Title: Muutaman työmiehen elämän-vaiheet - eli Orjuus Ruotsissa
Author: Thomasson, Pehr, 1818-1883
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muutaman työmiehen elämän-vaiheet - eli Orjuus Ruotsissa" ***


MUUTAMAN TYÖMIEHEN ELÄMÄN-VAIHEET

eli

Orjuus Ruotsissa


Kirj.

PEHR THOMASSON


Porvoossa,
G. L. Söderström'in kustannuksella.
1864.



I.


Rakas lukijani! Tässä kirjaisessa tahdon jutella oman
elämä-kertomukseni, ja niinmuodoin pitää minun aluksi mainita
joitakuita äitivainaaltani saatuja tietoja syntymäperästäni ja niistä
tapauksista, jotka kuuluvat lapsuuteni ensimmäisiin vuosiin.

Äitini oli urhollisen, Suomen sodassa 1809 kaatuneen, sotamiehen tytär.
Hänen ainoa veljensä tuli isän siaan virkaan. Ei paljon aika
kulunutkaan, ennenkuin enoni meni naimisiin ja otti sotamiehen töllin
hallitaksensa, josta seurasi että äitini täytyi lähteä palvelemaan. Hän
oli nyt yhdeksäntoista vanha ja muutoin kaunis ja iloinen nainen,
rakastettu ja arvossa pidetty kaikilta, jotka tunsivat hänen siivon
käytöksensä. Sen tähden pääsi hän palvelukseen rikkaan talonpojan tykö,
jossa hän vähän ajan kuluttua tuli ystäväksi pojan kanssa. Siitä
ystävyydestä sytty rakkaus, joka oli syy minun syntymiseeni ja
niinmuodoin myös kaikkiin niihin kirkkaisiin ja synkeisiin päiviin,
joita olen elänyt. Kuin isäntä sai tietää asian laadun, nousi talossa
hirmuinen meteli. Äitini kutsui hän kahdenkesken puheillensa ja lupasi
pyhästi, että jos hän tahtoisi pitää totuuden salaisena ja ottaa
rengin, jota hän jo oli siitä puhutellut, miehekseen, niin hän antaisi
heille hyvän töllin ja vielä rahojakin, tarpeellista omaan leipään
rupeevaisille. Äitini oli kuitenkin liian rehellinen suostuaksensa
semmoiseen neuvoon, jonka hän ylönkatsoi, vaikka isäni oli kyllä
häpeämätöin sitä puolustamaan. Paljon keskusteltua, ajettiin äitini
vihdoin viimein talosta pois ja kiellettiin siellä enään itseänsä
näyttämästä.

Surun nuoli sydämessä ja hävyn puna poskilla, palasi hän veljensä tykö,
joka otti hänen vastaan kirosanoilla, ehkä surkutellen sisarensa tilaa,
jota hän koitti huojentaa niin paljon kuin voimansa myöden antoivat.
Hänen vaimonsa oli myös ystävällinen ja surkutteli sydämmellisesti
miehensä onnetonta sisarta, jonka hän mielellään otti vastaan vähäiseen
mökkiinsä. Täällä synnyin minä kylmän-koleena syyspäivänä v. 1810. Eno
otti toimittaaksensa minua kasteesen, jossa kuitenkin oli monta
vastusta, sillä vaimonsa oli siinä tilassa kipee, eikä kukaan muu
mielellään tahtonut olla sylikummina äpärälle. Hän kuulusteli monessa
paikassa, vaan jokainen oli siinä tilassa estetty. Vihdoin viimein
vihastui hän vähä, pisti minun nahkaseen reppuun ja kantoi itse minun
pappilaan. Pruustinna oli niin hyväntahtoinen ja kantoi minun ristille,
jossa pantiin Thore nimekseni äidinisän jälkeen, joka oli ollut
oivallinen mies aikanaan, jota myös minustakin toivottiin.

Äitini meni vielä kerran isäni tykö ja anoi liikuttavilla sanoilla
häneltä vähää apua onnettomuudessaan, mutta kaikki hänen rukouksensa
olivat turhaan; isä oli kova ja liikuttamatoin kuin jylhä-kallio.

"Sinun pitää haastattaa se helvetin konna," sanoi eno. "Jätä asia vaan
minun haltuuni, niin minä hänen vien Pontius Pilaatuksen tuomion alle,
jossa minä hänen lämmitän kun hiljan kuoritun hanhenpojan."

"En," vastasi äitini, "käyköön kuinka hyvään, vaan hänen kanssansa
käräjille mennä ja siellä seisoa ihmisten pilkkana, en minä millään
kurin taida; johan minä häpeisin itseni kuoliaaksi. Ilman sitä olis
hyöty siitä vähäinen, sillä lain jälkeen en saisi muuta kuin
viisitoista taikka kaksikymmentä riksiä ruokkoa pojan alaikäisenä
ollessa. Tosiaan sitä siinä olis yltä kyllin minulle, vaan kuin hän,
joka ryösti viattomuuteni ja omantuntoni rauhan, taitaa olla niin julma
ja kieltää minulta sen, niin tahdon koittaa tulla omin neuvoin aikaan.
Jumala ainoastaan tietää kuinka syvästi olen petetty, ja toivon että
hän myös auttaa minua kantamaan köyhyyden takkaa. Minä tahdon tehdä
työtä ja rukoilla; sydämmestäni rukoilla hänenkin edestänsä, joka on
kunniani saastuttanut. Se päivä on kyllä vielä tuleva, jona hän saa
katua käytäntöönsä minua kohtaan. Älköön vaan tulko liian myöhään."

Se oli hänen järkähtämätöin päätöksensä, jonka hän uskollisesti piti
kuolema-päivään asti, vaikka enoni teki mitä taisi saadaksensa häntä
siitä luopumaan, sillä sammuttamatoin viha oli syttynyt hänen povessaan
sitä rikasta talonpoikaa vastaan, joka hänen sisarensa oli häväissyt.

Kuitenkin asumme me nyt sotamiehen töllissä. Aikaa päälle olivat äitini
ja enoni vaimo hyvät ystävät, ja kaikki kävi niin hyvin, kuin sitä
siinä tilassa sopi toivoa, mutta vähitellen nousi vähäinen riita heidän
välillään, joka viimein muuttui suoraksi eripuraisuudeksi. Mökki tuli
vähäisemmäksi ja vähäisemmäksi. "Portto kakaransa kanssa oli aina
tiellä." Eno koitti rakentaa rauhaa ja sopua, jossa koitoksessa hän
myös ajaksi menestyi; vaan ainoastaan niin, että viha vähän ajan
perästä taasen syttyi vielä kauhiampaan liekkiin. Monta katkeraa
pisto-sanaa sai äitini pitää hyvänään. Kuitenkin piti hänen olla vaiti
ja kärsiä.

Sillä tapaa kului talvi ja kevät läheni. Veljensä avulla rakensi äitini
huoneen metsään, vähän matkaa sotamiehen töllistä. Semmoisen huoneen
taitaa köyhäkin hankkia, ilman suurta rasitusta. Mäen vieruun kaivetaan
kuoppa, kuinka suuri hyvänsä, niin saadaan oitis kolme seinää, neljäs
seinä taas tehdään kivistä. Sitten pannaan pieniä puita ruoteiksi,
jotka peitetään tuohilla ja turpeilla. Meren puolelle jätetään pieni
läpi akkunaksi, jos varat myöden antavat sen lasilla täyttää, muutoin
se tukitaan laudan palasella, joka joka kerta nostetaan pois kuin
luolaan valoa tahdotaan. Huonekalut ovat myös yksinkertaiset. Yhteen
nurkkaan pannaan muutamia laakeita kiviä, kattoon tehdään räppänä, niin
on takka valmis. Maata parempaa laattiaa ei tarvita. Kalliimmaksi
kaikista tulee ovi, jonka pitää olla laudoista, ja ilman sitä vielä
tarvitsee linkun ja sarannot, ennenkuin se on jotensakaan sovelias.
Tässä tilassa se kuitenkin tuli jotenkin halvaksi, sillä enoni oli
hätätilassa sekä seppä että nikkari.

Aivan monta senkaltaista asumusta löytyy Ruotsissa, ja moni ihminen
pitäisi itsensä onnellisena, jos hän olis semmoisen asumuksen omistaja.

Meidän mökkimme tuli pian valmiiksi ja myös jotenkin avaraksi, sillä
joka seinä oli kahdeksan kyynärän mittanen. Muutossa ei liion kauan
viivytty sillä tavaroita ei ollut muuta, kuin yksi arkku, sänky, kaksi
pientä pataa ja muutamia savi-astioita. Paras, vaan kuitenkin
vaivaloisin kapine, olin minä, ja viimeseksi muutettiin minä äidin
sylissä uuteen asunto-paikkaamme.

Äitini oli aivan iloinen. Hänellä oli nyt koto, jossa hän taisi olla ja
tehdä mitä itse tahtoi, ilman että hänen töitänsä pilkattiin ja
irvisteltiin. Sentähden tekikin hän työtä aivan ahkeraa, elättääkseen
itseään ja minua, jota hän sydämmellisesti rakasti, ehkä minä vasten
tahtoani olin syy hänen köyhyyteensä ja kärsimiseensä. Hän osasi
kehrätä ja ommella, ja sai myös tarpeeksi työtä lähimmäisestä kylästä.
Työllä saatiin kalaa, leipää ja perunoita; metsästä saatiin puita
kylliksi, niin ettei meidän tarvinut kärsiä nälkää eikä vilua. Yksi
asia kuitenkin suretti äitiäni; hänen täytyi jättää minun yksistään
kotia, joka kerta kuin hän meni kyliin työtä ja ruokaa hankkimaan.
Senkaltaisissa tapauksissa laski hän minun sänkyyn, jossa sain kuluttaa
aikani miten paraiten taisin sillä aikaa kuin hän oli poissa, joka
välistä kesti koko päivän. Niin kauan, kuin en vielä osannut kävellä,
kävi se jotenkin hyvin päinsä, vaan sitten tuli enemmän murhetta ja
vaivaa. Äitini poissa ollessa, käänsin minä kaikki, mitä asumuksessa
oli, ylös ja alas. Erinomattain veti rukki minua puoleensa, joka ei
jäänytkään koskaan minulta rauhaan. Yhtenä päivänä, kuin äitini taas
oli kylässä, kaasin minä sen takkaan, niin että hiulu meni rikki.
Senjälken äitini aina sitoi minun sängyn jalkaan pienellä nuoralla, ja
siinä sain olla siksi kuin hän palasi. Ainoastaan hänen asijoilla
ollessaan täytyi minun olla sillä lailla sidottuna. Kuin hän suvella
kävi ulkotöissä, pääsin minä aina mukaan. Kerran ei kaukaa käynyt,
ettei henki minulta mennyt tämän seuranpidon tähden.

Me olimme nyt toukokuun loppupuolella. Äitini istutti perunoita
kaskeen, joka oli kaukana synkässä metsässä. Minä olin jo kolmen vuoden
vanha ja pyörin toimeliaana hänen ympärillänsä, hänen työtä tehdessään,
jossa myös tavallani koetin auttaa häntä, ehk'ei koko toimeni muuksi
hyödyttänyt, kuin sekoitukseksi. Päivä oli kovin kuuma ja minä nukuin
sentähden pian likellä olevan kiven päälle. Äitini kantoi minun oitis
metsään ja pani minun siellä lepäämään lehtevän koivun alle, ja palasi
taas työhönsä. Viimein rupesi minun pitkä uneni aatteluttaan häntä, ja
sentähden lähti hän myös minua herättämään. Mutta kuin hän tuli
paikalle olin minä jo -- kadonnut. Hän huuteli minua nimeltä; haki
minua joka taholta metsää; haki koko päivän ja vielä yönki, siksi kuin
hän vihdoin viimein pyörtyneenä vaipui maahan. Virvottuansa rupesi hän
uudestaan hakemaan, vaan kaikki turhaan. Viimen meni hän kirkon kylään
ja kertoi siellä tapauksen. Siellä häntä yhteisesti lohdutettiin sillä
ilahuttavalla vakuutuksella, että sudet jo olivat minun syöneet, jonka
tähden hänen pitäisi kiittää Jumalaa. Suuttumattomilla rukouksillansa
sai hän kuitenkin koko joukon ihmisiä ko'olle, jotka jahdilla lähtivät
hakemaan sitä kadonnutta lammasta. Kuin he olivat hakeneet kaksi
päivää, löysivät he minun viimein tiheessä pensikossa, melkeen nälkään
nääntynynnä, sillä se oli neljäs päivä hukassa oloani. Äitini tuli
melkeen mielipuoleksi sulasta ilosta. Hän tukehdutti minun melkeen
hengettömäksi suutelemisillaan ja halaamisillansa, joist'ei koskaan
tahtonut loppua tulla.

Syy äkkinäiseen katoomiseeni on helposti selitetty. Luultavasti olin
minä maannut vähän aikaa ja sitten herännyt, jonka jälkeen
unimielissäni olin mennyt metsään, josta turhaan ha'in tietä aukeelle.

Tämä tapaus on vielä aivan hyvin sieluni muistossa, ja siitä asti
muistan minä kaikki, mitä tästä edespäin juttelen.



II.


Meidän mökkimme oli jotenkin kauniilla paikkaa. Kolmella taholla oli
iso hongisto, ja neljännellä kohiseva joki, jonka reunoilla kasvoi
vihantia koivuja ja leppiä. Joen pohjas puolella oli tavattoman suuri
kallion kieli. Tässäpä olikin minun rakastettu olopaikkani, sillä
kallion kukkulalta taisin minä nähdä kirkon ja paljo muuta, joka
saattoi minun ihmettelemään. Minä näin myös sotamiehen töllin, joka oli
jotenkin likellä, vaikka en koskaan saanut sinne mennä. Kirkko oli
kuitenkin se paikka, joka enemmin kaikista kiihotti uteliaisuuteni.
Äitini tosin selitti yhtä ja toista siihen kuuluvaa, mutta se ei
kuitenkaan ollut minun mielestäni tarpeeksi; minä tahdoin itse
paikkaan, asiasta selvää hankkimaan.

"Pääset kyllä sinne, jahka minä vaan ehdin saamaan sinulle uudet
vaatteet," vastasi äitini.

Kauan aikaa kului ennenkuin tämä tapahtui. Varamme olivat jotenkin
vähäiset, vaan oikeaa hätää emme kuitenkaan kärsineet. En minä vaan
taida muistaa koskaan ruokaa pyytäneeni, saamatta kuitenkin kalaa ja
leipää. Meidän maamökkimme ei myöskään ollut niin ikävä kuin joku
kukatiesi luulee. Suvella oli se vilpeä, talvella lämmin, jonka tähden
metsää tulee kiittää. Aurinko kurkisti aina ystävällisesti alas katossa
olevan lasin läpitse, sillä täällä hän ei koskaan nähnyt muuta kuin
järjestystä ja puhtautta. Äitini oli ahkera kuin muurahainen. Rukki
hyrisi koko päivän ja vielä ison aikaa yötäkin. Joka pyhä meni hän
kirkkoon; silloin toi hän aina ruokaa seuraavaksi viikoksi ja minulle
vähäisen nisu-leivän. Kotio palattuansa oli hän melkeen aina
surullinen. Silloin istui hän tavallisesti sänkyyn, huokasi syvästi,
jonka jälkeen hän lauloi tunnollisella ja kauniilla äänellä.
Laulustansa näkyi aivan selvästi sydämmensä hyvyys; sillä sekä
surussaan että iloissansa ihminen laulaa senkaltaisia lauluja, jotka
johonkin määrään ovat saman muotoisia, kuin sydämmensä laatu. Suru
mielin valitti hän että oli tullut hyljätyksi vaikka hänellä oli
tunnollinen sydän, vaan nöyryydellä kantoi hän pilkan ja hävyn, jonka
alaiseksi toisen tunnottomuuden kautta oli tullut. Sydämmessään antoi
hän anteeksi sille, joka oli syy kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.

Äitini oli minun mielestäni kaunis, vaan ei koskaan niinkuin
laulaessansa. Hänen suuret vaaleensiniset silmänsä valoivat kyyneleitä
ja kasvonsa loistivat sanomattomalla kirkastetulla valolla. Varmaan oli
hän aivan jumalinen, sillä ehtoin aamuin rukoili hän kauan polvillansa
sängyn vieressä. Hän opetti myös minun varhain rukoilemaan Jumalaa.
Joka ehtoo, ennenkuin nukuin, sain lukee ja senjälkeen kuulla
joitakuita neuvoja, kireitä ja kovia, jos päivällä olin ollut
tottelematoin ja paha, vaan lempeitä ja anteeksi antavia jos olin ollut
hyvä.

Niin kului aika matalassa mökissämme, levollisesti ja hiljaa, niinkuin
kuu valaisee unen helmassa olevaa laksoa. Harvoin tuli meille joku
vieras muuta kuin leikkuu aikana, koska äitiäni tahdottiin
päivämieheksi. Tämä tapahtui vaan kovimmassa hätätilassa, sillä ihmiset
ei tahtoneet häntä mielellään työhön "kakaran" tähden, jonka he myös
pelkäsivät saavan ruokaa, -- aivan turha pelko, sillä minä en koskaan
saanut seurata myötä silloin, kuin hän oli vierasten työssä. "Ei sinun
pidä olla heidän pilkkanansa," sanoi hän ja telkesi minun sisään,
syvästi huoaten. Ainoa vieras, joka jotenkin useen kävi meitä
katsomassa, oli enoni. Tavallisesti tuli hän kerran viikossa ja viipyi
enemmän aikaa. Hän oli aina iloinen ja lystillinen. Minä istuin hänen
polvellansa, ja kuultelin mielelläni niitä tarinoita, joita hän tiesi
jutella viimeisestä kokouksesta. Ennenkuin hän lähti kotia, antoi hän
tavallisesti minulle rahan ja joskus myös tolvan äidilleni. Usein sanoi
hän äidilleni, että minä olisin kerjuulle pantava; mutta äitini ei
koskaan tahtonut suostua siihen. "Ei ylpeys köyhälle sovi," sanoi eno.
"Sanopa mitäs tahdot, vaan ei hän minun eläissäni kerjuulle pääse,"
sanoi äitini; ja siihen loppui heidän riitansa.

Viisi vuotiaana sain minä vihdoin viimein uudet vaatteet, niin että
pääsin kirkkoon, joka kauan oli ollut korkein toivoni.

Se oli yhtenä sunnuntaina alku-keväästä, ja ilma oli niin ihana kuin se
joskus keväällä on. Aurinko valaisi ja lämmitti puitten nuoria lehtiä,
ja kaikki ilmoitti rakkautta ja riemua, lakson kukasta aina metsän
lintuisiin asti, jotka tuhansilla eri äänillä ilmoittivat riemunsa sen
hiljan tulleen kevään ylitse.

Äitini rinnalla kävelin minä metsän läpitse, mielihyvilläni niinkuin
visertävä leivonen. Pian tulimme maantielle ja kirkkoon, joka oli vaan
puolen penikulmaa meiltä. Äitini tarttui oitis käsi-kynääni ja talutti
minua yhteen kirkkomaan kulmaan, jossa hän istui viheriäisen haudan
päälle. "Tässä lepää äitini," sanoi hän huoaten ja hajotteli muutamia
kukkia haudan päälle. Minä en voinut istua enkä seisoa; tuskin taisin
ajatella, niin pyöri päässäni kaikki, minkä näi'n. Kaiken ikäisiä
ihmisiä seisoi juhla-puvussa joukottain hautain välillä; kellot soivat
juhlallisesti; yksi ruumis toisensa perästä kannettiin hiljaa
viimeiseen lepopaikkaansa; lukkari lauloi, pappi luki, lapset ja
vaimoväki itkivät, miehet peittivät viimein haudat, jonka jälkeen
menivät kirkkoon, johon me myöskin seurasimme.

Täällä, tämän pyhän huoneen sisässä hämmästyin minä vielä enemmän.
Urpujen pauhaavat sävelet, laulun kanssa yhtenä, saattoivat minun
vähäksi aikaa tunnottomaksi. Vähitellen aloin eroittaa aineet. Minä
ihastuin kirkon korkeaan holviin, maalattuun saarnastuoliin, kuin
myöskin pappiin, vaikka, Jumala sen tietäköön, en ymmärtänyt paljoa eli
en mitään hänen pitkästä saarnastansa. Suurimpana ihmeenä kaikista
pidin minä altaritaulun, joka osoitti Vapahtajan kirkastuksen, jota
minä koko kirkonajan yhtämittaa katselin. Vapahtajan kuva pyhässä
kirkkaudessansa oli minun silmissäni elävä. Minä näin selvästi kuinka
Hän liikkui ja kuinka lempeästi ja siunaten Hän katseli seurakuntaansa.
Sitä näköä en koskaan voi unhottaa, ja tosiaanki minä siitä asti lui'n
rukoukseni suuremmalla hartaudella kuin ennen.

Kotio tultuamme oli äidilläni moneksi päivää työtä selityksissä mitä
kaikki, joita olin nähnyt ja kuullut, merkitsi.

Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kirkonmeno, jossa olin äitini kanssa,
ja sen tähden ei se koskaan taidakaan mielestäni kadota.

Koko suven oli äitini kivuloinen. Hän kalvastui päivä päivältä. Rukki
hyrisi vähemmän ja hän luki enemmän Uutta Testamentia. Viimein ei hän
enää jaksanut nousta vuoteelta, eikä hän myös taitanut syödä leipää,
jollei sitä vedessä liotettu. Minä holhosin häntä niin hyvin kuin
taisin, joka holhoominen kuitenkin olisi ollut aivan puutollinen, jos
en olisi saanut apua enoni vaimolta. Se eripuraisuus, joka oli ollut
hänen ja äitini välillä, oli jo vallan kadonnut. Hän toi joka päivä
meille vähä maitoa; jota ainoastaan äitini nyt enää taisi nauttia.

Tauti oli varmaanki kova, sillä minä nä'in surulla hänen kärsivän
sanomattomasti. Kuin vaivat huokenivat, puhui hän aina ystävällisesti
ja varoitti minua Jumalaa pelkääväiseksi ja ahkeraksi sekä
tottelevaiseksi enolleni, joka oli luvannut ottaa minusta vaarin, jos
äitini kuolisi, joka oli aivan luultava asia, sillä hänen voimansa
olivat rauvenneet, köyhyyden ja vaivain kanssa taistellessa. Yhtenä
ehtoona, kuin olin kontannut hänen viereensä vuoteelle, otti hän
vähäisen bernsteinisen ristin, jonka hän mustassa pumpuli rihmassa
kantoi kaulassansa, ja pani sen minun kaulaani. Sitten veti hän minun
sydämmensä tykö vapisevilla käsillänsä, ja minä tunsin muutamia suuria
kyyneleitä tippuvan kasvoilleni. Tavallisuuden mukaan lu'in minä
ehtoorukouksen ja nukuin. Kuin seuraavana aamuna heräsin, koetin minä
turhaan herättää häntä; hän oli kuollut.

Minä riensin paikalla enoni tykö, ilmoittamaan tapausta. Kahdeksan
päivää sen jälkeen saatoin minä hänen hautaan, saman kummun alle, jonka
päällä hän viimein oli istunut, kuin kävimme kirkossa. Olkoon hänelle
keveät mullat ja siunaus hänen muistollensa!



III.


Raskasta on jäädä äidittömäksi kuuden vuoden vanhana, vaan vielä
katkerampaa, kuin ei ole isää, johonka taitaisi turvata, niinkuin minun
kanssani oli laita. Minä surin äitiäni katkerasti, vaikken
lapsuudessani saattanut täydellisesti käsittää onnettomuuteni täyttä
avaruutta. Tässä tilassa surin minä enemmin sitä, ett'ei kellot soineet
kuin äitiäni kannettiin hautaan. Minä kysyin enoltani mikä siihen oli
syynä ja sain seuraavan vastuun:

"Ei äitis käynyt viimeis vuonna Herran ehtoollisella -- se oli
kivuloinen, ihmis raukka -- ja sentähden pappi esti soittamisen; niin
hän kuitenkin sanoi; ehkä minä luulen oikean syyn olleen aivan toisen;
ei äitisi tehnyt 'päivätöitänsä pappilaan,' eikä myös maksanut pääsiäis
rahaa viimeis vuonna; vielä vähemmän häneltä jäi lehmää, joka papille
tulee hautaamisesta. Siitä syystä pappi esti kellojen soiton. Niin hän
tavallisesti senkaltaisissa tekee."

En kyllä käsittänyt niiden sanain oikeaa sisälle-pitoa, mutta ainakin
vaikuttivat ne pahaa nuoreen sydämmeeni.

"Älä sen päälle enää ajattele," sanoi eno. "Kellot ei tehe mitään
autuuteen."

Se oli minunkin tarkoitukseni; mutta tapaus harmitti minua kuitenkin,
sillä minun mielestäni se oli vääryys äitini muistolle.

"Pojan on asia panna pitäjälle kerjään. Ei meillä ole varoja häntä
enempää ruokkia; se syö kuin susi." Niin sanoi enoni vaimo, muutaman
päivän siellä oltuani, ja viimein päätettiinki että minun piti lähtemän
sillä tiellä onneani koettamaan. Tämä oli kuitenkin minulle aivan
vasten-mielistä; minä valitin hätääni enolle.

"Ei hätä hävetä käske, kiiret kauan kiinnitellä," vastasi eno. "Eihän
se raskasta ole, etkös sitä käsitä. Minä olen itse aikanani kerjännyt,
joka käy helvetin hyvin, kuin vaan vähä tottuu. Minulla on itselläni
muutamia poru-kitoja ruokittavana, ja palkka on s----n pieni, muutoin
sinä kyllä saisit jäädä kotia; nyt se on aivan mahdotointa. Minä olen
jo puhutellut Koskelan likkaa, joka ensi aluksi ottaa sinun myötänsä,
sitten se kyllä käy itsestänsä. Älä siinä nyt itke ja ulvo, poika --
rohkia ruoan hakeepi, ujo nälkää näkeepi... Ei se sinulle ole
raskaampaa kuin tuhanelle muullekaan, jotka elävät samalla keinolla."

Seuraavana aamuna sain minä vähäisen pussin kainalooni, ja eno saattoi
minun ensimmäiseen tölliin, josta minä sain ryysyissä olevan vähäisen
punatukkasen likan matka-kumppanikseni.

"Hyvästi nyt, ja onnea matkalle!" sanoi eno. "Kuin sinä saat pussis
täyteen eli suutut mailmalle taidat tulla kotio, jonne aina olet terve
tultuasi, vaikka ämmä joskus ärisee."

Niillä sanoilla käänsi hän minulle selkänsä ja meni tiehensä.

En minä edes tahdo koettaa kertoa mieli alaani sillä hetkeä. Päässäni
kaikki kävi ympäri ja sydän tytky kuuluvasti. Kaipuulla muistelin minä
niitä rauhallisia päiviä, joita olin elänyt maa-mökissämme, ja
kauhistuin niitä, joita vastaan nyt vaelsin mailman avaruudessa, ja
joita aivan vähä tahi en ollenkaan tuntenut. Katkerat oli ne kyyneleet,
jotka minä vuodatin, ja kuuluvasti itkien otin ensimmäiset askeleeni
määrätyllä tielläni.

Tyttö, joka oli saanut minun seuraksensa, koetti lohduttaa minua. Se
oli jo kauan käynyt kerjäläisen oppia, ja vakuutti minua siitä, ett'ei
se ollut niinkään ikävää, kuin minä tyhmyydessäni luulin. "Ei meidän
tarvitse nälkää nähdä," sanoi hän ja rallitti yhtä iloista laulua, joka
vähäiseksi aikaa karkoitti pois murheeni. Kohta me tulimme jotenkin
isoon taloin. Minä aivoin pisättyä ulos, siksi aikaa, kuin hän meni
sisään; mutta se ei käynyt päinsä hänen mielestänsä. Hän oli muutamaa
vuotta minua vanhempi ja niinmuodoin myös minua väkevämpi, jonka tähden
hän tarttu käteeni ja tuuppas minun asuin-huoneeseen.

"Mikä perhana se on, jonka sinä nyt olet saanut seuraasi?" sanoi
isäntä, joka istui pöydän ääressä ja söi. "Mökki-Liisan Thore," vastasi
matkakumppanini. "Vai niin," jatkoi isäntä, "se on niinmuodoin rikkaan
Jössen poika. Piru vieköön senkaltaiset persot, jotka ei häpee
kakaroita laittaa ja lähettää ne pitäjälle. Jos hän olisi köyhä, niin
en sanoisi mitään, mutta hän on rikkain talonpoika koko pitäjässä ja
ylpiä kuin paha henki. Hänen pitäisi itse pitämän huolen sikiöstänsä,
jos hän edes vähänkin tietää huutia. Kuinka vanha sinä olet, poika?"

