Title: Metsämiehen muistelmia
Author: Turgenev, Ivan Sergeevich, 1818-1883
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Metsämiehen muistelmia" ***


METSÄMIEHEN MUISTELMIA

Kirj.

I. Turgenjew


Venäjänklielestä suomensi Samuli S.


Sortavalassa 1881,
C. W. Alopaeus'en kustantamana.

J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa Helsingissä.



SISÄLLYS:

Yökausi paimenessa (Vjeshinan niitty)
Naapurini Radilov
Talollinen Ovsjanikov
Konttori



YÖKAUSI PAIMENESSA.

(Vjeshinan niitty.)


Oli ihana päivä heinäkuussa. Semmoisia päiviä on ainoastaan silloin
kuin ilmat ovat pitkäksi aitaa asettuneet. Aamusta ani varhaisesta
saakka on taivas kirkas; aamurusko ei lieskota tulipalona, hennosti se
vain levitteleikse kuni poskella puna. Aurinko ei ole hehkuva,
tulikuuma, kuten aikana kuivain poutain, eikä himmeän-punainen,
niinkuin myrskyn edellä, vaan kirkas ja ystävällisesti säteilevä.
Tyyneesti se kohoilee alta kapean ja pitkän pilven, raikkaana kirkastun
ja vaipuu sen punasinervään sumuhun. Leveäksi venyneen pilven
ylimmäisellä reunalla välähtää nyt kimaltelevia hesuja; niitten loisto
on kuin ta'otun hopean... Vaan kas! jälleen ampuivat ilmaan
säihkyilevät säteet, ja iloisena, ylevänä, kuni lennähdellen, kohoilee
uljas päivän tähti. Puolenpäivän aikana ilmaantuu tavallisesti koko
joukko pyöreitä, kaukaisia pilvenhattaroita, kellahtavan harmaita,
hentoine, valkoisine reunoineen. Ne ovat melkein liikahtamatta kuni
saaret keskellä äärettömiin tulvinutta virtaa, joka kietoo heitä
syvälle läpinäkyvillä, sinervillä käsivarsillaan. Kauempana,
taivaanrannassa ne liittyvät, ryhmäytyvät; taivaan kantta ei heidän
välitsensä enää näy, mutta itse he ovat yhtä sinerviä kuin taivaskin;
lämpöä ja valoa heistä hehkumalla hehkuu. Taivaanranta on ylt'ympärillä
samanlainen, muuttumatta keveä, sinervän punainen. Ei synkkene, ei
sakene missään ukkospilvi; siellä täällä vain siintää ylhäältä alas
kulkeva sinervä raita: siellä vettä vienosti vihmoo. Illaksi nämä
hattarat haihtuvat; viimeiset niistä, mustanpuhuvat ja epämääräiset,
ruusuisena savuna asettuvat laskeutuvan auringon eteen. Siinä kohdassa,
mihin se meni mailleen, yhtä tyyneesti kuin oli noussutkin, siinä
kohdassa ei enää kauan viivy purppurainen valo yli hämärtyneen maan,
vaan hiljaa vilkkuen, kuni varovasti kannettu kynttilä, syttyy siinä
illan tähti. Semmoisina päivinä ovat kaikki värit lievenneitä;
kirkkaita ne ovat, vaan eivät räikeitä; omituinen liikuttava nöyryys
asuu kaikkialla. Semmoisina päivinä on kuumuus välistä hyvinkin suuri,
väliin se oikein polttaa mäen rinteillä, mutta tuuli se karkoittaa,
hajoittaa keräytyneen helteen ja kieppuvat tuuliaispäät -- jotka
selvästi tietävät pysyviä ilmoja -- kiitävät korkeina pylväinä peltojen
välisillä teillä. Kuiva ja puhdas ilma tulee marunalta, leikatulta
rukiilta ja tattarilta: ei enää puutu kuin hetki puoleen-yöhön, eikä
tunnu vieläkään kosteutta.

Semmoista ilmaa toivoo maanmies elonkorjuun ajaksi.

Juuri senkaltaisena päivänä olin minä kerran teiriä ampumassa
Tshernskoin kihlakunnassa Tuulan läänissä. Minun onnistui ampua koko
joukko lintuja; täysi metsälaukku se armottomasti leikkasi mun
olkapäitäni. Mutta illan rusko oli jo sammunut; ilmassa, joka kyllä oli
vielä kirkas, vaikk'eivät sitä enää valaisseetkaan mailleen menneen
auringon säteet, rupesi jo sakenemaan ja leviämään kylmiä varjoja, kun
minä viimeinkin päätin palata kotia. Nopein askelin astuin minä poikki
viidakon ja nousin mäelle, mutta sen sijaan kuin olin luullut saavani
täältä nähdä tutun tasangon tammimetsineen oikealla ja vähäisine
valkoisine kirkkoineen vasemmalla kädellä, näinkin aivan oudot tienoot.
Jalkani alla oli kapea laakso, ja vastapäässäni kohoili jyrkkänä
seinänä tiheä haavisto. Oudostuen katsahdin ympärilleni. -- "Kas!"
arvelin itsekseni, "minähän olenkin aivan väärillä teillä; liiaksi olen
ottanut oikeaan".

Kummastellen itsekin omaa erehdystäni, läksin kiireesti mäeltä alas.
Samassa kietoi minut vastenmielinen liikahtamaton kosteus niinkuin
olisin astunut kellariin. Korkea, tiheä heinikko laakson pohjalla oli
aivan märkä ja kuulsi valkoisena tasaisena pöytävaatteena. Tuntui
raskaalta kävellä siinä. Minä kiiruhdin toiselle puolelle ja läksin
haaviston rinnettä, pysytellen enemmän vasemmalla kädellä. Yölepakot ne
jo lentelivät metsän nukkuvain latvain päällä, salaperäisinä kieppuen
ja räpyttäen siipiään kummasti kuultavaa taivasta vasten. Vilkkaasti
ja suoraan lensi metsän yli viivähtänyt haukan poika, täyttäen
pesällensä. --

-- "Kun vaan pääsen tuolle metsän kulmalle", ajattelin itsekseni, "niin
siinä onkin jo tie. Kyllä minä olen ainakin virstan kulkenut väärää".

Pääsin tuosta viimein metsänkin kulmalle, mutta tietä siellä ei ollut:
laajalti vaan levittelihe edessäni niittämättömiä pensaita ja niitten
takana kaukaa, sangen kaukaa näkyi autio keto. Minä pysähdyin
uudestaan.

-- "Mitä kummia?... Missäs nyt ollaan?"

Minä muistelemaan miten ja missä olin kulkenut pitkin päivää.

-- "No tämähän on Parahinan viidakko!" huudahdin minä viimein.
"Todellakin! Tuo tuossa on kaiketikin Sindejevan lehto... Mitenkäs minä
olen tänne joutunut? Näin kauas! Kummallista! Nyt on taas otettava
oikealle".

Minä läksin oikealle poikki viidakon. Yö se sillä välin läheni ja
kasvoi, kuin ukkospilvi. Pimeys näkyi kohoavan kera illan usvain;
ylhäältäkin valui pimeyttä. Minä löysin vähäisen ruohottuneen polun, ja
läksin kulkemaan sitä tarkasti katsellen eteenpäin. Ympärilläni
synkistyi ja pimeni kaikki, -- peltopyy vain kiljasi silloin tällöin.
Vähänläntä yölintu, pehmoisilla siivillään lensi äänettömästi,
matalalta, ja oli vähällä lentää kiinni minuun, mutta säikähtäneenä
pujahti viidakkoon. Minä saavuin viidakon rinteelle ja läksin kulkemaan
peltoa, rajapiennarta myöten. Töin tuskin erotin enää kaukaiset
esineet: pelto kuulsi epäselvänä ympärillä; sen takana kohosi synkkä
pimeys, sakenemistansa saeten paksuin pilvin. Kumeasti kajahtelivat
askeleeni jäähtyvässä ilmassa. Vaalennut taivas rupesi jälleen
sinertämään, -- mutta tämä oli jo yön sinervätä. Siinä alkoivat jo
tähtiöt välkkyä, kimallella.

Mitä minä olin luullut lehdikoksi, olikin tumma pyöreä mäen törmä.

-- "No mutta missäs sitä nyt ollaan sitten?" toistin minä ääneen,
pysähtyen kolmatta kertaa ja kysyvästi katsahtaen englantilaiseen
keltaisenkirjavaan koiraani, Dianaan, kieltämättäkin viisaimpaan
kaikista nelijalkaisista luontokappaleista. Mutta viisain
nelijalkaisista luontokappaleista heilutti vaan häntäänsä, räväytti
alakuloisesti väsyneitä silmiänsä eikä antanut minulle yhtään
kunnollista neuvoa. Minua alkoi hävettää koirani edessä, ja minä
syöksyin eteenpäin, ikäänkuin äkkiä olisin oivaltanut, minne oikeastaan
oli mentävä, kiersin mäen törmän ja saavuin matalanlaiseen alankoon.
Kummallinen tunne valtasi minut samassa. Alanko oli melkein
säännöllisen, luisureunaisen kattilan muotoinen; sen pohjalla seista
törrötti muutamia isoja valkoisia kiviä, -- näytti siltä kuin olisivat
ne ryömineet sinne salaiseen neuvotteluun -- ja niin kovin äänetöntä
oli siinä kaikki, niin umpeata ja litteätä, niin alakuloisena riippui
taivas sen päällä, että sydäntä rupesi ahdistamaan. Heikosti ja
surkeasti vingahti joku pikku eläin kivien välissä. Minä kiirehdin
takaisin mäelle. Hamaan tähän asti olin vielä toivonut löytäväni tien
kotia; mutta nyt minä selvästi tiesin eksyneeni kokonaan.
Yrittelemättäkään enää tunnustella ympäristöjä, melkein täydellisesti
jo yön pimeyteen vajonneita, läksin kulkemaan suoraan eteenpäin tähtien
johdolla -- umpimähkään.

Puolen tunnin verran astua laahustelin minä väsyneenä sillä tapaa.
Tuntui kuin en elämässäni vielä olisi kulkenut niin autioilla paikoin:
ei tuikahtanut tulta mistään, ei kuulunut äännähdystäkään. Viettävätä
mäen rinnettä seurasi toinen, peltoja peltojen perästä loppumaton jono;
pensaita ikäänkuin kohoilemalla kohoili maasta nenäni eteen. Yhä kuljin
minä ja olin jo päättänyt käydä jonnekin levähtämään aamuun asti, kun
äkkiä huomasin olevani kauhean kuilun partaalla.

Minä tempasin jalkani, jonka jo olin ollut astua partaan yli, ja töin
tuskin huomasin pimeyden läpi allani avaran tasangon. Leveä joki kaarsi
sitä minusta etenevällä puoliympyrällä; teräksenä välähti silloin
tällöin tumman veden kalvo, osoittaen sen kulkua. Mäki, jonka päällä
nyt seisoin, laskeutui äkkiä, melkein jyrkkänä seinänä; sen kookkaat
piirteet erosivat mustina ilman sinervästä avaruudesta, ja suoraan
allani, putouksen ja tasangon muodostamassa kulmassa, vähän matkan
päässä joesta, joka tällä kohdalla seisoi liikahtamatonna, tummana
peilinä, punersi ja savueli kaksi nuotiota vierekkäin. Niitten
ympärillä hääri ihmisiä, liikkui varjoja; välistä kirkastui selvästi
pienen kiharaisen pään etupuoli.

Minä huomasin nyt, minne olin joutunut. Tämä laakso on meidän
tienoillamme kuuluisa Vjeshinan niitty. Lähteä kotia oli aivan
mahdotonta, vallankin nyt yön selkään; jalat horjahtelivat allani
väsymyksestä. Minä päätin mennä nuotioille ja odotella aamun koittoa
noitten ihmisten seurassa, joita luulin karjankauppiaiksi. Onnellisesti
laskeusin alas, vaan tuskin olin päästänyt käteni viimeisestä oksasta,
josta olin pidellyt kiinni, kun päälleni karkasi kaksi valkoista,
takkukarvaista koiraa, äkäisesti haukkuen. Samassa kajahti raikkaita
lapsen ääniä nuotioilla; kaksi kolme poikaa nousi kiireesti maasta. He
juoksivat luokseni ja kutsuivat pois koirat, joita etenkin Dianan
ilmestyminen näkyi hämmästyttäneen. Minä astuin heidän luokseen.

