Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Metsä-kukkia - Runoa ja Proosaa
Author: Mäkinen, Antti, 1857-1936
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Metsä-kukkia - Runoa ja Proosaa" ***


METSÄ-KUKKIA

Runon ja Proosan


Kirj.

LIETO [Antti Mäkinen]


Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa,
1884.



SISÄLLYS:

 I. Runoa:

    Elias Horebilla. Runoelma V:ssä osassa
    Häälauluja
    Jumalista

II. Proosaa:

    Joulu-yö
    Joulunenkeli
    Uuden-vuoden Ukko
    Metsä-ruusu
    Puolukka
    Hirundo Heraldika
    Sinivuokko
    Kielonen
    Kuusen alla, iltama hiiren pesässä
    Tulipalo



I.

RUNOA.



ELIAS HOREBILLA.

Runoelma V:ssä osassa.


I.

(Kallioluola, jonka aukeama on Horebin huipuille päin: etäältä
häämöttää siintävä harjanne, jonka hartioilla pilvien usvainen
verho ja lakeella valkea lumivilla väikkyy.)

_Elias_ (istuu luolan perällä, katsellen ulospäin Horebia kohden).

    Kuolla paremp' oisi elämää,
    Mi murhaa hirveämmin raatelee,
    Ja haudaks' sopivainen seutu tää,
    Joss' elo luonnon iki-vaikenee:
    Niin, tuossa luolan kivipermannolla
    Sais luuni valjeta, ja ainiaan
    Minulta rauhass' Israeli olla
    Ja papit palvella sais -- Baaliaan.

    Niin, Baalia tää tuhma kansa,
    Astarothin luonnon-palvelusta
    Suosii; -- ihmislapsi rinnassansa
    Tuntee tulen, mik' ei sammutusta
    Maasta saada voi -- ei tähtitaivas
    Tuhansin mi tuikkivaisin silmin
    Kuulakasna päämme päällä kiiluu,
    Lähettää voi tiedon kirkkautta,
    Mikä povess' asuvaisen hengen
    Rauhoittaisi: aina sydän kaipaa,
    Aina tyydytyst' on vailla sielu.
    Niin on henki hengest' iki-luojan,
    Elämästä eine ihmisehen
    Jäänyt; siksi aina Jumaluutta
    Palveliansa ihmissydän tahtoo.

    Mutta, koska ainoa ja suuri
    Jumala ja luonnon luova Herra,
    Itse ilmestyypi, ilmoittaapi,
    Mit' ei milloinkaan vois ihmisnero
    Keksimällä keksiä, kun Luoja,
    Kaiken alku, Oleva ja Ollut,
    Ijankaikkinen ja loppumaton
    Käsittämätön ja kaikkivoipa
    Ilmestyksen kautta ilmi tuopi
    Pyhän tahtonsa ja ihmiseltä
    Kuuliaista palvelusta vaatii,
    Silloin ihminen ei kuulla tahdo;
    Silloin Jumaluutta ainoata,
    Joka laskenut on perustuksen
    Luonnon rakennuksen, rajapiirit
    Vetänyt -- ja itse ihmishengen
    Sytyttänyt omast' elostansa,
    Häntä silloin uskoa ei tahdo
    Halpa ihminen -- vaan kallioille
    Nousee, vihantain puitten alle
    Astuu, uhriansa suitsutellen
    Luonnonvoimille, ja kuvan luopi,
    Jonka loiste, taitavasti tehty,
    Omaa tekijäänsä ivaileepi.

    Kumma tämä ihmisen on oikku:
    Eikä viisahaksi tämä kansa
    Konsa -- eikä paremmaksi muutu.
    Sillä niin jo sama niskoittelu,
    Sama vastahakoisuus ja kiero
    Kankeus ja kuuliaisen hengen
    Puute oli heillä, koska nöyrä
    Moses Herranpalvelija johti
    Heitä orjuudesta Egyptistä.

    Kas, nyt tuolla näen Herran vuoren
    Horebin, sen tuimat lumihuiput,
    Joilla pilvessä ja tulenliekin
    Patsahassa Herra puhutteli
    Häntä, pimeyskin tulta iski,
    Pimeäksi sydän-päivä muuttui,
    Koska Herran kunniasta taivas
    Täytettiin ja järähteli vuori,
    Järähteli, huokaeli tanner,
    Salamoitsi paksu, synkkä ilma,
    Pimeys niin synkkä, josta loiste
    Polttavainen, kirkkaus ja liekki
    Leimahdellen, pilvenhulpioita
    Punahohtehessa, kulta vyöllä,
    Mustan, ammottavan, äärettömän
    Kuilun syvänteestä välähdellen,
    Huuhtoeli; vuori, vavahdellen
    Perustuksiansa myöten, halkes,
    Kallio, kuin lasipallot, lensi
    Kappaleiksi; mutta ääni Herran
    Jylisten ja pauhaten, kuin koski.
    Taikka pitkäisenä jyrähdellen
    Pyhät laki-sanat, liiton-sanat
    Lausui, lausui kaiken kansan kuullen,
    Kansan, joka seisoi vuoren alla,
    Vapisten ja hiljaa rukoellen:
    Sillä Herran kiivauden ääni,
    Tulen liekki pimeyden yöstä,
    Sekä vuoren värinä ja suuri
    Soiton pauhu kansan peljästytti.

    Silloin tunsit Jumalasi, kansa!
    Silloin majesteetin kaikkivoivan
    Eteen maahan lankesit ja nöyrä
    Herran-palvelija Moses yksin
    Astui vuoren vapajavan päälle
    Astui pilven mustaan iki-yöhön:
    Siinä yössä valkeus on Herran,
    Siinä kätkee kuolevaisen silmän
    Nähtävistä kuolematon Luoja
    Suuruutensa, jonka kirkkautta
    Elävin ei silmin nähdä voisi.
    -- Voi! Kun muistan työsi suuret, Herra!
    Joita tämä kansa, orjuudesta
    Kulkiessa koki, koska aallot
    Kuohuvaiset nieli ratsujoukot
    Faraonin, mutta sinun kansas
    Kastumatta kulki aallon halki,
    Koska torven pimeydess' itse
    Tulipatsahana liehuvaisna
    Kirkkautes johtajaksi annoit,
    Taikka päivin, pilvivaunuiss' ollen.
    Mustan peittehesi oppahaksi
    Kautta korven hiekkameren kuivan,
    Joss' ei tietä ollut, tieksi tehden
    Jäljettömän erämaankin aavat;
    Pieni, niinkuin hiekkajyvä maassa,
    Jossa hiekka, tuhatmiljoonissa
    Lukematon, määräämätön, aina
    Karttuu, meren tuoden varojansa
    Näkymättömiä helmass' aallon.
    Niin on pieni ihmislapsi myöskin
    Sinun kaikkivaltaas verrattuna,
    Joka sanoi: ja se tapahtuupi,
    Käsket vainen: niin se on jo tehty.

    Kuitenkin tää kansa, jossa kaiken
    Ihmissuvun taidan tutkistella,
    Nähdä oman povenikin taidan,
    Tämä kansa on, kuin hullun koiran
    Purema, mi raivoisasti syöksyy
    Avosilmin turmioonsa, nauraa,
    Itkee, huutaa, hyppelee ja soittaa
    Ilolaulujansa, repiessä tuskan
    Tuiman sydänmunasia: kaikki
    Maa ja taivas vainen pyörii, kiertää
    Silmiss' onnettoman, kun hän viimein
    Raivopäisnä kosken kuohuvaisen
    Vaahtovaippaan peittää tuskiensa
    Raateleman rinnan, taikka meren
    Möyryväisen ärjy-aaltoon hautaa
    Haavat, joit' ei paranna, ei poista
    Taito haavurin, tai rohtoniekan.
    -- Sillä aina yhtä kovakorva,
    Aina yhtä typerä ja hurja
    Ollut on ja on tää kansa nurja.

    Vaikka Moses sille taivaan leipää
    Herralt' antoi, taikka paahtehessa
    Virvokkeeksi vettä kalliosta,
    Taikka Josua kun julmat voitti
    Pakanat ja miekan terä särpi
    Verta Midianin, Amalekin,
    Koska Gideon ja Jefta uljas
    Päästi heidät orjan ikehestä,
    Taikka Samuel kun Saulin heille
    Kuninkaaksi voiteli, ja David
    Goliatin surmas, veri vuosi
    Vihollisten -- kaikki nämät nähden
    Kansa, kuni konsa umpisilmä,
    Herran käskyt unhoittaapi: surma
    Musta surma jo on niellyt kaikki
    Profeetat -- ma yksin heiltä pääsin.
    Oi, ma kuolla tahdon; kansan hurjan,
    Kun ei kuule _varoitusta_ Herran
    _Tuomiota_ kuulla _täytyy_ kerran.


II.

_Elias_ (Samassa asennossa).

    Katsellessain tuossa Herran vuorta,
    Jonka kiirehellä lumivilla,
    Tuhkaharmaa hartioilla pilvi
    Läikkyy, -- muistan vuorta Juutaan maassa,
    Muistan Hermonia. -- Kuinka armas
    Sit' on nähdä, koska aamun kultaa
    Aurinkoinen kylvää harjanteille,
    Joille härmätimanttien loiste
    Luopi kukkaa vitivalkeaista,
    Taikka yöhyt antaa jäiset ruusut,
    Joit' ei konsa päivän säde lämmin
    Sulaa, taikka lounas-tuuli liehdo;
    Kuinka kirkas valkeainen otsa
    Kohoaapi sinitaivahalle,
    Eikä pilvihuntuun konsa peity,
    Niinkuin alempana vuoriryhmät,
    Joita synkkä, paksu pilvi verhoo.
    Sitä muistan; vielä muuta muistan:
    Muistan laakson jylhän, mutta kainon,
    Ihanaisen, vaikka musta peite
    Varjo ikitumma varjostaapi
    Lehmuksien kätköss' alla vuoren
    Kumpuavan veden kulta hetteen,
    Jonka silmä kirkas kuvastaapi
    Kuoren valko-otsan -- lehdon tumman
    Muistan tuon, joss' aina soittaa tuuli
    Suhistellen sadun kanteleista,
    Aina laulaa linnut öin ja päivin.
    Siellä monta monituista kertaa,
    Poika ollen pieni, pilpatellen
    Kävin kanssa emoseni armaan,
    Jonka sini-silmäss' avotaivas
    Loisti pilvetön, kuin sydänpäivä,
    Mutta otsan kirkas valkopinta
    Valkeampi lunta Hermonilla.
    Oi, mä silloin olin lapsukainen,
    Vähän tiesin; mutta armahainen
    Äiti koska rukouksen siivin
    Ylentyä surun taakan alta
    Tahteli, hän aina sinne riensi,
    Siellä tammen, taikka lehmusmetsän
    Ikirauhaa henkiessä sitten
    Polvistunna heitti huolten taakan:
    Silmä harhaellen Hermonilla,
    Ikikirkkautta kohti nousten,
    Aatos maassa, jossa uppo-outo
    Kaikk' on puutos, vajavuus ja murhe.
    Silloin minä hänen rinnallansa,
    Katseheni kau'as Hermonille
    Teroittaen, itkin, kun hän itki,
    Iloitsin, jos riemua hän nautti,
    Noin kun eli emo; kun hän kuoli,
    Muistin häntä: kuten hänkin, riensin
    Lehdon helmaan, rukoilin ja itkin.
    Vaan kun itkin, katso, kirkkautta
    Kuvasteli loiste Hermonilla.
    Minä miehistyin ja povessani
    Heräs outo voima, uusi into:
    Kirkkautta kautta kyynelteni
    Kimelteli paiste Hermonilla.

    Oi! jos voisin olla suuri, uljas
    Niinkuin vuori, jonka valko-otsa
    Ain' on yhtä pilvetön ja kirkas,
    Yhtä korkealla taivahalla,
    Sieltä tyynest' aina alas katsoo
    Pientä, pilvellistä vuoriryhmää!
    Niin mä silloin aattelin, ja: katso!
    Taivas välähti ja tulta iski,
    Tanner vankka vavahteli -- Herran
    Äänen silloin kuulin ensi kerran.
    Peljästynyt luonnon säikähdystä,
    Tahdoin, kuten muinoin kerran Mooses
    Paeta ja piilouta luota
    Jumalan -- kai ainiaaksi kuolla.
    Mutta Herra minut kutsumalla
    Profeetaksi, käski kuninkaille
    Saarnata ja johtaa opetusta.
    Näin ma tehtiin tomun halvan lapsi
    Herran profeetaksi, saarnaajaksi,
    Jonka vääjäämättä, väistymättä
    Totuus julki lausuttav' on aina
    Kuninkaille, kansain valtiaille,
    Köyhimmälle aasinajajalle.

(Luolan perältä kuuluu vieno kanteleitten, harppujen ja muitten
soittokoneitten säistämä köörilaulu; selvästi kuuluu seuraavat
värsyt Mooseksen virrestä):

    Niinkuin vuotaa vuolas virta,
    Herra heitä vuodattaa;
    Kankurin kuin piukkii pirta
    Sukkulainen suikahtaa
    Ihmislapsen päätyy päivät:
    Eipä viillä vihantaa
    Viikate sen vinheämmin
    Ruohon kukka-purpuraa.

    Vihasi, oi Herra, meitä
    Niittelee ja lopettaa
    Koska täältä iki-teitä
    Musta henki taluttaa:
    Nopeasti, niinkuin varjo,
    Taikka uni unohtuu,
    Valta vaipuu valtiaankin
    Koska Herra vihastuu.

_Elias_ (myrskyn ohimentyä).

    Sinä, Herra! puhut voiman kieltä,
    Sanatonta, mutta väkevää.
    _Toiminta_ ja _teko_ sanojasi,
    Joiss' on henkeä ja elämää.
    Käskystäsi hedelmänsä kantaa
    puut ja metsä riistan synnyttää,
    Sanas kautta pelto viljan antaa,
    Meri alta aallon työnnältää,
    Aartehensa, antiluojat vuoren
    Kätköt kallioista kaivelee,
    Sanas keväimen luo ikinuoren,
    Vesamaille vedet johtelee,
    Tukitutkin elon avaa suonet:
    Vehmas touko vehryt tohisee;
    Karun kallionkin kylmä pinta
    Sanas voimasta saa kukkimaan,
    Samoin sanas kautta ihmisrinta
    Toivon kukkia saa uudestaan.
    -- Mutta vaikka kaikkiluova sanoo
    Sinusta näin kyllin todistaa,
    Kuitenkaan ei paras käsi-alas
    Tahdo kunniaasi tunnustaa.
    Teko tekijäänsä tuomitseepi
    Luojan luotuhunsa sekoittaa:
    Hän, mi maitaan kaiken hallitseepi,
    Tyhmän sallimuksen nimen saa,
    Taikka luonto, itse Luojan luoma,
    Jumaluuden arvon anastaa.

    Vaan et sinä liiku tuulispäissä,
    Vihuriss' et lennä yli maan,
    Vaikka voimasi on kyllä näissä,
    Niinkuin kaikkialla, ainiaan.
    Niinkuin laivuri, mi lakkipäillä
    Lainehilla purtta lentävää
    Öisin ohjaellen myrskysäillä,
    Silmin merkkitulta tähystää,
    Niimpä sinä viisautes määrän
    Aina muistat: kansat, kuninkaat.
    Voimalliset valtakunnat, taikka
    Taistelevat pikku ruhtinaat
    Useita on tarkoitustes työssä
    Tietämätönnäkin ollessaan
    Sinun tahtos johtopäätöksistä,
    Joihin suljet lapsukaiset maan.


III.

Ja maanjäristyksen perästä tuli tulta eikä Herra ollut tulessa.

_Elias_ (istuen luolassa).

    Kuinka turhat ovat ihmislapset,
    Kuinka ahtaat heill' on ajatukset!
    Suuruutta he muka tavoittavat,
    Vaikka ajelevat unikuvaa,
    Jonka tyhjyyttä jo lapsi nauraa.
    Kuitenkin he oman suuruutensa
    Kuunvalossa itseänsä paistaa,
    Eikä muista alku-aurinkonsa
    Valovirtaa, josta poikenneena,
    Pimeässä haparoiden, heidän
    Suuruutensa vesirakko, saaden
    Paljon tyhjää tuulta kuorehensa
    Paisuneena pullistuu ja -- halkee.
    Näin he sentään ylvästellen kerskaa:
    Meill' on tieto luonnon lukituissa
    Kammioissa piilevistä syistä,
    Ihmishenki tunkenut on sinne,
    Jost' ei tullut tietä tietohomme.
    Ihmis-nero keksinyt on neuvot,
    Joilla perustukset salatuimmat
    Silmä hengen tutkistella saapi.
    Luonto selviää, kuin kuvakirja,
    Jonka päärmehessä riimusauva,
    Salakirjoituksen loihtusormi,
    Kau'an kätkettynä keksimättä,
    Lukijaansa löytämättä piili.
    Mutta aina syvemmälle tunki
    Silmä tutkijain ja kerran taasen,
    Tutkiessa, tuumiessa, selkes
    Piirtokirjoituksen salakieli:
    Hämäryyden hämähäkinverkon
    Läpitse nyt tiedon tie on auki,
    Poiss' on este, henki työhön käyden
    Uutta kohden voittoa ja uutta
    Valon valloitusta innokkaammin
    Voipi pelkäämättä perustella.
    -- Niimpä tiede, luonnon salasyitä
    Tutkimalla, kerran voiton saapi.
    Näin he kerskaellen, ylistellen
    Oman viisauden valta-suonta,
    Jonka korkeutta ihmiskunta
    Muka kaikist' edistyksen töistä
    Kiittäköön; vaan viisauden alku,
    Kaiken olevaisen olemuksen
    Perussyy ja itse luoma-nero
    Unohtaen hyljätään; ja niinkuin
    Tulen luomataito, takomalla
    Mannun antimista ihmiselle
    Tuhansia tarvekappaleita
    Luova, väärin käytettynä väärän
    Suunnan saa ja jumalaksi tehdään,
    Niimpä viisas, omaa henkeänsä
    Jumaloiden, ylpeyden myrkyn
    Imee itsehensä, ajatellen:
    Ihminen on oma jumalansa.
    Eikä niistä töistä, joita julki
    Jumala on auttanut ja aina
    Yhä auttaa, jotta ihmiskunta
    Edistyisi yhä sillä tiellä,
    Jonka Hän on asettanut tälle
    Maailmalle -- niistä töistä, joita
    Paitsi Herran ikiviisautta
    Ilmoille ei ikänänsä loisi
    Ihmisvoima, niistä ei saa Herra
    Nöyrää kiitosta, vaan kiittämätön
    Ihminen, kuin hurja aasinvarsa,
    Nostaa päänsä, juoksee ääretöntä
    Jumalaansa vastaan, kunnes kurja,
    Niinkuin tähti, joka radaltansa
    Syrjähtyy ja avaruuteen joutuu,
    Joss' ei ole muu, kuin äärettömyys
    Tyhjä, pimeä, mi kappaleiksi
    Tuhansiksi tomuhiukkasiksi
    Särkee -- niimpä turha ihmishenki
    Särkyy ääretöntä etsiessä
    Ulkopuolla uskon jumaluutta.
    Mutta heitä Herra taivaastansa
    Hallitseepi, heidän kulkuansa
    Johtaa käsivarsi kaikkivoipa,
    Kunnes päättää pyhät tuomionsa
    Ihmisparka! jospa nöyryydessä
    Ymmärtäisit niitä teitä käydä,
    Joita Jumala on säätänynnä!
    Silloin vasta suurta viisautta
    palvelisit, silloin vasta saisit
    Nähdä Herran ikipäätöksissä
    Valon, jot' ei harhaantunut henki
    Koskaan oman aistin tarkkuudella
    Taida nähdä: silloin kansakunnat
    Suuret, niinkuin halvan kerjäläisen,
    Taikka korven jalopeuran uljaan
    Yhtä viisaasti, kuin onkimadon,
    Tuskin olevaisen ilman sääsken,
    Näkisit sa hallituksi aina.
    Silloin luonnon suuri oppikirja
    Sielulles sais huvin, siunauksen;
    Silloin epäuskon asemesta
    Luottamuksen lujuus vahvistuisi.

    Mutta, itsepäinen pikku mailma,
    Ihmisrinta, rikoksien loukko!
    Kuinka itsekkäisyytesi juuret
    Syväll' olentomme perustusten
    Lonkeroissa kätkettyinä kasvaa!
    Ne on viattoman hurskauden,
    Jumalisen nöyrämielen alla,
    Laki Moseksen ja Herran käskyn
    Ulkonaisen noudatuksen kuori
    Sille lainaa kiisto-pukimensa;
    Puhdas, niinkuin enkeleitten verho,
    Näkyväinen toiminta voi olla,
    Kuitenkin voi pimeyden henki,
    Rikoksien ikimustass' yössä
    Kasvatella sielun ylpeyttä.

    Sydän, sydän: sinne katsoo Herra,
    Eikä kukaan muu voi sinne nähdä.
    Siellä sydämmess' on synnin juuret,
    Sydämmess' on asuinsija Herran.


IV.

Ja tulen perästä tuli hieno tuulen hyminä. Koska Elias sen kuuli,
peitti hän kasvonsa hameellansa ja meni ja seisoi luolan ovella:
ja katso, ääni sanoi hänelle: mitä sinulla tässä on (tekemistä,)
Elias?

    Kuinka voipi kaksi tunnett' aivan
    Vastakkaista olla rinnassamme:
    Toinen luoma Jumalan on: taivas,
    Toinen: helvetti on oma työmme!
    Aivan niinkuin, koska koorilaulun
    Vieno, humiseva jälkisoitto
    Värähdellen templin kammioissa
    Hiljaa vaipuu, sekä kanteleitten
    Väräjävä helähdyskin kuolee;
    Ilta-laulu vaikenee ja harras,
    Pyhä huokaus ja rukouksen
    Tuli kaikiss' esineissä liehuu,
    Sanatonna, mutta voimallisna --
    Niimpä, koska itse armon Herra,
    Jumaluuden suuri majesteetti,
    Lähenee ja rakkaudellansa
    Puhtahalla sielun sulattaapi:
    Sielu äänetönnä, ihmetellen,
    Sulaa sanattoman rukouksen
    Tuless' eikä muuta voi, ei tahdo,
    Kuin on tunnustuksen häpeässä
    Maassa madella ja, polttavaisen
    Katumuksen katkerinta lientä
    Nieleskellen, armon paahtehessa
    Nöyryytensä syvyytehen uppoo.
    Silmä peitettykin huikeneepi,
    Kirkkautta katsoessa Herran
    Jokainen on henkäyskin silloin
    Tunnustus ja kiitoslaulu nöyrä,
    Pelkoa ja pyhää rakkautta
    Puhuvainen -- vaikka vaiti ollen.

_Elias_ (Tuulen vienoinen suhina).

    Hiljenen, kuin humu tuulen,
    Niinkuin soitto enkelein,
    Ääni vieno, jonka kuulen:
    Koorilaulu serafein
    Värähdellen kautta ilman
    Ikihieno helähtää --
    Herra läsn' on voimassansa;
    Vaiti suu, ja alas pää.

(Astuu luolan suulle ja peittää kasvonsa).

            Kunnianpilvi.

        Niinkuin pilvi vieno,
        Käypi henki hieno:
        Luonto vapisee.
        Armon nautinnosta,
        Hengen suutelosta
        Aine hiukenee.

        Näkymätön, voimassansa
        Kaikkialla nähtävä
        Herra, kiivaudessansa
        Kuolettava elämä.

    Niinkuin savupilvi
    Siniverhollaan
    Peittää päivän tulta,
    Liukuu yli maan,
    Niimpä Herran kunnian ja voiman
    Verho, pilvi-peite, varjoillaan
    Herran kirkkauden polttehelta
    Sinivillaan peitteleepi maan.

_Ääni_:

    Mitä sinulla tässä on Elias?

_Elias_:

    Olen kiivaellut Herran Sebaothin
    Tähden: Israeli Häntä palvelkoon.
    Mutta hyljännyt on kansa liittos, Herra!
    Maahan kukistetut alttarisi on,
    Profetasi kaikki surmannut on miekka,
    Yksinäni raukka pääsin pakohon.

_Ääni_:

Palaja tietäs myöten Damaskun korpeen: mene ja voitele Hafael Syrian
kuninkaaksi. Ja voitele Jehu Nimfin poika Israelin kuninkaaksi: ja
Elisa Saphatin poika Abel-Mehalasta, voitele profetaksi sinun sijaas.
Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hafaelin miekan, sen tappaa Jehu ja
se, kuin välttää Jehun miekan, sen tappaa Elisa. Mutta minä jätän
seitsemän tuhatta Israeliin, kaikki polvet, jotka ei kumartaneet Baalia
ja kaikki suut, jotka ei hänelle suuta antaneet.


V.

_Elia_ (ulkopuolella luolaa, Horebin huipulla, josta hän katselee yli
äärettömän hiekkameren Syyriaan päin).

    Niinkuin Mooses, Neebon harjanteilla,
    Maata luvattua tähystellen,
    Tunsi voiton riemukangastusta,
    Johon ikävän ja tuskan tunne
    Sekottui, kosk' ainoasti kaukaa
    Hänen sallittihin silmäellä,
    Mitä toiset nauttiakkin saivat. --
    Niimpä aina ihmisen on tunne
    Sekajuoma, johon katkeruutta
    Riemua ja tuskaa hämmennellen,
    Eri määrät eri aikoin' antaa
    Isä kaikkivoipa; sovituksen
    Näistä sielu silloin saavuttaapi,
    Koska loppuu tämä vaihe-aika,
    Tämä kaksipuolisuus kun hengen,
    Hyvän, pahan taistelu ja sota
    Olentomme syvyydessä päättyy.
    Mutta sitä ennen täytyy meidän
    Yhä kestää, vaikka kappaleiksi,
    Tuhansiksi sirusiksi särkyy
    Moni ilon-jänne povessamme,
    Moni surun syvä haava kuortuu,
    Revetäkseen kerran kipeämmin,
    Tuskan polttavalla voitehella
    Parannettavaksi; aika julma
    Painaa vainen päälle taikinansa,
    Unhotuksen jyväsistä tehdyn,
    Mikä unijuoman kaltaisena
    Tosin ensin lievittääpi tuskan
    Mutta taasen ilmipuhjenneena
    Syytää kahta mointa kauheamman
    Kivun läpi ydinten ja luitten. --
    Niin nyt minäkin, kun tuomioita
    Herran ajatellen, lähden tästä,
    Tunnen riemua ja suruisuutta.
    -- Israelin syvän mätähaavan
    Rangaistuksen miekka iskullansa
    Veristää, ja verihaavaks' saanut
    Ihovamma väleen paraneepi.
    Niin voi Herra hurjat kansakunnat
    Veri-tuomioilla taltutella,
    Siten kirjoittaa Hän päätöksensä
    Kautta kalvan aikakirjan lehtiin,
    Noihin, joissa kaikki teot säilyy
    Mailman alusta sen viimehetkeen.
    -- Voi sun viisauttas, Herra Suuri!
    Pientä, kuolevaista käytät kättä
    Miekan iskijänä, ihmislasta
    Tuomioittes toteuttajana,
    Pieni, voimaton ja kuolevainen
    Asehena ompi Kaikkivallan!
    Israeli, monasti sen nähnyt
    Olet nähnyt, monasti on Herra
    Ihmetöitä keskelläsi tehnyt,
    Kuinka monta koetusta vielä,
    Ennenkun sun tylsä typereytes
    Omaksensa opin omistaapi
    Sydän-verin ostetun? Oi koska
    Vihdoinkin sun ylpeytes nöyrtyy,
    Kuuliaisna Herran käskyn tietä
    Käydäksesi? Kuka tämän tietää,
    Kuka voisi nyt jo lohdutella?
    Herra voipi, ennustuksen Henki,
    Kaukaiset ken näkee kansakunnat
    Aamukoittehessa kullaisessa
    Vuosituhansien vielä nukkuvaiset.
    Hän voi näyttää edistyksen viljan
    Kultapäisenä ja täyteläisnä,
    Vaikka viel' on varsin syntymättä
    Siemen istukkaankin idussansa.
    Herra mulle myöskin osoittaapi
    Toivon kulta kirkkahan sen päivän,
    Jolloin Messias on vuoriloilla
    Juudan astuva ja Samarian
    Kaupungeissa sanan kaikuu saarna:
    Totuus kylvää kulta siementänsä,
    Jota kastaa siunauksen kaste.
    Silloin armon, iki-armon päivä
    Paistaa kirkkahasti Siionissa,
    Silloin loistaa vuori Juudan maassa
    Sekä Galilean kunnahilla
    Tuhannet ja sadat ihmislaumat
    Paimenensa, Juudan lohduttajan,
    Vapahtajan käypi kantapäillä.
    Halukkaana hameen hulpioihin
    Kosketellen vaiennella vaivat.

    Tämä päivä, tämä toivon päivä
    Valaa lohdutuksen suloisuuden
    Sydämmeeni, jota suru kalvaa,
    Katselen kun epäjumaluutta,
    Jota kansa vielä harjoittaapi.
    Toivo tämä antaa voimaa mulle
    Täyttämään nyt Herran tuomioita,
    Ihminenkö Herran tuomioita?

    Ihminen on _Elia_ vaan heikko,
    Mutta _profeetta_ on voimallinen:
    Tänne tuli Elia, vaan täältä
    Herran profeetta nyt palajaapi.
    Ihminen on horjuva ja nöyrä,
    Mutta profeetta on väistymätön,
    Herran voimassa ja sanan kautta
    Kaikki-voipa: jakaa valtikoita,
    Kuninkaaksi paimenpojan kruunaa,
    Mutta kruunupäitä kuninkaita
    Valta-istuimelta alas syöksee;
    Jättää kansakunnat kalvan alle,
    Verivirroilla kun puhdistaapi
    Vanhat rikokset, ja uuden polven
    Opettajaks jättää jälkehensä
    Toisen profeetan -- ja itse väistyy
    Uuden ajan tuomioitten tieltä.