"Kuuden vuoden vanha," vastasi tyttö; sillä minä olin niin ujo ja
pelko, ett'en sanaakaan saanut suustani.

"Hän on vähäinen kaunis poika, ja surkuteltava se on, poika parka, kuin
on äitinsä kadottanut," sanoi emäntä lempeällä äänellä.

"Oh ja! poika on jotenkin nätti; mutta hyvä se oli että äiti kuoli,
muutoin olisimme senkin kohta saanneet pitäjälle."

Niin sanottuansa otti isäntä hattunsa ja meni ulos, sivutteni
mennessänsä kuitenkin vihasesti katsoen päälleni. Varmaan emäntä huomas
minun olevani suruissani, sillä hän silitteli ystävällisesti poskeani
ja antoi minulle ison voikaakun.

Voi, miten se ruoka maistui ja se hyväileminen teki hyvää sielulleni.
Minä menin nyt rohkeammasti tietäni ja totuin pian elatuskeinooni, niin
että taisin sekä puhua että vastata; ihmiset sanoivat minua jotenkin
kieleväksi. Kohta minä myös tunnettiin seurakunnassa ja kutsuttiin
Liisan Thoreksi, jonka nimen siitä asti olen saanut pitää kaikkina elin
päivinäni.

Kerjäläisen elämällä on niinkuin kaikella muullakin sekä hupaiset että
katkerat hetkensä. Ne viimeiset olivat kuitenkin minun mielestäni
voiton puolella. Joka asumuksessa oli melkein seuraava muoto minua
vastaan:

Joko sinä taas tulet... Ei sitten ole muuta, kuin kahdeksan päivää,
kuin olit täällä... Kerjäläiset syövät meidän kuiviin; ne sikiävät niin
pian kuin harmaat kissat... Täällä on jo tänä päivänä ollut yli kahden
kymmenen... Yksi leipä toisen perästä menee kuin lumi kuumilla
kivillä... Tällä kertaa saat vielä palaisen; vaan sitten et enää j.n.e.

Ehkä vastaanottaminen ei suinkaan ollut ystävällinen, niinkuin
edellisestä näkyy, sain minä melkein aina jotakin. Minä en suinkaan
ollut luotu kerjäläiseksi, sillä se iänkaikkinen murina kerjäläisten
ylitse, jota sekä varhain että myöhään sain kuulla, teki aina minun
sydämmelleni pahaa. Minä rukoilin Jumalaa sydämmellisesti, että kohta
tulisin niin suureksi ja voimalliseksi, että työlläni taitaisin ansaita
elatukseni. Ruoan puolesta en kuitenkaan kärsinyt mitään hätää, mutta
sitä enemmän monessa muussa asiassa.

Kerjäläisen isompia tuskia on yösian saaminen. Minä en vielä ollut
kaukaa vaeltanut, ennenkuin huomasin sen olevan yhdistetyn monen
vastuksen kanssa. Isoissa ja julkisissa taloissa ei koskaan tarvinnut
aatellakaan yösian saantia. Ei ne tahtoneet laittaa permantoansa
siivottomaksi oljilla eli muulla törtteellä ryysysien kerjäläisten
tähden. Vähäsemmissä ei ollut paljoa parempi. Siellä oli niin ahdas; ne
olivat itse niin monta; se oli niin sopimatointa tänä ehtoona; ne
tekivät kaljaa, leipovat tahi pesivät, ja Jumala tiesi mitä kaikkia
siellä oli tiellä. Naapurissa oli joka tilassa parempi tila, ja
sentähden neuvottiin sinne menemään, jossa sai kuulla saman lorun
kerrottavan ja vielä useampia esteitä. Useasti sain minä vaeltaa sillä
tavalla talosta taloon vielä yötäkin, ennenkuin katon alle pääsin. Sekä
sieluni että ruumiini kärsi sanomattomasti; sillä minä itkin ja kärsin
vilua, niin että koko ruumiini vapisi niinkuin värisevä haavan lehti.
Kuin vihdoin viimein sain sian jonkun lämpösen huoneen laattialla,
kiitin minä sydämmessäni Jumalaa ja unhotin paikalla kaikki vastukset,
joitten kanssa olin taistellut. Minä otin nyt sen vähäisen bernsteini
ristin, jonka olin saanut äidiltäni, ja suutelin sitä, sillä sitä
kannoin minä aina povessani rihmalla sidottuna kaulaani. Kuin minä
katselin sitä rakasta kappaletta, muistui maamökkimme ja äidin helma
mieleeni, jotka aina olivat lämpöset ja hyvät. Sen jälkeen luin minä
ehtoo rukoukseni ja koetin maata, joka ei tahtonut menestyä niin
helposti, sillä viimeisiin aikohin olin minä tullut tuntemaan yhden
lain valkosia kirppuja, jotka ei tahtoneet jättää minua rauhaan. Luonto
piti kuitenkin puolensa, ja minä nukuin pian ja näin kauniita unia.
Senkaltaisissa tapauksissa oli äitini useen vieraanani, joka
ystävällisesti lohdutti ja kehoitti minua.

Tämän kaltainen on kuvan synkeä puoli; nyt joitakuita sanoja
kirkkaastakin.

Kevät ja suvi on kerjäläiselle kultainen aika. Ei nälkää koskaan
tarvitse nähdä, niinkuin minä jo ennen olen sanonut; mutta nyt ei myös
tarvitse pitää yö-siasta murhetta, sillä joka pensaassa on yöksi suoja.
Tosiansa se on ikävää joka asumuksessa saada nuhteita köyhyydestänsä,
jota ei itse ole perustanut, eikä taida auttaa, mutta siihen tottuu
kohta, kuin siihen sivuun aina annetaan tarpeeksi ruokaa. Minä olin
vapaa kuin lintu metsässä ja nautin kaikesta sydämmestäni vapauttani.
Minä elin ja nautin mitä nauttia sopi, enkä liikaa murhetta
huomenpäivästä pitänyt. Ehtoon tullessa konttasin minä tytyväisenä
johonkuhun latoon. Se ainoa, joka minulle teki levottomuutta, oli ne
valkoset kirput ja tieto että suven perästä tulee syksy. Edelliset minä
tapoin auringon paistaessa, ilman laupeutta, ja jälkimmäisen koetin
minä karkoittaa mielestäni niin paljo kuin mahdollista.

Kerjäläis-retkeni alussa menin minä aina kotio sotamiehen tölliin
tuloneni, jotka halullisesti vastaan otettiin, niinkuin hyvä ruoka
porsaalle; mutta nyt ei se enään tullut kysymykseenkään, sillä minä en
kerjännyt joutusampaa kuin tarve vaati. Minä tulin kohta tutuksi kahden
pojan kanssa, jotka pitivät samaa elatus-keinoa kuin minäkin. Meillä
oli jotenkin hauska toistemme seurassa ja elimme itse mielestämme aivan
lystiä päiviä. Totuuden mukaan saan kuitenkin tunnustaa, että minä
näiltä ystäviltäni opin paljon ilkeyttä, ja varmaan olisin minä oppinut
vieläkin enemmän, jollei äitini suojeleva henki olisi valvonut
ylitseni. Todistukseksi Jumalan ihmeellisestä lähetyksestä tahdon minä
tässä kertoa kaksi tapausta, jotka elinaikani pysyvät mielessäni.

Yhtenä päivänä esitteli toinen poika että salaisesti menisimme yhteen
isoon puutarhaan omenia varastamaan. Arvelematta suostuin minä tähän
neuvoon. Sinne päästäksemme tarvitsi meidän kiivetä korkean kivi-aidan
ylitse. Mutta kuin minä hyppäsin maahan, singahti bernsteini risti
maalle avoimesta povestani ja löi minua otsaan. Minä pidin sen
varoituksena äidiltäni ja luovuin yrityksestäni. Toisen kerran aivoin
minä pistää valkeen maahan hakattuun, suvi-kuivaan kaskeen, nähdäkseni
kuinka korkealle liekki nousisi. Minä otin tuli-raudan lyödäkseni
valkeeta, mutta estettiin bernsteini ristiltä, joka tuli väliin.
Paikalla lakkasin minä tyhmästä aikomuksestani, jolla olisi ollut
hirmuinen vaikutus; sillä useampia asumuksia oli likeellä. Perästäpäin
sain minä tietää että se oli isäni metsää ja kiitin sydämmellisesti
Jumalaa, joka oli varjellut minua murha-polttajaksi tulemasta.

Mitä isääni tulee, jota yhteisesti kutsuttiin, "rikkaaksi Jösseksi,"
niin olin minä hänen monta kertaa nähnyt, vaan en koskaan käynyt hänen
huoneessansa, sillä minä vihasin häntä käytöksensä tähden äitiäni
kohtaan. Kerran päätin minä kuitenkin käydä häntä katsomassa,
nähdäkseni kuinka huonosti eli hyvin minä otettaisiin vastaan.

Isäni oli isonkokoinen, sorea mies, jolla oli kiree kasvojen muoto.
Hänen käytöksessään oli jotakin ylpeää ja röyhkeää, jota piti pelkäämän
ja uskoman, vaan ei suinkaan rakastaman. Kuin minä tulin ovesta sisään
hänen maalattuun asunhuoneesensa, käveli hän edes takaisin laattialla,
polttaen tupakkaa hopeahelaisella syöskumi piipulla.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän, kääntyen minuun päin kireellä katsannolla.

"Mökki-Liisan Thore," vastasin minä vapisevalla äänellä.

Isäni kalvastui nähtävästi, saadessaan kuulla tämän odottamattoman
vastuun. Ei hän sanonut mitään muuta, vaan kävi vielä muutaman kerran
edes takaisin raskailla askeleilla, jonka perästä hän otti hattunsa ja
meni tiehensä päälleni katsomatta. Hänen vaimonsa siihen siaan, joka
oli nuori ja kaunis, katseli minua aivan tarkasti. Hän antoi minulle ei
ainoastaan paljo ja hyvää ruokaa, vaan myös paidan ja palttina housut,
jotka minun paikalla piti pukea päälleni, niitten kehnojen rääpäleitten
siaan, kuin minulla entiseltä oli. Minä kiitin sitä hyvää ihmistä ja
menin tieheni, en vallan tytymättömänä, vaan en myös hetkeen
tytyväisenä, sillä minä olin odottanut toisellaista kohtelemista
isältäni. Muutama ystävällinen sana hänen huuliltansa olisi tehnyt
minun sielulleni niin hyvää. Nyt hänen käytöksensä nosti aivan toisen
mielen povessani. En minä tiedä jos minä vihasin, mutta aivan vissisti
minä hänen ylenkatsoin. Minun ylenkatseeni nousi vielä korkeammalle,
kuin minä vähän matkaa talosta tulin isääni vastaan, joka pidättyi
eteeni ja sanoi seuraavalla tavalla;

"Minä näen että sinä olet saanut hyvän ravinnon talossa, sekä sisältä
että päältä; mutta jos tahdot totella minun neuvoani, niin et koskaan
enään pistä nenääsi sinne; sillä minä hakkaan sinun niin että olet sekä
sininen että punanen... Tässä kuitenkin saat vähä rahaa, ettäs pysyt
poissa."

Hän antoi minulle kaksi pankoossa, jonka minä kiukussani heitin maahan
ja juoksin tieheni, päätöksellä ett'en koskaan enään menisi
senkaltaisen isän tykö, joka taisi olla niin armotoin.



IV.


Kerjäläisen elämä, kirkkailla ja synkeillä puolillansa, joka alusta
näytti minulle niin ilkeältä, tuli tottumuksen kautta enemmän ja
enemmän auttavaksi. Minä menestyin hyvin ja kasvoin kovasti, niin että
iälleni olin jotenkin iso ja voimallinen. Sentähden sanottiin joka
paikassa:

"Sinä olet jo niin iso että taidat tehdä muuta kuin kerjätä, laiskuri!"

Niin sanottiin joka paikassa ei ilman syytä, kuitenkaan ei kukaan
tahtonut ottaa minua työhönsä, jonka tähden minä pidin nuhteen
vääryytenä. Itse olin jo suuttunut kerjäämiseen, ja olisin mielelläni
ruvennut työhön, jota minä joka tavalla koetin saada. Monta vaivaa
nähtyäni, pääsin minä kymmenen vuoden vanhana vanhan kunniallisen
talonpojan lampuriksi.

Paimenen elämä, jota niin ihmeellisen hyvänä pidetään, oli mielestäni
alussa jotenkin yksi-pintainen, sen vapaan ja irtanaisen elämän
suhteen, jota tähän asti olin viettänyt. Päivä oli niin pitkä siinä
synkeässä metsässä, jossa minulla ainoastaan oli lampaat, lintuiset ja
kavion kaiku puhe-kumppanina. Vähitellen totuin toiseen ja toiseen.
Työni oli minulle huviksi, sillä tiesin sillä ansaitsevani elatukseni,
seurakuntaa rasittamatta.

    Myllyjä mä rakentelin joka purohon,
    Huoneita mä sovittelin joka koivikkoon
                 Metsässä.

Kaikki kävi onnellisesti ja hyvin! En edes karitsaakaan kadottanut koko
suvena. Isäntäväkeni olivat hyväntahtoisia ihmisiä, jotka pitivät minun
sekä vaatteissa että ruoassa mutta suureksi surukseni eivät he
tahtoneet pitää minua enään, kuin syksy tuli. He lohduttivat minua
eritessämme sillä ilahuttavalla sanomalla, että minun ei enään tarvitse
kerjätä, sillä uusi vaivais-hoinnon sääntö oli tullut, joka esti kaiken
kerjuun ja määräsi joka seurakunnan hointamaan köyhänsä. Minun
tarvitsisi ainoastaan ilmoittaa itseni pitäjän lauta-kunnan esimiehelle
ja sillä asia olisi tehty.

Tämä sanoma nosti suloisia toivoja sydämmessäni, ja kauan ei
viipynytkään ennenkuin annoin itsestäni tiedon edellä mainitulle
esimiehelle, joka käski minun ensi maanantaina tulemaan pitäjän tupaan,
jossa saisin enemmän tietää.

Edellä mainittuna päivänä menin minä sinne määrättynä aikana. Täällä
olivat kaikki seurakunnan köyhät, joitten luku nousi seitsemään
kymmeneen isoja ja pieniä. Liikuttavaa oli katsella näitä ryysyissä
olevia lapsia, vanhoja köyry-selkiä ukkoja ja laihtuneita ämmiä ja
viallisia joka iästä. Talonpojat mässäsivät ja kiroilivat köyhien isoa
lukua, joka saattoi niin suuriin maksoihin. Vihdoin viimein alkoi
huutokauppa. Ehdot olivat seuraavat:

1:o. Huutaja sitoo itsensä vuoden kuluessa pitämään huolen niistä,
jotka vasaran pudotessa lankeevat hänen osallensa.

2:o. Puoli maksosta maksetaan paikalla ja toinen puoli vuoden lopussa.

3:o. Jos joku huutaja antaa köyhiensä kulkea kyliä ja rasittaa
kerjäämisellä, olkoon puolen maksoa menettänyt.

4:o. Ne lapset jotka ei taida lukea, pitää sopivassa tilaisuudessa
pidettämän koulussa.

Esi-mies huuti nyt toisen toisensa perään esille ja myi niitä niinkuin
olisi sieluttomia eläimiä myynnyt. Tässä ei suinkaan säästetty
rukouksia, huokauksia ja kyyneleitä; mutta täytymisen kova laki saattoi
kaikki vaikenemaan. Kuin minun vuoroni tuli ja minun nimeni mainittiin,
tuntui se niinkuin olisi naskalilla pistetty rintaani. Silmilaudat
alahalle painettuna seisoin minä pöydän ääressä ja odotin kuka minun
osaksensa saisi. Isoksi kauhistuksekseni oli se yksi raatari, jonka
kaikki tiesivät isoksi juopoksi ja tappelu konkariksi. Hyvin hän myös
ansaitsi, mitä yhteinen puhe hänestä sanoi, sen minä kyllä tulin
havaitsemaan. Tällä tapaa minä ja ne toiset ihmis raukat myytiin
kerran vuodessa. Että meillä ei ollut paljon hyvää odotettavaa
suojelijoiltamme on ymmärrettävä, jos vaan tarkastamme että useammat
itse olivat melkeen vaivaisia ja että useammat siinä toivossa olivat
huutaneet meitä, että sillä jotakin voittaisivat. En minä tahdo kertoa,
mitä sain kärsiä niinä vuosina, sillä se, joka ei tunne kuinka
vaivaisia hoinnetaan monessa pitäjässä, ei uskoisi minua, ja toisille
saattaisi se vaan katkeria muistoja. Niin paljon tahdon kuitenkin
sanoa, että kerjäläisen elämä synkeämmässäkin valossansa on kuin taivas
tämän suhteen. Minua nyhiittiin ja tuupittiin, minä kärsin nälkää ja
vilua ja ajettiin toisesta paikasta toiseen niinkuin olisin ollut jokin
metsän peto. Varmaan oli monta hyväntahtoista, mutta ne olivat puutteen
alaisia joilla monessa tilassa ei ollut mitä itse olisivat nauttineet.
Toisten tykönä sain minä selkääni ja kirouksia ruoan verosta, semminkin
kuin ne olivat viinassa, jota siihen aikaan oli yltä kyllin joka maan
ääressä. Minä menin kerran kantelemaan rovastille, ja tästä seurasi
että minä seuraavassa kokouksessa sain nuhteita pitäjän koko
lauta-kunnalta, joka sanoi minun pahan-ilkiseksi ja uppi-niskaiseksi
pojaksi, jota ei tarpeeksi taitaisi pitää kurissa. Lukeminen ei tullut
kysymykseenkään, ennenkuin olin neljäntoista vanha. Silloin minä tulin
koulun opettajan haltuun, joka otti opettaaksensa minua niin paljon,
että taitaisin päästä ripille, niin ett'en enään olisi seurakunnalle
rasitukseksi.

Koulun käyminen olikin tarpeellinen, sekä sielun että ruumiin tähden.
Sen vähän, kuin minä äidiltäni olin oppinut lukemaan, olin minä
enimmäksi osaksi unhottanut, ja sen hyvän lihan, jonka kerjätessäni
olin saanut, olin minä vallan kadottanut.

Koulun opettaja Strand oli keski-ikäinen mies, keltasen kalveilla
kasvoilla ja lempeillä loistavilla silmillä. Hän opetti minua
ystävyydellä ja kohteli minua säädystyneellä ja ylevä-mielisellä
tavalla. Koulussa oli monta rikasta talonpojan poikaa, joita minä
joutilaina aikoina huvitin niin hyvin kuin taisin. Ne tiesivät
minun olevan köyhän ja isäntäni, koulunopettajan, olevan samoin;
sentähden antoivat he minulle tarpeeksi ruokaa hyvin varustetuista
eväs-vakoistansa. Minä elin oikeita makian-leivän päiviä; mutta
opettajani päivät olivat sen siaan aivan happamia. Hänellä oli
kuusikymmentä vallotointa lasta opetettavana. Niitten kanssa luki hän
vähinnäkin kymmenen tuntia päivässä. Ett'ei opetuksen sopinut käydä
erin-omaisesti perinpohjin, on helposti ymmärrettävä asia. Mies
ahkeroitsi kuitenkin. Usein nä'in minä hänen ehtoolla väsyneenä
vaipuvan tuolille ja yskivän verta. Hän valitti rintaansa särkevän,
johonka kouluhuoneen terveydelle vahingollinen ilma ja ne murheet,
joitten kanssa hänen piti taistella, olivat syynä. Niistä piti hän
leipä-murheen suurimpana; sillä koko hänen palkkansa ei noussut
korkeammalle kuin kahteen sataan riksiin vuodessa, ja tällä, joka
talonpoikain mielestä oli aivan runsas, piti hänen elättää itsensä ja
perheensä, johon kuului vaimonsa ja kuusi lasta. Sentähden täytyi hänen
melkeen joka ehtoo lähteä kyliin kerjäämään vähä elatus-neuvoja
tuleviksi päiviksi. Minä seurasin häntä joskus näillä vaelluksilla ja
nä'in hänen kärsivän paljon pilkkaa, siliä talonpojat pitivät melkeen
kaikki tämän uuden koulujärjestyksen laitoksena, joka ei hetkeen
täyttänyt määräänsä, jota se ei siinä tilassa tehnytkään. Ei hän
kuitenkaan murissut koskaan senkaltaisissa tapauksissa. Minä kuulin
hänen ainoastaan sanovan. "Huvikseni minä opettaisin, jos minua edes
vähänkin kehotettaisiin eli maksettaisiin semmoinen palkka että sillä
taitaisin kunniallisesti elää. Nyt se sen siaan on takka, joka painaa
minun maahan."

Se painoi hänen ei ainoastaan maahan, vaan myös muutamia kyynäriä
syvempään, sillä yskä ja murhe elatuksesta saattoivat hänen kohta
haudan hiljaiseen poveen.

Talven kuluessa opin minä kuitenkin niin hyvin kristin uskon kappaleet,
ett'en tarvinnut hävetä papin edessä. Minä osasin katkismuksen ulkoa ja
myös jonkun piplian historian; enempää ei vaadittukaan. Että minä ne
sielulla ja sydämmellä käsittäisin, ei tullut kysymykseen. Varmaan
rovasti piti monta kaunista puhetta, mutta ne ei liikuttaneet minua
ollenkaan, koska hän ei töillä näyttänyt uskoansa. Kuin minä kuulin
hänen kehoittavan anteliaisuuteen köyhille ja tarvitsevaisille,
ajattelin kuinka vähä hyvyyttä hän näytti sille köyhälle koulun
opettajalle, jonka viheliäisen tilan hän kyllä tiesi. Kuin hän sanoi
kaikki ihmiset toisensa vertaisiksi, kummastelin minä hänen oikeuden
tuntoansa, kuin hän pani sen rikkaan Olle Niileksen pojan yli sen
köyhän Koskelan pojan, ehkä edellinen oli kehno lukemaan ja
jälkimmäinen hyvä. Kuin hän taas saarnasi kärsimistä, tulin minä vasten
tahtoani ajattelemaan hänen suuren vatsansa ja punasen veristen
kasvojensa päälle, jotka todistivat aivan toista j.n.e.

Näitä mietteitä koetin minä turhaan saada karkoitetuiksi. Ne saattoivat
sieluni levottomaksi sekä öillä että päivillä. Yht'äkkiä putosi se
vähäinen bernsteini risti laattiaan, aamulla vuoteelta noustessani.
Minä pidin tämän viittauksena äidiltäni, joka tahtoi selittää minun
nykyisessä mielialassani olevan kelvottoman sitä kantamaan. Minä
muistin hänen neuvonsa ja varoituksensa, hänen kärsimisensä ja
kärsivällisyytensä, hänen hartaat rukouksensa Jesukselle, meidän
vapahtajallemme, joka on luvannut virvoittaa kaikki suruun uupuneet ja
rasitetut sydämmet, jotka rukouksessa mainitsevat hänen nimeänsä. Siitä
päivästä aloin minä ahkerampaa lukea Uutta Testamentia; ja jota enemmän
minä lu'in ja rukoilin, sitä rauhallisemmaksi kävi minun sydämmeni.
Kuin minä olin Herran Ehtoollisella, nä'in minä Vapahtajan kuvan vielä
kerran liikkuvan altaritaululla, lempeästi tarjoovan minulle avointa
helmaansa, ja sieluni täytettiin taivaallisella rauhalla ja
onnellisuudella.



V.


Ensimäinen Herran Ehtoollisen käyminen on tärkeä tapaus joka ihmiselle,
mutta semmenkin sille isä- ja äidittömälle nuorukaiselle, joka sentakia
itse päältään tulee mailmaan, ilman muita johtotähtiä, joita seuraisi
matkallansa, kuin ne, jotka kukatiesi kantaa omassa povessansa. Minä
tahdon sentähden seisahtaa vähäksi aikaa, ja tutkia sydämmeni laadun,
ennenkuin jatkan elämäni vaiheitten kertomusta.

Aina siitä asti, kuin minä rupesin käsittään tilani mailmassa, olin
minä halunut ja ikävöinnyt sitä aikaa elämässäni, joka nyt oli käsillä.
Joka tilassa, kuin minä mielestäni kärsin jotakin vääryyttä, ajattelin
minä aina näin:

"Kuin minä vaan olen päässyt ripille niin kaikki tämä viheliäisyys on
ohitse. Silloin minä olen mies itse puolestani ja vapaa ihminen,
silloin taidan mennä palvelukseen missä ikinä tahdon. Uutteruudella ja
ahkeruudella minä kyllä tulen esin ja näytän seurakunnalle kuinka
väärin se on minua kohdellut alaikäisenä ollessani."

Se vähä viha ihmisiin joka tämän aatoksen loppu puolella hohtaa, oli
läsnä-olevaisena hetkenä perin pohjin kadonnut sydämmestäni, jossa ei
se koskaan ollut syvästi juurtunut. Mennyt elämäni makasi takanani
niinkuin synkeä varjo, vaan se tuleva edessäni toivon kirkkailla
säteillä valaistuna. Minä tunsin itseni sovitetuksi Jumalan ja koko
mailman kanssa. Raittiilla silmillä katselin minä tulevaan aikaan ja
päätin päässäni tehdä työtä ahkeraa ja rukoilla hartaasti. Minä päätin
myös aina olla säästäväinen kerran tullakseni tilaisuuteen että hankkia
itselleni oman töllin, jossa taitaisin elää vapaata elämää. Että tämä
olisi yhdistetty monen vastuksen kanssa ei silloin tullut mieleeni,
sillä minun rintani oli rohkeutta ja luottamusta täynnä.

Tässä mieli-alassa menin minä ensimäiseen palvelukseeni, jonka
hyväntahtoinen opettajani oli toimittanut minulle. Ei minulla ollut
muuta omaisuutta kuin vaatteet, jotka oli päälläni ja kaksi paitaa,
jotka minä kannoin liinaan käärittynä kainalossani. Tämä oli kauniina
kevät päivänä. Koko luonto paisui ilosta ja elämän halusta niinkuin
minun nuori toivossa elävä sydämmeni. Kohta minä tulin määrättyyn
paikkaan ja yksi parempi tölli, jossa minä ystäväisyydellä otettiin
vastaan huoneen asukkailta, nimittäin yksi kalvea sorea vaimo ja pieni
punasen verevä, vaalea tukkainen likka, joka oli ihmeellisesti yhden
kirkossa olevan maalatun enkelin näköinen.

Nämät ihmiset eivät olleet minulle tuntemattomia. Kerjuulla kulkeissani
olin minä monasti käynyt tässä asumuksessa, jossa minua aina kohdeltiin
hyvyydellä ja ystävyydellä. Se kalvea vaimo, jota yhteisesti kutsuttiin
"elävän leskeksi Rauhalassa", oli jotenkin äitini näköinen, joka vielä
enemmän korotti hänen arvoansa minun silmissäni. Niitten elämän vaiheet
olivat myös pää-asiassa erinomaisen yhtäläiset. Katso tässä on
lyhykäisyydessä hänen elämä-kertansa:

Tammikylän Hanna oli kahdenkymmenen vanhana kaunis ja iloinen tyttö ja
myös jotenkin rahallinen, sillä hänen isällänsä, lautamiehellä, ei
ollut muuta kuin hän ja yksi poika, joille tasaisi omaisuutensa. Näistä
molemmista syistä oli hän kallis kappale, jota jokainen paikkakunnan
naima-haluinen nuorimies tahtoi viedä kotiinsa. Kosijoita tuli joka
ilmalta, vaan upeammatkin sulhaset saivat rukkaset, sillä hän rakasti
jo salaisuudessa yhtä isänsä palkkarenkiä, sitä iloista ja soreaa
Erkkiä, joka kaikin puolin oli rakkautensa ansainnut. Tämä rakkaus meni
vähitellen niin kauas ett'ei sitä enää voitu pitää salaisena; se tuli
koko paikkakunnalla jutuksi, joka pian joutui lautamiehen korville.
Hanna tunnusti totuuden mukaan millä kannalla asia oli, pyysi
liikuttavalla rukouksella isältänsä Erkkiä avioksensa. Mahdotoin
rukous! -- Ennen lautamies olisi räjähyttänyt talonsa ja kaikki mitä
siinä oli ilmaan ennenkuin semmoinen häpeä tapahtuisi. Erkin, joka
monta vuotta uskollisesti ja rehellisesti oli palvelut isäntäänsä,
täytyi paikalla vastustamatta jättää palveluksensa. Ennenkuin tämä
tapahtui, tapasivat ne rakastavaiset vielä kerran toinen toisensa, ja
päättivät että Erkin piti lähtemän Kaliforniaan ansaitsemaan niin paljo
kultaa kuin tarvittiin että tulisi rakastettunsa arvoiseksi. Hän lähti
myös ensimäisessä sopivassa tilassa, vaan ei hän ole koskaan senjälkeen
antanut itsestänsä tietoa. Hanna sai pian pikkaisen likan sydämestä
rakastettunsa muistoksi. Siitä ajasta ei lautamies voinut kärsiä
lastansa. Hän antoi koko talon pojallensa, vaan ainoastaan vähäisen
töllin tyttärelle, ett'ei se jäisi vallan taivas alle. Kuin tämä hyvin
oli toimitettu, pani hän viisaan päänsä levolle ja kuoli siinä
järkähtämättömässä uskossa, että hän oli tehnyt niinkuin rehellinen ja
nuhteetoin mies. Hanna muutti paikalla tyttärensä kanssa tölliin, jonka
hän kutsui Rauhalaksi. Täällä hän jo oli asunut kymmenen vuotta ja
odottanut rakastettuansa. Siitä syystä häntä pilkalla kutsuttiin
"elävän leskeksi".

