Title: Kypron prinsessa - 4-näytöksinen satunäytelmä
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kypron prinsessa - 4-näytöksinen satunäytelmä" ***


KYPRON PRINSESSA

4-näytöksinen satunäytelmä


Kirj.

Z. TOPELIUS


Suomentanut Eino Leino


Werner Söderström, Porvoo, 1901.



HENKILÖT.

CHRYSANDROS, Kypron kuningas.
CHRYSEIS, hänen tyttärensä, suomalaisten Kyllikki.
ANEMOTIS, (Tuulikki)
LYDIA,    |
DAFNE,    |  Chryseiin neitoja.
NAIDION,  |
DORIS,    |
MEDON, kuninkaan sotapäällikkö.
MEGAPONTOS, kuninkaan ylimmäinen juomanlaskija.
LEMMINKÄINEN.
TIERA, hänen sotatoverinsa.
HELKA, hänen äitinsä.
AINIKKI, hänen sisarensa,
PANU, tulen henki.
AALLOTAR, veden henki.
ILMATAR, ilman henki.
VELLAMON NEITOJA.
ULAPPALAN SOKEA PAIMEN.
LAPPALAINEN ORJA.
KYPROLAISIA SOTILAITA.
KÖÖRI, tyttöjä ja nuorukaisia.

Tapahtumapaikka ensin Kypro, sitten Kaukoniemi Suomessa
lopuksi Pohjola. Aika määräämätön.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Kypro, jumalien lehto. Taustana meri. Keskellä näyttämöä
Afroditen kuvapatsas. Sen edessä alttari ja lähde.


Ensimmäinen kohtaus.

    LEMMINKÄINEN lepää mukavassa asennossa ruohistossa lähteen
    vieremällä. Hänen ympärillään ANEMOTIS, LYDIA, DAFNE ja NAIDION.

ANEMOTIS.
Näin lepäjä, kaunis poika!

LYDIA.
Nuku nurmen vehreällä!

DAFNE.
Unohda ulapan viimat!

NAIDION.
Viini voimas vahvistavi.

    (Tarjoo hänelle pikarin.)

LEMMINKÄINEN.
Kuink' ihana ilman henki
tällä kukkarantasella!
Vedet vilppahat solisee,
tuul' lemuja leyhyttävi,
vielä vienoinen kätönen
viinin tulta tarjoavi.
Vuodata hyvä mehusi
jalo marja maan ihanan!
O, jumalat, teitä kiitän,
jotka mun johitte tänne
meren myrskyisen kidasta
satamaan suloisen saaren,
kussa keskellä kevähän,
keskellä ilon ikuisen,
lemmen luojatar asuvi
marmorissa, mahtavana
niinkuin päivätär päreä
yön sylistä astuessa.
Autuus! On nimesi nainen!

ANEMOTIS (ojentaa omenata).
Ota kaunoinen omena!

LYDIA.
Vieno on rypäle viinin.

DAFNE.
Annan sulle aprikoosin.

NAIDION.
Ethän ruusua hyleksi?

LEMMINKÄINEN.
Neidot! Neljäksi palaksi
tahtoisin itseni tasata,
nelinkerroinpa hymyisi
nyt mun onneni omani.

ANEMOTIS.
Rukoile jumalatarta!

LEMMINKÄINEN.
Kylmä on povi kivinen,
tiedän toisen lämpimämmän.

ANEMOTIS.
Virkistä voimasi väsynyt,
poika parka! Kerro meille,
miltä vierailta vesiltä
laskit näille lahtiloille?
Thessalian tasankomailta,
Thrakianko suvisuloista,
Argonauttein aaltoloilta,
mailtako Pontuksen pimeän,
kussa miesten pään menoksi
Skyytti takoo taikanuolta?
vai tulitko tuulen teitä
haahdessa seikkailuhalujen,
kuin tuli Odysseus ennen
rannoilta ikuisen Troian?

LEMMINKÄINEN.
Kauvempata, kaunis tyttö!
Ylitse meren yheksän,
halki hallan kymmenennen
tänne laivalla lasetin
polon alta pohjantähden.
Saari on vehreä vedessä,
lumme lunten kauloama, --
myös toki kerkeän keväimen,
siellä on kotini kallis,
luona Saimaan saarekkahan,
varrella vaahtoisen Imatran,
kuss' ei iske ihmisjalka,
ovet kuolon kuumottavat,
mutta suurna, mahtavana
sydän sykkii suuren luonnon.
Siellä on Suomeni ihana.

ANEMOTIS.
Mitä on mehuja siellä?

LEMMINKÄINEN.
Punaisia puolukoita.

LYDIA.
Viikunoita?

DAFNE.
            Taateleita?

NAIDION.
Myrttejä?

LEMMINKÄINEN.
          Ei mitänä!

ANEMOTIS.
Ei viiniä?

DAFNE.
           Maa parka! --

LYDIA.
Ei viikunoita? --

NAIDION.
                  Raukka ranta! --

LEMMINKÄINEN.
Mutta siell' elävi laulu,
lempi armahin asuvi!
Ah, minull' on äiti...

ANEMOTIS.
                       Kuinka
sieltä saavuit saarellemme?

LEMMINKÄINEN.
Haahdellani honkaisella.
Tuli kauppi Tyyrin mailta
polon pohjolan vesille,
meren kultaa meiltä etsi,
aluksen anastin heiltä
ynnä sen sisällön, lasit,
purppurat, papyyruskääröt.
Mies tunsi mailman kaiken,
mulle luotsiksi lupausi.

ANEMOTIS.
Et siis ole kreikkalainen.
    (Huolimattomasti.)
Mikä olet sa miehiäsi?

LEMMINKÄINEN.
Barbaari.

ANEMOTIS (hämmästyneenä).
          Pahinta uotin...

    (Kaikki tytöt vetäytyvät syrjään.)

LEMMINKÄINEN.
Aivan barbaari! Tytön jos
näen korjan, kaunokaisen,
heti jääksi jähmetyn ma.

NAIDION.
Kentauri! Poseidon auta!

DAFNE.
Kykloopi!

LYDIA.
          Tai Minotaurus.

LEMMINKÄINEN.
Tuokaa poskenne punaiset,
karva-kykloopin povelle,
saatte parran poskihinne!
Hakekaa halujen hauta
villin kentaurin sylissä!

ANEMOTIS.
Mutta sentään -- mi nimesi?

LEMMINKÄINEN.
Arvaa!

ANEMOTIS.
       Annas, kun sua katson.

LEMMINKÄINEN.
No, ja minkä oon näköinen?

ANEMOTIS (hymyillen).
Kuin harakka haukaks tehty,
paju tammeksi tahottu,
silmässä salama, suussa
hymy ja hyväily hellä --
puoleks narri, puoleks urho!

LEMMINKÄINEN.
Kas, miten sydämes suli!
Ei ole vielä syntynynnä
mies minua voittamahan
eikä nainen nauramahan.
Miksi siis minua luulet?

ANEMOTIS.
Kun kuulen sanasi kerskan,
luulenpa...

LEMMINKÄINEN.
            Mitä sa luulet?

ANEMOTIS.
Satu on suvea monta
näillä saarilla samonnut
miehestä merenpojasta,
sotapurren soutajasta,
kaunis hän on kuni jumala,
lieto kuin ulapan laine,
miesten syöjä, naisten syöjä
ja syöjä oman sanansa --
joko tunnen turhamielen?
Yksi on miesi maailmassa,
jota niin peljätään, vihataan,
lemmitähän, lauletahan, --
ja hyvästi nauretahan.
Olet lieto Lemminkäinen.

LEMMINKÄINEN.
Oikein virkoit. Se olen ma.
Siis mua ihaile impi!
Mitä on saalista minulle?
Sinä ensin.

ANEMOTIS (aina matkan päässä).
            Hiljaa, hiljaa!
Teidän armonne varokoon.
Tuhotyöstä tääll' on sakko.

LYDIA (matkan päässä).
Lehto on jumalten lehto
ja asunto Afroditen.

LEMMINKÄINEN.
Sukkamieleksi sanotaan
häntä meillä.

DAFNE (matkan päässä).
              Zeus, Poseidon,
Ares, Pallas Ateene,
auttakaatte!

LEMMINKÄINEN (matkien).
             Bakkus, Here,
Hiis, Tapio ynnä muutkin!
Pikku purje, miksi luovit?
Leyhkä lämmin, miks pakenet?
Olet suukoille suettu,
minä suukon ottajaksi.

ANEMOTIS.
Pois pahankurinen! Muista
vaaras!

LYDIA.
        Kuolo on ovella.

DAFNE.
Medon valvoo.

NAIDION.
              Varo vieras!

LEMMINKÄINEN.
Kuulin jo kotona, ettei
löydy laaksoissa etelän
eikä tumman Turjan mailla
Kypron naisten vertaisia.
Tiedän vaarani varoa,
tunnen kahleet kaunehimmat,
hartaasti halajan kuolla
käsivarttenne lumelle.

ANEMOTIS.
Pois pakene. Tiedä, hurja
ettei Kyprossa kyleä,
kussa ei sata taloa...

LEMMINKÄINEN.
Neittä kymmenen talossa...

LYDIA.
Sekä miestä miekallista...

LEMMINKÄINEN.
Immet korjat, kuun ihanat...

DAFNE.
Sulhot korskahat, kopeat...

NAIDION.
Kilpi miesten päänalainen...

LEMMINKÄINEN.
Neitten päänalus parempi...

ANEMOTIS.
Miehet sun surmaavat. Pakene!

LEMMINKÄINEN.
Eikö oo riemua elämä?
Viini, naiset, lempi, laulu --
tääll' on riemu, täällä minä.

ANEMOTIS.
Tiedä, juur' jumalatarta
tänään täällä juhlitahan...

LEMMINKÄINEN.
Minä juhlavierahaksi.

ANEMOTIS.
Aivan suuttuu Afrodite...

LEMMINKÄINEN.
Hänet ma lemmellä lepytän.

    (Jahtitorven ääni kuuluu kauvempaa.)

ANEMOTIS.
Pois! Chryseis on tulossa.

LEMMINKÄINEN.
Ken Chryseis? Miks paeta?

ANEMOTIS.
Tytär Chrysandron on hän,
Kypron kaunis valtiatar.

LEMMINKÄINEN.
Kaunis? Siis hänet ma voitan.

ANEMOTIS.
Voi, ei...

LEMMINKÄINEN.
           Miksei? Eikö kaunis?
ruma kuin Medusa itse?
Parrakas?

ANEMOTIS.
          Paraiksi kaunis
itse armaaksi Apollon.
Mutta...

LEMMINKÄINEN.
         Sentään parrakas, sanoinhan.

ANEMOTIS.
Häntä et ikinä voita.

LEMMINKÄINEN.
Siis on naista hän enempi?

ANEMOTIS.
Ei, vaan miestä ylpeämpi.
Käyneet on sadat kosijat,
ruhtinaat, urohot, vallat,
mahtavat, maan valiot,
nuoret, rikkaat, mainehikkaat,
Saaren kaunoa kosissa, --
kaikki turhaan. Pyydä onnen
tuoksua etelätuulen,
paistetta kesäisen päivän,
vangitse valokin tähden
taikka lainehen lipinä --
vaan Chryseistä et voita.

LEMMINKÄINEN.
No, jos sit' on hän sukua,
niin, kautta Kalevan, tahdon
varsan villin sen kesyttää!
Potkikoon hyvinkin, mulle
vihdoin viimeks hän hymyypi.

ANEMOTIS.
Uhmaile, hymyile itse
kuinka tahdot! kuullut et sa
liene laulua etelän
kosijoista Saaren neien.

LEMMINKÄINEN.
Laula lintuni korea!
Ehkä taivun taiastasi.

ANEMOTIS (laulaa).
Ballaadi.

v. 1. Oli neidolla kolme kosijaa:
      Tuli aurinko ajaen vaunuillaan:
      Saat päivän kultaisen kruunun.
      Ei, ei,
      sun kultakruunuas halaja en,
      sun suukkosi liian on lämpöinen
      ja minä vain leikkivä lapsonen.

LEMMINKÄINEN.
Sangen ylpeä on sinun nuori ruhtinattaresi. Mutta entä jos päivä
polttaisikin hänen ruusuihonsa aivan mustaksi?

ANEMOTIS.
Kaunis ja ylpeä on minun nuori ruhtinattareni. Saatpa kuulla:

v. 2. Tuli kuuhut kuutamon välkkehin:
      Tule, huoli hapsesi hopeihin
      ja leiki lehdossa keijuin.
      Ei, ei,
      sun hopeahelmiäs halaa en,
      sun suukkosi liian on vilpoinen
      ja minä vain lapsonen viluinen.

LEMMINKÄINEN.
Aurinko hänestä oli liian lämmin ja kuu liian kylmä. Siitä tunnetaan
tyttöjen oikut. Mutta laulahan kolmannesta kosijasta.

ANEMOTIS.
v. 3. Tuli tähti pilvyen purressaan:
      Käy saliin taivahan korkeaan.
      Saat yön sa tähtisen kruunun.
      Ei, ei,
      sun tähtikruunuas halaa en,
      sun salisi liian on ylhäinen
      ja minä vaan lempivä lapsonen.

LEMMINKÄINEN.
Ei siis ketään heistä kolmesta? No hyvä, siispä tahdon minä olla
neljäs.

DAFNE (joka on kuunnellut jotain kauvempaa, syrjään).
Luojat! Onko hän lumottu?
Vain Chryseistä uneksii.
Kykloopi! Unohdat meidät.
Käsken tänne Saaren sulhot.

    (Hiipii pois.)

ANEMOTIS.
Turhaan tuhlaat voimiasi.
Vain salojen Artemista
kumartaa kuningatar. Hän
Afroditea hyleksii.
Ja hän lientää lemmen haavat
nuolella teräksisellä
suoraan sun sydämehesi.
Varo häntä, vieras sulho!

LEMMINKÄINEN (nousee, ylpeästi).
Mit' olet laulanut, ladellut,
tuot' olen kyllin tuuminunna.
Kauvaksi meriä myöten
huhun kuulin kummallisen
immestä ihanan saaren,
joka herjaten, häväisten
leikkivi lemmellä urosten.
Ja ma vannoin
kautta Hornan puun pisimmän:
Ei minua uhita uhmat,
ei pistä Chrysein pilkat,
hänet voitan vaimokseni.


Toinen kohtaus.

    Viimeisten sanojen aikana on kööri, Kypron tyttöjä ja poikia,
    saapunut ja asettunut puoliympyrään LEMMINKÄISEN taakse, joka
    tyynnä, käsivarret ristissä rinnallaan, kuuntelee seuraavaa:

NAURUKÖÖRI.
Hah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa.
Hän on suurin urho maan:
Lemminkäiseks sanotaan.
Kaikki tytöt tenhoaapi,
paulaan kaikki ämmät saapi.
Kas kuin on
viaton,
on kuin kotka,
on kuin sotka,
naisten ylväs,
miesten pylväs,
uljas, mieto,
liian lieto
kukaties.
Eikö hän oo kaunis mies?
Rypistää
silmiään
kuninkaamme.
Rukoilkaamme!
Hah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa.
Suuri, julma sankari!
Kuule ääntä kansasi!

LEMMINKÄINEN.
Onko saarella sijoa
minun moisen miehen maata,
onko Kyprossa kyliä
minun leikki lyödäkseni?