(Ukkonen jyrähtää, leimaus, ja paksu pilvi käärii profeetan ja
peittää pilven.)



    HÄÄLAULUJA.


    I.

              Lempi kodin luopi.
              Koti lemmen suojaa.

    Koti! lemmen liesi, oi!
    Lemmen pyhä suoja!
    Kodin-jäseniksi loi
    Ihmislapset Luoja:
    Kodin rauha autuas
    Ilahuttaa sieluas
    Ja kirkastaapi silmäs.

    Perhe! pyhä piiris on
    Jumala sen kätkee.
    Sillä siellä sielu rauhaton
    Surujansa itkee;
    Siellä onni hymyilee,
    Epätoivo taistelee
    Suojass' ikilemmen.

    Koti! pikku maailma,
    Kuva ihmishengen,
    Voit sa olla onnela
    Pyhittämä lemmen,
    Mut jos synti sijan saa,
    Vailla rauhaa, Jumalaa,
    Kirous ja kurjuus.


    II.

    Lempi! Luojan kirkkaus
    Synnin syksy-yössä,
    Lempi sielun sovitus
    Taistelussa, työssä:
    Lempi luo ja sovittaa,
    Rakastaa ja kurittaa,
    Jumalaan se juurtuu.

    Lempi kodin voima on!
    Lempi itsens' uhraa,
    Lempi luopi sovinnon,
    Lempi anteeks' antaa;
    Lempi aina rakastaa;
    Lempi virheet unhottaa
    Lempi kaikki kärsii.

    Jumalast' oi ihminen!
    Lemmen virta vuotaa,
    Josta ihmissydämmen
    Lempi tulta tuottaa:
    Luota lemmen Jumalaan,
    Kasva uskoss' ainiaan,
    Niin rakkautes kasvaa!


    III.

            Jumala on rakkaus (1 Joh. 4: 8).

    Minun ystäväni on
        Verraton:
    Kaikki mailma mahdoton
        Hälle on;
    Oma olen ystäväni:
    Kristus on mun elämäni.

    On ihana, kuin kuuhut, Hän,
    Niin valittu, kuin aurinkoinen,
    Kuin sotajoukko peljättävä:
    Hän taivahitten Ainokainen:
    Hänell' on valta taivahassa
    Ja kaikki voima maailmassa.

    Hän punainen, yön kasteessa
    Miks' ovat kiharansa?
    Hän viinakuurnaa sotkeissa
    Vihmoitti vaatteitansa:
    Hikoillen tuskissansa
    Ja verta vuotaissansa.

    Tää ystävä mun verellään
    On armaaks' ostanunna,
    Ja lukinnunna Hengellään,
    Uskossa kihlannunna:
    Ja ikiuskollinen on
    Mun Ystäväni verraton.

    Hän puvun lumipuhtahan
    Morsiuslahjaks' antaa,
    Ja kruunun, vallan, valtikan
    Ja voiman näitä kantaa:
    Hän alku, sekä loppu on
    Mun Ystäväni verraton.

          -- -- --

    Oi rakkauden syvyyttä,
    Oi itse-uhrausta!
    Ei helvetti, ei kuolema
    Voi voittaa rakkautta:
    Niin Jumala voi rakastaa
    Vihollistansa maailmaa,
    Ja kurjaa ihmislasta!

    Häness' on yksin rakkaus
    Ja kaiken lemmen lähde:
    Siis sielus syvin taipumus
    Ja rajattomin luottamus
    Lahjoita yksin Hälle!

    Sit' ihmislasta, ystävääs,
    Voit oikeen armastslla,
    Voit turvan' olla toiselle
    Ja toiseen turvaella:
    Kodissa, jossa luotetaan
    Kaikissa yksin Jumalaan,
    On _rakkaus_ ja _rauha_.



    JUMALISTA.


        Kaksi kansan enkeliä
        Suojahenkeä hyveä
        Riensi maasta leyhytellen
        Luojan istuimen etehen.
    Luokse Luojan luontelihe
    Tuosta toinen ja saneli:
    "Isä, Herra henkikunnan,
    Luoja luotujen väkevä!
    Sulle maani mainehikkaan
    Urho kauniin kansakunnan
    Lahjat uhriksi ylennän."
    Näin hän lausui, laski lahjat
    Polven juurehen Jumalan
    Sekä siirtyi syrjemmälle
    Luota Luojan Kaikkivallan.

    Silloin silmänsä kohotti,
    Nosti lunta luomiensa
    Toinen enkeli ihana,
    Valkosiipi, vyöhyt kulta,
    Painui puhdas polvillensa
    Pyhän polvien etehen
    Sekä lausui laaskavasti,
    Suulla puhtaalla puheli:
    "Oi on Isä armollinen,
    Herra Henkien väkevä!
    Tässä tuon ma maani mahlat,
    Kohlut kansan sorretuimman,
    Jonka luotujen seassa
    Kuolematon keksi silmä.
    Luoja suuri luomakunnan!
    Täss' on kyynel, huokaukset
    Kansan, jolle oikeutta
    Valt' ei vieras vallassäädyn
    Salli sanoilla omilla
    Ilmi-tuoda tuomioissa,
    Eikä valtojen välissä.
    Täss' on vaivat, kärsimykset
    Kansan, jonka oma, armas
    _Kieli_ sointuva sulonen
    Perin pois on työnnettynä
    _Virkakunnista_, viroista,
    Vaikka kansan kallis leipä
    Virat viljalla ravitsi.
    Täss' on hengen taistelukset,
    Tässä kuoloa kovempi
    Sota sielujen sisussa:
    Katsos, Herra, Henki Suuri!
    Siltä kansalta katalat
    Ehdot hengen elämänkin
    Kovin riistävät rivosti.
    Sillä kouluja omia,
    Joissa vanhin lapsellensa
    Viljan henkensä pyhimmän
    Saisi jättää jälkehensä
    Perinnöksi polvuiseksi,
    Johon liittyisi likemmin
    Oppi oiva ihmiskunnan,
    Mink' on vuotten vieriessä
    Tuhat päätä tuskan tiessä,
    Nerot neuvoja nivonut;
    Niitä ahjoja elämän
    Kielelläns' ei kansakunta
    Omalla saa opiksensa,
    Vaikka hiutuu henki herja
    Tiedon näljästä, janosta:
    -- Pyhä Herra, Luoja Hurskas!
    Kuule kansan huokausta,
    Katso kurjan kärsimystä!
    Ethän suotta jaellunna
    Hengen lahjoja jaloja,
    Suott' et heihin tuhlannunna
    Suurta voimasi väkeä.
    Ethän kieltä kaunihinta
    Sorra tuskan huutoihinsa,
    Etkä mieltä kestävintä
    Vaivuttele vaivoihinsa.
    Työtä, vaivaa, urhoverta,
    Innon tulta isänmaisen,
    Poiss' on kaikki elon-ehdot
    Uljahimman kansakunnan,
    Kovimman mi luonnon voitti,
    Pienimmän mi palkan pyysi --
    Ethän näitä, Herra Hurskas! --
    Salli polkea pyhiä!"
    Näin kun lausui, rukoellen
    Vielä viipyy odotellen.
    -- -- -- -- --
    Luoja lausui, henget kuuli,
    Voimat taivahan vavahti,
    Maassa vallat liikahteli:

    "Lyhyt-näkö, huoles heitä!
    Kuinka itkit sa ihala,
    Kun ma tuosta vierahasta
    Voiman iskulla erotin
    Saman kansan, vaikka juuri
    Silloin lahjani parahan
    Sille soin: sen kansakuntain
    Joukkoon kansaksi korotin.
    -- Kansat sortuu, toiset nousee;
    Ikikanansa kaikki kuolee:
    Maine kantaa muistissansa
    Kadonneetkin kansain polvet.
    Mutt' ei nuoren, nousevaisen
    Vasta eloon pyrkiväisen
    Kansakunnan kulkuretki
    Vielä laskullensa riennä.
    Vasta sill' on kasvamassa
    Kylvöpelto siemennetty.
    Kuinka touko orastuupi,
    Orahasta laiho saapi,
    Laiho kuinka kypsyttääpi
    Viljan tähkät täyteläiset --
    Siitä aika tulevainen
    Vasta lausuu tuomionsa.
    Ällös surko, henki leino!
    Kylvöä vaan kostuttele,
    Kasta maata kallihinta,
    Joka siement' idättääpi,
    Kyllä aika kasvattaapi
    Sadon satakertaisenkin,
    Joll'ei maata marras polta.
    Kerran kansasi asuvi
    Kunniansa kukkuloilla,
    Kun jo tuokin kansakunta,
    Jonka ylistystä tässä
    Äsken kuullen lausuttihin,
    Varjopuolehen veäitse.
    Vaan nyt siell' on vierahissa
    Lapsi kansais, poika puhdas,
    Sill' on tulta sydän täynnä,
    Mieltä päässä miehekkäässä.
    Hänen henkensä herätä,
    Poven valkea viritä,
    Jotta kansan torkkuvaisen
    Tajuntaan ja tunnollensa
    Sais ja nostaisi elämän
    Jossa henki hengestämme,
    Kuolemattoman elämä,
    Voisi versoa jalosti:
    Niin se nouskohon ylevä
    Kansa nuori kasvavainen,
    Kuni hyötyvät hyvästi
    Vesat vetten lähtehillä,
    Nurmi nuori rotkomaissa."
    -- -- -- -- --
    Kiitokseksi ylentihe
    Kaksi kättä puhtahinta
    Lumi-siipeä pyhintä,
    Ääni riemusta väristen
    Täten laati lausumansa:
    "Isä armas ihmiskunnan:
    Suuri sull' on voima, valta,
    Viel' on viisaus syvempi,
    Pyhyytesi tutkimaton,
    Vaan on armosi avara
    Vielä kaikkea ylempi:
    _Suurin suur' on rakkautes!
    Voima, valta Sulle, Herra,
    Ijankaiken kunnia!_
    Nyt on kansani katala
    Nouseva, kuin nuori heinä,
    Kuni kukkanen kedolla,
    Taikka tammen taimi aino,
    Jonka juurta virrat juotti
    Päätä aurinko valosti."

    Nousten nöyrä taantelihe
    Iki-armon istuimelta:
    Sydän tultansa sytevi,
    Silmät valoi valtiata.
    -- -- -- -- --
    Taas kun enkelit ehätti
    Kerran tulla Luojahansa,
    Lensi enkeli ihana,
    Valkosiipi, vyöhyt kulta
    Armoistuimen etehen.
    Siinä sitten polvistunna
    Täten suin sula puheli:
    "Sulle kiitos ijankaiken,
    Isä, korkeuden Herra!
    -- Hän on tehnyt tehtävänsä, --
    Jolle työksi kansakunnan
    Herätellä annoit, Armas, --
    Koko kansa kiittämässä
    Hänt' on juhlan-kemussansa.
    Hänen kiitos-laulujansa
    Lauletaan -- hän väsyy vanhus. --
    Katsos maahan! -- --
    Tuolla ... tuolla ... tuolla ... tuolla...
    Kaikkialla ilomielin
    Kansa sadoin, tuhat-määrin
    Häntä kiittää, ylistääpi --
    Mutt' ei moni kiitä siellä
    Sinua -- oi Herra Hurskas!"
    Ja hän peitti siivillänsä
    Pyhän päänsä Jumalalta,
    Jonka palvelusta kansa
    Unhoittaen juhlaa vietti.

    Lausui Luoja armossansa:
    "Kutsu kuolon enkeliä,
    Hän voi tehdä tehtävänsä:
    Maasta ottakoon hän miehen,
    Jota kansa jumaloipi --
    Ehkä suru rakkahasta
    Tuopi sielut puoleheni." --



II.

PROOSAA.



JOULU-YÖ.


    I.

    Hiljaa! Enkelit laulaa:
    Hiljaa, kuunnelkaa!
    Täynnä on riemua taivas,
    Armoa, rauhaa maa.

    Hiljaa! Tähtöset tuikkii:
    Ääneti katselkaa!
    Taivaasta valkeus loistaa,
    Mi ihmistä johdattaa.

    Hiljaa! Ihmiset nukkuu,
    Enkelit valvovi vaan:
    siunaus siitä ja rauha
    Vuotavi ylitse maan.



II.

JOULUNENKELI.


Yö oli; niin synkkä, pimeä yö. Taivaan peitti paksu sumuverho ja maan
valkoinen lumivilla. Koko luonto näytti nukkuvan kolkkoa, kylmää unta.
Silloin -- oli juuri puoliyön juhlahetki -- silloin valahti kirkas
valkeus, joka halkaisi harmaan usvan ja silmänräpäykseksi kirkasti
öisen maailman: Taivas aukeni ja Joulunenkeli lähetettiin jakamaan
taivaan lahjoja kuolevaisten asuntoihin. Kirkkaasti säteili taivahisen
kruunu ja autuuden valokehys kiehkuroitsi kiharaista päätä. Ilmestyksen
ihanassa valossa leijaili hän hiljaisesti maata kohden -- läheni --
läheni -- jo sattui jumalainen jalka synnin saastuttamaan maahan ja --
taivas sulkeutui, kirkkaus sammui. Yössä vaeltamaan läksi nyt enkeli.
Armon, autuuden runsaat, loppumattomat lahjat oli hänelle annettu
jaeltaviksi. Hänen oli käyminen kuolevaisten kurjissa asunnoissa,
nähdäkseen, mitä kukin parhain tarvitsi, mitä kukin enimmin halusi.
Vaan avara on maa, monta on majaa, lukemattomat ihmislapset, joita
hänen tuli tänä yönä tervehtää. Mihin piti ensin kääntyä, kenen tarpeet
ensiksi tyydyttää? -- Ei kau'an arvellut enkeli. Hän oli jo autuuden
ilomajoissa sydämmellisellä sulolla katsellut, kuinka monen pienokaisen
iloinen silmä ummistui, kesken juhlaisan yön viettoa, ja äiti, sisar
tai isoäiti laski nukkuvan pienoisen utuiselle sijalleen; hän oli
saattanut monen "väsähtyneen västäräkin" ehtoosiunauksen Luojan,
kaikkien Isän istuimelle; hän oli seurannut nukkuneitten nuoria henkiä
unelmien maahan, johon ne kokoontuivat suuren suuren Joulupuun
ympärille, jossa hopeatukkainen Unelan ukko soitteli kulta kanteloista
ja Joulun puhtaalla lumella kasvoi kukkien ihanimmat kukat ja itse
sydäntalvellakin oli lämmin kaunoinen kesä. Täällä liitelivät
pienoisten hilpeät henget iloleikistä toiseen, eikä väsähtynyt vikkelä
jalka, eikä uupunut katsova silmä. Ikivihreä nurmi ja vitivalkea,
hyinen halla oli täällä mitä suloimmassa sovussa: Juhannuksen kesäinen
tenhovoima Ja Joulun raittihin talviriemu täällä kävi käsi kädessä.
Eikä sulanut valkea lumi, vaikka aurinko kypsytti hangella makeita
mansikoita, eikä kuihtunut nurmella kukka, vaikka pakkanen varisteli
härmähelmiä sen hienoihin lehdyköihin. Tänne unelan onnelaan,
pienoisten yhteiseen yhtymäpaikkaan päätti enkeli ensin käydä. Oi,
kuinka iloisina, kuinka onnea täynnä he siellä leikeissä liehuivat!
Silloin astui enkeli näkymätönnä parvehen pienten. Ja nytpä jakaa hän
kullekkin, niin runsaasti, niin puhdasta ja lapsellista iloa, kuin
ainoastaan ne voivat tuntea, joitten sydän ei vielä ole turmeluksen
myrkkyä maistanut. He riemastuvat niin ihmeen ihanasti, eivät he tiedä
miksi, -- vaan yht'äkkiä soi heidän sydämmissään enkelien joululaulu ja
rauha niin suloinen, niin hurmaava ja rikkumaton rauha valuu heidän
sieluunsa, että se vielä läpi elämän myrskyjenkin säilyttää
unohtumattoman muiston lapsuuden joulurauhasta: _Se on enkelin
joululahja lapsille_.

Lasten unelasta liiteli enkeli läpi öisen maailman. Kaikkialla, missä
sydän häntä kaivaten odotti, oli hän heti läsnä; huokaus, toivotus
vaan, jos se lähti puhtaasta, vilpittömästä sydämmestä, oli kylläksi
jouduttamaan hänen lentoaan; ja missä hän kaivattuna ilmestyi, siellä
oli oikea Joulu: _sydämmien joulu_. Vaan missä ei enkeliä kaivattu,
siellä oli niin pimeä, kynttiläin loiste oli kylmää ja mielet niin
noloja, outoja -- jopa kärtyisiäkin ja ilkeitä: joulua, _oikeeta
Joulua_ ei siellä ollut, ainoastaan teeskenneltyjä, matkittuja tapoja
ja turhaa, tyytymätöntä mielten kuohua. -- Nämät näki enkeli kaikki.
Hän näki kuninkaan ja miljoonia vallitsevan ruhtinaan hopean
hohtavassa, kullan kiiltävässä linnassaan syviin mietteisiin vaipuneena
huo'ahtavan: "Oi jospa oisin köyhä mökkiläinen, tai mikä muu tahansa
vapaa alammainen valtakunnassa. Sillä heilläpä on edes nyt riemua, jota
ei suru sekoita, eikä pelko hämmennä; heillä on sydän vapaana Jumalaa
palvelemaan; mitäpä heillä olisi muuta juhlana ajattelemista. -- Vaan
minä -- minä, joka kaikkia hallitsen, olen kuitenkin kaikkien orja,
enkä voi edes juhlan rauhaiseksi hetkeksi heittää hallituksen raskasta
taakkaa hartioiltani, voidakseni yhtä kepeästi, kuin muutkin
kuolevaiset haihduttaa huoleni ijäisyyden suurilla ajatuksilla. -- Oi
jospa oisin mökkiläinen." Vaan erämaan synkässä sydämmessä istui
mökkiläinen kehnossa majassaan. Hän oli jo karistanut arki-noen
päältään, pukenut ylleen puhtaan, valkean paidan ja istui puhdevalkean
ääressä tuolillaan. Ääneti silmäili hän liedellä räiskyvää tulta ja
katsoi silloin tällöin perällä olevaa pöytää kohden, jolle vaimo
rakenteli mökin ainoisista varoista Joulu-ateriaa. Vaimo astui ulos;
mies jäi yksin huoneeseen. Silloin puhkesi hän puoliääneen puhumaan:
"Voi poloinen päiviäni! Mitäpä minuisen miehen Joulun viettämisestä on.
Oisinko ruhtinas, tai vallitseva kuningas, silloimpa elää kelpaisi.
Silloin sydämmeni varmaankin riemusta riutuisi ja syystä kiittäisin
Jumalaa suuresta armostaan. Vaan nyt; mitäpä tässä edes pöydälle
saadaan? Voi poloinen päiviäni!" -- Näin valitteli toinen ja toinen,
eikä tyytyväisiä sydämmiä monessa kohden löytynyt. Vaan kuitenkin kulki
enkeli väsymättä. Käytyään ensin kaikissa asunnoissa, joissa häntä
kaivaten odotettiin, alkoi hän käydä vähemmin kaivatuissa kodeissa. Hän
saapui suurten kaupunkien kauniisti valaistuihin suojiin. Siellä oli
tuhansia komeasti koristettuja joulupuita, paloi tuhansia tulia ja
lahjojen runsaus, komeus ja kalleus lumosi jo akkunan takaakin
katselevain mielet. Enkeli astui sisään. Hän kävi jokaiselle perheen
jäsenelle tarjoomassa taivaallisia lahjojaan, vaan he eivät niistä
huolineet: heillähän oli jo kyllä lahjoja; riita oli vaan siitä, kenen
lahja kalliimpi olisi. Mieli synkistyi. Hän hiipi hiljaa ovelle ja
pujahti kylmään yöhön. Kadulla tapasi hän silloin vilusta värisevän
mierolaisen, joka oli ihaillen jäänyt edes ulkopuolelta katselemaan
rikasten Joulun onnea. Kylmä oli kankistanut poloisen jalat -- hän ei
voinut enään liikahtaakkaan. Taivaalle tähtäsi hän kyynelistä
kirkastuneen katseensa ja sydämmen harvenevat tykähdykset huokasivat
Jumalan armoa. "Tässähän minä tulen ja tuon Jumalan Joululahjoja -- ota
taivas aarteineen, ota Jumalan sydämmellinen rakkaus!" virkkoi enkeli.
Aivan hämmästyneenä katsahti vanhus enkeliin; taivaallinen valo
kirkasti hänen silmänsä: hiljaa, ääneti riutui sen valo; vaan enkeli
nosti vanhuksen hellästi syliinsä ja kantoi sen ikuisen rauhan maahan.
Tämän tehtyään jatkoi hän kulkuaan. Hän kävi edelleen suurien ja
rikkaitten luona, näki pohattain istuvan ylellisyydessään, hymyillen
miettimässä onneaan. Enkeli tuli ja tarjosi heillekin taivaan lahjoja;
vaan he eivät enkeliä huomanneet, heillä oli niin paljon miettimistä
omissa asioissaan. Olipa muutamien, upeista upeimpien asunnoissa ovikin
suljettuna. Yö oli pimeä, ei yhtään kynttilää tuikkanut monikertaisista
kivimajoista: niitten omistajien sydän oli kääritty arvopapereihin ja
monenkertaisiin rahakääröihin, tai jäätynyt kylmään kultaan, niin
ett'ei enää mitkään ihmisyyden tunteet heidän poveaan lämmittäneet.

Rahaa, rahaa, kultaa -- eikä mitään muuta, kuin kultaa heidän sielunsa
koko elämä tarkoitti; he olivat tehneet rahan Jumalakseen, eikä mikään
voinut heitä sen kauheasta vallasta pelastaa.

Enkeli itki. Sitten joutui hän uutterasti puuhaavain, aina työhönsä
kiintyneitten tiedemiesten majoihin. Vielä hän niissä löysi avoimiakin
sydämmiä; vaan olipa semmoisiakin, joitten sydämmen sopukoissa ei ollut
muutakuin sanakirjan lehtiä, kieliopin palasia, Sanskritin, Arabian ja
Kiinan kieltä, riimu- ja nuolenpääkirjoitusta, taikka hirveän suurilla
kirjaimilla _Isänmaa_, eikä mitään muuta. --

Kaupungista ulosmennessään, joutui enkeli syrjäisemmille kaduille,
löysi matalia puumajoja. Siellä oli vähäisen lahjoja -- olipa monta
kurjan kurjaa kotoa, jossa oli nälkää ja puutettakin. Siellä oli
runneltuja, nöyriä sydämmiä, jotka ilolla ottivat omakseen enkelin
lahjat, siellä oli rakastavia, hyväätekeviä ihmisiä, jotka kantoivat
kärsivien raskasta kuormaa, lievittivät kurjuuden katkeruutta,
pyyhkivät onnettomain kyyneliä. -- Mutta olipa siellä kirouksen majoja
myöskin, joissa juopumus, raakuus ja niistä syntyvä kirous juhlan
rauhaa häiritsivät. Niihinkin majoihin enkeli astui, mutta hänen
muotonsa oli siellä kolkko, tuima ja saattoi hämmästystä ja pelkoa
synnin harjoittajiin. -- Maalle riensi nyt enkeli.

Sielläkin, niinkuin kaupungissa, tapasi hän lukemattomia erillaisia
asunnoita ja lukemattomia erillaisia ihmisiä. Toiset tyytyivät niihin
maan-antimiin, joita Luoja oli kesän ja vuoden tuloksi antanut, eikä
ajatellutkaan muuta, kuin omaa onneaan, jonka hän muka oli omin käsin
valmistanut. Toiset taas kyllä tahtoivat muitakin auttaa ja muistivat
toistenkin tarvetta, vaan siitä syystä, että tulisivat huomatuksi ja
voisivat rauhoittaa omaatuntoaan, joka heitä soimasi. Ani harvassa
majassa ainoastaan taivaan lahjaa arvossa pidettiin ja siitä syystä
tarvetta säälien autettiin, sekä sydämmet yksinkertaisessa hartaudessa
kohosivat ijäisen valon asunnoille. Semmoisessa majassa viivähti enkeli
kauemmin, kuin muissa. Hänen oli niin sydämmellisen hupaisa olla
tyydyttämässä sydänten tarvetta, valamassa lohdutusta suruiseen, voimaa
väsyneeseen, iloa ja kiitollisuutta jokaiseen sydämmeen.

Niin kulki enkeli halki kristityn maailman. Vaan pakanamaailmaan hän ei
voinut mennä. Ainoa mitä hän voi pakanain hyväksi tehdä, oli, että hän
helläin kristittyjen sydämmissä synnytti sääliä pakanoita kohtaan,
joille ei vielä ole yhtään Joulua valjennut, joille Joulun-enkeli ei
voi saattaa taivaan äärettömiä Joululahjoja, koska heillä ei Joulua
olekkaan. Vaan kristityssä maassa kulki hän rikkaitten kynnyksillä,
kulki köyhien kodissa, kolkutti joka ovella. Hän näki sydämmien
salaiset halut ja tekoja johtavat syvät syyt. Näkipä hän miten muutamat
levotonna nukkuivat, kun toiset sitävastoin tyynesti hortuneena
valvoivat. Näkipä hän syvemmällekin: Hän näki, miksi edellisen
omaatuntoa unessakin vaivasi pelko ja miksi jälkimmäisen paatunut sydän
oli saanut tuon kuoleman tyyneyden. Kaikki näki hän ja kaikki kirjoitti
hän kirjaansa, jonka hän oli Jumalalle antava. -- Voi kuinka monta
mustaa merkkiä, voi kuinka monta veripunaista rikosta oli enkelin
kirjaan kirjoitettu. Enkeli oli suruissaan. -- Hän tiesi ja tunsi
kaikki ja -- siitä oli hän suruissaan. Hän näki että niin harvat
ottivat Joululahjat vastaan, lahjat, joitten kautta hän olisi voinut
pyyhkiä pois kirjastaan niin monta, monta veripunaista rikosta. -- Aamu
tuli, päivä jo sarasti, vaan viel' ei ollut enkeli palannut. Hän oli
vielä matkallaan.

Tuhansissa kirkoissa paloi tuhansia tulia ja tuhannet papit olivat jo
saarnanneet Joulusaarnan tuhansille ihmislapsille. Taivas se kirkastui,
tähdet ja kuu väistyivät päivän valon tieltä. -- Silloin palasi enkeli
Luojan istuimen luokse, laski kirjansa, tuon äärettömän raskaista
rikoksista raskaan kirjansa Jumalan eteen ja lausui: "Pyhä Isä! Minä
odotin, kunnes kaikki olivat kirkossa kuulleet, vielä kerran kuulleet,
armosi, rakkautesi sanomaa. Vasta nyt kun kirkot suljettiin ja
juhlakellojen kaikukin on satojen sydämmessä hiljaa vai'ennut, astun
eteesi ja tuon kirjan. -- Oi Isä! Harvat niistä, jotka yöllä hylkäsivät
tarjoomani lahjat, ovat niistä kirkossa huolineet; muut palasivat,
suurempi kirous sydämmessään, kuin heillä oli sinne tullessaan. -- Ja
nyt he hurjassa kilvassa kiitävät kotiin unhoittaen sinut sekä itsensä
ja tämän kirjan." --

Enkeli vaikeni; Jumala vaikeni; vaan ihmiset maailmassa melusivat
hirveästi. Pienen pienet puuhat, turhat, joutavat askareet täyttivät
heidän sydämmensä, eikä moni kohta muistanut että Joulu olikaan, eikä
suinkaan moni tietänytkään, että oli Joulunenkeli, joka oli ollut
tarjoomassa taivaan lahjoja ja kirjoittanut Jumalan kirjaan kaikki,
mitä hän näki.



UUDEN-VUODEN UKKO.


Uni oli uuvuttanut kuolevaiset suloiseen horrostilaan ja yön haltijatar
oli sitaissut vienoiset kätensä ihmisten uupuneisiin jäseniin. Hänen
käskystään liehuivat sanattomat henget äänetönnä yli avaran maan ja
valloittivat tuokiossa valtiattarelleen puolet maailman kansoista.
Ainoastaan kuolemattomat valvoivat; heidän silmäänsä ei torkka vaivaa.
-- Sen nytkin saattoi huomata. Sillä levon, rauhan ja äänettömän
hiljaisuuden keskellä siinä ilmestyi suuri -- ääretön ukko. -- Mihin?
Jokapaikkaan -- eikä toki mihinkään erittäin. Siinä hän nyt vaan
ilmestyi, tuli näkyviin, katsoipas minne tahansa. Vanha, ijänaikuinen
ukko hän oli, päässä rikkinäinen suuri röytäinen hattu ja hatussa
tumma, kulunut luku "1881". Yllä oli ukolla harmaa, kulunut vaippa niin
avara, että hän sillä voi peittää koko maanpiirin ja siihen kääriä
kaikki mailman olemukset. -- Huh, kuinka suuri se vaippa oli! Eikä
siinä kyllä että se niin suuri oli, vaan sepä täynnä kuvia oli
semmoisia, joissa koko maailman tapaukset nähdä sai. Siinä oli
keisarikuntien, kuningasvaltojen loistavia hovia, siinä köyhempäin
kansakuntien hallituskuntia, siinä halpojen, tuntemattomain, vielä
sivistysmuotoja ja taidollisia tapoja puuttuvien heimokuntain
hirmuvaltiaita: ja kaikkien näiden toimet, heidän työnsä valtakuntien
hyväksi oli piirretty nähtäväksi vaipalle. Joukko jaloja pyrintöjä
siinä oli kultaan kirjaeltu, vaan joukko julmia rikoksia verellä
painettu. Maan hallitsijain ja valtaapitävien tointen ohella sait siinä
nähdä kaikkien alammaistenkin puuhat ja pyrinnöt. Oli siinä monta
halpaa, tuntematonta tekoa, jonka seuraukset oli merkitty "ijäisyyden
kukkasissa" -- vaikkei niitä täällä oltukaan "tähtösillä" kirkastettu.
Olipa siinä myös erinomaisen tunnokkaasti laskettu rinnakkain kaikkien
yhtä jalojen henkien työ, olivatpa he sitten asuneet ruhtinasten
suurissa seuroissa, taikka päiväläisen halvassa asussa.