Erehtynytpä olinkin, luullessani nuotioilla istuvia karjankauppiaiksi.
Nämä olivat vain talonpoikain lapsia läheisestä kylästä hevoslaumaa
aimenessa. Helteisenä kesäaikana on meillä tapana ajaa hevoset yöksi
laitumelle; päiväs-aikaan ne eivät saisi rauhaa kärpäsiltä ja
paarmoilta. Viedä hevoset illan suussa laitumelle ja tuoda aamun
koittaessa takaisin, -- se on riemua ja juhlaa kylän pojille. Lakitta
päin, vanhoissa puoliturkeissa kiitävät he uljaimpain hepokulujen
selässä, kiljuen ja huutaen, käsiänsä ja jalkojansa heitellen,
korkealle hypähdellen ja heleästi nauraen. Keltaisena pilvenä kohoilee
ja liikkuu kevyt pöly tiellä; kauas kuuluu kavioiden kopina; hevoset
juoksevat, korvat hörkällään; etummaisena mennä tempoo, häntä suorana
ja alinomaa askelta vaihtaen, muuan punainen pörrökorva, takkiaisia
takkuisessa harjassa.

Minä sanoin pojille joutuneeni eksyksiin ja istahdin heidän luoksensa.
He kysyivät mistä minä olin, vaikenivat sitten ja siirtyivät vähän
kauemmas. Me haastelimme hetkisen, Minä kävin pitkälleni pensaan
juurelle, josta lehdet oli kaluttu pois, ja aloin katsella ympärilleni.
Kaunis oli edessäni kuva: nuotioiden ympärillä tärisi pyöreä, punertava
heiastus ja ikäänkuin kuolehtui pois, pimeyteen nojaten. Valkea,
leimahtaen väliin, heitti ulommas tätä piiriä nopean väläyksen: kerran
vaan nuolaisi hieno valon kieli pensaan paljaita oksia ja katosi
samassa; pitkiä, teräviä varjoja syöksähti tuokioksi vuoroansa hamaan
valkeaan asti: pimeys taisteli valon kanssa. Toisinaan, valkean
palaissa himmeämmin ja valopiirin supistuessa ahtaammaksi, ilmaantui
ympäröivästä pimeydestä äkkiä esille hevosen pää, milloin ruskea,
milloin laukkiotsa, milloin aivan valkoinen. Tylsästi se katseli meitä
kotvasen, kiireesti syödä jauhaen pitkää ruohoa, ja kumartuen
uudelleen, katosi samassa. Kuului vaan sen narskuva syönti ja
korskahteleminen. Valaistusta paikasta on vaikea eroittaa esineitä
pimeydessä, ja siksipä näyttikin melkein koko läheistö mustaan huntuun
kiedotulta; mutta taampana, taivaan rannan puolella näkyivät himmeästi
metsät ja mäet pitkinä täplinä. Kirkas yön taivas kaareili juhlallisena
ja käsittämättömän korkeana päämme päällä kaikessa salaperäisessä
ylevyydessään. Suloisesti ahdistui rinta, hengittäessään tuota
erinomaista, hurmaavata ja raikasta tuoksua, -- tuoksua Venäjän
kesäisen yön. Ympärillä tuskin kuuli vähintäkään ääntä... Silloin
tällöin vaan välähti äkkiä läheisessä joessa iso kala tahi hiljalleen
humahti rannan kaislisto, koska heilautti sitä vähäinen lainut...
Nuotioiset ne vaan hiljaa räiskähtelivät.

Pojat istuivat nuotioiden ympärillä; siinä istuivat äsköiset kaksi
koiraakin, jotka äskön olisivat niin mielellään syöneet minut. Pitkään
aikaan he eivät vielä voineet tyytyä minun läsnä-olooni; torkahdellen
loivat he silloin tällöin karsaita silmäyksiä valkeaan ja välistä
morahtelivat tavattoman suurella omanarvon tunnolla. Ensin sitä
morahdeltiin, sittemmin hiljalleen vingahdeltiin, ikäänkuin säälien,
että aikomuksen toimeen-pano oli niin mahdotonta. Poikia oli kaikkiansa
viisi: Rietu, Paavo, Ellu, Lauri ja Junu. (Heidän puheistaan minä sain
tietää heidän nimensä ja ai'on nyt esittää heidät lukijalle.)

Ensimmäinen, vanhin kaikista, Rietu, oli päältä nähden noin
neljäntoista vanha. Hän oli solakka poika; kasvonpiirteet kauniit ja
hienot, hiukan pienet; hivukset vaaleat, kiharaiset; silmät kirkkaat ja
huulilla alituinen puoleksi iloinen ja puoleksi hajamielinen hymy. Hän
oli kaiketikin rikkaan talon poikia ja oli tullut hevosia paimeneen
noin vaan, huvin vuoksi eikä tarpeessa. Hänen yllään oli kirjava
keltaraitainen kattunapaita; pieni uusi ärmäkkä ei ollut hihoilla ja
hädin tuskin pysyi hänen vähäisillä hartioillaan; sinisessä vyössä
riippui pikkuinen kampa. Hänen matalavartiset saappaansa olivat
todellakin hänen omat saappaansa, -- ei isän.

Toisella pojalla, Paavolla, oli takkuinen musta tukka, harmaat silmät,
leveät posket, kalpeat, rokon-arpiset kasvot, suuri, mutta säännöllinen
suu, koko pää iso, ruumis jäntterä, kömpelöinen. Ei ollut pojassa
näkyä, se on totta; mutta sittenkin hän miellytti minua: hän katsoi
aina niin suoraan ja viisaasti ja hänen äänessänsäkin kuului lujuutta.
Ei ollut pukukaan pulska: täpläinen paita ja paikatut housut, siinä
koko puku.

Kolmannella, Ellulla, olivat kasvot jotenkin jokapäiväiset, pitkät,
nenä könkönenä, silmät heikot. -- Hänen kasvonsa osoittivat
jonkunlaista tylsää, sairasmielistä huolehtimista. -- Yhteen
puristuneet huulet eivät liikkuneet, kulmakarvat olivat yhtä mittaa
rypyssä, -- näytti kuin hän lakkaamatta olisi sirristellyt silmiänsä
valkealta. Keltaiset melkein valkoiset hivukset ne pistivät terävinä
suikaleina matalan huopalakin alta, jota hän molemmin käsin vähä väliä
painoi alas korville. Jaloissa oli hänellä uudet niinivirsut ja rievut;
kolmasti vyötäisille kiedottu paksu nuora piti huolellisesti kiinni
hänen siistiä mustaa takkiansa. Hän, niinkuin Paavokin, oli korkeintaan
kaksitoista vuotta vanha.

Neljäs, Lauri poika, noin kymmenen vuoden iässä, herätti
uteliaisuuttani alakuloisella, miettivällä katseellaan. Hänen kasvonsa
olivat pienenlaiset, laihat, kesäleivissä, leuka terävä kuin oravalla.
Huulia tuskin eroitti, mutta omituisen vaikutuksen tekivät hänen
suuret, mustat silmänsä, joissa asui tumma tuli: ne näyttivät tahtovan
sanoa jotakin, johon kieleltä -- ainakin hänen kieleltään -- puuttui
sanoja. Hän oli lyhyt kasvulleen, heikkoruumiinen, ja pukunsa jotenkin
köyhä.

Viimeistä, Junua, en minä alussa huomannutkaan; hän oli pitkällään
maassa, hyyristyneenä paksuraisen niinimaton alle. Sieltä hän vaan
silloin tällöin pisti ulos keltaisen kiharaisen päänsä. Iältään oli hän
noin seitsemän vuotta vanha.

Tuossa minä olin maassa pitkälläni pensaan juurella ja katselin poikia.
Toisen valkean päällä riippui vähäinen pata, jossa kiehui perunoita.
Paavo oli keittäjänä. Polvillaan seisten hän tuon tuostakin tokaisi
tikulla pataan, jossa vesi alkoi kiehua porista. Rietu oli maassa,
nojaten kyynäspäähänsä, nutun liepeet levällään. Ellu istui Laurin
vieressä, yhä vaan silmiänsä sirristellen. Lauri istui allapäin ja
katsoi jonnekin kaukaisuuteen. Junu ei liikahtanutkaan mattonsa alla.
Vähitellen rupesivat pojat jälleen puhelemaan.

Ensin juttelivat niitä näitä, huomispäivän töistä, hevosista, mutta
äkkiä kääntyi Rietu Ellun puoleen, ja kysäsi, ikäänkuin uudistaen
keskeynyttä haastelua:

-- "Oikeinkos sinä sitten näit sen haltijan?"

-- "En, en minä sitä nähnyt, eikä sitä saakaan nähdä", vastasi Ellu
käheällä ja heikolla äänellä, joka oli kokonaan hänen kasvojensa
lauseen mukainen. "En nähnyt, vaan kuulin... Enkä minä yksinäni".

-- "Missä teillä haltijat elustavat?" kysyi Paavo.

-- "Vanhassa patahuoneessa".

-- "Käyttekös te sitten tehtaan työssä?"

-- "Kuinkas muuten? Me olemme Antti veikon kanssa silomiehiä".

[Silomiehet paperitehtaassa silittävät paperia.]

-- "Vai olette te vaaprikan väkeä!"

-- "No kuinkas sinä sen haltijan näit?" kysyi Rietu.

-- "No tämmöinen se oli juttu. Sattui, näet sen, niin, että meidän piti
Antti veljen kanssa ja Mihejevan Rietun kanssa, ja oli siinä vielä
Väärän Ivaska ja vielä toinen Ivaska, tuolta Punaisilta Rinteiltä, ja
sitten vielä Suhorukovan Ivaska ja olihan siellä vielä poikia hyvä
joukko: yhteensä oli meitä kymmenkunta, kaksi vuorokuntaa näethän;
niin, ja meidän piti olla patahuoneessa yötä, eikä siinä juuri niin
pitämistäkään ollut, mutta Nasarow, päällysmies, kielsi: mitäpäs,
sanoo, te, pojat, kotia tallustattekaan; huomenna kun työtä on paljon,
niin älkää, poikaset, lähtekö kotia ensinkään. Niin sitä sitten
jäätiinkin. Maataan tuossa yhdessä, niin Anttu poika rupeaa
pakinoimaan: mitähän, sanoo, jos haltija tulisi?... Eikä näet
ennättänyt loppuunkaan vielä puhua Anttu veli, niin jo alkaakin käydä
kolista ylhäällä; me näetsen olimme alaalla, mutta kohina kuului
ylhäältä, rattaan luota. Siellä, kuulehan, kävelee ja kävelee, ja
laudat ne oikein parkuvat ja paukahtelevat. Ei aikaakaan, niin jo kulki
päämme kohdalla, ja samassa vesi pauhaamaan rattaassa, ratas pyörimään
kolajamaan: ja sulkulaudathan ne olivat sittenkin kiinni! Kovin tuo
kävi meille ihmeeksi: -- kukas se sulut on nostanut, koska vesi on
lähtenyt liikkeelle? No ratas se pyörähti kerran, pyörähti toisen ja
pysähtyi sitten. Mutta haltija tuli ylhäältä takaisin ovea kohti ja
alkaa sitten astua alas ja astuu, näethän, verkalleen, ei hätäile;
mutta portaat ne oikein moukuvat hänen allaan... Jo tuli meidän ovelle
asti, tuli ja siinä odottelee ja odottelee ... mutta annas kun samassa
ovi lennähtää aivan selko selälleen. Kylläpä hätkähtivät pojat;
katsahdettiin ovelle päin, ei näy mitään. Mutta äkkiä, kuulehan, lähtee
yhden ammeen luota paperiverkko heilumaan ja häilymään, ja veteenkin,
näet sen, pulahtaa ja sitten ilmaan kiepsahtaa ja siellä näet noin,
noin tuolla lailla lerkkuu huuhtoo, ja sitten taas menee sijalleen.
Sitten läksi toisen ammeen luota koukku naulasta irti ja nousi naulaan
jälleen; sitten tuntui joku astuvan ovelle ja annas kun se siinä rupeaa
yskimään ja köhimään ja kakistelemaan kuin mikä lammas, niin, niin
kovaa... Silloin näethän ei muuta kuin pojat kaikki yhteen myttyyn,
niin kaaduttiinkin, ja siinä sitten kukin alimmaiseksi koettamaan...
Kylläpä säikähtivät pojat silloin".

