Title: Patarouva
Author: Pushkin, A.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Patarouva" ***


PATAROUVA

Kirj.

A. Pushkin


Suomensi A. W--.


Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.



I.


    Patarouva merkitsee salaista pahansuontoa.

                           Uusi ennustuskirja.

Kerran lyötiin korttia hevoskaartilaisen Narumovin luona. Pitkä talviyö
kului huomaamatta; kävimme illalliselle viidettä käydessä aamulla. Ne,
jotka olivat voittaneet, söivät hyvällä ruokahalulla; muut istuivat
hajamielisinä tyhjien syömäneuvojensa ääressä. Mutta kun samppanja
ilmestyi, niin puhelu vilkastui, ja kaikki ottivat siihen osaa.

"Miten sinun on käynyt, Surin?" kysyi isäntä.

-- Hävisin, kuten tavallisesti. Tunnustaa täytyy, ett'ei ole minulla
onnea: pelaan mirandolina, en koskaan kiivastu, ei mikään saata minua
hämille, ja kuitenkin yhä hävitän!

"Ja kertaakaan et ole tullut houkutelluksi? Kertaakaan et ole pannut
ruteelle. Lujuutesi minua ihmetyttää."

-- Entä Herman! sanoi yksi vieraista, osottaen nuorta insinööriä; hän
ei ole ikäpäivinään ottanut kortteja käsiinsä, ei ikänään ole tehnyt
yhtäkään parolia, vaan viiteen asti istuu hän kanssamme katsellen
peliämme.

"Peli huvittaa minua kovin", sanoi Herman; "mutta minä en voi uhrata
välttämätöntä, toivossa voittaa liikoja."

-- Herman on saksalainen: hän on säästeliäs -- siinä kaikki! huomautti
Tomski. Mutta jos kuka on minulle käsittämätön, niin se on isoäitini,
kreivitär Anna Fedorovna.

"Kuinka? Mitä?" huudahtivat vieraat.

-- En voi käsittää, jatkoi Tomski, miten hän voi olla punkteeraamatta.

"Mitäs ihmeteltävää siinä on", sanoi Narumov, "että kahdeksankymmenen
vanha isoäiti ei punkteeraa."

-- Siis ette hänestä mitään tiedä?

"Emme mitään, todellakin!"

-- O, siis kuulkaa! Sanottava on, että isoäitini noin kuusikymmentä
vuotta sitte kävi Parisissa ja oli siellä suuressa muodissa. Ihmiset
juoksivat hänen jäljestään nähdäkseen moscovite'a: Richelieu armasteli
häntä, ja isoäiti vakuuttaa, että hän oli vähällä ampua itsensä hänen
kovuutensa tähden. Siihen aikaan naiset pelasivat faraota. Hovissa
hävitti hän samoin Orleans'in herttualle jonkun hyvin suuren summan.
Kotia tultuaan isoäiti, irroittaen musfia kasvoistaan ja riisuen
pönkkähameitaan, ilmoitti isoisälle häviön ja käski maksamaan. Isoisä
vainaja, minkä verran muistan, oli isoäidin hovimestarin sukua. Hän
pelkäsi isoäitiä kuin tulta; vaan kuultuaan moisen hirveän häviön, hän
joutui raivoon, toi helmilaudan, näytti hänelle että he puolessa
vuodessa olivat kuluttaneet puolen miljonaa, että lähellä Parisia
heillä ei ole Moskovan läheistä tahi saratovilaista taloa, ja
suorastaan kieltäytyi maksamasta. Isoäiti antoi hänelle korvapuustin ja
pani yksin maata, epasuosionsa merkiksi. Seuraavana päivänä hän
kutsutti miehensä, luullen kotirangaistuksen häneen vaikuttaneen, vaan
löysi hänen järkähtämättömänä. Ensi kerran elämässään kävi hän hänen
kanssaan keskusteluun ja selitykseen; hän luuli taivuttavansa hänen,
ystävällisesti näyttäen että velka ja velka on eri asia, ja että on
eroitus prinssin ja vaunujentekijän välillä. Vielä mitä! isoisä pani
vastaan. Ei, ja siinä kaikki! Isoäiti ei tietänyt mitä tehdä. Hänen
kanssaan oli läheltä tuttu muudan merkillinen mies. Olettehan kuulleet
kreivi Saint-Germain'ista, josta niin paljon kummallista kerrotaan.
Tiedätte että hän oli olevinaan ikuinen juutalainen, elinnesteen ja
filosofikiven keksijä ynnä muuta. Häntä naurettiin, kuin veijaria,
ja Kasanova muistelmissaan sanoo hänen olleen vakoojan; muutoin
Saint-Germain'illa, huolimatta hänen salaperäisyydestään, oli
kunnioitettava ulkomuoto ja seurassa oli hän herttainen mies. Isoäiti
vieläkin rakastaa häntä kuin hullu ja suuttuu, jos hänestä puhutaan
halveksivasti. Isoäiti tiesi, että Saint-Germainin käytettävänä oli
suuria summia. Hän päätti turvautua häneen, kirjoitti hänelle lipun ja
pyysi luokseen viipymättä. Vanha omituinen tulikin oitis ja tapasi
hänen hirveässä murheessa. Isoäiti kuvasi hänelle mitä mustimmilla
väreillä miehensä julmuuden ja sanoi vihdoin luottavansa kokonaan hänen
ystävyyteensä ja herttaisuuteensa. Saint-Germain kävi miettiväiseksi.
"Minä voin palvella teitä tällä summalla," sanoi hän; "mutta tiedän
teidän ei voivan olla rauhassa, ennenkuin sen olette suorittaneet, vaan
minäpä en tahtoisi saattaa teitä uusiin vaivoihin. Onhan toinen keino:
te voitte voittaa rahanne jälleen." -- "Mutta, hyvä kreivi", vastasi
isoäiti; "minä sanon teille, ett'ei meillä ole rahoja lainkaan." --
"Rahoja siinä ei tarvita", lausui Saint-Germain, "suvaitkaa kuunnella
minua." Ja sitte ilmaisi hän hänelle salaisuutensa, josta jokainen
meistä paljo maksaisi -- --

Nuoret kortinlyöjät kävivät kohta tarkastavammiksi. Tomski sytytti
piippunsa, vetäsi haikuja ja jatkoi:

-- Samana iltana isoäiti ilmestyi Versaillessa, au jeu de la reine.
Orleansin herttua oli jakamassa; isoäiti pyysi vähäsen anteeksi ettei
tuonut velkaansa; puolustukseksi keksi pienen jutun ja rupesi häntä
vastaan punkteeraamaan. Hän valitsi kolme korttia, pani ne vieretysten:
kaikki kolme voittivat hänelle sonikan, ja isoäiti sai rahansa
täydellisesti takaisin.

"Sattumus!" sanoi muudan vieraista.

-- Taru! huomautti Herman.

"Kenties kortit olivat merkityt!" pani kolmas.

-- En luule, vastasi Tomski mahtavasti.

"Kuinka", sanoi Narumov, "sinulla on isoäiti, joka panee kolme lehteä
perätysten, ja vielä et ole häneltä urkkinut hänen kavaluuttaan?"

-- Jo perhana! vastasi Tomski; hänellä oli neljä poikaa, niiden luvussa
isäni, kaikki kolme kiihkeitä peluria, eikä yhdellekään hän ilmaissut
salaisuuttaan, vaikka se kyllä ei olisi hullumpaa heille eikä
minullekaan. Vaan, nähkääs, mitä minulle kertoi setäni, kreivi Ivan
Iljitsh, vakuuttaen sen kunniallaan. Tshaplitski vainaja, sama, joka
kuoli köyhyydessä, tuhlattuaan miljoneja, hävitti nuoruudessaan kerran
-- muistaakseni Soritshille -- noin kolme sataa tuhatta. Hän oli
epätoivossa. Isoäidin, joka oli ankara nuorien vallattomuuksille, kävi
kuitenkin Tshaplitskia sääli. Hän antoi hänelle kolme korttia, ehdolla
että hän ne panisi perätysten, ja otti häneltä lupauksen olla vast'edes
milloinkaan pelaamatta. Tshaplitski tuli voittajansa luo: kävivät
pelaamaan. Tshaplitski pani ensi kortille viisikymmentä tuhatta ja
voitti sonikan; teki parolia -- voitti rahansa takaisin, jopa
enemmänkin...

- Vaan jopa on aika panna maata; on jo neljännestä vailla kuusi.