"Terve tultua meille, hyvä Thore." sanoi hän minun tuskin ovesta sisään
päästyäni. "Ilolla olen minä kuullut Strandeilta sinun olevan uutteran
ja liukkaan nuorukaisen ja sentähden olen päättänyt ottaa sinun suveksi
rengiksi. Minä olen pakoitettu pitämään apua maani hointamisessa, sillä
terveyteni on viimeisillä ajoilla ollut horjuva; muutoin minä olen itse
toimitellut työni, jotka eivät olekkaan aivan laajat. Suurta renkiä en
minä mielelläni ota mökkiini ja ilman sitä ei minulla olisi tarpeeksi
työtäkään semmoiselle. Sinä olet minun mielestäni vallan sopiva, sekä
iän että voimien puolesta. Ole sentähden terve tultuasi... Minä toivon
meidän hyvin sopivamme, kuin tulemme tutummaksi."

Hänen toivonsa ei tullutkaan petetyksi. -- Niin kutsuttu elävän leski
oli hyväntahtoinen varma akka, joka tiesi pitää siivon ja järjestyksen
sekä ulkona että sisällä. Hän oli saanut töllin perinnöksi ja ei
niinmuodoin maksanut siitä mitään veroa, josta syystä hän voi jotenkin
hyvin talouden-hoinnon puolesta. Tämä oli vähäinen hyvä paikka, joka
elätti kaksi lehmää ja neljä lammasta, vaikk'ei täällä ollut muuta kuin
kahden tynnyrin ala viljeltyä maata. Näitä viljeli hän sillä lailla
että se olisi ollut kunniaksi kelle maanviljelijälle hyvänsä. Itse hän
kylvi peltonsa ja leikkasi laihonsa. Hän piti sitä kunnianansa että
olla oman onnensa seppä. Esimerkillä näytti hän kuinka minun pitäisi
tehdä monessa työssä, joka tähän saakka oli minulle tuntematoin. Hän
tahtoi että työn piti käymän joutusasti eikä millään lailla kärsinyt
ährimistä. Minun täytyi väliin tehdä oikeen vankasti työtä, mutta minä
tehin sitä ilolla enkä vastahakoisuudella, sillä minua kohdeltiin aina
lempeällä tavalla sekä sanoilla että töillä.

Tölli ansaitsikin aivan hyvin nimensä Rauhalan. Tämä oli kahden vuoren
välillä väheisessä hedelmällisessä laksossa, kiiltävän järven rannalla,
säilytetty kaikilta myrskyiltä ja rauhassa niinkuin helmi näkinkengän
povessa. Huoneet olivat punaiseksi maalatut vaan lasin pielet
valkoiseksi. Järven puolella oli vähäinen puutarha, jossa kaikellaisia
kaaliksia ja kukkia kasvoi niinkuin myöskin muutamia hedelmä-puita.
Kaikki oli sievästi laiteltu aina vähempiin osiin asti. Sama järjestys
hallitsi myös huoneissa, jossa joka kappale todisti järjestystä
rakastavan hengen pitävän huoneen hallitusta. Sama henki tiesi
maullisesti sovitella vähimmänkin kappaleen, hyödyksi ja huviksi sille
jota se liikutti. Elämän laatu oli yhtä säänöllinen. Puhtaus höystäsi
ruoan ja ystävällisyys teki pienimmänkin atrian iloiseksi pidoiksi.
Vuorottain luin minä ja vähä Elina joka päivä aamu- ja ehtoorukouksen,
jonka leski päätti virren laulamisella, jonka jälkeen me ilo-mielin
menimme työhön tai levolle. Vuorottain menimme me myös pyhä-päivinä
kirkkoon, koska se oli tarpeellista että toinen meistä jäi kotio
eläimistä ja kodosta vaaria pitämään. Joka sunnuntai iltana kokountui
meidän tupaamme joitakuita tuttuja ja joivat kupin kahvia. Senjälkeen
luki yksi niistä päivän saarnan Lutheruksen postillasta, jonka perään
he ison aikaa juttelivat hengellisiä asioita. Nämät jumallisuuden
harjoitukset olivat aina sydäntä ylentäväiset ja opettavaiset, minä
kumminkin opin niistä paremmin ymmärtämään Jumalan sanan, kuin minä
ennen olin oppinut kaikista niistä saarnoista, jotka olin kuullut
kirkossa. Näissä oppi-jutteluksissa oli yksi henki, jota en vielä ollut
havainnut kellään saarnaajalla. Kokous päätettiin tavallisesti
ilta-rukouksella ja jonkun virren laulamisella, jonka jälkeen seura
erisi ja kukin meni rauhallisesti ja levollisesti kotiinsa.

Älä usko rakas lukiani että nämät ihmiset puolustivat jotakin väärää
oppia, joka olisi ollut meidän puhdasta ja selvää oppiamme vastaan,
jota Lutherus ja hänen kaltaisensa hengen miehet kaikkina aikoina ovat
saarnanneet. Ei he koskaan saarnanneet kapinaa sitä seisovaa vastaan
valtakunnassa ja kirkossa; ei he milloinkaan moittineet pappiemme eikä
muitten ihmisten toimituksia, joll'ei heillä ollut selvää syytä; nämät
olivat sanalla sanoen ainoastaan muutamia jumalisia sieluja, jotka
löysivät virvoitusta toinen toisensa seurassa ja jotka kaikin puolin
kuuluvat niitten lukuun, jotka ei vaivaa ketään. Heidän mieli-lauseensa
kuului näin!

    "Iloo ei ole Jumalata,
    Jumalata ei ole rauhaa!"

Uskoen tätä pää-ajatustansa kunnioittivat he Jumalaa iloisella
mielellä, ei ainoastaan Pyhänsä Raamatussa, vaan myös kaikessa siinä
hyvässä, ihanassa ja ihmeellisessä, jota saamme lukea luonnon isossa
kirjassa.

Oloni tänkaltaisten ihmisten seurassa teki terveellisen vaikutuksen
tunnolleni. Ne hyvät aikomukseni, kuin jo olin päättänyt, tulivat tämän
kautta vielä enemmän vahvistetuiksi. Minä tulin tuntemaan uuden puolen
elämässä, riemuitsin sentähden sydämmessäni. Leski oli minulle hellä
äiti ja vähäinen Elina rakas sisar. Suurin ystävällisyys oli meidän
välillämme. Vähällä Elinalla ja minulla oli ihmeellinen lysti ulkona
siinä raittiissa virvoittavassa luonnossa, jossa me kirmasimme
viheriäisessä ruohossa, niinkuin kaksi viatointa linnun poikasta. Äiti
katseli ilo-mielin huviamme, joita hän aina kehoitti, ehk'ei hän
milloinkaan itse ollut oikeen iloinen. Hänen kalveat kasvonsa
todistivat selvästi hänen kärsivän jotakuta salaista surua, joka
vähitellen kalvoi elämänsä lankaa. Luultavasti pyöri tämä suru sen
kadonneen sulhasen ympärillä, josta hän aina puhui lempeällä tunnolla.
Minä ja vähä Elina olimme sen siaan sitä iloisempia. Ilon päivät olivat
kuitenkin lyhykäiset, sillä kohta tuli yksi tapaus joka ilkeästi
liikutti meitä kaikkia ja joka myös joksikuksi aikaa rikkoi rauhan
levollisessa asumuksessamme.

Sunnuntai iltana kesku suvessa, kuin vähäinen seura tavallisuuden
mukaan taas oli kokountunut tupaamme ja kuulteli päivän saarnaa, jota
leski itse kuuluvalla äänellä luki Lutheruksen postillasta, avattiin
ovi äkkiä ja muutamia tuimia miehiä astui sisään, kukin pitäen
kädessänsä suurta rusakeppiä. Joukon esimäinen mies oli paikkakunnan
nimis-mies, jonka kädessä oli paljastettu miekka, jolla hän kiroten löi
pöytään, niin että kahvikupit hyppäsivät laattialle ja kierielivät
pieninä palasina ympäri permantoa. Sen jälkeen antoi hän kuulla kauhean
äänensä ja sanoi:

"Mitä helvetin hullutuksia te täällä sovittelette, Kirottu
körttiläisseura... Ettekö te tiedä että laki kieltää kaikki
uskonopilliset kokoukset muualla paitsi kirkossa, jossa saatte lukea,
laulaa ja riekistellä meidän Herramme edessä niin paljon kuin tahdotte,
eri-puraisuutta ja sekaseuraa seurakunnassa nostamatta. Teidän kaikkien
pitää tuleman käräjille ja saaman sakkoa, sillä minä en kärsi mitään
körttiläisyyttä voutikunnassani. Laittakaa nyt paikalla luunne tielle
kukin kotiinsa päin, muutoin minä höystään teidän viheliäisen lihanne,
niin että tulette tuntemaan Pyhän Hengen vaikutukset monta päivää, niin
totta kuin minä olen Kuninkaallisen Majestätin uskottu palvelija ja
minun nimeni on Arvid Kinnari."

Tämän kaltaisilla sanoilla pitkitti hän puhettansa kiroten ja haukkuen
ison aikaa, kumppaniensa suureksi huviksi, jolla ne, paikkakunnan
paraat talonpojat, kuulusasti antoivat mieli-suosionsa tietä. Yksi
vanha harmaapää ukko koki alusta puolustaa itseänsä, mutta saatettiin
paikalla vaikenemaan tukusalla kepin pamauksella. Ei tässä ollut muuta
ehtoa kuin jättää tantereen, jonka ne nuhdellut jättivätkin niin pian
kuin mahdollista. Nimis-mies seuranensa meni myös tiehensä, sitä ennen
vielä kerran koko joukon haukkusanoja ulos-ajettuansa kotolukemista
vastaan yleisesti ja leskeä vastaan erittäin, joka arvasi jättää tilaa
senkaltaiselle "roisto-väelle".

En minä voi kertoa kuinka hirvittävä tämä tapaus oli minun mielestäni.
Se näytti minulle mahdottomalta että senkaltaiset kokoukset, joihin
ainoastaan muutamia jumalisia ja rauhallisia ihmisiä kokountui, olivat
laissa kielletyt, semmenkin kuin minä kokemuksesta tiesin että vapaasti
saatiin kokountua aikaa kuluttamaan korttien pelaamisella, juomisella
ja kiroomisella, ilman että nimis-mies eli joku toinen sekoitti
itseänsä asiaan. Minä hämmäistyin vielä enemmän, kuin minä sain tietää
meillä tosiansakin olevan senkaltaisen la'in, ja ajattelin itsekseni!
ei iki mailmassa oikeus ole tämän peru.

Joissakuissa piirissä on viimeisiin aikoin iloittu sen ylitse että tämä
laki myöhemmin annetun asetuksen kautta on tullut kumotuksi, niin
ett'ei sellaiset tapaukset enää taida tulla kysymykseenkään, mutta
tässä luulossa ovat varmaan erehtyneet. Se, joka vähäkin tuntee
kuntalaisten mieli-alan maalla yhteisesti ja sen sivistyksen kannan,
jolla useammat meidän kirkon neuvo-kuntamme jäsenet ovat, saattaa ilman
vaikeutta käsittää, että uskon harjoittamisella, jonka senkaltaiset
ihmiset tutkivat, ei ole paljo hyvää toivottavaa. Laki seisoo
niinmuodoin vielä raakuudessansa ja johdattaa luultavasti samallaisiin
surullisiin päätöksiin pääasiassa; sillä ero ruokottoman nimis-miehen
ja ruokottoman kirkon neuvo-kunnan jäsenen välillä ei ole niin
mahdottoman suuri, että meidän siitä syystä sopisi toivoa parempaa
tuleviksi ajoiksi, vaan pikemmin saamme pelätä huonompaa, jos tyystään
asian tutkimme. Pankoot asian-omaiset tämän sydämmellensä, jos he
täydestä todesta tahtovat estää ne jumalattomat vainoamiset, jotka joka
päivä tapahtuvat maamme piirien sisällä, niitä niin kutsuttuja
lukijoita vastaan, haitaksi kristillisyydelle ja itsellemme häpeäksi
koko mailman sivistyneitten kansain edessä.

Niin pian kuin vieraat olivat menneet pois vaipui leski polvillensa ja
rukoili hartaasti, josta minä, paitsi muuta, kuulin nämät sanat; "Isä
anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä he tekevät!"

Tämä tapaus rikkoi kuitenkin koto-rauhan levollisessa asumuksessamme.
Leski ja hänen ystävänsä vietiin käräjiin ja saivat sakkoa luvattomasta
kokountumisestansa, joka saattoi heille sekä maksoa että murhetta.
Meidän asumustamme vartioittiin niinkuin se olisi ollut ryövärien
luola. Nuuskittelijoita piiritti melkeen aina asumustamme. He
pitivät silmällä kaikki mitä me teimme, josta sitten tekivät tilin
nimis-miehelle, ensin kuitenkin siipiä sivuun pistettyänsä. Nimis-mies
taas sai ylimmäiset kiitokset rovastilta ja pitäjän lauta-kunnalta
sotansa tähden "körttiläis roistoja" vastaan. Häntä mainittiin
ylistyksellä läänin maaherralle, joka toimitti hänelle "kunnia-rahan
kehuttavista töistä." Mutta vainoomista katsomatta, jota saivat kärsiä,
pitivät meidän kotolukijamme edeskinpäin rukouksia. Mutta ett'eivät he
tästälähin tulisi häirityksi, pitivät he kokouksensa avarassa luolassa,
joka oli kaukana synkeässä kuusistossa. Kaksi henkeä oli aina vahtina
valmiita varoittamaan jos liiallisia ihmisiä oli sinnepäin kuluussa,
jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Niinmuodoin saivat he täällä
hiljaisuudessa ja rauhassa pitää rukouksensa, näkemättä mailmalta, vaan
ei siltä joka sanoo: "Missä kaksi eli kolme on ko'ossa minun nimessäni,
siinä minä olen heidän keskellänsä."

Kuinka mielelläni enkö minä olisi tahtonut viettää kaiken elämäni
näitten ihmisten seassa; mutta se ei käynyt päinsä, kosk'ei leski
tarvinnut mitään apua talvella. "Kernaasti," sanoi hän kerran, "saisit
sinä jäädä tänne siksikin aikaa, mutt'ei se olisi sinulle hyödyllistä
tuleviksi ajoiksi; sillä sinä tarvitset enemmän tietoa mailmasta, ja
myöskin enemmän työtä, kuin minulla on antaa. Sinun pitää sentähden
laittaa itsellesi toisen palveluksen syksyyn. Minä olen koettanut saada
sinua jonkun tuttavani tykö, mutta ne ovat enemmästä päästä köyhiä
ihmisiä, joilla ei ole varoja renkiä pitää. Minä en siis tiedä ketään
erittäin jonka tykö minä sinua toimittaisin, ehkä kyllä mielelläni
olisin tahtonut, sillä harvat ovat ne paikat, joissa tähän aikaan on
hyvä palvella. Minä toivon kuitenkin että se joka hakee hän löytää, ja
annan sinulle siitä syystä muutaman päivän vapauden... Onnea matkalle!"

Minun täytyi taivuttaa mieleni tilaisuuden mukaan. Muutaman päivän
perästä jätin minä itseni Herran haltuun ja vaelsin kirkonkylään, jossa
minä sain paikan kirkkoväärti Pietari Antinpojan tykönä, joka oli
paikkakunnan rikkaampia ja esimäisiä talonpoikia. Kulku-puhe varmaan
sanoi hänen olevan kireen vaatimuksissaan, mutta hänen palvelustansa
pidettiin kuitenkin paraampien joukossa toisten rinnalla. Minun piti
saaman kaksikymmentä riksiä ja liina housut vuodessa palkaksi. Tämä
tärkeä asia ja ne hyvät lauseet, kuin olin kuullut tulevasta haltia
väestäni, tekivät minun nykyisessä tilassa kovin iloiseksi. Surumielin
katselin minä kuitenkin sitä aikaa vastaan, jona minun pitäisi eritä
hyvistä ystävistäni Rauhalassa, jotka kaikin puolin olivat olleet niin
sanomattoman hyviä ja ystävällisiä minua vastaan. Se hetki tuli
kuitenkin ennenkuin olisin toivonutkaan.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas Thoreni," sanoi leski, kyyneleet
silmissä, hyvästi-jätön katkerana hetkenä. "Ei minulla ole muita
neuvoja sinulle antaa johdatukseksi tiellesi, kuin ne jotka saat lukea
tässä kirjassa, jonka minä hyvästä sydämmestä annan sinulle lahjaksi.
Lu'e sitä ahkeraa ja älä koskaan unhota kansa-käymistäsi Jumalan kanssa
rukouksessa... Kuin sinä saat jonkun vapaan hetken ja tahdot käydä
meitä tervehtämässä, niin olet aina sydämmellisesti terve tultuasi. Voi
nyt hyvin. Jumala sinua suojelkoon elämässä vaeltaessasi!"

Ei hän voinut sanoa enempää ja minä puolestani en saanut sanakaan
maalle. Niin liikutettuja olimme me molemmat, taikka oikeemmin kaikki
kolme; sillä vähä Elina seurasi minua kauas pitkin tietä ja itki
katkerasti. Minä annoin hänelle eroitessamme vähän bernsteinisen
ristini, rakkain minulle kaikesta omaisuudestani, ja sain häneltä
vähäisen hopea sormuksen, jonka hän, kuulematta kieltoani, repäsi
toisesta korvastansa. Minä kannoin tämän vähäisen sormuksen mustassa
rihmassa kaulassani, hänen ja molempien äitieni muistoksi, sillä minä
taisin täydestä todesta pitää leskeä toisena äitinäni. Kirja, jonka
minä sain matkakumppanikseni oli "Johan Arndt'in Totinen
Kristillisyys." ^



VI.


Vaeltaessani määrättyyn paikkaani en minä voinut olla vertausta
tekemättä tilani välillä nyt ja yksi vuosi takaperin. Silloin --
nimittäin yksi vuosi takaperin -- olin minä ryysyissä ja laiha, ja
minun ajatukseni ihmisistä senjälkeen. Nyt minulla oli hyvät vaatteet
päälläni ja vielä kaksi täysinäistä nyyttiäkin vaatteita. Minä olin
lihonut ja käynyt punaiseksi. Yleisesti minua sanottiin raavaaksi ja
väkeväksi nuorukaiseksi ja myös jotenkin kauniiksi. Minä olin havainnut
hyviä ja jalomielisiäkin ihmisiä löytyvän, ja se ilahutti minua kovin.
Minun elämäni ehdot ja ajatukseni olivat niinmuodoin näkyvästi
paranneet. Hurskaalla mielellä ja vahvistetuilla voimilla menin
minä pelkäämättä tulevia aikoja vastaan. Toivon helottavalla
suurennuslasilla näin minä itseni tulevana aikana Rauhalan voipana
isäntänä, jossa minä vähän Elinan kanssa eläisin onnellista elämää ja
palkittisin, miten paraiten taitaisin, kaiken sen hyvyyden, jota olin
nauttinut tässä maallisessa paratiisissa. Kuinka onnellisia eikö meidän
toivomme ole viidentoista vuoden vanhana! Mutta meidän kauniimmat
toivomme raukeevat niinkuin lapsen suopa-kuplat; ei kuitenkaan aina.

Hämärässä tulin minä uuteen palveluspaikkaani. Koska minä tiesin
kirkkoväärtin talon yhdeksi niistä puhtaista paikoista, joissa ei
palkollinen saa mennä suoraan huoneeseen, menin minä aluksi kyökkiin,
jossa ei siinä tilassa ollut muuta kuin yksi suuri musta kissa, joka
istui takalla ja myrisi, jonka minä pidin pahana merkkinä. Täällä
seisoin minä vähän aikaa ja odotin että joku ihminen tulisi sisään,
mutta kuin ei kukaan tullut, rohkasin minä luontoani ja menin tupaan.
Talon emäntä tuli paikalla vastaani. Minä sanoin hyvää ehtoota, johonka
hän vastasi muistutuksella että minun pitäisi pysyä matolla, niin
ett'en tahrisi laattiaa. Senjälkeen meni hän kammion ovelle ja ilmoitti
jotenkin kirisevällä äänellä että minä olin tullut.

Ison ajan kuluttua tuli kirkkoväärtti ja seurakunnan lukkari, joka
luultavasti oli vieraissa, tupaan ja rupesivat minua tyystin
katselemaan.

"Saakeli vieköön," sanoi lukkari iloisesti nauraen, "minä luulen että
se on itse Liisan Thore, jonka sinä, kunnian veljeni, otat rengiksesi.
Miten nuoriso sentään kasvaa joutusasti. Minun mielestäni ei sitten ole
vielä muuta kuin joitakuita päiviä, kuin hän oli vähäinen tiitana ja
kuljeskeli ympäri kerjäläis pussineen, ja nyt hän jo on koko iso mies.
Niinhän se käy: nuoret kasvavat ylös- vaan vanhat alaspäin... Se oli
sinun onnesi, Thore raukkani, ettäs sait niin hyvän paikan; sen
vertaista et löydä paikkakunnillakaan. Täällä saat oppia yhtä ja
toista, vaan ensimäiseksi työtä tekemään, joka aina on hyödyllistä
nuorukaisille."

"Niin kyllä," sanoi kirkkoväärtti, "täällä hänen kuitenkin pitää saaman
tehdä muuta kuin lukea rukouksia ja veisata virsiä... Täksi ehtooksi
saat mennä luhaan Ollea auttamaan pelujen hakkaamisessa. Huomenna
saadaan keskustella enemmän."

Näin sanottuansa käänsi hän selkänsä minuun päin ja meni takaisin
kammariin, johon hän vaaitteli lukkariakin tulemaan, totilasiansa
tyhjentämään. Minä tottelin saatua käskyäni, mutta pysähdyin ensin
muutamaksi silmänräpäykseksi halko mäelle ja hakkasin vähä halkoja,
sillä vanha tarina kertoo, että jos palveluksen pitää olla onnellinen,
niin rengin pitää ensimäiseksi työksensä hakkaaman halkoja ja piian
kantaman vettä. Luhaan tultuani toivotti Olle minulle terve tultua
rehellisellä kättelemisellä, mutta niin kovasti, niinkuin käteni olisi
ollut viila-penkissä.

Olle oli isonkokoinen roteva mies, olossansa vähä etukumara ja jotenkin
väärä-säärinen. Hänellä oli pöyheä pellavan värinen tukka, joka ei
näyttänyt moniin aikoihin olleen jonkun kampan eli harjan parissa.
Hänen harmaista silmistänsä ei saanut tietää mitään. Muutoin ei hänen
kasvonsa olleet rumat. Hän oli hyvin levollisen näköinen, jonka voi
luulla sekä hyvyydeksi että tyhmyydeksi. Hän näytti olevan noin
neljänkymmenen vuoden paikalla, vaikka minä jälkeen-päin sain kuulla,
että hän vaan oli pari vuotta neljännellä kymmentä. Minä tiesin hänen
palvelevan jo neljättä vuotta tässä paikassa, ja päätin sentähden
tutkistella häneltä yhtä ja toista, jota alkavaisen olisi lysti tietää.

"Kirkkoväärtin taloa sanotaan hyväksi palveluspaikaksi," sanoin minä
työtä tehdessämme.

"Minä olen palvellut huonommissa," vastasi Olle päätänsä nostamatta.

"Kaikki ihmiset kehuvat tätä kovasti."

"Saattaa niin olla... Ruoka on jotenkin hyvä ajoittain... Kaksi ryyppyä
joka päivä ja vähäinen 'taskumatti' kuin olemme takamaassa... Ei mar
sitä näinä aikoina monessa paikassa saa."

"Täällä sanotaan pidettävän kireä komento," sanoin minä vähä aikaa
vaiti oltuani.

"Täällä niinkuin muuallakin ... työtä me saamme tehdä ja kärsiä
orjuutta joka paikassa, mutta kahta ryyppyä päivässä ei anneta joka
asumuksessa."

"Kuinka minun pitää kohtelemaan haltia väkeeni," kysyin minä.

"Tyhmä pöllö," sanoi Olle suu avoinna ja päästi pelukampan kädestänsä.
"Sinun pitää tietää ja käsittää, ettäs te'et kaikki mitä ne käskevät
etkä sano sanaakaan vastaan, jos sinulla on oikein taikka väärin; sillä
silloin saat paikalla vasten suutasi... Me palkolliset olemme luodut
kurjuutta kärsimään ja työtä tekemään päivästä päivään, käsitätkös
sen."

Minä koetin tutkia vielä enemmän kumppaniltani, kuitenkin menestymättä,
sillä hän oli kovin harva puheinen. "Saamme nähdä" oli ainoa vastaus,
jonka sain kaikkiin kysymyksiini.

Kuin me seuraavana päivänä olimme kyökissä suruksella tuli
kirkkoväärtti sinne ja sanoi minulle:

"Kuuletkos Thore! Minä saan sanoa sinulle mikä järjestys meillä on
täällä ettäs voit tietää minkä jälkeen itses käytät. Kuka-tiesi ei
palkollisen ole monessa paikassa niin hyvä olla kuin meillä; mutta me
vaadimme kanssa häneltä takaisin että hän on totteliainen ja kuulias
kaikissa. Sinä et saa juosta tanssia etkä muutoinkaan jättää kotoa
ilman minun ja vaimoni luvatta. Tämän perästä et myös saa käydä
Rauhalan lesken ja hänen kaltaistensa tykönä; sillä minä en kärsi
mitään körttiläisyyttä. En minä myös kärsi mitään vastaan sanomista en
itseäni enkä vaimoani vastaan, sillä jos et tätä tottele niin ole
vakutettu siitä että silloin paukahtaa paikalla. Minun poissa ollessani
pitää sinun tottelemaan vaimoani taikka Ollee, joka vapaasti
kurmottakoon sinua jos niin tarvitsee. Nyt tiedät mitä sinun rauhaasi
kuuluu."

Kirkkoväärti meni sisään, mutta hänen vaimonsa, joka tällä aikaa oli
ollut paikalla, jatkoi sen siaan puheen:

"Sen minä vaan sanon sinulle, Thore, että Pietaria parempaa isäntää ei
sinun koskaan sopinut saada. Minun mielestäni on hän vaan liian veltto
nuorukaisia vastaan. Minun rakas isäni, joka oli valtiopäivän jäsen
kolmen kihlakunnan puolesta ja kolme kertaa, ja jolla oli kaksi kunnian
merkkiä, jotka kuningas itse oli pannut hänen rintaansa, hän sanoi
paitsi muuta: Poikia ja koiria pitää lyömän missä niitä vaan tapaa,
sillä ne ovat jo tehneet jotakin pahaa taikka aikovat vasta tehdä. Niin
minun isäni sanoi joka oli viisain ja rikkain mies kuin täällä oli
seitsemässä emä-pitäjässä."

"Ne mahtaa olla kovin kireitä ihmisiä," sanoin minä Ollelle, kuin
tulimme kartanolle.

"Ne niinkuin muutkin; mutta mitä pirua sinä ajattelit kuin et ryyppyä
ottanut," sanoi hän niinkuin vähä hämmästyneenä.

"Minä olen luvannut ett'en koskaan ryypätä."

"Oh niin tyhmästi... Et sinä sitten kelpaa työtäkään tekemään."