KÖÖRI.
Hah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa.
Ei niin suuri sankari
Kypron kyliin mahtuisi,
pienet ovat Kypron töllit,
tytöt tyhmät niinkuin möllit,
vinosuut,
kaitaluut,
vanhat, valjut,
vallan haljut;
tanssilavat
kehnot ratki,
tanssitavat
kehnommatki,
kelpaa ne
ei, ei teidän armolle.

LEMMINKÄINEN.
Suokaa mulle kukkakumpu,
kaksi poskea punaista,
vähä on väliä muusta.
Laitan leikit oivalliset.

KÖÖRI.
Hah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa.
Sankari,
Kuulkosi
pyyntö syvin:
Tehkös' hyvin,
muualta
etsi sa
saari, impi,
kaunihimpi!
Hah-hah-hah-hah, hah-bah-hah-haa.
Teidän jaloudellenne
lienee neuvo parhain se.

LEMMINKÄINEN.
Mitä? Pilkkaako? Ivaako?
Sen te mulle maksanette,
    (Vetää' miekkansa.)
rohkein veriverolla
    (Tempaa vasemmalla kädellään erään tytöistä.)
ja suloisin suukollansa!


Kolmas kohtaus.

    CHRYSEIS metsästyspuvussa, DORIIN seuraamana, astuu nopeasti
    näyttämölle, kantaen viintä, jousta ja ammuttua saalista.

CHRYSEIS (heittäen saaliin Doriille).
Miks rähinä, miekan välke?
Kenenkä käsi on kurjan
rikkonut jumalten rauhan?

ERÄS NUORUKAINEN.
Heti tulkoon tuomionsa!

TOINEN.
Saakoon palkkansa pahimman.

NAIDION.
Multa tahtoi suukon viedä.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN.
Uhmailee, uhittelevi.

TOINEN NUORUKAINEN.
Käypi tässä käskijäksi.

DAFNE.
Viepi piiristä parahan.

LYDIA.
Sanoo ettei nainen häntä
vastustaa voi.

NAIDION.
               Vaikka meitä
liian luulevi rumiksi.

DAFNE.
Niin me nauroimme vähäsen.

CHRYSEIS.
Mies onpi kuritettava,
rangaistava raakamieli!
Syöskätte hänet syvälle
vuoren jylhän jyrkänteeltä!

LEMMINKÄINEN (vaipuneena Chryseiin katselemiseen, antaa miekkansa
  vaipua).
Ken olet sa kaunis tyttö?
Niin sinun silmäsi palavat
niinkuin kaksi aurinkoa
läpi pilvien pimeiden --
yhtä aikaa yö ja aamu.
Kaveko? Luonnotar korea?
Ilmatar ihanan päivän?
Tuulikkiko, tuulijalka,
neiti linnunlaulu-suinen?
Metsänkö mieluisa Mimerkki,
palmun tytti, cedrin sorja?
Kannatko kullaista ereä,
johdatatko jousikättä
Tapiolan tanhuville,
tetren telmintäsijoille,
hirven hiihtotantereille?
Se oletko, jota ma etsin,
jumal'voima voittamaton?
Niinpä siis nimesi lausu,
että uhmailen sinua!

CHRYSEIS (halveksivaisesti).
Nimeni humahtelevi
joka lehdon lehtipuissa,
soi joka lähtehen soreissa,
kukkii joka kunnahalla.
Ajele ahavan teitä,
kysy tuulen tuttavia, --
niiltä kuulet sa nimeni.

LEMMINKÄINEN.
Vaikka metsä vaikeneisi,
tuuli turhia puhuisi,
totta silmä tuo puhuvi,
silmä ainut taivas-alla:
olet saaren valtiatar,
Chryseis, imanne Kypron.
Turhaan tummaksi vetäydyt,
ukkospilvin silmäs peität:
tiedän syntys, mun olet sa.

CHRYSEIS.
Mato, orja maanalainen,
orjattaren synnyttämä!
Vaahto ventojen vesien,
kuohu kurja, tuulen tuoma!
Kypronko kuningatarta
tohdit korkeeta kosia?
Hetkenä jona hänehen
kätesi herjaavan kohoitat,
kaadut kuin salaman lyömä
nuolesta ankaran Apollon.

LEMMINKÄINEN.
Olet orjantappurainen.
Sanasi putoelevat
niinkuin piikit pistäväiset,
toki piikkien lomista
näen kaksi punaista huulta,
suukon suovaa, lemmen luovaa, --
ruusu armahin oletkin.
Kysytkö, kuka ma olen?
Poik' olen voittoisan Kalevan,
joka kaasi Pohjan kaiken,
valtasynty kuin sinäkin,
vapaan äidin synnyttämä.
Vapaasti, vapaana miesnä
siis sinut valitsen tässä,
otan sun kädellä tällä
kahleen kantamattomalla.
Tunteva minut sa olet,
jos et tunne mainettani.

CHRYSEIS (tähdäten jousellaan).
Pois! Tai kautta aamuntähden,
kylpemän meressä Kypron,
täällä hautasi havaitset!

LEMMINKÄINEN.
Helmassasi? Hellin mielin.

CHRYSEIS.
Nuolella sinut lävistän.

LEMMINKÄINEN.
Ammu! Ammuttu olenkin.

CHRYSEIS.
Väisty! Vankka on vasama.

LEMMINKÄINEN.
Leuto niinkuin lännenleyhkä.

CHRYSEIS.
Kaareni on kuolon tuoja.

LEMMINKÄINEN.
Niinkuin silmäs. Siksi ammu!

CHRYSEIS.
Kas, mikä korea lakki,
sinipunakairoinensa!
Pääsi paljasta, hupakko!

    (Ampuu häneltä lakin päästä.)

LEMMINKÄINEN (ottaen tyynesti lakin ylös).
Sinun eessäs aina, armas!
Hyvin ammuttu! Osasit.
Tule kauno Kaukolahan,
palkka oot parahan urhon!

    (Tarttuu hänen käteensä.)

CHRYSEIS.
Väkivaltaako? Minulle?
Kansani! Tikari tänne!

LEMMINKÄINEN.
Käy keralla! Väisty kansa!

NEIDOT.
Zeus avita!

USEAT NUORUKAISET.
            Alas mokoma!

    (Kööri syöksee Chryseistä vapauttamaan.)


Neljäs kohtaus.

    Edelliset. MEDON syöksähtää. Sittemmin MEGAPONTOS.

MEDON.
Kostolleni koira suokaa,
sadan vaimon vainukoira,
turma jo tuhannen immen, --
haa, joko vihdoin sun havaitsen.

LEMMINKÄINEN (vetäytyy taistellen ja Chryseistä päästämättä Afroditen
  kuvaa kohden).
Afrodite! Auta mua!

MEDON.
Chryseis! Älä vapise!
Miekka Medonin palavi,
Medon sua puolustavi.

    (Taistelevat.)

MEGAPONTOS (tulee).
Hiljaa! Hiljaa! Rakkaat ystävät, mitä te ajattelette? Huomatkaa, tässä
on jumalten lehto ja Afroditen kuvapatsas. Onko siivoa ja kaunista
murhata toisiaan rakkauden jumalattaren näkyvissä? Kautta Poseidonin,
meidän kantaisämme, minä olen rauhaa rakastavainen juomanlaskija, minä
en kärsi mitään rähinää koko valtakunnassani, saati sitten näin lähellä
meidän kuninkaallista linnaamme. Miekat tuppeen, sanon minä, ja
kertokaa minulle, kuinka asia on.

    (Meteliä. Taistelevat erotetaan.)

MEDON.
Pois minusta! Miekallani
hänen häijyn mä lävistän!

CHRYSEIS (tempaisee itsensä irti.)
Tämä mies on kuolon oma;
häväissyt minua on hän...

MEGAPONTOS.
Hiljaa, hiljaa, kaikki asiat järjestyksessään. Posito: Mies on
hirtettävä... Mutta mitä se raukka on tehnyt?

MEDON.
Luovinut luvattomasti.

NAIDION.
Vielä tahtoi suukon viedä!

MEGAPONTOS.
Kautta kaikkien runottarien, tämän rikoksen näyttää minusta Afrodite
voivan antaa anteeksi. Enpä muista, että lakimme säätäisivät mitään
ankarampaa rangaistusta sellaisesta rikoksesta. Nuori mies, sinä
näytät minusta sangen soreamuotoiselta faunilta. Minä tahdon antaa
sinulle erään neuvon. Viisas Anakreon sanoo:

Tytön huulet ovat luodut vain kahdenkesken, pikarin suu suudeltavaksi
kaiken kansan nähden.

LEMMINKÄINEN.
Omani Chryseis onpi,
hänet vaadin vaimokseni.

MEGAPONTOS.
Nuori mies, nuori mies, ajattele, mitä sanot. Chryseis on antanut
rukkaset prinsseille ja kuninkaille; Foibos Apollo on mahtanut
järkesi viedä. Toivonpa, ettei kukaan hoviväestä liene tarjonnut
sinulle jotakin.

NAIDION.
Ruusuja, rypälehiä,
viiniäkin kyprolaista...

MEGAPONTOS.
Siinäpä se. Olet juonut viiniä, nuori mies, Ja tehnyt sen toimittamatta
juoma-uhria jumalille. Siksi on Dionysos rangaissut sinua pahalla
humalalla. Katson itseni pakoitetuksi yleisen turvallisuuden nimessä
pistämään sinut putkaan.

MEDON (Megapontokselle).
Pois! Kärsivällisyyteni on lopussa! Minä olen kuninkaan sotapäällikkö.
Ryövärin täytyy tänä päivänä hävitä maan päältä.

MEGAPONTOS.
Jos sinä oletkin kuninkaan armeijan päällikkö, olen minä hänen
viinikellarinsa päällikkö, ja se on jotakin enempi, se. Kautta
Dionysoksen sauvan, olenpa sinun esimiehesi; sinä kuoletat, mutta
minä annan elämää. Me olemme sivistynyttä kansaa, me emme hirtä
kestiystäviämme. Jos lurjus on juonut meidän viiniämme, niin on hän
juonut sitä meidän menestykseksemme. Polemark, tahdotko sinä murhata
meidän hyvän tekijämme?

MEDON.
Sanoja, viiniä, rakkauden ruikutusta, terästä, tarmoa ei vastaan
herjausta. Omena kypsä on. Barbaarit saapukaa! Naismaaksi muuttui
jo muinainen Hellaan maa.

USEAMPIA ÄÄNIÄ.
Kuningas palajaa puistosta linnaan. Vait!


Viides kohtaus.

    EDELLISET. Kuningas CHRYSANDROS vartiain kera.

KUNINGAS.
Mit' on tää meteli? --

    (Medon ja Megapontos selittävät hänelle kahakan synnyn).

LEMMINKÄINEN.
Mua auta Afrodite,
rankaise kapinallista!
Kahlehin sulavin kaitset
koko ihmisten sukua --
hänkö yksin irti kulkis?
Sulta suojoa rukoilen,
hälle kostoa kovinta.

KUNINGAS (Lemminkäiselle).
                      Saat mennä, nuori mies.
Kahleita kyllin meill' ei ole Herra ties,
narreille kaikille, jotk' ohi saaren kulkee.
    (Chryseiille.)
Voittoisa Lemmetär sun mieles kostaa julkeen.

LEMMINKÄINEN (puoliääneen pois mennessään).
Chryseis omani onpi
ennen päivän päättymistä!

MEDON.
Kuningas, paljoks et siis arvaa miekkaa tätä.

KUNINGAS.
Se säästä siksi kuin on valtakunnan hätä.

MEDON.
Herjausta vierahan siis kuulet tyynin mielin.

KUNINGAS.
Viisasta vihoittaa ei voine narrin kieli.

MEGAPONTOS.
Ei yhtään vaaraa, usko pois ja säästä nahkaasi, siksi kuin meidän
korkeampi viisautemme katsoo sen naarmun arvoiseksi. Tantalus avita,
onpa tämä seikkailu saattanut minulle aimo janon. Voisin varmaan
juoda vaikka kuiviin koko Joonian meren, ellen olisi tehnyt pyhää
lupausta etten koskaan maista tippaakaan vettä.

    (Kuningas, Megapontos ja Medon pois.)


Kuudes kohtaus.

    CHRYSEIS. NEIDOT. KÖÖRI. Sitten LEMMINKÄINEN ja TIERA.
    Vihdoin KUNINGAS y.m.

CHRYSEIS (ajatuksiinsa vaipuneena).
Kuink' ol' ylväs katsehensa!

ANEMOTIS.
Chryseis, sanohan, saako
alkaa jo jumalten juhla?

CHRYSEIS (häntä kuulematta).
Barbaari! Minuhun kuinka
tohditkaan käsin sä käydä!

DORIS (pyytäen).
Saammeko tanhuta vähäsen?

CHRYSEIS (kuten edellä).
Niin, niin, rikosta on se.
    (Hajamielisesti.)
Soittoa? Kisoja? Kyllä.

AFRODITEN JUHLAKÖÖRI.
Me juoksemme juhloa keväimen,
kun tuoksuvat kaikki kerkät.
Kevät, lempi, ne viihtyvät parhaiten,
missä mielet ja varpaat on herkät.
Kas seppelepäin
elon ehtoisin sain
me laulamme laulua taivaisten näin.
Me juoksemme juhloa keväimen,
kun tuoksuvat kaikki jo kerkät.

    (Uhrineidot astuvat alttarin ääreen.)

ENSIMMÄINEN NEITO.
O, Afrodite, mi aallost' astuit
tään saaren rannalla kukkivalla,
sulle myrtit suomme...

TOINEN NEITO.
Ja heelmät tuomme...

KOLMAS NEITO.
Ja rusoruusuja kaatamalla.

ENSIMMÄINEN NEITO.
Niin kyyhkyn-lempeitä...

TOINEN NEITO.
Joutsen-hempeitä...

KOLMAS NEITO.
Perhon-lietoja...
Lempi suo!

KAIKKI KOLME.
Oi, Afrodite, suo meille päivää
ja lemmen leikkiä maahan luo!

    (Uhrin aikana tulevat Lemminkäinen ja Tiera, muiden
    huomaamatta, puiden taakse piiloutuen.)

LEMMINKÄINEN (puoli-ääneen).
Vene onko vesillä valmis?

TIERA (samoin).
Kaikki valmis.

LEMMINKÄINEN.
               Entä miehet?

TIERA.
Rannalla tappara tanassa.

LEMMINKÄINEN.
Nyt ryöstän ihanan immen.
Puhaltaapi purjetuuli.

TIERA.
Niinkö? Kiire on sinulla.
Minusta hyvä on täällä,
uni maistaa, päivä loistaa,
makea on sammal maata.

LEMMINKÄINEN.
Nyt kavahda! Kotka iskee!

TIERA.
Ei ole rumia ruojat.
Jospa miekin jonkun veisin?

JUHLAKÖÖRI (jatkaa).
Nyt taivahan immet ne seppeltä luo
ylt'ympäri rakkauden pöytää,
hymy huulilla käy hyvät jumalat nuo,
Zeus itsekin ilonsa löytää.
Sydän lempeä lyö,
vyöllä kukkainen vyö
hetken leikimme näin, sitten tulkohon yö!
Nyt taivahan immet ne seppeltä luo...

    (Lemminkäinen tarttuu Chryseistä vyötäisiin ja vie hänet pois.
    Tiera ryöstää Anemotiksen. Kööri taukoo, karkelo hajaantuu.)