Lukemattomien muitten kuvien joukossa oli siinä, tuossa noin Ukon
sydämmen kohdalla, verellä painettu suuri loistava valtaistuin, jolla
istui uljas, rakastettu ruhtinas. Kädessään piti hän siunausta jakavaa
valtikkaa ja miljoonat häntä siunaten palvelivat. Vaan tuolla
valtaistuimen alla hääräili joukko pimeyden henkiä, joitten ilkkuvat,
helvetillisestä riemusta loistavat kasvot vääntyivät julmaan riemuun,
kuu eräs paholainen sytytti tulen, jonka viritin oli kiinnitetty
kullatun istuimen alla olevaan räjähdys-laitokseen. -- Tuli näytti
syttyvän ja tuhansiksi kappaleiksi särkevän istuimen, ruhjoen ruhtinaan
kalliit jäsenet. -- Voi julmaa kuvaa! Toisten kuvien joukossa on
tuhansia avonaisia hautoja, joihin surevien sukulaisten vapisevat kädet
kylvävät kukkia, murheen ja kaipion jäähyväis-lahjaa. Muutamien
hautojen partaalla näemme kokonaisia kansakuntia, surusta sortunein
sydämmin lausumassa viimeistä hyvästijättöä "jaloimmille pojilleen",
osoittaakseen siten, että hekin ovat ymmärtäneet, mitä hauta heiltä on
riistänyt, ottaessaan nuo "kansakuntien suurimmat" mustaan helmaansa.
-- Vaan kuitenkin, kaikitenkin: surukuvien rinnalla näemme toimeliaan
elämän yhä edelleen pyrkivän. Tuossahan kansojen tiede-miehet, heidän
lukukammioinsa salaiset tulokset ja niistä yhä edemmäksi -- yhä
laajemmalle pyrkivä tieteen valo on tummalle pohjalle piirrettynä,
niinkuin kultainen aamukoite, jonka rusoitteleva hohde välähdellen,
leiskuen kirkastaa milloin tumman vuorenhuipun, milloin laaksossa
piilevän lammen. Ja niinkuin valokin välähtymättä jakelee
kulta-virtojaan yhä runsaammaksi, yhä uhkuvaisemmaksi ja lämpimämmäksi
käyden, mikäli kohoaa aurinko päivän kirkkaalle otsalle -- sitä
syvemmäksi, totuutta janoovammaksi käy ihmishenki, mitä enemmän hän
oikein edistyy. --

Tämän päiväisen valokuvan rinnalla on tuossa virkeä aamu: Lapsoset
lumista mäkeä laskee ja huimasti kohoaa vallaton riemu. Kelkkoja,
poikia, tyttöjä, koiria on sekaisin ja kaikki ne useasti lumehen
peittyy, kun pöllynä nousee kinoksien kerkeä viti ylös liukuvain
anturain alta.

Vastakohdaksi tuolle talviselle huville on tuossa aivan ääressä
kukkaisa nurmi, jonka runsaasta varastosta hilpeä nuoriso etsii
lemmikkijänsä sitoakseen seppeltä, vihkoa tai muuta kaunistusta, minkä
sitten ystävä, veli, sisar, äiti, isä tai joku muu on saava, kun
koittaa nimi- tai syntymäpäivä. -- Tämmöisiä ja tuhansia muitakin kuvia
on vaipassa yllin kyllin. Vaan meitä miellyttää muuan suuri kuvaus,
jossa koko maailman hurskaat henget esitetään viettävänä juhlaa suuren,
äärettömän puun ympärillä. Valo, puun oksista, haaroista ja lehtysistä
loistaa kau'as, kau'as pimeään ympäristöön. Tämä puu on sama, jonka
oksilla taivaan linnut pesivät ja jonka varjossa rauhattominkin sydän
rauhoittuu. -- Vaan kukapa voisi kertoa, mitä kaikkia tuossa äärettömän
laajassa vaipassa on kuvattuna. Kuka esittäisi nuo halvat, köyhät
mökit, joista monta sydämmellistä, talvista kuvausta oli nähtävänä,
kuka nuo ylellisyyden ja turmeluksen julmat varjopuolet; kuka
luettelisi ne valoisat, miellyttävät näöt, joita kärsimyksen ja
puutteenkin majoissa oli nähtävänä, kuka ne mustat, hirveät kohtaukset,
joita sekä alhaisten matalissa majoissa että ylhäisten loistavissa
piireissä tapasit?

Närkästyneenä katseli ukko vaippaansa ja lausui: "Tyhmät, hurjat
ihmislapset, kuolevaiset narrit! Kovin olette taaskin vaippani kuvilla
tahrineet: jok'ainoa lanka on ryvetetty ja moni paikka on verelläkin
tahrattu. Vaan juuri tuommoisena, kun se nyt on, juuri niillä kuvilla
täytettynä, jotka teidän hetkelliset huvinne, ajattelemattomat, tuhmat
tekonne ja hillitsemättömät intohimonne ovat siihen kuvanneet -- juuri
semmoisena minä sen nyt upotan mereen, jota te _Unholaksi_ nimitätte,
vaan jonka oikea nimi onkin: _Jumalan muisto_. Sinne kokoontuu kaikki
siihen päivään saakka, jolloin koko ihmiskunnan tilinteon hetki joutuu.

"Silloin -- ja jo paljoa ennenkin -- moni teistä toivoisi takaisin tätä
verhoa, pyyhkiäkseen pois sen kuvan, minkä hän siihen on luonut, tai
tehdäkseen toisen paremman sen sijaan -- mutta _ei koskaan, ei
milloinkaan_ palaja tämä vaippa heidän luoksensa enää; se on ja pysyy
semmoisena kuin ja siellä mihin minä sen nyt heitän" -- Näin sanoen
pudisti hän päältään ja kääri kokoon tuon kovin kirjatun verhonsa --
ojensi voimakkaasti kätensä, taivutti sen uudestaan ja peitti verhonsa
syvyyteen, joka kuohuen nielaisi saaliinsa täytymättömään kitaansa.
Samassa kuului jylhä kumina Nikolainkirkon tornikellosta. -- Kello löi
12. Minä katsoin säikähtyneenä ukkoa.

Ikäänkuin ajatuksissaan seisoi hän siinä. Hetken seisottuaan lausui
sitten: "Senkötähden ihmiset minua kovaksi, armottomaksi sanovat, että
näin vierittelen heidän tekojensa seuraukset ja tahtonsa vapaan
valinnan päätöksistä syntyneen toiminnan tulokset sinne, josta ei
mikään konsaan palaja? Sekö muka on minun syytäni, että he tahallaan
tekevät väärää oikean asemesta, pahaa hyvän sijasta? Taikka siitäkö
muka minun pitää vastaaman, että he käyttävät väärin silmänräpäyksen,
joka on heidän vallassaan? Voi te ilkiät ihmislapset! Minua, jota te
_Ajaksi_ nimitätte, minua te kaikista syytätte. 'Aika', sanotte te,
'aika vaatii sitä ja sitä, aika turmelee, aika pahentaa kaikki.' Ja
kuitenkin: aika on teidän omassa vallassanne, te itse painatte tahtonne
leiman ajan puhtaalle pohjalle." Suuttuneena ravisti hän itseään ja
kummastuksella huomasin nyt -- en tiedä, miks'en sitä jo ennenkin
huomannut -- että hän oli aivan muuttunut. Ei ollut hänessä enää
hituistakaan jäljellä tuosta vanhasta, rypistyneestä ukosta, vaan
edessäni seisoi kukoistava ihana nuorukainen, jonka kasvoista säteili
ikuinen nuoruus ja kulmilla kuvastui ijäisyyden aamu. Päässä oli
hänellä uusi uhkea hattu, jonka etupuolella oli kulta numeroilla luku
"1882", ja yllä uuden uutukainen, vitivalkea vaippa, johon ei vielä
oltu piirtoakaan vedetty. Sen otti tuo ihana nuorukainen yltään,
hajoitti sen yli ympäri maata ja kääri siihen kaikki olevaiset koko
maan piirillä. Niin tehden virkkoi hän ihanassa yössä: "Siinä se
nyt taas on tuo ihana, puhdas vaippa, jota ihmiset nyt vielä
_tulevaisuudeksi_ nimittävät. Se on nyt heidän yllään, he sen pintaan
painavat oman kuvansa, omien tekojensa jäljet ja siten tahraavat tuon
ihanan, puhtaan vaipan, johon heidän pitäisi painaman sen jalon
jumalallisen, henkensä synnyttämän vastakuvan, jonka ijankaikkisuuden
isä on heidän sydämmiinsä istuttanut. Vaan hepä raukat sen sijaan
tahraavat ja turmelevat koko kuvan, vaikka henki aina on valmis sitä
oikeen kuvaamaan. Silloinpa minä, joka oikeastaan olen heidän nöyrin
palvelijansa, tunnun heistä hirmuiselta tyrannilta, kun sallin heidän
turmella oman _tulevaisuutensa_, jota he muka niin suurella
kunnioituksella ja varovaisuudella odottavat, vaan jonka he, saatuaan
käsiinsä, mitä hurjimmasti raivoavat ja raatelevat, niin että
itsekkin inhoavat omaa rääkkäämäänsä ikinuorta kukkaa, luulten sen
inhoittavaksi, mädänneeksi lehtihaaskaksi, jonka täytyy inholla
kädestään viskata. -- Siitä he sitten minua julmaksi nimittävät, vaikka
itse he niin julmia ovat. Vaan minullapa ei ole valtaa minkään todella
pysyvän, ijankaikkisen yli. Ainoastaan katoovaiseen, ajalliseen minä
merkkini painan. Aine, jolla ei ole sijaa ijäisyydessä, saa kokea minun
murtavaa valtaani. Sentähden minä ihmisessäkin aineellista puolta,
ruumista hallitsen. 'Ruumis vanhenee', sanotaan, kun minä vuosi
vuodelta painan merkkini siihen; vaan henki, tuo katoamaton, on yhtä
vapaa minun vallastani, kuin minäkin oikeastaan olen ijäti nuori, sillä
olenhan minä joka aamu uusi."

Niin haasteli Aika ja katseli surumielin lepääviä ihmisiä, joista
useimmat uneksuivat ihaninta untansa. Toiset riehuivat hurjan ilon
pyörteissä, toiset käyskelivät haaveilujensa lumoovassa tarhassa, jossa
ei puutu mitään kaikista onnen ja nautinnon ilo maljoista. Vieläpä
muutamat lähes epätoivossa viettivät suruista yötä, käänteleiden
vuoteellaan puolelta toiselle. Ainoastaan ani harvat saivat nähdä Ajan
oikeassa, ihanassa nuorukaismuodossaan. Muut ne vaan näkivät hänen
vanhan kirjatun nuttunsa ja kuluneen reikäisen hattunsa: sillä heidän
omat kuvansa nutussa olivat niin mustia, ett'ei niitten laatima loka
sielun silmässä sallinut heidän nähdä sitä ihanaa nuorukaista, joka nyt
toi uutta aikaa, uutta tulevaisuutta heitä kohti. Jotkut taas
unissaankin pakinoivat, kuinka aika vie niinkuin virta mukanaan sekä
pienet, että suuret, yksityiset ja koko kansakunnat, valtakunnat ja
valtiaat.

Mutta vielä muutamat muutakin näkivät.

He näkivät aamun niin ihanan, maan niin suloisen, jommoista ei voi
ymmärrys älytä: Kaikki oli uutta -- ääretöntä ja kuitenkin niin tuttua
-- kotoista ja äärettömän kaukaista. Kaikki rajoitukset -- kaikki
ahtaus oli poissa: vapaata, puhdasta ja ijankaikkista oli kaikki. Aika
oli kadottanut merkityksensä ja astunut ijäisyyden nuorimpana lapsena
siihen piiriin, jossa ei mitään vaihetusta, eikä muuttuvaista ole, vaan
jossa ei kuitenkaan yhtälöisyys väsytä. Kukka ei kuihdu, kasvi ei
lakastu, ruumis ei riudu, henki ei väsy: kaikki yhä edistyy ja kehkeää,
ijäti elävänä, iki nuorena, aina mahdollisena yhä ylenemään, vaan ei
koskaan alenemaan. Henkien oikea elämä, ääretön, katoamaton, jota ei
ajan rajoitus, tilan ahtaus estä joka silmänräpäys kohoamasta,
virtailee loppumattomana alkulähteestään ja palaa samaan äärettömään
alkuunsa takaisin. -- Tämä oli ijäisyyden aamu, kirkkauden maa, jonka
ne näkivät, joitten kuvat vaipassa oli "ijäisyyden kukilla" merkitty.
Heidän henkensä oli joka tuokio täyttänyt ijankaikkisuutta, verratonta,
käsittämätöntä hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Niinpä he olivatkin
itseensä imeneet tuon valoisan ijankaikkisuuden elinvoiman, jonka
kautta he elivät ihan toista elämää, kuin nuo halvat, turhamieliset
päivän lapset, joilla ei ole mitään tarpeita ijankaikkisuutta, vaan
paljon tarpeita tätä elämää varten. -- Näitä ijäisyyden ihmisiä ei aika
hallitse, vaan he hallitsevat aikaansa. Siitä syystä Aika nyt erittäin
heidän luokseen riensi, niinkuin palvelija, joka tulee herralleen
toivottamaan onnellista uutta vuotta; ja uutta virvoitusta, uutta
voimaa, uutta toivoa hän heille toikin. Salaa, näkymätönnä hän tuli ja
laski tuon ijäisyyden kuvastimen heidän sielunsa silmäin eteen ja --
ihan näiden itsensä huomaamatta -- muuttivat heidän henkensä tuokioksi
huvittelemaan henkien oikeaan kotimaahan, jossa puute on uppo-outoa,
vaan täydellisyys hallitsee. Kuu he sitten heräsivät, katsoakseen uutta
vuotta silmiin, oli kaikki niin ihmeen ihanata, kirkasta jälleen,
vaikka olivatkin surumielin nukkuneet. Kaikki pelko oli poissa, toivo
ja luottamus sijaan tullut. Kaikki oli muuttunut iloiseksi, uudeksi
jälleen, vaikk'eivät he itsekkään ymmärtäneet, miksi kaikki niin oli
muuttunut. Sen oli Uudenvuoden Ukko tehnyt, joka olikin Jumalan enkeli,
vaikka ihmiset sitä eri tavoin nimittävät. Aikakin on Jumalan antama ja
se, niinkun armokin, on alati uusi. -- Ja armoahan se aika onkin.



METSÄ-RUUSU.


Se oli vaan tavallinen, pieni metsäruusu; mutta se kasvoi pappilan
aitojen sisällä, vieläpä puutarhan aidan siimeksessä.

"Kas, silläpä onni on tuolla pikku ruususella", arveli karpalo, joka
tuskin sai ajatelleeksikaan niin suurta onnea, vaan ei koskaan voinut
itse päästä lähemmäksi, kuin tuonne vainioveräjälle. "Oi, sehän se
lienee hauskaa, olla aivan puutarhan aidan suojassa; voihan nähdä aidan
ra'osta sinne sisälle, kun kauniit, moniväriset kukkaset puhkeevat ja
toinen toisensa jälestä avaavat suuret silmikkonsa, ihaillaksensa
Jumalan luontoa, kuullaksensa lintujen liverrystä ja nähdäksensä päivän
kirkasta koittoa. Oi, jospa minäkin pääsisin lähemmäksi!" Mutta
lähemmäksi ei karpalo koskaan päässyt, sillä hänen juurensa olivat
syvällä suossa, eikä suo ulottunut vainioveräjätä lähemmäksi.

Mutta paikallaan siimeksessä kasvoi ruusu tyytyväisenä tilaansa ja
nöyrästi katsahtaen joskus aidan raosta puutarhaan. Siellä oli paljon,
paljon kauniita ja loistavia kukkia, joita hienot kädet joka päivä
hoitelivat ja ihastuneet silmät katselivat. Ainahan niissä oli jotakin
verratonta ihanuutta, aina jotakin uutta viehätystä. Ja niinhän
sopikin; kuinkas ne muutoin olisivat noin uljaita olleet? Ei metsäruusu
sitä ensinkään ihmetellyt: hän iloitsi kukkain onnesta, osaamatta
aavistaakkaan, että löytyisi voima, mikä loistavimmankin muodon
turmelee, ihanimmankin onnen hävittää. Vasta eräänä päivänä,
huomatessaan kukkain ankarasti keskenään kiistelevän, pisti
hänen päähänsä ajatus, että niilläkin ehkä on joskus jotakin
ikäväntapaista. -- Se häntä kovin kummastutti ja samalla kiihoitti
hänen uteliaisuuttaan. Hän oikasihe, pisti päätänsä aidan ra'osta vähän
sisäpuolelle -- kas, hän sai koko päänsä puutarhan sisälle. Siinäpä
hänelle näky aukeni! Kymmeniä, satoja kukkasia, toinen kauniimpi
toistaan, rehoitteli päivän paisteessa. Kaikki olivat niin siistiä ja
huolitellen hoidettuja, ett'ei hän ikänään ollut mokomia nähnyt.
"Varmaankin on tänään juhla, tai muutoin erinomainen ilopäivä, koska
kaikki ovat noin hohtaviin hepeneihin pukeuneet," ajatteli ruusunen.
Hän oli ihan ihmeissään, eikä muistanutkaan olevansa luvattomalla
alueella: pappilan puutarhan sisällä. Ääneti ihasteli hän vaan
näkemäänsä, käännellen siroa päähyttänsä, vaikka hän olikin vaan
jokapäiväisessä puvussaan; -- mutta mistäpä olisikaan hän saanut noin
loistavia verhoja? Niitähän vaan he saavat, joita ihmisen hoitama käsi
kastelee ja kauniit silmät ihailevat. Kau'an ei ruusu näin miettiä
saanut. Hänen huomionsa kiintyi kiistaan ja toraan joka yhä kesti ja
paisui vielä.

"Sinäkö, mustalainen, olisit minuun verrattava! Tosiaan, tuota
hävyttömyyttä en olisi mokomalta odottanut!" huudahti kovin
tulistuneena tulipunanen tulpaani tummalle samettikukalle.

"Vaikea on paljas-pään kanssa tukkanuottaa vetää," ivaili samettikukka;
"vaan kuulkaas, madame, mitä tuo vieras herra eilen sanoi kulkeissaan
Eeva neidin rinnalla lehtokujanteessa!"

"Minä en viitsi kuulla mokoman kielenpieksijän imarruksia. Eihän hän
osaa muuta kuin noin loistavasti hymyillä, nöyrästi kumartaa ja
kiittäen ylistää kaikkea, mitä vaan sattuu näkemään. Hänen harhaileva
silmänsä on hairahtunut sinuun; -- vaan, jos olisi hän minut keksinyt,
niin arvatkaappas, mademoiselle, mitä hän sitten olisi sanonut?"
virkkoi tulpaani, keikahuttaen ylpeästi niskaansa.

"Sen minä heti sanon: Hän olisi sanonut: Kas, tuota itserakasta narria,
joka noin pöyhkeilee moista kovin vanhanaikaisesta tulipunasesta
verhostaan hih, hih, hii! madame, niin olisi hän sanonut ja..."
Samettikukka alkoi jatkaa, vaan tulpaani huusi kovin äkeissään:

"Vaiti, hävytön! tää on kunnian loukkaus; kuulkaa, liljat, ruusut,
orvokit, kellokukat, tuhatihanaiset, kuulkaa, kuulkaa! neiti
samettikukka on loukannut minun kunniaani, minä vaadin hyvitystä!"

"Hyvitystä, kunnianloukkaus!" kirkuivat isot ja pienet kukat niin
hurjasti, että metsäruusu raukka kovin peljästyneenä vetääntyi aidan
ra'osta paikalleen takaisin ja kuuristui entistään alemmaksi
siimekseen.

Kovin suruinen oli hän nyt. Hän oli nähnyt pienen osan siitä suuresta
maailmasta, jota hän oli aina pitänyt suurimman onnen sijana -- vaan
eipä siinä näyttänyt muu vallitsevan, kuin kehno kateus ja itsekäs,
alhainen kunnian-pyntö.

Äänetönnä, alamielisenä mietiskeli ruusuparka niitä ja näitä koko
pitkän päivän. Ei hän huomannut, kuinka aurinko valovaljakollaan
laskiihe lännen lietoon mereen, ei hän hoksannut, kuinka yön tytti,
hämärän neiti heitti hienoista utua, terhenistä tepsutteli alas maille,
mantereille, vilvoittaakseen päivän paisteesta paahtunutta luontoa.
Vasta kun suuri, kostea pisara pudota rasahti hänen poskelleen, älysi
hän että yö oli tulossa ja kallisti väsyneen päänsä levolle.

Yö pimeni, äänet vaikenivat ja luonto nukkui. -- Silloin lensi
siunauksen virkistävä enkeli jakamaan nöyrille lohdutusta ja tuskaa
kärsiville virvoitusta. Hän lensi puutarhan ohitse, vaan tultuansa
aidan siimeksessä lepäävän ruusun luokse, painoi hän hellän suudelman
sen poskelle, jolla vielä kiilsi tuo illalla itketty kyynelpisara. --
Lohdutus, rauha ja lepo valahti ruusun jokaiseen soluun ja hänen
vartensa vahvistui, pukunsa kaunistui kaksin verroin sinä yönä. Siitä
ei hän toki onnekseen mitään tiennyt. Hän nukkui vaan suloisinta
untansa ja enkeli liihoitteli edelleen jakamaan voimaa ja virvoitusta
tuhannen tuhansille sortuneille olennoille.

Mutta yön synkimpänä hetkenä mateli kaksi myrkkyistä kyytä pitkin
puutarhan hiekkakäytävillä: toisen nimi oli ylpeys, toisen kateus.
Nämät saapuivat tulpaanin ja samettikukan luokse, valoivat kähyvertansa
heidän sydämmeensä; tuuli suhahteli levottomasti puissa ja konna
kurnutti lätäkössä: käärmeet matelivat tiehensä, niinkuin olivat
tulleetkin. Yö kului, valkeni aamu. Aurinko kultaili luonnottaren
utuisia antimia ja havahutti ihmiset päivän puuhiin. Silloin aukasi
silmänsä ruusu. "Voi kuinka ihanata!" huudahti hän. Suru oli kadonnut,
murhe poissa ja vapaana, ilomielin tähysteli hän jälleen Jumalan
luontoa. Mutta tuskin oli hän kohottanut kiitollisen katseensa
taivaalle ja lopettanut ihailemisensa, kun hän taas kuuli ääniä
puutarhasta. Tällä kertaa ne eivät olleet kukkain, vaan ihmisten ääniä.
Ruusu tuli uudestaan uteliaaksi. "Mitähän, jos taas katsoisin! Enhän
ole koskaan oikeastaan nähnyt, kuinka ihmiset seurustelevat."

Ennenkun itse huomasikaan, oli ruusu jo aivan toiselta puolella. Nytpä
hän vasta kummia näki! Täällä oli komea korote, jonka keskellä oli
hieno sametilla päällystetty verhopäällinen jakkara. Ihmisiä kulki
edestakasin puuhaillen, sopotellen, juosten ja kannellen mikä mitäkin
pientä tai suurta kappaletta.

Tämmöisessä puuhassa kului aamupuoli; tuli jo iltapuoli ja varjot
pitenivät. Silloin ilmestyi jakkaran eteen mustaan nuttuun puettu mies,
jonka leu'an alla oli kaksi suuren suurta, valkeeta kukonlehteä. Sitten
tuli yhä useampia ihmisiä, kaikki kaksitellen, toinen laahaten toisen
sivulla; ja jokaisen ihmisen rinnassa oli suuri punanen ruusu, paljoa
suurempi ja kauniimpi kuin metsäruusu. Metsäruusu ajatteli: olempa
iloinen, ett'en ole noin suuri ja kaunis, sillä se minut varjelee
heidän käsiinsä joutumasta. Sitten kiintyi hänen huomionsa kummallisen
suureen kukkaan, joka oli yhden parin laahaavalla puolella. Se oli
keskeltä tulipunanen, vaan alta näkyi tummempi pohja, mikä reunoilta
esiin pisti. Kas, siinähän oli mustanpunanen samettikukka ja
tulipuuanen tulpaani aivan toiseensa kiinni liitettynä. Kummastuen
katsahti ruusu sijaa, jossa he vielä eilen olivat riidelleet ja huomasi
siinä vaan -- tyhjät varret: kukat oli katkaistu pois. Ruusu huokasi
ehdottomasti niin kovasti, että ihmiset sen kuulivat. "Mikä se oli?"
kysyi joku toiseltaan, vaan ruusu oli nyt niin hiljaa, ett'ei sitä
voinut kukaan syyttää.

Ihmiset asettuivat piiriin, jonka keskelle jäi tuo pari, jonka naisella
oli tuo kaksinkertanen kukka. Mies antoi hänet toiselle miehelle, joka
nyt puolestaan jäi piiriin ja asettui naisen rinnalle jakkaran toiselle
puolelle, vastapäätä mustaa miestä. Musta mies rnpesi puhumaan ja
kaikki muut kuultelivat. Hän puhui yhä, puhui aina vaan ja muut
kuultelivat. Kunnes vihdoin toinen noista vastapäätä olevista myöskin
rupesi puhumaan -- vaan silloin -- voi! toinen huudahti kovasti ja --
kaatui tunnotonna maahan. Kaikki hämmästyvät, hyökätään avuksi,
kaatunut nostetaan ylös -- kuolleena. Tulpaani ja sametti-kukka
eivät voineet sopia yhteen, sentähden oli samettikukka tunkenut
myrkkynestettään immen sydämmeen ja tulpaani repäisi itsensä irti,
samalla särkien sydämmenkin. -- Tätä nähdessään huokasi ruusu vielä
kovemmin, kuin ensi kerralla ja kaikki kukat, jotka olivat kuulleet,
kuinka tulpaani ja sametti-kukka riitelivät, hyrähtivät itkemään. Tämän
surun-äänen kuulivat ihmiset, mutt'ei kukaan tiennyt, mistä se tuli.
Metsäruusu hämmästyi kovin, vetiihe nopeasti siimekseen takaisin ja
itki, itki niin hurjasti, että hän aivan vaaleni ja olisi varmaankin
kastunutkin, joll'ei yöhyt lahjoillaan olisi häntä virvoittanut. --
Senjälestä ei hän milloinkaan enää pyrkinyt katsomaan aidan ra'osta
sisälle, vaan aina kun hän muisti entisiäkin kertojansa, itki hän
uudestaan.

Kului näin monta päivää, viikkoa, ehkäpä kuukausikin. Silloin oli hän
jo melkeen unhottanut edellä kerrotun tapauksen, kun eräänä aamuna,
päivän koittaissa kovin surullinen, nuori mies käveli puutarhan aidan
ulkopuolella. Pää oli vaipunut rinnoille, toivotonna tuijottelivat
syvälle painuneet silmät kuopistaan ja huolettomasti vaatetettuna
harhaili hän ympäri vainioita. Tultuaan ruusun kohdalle, seisahtui hän
äkkiä, katseli ympärilleen ja -- mitähän hän nyt lienee keksinyt? --
Mielipuolen hurjuudella juoksi ruusua kohden. Ruusu vapisi ja
kuuristeli alemmaksi, päästäkseen piiloon -- vaan myöhään. Juuri ruusua
tuo onneton tavoittikin; hän tarttui siihen laihtuneilla
koukkusormillaan -- oi, niin armottomasti, niin kovasti! -- ja
huolimatta ruusu raukan ponnistuksista, joka jo hädissään pistääkkin
koitteli, taittoi hän ruusun varrestaan aivan erilleen ja tempasi
itselleen. Hurjasti painoi hän hämmästyneen, kovin vapisevan ruusun
huulilleen, joilta elonkarva oli aikaa kadonnut, vaan jotka toki olivat
lämpimät vielä. Mutta tuskin oli hän ruusua suudellut, niin hän sen
tuimasti paiskasi maahan, polki sitä jaloillaan, huokaili, itki ja
valitti kauheasti. "Ruusu, veripunanen ruusu; tai tulpaani -- sinä olet
tulpaani! -- tulpaani, joka surmasit Eevan -- voi Eeva, Eeva kuule,
tässä on tuo kirottu myrkky-kukka -- käärme!..."

Näin huudahdellen polki hän ruusua, nosti sen ylös, repeli tuhansiksi
sirpaleiksi ja levitteli palaset tuulen viedä.

Ruusu raukka, joka oli niin syvästi surrut hänen vahinkoansa! Tiesipä
ruusu syynkin, mikä tuon onnen turmeli jota nuorukainen oli
tavoitellut; olishan nuorukainen häneltä saanut kaikki tietää, vieläpä
ainoan lääkkeen tuota myrkkyä vastaan, joka hänen onnensa hävitti. Vaan
eihän ruusu hänelle ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin tuo hurja jo
hänet julmuudella surmasi. Vaan kukapa voisikaan aavistaa, että
puutarhan aidan takana on onnen kukka, vaan sisällä kateuden
myrkkykasvi! Kukapa voisi!

Niin kävi metsäruusun pappilan puutarhan aidan siimeksessä; mutta
karpalo, tämän kuultuaan arveli: onneksi minulle, ett'en ole kovin
lähellä puutarhaa -- ja piilotti päänsä sammalen alle.



PUOLUKKA.