-- "Katsos sitä!" virkkoi Paavo. "Mikähän sitä niin rupesi
yskittämään?"

-- "En tiedä; kostea ilmako lie yskittänyt vai mitä".

Kaikki vaikenivat hetkiseksi.

-- "Eikös perunat ole jo kypsiä?" kysäsi Rietu.

Paavo koetteli.

-- "Kovia ovat vielä... Näethän, kuin molahti", lisäsi hän, katsahtaen
joelle päin: "hauki tai... Kas tuolla lensi tähti!"

-- "Mutta kuulkaas, pojat, mitä minä teille kerron", virkkoi vienolla
äänellä Lauri; "isä jutteli sitä tässä menneellä viikolla".

-- "No kuullaan", lausui Rietu suojelevaisesti.

-- "Tunnettehan te Kaapron, kirkonkylän sepän?"

-- "Kyll' tunnetaan".

-- "Niin, mutta tiedättenkös te, pojat, minkätähden hän aina on niin
alakuloinen eikä mitään puhele? Tiedättenkös? Asia näet on tämmöinen.
Kerran -- niin sitä isä haastoi -- läksi Kaapro metsään pähkinään. No,
älähän huoli. Metsään mies meni, mutta sielläpä eksyikin; joutui näet
semmoiseen paikkaan, ett'ei enää takaisin osannutkaan. Kyllähän hän
siellä kävellä kierteli sinne ja tänne ja jos jollekin haaralle myöhään
yöhön asti, mutta tielle ei osannut. Istui tuosta sitten puun juurelle
aamun koittoa odottamaan; siihen näet istui ja torkahti. No älähän
huoli. Siinä sitä istui mies ja torkkui, niin äkkiä kuulee jonkun
kutsuvan häntä. Hän avaa silmänsä -- ei ole ketään. Hän torkahti
uudelleen -- taas kutsutaan. Hän katsoo tirkistelee, niin eikös vaan
istukin sinipiika puun oksalla! Siinä istuu ja katsoo häntä ja nauraa
kitkattaa niin että on katketa... Kuutamo oli silloin kirkas, niin
kirkas, että kaikki näkyi kaikki tyyni. No älähän huoli. Siinä hän
istui, sinipiika oksalla, niin puhtoisena ja valkoisena kuin mikä
särki tai sorva -- niin ja ruutanakin on samanlainen valkoinen,
hopeankarvainen. Hätkähti silloin ja sätkähti Kaapro seppä kovin, mutta
sinipiika se nauraa nauramistaan ja yhä vaan noin kädellään viittaa
häntä tulemaan. Seppä nousi ja oli jo vähällä totella tyttöä, mutta
Jumala kai hänet siitä esti: seppä otti ja teki ristin merkin... Ja
niin, kuulehan, oli vaikea tehdä ristin merkkiä: käsi, sanoo, oli kuin
kivettynyt, ei tahtonut paikaltaan liikahtaa, ei mitenkään... Ei
hullumpaa... Mutta annas kun vaan oli tehnyt ristin merkin, niin,
tiedättenkös, samassa lakkasi metsän impi nauramasta ja purskahtaa
äkkiä itkuun... Siinä hän itkee kallottelee ja kyyneleitä hivuksillansa
pyyhkii, ja hivukset, kuulehan, olivat sillä vehreät, kuin pellolla
pellava. Istuu tuossa Kaapro seppä ja sinipiika katsoo; viimein niin jo
kyselee: Mitä, sanoo, itket, sinä Tapiolan tyttö? Siihen vastaa
sinipiika: Miksikä, sanoo, sinä inehmon lapsi, ristin merkin teit?
Olisithan voinut minun kanssani elää ilossa ja riemussa loppuun asti.
Sitä minä nyt itken ja huolehdin, ettäs teit ristin merkin; enkä tässä
minä yksin huolehdi, sinäkin saat huolehtia kuolinpäivääsi asti.
Samassa hän katosi näkymättömiin ja samassa älysi Kaaprokin, mistä
kautta hän osaa kotiansa, toisin sanoen pois metsästä... Niin, mutta
siitä pitäin on hän yhä ollut alakuloinen".

-- "Katsos tuota!" virkkoi Rietu, oltuaan kotvasen aikaa ääneti. "Mutta
mitenkäs tuommoinen metsän tyttö saattaa sillä tapaa loitsia kristityn
ihmisen? Ja eihän Kaapro totellut tyttöä?"

-- "No älähän muuta sano!" sanoi Lauri. "Äänikin oli tytöllä hieno
semmoinen ja valitteleva kuin sammakolla, -- niin oli Kaapro jutellut".

-- "Oikeinko isä teillä itse tätä haastoi?" jatkoi Rietu.

-- "Itse. Minä olin pankolla ja kuulin kaikki tyyni".

-- "Kummallinen juttu. Mitäpäs hänellä olisi surun syytä! Mahtoi hän
sentään olla mieliin metsän tytölle, koskapa tämä niin kovin häntä
kutsui luokseen".

-- "Jopa ja mitä!" puuttui Ellu puheesen. "Hän tahtoi saada Kaaproa
luokseen, kutkuttaakseen hänet kuolijaksi, -- sitä hän tahtoi.
Semmoista ne tekevät, nuo metsän tyttäret".

-- "Niin, mutta kyllä täälläkin on metsän tyttöjä", virkkoi Rietu.

-- "Eikä ole", vastasi Lauri. "Täss' on puhtaat ja lakeat paikat. Se se
vaan vähän kammottaa: joki on näin lähellä".

Kaikki vaikenivat.

Äkkiä kajahti kaukaa pitkällinen, heleä, melkein vaikeroiva ääni, yksi
noita omituisia öisiä ääniä, jotka kajahtavat äkkiä kesken syvää
hiljaisuutta, kohoavat ylös, seisovat ilmassa ja vähitellen hälvenevät,
ikäänkuin kuolehtuen pois. Sä rupeat kuuntelemaan, -- tuntuu siltä kuin
ei olisi mitään, mutta korvissa soi soimistaan. Tuntui kuin joku oli
päästänyt pitkällisen huudon kaukana tuolla, aina taivaan rannassa,
kuului sitten kuin olisi joku toinen vastannut hänelle metsästä
hienolla, terävällä naurun hihityksellä, ja vähäinen sihaus lensi yli
joen pinnan. Pojat katsahtivat toisiinsa ja säpsähtivät...

-- "Jes' siunatkoon!" kuiskasi Ellu.

-- "Voi teitä lanttuja!" huudahti Paavo. "Olipa siinä nyt säikähdyksen
syytä! Hei pojat! Nyt ovat perunat kypsiä".

Kaikki siirtyivät kattilan ympärille ja alkoivat syödä höyryäviä
maa-omenia. Junu se vaan ei liikahtanut paikaltaan.

-- "Entäs sinä?" kysäsi Paavo, mutta Junu ei tullut mattonsa alta. Pian
oli kattila tyhjä.

-- "Mutta kuulittenkos pojat", rupesi Ellu haastelemaan, "mitä tässä
tuonoin tapahtui Vaarnavitsoilla?"

-- "Padollako vai?" kysäsi Rietu.

-- "Niin, padolla juuri, vanhalla padolla. Kas se se vasta on noiduttu
paikka ja autio semmoinen, ympärillä on alhoja ja rotkoja ja rotkoissa
asuu käärmeitä".

-- "No mitä siellä tapahtui? Kerro nyt!"

-- "Tämmöinen siellä juttu tapahtui. Sinä, Rietu, et sitä taida
tietääkään, mutta Vaarnavitsoilla on meillä haudattuna muuan mies, joka
oli hukkunut monta, monta aikaa sitten, silloin kuin vielä lampi oli
ollut syvä. Hauta näkyy vielä kumminkin, eikä sitäkään enää paljoa näy:
kumpu pikkuruinen semmoinen vaan... Tuossa tuonoin kutsui vouti
Jeremiasta, koirain hoitajaa: menepäs, sanoo, postia hakemaan,
Jeremias. Jeremias se meillä aina postissa käy. Koirat on häneltä
kuolleet joka sorkka; mikä lieneekään, mutta ei vaan kestä koirat
hänellä, eivätkä ole milloinkaan kestäneet; mutta muutoin hän on hyvä
koirain hoitaja. No, äläs huoli! Jeremias lähtee postia hakemaan, ja
kuinka lie siellä viivähtänytkin kaupungissa, mutta pöhnässä vaan mies
oli paluumatkallaan. Yön selkään hän lähti, ja kirkas oli yö. Kuu
kumoitti... Lautan yli kulkee kanssa, semmoinen näet oli hänellä tie.
Kulkee, kulkee, niin näkeekin: tuolla hukkuneen miehen haudalla lampaan
vuona kävelee, valkoinen semmoinen ja kiharainen ja korea. Annas kun
korjaan tuon, arvelee Jeremias; eksyyhän se muutoinkin tänne metsään,
ja astuukin hevosen selästä maahan ja ottaa vuonan syliinsä. No niin,
vuona ei puhu mitään. Tulee tuosta Jeremias takaisin hevosensa luo,
niin tämäkös perimään ja korskumaan ja päätänsä puistelemaan. Sai hän
kumminkin heponsa hillityksi, nousi selkään vuona sylissä ja lähtee
edelleen, vuonaa pidellen. Katselee siinä lampaan vuonaa, ja vuonakin
näethän katselee häntä, suoraan silmiin tuijottaa. Jo vähän niinkuin
kammottamaan rupeaa tämä Jeremiasta: enhän muka minä milloinkaan ole
nähnyt lampaan vuonan tuolla lailla katselevan ihmistä silmiin. Ei ole
sentään millänsäkään, silittelee vaan karitsaansa ja sille puhelee:
'pääkkö pää, pääkkö pää!' Mutta kun vuona samassa aukaisee suunsa ja
sanoo samat sanat: 'pääkkö pää, pääkkö pää'"...

Tuskin oli kertoja lausunut viimeisen sanan, niin kaapsahtivat koirat
äkkiä pystyyn ja huimasti haukkuen syöksivät nuotion luota, kadoten yön
pimeyteen. Pojat säikähtivät joka mies. Junu hyppäsi mattonsa alta.
Kiljaisten riensi Paavo koirien perään. Haukunta poistui nopeasti yhä
kauemmaksi. Kohta kuului häirityn hevoslauman levoton töminä. Paavo
luikkaeli kovaa: "Virkku! Merkki!"... Muutaman silmänräpäyksen perästä
haukunta vaikeni: Paavon ääni tuli jo kaukaa. Kului vielä kotvanen.
Neuvottomina katselivat pojat toisiansa: mitähän muka tästä tulee...
Äkkiä kajahti hevosen juoksun töminä; heti senjälkeen tulla tuoksahti
hevonen näkyviin ja pysähtyi aivan nuotion ääreen. Siepaten harjasta
kiinni, hyppäsi Paavo alas sen seljästä. Koirat hyppäsivät nekin valon
piiriin ja kävivät istumaan, kielet pitkällään.

-- "Mitä siellä oli?" kysäsivät pojat.

-- "Ei ollut mitään", vastasi Paavo, huiskaisten kädellään hevosta.
"Mikä lienee koirain nenään haiskahtanut. Luulin jo sudeksi", liitti
hän kylmäkiskoisesti, tiheästi hengittäen koko rintansa leveältä.

Mielihyvällä katselin minä Paavoa. Hän oli varsin miellyttävä tällä
hetkellä. Hänen rumilla, nyt nopeasta juoksusta elpyneillä, kasvoillaan
paloi rohkeus, uljuus ja luja päättäväisyys. Aseetonna, ei raippaakaan
kädessä, oli hän rientänyt yksinään suden kimppuun. "Sepä oiva poika",
arvelin minä, katsellessani häntä.