LEMMINKÄINEN (pois rientäen).
Chryseis omani onpi!

TIERA (samoin).
Enpä itse ilman jäänyt.

CHRYSEIS (pois vietäessä).
Vartiat! Isäni! Auta!

ANEMOTIS (samoin).
Hoi, avuksi! Medon! Medon!

KUNINGAS (syöksee esiin).
Lapseni! O, jumalat! Julki
näinkö raivoo raakalaiset?

MEGAPONTOS (hengästyksissään).
Enkös ma sanonut aina:
naisvarasta varottava on!
    (Läkähtyen.)
Jumalat! Pikarin joinko?

KUNINGAS.
Annan puolen saarestani,
itse tyttöni ihanan
sille, ken takaisin tuopi
hänet ryövärten käsistä
ja käsistä vihaisen viiman.

MEDON (paljastetuin miekoin).
Voip' on miestä miekatonta!
Katosi parahin kaune,
maastasi, kuningas, kuoli
tuulehen korea kukka.
Kylmä on nyt Kypron tanner.
Toisen puolen sun luvastas
sulle lahjoitan takaisin --
pidän itse toisen puolen.
Vastaan Scyllan vainolaista!
Kuule nyt uhkani Poseidon,
kuulkaatte Charybdin kuohut,
kostottaret, kuunnelkatte!
Chryseiin takaisin tuon ma,
rankaisen utalan rosvon,
häntä seurailen, samoan,
tapahtukoon mitä tahansa,
vaikka kuolon valkamille.

    (Rientää pakenevien jälkeen. Esirippu laskee.)



TOINEN NÄYTÖS.


Suomalainen pirtti. Ovi perällä. Ovi vasemmalla katsojista. Suuri,
avoin liesi, jossa palaa tuli. Seinällä kaari ja hirvensarvia.
Lautsa, pöytä ja jauhinkivet. Huone puolipimeä, vain lieden loimon
valaisema. Myöhäinen syksy-ilta. Kuuluu myrskyn viuhunaa ja kaikki
tulevat sisään lumisina.


Ensimmäinen kohtaus.

HELKA yksin ja laulaa jauhaen:

    Jauhinlaulu.

Oli mun poskeni punainen
niinkuin nuori ruusun nuppu,
keikkuipa keveä jalka
niinkuin lieto linnunpoika
armahaisella aholla --
ja ma mietin mielessäni:
Oi, jos oisin linnunpoika
taikka nuori ruusun nuppu!

Niin saapui pimeä syksy,
lehto lehtensä pudotti,
valkeni valiot kutrit,
kukat kuihtui kulmaluilta.
Syksyn on ikävät illat
ja ma mietin mielessäni:
Oi, jos oisin linnunpoika
taikka nuori ruusun nuppu!


Toinen kohtaus.

    HELKA. AINIKKI tulee suksineen, asettaa ne lieden
    ääreen ja kuivaa huolellisesti.

AINIKKI.
Täss' olen takaisin, äiti.
Lunta niin sankasti satavi,
ilman suksia olisin
erämaahan eksynynnä.
Suo emo, sinua autan,
raskas on raa'anta sinulle,
olen nuori, voimakkaampi...

HELKA (epäävällä liikkeellä jatkaa lauluaan).
Surut suurina tulivat
niinkuin pitkät pilvenlongat;
kussa kuljet kuopukseni?
missä lennät lempilintu?
Sua aattelen alati
ja ma mietin mielessäni:
Tule, tule lempilintu,
tule äidin nuori nuppu.

AINIKKI (istuen villoja karttaamaan).
Kuuletko viuhua vihurin?
Oi, jospa kevät jo oisi!

HELKA.
Kevähässä kerkän mieli,
neien suuressa suvessa,
pojan mieli metsän tiellä,
taaton miel' kalan kudussa.
Eipä ole emolla mieli
metsähän eikä merelle,
ei iloja kesän hän itke
eikä talven tanteria.
Syli tyhjeä tapaavi:
Kussa viivyt äidin kulta?

AINIKKI.
Äsken käydessä kotihin
kävin kuten tavallisesti
niemelle tähyämähän --
tiedäthän, ketä ma etsin.
Ilta jo pimeni, syksy
synkkänä meriä peitti,
vaan minusta näytti...

HELKA.
                       Näytti?

AINIKKI.
Näin kuni venettä kaksi.

HELKA.
Valehia vaahdon taasen.

AINIKKI.
Eipäs, selvästi erotin
kaksi laivaa lainehilla,
toinen kuin kotoinen pursi,
toinen liiaksi komea.

HELKA.
Pilvi piirsi taivon kantta,
lokki laineilla välähti.

AINIKKI.
Oi, emoni, kolme on jo
vuosi kiertänyt ratoa
lähdennästä viljon veion:
Ukkoa rukoile, äiti,
että tois hänet takaisin!

HELKA.
Oon kysellyt metsän puilta,
meren usmilta udellut,
tien ohelta, taivon kuulta,
päivän nousevan täheltä;
ylitse yheksän meren,
yli korven kymmenennen,
hänt' olen etsinyt, hakenut,
jalkani kivihin käynyt,
haudellut haluvesillä;
en tavannut etsittävätä,
liekö kuollut kuopukseni...?
Kaari, seinällä korea,
viikon jo leutona lepäsit,
tokko iskenet ikänä,
suihkuttanet sulkanuolta
linnun lentävän povehen?
Otso rauhassa pesivi
pelloillamme, niituillamme,
kaaren kantaja ajavi
Kalman hirven hiihtomaita.

AINIKKI.
Oi, hyvä, hyvä emoni,
varmaan hän tullevi kotihin,
saapuvi emon sylihin,
rikkahana, rakkahana,
vierellänsä neiti nuori.

HELKA.
Enempi kuin aurinkoa,
enempi elämätäni,
häntä lemmin; jos minulle
sydän on kylmennyt hänellä,
sykkii vainen vaimollensa, --
kaiken kalleimman ylitse
yhäti rakastan häntä.

AINIKKI.
Suuri on sydämes lempi.

HELKA.
Hetket tyhjätkin kuluvat.
Myöhäist' on. Menen jo maata.

AINIKKI.
Hänestä uneksi, äiti!

HELKA (mennessään).
Tulta hoida; ovi lukitse!
Luojat sua suojelkohon.


Kolmas kohtaus.

    AINIKKI yksin. Sitten LEMMINKÄINEN.

AINIKKI (oven suljettuaan).
Oi, unonen, urho pieni,
piltti kultakutrillinen,
sammal silkkinen vetäise,
pane paras pään-alainen
äidilleni armahalle!
Kehitä kerältä tuskat,
aattehet alinomaiset,
souda sormin vienoin, hienoin,
hänen hastensa hopeita,
jotta kuivuis kyynelhelmet
poskella punattomalla,
valmuleyhkän leyhytellen.
    (Hiljainen hoputus ovelle.)
Kuka on yössä kulkemassa?
kodinko haltia koputti?
vaiko ilkeä Ajatar
Metsolan pimentomailta?

LEMMINKÄINEN (ulkona).
Ainikki, avaja!

AINIKKI.
                Kelle?

LEMMINKÄINEN.
Verevälle veiollesi.

AINIKKI (aukaisee).
Lemminkäinen! Viljon veikko!

LEMMINKÄINEN (tulee sisään varpaillaan).
Äitiä älä herätä!
Onko hän itkussa? Ilossa?
Mua vielä muistaneeko?
Usein kun ajattelin ma
virsiänsä vienoisia,
tunsin tunnetta salaista,
tuskaako, katumustako,
sit' en tiedä. Siskokulta!
Vieläkö torua voi hän?

AINIKKI.
Harmenneet on hapset äidin,
kuihtunut punainen poski,
silmä kirkas myös samennut, --
sua hän aatteli alati.
Lie hän itkussa, ilossa,
sulle aina anteeks suo hän.
Kuin tulit sä? Virka!

LEMMINKÄINEN.
                      Hyvin.
Kaikki kaunoiset jumalat
suojaksi majan matalan!
Ennätin etelän mailta,
etelän narreja pakohon --
he minua seurailevat.
Ainikki, tahotko nähdä
ihmehen? Minä ja Tiera
kaiken muun rojun lisänä
kumpikin nyt mutson tuomme.
Mikä nainen! Kuin Mimerkki
ylväs, valtava, valio,
sentään ainoa, jota en
viel' omaksi voittanunna.
Kussa näillä hallan mailla
kukat niin kultaiset rehoitti?
Mistä tukka sai sen tumman,
mistä silmä tulen salaisen,
tenhovaisen, taikovaisen?
Mut hänet rantaan ma unohdan,
missä vartoo viestiäni.
Ainikki -- sisaren käsi
anna veljes morsiolle!

    (Menee.)


Neljäs kohaus.

    AINIKKI. Sitten HELKA.

AINIKKI.
Lankea luminen vaippa,
peitä pettävät uneni.
Tiera jo minut unohti,
Tiera tuopi toisen vaimon!

    (Äänettömyys.)

HELKA (tulee kuunnellen).
Ainikki -- ken oli täällä?

AINIKKI (epäröiden).
Ilmatarko ikkunassa?
Kuulet tuulien tohua.

HELKA.
Kuulin, kuulin äänen, käynnin.

AINIKKI.
Ajatar metsässä ajeli.

HELKA.
Mua petät sä ... tuli tupahan
joku, joku, jot' et tohdi
mulle ilmaista...

AINIKKI.
                  Emoni!
Tyynny, tyynny! Enhän tohdi,
noin kun kiivaasti kyselet.

HELKA.
Munko tyyntyä pitäisi?
Käske koski tyyntymähän,
sido silmät päivänkoiton!
Koski pauhaa, päivä paistaa.
Kuulin äänen kuopukseni.
Miss' on hän?

AINIKKI.
              Kotona kohta.

HELKA.
Kotona!

    (Rientää ulos.)


Viides kohtaus.

AINIKKI (yksin).
Kuule, kuinka tuuli viuhuu,
älä äitini ... meni jo.
Pian päättyi pikku juoni.
Kuinka kelvannee tupamme
niin koreille vierahille?
    (Alkaa siistiä tupaa.)
Verraton on veljyeni!
Voittavi joka sydämen.
Minä niinkuin pilven varjo
taivaan rantoja vaellan
itken niinkuin illan kaste,
yksinäni yön kesäisen,
haihdun aamun auetessa.
Tahdon siivota sirosti
Tieran ... Tieran morsiolle,
painelen hyvästi patjat,
jotta nukkuu nuori impi,
unta kaunista näkevi.
Arvanneeko hän mitänä?
Taivas auta! Tuoss' ovat he.


Kuudes kohtaus.

    HELKA. LEMMINKÄINEN. TIERA. CHRYSEIS ja ANEMOTIS tulevat. Kaikki,
    paitsi CHRYSEIS riisuvat päällysvaatteensa. ANEMOTIS lämmittelee
    lieden ääressä. TIERA kömpii kaikessa hiljaisuudessa uunille.

HELKA (Lemminkäiselle).
Paha poika, kuss' olet sa,
kulla kurjilla tiloilla
viikon vierinyt, kokenut
jumalia, ihmisiä
emosi suureksi suruksi?
Puhu kulta kuopukseni!

LEMMINKÄINEN.
Hyvin teet, emoni armas,
kun kohta tarjoat toria,
kuta on torat kovemmat,
sen enemmän lemmit mua!
Missä viivyin? Onnen mailla,
saarilla sanattomilla,
kussa puut punalle paistoi,
vuoret viiniä valuivat,
maitoa mäkien rinnat,
mettä kaikki rannan raidat.
Siellä vieläkin olisin,
mutta katso! Saaren kansa
tuiki tuhmaksi rupesi,
luulivat minun poloisen
pitelevän piikojansa,
minun kainon, kaitaluisen,
joka kaunoja kavahdan
niinkuin pukki kaalimaata.
Neiet ne mua ajoivat,
minä piilin piilokkali.

HELKA.
Tunnen kultakuopukseni,
niinkuin lehti lentäväisen.
mutta katso! Saaren kansa
tuiki tuhmaksi rupesi,
luulivat minun poloisen
pitelevän piikojansa,
minun kainon, kaitaluisen,
joka kaunoja kavahdan
niinkuin pukki kaalimaata.
Neiet ne mua ajoivat,
minä piilin piilokkali.

HELKA.
Tunnen kultakuopukseni,
niinkuin lehti lentäväisen.

LEMMINKÄINEN.
Emo, -- kaunis on elämä!
Vaan min olen vakautunut
aivan arveluttavasti.
Tässä tuon todistukseksi
vaimon kaikkein kaunehimman,
polkuhinnalla kopatun
Kypron valtaistuimelta.
Nimeltään Chryseis ennen
kuninkaan kultaisen tytärnä,
miehen köyhän puolisona
olkoon Kyllikki nimensä.
Kyllikki! Nimes on soiva
soittona vesiä myöten,
käyvä laulun lainehilla
halki Suomelan salojen.

HELKA.
Kiitos, te meriset kuohut,
kiitos päivä, kiitos kuuhut,
kiitos sa Jumalan tähti,
joka loistat, loimottelet,
näet emon ikävät, itkut, --
toitte poikani takaisin,
toitte mieluisan miniän
syksy-iltani suloksi,
lapsen liedon lauhtumiksi.
Kaunis on kanervan kukka,
päivä, aallon päilyttämä,
kaunihimpipa sitäkin
sydän onpi neien nuoren
kultaansa kuvastavainen.

LEMMINKÄINEN.
Saat siitä parahan minjän
vanhan päiväisi varaksi,
pulskin poukkujen pesijän,
tulen hellän hoitelijan,
villan vienon ketreäjän,
leipojan metisen leivän,
laattian lakaisijanki
sekä sintsin siivoajan.

HELKA (Chryseiille).
Hyvä. Huomenna alamme.
Tänään sä olekin vieras.
Nyt me pikkuiset pidämme
tupahan tulijais-kestit.

    (Menee.)


Kuudes kohtaus.

    EDELLISET, paitsi HELKA.

CHRYSEIS (ylpeästi ja uhmailevasti).
Päättyykö pila jo? Etkö
kyllin jo kiusannut minua?
Kodistani korkeasta
minut ryöstit, raakalainen,
toit läpi merien myrskyn
tänne kurjuuden kitahan,
yön ja pakkasen pesähän,
kitumahan, kuolemahan.
Olenhan kuninkaan tytär!
Orja, muistele osaasi!
Polvistu katuen! Anna
asunnoksi linna mulle!
Ehkäpä kujerruksesi
silloin kuulen, säästän sua.

LEMMINKÄINEN.
Elähän toreile, armas!
Siksikö minulle suutut,
ettei juokse suonissani
kuuluisa kuningasveri?
Rauhoittuos rakkahani!
Jos olenkin sukua pientä,
on minulla tulinen miekka,
jumalissa kuuraeltu,
joka leikkaa, kun se läikkää,
toukoa kuoleman kuninkaan.
Siispä sen toran jätämme.
Jos kadotit valtakunnan,
uuden valloitan sinulle --
mitä siis enempi pyydät?
Matkan vaivoista lepäjä
majassamme lämpimässä.
Mitä on kiviset linnat,
ellei lempi siellä liiku?
vaan mökissä ilo on meillä,
kun juomme jumalten mettä.
Sano vaan sana suloinen,
niin valalla vannon, katso,
luon sulle komeimman linnan.

