmasti -- ovi aukeni ja sulkeutui heti kun
Apekides johtajineen oli astunut kynnyksen yli sisään.

He kulkivat aution atriumin kautta ja saapuivat suurehkoon huoneeseen,
johonka oven sulkeuduttua heidän jälkeensä pääsi valoa vain pienestä
ovenpäällisestä ikkunasta. Mutta ennenkuin he astuivat sisään, sanoi
Olintus ovelle naputtaessaan: »Rauhaa teille!» Ääni vastasi sisältä:
»Rauhaa keille?» »Uskoville!» Olintus vastasi ja ovi aukeni.
Kaksi- tai neljätoista henkilöä istui puoliympyrässä puuhun veistetyn
ristiinnaulitun edessä, vaijeten, ajatuksiin vaipuneina.

Olintuksen astuessa huoneeseen he katsahtivat häneen sanaakaan
virkkamatta. Ennenkuin heitä puhutteli, natsarealainen polvistui, ja
hänen huultensa liikkeistä ja ristiinnaulitun kuvaan suunnatuista
katseista Apekides tiesi, että hän rukoili. Kun tämä oli ohi, kääntyi
Olintus läsnäolevien puoleen ja sanoi: »Miehet ja veljet, älkää
hämmästykö, vaikka tuonkin mukanani Isiksen papin. Hän on tähän asti
elänyt sokeitten parissa, mutta pyhä henki on hänet valaissut -- hän
tahtoo nähdä, kuulla ja oppia.»

»Tapahtukoon niin», muuan joukosta sanoi; ja Apekides huomasi puhujan
vielä nuoremmaksi, kuin hän itse olikaan, tälläkin oli elähtäneet ja
kalpeat piirteet, syvälle painuneet silmät ilmaisivat niinikään
uupumatonta ja kuumeista henkistä ponnistelua.

»Tapahtukoon niin», toinen ääni toisti. Joka näin puhui oli myöskin
vasta mieheksi tullut; hänen ruskea ihonsa ja aasialainen asunsa
ilmaisivat hänet Syyrian pojaksi -- hän oli nuorempana ollut tavallinen
rosvo.

»Tapahtukoon niin», kolmas ääni kuului. Ja kääntyessään ääntä kohden
pappi näki edessään pitkä- ja harmaapartaisen, vanhan miehen, jonka hän
tunsi rikkaan Diomedeen orjaksi.

»Tapahtukoon niin», koko joukko yhtaikaa toisti. -- Siinä oli miehiä,
jotka kahta poikkeusta lukuunottamatta olivat kansan alhaisoa.
Näiksi poikkeuksiksi Apekides huomasi erään kaartinupseerin ja
aleksandrialaisen kauppiaan.

»Emme vaadi», Olintus alkoi, »emme vaadi sinulta vaitiolon lupausta.
Emme vaadi sinulta valoja (niinkuin aremmat veljistämme tahtoisivat),
valoja, ettet meitä kavalla. Tosin ei ole mitään selvää lakia meitä
vastaan, mutta joukko verenhimoisempana omia hallitsijoitaan vaanii
meidän henkeämme. Niin, veljeni, eikö silloinkin kun Pilatus vielä
epäröi, eikö kansa silloin kiljunut: 'Ristiinnaulitse Kristus!' Mutta
me emme ole huolissamme turvallisuudestamme. Kavalla meidät joukolle,
petä meidät jos tahdot -- me olemme valmiit kuolemaan -- iloisina me
käymme jalopeuran kynsiin ja kidutuksen tuskaan -- me uhmaamme haudan
kummoa, ja mitä kuolema on rikolliselle, se on kristitylle ikuisuus.»

Heikko hyväksynnän mutina kuului joukosta.

»Tulet luoksemme tutkivana, palaa kääntyneenä! Uskontomme? -- sinä näet
sen. Tuo risti on meidän ainoa kuvamme, tuo kirja sisältää Kereemme ja
Eleusiksemme salaisuudet. Hyveemme? -- se on meidän elämäämme!
Rikollisia olemme kaikki olleet; kuka meitä nyt voi jostain rikoksesta
syyttää? Meidät on kaste entisestä pessyt. Mutta mikään ei ole omaa
ansiotamme; kaikki on Jumalan. Tule tänne, Medon», hän puhutteli orjaa,
joka kolmantena oli puoltanut Apekidestä, »sinä olet joukkomme ainoa,
joka et ole vapaa. Mutta taivaassa viimeinen on ensimäinen; ja niin on
meidänkin keskuudessamme. Avaa nyt kirja, lue ja selitä.»

Tarpeetonta lienee meidän pitemmältä seurata Medonin lukemista ja
kokouksen kulkua. Nuo siihen aikaan niin oudot ja uudet opit ovat nyt
jo tarpeeksi tutut. Kahdeksantoista vuosisadan aikana olemme saaneet
tutustua raamatun henkeen ja Kristuksen elämään. Ja meistä pakanapapin
epäilykset ehkä tuntuisivat liian kummallisilta ja sangen vähän
opettavilta ne selitykset, joita oppimattomat, karkean yksinkertaiset,
vain sisäisestä vakaumuksestaan tietoiset miehet antoivat.

Mutta sitten seurasi jotain sellaista, mikä ankarasti järkytti
napolilaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kuultiin heikkoa naputusta
ovelta; tunnussanat vaihdettiin, ovi avattiin, ja kaksi lasta, joista
vanhempi tuskin oli vielä seitsemäänsä täyttänyt, astui arkaillen
sisään. He olivat talon isännän lapsia, saman synkän ja kovettuneen
syyrialaisen, jonka nuoruus oli kulunut hurjisteluissa ja veritöissä.
Seuran vanhin (sama vanha orja) levitti heille sylinsä, he syöksyivät
suojelijansa käsille -- painuivat hänen rinnoilleen ja heidän häntä
hyväillessään hänen kovat piirteensä lientyivät. Ja nyt nuo rohkeat ja
tuliset miehet, nuo kohtalon kolhimat, elämän rajutuulten pieksämät
miehet, jotka olivat lujasti panssaroituneet uhmaamaan koko mailmaa,
valmiit kidutusta kärsimään ja asestetut kuolemankin voittamaan --
miehet, jotka olivat kuviteltavimman jyrkkänä vastakohtana herkille
hermoille, pehmeille sydämille, nuoruusiän hennolle hauraudelle, samat
miehet nyt ympäröivät lapset, hyväilivät näiden sileätä otsaa, ja
heidän partahuulensa vääntyivät lapsekkaaseen ja isälliseen hymyyn.
Vanhus aukaisi käärökirjan uudelleen ja pani lapset sanelunsa mukaan
kertaamaan saman rukouksen, jonka mekin hiljaa itseksemme toistamme
Herralle ja jonka vielä nytkin opetamme lapsillemme. Sitten hän kertoi
heille yksinkertaisin sanoin Jumalan lapsiin kohdistuvasta rakkaudesta,
kertoi, ettei varpunenkaan putoa maahan Hänen sitä näkemättä. Tämä
miellyttävä tapa opettaa lapsia säilyi kauan ensimäisessä kirkossa,
muisteltiin sanoja: »Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä
kieltäkö heitä!» Ja tästä ehkä johtui se taikauskoinen harhaluulo,
jonka mukaan natsarealaisia syytettiin samasta rikoksesta, jonka he
voitokkaina selviydyttyään viskasivat juutalaisten niskoille, että he
näet inhottavien uskonnollisien menojensa yhteydessä salaa uhrasivat
lapsia.

Vakava syyrialainen isä näytti lapsiensa viattomuudesta johtuneen
ajattelemaan nuoruusvuosiensa elämää -- ennenkuin rikokset olivat sen
tahranneet.

Hän tarkkasi vakavin katsein heidän nuorten huultensa liikkeitä. Hän
hymyili, kun he nöyrinä kertasivat pyhät sanat; ja kun lukeminen oli
loppunut ja he vapaina ja iloisina hypähtivät hänen polvelleen, painoi
hän heidät rintaansa vasten, suuteli heitä yhä uudestaan ja uudestaan
ja kyynelet vierivät hänen poskilleen -- kyynelet, joiden alkulähteelle
oli mahdotonta päästä, niin sekaantunut oli ilo suruun, katumus
toivoon, tieto omasta kurjasta entisyydestään rakkauteen lapsiinsa.

Kuten sanoin, tässä näyssä oli jotakin, mikä erikoisesti liikutti
Apekidestä; ja vaikeata todella on löytää muotoa, joka paremmin sopisi
hyvään perustuvalle uskonnolle, selvemmin toisi esille perhe-elämän
tunnealoja ja voimakkaammin liikuttaisi ihmisrinnan herkimpiä kieliä.

Silloin avautui hiljaa huoneen sisäovi, ja huoneeseen astui
sauvatukinen, vanha mies. Koko seurakunta nousi seisomaan; jokaisen
kasvoille levisi syvän kunnioituksen piirre, ja tarkastaessaan
vanhuksen piirteitä Apekideskin tunsi vastustamatonta kiintymystä
häneen. Ei kukaan voinut noihin kasvoihin katsoa niihin ihastumatta;
sillä jumalallinen hymy niistä säteili, Jumalan rakkaus oli niissä
muodon saanut -- ja tämän hymyilyn kunniakehä oli hänen kasvoilleen
jäänyt.

»Jumala olkoon kanssanne, lapseni!» vanhus virkkoi kohottaen kätensä ja
hänen puhuessaan kapusivat lapset hänen polvilleen. Hän istui penkille
ja he kietoutuivat hänen rinnoilleen. Oli ihanaa katsella elämän
äärimäisyyksien noin toisiinsa yhtyneinä -- puron, joka juuri
lähteestään iloisena pulppuaa ja juhlallisen, ikuisuuden valtamereen
virtaavan kymen! Niinkuin painuvan päivän hämärässä maa ja taivas
näyttävät sulavan yhteen ja esineitten ääriviivat vain hahmoina näkyvät
ja vuorenhuiput kätkeytyvät usvapilveen; samoin tuntui tuon hyvänsuovan
vanhuksen hymykin kaikki koossaolijat kirkastavan, poistavan ikäeron,
luovan lapsuuteen ja miehenikään sitä taivaan valoa, jonka yhteyteen
vanhuus pian toivoo pääsevänsä.

»Isä», Olintus virkkoi, »sinä, johon Vapahtajan ihmetyö on vaikuttanut,
-- sinä, joka olet haudasta noussut Hänen armonsa ja Hänen voimansa
elävänä todistajana -- katso! Tässä on joukossamme vieras, uusi lammas,
joka laumaamme liittyy.»

»Siunaan hänet», vanhus sanoi. Joukko väistyi. Apekides lähestyi kuin
vaiston työntämänä, hän lankesi polvilleen hänen eteensä, vanhus laski
kätensä papin päälaelle ja siunasi hänet, mutta ei ääneen. Hänen
huulensa liikkuivat, silmät katsoivat ylös, ja kyynelet -- sellaiset
kyynelet, joita vain hyvät ihmiset vuodattavat toiselle onnea
toivottaessaan -- vierivät hänen poskiaan pitkin.

Lapset seisoivat kääntyneen vieressä. Hänen sydämensä oli kuin näiden
-- hän oli tullut heidän kaltaisekseen -- Taivaan valtakuntaan
päästäkseen.



4 LUKU.

Mihinkä kulkee rakkauden virta -- mihin?


Kun nuoret sydämet saavat esteittä toisiaan rakastaa, ovat päivät kuin
vuosia -- kun päivä paistaa ja suunta on selvä -- kun niiden lempi on
onnellista ja molemminpuolista. Ione ei salannut enää Glaukukselta
sitä kiintymystä, mitä tunsi häneen, ja nyt he eivät enää muusta
puhuneetkaan kuin lemmestään. Nykyhetken hurman yllä väikkyivät
tulevaisuustoiveet kuin kirkas taivas keväisten ketojen päällä. He
kulkivat lohdullisissa ajatuksissaan kauas ajanvirran mukana, he
suuntasivat matkansa välittämättä kohtalon laatimasta merikartasta, he
elivät päivän odottaakseen uutta aamua. Heidän nuorille sydämilleen
surut ja kuolema olivat tuiki tuntemattomia. Ehkä he rakastivat
toisiaan sitäkin enemmän, koska olosuhteet eivät tarjonneet
Glaukukselle muuta tavoteltavaa kuin lempeä, koska vapaan valtion
kansalaiselle ominaisia intohimoja ei tällä atenalaisella ollut, koska
hänen synnyinmaansa ei voinut hänelle tarjota mitään valtiollista
työalaa, koska hänessä ei ollut kunnianhimoakaan rakkauden tasaajana ja
senpätähden hänen henkensä ja sydämensä olivat niin tulvillaan vain
lempeä. Heistä tuntui elämän rautakausi todella kultaiselta, heidän
tehtävänään oli vain elää ja lempiä.

Pintapuolisesta tarkkaajasta, jota vain voimakaspiirteiset ja räikeästi
sivellyt luonteet miellyttävät, tuntuvat tämäntapaiset rakastuneet
liian jokapäiväisiltä. Sellaisten luonteitten kehityksestä, jotka
tahallaan esitetään tavallisiksi, puuttuu lukijan mielestä
erikoisuutta, ja ehkä todella teen näiden rakastuneiden luonteista
epätodellisen kuvan, kun en selvemmin väritä heidän yksilöllisiä
ominaisuuksiaan. Mutta ehkä myöhemmin viivähdän hetkeksi heidän
onneauhkuvan kuvansa edessä, silloinkun he saavat tuta sen hirveän
onnettomuuden ensi iskut, jota kohden he nyt kulkevat ja johon he ovat
niin vähän valmistuneet. Heidän nykyinen hempeän iloinen elämänsä on
mahdollisimman jyrkkänä vastakohtana sallimuksen myöhemmille oikuille.
Eipä paljoa välitetä kukattomasta, hedelmättömästä tammesta, jonka luja
ydin ja vahva runko kestää myrskyn, mutta huolehditaan kyllä myrtin
hennoista oksista ja viiniköynnöksen heikoista karhista.

Oli elokuun puolitaival -- seuraavaksi kuuksi oli heidän häänsä
määrätty ja Glaukuksen oven pihtipielet olivat jo köynnöksin
koristellut ja joka yö hän vei Ionen oven eteen uhkeita uhrilahjoja.
Häntä ei nähty enää entisten iloisten toveriensa parissa, hän eli vain
Ionen seurassa. Aamupäivin he paistattivat päivää ja soittivat ja
lauloivat; iltaisin he jättivät kaupungin iloisen humun ja lähtivät
veneretkelle merelle tai kuljeskelivat kohtalokkaan Vesuviuksen
vehmailla, viinitarhapeitteisillä rinteillä. Ei merkkiäkään enää
maanjäristyksestä, huolettomat pompeijilaiset unohtivat vallan, että he
olivat saaneet lähestyvästä tuomiostaan niin hirveän varotuksen.
Pakanallisen taikauskonsa sokaisemana Glaukus kuvitteli tuota
maanjäristystä jumalien lähettämäksi pelastamaan, ellei juuri häntä,
niin ainakin Ionen. Hän toimitti kiitosuhreja tämän uskonsa pyhäköissä
ja Isiksenkin alttarin hän köynnöksin koristutti. Muistellessaan
hehkuvaa ja elävää marmorikuvaa hän häpesi sitä vaikutusta, mikä sillä
oli ollut häneen. Hän ymmärsi nyt hyvin, että kaikki oli ollut vain
ihmisen keksimää taikuutta; sillä tulos vakuutti hänelle, ettei
jumalattaren vihaa siinä ilmennyt.

Arbakeen he olivat kuullet vielä elävän. Sairasvuoteella maaten hän
vähitellen toipui siitä iskusta, jonka hän oli saanut. Hän jätti
rakastavat rauhaan. Mutta itsekseen hän hautoi koston hetkeä ja
suunnitelmia.

Aamuisin Ionen kotona ja iltaretkilläkin Nydia oli heidän alituinen ja
usein ainoakin toverinsa. He eivät huomanneet sitä salaista tulta, joka
tyttörukkaa kulutti. Se tavaton rohkeus, jolla hän sekaantui heidän
keskusteluunsa, hänen omituiset, usein itsepäiset oikkunsa jätettiin
huomioittamatta kun muistettiin, minkä palveluksen hän oli heille
tehnyt ja kuinka säälittävä hän onnettomuudessaan oli. Heidän
kiintymyksensä häneen teki vieläkin suuremmaksi koko hänen olentonsa
omituisuus, nopeat vaihtelut hurjasta kiihkosta kärsivään lempeyteen --
sekotus suurta tietämättömyyttä ja kehittynyttä älyä -- herkkyyttä ja
kovuutta -- lapsen tahatonta iloisuutta ja naisen kylmää ylväyttä.
Vaikka hän ei tahtonutkaan ottaa vastaan hänelle tarjottua vapautta,
sai hän kuitenkin aivan vapaasti liikkua, mennä minne halusi, hänen
sanojaan ja tekojaan ei moitittu eikä sidottu; ihmiset tunsivat tuota
kovanonnen kolhimaa, herkästi loukkaantuvaa tyttörukkaa kohtaan samaa
huoltavaa ja ymmärtävää osanottoa mitä äiti tuntee sairaloista ja
heikkoa lastaan kohtaan -- he varoivat käyttämästä minkäänlaista
pakkoa, silloinkin kun se olisi ollut hänen hyväänsä. Hän käytti
saamaansa vapautta riistäytymällä irti niiden orjien hoivasta, jotka
oli häntä palvelemaan määrätty. Nytkin niinkuin aijemmin suojattomina
päivinäänkin hän kulki yksin vilkkaita katuja pitkin ainoana
ohjaajanaan ohut sauvansa. Oli todella ihmeellistä huomata, kuinka
notkeasti ja varmasti hän osasi välttää uhkaavan vaaran ja kuinka
helposti hän löysi tiensä kaupungin sokkeloisimmissakin osissa. Mutta
hänen suurimpia nautintojaan oli edelleenkin käyskennellä Glaukuksen
puutarhassa kukkia vaalien -- kukat ainakin palkitsivat hänen lempeän
rakkautensa. Joskus hän uskalsi isäntänsä huoneeseenkin ja alotti
keskustelun, mutta useimmiten hän äkkiä sen katkaisi, sillä Glaukus
kykeni nykyään puhumaan vain -- Ionesta, ja hänen huuliensa lausumana
tuo nimi viilsi Nydian sydäntä. Usein hän katkerasti katui Ionen
hyväksi tekemäänsä palvelusta -- usein hän sanoi itsekseen: »Jos hän
olisi langennut, ei Glaukus ehkä enää häntä rakastaisi», ja synkät ja
rumat ajatukset raastoivat hänen rintaansa.

Jaloa pelastustyötään suorittaessaan hän ei ollut kokenut vielä mitään
tuskia eikä aavistanut mikä häntä odotti. Hän ei ollut sitä ennen
koskaan ollut mukana kun Glaukus ja Ione toisensa tapasivat, hän ei
ollut ennen huomannut, että sama ääni, joka hänelle puhui ystävyyttä,
saattoi toiselle huokua suurta lempeä. Sen tuskantunteen, joka oli
hänen rintansa täyttänyt hänen huomatessaan, että Glaukus rakasti
toista, hän oli aluksi masentanut ja vaijentanut. Mutta vähitellen
mustasukkaisuus alkoi saada yhä rajumman ja rajumman muodon; siihen
sekaantui vihaa -- ja sisäiset äänet kuiskivat kostoa. Niinkuin näemme
puunoksan kiinteän vihreän lehden tuulessa lepattavan ja maahan
pudonneen, kuihtuneen lehden liikehtivän nopeasti, äkkiä myrskyn mukana
kohouvan ylös ilmoihin -- sinne tänne, levotonna, rauhatonna,
niinpä onnellisten ja toivovien rakkauskin on vielä kokematon
lentoyrityksissään -- myrskyn raivo on silloin vain leikintekoa! Mutta
sydän, joka jo on elämän vihreän kevään kuluttanut, joka on toivoton,
joka ei enää tunne kesää suonissaan, sellainen sydän on särkynyt ja se
joutuu saman myrskytuulen heiteltäväksi, joka hellii vain veljiään.
Silla ei ole tarjolla oksaa mihin tarttua, se ajelehtii paikasta
paikkaan -- näin se kulkee myrskyn kynsissä, kunnes se on iäksi tomuksi
muuttunut.

Yksin kestetty nuoruusaika oli Nydiasta tehnyt ennenaikojaan kovan
luonteen; ehkä se rietas, jumalaton elämäkin, jonka keskeen hän vasten
tahtoaan oli joutunut, oli kiihottanut hänen intohimojaan, vaikkei se
ollutkaan hänen puhtauttaan tahrannut. Burbon mässäykset olivat
herättäneet vain hänen inhoaan, egyptiläisen juhlat häntä kamottivat;
mutta myrsky, joka kulki koskematta hänen ohitseen, oli ehtinyt kylvää
häneen sentään jonkun turmeluksen siemenen. Koska pimeässä mielikuvitus
herkimmin liikkuu, oli tuon onnettoman tytön sokeus omansa hänessä
kasvattamaan mitä hurjimpia ja sairaloisimpia lemmenhaaveiluja.
Glaukuksen ääni oli ensikuulemalta kaikunut hänen korvissaan ihanalta
soitolta; toisen ystävällisyys oli syvästi vaikuttanut häneen. Kun
Glaukus edellisenä vuonna oli ollut poissa Pompeijista, oli tyttö
aarteina sydämeensä kätkenyt jokaisen hänen lausumansa sanan. Ja kun
joku kukkaistyttöraukalle kertoi, että hänen ystävänsä ja suojelijansa
oli Pompeijin loisteliaimpia ja hienoimpia nuoriamiehiä, oli hän aina
tuntenut miellyttävää ylpeyttä muistellessaan häntä. Se toimikin, jonka
hän oli Glaukukselta saanut nim. hoidella hänen kukkiaan, antoi vain
lisää yllykettä hänen ajatteluilleen. Hän yhdisti hänen olemuksensa
kaikkeen, minkä vain saattoi kuvitella todella ihanaksi, ja kun hän
kieltäytyi selittämästä, minkälaiseen kuvaan hän vertasi Ionen
kauneutta, tapahtui se osaksi siitä syystä, että hän oli jo Glaukukseen
soveltanut kaiken mahdollisen lempeän ja kauniin. Jos joku lukijoistani
on rakastanut juuri senikäisenä, että hän nyt sitä aikaa hymyten
muistelee -- aikana, jolloin mielikuvitus voittaa järjen, hän
varmaankin myöntää, että tuo rakkaus kaikista kummallisista ja
sokkeloisista herkullisuuksistaan huolimatta oli paljoa alttiimpi
mustasukkaisuudelle kuin mitkään myöhemmät lemmensuhteet. Sen syitä ei
ollut tarvis selittää; tiedän vain, että niin yleensä on laita.
Glaukuksen palatessa Pompeijiin oli Nydia ehtinyt tulla vuotta
vanhemmaksi. Kulunut vuosi suruineen, yksinäisine hetkineen,
viettelyksineen oli voimakkaasti kehittänyt hänen henkeään ja
sydäntään. Ja kun Glaukus viattomana sulki Nydian syliinsä pitäen häntä
vielä täysilapsena, -- kun hän suuteli hänen pehmeitä poskiaan, kun hän
kietoi kätensä hänen värähtelevän vartalonsa ympärille, tunsi Nydia
äkkiä, että se tunne, jota hän niin kauan ja viattomana oli vaalinut,
oli rakkautta. Päästyään Glaukuksen avulla irti kahleistaan --
totuttuaan häneltä turvaa hakemaan -- totuttuaan, vaikkapa vain
hetkeksi hengittämään samaa ilmaa kuin hän -- tuuditeltuaan jo itseään
yltäkylläisen sydämensä tuhansien onnellisten ja hurmaavien haaveilujen
huumassa hän huomaa, että Glaukus rakastaakin toista; että hänet
valitaan lähetiksi tuon toisen luokse; hän saa tuntea, kuinka mitätön
asema hänellä sentään on ja että hän pysyy sellaisena koko ikänsä,
vaikka hän ei ole sitä kokemattomana tähän asti huomannut -- emme
ihmettele, että hänen hurja ja intohimoinen luonteensa sellaisissa
olosuhteissa harhautuu ja että näin kehittynyt rakkaustunne menettää
alkuperäisen puhtautensa ja pyhyytensä. Toisinaan hän vain pelkäsi,
että Glaukukselle selviää hänen salaisuutensa. Toisinaan häntä
harmittikin, ettei _sitä_ huomattu; sehän oli halveksinnan merkki --
saattoiko hän kuvitella, että hänen taipumuksensa oli hänet viennyt
niin kauaksi? Hänen tunteensa Ionea kohtaan vaihtuivat joka hetki kuin
vuoksi ja luode, milloin hän rakasti häntä, koska _hänkin_, milloin
taas vihasi, samasta syystä. Oli hetkiä, jolloin hän oli valmis hänet
surmaamaan ja toisia, jolloin hän oli yhtä valmis oman henkensä
uhraamaan hänen puolestaan. Tämäntapaisia ylpeitä ja häälyviä
intohimonpuuskia oli ajanpitkään vaikeata kestää. Hänen terveytensä
heikkeni hänen huomaamattaan -- hänen askelensa kävivät epävarmemmiksi
-- usein hän itki, eikä itkukaan tuonut hänelle huojennusta. Tullessaan
eräänä aamuna tavalliselle toimelleen atenalaisen puutarhaan hän tapasi
Glaukuksen peristylen pylväistössä erään kaupunkilaiskauppiaan kanssa
keskustelemassa. Kreikkalainen valikoi parhaillaan jalokiviä
morsiamelleen. Hän oli jo järjestänyt hänen asuntonsa; jalokivetkin,
joita hän valikoi, piti vietämän sinne -- niillä ei aijottu koristaa
Ionen ihania muotoja; samat kivet löytää vieläkin Pompeijin
maastakaivettujen aarteitten joukosta Napolin »oppihuoneesta.»[35]

»Tulehan tänne, Nydia, pane syrjään astiasi ja tule tänne. Ota nämä
koreudet minulta -- kas noin, minä panen ne yllesi --. Eivätkö ne
sovikin hyvin, Servilius?»

»Erinomaisesti!» jalokivikauppias vastasi; sillä kivet oli hyvin
valikoitu ja mairivat ketä tahansa, siihenkin aikaan. »Mutta kun nuo
renkaat välkkyvät jalon Ionen korvissa, niin huomaatpa, Bakkus vieköön,
että minun taitoni voi kauneuttakin lisätä.»

»Ionen?» toisti Nydia, joka tähän asti oli hymyillen ja punastuen
pitänyt Glaukuksen lahjaa.

»Niin», atenalainen vastasi leikitellen huolettomasti koristeilla.
»Olen valikoimassa lahjaa Ionelle, mutta en ole vielä löytänyt kyllin
arvokasta.»

Äkkiä hän vaikeni, sillä hän huomasi Nydian omituiset eleet. Hän näet
riuhtaisi kaulaltaan kaikki korut ja viskasi ne lattialle.

»Mitä tuo on? Mitä, Nydia, eikö minun lahjani miellytä sinua? Olenko
loukannut sinua?»

»Sinä kohtelet minua aina orjana ja lapsena», tessalitar vastasi, ja
syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan. Hän kääntyi äkkiä ja katosi
puutarhaan.

Glaukus ei yrittänytkään häntä estää; hän oli itsekin loukkaantunut.
Hän jatkoi jalokivien tarkastelua ja niiden arvostelua -- yhtä kiitti
ja toista moitti ja lopuksi kauppias sai hänet ostamaan ne kaikki. Se
onkin paras ratkaisutapa rakastuneelle, ja sen hyväksyy kuka tahansa --
paitsi se, jonka morsiamena on Ione!

Päätettyään kaupat ja jäätyään yksin hän vetäytyi huoneeseensa,
pukeutui, hyppäsi vaunuihinsa ja ajoi Ionen luo. Hän ei muistellut enää
sokeaa tyttöä eikä hänen loukkaavaa käyttäytymistään, molemmat hän oli
unohtanut.

Hän vietti aamupäivän ihanan napolittaren seurassa, käväisi sitten
kylpylöissä, illasti (mikäli, kuten aijemmin jo olen huomauttanutkin,
voimme roomalaisten kl. 3 i.p. suorittamaa coena-ateriaa illalliseksi
kutsua) yksinään ravintolassa, sillä Pompeijissakin oli ravintoloita.
Palattuaan kotiin muuttamaan pukua mennäkseen iltapäivällä jälleen
Ionen luo hän kulki peristyleessään uneksien ja hajamielisenä kuten
rakastuneet ainakin eikä ollut huomatakaan sokeata tyttöä, joka seisoi
samalla paikalla, minne Glaukus oli hänet jättänyt. Mutta vaikka
Glaukus ei häntä nähnytkään, tunsi tämä heti askeleista, kuka oli
tullut. Hän ei ollut osannut aavistaa hänen paluuaikaansa. Päästyään
mielihuoneeseensa, jonka ovi avautui peristyleen ja istahdettuaan
miettiväisenä lepotuoliinsa Glaukus tunsi äkkiä aran kosketuksen
tunikallaan ja kääntyessään hän huomasi Nydian, joka polvillaan ojensi
hänelle kouran täyden kukkasia -- miellyttävän ja vaikeasti hyljättävän
rauhanuhrin. Hänen tummista, ylöstähdätyistä silmistään vierivät
kyynelet.

»Olen sinua loukannut», hän virkkoi nyyhkyttäen, »ja ensi kertaa
eläissäni. Tahdon mieluummin kuolla kuin tietää, että olet minuun
tyytymätön. Sano, että annat minulle anteeksi! Katso! Olen jo korut
koonnut. Olen ne pannut ylleni. En ikinä niistä luovu -- ne ovat sinun
lahjasi.»

»Nydia kulta», Glaukus vastasi ja nostaessaan hänet ylös hän suuteli
hänen otsaansa, »älä ajattele sitä enää! Mutta, rakas lapsi, miksi niin
äkkiä suutuit? En keksi syytä.»

»Älä kysy!» hän vastasi äkkiä punastuen. »Minä olen pelkkää oikkua ja
vikaa. Sinähän tiedät, että olen vielä lapsi -- sinä sanot sen niin
usein. Ethän lapselta voi vaatia perusteluja jokaiseen hassutukseen.»

»Mutta ethän sinä kohta ole enää mikään lapsi, ja jos sinä haluat, että
sinua kohdellaan naisena, niin sinun täytyy oppia hillitsemään outoja
tunnepuuskiasi ja kiivaita mielijohteitasi. Älä luule, että sinua
soimaan; en, minä puhun vain sinun onneksesi.»

»Se on totta», Nydia sanoi. »Minun täytyy oppia hallitsemaan itseäni.
Minun täytyy salata, täytyy masentaa sydämeni tunteet. Se on naisen
tehtävä ja velvollisuus. Hänen ainoa hyveensä on arveluni mukaan
liehittely.»

»Itsensä hillitseminen ei ole vika, Nydiani», atenalainen vastasi. »Ja
se hyve on tarpeen sekä miehelle että naiselle. Se on todellinen
senaattorin toga, se on sitä kantavan henkilön ainoa arvonmerkki.»

»Itsehillintä! itsehillintä! Sinä puhut oikein. Sinua, Glaukus,
kuunnellessani hurjimmatkin ajatukseni rauhottuvat ja tasaantuvat ja
herkkä ilomieli valtaa minut. Ole aina minun neuvojanani, auttajanani!»

»Hyvä sydämesi on paras ohjaajasi, Nydia, kun olet oppinut tunteesi
kahlehtimaan.»

»Ah! Sitä en koskaan opi», Nydia huokasi kyyneliään kuivaten.

»Älä sano niin! Vain ensi-yritys tuntuu vaikealta.»

»Olen tehnyt monta ensi-yritystä», Nydia vastasi lapsekkaasti. »Mutta
oletko itse, neuvojani, huomannut sen niin helpoksi? Voitko sinä
hallita, voitko salata rakkauttasi Ioneen?»

»Rakkautta! Nydia rakas! Ah! Se onkin toinen juttu», nuori
elämäntuntija vastasi.

»Sitä arvelinkin!» Nydia virkkoi surumielisesti hymyillen. »Glaukus,
otatko minun kukkaraukkani? Tee niillä mitä tahdot -- voit antaa ne
vaikkapa Ionelle», hän lisäsi hiukan arkaillen»

»En, Nydia», Glaukus vastasi ystävällisesti, huomatessaan toisen
puheessa mustasukkaisuuden oireita, vaikka hän arveli kateuden olevan
vain ärtyneen lapsen oikkuja. »En aijo antaa ihania kukkiasi
kenellekään. Istu tähän ja sido niistä seppele, panen sen tänä iltana
päähäni. Se ei ole ensimäinen, jonka nuo herkät sormet ovat sitoneet.»

Ihastuneena tuo tyttöraukka istahti Glaukuksen viereen. Hän otti
vyöltään nipun kirjavia, kapeita nauhoja, joita käytettiin seppeleitten
sidontaan ja joita hän aina piti mukanaan (koska seppeleet olivat hänen
alaansa) ja ryhtyi taitavasti ja sirosti työhönsä. Hänen nuorilta
poskiltaan kyynelet olivat jo kuivuneet, heikko mutta onnellinen hymy
väreili hänen huulillaan. Lapsen lailla hän tunsi vain hetkeniloa; hän
oli nyt sopinut Glaukuksen kanssa, tämä oli antanut hänelle anteeksi --
hän sai nyt istua Glaukuksen vieressä -- tämä silitteli hyväillen hänen
silkinhienoa kassaansa -- hänen hengityksensä lämmitti hänen poskiaan.
Ione, tuo julma Ione ei ollut nyt mukana. Kukaan toinen ei ollut nyt
jakamassa hänen hyväilyjään. Niin, hän oli onnellinen ja hän oli kaiken
entisen unohtanut. Hän eli niitä harvoja, lyhyen ja tuskaisen elämänsä
hetkiä, joita myöhemmin olisi voinut ihanina muistella. Perhosen
lailla, jonka talviaurinko on hetkeksi houkutellut äkilliseen lämpöön
liihottelemaan, kunnes yltyvä tuuli ja kiristyvä pakkanen ennen iltaa
sen tuhoovat, Nydiakin nyt lämmitteli paisteessa, joka hänen
edellisille tottumuksilleen vastakkaisena ei ainakaan jäätänyt. Ja
vaisto, jonka olisi pitänyt häntä varottaa lämmön lyhytaikasuudesta,
sai hänet siitä entistä iloisempana nauttimaan.

»Sinulla on kauniit kiharat», Glaukus virkkoi. »Ne lienevät kerran
olleet äitisi ihastus.»

Nydia huokasi. Hän ei ollut varmaankaan orjana syntynyt, mutta hän
vältti koskaan puhumasta vanhemmistaan, ja olkoon alhainen tai
ylhäinen, varmaa vain on, että hänen syntyperästään eivät tienneet
mitään hänen suojelijansa eikä kukaan muukaan tuossa kaukaisessa
maassa. Hän tuli, tuo onnettomuuden ja salaperäisyyden lapsi kuin
lintu, joka hetken räpyttelee siipiään huoneessamme; me näemme sen
lentelevän sinne tänne, me emme tiedä, mistä se tulee ja mihinkä se
jälleen lentonsa suuntaa.

Nydia huokasi ja virkkoi sitten hetken vaijettuaan ja vastaamatta hänen
huomautukseensa:

»Mutta enkö pane liian paljo ruusuja seppeleeseen, Glaukus? Sanotaan
niiden olevan sinun mielikukkiasi.»

»Ja niitä rakastavat aina ne, joissa runouden henki asuu. Ruusu on
lemmenkukka ja saman kukan omistamme vaitiololle ja kuolemalle.
Niinkauan kun elämällä vielä on jotakin arvoa, koristaa se meidän
otsaamme, ja kun meitä ei enää ole, sirotellaan niitä meidän
haudallemme.»

»Ah!» Nydia virkkoi, »jospa voisin tämän katoovan köynnöksen asemasta
saada kohtalottarien käsistä sinun elämänlankasi ja pujottaa nämä
ruusut siihen.»

»Kelpo tyttöni! Se toivomus on sinun kaunissointuisen äänesi arvoinen
ja siinä piileikse todellista laulunhenkeä. Ja minkälaiseksi kohtaloni
luontuukin, minä kiitän sinua.»

»Minkälaiseksi kohtalosi? Eikö se juuri viittaa kaikkeen valoisaan
ja kauniiseen? Minun toivomukseni oli tarpeeton. Kohtalottaret
osottautuvat sinulle yhtä suosiollisiksi kuin toivoinkin.»

»En olisi onnellinen, ellen rakastaisi, Nydia! Nuorena voin hetkeksi
isänmaanikin unohtaa. Mutta kuka atenalainen voi miehenikäisenä
muistella Atenaa sellaisena kuin se aikoinaan oli ja väittää olevansa
onnellinen silloinkun Atena on raunioina -- sortunut iäksi?

»Ja minkätähden iäksi?»

»Kuten tuhka ei enää uudestaan voi muuttua hehkuksi; -- kuten rakkaus,
joka on kerran kuollut, ei voi enää herätä eloon, ei myöskään kansa voi
saada kadottamaansa vapautta takaisin. Mutta emmekö puhu sinulle
käsittämättömistä asioista.»

»Minulle! -- Oh! sinä erehdyt! Minäkin suren Kreikkaa; minun kätkyeni
oli Olympoon juurella. Jumalat ovat tosin jättäneet vuoren, mutta
heidän jälkensä ovat vielä näkyvissä -- jumalat asuvat vielä heitä
palvovien sydämissä ja tuossa ihanassa maassa. Minulle on kerrottu sen
olevan kauniin, itse olen saanut hengittää sen leutoa ilmaa, jonka
rinnalla tämänkin maan ilma tuntuu raa'alta -- olen tuntenut sen maan
auringon lämpöä, jonka rinnalla tämän maan aurinko hohtaa kylmää. Oh!
Puhu minulle enemmän Kreikasta! Ymmärrän sinua hyvin, vaikka olenkin
vain tällainen tyttöhupakko. Ja minusta tuntuu, että jos olisin
kreikkalainen nainen, jonka kohtalo on suonut rakastaa ja jota
rakastetaan, niin itse asestaisin rakastettuni uutta Maratonia, uutta
Plataiaa varten. Niin, tämä käsi, joka nyt punoo ruusuja köynnökseen,
sitoisi silloin sinulle oliviseppelen!»

»Jospa se päivä koittaisi!» Glaukus voihkaisi kiihtyneenä sokean
tessalittaren innostuksesta. »Mutta ei! Aurinko on mailleen mennyt, ja
yössä me saamme unohtaa entisen kunniamme -- ja me voimme senohella
nauttia elämästä -- sido nyt ruususi valmiiksi!»

Mutta viimeiset sanansa atenalainen lausui luonnottoman iloisesti ja
vaivuttuaan syviin aatoksiin hän vasta jonkun minuutin perästä lauluun,
jota Nydia matalalla, hennolla äänellään lauloi. Laulu, jonka hän itse
oli Nydialle opettanut, oli

        _Ilon ylistyslaulu_.

                 1.

    Ken laakerit saada sois
      Uron uijahan, maineikkaan,
    Nuo lehvät, mi kuihtuu pois
      Hänen haudallaan?
    Ken oksasen tohtisi taittaa ainoon,
    Ja suojelushaltijat vaatia vainoon?
    Niin, laakerit pyhät on nuo,
    Jotk' urhollen taistonsa suo;
    Mut kuihtuva ruusunen riemun mailla
    Oma orjan ja vapaan on yhdell' lailla.

                 2.

    Niin, muisto hautoja haipuvain
      Vain kastaos kyyneleillä,
    Ja vapaus varjoa olkoon vain,
      Mutt' ilo on osana meillä.
    Tule, solmios ilolle seppelehet,
      Ilon ruusu on kukista armain,
    Sen taattomme meille on suonehet
      Varaks huolten vuosien varmain.

                 3.

    Huipulla Phyleen vuoren,
      Ylvähän, valkeapään
      On astunta vaiennut urhon tään,
      Ja hiljennyt aatos on huima,
    Ja tyyntynyt tunto on tuima
    Tuon hurmeen hyrskyvän, nuoren.
    Glaukopis jättävi armahansa,
    Ja jumalat meidät vainossansa,
    Mut yhäti vierillä virtojen
    Soi helke laulujen hopeisten,
    Yölintu valveille kutsuu kuun,
    Ja mettiset kiitävät karkeluun
    Luo lehväin vihreän viinipuun.
    Ei kaikkemme meilt' ole mennyt vielä,
      Kun ilo on armaanamme,
    Ja lempi, lohtumme tuskain tiellä,
      Tuo taivainen tuttavamme.

                 4.

    Niin, ruusuja seppeliks solmikaa!
      Ilo ystävä yhä on meidän,
    Yhä loistavi taivas ja hymyyvi maa,
      Ilo ystävä yhä on meidän.
    Mi oivaa, kaunoa, kirkast' on
    Heloss' auringon, keskessä katveikon,
    Kotimaastamme kerto'os suloin kielin,
    Ja kaipuumme tyynnytä kerkein mielin!
    Seppeliks ruusuja solmikaa!
    Ne muistoja menneitä tarinoi,
    Kotitienoon kuiskehet mullen soi,
    Kun ruusut pöytäni purppuroi.



5 LUKU.

Nydia tapaa Julian. -- Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen
välinen keskustelu -- Erään atenalaisen huomioita kristinuskosta.


»Kuinka onnellinen Ione onkaan! Ihanaa on saada olla aina Glaukuksen
rinnalla, kuulla hänen ääntään. -- Ja _hän_ voi nähdäkin hänet!»

Näin puheli sokea tyttö kulkiessaan yksin iltahämärässä uuden emäntänsä
taloon, jonne Glaukus jo edeltäpäin oli mennyt. Äkisti hänen
yksinhaastelunsa katkaisi sivulta kuuluva naisääni.

»Sokea kukkastyttö, minne menet? Sinulla ei ole nyt koria mukanasi,
oletko jo kukkasi myynyt?»

Henkilö, joka näin puhutteli Nydiaa, oli ylhäinen nainen, mutta nainen,
jolla oli kovat ja epänaiselliset piirteet. Se oli Julia, Diomedeen
tytär. Hän oli puhuessaan kohottanut huntuaan. Häntä seurasivat hänen
isänsä ja orjajoukko, joka kantoi lyhtyä heidän edellään. -- Kauppias
ja tytär olivat palaamassa naapuritalon illallisilta.

»Etkö tunne enää ääntäni», Julia jatkoi. »Olen rikkaan Diomedeen
tytär.»

»Ah, anteeksi, tunnen jälleen äänesi. Jalo Julia, minulla ei ole enää
kukkia kaupan.»

»Olen kuullut, että kaunis kreikkalainen Glaukus on sinut ostanut; onko
siinä perää, sievä orja?» Julia kysyi.

»Olen napolittaren, Ionen palveluksessa», Nydia vastasi vältellen.

»Ah! On siis totta, että --»

»Tule nyt!» keskeytti hänet Diomedes kietoen vaippansa suuhun saakka.
»Yö alkaa olla kylmä, en voi sinua odottaa tässä sinun rupatellessasi
sokean tytön kanssa. Tule, ota hänet mukaasi kotiin, jos sinulla on
jotakin puhuttavaa hänelle.»

»Tule, lapsi», Julia sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.
»Minulla on paljonkin sinulle puhuttavaa -- tule!»

»En voi tänä yönä; on jo myöhä», Nydia vastasi. »Minun täytyy kotiin.
En ole vapaa, jalo Ione.»

»Mitä! Lempeä Ioneko moittisi sinua? Ah, en luule häntä toiseksi
Talestriiksi. No, tule siis huomisaamulla! Muista, että olen ollut
sinun suosijoitasi.»

»Täytän tahtosi», Nydia vastasi. Ja Diomedes hoputti jälleen
kärsimättömänä tytärtään; Julian täytyi totella, vaikka hän olisi
erästä asiaa mielellään Nydialta kysynyt.

Siirtykäämme nyt Ionen luo. Aika, joka oli kulunut Glaukuksen
ensimäisestä käynnistä toiseen, ei ollut Ionesta ollut oikein
miellyttävä; hänen veljensä oli käynyt hänen luonaan. Siitä yöstä asti,
jolloin hän pääsi egyptiläisen käsistä, hän ei ollut tätä nähnytkään.

Omissa vakavissa ja hänelle niin tärkeissä ajatuksissa touhutessaan
nuori pappi ei ollut paljon sisartaan muistellut. Ja sellaiset miehet,
joilla on vilkas mielikuvitus ja joiden ajatukset alati liikkuvat
ylimaallisilla aloilla, sellaiset miehet tosiaankin varsin vähän
välittävät maallisista tunteista, ja pitkään aikaan ei Apekides ollut
hakenut tilaisuutta sellaiseen ystävälliseen ajatustenvaihtoon,
sellaiseen miellyttävään, luottavaan keskusteluun, mikä oli aijemmin
ollut yhdyssiteenä Ionen ja hänen välillään ja mikä sisarusten parissa
on niin tavallista ja luonnollista.

Ione sensijaan suri tavattomasti hänen eristäytymistään. Hän luuli sen
johtuneen veljen ankarasta, papillisesta velvollisuudentunteesta. Usein
kesken kirkkaimpia toiveitaan, kesken ihanimpia lemmenhaavelujaan --
muistellessaan veljensä ennenaikojaan vakoutunutta otsaa, hänen
hymyttömiä huuliaan ja koukistunutta vartaloaan hän huokasi ja
ihmetteli, että jumalten palvonta heittää niin synkän varjon samaan
maahan, jonka jumalat itse ovat luoneet.

Mutta kun veli tänään kävi hänen luonaan, huomasi hän tämän piirteissä
syvän rauhan ilmeen ja hänen painuneissa silmissään sellaisen vakavan,
luottavan katseen, jommoista niissä ei ollut vuosikausiin ollut. Mutta
tuo muuttunut ilme oli vain hetkellinen; se oli väärää tyyneyttä, jonka
pieninkin sisäinen myrsky saattoi koska tahansa rikkoa.

»Jumalat sinua siunatkoot, veljeni!» Ione virkkoi häntä syleillessään.

»Jumalat! Kuinka voit niin sanoa! Sillä on vain _yksi_ jumala!»

»Veljeni!»

»Entä jos natsarealaisen verraton oppi onkin oikea? Entä jos jumala
onkin yksinvaltias -- yksi -- näkymätön -- ainoa? Entä jos kaikki ne
lukemattomat jumalat, joiden alttarit täyttävät maan, ovatkin vain
pahoja henkiä, jotka viekottelevat meitä oikeasta uskosta? Se on
mahdollista, Ione!»

»Ah! Voimmeko sellaista uskoa? Ja jos uskommekin, eikö se ole
murheellista uskoa?» napolitar vastasi. »Mitä! Tässä ihanassa maassa
asuu vain ihmisiä -- vuorissa ei olisi oreadeja -- vesissä ei nymfejä
-- tuon uskon ihanan täydellisyyden, joka kaiken jumalallistaa, joka
halvimmat kukatkin pyhittää, joka hienoimpaan ilmaväreilyynkin saa
taivaallista henkäilyä -- kaiken sen tahdot kieltää ja tehdä maasta
vain tuhka- ja tomukasan? Ei, Apekides! Vain se usko on oikea ja saa
asua sydämessämme, joka kaiken, koko maailman kansottaa jumalilla.»

Ione puhui niinkuin se, joka on vanhan mytologian runollisuuden
innoittama. Me voimme tämän vastauksen mukaan arvioida, mikä luja
vastarinta kristinuskolla oli voitettavana pakanamailmassa. Tuo kaunis
taikausko ulottui kaikkialle; jokainen, vähäpätöisinkin teko sai
muotonsa siitä -- se oli elämänosa niinkuin kukat ovat osa tyrsusta.
Jokaisesta tapahtumasta vedottiin jumalaan, jokainen viinilasi
tyhjennettiin rukouksin, ovenköynnöksetkin omistettiin jollekin
jumalalle. Ja heidän, lareina palvotut esi-isänsä suojelivat heidän
liesiään ja atriumiaan. Niin syöpynyt tämä usko oli heihin, ettei vielä
nytkään näiltä seuduilta epäjumalanpalvelusta ole saatu
poisjuurritetuksi. Palvonnan esineet vain ovat muuttuneet. Nyt
huudetaan avuksi yhtä monta pyhimystä kuin ennen jumalaa ja joukot
kuuntelevat nyt p. Januariuksen tai p. Tapanin alttareilta
oraakkeliennustuksia yhtä hartaina kuin ennenmuinoin Isiksen ja
Apollon.

Mutta ensimäiset kristityt pelkäsivät tuota taikauskoa enemmän kuin
halveksivat. He eivät uskoneet kuten pakanallisen filosofian
rauhallinen skeptillisyys, että jumalat ovat pappien tekoa, eivätkä
suuren joukon mukana, että ne ovat hämärien historiallisten tietojen
mukaan alkuaan olleet ihmisiä kuten kaikki. He kuvittelivat pakanoiden
jumalat pahoiksihengiksi, he siirsivät Indian ja Idän mustat henget
Italiaan ja Kreikkaan, ja Jupiteria ja Marsia he vertasivat Molokiin ja
Saatanaan.[36]

Apekides ei vielä ollut muodollisesti omaksunut kristinuskoa, mutta hän
oli vakaasti päättänyt sen tehdä. Hän hyväksyi täydelleen Olintuksen
mielipiteet -- hän piti jo kaikkia pakanallisen mielikuvituksen luomia
ihmissuvun pahimman vihollisen, perkeleen kuiskauksen tuloksina. Hän
kauhistui sisarensa viatonta ja luonnollista vastausta. Hän vastasi
rajusti ja samalla niin sekavasti, että Ione enemmän pelkäsi hänen
järkeään kuin säikähti hänen kiivauttaan.

»Ah, veljeni!» hän sanoi. »Ankarat velvollisuutesi ovat sumentaneet
henkesi. Tule luokseni, Apekides, veljeni, minun oma veljeni, ojenna
minulle kätesi, salli minun kuivata hiki otsaltasi. Älä suutu minuun,
en ymmärrä sinua kuitenkaan. Ole vain varma, ettei Ione tahdo loukata
sinua!»

»Ione», Apekides virkkoi painaen Ionea lähemmä itseään ja katsellen
häntä hellästi, »saatanko ajatella, että tämä ihana vartalo, tämä
kaunis sydän on tuomittu ikuiseen tuskaan?»

»_Dii meliora_!»[37] Ione sanoi käyttäen sitä sanamuotoa, jolla
aikalaiset olivat tottuneet manaamaan pahaa ennustusta.

Nämä sanat ja vielä enemmän niihin sisältyvä taikausko loukkasivat
Apekideen korvaa. Hän nousi, mutisi itsekseen, kääntyi huoneesta
poistuakseen, pysähtyi kuitenkin puolitiessä, katsahti vielä kerran
Ioneen ja levitti kätensä.

Ione juoksi iloisena hänen syliinsä. Apekides suuteli häntä vakavana ja
sitten hän sanoi: »Hyvästi, sisareni! Kun ensi kerran tavataan, et sinä
enää ole minulle sisar. Salli minun siis vielä kerran sinua syleillä --
nyt kun vielä olen tulvillani lapsuusajan helliä muistoja, uskoa ja
toivoa, nyt kun taipumuksemme, toiveemme, mielipiteemme vielä ovat
samoja. Mutta nyt pitää tämän siteen katketa.»

Sen sanottuaan hän poistui.

Ensimäisten kristittyjen vaikein ja ankarin koetus olikin kyetä
täydelleen luopumaan kaikista rakkaimmista tottumuksistaan. He eivät
voineet enää olla minkäänlaisessa kosketuksessa ihmisten kanssa, joiden
jokainen toimi, jokainen sana oli ilmeistä epäjumalan palvelusta. He
kauhistuivat rakkauden iloja; heidän korvissaan kaikui lempi
pahanhengen kuiskaukselta. Tämä heidän onnettomuutensa oli samalla
heidän voimansa. Mikä heidät erotti muusta maailmasta, se oli omansa
liittämään heidät keskenään lujemmin yhteen. He olivat raudanlujia
luonteita, miehiä, jotka julistivat Jumalan sanaa, ja heitä yhdistävät
siteet olivat niinikään rautaa!

Glaukus löysi Ionen itkemästä. Hän saattoi jo pitää oikeutenaan
lohduttaa häntä. Hän sai selville jonkun kohdan hänen keskustelustaan
veljen kanssa. Mutta hänen oli vaikeaa toisen sekavasta puheesta -- ja
sekavaa se oli kaikille asiaanperehtymättömille -- päästä selville
Apekideen todellisista tarkotusperistä.

»Oletko sinä koskaan kuullut», Ione kysyi, »mitään siitä uudesta
natsarealaisesta opista, josta veljeni minulle puhui?»

»Olen monesti kuullut sen opin kannattajista», Glaukus vastasi, »mutta
heidän oppinsa sisällöstä en tiedä mitään paitsi että siinä on jotakin
luonnottoman ankaraa ja synkkää. He eristäytyvät muista ihmisistä. He
eivät hyväksy edes meidän yksinkertaista seppelöimistapaamme. He eivät
iloitse edes elämän viattomista nautinnoista, he lausuvat hirveitä
ennustuksia lähestyvästä maailman lopusta, lyhyesti he näyttävät
saaneen hymyttömän ja kaamean uskonsa Trofoniuksen rotkosta. Mutta»,
Glaukus jatkoi hetken vaijettuaan, »heidän joukossaan on sentään joku
lujatahtoinen ja kyvykäs mies ja Atenan areopagiittienkin joukosta he
saivat kääntyneitä veljiä. Muistanpa isäni joskus puhuneen eräästä
ihmeellisestä vieraasta, joka vuosia sitten kävi Atenassa; muistaakseni
hänen nimensä oli Paavali. Isäni oli siinä joukossa, joka oli
kokoontunut eräälle Aterian kuolemattomista kukkuloista kuulemaan mitä
tällä Idän viisaalla oli sanottavaa. Joukko odotti hiljaa -- siitä
melusta ja hälinästä, jolla omia puhujiamme tavallisesti tervehdittiin,
ei nyt merkkiäkään. Ja kun hän kukkulan korkeimmalle kiireelle
noustuaan kohottautui mahtavana häntä hengähtämättä kuuntelevan joukon
yli, valtasi hän, tuo salaperäinen vieras, jokaisen sydämen, ennenkuin
hän oli lausunut sanaakaan. Isäni kertoi, että hän oli pienikokoinen
mies, mutta ylväät ja käskevät piirteet hänellä oli. Hänen pukunsa oli
musta ja yksinkertainen. Laskeva aurinko -- oli näet ilta -- valaisi
hänen muotojaan, kun hän eleittä, mutta hallitsevana seisoi
puhujalavalla. Hänen piirteensä olivat kuihtuneet ja terävät niinkuin
miehen, jota on onnettomuus kohdannut tai joka on kestänyt monenlaisen
ilmaston ankarat vaivat. Mutta hänen silmänsä välkkyivät miltei
ylimaallista tulta, ja kun hän kohotti kätensä puhuakseen, oli hänen
eleissään majesteetillinen piirre, niinkuin Jumalan henki olisi hänessä
asunut.

»'Atenan miehet!» hän kuuluu sanoneen. »Olen täällä huomannut alttarin,
jonka otsakkeena on lause: _Tuntemattomalle jumalalle_. Te kunnioitatte
tietämättänne sitä Jumalaa, jota minä palvelen. Siitä jumalasta, josta
nyt ette mitään tiedä, tahdon teille puhua.'

»Sitten tuo juhlallinen mies oli selittänyt, ettei kaiken suuri Luoja
-- maan ja taivaan Herra asu ihmisten tekemissä temppeleissä; että
Hän on kaikkialla, Hänen henkensä liikkuu ilmassa, jota me hengitämme,
-- meidän elämämme ja olemuksemme ovat Hänestä riippuvaisia.
'Luuletteko', hän huudahti, 'että Näkymätön voi olla teidän kulta- ja
marmoripatsaanne kaltainen? Luuletteko, että Hän, joka on taivaan ja
maan luonut, kaipaa teidän uhrejanne?' Sitten hän kuvaili niitä
hirveitä aikoja, jotka lähestyivät, mailmanloppua, puhui kuolleista
heräämisestä, minkä vakuudeksi on todistuksen antanut sen miehen
ylösnouseminen, jonka oppia hän saarnasi.

»Kun hän oli lopettanut, puhkesi kauan pidätetty tyytymättömyys
ilmoille ja filosofit, joita siellä täällä oli kuuntelevassa joukossa,
murahtivat viisaan halveksintansa. Saattoi nähdä stoalaisen synkän
otsan, kyynikon pilkallisen hymyn ja epikuurolaiset, jotka eivät
itsekään usko Elysiumiimme, kulkivat naureskellen ja kevyesti ivaten
joukon keskessä. Mutta suuren joukon sydämiin oli puhe syvältä
koskenut; he vapisivat, vaikkeivät tienneet miksi, sillä tuo vieras
oli puhunut sellaisen miehen äänellä ja valtavuudella, joka on
Tuntemattomalta jumalalta todella saanut tehtävän Hänen uskoaan
levittää.»

Ione oli kuunnellut hartaana. Ja kertojan vakavasta ilmeestä saattoi
päättää, kuinka syvän vaikutuksen häneen oli tehnyt kertomus, jonka hän
oli kuullut henkilöltä, joka pakanallisen Marsin kukkulalta oli saanut
ensimäiset tiedot Kristuksen opista.



6 LUKU.

Portinvartija. -- Tyttö. -- Gladiaattori.


Diomedeen talon ovi oli auki ja Medon, vanha orja istui portailla,
joita pitkin päästiin rakennukseen. Tuon rikkaan pompeijilaisen
kauppiaan ylellinen talo on vielä nytkin nähtävänä lähellä sitä
kaupunginporttia, jolta alkaa hautojen katu. Huolimatta kuolleitten
naapuruudesta se oli iloista seutua. Vastakkaisella sivulla, jonkun
askelen päässä portilta oli tilava ravintola, jonne Pompeijiin
saapuneet puuhanmiehet tai huvinhaluiset usein pysähtyivät virkistystä
hakemaan. Nytkin oli sen sisäänkäytävän edustalla joukko vaunuja,
rattaita ja muita ajoneuvoja, toiset tulossa, toiset menossa,
kaikkialla oli vilkasta touhua ja hälinää. Oven edessä olevan pienen
pyöröpöydän ääressä istui penkillä maatilanomistajia keskustelemassa
aamujuomaansa hörppien omista asioistaan. Oven pieleen oli iloisin ja
räikein värin maalattu tavallinen ravintolanmerkki.[38] Ylempänä,
katonrajassa olevalla ulokkeella oli joukko naisia, tilanomistajien
vaimoja, jotka mikä istuen, mikä kaiteeseen nojaten keskustelivat
alhaalla istuvien ystäviensä kanssa. Syvässä nurkkauksessa jonkun
matkan päässä istui jonkinlaisessa katoksessa pari kolme köyhää
matkailijaa omissa oloissaan pudistaen tomua vaatteistaan. Tien
toisella sivulla oli avoin paikka, jota Pompeijin nykyisiä asujamia
vanhempi sukupolvi käytti hautuumaanaan ja joka nyt on muutettu
Ustrinumiksi eli kuolleitten polttopaikaksi. Sen yläpuolella
kohosivat erään iloisen, miltei puitten peittämän huvilan ulokkeet.
Hautamuistomerkit itse hienoine ja taiteellisine muotoineen ja
kukka- ja lehväkoristeineen eivät vaikuttaneet läheskään surullisilta.
Kaupunginportin kupeella seisoi hyvinharjotettu roomalainen
vahtisotilas, jonka kiiltävä kypärä ja keihäs, johonka hän nojasi,
välkkyivät auringonpaisteessa. Portti itse oli kolmi-osainen, keskusta
ajoneuvoja, molemmat sivuaukot jalankulkijoita varten. Portin
kummaltakin kyljeltä alkoivat kaupunkia ympäröivät mahtavat muurit,
joita oli rakennettu, korjailtu, uusittu tuhansin kerroin, kuinka
kulloinkin sota, ajanhammas tai maanjäristys olivat vaatineet.
Säännöllisin välimatkoin kohosi muurista nelinurkkaisia torneja, joiden
karkeatekoiset harmaat seinät särkivät muurien suoran viivan ja jotka
muutenkin olivat räikeänä vastakohtana ympäristön uusille, upeille
rakennuksille.

Mutkikas tie, joka tältä kohdalta vie Pompeijista Herkulaneumiin,
luikertelee pitkin viinitarharinnettä, jonka yläpuolella kohoaa
Vesuviuksen majesteetillinen huippu.

»Oletko kuullut uutisia, vanha Medon?» virkkoi muuan nuori nainen, joka
vesiastia kädessä oli pysähtynyt Diomedeen ovelle haastelemaan hetkeksi
orjan kanssa, ennenkuin pistäytyi naapuritaloon täyttämään astiansa ja
veikeilemään matkustajien kanssa.

»Uutisia! Minkälaisia uutisia?» orja kysyi kohottaen raskaasti silmänsä
puhujaan.

»Juuri tänä aamuna, silloinkuin sinä vielä taisit nukkua, kulki tämän
portin kautta jotakin ihka uutta Pompeijiin!»

»Aai», orja sanoi välinpitämättömästi.

»Nii-in, jalon Pomponianuksen lahja.»

»Lahja! Luulen sinun puhuneen jostakin uutisesta.»

»Se onkin molempia. Tiedä siis, sinä tyhmyri, että se lahja oli ihana
nuori tiikeri lähestyviä amfiteatterinäytäntöjä varten. Kuuletko,
Medon? Se on suurenmoista! Luulen, etten voi nukkuakaan, ennenkuin olen
sen nähnyt. Sanovat sen kiljuvan kerrassaan mainiosti.»

»Tyttö parka!» Medon virkkoi surullisesti ja miltei ivallisesti.

»Älä soimaa minua, ukonkänttyrä! Tiikeri on sievä eläin, kunhan vain
keksisimme jonkun, kenen heittää sen syötäväksi. Meillä on nyt siis
leijona ja tiikeri; aatteles, Medon! Ja kun meillä ei ole kahta kunnon
pahantekijää, on kai tarvis päästää ne toistensa kimppuun. Mutta sinun
poikasihan on gladiaattori, taitava ja väkevä mies -- etkö voisi
taivuttaa häntä ottelemaan tiikerin kanssa? Koeta toki, silloin tekisit
minullekin mieliksi ja sinusta tulisi koko kaupungin hyväntekijä.»

»Lorua!» orja virkkoi katkerana. »Ajattele ennemmin omaa vaaraasi kuin
puhut minun poikaparkani kuolemasta.»

»Omaa vaaraani!» tyttö huudahti pelästyen ja katsahtaen arasti
ympärilleen. »Kiroon ennustuksesi, ja tulkoon sanojesi vaikutus sinulle
itsellesi kiroukseksi!» Näin sanoessaan tyttö hypisteli kaulallaan
riippuvaa taikakalua. »Omaa vaaraasi! -- Mikä vaara minua uhkaa?»

»Eikö pari yötä sitten sattunut maanjäristys ollut varotus sinullekin?»
Medon kysyi. »Eikö sillä ollut ääntä? Eikö se sanonut meille kaikille:
Valmistukaa kuolemaan, sillä mailmanloppu on lähellä.»

»Kas vain sitä yksinkertaisuutta!» nuori nainen virkkoi kooten
tunikansa liepeet. »Sinähän puhut kuin kuuleman mukaan natsarealaiset
-- ehkä oletkin heikäläisiä. Hyvä on. Ei sinunlaisesi harmaan hassun
kanssa kannata enempää puhua, sinä käyt päivä päivältä äksymmäksi --
_Vale!_ Oi, Herkules, lähetä meille leijonalle sopiva mies -- ja toinen
tiikerille.»

    Hei, hei, mikä näky on riemukas tuo!
    Kuin aaltoo katsojakansan vuo!
    Kas, taistojat, uljaat kuin poika Alkmenan,
    Jo yhtenen iskevät hiekall' arenan.
    Vait olkaa! Kuolema keskeen jo astuu,
    Ja hiekka jo hurmehin kirkkain kastuu.
    Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!
    Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!

Hopeanheleällä ja kirkkaalla äänellä laulellen tuo naikkonen
sipsutteli, tunikansa helmoja pölyiseltä tieltä koholla pitäen
läheiseen ravintolaan.

»Poika parkani!» orja puoliääneen virkkoi, »käytkö sinä kuolemaan
tuollaisten häpeällisten seikkojen vuoksi? Oi, Kristuksen usko! Jo
senkin vuoksi, että sinä opetat kammoomaan näitä verisiä leikkejä, minä
tahdon sinun palvojiasi olla.»

Vanhan miehen pää painui voimatonna rinnalle. Hän oli vaiti ja
ajatuksiinsa vaipuneena vain silloin tällöin pyyhki hihansa suulla
silmäkulmiaan. Hänen ajatuksensa liikkuivat hänen pojassaan. Hän ei
huomannut nuorukaista, joka joustavin askelin ja ylväin ja ylimielisin
elein asteli portilta päin. Hän ei nostanut silmiään ennenkuin nuori
mies, joka oli pysähtynyt aivan vanhuksen viereen, sanoi:

»Isä!»

»Poikani, Lydonini! Sinäkö se olet?» vanhus huudahti iloisena. »Ah,
sinä olet alati ajatuksissani.»

»Olen iloinen sen kuullessani, isäni», gladiaattori virkkoi sivellen
kunnioittavasti orjan polvia ja partaa, »ja kohta saan olla aina
luonasi, enkä vain ajatuksissasi.»

»Niin, poikani -- mutta ei tässä maailmassa!» vanhus virkkoi vakavana.

»Älä sano niin, rakas isä! Katso luottaen tulevaisuuteen niinkuin
minäkin. Olen varma, että voitan ottelussa ja ansaitsemallani kullalla
ostan sinut vapaaksi. Oi, isäni! Joku päivä sitten minua ivasi muuan,
josta en sellaista olisi luullut, sillä hän on vertaisiaan tavallista
rakastettavampi -- hän ei ole roomalainen, hän on Atenasta -- hän luuli
minun voitonhimosta kysyneen, kuinka paljon voittaja saa. Ah! Huonosti
hän tunsi Lydonin luonteen.»

»Poikani, poikani», orja virkkoi astuen hitaasti portaita alas ja vei
poikansa omaan pieneen huoneeseensa, joka oli yhteydessä käytävähallin
kanssa, jona tässä huvilassa oli peristyle eikä atrium. Huone on
vieläkin tallella; siihen pääsee kolmannesta ovesta sisäänkäytävästä
lukien. Ensimäinen ovi vie portaille, toinen pieneen komeroon, jossa
säilytettiin pronssipatsasta.

»Niin hurskaat ja kunnolliset kuin pyrkimyksesi ovatkin», Medon jatkoi,
kun he olivat päässeet suojaan, »on teko silti synti; sinä panet
henkesi tarjolle vapauttaaksesi isäsi -- se vielä annettaisiinkin
anteeksi, -- mutta voiton hintana on toisen veri. Oh, se on
kuolemansynti, ei jaloinkaan tarkotus voi siitä puhdistaa. Luovu! Luovu
aikeestasi! Mieluummin olen koko ikäni orjana kuin ostan vapauteni
sellaisella hinnalla.»

»Kuulehan, isä», Lydon puhui hieman kärsimättömänä, »sinut on uusi
uskosi tehnyt liian omantunnontarkaksi. Pyydän, ettet puhu minulle
siitä enää mitään, sillä jumalat, jotka ovat minulle voiman antaneet,
eivät ole lahjottaneet samalla viisautta enkä minä käsitä sanaakaan
kaikesta siitä, mitä minulle niin usein saarnaat. Sinä olet, sanon sen
toistamiseen, tästä uudesta opista saanut päähäsi omituisia mielikuvia
oikeasta ja väärästä. Suo anteeksi, jos sinua loukkaan, mutta
ajattelehan nyt! Kenen kanssa taistelen? Oh, jospa sinä tuntisit nuo
heittiöt, joiden kanssa minun pitää sinun tähtesi seurustella, niin
vakuutan, että sinäkin kiittäisit minua, jos minä vapauttaisin maan
yhdestäkin sentapaisesta. Ne ovat petoja, joiden huulet janoovat verta,
olioita, joilla hurjan rohkeutensa ohella ei ole mitään tunnetta,
rajuja, raakoja, sydämettömiä -- ei mikään inhimillinen side ole heitä
varten. Pelkoa he eivät tunne, se on totta, mutta eivät myöskään
kiitollisuutta, eivät lempeyttä, eivät rakkautta; he ovat luodut vain
työtänsä varten, säälittä surmaamaan, pelotta kuolemaan! Voivatko sinun
jumalasi, mitä lienevätkin, paheksia taistelua näiden konnien kanssa ja
lisäksi minun syistäni? Oi, isäni, mitä voimia lieneekin maallisia
asioita johtamassa, ne eivät voi mitään pitää niin suurena, niin pyhänä
kuin uhria, jonka poika hartaana tarjoo harmaantuneen isänsä puolesta!»

Vanha orjaparka, joka itsekin vielä kaipasi ylhäältä valaistusta,
sillä hän oli vasta hiljan kääntynyt kristinuskoon, ei tiennyt,
mihin todistuskappaleisiin vedota kumotakseen niin synkän, mutta
erehdyksessäänkin niin kauniin tietämättömyyden. Hänen ensimäinen
tekonsa oli heittäytyä poikansa rinnoille, toinen kääntyä poispäin --
tarttua hänen käteensä ja löytämättä sopivia sanoja hän puhkesi itkuun.

»Ja jos», Lydon arveli -- »jos sinun Jumalasi (luuloni mukaan sinä
uskot vain yhteen) on niin hyvänsuopa ja säälivä kuin väität, Hän
tietää silloin myös, että sinun uskosi häneen on vahvistanut sitä minun
päätöstäni, jota sinä nyt moitit.

»Kuinka! Mitä tarkotat?»

»Niinkuin tiedät, minut ostettiin lapsena orjaksi, mutta Roomassa
minä pääsin vapaaksi, sillä minulla oli onni miellyttää isäntääni.
Kiiruhdin Pompeijiin tapaamaan sinua. Tapasin sinut vanhentuneena ja
heikontuneena oikullisen ja itsekkään isännän orjuudessa. Olit hiljan
kääntynyt uuteen uskoosi, ja orjuutesi tuntui sinusta nyt kahta
raskaammalta. Tottumukset, joiden avulla tähän asti olimme pahimman
voineet kestää, olivat menettäneet kaiken tehonsa. Etkö usein
valitellut, että sinun täytyi suorittaa palveluksia, joita et orjana
vihannut, mutta jotka natsarealaisesta ovat synnillisiä? Etkö usein
kertonut minulle kärsineesi omantunnon tuskia, kun sinun täytyi uhrata
leivän murunen lareille, jotka impluviumiamme vartioivat? että sinun
sielusi oli ainaisessa ristiriidassa? Etkö sanonut minulle, että
kun sinun täytyi kynnykselle tiputella viiniä ja lausua jonkun
kreikkalaisen jumalan nimi, sinä silloin kärsit vieläkin kauheampia
tuskia kuin Tantalus, ikuista piinaa vielä hirveämpää kuin Manalan
kentillä koskaan? Etkö ole näin minulle puhunut? Minä ihmettelin, en
ymmärtänyt -- ja Herkules avita, en vieläkään mitään käsitä. Mutta
olin sinun poikasi ja minun velvollisuuteni oli sinua auttaa ja sinut
vapauttaa. Pitikö minun kuunnella sinun huokailujasi -- sinun
kamottavan pelon aiheuttamaa valitustasi, ja itse pysyä toimetonna? Ei!
Kuolemattomien jumalten nimessä! Ajatus välähti minuun kuin salama
Olympoosta. Minulla ei ollut rahaa, mutta oli voimaa ja nuoruutta --
sinun lahjojasi -- ne saatoin uhrata sinun hyväksesi. Tiedustelin
vapautesi hintaa. Sain tietää, että voittavan gladiaattorin palkinto on
kaksi kertaa niin suuri. Minusta tuli gladiaattori. Minä lyöttäydyin
noiden paheellisten miesten pariin. Voitin vastenmielisyyteni.
Harjaannuin heidän taidoissaan. Siunattu olkoon se oppi! Sen avulla
saan isäni vapaaksi.»

»Oh, jospa saisit kuulla Olintusta!» vanhus huokasi yhä enemmän ja
enemmän ihastuen poikansa kuntoon, mutta pysyen yhä entisen varmana
hänen ehdotuksensa synnillisyydestä.

»Minä kuuntelen, ketä vain tahdot», gladiaattori vastasi iloisena,
»mutta vasta silloin kun sinä et enää ole orja. Oman kattosi alla,
isäni, saat päivät pitkät ja miksei yötkin tuumiasi hautoa niinkuin
itse tahdot. Oi, olen jo sinulle valinnut ihanan paikan. Se on yksi
vanhan Julia Feliksin 999:stä myymälästä, kaupungin aurinkoisimmassa
osassa -- siellä saat päivät pääksytysten ovesi edessä päivää
paistattaa. Ja minä myyskelen puolestasi öljyä ja viiniä, isä. Ja jos
Venus (tai ellei se sinua miellytä, sillä et mielelläsi kuule sitä
nimeä lausuttavan, Lydonille on yhdentekevää) -- niin joku muu tahtoo,
ehkä saat pienen tytönkin, joka silittää harmaat hiuksesi ja lepertelee
polvellasi ja kutsuu sinua 'Lydonin isäksi!' Ah! Me olemme onnellisia
-- voitonrahoilla hankin kaiken tämän. Iloitse, riemuitse, isäukko! Ja
nyt minun täytyy mennä -- ilta joutuu -- _lamistani_ odottaa minua.
Tule ja siunaa minut!»

Puhuessaan Lydon oli siirtynyt isänsä pimeästä huoneesta ja vilkkaasti
vaikka kuiskaten haastellen he olivat saapuneet samalle paikalle, jossa
portinvartija oli aluksi istunut.

»Oi, minä siunaan sinut, siunaan sinut, kunnon poikani», Medon sanoi
liikutettuna. »Ja ymmärtäköön se suuri Henki, joka tutkii kaikki
sydämet, sinun mielesi jalouden ja antakoon anteeksi rikoksesi!»

Gladiaattorin solakka vartalo hävisi pian näkyvistä. Orjan silmät
seurasivat hänen kevyttä, mutta varmaa käyntiään, kunnes viimeinen
vilahdus oli kadonnut, ja vaivuttuaan jälleen istuimelleen hän alkoi
tuijottaa maahan. Hän istui mykkänä ja jäykkänä kuin kivipatsas. Joka
muistelee omia onnellisia aikojaan, käsittää, mitä tunteita, mitä
ajatuksia liikkui hänen mielessään!

»Saanko tulla sisään?» kuului vieno ääni sanovan. »Onko emäntäsi, Julia
kotona?»

Orja viittasi koneenomaisesti myöntävän vastauksen, mutta tulija, joka
häneltä kysyi, ei nähnyt viittausta. Hän toisti kysymyksensä arasti,
mutta kuuluvammalla äänellä.

»Enkö jo sinulle sanonut?» orja vastasi kärsimättömänä. »Käy sisään!»

»Kiitän», kysyjä virkkoi kärsivällisesti, ja herättyään unelmistaan
orja huomasi edessään sokean kukkaistytön. Onnettomuus herättää aina
toisen onnettoman sääliä. Medon nousi ja talutti hänet rappusten
yläpäähän (sieltä vei ovi Julian huoneisiin) ja täällä hän kutsui
orjattaren, jonka piti viedä sokea tyttö määrän päähän.



7 LUKU.

Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. -- Julia ja Nydia keskustelevat
tärkeistä asioista.


Komea Julia istui huoneessaan orjiensa ympäröimänä. Se oli kuten sen
viereinen kubikulumkin, pieni huone, mutta melkoista tilavampi kuin
tavalliset makuusuojat, jotka yleensä olivat niin pienenpieniä, että
joka ei ole nähnyt sen ajan makuuhuoneita, vaikkapa kaikkein
huomattavimpien talojen, ei voi kuvitellakaan, minkälaisissa
kyyhkysenpesissä Pompeijin asukkaat katsoivat mukavaksi yönsä viettää.
Mutta »vuode» ei ollutkaan vanhojen mielestä niin ankaran juhlallinen
ja salaperäinen talousesine kuin meidän. Vuode muistutti pikemmin
jotakin kapeata pientä sohvaa, jonka helposti saattoi ottaa
mukaansa[39] ja vaatimusten mukaan kuljettaa huoneesta toiseen. Ja
epäilemättä sitä säännöllisesti siirrettiinkin paikasta toiseen, kuinka
kulloinkin vuodenaika tai oikku vaati, sillä huonetta, jossa oli
kuukaudenpäivät asuttu, saatettiin jo seuraavana tarkoin välttää. Sen
ajan italialaisilla oli niinikään kummallinen taipumus pelätä heleätä
päivänvaloa; heidän pimeät huoneensa, joita aluksi luultiin
kehittymättömän rakennustaidon tuloksiksi, ovatkin huolellisen
harkinnan mukaan tehdyt. Pylväistöistä ja puutarhoista he saivat
aurinkoa niin paljon kuin heitä halutti; talojensa sisältä he hakivat
viileyttä ja varjoa.

Julian huone oli tähän vuodenaikaan talon parhaimmassa osassa,
yläkerroksen julkihuoneen vieressä, puutarhan tasalla, ja sinne olikin
hänen huoneestaan kaunis näköala. Suuren lasitetun oven kautta
tunkeutuivat hämärinä auringonsäteet sisään, mutta hänen pimeään
tottuneet silmänsä olivat kyllin terävät huomaamaan, mitkä värit
hänelle parhaiten sopivat -- minkälainen puna valaisi hienoimman
hohteen hänen tummalle iholleen ja antaisi hänen poskilleen raikkaimman
tuoreuden.

Hänen edessään olevalla pöydällä oli pieni pyöreä kuvastin kiillotettua
terästä ja sen ympärille oli järjestykseen pantu kaikennäköisiä
kaunistusvehkeitä, salvoja, jauhoja, hajuvesiä, maaleja, jalokiviä,
kampoja, nauhoja ja kultaneuloja, joiden kaikkien tehtävänä oli lisätä
luonnollista kauneutta ja tyydyttää muodin määräämät oikut. Huoneen
hämärästä välkähtelivät eloisat ja rikasväriset seinät, joille
pompeijilaiseen tapaan oli räikein värein maalattu freskoja. Pukupöydän
edessä Julian jaloissa oli itämainen valmiste, kudottu matto.
Viereisellä pöydällä oli hopeinen maljakko ja vesikulho, sammutettu
lamppu, mitä hienoin taideteos, johon taiteilija oli kuvannut Kupidon
lepäämässä myrttipuun oksien katveessa, ja pieni papyruskäärö,
joka sisälsi Tibulluksen hempeimpiä elegioja. Kubikulumiin vievällä
ovella oli kultakukin loistavasti ommeltu verho. Tämäntapainen oli
kahdeksantoista vuosisataa sitten kaunottaren pukuhuone.

Ihana Julia loikoi velttona tuolillaan sillaikaa kun »ornutriks»
(hiustenkähertäjä) pienistä kiharakasoista sommitteli torninomaista
pääkoristetta taitavasti sekottaen tekohiuksia alkuperäisiin ja kasaten
niitä lopulta niin runsaasti, että pää näytti pikemminkin keskiruumiin
osalta kuin inhimillisten muotojen huipulta.

Hänen keltainen tunikansa, jota vastaan hänen musta tukkansa selvänä
piirtyi ja joka oli aikalailla edullinen hänen ruskeahkolle
iholleen, valui vuolaina laskoksina maahan asti. Hänen jaloissaan oli
tohvelit, jotka oli ohuen nilkan ympäri sidottu valkeilla nauhoilla;
purppuranväriset tohvelit itse olivat jalokivin koreillut ja niissä oli
kiverä kärki kuten nykyajan turkkilaisten tohveleissa. Vanha orjatar,
joka oli täysin perehtynyt pukeutumisen salaisuuksiin, seisoi
kähertäjän vieressä pitäen käsivarrellaan emäntänsä leveää, kirjailtua
vyötä ja silloin tällöin antaen neuvoja (höystäen puhettaan vehmailla
imarteluillaan), kuinka hiusrakennusta on muovailtava.

»Tuo neula on pantava hiukan enemmän oikealle -- syvemmälle, tyhmyri!
Etkö huomaa, kuinka tasaiset kulmakarvat ovat? Luulisi miltei sinun nyt
pukevan Karinnaa, jonka piirteet ovat niin vinot. Nyt pane kukkia --
mitä! kehno! Älä neilikkaa -- et sinä nyt ole värittämässä Klodiksen
kalpeita poskia. Helakimmat kukat vain sopivat nuoren Julian ihanille
poskille.»

»Oikein!» neiti virkkoi polkien kiivaana pienellä jalallaan lattiaa.
»Sinä sotket minun tukkaani niinkuin noukkisit sieltä rikkaruohoa.»

»Taitamaton!» menojen ohjaaja jatkoi. »Et tiedä, kuinka herkkä emäntäsi
on -- luulet nyt palmikoivasi Fulvian lesken karkeita harjashiuksia.
Kas noin, nyt nauha -- hyvä on. Ihana Julia, katsahda nyt kuvastimeen;
oletko koskaan nähnyt kauniimpia kasvoja kuin nyt omasi?»

Kun vihdoin monen neuvon ja vaivan perästä tuo taidokas hiustorni oli
valmistunut, oli seuraava toimi antaa silmille hempeä hohde, ja se
saatiin siten, että silmäripsiin hierottiin mustaa jauhetta. Pieni,
puolikuunmuotoinen kauneustäplä ruusuhuulten vieressä oli omansa
katsojan huomion kohdistamaan poskikuoppiin ja hampaisiin, joiden
luonnollinen valkea kiilto oli kaikin mahdollisin taidekeinoin saatu
entistä välkkyvämmäksi.

Tähän asti toimetonna ollut orja sai nyt tehtäväkseen täydentää puennan
jalokivillä -- helmirenkaat korviin (kumpaankin kaksi) -- paksut
kultaiset rannerenkaat -- kaulaketjut samaa metallia, siitä riippui
kristallinen taikaesine -- kaunis kiehkura vasemmalle olalle, jolla jo
ennestään välkkyi Psykeä kuvaava kamee -- purppuravyö, johon oli
tiheään kudottu kultalankaa ja kuvailtu kiemurtelevia käärmeitä -- ja
vihdoin valkeat ja hoikat sormet täyteen mitä erilaisimpia sormuksia.
Puenta oli nyt suoritettu Rooman uusimman muodin mukaan. Ihana Julia
katsahti kuvaansa viimeisen kerran itsetyytyväisin mielin ja
heittäytyen veltosti nojatuoliinsa hän käski nuorimman orjansa heikolla
äänellä lukea Tibulluksen hempeimpiä säkeitä. Lukemista jatkui yhä,
kunnes orjatar ilmotti Nydian saapuneen tapaamaan talon valtijatarta.

»_Salve_, Julia!» kukkastyttö sanoi pysähtyen parin askelen päähän
Juliasta ja ristiten rinnalle kätensä. »Olen totellut käskyäsi.»

»Se oli oikein», talon neiti sanoi. »Tule lähemmä -- ja istu!»

Joku orjista siirsi tuolin Julian viereen ja Nydia istahti sille.
Julia katsoi Nydiaa hetken miltei hämillään. Sitten hän käski
palvelijoittensa poistua ja sulkea oven. Kun he olivat kahden, hän
virkkoi kääntyen vaistomaisesti poispäin, sillä kuten näytti hän
unohti, ettei toinen voinut hänen piirteitään tarkata:

»Sinä olet napolittaren, Ionen, palveluksessa?»

»Nykyisin olen», Nydia vastasi.

»Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?»

»En tiedä. Kuinka voinkaan sellaista arvostella?»

»Ah! Olisihan minun pitänyt muistaa. Mutta sinä voit kuulla,
vaikket nähdä. Eivätkö toiset orjat ole kertoneet, onko hän kaunis.
Rupattelevat orjattaret eivät jätä emäntiään kehumatta.»

»He sanovat, että hän on kaunis.»

»Hm! -- sanovatko he myöskin, että hän on solakka?»

»Sanovat.»

»Niin minäkin olen. Musta tukka?»

»Niin olen kuullut.»

»Niin minullakin on. Ja käykö Glaukus usein hänen luonaan?»

»Joka päivä», Nydia vastasi vaivoin salaten huokauksensa.

»Joka päivä, todellako! Miellyttääkö Ione häntä?»

»Tottapa, koska heidät piakkoin vihitään.»

»Vihitään!» Julia huudahti kalveten väärästä poskipunastaan huolimatta
ja nousten rajusti tuoliltaan. Nydia ei huomannut kuitenkaan tämän
mielenliikutuksen syitä. Julia oli pitkän ajan vaiti, mutta hänen
aaltoileva rintansa ja säihkyvät silmänsä ilmaisivat jokaiselle
_näkevälle_, kuinka syvä haava hänen turhamielisyyteensä oli isketty.

»Sanovat sinua tessalittareksi», hän vihdoin sanoi vaitiolon
katkaisten.

»Niin olenkin.»

»Tessaliahan on taikuuden ja velhojen, talismaanien ja lemmenjuomien
maa», Julia virkkoi.

»Se on aina ollut kuuluisa noidistaan», Nydia vastasi vaatimattomasti.

»Tunnetko sinä, sokea tessalitar, yhtään lemmenjuomaa?»