"Yhtä hyvin," vastasin minä, ja sillä oli väittelys päätetty.

Minun vastaan ottamiseni uudessa kodossani ei ollut erin-omaisen
ystävällinen, mutt'ei se minua paljo surettanut, paitsi kiellos ett'en
saisi käydä lesken tykönä. Minä lohdutin itseni sillä toivolla, että
minä sunnuntaina olisin tilaisuudessa kohdella hänen ja vähän Elinan
kirkon tykönä.

Kirkkoväärti oli keski-ikäinen jotenkin kaunis mies. Käytännössänsä oli
hän vähän ylpeä eli, niinkuin sitä sanotaan röyhkeä; mutta sen voi
selvästi nähdä että se oli enemmän tykötehtyä kuin luonollista, sillä
hänellä oli selvät kauniit kasvot. Hänen vaimonsa oli vähää nuorempi ja
jotenkin ruma. Hänellä oli suuret vakovat haukan-silmät, kiperä nenä ja
sisään vajonneet posket, ja kova piirre suun ympärillä, joka merkitsee
ett'ei sen kanssa ole hyvä nokostella. En minä vielä ollut kauaa
palvellutkaan, ennenkuin huomasin että valta olikin hänellä, ehkä
hänellä oli tarpeeksi järkeä, että antaa miehen näkyä, siinä kuin
tarvitsi. Hän puhui alinomaa isästänsä, siitä suuresta valtio-päiväen
jäsenestä, ja antoi jotenkin selvästi ymmärtää, että hän oli perustanut
talon rikkauden.

Kirkkoväärtin talo ei ollut suuri, mutta sitä pidettiin kaikin puolin
oivallisena. Hän piti sitä torpparien avulla, niin että meitä vaan oli
kaksi renkiä. Me saimme niinmuodoin kärsiä koiran elämää. Kaikki piti
tehtämän määrätyllä ajalla, vaikka mitä esteitä olisi ollut
häirittemässä. Meidän päivämme jaettiin pääasiallisesti seuravalla
tavalla:

Joka aamu me herätettiin kello kolme. Ensin piti hoitaman
luontokappaleita ja sitten riihimän päivän valkenemiseen, koska saimme
mennä sisään suurukselle. Suruksen jälkeen mentiin metsään, jossa me
joko hakkasimme taikka vedätimme puita, niin kauan kuin päivää kesti.
Kotio tultuamme saimme ruokaa, ja sitten mentiin taas luhaan, jossa
saimme olla ja nujia kello yhdeksään, jonka jälkeen, syötyämme ja
luonto-kappaleita ruokittuamme, vihdoin viimein saimme mennä levolle.

Tällä tavalla meni päivä päivän perästä. Joitakuita pienempiä askareita
tuli myös joskus kysymykseen, mutt'ei ne olleet koskaan suuremmasta
arvosta.

Hälpältä katsoen ei tämä työ näytä niin erin-omaisen raskaaksi, mutta
jos tyystempään tutkimme, niin tulemme helposti huomaamaan, että se oli
tarpeeksi raskasta semmenkin kuudentoista vuoden vanhalle
nuorukaiselle, joka ei viellä ollut käynyt muuta kuin ensimäiset
askeleet orjuuden koulussa. Kaiken tämän olisi sentään hyvin kärsinyt,
jos meitä vaan olisi ystävällisemmästi kohdeltu kotona; sillä Olle oli
aina hyvä eikä kiusannut minua koskaan yli voimieni. Hän oli väkevä
kuin karhu, ja teki yksin niin paljon kuin kaksi tavallista miestä.

Melkeen joka ehtoo olivat jalkani märkänä, ja välistä koko ruumiini.
Kuinka hyvää eikö se olisi tehnyt ja kuinka helposti enkö minä olisi
unhottanut päivän vaivoja, jos minä kotio tultuani olisin saanut mennä
lämpöseen huoneesen vaatteeni kuivaamaan, mutta siihen ei millään
muotoa ollut lupaa niin upeessa paikassa. Kylmässä talli kammarissa,
jossa ei ollut takkaakaan, ja jossa meidän vuoteemmekin olivat, täytyi
minun muuttaa vaateita taikka pitää ne märkänä päälläni siksi kuin
kuivivat. Varmaan oli minulla lupa mennä kyökkiin, mutta siellä oli
melkeen yhtä kylmä kuin ulkona, ja minä olin aina tiellä jos minä
joskus menin valkeen ääreen. Me söimme kyökissä ja saimme huhtoa
käsillämme lämpöisenä pysyäksemme. Niissä tapauksissa tuli
kirkkoväärtti enemmästä päästä paikkaan, ja Olle sai selittää mitä
olimme tehneet, mutt'ei työtä ollut koskaan tullut tarpeeksi isännän
mielestä. Hänen mielestä olisi meidän aina pitänyt joutuvan tekemään
enemmän. Kuin me sitten menimme luhaan, mutisi Olle vähä hampaittensa
välissä, ja minä kolkutin omiani vilusta, jonka tähden taas rupesimme
työhön, siksi kuin kankeat jäseneni jälleen tulivat notkeiksi.

Mitä ruokaan kuulu, oli se ajoittain jotenkin hyvä, toisinaan
ihmeellisenkin hyvä, mutta enemmästä päästä allapuolen kohtuuden.
Jonakuna päivänä saimme lihaa, sian lihaa ja ristoja, toisina taas emme
saaneet muuta kuin silliä, perunoita ja piimää joka atriaksi. Minä
kysyin Ollelta syytä tähän epätasaisen talouden pitoon, ja sain
seuraavan selityksen:

"Sinä olet tyhmä kuin pöllö... Etkö sinä voi käsittää ja ymmärtää, että
kuin meillä on vierasta työväkeä, niinkuin raataria ja suutaria, eli
toisia sellaisia, niin annetaan kaikille hyvää ruokaa, niin että ne
sitten puhuisivat pitäjällä kuinka hyvä meidän on olla. Muutoin emäntä
kyllä on perso niinkuin nälkähinen susi."

"Varmaan olet sinä nyt liiollinen," sanoin minä, "sillä jos hän olisi
senkaltainen oman voiton pyytäjä, niin et suinkaan saisi kahta
ryyppyäsi joka päivä."

"Se on vaan sukkeluus ... minun pitäisi kehumaan saamisiani kylän
toisille rengille ja saattaa ne kadehtimaan... Kaikki täällä on tehty
ylpeyden ja reipastelemisen puolesta."

Minä panin Ollen puheen mieleeni ja havaitsin hänellä kaikin puolin
olevan oikeen. Ei hän ollut niin tyhmä kun minä ensin luulin; uusi
todistus vanhan sananlaskun todistukseksi: "tyynessä kala kuteepi". Nyt
minä käsitin selvästi, minkä tähden pidettiin niin hyvänä paikkana.
Että täällä oli kiree komento olin minä aikaa tullut tuntemaan.

Sunnuntaina Olle makasi enemmästä päästä, jolla ajalla minun piti
pitämäni luontokappaleista murheen. Ei minun niinmuodoin tarvinut
ajatellakaan kirkkoon mennäkseni, ja jos minä sanon totuuden, niin en
tuntenut mitään totista haluakaan että päästä Herran huoneesen. Viikon
vaivoista väsyneenä ja voimatoinna, tehin minä mieluisesti niinkuin
Ollekin, niinä vapaina hetkinä, kuin meille suotiin. Sekä sieluni että
ruumiini kävi typäräksi. Vähitellen minä unhotin rukoukseni, sillä aika
ei antanut mitään semmoista myöden. Mutt'en minä koskaan unhottanut
Rauhalan hyväntahtoisia asukkaita. Minä oisin mielelläni mennyt niitä
tervehtämään. Yhteenä sunnuntaina pyysin minä kirkkoväärtilta lupaa
päästäkseni sinne, mutta hän kielsi niin kovilla sanoilla, ett'en enää
koskaan tohtinut puhua koko asiastakaan. Minä päätin sentähden mennä
sinne salaisesti, jos joku tilaisuus edespäin ilmaantuisi, jota ei
kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä emännän haukansilmät seurasivat
minua alinomaa, semmenkin kuin olin viimeisiin aikoin joutunut hänen
vihoinsa.

Tapaus oli nimittäin tämä: Joulu juhlana olimme me paitsi muita hyviä
paloja myös saannet paistetun hanhen pöydälle. Piika oli yhtä aikaa
saanut käskyn että salaisesti ilmoittaa meille emännän tahdon, joka oli
tämä, ett'ei meidän pitänyt saaman kajota eikä maistaa tätä
herkkupalaa. Sen piti, herra nähköön, oleman siinä jouluvierasten
katseltavana, jotka sitten juttelisivat kuinka erinomaisen hyvä ruoka
kirkkoväärtillä pidettiin. Hanhi sai myös olla koskematta kymmenen
päivää, mutta Olle ja minä päätimme vihdoin viimein ottaa tämän
likemmältä katsellaksemme. Yhtenä ehtoona, kuin tulimme nälkiintyneinä
metsästä kotio, panimme me päätöksemme toimeen ja söimme koko linnun,
suureksi hämmästykseksi piialle, joka oli pyörtymisillänsä
pelästyksestä.

Tämän tapauksen jälkeen huomasin minä että emäntä katseli minua karsain
silmin. Hän koetti aina laittaa minulle mielikarvautta isännältä, mutta
kuitenkin menestymättä; sillä Olle piti minun puoltani ja minä olin
niin nöyrä kuin mahdollista. Se päivä oli kuitenkin tuleva, jona sain
kalliisti maksaa että olin syönyt siitä kielletystä hedelmästä.

Kirkkoväärtti oli seurakunnan huuto-kauppaen pitäjä ja hallitsia
melkeen joka ikisessä pitäjän asiassa. Usein oli hän pois kotoa
toimituksilla ja vielä useimmin oli hänellä vieraita kotonansa. Kaikki
paikkakunnan herrasväet ja suuret poikkesivat aina kirkkoväärtin tykö,
ja kehuivat kovasti talon anteliaisuutta, sekä syömisissä että
juomisissa. Isäntä ei niinmuodoin koskaan ottanut omin käsin osaa
töihimme. Siitä syystä en minä myös paljon tuntenutkaan hänen
mieli-alaansa. Käskynsä ilmoitti hän aina pöyhkeällä äänellä, semmenkin
jos emäntä taikka joku vieras oli paikalla, mutta tähän asti ei hän
vielä ollut näyttänyt mitään järjettömyyttä kohtelemisessansa, jos en
pane sitä liiallista työtä ja sitä jotenkin pöyhkeää käytöstä meitä
palkollisia vastaan lukuun. Olle vakuutti sen olevan jotakin aivan
tavallista kaikilla isännillä. Tähän asti ei minulla ollut mitään
valitettavaa hänen käytöksensä ylitse; mutta asian haarat saattoivat
että sekin tapahtui.

Yhtenä aamuna sain minä käskyn asettaa hevoiset työvaunujen eteen ja
ajaa ne oven eteen; kirkkoväärtin piti itse lähteä myllyyn. Minä tehin
tämän niin pian kuin mahdollista. Kirkkoväärtti vaimonensa tuli matka
vaatteissa ulos.

"Vai niin ... sinä ajat näillä vaunuilla kuin kyydit minua," sanoi
emäntä ja hempahutti päätään takaperin.

"Minä käskin hänen ottamaan matka vaunut," sanoi isäntä kireellä
äänellä.

"Sitä ei isäntä käskenyt," vastasin minä.

"Oletko sinä uppi-niskainen," sanoi hän, jonka jälkeen hän otti piiskan
ja löi minua muutaman kerran, emännän suureksi huviksi, joka nauroi
salaisesti.

Tämä oli ensi kerta kuin sain selkääni ripille päästyäni, ja se suretti
minua sentähden syvästi. Minä olin itse mielestäni jo koko mies ja
pidin rangaistuksen häpeällisenä, semmenkin kuin se oli syytöinnä.
Minun rehellisyyteni oli loukattu. Sulasta harmista en voinut maata
parina yönä.

Talven kuluessa tapahtui se usein että minä sain selkääni, kosk'en
koskaan voinut olla vaiti, kuin tiesin minulla olevan oikein. Minä
kärsin sanomattomasti senkaltaisesta kohtelemisesta ja valitin tuskaani
Ollelle.

"Tämä mailma on sellainen," sanoi hän; "palkollisen pitää pitämän
suunsa kiini ja kärsimän ... ei ne ole ihmisiä, ymmärräthän sen."

"Ei kaikki isännät kuitenkaan ole sellaisia," sanoin minä.

"Toiset huonompia, toiset parempia... Minä olen jo palvellut
viisitoista vuotta ja koetellut molempia, jonka sinäkin tulet aikaa
myöten tekemään. Orjan elämä on meidän osamme alusta loppuun asti."

"Koska palveleminen on niin kurjaa, kuin sinä sanot, niin minä siassasi
naisin ja rupeisin torppariksi. Minä luulen ettäs olet ansainnut paljon
rahaa pitkänä palvelus-aikanasi."

"Juuri tarpeelliset vaattet enkä mitään muuta... Vasta viimeisinä
vuosina olen minä saanut niin suuren palkan, että olen edes vähän
voinut auttaa vanhaa äitiäni, joka on vaivais-huoneessa. Useimmilla
torpparilla ei ole parempia päiviä kuin meilläkään, usko se. Jos minä
naisin ja saisin huoneen täyteen kakaroita, jotka anoisivat leipää,
kuitenkin saamatta, niin se olisi kymmentä kertaa pahempi... 'Näin on
paras, sanoi se kuin itsensä hirtti.'"

"Mutta sillä tavalla ei sinulla ole mitään tulevaisuutta," sanoin minä.

"Vaivais-huone, etkös sitä käsitä," sanoi hän syvällä huokauksella,
joka oli ensimäinen, kuin olin kuullut nousevan hänen leveestä
rinnastansa.

Hänen kuvauksensa palkollisen elämästä oli varmaan synkeä, mutt'ei se
kuitenkaan tehnyt minua alakuloiseksi. Minä toivoin parempia aikoja,
kuin tämä vuosi vaan hyvin loppuisi.

Kevät puolella tuli kuitenkin tapaus joka ajaksi kaihesi kaikki
toivoni.

Olle ja minä olimme pellolla kyntämässä. Minä olin ollut koko edellisen
yön kyytissä ja olin sentähden väsyksissä ja unikin rupesi tuleen sitä
kankeeta savea kyntäessäni. Olle huomasi sen ja sanoi että minä hyvin
taitaisin panna vähäksi aikaa huokaaman; hän lupasi kyntää sitä
ahkerampaa. Minä en myös ollut hitainen tottelemaan käskyänsä.
Lehtevän niini-puun varjossa nukuin minä pian ja tulin vasta henkiin
kuin kepillä äkkinäisesti huidottiin selkääni. Minä hyppäsin
silmänräpäyksessä ylös, ja tietämättä mitä tehin, tuuppasin minä
isäntääni, niin että hän kaatui nenällensä maahan. Langetessansa
riipasi hän koko toisen poskensa terävään kiveen, niin että veri tirisi
monesta paikasta. Tästä hän tuli vallan villityksi. Toisella kädellänsä
tarttui hän niskaani ja toisella hän löi siksi kuin keppi, joka hänellä
oli muassa, meni rikki. Varmaan hän olisi hakannut minun pilalle,
jollei Olle olisi tullut väliin. -- Kuin me molemmat olimme joutuneet
kylmeneen tämän odottamattoman tappelun perään, pyysin minä
sydämmellisesti anteeksi että olin tuupannut, jonka olin tehnyt aivan
tietämättä.

"Siitä asiasta saamme vielä keskustella," sanoi kirkkovääriti. "Sinun
pitää saaman tietää mitä se maksaa että lyödä isäntäänsä... Minä laitan
sinun sinne, johon ei kuu eikä aurinko paista."



VII.


Huone-kurituksen estämisen kanssa on sama laita kuin sala-kokous
julistuksen kumoomisen kanssa. Luullaan sillä jo kaikki voitetuksi,
kuin ainoastaan on otettu kukon askel etiäpäin sivistyksen tiellä.

Ei palkollinen kärsi missään ijässä niin paljoa kuin viidentoista ja
kahdeksantoista vuoden välillä. Sillä ijällä ei hänen voimansa vielä
ole tuleentuneet, vaan häneltä vaaditaan sentään että hänen työssä
pitää mennä ison miehen rinnalla, jonka hän mielellänsä tahtoo
tehdäkin, ehkä hän paljon saa kärsiä koetoksensa tähden. Hänen
kunniansa on tällä aikaa erinomattain arka, ja yksi kärsitty vääryys
painaa raskaasti viatointa sydäntänsä. Se on myös tällä ijällä kuin
ajatukset saavat suuntansa tuleviksi ajoiksi, sekä pahuuteen että
hyvyyteen. Kuinka tarpeellista eikö se sentähden ole että olla
ihmisellinen kohtelemisessaan nuorukaisia vastaan, jos edespäin
tahdomme saada hyötyä ja iloa miehistä. Läsnä olevassa tilassa tehdään
aivan päin vastoin. Vanhempaa palkollista, joka on voimallinen ja
tottunut joka työhön, niin että hän voi puolustaa itsensä
sivistymätöintä isäntää vastaan, häntä suojelee laki, vaan se heikko ja
tottumatoin nuorukainen on jätetty itsevaltaisuuden ja julmuuden
valtaan, joka varmaan sitä kauheammasti kostaa vähennetyn valtansa
hänen päällensä. Miehen pitäisi samalla ikää päästä vapaaksi
huone-kurituksesta kuin vaimokin, jos perin pohjin tahdotaan estää sitä
pahaa, kuin se kaikkina aikoina on matkaansaattanut valtakunnassa.

Minä tulen näihin ajatuksiin omista koettelemuksistani. Olle ei saanut
koskaan selkäänsä, vaikka olisi osaksi ansainnutkin, sillä isäntä ei
tohtinut mennä hänen päällensä, joka oli suuri ja voimallinen. Minä sen
siaan en saanut sanoa vähintäkään vastaan enkä tehdä mitään, joka oli
vastoin mielin, ennenkuin paikalla paukahti. Minua oli niin helppo
pidellä mielensä jälkeen.

Tässä vähän sivulle poikettuani palaan nyt kertomukseeni.

Varmaan kirkkoväärtti oli luvannut lain mukaan rangaistuttaa minua sen
onnettoman tuuppamisen tähden; jota en minä kuitenkaan voinut uskoa.
Minun mielestäni siinä sitä oli kostoa kyllin, kuin hän oli niin perin
pohjin pehmittänyt ruumiini, joka hohti sade-kaaren kaikilla värillä.
Mutt'ei sitä siinä vielä ollut tarpeeksi. Sydän yönä tuli toinen piika
ja puhui seuraavalla tavalla, joka saattoi minun jotenkin hämmäistymään
ja alakuloiseksi.

"Thore parka," sanoi hän itkevällä äänellä. "Sinä tulet aivan
onnettomaksi; sillä asia on nyt sillä kannalla, että nimis-mies tulee
tänne huomenna ja panee sinun kiini. Minä kuultelin tänä ehtoona ja
kuulin kuinka isäntä ja emäntä keskustelivat. Isäntä sanoi ettei se
maksa vaivaa että huolia koko asiasta; mutta emäntä oli vasta-hakoinen.
Hän sanoi isännän olevan pakotetun kiristämään sinua."

"Tulispa siitä kauniita juttuja pitäjälle," sanoi hän, "jos sinä
antaisit palkollisen kurmoottaa itseäsi, sitä käräjiin viemättä. Sinä
olet se eläin, oikea eläin, jonka ei pitäisi saaman käydä irrallansa...
Jumala varjelkoon minua, jos isäni olisi ollut senlainen äijä-parka.
Ei, kiittää tahdon isääni. Hän sanoi juuri näin. 'Taivuta vitsas niin
kauan kuin se on viheriäinen, niin siitä tulee sekä sorea että
kaunokainen.' Niin hän sanoi joka oli valtiopäivän mies kolmen
kihlakunnan puolesta ja joka jotakin ymmärsi. Mutta sinä, Pietari, olet
kynsitty kasvoissa, kuin mustalainen. Jaa, häpeä sitä on sanoa, sinun
pitäisi itse tulla linnaan lappeutesi tähden. Tulevalla kertaa annat
kai renkien nipistää nenän päästäsi pois."

"Niin, sinulla on oikeen, akkaseni. Minun pitää kunnian tähden viemän
hänen käräjiin. Paras olisi kuitenkin jos hän tahtoisi karata, sillä
kunniani olisi varjeltu, ja hän pääsisi itse vähemmällä pelistä."

"Niin isäntä sanoi; se nyt on totinen tosi, Thore. Minun neuvoni on,
ettäs lähdet pakoon niin pian kuin mahdollista, niin pääset linnaan
tulemasta. Missä paraat vaattesi on? Minä panen ne kokoon ja autan
sinua matkalle... Pane nyt joutuen ja anna murheitten mennä... Ei tässä
ole aikaa kadottaa, jos tahdot joutua pitäjästä ennen päivän
ylenemistä."

"Käyköön kuinka hyvänsä, mutten minä vaan karkaa niinkuin varas,"
sanoin minä.

"Te'e niinkuin tahdot... Minä olen varoittanut sinua ja olen viatoin."
Näin sanottuansa meni piika tiehensä, kuitenkin vielä kerran
koetettuansa kehoittaa minua suostumaan neuvoonsa.

Minä muistuttelin vielä kerran päivän tapauksia, ja kuin panin toisen
toisen rinnalle, näytti se mielestäni olevan liiaksi, jos minun vielä
pitäisi kärsimän tämän tapauksen tähden. Ajatellessani muuttui sieluni
jänteväksi, joka teki että minä kärsin vähemmän kuin moni kukatiesi
luulee. Minä vihastuin sekä laille että valtakunnalle, enkä sinä yönä
silmiäni kiini pannut.

Seuraavana aamuna olin minä varhain liikkeellä, ja toimittelin
tavallisia askareitani. Minä olin suuruksella, enkä huomannut isompaa
tylyyttä kuin tavallisesti, josta syystä jo rupesinkin luulemaan piian
väärin kuulleen. Mutta yht'äkkiä sain minä sanan isännältä että tulla
sisään, jota käskyä minä myös paikalla tottelin.

Sisään tultuani huomasin minä oitis nimis-miehen, joka käveli
edestakaisin laattialla. Hän seisahti eteeni, kädet ristissä rinnan
päällä, ja katsoi terävästi päälleni. Senjälkeen antoi hän kuulla
kauhean äänensä ja sanoi:

"Sinäpä juuri olet kaunis lintu! Vasta viiden- eli kuudentoista vuoden
vanha ja sentään niin pitkälle tullut, ettäs menet isäntäsi päälle
nyrkki-putikassa. Etkös häpee roisto!... Sinustapa tulisi aika rosvo,
jollei sinua aikanaan nöyristettäsi."

"Vallan minun sanani," sanoi emäntä. "Pietari mietti jättää asian
sikseen; mutt'ei hän sillä lailla viimein enää taitaisi pitääkään
palkollisia, ja tahto häntä piru olla emäntänä."

Kuin nimis-mies ja emäntä ison aikaa olivat viserrelleet sillä
nuotilla, sanoi kirkkoväärtti vihdoin viimein, että minun paikalla piti
valmistaman itseni ja seuraaman vankeuteen, koska hän niinkuin
kunnialinen mies oli pakotettu laillisesti käyttämään itsensä minua
vastaan sen tapahtuneen rikoksen tähden... "Joudu pian," sanoi
nimis-mies kauhealla äänellä.

Sydämmessäni kirventeli että minua sillä lailla puhuteltaisiin,
semmenkin että emäntä ja nimis-mies niin tekivät, mutta minun piti
tytyä sallimukseeni, joka oli että pitää suuni kiini ja totella. Minä
puin paraat vaatteet päälleni ja istuin pian rattailla ruunun-miehen
rinnalla, jonka piti viemän minun määrättyyn paikkaan. Juuri kuin
olimme valmiit lähtemään, pisti Olle salaisesti tolvan käteeni, jota
hän pusersi niin kovasti että olin poraamisillani. Emäntä tuli ulos
ison eväspussin kanssa, jonka hän antoi minulle, ja sanoi teko-pyhällä
äänellä:

"Tässäs saat vähän evästä, jonka sinä hyvin taidat tarvita; sillä tämän
jälkeen ei juuri taitta antaa hanhen paistia."

Nimis-mies kehui hänen hyvää sydäntänsä; mutta koska minä tunsin sen
vähän paremmin, niin en millään muotoa voinut yhtyä hänen kehumiseensa.
Vihainen olin minä jo entiseltä, mutta hänen tarkoittamisensa sen
syödyn hanhen päälle vihoitti minua vielä enemmän. Kiukussani viskasin
minä eväspussin alas hänen jaloillensa. Kaikeksi onneksi lähti hevonen
siinä samassa juoksemaan, niin että ilma sai pitää hyvänänsä sen kepin
pamauksen, jonka nimis-mies oli minulle tarkoittanut.

Ei meillä ollut täyttä peninkulmaakaan kihlakunnan vanki-huoneesen
jonka tähden joudummekin pian määrättyyn paikkaan. Ruunun-mies antoi
passini vanki-huoneen vartialle, yksi suuri ja tuima mies, joka
paikalla tarttui kaulukseeni ja tuuppasi minun huoneesensa. Senjälkeen
aukasi hän yhden kovasti raudotetun oven ja sysäsi minun pimeesen
huoneesen, jonka jälkeen hän telkesi oven ja jätti minua omaan
haltuuni.

Huone ei kuitenkaan ollut vallan pimeä, niinkuin minä ensin luulin.
Katon rajasta oli pieni, vahvalla rauta-ristikolla varustettu, akkuna,
josta aurinko levitti himmeän valon huoneesen, niin että ilman suurta
vastusta voi nähdä mitä siellä liikkui. Joitakuita mustanpintaisia
miehiä, säkenöitsivillä silmillä ja keltasenkalveilla poskilla, istui
ympäri seiniä. Nämät antoivat kuulla helvetinmoisen hurra-huudon minun
sisään tullessani ja kolistelivat rautavitjoillansa. Väristys kävi joka
jäseneni läpitse. Minä kaduin syvästi ett'en ollut totellut sen
hyväntahtoisen piian neuvoa.

"Terve tultua hyvään seuraan," sanoi yksi.

"Istu ja ole niinkuin lapsi talossa," sanoi toinen.

"Oletkos varastanut jotakin arvon-alaista," kysyi kolmas.

"En minä ole mikään kurja varas," vastasin minä peräänajattelematta.

"Laulatko sinä sillä nuotilla," sanoi se, joka istui minua lähimpänä,
käänsi äkkiä ruumistansa ja löi minua jalkaraudoillansa jalkoini, niin
että minä olin ylönniskojani menemäisilläni. Ne toiset päästivät
hirmuisen naurun, joka pani kylmän väristyksen menemään pitkin
selkärankaani. Senjälkeen piti minun tyystään kertoa syyn tänne
tulooni.

"Hyvin, helvetin hyvin," rähisi yksi seurasta. "Minä aloin tieni
samalla tapaa. Ilkeän kurinen isäntä löi minua sekä varhain että
myöhän. Tuimuudessani annoin minä kerran hänelle korva-puustin
takaisin, ja sentähden lähetti hän minun linnaan. Mutta kylläpä ukko
senjälkeen on saanutkin tietää, mistä Taavetti olutta osti, sillä minä
olen varastanut häneltä kolme kertaa, ja kuin minä tästä lähin pääsen
irti, niin minä tehen koko hänen talostansa vähäisen jouluvalkeen --
ha, ha, ha!"

Tänkaltainen puhe olisi toisessa tilassa nostanut minun kauhuni; mutta,
vihoitettu niinkuin minä nyt olin sekä sielussa että sydämmessä,
kuultelin minä mielelläni sekä tätä että monta muuta samankaltaista
kertomusta. Minun hyvä enkelini oli paennut ja jättänyt tilan toiselle,
joka ainoastaan kuiskutteli kostosta ja palkinnosta.

Tämä mieli-ala kesti pari päivää, mutta silloin minä sain äkkiä toiset
ajatukset.