CHRYSEIS.
Jos sull' on kuningasmieli
eikä yksin miekka, -- pistä!
Antina sydän on armas,
ei pahalla pakotettuna.

    (Molemmat jatkavat keskusteluaan, Chryseis kiivaasti,
    Lemminkäinen viihdytellen.)

TIERA (mukavasti uunilla loikoen).
Ainikki, annappas minulle haarikka olutta! (Ainikki tuo oluen.) Sinä
olet kasvanut ja kaunistunut, Ainikki! Muistelenpa, että pienenä
ollessasi pidit paljon ruskeasta parrastani. (Juo.) Mitäs pidät
morsiamestani?

AINIKKI (alasluoduin silmin).
Suokoon Päivätär hänelle
ain' yhtä punaiset posket.

ANEMOTIS.
Valjut on sinulla posket
kuin kinokset; mutta niiden
päällä päivyttä havaitsen
kaksi suurta, kaunehinta:
Mua sääli, suloinen tyttö,
salli luonas lämmitellä!

TIERA (kuten edellä).
Pakkanen ei morsiamille pahaa tee. Syöjätär sydämeni vieköön, jos en
rakasta sinua melkein yhtä paljon kuin karhunkeihästäni. (Ainikille.)
Hänellä oli siellä vierailla mailla vihurinen nimi, mutta nyt olen
minä hänet nimittänyt Tuulikiksi, Tapion tyttären kaimaksi; -- hän
suojelkoon karjaani pedoilta.

ANEMOTIS.
Tosiaankin kaunis toimi.
Susi sun syököhön, mokoma!

TIERA (kuten edellä).
Pitkä ja vaivaloinen oli matkamme Saaresta, jota he Kyproksi sanovat.
Kypron joukko oli aina kintereillämme. Vielä tänä iltanakin luikahti
heidän kirottu, pystynokka laivansa kuin ankerias karien lomitse.
Maata ei saanut rauhassa, (juoden), juoda ei saanut rauhassa. (Ääniä
tuvan ulkopuolella.)


Seitsemäs kohtaus,

    EDELLISET. MEDON, kyprolaisten sotilasten seuraamana. LEMMINKÄINEN
    vetää miekkansa. TIERA viittaa AINIKKIA ojentamaan hänelle
    karhunkeihään. AINIKKI asettuu säikähtyneenä LEMMINKÄISEN taakse.
    ANEMOTIS liittyy MEDONIIN. CHRYSEIS seisoo yksin, epäröiden
    molempain välillä.

MEDON (paljastetuin miekoin).
Vihdoin viimein sun tapasin,
naisten rosvo! Nyt vapise!
Sammui jo elosi tähti:
Tullut onpi koston tunti.

LEMMINKÄINEN.
Tosin on meitä kaksi vainen;
toki koeta, ken kovempi!

MEDON.
Sano, tahdotko takaisin
heti suoda saalihisi?

LEMMINKÄINEN.
Takaisinko? En ikinä.
Tuiki tuhmapa olisin.
Kyllikki omani onpi.

TIERA (uunilta).
Tuulikkia en ma anna.

MEDON.
Kuuletko, Chryseis? Sano
tälle orjalle sanasi
kuin häntä kammoat, kiroat,
ylenkatsot.

LEMMINKÄINEN.
Vapaasti valitse, Kylli,
sano, että kiroat mua,
ylenkatsot. Kahlehesi
kaikki katkeevat samalla,
käyt vapaana koristamahan
onnellani mennehellä
Afroditen alttaria.

MEDON.
Chryseis, Chryseis, pyydän:
tuomitse, unohda hänet.

CHRYSEIS (epäröiden).
Olkoon tuomio jumalten.
Minä en enempi voine.

LEMMINKÄINEN (Medonille).
Kun vasta vapaata miestä
kutsut, narri, orjaksesi,
pistä pääsi kainaloosi!
Se on onneksi sinulle.
Täällä sun pakkanen panevi,
lähde Kyprohon takaisin,
kerto'os kuninkaallesi,
kun olet päässyt horkastasi:
jo unohti Chryseis-Kylli
vaivat, vaan ei Afroditen.

TIERA (keihästään pudistaen).
Täällä myös Tuulikki pitävi
viiksiäni kaunehina.

MEDON.
Zeus avita, sulle näytän,
pohjan barbaari poloinen,
vielä ei vilustununna
miekkani tulinen terä.

LEMMINKÄINEN.
Paarma, miksi niin pöriset?
Miksi naisien peloksi
niskojamme taittaisimme
täällä siistin sillan päällä.
Kauniimpi lumella hurme!
Tule!

MEDON.
      Lurjus, miks pakenet?
Jo menikö mieles uhma?

LEMMINKÄINEN.
Mitelkäämme miekkojamme
siis tän petran taljan päällä.

    (Peurantalja levitetään taistelevien alle, jotka
    mittelevät miekkojaan.)

Noin. Sinun on ensi isku.

MEDON (hyökäten).
Siispä lähde Pluton yöhön!

LEMMINKÄINEN (puolustautuen).
Kas niin, älähän kynsi,
kissanpoika.

MEDON (taistellen).
             Saan käpälät
leijonalta, sun tuhoan.

TIERA (joka on kömpinyt uunilta alas, taistellen sotilasten kanssa).
Varokaatte karhun kättä!

    (Chryseis heittäytyy taistelevien väliin ja suojelee
    Lemminkäistä. Taisto taukoaa.)

CHRYSEIS.
Medon, seis! Minut tapatko?
Tie hänen sydämmehensä
käypi kautta tään sydämen.
Lemminkäinen, miekkas laske!
Hän onpi isäni viesti.
Oikea asians' onpi,
vaan vähänpä ihmislapsi
jumalten tuomion edessä,
taitavi ohjata osaansa ...
kovin kostit Afrodite!

MEDON.
Hän sua häväissyt onpi,
herjannut ja huolettanut,
vienyt kruunusi, kotisi.

CHRYSEIS.
Tehnyt lie tuhat rikosta,
tuhatkerroin anteeks annan.

MEDON.
Muista Kypron kukkasia,
Saaren impien iloja,
Saaren sulhojen surua
ja isääsi valkopäistä,
mi sinua muistelevi
yksin valtalinnassansa!

CHRYSEIS.
Kova on kohtalo inehmon!
Surmasin sadatkin kerrat
tämän miehen mielessäni,
hänpä jällehen heräsi
ilkukseni, itkukseni
sata kerroin kestimpänä.
Tämä mies, jota vihasin,
uhmasin, uhittelinkin,
tätä miestä, min tekikin --

MEDON.
Seis, Chryseis! Ei enempää!
Läpi yön, hämärän halki
henget Hellahan näkevät,
kuulevat jumalat Kreikan
Kypron taivan laelta.

CHRYSEIS.
Armoa julkiset jumalat!
Tämä mies, mitä tekikin,
ijäti hänehen liitti
minut langat onnetarten.
Zeus, mitä säädätkin minulle,
orjuuttako onnetonta,
valtalinnoja, vapautta,
kurjuutta majan matalan,
eloni lyhkäisen lopuksi --
Lemminkäistä lemmin aina.

LEMMINKÄINEN (pistää miekan huotraansa).
Käy lepohon, leppärauta,
muutu murhan astalasta
lempeni ikikukaksi
vierelleni vilkkumahan.
Rakkaus voittavi rajunkin;
Kyllikki on onnelani.

MEDON (pistää miekkansa huotraan).
Näinkö kaunehin katosit,
näinkö heityit Kypron helmi
Pohjolan polon lumihin,
jalan jäljen jättämättä!
Ruhtinatar, sua rakastin,
aattelen alati, tosin
en sua voittanut takaisin,
toki sua totella taidan. --
    (Itsekseen.)
Päivän päästä jo Chryseis
kaihomielellä katuvi.
Oikku, on nimesi nainen.

TIERA (sotilaille).
Mitäpä maksaisi vaivaa teidänkään kallojanne halkoa, koska päällikkömme
ovat miekkansa tuppeen pistäneet? Kumahuttakaamme mieluummin kurkkuumme
haarikka olutta. Hiisi vieköön, te Kypron viinitynnyrit, saattepa
kiittää, että teillä vielä on tappinne tallella, senkin jälestä, kun
minä olen keihäälläni sitä kolistellut.

CHRYSEIS (Medonille).
Synkkä on matka syksysäissä,
näissä pohjan tuulispäissä,
löydät varmaan haudan harmaan.
Minulle lupaakin, Medon,
tänne jäädä
yli kylmän, kolkon talven.
Sitten Kyprohon koteudu,
sano: täällä Saaren neiti
itkevi jokaista, jota
ennen lempi leikkimailla,
isää armasta enimmän.
Jos hän mulle anteeks antaa,
tahdon riemuin kaikki kantaa.


Kahdeksas kohtaus.

    EDELLISET. HELKA, joka on tullut taistelon lopussa
    astuu CHRYSEIIN ja LEMMINKÄISEN väliin.

HELKA.
Rikkaalta orihit osta,
käy kosihin tytärtä köyhän:
Armas on vertaisten asua.
Prinsessa pois lähetä!
Ei sitele silkkikäsi
kuhilasta kunnollista;
kenell' on kotina linna,
kompastuvi
ortehen majan matalan.

CHRYSEIS (Helkalle).
Anna anteeksi, emoni;
Kruununi kultaisen unohdan,
lasken lapsena eteesi:
ota lahja onnellisen.
Täällä ei kuningatarta
muuta kuin sa yksin, äiti.
Tyytynet sinä minuhun,
tyytynen minä sinuhun;
kudon, leivon, paistan, pesen,
panen parhaimmat oluet.
Majasi on maailmani.
Rakkaudella sen rakennan
laajaksi ja loistavaksi.
Autathan emo minua!

    (Helka syleilee häntä).

LEMMINKÄINEN.
Turhaanko opetit, äiti,
mulle syntysi syväsi,
maata, merta mahtavammat,
taivasta tavottavaiset,
Tuonelaankin tunkevaiset?
Jo ma hiihdin Hiiden petran,
Pohjan poikaset kukistin
käden yhden kääntehellä,
vaiensin vasamallani
Lemmon käärmetten kähytkin.
Kyllikki, kyläinen impi,
oman nyt orteni asuja,
katso, kuinka kaunisti
suudelma sovun ja lemmen
loihti linnaksi majani.
Linnaa sa halasit äsken
laulaa tahdon linnan sulle.
Kuuletko kohua kosken?
Nyt ma virteni viritän.

    Melodrama.

LEMMINKÄINEN.
Tapion lapsi, vanha hirsi,
aarnihongan heimolainen,
monen talven taltuttaja,
monen myrskyn myöstyttäjä,
kuule nyt ääntäni mahtavaa!
Nöyrry! Pois!
Harjahirsi,
suoja äitini harmaan pään,
permanto, jolla mun kehtoni keinui,
uksi, sa rauhan turva,
liesi harmaa,
min loimossa lasna ma lauloin, leikin,
kaikki uhraan ma lemmelleni.
Poistukaa!

    (Tupa kukistuu, pala palalta, katoaa ja antaa sijaa autiolle,
    lumiselle ja kuun valaisemalle maisemalle, jonka perällä
    kauvimpana kimaltelee myrskyinen meri.)

Malmi, marmori mahtava,
nyt mua kuulkaa!
Kuule myös,
sinä vaskivuori,
kussa Hiisien vasarat kalkkaa!
Rauta, nouse nostamatta!
kivi, seininä kohoa,
linnaks muodostukaa
kauniimmaksi kuin Kypron linna,
kukkien keskelle jättien luoma!
Nouse seinä!
Kohoa katto!
Muodostu muuri!
Luonnon tyttäret, Luonnottaret,
kaikki kauneenne tänne tuokaa!
Ilman kirkkaus!
Veden terveys!
Maan rikkaus!
Tulen loisto!
Tänne kaikki ne kantakaa!
Ukko, kultainen kuningas,
suojaa nyt ikäsi kaiken
armossa, voimassa, suuruudessa
valtalinnaani lumoavaa!

    (Linna nousee pala palalta erämaasta. Näyttämö valkenee,
    ja aamurusko alkaa kimallella ikkunoista sisälle yhä
    kasvavalla loistolla.)

Tässä asumme ain
kera kauneuden ja rauhan ja rakkauden.
Tääll' äidin lempi
onnea suopi
ja kevään hempi
kukkia luopi,
tääll' ilo mielellä, henkien rauhaa
me katsomme kuink' elon myrskyt pauhaa,
Tääll' olkohon onnemme, Suomemme maa,
joka laihoin kultaisin kangastaa,
min järvissä lempemme päilyy
kuin aurinko, astuva aalloistaan.

    (Esirippu lankee.)



KOLMAS NÄYTÖS.

Ritarisali Lemminkäisen palatsissa. Taustassa porrasaita, jonka
takana näkyy palanen pohjolan kevätluontoa ilta-auringon valaisemana.
Ovi oikeaan ja vasempaan. Oikealla Lemminkäisen aseet: kypärä, miekka,
keihäs, jousi ja viini.


Ensimmäinen kohtaus.

    LEMMINKÄINEN, panssaripaidassaan, sukii kultasualla pitkää,
    mustaa partaansa. Hänen edessään lappalainen orja, pitäen
    hänelle kilpeä peilinä. Taustassa CHRYSEIS, valtakäytävän
    aitaa vasten nojaten ja maisemaa katsellen, antaen värttinänsä
    huolettomasti vaipua alas. Vähän matkaa vasemmalla istuu
    AINIKKI ahkerasti kehräten.

LEMMINKÄINEN (orjalle).
Orja, kuinka käskyt täytät?
Kilpi on kuvastin urhon,
sotasankarin somistin,
nähdä tahdon tahratonna
siinä muotoni korean.

ORJA.
Herra, ei mikään peili voi kyllin kiittää kauneuttasi. Käyt päivä
päivältä yhä kauniimmaksi. Vertaistasi ei ole auringon noususta
auringon laskuun eikä Saimaan aalloista Kainun mereen lännessä: sinua
ei voi kukaan vastustaa Kyrjälän pohjasta Rastekoian tunturiin asti.
En sano sitä sinua kiittääkseni, mutta se täytyy jokaisen myöntää,
että olet jumalata kauniimpi, ihmistä voimakkaampi ja anteliaampi
kuin sekä jumalat että ihmiset. Käsketkö jotakin vielä?

LEMMINKÄINEN (heittäen hänelle kultaketjut.)
Kahlitse lipeä kieles,
ota kulta, orjan kulta!
Mit' olen ma, sit' en sulta
kuulla tahdo. Taidan itse
oman arvoni osottaa.
Pois! Elikko elättämäni
muille kiittäköön minua.

ORJA (asettaen kilven pois ja ottaen ketjut, itsekseen). Maderakka!
[Maderakka = maan äiti, lappalainen jumaluusolento, niinkuin Sarakka =
elämän hoitajatar.] Se oli liian paksua; se maistui herralleni vain
puoleksi. Ensi kerralla tahdon olla hienompi ja ansaita rannerenkaan.
Mutta sitä ennen täytyy Kyllikin pois. Herrani käy käriseväksi
vaihtelun puutteessa.

    (Menee.)


Toinen kohtaus.

    EDELLISET, paitsi orjaa.