»Minä?» kukkastyttö vastasi punastuen. »_Minä!_ Kuinka minä? En, ihan
varmaan en.»

»Sitä pahempi sinulle! Olisin antanut sinulle niin paljon rahaa, että
olisit voinut ostaa itsesi vapaaksi, jos olisit ollut tässä asiassa
viisaampi.»

»Mutta», Nydia kysyi, »miksi ihana ja rikas Julia kyselee tämmöistä
palvelijaltaan? Eikö hän ole nuori, rikas ja rakastettava? Eikö niissä
ole tarpeeksi _viehätystä_ tarvitsematta taikaan turvata?»

»On kaikkiin muihin paitsi yhteen», Julia vastasi ylväänä. »Mutta
luulenpa, että sinun sokeutesi on tarttuvaa ja --. Kyllin siitä.»

»Ja se yksi?» Nydia kysyi uteliaana.

»_Ei_ ole Glaukus», Julia täytti toisen lauseen valhetellen kuten hänen
sukupuolensa tapana on. »Glaukus se ei ole!»

Nydia hengähti vapaammin, ja hetken perästä Julia jatkoi:

»Mutta puhuessamme Glaukuksesta ja hänen kiintymyksestään napolittareen
tuli mieleeni lemmenjuoma, jota Ione varmaankin on käyttänyt
voittaakseen Glaukuksen. Sokea tyttö, minä rakastan ja -- täytyykö
Julian se tunnustaa? -- minua ei rakasteta! Se nöyryyttää -- ei, ei
_nöyryytä_, vaan se _haavottaa_ minun ylpeyttäni. Tahdon nähdä tuon
kiittämättömän jaloissani -- ei siten, että hänet siitä kohottaisin,
vaan voidakseni osottaa halveksintaani. Kun oletin, että olet
tessalitar, kuvittelin, että nuorena olet oppinut jotakin kansasi
salaisista taikatempuista.»

»Ah! En mitään tiedä!» Nydia mutisi. »Toivon, että tietäisin.»

»Kiitos edes tuosta ystävällisestä toivomuksestasi», Julia sanoi
aavistamatta, mitä ajatuksia kätkeytyi kukkastytön sydämeen.

»Mutta sanohan -- etkö ole orjien, jotka aina ovat jonkun verran
taikauskoisia ja jotka usein raaoissa lemmentouhuissaan turvautuvat
taikuuteen -- etkö ole kuullut heidän mainitsevan nimeltä erästä
itämaista tietäjää, joka asuu tässä kaupungissa ja jolla on se
taito, mikä sinulta puuttuu? Hän ei ole tavallinen taikuri, ei
markkinahuijari, vaan todella mahtava ja viisas indialainen tai
egyptiläinen tietäjä!»

»Egyptiläinen? Aivan niin», Nydia sanoi kammoten. »Kukapa
pompeijilainen ei olisi kuullut Arbakeesta?»

»Arbakes! Siinäpä se», Julia toisti nimeä tapaillen. »Sanovat hänen
olevan viisaamman kaikkia tyhjiä kerskureita -- että hän on viisautensa
saanut tähdistä ja tuntee vanhan Noksin salaisuudet. Miksei yhtä hyvin
rakkauden salakeinoja?»

»Jos halutaan taitomiestä, joka on kaikkia muita pystyvämpi, niin hän
on niitä», Nydia vastasi talismaaniaan hypistellen.

»Hän on kyllin rikas rahalla lahjoa?» Julia virkkoi ivallisesti. »Enkö
voisi käydä hänen luonaan?»

»Se on vaarallinen paikka nuorelle ja kauniille naiselle», Nydia sanoi.
»Olen kuullut, että hän on sairas --»

»Vaarallinen talo!» Julia huudahti tarraten vain ensimäiseen
lauseeseen. »Kuinka niin?»

»Huhu tietää kertoa, että siinä talossa vietetään öisiä irstailuja.»

»Keres, Pan ja Kybele auttakoot! Sinähän et näine tietoinesi pelota,
vaan kiihotat uteliaisuuttani», urhea ja kevytmielinen pompeijitar
vastasi. »Minä menen hänen luokseen ja tiedustelen häneltä
lemmenasioita. Jos kerran rakkautta on mukana noissa öitsilöissä, niin
tottapahan hän tuntee myöskin sen salaisuudet.»

Nydia ei vastannut.

»Käyn hänen luonaan vielä tänään.» Julia päätteli. »Ei, miksen heti?»

»Päivänvalossa ja hänen nykyisen sairautensa aikana sinulla ei ole
mitään pelättävää», Nydia vastasi tuntien itsessään äkillisen ja
salaisen halun oppia, kykeneekö tuo synkkä egyptiläinen todella
herättämään ja sitomaan rakkauden niinkuin hän oli usein kuullut
väitettävän.

»Ja kuka uskaltaa loukata Diomedeen rikasta tytärtä?» Julia kysyi
ylpeänä. »Minä menen.»

»Saanko iltapäivällä käydä tiedustelemassa käyntisi tulosta?» Nydia
kysyi tuskaisena.

»Suutele minua, sillä sinä osotat suurta huolenpitoa Julian kunniasta»,
neiti vastasi. »Niin, tietysti saat. Tänä iltana olen estetty --. Tule
huomenna samaan aikaan, ja sinä saat kuulla kaiken. Minä tarvitsen
myöhemminkin palvelustasi. Kas tässä, ota tämä rannerengas palkinnoksi
ajatuksesta, jonka minussa synnytit; ja ole varma, että jos Juliaa
hyvin palvelet, hän on ystävällinen ja antelias.»

»En voi ottaa lahjaasi», Nydia virkkoi ja pani korun pöydälle. »Mutta
niin nuori kuin olenkin voin ostamattakin tuntea osanottoa sitä
kohtaan, joka rakastaa -- mutta rakastaa turhaan.»

»Sanotko niin?» Julia vastasi. »Puhut kuin vapaa -- ja pian oletkin
vapaa. Hyvästi!»



8 LUKU.

Julia tapaa Arbakeen. -- Keskustelun tulos.


Arbakes istui huoneessaan, jonka ovi aukeni puutarhaa reunustavalle
ulokkeelle eli tässä tapauksessa pylväistöön. Hänen poskensa oli kalpea
ja tuskien jäytämä, mutta hänen raudanluja ruumiinsa oli hyvin toipunut
sen ankaran iskun seurauksista, jonka hän ratkaisevalla voitonhetkellä
oli saanut, iskun, joka oli tyhjiksi tehnyt hänen häpeälliset
tuumansa. Tuulenleyhkä, joka viillytti hänen otsaansa, karaisi hänen
lamaantunutta hermostoaan, ja veri alkoi jälleen kiertää rauhallisemmin
kuin ennen hänen heikontuneissa suonissaan.

»Näin siis on», hän tuumiskeli, »kohtalon myrsky on kestetty --
onnettomuus, jolla tähdet elämääni uhkasivat, on tapahtunut ja -- minä
elän! Tapahtui, mitä tähdet ennustivat. Ja nyt minua odottaa kauan
kestävä, loistava ja onnellinen tulevaisuus, mikä minulle ennustettiin,
jos tuhon vältän. Olen sivuuttanut, voittanut elämäni viimeisen vaaran.
Nyt saan pelkäämättä ja turvassa vaalia tulevan onneni puutarhaa. Sitä
ennen on suurin nautintoni, rakkauttakin suurempi, kostaa! Tuo
kreikkalaisnulikka -- joka on astunut minun intohimojeni tielle, joka
tuhosi minun hyvät suunnitelmani, joka luiskahti käsistäni juuri kun
veitseni oli valmis juomaan hänen kirottua vertaan -- hän ei pääse
toista kertaa kynsistäni. Mutta miten kostan? Se täytyy kypsäksi
miettiä. Oi, Ate, jos todella olet jumalatar, niin täytä minut hyvin
ajatuksin!» Egyptiläinen vaipui syvään mietiskelyyn, mutta yhtään
selvää ja tyydyttävää ajatusta ei näyttänyt syntyvän. Hän heittelehti
sinne tänne, ja suunnitelma toisensa jälkeen hylättiin heti, kun se oli
valmis. Joskus hän iski rintaansa ja karjui kostonhimonsa poltteessa ja
tuntiessaan kykenemättömyytensä sitä tyydyttää. Silloin muuan orjapoika
astui varovasti huoneeseen.

»Muuan nainen, puvusta ja häntä seuraavasta orjattaresta päättäen
ylhäinen nainen odottaa alhaalla ja pyytää saada puhutella Arbakesta.»

»Nainen!» hänen valtimonsa alkoi lyödä kiivaammin. »Onko hän nuori?»

»Hänen kasvojaan peittää huntu; mutta hänen vartalonsa on solakka kuin
nuoren naisen.»

»Tuo hänet tänne», egyptiläinen sanoi. Hetken hänen turhamielinen
sydämensä kuvitteli, että tulija oli Ione.

Katsaus vieraaseen riitti toteamaan hänen erehdyksensä. Tämä oli kyllä
yhtä suuri ja ehkä yhtä vanhakin kuin Ione -- hänellä oli myöskin
kaunis ja kehittynyt vartalo, mutta missä se siro ja viehättävä, joka
eli verrattoman napolittaren jokaisessa liikkeessä -- missä hänen
puhdas ja yksinkertainen tapansa, vaatimaton mutta samalla arvokas
ryhtinsä -- ylpeä mutta samalla arka askelensa -- missä naisen
häveliäisyys ja kunnioitusta vaativa majesteetillisyys?

»Anteeksi, etten voi tulla tervehtimään», Arbakes virkkoi vierasta
katsellen. »Olen vielä heikko sairaudesta, jonka olen saanut kestää.»

»Älä häiriinny, oi, suuri egyptiläinen!» Julia vastasi koettaen turhaan
peittää pelkoaan imarteleviin sanoihin, »ja suo anteeksi naisraukalle,
joka tulee apua hakemaan viisaalta.»

»Tule lähemmä, ihana vieraani», Arbakes sanoi, »ja puhu pelkäämättä ja
arkailematta!»

Julia istahti egyptiläisen viereen ja katsahti ihmetellen ympärilleen,
sillä huoneen valikoitu ja loistelias sisustus saattoi varjoon
hänen isänsäkin huoneiston. Pelokkaana hän tarkasteli seinien
hieroglyfimerkkejä, -- niitä salamyhkäisiä kasvoja, jotka joka nurkasta
häneen tuijottivat -- vähän etäämpänä olevaa kolmijalkaa -- ja vihdoin
Arbakeen vakavia ja teräviä piirteitä. Pitkä valkea vaippa peitti
hunnun lailla osan tämän yömustaa tukkaa ja valui maahan asti; kalpeus
teki hänen piirteensä entistä ilmeikkäämmiksi; ja hänen mustat ja
terävät silmänsä tuntuivat puhkaisevan Julian huntuharson ja
paljastavan hänen turhamielisen ja epänaisellisen sydämensä
salaisuudet.

»Ja mikä», hän virkkoi matalalla, syvällä äänellään, »mikä tuo sinut,
oi tyttö, Idän tietäjän huoneeseen?»

»Hänen maineensa», Julia vastasi.

»Mikä?» toinen sanoi ivallisesti hymyillen.

»Voitko sitä kysyä, oi, viisas Arbakes? Eikö koko Pompeiji ole täynnä
sinun suuren viisautesi mainetta?»

»Joitakin tietoja olen tosin koonnut, mutta miksi sinunkaltaisesi
kaunottaren korvan tarvitsee kuulla niin vakavia ja erikoisia
salaisuuksia?»

»Ah!» Julia virkkoi tuntien hivelevää nautintoa toisen mairittelevista
sanoista. »Eikö onneton hae lohtua viisaalta ja eikö rakkaus, joka ei
saa vastarakkautta osakseen, ole suurin onnettomuus?»

»Haa!» Arbakes huudahti. »Voiko tuollainen vartalo, jonka ihanat muodot
kuultavat niitä peittävän puvunkin läpi, synnyttää rakkautta, johon ei
ole vastakaikua? Ole minulle suosiollinen, oi tyttö, ja kohota huntusi,
jotta näkisin, vastaavatko kasvosi piirteet muun muotosi suloja!»

Tahtoen näyttää ihanuutensa ja arvellen niiden jollakin tavalla
vaikuttavan omaan kohtaloonsa Julia veti hetken aikailtuaan huntunsa
syrjään ja paljasti piirteet, joiden kauneutta Arbakes oli niin
kiittänyt.

»Tulit onnettoman rakkautesi tähden luokseni», hän sanoi. »Hyvä, käännä
nuo kasvot tuohon kiittämättömään, mitä muuta lemmenkiihotinta voin
sinulle antaa?»

»Oi, lopeta jo imartelusi!» Julia virkkoi. »Minun täytyy joka
tapauksessa anoa sinulta jonkinlaista lemmenjuomaa.»

»Ihana vieraani», Arbakes sanoi hieman kärsimättömänä, »lemmenjuomat
eivät ole niitä salaisuuksia, joita yöllisissä tarkasteluissani
tutkin.»

»Todellako? Suo anteeksi, suuri Arbakes, ja hyvästi!»

»Seis!» huudahti Arbakes, johonka huolimatta hänen voimakkaasta
intohimostaan Ioneen, ei ollut koskematta vieraan kauneus ja joka, jos
terveys sen olisi sallinut, olisi ollut valmis lohduttamaan ihanaa
Juliaa muulla tavalla kuin jakamalla hänelle ylimaallista viisautta. --
»Jäähän! Myönnän kyllä, että olen lemmenjuomien -- ja nesteitten
sekottamisen jättänyt niille, jotka sellaista elinkeinonaan
harjottavat, mutta en ole koskaan ollut niin tunteeton kauneutta
kohtaan, etten nuorempana olisi joskus sellaisiinkin keinoihin
turvautunut. Voinen ainakin jonkun neuvon sinulle antaa, jos olet suora
minua kohtaan. Sanohan ensiksi, oletko naimaton kuten puvustasi käy
päättää?»

»Olen.»

»Ja, siirtyäksemme varallisuuteen, sinä tahdot itsellesi rikkaan
sulhasen?»

»Olen rikkaampi kuin se, joka minua halveksii.»

»Sepä omituista! Ja sinä rakastat sellaista, joka ei rakasta sinua?»

»En tiedä, rakastanko häntä», Julia vastasi ylpeästi, »mutta minä
tahdon voittaa kilpailijattareni -- tahdon nähdä sen, joka halveksii
lempeäni, poroksi palavan -- tahdon nähdä sen, jota nyt pidetään
parempana, tulevan hylätyksi.»

»Varsin luonnollinen ja naisellinen toivomus», egyptiläinen virkkoi
niin vakavana, ettei voinut luulla hänen ivaavan. »Mutta nyt lisää,
ihana tyttö. Etkö tahdo nyt uskoa minulle rakastajasi nimeä? Saattaako
sellainen, joka halveksii rikkautta ja on sokea kauneutta näkemään,
olla pompeijilainen?»

»Hän on Atenasta», Julia vastasi maahan katsellen.

»Haa!» egyptiläinen huudahti veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa.
»Täällä on vain yksi atenalainen, nuori ja ylhäinen. Tarkotatko
Glaukusta?»

»Ah! Älä petä minua -- se on hänen nimensä.»

Egyptiläinen peräytyi tarkaten entistä kiinteämmin kauppiaantyttären
poiskääntyneitä kasvoja ja mutisten itsekseen -- johtaako tämä kohtaus,
jota hän tähän asti on pitänyt mitättömänä, leikkinä, josta hän on
vieraansa herkkäuskoisuuden ja turhamaisuuden kustannuksella nauttinut,
johtaako se ehkä hänen kostoonsa.

»Huomaan, ettet voi minua auttaa», Julia virkkoi loukkaantuneena toisen
jatkuvasta vaitiolosta. »Säilytät kai salaisuuteni. Vielä kerran,
hyvästi!»

»Tyttö», egyptiläinen sanoi vakavalla äänellä, »sinun asiasi koskee
minua -- tahdon auttaa sinua. Kuuntele. En ole itse harjaantunut noihin
tyhjiin taikakeinoihin, mutta tiedän erään, joka on. Vesuviuksen
kupeella, tuskin tunnin matkan päässä kaupungista asuu mahtava noita.
Uudenkuun paisteessa hän on koonnut juuria, joilla on merkillinen
ominaisuus sitoa rakkaus iäksi. Hänen taitonsa saa rakastajasi
jalkojesi juureen. Etsi hänet ja sano hänelle Arbakeen nimi; hän pelkää
sitä nimeä ja hän antaa sinulle parhaat juomansa.»

»Ah!» Julia virkahti. »En tunne tietä sen tuvalle, josta puhut. Vaikka
taival ei olekaan pitkä, on se vaikeata kulkea tytön, joka salaa jättää
isänsä talon. Tienoo on villin viiniköynnöksen peittämä ja monet rotkot
tekevät sen vaaralliseksi. En voi uskoutua vieraan johdettavaksi.
Minunarvoiseni nuoren naisen maine tahraantuu helposti. Ja vaikka en
välitäkään siitä, että tiedetään minun rakastavan Glaukusta, en salli
kenenkään uskoa, että olen taikajuomin koettanut lempeä nostaa.»

»Olisinpa kolmea päivää terveempi», egyptiläinen virkkoi nousten ja
astui (kuin voimiaan koetellakseen) pari kolme hoippuvaa askelta pitkin
lattiaa, »niin seuraisin itse sinua. Hyvä, sinun täytyy odottaa.»

»Mutta Glaukus aikoo kohta naida tuon vihatun napolittaren.»

»Naida.»

»Niin, ensi kuun alussa.»

»Niin pian! Tiedätkö sen aivan varmaan.»

»Hänen oman orjansa suusta.»

»Se ei tapahdu», egyptiläinen vakuutti kiivaana. »Älä pelkää. Saat
Glaukuksen omaksesi. Mutta kuinka voit hänelle tarjota saamasi
lemmenjuoman?»

»Isäni on kutsunut Glaukuksen ja ehkä myöskin napolittaren luokseen
suureen juhlaan, joka pidetään ylihuomenna. Kai joku hyvä tilaisuus
silloin sattuu.»

»Hyvä on!» egyptiläinen sanoi silmät välkähtäen niin hurjaa iloa, ettei
Julia sietänyt niihin katsoa. »Huomisiltana pane kantotuolisi kuntoon
-- onhan sinulla sellainen?»

»Onpa kyllä», rahanylpeä Julia vastasi.

»Panet kantotuolisi kuntoon. Parin kilometrin päässä kaupungista on
huvilatalo, jota rikkaat pompeijilaiset erikoisesti suosivat sen
mainioitten kylpylöitten ja ihanien puutarhojen vuoksi. Sinne voit
jonkun tekosyyn nojalla lähteä. Siellä kohtaan, elävänä tai kuolevana,
sinut Silenuksen kuvapatsaan kohdalla, puutarhaa ympäröivässä
tiheikössä, ja minä itse johdan sinut noidan luo. Me odotamme siksi,
kunnes paimenten vuohet iltatähden mukana ovat kotiinsa palanneet,
kunnes hämärä meidät verhoo eivätkä askelemme kuulu. Mene nyt kotiin
äläkä pelkää! Hadeen nimessä Arbakes vannoo, ettei Ione ikinä saa
Glaukusta.»

»Ja Glaukus tulee minun omakseni?» Julia sanoi täydentäen omasta
mielestään vaillinaisen lauseen.

»Sinäpä sen sanoit!» Arbakes virkkoi. Ja Julia päätti noudattaa toisen
kehotusta, vaikka hän melko lailla kammoikin sovittua kohtausta, mutta
mustasukkaisuudesta ja kilpailijattaren masentaakseen pikemmin kuin
rakkaudesta hän päätti uskaltaa.

Jäätyään yksin Arbakes puhkesi sanoihin:

»Loistavat tähdet, te, jotka ette koskaan valehtele, teidän lupauksenne
alkavat täyttyä -- lemmen onnea, vihollisten voittamista on minun
loppuelämäni. Hetkellä, jolloin turhaan haudoin kostonsuunnitelmia, te
lähetitte tuon kauniin hupakon avukseni.» Hän vaikeni ja mietiskeli.
»Niin», hän taas jatkoi, mutta tyynempänä. »Minä itse en voi hänelle
antaa myrkkyä, jonka oikeastaan pitäisi olla lemmenjuomaa -- epäluulo
hänen kuolemastaan kohdistuisi minuun. Mutta noita -- niin, _hän_ on
todella sopivin ja luonnollisin välikappaleeni.»

Hän kutsui orjan sisään ja käski tämän nopeasti seurata vierasta ja
ottaa tarkan selvän hänen nimestään ja asemastaan. Tämän sanottuaan hän
laahautui pylväistöönsä. Taivas oli iloinen ja kirkas, mutta Arbakes,
joka oli tottunut tarkkaamaan säänvaihteluja, näki pilvenlongista,
joita tuuli kasaili taivaanrannalle, että myrsky oli tulossa.

»Tuo on niinkuin minun kostonikin», hän virkkoi pilviä katsellessaan,
»taivas on hymyilevä, mutta myrskypilvet kerääntyvät yhteen.»



9 LUKU.

Etelän myrsky -- Velhon luola.


Kun päivän helle oli tauonnut paahtamasta, lähtivät Glaukus ja Ione
huviajelulle nauttimaan viileästä ja miellyttävästä iltailmasta. Siihen
aikaan oli roomalaisilla monenlaisia ajoneuvoja käytännössä. Rikkaat
kaupunkilaiset käyttivät, milloin ei suurta seuruetta ollut mukana,
tavallisimmin _bigaa_, joka on kuvattu tämän teoksen ensimäisessä
luvussa. Talon emäntiä (matroneja) varten oli n.s. _carpentum_,[40]
jossa oli vain yksi pari pyöriä. Vanhan ajan ihmiset käyttivät
mielellään myöskin kantotuolintapaista, suurta kantokoria, joka
sikäli oli nykyaikaisia mukavampi, että siinä saattoi hyvin olla
pitkälläänkin.[41] Matkoja ja huviretkiä varten oli muunlaisia
ajoneuvoja. Ne olivat tilavia, niihin mahtui kolme tai neljä henkilöä
istumaan, siinä oli myöskin kuomu, jota voi mielin määrin liikuttaa;
ajoneuvot vastaisivat siis nykyajan »britskoja» (vaikka onhan niissä
sentään melkoinen ero). Tämäntapaisilla ajovehkeillä rakastunut pari
lähti erään Ionen naisorjan seurassa ajelulle. Noin kymmenen penikulman
päässä kaupungista oli vanhat rauniot, temppelin, nähtävästi
kreikkalaisen luhistuneet muurit. Ja kun Glaukuksella ja Ionella oli
yhteisiä kreikkalaisia harrastuksia, olivat he päättäneet käydä näillä
raunioilla. Sinne he nyt olivat matkalla.

Tie kulki aluksi viiniköynnöstarhojen ja öljypuumetsien halki, mutta
käännyttyään Vesuviukselle päin se alkoi muuttua yhä karummaksi. Muulit
kulkivat hitaasti ja työläästi. Ja jokaisesta metsä-aukeamasta he
näkivät rosoisissa kallioissa mustia aukkoja, joista Strabokin puhuu,
mutta jotka myöhemmän ajan tulivuoren purkaukset ovat tyystin
tasottaneet. Ilta-aurinko loi pitkän ja tumman varjon vuorelle; silloin
tällöin he kuulivat villistä ryteiköstä paimenten soitantoa. Joskus he
äkkäsivät kukkulan rinteellä hienokarvaisen ja sirotekoisen vuohen --
kiperäsarvineen ja kirkkaine harmaine silmineen -- Italian taivaan alla
ne yhä vieläkin tuovat mieleen jonkun Maron[42] idyllin -- ja painuvan
auringon purppuroimat viinirypäleet hehkuivat puusta puuhun kulkevissa
terttuköynnöksissään. Heidän yllään, hymyilevällä taivaalla leijaili
pilviä niin verkkaan, että ne näyttivät miltei pysyvän paikallaan.
Tuontuostakin vilahti heidän oikealta puoleltaan tyven meri
pikkulaivoineen, ja ilta-aurinko muodosti sen pinnalle sellaisen
ihmeellisen värileikin, jonka vertaista saa nähdä vain tällä
herkullisella lahdella.

»Kuinka kaunis,» Glaukus miltei kuiskasi, »onkaan vertaus, joka sanoo
maata äidiksemme! Kuinka verrattomalla ja tasapuolisella rakkaudella
hän jakaa hyväilyjään lapsilleen! Eikä edes noille hedelmättömille
kaihoille, joilta luonto on kauneuden eittänyt, se ole ollut lahjojaan
jakamatta: tuon sammuneen tulivuoren kaljulla ja palaneella pohjalla
menestyy viiniköynnös siitä todistuksena. Ah! Tällaisella hetkellä ja
tällainen näyttämö edessä voi miltei kuvitella näkevänsä tuon vihreän
köynnöksen lomitse jonkun faunin nauravat kasvot tai näkevänsä
vuorinymfin sipsuttaen kulkemassa tiheikön keskellä. Mutta ei ole enää
nymfejä sen jälkeen kuin _sinut_, Ione, luotiin!»

Ei mikään kieli imartele niin vuolaasti kuin rakastajan, ja sittenkin
imartelu hänen tunteittensa ilmaisijana sanoo tuiki vähän. Kummallinen
tuhlailuun vievä tapa, joka varsin pian kuihtuu omaan käyttämiseensä.

He saapuivat raunioille; he tarkastelivat niitä yhtä hartaina kuin me
esi-isiemme pyhitettyjä muistomerkkejä. He viipyivät täällä, kunnes
iltatähti (Hesperus) ilmestyi ruusunhohtavalle taivaalle. Ja
paluumatkalla he olivat entistä vaiteliaampia, sillä illan varjossa ja
tähtien alla he tunsivat selvemmin, kuinka voimakkaasti he toisiaan
rakastivat.

Samaan aikaan alkoi heidän yläpuolelleen kertyä niitä myrskypilviä,
joista Arbakes oli ennustanut. Kaukainen, hiljainen kumina ensin
ilmotti luonnonvoimien alkaneen taistelunsa, ja nopeasti taivas peittyi
mustiin, uhkaaviin pilviin. Siinä nopeudessa, millä myrsky näillä
seuduilla puhkee, on jotakin yliluonnollista, ja helposti sentähden
taikauskoisissa ihmisissä herää ajatus, että siinä näyttäikse erikoinen
jumalallinen voima. Raskaita pisaroita alkoi tippua tien yli riippuvien
puunoksien lomitse, ja heti sen jälkeen sokaisi heidän silmänsä
häikäisevän kirkas, sähähtävä salama, joka loi kaamean valaistuksen
koko seudulle ja jota heti taas seurasi pilkkopimeä.

»Nopeammin, kelpo _karrukarius_!» Glaukus virkkoi ajajalle. »Ukonilma
uhkaa.»

Orja kiihotti muuleja -- ne kulkivat nopeasti karulla, kivikkoisella
tiellä -- yhä enemmän pilvet tiivistyivät, yhä lähempää kuului jyrinä,
ja virtoina alkoi vesi valua.

»Pelkäätkö?» Glaukus kysyi vetäen Ionen lähemmä itseään.

»En koskaan sinun seurassasi!» tämä vastasi lempeästi.

Samassa silmänräpäyksessä nuo kevyet ja heikkorakenteiset rattaat
(huolimatta sirosta ulkoasustaan ne olivat, kuten useat senajan
ajoneuvot, melkoisen epäkäytännölliset) painuivat syvään uuranteeseen,
jonka yli oli puu kaatunut. Ajaja pakotti kiroten muulit eteenpäin,
toinen pyörä nousi kuopasta, ja rattaat olivat samassa kumossa.

Glaukus hyppäsi notkeasti rattailta ja kiiruhti auttamaan Ionea, joka
onneksi ei ollut loukkaantunut. Hiukan ponnisteltuaan he saivat
karrukan (rattaat) jälleen pystyyn. Mutta he huomasivat, ettei niissä
enää ollut heille suojaa. Kuomua kannattavat nuorat olivat katkenneet,
ja vesi virtasi solkenaan rattaitten pohjaan saakka.

Mitä nyt oli tehtävä tässä pälkähässä? He olivat vielä kaukana
kaupungista -- ei taloa lähellä, ei suojaa missään.

»Puolen tunnin matkan päässä täältä asuu muuan seppä», orja virkkoi.
»Minä voisin käydä siellä korjauttamassa rattaat. Mutta Jupiter
auttakoon! Mikä sää! Emäntäni kastuu läpimäräksi, ennenkuin olen
palannut.»

»Kiiruhda sinne!» Glaukus sanoi. »Me koetamme sillä välin etsiä
jostakin suojaa, kunnes palaat.»

Tienoo oli tiheän metsän peitossa, ja paksuimman puun alle Glaukus vei
Ionen. Hän kietoi hänen ympärilleen oman vaippansa suojellakseen häntä
rankkasateelta, mutta vettä tuli niin vuolaasti, että se tunkihe
kaikkien esteitten läpi, ja Glaukuksen juuri kuiskatessa Ionelle
lohdunsanoja iski salama lähellä olevaan puuhun, ja hirveällä ryskeellä
se pirstautui. Nyt he huomasivat, mikä vaara saattoi heitä uhata
suojapaikassa, ja tuskaisena Glaukuksen katse tähysteli uutta
turvapaikkaa. »Olemme nyt», hän sanoi, »puolitiessä Vesuviukselle,
täällä on varmaankin kallionkupeella joku luola; kunpa vain löytäisimme
jonkun sellaisen, josta karanneet nymfit ovat suojaa itselleen
hakeneet.» Näin sanoen hän siirtyi puun alta ja tähystellessään
pitkin kallionrinnettä hän huomasi melkoisen lähellä vipajavan,
punervan valontuikun. »Tuo valo on», hän sanoi, »jonkun paimenen tai
viinitarhurin nuotiotulta. Sieltä voimme saada kunnollisen katon
yllemme. Tahdotko jäädä tänne, kunnes minä -- tai ei, -- sinulle voisi
koitua joku vaara.»

»Tulen mieluummin mukanasi», Ione sanoi. »Parempi on olla aukealla kuin
näiden petollisten oksien suojassa.»

Puoleksi taluttaen, puoleksi kantaen Glaukus vei Ionea tulta kohden,
joka nyt paloi punaisena ja vakavana. Vapiseva orjatar seurasi heidän
kantapäillään. Mutta aukea loppui pian; villit viiniköynnökset sulkivat
heiltä tien, ja usein he kadottivat näkyvistään heitä johtavan
valopilkun. Yhä vuolaampana valui sade; salamat välähtelivät yhä
kamottavampina. Eteenpäin he kuitenkin taivalsivat toivoen lopultakin,
valon kadottuakin saapuvansa johonkin majaan tai suojaavaan luolaan.
Yhä sankemmaksi kävi tiheikkö, valo oli jo aivan hävinnyt heitä
johtamasta. Mutta kapea polku, jota he vaivoin ja tuskin saattoivat
seurata pitkäisen leimausten valossa, vei heitä yhä ylemmä vuorelle.
Sade lakkasi äkkiä. Heidän eteensä levisi nyt rosopintainen hohkainen
laava-aukea, joka salaman valaistuksessa teki pelottavan kaamean
vaikutuksen. Joskus salama valaisi raudanharmaata kallionkylkeä, jolla
kasvoi ikivanhaa sammalta ja kääpiöpuita, ikäänkuin etsiäkseen
vertaistaan vastustajaa. Seuraavana hetkenä näyttämön kattoi taas
synkkä pimeys, myrsky sähähtelevine salamoineen liikkui nyt meren
päällä, sen kuohahtelevat laineet saivat omituisen punervan hohteen. Ja
niin voimakas saattoi salama toisinaan olla, että selvästi saattoi
erottaa etäiset, jyrkät merenrannat, Misenumin äkkikalliot, ihanan
Sorrenton ja niiden väliset kukkulat.

Rakastavat kulkivat huolestuneina ja epäröiden, mutta yhtäkkiä he
pimeässä, joka kahden sähähtelevän salaman lomassa aina heidät kääri
vaippaansa, huomasivat edessään, aivan lähellä tuon saman salaperäisen
valon. Seuraava salama, joka sai maan ja taivaan punaiselta hohtamaan,
valaisi heille koko tienoon. Mitään taloa ei näkynyt, mutta luolassa,
josta valonvälke lähti, he olivat näkevinään ihmishaamun. Jälleen tuli
pimeää; tuli, jota nyt ei enää taivaanväläyskään himmentänyt, loisti
yhä. He päättivät kavuta sen luo. Heidän täytyi tiensä valita suurten
kallion kokkareitten lomitse, joiden yli siellä täällä kaartui sankka
tiheikkö; mutta he saapuivat yhä lähemmä valoa, ja vihdoin he olivat
erään luolan suuaukon edessä; luola näytti syntyneen siten, että
kalliopaasia oli kasaantunut toinen toisensa niskalle. Pilkistäessään
tästä aukosta sisään he peräytyivät nopeasti taaksepäin taikauskoisen
pelon ja kammon valtaamina.

Luolan pohjassa paloi nuotio ja sen päälle oli ripustettu pieni
kattila. Ohueen rautapaaluun oli kiinnitetty karkeatekoinen lamppu.
Tulenvalaisemilla seinillä riippui kuivumassa kimppu kimpun vieressä
erilaisia ruohoja ja yrttejä. Tulenloimossa makaava kettu tuijotti
tulijoihin välkkyvillä ja äkeillä silmillään, sen niskakarvat olivat
pörhöllä ja sen irvistelevien hampaitten raosta kuului pahaenteistä
murinaa. Luolan keskeltä kohosi multapatsas, jolla oli kolme
merkillisen ja oikullisen näköistä päätä: ne olivat kuvaavinaan koiraa,
hevosta ja karhua. Matala kolmijalka seisoi tämän kansanomaisen
Hekaten[43] oudonnäköisen edustajan edessä.

Mutta nämä esineet eivät lähinnä synnyttäneet sitä vertahyydyttävää
tunnetta, mikä oli luolaan katsahtavat vallannut, vaan luolan asukkaan
ulkomuoto. Tulen ääressä, sen liekkien valaisemana, istui vanhahko
nainen. Tuskin missään maassa näkee niin vanhoja ämmiä kuin Italiassa
-- ei missään muussa maassa kauneus muutu iän karttuessa niin
ällöttäväksi, hirvittäväksi rumuudeksi. Mutta se akka, joka nyt oli
heidän katseltavanaan, ei sentään edustanut inhimillisen rumuuden
tyyppiä. Päinvastoin, hänen piirteissään oli vielä nytkin jälkiä
joistakin säännöllisistä, vaikkakin petolinnunomaisista muodoista.
Hänen jäykissä, heihin tuijottavissa, silmissään oli liikkumaton, mutta
tehoisa ilme -- he näkivät noissa piirteissä kalman leiman! Sama
lasimainen, välähtämätön katse, sinervät, kiinteät huulet, painuneet,
kelmeät posket, takkuiset, pitkät, harmaat hiukset, tuhkanvärinen,
vihervään vivahtava iho -- siinä muodot, jotka hauta on valmis
vastaanottamaan!

»Sehän on kuin ruumis!» Glaukus virkkoi.

»Ei -- se liikkuu -- se on henki tai _larva_»[44] Ione sopersi
nojautuen atenalaisen rinnoille.

»Oh, pois -- pois!» orjatar voihki. »Sehän on Vesuviuksen noita.»

»Keitä olette?» outo ja aavemainen ääni kysyi. »Ja mitä tahdotte?»

Tuo synkkä kalmanääni, -- joka mainiosti sopi puhujalle ja joka
pikemmin tuntui jonkun Styksin rannoilta palanneen varjon kuin
tavallisen kuolevaisen ääneltä -- olisi saanut Ionen suin päin
syöksymään takaisin myrskyn syliin, ellei Glaukus väkisin olisi vienyt
häntä mukanaan luolaan.

»Me olemme myrskyn kynsiin joutuneita matkailijoita läheisestä
kaupungista», hän sanoi, »ja seurasimme tuon tulen loimua tänne; me
pyydämme suojaa ja hoivaa sinun lietesi ääreltä.»

Hänen puhuessaan nousi kettu makuultaan, laahusti vieraitten luo,
nuuski heitä edestä ja takaa, väläytellen valkeita hampaitaan ja
uhkaavasti muristen.

»Pois, orja!» velho huusi; ja hänen äänensä sointu sai koiran
käpertymään kokoon, se painoi päänsä käpäliin ja terävin,
pahavälkkeisin silmin se tarkkasi rauhansa häiritsijöiden pienimpiäkin
liikkeitä.

»Tulkaa tulen ääreen, jos teitä haluttaa!» noita virkkoi puhuen
Glaukukselle ja hänen seuralaiselleen. »En toivota ketään elävää
olentoa tervetulleeksi -- paitsi huuhkajaa, kettua, ojakonnaa ja
käärmettä -- en siis teitäkään tervehdi; mutta tulen loimoon voitte
tervehtimättäkin tulla; mitä me kohteliaisuuksista?»

Kieli, jota velho heitä puhutellessaan käytti, oli kummallista
barbarista latinaa, jonka höysteenä oli monta vieläkin karkeampaa ja
vanhempaa murresanaa. Hän ei noussut tuoliltaan, vaan tuijotti heihin
kivijäykin elein Glaukuksen auttaessa Ionea vapautumaan vaipastaan ja
tehdessä hänelle istuintilaa halkokasalle, joka olikin ainoa siihen
sopiva laite, ja puhaltaessa keuhkojensa voimalla sammuvan hiiloksen
kirkkaaseen liekkiin. Orjatarkin uskalsi ylempiensä esimerkin
rohkaisemana riisua yltään pitkän _pallansa_ ja painui arkana lieden
äärimäiseen kolkkaan.

»Pelkään häiritsevämme sinua», Ione virkkoi hopeankirkkaalla äänellään
ikäänkuin lepytellen.

Velho ei vastannut -- hän näytti olennolta, joka on hetkeksi herännyt
kuolleista ja joka sitten on ikuiseen uneen vaipunut.

»Sanokaa», hän äkkiä virkkoi pitkän vaijennan jälkeen, »oletteko veli
ja sisar.»

»Emme», Ione vastasi punastuen.

»Oletteko naimisissa?»

»Emme vielä», Glaukus vastasi.

»Hoo, rakastuneita -- ha -- ha -- ha!» ja velho nauroi niin äänekkäästi
ja hohottaen, että koko luola raikui.

Ione loukkaantui syvästi sellaisesta ivasta, Glaukus mutisi taikasanan,
joka pahan enteen tuhoisi; orjattaren posket valahtivat yhtä kelmeiksi
kuin velhon olivat.

»Mitä naurat, vanha akka?» Glaukus sanoi ärtyneenä lopetettuaan
rukouksensa.

»Nauroinko ma?» velho tokaisi hajamielisenä.

»Hän on mielenvikainen», Glaukus kuiskasi. Tuskin hän oli sen sanonut,
kun hän kohtasi vanhuksen säihkyvän ja raivoisan katseen.

»Valehtelet!» hän huudahti hurjana.

»Sinä olet epäkohtelias emäntä», Glaukus vastasi.

»Kuule, älä ärsytä häntä, rakas Glaukus!» Ione kuiskasi.

»Sanon teille, miksi nauroin saatuani selville, että olette
rakastuneita», vanhus sanoi. »Se tapahtui siksi, että vanhan ja ruman
on aina mieluista tavata sellaisia nuoria sydämiä kuin teidän -- ja
tietää ajan koittavan, jolloin te väsytte toinen toiseenne -- väsytte
-- väsytte -- ha -- ha -- ha!»

Nyt oli Ionen vuoro manata tuo pahaenteinen ennustus.

»Jumalat varjelkoot!» hän sanoi. »Sinä vaimo parka tunnet vähän
rakkautta, muuten tietäisit, että se on muuttumaton.»

»Enkö ole ollut nuori minäkin, mitä?» velho vastasi nopeasti, »ja enkö
nyt ole vanha ja ruma ja kuoleva? Millainen muoto, sellainen sydän.»
Näin sanoen hän jälleen vaipui syvään äänettömyyteen ikäänkuin kaikki
elämä hänessä olisi tauonnut.

»Oletko jo kauankin oleskellut täällä?» Glaukus kysyi vihdoin, sillä
äänettömyys alkoi tuntua sietämättömältä.

»Ah, kauanko? -- kyllä.»

»Mutta tämähän on surullinen paikka.»

»Haa! Niin sinä kyllä voit väittää -- helvetti on jalkojemme alla»,
akka vastasi osottaen luisevilla sormillaan maata. »Ja minä ilmaisen
sulle salaisuuden, allamme raivoavat voimat valmistavat häviötä teille
ylhäällä asuville -- teille nuorille -- suruttomille ja kauniille.»

»Sinun suustasi putoo vain pahoja sanoja, jotka eivät ole lainkaan
vieraanvaraisia», Glaukus sanoi, »ja tästä lähin haen mieluummin
myrskysäätä kuin sinun ystävyyttäsi.»

»Siinä teet oikein. Minua hakee vain onneton.»

»Miksi onneton?» atenalainen kysyi.

»Minä olen vuoren velho», akka vastasi ilkamoiden hymyillen. »Minun
tehtäväni on antaa toivoa toivottomille, onnettomalle rakkaudelle minä
valmistan lemmenjuomia; saidoille minä lupaan aarteita, pahansuoville
minä mietin kostonajatuksia, onnellisille ja hyville minulla on vain --
kirouksia! Älkää häiritkö minua enää!»

Tämän sanottuaan tuo luolan kammottava omistajatar oli niin
itsepintaisen vaitelias, että Glaukus turhaan koetti saada uutta
keskustelua viriämään. Ei värekään hänen kivenkovilla kasvoillaan
näyttänyt, että hän edes kuunteli häntä. Onneksi alkoi ukonilma tauota;
se lakkaa yhtä nopeasti kuin se äkkiä ankarana syntyy. Sadekin vaimeni
vaimenemistaan, ja vihdoin kun pilvetkin alkoivat hajaantua, pilkisti
purppurareunaisesta aukosta esiin lempeä kuukin, ja se valaisi
kirkkaasti ja kauttaaltaan tuon kummitusluolan. Koskaan sen säteet
eivät liene kohdanneet maalarin siveltimelle sopivampaa ryhmää -- siinä
oli nuori Ione, kukkeimmillaan oleva kaunotar istumassa tulen ääressä;
hänen rakastajansa, joka jo näytti unohtaneen velhon läsnäolon, hänen
jalkainsa juuressa, häntä katselemassa ja sulosanoja hänelle
kuiskailemassa; vähän matkan päässä kalpea pelästynyt orjatar ja
hirveännäköinen velho kuolettavin silmäyksin heihin tuijottamassa.
Mutta nuoret rakastavaiset näyttivät iloisilta ja huolettomilta (niin
suuri on lemmen voima rakastuneissa), he olivat kuin toisessa
mailmassa, jossa synkästä ja karusta ympäristöstä ei tiedetä mitään.
Kettu tähysteli heitä yhä loukostaan terävin ja kiiluvin silmin. Ja kun
Glaukus jälleen kääntyi puhutellakseen velhoa, huomasi hän ensi kertaa
miltei allaan suuren käärmeen välkkyvät silmät ja koholla olevan pään;
ja oliko nyt niin, että Ionen ylle kiedotun vaipan räikeät värit
ärsyttivät käärmettä tai vaikuttiko joku muu seikka, mutta sen pää
alkoi heilua ja se kohottihe uhkaavasti kuin valmistuakseen syöksymään
napolittaren kimppuun. Glaukus tempasi nopeasti hiiloksesta
puolipalaneen karahkan; siitä ärtyi käärme vielä enemmän, se syöksähti
piilopaikastaan, sähähtäen te ponnahti pystyyn korkealle ilmaan, niin
että sen pää oli miltei yhtä korkealla kuin Glaukuksenkin.

»Noita-akka!» Glaukus huudahti, »käske elukkasi poistua tai muuten
tapan sen.»

»Siltä on otettu myrkky pois», sanoi velho, jonka toisen huuto oli
saanut nousemaan. Mutta ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaakaan, teki
käärme hyökkäyksen Glaukusta kohden. Nopeasti ja varoen notkea
kreikkalainen väistyi ja sivalsi ohimennen kalikallaan niin voimakkaan
ja tarkkaan osuneen iskun käärmeen päähän, että se sätkähti maahan ja
kiemurteli nuotion ääreen.

Raivostunut taikuri syöksähti nyt esiin ja loi Glaukukseen katseen,
jommoista tuskin on hurjimmallakaan furialla,[45] niin äärimäisen
pahansuopa ja vihantäyteinen oli sen ilme -- mutta huolimatta
inhottavista ja rumien intohimojen vääristämistä piirteistä oli noissa
kasvoissa sittenkin jälkiä entisestä kauneudesta, ainakaan ei niissä
ollut sitä leveän karkeata, minkä pohjoinen mielikuvitus on omaksunut
kauhean esikuvalle.

»Sinä olet», hän virkkoi lujalla ja hillityllä äänellä, jonka
intohimottomuus ja tyyneys eivät lainkaan soveltuneet hänen
piirteittensä ilmehikkääseen vaihteluun, »sinä olet saanut suojaa
kattoni alta, olet lämmitellyt lieteni ääressä; sinä olet hyvän pahalla
kostanut; olet lyönyt ja haavottanut eläintä, joka rakasti minua ja
joka oli minun, eläintä, joka oli jumalille pyhitetty ja ihmisen
arvoinen[46] -- kuule nyt tuomiosi! Kautta kuun, kaikkien taikurien
suojelijan, kautta Orkuksen, jossa kosto asustaa -- minä kiroon sinut!
ja sinä olet kirottu! Lakastukoon lempesi -- halveksittakoon nimeäsi --
helvetinvoimat merkitkööt sinut -- kuivukoon ja kuihtukoon sydämesi --
muistukoot viimeisellä hetkelläsi mieleesi Vesuviuksen tietäjän
ennustukset! Ja sinä», hän jatkoi kääntyen äkisti Ioneen päin ja oikea
käsi koholla -- mutta silloin Glaukus hurjana puuttui puheeseen:

»Lakkaa, hurjimus! Minut olet kironnut, ja minä tyydyn jumalten
tuomioon. -- Minä halveksin ja uhmaan sinua! Mutta älä päästä sanaakaan
tästä neidosta taikka minä muutan sinun kirosanasi kuolinhuudoiksesi.
Varo!»

»Minulla ei ole enää mitään lisättävää», velho virkkoi nauraa
hohottaen, »sillä sinun kiroukseesi joutuu myöskin rakastajattaresi
mukaan. Ja sitäkin paremmin, kun hänen huuliltaan kuulin nimesi ja
tiedän nyt, millä nimellä sinut manaan Manalan hengille. _Glaukus_ --
ole kirottu!» Tämän sanottuaan noita-akka kääntyi atenalaisesta ja
kyykistihe haavottuneen mielikkinsä viereen, otti sen ylös nuotion
tuhkasta eikä sen koommin enää vilkaissutkaan vieraisiinsa.

»Oi, Glaukus», Ione virkkoi kauhistuneena, »mitä olemme tehneet! Pois
pian tästä paikasta, myrsky on tauonnut. Hyvä vanhus, anna hänelle
anteeksi -- pyörrä pois kirouksesi -- hän vain puolustautui -- ota tämä
sovitusuhri ja peruuta sanasi!» Ja Ione pani rahakukkaronsa vanhuksen
syliin.

»Pois!» hän huusi katkerana -- »pois! Singotun kirouksen voivat vain
kohtalottaret pyörtää. Pois!»

»Tule, rakkain!» Glaukus sanoi kärsimättömänä. »Luuletko, että yliset
tai aliset jumalat kuulevat hullun akan voimattomia mielenpurkauksia?
Tule!»

Pitkä ja raikuva nauru pani luolan seinät kaameasti kaikumaan -- se oli
noidan naurua -- muuta sanottavaa hänellä ei enää ollut.

Rakastuneet hengittivät helpommin päästyään raikkaaseen ulkoilmaan.
Mutta muisto siitä näystä, jonka todistajina he olivat olleet, velhon
sanat ja nauru pysyivät kauhua herättäen Ionen mielessä, eikä
Glaukuskaan aivan heti vapautunut saamastaan kauhuntunteesta. Myrsky
oli ohi -- vain silloin tällöin kuului etäisistä mustista pilvistä
kaukaista kuminaa ja hetkittäin välähti jokunen salamakin sokaisten
tällöin kuun kelmeän valon. Monen vaivan perästä he löysivät tien
ja vaununsa, jotka sillävälin oli saatu siedettävään ajokuntoon.
Karrukarius, joka jo toisenkin kerran oli Herkuleeseensa turvannut
tuumiessaan, mihinkä hänen isäntäväkensä oli joutunut, oli haltioissaan
nähdessään heidän tulevan.

Turhaan Glaukus koetti saada Ionen lamaantunutta mieltä nousemaan; ja
hänen oli itsensäkin hieman vaikeata saada takaisin entinen joustava,
iloinen äänensävynsä. Pian he saapuivat kaupungin portille. Kun se
heitä varten avattiin, yritti pieni orjien kuljettama kantotuoli
pujahtaa portista ulos.

»On liian myöhä päästä kaupungista», vahti virkkoi tuolin omistajalle.

»Eikö mitä», virkkoi ääni, jonka kuullessaan molemmat rakastuneet
säpsähtivät, he tunsivat äänen hyvin. »Minä aijon Markus Polybiuksen
huvilaan. Palaan pian. Olen Arbakes, egyptiläinen.»

Vahdin epäilyt hälvenivät, portti avattiin, ja kantotuoli kulki
rakastuneitten rattaitten ohi.

»Arbakes, tähän aikaan -- tuskinpa vielä tervekään. -- Mihinkä ja
minkätähden hän lienee matkalla?» Glaukus sanoi.

»Ah!» Ione virkkoi itkuun ratketen. »Minua ahdistavat pahat
aavistukset. Suojelkaa meitä, oi jumalat -- tai ainakin», hän itsekseen
mutisi -- »varjelkaa Glaukusta!»



10 LUKU.

Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. -- Kohtalo kirjottaa
ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?

Arbakes oli odottanut vain myrskyn taukoavan lähteäkseen yön varjossa
tapaamaan Vesuviuksen noitaa. Häntä kantoivat hänen uskollisimmat
orjansa, joita hän kaikissa salaisissa hankkeissaan oli käyttänyt, ja
mukavasti kantotuolissaan lojuen ja sydämensä rauhallisia lyöntejä
kuunnellen hän nautti jo edeltäpäin suorittamastaan kostosta ja siitä
lemmestä, jonka hän jo oli vallannut. Orjat kulkivat tuon lyhyen
taipalen miltei yhtä nopeasti kuin tavallisissa oloissa muulit; ja
Arbakes saapui pian kapealle polulle, jota rakastunut pari ei ollut
onnettomuudekseen huomannut ja joka viiniköynnöksien läpi vei lyhintä
tietä velhon asunnolle. Tähän hän pysäytti kantotuolin; ja käskettyään
orjiensa kätkeytyä ja viedä kantotuolinkin viiniköynnöstiheikköön,
jotta satunnaiset kulkijat eivät heitä huomaisi, hän lähti yksin,
hieman horjuvin askelin ja pitkään sauvaan nojaten nousemaan
jyrkännettä.

Ei pisaraakaan enää rauhalliselta taivaalta; vain lehdiltä silloin
tällöin putoili raskaita vesirakeita ja rosoiselle tielle oli vesi
paikka paikoin kokoontunut lätäköiksi.

»Ajattelijoilla on sentään outoja intohimoja», Arbakes tuumi, »jotka
sellaisen kuin minutkin vievät kuolinvuoteelta ja terveetkin johtaa
elämän ruusuisista nautinnoista tällaiselle karuille, öisille poluille,
Mutta kun intohimo ja kosto heitä jäytävät, voi se Tartaruksestakin[47]
tehdä Elysiumin.»[48] Korkealta, kirkkaana ja surumielisenä kuu valaisi
tämän synkän vaeltajan tietä hopeoiden jokaisen sen säteitten tielle
joutuneen vesilätäkön ja luoden varjon jyrkän vuoren toiselle
rinteelle. Hän näki edessään saman valon, joka oli johtanut hänen
uhkaamiensa uhrienkin askelia, mutta se ei enää vain tuikahtanut yön
pimeydessä, vaan se loisti nyt vakavaa valoa.

Hän pysähtyi hengähtämään luolaan vievän käytävän suulle, ja sitten hän
astui hänelle ominaisin ylhäisin ja rauhallisin liikkein yli kynnyksen.

Kettu hypähti pystyyn huomatessaan tulijan ja ilmaisi omistajalleen
pitkästi muristen vieraan saapuneen.

Velho istui rauhallisena kuin ruumis tulensa ääressä. Hänen jalkojensa
juuressa makasi kuiviin sammaliin peitettynä haavotettu käärme, mutta
Arbakes huomasi heti ensisilmäyksellä sen suomujen välkähtelevän
vastapäätä olevan tulen hohteessa, kun se niveliään liikutti
edestakaisin suurissa tuskissaan.

»Pois, orja!» velho virkkoi kuten ennenkin ketulle, ja kuten ennenkin
kettu painui muristen ja pälyen loukkoonsa.

»Nouse, yön ja Erebuksen[49] palvelija!» Arbakes sanoi käskevästi.
»Taitosi mahtavimpia edustajia on sinua nyt tervehtimässä! Nouse ja
lausu hänet tervetulleeksi!»

Akka käänsi nyt katseensa egyptiläisen muhkeaan muotoon ja synkkiin
piirteisiin. Hän tarkasti kauan ja tutkivasti miestä, joka siinä hänen
edessään seisoi itämaisesti puettuna, kädet ryntäillä, ylpein käskevin
otsin. »Kuka olet», hän viimein virkkoi, »joka kutsut itseäsi
polttavien ketojen tietäjää ja hävinneen etruskilaisen sukupolven
tytärtä väkevämmäksi?»

»Olen se, jolta kaikki magian harjottajat pohjoisesta etelään, idästä
länteen, Ganges- ja Niilinvirroilta Tessalian laaksoihin ja keltaisen
Tiberin rannoille asti ovat tietonsa saaneet.»

»Tunnen näillä seuduilla vain yhden sellaisen miehen, jota
jokapäiväinen maailma, hänen korkeampia ja salaperäisiä ominaisuuksiaan
tuntematta nimittää egyptiläiseksi Arbakeeksi. Me, salatietoiset
tunnemme hänen oikean nimensä: Hermes, salamavyön omistaja.»

»Katso!» Arbakes vastasi. »Olen se.»

Tätä sanoessaan hän aukaisi viittansa ja paljasti tulenhohtavan vyön,
joka välkkyen ympäröi hänen rintaansa; sen keskessä olevaan
metallilevyyn oli kaiverrettu joitakin miltei näkymättömiä merkkejä,
mutta velho ne näytti hyvin tuntevan. Hän nousi äkkiä ja heittäytyi
Arbakeen jalkoihin. »Olen siis nähnyt», hän sanoi kunnioittaen,
»Mahtavan vyön haltijan -- ota vastaan minun kunnioitukseni!»

»Nouse! Tarvitsen apuasi.»

Arbakes istahti samalle puunrungolle, jolla Ionekin oli istunut ja
viittasi velhoakin asettumaan entiselle paikalleen.

»Väitit», Arbakes virkkoi toisen toteltua, »olevasi vanhan
etruskilaisen suvun tytär,[50] kansan, jonka jättiläiskaupunkien
jykevät muurit nyt halveksien katsovat alas siihen ryövärisukuun, joka
on niiden entisen herruuden anastanut. Nämä vanhat heimot tulivat
osaksi Kreikasta, osaksi vieläkin kuumemmasta ilmanalasta. Joka
tapauksessa sinä olet egyptiläistä alkuperää, sillä kreikkalaiset,
jotka pääsivät Hellaan alkuperäisten asujainten isänniksi, olivat
Niilin rantojen rauhattomia, omasta maastaan karkotettuja poikia. Oi,
tietäjä, sinun esivanhempasi ovat siis minun kanta-isieni alamaisia.
Syntyperältäsi ja taidoiltasi sinä siis olet Arbakeen palvelija. Kuule
minua ja tottele!»

Velho nyökäytti päätään.

»Mitä salaisia taikakeinoja meillä onkin», Arbakes jatkoi, »täytyy
meidän silti usein käyttää luonnollisia välineitä päämäärään
päästäksemme. Sormus, kristalli, tuhka ja yrtit[51] eivät aina ole
erehtymättömiä. Korkeampien kuunsalaisuuksienkin tutkijan on joskus
pakko, huolimatta salamavyöstään, inhimillisissä pyrkimyksissään
käyttää inhimillisiä keinoja. Kuule siis minua! Sinä tunnet, niin
arvelen, myrkyllisinten kasvien salaisuudet. Sinä tunnet ne, jotka
lopettavat elämän, jotka polttavat ja näännyttävät hengen, jotka saavat
nuoren veren suoniinsa jähmettymään jääksi, joka ei koskaan sula.
Olenko oikeassa? Puhu ja ole rehellinen!»

»Mahtava Hermes, olen sellaista ainakin tutkinut. Katso näitä
aaveenomaisia kalmankalpeita piirteitä, ne ovat elävän värinsä
kadottaneet vaaliessani niitä myrkyllisiä ruohoja, joita yöt päivät
tuossa kattilassa kiehuu.»

Velhon puhuessa egyptiläinen siirtihe syrjemmä tuosta vaarallisesta ja
epäterveellisestä paikasta.

»Hyvä!» hän sanoi, »sinä olet oppinut syvän tiedon ikitotuuden, joka
on: 'halveksi ruumista, jotta henkesi rikastuisi'. Mutta nyt asiaan.
Tänne tulee huomisiltana muuan turhamainen tyttö pyytämään sinulta
lemmenjuomaa irrottaakseen toisesta ne silmät, joiden tulisi vain häntä
katsella. Lemmenjuoman asemesta sinä annatkin tytölle kaikkein
vaarallisinta myrkkyäsi. Antakaamme rakastajan lemmenlupauksensa
kuiskata varjoille.»

Velho värisi kiireestä kantapäähän. »Oh, anteeksi, hirmuinen opettaja»,
hän huudahti sammaltaen. »Sitä en uskalla. Kaupunkien lait ovat tarkat
ja ankarat; ne tarttuvat minuun, ne murskaavat minut.»

»Mihin tarkotukseen sitten juomiasi ja myrkkyjäsi käytät?» Arbakes
kysyi pilkallisesti.

Velho peitti inhottavat kasvonsa käsillään. »Oh! Vuosia sitten en ollut
sellainen jommoinen nyt. Minä rakastin ja toivoin, että minuakin
rakastettaisiin.» Hänen äänensä oli nyt aivan muuttunut, niin tuskainen
ja niin hento oli sen sävy.

»Ja miten sinun rakkautesi ja minun käskyni joutuvat yhteen?» Arbakes
kysyi kärsimättömänä.

»Odota», velho selitti -- »kärsivällisyyttä, rukoilen. Minä rakastin.
Toinen, minua rumempi -- niin, Nemesis avita -- minua rumempi vei
minulta omani. Olin tuota synkkää etruskilaista sukua, jonka jäsenet
järjestään ovat mustan magian salaisuuksien perillä. Äitinikin oli
tietäjä. Hän oli mukana kostopuuhissani. Häneltä sain juoman, jonka
piti hänen lempensä minuun nostaa, ja häneltä myöskin myrkyn, jonka
piti kilpailijani tuhota. Oh, musertakaa minut, te hirmuiset
kallioseinät! Minun vapiseva käteni erehtyi juomissa, -- rakastajani
lankesi tosin jalkoihini, mutta kuolleena, kuolleena. Mitä arvoa
elämällä on senjälkeen ollut minulle? Vanhennuin pian. Antauduin
heimoni taikuutta harjottamaan. Vastustamaton vaisto pitää minua
ainaisessa rangaistuksen tuskassa; aina minä haen myrkyllisimpiä
kasveja, yhä valmistelen myrkkyjä, aina kuvittelen sitä antavani
vihaamalleni kilpailijalle, yhä vielä täytän niillä pulloni, yhä
kuvittelen niiden hävittävän hänen kauneutensa tuhkaksi, yhä olen
näkevinäni Aulukseni värähtelevät jäsenet, vaahtoiset huulet,
lasittuneen katseen -- Aulukseni, jonka itse murhasin.» Velhon ruumis
nytkähteli sisäisestä liikutuksesta.

Arbakes katsoi häntä uteliain ja halveksivin silmin.

»Ja tuolla hullulla olennolla on yhä inhimillisiä tunteita!» hän
ajatteli. »Hänen muistonsa ovat saman tulen hehkua, joka jäytää
Arbakestakin! -- Sellaisia me olemme kaikki! Salaperäinen todella on se
kuolevaisten intohimojen side, joka yhdistää suurimman ja alhaisimman.»

Hän ei vastannut, vaan odotti siksi, kunnes toinen oli tointunut. Velho
vaappui puoleen ja toiseen istuimellaan, silmät tuijottaen liekkeihin
ja raskaitten kyynelten vieriessä pitkin hänen kelmeitä poskiaan.

»Kertomuksesi on todella hirvittävä», Arbakes sanoi, »mutta nuo
intohimot ovat nuoruuden hulluuksia -- vanhuus kovettaa sydämemme ja
tekee sen tunteettomaksi kaikelle. Niinkuin osterin kuori vuosi
vuodelta paksuuntuu, samoin jokainen vuosi rakentaa sydämemme ympärille
yhä paksumpaa kettoa. Älä siis enää ajattele noita tyhmyyksiä! Ja nyt,
kuuntele minua taas! Sen koston nimessä, joka sinullekin on rakas, minä
käsken sinun totella minua! Kostaakseni olen tullut sinua tapaamaan! Se
nuorukainen, jonka tahdon tieltäni raivata, on tähän asti salaisia
taikojani uhmannut -- tuo purppuraan ja koreaan pukeutunut hymyilevä
silattu keikari, hengetön ja tunteeton, mies, jolla ei ole muita avuja
kuin kauneutensa -- kirottu olkoon hän -- tuo hyönteinen -- tuo Glaukus
-- sanon sinulle Orkuksen ja Nemesiin nimessä, hänen täytyy kuolla.»

Ja unohtaen heikkoutensa -- oudon toverinsa -- kaiken paitsi
voittamattoman raivonsa Arbakes kulki itsekseen haastellen pitkin ja
jäntevin askelin synkässä luolassa.

»Glaukus sanoit, mahtava opettajani?» velho virkkoi äkkiä. Kuullessaan
tuon nimen hänen tummat silmänsä välähtivät, niissä hehkui koko raju
kostonhimo, joka yksinäisen ja halveksitun ihmisen täyttää, kun hän
muistelee pieniä loukkauksia.

»Niin on hänen nimensä; mutta mitä nimestä? Kolmen päivän perästä tästä
hetkestä asti hänen nimensä älköön olko enää elävän Glaukuksen nimi!»

»Kuule minua!» velho virkkoi, heräten nyt unelmistaan, joihin hän oli
vaipunut pidettyään Arbakeelle puheensa. »Kuule minua! Olen sinun
palvelijasi ja orjasi. Jos annan puhumallesi tytölle juoman, jonka
pitäisi Glaukuksen elämä tuhota, niin tulen varmasti ilmi -- kuolleella
on aina kostajansa. Ei niin, sinä pelottava mies! Jos sinun käyntisi
täällä, sinun vihasi Glaukusta kohtaan tulevat ihmisten ilmoille, niin
tuskinpa taikakeinosi voisivat sinua itseäsikään suojella.»

»Haa!» Arbakes huudahti ja vaikeni äkkiä. Ja todistukseksi siitä,
kuinka sokeaksi hurja intohimo voi sumentaa terävimmänkin silmän,
riittää mainita, että nyt vasta ensi kertaa hänelle välähti mieleen se
vaara, johonka hän kostoa tavotellessaan saattoi kietoutua, niin
varovainen ja huolehtivainen kuin hän olikin.

»Mutta», velho jatkoi, »jos sensijaan että hänen sydämensä kuoletan,
annankin hänelle juoman, joka kuivettaa ja sumentaa hänen järkensä --
joka sitä nielleen tekee mahdottomaksi kaikkeen inhimilliseen
toimintaan -- tekee hänestä tylsän, raivoisan olennon -- vaahtosuisen
kaatuvatautisen, apinamaisen hulluttelijan -- eikö kostosi silloin ole
tyydytetty, eikö päämääräsi saavutettu?»

»Oi tietäjä, et ole enää orjani, olet sisareni -- Arbakeen vertainen --
kuinka paljoa terävämpi onkaan naisen katse kostossakin kuin meidän
miesten! Kuinka paljoa täydellisempi sellainen kosto kuin kuolema!»

»Ja», velho jatkoi kehittäen yhä hirveätä suunnitelmaansa, »tässä
on vain vähän vaaranuhkaa, sillä tuhansista syistä, joita ei
perinpohjin tutkita, uhrimme on voinut sairautensa saada. Hän on voinut
viinipensastossa nähdä nymfin[52] -- tai viinillä itsellä voi olla sama
vaikutus -- ha, ha, ha! Ei koskaan niin tarkoin koeteta saada selville,
mitä jumalat kulloinkin ovat saaneet aikaan. Ja jos sattuisikin pahin
-- jos tulee ilmi, että hän on nauttinut lemmenjuomaa -- niin,
hulluushan on usein lemmenjuoman vaikutusta; ja se kaunotarkin, joka
hänelle juoman on antanut, löytää helposti lieventäviä asianhaaroja.
Mahtava Hermes, olenko antanut sinulle hyviä neuvoja?»

»Sinä elät niiden vuoksi kaksikymmentä vuotta kauemmin», Arbakes
vastasi. »Minä merkitsen kalpeihin tähtiin uuden kohtalosi jakson --
sinä et turhaan ole palvellut salamavyön omistajaa. Ja kas tässä,
tietäjä, kaivata näillä kultaisilla välineillä itsellesi lämpimämpi
kolo tähän hirveään luolaan. Yksi ainoa minun hyväkseni suoritettu
palvelus tuottaa enemmän kuin tuhannen ennustusta, jotka sinä seulan ja
saksien avulla löydät töllisteleville talonpojille.» Näin sanoen hän
viskasi lattialle rahapussin; sen kilinä ei lainkaan kaikunut
säröiseltä velhon korvissa, sillä vaikka hän halveksikin elämän
mukavuuksia, halusi hän silti omata rahoja, joilla niitä voisi hankkia.
»Hyvästi», Arbakes virkkoi, »älä unohda -- tarkkaa hyvin tähtiä juomaa
valmistaessasi. -- Sinä olet ensimäinen sisariesi joukossa pähkinäpuun
luona,[53] kun heille kerrot, että sinun ystäväsi ja isäntäsi on
egyptiläinen Hermes. Huomenillalla tapaan sinut jälleen.»

Hän ei jäänyt kuuntelemaan velhon ylistys- ja kiitossanoja. Nopein
askelin hän astui kuutamoiseen ilmaan ja kiiruhti pois vuorelta.

Tietäjänainen oli seurannut häntä kynnykselle asti. Hän seurasi kauan
luolan suulla seisten poistuvaa varjoa, ja kun kuun kelmeät säteet
osuivat hänen haamunomaiselle vartalolleen ja kalmankasvoilleen, jotka
selvästi piirtyivät ryhmyisen kallion tummaa oviaukkoa vasten, näytti
todella kuin joku yliluonnollisin taikavoimin varattu olento olisi
noussut hirveästä Orkuksesta ja seisoi nyt sen mustalla oviaukolla
sinne vievän tien vartijana turhaan vaatien palaamistaan, turhaan
huoaten sinne joutumistaan. Vihdoin velho hitaasti palasi luolaansa,
otti raskaan kukkaron huoaten maasta, irrotti lampun kiinnittimestä
ja mentyään luolansa etäisimpään soppeen hän saapui mustan ja
ahtaan käytävän suulle, jota ei sitä peittävien esiinpistävien
kalliokielekkeiden takaa voinut kaukaa huomatakaan. Hän kulki jonkun
askelen tätä synkkää käytävää, joka asteittain painui alemmaksi
ikäänkuin se pyrkisi maanuumeniin asti, ja nostettuaan erään kiven hän
pani aarteensa sen alla olevaan koloon; lampun lepattava valo paljasti
kolossa olevan erinäköisiä rahoja, joita hänen vieraittensa
herkkäuskoisuus tai anteliaisuus oli tuottanut.

»Mielelläni teitä katselen», hän sanoi kiiluvin silmin rahojaan
tarkastellen. »Teidät nähdessäni tunnen todella olevani voimakas. Ja
kaksikymmentä vuotta vielä saan teidän joukkoanne lisätä! Oi, suuri
Hermes!»

Hän pani kiven paikoilleen ja kulki käytävää eteenpäin jonkun askelen
ja pysähtyi syvän, säröreunaisen halkeaman eteen. Kumartuessaan hän
kuuli outoa, kihisevää ääntä ja kaukaista jyminää, aika-ajoin kuului
kovaa, kirahtavaa kolinaa ikäänkuin kahta metalli-esinettä olisi
voimakkaasti isketty vastakkain, sankkaa, mustaa sauhua kohosi
syvyydestä nousten kierteinä ylös luolaan.

»Varjot ovat nyt rauhattomampia kuin tavallisesti», hän virkkoi ja
ravisti harmaata päätään, ja katsahtaessaan kuiluun hän huomasi syvällä
laajalla alalla selvää, tummanpunaista hehkua. »Omituista!» hän virkkoi
nousten. »Jo kaksi päivää on tuo salaperäinen valo ollut näkyvissä --
mitä se merkinnee?»

Kettu, joka oli seurannut julmaa emäntäänsä, murahti pahasti ja palasi
ryömien etuluolaan. Kylmä kammo valtasi velhonkin, sillä koiran
tuskainen pelko oli ajan taikauskon mukaan onnettomuutta uhkaava enne.
Hän mutisi manaussanat, hoippui luolaansa ja tarttui yrtteihinsä ja
astioihinsa seuratakseen egyptiläisen käskyjä.

»Hän sanoi minua narriksi», hän virkkoi nähdessään höyryn nousevan
porisevasta padasta. »Kun leuat kangistuvat, hampaat hajoovat, valtimo
heikkenee, silloin on säälittävää olla hullu, mutta kun», hän jatkoi
hurjasti ja rumasti irvistäen, »kun nuori ja kaunis ja väkevä äkkiä käy
tylsäksi -- niin se on hirveää! Kiehu, hehku, porise, yrttikeitos --
läkähdy, konna -- minä kiroon hänet, ja hän on kirottu!»

Samana yönä ja samalla hetkellä, jolloin tapahtui tuo synkkäenteinen,
inhottava keskustelu Arbakeen ja velhon välillä, samana yönä Apekides
kastettiin.



11 LUKU.

Tapahtumat kehittyvät. -- Suunnitelma kehkeytyy. -- Verkko tulee
valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin.


»Uskallatko siis, Julia, tänä iltana käydä tapaamassa Vesuviuksen
noitaa -- ja lisäksi tuon pelottavan miehen seurassa?»

»Mitä, Nydia?» Julia virkkoi arasti, »luuletko todellakin, että vaara
on tarjolla? Tuollaiset vanhat akat taikapeileineen, vipajavine
seuloineen, kuunpaisteessa poimittuine yrtteineen ovat käsittääkseni
suuria veijareita, jotka eivät ole mitään muuta hyvää oppineet kuin
varsinaisen ammattinsa, ja lemmen juomansakin he valmistavat kedon
yksinkertaisista kukkasista. Miksi pelkäisin?»

»Etkö pelkää seuralaistasi?»

»Mitä? Arbakestako? Diana auttakoon, en ole koskaan nähnyt
kohteliaampaa miestä kuin tuo poppamies on. Ja ellei hän olisi niin
musta, niin hän olisi miltei kaunis.»

Vaikka Nydia olikin sokea, oli hän silti tarkkanäköinen kyllin
huomaamaan, ettei Julian kaltainen luonne antanut Arbakeen
kohteliaisuuksien itseään pelottaa. Hän ei sen koommin häntä neuvonut;
mutta hänen kiihottuneessa mielessään pyöri hurjia ajatuksia, kykenikö
tuo taikuri todella rakkauden sitomaan.

»Salli minun tulla mukaasi, jalo Julia», hän sanoi vihdoin. »Minusta ei
kyllä ole turvaa, mutta minä tahtoisin mielelläni olla viimeiseen asti
mukana.»

»Tarjouksesi miellyttää minua», Diomedeen tytär vastasi. »Mutta kuinka
pääset? Me palaamme myöhään; sinua kaivattaneen kotona.»

»Ione kyllä suostuu», Nydia vastasi. »Jos sallit minun nukkua
kattosi alla, niin ilmotan hänelle, että sinä vanhana suojelijanani
ja ystävänäni kutsuit minut luoksesi koko päiväksi laulamaan
tessalialaisia laulujani. Hänen kohteliaisuutensa varmaankin sallii
sinulle sen vähäisen ilon.»

»Ei, pyydä itse lupa!» ylpeä Julia sanoi. »En tahdo mitään
suosionosotuksia tuolta napolittarelta.»

»Olkoon niin. Menen heti esittämään toivomukseni. Tiedän, ettei sitä
evätä, ja palaan pian takaisin.»

»Tee niin; ja sinun vuoteesi valmistetaan minun omaan huoneeseeni.»

Nydia jätti ihanan pompeijittaren. Mennessään Ionen luo hän kohtasi
Glaukuksen vaunut, joiden eteen valjastetut ylpeät ja rohkeat
rotuhevoset herättivät yleistä ihmettelyä.

Glaukus pysäytti heti hevosensa puhellakseen kukkastytön kanssa.

»Sinä kukoistat kuin omat ruususi, kelpo Nydiani! Ja kuinka voi ihana
emäntäsi? -- luullakseni toipunut jo eilisen myrskyn seurauksista?»

»En ole nähnyt häntä vielä tänä aamuna», Nydia vastasi, »mutta --.»

»Mutta mitä? -- Väisty syrjään, hevoset ovat liian lähellä sinua.»

»Mutta luuletko, että Ione antaa minulle luvan saada viettää tämän
päivän Julian, Diomedeen tyttären kanssa? -- Hän haluaa sitä, ja ole
minulle ystävällinen, kun minulla vielä on joitakuita tuttavia.»

»Jumalat siunatkoot sinun kiitollista sydäntäsi! Minä vastaan Ionen
suostumuksesta.»

»Saanko siis myöskin yöni viettää siellä ja palata huomenna?» Nydia
kysyi aika lailla hämillään ansaitsemattomasta kiitoksesta.

»Kuten sinua ja Juliaa vain haluttaa. Tervehdi häntä puolestani. Ja kun
kuulet hänen puhuvan, niin tarkkaa, Nydia, mikä ero on hänen äänensä ja
Ionen hopeankirkkaan äänen välillä! _Vale_!»

Glaukus oli täydelleen toipunut edellisen yön tapauksista, hänen
kiharansa liehuivat tuulessa, hänen iloinen ja joustava mielensä
leiskahteli kuin hänen partilaiset hevosensa -- hän oli aikakautensa
mallikuva, nuoruutta ja rakkautta uhkuva -- Glaukus oli äkkiä kohonnut
rakastettunsa tasalle.

Nauti nykyhetkestä niinkauan kuin voit -- tulevista hetkistä ei kukaan
tiedä!

Illan hämärtäessä Julia istuutui kantotuoliinsa, johon oli varattu
tilaa myöskin hänen sokealle kumppanilleen, ja käski orjien suunnata
kulkunsa maalaiskylpylään, jonka Arbakes oli yhtymäkohdaksi määrännyt.
Hänen kevyestä luonteestaan oli tällainen yritys miellyttävä huvitus
pikemmin kuin pelättävä hanke. Riemusta sykähteli hänen sydämensä, kun
hän ajatteli loistavaa voittoaan vihatusta napolittaresta.

Huvilan portin edustalle oli kokoontunut pieni, mutta iloinen joukko,
kun hänen kantotuolinsa pujahti kylpylän naisosastoon vievän
yksityisoven kautta sisään.

»Olin hämärässä tuntevinani Diomedeen orjat», muuan virkkoi.

»Totta tosiaan, Klodius», Sallustus sanoi. »Se näyttää todella olevan
hänen tyttärensä Julian kantotuoli. Hän on rikas, ystäväiseni, mikset
kosi häntä?»

»Olen toivonut Glaukuksen hänet naivan. Julia ei salaakaan tunteitaan;
ja kun hän on antelias ja pelaa onnettomasti --.»

»Niin virtaavat hänen sestertiansa sinun kassaasi, viisas Klodius.
Nainen on ihana olento -- kun hän on toisen miehen oma.»

»Mutta», Klodius jatkoi, »koska Glaukus kuulemani mukaan aikoo naidakin
napolittaren, täytyy minun kai taas koettaa onneani hylätyn tytön
kanssa. Joka tapauksessa Hymenin lamppu on kullattu ja se kietoo meidät
liekkinsä tuoksuihin. Minä vain vastustan sitä, että Diomedes
mahdollisesti määrää sinut, Sallustukseni, tyttärensä omaisuuden
kaitsijaksi.»[54]

»Ha, ha! Menkäämme sisään, _komissatorini_! Viini ja seppele odottavat
jo meitä.»

Lähetettyään orjansa heitä varten varattuun huoneistoon Julia meni
Nydian kera kylpylän puolelle ja välittämättä hoitajattarien
tarjouksista he lähtivät yksityisovesta puutarhaan.

»Hänellä on täällä ihan varmasti joku kohtaus», muuan orjattarista
sanoi.

»Mitä se sinua liikuttaa?» ylihoitajatar virkkoi vihaisena. »Hän
suorittaa kylpymaksun eikä meille koidu penninkään vahinkoa. Sellaiset
kylpyvieraat tuottavat enimmän. Vait! Etkö kuule Fulvian lesken
taputtavan käsiään? Riennä -- sukkelaan!»

Julia ja Nydia välttelivät puutarhan vilkasliikkeisimpiä osia ja
saapuivat vihdoin egyptiläisen määräämälle paikalle. Pienellä,
pyöreällä ruohokentällä kuunsäteet osuivat Silenuksen kuvapatsaalle;
tuo veitikka jumala nojasi kallionlohkareeseen -- Bakkuksen ilves oli
sen jaloissa -- ja suunsa edessä se piti kohotetuin käsin
rypäleterttua, jota se nauraen tervehtien näytti olevan valmis
ahmimaan.

»En näe tietäjää», Julia sanoi ympärilleen tähyillen. Mutta tuskin
hän oli tämän ehtinyt sanoa, kun egyptiläinen astui hitaasti
naapuritiheiköstä, ja kuu valaisi kalpeana hänen valkeaa vaippaansa.

»_Salve_, hempeä neito! -- Mutta mitä! Kuka on mukanasi? Emme tarvitse
seuralaisia!»

»Se on vain sokea kukkastyttö, viisas tietäjä», Julia vastasi. -- »Hän
on tessalitar.»

»Oh! Nydia!» egyptiläinen sanoi. »Tunnen hänet hyvin.»

Nydia peräytyi askeleen ja kauhistui.

»Mikäli tiedän olet ollut talossani?» Arbakes sanoi kuiskaten Nydian
korvaan. »Sinä tunnet valan --. Vaitiolo ja salaisuus nyt kuten
ennenkin tai varo!»

»Mutta», hän lisäsi itsekseen, »onko tarvis uskoutua enää kenellekään,
ei edes sokealle. -- Julia, etkö uskalla yksin olla kanssani? Ei
tietäjä ole niin hirmuinen ihminen kuin luullaan.»

Puhuessaan hän vei Julian syrjemmälle.

»Velho ei mielellään näe luonaan useita vieraita yhtaikaa», hän sanoi.
»Jätä Nydia tähän siksi, kunnes palaamme; ei hänestä kuitenkaan ole
meille mitään apua; ja sinulla on kylliksi suojaa kauneudessasi --
kauneudessasi ja arvossasi. Niin, Julia, tunnen nimesi ja asemasi.
Tule, luota minuun, nuorempain najadien[55] ihana kilpailija!»

Kuten olemme nähneet ei Julia vähistä säikkynyt; häntä miellytti
Arbakeen imartelu, hän suostui ja käski Nydian odottaa heidän
paluutaan. Eikä Nydia enää mielellään mukana ollutkaan. Egyptiläisen
äänensävy oli hänessä herättänyt hirvittäviä muistoja. Hänen mielensä
keveni paljon, kun hän kuuli, ettei hänen tarvinnutkaan enää seurata
muita.

Hän palasi kylpylään ja odotti eräässä yksityishuoneessa Julian
paluuta. Monenlaiset katkerat ajatukset täyttivät tyttöraukan mielen
hänen istuessaan huoneessa ikuisessa pimeydessään. Hän ajatteli omaa
surullista kohtaloaan; etäällä isänmaastaan, kaukana niistä
äidillisistä hyväilyistä, jotka lievittävät lapsuusajan ensimäisiä
kevätsuruja -- päivänvalokin häneltä oli riistetty, vieraat hänen
askeliaan johtivat, hän oli onneton siinäkin ainoassa hellässä
tunteessa, mikä hänen sydämessään eli, hän rakasti, mutta toivottomasti
-- vain se hämärä ja häälyvä toivo hänellä oli, minkä hänen
tessalialainen taikauskoinen mielikuvituksensa hänelle loi
lemmenjuomien ja taikakeinojen voimasta.

Luonto oli tuon tyttöraukan sydämeen kylvänyt hyveen siemenen, mutta se
ei päässyt koskaan itämään. Onnettomuuden opetukset eivät aina ole
terveellisiä; joskus ne pehmittävät ja parantavat, mutta yhtä usein ne
myöskin koventavat ja pahentavat. Jos me huomaamme kohtalon meitä
kolhivan ankarammin kuin niitä, jotka elävät ympärillämme, emmekä aina
omissa vaiheissamme huomaa sen ankaruuden oikeutusta, niin me helposti
alamme maailmaa pitää vihollisenamme, muutumme luulevaisiksi, ryhdymme
taistelemaan _parempaa itseämme_ vastaan ja antaudumme niiden synkkien
intohimojen valtaan, joita epäoikeutettu luulomme voi meissä synnyttää.
Nydia oli varhain myyty orjaksi, hän oli saanut isännäkseen tunnottoman
piiskamiehen, ja hänen asemansa oli parantunut vain, jotta hän tuntisi
entistäkin katkerammin oman kohtalonsa -- näin olivat Nydian
luonnolliset, hyvät tunteet tyrehtyneet ja tuhoutuneet. Intohimo, jonka
valtaan hän oli sokeana antaunut, oli hämärtänyt hänen käsityksensä
oikeasta ja väärästä. Ja samat voimakkaat ja traagilliset sielulliset
liikutukset, jotka on nähty useissa klassillisen ajan kuvaamissa
naisissa -- Myrrassa ja Medeassa -- jotka rakkaudelleen antautuneina
raastavat raivoisina kaikki esteet tieltään -- olivat nyt vallanneet
Nydian sydämen.

Aika kului. Keveä astunta kuului huoneeseen, jossa Nydia hautoi synkkiä
ajatuksiaan.

»Oh, kuolematonten jumalten olkoon kiitos!» Julia sanoi. »Olen
palannut. -- Olen päässyt pois tuosta hirvittävästä luolasta! Tule,
Nydia! Menkäämme pian täältä!»

Vasta kun he olivat istuutuneet kantotuoliin, alkoi Julia taas puhua.

»Oh!» hän virkkoi vavisten. »Mitä näinkään! Minkälaisia pelottavia
loihtuja! Mitkä kalmankasvot sillä velholla! Mutta ei siitä sen
enempää. Olen saanut juoman -- hän vakuutti sen tehoovan. Hetken
perästä hän ei enää huomaakaan kilpailijaani ja vain minua, minua vain
Glaukus lempii!»

»Glaukus!» Nydia huudahti.

»Ah! Tyttö, sanoin sinulle ensin, etten atenalaista rakastanut; mutta
huomaan nyt voivani uskoa sinulle kaiken -- rakastan näet tuota
kaunista kreikkalaista.»

Mikä uusi tunnetulva nyt täyttikään Nydian! Hän oli suostunut
avustamaan Juliaa Glaukusta vierotettaessa Ionesta, mutta vain
siirtääkseen tämän tunteet vieläkin toivottomammin taikakeinojen avulla
toiseen. Hänen sydämensä oli särkyä -- hänen rintaansa salpasi.
Pimeässä Julia ei huomannut toverinsa kiihtymystä; hän leperteli
iloisena yhtä ja toista lemmenjuomansa ennustetusta tehosta ja
lähestyvästä riemuvoitostaan, ja siirtyi tuon tuostakin kuvailemaan
sitä kauhun näyttämöä, jonka hän oli jättänyt -- kertoi Arbakeen
rauhallisista eleistä ja hänen mahtavasta vaikutusvallastaan tuohon
hirmuiseen tietäjä-akkaan.

Nydia ehti sillaikaa tointua. Muuan ajatus oli hänessä välähdyksenä
herännyt: hän saa nukkua Julian huoneessa -- ehkä hänen onnistuu
anastaa itselleen lemmenjuoma.

He saapuivat Diomedeen talolle ja nousivat Julian huoneeseen, jossa
heitä odotti illallispöytä.

»Juo, Nydia, sinun on varmaankin kylmä -- ilta oli aika lailla kolea,
minun suonissani ainakin on veri jähmettynyt.»

Ja nopeasti Julia kulautti suuren kulhollisen maustettua viiniä.

»Sinullahan on juoma mukanasi.» Nydia sanoi. »Annahan se minulle.
Kuinka pieni pullo! Minkäväristä se on?»

