Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Rautakanki ja kuinka viimein kävi
Author: Tayler, Charles B.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rautakanki ja kuinka viimein kävi" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



RAUTAKANKI JA KUINKA VIIMEIN KÄVI


Tosikertomus Otleyn kirkkoherra

CHARLES B. TAYLER'ilta


Ruotsista suomentanut S. H--n.


Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1878.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.



ENSIMÄINEN OSA.



RAUTAKANKI ELI MAAILMAN MURHE


Harvat ovat ne, jotka eivät ole kokeneet, mitä suru ja kärsiminen on;
harvat ovat nekin, jotka ymmärtävät, mitä kärsiminen vaikuttaa
ihmissydämessä. Kärsiminen ja suru on välistä Jumalan kädessä keinona,
jolla Pyhä Henki vaikuttaa perin pohjaisen muutoksen sydämessä; mutta
se on Pyhä Henki, eikä murhe itsessään, joka oikeastaan tämän
ihmeellisen muutoksen tekee. Missä surua ei seuraa Pyhän Hengen
vaikutukset, siellä saattaa ihmisen sydän tulla haavoitetuksi ja
vaivatuksi, vaan ei pehmitetyksi, niinkuin joka päivä tapahtumat
ympäristössämme myös todistavat.

Seuraava todellinen kertomus opettaa meille, mitä semmoinen kärsiminen
vaikuttaa, jota ei Jumala saa pyhittää, mitä se kärsimys myötänsä tuo,
joka pipliassa sanotaan "maailman murheeksi". Tämä tapaus tuotti minun
sieluuni syvän ja vakavan vaikutuksen, ja minä toivon, että kertomus
siitä vaikuttaa samaa muissa. Jumala suokoon sen! Oli pimeä ilta;
raskaat pilvet olivat kokoontuneet länteen juuri auringon laskun
seuduille, ja hämärä hävisi tavallista pikemmin. Erään maaseurakunnan
pappi oli kotimatkalla kaukaisesta paikasta avaraa ja harvaan asuttua
seurakuntaansa, kun hän huomasi kirkkaan valovirran, joka levisi tielle
kylän sepän ahjosta. Hän seisahti ihmettelemään sitä vaikutusta, minkä
häikäisevän valon ja synkän pimeyden jyrkkä vastakkaisuus esiintoi.
Siinä olisi ollut kuva Rembrandtsin [kuuluisa maalari loistavista
valostuksista hänen kuvatauluissaan] pensselille. Esineet, joita ei hän
ollut huomannut päivän valossa, näyttivät nyt ilmautuvan salamielisessä
suuruudessa. Pajan vastapäätä oleva vanha vaunuvaja loisti valkean
paisteessa; puoliksi avoimesta ovesta leimusi valo sinne ja tänne
rautavitjoille ja vanhoille siloille, joita riippui seinillä, samalla
kun loitompana kaikki oli suljettu synkimpään yöhön. Mutta pajassa
tapasi hänen huomionsa jalomman esineen: sepän muhkea olento ja kauniit
kasvojuonteensa, hänen siinä seisoessaan täydellisessä miehuudessaan,
näkyivät niin selvästi tässä kirkkaassa valossa. Ei hän koskaan
muistanut nähneensä juhlallisempaa kuvaa englantilaisesta
työntekijästä.

Richard Norman oli silloin miehuutensa kukassa. Hänen selvät, kauniit
kasvojuonteensa todistivat hyvyyttä ja ymmärrystä. Leveä rinta ja
jäntevät käsivarret näyttivät erittäin olevan määrätyt hänen kovaa
työtänsä varten. Hänen kasvoissansa ja koko muodossansa oli rauhallisen
levon kuva, kun hän seisoi, toinen käsi palkeen vivussa ja toinen
valmiina tempaamaan rautakankia ulos hehkuvasta ahjosta -- mutta tuo
oli voiman levollisuus. Seuraavana silmänräpäyksenä lepäsi rautakanki
kiehuvana alasimella ja tuo sen vieressä seisova voimakas olento oli
täydessä liikkeessä; väkevä käsivarsi vilkkaassa vaikutuksessa olevine
jännitettyine lihaksinensa, heilutti kiireesti raskasta vasaraa, ja
voimakas isku kerta toisensa perään kohtasi pehmeätä kankia, jotta
säkeneet lentelivät siitä joka suunnalle. Pian sitä käännettiin ja pian
kajahti vasaran isku jälleen, jota tehden valkea rauta alkoi muuttua
punaiseksi ja sitte kadotti senkin värin, kunnes vasaran iskut
taukosivat ja rauta makasi siinä jähtyneenä, kylmänä ja muuttui
mustaksi, miten ennenkin.

Papin ajatukset ylenivät nyt korkeampaan aineesen, kun hän seisoi ja
katseli rautakankia, joka lepäsi kovana ja mustana alasimella, vaikka
se juuri vähää ennen kuumuudesta hehkuvana oli taipunut vasaran
iskuista ja levittänyt säkeniä valosateena ympärillensä.

"Tässä on minulla merkillinen kuva, joka on tarkoin tutkittava",
ajatteli hän; "eikös tämä rautakanki ole selvä kuva luonnollisesta
ihmisestä, kun hän tulee kärsimisen uuniin! Kuinka pehmeäksi ja
taipuvaiseksi tuo tulikaan kovassa ja valtaavassa tulikoetuksessa!
Kuinka helposti tuo taipuikaan vasaran raskaista iskuista, ollessaan
alasimella, hehkuen lainatusta kuumuudesta ja levittäen lainatun valon
säkeneitä! Mutta kuumuus hävisi, ja nyt lepää se siinä kylmeten, tulee
entistä kovemmaksi ja on nyt niinkun ennenkin musta, kova ja jäykkä
rautakanki. Nyt ei se enää levitä mitään hehkuvaa elonlämpöä, ei yhtään
valon sädettä siitä enää lähde. Turhaan saisi siihen nyt raskahinkin
vasaran isku sattua; se kyllä saattaisi katketa, vaan ei taipua".

Uskovainen pappismies jatkoi matkaansa, ollen näissä ajatuksissa, ja
tuli aivan murheelliseksi siitä. Hän muisti hänelle uskotusta rakkaasta
laumasta useita, jotka hän jonkun kerran oli nähnyt nöyrtyneinä, ja
joiden hän oli toivonut tulleen muuttuneiksi murheen vaikutuksesta. He
olivat olleet nöyrtyneinä, mutta ainoasti ajaksi, ja hän pelkäsi, että
he nyt olivat paatuneemmat kuin milloinkaan ennen. Tuskin ajatteli hän,
kuinka pian kuva saattaisi todellisentua sen miehen elämässä, jonka
pajaa ja työtä hän vastikään oli ajatellut.

       *       *       *       *       *

"Olkaa niin hyvä ja tulkaa sisälle! Ahaa, onko se pastori? Tulkaa
sisälle kaiken mokomin", sanoi nuori, hyvin ihana vaimo,
kunnioituksella nousten seisaalleen papin astuessa huoneesen. Hän pyhki
tuolin esiliinallansa ja asetti sen hänen eteensä. Ei kuitenkaan
ollutkaan yhtään tomun hiukkaa tuolilla eikä muuallakaan siinä
iloisassa huoneessa; kaikki oli puhdasta ja eheää ja muuten hyvässä
järjestyksessä.

"Istu itse", sanoi hän hymyillen, "jos minäkin sen teen. Minä tulin
tänne kysymään Richardia; en nähnyt häntä kirkossa, ja kun äsken kävin
pajan ohitse, ei hän ollut sielläkään. Onko hän kipeä?"

"Ei hän ole terve", vastasi Maria punastuen; "hän makaa. En luule, että
hän nukkuu, jos pastori tahtoo mennä puhumaan hänen kanssansa. Hän,
raukka, on niin alakuloinen, ja nyt hän kyllä on taipuvaisempi
kuulemaan, mitä te sanotte, kuin muissa tilaisuuksissa, ja 'aikanaan
sanottu sana on kultaa parempi'".

"Mikäs on, Maria?" sanoi pastori matalammalla äänellä. "sinä näytät
niin murheelliselta. Miehelläsi lienee jotakin muuta kuin sairaus, joka
sinua surettaa".

"Ah, pastori", vastasi hän lempeästi, "en voi valittaa rakkaasta
miehestäni, vaan olen hyvin murheellinen. Tiedän, ettei pastori ymmärrä
väärin minua taikka luule, että olen tyytymätön ja väärä häntä kohtaan,
ja sentähden puhun asian todellisen laidan. Richard meni työmiesten
kokouspaikkaan perjantaina; hän on äsköttäin ruvennut siinä käymään
minun toivoani vastaan, sillä jäsenet kokoontuvat kerran kuukaudessa
'viheriään käärmeesen', ja seuran sääntöjen mukaan pitää jokaisen ostaa
juomatavaraa vähintäkin 40 pennin edestä, että isäntä saisi
sisääntulonsa. Mutta tietättekös pastori, minusta on se 40 penniä
niiden raukkain paulana; niin on se ainakin ollut Richardille. Hän oli
saanut yli 30 markan yhdestä rätingistä perjantai-aamuna, ja unhoitti,
vastoin tavallista tapaansa, antaa minulle rahaa, meni sinne ja istui
siellä sekä joi muiden tyhjäntoimittajain kanssa, kunnes kaikki rahansa
olivat loppuneet. Hän tuli kotiin lauantaina päivällisen jälkeen, ei
ennen, ja oli aika lailla juovuksissa. Minä pyysin häneltä vähän rahaa,
vaan hän kiivastui, suuttui ja meni tiehensä; missä hän on ollut
sunnuntain ja maanantain, sitä en tiedä. Tänä aamuna tuli hän kotiin,
ja mitä minä voin päättää, on hän luultavasti eksynyt ja maannut
jossakin ulkohuoneessa; hänen vaatteensa olivat likaiset ja repaleiset.
Mutta hän näytti niin onnettomalta ja oli niin sydämellisesti
murheellinen, ett'en minä häntä yhdelläkään sanalla nuhdellut, vaan
sain hänen tänne ja houkuttelin häntä maata sekä annoin hänelle
kupillisen lämmintä teetä. Minä tulin juuri hänen luotansa, ja pelkään,
että hän on vilustunut ja tulee pahoin kipeäksi".

Richard Norman'ia suosi kaikki hänen vilpittömän, kohteliaan tapansa ja
hyvän luonteensa tähden. Hän oli erittäin hyvä työmies ja paras hevosen
kengittäjä koko tällä seudulla, oli saanut hyvän kasvatuksen, ja oli
viisas, ymmärtäväinen nuori mies. Hän oli hyvin suostunut rakkaasen,
jumaliseen vaimoonsa ja kahteen pieneen poikaansa, ja oli usein sanonut
hänelle, ettei hän koskaan ollut niin onnellinen, kuin istuessaan
kotona hänen ja lastensa luona. Yhdessä suhteessa puuttui häneltä
kuitenkin paljon; hän ei ollut jumalaa-pelkääväinen mies. Hän kävi
kyllä kirkossa, ei hän julkisesti ylönkatsonut sabattia; pastoriansa
arvoksui hän suuresti ja osoitti hänelle paljon kunnioitusta, mutta
elävästä Jumalan pelvosta oli hän vieras. Rakkaus Jumalaan, hänen
Vapahtajansa Jesuksen Kristuksen kautta, ei ollut hänen menetyksensä
ponnistimena. Vastoin parempaa tietoansa menetteli hän, samoin kuin
moni muukin, ikään kun Jumalan pelkoa ja tämän elämän jokapäiväisiä
toimia olisi mahdoton yhdistää, unhottaen, että Jumalan valtakunta on
uskovaisten sisällinen voima, niinkun hapatus, joka voimallisella ja
läpitunkevalla vaikutuksellansa koskee koko ihmiseen.

Pastori tapasi Richardin syvästi alakuloisena ja murheellisena. Hänen
silmänsä olivat väsyneet, kasvonsa kalveat ja väkevä, jäntevä käsi
makasi voimatonna peitteellä.

"Jaa, nyt tapaa pastori minut", sanoi hän raskain päin ja sydämin.
"Luulen, että pastori on kuullut, kuinka minä käytin itseni menneellä
viikolla, ja nyt olen tässä niin kurjana".

"Minä kaipasin sinua kirkossa", vastasi pappi, "ja kun tänään näin,
ettet ollut pajassa, tulin tänne kuulemaan, kuinka voitiin,
ja nyt tapaan sinut sängyssä tänä kauniina kesäpäivänä, työhön
kykenemättömänä. Ystäväni, tämä näkö sattuu sydämeeni; minä olin
alkanut toivoa parempaa sinusta".

"Jaa, herra pastori, mutta tämä ei saa enää uudestaan tapahtua, niin
että te saatte antaa minulle tällä kertaa anteeksi".

"Se on yhtä kaikki, Richard, jos minä annan anteeksi taikka en; minä en
ole sinun tuomarisi, vaan ystäväsi. Herran Jumalan kanssa on sinulla
tekemistä. Jättääkö Hän semmoista nuhtelematta? Etsi Jumalan apua
Jesuksen Kristuksen kautta. Heräjä ja rukoile, että Jumala antasi
sinulle voimaa vastustamaan kiusaajaa. Meidän täytyy vastaanseisoa
perkelettä, jos tahdomme voittaa kiusausta; mutta jos meillä on
ainoastaan oma voimamme, niin me taistelemme hirmuista ylivoimaa
vastaan".

"Sen tiedän varsin hyvin, ja minä rukoilen Jumalalta apua".

"Niin, ystäväni, mutta sinun pitää myös käyttää itsesi niinkuin
rukoilet; sinun pitää luottaa nöyrästi Kristukseen ja uskoa, että sinä
Hänen tähtensä saat armon ja voiman vastaukseksi rukouksellesi.
Muista, että kun Jumala antaa meille käskyn, antaa Hän myös lupauksen
samassa. Jumala sanoo sinulle: Tee työtä, -- sodi -- taistele; ja ne
lupaukset, jotka Hän antaa, ovat nämä: 'Minä teen työtä sinussa --
minä sodin sinussa -- minä taistelen sinussa'. Jumalan käsky on:
'vastaanseisokaa perkelettä'; mutta lähimmästi sen yhteydessä on Hän
antanut myös lupauksen, joka kuuluu: 'Niin pakenee hän teistä'. Sinä ja
minä, Richard, ja kaikki ihmiset saavat oppia Hänen sanastaan, että
meidän pitää voittaa väkevä vihollisemme, ellei Hän ole meitä voittava.
Ei ole yhtään aselepoa, ei ensinkään rauhaa kumpaiseltakaan puolelta;
jos me emme voita, niin viepi hän varmaan meidät viimein ikuiseen
vankeuteen".

"Jaa, tietääkös pastori, minä olen oikein kipeä tästä elämästäni;
luulen, etten koskaan enää löydä mitään iloa siinä. Mikä houru olen
ollutkaan! Minä olen hävittänyt rahani, voin nyt niin pahoin ja tunnen
itseni niin heikoksi, etten voi tehdä työtä, eikä minulla ole ensinkään
ruokahalua. Luulen, etten ole maistanut leivän murentakaan kahteen
päivään. Tämmöinen loppu siitä nyt on tullut; minä olen saanut maistaa
sen seurauksia, ja varmaan voin sanoa, etten enää sitä tee".

"Toivon voivani sanoa, niinkun sinäkin, että tämä on sen loppu",
vastasi pastori; "toivon myös niin olevan; mutta muista, mitä minä
sanon -- jos et kadu syntiäsi ja etsi Jesuksessa anteeksi-antamista ja
pelastusta, ja siten voita pahaa Jumalan voimalla, niin tulee loppu
paljoa pahemmaksi, sillä 'synnin palkka on kuolema', eikä ainoasti
ruumiillinen, vaan hengellinen ja ijankaikkinen. Sanon myös sinulle
senkin, että nyt on hyvin helppo sanoa: 'minä en tee sitä koskaan
enää'; mutta kun terveys ja miehuus jälleen palajaa, tulee kiusaus
uudella voimalla, ja jos et ole antanut itseäsi Kristukselle
katumuksessa ja totisessa uskossa, etkä Hänen voimallansa vastusta ja
voita kiusausta, voit sinä tehdä, niinkun tuhannet muut: minä menen
sinne jälleen. Mutta minä en sano nyt sen enempää; minä laskeun
polvilleni ja rukoilen sekä toivon, että sinäkin rukoilisit edestäsi,
että Jumala antaisi sinulle Pyhän Henkensä ja auttaisi sinua tekemään
Hänen tahtoansa".

Kotimatkalla ajatteli pastori vakaasti Richard Norman'in sielun tilaa,
ja hän huokasi raskaasti, sillä ei siinä juuri ollut paljon ilon syytä.
Richard tunsi luonnollisesti sen kärsimisen, jonka hän synneillänsä oli
itsellensä saattanut, mutta hän ei tuntenut mitään syvempää
nuhtelemista itsessään eikä surua itse synnistä. Kaikki hänen
vastauksensa osoittivat, että hän vähän taikka ei ollenkaan tuntenut
tehneensä syntiä Herraa vastaan; ne eivät olleet vastauksia siihen,
mitä hänen opettajansa oli sanonut, vaan ainoasti hänen omien
ajatuksiensa ja mietteittensä ilmauksia -- ajatuksia täydellisestä
omaan viisauteensa luottamisesta ja omaan voimaansa uskaltamisesta.

Päivää jälkeen teki Richard tavallisuuden mukaan työtä pajassa, ja
seuraavana sunnuntaina oli hän kirkossa sekä piti muutamia viikkoja
päätöksensä, ettei avaisi minkään kapakan ovea; mutta hänen vaimonsa
huomasi raskaaksi murheeksensa, ettei hänessä nähty nöyryyttä eikä
mitään totista parannuksen murhetta. Hän näytti olevan ylpeä siitä
hyvästä päätöksestä, jonka hän oli tehnyt, ja kun hän pyysi, ettei hän
luottaisi liiaksi omaan voimaansa, vaan muistaisi, mitä heidän
opettajansa niin usein oli heille selittänyt, sanoi tämä nauraen, että
tosin oli papin oikeus siitä saarnata, sillä olihan se hänen
velvollisuutensa ja kuului hänen virkaansa, "mutta", lisäsi hän, "pappi
ei tunne minua. Luuletko sinä, etten minä voi pitää sanaani, kun olen
kerta asian sanonut? Sitä paitsi sanon sinulle senkin, että jos pappi
saarnaakin ja hänellä on siihen lupa, niin ei se ole sanottu, että se
on vaimon tehtävä. Mutta elä hätäile", sanoi hän, kun tämä näytti
vakaiselta ja murheelliselta, "minä lupaan sinulle, ettet sinä saa
koskaan kuulla minun olleen 'viheriässä käärmeessä', jos en sinne
asiain tähden täydy mennä. Niinkun tiedät, onhan luvallista juoda lasin
asiamiehensä kanssa. Ja sen sanon sinulle ja vielä papillekin, että jos
mielii jotakin ansaita, niin ei saa riitaantua tuttujen kanssa".