Tuolla meren rannalla kuusikossa oli suuri muurahais-keko korkean
kuusen juurella ja tämän keon ääressä kasvoi pieni puolukka. Oli jo
sydän kesä; kaikki ruohot heilimöivät, viljat tekivät jo terää, kun se
vasta nupulle puhkesi. Kyllä ensimmäinen kevätaurinko lämpimillä
säteillään sulatti lumipeitteen sen päältä, sen viheriät lehdet olivat
talvenkin alla säilyttäneet kauniin karvansa ja varsi oli murtumatta
kannattanut paksua lumiharsoa, jonka talven haltijatar laski kuni
lämpimän villan suojelemaan kaikkea, mikä oli säilytettävä elämään
halki kylmien kuukausien, kovien säitten, sitten entistään ehompana
ilmoille yletäkseen, kun kerran kylmyys on ohitie ja kesä saapuu. Mutta
silloin oli siinä vielä punanen, pehmeä marja, joka turhaan oli
odottanut kaiken syksyn poimijaansa; että mikään, ei edes pieni
puolukka, tahdo joutua hukkaan, saavuttamatta elämänsä tarkoitusta.
Sentähden riippui marjanen kaiken syksyn alla päin, nöyrästi odotellen,
eiköhän joku paimenpoika sattuisi huomaamaan häntä; vaan kaikki
paimenpojat pelkäsivät tuota suurta muurahais-kekoa, eikä yksikään
huomannut sen ääressä punertelevaa puolaa. Niin kului syksy turhassa
odotuksessa ja talvi peitti sekä maat että marjat valkean vaippansa
alle. Vasta keväällä sai puolukka jälleen nähdä Jumalan aurinkoa, jonka
säteet niin lämmittivät, että koko kylmä talvi lauhtui leudoksi
kevääksi ja keväästä vähitellen kehkesi suvi. Uusi toivo virtaili koko
luomakunnan kaikissa jäsenissä, uusi voima virkosi kaikkialla henkihin.
Silloin puolankukka -- ei vaan kukka -- mutta marja -- nosti päätänsä
ylemmäksi, heilutteli vihantia lehtiään ja lähetti muurahais-pesäänkin
sanan, että kesä jo on tulossa. Hän tahtoi kaikin mokomin huomauttaa,
että nyt jo on aika lähteä kalastamaan sekä karjaa paimentamaan, koska
muutoin voisi paras aika mennä käsistä. Ei hän sitä toki ilmoittanut,
että pääsyynä tähän kiireesen oli se toivo, että joku kalastaja, tai
paimen ehkä huomaisi hänet, joka niin kau'an oli turhaan odottanut
poimijaansa. --

Vaan oikeassa hän kuitenkin oli. Eräänä aikaisena kevät-aamuna astui
kalastaja, suuri joukko kalanpyydyksiä selässä, aivan muurahais-pesän
ohitse -- ja heti huomasi tämä marjan, seisahtui, kumarsi -- poimi sen
ja pisti suuhunsa.

Ilosta värähytti puolukka lehtiään; hän oli täyttänyt tarkoituksensa ja
oli valmis taas kukkimaan. --

Kului viikkoja ennenkun edes pieni nuppukaan tuli näkyviin. Toiset
kukat, jotka jo syksyllä olivat kaikista marjoistaan päässeet, nousivat
kiireesti nurmen nukasta, kukkivat pian ja kypsyivät, ennenkun puolukka
kukallekkaan puhkesi. Mutta vihdoin puhkesi hän kuitenkin kukalle ja
avasi punasen kupunsa ilmoja ihoamaan. Silloimpa hänellä olikin
tilaisuus nähdä, kuinka maanmies korjasi satoa vaivannä'öistään, kuinka
puut täysissä hedelmissään nyökyttelivät hyvää päivää ohi kulkeville ja
linnut kuusissa lauloivat poikineen viimeisiä laulujaan. He olivat pois
lähdössä; sentähden lauloivat he harvoin, sillä heillä oli niin paljon
tärkeätä miettimistä; vaan joskus he sentään virittivät iloisimpia
säveleitään, osoittaakseen poikasilleen, että heidänkin tulee laulaa
elämänsä tärkeimpinäkin hetkinä: ainakin Jumalalle ylistystä. --
Muurahais-pesässäpä, kuusen juurella oli liikettä ja hyörettä.
Tuhansittain tuhansia, noreita, pikimustia asukkaita vilisi tuon
jättiläis-pesän kaikilla kujilla. Mikä vei toukkaansa syvemmälle
koloon, jonka hän oli jo talven tai äkillisen myrskyn varaksi
valmistanut, mikä toi ha'onneulasia peittääkseen oman kolonsa suuta tai
varustaakseen pesää paremmalla sitojakerroksella, mikä juoksi kiireesti
toisen ohitse hakeakseen uuden rikkasen tuolta sammalikosta, ennenkun
joku toinen ennättäisi sen ottaa, mikä tuli tuomaan surusanomaa
naapuripesästä, mikä käskemään uusia vahtia vihollis-pesästä tuleville
tolille y.m. y.m. Kiirettä, kiirettä ja aina vaan kiirettä! Ei lepoa
ensinkään näyttänyt olevan; ja kuitenkin! Tuolla syvällä, syvällä pesän
sydämmessä oli suuri, tilava asunto, jossa kuningas-perhe tuhansine
hovimiehineen liikkumatta, levossa eleli. Ei siellä muilla kiirettä
ollut, kuin palvelioilla, jotka saivat syöttää ja juottaakkin törkeätä
väkeä, kuningasta, hänen perhettään ja noita ylpeitä siivekkäitä
hovimiehiä, jotka vaan kerran vuodessa astuivat ulkoilmaan
huvitteleimaan. Kesän lämpöisimpänä iltana, kun jo päivän paahteiset
säteet olivat meren sinervään helmaan vajoavan auringon terästä
sammuneet, vaan kostea kaste ei vielä ollut ehtinyt ruohonpäitä
suudella, silloin tuli kuningas noitten ylpeitten seuralaistensa
keralla pitkin pesän valtakujaa ylös sen huipulle. Siinä he levittivät
hienoset siipensä ja niin läksivät uljastellen lentoretkelle. Hetkisen
he niin liitelivät, lentelivät lauhkeassa, tyynessä ilmassa ympäri
lähiseutua. Sitten palasivat pesäänsä jälleen viettämään yhtä
toimetonta elämää, kuin ennenkin.

Ensimmäisenä iltanaan näki puolankukka tämän joukon. Kauniissa
järjestyksessä kohosi koko siivekäs seurue ilmaan, liihoitteli yhä
edemmäksi, tietämättä minne. Olihan niin perin ihanaa koetella
siipiensä voimaa tuossa tuulettomassa, vienossa ilmassa. Sihistellen
sinkuivat siiposet, kevyesti kohosi ruumis: vapaus, ilma teki hurmaavan
vaikutuksen. "Merelle!" komensi kuningas ihastuksissaan ja tuokiossa
lenteli koko uljas seurue siintävälle selälle, joka valtavana, tyynenä
aukeni kuusikon reunassa. Hei kuinka ääretöntä, suurellista tuo oli!
Tyynenä lepäsi tuo ääretön pinta, hengetön hiljaisuus vallitsi.

Mutta äkkiä havahtui kuusikossa uinuva Tuuletar, susahutti siipiään ja
liiteli hiljaisesti meren aukealle ulapalle. -- Vieno röyhellys
tummensi veden pintaa: muurahaiset kauhistuivat. "Takaisin!" komensi
hätääntynyt kuningas, vaan -- myöhään. Jo oli Tuuletar levittänyt
raskaat sulkansa heidän päälleen: liehaus vaan ja kaikki peittyivät
vienosti värehtivään veteen.

Meren takaa vaaleneva iltarusko haihtui vähitellen, kultainen silta,
jonka se vetehen kuvasi, pimeni ja yön varjot peittivät maan. Kukkanen
tunsi päänsä hiljaa painuvan alaspäin ja väsymys valtasi hänet,
Ensimmäinen päivä oli kulunut; vieno huokaus vielä -- niin kukkanen
nukkui sikeintä nuoruuden unta.

Päivä nousi; linnut lauloivat kuusissa; muurahaiset liikkuivat
levotonna pesässään; meri oli vähäisen rauhaton.

Iloisesti laulelin, hoiteli merimies purttaan, ponnistellen huvikseen
aaltojen voimaa vastaan. Hänen oikea elämänsä oli vaiva ja työ, hänen
ilonsa vaarallinen, onnistunut yritys. Koko muoto oli voimaa, koko
olento miehuutta täynnä. Valtava, voimakas tuuli lennätteli hänen
punaista purttaan yli sinertävän, hyllyvän aineen; vaan hymyillen,
levollisesti istui hän perässä ja katseli kohden taivaan kirkasta
rantaa.

Tämän näki puolan kukka, joka juuri oli herännyt ja vielä hieroi
silmiään selvitäkseen unesta. "Kuinka uskaltaa tuo merelle, jossa
muurahais-kuningas sai hautansa?" arveli hän niin äänekkäästi, että
mustikka, joka kasvoi vähän edempänä muurahais-pesästä, mutta samalla
puolella, kuuli sen. Tämä oli jo täysi marja ja ihmetteli kovasti, kuka
oli vielä niin tietämätön elämän menosta, kuin puolan kukka. Kun hän
ympärilleen katsoessaan keksi puolankukan, lausui hän tälle:

"Hyvää huomenta, nuori ystäväni. Kas kuinka kau'an sinä olet viipynyt
ilmestymättä! Voi, voi kuinka paljon olet kadottanut, kun et ollut jo
Juhannuksen aikana mukana."

"Juhannuksen aikana! mitä se on?" toisteli puolukka parka aivan
ymmällään.

"Niin, niin, nuori vesa! Kas sitäpä olisi sinun sopinut katsoa,
Juhannusta! Ja nuo tuhannen tuhannet kukkaset, jotka kaikki silloin
koreilivat vihannalla nurmikolla, kaikki ne jo ovat varistaneet teränsä
ja heteensä: niistä on tullut siemeniä, juuri niinkuin minustakin. Voi
kuinka kaunis, punainen puku minulla oli! Ja nyt on kaikki muuttunut.
-- Niin, mutta kas, punanen pukuhan sinullakin on -- se on kaikista
hienoin puku, oikea karkelopuku, vahinko vaan, että olet... Suo
anteeksi -- en minä mitään pahaa tarkoita, vaan kyllä minun täytyy
sanoa totuus: sanoisihan sen joku muu kumminkin ja parempi on silloin,
että sen jo ennakolta tietää -- sinä olet liika myöhään syntynyt
maailmaan; ei sinulla nyt enää ole mitään nähtävää, eikä tehtävää."

"Minun mielestäni on täällä kovin paljonkin nähtävää", vastasi kukka.
"Minä olen vasta yhden päivän katsellut tätä maailmaa, enkä voi sitä
koskaan unhottaa. Ja tehtävää! sitähän en ole koskaan ajatellut." --
"Niin lapsellinen voi olla, kun on tuolla ijällä", arveli siihen
mustikka. "Enkä sitä tosin ihmettele, kun muistan omaa nuoruuttani,
vaan kyllä minä sen sanon, ett'ei sinun hieno pukusi sinua nyt
ensinkään hyödytä. Pian tulee tuima, kolkko syksy, jonka tuulet
tunkevat kaikkien sammalten läpi tiheimmänkin kuusikon varjossa.
Silloin sateet öin päivin valavat vaatteitasi, jotka tuosta vaalenevat
ja varisevat ennen aikaansa. Kuka sitten enää katsoo kauneutta, kuka
edes marjaasi korjaa, kun se vihdoin talven tullessa putoaa mädänneestä
varrestasi?"... Mustikka aikoi jatkaa, mutta puolan kukka kovin
peljästyneenä käänsi puheen toiselle tolalle, lausuen: "Mutta
sanokaappas, rakas Täti, miksi muurahaiset illalla mereen hukkuivat,
vaan merimies iloiten laineilla liitelee?"

"Niin, lapsi kulta; nuo siivelliset muurahaiset ovat toimetonta,
laiskaa väkeä, jotka eivät tee muuta, kuin kiusaavat muita; sentähden
on heidän kykynsä toimettomuudesta niin tylsistynyt, ett'eivät he omin
voimin voi edes elättää itseään. Nyt pyrkivät he kuitenkin ylpeästi
ulommaksi omaa aluettaan, vertaamatta voimiaan äärettömään mereen:
siksi saivatkin linnut liian surman. Jolla ei ole tehtävää, tai joka ei
täytä tehtäväänsä, hänet kerran myrsky upottaa. Toinen on tuon miehen
laita, Hän on määrätty elävänä toimittamaan ankaraa, kovaa työtä;
siihen on hän alusta alkaen tottunut; meren aallot ovat hänet
tuommoiseksi kasvattaneet, myrsky on hänessä herättänyt voiman tunnon,
ärjyvä vihuri pelottomuuden. Kaikki on hänen mielestään paikallaan, kun
hän vaan tekee tehtävänsä. Puhaltakoon tuuli, ärjyköön aalto, häntä ei
se liikuta. Vaikka meri hänet nielisi ja helmaansa kätkisi aalto, ei
hänelle sittenkään kävisi pahemmin, kuin hänen isälleen. Työ,
ponnistukset ja vaiva on miehen elämä. Kaikkea saa kärsiä, kaikkea
kestää, mutta valittaa ei saa. Tyytyväisnä, tyynenä kestää kaikkia: se
on hänen tehtävänsä: sitä suorittaissaan hän on onnellinen."

Puolankukka ei ymmärtänyt tuota. Hän peitti päänsä lehtien lomaan ja
sanoi: "Hyvästi, Täti, minä en voi oikeen hyvin." -- "Hyvästi, hyvästi,
lapsi kulta, varo, ett'et kylmettyisi" -- sanoi mustikka.

       *       *       *       *       *

Kului viikkoja, kului kuukausiakin. -- Kesä vieri lopulle, syksy
saapui. Lehdet puissa kellastuivat ja varisivat maahan. Tuuli
lennätteli viidakoissa kuivettunutta lehti-pehua ylisten ympäri.
Mustikka oli jo pudonnut pois, sen lehdetkin jo vaalenivat.
Puolankukkakin oli menettänyt kauniin punasen pukunsa, se oli jo
muuttunut marjaksi. Paljon oli tällä välin tapahtunut muutoksia sekä
ulkona luonnossa, että sen sisällisessä kehkeämisessä. Monta
myrskyistä, kolkkoa päivää, monta iloistakin hetkeä hän oli nähnyt
ilmestyvän ja väistyvän vähitellen kuluneitten aikajaksojen joukkoon.
Useakin musta, myrskyinen yö oli huuhtonut kylmillä sateillaan hänen
kulmiaan ja moni surkea hätähuuto oli haihtunut meren öiseen pauhinaan.
Olihan monenakin aamuna tuhansia laudanpalasia vaahtoisella rannalla,
osoittamassa, että meri voi haudata helmaansa voimakkaampiakin
olennoita, kuin muurahaisia: olihan monena päivänä riehuva vihuri
ruhtaissut hänen silmäinsä edessäkin lujia laivoja kalliokarille.
Ainoastaan turha, epätoivoinen ponnistus oli useinkin ihmisten
auttamis-yritys: meri oli vihoissaan voittamaton. -- Tämmöiset näöt
toisinaan vaihtuivat tyyneyteen ja rauhaan, joka niinkuin hiljainen
siunaus levitti lepoa ja sisällistä iloa kaikkialle. Neitseellisenä
hymyili valtava meri, tuuditellen tuhansia pieniäkin pursia niinkun
äiti tuudittelee lastaan ja iloisesti laulaa. Turvallisena voi silloin
oravakin lastullaan purjehtia, eikä pienoisten kaarnalaivatkaan
vaarasta tienneet. Saaret nostivat aalloista kukkeat kulmansa, niinkuin
morsian leikitellen nyökyttelee seppelöityä päätään. Kaikki on rauhaa,
riemua täynnä. -- Kuusikko hiljaa suhisee ja joku lintunen vaan
harvakseen helkähyttää heleän sävelen. --

Tämmöistä syvää riemua syyskesä yksinään tarjota voi. Sitä nautti
puolakka ja imi sydämmeensä hiljaisen, puhtaan ilontunteen. Ei hän
ollut koskaan oppinut tuntemaan kevään vallatonta riemua, eikä häntä
koskaan kiusannut kevätkesän turhamielinen kauneuden himo. Hän näki
elämän sen täydessä voimassa, kun jo sateisa syksy soi hedelmiään ja
luonnotar karisteli pois kesäkorujaan. Sentähden ne mehut, joita
puolankukka imi, olivatkin paljasta terveyttä ja raitista elonvoimaa;
sentähden voikin hän kestää yli talven ja vihertää silloinkin, kun jo
toiset kukkaset kuoloon nukkuivat. --

Olipa eräs Syyskuun aamu. Luonto oli juuri herännyt ja heittänyt öisen
sumuverhonsa yltään. Yö oli ollut kylmä ja tuulinen; aamu oli selvä ja
kolea. Silloin tuli pieni poikanen poimimaan puoloja kuusikosta. Hän
kävi muurahais-pesän ohitse, näki puolan ja poimi sen ensimmäiseksi
marjaksi astiaan. Voi kuinka puolukka säpsähti. Hänkö nyt jo joutuisi
täyttämään tarkoitustaan? Oliko hän jo kypsynyt? Vaan kau'an ei näitä
miettiä voinut; toisia puoloja tuli tuhutteli alinomaa astiaan, joka
pian oli punaisia marjoja täynnä. Poika kävi kiireesti, ikäänkuin
ajatuksissaan, eikä kau'an viipynyt, ennenkun puola-astia joutui
pieneen suojaan, jossa virui vuoteella sairaana mies. Heti kaadettiin
marjat valkealle pöytävaatteelle ja tarkasti niistä siinä perattiin
rikat pois. Nyt voi puolukkamme nähdä kaikki ympärillään; vaan ei hän
joutunut muuta näkemään, kuin sairasta, joka nukkui valjuna
vuoteellaan. Silloin aukeni ovi; sisään astui nainen; valkealla
kädellään tämä sievästi kokosi marjat puhtaaseen astiaan, kaasi ne
pataan ja laittoi terveellistä ruokaa sairaalle. Hiljaa hän liikkui ja
varovasti, sillä sairas nukkui. Jopa oli ruoka valmis -- puolukkamme
oli siinä säilynyt kokonaisena ja tunnollaan -- jo pistettiin se
astiaan ja asetettiin sitten pöydälle jäähtymään.

Sairas aukasi silmänsä. "Johan nyt olet nukkunut," sanoi iloissaan
nainen. "Jo; minä olen paljoa parempi nyt." "Minä olen tässä laittanut
puola-puuroa; ehkä sinulle jo ruokakin maistuu."

"Kiitos -- kiitos; minä luulen tosiaan jo vähän hiukovan." Voi millä
kiitollisuuden ja ilon tunteella nainen asetti ruu'an sairaan eteen!
Vapisevat kädet tarttuivat lusikkaan -- ja -- ensikerran koko
kuukaudessa -- maistui ruoka hyvältä. Tykyttävin sydämmin katseli
puolukka jokaista lusikallista, minkä sairas nautti; hän toivoi
pääsevänsä vahvistamaan heikkoja voimia, elvyttämään kuihtunutta verta.
Mutta nyt sairas jo laski lusikkansa pois. Hän kiitti Jumalaa
ravinnosta ja istui sijalleen. Hänen viereensä istahti tuolille nainen.
"Voi kuinka paljon olet kärsinyt," aloitti hän; "aina siitä saakka kun
tuo myrskyinen yö riehui.

"Ei tämä mitään vaarallista ole," jatkoi mies; "se yö minulle rauhan
antoi. Tämä on vaan hiljaista tointumista: joll'ei silloin olisi
myrskyä ollut, en nyt olisi onnellinen. Tulinhan silloin tuntemaan
sydämmen, jota en koskaan muulloin olisi tuntemaan tullut. Myrsky oli
välttämätön, sen täytyi tulla ja se tuli. -- Nyt olen terve ja paranen
jälleen; minä saan uudet voimat, minä tulen mieheksi nyt." --

Nainen katsoi hellästi sairaan silmiin: "veljeni! minä ymmärrän sinut.
Sinä olet taistellut vaarallista taistelua; nyt olet voitolla:
kiittäkäämme myrskyjen Herraa!" Sairas nyykäytti myöntäen päätään ja
laskeutui vuoteelleen. Nainen nosti ruu'an pois ja puolukka sai aikaa
miettiä näkemäänsä. -- "Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se
tulikin!" lausui hän itsekseen. -- "Niin; onhan myrsky monastikin
parempi kuin leuto sää, se pudistaa pois monta ulkonaista turhaa tapaa
ja ajaa esille sisälliset syyt; myrsky herättää uinuvat voimat ja avaa
sokeat silmät. -- -- Nyt olen saanut vähän käsitystä siitä, mitä
mustikka puhui. Olenhan nähnyt myrskyä ja päivänpaistetta, iloa ja
surua, nautintoa ja kärsimistä, toivoa ja toivotonta taistelua; paljon
suuria mullistuksia, tuhansia pikku seikkoja; jo kau'an edeltä päin
mietittyjä muutoksia, tahi tuommoisia äkillisiä tuulenpuuskia, jotka
tulevat jälkiä jättämättä ja menevät sinne, mihin ei kukaan seuraa.
Olen kokenut monellaista, ollut monen väheen alaisena; ei mikään ole
enää olemassa, ja kuitenkin on kaikista jäänyt jotakin jäljelle
olentooni: kaiken tämän monipuolisuuden yhteys on elämää. Aurinko on
aina lämmin, sen valo virvoittaa; meri on suuri, sen näkeminen ylentää;
myrsky on voimakas, sen pauhu peljättää. Vaan niitten kaikkien
yhdys-tunne on elämää s.o. kaiken vaihetuksen läpi pysyvää, kaiken
voittavaa, ikuista voimaa. Kun siitä olen saanut osani, olen tehnyt
tehtäväni ja voin antaa itseeni imetyn mehun muille samaa elämää
jatkamaan. Nyt tiedän, mitä varten olen olemassa: antaakseni
terveellisen mehuni tuon kärsineen elämän -- voiman jatkamiseksi." --
Puola asettui astian reunalle, josta juuri oli viimeinen lusikallinen
otettu ja odotti tyytyväisenä ruoka-aikaa.



HIRUNDO HERALDIKA.


Katon räystäässä tuolla oli pääskysen pesä. Savesta ja höyhenistä oli
se kurottu kahtena keväisenä päivänä, ja lujaksi päivä sen säteillään
lämmitti. Oi kuinka sievä ja siro sen sisusta, kuinka pyöreä ja soma
sen päällystä oli! Ja siellä sisällä oli kuusi pientä poikasta.
Vähitellen ne kasvoivat, höyhenet kasvoivat ja koko varttui. Mutta
siellä he aina vielä sisällä asuivat. Ei kukaan heistä vielä uskaltanut
siipiinsä turvautuen antautua ilman aaltoihin. Näin kului aikaa, kunnes
vihdoin eräänä aamuna emä tuli tavattoman iloisena sisälle. Hänellä oli
kullekkin heistä pieni toukka makiaisiksi ja sen annettuaan hän heille
näin suin puheli:

Lapseni armaat! tirlitt, tirlitt, tirlilitilitt! -- Nyt olen teitä
kau'an jo kasvattanut, olen teitä ruokkinut ja hoitanut. Nyt tahdon
nähdä teidän itse jo johonkin ryhtyvän; nyt teidän täytyy opetella
lentämään.

Lentämään, lentämään -- tililitt, tililitt! vikisivät nuoret.

Te tiedätte, emo jatkoi, että tässä maailmassa täytyy osata yhtä ja
toista, jos tahtoo taistella läpi elämän. -- Oi, täällä täytyy paljon
oppia ja kokea! Mutta ensin ja ennen kaikkia vaaditaan että osataan
liikkua, sillä palkallaan oleva ei voi mitään oppia. Liikkuminen on
samaa kun lentäminen, vaikk'eivät kaikki opi lentämään s.o.
huonolahjaiset ja vajanaiset olennot, niinkuin esim. ihmiset, jotka
kyllä ovat muutoin hyvin lahjakkaita ja kykeneväisiä, vieläpä
jalomielisiäkin, mikä on paljoa enemmän kuin kaikki yhteensä -- niin,
kas lentää eivät hekään osaa. Heillä on tosin siiventynkät, vaan
höyheniäpä heillä ei ole ja vaikka he kuinka yrittäisivät, eivät he
lentämään kykene -- ja siitä syystä heidän liikkumisensa on paljoa
vajanaisempaa, tai oikeastaan he eivät voi liikkua siinä merkityksessä,
kuin me liikkumista käytämme. Kun nyt ajattelen ihmisen tilaa ja
vertaan sitä teidän nykyiseen tilaanne -- ajatelkaas, mikä hirveä
onnettomuus, jollette kaikki oppisi lentämään. Olkaa siis ahkerat,
näyttäkää, että opitte noreiksi, nopeiksi, sukkeliksi, taitaviksi
lentäjiksi, tililitt, tirlitt, tirlitililitt!

Tililitt, tlilitt! kaikki pienet vikisivät ja ryömivät pesästä katon
kourulle. --

Kas niin, nyt olette ulkona kaikki, Ennenkun tästä edemmäksi yritämme,
tahdon teille esitellä hiukkasen tämän paikan historiaa. Tämä suuri
pesä, jonka kourussa meillä on pesämme, on vanha, vuosisatoja nähnyt
asunto. Moni pääskynen meidän esi-isistämme on kertonut sen historian
lapsilleen, ne taas omille lapsilleen ja lastensa lapsille j.n.e. Tässä
on elänyt ja kuollut jo monta ihmissukuakin, joka meidän ikäämme
verrattuna on kovin pitkä aika. Sanotaan isän-äidin, isän-isän-äidin
aikana tässä asuneen Sarvi nimisen miehen, joko hänellä sitten lienee
ollut oikeat sarvet, niinkuin kaskinikillä, vai oliko hän vaan saanut
sen lisänimeksi, sitä minä en tiedä. -- Vaan hänen ajallaan oli kovin
tukala aika maassa, varsinkin ihmisillä; oli semmoinen tila, jota he
sanovat sodaksi s.o. semmoinen rauhaton aika, jolloin ei voi rakentaa
pesää juuri mihinkään, sillä kaikki pesät poltetaan ja hävitetään,
varsinkin ihmisten pesät, mutta niiden mukana meidänkin pesämme. Tämän
suuren pesän pojista oli yksi mainion viisas ja taitava ihminen. --

Osasiko hän lentää, tili-tlitt! --

Ei pienoseni, ei sentään, mutta kyllä hän muutoin taitava oli. Hän
johdatti suuret joukot ihmisiä yhdelle puolelle, yhdisti ne, jotka
olivat kaukana toisistaan laulamalla s.o. ei juuri niin kuin me
laulamme, sillä niin osaavat vaan harvat ihmiset laulaa, vaan jotenkin
sinnepäin. He kirjoittivat sopimuksia, kirjoittivat päätöksiä ja
yhtyivät sovintoon. Näin vihdoin loppui tuo ankara sota ja pesät jäivät
rauhaan jälleen -- tirlitt, tirlitt, tirlitililitt!

Vaan nyt me tiedämme Sarven työn, vast'edes voitte varsinaisilla
historian tunneilla saada enemmän oppia, tililitt, tirlitt! Niin vei
emo poikaset lentämään. --

Ensin he vaan vähäisen räpyttelivät; sitten he lensivät katon kourulle,
siitä räystäälle, räystäältä kourulle takaisin j.n.e. mutta vihdoin
uskalsi yksi yrittää pitemmän matkan. Se onnistui, toiset yrittivät
perässä ja niin oli pian koko pesäkunta lentämässä, liehumassa. Kas
sepä oli hupaista! Tililitt, tililitt; nyt ei heidän muuta tarvinnut
tehdäkkään. He olivat koko päivät ulkona: lauloivat ja lensivät,
lensivät ja lauloivat.

       *       *       *       *       *

Lentelipä näin tavoin taas eräs perheen nuorimmista rakennuksen
ympärillä. Ikkunat olivat auki. Sieltä sisältä kuului Kanarialinnun
laulu, sekä joskus papukaijan käheä ääni. Nuori pääskynen, neiti
Hirundo Heraldika, kuten toiset pääskyset häntä nimittivät, syystä että
hän aina niin mielellään istui tuon vanhan vaakunakilven reunalla, joka
oli ison oven yläpuolella, tunsi erinomaisen halun vetämän itseään
ikkunasta sisälle. Hän kurkisti ensiksi varovaisuuden vuoksi
ikkunarei'ästä läpitse -- huu! mikä se oli? aivan kuin mies ihan
vastapäätä ikkunaa olevalla seinällä. Neiti Hirundo Heraldika lensi
peljästyneenä takaisin.

Vaan vähän ajan perästä palasi hän jälleen: hän muisti äitinsä puhuneen
joskus jostakin paperi- tai vaatekappaleesta, jonka ihmiset seinille
kiinnittävät ja siihen sitten muodostavat jotakin mikä on ihan määrätyn
ihmisen, eläimen tai jonkun muun esineen näköinen, ja tätä koko
olemusta he kuvaksi nimittävät. Olipa emo kertonut kerran pistäyneensä
jonkun vanhan linnan sisällä -- ehkäpä ikkunasta -- ja siellä nähneensä
koko joukon tämmöisiä kuvia, joitten joukossa eräs kotkan kuva niin
hirveän luonnollinen, että hänen täytyi mitä kiireimmin paeten lentää
tiehensä. Ehkäpä tuo mies onkin vaan kuva. Nuo ihmislapset ovat sen
seinälle kiinnittäneet, neiti Hirundo arveli.

Aivan oikeen; se onkin vaan kuva, sen hän nyt toista kertaa sisälle
kurkistaessaan selvästi näki. Eikä vaan yksi, mutta monta monituista
kuvaa oli sillä ja toisilla seinillä. Hei, jopas on hauskaa katsoa!

Niin arvellen lentää lehautti hän sisälle tuohon vuosisatoja vanhaan
rakennukseen.