-- "Onkos niitä täällä päin nähty sitten, susia näethän?" kysäsi
pelkuri Lauri.

-- "Paljonhan niitä täällä on aina", vastasi Paavo, "mutt' eivät ne
muulloin pahaa tee kuin talvella".

Hän kävi jälleen valkean ääreen. Istuutuessansa laski hän kätensä
toisen koiran takkuiselle niskalle, ja ihastunut elukka ei pitkään
aikaan liikauttanut päätänsä, kiitollisella ylpeydellä katsellen Paavoa
syrjästä.

Junu kömpi jälleen maton alle.

-- "Kylläpäs sinä vaan osaat julmia juttuja kertoa, Ellu", virkkoi
Rietu, joka, rikkaan talon poikana, oli puheenjohtajan tapaisena
(omasta puolestaan hän puhui vähän, ikäänkuin olisi pelännyt
kadottavansa oman arvonsa).

-- "Ja mikä lie vielä koiratkin riivannut haukkumaan... Niin, kyllä
minä olen kuullut, ett'ei se paikka tiellä ole puhdas".

-- "Vaarnavitsatko?... Noiduttu mikä noiduttu! Kuuluvat ne siellä
nähneen jo monastikin vanhaa isäntä vainajata. Semmoisessa sanovat
kävelevän pitkäliepeisessä nutussa ja yhä vaan hokevan jotakin maasta.
Kerran sattui Trofimitsh vaari näkemään hänet. Mitäs sinä, sanoi,
isäntä hyvä, Ivana Ivanitsh, maan päältä haet?"

-- "Hänkö se siltä oikein kysyi?" keskeytti hämmästynyt Rietu.

-- "Kysyi kyllä".

-- "Sepä on rohkea mies, tuo Trofimitsh... No entäs sitten?"

-- "Kivirikon kukkasia, sanoi, olen hakemassa. Ja niin kolkosti näethän
sanoikin: kivirikon kukkasia. -- Mitäs sinä, isäntä hyvä, Ivana
Ivanitsh, kivirikon kukkasilla teet? -- Kovin, sanoi, painaa hauta,
Trofimitsh; kovin painaa: pois tekisi mieli, pois tekisi"...

-- "Näethän", virkkoi Rietu; "liian vähänkö lie elänyt vai mitä"...

-- "Katsos kummaa!" arveli Lauri.

-- "Enhän minä luullut kuolleita muulloin saavan nähdäkkään kuin
muiston-lauantaina".

[Muiston-lauantaiksi, oikeastaan "vanhempain lauantaiksi", sanotaan
sitä lauantaita, jolloin kuolleitten muistojuhlaa vietetään.]

-- "Kyllähän kuolleita saa nähdä millä hetkellä hyvänsä", vakuutuksella
virkkoi Ellu, joka näkyi muita paremmin tietävän kaikki kyläiset tarut
ja taikaluulot. "Mutta muiston-lauantaina saattaa nähdä elävänkin, minä
näet tarkoitan, sen, jonka vuoro sinä vuonna on kuolla. Ei tarvitse
muuta kuin yöllä menee istumaan kirkon portaille ja yhä vaan katsoo
maantielle. Siinä sitten kulkevatkin ohitsesi ne, jotka sinä vuonna
kuolevat. Menneenä vuonna kävi meillä Juliana muori kirkon portailla
istumassa".

-- "No näkikös hän ketä?" kysyi Lauri uteliaasti.

-- "No kuinkas muutoin? Ensinkin istui hän kauan, istui, istui, eikä
nähnyt ketäkään, ei nähnyt eikä kuullut ... joskus vaan näet niinkuin
missä koira olisi haukahtanut silloin tällöin... Mutta äkkiä, niin äläs
huoli ... jo tulee tietä myöten poikanen, pelkkä paita ressu päällä.
Juliana muori katsomaan -- Irttusen Ivaskahan se on!"...

-- "Sekö, joka kuoli tässä kevättalvesta?" keskeytti Rietu.

-- "Sama juuri. Astuu näethän eikä päätänsäkään nosta... Mutta kyllä
Juliana hänet tunsi... Katselee vielä sitten muori: tiellä akka tulee.
Hän katselemaan, tirkistelemään. -- Jes' siunatkoon! itsehän se on
Juliana muori, ilpoisen itse!"

-- "Ettäkö oikein itse?" kysyi Rietu.

-- "Ihan itse".

-- "No mutta eihän Juliana vielä ole kuollut?"

-- "Eihän ole vielä vuosikaan umpeen mennyt. Mutta katselepas sinä
tuota muoria: tuskin enää pystyssä pysyy".

Kaikki vaikenivat jälleen, Paavo viskasi kourallisen kuivia varpuja
valkeaan. Selväpiirteisinä mustenivat ne äkkiä leimahtaneessa liekissä,
ja sitten ritisemään ja savuamaan ja kiemuroimaan, kohotellen palaneita
päitään. Ankarasti vavisten heiahti valo joka haaralle, liiatenkin ylös
päin. Äkkiä ilmaantui, mistä lienee tullutkaan, valkoinen kyyhkynen. Se
lensi suoraan tähän valon helmaan, pyörähti sitten säikähtäneenä jonkun
kerran yhdessä kohdin, heloittaen kuumasta hohteessa, ja katosi,
siipiänsä räpsytellen.

-- "Tuo on eksyksissä", huomautti Paavo. "Nyt se lentää lepsuttelee
kunnes lyö päänsä johonkin, ja mihin päätyy, siihen jääkin aamun
koittoon asti".

-- "Mutta kuules, Paavo!" kysäsi Lauri, "eihän se vaan ollut autuaan
sielu, joka lensi taivaasen? Vai mitä?"

Paavo heitti toisen kourallisen varpuja valkeaan.

-- "Saattaa olla", virkkoi hän viimein.

-- "Kuules, Paavo", alkoi Rietu, "näkyikös teidänkin kylässä tuo
taivaan näky silloin?"

-- "Niin sekö, kun aurinko meni piiloon? Näkyi kyllä".

-- "Kyllä maar tekin pelästyitte?"

-- "Pelästyipä siellä moni muukin. Niinpä meidän herrakin. Kyllähän hän
oli jo puhunut siitä ennenkin: tulee muka semmoinen ja semmoinen näky,
mutta annas kun se sitten oikein tuli ja pimeni, niin, -- niin kuului
kovin säikähtäneen herrakin, että oikein... Mutta perheen tuvassa
keittäjä muija, kuulehan, mitä teki. Kun vaan pimeys tuli, niin muija
otti ja hiilikoukulla särki ja kaasi kaikki padat ja kattilat: kukapas
muka nyt enää syömistä kaipaa, kun maailman loppu on tullut. Niin meni
vellit ja kermat poroon, että kihisi. Meillä kävi kylässä semmoisiakin
huhuja, että maailmaan muka ilmaantuu valkoisia susia, ja ne rupeavat
syömään ihmisiä, ja suuri kokko lintu lentoon lähtee ja viimein näkevät
Trishkankin".

[Trishkan tarut vivahtavat kertomuksiin Anti-Kristuksesta.]

-- "Mitä se Trishka on?" keskeytti Ellu innokkaasti.

-- "Mistäs sinä oletkaan, kun ei teillä tiedetä, mikä Trishka on!
Trishka, näetsen, on kummallinen mies semmoinen, joka tuleva on; ja se
on niin kummallinen mies, ett'ei sitä voi ottaa kiinni eikä sille voi
mitään tehdä: niin kummallinen se on. Lähtee esimerkiksi kristityt
ihmiset nuijilla häntä vastaan, piirittävät hänet ja saartavat, mutta
hän kääntää heiltä silmät niin, että he käyvät toisiansa kolhimaan.
Panevat hänet esimerkiksi linnaan. Hän pyytää vettä juodakseen; tuodaan
miehelle napolla vettä, mutta hänpä puikahtaa sukeltaa nappoon -- ota
hännästä kiinni! Panevat hänet esimerkiksi rautoihin; mutta hän kun
vaan käsiänsä lyö yhteen kerran, toisen, niin kahleet samassa putoavat
pois. Niin, semmoinen mies näetsen lähtee kiertämään kylästä kylään ja
kaupungista kaupunkiin ja viettelemään ja kiusaukseen johdattamaan
kristityitä ihmisiä ... eikä sille mahda yhtään mitään. Semmoinen
kummallinen ja kamala se Trishka on"...

-- "Niin", jatkoi Paavo tyynellä äänellään, "semmoinen se on, ja sitä
nyt odotettiin meilläkin. Vanhat ukot ne puhuivat: kun vaan, sanoivat,
alkaa taivaan näky, niin samassa tulee Trishkakin. No äläs huoli.
Taivaan näky alkoi, kylän väki kaikki kujalle ja kedolle: mitähän tästä
muka tulee. Meillä tiedättehän on aukeat paikat, näkee avaralle.
Katsotaan tuossa, katsotaan, -- niin eikös vaan tulekin mäen rinnettä
alas mies, outo semmoinen ja pää kovin kummallisen näköinen... Silloin
kaikki huutamaan: 'Trishka tulee, Trishka tulee!' Ja samassa pakoon
joka mies. Kylänvanhin se hyppäsi ojaan; kylänvanhimman akka tarttui
kiinni portin-alukseen ja huutaa siinä sitten täyttä kulkkua; oman
kartanokoiransakin, näet, peloitti niin pahasti, että se riuhtasihe
irti kahleistaan, hyppäsi aidan yli ja ala polttaa metsään. Mutta
Kuisman isä, -- niin se meni kaurapeltoon ja rupesi siellä ruisrääkkänä
huutamaan: eiköhän muka tuo ihmisen hukka edes lintua säälisi ja
armahtaisi. Niin säikähtivät kaikki!... Mutta mäen rinteelläpä kulkikin
vaan meidän kylän vanneseppä, Malakias: oli näet ostanut uuden pytyn ja
kantoi sitä nyt päässänsä".

Pojat purskahtivat nauruun joka mies, vaieten hetkiseksi, niinkuin
usein käy ulkona haastelevain ihmisten kanssa. Minä katsahdin
ympärilleni: juhlallisena, mahtavana vallitsi yö; myöhäisen illan
kostea tuoreus oli vaihtunut sydän-yön kuivaksi lämpimäksi, ja kauan
sen oli vielä määrä pehmoisena harsona verhota nukkuvia ketoja; pitkä
aika oli vielä, ennenkuin tuulahtaa aamun ensi henkäys, pitkä aika,
ennenkuin syttyy koin ensi kipinät. Kuutamoa ei ollut; kuu nousi siihen
aikaan myöhään. Lukemattomat, kultaiset tähdet näkyivät hiljalleen
kulkevan linnunradan suuntaa, kilvassa kimallellen, ja niitä
katsellessasi olit todellakin himmeästi tuntevinasi vaan huimaa,
pysähtymätöntä kulkua...

Omituinen, vaikea, tuskanomainen huuto kajahti samassa kaksi kertaa
perättäin joen päältä ja moniaan silmänräpäyksen jälkeen kuului jo
kauempaa.

Lauri säpsähti... "Mitäs se oli?"

-- "Haikara se on", vastasi Paavo tyyneesti.

-- "Vai haikara", toisti Lauri. "Mutta kuules, Paavo! Eilen illalla
minä kuulin", jatkoi hän, oltuaan kotvasen aikaa ääneti, "ehkä sinä
tiedät"...

-- "Mitä sinä kuulit?"

-- "Minä kuljin eilen Kivi-Töyräiltä Sashkinaan; ensin minä kuljin
meidän pähkinämetsän kautta, mutta käänsin sitten kedolle, siinä
kohdin, muistathan, missä se tekee äkkinäisen polven; siinä on lammikko
vielä semmoinen, kaisloja kasvaa ylt'yleensä. No, tämän lammikon rantaa
minä käydä tepsuttelin, niin yht'äkkiä rupeaa sieltä kuulumaan valitus
semmoinen, niin, niin surkea: ui-ui ... ui-ui ... ui-ui!... Minä
pelästyin, veikkoset, aika lailla; myöhäinen oli näet ilta, ja äänikin
oli niin valittavainen. Vähä puuttui, ett'en ruvennut itkemään...
Mitähän se mahtoi olla, mitä?"

