Title: Lehti myrskyssä
Author: Ouida, 1839-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lehti myrskyssä" ***


LEHTI MYRSKYSSÄ

Kirj.

Ouida


Englannin kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1876.



Berceau de Dieu[1] oli pieni kylä Seine-virran laaksossa.

Niinkuin leivonen tekee pesänsä ruohikkoon, olivat muutamat talolliset
asettaneet pienet talonsa ja majansa viheriäisten metsäin keskelle,
jotka kasvoivat molemmin puolin suikertelevaa virtaa. Se oli kaunis
paikka, varustettu jyrkällä kivi-kadulla, joka oli poppeli-puiden ja
jalavain suojassa; somain huoneitten olkikattoja peitteli pitkin päivää
pilvennäköinen parvi valkoisia ja harmaita kyyhkysiä; siellä oli
vanha kappeli, joka oli varustettu punaisella, keilinmuotoisella
katolla; ja suuria taloja, jotka olivat peitetyt muuri-vehreällä ja
kaikenlaisilla punoittavilla köynnöskasvilla, sekä karpeella, joka
kellahti päivän-paisteessa.

Ylt'ympärillä leveni kukkas-rikkaita niitty-maita, missä Normandyn
sileä karja lihoi. Tuolla oli suloisia, hämäriä lehtoja, joihin
nuorukaiset ja neitoset menivät juhla- sekä pyhäpäivinä kesällä,
etsiäksensä lemmen- ja vilukukkia, metsän sinikelloja ja raittiita
orjan-ruusuja sekä kaikkia noita lehviä ja kukkasia, jotka tekivät
heidän rappusensa lehti-majoiksi ja ikäänkuin toivat kaulus-kyyhkyisen
sävelet ja hamppuisen laulun heidän pieneen Herran temppeliinsä.

Berceau de Dieu oli todellakin hyvin vanha.

Ihmiset arvelivat että kylä oli ollut siinä jo Orleans'in neidon
aikana; kivinen risti kahdenneltatoista vuosisadalta seisoi vielä kadun
päässä, kaivon vieressä pähkinäpuun alla, mihin kyläläiset kokoontuivat
juttelemaan auringon laskiessa, kun päivän työ oli päättynyt.

Kaupunkia ei ollut lähempänä kuin neljän Ranskan peninkulman päässä.
Tämä paikka oli maakunnassa, joka oli varustettu suurilla metsillä ja
hedelmätarhoilla siellä täällä. Sen tuotteet, vehnät, kaurat, juustot,
hedelmät ja munat, olivat hyvinkin riittäväiset kansan yksinkertaiseen
elämään. Rahvas oli väkevää, ystävällistä, ahkeraa ja onnellista
kansaa, joka eli pienen kappelinsa ympärillä ystävyydessä ja hyvässä
sovussa.

Ei mikään heitä huolettanut. Sota ja sodan melske, vallankumoukset ja
mullistukset, keisarikunnat ja kapinat, sotaiset ja valtiolliset
kysymykset, -- nämä kaikki olivat tälle rahvaalle tuntemattomia
asioita, mistä eivät koskaan kuulleet; mahtavat myrskyt nousivat ja
mullistivat maita ylt'ympärillä, mutta eivät koskaan tulleet niin
likelle tätä kylää, että olisivat vahingoittaneet sitä, se kun siellä
oli yksinäisyydessään niinkuin leivosen pesä.

Vallan-kumouksenkin ankaroina aikoina oli täällä ollut hiljaista. Oli
silloin hallinnut aatelisherra linnassa, tuolla kukkulalla, jonka
juurella kylä oli. Kansa oli häntä rakastanut, eikä koskaan koettanut
tehdä mitä hänelle oli vastoin-mielistä, ja katkerasti he itkivät, kun
hän kaatui Jemappes'in tappelussa, jättämättä mitään perillistä, ja
hänen linnansa muuttui muurivehreän peittämäksi raunioksi.

Tuon kauhean ajan ukkosen-nuolet tuskin olivat koskeneet tähän
paikkakuntaan. Osa parhaimmasta nuorisosta oli tosin marssinut pois
taistelemaan Champagnen kentillä marseillaise'n kaikuessa: muutamia
isänmaan-ystäviä punaisissa takeissa oli sielläkin käynyt, sekä
sotilaita sinisessä virkapuvussa, jotka olivat jakelleet kolmivärisiä
kokartia eli merkkejä ja käskeneet heitä kantamaan niitä pyhän
jakaamattoman tasavallan nimessä. Mutta rahvas ei ollut ymmärtänyt,
mitä tämä merkitsi, ja oli korjannut satonsa, kuulematta ainoatakaan
pyssynlaukausta, näkemättä aseitten loistetta viattomilla majoillaan,
joten tuon jalon, mutta kamalan ajan kauhistukset siellä eivät
jättäneet mitään jälkiä kylän väestöön.

Tosin kyllä Reine Allix, vanhin vaimo heidän parissaan -- hän luki
enemmän kuin yhdeksänkymmentä vuotta -- muisti että hän lasna ollessaan
oli kuullut eräänä kylmänä talvis-yönä isänsä ja naapurein
keskustelevan matalalla, aralla äänellä, mitenkä eräs kuningas oli
tapettu kansan pelastukseksi, ja hän muisti vielä -- muistipa hyvinkin,
sillä se oli tapahtunut hänen kihlaus- ja kuudentenatoista
syntymäpäivänänsä -- että eräs ratsumies salaman nopeudella oli
ratsastanut kyläkatua myöden, huutaen korkealla, innokkaalla äänellä:
"Gloire![2] Gloire! Gloire! -- Marengo! Marengo! Marengo!" Hän muisti
että kylä oli saanut tästä jonkunmoisen epäselvän käsityksen siitä,
että jotakin merkillistä oli kaukana tapahtunut Ranskan maalla, että
hänen veljensä, orpanansa ja ylkänsä, sekä hän itse muiden kanssa,
olivat menneet korkealle kukkulalle virran rannalle ja siellä
rakentaneet aika rovion, jonka punaiset liekit olivat loistaneet koko
tuon kummallisen, lämpöisen, kesäisen voitto-yön kuluessa.

Tämän ja tämänkaltaisia muistelmia hän välistä kertoi lapsille, kun he
illoin kokoontuivat hänen ympärilleen, pyytäen että hän juttelisi
heille jotakin.

Muuten ei mitään muistoja vallankumouksen taikka keisarikunnan ajoista
häirinnyt Berceaun rauhaa; ja hän, kun oli näitä kertoellut,
tavallisesti lisäsi:

"Minä en ole enää varma siitä, mikä Marengo oli. Epäilemättä joku
taistelu, vaan en tiedä missä tai mistä. Mutta myöhemmin me saimme
kuulla, että pieni Claudis, tätini nuorin poika, eräs vapaaehtoinen,
joka ei ollut täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kuoli mainitussa
tappelussa. Jos olisimme sen tietäneet varmaan, emme olisi mitään
ilo-valkeaa sytyttäneet!"

Tämä vaimo, joka oli syntynyt noina myrskyisinä aikoina, oli onnellisin
olento Berceaun koko kyläkunnassa.

"Minä olen vanha: niin, minä olen hyvin vanha", sanoi hän, nostaen
silmänsä rukin-pyörästä, tuolla kun istui talon ovella ja suojeli
kädellä silmiänsä päivän-paisteelta, "hyvin vanha -- yhdeksänkymmentä
ja kaksi vuotta viime kesänä. Mutta kun on katon alla ja aina on
kupillinen lientä sekä pojanpoika semmoinen kuin minun, ja kun on
elänyt koko elin-aikansa Berceau de Dieu'ssä, silloin on hyvä olla näin
vanha. Niin, niin, pienokaiset -- niin on, vaikka te sitä epäilette, te
pienet lintuset, jotka juuri olette siipiänne koettaneet -- on hyvä
olla näin vanha. Nyt on ihmisellä aikaa mietiskellä ja kiittää hyvää
Jumalaa, mitä tuskin nuoruudessa ennätin, kun olin alinomaa työssä,
työssä, työssä".

Reine Allix oli pitkä, voimakas nainen, hyvin ryppyinen, hyvin
kyyryinen ja hyvin ruskea, mutta hänellä oli suloiset, tummat,
loistavat silmät, joissa vielä valoa oli; hänen kasvonsa olivat vielä
jalot, vaikka melkein kokonainen vuosisata oli tehnyt niitä ruskeiksi
elon-aikoina ja myrskyisinä talvis-aikoina.

Aina oli hän puettu samanlaiseen tummansiniseen sarssi-pukuun, aina oli
hänellä sama korkea, valkoinen pää-vaatetus, aina samat kirkkaat
hopeaiset korvarenkaat, jotka olivat olleet samalla perintö- ja
morsius-lahjana. Jaloissa oli hänellä aina puiset kengät ja kädessä,
kun hän kulki, saarnisauva.

Hän oli syntynyt Berceau de Dieu'ssä; oli elänyt siellä ja naitu
siellä; oli työskennellyt siellä koko elämänsä ajan; ei ollut koskaan
käynyt pitemmällä matkalla kuin Ranskan peninkulman päässä, eikä ollut
poissa pitempää aikaa kuin yhden päivän.

Hän rakasti tätä paikkaa hartaalla rakkaudella; maailma sen
ulkopuolella ei ollut hänelle mitään, tuskinpa taisi hän uskoa että
muuta maailmaa oli olemassakaan. Hän ei osannut lukea[3] eikä
kirjoittaa. Hän puhui totuutta, kasvatti rehellisesti lapsiansa,
kiitti Jumalaa aina -- oli Häntä kiittänyt nälkää kärsiessään kovalla
talvella miehensä kuoltua, kun ei ollut mitään ulkotyötä ja hänen oli
vaatettaminen ja ruokkiminen viisi lasta; kiitti Häntä vielä nyt, kun
kaikki hänen poikansa olivat kuolleet ennen häntä ja ainoa, joka vielä
eli hänen suvustaan, oli hänen poikansa poika Bernadou.

Hänen elämänsä oli ollut kova. Hänen vanhempansa olivat olleet kauhean
köyhät. Naimisensa kautta hän ei päässyt paljoa varakkaammaksi. Aina
oli hän tehnyt työtä kedoilla, oli kuokkinut ja kitkenyt ja korjannut
sadon, oli kantanut puita ja ajanut aasia sekä aina noussut päivän
noustessa. Hän oli kokenut tautia ja kurjuutta ja kaikki tämän maailman
vammat. Mutta nyt vanhoilla päivillään oli hänellä rauha.

Kaksi hänen poika-vainajaansa oli etsinyt onneansa muualla ja jättänyt
hänelle vähän rahaa, jotta hänellä oli pieni maja, vähän maata, sika ja
hedelmätarha. Hän tuli hyvin toimeen ja taisi jättää kaikki
Bernadou'lle; kymmenen vuotta oli hän ollut onnellinen, aivan
onnellinen Berceaun helmassa, sen suloisuudessa ja tutuissa vanhoissa
tavoissa.

Bernadou oli hyvin hyvä häntä kohtaan. Potka -- siksi vanhus häntä
nimitti -- oli viisikolmatta vuotta vanha, pitkä, suora ja sievä
muodoltansa; hänellä oli pohjolan sinisilmät sekä jalo katsanto.
Varhain ja myöhään teki hän työtä sillä maanpalstalla, josta hän sai
elatuksensa. Hän eli iso-äitinsä luona ja hoiti häntä muuttumattomalla
kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Hän ei ollut kovin taitava: hän
ei myöskään osannut lukea eikä kirjoittaa; hän luotti pappiinsa ja
kyläläisiinsä sekä rakasti sitä maata, jota hän oli tallannut aina
siitä saakka, kuin Reine Allix oli johtanut hänen ensimäiset askeleensa
kehdosta.