Lieneekö ollut asiata vai ei, sitä en tiedä, ehkä oli laita edellinen,
niin tosi on kuitenkin, ettei kulunut monta päivää tästä keskustelusta,
kun Richard taas meni "viheriään käärmeesen". Hän tuli yhtähyvin kotiin
kello 10, vähän iloisena, vaan ei juopuneena. Hänen vaimonsa kysyi
ystävällisesti, missä hän oli ollut, ja hän vastasi kevytmielisellä
naurulla: "Olinpahan vaan yhden hyvän ystävän kanssa tuolla ,viheriässä
käärmeessä'". Maria ei saattanut nauraa, vaan näytti syvästi
alakuloiselta, ja Richard suuttui, kun tämä tuskin vastasi hänelle,
koska hän kertoi sinä iltana kylässä kuulemiansa uutisia.

Maria oli surullinen ja syvissä ajatuksissa, ja oli tuskin kuullut tai
vaaria ottanut hänen sanoistaan. "Rakas Richard", sanoi hän heräten
ajatuksistaan, "minä en tosin tahdo suututtaa sinua, vaan ei minulla
ole sydäntä puhua semmoista, kun tunnen, että sinä olet alkanut antaida
kiusaajalle jälleen. En voi nauraa, en jutella enkä olla levollinen; ja
Richard, eikös ole niin, että sinä koetat karkoittaa omantunnon tuskaa
tätä kevytmielistä ja välinpitämätöntä tapaa hyväksymällä".

"Juttua ja tyhmyyttä", vastasi hän; "aina sinulla on tähän aikaan
muistutuksia".

"Ei aina, Richard, hyvin harvoin; mutta minä olen murheellinen
sentähden, että sinua niin sydämellisesti rakastan, ja minä tiedän,
että sinä, sentähden ettäs rakastat minua, suot minun puhua uskollisena
ystävänäsi samoin kun myös omana vaimonasi. Rakas mieheni, sinä olet
kaikki minulle. Toisinaan pelkään, että ennen miellytän sinua kuin
palvelen Herraa, sillä minä vaikenen, kun minun pitäisi puhua. En voi
sietää yhtään tyytymättömyyden osoitusta kasvoillasi, ja aina pelkään,
etten mitään väärin sinulle sanoisi. Jos olen sen tehnyt tänä iltana,
niin suo se minulle anteeksi. Etkös tahdo antaa anteeksi, Richard?"
sanoi hän, pistäen kätensä hänen käteensä ja katsoen häneen vakaisesti,
vaan sydämellisesti lempeillä silmillä.

Richard katsoi häneen hetkisen sanaakaan puhumatta, ja sitte levisi
lämpimimmän rakkauden ilmaus hänen kasvoillensa, ja hän sanoi
vapisevalla äänellä: "Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua,
Maria raukka; sinä olet paras vaimo maailmassa"; hän puristi hellästi
hänen käteensä suljettua kättä ja katseli mieltymyksellä hänen lempeätä
muotoansa. "Sinä olet sievin ja viisain kaikista -- turhaa on koettaa
tehdä sinua vastaan, sen minä sanon, enkä huoli, kuulkoon sen kuka
hyvänsä; sinä olet oikeassa ja minä väärässä, ja minun on pyydettävä
anteeksiantamista; mutta sen teidän, etten minä ansaitse semmoista
vaimoa".

"Minä luulen, ettet sinä ole niin onnellinen minun luonani ollessasi,
kuin minä olen silloin, koska sinä olet kotona, kun minä istun työssäni
iltasella ja sinä luet pipliaa tai Kristityn Vaellusta minulle, tunnen
minä usein olevani onnellisin olento maan päällä".

"Kristityn Vaellus", sanoi hän; "ah, nyt muistan, minun olisi pitänyt
lukea tänä iltana sitä, ja minä lupasin Juhanille, että hän saisi olla
valveella puoli tuntia tavallista myöhempään ja kuunnella".

"Hän olikin valveilla", sanoi Maria, "ja hän kärsi pettymystänsä hyvin
siivosti. Minä sanoin hänelle, että isä kentiesi huomen-iltana olisi
kotona ja lukisi meille, ja lupasin pyytää sinulta, että hän saisi
istua valveilla huomeniltana taas, koska hän oli niin siivo tänä
iltana".

Seuraavana ehtoona oli Richard kotona ja luki Kristityn Vaellusta
vaimollensa, ja Juhani sai olla kuuntelemassa; lapsen maata mentyä
istuivat he vielä hetkisen, hiljaisesti ja vakaisesti keskustellen
siitä ihmeellisestä kirjasta. "Jos tämä kirja on oikeassa", sanoi
Richard, "ja niin luulenkin, niin olen minä sitä pahoilla silmillä
katsellut. Se on kaunista lukea, Maria, ja kun minä luen sitä, tunnen
minä, että totinen usko on ainoa tarpeellinen, ja että tahtoisin ennen
olla kristitty kuin kruunupää kuningas. Tästä kirjasta nähdään, kuinka
Jumala voipi kutsua köyhän miehen vaeltamaan sitä tietä, joka on
parempi kaikkia maailman teitä, mitkä vievät rikkauteen, korkeuteen ja
kunniaan. Onhan kuitenkin kummallinen tämä köyhä vaeltaja! Kuinka
ihmeellisesti Herra menettelee hänen kanssansa! Ja kuinka suuren
kunnian Hän hänelle antaa!"

"Ja miksi et sinä voi tulla hänen kaltaiseksensa?" sanoi Maria.
"Sinulla on sama kutsumus ja sama armollinen Jumala, Richard".

"Jaa, se on kyllä tosi", vastasi Richard ajatuksissansa. Hän istui
muutaman minuutin hiljaa, ja lisäsi sitte hymyillen, katsahtaen
vaimoonsa, "mutta minun ei tarvitsisi jättää vaimoani Turmeluksen
kaupunkiin, taikka kuulla hänen kutsuvan minua takaisin; tässä tulee
vastakkainen suhde. Vaimo on matkustaja, ja minä pelkään, että hän voi
sanoa miehestänsä -- hän on Turmeluksen kaupungissa".

"Ei ei", sanot Maria, lämpimästi katsahtaen, "olkoon pikemmin sanottu
meistä, että me molemmat olemme yhdessä lähteneet vaellusmatkalle.
Emmekös olisi onnelliset! Meillä on terveys ja voimat; meillä ei tosin
ole yltäkylläisyyttä, vaan kuitenkin riittävä jokapäiväinen leipä;
rakkaat lapsemme ovat suurena ilonamme ja me rakastamme toisiamme;
emmekö siis voisi olla onnelliset!"

"Niin, voisi", kertoi Richard. "sano pikemmin: emmekös nyt ole
onnelliset! Mitä tarvitsemme enempää! Minä tunnen tänä iltana itseni
täysin tyytyväiseksi. En koskaan ole onnellinen 'viheriässä
käärmeessä', istuessani kevytmielisten, orjallisten juomarien seurassa,
ja minä toivon usein pääseväni sieltä jälleen tänne iloisan
takkavalkean ääreen, jossa olisin kirja kädessä, samalla kun sinä
istuisit vastapäätä minua neuloen tai laittaen jotakin minulle ja
lapsille, ja katsoisit välistä minuun iloisesti hymyillen, kysyäksesi
tahi muistuttaaksesi siitä, mitä luen. Ei, ei, minä sanon: kuinka
onnellisia me olemme! Miks'et vastaa, rakas Maria?"

"Koska minä kuitenkin sanon: voisimme tulla".

"Mutta -- mitäs me tarvitsemme vielä?"

"Me tarvitsemme rakastaa Jumalaa enemmän", vastasi Maria nöyrästi, vaan
juhlallisen vakaisesti; "me tarvitsemme palvella Häntä uskollisemmin ja
muistaa aina Hänen läsnäolonsa; meidän tarvitsee tulla totisesti
yhdeksi Kristuksen kanssa, niinkun oksa viinapuun kanssa; meidän
tarvitsee yhä yksivakaisemmin rukoilla Pyhää Henkeä. Minä pelkään,
rakas ukkoseni, että Jesus on sanova sinulle ja minullekin: 'Yksi
sinulta puuttuu', ja se yksi, joka puuttuu, on totinen luottamus
Kristukseen, tuo ainoa tarpeellinen ja ainoa, joka voi hädässä yllä
pitää".

"Sinä olet oikeassa", sanoi Richard hyvin vakaisesti, "vähintäkin on se
tosi minun, vaan ei sinun puolestasi, Maria; sitä en koskaan myönnä.
Minä toivon, että tulisin puoliksikin niin hyväksi kuin sinä".

"Ah, Richard, niin et saa sanoa! Sinä et tiedä, kuinka usein tunnen
itseni murheelliseksi oman pahan sydämeni tähden. Minä tiedän oikean
tien, mutta pelkään usein, etten vielä ole alkanut sitä vaeltaa. Minä
tiedän, että yksi on tarpeellinen, mutta pelkään välistä, etten ole
vielä parasta osaa valinnut. Mutta meidän tulisi olla hyvin onnelliset
ja hyvin kiitolliset Jumalalle kaikesta hyvyydestänsä meitä kohtaan. Se
on oma syymme, Richard, jos emme ole onnelliset".

Eikö he olleet onnelliset? Maria toivoi saavansa sanoa itsellensä, että
he olivat onnelliset. Hänen iloisa luonteensa lievitti välistä toivon
hohteen, kirkkaan kuin vesikaaren, tulevaisuuteen; mutta hohde hävisi
useimmiten yhtä pian kun se oli tullutkin, sillä hänen järkensä näytti
hänelle, kuinka heikolla perustuksella se oli. Hän tunsi, vaikkei hän
sitä edes itsellensäkään tahtonut tunnustaa, että hänen miehensä oli
epävakainen kuin laine. Toisinaan kuunteli tämä hänen vakaisia
sanojansa väsyneellä tahi hyvänluontoisesti välinpitämättömällä
mielellä. Vähemmän tarkat silmät kuin takkaan vaimon ei kentiesi olis
huomanneet tätä, mutta rakkaus ei Mariaa aina soaisnut.

       *       *       *       *       *

Vuosi oli kulunut. Richard oli vaarallisesti kipeä. Maria istui
vaaleana ja surren hänen vuoteensa vieressä, sydän täynnä murhetta ja
levottomuutta. Kaikki toivo oli loppunut, ja vaikka hänen oli kauhea
ajatella, että hän miehensä menettäisi, ei kuitenkaan tämä ollut mitään
sen tunteen suhteen, ettei hän olisi valmis kuolemaan, ettei hän ollut
antanut itseänsä Kristukselle, vaan että hänen täytyisi kuolla
synneissänsä, eikä siis voisi kohdata Jumalaansa ilolla.

Meidän ei tarvitse tässä huolia niistä seikoista, joiden voimalla
Richard oli langennut eli oikeammin vähitellen vajonnut syvemmälle ja
syvemmälle synnin mutaan. Se on vanha ja kyllin tunnettu kertomus --
näkö, jonka liian usein saamme nähdä; mutta mikä erittäinkin teki hänen
tilansa pahaksi, että hän oli lähtenyt syntisten tielle, nähden avoimin
silmin sekä vaaran että synnin. Hänen tietonsa jumalallisista
totuuksista oli nyt selvempi, hänen käsityksensä Jumalan hyvyydestä oli
puhtaampi, kuin hänen viimein tapahtuneessa katkerassa kokemuksessansa.
Hän osasi puhua, puhua hyvin uskonnosta, hän tunsi monta raamatun
paikkaa, hän ymmärsi sekä ristiinnaulitun Vapahtajan tarpeen, että ne
vaatimukset, jotka tämä hänelle oli asettanut, mutta ei hän ollut vielä
tosiaan antanut sydäntänsä eikä luottamustansa Hänelle, eikä siis myös
koskaan toden teolla päättänyt Jumalan avulla syntiä hyljätä. Yksi asia
on tietää, että meidän on se tekeminen, ja toinen asia on uskossa
valvovaisuudella ja rukouksella sekä vakaisella ja kestävällä
kilvoituksella sydämestä, sielusta ja koko tahtomme voimasta Jumalan
avulla sitä tehdä. Me kerromme uudelleen, että semmoinen tapaus kuin
hänen ei ole harvinainen; monta samanlaista olemme nähneet. Hän rakasti
syntejänsä, eikä hänellä ollut ollenkaan antaa rakkautta lempeälle,
anteeksi-antavalle Jesukselle, joka kuoli syntisten edestä, ja siten
antautui hän vähitellen himoovaisen sydämensä viettelyksille ja
kiusaajan hyökkäyksille, jonka harrastus on aina kuvata helvetin tietä
onnellisimmaksi tieksi. Hän oli tullut laiskaksi ja huolimattomaksi
ammatissaan, niin että eräs toinen seppä, joka huomasi, että kylässä
voisi saada työtä rakensi pajan lähelle hänen pajaansa. Richardin
entiset tuttavat eivät kuitenkaan olisi hänestä luopuneet, jos he eivät
olisi niin usein tavanneet pajassa ainoasti oppipojan, jolla oli tuskin
tulta ahjossa, samalla kun mestari itse istui ravintolassa, taikka jos
hän oli pajassakin, niin oli hän puolihumalassa, ja oli vihainen ja
hävytön, kun he valittivat hänen leväperäisyyttään. Pian eivät he
huolineet tuhlata aikaa häntä odottaessaan, vaan menivät hevosinensa ja
työmiehinensä uuden sepän luokse, joka, vaikkei ollut niin taitava kuin
Richard, oli kuitenkin selvä ja ahkera sekä kiitollinen ja kohtelias.

Maria kärsi nämä koetukset hyvin nöyrästi; hän rukoili, hän kartti,
ettei hän suuttuisi, ja vartioitsi huuliansa. Hän ei koskaan lausunut
nuhdesanaa, hän ei torunut häntä koskaan hänen humalassa ollessaan
eikä edes puhunutkaan hänen kanssansa paitsi hillitäksensä ja
rauhoittaaksensa häntä. Hän elätti itseänsä neulomisella ja vaatteiden
pesulla ja istui puoliyöhön neuloen, saadaksensa nousta aamulla varhain
neulomiansa pesemään. Hän tukki korvansa kylän juorukielille, jotka
välistä teeskennellyllä osan-ottavaisuudella juttelivat hänelle uusia
kertomuksia hänen miehensä irstaisuudesta. Hän ei ottanut osaa heidän
valituksiinsa hänen ylöllisyydestänsä; hän ei suonut yhtään pahaa sanaa
lausuttavan hänestä hänen läsnä-ollessansa. "Olenhan minä hänen
vaimonsa", sanoi hän totisesti vaikka vapisevalla äänellä ja
kyynelsilmin, "ja minun pitää olla viimeinen vikain näkiä miehessäni,
enkä voi sallia muidenkaan hänestä kuulteni pahaa puhuvan".

       *       *       *       *       *

Kova koetus oli Richardille se, että hän näki uuden pajan avattavan ja
vetävän työn teettäjät puoleensa. Hän tuli raivoon, kun vaan kuuli
kilpailiansa nimeä mainittavan, ja kävi nyt entistä useammin
ravintolassa, jossa niin kova-äänisesti ja kiivaasti kiroili toista
seppää ja hänen tuttaviansa, että 'viheriän käärmeen' emäntä, koska
tämä päälliseksi ei enää otoksiansa rehellisesti maksanut, alkoi pitää
häntä kiusallisena vieraana, ja huusi toisinaan miestänsä, joka otti
Richardin olkapäistä kiini ja paiskasi ulos.

Mutta keskellä syntijuoksuansa tuli hän äkkiä seisotetuksi. Hän sai
kuumetaudin ja makasi avutonna ja heikkona sairasvuoteellansa. Tohtori
kävi siellä ja selitti sen olevan varsin arveluttavan hermokuumeen. Hän
alkoi puhua sekaisin, vaan oli kuitenkin siksi tunnossaan, että pyysi
pastoria luoksensa hakemaan. Hän tuli, vaan tapasi Richardia
täydellisessä houraustilassa, kykenemätönnä käsittämään sitä rukousta,
jonka hän murheellisen vaimoraukan kanssa yhdessä sairaan sängyn
viereltä korkeuteen lähetti. Kuume paheni, ja tohtorilla ei ollut enää
ensinkään toivoa hänen pelastuksestansa. Mutta hänen vaimonsa ja
pastorin hartaat rukoukset, ettei häntä temmattaisi pois synneissänsä,
tulivat kuulluiksi. Odottamatta nukkui hän sairauden kovinna ollessa,
ja siitä hetkestä alkoi hän tulla paremmaksi.

Pastori tapasi hänen kerran eräänä kevätaamuna huoneensa ikkunassa
istumassa. Muutamat viikot olivat matkaan-saattaneet suuren muutoksen
Richardissa. Hänen ennen niin voimakas olentonsa oli laihtunut, niin
ettei hänessä ollut, niinkun sanotaan, muuta kuin luu ja nahka; hänellä
ei ollut enemmän voimaa kuin pienellä lapsella. Kyyneleet -- ja ne
näyttivät olevan totisen syntein katumuksen vaikuttamat -- juoksivat
kuitenkin pitkin hänen vaipuneita kasvojansa, ja tuskin kuultavalla
äänellä pyysi hän opettajaansa rukoilemaan hänen edestänsä, että Jumala
antaisi hänelle anteeksi ja loisi hänelle uuden sydämen sekä opettaisi
häntä elämään uutta elämää.