LEMMINKÄINEN (ottaen miekkansa ja koetellen sen joustavuutta
  permantoa vasten).
Sano, säiläni parahin,
milloin maailman kukistan?

CHRYSEIS.
Kuinka kauniit on oranjit!
Kuinka illan kulta-vyössä
mandelpuut lemahtelevat.

LEMMINKÄINEN (miekalleen).
Kuink' on tenhoisa teräsi!

CHRYSEIS.
Ilta, kunne varjos kulki?
Satakielet kilvan soivat,
kaste raukee, myrtit aukee --
etkö niitä sä havaitse?
Kussa viivyt vilpas ilta?
Hautaa jo hämyhyn huolet,
rauhoita jo raukat töllit.

AINIKKI (kehräten).
Myrttejä ja manteleita!
Taas hän hulluja horisee.
Totta tunnet meidän metsän!
Tuo on tuomi, tuo on kuusi,
tuossa koivuinen korea,
tuossa haapa, lehmus, honka...

CHRYSEIS.
Outoja ovat nimesi!
Kumma on nähdä ensi kerran
luonnon henkihin heräävän
näillä hallan, talven mailla.
Kalvaat on hänellä kasvot
niinkuin haamu; -- mut samaten
meri päilyy päivän alla,
Kypron päivän!

    (Ryhtyy jälleen työhönsä.)

LEMMINKÄINEN (joustaan jännitellen).
               Sano minulle
tämän jousen jännittäjä!

AINIKKI (lohdutellen Chryseiille).
Kaikki paljonkin paranee,
kun ohi on synkkä talvi,
kevät keikkuen tulevi.

    (Etempää kaikuu Afroditen juhlakööri:
    "Me juoksemme juhloa".)

CHRYSEIS (antaen värttinänsä vaipua).
Kaikki julkiset jumalat!
Mitä tää on?

AINIKKI.
             Maasi miehet!
Medonin toverit, talven
tanssijat kylässä tuolla,
taas pitävät tanhujansa.
Siell' olet sinäkin käynyt.
Kyllikki, -- jätä ne käynnit!
Veljeni vihan sa tiedät,
sukkamielen Medonille.

    (Musiikki lakkaa.)

CHRYSEIS.
Se minua suututtavi.
Muistolleko mustasukka?
Päivänä moniahana
minut vangiks vaatinee hän
taakse telkien, ovien,
että itse irrallansa
sais kyllin sotia käydä;
sitä hän aattelee alati.

LEMMINKÄINEN (joka on kuullut viime sanat).
Mitä huolit sa minusta,
missä istun, missä astun,
suutunko vai suutelenko,
kun sinä kyliä käydä
vain saat salassa multa?

   (Ainikki hiipii pois Helkaa kutsumaan.)


Kolmas kohtaus.

    LEMMINKÄINEN. CHRYSEIS. Sitten HELKA.

CHRYSEIS.
Kovin oletkin kohtelias!
Päivät kaiket kaarillasi,
miekoillas minua kiusot,
illanpa ihanan tullen
kun huvia hiukan etsin,
heti murtelet haventa
sekä muutut muodoltasi
kuin Herakles kaattuansa
Erymanton villikarjan.
En iloitse asehistasi.

LEMMINKÄINEN.
Siksi kai unohtanetkin
niin usein minun torani.
Medon kiittänee sinua.

CHRYSEIS (itkien).
Ja sinä enemmän lemmit
Pohjan villiä petoja
kuin poloista vaimoasi...

HELKA (tulee ikäänkuin sattumalta liinanippu kädessään ja sanoo
seuraavan taustassa, kuin itsekseen).
Koska räiskyy korpikuusi,
koivu kuorensa varokoon!

CHRYSEIS.
Emo, ei minulla syytä.

LEMMINKÄINEN.
Eikä mulla. Etkö kuule?
Kylli mielivi kylihin.

CHRYSEIS.
Lemminkäinen mua toruvi
pienestä ilon pidosta,
itselläänkin on ikävä,
käy käristen päivät pitkät
muistellen Lapin petoja.

HELKA (kuten edellä).
Tuli suihki orhin tiestä
kivikkoisella polulla,
lehtomaalla leppeällä
jäi kipunat kirpomasta.

LEMMINKÄINEN.
Minä, miehistä vakaisin,
levollisin, lempeinkin!
Minkä voin ma Kyllikille,
joka mun sankariks sanovi.

CHRYSEIS.
Sankari olekin! Taista!
Lähde! Vaaroihin vaella!
Toki toivon, ettet tahdo
olla sankar' sukkamieli.

LEMMINKÄINEN.
Kyllikki, kätesi anna!
Sopikaamme, ettei sorja
lempemme kevät katoisi
ensi syksytuulen tullen!
Kautta taivahan vasaman,
en enempi sotia käyne
hopeankana halulla.

CHRYSEIS.
Vannon kautta Afroditen:
Kerberus varjoni purekoon,
raivottaret raadelkohot,
jos enempi kylihin mennen,
kassapäiden karkeloihin.

    (Ojentavat käden toisilleen.)

HELKA (kuten edellä).
Lupaus on kedolla kukka;
marja näyttää, minkälainen.

    (Menee.)

LEMMINKÄINEN.
Miekan, panssarin parahan,
kaikki tahdon ma unohtaa,
käyn sotia tästä asti
vasten korven kontioita,
kun liki sinua liian,
Kylli, ne mörähtelevät.
Armahin, kätesi anna!
Punaruusujen siteillä
sidot miekan Kaukomielen.
Kuink' onkin ihana ilta!
Kuink' olet kaunis kaulaella!
Kuinka ylväsnä kotihin
luoksesi salosta saavun!

CHRYSEIS.
Artemis antakoon ereä!
Älä liian kauan viivy!

    (Lemminkäinen ottaa jousensa ja menee.)


Neljäs kohtaus.

    CHRYSEIS yksin. Sitten ANEMOTIS.

CHRYSEIS.
Sentään sankari olet sa,
aivan kuin Akilles, synkkä,
murtava mustoa haveuta,
myrskyn kieltä käyttelevä.
Taas kuin Paris, taikamieli,
lemmen leikkien kuningas.
Kummallista! Kreikan urhot,
Attikan sankarit soreat,
joita ennen ma ihailin,
kaikki heitin. Nyt ma hellin
miestä pohjolan pimeän,
mi minua ärsyttävi,
murtavi, musertelevi --
jälleen lemmellä lepyttää.
(Kehrää ja huokaa.)
On hän sentään liian lieto.

ANEMOTIS (porras-aidan takana).
Annetaanko audienssi?

CHRYSEIS.
Sinäkö? Sisähän astu!

ANEMOTIS (kuin edellä).
Valitettavasti vaara
siinä on lähellä. Onko
herra miehenne kotona!

CHRYSEIS (kärsimättömästi).
Tule!

ANEMOTIS (tulee hullunkurisesti talvivaatteihin puettuna ja ojentaa
suurta rillarukkasparia).
Tuon veroksi teille,
muun paremman puuttehessa,
nämä vanttuhut vakaiset.

CHRYSEIS.
Hupsu, talvi on lopussa.

ANEMOTIS.
Lopussa? Lorua lie se.
Lopussako, siksi että
näen pari lintua pahaista
lehtopuilla liekkumassa,
ja kaksi kuloista kortta
kaljun kallion kylessä!
Foibos auta! Lunta löysin
vast'ikään kiven kolosta,
oikein oikeata lunta!
Ei tule kevät ikinä
tänne kuolon tanterille.

CHRYSEIS.
Kuitenkin -- kukapa meistä
oisi aavistaa osannut,
kuinka on suvi suloinen,
kevätaamu armas, vieno
jälkeen jään sekä pimeyden!
Oi, te yöt valoisat...

ANEMOTIS (matkien).
                       Oi, te
puuskat, tuiskut pohjatuulen,
sen sihinä, sen sohina
sekä korpien kohina! --
Kyprossa kevät on meillä.

CHRYSEIS.
Miksi voihkit?

ANEMOTIS.
               Mun pitäiskö
ruveta runoilijaksi?

CHRYSEIS.
Ei ole tässä tarvis.

ANEMOTIS.
                     Siispä
puhun puita, heiniäkin.
Ajattele pitkää, kauheata talvea, valkeaksi sivuttua hautaa, johon
minut on elävältä muurattu kurjaan, savuiseen pirttiin ja annettu
minulle mieheksi dromedaari, joka rakastaa minua melkein yhtä paljon
kuin karhunkeihästään. Onneksi asuivat helleenimme muutaman tunnin
matkan päässä kylässä ja siellä saimme me usein tanssia. Oi, te
hymyilevät jumalat! Olisitpas nähnyt näiden karvaturkkisten
pimentolaisten karhuntassuillaan koettavan matkia meidän
kuorokarkeloitamme. Vihdoinkin sanottiin, että oli kevät, -- ja mikä
kevät! Viheriä talvi! Valoisa Manala! Lampaiden keritsemistä,
lehmänkellojen kilinää, karpaloita ja koivunmahlaa; -- oi, Chryseis
hyvä, mitäpä olisikaan Theokritos antanut, jos olisi saanut kuvata
sellaista idylliä!

CHRYSEIS.
Anemotis, arvo anna
rakkaudelle köyhällekin.
Paljon on Suomessa suloa,
vaikka onkin vallan toista.

ANEMOTIS.
Sepä kaunista rakkautta, muuttaa meidät, niinkuin sankarit Aiskyloksen
murhenäytelmässä, autuaitten kentiltä suoraan Tartarukseen! Tosin on
sinulle rakennettu linna -- laululla tietystikin -- yhtä nopeasti kuin
meidän runoilijamme rakentavat Olympoksen. Mutta (katsoo ympärilleen)
mikä linna! Karkea kuin boiotilainen sukkeluus ja köyhä kuin
spartalainen ateria! Onko sinun miehesi yhtä naurettava ja
mustasukkainen kuin ennenkin?

CHRYSEIS.
Anemotis, -- ei enempi!
Sua käsken ja rukoilen.

ANEMOTIS.
Anteeksi, nimeni on Tuulikki, -- torpparinvaimo, mutta muuten teidän
korkeutenne nöyrin palvelija. Olinpa vähällä unohtaa kysyä, oliko
sinulla jotakin terveisiä Kyproon.

CHRYSEIS.
Kuinka? Kyproonko?

ANEMOTIS.
Meri on nyt sula, maailma avoin. Oi, Chryseis, etkö tunne poskillasi
vapauden leyhkää? Medon ja helleenit purjehtivat pois tänä yönä.

CHRYSEIS.
Joko? Oi, jumalat!

ANEMOTIS.
Ovatko sinusta nämä seitsemän kuukautta kuluneet niin nopeasti kuin
jumalat lentävät länsituulen siivillä? Medon parka on aivan
puolihulluna; hän ei uskalla tulla sinulle jäähyväisiä sanomaan,
miestäsi peljäten näes.

CHRYSEIS.
Häntä saatan ja ojennan
käden hälle rantamalta.

ANEMOTIS.
Kypron Afrodite sinua palkitkoon ja suokoon sinulle vihdoinkin hyvän
miehen! Oi, siitäpä tulee hurskaat jäähyväiset. Helleenit ovat
kutsuneet kaikki kylän tytöt jäähyväiskarkeloihin. Huilujen säveleet
eivät vielä ole jäätyneet, vielä on kieliä jälellä sitroissamme. Vielä
kerran saamme me tanssia Afroditen juhlatanssin...

CHRYSEIS.
Sitra? Siitä ma uneksin.
Huilu, -- oi, ajat ihanat!
Joudu jo keväinen ilta!
Tule, mennään! Oi, jumalat!...
Unohdin ... en tulekaan.
Sano Medonille ... ei, ei ...
sano minulta terveisiä!

ANEMOTIS.
Mutta ajattele, Chryseis, tämä on viimeinen kerta, kun sinä näet
maamiehiäsi; viimeinen, kaikkeinviimeinen tervehdys isällesi,
ystävillesi ja synnyinmaallesi...

CHRYSEIS (liikutettuna).
Pois! En voi ma tulla.

    (Rientää pois.)


Viides kohtaus.

    ANEMOTIS yksin. Sitten MEDON.

ANEMOTIS.
Ei voi tulla! Suututtavi
herra miestään, Lemminkäistä!
Pohjolan pahimmat karhut
sinut syököhön, tyranni!
Onkos kuultu kummempata?
Ei voi tulla! Turmeltuuko
näin nyt aikeemme ihana?
Sa barbaari, babiaani!
Toki tahdon tuumiskella.
Naisen viekkaus nyt avuksi!
Niin... Chryseiin ma vapahdan.
Medon!

MEDON (porrasaidan ulkopuolella).
Missä on Chryseis?

ANEMOTIS.
Ei tahdo kisoihin tulla.

MEDON.
Voi! Siis kaikki on pilalla.

ANEMOTIS.
Mut olen minä jälellä.
Joko on miehistö jaettu,
laivat kaikki lainevalmiit?

MEDON.
Kaikki valmis. Illan tullen,
päivän mennessä majoille,
hiljaa hiivimme kisoista.
Mut meren jumala suosi
ei meidän menoa, ellei
Chryseis keralla käyne --
hyvällä tahi pahalla.
Kautta Herkuleen vasaran!
Vannoinhan Chrysandrokselle
tuoda tyttären takaisin
vaikka kalman kammitsoista.
Kuink' olenkin kärsinynnä!
Tämä talvi oisi voinut
särkeä jumalten syömen.
Ja nytkö hävitän kaikki!
Tuhat kertaa ennen taisto!
Ei, Chryseistä jätä en,
koston hurmeisen kohotan,
yön sylissä syöksen --

ANEMOTIS.
                       Syökset
itsesi Manalan maille!
Oi, te miehet, mitä osaatte
taistella te ilman meitä?
Chryseis minulle heitä.
Hetkessä kisat aloita,
anna laulun, soiton soida!

MEDON.
Mutta...

ANEMOTIS.
         Ei enempi, joudu!

MEDON.
Hyvä. Jää minulle miekka.

    (Menee.)


Kuudes kohtaus.

    ANEMOTIS. Sitten CHRYSEIS.

ANEMOTIS.
Kieli, sa ijäti soipa
sydämessä ihmislapsen,
sinut nyt virtehen viritän,
hän on kuuleva minua.
Lapsuusmuistot! Synnyinseutu!
Tulkatte tulisin kielin
sydäntä syleilemähän,
sydäntä kuulevan Chryseiin.
Tuoss' on hän. Hänet ma voitan.
Soi soitto surunihana!

    (Piiloutuu porrasaidan taa.)

CHRYSEIS.
Kyynel hyljätyn posella,
miksi huolta heijastelet,
jota täällä ei tajuta?
    (Porrasaidan vierellä.)
Tästä nään ma laivan lähdön,
näen tästä meren sinisen, --
konsa nään kotini rannan?

(Äänettömyys. Kuuluu sitran ja sen jälkeen Anemotiksen ääni, joka
porrasaidan takaa lähestyy yhä enempi ja enempi ja astuu vihdoin
näyttämölle laulaen seuraavaa laulua.)

    Romanssi.

    Laps Hellan, älä vaihda pois
    sun maatas ihanaa!
    Sill' leipä vieraan karvast' ois
    ja sana karkeaa.
    Sen päiv' on valju, loistoton,
    sen sydän sulle outo on.
    Laps Hellaan, älä vaihda pois
    sun maatas ihanaa!