Häntä ei koskaan vaadittu sotapalvelukseen, koska oli
yhdeksänkymmenvuotisen vaimon ainoa turva. Hän ei myöskään ollut käynyt
kauempana kuin puoli tusinaa kilometeriä syntymäpaikoiltaan.

Kun hän käskettiin äänestämään, ja hän oli kysynyt, mihinkä hän sen
kautta sitoutui, sanottiin hänelle: "Sinä sen kautta sitoudut
kunnioittamaan iso-äitiäsi, niin kauan kuin hän elää, nousemaan
leivosen kanssa, menemään messuun joka sunnuntai ja olemaan kuuliainen
poika isänmaalle. Ei mitään muuta".

Ja tästä oli hän hymyillyt, ojentanut vakavaa ruumistaan ja mieluisasti
tehnyt vaalinsa.

Hän oli sangen tyhmä näissä asioissa; eikä Reine Allix, vaikka muuten
selväpäinen ja älykäs, näissä asioissa ollut häntä paljoa viisaampi.

"Katso", sanoi hän usein pojalle, "piennä ollessani oli linnassa
valkoinen lippu. No hyvä, he repivät sen alas ja panivat punaisen sen
sijaan. Sitten se kukistettiin ja siihen pantiin kolmi-värinen. Mutta
taas tuli joku, liljat kädessä, ja asetti valkoisen siihen uudestaan;
ei aikaakaan, niin se taas oli alas revitty ja siinä oli kolmi-värinen,
joka on siellä nytkin. Muutamat olivat kauhean pahoillaan siitä, että
lippuja näin muuteltiin, mutta mitä minuun tuli, en voinut huomata että
siinä oli mitään eroitusta, oliko siellä tuommoinen vai tämmöinen
lippu: leipä oli yhtä kallis ja uni yhtä makea, mikä hyvänänsä noista
kolmesta liehui huipulla."

Bernadou, joka ei tuntenut muuta lippua kuin kolmi-värisen, uskoi
häntä, niinkuin hän uskoi jokaista sanaa, jota nuo ystävälliset,
vakavat, vanhat huulet lausuivat hänelle.

Hän ei koskaan ollut suuressa kaupungissa käynyt, ja ainoastaan kerran
elämässään tuossa pienessä kaupungissa neljän peninkulman päässä. Se
tapahtui kun hän ensikerran kävi Pyh. Ehtoollisella. Hän ei tuntenut
muuta, kuin tuota yksinkertaista, puhdasta, rehellistä elämää, jota hän
oli viettänyt. Mitä ihmiset tekivät ulkopuolella hänen pientä
maailmaansa, metsän ja niittymaan ulkopuolella, siitä hän ei huolinut
eikä sitä ajatellut.

Kerran oli muuan mies kulkenut Berceaun kylän läpi, eräs matkustavainen
halpain kirjaisten myyjä, -- tuimasilmäinen, levoton mies -- joka oli
kertonut Bernadou'lle että tämä oli sorrettu orja, köntti,
aasintapainen elävä, joka työskenteli ja hikoili, lihoittaaksensa
niitä, jotka olivat rikkaita -- tyhmeliini, pylkkypää, joka ei huolinut
ihmisoikeuksista eikä vääryydestä, jota köyhät saivat kärsiä.

Bernadou oli kuunnellut hämmästyneenä: sitten oli hymy kirkastanut
hänen kasvojansa ja hän oli vastannut kieli-murteellaan:

"Minä en tiedä mistä te puhutte. Oikeuksia? Vääryyttä? Tuota minä en
ymmärrä. Mutta en ole koskaan ollut velkaa niin paljon kuin yksi sou;
en ole koskaan valehdellut; olen tarpeeksi väkevä suojellakseni mitä
omaani on, jos joku minua ahdistaisi, ja minä olen tyytyväinen missä
olen. Siinä kaikki".

Kulkuri-kauppias oli nimittänyt häntä työhäräksi, kun nimittäin oli
hänestä tarpeeksi kaukana, ja yöllä oli hän hiipinyt pois Berceau de
Dieu'stä eikä häntä enää nähty siellä nostamassa tyytymättömyyttä
tyytyväisten ja rauhallisten asukkaitten keskuudessa.

Joskus kyllä muutamat paikkakunnan talolliset illoin kävivät kylän
viini-kapakassa ja juttelivat kommunismista[4] omalla tavallaan, joka
ei ollut erittäin selvä. He muka puhuivat siitä sekä tulisesti että
hurjastikin, mutta se ei paljon merkinnyt ja seurauksia oli vielä
vähemmin.

Ilma ja vehnän hinta oli heille kalliimpia asioita, ja lopuksi he
kuitenkin joivat kaikessa ystävyydessä punaista viiniään ja kulkivat
käsikoukussa kylä-katua myöden, laulellen isänmaallisia lauluja, siksi
että heidän suuttuneet vaimonsa paiskasivat ikkunat auki ja pistivät
ulos valkoiset huivinsa kuutamoon, sekä toruen huusivat heille, että
heidän tuli panna maata, eikä tuolla lailla saattaa itsensä naurun
alaisiksi. Tämä tavallisesti heti saattoi heidät selviksi ja
hiljaisiksi, jotta Berceau de Dieu'n kapinat, jos eivät sammuneet
viini-maljaan, ainakin sammutettiin yö-myssyjen avulla, eikä koskaan
millään lailla häirinneet sen rauhaa.

Vaan Bernadou ei ollut näitä melua pitäviä isänmaan-ystäviä. Hänessä
vallitsi tuo Ranskan talonpojan luonnon-omainen vanhalla-oloisuus, joka
on suora ja täydellinen vastakohta ranskalaisen käsityöläisen
sosialismille.

Maalle antoi hän rakkautensa -- ja tämä rakkaus oli siihen juurtunut
yhtä syvästi kuin tammet, jotka siinä kasvoivat. Parisin kaupunkia
pelkäsi hän kummallisella, selittämättömällä tavalla, ikäänkuin
kesytöntä eläintä, joka peuhasi ja hurjistui alin-omaa. Kaikki
hallinto-tavat olivat hänelle yhtä tuntemattomat. Niin kauan kuin hän
sai kyntää maanpalstaansa rauhassa, niin kauan kuin aurinko kypsytti
hänen hedelmiänsä ja viljaansa, niin kauan kuin nälkä oli kaukana hänen
majastaan, ja naapurit elivät hyvässä sovussa hänen kanssa, niin kauan
oli hän onnellinen, eikä pitänyt väliä, nauttiko hän tätä onnea
keisarikunnassa vaiko tasavallassa.

Tämän viisauden, jota kulkuri-kauppias oli nimittänyt tyhmyydeksi, oli
Bernadou saanut luonnolta sekä Reine Allix'in opetuksesta.

"Pidä huolta kodistasi ja työstäsi", oli hän aina sanonut. "Miehellä on
tarpeeksi tekemistä pitääkseen omaa elämäänsä puhtaana ja omia käsiänsä
rehellisinä. Älä sinä koskaan ole niitä, jotka alinomaa selittävät
hyvälle Jumalalle mitenkä hän olisi voinut rakentaa maailmaa paremman
kaavan mukaan, sill'aikaa kuin rotat syövät heinäpieleksiä ja lapset
itkevät tyhjän vadin ääressä".

Ja hän oli ottanut Reine Allix'in sanat korviinsa, niin ettei koko
ympäristössä ollut niin jaloa, hyvää, ahkeraa ja rohkeraa poikaa kuin
Bernadou; ja vaikka muutamat pitivät häntä melkein hupsumaisen
hellämielisenä ja tyhmän nöyränä, ei hän kuitenkaan ollut mikään
houkkio; hän oli myöskin laillansa taitava soitannossa, ja erityinen
puutarhuri-aisti hänellä oli; tämä teki hänen pienen kotinsa
talvis-aikana sisäpuolelta hupaiseksi sävelten soinnun kautta ja
kesällä ulkopuolelta iloiseksi kuin kuninkaan tarha.

Oli kuin oli! Reine Allix ja hän olivat ainakin eläneet onnellisesti
yhdessä viidenkolmatta vuoden kuluessa, tuon majan harmaan katon alla,
joka seisoi saman kylä-kadun varrella ja sen päässä suurten
metsäviikuna-puiden suojassa. Eivätkä he olleet vähemmän onnelliset,
kun Bernadou kuudenkolmatta vuoden ijällä astui majaan eräänä Huhtikuun
päivänä, vihkonen kevät-kukkia kädessä, tervehtien hellällä
kunnioituksella ja sanoen hiljaa sekä vähän ujosti: "Gran' mère,
olisiko mieleenne, jos minä joskus menisin naimiseen?"

Reine Allix oli hetken ääneti, hyväili kukkia ja pani ne veteen,
pieneen ruskeaan ruukkuun. Sitten katseli hän nuorukaiseen suoraan
kirkkailla, tummilla silmillään: "Kuka se on, lapseni?"

Hänestä hän aina oli lapsi, tuo viimeksi syntynyt niistä monista, jotka
olivat asuneet hänen kanssansa tuuheain puiden suojassa, mutta sitten
olivat hävinneet maan pinnalta, jättäen heidät kahden kesken elämään.

Bernadou katseli häneen yhtä suoraan:

"Se on Margot Dax: onko hän teidän mieleenne, gran' mère, vai ei?"

"Hän on minun mieleeni", oli yksinkertainen vastaus. Mutta hänen
huulensa vapisivat vähäisen ja hän kallisti vanhan päänsä kevätkukkien
yli. Hän oli odottanut tätä, oli iloinen siitä, ja kuitenkin se juuri
sinä hetkenä koski vähäisen häneen.

"Minä olen hyvin kiitollinen", sanoi Bernadou, ja ilo loisti hänen
kasvoistaan.

Hän ei riippunut iso-äidistään: hän olisi voinut ansaita tarpeeksi
paljon, elääksensä työstään, mutta hänen päähänsä ei ikinä olisi
juolahtanut tehdä vanhuksen tahtoa vastaan. Sitä hän tuli yhtä vähän
ajatelleeksi kuin nostaa kätensä häntä vastaan. Berceau de Dieu'n
luonnonperäisissä kodeissa katsottiin nimittäin vanhempain
kunnioittamista ensimmäiseksi kaikista hyvistä avuista, sekä samalla
luonnollisimmaksi ja tarpeellisimmaksi kaikista.

"Minä menen Margot'n luoksi tänä iltana", sanoi Reine Allix hetken
äänettömyyden perästä. "Hän on hyvä tyttö, kelvollinen, puhdassydäminen
ja hyvämaineinen. Sinä olet hyvin valinnut, poikani".

Bernadou kallisti korkeaa otsaansa ja kaunista kutrista päätänsä, ja
Reine Allix laski kätensä siihen ja siunasi häntä.

Sinä iltana auringon laskiessa Reine Allix täytti lupauksensa ja meni
sen nuoren neidon luo, joka oli voittanut Bernadou'n suosion ja
sydämen.

Margot oli orpo-lapsi: hänellä ei ollut penniäkään; armosta oli hän
kasvatettu, ja nyt hän oleskeli paikkakunnan suurimman talonomistajan
luona, jolla oli lukuisa perhe, suuri karja ja monta tynnyrin-alaa
niittymaata ja hedelmä-tarhoja.