Koko hänen tapansa osoitti nöyryyttä ja syvää vakaisuutta. "Mihin
surkeuteen olenkaan syösnyt itseni", sanoi hän; "mutta ah, eikö Jumala
ole hyvä minua kohtaan! Hän pysähdytti minut syntijuoksussani ja
nöyryytti minua, mutta Hän ei ole minua lopettanut eikä poisheittänyt.
Hän antaa minulle katumus-aikaa, ja jos minä vielä joskus saan
terveyteni ja voimani jälleen, niin saa pastori ja kaikki ihmiset
nähdä, kuinka toisenlaiseksi minun elämäni pitää tulla. Kuinka
kauheasti olenkaan väärinkäyttänyt Hänen armolahjansa! Kuinka kurja
olen ollutkaan siivolle vaimolleni, kuinka huolimaton isä lapsilleni,
kuinka viheliäiseksi olen tehnyt kodin heille! Mutta siitä täytyy ja
pitää tulla muutos. Minä olen laiminlyönyt Jumalan sanan harjoituksen,
ei meillä ole ollut kotohartautta; mutta minä koetan tulla uudeksi
ihmiseksi. Vaimoni pitää tulla onnelliseksi jälleen; minä annan
lapsilleni hyvän esimerkin".

"Me rukoilemme", sanoi pastori, "että Jumala soisi sinulle armonsa,
jotta voisit antaa itsesi uskossa Kristukselle Vapahtajallesi, ja että
voisit pitää tehdyn päätöksesi. Minä en epäile sinusta, ystäväni;
toivon sinun puhuvan totta. Tosi on, mitä sanot, että Jumala on
nöyryyttänyt sinua. Toivon, että tämä saattaisi sinut ajattelemaan, ja
opettaisi sinut tuntemaan itsesi syntiseksi sekä johdattaisi sinut
etsimään anteeksi-antamusta Kristuksessa. Iloinen olen nähdessäni sinut
nöyryytettynä, ja minä menettelen rehellisesti ja uskollisesti sinua
kohtaan. Sanani voivat olla karvaat sinulle, vaan minä en saa
kieltäytyä tekemästä asemaasi sinulle itsellesi selväksi. Sinä olet
suuri syntinen, ja sinun pitää kiiruhtaa Jesuksen tykö etsimään apua ja
anteeksi-antamista Hänen tähtensä". Sitte puhui hän hänen kanssansa
siitä verestä, "joka puhdistaa kaikista synneistä", ja jota elävällä
uskolla vastaan-ottamatta ei synnin suru eikä synnintunnustus mitään
hyödytä. Hän avasi pipliansa ja näytti Richardille muutamia sen
lauseita, joissa suuresta ja kauan luvatusta Messisiaasta puhutaan
_kärsivänä_ Vapahtajana. Hän koki selittää hänelle, että Kristuksen
täytyi kärsiä, koska sovinto-uhri oli välttämätön; kuinka koko piplia
näyttää, niinkun Johannes Kastaja, osoittavan Kristusta semmoisena
"Jumalan karitsana, joka poisottaa maailman synnit"; sillä Hänen
kallistetun päänsä päälle on Herra Jumala laskenut kaikki meidän
syntimme. Hän koki sitten näyttää hänelle, että meidän, saadaksemme
jonkinmoisen kuvan synnin hirmuisuudesta, on katsominen Kristuksen
kärsimiseen; sillä se kauhea kosto, jonka Jumalan vanhurskaus ja pyhyys
vaati, on voimallisin todistus synnin sanomattomasti hirmuisesta
saastaisuudesta Herran edessä.

"Ja nyt kysyn sinulta, Richard", lisäsi hän, "oletkos tähän asti oikein
uskonut tähän rakkaasen Vapahtajaan? Oletko uskossa vastaan-ottanut
Hänet? Jos et sitä ole tehnyt, niin en ihmettele, ettet koskaan vielä
ole nähnyt syntiä oikeassa valossaan tahi voinut käsittää, että sinulla
on Herrassa Jesuksessa pelastaja synnistä ja ijankaikkisesta vihasta
vapahtaja".

He laskeusivat nyt yhdessä polvillensa. ja pastori rukoili
anteeksi-antamista ja armoa, ja ylisti armollista Jumalaa siitä
laupeudesta ja pitkämielisyydestä, jota Hän oli siinä osoittanut, että
oli vielä säästänyt ihmistä, joka niin kauan oli vaan "maata
turmellut". Kun taas nousivat ylös, ja pastori näki Richardin vakaisen
muodon ja kuumat kyyneleet, jotka täyttivät hänen silmänsä, kun hän
vastasi opettajansa lämmintä kädenpuristusta, heräsi hänessä iloinen
toivo, että sairaan sydän viimeinkin oli saanut vakaisen vaikutuksen
lunastuksen tärkeydestä. Hän huomasi nyt, mietti hän, ensi kerran
Richard Norman'issa totisen merkin siitä surusta, joka on tie elämään.

Päivää jälkeen meni pastori jälleen sinne. Maria tuli häntä vastaan
säihkyvin kasvoin. Hänen miehensä oli paljoa parempi, sanoi hän. Hän
taisi nyt maata ja vähän syödäkin; juuri nyt oli hän nukkunut, ja
vahinko olisi herättää häntä; mutta hän oli varma siitä, että hän
pahastuisi, saatuansa kuulla pastorin olleen siellä, eikä hän saisi
tavata häntä, ja Maria sanoi myös, että hänen miehensä näytti peräti
muuttuneen. Hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä puhuessaan hänen
nöyrästä, kiitollisesta mielentilastaan ja hänen rakkaudestaan häneen
ja lapsiin.

Muutamia päiviä jälkeenpäin tapasi pastori Richardin iloisassa
puutarhassa. Ihana oli päivä, ja virvoittava, raitis ilma, sanoi hän,
oli tehnyt hänelle enemmän hyvää, kuin kaikki hänen nauttimansa
lääkkeet. Tohtori oli sanonut hänelle, ettei hänen enää tarvitse sinne
tulla, ja että hän saisi ottaa yllensä päällystakkinsa, ja kävellä
edestakaisin puutarhassa; ja siellä kävi hän nyt, nauttien puutarhan
hyvää tuoksua, jossa syreenit, hajuorvokit ja kultalakat olivat
täydessä kauneudessaan, ja tiklivarpuset lauloivat, tehden pesäänsä
makuukammarin ikkunaa vastapäätä seisovaan perunapuuhun. Avonaisessa
ikkunassa istui hellä puoliso ja katsoi välistä työstänsä, nähdäksensä
häntä ja muistuttaaksensa hänelle, mitä tohtori oli sanonut, ettei hän
saisi olla kerrallaan niin kauan ulkona, jotta väsyisi, vaan että hän
tulisi välistä sisälle lepäämään ja menisi sitte jälleen sinne.

Hän nousi ylös, nähtyänsä puutarhassa pastorin miehensä luona, ja meni
ulos tapaamaan häntä. Hedelmäpuut olivat nyt juuri täydessä kukassa ja
oksat olivat puetetut hienoilla valkeilla kukilla. He puhuivat kukista,
ja Richard sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin paljon kukkia
eikä niin runsasta toivoa hedelmistä, jos ilma saisi kauniina pysyä.

"Pankaamme mieleemme, mitä Jumala tahtoo meille tällä opettaa", sanoi
pastori vakaisesti; "kukat putoavat pian jalkainne juureen: kukat
kuvailevat jumalisen elämän toiveita. Sinusta, ystäväni, on minulla
suuri syy toivoa, mutta minä toivon, että sama Jumala, joka luojana
antaa kukalle armon tehdä hedelmän, sekä kehittää ja saattaa tämän
hedelmän kypseksi, antaisi armon Jumalana myös niiden toiveiden kukkien
ja lupausten, joita sinussa nyt näkyy, hedelmiä tehdä sekä kasvattaa,
ravita ja kehittää niitä. Mutta muista, Richard, että hedelmä ei aina
seuraa kukkaa".

Paljon näkyikin Richardissa toivottavaa. Hänen sydämensä tuntui olevan
syvästi liikutettu; hänen katumuksensa näytti olevan totinen. Hän oli
eli näytti olevan perinpohjin nöyryytetty; ja se on hyvä merkki, kun
ihminen, joka luottaa itsehensä, nöyrtyy. Hänen nöyryytensä tuli
koetukseen. Jakob Burnet, joka oli rakentanut toisen pajan ja
kohteliaisuudellaan ja uutteruudellaan voittanut puoleensa Richardin
entiset ja tämän laiminlyömät asiamiehet, tarvitsi apulaista, ja
Richard meni hänen luoksensa paikkaa hakemaan, julkisesti tunnustaen,
kuinka paha ja suuttunut hän oli ennen hänelle ollut.

Jakob Burnet oli lempeäsydäminen, vanha perheetön mies. Hän mielistyi
niin Richardin käytökseen, että hän otti hänet palvelukseensa isommalla
palkalla, kuin hän ensin oli aikonut, ja lupasi, että jos hän pysyisi
paikallansa siivosti vuoden, rupeaisi hän yhdistykseen hänen kanssansa.
Kaikki päättivät yksimielisesti, että Richard oli täydellisesti
muuttunut; ei koskaan hän ollut miettiväisempi ja ahkerampi, hän teki
työtä iloisesti ja oli niin tyytyväinen ja kärsivällinen, vaikka hän
oli tullut mestarista kisälliksi, että nekin, joilla oli pahimpia
aavistuksia, alkoivat toivoa parasta. Hän näytti kapakan tykkänään
hyljänneen eikä ollut kuulevinaankaan, kun entiset toverinsa kokivat
häntä sinne saada.

Puoli koetusvuotta oli kulunut ja Richard oli olemistaan paikallansa.
Mutta silloin tapahtui, että "viheriän käärmeen" isäntä tuli sinne
hevostansa kengityttämään ja neuvottelemaan Burnetin kanssa erään
rautaisen portin tekemisestä hänen puutarhaansa. Hän tapasi Richardin
yksinään pajassa. Hevosen kengitettyä alkoivat he puhua portista, ja
silloin päättivät he olevan välttämätöntä olla paikalla ja ottaa mitta,
jonka mukaan voisi tehdä juuri semmoisen portin kuin tahdottiin.
"Sinulla ei voi olla niin hyvää silmämittaa", sanoi hän, "ja vaikkei
olisi oikein pyytää sinua minun luokseni, sen päätöksen mukaan kun olet
tehnyt, niin luulen sinussa kyllä olevan miestä, ettäs tulet puutarhaan
mitan ottamaan, vaan et mene edemmäs, ellet itse tahdo".

"Niin luulisin", vastasi Richard nauraen, "ja kun mestari tulee, voin
minä lähteä heti, jos ette halua häntä ennemmin pyytää mittaa
ottamaan".

"Ei, ei", sanoi isäntä; "sinä olet minulle paljoa soveliaampi; sitä
paitsi pidän minä ja minun vaimoni vanhoista tutuista kasvoista
paremmin kuin uusista. Totta puhuen, Richard, on monta paitsi minua,
jotka toivovat sinua takaisin omaan pajaasi sinulle kuuluvalle
paikalle. Ja mitä vanhaan Burnetiin tulee, on kaikkein meidän
ajatuksemme se, ettei hänellä olisi mitään oikeutta sinua pois
ahdistaa; sillä hän on varakas ja voisi elää rauhassa; ei sentähden,
että minä olisin nähnyt vilahdustakaan hänen rahoistansa".

Päivä oli kylmä ja sateinen, ja kun Richard ja isäntä seisoivat
veräjällä, aukeni ikkuna ja emäntä tervehti Richardia ystävällisimmällä
hymyilyllä. "Kuinkas kuuluu, herra vieras?" sanoi hän; "te olette
olleet poissa niin kauan, että minulla on jo ollut aikaa unhottaa
nimennekin".

"Olkoonpa hänen nimensä mikä hyvänsä", sanoi isäntä pilkallisesti
katsoen (oliko se tahallansa vai ei, emme voi sanoa), "niin on hän
päättänyt pysyäkin vieraana; sinä et saa kiusata häntä juomaan yhtään
lasia".

Emäntä meni pois ikkunasta, mutta silmänräpäyksen perästä nähtiin hänen
suuri haamunsa ovella, ja koroittaen äänensä huusi hän: "Kuka sanoo,
etten minä ole emäntä talossani, ja ettei minulla ole oikeus tarjota
vieraalle jotakin lämmintä näin kolkkona päivänä? Mutta ensin haluan
minä nähdä, mitä teillä on tekemistä minun puutarhassani". Hän kulki
eteenpäin käytävää kädet puuskassa.

"Kuulkaas nyt, herra vieras", sanoi hän nauraa kohottaen ja laskien
kätensä Richardin olkapäälle, "minä luulen tuntevani teidän kauniit
kasvonne. Mutta sano minulle, Richard", jatkoi hän aivan tuttavasti,
"mitä kuuluu sinulle ja sievälle vaimollesi? Minä kunnioitan suuresti
teitä molempia, erinomattainkin häntä, sillä hän on pieni siivo olento
ja käyttää itsensä aina hyvin. Minä en tahdo vietellä sinua juomaan,
mies; jos en erehdy, niin olet sinä maksava minulle koko viimeisen
kerran otokset; mutta minä en ole niin epäkohtelias, että sitä vaadin;
vaan en minä aio täällä seisoa tyhjin suin, hyvät miehet", ja kääntyen
mieheensä sanoi hän: "sinä näytät niin vilusta siniseltä, että minulle
jo tulee vilu, kun vaan katson sinuun; meillä on oivallinen takkavalkea
sisällä, ja minä menen laittamaan sinulle totilasin, en liian heikkoa,
että se kylmän karkoittaisi, ja minä tulen loukatuksi, Richard, jos
sinä menet matkaasi etkä maista yhtä ainoata pisaraakaan, joka on
tavallista asioita tehdessä -- yhtä ainoata pisaraa".

Kaikki oli tehty veräjällä, ja Richard kääntyi miehuullisesti pois;
vaan silloin isäntä vielä kerran häntä koetti. "Yksi lasi vaan
järjestyksen vuoksi -- eihän tuo ole liian paljon. Sinä voit sekä tehdä
että pitää päätöksesi. Tule nyt ja näytä, että sinä olet mies. Yksi
lasi, ja sitten ajan minä sinut ulos; yksi kauppamatka eikä enempää".

Richard empi: "No aja; yksi lasi ei voi tehdä niin suurta vahinkoa".

Väkinäisesti nauraen lausui hän nämä sanat ja seurasi isäntää
huoneesen. Meidän ei tarvitse pitemmin tutkia syitä, joita käytettiin
tahi kuinka häntä kiusattiin, vaan seuraus oli kuitenkin tavallinen.
Huokeampi oli tulla huoneesen, kuin sieltä ulos mennä, ja kun hän
vihdoin lähti pois, tuikkivat tähdet puoliyön taivaalla.

Ainoasti yhdessä ikkunassa koko kylässä kiilui valkea sinä yönä, siitä
huoneesta nimittäin, jossa hänen vaimonsa istui ja odotti hänen
kotiintuloansa. Hän katsoi hiljaa ylös hänen tullessaan; tämä käänsi
kasvonsa pois siitä vakaisesta katsahduksesta, jolla Maria katsoi
häneen. Jos hän ei olisi kasvojansa kääntänyt pois, olisi hän nähnyt,
kuinka kyyneleet virtailivat hänen poskillansa. Mutta vaikka hän koki
tukehduttaa niitä, kuuli Richard, kuinka syvä huokaus nousi hänen
rinnastaan. Hän laittoi hänen ruokansa, joka oli ollut takassa
lämpiämässä, pöydälle hänen eteensä; tämä katsoi siihen, pudisti
päätänsä ja sanaakaan virkkamatta hellälle, kärsivälliselle
vaimollensa, joka oli kyllin ymmärtäväinen sanoaksensa jotakin
semmoista, joka tämmöisessä tilassa voisi ärsyttää häntä, hoiperteli
hän sänkyynsä.

Seuraavana aamuna heräsi hän juomisen himossa, ja saman päivän iltana
oli hän suurin-suinen "viheriän käärmeen" kapakkatuvassa mellastavassa
seurassa. Hän oli langennut todellakin takaisin entiseen elämäänsä, ja
kaikki hänen lupauksensa ja päätöksensä menivät niin turhaan, kuin ei
näitä olisi koskaan lausuttu.

Niinkun nyt näkyi, ei hänen vanha syntinen elämänsä ollutkaan
poistunut, vaan ainoasti keskeytynyt kovan taudin tähden. Käyttääksemme
raamatun ankarata lausetta, oli "koira syönyt oksennuksensa jälleen".
Richard ei kuitenkaan laiminlyönyt työtänsä. Hän oli pajassa joka
päivä, toisinaan tosin pää kipeänä ja puolihuumaantuneena edellisen yön
ylöllisyydestä.

Jakob Burnet puhui yksinkertaisesti ja vakaisesti, vaan ystävällisesti
hänelle hänen syntisestä tavastansa. Richard nauroi hänen nuhteillensa
ja kysyi, mitä syytä hänellä oli valittaa niin kauan kun hän teki
työtä, niinkun hänen piti tehdä. "Mutta muistanethan kyllä", sanoi
vanha mies, "että se riippuu sinun vakaisuudestasi, jos me rupeamme
yhdistykseen taikka ei".