»Kristallinkirkasta», Julia vastasi ottaen pullon takaisin. »Sitä ei
voi puhtaasta vedestä erottaa. Velho vakuutti sen olevan myöskin
mautonta. Noin pienenäkin tuo pullo pystyy lemmen kiinnittämään koko
iäksi. Se täytyy sekottaa toiseen nesteeseen, ja Glaukus saa vain
seurauksista tuta, mitä on niellyt.»

»Se ei siis millään lailla eroa tästä vedestä?»

»Ei, se on yhtä välkkyvän väritöntä. Katso, kuinka kirkkaalta se
näyttää! Se on kuin kuunsäteitten liuosta. Välkkyvä juoma! Kuinka sinun
kristallikalvosi läpi kuultaakaan minun onneni!»

»Ja miten se on suljettu?»

»Pienellä tulpalla vain. -- Otan sen pois -- ei tule minkäänlaista
hajua. Omituista, että juoma, jota eivät aistimet lainkaan tunne,
sittenkin hallitsee kaikkia aisteja!»

»Onko vaikutus äkillinen?»

»Tavallisesti niin, mutta toisinaan kestää odottaa joku tunti.»

»Oh, mikä hurmaava tuoksu!» Nydia sanoi äkkiä ottaessaan pöydältä
pienen pullon ja kumartuen hengittämään sen väkevää sisältöä.

»Miellyttääkö se sinua? Lasiin on upotettu muutamia melkoisen kalliita
helmiä. Eilen et halunnut ottaa minulta rannerengasta -- tahdotko tuon
pullon?»

»Sellaiset tuoksut kuin nämä parhaiten tuovat anteliaan Julian sen
mieleen, joka ei voi nähdä. Ellei pullo ole liian kallis --»

»Oh! Minulla on tuhannen vielä kalliimpaa -- ota se, lapsi!»

Nydia kiitti häntä ja pisti pullon poveensa.

»Ja onko juoma yhtä tehokasta, kuka tahansa sen antaneekin?»

»Vaikka kaikkein rumin akka auringon alla sen antaisi Glaukukselle, ei
tämä voisi ketään muuta kuin häntä pitää kauniina!»

Viini lämmitti Juliaa, ja hän tuli hetki hetkeltä iloisemmaksi ja
huolettomammaksi. Hän nauroi ääneen ja rupatteli jonnin joutavista
asioista. Oli jo sydänyö, kun hän kutsui orjattarensa ja alkoi
riisuutua.

Kun nämä olivat poistuneet, virkkoi Julia Nydialle:

»En luovu tästä rakkaasta juomastani, ennenkuin sen käyttöhetki on
koittanut. Makaa tuossa, pääni alla, välkkyvä henki ja suo minulle
ihania unia!»

Näin sanoen hän pani pullon korvallisensa alle. Nydian sydän sykki
voimakkaasti.

»Miksi juot vain vettä, Nydia? Sekota siihen edes viiniä!»

»Minulla on hieman kuumetta», sokea tyttö vastasi, »ja vesi viilentää.
Panen tämän vesiastian viereeni; tällaisina kesäöinä se virkistää,
elleivät unen langat tahdo huuliamme sitoa. Ihana Julia, minun täytyy
jättää sinut jo varhain -- Ione tahtoo niin -- ehkä jo ennenkuin
heräätkään; ota siis vastaan minun onnentoivotukseni!»

»Kiitos. Kun seuraavan kerran toisemme tapaamme, näet Glaukuksen
jalkojeni juuressa.»

He menivät makuulle, ja päivänrasituksista väsyneenä Julia nukkui pian.
Mutta tuskaiset ja kuohuvat ajatukset askartelivat valvovan
tessalittaren mielessä. Hän kuunteli Julian rauhallista hengitystä;
hänen korvansa, jotka olivat tottuneet erottamaan hienoimmatkin
äänivivahteet, vakuuttivat hänelle, että hänen toverinsa nyt nukkui
sikeintä untaan.

»Auta minua nyt, Venus!» hän huokasi.

Hän nousi varoen vuoteeltaan, valutti Julian lahjaksi antamasta
pullosta hajuveden marmorilattialle, pesi sen huolellisesti moneen
kertaan vedellä, jota oli hänen vierellään kulhossa, ja hapuiltuaan
Julian vuoteen ääreen (hän näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä!) hän
pisti vapisevan kätensä pieluksen alle ja tempasi sieltä lemmenjuoman.
Julia ei liikahtanutkaan. Hänen hengityksensä huokui entisen tasaisena
sokean tytön hehkuville poskille. Sitten Nydia avasi pullon ja kaatoi
sen sisällön omaan pulloonsa, joka siitä tuli täyteen. Ja täytettyään
lemmenjuomapullon tavallisella vedellä, jonkaväristä Julia oli
taikanesteen vakuuttanut olevan, hän vei pullon entiselle paikalleen.
Sitten hän jälleen hiipi vuoteelleen ja odotti -- minkälaisin
ajatuksin! -- päivännousua.

Aurinko nousi -- Julia nukkui yhä. Nydia pukeutui äänetönnä, pani
kalliin aarteen poveensa, tarttui sauvaansa ja kiiruhti jättämään
talon.

Portinvartija Medon tervehti häntä ystävällisesti, kun hän astui
kadulle vieviä portaita alas. Nydia ei kuullut häntä, hän oli aivan
kuin sekaisin, ajatusmyrsky temmelsi hänen aivoissaan, ja jokainen
hänen ajatuksensa oli intohimoa. Hän tunsi poskillaan raikkaan
aamuhengähdyksen, mutta hänen polttavat suonensa eivät siitä
viilentyneet.

»Glaukus», hän puheli itsekseen, »tehoisimmatkaan taikajuomat eivät voi
sinun lempeäsi tehdä sellaiseksi, jommoinen on minun rakkauteni sinuun.
Mutta Ione -- pois epäilys! -- pois katumus! Glaukus, minun kohtaloni
on sinun hymyilyssäsi ja sinunkin tulevaisuutesi! Oi, toivoa! -- oi,
iloa! -- _Sinun_ kohtalosi on näissä käsissä!»



IV KIRJA.



1 LUKU.

Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. -- Kaksi miestä tekee
ratkaisevan päätöksen. -- Seinillä, etenkin pyhillä seinillä on korvat.


Joka tutkii kristillisen kirkon aikaisinta historiaa, huomaa, kuinka
välttämätöntä sen voitokkaalle leviämiselle oli se ylväs into, joka
elähytti sen esitaistelijoita ja antoi sen marttyyreille voimaa vaaroja
kestämään ja uhmaamaan lahjomisyrityksiä. Voitollisessa kirkossa
suvaitsemattomuuden henki pilaa hyvän asian, heikkoon ja vainottuun
kirkkoon sama henki vaikuttaa kokoovasti. Oli välttämätöntä, että
heidän uskoaan inhottiin, halveksittiin, vainottiin, jotta siten
toisten asettamat kiusaukset voitettaisiin. Oli ehdottoman tärkeätä
uskoa ei vain, että raamattu oli ainoa oikea uskonlähde, vaan että se
myöskin sisälsi ainoan autuuttavan uskon, jotta kääntyneet siten
vahvistuisivat kestämään uuden opin ankarat vaatimukset, jotta he
uskaltaisivat ryhtyä pyhään ja vaaralliseen yritykseen kääntää
polyteistejä ja pakanoita. Tuo lahkolaishenki, joka takaa onnen ja
autuuden vain muutamille harvoille, joka vieraissa jumalissa näkee vain
pahoja henkiä ja joka tuomitsee helvetin tuskaan toisuskoiset, se
asetti uskovalle luonnollisen velvollisuuden käännyttää omaan uskoonsa
kaikki, joita kohtaan hänellä oli inhimillisiä yhdyssiteitä; ja
veljesrakkauden synnyttämä piiri laajeni täten yhä suuremmaksi, sillä
pyrittiin uutterasti Jumalan valtakuntaa levittämään. Kristinuskon
kunniaksi kristitty tyrkytti oppejaan voittaakseen muutamien
epäilyksen, toisten vihan, filosofien viisaan halveksinnan, kansan
itsehurskaat olankohaukset. Hänen suvaitsemattomuutensa oli todella
hänen paras aseensa menestyäkseen; ja lempeä pakanakin alkoi vihdoin
uskoa, että oli jotakin pyhää siinä verrattomassa innossa, joka ei
mitään estettä säikkynyt, ei mitään vaaraa väistänyt, ja joka
piinapenkilläkin, mestauslavallakin odotti ikuista totuutta aivan
toisenlaiselta oikeusistuimelta kuin mietiskelevän filosofian
väittelytilaisuuksissa oli ollut laita, nimittäin Ikuiselta Tuomarilta.
Sama innoitus, joka keskiajan kirkonmiehistä teki säälimättömiä
kiihkoilijoita, teki alkuajan kristitystä pelottoman sankarin.

Tällaisia ylväitä, rohkeita, vakavia luonteita oli myöskin tulinen
Olintus. Tuskin Apekides oli kastetoimitusten kautta joutunut kirkon
yhteyteen kun natsarealainen jo kiiruhti hänelle vakuuttamaan, että
hänen oli mahdotonta enää hoitaa papillista virkaansa ja pitää papin
pukuaan. Olihan luonnollista, hän selitti, ettei hän totista jumalaa
palvoessaan saanut enää edes ulkonaisesti kunnioittaa pahan hengen
alttareita.

Mutta tässä ei vielä kaikki. Olintuksen vilkas ja hillitön mielikuvitus
oli jo keksinyt, että Apekideellä oli käsissään valta paljastaa
petetylle kansalle Isiksen oraakkeliennustusten taikatemppuiset
salaisuudet. Hänen mielestään taivas oli tämän aseen lähettänyt aikoen
siten aukaista joukon silmät ja valmistaen siten tietä ehkä koko
kaupungin kääntymiselle. Hän ei siis viivytellyt kannustamasta
Apekideen vastaherännyttä innostusta, kiihottamasta hänen rohkeuttaan
ja selvittämästä hänen tehtäväänsä. Sopimuksen mukaan he kohtasivat
toisensa kastetoimituksen jälkeisenä iltana Kybelen lehdossa, jonka
olemme jo aikaisemmin kuvanneet.

»Ensimäisessä juhlallisessa kokouksessa, jossa oraakkelilta
tiedustellaan», Olintus alotti saatuaan ensin toverinsa lämpimäksi,
»sinä astut kokoontuneen joukon eteen -- ilmaiset kansalle sen
petoksen, jonka alaiseksi se on joutunut --; kehota sitä astumaan esiin
ja olemaan itse sen karkean, vaikkakin taidokkaan taikakoneiston
paljastajana, jonka olet minulle kuvannut. Älä pelkää; Herra joka
suojeli Danielia, suojelee sinuakin. Me, kristillinen seurakunta,
olemme mukana joukossa; _me_ tahdomme heikkoja tukea; ja heti kun kansa
on ilmaissut inhonsa ja häpeänsä, kiiruhdan minä istuttamaan tuolle
alttarille pyhän sanan merkin, palmunoksan, ja elävän Jumalan pyhä
henki päästää minun kieleni siteistä.»

Kuumeisena ja kiihottuneena Apekides hyväksyi helposti tämäntapaisen
kehotuksen. Hän iloitsi saadessaan niin pian hyvän tilaisuuden osottaa
uskonsa lujuutta uudessa kutsumuksessaan, hänen puhtaampiin
tunteisiinsa liittyi tosin halu kostaa ne pettymykset, joiden uhriksi
hän oli joutunut. Herkkinä ja joustavina, halveksien kaikkia esteitä
(rohkeissa ja vaarallisissa yrityksissä välttämätön sokeus!) eivät
Olintus ja juurikääntynyt huomanneet niitä vaikeuksia, joita heidän
suunnitelmansa toteuttamisella oli ja jotka olivat lähinnä itse kansan
kunnioittavassa taikauskossa, sillä tuskinpa se uskoisi suuren
egyptiläisen jumalattaren pyhitettyjen alttarien edessä sen oman
papinkaan todistuksia, kun ne olivat jumalatarta vastaan.

Apekides siis hyväksyi tehdyn ehdotuksen niin auliisti, että se
ilahutti Olintusta. Erotessaan he sopivat siitä, että Olintus kertoo
heidän suuresta aikeestaan huomatuimmille uskonveljille, pyytää heiltä
neuvoa ja heidän apuaan ratkaisevana päivänä. Olikin niin laita, että
kaksi päivää tämän neuvottelun jälkeen piti olla suuret juhlat Isiksen
kunniaksi. Juhla sopi mainiosti aikeen toteuttamiseen. He päättivät
kokoontua seuraavana iltana samaan paikkaan; silloin he saisivat
lopullisesti valmistaa suunnitelmansa ja miettisivät yksityiskohdat
seuraavan päivän toimiin.

Loppukeskustelu tapahtui läheisessä _sakettumissa_, pienessä pyhäkössä,
jonka olen jo kuvannut tämän teoksen ensimäisessä osassa, ja tuskin
kristitty ja pappi olivat lehdosta hävinneet, kun pyhäkön takaa hiipi
esiin synkkä ja hirveän näköinen olento.

»En ole sinua suotta kuunnellut, pappisveljeni», vakoilija itsekseen
puheli. »Sinä, Isiksen pappi, et liioin ole turhaan tuon luihun
kristityn kanssa seurustellut. Ah! Ikäväkseni en kuullut teidän koko
suunnitelmaanne. Hyvä! Tiedän tarpeeksi, että te aijotte paljastaa
meidän pyhät salaisuutemme ja että te huomisiltana tulette tänne
jälleen yksityiskohdista sopimaan. Terottakoon Osiris minun kuuloni
silloin saadakseni selville koko teidän kuulumattoman julkean aikeenne!
Kun olen tarpeeksi saanut kuulla, puhelen asiasta Arbakeelle. Me kyllä
teidät masennamme, ystäväiseni, niin viisaita kuin olettekin
olevinanne. Nyt minun rintani säilyttää hyvin teidän salaisuutenne.»

Näin mutisten Kalenus, sillä hän se oli, kietoi vaipan ympärilleen ja
hiipi miettiväisenä tiehensä.



2 LUKU.

Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. -- Apekides kohtaa Ionen. --
Heidän keskustelunsa.


Oli koittanut päivä, jolloin Diomedes oli kutsunut valikoiduimmat
ystävänsä juhlaan luokseen. Siro Glaukus, kaunis Ione, julkinen
Pansa, ylhäinen Klodius, kuolematon Fulvius, elosteleva Lepidus,
epikuurolainen Sallustus eivät olleet ainoat kunniavieraat. Hän odotti
lisäksi muuatta entistä roomalaista senaattoria (miestä, jolla oli
vaikutusvaltainen asema hovissa) ja suurta herkulaneumilaista soturia,
joka oli ollut Tiituksen kanssa taistelemassa juutalaisia vastaan ja
joka sodissa melkoisesti rikastuttuaan sai alinomaan ystäviltään
vakuutteluja, että isänmaa oli hänelle ikuisesti kiitollinen hänen
epäitsekkäistä palveluksistaan. Mutta kutsuvieraitten lukumäärä oli
tätäkin suurempi, sillä vaikka -- kriitillisesti puhuen -- roomalaisten
mielestä yhteen aikaan olikin epähienoa kutsua juhliin vähemmän kuin
kolme tai enemmän kuin yhdeksän vierasta, ei tämä tapa silti ollut
sitova suurtuhlareille. Ja historia kertoo meille, että muuan Rooman
loisteliaimpia porvareita järjesteli pitoja, joissa saattoi olla
kolmesataakin juhlavierasta. Mutta kohtuullisempi Diomedes tyytyi
lukumäärään, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin muusojen. Hänen
vieraitaan oli kahdeksantoista, meidän päivinämme jokseenkin sopiva
määrä.

Oli Diomedeen juhlapäivän aamu. Vaikka Diomedes mielellään
esiintyikin ylhäisenä herrana, vieläpä oppineenakin, oli hänellä silti
kauppiaanomaista kokemusta riittävästi tietämään, että isännän valvova
silmä saa palvelijat toimeliaiksi. Sentähden hän nyt kulkikin uhkean
huvilansa huoneesta toiseen, vyötön tunika heitettynä pullean vartensa
ylle, tohvelit jalassa, kädessä pieni keppi, jolla hän milloin säesti
määräyksiään, milloin mukuroi laiskoja vetelyksiä selkään.

Hän ei halveksinut tarkastaa sitäkään pyhitettyä huonetta, jossa
juhlapapit valmistelivat uhrejaan. Kun hän astui keittiöön, kuului
hänen korviinsa miellyttävä kauhojen ja astioitten kalina, kirousten ja
käskyjen häly. Niin pieni kuin tämä välttämätön huone näyttääkin olleen
kaikissa pompeijilaisissa taloissa, sisälsi se siitä huolimatta koko
sen lukemattoman valikoiman uuneja ja muotteja, pannuja ja kattiloita,
paisto- ja keittoastioita, joita ilman ei mikään älykäs kokki, ei
klassillinen eikä nykyaikainen, katso mahdolliseksi voivansa tyydyttää
ruumiimme nälkää. Kun polttoaineet silloin kuten nytkin noilla
seuduilla olivat kalliita ja harvinaisia, näkyi mitä suurin huomio
pannun siihen pyrkimykseen, että mahdollisimman moni ruokalaji saatiin
valmiiksi niin vähällä tulella kuin suinkin. Muuan tämäntapainen
merkillinen laite on vielä nytkin nähtävissä Napolin museossa -- se on
jonkinlainen kuljetettava keittiö, jossa on suuren kirjan kokoinen
liesi, ja sillä voi yhtaikaa saada neljä keitosta valmiiksi, ja
senlisäksi siinä on lämmityslaite vettä tai muuta juomaa kiehauttamaan.

Pienessä keittiössä hääräili monta henkilöä, eikä isännän tarkka silmä
niitä heti tuntenutkaan.

»Oh! Oh!» hän mutisi itsekseen, »tuo kirottu Kongrio on kutsunut
avukseen kokonaisen legionan kokkeja. Ne eivät tee työtään ilmaiseksi,
ja siinä on taas uusi lisä minun jokapäiväisiin menoihini. Bakkus
avita! Kolmin kerroin onnelliseksi saan sanoa itseäni, elleivät nuo
orjaviikarit puhalla itselleen jotakuta juomakulhoa -- niiden kädet
ovat nopsia, niiden tunikat väljät. _Me miserum!»[56]

Mutta kokit puuhailivat näyttämättä huomanneenkaan Diomedeen tuloa.

»Hei, Euklio, tänne munapannusi! Mitä, onko tämä suurin? Tähänhän sopii
vain 33 munaa; taloissa, joissa palvelen, mahtuu pienimpäänkin
munapannuun ainakin 50, jos niikseen tulee.»

»Tunnoton lurjus!» Diomedes ajatteli. »Se puhuu munista aivan kuin ne
eivät maksaisi sestertiota sata kappaletta!»

»Merkurius vieköön!» muuan pieni keittiökokelas sanoi. »Mikä
vanhentunut vaivainen pata tämäkin on? -- on mahdotonta luoda
minkäänlaista taiteellista noin karkeista aineksista. Sallustuksen
huonoimmatkin muotit esittävät Trojan piirityksen kokonaan -- Hektorin
ja Pariin ja Helenan pikku Astyanaksineen, ja puinen hevonen on lisäksi
kaupanpäällisinä.»

»Vaiti, tyhmyri!» virkkoi Kongrio, talon oma kokki, joka tuntui saavan
kestää toveriensa pahimmat hyökkäykset. »Minun isäntäni, Diomedes, ei
olekaan noita holtittomia tuhlareita, jotka aina seuraavat viimeistä
muotia maksoi mitä maksoi.»

»Valehtelet, kehno orja!» Diomedes ärjäisi raivoissaan -- »ja sinä
maksat minulle jo niin paljon, että Lukulluskin olisi sellaisesta
tehnyt vararikon! Tule esiin loukostasi, tahdon hieman puhua sulle!»

Tehden merkin tovereilleen orja totteli käskyä.

»Kolmen kirjaimen mies»,[57] Diomedes sanoi mahtavin elein. »Miksi olet
nämä tyhjäntoimittajat kutsunut minun talooni? Näen varkaan leiman
jokaikisessä naamassa!»

»Mutta minä vakuutan sinulle, isäntä, että he ovat kaikki mitä
rehellisimpiä luonteita -- kaupungin parhaita kokkeja. -- On suuri
kunnia, että he palvelevat sinua. Mutta _minun puolestani_ --»

»Sinun puolestasi, onneton Kongrio!» Diomedes keskeytti, »ja millä
varastetuilla rahoilla, millä torikaupan vajauksilla, millä
esikaupungissa salaamyydyllä rasva- ja lihamäärällä, millä väärillä
ilmotuksilla ja laskuilla särkyneistä esineistä sinä nyt olet voinut
nuo palvelukseesi vuokrata, omasta puolestasiko?»

»Ei, herra, älä luule mua petturiksi! Jumalat minut tuomitkoot, jos --»

»Älä vanno!» kiivasverinen Diomedes jälleen katkaisi, »sillä muutoin
jumalat heti rankaisevat sinua valapattona, ja minä menetän kokkini
ennen ateriaa. Mutta kyllin siitä tällä hetkellä; pidä tarkasti
silmällä vintiö tovereitasi äläkä huomisaamulla tule minulle kertomaan
särkyneistä maljakoista ja käsittämättömällä tavalla hävinneistä
juoma-astioista, sillä silloin sinun selkäsi piestään yhdeksi ainoaksi
haavaksi. Ja kuule! Sinä tiedät, että olet aika kalliisti minulla
maksattanut frygialaisen _attagenin_[58] -- niin että sillä hinnalla,
Herkules avita, kohtuullinen mies eläisi koko vuoden -- pidä huoli,
etteivät ne paistu liian ruskeiksi. Muistathan, oi Kongrio, kun
viimeksi järjestin juhlan ystävilleni ja sinun turhamaisuutesi vaati
pöytään tuotavaksi maloslaisen kurjen, se kannettiin tarjolle Etnasta
syösseen kiven kaltaisena ikäänkuin kaikki Elegetonin liekit olisivat
siitä mehun kuivanneet. Varovasti tällä kerralla, Kongrio --
hätiköimättä ja varovasti! Varovaisuus on suurten tointen äiti; ja
ellet tällä kerralla tahdokaan säästää isäntäsi kukkaroa, niin hoivaa
ainakin hänen kunniaansa.»

»Herkuleen päivien jälkeen ei Pompeijissa ole nähty sellaista
herkkupöytää kuin tämänpäiväinen on.»

»Vaiti, vaiti -- taas sinun kirottua prameilunhaluasi! Mutta sano,
Kongrio, oliko tuon _homunkuluksen_ -- tuon pikkaraisen kurjenpoikasen
-- tuon julkean keittiö-alokkaan väitteissä, jotka koskivat minun
paistosmuottieni pienuutta, muutakin kuin hävyttömyyttä? Minä tahdon,
näetkös, seurata muotia minäkin, Kongrio!»

»Meidän keittiö-mestarien tapana on», Kongrio vastasi arvokkaana,
»moittia välineitä saadaksemme taitomme esiintymään sitä loistavampana.
Muotti on sekä kaunis että käytännöllinen, mutta kehottaisin isäntääni
ensimäisen sopivan tilaisuuden sattuessa ostamaan jonkun uuden --»

»Se riittää», selitti Diomedes, joka ei koskaan sallinut orjan antaa
hänelle neuvoja. »Nyt saat ryhtyä jälleen toimeesi -- loista -- voita
itsesikin! Laita niin, että Diomedeeltä kadehditaan hänen kokkiaan --
että Pompeijin orjat sanovat sinua suureksi Kongrioksi! Mene! -- Seis!
Et ole vielä tilittänyt kaikkia rahoja, jotka sinulle annoin
tori-ostoksiin.»

»Kaikkia -- ah! Satakielen kielet ja roomalaiset _tomacula_,[59]
britannilaiset osterit ja monet muut, joita tässä kävisi pitkäksi
luetella, ovat vielä maksamatta. Mutta välipä tuolla! Jokainenhan
luottaa Diomedes Rikkaan _arkimagirukseen_.»[60]

»Oh, tunnoton tuhlari! -- Mikä avokätisyys -- mikä ylellisyys -- olen
häviön partaalla! Mutta mene, kiiruhda! -- Ole tarkka! -- maistele! --
valmista! -- voita itsesi! -- Älä anna roomalaisen senaattorin
halveksia köyhää pompeijilaista. Työhön, orja -- ja muista frygialaista
attagenia!»

Ylikokki poistui ylhäisin elein, ja Diomedes laahasi valtavan ruhonsa
juhlahuoneisiin. Kaikki miellytti häntä -- kukat olivat vereksiä --
suihkukaivot räiskivät iloisesti -- mosaiikkilattia oli välkkyvä kuin
kuvastin.

»Missä on tyttäreni Julia?» hän kysyi.

»Kylvyssä.»

»Ah! Nyt muistan itsekin -- kylpyaika! Minun täytyy kylpyyn myös.»

       *       *       *       *       *

Kertomuksemme siirtyy nyt puhumaan Apekideestä. Herätessään siitä
rauhattomasta ja kuumeisesta unesta, joka seurasi niitä tapahtumia,
jolloin hän oli omaksunut uuden, kaikille nuoruutensa tottumuksille
tuiki oudon ja vieraan uskon, nuori pappi kuvitteli vielä uneksivansa.
Hän oli astunut ratkaisevan askelen; menneisyydellä ei tästälähin
saanut olla mitään yhdyssidettä tulevaisuuteen; nuo kaksi mailmaa
olivat aivan erillään toisistaan -- se mikä on ollut siitä, mikä
tulee. Mihinkä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen hän nyt olikaan
ryhtymäisillään! -- paljastaa salaisuudet, joissa hän itse oli ollut
mukana -- saastuttaa alttarit, joita hän itse oli palvellut -- pettää
jumalatar, jonka pappi hän oli! Vähitellen hänelle selvisi, minkälaisen
vihan ja inhontunteen hän synnyttäisi kaikissa hurskaissa ihmisissä,
vaikka hän onnistuisikin; mitkä hirveät rangaistukset häntä
odottivatkaan, jos hänen kuulumattoman rohkea aikeensa epäonnistuisi;
tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään erikoista, entiseen
kokemukseen perustuvaa lakia, ja siksi nyt pantaisiin täytäntöön
kaikkein ankarimmat, uudet määräykset! Saattoiko hän odottaa
ystäviltään -- nuoruutensa sisarelta -- oikeata arvostelua, vaikka he
häntä ehkä säälisivätkin? Tämä sankarillisen uljas teko voisi heidän
pakanallisissa silmissään näyttää ehkä inhottavalta häväistykseltä --
tai parhaimmassa tapauksessa surkuteltavalta heikkomielisyydeltä.

Hän pysyi lujana, hän kieltäytyi kaikesta maallisesta toivoen saavansa
osan siitä tulevasta ikuisesta onnesta, joka hänelle oli luvattu.
Yhtäältä siis tällaiset ajatukset täyttivät hänen rintansa, toisaalta
taas hänen ylpeytensä, rohkeutensa ja miehuutensa häntä kannustivat ja
terästivät ja kaikkeen tähän liittyi halu kostaa ne pettymykset ja
petokset, joiden uhriksi hän oli joutunut.

Taistelu oli ankara ja pitkällinen, mutta hänen uudet tunteensa
voittivat vanhat. Ja jos ensimäiset kristityt olisivat olleet enemmän
»tottumuksiensa orjia» -- vähemmän demokraatteja tuon usein
väärinkäytetyn sanan puhtaimmassa ja jaloimmassa mielessä -- kuin he
todella olivat, olisi kristinoppi tyrehtynyt alkuunsa.

Jokaisen papin täytyi vuoronsa mukaan viettää useita öitä perätysten
temppelin huoneissa, mutta Apekidesta ei vielä ollut tähän tapaan
totutettu. Noustuaan vuoteeltaan hän puki tapansa mukaan papillisen
asun ylleen ja jätti pienen kammionsa; hän joutui pian temppelin
alttarien eteen.

Kuluneitten päivien rasitukset olivat uuvuttaneet hänet, ja auringon
kohtisuorat säteet valaisivat jo pyhän paikan.

»_Salve_, Apekides!» kuului hänen viereltään ääni, jonka luontoinen
raakuus kätkeytyi pitkällisen harjotuksen avulla saavutettuun
vastenmielisen imelään äänensävyyn. »Olet kauan nukkunut. Onko
jumalatar yöllä sinulle näyttäytynyt?»

»Jos hän ilmestyisi todellisena kansalle, Kalenus, kuinka vähän näillä
alttareilla silloin käytäisiinkään.»

»Se voinee kyllä olla totta. Mutta jumalatar on kyllin viisas
näyttäytymään vain papeilleen.»

»Koittaa kerran aika, jolloin hänet vastoin hänen tahtoaan
paljastetaan.»

»Se ei ole luultavaa; hän on hallinnut jo lukemattomia vuosisatoja. Ja
mikä niin kauan on pysynyt pystyssä, ei niinkään helposti sorru
ensimäisistä uudistusyrityksistä. Mutta, nuori veli, sinun sanasi ovat
sangen varomattomia.»

»Vähimmin sinun sopii minua kehottaa vaikenemaan», Apekides vastasi
ylpeänä.

»Noin kiivasta! -- Mutta en tahdo kanssasi kiistellä. Apekideeni, eikö
egyptiläinen ole meitä kehottanut pysymään aina yksimielisinä? Eikö hän
ole sinulle todistanut, että on viisasta pettää kansaa, jotta saisimme
nauttia? Ellei hän ole, oi veli, niin hän ei olekaan se suuri loihtija,
jommoisena hän mielii esiintyä.»

»Sinä siis olet hänen oppilaansa?» Apekides kysyi ivallisesti
hymyillen.

»Ai! Mutta minä tarvitsin hänen oppejaan vähemmän kuin sinä.
Luonto on jo varhain istuttanut minuun nautinnonhalun ja vallan ja
rikkauden kaipuun. Pitkä on se tie, joka nautiskelijan vie ankaraan
elämänkieltäytymiseen, mutta lyhyt on askel nautinnon rikkomuksesta
kaikki pettävään näyttelemiseen. Pelkää jumalattaren kostoa, jos hänen
salaisuutensa tahdot paljastaa!»

»Pelkää sinä hetkeä, jolloin hauta sinulle aukee ja petoksesi
paljastuu», Apekides virkkoi juhlallisena. »_Vale_.»

Näin sanoen hän jätti papin omiin mietelmiinsä. Edettyään jonkun
askelen temppelistä hän kääntyi katsomaan taakseen. Kalenus oli jo
kadonnut pappien kokoushuoneeseen, sillä nyt oli se lepohetki, jota
vanhat sanoivat _prandiumiksi_ ja jota me nimitämme aamiaislomaksi.
Valkea ja siro temppeli hohti kirkkaassa auringonpaisteessa.
Alttareilta kohoili suitsutussavua ja niitä koristivat köynnökset.
Pappi katseli kauan ja miettiväisenä tätä näkyä -- viimeisen kerran hän
sen sai nähdä!

Hän lähti jälleen hitaasti kulkemaan ja suuntasi askelensa Ionen
talolle. Hän tahtoi vielä kerran tavata ainoan elossa olevan
sukulaisensa, hartaimman ja rakkaimman ystävänsä nähdä, ennenkuin
viimeinen yhdysside katkeisi ja ennenkuin hän ryhtyisi seuraavan päivän
ratkaisevaan hankkeeseen.

Hän saapui perille ja kohtasi Ionen puutarhassa, jossa tämä oli yhdessä
Nydian kanssa.

»On ihanaa, Apekides, että tulit», Ione huudahti iloisena. »Kuinka
hartaasti olenkaan toivonut sinua tänne! -- Kuinka paljosta saankaan
sinua kiittää! Mikset ole yhteenkään kirjeeseeni vastannut -- olet
kieltäytynyt tulemasta tänne kuulemaan kiitostani! Oh! Sinä olet
pelastanut sisaresi häpeästä! Mitä osaa hän sanoa sinua kiittääkseen
nyt, kun vihdoinkin olet saapunut?»

»Rakas Ione, sinun ei ole tarvis lainkaan kiittää, sillä sinun kunniasi
on myöskin minun. Jättäkäämme se, älkäämme puhuko enää tuosta
kironalaisesta miehestä -- kuinka häntä molemmat vihaammekaan! Saanen
pian hyvän tilaisuuden paljastaa maailmalle hänen luullun viisautensa
ja hänen pettävän vakavuutensa. Mutta istukaamme, sisareni --
auringonpaahde on minut uuvuttanut -- istahtakaamme hetkeksi tuon puun
katveeseen yhdessä niinkuin ennenkin.»

Muhkean palmupuun alla, jonka tuuhea lehvistö kaartui heidän ylleen,
eloisa suihkukaivo heidän edessään, vihreä nurmikko heidän allaan;
iloiset heinäsirkat, joita muinoin Atenassa niin rakastettiin,
hyppelivät sinne tänne ruohikossa; perhonen, ihana, Psykelle pyhitetty
auringon vertauskuva, joka monesti on antanut laulunaiheen
kristilliselle laulajalle, hehkui kaikessa sisilialaisessa
väriloistossaan[61] liihotellen kesäisten kukkien parissa itsekin
siivekkään kukkasen kaltaisena -- tällaisella näyttämöllä veli ja sisar
istuivat viimeistä kertaa yhdessä tässä maailmassa. Samalle paikalle
voimme vielä nytkin käydä, mutta puutarhaa ei enää ole, pylväät ovat
kaatuneet, suihkukaivo ei enää räiski. Kulkija voi Pompeijin raunioista
hakea Ionen taloakin. Sen jäännöksiä on yhä vieläkin, mutta en tahdo
niitä näyttää tavallisille matkailijoille. Tunteellinen kulkija löytää
ne kyllä itsekin; jos niin käy, niin pitäköön hänkin tietonsa
salaisuutenaan.

He istahtivat, ja iloisena saadessaan olla yksin Nydia kiiruhti
puutarhan äärimäiseen kolkkaan.

»Ione, sisareni», nuori kristitty sanoi, »pane kätesi otsalleni -- sinä
tunnet, kuinka se polttaa -- salli minun nauttia sinun viileästä
kosketuksestasi. Puhu minulle, sillä sinun miellyttävä äänesi on kuin
tuulenviri, jolla on raikkautta kuin musiikilla. Puhu minulle, _mutta
älä siunaa minua!_ Älä käytä niitä sanoja, joita lapsena opimme
pitämään pyhinä.»

»Ah! Mitä sitten voin sinulle puhua? Meidän ajatuksemme ovat niin
kietoutuneet uskontoomme, että sanat tuntuvat kylmiltä ja tyhjiltä, jos
niistä karkotan viittauksenkin jumaliimme.»

»_Jumaliimme_!» Apekides mutisi kauhistuen. »Sinähän rikoit heti
sopimuksemme.»

»Pitäisikö minun sinulle siis puhua vain Isiksestä?»

»Pahasta hengestä! -- Ei! Ole mieluummin iäti vaiti, jos se on sinulle
mahdollista -- mutta kylliksi, kylliksi tästä! Älkäämme nyt kiistelkö
ja kinastelko, älkäämme nyt toisiamme karskisti tuomitko -- sinä pidät
minua luopiona ja minä häpeän sinua epäjumalanpalvelijana. Ei,
sisareni, karkottakaamme sellaiset asiat ja ajatukset! Sinun luonasi
jäähtyy minun henkeni. Hetkeksi voin silloin menneen unohtaa. Kun panen
pääni sinun syliisi ja tunnen pehmeitten käsiesi syleilevän itseäni,
kuvittelen olevamme vielä lapsia ja taivaan hymyilevän yhtä iloisesti
meille kummallekin. Sillä ah! Mitäpä siitä, jos kohtaloniskusta ehjänä
selviydynkin ja jos minulle on suotu sinulle puhua pyhästä ja suuresta
asiasta ja minä huomaankin korvasi kuuroksi ja sydämesi kovaksi, mitä
silloin merkitsevät minulle omat tulevaisuustoiveeni, kun saan olla
aivan toivoton sinun kohtalostasi? Sinussa, sisareni, näen itseni
kauniimpana, ylevämpänä. Pysyykö kuvastin aina samana, ja muoto itse
särkyy kuin savenvalajan astia? Ah! Se ei saa -- ei -- sinä kuulet
minun sanojani nyt! Muistatko, kuinka me käsi kädessä kuljimme Bajaen
kentillä kukkia poimien? Samalla tavalla käsi kädessä me astumme
Iäisyyden puutarhaan ja seppelöimme itsemme lakastumattomin kukkasin!»

Ihmetellen ja hämmentyneenä sanoista, joita hän ei täysin käsittänyt,
mutta kyyneliin asti liikutettuna niiden valittavasta äänensävystä Ione
kuunteli ajatustulvaisen ja ahdistuneen sydämen purkauksia. Apekides
itsekin tunsi itsensä tavallista herkemmäksi, hän, joka tavallisesti
oli niin raju ja sulkeutunut. Jaloimmillakin tunteilla on jotakin
kademielen leimaa -- ne valtaavat ihmishengen kokonaan ja jättävät
usein ulkokuoreen merkit näennäisestä synkkyydestä ja rauhattomuudesta.
Kun emme välitä ympärillämme sattuneista pikkutapahtumista, meitä
pidetään silloin tunteettomina; meitä luullaan kiihtyneiksi ja
oikullisiksi, kun taivaallisen tavottelussa pelkäämme maallisen
kosketusta. Sillä niinkuin ei mikään haave voi olla turhempi kuin
toive, että toinen ihminen voi mieltyä toiseen, ei meitäkään kukaan
oikein tuomitse, ei kukaan, ei läheisin ja rakkain ystävämmekään
kuuntele meitä ymmärtäen! Kun olemme kuolleet ja katumus on myöhäistä,
silloin vasta ystävä ja vihollinen ihmetellen huomaavat, kuinka vähän
oikeastaan meille oli anteeksiannettavaa!

»Tahdon siis sinulle puhua lapsuusvuosistamme», Ione virkkoi. »Annanko
tuon sokean tytön laulaa sinulle lapsuuden päivistä? Hänen äänensä on
kaunis ja sointuva ja hänen laulussaan ei ole mitään, mikä loukkaisi
sinun korvaasi.»

»Osaatko itse sanat, sisareni?» Apekides kysyi.

»Luullakseni, sillä yksinkertaisen sävelen mukana ovat sanatkin
muistiini painuneet.»

»Laula siis itse! Minun korvani ei nyt mielellään soinnu vieraaseen
ääneen. Ja, Ione, sinun äänesi, joka on tulvillaan kotoisia muistoja,
on minun korvissani kaikunut ihanammalta kuin Lydian ja Kreten
ostettavat sävelmät. Laula minulle!»

        _Lapsuuden kaiho_.

                1.

    Ah, murhe jo ystävä monella on
      Elon askelten alkajalla,
    Tuo varhaistuskat ja turmion
      Kyy piilevä kukkain alla.
        Ah, seppelehet
        Nuo kultaiset
      Vei iäksi hiipivä halla.

                2.

    Niin, tuttuja nuoret on tuskien,
      Ja tuttuja murheen on häivät,
    Mut vastainen vuottavi väikkyen,
      Ja armaammat eessä on päivät.
        Vaikk' kuink' olis nyt
        Elo synkennyt,
      Pian unhoon varjot jo jäivät.

                3.

    Jos myös nää vuotemme vauraammat
      Elon riemuja rippehin saavat,
    Niin varjot herkemmin vaipuvat,
      Ja hitaammin peittyvät haavat.
        Ajat auringon
        Jo mennyttä on,
      Miel' mittovi öiset jo aavat.

                4.

    Tuo taivahankaari on tummennut pois,
      Mi hymysi myrskyjen tullen,
    Ken rientäen seestä nyt suruhun sois,
      Ken aulis ois ystäväks sullen?
        Kun leikit jää,
        Sumu, synkeä sää
      Jää taistohon tuomitullen.

Harkiten ja taitavasti Ione oli valinnut juuri tuon laulun, joka
loppusoinnuillaan vaikuttaa niin vakavalta; sillä jos meitä suru painaa
ja olemme masentuneita, niin säröisimmältä silloin tuntuu ilonääni; se
on tehoisin taika päästä raskasmielisistä ajatuksista, sillä synkät
ajatukset voi ainakin lievittää, ellei niitä voi valoisiksi muuttaa; ja
siten ne kadottavat kovat ja jäykät piirteensä ja niiden väri sulautuu
omaan ihannekuvaansa. Kuten lääkäri sisäistä tuskaa parantaakseen tekee
ulkoisen haavan ja näin pääsee käsiksi kuolettavaan myrkkyyn, samoin
tarvitaan suurta taitoa ohjata mielialoja niin, että sisällä jäytävä
tuska saadaan hennon surumielisyyden avulla kohoumaan pinnalle. Näin
oli Apekideenkin laita: kuunnellessaan tuota hopeankirkasta ääntä,
joka puhui hänelle menneistä ajoista ja joka vain ohimennen kajosi
nykyhetken tuskaan, hän unohti hetkelliset ja ahdistavat ajatuksensa.
Hän oli kauan Ionen seurassa; vuoroin laulettiin, vuoroin haasteltiin,
ja kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, tunsi hän itsensä entistä
rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi.

»Ione», hän virkkoi puristaen hänen kättään, »jos sinä kuulet minua
paneteltavan ja syytettävän, ethän usko noihin puheisiin?»

»En koskaan, veljeni, en koskaan.»

»Etkö sinäkin arvele, oman uskosi mukaan, että pahateko aina
rangaistaan ja hyvä palkitaan?»

»Voitko sitä epäillä?»

»Etkö siis myöskin usko, että todellinen hyvä vaatii uhrautumista
suuren päämäärän, hyveen saavuttamiseksi?»

»Joka niin tekee, hän on jumalten kaltainen.»

»Ja sinä luulet, että haudantakainen elämä vastaa meidän maallisten
tekojemme puhtautta ja rohkeutta?»

»Siten meidän täytyy toivoa.»

»Suutele minua, sisareni. Vielä kysymys. -- Sinä aijot naimisiin
Glaukuksen kanssa; tämä avioliitto erottaa meidät ehkä vieläkin kauemma
toisistamme, -- mutta älkäämme nyt puhuko siitä -- aijot naimisiin
Glaukuksen kanssa -- rakastatko häntä? Ei, ei, sisareni, vastaa
suoraan.»

»Rakastan», Ione vastasi punastuen.

»Tunnetko, että hänen puolestaan olet valmis uhraamaan kaikki,
kestämään häpeää ja uhmaamaan kuolemaa? Olen kuullut, että naisen
rakkaus uskaltaa kaikkea tätä.»

»Veljeni, kaiken uskallan Glaukuksen hyväksi, eikä se minusta tunnu
edes uhraukselta. Sille, jota me rakastamme, ei ole uhria.»

»Riittää! Jos nainen näin ajattelee miehestä, mitä miehen silloin
tuleekaan uhrata Jumalalleen?»

Hän ei puhunut enempää. Koko hänen olemuksensa oli kuin tulvillaan
taivaallista elämää, hänen rintansa aaltoili voimakkaasti, hänen
silmänsä hehkuivat; hänen otsallaan oli ylväs piirre kuten miehen, joka
kaikki uskaltaa! Hänen katseensa kohtasi Ionen -- vakavana, ikävöivänä,
pelokkaana -- hän suuteli sisartaan, painoi hänet hellästi rintaansa
vasten, ja hetki sen jälkeen hän oli kadonnut.

Ione viipyi vielä kauan samalla paikalla, mykkänä ja ajatuksiinsa
vaipuneena. Orjattaret tulivat tuontuostakin muistuttamaan hänelle,
että ilta jo hämärsi ja että hänen piti valmistautua Diomedeen juhlaan.
Vihdoin hän havahtui haaveiluistaan ja pukeutui juhla-asuun, ei
kaunottaren ylpeänä, vaan välinpitämättömänä ja alakuloisena. Vain
muuan ajatus lähestyvässä vieraskäynnissä häntä ilahdutti -- hän
kohtaisi Glaukuksen -- tälle hän voisi huolensa haastaa.



3 LUKU.

Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen.


Sallustus ja Glaukus olivat hiljalleen matkalla Diomedeen taloon.
Huolimatta mässäilevistä elintavoistaan Sallustuksella oli monta
kunnioitettavaa ominaisuutta. Hän olisi voinut olla auttava toveri,
toimellinen kansalainen -- lyhyesti aivan erinomainen mies, ellei
hänellä olisi ollut päähänpistoa esiintyä aina filosofina. Hän oli
saanut opillisen kasvatuksensa kouluissa, joissa roomalainen
jäljittelevä tiede tyytyi suitsuttamaan kreikkalaiselle viisaudelle, ja
hän oli imenyt itseensä niitä opinohjeita, joiksi myöhemmän ajan
epikuurolaiset olivat muuntaneet suuren opettajansa yksinkertaiset
ydinlauseet. Hän heittäytyi kokonaan nautintoihin ja kuvitteli niiden
olevan yhtä viisaan neuvonantajan kuin hyvän toverin. Mutta hän oli
melkoisen oppinut, sukkela ja hyväsydäminen ja hänen paheensakin
tuntuivat hänen suoruutensa vuoksi miltei hyveiltä Klodiuksen alhaisen
ahneuden ja Lepiduksen sairaalloisen pehmeyden rinnalla. Siitä syystä
Glaukus pitikin häntä muita tovereitaan parempana, ja tämä taas
osasi oikein arvostella atenalaisen yleviä ominaisuuksia ja piti
hänestä miltei yhtä paljon kuin kylmästä nahkiaisesta tai parhaasta
falernolaisesta viinistä.

»Tämä Diomedes on sentään aika lailla yksinkertainen ihminen»,
Sallustus sanoi, »mutta on hänessä jotakin hyvääkin -- hänen
kellarissaan.»

»Ja jotakin viehättävää -- hänen tyttäressään.»

»Oikein, Glaukus; mutta ne ominaisuudet eivät nähdäkseni sinua paljo
liikuta. Luulen Klodiuksen haluavan sinun seuraajaksesi.»

»Hän on varmaankin tervetullut. -- Julian tapaisen kaunottaren
vieraspidoissa ei kukaan vieras ole _musca,[62] saat olla varma.»

»Sinä olet ankara; mutta hänessä on sittenkin jotakin korinttilaisen
kaunista -- siitä tulee varmaankin hyvä pari! Kyllä me sentään olemme
hyväsydämisiä ihmisiä, kun vaivaudumme tuollaisen tyhjäntoimittajan
pelurin tähden.»

»Nautinto yhdistää mitä erilaisimpia luonteita», Glaukus vastasi.
»Klodius huvittaa minua --»

»Ja liehii; -- mutta hän osaa myöskin puolestaan maksaa! Hän silailee
imartelunsa kullanmurusin.»

»Sinä viittailet usein siihen, että hän pelaa väärin -- onko siinä
perää?»

»Rakas Glaukus, roomalaisen ylimyksen tulee olla kunnian mies --
arvokkuus on kallista -- Klodiuksen täytyy pettää kuin suurveijari
voidakseen elää ylhäisen tavoin.»

»Ha! Ha! Hyvä on, en ole enää pitkään aikaan pelannutkaan. Ah!
Sallustus, luulenpa Ionen naituani korvaavani kaikki nuoruuteni
hullutukset. Me olemme molemmat syntyneet parempaan tarkotukseen kuin
mitä me nyt harrastelemme -- syntyneet harjottamaan hartauttamme
jalommissa temppeleissä kuin Epikuroon pylväistössä.»

»Ah!» Sallustus vastasi miltei surumielisenä. »Mitä muuta voimme tehdä?
-- elämä on lyhyt -- haudan takana kaikki on mustaa. Ei ole suurempaa
viisautta kuin se, joka sanoo: 'Nauti!'»

»Bakkus auttakoon! Usein epäilen, voimmeko todella nauttia kaikesta,
mitä elämä tarjoo.»

»Olen kohtuullinen ihminen», Sallustus vastasi, »enkä koskaan sano
'kaikki'. Me olemme kuin pahantekijöitä ja huumaamme itsemme haudan
partaalla seisoessamme viinillä ja myrhalla. Ellemme niin tekisi,
näyttäisi haudan syvyys liian kauhealta. Myönnän olleeni jonkun verran
alakuloinen, ennenkuin ryhdyin sydämeni pohjasta juomaan -- siitä asti
olen kuin uudestaan syntynyt, Glaukukseni.»

»Niinpä niinkin! Mutta seuraavana aamuna olet jälleen kuolevainen.»

»Oikein! Seuraava aamu on kyllä epämiellyttävä, myönnän sen. Mutta
ellei niin olisi laita, ei kukaan harrastaisi lukemista. Minä opiskelen
joskus -- koska, jumalat auttakoot, en mihinkään muuhun pysty ennen
iltapäivää.»

»Häpeä, skyyttalainen!»

»Pah! Penteuksen kohtalo on sen osa, joka Bakkuksen kieltää.»

»Hyvä, Sallustus, kaikkine virheinesi sinä sittenkin olet paras
tapaamistani elostelijoista. Olen varma, että jos joutuisin
hengenvaaraan, sinä olisit ainoa mies, joka ojentaisi minulle auttavan
kätensä.»

»Tuskinpa vain niin tekisin, jos illalliseni olisi kesken. Mutta me
italialaiset olemme sentään hirvittävän itsekkäitä.»

»Sellaisia ovat kaikki, joilta puuttuu vapaus», Glaukus sanoi huoaten.
»Vain vapaus innoittaa uhrautumaan toisen hyväksi.»

»Vapaus on varmaankin jokaisesta epikuurolaisesta jokseenkin ikävää»,
Sallustus vastasi. »Mutta nythän olemmekin perillä.»

Koska Diomedeen huvila on kaikkein huomattavimpia tuhkasta kaivetun
Pompeijin rakennuksista ja esittää meille roomalaisen rakennustaiteen
luonteenomaiset piirteet, ei liene pois tieltä lyhyesti kuvata ne
huoneet, joiden kautta vieraat kulkivat.

He kulkivat siis saman pienen eteisen (vestibulum) kautta, jossa
aijemmin olemme esittäneet vanhan Medonin, ja joutuivat sitten
pylväistöön, jonka teknillinen nimi on peristyle; sillä huomattavin ero
etukaupungin huvilan ja kaupunkiasumuksen välillä on se, että edellisen
pylväskäytävä on samalla paikalla, missä jälkimäisen atrium. Peristylen
keskellä oli avoin piha, jossa oli impluvium.

Tästä peristylestä päästiin porraskäytävää pitkin julkihuoneisiin.
Toinen kapea käytävä vei vastakkaiselta sivulta puutarhaan; pylväistön
ympärillä oli useita pieniä huoneita, nähtävästi maalaisvieraita
varten. Sisäänkäytävän vasemmalla sivulla olevasta ovesta tultiin
pieneen kolminurkkaiseen holveikkoon, josta tie vei kylpyihin; ja
niiden takana oli vaatekomero, jossa säilytettiin orjien juhlavaatteet,
ehkä talonväenkin. Seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin löydettiin
noiden pukuhienouksien jäännökset rääsyinä ja tuhkan kuluttamina; ne
olivat siis säilyneet kauemmin kuin niiden kitsas isäntä oli osannut
aavistaakaan.

Palatkaamme nyt peristyleen ja koettakaamme lukijalle antaa kuvaus
(_coup d'oeil_) niistä huoneista, joihin vieraat taloon tultuaan
joutuivat.

Kuvitelkoon hän siis ensin katsovansa sisäänkäytävän kukkaköynnöksin
koristeltuja pylväitä; pylväitten alaosa oli punaiseksi maalattu ja
seinät välkkyvien freskojen peitossa; syrjäänvedetyn esiverhon takaa
näkyi tablinum eli salonki (jonka siihen aikaan saattoi lasiovella
sulkea). Tablinumin kummallakin kyljellä oli pieniä huoneita, joista
yhtä pidettiin koruesineitten säilytyspaikkana. Näistä huoneista kuten
tablinumistakin päästiin pitkälle pylväskäytävälle, joka kummastakin
päästään avautui terasseille; näiden ja pylväskäytävän keskustan
välillä oli halli, johonka tämänpäiväinen juhla oli järjestetty. Kaikki
nämä huoneet olivat miltei kadun tasalla ja yhtä kerrosta puutarhaa
ylempänä. Pylväskäytävään yhtyvät terassit jatkuivat pylväitten
kannattamina käytävinä, ja näiden pylväiden välissä oli varsinainen
puutarha.

Edempänä puutarhaan päin olivat ne huoneet, jotka jo olemme kuvanneet
ja joissa asui Julia.

Kuvaamallamme pylväskäytävällä Diomedes otti vieraansa vastaan.

Kauppias oli olevinaan oppinut mies, ja sentähden hän erikoisesti
harrasti kaikkea kreikkalaista; Glaukukselle hän oli erikoisen
huomaavainen.

»Saatpa nähdä, ystäväiseni», hän virkkoi puristaessaan hänen kättään,
»että minulla on täällä jotakin klassillista -- kekropiseen malliin --
ehheh! Halli, jossa aterioimme, on kreikkalaisittain sisustettu. Se on
_Oecus Cyzicene_. Mikäli olen kuullut, jalo Sallustus, ei Roomassakaan
ole sellaista huonetta.»

»Oh!» Sallustus vastasi hienosti hymyillen. »Te pompeijilaiset tahdotte
kaiken mahdollisen hienon ottaa Kreikasta ja Roomasta yhtaikaa. Oletko,
Diomedes, yhtä onnistuneesti yhdistänyt ruokalajit kuin rakennustavat?»

»Saatpa nähdä -- saatpa nähdä, Sallustus», kauppias vastasi. »Meillä
pompeijilaisilla on makua ja meillä on myöskin rahaa.»

»Siinä on kaksi ihanaa ominaisuutta», Sallustus virkkoi. »Mutta kas,
kaunis Julia tulee!»

Pääeroavaisuus atenalaisissa ja roomalaisissa elintavoissa oli, kuten
jo olen huomauttanut, siinä, että Atenan säätynaiset vain harvoin tai
ei koskaan olivat mukana suurissa kemuissa, Roomassa sensijaan naiset
olivat juhlan koristus, mutta heidän ollessaan mukana juhla lopetettiin
melkoisen varhain.

Komea Julia astui huoneestaan yllään muhkea, valkoinen puku, johon oli
runsaasti kudottu jalokiviä ja kultalankoja.

Tuskin hän oli kumpaakin vierasta tervehtinyt, kun Pansa vaimoineen,
Lepidus, Klodius ja roomalainen senaattori miltei yhtaikaa saapuivat
sisälle; sitten tuli leski Fulvia ja pian sen jälkeen runoilija
Fulvius, jolla ei edellisen kanssa ollut muuta yhteistä kuin nimi.
Herkulaneumin sotasankari _varjoineen_ saapui viimeisenä; senjälkeen
muut vähäpätöisemmät vieraat. Ione viipyi vielä.

Kohteliaitten vanhojen tapana oli imarrella niin usein kuin vain
tilaisuutta oli. Huonon kasvatuksen merkki oli, jos heti taloon
tultuaan haki itselleen istuinpaikan. Kun oli tervehditty, mikä
silloin kuten nytkin suoritettiin oikeata kättä puristamalla tai
tuttavallisemmissa tapauksissa syleilemällä, tarkasteltiin joku
hetki huoneita, ihailtiin maljakoita, maalauksia ja huonekaluja,
joilla huone oli koristettu -- tapa, joka meidän hienostuneen
englantilaisen käsityksemme mukaan, joka pitää välinpitämättömyyttä
hyvän käyttäytymisen merkkinä, on kaikkea muuta kuin kohteliasta. Me
emme saa mistään hinnasta ihailla toisen taloa liikaa, sillä silloin
helposti luullaan, ettemme missään ole nähnyt sen kauniimpaa.

»Tuopa on ihana Bakkus-patsas!» roomalainen senaattori sanoi.

»Vähäpätöinen!» Diomedes vastasi.

»Kauniita maalauksia nuo», Fulvia virkkoi.

»Vähäpätöisiä», isäntä toisti.

»Hienosti muovailtu kynttelikkö tuo!» sotasankari huudahti.

»Hienosti!» varjo jatkoi.

»Eikö mitä! Eikö mitä!» kauppias intti.

Glaukus oli sillä välin ehtinyt eräälle käytäväikkunalle, ja pian oli
ihana Julia hänen rinnallaan.

»Glaukus, onko Atenassa tapana», kauppiaan tytär virkkoi, »välttää
niitä, joiden luona ennen on käynyt?»

»Ei -- kaunis Julia.»

»Mutta minusta tuntuu, kuin se olisi Glaukuksen tapoja.»

»Glaukus ei koskaan unohda _ystävää_!» kreikkalainen vastasi lausuen
viimeisen sanan erikoisen voimakkaasti.

»Onko Julia hänen ystäviänsä?»

»Keisarillekin olisi suuri kunnia saada sanoa ystäväkseen niin
rakastettavaa naista.»

»Et vastaa kysymykseeni», rakastunut Julia vastasi. »Mutta sanohan,
onko totta, että sinä ihailet napolitarta Ionea?»

»Kauneus herättää aina ihailuamme!»

»Ah! Nokkela kreikkalainen, aina vältät suoraa vastausta. Mutta sano,
onko Julia sinun ystäväsi!»

»Jumalat saakoot kiitoksen, jos hän tahtoo minulle sen kunnian suoda.
Tämän päivän merkitsen alati valkoisella.»

»Mutta puhuessasi silmäsi ovat rauhattomat, kasvojesi väri vaihtelee --
liikahtelet vaistomaisesti -- sinä odotat kärsimättömänä Ionea!»

Samassa Ione astui huoneeseen, ja mustasukkainen kaunotar huomasi kyllä
Glaukuksen liikutuksen.

»Jos jotakin naista ihailee, joutuuko silloin arvottomaksi olemaan
toisen ystävä? Oi, Julia, älä puolla runoilijoiden häväistyssanoja
omasta sukupuolestasi!»

»Hyvä, olet oikeassa tai koetan ainakin niin uskoa. Glaukus, vielä
hetki! Eikö totta, sinä aijot pian Ionen naida?»

»Jos kohtalottaret suovat, on se hartain toivoni.»

»Ota siis minulta uuden ystävyytemme merkiksi lahja morsiamellesi. Ei,
älä kiellä, tiedäthän, että ystävien on tapana antaa morsiamelle ja
sulhaselle vähäisiä muistoja keskinäisen kunnioittamisen merkiksi.»

»Julia, en voi kieltää sinulta minkäänlaista ystävyydenosotusta.
Lahjaasi tahdon pitää itsensä Fortunan antimena.»

»Tule siis juhlan loputtua ja vieraitten mentyä minun huoneeseeni
saamaan lahja minun käsistäni! Muista!» Julia sanoi liittyen Pansan
emännän seuraan ja jättäen Glaukuksen hakemaan Ionea.

Fulvian leski ja edilin vaimo olivat takertuneet vakavaan ja tärkeään
keskusteluun.

»Vakuutan sinulle, oi Fulvia, että viimeisen roomalaismuodin mukaan
lyhytkiharainen tukanmuoto on jo poissa käytännöstä. Tukka pidetään
nyt, niinkuin Juliallakin näet, tornin tai kypärän muotoisena -- se on
_galerialaista_ muotia, niinkuin näet minunkin asustani. Luullakseni se
tehoo hienolta. Vakuutan sinulle, että se miellyttää erikoisesti
Vespiusta», (se oli Herkulaneumin sankarin nimi).

»Eikä kukaan enää järjestä tukkaansa kuten tuo napolitar,
kreikkalaiseen tapaan?»

»Mitä, otsakiharat ja niskasolmu! Oh ei! Kuinka naurettavaa! Se
muistuttaa Dianan kuvapatsasta! Mutta tuo Ione on kaunis, sanon ma!»

»Niin miehetkin sanovat; mutta hän on myöskin rikas. Atenalainen aikoo
hänet naida; toivotan hänelle onnea. En luule, että Glaukus kauan pysyy
uskollisena. Tuollaiset vierasmaalaiset ovat tuiki huikentelevaa
väkeä.»

»Ah, Julia», Fulvia virkkoi nähdessään kauppiaan tyttären liittyvän
heidän seuraansa »oletko jo nähnyt tiikerin?»

»En.»

»Kuinka? Kaikki ylhäisön naiset ovat käyneet sitä katsomassa. Se on
ihana.»

»Toivon, että löydetään joku pahantekijä tai joku muu sille ja
leijonalle», Julia sanoi. »Miehesi (hän puhui nyt Pansan emännälle) ei
näytä olevan niin toimelias kuin olisi tarvis.»

»Niin, lait ovat nykyisin lempeitä», vastasi kypärätukkainen nainen.
»On sattunut tuiki vähän sellaisia rikoksia, joista tuomitaan
arenalleheitettäväksi. Ja gladiaattoritkin ovat jo vallan naisistuneet.
Rohkeimmat _bestiarii_ selittävät kyllä olevansa valmiit ottelemaan
karhun tai härän kanssa; mutta painia leijonan ja tiikerin kanssa olisi
liian vakavaa heidän mielestään.»

»Sellaiset saisivat pitää mitraa!»[63] Julia virkkoi halveksivasti.

»Oh! Oletteko jo nähneet kelpo runoilijamme Fulviuksen uutta taloa?»

»Emme; onko se kaunis?»

»Onpa vainen -- niin aistikas! Mutta, rakkaani, hänellä väitetään
olevan aistillisia seinämaalauksia. Hän ei voi niitä näyttää naisille.
Kuinka tahditonta!»

»Tuollaiset runoilijat ovat aina erikoisia», leski huomautti. »Mutta
tämä on varsin miellyttävä mies -- niin verrattomia säkeitä hän
sommittelee! Me kehitymme runollisissa harrastuksissamme aikalailla; on
kerrassaan mahdotonta enää lukeakaan vanhaa hapatusta.»

»Olen aivan samaa mieltä», kypärätukkainen nainen selitti. »Uuden
koulun runoilijoissa on paljoa enemmän voimaa ja tarmoa.»

Sotisankari tuli nyt naisten pariin.

»Olen aina rauhaan tyytyväinen», hän sanoi, »kun näen niin paljon
kauniita kasvoja edessäni.»

»Oh! Te sankarit osaatte alati imarrella», Fulvia vastasi kiiruhtaen
omaksumaan kohteliaisuuden vain itselleen.

»Kautta tämän kaulanauhan, jonka olen saanut keisarin omasta kädestä»,
sankari vastasi hypistellen kaulansa ympäri kiinteästi kiedottua nauhaa
(rauhanystävillä sellainen kunniamerkki riippui alas rinnalle) --
»kautta tämän kaulanauhan, te arvostelette minua väärin! Olen
yksinkertainen soturi -- kuten sotilaan tulee ollakin.»

»Mitä pidät Pompeijin naisista?» Julia kysyi.

»Venus avita, ne ovat suloisia! Ne suosivat minua jonkun verran, ja se
tekee heidät minun silmissäni kahta viehättävämmiksi.»

»Kuinka sotilas rakastaa?» Pansan vaimo tutkaisi.

»Huomaan nyt, Herkules periköön, että on aikalailla epämiellyttävää
olla kuuluisa näissä kaupungeissa. Herkulaneumissa esim. ihmiset
kiipeävät atriumini katolle tirkistääkseen minua kompluviumaukosta.
Kansalaisten osottama ihailu on aluksi mairittelevaa, mutta vihdoin se
kyllästyttää.»

»Totta, oikein, oi Vespius!» runoilija huudahti joukkoon yhtyen. »Olen
minäkin sen huomannut.»

»Sinä!» muhkea soturi virkkoi halveksien mitaten runoilijan hentoa
vartaloa katseillaan. »Missä legionassa _sinä_ olet palvellut?»

»Sinä näet minun saaliini, minun _exuviae'ni_ forumilla», runoilija
vastasi katsahtaen merkitsevästi naisiin. »Olin suuren mantualaisen,
_kontubernalien_, telttimiesten joukossa.»

»En tunne ketään mantualaista päällikköä», soturi vastasi. »Missä
taistelussa olet ollut?»

»Helikonin.»[64]

»En ole sellaisesta taistelusta kuullutkaan.»

»Hänhän vain pilailee, Vespius,» Julia virkkoi hymyillen.

»Pilailee! Mars auttakoon, olenko minä pilan miehiä, minä?»

»Kyllä, Mars itsekin rakastui leikin äitiin», runoilija sanoi hieman
hämillään. »Tiedä siis, oi Vespius, että olen runoilija Fulvius. Minä
teen soturit kuolemattomiksi.»

»Jumalat varjelkoot!» Sallustus kuiskasi Julialle. »Jos Vespiuksesta
tehdään kuolematon, minkälaisia ikäviä suupaltteja jälkimaailma
saisikaan taakakseen!»

Soturi katseli avuttomana ympärilleen, mutta silloin hänen ja hänen
toveriensa iloksi annettiin merkki juhlan alkajaisiksi.

Koska olemme jo Glaukuksen talossa olleet mukana tavallisilla
pompeijilaisilla päivällisillä, emme tahdo lukijaa enää vaivata
kuvaamalla, mitä menoja ja järjestystä noudatettiin kyseessäolevassa
juhlassa.

Diomedes, joka oli muotojen mies, oli valinnut erikoisen
_nomenklatorin_ s.o. henkilön, joka kullekin vieraalle määräsi paikan.

Lukija tiennee, että suurissa juhlissa on kolme ruokapöytää -- yksi
keskellä ja kaksi siihen kyljittäin. Vieraat asettuivat näiden pöytien
ulkovierille, sisäpuoli oli jätetty vapaaksi, jotta _ministri_ pääsivät
helpommin liikkumaan. Sivupöydän äärimäisessä päässä istui Julia juhlan
emäntänä, lähinnä häntä oli Diomedes. Keskipöydän toisessa nurkassa oli
edilin paikka, vastakkaisessa päässä roomalaisen senaattorin -- nämä
olivat kunniapaikkoja. Muut vieraat asetettiin siten, että nuoriso
(herrat ja neidit) joutuivat vierekkäin ja iäkkäämmät sekaisin
toistensa joukkoon; mukava järjestys kylläkin, mutta yksi ja toinen
saattoi tuntea itsensä loukkaantuneeksi, varsinkin sellainen, joka
tahtoi esiintyä vielä nuorena.

Ionen tuoli oli Glaukuksen leposohvan vieressä.[65] Istuimet oli
päällystetty kilpikonnan kuorilla ja peitetty ponnintyynyillä ja
koreiltu rikkailla ompeleilla. Uusikuosisiin pöytäastioihin oli
upotettu pronssisia, norsunluisia tai hopeisia jumalankuvia. Ei ollut
unohdettu myöskään pyhiä suola-astioita ja perhelareja. Pöydän ja
istuinten päällä liehui rehevästi kirjailtu telttikatto. Pöytien
jokaisessa kulmassa oli korkeat kyntteliköt -- sillä vaikka vielä
olikin täysi päivä, oli huoneet hämärretty -- sinne tänne sijoitetuilta
kolmijaloilta kohoili myrhan ja vihkisavun tuoksuja, ja _abakuksella_
eli sivupöydällä oli ihania hopeamaljakoita yhtä komeita (mutta
aistikkaampia) kuin ne, joita näkee nykyaikaisissa juhlissa.

Pöytärukouksena oli aina jumalille pyhitetty _libatio_ ja Vestalle,
kodin jumalattarelle osoitettiin säännöllisesti ensinnä tuo miellyttävä
palvonta.

Kun tämä juhlameno oli päästy loppuun, sirottelivat orjat kukkia
tuoleille ja lattialle ja seppelöivät jokaisen vieraan ruusukiehkurin,
joihin oli taitavasti punottu erinäköisiä nauhoja, muratinlehviä ja
ametisteja -- niiden tehtävänä oli ehkäistä viiniä päihdyttämästä.
Naisten seppeleissä ei ollut näitä sivukoristeita, sillä naisten tapana
ei ollut maistella viiniä julkisesti. Juhlan isännän Diomedeen mielestä
oli nyt sopiva aika valita _basileus_ -- juhlan yliohjaaja -- tärkeä
toimihenkilö, joka useimmiten valittiin arvalla, mutta jonka toisinaan,
kuten nytkin, isäntä valitsi.

Diomedes ei oikein tiennyt, kenen hän valitsisi. Senaattori vanhus oli
liian vakava ja heikko hoitamaan tätä tointa. Edili Pansa oli kyllä
siihen pystyvämpi, mutta tämä valinta saattaisi loukata senaattoria,
koska tämä oli Pansaa virka-asteiltaan arvokkaampi. Punnitessaan
mielessään toisten vieraiden ansioita hän kohtasi Sallustuksen iloisen
katseen, ja äkkinäinen päähänpisto sai hänet valitsemaan tuon hauskan
epikuurolaisen juonnin johtajaksi eli _arbiter bibendi'ksi_.

Sallustus otti tämän toimen vaatimattomana vastaan.

»Minä olen», hän sanoi, »armollinen kuningas niille, jotka pohjaan
juovat, mutta laiskoille juopoille ei Minoskaan[66] voisi olla
ankarampi. Pitäkää varanne!»

Orjat ojensivat vieraille hopeisen, hyvänhajuisin vesin täytetyn
astian; kun kädet siinä oli huuhdottu, alkoi ateria; ja pöydät aivan
notkuivat ensimäisten annosten painosta.

Aluksi pidätetty ja verhottu keskustelu salli Glaukuksen ja Ionenkin
vain kuiskailla keskenään; puhetapa, jota lempivät rakastavat enemmän
kuin mitään muuta kaunopuheisuutta. Julia tarkkasi heitä kiiluvin
silmin.

»Kuinka pian minä olen Ionen paikalla!» hän tuumiskeli.

Mutta keskipöydässä istuva Klodius, joka saattoi seurata Julian eleitä,
huomasi, minkälainen mieliala oli tämän vallannut, ja hän päätti
käyttää sitä hyväkseen. Hän puhui tälle pöydän yli valikoituja
kohteliaisuuksia; ja kun hän oli ylhäistä syntyperää ja siedettävän
näköinenkin, ei turhamainen Julia voinut pysyä kylmänä hänen
huomaavaisuudelleen.

Nopsa Sallustus piti sillaikaa orjat yhtämittaisessa työssä. Hän pani
juomalasit täyttymään niin nopeasti, että näytti siltä, kuin hän olisi
tahtonut tyhjentää ne avarat kellarit, jotka lukija vielä nytkin voi
nähdä Diomedeen talon pohjakerroksessa. Rikas kauppias alkoi jo katua
valintaansa, sillä amfora amforan jälkeen tyhjeni ja täyttyi. Orjat,
jotka kaikki vielä olivat lapseniässä (nuorimmat, jotka kaatoivat
viinin laseihin, olivat kymmenvuotiaita, vanhimmat, ehkä viisi vuotta
edellisiä iäkkäämpiä, sekottivat viiniin vettä) -- näyttivät
erinomaisesti ymmärtäneen Sallustuksen päämäärän. Ja Diomedeen kasvot
alkoivat jo hohtaa, kun hän huomasi, kuinka alttiisti juhlan kuninkaan
määräyksiä toteltiin.

»Anteeksi, oi senaattori!» Sallustus virkkoi, »huomaan sinut laiskaksi.
Purppurainen partasikaan ei sinua pelasta. Juo!»

»Jumalten nimessä!» senaattori sanoi ähkien, »minun keuhkoni ovat jo
läkähtyä. Ihmeenomaisessa nopeudessasi voitat itse Fetoninkin. Olen
heikko, Sallustus veikko, sinun täytyy minua armahtaa!»

»En tee niin! Vesta auttakoon! Olen puolueeton yksinvaltijas. -- Juo!»

Senaattoriparan täytyi totella pöydän lakeja. Ah! Jokainen kulaus vei
häntä lähemmäksi Styksin laineita.

»Armoa, armoa, kuninkaani!» Diomedes uskalsi sanoa. »Me alamme jo --»

»Petosta!» Sallustus keskeytti. »Täällä ei suvaita Brutusta! --
Kuninkaan arvoa ei saa loukata!»

»Mutta meidän naisvieraamme --»

»He rakastavat juomareita. Eikö Ariadnekin lempinyt Bakkusta?»

Juhla jatkui. Vieraat tulivat yhä puheliaammiksi ja äänekkäämmiksi.
Jälkiruoka eli viimeinen ruoka-annos oli jo pöydällä ja orjat toivat
myrhalla ja isopilla sekotettua vettä loppupesua varten. Yhtäkkiä
vieraita vastassa seisonut pieni pyöröpöytä avautui kuin taikaiskusta,
ja siihen syntyneestä aukosta tupsahti viileä tomusade, joka pirskoutui
pöydälle ja vieraiden vaatteille. Kun tämä oli ohi, vedettiin heidän
yläpuolellaan leijunut verho syrjään, ja nyt huomattiin huoneen
seinästä toiseen pingotettu köysi, jolla muuan niistä taitavista
tanssijoista, joista Pompeiji oli erikoisen kuuluisa ja joiden
jälkeläiset Astleyn ja Vauxhallin juhlissa ovat saaneet yksimielisen
tunnustuksen, esitti ilmatemppujaan aivan heidän päänsä päällä.

Tämä ilmestys, jonka vain ohut nuora erotti itsekunkin pääkopasta ja
joka teki mitä rohkeimpia hyppyjä nähtävästi aikoen yrittää allaan
olevaan luurankoiseen seuraan, olisi May Fairin seurassa herättänyt
aikamoista kauhua; mutta pompeijilaiset ystävämme näyttivät tästä
näytelmästä nauttivan aikalailla, ja suosionosotukset kasvoivat sitä
mukaa, mitä vaikeamman tempun tanssija teki, silloinkun hän oli aivan
pudota jonkun vieraan syliin ja kun hän taitavalla notkahduksella
selviytyi uhkarohkeasta asenteestaan. Hän osotti todella senaattorille
sen erikoisen kunnian, että putosi hänen kohdallaan köydeltä, mutta
tarttui siihen jälleen käsillään samassa hetkessä, kun koko seura luuli
roomalaisen kallon musertuneen kuten kävi sen runoilijan, jota kotka
piti kilpikonnana. Vihdoin, ainakin Ionen suureksi iloksi, sillä hän ei
ollut liian tottunut tämäntapaiseen huvitteluun, tanssija yhtäkkiä
lopetti, kun ulkoa alkoi kuulua soitonsäveleitä. Mutta taas hän alkoi
tanssia entistä hurjemmin; sävel muuttui ja tanssija taukosi taas; ei
ollut vielä lauennut se taika, joka häntä piti kahleissaan. Hän esitti
henkilöä, jonka vaistomaisesti pitää tanssia, kunnes aivan määrätty
sävel kuuluu.[67] Vihdoin soittajat tuntuivat löytäneen oikean äänen,
sillä tanssija teki vielä yhden valtavan ilmahypyn, heittihe nuoralta
lattialle ja katosi.

Nyt seurasi taide-esityksiä toisensa jälkeen, ja terassille sijotettu
soittokunta viritti nyt hennon, alakuloisen sävelen, jonka mukana
kuuluivat seuraavat sanat, vaikka laulajan tavattoman heikko ääni
tuskin salli sanoja erottaa.

        _Lyhyt juhlalaulu_.

    Soi sävelet sullen tervehdyksin,
      Kuin lehtohon nuoren Bakkuksen,
    Mi nymfinsä kohtaavi syleilyksin,
      Väris Panin huilu hiljainen.
        Sulle suloa pelkkää
        Nuo soinnut helkkää,
      Tää virsi viehkeä Venuksen.

    Sotatorvet riemuisin soikohot räikkein
      Ja voittoon kalpoja kutsukoot,
    Mut kaikunsa vienoin kertovi väikkein:
      Sä voittajaurhojen voittaja oot.
        Vuot sävelten soikoot,
        Halk' yön huminoikoot,
      Ja pyhää lumoas palvokoot!

Laulun loputtua Ionen posket läikähtivät entistä verevämmiksi, sillä
Glaukus oli uskaltanut pöydän alla tarttua hänen käteensä.

»Sievä laulu», Fulvius virkkoi tuntijan elein,

»Ah! Jospa _sinä_ tahtoisit suoda meille onnen!» Pansan emäntä uskalsi
huomauttaa.

»Tahdotaanko Fulviuksen laulavan?» kysyi juhlan kuningas, joka juuri
oli pakottanut seuran juomaan roomalaisen senaattorin terveydeksi ja
maljan hänen nimensä jokaista kirjainta kohden.

»Voitko sellaista kysyä?» matrona virkkoi katsahtaen ihaillen
runoilijaan.

Sallustus näpsäytti sormiaan ja kuiskasi jotakin orjalle, joka oli
tullut kuulemaan hänen määräyksiään; tämä katosi ja palasi pian pieni
harppu toisessa kädessä ja myrtinoksa toisessa.

Orja lähestyi runoilijaa ja tarjosi kumartuen hänelle harppua.

»Ah! En osaa soittaa», runoilija sanoi.

»Saat siis laulaa myrtille. Se on kreikkalainen tapa. Diomedes rakastaa
kreikkalaisia -- minä rakastan -- sinä rakastat, me kaikki --
rakastamma, kreikkalaisia. Eikä tämä ole ainoa tapa, minkä me, sinä ja
minä olemme heiltä varastaneet. Mutta minä käytän nyt sitä tapaa --
minä, kuningas. Laula, alamainen, laula!»

Runoilija otti hävyttömästi hymyillen myrtinoksan, ja lyhyen alkusoiton
jälkeen hän lauloi kauniilla ja miellyttävällä äänellä seuraavat sanat:

        _Lemmenjumalten kruunauslaulu._

    Taas amoriinit ehtoisat
      Ol' iloisella päällä,
    Mut leikit lemmenjumalain
      Ei säily hymysäällä.
    He nauroi, tanssi kyllikseen,
    Sai sitte riitaan raikkaaseen.
      Hui, hui, ei kaunist' ollut tuo,
        Vai kuinka, Lesbia, luulet?
      Mut riideltiinhän äskettäin
        Me myöskin, mesihuulet.

    Nuo pienet lemmentyrannit
      Ol' valtiasta vailla,
    Mut totellahan täytyy myös
      Jumalten meidän lailla.
    »Me valitsemme kuninkaan,
    Niin meill' ei riitaa konsanaan!»
      Sä armas, suo'os suukkonen,
        Niin oon mä alamainen;
      Tuo osa kyllä karvas on,
        Mut ynnä ihanainen.

    He löysi Marsin kypärin,
      Komean, kiiltäväisen,
    Pitkällä sulkatöyhdöllään
      Jo säikähdyttäväisen.
    Kuningasistuimelle se
    Nyt vietiin kaikkein keskelle.
      Niin, uljuus aina vallan saa,
        Niin kävi myöskin siellä;
      Mut katsehes, sä kaunoisin,
        Pikemmin voittais vielä.

    Kypärä kauan komentaa
      Ei voinut veitikoita,
    Näät noista yhtä ainoaa
      Ei urheankaan voita.
    Kun yksin ei hän kestänyt,
    Hän voiman ottaa päätti nyt.
      Jos kuninkaat ei korkeat
        Voi taakkojansa kantaa,
      Niin kuinkas minä kunnoton?
        Saat apuas mullen antaa.

    Pien' Afroditen kyyhkynen
      Ol' ollut katsojana.
    »Sä käyös kuningattareksi»
      Näin kuului käskysana.
    »Eläkööt uljaat valtiaat!»
    Soi kilpaa huudot riemukkaat.
      Oi Lesbia, jospa voisin myös
        Mä kruunun suoda sullen!
      Mä houkka, mitä toivonkaan?
        Sä maailma oot mullen.

    Ja ilo tuolla alkoi nyt,
      Näät lempeeks kyyhky luultiin,
    Mut kohta kun hän ohjat sai,
      Jo toista kieltä kuultiin;
    Tyranni näät hän tunnoton
    Ol' Afroditeen luontohon.
      Sä kyyhkyn tuon oot kaltainen,
        Mun kävi lailla noiden:
      Sun silmäs lempeet, armahat
        Mua käskee kammitsoiden.

Tämä laulu, jonka sisältö mainiosti sopi iloisien ja vilkkaitten
pompeijilaisten mielialaan, otettiin runsain suosionosotuksin vastaan,
ja Fulvian leski seppelöi kaimansa samalla myrtinoksalla, jolle tämä
oli laulanut. Oksa oli helposti väännetty kiehkuraksi, ja kuolematon
Fulvius kruunattiin kättentaputuksin ja huudoin _Io triumphe!_ Harppu
kulki nyt kädestä käteen, ja uusi myrtinoksa tarjottiin jokaiselle,
jonka arveltiin osaavan laulaa.[68]

Aurinko oli jo laskemaisillaan, vaikka mässääjät, jotka jo olivat
monta tuntia yhteen menoon istuneet, eivät sitä hämärässä huoneessa
huomanneet. Ja senaattori, joka jo oli lopen uuvuksissa ja sotisankari,
jonka vielä piti palata Herkulaneumiin, nousivat lähteäkseen ja
antoivat siten merkin yleiseen hyvästelyyn. »Viipykää vielä hetki,
ystäväni!» Diomedes sanoi, »jos te tahdotte jo näin aikaisin lähteä,
täytyy teidän ainakin ottaa osaa yhteiseen peliimme.»

Näin sanoen hän viittasi luokseen erään _ministerin_ ja kuiskasi tälle
jotakin; orja poistui ja palasi pian tuoden mukanaan pienen astian,
jossa oli joukko huolellisesti valmistettuja, toistensa näköisiä
lautasia. Jokaisen vieraan täytyi ostaa joku lautasista pienimmällä
hopearahalla. Ja näiden arpajaisten (varsinkin Augustus, niiden
keksijä, harrasti niiden käyttöä) pääviehätys oli siinä, että voitot,
joiden laatu ja arvo oli merkitty lautasen toiselle puolelle, olivat
niin tuiki vaihtelevia. Niinpä esim. runoilija arpoi happamin naamoin
itselleen oman runonsa (ei kukaan lääkäri sen vastenmielisemmin niele
omaa, toiselle määrämaansa lääkettä!); sotisankari arpoi itselleen
neulatyynyn, senjohdosta tehtiin aika nokkelia huomautuksia Herakleesta
ja hänen ihopaidastaan; Fulvian leski sai suuren juomamaljan; Julia
miehen vyön; Lepidus naisen ihojauherasian. Sattuvimman voiton peri
peluri Klodius, joka kiukusta punaisena sai ottaa vastaan väärennetyn
arpanappulan.[69] Näiden vetojen synnyttämän yleisen ja iloisen
keskustelun keskeytti tapaus, jota pidettiin pahana enteenä. Glaukus
oli arponut arvokkaimman voiton, pienen marmorisen, kreikkalaistekoisen
Fortunan patsaan; otettuaan sen orjalta hän pudotti sen käsistään, ja
se meni palasiksi.

Ikävä mieliala valtasi joukon, ja kaikki huudahtivat vaistomaisesti:
»_Dii avertite omen_!» (jumalat muuttakoot enteen!).

Glaukus yksin pysyi tyynenä, vaikka hän olikin yhtä taikauskoinen kuin
muutkin.

»Ihana napolitar», hän kuiskasi hellästi Ionelle, joka oli kalpea kuin
särkynyt marmorikuva itse, »minä hyväksyn enteen. Se merkitsee, että
sinut omistaessani Fortuna ei voi enää antaa minulle mitään. Se särkee
oman kuvansa, koska se on minut jo tehnyt onnelliseksi _sinun_
kauttasi.»

Saadakseen hälvenemään sen epämiellyttävän tunteen, jonka yllämainittu
tapaus oli synnyttänyt seurassa -- se oli vieraitten sivistyneisyydestä
huolimatta ihmeteltävän taikauskoista seuraa, niinkuin nykyisinkin
näkee, että joku vaikeasti sairaalloinen, nainen, joka on seuraan
tullut kolmantenatoista, kääntyy ovelta ympäri -- Sallustus seppelöi
maljansa jälleen kukilla ja kohotti sen isännän terveydeksi. Sitä
seurasi imperaattorin malja, ja kun oli juotu malja Merkuriuksen
kunniaksi, jotta hän antaisi hyvät unet, suoritettiin viimeinen
_libatio_, ja joukko hajaantui lähtemään kotiin.

Pompeijissa käytettiin sangen vähän ajoneuvoja ja kantotuoleja, osaksi
koska kadut olivat kapeat, osaksi koska kaupunki oli niin pieni.
Useimmat vieraat sitoivat jalkaansa sandaalit, jotka he olivat
jättäneet eteishuoneeseen, ja lähtivät jalan, viittoihinsa
kääriytyneinä ja orjiensa saattamina vierastalosta kotiinsa.

Saatettuaan Ionen ulko-ovelle asti Glaukus palasi portaille, jotka
veivät Julian huoneistoon. Orja johti hänet perille. Kauppiaan tytär
odotti häntä jo huoneessaan.

»Glaukus!» hän sanoi maahan katsellen, »huomaan, että sinä todella
rakastat Ionea -- hän onkin kaunis.»

»Julia on viehättävä ollessaan noin jalomielinen», Glaukus vastasi.
»Niin, minä rakastan Ionea, löytäös sinä itsekin sinua ympäröivistä
nuorista miehistä joku yhtä suora rakastaja!»

»Rukoilen jumalilta sitä! Kas tässä, Glaukus, nämä helmet minä lahjotan
morsiamellesi; suojelkoon Juno häntä!»