Todellakin jo hämärsi; nuoret joivat lasinsa tyhjiin ja lähtivät
kotiansa.



II.


Vanha kreivitär X. istui kammiossaan peilin edessä. Kolme neitsyttä
ympäröi häntä. Yksi piti pune-astiaa, toinen hivusneulikkoa, kolmas
korkeata, tulipunaisilla nauhoilla varustettua tanua. Kreivittärellä ei
ollut vähintäkään vaatimusta ammon aikaa lakastuneesen kauneuteen,
vaan säilytti nuoruutensa kaikki tavat, seurasi tarkalleen
seitsenkymmenlu'un kuoseja ja pukeutui yhtä kauan, yhtä huolellisesti
kuin kuusikymmentä vuotta sitte. Ikkunan luona, ompelupuiden ääressä
istui neiti, hänen kasvattinsa.

"Hyvää päivää, grand'maman", sanoi sisään astuessaan nuori upsieri,
"Bon jour, mademoiselle Lise. Grand'maman, minulla on teille pyyntö."

-- Mikä niin, Paul?

"Suvaitkaa minun esitellä teille muudan ystäväni ja tuoda hänet teille
perjantaina tanssijaisiin."

-- Tuo hänet suoraan tanssijaisiin, ja silloin hänet esittelekin.
Olitko eilen X--in luona?

"Kuinkas! oli varsin hauskaa; tanssittiin kello viiteen. Kuinka
Eletskaja on kaunis!"

- Ja, rakkaani! Mitä hänessä on kaunista? Semmoinenko oli hänen
iso-äitinsä, kreivitär Darja Petrovna?... Paraiksi: hän on kai hyvin
vanhettunut, kreivitär Darja Petrovna?

"Kuinka, vanhettunut?" vastasi hajamielisesti Tomski; "johan hän on
ollut kuollut seitsemän vuotta."

Neiti kohotti päätään ja teki merkin nuorelle miehelle. Hän muisti,
että vanhalta kreivittäreltä salattiin hänen ikäisensä kuolema,
ja puri huultaan. Mutta kreivitär kuuli uutisen suurimmalla
yhtäkaikkisuudella.

-- Kuollut! sanoi hän, minä en tiennyt. Me nimitettiin yhdessä
hovineideiksi, ja kun meidät esiteltiin, niin keisarinna...

Ja kreivitär kertoi sadannen kerran veljensä pojalle anekdootinsa.

-- No, Paul, sanoi hän sitte; auta minua nyt nousemaan. Liisa, missä on
nuuskarasiani?

Ja kreivitär neitsyeineen meni väliseinän taa lopettamaan toalettiansa.
Tomski jäi neidin kanssa.

"Ketä te tahdotte esitellä?" kysyi hiljaa Lisaveta Ivanovna.

-- Narumovia; tunnetteko häntä?!

"En. Onko hän sotilas vai siviili?"

-- Sotilas.

"Insinööri?"

-- Ei, hevosväkeläinen. Vaan miksi luulitte, että hän on insinööri?

Neiti hymyili, eikä vastannut mitään.

"Paul, huusi kreivitär väliseinän takaa, lähetä minulle joku uusi
romaani, vaan, pyydän, ei nykyisiä."

-- Mitenkä, grand'maman?

"Se on, semmoinen romaani, jossa uros ei tapa isäänsä tahi äitiään, ja
jossa ei ole hukkuneita. Minä hirveästi pelkään hukkuneita."

-- Sellaisia romaaneja ei nykyään löydy. Ettekö tahdo ehkä venäläisiä?

"Onko sitte venäläisiä romaaneja? -- Lähetä, hyväseni, lähetä, pyydän!"

-- Anteeksi grand'maman; minun täytyy kiirehtiä. Anteeksi, Lisaveta
Ivanovna! Miksi luulitte te, että Narumov on insinööri?

Ja Tomski meni ulos.

Lisaveta Ivanovna jäi yksin; hän heitti työnsä ja rupesi katselemaan
ikkunasta. Kohta toisella puolella katua kulmakartanon takaa näyttäytyi
nuori upsieri. Puna peitti Lisaveta Ivanovnan kasvot; hän ryhtyi taas
työhönsä ja kumarsi päänsä kanvassikankaan yli. Samassa tuli kreivitär,
valmiiksi puettuna:

-- Käske, Liisa, valjastamaan vaunut ja lähdetään ajelemaan.

Liisa nousi ompelupuiden takaa ja alkoi korjata työtään.

- Mitä, muoriseni! oletko sinä kuuro, vai? huudahti kreivitär. Käske
pian valjastamaan vaunut.

"Paikalla!" vastasi hiljaa neiti ja juoksi eteiseen.

Palvelija tuli ja antoi kreivittärelle kirjat ruhtinas Paavali
Aleksandrovitshiltä.

"Hyvä! kiittää käske, sanoi kreivitär. Liisa, Liisa! minnekäs sinä
juokset?

"Pukemaan itseäni."

-- Ehdit, muoriseni. Istu tähän. Aukaise ensimmäinen osa, lue ääneen...

Neiti otti kirjan ja luki muutamia rivejä.

-- Kovemmin! sanoi kreivitär. Mikä sinun on, tyttö? Onko äänesi
langennut, vai? -- Odota -- nosta tuoli lähemmäksi -- lähemmäksi -- no!

Lisaveta Ivanovna luki kaksi sivua. Kreivitär haukotti.

-- Heitä pois kirja, sanoi hän! Lähetä se ruhtinas Paavalille ja käske
kiittämään. -- No entäs vaunut?

"Vaunut on valmiit", sanoi Lisaveta Ivanovna, katsahdettuaan kadulle.

-- Miksi sinä et ole pu'ettu? sanoi kreivitär; aina sinua pitää
odottaa. Se on, muoriseni, kärsimätöintä!

Liisa juoksi huoneesensa. Ei kulunut kahta minuuttia, niin kreivitär
alkoi soittaa minkä jaksoi. Kolme neitsyttä juoksi yhdestä ovesta ja
kamaripalvelija toisesta.

-- Miksi ette kuule, kun huudetaan? sanoi kreivitär. Sanokaa Lisaveta
Ivanovnalle, jotta häntä odotan.

Lisaveta Ivanovna tuli sisään, puettuna kapottiin ja hattuun.

-- Vihdoinkin! sanoi kreivitär. Kylläpä on koruja! Ja mitä varten? --
Ketä miellyttääkseni?... Minkälainen ilma on? tuulee, kai.

"Ei ollenkaan, teidän ylhäisyytenne! On hyvin tyyni", vastasi
kamaripalvelija.

-- Te aina puhutte, mitä sattuu! Aukaiskaa akkuna. Niinpä onkin,
tuulee! ja oikein kylmä! Riisukaa valjaista! Liisa, me emme lähde:
turhaa oli koristella itseään.

"Ja tämä on elämäni!" ajatteli Lisaveta Ivanovna.

Todellakin, Lisaveta Ivanovna oli mitä onnettomin olento. Katkeraa on
vieras leipä, sanoo Dante, ja raskaat vieraiden portaiden astimet; ja
kuka ei tuntisi riippuvaisuuden katkeruutta, joll'ei ylhäisen rouvan
köyhä kasvatti?