Kukkia, suuria kasvia, jotka kiersivät ympäri seiniä ja köynnöstelivät
akkunoita, tai seisoivat nurkassa kohoten permannosta kattoon saakka,
lintuhäkkiä, kirjoja, pöytiä rintakuvia -- -- mikä paljous esineitä,
joita ei neiti Hirundo Heraldika ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkia
nuo ihmiset pesäänsä kokoilevatkin hän arveli; mutta sitten he
elävätkin niin kau'an, että oikeen hirvittää, ajattelee vaan esim. 100
vuoden vanhaa pääskystä ... huu! johan se olisi ihan höyhenetön!... --
Senpätähden emme me huolikkaan olla niin turhamaisia -- muutoinhan emme
elämässämme voisi tehdä yhtä ainoatakaan pesää, johon kaikki tuo romu
ja ylellisyys mahtuisi -- vaan äläs! Kanarialintunen laulaa. Hän oli
huomannut pääskysen ja kutsui nyt tämän luoksensa.

Hyvää päivää, nuori ystäväni, neiti Hirundo! -- Kanarialintunen ei
tietänyt hänen liikanimestään -- Kuinka tänne uskallatte tulla? Tänne
tulla? Onko se siis luvatonta? hyvä neiti Kanaria, kyseli nuori
Heraldika, joka ei myöskään osannut sen paremmin lausua tuon
korkea-arvoisen ulkomaalaisen sääty- ja sukunimiä.

Ei niin, neiti Hirundo, -- vaan suokaa minun huomauttaa, että tämä
asunto on viekkaan ihmiskunnan, jolla on valta yli avaran maan sekä
siintävän meren. Katsokaappas, ystävä kulta, tätä häkkiä. Tämmöiseen,
näin ahtaasen tilaan ovat he sulkeneet minut Etelän, ihanan Etelän
vapaan tyttären; ja minun mailmani, katsokaappas: _koko mailmani_
sijasta ovat he antaneet tämän ahtaan häkin. Tirlii -- tirlii,
tirlilittlii!

Tuo viimeinen oli Kanarialinnun kansallislaulu, isänmaallinen hymni.

Neiti Hirundo Heraldika synkistyi. Hän tahtoi lentää tiehensä vaan
kanarialintu jatkoi:

Malttakaas, hyvä ystävä, neiti Hirundo! Istukaas hetkeksi tähän
lähelleni, Minä kerron teille kaikki. -- Kas niin! -- istukaa tuossa,
nojatkaa päätänne vähän taaksepäin -- niin nyt te olette oikeen
sievässä asennossa; tuo punavihreä höyhen kaunistaa teitä
sanomattomasti. --

No hyvä! -- Etelän kirkkaan sinitaivaan alla on avara aaltoava meri;
voimakas on meri, mahtava ja suuri. Ei silmä kanna sen siintävän pinnan
ylitse, eikä sen myrskyävää aaltoa estä yhdenkään voima eikä nero.
Tämän suuren, valtavan veden helmassa, on kuni tytär äitinsä rinnoilla,
ihana vihreä saari. Tuhatkarvaisina loistavissa kukissa kimeltelee
taivaan valkeus sen kasvistossa ja ihanimmat hedelmäin mehut
virtailevat sen puutarhoissa. Siellä missä ääretön taivas syleilee
rajatonta merta ja maan kasvattava tuoreus synnyttää rehevimmän
runsautensa, siellä missä _vapaus_ ja _onnentunne_ sitovat jokaisen
sydämen kotisijaansa, -- siellä minä olen syntynyt -- ja nyt missä minä
olen? -- vastaa itse! -- Tirlii, tirlilittii!...

Tirlitt, tlitt! neiti Hirundo sanoi, tahtoen niin säälimällä sanoa
jäähyväiset -- vaan silloin alkoi Papukaija puheen:

Hyvää päivää, neiti Hirundo! Minäkin puhuisin kanssanne vähäisen. --
Minä olen jo vanha -- pääni on kohta paljas ja höyhenpukuni harvenee
joka päivä. En minä enää niin paljon kaipaa vapautta ja elämän iloa,
sillä niitä en enää nauttia voisi. -- Haluan vaan vielä jonkun päivän
elää -- ja nämät päivät ovat minulle hirveän ikäviä viettää ikävässä
torkkumisessa ja toimettomuudessa. Elämääni kalvaa mato, jonka täällä
olen saanut, täällä tämän kylmän ilmanalan kolkoissa seuduissa, uh! --
uh! -- uh! Silloin Papukaija yski hyvän aikaa -- minä olen saanut
rintataudin, keuhkovian, joka vie minut ennenaikaiseen hautaan.

Neiti Hirundo Heraldikaa säälitti. --

Papukaija jatkoi.

Kerran minäkin olin nuori; silloin elin siinä maassa, jossa virrat
juoksevat merestä mantereen hiekkaan, jossa mustat joutsenet joikuvat
kultahiekkaa huuhtovassa aallokossa. Se on minun isänmaani, jossa
tuhansien tuhannet kullankarvaiset linnut liitelevät äärettömien
ulappain ylitse _vapaina_, esteetönnä ja laulavat voittoretkistään yli
avaran maan piirin. -- Aina siellä aurinko kuumasti paistaa, aina
siellä tuulonen vilpeästi henkii. -- Tuhansien tuhannet lintulaumat
hurjalla kirkunalla väliin laskeuvat vaahtoavan aallon lumehen, väliin
nousevat taivahan siniselle kupukannelle. -- Kun joskus, minä tiedän,
tulet sinne kerro kansalaisilleni kurjasta elämästäni Pohjan perillä,
sano heille, että jo silloin olen jättänyt tämän katoavaisuuden matalat
majat. --

Neiti Hirundo Heraldika nyhtäsi rinnastaan höyhenen ja antoi sen
muistoksi Papukaijalle, toisen höyhenen antoi hän kanarialinnulle.

Ystäväni! hän lauloi, minä kiitän Teitä, Te olette minulle opettaneet
kokemuksen ankaraa totuutta. Jääkää hyvästi! Vaan aikoessaan lentää
ulos, ei pääsky parka onnistunutkaan löytämään ikkunan avonaista
aukkoa. Hän lensi lasia vastaan, joka esti häntä pääsemästä läpitse,
vaikka kyllä oli yhtä valoisa, kuin ilma ainakin. -- Tuskanhiki
virtaili hänen otsastaan:

Tirlitt, tirlitt hän pakisi ja palasi kertomaan hätäänsä toisille.
Nepä hänelle selvittivät, miten ihmiset olivat heille tehneet, heitä
kiinni-ottaissaan, kuinka turhaan he olivat ponnistelleet, ja kuinka
heidän vihdoin täytyi tyytyä osaansa.

Hirundo parka kauhistui. Nyt hän katui katkerasti tuota
uteliaisuuttaan, joka hänet oli tähän pulaan saattanut, ja niin hän
itki, itki sydämmensä pohjasta: tirlitt, tirlitt, tlitt tlitilii!

Väsyttyään turhaan lentämiseen, hän istuutui vihdoin seinälle --
suuren kuvan reunalle. Siihen hän nukkui. -- Unessa hän oli lentävinään
tuon äärettömän, siintävän meren yli; hän näki tuon vihannan saaren,
sen tuhannet loistavat linnut, jotka kiilsivät kuin kulta auringon
paisteessa; hän näki toisenkin saaren, oikeen manteren, jossa oli
vaskenkarvaista kansaa, puhuvia lintuja, mustia joutsenia: hän näki
Papukaijan kodin. Vaan juurikuin hän aikoi viedä Austraalian linnuille
terveisiä heidän kaukaiselta kansalaiseltaan, hän tunsi kuinka joku
hiukan heilutti hänen höyhenpukuaan. Hän havahtui.

Ihmetellen avasi hän silmänsä. Ensiksi ei hän oikeen asemaansa älynnyt,
vaan pian heräsi muisto ja hän tajusi onnettoman tilansa. Mutta se,
mitä hän ympärillään näki, saattoi hänet aivan unhoittamaan itsensä.

Oli yö. Kuu paistoi akkunasta huoneesen; sen hopeasäteet kimalsivat
kullankirjailtuja lattiaverhoja pitkin ja valaisivat muutamia kuvia
vastapäätä olevalla seinällä. -- Vaan kas! nepä eivät seinällä
olleetkaan, ne olivat kaikki astuneet alas seinältä ja käyneet
lattialle piiriin istumaan. Selvästi huomasit heidän elävän: kasvot
olivat verevät, varsi sorja ja pyöreä, jänteet liikuttivat jäseniä --
jopa he puhumaankin rupesivat.

Tuo kuva, jonka päällä neiti Hirundo Heraldika oli istunut, oli myöskin
astunut seinältä alas ja luultavasti ilma silloin heilutti hänen
höyhenpukuaan, niin että hän heräsi.

Hirundo lensi hämmästyneenä Kanarialinnun häkille, herätti tämän ja
kysyi, mitä tämä merkitsisi.

Vainajat viettävät suurten muistojensa juhlaa, Kanaria-lintu vastasi.
Se tapahtuu joka vuosi kerran.

Onko nämät Sarven sukua, tuon Sarven, josta emo on laulanut? neiti
Hirundo uteli.

Ovat oikeen, neiti nuori, he ovat juuri nuo valtiolliset päämiehet,
jotka yhteen aikaan määräsivät koko Euroopan asiat. Näettekös, tuo
keskimmäinen tuossa, jolla on terävä katse ja nerokkaat kasvojen
piirteet, hän juuri on tuo suuri Sarvi, jonka kädessä silloin olivat
valtojen ohjasnauhat. Kuulkaappas, neiti Hirundo, hän pitää puhetta; ja
tosiaan, hän nousi seisaalleen -- kaikki kuvat nousivat seisomaan.
Sarvi alkoi puhua:

Hyvät herrat! Minä olen saanut toimekseni tällä hetkellä muistoonne
johdattaa pääkohtia, joita elämämme yhteinen työ on tarkoittanut.
Muistojuhlassa tämmöisessä kuin tämä ei ole tarpeellista tehdä
minkäänlaisia kertomuksia, eikä edes tosi-seikkoja erikseen mainita: ne
ovat, näetsen, elävinä vaikuttamassa jälkeen jääneen polven
historiassa. Historiallinen työ, samoinkuin työ ylimalkaan, ei
koskaan huku eli katoa, vaan jatkuu alituisena jaksona ihmiskunnan
elämän-vaiheissa, liittäen onnistuneen toiminnan hedelmät
samanaikaisiin onnistumattomiin yrityksiin, joista vasta ehkä
seuraavat vuosisadat jotakin kokonaista yhteen-liittää. Tätä asiain
henkistä yhteyttä ei voi kukaan muuttaa eikä löyhdyttää, sillä on oma
järkähtämätön lakinsa. Sentähden on minusta hauskaa tällä kerralla
viitata tuohon yhteyteen, mikä on vuosilukujen 1648 ja 1848 välillä ja
siten verrata henkisiä ilmiöitä niinä vuosina toisiinsa. Kun me vuonna
1648 solmimme Westphalin rauhan ja siten vakautimme omantunnon
vapauden, teimme silloin työn yleisinhimillisen, joka, ollen hedelmänä
koko ihmiskunnan siihen saakka tapahtuneesta kehityksestä, edisti
ihmiskuntaa kokonaan: sillä niin oli katkaistu kahle, joka tahtoi sitoa
hengen vapautta, ainoata, mikä ihmisen eläimestä eroittaa. --

Nyt on kaksi vuosisataa kulunut siitä ajasta ja todellinen edistys on
nähtävästi kulkenut samaa suuntaa. Eihän minun tässä nyt muuta tarvitse
mainita, kuin tuon nykyään joka paikassa ilmestyneen halun
valtiolliseen vapauteen. Ihmisillä onkin nuo kaksi eri alaa, jotka ovat
yhteydessä hänen olentonsa syvimpien perusten kanssa, ne ovat: uskonto
ja isänmaallisuus. Jumala ja isänmaa ovat välttämättömät jokaiselle;
jos toisen hävittää, ei toistakaan ole olemassa. Kun siis omantunnon
pyhä vapaus vuonna 1648 oli siihen saakka kehittyneen edistyksen kautta
tullut tunnustetuksi, täytyihän ihmiskunnan pyrkiä valtiolliseenkin
vapauteen, s.o. tilaan semmoiseen jossa jokainen kansalainen on yhtä
oikeutettu sivistystä saavuttamaan ja saavutetun sivistyksensä nojalla
valtion asioita ohjaamaan. Vaan kuten ei ihmiskunta voinut käsittää
omantunnon vapauden tarvetta ennenkun 30-vuotinen sota oli sille
opettanut, ett'ei se ole vaan jonkun haaveksijan aivoissa syntynyt
sikiö, vaan on osa ihmisen olemuksesta, on sen elonehto, niin täytyy
valtiollisen vapaudenkin edellä käydä kaikellaisia mullistuksia.
Yleensä ei mikään olokohta, jolla on pohjaa historiassa, poistu
sittenkään, kun se jo on kadottanut merkityksensä, jopa tullut oikealle
edistykselle vahingolliseksikin, ennenkun asiain uusi tila huomauttaa
ja päivän selväksi saattaa että sen säilyttäminen on vahingollisempi,
kuin uuden sijaan-asettaminen. Sentähden aina valtiollisen vapauden
enteenä täytyy käydä rettelöitä, eri aikoina ja eri sivistyskannalla
olevissa kansoissa erilaisia. Nykyajan tapauksista päättäen, näyttää jo
se aika lähenevän, jolloin useimmissa Euroopan maissa tunnustetaan
valtiollista vapautta. Mullistukset Euroopan valtioruumiissa ovat
suuremman elo-voiman ilmauksia, joita seuraa todellisen voiman oikea
viljelys. --

On kyllä väitetty että Lutherin uskonpuhdistus ja nykyajan
valtiolliset, monilahkoiset kirkkokunnat eli toisin sanoen valtioitten
suosima uskonnonvapaus, ovat ihan vastakkaisia asioita. Niin ne
sanovat, jotka eivät asioita tarkemmin tunne. Sillä seurauksena
omantunnon vapaudesta, jota kaikki varmaankin tunnustavat
uskonpuhdistuksen tarkoittaneen, täytyy olla erimielisyyden
mahdollisuuden jopa juuri uskonnollinen vilpittömyys ilmaantuukin
erimielisyydessä. Sillä mikä vilpitön henki se on, joka vaan uskoo,
mitä joku toinen ihminen sanoo, olkoompa se toinen ihminen sitten paavi
tai Luther, ilman omaatuntoansa totuuden pohjalla koettelematta. Sekin
seikka, että epäillään vanhoja käännöksiä, siis tavallaan on ilahuttava
merkki, koska se ilmoittaa, että jokainen jolla suinkin on tilaisuutta
pyrkii omantakeiselle pohjalle vakuutustansa perustamaan. Syntyköön
tästä levottomuutta, niinkuin varmaan syntyykin, levottomuus on parempi
kuin huolettomuus, se ajaa totuutta etsimään. Ainoastaan sokeat
kieltävät tuon monilahkoisuuden alla syvällä kytevää totuuden paloa,
jonka kautta monikin ehkä niinkuin tulen kautta pelastuu. Jota paitsi,
mennäksemme toiseenkin puoleen, juuri tuo kirkollisella alalla heräävä
vilkkaus vie valtioitten sivistystä jättiläis-askelin eteenpäin. Näin
jatkuu historian työ, koskaan herkeämättä, koskaan lakkaamatta
olemasta. Niilläkin asioilla, jotka pintapuolisesti katseltuina
näyttävät olevina toisilleen suorina vastakohtina, on syvin keskinäinen
yhteys.

       *       *       *       *       *

Näin puhui Sarvi ja ääneti kuultelivat toiset. Kuu oli jo laskenut, yö
oli kulunut ja auringon ensimmäinen säde pilkisti ikkunasta suojaan.

Tuokiossa hajosi kokous, haamut astuivat alas varjojen maahan ja kuvat
nousivat kiireesti seinälle jälleen.

Hirundo Heraldika unhoitti itsensä kokonaan ja lensi hiljalleen,
ajatuksissaan, hätäilemättä avonaisesta ikkunasta -- ulos.

Aamu oli ihana; linnut jo lauloivat tuhansin ja tuhansin
ylistysvirttään Jumalan kunniaksi. Pian oli pääskynenkin omainsa
iloisessa parvessa ja yhtyi täydestä sydämmestään tuohon kiitoslauluun,
hartaammin kuin milloinkaan ennen. Koko hänen sävelsarjansa kaikui ja
helisi kiitosta, ylistystä siitä että hän oli saanut pitää vapautensa
ja tulla tuntemaan maailmaa hiukan.

Hän oli tullut tuntemaan ihmisten huonoja puolia, heidän kavaluuttaan
ja julmuuttaan, vaan myöskin heidän kuolemattomuuttaan, heidän
suuruuttaan. Näin yhtyi hänen tunteensa ihmistä kohtaan kokonaiseksi
kunnioitukseksi ja hän itse jäi pääskyseksi.

Pääskysten joukossa lensikin hän talven tullen äärettömän, siintävän
ilman aaltoja pitkin kaukaiseen merimaahan, maahan ihanaan ylen, jossa
ei konsaan talvi sada lunta, eikä kukkanen kuole kylmän suutelosta.
Täällä näki hän tuhansia yhtä kauniita lintuja, kuin Kanarialintu,
vapaina liihoittelevan ihanimmassa ilossa. Näkipä hän Papukaijankin
käheä-äänisen tovereita vapaina, terveinä ja iloisina laskevan leikkiä
hedelmäpuitten riistaisilla oksilla. -- Silloin hän heille kertoi
Papukaijan terveiset ja tuli niin suureen kunniaan tässä avarassa
lintumaailmassa. Mutta tuon ihmeellisen yön kokemukset, jonka hän
Sarven linnassa vietti olivat muuttaneet iloisen Hirundo Heraldikan
ajattelevaksi, vakavaksi linnuksi. Kaikki hänen käytöksensä
tyyntä maltillisuutta ihmettelivät ja vielä enemmän hänen syvää
elämän-viisauttaan. Tulipa sentähden Hirundo Heraldika kunnianimeksi,
jota koko pääskysten heimo ylisteli. -- Iloa oli siis ja arvoa kyllin
tuolla nuorella neiti Hirundolla -- vaan kuitenkin puuttui häneltä
jotakin. Mitä se oikeastaan oli ei hän itsekkään tiennyt, ennenkun hän
taas eräänä iltana kuullessaan kanarialintusen laulua -- heidän
kansallis-lauluaan, elävästi muisteli Kanarialintua Suomessa. --
Silloin tunsi hän povensa tuimemmin sykkivän, tunsi kaipion
salaperäistä paloa rinnassaan.

Se lausui hänelle selvän selvästi:

"Niinkuin Kanaria-lintunen ja Papukaija kaipasivat onnensa ihanaa
maata, kaipasivat _isänmaatansa_ ja kadotettua _vapauttansa_, niin
minäkin täällä olen vieras, olen matkalla vaan. Minun isänmaani on
kaukana Pohjolassa, tuossa kylmässä maassa, joka oli Papukaijan ja
Kanarialinnun orjuuden maa. Vapaus on kaikista pyhin, vaan sen jälkeen
on kallihin isänmaa. Näin mietiskeli Hirundo Heraldika; -- Ilmat
muuttuivat; lumi Suomessa suli, tuli kevät, tuli kesä. Silloin palasi
joukko pääskysiä Pohjolaan. Heidän joukossaan oli nuori, kaunis,
erittäin iloinen pääskynen. Hän lensi Sarven linnaan, istui
vaakunakilvelle ja lauloi sydämmensä syvimmästä pohjasta: Tirlitt
tirlitt trlitilitilii! trlitilitilii! _Suomi on minun synnyinmaani,
minä olen Suomessa, minä olen vapaa pääskynen_ tirlitt, tirlitt,
trlitilitilii! tirlitilitilii!" -- -- --

Se oli Hirundo Heraldika.



SINIVUOKKO.


Taivas oli sininen ja ilma oli kirkas; kaikki puut jo pistivät esille
vihantia lehtysiään ja maasta nousi orasta, kuni neulojen neniä.
Sini-salon sydämmessä hyppelehti pienoinen puro kallioitten kainalossa.
Vesi oli siinä niin kirkasta ja helmeilevää, ettei hopeavirta olisi
kirkkaampi ollut. Tuon puron ääressä, aivan likellä sen hopeista
pyörrettä, kasvoi siro sinivuokko. Ei se ollut vielä monta päivää
elänyt tässä täysituntoisena; sillä vast'ikään oli lumi noilla
kallioilla sulanut ja juossut puron laineita pitkin mereen. Kuitenkin
kukkanen jo tunsi tuon kallion kallaalla tuulessa huojuvan koivun, sekä
nuot purossa pulppuavat vesi-pisarat, jotka kiireesti vierivät ohitse,
kuiskaillen joka puolella seisoville kasveille: hyvästi, hyvästi! He
olivat näetsen matkalla suureen mereen, jonne jokaisen mielihalu paloi.
Mereen, mereen, valtavaan mereen riensivät kaikki nuo tuhannet ja
tuhansien tuhannet pisarat, jotka puron uurtamaa uraa edelleen
kiitivät; sillä meri oli heidän suuruutensa, se oli kaikkien pisarain
yhteys. Mutta tuossa koivun latvahaarukassa istui lintunen, katsellen,
tähystellen, eiköhän tähän sopisi pesää tehdä. Aivan oikeen: tuo vekara
tuossa oksassa on ikäänkuin luotu pesää kannattamaan ja tuo pieni kolo
tuossa rungossa sopii ihmeellisen hyvin alustusta kiinnittämään.
Lintunen nyykähytti tyytyväisenä päätään, keikahutti niskansa kenoon,
avasi pienen nokkansa ja lauloi helähytti iloisen, sydämmen pohjasta
nousevan laulun. Se oli kiitos-laulu pesän-sijan löytämisestä. Sitten
hän heti lensi pois, laskiihe maahan, kokosi savea nokkansa täyteen ja
lensi takaisin puuhun. Perustus oli nyt laskettu; pohjakerros savesta
ja rikkasista kuontui vähitellen, ikäänkuin itsestään. Lintunen sai
apulaisenkin; se kai oli hänen puolisonsa. Ahkerasti he kahden
jatkoivat työtään kaiket päivät -- ja pian tulikin pesä valmiiksi. Voi
sitä riemua, kun pesä, ihan uusi, oma pesä oli valmisna tuossa
tuutivassa koivun latvassa vihantain lehvien välissä niin tiheitten,
ettei suinkaan kotkankaan terävä silmä sitä siinä keksisi! Ja kuinka
ihana siitä oli näkyala! Puro tuossa vihantine rantoineen, ikäänkuin
mikä valtava kymi, vieretteli vesiään halki lehtojen, yli kivien, niin
että kuohua voi verrata kosken pauhuun, joka murtaa lujat kallioseinät
ja uurtaa satavuotisen tien yli kaikkien esteitten; kalliot taas, nuo
korkeat, joilla joka päivä juoksentelee metsän karja, voisi melkeen
alppeihin verrata, joilla vikkelä mäkivuohi haaraisia sarviaan
keikutellen nostaa kaunista kaulaansa, kuunnellen hengästyneenä, onko
kaikki hiljaa ja rauhallista, jotta syöntiään rauhassa jatkaa voi.

Entäs nuo kanervat, katajat ja muut kauniit kasvit, joilla oli niin
paljon annettavaa pieniin suihin, kun kerran poikaset munasta
puhkeevat. Voi, tämä oli erinomainen paikka! ihan Jumalan luoma pienen
linnun pesäksi. Siitä syystä täytyi lintuparin kiittää ja ylistää ja
kauniisti kajahteli laulu halki raittiin, keväisen ilman. Vaan eihän
voinut olla kutsumatta toisia lintuja pitoihin, kun koti, oma, armas
koti oli valmis. Isäntä itse lähti kutsuja kuljettamaan, sillaikaa, kun
emäntä valmisteli pieniä pitoja varten juomaa koivun mahlasta ja kokosi
herkkuja kanervaiselta aholta; pieniä siemeniä, toukkia, urpusia y.m.
y.m. pantiin tallelle koivun latvaan.

Tirlit, tirlit, tirlitilii, tirlitilii lauloivat linnut ja pian he
kutsun kuultuaan lensivät pesään. Tirlit, tirlit lauloi emäntä, joka
juuri sattui olemaan alhaalla juomaansa maistamassa koivukellarissa,
josta sitä sai niin paljon kuin vaan halutti, jos aukasi nokallaan
kuorisen oven. Tirlit, tirlit lauloi hän, kuultuaan vierasten laulun ja
riensi heti vieraitaan kohteliaasti vastaan-ottamaan. Hän kaikki
vierailleen tarkasti näytteli ja kysyi kustakin ystävän mielipidettä.
Kaikkien suureksi mielihyväksi huomattiin pesä todellakin erinomaisen
ihanaan paikkaan osuneen.

Tirlit, madame, peippo sanoi, kohottaen punapäällisiä siipiään, kaikki
on tässä hyvää ja ihanaa paljoa parempaa, kuin olisi luullakkaan
voinut. Vaan ainahan sydämmen hyvyys ja jalous saa palkintonsa. Nämähän
ovat juuri ne -- kuulkaas hyvä herrasväki -- nämähän ovat se pari, joka
auttoi viime kesänä tuota onnetonta perhettä, jolta julmat ihmiset
ampuivat emän juuri silloin kun poikaset olivat munasta tulleet ja siis
ihan heikoimmallaan. --

Tirlitilii kottarais-mummo jatkoi, tämä on aivan totta tämä; ja ainahan
hyvyys saa palkintonsa ja pahuus rangaistuksensa. Kuulkaappas hyvät
herrat ja rouvat --

Tirlititilii vai rouvat, neiti Tilhi keskeytti, eikö täällä muita
olekkaan, kuin rouvia! Niin, nyykäytti tähän pikku neiti Peukaloinen,
eihän tuo vanha mummo silmälasitta paljoa näe. -- Suokaa anteeksi,
hyvät vieraat, emäntä keskeytti, mummo kottarainen tahtoo puhua.
Nyreissään istuivat kaikki neiti-linnut ja kuuntelivat. Kottarainen
jatkoi: Kaupungissa minä näin kummimman perheen koko elämässäni.
Silloin olin vielä nuori -- onko hänkin ollut nuori, neiti Tilhi neiti
Peukaloiselle sopotti, vaan sitä eivät muut kuulleet -- ja voin
kilvoitella minkä neitilinnun kanssa tahansa sekä lennossa että
laulannossa. Sentähden lähdimme kaupunkiin, koska arvelin siellä olevan
tilaisuuden osoittaa älyään ja luonnonlahjojaan paremmin, kuin täällä
honkain huminassa, jossa ei kukaan kuule ääntämme eikä näe
liikkeitämme. Siellä minua tosin otettiin hyvin vastaan ja opetettiin
puhumaan niin että se ihmisiä miellyttää; muutamia ääniä -- jotka,
ohimennen sanoen, ovat luullakseni kaikista kauniimpia -- he eivät
näetsen voi kärsiä. Siitä syystä he tahtoivat leikata kieleni alta
jänteen -- hui -- ui! neitoset parkasivat ja neiti Tilhi pyörtyi. --
Niin juuri -- jatkoi mummo vähääkään säikähtymättä -- he tahtoivat
leikata kielijänteeni, mutta minäpä, siitä tiedon saatuani, lensin
tieheni, pakenin pois ja tulin toiseen kaupunkiin. Koska kuitenkin
luullakseni kaikki ihmiset ovat yhtä julmia meitä kohtaan, en enää
uskonut itseäni heidän tekemiinsä pesiin, joita kaupungissa on kaikissa
puissa, vaan elelin omin päin, missä milloinkin. Satuin siten kerran
erään närhin pesään. Närhi, tiedättekös, on lahjakas lintu hänkin mutta
ääni ei hänellä ole kauniimpia. Tämä närhi oli kuitenkin hyvin itsekäs
ja ahnas. Kaikki rikat, joissa oli jotakin, vaikkapa vähäistäkin
ravintoa, hän kokosi ja kantoi pesäänsä -- joka oli erään vanhan
huoneen ylisillä. Sinne hän nyt kokosi kaiken kesän rojua jos
jonkinlaista, mistä vaan sai ja talvella hän sitä kalliilla hinnalla
myi puutteessa oleville varpusille, kottaraisille y.m. linnuille. Näin
hän vähitellen rikastui ja pääsi hyviin varoihin. Mutta sittenkin hän
oli niin saita, ettei edes kunnon pesää itsellen hankkia raatsinut,
vaan eleli vilua ja kurjuutta kärsien ikäänkuin kerjäläinen, pienessä
tiilikiven kolossa. Eikä kukaan nähnyt hänen kunnon ateriaa syövän;
aina hän vaan nakerteli mitä ulkona jossakin löysi jäännöstä; sillä
omiin säästöihinsä ei hän milloinkaan hennonut kajota, niitä hän vaan
muille myi. Saatuaan sitten naineeksi ja perheen lisääntyessä hän
rupesi kovin suremaan, muka köyhtymistään peljäten ja niin hän surun
tullen oppi ryypiskelemään, ensin vähän ja harvemmin, sitten yhä
enemmän ja useammin niin että hänestä viimein tuli oikea juopporalli.
Sitten piti himo hänet kurjana orjanaan alituisessa huumauksessa yöt
sekä päivät. Kuukausia voi hän alituisessa humalassa elää. Silloin
hänellä jo oli kuitenkin oma pesä. Sen hän oli laittanut vähää ennen
naimistaan, koskei kehdannut tuoda nuorta morsianta mokomaan tiilikiven
rakoon. Pesä hänellä oli hyväkin ja siinä kuusi poikasta. Niistä yksi
aivan nuorena kuoli, vaan toiset eloon elpyivät ja kehkeentyivät
täysiksi linnuiksi. Vanhin heistä oli sievä kaunis neito, toinen, hänen
jälestään vanhin, oli nuori herra. Hämpä oppi isästään ryyppelemään,
ei pysynyt koulussa eikä muutakaan mitään opetellut, kuljeskelihan
vihdoin merellä, josta tultuaan oli melkeen alaston ja kovin raaka
tavoiltaan. --

Kolmas oli neiti, erinomaisen sievä ja hurskas, oppi pian kaikki, mitä
vaan sai kuulla, pääsi opettajaksi neiti-lintujen kouluun. Hän oli
oikea ilo tuolle muutoin onnettomalle kodille; hänestä säteili rauhaa
ja luottamusta perheen pimeimpinäkin päivinä. Hänen ylistys-laulunsa
kajahteli kautta epäilystenkin sumun. Kaksi seuraavaa poikasta oli
nuoria herroja: toinen jo kultasepän opissa Kanaarilinnulla ja toinen
haukkain kadetti-koulussa. Tässä perheessä, voi kuni kuvastimessa
nähdä, kuinka hyvyys siunaten vahvistaa ja korottaa kurjimmankin tilan
ylitse, kun alhainen itsekkäisyys sitä vastoin sitoo sielun himollisen
pahuuden orjaksi. -- Tirlit, tirlit -- kaikki lauloivat, hyvyys
palkitaan! Hyvää päivää, hyvää päivää! huusi laulurastas, joka oli
saapunut vasta kertomuksen ajalla ja nyt istui koivunlatvassa. Kaikki
katsoivat kummastellen ylös. Pesä uusi, pesä uusi, paljon poikasia,
täynnä poikasia, laulurastas uudestaan kajahutteli ja kaikki toistivat:
onnea, kodille onnea, tirlit, tirlit, trlilitt! --

Niin siinä kestitellen juttuja jatkettiin aina iltahämyyn saakka. Vaan
hämärän tultua kukin lensi omaan pesäänsä ajatellen mummo Kottaraisen
kertomusta Närhin perheestä.