-- "Siihen lammikkoon varkaat viime kesänä upottivat Jaakkiman,
metsänvartijan", virkkoi Paavo. "Vainaja siellä kukaties vaikeroi".

-- "No niin, veikkoset, niinpä niinkin", vastasi Lauri, avaten yhä
suuremmiksi muutoinkin jo suuret silmänsä... "En minä ole tiennytkään,
että Jaakkima siihen tapettiin. Olisinpa vielä pahemmin pelästynyt".

-- "Kuuluu sitä olevan semmoisia pikkuisia sammakoitakin", jatkoi
Paavo, "jotka niin surkeasti valittavat".

-- "Sammakoitako? Ei maar, ei se ollut sammakon ääntä ... mitä
hulluja"... (Haikara kiljasi uudestaan joen kohdalla)... "Tuota
tuossa!" virkkoi Lauri ehdottomastikin: "huutaa kuin hiisi".

-- "Ei hiisi huuda; mykkä se on", liitti Ellu; "käsiänsä se vaan
paukuttelee"...

-- "Oletkos sinä sitten hiittä nähnyt?" keskeytti hänet Rietu
irvistellen.

-- "En ole nähnyt, ja varjelkoon hyvä Jumala näkemästäkin; mutta kyllä
sitä muut ovat nähneet. Tässä viimekin viikolla eksytti hiisi meidän
kylän miehen metsään; kuljetteli, näet, kuljetteli metsässä ja aina
vaan yhden kohdan ympäri... Hädin tuskin pääsi aamun hämärässä kotia".

-- "No näkikös hän sen?"

-- "Näki. Semmoinen, sanoi, on suuri ja musta, käiveräisissään, aivan
kuin puun takana, ei sitä oikein osaa eroittaa, aina vaan niinkuin
pyrkisi kuutamon piiloon, ja silmillään katsoo tuijottaa, suurilla
semmoisilla ja räpyttelee niitä, räpyttelee"...

-- "Hyi, mitäs puhutkaan?" huudahti Rietu, vähän vavahtaen ja kohottaen
olkapäitään; "ole tuossa!"...

-- "Ja miksikähän semmoista roskaa on maailmaan syntynyt?" virkkoi
Paavo: "en minä ymmärrä".

-- "Älä laita; kavahda vaan, ettei luulisi", varoitti Ellu.

Oli hetkinen äänettömyyttä jälleen.

-- "Katsokaa, pojat, katsokaa", kuului äkkiä Junun lapsellinen ääni:
"Katselkaa tuolla Jumalan tähtösiä; niin on kuin muurahaisia keossa!"

Hän kuroitti verevät kasvonsa maton alta, nojautui nyrkkiseensä ja
verkalleen nosti ylös suuret hiljaiset silmänsä. Muittenkin poikain
silmät kohosivat ylös -- eivätkä niin pian laskeutuneetkaan.

-- "Junu, kuules", virkkoi Rietu lempeästi: "onkos sinun Annikki
sisaresi terve?"

-- "Terve on", vastasi Junu, hiukan sorahtelevalla kielellä.

-- "Sano sinä hänelle, miks'ei hän enää meillä käy".

-- "En tiedä".

-- "Sano, että hän kävisi".

-- "Sanon".

-- "Sano niin, että minä annan hänelle namusia".

-- "Annatkos mullenkin?"

-- "Annan".

Junu huokasi.

-- "Älä vainenkaan anna minulle, en minä tarvitse. Anna vain hänelle:
hän on niin hyvä tyttönen".

Junu laski päänsä jälleen maahan, Paavo nousi ja otti käteensä tyhjän
padan.

-- "Minnes nyt?" kysyi häneltä Rietu.

-- "Joelle lähden, käyn vähän vettä; janottamaan rupesi".

Koirat nousivat ja läksivät hänen mukaansa.

-- "Älä vaan putoa jokeen!" huusi Ellu hänen jälkeensä.

-- "Mitenkös hän jokeen putoaisi?" sanoi Rietu. "Kyllä hän varoo".

-- "Varoo, niin! Tapahtuuhan sitä vaikka mitä. Hän, näetsen, kumartuu
-- vettä ottamaan, mutta Vetehinen samassa sieppaakin poikaa kädestä ja
vetää hänet luokseen. Sitten sanotaan: poika parka putosi jokeen...
Putosi, muka! Kuulkaa, nyt hän menee kaislistoon", lisäsi Ellu,
kuullahdellen.

Kaislistossa kuuluikin kohina.

-- "Mutta onkos se totta, mitä sanotaan", kysyi Lauri, "että muka
Eeva-Liisa, mielipuoli, siitä saakka kadottikin järkensä, kun kerran
oli ollut hukkumaisillaan?"

-- "Totta se on... Millaiseksi onkaan nyt käynyt Eeva-Liisa! Ja
kertovathan ne hänen olleen korean tytön ennen muinoin. Vetehinen hänet
pilasi. Ei liene odottanut, että niin pian vetävät tytön jälleen ylös.
Siellä joen pohjalla se tytön pilasi".

(Minä olin usein nähnyt tämän samaisen Eeva-Liisan. Ryysyissä, kauhean
laihana, kasvot mustat kuin sysi, katse tylsä ja suu aina irvessä. --
Semmoisena hän kulkee, laahustelee tuntikausin yhdellä paikalla, tiellä
jossakin, lujasti puristaen luiset kätensä rintaa vastaan ja verkalleen
heiluen jalalta toiselle, kuin metsän peto häkissä. Hän ei ymmärrä
puhetta ensinkään: joskus vaan nauraa hahauttaa ämmä nytkytellen).

-- "Niinhän sitä kerrotaan", jatkoi Lauri, "että Eeva-Liisa hyppäsi
veteen siitä syystä, että sulhanen oli hänet pettänyt".

-- "Siitä juuri".

-- "Mutta muistatkos sinä Vilhon?" lisäsi Lauri murheellisesti.

-- "Mitä Vilhoa?" kysyi Rietu.

-- "Sitä, joka hukkui", vastasi Lauri, "juuri tähän samaan jokeen. Kas
sitä sitten oli kelpo poika! voi kuitenkin! Ja kylläpä rakastikin
poikaansa äiti, Leena muori, kovin rakasti Vilhoansa. Ja niin, näetsen,
oli kuin olisi Leena muori aavistellut, että vedestä se tuho pojalle
tulee. Monastikin, kun Vilho meidän muitten poikain kanssa kesällä
uimaan läksi, -- niin Leenalle hätä käteen. Muut ämmät eivät mitään
puhu, ohitse vaan käydä käävyröittelevät korentoineen, mutta Leena se
korennon laskee maahan ja yhä vaan huutelee poikaansa: 'tule jo
takaisin, kulta poikani! Tule jo vainenkin takaisin, lapsi armas!' Ja
miten hän sitten lienee hukkunutkaan, ties Jumala. Rannalla näet oli
leikittelemässä; siinä oli äitikin, heiniä haravoimassa: niin tuossapa
kuulee äiti äkkiä, niin kuin kuka kuplia veteen pulpautteleisi, --
katsoo, niin ei näy enää muuta kuin Vilho pojan lakki veden päällä.
Siitä, näetsen, asti ei ole Leenankaan laita aivan oikea: -- usein
tulee hän samalle rannalle, missä poika hukkui; siihen laskeutuu maahan
ja alkaa laulaa hyräillä. -- Vilho, muistattehan, aina lauleli laulua
semmoista. -- Samaa laulua muorikin laulaa hyräilee ja itkee samalla
kallottelee ja Jumalalle haikeasti valittaa"...

-- "Kas tuolta tulee Paavo", virkkoi Rietu.

Paavo tuli nuotiolle, kädessään kattila vettä täynnä.

-- "Ei nyt ole", virkkoi hän, oltuaan hetken aikaa ääneti, "ei nyt ole
laita oikea".

-- "Kuinka niin?" kysäsi Lauri nopeasti.

-- "Minä kuulin Vilhon äänen".

Kaikki säpsähtivät.

-- "Ole tuossa nyt!" sopisi Lauri.

-- "Kuulin totisesti. Sen kuin vaan näetsen rupesin vettä kohti
kumartumaan, niin kuulenkin samassa kuinka minun kutsuu Vilhon ääni ja
aivan kuin veden alta: 'Paavo, Paavo hoi, käypäs tänne'. Minä läksin
pois, mutta otin vettä sentään".

-- "Jesus siunatkoon!" puhelivat pojat, silmiänsä ristien.

-- "Vetehinenhän se sinne kutsui, Paavo", lisäsi Rietu. "Ja me kun
juuri puheltiin Vetehisestä".

-- "Niin, mutta tämä ei tiedä hyvää", lausui Ellu verkalleen.

-- "Hui hai! Vähät tuosta!" virkkoi Paavo päättävästi. "Kun mitä on
tulossa, niin se tulee kanssa".

Pojat vaikenivat. Paavon sanat näkyivät tehneen heihin syvän
vaikutuksen. He rupesivat kohenteleimaan nuotion ympärillä, niinkuin
asettautuen maata.

-- "Mitäs se oli!" kysäsi äkkiä Lauri, nostaen päätään.

Paavo rupesi kuuntelemaan.

-- "Taivaan vuohet lentää mäkättelevät".

-- "Minne ne lentävät?"

-- "Sinne lentävät, missä ei kuulu talvea olevan ensinkään".

-- "Onkos semmoisiakin maita?"

-- "On".

-- "Missä asti?"

-- "Kaukana hyvin, yhdeksän meren takana".

Lauri huokasi ja pani silmänsä kiinni.

Neljättä tuntia oli jo kulunut siitä kuin minä olin tullut poikasten
luokse. Kuu nousi vihdoinkin. En sitä alussa huomannutkaan: niin se oli
pieni ja kapoinen. Tämä kuuton yö se näkyi olevan aina yhtä juhlallinen
kuin ennenkin... Mutta jo oli tummaan taivaan rantaan kallistunut monta
tähteä, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat olleet korkealla: ei
enään kuulunut hiiskaustakaan mistään, niinkuin laita on ainoastaan
aamupuolella yötä. Kaikki makasi sitkeätä, liikahtamatonta, koittoa
tietävää unta. Ilmassa ei enää tuoksunut niin paljoa: tuntui jo kuin
olisi siinä uudelleen ruvennut virtailemaan kosteutta... Lyhyt on
kesäinen yö!... Poikain puhe sammui sitä myöten kuin nuotiokin...
Koiratkin korskuivat; hevosetkin -- mikäli minä osasin eroittaa
himmeässä, heikosti kimaltelevassa tähtien valossa -- olivat
makaamassa, päät nuokallaan... Hiljainen unahdus valtasi minut; se
muuttui torkuksi.

Tuore väre kulki kasvojeni ylitse. Minä avasin silmäni: aamu koitti.
Ruskoa ei vielä näkynyt mistään, mutta jo kuulsi vaaleana itä.
Ympärillä eroitti jo kaikki esineet, vaikka himmeästi. Kalpean harmaa
taivaan kansi alkoi vaaleta, kylmetä, sinertää. Tähdet ne vuoroin
välkähtivät heikosti, vuoroin sammuivat: maa oli käynyt kosteaksi,
lehdet hikisiksi; sieltä täältä kuului jo ääni, ja vieno aamun tuuli se
läksi samoilemaan maita mantereita. Ruumiini vastasi siihen vähäisellä,
iloisella värinällä. Minä nousin ripeästi ja astuin poikain luokse. He
makasivat kaikki kytevän nuotion ympärillä sikeätä unta. Paavo yksin
kohosi puoliväliin ja loi minuun terävän katseen.