Richard lupasi parantua, vaan unhotti ja rikkoi lupauksensa melkein
yhtä pian kuin ne tekikin. Vaikka hän tuli työhönsä aamusilla, meni
kuitenkin tuskin yhtäkään iltaa, ettei hän ollut "viheriässä
käärmeessä", ja pian tunnettiin hän auttamattomaksi juomariksi. Hänen
ihmeteltävä vaimonsa ei kuitenkaan kärsivällisyyttänsä milloinkaan
menettänyt eikä suuttunut, vaan toivoi eli koetti toivoa, että miehensä
kerran jättäisi pahan tiensä ja kääntyisi Jumalan tykö. Sopivissa
tilaisuuksissa hän aina puhui vakavasti ja ystävällisesti hänelle, kun
hän näki hänen olevan semmoisella päällä, että saattoi häntä kuulla, ja
silloin puhui hän enemmän siitä kauheasta vaarasta, jossa hän häälyi,
siitä synnistä Jumalata ja ihmisten rakasta Vapahtajaa kohtaan, johon
hän oli tekeynyt syylliseksi, kuin omista kärsimisistään ja
kiusauksistaan. Hän puhui harvoin tai ei koskaan muiden kanssa
miehestänsä, ja niinkun edellisellä kerrallakin ei hän milloinkaan
sallinut hänestä mitään pahaa puhuttavan. Ei kukaan hieno nainen olisi
voinut menetellä hienotunteisemmin eikä sopivammin, kuin tämä
yksinkertainen, kohtuullisissa elämän-ehdoissa kasvatettu vaimo teki.
Hänen suloinen, kaino nöyryytensä oli hänen tyvenen Kristuksen
luottamuksensa hedelmä. Hänen ainoa lohdutuksensa oli rukous, ja usein
meni hän kammariinsa vuodattamaan täyden, murheellisen sydämensä Herran
eteen. Hänen vanhin poikansa kertoi pastorille, että kun kerran Richard
juovuksissa lapsen läsnä-ollen oli käyttänyt pahoin itseänsä, oli Maria
ottanut pojan muassansa huoneesensa, ja "kun me laskeusimme polvillemme
vierittäin", sanoi lapsi, "rukoili äiti isän edestä, että Jumala
armossansa muuttaisi hänen sydämensä, vaan ei äiti milloinkaan torunut
hänen kanssansa eikä sanonut yhtään pahaa sanaa hänelle", lisäsi poika.
Richard ei katunut syntejänsä eikä hyljännyt väärää tietänsä. Lukia
voisi syystä odottaa, että niin viisas ja lempeä vaimo, kuin Maria oli,
olisi juomarin voittanut. Minä tunnen, etten voi täydellisesti oikein
kuvaella hänen olentonsa ja käytöksensä ylevyyttä, mutta minä näin
tässä vielä yhden todistuksen monen entisen lisäksi, ettei kenenkään
ihmisen voimassa ole toisen sydämen muuttaminen.

Marian usko ja kärsivällisyys tuli kokoaan koetukseen. Hänen
miehestänsä oli tullut aljojuomari; ei paljon yhtään iltaa ollut hän
kotona, vaan tuli kotiin myöhään öillä enemmän tahi vähemmän humalassa.
Synti, jota hän ennen silloin tällöin oli harjoittanut, muuttui nyt
jokapäiväiseksi tavaksi, ja toisinaan makasi hän monta päivää
päänkivistyksen ja yleiseen huononvoimiseensa tähden työhön
kykenemätönnä. Jakob Burnet oli monta kertaa valmis häntä eroittamaan,
vaan esti sen aina Marian tähden.

Tämä vanha, ystävällinen mies tuli tutuksi Marian kanssa kerran, kun
Richard ei tullut työhönsä, ja hän sentähden meni hänen kotiinsa
kysymään häntä. Hän ei kuullut yhtään valitusta hänen suustansa eikä
nähnyt vihaa hänen kasvoissansa, mutta hänen kalveat ja painuneet
poskensa ja nääntynyt ruumiinsa puhuivat sanoja selvemmin hänen
sanomattomasta sielunkärsimisestään ja heikontuneesta terveydestään.
Saatuansa tietää Richardin poissa-olon syyn ja kuultuansa hänen
makaavan sängyssään, kykenemättä juonnin tähden liikkumaankaan, olivat
hänen huulillansa jo sanat: "Minä en ota häntä enää työhöni", mutta
Marian suru ja ystävällisyys voittivat hänen, ja hänellä ei ollut
sydäntä lisätä hänen murhettansa.

Richardilla oli myös aikoinansa omantunnon tuskia; niinkun useimmat
juomarit, suri hän toisinaan syvästi kurjuuttansa ja häväistystänsä,
ja oli melkein hurjana surusta; mutta synti ei häntä laskenut irti,
ja muutamia vastarintoja koetettuansa voitti se taas hänet, ja
pelkuri-raukkana sanoi hän: "En minä voi sitä jättää".

Vuosi kului; tuli taas talvi tavattoman kova. Richard oli, niinkun
saattoi odottaakin, yhä enemmän ja enemmän paatunut synnissä, eikä hän
enää sitä edes hävennytkään. Ihminen on joko synnin herra tai sen orja.
Pastori haki Richardin käsiinsä ja koki viimeistänsä, temmataksensa
häntä ylös siitä kuilusta, johon hän oli vajonnut; mutta tämä kuunteli
hänen sanojansa niukalla, vastahakoisella kohteliaisuudella; hänen
vaikutuksensa ei auttanut. Hän teki, mitä taisi, lohduttaaksensa ja
vahvistaaksensa vaimo-raukan särkyvää sydäntä, mutta hän tunsi, ettei
hän voisi antaa hänelle mitään kehoitusta. Hän katseli kummastuen ja
ihmetellen hänen hiljaista, kärsivällistä mieltänsä ja hänen nöyrää
luottamustansa Jumalaansa ja Vapahtajaansa. Sekä hänen ulkomuotonsa
että hänen lasten puuttuvainen puku osoitti selvästi, että hänellä oli
kyllin vaikeutta, ja pyysi häntä viipymättä tulemaan hänen tykönsä, kun
hän jotakin tarvitsisi; mutta hän ei aavistanut ennen kun monen
kuukauden kuluttua, kuinka suuri hänen hätänsä oli ollut. Hän ei
tiennyt, että hänen kelvoton miehensä, joka ansaitsi viikossa 22
markkaa, ei toisinaan antanut hänelle rahaa tuskin yhdeksi atriaksi
lapsinensa; jaa, kerran sai hän vaan 40 penniä koko viikkorahasta.

Helläsydäminen mestari ei tätä aavistanutkaan, sillä kun hän kysyi,
antoiko hän palkkansa tahi vähintäkin isoimman osan siitä vaimollensa,
vastasi hän ilkeästi valehdellen, että hän niin teki. Maria ei
kannellut miehestänsä, vaan koki omilla ponnistuksillansa hankkia
elatusta itsellensä ja lapsillensa. Ei hän paljon voinut ansaita, mutta
hän oli totuttanut itsensä ja lapsen hyvin kohtuulliseen, niukkaan
ruokaan, ja odotti jokapäiväistä leipää taivaalliselta Isältänsä.
Naapurinsa olivat ystävällisiä hänelle, ja hänen lapsensa saivat usein
atrian niiltä, joilla ei itselläänkään ollut paljon jakamista, vaan
antoivat vähästänsäkin niille, jotka olivat heitä itsiänsä suuremmassa
tarpeessa.

Mutta ne, jotka vaeltavat synnissä, eivät seisahda yhdelle paikalle,
vaan vaipuvat yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tuo kerran niin
ystävällinen, helläsydäminen puoliso ja isä näytti nyt elävän
yksinomaisesti, tyydyttäen himojansa päihdyttävillä juomilla. Hän oli
harvoin tai ei milloinkaan oikein raitis; mutta tultuansa pajasta,
jossa hän jonkun vaiston vaikutuksesta tavallisesti hillitsi itseänsä,
puhkesi hän usein villimpään vihaan, joka peljästytti sekä vaimoa että
lapsia. Kerran huomattuansa, että hänen isäntänsä, joka alkoi luulla,
että hän joi kaikki rahansa, oli pidättänyt muutamia markkoja hänen
palkastansa ja lähettänyt ne hänen vanhimman poikansa myötä vaimolle,
oli hän niin paha, että hän väijyi lasta, ruoski häntä hirmuisesti ja
otti häneltä rahat väkivallalla pois.

Eräänä kylmänä talvipäivänä, jolloin maa oli vahvassa lumessa, istui
Maria katsellen lapsiansa, jotka ryömivät lähellä vähäistä
takkavalkeaa; se oli aivan sammumaisillaan, ja he ojensivat pienet
kätensä sitä kohden lämmitelläksensä. Mutta samassa värisivät he
kylmästä; kurja valkea vaikutti vaan sen, että he melkein vielä enemmän
tunsivat käsiensä kylmyyden. Äidillä ei ollut paljon puita, mutta hän
kokosi niitä ja pani ne hiilille, istui sitte pienelle rahille valkean
viereen, otti pienimmän poikansa polvelleen ja puristi häntä hyväellen
itseänsä vastaan, sanoen: "Nyt me saamme pian oivallisen valkean, ja
pieni Villeni tulee pian lämpimäksi ja hyväksi. Tule tänne, Juhani",
sanoi hän, ojentaen kätensä vanhimmalle pojallensa, "minulla on sijaa
sinullekin; minä tiedän, että vaikka sinä olet iso poika, niin on
sinusta hauskaa istua äitisi polvella toisinaan; tule ja auta minua
Villeä lämmittäessäni".

Juhani kiersi kätensä äitinsä kaulaan ja suuteli häntä; mutta hän oli
viisas ja ajattelevainen poika, ja sentähden sanoi hän: "Siitä tulee
kyllä pian hyvä valkea, äiti; mutta meillä ei ole kalikkaakaan korissa
puuta eikä yhtä ainoata hiiltäkään ole jäljellä. Istukaa täällä Villen
luona, niin minä menen metsään ja poimin sieltä niin monta oksaa, kun
pussiseen mahtuu ja minä voin kantaa kotiin; voinhan minä käydä siellä
kaksikin kertaa, niin piisaavat ne täksi illaksi ja huomen-aamuksi".

"Ei, hyvä poikaseni", sanoi äiti, ystävällisesti päätänsä nyökyttäen;
"minä tiedän, että sinä tahdot tehdä parastasi minua auttaaksesi; mutta
sinä voit auttaa minua täällä enemmän kuin ulkona; sinä saat jäädä
tänne ja katsoa pientä tuutien, että hän makaa, ja pitää silmällä
Villeä, ettei hän mene liian likelle valkeata tahi koske siihen -- minä
pelkään, että hän polttaa itsensä; mutta sinä olet aina hyvä pienelle
veljellesi. Nyt, Ville, sinä olet lämminnyt, jotta sinä voit istua
tässä", sanoi hän, siirtäen tuolin valkeasta ulommaksi, "ja sinun pitää
istua hyvin hiljaa, ettet hälise ja herätä sisartasi. Juhani lukee
kauniin kertomuksen pipliasta sinulle minun poissa-ollessani, ja minä
riennän kotiin niin pian kuin voin. Mutta anna minulle ensin pussi,
Juhani; minä menen metsään oksia noutamaan ja luulen, että Hanna
Jakobsson tai joku muu naapuri tulee minun kanssani, että saan toverin,
ja sitte emme kauaa viivy poissa".

Maria kääri rikkinäisen huivinsa kiinteämmin ympärillensä ja solmisi
nenäliinan korvillensa, suojeltuaksensa kylmältä. Ystävällinen
naapurivaimo lähti hänen kanssansa metsään; hän ei tosin tarvinnut
puita, eikä hänellä ollut muutenkaan halua mennä niitä poimimaan
tämmöisenä kalseana päivänä; vaan hän ei sanonut tätä Marialle. Hänen
sydämensä sykki säälistä nähdessään tämän kurjan vaimon puutetta, ja
hän suostui tulemaan hänen kanssansa, niinkun hän oli tehnyt ennenkin,
pian olivat he matkalla.

Päivä oli tavattoman kylmä ja märkä, sillä nyt alkoi ilma suojistua.
Vahva lumi suli lätäköiksi ja liaksi, ja tiellä olevat kolot olivat
monessa paikassa vettä täynnä. Marian silmät olivat viime-aikoina
olleet huonot ja hän näki heikosti; tänä päivänä häntä vaivasi erittäin
kirkas lumen valo, ja käydessään hän usein astui veteen, joka meni
hänen kenkiinsä. Nämä olivat vanhat ja huonot, ja hän tuli kotiin
läpimärkänä ja vilusta vavisten. Lapset vastaan-ottivat hänen
mieltymyksellä, ja hän hymyili heidän hyväilemisillensä, mutta
naurahteleminen oli peittoa, eikä hän sanonut paljon mitään. Kun hän
puhui, oli hänen äänensä tuskin kuiskutusta kovempi. Hän oli melkein
unen voittama, ja vanhin poika, joka luuli hänen nukkuvan väsymyksestä,
ei tahtonut häiritä häntä, vaan antoi Villelle illallista, riisui hänet
ja laski sänkyyn. Sen tehtyä huomasi hän äitinsä olevan valveilla,
pieni lapsi käsivarsilla; lapsi oli herännyt itkein, ja hän piti sitä
hellästi sylissään, rauhoittaen hänen ruikutustansa matalalla
suloisella laululla. Hän onnistui pian, ja lapsi makasi hänen
polvellansa, välistä auaisten silmiänsä, vaan nukkui vihdoin
hymyhuulin. Maria nousi ylös ja laski lapsen kätkyeen; hän seisoi
hetkisen kumartuneena hänen ylitsensä; yhä tuutien ja laulaen suloista
lauluansa; mutta kun hän koetti nousta ylös, hoipertui hän ja kaatui.
Juhani juoksi häntä nostamaan; hän oli pyörtynyt ja makasi jäykkänä ja
liikkumattonna. Poika katsoi häneen hetkisen ja luuli hänet kuolleeksi,
sekä juoksi sitte kiireesti huutamaan jotakin naapuria. Maria oli hyvin
kipeä.

Tohtoria lähetettiin noutamaan, ja kun hän tuli ja koetteli
suonentykytystä, pudisti hän päätänsä. Hän seisoi hetkisen hiljaa,
katsoen häneen. Juhani katsoa tuijotteli surullisesti hänen vakaisiin
kasvoihinsa, vaan ei virkkanut mitään. Hänen huoneesta lähdettyänsä,
hiipi lapsi varpaillansa porstuaan, jossa tohtori seisoi, puhuen kahden
naapurivaimon kanssa, jotka olivat olleet siellä ja auttaneet maata
hänen äitiänsä. Hän kuuli tohtorin sanovan: "Se on arveluttavaa, sillä
siitä tulee hermokuume; jos hän ei ole parempi huomenaamuna, niin hänen
laitansa on hyvin pahoin. Katsokaa, että hän heti ottaa niitä
lääkkeitä, joita minä lähetän. Onko täällä ketään, joka voi mennä niitä
noutamaan?" Juhana tuli nyt esiin: "Jos tohtori tahtoo, niin minä tulen
lääkkeitä noutamaan". -- "Niinpä kyllä, pieni ystäväni", sanoi tohtori;
"mutta elä ole niin surullinen, minä toivon, että äitisi pian tulee
paremmaksi -- vähintäkin me teemme, mitä voimme, että hän paranisi".

Lääkkeet tulivat ja annettiin sairaalle. Kaksi naapurivaimoa istui
hänen vuoteensa vierellä, vaaria pitäen hänen levottomasta unestansa.
Vähän jälkeen puoliyön tuli Richard horjuen kotiin, juomisen ja vielä
enemmän kauhistuksen valtaamana. Kun se oli toripäivä, oli hän käynyt
lähimmässä kaupungissa ja, niinkun tavallista, istunut ja juonut
kapakassa myöhään iltaan. Kun hän kävi kotiinsa yön hiljaisuudessa, oli
hän, niinkuin hän luuli (vaikka se oli pelkkää ylöllisesti kiihoitetun
aivon mielikuvitusta), nähnyt äkkiä erään olennon nousevan maasta, ja
seisovan tiellä hänen edessänsä, ja tultuansa lähelle, näki hän, että
se oli ruumis, joka oli hänen vaimonsa muotoinen. Nyt huomasi onneton
kotiin tullessansa, että todellisuus oli kauhistavampi hirmuisimpia
näkyjä, joita sairas mielikuvitus synnyttää.

Hänen uskollinen, kärsivällinen vaimonsa makasi nyt kalveana ja melkein
yhtä tunnotonna, kuin ruumis kuolinvuoteellansa, hänen julmuutensa ja
irstaisuutensa uhrina.

Aamulla näytti Maria olevan vähän parempi; hän oli hourinut yöllä, ja
kun he nostivat häntä, antaaksensa hänelle lääkkeitä, ei hän näyttänyt
huomaavan mitään, vaikka hän aukasi silmänsä; mutta nyt kun Richard
puhui hänelle tavattoman hellällä äänellä, näytti tuo nyt outo, vaan
ennen niin tuttu sävelvärähteleminen hänen äänessään herättävän häntä
tainnuksistaan. Hän tunsi heikosti hymyillen puolisonsa kasvot, ja
kuullessansa lapsen ruikutusta, katsoi hän rukoillen siihen. Se pantiin
hänen syliinsä, mutta muutaman silmänräpäyksen perästä oli hän taas
tunnotonna.

Richard istui uskollisesti vaimonsa sängyn vieressä, ja nyt teki hän,
mitä hellin nöyryys ja huomio taisi keksiä. Mutta -- liian myöhään.
Sairaus oli edistynyt tavattoman pian. Kun tohtori tuli ja koetteli
hänen suonentykytystään, sanoi hän pahimpain aavistustensa toteutuneen;
hän vaipui pian hermokuumeesen, jota vastaan kaikki ihmisellinen apu on
turha. Hänen lähdettyänsä menivät pois naapuritkin, jotka tähän asti
olivat hoitaneet häntä suurella huolella; sillä he pelkäsivät
tarttumista; yksi toistansa seuraten meni pois eikä tullut enää
takaisin.

Pastori tuli päivän kuluessa sinne, vaan Maria oli yhä tunnotonna; hän
ei kuullut hänen ääntänsä, hän ei voinut yhdistyä siihen rukoukseen,
jonka hän lähetti korkeuteen hänen vieressänsä. Hän lähetti sinne
kaikkea, mitä tohtori oli määrännyt, sekä ruokaa miehelle ja lapsille,
ja tuli seuraavana päivänä sinne vaimonensa. He eivät peljänneet taudin
tarttumista, eikä tienneet ennenkun nyt vasta, että naapurit olivat
sieltä menneet. Surkea oli se näky, jonka heidän silmänsä siellä
kohtasivat. Sängyn vieressä istui Richard epätoivosta vääristynein
kasvoin, toinen poika istui hänen polvellaan, toinen seisoi hänen
vieressään, molemmat kalvein, kyynelten kostuttamin kasvoin. Sängyssä
makasi Marian kylmä, kuollut ruumis. Hän oli kuollut noin tuntia ennen.
He eivät olleet koskaan nähneet mitään niin aaveentapaista eikä niin
kiihtunutta. Pienin lapsi, joka oli melkein yhtä kalvea kuin kuollut
äitinsä, makasi henkeänsä haukkoen ja melkein kuolleena, juuri
kosketellen huulillansa hänen rintaansa, josta turhaan etsi ravintoa.
Kuva on todellinen; mutta ei mikään selitys voi sitä niin vaikuttavasti
kuvata, kuin se todellisuudessa näkyi silmin-nähneelle todistajalle,
joka sitä kertoo.

