Title: Oma tupa, oma lupa
Author: Pärn, Jaakko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Oma tupa, oma lupa" ***


OMA TUPA, OMA LUPA

Viron kielellä kirjoitti

Jaakko Pärn


Suomentanut ["Oma tuba, oma luba"] Aino Joutsen


Helsingissä 1891.
Kansanvalistus-seuran kustantama.



JOHDANTO.


_Jaakko Pärn_ on Viron kansan etevimpiä nuoria kirjailijoita, joka itse
syntyneenä kansan rivissä ja eläneenä sen keskuudessa myös
kertomuksissaan pysyy sen hänelle hyvin tunnetuissa oloissa. Sentähden
on myös Kansanvalistusseuran toimikunta katsonut sopivaksi yhdistää
jonkun hänen tekemistään kertomuksista Seuran toimitusten joukkoon.
Kertomuksessa, joka on siveelliselle pohjalle rakettu, ilmestyy
runollinen henki; hieno tunto sekä tarkka sieluntilojen ja mielenalojen
huomaanto; se kuvaa miten ahkeruus ja kestäväisyys voittaa
vaikeimmissakin oloissa ja kelpaa siten kehotukseksi eteenpäin
pyrkiville meidänkin maassamme. Sen ohessa tarjoo kertomus kuvaelman
veljeskansamme oloista, joka nähtävästi on tehty totuuden mukaan ja
sellaisena sangen arvokas. Suomen kansalle ei tosiaan ole liian usein
tarjottu tietoja sen heimokansojen elämästä eikä vaiheista. Siinä
suhteessa on vielä suuri velka suoritettava, suuri tehtävä edessämme.
Vieraantuneet olemme heistä, eksyneet vieraiden kansojen kesken. On jo
aika muistaa sitä juurta, josta lähdimme, sitä heimoa, johon kuulumme.
Lähinnä meitä ovat siinä kohden Virolaiset. Tuottakoon tämä kirjanen
jonkun, jos vähäisenkin lisäyksen tietoihimme sukulaiskansoistamme.

Niille lukijoistamme, jotka kentiesi eivät ennaltaan tunne mitään Viron
kansasta, tahdomme ilmoittaa, että se kansa vielä tämän vuosisadan
alussa eli orjuudessa. Melkein samaan aikaan kuin meidän maahamme,
tuotiin heillekin kristinusko; saksalaiset ritarit Kristuksen nimessä
valloittivat maan ja jakoivat sen keskenänsä, ja jokainen piti
omaisuutenaan niin hyvin pellot ja kylät, kuin myöskin niiden entiset
asujaimet ja omistajat. Nämä tehtiin orjiksi ja pysyivät tässä orjuuden
tilassa monta sataa vuotta, siksi kuin viimein vuosina 1816 ja 1819
orjat julistettiin vapaiksi, se on, ne saivat oikeuden lähteä minnekä
tahtoivat avaraan maailmaan; maat tietysti yhä jäivät herrojen haltuun.
Vapaa oli nyt Viron kansa, mutta ilman varoja, ilman tietoja se yhä jäi
itse asiassa koviin kahleisin. Voidaksensa elää täytyi heidän
vastaanottaa torppiensa hoitaminen niillä ehdoilla, joita herrat
katsoivat parhaaksi määrätä. Kertomuksemme kuvaa muutamia niitä
epäkohtia, jotka tämä asianlaatu synnytti, ja miten ahkeruudella ja
ymmärryksellä onnistuu niistä selvitä.

Itse kirjantekijästä saatamme antaa seuraavat tiedot. Syntynyt on hän
10 Lokak. vuonna 1843 Torman pitäjässä Tarton tienoilla. Hänen isänsä
oli "talukoha rentnik," joka sana parhaiten vastaa, mitä ovat meidän
maassamme torpparit eli mökkiläiset. Perheessä oli ennen häntä kuusi
sisarta ja yksi veli. Kun poika oli puolen vuoden vanha, muutti perhe
kylästä, jossa se siihen asti oli asunut, yksinäiseen metsätaloon, joka
kuitenkaan ei ollut kuin ruotsin virstan matkassa kirkolta. Äiti opetti
poikaansa lukemaan ja isä kirjoittamaan, ja yhdeksän vuotiaana pantiin
hän kansakouluun, jossa oli opettajana eräs Adam Jakobson, tunnetun
kansanjohtajan C. T. Jakobson vainajan isä. Jälkimäinen, joka oli
ainoastaan kolme vuotta nuorta Pärniä vanhempi, oli tällä tavoin hänen
lapsuuden tuttaviaan ja on arvattavasti suuressa määrin vaikuttanut
toisen toimiin ja vaikutus-suuntaan. Nuoruutensa aikana ovat he yhdessä
rientäneet läpi metsäin ja mäkien, laaksoin ja vainioitten, ja miehinä
ovat he yhtä tietä käyneet, kertoo Pärn itse. Molemmat ovat osaksi
samalla, osaksi eri aloilla koettaneet olla kansansa opettajina. Pärn
jatkoi eteenpäin koulunkäyntiänsä, ollen kuitenkin kesällä kotona
koto-askareita toimittamassa tai karjassa käymässä, ja opittuansa
saksan- ja venäjänkieltä kävi hän vielä kaupunginkoulua kolmatta
vuotta, jonka jälkeen hän muutti Tarton opettajaseminariin, joissa
molemmissa opetus annettiin saksankielellä. Vuonna 1869 Elokuussa sai
hän ensimmäisen paikkansa Pöltsamaan saksalaisessa koulussa Viliandin
maalla. Tässä tulee suomalaiselle lukijalle huomauttaa että koulu oli
saksalainen, vaikka aiottu virolaisille lapsille; sellaisia kouluja on
perustettu jokaiseen seurakuntaan sekä Viron että Lätinmaalle, ja
niiden kautta ovat saksalaiset toivoneet voivansa kokonaan
saksalaistuttaa nämä kansat. Kun nämä tuumat eivät ollenkaan sopineet
nuoren opettajan kansallisiin mielipiteisin, ei kummeksine kun kuulee,
että hän siellä ollessaan pian joutui tuliseen riitaan pitäjän
kirkkoherran Maurauchin kanssa, joka on tunnettu saksalaismielisen
papiston mitä kiivaimmaksi edustajaksi, ja joka tietysti tahtoi pitää
silmällä, että koulussa päästäisiin sille määrätyn tärkeän tarkoituksen
perille. Jo v. 1871 muutti nuori opettaja pois, saatuansa vasten
tahtoansa Lihulassa Läänemaassa uuden paikan. Siellä hän elää vielä, ja
sanotaan että kansa kyllä on häneen tyytyväinen, mutta että sielläkin
vallitsee huono sopu saksalaisen kirkkoherran kanssa. Siellä on hän
myös kirjoittanut useimmat kirjansa.

Kun hän on kansansa innokas ystävä, eivät monet epäkohdat, jotka hänen
maassansa vallitsevat, voineet olla paikoin teroittamatta hänen
kynäänsä, ja kun maakuntien valppaat sensorit ovat karsineet kovimmat
paikat pois ennen painamista, huomaa muutamissa kertomuksissa
vajavuuksia, joihin oli syynä sensorin sakset eikä kirjoittajan
laiminlyönti. Se onnettomuus on kuitenkin ainoastaan vähässä määrin
tullut tässä käännetyn kertomuksen osaksi.

Kaikkiansa on Pärnin kirjoituksia tähän asti erikseen painettu
kymmenkunta pientä vihkoa, joista useat sisältävät jonkun kertomuksen,
muutamat myöskin tarkoittavat opetusta (mehiläisten hoidosta,
kirjoitustyöt koulussa ja kotona). Tekijän ollessa vielä nuori
saattaa ehkä vastedeskin odottaa paljon hänen kynänsä tuotteita.



I.


Mitä on elämäni? Tyhjää työskentelemistä, vaivan ja tuskan näkemistä,
ei muuta mitään! -- Jos reudon ja rehjin, jos puuhaan ja ponnistelen,
jos heittäydyn vaivaamiselle ja rääkkäämiselle alttiiksi aamusta
iltaan, niin konna ja koira olen minä kuitenkin, ja laiska ja
päivänkuluttaja päälle päätteeksi. Kaikesta vaivautumisestani en saa
edes kohtalaista vatsantäytettä, ja vaatteet, -- niitä sopii paremmin
sanoa romukauppiaan pussintäytteeksi kuin ihmisruumiin verhoksi. Majani
on kelvollisen sikoläätin tapainen, ja sekin saattaa jo huomenna
olla toisen miehen oma. Mielelläni muuttaisin sen ihmisolennon
asuinhuoneeksi, kalkitsisin seinät, rakentaisin kattoon savutorven,
päällystäisin pohjan lautapermannolla, tekisin isot akkunat valon ja
Jumalan päivän tieksi, sommittelisin seiniin oikeita ovia ja
rakentaisin nurkkaan aika takan suojaani lämmittämään; mutta siinä
tapauksessa olisin varmaan viimeistä vuotta majani omistajana.
Jok'ainoa sitä silloin haluaisi omaksensa ja koettaisi sitä väkisin
suuremman vuokran tarjoomalla käsiinsä kiskoa.

Mutta jos sienetyn ja härmetyn vanhan jonotoksen mukaan, eipä silloin
kenkään tule minua nuuskimaan!

Isäni oli kelpo salvomies; antakoon taivaallinen Taatto hänen
ruumiillensa rauhallisen levon haudassa ja hänen kuolemattomalle
sielullensa autuaan elämän taivaassa! Hän olisi kyllä voinut yhtenä
vuotena muuttaa majamme paremmaksi, mutta kun minä häntä siihen
neuvoin, vastasi hän: "Poikani, ole kavala kuin käärme ja viaton kuin
kyyhkynen; anna ennen kirveen käyttämätönnä ruostua, kuin sillä majaan
kajoot. Siitä ei syntyisi meille muuta kuin tuho!" Ja oikeassa hän oli.
Meidän tupamme ei ole meidän oma omaisuutemme, vaan toisen, ja
tälle saattaisi kyllä olla mieliksi, jos sitä somaksi ja sieväksi
laittelisimme, mutta sitä suuremmalla syyllä antaisi hän sen vuokralle
enemmän tarjoovalle. Lentävien lintujen tapaisia olemme me köyhät Viron
vuokramiehet, tänä vuonna täällä, tulevana vuonna -- Jumala tiesi
missä.

Tämä maa ei ole enää meidän maamme, nämä majat eivät ole enää meidän
majamme; ne ovat nyt vieraan, maahamme tunkeutuneen kansan maa ja
majat, ja oikeudellakin; nämä muukalaiset ovat ne sodassa meiltä
ottaneet, he ovat meidät orjiksi tehneet, ja nyt täytyy meidän kantaa
sitä iestä, minkä he kannettavaksemme määräävät. Nuriskoon ja uriskoon
sydän kuinka paljon tahansa; niin on kuitenkin asian laita, jolla
voitto, sillä valta. Tämän tietää ja tuntee jokainen kansamme jäsen jo
pienestä pikkuisesta; tämän orjuuden kahleissa on kansamme huokaellut
vuosisatoja, kunnes viimein vihdoinkin mahtava keisari Aleksanteri
I:sen käskystä rautakahleet katkesivat, ja aurinko armiaasti loi
säteensä pimeyteen: Virolainen lunasti rahalla maansa palstottain
orjuudesta, rakensi siihen pesäsen, jota hän voi sanoa omaksi
tuvaksensa, omaksi maaksensa. Voitollinen ja armollinen keisari
Aleksanteri II lievitti kirvellystä vanhoissa haavoissamme
monenkaltaisilla voiteilla, ja vuosi vuodelta paranee kyllä tilamme,
mutta kovin verkkaan. Ja varmaankin kulunee vielä aikakausia umpeensa,
ennenkuin Viron kansa saattaa sanoa: nyt kynnämme jälleen omia
vainioitamme ja asumme omissa majoissamme. Nämä pellot tämän majan
ympärillä ovat nähneet kansamme kaikki hyvät ja kurjat päivät. Oi,
äitillinen maa! jos sinulle olisi puheentapa suotu, kyllähän sinä
voisit kielin kertoa ja jutella entisistä ajoista, kyllähän sinä voisit
meille ilmoittaa, milloin vesi sinua omanansa halaili, milloin
hirmuisia konnia ia sisiliskoja ryömi pinnallasi, milloin ehkä
mammuteläin tallasi kumpujasi ja milloin ensimmäinen Virolainen
lohkaisi selkäsi ja haavoihisi ripotteli ensimmäisen pivollisen viljaa,
milloin Kalevin kankein poika urhotöitten hankinnassa vieritti
sotavankkuriaan, ja Vänemuine[1] hänen töistään laululangan kehräsi ja
siitä kultakankaan kutoi, ja Viron tytöt ja pojat ehtoisilla tämän
suusta runoja opiskelivat ja Taaran[2] auvoksi kajahuttivat. Sinä, maa,
voisit myöskin kertoa kuinka paljon olet vastoin tahtoasi itseesi
imenyt verta, minkä orjaruoska kansasta pusersi -- mutta levollisena
makaat sinä ääneti. Maatkos siis levollisena ja ravitkos meitä vielä,
kunnes jälleen saat nähdä iloisia päiviä; sillä tulevat päivät tuovat
kyllä sinulle riemua ja iloa!

Sinä armas isänmaani, olet jo lähes 200 vuotta ollut vahvan kotkan
siipien suojassa. Tämä kotka, joka kerran voi sinut itselleen
valloittaa, se saattaa myöskin tehdä sinut täydellisesti vapaaksi ja
terävällä veitsellä leikata pois kaikki muhkurasi ja veripaiseesi sekä
repiä maahan ne väliseinät, jotka ovat vaikeudelle esteeksi. Silloin on
Vanemuine riemulla hyppelevä turjallasi ja entistään kauniimpia runoja
lauleleva, silloin on Lämmekyine[3] koivukoissasi kiitäilevä ja
Vibuane[4] hongikoissasi ja vesakoissasi ilosteleva, silloin on
Vana-isa[5] siunaten ripotteleva seppeleitä valkeuden valtakunnasta
maahan, ja silloin sinä, isänmaani, komeana seisot morsiuspuvussasi ja
kostuttelet väkevällä mesijuomalla ihmislapsia, jotka kiitollisina
viskaelevat vaahtoa taivasta kohti Vana-isan auvoksi.

Silloin liikahtavat ilosta myöskin minun luuni haudassa ja kiittävät
Viron kansaa onnelliseksi, Koit syleilee Hämarikkua[6] ja molemmat
huudahtavat: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä heidän on
valtakunta pilvien alla ja niitten päällä".

Mutta nyt työhön; runoilemisen aika on toinen, työn aika toinen, ja
aikaa myöten asiat käyvät.

       *       *       *       *       *

Lahvartin Risto kynsi korvuksiansa, sylkäisi kolme kertaa ja meni
kiirein askelein metsäaituukseensa, jossa hän sieppasi kirveen käteensä
ja rupesi sitomaan risukimppuja. Keväinen aurinko paistoi palavasti
hänen selkäänsä, ei tuulen löyhkäkään väristellyt lehtiä; pian siis
valui hiki Riston poskia myöten. Hän pyyhkäisi märkää otsaansa ja
lausui:

"Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipää, ja työ karkoittaa kaikki
pahat ajatukset."

Hän heitti nuttunsa ihokkaan yltä maahan, ja nytpä risukimppuja
karttui. Noin sata kimppua oli jo valmiina, kun metsänvartija
arvoisilla askeleilla astui hänen luoksensa; tervehtimättä ja mahtavana
kuni kartanonherra tahi uhkea pastori itse[7] kiljasi hän jo ison
matkan päästä:

"Risto hoi, mitä hullutuksia nyt teet? tiedäthän että metsänhakkaus
talonpoikaisalueella on kartanon puolesta kielletty."

"Hyvää päivää, metsänvartija, olkaa vähemmällä, vuokrakirjani määrää,
että minun tulee puhdistaa pellot ja heinämaat risuista, ja sitä minä
paraikaa kunnollisesti teen."

"Se ei ole totta, anna kirves tänne ja perjantaina tulet oikeuteen."

"Jätä meluaminen sikseen, metsänvartija, kirvestäni en anna, sitä minä
vielä käytän pensasten raivaamiseen."

Sen sanottuaan tarttui Risto käsin pajupensaasen, ja muutama isku
lopetti sen elämän.

"Jos aika metsässä käy kunnianarvoisalle metsänvartijalle ikäväksi,
niin ottakaa kaksi hevosta, jollette tahdo saappaitanne kuluttaa, ja
ajakaa kartanolle kaipaamaan minun päälleni," lisäsi hän nauraen.

"Anna kirves tänne, talonpoika-lurjus!" kiljaisi metsänvartija,
"muutoin otan sen väkisin."

"Koska huomaan, että on tosi takana, niin lausun minäkin sentähden
totta; korjatkaa pian luunne opotastani, taikka viskaan teidät kuin
tappurakuontalon aidan yli; kartanonherra ratsasti ainoastaan kaksi
päivää sitte tästä ohitse ja antoi minulle luvan, taikka oikeastaan
käski minun puhdistaa aituuksen risuista; ainoastaan suuremmat puut
pitää minun jättämän. Ymmärrättekö nyt?"

"Älä ole niin nenäkäs, nuori mies, tiedät että tulevana keväänä
vuokrakirja-aika käy umpeen, ja silloin pitää sinun tekemän uusi
välikirja kartanon kanssa, taikka menemän tiehesi. Minä olen vanha
metsänvartija ja olen isäsi kanssa monta nuottaa vetänyt, kylläpä
sinusta pian selviän."