Kreivitär X:llä, tietysti, ei ollut paha sydän, mutta hän oli
itsepäinen, kuin maailman turmelema nainen, itara ja kylmään
itsekkäisyyteen vajonnut, kuin kaikki vanhat, jotka ovat aikaansa
rakastaneet ja ovat vieraat nykyiselle. Hän otti osaa kaikkeen suuren
maailman hyörinään; kävi tanssijaisissa, joissa hän istui nurkassa,
punattuna ja vanhan kuosin mukaan puettuna, kuni tanssisalin
eriskummallisena ja välttämättömänä koristeena; syvään kumartaen
astuivat tulleet vieraat hänen luo, ikäänkuin määrätyn tavan mukaan, ja
sitte ei kukaan enää hänestä välittänyt. Kotonaan otti hän vastaan koko
kaupungin, noudatti ankaraa etikettiä, eikä tuntenut ketään nä'öltä.
Hänen monilukuiset palkollisensa, lihoen ja harmeentuen hänen
eteisessään ja palvelijain huoneessa, tekivät mitä tahtoivat, kilvan
varastellen kuolemaa lähenevää ämmää. Lisaveta Ivanovna oli
kotimarttiira. Hän hoiti taloutta ja sai nuhteita sokerin liiasta
tuhlaamisesta; hän luki ääneen romaaneja -- ja oli syypää tekijän
kaikkiin vikoihin; hän seurasi kreivitärtä kaikilla hänen matkoillaan
-- ja vastasi ilmasta ja kadusta. Hänelle oli määrätty palkka, jota ei
koskaan täyteen maksettu; yhtä kaikki vaadittiin häneltä, että hänen
piti olla puettu kuin kaikki muut, se on: kuin varsin harvat.
Seuraelämässä näytteli hän mitä kurjinta osaa. Kaikki hänen tunsivat
eikä kukaan häntä huomannut; tanssijaisissa tanssi hän ainoastaan
silloin kuin puuttui vis-à-vis'ia, ja naiset ottivat häntä
käsivarteensa joka kerta, kun heidän täytyi mennä kammioon korjaamaan
jotakin koristuksistaan. Hän oli itserakas, tunsi hyvin tilansa ja
katseli ympärilleen kärsimättömänä odotellen vapauttajaa; mutta nuoret
miehet, tarkat kevytmielisessä turhanpäiväisyydessään, eivät
kunnioittaneet häntä huomiolla, vaikka Lisaveta Ivanovna oli sataa
kertaa viehättävämpi röyhkeitä ja kylmiä morsioita, joiden ympärillä he
hyörivät. Monta kertaa, jättäen salaa ikävän ja ankean vierashuoneen,
meni hän itkemään köyhään huoneesensa, jossa oli väliseinä, tapeteilla
verhottu, piironki, pieni peili ja maalattu sänky, ja jossa
talikyntteli himmeästi paloi vaskisessa jalassa.

Kerran -- tämä tapahtui kaksi päivää tämän kertomuksen alussa kuvatun
iltaman jälkeen ja viikkoa ennen tapahtumaa, johon pysähdyimme --
kerran Lisaveta Ivanovna, istuessaan ikkunan luona ompelupuiden
ääressä, sattumalta katsahti kadulle ja näki nuoren insinöörin, joka
seisoi liikkumatonna ja katsella tuijotti hänen ikkunaansa. Lisaveta
Ivanovna laski alas päänsä ja ryhtyi taas työhönsä; viiden minuutin
kuluttua katsahti hän jälleen -- nuori upsieri seisoi samalla paikalla.
Koska hänellä ei ollut tapana virnailla ohi kulkevien upsierien kanssa,
lakkasi hän katsomasta kadulle ja ompeli kaksi tuntia, nostamatta
päätään. Päivällinen oli valmis. Hän nousi ylös, alkoi korjata
ompelupuitaan ja, katsahdettuaan sattumalta kadulle, näki hän taas
upsierin. Tämä näytti hänestä jotenkin kummalliselta. Päivällisen
jälkeen astui hän ikkunan luo jonkunlaisen levottomuuden tunteella,
vaan upsieria siellä ei enää ollut -- ja hän hänen unhotti...

Kahden päivän kuluttua, astuessaan ulos kreivittären kanssa vaunuihin
noustakseen, näki hän taas upsierin. Tämä seisoi aivan portaiden luona,
peittäen kasvonsa majavannahkaisella kauluksellaan; hänen mustat
silmänsä loistivat lakin alta. Lisaveta Ivanovna säikähti, itse
tietämättä miksi, ja istui vaunuihin selittämättömällä vavistuksella.

Palattuaan kotia, juoksi hän ikkunan luo -- upsieri seisoi entisellä
paikalla, silmät suunnattuina häneen; Lisaveta Ivanovna meni pois,
uteliaisuuden kiusaamana ja hänelle aivan oudon tunteen liikuttamana.

Siitä alkaen ei kulunut päivää, ett'ei nuori mies, määrätyllä tunnilla,
olisi ilmestynyt heidän talonsa ikkunan luo. Hänen ja Lisaveta
Ivanovnan välillä syntyi ehdoton tuttavuus. Istuessaan paikallaan
työnsä ääressä, tunsi hän hänen lähestymisensä -- kohotti päätään,
katseli häntä joka päivä yhä enemmän. Nuori mies oli näköjään hänelle
siitä kiitollinen: Lisaveta Ivanovna näki nuoruuden tarkalla silmällä,
kuinka pikainen puna peitti hänen kalvaat poskensa joka kerta kun
heidän katseensa kohtasivat toisensa. Viikon kuluttua hän hänelle
hymyili...

Kun Tomski pyysi kreivittäreltä lupaa saada esitellä ystävänsä, alkoi
tyttö-raukan sydän sykkiä. Mutta kuultuaan, ett'ei Narumov ollut
insinööri, vaan hevoskaartilainen, hän katui, jotta sopimattomasti
kysymyksellään ilmaisi salaisuutensa huikentelevalle Tomskille.

Herman oli venäläistyneen saksalaisen, joka oli jättänyt hänelle pienen
pääoman, poika. Ollen lujasti vakuutettuna riippumattomuutensa
vahvistamisen välttämättömyydestä, ei hän koskettanut korkoihin, eli
palkallaan eikä sallinut itselleen pienintäkään oikkua. Muutoin olikin
hän umpimielinen ja kunnianhimoinen, ja hänen tovereillaan oli harvoin
tilaisuutta nauraa hänen liikanaista säästeliäisyyttään. Hänellä oli
kovat intohimot ja tulinen kuvitus; mutta lujuus pelasti hänet
nuoruuden tavallisista hairahduksista. Niinpä esimerkiksi, ollen
sielussaan pelaaja, ei hän koskaan ottanut kortteja käsiinsä, sillä hän
laski että hänen omaisuutensa ei sallinut hänen (niinkuin hän tapasi
sanoa) "uhrata välttämätöintä toivossa voittaa liikoja" -- ja
kuitenkin hän koko yöt istuskeli korttipöytien ääressä, seuraten
kuumeentapaisella vavistuksella pelin eri käänteitä.

Juttu kolmesta kortista teki hänen mielikuvitukseensa kovan vaikutuksen
ja koko yönä ei se lähtenyt hänen päästään. "Mitähän" -- arveli hän
seuraavana päivänä illalla, maleksiessaan Pietarissa -- "mitähän,
jos vanha kreivitär ilmaisee minulle salaisuutensa! tahi määrää
minulle nuo kolme ikuista korttia! Mikäs on koittaessa onneaan? --
Esitelläitä hänelle, pyrkiä hänen suosioonsa, ehkäpä ruveta hänen
rakastajakseen; vaan tähän kaikkeen tarvitaan aikaa, ja hän on
kahdeksankymmenenseitsemän vuoden vanha; hän voipi kuolla viikon,
kahden päivän kuluttua!... Ja itse juttu?... Voiko sitä uskoa?...
Säästeliäisyys, kohtuullisuus ja ahkeruus, ne ovat minun kolme
uskollista korttiani, ne tekevät minun pääomani monenkertaiseksi ja
hankkivat minulle levon ja riippumattomuuden!" Näin mietiskellessään
saapui hän yhdelle Pietarin pääkaduista, vanhaan tapaan rakennetun
kartanon kohdalle, katu oli täynnä ajoneuvoja; vaunuja toinen toisensa
perässä tuli valaistujen portaiden eteen. Vaunuista tuon tuostakin
pisti esiin milloin nuoren kaunottaren soma jalka, milloin helisevä
saapas, milloin juovikas sukka ja diplomaati-kenkä. Turkkeja ja
viittoja vilkahteli muhkean ovenvartijan ohitse. Herman seisattui.

-- Kenen talo tämä on? kysyi hän kulmassa seisovalta polisimieheltä.

"Kreivitär X--n", vastasi polisimies.

Herman vavahti. Kummallinen juttu tuli taas hänen mielikuvitukseensa.
Hän rupesi kävelemään talon ympäri, ajatellen sen emäntää ja hänen
ihmeellistä taitoaan. Myöhään palasi hän rauhalliseen kotiinsa; pitkään
aikaan ei hän voinut nukkua, ja kun uni valtasi hänen, näkyi hänelle
kortteja, viheriäinen pöytä, paperirahakimppuja ja kultakasoja. Hän
asetti kortin kortin jälkeen, käänsi varmasti kulmia, voitti alati, ja
veti puoleensa kultaa, pani paperirahoja taskuunsa. Herättyään kyllä
myöhään, huoahti hän fantastillisen rikkautensa tähden, lähti taas
kuljeskelemaan kaupungille, ja taas saapui hän kreivitär X--in talon
kohdalle. Tietymätöin voima näkyi vetävän häntä sinne. Hän seisattui ja
alkoi katsella ikkunoihin. Yhdessä näki hän mustahivuksisen pään, joka
oli kumarruksissa, luultavasti joko kirjan tahi työn ääressä. Pää
kohottautui. Herman mäki verevät kasvot ja mustat silmät. Tämä hetki
ratkaisi hänen kohtalonsa.