CHRYSEIS.
Oi, elä enempi laula.

ANEMOTIS.
Tahdotko keralla käydä?

CHRYSEIS.
Ah, en voi ma...

ANEMOTIS.

    Laps Hellaan, maasi mainitaan,
    se suur' on, suloinen.
    Sen päiv' on sees, on vehryt maa
    ja aava aalto sen.
    Sen tuul' on lämmin, tuoksuinen
    ja taivas tuhattähtinen...
    Laps Hellaan, maasi mainitaan,
    se suur' on, suloinen.

CHRYSEIS.
Lakkaa! Kuolen laulustasi.

ANEMOTIS.
Seuraatko?

CHRYSEIS.
           Sydän, jo vaiti!

(Tahtoo rientää ulos, mutta pysähtyy vastustamattomasti
kuuntelemaan.)

ANEMOTIS (Kolmas säejakso.)

    Laps Hellaan, siksi muista sa
    ain maatas ihanaa!
    Eloa ei, ei onnea,
    ei rauhaa muualla.
    Ja tiesi kunne kulkekoon,
    sun juures synnyinmaassas on.
    Laps Hellaan, siksi muista sa
    ain maatas ihanaa!

CHRYSEIS (tunteittensa vallassa).
Tule! Pois! Nopeesti! Joudu!
Vain yksi hyvästijättö!

    (Molemmat rientävät pois. Näyttämö on hetkisen tyhjä.)


Seitsemäs kohtaus.

    AINIKKI. Sitten LEMMINKÄINEN.

AINIKKI.
Tuulikki viritti virren
taas kotinsa kiitokseksi.
Miksi niin kauheesti kehuvi
hän tuota etäistä maata?
Onhan hän sanonut itse,
ettei siellä suksi juokse,
ei räisky repojen tulet,
pakkanen ei paukahtele.
Kesä-yötkin on pimeät.
Maa kurja, maa matala,
hongaton, kanervatonkin --
tuskin voi sitä kuvailla.
Mahtaa siell' ikävä olla
eläimillä, ihmisillä.
Toista on toki kotona!
Kunne lienee Kylli mennyt?
    (Katsoo yli porrasaidan.)
Kas, tuolla molemmat käyvät,
luulenpa, kyleä kohti.
Kuinka? En tätä käsitä.
Joko rikkoi hän lupansa
ei konsa kisoja käydä?

LEMMINKÄINEN (tulee huonolla tuulella, lakki vinossa ja heittää
Ainikille ammutun otuksen).
Siin' on kaikki saalihini.

AINIKKI.
Eikö mieluisa Mimerkki
antipaitoihin paneunut?

LEMMINKÄINEN (ripustaen jousensa vaarmaan).
Hänestä vähät välitän!
Kosk' oli nainen uskollinen!
Lauloin lauluni parahat;
Lempo lie pilannut metsän.
Miss' on Kyllikki?

AINIKKI (hämillään).
                   En tiedä.


Kahdeksas kohtaus.

    EDELLISET. TIERA tulee hitaasti, haukotellen ja harvasanaisena.

LEMMINKÄINEN (Tieralle).
Kustapa putosit, veikko?
Kuustako vai auringosta?

TIERA.
Suoraan saunan lautehilta.

LEMMINKÄINEN.
Jopa nyt jotakin kuulen!
Ennen sa haudasta heräjät
kuin on saunan lämpimästä.

TIERA.
Sauna syttyikin tulehen.

LEMMINKÄINEN.
Narri, sa sytytit oljet?

TIERA.
Pohjalaiset sen tekivät.

LEMMINKÄINEN.
Pohjalaiset! Kuinka? Kerro!

TIERA.
Kuinkako! Talon ne poltti.

LEMMINKÄINEN.
Talon?

TIERA.
       Polttivat kylänkin.

LEMMINKÄINEN.
Puhu toki, puuhevonen!
Polttivat kylänkö? Vastaa!

TIERA.
Anna kun kerron ma asian.
Miehet lyötiin, naiset vietiin,
kylä poltettiin poroksi.

LEMMINKÄINEN.
Saustutettu saunakarhu!
Näinkö sie sanoja saatat,
kun tuli ja sota on irti
penin kahden kuulumalla.

TIERA.
Aina on sinulla kiire.

LEMMINKÄINEN.
Säiläni! Ukon salama!
Vihdoinkin saamme me sotia.
Taas tapella! -- Lempo sentään!
Unohdin lupaukseni.

AINIKKI.
Vihamies likellä liekö?

LEMMINKÄINEN (itsekseen).
Miksi vannoin valan mokoman?

    (Äänettömyys. Kuuluu kaukaa näyttämön takaa Afroditen
    juhlakuoro: "Me juoksemme juhloa" j.n.e.)

AINIKKI.
Paetkaamme!

TIERA.
            Paras ois syödä.

LEMMINKÄINEN (kuin edellä).
Voinko syödä ma sanani?
    (Kuuntelee kuoroa. Ääneen.)
Missä on Kyllikki?

AINIKKI (itsekseen).
                   Vapisen.
    (Ääneen.)
Vaatteita valistamassa.

LEMMINKÄINEN (kiivaasti).
Missä?

AINIKKI (itsekseen).
       Silmäni samenee.
    (Ääneen.)
Metsän rantahan katosi.

TIERA (aina tyynenä).
Kyllikki kylähän juoksi.

LEMMINKÄINEN.
Kyllikki?

TIERA.
          Kuulethan itekin
vingutuksen viidenlaisen.
Hullu kuolkoon naisten tähden!
En tätä enempi kestä,
mulla on muutakin muretta,
aluksi aterioida,
sitten keihääni hijoa.

    (Menee.)


Yhdeksäs kohtaus.

    LEMMINKÄINEN. AINIKKI. Äänettömyys. Soitto ja laulu
    jatkuu yhä näyttämön takana.

AINIKKI (itsekseen).
Oi, menoa onnetonta!
Kuin tämäkin loppuvi?

LEMMINKÄINEN (vetäen miekkansa).
Sotaa! Tahdon nyt tapella
vaikka vasten maailmata!
Tyttöni teräksiseni!
Et ijäti itkemähän
huotran huppuhun suettu.
Sotahan sukes sun Hiisi,
sotamiehen morsioksi.
Sopivi kätehen kahva.
Sinä et ikinä petä
niinkuin petti nainen nuori.

AINIKKI.
Ei ole pettänyt sinua,
vahingossa virhin tehnyt.
Kisa ei liene kuolon synti.
Älä suutu. Suo sovinto!
Katkerasti hän katuvi.
Itsekin kisasit ennen.

LEMMINKÄINEN (kuoroa kuunnellen).
Kuule soiton, tanssin tahti!
Hiipi Hiisi viekasmieli
ihmisten suvun sekahan,
vei siveyden, järjen, kunnon,
tarjosi sijahan tanssin...

AINIKKI.
Lepy veikko!

    (Soitto ja laulu taukoaa.)


Kymmenes kohtaus.

    EDELLISET. HELKA.

LEMMINKÄINEN (Käy kiivaasti Helkaa kohden).
            Äiti! Äiti!
Jo nyt paina panssarini
käärmeen mustihin mujuihin!
Täytä laukku! Löyly lyö'ös!
Lähden Pohjolan pihoille,
Pohjan portin särjentähän.

HELKA.
Oi, mun poikani poloinen!
Turmat on tuhannet siellä,
käärmeet, kyyt kähiseväiset.
tulikosket, liekkimeret,
velhot vankat, sulhot sankat,
suot, jotk' ei ikinä sula,
vuoret pilven piirrättäjät.
Jää kotihin, koito poika!

LEMMINKÄINEN.
Ei minua peloita Pohja.
Koeteltu olen kovasti,
kuolemalla kuuraeltu,
vaan minull' on vankat sanat,
sanat turman torjuvaiset,
joiden tieltä tenhomiehet
niinkuin hattarat hajoovat.

HELKA.
Mielinet kultia, hopeita,
löysin eilen aarnihaudan.

LEMMINKÄINEN.
Sorjempi sodan on rauta,
kuin kaikki kotoiset kullat.
Emo, nyt sotahan lähden,
suojoan sinut ja meidät.
Vainotiell' on Pohjan valta.

HELKA.
Täällä siis sotasi käy'ös!

LEMMINKÄINEN.
Auki on maailma minulle,
miks sitä en valloittaisi?
Sulle sen valloitan, emoni:
Kaunot on korjat Pohjolassa.
Niitä nähdä mä halajan,
nähdä neien kaarikaulan,
joka vastahan kapinoi,
sitten leppyy, lempii, pettää...

HELKA.
Hylkäätkö hyväisen vaimon?

LEMMINKÄINEN.
Vaimo unhotti valansa,
minut petti.
Kyllikki kylähän juoksi.


Yhdestoista kohtaus.

    EDELLISET. TIERA.

TIERA.
Laiva lähtee.

AINIKKI (porrasaidan äärellä).
              Medon myöskin.

LEMMINKÄINEN.
Ahti, anna myrskyn nousta!

TIERA.
No, sitä en juuri toivo.
Laivalla on Tuulikkikin.

AINIKKI.
Tuulikki?

LEMMINKÄINEN.
          Terveiset tuhannet!

TIERA.
Näe, veikko, oma nenäsi!
Eikö liene yhtä pitkä?

AINIKKI.
Mikä johtuu mielehesi?

TIERA.
Ilman vain ajattelin ma.
Kylli myös menevi.

LEMMINKÄINEN.
                   Kylli?

AINIKKI.
Mahdotonta!

HELKA.
           Mahdollista.

LEMMINKÄINEN.
Hulluutta! Lorua!

TIERA (porrasaidan äärellä).
                  Katso!
Molemmat selvähän erotan.
Hyvästi, hyvästi Kylli!
Hyvää yötä Tuulikkini,
    (Heittäen lakkinsa lattiaan.)
vaikk' olitkin aika varsa.

AINIKKI.
Kas, hän viittaa...

    (Viittaa tervehdykseksi.)

LEMMINKÄINEN (porrasaidan äärellä).
                    Kylli! Kylli!
Haa! Vene nopeesti!... Poissa!
Laiva jo niemen taa häviipi.
Pois ... paennut... Turha tuska!

TIERA.
Siinä oli leikin loppu.


Kahdestoista kohtaus.

    EDELLISET. ORJA syöksee sisälle.

ORJA.
Joudu, kiirehdi, herra! Kylä on kapinassa. Vieraat hiipivät pois
tanssista ja tempasivat Kyllikin mukaansa. Hän huusi sinun nimeäsi,
herra, ja puolustihe vimmatusti, mutta heidän rohkea päällikkönsä
kantoi hänet kuin oravan hartioillaan. Naistemppuja, herra. Viekkautta
ja teeskentelyä. Sarakan kautta! Minä näin hänen suutelevan Medönia.

TIERA.
Etkö Tuulikkia nähnyt? Eikö se raukka minua huutanut?

ORJA.
Vielä vain! Oli iloinen ja tyytyväinen niinkuin harakka tuulissäällä.
Huutavan hänen minä kuulin: tervehdi sitä aasia, minun entistä herra
miestäni nimittäin!... Tuntematon puheenparsi. Merkitsee luultavasti
kreikankielellä: tervehdi sankaria!

LEMMINKÄINEN.
Kahden suoja, kolmen kosto...
Vihamieltä, viekkautta!
Kylli on minulta viety
enkä voi jättää ma emoa.

HELKA.
Suojaa Suomi ynnä vaimo
Vanha jo emosi onkin.
Älköhön sinä ikänä
emo poikaansa evätkö
kalvan kaunihin poluilta.
Kosta, poika, kunniasi!

AINIKKI.
Älä usko orjan kieltä!
Kylli ei pettänyt sinua.

LEMMINKÄINEN.
Liekkui lintu lehtipuussa,
lumi syys-yönä putosi, --
ken sitä enempi muisti
kesän uuden auetessa?
Äityeni, ainoani!
Et voi seurata minua.
Meren myrskyt sun tuhoisi.

HELKA.
Sama siis osamme oisi,
sama surma suolahinen.
Vanhuus on ikuinen talvi
ilman linnunlaulupuita.
Mutta talvi sun kerallas
on mulle suvi suloinen.

LEMMINKÄINEN.
En toki muistotta eroa.
Ota harja, mi useesti
suki mustat suortuvani;
sitä katso illoin, aamuin.
Konsa se verin noruvi.
kaatunut on Kaukomieli.

HELKA.
Oi, sanoja katkeroita!
Voip' on lohtusi kovuutta!

AINIKKI.
Hänen poissaollessansa,
äitini, sinua hellin,
hoidan myös kodin ja konnun, --
muuta en onnea halaja.
Tänne jään ijäksi, tahdon
nähdä kuuran kimmellystä,
kuulla kuuttaren helyä
talvi-öiden tanterilla.

TIERA (itsekseen).
Kun tulemme takaisin joskus,
tuon minä omaksi ostan
tuhannella turkiksella.

LEMMINKÄINEN.
Nyt olet, maailma, omani!
Tämän kalpani kärellä
kaikki riemut leimuavat,
kulta, kauneus elämän,
maine, mahti, -- kaikki mulle
satavat kuin kukkaissade!
kun tämän kalpani kohoitan,
läikkyvi itä ja länsi,
kuninkaat kumartelevat,
vallat vaiti maata myöten.
Loitolle kuin merten laine
kautta maailman samoan,
maat voitan, kukistan kansat,
nostan Suomen kunniahan,
jotta kuulee kaukopolvet
sylistä satojen vuotten
Lemminkäisen leikinlyönnin
laulun maassa mahtavassa.

    (Syöksee pois. Esirippu lankee.)



NELJÄS NÄYTÖS.


Meren ranta Pohjan pimeillä perillä. Taustassa meri. Molemmin puolin
korkeat jäävuoret ja oikealla katsojasta kallion kieleke. Aurinko
kimaltelee tunturien huipulla.


Ensimmäinen kohtaus.

    AALLOTTARET. Vellamon vetiset neidot sukeltavat esiin laineista.

Aallotarten laulu.

    Näin ikinuorina, riemurinnoin,
    me merta soudamme sorjin innoin,
    me käymme tänne ja käymme sinne
    ja kuka tietävi milloin minne.
        Kuin helmivyö,
        kuin tähtihuiske,
        kuin illan kuiske
        ja kutsu yön,
    me soutelemme, me joutelemme
    ja ihmislapsille laulelemme
    me meren ihmeitä iloksemme.
    Pois vienot vierimme jällehen
    me lakkalaineilla loistaen.

    Me uimme merta näin ristin rastin
    ain Hellaan kukkaisen aalloilt' asti.
    Mut Kypron rannoilla ruusut huokaa:
    Te kevään tähtemme meille tuokaa!
        Hän vaipui niin
        kuin illan tuuli,
        tuo ruskohuuli,
        yön uumeniin,
    Mut meren tyttäret tuulen teitä
    ne vierii, muista ei menneheitä,
    ei ihmiskyynelet koske meitä,
    ja vienot vierimme jällehen
    pois lakkalaineilla loistaen.


Toinen kohtaus.

    AALLOTTARET. CHRYSEIS tulee paeten.

CHRYSEIS.
Zeus, miss' olen ma? Luonto
kauhun kalpea, osaton,
vuoret pilven korkuhiset,
jotka itse luonto tänne
muistomerkeiksi kohotti
mennehestä loistostansa.
Lumikentät aivan aavat,
äänettömät, jäljettömät!
Kuinka löydän ma kotihin,
pääsen luokse puolisoni?
Lie täällä jumala joku?