Yhtenä aamuna aukasi vanki huoneen vartia oven ja käski minun tulemaan
ulos; sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella minua. Minä en
suinkaan ollut myöhäinen tottelemaan käskyä. Kuinka iloiseksi eikö
mieleni lentänyt, kuin vähä Elina tuli tuvassa vastaani ja pusersi
kättäni. Me istuimme sohvalle. Alusta oli hän niin liikutettu ett'ei
voinut sanoa sanaakaan. Hän itki katkerasti, ja jokainen kyynele, kuin
vierisi hänen hellistä silmistänsä, sulatti palan vihan jäästä
sydämmeni ympäriltä, siksi kuin taas tuli puhtaaksi ja lämpöiseksi
niinkuin entisiin aikoin. Minä lohdutin häntä niin hyvin kuin paraitten
taisin. Vihdoin viimein tuli hän levolliseksi ja sanoi hellimmällä
äänellänsä:

"Herra Jumala että sinun piti niin onnettomasti käymän, Thore! Et sinä
voi uskoa kuinka murhellisiksi äiti ja minä kävimme, kuin saimme kuulla
sinun olevan vankiudessa. Äiti on kipiä, muutoin hän olisi itse tullut
tänne sinua lohduttamaan; nyt hän lähetti minun siaansa. Minulla on
koko liinallinen ruokaa ... sinun on kai hyvin nälkä, Thore raukka?"

Hän otti nyt ruokansa näkyviin ja levitteli eteeni sen rikkaan
sisällepidon. Minun ei suinkaan ollut nälkä, vaikk'en ollut nauttinut
paljo mitään, sitten kuin olin tullut vankiuteen, mutta minun piti
kuitenkin syömän niin paljon kuin vaan jaksoin, mutt'en sentäänkään
saanut hänen mielestänsä tarpeeksi. Vanki-huoneen vartia sai myös
maistaa sitä lihavaa juustoa, sitä valkoista leipää ja sitä merkillistä
makkaraa, joka liikutti niin ihmeellisesti hänen luontoansa, että minä
koko sen päivän sain olla tuvassansa.

Elinalla ja minulla oli paljon sanomista toinen toisellemme. Hän
surkutteli minun tilaani semmenkin sentähden että hän luuli minun
nälkää näkeväni. Minä sain hänen kuitenkin uskomaan ett'ei asia ollut
niin ja vakuutin, että minä niin pian kuin mahdollista tulisin
Rauhalaan heitä tervehtämään. Tämän jälkeen muuttui puhemme
iloisemmaksi. Hän luuli minun jo unhoitaneeni hänen sormuksensa, mutta
kuin minä näytin kantavani sen rihmassa povessani, niin tuli hän
erinomattain iloiseksi ja otti sen vähäisen bernsteinisen ristin
näkyviin, jota hän säilytti samalla lailla. Aika kului kuitenkin
nopiasti ja pian hänen täytyi eritä minusta, jos hän tahtoisi joutua
kotio ehtooksi.

"Minä olen unhottanut jotakin," sanoi hän eritessämme. "Äiti käski
sinun hartaasti lukemaan sitä kirjaa, kuin sait, niin sinä löytäisit
suuren lohdutuksen murhessasi. Hän luuli sinun unhottaneesi sen, ja
sentähden Herra sinua nyt rankaisee."

Ei minulla ollut, herra nähköön, ollut aikaa lukemiseen, eikä
erinomaista haluakaan. Sentähden nämät sanat tunkivat niinkuin salama
sieluuni. Katumuksen nuolet raatelivat sieluani ja sydämmeni pehmisi
kuin vaksi. Minä päätin kääntyä rukouksella Jumalan tykö, ja paljas
päätös tuotti minulle luottamusta ja lohdutusta.

Ehtoolla minun täytyi mennä takaisin vankien huoneesen, joka tämän
jälkeen näytti minulle pikkaiselta helvetiltä. Kuinka mielelläni enkö
minä olisi tahtonut olla yksistäni. Tähän aikaan on se tavallista
ihmisille minun tilassani, kiittää tulee sitä kuningasta, joka antoi
rakentaa kammio-vanki huoneita valtakunnassa.

Että veri on vahvempaa kuin vesi tulin minäkin havaitsemaan. Enoni,
joka ei vähintäkään ollut pitänyt minusta huolta, siitä asti kuin hän
saattoi minun pitäjälle kerjäämään, tuli nyt vankien-huoneesen minua
tervehtämään. Hän surkutteli tilaani ja kehoitti minua olemaan hyvässä
luottamuksessa, sillä rikokseni ei ollut millään lailla kunniaa
murtava. Ilman sitä käski hän minun paikalla tunnustaan ja tytymään
tuomioon, vaikka se olisi minkä kaltainen hyvään, sillä sitä ennen minä
pääsisin vapaaksi. Hän oli myös hyvä tuttava vanki-vartian kanssa; he
olivat olleet kumppania sotapalveluksessa. Tämä seikka ja puoli tuoppia
viinaa matkaan-saattoivat niin paljon, että minä tämän jälkeen, enoni
takauksella, sain asua tuvassa sekä yöt että päivät, joka oli minulle
sanomatoin onni.

Se tärkeä päivä tuli vihdoin viimein jona minun piti tehdä tilin
käytöksestäni lain edessä. Ilman pelkoja ja ala-kuloisuutta menin minä
lakitupaan, sillä minä olin valmistanut itseni pahintakin vastaan.
Kirkkoväärti oli myös paikalla, mutta nimis-mies oli se oikea
päällekantaja asiassa. Hän vaati lain kovinta tuomioa, koska minä olin
tuupannut isäntää ja lyönyt emäntää, jonka hän omin silmin oli joutunut
näkemään. Tuomari rupesi nyt minua kuulustelemaan. Minä kerroin
totuuden mukaan koko tapauksen alusta loppuun asti. Hän näkyi
surkuttelevan minua nuoruuteni tähden, ja koetti sentähden sovinnolla
ratkaista koko riidan, mutta kuitenkin menestymättä, sillä nimis-mies
sanoi minun pahan ilkeäksi ja perin pohjin häijyksi lurjukseksi, joka
taitaisi tulla vaaralliseksi yhteiselle vakavuudelle, jollei minua
aikanaan rangaistasi.

Vähän aikaa keskusteltua, tuomittiin minä sovittaan rikoksi
kuudentoista kuukauden työllä M---- linnassa. Minä sanoin tytyväni
tuomioon, ja sain mennä ulos laki-huoneesta.

Muutama päivää tämän jälkeen istuin minä parin varkaan kanssa
rattailla, valmis lähtemään. Tähän asti ei minun vielä ollut tarvinnut
kantaa rautoja, mutta nyt pani vankien kuljettaja raskaat jalka-raudat
sääriini. Tämä saattoi vereni liikkumaan sukkelampaa, mutta kuin minä
katsoin Elinan ja hänen äitinsä päälle, jotka siinä tilassa myös olivat
paikalla, niin hiljeni se entiseen kulkuunsa, ja minä päätin
kristillisellä nöyryydellä kantaa ristiäni.



VIII.


Linnan-työ ei ollut hetkeen niin raskasta, kuin olin luullut.

Linnaa haltia parooni Eksköld'i oli ystävällinen mies joka piti vangit
ihmisinä.

Meidän työmme oli paraasta päästä kivien hakkaaminen ja muuraaminen. Ei
täällä ollut niin kireä komento kuin kirkkoväärtin tykönä. Ruoka oli
yleisesti parempi kuin se kuin maalla tavallisesti annetaan
palkollisille. Minun olisi ollut jotenkin hyvä olla, jos minulla olisi
ollut jotakin seuraa mieleni jälkeen. Minun ympäristöni vaivasi nyt
minua kovasti. Nyt en koskaan kuullut muuta kuin kirouksia ja
pakanaallisia kertomuksia tehdyistä ilkitöistä, enkä nähnyt muuta kuin
villityitä lurjuksia. Kamoittavat laulut, jotka täyttivät sieluni
kauhistuksilla, panivat ehtoisilla holvit kaikumaan.

Jonkun ajan perästä onnesti minua kuitenkin saada vähä muutosta tässä
tilassa, sillä minä määrättiin palveliaksi neljälle herralle, jotka
myös olivat linnassa; nimittäin: yksi parooni, pappi, tukku-kauppias ja
lautamies.

Parooni oli ollut rahaston haltiana ja tuhlannut palvelus-aikanaan
viisikymmentä tuhatta riksiä ruunun rahaa. Pappi oli kauan aikaa
pitänyt salaseuraa varkaitten kanssa ja viimeiseksi omin käsin sulannut
ja myynyt kaiken kirkon hopean, jonka työn hän sitten tahtoi syyttää
köyhän työmiehen päähän. Tukku-kauppias ei ainoastaan ollut tehnyt
petoollista konkurssia, vaan myöskin upottanut yhden laivan, jonka hän
kolmessa eri paikassa oli korkeasta arvosta pannut takuun alaiseksi,
ehkä se vaan oli soralla ja hiedalla lastattu. Lautamies oli perustanut
väärän kortti-vapriikin, jota hän monta vuotta suurella voitolla oli
käyttänyt.

Nämät herrat elivät aivan lystijä elämää. He pelaisivat korttia ja
joivat totia melkeen päivät läpitse. "Me olemme täällä jokaisen neljän
säädyn edusmiehinä ja pidämme valtio-päivät keskenämme," sanoi parooni
usein, joka oli iloinen ja leikkihinen herra. Minun työni oli että
harjata vaatteita ja tuoda vettä, josta vaivasta sain monta tolvaa
juomarahaa.

Tämä seura ei ollut niin ruokotoin kuin se toinen, mutt'ei tämäkään
ollut mielehiseni. Minä olin saanut kolme kirjaa Rauhalan leskeltä,
joita hän käski minun ahkeraa lukemaan ja tutkimaan. Joutilaana aikana
menin minä sentähden jollekulle puolelle pihaa, jossa sain
häiritsemättä lukea ja tutkia Jumalan sanaa. Yhtenä päivänä kuin taas
istuin vaipuneena ajatuksiini, tuli yksi piika ja käski minun seurata
häntä, sillä paronessa tahtoi puhutella minua. Kirjan minun piti
toivonsa mukaan ottaman myötäni. Minä seurasin ja tulin pian yhden
huoneen ovelle, joka oli niin ihmeellisen ihana, että minä ensimmältä
luulin tulleeni muutetuksi taivaasen. Nuori vaimoihminen, suloisesti
hymyellen ja jolla oli suuret vaaleansiniset silmät, selvät kuin kaksi
kiiltävää tähteä, tuli vastaani ja pyysi saadaksensa nähdä kirjaani.

"Minä olen monasti lasistani nähnyt että te aina luette vapailla
hetkillänne, jota vangit niin harvoin tekevät, ett'en voi tydyttää
uteliaisuuttani, ennenkuin saan nähdä sen kirjan, jonka lukeminen
teitä niin paljon huvittaa."

Tämän sanoi hän yhdellä äänellä, joka helisi niinkuin hopea kello, ja
rupesi senjälkeen katselemaan kirjaan.

"Vai niin," sanoi hän, "tämä on Thomas à Kempin rukous-kirja. Te luette
niinmuodoin mielellänne Jumalan sanaa?"

Minä sanoin niin olevan ja sain sitten jutella koko elämäkertani. Hän
kuulteli tarkasti kertomukseni, ja monta kertaa näin minä hänen lempeät
silmänsä olevan kyyneleitä täynnä. Kuin minä lopetin sanoi hän jälleen:

"Voi, miten mailma on kavala. Se on hirmuisesti, se on hävyttömästi
että sillä lailla kohdella ihmisiä... Te olette kärsineet paljon, ehkä
vielä olette nuorukainen, mutta älkää kyllästykö lukemiseen ja
rukoilemiseen. Jumalan sanaa on se ainoa elävä lähde janoovaiselle
sielulle, eikä kukaan vielä ole kääntynyt Jumalan tykö rukouksessa
lohdutusta ja rauhaa saamatta. Älkäätte sentähden lakatko hänen apuansa
hakemasta... Minä koetan tehdä mitä voin huojentaakseni
onnettomuuttanne."

Minä tulin sanomattoman iloiseksi hänen lupauksestansa, ja pian
tulinkin tuntemaan sen vaikutukset.

Seuravana päivänä sain jo käskyn mennä puutarhan hoitajan tykö ja
ruveta hänen apulaiseksensa. Minä sain koko suven palvella häntä siinä
kauniissa puutarhassa. Hän oli vanha tomera mies, joka eli ainoastaan
kukkastensa tähden. Hän opetti minua mielellään ihanassa konstissaan,
jota minä rakastin ja ihmettelin. Häneltä sain minä selityksiä monen
kappaleen yli siinä ihanassa luonossa, jotka tähän asti olivat olleet
minulle synkeitä arvoituksia. Ja kaikki saattoi minun vielä enemmän
vahvistumaan uskossani luojan viisauden ja voiman päälle.

Paronessa käveli usein lapsinensa puutarhassa. Hänellä oli kaksi poikaa
ja vähäinen kolmivuotinen tytär; kaikki erinomattain kauniita ja
hyväntapaisia lapsia, joita ilomielin katseli. Ei hän milloinkaan
mennyt sivutseni kehoittavaa sanaa sanomatta. Välistä seisoi hän pitkät
ajat ja puhui yhtä ja toista, enimmästä kuitenkin kukista, joista hän
puhui yhtä kieltä, joka oli yhtä kaunista kuin nekin. Koko hänen
muodossaan, äänessään ja käytännössään oli jotakin taivaallista, joka
teki että minä pidin hänen taivaallisena henkenä; ja varmaan olikin hän
enempi taivaan kuin maan oma. Joka puheen jälkeen tunsi sieluni
ihmeellisen ilon jota en voi sanoilla kertoa.

Asian tällä kannalla ollessa elin minä aivan onnellista ja suloista
elämää. Ja kaiken tämän edestä tuli minun ensiksi kiittää Rauhalan
leskeä; sillä jollei häntä olisi ollut, olisin varmaan unhottanut sekä
lukemisen että rukoukset, enkä niinmuodoin olisi tullutkaan tuntemaan
sitä hyvää paronessaa, joka oli ruvennut minun suojellus-enkelikseni.
Tästä tulin minä huomaamaan kuinka hyödyllistä se on että pitää Jumalan
mielessänsä, vaikka mailmassa mitä tapahtuisi; ja sydämmeni täytettiin
kiitollisuudella häntä ja kaikkia ihmisiä vastaan, jotka olivat onneani
tahtoneet.

Ei mikään onni ole kuitenkaan täydellinen, niinkuin ei mikään ruusukaan
piikitöin. Joka ehtoo täytyi minun mennä linnaan kuulemaan vankien
vallatointa elämää, siksi kuin vihdoin viimein nukuin ja näin suloisia
unia. Hän, jonka ensimäinen vuode oli oljista ja heinistä, tulee vielä
unissa olki-vuoteelle, jos lepäävällä on hyvä omatunto. Kauhistuksella
ajattelin minä sen lähenevän syksyn päälle, jona minun varmaan pitäisi
kuluttaa kaiken aikani vankien kauhistavassa seurassa; mutta
ihmeelliset ovat Herran tiet! Sillä välillä tuli yksi tapaus, joka teki
kaiken pelkoni liialliseksi.

Tämä oli ihanana päivänä Syyskuussa. Minä niitin ruohoja linnan
vallilla, jonka alla oli syvä kaivanto. Yht'äkkiä sain minä kuulla
hirmuisen hätähuudon. Minä heitin paikalla vikatteen kädestäni ja
juoksin niin joutusasti kuin voin linnan haltian poikaen tykö, jotka
havatsin olevan vallilla vähä matkaa minusta. Paronessa makasi
pyörtyneenä ja molemmat pojat luihkasivat täyttä kurkkua, alinomaa
näyttäen kaivantoon: "Sisar putosi tuonne, sisar putosi tuonne!" Minä
katsoin kaivantoon ja havaitsin liuskan valkoisesta hameesta, joka heti
katosi. Silmän räpäyksessä hyppäsin minä veteen, ja onnestin pelastaa
sen vähäisen likan, jonka minä vähän ajan kuluttua panin terveenä ja
raittiina äitinsä viereen. Paronessa heräsi lapsen suutelemisesta
vähitellen elämään. Linnan haltia tuli myös paikkaan. Nyt nousi
sanomatoin ilo ja riemu. Molemmat avio-puolisot eivät mielestänsä
voineet kiittää minua tarpeeksi.

Paronessa kertoi senjälkeen kuinka tämä oli tapahtunut. Lasten
juostessa ja leikkiä lyödessä vallilla oli toinen poika tullut liian
kovasti tuupanneeksi likkaa selkään; siitä se kerrottu vahinko.

Tämä tapaus teki kuitenkin onneni linnassa ollessani. Minä pääsin
tästä lähin linnassa olemasta, paitsi niissä tapauksissa, kuin minulla
oli joku asia siellä toimitettava. Minä sain myös panna pois sen
vihan-alaisen vangin puvun ja pukea omat vaatteet päälleni. Minä sain
nyt asua toisten palkollisten kanssa, joita minä autoin kaikissa talon
askareissa niin hyvin kuin ymmärsin ja taisin. Herrasväki oli aina
ystävällistä minua vastaan, semmenkin paronessa. Hän lainasi minulle
opettavaisia kirjoja, ja kehoitti koto opettajan, eräs nuori ja siivo
maisteri, opettamaan, jonka hän talven kuluessa teki.

Kevään alussa kirjoitin minä pitkän kirjan Rauhalaan, jossa minä annoin
tyystän kertomuksen kaikista kuin minulle oli tapahtunut, sitten kuin
olin tullut linnaan. Sydämmeni tytkyi ilosta kirjaa kiini lakatessani,
sillä minä näin hengessäni niitten hyvien ihmisten ilon tätä vastaan
ottaessansa.

Ei minun ole koko elin aikanani ollut niin hyvä olla kuin tällä aikaa.
Työt olivat helpot ja ruoka yli kaiken kehumisen. Minä pidin mielestäni
pitoja joka päivä. Ympäristöni oli ystävällisiä ja iloisia ihmisiä,
jotka kohtelivat minua rakkaudella ja luottamuksella. Mutta minä
toivoin kuitenkin sen hetken pian tulevan, jona pääsisin vapaaksi, ja
sen seuraavasta syystä:

Ensimäiseksi tunsin minä kovan halun päästäkseni kotopuoleen; toiseksi
tahdoin minä kotio näyttämään ett'en ollut tullut huonommaksi linnassa,
vaan näkyvästi paremmaksi; ja kolmanneksi toivoin minä jotakin
tuleviksi ajoiksi, josta edespäin aivon kertoa.

Syyskuun neljäntenä päivänä pääsin minä vapaaksi. Linnan haltia vaati
minua jäämään hänen tykönsä palveliaksi, mutta edellä mainituista
syistä minä kielsin, jota sitten monta kertaa olen saanut katua. Minä
sain häneltä hyvän todistuksen ja kaksikymmentä riksiä reisu rahaa.
Paronessa antoi minulle uudet verka vaatteet ja puolen tusinaa paitoja.
Hän käski minun aina vaeltamaan sitä oikeata tietä ja pusersi
sydämmeellisesti kättäni toivottaen minulle onnea matkalle.

Syvästi liikutettuna kiittelin minä näitä hyväntahtoisia ihmisiä ja
käänsin, sydän toivoa täynnä, askeleeni kotio päin, sillä minä voin
sanoa vihamiehilleni niinkuin Josef sanoi veljillensä: "Te ajattelitte
pahaa minusta, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi."



IX.


Enemmän aikaa kotoa pois oltua on se ilahuttavaa että tulla
koto-paikoille, sillä me rakastamme niitä aina, vaikka muistot, kuin ne
säilyttää povessaan, olisivat katkeratkin. Joka pensas, puu eli kivi
oli minulle vanha tuttu, ja kuin minä vihdoin viimein sain nähdä sen
valkoiseksi maalatun kirkon, olin minä sulasta ilosta maahan
vaipumaisillani.

Ensimäinen paikka, johon menin, oli, niinkuin sen jokainen arvaa,
Rauhala, jossa minun paraat ja ainoat ystäväni olivat. Se oli myöhän
lauantai ehtoona, kuin minä tulin paikkaan. Leski ja vähä Elina olivat
juuri ehtoollisella. Tervehdettyäni nousivat molemmat ruoalta ja
tulivat vastaani sydämmellisesti toivottaen terve tultua. Leski katseli
minua aivan tyystään; ja kuin hän näki kuinka uljas ja pulskea olin
uusissa vaatteissani, löi hän ilosta käsiänsä yhteen, ja nyt nousi ilo,
jonka helpommasti voi käsittää ajatuksella kuin kertoa.

Niinkuin lukiani tietää olin minä jo kirjallisesti antanut heille
tiedon linnassa olostani, mutta se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Minun
piti uudestaan kertoa kaikki, mitä tiesin, sekä uutta että vanhaa. Me
juttelimme puolen yötä; toisen puolen makasin minä niinkuin hyvä lapsi.
Minä heräsin vasta kello yhdeksän, kuin vähä Elina tarjosi minulle
kupin kahvea, jonka join sängyssä.

Leski ja minä keskustelimme sitten minun tulevasta ajastani. Me
päätimme, että minun piti jäämän Rauhalaan neljänteenkolmatta päivään
Lokakuuta, koska minun pitäisi hakeman jonkun palveluksen, jos
mahdollista niin likipaikalla, että useimmin kohtaisimme toinen
toisemme. Saadakseni palvelusta täytyi minun lähteä kuulustelemaan.
Minä menin sentähden kirkkoon.

Siellä minä kohtelin monta vanhaa tuttua, mutta kaikki menivät kaihtaen
minua sivulle päin. Kirkossa kansa katseli enemmän minua kuin pappia.
Ne, jotka istuivat vieressäni, siirsivät itseänsä niin paljon kuin
taisivat. Jumalan palveluksen päätettyä menin minä kirkkopihaan ja
kuulustelin joka taholta; mutt'ei kukaan tarvinnut palvelustani. Minä
huomasin että kaikki inhoivat minua niinkuin ruttohista; minä tulin
ala-kuloiseksi ja kadun syvästi ett'en jäänyt linnan haltian tykö.

Juuri kuin olin palaamaisillani, tuli Olle vanhan harmaa-pään ukon
kanssa tyköni ja sanoi;

"Minä olen puhutellut Matti Eeronpoikaa. joka ottaa sinun
palvelukseensa jos tahdot."

"Se on nyt niin," alkoi ukko, "ett'en minä tapaa pitää muuta kuin yhden
rengin ja puima-miehen; mutta kuin minä taidan ymmärtää ett'ei se ole
helppoa sinulle että saada paikkaa, niin saatan tänä vuonna olla
puima-miehettä ja ottaa sinun sen siaan. Sinulla on rehelliset kasvot
ja vaikka olet linnassa ollut; niin olet kai sentään kristitty ihminen,
joka taitaa olla valtakunnalle hyödyksi."

Ukon puhe teki minulle hyvää, ja pian olimmekin sopineet palkasta;
sillä vaatimukseni olivat aivan vähäiset.

"Parempaa paikkaa ei sinun sopinut saada," sanoi Olle iloisella
mielellä, ja siinä hänellä oli aivan oikeen.

Matti Eeronpoika ja hänen vaimonsa olivat vanhan aikaisia ihmisiä. He
olivat lapsettomia ja varakkaampia koko seurakunnassa; mutt'ei he
kuitenkaan eläneet ylön-paltisesti. Huoneet olivat maalatut ja
huone-kalut hyvät, vaan ei ylen kauniit. Järjestys ja siivo oli joka
paikassa nähtävänä. Isäntä söi saman pöydän ääressä kuin mekin ja
kohteli meitä kaiken puolin niinkuin olisimme olleet talon lapsia. Kuin
olimme metsässä olleet ja siellä sekä kastuneet että viluuntuneet,
saimme aina kuivata vaattemme tuvassa ja itse lämmitellä valkeen
ääressä, ennenkuin menimme johonkuhun muuhun työhön. Joka aamu ja ehtoo
pidettiin rukoukset, joihin koko talon väki kokoontui. Juhla ehtoina ja
muutoinkin kuin olimme vapaat työstä, luki hän meille aviisista ja
satukirjoista, joita hän enemmiten rakasti. Hän kohteli meitä, sanalla
sanoen, hyvyydellä ja ihmisrakkaudella; sentähden kävikin työt niinkuin
tanssi.

Tämä hallitus-isällinen elämä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kevät
puoleen kuoli sekä isäntä etkä emäntä ja seurasivat toistansa hautaan
niinkuin olivat tehneet elämässäkin. -- Rauha ja siunaus olkoon heidän
majassansa!

Nyt nousi surullinen elämä koko talossa. Sukulaiset riitelivät kauan
perinnöstä. Vihdoin viimein osti vainajan sisaren poika talon ja
sukulaiset sopivat keskenänsä.

Uusi isäntä oli nuori varallinen mies, joka hiljan oli nainut
kirkkoväärtin vaimon sisaren. Hän oli niitä upeita talonpoikia, joka
ennen tahtoi että häntä kutsuttaisiin maanviljelijäksi kuin
talonpojaksi. Hänen akkaansa piti kutsuttaman rouvaksi, koska hän oli
ollut pari kuukautta kaupungin koulussa.

Senkaltaiset ihmiset eivät suinkaan tytyneet talon nyt olevaan tilaan.
Kaikki piti korjattaman ja tehtämän kauniimmaksi. Kaupungista tuotiin
työmiehiä, jotka monta viikkoa tekivät kaikellaisia koristuksia. Pian
tuli kaikki niin upeeksi kuin vapasukuisten asumuksissa. Seinät olivat
vuoratut ranskan paperilla ja kalliilla maalauksilla. Seinissä oli
isoja peiliä, katoissa lasi ruunuja ja muut huone kalut mahognystä
j.n.e. Siellä elettiinkin yleisesti upeesti. Hän kävi ainoastaan
herroen kestissä, jossa ei viiniä eikä punssia säästetty. Semmoinen
elämä ei varmaan olisi kauan kannattanut, jollei hänellä olisi ollut
hyviä sivu sisääntuloja. Hän oli nimittäin sangen taitava kirjoittamaan
ja räknään, ja piti sentähden kaikki kalunkirjoitukset ja huutokaupat,
kuin oli pidettävät. Hän auttoi myös ihmisiä käräjillä, osti
velka-kirjoja ja haki ulosmittauksia, lainasi ihmisille korkeaa korkoa
vastaan, joista kaikista hän sai hyvät voitot. Köyhät talonpojat
sanoivat että se nylki heidän luihin asti. Maanviljellyksestään ei hän
paljoa huolinnut; mutta hän vaati meiltä palkollisilta raskaan työn ja
orjallisen nöyryyden, jolle ei välistä voinut olla nauramatta.

Senkaltainen oli tämä isäntä. Mikon päivänä muutin minä toisen tykö.
Minä palvelin nyt kymmenen vuotta renkinä, mutta semmoista isäntää kuin
Matti Eeronpoika oli en minä koskaan saanut. Minä muutin usein paikkaa
siinä toivossa että löytäisin jonkun paremman, aina kuitenkin
menestymättä. Että lavealta selittää kummoinenka minun tällä aikaa oli
olla, tulisi sekä ikäväksi että veisi paljon aikaa, jonka tähden minä
vaan lyhykäisesti tahdon kertoa, minkä kaltainen palkollisen elämä
maalla yleisesti on.

Palkollista pidetään enemmästä päästä senkaltaisena ihmisenä, joka on
huonompi toisia, syntynyt ainoastaan vaiti olemaan ja kärsimään, työtä
tekemään ja orjallisuutta näkemään. Herramaiset talonpojat ylönkatsovat
hänen sentähden että heillä on väärä käsitys kunniasta. Se on niinkuin
hän ei kuuluisi talon väkeen, paitsi silloin kuin hänen töitänsä
tarvitaan. Köyhien tykönä, jotka ovat ne useammat, elää hän niinkuin
hän kuuluisi sukuun, mutta täytyy tytyä heikompaan ruokaan, kosk'ei
heillä ole varoja pitää parempaa, jos tahtovat jaksaa maksaa runsaat
veronsa. Minä olen palvellut paikoissa, joissa ei meillä ole ollut
minkäänlaista lihaa pöydällä koko vuonna paitsi joulun aikana. Kaikki
piti vietämän kaupunkiin myytäväksi. Isällinen hointo on yhtä
rikkaitten ja köyhäen tykönä, ja ne viimeiset eivät millään lailla ole
parempia kuin ne edelliset. Molempaen seassa löytyy varmaan parempia,
ehkä niitä on aivan harvassa. Tällä en minä suinkaan tahdo sanoa että
ihmiset yleisesti ovat kovia ja paatuneita; mutta se on tullut
totutuksi tavaksi että sillä tavalla pitää palkollisiansa. Itse
sorrettuja koettavat he vuorostansa sortaa, ja se köyhin tulee viimein
jäämään ahdistukseen. -- Jos vielä panemme sen mieleemme ett'ei
palkollisella koskaan ole vapaata hetkeä, että hän saa huonon ruoan ja
hänen kuitenkin pitää tekemän raskaan työn, ett'ei häntä kohdella juuri
ystävällisesti, että hänellä on vähäinen palkka eikä mitään muuta
toivoa kuin vaivaisten huone, niin meidän pitää myöntyä siihen että hän
elää orjan elämää.