"Parempi olisi sanoa: olen kaksi kertaa antanut piestä isääsi
veriseksi, mutta nuo syyttömästi annetut raipat herättävät sinut joka
yö unestasi, ja kun kerran hautaan vaivut, huutavat ne vielä korviisi
surmalaulun."

Metsänvartija pyörähti ja rupesi astumaan pois; tiellä löi hän
nyrkillänsä pyssynperään ja lausui: "Oi sinä sen perhanan ryysymekko!
Entäs kuin kopea ja nenäkäs, kyllä minä nenän-nippusi typistää voin.
Ihan kuin isäsi suusta pudonnut, joka ilman syytä piti minua
leivänraiskaajana ja Jumalan päivän kuluttajana. Malta, malta, Risto!
yhden vuoden kuluessa olet sinä herran mielestä pahin konna ja
metsänvaras; jätä sitte Lahvartin talo Jumalan haltuun ja rupee mielesi
mukaan mieron tielle. Tämä nulikka julkee vieläkin muistuttaa minulle
isäänsä, jolle kaksi kertaa aikalailla panetin kuppasarvia pehmeään
paikkaan. Noh, hän oli ne täydellisesti ansainnut, eikä tuo minun
omaatuntoani yhtään kalva, vaikkapa kyllä koko kyläkunta sitä
vääryytenä piti. Kyllä minä hänen poikansa suoneniskijäksi rupeen;
häntä näkyy liian paljon mustaa verta sarven alla pakoittavan."

Metsänvartija Tommi astui heinämaata eteenpäin, mutta Risto istahtui
mättäälle, kädet ristissä ja huokasi: "Vanhan isäni nylkijää olen
tänään kovasti pahoittanut; hänen on kieli lipeä ja mieli kuin
käärmeen, saapa nähdä minkä onnettomuuden hän minulle vielä saattaa.
Mutta tulkoon mitä tullee, tapahtukoon mitä tapahtunee, minä olen nuori
ja vahva mies ja voin palkan ja työtä missä tahansa saada, mutta hänen
tytärtänsä Leenaa käy minun kovin sääliksi. Hän on uuttera työssään ja
katselee Viron kansaa aivan toisin silmin kuin hänen verenjanoinen
isänsä, joka luulee itseänsä jommoiseksikin pohataksi ja puolisaksaksi.
Kyllä hän nyt kartanossa sanamyllyllänsä jauhaa ja kielensä
hanhenrasvalla liukahuttaa. Tosi jää todeksi. Virolainen, sinä olet
jokaisen rääkättävä ja solvattava; voi sentään, että suuri Jumala vielä
antaa meidän ryömiä maan pinnalla. Isäni oli oikeassa, kun sanoi: hullu
susi ja saksalaisen palvelija ovat yhtäläisiä petoja molemmat. Mutta
kylläpä pian pedon kuonon vyötän, ettei se pääse minun kimppuuni."

Risto heitti nutun olallensa, ja rupesi kotiinpäin astumaan. Sinne
tultuansa pukeutui hän, miten voi, parempiin vaatteisin, ja kiirehti
suoraa tietä kartanoon, päästäksensä herran puheille. Palvelijapoika,
joka oli Riston lapsuuden ystäviä, ymmärsi niin puhua Riston puolesta,
että tämä heti pääsi herran puheille.

Kartanon herra, rivakka, pitkä, keski-iässä oleva mies, astui
etuhuoneesen ja kysyi, mikä asiana.

Levollisin kasvoin katsoi Risto häneen ja virkkoi: "Kunnianarvoisa
herra, Teidän käskystänne olen ruvennut metsäaituustani risuista
perkaamaan, mutta metsänvartija Tommi tuli tänään sinne ja kielsi minua
sitä tekemästä; tahtoipa ottaa minulta kirveen pois, ja kun en sitä
antanut, uhkasi hän minut ajaa pois talostani ja tehdä minulle kentiesi
mitä. Tulin sentähden heti puheillenne, ehkäistäkseni hänen liukasta
puhettansa."

"Vai niin, vai niin, hyvä on; parempi että itse tulit, kylläpä hänelle
käskyn annan jättää sinut rauhaan mitä aituukseen tulee; mutta mene nyt
levollisena kotiin ja perkaa edelleenkin aituustasi."

"Kiitän, kunnianarvoisa herra!"

Hän kumarsi nöyrästi ja rupesi astumaan kotiinpäin.

Hänen mentyänsä katsoi herra hänen jälkeensä ja sanoi: "siitä miehestä
tulee vahva talonpoika; karski kuin hevonen, pelkäämätön kuin leijona,
mutta hiljainen ja tasainen kuin lammas! Niin, niin, Riston silmistä
loistaa oikea, puhdas Virolainen."

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan tuli myöskin metsänvartija Tommi kotiinsa, viskasi
lakkinsa laattiata myöten, heitti pyssynsä nurkkaan, repi tukkaansa,
tömisytti jalkojansa ja pomisi:

"Huomenna, huomenna! silloin menen kartanoon, ja pitäköön Lahvartin
Risto silloin huolta siitä, että housunnapit istuvat lujasti, jottei
yönvartija niitä väkisin irti repäise. Leena, Leena! Missä
laiskottelet, Leena!"

"Mikä on hätänä, rakas isä?" kysyi Leena, joka tuli juosten
askareistansa navetasta.

"Pane ruokaa pöydälle, vatsani on tyhjä; missä äiti on?"

"Odota rahtusen, ruoka on oitis pöydällä! Äiti läksi pellavaharjaa
hakemaan Matiselta, koska huomenna on aikomus vielä vähäsen pellavia
sukia."

"Sukikaa, minkä suitte, minäkin aion huomenna ruveta päistäristä kupoa
sukimaan, ja sileäksi ja pehmeäksi pitää sen tuleman, niin että käy
sitä sormen ympäri kääriminen. Nyt ovat talonpojat jo hulluja; etenkin
nuoret isännät ovat valmiit silmät ihmisen päästä repimään. Varastavat
kuin kaarneet, haukkuvat kuin koirat ja luulevat itsellänsä olevan
Jumala tiesi mitä oikeuksia."

"Rakas isä, varmaankin on joku tänään mieltäsi pahoittanut, mene nyt
maata, ehkä huomenna toisin ajattelet, ja Viron kansaahan mekin
olemme," sanoi tytär Leena.

"Hitto kaikki Virolaiset vieköön! Mitä hyötyä minulle heistä on? Ei ne
minulle palkkaa maksa, eivätkä anna minulle ruokaa eikä kattoa,
päinvastoin, vielä päälliseksi pahoittavat mieltäni kopeudellansa."

"Ken on sitte tänään niin kovasti sinua loukannut, rakas isä?"

"Suus kiinni! ompa meillä täällä Lahvartin Risto, oikea koira;
ensimmäistä vuotta talonisäntänä, hakkaa puita, mistä vaan hänen
mielensä tekee, ja kun minä häntä siitä nuhtelen, lupaa tämä nulikka
viskata minut aidan yli metsään, kuin koiran raadon. Mitäpä luulee hän
olevansa? Mitä, mitä -- tuhat tulimmaista!"

Sen sanottuansa lyödä pamautti hän nyrkkinsä pöytään, että maitorainta
ja voilautanen kolisten hypähtivät korkealle ylös; "hän julkee minua
vastustella."

"Rakas isä, rupee nyt syömään, olet kai aivan oikeassa, mutta Riston
kanssa ei ole hyvä vetää nuottaa, hän on ymmärtäväinen mies ja on
käynyt pitäjänkoulua."

"Mitä, mitä -- rupeetko vielä hänen puolestansa puhumaan? mitä, mitä,
sinä minun, kunniallisen metsänvartijan tytär? Ei hän sinun
syljettäväksikään kelpaa, ja sinä häntä ymmärtäväisenä pidät? Kyllä
perjantaina hänen punaiset housunsa ilmoittanevat paljonko ymmärrystä
hänessä on. Huomenna menen kartanoon herran puheille, ilmoittamaan
hänelle tänpäivän tapauksen, kyllä sitten saamme nähdä, kumpi meistä
viisaampi on, minäkö vai hän?"

"Rakas isäni, olisi varmaankin parempi, ett'et huomenna menisi
kartanoon," sanoi Leena, puoleksi rukoillen.

"Mene hiiteen!" kiljaisi Tommi vihaa säihkyvin silmin.

Leena juoksi ulos ja jäi pihalle aidan ääreen seisomaan. Pisarat
tippuivat hänen silmistään ja hän huokasi: "Oi Jumala, isä aikoo jättää
Riston oikeuden käsiin; pitäisikö hänen vielä juoman tämä pikari.
Itkisin silmäni päästä, jos häntä kartanossa piestäisiin."

Mutta Tommi istui tuvassa pöydän ääressä ruokaa huvettamassa ja mutisi
vihaisena: "Se on oma syyni, että tyttäreni nyt pitää lurjusten ja
varkaitten puolta. Kansakoulunopettaja on heihin kaikkiin samaa
opetusta tyrkyttänyt, ja tyttäreni on myös saanut osansa sitä uutta
oppia. Parempi olisi ollut, jos olisin rahani heittänyt maantielle,
kuin että minun nyt täytyy oppineen tyttäreni suusta kuulla tuommoisia
hulluja juttuja Viron kansasta ja mitä hän vielä loruelleekin. Mutta
vielä olen Tommi ja kartanon metsänvartija; pajuun ensiksi tyttäreni
selkänahkaa ja annan sitte pajuta nenäkästen Virolaisten nahkoja."

Samassa tuli metsänvartijan vaimo Katri kotiin. Kun Leena hänet
huomasi, meni hän häntä vastaan ja sanoi:

"Armas äitini, isä istuu tuvassa aivan vihoissaan; Lahvartin Risto on
häntä tänään metsässä pahoin suututtanut; hän uhkaa nyt huomenna
kaivata Riston päälle kartanossa, mutta siitä ei synny hyvää. Rakas
äitini, koeta vähän viihdyttää isä. Kovasti panisin pahaksi, jos tämä
nuori mies ilman syytä pieksemisellä häväistäisiin. Hän on koulua
käydessämme monesti auttanut minua, auta nyt, armas äiti, häntä
pulasta."

"Mitä meihin, armas lapseni, miesten riidat koskevat? Tahdon kuitenkin
asiata tiedustella, mutta tiedät itse, kuinka vähän isä minun
neuvoistani huolii."

Leena juoksi navettaan, missä hän katkerasti itkien huokasi: "Ah, jospa
vain voisin, kyllä minä Riston tästä pälkähästä päästäisin."

Kun Katri astui tupaan, huomasi hän heti miehensä istuvan kurtussa
kulmakarvoin ja kysyi syytä tähän.

Tommi luki koko saarnan Riston kopeudesta, julkeudesta ja
nenäkkäisyydestä, sekä uhkasi taasen valmistaa hänelle aika
selkäsaunan.

"Jätä, ukkoseni, joskus selkäsauna velaksi," lausui Katri rauhoittaen.

"Mitä velaksi, mitä, mitä? Vai niin, sinäkin rupeet tuon tuommoisen
puolta pitämään? Mitä!"

"Älä nyt ilman aikojaan suutu, rakas mieheni, arvelin vain, että hän on
nuori mies, ja piekseminen häntä kovin häpäisee."

"Aivan naisten mietteitä. Juuri nuoret miehet tarvitsevat kuritusta,
jotteivät nenäkkäiksi kävisi. Talonpoika ei pieksemisestä tule
häväistyksi, tulee ainoastaan ymmärtäväisemmäksi."

"Sitä en suinkaan usko," vastasi Katri, "luulen talonpojan
pieksemisestä tulevan pahemmaksi ja päälliseksi puolihulluksikin, jos
arvaa oikeassa olevansa, ja näyttääpä siltä kuin Risto ei olisi aivan
väärässä, sillä varmaankin on kartanon herra antanut hänelle luvan
perata aituusta."

"Mikä sinun ja tyttären tänään on?" kiljui Tommi. "Te tahdotte ruveta
minua ämmälaurina pitämään sekä pakoittamaan minua varkaitten kanssa
yhteen tuumaan rupeemaan. Varmaankin on joku kosiojuttu tuon vehkeen
takana."

"Älä nyt taas vihastu; olen ainoastaan lausunut ovat mietteeni.
Ajatteleeko tytär samaten, sitä en tiedä."

"Olkaa siis molemmat ihan vaiti ja pitäkää huolta töistänne, älkäätkä
ruvetko minua eksyttämään polustani."

"Tee siis kuten tiedät oikein olevan, mutta älä sitte perästäpäin kadu
pikaisuuttasi, kuten kerran mennä suvena teit."

"Tässä asiassa ei tarvitse katumista pelätä, nuorten härkien sarvia
pitää vähäsen tylsyttämän, ja nyt panen maata."

Katri pyörähti tuvasta pihalle, missä hän tapasi Leenan huolellisena
toimittamassa askareitaan. "Ei minun sanani pysty isääsi, ei niin
vähintäkään," lausui hän tyttärelleen, "huomenna lähtee hän kartanoon
kaipaamaan Riston päälle, mutta minun luuloni on, ettei herra tee
Ristolle mitään pahaa, sillä hän on itse käskenyt Riston perata
aituuksen puhtaaksi risuista."

"Vai niin, siis ei olekkaan Risto kartanon metsästä hakannut puita eikä
risuja."

"Ei olekkaan, mutta myöskin talonpoikien alueella olevat metsät ovat
isän katsannon alaisina; jos kuitenkin Risto on saanut herran käskyn,
niin hän on aivan syytön."

Leenan kasvot selvenivät ja sydämessään ajatteli hän: "Jumalan kiitos!
sitä minä heti arvelin Ristosta. Isä on ehkä aivan väärässä ja tuopi
varmaankin huomenna pitkän nenän kartanosta, mutta se tekee hänet vielä
nurjamielisemmäksi Ristolle. Kuinka tahansa käyneekin, niin olisin
kovin onneton, jos Riston jollakin tavalla pahoin seuraisi".

Seuraavana päivänä läksi metsänvartija Tommi kartanoon, pääsi herran
puheille ja valitti hätäänsä: Risto oli kohdellut häntä kovin
ylönkatseellisesti, oli ollut kovin nenäkäs ja uhannut viskata hänet
aidan yli, oli soimannut häntä verikoiraksi j.n.e., eikä ollut antanut
hänelle kirvestään. Paitsi sitä oli Risto kartanon metsästä näpistänyt
yhtä ja toista, vaikka hän, metsänvartija, ei ollut heti päässyt asian
perille.

"Olkoon kuinka lieneekin," vastasi herra, "mutta tällä kertaa olen
antanut hänelle luvan, ja nuoret miehet ovat aina vähäsen nenäkkäitä,
mutta kyllä työ heidät kesyttää."

"Herra on sangen armollinen Ristolle, ja kun hän saa tietoonsa että
kaipaukseni on ollut turha, nauraa hän minulle kaikkein ihmisten
edessä."

"Kuulepas metsänvartija," sanoi herra, "Risto kävi jo eilen
iltapuolella minun puheillani tapausta kertomassa; ja siitä sopii häntä
aivan syyttömästi päättää, ja syyttömiä ihmisiä emme enää saa piestä
emmekä rääkätä, vaikkapa kyllä ovatkin orjiamme."

"Se on kyllä tosi, kunnianarvoisa herra, mutta nuorten miesten nenän
pitäisi rahtusen tylsempi oleman, kuin Riston on."

"Jumalan haltuun, metsänvartija! Jos Riston varkaudesta tapaat, taikka
voit toteen näyttää, että hän jo on varastanut, niin hän kyllä on saapa
vakaan palkan, ja vielä tuntuvammankin, kuin joku vanha ja ihan
oppimaton talonpoika. Siitä, että hän sinua on soimannut, nuhtelen
häntä itse, ja perjantaina pitää hänen saapuman oikeuteen."

Tommi kumarsi nöyrästi ja läksi kotiinpäin. Mutta kotimatkalla kirosi
hän ja mutisi: "Kas tätäkin hullua aikaa! talonpojat juoksevat nyt itse
kaipaamaan, ennenkuin heidän päällensä kaivataan, ja herra pitää heidän
puoltansa! Ken viisi vuotta sitte tämmöistä näki? Se, josta siihen
aikaan vaan sanasen hiiskahdin, sai kolmekymmentä niin että takimmoinen
paikka oli kuin mustikkahillo, ja silloin pitivätkin talonpojat minua
arvossa. Mutta kartanoon täytyy hänen kuitenkin tassutella, ja kuka
tietää millä tuulella herra silloin on, ehkä saa hän kuitenkin
osaksensa 15 raippaa, ja se olisi hänelle kovin tarpeen."

Semmoinen oli mennyt aika.



II.


Kesäinen aurinko lämmitti maata ja katseli hellästi pahaa ja hyvää,
onnellista ja onnetonta, huolimatta siitä, mitä ihmislapset siitä
sanoivat, kiittivätkö vai panettelivat?