AALLOTTARET.
Sa Kypron tähti, sa poissa ollut,
sa kauvan kaivattu etkä tullut!
Kuin nousit kaukaa noin huolten yöhön,
sa säde, särkynyt vetten vyöhön?

CHRYSEIS.
Aallot armaat, lapsuussiskot,
kisaajat kotini rannan!
Kärsin nyt kostoa kovoa
lemmen jumalattarelta,
jonka valtoa ivasin.
Nyt ma tunnen tuiman tuskan.
Etsin miestä, min valitsin,
enkä kuule kullaistani.

AALLOTTARET.
Oi, rusko koin,
oi, aallon päily,
mi hetken häilyy
ja hävii noin!

CHRYSEIS.
Medon on viemänä vihurin
liki tänne ankkuroinut.
Minä purresta pakenin
löytämähän Lemminkäistä
sekä onnea omaani.

AALLOTTARET.
Oi, astu aaltoihin siskoksemme!
Me sydänhuolille hymyilemme.
Kas, tähti vaipuu ja kupla haipuu.
Käy kanssa riemuiten soutamaan
näin sini-uljasta ulappaa!

CHRYSEIS.
Taivas! Jo tulevi Medon...
Jälkeni näkevä on hän.

ERÄS AALLOTAR (ojentaa Chryseiille hunnun).
Ota huntu huiskivainen,
valkovaahdesta kudottu
kiven kirjavan kylessä.
Tämän hunnun kantajata
ei eroita ihmissilmä.

    (Aallottaret sukeltavat veteen.)

CHRYSEIS.
Aallot, turvaudun apuunne.

    (Verhoutuu huntuun ja peittyy kallioiden taa.)


Kolmas kohtaus.

    MEDON ja ANEMOTIS tulevat kyprolaisten seuraamana.

MEDON.
Veikot, tänne! Hietikolla
jalan jälkiä havaitsen,
jalan, joka ennen taitti
tuskin kukkaisen kedolla, --
niin, se on Chryseiin jalka.
Turhaan mua pakenet, pieno!
Peity Pohjolan pimeihin,
kuss' ei paista kuu, ei päivä,
sinut löytävä olen ma.

ANEMOTIS.
Kypron vallat! Ma menehdyn!
Medon, seis! Minä läkähdyn.
Jalan jälki hietikolla
varmaan on tavin takoma.
En voi enempätäni. (Istuu.)
Mitkä mäet lumiset, jäiset!
Turha on taistelo inehmon
vasten jäitä jättiläisten.
Maailma hajalla tääll' on,
kaos-kauhut irrallansa,
vihassa julkiset jumalat...
Talven kun koimme tuskin,
tuskin loppui yö ikuinen,
ilolla käännyimme kotihin,
vaan mitä tapahtui? Katso:
Myrskyt maailmattomaiset
Aeolus lähetti meille,
ajoi aaltojen selässä
kohti Pohjolan periä,
missä sääskien hyrinä
peitti päivän, kuun ja tähden.
Tuskaksi tuhottomaksi
sattui viel' eräänä yönä,
että Chryseis katosi.
Pidin ma hänestä paljon.
Vaan onpa hänestä huolta!
Jo hänet ma jättäisinkin.
Paetkoon petonsa luokse!
Helposti hän laulullansa
luopi linnan taikka kaksi.

MEDON.
Kuihtukoon käteni ennen,
karhut kalpani purekoon,
tulkoon tunturten lakeudet
ennen kuolinliinoikseni
kuin hänet jätän mä tänne.
Pois! Chryseiksen poluille!

    (Rientää pois kyprolaisten kanssa.)

ANEMOTIS.
Pan! Hän poistuvi! Mitähän
jos ma huutaisin lujasti!...
Kamalat on kauhut täällä!
Lempi, sun käsitän kyllä
suvileyhkien lemussa,
keskellä kukkivan keväimen,
mutta lunten, jäiden kesken,
-- prr, rakkaus, oletpa työläs!

    (Menee huoaten Medonin jälkeen.)


Neljäs kohtaus.

    CHRYSEIS. AALLOTTARET. Sitten LEMMINKÄINEN.

CHRYSEIS.
Kiitos, te vetiset neiet!
Taas tohin ma paeta kohti
kohtalon uusia uria, --
oh, koska levätä saanen?
Koska löydän Lemminkäisen,
saavutan sydämen rauhan?
Vieläkö muistaa hän minua?
Meri mykkä! Yö ikuinen,
pitkän kaihoni pimeys,
sano, että hän minua
muistaa, lempii eikä muita!

AALLOTTARET (kaukaa).
Oi, tähti koin,
oi, aallon päily,
mi hetken häilyy
ja hävii noin!

CHRYSEIS.
Ken tulevi? Lemminkäinen!
Lankea lavea taivas!
Tule armas, lennä, liidä
luokse vaimosi valitun!
Ei! Tuska tulipunainen!
Kauhistun ma katsettansa.
Hän on niin ylpeä, ylevä,
puhdas, suuri, -- minä matala,
rikkoja vannotun valani!
Väikkyvi sydän minulla
välillä hämyn ja päivän.

    (Verhoutuu huntuun.)

LEMMINKÄINEN (astuu alas tunturilta).
Huntu kaunis, ken oletkin,
lähetti lempeiden jumalten
seudun tään sulostimeksi,
jolle vieras, vieno, lienet?
Liet sama korea kuva,
kaarella kajastavainen,
kultakangasta kutova,
min näki väkevä Väinö
Pohjan peltojen perillä?
Älä väisty! Viivy hetki!
Ilmoita minulle ihme
maan ja taivaan. Tai jos sulta
jumalat epäsi äänen,
suo mun suudella selitys
noilta ruusuhuulosilta.

CHRYSEIS.
Viel' en tiedä, ken olen ma,
lienkö armas aamunkoitto
vaiko yön pimeän tähti
auringon paistetta anova.
    (Epäröiden).
Kyllikki omasi oli...

LEMMINKÄINEN.
Naljailet ihana neito!
Kyllikki petti mun pahasti,
rikkoi vannotun valansa,
hänet hylkäsin ijäksi.
Kyllikki kylähän läksi.

CHRYSEIS.
Voi minua! Takaisin, urho,
ota onneton sanasi!
Hylkäätkö vaimosi valitun,
aina armahan sinulle?
Viestin tahtoi taatollensa,
sillä hän sua suretti
eikä muulla. Muista häntä,
valloin vietyä väkisin!

LEMMINKÄINEN.
Muista kuin muinoista tarua.
Usko, jo unohdettuna
hän on mulle ammoin, ammoin.

CHRYSEIS.
Oi, älä hyleksi häntä!
Yksin yön pimeydessä,
turvatonna, tuskallisna,
sua hän etsimään ehätti
Medonin purresta paeten.

LEMMINKÄINEN.
Mitä siis minulle neuvot?
En ole mitätön miesi.
Minkä taidan, että kaikki
kaunot mun juoksevat jälestä,
sinä yksin mua kavahdat.
Kummallista. Virka, kuinka
voin sun lempeeksi lepyttää?

CHRYSEIS.
Mies viekas, hävytön, häijy,
ihannoiva itseänsä,
näinkö hautaat naidun naises?
Muistosi joko mykistyi?
Aattele, mitä hän antoi!
Lapsenlemmen, nuoruushemmen,
kotitarhat, taatonhelman,
kruunun ja kuningasnimen!
Ihanat, kerkeät keväimet
sulle hän uhrasi ilolla,
mitä voitti? Murhemieltä,
yötä talvista, ikuista,
sydäntuskaa tummempata!

LEMMINKÄINEN.
Kylläksi korea tyttö!
Eikö uuden lemmen liekki
taida taas keväitä luoda,
miss' ol' äsken talven tanner?
Veitikka, sinut jo tunnen.
Olet kuulu Pohjan neiti,
kruunu ehtoisen eloni.
Nyt sinua en ma päästä.

CHRYSEIS.
                        Kuulkaatte vuoret!
Kertokaa tää häpeä vuossatain talvi-illoin!
Kuule, oi taivas! Kuulkosi meri!
Ja Dike, mi punnitset viekkaat sanat!
Pyhintä hän loukannut on maan päällä,
herjannut hellintä puolisoansa,
mi kaikk' hälle antoi. Astu vaan
tietäsi rikosten viittoamaa,
ja koska sun Haadeen rautakäs' tempaa,
käy, lempeä etsi Orkuksen yöstä
ja suutele varjoja kuoleman maan!

    (Rientää pois.)

LEMMINKÄINEN.
Pisti kuin havuinen piikki!
Kummallista. Ollut liekö
Hongatar, valio vaimo?
Yks vaan voi inehmo olla...
Oi, mun kurja Kyllikkini!
    (Äänettömyys. Senjälkeen taas entisellä äänellään.)
Turhia! "Leikki on lopussa." v
Mi meteli mennehestä
pikku pikku rakkaudesta.

    (Menee viheltäen samaan suuntaan kuin Chryseis.)


Viides kohtaus.

    Vastakkaiselta taholta tulee ORJA, taluttaen ULAPPALAN
    SOKEATA PAIMENTA.

ORJA.
Oletko vihainen herralleni, siksi että hän säästi henkesi? Sitäpä
sanoisin minä merkilliseksi vihaksi.

PAIMEN.
Olen vanhin velholoita,
syvän synnyn tietäjöitä.
Kaukomiel' kadotti meidät,
voitti, surmas suuren kansan.
Tuot' toki enemmän pahon,
ettei hän minulta edes
viedä viitsinyt eloa.
Siksi kostoa kovinta
hälle aion ja alati
häntä seurailen, samoan.
Vaan on silmäni sokeat.
Tie osota mulle, kuulla
hengitystänsä halajan.

ORJA.
Ja kuinka aiot sinä, sokea, kurja, voittaa niin suuren ja
tietotenhoisen miehen?

PAIMEN.
Maan emo minulle virkkoi:
Vasten on valtoa jokaista
Lemminkäinen loihtinunna
itsensä tulisin taioin.
Koko metsä on lumottu.
Katajatarta vaan kapoista,
neittä keltakutrillista,
jota lempi, jonka jätti,
ei ole kehdannut sitoa.
Kataja vihasta räiskyy.
Katajasta tein vasaman.

ORJA.
Se olkoon sinun asiasi. Vaan mikä on oleva minun palkkani?

PAIMEN.
Puolet aarre-aarniosta.

ORJA.
Puolet, sinä konna? Keneksi luuletkaan minua? Luuletko minua
sellaiseksi lurjukseksi, että pettäisin herrani pilkkahinnasta?

PAIMEN.
Ota myöskin toinen puoli.

ORJA.
Se joltakin kuuluu. Viaton olen minä; minun käteni ei sankarin henkeä
väijy. Tuolla näen minä hänen palaavan takaisin tunturilta. Asetu tänne
kallion taakse ja ota vaari hänen äänestään. Kun minä sanon: kauvan
eläös, herra; -- silloin on hän oikeassa paikassa.

PAIMEN.
Hyvä. Siis sitä odotan.

    (Kätkeytyy kallion taa.)


Kuudes kohtaus.

    ORJA. PAIMEN. LEMMINKÄINEN.

LEMMINKÄINEN (mietteissään).
Varmaan Kyllikki oli se,
vaikk' en voi sitä käsittää;
hänhän on häipynyt ijäksi.
Koito, mua kovin hän syytti.
Oli sentään onnen päivät,
kun hänet omaksi voitin.

ORJA.
Herra, miksi olet niin surumielinen? Unhoita mennehet ja ajattele
sankarikunniaasi. Olethan hävittänyt ja kaatanut koko Pohjan kansan.
Heidän sotilaansa sinä tapoit; heidän velhomiehensä sinä lauloit suohon
suolivyötä myöten. Maderakka! Liistitpä heitä kuin nauriin napoja,
kaasitpa kuin kaalinpäitä ikään. Ainoastaan Ulappalan sokea paimen
pelastui miekkasi tuhosta.

LEMMINKÄINEN (kuin edellä).
Ei ... ei Kylli olla voinut.
Jumala minut on joku
taikka haltia lumonnut.
Se ei ennusta hyviä.

ORJA.
Kun olit voittanut miehet, tuli naisten vuoro. Lähdit valitsemaan
parempaa puolisoa Pohjan tyttäristä ja onnistuit löytämään kaikkein
kauneimman. Hänen äitinsä asetti sinulle vaikeita koetuksia, mutta sinä
suoritit ne kaikki. Nyt on sinulla jälellä enää ampua Tuonelan valkea
joutsen ja näiden vuorien lomasta etsit sinä kuoleman joen suuta.
Kautta Inarin, herra; tuletpa sen jo tänään löytämään.

LEMMINKÄINEN.
Orja, lausu, mik' on lempi?

ORJA.
Sen olen sanova sinulle. Rakkautta on kolmenlaista: yksi eilen ollut,
toinen tänään oleva ja kolmas, joka huomenna tulee. Eilinen rakkaus on
ammuttu nuoli; tämänpäiväinen rakkaus on pannukakku ja huominen rakkaus
poimimaton omena. Ensimmäinen näistä ei kelpaa mihinkään.

LEMMINKÄINEN.
Laadi mulle sammalvuode
tuonne tuntur'rintehelle.
Riepu on elämän riemu.

ORJA.
Toivosi on jo toteutettu; jumalankin täytyy levähtää laakereillaan.
Tänne tämän kallion päälle on sinulle vuode valmistettu. Maailma on
sänkysi ja tunturi päänalaisesi. Nukkuos kauvan ja hyvin.

LEMMINKÄINEN (kalliolla).
Ma hengin taas. Jo sumut sankat haihtuu,
yön häivät häipyy, näen maailman.
Suruni elon, voiman liekeiks vaihtuu.
Ma uhmaan valtoja maan, taivahan.
Jalkaini alla aaltoo meri aava
ja uhkaa viedä viime rannan maalta,
mut tältä kädeltäni voitokkaalta
se kerjätä on onneansa saava.
Mun nimeäni vuoret vapiskoon,
mun töitäin valtameri vaahdotkoon!
Ja hehkuvana niinkuin päivänkoitto
helmansa autuus mulle aukaisee
ja neidon suudelmahan suloiseen
hymyillen viittoo maine, lempi, voitto...

ORJA (alhaalla).
Kauvan eläös, herra!

    (Paimen ampuu nuolensa.)

LEMMINKÄINEN (kaatuen).
Oi, emoni, kantajani!

    (Syöksyy kallion taa.)

PAIMEN (nousee hapuillen kalliolle).
Huutele nyt emoa!
Uhmaile jumalia ja
ihmisiä, joit' et tapa!
Olen sinua voimakkaampi.

ORJA (kiiveten samalle kalliolle).
Mitä, sokea paarma, oletko pistänyt herraani hänen uskollisen
palvelijansa silmäin edessä? Oi, minun rakastettu herrani, sinä uljahin
urho, joka koskaan on neidon sydäntä liekuttanut! Kaikki Hiiden immet
tulevat, pitkiä suortuviaan repimään; kaiken maailman tytöt tulevat
itkemään silmänsä punaisiksi sinun kuolemasi tähden. Ja hänet olet sinä
surmannut, maanalainen mato! Horna sinut periköön, konna! Tahdon
opettaa sinut sankareita tappamaan.