Kun ystävälliset sanat herättivät onnettoman puolison tainnuksistaan,
ja hänen kielensä pääsi vallallensa, sanoi hän vieraillensa, ettei hän
voi kertoa, mitä hän oli kokenut sinä yönä, jolloin hän oli ollut
yksinään tunnottoman, kuolevan vaimonsa kanssa, ilman kenenkään avutta,
ilman ketään, joka olisi lausunut edes lohdutuksen sanan tahi neuvonut,
kuinka hän menettelisi. Kuoleman kamppaus oli kestänyt koko yön;
joitakuita kertoja oli hän koputtanut seinään, joka eroitti hänen
asuntonsa naapurien huoneista, toivoen jonkun tulevan luoksensa. Hän
tiesi, että he kuulivat hänen huutonsa; vihdoin oli hän epätoivossansa
-- sillä tuska saatti hänen epätoivoiseksi -- itkein, vieläpä kovasti
huutaen rukoillut heitä häntä armahtamaan ja tulemaan luoksensa, mutta
ei yksikään ääni vastannut, ei mitään ääntä kuulunut -- jonka hän luuli
olevan seurauksena heidän pelkäämisestänsä taudin tarttumista.

Päivä, jolloin Marian ja hänen pienen lapsensa ruumis yhdessä arkussa
maahan laskettiin, oli kivistävän kylmä; lunta oli paksusti maalla, ja
koillistuuli vinkui kirkon ympärillä hautuun aikana. Vavisten, ei
ainoasti läpitunkevasta kylmyydestä, vaan myös omantunnon tuskasta ja
sielun ahdistuksesta, seisoi Richard avoimen haudan reunalla. Kansa
katsoa tuijotti sekä säälien että halveksien tätä onnetonta miestä. Hän
näytti olevan hetkittäin niin sielun kärsimisen valtaamana, että pappi
luuli hänen putoavan hautaan, ja hautauksen jälkeen pyysi hän häntä
tulemaan sakaristoon. Pastori sulki oven ja puhui heidän kahden kesken
tultuansa vakaisesti, vaan kuitenkin ystävällisesti hänen kanssansa.
"Sinä näet nyt", sanoi hän, "minkä surkeuden synti on tuottanut sinulle
jo tässä maallisessa elämässä. Vielä on sinun mahdollista murhehtia ja
katua sitä. Jumala suokoon sen! Mutta ei mikään murhe, ei mikään
katumus voi palauttaa vaimo-raukkaasi elämään. Sinä tiedät, etten minä,
varsinkaan tällaisessa tilassa, tahtosi saattaa sinulle tarpeetonta
surua, vaan minun täytyy pyytää, että sinä nyt, nähdessäsi näitä
hirveitä synteisi seurauksia, pitäisit tämän surun Herran varoituksena.
Sinä et antanut arvoa terveyden lahjalle ja alensit itsesi semmoiseen
tilaan, joka näytti tulevan sinun kuolinvuoteeksesi. Sinä rukoilit
silloin ja lupasit, jos Herra antaisi sinun vielä elää, uudella
elämällä osoittaa kiitollisuuttasi Hänelle armostansa. Hän armahti
sinua ja antoi sinulle jälleen terveytesi ja voiman. Mutta kun hädän
aika oli mennyt, unhotit sinä lupauksesi; sinä et etsinyt Jesuksessa
Kristuksessa syntein anteeksi saamista etkä voimaa sotiaksesi sitä
vastaan, vaan luotit, niinkun luulen, omaan voimaasi. Ah, voi! Sinä
olit sen miehen kaltainen, josta Vapahtajamme sanoo, että hänen
huoneensa oli luudilla lakaistu ja kaunistettu, vaan se oli tyhjä, ja
kun rietas henki palasi, tuli se seitsemänkertaisilla kiusauksilla.
Jumalan Hengen avulla olisit sinä saanut avun Jesuksessa, mutta sinä et
huolinut etsiä sitä".

"Joka syntiä tekee, hän on synnin orja, ja sinä olet antanut vallan
helmasynnillesi siihen asti, että se on sinun peräti sitonut. Mutta nyt
on Herra etsinyt sinua raskaalla ja varoittavalla tavalla. Hän on
ottanut pois sinun parhaan maallisen aarteesi, ja nyt, kun se on
poissa, tunnet sinä hänen arvonsa, vaikka menettelit huolimattomasti
hänen kanssansa, niin kauan kun se sinulla oli. Saatpa kärsiä, kun
sanon sinulle, että jos olisit ottanut veitsen käteesi ja pistänyt sen
hänen rintaansa, et olisi ollut pahempi murhaaja, kuin nyt, koska sinä
otit hengen vaimoltasi raa'alla ja julmalla huolettomuudellasi ja
kylmyydelläsi. Jumala on kuitenkin vielä sinulle armollinen. Hän olisi
voinut sinut temmata pois keskellä syntijuoksuasi ja antaa hänen elää
surren sinun toivotonta äkillistä loppuasi. Mutta suo minun muistuttaa,
että kuinka syvä ja hirmuinen kärsimisesi nyt olleekin, ei se yksinään
voi sinua muuttaa. Ainoastaan Jumalan Henki voi todellisen muutoksen
ihmisen sydämessä vaikuttaa. -- 'Teidän pitää uudesta syntymän'. Jumala
on valmistanut lunastuksen kullekin, joka Häneen uskaltaa. Käänny siis
ja usko Herran Jesuksen Kristuksen päälle. Huuda Jumalan tykö ja
rukoile Hänen rakkaan poikansa nimessä ja Hänen kuolemansa tähden
täydellistä anteeksi-saamista ja sitä armoa, jota sinä tarvitset. Minua
värisyttää se ajatus, kuinka sinulle käypi, jos tämän laiminlyöt. Tämän
murheen vaikutus sydämessäsi, kuinka syvä se olleekin, on pian menevä;
jonkun ajan perästä vaivut sinä syntiin jälleen. Mene kotiisi ja tutki
itseksesi yksinäisessä kammiossasi tilaasi; rukoile, jos se vaikka
maksaisi henkesi, anteeksi-saamista, armoa ja voimaa korkeudesta. Suo
anteeksi minulle, Richard, että nyt olen sinua haavoittanut; muista
että 'rakastajan kuritus on uskollinen'. Minä säälin ja suren sinua,
mutta minä olen liian tarkka sinun todellisesta parhaastasi, etten
puhuisi niin selvästi ja vakaasti sinulle, kun sen nyt olen tehnyt".

Tämän uskollisen paimenen kasvot olivat vakaiset, vaan hänen äänensä
vapisi ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä tarttuessaan
viheliäisen miehen käteen, ja Richardin vastatessa sen lämmintä
puristusta, virtailivat kyyneleet tämän poskia pitkin ja parannuksen
lupaus liikkui hänen huulillansa. "Minä tulen sinun luoksesi
huomen-iltana", sanoi pastori. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua,
kunnes taas tapaamme toisemme."

Määrättynä aikana seuraavana päivänä oli pappi Richardin ovella. Hän
meni sisälle ja kysyi Richardia; hän ei ollut kotona, hän oli mennyt
ulos, sanomatta mihin. Murheellisena, vaan päättäen toivoa niin kauan
kuin mahdollista, palasi hän kotiinsa. Epäilemättä, ajatteli hän, on
Richardia estänyt joku tehtävä, jonka hän on joko unhottanut taikka
josta hän ei ole tiennyt ennen. Seuraavana ehtoona uskoi hän varmaan
häntä tapaavansa; silloin olisi työ loppunut, hänellä olisi tilaisuus
puhutella häntä erityisesti, lukea Jumalan sanaa ja rukoilla hänen
kanssansa. Hän meni sinne. Richard oli taas poissa. Ainoasti 48 tuntia
oli kulunut hänen vaimonsa hautaamisesta, ja hän istui jo kapakassa ja
joi juomarien kanssa, kunnes kävi tunnottomaksi.

Noin kuukausi Maria-raukan hautaamisesta tapahtui, että pastori
joksikin myöhään illalla kävi Burnetin pajan ohitse. Hän näki, kuinka
tulen loiste tulvasi tielle, ja hänen ajatuksensa palautuivat vuosien
läpi tahtomatta siihen iltaan, jona hän oli seisonut vanhan pajan
ulkopuolella ja tarkastellut Richardia työssänsä sekä ajatellut
rautakankia maailman murheen kuvauksena. Tuskin arvasi hän silloin,
että hän tässä ahkerassa työntekiässä, tässä tyytyväisessä ja
uutterassa puolisossa saisi nähdä sen kuvan todellisuuden, joka silloin
astui hänen ajatuksiinsa.

Syvästi huoaten seisahti hän varjoon, joka tuli vielä synkemmäksi
kirkkaasta valosta, ja katsoi pajaan. Richard seisoi siellä nyt,
niinkun siinäkin tilaisuudessa, minkä pastori hyvin muisti, yksinään;
mutta ah, kuinka muuttuneena! Tuskin oli mahdollista tuntea tuota
väkevää ja kunnollista työmiestä tässä laihtuneessa haamussaan, joka
nyt välinpitämättömällä muodolla seisoi ahjon ääressä. Hän seisoi nyt,
niinkun silloinkin, selvässä valossa, mutta hänen kauniit kasvonsa
olivat nyt mustat ja vääristyneet, ja kätensä vapisi rautaa tulesta
ottaessa. Oli kuitenkin vielä voimaa kohotetun käsivarren lyönnillä,
vaan entinen jäntevyys oli poissa. Ei hän enää tehnyt työtä sydämen
halulla, ja ennenkun hän oli kuumennettua rautaa tarpeeksi takonut,
taukosi hän läähättäen ponnistuksesta ja kuivaten paitansa hihalla
otsallansa helmeilevää hikeä. Ja kun hän jälleen kääntyi rautaan ja
vasara taas putosi siihen, saattoi jo itse lyönnin kaiusta kuulla,
ettei rauta sitä totellut, niinkun sen olisi pitänyt. Kirouksia
mutisten ja kärsimättömällä katsannolla tempasi hän raudan alasimelta
ja linkosi jälleen uuniin, mutta tuli oli sammumaisillaan ja tarvitsi
korjaamista, vaan Richard seisoi ajattelemattomana katsella tuijotellen
siihen, niinkun hän ei olisi sitä mielinyt virittääkään. Mutta vaikka
valo oli himmeämpi, näytti se kuitenkin kylliksi miehen kasvoja, kun
hän seisoi tulen ääressä velttoutta ja nukkuvaisuutta osoittavin
katsein.

Tornikello löi yhdeksän, ja kun viimeinen lyönti kaikui, valkenivat
Richardin kasvot. Hän siisti itseänsä, asetti paidankauluksen oikein,
ja otti äkkiä kaulahuivin, liivit ja nutun. Mutta nyt pysähtyi hän taas
ja seisoi ikäänkun neuvotonna. "Nyt on tuossa sisällinen sota", sanoi
pastori itseksensä; "minkähän päätöksen tuo nyt tekee? -- Autio
kotikohan ja äidittömät lapset, vai juomala monine ystävineen ja
hurmaavine juomineen tuossa voittaa?" Richard heräsi pian
ajatuksistaan. Hän sammutti tulen, sulki luukut ja meni pajasta ulos.
Taas seisahtui hän, nähtävästi epätietoisena, mille tielle lähtisi.
Sota, jos semmoista oli, kesti kuitenkin vaan silmänräpäyksen; orja
seurasi herraansa. Hän näytti katsovan -- vaan ainoasti katsovan
kotiinsapäin; sitte käänsihe äkkiä ja meni kiireesti juomalaan päin.

Mutta hän pysäytettiin. Käsi -- ystävän käsi laskettiin hänen
käsivarteensa, ja matala, vaan selvä ääni sanoi hänelle: "Ei tänä
iltana, Richard; toista tietä tänä iltana". Hän säpsähti ja
käännähtihe, vaan ei vetänyt pois kättänsä. "Sinussa on ollut
sisällinen sota, vai kuinka? Kiusaaja voitti, ja päätös tuli tämä:
'Minä menen sinne tänä iltana'."

"Te olette oikeassa, herra pastori; te olette lukeneet minun
ajatukseni", vastasi hän. Ääni oli väsynyt ja sortunut, ja ellei pimeys
olisi estänyt, olisi pastori nähnyt hänen silmänsä täynnä kyyneleitä.
Muutamia minuuttia myöhemmin istuivat he yhdessä pastorin
kirjoitushuoneessa. "Kuule nyt minua", sanoi hän. "Minä kerron sinulle
vertauksen mietittäväksesi, Richard. Kerran näin minä rautakangen; se
oli kylmä, kova ja taipumaton, mutta sinä panit sen ahjoon, tuli
leimusi kiivaasti sen ympäri, ja siellä sai se olla, kunnes tuli
toimitti tehtävänsä -- kanki muuttui pehmeäksi ja notkeaksi; sinä panit
sen alasimelle ja aloit takoa sitä, se taipui joka lyönnillä, sinä
taivuttelit sitä niinkun pajun oksaa. Hetkisen kuluttua oli kanki
jälleen yhtä kylmä ja taipumaton kuin ennenkin, ja, jos en erehdy, niin
oli tullut yhä kovemmaksi tulen ja vasaran yhteisestä vaikutuksesta.
Nyt seisoin minä lähellä sinua tietämättäsi, onneton ystävä-raukkani,
sillä pimeys peitti minun. Surua ja kauhistusta tunsin, kun
rautakangessa näin sinuun sattuvan kuvan. Se tuli ajatuksiini
käydessäni sinun luonasi, kun sinä makasit himmeässä sairashuoneessasi.
Sinä makasit silloin, kun kekäle uunissa, mutta et kulunut, sillä sinun
henkesi säästettiin, kun jo kaikki toivo paranemisestasi oli ohitse.
Minä näin sinun vaimosi hartaan ja sydämestä lähtevän kiitollisuuden.
Minä näin hänen kiittävän Jumalaa, että sinut meille vielä annettiin
ikäänkun kuolleista, ja minä luulin ilolla huomaavani sinussa sen
nöyrän ja katuvaisen mielen, mikä on sen merkkinä, jolle Herra on
antanut uuden sydämen, mutta minä erehdyin. Murheen tuli voi kyllä
pehmittää, vaan ei muuttaa ihmistä; rauta, niin pehmeä kuin se
olleekin, tulee kuitenkin kylmetessään entistä kovemmaksi. Sinä paranit
ainoasti heittääksesi itsesi vielä hurjempaan irstaisuuteen".

"Mutta uudestaan sytytettiin tuli, se tuli entistä kuumemmaksi ja
voimallisemmaksi, ja rauta pantiin siihen. Uskollinen, rakas vaimosi,
tuo sinun tunnotonta julmuuttasi ja välinpitämättömyyttäsi nöyrästi
kärsivä uhri vaipui puutteiden ja kiusausten näännyttämänä murtunein
sydämin ennen-aikaiseen hautaansa. Herra näki, ettet sinä tiennyt antaa
arvoa parhaimmalle tavaralle, kun Hän oli sinulle antanut, ja sentähden
otti Hän sen sinulta pois. Et liene voinut unhottaa sitä tuskaa, sitä
kärsimystä, minkä tunsit sinä kauheana yönä, jona istuit yksin hänen
vuoteensa vieressä ja näit hänen kuolevan; et liene voinut unhottaa,
kuinka kärsit seisoessasi hänen avoimen hautansa reunalla, ja
omatuntosi sanoi sinulle, että olit syyllinen hänen kuolemaansa".

"Minä luulin silloin, että, kuinka kauan eläisitkin täällä maan päällä,
et koskaan saisi tuntea niin syvää ja kalvaavata kärsimystä kuin
silloin. Minä toivoin ja luulin, että sinusta tulisi herännyt ihminen,
mutta ei, minä näin vaan raudan hehkuvassa sulatus-uunissa. Minä olen
sitte nähnyt sen kovempana kuin milloinkaan ennen. Sinä saat kärsiä,
ystäväni", jatkoi pappi, "että sanon sinun itsesi olevan todistuksen
siihen, mitä murhe, kovinkin murhe voipi toimittaa ja mitä ei. Richard,
ei ole enää olemassa muuta kuin yksi keino pelastukseesi. Sinä olet
mennyt vihon viimeiseen asti; vastoinkäymisesi ovat vaan paaduttaneet
sinua; sinussa on viimeinen villitys ensimäistä pahempi. Mutta yksi
keino löytyy kumminkin; sinä voit, jos tahdot, käyttää sitä. Kristus on
vielä sinulle 'tienä, totuutena ja elämänä'. Hän sanoo itse: 'Joka
uskoo minun päälleni, hän elää, vaikka hän olisi kuollut, ja joka elää,
ja uskoo minun päälleni, ei hän kuolemaa nä'e ijankaikkisesti'. Joh.
11: 25, 26. Tule, laskeukaamme maahan ja nöyryyttäkäämme itsemme
kaikkivaltiaan Jumalan edessä, laskeukaamme polvillemme yhdessä
armoistuimen eteen. Minä rukoilen sinun edestäsi ja pyydän
ristiinnaulitun Vapahtajan kalliin veren kautta Herralta Pyhän Hengen
lahjoja, että sinä kääntyisit ja uskoisit evankeliumin, että me vielä
näkisimme kylmän rautakangen muuttuvan pyhyyden astiaksi, Herran
palvelukseen soveliaaksi. Elä epäile; ei ole liian myöhäistä toivoa --
ei ole vielä liian myöhäistä kääntyä, vastaanottaa Jesuksen ja saada
sielu pelastetuksi".



TOINEN OSA.

Kuinka viimein kävi.



LOPPU.


Eräänä synkkänä talvi-iltana kävi hämärässä kaksi miestä Wellingtonin
ja Oakengates'in välillä olevalla tiellä, ja kylmä lumiräntä löi heitä
vasten kasvoja. Aurinko oli laskeunut veripunaisena vuoren taakse
raskaisin, mustiin pilvihin, mutta äkillinen tuulispää oli sitten
ajanut paksut pilvet ympäri koko taivas-lakea.