Minä olin, niinkuin jo kerran sanoin, palvellut kymmenen vuotta, jolla
ajalla olin ollut aivan säästäväinen, vaan en ollut kuitenkaan voinut
ansaita enempää kuin kaksisataa riksiä. Minun tulevaisuuteni oli
synkeä, mutta vielä synkeämpi se olisi ollut, jollei minulla olisi
ollut sitä toivoa että kerran saada Rauhalan omaisuudekseni ja vähän
Elinan vaimokseni.



X.


Vähä Elina oli nyt kahdenkymmenen vuoden vanha nainen, kaunis katsella
kuin ihana suvi aamu. Hänellä oli keltaiset hiukset, kirkkaat
valeensiniset silmät ja suu kuin ruusun nuppi. Varreltaan oli hän
hoikka ja kaunis. Hän oli iloinen ja liukas kaikissa liikunnoissansa ja
myöskin lempiä ja ystävällinen kaikille ihmisille.

Koko palvelus-aikanani olin minä pitänyt Rauhalaa kotonani, ja
pidettiin siellä myös aina kuin oma lapsi. Elinalle olin aina ollut
ystävällinen aivan kuin sisarelle. Minä tunsin perinpohjin hänen hyvät
tapansa ja olin myös vallan vakuutettu hänestä tulevan hyvän vaimon.
Kauan olin minä rakastanut häntä salaisesti. Rakkaus on merkillinen.
Useammasti kuin sata kertaa olin minä mennyt Rauhalaan siinä
järkähtämättömässä tarkoituksessa, että pyytää hänen sydäntänsä ja
kättänsä, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä en enää taitanut sanoa
sanaakaan. Hänellä oli monta kosijoitsijaa, ja sanottiin hänen ottavan
nuoren talonpojan. Sepä sanoma minulle monta murhetta tuotti. Uskon
myös asiassa ainakin olevan vähä perää, sillä Elina oli viimeisiin
aikoihin ollut erinomattain vähäpuheinen minua vastaan. Kaikki ei ollut
niinkuin ennen. Kuitenkin päätin minä sanoa hänelle ajatukseni, sillä
tietämättömyys vaivasi minua kauhiasti. Siinä tarkoituksessa menin minä
yhtenä kauniina päivänä Rauhalaan, jossa myös onnestuinki tavata Elinan
yksistään kotona. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin minä ja istuin
sohvaan.

Minä mietin kauan miten alkaisin kosijoitsemiseni, mutt'en voinut
löytää sopivia sanoja. Viimein menin kangaspuitten tykö, jossa Elina
kuto palttinaa. Tämä oli Juhannuksen aikaan, ja niinmuodoin hyvin
lämmin sekä ulkona että sisällä. Elina oli sentähden avannut hameensa
liivit edestä. Kutoessaan lensi se vähäinen bernsteininen risti
näkyviin avoimesta povestansa. Minä huomasin oitis tilaisuuden
sopivaksi ja sanoin:

"Vieläpä sinä kannat sitä vähäistä ristiä!"

"Kuinkas muuten... Sinä olet kuka tiesi jo aikaa pannut pois
sormuksen," vastasi hän. Minä aukasin liivini ja näytin hänelle
sormuksen; silloin näin minä loistavan punan hänen poskillansa.

Mitä sitten sanoin eli te'in, sitä en varmaan voi muistaa. Olkoon
kuinka hyvään, asian päätös oli se, että, ennen paikasta lähdettyäni,
olimme luvanneet toinen toisellemme rakkauden kaikissa elämän
vaiheissa. Äiti, joka sillä välillä oli tullut kotia, pani, syvästi
liikutettuna, meidän kätemme yhteen, ja siunasi meidän liittomme.

Tämän jälkeen päätimme yhteisesti häät vasta syksyllä pidettäviksi,
koska palvelus-aikanikin loppuisi.

Kukapa nyt oli onnellinen, jollen minä! Tuleva aikani oli turvattu ja
korkeimmat toivoni täytetyt. Sydämmeni tytkyi sanomattomasta riemusta.
Minä nä'in uuden taivaan ja uuden maan, täynnänsä iloa ja
onnellisuutta. Koko luonto lauloi rakkautta, ja kaiku vastasi
rinnassani, joka tuli avarammaksi kiitollisuudesta ja ylistyksestä
Jumalaa ja koko mailmaa kohtaan.

Onneni oli liian suuri ollaksensa vakinainen. Pian himmensivätkin surun
mustat haja pilvet iloni taivaan.

Leski oli jo kauan ollut kivuloinen. Monta vuotta oli joku sydäntauti
vaivannut häntä, ja viimein painoi se hänen kuolin-vuoteelle.
Rauhallisesti ja levollisesti, niinkuin oli elänytkin, meni hän myös
toiseen mailmaan, siellä löytämään armaansa, jota täällä kaksikymmentä
vuotta turhaan oli odottanut. Olkoon sielunsa Herran rauhassa!

Me surimme häntä syvästi ja sydämmellisesti. Elina oli ensi alussa
lohduttamatoin. Minullekin oli se aivan kova kohtaus. Mielelläni olisin
tahtonut hänen vielä elävän vähän aikaa, että käytökselläni olisin
voinut johonkuhun määrään palkita hyvyytensä minua kohtaan. Mutta
Herran tiet ei ole meidän tiemme. Me ha'imme Jumalan sanassa
lohdutusta, ja tulimme vähitellen levollisiksi. Me rakastimme toinen
toistamme ja sillä oli kaikki hyvin.

Minä pyysin isännältäni luvan oitis päästä muuttamaan, johonka hän myös
suostui, sillä ehdolla, että luopuisin puolesta palkastani, vaikk'ei
ollut muuta, kuin pari kuukautta pyhäin päivään. Minä suostuin ehtoon
ja muutin oitis Rauhalaan.

Neljätoista päivää siellä oltuani palasi Elina yhtenä sunnuntaina
kirkosta erinomattain yksitotisena. Hän sanoi Klober'in kuulututtaneen
kalunkirjoituksen tänne ensi tiistaiksi, ja ihmetteli kovasti ett'en
minä siitä ennen hänelle ollut mitään puhunut. Minä vakuutin ett'en
tietänyt mitään koko asiasta, joka myös oli aivan totta. Me siis oikeen
hämmästyimme molemmat. Emme voineet käsittää mitä se tahtoi sanoa. Minä
sanoin hänen kuulleen väärin, mutta muutamat naapurit sanoivat samoin
kuin Elina, jonka tähden minun täytyi uskoa asian niin olevan.

Määrättynä päivänä tuli Kloberi ja vainaan veli, lautamies Niiles
Antinpoika, aamulla varhain paikalle. Lautamies käski Elinan ilmoittaan
kaikki mitä pesässä löytyi, sillä nyt piti ensin pidettämän
kalunkirjoitus ja senjälkeen huutokauppa. Minä kysyin, mikä oikeus
heillä oli niin menettää toisen tavaran kanssa.

"Meillä on Ruotsin valtakunnan laki, johon taidamme luottaa," vastasi
Kloberi äreällä äänellä.

"Ei se ole mahdollista!" huusi Elina ja minä yhtä aikaa.

"Sekä mahdollista että luotettavaa," vastasi Kloberi. "Elina on
syntynyt salavuoteesta, ja koska rintaperillisiä ei löydy, niin on
vainaan veli jälkeenjääneen, sekä irtaimen että kiinteän omaisuuden
laillinen perillinen. Se on niinmuodoin lautamiehen pyynnöllä kuin olen
tullut tänne kalunkirjoitusta pitämään, jonka tähden minä varoitan
teitä rehellisesti ilmoittamaan mitä pesässä löytyy."

Se oli niinkuin ukkonen olisi lyönyt alas eteeni. Ett'ei lapsi saisi
periä äitiänsä, toisten edellä, näytti minun mielestäni niin
luonnottomalta ja vastoin kristin uskoa, ett'en uskonut nimis-miehen
puhetta. Meidän lakimme, ajattelin minä, ovat varmaan merkilliset
monessa kappaleessa, vaan niin väärät ei ne kuitenkaan taida olla.

Kloberi kirjoitti joutusasti ylös kaikki mitä siellä löyty, jota ei
ollut niin aivan vähä, sillä kalunkirjoitus nousi yhteen tuhanteen ja
neljään sataan riksiin.

"Nyt se on sinun velvollisuutesi," sanoi Kioberi kalunkirjoituksen
päätettyä, "että pitää vaarin siitä, ett'ei mikään näistä tavaroista
katoo ennen huutokauppaa, jos et taas tahdo tulla linnaan. Elinalla on
minun täysi luottamukseni," sanoi hän lempeämmällä äänellä.

"Eikö hän niinmuodoin saa periä mitään?" kysyin minä.

"Ei vähintäkään," kuului vastaus.

Elina ja minä olimme pahoilla mielin tapauksen tähden, vaan emme
kuitenkaan olleet alakuloisia, sillä me luotimme lakiin ja oikeuteen,
joka, niinkuin luulimme, ei suinkaan voisi myöntyä siihen. Minä menin
paikkakunnan tuomarin tykö kuulemaan kuinka tämän kanssa oli laita.

Laagmanni Berg surkutteli tilaa, vaan vakuutti samassa, että laki
varmaan oli semmoinen kuin Kloberi oli sanonut. "Se on," sanoi hän,
"kaikin puolin sopimatoin, ja on monissa herraenpäivissä ollut esitelty
parattavaksi, mutta vapa-sukuiset ja papit ovat olleet sitä vastaan;
niillä mahtaa olla oma siveällisyytensä." Hän kielsi minua menemästä
käräjiin, jonka kautta vaan tuhlaisin aikaa ja rahaa.

Neljätoista päivää myöhempään myytiin Rauhalassa kaikki tyyni, ja Elina
sai männä lapsuutensa kodosta ilman muuta omaisuutta kuin arkullinen
pitovaatteita.



XI.


Kaikki iloiset toivoni saadakseni hauskan kodon ja tullakseni vapaalle
kannalle olivat sauvuna kadonneet. Minä olin nyt jälleen yhtä köyhä
omaisuudesta, vaan en kuitenkaan rakkaudesta, sillä minulla oli vielä
Elina ja se piti luottamukseni ylhällä. "Yksi asumus ja yksi sydän", on
vanha laulu, jota minun ijälläni yleisesti lauletaan. Jälkimäinen
minulla oli ja sen edellisen toivon saavani.

Elina tahtoi että häämme piti pidettämän vasta muutaman vuoden perästä
ja että palvelemalla ansaitsisimme varoja ruvetaaksemme omiin ruokiin,
mutta minä kuin kyllä hyvin tiesin kuinka vähän hyödyttävää palkollisen
elämä on, sain hänen pian suostumaan omiin tuumiini, jotka olivat ne
että oitis laittaa töllin tilat, vaikka ne sitten olisivat kuinka
pikkaiset. Tosiaan olin minä nähnyt kuinka raskasta torpparinkin elämä
yleisesti oli; mutta minä toivon, että me, kuin olimme nuoret ja
terveet ihmiset, työllä ja rukouksella voisimme ansaita tarpeemme.

Kysymys oli niinmuodoin vaan mistä saisin vähäiset töllin tilat. Minä
menin talosta taloon ja kuulustelin, vaan ei kukaan tahtonut antaa
minulle maan-kappaletta.

Talonpojat ovat pelkoja ottamaan torpparia, semmenkin sitten kuin maa
on ruvennut arvossa nousemaan, ja uusi vaivasten hoidon asetus on
tullut järjestykseen. Se jälkimmäinen on pää syy, koska isännät usein
saavat mieli-karvautta pitäjän lautakunnalta, jos heidän maallansa on
joku köyhä, joka tule olemaan seurakunnalle rasitukseksi. He meinavat
myös että köyhä vallan hyvin saisi olla naimata, koska kokemus sen
osottaa, ett'ei siitä tule muuta kuin tarvetta ja viheliäisyyttä. Pää
syy taitaa kuitenkin olla ahneus ja kateus. Talolliset sanovat
tavallisesti; "siinä kuttu kalvaa, kuhun on kerran kytkettynä"; se
tahtoo sanoa että torppari aina on talolle rasitukseksi. Ennen he
niinmuodoin antavat laajat maan-kaitaleet, joita sopisi viljellä, maata
karjan alla ennenkuin he antavat palaisen köyhälle työmiehelle. Siitä
kadottaa ei ainoastansa he itse, vaan myöskin koko maa, sillä monta
ihanaa laihoa saataisiin siitä maasta, joka nyt antaa aivan vähän
taikk'ei mitään.

Monta tuskaa ja vaivaa nähtyäni sain minä vihdoin viimein vanhalta
talonpojalta puolen tynnyrin alan viljelemätöintä maata, jonka päälle
tehtiin väli-kirja. Häntä sanottiin omanvoiton-pyytäväiseksi ihmiseksi,
joka ei saanut juuri tarpeeksi työväkee, muutoin en suinkaan olisi
saanut paikkaa. Ehdot olivat jotenkin runsaat. Minun piti tekemään
kaksi päivätyötä viikossa, ja ilman sitä auttaman koska vaan
kutsuttiin, sillä määrällä että saisin tolvan palkkaa päivältäni.
Elinan piti kehräämän leiviskän rohtimia ja tekemän kaksikymmentä
päivätyötä vuodessa. Tätä veroa eli työtä vastaan saisin minä viljellä
maan ja pitää lehmän suvilaitumella, niinkuin myös noukkia tarpeeksemme
puita metsästä. Ilolla pistin minä välikirjan taskuuni ja menin Elinan
tykö, joka myös tuli iloiseksi. Syksy oli jo kulunut liian pitkälle
niin että ei enää ollut ajattelemistakaan huonetta ruveta rakentamaan,
jonka tähden me kaivoimme maamökin talvi asumukseksemme, ja pidimme
kohta häämme ilolla ja riemulla.

Tulevana kevännä hakkasin minä vähäisen huoneen, jonka reilasimme miten
paraiten taisimme. Minun kaksisataa riksiäni piisasivat hyvin
tiloittumiseen. Meillä oli sekä lehmä että pata, rukki ja sänky; mitään
muuta emme tässä tilassa tarvinneetkaan. Rakkaus tytyy hyvin vähään,
kuin se vaan on toden peräinen, niinkuin tässä oli tapaus. Me tehimme
molemmin puolin työtä oikeen toden peräisesti. Elina ompeli ja kehräsi;
minä tehin päivätyöni, kynnin peltoni ja viljelin sitä ahkeruudella.
Jumala palkitsi vaivan runsaalla laiholla. Se oli niin suloista nähdä
viljan kasvavan ja menestyvän omalla pellon liuskalla. Mutta vielä
suloisempaa oli halata hempoista vaimoansa ja hyvän tapaisia lapsiansa,
kuin ehtoolla työnsä päätettyä tuli kotio.

Niin elimme me muutaman vuoden onnellisina, osallamme tytyväisinä,
vaikka se oli tuskallinen ja vähäinen. Mutta lapsi joukko eneni -- me
olimme toimittaneet neljä lasta kuutena vuonna -- ja siinä sivussa
murheet. Elinalla oli kyllin työtä lasten hoitamisessa, ja minä sain
enimmästä päästä käydä isännän työssä sitä vähäistä päiväpalkkaa
vastaan. Köyhyys alkoi rasittamaan. Minä koetin saada vielä puolen
tynnyrin alan maata torpan maan viereen, ja minä olisin tullut hyvin
toimeen, vaikk'ei se läsnä olevaisessa tilassaan laittanut mitään
sisääntuloa isännälle. Kuitenkin oli meillä vielä jokapäiväinen
leipämme, vaikk'ei muuta kuin kalaa ja perunoita; maidon meidän piti
myymän. Suru mielin näin minä Elinan käyvän päivä päivältä
kalveammaksi, vaan en koskaan kuullut hänen huokaavan eli valittavan;
sillä rakkaus kärsii kaikki. Minä tulin alakuloiseksi peläätessäni
tulevia aikoja, mutta hän kehoitti minua elämään toivossa ja turvassa.

Tämän kaltainen oli meidän tilamme; kuin minä yhtenä sunnuntaina sain
nähdä parvessa Eksköld'in ja hänen tyttärensä kirkossa. Paronessa oli
tullut kuuttatoista vuotta vanhemmaksi, ja niinmuodoin oli aika häntä
vähän rasittanut, mutta hän eli uudestaan ylös nuoressa ja ihanassa
tyttäressään, joka oli sanomattoman kaunis.

Jumalan-palveluksen päätettyä sain minä kuulla että parooni oli hakenut
eron virastaan linnassa ja ostanut Bödan kartanon, joka oli meren
puolella pitäjää. Yht'äkkiä pöllähti mieleeni että minä kuka tiesi
häneltä voisin saada torpan paremmalla ehdolla, sillä minä tiesin hänen
jalomieliseksi herraksi, joka ei kiusaisi alimmaisiansa. Monta päivää
oli tämä mielessäni; mutta minä häpesin panna sitä toimeen. Minä
pelkäsin herrasvä'en pitävän pyyntöni vaatimuksena sentähden että
kerran olin pelastanut lapsensa. Ei hätä lakia lue, sanoo vanha
sananlasku. Minä otin Jumalan mieleeni ja lähdin tielle, ensin
kuitenkin Elinan kanssa asiasta keskusteltuani. Kysymys on vapaa,
ajattelin minä.

Varmaan tytkyi sydämmeni sukkelampaa, kuin minä paikkaan tultuani
kysyin piialta jos paronessa oli kotona; minä tahdoin nimittäin ensin
kääntyä hänen puheillensa.

Piika sanoi herrasväen olevan puutarhassa, ja se lohdutti minua vähän,
sillä se on aina paras että puhua ihmisten kanssa ulkona luonnon
helmassa, jossa me olemme ujostelemattomampia kuin komeassa huoneessa,
joka on köyhälle niin outo.

Tämä oli kevään alussa. Kuin minä tulin puutarhaan ja sain nähdä ne
viheriäiset pensaat ja joitakuita hiljan auvenneita kukkia, täytettiin
sydämmeni iloisilla muistoilla.

Se ensimäinen, jonka täällä kohtaisin, oli se vanha kunniallinen
puutarhan hoitaja, jonka apulaisena olin ollut. Hän ei tuntenut minua
enää, enkä minäkään antanut itsiäni ilmi vaan kysyin ainoastaan
paronessan perään, jonka siinä samassa havaitsin istuvan tyttärensä
kanssa viheriöitsevässä lehtimajassa. Minä lähenin kaikella
kunnioittamisella hattu kädessäni ja tervehdin nöyrästi kumartaen.
Paronessa katseli minua vähän aikaa, jonka jälkeen hän ilo-mielin
tarttui käteeni ja sanoi:

"Terve tultua, Thore! Olipa se oikeen lystiä että vielä kerran saada
nähdä teidän... Te olette muuttunut paljon, mutta minä tunsin teidän
paikalla silmistänne... Katsokaatte tämä," sanoi hän senjälkeen ja
näytti tyttärensä päälle -- "katsokaatte tämä on se vähäinen tyttö,
jonka te nouditte kaivannosta ylös... Nyt taidat itse kiittää
auttajaasi, Jenny."

Neitinen nousi seisoon ja pusersi kättäni, ja hänen ihanat kasvonsa
peitettiin loistavalla punalla.

Minun piti nyt kertoa elämäni aina siitä ajasta kuin olin linnasta
lähtenyt, ja kuin minä viimein sanoin asiani, lupasi hän puhua siitä
miehellensä ja toimittaa kaikki hyvälle kannalle. Hän teki sen myös
sillä hyvällä menestyksellä, että minä paikalla sain lupauksen
saadakseni hyvän torpan, joka siinä tilassa oli asujatta.

Kotio tultuani nousi majassamme sanomatoin riemu, joka päätettiin
kiitoksella Jumalalle.



XII.


Minä olin nyt voipa, Bödan kartanon allekuuluva, torppari ja tulin
aivan hyvin toimeen. Minulla oli siisti asumus, pari tynnyrin alaa
peltoa ja kaksi lehmää niinkuin myöskin muutamia lampaita, jotka teki
että minä ahkeralla työlläni hyvin voin elättää ison perheeni, johon
vielä oli tullut kaksi lasta, niin että meitä oli yhteensä kahdeksan
henkeä.

Parooni Eksköld'i oli nuhteetoin isäntä joka ei vaatinut enempää
alamaisiltansa kuin ne hyvällä tahdolla voivat matkaan saattaa. Toden
perältä rankaisi hän laiskuutta ja kehoitti ahkeruutta. Hän kävi itse
katselemassa kuinka me kotonamme elimme, kuinka maamme viljelimme ja
minkä kaltainen toimemme yleisesi oli. Hän oli isä meille kaikille, ja
me puolestamme rakastimme häntä niinkuin isäämme, jonka selvästi
osoitimme sekä sanoilla että töillä, siivolla käytännöllä ja
kelvollisella työllä; sillä hevonen on enemmästä päästä senjälkeen kuin
sitä pidetään.

Paronessa ja hänen tyttärensä kävivät useen torpissa ja keskustelivat
vaimojen kanssa sisätöistä. Niitten toimesta sai joka asumus pian
vähäisen ryytimaan jossa kasvattivat kukkia ja hyödyllisiä
juuri-kasvuja. Jos joku tuli kipeeksi, niin paronessa oli koko tohtori,
joka tuli paikkaan ja teki mitä sopi saadaksensa sairaan terveeksi.

Se oli minulle suureksi onneksi; sillä Elina tuli kovin kipeeksi
viimeisessä lapsen-vuoteessansa, ja olisi luultavasti mennyt sitä
pitkää tietä jollei paronessaa olisi ollut. Hän tuli tauti-vuoteelle
sekä varhain että myöhän ja hoiti Elinaa, niinkuin se olisi ollut oma
lapsensa. Elina tuli myös hänen avullansa pian niin terveeksi että hän
voi olla liikkeellä ja toimitella pieniä askareita; vaan oikeen
terveeksi ei hän kuitenkaan tullut moneen aikaan. Paronessa määräsi
hänen viimein juomaan vettä, ja auttoi minua valmistamaan häntä
senkaltaiselle matkalle. Minä sain häneltä omakätisen kirjan tohtorille
ja parooni lainasi minulle hevosen, jolla sain mennä kyytimään.

Meiltä oli viisi penin-kulmaa R---- suurelle terveyden lähteelle, johon
paronessa oli toimittanut Elinaa viemään, sillä sitä pidettiin
parhaitten seassa koko valtakunnassa.

Paikkaan tultuani jätin minä kirjan tohtorille, ja vaimoni pääsi
lasarettiin -- joka oli rakettu köyhiä vasten kuninkaan antamilla
rahoilla, -- jossa hän sai vapaan asumuksen ja ruoan siellä ollessaan.

Minä jätin hänen tänne iloisissa toivoissa, vaan havaitsin häntä
noutaessani ett'ei ne millään muotoa olleet tulleet täytetyksi. Hän oli
nyt niin heikko ja kipeä että hän tuskin jaksoi kävellä, ja syy siihen
oli seuraava; suvi oli sateinen ja kylmä. Köyhien täytyi nousta jo
kello kolmen aikaan että joutuisivat kello viiteen, koska rikkaat veden
juojat rupesivat kokountumaan. Tohtori piti tästä asiasta aivan tarkan
vaarin; sillä sehän olisi ollut aivan sopimatointa jos herrasväki olisi
saanut nähdä tiellänsä virhellöisiä ja sairaita. "Eihän sillä lailla
olisi vähintäkään lystiä koko veden juomisen komennossa", sillä
useammat olivat kokountuneet tänne iloisesti elämään. Se taitaa olla
tapa muissakin tämän kaltaisissa laitoksissa, jotka sen kautta eivät
täytä tarkoitustansa. Yleisön pitäisi minun mielestäni kärsivän nähdä
huonouden likemmältä, että he siitä tulisivat huomaamaan että hekin
ovat ihmisiä, jotka terveytensä puolesta taitavat tulla yhtä huonoiksi
ja viheliäisiksi. -- Mitä Elinaan kuului, niin hän luuli, että ne
kylmät aamut ja se kylmä vesi olivat saattaneet terveytensä
huonommaksi. Hän oli myös vakuutettu siitä että moni köyhä sairas veden
juomisella oli vetänyt kuoleman päällensä; ei hän sentähden ollut
juonutkaan mitään vettä viimeisinä päivinä, jossa paronessakin sanoi
Elinan tehneen oikeen.

Se hyvä ihminen rupesi uudestaan tohtoriksi Elinalle, ja Jumala sen
tiesi mitä neuvoja hän siihen käytti, mutta ennen joulua oli akkani
taas yhtä terve ja raitis kuin entisiin aikoin.

Joulun aikaan sai paronessakin murhetta ja surua.

Parooni kävi mielellään metsästämässä ja sattui kerran vilustumaan
kovasti, joka pani hänen tauti-vuoteelle, jossa hän levollisesti nukkui
viimeiseen uneensa Tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1847.

Ihanaa mahtaa olla kuolla, kuin kuolee niin ikävöittynä ja kaivattuna
kuin hän. Hän ei ollut kartanon omistajana muuta kuin kuusi vuotta,
mutta sillä aikaa oli hän tullut niin rakastetuksi alamaisiltansa että
me surimme häntä niinkuin hyvät lapset surevat rakastettua isäänsä.

Haudan partaalla, johon kaikki alamaisensa seurasivat häntä, ei ollut
sitä silmää, joka olisi ollut kuiva, eikä sitä sydäntä, jota ei syvä
suru ollut liikuttanut.

Moni luulee ett'ei köyhä kansa voi käsittää jalomielisyyttä mailmassa:
mutta ne, jotka siinä uskossa elävät, eivät tunne sitä perin pohjin.
Kansa on yleisesti kiitollinen, eikä meidän tarvitse tehdä sille muuta
kuin mikä oikeen on, niin se rakastaa meitä.

Meitä oli viisitoista torpparia, ja kaikki voimme hyvin, sillä meitä
pidettiin ihmisten lailla. Ei se niinmuodoin ollut ihmeellistä että me
ikävöitsimme; me tiesimme mitä olimme kadottaneet vaan emme mitä siaan
saisimme.

Paroonin raha-asiat olivat hyvällä kannalla, mutta kartano myytiin
kuitenkin kreivi Klämmerstedt'ille. Paronessa muutti tyttärensä kanssa
Tukholmaan, jossa hänen toinen poikansa oli virkamies hovissa.

Sinä päivänä, kuin ne molemmat rouvasihmiset lähtivät kartanosta,
olimme kaikki juhla pukumissamme, ja seurasimme niitä niin kauas kuin
kartanon tilat kestivät, rukoillen Jumalaa että hän suojelisi ja
siunaisi heidän tulevat elämän päivänsä, palkinnoksi kaiken sen hyvän
edestä kuin he olivat osoittaneet meille ja lapsillemme.

Kummoinenka se uusi isäntä mahtaa olla? Tämä kysymys oli siihen aikaan
jokaisen ajatuksissa. Minä puolestani en toivonut mitään hyvää; mistä
syystä, sitä en voi selittää, mutta minä tunsin niinkuin ilmassa että
suuri muute oli tulossa. Ei sitä myös tarvinnut kauan odottaa.



XIII.


Kreivi Klämmerstedt'illä oli monta kartanoo useammissa läänissä, jonka
tähden hän antoi Bödan kartanon arennille langollensa, katteini
Pryhl'ille joka oli aivan köyhä, niinkuin kulku-puhe tiesi jutella.

Katteini Pryhl oli vähäinen parrottunut herra, joka vahvisti
jokaisen käskyn lukusilla kirosanoilla, joita hän runsaasti jakoi
ihmis-sukukunnan vihollisen kunniaksi. Hänellä oli ennen ollut
puustelli, ja häntä pidettiin yleisesti erinomattain taitavana
maanviljeliänä. Hän oli silmään pistävä ihminen kaikissa maanviljelys
kokouksissa, joissa hän piti pitkiä puheita guanosta, tiili-torvista,
juuriskoista, j.n.e.