Minä nyykäytin hänelle päätä ja läksin tieheni, pitkin höyryilevän joen
vartta. En ollut kulkenut vielä kahtakaan virstaa, niin jo alkoi
virtailla mun ympärilläni pitkin avarata, märkää ketoa ja edessä päin
vihantaan verhoon puhkeutuneita mäen rinteitä myöten metsästä toiseen,
ja takana päin pölyistä maantietä myöten, kimaltelevilla purpuraisilla
pensailla ja jokea myöten, joka kainosti sinersi hälvenevän sumun
välitse -- kaikkialla alkoi virtaella nuoren, tulisen valon punervia,
sitten punaisia, kultaisia virtoja... Kaikki kävi liikkeelle, kaikki
heräsi, kaikkialla alkoi laulu ja puhe ja elämä. Kaikkialla välkkyivät
nyt kirkassäteisinä timantteina isot kastepisarat; korvaani kajahti
kirkon kellojen soitto, puhtaana ja kirkkaana, niinkuin olisi aamuinen
vilpaisuus soitonkin pessyt, ja äkkiä kiiti mun ohitseni, tuttavieni
poikain ajamana, yönsä levännyt hevoslauma...

Minun on valitettavasti lisääminen, että Paavo poika kuoli samana
vuonna. Vetehen hän ei hukkunut; hän kaatui kuolijaksi hevosen selästä
Sääli! Kelpo poika oli Paavo!



NAAPURINI RADILOV.


Syksyiseen aikaan asuvat lehtokurpat usein vanhan aikuisissa
lehmuspuistoissa. Semmoisia puistoja on meillä Orlovin läänistä kyllin
kyllä. Meidän esi-isämme, asuinpaikkansa valitessaan, eroittivat aina
muutamia tynnyrin-aloja hedelmäpuistoiksi, joihin laitettiin
lehmuskujia. Viidenkymmenen, enintänsäkin seitsemänkymmenen vuoden
kuluttua nämä moisiot, "aatelis-pesät", vähitellen katosivat maan
pinnalta, asuinrakennukset lahoilivat tai myötiin ne muuanne
siirrettäviksi, kiviset ulkohuoneet raukeilivat raunioiksi, omenapuut
surkastuivat ja hakattiin haloiksi, aidat ja laipiot kaatuilivat.
Lehmukset ne vaan kasvoivat rehottivat, ja nykyjään, viljavainioitten
keskellä, ne kertoivat tänaikuiselle kevytmieliselle polvelle "isistä
ja veljistä entisten aikain". Kaunis puu se onkin, tuommoinen vanha
lehmus... Sitä säälii Venäläisenkin talonpojan armoton kirves. Hienot
on siinä lehdet; mahtavat oksat ulottuvat lavealle kaikille haaroin;
ikuinen siimes on niitten alla.

Kerran, samoillessani Jermolain kanssa ketoja pitkin, peltopyitä
pyytelemässä, huomasin syrjässä vanhan-aikuisen puiston ja läksin
sinne.

Tuskin olin astunut metsän rinteesen, niin kohosi peltopyy pensaasta;
-- minä laukasin, ja samassa kuului huuto muutaman askeleen päässä
minusta. Nuoren tytön pelästyneet kasvot vilahtivat puitten takaa,
mutta katosivat heti kohta. Jermolai juoksi luokseni.

-- "Mitäs te tässä paukuttelette? Tässä asuu moision herra".

En vielä ennättänyt mitään vastata, ei ollut koiranikaan vielä
ennättänyt tuoda luokseni ammuttua lintua jalolla arvollisuudellaan,
niin jo kuului nopeita askelia ja metsän tiheiköstä astuu esiin kookas
mies, viikset huulessa. Tyytymättömänä pysähtyi hän eteeni. Minä koetin
antaa niin hyvän selityksen kuin osasin, sanoin nimeni ja tarjosin
hänelle linnun, joka oli ammuttu hänen alueellansa.

-- "Olkoon menneeksi", sanoi hän myhähtäen, "minä otan vastaan
saaliinne, mutta yhdellä ehdolla: te jäätte meille päivälliselle".

Tästä tarjouksesta minä, suoraan sanoen, en kovinkaan ihastunut, mutta
mahdoton oli kieltäytyä.

-- "Minä olen täkäläinen tilan-omistaja ja naapurinne, Radilov; kenties
olette nimeni kuulleetkin", jatkoi uusi tuttavani. "Tänään on
sunnuntai-päivä ja päivällinen niin muodoin lienee meillä jommoinenkin.
En olisi teitä muutoin pyytänytkään".

Minä vastasin mitä tämmöisissä tapauksissa vastataan ja läksin hänen
jälkeensä. Äsken puhdistettua polkua myöten tulimme pian
lehmuspuistosta ja astuimme kaalimaahan. Vanhain omenapuiden ja
levinneitten karviaispensaitten välissä kuulsivat kirjavina sarkoina
pyöreät, vaalean vehreät kaalinpäät; humala kierteli korkeita
sauvojansa; tiheässä seisoi multalavoilla ruskeita keppejä, joita kuiva
herne kietoi; isoja litteitä kurpitseja oli kirjavanaan maassa; kurkut
kellersivät pölyttyneiden kulmikasten lehtiensä alla; aidan vierustalla
nuokkueli korkea nokkonen, parissa kolmessa paikassa kasvoi pensaina
kuusamo, selja ja orapihlaja, jäännöksiä entisistä "klumbeista".
Vähäisen kalasäiliön vieressä, joka oli täynnä punertavan limaista
vettä, näkyi kaivo ja sen ympärillä ropakoita. Ankat häärivät ja
pyörivät noissa ropakoissa; koira, vavisten koko ruumiissansa ja
silmiänsä sirristellen, kalusi luuta kedolla; kirjava lehmä seisoi
siinä lähellä laiskasti nyhtäen ruohoa ja siiloin tällöin heittää
heilauttaen häntää laihaan selkäänsä. Polku kääntyi syrjään; puitten
välitse ilmaantui silmäimme eteen vanhanläntä, harmaa pikku talo,
valkokattoineen ja edessä vääristynyt kuisti. Radilov pysähtyi.

-- "Mutta", sanoi hän, vilpittömästi ja suopeasti katsahtaen minua
silmiin, "minä olen tullutkin toiseen päätökseen; kukaties teidän ei
teekään mieli tulla meille; siinä tapauksessa..."

Minä keskeytin hänet, vakuuttaen, että minun päin vastoin on hauska
aterioida hänen luonansa.

-- "Niinkuin suvaitsette".

Me astuimme taloon. Lakeija-poika, pitkäliepeisessä nutussa sinisestä
paksusta verasta, tuli vastaamme kuistilla. Radilov paikalla käski
hänen antaa viinaa Jermolaille; metsästäjäni kumarsi kunnioituksella
jalon antajan selkäpuoleen. Eteisestä, jonka seinät oli peitetty
kaikenlaisilla kirjavilla kuvilla ja jossa riippui useampia
linnunhäkkejä, astuimme vähäiseen huoneesen. Se oli Radilovin
kirjoitushuone. Minä riisuin yltäni metsästysneuvot, panin pyssyn
nurkkaan, lakeija-poika pitkäliepeisessä nutussa harjasi minut
puhtaaksi.

-- "Mennäämpä nyt vierashuoneesen", virkkoi Radilov ystävällisesti;
"minä esitän teille äitini".

Minä seurasin häntä. Vierashuoneessa, keskimmäisellä sohvalla istui
lyhytkasvuinen vanha rouva, yllään ruskeat vaatteet ja päässä valkoinen
myssy. Hänen kasvonsa olivat laihat, mutta hyväntahtoiset; katse oli
arka ja surullinen.

-- "Tässä, äiti hyvä, on meidän naapurimme".

Vanha rouva kohosi ja kumarsi minulle, päästämmättä käsistänsä paksua,
langasta kudottua pussosta.

-- "Milloinka olette tulleet näille maille?" kysäsi hän hiljaisella ja
heikolla äänellä, räpytellen silmiänsä.

-- "Vähän aikaa sitten".

-- "Jäättekö kauaksi tänne?"

-- "Luultavasti talveen saakka".

Eukko vaikeni.

-- "Kas tämä tässä", puuttui Radilov puheesen, osoittaen minulle isoa,
laihaa miestä, jota en ollut huomannutkaan huoneesen tullessani; "tämä
on Feodor Miheitsh... -- No, näytäpäs nyt, Fedja, taitoasi vieraalle.
Mitäs sinä nurkassa nuhiset?"

Feodor Miheitsh nousi heti kohta tuolilta, otti akkunalta
huononpäiväisen viulun rähjän, tarttui käyrään, ei kumminkaan päästä,
niinkuin tavallista on, vaan keskeltä, painoi viulun rintaansa vasten
ja ummistaen silmänsä läksi tanssia hyppäämään, hyräillen laulua ja
vingutellen viulun kieliä. Hän on päältä nähden noin seitsemänkymmenen
vuoden iässä; pitkä pumpulikaulainen nuttu se niin surullisesti
heilahteli ja huljahteli hänen kuivilla ja luisilla jäsenillään. Hän
tanssi, milloin uljaasti pyöräytellen, milloin, kuni kuolehtuvana,
puistellen pientä paljasta päätänsä, milloin taas kurottaen suonikasta
kaulaansa, piesten jalkojaan yhdellä kohdalla ja väliin ilmeisellä
vaivalla koukistaen polviaan. Vaiveroisena tuli ääni hänen
hampaattomasta suustansa. Kasvoistani lienee Radilov huomannut, ett'ei
Fedjan taito tuottanut minulle suurtakaan huvia.

-- "No annahan jo olla, ukko, kyllä on jo tarpeeksi", virkkoi hän;
"saat mennä ottamaan palkintoa".

Feodor Miheitsh pani samassa viulun takaisin akkunalle, kumarsi ensin
minulle, vieraalle, sitten vanhalle rouvalle, sitten Radilov'ille ja
läksi ulos.

-- "Hovinherra se oli aikoinaan isänsä", jatkoi uusi tuttavani; "ja
rikas mies olikin, mutta köyhtyi; nyt elelee täällä minun luonani.
Ennen muinoin oli hän pahin huimapää koko läänissä; kaksi vaimoa ryösti
miehiltä, piti laulajoita, itsekin lauloi ja tanssi kuin mies... Vaan
suvaitsetteko ryyppyä? Päivällinenhän on jo pöydällä".

Nuori tyttö, sama, jonka olin vilaukselta nähnyt puutarhassa, tuli
huoneesen.

-- "Kas niin, tässä on Olgakin", virkkoi Radilov, kääntäen päänsä
hiukan poispäin. "Suljen suosioonne. No mennäänpäs nyt ruoalle".

Me läksimme ruokahuoneesen ja istuimme pöytään. Feodor Miheitsh, jonka
silmät olivat "palkinnosta" ruvenneet kiilumaan ja nenä hieman
punehtunut, lauleli meidän astuessamme huoneesen ja käydessämme
pöytään: "Voiton riemut ratki raikuu!" Hänelle pantiin eri lautanen
pienelle pöydälle, ilman servettiä. Ukko parka ei ollut aivan nuhteeton
puhtaudelleen ja sen vuoksi pidettiin häntä aina jonkun matkan päässä
muusta seurasta. Hän risti silmänsä, huokasi ja rupesi syömään kuni
ahma. Päivällinen ei ollut todellakaan huono eikä siitä, sunnuntakinen
kun oli, puuttunut hyllyvää jäätelöä eikä Espanjan tuuliakaan (sen
nimistä piirasta).

Radilov, joka oli kymmenkunnan vuotta palvellut jalkaväessä ja käynyt
Turkin maalla, rupesi pöydässä kertoilemaan. Minä kuuntelin häntä
tarkasti, salavihkaa tarkastellen Olgaa. Neitonen ei ollut vallan
kaunis; mutta hänen kasvojensa päättävä ja rauhallinen lause, hänen
leveä, valkoinen otsansa, sakeat hivuksensa ja erittäinkin hänen
ruskeat silmänsä, pienet, mutta kirkkaat ja vilkkaat, olisivat vetäneet
puoleensa kenen tahansa eikä ainoastaan minun. Minusta tuntui kuin hän
olisi tarkastanut jok'ainoata Radilovin sanaa; osanottoa ei asunut
hänen kasvoillaan vaan kiihkeä tarkkuus. Ikäänsä nähden olisi Radilov
saattanut olla hänen isänsä; hän sinutteli Olgaa, vaan paikallapa
arvasin, ettei hän ollut Radilov'in tytär. Puhellessaan tuli hän
maininneeksi vaimo-vainajastansa, -- "hänen sisarensa", liitti hän,
viitaten Olgaan. Tämä lensi samassa punaiseksi ja laski silmänsä
maahan. Radilov vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Vanha rouva ei
puhunut koko aterian aikana sanaakaan; itse hän ei syönyt paljoa eikä
tarjoillut minullekaan. Hänen kasvoissaan asui jonkimoinen arkamainen
ja toivoton odotus, tuo vanhuksille omituinen murhe, josta niin
tuskallisesti ahdistuu katsojan sydän. Aterian lopulla yritti Feodor
Miheitsh laulaa ylistysvirttä isäntäväelle ja vieraalle, mutta Radilov
katsahti minuun ja pyysi häntä vaikenemaan. Ukko pyyhkäsi kädellään
suutansa, alkoi räpytellä silmiänsä, kumarsi ja istahti tällä kertaa
aivan tuolin laidalle. Päivällisen jälkeen läksimme me Radilov'in
kanssa tämän kirjoitushuoneesen.