III.


Tuskin ehti Lisaveta Ivanovna riisua kapotin ja hatun, kun kreivitär jo
lähetti häntä hakemaan ja käski taas tuoda vaunut. He menivät niihin
astuakseen. Samassa kun kaksi palvelijaa nosti vanhaa ja auttoi
vaunujen ovesta sisään, näki Lisaveta Ivanovna aivan pyörän luona
insinöörinsä; tämä tarttui hänen käteensä; tuskin ehti hän tointua
säikähdyksestään, niin oli nuori mies kadonnut; kirje jäi hänelle
käteen. Hän kätki sen sormikkaasensa ja koko matkalla ei täti kuullut
eikä nähnyt mitään. Kreivittären oli tapa vähä väliä kysellä vaunuissa:
kuka tuli meitä vastaan? mikä tämän sillan nimi on? mitä tuolla
kilvellä on kirjoitettu? Tällä kertaa vastasi Lisaveta Ivanovna
umpimähkään ja hullusti, ja suututti kreivittären.

-- Mikä sinun on, muoriseni Oletko pilvistä pudonnut, vai? Sinä minua
joko et kuule tai et ymmärrä? Jumalan kiitos en toki ole sorakieli enkä
vielä päästä vialla!

Lisaveta Ivanovna ei häntä kuunnellut. Palattuaan kotia, juoksi hän
huoneesensa, otti sormikkaasta kirjeen: se ei ollut suljettu. Lisaveta
Ivanovna luki sen. Kirje sisälsi rakkauden julistuksen; se oli
hellästi, kunnioittavasti kirjoitettu ja sanasta sanaan otettu
saksalaisesta romanista. Mutta Lisaveta Ivanovna ei osannut saksaa ja
oli siihen tyytyväinen.

Vaan saatu kirje teki hänen kuitenkin hyvin levottomaksi! Ensi kerran
joutui hän salaisiin, likeisiin suhteisin nuoren miehen kanssa. Tämän
julkeus hirvitti häntä. Hän soimasi itseään varomattomasta käytöksestä,
eikä tietänyt mitä tehdä: lakatako istumasta ikkunan luona ja
huomaamattomuudella jähdyttää nuoressa upsierissa halua pitempiin
vainoomisiin? lähettääkö hänelle kirje takaisin? vastatako kylmästi ja
päättäväisesti? Hänellä ei ollut kenen kanssa neuvotella: hänellä ei
ollut kumppania, eikä opettajaa. Lisaveta Ivanovna päätti vastata.

Hän kävi istumaan kirjoituspöytänsä ääreen, otti kynän, paperia, ja
vaipui mietteisin. Useita kertoja alkoi hän kirjettään -- ja repi sen
rikki: milloin näyttivät lauseet hänestä liian ystävällisiltä, milloin
liian kovilta. Vihdoin hän onnistui kirjoittamaan muutamia rivejä,
joihin hän oli tyytyväinen. "Olen vakuutettu", kirjoitti hän -- "että
aikeenne ovat rehelliset, ja ett'ette tahtoneet loukata minua
ajattelemattomalla käytöksellä; vaan tuttavuutemme ei saa alkaa sillä
lailla. Laitan teille takaisin kirjeenne ja toivon ett'ei minulla
vast'edes tule olemaan syytä valittaa ansaitsematointa kunnioituksen
puutetta."

Seuraavana päivänä, nähtyään Hermanin tulevan, Lisaveta Ivanovna nousi
ompelupuittensa äärestä, meni saliin, aukaisi akkunuksen ja heitti
kirjeen kadulle, luottaen nuoren upsierin sukkeluuteen. Herman juoksi,
nosti sen ja meni konditorin puotiin. Au'aistuaan sinetin, löysi hän
oman kirjeensä ja Lisaveta Ivanovnan vastauksen. Sitä hän odottikin, ja
palasi kotiaan, ajatellen omaa juontaan.

Kolmen päivän kuluttua toi Lisaveta Ivanovnalle nuori, vilkassilmäinen
neito kirjelipun muotikaupasta. Lisaveta Ivanovna aukaisi sen
levottomana, aavistaen rahavaatimusta, ja tunsi äkkiä Hermanin
käsialan.

-- Te, kultaseni, olette erehtyneet; tämä lippu ei ole minulle.

"En, kyllä se on teille!" vastasi rohkea tyttö, salaamatta viekasta
hymyään. "Lukekaa, olkaa hyvä."

Lisaveta Ivanovna silmäili kirjettä. Herman pyysi yhtymystä.

-- Mahdotointa, sanoi Lisaveta Ivanovna, pelästyen pikaisen vaatimuksen
ja tavan tähden, jota hän käytti. Tämä kirje varmaan ei ole minulle!

Ja hän repi kirjeen rikki pieniksi palasiksi.

"Jos kirje ei ollut teille, miksi te sen sitte revitte?" sanoi neito;
"minä olisin vienyt sen takaisin sille, joka sen lähetti."

-- Olkaa niin hyvä, tyttöseni! sanoi Lisaveta Ivanovna, punehtuen hänen
huomautuksestaan; vast'edes elkää tuoko kirjeitä minulle. Ja sille,
joka teidät lähetti, sanokaa, että hän hävetköön...

Mutta Herman ei herjennyt. Lisaveta Ivanovna sai häneltä kirjeitä joka
päivä, milloin mitenkin. Nyt ne eivät enää olleet käännetyt saksasta.
Herman niitä kirjoitti, intohimon kiihoittamana, ja puhui hänelle
omituisella kielellä: niissä esiintyi hänen halujensa taipumattomuus ja
hillitsemättömän mielikuvituksensa säännöttömyys. Lisaveta Ivanovna ei
aikonut niitä enää lähettää takaisin: hän niistä hurmottui, rupesi
vastaamaan niihin -- ja hänen kirjeensä tulivat yhä pitemmiksi ja
hellimmiksi. Vihdoin heitti hän hänelle ikkunasta seuraavan kirjeen:
"Tänään on tanssijaiset ----laisen lähettilään luona. Kreivitär menee
sinne. Me olemme yksin kello kahteen. Nyt on teillä tilaisuus nähdä
minut kahden kesken. Niin pian kuin kreivitär on lähtenyt, hänen
palvelijansa, luultavasti, hajoavat, eteiseen jääpi ovenvartija; vaan
hänkin tavallisesti menee kammioonsa. Tulkaa puoli kaksitoista. Astukaa
vaan portaille. Jos tapaatte jonkun eteisessä, niin kysykää onko
kreivitär kotona. Sanotaan: ei -- ei auta muu, kuin palata takaisin.
Mutta varmaankaan et kohtaa ketään. Neitsyet istuvat kaikki omassa
huoneessaan. Eteisestä menkää vasemmalle, ja suoraan kreivittären
makuuhuoneesen. Siellä, väliseinän takana näette kaksi pientä ovea:
oikealla työhuone, jossa kreivitär ei koskaan käy; vasemmalla käytävä,
ja siellä kapeat kiertoportaat, jotka vievät huoneeseni."