Niityllä olivat kukat kauniissa kevätpuvussaan, nuori ruoho verhoi
vihriällä peitteellä maata, linnut visertelivät ja koko luonto
riemuitsi. Tänään oli pyhäpäivä. T:n pitäjän asukkaat kiirehtivät
isoissa parvissa joka haaralta kirkkoon päin. Vaikka moni kyllä vielä
oli väsyksissään lauantain töistä, viehätti kirkko ja saarna heidät
kuitenkin luokseen. Myöskin Lahvartin Risto oli matkalla kirkkoon.
Kahden virstan päässä kodista yhtyivät Lahvartin ja metsänvartijan
kirkkotiet. Risto istuutui tienhaaraan mättään nenään lepäämään, pisti
piippuun ja sytytti sen. Äkkiä huomasi hän metsänvartijan Leenan
tulevan tiellä. Hän nousi seisaalle ja tervehti ystävällisesti. Leena
tervehti vuorostaan ja molemmat astuivat nyt kirkkoon päin.

"Tulevatko myöskin isä ja äiti tänään kirkkoon?" kysyi Risto.

"Eivät tule," sanoi Leena, "isä läksi pyssyineen metsään ja äiti jäi
koti-ihmiseksi."

"Kuinkas muutoin voidaan?" kysyi Risto.

"Aina hiljakseen, päivästä päivään," vastasi Leena.

"Onko isä minusta kotona mitään puhunut?" kysyi Risto.

"On kyllä, menneellä viikolla oli hän kovin suutuksissaan sinulle. Minä
ja äiti koetimme kyllä pyynnöillämme taivuttaa häntä menemästä
kartanoon kaipaamaan, mutta hän lupasi minua piestä, jos vielä
sanaakaan sinun puolestasi puhuisin, ja kartanossa hän kävi sinun
päällesi kaipaamassa, ja se minua kovin surettaa," sanoi Leena
surullisella äänellä.

"Älä siitä ole milläskään, koulusisar, kyllä minä sen asian selitän."

"Selität kyllä, mutta jollei selitystäsi korviin oteta, mitä sitte? Isä
olisi tehnyt tuhat kertaa viisaammin, jollei olisi jutellut tuota
tyhjää juttua herralle, paitsi sitä pyydän sinua, Risto, olemaan sinun
varoillasi. Isäni on sinuun kovin suuttunut ja etsii sentähden jos
jonkinlaista syytä saattaaksensa sinua onnettomuuteen. Oli aikomukseni
kirjoittaa sinulle siitä, mutta hyväksi onneksi yhdyimme nyt yhteen.
Olimmehan me koulussa hyviä ystäviä, ja sinä autoit aina minua
mielelläsi; vahinko kyllä, etten nyt voi sinua auttaa. Mutta ole,
niinkuin sanoin, hyvin varoillasi äläkä enää ärsytä isääni; siitä ei
lähde sinulle mitään hyötyä, vaan paljasta vastusta. Sinä asut
metsässä, ja toisten ihmisten pahoja töitä käypi sinun syyksesi
ajaminen, ole sentähden varoillasi."

Risto otti Leenan käden omaansa, puristi sitä lempeästi ja lausui:
"Sydämestäni kiitän sinua näistä sanoistasi ja koetan niitä noudattaa,
jos suinkin voin."

Molemmat nuoret olivat jääneet seisomaan ja katselivat armaudella
toinen toistansa, ja lemmen liekki leimahti heidän silmistään, ja käsi
kädessä he seisoivat.

"Käytä hyväksesi," sanoi Leena, "mitä nyt olen sinulle isästäni
ilmoittanut, äläkä puhu siitä kellekään, muutoin saa isäni sen
tietääksensä ja silloin minun käy pahoin."

"Ole huoleti, armas koulusisar, milloin on Risto ennen loruellut? Vielä
kerran kiitän sinua hyvyydestäsi."

Riston ääni värisi, ja vaikk'ei hän Leenalle sanaakaan rakkaudesta
puhunut, niin ymmärsi tämä kuitenkin, mitä Risto sydämessään tunsi ja
mietti.

Kainosti veti hän kätensä Riston kädestä ja molemmat astuivat kirkkoon
päin.

"Kuinka nyt kotona elätte ja mitä äiti tekee?" kysyi Leena.

"Niin, kuinka elämme? Aina e'ellehen eletään, äiti on vähäsen potenut
ja jäi sentähden tänään kotiin. Talon työ on kova," vastasi Risto.

"Oletteko jo saaneet palvelusväkeä?"

"Olemme kyllä, kaksi renkiä ja kaksi piikaa on meillä nyt. Kun itsekin
teen työtä, aiomme niitten avulla tulla toimeen. Heinänteon ja leikkuun
aikana otamme päiväläisiä," vastasi Risto.

"Niinhän se tuo on, minulla on myöskin kova työ: isä ei enää ota
palvelustyttöä, ja myöskin renki meni jo pois, saas nähdä, saammeko
uutta vai ei; isä myöskin lupaa kiireimmäksi ajaksi ottaa päiväläisiä."

"Teidän maanne eivät ole laveita, eikä työorjuus teitä rasita, kyllä
toimeen tulette," sanoi Risto; "enkä minäkään millään lailla olisi
huolissani omista töistäni, mutta kartanon heinänteko ja leikkuu, ne
tappavat ihmisen. Kyllä päivätöitten sijaan rahaa tarjosin, mutta herra
ei ottanut sitä kuullaksensakaan".

"Mitä herra sinusta huolisi? Mitä enemmän hän voi pusertaa talosta,
sitä parempi se hänelle on. Kouluttajan sanat pitävät paikkansa, kun
sanoi: talonpojat ovat täysiä sitruunia, joista jokainen mielensä
mukaan pusertaa mehua. -- Mutta Risto, osta talosi vapaaksi, eipä
silloin kenkään enää voi sinua pusertaa."

"Aivan oivallinen neuvo, armas Leena, mutta mistä mättäästä sen aarteen
löydän, millä talon itselleni lunastan. Isäni jätti velkoja jälkeensä;
lainaa minulle kolme tuhatta ruplaa, ja Lahvartin talo on tulevana
keväänä minun omani."

"Jospa vaan minulla olisi, kyllähän minä heti ne antaisin; mutta usko
pois, Risto, minulla ei ole kolmekymmentä kopeikkaakaan," vastasi Leena
nauraen, "mutta minä annan hyvän neuvon sinulle: rupea talvella
kaupittelemaan; sanotaan että harjaskauppiaat ansaitsevat kolme sataa
ruplaa talveensa."

"Ei se käy laatuun, maanviljelijällä on myöskin talvella työtä
kylläkseen, ja minä aion koettaa pellosta kiskoa vähäsen voittoa,
vaikka kyllä maavero on rasittava ja palvelusväen palkat nielevät
melkein kaikki tulot."

"Risto, katsos tuolta tulee ihmisiä tännepäin, jää Jumalan haltuun!
muutoin pääsee huhuja levenemään, enkä sitä kärsi, minä kiirehdin
edelle."

"Jumala olkoon kanssasi, armas Leena, ehkä joudumme joskus toistekin
sattumalta yhteen."

Leena läksi kiirein askelein edelleen ja vilkaisi kaukaa vielä kerran
taaksensa, mutta Risto arveli sydämessään: "Jumalan avulla pitää
Leenasta tulevan Lahvartin emäntä."

Mitä Leena puolestansa ajatteli, sitä emme tiedä kertoa; mutta kirkossa
nähtiin hän kauan aikaa polvillaan rukoilevan Jumalata, ja kun hän
nousi pystyyn, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Ken tietää, mikä
tänään oli hänen sydämensä vaivana. Myöskin Risto kuunteli tarkkuudella
saarnaa, läksi sitten kirkosta kotiin, mutta Leenaa ei hän kotimatkalla
havainnut, vaikka kyllä silmillänsä häntä haki.

Tuorstaina tuli kartanon kasakka Lahvartin taloon ja antoi Ristolle
käskyn seuraavana päivänä saapua kartanon oikeuteen. Kuten kylmä vesi
olisi juossut selkää myöten, vaikutti tämä käsky Ristoon, ja hänen
päässään pyöri ajatuksia sadottain.

Seuraavana päivänä meni hän kartanoon. Herra istui itse oikeutta, kuten
ennen kyläkuntaoikeuden[8] asettamista oli tapana jokaisessa
kartanossa. Useita miehiä piestiin tänään vähäpätöisistä asioista.
Viimein kutsuttiin myöskin Risto eteen.

Herra lausui: "Sinä olet niskoitellut ja ollut vallan epäkohtelias
metsänvartijaani vastaan sekä uhannut viskata hänet aidan yli metsään
-- onko tuossa perää?"

"Olenhan naljanpäiten sen hänelle lausunut," vastasi Risto vakavasti.

"Semmoista naljaa olkoon tästä lähtien huultesi yli menemättä,
ymmärrätkö? Toiseksi olet häntä verenimijäksi soimannut, etkä ole
hänelle kirvestäsi antanut?"

"Minun vereni imijäksi en ole häntä sanonut, vaan isävainajani
veren imijäksi, enkä voinut kirvestäni hänelle antaa omassa
hevosaituuksessani, jonka isäntä minä jo välikirjan mukaan olen".

Herran silmät säihkyivät vihaa, ja ankaralla äänellä lausui hän: "Pitää
suu kiinni, talonpoika! Minun maa minun metsä, minun kaikki; minun
orjat ei saada uppiniskainen olla, kiiruhtaa kotia ja oppia nöyrä mieli
ja toinen kerta viisaampi metsänvartijaa vastaan olla; tänään jäädä
ilman raippoja, mutta jos vielä kerta tulla kaipaus, silloin saada
selkään; ymmärtääkö? mennä!"

"Jumalan haltuun, kunnianarvoisa herra, kiitän kaiken hyvän edestä."

Lahvartin Risto pyrki kotiin, mutta hänen sydämensä kiehui. Koiran
alamaisuutta oli häneltä tänään vaadittu, eikä ihmisen kuuliaisuutta.
Mieluisemmin olisi hän pieksämistä kärsinyt, kuin jokapäiväistä
metsänvartijan pelkoa. Hän ajatteli päänsä ympäri, mitenkä tuo asia oli
parhaiten toimitettava, ja mitenkä hänen onnistuisi metsänvartijan
kanssa ystävystyä. "Viekkaus viepi voiton tyhmyydeltä, viisaudesta ei
nyt ole apua; koetan viekkaudella voittaa metsänvartijan ja siihen
ryhdyn heti."

Talonkatsastaja tuli häntä vastaan. Risto tervehti kohteliaasti.
Talonkatsastaja kysyi; "Mistä nyt, Ristoseni, tulet?"

"Kartanosta, kuten näette," vastasi Risto.

"Kuinka oikeusjuttu loppui? Herra oli varmaankin kovin vihoissaan,
niin, niin, hän sanoi minulle, että minun pitää tekemän vuokrakirjasi
valmiiksi ja Jaakonpäivänä ilmoittaman sinulle että tulevana keväänä
saat uuden vuokrakirjan. Muutoin jää kaikki entisilleen, ainoastaan
muutama sonnanvetopäivä lisätään. Kun Jaakonpäivänä olemme yhdessä
vuokrakirjan läpikatsoneet, tiedät mitä tahdot, ja silloin pitää sinun
päättämän, pidätkö taloa edelleen, vai annatko sen pois. Jumalan
haltuun!".

Tämä oli uusi Jobin sanoma. Entinen välikirja oli jo kova kyllä, mutta
uusi oli varmaankin kuristava hänet.

"Viron kansa, linnun tavalla täytyy sinun lentää edes takaisin, ei ole
sinulla paikkaa, kuhun voisit pesäsi rakentaa, pohja on jalkojesi alta
kadonnut," huokasi Risto.

Risto joutui nyt siihen paikkaan, mistä tie poikkesi metsänvartijalle.
"Pitääkö minun menemän sinne vai ei? Ei, tänään ei käy, odotan sopivaa
aikaa ja silloin tahdon hakea viholliseni hänen omasta pesästään, mutta
sitä ennen tahdon laskea nuotan hänen ympärinsä; sillä tavalla, niin,
sillä tavalla hän tarttuu minun verkkooni, ja minä voin hänelle tehdä,
mitä minä tahdon. Veikkaan kuin veikkaankin, että hän kieltämättä antaa
tyttärensä minulle, eikä koskaan enää käy minun päälleni kantelemassa.
Mutta nyt kotiin rahoja ansaitsemaan. Rahalla voi paljon toimittaa
näinä aikoina. Rahalla pysyn elossa, mutta kun on Matti taskussa,
silloin on puute pussissa. Ainoastaan rahan avulla voin vapautua
kaikkien vihollisteni käsistä, päästä oman tuvan isännäksi ja oman maan
tallaajaksi. Kapakka jääköön minulle tuntemattomaksi paikaksi, viina
maistamatta; Jumala antakoon minulle voimaa ja viisautta, niin kaikki
hyvin onnistuu. Rahaa on yltäkyllin ympärillämme, ymmärtäväinen korjaa
sitä kukkaroonsa, mutta ymmärtämätön lykkää sen luotansa ja valittaa
vielä lisäksi: minä olen köyhä! en voi sitä itselleni hankkia. Rahaan
ei saa kuitenkaan sydämeni kiintyä, eikä mammona saa Jumalakseni tulla,
mutta välikappaleeksi pitää sen tuleman, jolla orjuudesta pääsen.
Leena oli oikeassa, kun sanoi: Osta talo perinnöksi! Siihen tarpeesen
ei ole minulla vielä ruplaakaan, mutta ken tarmon takaa ponnistelee,
hän pääsee myöskin perille, ja Jumala on häntä kyllin auttava.
Soimattakoon, jos tahdotaan, minua ahneeksi ja itaraksi, mutta tästä
päivästä on rahan kokoileminen oleva päähuolenani. Mutta mitenkä voin
minä rahaa kukkaroon korjata? Ainoastaan työllä ja ehkä vähäsen
kaupallakin."

Risto riensi kotiin; hänen ensimmäinen toimensa sinne saavuttuansa oli
talon varojen tarkasteleminen. Ehkä löytäisi hän jotakin, millä voisi
rahoja voittaa. Ja löysi kun löysikin. Perunoita oli kellarissa enemmän
kuin talon  tarpeet vaativat; hän myi niitä liikenevän osan ja sai 25
ruplaa. Viljaa, etenkin ohria, oli myöskin enemmän kuin tarvittiin,
niitä hän myöskin myi ja sai 20 ruplaa. Mullikasta sai hän vielä 15
ruplaa; 60 ruplaa oli nyt kukkarossa. Vuokra talosta oli jo keväällä
maksettu; hän pani sentähden 50 ruplaa kasvulle. Ken ei kopeikoita
korjaa, se ei kolikoita voita, sanoo vanha sananlasku, ja Risto piti
sitä silmänmääränänsä. Juhannuksen edellä oli vähäsen loma-aikaa
sivutöihin. Risto veti hevosillansa kauppamies Peterson'ille neljä
syltää harmaakiveä ja sai syllältä kolme ruplaa; siten hän puhdisti
peltonsa kivistä ja ansaitsi taasen 12 ruplaa. Suvityö oli raskas; hän
otti päiväläisiä, sai heinänsä suurella nopeudella tehdyksi, vuokrasi
kartanolta 50 ru'onalaa heinämaata, sai siitä itselleen 25 rukoa
heiniä, joista taas sai 30 ruplaa. Syksy toi hänelle kaikkein suurimman
voiton. Pellavamaa oli antanut hyvän sadon, ja pellavat olivat hyvässä
hinnassa. Risto myi 60 leiviskää ja sai 200 ruplaa; 150 ruplaa
käytettiin vuokran maksamiseen ja 50 ruplaa pantiin taaskin kasvulle.
Talvi tuli; Leenan sanat: "kaupitteleminen antaa rahaa", kyti hänen
mielessään. Hän osti saippuaa, astioita, värejä ja muuta semmoista,
keräsi rääsyjä, kävi niitä kaupittelemassa, ja katsos, kahden kuukauden
kuluessa oli hän taas ansainnut sata ruplaa. Yhtenä vuonna oli hän siis
pannut 200 ruplaa kasvulle, joista lähti 10 ruplaa korkoa, mutta tällä
määrällä hän ei vielä voinut taloa ostaa.

Yrjönpäivä tuli; kartanossa odotti Ristoa uusi vuokrakirja, tämä
kammitsa ja kahle jokaisen Viron peltomiehen. Ja vaikea oli tämä
välikirja kovin. Rahavero ja päivätyöt määrättiin. Risto kyllä tarjosi
rahaa päivistäkin, mutta hänen tarjoustansa ei otettu korviin, vaan
hänen täytyi kirjoittaa nimensä alle ja vastoin tahtoansa suostua
määrättyihin ehtoihin; ei ollut mitään muuta neuvoa, jollei hän
tahtonut maankulkuriksi ruveta. Välikirjan alle kirjoitettuansa pyysi
hän päästä herran puheille. Herra oli niin armollinen, että hän tähän
pyyntöön suostui, ja Risto kysyi saisiko hän lunastaa itselleen talon,
ja mikä sen hinta olisi.

Herra oli erittäin ystävällinen ja sanoi: "Sinun talosi on 50 taalarin
suuruinen;[9] jos maksat 100 ruplaa taalarilta, saat talon ostaa. 100
ruplaa käsirahaa pitää sinun heti maksaman, ja kun kiinnekirja on
saatu, on heti 1000 ruplaa maksettava."

"Sitä en vielä jaksa tehdä," sanoi Risto, "mutta jos Jumala sallii
minun pysyä terveenä, tahdon talon ostaa niin pian kuin voin".

Risto läksi kotiin; välikirja oli kyllä kova, mutta Jumalan avulla
aikoi hän kuitenkin koettaa onneansa.

Jättäkäämme hänet nyt rahankeräämisen toimeen ja luokaamme silmämme
hetkeksi toisaallepäin.