Margot teki ankarasti työtä isäntäänsä varten; häntä pidettiin tosin
perheen jäsenenä, mutta ajettiin pitkin päivää lakkaamatta
kaikenlaisiin sisä- ja ulkotöihin. Reine Allix oli pitänyt häntä
silmällä, aavistaen mitä suuntaa Bernadou'n ajatukset kulkivat, ja hän
oli huomannut hyvin paljon kiitettävää eikä mitään moitittavaa nuoren
tytön vaatimattomassa, ahkerassa, tyytyväisessä, nöyrässä elämässä.

Margot oli myöskin hyvin kaunis, hänellä oli ruskeat, soikeat kasvot ja
suuret, mustat suloiset silmät; ihana oli hänen vartalonsa ja hänen
suonissaan juoksi isänsä etelämainen veri, tämä kun oli ollut merimies
Marseillesta, ja hänen äitinsä oli Provencesta kotoisin. Reine Allix
tuli siis siihen päätökseen, ettei lemmikkinsä olisi voinut valita
paremmin, jos hänen kerran piti se tehdä.

"Muutamat ihmiset kyllä", sanoi hän itsekseen, astuessaan sitä katua
myöden, jonka terävät kivet jo yhdeksänkymmentä vuotta olivat
kuluttaneet hänen puukenkiänsä -- "muutamat ihmiset kyllä parkuisivat
ja pauhaisivat siitä, ettei ole mitään liinavaatteita eikä ainoatakaan
hopeista kalua, eikä myöskään mitään rahasummaa köyhällä lapsella.
Mutta mitä siitä? Meillä on tarpeeksi kolmellekin. Kyllä on paha kun
vanhemmat elävät niin ettei lapsille jää mitään, vaan tähän lapset
eivät mitään voi. Sanokoot mitä tahansa, siinä on vaan yksi syy
lisäksi, minkätähden hän tarvitsee katon yllensä sekä miehen, joka
pitää hänestä huolta."

Näissä ajatuksissa kulki hän jyrkkää mäkeä ylöspäin kiertelevää tietä
myöten ja astui myllyhuoneen ovesta sisään. Siinä seisoi Margot
pesemässä vuohenkaalia ja muita viheriäisiä kasvia maljassa, joka oli
täytetty kirkkaalla vedellä.

Reine Allix aikoi, maan tavan ja oman kasvatuksensa mukaan, ensin puhua
isännän ja emännän kanssa, ennenkuin hän mitään tytölle sanoisi, mutta
Margot'n kasvoissa ja hänen ujossa tervehdyksessään oli jotakin, joka
saattoi hänen puhumaan.

Hän katseli kauan ja terävästi tytön kallistuneisiin kasvoihin ja koski
häneen sitten, hellästi hymyillen:

"Pieni Margot, linnut ovat liverrelleet minulle salaisuuden tänä
päivänä. Sinä et voi arvata mitä se on? Voitko?"

Margot punastui ja vaaleni sitten. Tosin ei oikeastaan Bernadou koskaan
ollut puhunut hänelle, mutta kuitenkin, kun ihminen on seitsemäntoista
vuotias ja muutamat kerrat on tanssinut saman henkilön kanssa, sekä
noukkinut irti satakaunon lehdet saadakseen tietää onneansa, silloin ei
tarvita erinomattain lausutuita sanoja.

Häntä katsellessa kostuivat vanhan vaimon silmät ja kävivät
himmeämmiksi, kuin aika oli niitä tehnyt. Hän hymyili vielä, mutta
tuossa hymyssä oli siunauksen sulous, eikä enää ainoastaan ystävällistä
leikkipuhetta.

"Sinä lemmit häntä, pienokainen", sanoi hän matalalla, hempeällä
äänellä.

"Ah, Mère[5] Allix!" Margot ei voinut muuta sanoa. Hän peitti kasvonsa
käsillään, kääntyi seinään päin ja itki hartaita ilokyyneleitä.

Berceau'ssa kävi kenties puhe, joka kuului näin: "Niin, niin!
nyt ollaan muka rakastuneet; se onkin varsin sopivaa, kun on
palvelus-tyttö, ilman rahatta, kodotta, ystävättä, ja pulska, hyvästi
aikaan-tuleva nuorukainen tahtoo hänen naida!"

Mutta Reine Allix tiesi paremmin. Hän ei ollut suotta elänyt
yhdeksänkymmentä vuotta maailmassa, vaan tiesi hän eroittaa todellista
tunnetta teeskennellystä. Hän oli liikutettu ja otti vapisevan tytön
syliinsä ja suuteli kaksi kertaa noitten mustain silmäin tummia,
umpeen-luotuja luomia.

"Tee hänet onnelliseksi, niin, tee hänet onnelliseksi", kuiskasi hän;
"sillä minä olen hyvin vanha, Margot, ja hän on yksin, aivan yksin".

Ja Margot hiipi vanhuksen luo, itkien sulasta onnesta, kun hän, joka
oli koditon ja varaton, tulisi osalliseksi sellaisesta onnesta, ja
kyynelten kautta vastasi hän hiljaa: "sen tahdon tehdä".

Reine Allix puhui nyt kaikkein sääntöjen mukaan myllärin ja hänen
vaimonsa kanssa yhtä kohteliaasti, kuin jos olisi pyytänyt rikkaan
Yacobe'n, ravintolan-isännän ainoata tytärtä. Isäntäväki suostui, eivät
voineet muuta. Reine Allix pani vaipan ympärilleen ja astui mäkeä alas,
juuri kun ilta hämertyi ja valkeaa rupesi loistamaan ikkunoista ja
luuttujen sisä-puolelta, vihriän lehti-peitteen läpi; siellä seisoi
valkea hevonen, joka odotti kengittämistä, ja poika sinisessä mekossa
istui sen selässä, ajellen pois vuoden ensimmäisiä, harmaita hyttysiä
saarnipuun oksalla, johon lehdet hiljakkoin olivat puhjenneet.

"Se on hyvin tehty, se on hyvin tehty", sanoi hän itsekseen, katsellen
ruusupilviä ja maille menneen auringon kultaisia jälkiä taivaan
rannalla. "Vuosi tai kaksi ja minä olen haudassani. On oleva helpompi
häntä jättää, kun tiedän että löytyy joku olento, joka hänestä huolta
pitää, ja rauhallisesti voin minä nukkua arkussani, kun tiedän että
hänen lapsensa ja lastensa lapset elävät täällä Berceau'ssa ja välistä
ehkä minua muistelevat, kun illat käyvät pitkiksi ja he istuvat valkean
ympärillä".

Hän astui ulko-ilman kasteesta majansa pieneen, matalaan huoneesen ja
meni Bernadou'n luo, laskien kädet hänen olkapäillensä.

"Onnea sinulle, pojan-pojalleni ja sinun lapsille ja lastenlapsille
sinun jälestäsi", sanoi hän juhlallisesti. "Margot tulee sinulle
vaimoksi. Eläkäätte, hän ja sinä, kauan synnyinpaikoillanne."

Kuukauden perästä olivat he naimisessa.

Silloin oli Toukokuu.

Berceaun kylä, tuo vihriäinen pesä, näytti olevan täynnä lintusten
laulua ja kukkasten tuoksua. Vilja-vainiot lupasivat runsasta satoa ja
tarhat olivat valkoiset ja punaiset hedelmä-puiden kukista. Pienet
ruskeat purot metsissä nousivat ruohikolle, ilma oli täynnä auringon
suloisia säteitä, lauhkeita tuulia, mehiläisten lakkaamatonta surinaa
ja leivosten liverrystä; hevosten kellot kuuluivat teiltä ja
nurmikoilta lasten heleä nauru.

Tähän iloiseen kevät-aikaan Bernadou ja Margot vihittiin. Ystäväin
seurassa menivät he kiertävää väki-polkua ylös pieneen harmaasen
kappeliin, jonka seinät peittyivät muuri-vehreään ja josta surullisen
näköinen Kristuksen kuva avonaisen asehuoneen kautta katseli alas
harmaan-siniseen virtaan päin.

Georges, leipuri, jonka viulu riemastutti kyläläisiä kaikissa
tanssipidoissa, soitti nytkin iloista nuottia, astuen etupäässä; pieniä
lapsia, kädet täynnä metsä-kukkia, juoksi heidän edellänsä; vanha,
sokea villakoira tallusteli heidän jälessään; pappi johti heitä
ristillään, jota hän piti pystyssä päivää vastaan; Reine Allix astui
heidän vieressänsä, melkein yhtä vakavasti kuin hän oli käynyt samaa
tietä seitsemänkymmentä vuotta takaperin omana hääpäivänänsä; tuolla
alhaalla laaksossa oli Berceau de Dieu punaisine rakennuksineen ja
olki-kattoineen lehtipuiden suojassa, ja ihanat nurmikot lepäsivät
rauhassa Ranskan tumman-sinisen, hymyilevän taivaan alla.

He olivat onnelliset -- oi taivas kuinka onnelliset! -- Ja koko heidän
pieni maailmansa iloitsi heidän kanssa.

He tulivat kotia ja naapurit heidän kanssa, söivät ja joivat; vieraat
toivottivat heille kaikkea hyvää sekä lauloivat ilolauluja; vanha pappi
siunasi heitä kodin kynnyksellä isän hellyydellä; Georges'in viulu
lähetti iloisia tanssisäveleitä lentämään ulos ikkunoista, tien poikki,
ylös mäelle, kauas virralle ja pihoihin taivaan rannalle.

Illalla, kun vieraat olivat lähteneet ja kaikki ulkopuolella oli
hiljaa, istui Reine Allix yksinään ylis-huoneessansa ikkunan vieressä,
ajatellen tulevia ja menneitä aikoja; hän katseli kuinka toinen tähti
toisensa perästä syttyi taivaan kannella yli metsän latvain.
Ikkunastaan näki hän koko kyläkatua myöden; hän näki niiden asunnot,
jotka koko elin-aikanansa olivat olleet hänen naapurinsa, näki peltojen
rikkaat laiteet, harmaan veden kiiltävän pinnan ja valkoisen ristin
vasten tummaa taivasta. Hän näki kaiken tuon, joka oli hänelle niin
tuttua ja johon kiintyi tuhansia muistoja tavalla, jota ainoastaan
talonpoika tuntee, kun on elänyt somassa paikassa lapsuudesta vanhuuden
päiviin asti.

Tuossa hämärässä, ja vaikka varjot olivat mustia, tunsi hän koko
ympäristön yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut kirkkahimmassa
päivän-paisteessa; ja kaikki oli köyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan
hänelle sanomattoman kallista.

Lapsuuden leikkien aikana, nuoruuden rakkaudessa, naimisen ja
leski-ajan iloisina ja surullisina päivinä, äidin tuskallisina ja
suloisina hetkinä, nälässä ja kurjuudessa pitkäin, kovain vuosien
kuluessa, vanhuuden rauhallisessa tyytyväisyydessä, kaiken tämän ajan
olivat hänen silmänsä ainoastaan nähneet tätä pientä ja kapeaa katua
tuuheain puiden suojassa, sekä ne pienet matalat rakennukset, jotka
seisoivat ikäänkuin mehiläispölhöt puutarhassa, ja niin kauas kuin
silmä kantoi oli tuolla raittiita niittymaita ja peltomaita metsien
keskellä.

Joka tuuma tuosta maasta, joka kierros tiestä oli hänelle pyhä
lukemattomain muistojen kautta. Kaikki nuo rakkaat kuolleet lepäsivät
valkosen Kristuksen kuvan suojassa; ja kun hänen aikansa päättyy --
ajatteli hän -- menee hän levolle niiden luo, -- ja siinä kaikki.