Ken kerran on vaeltanut yön aikana tätä tietä, ei varmaankaan unhota
sitä rajua ja uljasta näytelmää, joka näyttäikse, kun tullaan kohden
"Ketley Bankkia". Näyttää, ikään kun pimeys ja liekit taistelisivat
keskenänsä vallasta. Katsottakoon mihin suuntaan hyvänsä, tapaa silmä
valossa lukemattomia höyrykoneita, jotka synkästä pimeydestä heittävät
häikäisevän punaista valoansa jokaiseen näkyvään esineesen. Korkeat
savupiiput kohoavat aaveentapaisina pimeydessä ja lähettävät mahtavia
tulipatsaita; suuret, korkeat kivirakennukset seisovat siellä, juuri
kun vanhat pakanalliset linnoitukset tornineen ja ulkorakennuksineen,
ja kaikista aukoista leimuavat avarat tulisoitot. Täällä näkyy hehkuva
aine, niinkun rupiinivuode [punainen timantti. Suom. selitys], tuolla
taas syöksevät liekit ylös, niinkun tuliset suihkukaivot; muutamat ovat
lähellä tietä, toiset loistavat loitompana, mutta kaikkialla tuli ja
sen liekit taistelevat pimeyden kanssa. Mitä pimeämpi ja myrskyisempi
on yö, sitä aaveentapaisempi ja kamottavampi on näytelmä.

Pitempi näistä kahdesta matkustajasta, jotka tänä iltana kävivät
mainittua tietä, ei ole lukijalle tuntematon; hänen edellisen elämänsä
tuntee hän ainakin. Valkean paisteessa on tunnettava Richard Norman'in
nojollaan oleva haamu ja kuihtunut muoto. Vaikka hänen seuraajansa on
meille tuntematon, on hän kuitenkin Richardin vanha ystävä. He eivät
ole tavanneet toisiansa moneen vuoteen ennen tätä iltaa, ja heidän
elämänsä tiet ovat kulkeneet hyvin erilaista suuntaa. Enok Leander on
vaeltanut Herran kanssa kaitaa tietä, matkalaisena parempaan,
taivaalliseen isänmaahan. En tarvitse muistuttaa, mimmoinen Richard
Norman'in tie on ollut. Hän oli vaeltamassa, saadaksensa työtä, ja Enok
Leanderilta sai hän tietää, että työtä oli R--ssä. Hän aikoi kuitenkin
kaikissa tapauksissa, jos vaikka hänen olisi pakko edemmäskin
matkustaa, pysähtyä sinne yhdeksi päiväksi ja käydä edesmenneen
vaimonsa sisaren luona. Häneltä oli äskettäin mies kuollut, ja asui nyt
R--ssä pienten lastensa kanssa.

"Minä en sano vielä hyvästiäni, Richard", sanoi Enok heidän erotessaan.
"Sinä saat olla yötä minun luonani. Sinä saat huoneen, sillä viimeinen
hyyryläisemme on meidät jättänyt. Et saa mennä ravintolaan enää -- ei
jalkaa saa astua semmoisiin paikkoihin".

"Elä pelkää, elä pelkää, ystäväni", vastasi Richard; "niinkun minä olen
sanonut sinulle tänä iltana, käsität sinä, että minä olen nähnyt niin
paljon maailmassa, että aion olla poissa ravintolasta koko elinaikani,
ja kiitän sinua tarjouksestasi. Mutta nyt menen minä hetkiseksi
langottareni luokse; en ole tavannut Margaretaa sitte Maria-raukkani
kuoleman".

Jääsade löi kovasti ikkunoihin ja tuuli ulvoi savupiipussa vanhan,
punaisen huoneen, jossa Margareta asui; mutta sisällä oli iloisata ja
lämmin. Suuri takkavalkea lekkueli avoimessa takassa, takkavalkea
semmoinen, jota turhaan saa hakea köyhän asunnoista hiilipiiristön
ulkopuolella. Suloinen lämmin levittihe ympäri matalaa, vaan avaraa
tupaa, ja valo loisti vanhoihin, rattoisiin huonekaluihin,
hyllyllä oleviin lautasiin, vanhoihin, tummiin tammituoleihin,
vanhan-aikaiseen kelloon homehtuneine messinkiviisarineen,
puoli-avoimeen nurkkakaappiin, joka näytti huolellisesti säilytettyjä
lasi- ja posliinitavaroitansa. Mutta valoisa paiste ei ainoastaan
loistanut kuolleisin kappaleisin. Tämän iloisan lieden yhdellä puolella
istui siisti ja säättyllinen perheen-äiti, kutoen sukkaa ja käyttäen
puikkojansa sillä tavalla, joka sekä näytti hänen tottuneen tähän
työhön, että myös hänen tekevän sitä hyvin. Kohtuullinen puku, joka oli
karhea, ruskeanvärinen, punaraitainen puolivillainen hame, kotikutoiset
mustat sukat, jykevät kengät ja musta päällysvaate, osoitti köyhyyttä
ja siihen yhdistettyä uutteruutta; kallellaan oleva valkea päähine
omituisine juovineen ja mustat nauhat leuan alla osoittivat, että
Margareta oli leski. Kynttilä, jota ei vielä ollut sytytetty,
seisoi ympyriäisellä pöydällä, ja sen vieressä vasu puolillaan
villalanka-vyyhtiä. Takan nurkassa hänen vieressään istui nuoremman
veljensä puoleen kumartunut tyttö, opettaen häntä sukkaa kutomaan ja
pitäen samalla hänen pieniä sormiaan omissaan. Vanhempi poika istui
takan toisella puolella vastapäätä äitiänsä, jutellen ja nauraen
säihkyvin silmin sekä lämmittäen käsiään valkeassa. Hän oli nyt juuri
tullut kotiin työstänsä hiilikaivannosta ja oli pesnyt kasvonsa ja
kätensä sekä muuttanut jalkaansa kuivat, lämpimät sukat, joita hänen
äidillänsä aina oli valmiina hänelle nuoralla riippumassa tulisijan
päällä.

"Nyt me syömme", sanoi äiti, pisti sukkapuikkonsa kerään ja pani
kutimensa vasuun. "Pankaa nyt työnne pois, lapset, ja sytytä kynttilä,
hyvä Maria sekä laita meille ruokaa, sitte saa Edward lukea meille
luvun pipliasta, jonka tehtyä pidämme rukouksen ja menemme maata".
Samassa naputettiin ovea. "Kukahan nyt tulee vielä tänä aikana
illalla?" sanoi Margareta, auaisten oven, ja Richard Norman seisoi
hänen edessänsä.

"Etkös tunne minua enää, Margareta", sanoi hän, sillä tämä katsoi
häneen niinkun vieraasen.

"En", vastasi hän, "en voi sanoa tuntevani, ja kuitenkin tuntuu ääni
niin tutulta, vaikk'en ensinkään tunne kasvoja".

"Oletkos unhottanut Richard Norman'in -- sisaresi Marian miehen?"

"Poloinen, poloinen Mariani", huudahti Margareta, ja kyyneleet valuivat
hänen poskiansa pitkin sekä estivät häntä hetken puhumasta; hänen
ajatuksensa viipyivät rakkaassa, syvästi kaivatussa sisaressaan. Mutta
hän kuivasi pois kyyneleensä ja asetti tuolin Richardille, sanoen:
"Sinä olet tullut vanhaksi mieheksi sitte kun sinun viimeksi näin. Ja
mikä siihen on syynä ollut? Onko se murhe? Taikka puute? En olisi sinua
koskaan tuntenut, ellet olisi sanonut minulle nimeäsi, ja jos en
tuntisi ääntäsi, niin en ensinkään voisi uskoa sinua, että sinä olet
Richard Norman, joka oli Maria-raukan sulhanen. Te näytitte silloin
niin muhkeilta ja hyviltä, kuin kuka kirkkoon astuva nuori pari milloin
hyvänsä, hääpäivänänne, eikä sitten niin monen monta vuotta ole. Ja nyt
lepää Maria haudassaan, ja sinä olet vanha, kumarainen ukko".

"Se on tullut murheesta ja puutteista, sydämen murheesta, ruuan ja
vaatteiden puutteesta, jaa, kaiken puutteesta, Margareta. Ajatus,
ymmärrys, miehen älyllisyys, usko Jumalaan, luottamus Kristukseen,
kaikki on puuttunut ja kaikki olen minä ajanut pois itseltäni
juomisella. Viina on ollut kiroukseni, minun onnettomuuteni ja on
turmellut terveyteni ja hyvän voimiseni. Viina teki minun raatelevaksi
pedoksi hellää, rakasta vaimoani ja viattomia poikaraukkojani kohtaan.
Viina on ryöstänyt minulta kodon ja huoneet, saattanut minut
kuljeskelevaksi raukaksi, jommoisena minun näet tän'iltana".

Koko ajan, minkä hän puhui, katsoi Margareta vakavasti häneen. Hän
tarkasteli pään sisään painuneita, veristäviä silmiä, näivettyneitä,
kuopillisia kasvoja, vanunutta tukkaa ja likaisia vaatteita. -- Hän oli
totisesti muuttunut.

Hänen vapaa, ujostelematon muotonsa oli poissa ja jonkunlainen
pelkurimaisuus ja vavistus oli tullut sijaan; hänen ennen niin
voimakas, suora vartalonsa oli kuihtunut ja köyristynyt, koko hänen
ulkomuotonsa oli raukea, huolimaton ja likainen.

"Richard Norman, sinä olet mennyt vaikeaan palvelukseen, julman isännän
alamaiseksi. Sinuun katsoessani muistan minä, mitä pappi sanoi, että
meidän täytyy olla joko Kristuksen sotamiehiä taikka perkeleen orjia.
Ken sinun näki ja kuuli puhuvan sinä aikana, jolloin nait, hän saattoi
sinua luulla hyväksi sotamieheksi, joka tahtoisi kärsiä ja kestää,
koska sinä rakastit totuutta Jesuksessa. Ja minä uskoin, että
rakastettu sisareni aivan varmaan tulisi onnelliseksi semmoisen
puolison kanssa kuin sinä olit -- ja ajattele, kuinka sinulle on
käynyt!"

"Niin, mikäpä minä nyt olen muu kuin perkeleen orja? Et koskaan ole
totisemmin sanonut, Margareta. Mutta ei! Minä olen tullut ulos
vankeudesta, ja olen päättänyt Jumalan avulla katkaista kahleeni enkä
enää olla orjana. Minä lähdin Drayton kylästä tänä aamuna, ja luulen
saavani työtä täällä, jonka tähden aion olla täällä, jonkun aikaa. Minä
olen iloinen, että saan olla sinun läheisyydessäsi ja erossa entisistä
seura-ystävistäni. Sinua nähdessäni muistan minä Mariaa; menettele sinä
minun kanssani niinkun veljesi ja sano minulle silloin tällöin joku
sana, joka auttaa minua käydessäni oikeata tietä; ja varoita minua, jos
näet minun siltä poikkeavan, mutta minä toivon ja luulen, ettet sinä
tarvitse sitä tehdä. Minä olen saanut varoituksia kyllin, ja olen
päättänyt Jumalan armon avulla hyljätä pimeyden työt, pukea itseni
valkeuden sota-aseilla ja tulla hyväksi Jesuksen Kristuksen
sotamieheksi. Etkös tahdo sitä tehdä, Margareta, etkö tahdo, sisaresi
Marian tähden? Hän rakasti minua viimeiseen asti, vaikka minä, niinkun
metsänpeto, musersin hänen sydämensä. Etkös tahdo tulla ystäväkseni?"

"Sinä puhut oikein, Richard, enkä epäile sinun sanovan totta, en
siinäkään, kun sanot, että Maria rakasti sinua viimeiseen asti.
Sillä jos milloin on vaimo miestänsä rakastanut, niin rakasti myös
Maria-poloiseni sinua. Mutta ei mitkään minun sanani, ei kukaan ystävä,
ei mikään aviopuolison rakkaus, vaikka se olkoon yhtä suuri kuin
Marialla oli sinuun, saata voittaa sydäntä Herralle, jos tämä sydän on
syntiin taipunut. Richard, sinä tiedät paremmin kuin minä voin sinulle
sanoakaan, kuka on se ainoa, joka voipi sydämesi muuttaa ja totisesti
tehdä sinut uudeksi ihmiseksi, ja sinä tiedät myöskin, kuinka sinun
pitää Häntä etsiä. Tee se vaan, koska sinä taidat löytää Hänen, sillä
minä en tahtoisi, että sinä petät itsesi. Sinä et elä monta vuotta, jos
taas palajat syntiisi. Sinä olet nyt sairas, sen kuulen selvästi sinun
pohjattomasta yskästäsi ja hengityksestäsi".

"Sinä olet oikeassa, Margareta; en voi sanoa olevani oikein virkeä.
Minä kävin tohtorin luona, joka on taitava mies luullakseni, tänne
tullessani tänään. Koeteltuansa suonentykytystäni, pudisti hän päätänsä
ja sanoi, että hän kentiesi voisi minut parantaa tällä kertaa, vaan
että, jos minä taas rupean juomaan; ei mikään ihmisellinen voima enää
voi pelastaa minua. Ja hyvää yötä nyt, Margareta!"

"Ei, Richard, sinä et saa lähteä ennenkun olet saanut jotakin
syödäksesi. Minä annan sinulle kupin hyvää teetä ja paistan pannukakun.
Pidithän sinä ennen minun kakuistani. Vedä tuolisi likemmä valkeata,
että tulee iloisampi ollaksesi. En edes voi pitää sinua luonani
yötäkään, vaan kupin teetä ja sydämellisen tervetulon saat aina minulta
Maria-raukan tähden. Mitä meiltä puuttuneekin", lisäsi hän, "niin on
meillä aina yksi asia kiittää Jumalaa täällä hiilitienoossa: me emme
puutu koskaan isoa ja oivallista takkavalkeata. Edward", jatkoi hän,
"mistähän me voisimme toimittaa enollesi yösijan?"

"Kiitoksia paljon", vastasi Richard, "minä luulen saavani yösijan erään
naapurisi luona. Enok Leander tuli minun seurassani Wellingtonista, ja
hän sanoi saavani huoneen ja yösijan heillä tänä yönä".

"Hän on raitis ja jumalinen mies", sanoi Margareta, "ja hänen vaimonsa
on hyvääsuopa ihminen. Mutta nyt, Richard, teetä juodessa ja
pannukakkuja paistaessani teen mielelläin sinulle pari kysymystä.
Sanoppas ensiksi, miksi et sinä koskaan antanut minulle ja miehelleni
tietoa, että Maria oli kipeä? Emme tienneet ensinkään hänen olleen
sairaana, ennenkun hän oli jo kuollut ja haudattu, ja silloin tuli se
murheellinen sanoma, että hän oli kärsinyt ruuan ja polttoaineiden
puutetta sinä kovana talvena, jona hän kuoli. Olisimmehan me, vaikka
köyhiäkin olimme, voineet kuitenkin lähettää hänelle vaunullisen
hiiliä, ja minä olisin voinut mennä H~-hon ja olla apuna hänen
hoidossaan. Se oli sinulta tunnottomasti, Richard".

Richard ei voinut antaa minkäänlaista muuta selitystä, kuin että hän
itse oli niin kurjassa tilassa, niin juomisen hurmaamana ja niin surun
valtaamana, ettei hän ajatellut eikä tehnyt, mikä oikein oli.
Margaretan sanat liikuttivat häntä niin, että hän kätki kasvonsa
käsillään ja itkeä nyyhki ääneensä.

"No, no, Richard-parka. Minä en tarvitse kuulla enempää; minä ymmärrän
sen kuitenkin hyvin. En puhu enempää siitä. Mikä tehty on, sitä ei voi
muuttaa. Minä annan anteeksi sinulle, poikaseni, ja rukoilen Herraa
Jumalaa tekemään samoin sekä kääntämään sydämesi puoleensa. Mutta puhu
nyt pojistasi, Richard; missä ne ovat? Missä on vankka Juhanini, joka
aina oli niin siivo äidillensä? Ja Ville, se pieni Ville, mustine,
kirkkaine silmineen, ja valkoisine, kähäräisine hivusineen, jolla oli
äitinsä iho ja hymyily sekä iloiset kasvojen liuhkeet?"

"Juhani sai paikan Wollertonissa", vastasi Richard, "ja Ville on minun
vanhempieni luona ja käy sekä arki- että sunnuntaikoulussa. Jos minä
saan vakinaisen työ-paikan, aion minä ottaa hänen luokseni joksikuksi
ajaksi".

"Anna hänen olla siellä niin kauan kun hän on", sanoi Margareta.
"Vanhempasi ovat ystävälliset, siivot ihmiset, Richard. Minä muistan
niin hyvin heidät ja heidän iloisan tupansa, joka melkein ylitelleen
oli täynnä punamarjaisia köynnöskasvia, ja he pitivät Maria-raukasta.
He ovat kyllä hyviä hänen pojalleenkin".

Monta viikkoa oli Richard tasainen, raitis ja säännöllinen työssänsä.
Hän asui Enok ja Märta Leanderilla ja tuli usein pariksi tunniksi
Margaretan ja hänen lastensa luokse pitkinä talvi-iltoina, mutta
vähitellen tulivat hänen käyntinsä harvinaisemmiksi.

Margareta ei nähnyt häntä enää pitkiin aikoihin kirkossa, ja kokonainen
kuukausi kului, ettei hän häntä tavannut. Eräänä iltana oli hän
menemässä Enokin asuntoon, joka oli R--n toisessa päässä, kysymään,
kuinka hänen laitansa oli; vaan hän tapasi Enokin tiellä. Hän ajoi
vaunuissa erään toisen miehen kanssa, vaan pysäytti ne ja hyppäsi alas
hänen kanssansa puhelemaan. Hänellä oli kuitenkin kiire, eikä hänellä
ollut aikaa puhua hänelle monta sanaa; mutta hän sanoi pian tulevansa
hänen luoksensa, sillä hänellä oli paljon puhumista Richardista. Hän
oli käskenyt hänen muuttamaan pois kuukauden loputtua. "Niin on siis,
kun minä pelkäsin", sanoi Margareta; "hän on jälleen ruvennut juomaan;
hän on rikkonut kaikki hyvät aikeensa". -- "Jaa, niin on todellakin
käynyt", sanoi Enok murheellisena; "ne olivat niinkun aamupilvet ja kun
aamukaste". Hän nousi vaunuun ja ajoi eteenpäin.