Niissä ihmisissä, joissa alinomaa ja valtavana asuu yksi ajatus tai
intohimo, huomaa jotakin yhteistä, jotakin ulkonaista yhtäläisyyttä,
olkoot sitten luonteiltaan, lahjoiltaan, asemaltaan maailmassa ja
kasvatukseltaan kuinka erillaisia hyvänsä. Mitä enemmän minä
tarkastelin Radilov'ia, sitä enemmän näytti hän mielestäni olevan juuri
semmoisia ihmisiä. Hän haasteli taloudesta, vuodentulosta,
heinänniitosta, sodasta, pitäjän juoruista, läheisistä vaaleista,
haasteli pakotta, jopa harrastuksellakin, mutta äkkiä hän huo'ahti ja
vaipui nojatuoliin, kuni raskaasta työstä väsynyt ihminen, pyyhkieli
otsaansa kädellään. Yksi tunne näkyi kokonaan täyttävän ja valtaavan
hänen hyvän, lämpimän sydämmensä. Kummakseni jo sekin kävi, ett'en
huomannut hänessä kiihkoa mihinkään, en ruokaan, en viinoihin, en
metsästykseen, en Kursk'in satakieliin, en kyyhkysiin, jotka
sairastavat lankeevaista, en Venäjän kirjallisuuteen, en juoksijoihin,
en attila-nuttuihin, en kortti- enkä billiardi-peliin, en
tanssijaisiin, en maaseutujen tai läänin kaupungeissa käyntiin, en
paperi- tai sokeritehtaisin, en monivärisiin lehtimajoihin, en teehen,
en sivullisiin hevosiin, aivan hurjan täydellisiin, en edes paksuihin
ajureihinkaan, jotka ovat vyötetyt hamoja kainaloita myöten, noihin
samaisiin pulskiin ajureihin, joilla taivas ties miksi jok'ainoasta
laukan käännähdyksestä silmät menevät nurin ja pyrkivät päästä ulos...
Mikäs hovinherra se tämä on sitten oikeastaan! ajattelin minä. Eikä hän
puolestansa ensinkään tekeynyt synkkä-mieliseksi ja onneensa
tyytymättömäksi; hänestä päin vastoin tuoksuamalla tuoksusi vilpitön
hyväntahtoisuus, vaikka kaikkea turhanpäiväistä valikoimista, iloisuus
ja melkein herkästi loukkautuva alttius lähestymään ensimmäistä
vastaantullutta. Samaan aikaan te -- se on totta sekin -- tunsitte,
ettei hän saattanut lyödä ystävyyden liittoa kenenkään kanssa,
todellakin lähestyä ketäkään, eikä siihen ollut syynä se, ett'ei hän
olisi muita ihmisiä tarvinnut, vaan se, että koko hänen elämänsä oli
joksikin ajaksi kätkeynyt hänen sisäänsä. Katsellessani Radilov'ia, en
saattanut millään muotoa ajatella hänen olevan onnellisen nyt tahi
olleen milloinkaan. Kaunis mies hän ei myöskään ollut, mutta hänen
katseessaan, hymyssään, kaikessa hänen olennossaan piileskeli jotakin
sanomattoman miellyttävää, -- niin, piileskeli juuri. Niin olisi
tehnytkin mieli tuntea häntä lähemmältä, ruveta häntä rakastamaan.
Hänestä tuli tosin silloin tällöin ilmi hovinherra ja syrjäinen
maalainen; mutta hyvä mies hän oli siltä.

Olimme juuri ruvenneet puhelemaan hänen kanssaan uudesta aateliston
johtajasta, kun ovella kuului Olgan ääni:

-- "Tee on valmis".

Me läksimme vierashuoneesen. Feodor Miheitsh istui kuten ennenkin
nurkassa, kainosti kyyristyneenä akkunan ja oven väliin. Radilov'in
äiti kutoi sukkaa. Avonaisten akkunain kautta löyhähteli puistosta
syksyn raitis ilma ja omenain tuoksu. Olga hääräili teepöydässä. Minä
tarkastelin nyt häntä äskeistä enemmän. Hän puhui varsin vähän,
niinkuin yleensä muutkin maaseutujen neitoset; en kumminkaan huomannut
hänessä halua sanoa jotakin hyvää, ynnä samassa tuskallista tyhjyyden
ja kykenemättömyyden tuntoa. Hän ei huokaillut sanoin sanomattomain
tunteiden ylenpalttisuudesta muka; hän ei luonut silmiänsä ylöspäin;
hän ei hymyillyt haaveillen ja epämääräisesti. Hän katsoi tyynesti ja
kylmäkiskoisesti, niin kun ihminen, joka levähtää suuresta onnen
kohtauksesta tahi suuresta levottomuudesta. Hänen käyntinsä, hänen
liikkeensä olivat päättäväisiä ja vapaita. Hän miellytti minua
suuresti.

Me rupesimme jälleen pakinoimaan Radilov'in kanssa. En muista enää
millä tavoin tulimme viimein tuohon tunnettuun muistutukseen: kuinka
usein aivan mitättömät asiat tekevät muutamiin ihmisiin suuremman
vaikutuksen kuin kaikista tärkeimmät.

-- "Niin", virkkoi Radilov, "sen minä tiedän omasta kokemuksestani.
Minä, niinkuin tiedätte, olin nainut mies. Sitä ei kestänyt kauaa...
kolme vuotta; vaimoni kuoli lapsen vuoteesen. En luullut voivani elää
enää hänen jälkeensä; kauheasti minä surin ja olin runneltu, mutta
itkeä en voinut -- kävelinhän niinkuin mielipuoli. Hänet puettiin,
niinkuin tapa on ja pantiin pöydälle, -- tuohon huoneesen tuossa. Pappi
tuli, lukkarit tulivat, alkoivat laulaa, rukoilla, suitsuttaa; minä
ristin silmiäni ja painoin otsaani lattiaan, mutta kyyneliä ei tullut
silmiin, ei karpaloakaan. Sydän se ikäänkuin oli kivettynyt, pääni
samoin, -- raskaaksi kävin koko mies. Niin meni ensimmäinen päivä.
päivä -- uskottekos? -- minä oikein nukuin! Aamulla menin vaimoani
katsomaan, -- silloin oli kesäinen aika, aurinko valaisi vainajata
päästä jalkoihin asti niin kirkkaasti. Äkkiä huomasin minä". (Radilov
säpsähti). "Niin, mitäs luulette minun huomanneeni? Vaimoni toinen
silmä ei ollut aivan kiinni, ja tätä silmää myöten käveli kärpänen...
Samassa kaaduin minä maahan kuin pölkky ja herättyäni rupesin itkemään,
niin itkemään, ett'en tallonut osata lakata ensinkään..."

Radilov vaikeni. Minä katsahdin häneen, sitten Olgaan... En ikinä
unohda neitosen kasvoja. Vanha rouva lasti sukan kädestään, otti
pussosestaan nenäliinan ja salaa pyyhkäsi kyyneleen. Feodor Miheitsh
nousi äkkiä pystyyn, sieppasi viulunsa ja alkoi käheällä, kamalalla
äänellä laulaa. Hän tahtoi nähtävästikin huvittaa meitä; mutta me
säpsähdimme hänen ensimmäisestä sävelestänsä, ja Radilov pyysi häntä
rauhoittumaan.

-- "Mutta", jatkoi hän, "mikä on ollut, se on ollut, mennyttä ei voi
palauttaa ja sitäpaitsi ... kaikkihan maailmassa kääntyy parhaaksi,
niinkuin sanoi, muistaakseni Voltér", lisäsi hän nopeasti.

-- "Niinpä se on", sanoin minä. "Ja sitä paitsi, -- ei niin suurta
onnettomuutta, ett'ei sitä kestäisi; eikä niin tukalaa tilaa, ett'ei
siitä pääsisi".

-- "Luuletteko niin?" virkkoi Radilov. "No niin, saatattepa olla
oikeassakin. Turkinmaalla, muistaakseni, olin minä sairashuoneessa,
puolikuolleena; minä pojin mätäkuumetta. Mukavuus ei kehumista
kestänyt, tietty se, sota aika, -- kiitti Jumalaa, kun senkin verran
sai tilaa. Tuossapa tuli meidän hospitaaliin vielä uusia sairaita;
minnekäs ne pannaan? Lääkärille hätä käteen, -- ei ole sijaa missään.
Tulee minun luokseni, kysyy välskäriltä: 'onko hengissä vielä?' Toinen
vastaa: 'oli se aamulla vielä hengissä'. Lääkäri kumartui luokseni ja
kuuli mun hengittävän. Ja meni mieheltä maltti. 'Tuommoinen hupakko se
luonto nyt on', virkkoi hän; 'tuoss' on nyt mies surman oma,
välttämättömästi surman oma, mutta yhäpäs vaan näet kihnuttaa ja
kuhnuttaa, tilaa vaan ottaa ja muita estää'. 'Ohhoh', arvelin minä,
'kovinhan sun laitasi onkin huono, Mihail Mihailovitsh!'... Mutta
paraninpas vaan ja elänyt olen tähän päivään asti. Kyllä te olette
oikeassa".

-- "Minä olen kaikissa tapauksissa oikeassa", vastasin minä. "Jos
olisitte kuolleet, niin olisitte sittenkin päässeet tukalasta
tilastanne".

-- "No niinpä niinkin, niinpä niinkin", lisäsi hän, lyöden kovasti
nyrkkinsä pöytään. "pitää vaan kerta päättää... Mitä siitä tukalasta
tilasta on hyvää?... Mitä se viivytteleminen ja vitkaileminen
pyhittää"...

Olga nousi kiireesti ja meni puutarhaan.

-- "Annas kuulua, Fedja!" huusi Radilov.

Fedja kavahti ylös, rupesi astumaan tuommoista uljasta omituista
käyntiä, jota käy tanssittaja kesyn karhun edessä, ja rupesi laulamaan:
"Meidän kujalla tyttöset"...

Ulkona kuului kilparattaiden kolina, ja muutaman silmänräpäyksen
perästä astui sisään kookas, harteva ja tanakka mies, talollinen
Ovsjanikov... Mutta Ovsjanikov se on niin omituinen, huomattava henki,
että me, lukijan luvalla, puhelemme hänestä toisessa jutelmassa.

Nyt minulla vaan on lisättävänä, että me huomenna aamun koittaessa
läksimme Jermolain kanssa metsästämään ja metsästä kotia. Viikon
perästä kävin jälleen Radilov'in luona, vaan en tavannut häntä enkä
Olgaakaan kotona ja kahden viikon perästä sain kuulla, että Radilov oli
äkkiä kadonnut, jättänyt äitinsä ja lähtenyt jonnekin kälynsä kanssa.
Tämä tapaus nosti melun koko läänissä ja siitä tuli yleinen puheen
aine. Nyt minä vasta ymmärsin Olgan kasvot silloin, Radilov'in
kertomuksen aikana. Niissä asui muutakin kuin sääliä: niiltä hehkui
luulevaisuus.

Ennen maalta lähtöäni kävin Radilov'in äidin luona. Hän istui
vierashuoneessa ja löi Mylly-Mattia Feodor Miheitshin kanssa.

-- "Onko teillä ollut tietoja pojastanne?" kysäsin viimein.

Vanha rouva purskahti itkuun. Minä en enää kysellyt häneltä
Radilov'ista.