Näin sanoen hän pani Glaukuksen käteen rasian, jossa oli kallisarvoisia
helminauhoja. Siihen aikaan oli yleisenä tapana, että naimisiin aikovat
saivat tämäntapaisia lahjoja, eikä Glaukuskaan siis voinut kieltäytyä
ottamasta lahjaa vastaan, vaikka tuo antelias ja ylväs atenalainen
päättikin saman lahjan korvata kolminkertaisena takaisin. Lopettaen
lyhyeen hänen kiitossanansa Julia kaatoi hiukan viiniä pieneen maljaan.

»Olet juonut monta maljaa isäni kanssa», hän virkkoi hymyillen, »nyt
juonet yhden minunkin kanssani. Terveyttä ja menestystä morsiamellesi!»

Hän kosketti maljan reunaa huulillaan ja ojensi sen sitten
Glaukukselle. Yleinen tapa vaati, että Glaukuksen piti malja juoda
pohjaan; hän tekikin niin. Julia, joka ei tiennyt mitään Nydian
kepposesta, tarkkasi häntä välkkyvin silmin. Vaikka noita-akka olikin
sanonut, ettei juoman vaikutus näyttäydy heti, hän arveli omien
sulojensa sen tehoa edistävän. Hän pettyi aikalailla huomatessaan
Glaukuksen rauhallisena panevan maljan pöydälle ja keskustelevan yhtä
huoletonna kuin ennenkin. Ja vaikka hän pidätti toista luonaan
niinkauan kuin hyvä tapa salli, ei mitään muutosta näkynyt tämän
käytöksessä.

»Mutta huomenaamulla», hän ajatteli vaivoin pettymyksensä peittäen --
»huomenna, ah! Glaukus! Ratkaisun hetki lyö!»

Ja seuraava päivä oli todella ratkaiseva Glaukukselle.



4 LUKU.

Kertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja.


Rauhatonna ja tuskaisena Apekides lyhensi päiväänsä kuljeskelemalla
laitakaupungin autioimpia katuja ylös alas. Aurinko oli jo
laskemallaan, kun hän pysähtyi Sarnuksen yksinäiselle rannalle siihen,
mistä joki kääntyy soluakseen loisteliaan ja valtavan elämän keskeen.
Vain metsäaukeista ja viinitarhojen lomitse vilahtelivat valkean ja
välkkyvän kaupungin hohtavat seinät; tänne kauas ei kuitenkaan
kuulunut sen häly ja melu eikä »ihmisten toimekas touhu.» Viheriällä
ruohopengermällä suikahti sisilisko ja hypähteli heinäsirkka ja siellä
täällä lehmustossa joku yksinäinen lintu viritti laulunsa lakatakseen
taas äkkiä. Syvä rauha vallitsi kaikkialla, mutta se ei ollut yön
rauhaa. Ilma huokui yhä päiväisen elämän tuoreutta. Liihottelevat
hyönteiset saivat ruohon hiljaa liikkumaan ja vastakkaisella rannalla
kulki laitumella siro, valkea vuohi ja pysähtyi hetkeksi vedenrajaan
juomaan.

Seisoessaan ajatuksiinsa vaipuneena aaltoihin tuijottaen Apekides kuuli
sivultaan koiran heikkoa haukuntaa.

»Ole vaiti, ystäväiseni», muuan ääni virkkoi koiralle, »vieraan askelet
eivät häiritse isäntääsi». Nuori kristitty tunsi äänen ja kääntyessään
hän kohtasi saman vanhan, salaperäisen miehen, jonka hän oli nähnyt
natsarealaisten kokouksessa.

Vanhus istui sammalen peittämällä kivenjärkäleellä. Hänen vierellään
oli matkasauva ja pieni laukku. Hänen jaloissaan lojui pieni, pörröinen
koira, ainoa toveri hänen vaarallisilla ja oudoilla kiertomatkoillaan.

Vanhuksen piirteet vaikuttivat kuin viihdyttävä lääke kääntyneen
nuorukaisen kiihottuneeseen mieleen. Hän lähestyi ja anoen hänen
siunaustaan istahti hänen viereensä.

»Olet valmistunut matkalle, isä», hän sanoi, »tahdotko meidät jo
jättää?»

»Poikani», vanhus virkkoi, »maallisen vaellukseni päivät ovat harvat ja
luetut. Käytän ne kutsumukseni mukaan kulkemalla paikasta toiseen,
lohdutellen niitä, jotka Jumala on koonnut Hänen nimeään kunnioittamaan
ja julistaen Hänen poikansa Kunniaa kuten Hänen palvelijansa tulee
tehdä.»

»Kerrotaan sinun kerran nähneen Kristuksen kasvot?»

»Ja ne kasvot herättivät minut kuolleista. Tiedä siis, nuori oikean
uskon käännynnäinen, että olen mies, josta Apostolien teoissa puhutaan.
Kaukaisessa Judeassa, Nainin kaupungissa eli leski, hurskassydäminen ja
harrasmielinen; sillä ainoana elämänsiteenä hänellä oli vain hänen
poikansa. Hän rakasti tätä ankein mielin, sillä poika oli hänen
kuolleen miehensä näköinen. Ja poika kuoli. Sauva, johon hän oli
nojannut, oli katkennut, öljy oli äkkikuivunut lesken astiasta.
Kuollutta kuljetettiin paareilla. Ja lähellä kaupungin porttia, jolle
oli kokoontunut joukkoa, taukosi valitusten tyrske, sillä Jumalan poika
oli siitä kulkenut ohi. Paareja seurannut äiti valitteli -- ei
äänekkäästi, mutta niin, että kaikki huomasivat hänen sydämensä
murtuneen. Ja Herra armahti häntä. Hän kosketti paareja ja sanoi: '_Ja
minä sanon sinulle, nouse_!' Ja kuollut havahtui ja näki Herran kasvot.
Oi, tuota tyyntä ja juhlallista otsaa, tuota lempeää hymyä, noita
surunsuloisen ja jumalallisen myhäilyn valaisemia piirteitä -- se
karkotti haudan varjot. Nousin, puhuin, elin, olin äitini sylissä --
olen kuolleista noussut! Kansa riemuitsi, soitto virisi ylistyshymniin,
kuului vain yksi huuto: 'Jumala on tullut kansansa joukkoon!' En
kuunnellut mitään -- en tuntenut -- en nähnyt mitään -- katselin vain
Vapahtajan kasvoja!»

Vanhus vaikeni syvästi liikutettuna. Ja nuorukainen tunsi verensä
jähmettyvän ja tukkansa jäykistyvän. Hänhän oli henkilön parissa, joka
tunsi kuoleman salaisuuden.

»Siihen asti», lesken poika jatkoi, »olin ollut kuin muutkin:
ajattelematon, vain lemmen ja elämän nautintoja tavotteleva, niin
olinpa jo kääntymälläni aistillisten saddusealaisten harhauskoon. Mutta
herättyäni kuolleista, noista hirveistä, kolkoista unista, joista nämä
huulet eivät konsanaan mitään kerro -- palattuani maailmaan julistamaan
Korkeimman voimaa -- jälleen kuolevana, mutta itse kuolemattomuuden
todistajana -- aloin haudan partaalta uutta elämää. Voi sinua, hylätty,
onneton Jerusalem! Sen jolta sain uuden elämäni, sen näin tuomittavan
tuskaiseen kuolemaan! Suuressa joukossa seisoessani näin pyhän hohteen
ristinpuun yläpuolella, kuulin joukon pilkkahuudot, riehuin, raivosin,
uhkasin -- ei kukaan kuullut minua -- ääneni hävisi tuhansien meluun ja
tohinaan! Mutta suuressa tuskassani olin huomaavinani Ihmisen pojan
kirkkaan katseen suuntautuvan minuun -- Hänen huulensa hymyilivät
ikäänkuin kuolema olisi voitettu -- se rauhotti minua ja minä tyynnyin.
Mitä merkitsi hauta Hänelle, joka oli haudasta herättänyt toisia eloon?
Kalpea aurinko valaisi noita valjuja ja ylhäisiä piirteitä ja painui
äkkiä mailleen! Pimeys verhoi maan; kuinka kauan sitä kesti, en tiedä.
Joukon seasta kuului kamala huuto -- terävä ja katkera huuto! -- ja
taas oli kaikki valjennut.

»Mutta ken kykenee kuvaamaan yön kauhut? Kuljin kaupungilla -- maa
vapisi, talot järkkyivät perustuksillaan -- elävät olivat kaduilta
kaikonneet, mutta _kuolleet eivät_. Pimeässä näin niiden väikkyvän
ohitseni -- noiden hautaliinoihin kääriytyneiden kamottavien haamujen
-- kauhu ja tuska ja varotus asui heidän liikkumattomilla huulillaan ja
valottomissa silmissään! -- he pysähtyvät, kun menen heidän ohitseen --
he tuijottavat minuun -- olinhan ollut heidän veljensä, ja he
nyökyttävät päätään osottaakseen minut tunteneensa. He ovat nousseet
haudasta kertoakseen eläville, että kuollut _voi_ herätä!»

Vanhus vaikeni jälleen ja jatkoi sitten tyyntyneemmällä äänellä.

»Siitä yöstä asti olen vieronut kaikkea maallista ja ollut Hänen
palveluksessaan. Sanansaattajana ja pyhiinvaeltajana olen samonnut
mailman etäisimpiin kolkkiin julistaen Hänen jumaluuttaan ja hankkien
uusia alamaisia Hänen valtakuntaansa. Tulen kuin tuuli ja tuulen lailla
katoan. Kylvän niinkuin tuuli kylvää siementä, joka tekee maailman
onnelliseksi.

»Poikani, tässä elämässä emme enää näe toisiamme. Älä unohda tätä
hetkeä. Mitä ovat maalliset nautinnot ja loisto? Elämä sammuu kerran
niinkuin lampun liekki; mutta hengen valo loistaa iäti tähtenä
mittaamattomassa avaruudessa.»

Heidän keskustelunsa siirtyi nyt koskettelemaan kuolemattomuuden
suuria oppeja. Se rauhotti ja innosti kääntyneen nuorta mieltä, sillä
entisen uskon synkät varjot olivat vielä tähän asti häntä kiinteästi
seuranneet; vapautunut vanki sai nyt hengittää taivaan raikasta ilmaa.
Vanhuksen ja Olintuksen esittämässä kristinopissa oli jyrkkä ero.
Edellisen oli hennompaa, ylevämpää, jumalallisempaa. Olintuksen rajussa
sankariudessa oli jotakin ankaraa ja vääjäämätöntä -- se sopi hyvin
hänen valitsemaansa toiminta-osaan -- siinä oli enemmän marttyyrin
rohkeutta kuin hurskaan miehen lempeyttä. Se kannusti, kiihotti ja
rohkaisi pikemmin kuin lievitti ja pehmensi. Mutta tuon jumalallisen
vanhuksen sydän oli täynnä rakkautta. Jumalan hymyily oli hänestä
häätänyt kaikki alhaiset maalliset intohimot ja hänessä oli nyt
sankarin tarmo yhtyneenä lapsen viattomuuteen.

»Ja nyt», hän sanoi nousten auringon viimeisten säteitten painuessa
lännen taa, »nyt illan viileässä hämärässä suuntaan matkani
keisarilliseen Roomaan. Siellä asuu myöskin joku pyhä mies, jotka
niinikään ovat nähneet Kristuksen kasvot. Ja tahdon nähdä heidät
ennenkuin kuolen.»

»Mutta yö on kylmä sinun vuosillesi, isäni, ja tie on pitkä ja rosvojen
uhkaama. Lepää huomiseen!»

»Lapseni, mitä luulet tämän laukun sisältävän rosvottavaksi? -- Ja yö
ja yksinäisyys? -- _ne_ ovat portaita, joita enkelit nousevat, ja ne
tuudittavat minut taivaallisiin unelmiin. Ah! Ei kukaan voi aavistaa,
mitä pyhiinvaeltaja tuntee pyhää polkuaan taivaltaessaan -- ei pelkoa,
ei vaaraa tarjolla, sillä Jumala on hänen kanssaan! Hän kuulee tuulen
huminassa iloisia viestejä; metsät nukkuvat Kaikkivaltiaan siipien
suojassa; -- tähdet ovat Taivaan ikuista kirjotusta, ne ovat rakkauden
merkki ja kuolemattomuuden todistus. Yö on vaeltajan päivä.»

Tämän sanottuaan vanhus puristi Apekidestä rintaansa vastaan ja kun hän
otti sauvansa ja reppunsa, hypähti koira iloisena ylös ja vanhus alotti
hitain askelin ja maata tähystelevin silmin vaelluksensa.

Apekides seurasi silmillään hänen kumaraista muotoaan kunnes se oli
kadonnut hänen näkyvistään puitten lomaan. Ja tähtien jo kirkkaasti
kimmeltäessä hän heräsi unelmistaan ja muisti, minkä lupauksen hän oli
antanut Olintukselle.



5 LUKU.

Lemmenjuoma -- sen teho.


Kun Glaukus palasi kotiinsa, näki hän Nydian istuvan puutarhan
pylväistössä. Tämä oli odotellut hänen kotonaan jo kauan ja luullut
hänen pian tulevan. Tuskaisena, pelokkaana, kärsimätönnä hän oli
päättänyt käyttää ensimäistä sopivaa tilaisuutta koetellakseen
lemmenjuomaa, mutta yhtäkaikki hän kauhistui sitä ratkaisevaa
silmänräpäystä.

Poltteisen rohkeana, sydän jyskyen, posket hehkuen Nydia siis oli
vuottanut Glaukuksen paluuta. Tämä saapui käytävään ensimäisten
tähtien tuikahtaessa taivaankumussa ja ilman vielä väreillessä
purppuranhohdettaan.

»No, lapseni, minuako olet vuotellut?»

»En, olen hoivannut kukkia ja olen hieman lepäillyt.»

»Tänään on ollutkin kuuma päivä», Glaukus virkkoi istahtaen pylväsrivin
sivulla olevalle penkille.

»Varsin lämmin.»

»Kutsutko Davuksen tänne? Viini on saanut minut lämpenemään ja haluan
jotakin vilvottavaa juodakseni.»

Siinäpä äkkiä ja odottamatta se suotuisa tilaisuus, jota Nydia oli
kaivannut. Ja Glaukus itse vapaasta tahdostaan sen hänelle tarjosi. Hän
hengitti huohottaen. »Tahdon itse», hän sanoi »valmistaa sinulle
kesäjuoman, josta Ionekin niin pitää -- hunajan ja viinin sekotusta,
jään jäähdyttämää.»

»Kiitos», huoleton Glaukus virkkoi. »Jos Ione kerran siitä pitää, on se
minulle kyllin hyvää, vaikka se olisi myrkkyä.»

Nydian otsa synkistyi, mutta heti hän jälleen hymyili. Hän poistui
hetkeksi ja palasi pian täysinäinen malja kädessä. Glaukus otti sen
häneltä. Mitä olisikaan Nydia antanut saadakseen hetkeksikin näkönsä
kirkkaaksi -- voidakseen tarkata toivonsa ensimäistä täyttymistä --
huomatakseen kuvittelemansa rakkauden ensimäiset ulkonaiset merkit --
saadakseen vieläkin hartaammin kuin persialaiset tervehtiä sitä
nousevaa aurinkoa, jonka hänen herkkäuskoinen sydämensä uskoi voivan
hänen pimeää yötään valaista! Aivan toisenlaiset olivat siinä seisovan
sokean tytön ajatukset ja tunteet kuin tuon turhamaisen pompeijittaren,
Julian, samanlaisissa olosuhteissa. Minkälaiset köyhät ja kevyet
intohimot olivat täyttäneetkään jälkimäisen sydämen! Mikä alhainen
kateus, mikä pikkumainen kostonhimo, mikä matalan voitonriemun kaipuu
olivatkaan sen tunteen ominaisuuksia, jota sanotaan rakkaudeksi! Mutta
tessalittaren metsäläissydämessä kaikki oli puhdasta, ehjää, tahatonta
intohimoa -- harhautunutta, epänaisellista, rajua, mutta ei kehnoa.
Tulvillaan rakkautta, yhtä voimakasta kuin elämä itse, kuinka hän
saattoikaan vastustaa kiusausta koettaa tavottaa vastarakkautta!

Hän nojautui seinää vasten, ja hänen äsken niin hehkuvat kasvonsa
olivat nyt lumenvalkeat; ja hennot kädet jäykässä puristuksessa, huulet
avoinna, silmät maahan luotuina hän odotti, mitä Glaukus ensimäiseksi
sanoisi.

Glaukus oli nostanut juoman huulilleen, hän oli jo neljänneksen siitä
tyhjentänyt, kun hän äkkiä huomasi Nydiassa tapahtuneen oudon
muutoksen, hänen, kummallisen, tuskaisen ilmeensä, ja hän herkesi heti
juomasta, ja pitäen maljaa yhä huulillaan hän huudahti:

»Mitä, Nydia! Huomaan, että olet sairas! Kasvosi sen sanovat! Mikä
lapsiraukkaani vaivaa?» Puhuessaan hän pani kulhon pöydälle ja nousi
lähestyäkseen tyttöä, mutta silloin hän äkkiä tunsi jäätävän kylmyyden
kouristavan sydäntään, ja sitä seurasi heti huimaava pyörrytys hänen
aivoissaan. Lattia tuntui vajoavan hänen altaan -- hän oli kohouvinaan
ilmaan -- väkevä ja kuvaamaton riemu täytti hänen mielensä -- hän tunsi
itsensä liian kevyeksi maakamaralla pysymään -- hän halusi itselleen
siivet -- niin, hänestä tuntui kuin hänellä ne jo olisi. Tahatonna hän
puhkesi äänekkääseen remahtavaan nauruun. Hän taputti käsiään,
hypähteli, hän oli kuin Pythonin[70] riivaama. Yhtä nopeasti kuin tämä
odottamaton kohtaus oli tullut, yhtä pian se osittain katosikin. Hän
tunsi nyt veren kiertävän suonissaan rajuna ja kuumeisena; se oli kuin
virta, joka on sulkunsa puhkaissut ja nyt kiitää valtamerta kohti.
Hänen korvissaan pauhasi valtava jyske; se oli särkeä hänen otsansa;
ohimosuonet paisuivat, ikäänkuin ne eivät enää jaksaisi salvata hurjaa
ja yhä paisuvaa virtaa; sitten oli musta seitti putoavinaan hänen
silmilleen -- ei kuitenkaan läpinäkymätön, sillä tumman verhon takaa
kuulsivat seinät selvinä ja niille maalatut kuvat alkoivat aavemaisesti
elää ja liikkua. Mikä omituisinta, hän ei tuntenut minkäänlaista kipua;
hän ei kaatunut eikä horjahtanutkaan siinä hirveässä raivon puuskassa,
joka hänet oli vallannut. Uusi tunneala oli valoisa ja elävä -- hän oli
saavinaan jäseniinsä aivan uutta nuoruuden hehkua. Hän oli tulemallaan
hulluksi -- mutta hän ei sitä itse tiennyt!

Nydia ei ollut vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä -- hän ei
kyennyt puhumaan. Glaukuksen hurja ja kauhea nauru oli hänet
havahduttanut hänen intohimoisesta haaveilustaan. Hän ei voinut nähdä
toisen uhkaavaa asentoa -- ei huomata hänen horjuvia ja vaappuvia
askeleitaan; mutta hän kuuli hänen sanansa, nuo katkonaiset,
irralliset, ajatuksettomat sanat, joita valui hänen huuliltaan. Hän
kauhistui -- kiiruhti Glaukuksen luo, ja hapuillen käsillään hän
kosketti hänen polviaan ja niitä syleillen puhkesi hillittömään itkuun.

»Oi, puhu minulle! Puhu! Ethän minua vihaa? -- Puhu, puhu!»

»Valon jumalatar auttakoon -- ihana maa tämä Kypro! Haa! He täyttävät
meidät viinillä veren asemesta! Nyt ne avaavat tuon faunin suonet
näyttääkseen, kuinka se kuohuu ja käy! Tule tänne, ilakoiva vanha
jumala! Sinä ratsastat vuohipukilla, hoo! kuinka pitkä, silkinhieno
karva sillä onkaan! Se on yhtä arvokas kuin kaikki partilaiset
juoksijat yhteensä. Mutta sana sinulle -- tämä sinun viinisi on liian
väkevää meille kuolevaisille. Oi! Kuinka ihanaa! Ei liiku oksa! Metsän
vihreät laineet ovat tavottaneet Zefyroon[71] ja hukuttaneet hänet! Ei
tuulenleyhkääkään lehtiä lepattamaan -- ja minä näen unetarten
lasketuin siivin nukkuvan liikkumattoman tammen oksilla. Ja edelleen
näen sinisen vesisuihkun kimaltelevan tyynessä ilmassa, suihkukaivon --
pärskyvän suihkukaivon! Ah! Sinä et saa himmentää minun kreikkalaisen
aurinkoni valoa, vaikka sinä laajalle levitteletkin notkeita ja
hopeisia käsivarsiasi! Ja mikä ihana olento pilkistääkään tuolta
tiheiköstä! Sehän väikkyy kuin kuunvalo! -- Sillä on tammenlehväinen
seppele päässään. Kädessä sillä on astia, josta hän sirottaa
ympärilleen neilikoita ja ohuita näkinkuoria ja välkkyvää vettä. Oh!
Katsokaa noita kasvoja! Voiko koskaan nähdä senvertaisia? Kas! Me
olemme kahden, vain minä ja hän olemme avarassa metsässä. Eikö päilykin
hymy hänen huulillaan -- hän liikahtaa, vakavasti ja raskaasti. Haa!
Pois! -- Se on nymfi! -- Se on joku noista hurjista Napoeista.[72] Joka
sellaisen näkee tulee hulluksi -- pois! Voi minua! Hän katselee minua!»

»Oi! Glaukus, Glaukus! Etkö tunne minua? Älä riehu noin hurjana tai
sanasi tappavat minut!»

Uusi käänne näytti nyt tapahtuvan onnettoman atenalaisen järkytetyssä
ja sekaisessa mielessä. Hän laski kätensä Nydian silkinkiiltävälle
tukalle, silitteli sen kiharia, katsoi häntä tarkaten kasvoihin ja
ikäänkuin hänen murskautuneessa ajatusketjussaan vielä olisi ollut yksi
tai pari ehjää rengasta, näyttivät Nydian piirteet tuoneen hänen
mieleensä Ionen, ja tätä muistellessaan hänen raivonsa vain yltyi, ja
voimakkaana ja helähtävän intohimoisena se purkautui sanoiksi:

»Vannon Venuksen, Dianan ja Junon nimeen, että olen valmis kantamaan
harteillani koko maailman niinkuin maanmieheni Herakleskin (ah! kurja
Rooma! kaikki todella suuri on lähtöisin Kreikasta. Ei sinulla olisi
jumaliakaan, ellet meiltä olisi saanut!) -- Sanon, niinkuin maanmieheni
Herakleskin ennen minua, Ionen ainoasta hymyilystä olen valmis
hukuttamaan maan alkukaaokseensa. Ah, ihana lemmittyni», hän lisäsi
kuvaamattoman syvällä ja valittavalla äänellä, »sinä et rakasta minua.
Olet vihoissasi minulle. Egyptiläinen on panetellut minua -- et tiedä,
kuinka monta tuntia olen talosi edessä vuotellut -- et tiedä, kuinka
kauan olen tähtiä tarkannut toivoen, että sinä, minun aurinkoni,
vihdoinkin nousisit -- ja sinä et rakasta minua, sinä hylkäät minut!
Oh! Älä jätä minua nyt! Tunnen, että elämäni on lyhyt, anna minun
viimeiseen asti katsella sinua! Olen kotoisin sinun isiesi ihanasta
maasta -- olen noussut Eylen kukkulalle -- olen Ilissuksen
olivilehdoissa poiminut hyasintteja ja ruusuja. _Sinä_ et saa lähteä
luotani, sillä sinun isäsi olivat minun isieni veljiä. Sanotaan tätäkin
maata ihanaksi, sen ilmaa puhtaaksi, mutta minä otan sinut mukaani --
Haa! Musta olento, miksi kohoat kuin pilvi minun ja minun omani väliin!
-- sinun otsallasi asuu kalma hirveän rauhallisena -- huulillasi on
kaikkituhoova hymy -- sinun nimesi on Orkus, mutta maanpinnalla sinua
sanotaan Arbakeeksi. Katso, minä tunnen sinut! Pois! synkkä varjo,
sinun taikasi ovat turhat!»

»Glaukus! Glaukus!» Nydia äännähti tuskansa, katumuksensa ja
epätoivonsa lannistamana vaipuen tajutonna lattialle.

»Kuka kutsui?» Glaukus virkkoi matalalla äänellä. »Ione, olitko se
sinä? -- He ovat vieneet hänet pois -- minä tahdon hänet pelastaa --
missä on tikarini? Haa! Tässä on! Ione, tulen sinut pelastamaan!
Saavun! Saavun!»

Ja yhdellä hyppäyksellä atenalainen syöksyi pylväistöstä, kulki läpi
koko talon ja ryntäsi nopein, vaikka horjahtelevin askelin kaupungin
valaistuille kaduille. Kauhea juoma poltti tulen lailla hänen
suonissaan, sen vaikutusta oli ehkä lisännyt hänen aijemmin nauttimansa
viini. Yöllisten hurjastelijoiden oikkuihin tottuneet kaupunkilaiset
antoivat hymyillen ja viittilöiden hänelle tietä; he luulivat tietysti,
että Bromios-jumala,[73] jota Pompeijissa uutterasti palveltiin, oli
saanut hänet valtaansa; mutta ne, jotka toistamiseen katsahtivat
häneen, jäykistyivät kauhusta, ja hymy kuoli heidän huulilleen. Glaukus
kulki vilkasliikkeisten katujen kautta ja suunnaten vaistomaisesti
kulkunsa Ionen taloa kohti hän joutui autiompaan kaupunginosaan ja
saapui vihdoin Kybelen ihanaan lehtoon, jossa Apekideen piti tavata
Olintus.



6 LUKU.

Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. -- Erillään kulkeneet virrat
yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen.


Kärsimättömänä utelemaan, oliko Julia saanut annetuksi hänen
vihaamalleen kilpailijalle myrkkyjuoman ja mikä vaikutus sillä
oli ollut, Arbakes päätti illan ehtiessä käydä hänen luonaan
uteliaisuuttaan tyydyttämässä. Kuten jo olen huomauttanutkin, oli
siihen aikaan tapana miesten pitää mukanaan vyöhön kiinnitettyjä
vahatauluja ja piirrintä (stilus); vyö otettiin tavallisesti kotona
pois. Tämä kirjallisiin töihin käytetty väline, stilus, oli samalla
myöskin terävä ja vaarallinen ase. Sellaisella[74] Kassiuskin pisti
Caesaria senaatin istunnossa. Arbakes otti siis vyönsä ja vaippansa ja
lähti kotiaan tukien askeleitaan pitkällä sauvallaan, sillä hänen
käyntinsä oli vielä jonkun verran horjuvaa (vaikkakin toivo ja
kostonylty ja hänen oma syvä lääkeopillinen taitonsa olivat saaneet
hänen terveytensä miltei ennalleen), Arbakes lähti Diomedeen asunnolle
päin.

Ja kaunis on etelän kuutamo! Sen ilmastossa yö seuraa niin nopeasti
päivää, että hämärä tuskin ja tuskin ehtii niiden välille siltaa
rakentamaan. Hetkeksi vain taivas saa tummemman purppuranhohteen --
tuhansin rusopilvet heijastuvat veteen -- varjo voittaa pian valon --
ja heti lukemattomat tähdet syttyvät taivaalle -- kuu nousee -- yö on
valtiaaksi päässyt!

Välkehtien ja hennosti värähdellen kuun säteet valaisevat Kybelelle
pyhitettyä, ikivanhaa puistoa -- uhkeat puut, joiden iästä ei
muistitietokaan voi mitään sanoa, luovat pitkät varjonsa maahan, ja
niiden oksien lomitse vilkkuvat tähdet, rauhallisina ja tuttavallisina.
Lehdon keskeltä kohoavan pienen pyhäkön häikäisevä valkeus on jyrkkänä
ja miltei pelottavana vastakohtana ympäristön tummalle lehvistölle; se
viittasi pyhyydellään ja juhlallisuudellaan siihen tarkotusperään,
johon lehto oli vihitty.

Nopein ja varovin askelin Kalenus hiipi puiden katveessa ja saapui
kappelin edustalle, ja taitavasti taivuttaen syrjään sen takaosaa
peittävät oksat hän kätkeytyi tiheikköön. Kätkö oli niin täydellinen,
ettei hänen tarvinnut pelätä kenenkään häntä huomaavan puitten takaa.
Taas näytti kaikki rauhalliselta lehdossa; kaukaa vain kuului jonkun
yöllisen mässääjän huutoja tai soiton säveleitä, sillä puheenaolevan
seudun asukkaat silloin kuten nytkin harrastivat mielellään musiikkia
kesäöitä kaduilla viettäessään, raikkaassa ilmassa ja kalpeassa
kuunvalossa nautittiin näin leudosta päivästä.

Kukkulalta, jolle puisto oli raivattu, näkyi puitten lomitse kaukainen
purppuranhohteinen meri, sen rannalla Stabiaeen valkoiset huvilat ja
etäällä harmaat Lektiarian kalliot, jotka sulivat taivaan sineen. Juuri
nyt ilmestyi komearyhtinen Arbakes puistikon laitaan, ja siinä hänen
tielleen osui Apekides, joka oli tullut tapaamaan Olintusta.

»Hm! Apekides!» Arbakes huudahti tuntien ensi silmäyksellä papin,
»viimeksi tavatessamme olit vihamieheni. Olen siitä asti halunnut sinua
tavata, sillä toivon, että taas olet minun suojattini ja ystäväni.»

Kuullessaan egyptiläisen äänen Apekides säpsähti, pysähtyi paikalla ja
katsahti häneen ilmein, joista huokui katkeraa halveksintaa ja
kostonhimoa.

»Kurja petturi!» hän virkkoi vihdoin, »olet siis vielä kerran haudan
välttänyt! Mutta älä luule, että sinun toistamiseen onnistuu kietoa
minut verkkoihisi. _Retiarius_, olen asein varustettu sinua vastaan.»

»Vaikene!» Arbakes huudahti hiljaa, mutta tämän kuninkaitten
jälkeläisen ylpeys oli saanut pahan iskun niistä loukkaavista sanoista,
jotka pappi oli hänelle singonnut, sitä todistivat hänen vavahtelevat
huulensa ja uhkaaviin ryppyihin vakoutunut otsansa. -- »Vaiti! Puhu
hiljemmin! Joku voisi kuulla sanasi, ja jos jonkun toisen korva kuin
minun --.»

»Uhkaatko? -- Mitä siitä, vaikka koko kaupunki olisi minua kuulemassa?»

»Esi-isieni henget eivät sallisi minun antaa anteeksi sinulle. Mutta
jäähän ja kuule minua! Olet raivoissasi siitä, että aijoin tehdä
väkivaltaa sisarellesi. -- Ei, ei, rauhotu, rauhotu, hetkeksi vain,
rukoilen sinua. Olit oikeassa; intohimo ja mustasukkaisuus olivat
saaneet minut valtaansa -- olen sitä hulluuttani katkerasti katunut.
Anna minulle anteeksi; minä, joka en keltään kuolevaiselta ole armoa
rukoillut, pyydän sinua nyt antamaan minulle anteeksi. Kuule, tahdon
rikokseni korjata -- pyydän sinulta sisaresi kättä. -- Älä kauhistu --
mieti, mitä on tuon kelvottoman kreikkalaisen tarjoama avioliitto minun
esittämäni rinnalla! Mittaamatonta rikkautta -- sukuperä, jonka
rinnalla kaikki kreikkalaiset ja roomalaiset nimet ovat kuin
eilispäivän lapsia -- salaiset tiedot -- mutta senhän kaiken jo tiedät!
Anna minulle sisaresi, ja koko tuleva elämäni on vain hetken
hairahduksen korjaamista!»

»Egyptiläinen, vaikkapa minä suostuisinkin, niin sisareni inhoo sitä
ilmaakin, jota sinä hengität. Mutta minun on omatkin kärsimykseni
unohdettava, annan sinulle anteeksi sen, että olet minua käyttänyt
petoksiesi työaseena, mutta en koskaan sitä, että viettelit minut
paheittesi rikostoveriksi -- sinä -- valapatto ja heittiö mies. Vapise!
Juuri nyt valmistelen tuumaa, joka paljastaa sekä sinut että sinun
väärät jumalasi. Sinun ylelliset ja kirkemäiset elintapasi tuodaan
päivänvaloon -- sinun mutisevat oraakkelisi tehdään naurettaviksi --
Isiksen epäjumalankuva ja temppeli joutuvat ihmisten pilkan esineiksi
-- Arbakeen nimi leimataan häpeän merkillä. Vapise!»

Arbakeen otsalle kihonnutta vihan punaa oli seurannut kalmankalpeus.
Hän katsoi ympärilleen varmistuakseen, ettei kukaan ollut näkemässä; ja
sitten hän suuntasi tumman ja synkän katseensa pappiin sellaisin raivon
ja uhkan ilmein, että jokainen, jota ei Apekideen lailla pyhä, tulinen
into kannustanut, olisi sellaisesta katseesta sortunut. Mutta kääntynyt
nuori mies kesti sen ja katsoi puolestaan rohkean halveksivasti
Arbakesta.

»Apekides», egyptiläinen virkkoi matalalla, vapisevalla äänellä, »varo!
Mitä aijot tehdä? Puhu -- mieti, ennenkuin vastaat -- onko viha saanut
sinut liikaa kiirehtimään, vai onko sinussa kypsynyt joku varma
päätös?»

»Minä puhun sen totisen Jumalan kutsumuksesta, jonka palvelija minä nyt
olen», kristitty vastasi uljaasti, »ja vakuutettuna siitä, että Hänen
armonsa turvissa inhimillinen rohkeus uskaltaa lopettaa sinun petoksesi
ja väärän jumalasi palvonnan. Ennenkuin aurinko kolmasti on noussut,
tiedät kaiken! Vapise, musta taikuri, ja hyvästi!»

Egyptiläisen rinnassa heräsivät yhtäkkiä kaikki ne rajut ja mustat
intohimot, jotka hän oli perinyt esi-isiltään ja synnyinmaastaan,
mutta jotka hän tähän asti oli osittain voinut kätkeä viekkaan
tottuneisuutensa ja kylmän filosofiansa verhoon. Ajatus seurasi
nopeasti toista. Hän näki edessään esteen, joka ehkäisi häntä
laillisestakin avioliitosta Ionen kanssa. -- Glaukuksen esitaistelija
kamppailussa, joka jo kerran oli pirstonnut hänen suunnitelmansa --
sama mies hänen nimensä häpäisijänä -- sen jumalattaren paljastajana,
jota hän palveli, vaikka hän ei häneen uskonutkaan -- hänen omien
petoksiensa ja hurjistelujensa ilmiantajana. Hänen rakkautensa,
maineensa, elämänsäkin olivat nyt vaarassa -- päivä ja hetkikin jo
näkyi suunnitellun hänen kukistamisekseen. Hän huomasi toisen puheesta,
että Apekides oli kääntynyt kristinuskoon; hän tunsi sen jäykän
sitkeyden, joka kannusti tuon uskon tunnustajia. Tuossa oli hänen
vihamiehensä. Hän tarttui stilukseensa -- vihamies oli hänen
vallassaan! He olivat nyt kappelin edustalla. Vielä kerran hän katsahti
ympärilleen -- hän ei nähnyt ketään lähettyvillä -- hiljaisuus ja
autius ikäänkuin houkuttelivat häntä tihutyöhön.

»Kuole siis, raivotuuminesi!» hän sopersi. »Pois este, joka on minun
onnellisen kohtaloni tiellä!»

Ja juuri kun nuori kristitty oli kääntynyt poistuakseen puistosta,
Arbakes kohotti kätensä korkealle Apekideen vasemman olan takaa ja
työnsi terävän aseensa kahdesti hänen rintaansa.

Apekides kaatui sydämeen iskettynä -- hän kaatui äänetönnä,
valittamatta pyhän kappelin porrasastimelle.

Arbakes katseli uhriaan vielä hetken eläimellisen iloisena vihollisesta
saamastaan voitosta. Mutta pian hän huomasi vaaran, joka häntä uhkasi.
Hän pyyhki aseensa puhtaaksi pitkään ruohoon ja uhrinsa vaatteisiin,
kietoi vaipan ympärilleen ja oli jo lähteä, mutta huomasikin edessään
nuoren miehen, joka omituisen hoippuvin askelin oli tulossa häntä
vastaan. Kirkas kuutamo valaisi täysin hänen kasvonsa, jotka tässä
kalpeassa valossa näyttivät marmorinkelmeiltä. Egyptiläinen tunsi
Glaukuksen. Onneton kreikkalainen lauleskeli hajanaisia pätkiä
hymneistä ja pyhistä oodeista, kaikki sikin sokin.

»Haa!» egyptiläinen ajatteli huomaten heti toisen tilan ja arvaten sen
hirveät syyt. »Hornanjuoma tehosi siis, ja sallimus on sinut lähettänyt
tänne minun tuhotakseni kaksi vihollista yhtaikaa.»

Nopeasti, ennenkuin tämä ajatus ehti edes valmiiksi kypsyä, hän pujahti
kappelin taakse ja piiloutui sitä suojaavaan pensastoon; täältä hän
pälyili toista uhriaan, niinkuin tiikeri luolastaan tähyy saalistaan.
Hän huomasi välähtelevän ja rauhattoman tulen atenalaisen kirkkaissa ja
kauniissa silmissä; jäykät kouristukset väänsivät hänen piirteensä ja
vääristivät hänen sinertävät huulensa. Hän huomasi, että kreikkalainen
oli jo kadottanut järkensä. Mutta kun Glaukus saapui Apekideen ruumiin
ääreen, josta tumma verivirta hiljalleen valui ruohoon, ei näin
odottamaton ja kamottava näky voinut olla pysähdyttämättä häntä, niin
sekaisin kuin hänen ajatuksensa pyörivätkin. Hän seisahtui, pani käden
otsalleen ikäänkuin ajatukset kootakseen ja huudahti sitten: »Kuule,
Endymion,[75] nukutko noin sikeässä? Mitä kuutar on sinulle kuiskinut?
Sinä saat minut kateelliseksi, on aika jo herätä» -- hän astui lähemmä
nostaakseen ruumista.

Omaa heikkouttaan muistamatta egyptiläinen syöksyi lymypaikastaan, ja
kreikkalaisen kumartuessa hän iski tämän kumoon kristityn ruumiin yli
ja alkoi sitten keuhkojensa koko voimalla huutaa:

»Hei, kansalaiset! Apuun! Tänne! Tänne! Murhaa! Murhaaja pyhän
temppelinne edessä! Apuun, tai murhaaja pääsee pakoon!» Huutaessaan hän
painoi jalkapohjansa Glaukuksen rinnalle; turhaa varovaisuutta; sillä
myrkyn vaikutuksesta ja iskun voimasta kreikkalainen makasi liikkumatta
ja tajutonna, silloin tällöin vain kuului hänen huuliltaan katkonaisia,
käsittämättömiä sanoja.

Seisoessaan paikallaan odottaen niiden tuloa, joita hän yhä huuteli
apuun, Arbakes tunsi rinnassaan jonkinlaista katumusta, ehkä sääliä --
rikkomuksistaan huolimatta hänessä silti oli inhimillisiä tunteita;
Glaukuksen turvaton tila -- hänen hapuilevat sanansa -- hänen pimennyt
järkensä liikutti egyptiläistä enemmän kuin Apekideen kuolema, ja hän
sanoi puoliääneen:

»Kurja tomukasa! -- ihmisjärki parka! _Missä on nyt sinun henkesi?_
Voisin sinua armahtaa, kilpailijani! Mutta sallimusta täytyy totella --
minun turvallisuuteni vaatii sinut uhrikseen.» Nyt hän huusi entistä
lujemmin ikäänkuin epäröintinsä tukahduttaakseen; ja otettuaan
Glaukuksen vyöstä stiluksen hän kastoi sen murhatun miehen vereen ja
pani sen ruumiin viereen.

Pian saapuikin paikalle ihmisiä läähättäen, toisilla käsissään sainiot,
jotka kuutamossa olivat aivan tarpeettomat, mutta joiden punerva,
vipajava loimu sai puitten tummuuden entistä selvempänä piirtymään. He
ympäröivät kohtauspaikan.

»Nostakaa tuo ruumis», egyptiläinen sanoi, »ja vartioikaa tarkoin
murhaajaa!»

Ruumis käännettiin, ja suuri oli katselijoiden kauhu ja pyhä suuttumus,
kun he tuossa elottomassa tomumajassa näkivät kunnioitetun Isiksen
papin; mutta ehkä vieläkin suurempi oli heidän ällistyksensä
huomatessaan syytetyn loistavaksi ja ihailluksi atenalaiseksi.

»Glaukus!» he huudahtivat yhteen ääneen. »Kuka olisi uskonut!»

»Olisin pikemmin luullut», muuan virkkoi naapurilleen, »että
egyptiläinen itse on murhaaja.»

Paikalle saapui nyt kenturio, ja hänelle antoi kokoontunut joukko
tilaa.

»Mitä? Verta vuodatettu? Kuka murhaaja?»

Kaikki osottivat Glaukusta.

»Haa! Mars avita, hänhän on itse kuin uhri. Ken häntä syyttää?»

»Minä», Arbakes sanoi ojentautuen ylväänä esiin, ja jalokivet, jotka
hänen vaatteistaan välkähtivät arvon soturin silmiin, vakuuttivat
tälle, että todistaja oli arvokas henkilö.

»Anteeksi -- nimesi?» hän kysyi.

»Arbakes; se on luullakseni tuttu nimi Pompeijissa. Puistossa
kävellessäni näin kreikkalaisen ja papin vakavasti haastelevan
keskenään. Panin erikoisesti merkille edellisen horjuvat askelet,
kiivaat eleet ja kovaäänisen esiintymisen; hän näytti joko tuiki
humalaiselta tai sekapäiseltä. Äkkiä näin hänen tempaavan stiluksensa
-- syöksyin esiin -- mutta liian myöhään tekoa ehkäisemään. Hän oli
kahdesti osunut uhriinsa ja oli kumartunut ruumista tarkastamaan, kun
minä kauhistuen ja inhoten tuollaista veritekoa iskin hänet maahan. Hän
kaatui vastustelematta, mikä vielä enemmän vahvistaa epäilyksiäni,
ettei hän ollut täysin tolkussaan tihutyötä suorittaessaan; sillä
vastikään vaikeasta sairaudesta tervehtyneenä en voinut kovinkaan
voimakasta iskua antaa, ja kuten tiedätte, Glaukus on nuori ja väkevä.»

»Hän avaa silmänsä -- hänen huulensa liikkuvat!» soturi virkkoi. »Puhu,
vanki! Mitä vastaat syytökseen?»

»Syytökseen -- hahaha! Sepä oli hauska tapaus; kun se vanha noita-akka
usutti käärmeensä kimppuuni ja Hekate nauroi suu ammollaan -- mitä
saatoin tehdä? Mutta olen sairas -- minuun koskee -- käärme on pistänyt
minua. Viekää minut vuoteeseen ja hakekaa lääkäri. Vanha Asklepios[76]
itse saapuu varmasti, kun hän kuulee, että olen kreikkalainen. Oi,
auttakaa -- auttakaa -- minä palan! -- kuolema ja kadotus, minä palan!»

Ja rajusti kiljahtaen atenalainen kaatui lähinnä seisovien syliin.

»Hän hourailee», upseeri virkkoi säälien, »ja raivonpuuskassaan hän
surmasi papin. Onko kukaan muu läsnäolijoista nähnyt häntä tänään?»

»Minä olen», muuan sanoi. »Näin hänet aamulla. Hän kulki myymäläni ohi
ja puhuttelikin minua. Minusta hän näytti yhtä terveeltä ja järkevältä
kuin kuka tahansa meistä.»

»Ja minä näin hänet puoli tuntia sitten», toinen huomautti. »Hän kulki
kadulla itsekseen mutisten samoin elein, jotka egyptiläinen vastikään
kuvasi.»

»Todistajan lausunto siis vahvistuu, se on siis oikea. Hänet täytyy
viedä preetorin eteen; vahinko, niin nuori ja niin rikas! Mutta rikos
on kamala: Isiksen pappi, virkapuvussaan ja vanhimman temppelimme
edessä murhattuna!»

Nämä sanat saivat joukon enemmän kuin tähän asti huomaamaan, mikä
inhottava pyhyyden häväistys oli tapahtunut. Seisoskelijat värähtivät
hurskaasta kauhusta.

»Ei ihme, että maa vapisee», muuan uskalsi, »kun se saa kantaa
kamarallaan tuollaista konnaa!»

»Vankityrmään -- pois!» kaikki huusivat.

Mutta äkkiä kuultiin läpitunkevan, iloisen äänen laulavan:

»Ha-ha, mikä ihana, huvittava näytäntö!» Laulaja oli sama nuori nainen,
jonka keskustelun Medonin kanssa olemme jo esittäneet.

»Se on totta -- tämähän sattuukin sopivasti kuin amfiteatterinäytäntöjä
varten!» monet huudahtivat. Ja kun tämä muistettiin, hävisi katsojista
kaikki sääli syytettyä kohtaan. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa vain
lisäsivät hänen kelpoisuuttaan arenataisteluihin.

»Tuokaa tänne joku lauta -- tai kantotuoli, jos sellainen on saatavissa
-- ruumis viedä pois!» Arbakes virkkoi. »Isiksen pappia ei viedä
temppeliin niinkuin tavallinen kaatunut gladiaattori korjataan
arenalta.»

Joukko laski nyt Apekideen ruumiin kunnioittavasti maahan, kasvot
ylöspäin, ja monet miettivät jo keinoja, miten viedä ruumiin niin,
etteivät alhaiset kädet sitä saastuttaisi.

Kun joukko jo oli hajaantua mikä minnekin, tunkihe joukon läpi paikalle
voimakas mies, ja kristitty Olintus seisoi aivan egyptiläisen edessä.
Hänen katseensa viivähtivät hetkeksi kuvaamattoman kauhun ja
tuskan elein surmatun verisillä kasvoilla, joilla vielä näkyivät
väkivaltaisen, äkillisen kuoleman selvät jäljet.

»Murhattu!» hän sanoi. »Onko intosi vienyt tähän? Ovatko he keksineet
sinun jalon aikeesi ja kuolemallasi ehkäisseet oman häpeänsä
paljastamisen?»

Hän kääntyi äkkiä, ja hänen silmänsä kohtasivat egyptiläisen
juhlalliset piirteet.

Kristityn katseessa ja asenteessa saattoi hyvin nähdä sen inhon ja
vihan, mitä hän tunsi miestä kohtaan, jonka tiesi niin vaaralliseksi ja
paheelliseksi. Mutta se katse oli kuin linnun, joka tuijottaa
krokodiiliin -- niin äänetön se oli ja kauhistunut. Mutta Olintus pääsi
pian tämän äkillisen kauhuntunteen herraksi, hän osotti oikealla
kädellään Arbakesta ja sanoi syvällä ja lujalla äänellä.

»Murhaaja on tuon ruumiin ääressä! Kuka on murhaaja? Astu esiin,
egyptiläinen, sillä niin totta kuin Herra elää, minä uskon, että _sinä_
olet murhamies!»

Arbakeen synkillä piirteillä häivähti hetkeksi levoton ja neuvoton
ilme, mutta se väistyi heti uhman ja vihan tieltä, kun katselijat tämän
odottamattoman ja kiivaan syytöksen kiihottamina kerääntyivät lähemmä
noita kahta voimakasta esiintyjää.

»Tiedän», Arbakes virkkoi ylpeänä, »kuka syyttäjäni on, ja käsitän
myöskin, minkätähden hän minua ahdistaa. Miehet ja kansalaiset,
tietäkää siis, että tuo mies on kiihkeimpiä natsarealaisia eli
kristittyjä, kuten he itseään nimittävät! Onko ihme, että hän
pahansuopana syyttää egyptiläistä egyptiläisen papin murhasta!»

»Tunnen hänet! Tunnen sen koiran!» kuului useita ääniä. »Se on
kristitty Olintus -- tai paremminkin ateisti; hän kieltää jumalat!»

»Rauhottukaa, veljet», Olintus virkkoi arvokkaasti, »ja kuulkaa
minua! Tuo murhattu Isiksen pappi oli ennen kuolemaansa kääntynyt
kristinuskoon. Hän oli paljastanut minulle tuon egyptiläisen inhat
paheet ja taikuudet -- Isis-patsaan mutinat ja valheet. Hän aikoi tehdä
paljastuksensa julkisesti. _Hän_, vieras, joka ei ketään loukannut,
kuinka hänellä vihamiehiä? Kuka muu saattoi vaatia hänen vertaan kuin
se, joka pelkäsi hänen todistustaan? Kuka tätä todistusta pahimmin
pelkäsi? Egyptiläinen Arbakes!»

»Kuulkaa häntä!» Arbakes sanoi, -- »kuulkaa häntä! Hän pilkkaa jumalia.
Kysykää, uskooko hän Isikseen?»

»Saatanko pahaan henkeen uskoa?» Olintus huomautti rohkeana.

Kauhun värähdys puistatti joukkoa. Mutta kristitty, joka oli varautunut
alati kohtaamaan vaaroja ja joka hetken innostuksessaan unohti kaiken
varovaisuuden, jatkoi:

»Takaisin, epäjumalan palvelijat! Tätä ruumista ei kuljeteta teidän
turhamielisissä ja jumalaa häpäisevissä hautausmenoissanne. Meidän,
Kristuksen seuraajien velvollisuutena on suorittaa viimeinen
kunnianosotus kristitylle. Minä vaadin tämän tomun itselleni taivaan ja
maan suuren luojan nimessä!»

Niin juhlallisin ja käskevin äänin ja korostuksin kristitty lausui nämä
sanat, että joukko pelkäsi syytää häneen vihansa ja kiihkonsa tunteet,
jotka heidän sydämensä olivat täyttäneet. Ja tuskinpa koskaan, -- aina
siitä asti, jolloin Lusifer ja pääenkeli kiistelivät Vapahtajan
ruumiista -- on maalarin nerolle tarjoutunut sopivampaa kuvausaihetta
kuin minkä ylläesitetty joukkoryhmitys tarjosi. Tummat puut -- uhkea
temppeli -- täysikuu valaisemassa murhatun ruumista -- vinhasti
edestakaisin liikehtivät tulisoihdut -- katselijoiden monivivahteiset
kasvonpiirteet -- syrjään siirretyn atenalaisen tajuton ruumis -- ja
etualalla ennen kaikkea Arbakes ja kristitty -- edellinen täydessä
pituudessaan kohoten koko joukon yläpuolelle, kädet ryntäillä, otsa
synkkänä, silmät uhmaa säihkyen, huulet uhkan ja ivan hymyssä;
jälkimäisen ryppyiset ja elähtäneet piirteet ilmaisivat vielä käskevän
luonteen majesteetillista voimaa, ankarat ja suorat piirteet, rohkea ja
avoin katse, rauhallinen arvokkuus ja juhlallinen vakavuus, kaikki tämä
teki todella sen ylhäisen, myötätuntoa herättävän vaikutuksen, jonka
hän oli tahtonut herättää; vasemmalla kädellään hän viittasi
ruumiiseen, oikea oli koholla taivaaseen.

Kenturio astui nyt esiin ja kysyi:

»Kuulehan, Olintus, tai mikä nimesi lienee, perustuuko Arbakeehen
kohdistamasi syytös selviin todistuksiin vai onko se vain epäluulo?»

Olintus oli vaiti; egyptiläinen hymyili pilkallisesti.

»Sinä siis tahdot Isiksen papin ruumiin haudata natsarealaisella eli
kristillisellä tavalla?»

»Tietysti.»

»Vanno siis tuon temppelin, Kybelen kuvapatsaan, Pompeijin vanhimman
pyhän kautta, että tuo kuollut mies oli teidän uskolaisianne!»

»Petetty mies! Minä halveksin teidän epäjumalianne, inhoon teidän
temppeleitänne! Kuinka siis voisin vannoa Kybelen nimeen?»

»Pois, pois tuo ateisti! Pois! Maa nielee meidät, jos me vielä
hetkenkin siedämme pyhässä puistossa tuollaista jumalankieltäjää --
kuolemaan!»

»_Villipedoille_!» kuului joukosta naisen ääni. »_Meillä on nyt mies
leijonalle ja toinen tiikerille_!»

»Kun sinä, oi natsarealainen, siis kiellät Kybelen, niin mihinkä
jumalaamme sinä uskot?» sotilas kysyi joukon huudoista välittämättä.

»Kuulkaa tuota pilkkaa!» joukko kiljui.

»Oi teitä, kuuroja ja sokeita!» kristitty jälleen puuttui puheeseen
korottaen ääntänsä. »Voitteko te uskoa puisiin ja kivisiin kuviin?
Kuvitteletteko, että niillä on silmät nähdä, korvat kuulla, kädet
auttaa teitä? Onko tuo mykkä, ihmiskäden muovailema kuvapatsas todella
jumalatar? -- onko ihminen sen tehnyt? -- Ah! Ihminen sen on luonut.
Katsokaa! Huomatkaa itse sen avuttomuus -- ja oma hulluutenne!»

Näin sanoen hän syöksyi kappeliin, ja ennenkuin katsojat
aavistivatkaan, mihin hän pyrki ja mitä aikoi, hän sysäsi puisen
kuvapatsaan jalustaltaan maahan.

»Katsokaa!» hän riemuitsi, »jumalattarenne ei kykene kostamaan
puolestaan! Voiko tuollaista esinettä palvoa?»

Enempää hän ei saanut puhua. Niin rohkean julkea oli pyhän häväistys ja
lisäksi Pompeijin pyhitetyimmällä paikalla, että hitaimmatkin
raivostuivat. Kuin yhteisestä sopimuksesta joukko syöksyi puhujan
kimppuun, ja ellei kenturio olisi ehtinyt väliin, olisi Olintus
tuokiossa revitty palasiksi.

»Rauhottukaa!» soturi huusi käskevänä. »Viekäämme tämä hävytön
pilkkaaja laillisen oikeusistuimen eteen! Olemme jo turhaan aikaa
haaskanneet. Jättäkäämme molemmat rikolliset viranomaisille! Nostakaa
papin ruumis kantotuoliin -- kuljettakaa se hänen kotiinsa!»

Samassa astui esiin muuan Isiksen pappi.

»Minä vaadin tämän ruumiin itselleni, pappissäätymme tapojen mukaan.»

»Papin toivo täytettäköön», kenturio vastasi. »Kuinka on murhaajan
laita?»

»Tajuton ja näyttää nukkuvan.»

»Ellei rikos olisi niin saastainen, säälisin häntä. Eteenpäin!»

Kääntyessään Arbakes kohtasi Isiksen papin katseen -- se oli Kalenus.
Ja jokin tuossa merkitsevässä ja synkässä välkkeessä sai egyptiläisen
itsekseen mutisemaan:

»Lieneekö hän ollut murhatyön todistajana?»

Nainen astui joukosta esiin ja silmäili tarkasti Olintusta. »_Jupiter
avita, väkevä koljo! Nythän meillä on tiikerillekin miehensä.
Kummallekin pedolle yksi_.»

»Eläköön!» joukko tohisi, »mies leijonalle, toinen tiikerille! Mikä
onni! Eläköön!»



7 LUKU.

Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. -- Ystävyyttä koetellaan. --
Vihamielisyys heikentyy. -- Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä rakastava
on sokea.


Ilta alkoi jo hämärtää, ja pompeijilaisten iloiset huvittelupaikat
alkoivat nopeasti täyttyä. Yökulkijain piirteissä saattoi nyt nähdä
tavallisesta poikkeavaa vakavuutta. Haasteltiin pienissä ryhmissä ja
joukoissa, ikäänkuin siten saataisiin hälvennetyksi sitä osaksi
tuskallista, osaksi nautintoa antavaa mielialaa, jonka keskustelun aihe
oli omansa heissä herättämään. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta.

Muuan nuori mies kiiruhti Fortunan temppelin pylväistön ohi -- ja
niin nopeasti, että hän vauhdillaan antoi aikamoisen iskun kunnon
kansalaisen, Diomedeen, lihakkaaseen ja uhkeaan ruumiiseen, tämä kun
oli juuri menossa esikaupungissa olevaan huvilaansa.

»Kas tuotakin!» kauppias huudahti vaivoin säilyttäen tasapainonsa.
»Missä silmäsi ovat? Vai luuletko, ettei minussa ole tuntoa? Jupiter
auttakoon! Oletpa iskenyt minun parempaan osaani, toinen samanlainen
pukkaus, ja minun henkeni vaeltaa Hadeessa!»

»Ah, Diomedes, sinäkö se oletkin? Anteeksi varomattomuuteni. Olin
hajamielinen, sillä mietiskelin juuri elämän vaihtelevaisuutta. Glaukus
parka, ah! Kukapa olisi uskonut!»

»Mutta sanohan minulle, Klodius, ottaako senaatti todella asian
tutkiakseen?»

»Ottaa. Rikos on kuulemma aivan erikoista laatua, joten senaatin
itsensä täytyy se käsitellä, ja siksipä liktorit saavatkin Glaukuksen
käsiinsä.[77]

»Häntä tutkitaan siis julkisesti?»

»Saat olla varma. Missä olet ollut, kun et sitä tiedä?»

»Olen juuri tullut Napolista, jonne lähdin asioille päivää jälkeen
murhan -- kauheata, että rikos sattui samana yönä, jolloin hän oli
vieraanani!»

»Hänen syyllisyyttään ei käy epäileminenkään», Klodius huomautti
yliolkaisesti. »Ja kun tämäntapainen raskas rikos tutkitaan ennen
tavallisia pikkurikkomuksia, ehtii tuomio langeta jo ennen
amfiteatterikilpailuja.»

»Kilpailuja! Suuret jumalat!» Diomedes huudahti kauhusta värähtäen. »Ei
suinkaan häntä tuomita pedoille viskattavaksi -- niin nuorta ja
rikasta!»

»Niin käy, mutta hänhän onkin kreikkalainen. Jos hän olisi roomalainen,
löydettäisiin tuhansittain lieventäviä seikkoja. Tuollaisia muukalaisia
voi kyllä heidän onnensa päivinä sietää, mutta onnettomuuksien heitä
kohdatessa emme saa unohtaa, että he oikeastaan ovat orjia. Me,
ylhäissyntyiset, olemme tosin aina helläsydämisiä; ja hänen kohtalonsa
tulisi aikalailla siedettäväksi, jos me saisimme hänet tuomita, ja mitä
on, meidän kesken sanoen, joku Isiksen pappi? -- mitä Isis itse? Mutta
roskaväki on taikauskoista; se vaatii verta pyhänsä häväisemisestä. On
vaarallista olla mukautumatta yleiseen mielipiteeseen.»

»Entä se jumalankieltäjä -- kristitty, natsarealainen tai mikä hänen
nimensä on?»

»Oh, se koira rukka! Jos hän uhraa Kybelelle tai Isikselle, niin hänet
armahdetaan. Ellei, niin tiikeri hänet saa. Melkein luulen niin käyvän,
mutta tuomio sen asian ratkaisee. Me puhumme, vaikka uurna vielä on
tyhjä. Ja kreikkalainenkin voinee välttää oman kirjaimistonsa kuolemaa
uhkaavan Th:n.[78] Mutta tarpeeksi jo tästä ikävästä asiasta. Kuinka
ihana Julia jaksaa?»

»Kiitos, hyvin.»

»Tervehdykseni hänelle. Mutta kuuntele! Tuo ovi narisee saranoillaan;
se on preetorin talo. Ken sieltä tulee? Polluks avita, sehän on
egyptiläinen! Mitä asiaa hänellä lienee julkiselle ystävällemme?»

»Nähtävästi hänellä on ollut jotakin sanottavaa murhasta», Diomedes
sanoi. »Mutta mikä lienee ollut rikoksen aihe? Glaukushan aikoi juuri
mennä naimisiin murhatun sisaren kanssa.»

»Niinpä kyllä. Jotkut väittävät Apekideen olleen sitä avioliittoa
vastaan. Heidän välillään kuuluu olleen ankara torailu. Glaukus oli
humalassa -- niin, hän oli aivan tajuton, kun hänet maasta nostettiin,
ja kuuluu olevan vielä nytkin -- viinikö, pelkoko, katumusko, furiatko
vai öiset remut sen ovat aiheuttaneet, sitä en tiedä.»

»Mies parka! Onko hänellä hyvä asianajaja?»

»Paras -- Gaius Pollio, taitava puhuja. Hän on jaellut rahoja kaikille
rappiolle joutuneille ihmisille ja ylhäissyntyisille tuhlareille, jotta
he pukeutuisivat rääsyihin ja kuljeskelisivat ympäri kaupunkia vannoen
Glaukukselle ystävyyttä ja sulattaakseen kansalaisten kivisydämiä
sääliin (Glaukus tuskin sentään viitsii tällaisten miesten kanssa edes
haastella, vaikka he tekisivät hänestä keisarin! -- Olen oikeamielinen
hänelle, hän oli todellinen ylimys seuraa valitessaan). Mutta sellaiset
puuhat ovat muutenkin turhia. Isis on juuri nykyisin erikoisessa
kansansuosiossa.»

»Nytpä juolahtaakin mieleeni. Minulla on paraikaa tavaroita
Aleksandriassa. Niin, Isistä pitää suojella.»

»Niin oikein. Hyvästi nyt, vanha ystävä. Tapaamme toisemme taas pian.
Ellei niin käy, meidän täytyy silloin amfiteatterissa lyödä vedot.
Glaukuksen onnettomuus on saanut kaikki laskuni sekaisin! Hän oli
uskaltanut vedon Lydonin, gladiaattorin hyväksi; minun täytyy nyt tehdä
aivan uudet taulukot. _Vale_!»

Klodius jätti hitaan Diomedeen vaeltamaan kotiaan kohden ja kulki itse
eteenpäin hyräillen itsekseen kreikkalaista laulua ja täyttäen yöilman
hienoilla tuoksuilla, joita levisi hänen lumivalkeista vaatteistaan ja
aaltoilevista kiharoistaan.

»Jos», hän mietiskeli, »Glaukus heitetään leijonan eteen, ei Julialla
enää ole ketään parempaa rakastajaa kuin minä olen; ehkä hän silloin
suostuu minuun -- ja luulenpa, että minun täytyy naida hänet. Jumalat
auttakoot! Peli ei tahdo enää oikein luistaa -- minun sormiani
tarkataan jo kovin epäluuloisesti nappulapussia ravistaessani. Kirottu
Sallustus uhkaa milloin hyvänsä minut paljastaa, ja jos saadaan
selville, että norsunluun alla on lyijyä, niin hyvästi silloin hyvät
illalliset ja hyvätuoksuiset kirjeet. -- Klodius on silloin mennyttä
miestä. Parempi on naida, heitän pelin ja etsin onneani (tai ehkä
paremmin Julian onnea) keisarin hovista.»

Tällaisia kunnianhimoisia (mikäli Klodiuksen kaltaisen miehen aikeista
voi tätä jaloa nimeä käyttää) suunnitelmia hautoen peluri huomasi äkkiä
jonkun lähestyvän. Hän kääntyi ja näki edessään Arbakeen tummat
piirteet.

»Terve, jalo Klodius! Anteeksi, että häiritsen, mutta etköhän voisi
sanoa minulle, missä Sallustus asuu?»

»Se on vain jonkun askelen päässä tästä, viisas Arbakes. Entä onko
Sallustuksella tänäiltana joku juhla?»

»En tiedä», egyptiläinen vastasi, »en minä ainakaan ole niitä, joita
hän tahtoo nähdä seurassaan. Mutta tiedäthän, että Glaukus, murhaaja,
on nyt siinä talossa.»

»Ah! Tuo hyväsydäminen epikuurolainen uskoo kreikkalaisen
viattomuuteen. Nytpä muistankin, että hän meni takuuseen Glaukuksen
puolesta ja vastaa hänestä siksi, kunnes tuomio langetetaan.[79]
Sallustuksen talo onkin hauskempi kuin vankila, varsinkin tuo forumin
vankityrmä. Mutta minkätähden menet tapaamaan Glaukusta?»

»Mitä, jalo Klodius, eikö ole tehtävämme koettaa pelastaa häntä.
Rikkaan henkilön tuomitsemisella on aina paha vaikutus. Puhuisin
mielelläni hänen kanssaan -- olen kuullut hänen jo tointuneen -- ja
tiedustelisin hänen rikoksensa syitä. Ne ovat ehkä senluontoisia, että
ne tekevät helpommaksi häntä puolustaa.»

»Sinä olet jalosydäminen, Arbakes!»

»Jalomielisyyteen on viisaan pyrittävä», egyptiläinen virkkoi
vaatimattomasti. »Missä onkaan Sallustuksen talo?»

»Näytän sinulle tien, jos tahdot jonkun askelen viipyä seurassani.
Mutta kerro, mitä on tullut siitä tyttöraukasta, jonka atenalainen
aikoi naida -- murhatun papin sisaresta?»

»Ah! Hän on kuin järkensä kadottanut. Toisinaan hän kiroo murhaajan --
sitten vaikenee äkisti -- huudahtaa jälleen: 'Mutta miksi kiroon häntä?
Oi, veljeni! Glaukus ei ole murhaajasi -- en koskaan sitä usko!' Sitten
hän taas alkaa, taas vaikenee, jälleen kauhistuneena mutisee itsekseen:
'Mutta jos se sittenkin on hän!'»

»Onneton Ione!»

»On hyvä kumminkin, että hautausvelvollisuudet ovat estäneet häntä
liian paljoa ajattelemasta Glaukusta ja itseään; ja sekavien
tunteittensa vallassa hän ei ole vielä huomannut, että Glaukusta on
julkisesti syytetty ja että hän joutuu oikeusistuimen eteen. Vasta kun
hautajaiset ovat ohi, pystyy hän muuta ajattelemaan. Ja silloin,
pelkään, on hänen ystäviensä melko epämieluista katsella, kuinka hän
yrittää pelastaa veljensä murhaajaa.»

»Sellainen häväistysjuttu olisi saatava ehkäistyksi.»

»Toivon sitä varten jo ryhtyneeni muutamiin varokeinoihin. Olen hänen
holhoojansa ja olen juuri saanut asianomaisen luvan viedä hänet
hautajaisten jälkeen talooni. Siellä hän on, jumalat sen suokoot,
hyvässä turvassa.»

»Olet tehnyt oikein, viisas Arbakes. Ja tuossa on Sallustuksen talo.
Jumalat sinua suojelkoot! Mutta odotahan, Arbakes -- miksi sinä elät
niin salassa ja yksinäsi? Sanovat, että _voit_ olla hyvinkin iloinen --
mikset salli minun johtaa sinua Pompeijin nautintoihin? Uskallan
vakuuttaa, että tunnen ne paremmin kuin kukaan muu.»

»Kiitän sinua, jalo Klodius, sinun johdollasi voisin ehkä _filyraan_
pukeutua, mutta minun ikäisenäni ollaan jo huonoja oppilaita.»

»Oh, ei pelkoa! Olen seitsenkymmenvuotiaitakin opastanut. Sitäpaitsi
rikkaat eivät koskaan ole vanhoja.»

»Imartelet. Piakkoin ehkä muistutan sinua lupauksestasi.»

»Saat koska tahansa käskeä Markus Klodiusta. Ja nyt: _vale_!»

»No niin», egyptiläinen puheli itsekseen, »en ole verenhimoinen mies.
Tahdon pelastaa tuon kreikkalaisen, jos hän rikoksen tunnustettuaan
luovuttaa minulle Ionen iäksi ja vapauttaa minut paljastamisen
pelosta. Ja minä voin hänet pelastaa pakottamalla Julian puhumaan
lemmenjuomasta, mitä seikkaa varmasti pidetään lieventävänä
asianhaarana. Mutta jos hän kieltää rikoksensa, häpeää Julia tunnustaa
mitään, ja hänen täytyy kuolla -- kuolla, koska hän on minun
kilpailijani elävänä -- kuolla, koska hän edustaa minua kuolleena!
Tunnustaneeko hän? Eiköhän häntä saisi vakuutetuksi siitä, että hän on
houreissaan verityön tehnyt? Sellainen tunnustus takaisi minulle
paremman turvan kuin hänen kuolemansa. Hm! Meidän täytyy koetta
yrittää.»

Astellen kapeaa katua Arbakes saapui Sallustuksen talolle. Portin
edessä hän huomasi kadulla pitkin pituuttaan makaavan tumman, viittaan
kääriytyneen olennon.

Niin hiljaa se makasi ja niin oudon hämärä se oli ulkopiirteiltään,
että joku muu kuin Arbakes olisi tuntenut taikauskoista pelkoa, että
siinä nyt oli joku noista julmista _lemuureista_, jommoisia kaikkialla
kummittelee niiden talojen kynnyksien edessä, joissa ennen ovat
asuneet. Mutta Arbakes ei välittänyt sellaisista haamuista.

»_Nouse_!» hän virkkoi koskettaen jalallaan maassa makaavaa, »olet
tielläni.»

»Haa! Kuka olet?» olento huudahti kimakalla äänellä, ja kun hän oli
noussut, valaisi tähtien tuike hänen kalpeat kasvonsa ja tessalialaisen
Nydian valottomat silmät. »Kuka olet? Tunnen sinun hirveän äänesi.»

»Sokea tyttö! Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Hyi! Onko tämä nyt
sopivaa sinunlaisellesi ja ikäisellesi? Kotiisi, tyttö!»

»Tunnen sinut», Nydia virkkoi matalalla äänellä, »olet egyptiläinen
Arbakes». Sitten aivankuin äkillisestä päähänpistosta hän heittäytyi
toisen jalkoihin ja syleillen hänen polviaan hän huudahti rajuin,
intohimoisin elein: »Oi, pelottava ja mahtava mies, pelasta hänet! --
pelasta! Hän ei ole vikapää -- minä olen syyllinen. Hän makaa tuossa
talossa sairaana -- kuolevana, ja minä -- minä olen kaikkeen syynä.
Eivätkä tahdo päästää minua sisälle -- he ajavat sokean tytön ulos. Oi,
paranna hänet! -- Sinä tunnet varmasti jonkun ruohon -- jonkun taian --
jonkun vastajuoman -- sillä lemmenjuoma on hänen järkensä sumentanut.»

»Vaiti lapsi! Tiedän kaikki. -- Unohdat, että seurasin Juliaa
noita-akan asunnolle. Todennäköisesti hän on juoman antanut, mutta
hänen maineensa vuoksi sinun täytyy olla vaiti. Älä itseäsi syytä, mikä
tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Sillävälin käyn katsomassa syytettyä --
ehkä hänet vielä voi pelastaa. Kotiisi!»

Arbakes riistihe irti epätoivoisen tessalittaren syleilystä ja kolkutti
lujasti ovelle.

Hetken perästä työnnettiin raskaat salvat sisäpuolelta syrjään ja
ovenvartija kysyi puoliavoimesta ovesta, kuka ulkona oli.

»Arbakes. -- Tärkeää asiaa Sallustukselle. Koskee Glaukusta. Tulen
preetorilta.»

Unelias, haukotteleva vartija päästi komean egyptiläisen sisälle.
Samassa syöksähti Nydia esiin. »Kuinka hänen laitansa on?» hän
huudahti. »Sano minulle -- sano!»

»Ah, tyttöriepu, oletko yhä siellä? Häpeä! Hän on kuulemma jo
tajuissaan.»

»Jumalille kiitos! Ja sinä et tahdo päästää minua sisään? Ah, minä
rukoilen sinua --»

»Päästääkö sinua? En. Saisinpa olkapäilleni kauniin tervehdyksen, jos
sinunlaisiasi laskisin taloon. Mene kotiisi!»

Ovi lyötiin kiinni, ja Nydia istahti raskaasti huoaten toistamiseen
kylmille kiville, ja peittäen vaippaan kasvonsa hän jatkoi raskasta
valvontaansa.

Arbakes astui trikliniumiin, jossa Sallustus paraikaa illasti
vapautetun suosikkiorjansa kera.

»Mitä! Arbakes! Ja tähän aikaan! -- Ota tämä malja!»

»Ei, kunnon Sallustus. Tulen asioille, en nauttimaan. Kuinka suojattisi
jaksaa? Kaupungilla puhutaan, että hän jälleen on tolkussaan.»

»Ah, se on totta», hyväntahtoinen mutta kevytmielinen Sallustus vastasi
pyyhkien silmäkulmaltaan kyynelen, »mutta hänen hermonsa ovat vielä
niin ärtyneet ja voimansa murtuneet, että vain vaivoin tunnen entisen
loistavan ja iloisen toverini. Mutta outoa on, ettei hän itse voi
mitenkään selittää, mikä aiheutti hänen äkillisen mielenhäiriönsä. Hän
muistaa vain hämärästi, mitä on tapahtunut ja väittää juhlallisesti
vastoin sinun todistustasi, viisas egyptiläinen, olevansa viaton
Apekideen murhaan.»

»Sallustus», Arbakes virkkoi vakavana, »ystäväsi asemaa tarkastaessa
tulee ottaa huomioon erikoisia seikkoja. Ja jos me saamme hänet
tunnustamaan rikoksensa ja sen vaikuttimet, voi vielä paljon toivoa
senaatilta, sillä kuten tiedät, senaatilla on valta höllentää tai
tiukentaa lakia. Sentähden olen ollut neuvottelemassa kaupungin
korkeimman viranomaisen luona ja saanut häneltä luvan keskustella tänä
yönä yksityisesti atenalaisen kanssa. Tietänet, että huomenna pidetään
ensimäinen kuulustelu.»

»Hyvä on», Sallustus sanoi, »olet itämaisen nimesi ja maineesi
arvoinen, jos hänestä saat mitään irti, mutta voithan yrittää. Glaukus
parka! -- Ja hänellä kun oli niin mainio ruokahalu! Nyt hänelle ei enää
kelpaa mikään!»

Tämä ajatus liikutti syvästi tuota hyväsydämistä epikuurolaista. Hän
huoahti ja käski orjiensa täyttää maljan.

»On myöhä», egyptiläinen huomautti. »Salli minun heti tavata ystäväsi!»

Sallustus suostui ja näytti tietä pieneen huoneeseen, jota ulkopuolelta
kaksi uneliasta orjaa vartioi. Ovi aukeni. Arbakeen pyynnöstä Sallustus
poistui, ja egyptiläinen oli yksin Glaukuksen kanssa.

Kapean vuoteen ääressä paloi sirolla jalustalla, jommoiset siihen
aikaan olivat niin tavallisia, pieni lamppu. Sen liekit valaisivat
atenalaisen kalpeita kasvoja, ja Arbakestakin liikutti se muutos, mikä
niillä oli tapahtunut. Raikas väri oli kadonnut, poski oli kuopalla,
vavahtelevat huulet valjut, ankara oli ollut taistelu järjen ja
hulluuden, elämän ja kuoleman välillä. Glaukuksen nuoruus ja voima oli
voittanut. Mutta hengen tuoreus -- elämän elämä, sen kunnia ja mehu --
oli iäksi hävinnyt.

Egyptiläinen istahti vuoteen ääreen. Glaukus makasi yhä mykkänä
huomaamatta häntä. Pitkän vaijennan jälkeen Arbakes vihdoin virkkoi:

»Glaukus, olemme olleet vihamiehiä. Tulen luoksesi yksinäni ja yön
hiljaisena hetkenä -- ystävänäsi, ehkä pelastajanasikin.»

Niinkuin metsäkauris säikkyy tiikerin tieltä, niin Glaukuskin
hypähti pystyyn kauhistuen kuulemaansa terävää ääntä ja nähdessään
äkkiä vihamiehen edessään. Heidän katseensa kohtasivat toisensa,
ja kummallakaan ei sillä hetkellä ollut voimaa väistää toisen
katsetta. Väri tuli ja katosi atenalaisen poskilla ja egyptiläisen
pronssinhohteinen poski sai kalpeamman häivän. Vihdoin syvästi
huokaisten ja otsaansa tarttuen Glaukus kääntyi poispäin, käpertyi
kokoon ja mutisi:

»Uneksinko yhä vielä?»

»Et, Glaukus, olet hereillä. Tämän oikean käden ja isäni pään kautta
vannon, että näet edessäsi miehen, joka voi henkesi pelastaa. Kuule!
Tiedän, mitä olet tehnyt, mutta tiedän myöskin lieventävät asianhaarat,
joista sinulla ei ole aavistustakaan. Olet murhaaja -- se on totta,
himomurhaaja; älä kiellä -- älä tuijota -- nämä silmät ovat nähneet.
Mutta voin sinut pelastaa. -- Voin näyttää toteen, kuinka sinä menetit
järkesi ja lakkasit olemasta vapaasti ajatteleva ja toimiva ihminen.
Mutta kyetäkseni sinut pelastamaan sinun täytyy rikoksesi tunnustaa.
Allekirjota tämä paperi, jossa tunnustat surmanneesi Apekideen, ja sinä
vältät kamalan kohtalosi.»

»Mitä sanoja ne ovat? -- Murhaaja ja Apekides! Enkö itse nähnyt hänen
makaavan verissään maassa? Ja sinä tahdot minulle vakuuttaa, että minä
olen ollut murhaaja! Mies, sinä valehtelet! Pois luotani!»

»Älä kiivastu, Glaukus, älä hätäile. Teko on todistettu. Sinä
tietystikään et enää muista, mitä houreissasi olet tehnyt, että olet
tehnyt sellaista, mitä selvin järjin et edes ajatellut. Mutta salli
minun virkistää lamaantunutta muistiasi. Tiedäthän, että kuljitte papin
kanssa kiivaasti väitellen keskenänne hänen sisarestaan; tiedät, että
hän oli kiivas, ja puoleksi natsarealaisena hän tahtoi kääntää sinutkin
ja hän käytti purevia sanoja, hän moitti elintapojasi ja vannoi, ettei
sallisi sinun menevän avioliittoon Ionen kanssa, ja silloin sinä
raivoissasi suoritit äkillisen tihutyösi. Kas niin, muistatko nyt? Lue
tämä papyruslehti; siihen on kirjotettu samaa -- vahvista se nimelläsi,
ja sinä olet pelastettu.»

»Barbaari, anna tänne se kirjotettu valhe, jotta saan sen repiä
palasiksi! Minäkö Ionen veljen murhaaja! Minäkö tunnustaisin, että olen
hiuskarvaakaan taittanut siltä, jota hän rakastaa! Salli minun
mieluummin kuolla tuhat kertaa!»

»Vaiti!» Arbakes virkkoi matalalla ja sähisevällä äänellä. »On vain
yksi vaihtoehto -- tunnustuksesi ja allekirjotuksesi tai amfiteatteri
ja leijonan kynnet!»

Suunnatessaan katseensa kärsivään Glaukukseen huomasi egyptiläinen
ilokseen, mikä vaikutus hänen viimeisillä sanoillaan oli. Kauhu
kouristi atenalaisen piirteitä -- hänen huulensa vavahtivat -- kammon
ja kummastuksen ilme häivähti hänen otsallaan ja silmissään.

»Suuret jumalat!» hän hiljaa huudahti. »Mikä muutos onkaan tapahtunut!
Joku päivä sitten oli elämäni ruusuista ilakoimista -- Ione oli minun
-- nuoruus, terveys, lempi takasivat minulle auvon autuuden, ja nyt --
kipu ja tuska, hulluus, häpeä ja kuolema! Ja minkätähden? Mitä olen
tehnyt? Oh, olen varmaankin yhä hullu!»

»Kirjota, ja olet pelastettu!» egyptiläinen virkkoi lempeällä äänellä.

»Kiusaaja, en koskaan!» Glaukus kirahti raivon puuskassaan. »Et tunne
minua, et tunne atenalaisen ylvästä mieltä! Kuoleman äkkikuva minua
hetkeksi kamotti, mutta pelko on jo ohi. Häpeä elää iäti! Kuka
senvuoksi nimensä antaa pelastaakseen ajallisen elämänsä? Kuka vaihtaa
kirkkaat ajatukset pimeihin päiviin? Kuka tahtoo itsensä myydä ja olla
tahrattuna kunnian ja rakkauden silmissä? Ja jos onkin joku sellainen
raukka, joka sellaista tietä tahtoo nauttia jonkun vuoden lisää tätä
kurjaa elämää, älä luule, egyptiläinen, tahrainen barbaari, löytäväsi
sellaista miehestä, joka on polkenut samaa ruohoa kuin Harmodius ja
hengittänyt samaa ilmaa kuin Sokrates. Mene! Anna minun elää
tarvitsematta halveksia itseäni -- tai kuolla ilman pelkoa!»

»Ajattele tarkemmin! Leijonan kynsiä! Hurjan joukon hohotuksia! Sen
ilonihkuisia katseita, kun se näkee sinun raadellut jäsenesi! Nimeäsi
halveksitaan! Ruumiisi jää hautaamatta! Häpeä, josta tahdot päästä, on
iäti nimeesi sidottu.»

»Erehdyt! _Sinä_ olet hullu! Häpeä ei ole koskaan siinä, että toiset
lakkaavat kunnioittamasta, vaan siinä, että itse halveksii itseään.
Menetkö nyt? Sinua katsella on inhottavaa! Olen aina sinua vihannut,
nyt sinua halveksin!»

»Menen», Arbakes sanoi häveten ja raivostuneena, mutta samalla säälien
ihaillen uhriaan. »Menen. Näemme toisemme vielä kahdesti. Kerran
oikeussalissa -- toisen kuolemasi ovella. Hyvästi!»

Egyptiläinen nousi hitaasti, kietoi vaipan ympärilleen ja lähti. Hän
tapasi Sallustuksen, jonka silmät jo olivat alkaneet taistella viinin
synnyttämän uneliaisuuden kanssa. »Hän on vielä tolkuton tai
uppiniskainen. Ei ole mitään toivoa.»

»Älä sano niin», Sallustus sanoi. Hänellä ei ollut kaunaa atenalaisen
syyttäjää vastaan, sillä hän itsekään ei ollut liian vakavaryhtinen
mies, ja hän oli enemmän liikutettu ystävän onnettomuudesta kuin
vakuutettu hänen syyttömyydestään. »Älä sano niin, egyptiläiseni.
Sellainen kunnon maljankallistaja on kaikin mokomin pelastettava.
Bakkus Isistä vastaan.»

»Saamme nähdä», egyptiläinen vastasi.

Naristen avautuivat salvat -- ovi oli auki. Arbakes oli avoimella
kadulla, ja Nydia parka yhä istui odottamassa.

»Tahdotko hänet pelastaa?» hän huudahti tarraten hänen käteensä.

»Lapsi, seuraa minua kotiini. Tahdon puhua sinulle -- hänen asiastaan
tahdon kanssasi haastella.»

»Ja sinä tahdot pelastaa hänet?»

Sokean tytön harovaan korvaan ei tullut vastausta. -- Arbakes oli
mennyt eteenpäin. Nydia epäröi hetken, ja sitten hän seurasi äänetönnä
egyptiläistä.

»Minun täytyy ottaa huostaani tuo tyttö», tämä itsekseen tuumi. »Hän ei
saa kenellekään hiiskua lemmenjuomasta. Ja turhamainen Julia kyllä
varoo paljastamasta itseään.»



8 LUKU.

Vanhanajan hautajaiset.


Arbakeen näin puuhatessa asuivat suru ja kuolema Ionen talossa. Oli sen
päivän aattoilta, jolloinka murhatun Apekideen maallinen tomu piti
juhlallisin hautausmenoin maanpoveen kätkettämän. Ruumis oli viety
Isiksen temppelistä hänen lähimmän elossaolevaa sukulaisensa luokse ja
Ione oli saanut yhtaikaa kuulla sekä veljensä kuolemasta että
syytöksestä, joka oli singottu hänen rakastettuaan vastaan. Ensimäinen
ankara mielenliikutus, joka ei anna tilaa muille tunnelmille ja orjien
vaitiolo olivat ehkäisseet häntä saamasta heti tietää siitä hirveästä
kohtalosta, joka odotti hänen lemmittyään. Hän ei tiennyt mitään toisen
sairaudesta, mielenviasta ja lähestyvästä kuulustelusta. Hän tiesi vain
syytöksen, ja juoruja hän ei uskonut. Mutta kun kerrottiin, että
Arbakes oli kantaja, vakuuttautui hän yhä varmemmaksi siitä, että
egyptiläinen itse oli syyllinen. Mutta se suuri ja tärkeä merkitys,
mikä vanhanajan ihmisten mielestä oli kaikilla läheisen omaisen
kuolemaan kohdistuvilla uskonnollisilla tavoilla, oli saanut hänetkin
tähän asti uhraamaan kaiken aikansa juuri tähän puuhaan. Ah! Hänen ei
ollut suotu suorittaa sitä hentoa ja liikuttavaa palvelusta, joka on
läheisen omaisen tehtävä, hengittää itseensä kuolevan viimeinen henkäys
-- hänen poisliitelevä sielunsa; mutta hän oli sulkenut hänen yhä
avoimet silmänsä ja vääristyneet huulensa, oli valvonut hänen pyhitetyn
ruumiinsa ääressä, kun se puhtaaksi pestynä ja öljyin hierottuna lepäsi
juhlapuvussaan norsunluisella vuoteella -- oli huoneen koristanut
lehvin ja kukin ja pannut kynnykselle uudet uhkeat kypressinoksat. Ja
näissä toimissa, itkuvirsissä ja rukouksissa Ione unohti kaiken muun.
Miellyttävimpiä vanhoja tapoja oli viedä nuoren ruumis aamuhämärässä
hautaan; sillä siten luultiin kuolemaa hennoimmin tulkittavan, ja
runollisesti he kuvittelivat, että Aurora, joka lempii nuoruutta, on
vainajan ryöstänyt saadakseen häntä syleillä, ja vaikka tämä myytti ei
nyt sopinutkaan murhattuun pappiin, säilytettiin silti vanha tapa
ennallaan.[80]

Tähdet vaalenivat jo harmahtavalla taivaalla ja yö alkoi vähitellen
hämärtyä aamuksi, kun musta, äänetön joukko seisahtui Ionen talon
edustalle. Pitkät, ohuet sainiot, jotka valju aamu sai kalpeilta
näyttämään, loivat vipajavaa valoa joukkoon ja saivat siten syntymään
juhlallisen ja jännittyneen mielialan. Ja äkkiä alkoi kuulua hidasta ja
surullista soittoa, jonka kaiku kiiri pitkin autioita ja elottomia
katuja; ja naiskuoro (jota roomalaiset runoilijat usein nimittävät
_praeficae'ksi_) viritti tibioin ja myysialaisten luuttujen säestämänä
seuraavan laulun:

        _Hautausvirsi_.