III.


Kuuden virstan päässä eteläänpäin Lahvartin talosta oli Wellin talo.
Wellin Antti oli yleisesti tunnettu rikkaaksi mieheksi ja oli
metsänvartija Tommin paras ystävä. Wellin Antilla oli yksi ainoa poika,
joka isän kuoltua oli perivä kaiken hänen omaisuutensa. Tahvo, tämä oli
pojan nimi, oli rehevä ja terveennäköinen mies, mutta aika laiskuri.
Kapakassa hän kyllä ymmärsi nahkaansa panna, mutta hänen kätensä eivät
saaneet pärettäkään tehdyksi.

Tahvo kävi nyt yhdelläkolmatta ja hänen isänsä rupesi hänelle vaimoa
hankkimaan. Jo ammoinkin oli Antti luonut silmänsä Tommin tyttäreen ja
jos jollakin tavalla kehunut häntä pojalleen. Tahvosta ja Leenasta piti
pariskunta tuleman, se oli Antin ja Tommin mielessä niin varmana asiana
kuin amen saarnan lopussa. Ja mikä voisi siis esteenä ollakaan? Ei
mikään? Antti ja hänen vaimonsa, kuten myöskin Tommi ja hänen vaimonsa,
pitivät tässä kohden yhtä mieltä, ja nuori Tahvo veti kyllä siipiänsä
Leenan ympäri ja sanoi häntä morsiameksensa. Wellin Antti oli pappilan
muonamies; talosta ei maksettu paljon veroa, eikä isäntää ajettu
talosta pois, mikä siis hätänä? Kun Antti tarvitsi puita rattaisiin
tahi muutoin oli ainepuitten tarpeessa, meni hän Tommin luo, pullo
viinaa taskussa tulijaisiksi; sieltä vei hän sitte kotiin aivan
kuormallisen puita. Kun talvella taas metsänvartija oli olkien tarpeessa
teki hän vuorostansa samaten, ja sillä lailla vastavuoroiset
palvelukset ja avut pysyttivät ystävyyden. Eräänä syksypäivänä noin
kolme vuotta sen jälkeen, kuin Risto, kuten edellisessä luvussa olemme
kertoneet, oli kirjoittanut uuden välikirjan alle, istuivat Antti ja
Tommi taas vanhan tavan mukaan viinapullon ääressä nahkaansa
kostuttamassa. Tuo kallis perunavesi oli kielen paulat irroittanut, ja
kilvan juteltiin. Antti kiitti poikaansa ja Tommi kiitti tytärtänsä.
Viimein sanoi Antti:

"Tänä talvena teemme iloiset häät; minun poikani on 24 vuoden vanha, ja
sinun tyttäresi 20 vuoden, nyt annamme heidän mennä naimisiin, eikö
niin?"

"Tietysti."

Kädet lyötiin yhteen, ja vahvikkeeksi juotiin vielä lasillinen viinaa.
-- Näin solmesivat isät lasten asemesta lemmenliiton, mutta missä
olivat lapset itse? Tahvo istui kapakassa korttikirjaa lukemassa ja
Leena toimitti talouden askareita.

"Kuule Antti, jos voisit antaa poikasi minulle kotivävyksi. Poikaa ei
ole minulla, ja vaimoni jää aivan tuettomaksi, jos tyttäreni talvella
menee pois talosta," sanoi Tommi.

"Aivan yksi on minunkin laita," vastasi Antti, "mutta kaikkein paras
olisi, jos lapset häitten perästä olisivat toisen vuoden meillä ja
toisen vuoden teillä."

Leena astui nyt tupaan kantaen erittäin kauniisti tehtyä arkkusta
kädessään ja sanoi:

"Rakas isäni, katso mikä onni minulle tänään on joutunut. Tuntematon
mies antoi minulle tämän arkkusen, ja tässä on kirje, jossa se minulle
lahjaksi annetaan. Sangen kaunista työtä, katso kuinka puhtaasti
kiilloitettu. Jo kauan olen tämmöistä huiviarkkusta halunnut, ja nyt
sain tämän aivan odottamatta."

Antti katseli arkkusta ja sanoi hiljaan Tommille: "Varmaankin on
poikani teettänyt tämän."

"Saattaa olla. Mutta eikö kirjeessä mainita antajan nimeä? Leena!
annapas kirje tänne."

Tommi otti kirjeen ja luki:

      Kunnianarvoisa metsänvartijan kukka!

  Älkää panko pahaksi, että vähäisellä anteella tahdon Teitä
  vähän ilahuttaa. Pitäkää arkkusta minun muistokseni.

                                    _Teidän kunnioittajanne_.

"Vielä hullumpaa, ei nimeä eikä asuinpaikkaa, ei päivälukua eikä mitään
muuta. -- Kuka on tuo tuntematon kunnioittaja, Leena?"

Leena loi silmänsä maahan ja sanoi: "En minä tiedä?"

"Sen on Tahvo lähettänyt," sanoi Antti.

"Sano hänelle paljon terveisiä, ompa tämä todellakin sangen kaunis
teos."

Antti hoiperteli kotiinpäin ja Tommi katsoi hänen jälkeensä; yhtäkkiä
huomasi hän Lahvartin Riston tulevan taloonpäin. Häntä hän ei ollut
kolmeen vuoteen nähnyt, ja nyt tuli hän suoraan hänen taloonsa.

Risto astui vakavin askelein metsänvartijan luo, tervehti häntä
nöyrästi, rupesi juttelemaan yhtä ja toista, otti sikaritukun taskusta
ja tarjosi Tommille. Tämä otti sikarin, sytytti sen ja sanoi:

"Mutta mitä oivallista lajia!"

"Kävin hiljan kaupungissa kauppakirjalleni kiinnitystä hankkimassa sekä
rahaa maksamassa, ja ostin silloin pari tukkua."

"Mille kauppakirjalle?"

"Talon kauppakirjalle; varmaankin olette kuulleet että olen Lahvartin
talon ostanut."

"No Jumal' auttakoon, en yhtään; mutta mistä niin paljon rahaa sait?"

"Olen koonnut ja kerännyt, tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa, kunnes niin
pitkälle pääsin. Täydessä kunnossa ei maja vielä ole, mutta muutamien
vuosien kuluessa se ehkä on. Kartanon herra käski minun tulla Teidän
luoksenne pyytämään Teitä tulevana perjantaina tulemaan talooni, mihin
myöskin herra ja metsäherra silloin saapuvat, koska metsälohko vielä on
annettava minulle lisäksi. Tehkää siis hyvin ja tulkaa vähäksi ajaksi
vieraakseni. Te olette minun naapurimieheni, ja minä toivon voivamme
elää hyvässä sovussa. Ensimmäiseksi ystävyyden osoitteeksi annan Teille
tämän sikarilaatikon".

Tommi oli maajas sikareille kuin vuohi suolalle. "Kiitoksia,
kiitoksia," lausui hän ja kiirehti tupaan. "Leena, Leena! Lahvartin
Risto on ostanut talon perinnöksi! Hän on par'aikaa pihalla ja antoi
minulle laatikon sikareja. Hei vaan! nyt saan taas hyviä kautsuja
vetää!"

Leena kiiti tuvasta pihalle, ujosti astui hän edemmäksi, mutta Risto,
joka jo oli havainnut hänet, meni häntä vastaan ja tervehti häntä
lämmöllä.

Leena sanoi: "Armas koulutoveri, kuten isä sanoo, olet sinä nyt
omavastainen talonisäntä, Jumala antakoon sinulle onnea elääksesi
viisaasti omassa tuvassasi omalla luvallasi. Sydämestäni kiitän
arkkusesta."

Kyynelherneet vierivät hänen poskillensa ja täynnänsä ääretöntä riemua
oli hänen sydämensä, kun hän nyt piti vapaan miehen käden kädessänsä.
Yksi ainoa sana Riston suusta olisi ollut kylläksi saattaakseen Leenan
lankeemaan hänen kaulaansa, mutta Risto ei vielä tahtonut sanallisesti
tunteitansa ilmoittaa, hän ainoastaan puristi neidon kättä ja lausui:
"Pidä hyvänäsi, kyllä pian taas näemme toinen toisemme." Leena juoksi
aittaan, mutta katsoi mennessään tuon tuostakin taaksensa. Aitassa
rukoili hän hartaasti vesissä silmin Jumalata antamaan hänelle Riston,
eikä ketäkään muuta mieheksi.

Tommi tuli jälleen ulos ja rupesi juttelemaan ystävällisesti Riston
kanssa. Viina oli kaikki vainon tunteet hävittänyt ja sikarinsauhu oli
entisten eripuraisuuksien muistot tuuleen haihduttanut. Risto jätti
hyvästi ja samosi kotiinpäin.

Illalla istui metsänvartija Tommi takan ääressä hyvää sikaria
polttamassa. "Oh, kuinka hyvä ja makuisa sauhu, aivan kuin vesileipä.
Noh, tietääpi Risto, missä hän rautaa takoo. Minä tahdon jakaa hänelle
kauniin metsänlohkon, sikarilaatikko on kartanonherran kukkarosta
lähtevä; mutta mistä on hän näin lyhyen ajan kuluessa rahan saanut?
Minä en ole kuullut puhuttavan hänestä mitään pahaa -- puhumatta tuosta
pienestä kiusasta, jonka hän minulle teki. Olisi ehkä ollut parempi,
etten olisi kaivannut hänen päällensä, nyt on hän kaikesta orjuudesta
päässyt irti ja on vapaa mies yhtä hyvin kuin minäkin. Tahvo on rikkaan
miehen poika ja tulee tänä talvena vävykseni; jos Antti ja minä panemme
rahamme yhteen, niin ostamme kyllä paljoa isomman talon ja sitte
muhkeat häät! Kun lastemme luona vieraissa käymme, olemme aivan kuin
omassa kodissamme, ja kun Antti ja minä vanhoiksi käymme, kylläpä ne
meille suojaa antavat, ja rahaa on meillä kyllä vielä sen verran, että
saamme yhdessä pullon viinaa kulahuttaa kulkkuhumme. Katri ja Leena,
mitä arvelette siitä, jos tulevana talvena häitä tehtäisiin?"

"Ken häitä tekisi?" kysyi Leena arasti.

"Ken häitä tekisi? ken? Minä metsänvartija Tommi, minä juuri teen
häitä. Sinä, tytär, olet kahdenkymmenen vuotias, on jo aika tullaksesi
hunnun alle," sanoi Tommi vakavasti.

"Jätä turhat puheet toistaiseksi," sanoi Katri, "tänään on pääsi hiukan
raskas, että tiedä mitäs sanot."

"Enkö tiedä mitä sanon? tiedänpä kyllä, tiedän tulevana talvena häitä
pidettäväksi, tiedän minun juuri olevan se, joka häät panen toimeen ja
vielä päälliseksi omaan talooni. Leena, toimita siksi häälahja-arkkusi
täydeksi."

"Isä, jätä naljanteko sikseen, minulla ei ole vielä kosijatakaan, kuka
siis laiskasta metsänvartijan tyttärestä huolisi," sanoi Leena nauraen.

"Mitä hullutuksia, sinäkö laiska olisit, kuka semmoista on rohjennut
nimetä? Kuule siis, sinulla on kosija, hoikka kuin honka, tukeva kuin
tammen tyrni, punainen kuin aurinko, rikas kuin kulta-omena, joka sinua
rakastaa kuin mettä; muutoin hän ei olisi sinulle tänään lahjoittanut
morsiuspuku-arkkusta. Isän kanssa on asia selvillä, kylläpä poikakin
pian tulee asiata suorittamaan. Nyt käsität ehkä jo, kuka sinun tuleva
pääsi on oleva," höperöitsi Tommi.

"Rakas isä, jätä naljanteko sikseen ja pane maata; sinun pääsi on
tänään vähäsen sekainen, sentähden pyörii siinä kaikenlaisia tuulesta
otettuja häätuumia," sanoi Leena rukoilevalla äänellä.

Silloin kolahutti Tommi nyrkkinsä pöytään, niin että tupa tärisi, ja
katseli suurilla silmillä Leenaa.

Vaaleana ja vapisevana seisoi Leena isänsä edessä, jonka sanat
ilmoittivat todentekoa, ja lausui totisella äänellä, vaikka naurusuin:
"Rakas isä, jätä tänä iltana velli velliksi ja puuro puuroksi, minusta
ei tule velli- eikä puuroastia, nuot miehet ymmärtävät käytellä
ainoastaan viina-astiata, mutta eivät metsänvartijan Leenaa." Sitä
sanottuansa juoksi hän kamariin.

"Mikä sinun sentähden on tänä iltana?" sanoi Katri pahoillaan, "nyt
olet tuumamme ilmaissut ja siten kaatanut sangollisen vettä tuleen.
Tahvo näkyy olevan Leenalle aivan vastenmielinen. Eräänä päivänä puhuin
hänen kanssansa vähäsen Tahvosta, mutta Leena sanoi häntä
juoppolalliksi."

"Mitä, mitä, juoppolalliko? Minkälaisen juoppolallin hän siis tahtoo?
häh häh?"

"Rauhoitu nyt ukkoseni ja mene levolle; loruillasi olet jo karkoittanut
ainoan lapsesi unen."

"Lähtekäämme sitte makaamaan, mutta Tahvon vaimoksi on Leena tuleva, ja
minä ja Antti ostamme heille aika talon."

Tommi viskautui vuoteelle; mutta kamarissa itki Leena katkerasti. "Isä
tahtoo naittaa minut juopolle, kortinlyöjälle ja yöjalkalaiselle. Voi,
isä, sinä et tiedä mitä tänään puhuit; Jumala antakoon sen sinulle
anteeksi ja johdattakoon mielesi paremmalle tolalle, -- mutta tuota
tuumaa minä vastustelen kuolemaani asti; Tahvo ei saa tulla likellekään
minua, vaikkapa olisi kymmenenkin kertaa kauniimpi ja rikkaampi. Olen
usein tehnyt pilkkaa hänen tyhmyydestään ja nauranut hänelle, ja isä
luuli kai tuota rakkaudeksi. Pysy minusta erilläsi, Tahvo, ja etsi
itsellesi vaimo mistä itse tahdot; ota se, jota jo monta yötä rakkaasti
olet kysellyt; mutta jää'ös minua näkemättä ja käteeni puuttumatta.
Isä, sinun silmäsi ovat nyt pimeät, mutta ehkä tulee aika, jolloin
suomukset sinun silmistäsi putoovat. Varjele sinä, rakas taivaallinen
isä, minua onnettomuudesta."

Katri meni tyttärensä luo ja tapasi hänet itkemästä. Leena heittäytyi
äitinsä kaulaan ja rukoili: "Rakas äiti, kallis äiti, sinähän olet
minun oma äitini, sinäkin olet kerran ollut nuori ja rakastanut,
varjele minua isältä ja Tahvolta!"

"Älä nyt, tyttäreni, ole mieletön. Isä on tänään vähäsen sekopäinen ja
loruilee semmoista mistä kyllä vielä olisi ollut aikaa puhua; mutta
Tahvo on todellakin sinun vertainen mies, ja meille olisi hyvin
mieliksi, jos teistä aviokunta tulisi."

"Oi, äiti, rakas äiti, älä enää Tahvon nimeä mainitse, hänelle minä en
mene eläessäni, vaikkapa minua rautakahleissa vihittäväksi vietäisiin."

"Ja kuitenkin täytyy sinun mennä, se on isäsi tahto ja minun toivoni,
ja isä ja Antti ostavat teille perintötalon, missä saatte elää kuin
linnut paratiisissa," vastasi äiti tyynesti.

"Vaikka ostaisivat minulle koko taivaan, jään kuitenkin Tahvolle
kylmäksi, taikka saatte ennen häitä viedä minut morsiuspuvussani
kalmistoon. Odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee, ja
antakaa silloin siunauksenne siihen."

"Mikä siis Tahvossa vikana?"

"Tahvo on aika konna ja laiskuri, lentää öillä nahkasiiven tavalla ja
istuu kaikki pyhäpäivät viinapullon ja korttien ääressä," vastasi
Leena. "Äiti, sydämeni on pakahtumaisillaan, ajatellessani Tahvoa,"
sanoi Leena itkien.

"Noh, kelle sitte tahdot mennä?"

"Rakas äiti, odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee
kutsumattakin, ja antakaa silloin minun mennä, älkääkä kieltäkö.
Mieleni mukaisen kanssa olen onnellinen, mutta Tahvonne kanssa olen
aina ja ikuisesti onneton."

"Mutta miksikä olet tänään niin hyvällä mielin Tahvon arkkusen vastaan
ottanut? sillä olet jo antanut hänelle yhden sormen."

"Tahvonko? Ei äitini! Tahvo ei ymmärrä sellaista arkkusta tytöille
antaa; hän ehkä pehtaroitsee tänään kapakan mudassa lyöden unessa
kortteja ja lähtee sitte kyliä kuljeksimaan, mutta arkkusestani hän ei
tiedä, ei niin mitään. Kylläpä arkkusen antaja kerran itsekin tulee
viedäkseen arkkusta saajoinensa pois metsänvartijan luota. Minä en vielä
häntä tunne, mutta hän tulee, usko se, äiti."

"Ihmeellinen tytär, sinä et tahdo tarttua omaan onneesi kiinni; mutta
jos me emme tyydy arkkusen antajaan, ja sinä juokset suoraa tietä
onnettomuuden kitaan, mikä sitte neuvona?"