Herman vapisi kuin tiikeri, odottaessaan määrättyä aikaa. Kello
kymmenen illalla seisoi hän jo kreivittären talon luona. Oli kauhea
ilma: tuuli ulvo, märkää lunta sateli sinkaleittain; lyhdyt valaisivat
hämärästi; kadut olivat tyhjät. Toisinaan kulki laihalla konillaan
kuorma-ajuri, katsellen myöhäistä ohikulkijaa. Herman oli takkisillaan,
tuntematta tuulta ja lunta. Vihdoin tuli kreivittären vaunut esille.
Herman näki, kuinka palvelijat saattoivat käsivarresta köyryistä
naista, joka oli kääritty soopeliturkkiin ja kuinka hänen jäljestään
vilahti hänen kasvattinsa, ohukainen viitta yllä, paljain päin, ja
koristettuna tuoreilla kukilla. Vaunut suljettiin. Ne vyörivät
raskaasti kuohkeassa lumessa. Ovenvartija pani ovet kiinni. Ikkunat
kävivät pimeiksi. Herman rupesi kävelemään aution talon ympärillä; hän
astui lyhdyn luo, katsoi kelloaan: oli kaksikymmentä minuttia yli
yksitoista. Hän jäi lyhdyn luo, katsella tuijottaen kellon viisaria ja
odottaen jäljellä olevat minutit. Säntilleen puoli kaksitoista Herman
meni kreivittären portaille ja astui kirkkaasti valaistuun eteiseen.
Ovenvartijaa ei ollut. Herman juoksi ylös, aukaisi oven ja näki
palvelijan, joka makasi lampun alla, vanhanaikuisessa, likaisessa
nojatuolissa. Kevein, vakavin askelin kulki Herman hänen ohitsensa.
Sali ja vierashuone olivat pimeät. Lamppu valaisi ne heikosti
eteisestä. Herman meni makuuhuoneesen. Kaapin edessä, joka oli täynnä
vanhoja jumalankuvia, hämärsi kultainen lamppu. Virttyneet
silkkiverhoiset nojatuolit ja sohvat, joista kulloitus oli lähtenyt,
seisoivat surullisessa järjestyksessä pitkin kiinalaisilla tapeteilla
peitettyjä seiniä. Seinällä riippui kaksi portrettia, Parisissa Madame
Lebrun'in maalaamia. Toinen niistä kuvasi noin neljänkymmenen vuoden
vanhaa miestä, punakkaa ja lihavaa, puettuna vaaleanviheriäiseen
pukuun, ja tähti rinnassa; toinen -- nuorta kaunotarta, jolla oli
kotkannenä, hiukset ohimoista sileäksi kammatut ja ruusu jauhotetuissa
hiuksissaan. Kaikissa nurkissa seisoi porsliinisia paimentyttöjä,
pöytäkello, kuuluisan Leroy'n tekoa, koreja, pyörätuoleja, viuhkoja ja
kaikenlaisia naisten koruja, keksittyjä kuluneen vuosisadan lopulla
yhdessä Montgolfierin pallon ja Mesmerin magnetismin kanssa. Herman
meni väliseinän taakse, jossa seisoi pieni rautainen sänky: oikealla
oli ovi, joka vei työhuoneesen; vasemmalla -- toinen, käytävään. Herman
aukasi sen, näki kapeat kiertoportaat, jotka veivät kasvattiraukan
huoneesen... Mutta hän palasi ja meni pimeään työhuoneesen.

Aika kului hitaasti. Kaikki oli hiljaa. Vierashuoneessa löi kello
kaksitoista, ja kaikki vaikeni taas. Herman seisoi, nojaten kylmää
uunia vastaan. Hän oli levollinen; hänen sydämensä tykytti tasaisesti,
niinkuin sen, joka on päättänyt tehdä jotain vaarallista, vaan
välttämätöintä. Kello löi yksi ja kaksi, ja hän kuuli vaunujen
kaukaisen rätinän. Ehdoton levottomuus valtasi hänen. Vaunut tulivat ja
seisattuivat. Hän kuuli kolinan, astinta alas laskettaessa. Talossa
ruvettiin liikkumaan. Palvelijat juoksivat, kuului ääniä, ja kreivitär,
tuskin voiden liikkua, astui sisään ja laskeutui volterilaiseen
nojatuoliinsa. Herman katseli ra'osta. Lisaveta Ivanovna kulki hänen
ohitsensa. Herman kuuli hänen kiireiset askeleensa portaiden astimilla.
Hänen sydämessään kuului jotakin tunnonvaivain tapaista, joka taas
vaikeni. Hän kivettyi.

Kreivitär alkoi riisua päältään peilin edessä. Irroitettiin kukilla
koristettu tanu; otettiin puuteroitu valetukka hänen harmaasta ja
tasaiseksi keritystä päästään. Neuloja karisi sateena hänen
ympärillään. Keltainen, hopealla ommeltu leninki putosi hänen
turponeiden jalkojensa juureen. Herman oli hänen toalettinsa
inhottavimpien salaisuuksien todistajana; vihdoin oli kreivittärellä
jäljellä mekko ja yömyssy: tässä, hänen iälleen sopivimmassa pu'ussa
näytti hän vähemmin hirvittävältä ja rumalta.

Niinkuin kaikki vanhat ihmiset yleisesti, sairasti kreivitär
unettomuutta. Riisuttuaan yltään, kävi hän istumaan ikkunan luo
nojatuoliinsa ja laittoi pois neitsyet. Kynttelit vietiin pois;
huonetta valaisi ainoastaan lamppu jumalainkuvain edessä. Kreivitär
istui aivan keltaisena, liikuttaen riippuvia huuliaan ja kiikutellen
ruumistaan oikealle ja vasemmalle. Hänen sumeissa silmissään kuvautui
ajatuksen täydellinen poissa olo; katsellessa häntä, olisi voinut
luulla, että hirveän ämmän kiikutus ei ollut vapaatahtoinen, vaan
salaisen galvanismin vaikuttama.

Äkkiä nämä kuolleet kasvot selittämättömästi muuttuivat. Huulet
taukosivat liikkumasta, silmät vilkastuivat; kreivittären edessä seisoi
tuntematoin miesihminen.

-- Elkää peljästykö, Jumalan tähden, elkää peljästykö! sanoi tämä
selvällä ja hiljaisella äänellä. Minulla ei ole aikomusta vahingoittaa
teitä; minä tulen rukoilemaan teiltä yhtä suosion-osotusta.

Kreivitär katseli häntä ääneti, eikä näyttänyt kuulevan häntä. Herman
luuli häntä kuuroksi ja, kumartuen aivan hänen korvansa luo, kertoi
hänelle saman. Ämmä oli vaiti edelleen.

-- Te voitte, jatkoi Herman, matkaansaattaa elämäni onnen, ja se ei
maksa teille mitään; minä tiedän, että voitte panna onnenkaupalle kolme
korttia perätysten...

Herman pysähtyi. Kreivitär näkyi käsittäneen, mitä häneltä vaadittiin,
hän näkyi etsivän sanoja vastaukseksi.

"Se oli leikkiä", sanoi hän vihdoin: "vannon teille, se oli leikkiä!"

-- Se ei ole leikin asia, vastasi vihaisesti Herman. Muistatteko
Tshaplitskia, jota autoitte voittamaan?

Kreivitär nähtävästi hämmästyi. Hänen muotonsa kuvasi kovaa
sielunliikuntoa; mutta hän vaipui kohta entiseen tunnottomuuteensa.

-- Voitteko, jatkoi Herman, määrätä minulle nuo kolme varmaa korttia?

Kreivitär oli vaiti; Herman jatkoi:

-- Ketä varten säilytätte te salaisuuttanne? Lastenlapsiako varten? He
ovat rikkaita ilmankin; eiväthän he tiedä rahan arvoakaan. Tuhlaajaa
teidän kolme korttia ei auta. Kuka ei osaa säilyttää isänperintöä, se
kuitenkin kuolee köyhyydessä, vaikka olisi mitä pirullisia ponnistuksia
tahansa. Minä en ole tuhlaaja; minä tiedän rahan arvon. Teidän kolme
korttia minulta ei mene hukkaan. No!...

Hän seisattui ja odotti vavisten vastausta. Kreivitär oli vaiti; Herman
kävi polvilleen.

-- Jos koskaan, sanoi hän, sydämenne on tuntenut rakkautta, jos
muistatte sen ihastusta, jos edes kerran olette hymyilleet
vastasyntyneen pojan itkiessä, jos jotakin ihmisellistä koskaan on
rinnassanne sykkinyt, niin rukoilen teitä puolison, rakastetun, äidin
tunteilla, kaikella, mitä pyhää elämässä löytyy, älkää kieltäkö
pyyntöäni, ilmaiskaa salaisuutenne, mitä teille siitä?... Kenties
siihen on yhdistetty hirveä synti, ikuisen autuuden turmelus,
pirullinen sopimus. -- Ajatelkaa: te olette vanha, kauan teidän ei ole
elettävä -- minä olen valmis ottamaan syntinne sielulleni. Ilmaiskaa
minulle vaan salaisuutenne. Ajatelkaa, että ihmisen onni on teidän
käsissänne; että en ainoastaan minä, vaan lapseni, lastenlapseni ja
lastenlasten lapseni ovat siunaavat teidän muistoanne ja kunnioittavat
pyhyyttä...