"Kotkan", ravintolan juomatuvassa mellastavista äänistä oli yksi
kaikkein muiden ääntä korkeampi, ja se oli Richard Norman'in.

"Joutaa mennä, joutaa mennä! Lyö yhteen! Minä lyön vedon ja sanon:
joutaa mennä. Mitäs sinä sanot? Minä voisin lyödä vetoa kenen hyvään
teidän kanssa, yhtähyvin kuin Tomminkin; mutta jos itse sen teet,
Tommi, niin hyvä on. Sanokaas: jouti mennä, vai kuinka? Katsos vaan,
etkö tiedä itse, mitä tahdot? Sinä pelkäät minun voittavan. Ha, ha,
haa, hän pelkää. Hän pelkää, hän tietää, että minä voitan hänen. Niin
mene sitte matkaasi, pelkuri, mene pois ja rupea raittiuden seuraan ja
tee lupauksesi. Mene pois! Kuule, isäntä, anna tuolle herralle lasi
vettä ja pane kourallinen suoloja sekaan, ja me pakotamme hänen juomaan
sen; eikös niin, Janne? Mutta me emme auta häntä sitä pohjaan juodessa.
Anna minulle sitte lasi oltta ja pane vähän väkevää sekaan".

    "Sä selvä olvi lasissain,
    Ravitset sielua, ruumistain..."

"Mitä sinä meluat?" sanoi se mies, jolle Richard oli pitänyt koko tämän
pauhaavan puheen.

Tommi Gulton otti piipun suustansa ja seisoi Richardin takana, pitäen
kättänsä hänen olkapäällään. "Mitä kaikki tämä mökötys merkitsee? Ole
hiljaa, Dick, poikani eläkä pidä semmoista rähinää", sanoi hän käheällä
äänellä ja juopuneen katsannolla. "Minä suostun vetoon", lisäsi hän
tyhmästi nauraen. "Tuoss' on käteni, ja minä sanon: joutaa mennä, ja
joutaa mennä on kylliksi kahden kunniallisen miehen välillä". Richard
käänsihe äkkiä, puoliksi iloisesti ja puoliksi vihaisesti katsahtaen.
"Tommi, sinä olet oiva poika. Tommi, sinä olet kunnian mies --
mies, joka pysyt sanassasi. Sen minä sanon, että Tommi Gulton on
kunnian-poika, oiva mies, oikea kruunu. Pihkaa saa se, kun toisin
sanoo. Istu nyt, mies, niin tartumme tosiasiaan. Kukas tulee
tuomariksi, Janne vai Jooseppi?"

"Tulkoon Janne", sanoi Jooseppi. "Minä en saa olla täällä; minä lupasin
vaimolleni mennä häntä vastaan Oakengates'ille, ja jos minä annan hänen
kantaa vasua ja pentua koko matkan, niin saan minä pestini sitte, ole
varma siitä! Minua suututtaa, kun en voi jäädä tänne -- ehkä minä
juoksen tänne hetkeksi, niin saan nähdä, kumpiko teistä kellistyy.
Mutta ennenkun menen, niin lyön vetoa sinun kanssasi viisikon, että
Richard voittaa -- viisikon, jonka voittajan on laittaminen meille
muille. Sanotkos: jouti mennä, Janne?"

"Jaa, tietysti, poika, jouti mennä! Sen teen mielelläni, sillä minä
olen varma, että Tommi voittaa. Tommi voi juoda niin paljon kuin
yksikin mies, jonka minä tunnen, ja menee kotiinsa yhtä vakavasti kuin
raitis mies sitte".

Olkoon nyt tästä kylliksi. Kaksi miestä istuivat juomaan. Vetona oli
uusi hattu ja silkkinen kaulahuivi, ja sitä paitsi piti tappioon
joutuneen maksaa mitä he joivat. He joivat kuin miehet, jotka olivat
lujasti päättäneet kamppailla henkeen asti. Yksi muki oltta ja viinaa
kutsuttiin toisensa perästä ja tyhjennettiin, ja kuitenkin pyydettiin
vielä alinomaa enemmän. Alussa oli huuto ja rähinä hikisessä, kuumassa,
ihmisiä ylön täyteen tungetussa huoneessa, joka sitä paitsi oli vielä
täynnä pahaa tupakan savua, väkiviinan katkua ja muita pilautuneita
höyryjä; mutta muutamat rähiseväisimmät tunsivat, katsellessaan näitä
kahta kilpailijaa ja huomattuaan heidän rohkean muotonsa, kummallisen
pelon; tuskan tunnen saastutti heidät ja he menivät pois eikä enää
palanneet takaisin. Toiset täyttivät piippunsa kerta kerran perään ja
menivät yhä likemmäs pöytää, jossa tuota alentavaa kilpailua pidettiin;
ja vihdoin vallitsi kauhistuksen hiljaisuus, jonka ainoasti keskeytti
erotuomarin ääni, kun hän huusi isännälle: "Tyhjät, molemmat mukit
tyhjät, lisää tänne!" Vihdoin päästi yksi katsojista semmoisen huudon,
joka säikäytti koko seuran. Hän oli innokkaasti seurannut sitä kauheata
taistelua, katsoen milloin yhteen, milloin toiseen, kunnes vihdoin
hänen silmänsä pysähtyivät kääntymättä Tommi Gultoniin. Tämä oli juuri
tyhjentänyt mukinsa ja saanut sen jälleen täyteen; taas ojensi hän
kätensä, tavoitteli korvaa ja haparoitsi sitä käsimielin -- äkkiä
mullistuivat hänen silmänsä ulos- ja sisäänpäin, niin että ainoasti
valkuainen näkyi, leuka vaipui rintaa vasten -- kieli riippui ulkona
suusta -- muoto muuttui mustaksi -- ja seuraavana silmänräpäyksenä
kaatui hän takaperin -- kuolleena!

Katalan ruumis makasi suorana samalla pöydällä, jossa hän vähää ennen
istui niin uhallisena, ylpeänä ja tyhmänröykkeänä.

Tämä oli kamala näytelmä, ja kaikki läsnä-oliat suuresti kauhistuivat
-- kaikki paitsi yksi ja se oli Richard Norman. Hän näytti ymmärtävän
että hän oli vedon voittanut, mutta tämän ainoan hän vaan käsitti, kun
hänen vastustajansa kaatui pöydästä. Hän nousi ylös paikaltansa ja kävi
nauraen ja räyhäten ympäri huonetta. Hän ei huolinut kuulla niitä
kokeita, joilla häntä koetettiin rauhoittaa ja saattaa käsittämään sitä
kauheata tapausta, joka oli tapahtunut. "Hurraa, hurraa!" kirkui hän,
heiluttaen käsiänsä; "tule sisälle, tule sisälle, Jooseppi, missä sinä
olet -- missä sinä olet, poika?" -- huusi hän, katsellen sitä miestä,
joka oli mennyt vaimoansa tapaamaan ja nyt palasi. "Sinä sanoit
tulevasi tänne, nähdäksesi toisen meistä kaatuvan, ja sinä tulet juuri
parhaasen aikaan. Minä voitin, näetkös Jooseppi. Minä voitin vedon".
Muutamat miehet kokivat taas häntä hiljentää, mutta hän teki väkivaltaa
ja löi heitä vimmassa, räyhäten täyttä kurkkua.

Nyt puuttui isäntäkin asiaan. Jo ennen, niinkun hyvin ymmärrettävä on,
oli hänet lyönyt kauhistuksen halvaus tästä alhaisesta kilpailusta,
jonka hän turhan voiton tähden salli tapahtua huoneessaan.

Meteli, jonka Richardin rähinä ja suuri huuto synnytti, lisäsi nyt
hänen kauhistustansa. Hän alkoi vimmassaan puhua itsensä ja paikan
maineesta, mutta vihdoin teki hän itsestänsä ja huoneestansa puhumista
viisaammin -- hän sai kaksi väkevintä vierasta tarttumaan hulluun
juomariin ja väkisin taluttamaan hänet asuntoonsa, ja kun jälleen oli
hiljaisuus huoneessa, lähetti hän noutamaan vallesmannia.

Laillisella ajalla pidettiin tutkinto Tommi Gultonin kuolemasta, ja
Richard Norman luonnollisesti pyydettiin läsnä-oliaksi.

Mutta tämä oli mahdoton asia. Hän makasi vuoteellansa juontihulluutensa
kaikkein kauhujen uhrina. Tohtori oli käynyt hänen luonansa ja
lääkkeillänsä oli hän saanut asettumaan onnettoman hurjan raivon; mutta
vaikka hän makasi hiljaisena, oli hän kuitenkin sekaisin. Hänen
ystävällinen langottarensa ja ne kunnialliset ihmiset, joiden luona hän
asui, istuivat vuorotellen Richardin huoneessa, sillä tohtori oli
selvästi sanonut, ettei häntä saisi jättää yksikseen ainoaksi
hetkiseksikään.

Richard Norman'in ja Tommi Gultonin kuolettava kilpataistelu tapahtui
eräänä torstaipäivänä. Kaksi seuraavata päivää ja yötä makasi Richard
avutonna ja melkein tunnotonna sängyssään; välistä näytti heikko
ymmärryksen sarastus leimahtelevan, mutta se oli niinkun valkeus sotisi
pilvistä taivasta vastaan; jos aurinko hetkiseksi tulee näkyviin, niin
tekee se vaan tämän kätkeytyäksensä yhtä paksujen pilvien alle kuin
ennenkin. Hän katsoi Margaretaan, tunsi hänen ja puhui hänen kanssansa;
vaan seuraavassa silmänräpäyksessä luuli hän sen Mariaksi, ja puhui
katkonaisesti siitä ajasta, jolloin heidän edellinen pastorinsa
tavallisesti kävi heidän luonansa. Hän näki Enokin istuvan sängyn
vieressä ja lukevan pipliaa, sekä puhutteli häntä pastoriksi, sanoen
päättäneensä lakata juomasta, ja rupeavansa käymään kirkossa
säännöllisesti vaimonensa ja lapsinensa. Hetkisen kuluttua luuli hän
olevansa "viheriässä käärmeessä" vanhain juomaveikkojensa seassa ja
puhui niiden ja talonväen kanssa. "Kuinkas rouva Jones jaksaa, ja
kuinka ukko tänään voipi? Siellä on hyvin kylmä vai kuinka, mutta
teillä on kaunis takkavalkea täällä. -- Mitäs minä tahtoisin? -- Minä
luulen, ettei juomatilkka haittaisi, puolituoppinen tai semmoinen. --
No niin, lyö pisara viinaa sekaan, että se karkoittaa kylmän pois,
niinkun te sanotte. -- Kuinkas sinun laitasi on, Heikki? Oletkos tullut
tänne kurkkuasi kostuttamaan? Ah, poika, kotiin tultuasi saat sinä taas
tarpeeksesi; sinun akkasi ei olekaan niin kärsivällinen, kuin minun
Mariani. -- Pastori tulee tuolla ulkona! Kukas siitä välittää? Hän ei
tule tänne, ja jos hän tulisikin, niin ei hänellä ole mitään oikeutta
pistää nokkaansa minun asioihini. Tämä on vapauden asunto, vai kuinka,
rouva Jones?" Ja sitte nauroi hän puoliääneensä.

Toisen kerran heräsi hän taas ruikuttaen ja mutisten itseksensä:
"Poissa, niin, hän on kuollut, hän on poissa -- sen minä tiesin
silloin, kun näin hänen pensas-aidasta tulevan -- sen valkean, valkean
kummituksen. Minä en voinut mennä sen ohitse, ja se tuli ja katsoi
minuun, ja se oli Maria; ja minun kotiin tultuani makasi hän sängyssä
ja oli kuolemaisillaan, kuolemaisillaan pois minulta. - Minä olin hänen
murhaajansa, sanoi pastori, ja siinä hän oli oikeassa. Mutta hän ei
sanonut koskaan kovaa sanaa, ja hän hymyili minulle niin suloisesti
viimeisellä hetkellänsä".

Näin meni kaksi päivää ja kaksi yötä. Vihdoin näytti houraus asettuvan,
ja hän vaipui rauhalliseen uneen. Sunnuntai-iltana heräsi hän selvänä,
vaan ei vahvempana. Hänen ymmärryksensä oli taas selvä, mutta hänen
ruumiinsa oli ylön väsynyt. Tohtori istui sängyn vieressä, koettaen
kädellään hänen suonentykytystään. "Mikä nyt on", sanoi hän, katsoen
tohtori S:ään muutaman silmänräpäyksen, "miksi minä tässä makaan? Ja
miksi on tohtori täällä? Olenko minä ollut kipeänä?"

"Sinä olet kovasti kipeä, Richard, ja sinun pitää ottaa heti tätä
lääkettä, tai muutoin on pian loppu. Minä pelkäsin, koetettuani
suonentykytystäsi, että voimat loppuisivat ja sinä olisit kuollut
horroksestasi heräämättä".

"Minä toivon, että olisin kuollut; se olisi ollut parempi".

"Ei", vastasi tohtori, ja hänen jyrkkä, juhlallinen äänensä sointu
sattui Richard'iin. "Ei, se ei olisi ollut parempi; se olisi ollut
paljoa pahempi. Kiitä Jumalaa, ettet kuollut unessasi etkä siinä
tilassa, jossa olit kaksi viimeistä vuorokautta".

"Missä tilassa?" kysyi Richard.

"Juomahulluna".

"Kuinka niin? -- miksi? -- mitä on tapahtunut?"

"Elä kysele nyt enää. Enok antaa sinulle vähän ruokaa ja sinä saat
syödä, ja sitte lasillinen tätä juomaa, ja hän vastaa sitte
kysymyksiisi".

"Mitä on tapahtunut, Enok? Mitä minä olen tehnyt? Minä muistan, että
Tommi ja minä joimme; me löimme vedon kuka sietäisi kauemmin juoda, ja
minä join niin kauan, että menetin ymmärrykseni. Mutta minä ihmettelen,
kuinka vihdoin kävi. Tommi poloinen! Kuinka hänelle kävi? Hän oli
oivallinen nuori mies ja paljon väkevämpi minua. Minä olin pahin meistä
kahdesta. Minä ärsytin ja pilkkasin häntä. Minä olin suurin hullu, ja
hullut ilvehtivät synnissä. Poloinen Tommi, onko hän käynyt täällä? Tai
onko hän kipeä -- makaa kuin minäkin, kentiesi?"

"Tommi kaatui takaperin pöydästä", sanoi Enok, "se sinun pitää tietämän
ja minä sanon sinulle totuuden -- Tommi kaatui takaperin, ja kun he
nostivat hänen ylös, oli hän kuollut".

Richard päästi kauhean tuskanhuudon. Hän istui sängyssä, nojaten
itseänsä käsivarsiinsa, vaan ne vapisivat ja letkahtelivat hänen
painonsa alla. Silmät seisoivat ja suu oli ammollaan. Enok huomasi,
että hän oli valmis lankeamaan. Hän kiersi äkkiä kätensä hänen
ympärilleen ja laski hänen pitkälleen sekä kuivasi kylmän hien hänen
kasvoistansa. "Minä pelkäsin tämän ilmoituksen ylön kovasti sattuvan
sinuun", sanoi hän ystävällisesti, "mutta oikein oli sanoa sinulle
kaikki".

"Niin, niin, se oli oikein; mutta voi sitä Tommi-poloista! -- Tommi,
minä olen sinun murhaajasi. Minä olin se, joka lähetin sinun sielusi
Jumalan tuomioistuimen eteen!" Hän voivotteli sielun tuskassa, ja
makasi sitte äänetönnä, ja kyyneleet virtailivat hänen kiinipainuneista
silmistänsä.

"Luenko minä sinulle, Richard?" sanoi Enok; "salli minun lukea, se
tekee sinulle nyt hyvää". Richard aukaisi silmänsä, kun kuuli Enokin
ystävällisen äänen.

"Lukeako minulle? Ei, ei, mitä minulla on pyhän kirjan kanssa
tekemistä? Ei se ole minun laisiani varten. Minä olen tehnyt syntiä
parempaa tietoani vastaan, ja nyt on kaikki pimiätä. Minä tiesin yhtä
hyvin kuin joku muukin, mikä oikein oli, mutta minä rakastin syntiä ja
tahdoin elää siinä, ja tässä minä nyt makaan hävitettynä ja toivotonna,
vaivaksi sinulle -- häpeäksi kaikille ja", lisäsi hän kolkosti,
"kadotettuna ijankaikkisesti".

"Anna minun lukea sinulle", kertoi Enok, "en minä eikä kukaan muukaan
ihminen voi tehdä mitään sinun edestäsi, mutta kuule ainoasti Jumalan
sanaa".

"Lue, jos tahdot, ystäväni", sanoi hän, "anna minun kuulla tuomioni
kirjasta. Minä olen ajatellut tätä ja tämä on sekä oikeus että totuus:
Joka kuritukselle on uppiniskainen, hän äkistä kadotetaan ilman
yhdettäkään avutta. Sananl. 29: 1. Tämä on oikea tuomio", lisäsi hän
matalalla, kolealla äänellä. "voitkos sanoa minulle jotakin, joka sen
kumoaa? Nämä sanat polttavat minun omaatuntoani. Ankara on se tuomio,
joka niissä sanoissa on minulle kirjoitettu".