Taloon tultuansa havaitsi hän paikalla, että me torpparit elimme liian
hyvin, ja määräsi meille sentähden toista vertaa suuremman veron. Minä
olin ennen tehnyt ainoastaan kolme päivää viikossa omin ruokini, mutta
ne enennettiin nyt viiteen. Minulla oli niinmuodoin vaan yksi vapaa
päivä, ja minun täytyi sentähden, ehkä vastoin tahtoani, tehdä työtä
sunnuntainakin, jos tahdon pitää torppani edes jonkinlaisessa reilassa.
Paljon jäi kuitenkin tekemättä. Vuoden tulo oli sinä vuonna puolta
vähempi. Työ kartanossa kävi päivä päivältä raskaammaksi. Minä nä'in
aivan hyvin ett'ei tämä kauppa kauan kannattaisi, ja koetin sentähden
hankkia tilaa itselleni jossakussa muussa paikassa, niin kauan kuin
minulla vielä oli edes vähän varoja. Kaikki hakemiseni oli kuitenkin
turhaan. Ei kukaan tahtonut ottaa maallensa työmiestä, jonka hännässä
oli ämmä ja seitsemän lasta. Tosiaan mailma on avara, mutta minulle ei
siinä ollut muuta paikkaa, kuin se joka minulla oli entiseltä.

Talvella sanottiin kaikki torpparit ylös jollei he tahtoneet ruveta
muonamiehiksi. Katteini olisi kuitenkin mielellään suonut että olisimme
muuttaneet, sillä hän tahtoi nuoria ja raittiita työmiehiä, joitten
perässä ei ollut "ämmä räysiä ja pieniä poru-kittiä", niinkuin sanansa
sattuivat. Hän oli kuitenkin pakotettu meitä pitämään, ja meidän täytyi
suostua esittelemiseen, kosk'emme voineet saada muuta paikkaa.

Kartanon viereen rakennettiin nyt vähäisiä asumuksia työväelle.
Torppien huoneet hävitettiin ja niitten maa yhdistettiin kartanon maan
kanssa. Uudet asumuksemme olivat jotenkin hyvät, mutta palkka oli
vähäinen, nimittäin:

1. Vapaat huoneet ja puut.

2. Puoli tynnyriä maltaita.

3. Nelikko silliä.

4. Kaksi tynnyriä perunoita.

5. Sata viisikymmentä riksiä rahaa.

Senjälkeen, kuin jyvät silloin maksoivat, sain minä kuusi naulaa leipää
joka päiväksi, vaan en särvintä vähintäkään. Siinä ei ollut liiaksi
elämän varoja yhdeksälle hengelle. Minä valitin sitä katteinille ja
selitin että me senkaltaisella palkalla kuolisimme nälkään.

"Olkoon menneeksi," vastasi hän. "Minä maksan kartanosta korkean
arennin, ja minun täytyy niinmuodoin koettaa hyötyä siitä niin paljon
kuin mahdollista. Ilman sitä ei se ole tavallista että muonamies
missään koko Ruotsissa saa sitä enemmän. En minä voi siihen mitään että
olette toimittaneet koko joukon kakaroita vaivoiksenne."

Tähän piti minun tytymän; ja nyt alkoi tulla tuska ja vaiva toisensa
perään, joita en voi kertoa. Minä en voinut nähdä vaimoni ja lapsieni
näkevän nälkää, niin kauan kuin minulla vielä oli jotakin, jolla voin
auttaa. Ensin menivät ne vähät rahat jotka paroonin aikana olin
säästänyt; senjälkeen täytyi Elinan kantaa kylään ja myydä yhden
irtaimen kalun toisensa perään, viimein sänky-vaatteetkin, niin että
saimme maata paljailla oljilla. Mutt'ei tässä vielä ollut kaikki! Minun
piti oleman kello neljästä aamulla yhdeksään ehtoolla ahkeraa työssä
kiini. Katteini taikka voutinsa oli aina kannoillamme, ja muistutti
kepillänsä. Monta kertaa olikin se tarpeellista; sillä rasituksesta
olimme me tulleet niin leväperäisiksi ja huolimattomiksi, ett'emme
tehneet muuta kuin sen johon pakotettiin. Pakko ei myös viipynyt. Keppi
oli alinomaa liikkeellä ja jätti monen selkään syvät jäljet. En minä
luule katteini Pryhl'in olleen perin pohjin pahan ilkisen ihmisen, ehkä
hänen käytöksensä meitä vastaan oli raaka. Hän valitti alinomaa kansan
hetki hetkeltä käyvän huonommaksi; vaan ei hän ajatellut sitä, että
työmies on palkkansa ansainnut, että raskasta on olla nöyrä, kuin
voimat puuttuu, ja ihminen on sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta
tullut orjan kaltaiseksi.

Kolmena vuonna oli viheliäisyys majassani noussut nousemistansa ja
viimein joutunut niin korkealle kuin sopii. Elina oli laihtunut ja niin
olin myös minä. Lapset anoivat leipää mitään saamatta. Ainoa ruokamme
oli suola ja perunat, vaan ei niitäkään ollut tarpeeksi.

En minä ole koskaan epäillyt taivaassa olevan armahtavan isän; mutta
nyt minä rupesin epäilemään. Kaikki näytti niin synkeältä ja pimeältä.
Minä ajattelin sinne ja tänne parempaan maahan tietä löytämättä. Minä
hain lohdutusta Jumalan sanassa, vaan en siinäkään löytänyt mitään
virvoitusta; sillä minä olin kokonaan käynyt typeräksi. Monta kertaa
menin minä likellä juoksevan kosken tykö, siinä tarkoituksessa että
lopettaa viheliäisyyteni, mutta kuin minä tulin paikalle niin ei enää
ollutkaan rohkeutta siihen.

Kerran, kuin minä järkähtämättömästi olin päättänyt täyttää päätökseni,
riisuin minä vaatteet päältäni ja laskin ne maahan, sillä
uskotellakseni ihmisiä että olin uimatielläni uponnut. Kuin minun
viimeiseksi piti riisua paitani, pisti se vähäinen sormus, jonka olin
saanut Elinalta ja jonka minä vielä kannoin mustassa rihmassa
kaulassani, silmääni. Nyt tulivat vaimo ja lapset niin terävästi
mieleeni, että minä paikalla palasin kotio. Siitä ajasta en minä enää
koskaan ajatellut niinpäinkään, vaan kiitin sydämmessäni Jumalaa että
hän oli päästänyt minua pahasta.

Elina oli kiusausten hetkinä paljoa vahvempi kuin minä. Hän oli
kärsivällinen ja nöyrä kuin uhrilammas. Hän kehoitti minua olemaan
järkähtämättömän ja vahvan. "Meidän Herramme koettelee ainoastaan, vaan
ei hän hylkää" oli hänen vahva uskonsa, josta hän lakkaamatta muistutti
minua.

Minun mielestäni viipyi apu jotenkin kauan ja minä lohdutin itseäni
sillä surkealla ajatuksella että meidän maalliset asiamme nyt olivat
niin huonolla kannalla kuin sopi. Tässä minä kuitenkin petin itseni.
Kärsimysten pikari ei ollut vielä tyhjennetty pohjaan asti.



XIV.


Lukiani muistaa kuka tiesi, että yksi niistä varkaista, kuin minä
tapasin vankiudessani, jutteli paitsi muuta: "että hän oli alkanut
tiensä sillä lailla että hän löi isäntäänsä, jonka tähden hän tuli
linnaan, ja senjälkeen vihasta ihmisiin oli vaeltanut sitä pahaa
tietä." Se oli kaikin puolin totta. Hänen nimensä oli Lassila, vaan
yleisesti häntä kutsuttiin "Näkiksi", sillä hän oli syntynyt Bödan
kartanon allekuuluvassa Näkin torpassa. Näkki oli niinmuodoin nimi,
jota jokainen mainitsi kauhistuksella, sillä hän oli useamman pahan
työn ja rohkean varkauden kautta tullut tunnetuksi kuin täydellinen
rosvo.

Yhtenä myrskyisenä syksy-yönä, kuin minä ja perheeni makasimme
levollisesti, kuulin minä yht'äkkiä lasin päälle kolkutettavan, joka
kolkutus kävi aina kovemmaksi. Minä nousin ylös ja kysyin kuka se oli,
johonka sain vastuun että se oli majatoin, joka pyysi yösiaa. Elina
otti paikalla valkeen. Jos asumuksessani olisi ollut jotakin
varastettavaa, olisin minä kuka tiesi arvellut päästää huoneesen outoa
ihmistä, vaan kuin ei niin ollut tapaus, aukasin oitis oven, ja Näkki
astui asumukseeni. Tämä näkö saattoi kaiken vereni nousemaan päähäni;
minä seisoin niin pelästyneenä ett'en voinut sanoa sanaakaan.

"Kiitoksia viimeisen edestä, Thore," sanoi hän. "Älä nyt siinä seiso ja
tärise niinkuin pelkuri, sillä Näkki ei ole niin vaarallinen, kuin
mailma huutaa. En minä koske sinuun, vaimoosi enkä lapsiisi; ei se ole
muonamiehen asumuksessa eikä töllilöissä, joissa Näkki hakee
saallistansa."

Vaimoni kaatui melkeen pyörtyneenä sänkyyn, kuin hän havaitsi kuka
vieraamme oli. Hänen muotonsa oli sitä lajia että sitä pelkäsi, kuin
sen vaan näki. Hän oli suuren kokoinen leveä hartiallinen mies, ja
hänellä oli pöyheä harmaan sekainen tukka ja parta, jotka melkeen
peittivät koko kasvot. Ne syvässä makaavat silmät kipenöitsivät
niinkuin kaksi tulista kekälettä. Hänen päässänsä oli karvainen
karhun-nahkainen lakki, muutoin oli hänen yllänsä musta verka takki,
joka oli sidottu suurella nahka vyöllä. Siinä vyössä kantoi hän kaksi
pistoolia ja yhden hirmuisen suuren jahti-veitsen elehvantin luisella
varrella. Ujoilematta istui hän muutaman laudan viereen, joita me
pidimme pöytänämme, ja laski toisen pistoolin eteensä.

"Mitä sinä täältä tahdot?" kysyin minä vihdoin viimein.

"Tulla sinua tervehtämään, ehkä se oli aivan vähän, kuin me tapasimme
toistamme linnassa... Sinä olit onnellinen, oikea kulta poika, joka
siihen aikaan vaan oli kukkien ja herrasväen seurassa."

"Mutta mistä sinä minun asuntoni voit tietää?"

"Minulla on tiedustelijani, käsitäthän sen. Kartanon tilan tunnen minä
aivan tyystään... Te saatte kärsiä oikeen helvetin elämää tämän Pryhlin
tykönä, jonka minä mielelläni kurmoittasin niin latteeksi kuin
pannukakon... Eikö se ole helvetin tyhmästi että olla rehellinen?
Täällä sinä kärsit ja saat selkääsi, ja sinulla on ämmä ja huoneen
täysi ryysyisiä kakaroita, jotka parkuvat ja ulvovat kuin nälkähiset
sudet, koska me linnassa elämme lystiä elämää ja saamme kaikkia mitä
tarvitsemme."

"Miks'et sitten siellä pysynyt?" sanoin minä.

"Muute huvittaa," vastasi hän. "Kuin enemmän aikaa on ollut puurissa,
on se lystiä että tulla vähäisen ilmoittelemaan. Se on hauskaa että
pelootella hylkyjä, ymmärräthän sen. Ne pelkäävät Näkkiä niinkuin itse
pirua, vaan ei hän olekkaan mikään kananpoika... Minä petin ne hyvin
karatessani, uskotkos sen. Yksi vanha tuttu pisti linnaan kokonaisen
uppsierin puvun, minä puin sen päälleni, mustasin tukkani ja partani,
jonka jälkeen minä valkoisena päivänä menin vahdin sivutse, joka teki
kunnian temput kivärillä. Se oli helvetin lystiä... Ei ne ole vielä
joutuneet kuuluttaan perääni; siitä on vasta viisi päivää kuin minä
karkasin, mutt'en minä kuitenkaan ole laiskana ollut. Toissa yönä pidin
minä vähäisen kalunkirjoituksen entisen isäntäni tykönä, ja tänä yönä
kävin minä tervehtämässä itse rovastia, jolta otin tämän takin ja
paraan hevosensa, joka seisoo ja hirnuu tuolla ulkona. Kyllä minä hänen
vielä lämmitän, ennenkuin..."

"Hyvä Lassila!" keskuutin minä hänen, "jos et tahdo tehdä minua vallan
onnettomaksi, min mene paikalla tiehesi."

"Minä aivoin päin vastoin tehdä sinun onnelliseksi," vastasi hän;
"sillä kuinka hullusti nyt laita lienee, niin minä rakastan sentään
ihmisiä, kuin ne ovat oikeen rehellisiä niinkuin sinä... Sinun pitää
tietämään, ett'en minä ole mikään tavallinen varas. Minä varastan
rikkailta ja annan köyhille, edes vähän tässä mailmassa tasoittaakseni.
Nyt minä tiedän sinun olevasi köyhän raukan ja olen sentähden tullut
tänne antamaan sinulle tämän, jonka olen ottanut entiseltä isännältäni
ja siltä ahneelta rovastilta."

Siinä samassa tarjosi hän minulle suurta seteli pakkaa, vaan kuin minä
näin sen, astuin minä pelästyneenä takaperin ja pyysin häntä Jesuksen
nimessä pitämään rahat, joita en minä millään ehdolla tahtonut ottaa.

"Älä ole mikään pelkuri," sanoi hän. "Vaikka rahat ovat varastetut,
ovat ne yhtä hyvät kuin muutkin; ja koska sinä vaimonesi ja lapsinesi
kärsit puutetta, niin ei se suinkaan ole synti ettäs käytät ne
tarpeisiisi."

Minä sanoin vastaan, vaan turhaan. Hän heitti rahat pöydälle ja vannoi
sen päälle että minun piti ne saaman jos tahdon eli ei.

Nyt nousi vaimoni sängystä, putosi Näkin eteen laattialle ja pyysi
häntä liikuttavaisilla sanoilla ottamaan lahjansa takaisin ja jättämään
me rauhaan.

Näkin silmät kävivät silloin vähä vetisiksi. Hän otti seteli pakan ja
sanoi lempeämmällä äänellä:

"En jumallist minä uskonut niin paljon rehellisyyttä löytyvän maan
päällä; minä oikeen kunnioitan teitä; sillä Näkillä on sydän rinnassa,
vaikka hän aikanansa on joutunut harha teille... Voikaa hyvin, hyvät
ihmiset."

"Kuules Thore." sanoi hän vähän aikaa vaiti oltuansa. "Nyt sinä taidat
herättää Pryhlin ja sanoa että Näkki on paikkakunnilla, niin täällä
nousee sanomatoin elämä talossa, -- ha, ha, ha."

Niin sanottuansa meni hän tuvastani ja hyppäsi hevosen selkään joka
täyttä lentoa juoksi tiehensä.

Minä keskustelin Elinan kanssa kuinka meidän piti tekemän
ajatteluttavassa tilassamme. Me käsitimme hyvin, että Näkin neuvoa oli
paras totella, sillä muutoin voitasiin meitä pitää hänen hyysääjänänsä.

Minä kiirehdin herättään katteinia ja voutia, jotka vapisivat joka
jäsenessään, kuin saivat kuulla tämän sanoman. Nyt nousi talossa
sanomatoin meteli. Koko talon väki oli tota hätää jaloillansa. Katteini
aukasi akkunan ja ampui kaksi kovaa laatinkia ilmaan, jonka jälkeen hän
puki päällensä sekä sapelin että pistoolia. Hän käski kaiken väen
menemään ulos, varustettuina aseilla, lyhdyillä ja valkea soitolla,
ottamaan tätä vaarallista vierasta; vaan itse ei hän arvannut lähteä
sänky-kammaristaan. Minun piti jäämän kotio ja juttelemaan monin
kerroin kuinka kaikki oli ollut Näkin huonessani käydessä. Näkki pysyi
kuitenkin vapaana, sillä väki palasi tyhjin käsin.

Katteini ilmoitti paikalla asian nimis-mies Kloberille, joka joutusasti
tuli paikkaan.

Minä kutsuttiin paikalla hänen ja katteinin tykö, jossa minä aikaa
päälle kiiresti kuulusteltiin.

Heillä oli niin paljon nuhtelemista. Minun olisi paikalla vaimoni
taikka lasteni kautta pitänyt ilmoittaa tapauksen; minun olisi pitänyt
pitää rahat, että ne olisivat tulleet oikeitten omistajiensa käsiin.
Vaan kuin en ollut tehnyt sitä olin minä selvästi varkaitten hyysääjä.
Nyt mentiin asumukseeni, jossa repivät laattiankin ylös kaikki tyystään
kattellaksensa. Vaimoni ja lapseni kuulusteltiin myös kiireesti.
Viimein vei Kloberi minun sivulle päin ja löi minua vallan hirveän
kovasti suurella kepillänsä, sentähden kuin en tahtonut tunnustaa
itseäni vikapääksi. Hän pani minun senjälkeen kiini ja vei minun
vankiuteen, jonka hän nuhteettomasti sanoi saavansa tehdä, koska minä
ennen olin ollut linnassa.

"Se on helvetin hyvä," sanoi Pryhl, "vaikka asia olisi kuinka hyvään,
sillä nyi minä saan koko perheen seurakunnan vaivaishoinnon päälle."

Kaikista mitä tähän asti olin kärsinyt oli tämä raskain hetkeni. Minun
rakas vaimoni ja seitsemän ryysyistä lasta seisoi lähteissäni
rattaitten vieressä. Elina pesi hienolla kädellä veren pois piiska
raamukkeesta kasvoissani, jotka olin saanut nimis-miehen kepistä. Hän
käski minun olemaan hyvässä turvassa, sillä "Herra koettelee vaan,
mutt'ei hän hylkää". Pienen lapseni juoksivat rattaitten vieressä niin
kauvas kuin jaksoivat, ja huusivat alinomaa: "isä, isä". Se huuto oli
likellä että temmata sydämmen juurineen rinnastani.

Minä olin niinmuodoin toisen kerran eläissäni vankina. Mutta minä
kärsin nyt paljo vähemmän kuin edellisellä kertaa, sillä minä tiesin
syyttömyyteni tulevan ilmi, jos heti se vähän aikaa viipyisikin.

Enoni oli sillä aikaa ottanut eron sotaväestä ja tullut sen entisen
vankivartian siaan. Minä sain niinmuodoin asua tuvassa ja minua
kohdeltiin kaikin puolin niinkuin ihmistä. Hän oli vakuutettu minun
viattomuudestani, ja lupasi auttaa minua käräjissä, niin että pian
pääsisin vapaaksi. Hän pelkäsi kuitenkin minun saavan olla kauan kiini,
jollei ruununmiehet saisi Näkkiä kiini, koska minun vapaaksi
pääsemiseni pääasiallisesti oli sen kanssa yhdistetty.

"Ei ne sitä karhua niin helposti pyydä," sanoi enoni. Me saimme joka
päivä sanomia rohkeista varkauksista, joita hän oli tehnyt
paikkakunnalla, ilman että häntä voitiin saada kiini, ehkä monta
ihmistä kerran oli hänen nähnyt. Kuinka hämmästyneiksi emmekö me siis
tulleet, kuin itse päältään, päivää ennen määrättyen väli-käräjien,
astui vanki-vartian huoneesen ja sanoi:

"Tässä minä nyt olen omassa korkeassa persoonassani, ja pyydän tulla
kiini pannuksi. Varmaan olin minä ajatellut vielä vähän aikaa nauttia
vapauttani, mutta kuin minä sain kuulla että Thore minun tähteni oli
joutunut pinnistykseen, niin päätin tulla tänne häntä suojelemaan."

Näkki piti sanansa. Seuraavana päivänä teki hän tunnustuksensa, ja minä
pääsin vapaaksi, Elinan suureksi iloksi, sillä hän oli myös paikalla.

Asian tutkinnon alla ollessa olin minä havainnut, että isäni, joka oli
lautamies, katseli minua aivan tyystään. Minä havaitsin myös että hänen
kasvonsa näkyvästi selkisivät, kuin hän kuuli syyttömyyteni. Hän tuli
nyt perässämme kartanolle ja pyysi saadaksensa puhua vähän minun ja
vaimoni kanssa. Me seurasimme häntä keskievariin, jossa hänellä oli oma
kamari. Hän istui sohvalle ja sanoi syvästi liikutettuna:

"Minä olen isäsi, Thore; mutta minä olen ollut sinua kohtaan kuin huono
ihminen, ja sentähden on herra rangaissut minua tottelemattomilla
lapsilla. Voitko sinä antaa minulle anteeksi, Thore?... Minä tahdon
palkita rikokseni niin hyvin kuin voin... Tästälähin ei sinun tarvitse
murehtia mistä saat jokapäiväisen leivän itsellesi ja omaisillesi, jos
minä sitten elän taikka kuolen."

Minä en voinnut sanoa sanaakaan. Tykyttävällä sydämellä otin minä hänen
tarjotun kätensä, jota minä syvästi liikutettuna pusersin. Elina löi
kätensä ukon kaulaan ja sanoi: "Kiitetty olkoon Jumala!"

Minä en voi selittää kuinka se oli; mutta se on vaan vissi, että minä
sillä hetkellä luulin näkeväni äitini ystävälliset kasvot paistavan
taivaallisella valolla.

       *       *       *       *       *

Tähän lopettaa Thore Jössenpoika omakätisen elämän-kertomuksensa, jonka
minä olen päättänyt jatkaa; jos lukiallani vielä on kärsivällisyyttä
sitä kuulella.



XV.


Lautamies Jösse Niileksen poika eli se niin kutsuttu rikas Jösse, oli
kaiken elin aikansa ollut omanvoiton pyytäjä ja kova-sydämminen
ihminen, joka ei palvellut muuta Jumalaa kuin mammonaa. Tähän aikaan
oli hän leski, ja oli jo monta vuotta takaperin jättänyt suuren talonsa
ainoolle pojallensa, ja ainoastaan pitänyt kahdeksannen osan mantalin
talon, saadaksensa vielä elää maailman tohussa, ja että hänelläkin
olisi yhteisissä asioissa sana sanottavana. Poika oli oikee tuulen
lennättämä, joka eli aina yhdessä humussa; sentähden ei heidän välinsä
ollutkaan hyvä, joka pari kertaa oli saattanut isän ja pojan
nyrkki-putikkaan keskenänsä. Eripuraisuus oli niin suuri ett'ei isä ja
poika tervehtänyt toistansa, jos joskus kohtasivat toisensa.

Varmaan ei se surettanut rikasta Jösseä, mutta se saattoi jos
mahdollista sydämensä vielä entistä kovemmaksi. Hän katui syvästi että
hän oli jättänyt melkeen kaiken omaisuutensa kiittämättömälle ja pahan
tapaiselle pojallensa, vaan ei hän syntiänsä katunut. Ei hän koskaan
tullut ajattelemaan sitä että se taitaisi olla rangaistus syntiensä
tähden. Harvoin tai ei koskaan kävi hän kirkossa. Nyt sattui se tärkeä
tapaus, että tohtori Wieselgreni, omassa valtakunnassa tehdyillä
lähetys-matkoillansa, tuli Tammikylään piplian selitystä pitämään.
Jokainen jolla vähänkin henkeä oli riensi kirkkoon kuulemaan tätä
kuuluisaa saarnamiestä, niinmuodoin myös rikas Jösse.

Hänen saarnansa aine Jumalan lain kuudes käsky, jonka hän selitti niin
liikuttavilla sanoilla, että rikas Jösse ensi kerran eläissänsä tunsi
itsensä Jumalan sanalta liikutetuksi. Hän tunsi niinkuin miekka olisi
mennyt sydämmensä läpitse.

Jumalan palveluksen päätettyä oli hän ison aikaa kahdenkesken
saarnaajan puheilla, ja kuin hän sitten tuli ulos pitäjän miestensä
tykö, itki se melkeen seitsemän kymmenen vuoden vanha ukko niinkuin
pieni lapsi.

Tämä oli tapahtunut päivää ennen kuin hän tuli käräjille. Se oli syy
hänen äkkinäiseen muuttumiseensa lempiäksi poikaansa vastaan, jota ei
hän tähän asti ollut tunnustanut omaksensa ei sanoilla eikä töillä.

Hän tahtoi niinmuodoin täydestä todesta auttaa Thoren surkeasta
tilastansa. Hän otti sentähden suuret työ-vaunut ja ajoi seuravana
päivänä Bödan kartanoon.

Rikas Jösse, niinkuin moni muukin voipa mies, ehkä hän oli tiettänyt
kaiken elin-aikansa maalla, ei ollut koskaan avoin silmin katsonut
köyhyyden asumuksiin. Se taulu, kuin aukeni eteensä poikansa
asumuksessa, saattoi hänen sentähden sanomattomasti hämmästymään.

Mies ja vaimo olivat keltasenkalveat ja laihtuneet, lapset ryysyissä ja
puoli alastoinna, pehtaroittivat oljissa laattialla. Yksi alaston sänky
ja kaksi kehnoa tuolia olivat ne ainoat huone-kalut.

"Huonosti minä luulin täällä olevan, vaan en kuitenkaan voinut arvata
täällä näin kehnosti olevan," sanoi rikas Jösse syvästi huoaten.

Senjälkeen meni hän katteinin kanssa keskustelemaan Thoren
muuttamisesta, johon se mielellään suostui, koska hän sen siaan sanoi
helposti voivansa saada nuoremman muona-miehen, joka oli paljo parempi
isännälle.

Kohta istui koko perhe ilosta loistavilla silmillä vaunuissa, ja rikas
Jösse ajoi kotionsa Tammikylään.

Perheen tila tuli paikalla paratuksi Jössen hyväntahtoisuudella.
Varmaan oli hän antanut lailliselle pojallensa enimmän omaisuutensa,
mutta hänellä oli vielä vähäinen talonsa ja runsaasti irtainta tavaraa.
Tämän kaikki antoi hän laillisen kauppakirjan kautta Thorelle ja
Elinalle. Talven aikana kuoli hän täydellisesti sovitettuna molempaen
poikiensa ja -- me toivomme -- myös Jumalan kanssa.

"Herra on suuri armossa ja laupiuudessa. Kiitetty olkoon Herran nimi,"
sanoivat ne molemmat puolisot ja halasivat toistansa.



XVI.


Kahdeksan vuotta oli kulunut sitten kuin viimeiksi tapasin Thore Jössen
pojan. Minä kävin uudestaan häntä katsomassa asumuksessaan. Miltä hänen
tilansa nyt näytti tahdon minä tässä totuuden mukaan kertoa. Tämä oli
sunnuntai ehtoona kesä-kuussa. Levollinen rauha hallitsi koko luonossa,
ja niin myös siellä sisällä. Aurinko lähetti viimeiset säteensä sisään
avatuitten lasien läpitse ja osoitti katselialle yhden huoneen, joka
oli puhdas ja nätti aina vähimmissäkin osissansa. Laatialla leikitteli
kaksi vaalea-tukkaista punaposkista poikaa, joita isä ja äiti jotka
istuivat maalatulla sohvalla, ilo-mielin katselivat.

Ne molemmat puolisot olivat näkyvästi muuttuneet. Se keltasen kalvea
iho oli saanut terveemmän värin ja laihat jäsenensä olivat kasvattaneet
lihaa. Thore oli keskikokoinen mies. Hänen rehelliset kasvonsa olivat
varjotut harmaansekaisilla hiuksilla ja valaistut tumman-sinisillä
silmillä, jotka todistivat hänellä olevan hyväntahtoisen sielun, joka
voi syvästi tuntea ja kärsiä. Elinalla oli vaalean-veriset ympyriäiset
kasvot, joissa voi nähdä kauneuden merkkiä, joka vielä yhdeksi osaksi
oli jäljellä. Lempeys ja hyväntahtoisuus loisti hänen joka
liikunnostansa. Thore oli kahdeksan viidettä vuoden vanha, ja Elina
viittä vuotta nuorempi, mutta molemmat näyttivät paljo vanhemmalta,
sentähden että he aikanansa olivat nähneet niin monta surua ja tehneet
raskasta työtä.

"Nyt saatte mennä kartanolle vähäksi aikaa leikittelemään ehtoon
tullessa," sanoi Thore lapsille, jotka eivät olleet myöhästä
tottelemaan käskyä.

"Kuuleppas, Elina," sanoi Thore vähän ajan päästä ja tarttui hänen
käteensä. "Jos sinä tahdot niinkuin minä, niin myymme talomme ja
muutamme Amerikaan."

"Sinä uskottelet," vastasi Elina.

"En minä uskottele koskaan, sitä vähemmin nyt, kuin asia on niin
tärkeä."