Kun hän näin istui katsomassa, vierivät kiitollisuuden kyyneleet alas
hänen vanhoja poskiansa myöden, ja hän laskeutui heikoille polvilleen
kuutamossa, kiittäen Jumalaa, että oli antanut hänen elää ja antaisi
hänen kuolla tässä rakkaassa kodissa, ja rukoili Häntä että lapsensa
myöskin saisivat elää täällä rehellisyydessä ja levätä saman turpeen
alla, kun heidän päivänsä päättyivät.

"Jumala on hyvä", kuiskasi hän maata pannessaan -- "Jumala on hyvä.
Kenties, kun Hän ottaa minut luoksensa, jos minä olen siihen
mahdollinen, käskee hän pyhäinsä antaa minulle jonkun nurkan
valtakunnassaan, jonka hän muodostaa Berceaun näköiseksi".

Sillä hänestä oli ikäänkuin ei taivaan paratiisissakaan voisi löytyä
ihanampaa paikkaa kuin hänen Berceau'nsa.

Vuosi kului, ja majassa viikunapuiden alla oltiin vaan vielä
onnellisemmat nyt kun siellä oli kolme.

Bernadou oli totinen luonnoltaan, vaikka hyvin hellämielinen, mutta
nuoren vaimonsa iloinen luonne oli aina niinkuin auringon loiste
talossa. Margot oli myöskin niin oppivainen, harras, ilomielinen ja
niin täynnä kunnioitusta ja rakkautta mieheensä ja hänen kotiinsa, että
Reine Allix päivä päivältä hartaammin kiitti sitä onnea, joka oli
tuonut heille tämän köyhän orpolapsen.

Bernadou itse ei paljon puhunut: sanat eivät olleet hänen asiansa,
mutta hänen rehelliset, siniset silmänsä loistivat kirkkaudella, jota
ei mikään pilvi himmentänyt, ja puhuessaan oli hänen äänensä niin hellä
ja heleä, että jok'ainoa sana häneltä oli molemmille vaimoille suloisin
hyväily.

"Sinä olet onnellinen vaimo, siskoseni", sanoi pappi, joka oli melkein
yhtä vanha kuin Reine Allix.

Reine Allix'in pää painui alas ja, tehden ristimerkin, sanoi hän: "Niin
olen, kiitos Jumalalle!"

Ja onnessaan kävi hän suutarin-lesken Madelon Treux raukan töllissä ja
hoiti sekä häntä että hänen lapsiansa kovan kuumeen raivotessa, istui
siellä varhain ja myöhään ja jätti oman lämpösen takkansa tuota kolkkoa
mökkiä varten, jossa sai kuulla sairaitten hourupuheita ja sydäntä
vihlaavia huutoja.

"Kuinka ihminen uskaltaisi nauttia onneansa hyödytönnä?" sanoi hän
niille, jotka varoittivat häntä uhkaavasta vaarasta.

Madelon Treux ja hänen perheensä parantui, ja he kiittivät Reine
Allix'ia pelastuksestaan; ja tämä oli sitä onnellisempi, kun hän
ajatteli noita pelastetuita, istuessaan valkean ääressä pähkinöitä
paistamassa tai kehräämässä valkoista pellavaa, vähä väliä katsellen
kuinka liekkien loiste kiilsi Bernadou'n kultaisissa hiuksissa taikka
Margot'n tummissa, hymyilevissä silmissä.

Toinen kevät tuli, toinen vuosi kului, mutta tuo pieni koti
viikunapuiden suojassa oli yhtä rehellinen, yhtä iloinen ja
rauhallinen.

Se oli niitä lukemattomia perheitä Ranskanmaalla, joissa iloiten
tyydytään kasveista tai hedelmistä valmistettuun atriaan ja lapsellinen
rakkaus herättää runoutta jokapäiväisen elämän yksinkertaisissa
toimissa.

Lapsi syntyi Margot'lle keväällä orvokkien ja sata-kaunojen kanssa, ja
Reine Allix ylpeili neljännestä suku-polvesta, ja kun hän hyväili tuota
tervettä, kaunista poikaa, ajatteli hän että Jumala oli hyvä, joka
antoi hänen sukunsa elää synnyin-paikoillansa.

Lapsi oli Bernadou'n näköinen ja sillä oli samanlaiset kirkkaat,
rehelliset silmät. Pian se oppi tuntemaan "Gran' mère'in" [6] ääntä ja
kääntyi usein äidin rinnalta, ojentaen kättänsä Reine Allix'ille. Se
kasvoi kauniiksi ja vahvaksi ja koko seuraavan talven eli se kuin
metsä-hirvi tai leikitteli kuin pieni penikka Reine Allix'in jaloissa
uunin vieressä.

Toinen kevät ja toinen kesä tuli, ja poika kävi toista vuotta,
kultakutrinen oli sen pää, posket olivat kuin omenat ja suu hymyili
aina.

Hän osasi nyt puhua vähän ja pyöri niinkuin jäniksen-poika kukkivassa
ruohikossa.

Häntä katsellessa nousivat kyyneleet Reine Allix'in silmiin.

"Jumala on liian hyvä", ajatteli hän. Hän pelkäsi ettei hän enää yhtä
mieluisasti lähtisi viimeiselle levolle, puiden suojaan kukkulalle
tuonne. Hänen olisi tehnyt mieli nähdä tämän lapsen, tämän toisen
Bernadou'n kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi; mutta tällaisten
unelmain toteutuminen oli mahdotoin, sen hän kyllä tiesi.

Oli juhannuksen aika.

Pellot olivat kultaiset ja viljarikkaat. Nuo pienet puutarhat eivät
olleet koskaan niin täynnä hedelmiä olleet. Karja oli terve ja mitä
parhaimmassa kunnossa.

Ei koskaan ollut ennen kaikki ollut niin lupaavaa tuon pienen kylän
menestymiseksi, jonka talolliset lähettivät rikkautensa, mitä maidosta,
lampaista ja kasveista saatiin, tuohon suureen kaupunkiin, joka heille
oli hämärä, kummallinen, salaperäinen nimi ilman merkityksettä.

Eräänä iltana tähän suloiseen aikaan istuivat ihmiset tapansa mukaan
jutellen rappusillaan toistensa kanssa, kun päivä oli päättynyt; vanhat
vaimot kehräsivät taikka kutoivat sukkia, nuoret paikkasivat miestensä
taikka veljiensä mekkoja tai lastensa sinisiä paitoja, sill'aikaa kuin
lapset leikkivät koirien kanssa sillä viheriäisellä ruohikolla, joka
oli kivikadun rajana. Ylhäällä oli korkea, tyyni taivaanlaki, jota
purpuroitsi illan punertava hohde.

Reine Allix istui majassa ovella niinkuin muutkin, ihmeeksi kerran
ilman työtä, pää kallistuneena, kädet ristissä, ja näin uneksien nautti
hän vilposta iltaa ja lehmuskukkien tuoksua sekä kuunteli Margot'n
hupaista juttelemista naapurein kanssa.

Bernadou oli likellä ja katseli niitä kukkia, jotka samalla olivat
hänen ylpeytensä ja huvituksensa ja jotka ihanasti koristivat hänen
asuntoansa ja täyttivät ilmaa ylt'ympäri tuoksullaan.

Rauhallinen oli tuo pikku katu illan valossa, ainoa ääni, mikä
hiljaisuudessa kuului, oli lasten heleä nauru ja äitien iloinen
kanssa-puhe: noin oli ollut Berceau'ssa illoin vuosisatoja ennen heidän
aikaansa -- he luulivat että niin tulisi olemaan, kun vuosisatojen
kukkaset olivat kuihtuneet Berceaun nuorimman lapsen haudalla.

Yht'äkkiä tuli tuolta puiden väliltä vanha mies aasillaan: se oli
Mathias Rével, mylläri, joka sinä päivänä oli käynyt siinä pienessä
kauppalassa neljän ranskan peninkulman päässä, mikä oli paikkakunnan
tavarain vaihtopaikka. Hän seisahtui Reine Allix'in majan edustalle:
hän oli tomuinen ja likainen matkasta ja alakuloinen. Margot lakkasi
nauramasta kukkasten keskellä, kun näki vanhan isäntänsä. Ei kukaan
tietänyt miksi, mutta kun näkivät hänen, tuntui jokaisen mielestä ilta
kylmemmältä ja yö pimeni pimenemistään.

"Kauhistavia uutisia", lausui hän, vetäen takkinsa taskusta lehden,
joka oli painetuita sanoja täynnä -- "kauhistavia uutista! Meidän tulee
kaikkien lähteä sotaan".

"Sota!" Koko kylä kokoontui hänen ympärilleen. He olivat kuulleet
sodasta, kaukaisista sodista Afrikassa ja Meksikossa, ja muutamia
heidän nuorista miehistänsä oli otettu pois ikäänkuin ennen aikaa
leikattu elo; mutta kuitenkin tuo oli ollut heille kaukainen asia, joka
ei heitä koskenut, epäselvä asia, jonka kanssa heillä ei ollut mitään
tekemistä eikä koskaan olisikaan.

"Lukekaa!" sanoi vanha mies, ojentaen heille lehtensä. Ainoa heidän
paristaan, joka sitä osasi, Picot räätäli, otti sen ja luki sitä
tavaamalla kummastuneille kuulijoille.

Se oli Ranskan sodanjulistus Preussille. Nyt alkoi suuri parkuminen
äitien joukossa, joidenka poikain tuli lähteä sotaan.

Muut kysyivät vavisten: "onko tuo koskeva meitä?"

"Meitä!" kertoi Picot räätäli, halveksien. "Kuinka tuo meitä koskisi!
Meidän sankarimme ovat puolen kuukauden perästä Berlinissä. Niin
sanotaan sanomalehdessä".

Rahvas oli ääneti: he eivät oikein tietäneet mitä tuo Berlin olikaan,
ja he eivät rohjenneet kysyä.

"Oi poikani! poikani!" valitti eräs vaimo, väännellen käsiänsä. Hänen
poikansa oli armeijassa. "Marengo!" kuiskasi Reine Allix, muistellen
tuota kaukaista aikaa hänen nuoruudessaan, jolloin ratsumies oli
lentänyt pitkin katua illan hämärässä ja ilovalkea oli leimunut
korkeimmalla kukkulalla virran äärellä.

"Leipä tulee kalliiksi", mutisi Mathias mylläri ja kulki eteenpäin
väsyneen aasinsa kanssa.

Bernadou seisoi äänetönnä, janoovaiset ja kuivat ruusut hänen
ympärillänsä.

"Miksi olet surumielinen?" kysyi Margot, tarkastellen häntä silmillään.
"Sinun ei tarvitse tehdä sotapalvelusta, lemmittyni?"

Bernadou pudisti päätään.

"Jollakin tavoin köyhä mies tulee kärsimään", oli kaikki mitä hän
vastasi.

Vaan eivät nuo uutiset kuitenkaan olleet vallan kauheita hänelle, eikä
muillekaan Berceau'ssa, sillä ne olivat hyvin epäselvät ja kaukaiset
onnettomuus ei vielä ollut käsin koskettava, se oli aivan muodotoin.

Picot räätäli, ainoa joka osasi lukea, juoksi läähättäen talosta
taloon, joukosta joukkoon; hän oli iloinen ja riemuinen ja kertoi
kaikille että kahden viikon perästä heidän miehensä atrioitsivat
Berlinissä kuninkaan linnassa; ja rahvas uskoi; he nauroivat ja
juttelivat ja, seisoen vilpoisina iltoina oviensa ulkopuolella,
luulivat he että kenties jotain hyvää oli tapahtunut heille.