    Yl' kynnyksen, jot' oksat kypressin
      Nyt kaunistaa, ei ruusut kirkkahat,
    Sun saatamme me tuonen majoihin,
      Me, kyynelöivät viime vierahat.
    On outo eessäs taivaltaasi tie,
      Mi tummaan päätyy maahan varjojen,
    Se takaisin ei kulkijaansa vie,
      Mi virran synkän ehti äyräillen.

    Ei naurut, laulut siellä sullen soi,
      Ei riemua suo siellä päivä, yö,
    Vain Argon immet työssään vaikeroi,
      Titanin maksaa tuonen lintu syö,
    Sisyfos vaivoin paattaan vierittää,
      Mi vuorelt' alas luisuu uudestaan,
    Ja Tantalosta jano näännyttää,
      Ja Geryon-jätti tempoo tuskissaan.

    Nuo siellä näät sä varjot kalvakat,
      Ja Pluton synkän, kammokatseisen;
    Sä veneeseen jo tummaan tuijotat,
      Mi yli vie sun virran vainaiden.
    Siis tulkaa, viime ystävyyden-työ[81]
      Me hälle suokaamme jo joutuisaan!
    Jo kiihkeänä kutsuu soihtuin vyö,
      Hän rukoellen oottaa rannallaan.

Kun laulun sävelet olivat haipuneet pois, jakaantui joukko kahtia, ja
purppurakatoksella suojatuilla paareilla kannettiin Apekideen ruumis
ulos jalat eteenpäin. Mustiinpuettujen soihdunkantajien saattama
designaattori eli juhlallisten menojen ohjaaja antoi merkin ja kulkue
lähti hitaasti liikkeelle.

Edellä kulkivat soittajat juhlallista marssia kaiuttaen --
vienoäänisempien soitinten rauhallisen sävyn katkaisi usein
sururumpujen raskas ja hurja räminä; sitten seurasi tilattu
laulukuoro laulaen hautausvirsiään; naisäänien joukosta kuului myöskin
poikien laulua, niiden hento nuoruus oli räikeänä vastakohtana
kuolemanajatukselle. Mutta koomilliset henkilöt ja _archimimus_ (joiden
tehtävänä oli kuvata kuollutta elävänä) -- jotka tavallisesti olivat
mukana hautaussaattueessa --, oli jätetty pois tästä hautauksesta, joka
osanottajissa oli omansa herättämään niin hirveitä muistoja.

Viimeksi tulivat Isiksen papit valkeissa vaatteissaan, paljain jaloin
ja pitäen tähkiä käsissään. Ruumiin edessä kuljetettiin vainajan ja
hänen atenalaisten esi-isiensä kuvia. Ja aivan paarien takana käveli,
orjattariensa parissa vainajan ainoa elossa oleva sukulainen -- paljain
päin ja hajahapsin, kasvot marmorinkalpeina, mutta ryhdikkäänä ja
rauhallisena; vain silloin tällöin, kun musiikin herättämä herkkä
ajatus sai hänet erikoisesti tuntemaan surunsa taakan, hän peitti
kasvonsa käsillään salatakseen kyynelensä; sillä hänen luonteensa ei
ollut purkaa rajusti tuskaansa hurjin elein, raskain huokauksin, jotka
ovat luonteenomaisia heikkotahtoisemmille. Siihen aikaan kuten ainakin
kaikki syvä tunne oli äänetöntä ja rauhallista.

Noin saattue kulki kaupungin katuja ja saapui kaupunginportin kautta
muurin ulkopuolelle »Hautojen tielle», jonka matkailija vielä nytkin
näkee.

Polttorovio oli tehty karsimattomista petäjänpölkyistä
alttarintapaiseksi, ja oksien lomissa olivat tarvittavat poltinaineet;
ja rovion ympärillä tummat kypressit humisivat hautauslauluaan.

Kun paarit oli laskettu polttoroviolle, asettui joukko sen toiselle
sivulle ja Ione nousi ylös ja seisoi hetken liikkumatta ja ääneti
hengettömän ruumiin ääressä. Vainajan piirteistä oli kadonnut
väkivaltaisen kuoleman jättämä vääntynyt ilme. Iäksi olivat haihtuneet
kauhu ja epäily, intohimoinen sisäinen taistelu, uskonnollinen pelko,
menneisyyden ja nykyhetken kamppailu, tulevaisuuden toivo ja pelko! --
missä nyt näkyi tuolla salaperäisen rauhan tasaamalla otsalla ja
liikkumattomilla huulilla jälkeäkään niistä intohimoista, jotka kerran
olivat innoittaneet tuon pyhitettyyn elämään pyrkineen nuoren miehen
mielen? Sisar katseli viimeistä kertaa veljeään, eikä ääntäkään
kuulunut joukosta. Oli jotakin kamottavaa, mutta samalla rauhottavaa
tuossa vaijennassa; ja se loppuikin yhtäkkiä -- kauan pidätetyn
epätoivon huutoon.

»Veljeni, veljeni!» orpo tyttöparka huudahti heittäytyen paareille,
»sinä, joka et maan matosellekaan tehnyt pahaa -- ketä vihamiestä sinä
saatoit ärsyttää? Oi, tähänkö siis on tultu? Herää! Herää! Me kasvoimme
yhdessä -- näinkö me eroamme? Et ole kuollut -- nukut vain! Herää,
herää!»

Hänen läpitunkevan äänensä sävy liikutti katselijat sääliin, ja he
puhkesivat vihlovaan valitukseen. Se pelästytti, toinnutti Ionen; hän
katsahti nopeasti ja tyrmistyneenä ympärilleen, ikäänkuin olisi vasta
nyt huomannut muitakin olevan mukana.

»Ah!» hän huoahti, »_me emme olekaan yksin_!»

Hetken perästä hän nousi ja hänen kalpeat, kauniit kasvonsa olivat
jälleen tyynet ja rauhalliset. Hennoin vapisevin käsin hän avasi
vainajan silmäluomet;[82] mutta kohdatessaan toisen lasittuneen
elottoman katseen, kiljahti hän kuin olisi nähnyt edessään aaveen. Pian
hän kuitenkin tointui ja yhä uudestaan ja uudestaan hän suuteli
vainajan silmiä, huulia, otsaa ja otti koneellisesti ja haluttomasti
veljensä temppelin ylipapilta soihdun.

Äkkiä puhjennut soitto, virinnyt laulu ilmottivat, että pyhä liekki oli
sytytetty.

        _Tuulen hymni_.

              1.

    Tullos pilvitanhuiltas,
    Tuuli, ilman valtias!
    Pyhä meillen aina oot,
    Kun he sua kutsukoot,
    Läntisnä jos mailla liidät,
    Taikka kaakon siivin kiidät,
    Tai yl' vetten yltyväin
    Idäst' ennät temmeltäin,
    Taikka ko'ista kukkain kulet,
    Konsa syttyy taivaan tulet,
    Lempeänä liehuen,
    Nymfein kera kuiskien.

              2.

    Taukoo kotvaks karkelusta,
    Saaos sulo-suitsutusta,
    Ehompaa kuin konsanaan
    Tempen rinteell' uhrataan,
    Taikka Kypron lehväin alla,
    Taikka Rhodon rantamalla.
    Hurmotuoksut sulle suomme
    Tulviellen sulle tuomme
    Myrhaa, nardust', thymosta,
    Kohoomaan koht' taivasta.

              3.

    Tuuli ylhä, iäinen,
    Lähde elon kaikkien,
    Lahjamme sä ota vastaan,
    Suomaas on mi ainoastaan!
    Herää, liekki läikykäs,
      Herää, tuuli, huimaks tullen!
    Liekki, saaos lempimäsi
      Tuuli, saa mi kuuluu sullen!

              4.

    Jo saapuu tuuli syöksyen;
      Kas kuinka tuleen se jo tarttuu,
    Mi kasvaa räiskyin, hulmuten,
      Ja korkeaksi kohta karttuu.
    Ja liekit leimuu, huimenee,
    Ja tuulen humu tuimenee.
        Kiertää tulikielekkeet,
        Ja säihkyin lentää säkeneet;
        Jättiläiseks yltyy
        Liekit, kunnes kyltyy
        Vihdoin lepäämään
        Syliin tuulispään.
    Kas, kuin luonnon mahdit nuo
    Lempens' surmaksensa suo!

              5.

    Sylkyttäkää suitsukkeita,
    Soinnuttakaa kanteleita!
    Irti kahlehista maan
    Ynnä kuolon kalvakkaan
    Tyrmästä jo nouskosi,
    Liekin käet sua hautavi.
    Henki, kirpos kahleesi!

              6.

    Kuin tuulet vapaat vaeltaa
      Halk' ilman merten aukeain,
    Niin elon tuskat unhottain
      Sun sielus siivittyä saa.
    Ah, Styksin tumman jättäen
    Sä kiitää saathan riemuiten
    Jo lehtoon heljään autuaitten,
    Miss' osan sulomman te saitten.
    Et orja tuonen oo, et maan.
    Sä sielu, vapaa oot. Ja me?
    Taakkamme koska taukookaan?
    Sun luokses konsa saavumme?

Ja nyt kohosi ylös pilviin ratiseva liekki. Se valaisi kirkkaiksi
tummat kypressit. Kipinät lentelivät yli korkean muurin, ja varhain
työssään ahertavat kalastajat huomasivat kummakseen, että meren laineet
äkkiä saivat punaisen hehkun.

Mutta Ione seisoi yksinään, erillään joukosta, ja kasvot käsien
peitossa hän ei huomannut liekkejä, kuullut valitushuutoja eikä
soittoa. Hänet oli vallannut vain yksi tunne: yksinäisyyden. Hän ei
ollut vielä päässyt siihen rauhottavaan mielialaan, jolloin me
tunnemme, ettemme olekaan yksin -- että _vainajatkin_ voivat olla
luonamme.

Tuulenviri auttoi roviolle asetettujen poltinaineiden tehoa. Hetki
hetkeltä liekki pieneni, leimahti jälleen, tuprusi kipinöitä ja vihdoin
kuoli kokonaan -- elämän vertauskuva. Joka vastikään oli ollut täynnä
elämänhaluista toimintaa ja tulta, oli nyt muuttunut kuolleeksi
tuhkakasaksi.

Viimeisen hehkun sammuttivat orjat; tuhka koottiin. Poltetun ruumiin
jäännökset sekotettiin harvinaisimpaan viiniin ja kallisarvoisimpaan
tuoksunesteeseen ja pantiin hopeiseen uurnaan, joka juhlallisin menoin
sijotettiin läheiseen, tien varrella olevaan hautakappeliin; mukaan
pantiin pieni, kyynelien täyttämä pullo ja pikkuraha, joka oli aijottu
vihaista lauttamiestä varten.[83] Hautakappeli koristettiin kukin ja
köynnöksin, alttarille sytytettiin pyhä tuli, ja seinillä riippui
liekehtiviä lamppuja.

(Mutta kun seuraavana päivänä pappi saapui uusin, tuorein lehvin
hautakappeliin, huomasi hän, että joku tuntematon käsi oli sen
pakanalliselle laitteille laskenut vihreän palmunoksan. Hän jätti sen
paikoilleen tietämättä, että se oli kristittyjen hautausmerkki).

Kun ylläkuvatut menot oli suoritettu, pirskotti muuan _praeficae'istä_
kolmasti jokaista mukanaollutta puhdistavalla laakerinoksalla sanoen
viimeisenä sanana:

»Ilicet!» (menkää!) -- Ja juhlallisuudet olivat lopussa.

Mutta ennenkuin erottiin laulettiin vielä tuo liikuttava
hyvästijättö-laulu »_Salve Eternum_»[84] itkien ja moneen kertaan.

        _Salve eternum_.

              1.

    Hyvästi, oi sielu vapaa!
      Hyvästi, oi uurna pyhä!
      katseet, kaihoin etsein yhä
    Kallistamme, ah, ei tapaa.
    Tuonen rauha-rannoille
    Kiiruhdit jo eellämme.
    Mutta hetket nopsaan vaihtuu,
    Esirippu eestä haihtuu.
                   Salve, salve!
    Uurna kallis, hyvästi!
    Hyvästi, sä tuhka pyhä!
                   Salve, salve!

              2.

      Ilicet -- ire licet --
    Seurata miks saa me emme?
    Hautas olkoon sydämemme!
    Suloisesti lepää siellä,
    Yhtyämme tuonen tiellä.
    Lohdun minkä meille suo
      Pisarat nuo pyhän veen?
    Väikkyänsä miksi luo
      Soihdut sumun kyyneleen?
    Muistoas ei murra aika,
    Taukoo ei sen pyhä taika.
    Kalma riisti kaikkemme,
    Varjo vain on elomme.
                   Salve, salve!

              3.

      Ilicet -- ire licet!
    Sammuu soihdut, värjyvät,
    Äänet ilmaan häipyvät,
    Elementit omans' saa,
    Sulle aamu aukeaa.
    Varjoin kesken väikkyen
      Autuaitten kenttää kuljet,
    Sieltä tänne silmäten
      Lempes sydämiimme suljet.
                  Salve, salve!
    Hetkeks ruusut huoneessas
      Heloaan vain soivat,
    Kypressit sun kummullas
      Aina vihannoivat.
                   Salve, salve!



9 LUKU.

Ione joutuu seikkailuun.

Jotkut jäivät jäljelle ottaakseen pappien mukana osaa
hautajaisateriaan, mutta Ione palasi palvelijoineen surutaloon. Ja nyt
(kun viimeiset velvollisuudet veljeä kohtaan olivat täytetyt) hänen
henkensä heräsi surullisista unelmista ja hän ehti nyt ajatella
rakastettuaan ja tätä vastaan suunnattua hirveää syytöstä. Kuten jo
olemme sanoneet, hän ei hetkeäkään epäillyt tuota luonnotonta syytöstä
todeksi, vaan häntä jäyti mitä synkin epäluulo itse Arbakesta kohtaan,
ja hän tunsi, että velvollisuus ei vain hänen lemmittyään, vaan myöskin
hänen murhattua veljeään kohtaan vaati häntä menemään preetorin luokse
puhumaan epäilyksistään, vaikkei hänellä mitään todistuksia ollutkaan.
Tiedusteltuaan palvelijoilta, jotka tähän asti olivat tahtoneet välttää
lisäämästä hänen tuskiaan eivätkä olleet sanallakaan maininneet
Glaukuksen tilasta, hän sai nyt kuulla, että tämä oli ollut
vaarallisesti sairaana, että häntä vartioitiin Sallustuksen talossa ja
että kuulustelupäivä oli jo määrätty.

»Jumalat armahtakoot!» hän huudahti, »ja olenko minä hänet näin kauan
unohtanut? Onko näyttänyt siltä, kuin olisin hylännyt hänet? Oh, minun
täytyy kiiruhtaa täyttämään velvollisuuteni -- ilmottamaan, että minä,
murhatun läheisin omainen, pidän häntä syyttömänä. Nopeaan! Nopeaan!
Hoitamaan -- vaalimaan -- suojelemaan häntä! Ja elleivät he usko minua,
elleivät he tahdo kuulla minun vakuutuksiani, jos he siitä huolimatta
ajavat hänet maanpakoon tai tuomitsevat kuolemaan, niin tahdon ainakin
jakaa saman kohtalon hänen kanssaan!»

Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan, hapuillen sinne tänne tietämättä
itsekään, minne aikoi; milloin hän ajatteli ensin käydä preetoria
tapaamassa, milloin ensin kiiruhtaa Glaukuksen luokse. Hän kiiruhti
eteenpäin, saapui kaupungin portin kautta pitkän kadun päähän. Talojen
ovet olivat jo avoinna, mutta kaduilla näkyi vain aniharvoja
kulkijoita; kaupungin elämä oli vasta heräämäisillään, mutta kas!
eräässä kadunkulmassa hän huomasi useita miehiä seisomassa katetun
kantotuolin vieressä. Niiden joukosta kohosi muhkea vartalo, ja Ione
kirkaisi tuntiessaan miehen Arbakeeksi.

»Ihana Ione!» tämä virkkoi kohteliaasti ja olematta huomaavinaan hänen
säikähdystään, »suojattini, holhokkini! Anna anteeksi, jos häiritsen
sinua hurskaissa velvollisuuksissasi, mutta preetori, joka huolehtii
sinun kunniastasi ja pelkää, että sinä liian rajusti sekaannut
lähestyvään kuulusteluun, on tuntien sinun oudon asemasi (sillä sinä
haluat tietysti velivainajallesi tehtävän oikeutta, mutta pelkäät
samalla rakastettuasi rangaistavan), -- sinun suojattoman ja
ystävättömän tilasi ja jottei sinun tarvitsisi toimia ilman miehistä
neuvojaa ja turvaa, viisaasti ja isällisesti uskonut sinut laillisen
holhoojasi huostaan. Kas tässä kirjotus, jonka nojalla sinä joudut
minun haltuuni!»

»Musta egyptiläinen!» Ione huudahti väistyen ylpeästi syrjään, »mene
pois! Sinä juuri olet veljeni surmaaja! Vai sinun suojaasi, sinun
veristen käsien holhottavaksi tahdotaan nyt sisar uskoa! Haa! sinä
kalpenet! Omatuntosi paljastaa sinut! Sinä vapiset kostavan jumalan
uhkaavan vasaran edessä. Poistu luotani ja jätä minut suruuni!»

»Tuska on järkesi hämmentänyt, Ione», Arbakes virkkoi vaivoin saaden
äänensä pysymään rauhallisena. »Annan sinulle anteeksi. Huomaat
lopultakin minut varmimmaksi ystäväksesi. Mutta julkinen katu ei ole
oikea paikka neuvotteluille -- minun lohduttaa sinua. Tänne, orjat!
Tule, ihana suojattini, kantotuoli odottaa sinua.»

Ionen kauhistuneet palvelijat kokoontuivat hänen ympärilleen ja
vaipuivat polvilleen hänen eteensä.

»Arbakes», vanhin heistä virkkoi, »menettelysi ei ole lainmukaista.
Eikö ole kirjotettu, ettei vainajan omaisia saa yhdeksään päivään
hautajaisista alkaen häiritä heidän kodeissaan eikä rikkoa heidän
yksinäistä suruaan?»

»Nainen!» Arbakes vastasi käskevästi viitaten kädellään, »viedä
hoidokki holhoojansa katon alle ei riko suruaikaa koskevaa lakia. Sanon
sinulle, että minulla on preetorin suostumus. Tällainen viivytteleminen
on sopimatonta. Nostakaa hänet kantotuoliin!»

Näin sanoen hän kiersi jäntevän käsivartensa pelästyneen Ionen
ympärille. Tämä väistyi taaksepäin, katsoi häntä vakavasti silmiin ja
purskahti sitten hermostuneeseen nauruun.

»Hahaha! Tämäpä mainiota -- suurenmoista! Kelpo suojelija -- isällinen
laki! Haha!» Ja itsekin kauhistuen läpitunkevan ja mielipuolen naurunsa
kamalaa kaikua hän lysähti tajutonna maahan. Arbakes nosti hänet heti
kantotuoliin. Kantajat lähtivät liikkeelle, ja sillä tavalla onneton
Ione vietiin itkevien orjattarien parista pois.



10 LUKU.

Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. -- Egyptiläinen säälii
Glaukusta. -- Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista.


Muistettaneen vielä, että Nydia oli Arbakeen kehotuksesta seurannut
egyptiläistä tämän kotiin. Keskusteltuaan täällä Nydian kanssa hän oli
saanut tietää hänen epätoivoisesta ja katuvasta tunnustuksestaan, että
Glaukus olikin saanut tuon kohtalokkaan lemmenjuoman sokean tytön eikä
Julian kädestä. Toisenlaisena aikana egyptiläinen olisi löytänyt
filosofista viehätystä etsiä sen oudon ja kaikkinielevän intohimon
lähdettä ja syvyyttä, jota tuo omituinen tyttö, sokeana ja orjana oli
sydämessään kasvattanut; mutta nykyisin hänen täytyi huolehtia vain
itsestään. Ja kun Nydia parka tunnustuksensa jälkeen vaipui polvilleen
hänen eteensä ja rukoili häntä parantamaan Glaukuksen entiselleen ja
pelastamaan hänet -- sillä lapsekkaan kokemattomana hän kuvitteli tuon
synkän taitomiehen kykenevän suorittamaan molemmat -- tuumi Arbakes
itsekseen, mitenkä hän varmimmin voisi pitää Nydiaa vangittuna luonaan,
kunnes kuulustelu oli pidetty ja Glaukuksen kohtalo ratkaistu. Sillä
jos hän tähän asti tietäessään Nydian vain olevan selvillä lemmenjuoman
salaisuudesta pelkäsi suunnittelemalleen kostolle olevan esteenä, jos
tämä saisi vapaana kulkea -- esiintyä ehkä todistajanakin -- paljastaa
sen tavan, millä Glaukuksen järki oli sumennettu, ja siten se rikos,
josta häntä syytettiin, saisi liian paljon lieventäviä asianhaaroja --
kuinka paljoa enemmän hänen nyt täytyi pelätä hänen todistustaan, kun
tämä itse oli juoman antanut ja rakkautensa innoittamana, oman
maineensakin uhalla tietysti pyrki virhettään korjaamaan ja
rakastettuaan pelastamaan? Kuinka alentavaa olisikaan Arbakeen tapaisen
miehen arvolle ja maineelle paljastua esiintymään Julian intohimon
apurina ja olemaan Vesuviuksen noidan alhaisten taikuuksien kätyrinä!
Vain toivo, että Glaukus tunnustautuu Apekideen murhaajaksi, olisi
saanut hänet sellaisen nöyryytyksen kestämään, koska hänen oma
turvallisuutensa siten olisi taattu ja hänen suhteensa Ioneen ehkä
siten tulisivat hedelmällisemmiksi.

Nydia taas, joka sokeana ei paljoakaan tuntenut oikeata elämää
ja joka orjana ja muukalaisena oli aivan vieras roomalaisen lain
oikkuja käsittämään, ajatteli enemmän atenalaisen sairautta ja
mielenvikaisuutta kuin rikosta, josta hän oli kuullut tätä syytettävän,
tai vaaroja, joita lähestyvä kuulustelu saattoi tälle tarjota. Mitä
tiesi tuo tyttörukka, jota ei kukaan puhutellut, ei kukaan säälinyt,
mitä hän tiesi senaatista ja tuomiosta -- lain leikistä -- rahvaan
julmuudesta -- arenasta ja leijonan häkistä? Hän oli tottunut
ajatuksissaan yhdistämään Glaukukseen kaiken, mikä hänestä oli kaunista
ja erinomaista -- hän ei voinut kuvitellakaan, että mikään muu vaara
kuin hänen rakkautensa aiheuttama hulluus saattoi uhata tuota pyhää
olentoa. Glaukus tuntui hänestä luodun nauttimaan kaikkia elämän
suloja. _Hän_ vain oli toisen onnellista elämänjuoksua häirinnyt, hän
ei tiennyt, ei voinut uneksiakaan, että tuo kirkkaana välkkyvä voimakas
virta oli solumassa pimeyttä ja kuolemaa kohden. Ja tehdäkseen jälleen
kykyiseksi järjen, jonka _hän_ oli sumentanut, ja pelastaakseen elämän,
jonka _hän_ oli ollut tuhota, hän nyt rukoili suuren egyptiläisen apua.

»Tyttöseni», Arbakes virkkoi omista mietteistään herättyään, »sinun
täytyy jäädä tänne. Ei sinun ole sopivaa kuljeskella kaduilla ja joutua
raakojen orjien kolhittavaksi ja kynnyksiltä potkittavaksi. Ymmärrän
sinun lievän rikoksesi; tahdon tehdä voitavani sen korjatakseni. Odota
täällä kärsivällisesti pari päivää, ja Glaukus paranee.» Sen sanottuaan
hän kiiruhti huoneesta odottamatta toisen kiitoksia, työnsi salvan
ovelle ja jätti vankinsa vartioinnin erään orjan tehtäväksi.

Yksinään ja uusia tuumia hautoen Arbakes odotti aamun valkenevan ja
ryhtyi niihin toimenpiteisiin, jotka jo olemme nähneet, saadakseen
haltuunsa myöskin Ionen.

Hänen ensimäinen, onnetonta napolitarta koskeva aikeensa oli, kuten hän
oli Klodiuksellekin selittänyt, ehkäistä häntä pääsemästä Glaukuksen
kuulusteluun ja estää häntä syyttämästä Arbakesta (minkä hän
epäilyksettä tekisikin), joka jo aijemminkin oli yrittänyt raakaa
väkivaltaa omalle holhokilleen; se syytös paljastaisi hänen Glaukusta
vastaan tähtäytyneen kostonhimonsa -- hänen juonittelevan ja
petturinomaisen luonteensa -- ja siten hänen syytöksensäkin, jonka hän
oli singonnut atenalaista vastaan, joutuisi pahasti epäiltäväksi. Siitä
asti, jolloin hän aamulla tapasi Ionen ja kuuli hänen kovalla äänellä
syyttävän häntä -- hän oli ollut varma, että häntä uhkasi vielä
toinenkin vaara. Hän riemuitsi nyt, sillä hänen pyrkimyksensä olivat
onnistuneet, sillä hänen intohimonsa ja pelkonsa esine oli nyt hänen
vallassaan. Hän uskoi nyt enemmän kuin koskaan tähtien lupaaviin
ennustuksiin. Ja kun hän kävi tapaamaan Ionea huoneessa, jonka hän oli
tälle varannut salaperäisen talonsa yksinäisimpään kolkkaan -- kun hän
huomasi tämän toinen toistaan seuranneiden kohtaloniskujen musertamana
heittelehtivän kouristuskohtauksesta toiseen, intohimoisesta
kiivaudesta lamaantuneeseen väsymykseen, kaikkine hermostuneine
vaihteluineen -- ajatteli hän sittenkin enemmän hänen kauneuttaan,
jonka muotoja eivät hulluudenpuuskatkaan vääristäneet, kuin hänen
tuskaansa, jonka alkusyy hän itse oli. Turhamaisten, valoisasti
ajattelevien miesten lailla, joita onni on myötäänsä suosinut jakamalla
sekä rikkautta että lempeä, hänkin tuudittautui siihen mairittelevaan
toivoon, että kun Glaukus on tuhottu, kun hänen nimensä on laillisen
tuomion nojalla juhlallisesti kirottu, niin Glaukuksen rakkauden on
ikipäiviksi haihduttanut Ionen veljen murhasta langetettu tuomio --
ja Ionen taipumus muuttuu inhoksi; ja että hänen hellyytensä ja
intohimoinen lempensä, kaikkien niiden taitojen tukemana, joiden
mestarina hän osasi naisen mielikuvitusta ärsyttää, piankin raivaisivat
hänelle tien siihen sydämeen, josta kilpailija vastikään olisi inhoten
sysätty pois. Tällaista hän toivoi, mutta jos sekin petti, niin
kuiskasi hänelle hänen raju ja kiihkeä intohimonsa: »Tulkoon mitä
tulee, hän on ainakin _nyt_ minun vallassani.»

Mutta joka tapauksessa häntä vaivasi nyt tuskallinen ja rauhaton tunne,
joka panee vapisemaan paljastumisen mahdollisuutta ja joka aina
esiintyy sellaisissakin rikollisissa, jotka eivät omastatunnosta tiedä
mitään -- pelätään itse teon seurauksia, ja sitä pelkoa on tapana sanoa
rikoksen katumiseksi. Kampanian leuto ilma painoi raskaana hänen
rintaansa, hän kaipasi pois seudusta, jossa vaaraa ei ollut haudattu
iäksi yhdessä kuolleen kanssa. Ja kun hänellä nyt oli Ione, päätti hän
heti kun oli nähnyt kilpailijansa viimeisen kuolonkamppailun siirtyä
rikkauksineen ja Ionen, kalleimman aarteensa, kera johonkin etäisempään
maahan.

»Niin», hän itsekseen haasteli mitellen yksinäisen huoneensa lattiaa,
»niin, laki, joka antoi huostaan suojattini, sallii minun omistaa
myöskin morsiameni. Yli meren me purjehdimme etsimään uusia nautintoja,
ennen kokematonta hekumaa. Tähtieni turvissa, oman onneni merkeissä me
saavumme niihin suuriin ja rikkaisiin maihin, jotka tietojeni mukaan
vielä tuntemattomina ovat suunnattoman valtameren perukoissa.
Siellä voi tämä lemmen lämmittämä sydän jälleen uhrata jotakin
kunnianhimollekin -- sinne, kansojen pariin, joita Rooman ies ei ole
koskaan rasittanut, jotka eivät ole koskaan Rooman nimeä kuulleetkaan,
sinne minä perustan valtakuntani ja teen siellä esi-isieni uskon
jälleen kotoiseksi, uudistan kuolleen Teeben ajan, jatkan entistä
uhkeammissa maissa kruunattujen isieni hallitusta ja herätän Ionen
jalossa sydämessä kiitollisen tietoisuuden, että hän on jakanut
kohtalonsa miehen kanssa, joka kaukana entisestä yli-ikäisestä,
ränstyneestä orjien sivistyksestä on kohottanut jälleen arvoonsa kaiken
suuren alku-ainekset ja yhdistänyt valtavaan henkeen profetan ja
kuninkaan ominaisuudet.»

Tämän kilokomean yksinpuhelun jälkeen Arbakeen täytyi lähteä
atenalaisen kuulustelutilaisuuteen.

Hänen uhrinsa valjut ja painuneet posket liikuttivat häntä vähemmän
kuin hänen tarmokas esiintymisensä ja hänen otsansa rohkea asenne;
sillä Arbakesta ei niinkään paljoa säälittänyt onnettomuus kuin
miellytti rohkeus. Meissä herättää aina vastakaikua ominaisuus, jonka
huomaamme toisessa samanlaisena kuin itsessämme. Sankari itkee vähemmän
vihollisensa onnetonta kohtaloa kuin sitä lujuutta, jolla tämä sen
kestää. Kaikki olemme ihmisiä, ja niin paheellinen kuin Arbakes olikin,
oli hänessäkin osansa tätä yhteistä inhimillisyyden tunnetta. Jos hän
olisi Glaukukselta saanut kirjallisen tunnustuksen, joka paremmin kuin
muiden tuomio olisi hänet irrottanut Ionesta ja säästänyt Arbakeelta
pelon joutua myöhemmin paljastetuksi, olisi egyptiläinen pannut
kaikkensa liikkeelle pelastaakseen kilpailijansa. Jo nyt hänen vihansa
oli lauhtunut -- hänen kostonhimonsa viilennyt; hän murskasi saaliinsa,
mutta ei kostaakseen, vaan koska se oli hänen tiellään. Siitä
huolimatta hän oli entisen päättäväinen, jäntevä ja viekas
suunnitelmaansa toteuttaessaan, musertaakseen miehen, jonka tuho oli
välttämätön, jotta hänen aikeensa onnistuisivat. Ja lausuessaan
näennäisen vastahakoisesti ja säälien todistuksensa, joka tuomitsi
Glaukuksen, hän salaa ja papiston avustamana yllytti rahvaan kiihkoa,
mikä oli omansa entistä enemmän estämään senaattia armahtamasta
syytettyä. Hän oli käynyt Julian luona ja ilmaissut tälle Nydian
tunnustuksen; hän oli taitavasti tyynnyttänyt ne omantunnon tuskat,
jotka olisivat saaneet jälkimäisen mahdollisesti yrittämään armahdusta
selittämällä ne syyt, jotka olivat Glaukuksen järjen sekottaneet. Tämä
onnistui sitäkin helpommin, kun turhamainen Julia ei koskaan ollutkaan
rakastanut Glaukusta itseään, vaan tämän onnea ja mainetta; hänessä ei
ollut mitään tunnetta kaatunutta miestä kohtaan, niin, hän oikein
riemuitsi ajatellessaan sitä nöyryytystä, joka oli tullut hänen
vihaamansa Ionen osaksi. Koska Glaukuksesta ei kerran tullut hänen
orjaansa, ei tämä myöskään saanut olla hänen kilpailijansa rakastaja!
Siinä oli yllin kyllin lohdutusta hänelle. Huikentelevaisena ja
kevytkenkäisenä hän alkoi nyt kuunnella Klodiuksen rohkeita ja vakavia
kuiskauksia ja tuntui olevan taipuvainen menemään avioliittoon
tuon halveksitun, mutta ylhäissyntyisen miehen kanssa julkisesti
osottaakseen edellisen heikkoutensa ja voitetun intohimonsa toiseen.
Kaikki asianhaarat hymyilivät Arbakeelle, -- kaikki seikat pahensivat
atenalaisen asiaa.



11 LUKU.

Nydia esiintyy taikurina.


Kun tessalitar huomasi, ettei Arbakes enää palannut, kun hän sai tunnin
toisensa jälkeen hautoa tuskallista epäluuloaan, minkä hänen sokeutensa
teki kaksin verroin raskaammaksi, alkoi hän kädet ojennettuina
haparoida pitkin vankilansa seiniä etsien ovea, josta pujahtaa ulos; ja
tuntiessaan huoneen ainoan oven lujasti teljetyksi huudahti hän niin
lujaa ja rajusti kuin vain hänenlaisensa alkuperäisen villi luonne ja
avuttomasta tilastaan epätoivoinen ihminen voi sen tehdä.

»Hoo, tyttö!» vartioiva orja virkkoi avaten oven, »onko skorppiooni
sinua pistänyt? tai arveletko, ettemme täällä voi sietää hiljaisuutta
ja että tulemme toimeen kuten Jupiter lapsena huutamalla vain
'hullabaloo'!»

»Missä on isäntäsi? ja miksi minut on teljetty tänne? Tahdon ilmaa ja
vapautta! Anna minun mennä!»

»Ah! lapseni, etkö ole nähnyt Arbakesta kyllin usein tietääksesi, että
hän tahtoo aina olla käskijänä? Hän on sanonut, että sinun pitää olla
sisällä, ja sisällä pysyt, ja minä olen vartijasi. Ilmaa ja vapautta en
voi sinulle antaa, mutta kyllä paljoa parempaa: ruokaa ja viiniä.»

»Jupiter auttakoon!» tyttöparka huokasi väännellen käsiään. »Ja miksi
minua pidetään vankina? Mitä suuri Arbakes voi tahtoa minulta,
mitättömältä olennolta?

»En tiedä. Ehkä olet täällä uuden emäntäsi vuoksi, joka tänä aamuna
tuotiin tänne.»

»Mitä! Ione täällä?»

»On kyllä, neitoparka, eikä se näytä häntäkään oikein miellyttävän.
Mutta, Kastorin temppelin kautta! Arbakes on kohtelias mies naisille.
Neiti on hänen holhokkinsa, kuten tiedät.»

»Tahdotko viedä minut hänen luokseen?»

»Hän on sairas -- puolitainnoksissa vihasta ja raivosta. Eikä minulla
sitä paitsi ole käskyä päästää sinua, enkä koskaan tee mitään ominpäin.
Kun Arbakes teki minusta tämän huoneen orjan[85] hän sanoi: 'tahdon
opettaa sinulle vain yhden läksyn: niinkauan kuin minua palvelet, ei
sinulla saa olla silmiä eikä korvia eikä omia ajatuksia, vaadin vain
yhtä ominaisuutta -- tottelevaisuutta'.»

»Mutta mitä vahinkoa siitä on, jos näenkin Ionen?»

»Sitä en tiedä, mutta jos puhetoveria kaipaat, olen kyllä halukas
haastelemaan kanssasi, sillä minulla on ikävää pimeässä kopissani.
Niin, ja sinähän olet tessalitar -- etkö osaa joitakin erinomaisia
temppuja veitsillä ja saksilla tai ennustaa onnea kuten niin monet
maanmiehistäsi, jotta saisimme aikamme ratevasti kulumaan?»

»Pidä suusi, orja; tai jos puhua tahdot, kerro, mitä olet kuullut
Glaukuksesta!»

»Isäntäni lähti vastikään atenalaisen kuulusteluun. Glaukus saa kyllä
kärsiä rangaistuksen.»

»Mistä?»

»Pappi Apekideen murhasta.»

»Ah!» Nydia parkaisi sivellen kädellä otsaansa. »Kuulin siitä
kyllä, mutta en käsittänyt mitään. Mutta kuka uskaltaa katkaista
hiuskarvaakaan hänen päästään?»

»Pelkään, että leijona uskaltaa.»

»Jumalat auttakoot! Mitä loruja sinä laskettelet?»

»Sitä vain, että jos hänet tuomitaan syylliseksi, niin on leijona tai
tiikeri hänen pyövelinsä.»

Nydia syöksähti ylös ikäänkuin nuoli olisi hänen sydämensä lävistänyt.
Hän päästi läpitunkevan huudon ja langeten polvilleen orjan eteen hän
huudahti äänellä, joka sulatti tämänkin kivikovan sydämen! --

»Oi sano minulle puhuneesi leikkiä! -- Se ei ollut totta! Puhu, puhu!»

»Uskon kautta, sokea tyttö! En tunne hituistakaan laista. Ehkei kaikki
ole niin hullusti kuin sanoin. Mutta Arbakes on hänen syyttäjänsä, ja
kansa vaatii uhria arenalle. Mutta, kultaseni, mitä atenalaisen kohtalo
sinua liikuttaa?»

»Hän on ollut hyvä minulle. Et tiedä siis, mitä tapahtuu? Arbakes hänen
syyttäjänsä? Oh, onnetonta kohtaloa! Kansa! -- kansa! _He_ voivat nähdä
hänen kasvonsa -- kuka voi olla julma atenalaiselle? -- Mutta eikö
rakkauskin ollut julma?»

Tyttörukan pää painui rinnalle, hän vaikeni, kuumat kyynelet vierivät
hänen poskilleen, ja kaikki orjan lapselliset yritykset lohduttaa häntä
tai havahduttaa hänet unelmistaan olivat turhat.

Kun taloustoimet saivat vartijan lähtemään huoneesta, alkoi Nydia koota
ajatuksiaan. Arbakes oli Glaukuksen syyttäjä; Arbakes oli sulkenut
hänet tänne; eikö se todistanut, että hänen vapautensa saattaisi auttaa
Glaukuksen asiaa? Niin, hänet oli aivan varmasti houkuteltu ansaan;
hän, Nydia, joutuisi edistämään rakkaansa turmiota! Oh, kuinka hän
halusikaan päästä pakoon! Onneksi hänelle itselleen kaikki hänen
aistimensa yhtyivät työhön suunnittelemaan pakoa. Ja miettiessään paon
mahdollisuuksia hän jälleen tuli rauhallisemmaksi. Hänessä oli paljo
sukupuolensa näyttelijää, ja se taito oli hänessä varhaisen orjantoimen
mukana pitkälle kehittynyt. Eikö orjan alati tarvinnut olla viekas? Hän
päätti pettää vartijansa; ja muistaessaan äkkiä tämän taikauskoiset
kysymykset hänen tessalialaisista taidoistaan hän toivoi tätä tietä
löytävänsä sopivan keinon päästä vapaaksi. Näitä tuumia hän hautoi koko
päivän ja yön pitkät hetket, ja kun Sosia seuraavana aamuna pistäytyi
häntä katsomassa, kiiruhti hän nyt ohjaamaan toisen lepertelynhalua
sille taholle, jolta hän eilen oli tahtonut sen kaikin mokomin poistaa.

Hän oli kyllin ovela käsittääkseen, että pakoa saattoi yrittää vain
yöllä, ja hänen täytyi sentähden, katkeraa kylläkin, odottaa vielä niin
kauan.

»Ilta», hän virkkoi orjalle, »on ainoa oikea hetki tulkita kohtalon
salamerkkejä; silloin sinun tulee saapua tänne. Mutta mitä haluat
tietää?»

»Polluks avita! Haluaisin oikeastaan tietää yhtä paljon kuin
isäntänikin, mutta se lienee mahdotonta. Annahan ensin kuulua,
milloinka saan tarpeeksi rahaa ostaakseni vapauteni, tai lahjottaako
egyptiläinen minulle sen ilman muuta. Toisinaan hän on varsin antelias.
Sitten haluaisin tietää, saanko joskus haltuuni sen sievän kauppakojun
Myropolialla,[86] jota jo kauan olen tarkastellut. Hajuvesiä kaupita on
ihanaa työtä ja varsinkin vapautetulle orjalle, jolla jo on hiukan
herrastapoja veressään.»

»Ah! Tahdot siis vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiisi? On monta
tapaa saada niihin vastaus. Sellainen on esim. _litomantia_ s.o. puhuva
kivi, joka vastaa rukouksiimme lapsen äänellä, mutta meillä ei nyt ole
tuota kallisarvoista ja harvinaista kiveä. Sitten on _gastromantia_,
s.o. kalpea kuolemanhenki näyttäikse veden pinnalla ja ennustaa
tulevista asioista. Mutta sekin vaatii aivan erikoiskuosisia laseja ja
pyhitettyä nestettä, ja niitä meillä ei ole. Luulen senvuoksi, että
yksinkertaisin keino on käyttää _ilmataikaa_.»

»Toivon», Sosia virkkoi vapisten, »ettei mitään kamottavaa vain esiinny
kokeessa. En katsele mielelläni aaveita.»

»Älä pelkää; et näe mitään, sinä kuulet veden läiskinää, jos
kysymykseesi tulee myöntävä vastaus. Muista, että iltatähden koittaessa
jätät puutarhan portin hieman raolleen, jotta henki huomaa itseään
odotetun ja pääsee sisään. Pane hiukan hedelmiä ja vettä portin viereen
vierasvaraisuuden merkiksi. Kun on kolme tuntia kestänyt hämärää,
saavut tänne mukanasi kylmää ja kirkasta vettä, ja silloin saat tietää
kaikki, mitä äitini opettama tessalialainen taikuus ikinä kykenee
ilmaisemaan. Mutta älä unohda puutarhan porttia -- kaikki on sen
varassa. Sen täytyy olla auki tänne tullessasi ja jo kolmea tuntia
aikaisemmin.»

»Ole huoletta», pahaa aavistamaton Sosia virkkoi. »Tiedän kyllä, miltä
järjestyksen miehestä tuntuu huomatessaan portin sulkeutuvan juuri
nenänsä edessä, niinkuin minulle on pitkät ajat tapahtunut keittiön
ovella. Tiedän myöskin, ettei ole pois tieltä, jos sellaiselle arvon
henkilölle, jommoinen henki epäilemättä on, osottaa hieman
kestiystävyyttä. Tässä on aamiaisesi, lintuseni.»

»Ja kuinka on käynyt kuulustelussa?»

»Tuomarit yhä istuvat ja jaarittelevat ja jauhavat. -- Vasta
huomisaamulla tehdään päätös.»

»Huomenna? -- oletko siitä varma?»

»Niin olen kuullut.»

»Entä Ione?»

»Bakkus vieköön! Hän lienee jo toipunut, sillä tänä aamuna hän tuntuu
olleen kyllin voimakas saattamaan isäntäni aivan raivoihinsa. Näin
hänen astuvan neidin huoneesta synkkä ukkospilvi otsalla.»

»Onko hän tässä lähellä?»

»Ei -- rakennuksen toisessa päässä. Mutta nyt en voi viipyä täällä
kauempaa. _Vale_!»



12 LUKU.

Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon.


Toinen ilta kuulustelusta oli kulumassa, ja oli käsillä jotenkin se
hetki, jolloin Sosia aikoi lähestyä pelottavaa Tuntematonta, kun
puutarhan portille, jonka orja todella oli jättänyt auki, ilmestyi --
ei mikään salaperäinen maan tai ilman henki, vaan ruhoruumiinen ja
varsin maallinen Kalenus, Isiksen pappi. Hän ei välittänyt tarjolla
olleista hedelmistä, vielä vähemmän viinistä, jotka hurskaan Sosian
mielestä olivat tarpeeksi hyviä sille näkymättömälle vieraalle, jota
houkuttelemaan ne oli esille pantu. »Nähtävästi uhri puutarhan
jumalalle», Kalenus arveli: »Isäni pään kautta! Ellei tuota
jumalaa paremmin palvella, tekisipä se oikein heittäessään koko
suojelustoimensa. Ah! Ellei meitä pappeja olisi, kävisi jumalien
laihasti elää. Ja nyt Arbakeen luokse. Kuljen kyllä ajohiekalla, mutta
sen alle kätkeytyy räjähtävä miina. Egyptiläisen elämä on vallassani --
kuinka paljon hän siitä maksanee?»

Näin itsekseen aprikoiden hän kulki avoimen pihan yli peristyleen,
jossa sinne tänne asetetut palavat lamput heikensivät pimeän yön
valtaa; ja eräästä pylvähikköön avautuvasta huoneesta astui äkkiä
Arbakes hänen eteensä.

»Hoo! Kalenus -- minuako etsit?» egyptiläinen virkkoi jonkun verran
hämillään.

»Sinua, viisas Arbakes. Toivon, ettei käyntini tule sopimattomaan
aikaan?»

»Eikö mitä -- vastikään vapautettu orjani Kallias aivasti kolmasti
oikealla puolellani. Aavistin siitä, että joku onnellinen tapahtuma
minua odottaa -- ja kas nyt! jumalat ovat lähettäneet luokseni
Kalenuksen!»

»Emmekö mene huoneeseesi, Arbakes?»

»Kuten tahdot; mutta yö on kirkas ja vilpas -- tunnen jäsenissäni vielä
heikkouden merkkejä äskeisestä sairaudestani -- ulkoilma virkistää
minua -- kävelkäämme puutarhassa -- saamme olla siellä yhtä
häiritsemättä kuin sisällä.»

»Sopii hyvin», pappi vastasi, ja molemmat _ystävät_ kävelivät
edestakaisin terassilla, joka marmorimaljakkoineen ja nuokkuvine
kukkineen kohoutui puutarhasta.

»On ihana yö», Arbakes sanoi -- »sininen ja kaunis kuten silloinkin,
kun kaksikymmentä vuotta sitten näin ensi kerran Italian rannat.
Kalenus, aika tavottaa meidät -- nauttikaamme elämästä niinkauan kuin
jaksamme!»

»Sinä kaikkein viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata», Kalenus
virkkoi odottaen vain sopivaa tilaisuutta purkaakseen raskaan taakkansa
ja tuntien juuri tänä iltana tavallista suurempaa kammoa Arbakesta
kohtaan, koska toisen alentuvainen äänensävy oli omansa sitä lisäämään
-- »sinä viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata. Sinulla on
suunnattomat rikkaudet -- järkkymätön terveys -- onnellinen lempi --
kulumattomat nautinnot -- ja juuri tällä hetkellä kostonhimon riemu.»

»Tarkotat atenalaisen juttua. Niin, huomenna kohtalo hänet tuomitsee
kuolemaan. Senaatti ei armahda. Mutta sinä erehdyt; hänen kuolemastaan
ei minulla ole muuta iloa kuin että se vapauttaa minut kilpailijasta
tavotellessani Ionea. En tunne muuta vihaa tuota onnetonta murhaajaa
kohtaan.»

»Murhaajaa!» Kalenus toisti hiljaa ja jotakin tarkottaen ja tutkivasti
tähystellen Arbakesta. Tähdet valaisivat kalpeina ja vakavina
profeettansa ylpeitä piirteitä, mutta ne eivät huomanneet niissä mitään
muutosta. Kalenus käänsi häveten silmänsä muuanne ja jatkoi nopeasti.
»Murhaaja! Ei mikään vahinko, että häntä rikoksesta syytetään, mutta
sinä tiedät ihmisistä parhaiten, että hän on viaton.»

»Selitä tarkemmin», Arbakes virkkoi kylmästi, sillä hän oli jo
valmistunut kuulemaan varmaksi sen mitä oli aavistanut.

»Arbakes», Kalenus virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, »olin
pyhässä puistossa kätkössä lehvistössä, joka ympäröi kappelia. Kuulin
ja näin kaikki, mitä tapahtui. Näin aseesi lävistävän Apekideen
sydämen. En moiti tekoa -- se tuhosi vihamiehen ja uskonluopion.»

»Tiedät siis kaiken», Arbakes sanoi kuivasti. »Aavistin sitä. Olitko
yksin?»

»Yksin!» Kalenus huudahti hämmästyen egyptiläisen mielenmalttia.

»Ja minkätähden olit kätkeytynyt tuona hetkenä puistoon?»

»Koska olin kuullut Apekideen kääntyneen kristinuskoon -- koska tiesin,
että hänen piti siellä kohdata rajuluontoinen Olintus -- koska heidän
siellä piti laatia valmiiksi suunnitelmansa paljastaakseen rahvaalle
jumalattaremme pyhät mysteriat -- olin siellä tehdäkseni heidän
aikeensa turhiksi.»

»Oletko kenellekään kertonut mitä näit?»

»En, opettajani. Salaisuus on kätketty palvelijasi rintaan.»

»Mitä! Eikö edes hengenheimolaisesi Burbo tiedä asiasta mitään? -- Sano
totuus!»

»Jumalten nimessä --»

»Oh! Tunnemme toisemme -- mitä jumalat meille merkitsevät?»

»Kostosi pelon nimeen siis -- hän ei tiedä mitään.»

»Ja minkä vuoksi olet tähän asti salaisuuttasi säilyttänyt? Miksi olet
odotellut siihen asti, kunnes atenalaisen kuolemantuomiota odotetaan,
ennenkuin tulet minulle kertomaan, että Arbakes on murhaaja? Ja näin
kauan epäröityäsi miksi sen nyt ilmaiset?»

»Koska -- koska --» Kalenus sammalsi nolona ja kalpeana.

»Koska», Arbakes keskeytti ystävällisesti hymyillen ja taputtaen pappia
tuttavallisesti olalle -- »koska, Kalenus ystävä, (katso nyt, tahdon
lukea sydämestäsi ja selittää tekosi syyt) -- koska sinä ensin tahdoit
antaa minun kuulustelussa sekaantua sellaiseen vyyhteen, etten löytäisi
mitään tietä sieltä pois. Silloin voitaisiin minut todistaa vikapääksi
ei vain murhaan, vaan myöskin valapattoisuuteen ja ilkeämieliseen
pahuuteen. Ja kun näin olisin joutunut verenhimoisen roskajoukon
vimmaisen vihan esineeksi, ei rikkaus eikä valta silloin kykenisi
pelastamaan minua joutumasta sen uhriksi. Ja nyt sinä tulet
salaisuuksinesi, vähää ennen kuin oikeus on tuomionsa lausunut,
ilmaisemaan, että sinä huomisaamulla voit yhdellä ainoalla sanalla
sotkea kaikkein halpamielisimmin kudotun verkon. Olet tullut
yhdennellätoista hetkellä hieromaan kauppaa vaitiolostasi, ilmottamaan,
että yritykseni kansanvihaa kiihottaa voivat sinun todistuksesi nojalla
tulla minulle itselleni vieläkin vaarallisemmiksi ja että ei
Glaukukselle, vaan nimenomaan _minulle_ leijonan kita on apposen
ammollaan. Eikö niin?»

»Arbakes», vastasi Kalenus, jonka luontainen rohkeus nyt oli tyystin
hävinnyt, »olet todella loihtija, luet ihmisen sydämestä kuin
kirjasta.»

»Se on virkaani», egyptiläinen vastasi ystävällisesti hymyillen. »No
niin, vaikene, ja kun kaikki on ohi, teen sinut rikkaaksi.»

»Anteeksi», pappi ehätti sanomaan, sillä ahneus, hänen
pääominaisuuksiaan, kuiskasi hänelle, ettei hän saisi jäädä tulevien
lupauksien varaan, »anteeksi, sanoit äsken oikein: tunnemme toisemme.
Jos tahdot minut pysymään vaiti, täytyy sinun antaa jotakin etukäteen
voidakseni uhrata Harpokrateelle.[87] Jotta ruusu, vaitiolon ihana
kukka, saisi kestävät juuret, täytyy sinun vielä tänä yönä antaa
kultavirran sitä kastella.»

»Kuinka sukkelaa ja runollista», Arbakes vastasi yhä edelleen entisellä
lempeällä äänellä, jonka oikeastaan olisi pitänyt varottaa ja pelottaa
hänen ahnetta toveriaan. »Etkö jaksa odottaa huomiseen?»

»Miksi lykkäystä? Luulet ehkä, että pelkään saavani moitteita, kun niin
myöhään esitän todistukseni annettuani viattoman niin kauan kärsiä,
ehkä senvuoksi aikailet. Ja eikö nykyinen epäröintisi ole huono merkki
vastaisesta anteliaisuudestasi.»

»Hyvä on, Kalenus, mitä vaadit minut maksamaan?»

»Henkesi on kallis ja rikkautesi suuri», pappi vastasi irvistäen.

»Entistä sukkelampaa ja runollisempaa. Mutta sano -- mikä on hinta?»

»Arbakes, olen kuullut, että jossakin salaisessa kammiossa, sen
oskilaisen holveikon alla, jolla sinun muhkea talosi lepää, on
kasottain kultaa, maljakoita ja jalokiviä, joiden arvo kykenee
kilpailemaan edesmenneen Neeron rikkauksien kanssa. Sinun kultakasasi
ei paljoakaan vähene, vaikka teetkin minusta Pompeijin rikkaimman
papin.»

»Tule, Kalenus!» Arbakes virkkoi hyväntahtoisella ja rehellisen
vakavalla äänellä, »olet vanha ystävä ja ollut uskollinen
palvelija. Sinä et halunne tuhota elämääni, varsinkin kun tahdon
palkkio-odotustasi lyhentää. Menkäämme yhdessä aarrekammioon, josta
puhuit. Silmiäsi häikäisee lukemattomien kultaharkkojen välke ja
arvaamattoman kallisarvoisten jalokivien hohto. Ja tänä yönä saat
palkkionasi kantaa aarrekammiosta niin paljon kuin yhdellä kerralla
jaksat. Kun olet huomannut, mitä ystäväsi omistaa, et liene niin hullu,
että tahdot sen tuhoa, jota onnetar näin suosii. Kun Glaukusta ei enää
ole, saat toistamiseen tehdä matkan aarrekammioon. Enkö toimi
rehellisesti ja ystävänä, mitä?»

»Oh, suurin, paras ihmisistä!» Kalenus huudahti ilosta miltei itkien,
»voitko antaa anteeksi epäoikeutetut epäilykseni jalosta luonteestasi,
henkesi ylevyydestä?»

»Vaiti! Menkäämme heti oskilaiseen holveikkoon!»



13 LUKU.

Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. -- Joka itsensä sokaisee, sen sokeakin
voi pettää. -- Kaksi uutta vankia samana yönä.

Kärsimättömänä Nydia odotti yhtä kärsimättömän Sosian tuloa.
Vahvistettuaan rohkeuttaan muutamilla täysinäisillä maljoilla parempaa
viiniä kuin mitä hän oli pannut tarjolle hengelle, tuo herkkäuskoinen
palvelija astui sokean tytön huoneeseen.

»Hyvä, Sosia, oletko valmistunut? Onko sinulla kulho puhdasta vettä?»

»On, mutta minä vapisen hieman. Oletko varma, etten näe haamua? Olen
kuullut kerrottavan, etteivät sellaiset herrat ole erin kauniita
eivätkä liioin kohteliaita.»

»Rauhotu! Ja oletko jättänyt puutarhan portin auki?»

»Kyllä; ja sen pieleen panin pienelle pöydälle kasan pähkinöitä ja
omenoita.»

»Hyvä on; ja portti on nyt niin auki, että henki pääsee helposti
kulkemaan?»

»Aivan varmaan.»

»No niin, avaa nyt tuokin ovi -- aivan selälleen. Ja nyt, Sosia, anna
minulle lamppu!»

»Mitä! Et suinkaan aijo sitä sammuttaa?»

»En, mutta minun täytyy sen liekin yli lausua muutamia loihtuja. Sillä
liekissäkin asuu henki. Istu!»

Orja totteli. Kumarruttuaan hetkeksi lampun yli Nydia nousi ja lauloi
matalalla äänellä seuraavat säkeet:

        _Loihtu ilman hengelle_.

                1.

    Henki, sä lempimä ilman, veen,
    Mun sanaani taivu nyt salaiseen!
    Mä syntynyt oon Olympon mailla,
    Oon taian-taitaja vertaa vailla.
    Kuun taivahalta mä kutsua voin,
    Kun liikkua lauluini lumon mä soin.
    Mink' Egyptin taitavi oppineet,
    Min Persian viisaat on virkkaneet,
    On mun, mua kuulevi henget maan
    Ja aaveet manalan mahdikkaan.

                2.

    Sä henki ilman huokuvan,
    Sä käsky kuule loihtijan,
    Kautt' itse Eryktho-taikurin,
    Mi kuolleet kutsui henkihin;
    Kautt' Ithakan viisaan valtiaan,
    Mi lähtehet sai lausumaan,
    Mi kätköiss' asuu aikain aamun;
    Kautt' Eurydikeen valjun haamun,
    Mi palas mailta tuonelan
    Lumohon iki-laulajan,
    Kautt' turmataikain kolkhisten
    Ajoilta Argonautojen!

                3.

    Sä aave ilmain aukeoiden!
    Sä tullos kiitoskutsun soiden!
    Sä henkes voimat kätke veteen
    Ja katseen aran loihdi eteen
    Nuo vaiheet, jotka peittävät
    Viel' aijat oudot, synkeät!
    Sä joudu, aave tumma yön,
    Ja salat täytä tenhotyön!
                   Tule, jo tule!

                4.

    Oot suurin taivahan ja maan,
    Sun vertaas ei oo Rheakaan,
    Ei valon ylhä valtias,
    Ei tuonen herra kalvakas;
    Ei itse Zeuskaan suurempaa
    Oo saava konsa kunniaa,
                   Tule, jo tule!

»Haamu on varmaankin jo tulossa», Sosia virkkoi. »Tunnen hiuksissani
jotain kahajavan.»

»Pane vesikulho maahan. Anna nyt liinasi ja salli minun sitoa silmäsi.»

»Ai, se taitaa kaikissa taikatempuissa olla välttämätöntä. Älä niin
lujaan; hellävaroen -- kas niin!»

»No, näetkö nyt mitään?»

»Näenkö, Jupiter avita! En yhtään mitään tässä pimeydessä.»

»Kysy nyt kolmasti kuiskaavalla äänellä hengeltä sitä, mihin haluat
saada vastauksen. Jos kysymykseesi vastataan myönteisesti, kuulet veden
kulhossa pärskyvän ja porisevan, ennenkuin henki siihen hengittää; jos
vastaus on kielteinen, ei vesikään liiku.»

»Mutta et suinkaan sinä vain tee vedellä jotakin taikatemppua?»

»Minä panen kulhon jalkojesi alle -- noin. Nyt en voi tietämättäsi
veteen koskea.»

»Hyvä on --. Nyt siis, oi Bakkus, ole minulle armollinen. Sinä tiedät,
että olen sinua palvonut enemmän kuin ketään muuta jumalaa, ja minä
tahdon sinulle uhrata sen hopeisen maljakon, jonka viime vuonna
sieppasin paksulta _karptorilta_ (kellarimestarilta), jos sinä
puolestasi puhut minusta jonkun hyvän sanan tuolle vettä lempivälle
hengelle. Ja sinä -- oi henki, kuule minua! Voinko jo ensi vuonna ostaa
vapauden itselleni? Sinä tiedät -- sillä koska asut ilmoissa, ovat
linnut[88] sinulle kuiskineet tämän talon kaikki salaisuudet -- sinä
tiedät, että kolmen viimeisen vuoden aikana olen näpistellyt
kaikenlaista, mikä eteeni on osunut, minkä rehellisesti -- se on
tiettyä! -- olen voinut omistaa, ja sittenkin puuttuu loppusummasta
vielä 2,000 sestertiota. Voinko, oi hyvä henki, saada tänä vuonna
puuttuvan summan täyteen? Puhu! Ah! Pärskyykö vesi! Ei, kaikki haudan
hiljaa. -- Hyvä! Ellen tänä vuonna, saanko tulevana? -- Ah! Kuulen
jotakin, henki rapistelee jo ovella! Pian se tulee sisään. -- Kahden
vuoden perästä, tule jo -- kahden -- sehän on varsin kohtuullinen aika.
Kuulenko jotakin? Kahden ja puolen, kolmen, neljän? Et paljoa lupaa,
henki ystäväni! Kaikesta näkee, ettet ole nainen, sillä muuten et
pysyisi niin kauan vaiti: Viiden -- kuuden -- kuudenkymmenen vuoden
perästä! Pluto sinut periköön! Nyt en kysele enää!» Ja raivoissaan
Sosia kaatoi kulhon, niin että vesi läiskyi lattialle. Suurella
vaivalla ja vahvasti kiroten hän irrotti siteen, joka oli peittänyt
hänen päänsä kokonaan -- katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa
pilkkosen pimeässä.

»Mitä! haa! Nydia; lamppu on poissa. Ah, petturi, ja sinäkin olet
tiessäsi, mutta kyllä saan sinut vielä kiinni -- saat vielä tämän
maksaa!»

Orja syöksähti ovelle; se oli ulkopuolelta teljetty; hän oli vuorostaan
nyt vanki. Mitä tehdä? Hän ei tohtinut lujasti kolkuttaa eikä huutaa --
sillä Arbakes voisi kuulla ja saisi selville, että häntä, Sosiaa, oli
petetty; ja Nydia oli jo ehtinyt puutarhan portille ja livistänyt
tiehensä.

»Mutta hän menee varmaankin kotiinsa tai johonkin muuhun paikkaan.
Aamulla varhain orjien työskennellessä peristylessä huudan heidät
avaamaan oven. Sitten lähden ja löydän tytön. Varmasti hänet löydän ja
laahaan tänne, ennenkuin Arbakes tietää jutusta sanaakaan. Ah! Se on
paras suunnitelma, Pikku vehkeilijä, sormeni kyllä tarraavat sinuun! Ja
jättää minulle tänne vain vettä! Olisi se ollut edes viiniä, olisi
hiukan ollut lohdutusta!»

Sillaikaa kun petetty Sosia valitteli kovaa kohtaloaan ja tuumi keinoja
karanneen jälleen kiinni siepatakseen, oli Nydia sokeanomaisella
varmuudella ja etenkin omalla tunnetulla taidollaan pujahtanut
peristylestä, päässyt portille vievälle käytävälle ja aikoi juuri,
sydän kuuluvasti jyskyttäen solahtaa portista vapauteensa, kun hän
äkkiä kuuli lähestyvien askelien rapinaa ja kuuli Arbakeen pelottavan
äänen takanaan. Hän pysähtyi hetkeksi epäröiden ja kauhistuen. Sitte
hän äkkiä muisti, että oli toinenkin, harvemmin kuljettu käytävä, jota
vain egyptiläisen salaisiin juhliin osaaottavat ihanat naiset käyttivät
ja joka valtavan rakennusryhmän pohjakerroksesta vei ovelle, joka
niinikään avautui puutarhaan. Ehkä se sattumalta oli auki. Tämän
keksittyään hän muutti suuntansa, laskeutui ahtaita astimia myöden
oikealle ja oli pian käytävän päässä. Ah! Ovi oli lukossa ja varmuuden
vuoksi salvattu. Hän huomasi olevansa umpikujassa ja kuuli samassa
takanaan Kalenuksen äänen ja heti sen jälkeen Arbakeen. Hän ei voinut
jäädä tähän. He aikoivat nähtävästi samalle ovelle. Hän hypähti syrjään
ja tunsi olevansa oudolla pohjalla. Ilma oli tunkkaista ja kylmää. Se
rauhotti häntä. Hän luuli tulleensa johonkin tuon loistorakennuksen
kellariin tai johonkin muuhun yksinäiseen loukkoon, johonka talon
ylpeällä isännällä tuskin oli mitään asiaa; mutta taas hänen tarkka
korvansa kuuli askelten töminää ja ääniä. Taas hän väistyi, ja hänen
eteenpäin haparoivat kätensä tapailivat tuontuostakin suunnattomien
pylväiden sileitä sivuja. Vaaran terästämällä kaksinkertaisella
varovaisuudella hän hiipi pitkin pylväsriviä ja jatkoi matkaansa; ilma
tuli yhä tympeämmäksi mitä alemma hän laskeutui, ja kun hän silloin
tällöin pysähtyi hengähtämään, kuuli hän alati takanaan askelten ja
haastelevien äänien kaikua. Äkkiä hän pysähtyi seinän eteen, joka sulki
häneltä tien. Eikö ollut mitään nurkkaa, mihin piiloutua? Ei aukkoa? Ei
suojaa? Ei ollut! Epätoivoisena hän väänteli käsiään. Kun äänet yhä
lähenivät, pyörähti hän kulkemaan pitkin seinän kuvetta ja törmäsi
äkkiä irtopylvääseen, joita sieltä ja täältä pisti esiin käytävän
pohjasta, ja kaatui. Hän loukkasi itsensä pahasti; mutta ei menettänyt
tajuntaansa; ei äännähtänytkään. Hän oli iloinen löytäessään vihdoinkin
jonkunlaisen lymypaikan. Ja ryömittyään pylvään muodostamaan
nurkkaukseen hän tiesi ainakin yhdeltä taholta olevansa suojattu.
Hennon ja hoikan ruumiinsa hän kiersi niin pieneen käppyrään kuin taisi
ja odotti hengähtämättä kohtalonsa ratkaisua.

Arbakes ja pappi matkasivat sillaikaa sille salaiselle aarrepaikalle,
jonka rikkauksia egyptiläinen oli niin kehunut. He olivat avarassa
maanalaisessa atriumissa eli hallissa. Matalaa holvikattoa kannattivat
lyhyet paksut pylväät, joiden tekotapa osottautui siroja, kreikkalaisia
muotoja vanhemmaksi. Yksinkertainen tuikkulamppu, joka Arbakeella oli
kädessä, valaisi hämärästi kaljuja ja rosoisia seiniä, joihin
hakkaamattomat kivet oli mätetty päällekkäin ilman minkäänlaista
järjestystä. Holvin matelevat asujaimet tuijottivat tyrmistyneinä
outoja vieraita ja sujahtivat sitten sukkelasti seinälokeroihinsa.

Kalenusta värisytti, kun hän katseli ympärilleen ja hengitti holvin
tunkkaista, epäterveellistä ilmaa.

»Ja kuitenkin», Arbakes virkkoi hymyillen huomatessaan hänen kauhunsa,
»nämä karut holvit kätkevät allensa rikkaan ylelliset varastonsa. Ne
ovat kuin inhimilliset työskentelijät -- me halveksimme heidän
karkeuttaan, mutta ilman heitä ei tässä maailmassa olisi mitään
ylpeyttä herättävää.»

»Ja mihinkä vie tuo vasen käytävä?» Kalenus kysyi. »Tässä synkässä
haudassa se näyttää aivan loppumattomalta ja tuntuu vievän aina
Hadekseen saakka.»

»Päinvastoin, se vie yläilmoille», Arbakes vastasi huolettomasti. »Me
menemme oikealle, aarrekammioon.»

Pompeijin asutumpien talojen malliin halli jakaantui tästä kahteen
siipeen eli käytävään, joiden pituus säkkipimeässä, lampun heikossa,
lepattavassa valossa näytti aivan loppumattomalta. Ystävämme painuivat
oikeankäden _aulaan_.

»Iloinen Glaukus pannaan huomenna vieläkin kosteampaan ja ahtaampaan
komeroon kuin tämä onkaan», Kalenus virkkoi heidän sivuuttaessaan aivan
läheltä sen irtopylvään, jonka luomassa varjossa tessalitar piileskeli.

»Niin, mutta sitä kuivemman ja tilavamman hän saa seuraavana päivänä
arenalla. Ja ajatellapa», Arbakes jatkoi hitaasti ja venytellen --
»ajatellapa, että yksi ainoa sana sinun suustasi pelastaisi hänet ja
asettaisi Arbakeen hänen tilalleen.

»Sitä sanaa ei koskaan lausuta», Kalenus vakuutti.

»Oikein, Kalenus ystävä, ei koskaan», Arbakes vahvisti laskien
tuttavallisesti kätensä papin olkapäälle. »Ja nyt, seis -- olemme
ovella.»

Vipajava liekki valaisi pientä, syvälle seinään työnnettyä, vahvasti
raudoitettua ja lujin salvoin varustettua ovea. Arbakes otti vyöstään
pienen renkaan, jossa oli kolme tai neljä vähäläntää, mutta paksua
avainta. Oi, kuinka odotus ja ahneus saivatkaan Kalenuksen sydämen
jyskyttämään, kun hän kuuli ruosteisten salpojen aukenevan!

»Astu sisään, ystäväni», Arbakes kehotti, »minä pidän lamppua
korkealla, jottei kalleuksien välke vallan sokaisisi silmiäsi.»

Kärsimätöntä Kalenusta ei tarvinnut kahdesti kehottaa, ja hän astui
oviaukkoon.

Tuskin hän oli yli kynnyksen ehtinyt, kun Arbakeen väkevä nyrkki
lennätti hänet suinpäin eteenpäin.

»_Sitä sanaa ei koskaan lausuta_!» Arbakes sanoi äänekkäästi,
ilkkuvasti nauraen ja työnsi oven salpoihin.

Kalenus oli suistunut monta astinta alaspäin, mutta tuntematta ensi
hetkessä mitään tuskaa hän syöksyi heti ovelle; iski siihen väkevällä
nyrkillään ja huusi -- se oli pikemmin eläimen mölinää kuin ihmisääntä
-- kauheassa epätoivossaan: »Oh, päästä minut, päästä minut, en pyydä
kultaasi!»

Hänen sanojensa voima jäi suureksi osaksi paksuun oveen, ja taas
Arbakes alkoi nauraa hohottaa. Sitten hän polki kiivaana jalkaansa
lattiaan ikäänkuin antaakseen kauan pidätetylle intohimolleen suurempaa
vauhtia.

»Kaikki Dalmatian kultakaan», hän huusi, »ei voi sinulle antaa
leivänpalastakaan. Näänny nälkään, konna! Sinun kuolemanhuutosi
kaikuvat vain näitä tukevia seiniä vastaan. Eikä käytävän ilmakaan
haasta maailmalle, kun sinä nälissäsi kalvat lihaa omasta ruumiistasi,
että näin on tuhoutunut mies, joka oli Arbakeelle vaarallinen ja
uskalsi häntä uhata. Hyvästi!»

»Oh, sääliä, armoa! Epäinhimillinen heittiö! Tämänkö sain --.»

Lauseen loppu ei enää kuulunut Arbakeen korviin, sillä tämä oli jo
lähtenyt takaisin pimeää käytävää pitkin kulkemaan. Paksu,
sammakkorumilas makasi liikkumattomana hänen edessään käytävällä.
Lampun valo lankesi sen muodottomalle ruumiille ja lasimaisen jähmeille
silmille. Arbakes väistyi tahtomatta eläintä vahingoittaa.

»Olet inhottava olento», hän sanoi melkein kuin itsekseen, »mutta sinä
et voi tehdä minulle pahaa; sentähden saat olla rauhassa polullani.»

Kalenuksen raivonhuudot kuuluivat paksun oven läpi vaimeina Arbakeen
korvaan. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisena.

»Tuo ei ole hyvä», hän tuumi, »en voi olla turvassa, ennenkuin tuo ääni
on iäksi sammunut. Aarteeni ja kalleuteni eivät tosin ole tuolla, vaan
päinvastaisessa siivessä. Kun orjani niitä kuljettavat pois, eivät he
kuule hänen ääntänsä. Onko siis mitään pelättävää? Jos hän vielä kolmen
päivän perästä elää, on hänen äänensä, isäni parran kautta, niin
heikko, ettei sitä kuule hänen omassa haudassaankaan. Isis vieköön, nyt
on kylmä! Täytyy kiiruhtaa kulauttamaan malja maustettua
falernolaistani.»

Tunnoton egyptiläinen kietoi vaipan kiinteämmin ympärilleen ja lähti
nopeasti yläilmoille.



14 LUKU.

Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa.


Mitä kauhun ja toivon sanoja Nydia olikaan kuullut! Seuraavana päivänä
Glaukus tuomittaisiin kuolemaan. Ja tässä eli mies, joka voisi hänet
pelastaa ja antaa Arbakeelle ansaitun palkan, ja tuo mies hengitti vain
muutaman askelen päässä hänen piilopaikastaan! Hänen korviinsa
kuuluivat tuon toisen raivon- ja vihanhuudot -- kiroukset -- rukoukset
-- vaikka heikkoina ja tukahtuneina. Hän oli vankina, mutta Nydia tunsi
hänen salaisen vankikomeronsa. Jospa hän vain pääsisi vapaaksi ja saisi
puhutella pretoria, hän voisi ehkä tuoda vapahduksen atenalaiselle. Hän
oli miltei läkähtyä mielenliikutukseensa -- häntä huimasi -- voimat
olivat pettää -- mutta voimakkaasti ponnistaen hän voitti heikkoutensa;
ja kuunneltuaan vielä jonkun hetken tarkkaavaisena, kunnes hän
varmistui Arbakeen jättäneen hallin entiseen yksinäisyyteensä, hän
lähti korvansa opastamana sille ovelle, jonka taakse Kalenus oli
teljetty. Täällä hän kuuli selvemmin vangin kauhun- ja kostonhuudot.
Kolmasti hän yritti puhua, ja yhtä monta kertaa hänen äänensä
hautaantui paksuun oveen. Vihdoin hän löysi avaimenreiän, sovitti
huulensa tuolle pienelle aukolle, ja vanki kuuli selvään vienon äänen
mainitsevan hänen omaa nimeään.

Veri jähmettyi hänen suonissaan, hiukset nousivat pystyyn! Mikä
salaperäinen ja yliluonnollinen olento saattoi tunkeutua tähän
kamottavaan yksinäisyyteen? »Ken siellä?» hän huudahti, »mikä aave --
mikä kuoleman _larva_ -- huutaa onnettoman Kalenuksen nimeä?»

»Pappi», tessalitar vastasi, »jumalten sallimuksesta olen Arbakeen
tietämättä ollut hänen inhottavan tekonsa todistajana. Jos itse pääsen
vapauteen tästä talosta, voin sinutkin pelastaa. Mutta puhu sinäkin
tästä pienestä reiästä ja vastaa kysymyksiini.»

»Ah, siunattu henki», pappi sanoi haltioissaan ja totellen Nydian
kehoitusta, »pelasta minut ja minä myyn vaikka alttarin hopeat
palkitakseni ystävällisen tekosi!»

»En tahdo kultaasi, -- tahdon salaisuutesi. Kuulinko oikein? Voitko
pelastaa Glaukuksen kuolemanvaarasta?»

»Voin -- minä voin. -- Sentähden (viekööt raivottaret egyptiläisen
hengen!) Arbakes on minut tänne sulkenut ja jättänyt nälkään
nääntymään.»

»Atenalaista syytetään murhasta. Voitko syytöksen kumota?»

»Jos vain pääsen vapaaksi, ei kenenkään pompeijilaisen pää ole niin
tukevasti harteilla kuin hänen. Näin koko tapahtuman -- näin Arbakeen
iskevän. Voin ilmaista todellisen murhaajan ja pelastaa syyttömän.
Mutta jos hukun, tuhoutuu hänkin. Tunnetko sääliä häntä kohtaan? Oi,
siunattu vieras, minun sydämessäni on uurna, joka hänet joko tuomitsee
tai vapauttaa.»

»Ja sinä tahdot tunnustaa kaiken, mitä tiedät?»

»Tahdonko? Oh! Ja vaikka manalan tuskat minua odottaisivat! Kostoa
tuolle egyptiläis-heittiölle! Kostoa! kostoa! kostoa!»

Kun Nydia kuuli Kalenuksen hammasten raosta sähisemät sanat, tunsi
hän, että toisen alhaisimmissa intohimoissa oli atenalaisen paras
turva. Hänen sydämensä jyskytti. Salliiko kohtalo hänen pelastaa
rakastettunsa? »Voimat», hän sanoi, »jotka ovat minut tuoneet tänne,
suojelevat minua eteenkinpäin. Tunnen voivani pelastaa sinut.
Kärsivällisyyttä ja toivoa!»

»Mutta ole varovainen, suloinen vieras! Älä koetakaan liikuttaa
Arbakeen sydäntä -- se on marmoriakin kovempi. Hae käsiisi preetori --
sano hänelle, mitä tiedät -- pyydä häneltä kirjallista määräystä --
lähetä tänne sotilaita ja taitavia seppiä -- nämä salvat ovat ihmeen
kestäviä. Aika rientää -- näännyn ehkä nälkään, ellet ole kyllin nopea!
Mene! -- mene! Ei -- jää! Kauheata on olla yksin! Ilma täällä on ruton
saastuttamaa -- ja skorppioonit -- haa! Ja nuo kalpeat _larvat_! Oh!
Jää, jää!»

»En», Nydia virkkoi, itsekin kauhistuen ja huolissaan omasta
turvallisuudestaan. »Sinut pelastaakseni minun täytyy mennä. Olkoon
toivo toverinasi -- hyvästi!»

Näin sanoen hän liukui pois ovelta ja ojennetuin käsin haparoiden
pitkin pylväitten kylkiä hän saapui hallin päähän ja joutui käytävään,
joka vei ylös. Mutta täällä hän pysähtyi; hän tuumi, että oli
turvallisinta odottaa, kunnes yön pimein aika oli tullut ja talossa
kaikki nukkuivat sikeintä untaan, silloin hän parhaiten livahtaisi
kenenkään huomaamatta ulos. Senvuoksi hän istahti portaitten
astuinlaudalle ja odotti jonkun hetken. Hänen toivovassa sydämessään
oli nyt vallitsevana tunteena riemuitseva ilo. Glaukus oli
hengenvaarassa -- mutta _hän_, Nydia, hänet pelastaisi!



15 LUKU.

Arbakes ja Ione. -- Nydia jälleen puutarhassa. -- Pääseekö hän vapaaksi
auttamaan atenalaista?


Kun Arbakes oli lämmittänyt itseään aimo kulauksilla tuota hehkutettua
ja maustettua viiniä, jota herkuttelijat siihen aikaan pitivät niin
suuressa arvossa, tunsi hän itsensä tavallista joustavammaksi ja
iloisemmaksi. Tuntee itsensä aina ylpeäksi viekkaudella saamastaan
voitosta, vaikka voitettu ehkä onkin ollut mitätön vastustaja.
Inhimillinen turhamaisuus on tyytyväinen osotetusta ylivoimaisesta
kekseliäisyydestä ja saavutetusta menestyksestä; vasta myöhemmin seuraa
tekoa raskas katumus.

Mutta tuskinpa Arbakes koskaan tuntisi edes katumisen oireita
menettelynsä johdosta Kalenus heittiötä kohtaan. Hän unohti pian
ajatellakin papin kauhunhuutoja ja hänen vitkallista kuolemaansa; hän
tunsi vain, että suuri vaara oli onnellisesti vältetty ja vihollinen
tehty mykäksi. Ainoa tehtävä vain oli papistolle selittää Kalenuksen
katoaminen, ja se ei tuntunut hänestä vaikealta. Hän oli usein
käyttänyt Kalenusta uskonnollisilla asioillaan naapurikaupungeissa. Hän
saattoi nyt hyvin selittää lähettäneensä hänet viemään uhrilahjoja
Stabiaen ja Herkulaneumin Isiksen alttarille, sovintouhriksi
jumalattaren murhatun papin, Apekideen hyväksi. Kun Kalenus olisi
kuollut, viskattaisiin hänen ruumiinsa, vähää ennenkuin Arbakes lähtisi
Pompeijista, syvään Sarnus-jokeen. Jos se sieltä löydettäisiin,
suuntautuisivat epäluulot aivan varmasti jumalankieltäjiin,
natsarealaisiin, murha olisi silloin kosto Olintuksen arenalla kärsimän
marttyyrikuoleman johdosta. Tehtyään nopeasti nämä suunnitelmansa
valmiiksi Arbakes ei enää tuhlannut ajatustakaan onnettoman papin
asialle, ja riemuiten menestyksestä, joka oli kruunannut kaikki hänen
suunnitelmansa hän syventyi ajattelemaan Ionea. Arbakeen käydessä
viimeksi Ionen luona oli tämä karkottanut hänet luotaan moittivin,
katkerin sanoin, jotka olivat syvästi loukanneet hänen ylpeää ja
käskevää luonnettaan. Hän oli nyt mielestään kypsä koettamaan uutta
yritystä. Hänen intohimonsa oli samanlainen kuin muidenkin ihmisten --
hän tahtoi olla rakastettunsa lähellä, vaikka tämä häntä kiusaisi
ja nöyryyttäisikin. Ionen surun vuoksi hän yhä käytti mustia ja
vähemmän juhlallisia pukuja, mutta nyt hän hieroi mustaan tukkaansa
hienotuoksuisia rasvoja ja järjesti tunikansa mitä taiteellisimpiin
laskoksiin, ja näin varustettuna hän lähti napolittaren huoneeseen.
Ionen oven edessä hän kohtasi orjattaren ja kysyi tältä, oliko Ione jo
mennyt levolle, ja saatuaan kuulla, että hän oli vielä ylhäällä ja
tavallista tyynempi, astui hän sisään. Hän näki napolittaren istumassa
pienen pöydän ääressä, pää käsien varassa, nähtävästi ajatuksiinsa
vaipuneena. Hänen piirteissään ei nyt ollut sitä valoisaa, psykemäisen
hentoa piirrettä, mikä noissa älykkäissä kasvoissa ennen oli ollut;
huulet avoinna -- katse harhaileva ja väsynyt, musta tuuhea tukka
harallaan palmikoimatta pitkin selkää ja kalpeat posket -- kaikki
osotti, että hänen ruumiinmuotonsa olivat menettäneet paljon entistä
joustavuuttaan.

Arbakes tarkasteli häntä jonkun aikaa, ennenkuin astui lähemmä. Ione
nosti silmänsä ja tunnettuaan tulijan hän kääntyi vastenmielisin elein
poispäin, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan.

»Ah!» Arbakes virkkoi matalalla ja vakavalla äänellä lähestyen
kunnioittaen, miltei nöyrästi Ionea ja istahtaen lähelle pöytää. --
»Ah! Jos kuolemani voittaisi vihasi, niin mielelläni kuolisin!
Tuomitset minua väärin, mutta kestän kaiken nurkumatta; mutta salli
minun edes joskus käydä sinua katsomassa. Halveksi, syytä, nöyryytä
minua, koetan sen sietää. Eikö sinun syvintä katkeruuttakin ilmaiseva
äänesi ole minulle ihaninta soittoa! Kun sinä vaikenet, tuntuu koko
maailma autiolta ja tyhjältä -- veri lakkaa virtaamasta -- ei ole
maailmaa, ei elämää, ellen näe kirkkaita kasvojasi, ellen kuule
sointuvaa ääntäsi.»

»Anna minulle takaisin veljeni ja rakastettuni», Ione sanoi rauhallisin
ja rukoilevin äänin, ja raskaita kyyneliä vieri pitkin hänen poskiaan.

»En voi toista henkiin herättää enkä toista pelastaa kuolemasta»,
Arbakes vastasi liikutettuna. »Tehdäkseni sinut onnelliseksi tahdon
luopua onnettomasta rakkaudestani, ja mielelläni panen kätesi
atenalaisen käteen. Ehkä hän selviytyy ehjänä kuulustelusta (Arbakes
oli tehnyt kaiken voitavansa, jottei Ione saisi kuulla mitään jo
alotetusta kuulustelusta). Jos niin käy, sinä voit hänet joko vapauttaa
tai tuomita. Ja älä pelkää, Ione, että enää kauempaa vaivaan sinua
lemmenrukouksillani. Tiedän sen turhaksi. Salli minun vain itkeä --
murehtia yhdessä kanssasi. Anna anteeksi väkivalta, jota syvästi kadun
ja joka ei koskaan uusiinnu. Salli minun olla sama, mikä ennenkin olin
-- ystävä, isä, suojelija. Ah! Ione! Sääli minua ja anna anteeksi!»

»Annan sinulle anteeksi. Pelasta Glaukus, ja minä en ajattele enää
häntä. Mahtava Arbakes! Olet väkevä sekä hyvässä että pahassa. Pelasta
atenalainen, ja Ione parka ei koskaan tahdo enää nähdä häntä.»
Puhuessaan hän nousi horjuvin polvin ylös, lankesi hänen jalkoihinsa ja
syleili hänen polviaan. »Oh! Jos todella minua rakastat -- jos sinussa
on ihmistunteita -- muista isäni tuhkaa, muista nuoruuttani, ajattele
aikoja, jolloin elimme niin onnellisina yhdessä, ja pelasta
Glaukukseni!»

Oudot kouristukset värisyttivät egyptiläisen ruumista; hänen piirteensä
muuttuivat pelottaviksi, hän kääntyi poispäin ja sanoi ontolla äänellä:
»Jos hänet nyt vielä voisin pelastaa, tekisin sen. Mutta roomalainen
laki on ankara ja terävä. Mutta jos minun _onnistuisi_ -- jos _voisin_
hänet pelastaa -- olisitko silloin minun -- tulisitko morsiamekseni?»