Kreivitär ei vastannut sanaakaan. Herman nousi ylös.

-- Vanha noita! sanoi hän, kiristäen hampaitaan; vaan kyllä minä
pakoitan sinua vastaamaan.

Näin sanoen otti hän taskustaan pistoolin.

Nähdessään pistoolin kreivitär toistamiseen näytti kovaa
mielenliikuntoa. Hän heitti päänsä taaksepäin ja nosti kätensä,
ikäänkuin suojellakseen itseään laukausta vastaan -- sitte vaipui hän
selälleen ja jäi liikkumattomaksi.

-- Herjetkää lapsettelemasta, sanoi Herman, tarttuen hänen käteensä.
Kysyn viimeisen kerran: tahdotteko sanoa minulle nuo kolme korttia?
tahdotteko vai ette?

Kreivitär ei vastannut. Herman näki, että hän oli kuollut.



IV.


Lisaveta Ivanovna istui huoneessaan, vielä tanssijaispu'ussaan,
vaipuneena syvällisiin mietteisin. Tultuaan kotia, kiirehti hän
laittamaan pois unisen neitsyen, joka vastenmielisesti tarjosi hänelle
palvelustaan, sanoi riisuvansa itse, ja vavisten meni huoneesensa,
luullen siellä löytävänsä Hermanin ja toivoen olla häntä löytämättä.
Ensi silmäykseltä vakuuttautui hän ettei häntä siellä ollut ja kiitti
sallimaa esteestä, joka oli tullut heidän yhtymyksensä väliin. Hän
istuutui, riisuutumatta, ja rupesi muistuttelemaan seikkoja, jotka niin
lyhyessä ajassa olivat hänet niin kauas vieneet. Ei ollut kulunut
kolmea viikkoa siitä kuin hän ensi kerran näki ikkunasta nuoren miehen,
-- ja nyt oli hän jo kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja tämä oli
ehtinyt pyytää häneltä yöllistä yhtymystä! Hän tiesi hänen
nimensä, ainoastaan siitä, että muutamat hänen kirjeistään olivat
allekirjoitetut; ei koskaan ollut hän hänen kanssaan puhunut, ei
kuullut hänen ääntään, ei koskaan ollut kuullut hänestä mitään ... aina
tähän iltaan asti. Kummallista! Samana iltana tanssijaisissa oli
Tomski, suutuksissa nuorelle ruhtinatar Pauline Z--lle, joka, vastoin
tavallisuutta, ei virnaillut hänen kanssaan, tahtonut kostaa,
näyttämällä kylmäkiskoisuutta: hän kutsui Lisaveta Ivanovnan ja tanssi
hänen kanssaan loppumattoman masurkan. Koko ajan suottaili hän hänen
kiihkostaan insinööri-upsiereihin, vakuuttaen tietävänsä paljoa
enemmän, kuin hän voi luullakaan, ja toiset hänen piloistaan olivat
niin sattuvia, että Lisaveta Ivanovna muutamia kertoja luuli hänen
tietävän hänen salaisuutensa.

-- Mistä te kaiken tuon tiedätte? kysyi hän hymyillen.

"Olen kuullut teille tutun henkilön ystävältä", vastasi Tomski, "hyvin
merkilliseltä mieheltä."

-- Kuka se merkillinen mies on?

"Hänen nimensä on Herman."

Lisaveta Ivanovna ei vastannut mitään; mutta hänen kätensä ja jalkansa
kävivät kylmiksi...

"Tämä Herman", jatkoi Tomski, "on todella romantillinen henkilö:
hänellä on Napoleonin profiili ja Mefistofeleen sielu. Minä luulen,
että hänen omallatunnollaan on varmaankin kolme rikosta. Kuinka te
olette vaalea!"

-- Päätäni kivistää... Mitäs teille Herman ... vai mikä hänen nimensä
onkaan ... on puhunut?...

"Herman ei ole ollenkaan tyytyväinen ystäväänsä: hän sanoo, että hänen
sijassaan hän tekisi aivan toisin... Minäpä luulen, että te olette
Hermanilla itsellä silmällä; ainakaan hän ei välinpitämättömänä
kuuntele ystävänsä rakastuneita huudahduksia."

-- Missäs hän on minun sitte nähnyt?

"Kirkossa kentiesi, kävelyllä!... Jumala hänen ties! ehkä huoneessanne
teidän maatessa: kyllä hänellä paikkoja on..."

Kolme naista, jotka tulivat heidän luo, kysyen: "oubli ou regret?"
keskeyttivät puhelun, joka kävi tuskallisen hauskaksi Lisaveta
Ivanovnalle.

Nainen, jonka Tomski valitsi, oli itse ruhtinatar Z... Hän ehti
selittäidä, tanssimalla yhden piirin liikaa ja pyörimällä yhden kerran
liikaa tuolinsa edessä. Tomski, palatessaan paikalleen, ei ajatellut
enää Hermania eikä Lisaveta Ivanovnaa, joka välttämättä tahtoi uudistaa
katkaistua puhelua, mutta masurkka loppui ja kohta sen jäljestä lähti
vanha kreivitär pois.

Tomskin sanat eivät olleet muuta kuin lavertelemista; mutta ne
lankesivat syvään nuoren haaveksijattaren sieluun. Tomskin piirtämä
portretti oli hänen oman hänestä tekemän kuvan kaltainen ja, kiitos
uusimpien romaanien, tuo jo inhoittava henkilö peloitti ja kiinnitti
hänen mielikuvitustaan. Hän istui, alastomat käsivarret ristissä, pää
kumarruksissa avatulla rinnalla, jota vielä kukat koristivat... Äkkiä
aukeni ovi, ja Herman astui sisään. Lisaveta Ivanovna vapisi...

-- Missä olette olleet? kysyi hän säikähtyneellä kuiskutuksella.

"Vanhan kreivittären makuuhuoneessa", vastasi Herman; "minä tulen
suoraan sieltä. Kreivitär kuoli."

-- Herra Jumala! mitä te sanotte?...

"Ja näköään", jatkoi Herman, "olen minä syypää hänen kuolemaansa."

Lisaveta Ivanovna katsahti häneen, ja Tomskin sanat kaikuivat
hänen sielussaan: _sillä miehellä on varmaankin kolme rikosta
omallatunnollaan!_ Herman istui ikkunalle hänen viereensä ja kertoi
kaikki.

Lisaveta Ivanovna kuunteli häntä kauhistuksella. Ja siis, nuo innokkaat
kirjeet, nuo kiihkeät pyynnöt, tuo röyhkeä, itsepäinen vainoominen --
kaikki tuo ei ollutkaan rakkautta! Rahaa -- sitä hänen sielunsa isosi!
_Hän_ siis ei voinut tyydyttää tämän halua ja tehdä häntä onnelliseksi!
Kasvatti-raukka ei ollut muuta kuin rosvon, hyväntekijättärensä
murhaajan sokea apuri!... Katkerasti itki hän myöhäisessä,
tuskallisessa katumuksessaan. Herman katseli häntä ääneti: hänenkin
sydäntänsä särki; vaan ei tyttöraukan kyyneleet, eikä hänen surunsa
ihmeteltävä viehätys liikuttaneet hänen tylyä sieluaan. Hän ei tuntenut
omantunnon vaivoja ajatellessa ämmän kuolemaa. Yksi häntä vaan
kauhistutti: salaisuuden palautumatoin häviö, salaisuuden, josta hän
rikastumista odotti.

-- Te olette hirviö! sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna.

"Minä en tahtonut hänen kuolemaansa", vastasi Herman, "pistoolini ei
ole ladattu."

He vaikenivat.

Tuli aamu. Lisaveta Ivanovna sammutti loppuunpalavan kynttelin; hämärä
valo valaisi hänen huoneensa. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja
katsahti Hermaniin: hän istui ikkunalla kädet ristissä synkän
näköisenä. Tässä asemassa muistutti hän ihmeteltävästi Napoleonin
kuvaa. Yhtäläisyys hämmästytti Lisaveta Ivanovnaakin.

-- Kuinka te menette ulos luotani? sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna.
Minä arvelin viedä teidät salaisia portaita myöten; mutta on mentävä
makuuhuoneen kautta, ja minä pelkään.

"Sanokaa, miten löydän salaiset portaat, niin menen."

Lisaveta Ivanovna nousi, otti piirongista avaimen, antoi sen Hermanille
tarkkojen neuvojen ohessa. Herman puristi hänen kylmää kättänsä,
suuteli hänen kumartunutta päätään ja meni ulos.