Ainoastaan Reine Allix katseli virran rannalla olevaa kukkulaa ja
sanoi: "kun me sytytimme ilovalkean tuolla, makasi pieni Claudis
kuolleena".

Ja Bernadou, joka seisoi ruusujensa keskellä, sanoi, miettiväisesti
hymyillen:

"Margot, katso tänne! Kun Picot huusi: 'à Berlin', astui hän Gloire de
Dison[7] nimiselle ruusulle ja tappoi sen".

Tuo tukehduttavan kuuma ja kauhea kesä vuonna 1870 vilpoisine öineen
kului, ja Berceau de Dieu'lle lupasi se jalon sadon, eikä ollut koskaan
maa niin tuottavaa ollut ihmisille sekä elukoille.

Muutamia kelvollisimpia ja pulskimpia työmiehiä tosin vietiin pois
noihin joukkoihin, jotka tuhansin ja kymmentuhansin riensivät
Rhein-virran rajalle. Mutta suurin osa kylän miespuolisista asukkaista
oli naineita, joilla oli pieniä lapsia, joten ainoastaan rakkaus ja
jalo ylpeys kiihtyi kylässä, kun nuo nuoret Louis, Jean, André ja
Valentin marssivat pois, täynnä uljuutta ja toivoa palata kenties --
miksi ei? -- upseereina ja kunnian-merkillä koristettuina.

Mihin he olivat menneet, ei oikein tietty, mutta asianomaiset
vakuuttivat että he olivat lähteneet saattamaan Ranskan suuruuden
suuremmaksi; ja Berceaun väki uskoi, sillä sydämen pohjukkaan oli
juurtunut selittämätöin, uneksiva rakkaus, rakkaus isänmaahan.

Hitaasti uutisia tuli Berceaun kylään.

Jos ei joku mies ratsastanut aasillansa kauppalaan, mikä varsin hyvin
tapahtui, tai jos ei joku kuleksiva kauppias kulkenut kylän läpi,
sanomalehti laukussaan tai uutisia huulillaan, ei kansa näillä paikoin
tietäneet mitä heidän niittyjensä ja metsiensä ulkopuolella tapahtui.
Kuinka paljon oli totta siitä, mitä heille kerrottiin, sitä he eivät
voineet päättää.

He uskoivat mitä heille kerrottiin ilman epäilystä, ja korjaten elonsa
kuuman, hehkuvan kesäauringon paahtaessa, tekivät talonpojat iloisesti
työtään, yksinkertaisesti uskoen että suuria asioita toimitettiin
heidän hyväksensä suuren Ranskan armeijan kautta noissa itäpuolen
maakunnissa, ja että Louis, Jean, André, Valentin ja muut pojat --
vaikka tosin eivät mitään kuulleet heistä -- olivat hyvissä turvissa ja
kunniassa jossakin sielläpäin, mistä päivä nousi, saksalaisen kuninkaan
valloitetuissa linnoissa.

Reine Allix yksin kaikista oli totinen ja surumielinen -- hän, jonka
muisti ulottui melkein vuosi-sataa takaisin ajassa.

"Miksi olet sinä alakuloinen, gran' mère?" sanottiin hänelle. "Eihän
siihen ole mitään syytä. Joka paikassa meidän armeija voittaa; ja
sanotaan että meikäläiset vielä lähettävät kotia kaikki Preussiläisten
viljat ja karjat, niin että kerjäläisetkin meillä saavat runsaan
osansa".

Mutta Reine Allix pudisti päätänsä, istuen kutomassa päivänpaisteessa:

"Lapseni, minä muistan nuoruuteni päiviä. Meidän armeija oli silloinkin
voittorikas, ainakin kerrottiin niin. No niin, sen vaan tiedän ettei
pieni Claudis eivätkä muut pojat koskaan palanneet; ja mitä leipään
tuli, ei sitä saatu rahatta eikä rakkaudella, ja ihmiset makasivat
maanteillä nälkään nääntyneinä".

"Mutta tuo tapahtui hyvin kauan aikaa takaperin, gran' mère",
pitkittivät he.

Reine Allix nyykäytti päätänsä.

"Oikein. Siitä on pitkä aika, rakkaani. Mutta minä en usko että
maailman menot paljon muuttuvat".

He olivat ääneti kunnioituksesta vanhusta kohtaan, mutta keskenänsä he
puhuivat: "hän on hyvin vanha. Ei mikään nyt enää käy niin, kuin hänen
aikanansa".

Eräänä iltana, kun aurinko meni maille viljarikkaiden peltojen taakse,
kulki kaksi ratsastajaa kylän läpi vapisevilla ja uupuneilla hevosilla.
He käyttivät sekä ruoskaa että kannuksia, ja tuskin pidättivät he
hevosiaan, kun huutamalla kysyivät kyläläisiltä, olivatko nähneet
täällä miehen, joka oli juossut henkensä kaupalla.

Rahvas vastasi etteivät olleet mitään sellaista nähneet, ja ratsastajat
läksivät eteenpäin, painaen kannukset syvälle hevos-raukkain höyryviin
kylkiin.

"Jos näette hänen, niin vangitkaa ja hirttäkää hänet", huusivat he pois
ratsastaessaan: "hän on Preussiläinen vakoja!"

"Preussiläinen!" kertoi rahvas, töllöttäen -- "Preussilainen
Ranskassa!"

Toinen ratsumiehistä katseli taaksepäin: "Te narrit! Ettekö tiedä? Joka
paikassa on meitä voitettu -- voitettu joka paikassa -- ja
Preussiläisten siat marssivat Parisiin".

Vakojaa ei nähty Berceau'ssa, mutta ne uutiset, jotka ratsumiehet
olivat tuoneet, ryöstivät unen joka miehen silmistä sinä yönä pienessä
kylässä.

"Tuo kirottu keisarikunta on siihen syypää!" huusivat isänmaalliset
kapakkalaiset.

Mutta enin osa kylän asukkaista oli siihen määrään pelästynyt, etteivät
huolineet keisarikunnasta eikä isämaan-ystävistä: heidän ajatuksissaan
oli ainoastaan Louis, Jean, André ja Valentin; ja he kokoutuivat Reine
Allix'in ympärille, joka sanoi heille: "lapseni, rakkaudesta rahaan
meidän ihanimmat hedelmät ja kukkaset -- niin, kauniimmat nuoret
neitosetkin -- lähetettiin Parisiin myytäviksi. Siinä on meidän
syntimme, ja tämä on Jumalan tahto".

       *       *       *       *       *

Vähän ajan kuluessa eivät he kuulleet mitään uutta.

Tämä paikkakunta olikin niin alhainen ja mitätöin, että sai rauhassa
olla. Lain voimalla sieltä vielä pari kolme kertaa vietiin muutamia
miehiä sotapalvelukseen, ja aseita lähetettiin kylään lähimmästä
pienestä kaupungista sekä vanha soturi, ensimmäisen keisarikunnan
ajoilta, jonka piti opettaa sinne jääneitä miehiä aseiden
käyttämisessä. Mutta paitsi Bernadou oli hänellä huonoja oppilaita,
vaan Bernadou oppi pian hyvästi kivääriänsä käyttämään ja hallitsi
jalosti pitkää vartaloansa, vaikka harvoin sana kuului hänen huuliltaan
ja silmänsä aina olivat surulliset.

"Sinua lähetetään viimeiseksi sotaan, Bernadou", sanoi vanha soturi,
"sinä olet nainut ja elätät iso-äitiäsi, vaimoasi ja lastasi. Mutta
sellaisen väkevän, uljaan, kauniisti rakennetun nuorukaisen, kuin sinä
olet, pitäisi mennä vapaa-ehtoisesti, eikä odottaa siksi että häntä
kutsutaan palvelemaan Ranskan maata".

"Kyllä minä palvelen Ranskan maata, kun minun vuoroni tulee", vastasi
Bernadou yksinkertaisesti. Mutta hän ei tahtonut jättää peltoansa
autioksi, hedelmä-tarhaansa hoitamatta, vaimoansa nälkää ja kurjuutta
kärsimään eikä iso-äitiänsä yksinään kuolemaan 93 vuoden ijällä. He
tekivät hänestä pilkkaa ja moittivat häntä, nuo viinikapakan
isänmaan-ystävät, jotka huusivat kukistettua keisarikuntaa vastaan;
mutta hän katsoi suoraan heidän silmiinsä, oli ääneti ja teki työtä.
"Kun häntä kutsutaan, ei häntä tarvitse odottaa", sanoi Reine Allix,
joka tunsi häntä kentiesi paremmin kuin hänen nuori vaimonsa, jota hän
rakasti.

Bernadou rakasti kotiansa koiran uskollisuudella.

Vapaa-ehtoisesti hän ei sitä jättänyt, taisteluun lähteäksensä, mutta
hän olisi taistellut kuin jalopeura kotinsa puolesta. Hänen tunteensa
isänmaata kohtaan tarkoitti ikäänkuin jotakin ääretöntä, hämärää,
selittämätöntä: hän ei voinut rakastaa tuntematonta maata tai
pääkaupunkia, joka hänestä oli tyhjä nimi; eikä hän ymmärtänyt mikä
vaara uhkasi isänmaata, eikä hänen tehnyt mieli vuodattaa vertansa
sellaisen asian hyväksi, joka oli hänelle tuntematon.

Mutta hänellä oli tulinen rakkaus syntymäpaikkaansa -- mykkä tosin,
mutta juurtunut syvästi tammen tavalla. Syntymäpaikkansa edestä olisi
hän voinut taistella sen miehen lailla, jonka voimia ylevä rakkaus ja
velvollisuuden tunne kiihoittavat. Ei hän eikä Reine Allix voinut
ymmärtää, että miehen velvollisuus olisi kotinsa jättäminen, mutta
tuossa kodissaan olivat molemmat yhtä valmiit kaikkea uskaltamaan,
kaikkea kärsimään.

Tuo oli ahdasta isänmaanrakkautta, mutta siinä oli sekä jaloutta ja
pitkämielisyyttä että kärsivällisyyttä. Runoudessa on se usein saanut
urhoollisuuden nimen, mutta uuden ajan viisaus tekee siitä pilkkaa ja
uuden ajan sotalait rankaisevat sitä mustana rikoksena.

Siis Bernadou oleskeli majassaan siksi että hän kutsuttaisiin,
vartioitsi kylää yöllä ja teki päivällä mitä taisi, auttaaksensa yksin
jääneitä vaimoja ja äitiä. Hän kuokki heidän maitansa ja piti huolta
siitä kurjasta karjasta, joka vielä löytyi autioilla mailla.

Hän, Margot ja Reine Allix ruokkivat monta suuta, joita nälkä muuten
olisi kuolemaan sulkenut; itse he tyytyivät hyvin laihaan ravintoon,
jakellen muiden kanssa sitä vähää, mitä heillä oli.

Ja sillä aikaa sotaa yhä jatkettiin, mutta se näytti olevan kaukana
heistä, koska uutisia harvoin sieltä saapui heidän yksinäisyyteensä.
Vähän ajan perästä, kun syksy kului, saivat he muutakin tietää.

Pakolaiset, jotka tulivat pajaan hevosten kengittämistä varten; naiset,
jotka palasivat koti-kyliinsä huonosta ja kurjasta elämästään
pääkaupungista; hallituksen määräykset maan suojelemiseksi, joita
lähetettiin jokaiseen pieneen kylään; sanomalehdet, joita välistä toi
kyyditsijät, kirjain myyjät taikka kauppiaat, -- kaikki nämä vähitellen
antoivat heille tietoja maan vaarasta -- epäselviä tosin ja harvoin
todenmukaisia, mutta sellaisia että he näiden huhujen kautta kuitenkin
tulivat tietämään tappiosta Sedan'in luona, keisarikunnan
kukistamisesta ja Parisin piirityksestä.