Elina katseli häntä silmät pystyssä ja sanoi:

"Sinä uskottelet vissiin, rakas Thoreni. Et sinä voi tahtoa muuttaa,
kuin kaikki on niin hyvin, ja elämme niin onnellisesti."

"Varmaan on meidän kaikki hyvin, emmekä saata kyllä kiittää Jumalaa
onnemme tähden; mutta meidän pitää muistaman että meillä on lapsia...
Me olemme nyt kahdeksan vuotta omistaneet talon, tehneet työtä oikeen
voimien perästä, emme myös ole tuhlanneet millään lailla, ja kuitenkin
on meillä tuskin niin paljon kuin alkaissamme. Vero yletään joka
valtiopäivissä; kaikki käy pahemmaksi ja pahemmaksi. Ei meillä ole
varaa edes lehmää lahdata jos tahdomme jaksaa maksaa kaikki verot, kuin
rasittavat taloo. Emme myös voi pitää kaikkia lapsiamme kotona; meidän
tarvitsee päästää yhden toisensa perään pitäjälle palvelemaan, joka
surettaa minua kovasti, koska minä koettelemisen kautta tiedän, kuinka
niitä kohdellaan. Kaikki tämä kävisi sentään päinsä, jos täällä
ihmisten seassa löytyisi oikeutta; mutta minä olen lapsuudestani saakka
nähnyt että köyhiä joka paikassa sorretaan. Se on raha vaan ei ihminen
joka arvossa pidetään. En minä käsitä kuinka sen kanssa lienee laita,
mutta ainakaan ei hallitus siinä maassa ole oikealla kannalla, jossa
tehdään vähä taikk'ei ollenkaan köyhäen lapsien kasvatukseksi; jossa
mielensä mukaan saa lyödä nuorukaisia, siksi kuin täyttävät
kahdeksantoista vuotta; jossa ei ystäviensä kanssa saa palvella Jumalaa
vahdita, mutta juoda ja kirota niin paljon kuin haluttaa; jossa ei
lapset saa periä vanhempiansa; jossa laki käytetään säädyn ja rikkauden
jälkeen; jossa jo kehdossa tulee valtiopäivä-mieheksi; jossa papit
enemmän huolivat maallisista toimituksista, kuin hengellisestä
virastansa, jota he hoitavat niinkuin käsi-ammattia; jossa vihdoin
viimein varas pidetään hyvin, vaan kunniallinen työmies saa kuolla
nälästä ja puutteesta vaivasten huoneessa."

"Se on totta, Thore, ja totta kyllä se on; mutta kuinka raskasta eikö
se olisi että muuttaa rakkaasta kodostansa," sanoi Elina ja hypisteli
kiiltävää avain kimppuansa. Thore nousi ylös ja kävi vakavilla
askeleilla yli laattian, jonka jälkeen hän jälleen istui Elinan viereen
ja sanoi:

"Niin, raskasta se olis, aivan raskasta että jättää rakkaan
isän-maansa. Oikeen sielussani kirventelee kuin ajattelen sen päälle...
Mutta ajatelkaamme vielä sen asian päälle, rakas Elina. Muista se
kuinka paljon olemme saaneet kärsiä aikanamme. Muista vielä, että
meillä on seitsemän lasta, ja että ainoastaan kolme niistä voi asua ja
häin tuskin tulla toimeen talossamme. Neljä saisi niinmuodoin koetella
samoja elämän vaiheita kuin mekin; mutta kuka tiesi ei heillä olisi
samaa kärsivällisyyttä. Kuinka raskasta eikö se olisi nähdä heitä
puutteen alaisina ja viheliäisinä ja kuka tiesi vielä raudoissakin
paatuneina rosvoina."

Puhe lakkasi tähän isoksi aikaa, jona molemmat puolisot lempeästi ja
hellästi katselivat toinen toistansa. Elina sanoi viimein:

"Meidän pitää lähtemän, rakas Thore... Se olisi minun kuolemani että
nähdä jonkun lapsistamme senkaltaisessa tilassa... Mutta oletko sinä
vakuutettu siitä, että meidän siinä uudessa maassa käy paremmin?"

"Kaikki on Herran kädessä!... Tämä ajatus on kauan ollut mielessäni, ja
minä olen sentähden tyystään kuulustellut niiltä, jotka tuntevat tilan
Amerikassa. Kaikki sanovat yhdellä suulla maan hyväksi sille, joka
tahtoo ja taitaa tehdä työtä. Työmies ja hänen työnsä sanotaan siellä
pidettävän arvossa; maa on siellä kiitollinen ja vero vähäinen, koska
vähä kukin maksaa puolestansa. Lapset opetetaan ilman maksoa
valtakunnan kustannuksella, ja ne köyhät, jotka eivät jaksa tehdä työtä
kohdellaan hyvin hyvissä laupiuden laitoksissa. Minä olen sentähden
uskonut että me ja lapsemme tulisimme hyvin toimeen siinä uudessa
asun-maassa, semmenkin kuin meillä on vähän varoja, joilla voimme
päästä alkuun. Ei siellä kuitenkaan taida käydä hullummasti kuin
täällä."

"Meidän pitää matkustaa sinne, rakas Thore; sillä lasten tähden meidän
pitää tekemän mitä taidamme... Sanomattoman raskasta ja vaikeaa on että
jättää rakkaan kodon, mutta sama aurinko valaisee siellä kuin
täälläkin, ja sama hyvä ja laupias Jumala valvoo ylitsemme, jos asuimme
missä hyvänsä... Muuttakaamme sentähden sinne lapsinemme Hänen
nimessään."

"Tutkikaamme vielä tätä asiaa, ennenkuin mitään päätämme; sillä se on
aivan tärkeä eteen-ottaminen. Meidän pitää keskusteleman lasten kanssa
ja kuulla heidän ajatuksensa asiassa, koska se pääasiallisesti
liikuttaa heitä. Jos heillä on vähäkin tätä vastaan, niin jäämme tänne
ja kulutamme aikamme miten paraiten taidamme; sillä tässä asiassa
saavat tehdä mitä paraaksi katsovat."

Keskusteleminen loppui täksi kertaa, vaan jatkettiin useen parin
kuukauden aikana. Monta kertaa tutkittiin tämä kysymys, ja viimein
päätettiin yhteisesti, että koko perheen piti muuttaman niin pian kuin
mahdollista siihen kaukaiseen maahan. Vanhemmat pojat iloitsivat, vaan
ne molemmat puolisot tulivat päivä päivältä ala-kuloisemmiksi jota
enemmän se määrätty päivä läheni. He kuiskasivat toinen toisellensa:

"Se on raskasta ja surkeaa, vaan -- meidän täytyy lapsiemme tähden."



XVII.


Se määrätty päivä oli tullut. Ihana oli Syyskuun aurinko sinä aamuna ja
lupasi selvän pilvettömän päivän.

Thore Jössen poika oli huutokaupalla myynyt talonsa ja irtaimen
tavaransa, ja kaikesta siitä yhteensä saanut kuusi tuhatta riksiä,
joista enin osa oli talletettu matka-arkussaan, joka jo oli rattailla.

Se oli juhlallinen hetki siinä avarassa tuvassa. Kaikki olivat
juhlavaatteisansa. Seitsemän punaposkista poikaa, joista vanhin oli
kahdenkolmatta ja nuorin kymmenen vuoden vanha, seisoi kädet ristissä
pöydän ympärillä, jonka ääressä isä ja äiti istuivat avatun kirjan
vieressä.

"Lapseni," sanoi Thore Jössen poika liikutetulla äänellä; "se tärkeä
hetki on tullut, jona meidän pitää jättää rakastetun kodon ja pian sen
kalliin isän-maankin, uudessa maassa hakeaksemme elatusta jäljellä
olevina päivinämme. Matka on pitkä ja vaivaloinen. Me tahdomme
sentähden nöyrillä sydämmillä nostaa mielemme taivaasen ja rukoilla
Jumalalta apua, että onnellisesti ja hyvin mahdamme päättää
eteen-ottamisemme."

Korkealla äänellä luki hän nyt monta harrasta rukousta, joissa hän
rukoili Herraa olemaan johdattajansa matkalle, ja aina varjelemaan
vanhan Ruotsin. Senjälkeen alkoi hän virren johon koko perhe tarttui
selvillä äänillä.

"Lähtekäämme nyi Jesuksen nimessä," sanoi Thore rukouksen päätettyänsä
ja tarttui ystävällisesti vaimonsa käteen kiini.

Nuorukaiset riensivät paikalla ulos, mutta vanhemmilla ei ollut
semmoista kiirettä. Kaappi, kello ja vielä seinätkin piti katseltaman;
josta katselemisesta ei tahtonut koskaan loppua tulla. Kartanolla kävi
samoin. Enemmän kuin tuhannen kertaa olivat he ennen katselleet niitä
aseita ja työkaluja, vaan ei koskaan niin tystään kuin nyt. He menivät
puutarhaan, jossa hypistelivät pensaita ja puita sanaakaan sanomatta,
mutta kyyneleitä näkyi heidän silmissänsä. Vihdoin viimein nousivat he
rattaille josta vielä kerran katsoivat pitkään sitä entistä kotoa,
jonka jälkeen ajoivat tiehensä.

Tie meni kirkon sivuitse, jossa Thore yht'äkkiä pisätti portin eteen.
Hän katsahti mitään sanomatta Elinan päälle, jonka Elina hyvin käsitti,
sillä hän pusersi kovasti Thoren kättä. He menivät kirkko-pihaan, jossa
kumpikin pian vaipui rukouksiin äitinsä haudalla.

Kuin he jälkeen rattaitten tykönä tulivat yhteen, antoi Elina
miehellensä iänkaikkisuuden-kukan, ja näytti siinä samassa, että
hänellä oli samallainen bernsteini-ristin vieressä. Thore näytti oitis
että hänellä jo oli semmoinen sen vähäisen sormuksen vieressä, jonka
hän kantoi povessansa.

Eivät he nytkään sanaakaan sanoneet, mutta nyökkäsivät ystävällisesti
toisellensa, ja taivaallinen valo loisti heidän silmistänsä.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän perästä astui tuo perhe laivaan Götebor'in satamassa ja
lähti pohjas Amerikaan.

Herra olkoon heidän kanssansa, ja tulkoon heidän toivonsa täytetyiksi
siinä uudessa maassa!!!

       *       *       *       *       *

Rakas lukiani.

Tällä erällä en minä tiedä kertoa enää mitään Thore Jössen pojan
elämän-vaiheista, koska se oli viimeis syksynä, kuin hän perheensä
kanssa jätti itsensä sen juonikkaan meren valtaan ja lähti toisella
puolen meren kuohuvien aaltojen onneansa hakemaan. Mutta sen minä
tiedän, että Ruotsi la'illansa ja kohtelemisellansa sillä lailla on
saattanut monta tuhatta kunniallista työmiestä pakenemaan
isänmaastansa, jossa he kaikkina aikoina olisivat olleet tarpeellisia.
Minä tiedän myös -- ja se surettaa minua -- että samaa vaivaa
elääksensä, samaa tuskaa ja puutetta, samaa pilkkaa ja ylönkatsetta, ja
vielä pahempaakin kuin tässä kirjaisessa onkaan kerrottu, saa köyhä
työmies kärsiä melkeen joka paikassa maalla, Ystad'ista aina
Haaparantaan asti, jossa monessa paikassa vallitsee senkaltainen
orjallisuus, että se likemmältä katseltuna näyttäisi olevan verrattava
siihen, joka kertomusten jälkeen sanotaan hallitsevan joissakuissa
Pohjas Amerikan valtakunnissa.

Se on kova syyttäminen, mutta se on vielä surkeampaa että se on totta,
jonka minä tässä tahdon näyttää todeksi jos hälpältä katselemme nyt
olevaista seurakunnallista elämäämme. Minä saan tässä edeltäpäin
ilmoittaa, ett'en minä päätä kulku-puheitten vaan totuuden mukaan. Minä
olen kaiken elin-aikanani elänyt kansan seassa, ja viimeisinä vuosina
vaeltanut melkeen jokaisen läänin läpitse, ainoastaan sentähden että
tulisin tuntemaan kansan elämän laadun, jonka sentähden jotenkin luulen
tuntevanikin. Katso tässä lyhykäisyydessä minkä lainen on

    Se yleinen tila maassa.

Ruotsi on kieltämättä viimeisinä vuosina ollut hyvin onnellinen monessa
katsannossa, vaan se ei ole ymmärtänyt pitää onnestansa kiini.
Maanviljelys on edistynyt; kauniit laihot ovat kasvaneet pelloillamme,
me olemme lähettäneet ulkomaille enemmän maan kasvuja kuin koskaan
ennen; mutta yhteinen voima ei sentään ole noussut, vaan pikemmin
vaipunut ja monella tavalla saattanut sen köyhän työmiehen kannan vielä
huonommaksi.

Kuin jyvät ja maanmiehen tavarat kolme vuotta takaperin olivat
korkeassa hinnassa, niin talonpoika oikoi ojasta taipunutta selkäänsä.
Hän oli mielestänsä kauan kyllä elänyt puutteessa, ja tahtoi sentähden
tästä lähin elää niinkuin muutkin ihmiset. Hän laittoi itsellensä
paremmat vaatteet ja herkullisemman ruoan pöydällensä, hän toimitti
huoneisiinsa liiallisia koristuksia ja kartanolle upeita vaunuja: hän
luuli sen hyvän ajan kestävän iän kaiken. Näissä iloisissa toivoissa
kehoitti kauppamiehet häntä elämään, jotka paikalla hyötyvät siitä.
Sillä tavalla menivät rahat tiehensä, ja hän sekaantui velkoihin,
joista hän ei pääse niin helposti.

Se hyvä aika ja ne korkeat toivot matkaan saattoivat vielä sen, että
moni herra rupesi maanviljelijäksi, jona hän luuli saavansa veistellä
kultaa puuveitsellä. Petettyinä näissä ihanissa toivoissansa, pitää
heidän nyt vähäkin ylhällä pysyäksensä, koska he ovat maksaneet korkean
hinnan taloistaan, imeä kaiken sen voiman maasta kuin mahdollista,
jonka tähden maa käy laihaksi ja työmies rasitetaan. Se on juuri
näitten herraen maanviljelijäen tykönä kuin orjuus on korkeimmallansa.

Minä saan kerran kaikkien edestä pyytää lukiaani muistamaan, että minä
sekä tässä että muualla puhun tilasta yleisesti; sillä minä tiedän
aivan hyvin jalomielisiä ihmisiä löytyvän joka säädyssä.

Hyöty siitä hyvästä ajasta on niinmuodoin se että maanviljelys on
tullut vähä paremmaksi, sen suhteen kuin se olisi voinut tulla; vaan
varat eivät suinkaan ole enenneet maassa; sillä Ruotsin kansa taitaa
tällä hetkellä olla yhtä köyhä kuin vuonna 1810, koska valtakunnan
sanottiin nojaavan häviöönsä päin. Moni luulee kansan tulleen
rikkaammaksi, kuin hän kaukaa katselee sen tilaa, mutta menköön vaan
vähä likemmäksi, ja koettakoon perin pohjin tutkia sen koto eloa ja hän
tulee havaitsemaan, että se kaunis ulkopuoli ainoastaan on lainattu
valo, jonka ne pimeät varjot, jotka makaavat sisä-puolella, vallan
himmentävät. Tehe sitten päätös kaikista yhteen ja varmaan se kuuluu
näin:

Pitäjässä, jossa on kuusikymmentä talonpoikaa, voi viisi kutsua
rikkaaksi, koska heillä on isommat talot ja ulos lainattuja rahojakin;
kymmenen tulee jotenkin hyvin toimeen; vaan ne loput neljäkymmentäviisi
ovat köyhiä. Heidän talonsa ovat pantatut erityisiin rahastoihin eli
yksinäisille, melkeen koko arvonsa edestä. Niitten pitää voimiensa
perästä ahkeroitseman elääksensä eloa, joka ei ole paljo parempi kuin
torpparin taikka muonamiehen. Koska heidän taloutensa on huonolla
kannalla ovat he vallan varakkaampien vallassa, joita eivät arvaa
vastaan sanoa; ja niinmuodoin ei heillä ole mitään sanomista
seurakunnan asioissa. Joka pitäjässä löytyy "ala-valtakunnan" kuningas,
joka, papin ja korkeitten sukulaistensa avulla, elää ja hallitsee oman
tahtonsa mukaan. Hän, vähäisen, vaan väkevän seuransa kanssa, päättää
kaikki mitä pitäjän asioihin kuuluu, ja toiset saavat olla tytyväiset
päätöksellä, vaikka se sitten olisi kuinka takaperin. Jos hallitukselta
tulee kysymys papin eli nimis-miehen kautta minkä lainen yhteinen tila
on, niin hän paikalla vastaa papin kanssa, että kaikki on seurakunnassa
hyvin; -- olishan se häpeäksi seurakunnalle, jos oikea tila
tulisi tietyksi. Ei hänellä ja hänen vertaisillansa ole mitään
valitettavaakaan, sitä helpommasti voivat he hallita kaikki, niinkuin
itse tahtovat. Monta rikasta löytyy, jotka eivät suinkaan hyväksy
senkaltaista hallitusta, mutta ne ovat enemmästä päästä hiljaisia
ihmisiä, jotka eivät mielellään tahdo olla riidoin hallitsien kanssa.
He pudistavat epäileväisesti päätänsä ja näkisivät mielellään kirveen
käyvän, mutt'ei heillä ole rohkeutta olla sen ponnessa. Se on
tavallisesti pitäjän kuningas, taikka joku hänen seurastansa, kuin on
pitäjän lauta-kunnan esimies, joka määrää vaivaisten elatuksen,
jonka katsannon alla pitäjän koulu on, ja joka viimein valitaan
valtio-päivien jäseneksi j.n.e. Monessa seurakunnassa on se kunnon
mies, mutta se ei ole yksi kahdestakymmenestä.

Näin on yleisesti laita seurakunnissa. -- Katsokaamme nyt kuinka
valtio-päivissämme tavallisesti käy; kutka ne miehet ovat, jotka siellä
valvovat kansan asioita, ja se tulee meille selväksi minkä tähden maan
tila yleisesti on niin surkea.

Aateli on ainoastaan suvun ja virkamiesten esimiehinä. Papit -- sen
korkean papiston ja hengellisen hallitus-himon esi-miehinä; koska
nuoremmilla papilla, jotka ovat ne oikeat työmiehet Herran viinamaassa,
ja jotka paraitten tuntevat kansan toivot ja tarpeet, ei ole ääntä
vaalissa. Porvarit taas ovat rahan ja ylpeyden esi-miehinä, sillä useen
yhdellä keikarimaisella kauppa-kokouksen vänkäilijällä on enemmän
sanomista raastuvassa, kuin kymmenellä kunnollisella porvarilla.
Muutoin ei suinkaan valtio-päiviin tulisi niin monta pormestaria,
joilla ei ole juuri mitään yhteistä sen oikean porvari-säädyn kanssa.
Talonpojat ovat omansa ja kotona olevaisten pitäjän-kuningaitten
esi-miehinä. Harvoin se tulee valtio-päivien jäseneksi, jolla on kansan
luottamus. Se on tavallisesti se pitäjän-kuningas, joka on tullut
tutuksi paraiten taitavan nylkeä köyhiä. Luonnollisesti tästä on
poikkeuksia niinkuin kaikesta muustakin.

Senkaltaiselta pitäjän hallitukselta, kuin se on jonka olemme
kertoneet, ja niin kokoon pannulta valtio-seuralta, ei ole paljo
laupiutta köyhää kansaa vastaan odottamista. He valvovat ensiksi omia
asioitansa ja pitävät yhteisen hyödyn sivu-asiana, johon eivät koskaan
tahdo joutua pitkien jaarituksiensa ja riitojensa tähden. Hyvällä
omalla-tunnolla panevat he yhten runsaan veron toisensa perään sen
köyhän kansan hartioille. Joku totinen isän-maan ystävä panee itsensä
tätä vastaan, vaan hänen äänensä katoo sen antelian joukon seassa,
niinkuin kaukainen kaiku. Sillä tavalla ei hallitus milloinkaan saa
kuulla selvää totuutta, ja se taitaa joksikuksi osaksi antaa hänelle
anteeksi ruunun rahaen tuhlaamisen.

Kansa saa sillä välillä maksaa kustannukset. Se kärsii yleisesti
enemmän kuin kukaan voi ajatella. Ehkä hän syö kehnoa ruokaa, täytyy
hänen alinomaa tehdä raskasta työtä. Sanotaan ett'ei talonpoika
mielellään tahdo parantaa maanviljelystänsä, vaan ei ajatella sitä että
usiammalla ei ole varoja laittaa uusia peltokaluja. Monessa paikassa on
kolmella eli neljällä naapurilla yhteinen rauta pii (äes) eli sahrat,
jota he vuorottain hyödyksensä käyttävät. Ilman sitä sanotaan vielä
viinan turmelleen kansan sekä sielun että ruumiin, vaan unhotetaan että
huono ruoka ja raskas työ ovat olleet viinan apulaisina. Se on köyhyys
ja rasitus kuin on tehnyt enimmän osan. Koulut pidetään rasituksena, ja
jos menemme köyhäen huoneesen niin saattaa se meidän hämmästymään.
Kansa huokaa runsasten verojen alla, jotka makaavat maanviljelyksen
päällä, jotka jo ovat niin tuntuvat, että jos Herra rankaisee meitä
kato vuodella, niin tulee rauta-tien rakennuksemme seisomaan, sillä
mistä otettaisiin rahaa?

Kansa kärsii kuitenkin enimmän siitä käytöksestä, kuin se saa pitää
hyvänänsä onnellisimmilta vertaisiltansa. Maalla, niissä synkeissä
metsissä tapahtuu paljon, josta kaupunkilainen ei voi nähdä edes unta.
Siellä ei löydy sanomalehtiä, jotka pitäisivät itsevaltaisia kurjessa.
Siellä löytyy paljon vääryyttä, ja Jumala auttakoon niitä, joilla valta
on ollut, kuin heidän kerran, sinä suurena tilin-teon päivänä, pitää
tekemän tilin hallituksestaan. Pappis-säädyllä ja ruunun-miehillä on
paljon oman-tuntonsa päällä. Työmiehen tila täällä Ruotsissa on niin
raskas, että jos niillä olisi varoja, eikä rakkaus isän-maahan pitäisi
niitä takaisin niin puoli kansaa varmaan muuttaisi Amerikaan.

Jos nyt muistamme, että yhdeksän kymmenettä osaa kansasta harjoittaa
maanviljelystä, niin voimme, ylönpalttisia olematta, sanoa että kolme
neljättä osaa Ruotsin kansasta elää oikeeta orjan eloa, ainoastaan
sentähden että yksi neljännes saa elää ylönpaltisesti ja upeesti, joka
vetää rahat maasta ja hennontaa kansan, joka ei yhtään sovi pohjasen
luonnon kanssa yhteen. Ei tämä mahda olla oikeen. Varmaan ovat toiset
ihmiset luodut hallitsemaan ja toiset tottelemaan, mutta herraen pitää
muistaman "että heilläkin on Herransa taivaassa".

Tällä en minä suinkaan tahdo sanoa, että köyhä kansa sielunsa puolesta
on vähääkään parempi kuin rikas; vaan sen minä sanon täydestä
luottamuksestani, että työväki kärsii vääryyttä, ja että ne yleisemmät
säädyt ovat kiusaksi yleisölle. Valtakunnan kukkuloilta käy tukehuttava
tuuli; väärä mieli hallitsee niissä korkeissa seuroissa. Siellä eletään
enemmästä päästä enemmän kuin varat antavat myöden; metsiäis-pesässä on
liian monta perhosta ja kuhnuria. Työ ja kelvollisuus pidetään
vähäisessä arvossa. Totinen ansio jää synnin ja nöyristelemisen taka.
Monessa osassa meillä on oikeat la'it, mutta niitä käytetään eri
tavalla eri ihmisiä vastaan, eivätkä niinmuodoin täytä määräystänsä.
Raha on korkein arvon mitta ajan puntarissa, ja rehellisyyden ja
kunnian pitää joka tilassa jäämän sen taka.

Tämä saattaa kansan huonommaksi, ja sytyttää vihan ja katkeruuden sen
sydämmessä, joka monta kertaa muuttuu väki-valtaisuudeksi, joka antaa
korkeimmille säädyille syytä valittaa. Heidän pitäisi kuitenkin ensiksi
parantaman itsensä, ennenkuin valittavat kansan huonoutta, sillä kaikki
valo tulee ylhältä päin eikä päin vastoin, niinkuin näyttävät tahtovan.
Varmaan on se kaunista että laittaa pitäjän kirjastoja ja pitää
hyvän-tekeväisyyden kokouksia, vaan ei asia ole sillä autettu. Paha
pitää otettaman juurinensa pois. Runsaat verot pitää vähettämän, jollei
tahdota että maamme tulevaisuus käy liian synkeäksi. Valtakunnan rahoja
pitää enemmän säästettämän, ja samalla lailla jokaisen yksityisen
ylhältä alhalle asti. Hallituksessa pitää moni haara perin pohjin
parattaman.

Mutta kaikki tämä voidaan parata ainoastaan sillä, että ihmisellä eikä
ainoastaan rahalla on ääni valita valio-kunnan jäseniä.

Yhteinen tila saisi senkautta pian toisen muodon; sillä Ruotsi on rikas
kaikessa köyhyydessänsä. Kuninkaan tykönä olisi asiamiehiä, jotka
puhusivat totta; kauppa ja keinollisuus edestyisivät lakkaamatta
tasaisilla ja vakavilla askeleilla; maasta saataisiin toista vertaa
suurempi tulo. Halut ja himot eivät enää vetäisi maata neljälle
taholle; ne yhdistyisivät yhdeksi suureksi ja ilahuttavaksi, joka
ainoastaan tarkottaisi yhteistä hyvää; Ruotsi tulisi vapaaksi,
itsenäiseksi ja onnellisemmaksi kuin se koskaan on ollut.

Meillä on hyvä ja laupias kuningas, joka tahtoo sitä mitä oikeen ja
sopiva on. Meillä on vielä nuori ja voimallinen hallitsija, jolla on
rohkeutta tehdä kauniin mieli-lauseensa luonnossa näkyväksi. Minä olen
sentähden siinä iloisessa toivossa, että jos kaikki totiset isän-maan
ystävät yhdistyisivät yhteiseen rukoukseen niitten jalojen miesten
tykö, niin ne antaisivat maalle uuden perustus-la'in, joka olisi Norjan
la'in mukainen taikka vielä sitäkin parempi; sillä kyllähän se on
iloisempaa hallita vapaata ja onnellista kansaa, kuin orjistunutta ja
valittavaa sukua.

Kansa on perin pohjin hyvän luontoinen, mutta kärsimys voi kerran
loppua ja tehdä tepposia, joista saattaa seurata sanomattomia
muutoksia... Muistakoot kaikki joita se liikuttaa tämän aikanansa.

       *       *       *       *       *

Moni luulee kuka tiesi edellä seisovan taulun olevan maalatun liian
synkeillä värillä, mutta minä vastaan: Tutki ensin tila tyystään ja
päätä sitten. Tässä en tahdo neuvoa sinua poikkeilemaan pappiloihin ja
varallisempiin taloihin, niinkuin matkustavaiset tavallisesti tekevät,
kuin tahtovat tulla tuntemaan yleisön tilan. Ei niin, ystäväni. Käy
sensiaan vähemmissä taloissa, niissä metsien syvyyteen piiloitetuissa
mökkilöissä, ja varmaan tulet sinä havaitsemaan että taululla on
vastimensa. -- Toiset luulevat löytävänsä tässä, nimittäin taulussa,
huonosti peitetyn vihan rikkautta ja korkeimpia säätyjä vastaan.
Senkaltaiseen syytökseen voin minä säikkymättä vastata, ett'en vihaa
yhtäkään kuolevaista maan päällä, ja että rakkaus oikeuteen ja
isän-maahan on ollut se, joka on kynäni hallinnut.

Viimeiseksi pyydän minä kaikkia jalomielisiä sanomalehtien
kirjoittajia, joilla siihen on tilaisuutta, vaeltamaan isän-maan
läpitse, että tulisivat tuntemaan kansan oikean tilan. He saisivat
paljon kirjoittaaksensa ihmis-sukukunnan hyödyksi, jota eivät nyt
kaikessa viisaudessaan voi arvata; sillä kaupunkien kaduilla eli
lukukamarissa emme me tule tuntemaan kansan eloa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muutaman työmiehen elämän-vaiheet - eli Orjuus Ruotsissa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.