"Se on oikea tuomio, Richard; itse Jumala, totuuden suu, todistaa tätä
sinun tilastasi. Usein on sinua rangaistu, vaan sinä olet ollut
uppiniskainen. Mutta oletkos tullut pikaisesti turmelluksi? Nyt sinä
olet kuolemallasi, mutta Herra, joka on tähän asti ollut sinulle
armollinen, on antanut sinulle vielä vähän pitemmältä aikaa. Käytä nyt
hyväksesi sitä aikaa, mikä sinulla on, se ei ole kovin pitkä. Huuda
Herralta armoa -- armoa nyt viimeisellä hetkelläsi; rukoile Häntä
pesemään itseäsi Kristuksen veressä, joka puhdistaa kaikista synneistä.
Onko Herralle mikään mahdotonta? Kirjoitettu on, että tyhmälle tapahtuu
laittamisensa jälkeen (Sananl. 14: 14), mutta kirjoitettu on myöskin:
'Käännä itsesi Herran sinun Jumalasi tykö; sillä sinä olet langennut
sinun pahain tekoisi tähden. Ottakaat teillenne nämä sanat ja
kääntäkäät teitänne Herran tykö ja sanokaat Hänelle: Anna meille kaikki
synnit anteeksi ja tee meille hyvin', ja kuule, kuinka sitte seuraa:
'niin minä taas olen parantava heidän erhetyksensä, mielelläni minä
heitä rakastan; sillä minun vihani on käätty heistä pois'."
Hosea 14: 2, 3, 5.

Tämä uskovainen mies kertoi näitä sanoja vitkaan, vaan syvällä
pontevuudella. Sitte avasi hän pipliansa ja luki samalla juhlallisella,
pitkänveteisellä tavalla: "Etsikäät Herraa, koska Hän löyttää taitaan;
rukoilkaat Häntä, koska Hän läsnä on. Jumalaton hyljätköön tiensä ja
pahointekijä ajatuksensa, ja palatkaan Herran tykö, niin Hän armahtaa
häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä Hänen tykönänsä on paljo
anteeksi antamusta. Sillä minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne,
ja teidän tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra. Vaan niin paljon
korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat myös minun tieni korkeammat
teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne". Jes. 55: 6-9.
Hän seisahtui ja rukoili hiljaisesti. Hän rukoili, että nämä pyhät,
lohduttavaiset sanat tunkeutuisivat kuolevan miehen levottomaan
omaantuntoon ja toivottomaan sieluun. Hän huusi Herran tykö hänen
edestänsä sulaan Jesuksen Kristuksen sovintoon nojaten ja rukoili, että
hänen rikoksellisen veljensä omatunto tulisi pestyksi siinä elävässä
veressä, joka puhdistaa kaikista synneistä.

Hän lopetti rukouksensa ja nousi ylös polviltansa. Hetkisen seisoi hän
onnettoman miehen sängyn vieressä, ettei tämä näyttänyt huomaavan
häntä. "Kiitos, kiitos", sanoi hän viimein, "että sinä rukoilet minun
edestäni. Minä tiedän sinun murehtiman minusta, vaan minä en voi
rukoilla enkä murehtia ylitseni. pimeätä on vaan. Minä olen tehnyt
syntiä parempaa tietoani vastaan. Minä olen paaduttanut sydämeni, ja
nyt se on kova kun kivi. Sinä et tiedä, kuinka rietas ja alentunut minä
olen ollut ja olen; minä olen kaikkia muita pahempi. En voi olla
ajattelematta kaikkea sitä, mitä sanoit", jatkoi Richard, "mutta minä en
tohdi lohduttaa itseäni näilläkään raamatun paikoilla. Jumala on
etsinyt minua niin usein, mutta minä olen niin paaduttanut sydämeni,
etten uskalla puhua mistään toivosta. Minä olen Toivottomuus nimisen
jättiläisen vallan alla. Minä luulen, että Herra on viimein kokonaan
minut hyljännyt. O, jos minä näkisin edes pienimmänkään valon
vilahduksen! Minä ihmettelen, kuinka sinä huolit rukoilla minun
edestäni ja lukea pyhää kirjaa tämmöiselle viheliäiselle raukalle".
Hänen äänessään oli toivottomuus ja kaiho, joka koski hänen uskovaista
ystäväänsä, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, kun hän katsoi
onnettomaan.

"Richard", sanoi hän, kun hän taas saattoi rauhallisesti puhua, "minä
kerron taas: Onko Herralle mikään mahdotonta? Minä en tahdo pettää
sinua, enkä tahdo, että sinä itse petät itsesi, mutta varo itseäsi,
ettet tee syntiä synnin päälle. Sinä et saa epäillä, että Herra on
armelias suurimmallekin syntiselle. Hän tuli etsimään ja vapahtamaan
sitä, kuin kadonnut oli. Niin kauan kun sinä vielä olet täällä, niin
kauan kun hengität, saat sinä nöyryydessä rukoilla Jumalalta syntein
anteeksi antamista; sinä voit huutaa: 'Herra, anna minulle anteeksi
pahat tekoni, jotka suuret ovat'. Ps. 25: 11. Tämä oli Davidin rukous,
ja sinä voit varmaan omistaa nämä sanat ja niillä astua Herran eteen.
Sanat kuuluvat: 'Sinun nimesi tähden, Herra, ole armollinen minun
pahalle teolleni, joka suuri on'. Mitä suurempi se on, sitä
kunniallisempi on Jumalan armo, jos se anteeksi annetaan. Suurten
syntien anteeksi antaminen tulee suuren Jumalan kunniaksi. Sinun
sydämesi on kova kun kivi. Jumala suokoon, että sinulle kävisi, niinkun
niin monelle muulle, jotka ovat vähällä ollut turmella sielunsa, että
missä synti on ylönpalttiseksi tuttu, siellä on armo vieläkin
ylönpalttisemmaksi tuttu".

"Onko Herralle mikään mahdotonta?" Enok ei sanonut mitään muuta, vaan
ei pannut pois pipliaansa. Vaikka hän tiesi olevan oikein, esitellä
Jumalan lupauksia tälle viheliäiselle, vapisi kuitenkin hänen
sydämensä, ja hän itse ei uskaltanut toivoa.

Hetki hetkeltä kului. Richard oli nukkunut, ja vaikka hän välistä
säpsähti ja heräsi ikäänkun kauhistuksessa, ja hänen valituksensa, ja
syvät huokauksensa todistivat sielun tuskaa, ei hän kuitenkaan sanonut
mitään, eikä näyttänyt mistään huolivan. Marta ja Margareta vuorotellen
valvoivat Enokin kanssa hänen luonansa. Tohtori tuli myös maanantaina.
Hän oli tuskin odottanut enää tapaavansa Richardia elossa, ja nyt oli
hän kuitenkin parempi. "Hänen ruumiinrakennuksensa on kummallisesti
vahva", sanoi hän Enokille, joka saattoi häntä rappuja alas. "En tiedä,
mitä minä ajattelen hänestä; hän on varmaan vahvempi, kuin viimein
minun täällä käydessäni".

Siksi hetkiseksi, kun Enok oli tohtorin kanssa alhaalla, jäi Richard
yksinään. Kun hän jälleen tuli huoneesen, oli Richard sängyn vieressä
polvillaan. Hän ei kuullut Enokin tulevan sisälle, ja tämä vetäysi
hiljaa takaisin porstuaan, seisoi siellä ja tarkasteli häntä raollaan
olevasta ovesta. Katkaistuin sanoin ja kovalla äänellä huusi Richard
Herraa avuksensa. Kauan oli hän siinä polvillansa, taistellen
rukouksessa; kyyneleet juoksivat kalman karvaisia kasvojansa pitkin ja
hetkittäin oli nyyhkiminen tukehduttanut hänen äänensä; vihdoin lankesi
hän pyörtyneenä lattialle. Enok meni sisälle, nosti hänen ylös ja pani
hänen sänkyynsä. Hän antoi hänelle tohtorin antamaa juomaa, mutta hän
ei voinut juoda kuin muutaman tipan, ja pyysi kuiskuttaen Enokkia
huutamaan vaimonsa ja Margaretan sisälle. Heidän tultuansa otti hän
heidän kätensä ja kiitti heitä kaikesta hänelle osoittamasta
hyvyydestä. Enok antoi heille viittauksen, että he laskeuisivat
polvillensa ja rukoilisivat hänen kanssansa.

Pitkä aika sen jälkeen, kun nämä yksinkertaiset, juhlalliset rukouksen
sanat olivat kaikuneet, oli huoneessa aivan syvä hiljaisuus. Aurinko
laskeusi ja yön varjot levisivät kaikkialle, mutta ei kukaan liikkunut,
ei puhunut eikä sanaakaan sanonut. Oli aivan pimeä, vaan Enok hiipi
huoneesta ulos ja palasi sytytetty kynttilä kädessä. Hän meni sängyn
luokse, pitäen kynttilää kätensä varjossa. Richard ei nukkunut;
silmänsä olivat auki. Hän antoi tuskallisen silmäyksen Enokille,
silmäyksen, jota tämä ei koskaan voi unhottaa. Hänen huulensa
liikkuivat, ikäänkun hän olisi tahtonut puhua, mutta puhevoima oli
poissa -- ei mitään ääntä kuulunut. Tämä oli kauhea hetki. Viimeisen
kerran oli rautakanki ahjossa -- viimeisen kerran alasimella. Mikä oli
loppupäätös? Sängyn vieressä seisovaiset näkivät, kuinka tuska väänteli
hänen rauenneita kasvopiirteitänsä, he näkivät kangistuneen katseen
hänen puhkeuvissa silmissään, mutta he eivät tienneet, tokko koskaan
toivo valaisi hänen levotonta sieluansa. Hänen sielunsa tila oli ja
pysyi heille salattuna. Mimmoiset hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat
lähestyessään näkyväisen ja näkymättömän maailman rajaa, ei hänellä
ollut voimaa lausua. Vihdoin sulki kuoleman yö hänen murtuneet
silmänsä. Hengettömän ruumiin kuolematon vieras oli muuttanut
asunnostaan -- mutta minne? -- Kuka voi sen sanoa? Jumala sen tietää.

Vasta monta vuotta Richard Norman'in kuoltua sai hänen entinen
pastorinsa jonkunlaista tietoa hänen kuolemastaan ja siitä sielun
tilasta, jossa hän kuoli. Hän oli usein ollut vanhain ystäväinsä luona
H--n seurakunnassa, ja silloin kerran nähnyt Richardin. Syvällä
murheella oli hän kuullut, että tämä vielä yhä joi, ja laiminlöi
äidittömät lapsensa. Hän oli kirjoittanut ensimmäisen kertomuksensa,
näyttääksensä ikäänkun peilissä hänelle kuvan hänen elämästään, siinä
heikossa toivossa, että tämän katsominen kauhistaisi ja herättäisi
hänet, ja totisesti rukoillen, että Jumala tekisi tämän vähäisen
kirjoituksen hänen kääntymisensä välikappaleeksi; mutta kun kirja
lähetettiin hänen nykyiseen kotiinsa ja hänen piti sen lähettämän
Richardille, sai hän tietää onnettoman jo kuolleen, mutta missä, sitä
ei hän saanut kuulla. Richard oli aikoja sitte jättänyt H--n ja
lähtenyt vaeltamaan toiseen maan paikkaan; tämä oli ainoa tieto,
jonka hän hänestä sai. Jälkeenpäin kuuli hän, että Richard oli kuollut
R--ssä, lähellä Wellingtonia. Hän kirjoitti Margaretalle ja sen
seurakunnan kirkkoherralle, mutta edellinen hukkasi hänen kirjeensä
eikä voinut vastata. Kirkkoherra kirjoitti tosin, mutta kun hän oli
ollut kipeänä, ei hän voinut antaa mitään tietoja Richardin viimeisistä
hetkistä, ja vaikka hän lupasi kirjoittaa niin pian kun saisi asiasta
selkoa, ei kuulunut sitte mitään kirjettä. Kun kirjoittaja ei pitkään
aikaan käynyt niillä tienoilla, päätti hän itse matkustaa R--ään, hakea
sieltä Margaretan ja kerrottaa hänellä likemmin Richardin siellä
olemisen vaiheista ja hänen kuolemastaan. Ensimäinen kertomus oli
elävästi miellyttänyt monta lukiaansa, ja monenmonituiset kyselivät
"Rautakanki-" kertomuksen loppua. Tässä osassa saavat he nyt nähdä,
kuinka viimein kävi.

Kirjoittajan tässä yllä kertomat tapaukset ovat kirjoitetut parhaastaan
Margaretan kertomuksen mukaan, joka tiesi kaikki seikat. Kirjantekijä
tapasi hänet huoneensa oven ulkopuolella hiilivasu päälaella, ja
sydämellisesti tervetulleena otti tämä hänen vastaan lämpöiseen,
puhtaasen ja iloisaan asuntoonsa. Hän tuli syvästi liikutetuksi ja
runsaasti vuotivat hänen kyyneleensä kuultuansa, että hän oli se pappi,
joka oli käynyt Maria-raukan luona tämän viimeisillä hetkillä. Hän meni
vieraansa kanssa niiden uskovaisten ystäväin luokse, joiden huoneessa
Richard Norman oli kuollut, ja heidän kulkeissaan R--n kaitaisia
katuja, seisahti Margareta yhden ja toisen naapurinsa luona, sanoen:
"Tämä on se pappi, joka oli Maria-poloiseni luona, kun hän oli
kuolemallansa". Margaretan kanssa kävi hän myös Richardin haudalla --
se oli todellisesti kunniaton hauta -- ei edes ruohoista kumpua eikä
turpeita ollut sen päällä, vaan irtanainen sora oli levitetty muun maan
tasalle. Ei mikään huomauttanut, missä tämä synnin uhri lepäsi.
Kirjoittaja maksoi pienen rahasumman, jota Margaretalla ei ollut varaa
antaa, saadaksensa viheriäisen kummun Richard Norman'in haudalle.
Kertomus "Rautakanki" ei ollut tuttu R--ssä, ja tekijä lähetti muutamia
kappaleita sitä Margaretalle, hänen naapureillensa jaettavaksi. Silloin
sai hän eräältä heistä seuraavan kirjeen, joka mahdollisesti huvittaa
sitä, ken on lukenut nämä molemmat kertomukset, koska se sisältää
hurskaan kirjoittajan todistuksen "Maria-poloisesta" ja hänen
puolisonsa julmuudesta ja rikoksellisuudesta.

  Toukokuun 4 p:nä 1854.

  _Rakas herra pastori!_

  Margaretan pyynnöstä, jonka naapuri minä olen, rohkenen kirjottaa
  teille muutaman rivin, toivoen että se tapaisi teidät ja perheenne
  hyvässä terveydessä ja suurta hupaisuutta ja iloa nautitsemassa.
  Hän pyytää minua teitä kiittämään niistä pienistä "Rautakangeista",
  jotka olette hänelle lähettäneet; hän on niin iloinen niistä.
  Hän on lainannut niitä naapuriensa luettavaksi, ja ne lausuvat
  suurta mielihyväänsä niistä. Minä olen huolellisesti ja suurella
  tarkkuudella rukoillen lukenut sen kirjan, ja minulla on ollut
  siitä hyötyä sitäkin enemmän, kun tunsin ne ihmiset (Richardin
  ja Marian), joista kirja kertoo. Richard oli minun työssäni
  jotenkin kauan muutamia vuosia ennen kuolemaansa. Hän oli aina
  kevytmielinen ja juomiseen taipuva ihminen, ja minä pelkään
  hänen kuolleen niinkun hän elikin -- vaikk'emme saa määrätä
  mitään rajoja Jumalan laupeudelle. Marialla oli luonnostansa
  lempeä ja rakastettava mieli-ala, mutta kertomuksesta näkyy,
  että armo on ihmeellisellä tavalla muuttanut ja kaunistanut sen,
  mitä hänellä luonnosta oli. Minä peräti mielistyin lukiessani
  siitä suloisesta, hellästä ja lemmellisestä tavasta, jolla Maria
  kohteli juoppoa miestänsä. En saattanut olla sydämellisesti
  Jumalaa rukoilematta että semmoisten jumalisten, hellämielisten
  ja ahkerain vaimoin luku moninkerroin lisääntyisi. Silloin tulisi
  maailma paratiisiksi. Herra, suo sen pian tapahtua! Amen. Minä olen
  saanut toimekseni sanoa teille ja teidän perheellenne Margaretan
  ja hänen perheensä kunnioittavimmat kiitokset kaikesta heille
  ja erittäinkin poloiselle Maria vainajalle osoittamastanne
  hyvyydestä. Suokaa anteeksi kaikki tämän kirjeen kirjoittamisessa
  ja kyhäämisessä tapahtuneet virheet, ja uskokaa, herra pastori,
  minun olevan kristillisessä rakkaudessa teihin yhdistetty,

                                                         Tuomas --

  R--ssä, lähellä Wellingtonia.

Kentiesi lienee hyödyllistä muutamain lukijain, minä tarkoitan
semmoisten, jotka ovat alkaneet viettää semmoista elämää kuin Richard
Norman, kuulla kuinka juomari-poloisen hoidottomain lasten laita oli.
Vanhin menetti oivallisen paikan epärehellisyytensä tähden, mutta
kirjantekijän hänestä viimeksi kuultua oli hän saanut jälleen
luottamusta ja oli työssä eräällä sepällä W--ssä; silloin oli hän
kunnollinen ja uuttera nuorukainen. Nuoremmasta tuli auttamaton varas.
Kirjantekijä lähetti hänelle kertomuksen "Rautakangista", kun hän oli
Statfordin vankihuoneessa, matkalaukun varkaudesta syytettynä. Kirja
luettiin hänelle, ja hänen silmistänsä vuotivat kyyneleet kuullessaan
äitinsä kärsimisestä; mutta vankeudesta päästyänsä palasi hän entisiin
pahoihin tapoihinsa. Hän yhtyi erääsen murtovarkaiden seuraan, joiden
kanssa hän oli luultavasti tullut tutuksi vankeudessa. Tavallisesti
kehui hän, että hän ansaitsi enemmän rahaa varkaudella ja ryöstöllä
kuin rehellisellä työllä, ja selitti pitävänsä parhaana sen elämän,
jota vietti. Hän vangittiin ja tuomittiin, ja on nyt linnan vankina.

Maria Norman'in lapset olivat hänen harrasten rukoustensa esineenä;
tulkoot ne vielä kuulluiksi, ja tulkoot ne hoidottomuuteen jääneet
lapset, joiden elämän tielle vievää kasvatusta hän ei saanut valvoa,
jota tietä hän itse vaelsi, autuaaksitekevään tuntoon siitä
Vapahtajasta, joka tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut oli
-- tulkoot ne pestyiksi Kristuksen kalliilla verellä, joka puhdistaa
kaikista synneistä!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rautakanki ja kuinka viimein kävi" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home