"Olkaa huoleti siitä; etenkin sinä, äiti, olet vielä hyppelevä ilosta.
Auta minua sentähden tuosta Tahvon tuumasta vapaaksi ja koeta
käännyttää isän ajatukset toisaallepäin," vastasi tytär suudellen äidin
kättä.

"Kuka sitte on tuon arkkusen antanut?"

"En vielä tunne häntä, mutta olen varma siitä, että hän on oleva minun
ja teidänkin mielenne mukaan."

"Parasta on että nyt panet maata," sanoi äiti, "näytät olevan vähän
höperöpäinen. Tunnetun kultakappaleen heität luotasi tavoittaaksesi
tuntematonta multakappaletta -- viimein et saa kultaa etkä multaa
kyljen lämmittäjäksi."

"Mutta varjele minua, rakas äiti, Tahvolta; muuta minä en pyydä
sinulta."

Äiti meni levolle, mutta vielä kauan valvoi Leena tuskissaan, kunnes
uni viimein ummisti hänenkin silmänsä.

Mutta missä oli nyt sulhanen Tahvo?

Kapakassa kumppaniensa kanssa istui hän rommipullon ääressä kortteja
kääntelemässä, eikä ajatellut Leenaa eikä äitiänsä Annaa, vaikka kyllä
molemmat samaan aikaan hänen tähtensä tuskissaan ja huolissaan
valvoivat.

Keskiyöllä nousi hän, viskasi kortit pöydälle, kynsi korvuksiaan ja
sanoi: "Olen tänä iltana kadottanut viisi ruplaa, kyllä toiste ne
takaisin voitan."

Hän hoiperteli kotiinpäin. Mutta matkalla väsyivät hänen jalkansa, ja
oja otti hänet rakkaalla syleilyllä helmaansa, missä hän veti sitkeätä
unta seuraavaan aamuun asti. Kotia tultuansa sai hän isältään ankaria
nuhteita ja hoiperteli sanaakaan vastaan sanomatta työlle. Emo Anna
rukoili isää siksi kun tämä heitti murisemisen, ja päivällis-aikana
meni kaikki taas vanhaa menoansa.

Illalla samana päivänä kutsui Antti poikansa luokseen ja sanoi: "Sinun
pitää tulevana talvena mennä naimisiin, tämmöinen elanto ei käy
päihinsä; sinä kuljeskelet ympäri kyliä, syöt ja juot varojamme, etkä
huoli meidän etkä omasta elämästäsi. Naineella miehellä on huolensa ja
murheensa, jotka estävät häntä heittäytymästä mailman laineisin.
Naimaton taas kuljeskelee kuin ilkeä susi ympäri maita, eikä huoli
varoistaan eikä kunniastaan. Sinun tuleva vaimosi on metsänvartijan
Leena, jolle eilen lähetit tuon kauniin arkkusen."

"En minä ole mitään arkkusta metsänvartijan luo lähettänyt, mutta hänen
tyttärensä on kaunis ihminen ja sopii kyllä minunkin mielestäni
vaimokseni," puhua höperteli Tahvo.

"Kaunis hän on; me olemme eilen sopineet kaupasta ja ennen joulua
lähdemme varsinaiseen tavanmukaiseen kosintaan; mutta sinun pitää nyt
kaikilla tavoin mielistellä Leenaa ja antaa hänelle joku vähäinen
lahja," sanoi Antti. "Kyllä koetan, mutta en tiedä mitä hänelle pitää
lahjoittaman."

"Pari kaunista huivia ja esiliinaa riittää kyllä aluksi."

"Kyllä minä tahtoanne noudatan!" sanoi Tahvo haukotellen ja meni
kamarista ulos, mutta itsekseen hän arveli: "nyt ne minua väkisin
pakottavat naimisiin menemään, mutta Leena on aimo pala, ja jollen minä
häntä ota, noukkii joku muu hänet. Isä on pannut asian alkuun, nyt voin
pelotta Leenaa lähestyä; jumal'auta! kuinka sukkelasti hiiri nyt
juoksee kissan suuhun. Noh, niinhän on rikasten laita aina, ja isäni on
kyllä rikas mies."



IV.


Lahvartin Risto oli nyt rahalla lunastanut itsensä, tahtonsa ja majansa
orjuudesta ja vallanalaisuudesta vapaaksi; nyt vasta saattoi hän ilolla
ruveta työhön; mitä hän nyt teki, teki hän itselleen. Talon vuokra ei
nyt enää noussut talon vaurastumisen mukaan, nyt kävi kyllä tarttuminen
kirveesen, höylään ja savilapioiseen sekä majan muuttamiseen
todelliseksi ihmisasunnoksi. "Noh, eivätkö siis meidän talomme ole
ihmisten asuttavia?" kysynevät meidän vuokramiehemme. Siihen vastaan
suoraan: "olen Tarton, Veron, Tallinnan ja Pernon kaupunkien seuduilla
paljon matkustanut, ja useissa vuokrataloissa viettänyt yötä ja saanut
tarpeeni ruokaa; oikeata ihmisasuntoa en ole vielä siellä nähnyt, mutta
sitä vastoin kyllä monesti Viliannin seuduilla perintötalojen
isännillä. Tarkemmin kuulustellessani syytä tähän olen aina saanut
saman vastauksen: Kelle me tekisimme? kelle rakentaisimme? Lyhykäinen
vuokra-aika sitoo käsiämme." Ja tämä on toden totta, ja te olette aivan
oikeassa. Kansamme asunnot ovat enimmästä vielä orjan hökkeleitä ja
jäävät siksi, kunnes koko maa rahalla on lunastettu. Armollinen keisari
on meidät itse kyllä orjuudesta ja kahleista päästänyt, mutta maa on
jäänyt kahleisin ja saadaan ainoastaan rahalla lunastetuksi.

Mitä enemmän Viron kansa ostaa talon- ja kartanonmaata perinnöksi, sitä
suuremmaksi kasvaa sen valta maan suhteen, ja mitä enemmän se poikiansa
ja tytärtänsä korkeimmissa kouluissa kouluttaa, sitä enemmän
raukenevat tyhmyyden kahleet. Sentähden eteenpäin, eteenpäin tukevin
askelein maan perinnöksi ostamisessa ja lasten kouluttamisessa.

Lahvartin Risto oli viiden kolmatta vuoden vanha. Hän oli tukeva ja
vahva mies, ja terveys loisti hänen kasvoistaan. Hänen oli onnistunut
lyhyen ajan kuluessa ostaa talonsa perinnöksi ja nyt saattoi hän ruveta
työhön.

Huoneen päätyseinän eteläpuolelle teki hän parhaan omenatarhansa,
syksyllä istutti hän siihen vielä kaksikymmentä omenapuuta lisää sekä
joukon marjapensaita ja teki aidan ympäri, pihan jakoi hän niin,
etteivät elukat enää päässeet huoneen edustalle sekä istutti tämän
ympäri muutamia vahtera- ja jalavapuita. Itse tuvan suhteen hän ei
voinut mitään parannuksia tehdä, mutta kamaria tuvan takana rupesi hän
korjailemaan. Hän veisti seiniä sisäpuolelta sileiksi, löi niihin
pieniä puunappuloita, kalkitsi ne sitten aivan sileiksi ja viimeiseksi
valkaisi ne. Kamariin hän vieläkin teki lautapermannon[10] ja silitti
sen niin tasaiseksi, että sitä kerta kuukaudessa sopi märällä rievulla
pestä, Riston suurin vihollinen oli savu. Huoneuksessa ei ollut
savutorvea, savu siis tunkeusi joka paikkaan ja oli silmille ja
keuhkoille vahingoksi. Myös sitäkin vastaan keksi hän keinon. Hän repi
vanhan muurin maahan, osti kartanon herralta tiiliä ja rakensi sijaan
pienemmän, mutta kymmenen kertaa enemmän lämpöä antavan tulisijan. Sen
viereen jätti hän vähäsen välipaikan, johon hän muurasi kaksi pataa
sisään, ja mistä torvia, jotka vähällä puunkululla täydellisesti
lämmittivät kamarin, johdettiin. Kaikki savu meni nyt savutorven kautta
tuvasta ulos. Kyllä hänen äitinsä usein pyysi häntä olemaan noin paljon
uudistuksia tekemättä, mutta Risto vastasi: "Äitiseni, nyt on meillä
oma tupa, nyt saatamme parempaa elämää aloittaa." Martinpäivänä oli työ
valmis, ja vanha äiti löi nyt joka päivä käsiänsä yhteen, huudahtaen:
"Mutta kuinka kaunista ja kelvollista! Jos isä nyt nousisi haudasta,
niin hän ei enää tuntisi majaansa. Hän kylmettyi paksussa turkissaan,
ja nyt saatamme täällä oleskella vaikka paitasillakin, ja kuitenkin
tuntuu melkein liian lämpimältä; mutta varmaankin tuot nyt nuorikon
taloon. Minä olen vanha, enkä jaksa enää talon askareita hoitaa; mutta
tuo, rakas poikani, semmoinen ihminen, jonka kanssa voin sovussa elää,
niin saamme onnellista elämää viettää."

"Saapi nähdä mitä talvi mukanansa tuo," sanoi Risto, "mutta työtä on
minulla kyllälleen ollut, ja ompa vieläkin paljon tekemistä, sillä
meillä ei ole vielä laadullista pöytää eikä istuinta, ei vuodesijaa
eikä patjaa; näitä kaluja puuttuu vielä, ja koska kerran olen saanut
kamarin lämmönpitäväksi ja isoilla akkunoilla varustetuksi, niin tahdon
myöskin pitää huolta huonekaluista. Hyväksi onneksi on isäni opettanut
minua puutyötä tekemään; se oppi on nyt oleva meille hyödyksi."

"Tee poikani miten parhaaksi luulet, mutta ajattele myöskin sitä, että
meillä vielä on paljon velkoja; tuhannen ruplaa ei ole naljan asia."

"Sen minä tiedän, rakas äitini, mutta jos Jumala siunausta antaa, niin
velat kyllä aikanansa maksetaan. Sinä tiedät, äitiseni, että neljä
vuotta sitte vähällä aloitin, ja nyt maksoin muutama viikko sitte 1000
ruplaa, 300 ruplaa jäi vielä meille takavaraksi. Jumalan siunaus on
yritystäni seurannut, kaikkien enimmän on se minulle ollut avuksi, että
kouluopettajamme on minut ymmärtäväiseksi ihmiseksi kasvattanut. Niin
totta, äitini, kuin nimeni on Risto, tahdon sen hänelle vielä teossa
palkita, ja jos minua joskus kutsutaan semmoiseen kunnan virkaan, että
minun sanani jotakin vaikuttavat, mitä maksuihin tulee, niin olen hänen
palkastansa huolta pitävä. Yksi ihminen voi paljon tehdä, jos hän vaan
tahtoo."

"Äläpä nyt, poika, ylpeäksi rupea, äläkä liian paljon viisauteesi
luota; muutoin saatat itsellesi vihollisia, jotka sinulle enemmän pahaa
kuin hyvää suovat ja tekevät."

"Ylpeys tulee tyhmyydestä, mutta viisauteen on aina luottaminen,
muutoin veisi tyhmyys voiton viisaudelta, ja mitä vihamiehiin tulee,
niin ei jokainen vihamies ole meille vahingoksi, vaan usein
hyödyksikin. Vihamiesten kanssa on usein parempi elää kuin luihujen
ystävien kanssa."

"Ole varoillasi, poikani, muuta en toivo."

"Tietysti, rakas äitini! varovaisuus on tärkeä asia elämässä ja tarkka
huolenpito samaten; niiden avulla olen tähän saakka tullut toimeen,
mutta saadaan nähdä, mitä tulevaisuus mukanansa tuo. Sanoit, että minun
pitää ottaman emäntä itselleni. Ennenkuin vaimon otan, pitää asiata
tarkoin harkita, sillä usein käypi niin, että miehen täytyy vaimon
pillin mukaan hyppiä."

"Se on tosi, mutta jos hyvän vaimon otat, ei ole siinä kohden mitään
pelkäämistä."

"Aivan niin, rakas äiti, mutta hyviä emäntiä ei ole kosolta; ihan
sivistymätöntä vaimoa en millään lailla tahdo ottaa, ja puoleksi
sivistyneitten seassa on paljon akanoita; perin sivistynyttä en saa,
eikä talokaan kannattaisi semmoista elättää. Sinä näet, äiti, että
siinä kohden olen pahassa pulassa. Yhtä olen paljon ajatellut, mutta
hänen vanhempansa panevat varmaankin vastaan. Täytyy kuitenkin onneansa
koettaa."

"Ketä sinä ajattelet, poika, tahdotko sen minullekin sanoa?"

"Sinulta, äiti, ei ole minulla mitään salattavana. Metsänvartijan
Leenaa olen ajatellut."

"Metsänvartijan Leenaa! Poika, se tyttö on kullan arvoinen, mutta hänen
isänsä oli miesvainajani verivihollinen ja pieksetti häntä kaksi kertaa
aivan syyttömästi. Leena on uuttera työntekijä ja sivistyksessä sinun
vertaisesi, mutta pelkään minäkin että vanhemmat tulevat sitä tuumaa
kaikin voimin vastustamaan, ja missä vanhempien siunaus puuttuu, siinä
ei ole onnellista avio-elämää. Metsänvartijan Leenaa vastaan ei ole
minulla mitään sanomista, sopiihan sinun onneasi koettaa -- mutta
kuinka Wellin Tahvon käy? Kuulin mennä sunnuntaina kirkossa sanottavan,
että Leena jo on Tahvon morsian."

"Se ei voi olla totta," sanoi Risto hypähtäen pystyyn, "Tahvoa ja
Leenaa erottaa tukeva väliseinä toisistaan, ja sitä ei käy niinkään
pian maahan repiminen, ja se on: Tahvon viinahalu ja kortinlyöminen
sekä hänen tyhmyytensä."

"Saattaa olla, mutta vanhalla Wellillä on hiukan rahaa, ja sitä
metsänvartija ennen kaikkea rakastaa."

Äiti ja poika erosivat toisistaan, mutta Risto oli kerrassaan syttynyt
ilmituleen.

Leena Tahvon morsian? Tämä sana ajoi unen hänen silmistään ja sitoi
hänen kätensä työn ääressä. "Kuinka voisin Leenan tavata? Missä voisin
hänen kanssansa asiasta puhua? Millä taivutan vanhempien sydämet minun
puoleeni?" Näitä kysymyksiä mietti ja aprikoitsi hän mielessään.
"Kirjoitanko Leenalle? Koetanko kirkkotiellä onneani? Paha kyllä, etten
mennä suvena sitä tehnyt, kun kaksi kertaa olin Leenan seurassa; mutta
onneani pitää minun koettaa, muutoin lentää lintu pesästä, ja minä jään
sitä katsoa ällistelemään."

Ihminen ajattelee ja toivoo, mutta Jumala yksin määrää hänen teitänsä.
Lauantaina aamupäivällä tuli metsänvartijan Leena itse Lahvarttiin ja
ihan yksin. Lapsena oli hän usein siellä käynyt, mutta nyt hän ei
kymmeneen vuoteen taloa ollut nähnyt. Hän oli nyt kaiteen hankinnassa.
Hän oli käynyt useissa paikoin kaidetta kysymässä, mutta kun hänen ei
onnistunut saada, päätti hän viimein omin lupinsa mennä Lahvartin
emännältä pyytämään. Vanha emäntä otti hänet sangen ystävällisesti
vastaan, pakisi hänen kanssansa kaikenlaista talon askareista, näytti
hänelle talon oloinensa, eloinensa, sekä kiitteli kaikin puolin
poikaansa. Risto oli itse metsässä, mutta äiti ymmärsi pakinallaan
pidättää Leenaa, kunnes hän tuli kotiin. Arasti ja väristen tervehti
Risto Leenaa, joka heti huomasi, mistä tuuli kävi. Risto näytti nyt
Leenalle kaikki uudistustyöt ja kysyi, olivatko ne hänen mieleensä.

"Sinä elät, koulutoveri, puoleksi kuin kartanon huoneuksessa, en
eläessäni olisi voinut ajatella, että sinun olisi onnistunut sisustaa
tätä kamaria näin somaksi."

"Mutta annapas, kun saan istuimeni, pöytäni, vuodesijani ja
laatikostoni valmiiksi, silloin kelpaisi sinun majaani nähdä," sanoi
Risto.

"Kuinka minä enään saisin sen nähdä? käyn nyt ehkä ensimmäisen ja
viimeisen kerran tässä huoneessa."

Äiti pujahti tupaan. Risto ja Leena olivat kahden kesken.

"Nyt, taikka ei milloinkaan," ajatteli Risto, tarttui Leenan käteen ja
sanoi: "Kallis Leena," -- hänen äänensä värisi ja samaten hänen kätensä
-- "koko tämän taloni ja kaikki, mitä minulla tässä maailmassa on,
tahtoisin ainoastaan sinun kanssasi jakaa; minä olen lapsuudesta asti
kantanut kuvaasi sydämessäni, mitä sinä siitä arvaat?"

Leena seisoi vakaana, mutta hänen äänensä värisi, kun hän vastasi:
"Risto, ajattele mitä sanot. Sinä talonisäntä, ja minä vain
metsänvartijan tytär."

Risto likisti Leenan rintaansa, painoi makuisan muiskun hänen
huulillensa, mitä Leena vähäsen vastaan ponnistelemalla sallikin, ja
lausui: "Leena, sano tänään Jumalan edessä, tahdotko vaimokseni tulla
ja minun kanssani jakaa kaikki, mitä elämä saattaa mukanansa tuoda,
anna vastaus."