       *       *       *       *       *

Nämät kaikki näki ja kuuli sinivuokko seisoessaan tuossa puron
partaalla; sillä kukkaset ymmärtävät kaikkien olentojen kielen,
parhaiten kuitenkin lintujen, koska nämät heitä enimmin puhuttelevat.
Kummallisia ajatuksia syntyi hänen rinnassaan, kun hän jäi yksin yön
hiljaisuuteen. Tuulen suhaus ikäänkuin kuiskaisi salaisia aavistuksia,
jostakin suuresta, kaukaisesta onnesta, tai äärettömästä, läheisestä
onnettomuudesta. Nuo kaksi tunnetta: onnen-toivo ja aavistuksen
tapainen pelko, olivat niinkuin kaksois-sisaret hänen unelmissaan,
synnyttäen aivan vastakkaisia tuossa vielä uinuvassa sielussa. Voi!
eihän voi kestää tuommoista tunteitten ristiriitaa: eikä siitä
kuitenkaan voinut päästä.

Yö toki kului, valkeni aamu. Uusi päivä toi uusia vaiheita ja
vaihteluhan elämää jatkaa. Ihmisiä, joista kottaraismummo oli puhunut,
ei kukkanen vielä ollut nähnyt muita, kuin yhden avojalan paimentytön,
joka kaitsi äitinsä lampaita. Tämä ei tosin näyttänyt niin julmalta,
kuin nuo kaupunkilaiset, jotka olivat aikoneet kottaraisen kielijänteen
leikata, mutta eipä tämä tyttönen kukkaa edes nähnytkään. Ohitse hän
vaan juoksi pitkin ojanvartta, huolimatta tuhansista pikku
sinisilmistä, jotka siinä vavisten seisoivat ja tähystelivät, kenen
vuoro oli joutua ihmisten uhriksi. Vaan silloin ei ollut kenenkään
vuoro. Paimenella oli kiire juoksemaan lammastensa perässä, eikä hän
joutunut kukkia näkemäänkään.

Näin jäi tuttavammekin elämään edelleen; ja rauhassa hän elämäänsä
vietti. Joka päivä hän kuuli lintujen laulua, kuuli ilon-ääniä ja
kaipion vienoa viserrystä. Mutta kun hän jo oli melkeen unhottanut
ihmiset, eikä enää peljännyt mitään, silloin eräänä kirkkaana aamuna
tuli pieni tyttö hiljalleen puron reunaa myöten poimien kukkia, jotka
hän pieneksi vihkoksi solmi. Lapselliset, kirkkaat olivat hänen
silmänsä: sininen niissä oli syvä pohja ja siellä syvyydessä kuvasteli
puhdas sielu. Nämät silmät tähysivät kukkasen, katsoivat siihen
hellästi, ikäänkuin rukoillen, ja supukkainen suu puheli: kaunis
vuokko, tahdotko sinäkin tulla pieneen vihkooni lisäksi, äitini on
kipeänä, tahtoisin käydä kaupungissa ostamassa rohtoa, vaan rahaapa ei
ole; oi tullos avukseni, jotta kauniin vihkosen saan, sen hinnalla
voisin ehkä jotakin ostaa. -- Ääneti nyykähytti sinivuokko päätään --
sopimus oli tehty ja tyttönen solmi sen vihkoonsa.

Tunnotonna makasi hän kau'an. Eräänä aamunapa jälleen sen silmät
aukenivat, elonvoima palasi hienoihin lehtysiin ja kukka hymyili
jälleen. Hän oli saanut virvoittavaa vettä; lasi, jossa hän seisoi
useitten toisten kukkain kanssa, oli raitista vettä täynnä.

Sinivuokko katseli ympärilleen. Tämä oli varmaankin kyökki. Seinillä
oli kiiltäviä kattiloita, patoja ja riehtilöitä sekä muita
keitinkaluja. Lieden luona puuhasi kaksi naista kovin kiireissään.
Kolinaa, kalinaa ja räiskettä siinä oli. Kukka painoi silmänsä umpeen;
hän ei tahtonut nähdä tätä pahaa maailmaa noin jokapäiväiseltä
puolelta. Tuskimpa vaan hän näin oli kuuruun kumartunut, niin jo kuuli
hän lempeän, iloisen äänen: "kas, onhan teillä raittiita metsäkukkia.
Saanko minä tuosta yhden sinivuokon?" Ennenkun sinivuokko osasi
aavistaakkaan hän oli pehmeässä kätösessä ja silmiään avatessa
sattuivat hänen katseensa kahteen kirkkaasen silmään, jotka juuri häntä
tähystelivät. Sitten otettiin neulanen, pistettiin varren läpitse ja
kukkanen kiinnitettiin kauniin impyen povelle. --

Käännös vaan, niin kyökki jo oli kadonnut ja loistava naissuoja oli
kukkasen tähystettävänä. -- Siinäpä oli katsottavaa! Kultaisena
tulvaili valovirta laajasta akkunasta suojaan, jossa oli kaunista jos
mitä. Olihan tuossa rintakuvia, kukkia, siroja, kultaan kuvattuja
kirjoja, avara, ihana maisema kuva, paitsi muuta pientä silmän
ihastusta. Näitäpä kukkanen vaan ei paljon näkemäänkään joutunut, sillä
iloisesti tepsutteli immyt paikasta toiseen, eikä pysynyt hetkeäkään
hiljakseen.

Äiti, minä menen kirkkoon, hän ovesta toiseen suojaan lausui ja niin
hän jälleen peitti kukkasen.

Uh! pimeätä, pimeätä oli kaikki. --

Vihdoin otti ympynen ylevä peitteen poveltaan. Mitä näki nyt kukka?

Suuren suuri, perin ihana oli huone, jossa nyt oltiin; satoja, jopa
tuhansia ihmisiä istui riveissä, akkunoista loisti valo painettujen
lasien läpitse, luoden tuhansia eri valon-vaihteita.

Kuvia, kauniita, suuria kuvia, varsinkin oli eräs peräaukeamalla ylen
ihana ja näyttipä se aivan erillään olevan ympäristöstä ja kirkas valo
siihen heijastuvan yläisistä taivasista. Siinä oli olentoja kuvattuna
ihmishaamuun, mutta niin ihania, ett'eivät ihmisiä suinkaan olleet.
Kullan-kirjaeltuja -- suurempia ja pienempiä, itse pää-rakennuksen
katosta alenevia, kattoholveja oli siinä myöskin, joissa siintävällä
taivahalla kultaisia tähtiä kimelteli; patsaita sitä paitsi suuria,
vahvoja, paljoa vahvempia, kuin hongat salon sydämmessä. -- Tätä
kaikkea kun kukkanen tähysteli, yht'äkkiä helähti läpi holvien kautta
ilman väräjävä soitto.

Hämmästyneenä kukkanen sulki silmänsä. Hänellä oli liika paljon
nähtävää, voidakseen jotakin kuulla, taikka kovin suurellista
kuultavaa, voidakseen mitään nähdä.

Ihmeelliset tunteet valtasivat tuon pienoisen! Kaikki, mitä hän nyt
näki, mitä kuuli, puhui suuruudesta, jaloudesta, jommoista hän ei
voinut käsittää. Hän kuuli soittoa juhlaisata, jonka siivin
kuolemattomat henget liihoittelevat valon, ikikirkkahan maahan; hän
näki varjoina edessään, yllään, ympärillään kuvia, kauneutta, jossa
kuolemattomuus kuvasteli. Ymmärtämätön, vähätietoinen, mitä on tässä!
niin hän hämmästyneenä huokaili. Soitto herkesi. Vuokko aukasi sinisen
silmänsä jälleen. Kaikki oli niin ihmeen hiljaista. Eräs mustanuttuinen
mies korkealla paikalla alkoi puhua. Kaikki häntä ääneti kuuntelivat
toiset. Joka ainoan sanan voi kukkakin kuulla.

Mies puhui -- puhui kau'an ja aina vaan kuuntelivat muut.

Mitä hän puhui?

Hän puhui kuolemattomuudesta, ijäisestä, loppumattomasta elämästä; hän
puhui maasta, jossa kukka ei kuihdu, eikä kasvi kuole.

Vuokko hieroi silmiään. -- Onko tuo olento itse Luoja, voiko hän puhua
asioita, joita vaan Jumala tietää? Vai onko hän Jumalan lähettiläs,
asukas tuon maan, josta hän puhuu? Mistä tietää hän, mitä hän
varmuudella puhuu? Hän puhuu ihmisten kuolemattomuudesta, kukkien
ijäisestä katoomattomuudesta.

Onko ihminen kuolematon, olenko minä katoomaton? --

Uh! kun täällä on kuuma. --

Olenkohan minä, todella katoomaton. -- Oi! miksi eivät antaneet minun
olla vesi-lasissa. -- Mies taukosi puhumasta. -- Hän muutti tuon
kauniin kuvan eteen. Soitto alkoi. --

Nyt soitettiin -- ihmiset lauloivat, ja tuo musta mies lauloi myöskin.
-- Todellakin: tuommoista laulua, tuommoista kiitosvirttä ei
kuolevainen aikoihin saa!

Ihminen on kuolematon! Mutta minä. Olenko pysyväinen? -- Oh! kuuma.
Olenhan kuolemattoman povella: eiväthän ihmiset kuole -- eiväthän
kukkaset -- ku-kui-h-du! -- Niin huokasi Sinivuokko ja painoi päänsä
immen povelle.



KIELONEN.


Kasvoi kielo kaunokainen metsän siro siimeksessä. Se oli ylen ihastunut
tuohon vehreään vehmastoon, mikä sen ympärillä tohisten rehoitteli; ei
kulunut päivää, jona ei tuo hyvälemuinen lehtiö nostanut kukkaista
kupusestaan, eikä päätynyt yhtäkään yötä jolloin hän ei luonut uutta
silmua vartensa lehtisuojukseen. Näin hän synnytteli valkeita kukkia
kuni helmiä ikään, niillä koristellen vienoa varttansa. -- Tämän
huomasivat lintuset, sen keksi jänis ja metsän muut asukkaat, vaan he
eivät kukkaan koskea hennoneet, se kun ylen oli ihana katsella.

Mutta tulla tuhutteli terhenistä tietään kerran kaunis ihmislapsi.
Pieni hän oli ja iloinen, sini-silmä, pää kahara. Somasti kiehtoilivat
kullan keltaiset suortuvat pienillä, pyöreillä hartioilla ja
leikitellen tepasteli ketterä jalka yli nurmen kukkais-pinnan. Kukkia
hällä oli kädessään, kukkia pienonen vihko. Tuskin keksittyään kielosen
tuossa, hän jo luokse luontelihe, sini-silmästä välähti riemun loistava
säde ja käsi kukan juurehen kapsahti. Varovasti, hiljaa, niinkuin
lemmityistään joku nostaa yrittelee, peljäten vähäisenkin rohkeamman
liikahduksen sen metisestä unestaan havahuttavan, niin irroitteli pieni
ihmislapsi kukkamaailman kaunottaren juurineen -- multaa ja maata
ympärillä -- ja sitten leikaellen liihoitteli metsän helmasta jälleen.
Pian olivat jäljetkin kadonneet; kielojen sija oli hukkunut. Ei tuota
tapausta muut huomanneet, kuin aina vaaniva varis, jolla läheisessä
kuusessa oli pesänsä, minkä aukosta katsellen hän koko kohtauksen näki.
Hämpä nyt metsässä rähinän nosti -- ja pian surivat kaikki luonnon
elävät kielokaisen katoa.

Etäällä metsän sydämmessä oli sini salon suojassa talo, talossa ihmisiä
asui niinkuin on tavallista maan päällä. Ihmisiä siinä asui sekä
vanhoja, että nuoria -- aivan niinkuin minun kotonani ja sinun kotonasi
ja kukaties vielä jonkun muunkin kotona. Nämät ihmisetpä olivat aivan
yhtä virheellisiä, kuin ihmiset ovat, eikä kukaan heistä muutoinkaan
erinomainen. Tavallisista ihmisistäpä vaan ei ole mitään erinomaista
kerrottavaa, eikä muuta voi kertoa, kuin erinomaista, sillä tietäähän
tuon tavallisen kertomattakin; en siis näistä ihmisistä huolikkaan
kertoa. Koska nyt en kerro näistä ihmisistä, en heidän nimeänsäkkään
mainitse, sillä se vielä vähemmän sopii, kuin ei heistä kerran kerrota,
No -- olkoot siis unohduksen yössä nuo ihmiset, kuu vaan sen muistamme,
että he olivat olemassa, sillä ellemme sitä muista, niin erehdymme. --

Mutta, kuinkas muutoin! pitihän minun kertoman tuosta pienestä
kassapäästä. -- Oliko hän siis erinomainen? Sitä en oikeen ole älynnyt
ja sentähden täytyy minun kertoa hänestä, jotta joku mun voisi päättää,
oliko hän erinomainen vai tavallinen. Hänen nimensä on myöskin
mainittava, että "joku muu" tietäisi onko se sopiva moiselle
henkilölle, voidakseen siten päättää asiansa tarkoin punnitun perusteen
mukaan. --

Aivan niin, alota siis!

Aino hänen nimensä oli ja ihmislapsista, joita hänen kotonaan oli
paljokin -- niistä hän oli kaikista sievin jo miellyttävin. Mistä tuo
mieliä voittava hempeys oikeastaan oli kotoisin, siitä oltiin eri
mieltä. Toiset väittivät siihen syyksi hänen tummansiniset silmänsä,
toiset hänen keltatukkansa kultavirran, joka kiharaisna niskasta
hartioille valui -- mutta olipa niitä semmoisiakin, jotka eivät näitä
kumpaakaan väitettä uskoneet, ja minä luulen: he olivat oikeassa.
Mikähän sitten hänen olentoonsa valoi tuon viehättävän sulouden? Sitä
ei moni tietänyt, eikä moni sitä luullakseni vieläkään tiedä. Minäpä
sen sain tietää -- en huoli sanoa kuinka -- ja nyt kerron sen sinulle.
Hänellä oli pieni omituinen kammio, suloinen, kuin pienen linnun pesä.
Siinä eleli hän armahat päivänsä, siinä vietteli utuiset yönsä. Tämän
kammion seinät semmoiset oli: yhdessä erinomaisen kauniita maalauksia,
meren möyryvä pinta, vuoren lumihuippuiset kukkulat, auringon nousevan
kulta ja laskevan sammuvan hohde -- siinä koko luonnon kasvattava
_kauneus_ majaili; toisessa seinässäpä näit siinä älyniekkojen teokset,
neron tutkivan tuotteet, järjen tuhatvuotiset vaivannäöt: siinä
_Tieteen_ hengetär lepäili; oli tuossa sitten perä-seinällä kuva ylen
ihana ja kaunis: siinä itse Jumalan istuin ja pyhien kaupunki kirkas,
siinä elämän lähde ja virta: -- vaan sen alla tuolla pimeä luola:
siellä kuoleman jylhä asunto piileili. Tämän kaiken yli kiilui kirkasna
taivaan kaari ja kaaressa seitsen-karvaisessa leijaili ikuinen
_Uskonto_. -- Neljäs seinä suojassa vielä oli melkeen puhdas ja valkea
-- olihan joku tahra, oli joku kuvakin; mutta joka päivä siihen
piirrettiin lisää. Kuka sen piirroksen teki, sitä ei Ainokaan tietänyt;
mutta usein hän iltasin levolle käydessään tuon huomasi, ja silloin,
polvilleen langeten, rukoili ja itki. Tapahtuipa että tuo musta juova,
tuo tahra, joka päivällä oli ilmestynyt ja mikä rasitti, poltti povea
Ainon, hänen näin rukoillessaan ja itkeissään puhdistui. Niin
vähitellen rauhoittui riehuva povi, lepo palasi sydämmeen ja unonen
ummisti itkevän silmän. Näin näki Aino aamulla ilokseen jälleen
puhdasna alkavan elämänsä kuvan. --

Nurkassa tuossa oli lintunen pieni, joka alati lauleli iloisin äänin ja
Luojaa riemuiten ylisti; toisessa nurkassapa kukka oli kaunis:
vehreälehtinen, hyvälemuinen kielo. Siinähän kasveli kielo, joka metsän
helmasta katosi. Mitähän ajatteli, mitä tunsi tuo miekkonen, ollessaan
pienen sini silmän hoidossa -- sitä on vaikea sanoa, mutta paljon se
ainakin Ainolle puhui ja opetti. Ainolla näetsen oli, niinkuin monella
muullakin pieniä salaisuuksia, joita ei kukaan, ei kukaan saanut tietää
paitsi tuo armas kielo. Tämä kun noin vaan valkoista kukkaansa
heilahutti, heti juoksikin Aino katsomaan, miksi rasahteli lehtiö,
miksi vavahteli vieno. Jos taas oli suuttunutkin joskus tuo haasteleva
huoneessa eläjä, niin alkoipa hän vaan haastella äänettömän lemmikkinsä
kera ja kohta lauhtui sydän, jo lämpisi povi ja heleästi nauraen
puhuteltiin häntä: "Luuletkos sinä todella, oikeenko uskot, että minä
olin suuttunut, kun tulin luoksesi. En, en vainenkaan kultaseni, enhän
ikänä saattaisi olla suutuksissa sinun lähelläsi. Äänetönnähän sinä
elät ja tyytyväisenä sentään, et ymmärrä, mitä nukke on, etkä osaa
sokeria syödä ja kuitenkin sinun lempeytesi on muuttumaton! Jospa sinä
osaisit laulaa niinkuin tuo lintuseni helähyttelee, niin varmaankin
sinäkin niin tekisit, mutta nytpä sinä et voi ja sittenkin olet noin
siivo, noin kiltti -- voi pikku kulta nuppuseni." Näin Aino pakinoiten
monen montakin kertaa karkoitti ikävän kau'aksi luotaan ja aina silloin
levitteli kukka ihaninta lemuaan. -- No, kukkanenhan taas olikin
puolestaan tyytyväinen, hoidon kun sai semmoisen, ettei paremmasta
apua; vaan olipa siellä sittenkin jotakin mikä puuttui tuossa
kammiossa. Ei sitä huomannut kielo, eikä sitä ensin Aino itsekkään
huomannut; mutta vähitellen syntyi tuommoisia hetkiä väliin, joita
ihmiset ikäviksi sanovat. Vaikkapa olisi ottanut minkä kirjan,
katselipa kuvaa jos mitä, taikka vaikkei juuri mitään ryhtynyt
tekemään, istuihan vaan ja aikaa vietteli -- niin aika tuli pitkäksi
sittenkin. -- Mistä tuo tunne?

Eräänä päivänä oli Aino noitten muitten ihmisten seurassa ja ajatteli,
miksikähän kaikki on olemassa. Miksi on tuo pelto tuossa, miksi
pellolla miehiä, miksi miehillä sirpit? -- Silloin hän istui pellon
pyörtänöllä, heilutellen kädessään virpiä, jonka oli vesakosta
murtanut. Katsellen näin sekä aatelien istuissaan hän näki tiellä
tulevan kerjäläis-vaimon, pieni lapsi ryysyissä käsivarrella. Miksi on
näin eikä toisin? tunkeutui kysymys Ainon sieluun. Miksi tuo vaimo
kerjää, miksi tuo lapsi noin kurjuudessa? Horjuen hoiperteli kerjäävä
nainen Ainon luokse, pienokainen itki. -- Levotonna liehahti Aino kovin
-- hän pyrki kammioonsa -- istui, ei, vaan vaipui alas, polvistui ja
rukoili. Mitä pitää minun antaman, voidakseni tehdä onnelliseksi nuo
onnettomat? -- Minä -- annanko minä kukkaseni, annanko linnun? Onko
oikeen minun elää näin ylöllisyydessä, kun tuhannet lapset ehkä nälkää
kärsii, tai syö itkien niukkaa ravintoansa? "Jumalani, sinä voit
auttaa, auta kaikkia!" -- Näin rukoili Aino ja tuhansia riitaisia
ajatuksia hänen povessaan risteili. "Todellako minun pitäisi luopuman
kukastani, tuosta ihanasta -- rakkaasta kukastani -- oi, sehän on
kauheata!" Aino itki. Mitä oli tehtävä: enköhän ennen anna pientä
nukkeani, enkö sokerileipää -- enkö vaikka mitä -- no niin, minä annan,
mutta tuo kukka, sehän se on minut tehnyt oikeen onnelliseksi, varmaan
se tekisi nuo toisetkin onnellisiksi. Eikö minun ole juuri antaminen,
mikä minulle on rakasta, voidakseni rakastaa sitä, jolle annan. Minäkö
rakastaisin? Ketä? No kaikkia. Aino katseli perä-seinää. Siinä hän näki
ristin, ristillä kuolevan, lempeän Vapahtajan. -- "Hän rakasti -- ketä?
Hän rakasti vihamiehiään syntisiä -- minuakin." --

Aino riensi kukkasen luokse; hän katseli sitä ja suru palasi jälleen
hänen sydämmeensä. "Minä en voi -- minä en rakasta niin kuin
Vapahtaja." --

Suruissaan istui nyt Aino; hän ei tohtinut mennä ulos, hän ei
uskaltanut katsoa ristille, hän ei voinut rukoilla -- voi hän oli
onneton! Semmoisessa tilassa kun hän oli, lintunen alkoi laulaa; ensin
noin hiljakseen, noin vähitellen, vaan sitten yhä raikkaammin ja
iloisemmin -- kunnes koko huone aaltoili ihanimmassa sävelvirrassa,
jossa äänet kirmaten, kiihtyen ylenivät, viihtyen vaipuivat, alenivat.
-- Aino oli kuni lumottu. "Lintunen, sinä lintunen; laula toisten, älä
nyt, älä laula nyt!" Mutta lintunen lauloi, vaan yhä raikkaammin
lauloi.

"Minä onneton!" ja polvilleen painui Aino. Hän katseli ristille, henkeä
vetämättä, äänetönnä, ikäänkuin niellen joka ainoan sävelen mikä linnun
rinnasta raikahti. Joskus vaan hän vavahti ja kuumat kyynelkarpaleet
vierähtivät hänen poskilleen. Mitä hän näki! Hän näki Vapahtajan, näki,
kuinka häntä ruoskittiin, lyötiin, kuinka hän ristiin naulittiin -- ja
Hän kärsi kaikki ääneti, rukoillen -- rukoillen murhaajilleen taivaan
armoa. --

Kuva kirkastui -- koko tapauksen yli näkyi avattuna taivas -- sovinto
oli tehty. --

Ääretön, käsittämätön rakkaus!

Tämä tunne hämärästi valtasi Ainon sydämmen -- hän katselemistaan
katseli, kunnes kirkastettu ilo säteili hänen kasvoistaan, hänen
rintaansa palasi riemu ja rauha. "Minä olen saanut anteeksi," hän
sammalteli ja niin riensi kukkasen luokse, suuteli sitä, suuteli
hellästi, lausuen: "Hänen tähtensä kaikki!" Kukan otti hän käteensä:

"Sinä et saa surra, et sureksia -- jää hyvästi! Nyt minä sinua vasta
oikeen rakastankin, rakastan kovemmin, kuin koskaan ennen. Te'e nyt
hyvää, ilahuta onnetonta!"

Pian Aino kukkinensa riensi ulos. Hän katseli; tuolla, tuollahan istuu
kivellä kerjäläis-vaimo. Sinne siis. "Tässä annan Teille kukan tuon
pienosen iloksi." Kerjäläis-vaimo hymyili: "Ei hän ymmärrä siitä
iloita; tuokaa ennemmin palanen leipää ja tilkka maitoa." Aino
hämmästyi: Tuo lahja, joka hänessä oli niin kovan sodan synnyttänyt,
sekä halveksittiin, hyljättiin. Toisessa tuokiossa Aino tuulena tupahan
riensi.

"Tämmöinen, vähäpätöinen parempi, kuin minun kukkani. -- No, olkoon;
olisinhan ollut valmis siitä luopumaan. Nyt se on paremmin,
entistäänkin paremmin hoidettava. Minä pyhitän sen Hänelle!" -- Näin
asetettiin kukkanen paikalleen -- pantiin sijalleen ja suudeltiin:
"Hyvää päivää, sinä olet uusi asukas täällä!" -- Kerjäläinen ravittiin
lapsinensa. --

       *       *       *       *       *

Siitä päivästä Aino oli toiseksi muuttunut. Nyt hän aina oli
onnellinen. Hän tiesi aina jotakin suurta, erinomaista ja ääretöntä,
jota on vaikea sanoa, vaan jota voi tuntea itsessään, jota voi
harjotella. Ei hän sitä itsekkään ymmärtänyt mikä tuo avara,
käsittämätön, ilon ja onnen tunne oli, vaan aina hän sitä tunsi
katsoessaan kieloon tai ristille.

Kasvamistaan kasvoikin kielo ja yhä hellemmin hoiteli sitä Aino. Jopa
kukkaset putosivat pois, paljaat tyhjät nuput jäivät niitten sijalle:
hedelmät valmistuivat. Näin katosi viehätyksen lumous, vaan sitäpä ei
kaivannutkaan Aino: he olivat jo vanhat tuttavat, he tunsivat toisensa,
eivätkä sentähden tarvinneet mitään ulkonaisia viehätys-keinoja.
Montakin sydämmellistä kohtausta, monta onnellista hetkeä he näin
viettelivät tuossa hämärässä kammiossa illan hiljaisuudessa, tai aamun
kultaisessa koitteessa, ja aina niitten jälestä Aino astui ulos
iloisempana, ihanampana entistään. --

Ehkäpä juuri nuo hetket, jotka Aino siten vietteli kahden kesken
Jumalansa ja kielonsa parissa olivat perussyynä ja syntynä tuohon
salaisuuteen, jota muut eivät käsittäneet. Ainakin hänen silmästänsä
sellaisten hetkien jälkeen säteili rauha ja riemu, joka voi sytyttää
kylmänkin sydämmen, sulattaa rinnan jääkuoren. Pian kuihtui kielo, sen
kauneus katosi, elämä lakastui. Mutta siemeniä sen hedelmästä varisi:
siemeniä, jotka uuden kevään kerjetessä olivat valmiit kehittämään
uutta kukkaa, luomaan uutta kauneutta. Näin jatkuu suku suvun jälestä:
ijäti uusi on luonnon ihanuus.

Vaan kun jo oli unhoitettu kaino kielo, kun jäljetkin sen olosta oli
vaipunut varjoon, silloin vielä eli Ainon muisto. Jos joku vapiseva
vanhus, tai köyhä emoton orpo kierteli mieron kylmää erää, hän ehkä voi
kertoa lapsilleen, kuinka eleli entiseen aikaan näillä ilmoilla immyt,
joka, vihkiytyen Herralle, eleli elämänsä kukkais-vuodet siunaavana
hyväntekijänä. Ollen itse Herran kukkanen, ei hän sulkeutunut seinien
suojaan tai vetäytynyt elämän taistelosta syrjälle, vaan syöksyen sen
syvimpään mutaan, alati valmiina rakkaalla kädellään nostamaan
langennutta, otti osan kaikesta kurjuudesta omille hartioilleen.
Kulkipa hän sekä hyvällä että huonolla säällä kansan keskellä auttaen.
Hän kävi sairas-vuoteilla, jakamassa sortuneille lohdutuksen sanaa, hän
kävi köyhien kodissa antamassa maallistakin apua ja lievitystä, hän
kulki kylien kujilla, puhellen lapsille Jumalasta ja ihmisestä --
synnistä ja pelastuksesta, taivaasta ja helvetistä; hän kävi kapakoissa
ja synnin suojuksissa tarjoomassa kuolemattomille elävää vettä, taikka
sanoakseen varoituksen sanan langenneillekkin, että tietäisivät, mistä
alkujuuresta he luopuneet ovat.

Työtä, väsymätöntä, ahkeraa työtä on elämä ja työssä yksin on ihminen
onnellinen, jos hän tekee työtä Jumalassa ja Hänen kunniakseen.