»Sinun!» Ione toisti nousten. »Sinun! Sinun morsiamesi! Veljeni veri on
vielä kostamatta. _Kuka_ hänet surmasi? Oi Nemesis! Täytyykö minun
Glaukuksen tähden ostaa sinun juhlallinen kostosi? Arbakes -- _sinun_!
En koskaan!»

»Ione, Ione!» Arbakes huudahti intohimoisena, »mistä nuo salaperäiset
sanat? Miksi mainitset minun nimeni veljesi murhan yhteydessä?»

»Uneni minulle niin sanovat -- ja unet tulevat jumalilta.»

»Turhia hourekuvia! Unenko johdosta syytät viatonta ja hylkäät ainoan
keinon, jolla voit rakkaasi hengen pelastaa?»

»Kuule minua!» Ione virkkoi vakaasti ja juhlallisella äänellä. »Jos
sinä pelastat Glaukuksen, en koskaan mene morsiamena hänen taloonsa.
Mutta en voi sietää ajatustakaan avioliitosta kenenkään muunkaan
kanssa. En voi tulla sinunkaan vaimoksesi. Älä keskeytä, vaan kuuntele
tarkkaan, Arbakes! Jos Glaukus kuolee, niin samana päivänä teen
turhiksi kaikki taitosi ja jätän rakkauttasi varten vain tuhkani. Niin,
sinä voit kyllä riistää minulta puukon ja myrkyn -- voit pitää minua
vankina -- voit panna minut kahleisiin, mutta vapaata henkeä, joka
tahtoo ruumiista paeta, et voi millään sitoa. Nämä alastomat ja
aseettomat kädet kyllä kykenevät katkaisemaan elämän siteet. Kahlehdi
ne, ja nämä huulet sulkeutuvat tiiviisti ilmaa estämään keuhkoihin.
Olet oppinut mies -- olet siis lukenut naisista, jotka ovat pitäneet
kuolemaa häpeää parempana. Jos Glaukus tuhoutuu, tahdon hänen
arvoisenaan seurata häntä. Taivaan, maan ja meren jumalien nimeen minä
vihkiydyn kuolemaan! Olen puhunut!»

Suorana, ylpeänä, horjumatta Ione siinä seisoi kuin hengen
innoittamana, ja hänen äänensä ja ilmeensä synnyttivät kuulijan
rinnassa kunnioittavaa pelkoa.

»Rohkea sydän!» Arbakes vihdoin virkkoi, »olet todella arvoinen
tulemaan omakseni. Oo, kuinka usein olenkaan uneksinut sellaisesta
toverista suurta tulevaisuuttani suunnitellessani, ja vasta sinussa
olen oikean tavannut. Ione», hän jatkoi äkkiä, »etkö näe, että olemme
toisiamme varten luodut? Etkö ole huomannut jotakin oman tarmosi
vertaista -- oman rohkeutesi kaltaista minun itsenäisessä hengessäni?
Olemme syntyneet taipumuksemme yhdistääksemme -- hengittääksemme uutta
elämää tähän tympeytyneeseen maailmaan -- saavuttaaksemme sen valtavan
päämäärän, jonka minun tulevaisuuden hämärän läpi näkevä henkeni,
profeetan lailla aavistaa. Yhtä päättävästi kuin sinäkin minä uhmaan
kaikkia itsemurhauhkauksiasi. Minä kunnioitan sinua omanani. Olen
edessäsi polvillani kunnioittavana ja nöyränä, sinä tuntemattoman maan
kuningatar, maan, jota kotkan[89] siivet eivät ole varjonneet eivätkä
sen kynnet koskeneet; mutta minä vaadin myöskin kunnioitustasi ja
rakkauttasi! Yhdessä kuljemme valtameren yli -- yhdessä löydämme uuden,
unelmiemme maan; ja tulevat sukupolvet tietävät kertoa pitkästä
kuningassuvusta, joka on saanut alkunsa Arbakeen ja Ionen
avioliitosta.»

»Olet mieletön! Tuollaiset rehentelevät sanat sopivat paremmin torilla
taitojaan kaupan tarjoavalle taikurille kuin viisaalle Arbakeelle. Olet
kuullut päätökseni -- se on yhtä luja kuin sallimus itse. Orkus on
kuullut valani, ja se on kirjotettu vääjäämättömän Hadeksen kirjaan.
Korjaa siis, oi Arbakes -- korjaa menneisyys; muuta vihasi
kunnioitukseksi, -- kosto armahdukseksi; säästä mies, josta ei ikinä
tule kilpailijaasi. Sellaiset työt olisivat sinun synnynnäisen
luonteesi mukaiset, sillä siinä olisi olennaisena jotakin suurta ja
jaloa. Ne painavat myöskin paljon kuoleman kuninkaan vaa'assa; ne
painavat hyvän vaakakupin alas sinä päivänä, jolloin ruumiiton sielu
odottaa tuomiotaan, Tartarukseenko vaiko Elysiumiin. Ne tekevät
iloiseksi nykyisenkin elämän, ilo on parempaa ja kestävämpää kuin
hetkellisen intohimon tyydytys. Oi, Arbakes! Kuule minua!»

»Riittää jo, Ione! Kaikki, mitä suinkin voin teen Gläukuksen hyväksi;
mutta älä soimaa minua, ellen onnistu. Kysy vihamiehiltäni, enkö ole
kaikkeni ponnistanut pelastaakseni hänet kuolemasta, ja tuomitse
silloin minua kohtuuden mukaan. Nuku rauhassa, Ione! Yö on jo pitkälle
kulunut. Jätän sinut nukkumaan. Ja nähkösi suotuisampia unia kuin tähän
asti miehestä, jonka elämän onni on vain sinun varassasi!»

Arbakes poistui nopeasti vastausta odottamatta; peläten ehkä Ionen
kuohuvien rukousten vaikutuksesta myöntyvänsä liikoihin lupauksiin; hän
tunsi, että ne liikuttivat hänen palavaa sydäntään, samalla kun ne
täyttivät hänet mustasukkaisuuden tuskalla. Mutta säälikin oli jo
myöhäistä. Vaikka Ione olisikin luvannut palkinnoksi kätensä, ei hän
olisi antamansa todistuksen jälkeen ja rahvaan vihaa salaisesti
kiihotettuaan voinut enää atenalaista pelastaa. Mutta luottaen omaan
voimaansa hän toivoi aikaa voittaen voivansa masentaa naisen, jota hän
niin intohimoisesti itselleen halasi.

Orjien auttaessa häntä makuulle hän muisti yhtäkkiä Nydian. Oli
välttämätöntä, ettei Ione saanut tietää mitään rakastettunsa
mielenhäiriöstä, koska se vähintään lievensi hänen oletettua rikostaan,
ja olihan mahdollista, että hän oli orjiltaan kuullut Nydian olevan
talossa ja tahtoi tavata tätä. Kun tämä ajatus oli juolahtanut hänen
mieleensä, kääntyi hän puhuttelemaan vapautettua orjaansa.

»Kallias», hän virkkoi, »mene heti Sosian luo ja sano hänelle, ettei
hän millään ehdolla saa päästää Nydiaa huoneestaan. Mutta odotahan --
hae ensin suojattiani palvelevat orjattaret ja käske heidän visusti
olla vaiti siitä, että sokea tyttö on kattoni alla. No -- nopeasti!»

Vapautettu kiiruhti tottelemaan. Suoritettuaan tehtävänsä ensin Ionen
orjattarille hän juoksi hakemaan arvon Sosian. Hän ei löytänyt tätä
siitä pienestä kopista, joka oli varattu hänen makuusuojakseen, hän
huusi Sosian nimeä, ja silloin hän kuuli Nydian lukitusta huoneesta
Sosian vastaavan.

»Oh, Kallias, sinäkö siellä? Jumalille kiitos. Avaa ovi, rukoilen
sinua!»

Kallias päästi salvat, ja Sosian kiihottuneet kasvot tulivat oviaukosta
näkyviin.

»Mitä näenkään! -- Samassa huoneessa, missä nuori tyttökin, Sosia!
_Proh pudor_! Eikö ole tarpeeksi kypsiä hedelmiä puutarhassa, jottei
sinun tarvitsisi noin vihantaa? --»

»Älä puhu mitään tuosta pikkunoidasta!» Sosia keskeytti kärsimättömänä.
»Hän on vielä kerran turmioni.» Ja hän kertoi Kalliakselle »ilman
hengestä» ja tessalittaren paosta.

»Hirttäydy sitten heti, onneton Sosia!» Arbakes käski minun tulla
luoksesi. Sinä et olisi saanut laskea tyttöä hetkeksikään tästä
huoneesta.»

»Me miserum!» orja huudahti. »Mitä pitää tekemäni? Hän on jo ehtinyt
kauas Pompeijiin. Mutta huomisaamulla minä sieppaan hänet jostakin
hänen vanhasta piilopaikastaan. Älä vain kavalla minua, rakas
Kalliakseni!»

»Autan sinua niinpaljon kuin ystävyys vaatii ja oma turvallisuuteni
sallii. Mutta oletko varma, että hän on talosta lähtenyt? Ehkä hän on
johonkin piiloutunut.»

»Kuinka se olisi mahdollista! Hän on aivan varmaan jo poistunut
puutarhasta; porttihan oli auki, kuten sinulle kerroin.»

»Ei, ei niinkään; sillä samaan aikaan oli Arbakes Kalenus papin kanssa
puutarhassa. Itse olin sieltä hakemassa eräitä ruohoja isäntäni
aamukylpyä varten. Näin pöydän; mutta portti oli kiinni, olen siitä
aivan varma. Se johtui siitä, että Kalenus oli puutarhaan tullessaan
sen tietysti perässään sulkenut.»

»Mutta se ei ollut salvattu.»

»Oli, sillä minä itse huolissani, että peristylen pronssiset maljakot
voisivat helposti joutua rosvojen saaliksi, väänsin sen lukkoon ja otin
avaimen pois -- ja kun en nähnyt orjaa, jolle sen olisin antanut ja
jota samalla olisin aikalailla läksyttänyt, on avain vieläkin minulla
-- kas tässä se on vyöhöni pistettynä.»

»Oi, armollinen Bakkus! Kaikesta päättäen en turhaan sinua rukoillut.
Älkäämme hukatko hetkeäkään! Menkäämme heti puutarhaan! Ehkä hän on
siellä vielä.»

Hyväsydäminen Kallias suostui auttamaan Sosiaa. Ja etsittyään turhaan
läheiset huoneet ja peristylen he astuivat puutarhaan.

Se tapahtui samaan aikaan, jolloin Nydia päätti jättää piilopaikkansa
ja jatkaa matkaansa. Vapisten ja henkeään pidättäen, jokaisesta
risahduksesta säpsähtäen hän ensin kulki kukkakierteisten pylväitten
reunaaman peristylen kautta -- pimitti hetkeksi sen keskusaukean, jota
heleä kuutamo valaisi -- laskeutui terassilta puutarhaan -- solahti
tummien ja nukkuvien puiden lomitse -- saapui tuolle kovan onnen
portille -- ja huomasi sen lukituksi! Tunnemme kaikki sen tuskan,
epävarmuuden ja pelon ilmeen, minkä tunteitten pettymys, sellaista
ilmaisua käyttääkseni, kuvastaa sokean kasvoille. Mutta mitkä sanat
voisivatkaan kuvata sitä epätoivoista tuskaa, sitä sydämen katkeraa
pettymystä, mikä nyt näkyi tessalittaren piirteissä! Yhä uudestaan ja
uudestaan hänen pienet, vavahtelevat sormensa tapailivat tuon kauhean
portin lautoja. Tyttö rukka! Turhaa on ollut sinun ylevä rohkeutesi,
sinun viaton viekkautesi, sinun kaksinkertaiset ponnistuksesi päästä
pakoon koiralta ja metsästäjältä! Vain jonkun askelen päässä olivat
vainoojasi ja nauroivat sinun raivoasi ja tuskaasi tietäessään varmasti
saaliinsa tavottavansa ja odottaen julman kärsivällisesti hetkeä,
jolloin he sinuun tarttuisivat -- sinun ei kuitenkaan tarvinnut _nähdä_
heidän ivan ilmeitään!

»Hiljaa, Kallias -- antaa hänen mennä. Katsokaamme, mihin hän nyt
ryhtyy huomattuaan portin teljetyksi.»

»Katsohan! Hän kohottaa kasvonsa taivaaseen päin -- hän jupisee jotakin
itsekseen -- vaipuu väsyneenä maahan. Ei! Polluks avita! Hän on
keksinyt uuden suunnitelman. Hän ei tahdo vielä antautua. Jupiter
auttakoon, sitä sitkeyttä! Kas nyt, hän syöksähtää pystyyn -- juoksee
takaisin -- nyt kääntyy uudelle polulle. Sosia, älä viivyttele enää.
Sieppaa hänet kiinni, kun hän vielä on puutarhassa. Kas noin!»

»Ah! pahalaisen tyttö! Sainpas sinut käsiini -- eh!» Sosia puhisi
tarttuen onnettomaan Nydiaan.

Niinkuin jäniksen viimeinen _inhimillinen_ parahdus ajokoiran hampaissa
-- niinkuin äkkiä heränneen unissakävijän kiljahdus -- sellainen oli
sokean tytön valitus, kun hän tunsi vartijansa julman otteen. Se oli
sellainen äärimäisen tuskan, huutavan epätoivon valitus, että sen kaiku
olisi teidän korvissanne kaikunut iät kaiket. Hän tunsi, että
hukkuvalta Glaukukselta riistettiin viimeinenkin pelastava lauta! Hän
oli häilynyt elämän ja kuoleman välillä; ja kuolema oli nyt voittanut.

»Jumalat! Hänen huutonsa herättää koko talon. Arbakes nukkuu keveästi.
Suukapula tänne!» Kallias virkkoi.

»Ah! Tässä on sama liina, jolla tuo nuori noita peitti silmäni. Tule!
Nyt olet yhtä mykkä kuin sokeakin.»

Ja nostettuaan tuon keveän taakan käsilleen Sosia saapui pian
huoneeseen, josta Nydia oli paennut. Otettuaan pois liinan hänen
suultaan hän jätti tytön yksinäisyyteen niin pimeään ja hirveään, että
sitä saattoi verrata vain Hadeksen kamottaviin tuskiin.



16 LUKU.

Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. -- Vankila ja
sen asukkaat.


Pitkälle oli jo kulunut kolmas ja viimeinen kuulustelupäivä. Muutamia
tunteja myöhemmin istunnon loputtua ja kun päätöstuomio oli tehty,
kokoontui huomattava joukko Pompeijin ylhäistä nuorisoa Lepiduksen
ylelliseen taloon.

»Glaukus siis kielsi rikoksensa viimeiseen saakka?» Klodius kysyi.

»Niin teki; mutta Arbakeen todistus oli musertava; hän näki itse teon»,
Lepidus vastasi.

»Mikä lienee ollut murhan aiheina?»

»Oo, tuo pappi oli synkkä ja raju luonne. Hän lienee moittinut
Glaukuksen iloista elintapaa ja loistavia pukuja ja vannonut, ettei hän
hyväksy hänen avioliittoaan Ionen kanssa. Kiivaita sanoja vaihdettiin.
Glaukus tuntuu olleen täynnä viinin hehkuvaa jumalaa ja antoi
ajattelemattoman iskunsa. Viinin vaikutuksesta ja epätoivoissaan äkkiä
katuen tekoaan hän joutui mielenhäiriöön, joka häntä vaivasi vielä pari
päivää sen jälkeenkin; ja voi helposti kuvitella, ettei miesparka vielä
tänäänkään muista mitään rikosta tehneensä. Siten selittää asian
ainakin Arbakes, joka on esittänyt todistuksensa sangen maltillisesti
ja pidättyvästi.»

»Niin, hän on nyt tullut sangen kansanomaiseksi. Mutta huomioonottaen
nämä lieventävät seikat senaatti olisi voinut julistaa vähemmän ankaran
tuomion.»

»Olisi kyllä niin tehtykin, mutta kansan takia ei uskallettu.
Papit eivät mitään säästäneet sen mielialaa kiihottaakseen. Ja he
kuvittelivat -- nuo villipedot --, että Glaukus rikkaana ja ylhäisenä
päästettäisiin pakenemaan, ja sentähden he raivosivat häntä vastaan ja
koettivat jouduttaa hänen tuomiotaan. Tuli ilmi tavalla tai toisella,
ettei hän ollut laillisesti Rooman kansalainen, eikä senaatti
uskaltanut vastustaa roskaväen tahtoa, mutta vain kolmen äänen
enemmistö hänet tuomitsi. Hei, annahan minulle hiukan tuota
kioslaista!»

»Glaukus on paljon muuttunut; mutta kuinka maltillinen ja peloton!»

»Ah! Saammepa nähdä, onko hän huomenna samanlainen. Mutta mikä avu enää
onkaan rohkeus, kun tuo ateisti koirakin, tuo Olintus, osottaa
samanlaista miehuutta!»

»Tuo jumalankieltäjä! Niin», Lepidus sanoi hurskaassa vihassaan, »ei
ole mikään ihme, että pari päivää sitten erään dekurionin iski
kuoliaaksi kirkkaalta taivaalta singonnut salama.[90] Jumalat ovat
äkeissään Pompeijille niin kauan kuin yksikin tuollainen pyhänhäväisijä
on sen muurien sisällä.»

»Mutta senaatti oli niin lempeä, että se olisi armahtanut hänet, jos
hän olisi vain peruuttanut kirouksensa ja heittänyt hiukan vihkisavua
Kybelen alttarille. Epäilen, olisivatko nuo natsarealaiset, jos heidän
uskontonsa olisi vallitseva, yhtä suopeita meille, jos joku meistä
häväisisi heidän jumalansa kuvaa, herjaisi heidän menojaan ja pilkkaisi
heidän uskoaan.»

»Glaukukselle on lieventävien seikkojen johdosta myönnetty muuan etu;
hän saa käyttää aseenaan leijonaa vastaan samaa stilusta, jolla hän
surmasi papin.»

»Oletko nähnyt leijonan? Oletko katsellut sen hampaita ja kynsiä ja
puhutko senkin jälkeen jostakin edusta? Miekkani ja kilpeni olisivat
kuin kaislaa tai papyrusta tuon valtavan pedon kouristuksessa! Ei,
mielestäni todellinen armahdus oli siinä, että häntä ei kauempaa
pidetty epätietoisena tuomiosta; ja hänelle oli onneksi, että vaikka
lainkäyttömme onkin hidas tutkimaan asiaa, se on nopea tekemään
lopullisen päätöksensä ja että amfiteatterileikit alkavat ikäänkuin
sallimuksen suomasta jo huomenna. Jonka pitää kuolemaa kauan odottaa,
se kuolee kahdesti.»

»Mitä ateistiin tulee», Klodius sanoi, »niin saa hän aseettomana ottaa
vastaan julman tiikerin syleilyn. Sellaisista otteluista ei käy lyödä
vetoa. Tai haluaako ken lähteä veikkasille?»

Kova naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja.

»Klodius parka!» isäntä virkkoi. »Tuntuu ikävältä menettää ystävä;
mutta sinusta tuntunee kaksinverroin katkerammalta, kun ei kukaan halua
panna hänen elämäänsä vedonalaiseksi kanssasi.»

»Niin, se on hävytöntä. Olisi edes hiukan lohdutusta, jos saisi
muistella, että hän viimeiseen asti on ollut hyödyksi ystävälleen.»

»Kansa», vakava Pansa puuttui puheeseen, »on varsin tyytyväinen
tuloksiin. Se pelkäsi jo, että amfiteatterileikit loppuisivat niin
kalseasti, ettei pedoille olisikaan mitään tarjottavaa. Ja nyt kaksi
_tuollaista_ rikoksellista yhtaikaa, se tuottaa todellista iloa
kansaparalle! Se tekee raskasta työtä; sen täytyy saada joskus
huvitellakin.»

»Siinä puhuu kansansuosima Pansa, jolla ulkona kulkiessaan on takanaan
klienttisaattue, pitkä kuin intialainen triumfikulkue. Hän puhuu aina
kansasta. Jumalat! Hänestä tulee vielä kerran uusi Grakkus.»

»En ole ainakaan mikään hävytön aristokraatti», Pansa vastasi ylväin
elein.

»Olisi todella ollut vaarallista eläintaistelujen aattona armahtaa
rikoksellisia. Jos minua joskus Rooman kansalaisena syytetään
rikoksesta, niin rukoilen Jupiteria, ettei _viviariassa_ silloin ole
yhtään villipetoa tai että vankila on täpötäynnä pahantekijöitä.»

»Ja», muuan kysyi, »miten on käynyt sen tyttörukan, joka Glaukuksen
piti naida? Leskenä ennenkuin emäntänä -- se on kovaa!»

»Oh», Klodius vastasi, »hän on hyvässä turvassa holhoojansa Arbakeen
talossa. Tietystikin hän haki tältä suojaa kadotettuaan yhtaikaa sekä
rakastajan että veljen.»

»Suloisen Venuksen kautta, Glaukuksella oli menestystä naisten parissa!
Sanovat rikkaan Juliankin olleen häneen rakastuneen.»

»Turhanaikaista juorua, ystäväiseni», Klodius vastasi rehennellen.
»Olin eilen hänen luonaan. Jos hänessä onkin ollut joskus hellempiä
tunteita Glaukusta kohtaan, saan kehua lohduttaneeni häntä.»

»Ettekö tiedä, toverit», Pansa sanoi, »että Klodius jo kauan on
Diomedeen talossa puhallellut tulisoihtuun? Se syttyy pian, ja kohta se
palaa iloisena Hymenen alttarilla.»

»Onko niin?» Lepidus virkkoi. »Mitä! Klodius avioliittoon? -- Hyi!»

»Ei hätää», Klodius vastasi. »Vanha Diomedes on tyytyväinen voidessaan
tyttärensä naittaa ylhäissyntyiselle miehelle ja viljelee sentakia jo
runsaasti sestertioita. Saatte nähdä, etten niitä sulje atriumiin.
Koittaa päivä, jonka Klodiuksen ystävät saavat merkitä valkoisella,
päivä, jolloin Klodius nai rikkaan perijättären.»

»Sanotko niin?» Lepidus huudahti. »Tule, täysinäinen malja ihanan
Julian terveydeksi!»

Tällaista oli keskustelu -- se esitti puheenaolevan ajan nuorten
tuhlarien tavallista mielialaa, jonka vertaista vuosisata sitten tapasi
Pariisin kevythenkisissä piireissä -- tällaista oli keskustelu
Lepiduksen uhkeassa trikliniumissa sillaikaa kun Glaukus vietti
aikaansa aivan toisenlaisessa ympäristössä.

Kun tuomio oli langetettu, ei Glaukus enää saanut olla Sallustuksen,
ainoan ystävänsä vartioitavana. Hänet vietiin forumille, jossa vartijat
seisoivat pienen oven edustalla Jupiterin temppelin kupeella. Paikkaa
ei enää näy. Ovi aukeni sisäänpäin samaan merkilliseen tapaan, millä
nykyaikaiset ristiportit, ne kääntyivät keskiakselinsa ympäri niin,
että oven saattoi vain puoliselälleen avata. Tähän pieneen loukkoon
vanki työnnettiin, hänen eteensä pantiin leipä ja kulhollinen vettä, ja
niin hänet jätettiin pilkkopimeään ja, kuten hän luuli, yksinäisyyteen.
Niin äkillinen oli ollut onnen käänne, se oli hänet viskannut
nuoruuden, nautintojen ja onnellisen rakkauden huipulta häpeän
syvimpään alhoon, jotta hän nyt saisi kokea lähestyvän tuskallisen
kuoleman kauhut; vain vaivoin hän saattoi muuta ajatella, kuin että hän
yhä vielä oli jonkun hirveän harhanäyn lumoissa. Hänen kimmoinen ja
voimakas ruumiinsa oli kestänyt myrkkyjuoman vaikutukset, sillä
suurempi osa siitä oli jäänyt koskematta. Hän oli jälleen tajuissaan ja
tietoinen ympäristöstään, mutta hänen hermostonsa oli äärimäisen
herkkä, ja se synkensi hänen mielialaansa. Hänen luontainen miehuutensa
ja kreikkalainen itsetietoisuutensa saivat hänet helposti voittamaan
kaikki pyrkivät pelonilmaukset ja kuulemaan kuolemantuomiotaan
värähtämättömin kasvoin, lujin katsein. Mutta tietoisuus omasta
viattomuudestaankaan ei kyennyt häntä enää pystyssä pitämään, kun
joukon katseet eivät enää olleet kannustamassa hänen ylvästä
rohkeuttaan ja kun hän nyt oli yksinään ja pimeässä. Hän tunsi
vankikopin kylmän, tympeän ilman raskaana painavan heikontunutta
ruumistaan. _Hän_ -- muhkea, rikas, hienostunut -- hän, joka ei tähän
asti ollut vaaroja pelännyt eikä suruja tuntenut! Kaunis lintu hän oli
ollut! Miksi hän oli jättänyt ihanan, aurinkoisen synnyinmaansa --
kotikukkulansa olivipuistot -- kuolemattomien virtojen soiton? Miksi
hän oli saapunut näiden karujen, hengettömien muukalaisten pariin,
antanut heidän välkkyvien pilviensä sokaista silmänsä, kuunnellut
heidän iloisia laulujaan -- miksi hänet yhtäkkiä vangitaan -- heitetään
pimeään -- uhrina ja saaliina -- hänen iloinen elämänjuoksunsa on
iäksi katkaistu -- hänen elämää uhkuvat laulunsa iäksi tauonneet?
Atenalais-parka! Kuinka niukasti hänen kulunut elämänsä kaikkine
ylväästä ja iloisesta luonteesta johtavine virheineen olikaan häntä
valmistanut kestämään niitä kauhuja, jotka häntä odottivat! Hänen
korvissaan kaikuivat yhä vieläkin saman roskajoukon pilkan honotukset,
jonka suosionhuutoja hän oli aijemmin tottunut kuulemaan ohjatessaan
kaduilla siroa valjakkoaan. Hän oli yhä näkevinään entisten toveriensa
kylmät, kivettyneet katseet (ystävät olivat lähinnä hänen huvituksiensa
nautiskelijoita). Nyt ei ollut ketään läsnä lohduttamassa, kohottamassa
ihailtua, syytettyä muukalaista. Nämä seinät avautuvat vain
hirvittävälle arenalle tuskalliseen ja häpeälliseen kuolemaan! Ja Ione!
Hänestä hän ei ollut kuullut sanaakaan; ei lohduttavaa viestiä, ei
rohkaisevaa sanaa; hänkin oli siis hänet hylännyt; hänkin piti häntä
syyllisenä -- ja minkälaiseen rikokseen -- veljenmurhaan! Hän kiristeli
hampaitaan -- hän huusi -- ja tuon tuostakin ailahti hänen aivoihinsa
pelottava ajatus. _Olisiko hän_ sittenkin, sen rajun ja raskaan
mielenhäiriön kestäessä, joka oli pimittänyt hänen järkensä, olisiko
hän sittenkin, itsekään sitä tietämättä, tehnyt rikoksen, josta häntä
syytettiin? Mutta niin pian kuin sellainen ajatus tuli, hän karkotti
sen heti, sillä niin hämäriä kuin viimeksi kuluneet tapahtumat hänestä
olivatkin, muisti hän sentään aivan selvästi Kybelen tumman puistikon,
kuolleen ylöspäin suuntautuneet kasvot, hetken, jonka hän oli seisonut
ruumiin ääressä, voimakkaan iskun, joka paiskasi hänet maahan. Hän oli
vakuutettu omasta viattomuudestansa. Keltä saattoi hän, myöhempinä
aikoina, kun hänen ruumiinsa jo on alkuaineisiinsa hajonnut, keneltä
saattoi hän toivoa tekoa, joka todistaisi hänet syyttömäksi ja
puhdistaisi hänen maineensa? Kun hän muisteli kohtaustaan Arbakeen
kanssa ja niitä kostonsyitä, joita synkkä ja pelottava mies varmastikin
hautoi sydämessään, ei hän voinut tehdä muuta johtopäätöstä kuin että
hän oli joutunut hyvinharkitun ja salaperäisen juonen uhriksi -- sen
alkua ja kehitystä hän yritti turhaan seurata. Ja Ione -- Arbakes
rakasti häntä -- perustuiko hänen kilpailijansa vastainen menestys
hänen perikatoonsa? Tämä ajatus kalvoi häntä pahimmin, ja hänen ylväs
sydämensä värähteli pikemmin mustasukkaisuudesta kuin pelosta. Taas hän
ääneensä voivotteli.

Eräästä pimeästä nurkasta vastasi ääni hänen valitushuutoonsa: »Kuka on
minun toverini tänä hirveänä hetkenä? Atenalainen Glaukusko?»

»Niin, siksi minua onneni päivinä sanottiin; ja ihmiset antanevat
minulle nyt muita nimiä. Entä _sinun_ nimesi, vieras?»

»Olen Olintus, vankila- ja kuulustelutoverisi.»

»Mitä! Sekö, jota sanotaan ateistiksi? Ovatko ihmisten rikkomukset
saaneet sinut epäilemään jumalten olemassaoloa?»

»Ah», Olintus vastasi, »en minä, vaan sinä olet oikea jumalankieltäjä;
sillä sinä kiellät ainoan oikean Jumalan -- sen tuntemattoman Jumalan,
jolle atenalaiset ovat pystyttäneet alttarin. Tälläkin hetkellä
tunnustan Jumalaani. Hän on kanssani vankilassa. Hänen hymynsä
valaisee pimeässäkin. Haudan partaallakin sieluni kuiskii minulle
kuolemattomasta elämästä, ja maa väistyy altani, jotta todellinen
sieluni saapuisi lähemmä taivasta.»

»Sano», Glaukus keskeytti, »eikö nimesi mainittu Apekideen murhan
yhteydessä kuulustelutilaisuudessa? Pidätkö minua syyllisenä?»

»Jumala yksin tutkii sydämen! Mutta minä en epäile sinua.»

»Ketä siis?»

»Syyttäjääsi, Arbakesta.»

»Haa! Sinä lohdutat minua. Ja miksi häntä?»

»Koska tunnen tuon miehen häijyn mielen ja hänellä oli syytä pelätä
sitä, joka nyt on kuollut.»

Ja Olintus kertoi Glaukukselle yksityiskohtaisesti ne tapahtumat, jotka
lukija jo tuntee -- Apekideen kääntymisestä, suunnitelmasta, jonka he
olivat laatineet paljastaakseen egyptiläisen papiston taikatemput ja
niistä viettelevistä keinoista, joilla Arbakes oli koettanut houkutella
nuorta, heikkoa kääntynyttä harhaan. »Jos», Olintus lopetti, »vainaja
on kohdannut Arbakeen, on hän varmaankin moittinut tämän paheellisia
tapoja ja uhannut kaikki paljastaa, ja egyptiläisen mielestä olivat
tällöin paikka ja aika soveliaat ratkaisevaan tekoon, ja sekä intohimo
että voima ovat iskua ohjanneet.»

»Niin täytyy asianlaidan olla!» Glaukus huudahti iloisena. »Olen
onnellinen.»

»Mutta mitä auttaa sinua nyt enää tämä tieto, onneton mies? Olet
kuolemaan tuomittu ja viatonna joudut tuhon omaksi.»

»Mutta _omasta mielestäni_ ainakin olen syytön; ja hirveissä
hourekohtauksissani minulla oli hetkittäin kamalia epäilyksiä. Mutta
sanohan minulle, sinä vieraan uskon mies, luuletko, että pikku
rikkomuksista tai esi-isien erheistä nuo ylhäiset vallat, mitä nimiä
niille tahtonetkin antaa, kiroovat ja tuomitsevat meidät?»

»Jumala on oikeamielinen eikä hylkää luomiaan heidän inhimillisten
rikostensa johdosta. Jumala on armahtavainen ja kiroo vain synnit,
joita ei kaduta.»

»Mutta minusta tuntuu, kuin jumalallinen voima olisi yhtäkkiä
kohdistanut kaiken raivonsa minuun, rangaissut minua äkillisellä
hulluudella, yliluonnollisella mielenhäiriöllä, jota eivät mitkään
inhimilliset keinot pystyisi aikaan saamaan.»

»Maassa on myöskin pahoja henkiä», natsarealainen vastasi, »kuten
taivaassa Jumala ja Hänen poikansa. Ja kun et näitä jälkimäisiä
tunnusta, on edellisillä täysi valta tehdä sinulle mitä tahtovat.»

Glaukus ei vastannut, ja pitkät hetket he eivät puhuneet sanaakaan.
Vihdoin atenalainen sanoi muuttuneella, lempeällä, epäröivällä äänellä:
»Kristitty, uskotko sinä oppiesi mukaan, että sielu on kuolematon --
että ne, jotka ovat täällä toisiaan rakastaneet, yhtyvät tuolla -- että
haudan takana mainehikas nimemme loistaa puhtaana kaikista maisista
tahroista -- että virrat, joita erämaat ja kalliot ovat toisistaan
erottaneet, juhlallisessa Hadeksessa yhtyvät jälleen?»

»Uskonko, oi atenalainen? Ei, en usko. -- _Minä tiedän!_ Ja juuri se
autuuttava tietoisuus minua nytkin pitää kestävänä. Oo, Kyllene»,
Olintus jatkoi intohimoisena, »sydämeni valittu, joka minulta
riistettiin ensimäisenä kuukautena häittemme jälkeen, enkö näe sinua
taas, ja vain muutaman päivän kuluttua? Tervetullut, kuolema, joka
minut tuo taivaaseen ja sinun luoksesi!»

Tässä äkillisessä ihmistunteen purkauksessa oli jotakin omansa
koskettamaan erästä herkästi väräjävää kieltä kreikkalaisen sydämessä.
Hän tunsi oikeastaan nyt vasta tavallista suurempaa mieltymystä
toveriinsa. Hän laahautui Olintuksen viereen; sillä nuo monessa
suhteessa kovasydämiset italialaiset eivät sentään kaikissa kohdissa
olleet julmia; heillä ei ollut erikoiskoppeja, eikä kahleita pidetty
tarpeellisina, ja arenan uhreille suotiin niin paljo vapautta kuin
olosuhteet suinkin sallivat.

»Niin», kristitty jatkoi pyhän innostuksen valtaamana, »sielun
kuolemattomuus -- ylösnousemus -- kuolleitten haudantakainen yhdyntä --
siinä uskontomme suuret perusviivat -- se on suuri totuus, jota
ilmottaakseen ja julistaakseen jumala tuli maahan kärsimään kuoleman.
Ei tarun Elysium, ei runon Orkus, vaan taivaan loistava perintö-osuus
on oleva hyveen palkintona.»

»Kerro minulle enemmän opistasi ja toiveistasi», Glaukus pyysi
vakavana.

Olintus oli valmis pyyntöä seuraamaan, ja nytkin -- kuten niin usein
kristinuskon alkuaikoina -- sen hennot, pyhitetyt säteet valaisivat
synkkää vankilaa, ja sen lohduttavat opit lievensivät lähestyvän
kuoleman kammoa.



17 LUKU.

Keino, millä pelastaa Glaukus.


Ikuisen tuskan hetkiä eli Nydia siitä asti, kun hänet jälleen koppiin
teljettiin.

Sosia, joka nähtävästi pelkäsi, että hän jälleen joutuisi
petkutettavaksi, oli vasta sangen myöhään seuraavana aamuna käynyt
häntä katsomassa ja silloinkin vain työntänyt hänelle aamiaisen: leipää
ja viiniä, ja kiireesti poistunut. Päivä kului, ja Nydia tunsi itsensä
onnettomaksi -- raivostuneeksi, sillä päivä oli Glaukuksen tuomiopäivä
ja hänen vapautensa voisi hänet pelastaa! Kun hän siis tiesi, että
ainoa Glaukuksen pelastamisen mahdollisuus oli hänen, nuoren, heikon,
intohimoisen ja herkän tytön varassa, päätti hän vaikka pakoyritykset
tuntuivatkin mahdottomilta, olla vaipumatta epätoivoon, sillä sehän
estäisi häntä käyttämästä hyväkseen tilaisuutta, joka _voisi_
ilmaantua. Hän tukahdutti sen sietämättömien ajatusten tulvan, joka
uhkasi hänet hukuttaa. Niin, nauttipa hän ruokaakin, söi leipää ja
maistoi viiniä, jotta hänen ruumiinvoimansa kestäisivät -- sillä hänen
täytyi olla valmis kestämään kaikki.

Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen, mutta oli pakotettu hylkäämään
ne kaikki. Sosia oli yhä edelleenkin hänen ainoa toivonsa, ainoa
työase, jota hän saattoi käyttää. Tämä oli ollut taikauskoinen
saadakseen tietää, milloinka hän voi ostautua vapaaksi. Suuret Jumalat!
Eikö häntä voisi lahjoa lupaamalla hänelle hankkia vapauden? Eikö hän
ollut kyllin rikas voidakseen sen tehdä? Hänen hoikat sormensa
sivelivät rannerenkaita, jotka hän oli saanut Ionelta ja kaulallaan
olevia kultakäätyjä, jotka, kuten muistamme, olivat kerran johtaneet
hänet mustasukkaiseen kiistaan Glaukuksen kanssa ja joita hän
senjälkeen oli luvannut pitää yllään iät kaiket. Hän odotti nyt
kiihkeästi Sosian tuloa; mutta kun tunti toisensa perästä kului, eikä
tätä näkynyt, tuli hän kärsimättömäksi. Hänen hermonsa olivat kuin
kuumeessa; hän ei voinut enää sietää yksinäisyyttään -- hän alkoi
huutaa -- hän löi nyrkillään oveen. Hänen huutonsa kuului halliin
saakka, ja Sosia riensi aikalailla pelästyneenä katsomaan, mikä oli
hätänä, ja vaijentamaan vankiansa mikäli mahdollista.

»Hoo! Mikä nyt on?» hän kysyi tylysti. »Nuori orja, jos pidät
tuollaista melua, täytyy taas käyttää suukapulaa. Minun olkapääni
saavat kärsiä, jos huutosi kuuluvat isäntäni korviin saakka.»

»Hyvä Sosia, älä soimaa minua -- en voinut olla kauempaa yksinäni.
Pyydän sinua hetkeksi istahtamaan luokseni. Ei, älä pelkää, että
uudelleen yritän paeta. Aseta tuolisi oven eteen. Tähystä minua -- en
tahdo liikahtaakaan paikaltani.»

Sosia, joka itse oli aikamoinen lavertelija, rauhottui näistä sanoista.
Häntä säälitti tuo tyttö, joka ei saanut kenenkään kanssa rupatella --
omaansakin hän siinä katsoi -- häntä säälitti, ja hän päätti samalla
huvittaa _itseään_. Hän otti Nydian tuolin, asetti sen oven eteen selin
päin seinää ja sanoi:

»Ole varma, etten ole säälimätön eikä minulla ole mitään sitä vastaan,
että hieman juttelemme. Mutta muista, ei taikatemppuja -- ei loihtuja
enää!»

»Ei, ei. Sano Sosia, onko jo myöhäkin?»

»Ilta on käsissä; karja palaa jo laitumelta.»

»Oi jumalat! Kuinka kävi oikeudessa?»

»Molemmat tuomittiin kuolemaan.» Nydia tukahdutti tuskanhuutonsa. »Hyvä
-- hyvä, niinhän arvelinkin. Milloin tuomio pannaan täytäntöön?»

»Huomenna, amfiteatterissa. Ellei minun täytyisi sinun tähtesi, pikku
velho, olla kotona, menisin minäkin muiden mukana sinne katsomaan.»

Nydia lysähti kokoon. Ruumis ei enää kestänyt -- hän meni tainnoksiin.
Mutta Sosia ei huomannut mitään, sillä alkoi olla jo pimeää ja hänen
ajatuksensa askartelivat hänen omissa asioissaan. Hän valitteli yhä,
että niin suurenmoinen näky menee häneltä hukkaan ja syytti Arbakesta
siitä, että juuri hänet oli valittu vanginvartijaksi, ja ennenkuin hän
oli mietintönsä lopettanut, tuli Nydia tajuihinsa ja huokasi raskaasti.

»Sinä huokaat, pikku sokea, varmaankin minun kovaa kohtaloani. Se
hieman lohduttaa. Niinkauan kun huomaat, kuinka paljosta minun täytyy
puolestasi luopua, kohtelen sinua hyvin. Kovaa on huono ja säälitön
kohtelu.»

»Sosia, kuinka paljon sinulta vielä puuttuu, ennenkuin voit ostaa
vapautesi?»

»Kuinka paljo? Noin kaksituhatta sestertiota.»

»Jumalten kiitos! Ei enempää! Näetkö näitä rannerenkaita ja näitä
ketjuja. Ne ovat ainakin kaksi kertaa niin kalliit. Annan sinulle nämä,
jos --»

»Älä johdata minua kiusaukseen. En voi päästää sinua vapaaksi. Arbakes
on ankara ja hirmuinen isäntä. Kenpä tietää, vaikka joutuisin Sarnuksen
kalojen ruoaksi. Ah! Kaikki maailman rikkaudetkaan eivät silloin
pystyisi minua henkiin herättämään. On parempi olla elävänä koirana
kuin kuolleena leijonana!»

»Sosia, vapautesi! Ajattele tarkoin! Päästä minut vain hetkeksi ulos!
Päästä sydänyön aikaan ja minä palaan huomisaamulla varhain, niin, voit
itse tulla mukaan.»

»Ei käy», Sosia virkkoi päättäväisenä. »Muuan orja oli kerran
tottelematon Arbakeelle, eikä siitä orjasta sen koommin enää mitään
kuultu.»

»Mutta lakihan suojaa orjaa.»

»Laki on niinkuin se luetaan. Tiedän, että Arbakeella on aina laki
puolellaan. Ja mitä hyötyä minulle on laista, jos kerran olen kuollut!»

Nydia väänteli käsiään. »Eikö siis ole yhtään toivoa?»

»Ei, ei pakoonpäästä, ennenkuin Arbakes sallii.»

»Hyvä», Nydia sanoi nopeasti, »ethän kieltäydy viemästä minulta muuatta
kirjettä. Isäntäsi ei liene sitä kieltänyt.»

»Kenelle?»

»Preetorille.»

»Lakimiehelle? En -- en voi. Minut haastettaisiin todistajaksi, ja minä
tiedän, mitä se on. Orjien tutkiminen on aina piinapenkkiä.»

»Anteeksi, en tarkottanut preetoria -- se sana luiskahti vahingossa
suustani. Tarkotin aivan toista henkilöä -- iloista Sallustusta.»

»Oh! Ja mitä asiaa sinulla hänelle?»

»Glaukus oli isäntäni, hän osti minut julmalta herralta. Vain hän on
ollut minulle ystävällinen. Nyt hän on kuolemaan tuomittu. En voi
koskaan enää tuntea itseäni onnelliseksi, ellen saa hänelle sanoa, että
ainakin yksi sydän armahtaa häntä. Sallustus on hänen ystävänsä; hän
kyllä auttaa minua.»

»Olen varma, ettei hän ryhdy sellaiseen puuhaan. Glaukuksella on paljo
ajateltavaa tämän ja huomisen päivän välillä, niin etteivät häntä
paljoakaan liikuta sokean tytön vakuuttelut.»

»Mies», Nydia sanoi nousten, »tahdotko päästä vapaaksi? Tänään vielä se
on omassa vallassasi. Huomenna on se myöhäistä. Vapautta ei ole koskaan
helpommalla ostettu. Voit helposti kenenkään huomaamatta jättää talon,
ja tuskin olet puoltakaan tuntia poissa. Ja tuollaisesta pikkutoimesta
kieltäytyisit, vaikka vapautesi saisit palkinnoksi!»

Sosia oli poissa suunniltaan. Tytön pyyntö oli todella mitätön, mutta
mitä se häntä liikutti? Sitä parempi vain. Hän salpaisi Nydian lukkojen
taa, ja jos Arbakes saisi kuulla hänen hetkeksi poistuneen, ei rikos
ollut suuri eikä rangaistus sellaisesta ankara. Ja jos Nydian kirjeessä
olisi muuta kuin mitä hän sanoi siihen kirjottavansa -- hän puhuisi
tietysti vankeudestansa, niinkuin varmasti puhuisikin -- niin mitä
siitä? Ei Arbakeen tarvitse koskaan saada tietää, että hän on kirjeen
kuljettanut perille. Joka tapauksessa palkinto oli melkoinen. Hän ei
epäröinyt kauempaa -- hän suostui.

»Anna tänne palkkio, ja minä otan viedäkseni kirjeesi. Mutta seis! Olet
orja -- sinulla ei ole oikeutta pitää koristuksia -- ne ovat isäntäsi.»

»Ne ovat Glaukuksen lahjoja; hän on isäntäni. Kuinka hän niitä nyt
voisi takaisin vaatia? Ja kuka muu tietää, että minulla sellaisia
onkaan?»

»Hyvä on. Tuon sinulle papyruslehden.»

»Ei, ei papyrusta -- tuo vahataulu ja stilus!»

Nydia oli, kuten lukija lienee huomannut, sivistyneestä kodista. Hänen
vanhempansa olivat tehneet kaikkensa valistaakseen häntä hänen
onnettomuudessaan, ja hänen nopea käsityskykynsä oli kaikki helposti
oppinut. Sokeudestaan huolimatta hän oli lapsesta asti kyennyt
vaikkakin puutteellisesti kirjottamaan terävällä stiluksella pehmeään
vahatauluun, ja tällöin oli suurena apuna hänen herkäntarkka
tuntoaistinsa. Kun hän oli saanut vahataulun, piirsi hän siihen
vaivalloisesti muutamia lauseita kreikaksi, omalla äidinkielellään,
jota kaikki sen ajan sivistyneet italialaiset osasivat. Hän pani
vahalaatan kääröön, sitoi sen ja sinetöi vahalla nuoran päät ja
laskiessaan käärön Sosian käteen hän virkkoi:

»Sosia, olen sokea ja vanki. Ethän tahdo minua pettää -- sinun täytyy
jättää tämä kirje Sallustuksen omiin käsiin -- muuten et ole tehtävääsi
suorittanut oikein. Mutta nyt minä vihin juhlallisesti sinun pääsi
kostonuhriksi, sielusi manalan voimien huostaan, jos luottamukseni
petät. Ja nyt sinun täytyy, oikea kätesi kädessäni vannoa seuraavin
sanoin: 'Sen maan nimessä, jolla elämme, niiden luonnonvoimien nimessä,
jotka elämää säilyttävät ja jotka sen voivat tuhota -- Orkuksen,
kaikkikostavan -- olympolaisen Jupiterin, kaikkinäkevän nimessä vannon
rehellisesti täyttäväni minulle uskotun tehtävän ja jättäväni tämän
kirjeen Sallustuksen omiin käsiin! Ja jos valani rikon, kohdatkoot
minua kaikki taivaan ja manalan tuskat!' Riittää -- luotan sinuun.
Tässä palkkasi. On jo pimeä -- riennä!»

»Olet kummallinen tyttö ja olet minut vallan pelottanut. Mutta kaikki
on järjestyksessä, ja jos Sallustus on kotona, jätän hänelle tämän
kirjeen, kuten olen vannonut. Uskoni kautta! Onhan minullakin pikku
vikani! mutta valapatto! -- ei, sen vian luovutan parempiosaisille.»

Näin sanoen Sosia poistui, pani vahvat salvat Nydian oveen -- pisti
avaimen vyöhönsä, pujahti omaan huoneeseensa, kääriytyi siellä
kiireestä kantapäähän ulottuvaan vaippaan ja solahti takaoven kautta
kenenkään huomaamatta kadulle.

Kaduilla oli autiota ja tyhjää. Hän saapui pian Sallustuksen taloon.
Ovenvartija käski hänen jättää kirjeen hänelle ja mennä sitten
tiehensä, sillä Sallustus oli niin murheissaan Glaukuksen
kuolemantuomiosta, ettei häntä nyt saanut kukaan häiritä.

»Mutta olen vannonut jättäväni kirjeen hänen omiin käsiinsä -- niin
että minun täytyy päästä sisään!» Ja kun Sosia kokemuksesta tiesi, että
Kerberus on juomarahoilla lahjottavissa, pisti hän puolen tusinaa
sestertioita ovenvartijan kouraan.

»Hyvä», tämä virkkoi sovinnollisempana. »Voit astua sisään, jos
haluttaa. Mutta sanoakseni totuuden, hän on juonut itsensä
tukkihumalaan. Se on hänen tapansa, kun hänelle tapahtuu jotakin
ikävää. Hän laitattaa herkullisen illallisen, parhaat viinit eikä
lopeta, ennenkuin kaikki on mennyt kurkusta alas -- paitsi viini.»

»Erinomainen tapa -- suurenmoinen! Ah! Kelpaa rikkaitten rehkiä! Jos
olisin Sallustus, laittaisin niin, että joka päivä olisi jotakin
murehdittavaa. Mutta puhu joku hyvä sana puolestani atriensikselle --
näen hänen tulevan.»

Sallustus oli liian surullisella tuulella kutsuakseen tovereita
luokseen. Hän oli myöskin liian murheellinen juodakseen yksinään. Hän
oli sentähden kutsunut huoneeseensa suosimansa vapautetun orjan, ja
tuskinpa koskaan on oudompaa illallisjuhlaa vietetty. Silloin tällöin
tuo hyväntahtoinen epikuurolainen huoahti, pyyhki silmäkulmastaan
kyynelen ja kävi sen jälkeen kaksinkertaisin innoin uuteen ruokalajiin
käsiksi tai antoi täyttää uudelleen juomasarvensa.

»Hyvä mies», hän virkkoi toverilleen, »se oli inhottava tuomio --
ohhoo! Ei hullumpaa lintua, mitä? Glaukus parka! Minkälaiset hirveät
käpälät sillä leijonalla on! Ah! Ah! Ah!»

Sallustus huoahti äänekkäästi -- mutta mahanytkähdykset keskeyttivät
sen äkkiä.

»Ota vielä malja lisää», vapautettu sanoi.

»Se oli liian kylmä ajatus; mutta kuinka kylmää Glaukuksella nyt
lieneekään! Sulje huomenna talo -- ei kukaan saa mennä ulos! Ei kukaan
minun väestäni saa olla huomenna arenan leikkejä kunnioittamassa. Ei
kukaan!»

»Kulaus tätä falernolaista -- suru vallan sortaa sinut. Jumalat
auttakoot -- palanen tätä kuoriaiskakkua.»

Samalla onnettomalla hetkellä Sosia päästettiin epätoivoisen juomarin
puheille.

»Lähetti Sallustuksen luo. Annan hänelle tämän nuoren naisen lähettämän
kirjeen. Mitään vastausta en kaipaa. Saanko poistua?»

Näin puhui tuo kunnon Sosia ja peitti vaipalla kasvonsa ja muutti
äänensä niin, ettei häntä myöhemmin kukaan voisi tuntea.

»Jumalten nimessä -- parittaja. Tunteeton retkale! Etkö näe, että
minulla on suru? Mene! Ja ota mukaasi kaikki Pandaruksen kiroukset!»

Sosia ei enää viivytellyt hetkeäkään.

»Tahdotko lukea kirjeen, Sallustus?» vapautettu kysyi.

»Kirjeen? _Minkä_ kirjeen?» epikuurolainen sammalsi, sillä hänen
silmänsä alkoivat jo kahdentaa esineitä. »Kirotut kaikki naiset! Olenko
minä mies, joka (hik!) -- ajattelee huvituksia -- kun -- kun ystäväni
pian joutuu syötäväksi.»

»Syö vielä tuollainen leivos.»

»En, en enää! Suru murskaa minut.»

»Viekää hänet vuoteeseen!» vapautettu virkkoi. Ja orjat kantoivat
Sallustuksen, joka tuskin jaksoi päätään pitää tanakkana, kubikulumiin;
matkalla hän yhä valitteli Glaukuksen kovaa kohtaloa ja kiroili
julkeitten naikkosten hävyttömiä tarjouksia.

Sillävälin Sosia kulki ikivihaisena kotiaan kohden. »Vai parittaja!»
hän mutisi itsekseen. »Parittaja! Paha kieli sillä Sallustuksella! Jos
hän olisi minua haukkunut kelmiksi tai varkaaksi, ei se olisi niin
pahasti loukannut. Mutta parittajaksi! Hyi! Siinä sanassa on jotakin,
mitä ei kestävinkään maha voi sietää. Lurjus on lurjus omaksi
huvikseen, ja varas on varas omaksi hyödykseen, on jotakin kunniallista
ja filosofista, kun oman etunsa vuoksi on konna; silloin ainakin häärää
määrätynlaisten tarkotusperien mukaan -- se on suorastaan suurenmoista.
Mutta parittaja on olento, joka perustaa kaiken toisen huonoille
ominaisuuksille -- pata, joka pannaan tulelle, jotta toinen saisi siinä
soppansa keittää -- liina, johon kuka vieras tahansa pyyhkii kätensä!
Ja joku roisto voi minulle sanoa: 'Luvallasi!' Parittaja! Minua saisi
mieluummin sanoa vaikkapa murhaajaksi. Mutta mies oli humalassa eikä
tiennyt mitä sanoi, ja olinhan sitäpaitsi valepuvussa. Jos hän olisi
nähnyt, että Sosia häntä puhutteli, olisi hän sanonut: 'Kunnioitettava
Sosia!' ja 'Kunnon mies!' Olen varma siitä. Mutta palkkani olen
helposti ansainnut, se ainakin lohduttaa. Ja oi, Feronia jumalatar!
Pian olen vapaa mies! Ja saapa katsoa, kuka uskaltaa minua silloin
sanoa parittajaksi! Jos uskaltaa, niin saapa hän sen kalliisti maksaa!»

Näin suurista asioista itsekseen haastellen Sosia saapui sille kapealle
kadulle, joka vei amfiteattereille ja sen lähellä oleville palatseille.
Käännyttyään eräästä äkkikulmasta hän huomasi joutuneensa suuren
väkijoukon keskeen. Miehiä, vaimoja ja lapsia siinä tungeskeli nauraen,
puhuen, viittilöiden, ja kunnon Sosia joutui virran mukaan, ennenkuin
hän sitä huomasikaan.

»Mitä uutta?» hän kysyi lähimmältä naapuriltaan, nuorelta taiteilijalta
-- »mitä uutta? Mihinkä säntää tämä kunnon joukko? Jakaako joku
ylhäinen mies tänä iltana almuja tai ruokaa?»

»Ei, hyvä ystävä -- parempaa on tarjolla», taiteilija vastasi. »Ylevä
Pansa -- kansan ystävä, päästää yleisön tänään katsomaan petoeläimiä
_viviariaansa_. Herkules avita, huomenna eivät määrätyt henkilöt niitä
niin varmasti katselekaan.»

»On ihana yö», orja sanoi liittyen eteenpäin lainehtivaan joukkoon, »ja
koska en huomenna pääse huveja katselemaan, tahdon ainakin petoeläimet
kerran vielä nähdä.»

»Se on oikein», hänen uusi toverinsa vastasi, »eikä leijonaa ja
tiikeriä joka päivä saa Pompeijissa nähdä.»

Joukko saapui nyt suurelle, mutta epätasaiselle aukealle, jota etäiset
lamput vain vaillinaisesti valaisivat, ja ne, joiden jalat ja hartiat
eivät olleet kyllin lujat, joutuivat vaaralliseen likistykseen. Mutta
etenkin juuri naiset -- useilla heistä oli lapsi käsivarrella tai
rinnoilla -- olivat innokkaimpia eteenpäin työntymään; ja heidän
kimakat tuskanhuutonsa ja kirosanansa kuuluivat selvästi iloisempien
miesäänien joukosta. Räikeintä ääntä piti muuan nuori tyttö, joka
samalla tuntui olevan ylen onnellinen välittääkseen tungoksen
aiheuttamista kolauksista.

»Ahaa!» nuori nainen virkkoi eräälle naapurilleen. »Sanoinhan aina
sinulle -- että leijonalle kyllä löydetään sopiva mies, ja nyt meillä
on tiikerillekin omansa. Toivon, että olisi jo huomispäivä.»

»Iloinen tyttö!» Sosia huomautti.

»On», nuori taiteilija, kiharatukkainen kaunis mies vastasi. »Naiset
rakastavat gladiaattoreja. Jos olisin orja, olisin aikapäiviä sitten
hakenut opettajani lanistasta.»

»Niinkö?» Sosia sanoi irvistäen. »Kullakin oma makunsa.»

Joukko oli nyt saapunut määräpaikalle, mutta kun koju, jossa petoja
pidettiin, oli tavattoman pieni ja ahdas, tuli tungos entistäkin
rajummaksi. Kaksi amfiteatterin vartijaa oli asettunut oven eteen, ja
he koettivat saada järjestystä syntymään siten, että päästivät sisään
vain rajotetun määrän katsojia yhtaikaa, ja muut saivat odottaa
vuoroaan, kunnes edelliset olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi.
Sosia, joka oli ymmärtäväinen mies eikä juuri häikäillyt, osasi asettua
ensimäisten sisäänpäästettyjen joukkoon.

Toverinsa, taiteilijan, kadotettuaan Sosia huomasi joutuneensa pieneen,
ummehtuneeseen huoneeseen, jota harvat, rököttävät tuohukset
valaisivat.

Pedot, joilla tavallisesti oli kullakin oma _viviariansa_, oli nyt
pantu katselijoiden mukavuudeksi samaan häkkiin, mutta ne oli vahvalla
rautaristikolla erotettu toisistaan.

Siinä nyt olivat nuo hurjat ja julmat erämaan vaeltajat, joilla oli
miltei pääosa suoritettavana kuvaamassamme tapahtumasarjassa. Leijonaa,
joka ei luonnostaan ole niin verenhimoinen kuin sen naapuri, oli
nälällä kiihotettu, ja nyt se kulki edestakaisin ahtaassa häkissään
hillittömänä ja uhkaavasti karjuen. Sen silmät kiiluivat raivoa ja
nälkää; ja kun se hetkittäin pysähtyi ja tarkasteli ympäristöään,
vetäytyivät katselijat pelokkaina taaksepäin ja hengittivät nopeammin.
Mutta tiikeri makasi rauhallisena ja pitkin pituuttaan ojennettuna
häkissään ja vain silloin tällöin ruumistaan venytellen tai pitkään
haukotellen se ilmaisi tuntevansa vankeuden tuskaa tai kärsivänsä
ihmisjoukosta, joka oli tullut kunnioittaen sitä katsomaan.

»En ole Rooman amfiteatterissakaan nähnyt komeampaa leijonaa», virkkoi
muuan jättimäinen, väkevä mies, joka seisoi Sosian vieressä, oikealla
puolella.

»Olen aivan masentunut katsellessani sen jäseniä», kuului ääni Sosian
vasemmalta. Siinä seisoi nuori, solakka mies kädet ristissä rinnoilla.

Sosia katsoi ensin toista, sitten toista. »_Virtus in medio!_ -- kunto
on aina keskimailla», hän mutisi itsekseen. »Kauniita seuralaisia
sinulla, Sosia -- gladiaattori kummallakin puolellasi.»

»Oikein sanoit, Lydon», rotevampi virkkoi, »tunnen samaa.»

»Ja nyt täytyy ajatella», Lydon huomautti äänessään tavallista syvempi
sävy, »ja nyt täytyy ajatella, että tuo ylväs kreikkalainen, jonka pari
kolme päivää sitten vielä näimme tulvillaan nuoruutta, terveyttä ja
iloa, että hänet heitetään tuon hirviön raadeltavaksi.»

»Ka miksei?» Niger murahti raa'asti. »Keisari on pakottanut monen
kunniallisen gladiaattorin samanlaiseen otteluun -- miksei laki saisi
tuomita rikasta murhaajaa?»

Lydon huoahti, kohautti olkiaan eikä vastannut. Joukko tarkasteli
kumpaakin ihmettelevin silmin ja avoimin huulin: gladiaattorit olivat
samanlaista katseltavaa kuin pedotkin -- he olivat kaikki samaa sukua;
niinpä joukko silmäili toista ja toista -- miehiä ja petoja ja
kuiskaili huomioitaan ja ennustuksiaan seuraavan päivän varalle.

»Hyvä», Lydon sanoi kääntyen mennäkseen ulos, »Jumalten kiitos, ettei
minun tarvitse kamppailla leijonan eikä tiikerin kanssa. Sinäkin,
Niger, olet miellyttävämpi vastustaja kuin kumpikaan noista.»

»Mutta silti voin olla yhtä vaarallinen», gladiaattori virkkoi rajusti
nauraen, ja kuulijat, jotka ihailivat hänen jänteviä jäseniään ja
ylvästä ryhtiään, nauroivat myöskin.

»Sen jätämme sikseen», Lydon vastasi rauhallisena tunkeutuen hitaasti
joukon lävitse ja lähti kojusta.

»Annan hänen olkapäittensä työskennellä», älykäs Sosia tuumi ja seurasi
heti hänen vanavedessään. »Joukko väistyy aina gladiaattorin tieltä, ja
minä koetan pysytellä aivan hänen takanaan.»

Medonin poika raivasi helposti tien itselleen joukon halki; monet
tunsivat hänen kasvonsa ja ammattinsa.

»Se on nuori Lydon, uljas poika», muuan virkkoi. »Hän taistelee
huomenna.»

»Ah! Olen hänestä lyönyt vedon», toinen sanoi, »kas kuinka luja käynti
hänellä on.»

»Onneksi olkoon, Lydon», kolmas sanoi.

»Lydon, toivon sinun voittavan», neljäs, (keskiluokkaan kuuluva nainen)
kuiskasi hymyillen -- ja jos voitat, saat kuulla minusta vielä
enemmän.»

»Kaunis mies, Venus avita», viides, kymmenissä taivaltava tytöntyllerö
huudahti. »Kiitos», Sosia siihen vastasi luullen kohteliaisuuden häntä
tarkottavan.

Vaikka Lydonissa olivatkin jalommat pyrkimykset etualalla ja vaikka hän
olikin veriseen ammattiinsa ruvennut vain toivoen sen avulla saavansa
isänsä vapaaksi, ei hän silti ollut huomaamatta sitä ihailua, jota hän
kulkiessaan sai osakseen. Hän unohti, että samat äänet, jotka nyt häntä
ylistelivät, saattoivat huomenna riemuita hänen kuolemantuskilleen.
Pohjaltaan ylväänä ja rohkeana, rehellisenä ja lämminsydämisenä hän oli
silti ehtinyt omaksua halveksimansa ammatin synnyttämää ylimielisyyttä,
ja sitä oli ollut omansa lisäämään se seurapiiri, johonka hän ei
todellakaan olisi lainkaan sopinut. Hän huomasi itseään pidettävän
huomattavana miehenä. Hänen askelensa varmenivat ja ryhtinsä ojentui
entisestäänkin.

»Niger», hän virkkoi äkkiä kääntyen, kun joukko yhä tunkeili hänen
ympärillään, »olemme usein kinastelleet; emme ole toistemme kanssa
otelleet, mutta jompikumpi meistä kuitenkin huomenna kaatuu -- kätesi!»

»Varsin mielelläni», Sosia sanoi ojentaen kämmenensä.

»Haa! Mikä hullu sinä olet? Luulin Nigerin olleen kantapäilläni.»

»Annan anteeksi erehdyksen», Sosia vastasi alentuvasti, »erehdys syntyi
helposti. -- Minä ja Niger olemme jokseenkin yhtä ruumiikkaat.»

»Haha! Sepä mainiota. Jos Niger kuulisi puheesi, kuristaisi hän sinut.»

»Teillä arena-sankareilla on varsin epämiellyttävä tapa haastella
asioista», Sosia huomautti. »Muuttakaamme puheenaihetta!»

»_Vah! Vah_!» Lydon sanoi kärsimättömänä. »En ole nyt lainkaan
juttutuulella.»

»Niinpä kai», orja vastasi, »sinä haudot nyt vakavia ajatuksia.
Esiinnyt luullakseni huomenna ensi kertaa arenalla. Olen varma, että
urhona kuolet.»

»Pudotkoot sanasi oman pääsi päälle!» Lydon huudahti taikauskoisesti,
sillä hän piti Sosian sanoja pahana enteenä. »_Kuolla!_ Ei -- uskon,
että _minun_ hetkeni ei ole vielä lyönyt.»

»Joka kuolemasta arpaa heittää, valmistukoon saamaan myöskin
koiranheiton», Sosia huomautti naljaillen. »Mutta olet väkevä mies, ja
toivotan sinulle kaikkea mahdollista hyvää. Ja nyt, _vale_!»

Samassa orja pyörähti ympäri ja lähti kotiinpäin kulkemaan.

»Toivon, etteivät tuon lurjuksen sanat olleet pahoja enteitä»,
Lydon tuumi miettiväisenä. »Isäni vapauden puolesta taistellen ja
luottaen omiin kykyihini ja voimiin en ole ajatellutkaan kuoleman
mahdollisuutta. Isä parka! Olen hänen ainoa poikansa! Jos minä
kaadun --.»

Näiden ajatusten ahdistamana gladiaattori kiiruhti nopein askelin pois,
mutta äkkiä hän huomasi kadun toisella puolella ajatuksiensa todellisen
kohteen. Sauvaansa nojaten, huolten ja vuosien koukistamana, silmät
maahan luotuina ja horjuvin askelin harmaahapsinen Medon lähestyi
hitaasti gladiaattoria, Lydon pysähtyi hetkeksi. Hän arvasi heti syyn,
mikä oli vanhuksen saanut näin myöhään liikkeelle.

»Olen varma, että hän etsii minua», hän tuumi. »Hän on kauhuissaan
Olintuksen kohtalosta -- hän pitää arenataisteluja entistäkin
rikoksellisempina ja vihattavampina -- hän tulee houkuttelemaan minua
pois otteluista. Minun täytyy väistyä syrjään. En kestä hänen
rukouksiaan -- hänen kyyneliään.»

Tällaisia ajatuksia, joita kestää niin kauan tulkita, tulvi nuoren
miehen mieleen. Hän kääntyi äkkiä ja pujahti sivukadulle. Hän ei
pysähtynyt, ennenkuin hän hengästyneenä saapui matalan kukkulan
kiireelle, jolta näkyi tuon pienoiskaupungin iloisin ja loistavin osa.
Tänne pysähdyttyään ja katsellessaan rauhallisia, kirkkaassa kuutamossa
välkkyviä katuja (kuu oli vastikään noussut ja valaisi osittain ja
kuvankirjavasti amfiteatterin edustalle kasaantunutta, sinne tänne
liikehtivää, kahajavaa joukkoa) hänkin joutui eteensä leviävän maiseman
lumoihin; hänenkin karun, viljelemättömän mielikuvituksensa valtasi
syvä liikutus. Hän istahti sortuneen pylväistön jalustalle ja tunsi
iltahetken rauhan virkistävän itseään. Lähellä, häntä vastassa olevassa
palatsissa välkkyivät tuhannet tulet, sen isäntä vietti siellä suurta
juhlaa. Ovet olivat viileyttä varten avoinna, ja gladiaattori näki
lukuisan, juhlapukuisen joukon kokoontuneen atriumin[91] pyöreitten
pöytien ääreen, joiden takaa kaukaa ja valaistun huonerivin
perspektiivisesti sulkien suihkukaivo pärskytti vesikaariaan
kuutamoiseen ilmaan. Tuolla olivat pylväät kukkukiehkuroin kiedotut --
tuolla hohtivat hiljaa ja rauhallisina marmoripatsaat -- tuolta kuului
leikin ja naurun seasta soittoa ja laulua:

        _Epikuurolainen laulu_.

    Pois manalan tuhmat tarut,
      Joilla papit meiltä veroa vaatii,
    Ja Kokyton konnut karut,
      Ja akat, jotka lankaamme laatii.[92]

    Zeus-ukolla olo on tiukkaa,
      Jos kertojat totta ties:
    Ei Junonsa hellitä hiukkaa,
      Moni maanpäällä marisee mies.

    Tuo siunattu Epikuros kirkas
      Hän sadut ne nurkkahan nakkas;
    Jo Kerberoskin menetit virkas,
      Kun kulkijat käymästä lakkas.

    Ja jos oliskin Zeus sekä Pluto,
      Ei näe he meidän laista;
    Ja jos näkiskin, miks meno, huuto?
      Tää elämä on myös jumalaista.

    Heist' olisiko hauskaa sitten
      Täällä kärkkyä synnintöitä,
    Luvut laskea suukkositten
      Ja naukkujen pitkin öitä?

    Mitä muusta kun kumpiakin sai vaan,
      Ja humaltua sai säveleistä!
    Viis välitän valloista taivaan,
      Kuten piittaa eivät he meistä.

Sillaikaa kun Lydonin harras mieliala (joka kaikesta
suvaitsevaisuudestaan huolimatta ei voinut olla loukkaantumatta näistä
säkeistä, jotka hyvin kuvastavat sen ajan muotifilosofia) koetti
selviytyä siitä epäsoinnusta, johon se oli joutunut, lähestyi hänen
levähdyspaikkaansa pieni joukko miehiä, yksinkertaisissa pukimissa,
nähtävästi keskiluokan miehiä. He keskustelivat vakavasti eivätkä
huomanneet tai eivät olleet näkevinään gladiaattoria.

»Oi kauhujen kauhua!» muuan sanoi. »Olintus on temmattu keskeltämme,
oikea kätemme on leikattu pois! Milloinka Kristus laskeutuu maahan
omiaan suojelemaan?»

»Voiko inhimillinen turmelus enää syvemmä vajota?» toinen huomautti,
»kun viaton tuomitaan kärsimään samanlainen arenarangaistus kuin
murhaaja! Mutta älkäämme olko toivottomia; Sinain ukkonen saattaa
jälleen jylistä, ja Herra varjelee pyhiään. Hullu vain ajattelee
sydämessään: 'ei ole Jumalaa.'»

Samassa kuului valaistusta palatsista mässääjien laulua:

    Viis välitän valloista taivaan,
      Kuten piittaa eivät he meistä.

Ennenkuin laulun kaiku vielä oli ehtinyt kuolla, virittivät
natsarealaiset, jotka äkillinen pyhä inho oli vallannut, seuraavan
mielivirtensä:

    _Natsarealaisten varoitushymni_.

                1.

    Oi Luoja kaikkivaltias,
    Avuksi joudu armossasi
    Hän myrskyn siivin saapuvi,
    Ja eessään vallat vaipuvi.
        Voi teitä, voi, te ylpeät!
        Voi teitä, toden kieltäjät!
        Voi teitä, synnin ystävät!

                2.

    Jo tähdet ylväät loistott' on,
    Ja sammuu katse auringon,
    Ja taivaat kiertyy kokohon.
    Ja hornan aallot aavat
        Ne asukkaansa saavat,
        On vaiva heillä ikuinen.
        Kaikk' entis-elo raukee,
        Ja ajat uudet aukee
    Ja ilo taivaan ilmeinen.

                3.

    Kuulkaa, ukkostorvet soi!
    Hetket tuomion ne toi.
    Hän, herra elon, kuoleman,
    Hän istuimelta kunnian
    Käy kuninkaaksi maailman.
    Oi pyhäin osa autuas!
    Sä auttamaan saat omias.
        Voi teitä, voi, te ylpeät!
        Voi teitä, toden kieltäjät!
        Voi teitä, synnin ystävät!

Näitä uhkaavia sanoja seurasi äkkiä syvä hiljaisuus elostelijain
talossa. Kristityt lähtivät ja hävisivät pian gladiaattorin näkyvistä.
Lydon, joita kristittyjen salaperäiset ennustukset olivat --
käsittämättömästä syystä -- hirveästi pelästyttäneet, nousi hetken
perästä hänkin ja suuntasi kulkunsa kotiinpäin.

Kuinka ihanasti tähtivyö valaisi hänen allaan makaavaa kaunista
kaupunkia! kuinka hievahtamatta sen pylväskadut lepäsivät öisessä
rauhassaan! -- kuinka hentoina tummanvihreät laineet leikkivät
kaupungintakaisella rannalla! -- kuinka kirkkaansinisenä ja iloisena
kaartui sen ylle Kampanian uneksiva taivas! Mutta nythän olikin iloisen
Pompeijin, kaldealaisten ikivanhan kolonian, Herkuleen tarunomaisen
kaupungin, muhkean Rooman helmen viimeinen yö! Vuosisatoja oli sen
ylitse kulkenut, ja nyt värähteli viimeinen säde sen kohtalon
numerolehdillä! Gladiaattori kuuli keveitä askelia takanaan --
naisjoukko palasi amfiteatterivierailultaan. Kun hän kääntyi, kohtasi
hänen silmiään outo näky. Vesuviuksen huipusta, joka synkkänä häämötti
etäältä, nousi äkkiä kalpea, meteorintapainen, vipajava lieska -- se
leijui hetken ja katosi taas. Samassa hetkessä nuorin naisista alkoi
iloisella ja kimeällä äänellä laulaa:

    Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!
    Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!



V KIRJA.



1 LUKU.

Arbakeen uni. -- Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen.


Hurjien amfiteatterijuhlien edellinen yö oli hitaasti kulunut, ja
_Pompeijin viimeisen päivän_ aamuhämärä koitti! Ilma oli ihmeteltävän
tyyni ja kylmähkö; kevyt harsomainen sumu kattoi laajan Kampanian
kukkulat ja pellot. Mutta varhain työhönsä kulkevat kalastajat
huomasivat kummakseen, että tuulettomasta säästä huolimatta merenaallot
olivat ankarassa kuohunnassa, ikäänkuin tahtoisivat suinpäin syöksyä
rannoilta ulapalle; ja kaukaa sinikalvoiselta Sarnusjoelta, jonka
entistä uomaa nykyaikainen matkailija turhaan hakee, kuului
pitkällistä, outoa kuminaa, kun se virtasi nauravien kenttien
halki ja rikkaitten porvarien iloisten huvilain ohi. Sumun
yläpuolelta pilkistivät selväpiirteisinä tuon ikimuistoisen kaupungin
ajankuluttamat tornit, loistavien palatsien punaiset tiilikatot,
monenmonien temppelien komeat kuvapatsaat, forumin patsasportikko ja
riemukaari. Etäällä pistivät usvasta esiin sinisten vuorten ääriviivat,
ja niillä leikkivät nousevan aamun ensimäiset valovirit. Pilvirykelmä,
joka oli kauan häilynyt Vesuviuksen huipulla, oli äkkiä hävinnyt, ja
korkeana ja kuljuna sen kiire nyt kohosi ihanaan, autereiseen ilmaan.

Aikaisesta aamusta huolimatta kaupunginportit olivat jo avoinna.
Hevonen toisensa perästä, kuorma kuorman jälkeen työntyi nopeasti
kaupunkiin, ja lukemattomien, juhlapukuisten jalankulkijain
puheensorina täytti ilman, iloista elämää yhä vilkastuttaen. Kadut
olivat tulvillaan kaupungin omia asukkaita ja taajaväkisistä
naapurikylistä saapuneita vieraita; ja meluten -- melkein houraten
elämänvirrat kulkivat hirveätä leikkiä katsomaan.

Huolimatta amfiteatterin suuruudesta, -- sillä kaupunkiin verrattuna se
oli aivan epäsuhtainen ja olisi hyvin voinut seiniensä suojaan sijottaa
kaikki Pompeijin asukkaat --, oli Kampian joka suunnalta saapunut
ihmistulva niin suuri, että jo useita tunteja ennen näytäntöjen alkua
amfiteatterin aukea edusta oli tungokseen asti täynnä kansaa, etenkin
niitä, joiden yhteiskunta-asema ei oikeuttanut heitä saamaan erikoista
paikkaa. Ja kahden niin huomattavan rikollisen kuolemantuomio oli ollut
omiaan uteliaisuutta kiihottamaan äärimmilleen, ja tänä päivänä oli
joukkoa kertynyt enemmän kuin miesmuistiin.

Sillaikaa kun rahvas kampanialaisen verensä kuohuttamana melusi,
touhusi, riemuitsi ja siitä huolimatta -- oikeaan italialaiseen tapaan
-- sai järjestyksen pysymään mallikelpoisena ja hilpeän mielialansa
säilymään -- kulki outo vieras Arbakeen yksinäiselle talolle päin.
Nähdessään hänen kummallisen ja vanhanaikaisen pukunsa -- hänen
kiireisen käyntinsä ja oudot eleensä -- vastaantulijat tönivät toisiaan
ja hymyilivät; mutta heti kun he näkivät vilahduksenkin hänen
kasvoistaan, iloisuus hävisi heti, sillä he näkivät edessään kuolleen
kasvot; ja heistä tuntui heidän tarkemmin katseltuaan vieraan
aavemaisia piirteitä ja repaleisia vaatteita, kuin olisi joku haamu
vainajien valtakunnasta noussut jälleen ihmisten ilmoille. Ääneti ja
kamoten joukko väistyi hänen tieltään, ja pian hän saapui egyptiläisen
palatsin avaraan porttiholveikkoon.

Musta portinvartija, joka kuten kaikki muutkin tänä aamuna oli varhain
liikkeellä, säikähti pahanpäiväisesti avatessaan ovea kolkuttavalle
vieraalle.

Egyptiläisen uni oli ollut tavattoman syvää koko yön; mutta aamun
valjetessa hän näki outoja ja tuskallisia unia, jotka vaikuttivat
häneen sitäkin voimakkaammin, kun ne vastasivat täydelleen hänen
omaksumaansa filosofista maailmankatsomusta.

Hän oli olevinaan maan uumenissa, yksinään suunnattomassa luolassa,
jonka kattoa kannattivat jättiläismäiset, punaiset kalliopatsaat,
ulottuen mittaamattomaan korkeuteen ja jättäen alleen pimeän, johon
päivänsäde ei koskaan ollut loistettaan luonut. Pylväitten välinen
aukea oli täynnä suuria pyöriä, jotka vinhaa vauhtia ja hirveästi
rämisten kieppuivat ympäri. Vain luolan oikealla ja vasemmalla laidalla
oli tyhjää tilaa, ja kaksi aukkoa vei käytäviin, jotka eivät olleet
aivan pimeät, sillä niitä valaisivat väräjävät, virvatulen kaltaiset
tulenkielekkeet, jotka milloin käärmeitten lailla luikertelivat pitkin
tahmaista, epätasaista kalliopohjaa, milloin poukahtaen kimmahtivat
ylös luolan hämärään -- hävisivät äkkiä kokonaan, ilmaantuakseen taas
yhtä äkkiä entistä kirkkaampina ja elävämpinä. Ja kun hän ihmetellen
katsahti vasempaan käytävään, nousi sieltä ilmankeveitä, utumaisia
olentoja hitaasti ylös, ja saavuttuaan halliin ne kohosivat yhä ylemmä
ja haihtuivat savun lailla mittaamattomaan korkeuteen.

Pelokkaana hän katsahti vastakkaiseen suuntaan, ja kas! korkeasta
pimeydestä laskeutui hitaasti samanlaisia varjoja, jotka nopeasti
hävisivät oikeanpuoleiseen käytävään ikäänkuin näkymätön ilmavirta
olisi niitä vastustamattomasti liikutellut. Ja näiden haamujen
kasvonpiirteet saattoi selvemmin erottaa kuin niiden, jotka nousivat
vastakkaisesta käytävästä. Toisien piirteistä kuvastui ilo, toisien
suru -- toisia elähytti onni ja toivo, toisia masensi pelko ja
epätoivo. Ja niin nopeasti ja herkeämättä ne liikkuivat, että katsojaa
lopulta alkoi huimata seuratessaan noita lakkaamatta vaihtuvia olioita,
joita joku vieras voima näytti pakottavana liikuttavan.

Arbakes kääntyi toisaalle, ja eräässä nurkkauksessa hän huomasi
pääkalloista tehdyllä korokkeella istumassa jättiläisnaisen, joka
piteli käsissään kalpeata, utumaista vyyhteä, ja hän huomasi edelleen,
että tuon kudoksen langat kiinnittyivät lukemattomiin pyöriin ikäänkuin
hän johtaisi niiden koneiston liikettä. Hän tunsi salaisen voiman
kuljettavan jalkojaan naista kohden, kunnes hän seisoi aivan tämän
edessä. Jättinaisen kasvoilla päilyi juhlallinen, rauhallinen, ihanan
puhdas ilme. Niissä oli jotakin hänen esi-isiensä aikaisten sfinksien
valtavaa veistosta. Ei minkäänlainen intohimo -- ei mikään inhimillinen
liikutus painanut hänen mietiskelevää, sileää otsaansa; hänen
piirteissään ei ollut kyllästymystä, ei iloa, ei muistoja, ei toivoa;
niissä ei ollut jälkeäkään kaikesta siitä, mikä herättää mieltymystä
hurjassa ihmissydämessä. Hänen kauneutensa oli salaisuuksien
salaisuutta -- se synnytti kunnioitusta, mutta ei pelkoa: se oli kaiken
suuren, kokeneen ilmaumaa. Ja Arbakeen huulilta kirposivat, hänen
tahtomattaan, sanat:

»Ken olet ja mikä on toimesi?»

»Olen se, jonka sinä olet tunnustanut», tuo mahtava henki vastasi
työtään keskeyttämättä. »Nimeni on _Luonto_! Nämä ovat maailman pyöriä,
ja minun käteni ohjaa niiden kautta kaikkien olioiden elämää.»

»Ja mitä ovat nuo oudosti ja oikullisesti valaistut käytävät, jotka
kummallekin suunnalle häviävät mustaan pimeyteen?»

»Se, jota sanot vasemmaksi, on syntymättömien käytävä. Varjot, jotka
leijuen kohouvat ilmaan, ovat henkiä, jotka pitkästä iäisyydestä ovat
matkalla heille määrätylle maiselle vaellukselle. Se jota sinä sanot
oikeanpuoleiseksi, johon varjot laskeutuvat yläilmoista, niinikään
tuntemattomasta ja hämärästä ilmapiiristä, on kuoleman käytävä.»

»Entä minkätähden nuo vaihtelevat valot noin sähähtäen pimeyttä
halkovat -- miksi ne vain _vilahtavat_ eivätkä _valaise_?»

»Ihmistiedon yksinkertainen hullu! Tähtien uneksija! Kaiken
olevaisen sisällön ja alkuperän luulotteleva tuntija! Nuo valot ovat
niiden tietojen säihkykipinöitä, jotka luonto on saanut tointaan
suorittaakseen; niiden avulla hän saa tietää tarpeeksi menneisyydestä
ja tulevaisuudesta voidakseen omat päämääränsä toteuttaa. Punnitse sen
mukaan, sinä hullu, minkäarvoisia sinun tietosi ovat!»

Arbakes tunsi vapisevansa kysyessään edelleen:

-- »Miksi minä olen täällä?»

»Saat tuta, mikä on sielusi tulevaisuus -- saat koetella lähestyvän
tuomiosi esimakua -- saat nähdä kohtalosi varjon sen jälkeen, kun
sielusi on maisesta elämästä hävinnyt iäisyyteen.»

Ehtimättä vastata mitään Arbakes tunsi vinheän tuulen puhaltavan luolan
läpi kuin jonkun jättijumalan siipien lehahduksen. Kohottuaan ilmaan ja
heittelehdittyään korkealla kuin lehti syystuulien kynsissä hän huomasi
äkkiä joutuneensa kuoleman varjojen joukkoon ja tempautui niiden mukana
syvyyteen. Turhaan ponnisteltuaan häntä tempovaa voimaa vastaan hän
huomasi tuulen vähitellen saavan näkyviä muotoja -- haamumaiset siivet
ja kotkan kynnet, ilmassa epäselvinä häämöttävät jäsenet ja silmät,
jotka kirkkaina ja elävinä katsoivat häneen synkin liikkumattomin
ilmein.

»Kuka sinä olet?» egyptiläisen ääni kysyi.

»Olen se, jonka olet tunnustanut», haamu vastasi nauraa hohottaen --
»ja nimeni on _Välttämättömyys_.»

»Mihin minut viet?»

»Tuntemattoman eteen.»

»Autuuteenko vai kadotukseen?»

»Mitä olet kylvänyt, sitä saat niittää.»

»Ei niin, hirveä haamu! Jos sinä olet elämän herra, ovat minun
rikokseni _sinun_ tekemiäsi eivätkä _minun_.»

»Olen vain Jumalan henki!» valtava _Tuuli_ vastasi.

»Minun tietoni on siis turhaa?» uneksija huoahti.

»Kylvömies ei soimaa kohtaloa, ellei hän ohdakkeita kylvettyään saakaan
jyviä. Sinä olet kylvänyt rikosta; älä syytä sallimusta, ellet hyveen
palkkaa korjaisikaan.»

Näyttämö muuttui yhtäkkiä. Arbakes oli ihmiskäden seassa. Ja ah! niiden
joukossa oli pääkallo, ja unen salaperäisissä harhakuvissa tuo pääkallo
oli vähitellen saavinaan, säilyttäen silti lihattomat, kuoppaiset
muotonsa, Apekideen piirteet; ja sen irvistävästä poskireiästä luikersi
esiin pieni mato, joka ryömi Arbakeen jalkoihin. Hän yritti polkaista
sen murskaksi; mutta jokaiselta iskulta se tuli pitemmäksi ja
paksummaksi. Se paisui ja kiemurteli vihdoin suurena käärmeenä. Se
kietoutui Arbakeen ympärille, se rusensi hänen luunsa, se kohotti
välähtelevät silmänsä ja myrkkyä tihkuvan kitansa hänen kasvojensa
tasalle. Turhaan hän ponnisteli; hän nääntyi -- hän voihki käärmeen
saastaisen hengityksen löyhkästä -- hän tunsi itsensä kuoleman omaksi.
Sitten käärme, jonka pää oli jälleen saanut Apekideen piirteet, lausui
hänen korvaansa seuraavat sanat:

»_Uhrisi on tuomarinasi! Mato, jonka tahdoit murskata, on muuttunut
käärmeeksi, ja se rusentaa sinut_!»