Tämä ei millään lailla vaikuttanut heidän jokapäiväiseen elämäänsä: tuo
oli kaikki vielä kaukaista eikä tarpeeksi käsinkoskettavaa. Mutta
aavistus siitä, mikä oli tulossa, pelko ja sanomaton tuska valloitti
heidät.

Heidän maantuotteitaan ja karjaansa oli jo ankarasti käytetty armeijan
ja suurten kaupunkein hyväksi heidän parhaat hevosensa olivat otetut
niitä muona- ja rehu-kuormia varten, jotka vietiin Parisiin; aurat
seisoivat sentähden käyttämättä, ja lapset itkivät jo ruoan puutteesta
tai sen vähyydestä; sodan kylmä teräs oli tunkeunut heidän sydämiinsä.

Kylän pieni katu oli nyt illoin aution näköinen ja hiljainen; ne
harvat, jotka siellä keskustelivat, tekivät sitä kuiskaten, ettei
kenties joku vakoja kuulisi, eikä ollut nuorisolla voimiakaan panna
leikkiä toimeen: he tahtoivat ruokaa.

"On kuin minun nuoruudessani", sanoi Reine Allix, syöden mustaa
leipä-palastansa ja säästäen sitä parempaa ruokaa, mitä häntä varten
oli laitettu, "lapselle", kenenkään tietämättä.

Kamalaa oli hänelle ja kaikille elää alinomaisessa pelossa
tuntemattoman vihollisen tähden -- oli kamalaa alinomaa odottaa
peloittavaa, tuntematonta kurjuutta.

Heidän elämänsä oli hiljainen -- hyvin hiljainen! -- mutta kaikkein
tietojen mukaan saattoivat he illalla, kun panivat maata, odottaa että
kanuna yöllä heitä herättäisi; aamulla, kun katselivat rakkaita
peltojansa, eivät tietäneet hävittäisikö niitä ennen iltaa sodan
liekit.

He tiesivätkin hyvin vähän: kaikki, mikä heille kerrottiin, oli niin
epäselvää ja väännettyä, jotta välistä ajattelivat kaikki kamalaksi
uneksi -- niin ajattelivat he ainakin siksi kuin näkivät läävänsä
tyhjinä, peltonsa autioina, lapsia, jotka nälästä itkivät, äitiä, jotka
surivat sotaan kaatuneita poikiansa.

Vaan vielä ei ollut laita paljoa pahempi kuin mitä oli ollut
katovuosina ja kovina päivinä; ja se myrsky, joka maassa riehui, oli
tähän asti säästänyt tätä pientä pesää metsässä Seine-virran rannoilla.

Tuli Marraskuu.

"Ilta on kylmä, Bernadou pane enemmän puita pesään", sanoi Reine Allix.
Polttopuita löytyi ainakin runsaasti noilla tienoilla, ja Bernadou
noudatti hänen käskyänsä.

Hän istui pöydän ääressä, tehden vaimolleen uutta kirnua, sillä
käsitöissä oli hänellä sekä taitoa että keksintö-voimaa. Lapsi nukkui
rauhallista unta kehdossansa lähellä uunia ja hymyili unelmakuvilleen.
Margot kehräsi, Reine Allix istui kutomassa valkean ääressä ja nosti
harvoin silmiänsä työstään, ainoastaan silloin tällöin katseli hän
Bernadou'ta ja nukkuvaa lasta. -- Huoneen pienet, puiset ikkuna-luukut
olivat suljetut. Muutamat talvi-ruusut kukkivat Kristuksen-kuvan alla.
Bernadou'n huilu makasi hyllyllä: hänen ei ollut tehnyt mieli soittaa
siitä asti kuin sota-uutiset tulivat.

Yht'äkkiä kuului ulkoa kamala valitushuuto; useat yht'aikaa parkuivat.

Bernadou nousi, otti kiväärin käteensä ja katsoi ulos. Kaikki ihmiset
olivat kokoutuneet kadulle, ja vaimot löivät itseänsä vasten rintaa tai
kätkivät lapset syliinsä.

Idästä näkyi taivaan kannelta punainen loiste, ja tuulen siivillä tuli
sieltäpäin kummallinen kaiku.

"Mitä se on?" kysyi hän.

"Preussiläiset tulevat", vastasi yht'aikaa noin kaksikymmentä ääntä.
"Tuo punainen loiste nousee palavasta kaupungista".

Sitten olivat kaikki ääneti -- ja tämä äänettömyys oli kaikkea
parkumista kauheampi.

Reine Allix tuli ja asettui pojanpoikansa viereen. "Jos meidän on
kuoleminen, kuolkaamme _täällä_", sanoi hän matalalla, suloisella ja
vakavalla äänellä.

Bernadou tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Vanhus tyytyi tähän
vastaukseen. Margot hiipi myöskin heidän luo, lapsi sylissä. "Mitä
voivat he tehdä meille?" kysyi hän ja punaposkensa olivat ruusuttomat.

Bernadou hymyili hänelle. "En tiedä, kultaseni. Tuskinpa voivat vaimoja
ja lapsia tappaa".

"He voivat ja tekevät sen", vastasi ääni joukosta.

Ei kukaan sanonut siihen mitään. Katu oli hyvin hiljainen pimeässä.
Kaukana idässä hohti taivaan-laki punaisena. Parku kuului sieltä
heikkona kaikuna, ikäänkuin nälkäisten susien ulvonta: se oli sodan ja
liekkein ääntä.

Äänettömyyden vallitessa lausui Reine Allix: "Jumala on hyvä. Emmekö
luottaisi Häneen?"

Ihmis-joukko vastasi vaan yhteisellä, kamalalla parkumisella: heidän
sydämensä olivat pakahtua, pitkin yötä valvoivat kadulla nämä ihmiset,
jotka eivät olleet syypäät tähän kiroukseen enemmän kuin lumen alla
nukkuvaiset kukkasten juuret. He eivät uskaltaneet panna maata: he
eivät tietäneet koska vihollinen heitä saavuttaisi. He eivät
uskaltaneet paeta: voisihan vihollinen olla heitä väijymässä heidän
omissa metsissään. Yksi mies huusi korkealla äänellä: "pitääkö meidän
jäädä huoneisimme, jotta he savuttaisivat meitä ulos niistä, ikäänkuin
mehiläisiä pesistä? Paetkaamme!"

Mutta Reine Allix'in tyyni, vakava ääni lausui, häntä nuhdellen: "Se,
joka tahtoo, juoskoon niinkuin jänis koirien edestä juoksee. Minä ja
omaiseni tahdomme odottaa kotimme katon alla".

Ja heitä hävetti että heitä urhoollisuudessa voittaisi vaimo, vieläpä
vaimo, joka oli yhdeksänkymmentä vuotta vanha, eikä kukaan enää
pakenemisesta puhunut. Koko yön he valvoivat tuulessa ja kylmyydessä;
lapset värisivät vilusta, pitäen äitien helmoista kiinni, ja miehet
katselivat tylysti liekkien hohdetta pimeällä, tähdettömällä taivaalla.
Kaiken yön saivat he olla rauhassa, vaikka vähä väliä kaukaa kuului
kiväärien laukauksia ja peljästyneet eläimet pakenivat lehdettömistä
metsistä sekä lampaat pelosta laitumilta juoksivat.

Päivä koitti harmaana, kolkkona, kylmänä. Paksu sumu, valkoinen ja
kostea, peitteli virtaa. -- Idässä, mistä tiesivät auringon nousevan,
näkivät he ainoastaan liekkien raivoa ja mustia savupylväitä, jotka
pyrkivät yhteyteen raskaiden pilvien kanssa.

"Annetaan heidän tulla ja mennä rauhassa, jos sen tekevät", sanoi vanha
Mathurin. "Mitä me voimme tehdä? Meillä ei ole aseita eikä ruutia,
tuskinpa sotilaitakaan -- meillä ei ole mitään turvaa".

Bernadou ei lausunut mitään, mutta hän ojensi solakkaa vartaloansa,
ja hänen totisissa, sinisissä silmissään ilmautui jotakin
salaman-tapaista.

Reine Allix katseli häntä, istuen talonsa ovella. "Kätesi ovat
rehelliset, sydämesi ja omatuntosi puhtaat. Älä pelkää kuolemaa, jos se
on tarpeellinen", sanoi hän nuorelle pojanpojalleen.

Bernadou loi silmänsä häneen, hymyillen. Margot hiipi katkerasti itkien
miehensä luo. Bernadou syleili häntä hartaasti ja suuteli häntä
lempeästi, mutta hänen sydämensä ajatuksia käsitti vaan se vaimo, joka
piennä oli häntä kantanut.

Vähitellen vaimot vetäytyivät huoneisinsa ummistaen silmänsä, etteivät
näkisi tuota kauheaa valoa taivaan kannella, ja nälkäiset lapset
lepäsivät heidän rinnoillaan tai parkuivat pelosta ja pitivät heidän
helmoistansa kiinni. Ne muutamat miehet, jotka vielä olivat kylässä --
suurin osa jäljelle jääneistä oli nimittäin vanhuksia taikka vaivaisia
-- kokoutuivat hätäiseen neuvottelemiseen. Vanha Mathurin mylläri ja
kapakan isänmaan-ystävät arvelivat ettei mikään vastusteleminen voisi
tulla kysymykseen, tapahtukoon mitä hyvänsä -- että olisi paras kätkeä
ne aseet ja varat, jotka vielä löytyi, sekä antautua vihollisen
armoille taloineen päivineen. "Jos toisin teemme", sanoivat he,
"tappavat sotilaat meitä epäilemättä, ja mitä tämmöinen kurja pieni
kylä voi tehdä vastustaakseen tykkiä, terästä ja valkeaa".

Ainoastaan Bernadou'n ääni kuului vastustavan tätä. Hänen silmänsä
säkenöitsivät ja poskensa hohtivat; kerran hänen eläissään sanat
levisivät salamantapaisina hänen huuliltaan. "Mitä!" sanoi hän heille,
"jätämmekö kodit, vaimot ja lapset vihollisille ilman muuta? Olemmeko
me niin kelvottomat, että kumartelemme Ranskan vihollisille ja näytämme
että vapisemme heidän edessään? Se olisi häpeä, ikuinen häpeä! Me emme
silloin ansaitsisi miesten nimeäkään. Näyttäkäämme heille että
Ranskassa on ihmisiä, jotka eivät pelkää kuolemaa. Puolustakaamme mitä
omamme on, niin kauan kuin voimme. Kiväärimme ovat hyvät, seinämme
vahvat, metsämme ovat tällä ilmalla soita, jotka kyllä heitä
nielevät, jos kykenemme ajamaan heitä sinne. Tehkäämme mitä voimme.
Francs-tireurs'in leiri on täältä ainoastaan kolmen peninkulman päässä.
Sieltä varmaankin riennetään avuksemme. Ja kaikessa tapauksessa
kuolkaamme urhoollisesti! Saattaa olla, että mitä voimme tehdä on
vähän. Mutta jos joka mies maassa tekee sen vähän, mitä voi, syntyy
siitä vähästä tarpeeksi suuri voima, jolla ajetaan viholliset pois
Ranskasta".

Mathurin ja muut huusivat hänelle uhkaavaisesti: "Sinä olet mieletön.
Sinä saatat meitä turmioon. Etkö tiedä että yksi ainoa laukaus -- niin,
jos he vaan löytävät yhden ainoan kiväärin, pistää vihollinen tuleen
koko kylän?"