Tämän tunsi Aino. Hän eli ja kuoli joka päivä, eikä ollut hänelle
ihanampaa nautintoa, kuin saada väsyä, oikeen uupua työssään, jonka hän
oli Herralle pyhittänyt.

Rakkaudesta hän sai voimaa työhön ja työssä hän oppi oikeen
rakastamaan: hän oppi uhraamaan itsensä ja itsekkäisyytensä ja
tämmöinen uhraus on ihmisen oikea onni.

Niin kertoi kansa.

Vaan niinkuin kielonen kuihtui, varistellen vaan siemeniä jälkeensä,
niin loppui Ainonkin aika: mutta hän oli runsaasti kylvänyt, runsaasti
saa hän niittääkkin, siellä missä kuolemattomuus on kaikilla ja
kielotkin ijäti vihriät.

Elämä on rakkautta, rakkaus työtä, työ on oma palkintonsa: se on
hengen kehittyminen, sen tarkoitus.



RAUNIOLINNA.


Vanha tuossa on ritarilinna. Sen salit ovat täynnä esi-isäin
vaakunaknvia, sen seinillä satoja kauniita urho-muotoja. Siellä on
asevaruja, siellä ikimuistoisia muinaisjäännöksiä. Suku suvun jälkeen
on syntynyt, elänyt ja askarrellut mainetöissä ja sitten astunut haudan
hämärään varjoon. Moni on jättänyt jälkeensä nimen, joka ei koskaan
historian lehdiltä katoa, moni on jättänyt jälkeensä lukemattomat
jalojen metallien aarteet. Kukin on jättänyt siitä jälkeensä muiston,
mitä hän on enin rakastanut. --

Niin käy yhä edelleen; suku laajenee, kasvaa tai kuihtuu, kuolee; mutta
maa, jossa he syntyivät ja elivät kätkee parhaitten poikainsa työn
pääomanaan, josta seuraavat vuosituhannet nauttivat korkoa. Aina elää
se mikä elää ansaitsee, mutta unhoitus peittää kunnottoman ikuiseen
pimeyteen.

       *       *       *       *       *

Tuossa on rauniot ikuisen muurin, tuossa on jäänökset monien tuhansien
kätten työstä -- astukaamme hetkeksi tuon kiven varjoon; kaivakaamme
esille muistojen unelmat. Älköön yö niitäkään peittäkö, ehkäpä tulevat
sukupolvet älyävät tapausten melskeisen menon.

Tuossa, tässä ympärillä, jokapaikassa on maa peittynyt unheen usvahan.

Historian hengetär vetää verhon syrjälle.

Nyt muuttuu näköala:

Maa on aivan harvaan asuttu.

Metsä peittää tiheällä verhollaan sen pinnan ja tuhannet järvet
lainehtivat tuhatvuosien rauhassa. Häiritsemättömässä levossa katselee
metsän nopsajalkanen karja tuon ikuisen, asumattoman salon sydämmessä;
suloisimmassa rauhassa uiskelevat lintuset järvien sinivesiä.

Aniharvoin saapuu joku lyhyt, tihrusilmäinen mies onkimaan kaloja
kaukaisesta lammista. Hän on karvaiseen nahkapukuun puettu, rauhallinen
ja hiljainen istuissaan kaatuneen puun tyvellä kaislaisen rannikon
äyräällä. Tuhansia haarasarvisia nautoja lypsää hän mieluimmin, niitten
maito, liha ja juusto on hänelle kylliksi. Ainoastaan joskus pistää
hänen päähänsä käydä koettamassa kalaonneaan kaukaisessa lammissa salon
synkässä kohdussa. Mutta asuntonsa hän kivistä kiukaanmuotoiseksi
rakentaa; naapureistaan ei hän paljoa tiedä, ne ovat kovin etäällä
hänestä; tilaa on kyllä ja laitumia tarvitsevat tuhantiset laumat;
varsinkin talvella kun sammalia lumen alta etsivä peura tarvitsee
avaramman alan.

Näin elelee ensimmäinen asukas Suomen niemellä; pienet ovat hänen
vaatimuksensa, vähäisen muokkaa hän luonnon ikuista emoa: hänen
elältäjänsä on peura.

Hän on Lappalainen.

Aikaa kuluu.

Yhä lukuisammaksi käy kiukaitten luku, yhä pienemmäksi tila ja
ahtaammaksi ala Suomen eteläisessä osassa.

Siirtyy silloin osa pohjoisemmaksi; yhä laajemmalle kaartuu Lappalaisen
asutus; mutta vielä on rauhassa neitsyellinen luonto, vielä sen utaret
venyttelemättä. --

Silloin näkyy idästä päin sininen savu, korkealle kiehtoilee se
kirkkaana kesä päivänä. Mitä se on? kysyy Lappalainen peuraltaan; mitä
tietää suunnaton savu idän ilmalla? Suuri se on kiukaan savuksi, liian
suuri noentalaisenkin nuotiotuleksi. --

Arvelee, ajattelevi siitä koko Lappalaisheimo, vaan ei saa selvää
kukaan, ei edes noitarumpu.

Tuleepa viimein paimen, joka on kaukana käynyt, kulkenut soita,
kulkenut maita yli vesien ja vuorien. Hän sanoo ja nimeääpi: jo tiedän
kun tiedänkin tuon tulen, savun synnyttäjän. Se on kasken palo; suuren
suuri salomaa, ja tiheä läpipääsemätön metsä kasvoi ja pedot, metsän
vikkelä vilja häiritsemättä elostelivat, se on maahan kaadettu ja
kokonaan palamaan sytytetty.

Kuka on sen rohjennut tehdä? Kysyi sokia lappalais-eukko, joka oli
kuuluisa loihtutaidostaan. Hänen peuransa ensi-vuonna ruttoon kuolkoot.
Heillä ei peuroja ole, vaan elävät aivan omituisesti, sanoi paimen.
Teroitetuilla kivillä he metsän vähitellen kaikki noin maahan kaatavat
ja polttavat ja tuhkaan, siihen pieniä jyviä sirottavat, tuosta, he
sanovat, nousee tuhantinen touko, sato, vilja tai miksi he sitä
sanovat. Niitä jyviä he sitten keittävät, siihen vähän suolaa panevat
ja niin syövät. --

Sitä paitsi on heillä toisenlaisia, pyöreitä, punaisia siemeniä, joita
he myös kylvävät. Niistä he sanovat kasvavan kakkoja, pieniä, pyöreitä
kakkoja, jotka he nauriiksi sanovat. He hautaavat ne kuoppaan, panevat
kiviä päälle ja kivien päälle he tekevät valkean; näin he saavat mitä
he nimittävät naurishaudaksi. --

Mitä väkeä ne ovat? kysyi lappalais-vanhin.

He nimittävät itseään Hämäläisiksi. Puhuvat kieltä, jota minun oli
vaikea käsittää; laulavat kauniita lauluja ja kertovat tuhansia
tarinoita.

Joka vuosi siirtyvät he yhä tännemmäksi; ensi kesänä tulevat he jo
tälle paikalle.

Huu! he hävittävät meiltä sammalet ja ryöstävät meiltä porot. Mennään
pois! huusi lappalais-eukko.

Onko heitä paljon? kyselevät miehet.

Paljon, paljon; aina enemmän tulee heitä, mitä edemmäksi menee. Miehet
käyvät uutterasti metsästämässä, tappavat karhuja, kuni leikillään ja
juoksevat kilpaa susien kanssa.

Koreita, nopeita ja väkeviä kaikki, paljoa suurempia kuin me.

Oi -- oi! huokasi noita-eukko. -- Kyllä tulee hirveät ajat. Kenpä se
olisi tuhkana tuon pyhän pihlajan juurella. --

Pieneksi kyllä tämä laidun on käynyt ja sammalistakin pian tässä puute
tulee; tuolla kaukaisella ilman-rannalla, missä talvi-illoin nuo
punertavat tulet välkehtii, siellä sanotaan paljon sammalta olevan.
Siirtykäämme vähäisen sinnepäin, puheli lappalais-vanhin. --

Kaikki he kokosivat pienet kalunsa, nahkalaukkuun selkäänsä, kukistivat
kiukaansa sekä muuttivat pohjoisemmaksi.

       *       *       *       *       *

Ajan kuluessa tunkivat Hämäläiset yhä enemmän länteen päin.
Kivikirveillään kaasivat he kaskia, tappoivat metsän turkkiniskaisia
asukkaita ja naiset jauhoivat jyviä kahden kiven välissä.

Tapiota ja muita metsän jumaluuksia rukoilivat metsästäjät erää
käydessään, samoin emännät karjaansa metsään laskiessa ja paimenet
saloa samotessaan. Vaan immet lauloivat haaveillen Aino-neidistä ja
Väinämöisestä; partasuut urhot lausuivat Kullervorunoja.

       *       *       *       *       *

Tuli sitten toinen aika. Aika paljoa parempi. Kivikirveet oli heitetty
nurkkaan; jo oli rauta-aseita talossa. Nyt ruvettiin petoja toden
tiestä kilvan ahdistelemaan, otuksen saanti huononi päivästä päivään ja
kalastaminenkin oli vähän tuottavaista kansaa kun karttui yhä. Mutta
rautainen sahrat kuokka oli mainio kalu; pian tulivat sahrat ja aurakin
avuksi. Nyt käytiin maaemoa muokkaamaan. Luonnon neitien aika oli
mennyt; siihen käytiin kaikin tavoin käsiksi. Oli tosin vieläkin matkaa
naapurusten välillä; vielä nytkin kalavedet olivat kymmeniä penikulmia
avarat, eikä vielä puuttunut saloilla samoileva kontio, ilves, susi,
kettu, näätä eikä naali metsästäjän jousen tieltä. Vaan olipa sittenkin
suuri mullistus tapahtunut; ei tyydytty enää siihen mitä luonto äiti
hyvän hyvyydestä ihmislapsille lahjoitti, vaan oli ryhdytty keinoihin,
jolla tämän äidin nisät saatiin runsaammin uhkumaan; heruteltiin,
heruteltiin vaan uinuvan utaria.

Asutus oli jo levinnyt meren rantaan saakka. Saarille ja rannikoille
oli rohkeampi, seikkailuksia haluava osa asettunut ja niin nyt käytiin
purjehtimaan ensin lähelle sitten etäämmälle. Hui kuinka raittiisti
merituuli puhalsi, oi kuinka ihanata oli kylpeä sinervässä aallossa!
Tuo oli elämätä. Sitä täytyi nauttia; ja niin laskettiin yhä ulommaksi.
Rautakalut tulivat joka vuosi paremmiksi, niitä saatiin viljemmältä ja
halvemmalla hinnalla; jo sai kirveen sadalla oravan nahalla. Nytkös
pursia rakentamaan. Yhä suurempia, yhä suurempia ja parempia. Jopa
tuolla komealla purrella voitiin ulapalle uskaltaa. Rohkein veitikka
istui laulaen perähän ja niin laskettiin yli siintävän selän; tuossa
saavuttiin saaristoon; keskellä kuohuvaa läikkää nousi tuhansia teräviä
kallioita, kareja ja saaria. -- Kuka täällä asui? -- Astutaan maalle,
etsitään, etsitään. Ei koko saaristossa ketään asu. Tyhjähän tämä on.
Se on kai kalojen -- se on Ahvenanmaa; ivailee perämies. -- Se oli
Ahvenanmaa. Sieltä palattiin ensimmäisellä kerralla, toisella kerralla
laskettiin yli Ahvenen meren, käytiin Ruotsissa. Asukkaat siellä
uppo-outoja olivat; he kovin peljästyivät nähdessään outoja miehiä
mereltä tulevan, polvihousuissa, haljakassa ja karvalakissa. Nauraen
hyppäsivät merenkulkijat maalle, ottivat, mitä saivat, varsinkin
erittäin hyviä kirveitä y.m. rautakalua. -- Nain kun palasivat rikkaina
meriretkeltään, eivät malttaneet olla toistakin retkeä tekemättä,
läksipä mukaan useampia pursia ja niin syntyivät ryöstöretket meren
taakse.

Kauan niitä rauhassa harjoitettiin, vaan kerran saapui suuri laivasto,
laivassa paljon vierasta väkeä ja joukossa vieraan meren takaisen maan
kuningas sekä eräs hengellinen herra, piispa. Nämät tahtoivat tuoda
maahan uutta uskonoppia, oppia Jumalan rakkaudesta, joka ei syntisiä
hukuttaa eikä rangaista tahdo, jos he vaan uskovat Vapahtajaan
Kristukseen, joka ristillä kuoli. Tämän opin arveli kuningas
hävittävän kansasta sotaisan retkeilevän mielen ja ryöstöhalun. Vaan
sitä eivät tahtoneet Suomalaiset. He tahtoivat pysyä uskollisena
Ukolle, joka oli heidän Jumalansa. Täytyi silloin kuninkaan väkivalloin
astua maalle. Hän tuli tähän, missä silloin oli "lapinraunio" eli
Lappalaisten kukistettu kiu'as.

Tähän silloin rakettiin korkea muuri, muurin päälle torni ja torniin
asetettiin varustus-väkeä. Se tehtiin maassa kastettavien
kristinuskolaisten suojaksi.

       *       *       *       *       *

Monia vuosisatoja myöhemmin asui tässä mainio mies, Suomen mainio
piispa. Hänellä oli joukko nuorukaisia, Suomen kansan lapsia, joita hän
tahtoi kansalle valoksi kasvattaa viisaudessa ja hurskaudessa. Yksi
niistä istui muurilla katsellen iltaruskon kultaamaa maaseutua. Se oli
jo viljeltyä. Ylisten ympäri näkyi laajoja viljavainioita. Pari kirkkoa
korkeine tornineen näkyi ilman-rannalla. Mutta vainioilla askarteli
ahkera maanmies; tuhansia työmiehiä oli uutterassa toimessa. --

Se on Suomen kansaa, minun kansaani, huokasi nuorukainen ja outo,
polttava tunne lämmitti hänen rintaansa.

Silloin kajahti luostarista iltakellon ääni; nopeasti nousi
nuorukainen. Kerran vielä hän vilkasi ympärilleen, ikäänkuin
painaakseen sieluunsa kuvan, joka oli häntä ihastuttanut. -- Sitten hän
nopeasti riensi luostarin kirkkoon, jossa iltarukous, messuineen
latinan kielin pidettiin. -- Kirkas kyynel kiilui hänen silmässään, kun
hän tuli kirkosta -- Niin outo, käsittämätön tuska painoi häntä. Hän
oli rukoillessaan tullut ajattelemaan niitä monia kansansa lapsia,
jotka eivät edes rukousta käsitä, jotka eivät voi lähestyä Jumalaa,
Vapahtajaa ja pyhää Jumalan emoa, syystä, ett'eivät käsitä sitä kieltä,
jolla heitä rukoillaan. -- Oi -- onkohan tuo oikein, vai olisiko se
synti kääntää rukouksia kansan kielelle? --

       *       *       *       *       *

Puoli vuosi sataa on kulunut. --

Tuo hyvä piispa on kuollut; hänen sijaansa on tullut uusi piispa,
suomalainen, oppinut piispa. Hän on itse ollut Saksan maalla, jossa
niin suuria asioita on tapahtunut; siellä on kumottu vuosisatojen --
vuosituhanten rakentama ennakkoluulojen, ihmis-oppien ja intohimojen
väärään saattama aatevalta, uskonto on vapaa, ihmisten omattunnot
kahleettomina. -- Sieltä on tuo nykyinen piispamme itse
uskonpuhdistajalta Lutteerilta saanut kiittävän todistuksen. -- Hän on
nyt kotonaan; istuu pöytänsä ääressä.

Hänellä on kädessään kirja; sen lehtiä hän kääntelee, lukee ja katselee
tyytyväisenä. Vihdoin laskee hän kirjan kiinni; astelee edestakaisin
lattialla ja lausuu: Vihdoinkin! Suomen kansakin alkaa elää; sekin saa
oppia Jumalaa tuntemaan, sekin saa valtakirjan lähestyä sitä omalla
kielellään. -- "Kyllä hän kuulee Suomenkin kielen, joka tuntee kaikkein
mielen." -- Tässä on ensimmäinen kirja; siinä on kansani aapiskirja.
-- -- Hän oli tuo nuorukainen, joka viisikymmentä vuotta ennen kysyi
tuskastuneena: onko synti kääntää rukouksia kansan kielelle? Hän oli
Mikael Agricola. Vastauksen kysymykseensä on hän antanut elämänsä
työllä.

       *       *       *       *       *

Sata vuotta oli kulunut. Taas istui Suomen piispa samassa huoneessa,
missä sata vuotta ennenkin. Hänen edessään oli suuren suuri kirja; sen
sivut oli kullalla silattu ja komea nahkainen päärme sen kansissa oli
kultaan kuvattu.

Nyt siis, piispa lausui, nyt on Suomen kansalla Jumalan kokonainen pyhä
sana, tässä on sillä aarre, joka on ainoa katoamaton; aikojen melskeet
eivät sen arvoa vähennä, eikä mikään onnettomuus riistä onnea siltä,
jolla on tämä kalleinna tavaranaan. Tämä on ensimmäinen suomalainen
raamattu. Sitten avasi hän suuren aikakirjan ["Chronicon episcoporum
Finlandensium"], jossa oli kaikkien piispain ansioluettelo; sen lehtiä
hän käänteli, väänteli, luki ja tutki! Mikä kumma, sanoi hän äkkiä.
lyöden kirjan kiini -- onko mahdollista? sanoi hän, avaten kirjan
uudestaan; tuossahan on tasan 100 vuotta tätä ennen kirjoitettu:
ensimmäinen suomalainen kirja tullut painosta; ja sen sivuun on
kirjoitettu kertomamerkkien sisälle: "kyllä se kuulee Suomenkin kielen,
joka tuntee kaikkein mielen." -- Niin, se oli rakkaan Agricolan lause;
se on Suomen kansalle opetettava, sen muistoon säilytettävä. --

Ja niin otti piispa muistokirjansa, kirjoitti lauseen siihen ja siitä
se on painettu ja muillekkin opetettu.

Mutta piispa istui kau'an iltaisella ajatuksissaan; ja levolle
laskiessaan hän lausui: Niin menee sivistys-työ vähitellen eteenpäin;
satavuotta on pieni aika kansakuntain, ihmiskunnan historiassa ja
kuitenkin siinä on jo monta orasta ehtinyt kuihtua taikka tähkälle
tuleentua. Kukapa olisi voinut Agricolalle sanoa: sata vuotta tämän
jälkeen on Suomessa oma yliopisto, on raamattu Suomen kielellä. Kiitos
olkoon Jumalan, kansamme edistyy kuitenkin. -- Piispa nukkui. -- Mutta
unessa hän näki sata vuotta eteenpäin. Hän kulki Suomen soita ja
saloja; siellä oli nälkää, oli sota maassa. Viholliset ryöstivät Turun
kaupunkia ja hallitsivat maata. Piispan täytyi paeta; hän meni syvälle
sydänmaahan. -- Sinne hän pakeni ja siellä oli pieni mökki. Mökissä oli
köyhä sokea eukko pienen poikansa kanssa. Leipää ei ollut, ainoa
ravinto oli nauriit, joita paistettiin ja suolan kanssa syötiin. --
Piispa oli kovin suruissaan. Mutta eukko oli tyytyväinen; illalla
lauloi hän ulkoa ehtoo virren, poika luki ilta-rukouksen ja niin he
nukkuivat, ikäänkuin onnellisimmat ihmiset maailmassa. --

Ovatpa he kuitenkin onnellisia; heillä on sielun ravintoa; he osaavat
lukea ja rukoilla, sanoi piispa ja samalla hän heräsi. --

Sepä oli kummallista unta, hän sanoi. Onkohan se ennustus? Koska tämä
kovapäinen kansa osaa lukea niin, että joka mökissä olisi Jumalan sana
surujen lohdutuksena?

Kukapa sen tietää?

Näin kysyi raamatun kääntäjä Jiska Rothovius.

       *       *       *       *       *

Sata vuotta on taaskin kulunut, kuollut on Jiska Rothovius; mutta
Suomen kansa ei ole kuollut. Tosin sillä on kova, ankara aika
kestettävänä: koetusten tuima tuli, joka sen kaikkia voimia jännittää:
rutto, nälkä ja sota ovat viimeisen vuosisadan kuluessa vuorotellen sen
vieraina olleet; isoviha on verilaineillaan huuhtonut sen mannerta ja
tuhkana sekä raunioina ovat kansan tuhatvuotisen viljelyksen hedelmät.
Mutta ajalla kaikkein pimeimmällä on säilynyt se hengen viljelys, jota
Agricola oli alkanut, Rothovius jatkanut ja Petraeus innokkaasti
edistänyt. Ajan myrskyisimpäin aaltojen lomassa on Suomella piispana
mies, joka sivistys-laihon juurruttaa ja kastaa taisi. Hän kulkee
ympäri maata, tutkii pappien kuntoa, kirkkojen ja pappiloin tilaa. Eikä
vaan niitä, mutta kansaakin, itse alhaista väestöä hän tutkii. Sen
tietämättömyys kristinopin pääkappaleissa häntä huolettaa. Ei, tämä ei
saa näin olla, kansan, joka on näin kau'an ollut kristin opin
ulkonaisien etujen nautinnossa täytyy saada sen sisältö, sen voima ja
henki elämäkseen: Suomen kansan täytyy tulla lukutaitoon.

Näin hän miettii, eikä hän ole toimeen panematta, mitä hän kansalle
hyväksi miettii, jokaisen papin, jokaisen lukkarin täytyy ryhtyä
toimeen kansaa lukemiseen saattamaan, jokaisen, joka pyrkii esille
Herran ehtoolliselle täytyy tuntea uskonopin, jota hän tunnustaa,
täytyy itse osata omistaa kirjatietoa itselleen. -- Näin työskentelee,
puuhailee ja toimii hän, tuo voimakas piispa, jonka jokainen Suomen
poika ja tyttö jo tuntee: Johannes Gezelius.

Mitä emä laulaa, sitä poika visertää:

Joh. Gezelius nuorempi täytti, mitä hänen isänsä oli alkanut; ja kun se
tuli tuo hirveä koetusten aika; kun alkoi ison vihan myrskyinen aika,
silloin oli Suomen kansalle näitten miesten toimen ja työn hedelmässä
aarre, joka ei haihtunut, vaikka koko vuosisatojen viljelys meni
hukkaan; vaikka kylät ja kaupungit jäivät autioiksi, kirkot papitta ja
talot asujamitta, niin kuitenkin, missä oli asujia erämaan korvissa tai
metsän luolissa, missä viljelyksen kaukainen ääri oli säilynyt sulana,
siellä oli lukeva kansa, Jumalan sanaa rakastava kansa elämässä. --
Ison vihan myrskyinen aikakin loppui; tuli rauhan lepohetki jälleen:
vaan ei pitkä. Verivainolainen risteili. Sota jälleen maassa:
pikku-viha oli syttynyt: Turku joutui vihollisten valtaan, maassa
hallitsi Venäläinen: Vaan silloinkin säilyi kansassa sivistyksen
perustus: lukutaito; köyhtyneen, vaivatun, alituisessa hengenvaarassa
elävän kansalaisen ainoa katoamaton lohdutus oli Jumalan pyhä sana.
Rothoviuksen uni oli toteutunut.

Sota ja rauha vaihtelee; aika edelleen kuluu. Monta vaihetta
seuraavakin vuosisata Suomen kansalle soi. Viimeinen ankara sota, sota,
jossa maan kuulu kunnia verellä kirkastettiin, maalle ostettiin
itsenäisyys, kansalle valtakirja astua Euroopan sivistyneitten kansain
joukkoon, sekin sota oli kunnialla suoritettu, ennenkun seuraava
vuosisata jälleen valkeni. Mutta rauniona oli silloin linna, jossa
katoolisen ajan piispat olivat rauhassa uneksuneet, ja jossa ennen
heitä munkki venytteli jouhipaitaan puettua ruumistaan ja lepäsi kovain
kidutusten perästä pitkän unettoman yön. Vaan hän ei ehkä arvannut että
samassa paikassa, jossa hänen erakkomajansa oli, oli ollut Suomen
ensimmäisen asukkaan suoja. Lappalaisen kiuas oli tosin tuossa
kukistettuna, vaan siitä ei munkki osannut aavistaa, että hänen
edelläkävijänsä oli tuo pieniläntä, tihrusilmäinen poron-kesyttäjä,
jonka asutus ei ole voinut jättää muuta pysyvää jälkeä, kuin tuommoisia
kokoonkukistettuja kivikasoja. -- Eikä hän varmaan sitäkään tiennyt,
että vuosisatoja jälkeenpäin uhkea piispan-linna olisi samalla sijalla,
kunnes sekin vuorostaan kerran muuttuu tuommoiseksi kokoon
kutistuneeksi kiviröykkiöksi, jota ei muutoin voi eroittaa "lapin
rauniosta", paitsi että se on ko'oltaan suurempi. Ja kun taas on
vuosisatoja, vuosituhansia kulunut, kuka silloin kaivelee sammaltuneita
kiviä, vaivaten päätään ajatellen mikä ihmeellinen raunio siinä on?
Ehkäpä silloin joku tiedemies viisastellen sanoo: kukapa tietää, vaikka
siinä kerran olisi piispakin asunut; vaan ehkäpä toinen siihen vastaan
väittää? mokoma kivikasa lienee vaan lapinraunio. Vaan oikeen he
kumpikin arvelevat.

Se on sekä lapinraunio että piispanlinna. --



KUUSEN ALLA.

Iltama hiirenpesässä.


"Huu kuinka tuulee, piip, piip," pieni pensas hiiri kitisi, kätkeytyen
syreeni-pehkoon, tuossa kartanon edustalla. "Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto," viisas, kokenut metsähiiri, mietti juosten
korkean kuusen juuren alle.

"Se oli nyt ihmisten mieli-lause," tuohon orava tokaisi jonka pää oli
juuri hiiren kolossa, mutta häntä heilui ylhäällä, niinkuin suuri
viuhka.

"Mene sinä ylös oksillesi," hiiri lausui, työntäen oravan pään kolosta
pois ja juosten pehmeään pesäänsä; "minulla ei ole ensinkään halua
antautua sinun kanssasi pakinoimaan näin hirmuisessa ilmassa."

Kiitoksia paljon kohteliaisuudesta rouva emähiiri, orava ivaili
poistuessaan. -- "No se nyt on oikea kiusankappale, tuo orava tahtoisi
kai muka tulla minun pieneen pesääni; eihän siihen sitten enää muita
mahtuisikkaan; mutta sinä pieni hiirulainen, mistä sinä siiten tulet
tämmöisessä sateessa?" "Minä tulen niityltä; voi hyvä Luoja! kuinka
minä peljästyin!" -- "No, mitä lapseni?" "Kotkaa, kotkaa! oikeen
hirveetä kotkaa," hiirulainen vinkui. "Ei suinkaan se ollut kotka, kai
se vaan oli haukka," äiti emähiiri selitteli. "Ei niinkään, se oli
varmasti kotka, se tappoi suuren myyrän -- ajatteles nyt -- koko elävän
myyrän, joka oli paljoa suurempi, kuin sinä äiti kulta." "Vai niin,
lapseni; mutta tiedäppäs, että kotkan ja haukan ruumiillinen ero ei ole
niin suuri kuin heidän hengellinen arvonmukainen eronsa, näetkö. Kotka
on arvoltaan kreivi, vaikka hän olisi kooltaan kuinka pieni ja suuri
kotka on kuningas -- niin se on kaikkien lintujen hallitsija. --

"Haukka taas on vaan vapaaherra." --

"No kyllä se oli kreivi kotka, äiti, se oli varmaan kotka." -- "Mutta
ole nyt kiltti lapseni, meille tulee vieraita tänä iltana."

"Vieraita, vieraita," koko perheen poikaset vinkuivat, "Kuka tulee?"

"Tulee keijuis-väkeä, pikkusia keijukais-impiä, nuoria herroja
pensas-hiiriä, suuri seura yökköjä y.m."

"Yökköjä! Hm kuinka hauskaa, hauskaa! Mutta sanoppas äiti, onko siinä
perää, että yököt voivat lentää?"

"Perää siinä on lapseni, hän levittää sen hienon sametti-vaippansa
jonka ensi katsannolla luulisi vaan sade vaipaksi ilmaan, liehuttelee
sitä molemmin käsin ja lentää aivan kuin pieni lintu."

"Huh, huh! kuinka hauskaa!"

"Sitä paitsi olen unhottanut kertoa, että itse kotikuusemme haltiatar,
tuo vanhan vanha Sinipiika, jolla on satulipas kainalossa ja
kultakannet lippahassa, on myöskin luvannut tulla tänne; sillä hän
sanoi iloitsevansa nuorten seurassa, ikään kuin olisi hän itsekkin
nuori neitonen vasta."

"Ai! piippipii!" hiiret kaikki vingahtivat ja niin siinä käytiin pitoja
laittamaan.

Olipa siinä jo pöytä valmis: suuri kaarnan palanen pöytänä, jolla oli
puolitoista herne-palkoa, parikymmentä jyvää, pieni lihanpalanen,
tikkuuntahrattua voita, sirunen juustoa, kuivanutta taikinaa y.m. y.m.
kaikkea hyvää, jota metsähiiri suurella vaivalla oli kylästä raastanut,
voidaksensa tarjota vierailleen vähän paremman illallisen, kuin joka
päivä saadaan; sillä hän piti paljon emännän arvostaan.