"Tahdon, Risto," sanoi Leena juhlallisesti, "olen aina pitänyt sinua
rakkaana, mutta minun isäni ja sinun äitisi ovat sitä kuolemaan asti
vastustavat."

"Minun äitini ei, ole siitä varma, Leena!"

Äiti astui nyt kamariin, Risto työnsi Leenan, joka seisoi punaisena
kuin äyriäinen, äitinsä puoleen ja sanoi: "Äiti, tässä on tuleva
aviopuoleni, nykyinen morsiameni, jonka tähden minä yöt ja päivät olen
työtä tehnyt ja vaivaa nähnyt. Jumalan silmien edessä on hän nyt
luvannut olla morsiameni, hän pelkää vain sinun sitä vastustavasi."

Vanha äiti otti Leenan syliinsä, antoi hänelle suuta ja sanoi: "Terve
tulemasta, tyttäreni; Jumalan siunaus olkoon teidän kanssanne!" Leena
painui vanhan äidin rintaan ja itki kuin lapsi. Ei eläessään olisi hän
voinut uneksiakaan tänään tulevansa morsiameksi ja vieläkin vapaan
miehen morsiameksi. Hänen sydämensä oli riemua täynnään ja ilosta
pakahtumaisillaan, niinkuin Ristonkin. Kauniilla, valkealla vaatteella
katetulle pöydälle oli pian puhtaat ruoka-astiat asetettu ja kaikki
kolme istuutuivat pöydän ääreen, ja varmaankin lauloivat Jumalan
enkelit: Ja rauha maassa!

"Helluntain aikana vietämme häät, jos Jumala suopi. Siksi tahdon panna
taloni ja majani täydelliseen kuntoon ja astukoon sitte vaimoni talon
kunniaksi siihen sisään."

"Ja minä tahdon tehdä mitä suinkin voin kaunistaakseni sitä vielä
enemmän," sanoi Leena, "mutta vaikein asia on suostuttaa isääni tähän;
hän tahtoo naittaa minut Wellin Tahvolle, ketä minä en silmissäni
kärsi, mutta koettakaamme onneamme. -- Tuleva talvi on tuova minulle
paljon kärsimistä ja taistelemista, mutta ole pelkäämättä, Risto; sinun
kanssa onnellinen Lahvartissa, taikka ilman sinua kalmistossa, -- se on
mielessäni varma asia."

Nuoret rakastavaiset lupasivat toisillensa pitää asiata salassa häihin
saakka, ja riemumielin sanoi Leena jäähyväiset. Matkalla hän yhä
ajatteli: "minä olen tänään kosimassa käynyt ja morsiameksi tullut, ken
semmoista ennen on kuullut; mutta mitenkä isäni suostutan?"

Leenan saapuessa kotiin tuli isä häntä vastaan ja sanoi: "Missä tänään
toki kyliä juoksentelet? Aioin jo tulla sinua etsimään. Mistä kaiteen
sait?"

"Lahvartista," vastasi Leena.

"Oletko hullu, tyttö," kiljaisi isä, "kävitkö Lahvartissa?"

"Kävin kyllä, onko se sitten niin kummallinen asia?" kysyi tytär.
"Lahvartin vanha emäntä on kaikkein ystävällisin ihminen ja ensimmäinen
kankuri näillä seuduilla."

"Sinä kävit Lahvartissa ja olit koko tämän ajan siellä?"

"En suinkaan, isäni, minä kävin useissa paikoin kysymässä, mutta kun en
saanut, ei ollut viimein muuta neuvoa, täytyi Lahvarttiin mennä
onneansa koettamaan."

"Ja sinä sait Lahvartista kaiteen?"

"Aivan niin, Lahvartista sain; he ovat nyt onnellisempia ihmisiä kuin
me, heidän kamarinsa on sata kertaa lämpöisempi ja puhtaampi kuin
meidän, ja kuinka kauniin takan ja keittopesän Risto on tehnyt, ja
kuinka ymmärtäväisesti hän on istuttanut omenapuut hedelmätarhaansa;
sen sanon: oppinut mies tekee oppineen työtä, mutta oppimaton jää
vanhan sonta-aukkonsa viereen istumaan. Söin myöskin päivällistä
Lahvartissa ja niin kauniisti ja puhtaasti katetulta pöydältä?"

"Ja Risto söi sinun kanssasi yhdessä?"

"Niin tietysti, olihan hän koulukumppanini pitäjänkoulussa, ja jo
silloin söimme yhdessä samasta astiasta ja joimme vettä samasta
sangosta; eihän siis mitään ihmettelemistä, jos nyt kymmenen vuoden
kuluttua taaskin kerran koetamme samaa; sen sanon: Risto on
ymmärtäväinen mies."

"Hitto vieköön teidät ja teidän pitäjänkoulunne; aina viskaat sinä sen
vasten silmiäni; paljon mieluisemmin olisin sinulle kymmenen kaidetta
ostanut, kuin olisin suonut sinun tänään menemäsi Lahvarttiin sitä
hakemaan; soisin, että huomenna sen palauttaisit."

"Eikö se ole aivan tarpeetonta, rakas isä? Kun kangas päästetään
puista, vien sen kyllä takaisin ja kiitän lainasta. Lahvartin eukko
antoi sen aivan mielellään; muistatko kuinka hyviä sikareja Risto toi
sinulle? he eivät näy pitävän mitään vihaa meitä vastaan."

"Ja sinä kävit Lahvartissa? Sitä en olisi minä sinä ilmoisna ikänä
tahtonut, älköötkä sinun jalkasi koskaan enää sinne menkö!"

"Älä nyt, rakas isä, suutu; jos olisin tiennyt tuon käynnin olevan noin
sinun mieltäsi vastaan, en olisi sinne mennyt."

"Se on oikein sanottu. Mene nyt saunaan, äitisi on jo siellä sinua
odottamassa -- mutta älä enää juokse Lahvarttiin."

Leena meni saunaan. Äidin ensimmäinen kysymys oli, mistä Leena oli
kaiteen saanut.

"Lahvartista," oli tyttären vastaus.

"Sinne ei olisi sinun tarvinnut mennä."

"Mistä sen siis ottaisin? Maanantaina on aikomus kangasta luoda, panna
kaiteesen ja niisiin."

"Se on kyllä tosi, mutta Lahvartin väki vihaa meitä."

"Sitä minä en ensinkään usko. He ottivat minut erittäin ystävällisesti
vastaan, näyttivät minulle talon kaikkine katuineen, kapineineen,
syöttivät minua kunnollisesti, ja suoraan sanon sen: en ole eläessäni
missään niin suloisia hetkiä viettänyt ihmisten seurassa, kuin tänään
Lahvartissa ja he ovat nyt vapaita Virolaisia."

"Tytär, sinä houraelet, mekin olemme yhtä vapaat kuin Lahvartin väki."

"Se ei ole totta! Meillä ei ole kämmenenkään alaa maata, mitä voisimme
omaksemme sanoa; vapaa mies vapaan maan isäntänä on minun mielestäni
suuressa kunniassa pidettävä."

"Siis ehkä tahtoisit vielä Lahvarttiin emännäksi asettua, jospa vaan
Risto tulisi hakemaan."

"Tahtoisin tuhat kertaa mieluisammin kuin Wellin taloon. Wellillä ei
ole mitään muuta kuin lavea suu ja suuret sanat, mutta Lahvartin olo ja
elo pitäisi sinun näkemän! Sen sanon, jos ne näkisit, et
silmänräpäystäkään enää empisi, vaan, jos Risto minut sinulta
vaimoksensa pyytäisi, olisit heti valmis suostumaan."

"Sinä olet aivan hourupäinen. Varmaankin on Lahvartin emäntä sinulle
jotakin noidankeitosta kypsyttänyt, sen avulla kahlehtiakseen sinua
poikaansa."

"Rakas äiti, noidankeitoksia ei osaa kenkään kypsyttää; ne kypsyvät
ainoastaan sydämessä hyväin sanojen kautta; missä sydän sydäntä
vetoraudan voimalla puoleensa vetää, siellä on armastuksella asuntonsa,
vaikka rahoja ja varoja puuttuisi. Rakas äiti, sinä voit minut
onnelliseksi tehdä, jos noidankeitoksen kypsytät, jolla kävisi meidän
talomme Wellin Tahvolta varjeleminen; sitä ihmistä minä en jaksa
silmilläni nähdä."

"Menkäämme tupaan ja heretkäämme lörpöttelemästä. Tahvo ei ole vielä
käynyt kosimassa, ja Lahvartin Ristolle me emme sinua anna, vaikka hän
olisi Tahvoa sata kertaa rikkaampi."

"Jos on aikomuksenne väkisin pakottaa minua naimisiin, niin sanon nyt
heti, että minä tänään viimeistä päivää olen teidän kattonne alla.
Kauppatavarana te ette saa minua pidellä."

"Kenenpä sitten oikein luulet sinulta lupaa kysyvän," sanoi äiti
kiukustuneena, "me olemme sinun vanhempasi, ja meidän käskyämme
noudattaen on sinun meneminen sille miehelle, jonka me sinulle
määräämme. Tuota säveltä lauloin minäkin kerran, mutta nyt kiitän
Jumalata siitä, että olen metsänvartijan emäntä. Meillä on leipää ja
särvintä kylläksi, ompa myöskin joku kopeikka ollut talossa, ja tullee
varmaankin lisää, jos Jumala siunauksensa antaa, ja yksi on myöskin
Wellin talon laita. Mutta Lahvartissa on ammoisista ajoista kurja
köyhyys asuntoansa pitänyt, ja ken tietää millä keinoin Risto on
haalannut kokoon ne rahat, millä hän talon osti; rehellisesti hän ei
näy niitä kokoelleen."

"Älä, armas äitini, syntiä tee tuommoista ajattelemalla. Risto ei ole
rahaansa varastanut."

"En nyt juuri sitä luule, mutta kavaluudella kiskoa itselleen on
myöskin syntiä, ja nyt on jo mailma kovin turmeltunut; itsekukin
havittelee nyt ainoastaan rahaa ja parin kymmenen ruplan edestä myypi
ihminen ruumiinsa ja sielunsa paholaiselle, kun kerran saa rahat
silmiinsä."

Molemmat naiset menivät nyt huoneesen ja rupesivat hiuksiansa sukimaan,
mutta äidin terävä silmä oli jo huomannut, että tyttären sydämessä
tykki jotakin, jota hän ei siellä ennen ollut havainnut.

"Sinä olet levoton, tyttäreni?" kysyi äiti.

"Levoton, niin, levoton olen todellakin sinun sanojesi johdosta. En ole
koskaan kuullut mitään pahaa puhuttavan Ristosta, mutta Tahvosta tietää
jo joka lapsi sata juttua jutella, ja suurin osa niistä ovat
todenperäisiä. Tahvo on sata kertaa viinasta väsyneenä maannut tien
ojassa, pelissä kadottanut monta kymmenistä ruplaa, ja monta yötä
väijynyt kylän tyttöjä. Hän kiroilee ja sadattelee joka sanalta -- ja
semmoiselle tahdotte myydä minut. Rakas äiti, sinä olet minua vaivalla
kasvattanut, sinun sanojasi olen aina kaikissa kohden noudattanut, ja
nyt -- ja nyt -- nyt kaupittelette sinä ja isä minua mullikan tavalla
ja vaaditte ehkä tuopin viinaa kaupanpäälliseksi."

Katrin kasvot kävivät lumivalkeiksi, ja tytär itki katkerasti, mutta
kietoi rakkaudella käsivartensa äidin kaulan ympäri ja sanoi: "Kallis
äiti, sinä voit pelastaa minut ja saattaa isäni toiseen mieleen, sinun
kädessäsi on nyt onneni ja onnettomuuteni, eikä isän. Isälle on aivan
yhden tekevä, ken minua kosii, Tahvoko vai Risto, kunhan vaan hunnun
alle tulen; rakkaudesta hän vähän lukua pitää, ja minä olen jo -- minä
olen -- minä -- minä olen jo --"

"Mitä sinä jo olet?" kysyi äiti vavisten.

"Minä olen -- oh äiti -- älä lykkää minua luotasi -- minä olen --"

"Jumala auttakoon! Kallis Jumala! mikä sinun on?"

"Minä olen teidän tietämättänne jo kihloihin mennyt, minä olen kihlattu
morsian -- sinun kädessäsi, äiti, on nyt minun onneni ja onnettomuuteni
-- olen lapsuudesta saakka rakastanut Lahvartin Ristoa, ja tänään olen
ajattelemattanikaan hänen morsiameksensa kihlautunut; suurimpana
huolenamme on nyt taivuttaa teidät tuumaamme."

"Noh Jumala auttakoon! Tule nyt suuri Jumala avuksi! Sinä olet
sekapäinen."

"Jumala varjelkoon minua ja kaikkia ihmislapsia siitä onnettomuudesta,
mutta mitä minä nyt täällä Jumalan ja sinun edessäsi sanon, on tosi, ja
vielä kerran sanon: Äiti, sinun kädessäsi on onneni ja onnettomuuteni;
tänään on Lahvartin Risto kodissansa julkisen Jumalan ja hänen äitinsä
edessä kosinut minua vaimoksensa ja auttajaksensa elämässä, ja
Kaikkivaltiaan kasvon alla olen tänään luvannut mennä hänelle vaimoksi
taikka -- kalmistoon lepäämään. Tämä lupaus ei ole tämän päivän
tunteiden synnyttämä, se on jo monen vuoden kuluessa itänyt ja
sydämeeni juurtunut; Jumalalta olen Ristoa miehekseni pyytänyt, ja
tänään on odottamaton sattumus saattanut hänet tunteensa ilmaisemaan ja
minua vaimokseen pyytämään, sillä hänessäkään eivät nämä tunteet ole
tänpäivän synnyttämiä, vaan ovat hänessä jo kauan kyteneet, muuten hän
ei olisi antanut minulle tuota kaunista arkkusta, jonka hän omalla
kädellään on tehnyt: sinun kädessäsi on onneni ja onnettomuuteni, armas
äiti, ole minulle avullinen saattamaan Ristoa isän suosioon ja anna
siis isälle tieto tänpäivän tapahtumasta."

"Armas tytär, sinä hourailet, mene maata, huomenna on sinulla
varmaankin toinen juttu kerrottavana."

"Unta ei silmissäni ole, ja tänpäivän tapahtumuksesta ei minulla
koskaan ole oleva muuta juttua kerrottavana. äiti, tee tyttäresi
onnelliseksi."

Äiti astui ulos kamarista. Itsekseen ajatteli hän: "Nytpä ovat asiat
tykkänään hukassa; me olemme Tahvolle tyttäremme luvanneet, ja tytär on
mennyt Riston kihloihin; tee nyt mitä tahdot! Onnetonta, kovin
onnetonta oli, että tänään lähetin hänet kaidetta hakemaan, mutta
varmaankin ovat hän ja Risto jo koulussa valinneet toinen toisensa, ja
vaikea on tämän tämmöisiä rakkauden siteitä katkaista. Mutta vahinko
olisi, jos armaasta tyttärestäni tulisi Lahvartin isännän vaimo."



V.


Lahvartin Risto työskenteli uutterasti suojiensa siivoilemista ja
sisustamista; mutta Wellin talossa oli kaikki samalla kannalla, millä
se jo isän ja isänisän aikoina oli ollut. Pirtin vieressä, jota myöskin
riihenä käytettiin, oli sielläkin, tavallisuuden mukaan, toinen suoja
eli kamari, mutta se oli siinä kunnossa, että sitä paremmin sopi
sianläätiksi kuin ihmisasunnoksi sanoa. Lattia oli multaa, seinät
mustia ja hirret seinässä veistämättömiä, semmoisina, mimmoisina ne
metsästä tuotiin, laki musta ja hämähäkinverkkoa täynnänsä. Akkunoissa
oli neljä pientä ruutua, ja nekin oli savu siihen määrään mustentanut,
että ainoastaan hiukan valoa pääsi niitten läpi tunkeumaan sisään.
Pirtti eli riihi ulkopuolella kamaria oli väljä ja tilava. Nurkassa oli
iso kiuas, huonetta ympäröi laudoista seiniin tehdyt lavat, joidenka
päällä oli olkikupoja väen makuusijoiksi. Akkunoita ei ollut. Päivällä
oli pirtin ovi selki seljällänsä ja naiset kehräsivät pirtissä turkit
yllänsä ja kaksi paria sukkia jaloissa, kuten vielä tänäkin päivänä on
yleisenä tapana.[11] Puhtaus ja siivo olivat siellä tuntemattomia
vieraita, ja vanha kuten nuorikin Welli piti niitä, jotka heitä
puhtaammin asuivat, Saksalaisina. Talonpoika, virolainen talonpoika, ei
voi puhtaasti asua, vaan elukoitten tavalla, se oli Wellin mielestä
vastustamaton totuus.