Arbakes herasi kauhun, tuskan ja epätoivon huutoon -- hänen hiuksensa
seisoivat pystyssä -- otsa oli hien peitossa -- silmät tuijottivat
jäykkinä eteenpäin -- hänen voimakas ruumiinsa vapisi kuin lapsen,
kauhean unen tuskista. Hän heräsi -- tointui vähitellen -- hän kiitti
jumalia, joihin hän ei uskonut, että kaikki oli ollut vain unta -- hän
katsahti ympärilleen -- aamuhämärä pilkisteli jo hänen huoneensa
pienistä, mutta korkeista ikkunanruuduista -- hän oli jälleen päivän
mailla -- hän iloitsi -- hän hymyili -- hän katsahti jälleen eteensä,
ja silloin hän huomasi uudelleen aavemaiset kasvot -- elottomat huulet
-- valjut huulet -- Vesuviuksen velhon.

»Haa!» hän kiljaisi peittäen silmänsä. »Uneksinko yhä? Olenko yhä vielä
kuolleitten parissa?»

»Mahtava Hermes -- et! Olet kyllä kuolevaisen, mutta et kuolleen
seurassa. Tunnethan ystäväsi ja orjasi!»

Pitkä vaijenta. Vähitellen egyptiläisen suonenvedontapaiset
nytkähdykset vähenivät, ja pian hän oli jälleen entinen itsensä.

»Se oli siis unta», hän virkkoi. »Hyvä -- älkäämme siis enää uneksiko,
tai päivä ei enää voi korvata yön tuskia. Vaimo, kuinka tänne tulit ja
mitä asiaa?»

»Tulin varottamaan sinua», noita-akka sanoi juhlallisella äänellä.

»Varottamaan minua! Uni ei siis valehdellut. Mistä vaarasta?»

»Kuule. Kamala onnettomuus uhkaa tätä kaupunkia. Pakene, kun vielä
aikaa on! Sinä tiedät, että luolani on vuoressa, jonka alatse
perintätiedon mukaan virtaa Flegetonin tulinen joki; luolassa on syvä
kuilu, ja sen pohjalla olen viime aikoina nähnyt punaisen, paksun
virran hiljalleen liikkuvan, ja olen samalla pimeydestä kuullut
voimakasta tohinaa ja kumeaa kolinaa. Mutta viime yönä syvyyteen
kurkistaessani huomasin, että virta ei enää ollutkaan paksua, vaan
herkän läikkyvää ja hehkuvan kirkasta; ja sinne tuijottaessani päästi
eläin, kettu, joka eli kanssani ja joka nyt oli takertunut minuun
kiinni, vihlovan ulvahduksen, tuupertui maahan ja kuoli,[93] ja kuola
ja vaahto peittivät sen huulet. Palasin kotitulelleni; mutta koko yön
tunsin kallion allani horjahtelevan ja vapisevan, ja vaikka ulkona
kaikki oli rauhallista ja tyyntä, kuulin syvyydestä vinheän tuulen
puhinaa ja ikäänkuin vierivien rattaitten kolinaa. Seuraavana aamuna
nousin hämärän mukana ylös, katsahdin jälleen kuiluun ja näin suuria,
mustia kallionlohkareita uiskentelevan tuossa synkässä virrassa; ja
virta itse oli nyt leveämpi, vuolaampi ja hehkuvampi kuin edellisenä
iltana. Nousin ja kiipesin vuoren laelle ja siellä näin äkkijyrkän
laajan syvennyksen, jota ei ollut ennen ollut ja josta nousi
usvamaista, ohutta savua; ja kun sitä hengitin, salpautui vereni ja
olin siihen paikkaan kuolla. Palasin kotiini, otin rahani ja juomani ja
jätin monivuotisen asuntoni; sillä muistin synkän etruskilaisen
ennustuksen, joka kuuluu: 'Kun vuori aukenee, tuhoutuu kaupunki; kun
palaneitten kenttien kukkuloiden yllä leijailee savua, silloin meren
lasten parista kuuluu voivottelua ja itkua'. Ennenkuin pakenen
etäisille rannikoille, tulen varottamaan sinua, pelottava opettaja.
Niin totta kuin elät, tiedän aivan varmasti, että se maanjäristys, joka
äskettäin horjutti tätä kaupunkia perustuksia myöden, oli vain vielä
kauheamman onnettomuuden ennustaja. Pompeijin muurit on rakennettu
kuoleman kentille ja unettoman manalan virroille. Kuule varotustani ja
pakene!»

»Kiitän sinua huolenpidostasi, velho. Tuolla pöydällä on kultainen
maljakko, ota se, se on sinun. En voinut uneksiakaan, että joku, joka
ei kuulu Isiksen papistoon, pelastaisi Arbakeen perikadosta. Varmaankin
ne merkit, jotka näit sammuneen tulivuoren kraatteriaukossa, kertovat
kaupunkia uhkaavasta suuresta vaarasta», egyptiläinen jatkoi
miettiväisenä, »ehkä entistä ankarammasta maanjäristyksestä. Kuinka
tahansa, siinä on ainakin uusi syy kiiruhtaakseni mahdollisimman pian
jättämään tämän kaupungin muurit. Huomenna ryhdyn tarpeellisiin
valmistuksiin. Etrurian tytär, minne sinä aijot?»

»Tänään poikkean Herkulaneumiin ja kuljeskelen sitten pitkin rannikkoa,
kunnes olen löytänyt uuden kodin. Minulla ei ole enää yhtään ystävää;
kaksi toveriani, kettu ja käärme, ovat kuolleet. Suuri Hermes, olet
luvannut minulle vielä kaksikymmentä vuotta elinaikaa.»

»Niin olen», egyptiläinen vastasi, »niin olen luvannut. Mutta, nainen»,
hän lisäsi kohottautuen käsivartensa varaan ja tarkasteli uteliaana
toisen piirteitä, »sano minulle, minkätähden sinä oikeastaan haluat
elää! Mitä nautintoa löydät elämästäsi?»

»Ei elämä ole suloista, mutta kuolema on kauhea», noita-akka vastasi
terävällä, ilmehikkäällä äänellä, joka liikutti syvästi itserakkaan
tähdistälukijan sydäntä. Hän tunsi vastauksen todeksi; ja haluten
päästä toisen epämiellyttävästä seurasta hän sanoi: »Aika kuluu; minun
täytyy pukeutua tänpäiväisiä juhlia varten. Hyvästi, sisar! Iloitse
elämän tuhkasta niin hyvin kuin jaksat.»

Velho, joka oli Arbakeen kallisarvoisen lahjan pannut vaippansa
avariin laskoksiin, nousi mennäkseen. Ovella seistessään hän pysähtyi,
kääntyi ja sanoi: »Näemme toisemme viimeisen kerran tässä elämässä.
Mutta minne menee liekki, kun se tuhkan jättää? Sinne tänne, ylös
alas lehahdeltuaan kuin soiset sumut, liekki näkyy viimein meren
rannikkoliejussa; ja velho ja tietäjä, oppilas ja opettaja,
kunnioitettu ja halveksittu kohtaavat ehkä vielä kerran toisensa.
Hyvästi!»

»Pois, kuolemankorppi!» Arbakes mutisi oven sulkeutuessa noita-akan
rääsyisten vaatteiden jälkeen. Ja omien ajatustensa kiusaamana ja
yöllisen unensa hermostuttamana hän kutsui orjat luoksensa pukemaan
hänet.

Amfiteatterijuhlissa oli tapana esiintyä juhla-asussa, ja Arbakes
pukeutui tänä päivänä tavallista huolellisemmin. Hänen tunikansa oli
hohtavinta valkoista, sen monet fibulat (soljet) välkkyivät mitä
kallisarvoisimpia kiviä; tunikan ylle heitettiin väljä itämainen
viitta, puoleksi takki, puoleksi vaippa, jonka kangas oli puhtainta
tyyrolaista purppuraa, ja sandaalit, jotka ulottuivat miltei polviin
asti, oli jalokivin ja kullalla kirjailtu. Arbakes ei koskaan
laiminlyönyt käyttämästä hyvän tilaisuuden sattuessa kaikkia niitä
keinoja, jotka häikäisevät suurta yleisöä ja herättävät siinä
kunnioitusta. Ja tänä päivänä, joka oli hänen vapahduksensa hetki,
jolloin hän Glaukuksen kuollessakin pääsisi vaarallisesta kilpailijasta
ja pelastuisi rikoksestaan ilmitulemasta, hän tunsi valmistuvansa
suureen riemulliseen voittoon tai hääjuhlaan.

Ylhäisten henkilöiden oli tapana saapua amfiteatterijuhliin kaikkien
orjiensa ja vapautettujensa kanssa; ja Arbakeen iso »perhe» oli jo
ulkona hyvässä järjestyksessä odottamassa isäntänsä kantotuolia.

Suureksi mielipahakseen ne orjat, jotka palvelivat Ionea, ja kunnon
Sosia, jonka tehtävänä oli vartioida Nydiaa, olivat saaneet käskyn
jäädä kotiin.

»Kallias», Arbakes virkkoi vapautetulle orjalleen, joka juuri kiinnitti
hänen vyötään, »olen kyllästynyt Pompeijiin; aijon jättää sen kolmen
päivän perästä, jos on sopiva tuuli. Tunnet laivan, joka on satamassa
ja joka on aleksandrialaisen kauppiaan Narseksen laivoja. Olen sen
ostanut häneltä. Ylihuomenna alamme kuljettaa tavaroitani siihen.»

»Niinkö pian? -- Hyvä on. Arbakeen käskyjä totellaan. Entä hänen
suojattinsa, Ione?»

»Seuraa mukana. Riittää siitä -- onko aamu kaunis?»

»Sumuinen ja painostava. Todennäköisesti tulee varsin kuuma päivä.»

»Gladiaattoriparkoja ja kurjia rikoksellisia! Mene ja katso, että orjat
ovat järjestyksessä.»

Jäätyään yksikseen Arbakes meni työhuoneeseensa ja sieltä
pylväskäytävään. Hän näki sankan väkijoukon kiiruhtavan amfiteatterille
päin ja kuuli teatterin palveluskunnan huudot ja köysien läiskinän isoa
telttipurjetta hinattaessa teatterin katoksi, jonka alla katsojilla oli
mukavissa tuoleissaan ja suojassa auringon polttavilta säteiltä
nautinto kuunnella ihmistoveriensa tuskanhuutoja. Äkkiä kuului hurjaa,
outoa ääntä, joka taas yhtäkkiä kuoli -- se oli leijonan karjuntaa.
Kokoontuneesta joukosta ei hetkeen kuulunut hiiskahdustakaan; mutta
vaijentaa seurasi riemullinen naurunrähäkkä -- naljailtiin tuon
kuninkaallisen pedon nälkäisestä kärsimättömyydestä.

»Te villipedot!» Arbakes mutisi halveksivasti, »oletteko te
olevinanne pienempiä murhamiehiä kuin minä? Minä surmaan vain itseäni
puolustaakseni -- teille on murha leikkiä!»

Hän kääntyi tutkivin katsein tarkastelemaan Vesuviusta. Vehmaina
vihannoivat sen rinteillä vihreät viinitarhat, ja rauhallisena kuin
itse ikuisuus kohosivat tuon valtavan vuoren muodot hengähtämättömiin
pilviin.

»Meillä on vielä aikaa, jos maanjäristys uhkaakin», Arbakes ajatteli ja
palasi huoneeseensa. Hän sivuutti pöydän, jolla olivat hänen
salaperäiset papyruskäärönsä ja kaldealaiset laskelmansa.

»Kunnioitettava tiede», hän tuumiskeli, »en ole sinulta neuvoa kysynyt
siitä asti, kun viimeksi vältin vaaran, josta minua varotit. Ja mitä
turhia? -- Tiedän, että _tästälähin_ tieni on loistava ja tasainen.
Eivätkö tapahtumat jo ole sitä todistaneetkin? Pois epäily -- pois
sääli! Heijasta, oi sydämeni -- heijasta tulevaisuuttani varten vain
kaksi kuvaa. -- Vallan ja Ionen kuvat!»



2 LUKU.

Amfiteatterissa.


Nydia, jolle Sosia oli vakuuttanut jättäneensä kirjeen Sallustuksen
omiin käsiin, oli saanut jälleen toivoa. Hän uskoi, että Sallustus
hetkeäkään kadottamatta kiiruhtaa preetorin luo -- tulee egyptiläisen
taloon -- vapauttaa hänet ja päästää Kalenuksen vankeudesta. Samana
yönä Glaukuskin pelastetaan. Mutta! yö kului -- hämärä koitti; hän
kuuli vain orjien astuntaa hallissa ja peristylessä ja heidän äänensä,
kun he valmistautuivat juhlaan. Silloin tällöin tunkeutui hänen
korvaansa myöskin Arbakeen käskevä ääni -- nyt kuului huumaavaa
soittoa; pitkä saattue oli lähtenyt amfiteatterille ahmimaan silmillään
atenalaisen kuolinkamppailua!

Arbakeen kulkue eteni verkalleen ja juhlallisesti, kunnes saavuttiin
paikalle, missä kantotuoleissa tai vaunuissa saapuneitten täytyy
poistua ajoneuvoistaan. Arbakes poikkesi käytävään, jonka kautta
arvokkaimmat katselijat päästettiin sisään. Hänen orjansa, jotka nyt
sekaantuivat suureen joukkoon, joutuivat näytettyään ensin pilettinsä,
(ne olivat nykyisten oopperapilettien muotoisia) erikoisten
virkamiesten opastamina _populariaan_ (rahvasta varten asetetuille
penkeille). Paikaltaan Arbakes nyt silmäili sitä valtavaa ja
kärsimätöntä joukkoa, joka täytti tuon suunnattoman teatterin.

Ylärivillä, miehistä erillään istuivat naiset, joiden kirjavat puvut
kaukaa näyttivät värikkäältä kukkaniityltä. Lienee tarpeetonta lisätä,
että he olivat koko teatterin rupattelevin ryhmä; ja monta katsetta
tähtäytyi heihin, etenkin niiltä penkeiltä, joilla istuivat nuoret ja
naimattomat miehet. Parhailla paikoilla, aivan arenan ympärillä
istuivat ylhäissyntyisimmät ja rikkaimmat katselijat -- viranomaiset,
senaattorit ja ritariston jäsenet.[94] Käytävät, joita pitkin oikealta
ja vasemmalta päästiin näille paikoille, veivät soikean arenan
kumpaankin päähän, ja täällä olivat myöskin taistelijoiden kopit.
Käytävien korkea hakuliaitaus esti villipetoja hyökkäämästä katsojien
kimppuun ja pakotti ne tyytymään niille varattuun saaliiseen. Pitkin
rintavarustusta, joka ympäröi arenan ja jolta tuolirivit asteettain
kohosivat, oli gladiaattorien voimalauseita ja freskomaalauksia,
jotka kuvasivat taisteluja, joita varten teatteri oli rakennettu.
Rakennuksessa oli joka paikassa näkymättömiä putkia, joista päivän
kuumimmillaan ollessa pirskotettiin katselijoihin kylmää, viillyttävää
vettä. Amfiteatterin virkailijat olivat yhä vielä kiinnittämässä suurta
telttikattoa (eli _velariaa_), joka peitti koko aukeaman, ja jonka
loistavasta asusta kampanialaiset ylpeilivät. Se oli kudottu
valkoisimmasta apulialaisesta villasta, ja siinä oli heleänpunaisia
juovia. Telttikattoa ei tänään saatu niin hyvin paikoilleen kuin ennen;
lieneekö se johtunut työmiesten tottumattomuudesta vai oliko koneisto
jollakin lailla epäkunnossa, sitä ei tiedetä; sitäpaitsi telttikaton
suunnattoman koon takia työ olikin tavallista vaikeampaa -- ja miltei
mahdoton rumalla ja tuulisella säällä. Mutta ilma oli nyt niin
merkillisen tyyni, että katsojat eivät näyttäneet voivan oikein antaa
anteeksi työmiesten taitamattomuutta; ja kun _velariaa_ ei lopultakaan
saatu umpeen pingotetuksi, joten suuri aukko oli sen keskellä yhä
näkyvissä, puhkesi katselijoiden tyytymättömyys äänekkäisiin huutoihin
ja sadatuksiin.

Edili Pansaa, jonka kustannuksella leikit oli järjestetty, harmitti
aimo tavalla tämä puutteellisuus, ja hän hautoi ankaraa kostoa leikkien
ylipäällikölle, joka turhaan puuhaili ja voivotteli ja puuskuttaen
hääräili saadakseen katoksen paikoilleen.

Mutta äkkiä humu taukosi -- työmiehet herkesivät puuhastaan -- joukko
rauhottui -- aukko unohdettiin -- sillä nyt, rumpujen päristessä
gladiaattorit astuivat juhlallisessa kulkueessa arenalle. Hitaasti ja
vakaasti he kiersivät tuon soikean aukean, salliakseen katselijoiden
täysin siemauksin nauttia heidän raudankovista pelottomista
piirteistään, katsella heidän väkeviä vartaloitaan ja tukevia
käsivarsiaan ja lyödä vetoja, joita hetken kiihotus ja oikku olivat
omiaan saamaan aikaan.

»Oh!» Fulvian leski huudahti Pansan emännälle, kun he kumartuivat
korkeilta penkeiltään eteenpäin paremmin nähdäkseen. »Näetkö tuota
jättimäistä gladiaattoria? Kuinka hassunkurisissa varustuksissa hän
on?»

»Niin», edilin vaimo vastasi painokkaasti, sillä hän tunsi
taistelijoiden nimet ja ominaisuudet, »hän on _retiarius_. Hänellä on,
kuten näet, aseina vain kolmikärkinen keihäs ja verkko, hänellä ei ole
muita varustuksia kuin kuvenauha ja tunika. Hän on voimakas mies ja
taistelee Sporuksen, tuon juurevan gladiaattorin kanssa, jolla on
pyöreä kilpi ja lyhyt miekka ja jolla niinikään ei ole varustuksia;
hänellä ei ole nyt kypärääkään, jotta hänen kasvonsa nähtäisiin --
kuinka peloton katse! Myöhemmin hän esiintyy suljetuin silmikoin.»

»Mutta eivätkö verkko ja keihäs ole varsin kevyitä aseita kilpeä ja
miekkaa vastaan?»

»Kaikesta huomaa, kuinka kokematon vielä olet, rakas Fulvia;
retiariuksella on kaikki edut puolellaan.»

»Mutta kuka on tuo kaunis gladiaattori, miltei alasti -- se ei
oikeastaan sovi! Venus avita! mutta kuinka sopusuhtainen hänen
vartalonsa onkaan!»

»Hän on Lydon, nuori alottelija; hän on uhkarohkeasti uskaltanut
taistelemaan tuon toisen, samalla tavalla vaatetetun tai pikemmin
vaatettamattoman gladiaattorin -- Tetraideen kanssa. He alottavat
ottelun kreikkalaiseen tapaan kestuksella. Sen jälkeen he taistelevat
täysissä varustuksissa käyttäen miekkaa ja kilpeä.»

»Tuo Lydon on sievä mies, ja naiset ainakin suosivat häntä.»

»Mutta kokeneet vedonlyöjät eivät. Klodius tarjoo kolme yhtä vastaan
hänen tappiostaan.

»Oh, Jupiter! Kuinka ihanaa!» leski huudahti, kun kaksi kiireestä
kantapäähän varustettua gladiaattoria ratsasti kevyin ja rohkein
liikkein arenan ympäri. Muistuttaen suuresti keskiaikaisia
turnausritareita heillä oli keihäät ja pyöreät, taidetekoiset kilvet.
Heidän varuksensa olivat kudotut teräslangoista, mutta ne peittivät
vain kuvetta ja oikeaa kättä; lyhyet, satulaan asti ulottuvat takit
tekivät heidän ulkoasunsa maalauksellisiksi ja siroiksi. Heidän
paljaissa jaloissaan oli sandaalit, jotka oli sidottu nilkan
yläpuolelle. »Oh, ihanaa! Ketä nuo ovat?» leski kysyi.

»Toinen on Berbiks -- hän on kaksitoista kertaa voittajana selviytynyt;
toisella on tuo vaativa nimi Nobilior. Molemmat ovat kelttejä.»

Tämän keskustelun aikana olivat alkuvalmistelut suoritetut loppuun. Nyt
seurasi valeottelu puumiekoin useitten gladiaattorien kesken, jotka oli
määrätty vastakkain. Näiden joukossa herättivät Roomasta vuokratut
kaksi gladiaattoria suurinta ihmettelyä; lähinnä heitä ihailtiin
enimmin Lydonin siroa taistelutapaa. Tätä valetaistelua kesti
korkeintaan tunnin; eikä se herättänyt suurta innostusta paitsi niissä
arenataistelujen erikoistuntijoissa, jotka puhdasta taidetta pitivät
raakaa ponnistelua nautittavampana. Suuri katselijajoukko riemuitsi,
kun se oli ohi ja kun se nyt sai odottaa kauheampaa näytelmää.
Taistelijat ryhmittyivät edeltäkäsin laaditun ohjelman mukaan
parittain; heidän aseensa tutkittiin, ja päivän vakavat taistelut
alkoivat mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa -- sen katkaisi äkkiä
sotainen soitto, joka kiihotti taisteluun käymään.

Usein alettiin taistelu julmimmalla tavalla siten, että joku
_bestiariuksista_ eli pedoille määrätty gladiaattori ensin
teurastettiin alkajaisuhriksi. Mutta kokenut Pansa piti soveliaampana
antaa verisen draaman kiihottamistaan kiihottaa katsojien
mielenkiintoa; ja sentähden hän oli jättänyt Olintuksen ja Glaukuksen
teilauksen viimeiseksi numeroksi. Oli päätetty, että molemmat ratsurit
alottavat näytännön; sitten taistelevat gladiaattorit jalan, parittain,
senjälkeen Glaukus ja leijona esittävät osansa tässä murhenäytelmässä,
ja suurena loppukohtauksena ovat natsarealainen ja tiikeri vastakkain.
Tämänlaatuisia pompeijilaisia näytäntöjä ajatellessaan saa Rooman
historian tuntija aikalailla rajottaa mielikuvitustaan, sillä täällä ei
saa odottaakaan sellaisia suurpiirteisiä, suunnattomia teurastuksia,
jommoisia Neeron tai Kaligulan tapaiset keisarit saattoivat tarjota
pääkaupungin asukkaille. Roomalaiset leikit, joihin tarvittiin
taitavimmat gladiaattorit ja suurin osa villieläimistä, olivat
samalla suurimpana syynä, miksi keisarikunnan pikkukaupungeissa
amfiteatterileikit olivat inhimillisempiä ja harvempia; ja tässä, kuten
muissakin suhteissa Pompeiji oli vain pienoiskuva, mikrokosmos itse
Roomasta. Mutta joka tapauksessa tämäkin oli hirveä ja vaikuttava
näytelmä, johonka nykyaika, onnellista kyllä, ei voi mitään verrata:
suunnaton teatteri, jossa istuinrivit kohoavat kohoamistaan ja johon
15-80 tuhatta ihmistä on sulloutunut seuraamaan -- ei mitään tekaistua
murhenäytelmää -- ei mitään lavaesitystä -- vaan todellista taistelua
voitosta ja tappiosta, kaikkien arenalla olevien kamppailua elämästä ja
kuolemasta!

Hevosmiehet olivat aitauksen (mikäli sitä nimeä tässä voi käyttää)
kummassakin päässä. Ja Pansan antamasta merkistä molemmat taistelijat
syöksyivät toisiaan vastaan, pyöreitä kilpiään suojanaan pitäen ja
kevyet, mutta tukevat keihäät tanassa. Mutta kolmen askelen päässä
vastustajastaan Berbiks pysäytti hevosensa, väistälti syrjään, ja kun
Nobilior samassa pyyhälti ohi, teki hän pistohyökkäyksen. Mutta
heilauttaen nopeasti ja taitavasti kilpeään tämä väisti iskun, joka
muuten olisi ollut hänelle tuhoisa.

»Hyvin tehty, Nobilior!» preetori huudahti antaen siten merkin
yleisille hyvä-huudoille.

»Mainio pisto, Berbiks!» Klodius vastasi paikaltaan.

Ja kansan kiihtymys puhkesi nyt huutoihin, jotka penkki penkiltä
paisumistaan paisuivat.

Hevosmiesten silmikot olivat täydellisesti suljetut (kuten myöhemmän
ajan ritareilla), mutta silti pääisku suunnattiin juuri vastustajan
päähän, ja Nobilior, joka osasi hevostaan ohjata taitavammin kuin hänen
taistelutoverinsa, tähtäsi keihäällään tämän kypärään. Berbiks kohotti
suojakseen kilpensä, mutta hänen tarkkasilmäinen vastustajansa laskikin
äkkiä aseensa ja työnsi sen hänen rintaansa. Berbiks horjahti ja
putosi.

»Nobilior! Nobilior!» kansa riemuitsi.

»Olen hävinnyt kymmenen sestertiaa»,[95] Klodius voihkaisi hammasten
raosta.

»_Habet_! -- hän on saanut kylläkseen», Pansa sanoi rauhallisena.

Kansa, joka vielä ei ollut ehtinyt kovettua julmaksi, teki
armahdusmerkkejä, mutta kun arenapalvelijat kiiruhtivat auttamaan
kaatunutta, huomasivat he, että armahdus tuli liian myöhään -- keltin
sydän oli lävistetty, ja hänen silmänsä olivat jo sammuneet. Veren
mukana, joka mustana virtasi arenan hiekalle, oli hänen henkensäkin
lähtenyt.

»On sääli, että se kävi niin pian -- se oli liian vaivatonta», Fulvian
leski valitteli.

»Niin -- en minäkään ollenkaan sääli Berbiksiä. Jokainenhan näki, että
Nobilior teki vain valehyökkäyksen. Kas, nyt he solmivat nuoran hänen
ruumiinsa ympärille -- he laahaavat sen spoliariumiin -- nyt sirotetaan
hiekkaa kentälle! Pansa ei mitään niin raskaasti valittele kuin sitä,
ettei hän ole kyllin rikas peittääkseen arenan hohtavalla suolalla ja
sinooperilla, kuten Neeron tapana oli tehdä.»

»Hyvä, jos ottelu olikin lyhyt, seuraa sitä pian toinen. Kas nyt kaunis
Lydon ystäväni astuu arenalle -- ja verkkomies -- ja miekkailija. Oh,
suurenmoista!»

Nyt oli arenalla yhtaikaa kuusi gladiaattoria. Niger ahdisteli
verkkoinensa Sporusta, jolla oli kilpi ja lyhyt miekka. Lydon ja
Tetraides, kumpikin miltei alasti, ohut vyö vain kiersi heidän
lanteittensa ympäri, kummallakin kädessä raskas kreikkalainen kestus;
ja kaksi roomalaista gladiaattoria, täydellisissä teräsvaruksissa,
suurine kiipineen ja terävine miekkoineen.

Kun Lydonin ja Tetraideen välinen ottelu oli vaarattomampaa kuin muut
kamppailut ja kun he siirtyivät arenan keskelle, jäivät muut aivankuin
yhteisestä sopimuksesta paikoilleen nähdäkseen, kuinka tämä taistelu
ratkeisi ja odottaakseen, että kestuksen jälkeen otettaisiin esille
tuhoavammat aseet, jolloin hekin alottaisivat taistelun. He
seisoskelivat aseisiinsa nojaten ja erillään toisistaan ja seurasivat
leikkiä, joka huolimatta siitä, ettei se ehkä ollut kyllin verinen
miellyttääkseen joukkoa, silti oli omansa herättämään ihailua, sillä
sehän oli peräisin pompeijilaisten omasta kotimaasta, Kreikasta.

Ensi silmäykseltä nämä kaksi taistelijaa näyttivät toistensa
vastakohdilta. Tetraides ei tosin ollut Lydonia rotevampi, mutta hän
painoi huomattavasti enemmän; hänen lihaksensa olivat painuneet lihan
sisään, sillä kun yleisesti luultiin, että kestustaistelijan täytyy
olla lihava, jos mieli voittaa, oli Tetraides taipumustaan lihota
vartavasten edistänyt. Hänen hartiansa olivat leveät, raajansa paksut,
lihaksiset ja jonkun verran sisäänpäin vääntyneet, tavalla, joka kyllä
tinkii kauneusvaatimuksista, mutta lisää samalla voimaa ja tukevuutta.
Mutta Lydon, joka oli solakampi ja laihempi, oli kaunisvartaloinen ja
sopusuhtaisesti kehittynyt mies, ja tarkka tuntija saattoi heti
huomata, että vaikka hänellä ei ollutkaan sellaista lihaskasaa kuin
hänen vastustajallaan, hänen lihaksensa sen sijaan olivat harjaantuneet
-- raudankovat ja kiinteät. Ja mitä häneltä lihavuutta puuttuikin, sen
korvasi hänen nopeutensa ja alotekykynsä; ja hänen päättäväisten
kasvojensa ylväs hymy, joka oli vastakohtana hänen vihollisensa
tylsälle välinpitämättömyydelle, antoi uutta vakuutusta niille, jotka
olivat hänen puolellaan ja toivoivat hänen voittavan; ja huolimatta
heidän ruumiinkokonsa näennäisestä eroavaisuudesta kaikuivat joukon
huudot yhtä paljon Lydonin kuin Tetraideen puolesta.

Joka on tutustunut nykyaikaiseen nyrkkeilyyn -- ja siis tietää, kuinka
voimakkaita ja vaarallisia iskuja voi ihmisnyrkillä antaa, kun sen
taitavasti tekee -- käsittää helposti, kuinka paljoa tehokkaammiksi
iskut käyvät, kun käsivarsi on kyynäspäähän asti ympäröity paksuilla
nahkahihnoilla, jotka ranteen kohdalla on vahvennettu paksulla
rautalevyllä ja lyijykuulilla. Mutta minkä piti taistelun
viehättävyyttä lisätä, se olikin omansa sitä vähentämään: sillä
tällainen ottelu ei voinut kestää kauaa. Muutama onnistunut, taitavasti
_sijotettu_ isku riitti vaijentamaan vihollisen, ja taistelu ei
sentähden useinkaan kehittynyt sellaiseksi tarmon, voiman ja lujan
kestävyyden näytteeksi, jonka teknillisenä nimenä nykyisin on _pluck_,
jossa tulee kysymykseen suurempi taito ja joka kohottaa taistelun
tuskallista nautintoarvoa ja herättää katselijassa suurempaa
mieltymystä voittajaan.

»Pidä varasi!» Tetraides murahti lähestyen hiljaa vihollistaan, joka
kiersi piirissä hänen ympärillään eikä peräytynyt.

Lydon vastasi vain halveksivasti väläyttäen teräviä silmiään. Tetraides
iski, se oli kuin moukarinisku alasimelle. Lydon lysähti äkkiä
polvilleen, isku suhahti hänen päänsä yli. Aivan yhtä tulokseton ei
ollut Lydonin hyökkäys: nopsasti hän oli jaloillaan ja sivalsi
kestuksellaan aimoiskun vastustajansa leveään rintaan. Tetraides
horjahti -- kansa riemuitsi.

»Sinulla on tänään onneton päivä», Lepidus sanoi Klodiukselle, »olet
yhden vedon jo hävinnyt ja kohta menetät toisen.»

»Jos niin käy, niin jumalat auttakoot! minun täytyy huutokaupata kaikki
pronssini. Olen Tetraideen puolesta lyönyt vetoja 100 sestertian
arvosta.[96] Haha! Hän on jälleen iskenyt. Tuo oli taitava lyönti, se
on murskannut Lydonin olkapään. Paremmin Tetraides, paremmin!»

»Mutta eipä Lydonkaan ole masentunut. Polluks avita! kuinka hyvin hän
ottelee. Kas, kuinka taitavasti hän välttää noita moukarimaisia
nyrkkejä -- hypähtäen sinne tänne -- kaarrellen vihollisensa ympäri.
Ah, Lydon parka! Taas häneen sattui.»

»Kolme yhtä vastaan Tetraideen puolesta. Mitä sanot, Lepidus?»

»Hyvä, 9 sestertiaa kolmea vastaan, olkoon menneeksi! Mitä! Taas Lydon!
Hän pysähtyy -- vetää henkeään. Jumalat auttakoot, nyt hän makaa
maassa. Ei -- hän on jälleen pystyssä. Kelpo Lydon! Tetraides on rohkea
-- hän nauraa hohottaa -- hän hyökkää.»

»Narri -- menestys sokaisee hänet -- hänen pitäisi olla varovampi.
Lydonin katse on kuin ilveksen!» Klodius päästi hampaittensa raosta.

»Haa, Klodius! Näitkö tuota! Miehesi horjuu! Toinen isku -- hän kaatuu
-- hän kaatuu!»

»Maa hänet nielköön. Hän on jälleen jaloillaan, mutta verta valuu hänen
kasvoistaan.»

»Ukkonen ja salama! Lydon voittaa. Katso, kuinka hän ahdistaa
vihollistaan! Tuo isku ohimolle olisi häränkin nutistanut! Hän on
voittanut Tetraideen. Tämä kaatuu jälleen -- hän ei voi nousta enää --
_habet! -- habet_!»

»_Habet_!» Pansa toistaa. »Viekää hänet pois ja antakaa heille varukset
ja miekat.»

»Jalo editori», virkamies sanoi, »pelkäämme, ettei Tetraides toviin
toivu, mutta saammehan nähdä.»

»Koettakaa ainakin.»

Jonkun hetken perästä virkailijat, jotka olivat vieneet tajuttoman
gladiaattorin pois, palasivat hyvin vakavan näköisinä. He pelkäsivät
Tetraideen henkeä; joka tapauksessa hän oli nyt aivan kykenemätön
esiintymään arenalla.

»Siinä tapauksessa», Pansa sanoi, »Lydon astukoon _subdititiuksena_
ensimäisen haavottuneen tilalle taistelemaan voittajan kanssa.»

Kansa riemuitsi tästä määräyksestä. Sitten oli taas kaikki hiljaista,
kunnes rummut alkoivat pöristä. Neljä muuta gladiaattoria asettui nyt
taisteluvalmiina vastakkain.

»Tunnetko nuo roomalaiset, Klodius? Ovatko he kuuluisia gladiaattoreja
vai ovatko he vain _ordinareja_?»

»Eumolpus käyttelee miekkaansa varsin taitavasti, Lepidus ystäväni.
Nepimusta, pienempää miestä, en ole koskaan nähnyt; mutta hän kuuluu
olevan keisarillisen _fiskalin_[97] poika ja on käynyt hyvää koulua.
Epäilemättä siitä tulee jännittävä ottelu, mutta en halua, enää vetoja
lyödä, en kuitenkaan voi kadottamiani rahoja voittaa takaisin. --
Minulla ei ole nyt onnea. Kirottu Lydon! Kuka olisi uskonut, että hän
oli niin taitava tai niin onnen suosima.»

»Hyvä on, Klodius, tahdon armahtaa sinua ja uskallan vedon kanssasi
näistä roomalaisista.»

»No, kymmenen sestertiaa Eumolpian puolesta?»

»Mitä! ja Nepimus on vasta vähän aikaa esiintynyt? Ei, ei, se ei
kävele.»

»Hyvä -- kymmenen kahdeksaa vastaan.»

»Kiinni on.»

Kun amfiteatterileikit alkoivat, istui eräällä ylimmällä penkillä muuan
mies, jolle taistelun kulku oli mitä tärkeintä. Lydonin iäkäs isä ei
ollut voinut, huolimatta kristillisestä kammostaan tällaista näytelmää
kohtaan voittaa kiusausta tulla lähempää katsomaan, minkälaiseksi hänen
kohtalonsa muodostuisi. Keskellä outoa -- hurjan kiihkon täyttämää
rahvasta istuen vanhus ei nähnyt, ei kuullut mitään muuta kuin sen,
mikä koski hänen kelpo poikaansa. Ei äännähdystäkään kuulunut hänen
huuliltaan, kun hän näki tämän kahdesti kaatuvan maahan; kalpeammaksi
hän vain oli valahtanut, ja hänen ruumiinsa oli alkanut vapista. Mutta
nähdessään poikansa voittaneen hän oli huudahtanut puoliääneen; ah! hän
ei tiennyt, että tätä odotti vielä kauheampi kamppailu, jonka rinnalla
äskeinen voitto oli vain kuin alkusoittoa.

»Uljas poikani!» hän sanoi pyyhkien kyynelet silmistään.

»Onko hän sinun poikasi?» muuan päivänpaahtama nuorukainen
natsarealaisen oikealta puolelta kysyi. »Hän on kunnostautunut; saapa
nähdä, kuinka hänen edelleen käy. -- Kuule! Hänen täytyy otella
seuraavan voittajan kanssa. Nyt, vanhus, rukoile jumalia, ettei
voittajana ensinnä selviydy kumpikaan noista roomalaisista eikä liioin
tuo jättiläinen Niger!»

Vanhus istui jälleen hiljaa ja peitti käsillä kasvonsa. Taistelu ei nyt
liikuttanut häntä lainkaan, sillä Lydon ei nyt ollut mukana. Mutta --
muuan ajatus hänet jähmetytti -- taistelu oli sittenkin ratkaiseva --
Lydoninhan piti asettua ensinnä kaatuneen tilalle. Hän hypähti ylös,
kumartui eteenpäin ja seurasi kädet ristissä taistelun kulkua.

Suurinta huomiota herättivät ensin Niger ja Sporus, sillä sentapainen
taistelu oli seurauksiltaan mitä vaarallisin ja vaati ottelijoilta mitä
suurinta kätevyyttä.

Taistelijat olivat aluksi melkoisen kaukana toisistaan. Omituisen
näköinen kypärä, joka Sporuksella oli päässään (ja jonka silmikko oli
suljettu), kätki hänen kasvonsa; mutta Nigerin ilmehikkäät, julmat
piirteet saivat kaikkien katseet suuntaumaan häneen. Näin he seisoivat
hetken aikaa toisiaan tähystellen, kunnes Sporus alkoi hitaasti ja
varoen lähestyä pitäen miekkaansa, kuten nykyaikaiset miekkailijat,
vinosti pystyssä vihollisensa rintaan tähdättynä. Toisen edetessä Niger
peräytyi heilauttaen verkkoaan oikeassa kädessään ja pienillä,
välkkyvillä silmillään seuraten miekkamiehen liikkeitä. Kun Sporus oli
päässyt noin käsivarren pituisen matkan päähän, hyökkäsi retiarius
äkkiä eteenpäin ja heitti verkkonsa. Nopealla ponnahduksella
gladiaattori pelastui kuolettavasta ansasta; häneltä pääsi riemun ja
raivon kiljahdus, ja hän hyökkäsi Nigerin kimppuun. Mutta Niger oli
saanut jälleen verkkonsa selväksi, heitti sen harteilleen ja juoksi nyt
nopeasti vastustajansa ympärillä, niin että _sekutori_[98] turhaan
koetti seurata häntä. Kansa nauroi ja riemuitsi nähdessään
leveäselkäisen gladiaattorin turhat ponnistukset tavottaa pakenevaa
jättiläistä, mutta samassa kaikkien huomio kohdistui kamppaileviin
roomalaisiin.

He olivat aluksi asettuneet vastakkain kuten nykyajan miekkailijat.
Mutta se äärimäinen varovaisuus, millä he alottivat, esti taistelua
tulemasta mieltäkiinnittävän kiihkeäksi, ja katselijat seurasivatkin
aluksi hartaammin Sporuksen ja hänen vihamiehensä ottelua. Mutta
roomalaiset olivat nyt täydessä tiimellyksessä: he hyökkäsivät --
peräytyivät -- etenivät, ja kumpikin käytti niitä tuskin huomattavia,
hiushienoja kädenliikkeitä, jotka kuvaavat ammattitaitoisia
miekkailijoita. Mutta juuri nyt Eumolpus, vanhempi gladiaattori, teki
sen taitavan sivupiston, jota pidetään mahdottomana välttää, ja
haavotti Nepimusta kylkeen. Kansa riemuitsi, Lepidus vaaleni.

»Hoo!» Klodius sanoi, »veto on melkein kuin voitettu. Jos Eumolpus vain
pysyy rauhallisena, niin toinen vähitellen vuotaa kuiviin!»

»Mutta, jumalten kiitos! Hän _ei_ malta pysyä rauhallisena. Katso! Hän
ahdistaa kiinteästi Nepimusta. Mars avita! Nepimus puolustautuu hyvin!
Siinä oli aimo isku toisen kypärälle! -- Klodius, minä voitan!»

»Miksi yritänkään muuta peliä kuin arpanappuloilla?» Klodius mutisi
itsekseen, »tai miksei yhtä gladiaattoria voi lyijystä valaa?»

»Hyökkää, Sporus! Nyt, Sporus!» roskajoukko huohotti, kun Niger äkkiä
pysähtyen oli heittänyt verkkonsa ja taas epäonnistunut. Hän ei ollut
tarkoin laskenut aikaa -- Sporuksen miekka leikkasi syvän haavan hänen
oikeaan reiteensä. Ja kun hän nyt oli kykenemätön pakenemaan, ahdisti
miekkamies häntä yhä lähempää ja lähempää. Suuresta koostaan ja
pitkistä käsivarsistaan Nigerillä sentään vielä oli paljon etua, ja
tanakasti pidellen kolmikärkeään hän vielä jonkun minuutin piti
vastustajaansa loitolla. Sporus yritti nyt nopein liikkein kiertää
vastustajansa selkäpuolelle, koska tämä näytti vain vaivoin ja hitaasti
voivan kääntyä. Näin kiirehtien, hän ei ollut kyllin varovainen -- hän
tuli liian lähelle jättiläistä -- ja kun hän kohotti aseensa valtavaan
iskuun, tunki toisen vaarallisen aseen kolme kärkeä suoraan hänen
rintaansa. Hän vaipui polvilleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
heitettiin tuo kuolettava verkko hänen ympärilleen; hän ponnisteli
turhaan irti päästäkseen, ja yhä uudelleen -- ja uudelleen kolmikärjen
terävät piikit lävistivät hänen ruumiinsa. Verkon silmukoista tihkui jo
verta, joka valui arenan hiekalle. Hän laski aseensa antautumisen
merkiksi.

Voittoisa retiarius irrotti verkkonsa ja nojaten keihääseensä hän
katseli yleisöä odottaen sen tuomiota. Voitettu gladiaattori
antoi samalla hämärtyvän ja epätoivoisen katseensa harhailla
katselijajoukossa. Jokaiselta riviltä, jokaiselta penkiltä tuijottivat
häneen vain säälimättömät, armahtamattomat silmät.

Tauonnut oli melu -- tohina! Hiljaisuus oli kauhistuttava, sillä siinä
ei ollut myötätuntoa; ei yksikään käsi -- ei edes naisen käsi --
antanut armon ja elämän merkkiä. Sporuksesta ei ollut koskaan pidetty
arenalla; ja taistelun kuluessa haavottunut Niger oli saanut kaikki
puolelleen. Kansa oli kiihtynyt verta nähdessään -- valetaistelu oli
menettänyt viehätyksensä, nyt tahdottiin oikea uhri, katselijat oli
vallannut kuoleman nälkä! Gladiaattori tunsi, että hänen tuomionsa oli
lausuttu; hän ei enää rukoillut -- ei valitellut. Kansa antoi kuoleman
merkin! Hän alistui kohtaloonsa ja ojensi kaulansa saamaan loppuiskun.
Ja kun retiariuksen ase ei ollut omansa äkkiä ja varmasti surmaamaan,
astui arenalle julman ja uhkaavan näköinen mies heiluttaen lyhyttä,
terävää miekkaa ja kasvot peitettynä lasketun silmikon taakse. Hitain,
määrämittaisin askelin tuo kamottava telottaja lähestyi gladiaattoria,
joka yhä oli polvillaan, laski vasemman kätensä toisen kypärän tupsulle
ja miekkansa lappeen hänen niskalleen; katsahti vielä kerran yleisöön,
olisiko se ehkä viime hetkessä muuttanut mielipiteensä; kuoleman merkki
oli yhä sama; terä välähti kirkkaana ilmassa -- putosi -- ja
gladiaattori vierähti hiekalle; jäsenet nytkähtelivät vielä jonkun
aikaa -- sitten oli kaikki hiljaa -- hän oli ruumis.[99]

Hänen ruumiinsa laahattiin nopeasti arenalta kuoleman portin kautta ja
viskattiin siihen synkkään huoneeseen, jonka teknillisenä nimenä oli
spoliarium. Ja ennenkuin ruumis oli kunnolla sinne saatu, oli
jäljelläolevienkin ottelijoiden kamppailu ratkennut. Eumolpuksen miekka
oli kokemattomampaan vastustajaansa iskenyt kuolettavan haavan. Ja
spoliarium sai vastaan ottaa uuden uhrin.

Katselevassa yleisössä huomasi nyt tavatonta liikettä; joukko hengähti
taas helpommin ja istahti paikalleen. Kätketyistä putkista
pirskotettiin kaikille penkeille vilvottavaa vettä. Kaikkialla
keskusteltiin rauhallisesti ja huoletonna, miltei nautiskellen
viimeisestä verisestä näytelmästä. Eumolpus otti kypärän päästään ja
pyyhki otsaansa; hänen lyhyeksi leikattu tukkansa ja lyhyt partansa,
hänen ylväät roomalaiset piirteensä ja kirkkaat, mustat silmänsä
herättivät yleistä ihastusta. Hän oli reipas, haavottumaton, uupumaton.

Editori kuulutti nyt lujalla äänellä, että koska Nigerin haava esti
häntä uudelleen esiintymästä arenalla, Lydonin oli astuttava surmatun
Nepimuksen tilalle ja taisteltava Eumolpuksen kanssa.

»Nyt, Lydon», hän lisäsi, »ellet tahdo tuon urhoollisen ja kokeneen
miehen kanssa otella, on sinulla täysi vapaus siitä kieltäytyä.
Eumolpusta ei ole alun pitäen määrätty vastustajaksesi. Itse kai
parhaiten tiedät, kykenetkö hänen kanssaan kamppailemaan. Jos kaadut,
on se kunniakas kuolema, jos voitat, tahdon omasta kukkarostani lisätä
palkinnon kaksinkertaiseksi.»

Kansa taputti käsiään hyväksyvästi. Lydon seisoi »aitauksessa»; hän
katseli ympärilleen, kaukana korkealla hän huomasi isänsä kalpeat
kasvot, tuijottavat silmät. Hän epäröi hetken. Ei! Kestuksella saatu
voitto ei riittänyt -- hänellä ei vielä ollut voittajan palkintoa --
hänen isänsä oli yhä vielä orja!

»Jalo edili», hän virkkoi lujalla ja syvällä äänellä, »en vetäydy pois
tästä taistelusta. Pompeijin kunnian vuoksi pyydän, että sen lanistan
kauan harjottama gladiaattori saa otella tuon roomalaisen kanssa.»

Kansa riemuitsi entistä meluisammin.

»Neljä yhtä vastaan roomalaisen puolesta», Klodius sanoi Lepidukselle.

»En suostu kahteenkymmeneenkään yhtä vastaan! Mitä, Eumolpus on
todellinen Akilles, ja tuo miesparka vain _tiro_.»

Eumolpus katsahti tiukasti Lydoniin. Hän hymyili; mutta tätä hymyilyä
seurasi heikko, tuskin kuuluva huokaus -- säälin tunne, jonka kuitenkin
tottumus voitti, ennenkuin se oli ehtinyt sydämeen juurtua.

Ja nyt täysissä varustuksissa, lasketuin silmikoin, paljastetuin
miekoin seisoivat nämä kaksi viimeistä arenataistelijaa vastakkain
(ennenkuin mies pantiin taistelemaan petojen kanssa).

Juuri sillä hetkellä pisti muuan arenapalvelija preetorin kouraan
kirjeen. Hän katkaisi siteen -- silmäili sitä hetken -- hänen
piirteensä ilmaisivat hämmästystä ja huolta. Hän luki kirjeen uudelleen
ja sitten hän mutisi: »Äh! Se on mahdotonta! -- Mies on taaskin jo näin
varhain juonut itsensä humalaan uneksiakseen tuollaisia hassutuksia!»
Hän heitti kirjeen huolettomasti syrjään ja kääntyi taas tarkkaavaisena
seuraamaan taistelun kulkua.

Kansan kiihtymys oli nyt korkeimmillaan. Eumolpus oli aluksi saanut sen
suosion osakseen; mutta Lydonin sirous ja hänen taitavasti osattu
vetoamisensa Pompeijin lanistan kunniaan oli kohottanut hänen arvoaan
ja suosiotaan suunnattomasti.

»Kuules, vanhus!» Medonin naapuri virkkoi. »Poikasi on urheasti
otellut; mutta älä pelkää, että editori sallii hänen kuolla -- eikä
kansa liioin, sillä hän on käyttäytynyt rehdisti. Haa! Siinäpä oli oiva
sivallus -- mutta taitavasti väistetty, Polluks vieköön! Iske takaisin,
Lydon! He levähtävät hetken. -- Mitä sinä mutiset, vanhus?»

»Rukoilen», vanhus vastasi rauhallisemmin ja toivovammin kuin tähän
asti.

»Rukoilet! Mitä loruja! Se aika on mennyt, jolloinka jumalat ihmeillä
auttoivat ihmistä. Haa! Jupiter! Sepä isku! Kylkesi! -- kylkesi! Varo
kylkeäsi, Lydon!»

Suonenvedontapainen jännitys oli vallannut katselijajoukon. Eumolpus
oli voimakkaalla iskulla tavannut Lydonin kypärään, ja tämä lysähti
polvelleen.

»_Habet_! -- riittää!» kimeä naisääni huudahti.

»Riittää!»

Se oli saman naisen ääni, joka niin kiihkeästi oli hakenut
rikoksellisia pedoille.

»Vaiti, lapsi!» Pansan vaimo sanoi käskevästi; »_Non habet!_ Hän ei ole
haavottunut.»

»Toivoin hänen olevan, vanhan Medonin lohdutukseksi», tyttö kuiskasi.

Lydon, joka tähän asti oli puolustautunut varsin taitavasti ja
urheasti, alkoi vähitellen väsyä tottuneen roomalaisen väkevistä
iskuista. Hänen kätensä herpaantui, silmissä hämärsi, hän hengitti
vaivalloisesti ja huohottaen. Taistelijat taukosivat taas hetkeksi.

»Nuori mies», Eumolpus sanoi matalalla äänellä, »antaudu! Haavotan
sinua lievästi; laske silloin aseesi; editori ja kansa ovat puolellasi
-- selviydyt kunniakkaasti taistelusta.»

»Ja isäni jää edelleen orjaksi!» Lydon mutisi itsekseen. »Ei! Kuolema
tai vapaus!»

Näin ajatellen ja huomatessaan, etteivät hänen voimansa riittäneet
lannistamaan roomalaisen kestävyyttä hän päätti yrittää epätoivoista ja
äkillistä hyökkäystä, hän lähestyi rohkeasti Eumolpusta. Roomalainen
peräytyi -- Lydon iski -- Eumolpus väistyi -- miekka kilpistyi
kypärästä -- Lydonin rinta paljastui -- roomalainen survaisi miekkansa
rintasuojuksen alareunan alta aikomatta tehdä syvää haavaa. Lydon
horjahti, kaatui lopen uupuneena eteenpäin -- suoraan miekan kärkeen,
ja ase tunkeutui hänen ruumiinsa läpi. Eumolpus veti säilänsä pois.
Lydon yritti vielä pysyttää tasapainonsa -- mutta miekka kirposi
kädestä -- hän iski vielä koneellisesti gladiaattoria paljaalla
nyrkillä ja kaatui ojonaan arenalle. Editori ja yleisö tekivät yhtenä
miehenä armahdusmerkkejä -- arenavirkailijat tulivat paikalle -- he
ottivat voitetun päästä pois kypärän. Hän hengitti vielä; raivoisin
katsein hän tuijotti viholliseensa; hurjuus, jonka hän ammatissaan oli
vähitellen omaksunut, kuvastui hänen katseestaan ja heijastui otsalta,
jolle jo kuolema loi varjoaan; sitten hän kouristuksen kynsissä
koristen kohotti katseensa ylöspäin. Se ei kohdistunut editoriin eikä
armahdusta anovana sääliviin tuomareihinsa. Hän ei heitä huomannut;
laaja aukea tuntui hänestä autiolta ja tyhjältä; hän näki vain kalpeat,
tuskaiset kasvot -- särkyneen sydämen parahdus oli ainoa ääni, mikä
meluavasta ja sälisevästä joukosta osui hänen korvaansa. Hurjuus katosi
hänen piirteistään; hellän herkkä, lapsellisen rakkauden ilme valaisi
hänen kasvojaan. Äkkiä hänen silmänsä sulkeutuivat, piirteet
kovettuivat, saivat entisen julman ilmeensä. Hän kaatui maahan.

»Viekää hänet pois!» edili sanoi, »hän on täyttänyt velvollisuutensa.»

Virkailijat laahasivat hänenkin ruumiinsa spoliariumiin.

»Kunnian ja oman kohtalonsa oikea esikuva!» Arbakes tuumiskeli. Ja
siitä katseesta, jonka hän loi amfiteatteriyleisöön, huokui sellaista
halveksintaa ja ivaa, että jokainen, johon tämä katse sattumalta osui,
pidätti henkeään ja tunsi jäätävää kauhun ja pelon sekaista liikutusta.

Taas pirskotettiin hyviä tuoksuja amfiteatteriyleisön sekaan, ja
palvelijat sirottivat uutta hiekkaa arenalle.

»Tuokaa nyt esille leijona ja atenalainen Glaukus!» editori sanoi.

Syvä, hengähtämätön hiljaisuus valtasi yleisön, ja kauhuntunne (mikä,
outoa sanoa, ei ollut epämiellyttävä) kuin raskas ja hirveä unikuva
täytti kaikkien mielet odottavalla jännityksellä.



3 LUKU.

Sallustus ja Nydian kirje.


Kolmasti oli Sallustus herännyt aamu-unestaan ja kolmasti hän oli,
muisteltuaan, että hänen ystävänsä tänään joutuisi kuoleman omaksi,
yrittänyt syvään huoahtaen jälleen nukkua. Hänen ainoana tavoteltavana
päämääränään oli välttää ikäviä mielenliikutuksia ja milloin se ei
käynyt päinsä, ainakin koettaa unohtaa ne.

Kun hän ei enää lopulta voinut kaivautua unohduksen hautaan,
kohottautui hän vuoteeltaan ja huomasi suosikkivapautettunsa istumassa
nyt kuten muinakin aamuina vuoteen vieressä. Sillä Sallustuksen tapana
oli, koska hän kuten jo on mainittu tahtoi hienona miehenä harrastaa
kirjallisia opintoja, luettaa itselleen jotakin teosta tunnin tai parin
ajan aamuisin, ennenkuin hän nousi.

»Ei mitään kirjoja tänään -- ei Tibullusta enää -- ei Pindarosta
liioin! Pindaros! Ah! Se nimi tuo mieleen leikit, joiden villejä
jäljittelyjä meidän arenataistelumme ovat. Onko siellä jo alotettu --
amfiteatterissa?»

»Aikoja sitten, oi Sallustus! Etkö ole kuullut' rummunpärinää ja
askelten töminää?»

»Olen, olen, mutta jumalten kiitos, olin unenhorroksissa ja minun
tarvitsi vain kääntää kylkeä vaipuakseni syvään uneen.»

»Gladiaattorit ovat jo kauan otelleet.»

»Niitä kurjia! Eikä kukaan minun väestäni ole mennyt näytäntöä
katsomaan?»

»Varmastikaan ei; käskysi olivat selvät.»

»Hyvä on. Olisipa tämäkin päivä jo ohi! Mikä kirje on tuolla pöydällä?»

»Tuo! Oh, se kirje tuotiin viime yönä, kun sinä olit liian -- liian --»

»Juonut sitä lukeakseni, luulemma. Eipä hätää, ei kai se sisällä mitään
tärkeää.»

»Avaanko sen, Sallustus?»

»Tee se -- ehkä siinä on jotakin ajatuksia virkistävää. Glaukus parka!»

Vapautettu orja avasi kirjeen. »Mitä! Kreikkaa!» hän sanoi. »Nähtävästi
joku oppinut nainen.» Hän silmäili kirjettä, ja sokean tytön
epätasaiset rivit antoivat ensimältä hänelle päänvaivaa. Mutta äkkiä
hänen kasvoihinsa tuli ällistynyt ja kummasteleva ilme. »Suuret
jumalat! jalo Sallustus! Mitä olemmekaan laiminlyöneet! Kuule, kun
luen.»

»Nydia, orjatar, Sallustukselle, Glaukuksen ystävälle. Olen vankina
Arbakeen talossa. Kiiruhda preetorin luo, hommaa minut vapaaksi, ja me
pelastamme Glaukuksen leijonan kynsistä. Täällä on toinenkin vanki,
joka voi todistaa atenalaisen viattomaksi siihen rikokseen, josta häntä
syytetään -- eräs, joka on ollut murhan silminnäkevänä todistajana --
hän voi ilmaista murhaajaksi henkilön, jota siksi ei ole edes epäilty.
Riennä! Kiiruhda! Nopeasti! Ota mukaasi asestettuja miehiä vastarinnan
varalle ja joku taitava seppä, sillä vankitoverini tyrmän ovi on paksu
ja vahvasti teljetty. Oh! Oikean käteni ja isäsi tuhkan kautta älä
hukkaa hetkeäkään!»

»Suuri Jupiter!» Sallustus huudahti tyrmistyneenä. »Ja tänään -- ehkä
juuri tällä hetkellä hän kuolee. Mitä on tehtävä? Menen heti paikalla
preetorin puheille.»

»Ei, ei niin. Preetori (kuten Pansakin, editori itse) on rahvaan
liehijä; ja roskaväki ei tahdo kuulla vapauttamisesta -- se ei tahdo
kaikkein jännittävimpänä hetkenä päästää uhria käsistään. Ja sitä tietä
saisi tuo viekas Arbakes ennakkovarotuksen. On päivänselvää, että hän
tahallaan pitää näitä kahta vangittuina. Ei, orjasi ovat kuitenkin
onneksi kaikki kotosalla.»

»Huomaan tarkotuksesi», Sallustus keskeytti; »pane orjat heti aseisiin.
Kadut ovat tyhjät. Menemme Arbakeen taloon ja vapautamme vangit. Pian!
Nopeaan! Mitä! Tänne Davus! Takkini ja jalkineeni, papyruslehti ja
ruoko![100] Kirjotan preetorille ja pyydän häntä lykkäämään Glaukuksen
kuolemantuomion täytäntöönpanon tuonnemmaksi, sillä tunnissa, parissa
voin todistaa hänet viattomaksi. Niin, niin, kaikki käy hyvin.
Nopeasti, Davus, preetorin luo amfiteatteriin. Pidä huoli, että hän saa
sen omiin käsiinsä. Nyt, oi te jumalat, jotka Epikuros kieltää,
auttakaa minua, ja minä sanon Epikurosta valehtelijaksi.»



4 LUKU.

Jälleen amfiteatterissa.


Glaukus ja Olintus oli viety yhdessä synkkään ja ahtaaseen koppiin,
mistä arenarikokselliset tavallisesti vietiin viimeiseen hirvittävään
taisteluun. Heidän silmänsä, jotka vähitellen olivat tottuneet pimeään,
välttivät katsomasta toinen toisensa kasvoihin tuona kauheana hetkenä,
ja hämärässä valossa heidän poskiensa luontainen kalpeus näytti
entistäkin harmaammalta ja kalmanomaisemmalta. Mutta heidän otsansa
oli koholla ja varjoton -- he eivät vapisseet -- heidän huulensa
olivat tarmon puristuksessa. Toisen uskonnollinen, toisen ylväs
maailmankatsomus, kumpaisenkin viattomuuden tunne ja etenkin lohdun
ajatus, minkä toveruus synnyttää, tekivät heistä sankareja.

»Kuule! Kuuletko tuota riemuhuutoa? He iloitsevat katsellessaan
ihmisverta!» Olintus huomautti.

»Kuulen, sydämeni kuohuu, mutta jumalat tukevat minua.»

»Jumalat! Oi, nuori mies, tällä hetkellä sinun pitää tunnustaa vain
yhtä Jumalaa. Enkö ole sinua vankilassa opettanut, puolestasi itkenyt
ja rukoillut? Enkö omassa tuskassanikin ole ajatellut enemmän sinun
pelastustasi kuin omaani?»

»Kunnon ystävä!» Glaukus vastasi juhlallisesti. »Olen kunnioittaen,
ihaillen ja puolittain hyväksyen kuunnellut sinun selityksiäsi. Jos
olisimme päässeet vapaiksi, olisin ehkä vähitellen hylännyt oman
uskoni opit ja omaksunut sinun. Mutta tänä viimeisenä hetkenä olisi
pelkurimaista -- eikä arvoni mukaista -- astua pelon vuoksi kiireinen
askel, mikä vasta pitkän harkinnan perästä olisi astuttava. Enkö juuri
siten, että nyt uskoutuisin sinun vakuutteluihisi ja hylkäisin isieni
jumalat, näyttäisi lahjovan itselleni sinun taivaasi lupaukset tai
helvettisi tuskat? Ei, Olintus. Ajatelkaamme toisistamme yhtä suopeasti
-- minä kunnioittaen sinun rehellisyyttäsi -- sinä säälien minun
sokeuttani tai uppiniskaista vastustustani. Mitä olen tehnyt, siitä
saan palkan. Ja ylhäiset vallat tai korkein valta ei tuominne liian
ankarasti inhimillisiä erheitä, kun hyvä aikomus ja rehellinen mieli
ovat olleet niissä mukana. Älkäämme puhuko enää siitä. -- Vaiti!
Kuuletko, kuinka he laahaavat jotakin raskasta ruumista käytävää
pitkin? Samanlaisia tomuksi muuttuvia olemme mekin kohta.»

»Oi, taivas, oi, Kristus! Näen sinut jo!» Olintus huudahti kohottaen
kätensä. »En vapise -- minä iloitsen, että pian pääsen vankilastani
vapaaksi.»

Glaukuksen pää painui alas. Hän tuumi, mikä ero oli hänen voimillaan ja
kärsimystoverinsa uskaltavassa luottamuksessa. Pakana ei vapissut,
mutta kristitty riemuitsi.

Ovi kääntyi samassa saranoillaan, ja käytävässä välähtelivät keihäitten
kärjet.

»Atenalainen Glaukus, hetkesi on lyönyt», luja ja kirkas ääni sanoi.
»Leijona odottaa sinua.»

»Olen valmis», atenalainen vastasi. »Veli ja toveri, syleilkäämme
viimeinen kerta toisiamme! Siunaa minua ja -- hyvästi!»

Kristitty avasi sylinsä -- hän puristi nuorta pakanaa rintaansa vasten
-- suuteli hänen otsaansa ja poskeansa -- huoahti raskaasti -- kuumia
kyyneliä valui hänen uuden ystävänsä kasvoille.

»Oh! Jos olisin saanut käännyttää sinut, en nyt itkisi. Ah! Olisinpa
nyt voinut sanoa sinulle: 'Tänä iltana tapaamme toisemme
Paratiisissa'.»

»Ehkä niin käykin», kreikkalainen vastasi vapisevin äänin. »Ne, jotka
kuolema erottaa, tapaavat toisensa jossakin haudan tuolla puolella:
maassa -- ihanassa, rakkaassa maassa! Hyvästi iäksi! -- Kunnon mies,
odotan sinua.»

Glaukus riistihe irti toveristaan; kun hän tuli ulkoilmaan, kävi kylmän
väre pitkin hänen ruumistaan, vaikka ulkona olikin pilvisaästä
huolimatta tukahduttavan kuumaa. Hänen ruumiinsa, joka ei vielä ollut
täysin tointunut ennalleen kuolettavan myrkyn vaikutuksista, horjui ja
vapisi. Soturit tukivat häntä.

»Rohkeutta!» muuan sanoi. »Olet nuori, kyvykäs, notkea. Sinulle
annetaan ase. Älä ole epätoivoinen, ja sinä suoriudut vielä
voittajana.»

Glaukus ei vastannut; mutta heikkouttaan häveten hän sai äärimäiset
voimansa ponnistaen hermonsa tottelemaan. Hänet riisuttiin aivan alasti
-- lanteille vain jätettiin kapea vyö -- hänen ruumistaan hierottiin
öljyllä, käteen pantiin stilus (turha ase!) ja näin hänet talutettiin
arenalle.

Ja nähdessään tuhansien ja kymmenien tuhansien tuijottavat katseet hän
ei enää tuntenut olevansa kuolevainen. Pelon oireet -- pelko itsekin
olivat poissa. Helakka puna valahti hänen kalpeille kasvoilleen; hänen
komea vartalonsa ojentautui täyteen pituuteensa. Hänen joustavissa ja
sopusuhtaisissa muodoissaan -- rohkeassa ja uhmaavassa otsassaan --
ylväässä huolettomuudessaan -- lannistumattomassa hengessään, joka
hänen piirteistään ja katseistaan huokui, hänen huulillaan, silmissään
oli elävä kuva hänen maansa urhoollisuudesta -- sen palvomasta
jumaluudesta -- siinä oli sankaria ja jumalaa!

Vihan ja inhon huudot, joiden kaikuessa hän oli arenalle astunut,
vaikenivat pian äänettömäksi ihailuksi ja miltei sääliväksi
kunnioitukseksi; ja nopea ja kouristuksentapainen huokaus kulki tuon
suunnattoman joukon läpi ikäänkuin se olisi ollut vain yksi ruumis, ja
kaikkien katseet suuntautuivat yhtaikaa atenalaisesta arenan keskellä
olevaan mustaan, muodottomaan kasaan. Se oli leijonan häkki.

»Venus auttakoon, kuinka nyt on lämmin!» Fulvia sanoi, »eikä
aurinkokaan helota. Olisin toivonut, että nuo taitamattomat
merimiehet[101] olisivat peittäneet koko aukon.»

»Oh! On todella kuuma! Voin pahoin, miltei tukehdun!» Pansan emäntä
virkkoi. Hänenkään koeteltu stoalaisuutensa ei kestänyt katsella
näytelmää, joka kohta esitettäisiin.

Leijona ei ollut saanut ruokaa kahteen vuorokauteen, ja eläin oli koko
aamupäivän osottanut outoa rauhatonta elehtimistä, mitä sen vartijat
olivat pitäneet nälän merkkinä. Nyt sen asenne ilmaisi pikemmin pelkoa
kuin raivoa; sen karjunta tuntui tuskalliselta ja väsyneeltä, sen pää
oli riipuksissa -- se nuuski ilmaa rautaristikon läpi -- painui jälleen
lysyyn, syöksähti jälleen ylös -- ja taas kuului sen pelonsekaista
karjuntaa. Nyt se makasi liikahtamatta ja mykkänä painaen laajenneet
sieramensa ristikon rautakankia vasten, ja syvään puuskuttaen se sai
häkin edessä olevan arenanhiekan pöllähtämään.

Editori oli hämillään, ja hän kalpeni. Hän katsahti tuskallisena
ympärilleen -- epäröi -- ei tiennyt, mitä tehdä. Joukko alkoi tulla
kärsimättömäksi. Hitaasti hän antoi merkin; häkin takana seissyt
vartija kohotti varovasti ristikon ylös ja voimakkaasti ponnahtaen ja
hurjasti ja iloisesti karjahtaen leijona syöksähti vapauteensa. Vartija
kiiruhti arenalta vievään paalukäytävään jättäen metsänkuninkaan
yksikseen -- saaliineen.

Glaukus oli jännittänyt ruumiinsa lujaan asentoon kestääkseen leijonan
hyökkäyksen, pientä välkkyvää asetta hän piti koholla oikeassa
kädessään heikosti toivoen, että hän _yhdellä_ taitavasti tähdätyllä
iskulla (sillä hän tiesi, että hänellä oli aikaa antaa vain _yksi_
isku) osuisi silmän kautta tapaamaan pedon aivoihin.

Mutta kaikkien kuvaamattomaksi hämmästykseksi peto ei näyttänyt
huomaavankaan rikoksellista. Päästyään häkistä se pysähtyi äkkiä
arenalle, nosti päätään ja nuuski ilmaa kärsimättömänä tuhisten; sitten
se yhtä äkkiä syöksähti eteenpäin, mutta ei atenalaisen kimppuun.
Laahautuen se juoksi ympäri arenaa käännellen suunnatonta päätään
puoleen ja toiseen tuskaisin ja harhailevin katsein etsien pakotietä;
kerran, pari se yritti hypätä suojuksen yli, joka erotti sen
katselijajoukosta, ja kun se epäonnistui, päästi se valittavan
uikutuksen, jossa ei ollut jälkeäkään sen jykevästä kuninkaallisesta
karjunnasta. Ei raivon eikä nälän merkkiäkään siinä huomattu; sen häntä
laahasi hiekkaa, vaikka sen olisi pitänyt piestä sen kylkiä kuten
tavallisesti; ja kun sen katse joskus osui Glaukukseen, siirtyi se heti
hänestä tuskaisena pois. Ja turhaan etsittyään pakotietä se palasi
vihdoin surkeasti vikisten takaisin häkkiinsä, ja täällä se jälleen
paneutui pitkälleen.

Leijonan haluttomuuden synnyttämä ensi hämmästys muuttui pian kiukuksi
sen osottamasta heikkoudesta; ja joukko, joka oli alkanut jo tuntea
sääliä Glaukusta kohtaan, tuli kärsimättömäksi huomatessaan pettyneensä
alkuperäisissä toiveissaan.

Editori kutsui luokseen vartijan.

»Mitä tämä on? Ota piikki, karkota se ulos ja sulje sitten häkin ovi!»

Kun vartija peläten ja entistä varovammin valmistui käskyä tottelemaan,
kuului arenan sisäänkäytävältä äänekästä huutoa; siellä oli jotakin
hullusti -- vastalauseita kuului, ja äkkiä kaikki vaikeni. Katsojien
silmät kääntyivät kummastellen sinnepäin, mistä melua kuului. Joukko
antoi tietä, ja senaattorien penkeille ilmestyi äkkiä Sallustus,
hiukset harallaan -- hengästyneenä -- kiihottuneena -- väsyneenä. Hän
katsahti nopeasti ympärilleen. »Viekää atenalainen pois!» hän huudahti.
Nopeasti! Hän on syytön! Vangitkaa egyptiläinen Arbakes -- _hän_ on
Apekideen murhaaja.»

»Oletko mieletön, oi Sallustus?» preetori sanoi nousten tuoliltaan.
»Mitä järjetöntä tarkotat?»

»Viekää pois atenalainen! Pian! tai hänen verensä lankee teidän
päällenne. Preetori, älä niskottele tai saat siitä hengelläsi vastata
keisarille. Minulla on pappi Apekideen kuoleman silminnäkijä todistaja.
Tilaa! -- Väistykää! Antakaa tietä! Pompeijin kansa, katsokaa
Arbakesta! -- Tuolla hän istuu. Tilaa pappi Kalenukselle!»

Kalpeana, riutuneena, nälän ja kuoleman pelon näännyttämänä, kuoppaisin
poskin, silmät syvälle painuneina, roteva ruumiinsa luurangonlaihana
Kalenus ilmaantui samalle tuoliriville, jolla Arbakes istui.
Vapauttajat olivat antaneet hänelle hiukan ruokaa, mutta vielä paremmin
kuin ravinto kannusti häntä pysymään pystyssä _kostonhalu_.

»Pappi Kalenus -- Kalenus!» joukko tohisi. _Hän_ se on! Ei -- sehän on
kuollut mies.»

»Se _on_ Kalenus pappi», preetori virkkoi vakavana. »Mitä sinulla on
sanottavaa?»

»Egyptiläinen Arbakes on Apekideen, Isiksen papin murhaaja. Nämä silmät
näkivät hänen iskevän. Jumalat ovat vapauttaneet minut vankilasta,
jonne hän oli minut heittänyt -- pelastaneet minut hirveästä
nälkäkuolemasta -- voidakseni ilmaista hänen rikoksensa! Vapauttakaa
atenalainen -- _hän_ on syytön!»

»Senkötähden siis leijona hänet säästi. Ihme! Ihme!» Pansa huudahti.

»Ihme! Ihme!» joukkokin kiljui. »Viekää pois atenalainen -- _Arbakes
leijonan eteen_!»

Ja kaiku toisti saman huudon kukkulalta laaksoon -- rannalta merelle --
»_Arbakes leijonan eteen_!»

»Virkailijat, viekää syytetty Glaukus pois -- viekää, mutta vartioikaa
häntä», preetori sanoi. »Jumalat tekevät tänään ihmeitä.»

Preetorin antaessa vapautuskäskyn kuului joukosta ilonkirkaisu --
naisen ääni -- lapsen ääni -- siinä oli riemua! Se tunkeutui sähköiskun
lailla joukon läpi -- se oli liikuttavaa, tuossa lapsen äänessä oli
jotakin pyhää! Ja mukaan tempautuen kansa toisti tuota riemuhuutoa.

»Hiljaa!» ankara preetori sanoi -- »kuka se on?»

»Sokea tyttö -- Nydia», Sallustus vastasi, »hänen kätensä on pelastanut
Kalenuksen haudasta ja vapauttanut Glaukuksen leijonan kynsistä.»

»Siitä myöhemmin», preetori virkkoi. »Kalenus, Isiksen pappi, sinä siis
syytät Arbakesta Apekideen murhasta?»

»Aivan niin.»

»Näit siis teon itse?»

»Preetori -- näillä silmilläni --»

»Riittää täksi kerraksi -- yksityiskohdat käsitellään toisessa
paikassa. Egyptiläinen Arbakes, kuulit syytöksen -- et ole mitään
puhunut -- mitä sinulla on sanottavaa?»

Joukon katseet olivat jo kauan tähystelleet Arbakesta, mutta vasta
senjälkeen kuin tämä oli ehtinyt voittaa sen hämmingin, minkä
Sallustuksen ja Kalenuksen yhtäkkinen ilmaantuminen oli hänessä
synnyttänyt. Kun kuului huuto: »Arbakes leijonan eteen!» oli hän
alkanut vapista ja hänen poskiensa tummaan pronssinhohteeseen oli
tullut hieman kalvakampi väri. Mutta hän oli pian taas entinen itsensä,
kylmä ja maltillinen. Ylpeänä hän kesti häneen suuntautuneitten
katseitten raivon ja vastaten nyt preetorin kysymykseen sanoi vain
hänelle ominaisella rauhallisella, hallitsevalla äänellään:

»Preetori, kanne on niin alhainen, ettei siihen kannattaisi lainkaan
vastata. Ensimäinen syyttäjäni on jalo Sallustus, -- Glaukuksen
läheisin ystävä! toinen on pappi. Kunnioitan hänen pukuaan ja
kutsumustaan; mutta pompeijilaiset! te tiedätte kaikki, minkälainen
luonne Kalenus on -- hän on ahne ja himoitsee kultaa aivan sananparren
omaisella voimalla; sellaisen miehen todistuksen voi helposti ostaa!
Preetori, olen viaton!»

»Sallustus», tuomari kysyi, »mistä löysit Kalenuksen?»

»Arbakeen kellarista.»

»Egyptiläinen», preetori sanoi kulmiaan rypistäen, »olet uskaltanut
pitää vankeudessa jumalten pappia -- ja mistä syystä?»

»Kuule minua», Arbakes vastasi nousten rauhallisena tuoliltaan, vaikka
hieman hämillään. »Tämä mies tuli luokseni uhaten ilmiantaa minut
samasta rikoksesta, josta hän minua nytkin syyttää, ellen ostaisi hänen
vaitioloaan puolella omaisuudellani. Esitin vastaväitteitä -- turhaan.
Hiljaa siellä! -- älkää antako papin keskeyttää puhettani! Jalo
preetori ja sinä, oi kansa! Olin muukalainen tässä maassa. Olin
viaton rikokseen, mutta papin antama todistus saattoi minut tuhota.
Hämmennyksissäni vein hänet kellariin, josta hänet nyt on vapautettu ja
jonka hänelle selitin olleen aarrekammion. Päätin häntä pitää siellä
siihen asti, kunnes todellisen murhaajan kohtalo oli ratkaistu ja hänen
uhkauksensa eivät enää minua vahingoittaisi. Mutta pahempaa en aikonut.
Olen ehkä erehtynyt -- mutta kukapa teistä ei itsepuolustuksekseen
tekisi samaa! Jos todella olisin syyllinen, miksi tätä papin todistusta
ei esitetty jo kuulustelun aikana? _Silloin_ en ollut häntä vielä
pidättänyt. Miksei hän syyttänyt minua silloin, kun minä syytin
Glaukusta? Preetori, tämä vaatii vastauksen. Antaudun sitäpaitsi
lakienne tuomittavaksi. Pyydän niiden suojelusta. Viekää syytetty ja
syyttäjä pois. Tulen mielelläni laillisen oikeusistuimen eteen
kuulusteltavaksi. Tämä paikka ei ole sopiva enempiin keskusteluihin.»

»Hän on oikeassa», preetori virkkoi. »Hei, vartijat, viekää Arbakes
talteen -- vartioikaa Glaukusta! Sallustus, sinä olet vastuussa
kanteestasi. Alottakaamme leikit jälleen!» -- »Mitä!» Kalenus huudahti
kääntyen katselijajoukkoon päin, »sallitaanko Isistä sillä tavalla
häväistävän? Täytyykö Apekideen veren yhä huutaa kostoa? Pitääkö
oikeuden ratkaisun siirtyä tuonnemmaksi, jolloin sitä myöhemmin
voitaisiin kiertää? Riistetäänkö leijonalta sen oikea saalis? Jumala,
jumala! -- tunnen jumalan puhuvan suullani! _Leijonan eteen -- Arbakes
leijonan eteen_!»

Papin nääntynyt ruumis ei kestänyt enää hänen hurjaa raivonpuuskaansa;
hän kaatui jäykkäkouristukseen -- vaahtoa pursui hänen suustaan -- hän
näytti todella mieheltä, jossa asui joku yliluonnollinen voima! Kansa
katseli ja kauhistui.

»Jumalanhenki liikkuu tuossa pyhässä miehessä! _Arbakes leijonan
eteen_!»

Tämän huudon kaikuessa tuhannet ja uudet tuhannet syöksähtivät
istuimiltaan. Lauma vyöryi korkealta alas ja suuntautui egyptiläistä
kohden. Turhaan edili koetti saada järjestystä syntymään, turhaan
preetori korotti äänensä ja uhkasi lain kovuudella. Joukon oli
vuotanut veri tehnyt hurjaksi -- se tahtoi sitä lisää -- sen
taikausko vain lisäsi sen julmuutta. Nähdessään uhrinsa edessään se
kiihottuneena unohti viranomaisten määräykset. Tässä nyt nähtiin niitä
kansankuohumia, jotka ovat melkoisen tavallisia tietämättömissä,
puolivapaissa, puolittain orjuudessa elävissä joukoissa ja jommoisia
roomalainen provinssijärjestelmä oli erikoisesti omansa synnyttämään.
Preetorin valta oli kuin ruoko myrskyn kynsissä. Hänen käskystään
sentään vartijat asettuivat niille välipenkeille, jotka erottivat
ylhäisten paikat suuren joukon istuimista. Mutta he muodostivat vain
heikon esteen -- vyöryvä ihmismeri pysähtyi silti hetkeksi, niin että
Arbakes ehti huomata tuomionhetkensä koittaneen. Epätoivoissaan ja
kauhun valtaamana, joka lannisti hänenkin tavallisen ylpeytensä, hän
tarkasteli raivoisaa ja ulvovaa joukkoa -- mutta silloin hän huomasi
heidän yläpuolellaan _velariaan_ jääneestä aukosta jotakin outoa ja
kamalaa -- hän hengähti -- ja hänen entiset voimansa palautuivat siinä
samassa!

Hän kohotti kätensä; hänen korkealla otsallaan ja
hallitsijanpiirteissään oli jotakin kuvaamattoman juhlallista
ja käskevää.

»Katsokaa!» hän jyrähti ukkosenäänellä, joka kaikui selvänä joukon
tohinan yli, »katsokaa, kuinka jumalat suojelevat viatonta! Kostavan
Orkuksen liekit kohoavat syyttäjäni väärää todistusta vastaan!»

Joukon silmät seurasivat egyptiläisen viittausta, ja se huomasi
kauhukseen suunnattoman savupilven kohoavan Vesuviuksen huipulta,
valtavan piniapuun kaltaisena;[102] -- runko yömustaa savua, oksat
tulta! tulta, joka yhtämittaa vaihtoi väriään, milloin palaen räikeän
kirkkaana, milloin himmeän punaisena ja jälleen huikaisevan
välkähtelevänä.

Syntyi sydäntä ahdistava kuoleman hiljaisuus -- jonka äkkiä katkaisivat
leijonan karjunta ja sisähuoneissa vankina pidetyn tiikerin kaikuna
seuranneet terävämmät ja äksyt kiljahdukset. Pelko oli saanut ne
säänennustajiksi ja lähestyvän luonnonmullistuksen profeetoiksi.

Nyt kuului yläriveiltä naisten huutoja; miehet katselivat toisiaan,
mutta olivat vaiti. Äkkiä kaikki tunsivat allaan maan keinahtelevan;
teatterin seinät vavahtelivat, ja kaukaa kuului romahtavien kattojen
jyskettä. Vielä hetki, ja tulipatsas näytti vyöryvän heitä kohden
synkkänä ja nopeaan kuin virta, ja samassa sen kohdusta tuprahti
tuhkasade, jonka mukana sinkoili suuria tulenhehkuvia kiviä! Tuo
hirvittävä sadekuuro huuhteli viiniköynnöstarhoja -- pieksi autioita
katuja -- putosi amfiteatteriin -- yhä kauemma ja kauemma se siirtyi --
mereen saakka, jonne hirveällä mäiskähdyksellä paiskautui valtavia
kallionlohkareita!

Ei kukaan enää ajatellut Arbakesta; jokaisen ajatuksissa humisi oma
pelastus. Suin päin pakoon -- jokainen tunki eteenpäin. Armotta siinä
tallattiin kaatuneet -- huutojen -- kirousten -- rukousten kaikuessa
tuo suunnaton ihmisjoukko syöksyi lukuisia käytäviä pitkin ulos. Mutta
minne paeta? Peläten uutta maanjäristystä jotkut kiiruhtivat kotiinsa
pelastamaan kalleutensa, kun vielä oli aikaa; toiset peläten
tuhkasadetta, joka nyt putosi kiinteänä, raskaana kuurona kaduille,
pakenivat läheisten talojen suojiin, temppeleihin, vajoihin -- mistä
vain kattoa ylleen sai ilman kauhuja välttääkseen. Mutta yhä
synkempänä, sakeampana ja valtavampana levittäytyi pilvi heidän ylleen.
Ei milloinkaan mikään yö ole tullut niin äkkiä ja niin kauheana kuin
tämä aamupäivä.



5 LUKU.

Vankien koppi ja kuolleitten luola. -- Sydänsuru ei tunne kauhuja.


Glaukuksen, joka tuskin tiesi, oliko hän valveilla vai uneksiko vielä,
olivat vartijat vieneet pieneen teatterin seinäkojuun. He heittivät
hänen ylleen vaipan ja tunkeilivat hänen ympärillään onnitellen ja
ihmetellen. Oven ulkopuolelta kuului kärsimätön ja harmistunut
huudahdus; joukko teki tilaa, ja jonkun ystävällisen käden opastamana
sokea tyttö astui sisään ja lankesi Glaukuksen jalkoihin.

»Minäkö siis olen sinut pelastanut?» hän sopersi. »Salli minun nyt
kuolla!»

»Nydia, lapseni -- suojelijani!»

»Oh, salli minun tuntea koskentaasi -- hengitystäsi! Niin, sinä elät!
Emme tulleet liian myöhään. Tuo kauhea ovi ei tahtonut lainkaan aueta!
Ja Kalenus -- oh! hänen äänensä oli kuin sammuva tuuli hautausmaalla.
Meidän täytyi odottaa -- jumalat! Kesti tunteja, ennenkuin leivällä ja
viinillä saimme hänet jotenkin ennalleen. Mutta sinä elät, sinä elät
vielä! Ja minä -- minä olen sinut pelastanut!»

Tämän liikuttavan kohtauksen katkaisi äsken kuvaamamme
luonnonmullistus.

»Vuori! maanjäristys!» kuului joka taholta. Vartijat ja muut
pakenivat; Glaukus ja Nydia jätettiin pitämään itse huolta omasta
pelastumisestaan.

Kun atenalainen huomasi joka taholla vaanivan vaaran, muisti hänen jalo
sydämensä Olintuksen. Tämänkin oli jumalten tahto pelastanut tiikerin
kynsistä. Pitikö hänen nyt kärsiä vieläkin hirvittävämpi kuolema
naapurikopissa? Ottaen Nydiaa kädestä Glaukus harhaili pitkin käytäviä;
hän löysi pian kristityn kopin. Olintus oli polvillaan ja rukoili.

»Nouse, nouse, ystäväni!» hän huudahti. »Pelastaudu, pakene! luonto on
sinun hirvittävä pelastajasi!» Hän talutti kummastelevan Olintuksen
ulos ja näytti hänelle pilveä, joka sakenemistaan sakeni syösten
sylistään tuhkaa ja hohkakiviä, ja huomautti hänelle pakenevan joukon
huudoista ja töminästä.