Pian tulivatkin vieraat, toinen toisen jälestä, sillä rinnakkain ei ole
tapana ovesta kulkea ja kaikki he olivat hyvin kohteliaita, iloisia,
sukkelia nuo vieraat, vaikka ilma ulkona oli erinomaisen ikävä. Kun
kaikki olivat saapuneet sytytti eräs metsähiiri-neitosista kynttilän
palasen, jonka hän jo vuosi sitä ennen joulu-yönä oli "niistänyt"
tuolta kartanosta, ja koko seura nyt leikkimään, syömään ja
riemuitsemaan. Kaikki olivat erittäin iloisella tuulella; ainoastaan
tuo vanha Sinipiika ei ottanut osaa nuorten leikkiin, vaikka hän
iloisesti nauraen katseli. -- Väsyivät siinä leikkiin ja telmeesen
nuoretkin vihdoin ja silloin tuli Sinipiian vuoro johtaa illan iloa.
Sillä emähiiri, itse talon taitava emäntä pyysi häntä kertomaan sadun,
Kotikuusen sadun, jotta nuoretkin saisivat kuulla, mikä kuusi se oli,
jonka alla he asuivat, jonka juurella he olivat lapsuuden leikkiä
lyöneet.

Alkoipa silloin vanha Sinipiika -- joka ei suinkaan ole sama kuin vanha
piika -- avata satulipastansa. Hän kirvoitti kulta kanteleensa,
jännitti sen kieliä, koitteli ja soitteli. Kaikki seisoivat kuin
lumotut. Siinä kuulivat he säveleitä jo ammoin unhoitettuja, kaikuja
kannessa, neljännessä polvessa. Silloin elettiin tässä hienosti;
korkeasti jalosukuisia ja jalosukuisia neitiä, ylevämielisiä,
korkeasti-jalosukuisia kreivejä, vapaaherroja ja ritareita kävi
vieraissa joka päivä. Nuorison uljasta leikkiä, iloista, kaikuvaa
naurua ja vallatonta, ylimielistä kisaa oli kuusen ympärillä joka päivä
nähtävänä. Voimakkaita ritaripainia ja keveitä karkeloita nähtiin
vuorotellen.

Ikävyys, jörömäisyys ja yksinäisyys oli maanpakoon julistettu. Väki oli
hienoa, tavat olivat hienompia. Monasti minä istuin tuolla kuusen
latvassa, katsellen nuorten hurjaa iloa, eikä kukaan heistä tiennyt,
että minä kirjoitin kirjaani kaikki mitä näin taikka kuulin. Minusta
olikin niin hauskaa nähdä heidän sydämmensä pohjasta tahtovan salata
kaikkia toisiltaan, vaan minä sen sijaan näin heidän kaikkein
mietteensä. Olipa se kirjava seura, joka vilisi herra vapaaherran
ympärillä: kaikki hyviä ystäviä, sydämmen ystäviä, mutta ei kukaan
heistä olisi oikeastaan hänen edestään pikkusormeaankaan uhrannut.

Yksi ainoa oli, jota herra vapaaherra tuskin tiesi olevankaan, joka
olisi antanut henkensäkkin hänen tähtensä. Mutta tämä oli niin
itseksensä ja erillään hänen seurastaan, ett'ei kukaan, paitsi minä,
joka istuin kuusen latvassa ja katselin, voinut aavistaakkaan hänen
mietteitään.

Hän oli sorea, sievä ja jalosukuinen neiti, jonka tummista silmistä
säteili innokas sielu. Aina osasi hän löytää jonkun syrjäisen paikan,
jonkun lomahetken, joka voi kätkeä hänet huiman ja hälisevän joukon
pauhusta. Yksinänsä istui hän silloin, silmät luotuina korkeuteen ja
sydän täynnä tulisia tunteita. "Jospa hän tietäisi!" huokasi hän eräänä
iltana taasen istuessaan pensaikossa erillään muista, "jospa hän
tietäisi! vaan ei; sitä ei hän saa koskaan tietää." -- Äkisti nousi hän
ylös, katsoi hetkisen liikkumatonna kirkkaasen korkeuteen ja liehui
lintusena jälleen pauhaavan nuorison pyörteesen. --

Samana yönä -- oli kaunis kuutamo-yö -- istuin minä valvehella kuusen
latvassa, katsellen ulos meren ulapalle, jota kuutamon kirkas
hopeavirta ihanasti valaisi. -- Silloin kuulin minä yhtäkkiä jotakin
rasahtelevan kartanon puolella. --

Katsoessani sinne näin nuoren herra vapaaherran levotonna käyskelevän
esikäytävällä. Hurjasti aaltoili tuo avonainen povi, jota yön tuulonen
hiljaa jäähdytti.

Ääneti, hiljaa käykseli hän kau'an, mutta silmistä loisti tumma
synkeys, mielen katkeruus. --

"Kurjaa on tämä elämä!" virkkoi hän vihdoin; "joka päivä niin suuri
naamiohuvi. Niin monta ihailijaa -- tai liehtaria, eikä yhtään ystävää.
-- Vai, niin suuressa joukossa olla yksinään." -- Hän seisahtui ja
kuunteli; oli kuin joku ovi olisi au'ennut. Todella aukeni ovi --
käytävälle astui tuo jalo, haaveksiva neiti. Vapaaherra oli kiini
kivettynyt. Neiti ei ollut häntä huomannut, vaan astui ajatuksissaan
eteenpäin. "Arvo!" lausui hän uneksuen. "Helmi," vastasi vapaaherra.
Neiti säpsähti, hän näki herran. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Olipa kuin outo, käsittämätön voima olisi sitonut heidät paikalleen;
siinä silmän tähysti, sanaa sanomatta, äärettömässä onnessa.

Enkä tiedä kuinka he siinä katselivat ja seisoivat, niin jopa he
astuivat käsi kädessä kuusen juurelle ja siinä vannoivat valat
vakaiset, ikuisen lemmen puhtaan tunnustuksen. --

Tämä nyt oli idyllinen puoli heidän elämänsä sadussa, mutta siitä tuli
traagillinen perässä. -- Sillä kaikille ihmisille on Jumala niin
laatinut, että he saavat osan elämän iloista sekä suruista. Sen olivat
nyt nuo kaksi unhottaneet, sentähden täytyi heidän saada sitä runsaampi
osa unhotetusta tavarasta, surusta. Sillä ainoastaan ilon kukkealle
hengettärelle uhrasivat he parhaan osan voimastaan, parhaan osan
henkensä lahjoista. Siinä he vaan riemussa elivät eivätkä ikään
muistaneet surua löytyvänkään. Mutta niin tavoin ei voitu suuria kokoon
saada; heidän runolliset huvituksensa, toinen toistakin kalliimpi,
nielivät pian pienet vuotuiset tulot. Menojen puoli kasvoi pian
suuremmaksi, kuin tulojen ja niin kävi kassa yhä heikommaksi.

Tämän huomasi herra ennemmin, kuin rouva; vaan hän ei tahtonut sitä
rouvalleen sanoa. Hän teki, mitä ei kenenkään pitäisi tekemän, hän
lainasi, voidakseen elää niin ett'ei jyrkkää käännöstä syntyisi.

Minä maksan sen pian lisätoimillani, ajatteli hän. Mutta nuo lisätoimet
eivät koskaan tuottaneet kylliksi. Velka kasvoi -- ja perhe kasvoi. --
Jo oli näin kau'an aikaa eletty, kun rouva huomasi herransa laihtuvan,
käyvän surulliseksi, eikä juuri koskaan iloitsevan. Syytä tähän ei hän
tiennyt; eikä tuo herkkätunteinen herra voinut sitä hellälle
puolisolleen sanoa.

-- Minä kyllä näin kuinka asiat olivat huonot. Joka kerta kun vieraita
tuli, istuin minä kuusessa ja kuiskasin: "hu -- huu -- kassa: huu -- hu
kassa!" Mutta ei kukaan heistä kuullut oikeen; jotkut ymmärsivät
puoleksi ja jäivät pois -- vaan ei kukaan auttamaan ryhtynyt. Niin
kului vaikea vuosi.

Elämä ulkonaisesti oli aivan entisellään, mutta sisällinen haaksirikko
oli joka hetki tulossa. -- Se tuli -- hirmuinen.

Oli taaskin yö; kuu paistoi, mutta nyt lumikentälle kylväen
loistettaan.

Yksinään valvoi makuukammiossaan rouva. Kynttilä valaisi hänen surun
vaalentamia kasvojaan. "Voi kuinka minua levottomuus painaa! Ei uni
sulje silmääni, eikä rauha rintaani nukuta. Voi Arvo; missä olet ...
missä!

"Minä pelkään -- he ovat hänet vieneet nuo julmat rahamiehet --
velkavankeuteen! vankeus -- mikä kamala ajatus!" --

       *       *       *       *       *

Vaan kaukana, kaukana pohjoisessa istui synkkänä, liikkumatonna,
tuijottaen eteensä kuni tunnoton, -- herra vapaaherra. Vankeudessa ei
hän ollut; mutta vapautta -- vielä suurempaa vapautta hän halusi.
Kau'an oli hän taistellut, kau'an turhaan pyrkinyt eteenpäin. Nyt
tahtoi hän särkeä tämän pienen rajan, joka eroittaa elämän ja
ijäisyyden. --

Mitä oli siellä odottelevana, oliko elämä yhtä kitsas kuin täällä, vai
oliko paljoa kitsaampi. -- Niin, olipa kumpi tahansa, saihan sen toki
alusta alkaa. Näin mietiskeli hän. Äkisti tempasi hän seinältä
valmiiksi varatun ampumakalun -- yks väläys vaan -- ja hän oli alkanut
alusta.

Laukaus kuultiin -- kuultiin aina etelään saakka, jossa istui kalpeana
rouva. --

Hän pyörtyi ensin; tajusi sitten koko tilansa surkeuden ja tahtoi yksin
alkaa alusta täällä. "Minä olen uneksinut elämäni suloisen puolen,"
sanoi hän, "nyt alkaa sen todellinen puoli. Minä osoitan olevani yhtä
suuri kuin hän, vaikka en seuraakkaan häntä hautaan."

Hän alkoi elämään todellisesti. Kaikki vieraisilla käynnit, kaikki
liehakoitsevat hienoudet, kaikki turhamaiset tavat jäivät sikseen. Ei
enää lyöty leikkejä alinaikaa, eikä ujosteleva ritariparvi polkenut
karkeloissa permantoa -- kaikki tuo oli kuni pois puhallettu. Työtä,
varsinaista elämän askaretta teki nuori ja vanha. Kaikki oli liikkeellä
aamusta iltaan, valveella päivät ja levolla yöt; ja kumma kyllä!
tämmöinen elämä ei tuntunut kuolettavan ikävältä. Ei koskaan tarvinnut
vaivata päätään, millä itseään huvittaisi, aina oli aika kallista, aina
päivät lyhyviä. --

Eikä yölläkään puuttunut suloinen uni, joka valoi väsyneihin jäseniin
levon makean; tuo muinoin niin rauhaton rinta tyyntyi uuvuttavissa
ponnistuksissa: se aaltoili kyllä kuni ennen, mutta sen aallot eivät
elämää tuskalla täyttäneet: he antoivat tarpeellista tasapainoa
olemukselle. Monena kirkkaana kuutamo-yönä tunkiu minä sisälle avaimen
rei'ästä levittämään lahjojani tuolle rasitetulle ja silloin löysin
hänet sikeästi nukkuvana rauhan vuoteella. Ainoastaan eräänä kesä-yönä
-- se oli heidän kihlauksensa vuosi-yö -- tapasin hänet valvehella.
Surullisena, mutta vakavana, tarmokkaana istui hän katsellen ulos
akkunasta, tuonne hiljaisesti värehtivälle merelle.

"Minä muistan" -- hän lausui, "kuinka onni hurmaavalla ilollaan
huumasi järkeni.

"Elämä! mitä olet sinä? Jakso vuoria, aika, jonka kuluessa on
kestäminen, mitä osaksemme suodaan. Se on onnellinen, joka tyynesti
kaikki kestää -- se on viisas, joka vähimmin riehuu. No, -- mihin
auttaa ihmisen ponnistus ja puuha. Ei tuumaa eteenpäin määrätystä
rajasta. Mikä on se, jota onneksi luulemme? Mielikuvitus, jonka luomme
itsellemme, vaan jonka todellisuutta emme koskaan saavuta. Mikä on
oikea onni sitten? Henkemme tyytyväinen työskentely; minä hupsu! Luulin
saavani onnen työttömässä nautinnossa: Onni on työtä tekevässä
uhrauksessa. Minä rakastin itsekkäästi -- minun mielikuvitukseni, minun
elämäni varhainen kasvatus -- kaikki olivat apuna luomassa virvatulia,
ennakkoluuloja, joita vaan tuo rautakoura todellisuus on voinut vaivoin
kukistaa. Elämä on elämää s.o. eläminen on kokemusta. Ne jäljet, jotka
jäävät henkeemme siitä; mitä maailmassa koemme -- ne ovat elämämme
historia. -- Mikä yhteys, mikä sopu-sointu niillä jäljillä on, siitä
riippuu elämämme tehtävä. Minkä tehtävän olemme suorittaneet, siitä
riippuu ihmisarvomme. Ihmisarvo, oikea arvo ilmestyy vasta kuoltuamme.
Vasta se, mikä jää jälelle, kun erehdysten vaahto ja intohimojen
vääräänsaattama ponnistus, voima, mitä on käytetty turhaan arvottoman
aikaan saamiseksi, oikean ja ylevän sijasta, -- vasta sitten kun kaikki
tuo on kulunut pois, jää oikea arvomme kirkkaana jälkimaailman
katseltavaksi. Mitä siis maksaa tuo silmänräpäyksen kestävä tunteitten
kuohu? Oikeastaan ei siitä pitäisi ihmistä onnettomaksi päättämän, että
hän on saanut paljon vasten-mielisiä kokemuksia, vaan siitä, että ne
kokemukset eivät ole häntä voineet opettaa, että hän on sortunut
niitten painosta ja unhoittanut pyrkiä eteenpäin. -- Olenko minä
onnellinen? Sen saa tulevaisuus päättää..." Hän kävi levolle.

Kului vuosia; aika vieri yhä edelleen. -- Jopa silloin eräänä iltana --
talvi-aikaan, ajoi kaupungista nuori herra kartanoon. Uteliaisuudesta
pilkistin minä sisälle, sillä monta, monta vuotta oli siitä kuin täällä
kävi vieraita, varsinkin talvisaikaan. -- Olipa nyt kuin entiseen
aikaan. Suuri sali oli valaistu, huonekalut järjestyksessä, kuvat
kohdallaan, kaikki oli kuin vuosikymmeniä takaperin. Se eroitus vaan
oli, että ainoastaan yksi ihminen oli tuossa suuressa salissa. Se oli
rouva itse. Hän istui nojallaan sohvalla yhtä mukavasti, yhtä uljasna,
kuin viisikymmentä vuotta sitä ennen. Ainoastaan kasvojen piirteet
olivat kurttuisiksi käyneet ja hiukset hopeavalkeiksi. Tyyneenä,
levollisena, kuin hallitsijatar hän istui. Ei ääntä, ei sanaa hänen
huuliltaan kuulunut. Silmä vaan välistä harhaili ovea kohden. --
Silloin aukeni ovi -- sisälle astui mainittu nuori herra. -- Nöyrästi
astui hän ja kumarsi -- rouva nousi, tervehti ja vaipui takaisin
paikallensa. --

"Äiti!" aloitti nuori herra.

"Herra!..." katkaisi rouva. "Te olette rikkoneet pojan velvollisuuden
-- Teillä ei ole äitiä." --

"Minä olen rikkonut -- mutta sen olen tehnyt rakkaudesta."

"Voiko järjellinen ihminen puhua noin ristiin -- voiko rakkaus rikkoa
velvollisuutensa?"

"Minä pyydän, kuunnelkaa minua!"

"Hyvä, minä kuuntelen."

"Minä tahdoin sanoa äidille lähteissäni jäähyväiset: minä ymmärsin
rikokseni kyllin -- mutta sen teki asiain tila mahdottomaksi. Minä
ymmärsin, että lähtöni Amerikaan näyttäisi kaikista itsepäisyyden,
tottelemattomuuden ja hurjuuden teolta, mutta minä tahdoin ponnistaa
viimeiset voimani auttaakseni äitiä."

"Sinä et uskonut, että äiti voisi ilman sinua auttaa itseään." -- --

"Minä pidin velvollisuutenani olla poissa äidin pöydästä."

"Mutta et pitänyt velvollisuutenasi totella äitiä."

"Ehkä saan joka vuosi pienen summan, jonka voin äidille lähettää, minä
arvelin; eikä tämä luulo minua pettänyt. Sitä paitsi oli minulla
toinenkin puoli ajatuksissani: minä tahdoin oppia vähän maailmaa
tuntemaan, tahdoin kokea, pääsenkö omin voimin eteenpäin maailmassa.
Tämä nyt oli itsekäs puoli, jota paitsi en tahtoisi ollakkaan. Sillä
mitäs, minä mietiskelin, mitäs tehdään nuoruuden voimilla, joll'ei
niitä ponnistuksissa, työssä ja vaivassa kuluteta; mitä hyödyttää tieto
ja taito, joll'ei niitä koskaan käytännössä hedelmälliseksi tehdä.
Kotkan täytyy kestää, sen siivet kuivavat, elämä kituu, joll'ei se saa
koettaa, kuinka kau'as sen höyhenpuku kannattaa; niin luullakseni käy
ihmishengenkin, joka ei hajoita voimaansa, joka ei koskaan uskalla
yrittää, mihin se kykenee. Kun näin mietin, en voinut toisin tehdä,
kuin tein. Minä matkustin; minä tunsin, että siipeni kannattavat, minä
käytin voimaani. Kun sitten sain tietää, että äiti on maksanut kaikki,
kun sain kuulla, että rahat, joita joka vuosi lähetin, olivat tulleet
perille; silloin tunsin, mitä en tahtoisi olla tuntematta, tunsin oman
voimani, tunsin oman arvoni." poika vaikeni.

Äiti nousi hitaasti ylös; hän kävi toisessa huoneessa, tuli vakavana,
arvollisena kuin hallitsiatar takaisin. Hänellä oli raskas mytty
kädessään; sen hän laski pojan käteen ja lausui. "Jos olisit tiennyt
missä nämät rahat olivat, jos olisit arvannut, etten minä niistä ole
penniäkään käyttänyt, olisitko silloinkin tuntenut oman arvosi?"

Poika vaaleni; hän luki kirjeittensä päällekirjoitetut summat, luki
kullassa olevan raha-arvon ja vaikeni hetkeksi.

"Äiti!" lausui hän vihdoin verkalleen ja pontevasti. "Minä en ymmärrä
sinua?"

"Mutta minä ymmärrän sinun."

"Sinä olet riistänyt minulta ihanimman nautinnon, sinä olet ottanut
minulta tiedon, että olin auttanut äitiäni voimani mukaan."

"Mutta sinun ei ole onnistunut riistää minulta sitä nautintoa, jota
paitsi en tahtoisi olla sinun äitisi; sinä et ole riistänyt minulta
tietoa, että olen itse ko'onnut, mitä olen tuhlannut, että olen itse
maksanut, mitä olin velkaa; minä olen pelastanut itselleni ihmis-arvon,
olen voittanut takaisin luottamuksen itseeni ja Jumalaan."

"Äiti! minä myönnän että olet voittanut." --

"Arvo! minä ymmärrän, mitä sinusta tulee. Sinä olet ansainnut olla
poikana ylevälle äidille. -- Minä tiedän että olet jo itsenäinen mies."

"Kiitos, kiitos siitä sanasta, äitini."

Äiti avasi sylinsä ja poika oli saanut oikean paikkansa äidin
sydämmessä.

       *       *       *       *       *

Valkea oli jo sammunut; yö oli levittänyt mustan vaippansa yli avaran
maan. Ihmiset nukkuivat, luonto lepäsi. Rouva, tuo vanha harmajahapsi,
oli myöskin levolla. Hän oli tuntenut niin ihanan voipumuksen
raukasevan jäseniään ja levolle oli hän laskeunut. --

Vaan hänen henkensä valvoi vielä: hän näki edessään nuoruutensa ihanat
vuodet, hän näki nuo uneksumisen, haaveilun suloisen ihanat ajat, tuo
kaihon ikävän -- suloinen tunne oli hänen sydämmessään hereillä, tunne,
joka karkoitti hänet karkelosalista, eroitti nuorten tiloista ja
pakoitti etsimään yksinäisyyttä. Tuossa näki hän edessään kuutamoyön,
näki vapaaherran kiharatukkaisen pään, hänen tulta tuikkivan katseensa
riuduttavan palon; meren kuutamossa kirkastunut hopeapinta vaahtoili,
aaltoili, hänen sydämmensä aaltoili myöskin. Hän näki kuusen tumman
varjon, kuuli vapaaherran vakaisen valan -- ja hänen oma sydämmensä
vienosti vastasi tuohon miehevään valaan.

Vaan äkkiä muuttui tuo kuva; maa peittyi lumivaippaan, vesi jäätyi ja
kylmä tuuli puheli lumihöytäleitä akkunaan. Tuossa istui hänen edessään
puoli-ikäinen, surullinen nainen, synkkä epätoivo oli hänen kasvoihinsa
ja otsaansa kuvautunut, ei helpoittava kyynel pessyt katseen synkkää
kalpeutta. Siinä hän istui; kunnes äkillinen peljästys, säpsähdys ajoi
hänet ylös, hän soitti kelloa, herätti palvelijansa ja lähetti sen
noutamaan postia. -- Posti tuli -- ja nainen luki -- hän tuijotti --
horjahti -- parkasi ja taintui. -- Tuo nainen oli hän itse. --

Hän vapisi unessa: hän tunsi jälleen koko sen kauhistuksen, minkä tuo
hirmuinen sanoma oli synnyttänyt. -- Sitten tyyntyi unelma. Rauhaisen,
lujaluontoisen naisen hän näki taistelevana puutteen, vaivojen ja
ponnistusten kanssa; hiki helmeili hänen otsallaan, väsymys uuvutti
työhön tottumattomia jäseniä; vaan lujana, horjumattomana pysyi hän
päätöksessään. Vähitellen tottuivat jäsenet työhön, ruumis vaivaan ja
henki kieltäymykseen. Aika muuttui paremmaksi.

Jopa näki hän edessään velkamiestensä tyytyväiset kasvot; hän tunsi
arvonsa olevan pelastetun. Yksi vielä puuttui: hän ei tiennyt koska
poikansa, tuo itsenäinen, uljas, joka oli jättänyt kotimaansa, lähtenyt
maailmaa koettelemaan ja siellä voittanut ominaisen, jalon pohjan
luonteelleen, -- koska tuo tulisi. Jopa näki hän senkin -- eilis-ilta
oli elävänä hänen mielessään: onni, tyytyväisyys ja rauha virtaili
tuohon paljon kokeneesen sieluun.

Hän ymmärsi eläneensä, hän oli tyytyväinen elämänsä satuun, josta
vakava, surullinen puoli oli hänestä paljoa todellisempi, suloisempi,
kuin tuo hurjan-iloinen, kevyt aika. Onnellinen hymyily kirkasti
vanhuksen kasvoja ja niin sanomattoman suloinen tunne viemisti hänen
sydäntään. Hän heräsi -- hän ei ymmärtänyt miksi, vaan hänen täytyi
nousta vuoteeltaan, rukoilla ja kiittää Jumalaa, joka oli viimein
kaikki hyvin päättänyt.

"Sinä sen olet tehnyt, kaikkivoipa, en minä, heikko nainen mitään
voi." --

"Armahda minua!"

       *       *       *       *       *

Aamu koitti; kirkas, suloinen talviaamu. Hiljaa henkäili tuulonen yli
avaran lumikentän. -- Silloin kaikuivat sanomakellot saattaen surun
sanoman yli tienoon: "vanha rouva on yöllä kuollut."

"Hän oli onnellinen, hän kuoli onnellisesti," sanoivat ihmiset ja se
oli oikeen sanottu.

Näin kertoi kuusen haltijatar ja hiiriseurue katseli äänetönnä toisensa
silmiin.

"Se oli nyt paljaaltaan ihmisistä," sanoi viimein eräs yökkö.

"Ja niistäkin liian pitkä ja tavallinen," muistutti pensas-hiiri.

"Kiitoksia paljon!" emähiiri sanoi; "nuo pienoset eivät ymmärrä
paljon."

"Hyvää yötä!" haltijatar lausui, käänsi lippaan kainaloonsa ja astui
kotiinsa kuusen latvaan. --



TULIPALO.


Ihmissielu! Mikä olento? Ei ainetta, ei muotoa, ei paikkaa, eikä mitään
aistillista ja kuitenkin väkevin, voimakkain, määrääväisin. -- Hengen
suuruutta maailma ihailee; vaan oikeata suuruutta se vapisee. Hengen
taistelusta paljon puhutaan -- vaan oikeassa taistelussa -- henkien
taistelussa maailma hukkuu, palo ei ole vielä oikein alkanutkaan ja
kuitenkin ne sielut joissa on pieni kipinä syttynyt, vinkuvat
säikähdyksestä. --

Sytytä koko syttyvä aine, tuo löyhä, tulta kestävä röykkiö, niin on
tulipalo valmis. Palakoon, kunhan karsien joukosta kullan jyväset
löytyy. Mikä on henki ja mitä se ei ole? Se on olematon ja kaikkialla
oleva; se on ainoa todellinen olemus. Sinä kummallinen kaksoishaamu,
ihminen. Henki sulla on ja kuitenkin aine sitä kahlitsee. Tahtoisit
lentää, vapautua paikan rajoista, kohota puhtaana, ylevä henkenä, vaan
aine laahaa perässä -- himot myrkyttävät henkesi elämän -- himoja
maailma palvelee. Hengen suurin, pahin, julmin vihollinen on saanut
vallan; se myrkky joka turmelee, kuolettaa oikean elämän, hengen vapaan
lennon katkaisemalla -- sitomalla tuon suuren, äärettömän tämän
pienen, turhan, alhaisen piiriin -- se myrkky huumaavalla juomallaan on
saanut päihdyttää henkien tunnottoman elimistön, niin että nyt hummaten
palvellaan _aistillisuutta_. Ihminen sytyttää helvetin tulen omaan
poveensa ja nauraa mitä makeimmasti tälle viattomalle kepposelleen. Kas
murhapolttajaa! --

Naura vaan, naura ja tanssi niin kau'an kun -- voit. Sillä pieni se
aika on, jolla ihmiset sytytetyssä teaatterissa tai tanssi-salongissa
huvittavat himojaan. Anna tulen vaan hiljaa jäytää -- anna sen palaa
perustuksissa, pian siitä tulee semmoinen liekki, ett'ei sitä pidätä
maa eikä taivas, vaan kaikki mitä sen tielle sattuu, palaa, hukkuu
tulimereen. -- Niin on himojenkin laita. Ne kasvavat: pieni,
vähäpätöinen huolimattomuus tulee tavaksi, tapa muuttuu vaatimukseksi
-- vaatimus kasvaa hillitsemättömäksi -- voittamattomaksi -- hurjaksi
voimaksi, jota ei peljätä helvetin tuli, ei houkuttele taivaan ilo:
Jumala ja perkele ovat saman tekeviä himonsa orjalle -- ainoastaan
himo, tuo hirveä himo on yksinvaltias, julma, säälimätön tyranni. --

Ja maailma puuhaa mellastaa taistelee noita pieniä -- turhia -- oikkuja
itsekkäitä himoja varten.

Hengen oikea olemus jätetään sikseen, taistelu henkenä henkeä vastaan,
puhdas henkien sota jätetään alkamatta: ihmiset, nuo päivän lapset,
sitä kauhistuvat. Astua henkenä henkien isän eteen ja pyytää päästä
osalliseksi hyväin henkien taisteluun pahoja vastaan -- on enemmän kuin
noilta lyhyt-ikäisiltä sopisi pyytää. -- Sitten vasta kun tuli polttaa
permantoa, kun jalkoja kuumittaa, kun luja pohja puuttuu -- sitten
vasta huomataan, että olis aika ryhtyä etsimään tulipalon syytä. --
Sitten vasta kun Nihilismi uhkaa järkyttää koko yhteiskunnan
perustuksia -- huomataan himojen hirveä voima. -- Ajakaa edelleen.

Tuli on hyvin sytytetty. Hävittäkää uskonto, pankaa sijaan järkeisopin
kauneimmat kaarnat: kaikki kutistuu. Tuli yltyy.

Miksi? Himot kasvavat, himojen pohjakerros saa uusia aineksia
samallakun tieteellinen, taiteellinen, aineellinen kehitys kasvaa.
Kaikki auttaa ainoastaan yksilöä paremmin saavuttamaan tarkoitustaan.
Vaan mikä on yksilön tarkoitus, kun siltä uskonto puuttuu? --
Itsekkäisyys. Vaan itsekkäisyyden kehittynein muoto on aistilliset,
hetkeä tyydyttävät -- hurjat himot. -- Antakaa maailman ohjakset
semmoisille miehille, joita himot hallitsee -- niin on Nihilismon
programmi tuleva käytäntöön -- jokainen tarjoo omaa hetkellistä
haluaan, jokainen korjaa toisen tieltään -- jokainen omistaa itse
kaikki -- jokainen hallitsee itse kaikkia; lyhyesti maailma, ihmiskunta
kestää niin kau'an kun on kaksi ihmistä toistaan vahingoittamaan,
toistaan syömään, nylkemään -- surmaamaan. Vasta sitten kun kaksi
viimeistä ihmistä, kuten Münckhausin karhut, ovat toisensa hukuttaneet,
on rauha ja lepo tuleva maan päälle.

Tässä maailman tulevaisuus, jos uskonto hyljätään. -- Miksei sittenkin,
vaikka uskonto pysyisi? -- Niin; miksei, jos uskonto turmellaan, vaan
silloin se ei olekkaan oikea tarkoitustaan vastaava uskonto.

Puhuttakoon siis kuinka kauniisti tahansa uskosta ja uskonnosta,
joll'ei oma vakuutus ole voittanut himojen voimaa, joll'ei hengen
todellinen yhteys Jumalan kanssa ole hävittänyt himon juurta --
sydämmessä asuvaa halua -- silloin ei vielä ole aljettu sammutus-työtä:
tulipalo voi jolloinkin puhjeta esiin hirveällä voimalla. --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Metsä-kukkia - Runoa ja Proosaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home