Piha oli yhtä likainen ja siivoton. Elukansonta valui usein oven edessä
monen tuuman paksuisena, ja monesti piti emäsika poikineen atriata
pöydän alla samaan aikaan kuin talon väki istui pöydän ääressä
syömässä, ja tätä piti talonemäntä suurena kunniana. Maidonhoidosta
emme huoli tässä paljon puhua, mainittakoon vaan, että kun Wellin
emäntä vei voita kaupunkiin, oli se tavallisesti rattaanvoiteen
kaltaista, ja kärpäsien, torakkojen ja lutikoitten osaset siinä
täyttivät myöskin painonsa, ja emäntä puolusteli itseänsä sanomalla
että ruhaa varmaankin oli tiellä vankkureista tahi re'estä tunkeunut
astiaan. Ja kuitenkin oli Wellin isäntä tukeva talonpoika ja toimelias
mies. Mutta Wellin esi-isät olivat sillä tavalla eläneet ja vanhoiksi
käyneet, mikä syy sitte nykyisen polven ymmärtäväisemmin elämään, ja
nuori Welli astui luopumatta isänsä jälkiä ja nauroi usein Lahvartin
Riston siivoelemisia ja korjailemisia ja soimasi häntä ryysymekoksi ja
kerskailijaksi.

Ennen joulua pitivät Wellin isäntä, emäntä ja poika perheneuvottelua
naimisasiasta. Päätökseksi tuli: Tahvon tuli viimeisenä pyhäpäivänä
käydä varsinaisesti kosimassa ja neljän viikon kuluttua olivat häät
vietettävät. Tahvon tuli ensi aluksi jäädä metsänvartijan taloon ja
suveksi, ennenkuin kesätyöt alkoivat, muuttaa vaimoineen Wellin taloon.
Sittemmin oli Simo Mikkelin talo ostettava, johon uusi aviokunta
asettuisi asumaan. Kaikki hyvin kaunista, kuinhan vaan edelleen
elettäisiin.

Ennen pyhiä kävi vanha Welli kaupungissa kosiolahjoja ostamassa,
muutamia karttuunipaloja morsiamelle koristeeksi, yhdet kengät ja
muutamia pulloja halpahintaista viiniä. Näillä kapineilla oli Leenan
sydän valloitettava.

Viimeisenä pyhäpäivänä illalla pani Tahvo hevosen aisoihin, puki
päällensä kirkkovaatteet, punaisen vyön vyötäisille, ketunnahkaisen
lakin päähän, pisti pari pulloa lakkariinsa, vehnäis- ja vaatemytyn
rekeen, isä istuutui puhe- eli kosiomieheksi viereen, ja nyt
liikkeelle. Tiellä tuli vanhapiika vastaan. Welli sylkäisi vihassa,
kirosi minkä ehti naisraukkaa, pyöritti hevosensa kolme kertaa ja ajoi
sitte edelleen. Vanhapiika oli ensimäinen onnettomuuden enne.

Metsänvartijan pihalle jäi Tahvo seisomaan hevosen luo, ja isä astui
tupaan, tervehti talon väkeä ja sanoi tänä iltana virkun mullikan
juosseen häneltä kadoksiin, jota hän nyt kävi täältä hakemassa.
Metsänvartija, joka tarkoituksen oivalsi, antoi hänelle luvan etsiä.

Wellin Antti astui pirtin läpi ja tapasi Leenan kamarissa lukemasta.

"Terve neitoseni, sinua olen tänään etsinyt."

"Terve Antti, mitäs siis minusta tahdot?"

"Isäsi on luvannut sinut pojalleni vaimoksi, ja nyt olemme tulleet
kosio-asiata selvilleen suorittamaan. Olet kai hyvilläsi siitä, kun
niin pian tulimme; Tahvo on hevosen luona."

Leena katseli Anttia terävin silmin ja sanoi sitte vakavalla äänellä:
"Antti, Te olette tänään vähäsen sekainen päästänne, sentähden olette
erehtynyt meidän taloomme. Teidän oli ehkä aikomus poikinenne ajaa
Kalmun taloon, missä Elina teitä odottaa; minä en ole teitä odottanut,
enkä siinä asiassa millään lailla ole isäni määräyksen alainen."

"Neitoseni, älä nyt noin paljon vastuksia tee; Kalmun talosta ei ole
meillä mitään etsimistä."

"Siinä tapauksessa etsii Kalmun Elina teitä oikeuden kautta, poikanne
on Elinan itselleen kosinut, ja Elina on suostunut hänelle menemään,
sen pituinen se; tuossa on ovi, nyt saatte mennä."

"Tätä juttua en käsitä," sanoi Antti, "sinä olet poikani kihlattu
morsian, ja olet hänen vaimoksensa tuleva, niin totta kuin nimeni on
Wellin Antti."

"Minä en suinkaan vielä ole teidän kihlojanne vastaan ottanut, enkä
poikanne vaimoksi eläessäni tule, vaikkapa isänikin sadankertaisilla
kahleilla sitoisi minut häneen."

Tommi emäntineen astui nyt kamariin ja lausui: "Nyt, tyttäreni, ota
kihlat vastaan, ja kolmen viikon perästä vietämme iloiset häät."

"Olen jo Antille ilmoittanut, missä hänen poikana kihlattu nuorikko
asuu, ja hän tekee aivan oikein vielä tänä iltana lähtiessään sinne
kosintaan; mutta minun silmieni eteen olkoon Tahvo tulematta, aion
vapaalle miehelle vaimoksi, enkä tyttöraukkojen pettäjälle."

"Ketä Tahvo sitte on pettänyt?" kysyi Antti.

"Lähtekää sitä tiedustelemaan Kalmun tyttäreltä, hän on varmaankin
antava teille tyydyttävän vastauksen."

Antin silmät säihkyivät vihaa, ja häpeästä olisi hän mielellänsä maan
sisään vajonnut, mutta hän koetti näyttää vakavalta ja sanoi: "Tuo on
tyhjää lorua ja kylän vaimojen sepittämä kavala juttu; sinä olet
poikani ainokainen morsian."

"Olen jo kerran teille nimittänyt poikanne oikean morsiamen ja nyt
arvaan teillä olevan sen verran ymmärrystä päässä, että lähdette häntä
kosimaan."

"Antti tule pirttiin, tuo Tahvo pihalta sisään, niin juomme
kihlajaiset," sanoi Tommi, "ja tulevana lauvantaina lähtevät nuoret
pappilaan 'paadert'[12] lukemaan."

"Kallis isä," sanoi Leena, "sinua minä rakastan ja kunnioitan kaikesta
sydämestäni, mutta jätä tänä ehtoona kosiojuttu sikseen; jos mielenne
tekee vanhan tavan mukaan juoda pullo viinaa yhdessä, niin minulla ei
ole siihen mitään sanomista, mutta olkaa minun nimeäni sitä tehdessänne
mainitsematta, ja Tahvo jääköön paremmin hevosen luo, taikka menköön
kylän kapakkaan,[13] taikka Kalmun taloon, minulle se on yhtä kaikki."

"Kuinka rohkenet noin tyhmästä jutusta Tahvoa ja Kalmun Elinaa
syyttää?" kysyi metsänvartija.

"Rakas isäni, minä en yhtään tyhjiä loruele. Eilen kun kirkosta tulin,
seurasi Kalmun Elina, tuo kaunis nuori tyttö, minua kotimatkalla.
Tiellä rupesi hän minua varoittamalla varoittamaan mielimästä Wellin
Tahvolle, joka viime suvella oli useasti käynyt heidän luonansa ja
luvannut ottaa Elinan vaimoksensa; häntä oli Elina lujasti uskonutkin,
ja nyt hän on onneton ihminen."

Hämmästyksestä vaaleina seisoivat Antti ja Tommi Leenan edessä, eivätkä
saaneet sanaakaan suustansa; vihdoin kiljaisi Antti: "Se on valetta, se
on tyhjää herjaamista.'

"Se ei ole ensinkään valhetta eikä herjaamista, lähtekää Kalmuun, kyllä
siellä saatte kuulla."

Antti tömisteli vihoissaan jaloillansa laattiata, lupasi lyödä Elinan
kuolijaaksi ja maan tasalle hajoittaa koko Kalmun talon. Mutta Tommi
seisoi vieressä syviin ajatuksiin vaipuneena ja äiti huokasi syvästi.
Viimein lausui Tommi juhlallisesti: "Jos tässä jutussa on perää, niin
neuvon teitä tänä ehtoona lähtemään Kalmuun tuota kosioasiata
selvilleen suorittamaan. Kalmun Elina on kaunis ja rivakka tyttö, ja
minun kävisi häntä sääliksi, jos hän poikasi kautta tulisi
häväistyksi."

"Jos siinä on perää, pitää kai minun sinne menemän," sanoi Antti
vihoissaan, "mutta Tahvon selän olen vielä ennen häitä kypseksi
keittävä."

"Se on aivan tarpeetonta," sanoi Leena, "mutta pitäkää kiireesti häät,
ja te tulette minua kaiken elinaikanne kiittämään siitä, että niin
lempeän ja taitavan ihmisolennon olen teille taloon saattanut."

Antti samosi pihalle, missä onnellinen Tahvo kylmästä väristen häntä
odotti.

Antti kiroeli ja sadatteli julmasti ja solvasi poikaansa ilkeimmäksi
riiviöksi.

"Istu rekeen," kiljaisi hän viimein, "ja pidä suus kiinni, muuten saat
korvillesi."

Tahvo oli hiljaa kun lammas.

Antti ajoi suoraa tietä Kalmuun, joka oli neljän virstan[14] päässä
metsänvartijan talosta. Tahvo värisi kuin haavanlehti.

Kalmun talossa oli väki vielä ylhäällä, kun kosijat sinne saapuivat.
Elina istui surullisena vuoteessa. Wellin Anttia nähdessään koetti hän
pujahtaa ulos pirtistä, mutta tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Minulla on tänä iltana rahtusen puhumista sinulle, älä yhtään pelkää
minua, vaan vastaa suoraan, se saattaa olla sinulle ja minulle
hyödyksi." Hän lykkäsi hämmästyneen tytön kamariin, missä hän
vanhempien läsnä ollessa kyseli asiata, josko Tahvo oli luvannut ottaa
Elinan vaimokseen.

Elina värisi kuin haavanlehti ja sanoi pelokkaasti: "Tahvo vannoi
Jumalan edessä valan ottavansa minut ennen joulua vaimoksensa, ja minä
olin heikko tyttölapsi ja kuuntelin häntä ja nyt olen onneton."

Antti juoksi pihalle, veti Tahvon tukasta pirttiin, antoi hänelle
tiellä muutamia tenhollisia selän pehmittäjiä, vei hänet kamariin ja
sanoi: "Onko tosi, että valalla olet luvannut ottaa tämän neidon
vaimoksesi?"

"On se tosi," änkytti Tahvo.

"Ja sinä olet hänen kunniatansa häväissyt?" kiljui Antti.

"Kyllä kai," vastasi Tahvo.

"Siis on hän vaimosi, ja tulevana pyhänä kuuluutetaan ensimmäinen ja
toinen kerta, seuraavana pyhänä menette vihille."

Elina lankesi Antin kaulaan, ja kyyneleet valuivat poskia myöten. Mutta
Elinan vanhemmat seisoivat hämmästyksissään kuin kiinninaulattuina.

Tytön kyyneleet pehmensivät Antin sydämen, ja hän sanoi: "Noh, jääköön
nyt kaikki unhotuksiin, ihmisiä olemme kaikki, mutta pahasti olette
erehtyneet."

Kihlajaisia juotiin vielä samana iltana ja lahjat annettiin
morsiamelle, joka sydämestään kiitti Jumalata tästä onnellisesta
tapauksesta, ja Tahvo näkyi olevan aivan tyytyväinen.

Kahden viikon perästä vietettiin Wellin talossa aivan pienet häät, ja
jokainen, joka asian tarkemmin tunsi, piti Anttia sangen kunniallisena
ihmisenä, ja etenkin Elina olisi häntä milt'ei käsillään kantanut.

       *       *       *       *       *

Metsänvartija oli yllä kerrotun tapauksen jälkeen kovin äreä ja
kärsimätön tytärtänsä kohtaan, mutta kun hän oikein asian perille
pääsi, löi hän kätensä yhteen ja sanoi:

"Kiitos olkoon Jumalalle, joka varjeli tyttäreni onnettomuudesta!" ja
äiti ylisteli Leenaa pilviin asti.

Mutta iloisin kaikista oli Leena itse. Hän oli häväistyksestä suojellut
ihmisen, ja se iloitti hänen sydäntänsä. Ja Elina kiitti häntä, vesissä
silmin ja sanoi: "Jospa vähäisenkään tietäisin, ketä sinä armaana
pidät, kyllä minä häntä polvillani rukoilisin heti viemään sinua
kotiinsa."

"Kiitos Taivaan Taatolle," vastasi Leena, "minä en ole kosiomiehen
tarpeessa; tahdon kerran antaa käteni ja sydämeni vapaalle miehelle,
mutta en koskaan pakolla. Hyvä oli että minulle ilmaisit salaisuutesi,
muuten ei olisi minun ollut aivan helppo asia vapautua nykyisestä.
miehestäsi ja auttaa sinua. Jos minä olisin kihlat vastaan ottanut,
olisimme molemmat elinajaksemme onnettomiksi tulleet."

Samaan aikaan, mihin nuori nuorikko ja metsänvartijan tytär näin kirkon
pihalla keskenänsä juttelivat, tapahtui metsänvartijan talossa jotakin,
jota emme voi jättää kertomatta.

Lahvartin Risto pukeutui kirkkovaatteisin, läksi metsänvartijan luo ja
tapasi tämän yksinänsä kotona.

Risto tarjosi äijälle hyvän sikarrin, jutteli hänen kanssansa
ystävällisesti talon hoidostaan ja töistään, vetäisi viimein lakkarista
pullon hyvää viiniä ja pyysi metsänvartijan hyväntahtoisesti juoda
lasillisen hänen onneksensa ja unhottaa kaikki vanhat asiat.

Metsänvartijan mieli heltyi heltymistänsä ja virtana juoksi juttu.
Äkkiä kysäisi metsänvartija:

"Mutta minkä tähden olet oikeastaan tullut tänne? Oletko tarvepuitten
puutteessa? vai mitä?"

"Älkää siitä huoliko, tulin oikeastaan teitä likeisenä naapurina
tervehtimään sekä omaa mieltäni virkistämään. Mutta koska tulitte
tarvepuita maininneeksi ja olette likeisin puutarhuri, niin rohkenen
suoraan sanoa, että olisin omenavesan tarpeessa, jonka olen aikonut
omenatarhaani istuttaa; jos voisitte semmoisen minulle turvata, olisi
hartain toivoni toteutunut."

"Mutta nyt on talvi, eikä ole helppoa sitä maasta nostaa," vastasi
metsänvartija, "kyllä minulla on joukko aivan hyviä puita."

"Juuri talvella niitä paraiten saakin; minä nostan puun kaikkine
juurineen maasta ja vien sen sitte vaikkapa neljällä hevosella kotiin."

"No, menkäämme sitte tarhaan katsomaan."

Miehet menivät nyt omenatarhaan, mutta Ristolle ei ollut yksikään puu
oikein mieliksi.

Metsänvartija siitä pahastui ja mielellään olisi hän suonut nenäkkään
vieraan, jolle hänen oli ollut aikomus osoittaa ystävällisyyttä, mutta
joka ei ymmärtänyt sitä hyödyksensä käyttää, menevän tiehensä, mutta
Risto viimein pyysi saadaksensa itse valita omenapuun ja, maksoi mitä
maksoi, ostaa sen.

"Ota minkä tahdot," sanoi metsänvartija, "yhtä hyviä ne kaikki ovat."

"Lähtekäämme sitte takasin laseja kilistämään nuoren omenapuun
terveydeksi."

Taasen nousivat savupilvet laelle ja lasit kilisivät; samassa astuivat
Leena ja hänen äitinsä, jotka juuri olivat palanneet kirkosta, tupaan.
Molemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan. Mutta Risto hypähti seisaalle,
tarttui Leenan käteen, vei hänet isän eteen ja sanoi; "Rakas ja
kunnioitettu naapurini, tämä on se omenapuun, jota teidän tarhastanne
halusin, istuttaakseni sen omaan tarhaani; antakaa siunauksenne siihen,
ja minä vien sen juurineen päivineen, vaikka keskitalvellakin,
tarhaani."

"Mitä, mitä, -- mitä hullutusta tämä on, ja sinä Leena seisot aivan
tyynenä hänen vieressään; ulos huoneestani!" kiljui metsänvartija.

Leena heittäysi isänsä kaulaan, suuteli häntä ja rukoeli: "Isä, anna
minut vapaalle miehelle, äläkä kiellä, tee ainokainen tyttäresi
onnelliseksi."

Kuni käärmeen pistämänä, lykkäsi Tommi tyttären luotansa pois, hypähti
pystyyn, rupesi lattiata astumaan ja kiljaisi viimein: "Nyt on hullu
aika käsissä, tytöt juoksevat miehiä hankkimassa ja kosivat itse,
isästä ja äidistä ei nyt kenkään enää huoli, varmaankin olette jo
kihlajaiset ja häät viettäneet, ja nyt tulette jälestäpäin minua
kiusaamaan ja näyttämään että olette minulta voiton saaneet. Minä olen
sinun isäsi ja minun vallassani on naittaa sinut kelle itse tahdon;
mutta tuon sulhasen kanssa pois silmistäni!"

"Älä nyt tuolla tavalla toru," sanoi Leenan äiti, "luulen sinun tekevän
viisaammin antaessasi tyttäresi Lahvartin Ristolle vaimoksi, hän tulee
silloin perintötalon emännäksi, ja he rakastavat toisiansa."

"Aha, vai niin, sinäkin olet yksissä neuvoin tyttäresi kanssa;
kaunista, kaunista! noh, tehkää sitte miten mielenne tekee, mutta
tyttäreni annan kelle tahdon," pomisi Tommi.