"Tiedän", vastasi Bernadou, tumma loiste sinisissä silmissään. "Mutta
silloin on valitseminen häpeän ja liekkien välillä. Välttäkäämme
ainoastaan tuota ensimmäistä ja sitten -- tapahtukoon Jumalan tahto".

Mutta he huusivat raivoissaan ja käskivät hänen olla vaiti, sanoen:
"Hyvin hyvää! Kaunista puhetta, varsin kaunista puhetta! Katsele sinä
palavaa taloasi, jos tahdot, mutta meidän talojamme sinä et saata
turmioon! Tee mitä tahdot omalla niskallasi. Pidä se pystyssä tai pane
se hamppukaulukseen, niinkuin tahdot. Mutta sinulla ei ole oikeutta
tappaa naapuriasi heidän tahtomattansa".

Hän puhui, hän rukoili, hän kamppaili heidän kanssa puolen yötä;
katkerat kyynelet vuosivat hänen poskiansa myöden ja tyyni veri hänen
suonissaan paloi vihasta ja häpeän kammosta, ja kaikki tämä herätti
ensi kerran hänessä voimakkaan, yksinkertaisen, tulisen puhuja-taidon.
Mutta turhaan. Nuo muutamat, orsiin kätketyt kultarahat, nälkäinen
lammaslauma ja heidän omat kurjat henkensä, vaikka nälkäiset ja
pelon-alaiset, olivat kuitenkin rakkaat heille, eivätkä he tahtoneet
saattaa niitä vaaraan. He sanoivat häntä hulluksi sekä ennustivat että
hän tulisi heidän murhaajakseen; he syöksivät häneen kiinni ja vaativat
häneltä kiväärin, jotta saisivat haudata sen muiden kanssa mäellä
seisovan vanhan kappelin alttarin alle.

Bernadou'n silmät iskivät tulta; hän hengitti raskaasti; hän vapisi
liikutuksesta; hän irroitti itsensä heistä ja astui askeleen eteenpäin.
"Niin totta kuin elätte", sanoi hän, "minun tekisi mieli ampua teitä
ennenkuin häpäisette itseänne ja minua!"

Reine Allix, joka oli seisonut äänetönnä hänen vieressään koko ajan,
laski kätensä hänen olkapäällensä.

"Poikani", kuiskasi hän tämän korvaan, "sinä olet oikeassa ja he
väärässä. Mutta älä kuitenkaan laita niin että velivaino on oleva se
ovi, jonka kautta vihollinen kotihimme astuu. Tee mitä tahdot omalla
hengelläsi, Bernodou -- se on sinun -- mutta anna heidän tehdä mitä
tahtovat henkensä kanssa. Sinä et voi muuttaa lampaita jalopeuroiksi,
vaan älköön kuitenkaan ensimmäinen veripisara, joka täällä vuotaa, olko
veljen verta".

Bernadou'n pää vaipui alas rintaa vasten.

"Tehkää mitä tahdotte", sanoi hän naapurilleen. He ottivat häneltä
hänen kiväärinsä ja hiipivät yön pimeydessä hiljaa metsäiselle
kappeli-mäelle ja hautasivat sen sekä kaikki muut aseensa alttarin
alle, missä valkoinen Kristuksen-kuva riippui.

"Nyt olemme pelastetut", sanoi Mathurin mylläri viinikapakan
isänmaan-ystäville. "Jos tuo houkkio olisi saanut mieltänsä noudattaa,
olisi hän surmannut meidät kaikki".

Reine Allix talutti lempeästi pojanpoikaansa talonsa kynnyksen yli,
painoi hänen päänsä sylihinsä ja suuteli hänen otsaansa.

"Sinä teit mitä taisit, Bernadou", sanoi hän, "tulkoon sitten mitä
hyvänsä".

Niin sanoen kääntyi hän pois, heitti vaipan päänsä yli ja
vaipui maahan, katkerasti itkien, sillä -- oliko hän elänyt
yhdeksänkymmentäkolme vuotta, nähdäksensä vaan tätä kurjuutta.

Nyt, kun kaikki mahdollisuus tehdä vastarintaa oli häneltä ryöstetty ja
ainoa, mitä oli hänelle jätetty, oli hänen oma henkensä, oli Bernadou
käynyt hiljaiseksi ja rauhalliseksi, kuin tapansa aina oli. Hän olisi
tapellut niinkuin talon-koira kotinsa edestä, mutta he olivat estäneet
häntä sitä tekemästä, ja nyt hän oli toimeton, toivoton. Hän sulki
ovensa, kävi istumaan ja pani toisen kätensä Reine Allix'in käteen sekä
toisen vaimonsa vartalon ympäri.

"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaminen", sanoi hän alakuloisena.

Pitkä oli aika ennenkuin päivä nousi.

Ampuminen taukosi hetkeksi; sitten alkoi sen jyrinä uudestaan ja läheni
kylää. Ja taas vallitsi äänettömyys.

Päivällis-aikana eräs paimen tuli kylään, kalpeana, verisenä,
uupuneena, savisena ja likaisena. Hän kertoi kyläläisille että
Preussiläiset olivat pakoittaneet häntä rupeemaan heidän oppaaksensa,
että olivat sitoneet hänet erään ratsastajan satulaan kiinni ja
vetäneet häntä myötänsä, kunnes hän oli käynyt puoli-kuolleeksi
väsymyksestä ja tuskasta. Yöllä oli hän päässyt irti ja paennut: he
eivät olleet kaukana, sanoi hän, he olivat polttaneet kaupunkia
toisesta päästä toiseen, syystä että muuan mies eräältä katolta oli
ampunut heihin. Siinä kaikki, mitä hän tiesi.

Bernadou, joka oli mennyt ulos kuulemaan hänen uutisiansa, palasi
huoneesen, istui ja kätki kasvonsa käsihin.

"Jos minä teen vastarintaa, olette te kaikki hukassa", sanoi hän. "Ja
kuitenkin on konnamaista antautua näin!"

Oli tuskallinen kysymys, pitikö hänen noudattaa mieltänsä ja siten
tulla syypääksi perheensä turmioon sekä saattaa kotipaikkansa tulen ja
liekkien valtaan, vai pitikö hänen kukistaa miehuutensa ja sitten elää
koko aikansa pelkurina omien silmiensä edessä?

Reine Allix katseli häntä, pani kätensä hänen päälleen, ja äänensä oli
vakavaa ja samalla suloinen kuin soitanto, kun hän lausui:

"Älä huolehdi, lemmittyni. Kun aika tulee, noudata sydäntäsi ja Jumalan
ääntä omatunnossasi".

Syvä nyyhkytys vastasi hänen puheesensa: ensi kerran lapsuudesta saakka
kuuli hän Bernadou'n itkevän.

Jo hämertyi. Syys-päivä sammui. Sade-pisaroita putoeli raskaista
pilvistä. Tuuli vei tuhansittain punaisia lehtiä puista, pienet asunnot
tien molemmilla puolin olivat pimeät, sillä niiden asukkaat eivät
uskaltaneet sytyttää valkeata, jonka valossa kenties vihollinen
löytäisi tien heidän luokse. Bernadou istui, käsivarret pöydällä ja pää
niiden nojassa. Margot ruokki poikaansa. Reine Allix rukoili.

Yht'äkkiä kuului ulkoa kadulta hevosten ja miesten jälkiä, vihaisia
ääniä, molskinaa märältä tieltä, kun sitä astuttiin, naisten huutoa, ja
aseitten loistetta näkyi hämärässä.

Bernadou kavahti seisalleen. Kasvonsa olivat vaaleat, siniset silmänsä
mustat kuin yö.

"He ovat tulleet!" sanoi hän hiljaisella, vakavalla äänellä. Ei hän
tuntenut pelkoa eikä kauhua: pikemmin tulista rakkautta kotipaikkaansa
ja kansaansa -- tulista halua taistella ja kuolla molempain edestä.
_Ja hän oli aseeton!_

Hän avasi huoneensa oven vakavalla kädellä, ja seisoi kynnyksellään,
katsellen vihollistansa. Katu oli heitä täynnä -- muutamat ratsastivat,
muutamat astuivat jalan, suuria joukkoja kuljeskeli metsissä ja
maanteillä. He olivat iskeneet tähän kylään, ikäänkuin korppikotkat
kuolleen lampaan ruumiisen.

Tämä kylä oli hyvin pieni ja alhainen: sitä olisi kyllä sopinut jättää
rauhaan.

Sen asukkaat eivät ottaneet osaa sotaan enemmän kuin syntymätöin sikiö;
mutta tämä kylä sattui olemaan voittajan tiellä, ja hänen rautaiset
kantapäänsä musersivat sitä ohitse mennessään. Viholliset olivat
kuulleet että aseita oli kätketty ja että Franc-tireurs'it majailivat
täällä, ja he olivat rientäneet tähän kylään ja iskeneet kyntensä
siihen. Muutamia oli lähetetty kappeliin etsiskelemään, toisia taas
asuntoihin; muutamain piti ottaa mitä ruokavaroja ja karjaa vielä
löytyi, taikka tutkiskella mihin nuo polut menivät, joita tasangolla
oli ristin rastin; ja kuitenkin oli pienellä kadulla vielä sadottain
sotamiehiä jälellä, tarpeeksi suuri voima peloittamaan koko
linnoitustakin tai väki-rynnäkköä tekemään.

Rahvas ei myöskään koettanut vastustusta tehdä.

He seisoivat toimettomina ilman kyyneleitä kurjuudessaan, katsellen
kuinka heidän vähäiset koti-aarteensa vietiin ikipäiviksi pois, ja
tietämättä mikä kohtalo, tulen tai miekan kautta, tulisi heidän
osaksensa ennenkuin yö oli päättynyt.

He näkivät kuinka ne jyvät, joita he olivat panneet säästöön talveksi,
pelastaakseen lapsiansa nälkään kuolemasta, heitettiin ulos kuin
likainen vesi. He näkivät kuinka kauroja ja vehniä heitettiin ulos ja
siellä sotkettiin saveen ja lokaan. He näkivät kuinka pähkinäpuu-kaapit
heidän kyökeissänsä murrettiin auki ja perimänsä hopeakalut,
vuosisatoja vanhat, vietiin pois saaliina. He näkivät kuinka kaappeja
ja laatikkoja vaimojensa makuu-huoneissa tutkittiin, ja kuinka tuota
kotona tehtyä liinavaatetta ja niitä pieniä hopea-kaluja, jotka olivat
olleet heidän morsius-lahjansa, ylenkatseella heitettiin syrjälle tai
sotkettiin jalkojen alla aivan tuntemattomiksi. He näkivät kuinka
lapsensa mieli-lampaat -- morsianten hopeaiset korva-renkaat -- ne
kannut, joista olivat hääviiniänsä juoneet -- se kesyt lintu, joka,
vihellyksen kuultuansa, lensi heidän luoksensa -- he näkivät kuinka
kaikki tämä vietiin pois muonaksi taikka saaliiksi.

Tätä kaikkea he näkivät, ja heidän täytyi seisoa mykkinä, toimettomina
sitä katselemassa, ett'ei joku suuttunut silmäys tai uhkaava liikunto
lähettäisi vihollisten kuulia heidän lastensa kurkkuihin tai noita
punaisia liekkiä heidän kotihinsa. Kamalampaa tuskaa ei ole maailmassa
nähty.