»Tässä näkyy Jumalan käsi. -- Jumalalle ylistys!» Olintus sanoi
nöyrästi.

»Pakene! Etsi uskonveljesi! Valmista heidän kanssaan pakosi. Hyvästi!»

Olintus ei vastannut, tuskinpa huomasikaan ystäväänsä. Jalot ja
juhlalliset ajatukset täyttivät hänen mielensä; ja herkistyneen
sydämensä innostuttamana hän enemmän riemuitsi Jumalan armosta kuin
vapisi Hänen voimansa valtavuutta.

Vihdoin hän nousi ja kiiruhti ulos tietämättä itsekään minne.

Äkkiä hän joutui synkän, aution kopin ovelle. Vipajava tuikkulamppu
levitti hämärää valoa huoneeseen, ja sen valossa hän näki kolme rumaa
alastonta ruumista spoliariumin lattialla. Hän pysähtyi äkkiä, sillä
keskeltä tämän hirveän luolan kauhuja -- hän kuuli matalan äänen
kutsuvan Kristusta avukseen.

Hän ei voinut olla menemättä eteenpäin; hän astui koppiin, ja hänen
jalkansa kastuivat verivirtoihin, joita kuolleista ruumiista valui
hiekalle.

»Kuka», natsarealainen sanoi, »huutaa avukseen Jumalanpoikaa?»

Ei tullut vastausta, ja katsellessaan ympärilleen hän huomasi
lampunvalossa harmaahapsisen vanhuksen lattialla istumassa pitäen
sylissään erään ruumiin päätä. Kuolleen piirteet olivat lujat ja
päättäväiset viimeisessä unessaan; mutta huulilla väikkyi yhä ylpeä
hymy -- ei kristityn toivonhymy, vaan vihan ja uhman synkkä ivahymy.
Kasvoilla eli vielä varhaisen nuoruuden kaunis voima. Hiukset valuivat
vuolaina kiharoina sileälle otsalle, ja ensimäiset miehuuden merkit
loivat lievää varjoa marmorinkalpeille poskille. Ja näiden kasvojen yli
oli kumartuneena kuvaamaton väsymys -- surunsekainen hellyys -- syvä
epätoivo! Vanhuksen kyynelet putoilivat raskaina ja kuumina, mutta
hän ei niitä tuntenut; ja kun hänen huulensa liikkuivat ja hän
koneellisesti lausui oman ihanan, toivoa antavan uskonsa rukousta, ei
hänen sydämensä eivätkä ajatuksensa tuntuneet vastaavan hänen sanojaan;
se näytti pikemminkin hänen halpautuneen henkensä tahattomalta
purkaukselta. Hänen poikansa oli kuollut -- kuollut ennen häntä! -- ja
vanhuksen sydän oli särkynyt!

»Medon!» Olintus virkkoi säälien, »nouse ja pakene! Jumala näyttäikse
nyt luonnonvoimien raivossa! Uusi Gomorra on saanut tuomionsa! --
Pakene, ennenkuin tuli sinut saavuttaa!»

»Hän oli aina niin elinvoimainen! -- Hän _ei voi_ olla kuollut! Tule
tänne! -- Laske kätesi hänen sydämelleen! Varmaankin se vielä sykkii?»

»Veli, henki on lähtenyt. Me muistelemme häntä rukouksissamme! Et voi
sammunutta tuhkaa enää henkiin herättää! Tule, tule -- kuule, kuinka
juuri nyt, puhellessani, seinät sortuvat! Ei hetkeäkään saa hukata! --
Tule!»

»En kuule mitään!» Medon sanoi ravistaen harmaata päätään.
»Poikaparkani, hänen rakkautensa on hänet surmannut!»

»Tule, tule! Anna anteeksi, jos vien sinut väkivalloin!»

»Mitä! Kuka tahtoo isän erottaa pojasta?» Ja Medon puristi ruumiin
rintaansa vasten ja peitti sen intomielisin suudelmin. »Mene!» hän
sanoi nostaen hetkeksi katseensa. »Mene! Meidän täytyy olla kahden!»

»Ah!» säälivä natsarealainen huudahti. »Kuolema on jo teidät
erottanut!»

Vanhus hymyili rauhallisena. »Ei, ei, ei!» hän mutisi äänen käydessä
sana sanalta heikommaksi. »Kuolema on ollut ystävällisempi!»

Hänen päänsä painui poikansa rintaa vasten -- hänen kätensä
herpoutuivat. Olintus tarttui hänen käteensä -- valtimo ei enää lyönyt!
Vanhuksen viimeiset sanat olivat totta. -- _Kuolema oli ollut
ystävällisempi_!

Sillävälin Glaukus ja Nydia kulkivat kiireisesti hengenvaarallisilla
kaduilla. Atenalainen oli kuullut pelastajaltaan, että Ione oli
Arbakeen talossa. Sinne hän nyt kiiruhti vapauttamaan -- pelastamaan
häntä! Ne muutamat orjat, jotka egyptiläinen oli jättänyt taloaan
vartioimaan itse lähtiessään amfiteatterille pitkän saattueensa mukana,
eivät olleet pystyneet tekemään suurtakaan vastarintaa Sallustuksen
asestetulle joukolle; ja kun myöhemmin tulivuori purkautui, olivat he
päätäpahkaa, kummissaan ja kauhistuneina sulkeutuneet rakennuksen
sisäosiin. Hoikka etiopialainenkin oli jättänyt oveneteisen
vartiopaikkansa; Glaukus (joka jätti Nydian ulkopuolelle -- Nydia
paran, jota tällaisenakin hetkenä kateus yhä kalvoi!) kulki laajan
hallin läpi kohtaamatta ketään, jolta olisi voinut tiedustella Ionen
huonetta. Ja täällä kulkiessaan hän äkkiä joutui sellaiseen taivaasta
pudonneeseen säkkipimeään, että hän vain vaivoin saattoi askeliaan
ohjata. Kukin kiedotut pylväät tuntuivat vavahtelevan ja horjuvan; ja
joka hetki hän kuuli tuhkasateen tomahtelevan katottomaan peristyleen.
Hän nousi yläkerrokseen -- huohottaen hän haparoi eteenpäin huutaen
vähäväliä Ionen nimeä. Ja vihdoin hän kuuli erään käytävän päästä äänen
-- _hänen_ äänensä. Hetken työ oli senjälkeen syöksyä eteenpäin --
murtaa ovi -- sulkea Ione syliin -- kantaa hänet talosta ulos! Tuskin
hän oli taakkoineen ehtinyt paikalle, missä Nydia heitä odotti, kun hän
kuuli askeleitten lähenevän taloa ja tunsi Arbakeen äänen. Tämä oli
tulossa kotiinsa pelastamaan rikkautensa ja ottamaan talteensa Ionen
lähteäkseen heti kuolemaan tuomitusta Pompeijista. Mutta niin sankkaa
oli jo heitä ympäröivä hehkuva ilmakerros, että viholliset eivät
tunteneet toisiaan, vaikka niin lähellä seisoivat -- Glaukus kyllä
erotti egyptiläisen hohtavan vaikeitten vaatteitten pimeässä hämärinä
häämöttävän.

Kaikin kolmin he nyt kiiruhtivat eteenpäin! Ah! -- Minne? He eivät
nähneet askeltakaan eteensä, pimeys alkoi olla jo sakeaakin sakeampaa.
Heidät ylti epätoivo ja kauhu! Ja Glaukuksesta tuntui, että se kuolema,
josta hän oli pelastunut, olikin vain muuttanut muotoaan ja että sen
uhrien lukumäärä oli yhä lisääntynyt.



6 LUKU.

Kalenus ja Burbo. -- Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö ja Julia.


Luonnonmullistus, joka äkkiä oli katkaissut kaikki yhteiskuntasiteet ja
jättänyt vangin yhtä vapaaksi kuin vartijankin, oli Kalenuksenkin
vapauttanut niistä vartijoista, joiden huostaan preetori oli hänet
uskonut. Ja kun pimeys ja joukko olivat erottaneet hänet vartijoista,
kiiruhti hän horjuvin askelin jumalattarensa temppeliin. Ulkona
hapuillessaan ennenkuin pimeys oli yllättänyt, tunsi hän äkkiä jonkun
tarttuvan vaatteisiinsa, ja muuan ääni supisi hänen korvaansa:

»Hst! -- Kalenus! -- Hirveä hetki!»

»Ah! Isäni pään kautta! Ken olet? -- Kasvosi ovat pimeässä ja äänesi on
outo.»

»Etkö Burboa tunne? Hyi!»

»Jumalat! -- Kuinka pimeäksi kaikki käy? Hoho! Tuon hirveän vuoren
tähden, siinäpä huikaiseva salama![103] Kuinka ne liekehtivät ja
polveilevat! Hades on muuttanut maanpinnalle!»

»Vaiti! Et kuitenkaan usko tuollaisiin seikkoihin, Kalenus! Nyt on aika
koota omaisuutta!»

»Haa!»

»Kuule! Temppeli on täynnä kultaa ja kalleuksia! Lastatkaamme itsemme
näillä aarteilla, kiiruhtakaamme sitten rantaan ja laivoilla pois! Ei
kukaan koskaan vaadi tilille, mitä tänään on tapahtunut!»

»Burbo, olet oikeassa! Uh! Seuraa minua temppeliin. Kuka nyt välittää
-- kuka edes näkeekään, ettet ole mikään pappi? Tule ja jakakaamme
tavara!»

Temppelin esipihalle oli alttarien ympärille kokoontunut joukottain
pappeja rukoilemaan, itkemään, voivottelemaan. Onnenpäivinä pettureita,
vaaranhetkinä entisen taikauskonsa orjia! Kalenus sivuutti heidät
ja astui huoneeseen, joka vielä nytkin on nähtävissä esipihan
etelälaidassa. Burbo seurasi häntä -- pappi sytytti kynttilän. Viiniä
ja ruokaa oli pöydällä -- uhriaterian jätteitä.

»Miehellä, joka on nälkää nähnyt kaksi vuorokautta», Kalenus mutisi,
»on ruokahalua tällaisenakin hetkenä.» Hän tarttui leipään ja söi sen
ahneesti. Tuskinpa mikään on luonnottomampaa ja kamottavampaa kuin
noiden roistojen itsekäs alhaisuus; sillä onko vastenmielisempää
ominaisuutta olemassa kuin ahneus? Ryöstöä ja pyhänhäväisemistä silloin
kun maailman perustukset horjahtelevat! Kuinka paljon inhimilliset
intohimot ovatkaan omiaan antamaan yltyä hirvittäville luonnonvoimille!

»Etkö koskaan lopeta?» Burbo sanoi kärsimättömänä, »kasvosi jo hehkuvat
ja silmäsi välkkyvät.»

»Ei joka päivä olekaan tällaista oikeutta olla nälkäinen. Oh, Jupiter!
Mitä ääntä tuo on? -- Sehän on kuin kiehuvan veden sihinää! Mitä!
Sataako pilvi yhtaikaa sekä vettä että tulta! Haa! Mitä! Huutoja!
Burbo, kuinka hiljaista nyt on kaikki! Katso ulos, mitä on tapahtunut!»

Muiden kauhujen lisäksi tuo valtava vuori oli nyt viskannut uumenistaan
myöskin kiehuvaa vettä. Hehkuvaan tuhkaan sekaantuen vesivirrat
putoilivat aika ajottain kiehuvan liejun tavoin kaduille. Ja juuri
sille paikalle, minne Isiksen papit olivat kokoontuneet alttarien
ympärille, turhaan koettaen sytyttää pyhää tulta ja vihkisauhua, juuri
sille kohdalle oli kaikkein valtavin suunnattomien kivilohkareitten
täyttämä kuolemanvirta iskenyt koko raivollaan. Pappien kumartuneitten
ruumiitten yli se putosi: siitä kuolinhuudot -- seurannut hiljaisuus
oli ikuisuutta! liejuinen virta pärskyi alttareille, peitti lattian ja
kätki mutaansa pappien yhä vielä sätkyttelevät ruumiit.

»Ne ovat kuolleet», Burbo sanoi, joka nyt vasta ensi kertaa kauhistui
ja kiiruhti takaisin huoneeseen. »En luullut vaaran olevan niin
lähellä.»

Nuo kaksi lurjusta tuijottivat toisiinsa -- olisi kuullut heidän
sydämensä sykinnän! Kalenus, joka oli vähemmän rohkea, mutta ahneempi,
tointui ensimäisenä.

»Meidän täytyy nyt käydä käsiksi työhömme ja sitten pois!» hän virkkoi
kuiskaten pelästyen oman äänensä kaikua. Hän astui kynnykselle,
pysähtyi, kulki polttavan lattian ja kuolleitten toveriensa yli pyhään
kappeliin ja kehotti Burboa seuraamaan mukana. Mutta gladiaattori
epäröi ja jäi paikoilleen.

»Sitä parempi», Kalenus ajatteli, »sitä enemmän tulee saalista _minun_
osalleni.» Nopeasti hän pani taskuihinsa temppelin helpoimmin
kannettavat aarteet ja säntäsi pois pyhästä paikasta ajattelematta enää
toveriaan. Vuoresta äkkiä syöksähtäneen tulenkielekkeen valossa näki
Burbo, joka oli liikkumatonna seisonut kynnyksellä, pakenevan ja
kuormitetun papin. Hänkin päätti uskaltaa ja astui askelen
tavottaakseen toverinsa, mutta silloin tuprahti hänen jalkojensa eteen
hirveä tuhkakuuro. Gladiaattori peräytyi vielä kerran. Pimeys oli
jälleen täydellinen. Mutta tuhkasadetta kesti yhä -- yhä, yhä
paksummalta ja paksummalta se peitti lattian -- tukahduttavia kaasuja
tuoksahti siitä ylös. Onnettomalta salpautui hengitys -- epätoivoissaan
hän yritti taas paeta -- mutta tuhkakasat olivat jo sulkeneet oviaukon
-- hän kiljahti, kun hänen jalkansa painuivat kiehuvaan liejuun. Kuinka
nyt päästä pois? Ulos ei voinut mennä; niin, sen kauhuja ei ollut
mieluista mennä koettelemaankaan. Parasta oli jäädä koppiin, siellä
ainakin oli suojassa tuolta kuolettavalta ilmalta. Hän istui tuolille
ja kiristeli hampaitaan. Vähitellen tunkeutui tuota pistävää ja
myrkyllistä kaasua ulkoa huoneeseenkin. Hän ei voinut sitä kauempaa
sietää. Hänen harhaileva katseensa osui teurastuskirveeseen, jonka joku
pappi oli jättänyt huoneeseen; hän tarttui siihen. Jättiväkevän kätensä
koko epätoivoisella voimalla hän nyt koetti murtaa aukkoa seinään.

Kadut olivat sillävälin tyhjentyneet; jokainen oli hakenut itselleen
suojaa; tuhka alkoi jo peittää kaupungin alavammat paikat; mutta siellä
täällä näki jonkun pakenevan kahlaavan, polttavassa liejussa tai näki
jotkut kalpeat, pelästyneet kasvot salamien sinervässä valossa tai
lepattaen palavia tuohuksia, joiden valossa ihmiset koettivat askeliaan
ohjata. Mutta solkenaan valuva kuuma vesisade, tukahduttava tuhka,
salaperäiset viimaiset tuulenpuuskat, jotka olivat hengityksen salvata,
sammuttivat usein nuo liikkuvat valot ja niiden mukana kaiken toivon
niiltä, jotka niitä ohjaajinaan pitivät.

Kadulla, joka johti Herkulaneumiin vievälle portille, Klodius raivasi
itselleen sekaantuneena ja hapuillen tietä. »Jos vain pääsen portin
ulkopuolelle», hän ajatteli, »löydän varmaankin jonkun ajoneuvon, ja
Herkulaneumhan ei ole kaukana. Merkuriuksen olkoon kiitos! Minulla ei
ole paljo menetettävää, ja sekin vähä on nyt ylläni.»

»Hei -- halloo! Apuun! Auttakaa!» kuului hengästynyt, pelosta vapiseva
ääni. »Olen langennut -- tuohukseni on sammunut -- orjat ovat minut
jättäneet. Olen Diomedes -- rikas Diomedes -- kymmenentuhatta
sestertiota sille, joka auttaa minua!»

Samassa Klodius tunsi jonkun takertuneen hänen jalkoihinsa. »Hitto
sinut periköön -- päästä irti, hullu!» peluri ärähti.

»Oh, auta minut ylös -- ojenna kätesi!»

»Tässä -- nouse!»

»Onko se Klodius? Tunsin äänesi! Minne yrität?»

»Herkulaneumiin.»

»Jumalille olkoon ylistys! Meillähän onkin yhteinen tie aina portille
saakka. Etkö voisi pysähtyä huvilaani? Tiedäthän taloni alla olevat
maanalaiset holvatut käytävät -- siellä olemme turvassa hävitykseltä.»

»Olet oikeassa», Klodius virkkoi miettien. »Ja jos varaamme sinne
ravintoa mukaamme, voimme siellä viipyä jonkun päivän, jos näet tätä
hirmumyrskyä niin kauan kestää.

»Oh, siunattuja ne, jotka ovat keksineet kaupunginportit!» Diomedes
huudahti. »Katso! Portin kamanalle on sytytetty lamppu; sen valossa
voimme helpommin kulkea.»

Oli jälleen joku hetki tyventä. Lamppu paloi selvästi ja kirkkaasti.
Pakolaiset kiiruhtivat eteenpäin -- saapuivat portille -- sivuuttivat
roomalaisen vahdin; salaman loimo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja
kiiltävää kypäräänsä, mutta hänen jäykänkovia piirteitään ei edes kauhu
ollut saanut muuttumaan! Hän seisoi rauhallisena ja liikkumattomana
paikallaan. Tällainenkaan hetki ei kyennyt Rooman majesteetin
koneellisesta välineestä tekemään itseajattelevaa ja toimivaa miestä.
Siinä hän seisoi keskellä hävittäviä luonnonvoimia; hän ei ollut saanut
käskyä lähteä paikaltaan ja hakea pelastusta.[104] Diomedes ja hänen
toverinsa menivät yhä eteenpäin; äkkiä muuan nainen astui heidän
tielleen. Se oli sama tyttö, jonka iloisen äänen oli kuultu niin moneen
kertaan toistavan: »ihania leikkejä tulossa!»

»Oi Diomedes!» hän huudahti, »Anna minulle suojaa! Katso», -- hän
näytti rinnoillaan lepäävää lasta -- »katso tätä pienokaista! Se on
minun -- se on häpeän lapsi! En ole sitä koskaan ennen omakseni
tunnustanut. Mutta _nyt_ muistan, että olen hänen äitinsä! Sieppasin
hänet kätkyestä; _imettäjä_ oli paennut! Kukapa muu tällaisena hetkenä
huolehtisi pienokaisesta, ellei hänen äitinsä, joka on hänet
synnyttänyt? Pelasta se! Pelasta lapseni!»

»Kirottu sinun särisevä äänesi! Pois, naara!» Klodius tiuskasi
hampaittensa raosta.

»Ei niin, tyttö», ystävällisempi Diomedes virkkoi, »seuraa meitä, jos
tahdot. Tätä tietä -- tätä tietä -- holveihin!»

He lähtivät jälleen liikkeelle -- saapuivat Diomedeen taloon; he
nauroivat ääneensä, kun olivat kynnyksen yli astuneet, sillä he
luulivat nyt kaikesta vaarasta selviytyneensä.

Diomedes käski orjiensa viedä maanalaisiin kellareihin ruokatavaroita
ja öljyä lamppuja varten. Ja täältä nyt etsivät suojaa Julia, Klodius,
äiti pienokaisineen, suurin osa orjista, jokunen pelästynyt tuttava ja
jotkut naapuristosta saapuneet klientit.



7 LUKU.

Hävitystyö jatkuu.


Pilvi, joka oli peittänyt niin syvään pimeään koko päivän, oli nyt
muuttunut kiinteäksi ja läpinäkymättömäksi massaksi. Pimeys ei ollut
enää edes tuollaista vapaan luonnon synkintä yötä, vaan jonkun peitetyn
huoneen säkkipimeää.[105] Räikeänä vastakohtana tälle pimeydelle olivat
Vesuviuksen huipulta singahtelevat, sähähtelevät, kirkkaat salamat.
Mutta niiden hirvittävä kauneus ei ollut tavallista tulen kauneutta; ei
mikään sateenkaari voinut väriloistossaan kilpailla niiden kanssa.
Milloin tummansininen hohde kuin eteläntaivaan syvin sini -- milloin
välähti kirkas vihreä, joka liikkui rauhattomasti kuin suunnattoman
käärmeen kiemurat -- milloin savun seasta läikähti häikäisevän kirkas
puna, joka valaisi koko kaupungin portilta toiselle -- sitten kaikki
jälleen riutui sairaan kalpeaan niinkuin henki, joka on ruumiista
lähtemässä.

Sadekuurojen välillä kuului maanalaista kuminaa ja kuohuvan meren
aaltojen pauhua; ja pelokas korva tuskin erotti kaukaisen vuoren
rotkoista pursuavien kaasujen hiljaista sihinää. Joskus tuo kiinteä
pilvimassa jakaantui, ja salaman leimahtaessa nähtiin muka pilvissä
outoja ihmisen ja hirmulaisten kaltaisia olentoja hirveässä taistelussa
keskenään, mutta pian nekin hävisivät yleiseen sekasortoon;
pelästyneitten kulkijoitten silmissä ja mielikuvituksessa nuo
aineettomat höyryt näyttivät jättimäisiltä vihollisilta -- hävityksen
ja kuoleman aiheuttajilta.[106] Muutamin paikoin tuhkaa oli polviin
saakka, ja kuumat sadekuurot, joita tulivuoren henkäily lennätti alas,
löysivät tiensä asuntoihinkin ja levittivät kaikkialle tukahduttavaa
kaasua. Toisin paikoin talojen katot puhkaisseet suunnattomat
kivenjärkäleet olivat kaduille kasanneet raunioröykkiöitä, jotka
hetki hetkeltä yhä pahemmin haittasivat kulkua; ja mikäli päivä kului,
sikäli tuntuvammin maa keinui -- jalka petti ja livetti, eivätkä
tasaisimmillakaan paikoilla ajoneuvot ja kantotuolit voineet
tasapainoaan säilyttää.

Joskus suuret kivenkimpaleet iskivät pudotessaan yhteen ja
särkyivät pieniksi sirpaleiksi lennätellen tulikipunoita, jotka heti
sytyttivät kaiken tulenaran palamaan, ja kaupunkia ympäröivät tasangot
olivat pian hirveän tulipalon valaisemia; sillä monet talot vieläpä
jotkut viinitarhatkin olivat liekkien vallassa ja toisin ajoin
lieskat kohosivat jylhinä ja ylpeinä kohti synkkää taivasta. Tämän
aika-ajottaisen valaisun lisäksi olivat asukkaat monin paikoin,
julkisille paikoille, temppelien porttikäytäviin ja forumille
sytyttäneet pitkiin riveihin tuohuksia palamaan. Mutta nämä eivät
palaneet kauankaan; sadekuurot ja tuulenpuuskat ne pian sammuttivat; ja
äkkipimeä, johon kaikki taas kääriytyi, oli omansa kaksin verroin
näyttämään ihmisvoiman mitättömyyden, inhimillisen toivon turhuuden
taistelussa luonnon hirveitä voimia vastaan.

Usein tuohuksien hetken valaistessa pakenevat joukot kohtasivat
toisensa -- muutamat kiiruhtivat merenrannalle, toiset sieltä pois
maalle; sillä meri oli äkkiä kaikonnut rannoiltaan; synkkä pimeys
kattoi senkin, ja sen kiehuville ja kuohuville aalloille putoili
kallionlohkareita, kiviä ja tuhkaa, ja täältä löysi vielä vähemmän sitä
suojaa, jota kaupungin kadut ja katot sentään osittain soivat.
Typertyneinä, kalmankalpeina, luonnottoman pelokkaina nuo joukot
toisensa kohtasivat, ei sanaa virkattu, ei neuvoa kysytty; sillä
liejusadetta tuli nyt tiheämmin, vaikkakaan ei yhtenään, se sammutti
tuohukset, joiden valossa kukin oli nähnyt toisensa aavemaiset
piirteet, ja jokaiselle tuli kiire hakea itselleen lähintä suojaa.
Sivistysmuodot olivat tyystin hävinneet. Silloin tällöin liekkien
lepattavassa valossa nähtiin jonkun ylhäisen lainvalvojan rinnalla
hiipivän varkaan, joka täydessä lastissa, arkaillen ympärilleen pälyen
koetti saada suojaan nopean voittonsa hedelmät. Jos tässä pimeydessä
vaimo joutui erilleen miehestään, vanhemmat lapsistaan, oli turhaa
toivoa, että he enää tapaisivat toisensa. Sokeasti ja miltei sekapäin
kaikki kiiruhtivat eteenpäin. Inhimillisen elämän monimutkainen
koneisto oli äkkiä seisahtunut ja jäljelle oli jäänyt vain alkuperäisin
vaisto, itsesäilytysvaisto!

Tällä kauhun näyttämöllä nyt Glaukuskin raivasi tietä seuralaisilleen
Ionelle ja sokealle tytölle. Äkkiä heidät yllätti satainen, rannalle
pyrkivä joukko. Nydia tempautui Glaukuksen rinnalta, joka Ionen kanssa
joutui virran mukana kulkemaan; ja kun joukko (josta ei synkässä
pimeässä erottanut yhtään mitään) oli ohi, ei Nydiaa enää ollut heidän
rinnallaan. Glaukus huuteli hänen nimeään. Ei vastausta. He palasivat
entiselle paikalleen -- turhaan. He eivät löytäneet häntä --
todennäköisesti hän oli ihmisvirran mukana työntynyt vastakkaiselle
suunnalle. Heidän ystävänsä, heidän pelastajansa oli kadonnut! Ja Nydia
oli tähän asti ollut heidän oppaansa. _Hänen sokeutensa oli omansa
tekemään koko tuon pimeän näyttämön hänelle kotoiseksi._ Tottuneena
ikuisessa pimeässä kulkemaan kaupungin sokkeloissa hän oli varmalla
kädellä kuljettanut heitä merenrannalle päin, mistä he toivoivat onnen
kaupalla pelastuvansa. Mihin heidän nyt piti lähteä? Kaikki oli heille
valotonta -- sokkeloa, josta ei poispääsyä. Mutta sittenkin he
epätoivoisina, uupuneina jatkoivat matkaansa; tuhkaa satoi heidän
päälleen, kivenpalasia putoili kipunoita singoten heidän jalkoihinsa.

»Ah! Ah!» Ione valitteli: »En jaksa enää. Jalkani uppoavat kuumaan
tuhkaan. Pakene, rakkahin, pelastaudu, pakene! Jätä minut kohtaloni
varaan!»

»Rauhotu! Lemmittyni -- morsiameni! Kuolla kanssasi on suloisempaa kuin
elää ilman sinua! Mutta minne -- oh! Minne voimme tässä pimeässä
kulkea? Tuntuu siltä, että olemme kulkeneet ympyrässä ja olemme samalla
paikalla, jolta hetki sitten lähdimme.»

»Oi, jumalat! Katso tuota kivenlohkaretta -- se on ruhjonut edessämme
olevan talon katon! Kaduilla uhkaa joka hetki kuolema!»

»Siunattu salama! Katso, Ione -- katso! Edessämme on Fortunan temppelin
pylväskäytävä! Menkäämme sinne; siellä olemme ainakin turvassa
tuhkasateelta.»

Hän tarttui rakastettuaan käteen ja töin ja tuskin he laahautuivat
temppeliin. Glaukus vei Ionen pylväistön suojaisimpaan soppeen ja
asettui hänen eteensä omalla ruumiillaan suojatakseen häntä salamilta
ja tuhkasateelta. Täten rakkauden loihtima epäitsekkyys saattoi
tällaisenakin hetkenä esiintyä pyhän kauniina.

»Ken siellä?» värähtelevä ja syvä miehen ääni kysyi; joku oli ennen
heitä hakenut turvaa samasta paikasta. »Tai mitä turhia kysyn! Mitä
maailmanlopun päivänä meitä liikuttaa, tapaammeko ystävän vai
vihollisen!»

Ione kääntyi ääntä kohden ja hiljaa parkaisten peitti päänsä Glaukuksen
käsiin; ja kun tämä katsahti samaan suuntaan, ymmärsi hän syyn toisen
huutoon. Pimeästä hohti heitä vastaan kaksi palavaa silmää -- salama
valaisi kirkkaaksi temppelin sisustan -- ja Glaukus huomasi kauhukseen
edessään kahden pylvään välissä rauhallisena makaamassa saman leijonan,
jonka raadeltavaksi hänet oli tuomittu; ja aivan vieressä, naapuristaan
tietämättä istui jättiläiskokoinen mies, sama, joka oli heitä
puhutellut -- haavotettu gladiaattori Niger.

Salaman valossa metsänpeto ja ihminen olivat toisensa huomanneet; mutta
vaisto sai kummankin pysymään rauhallisena. Niin, leijona ryömi yhä
lähemmä gladiaattoria ikäänkuin toveria etsiäkseen; gladiaattori ei
liikahtanutkaan eikä vapissut. Luonnon vallankumous oli lujimmat siteet
katkaistessaan samalla karkottanut kaiken kammon luomiensa väliltä.

Tässä hirvittävässä suojassa ollessaan he huomasivat mies- ja
naisjoukon tuohukset käsissä kulkevan temppelin ohitse. Ne olivat
natsarealaisia; ja korkea, ylimaallinen innoitus oli karkottanut heidän
pelkonsa ja kauhunsa. He olivat jo kauan uskoneet, ensimäisten
kristittyjen harhautuneen käsityksen mukaan, että maailmanlopun päivä
oli pian koittava; he kuvittelivat viimeisen päivän nyt tulleen.

»Voi, voi!» vanhin, joukon johtaja, huusi terävällä, läpitunkevalla
äänellä. »Katsokaa! Herra tulee tuomitsemaan. Hän antaa sataa tulta
ihmisten silmille. Voi, voi teitä väkeviä ja mahtavia! Voi teitä
vallanmerkin kantajat ja purppurassa elävät! Voi teitä, te epäjumalien
palvojat ja eläinten rukoilijat! Voi teitä, jotka pyhien verta
vuodatatte ja riemuitsette Jumalanpojan tuskanhuutoja kuullessanne! Voi
sinua, meren siveetöntä ilotyttöä! -- Voi, Voi!»

Ja halki ilman kauhujen kaikui syvänä kuorohymninä: »Voi sinua, meren
siveetöntä ilotyttöä! -- Voi! Voi!»

Natsarealaiset kulkivat hitaasti ohi, heidän sainionsa lepattivat
myrskyn kynsissä, heidän laulunsa kajahti uhkaavana ja juhlallisena
varotuksena, kunnes he katosivat kadunkulmauksen taa, ja jälleen pimeys
ja kuolemanhiljaisuus vallitsivat näyttämöllä.

Tuhkasade oli taas hetkeksi taukoamassa, ja Glaukus kehotti Ionea
jälleen yrittämään kävellä. Seisoessaan he pylväistön alimmalla
astuimella näkivät vanhan miehen, joka pitäen oikeassa kädessään
rahakukkaroa nojautui nuorempaan mieheen. Nuoremmalla oli tuohus.
Glaukus tunsi heidät isäksi ja pojaksi -- ahneeksi edellisen,
tuhlariksi jälkimäisen.

»Isä», nuorukainen sanoi, »ellet voi kulkea nopeammin, niin minun
täytyy jättää sinut tähän, tai muuten hukumme _molemmat_.»

»Pakene siis, poikani, ja jätä isäsi!»

»Mutta en voi paeta nälkää näkemään; anna minulle rahakukkarosi!» Ja
nuorukainen yritti siepata sen vanhuksen kädestä.

»Lurjus! Ryöstätkö oman isäsi?»

»Ah! Kuka semmoisesta puhuu tällaisena hetkenä? Kuolema sinulle,
kitupiikki!»

Poika iski ukon maahan, sieppasi kukkaron hänen vavahtelevista
käsistään ja kiiruhti paikalta kimeästi hihkuen.

»Oi, jumalat!» Glaukus huudahti. »Oletteko siis sokeat tässä
pimeydessä? Tuollaiset rikokset valmistavat syyllisille ja syyttömille
samanlaista tuhoa. Tule, Ione, tule!»



8 LUKU.

Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen.


Hiljaa kuten henkilö, joka yrittää paeta vankilasta, Ione ja hänen
rakastajansa jatkoivat epävarmaa taivaltaan. Hetkinä, jolloin
vulkaaninen salama valaisi kadut, he saattoivat tuon kaamean valon
loimossa suunnata askelensa; mutta vain vähän lohtua ja niukalti
rohkeutta tarjosi heille se näky, joka heitä askel askelelta kohtasi.
Paikoilla, joilla tuhka oli kuivaa eikä tulivuoresta umpimähkään
purkautuneen kuuman vesisateen liottamaa, oli maa likaisen,
harmaanvalkean tomun peitossa. Toisin paikoin kallionlohkareet olivat
kasaantuneet korkeiksi röykkiöiksi, joiden alta pistivät esiin monen
musertuneen pakolaisen puoleksi peitossa olevat jäsenet. Kuolevien
kuolinkorahdusten lomasta kuului naisten kauhunhuutoja -- milloin
läheltä, milloin etäämpää -- huutoja, jotka säkkipimeässä vaikuttivat
kahta järkyttävämmiltä, sillä avuttomuuden ja epävarmuuden tunne oli
nyt entistä herkempi. Mutta kaiken tuskankin läpi tunkeutui kirkkaana
ja selvänä tuon kauhun vuoren valtava ja vaihteleva pauhina -- sen
vinhat vihurit -- sen pieksevät vesisateet ja silloin tällöin
ankaramman purkauksen jyhkeät kumahdukset. Ja kun tuulet lakaisivat
katuja, kuljettivat ne silloinkin mukanaan pistävää, polttavaa hiekkaa
ja tukahduttavia myrkyllisiä kaasuja, niin että hengitys hetkeksi
salpautui ja tajunta katosi; hetken perästä seisahtunut veri alkoi
kiertää entistä kiivaammin, jotta vihdoin koko hermosto oli
äärimmilleen jännittyneenä ja ruumis ankarassa kuumeessa.

»Oi, Glaukus, armaani, oma rakkaani! Ota minut syliisi! Viimeinen
syleily! Salli minun tuntea käsivartesi ympärilläni -- ja anna minun
siihen syleilyyn kuolla -- en jaksa enää!»

»Rohkeutta, ihana Ioneni, sinun elämäsi on minun elämäni. Ja katso! --
Tuohuksia -- tänne! Kas, kuinka ne uhmaavat tuulta. Haa! Ne palavat
myrskyssäkin! Varmaankin rannalle pakenevia -- me liitymme heihin!»

Ja ikäänkuin rakastavaisia auttaakseen ja elähyttääkseen tuulet ja
tuhkakuurot taukosivat äkkiä. Ilma oli syvän tyven; vuori tuntui
levähtävän ehkä kootakseen vereksiä voimia puhjetakseen entistä
raivoisammin; tuohus-miehet liikkuivat nopeasti. »Olemme lähellä
merta», tyyni ääni, nähtävästi heidän johtajansa ääni, virkkoi. »Vapaus
ja rikkaus jokaiselle orjalle, joka tämän päivän yli elää! Rohkeutta!
Sanon teille, että jumalat itse ovat vakuuttaneet minulle pelastavansa
minut. Eteenpäin!»

Sainioitten punerva, vakava loimu valaisi nyt täydelleen Glaukuksen
ja Ionen, joka lepäsi hänen sylissään. Orjat kantoivat raskaita
matka-arkkuja ja laatikkoja, ja heidän johtajanaan kulki -- paljastettu
miekka kädessä -- komea Arbakes.

»Isieni nimessä!» egyptiläinen huudahti. »Kohtalo hymyilee minulle
näiden kauhujenkin seasta ja lupaa minulle valitusten ja kuoleman
hirveitten todistuskappaleiden ääressä onnea ja rakkautta. Pois,
kreikkalainen! Vaadin Ionen, suojattini itselleni!»

»Petturi ja murhaaja!» Glaukus kiljahti tuijottaen viholliseensa.
»Nemesis on johtanut sinut minun kostettavakseni! -- kelpaavaksi
uhriksi Hadeksen varjoille, jotka nyt näyttävät raivoavan maan
pinnalla. Lähesty -- kosketa Ionen kättäkin, ja aseesi murentuu kuin
rannan ruoko. -- Tahdon palotella sinut jäsen jäseneltä!»

Hänen puhuessaan koko tienoon valaisi äkkiä punerva, voimakas hehku.
Kirkkaana ja jättiläissuurena sankasta pimeydestä, joka näytti
helvettiä ympäröivältä muurilta, kohosi vuori -- palavan polttorovion
kaltaisena! Sen huippu näkyi jakautuvan kahtia -- tai paremmin sen
kiireellä näytti seisovan kaksi haamua, jotka vastakkain asettuen
näyttivät henkien lailla kiistelevän maailmanvallasta. Ne hohtivat
verenkarvaisena tulena, joka levitti valoa laajalle ympäristöönsä;
mutta niiden alaosa, koko vuoren juuri oli yhä syvässä pimeässä --
paitsi kolmea kohtaa, joita myöden käärmemäinen, polveileva, sula
laavavirta valui alas. Tummanpunaisena se näytti tulisen uomansa
suuntaavan pimeän ympäristön halki kaupunkia kohden. Leveimmän virran
yli näytti kaartuneen suunnaton jänne, jolta niinkuin helvetin kostona
hersyivät Flegetonin lähteet. Ja tyynessä ilmassa kuului selvästi,
kuinka ilmaan singonneet kallionlohkareet mäiskähtivät yhteen,
ennenkuin ne putosivat pohjattomiin syvyyksiin -- pimentäen hetkeksi
sen kohdan, jolle ne putosivat, mutta häviten seuraavana jo punaiseen
laavamassaan!

Orjat kirkuivat ja peittivät päänsä. Egyptiläinen itsekin seisoi kuin
kivettyneenä, ja hehku valaisi hänen käskeviä piirteitään ja
jalokivikoristeista pukuaan. Hänen takanaan oli korkea pylväs, jonka
huipulla oli pronssinen Augustus-patsas, ja keisarillinen kuva loisti
kuin tulessa.

Glaukus seisoi uhmaten Arbakesta vastassa. Vasemmalla kädellään hän
tuki Ionea, oikeataan hän piti uhaten koholla ja siinä välkkyi stilus,
joka oli ollut hänen aseensa arenalla ja jonka onneksi oli ottanut
mukaansa, hänen otsansa oli rypyssä, huulet yhdessä, hänen piirteistään
kuvastui aivankuin taian kautta inhimillisten intohimojen synnyttämä
viha ja uhka.

Arbakes kääntyi vuorta katselemasta, ja hänen katseensa osui
Glaukukseen! Hän pysähtyi hetkeksi. »Miksi», hän mutisi, »miksi
epäröin?» Eivätkö tähdet sanoneet, että vain yksi suunnaton vaara minua
uhkaa -- ja enkö ole siitä jo selviytynyt?»

»Henki», hän huudahti, »voi uhmata sekä maailmojen loppua että
kuviteltujen jumalien vihaa. Tämän hengen nimessä tahdon viimeiseen
asti olla voittajana. Eteenpäin, orjat! -- Atenalainen, jos vastustat
minua, tulkoon veresi omaksi viaksesi! Ja silloin saan Ionen kuitenkin
haltuuni!»

Hän astui askeleen -- viimeisen tässä mailmassa! Maakamara keinahteli
kouristuksentapaisesti hänen allaan, ja kaikki kaatuivat. Hirveätä
ryskettä kuului kaupungista, niinkuin monet katot ja pylväät olisivat
yhtaikaa romahtaneet alas! Salama viivähti hetken, kuin metallin
johtamana keisarinkuvalla ja pirstosi sen ja pylvään! Patsas kaatui ja
halkaisi pudotessaan sen tukevan jalustan, jolla se oli seisonut.
Tähtien ennustus oli täyttynyt!

Isku ja ryske olivat tainnuttaneet atenalaisen hetkeksi. Kun hän
tointui, oli näyttämö vielä valaistu, maa keinui yhä hänen allaan. Ione
makasi tajutonna maassa; mutta hän ei nyt huomannut Ionea; hänen
silmänsä tuijottivat hirveihin kasvoihin, jotka näyttivät, vartalotta
ja jäsenittä -- koettavan päästä pois patsaan sirpaleitten alta --
kasvoihin, joissa kuvastui kuvaamaton hätä, tuska ja epätoivo! Silmät
aukenivat ja sulkeutuivat nopeasti ikäänkuin tajunta ei olisi aivan
kadonnut; huulet värähtelivät vielä -- sitten rauha ja synkkyys
peittivät piirteet, mutta niihin jäi yhä sellainen kauhun ilme, ettei
katsoja sitä eläissään unohtanut.

Näin kuoli viisas tietäjä -- suuri Arbakes -- Tultasuitsevan vyön
Hermes -- Egyptin viimeinen kuningas!



9 LUKU.

Lempivien epätoivo. Joukkojen kohtalo.


Glaukus kääntyi säälien, mutta kauhistuen pois tästä näystä, otti Ionen
jälleen syliinsä ja juoksi pitkin katuja, jotka yhä olivat kirkkaasti
valaistut. Mutta äkkiä synkkä varjo levisi kaiken yli. Vaistomaisesti
hän kääntyi tarkastamaan vuorta ja kas! toinen noista suunnattomista
kärjistä, joihin vuoren huippu oli jakaantunut, horjahteli sinne tänne
ja kaatui vihdoin sanoin kuvaamattomalla ryskeellä perustukseltaan alas
ja vyöryi valtavana tuli virtana vuoren rinnettä alas. Samalla hetkellä
tuprahti vuoresta pilvi yömustinta sauhua, joka jälleen peitti kaiken
synkkään yöhön, ilman, meren ja maan.

Taas -- ja yhä -- yhä uudestaan entistä tiheämmät tuhkakuurot
tekivät verestä hävitystyötään kaduilla. Pimeys kietoi vielä kerran
kaiken huntuunsa; ja Glaukuskin, jonka uljas sydän tähän asti oli
epätoivoisena ponnistellut vaaroja vastaan, vaipui erään holvatun
kaaren alle ja kietoen käsivartensa Ionen ympäri -- raunioissakin hänen
morsiamensa -- hän odotti alistuneena kuolemaa.

Sillävälin oli Nydia, joka tungoksessa oli joutunut erilleen
Glaukuksesta ja Ionesta, turhaan yrittänyt löytää heidät jälleen.
Turhaan hän oli sokeille ominaisella, valittavalla äänellä huudellut;
ilma oli täynnä tuhansia, itsekkäämmän kauhun synnyttämiä huutoja. Yhä
uudelleen ja uudelleen hän palasi samalle paikalle, missä he olivat
eronneet -- löytääkseen hävinneet toverinsa, pysäyttäen jokaisen
pakolaisen ja kysyen näiltä Glaukusta -- mutta kaikki kiiruhtivat
kärsimättöminä ja hajamielisinä, äänettöminä ohi. Saattoiko kukaan
tällaisena hetkenä ajatella naapuriaan? Yleisen kauhun näyttämöllä ei
mikään lienekään kamottavampaa kuin sen synnyttämä luonnoton
itsekkäisyys. Vihdoin Nydian mieleen juolahti lähteä etsimään
tovereitaan merenrannalta, koska aiemmin oli päätetty hakea sitä tietä
pelastumismahdollisuutta. Ohjaten askeliaan sauvalla, joka hänellä aina
oli mukanaan, hän kulki eteenpäin, uskomattoman taitavasti vältellen
kaduille kasaantuneita raunioita ja röykkiöitä ja löysi helposti
(hänelle oli nyt onneksi hänen tottuneisuutensa ikuiseen pimeyteen,
tottumus, joka tavallisessa elämässä on niin surkea onnettomuus!)
lähimmän merenrannalle vievän tien.

Tyttöparka! Hänen rohkeuttansa oli ihana seurata! Ja kohtalo näytti
tukevan hänen avuttomuuttaan! Kuumat vesipisarat eivät koskeneet
häneen, vaikka hän sateessa kulkikin; suuret kivenlohkareet ruhjoivat
katukäytävää hänen ympärillään, mutta säästivät tuota hentoa olentoa;
ja kun kevyttä tuhkaa putoili hänen päälleen, ravisti hän sen helposti
pois[107] ja jatkoi rohkeana matkaansa.

Heikkona, vaarojen uhkaamana, mutta pelotonna, vain yhden ajatuksen
kannustamana hän oli todella harhailevan Psyken vertauskuva. Hän oli
kuin Toivo, joka vaelsi Varjon metsässä; oli kuin Henki itse --
yksinään, mutta pelkäämättä taivaltaen elämän vaarojen ja vaivojen
seassa!

Yhtämittaa hän kohtasi onnettomuustovereita, jotka pimeässä
harhailivat, kiiruhtaen salamien hetkittäisessä loimossa eteenpäin, ja
vihdoin muuan tuohuksia kantava joukko törmäsi täydellä vauhdilla
häneen, ja hän kaatui kumoon.

»Mitä!» yksi joukosta huudahti, »siinähän on minun kunnon sokea
tyttöni! Bakkus vieköön, häntä ei saa jättää tuohon! Ylös, tessalitar!
Kas noin. Oletko haavottunut? Hyvä on! Tule mukaamme! Olemme menossa
merenrannalle.»

»Oi, Sallustus, tunnen äänesi. Jumalten olkoon kiitos! Glaukus!
Glaukus! Oletko nähnyt häntä?»

»En. Hän on nähtävästi jo kaukana kaupungista. Jumalat, jotka
pelastivat hänet leijonan kynsistä, pelastavat hänet kyllä
tultasyöksevän vuoren vaaroista.»

Rohkaisten täten Nydiaa tuo hyväsydäminen epikuurolainen talutti häntä
mukanaan rannalle päin, eikä hän saanut välittää Nydian kiihkeistä
rukouksista, että hän viipyisi vielä jonkun ajan paikalla etsiäkseen
Glaukusta. Ja epätoivossaan Nydia yhä huuteli tuota rakasta nimeä, joka
keskellä luonnonvoimien rajua ryskettä kaikui suloisena soittona hänen
korvissaan.

Aikaisemmin kuvaamamme valoilmiö, laavavirtojen purkaukset ja
maanjäristys sattuivat jotenkin samaan aikaan, jolloin Sallustus
joukkoineen saapui kaupungista suoraan satamaan vievälle tielle. Täällä
heidät pysäytti tiheä ihmisjoukko, jossa varmaankin oli puolet
kaupungin asukkaista. Tuhansittain heitä harhaili muurien ulkopuolella
leviävillä kentillä, ja kaikki olivat epätietoisia minne paeta. Meri
oli pakoutunut rannalta; ja nekin, jotka olivat merelle uskaltaneet,
kauhistuivat niin luonnonvoimien väkivaltaista raivoa, aaltojen
merenrannalle viskaamien merihirviöiden kamottavaa näköä, vuoren
sinkoamien kivenlohkareitten kaameita mäiskähdyksiä mereen, että
palasivat rannalle pitäen maaturvaa sittenkin parempana kahdesta
valittavana olevasta pahasta. Näin nyt kaksi virtaa, toinen merelle
pyrkivä, toinen sieltä palaava seisoivat vastakkain, kaikki olivat
hapuilevia ja epätoivoissaan eivätkä tunteneet suurta lohtua edes
suuresta lukumäärästään.

»Tuli hukuttaa maailman», virkkoi muuan vanha mies, jolla oli
stoalaisen koulukunnan pitkä väljä viitta yllään. »Stoalainen ja
epikuurolainen viisaus on sitä ammoin jo ennustanut, ja hetki on nyt
tullut!»

»Niin, hetki on tullut!» luja, juhlallinen, peloton ääni huudahti.

Ympärilläseisojat katselivat kummissaan ympärilleen. Ääni kuului
ylhäältä. Puhuja oli Olintus, joka kristittyjen ystäviensä kanssa
seisoi jyrkällä kummulla; sille olivat ensimäiset kreikkalaiset
siirtolaiset rakentaneet Apollon temppelin, mutta nyt se oli jo
ajanhampaan kuluttama ja miltei raunioina. Hänen puhuessaan ilmaantui
se häikäisevän kirkas valoilmiö, joka oli Arbakeen kuoleman
ennustajana, ja loi räikeän hohteensa suunnattomaan, kauhistuneeseen,
hengittämättömään väkijoukkoon. Ei koskaan ole yhdessä ryhmässä nähty
niin paljon epätoivon synkistämiä piirteitä! -- ei koskaan mikään
inhimillinen kokous ole saanut katseltavakseen sellaisia kauhuja ja
kuolemanhirmuja! -- eikä milloinkaan, kunnes viimeinen pasuuna pauhaa,
liene sellaista väkijoukkoa koolla! Ja tämän joukon yläpuolella kohosi
Olintuksen vartalo kohotetuin käsin ja ennustajan elein tulenliekkien
eloisassa loimossa. Ja joukko tunsi miehen, jonka se oli tuominnut
metsänpedon kynsiin -- _silloin_ hän oli heidän uhrinsa -- _nyt_ heidän
varottajansa; ja taas kaikui hiljaisuudessa hänen juhlallinen äänensä:

»Hetki on tullut!»

Kristityt toistivat huutoa. Niinkuin kaiku se kulki joukon laidasta
laitaan -- vaimot ja miehet, lapset ja vanhukset sitä toistivat, eivät
äänekkäästi, vaan kumeana mutinana. »_Hetki on tullut_!»

Samassa silmänräpäyksessä kaikui ilmassa kimeä, vihlova kiljaisu, ja
erämaan villi tiikeri syöksähti väkijoukkoon ajatellen sekin vain omaa
pelastustaan ja raivaten tietä hajaantuvan joukon läpi. Ja silloin
tapahtui maanjäristys -- ja pimeys kätki kaikki syliinsä!

Ja uusia pakolaisia saapui yhä. Arbakeen orjat kantoivat yhä aarteita,
jotka eivät enää olleet heidän isäntänsä omaisuutta. Vain yksi tuohus
enää paloi. Sitä piteli Sosia, ja kun sen valo osui Nydian kasvoille,
tunsi hän tessalittaren.

»Mitä apua sinulla nyt on vapaudestasi, sokea tyttö?» orja kysyi.

»Ken olet? Tiedätkö mitään Glaukuksesta?»

»Kyllä, näin hänet joku hetki sitten.»

»Siunattu olkoon pääsi! Missä?»

»Hän makasi forumilla riemukaaren alla -- kuolleena tai kuolevana! --
seuraten kai pian Arbakesta, jota ei enää ole!»

Nydia ei puhunut enää mitään. Hän hiipi Sallustuksen rinnalta;
notkeasti hän pujottautui joukon läpi ja lähti jälleen kaupunkiin. Hän
saapui forumille -- riemuportille; hän kumartui -- hän hapuili
käsillään! -- hän huusi Glaukuksen nimeä.

Heikko ääni vastasi. »Ken kutsuu minua? Varjojen äänikö? Tule, olen
valmis!»

»Nouse, seuraa minua! Tartu käteeni! Glaukus, sinä pelastut!»

Ihmetellen ja taas yhtäkkiä alkaen toivoa Glaukus nousi. »Nydia
taaskin? Ah! Olet siis pelastunut?»

Hänen äänensä hellä sointu kouristi tessalitarparan sydäntä, ja hän
siunasi itsekseen Glaukusta siitä, että hän oli häntäkin ajatellut.

Puolittain kantaen, osaksi tukien Ionea Glaukus seurasi opastaan.
Ihmeteltävän varovasti tämä vältteli katuja, jotka veivät äskeisen
väkijoukon luokse ja koetti toista tietä päästä rannalle.

Useasti levättyään ja monet vaivat kestettyään he saapuivat vihdoin
rannalle ja liittyivät joukkoon, joka rohkeampana kuin muut oli
päättänyt uskaltaa mitä muuta tahansa kuin jäädä nykyiselle
kauhunnäyttämölle. Pimeässä he astuivat laivaan; mutta kun he olivat
päässeet rannasta, näkivät he vuoresta purkautuneiden tulivirtojen
jälleen heittävän punertavaa hohdettaan aalloille.

Lopen uupuneena Ione nukahti Glaukuksen rinnoille, ja Nydia makasi
hänen jaloissaan. Tomua ja tuhkaa satoi yhä aalloille, ja laivan
kansikin peittyi. Tämä valkoinen sade kulki tuulen kannattamana
kaukaisille rannoille saakka. Ihmetellen katseli sitä musta
afrikalainen, ja kuuluu se huomatun Syyrian ja Egyptinkin antiikkisilla
rannoilla asti.[108]



10 LUKU.

Seuraavana aamuna. -- Nydian loppu.


Leutona, kauniina valkeni vihdoin aamuhämärä värähteleville aalloille
-- tuulet olivat tauonneet --usvat haihtuivat vähitellen tuon
herkullisen meren hohtavalta sinipinnalta! Idässä näkyi yhä punertavia
ruusunhohtoisia pilviä, jotka ennustivat päivän koittoa; valo otti
jälleen valtikan käteensä. Mutta sankkana ja synkkänä riippui etäällä
ilmassa yhä sama hävittävä pilvi, jonka punaiset, yhä heikommin ja
heikommin palavat juovat ilmaisivat, ettei »Poltettujen kenttien»
kiehuva tuli vielä ollut sammunut. Suloisia rantoja koristavia valkeita
seiniä ja hohtavia pylväitä ei enää ollut. Autiot ja tyhjät olivat
rannat, joilla äsken olivat olleet Herkulaneumin ja Pompeijin
kaupungit. Meren suosikit oli riistetty sen syleilystä! Vuosisadan
toisensa jälkeen tuo mahtava äiti ojentelee sinisiä käsivarsiaan eikä
tavota niitä -- surullisena se huuhtelee kadonneitten hautakumpuja!

Laivamiehet eivät nyt kuten tavallisesti riemuiten tervehtineet
päivännousua -- se olikin koittanut niin hiljalleen, ja he itse olivat
liian väsyneitä riemuitakseen, mutta syvä kiitoshuokaus kuului näiden
pitkän yön valvoneiden huulilta. He katselivat toisiaan ja hymyilivät;
he voimistuivat; he tunsivat yhä elävänsä maailmassa ja että Jumala oli
heidän auttajansa! Ja tietäessään pahimman nyt olevan ohi uupuneimmat
vaipuivat syvään uneen. Aamuhämärässä he nauttivat sitä lepoa, mitä
heillä ei ollut yöllä ollut, ja laiva kulki kevyesti pehmeillä
aalloilla. Kaukana näkyi muitakin laivoja, jotka nähtävästi myöskin
olivat täynnä pakolaisia, ne näyttivät liikkumattomilta, mutta silti ne
liukuivat eteenpäin. Oli turvallista ja toivon tunnetta herättävää
katsella niiden siroja mastoja ja hohtavanvalkeita purjeita. Kuinka
monta rakasta, kuolleeksi luultua ystävää olikaan noilta laivoilta
turvan saanut.

Kaikkien rauhallisesti nukkuessa Nydia nousi hiljaa ylös. Hän kumartui
Glaukuksen yli; hän tunsi poskillaan toisen syvän hengityksen; varoen
ja hellästi hän suuteli kreikkalaisen otsaa -- huulia, tapaili hänen
kättään -- se oli tarttunut Ionen käteen; hän huoahti raskaasti, ja
hänen kasvonsa synkkenivät. Vielä kerran hän suuteli Glaukuksen otsaa
ja hiuksillaan hän kuivasi sille laskeutuneen yöllisen kosteuden.
»Jumalat siunatkoot sinua, atenalainen!» hän mutisi. »Ole onnellinen
rakastettusi kanssa! Muistele joskus Nydiaa! Ah! Hänellä ei ole enää
mitään tehtävää tässä elämässä!»

Näin sanoen hän kääntyi pois. Hän hiipi hiljaa _foria_ eli laivan
reunaa pitkin sen toiseen päähän, pysähtyi ja kumartui tuijottamaan
syvyyteen; viileä viima huokui sieltä hänen polttavalle otsalleen. »Se
on kuoleman suudelma», hän sanoi, »se on tervetullut». Leuto ilma
hyväili hänen aaltoilevia hiuksiaan; hän työnsi ne kasvoiltaan ja
kohotti katseensa -- niin herkkänä ja niin valottomana -- kohti
taivasta, jonka lempeitä piirteitä hän ei ollut koskaan nähnyt.

»Ei, ei!» hän sanoi puoliääneen, miettiväisesti. »En voi tätä enää
kestää; tämä on kateellista, paheellista rakkautta -- se järkyttää koko
olemukseni pohjiaan myöden! Voisin häntä jälleen loukata -- kurjaa
minua! Olen pelastanut hänet -- kahdesti pelastanut -- onnellista,
onnellista! Miksen nyt _kuolisi_ onnellisena? Hänen pelastuksensa on
viimeinen iloinen ajatukseni! Oi, pyhä meri! Kuulen sinun kutsuvan
äänesi; siinä on helähtävä ja iloinen sointu. Sanovat sinun syleilyäsi
kunniattomaksi -- että sinun uhrisi eivät pääse kohtalonkovan Styksin
yli. Olkoon niin! En halua tavata häntä Hadeksessa, sillä kohtaisin
hänet _tuon toisen_ kanssa! Lepoa! Lepoa! Lepoa! Ei ole muuta Elysiumia
minunlaiselleni sydämelle!»

Merimies, joka oli uinahtanut kannelle, oli kuulevinaan veden
loiskinaa. Unisena hän katseli ympärilleen. Hän oli näkevinään jotakin
valkoista aalloilla, mutta se hävisi samassa tuokiossa. Hän pyörähti
jälleen nukkumaan ja uneksi pian kodistaan ja lapsistaan.

Kun rakastuneet heräsivät, ajattelivat he ensin toisiaan ja sitten heti
Nydiaa. Häntä ei löydetty -- ei kukaan ollut nähnyt häntä yön jälkeen.
Kaikki laivan sopet tarkastettiin -- ei jälkeäkään hänestä. Alusta
loppuun saakka salaperäisenä tuo sokea tessalitar oli hävinnyt elävien
maailmasta! He arvasivat hänen kohtalonsa, ja Glaukus ja Ione
puristautuivat lähemmä toisiaan (he olivat nyt toistensa maailma) ja
unohtaen oman pelastumisensa he itkivät Nydiaa kuin kuollutta
sisartaan.



VIIMEINEN LUKU. LOPPU.

Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin hävityksen
jälkeen.


Atena.

»Glaukus rakkaalle Sallustukselleen -- tervehtien ja menestystä
toivottaen! -- Kehotat minua saapumaan Roomaan sinua katsomaan; ei,
Sallustus, tule sinä ennemmin tänne. Atenaan! Olen vannoutunut irti
keisarien kaupungista, sen melusta ja turhista iloista. Aijon lopun
ikäni elää synnyinmaassani. Hävinneen suuruutemme henki miellyttää
minua enemmän kuin teidän loistavan ylellinen elämänne. Pyhät
holveikkomme ja arvokkaat varjostomme viehättävät minua enemmän kuin
mikään muu paikka. Ilissuksen öljypuulehdoissa kuulen runouden ääniä --
Fylen kunnailla leijuvat hämärän pilvet näyttävät minusta kadotetun
vapautemme käärinliinoilta -- sanansaattajilta, jotka ennustavat uuden
päivän koittoa! Hymyilet innostukselleni, Sallustus -- mutta onhan
parempi toivoen kahleita kantaa kuin tyytyen kuunnella niiden kalinaa.
Väität, että minun on mahdotonta entisen loiston luhistuneilla
raunioilla iloita elämästä. Kuvailet minulle nautiskellen Rooman
loistoa ja keisarihovin ylellistä elämää. Sallustus ystäväni, '_non sum
qualis eram_', en ole enää se, mikä ennen! Kohtalokas elämäni on
jäähdyttänyt nuoruuteni kuuman veren. Terveyteni ei ole saanut takaisin
entistä joustavuuttaan siitä asti, kun se sai tuta myrkkyjuoman
vaikutusta ja nääntyi rikosvankilan usvissa. En voi mielestäni
karkottaa synkkää muistoa Pompeijin viimeisestä päivästä -- noista
hirveistä hävityksen jäljistä! -- Rakas Nydiamme! Olen pystyttänyt
hänen muistokseen patsaan ja katselen sitä joka päivä työhuoneeni
ikkunasta. Usein häntä muistelen -- kunnioitan hänen uskollisuuttaan --
ja ajattelen hänen salaperäistä kuolemaansa. Ione poimii kukkia, mutta
minä itse seppelöin niillä hänen muistopatsaansa. Hän ansaitsi kyllä
muistomerkin itselleen Atenaan.

»Mainitset kristinuskon saavan yhä uusia kannattajia Roomastakin.
Sallustus, uskon sinulle salaisuuteni: olen vakavasti mietiskellyt tuon
uskon oppeja -- olen sen omaksunut. Pompeijin kauhujen jälkeen tapasin
jälleen Olintuksen -- joka silloin tosin pelastui, mutta ah! vain
hetkeksi, sillä myöhemmin hän joutui vääjäämättömän intonsa
marttyyriksi. Hän opetti minua pelastuksessani leijonan kynsistä ja
maanjäristyksessä näkemään tuntemattoman Jumalan voimaa. Kuuntelin --
uskoin -- rukoilin! Minun oma, nyt enemmän kuin koskaan rakastamani
Ione on omaksunut saman uskon -- Sallustus, uskon, joka valaisee
tulevaa elämää, varjoo sen pyhällä hohteellaan niinkuin laskevan
auringon säteet nykyistä! Tiedämme, että olemme yhtä henkeä, yhtä lihaa
nyt ja iankaikkisesti. Vuodet vierivät, tuhkammekin on hajonnut, maakin
on tuhoutunut, mutta ikuisesti ja kuolemattomana kiertää sielumme --
häviämättömänä -- muuttumatta! Ja niinkuin aurinko antaa elämän maalle,
samoin hyve antaa kuolemattomuudelle onnellisuuden, ja se hyve on
Jumalan kasvojen kirkasta hymyä. Tule tänne, Sallustus, tuo mukanasi
Epikuroon, Pytagoraan, Diogeneen oppineet teokset; varaudu
puolustautumaan, ja kävellessämme Akademian puistoissa antakaamme
varmemman ohjaajan kuin minkä isiltämme koskaan olemme saaneet
selvittää itsellemme elämän ikuisimmat arvotukset ja ihmishengen
todellisen olemuksen.

»Ione -- sitä nimeä lausuessani sydämeni sykähtää -- Ione istuu
vieressäni tätä kirjottaessani. Nostan silmäni ja näen hänen
hymyilevän. Aurinko hohtaa Hymettos-vuorella ja puutarhastani kuulen
mehiläisten surinaa. Olenko onnellinen? kysynet. Oh! Mitä voi Rooma
tarjota senarvoista, mitä omistan Atenassa? Täällä kaikki saa pyhimmät
tunteet väräjämään -- puut, vedet, kunnaat, pilvet, kaikki ovat
atenalaista! Ihanaa, vaikka surunsekaista -- se on runouden äitiä, se
on maailman viisautta. Hallissani näen esi-isieni marmoripatsaat.
Gerameikoksessa säilytän heidän tomunsa! Kaduilla tapaan Feidiaan
käsialaa, tunnen Perikleen henkeä. Harmodios, Aristogeiton -- _ne_ ovat
kaikkialla; mutta ovatko ne myöskin sydämissämme? -- _minun_
sydämestäni ne eivät ainakaan koskaan häviä! Jos mikään koskaan saa
minut unohtamaan, että olen atenalainen ja etten ole vapaa, voi sen
tehdä rakkaus, Ionen valvova, elävä, syvä rakkaus; -- rakkaus, jonka
uusi uskomme on tehnyt entistä kiinteämmäksi -- rakkaus, jota kaikkein
parhaimmatkaan runoilijamme eivät ole osanneet oikein kuvata; sillä
uskontoon yhtyneenä se on vain uskontomme osa; se on tulvillaan
puhtaita, ylimaallisia ajatuksia, me toivomme, että se kestää ikuisesti
ja me hoidamme sitä puhtaana ja tahrattomana, jotta emme häpeä
tunnustaa rakkauttamme Jumalalle. Siinä on uusi muoto synkän tarinan
kertomista Amorista ja Psykestä -- siinä on todella henki, joka lepää
lemmen käsivarsilla! Ja jos rakkautemme osaa lauhduttaa intoani pyrkiä
vapaaksi, vielä paremmin uskontoni siihen pystyy; sillä jos joskus
tarttuisinkin miekkaan, antaisin sotahuudon kaikua ja rientäisin
uudelle Maratonille (mutta voitottomalle Maratonille!), tuntisin itseni
toivottomaksi ajatellessani isänmaani voimattomuutta musertamaan Rooman
iestä ja huomatessani, että tämä maailma on vain elämän alku -- että
muutamien vuosien maine on vain hitunen ikuisuudesta -- ja ettei ole
todellista vapautta, ennenkuin sielu on päässyt ruumiin kahleista ja
päässyt paikan ja ajan mittaamattomuuksien perilliseksi. Ja sittenkin,
Sallustus, joku pisara vanhaa, kevyttä kreikkalaista verta on
sekaantunut uuteen uskooni. En voi hyväksyä niitä, jotka pauhaavat
kirousta ja kadotusta kaikille niille, joilla ei ole sama usko, mikä
heillä. En kiroa toisen uskoa -- rukoilen Suurta isää hänet
_kääntämään_. Tämä suopeuteni on monissa kristityissä herättänyt
epäluuloa minua kohtaan; mutta annan heille anteeksi, ja kun en
julkisesti loukkaa suuren joukon ennakkoluuloja, on minulla hyvä
tilaisuus suojella veljiäni, milloin lain ankaruus heitä uhkaa tai
milloin he saisivat tuta liiallisen intonsa johdonmukaiset seuraukset.
Kun suopeus kerran on vain inhimillisen avuliaisuuden seuraus, on se
samalla suurin hyvätyö tulevaa autuutta rakennettaessa.

»Tällaista siis, oi Sallustus, on elämäni -- ja tämäntapaisia
ajatukseni. Ne opettavat minua elämään onnellisena ja tyynenä
odottamaan kuolemaa. Entä sinä, Epikuroon hyväsydäminen, ystävällinen
valvatti --, mutta tule tänne ja katso silloin itse, minkälaista on
ilomme, minkälaisia toiveemme; ei keisarillisten juhlien loisto,
ei sirkuskansan riemu, ei meluisa forum-elämä, eivät kauniit
teatterinäytännöt, eivät ylelliset puutarhat, eivät Rooman
veltostuttavat kylpylät enää tunnu sinusta yhtä tukevilta
elämänperusteilta kuin se onnellinen elämä on, jonka johdosta sinä
säälit atenalaista Glaukusta -- Hyvästi!»

       *       *       *       *       *

Miltei seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin[109] Pompeijin kaupunki
kaivettiin äänettömästä haudastaan. Kaikki siinä vielä eli
himmentymättömin värein; sen seinät olivat kuin eilen maalatut -- ei
yhtään vaalennutta laikkaa sen mosaiikkipeitteisillä lattioilla --
forumilla yhä keskentekoiset pylväät ikäänkuin työmiesten käsistä
jääneinä -- sen puutarhoissa olivat pyhät kolmijalat -- sen halleissa
aarrearkut -- sen kylpylöissä pääharjat -- sen teattereissa pääsyliput
-- sen huoneissa täydelliset kalustot ja lamput -- sen trikliniumeissa
juhlien jätteitä -- sen makuusuojissa hajuvesiä ja ammoinkuolleitten
kaunotarten somistustarpeita -- ja kaikkialla niiden ihmisten
luurankoja ja luita, jotka kerran olivat elävinä pyörinä tuossa loiston
ja huvin koneistossa.

Diomedeen huvilan maanalaisesta kellarista löydettiin aivan oven
vierestä 20 luurankoa (niiden joukossa myöskin lapsen luut), kaikki
hienon tuhkan peitossa; tuhkaa oli hiljalleen valunut ovenraoista,
kunnes se oli täyttänyt koko huoneen. Siellä oli myöskin jalokiviä ja
rahoja ja kynttelikköjä ja sammioon kovettunutta viiniä, jota
nähtävästi oli aijottu pidentämään uhattua elämää. Kovettunut hiekka on
muodostanut aivankuin muotin ruumiitten ympärille; ja kulkija voi vielä
nytkin katsella naisen niskan ja nuorien, kauniinpyöreiden rintojen
jäljennöstä -- onnettoman Julian muistomerkkiä! Kellari on nähtävästi
vähitellen täyttynyt rikkipitoisella ilmalla, kaikki ovat rynnistäneet
ovelle ja huomanneet sen kallionlohkareitten telkimäksi, ja siinä
ponnistellessaan kaikki ovat tukehtuneet.

Puutarhasta tavattiin luuranko, jonka luisevat sormet yhä pitelivät
avainta ja jonka vieressä maassa oli rahalipas. Arvellaan sen olleen
talon isännän -- onnettoman Diomedeen, joka nähtävästi on yrittänyt
paeta puutarhan kautta, mutta on ehkä läkähtynyt sinne, tai on pudonnut
kivi hänet murskannut. Hopeisten maljojen ääressä, lähellä, oli toinen
luuranko, luultavasti jonkun orjan.

Sallustuksen ja Pansan talot, Isiksen temppeli salahuoneineen -- josta
käsin papit lausuivat oraakkeliennustuksiaan -- ovat yhä vieläkin
pystyssä uteliaitten katseltavana. Eräästä temppelihuoneesta löydettiin
suuri luuranko, jonka vierellä oli kirves; kaksi seinää oli jo
kirveellä puhkaistu -- uhri ei ollut jaksanut enempää. Kaupungin
keskiosasta löydettiin toinen luuranko, jonka ympärillä oli suuri
rahakasa ja Isiksen pyhäkön salaperäisiä koristuksia. Kuolema oli
ahneenkin tavannut, ja Kalenus ja Burbo olivat saaneet samanlaisen
lopun! Kun kaivajat perkkasivat erästä röykkiötä, löysivät he
luurangon, jonka pirstoutunut pylväs oli leikannut kaha poikki.
Pääkallo oli silmiinpistävän kehittynyt ja niin merkillinen sekä
henkisten ominaisuuksien tyyssijana että ulkoisilta muodoiltaan, että
se on aina herättänyt erikoisia ajatuksia Spurgheimin teoriat
hyväksyvissä matkailijoissa. Vielä nytkin, vuosisatojen perästä
kulkijalla on tilaisuus katsoa noihin suuriin aukkoihin, joiden takana,
monimutkaisissa sokkeloissa kerran ajatteli, uneksi Arbakeen,
egyptiläisen henki. Muuan muukalainen kaukaisesta ja barbaarisesta
saaresta, jonka nimeä muinaiset roomalaiset eivät voineet kylmästä
värisemättä kuulla lausuttavan, vaelteli kerran ihanan Kampanian
viljavilla kentillä tutkistellen sen yhteiskuntaelämän monivivahteisia
todistuskappaleita, joka ikipäiviksi on hävinnyt -- ja kirjotti tämän
kertomuksen.



VIITESELITYKSET:

[1] Laena, Aristogeitonin sankarillinen lemmitty, puri häntä
kidutettaessa kielensä poikki, jottei tuska saisi häntä ilmaisemaan
Peisistratoon poikia vastaan suunniteltua salaliittoa. Pausaniuksen
aikana pystytettiin Atenaan hänen kunniakseen naarasleijonan
kuvapatsas.

[2] Roomalaisilla ei ollut suojia vain yötä, vaan myöskin päivällisiä
lepohetkiä varten (cubicula diurna).

[3] Rooman komeissa palatseissa oli taulukokoelmahuone yhdistetty
atriumiin.

[4] Jos oli järjestetty suuri juhla, syötiin tavallisesti atriumissa.

[5] Tablinumin saattoi siis kokonaan sulkea.

[6] Sitruunapuu oli siihen aikaan arvokkain puulaji -- se ei ole
kuitenkaan nykyajan sitruunapuuta. Oppinut ystäväni W. S. Landor ja
jotkut muutkin ovat koettaneet todistaa, että se on ollut mahonkia.

[7] Canes tai canicultes oli noppapelin matalin heitto.

[8] Hermekselle.

[9] Sulottarille.

[10] Euripides.

[11] Mässäykset ja noppapeli.

[12] Pompeijin kaivaukset ovat poistaneet sen muinaistutkijain
keskuudessa kauan vallinneen harhaluulon, etteivät roomalaiset muka
tunteneet lasi-ikkunoita; niiden käyttö ei kuitenkaan ollut yleinen
keski- ja alaluokan yksityisasunnoissa.

[13] Ehkä kuitenkin vain kiinalaista posliinia -- vaikka tätä väitettä
onkin monta kertaa vastustettu.

[14] Paikka, johon kuolleet tai kuolettavasti haavotetut arenalta
viedään.

[15] Näytelmästä »_Miles Gloriosus_» I näyt. Vapaasti nykyaikaisesti
käännettynä: hän on palvellut Raivoisaa Bombastesta.

[16] Eivät vain alhaissyntyiset naiset joskus esiintyneet taistellen
amfiteatterissa, vaan jotkut ylhäisemmätkin ottivat osaa tähän raakaan
leikkiin.

[17] Hän on saanut tarpeekseen.

[18] Neptunuksen pojalla tarkoitettiin hurjaa, hillitöntä ihmistä.

[19] Tessalialaiset orjakauppiaat olivat kuulut siitä, että he usein
ryöstivät arvohenkilöiden ja sivistyneitten lapsia. He eivät säästäneet
edes omia maanmiehiään. Aristofanes ruoskii usein ja karvaasti tuota
ihmisluokkaa sen harjottaman inhottavan ihmiskaupan johdosta.

[20] Hiukan enemmän kuin 2,000 markkaa.

[21] Lukija älköön sekottako sestert_ii_-muotoa sestert_ia_-muotoon.
Yksi sestertia (sestertium) oli n. 26 markkaa, 1 sestertia (sestertius)
n. 2 penniä.

[22] Ateneus: Oikea Kupidon temppeli on rakastuneitten asunto.

[23] Uskovainen kristitty voi tästä satunnaisesta yhtäläisyydestä tehdä
aivan toiset johtopäätökset kuin egyptiläinen.

[24] Platon mukaan.

[25] Kuori löydettiin siitä talosta, joka tässä kertomuksessa on
oletettu Glaukuksen taloksi. Onko se vielä tallella, en tiedä, mutta
toivon ainakin niin olevan.

[26] Kreikkalaisten Flora.

[27] Sen niminen ihana taideteosmuisto on Borbonikon museossa. Kasvojen
eleet ja ilmeen tuntehikkaisuus ovat parasta mitä vanhan ajan
kuvanveistotaide voi meille tarjota.

[28] Terentius.

[29] Kun Sir Walter Scott William Gellin kera kävi Pompeijissa, oli
hänen ainoa huomautuksensa huudahdus: »Kuolleitten kaupunki!»

[30] Stabiae ei ollut silloin kaupunki; mutta rikkaitten suosima
huvilapaikka se kyllä oli.

[31] »Phlegrai campi», kulonpolttamat, autiot kentät.

[32] Viranomaiset ja klientit, jotka seurasivat suojelijoitaan,
käyttivät vielä togaa, muut kansalaiset eivät sitä enää pukunaan
pitäneet.

[33] Napolin museossa on tallella muuan vähän tunnettu piirros, joka
kuvaa muuatta Pompeijin forumin laitaa, ja sitä kuvaa olen paljon
käyttänyt tässä esityksessä. Nuorille lukijoilleni lienee hyväksi
lohdutukseksi saada tieto, että »hissausjärjestelmä» on antiikkista
alkuperää ja että sitä Pompeijin torilla harjotettiin julkisesti ja
lainomaisella ankaruudella.

[34] Herakles. Suom. muist.

[35] Siitä huoneesta löydettiin useita rannerenkaita, käätyjä ja
irtokiviä.

[36] Eräässä pompeijilaisessa piirroksessa on Pluto kuvattu samalla
tavalla kuin vieläkin näkee pirua esitettävän. Plutolla on sarvet ja
häntä. Mutta todennäköisemmin tällainen kuvaus on saatu salaperäisestä
Panista, joka eleli autioilla seuduilla ja joka oli kaiken äkillisen ja
hirveän kauhun synnyttäjä. Sen ulkoasu sopii hyvin pukinjalkaiseen
saatanaan. Niissä kevytmielisissä ja loistavissa menoissa, joita Panin
kunniaksi vietettiin, kristityt olivat näkevinään perkeleen vaikutusta.

[37] Jumalat varjelkoot!

[38] Kaupunginosassa on vieläkin ravintola, jonka muodot ovat hyvinkin
kuvatun kaltaiset.

[39] »Ota vuoteesi ja käy» ei ollut (Sir W. Gell'in huomautusten
mukaan) mikään kuvaannollinen puheenparsi.

[40] Suurissa juhlissa ja kilpailuissa käytettiin muhkeampia,
nelipyöräisiä ajoneuvoja, joita sanottiin _pilentumiksi_.

[41] Oli heillä myöskin _sella_ l. kantotuoli, jossa vain istuttiin.

[42] Vergilius. Suom. muist.

[43] Manalatar, kummittelijoiden, velhojen johtaja. Suom. muist.

[44] Larva oli vainajan henki, joka ei saanut Manalassa rauhaa, vaan
joka liikkui ihmisilmoilla kummittelemassa. Suom. muist.

[45] Raivotar. Suom. muist.

[46] Roomalaiset (kuten ehkä kaikkikin vanhanajan kansat) pitivät
käärmeitä erikoisen pyhinä, niitä hoidettiin kesytettyinä kotona,
olivatpa usein aterioitaessakin mukana.

[47] Manala. Suom. muist.

[48] Autuaitten asunnot. Suom. muist.

[49] Manala. Suom. muist.

[50] Lienee tarpeetonta huomauttaa, että etruskit olivat kuuluisia
tietäjiä. Arbakes piti heitä väärin alkuperältään egyptiläisinä. Mutta
vanha-aika puolestaan piti egyptiläisiä maailman ihmeellisimpänä
kansana, eikä nykyisinkään puutu tiedemiehiä, jotka herkkäuskoisina
väittävät samaa.

[51] Hekaten tunnusesineet. Suom. muist.

[52] Vanhanajan kansanomaisen taikauskon mukaan tuli nymfin näkemisestä
hulluksi.

[53] Kuuluisa, Beneventumissa oleva noitien kokouspaikka. Siivekkäät
käärmeet, jotka tällöin olivat mukana ja joita pitkän aikaa
kunnioitettiin pyhinä, ovat luultavasti egyptiläisten taikauskon
tuotetta.

[54] Ikivanha roomalainen laki epäsi tytärtä perimästä. Tätä lakia
kierrettiin siten, että vanhemmat näennäisesti luovuttivat perinnön
jollekin ystävälle ikäänkuin tyttären holhoojana; mutta holhooja
saattoi jos tahtoi käyttää väärin saamaansa luottamusta. Tämä laki oli
kuitenkin jo ennen tämän kertomuksen tapahtumista ehtinyt vanhentua.

[55] Lähteissä asuvat vedenneidot. Suom. muist.

[56] Minua kurjaa! Suom. muist.

[57] Tavallinen haukkumasana, sanasta _fur_ (varas).

[58] Frygialainen tai jonialainen _attagen_ oli roomalaisten mielestä
erikoinen herkku. Se oli jokin lintulaji, hiukan raskaampi kuin
tavallinen peltokana.

[59] »-- candiduli divina tomacula parsi --» Juvenal XI. 355. Väkeväksi
höystetty maukas kastikelaji.

[60] Arkimagirus oli ylikokin arvonimi.

[61] Sisiliassa tavataan ehkä ihanimmat perhoslajit.

[62] Vastenmielistä ja kutsumatonta vierasta sanottiin muscaksi
(kärpäseksi).

[63] Mitraa pitivät miehetkin joskus päässään, sellaista henkilöä
pidettiin naismaisena.

Mitra oli myssyntapainen päähine.

[64] Helikon on Keski-Kreikan vuoria. Sen rinteet lähteineen,
lehtoineen olivat runottarien (muusain) palveluksen tyyssijoja.
Suom. muist.

[65] Suurissa pidoissa naiset istuivat tuoleilla, miehet leposohvilla;
vain tuttavallisissa perhejuhlissa kummallakin sukupuolella oli
samanlaiset istuimet -- syy on itsestään selvä.

[66] Manalan tuomareita. Suom. muist.

[67] Yleinen kampanialainen karkelo.

[68] Plutarchoon mukaan (Sympos. lib. I) näyttää siltä, kuin ei
myrtin- tai laakerinoksa olisikaan kulkenut jokaisella, vaan että
ensimäisen leposohvan ensimäinen mies ojensi sen toisen sohvan
ensimäiselle ja ensimäisen toinen ojensi sen toisen sohvan toiselle
j.n.e.

[69] Pompeijista on löydetty useita väärennettyjä arpanappuloita.
Jotkut hyveet ovat myöhäsyntyisiä -- mutta on valaisevaa, että kaikki
paheet ovat ikivanhoja.

[70] Python oli kreikkalaisten mukaan lohikäärme, joka ahdisteli
ihmisiä ja eläimiä. Suom. muist.

[71] Zefyros oli länsituuli, lempeä kevään airut, joka suosi
kasvikunnan menestystä. Suom. muist.

[72] Nymfejä, jotka elelevät metsissä ja kallioilla.

[73] Bakkus. Suom. muist.

[74] Tämäntapaisesta stiluksesta on kehittynyt sittemmin italialaisten
tikari.

[75] Kaunis nuorukainen, yön ja unen haltia, jota kuutar, Selene,
salavihkaa suutelee. Suom. muist.

[76] Kreikk. Asklepios oli: lääketieteen jumala. Suom. muist.

[77] Pliniuksen kirjeet II, 12; V. 4, 13.

[78] Th, kuolemansanan (Thanatos) alkukirjain oli kreikkalaisten
mielestä ratkaiseva kirjain, kuten roomalaisten C.

[79] Jos syytetty sai takaajan (takuuta sanottiin _vas_'iksi), vietiin
hänet vankilaan vasta senjälkeen kuin päätös oli tehty.

[80] Se olikin enemmän kreikkalainen kuin roomalainen tapa; mutta
lukijalle huomautettakoon, että Suur-Kreikassa kreikkalaiset muodot ja
ennakkoluulot olivat sekaantuneet roomalaisiin.

[81] Kunnes hautajaismenot oli toimitettu, harhaili sielu yli
pääsemättä Styks-virran rannalla.

[82] Plinius 37.

[83] Karon, joka kuljetti vainajat Styks-virran yli. Suom. muist.

[84] Ikuiset hyvästit.

[85] Ylhäisten taloissa oli useilla huoneilla oma orjansa.

[86] Kauppakojuja, joissa myyskenneltiin hajuvesiä.

[87] Vaitiolon jumala.

[88] Lintujen arveltiin tietävän kaikki salaisuudet. Sama taikausko
elää vieläkin länsimaissa ja elää tavallaan pohjoismaisissa
tarustoissakin.

[89] Rooman kotka.

[90] Plinius kertoo, että vähää ennen Vesuviuksen purkausta kirkkaalta
taivaalta välähtänyt salama oli surmannut erään »municipali
decurionin.»

[91] Kuten jo jossakin olen huomauttanut, kokoonnuttiin atriumiin
tavallista suurempaa juhlaa viettämään.

[92] Kolme osatarta.

[93] Voi helposti kuvitella, että Napolin lähellä olevan Grotta del
Canen (koiran luolan) höyryillä on samanlainen vaikutus.

[94] _Ekvitit_ istuivat aivan senaattorien takana.

[95] N. kaksituhatta markkaa.

[96] N. 20,000 markkaa.

[97] Gladiaattori, joka eli keisarin kustannuksella.

[98] Vastustajaa sanottiin _sekutoriksi_ syystä, että hänen täytyi
juuri silloin, kun toinen verkkonsa heitti, lähteä _ajamaan takaa_
vastustajaansa, voidakseen satuttaa häneen, ennenkuin hän oli ehtinyt
verkkonsa uudelleen selvittää.

[99] Verrattakoon Pompeijista löydetyn friisin kuparijäljennöstä, joka
on julkaistu tätä kaupunkia koskevassa teoksessa: »Library of
Entertaining Knowledge» vol. II s. 211.

[100] Ruokoa (calanus) käytettiin papyrukselle ja pergamentille
kirjotettaessa; stiluksella piirrettiin vahatauluille, metallilevyille
j.n.e. Kirjeet kyhättiin joko vahatauluille tai papyrukselle.

[101] Tavallisesti käytettiin merimiehiä kiinnittämään amfiteatterin
_velaria_ paikoilleen.

[102] Pliniuksen mukaan.

[103] Vulkaanisia salamia. Tällaisia ilmiöitä havaittiin varsinkin
v. 1779 purkauksessa, ja merkeistä päättäen niitä nähtiin siinäkin
hirveässä tuhopurkauksessa, jota olemme kyenneet vaillinaisesti
kuvaamaan.

[104] Useamman kuin yhden vartiosotilaan luuranko löydettiin
vartiopaikoilta.

[105] Pliniuksen mukaan.

[106] Dio Kassiuksen mukaan.

[107] »Raskasta tuhkaa satoi päällemme, ja meidän täytyi se
tuontuostakin ravistaa pois, muuten olisimme nääntyneet ja hautautuneet
sen alle.» Plinius.

[108] Dio Kassiuksen mukaan.

[109] Purkaus tapahtui v. 79; ensimäinen kaivaus tehtiin v. 1750.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pompeijin viimeiset päivät" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.