"Niin, teiltä minä pyydänkin Leenan vaimokseni; rakas metsänvartija,
minun asemani on nyt semmoinen, että voin kunnollisesti tytärtänne
elättää; ja teitä lupaan pitää kaikessa kunniassa kuin omia
vanhempiani."

Metsänvartija katseli tytärtänsä, joka seisoi Riston vieressä ja sanoi:
"Ja sinä, tyttäreni, tahdot kaikesta sydämestäsi Ristolle vaimoksi
mennä."

"Tahdon, armas isä, tämän vapaan Virolaisen vaimoksi, tahikka ei
kenenkään."

"Jumal' auttakoon, sinä olet sekapäinen," ähkyi metsänvartija.

"Jumala varjelkoon meitä kaikkia semmoisesta onnettomuudesta," vastasi
Leena, "kelle sinä sitte tahtoisit antaa minut vaimoksi, armas isä?"

"Kelle, kelle! oh -- oh -- mutta ei Lahvartin Ristolle," huokasi
metsänvartija.

"Mikä hänessä sitten on vikana?" kysyi tytär.

"Mikä vikana? mikä -- mikä!"

"Älä nyt, armas isä, suutu, anna suostumuksesi tähän, niin olemme
onnellisia ihmisiä," sanoi Leena itkien.

Nyt äitikin rupesi isää halailemaan ja rukoili: "Älä nyt kieltäydy
siunaustasi antamasta; mekin olimme kerran nuoria ja jos minun isäni
olisi kieltäynyt antamasta minua sinulle, niin olisit Jumala tiesi
kenen kanssa joutunut yhteen."

"Noh, olkoon siis voitto tänään teidän," nurisi Tommi.

Kaikki rupesivat nyt äijää halailemaan ja syleilemään.

"Älkää nyt, Jumalan tähden, minua kuolijaaksi rakastako. Mutta niin
äkillistä kihlausta en olisi minä unessakaan voinut ajatella, ja sinä,
tytär, olet nyt onnellinen?"

"Olen, isä, Lahvartin Ristoa olen kaikissa kohden esikuvana pitänyt,
häntä olen joka päivä ajatellut, hän on ollut minun loistava
kointähteni, nyt olen todellakin onnellinen."

"Ja sinä, Risto, myöskin?"

"Sitä ei tarvitse kysyä; sanalla sanottu; minä en olisi tänään
perintötalon isäntänä, jollei tyttärenne olisi minua siksi tehnyt."

"Et suinkaan, Leena, ole Ristolle salaa rahaa lainannut," kysyi Tommi
säikähtyen.

"Ei rahaa," vastasi Risto, "mutta jotakin rahaa kalliimpaa, se on,
halua ja mielenvoimaa hankkia itselleni omaa tupaa ja oma lupaa, se on
ollut minun onneni tie tähän saakka." Hän veti Leenan puoleensa, painoi
häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä.

"Olkoon sitte siunaukseni teille suotu; mutta vatsani on tyhjä; naiset,
tuokaa leipää pöydälle ja mitä muuta voitte matkaan saada."

"Mutta sano, Risto, kuinka rohkenit huoneeseni tuommoista tarkoittaen
tunkeutua?"

"Rakkaus avaa kaikki ovet, rakkaus antoi minulle rohkeutta tunkeutumaan
tästä ovesta sisään, ja vaikka se olisi ollut rautakangillakin
suljettuna, varmaankin olisin keinon keksinyt murtautua sisään."

"Mutta sanopas minulle, mistä ne rahat otit, joilla talon ostit."

"Ne antoi minulle peltoni ja vähäksi osaksi myös kaupankäynti, väärällä
en ole yhtäkään kopeikkaa saanut; ompa rahaa yltäkyllin ympärillämme,
meidän käy sitä itsellemme korjaaminen taikka luotamme lykkääminen,
jokainen ymmärryksensä ja huolenpitonsa mukaan."

"Talosi on siis velasta vallan vapaa?"

"Sitä kyllä ei, mutta velka, jossa se on, on aivan mitätön ja maksetaan
kyllä pian Jumalan avulla."

"Ja siihen tarpeellisen rahamäärän toivot kai saavasi Leenan kautta."

"Sitä minä en yhtään ole ajatellut; enkä tiedäkään, onko teillä varoja;
rahoja minä en ole havitellut, vaan on ymmärtäväinen ja hyvä nainen
ollut ainoana silmänmääränäni. Minä puolestani, ja tyttärennekin,
luulen, tyydymme parhain siihen, ett'ette anna ropoakaan myötäjäisiksi.
Rahat eivät ole meitä yhteen liittänyt, vaan rakkaus."

"Noh rakastakaa sitte toisianne ja eläkää rikkaiksi, minulta ei
tyttäreni saa ponsineulaakaan," sanoi Tommi nauraen.

"Sitä parempi," sanoi Risto vuorostaan nauraen, "mitä ihminen itse
työllään saa, sitä hän ennen kaikkia rakkaana pitää; pyytäisin vieläkin
saadakseni maksaa hääkustannuksetkin. Olen ajatellut niin: minä ensiksi
tulen tänne, menen sitte armaan Leenani kanssa kirkkoon vihille, ja
sitten menemme kaikki minun talooni, missä häät peri-virolaisella
tavalla vietetään. Kaikista minä pidän huolta."

"Amen, niin tapahtukoon; minulta et saa muuta kuin vaimon."

"Muuta en ole pyytänytkään, ja nyt kilistämme vielä kerran lasiamme
onneksemme."

"Leena ja akka, tulkaa tänne!" huusi Tommi, ja nuorten terveydeksi
kilistettiin nyt neljää lasia.

"Mutta koska häät vietetään?" kysyi Tommi.

"Ensimmäisenä helluntaipäivänä," vastasi Leena.

"Niin ensimmäisenä helluntaipäivänä," kertoi Risto.

"Pitkä kihlauksenaika," vastasi Tommi, "mutta olkoon minun puolestani,
silloin on metsä nuorissa lehdissä ja nurmi tuoreessa ruohossa
ihmislasten ilostella ja kisata."

Nyt syötiin ja juotiin, nuoret kuiskuttelivat omia asioitansa, ja
illalla läksi onnellinen sulho kotiin, ja Tommi löi kätensä yhteen,
ihmetellen sitä, kuin naiset tänään olivat häneltä voiton saaneet.
Seuraavana päivänä toimitettiin askareita taasen tavan mukaan, mutta
päivän työn loputtua nähtiin Leenan vielä uutterasti ompelevan ja
kutovan. Tommi ei enää puhunut sanaakaan häistä, asia oli hänestä kuin
unennäkö. Mutta Risto oli väsymätön huonekalujen valmistamisessa, ja
oikea puuseppä oli hänellä siinä kohden apuna. Mutta pyhänä kiirehti
hän metsänvartijan taloon ja vietti siellä suloista keskustelua
pitämällä hauskaa aikaa, ja silloin lisäsi aina metsänvartija pakinaan
jonkun sanan häistä.



VI.


Astukaamme vielä kerran Wellin taloon. Elinaa, nuorta nuorikkoa,
pidetään siellä kaikissa kohden palvelustyttönä. Aamusta iltaan häärää
hän talon askareissa, kaikkialla pitää hänen oleman. "Tule nuorikko,
mene nuorikko," kuullaan talonemännän yhtämittaa käskevän, ja nuorikko
noudattaakin käskyjä minkä ehtii, ei yksikään ole hänelle avuksi.
Väliäpitämättömänä katselee Tahvo tätä ja viettää aikaansa lämpöisen
kiukaan takana sillä aikaa kun nuorikko vetää vettä elukoille ja yksin
nostelee raskaita korvoja; ompa hän talon miniä, ja semmoisena pitää
hänen näkemän ja kärsimän tuskaa ja vaivaa. Illalla täytyy hänen työstä
uupuneena polkea kehräspuita kello yhteentoista asti ja aamulla
kukonlaulun ajasta taasen olla työssä; kyllä tuntuu orjuus raskaalta,
mutta hän kantaa kärsivällisesti kantamistansa, arvellen mielessään:
nuorikon aikakin kuluu kerran umpeen, ehkä tulee sen jälkeen iloisempia
päiviä.

Mutta kova talonemäntä ei säälinyt nuorikkoa, vaan yhä karttuivat työt
ja askareet karttumistansa, ikäänkuin kysyttäisiin tulen sammuttamista,
ja Tahvon äreät sanat, kun hän päihtyneenä palaa kapakasta, ovat hänen
ainoa lohdutuksensa. -- Tahvolle, tälle raakile ihmiselle, onkin hän
leikkikaluksi taloon tuotu, hänen pilantekonsa ja vihanpurkaamisensa
esineeksi. Ainoastaan Antin kuullaan joskus ystävällisesti puhuttelevan
nuorikkoa, mutta hänkin saa siitä vaimoltansa aika nuhteita. Oi
vaivainen olento, parempi olisi sinun ollut Kalmulle jäädä, kuin olla
täällä orjana. Orjat eivät tiedä muuta elämää kuin orjien, se on
aikojen kuluessa käynyt heille kaikkien rakkahimmaksi.

Oi orjuus! kuinka paljon mutaa ja epäuskoa olet tuonut Viron maahan!
kuinka paljon taikauskoa ja henkistä pimeyttä; Ja kuitenkin julkeevat
kannattajasi väittää, että olet valistusta ja onnea meille tuonut.
Niin, onnea kyllä tuojillesi, mutta helvetin Viron lapsille, joita sinä
vieläkin kahleena rasitat, ja joitten mehu muita ravitsee ja
ramukkaiksi tekee, kun itse yhä laihemmiksi käyvät. Venäjän väkevä
kotka on kyllä monta hornan porttia avannut, joista vähäsen valoa on
päässyt sisään; mutta Viron kansan omaksi huoleksi jää avaran akkunan
hankkiminen, ja sen se ainoastaan valistuksen ja rahan avulla voi.
Korjaa siis, Viron kansa, rahaa ja kouluta kansaa kasvavata, nuorisoa
nousevata, silloin pääsee maasi orjuudesta, ja tiedottomuuden kahleet
lankeevat, ja valkeuden edestä pakenee hengen kurjuus. Jätä kapakat
tyhjiksi ja käy ennen kymmenen kertaa vuoteensa virolaisissa seuroissa
ja juo niistä uutta voimaa taisteluun, sillä viina on sinun suurin
onnettomuutesi, ja tiedottomuus raskain kahleesi. Oma tupa, oma lupa,
ne olkoot sinun elämäsi huolena, ja ymmärtäväinen taloudenpito sinun
kaunisteena ja seppeleenä.

Kalmun nuorikko kärsi paljon nostamisesta ja kantamisesta. Niistä hän
sai vian ja niin pahankin, että juhannuksen jälkeen painoi silmänsä
ikuiseen uneen. Nyt parkui kyllä Tahvo ja torui äitiänsä, mutta kuollut
jäi kuolleeksi. Antti isäntä lohdutti itseänsä sillä että: oli
kuolemalle määrätty. Mutta meidän täytyy lisätä: liian raskas työ
kuoletti Elinan.

Liiallinen työ on kovin vahingollinen etenkin naisille, mutta
liiallinen laiskana-oleminen samaten, keskitie on tässä kohden sekä
ruumiille että hengelle terveellisin, varjelee meitä sairaudesta ja
pidentää ikämme. Tahvo joutui vaimonsa kuoltua yhä enemmän oikealta
tieltä, ja oli muutaman vuoden kuluttua täydellinen juomari
kulkulainen; ja viinankuoloon hän viimein kuolikin, sillä eräänä
kylmänä talvipäivänä löydettiin hän kuolleena aidan vierestä. Siihen
loppui Wellin Antin suku, ja kun Antti ja hänen vaimonsa silmänsä
ummistivat, jakoivat likimmäiset sukulaiset riidellen ja kiistellen
heidän omaisuutensa.

       *       *       *       *       *

Lahvartin Risto oli helluntaiksi saanut huoneensa täydelliseen kuntoon
ja toi armaan Leenansa sinne sisään. Vanha metsänvartija Tommi pysyi
sanassaan, se on: hän ei antanut nuorelle aviokunnalle ropoakaan
myötäjäisiksi. Leena oli kyllä pyytänyt hänen siinä kohden osoittaa
enemmän ystävällisyyttä, mutta Tommi sanoi: "Olet puoleksi vastoin
tahtoani mennyt Riston kanssa naimiseen, sentähden et saa minulta
mitään."

Hää-aikana oli metsänvartija ensimmäisen kerran vuosien perästä
Lahvartissa. Nähdessään talon elot ja olot, avasi hän silmänsä
selälleen. Uudet istuimet, uudet pöydät, uudet makuusiat, puhdas
permanto, isot akkunat ja kamari nuorta aviokuntaa varten. Nyt huomasi
hän myöskin Leenan mieheksensä saaneen paraimman miehen koko pitäjässä.
Hän nuuskieli ja tutkisteli kaikkia ja sanoi viimein itsekseen "näin
pitää oleman."

Häät olivat lyhykäiset ja iloiset, ja niitten jälkeen oli Leena talon
kaunisteena ja kunniana. Risto ei pakottanut häntä mihinkään, ei
sanonut hänelle pahaa sanaakaan, vaan ystävällinen neuvotteleminen ja
hyvät sanat tekivät kaikki, ja joka kerta, kun isä kävi Lahvartissa,
vakuutti Leena olevansa nyt onnellinen.

Risto teki työtä kuten ennenkin, ja Jumalan siunaus oli nähtävästi
heidän kanssansa. Vuoden kuluttua taisi Risto jälleen kaupungissa
maksaa kaksi sataa ruplaa velkaansa, -- mutta suuri oli hänen
kummastuksensa, kun lainarahaston hoitokunta antoi hänelle
maksutodistuksen, joka osoitti että talon koko velka nyt oli
suoritettu. Ei siis nyt enää ollut kuin kruunun ja kunnan verot talon
maksettavina.

"Kuka on velan maksanut?" kysyi hän ja sai vastaukseksi: "Metsänvartija
Tommi." Hän osti kolme laatikkoa sikarreja, läksi kotiin ja vei sikarit
apillensa sekä kiitti häntä sydämestänsä siitä, kun oli kiven heidän
edestänsä vierittänyt. Tommi sytytti sikarrinsa, puhalsi savun taivasta
kohti ja sanoi: "se oli minun häälahjani, ja kun kerran minä ja vanha
ämmä ummistamme silmämme, peritte koko omaisuuden; mutta niin kauan kun
elämme, hoidamme sitä itse."

"Eläkää vielä sata vuotta!" huudahti Risto, "ja jos olette jonkin
tarpeessa, niin muistakaa että teillä on minun luonani kasvulla tuhat
ruplaa."

"Auttakoon Jumala, ettemme sitä eläessämme tarvitsisi," sanoi Tommi
juhlallisesti, "vaan antakaa sen pääoman korko lapsillenne
säästörahaksi, se on hartain toivoni -- ja tänään tunnustan Leenani
olleen aivan oikeassa anoessaan sinut minulta mieheksensä. Oma tupa ja
oma lupa on pyhä asia tässä maailmassa."



VIITESELITYKSET:


[1] Väinämöinen.

[2] Vironkansan ylijumala pakanallisuuden aikana.

[3] Suomen tarun "Lämminkäinen".

[4] Vipunen.

[5] Vanha isä, vrt. Ukko.

[6] "Koit ja Hämarik" on erittäin kaunis virolainen kansantaru, ks.
"Virolaista Lukemista", I, J. Mustakallio.

[7] Virossa kartanonherra ja papit kilvan sortavat kansaa.

[8] "Talurahva kogukonna kohus".

[9] Itämeren maakunnissa hinnoitettiin maa Ruotsin kuningas Kaarlo
XI:nen hallitessa 1687 siten, että tynnyri (= 0,91 Suom. tynnyrinalaa)
parasta maata vastaa 1:tä taalaria; tynnyri toisen arvon maata = 5/6
taal.; tyn. 3:nen arvon maata 2/3 taal.; tyn. 4:nen arvon maata = 1/2
taalaria. K. K. J.

[10] Virossa käytetään usein vielä tänäkin päivänä multapermantoa.
K. K. J.

[11] Missä tuo pirtin takana oleva kamari on sisustamatta, kuten joskus
tavataan, on tämä multalattiainen, savuinen, pimeä ja kylmä pirtti
perheen ainoa asuntohuone. K. K. J.

[12] Koska Virossa katolilaisella ajalla tuskin muuta lukemista
kansalta lienee vaadittu kuin "Isämeitä", jonka latinankielinen alkusana
on pater, niin sanotaan vielä tänäkin päivänä paikoittain: "na läävä
paaderd lugema", kun kuulutusta pyydettäessä käydään papin luona
lukemassa.

[13] Lukija on ehkä vähäsen kummeksinut sitä, kun Viron kansan elämässä
kapakka näkyy olevan aina tarjona. Asian laita on se, että
kartanonherroilla on yksinoikeus pitämään kapakkaa, josta syystä
jokaisen kartanon (niitä on tiheästi) alueella on yksi taikka tarpeen
mukaan, useakin kapakka; jota enemmän kansa ryyppää, sitä enemmän
hyötyy siis kartanonherra. Mitenkä tämä on vaikuttanut kansan
taloudelliseen ja siveelliseen tilaan on helppo ymmärtää. K. K. J.

[14] Virsta Virossa on melkein meidän "Ryssän virstamme" pituinen,
ainoastaan muutamia syliä lyhyempi. K. K. J.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Oma tupa, oma lupa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.