Hän laskeutui kiertoportaita myöten ja tuli taas makuuhuoneesen.
Kuollut istui kangistuneena; sen kasvot osoittavat syvällistä rauhaa.
Herman seisattui sen eteen, katseli kauan, ikäänkuin tahtoen
vakuuttautua hirveästä todellisuudesta; vihdoin meni hän työhuoneesen,
löysi tapettien takaa oven, ja alkoi käydä pimeitä rappuja,
kummallisten tunteiden valtaamana. "Näitä samoja portaita myöten --
ajatteli hän -- kenties kuusikymmentä vuotta takaperin, samaan
makuuhuoneesen, tähän samaan aikaan, puettuna koruommeltuun kauhtanaan,
kammattuna à l'oiseau royal, painaen rintaansa vasten kolmikolkkaista
hattua, hiiviskeli onnellinen nuori mies, jo kauan sitte haudassa
mädännyt; ja tänään lakkasi hänen rakastettunsa sydän sykkimästä..."

Alaalla löysi Herman oven, jonka hän aukaisi samalla avaimella, ja
ilmestyi läpikäytävässä, joka vei hänen kadulle.



V.


Kolme päivää tuon onnettoman yön jälkeen, kello yhdeksän aamulla, lähti
Herman ---- luostariin, jossa kreivitär vainajalle oli ruumis-saarna
pidettävä. Tuntematta katumusta, hän yhtä kaikki ei voinut kokonaan
tukehduttaa omaatuntoaan, joka hänelle toisti: sinä olet ämmän
murhaaja! Omaten vähän totista uskoa, oli hänellä paljon etuluuloa. Hän
luuli että kreivitär vainajalla saattoi olla vahingollinen vaikutus
hänen elämäänsä, ja päätti mennä hautajaisiin, pyytääkseen häneltä
anteeksi.

Kirkko oli täysi. Herman voi töin tuskin tunkeutua väkijoukon läpi.
Arkku seisoi komeana katafalkilla samettisen rankisen alla. Vainaja
makasi siinä, kädet rinnalla, karikkatanu päässä ja valkoinen
atlassileninki yllä. Ympärillä seisoi hänen kotiväkensä: palvelijat
mustissa kauhtanoissa, nauhat olkapäillä ja kynttelit kädessä;
sukulaiset syvässä surupu'ussa -- lapset, lastenlapset ja lastenlasten
lapset. Ei kukaan itkenyt; kyyneleet olisivat olleet une affectation.
Kreivitär oli niin vanha, ett'ei hänen kuolemansa voinut ketäkään
kummastuttaa ja että hänen sukulaisensa jo kauan pitivät hänen
elähtyneenä. Kuuluisa pappi piti ruumissaarnan. Yksinkertaisilla ja
liikuttavilla sanoilla esitti hän hurskaan rauhallista eroa, jonka
pitkä ikä oli hiljaisena, ylentävänä valmistuksena kristilliseen
loppuun. "Kuolon enkeli", sanoi puhuja, "löysi hänen valvovana
autuaallisissa ajatuksissa ja odottavana keskiyön ylkää." Menot
toimitettiin, kuin surun säädyllisyys vaati. Ensiksi menivät sukulaiset
heittämään vainajaa hyvästi. Sitten astuivat monilukuiset vieraat,
tulleet kunnioittamaan sitä, joka niin kauan oli ollut osanottajana
heidän maailmallisissa iloissaan. Heidän jälkeen tulivat kaikki
kotoiset. Vihdoin lähestyi vanha vallasnainen, joka oli vainajan
ikäinen. Kaksi nuorta tyttöä talutti häntä. Hän ei voinut kumartua
maahan -- ja hän yksin vuodatti muutamia kyyneleitä, suudellessaan
ruumiin kylmiä käsiä. Hänen jälkeensä päätti Herman mennä arkun luo.
Hän kumarsi maahan ja makasi muutaman minutin kylmällä, havuilla
peitetyllä permannolla; vihdoin nousi hän ylös, kalvaana kuin ruumis,
nousi katafalkin astimelle ja kumarsi... Silloin oli hän näkevinään
että kuollut pilkallisesti katsahti häneen, vilkuttaen toista
silmäänsä. Herman, nopeasti peräytyen, astui hairaan ja romahti
pitkälleen maahan. Hänet nostettiin ylös. Samassa vietiin Lisaveta
Ivanovna pyörryksissä ulos. Tämä tapahtuma häiritsi hetkeksi
surullisten menojen juhlallisuutta. Läsnäolevien kesken syntyi kumeaa
huminaa, ja laiha kamariherra, vainajan läheinen sukulainen, kuiskutti
hänen vieressään seisovan englantilaisen korvaan, että nuori upsieri
oli hänen äpäräpoikansa, johon englantilainen vastasi kylmästi: Oh!

Koko päivän oli Herman tavattoman hajamielinen. Syödessään yksinäisessä
ravintolassa, hän, vastoin tavallisuutta, joi hyvin paljo, toivossa
tukahduttavansa sisällistä mielenliikuntoaan. Mutta viini kiihdytti yhä
enemmän hänen kuvitustaan. Palattuaan kotia, heittäytyi hän
riisuutumatta vuoteelleen ja nukkui sikeästi.

Hän heräsi vasta yöllä: kuu valaisi hänen huoneensa. Hän katsoi
kelloaan: oli neljännestä vailla kolme. Uni häneltä katosi; hän istui
vuoteelle ja ajatteli vanhan kreivittären hautajaisia.

Silloin katsoi joku kadulta ikkunaan ja meni oitis pois. Herman ei
ottanut sitä huomatakseen. Minutin perästä kuuli hän, että ovi avattiin
etuhuoneessa. Herman luuli, että hänen palvelijansa, juopuneena
tavallisuuden mukaan, palasi yömatkaltaan. Mutta hän kuuli
tuntemattoman käynnin: joku käveli, hiljaa sipsuttaen tohveleita. Ovi
aukeni: sisään astui nainen, valkoinen vaate yllä. Herman luuli hänen
vanhaksi imettäjäkseen ja ihmetteli -- mikä hänen toi siihen aikaan.
Mutta valkoinen nainen ilmestyi äkkiä hänen edessään -- ja hän tunsi
kreivittären!

-- Tulin luoksesi vastoin tahtoani, sanoi hän lujalla äänellä; minut
käskettiin täyttämään pyyntösi. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä
voittavat sinulle perätysten, mutta ehdolla, ett'et vuorokaudessa käytä
enempää, kuin yhtä korttia ja ett'et ikänäsi sitten enää pelaa. Annan
sinulle anteeksi kuolemani, ehdolla, että nait kasvattini Lisaveta
Ivanovnan...

Näin sanoen hän hiljaa kääntyi, meni ovelle ja katosi, sipsuttaen
tohveleita. Herman kuuli eteisen oven jyskähtävän ja näki, kuinka joku
taas katsoi hänen ikkunaansa.

Pitkään aikaan ei hän voinut tointua. Hän meni toiseen huoneesen.
Palvelijansa makasi lattialla; töin tuskin sai Herman hänet hereille.
Hän oli humalassa, kuin tavallisesti; mitään selkoa ei häneltä voinut
saada. Eteisen ovi oli suljettu. Herman palasi huoneesensa, sytytti
kynttelin ja kirjoitti muistiin näkemänsä.



VI.


Kaksi aatetta ei voi yhdessä olla henkisessä luonnossa, samoin kuin
kaksi oliota fyysillisessä maailmassa ei voi olla samalla paikalla
yht'aikaa. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä peittivät kohta Hermanin
mielikuvituksessa kuolleen kreivittären kuvan. Kolmisilmä, seitsensilmä
ja ässä eivät lähteneet hänen päästään, vaan liikkuivat hänen
huulillaan. Nähdessään nuoren tytön, sanoi hän: "kuinka hän on solakka!
oikea herttakolmonen". Kun häneltä kysyttiin: "mitä kello on?" vastasi
hän: "viisi minuttia vailla seitosta". Jokainen möhömahanen miesihminen
muistutti hänelle ässää. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä vainosivat
häntä unessa, milloin missäkin muodossa; kolmisilmä kukoisti hänen
edessään kauniina kukkana, seitsensilmä esiintyi götiläisenä korttina,
ässä äärettömänä hämähäkkinä. Kaikki hänen ajatuksensa sulivat yhteen
-- käyttää hyväkseen salaisuutta, joka hänelle niin paljo oli maksanut.
Hän kävi ajattelemaan virkaeroa ja matkustusta. Hän tahtoi Parisin
julkisissa pelihuoneissa temmata aarteen hurmoittuneelta onnettarelta.
Sattumus vapautti hänet puuhista.