    (Syöksee paimenen mereen.)

PAIMEN (pudotessaan).
Voi, Mana, Mana! Korjaa hänet heti minun jälestäni!

    (Häviää syvyyteen.)

ORJA (astuen alas kalliolta).
Hyvin hoidettu. Minua ei huvita kiertää maailmaa narrien ja
poppamiesten kanssa. Tahdon etsiä aarteen, rakentaa saunan ja maata sen
lauteilla yöt ja päivät. Kun nukun, niin nukun. Kun herään, niin teen
sen vain avatakseni suuni ja antaakseni muiden ojentaa suuhuni voissa
paistettua sianlihaa. Hiukan työläs toimi tosin, mutta jotakin vaivaa
pitää olla aina maailmassa.


Seitsemäs kohtaus.

    ORJA. TIERA.

TIERA.
Seis! Missä on herrasi?

ORJA.
Olenko minä herrani vartia? Pitääkö häntä paimentaa kuin lammasta?

    (Aikoo mennä.)

TIERA (astuen hänen tielleen.)
Missä on Lemminkäinen? Et pääse minulta pakoon. Tulen juuri saattamasta
hänen äitiänsä Helkaa tänne erämaiden läpi, ja kun tulimme tämän
tunturin luo, alkoi harja vuotaa verta.

ORJA.
Puolukkamehua, vannon, varmaankin puolukkamehua. Herrani on mennyt
ampumaan joutsenia merenrannalta.

    (Tahtoo hiipiä pois.)

TIERA (uhaten keihäällään).
Vastaa minulle! Tahdotko, että naulitsen sinut tuon tunturin juureen!

ORJA.
Mitä? Luulenpa, että käyt karkeaksi!
    (Pakenee.)
Lempo partasi liimatkoon vuorisammaleeksi.

TIERA.
Musta korppi, sinun siipesi minä liimaan!

    (Heittää keihään hänen jälkeensä.)

ORJA (kulissien välissä).
Maderakka! Minä kuolen!

TIERA.
Se sattui liian kovaa; hän ei päästä enää pihaustakaan. Aina olen minä
niin tulinen ja kiivas. Kuka sanoo minulle nyt Lemminkäisen kohtalon?


Kahdeksas kohtaus.

    TIERA. CHRYSEIS, kylmänä ja kalpeana, ruhtinaallinen kruunu
    päässään, lähestyy MEDONIN, ANEMOTIKSEN ja kyprolaisten
    seuraamana. AALLOTTARET sukeltavat esiin merestä.

KYPROLAISTEN KÖÖRI.

        Soi huilujen humu!
        Soi sitrojen helke!
        Käy karkelon kumu!
        Näy riemun nyt välke!
    Chryseis on löydetty. Päivä on taas.
    Oi terve, oi terve, sa tähtönen maas!

MEDON (Tieralle).
Käy, käsitä Lemminkäinen,
ilmoita hänelle: Häntä
Chryseis enempi lempi
kuin hän oisi ansainnunna.
Nyt palaa hän itsestänsä
iloisemmilta ahoilta
etsimähän lohdutusta
kovan kohtalon suruihin.
Sano hänelle, täällä varron
häntä miekoin ja mitata
tahdon loppuun pitkän taiston.

ANEMOTIS.
Terveiset minull' on myöskin.
Nähnet karhun kankahilla
takkuturkkisen, nimeltä
Tiera, niin sano hänelle:
Älköön niin karvainen kuvatus
enää ilmoisna ikänä
esitelkö tuttavuutta
hienommalle henkilölle.
Se oli kunnia hänellä
kerran vasten tahtoani.
Sano, suurella ilolla
jätän nää jäkälärannat,
miss' on päivä turkki päällä,
sammalta inehmo syöpi,
josta pois joka sulotar
karkkoo kauvas tuntureille,
jossa lemmestä mörisi
meille pari raakalaista...

TIERA.
Häpeisit vähäisen, vaimo!

CHRYSEIS (ylevästi).
Anemotis, -- aina muista
Pohjan kohtalon poloa.
Vaan sen vastaisuus on suuri.
Auran rannat, Vantaan varret,
Saimaan sinisen saaret
näkevät vapahan kansan,
silloin kun hautoja urosten
orjat polkee Hellaan maassa.

TIERA (Medonille).
Varsin hyvä. Vaan asia
ei oo aivan helponlainen.
Voipi vierrä viikommankin
ennenkuin käsitän Kaukon.

MEDON.
Näillä tienoin juur' oli hän.

TIERA.
Aivan oikein, vaan hävisi
ja verta noruvi harja.

ANEMOTIS.
Turha on aikoa hukata.
Varmaan on lähellä täällä
laaksossa tai vuorten päällä
torppa, torpassa ihana
tyttö. Siellä on uroomme.

MEDON (Tieralle).
Tyynny. Kun kotona oomme,
kysymme oraakkelilta.

TIERA (miettien).
Taitaa olla tarpeetonta
noidilta niin etäältä
Kaukon vaaroja kysellä.
Löytynee lähempi neuvo.

ANEMOTIS.
Mikä sitten?

TIERA.
             Niin mikäkö?
No, sehän on helppo juttu,
joka lapsi sen osaapi.
Sanat kun oikeat osannen,
veden, ilman vallitsijat,
maan, tulenkin, -- tänne voin ma
heidän henkensä manata.

ANEMOTIS.
Hyvä, hyperborealainen!
Sitäpä soma ois nähdä.
Suo, Medon, hänen manata
mahti maageilta Egyptin.

TIERA.
Sie varoja, ettei henget
sulta sulkia kynine.

    (Anemotis väistyy säikähtyneenä syrjään.)

MEDON.
Tilaa mahdeille Manalan,
ajan alkuluottehille!

    (Kaikki asettuvat puolipiiriin ja Tiera piirtää
    keihäällään ympyrän ilmaan)


Yhdeksäs kohtaus.

    MANAUS. MELODRAAMA.

TIERA.
Ylös, luonnon valtakunta,
portit vaskiset vapiskaa,
tungen sun sydämehesi,
särjen teljet, auon ukset
jumal'taian tapparalla.
Aalto, aukaise kitasi,
puhu myrsky ihmiskielin,
sanele savu ja tuli,
haastele ikuinen hauta
lohduksi inehmon rinnan.
Ilma kirkas, sun manoan,
taivu minun tahdostani,
Astuite alemma päältä
vuoren päivänpaistehisen.
Sada, talma! Sumu sakene!
Muutu muotoon ihmehenki!
Ilmesty Ilmatar!
    (Ilmatar leijaa esiin pilvessä.)
                 Sanele:
Missä on kaunis Kaukomieli,
elossa vai kuollehissa?

ILMATAR.
Myrsky on vienyt
kotkansiivin
sankarin Pohjan
vuorille pois.
Muut' en tiedä.
Tutki tulta.
Nyt ma päivähän jälleen käyn.

    (Katoaa.)

TIERA.
Sun loihdin punainen lieska,
taivu minun tahdostani,
Panu, antaja elämän,
lämmön luoja, turman tuoja.
Muutu muotoon! Tuhka tummu!
-- Lienny liekki! Savu häviä!
    (Panu ilmestyy liekissä kallionseinästä.)
Sano: Onko Kaukomieli
elossa voi kuollehissa?

PANU.
Päivä kärvensi
hapset hältä,
noidan nuolta
on nähnyt hän.
Muut' en tiedä.
Tutki vettä.
Nyt ma liekissä liejun pois.

    (Katoaa.)

TIERA.
Vesi selvä, sun manoan,
taivu minun tahdostani,
luonnon liekku sa hopeinen,
valtameri, vaahtoharja!
Muutu muotoon! Tyynny tyrsky!
Astu Aallotar esille.
    (Aallotar ilmestyy vesisuihkussa vuoren juurella.)
Sano: Onko Kaukomieli
elossa vai kuollehissa?

AALLOTAR.
Suistunut on hän
suuriin vesiin,
Vellamon suudelma
poskellaan.
Muut' en tiedä.
Tutki maata.
Nyt ma ilmahan haihdun pois.

    (Häviää.)

TIERA.
Maa vanha, sinut manoan,
kokoa osasi tänne!
Tuonen kalpea kuningas,
kuule voimaa mun sanani,
mahtiasi mahtavamman.
Vuori aukee! Nurmi, nouse!
Astu, vanhus, haudastasi!

    (Tuoni, tuhkanharmaana, jättiläiskokoisena, pitkine,
    lumivalkeine partoineen, kohoaa maasta.)

Sano: Onko Lemminkäinen
elossa vai kuollehissa?

TUONI.
Nukkuvi nuorna
Lemminkäinen,
murhemielin
kaukana, kahleissa
kuoleman vuon.
Päästää voi hänet
vaan se lempi,
joka ei koskaan
pettänyt viel'.

    (Vaipuu maahan.)

CHRYSEIS (surumielisesti toistaen.)
Päästää voi hänet
vaan se lempi,
joka ei koskaan
pettänyt viel'.

MEDON.
Herakles astui kerran alle maan.
Orfeus ovet aukas Manalaan.
Ken tohtii jälleen tehdä saman työn
ja käydä kamppailuhun kanssa yön
ja uhrin, jonka kuolon kita sulki,
elolle, auringolle antaa julki.
    (Äänettömyys. Näyttämö pimenee.)
Miss' on se lempi, joka kuolon voittaa?

CHRYSEIS.
Oi, Afrodite, joka autioittaa
ja lämmittää voit liekein ihmisrinnan,
ilmoita lempi, joka puhtahinna
maailman yli päivän kanssa koittaa
Mik' on se mahti, jalompi kuin sun!
Ken kuolevainen kaikki anteeks antoi,
ei koskaan pettänyt, vaan kärsi, kantoi?
Miss' on se lempi, lujempi kuin mun?


Kymmenes kohtaus.

    Kuvaelma ja pantomiimi.

Osa kallioseinästä vaipuu ja tausta nousee. Näkyy Tuonela, tummien,
korkeiden kallioiden keskellä; sen läpi juoksee hämärästi kimallellen
vitkalleen vierivä joki. Kallioiden vierellä seisovat vartioina Tuoni
kansoineen, rautakintaat kädessä sekä pitkät keihäät. Vasemmalla
joenrannalla istuu Lemminkäinen nukkuvana ja kallioon kahlehdittuna.
Näyttämö on pimeä ja kuvaelma ensi alussa niin heikosti valaistu, että
esineet ainoastaan hämärästi erottuvat. Seuraavan laulun aikana astuu
Helka alas oikeanpuolisilta (katsojasta) kallioilta, vavahtaa jokea ja
rukoilee taivaalta apua.

    Rukous auringolle.

Oi taivahan laps, sa aurinko oi,
joka linnassas korkeessa loistelet noin,
säde kultainen suo,
valo armahin luo
yön helmahan, varrelle kuoleman vuon!
Kas, Tuonelan ruhtinas rautahinen
hän seisovi vahtina vuorien.
Suo'os säteen korkealta
hiljaa lentää,
alas entää,
jotta valta
Tuonen tumman nukahtais,
laukeis kalman laumat sankat,
raukeis kuolon kädet vankat
ja saalihinsa ne irrottais.

Auringon säde lankeaa Helkan pään päälle, seuraa häntä hänen
tiellään ja heittää läikkyvän valon Lemminkäisen ja nukkuvan Tuonen
jäykkien, tuhkanharmaiden piirteiden yli.

KÖÖRI.
Tuonen virta niin tyynnä lepää.
Kaiho huokaa ja hauta epää.
    (Helka astuu jokeen.)
Lempi, lempi, mi kaikki voi,
astu tyynenä tietäs, oi!
    (Helka kaahlaa joen yli ja on hukkumaisillaan.)
Kuumat kuulkosi huokaukset!
Murra kuoleman muurit, ukset.
    (Helka pääsee yli, rukoilee jälleen taivasta avukseen ja
    irroittaa Lemminkäisen kahleet.)
Tuo'os riemut ja lohdutukset!
    (Helka johdattaa Lemminkäisen takaisin joen yli ja
    kiittää jumalia.)
Lempi haudankin auki loi.

    (Kuvaelma häviää. Näyttämö valkenee. Kaikki kuin ennen.)


Yhdestoista kohtaus.

    EDELLISET. HELKA ja LEMMINKÄINEN mykkinä.

CHRYSEIS.
Se oli äiti. Suuri taivas, sulta
tää armo on. Ma merkkis tajuun sen.
Enempi kuin on vaimo, sisko, kulta
on äidin lempi kirkas, puhtoinen.
Oi, Afrodite, olkoon kruunu sulle,
kun sulot leikkii ja kun sitra soi,
mut hädän, tuskan, koetusten tullen
sen äidinlempi yksin kantaa voi.

    (Laulun aikana tulee Helka, taluttaen Lemminkäistä, joka
    horjuen ja voimattomana vaipuu kallion juureen. Viimeisten
    sanojensa aikana ottaa Chryseis ruhtinaskruununsa ja asettaa
    sen Helkan päähän. Ryhmä.)

KÖÖRI.

    Työ rakkauden
    saa seppelehen.
    Kas, voitettu kruunu on
    kaunoinen.
    Kevät, kukkien sää,
    pois, pois häviää
    ja ruusut ne kuihtuu, mut rakkaus jää.
    Äl' enää kysy,
    vaan lemmi aina
    ja uskollisna sa aina pysy!
    Oi, taivaan laina
    on sydämemme,
    suo auringolle sen sykkiä
    ja kevätpäivälle lämmetä!

MEDON (Chryseiille).
Miks, ruhtinatar, kruunus pois sa annat?
Et ole enää täällä turvaton,
et vaimo uskoton, mi kärsit, kannat,
ja kerjäät suojaa armosuosion.
Ei, niinkuin ennen, orjas Medon on
ja valtakuntas Kypron kukkarannat.

ANEMOTIS.
Nyt maille etelän taas palatkaamme,
kevääsen Kypron ikikukkivaan,
oi, itketty, oi ihanainen maamme
miss' satakieli soittaa soitintaan,
rypäle kypsyy, -- nähdä palmut saamme
ja lapsuussiskot taasen tavataan.

CHRYSEIS (kalliolla).
Tää unta onko? Isä, kätes suo!
Tää onko maani? Ystävätkö nuo?
Mun taaksein valtameren usmat haipuu
ja pohjan talvi-yöt ja vuoret vaipuu
ja revontulten synkkä loimo tuo.
Mut tääll' on päivää! Helppo hengitellä!
Maa viherjöi ja meri suurna päilyy!
Kuink' korkealla taivaan kansi häilyy
ja tuhattuoksuin leyhyy tuuli hellä!
Isäni -- tänne jään...

    (Vaipuu kalliolle.)

ANEMOTIS (viitaten rantaa kohden).
Pois, Medon! Päivä jo pilviin lähti.

MEDON (tukien Chryseistä).
Oi, näinkö sammuit sa Kypron tähti!

AALLOTTARET.
Oi, Kypron tähti, sa poissa ollut,
sa kauvan kaivattu etkä tullut,
kuin nousit kaukaa noin huolten yöhön,
sa säde, särkynyt vetten vyöhön!
    Oi, rusko koin,
    oi, illan päily,
    mi hetken häilyy
    ja hävii noin!

KÖÖRI.

    Työ rakkauden
    saa seppelehen j.n.e.

(Esirippu lankee).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kypron prinsessa - 4-näytöksinen satunäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.