Tuon majan portailla, viikunapuiden alla, seisoi vähäinen joukko hyvin
hiljaisena ja äänetönnä katsomassa: Bernadou suorana, vaaleana,
tyynenä, ylpeänä, tuli sinisissä silmissään; Margot hiljaisena, koska
se oli hänen miehensä tahto, pitäen sylissään kaunista, punaposkista,
kultatukkaista poikaansa; Reine Allix, jonka kasvoissa kuvautui sekä
kauhua että kärsivällisyyttä, ja jonka vartalo kohosi täyteen
ryhtiinsä, kun hän painoi ristin vasten rintaansa.

Noin he seisoivat, odottamassa -- he eivät itse tietäneet mitä; mutta
he olivat päättäneet olla osoittamatta mitään pelkurimaisuutta ja
sallimatta mitään häväistystä.

Heidän takanansa näkyi kolkko, sammuva loiste sen takan valkeasta,
jonka edusta oli ollut heidän kokouspaikkansa toivon ja ilon hetkinä;
heidän edessänsä oli hämärä, pimeä maa, naapurien kauhistuneita
kasvoja, edes-takaisin kulkevia sotamiehiä tulisoittoineen, uupuneitten
ja vapisevain hevosten hahmoja.

Yht'äkkiä kuului ääni sotamiesten joukosta:

"Tuo se talonpoika tänne".

Bernadou'hun tarttui useampia käsiä, jotka väkisin vetivät häntä
portailtaan sinne, missä ulanien päämies istui valkoisen hevosen
selässä joka uupumuksesta vapisi ja sieramistaan pärskytteli verta.

Bernadou irroitti itsensä niiden kourista, jotka pitivät häntä kiinni,
ja seisoi suorana vihollistensa edessä. Hän ei enää ollut kalpea ja
hänen silmänsä olivat kirkkaat ja vakavat.

"Sinä et näytä niin hullulle kuin nuo muut", sanoi Preussiläinen
päämies. "Sinä tunnet tämän tienoon hyvästi?"

"Tunnen!"

Tuota maata, jonka nurmikoilla ja metsissä hän oli kulkenut lapsuudesta
saakka, jok'ainoata tien vieressä olevaa puuta ja puron äyräällä
kasvavat kukkaset, -- hän tunsi tuota seutua ulkoa, yhtä hyvin kuin
ylkä tuntee morsiamensa muodon!

"Teillä on aseita täällä?" pitkitti saksalainen.

"Meillä oli".

"Mitä te olette niiden kanssa tehneet?"

"Jos minä olisin saanut määrätä, ei teidän olisi tarvinnut niitä kysyä.
Te olisitte tunteneet niitä".

Preussiläinen katseli häneen tarkasti, kunnioittaen tuota rohkeaa
vastausta. "Tahdotko tunnustaa, missä aseet ovat?"

"En".

"Sinä tiedät että rangaistus aseitten kätkemisestä on kuolema".

"Niin te olette määränneet".

"Niin olemme, ja Preussiläisten tahto on Ranskalaisten laki. Sinä olet
urhoollinen mies: sinä ansaitset kuolemaa. Mutta kuitenkin, sinä tunnet
hyvin tätä tienoota?"

Bernadou hymyili, niinkuin äiti hymyilisi, jos joku houkkio kysyisi,
muistiko hän minkänäköiset hänen kuolleen lapsensa kasvot olivat.

"Jos tunnet sitä hyvin", jatkoi Preussiläinen, "niin tahdon antaa
sinulle tilaisuuden henkesi pelastamiseen. Tartu jalustimeni hihnaan,
niin sidomme sinut kiinni siihen, ja näytä minulle sitten suorin tie
siihen paikkaan, missä aseet ovat kätketyt. Jos sen teet, tahdon
säästää henkesi. Jos et --"

"Jos en sitä tee?"

"Niin sinä ammutaan".

Bernadou oli ääneti: hänen silmänsä katselivat sotilasjoukon läpi tuota
pientä vastapäätä olevaa majaa, puiden suojassa. Nuo kaksi vaimoa
koettivat nähdä häntä sieltä, mutta sotamiehet tuuppasivat heitä
takasin, jotta eivät voineet nähdä mitään tulisoittojen liehuvassa
valossa eikä mitään kuulla tuossa tohinassa. Hän kiitti Jumalaa siitä.

"Mitä päätät?" kysyi ulani hetken kuluttua malttamattomasti.

Bernadou'n huulet olivat verettömät, mutta vapisematta vastasi hän:
"Minä en ole pettäjä". Ja puhuessaan katseli hän hellästi tuota pientä
ovea; sen kautta näkyi vielä valkea takasta, jonka vieressä hän ei
ikinä enää saisi istua, niiden keskellä, joita hän rakasti.

Saksalainen katseli häntä: "Onko tuo kerskausta vai tottako?"

"Minä en ole pettäjä", vastasi Bernadou vielä kerran yksinkertaisesti.

Preussiläinen viittasi sotamiehilleen. Kaksinkertainen laukaus kuului,
ja Bernadou kaatui kuolleena. Toinen kuula oli sattunut hänen päähänsä,
toinen hänen rintaansa. Sotilaat heittivät lämpöisen ja värisevän
ruumiin tieltä pois. Eräs talonpoika vaan oli tapettu!

Huudolla, joka voitti myrskyn pauhun ja teräksen tavalla tunki
jok'ainoaan inhimilliseen sydämeen, mikä siellä sykki, syöksi Reine
Allix joukon läpi ja laskeusi polvilleen Bernadou'n viereen, otti hänet
syliinsä, pani nuorukaisen pään rintaansa vasten, missä hän lapsena
usein oli nukkunut suloisinta unta.

"Se on Jumalan tahto! Se on Jumalan tahto", mutisi hän; ja sitten hän
nauroi -- niin kamalasti että se jäähdytti rohkeimmankin verta.

Margot seurasi häntä ja katseli heitä äänetönnä ja kuivin silmin;
sitten heittäytyi hän, lapsi sylissään, valkoisen hevosen eteen.

"Päättäkää työnne!" kiljasi hän heille. "Te olette hänen tappaneet --
tappakaa meidätkin! Vai eikö teillä ole tarpeeksi armeliaisuutta
siihen".

Verta pärskyvä hevonen pelästyi, kavahti pystyyn ja syöksyi jälleen
maahan. Sen etujalat sattuivat lapsen kultakutriseen päähän ja sotkivat
sen kasvot aivan muodottomiksi. Muutamat talonpojat vetivät Margot'n
pois hevosen jaloista; hän oli kuollut, vaikkei hänessä ollut haavaa
eikä muutakaan vahinkoa nähtävänä.

Reine Allix ei nähnyt eikä kuullut. Kaikin voimin oli hän ruvennut
vetämään Bernadou'n ruumista kotinsa kynnyksen yli.

"Hänen pitää kotona lepäämän, kotona pitää hänen lepäämän", mutisi hän.
Hän ei tahtonut uskoa että Bernadou oli kuollut.

Täydellä nuoruuden voimalla nosti hän ja puoleksi veti Bernadou'n
siihen kotiin, jota tämä oli rakastanut, laskeusi polvilleen hänen
viereensä, hyväillen häntä ikään kuin hän olisi muuttunut lapseksi
jälleen, ja lempeällä äänellä sanoi hän: "Hiljaa! -- Hysch!", sillä
hänen järkensä oli kadonnut ja hän luuli että Bernadou ainoastaan
nukkui.

Ulkona kiihtyi sill'aikaa sotajoukon melske: he olivat löytäneet aseet
alttarin alta mäellä, ja ottivat viisi talonpoikaa kiinni, tappaaksensa
heitä tuosta rikoksesta. Miehet vastustelivat eivätkä tahtoneet mennä
kuin lampaat teurastuspaikalle. He ammuttiin kadulla lastensa
nähden.[8] Sitten annettiin käsky sytyttää kylä tuleen ja jättää se
oman onnensa nojaan. Nauraen heittivät sotamiehet tulisoitot
olkikatoille, pesistä ottivat he palavia kekäleitä ja heittivät niitä
huoneisin ja latoihin. Puu ja heinät leimusivat kuin palava täpe.

Eräs vanha mies, Reine Allix'n lähin naapuri, syöksi sisään hänen
tupaansa ja tarttui hänen käsivarteensa:

"He sytyttävät tuleen Berceaun kylää", huusi hän. "Joutukaa pois!
taikka te palatte tähän elävältä!"

Reine Allix katsoi häneen hymyillen: "Olkaa vaiti! Ettekö näe? Hän
nukkuu".

Vanhus pudisteli, rukoili häntä, koettaen vetää pois -- tuskissaan
osoitti hän kattoakin, joka jo oli tulessa.

Reine Allix katseli sitä: sitä nähdessään selvenivät hänen ajatuksensa
ja järki palasi; hän muisti kaikki, hän käsitti kaikki: hän tiesi että
Bernadou oli kuollut.

"Menkää rauhassa ja pelastakaa itsenne", sanoi hän vanhalla suloisella
tavallaan, joka muistutti menneitä päiviä. "Mitä minuun tulee, olen jo
hyvin vanha. Minä ja minun kuolleeni jäämme yhdessä kotiin".

Mies pakeni ja antoi hänen noudattaa tahtoansa.

Suuret liehuvat liekit ja savupilvet ympäröitsivät häntä; hän ei
liikahtanutkaan. Kuolema oli kamala, mutta nopea, eikä kuolokaan
eroittanut häntä siitä, jota hän oli rakastanut ja kasvattanut.

Pian tuli loppu.

Kukkulalta toiseen syttyi Berceau de Dieu tuleen. Koko kylä oli yhtenä
tulikärmenä, johon palava Kristuksen-kuva kaatui ja upposi. Ainoastaan
muutamat talonpojat vaimoineen ja lapsineen pääsivät tulesta pakoon
metsiin, kuollaksensa siellä vähän hitaammin nälkään ja viluun. Muuten
kaikki menettyi. Liekkien nopea virta nieli kaikki, mikä sattui sen
tielle. Lehdettömät puut kohottivat tulisia oksiansa tuhansilta
paikoilta. Jyvä- ja hedelmäaittoja nieli lukemattomat punaiset kielet.
Kyyhkyset lensivät huutaen lakoistansa ja vaipuivat savuun. Koirat
tukehtuivat noilla kynnyksillä, joita olivat koko elin-aikansa
vartioinneet. Vasikat paloivat lääviin. Määkien juoksivat lampaat,
palava villa ruumiissaan. Pikku lintu hädissään liehutteli siipiänsä,
apua saamatta, ja putosi sitten maahan, tuhaksi muuttuneena. Vanhat ja
sairaat paloivat vuoteillensa. Kaikki menettyi.

Koko Berceau de Dieu oli kuin suuri uuni, jossa kaikki, mikä vaan
hengitti, paloi ja muuttui tuhaksi.

Sodan virta vieri eteenpäin, jättäen tuon paikan autioksi ja mustaksi,
höyryväksi raunioksi, jossa ei hiirikään voi elää eikä lintu
matkallansa levähtää. Se on ollut ja mennyt, eikä sitä milloinkaan enää
voi tuntea samaksi paikaksi.

Ei milloinkaan!

Vaan ken siitä huoli?

Se oli ainoastaan lehti suuressa myrskyssä, ja se kuihtui myrskyn
riehuessa.



VIITESELITYKSET:


[1] Jumalan tarha.

[2] Kunnia.

[3] Tämä tapahtui Ranskassa, katolisessa maassa. Suomentajan muistutus.

[4] Omaisuuden yhteisyys.

[5] Mère = äiti.

[6] Iso-äiti.

[7] Dison'in kunnia.

[8] Tämä kertomus Preussiläisten menetyksestä tuskin lienee
todenmukainen. Suomentajan muistutus.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lehti myrskyssä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.