Moskovassa oli muodostunut seura rikkaista pelureista, kuuluisan
Tshekalinskin johdolla, joka oli kuluttanut ikänsä korttien ääressä ja
voittanut miljooneja vekseleissä, hävittäen puhdasta rahaa.
Monivuotinen kokemus oli voittanut hänelle toverien luottamuksen, ja
vierasvarainen talo, mainio kokki, ystävällisyys ja hilpeys olivat
hankkineet hänelle yleisön kunnioituksen. Hän saapui Pietariin. Nuoriso
tulvasi hänen luo, unhottaen tanssijaiset korttien takia ja etuuttaen
faaraopelin houkutukset lemmenkauppojen viehätyksille. Narumov vei
sinne Hermanin.

He kulkivat monen komean huoneen kautta, jotka olivat täynnä
kohteliaita palvelijoita. Väkeä oli kaikkialla. Muutamat kenraalit ja
salaneuvokset pelasivat whistiä; nuoria miehiä venyi sohvilla.
Vierashuoneessa, pitkän pöydän takana, jonka ympärillä tungeskeli noin
parikymmentä pelaajaa, istui isäntä, pitäen pankkia. Hän oli noin
kuudenkymmenen vuoden vanha mies, ulkomuodoltaan arvokkaan näköinen;
pään peitti harmaat hiukset; täydet, verevät kasvot osottivat
hyväsydämisyyttä; silmät loistivat, ainaisen hymyn elähyttäminä.
Narumov esitteli hänelle Hermanin. Tshekalinski puristi ystävällisesti
hänen kättään, pyysi olemaan kursailematta ja jatkoi peliä.

Jako kesti kauan. Pöydällä oli enemmän kuin kolmekymmentä lehteä.
Tshekalinski pysähtyi jokaisen heiton jälkeen, antaakseen pelaajoille
aikaa toimia, kirjoitti muistiin häviön, kohteliaasti kuunteli heidän
vaatimuksiaan, vielä kohteliaammin käänsi lehden kulmaa liikaa, jotka
jo hajamielisenä oli kääntänyt. Vihdoin loppui jako. Tshekalinski
sakasi kortit ja valmistautui taas jakamaan.

-- Sallikaa minun määrätä kortti, sanoi Herman, kurottaen kättään
lihavan herran takaa, joka siinä punkteerasi.

Tshekalinski hymyili ja kumarsi ääneti, nöyrän suostumuksen merkiksi.
Narumov, nauraen, toivotti Hermanille onnea pitkän paaston lopuksi ja
hyväksi aluksi.

-- Valmis! sanoi Herman, kirjoitettuaan liidulla panoksen kortilleen.

"Kuinka paljon?" kysyi pilkistellen pankin pitäjä, "anteeksi, minä en
näe."

-- Neljäkymmentä seitsemän tuhatta, vastasi Herman.

Näistä sanoista kääntyivät silmänräpäyksessä kaikki päät ja kaikki
silmät katselivat Hermania.

"Hän on tullut hulluksi!" ajatteli Narumov.

"Sallikaa minun huomauttaa", sanoi Tshekalinski muuttumattomalla
hymyllään, että pelinne on liian ankara: ei kukaan ole vielä pannut
enemmän kuin kaksisataa seitsemänkymmentä viisi.

-- Mitä? vastasi Herman: tapatteko korttini vai ette?

Tshekalinski kumarsi saman rauhallisen suostumisen nä'öllä.

"Minä tahdoin vaan ilmoittaa teille", sanoi hän, "että, ansainnut kun
olen toverieni luottamuksen, en voi jakaa muuten, kuin puhtaalla
rahalla. Puolestani olen kyllä vakuutettu, että sananne on tarpeeksi,
mutta pelin ja laskujen järjestystä varten, pyydän teitä panemaan rahat
kortille."

Herman otti taskustaan pankkipiletin ja antoi sen Tshekalinskille,
joka, pikaisesti sitä silmäiltyään, pani sen Hermanin kortille.

Hän rupesi jakamaan. Oikealla oli yhdeksänsilmä, vasemmalla kolmisilmä.

-- Voitti! sanoi Herman, näyttäen korttiaan.

Pelaajien kesken alkoi kuulua kuisketta. Tshekalinski rypisti silmiään;
mutta kohta palasi hymy taas hänen kasvoihinsa.

"Suvaitsetteko ottaa rahanne?" kysyi hän Hermanilta.

-- Tehkää hyvin.

Tshekalinski otti taskustaan muutamia pankkipilettejä ja suoritti oitis
maksun. Herman otti vastaan rahansa ja meni pois pöydän luota. Narumov
ei voinut koota ajatuksiaan. Herman joi lasillisen limonadia ja lähti
kotia.

Seuraavana päivänä illalla, tuli hän taas Tshekalinskin luo. Isäntä
piti pankkia. Herman astui pöydän luo; punkteeraajat antoi hänelle
oitis sijaa. Tshekalinski kumarsi hänelle ystävällisesti.

Herman odotti uutta jakoa, asetti kortin, pantuaan sen päälle
neljäkymmentä seitsemän ruplaa ja eilisen voittonsa.

Tshekalinski rupesi jakamaan. Sotamies tuli oikealle, seitsensilmä
vasemmalle.

Herman aukaisi seitsensilmän.

Kaikki ällistyivät. Tshekalinski joutui, näköään, hämille. Hän luki
yhdeksänkymmentä neljä tuhatta ja antoi Hermanille. Herman otti ne
kylmäkiskoisesti ja samassa poistui.

Seuraavana iltana ilmestyi Herman taas pöydän luo. Kaikki odottivat
häntä; kenraalit ja salaneuvokset jättivät whistinsä nähdäkseen niin
tavatointa peliä. Nuoret upsierit nousivat sohvilta; palvelijat
kokoontuivat vierashuoneesen. Muut pelaajat eivät panneet korttejaan,
kärsimättöminä odottaen, mitenkä se loppuisi. Herman seisoi pöydän
ääressä, valmistautuen yksin punkteeraamaan kalpeata, mutta yhä
hymyilevää Tshekalinskia vastaan. Kumpikin aukaisi uudet kortit.
Tshekalinski sakasi. Herman nosti ja pani korttinsa, peitettyään sen
pankkipilettikimpulla. Tämä näytti kaksintaistelulta. Syvä äänettömyys
vallitsi ympärillä.

Tshekalinski rupesi jakamaan, hänen kätensä vapisi. Oikealla oli rouva,
vasemmalla ässä.

-- Ässä voitti! sanoi Herman ja aukaisi korttinsa.

"Rouvanne on tapettu", sanoi ystävällisesti Tshekalinski.

Herman vavahti: todellakin, ässän sijassa oli hänellä patarouva. Hän ei
ottanut uskoakseen silmiään, käsittämättä, kuinka hän voi pettyä.

Silloin oli hän näkevinään patarouvan hänelle vilkuttavan silmää ja
hymyilevän. Tavatoin yhtäläisyys kummastutti häntä...

- Ämmä! huudahti hän kauhistuneena.

Tshekalinski veti puoleensa hävittämät rahansa. Herman seisoi
liikkumatoinna. Kun hän poistui pöydän luota, alkoi hälisevä puhe.
"Mainiosti punkteerattu!" sanoivat pelaajat. Tshekalinski sakasi taas
kortit; peli kävi tavallista menoaan.



Päätös.


Herman tuli hulluksi. Hän istuu Obuhovan sairas-huoneessa,
seitsemännessätoista numerossa. Hän ei vastaa mihinkään kysymykseen,
vaan jupisee tavattoman sukkelaan: "Kolmisilmä, seitsensilmä, ässä!
Kolmisilmä, seitsensilmä, rouva!..."

Lisaveta Ivanovna joutui naimisiin erittäin herttaisen nuoren miehen
kanssa; hän palvelee jossakin ja on jotenkin varakas; hän on vanhan
kreivittären entinen intendentti; Lisaveta Ivanovna kasvattaa köyhää
sukulaista.

Tomski korotettiin katteiniksi ja nai ruhtinatar Paulinen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Patarouva" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.