TALOLLINEN OVSJANIKOV.


Kuvailkaa, hyvä lukija, mielessänne kookas, lihava mies, noin
seitsemänkymmenen vuoden iässä, kasvot vähän samanlaiset kuin
Krilov'illa, katse kirkas ja älykäs tuuhean kulmakarman alta, uhkea
ryhti, vakava puhe, hidas astunto -- siinä on Ovsjanikov. Hänen yllään
oli avara sininen, pitkähihainen takki, napissa ylös asti, kaulassa
sinertävän punainen silkki huivi, jalassa kirkkaaksi kiillotetut,
tupsusuiset saappaat. Yleensä oli hän ulkomuodoltaan varakkaan
kauppiaan näköinen. Kädet oli miehellä kauniit, pehmoiset ja valkoiset;
usein hän keskustelun aikana otti kiinni takkinsa napista. Tämä
uhkea-ryhtinen, tyyni Ovsjanikov, älykäs ja hidas, suora ja itsepäinen
mies, muistutti mielestäni venäläisiä bojareita Pietari keisarin
edellisiltä ajoilta... Jerefi-nuttu [vanhan-aikuinen pitkä takki,
pitkähihainen, ilman kaulusta ja selkätaivetta] olisi pukenut häntä
hyvin. Tämä oli viimeisiä vanhan-aikuisia miehiä. Kaikki naapurit
kunnioittivat häntä suuresti ja pitivät kunnianansa seurustelemista
hänen kanssaan. Hänen säätyveljensä, talolliset, ne milt'eivät
rukoilleet häntä, nostivat lakkejansa hänelle jo pitkän matkan päästä
ja olivat ylpeitä hänen puolestaan.

Yleensä puhuen meillä on tähän saakka vielä vaikea eroittaa talollista
talonpojasta [talollinen oli vapaa mies, talonpoika oli maaoja]: hänen
talonsa on melkein huonompi kuin talonpojalla, vasikat ovat päivät
pääksytysten tattarimaassa, hevoset tuskin pystyssä pysyvät, valjaat
nuorassa. Ovsjanikov oli poikkeus yleisestä säännöstä, vaikk'ei
ollutkaan hän rikkaan kirjoissa. Yksinään hän eleli vaimonsa kanssa
hiljaisessa siistissä talossa. Palvelusväkeä oli hänellä vähän, väkensä
hän puki venäläiseen pukuun ja sanoi heitä työmiehiksi. Ei hän itsekään
tahtonut olla aatelismiesten kirjoissa, ei tekeynyt hovinherraksi, ei
milloinkaan "unohtanut asemaansa", kuten sanottiin, ei käynyt ensi
käskystä istumaan ja uuden vieraan astuessa sisään nousi aina ylös,
mutta semmoisella arvokkaisuudella, niin uljaalla kohteliaisuudella
että vieras ehdottomastikin kumarsi hänelle syvempään. Ovsjanikov piti
kiinni vanhoista tavoista, ei suinkaan taikaluulosta (hänen mielensä
oli kyllin vapaa), vaan siksi, että oli niihin tottunut. Hän,
esimerkiksi, ei pitänyt linjaleilla varustetuista ajokaluista, sillä ne
eivät olleet hänen mielestänsä oikeen rauhallisia, vaan ajeli joko
kilparattaissa tahi pienissä koreissa kärryissä, istui nahkatyynyllä ja
itse ohjasi kelpo juoksijatansa papurikkoa. (Hän piti ainoastaan
papurikko hevosia). Ajuri, nuori punaposkinen mies, hivukset tasoitetut
kaaren muotoon, sinertävä ärmäkkä päällä ja matala lammasnahkainen
lakki päässä, hihna vyöteisillä, istui nöyränä hänen vieressään.
Ovsjanikov makasi aina päivällisen jälkeen, kävi lauantaisin saunassa,
luki pelkkiä hengellisiä kirjoja (silloin aina arvokkaasti pannen
nenälleen pyöreät, hopeaiset silmälasit), heräsi ja kävi maata varhain.
Partaansa hän kumminkin ajoi ja piti hivuksiansa "saksalaiseen" tapaan.
Vieraita hän otti vastaan varsin ystävällisesti ja mielihyvällä, mutta
ei milloinkaan kumarrellut vyötäryksiin asti, ei hyörinyt eikä pyörinyt
eikä tarjoillut heille kaikenmoista, mitä vaan kuivattua ja suolattua
talossa on. "Kuules, eukko", puheli hän verkkaan, nousematta ja hieman
kääntäen päätänsä hänen puoleensa, "tuopas herrasväelle jotakin namua".
Myödä leipää, Jumalan viljaa, se oli hänen mielestänsä syntiä, ja
viidennellä vuosikymmenellä, jolloin koko maassa oli nälkä ja kauhean
kallis aika, jakoi hän koko leipävaransa ympäristön tilan-omistajille
ja talonpojille. Seuraavina vuosina maksoivat he sen kiitollisuudella
takaisin luonnossa. Usein tuli naapureita Ovsjanikov'in luokse, pyytäen
häntä ratkaisemaan heidän riitojansa, sovittamaan heitä, ja melkeinpä
he aina tottelivatkin hänen tuomiotansa, noudattivat hänen neuvojansa.
Useat toimittivat hänen kehoituksestansa keskenään lopullisen tilusten
jaon... Pari kolme kertaa oli hän ollut sovittajana tilan-omistajain
rouvillakin, mutta pianpa ukko kieltäytyi olemasta välittäjänä
naispuolisten henkien riidoissa. Hän ei voinut kärsiä kiireilemistä,
levotonta hätäilemistä, akkaväen lörpötystä ja hyörimistä. Sattui
kerran hänen talonsa palamaan. Työmies juosta läähättää tupaan ja
huutaa: "Valkea on irti, valkea on irti!" -- "Mitäs sinä siinä huudat?"
vastasi Ovsjanikov tyynesti, "annas minulle tuolta lakki ja sauva"...
Mielellänsä hän itse opetti hevosia. Kerran läksi huima nuori hevonen
kiidättämään häntä mäen alle, jossa oli kuoppa. "Älä tuossa hätäile,
oriparka, nuori olet vielä, särjet koipesi", varoitteli Ovsjanikov
hepoansa säveästi, ja tuokion kuluttua oli hän hevosineen, rattaineen
ja takana istuvine poikineen kuopassa. Onneksi oli kuopan pohjalla
hiekkaa läjissä; kukaan ei saanut mitään vammaa, orit vaan nuljautti
jalkansa. "Katsos nyt", puheli levollisesti Ovsjanikov, nousten
maasta, "enkös minä sitä sanonut?" Mielensä mukaisen hän oli ottanut
vaimonkin. Tatjana Iljinishna Ovsjanikov oli kookas nainen, uljas ja
harvapuheinen, kaulassa aina ruskea silkkihuivi. Hänestä huohti kylmää,
vaikk'ei kukaan valittanut hänen ankaruuttansa, päin vastoin moni köyhä
sanoi häntä emokseen ja hyväntekijäkseen. Säännölliset kasvojen
piirteet, suuret tummat silmät, ohuet huulet tiesivät vieläkin hänen
muinoista kuulua kauneuttansa. Lapsia Ovsjanikov'illa ei ollut.

Minä tutustuin hänen kanssaan, niinkuin lukija jo tietää, Radilov'in
luona ja läksin parin päivän perästä hänen taloonsa. Hän istui
paraillaan suuressa nahkaisessa nojatuolissa ja luki marttyrien
historiaa. Harmaa kissa istua kehräsi hänen hartioillaan. Hän otti
minut vastaan, tapansa mukaan, ystävällisesti ja arvokkaasti. Me
rupesimme haastelemaan.

-- "Sanokaapas, Luka Petvovitsh, suoraan", virkoin minä muun muassa;
"eikös ennen muinoin teidän aikoinanne ollut parempi olla kuin nyt?"

-- "Olihan sitä parempaakin, oli niinkin", vastasi Ovsjanikov;
"rauhallisempaa oli olo ja elo; toimeentulo oli parempi kanssa, oli
kyllä... Mutta kumminkin on nyt olo parempi ja teidän lapsenne saavat
sitäkin paremman olon, kun kasvavat ja miehiksi varttuvat".

-- "Minäpä luulin kuin luulinkin, Luka Petrovitsh, teidän rupeavan
ylistelemään vanhoja aikoja".

-- "Ei minulla ole syitä niinkään ylistellä vanhoja aikoja. Niinkuin,
nyt esimerkiksi sanoen, te olette nyt tilanomistaja; samanlainen
tilan-omistaja kuin vaari vainajannekin, mutta ei teillä ole semmoista
valtaa! Ja toinen te olette mieskin. Kyllä meitä nytkin muut herrat
ahdistavat, mutta tuskinpa muutoin saattaa ollakaan. Niin, niin! en
minä enää näe semmoista, mitä nuoruudessani näin".

-- "Niinkuin esimerkiksi mitä?"

-- "No niinkuin esimerkiksi sanon taaskin vaarivainajastanne. Oman hän
oli oikeuden mies! Sorti meikäläistä. Tiedättehän te -- niin ja
mitenkäs ette tietäisi omia tiluksianne? -- tuon pellon, joka nalkkina
pistää Tshepligin'ista ja Malinninaan!... Siinä kasvaa nyt kauraa.
Niin no, tuo samainen pelto on meidän, ihan meidän maatamme.
Vaari-vainajanne otti sen meiltä pois. Ajaa karautti sinne hevosen
selässä, kädellään viittasi: minun on, sanoo, tiluksiani tämä, -- ja
niin ottikin omakseen. Isä vainajani (kepeät mullat hänen haudalleen!)
oli oikeuden mies ja kiivas mies oli kanssa; hän ei tuota sallinut --
ja kukapas se niin mielisuosiolla omaansa heittää? -- ja antoi kuin
antoikin oikeuteen kanteen. Mutta yksinään antoi, muut eivät sitä
tehneet, -- pelkäsivät näet. Ei aikaakaan, niin jo ilmoitettiin vaari
vainajallenne, että Pietari Ovsjanikov muka on kannellut teidän
päällenne, kun näetsen maan häneltä otitte... Vaari-vainajanne samassa
lähetti meille jahtimestarinsa Bansh'in ja hänen kanssaan miesjoukon...
Niin ottivatkin sitten isäni kiinni ja veivät teidän hovillenne. Minä,
siihen aikaan pieni pojan pahainen, kirputtamaan paljain jaloin
perästä. Ja mitenkäs kävi? Tuotiin hänet talonne eteen ja niin siinä
akkunain alla ruoskitsivat hänet. Vaari-vainajanne se vaan balkonilla
seisoo ja katselee; muori vainajanne se akkunassa istuu ja kanssa
katselee. Isä huutaa: 'Maria Vasiljevna, hyvä emäntä, auttakaa,
armahtakaa edes te!' Mutta hänpä vaan kurottelekse ja katselee. Niin
sitten pakotettiin isä luopumaan maasta; vieläpä käskettiin kiittämään,
että muka hengissä pääsi lähtemään kotiansa. Sillä tavoin jäikin tuo
maa teidän omaksenne. Kysykääpäs joskus talonpojiltanne, mikäs muka
tämän kulman nimi on? Nyrkkikulman nimeä se kantaa, sillä
nyrkkioikeudella se on otettu pois. Siksipä sitten meikäläisen miehen
ei ole syytäkään suuresti kaivata muinaista järjestystä".

Minä en tiennyt mitä vastata Ovsjanikov'ille enkä uskaltanut katsoa
häntä silmiin.

-- "Ilmaantuipa siihen aikaan toinenkin naapuri meille Konov, Stepan
Niktopoliovitsh. Vähällä oli kotonaan näännyttää isä vainajani ellei
hirmulla, niin armolla. Viinaan menevä mies hän oli ja kernaasti juotti
muitakin, ja annas kun mies naukkaa ryypyn ja toisen ja sanoo
franskaksi 'ce bon' ja sitten tulee humalaan, niin voi sinun seitsemän
seppää! Kaikille naapureille pannaan kutsut. Troikat seisovat valmiina
siltä varalta; ja jos ken ei tule, niin samassa jo tulla tuiskahtaa
itse hakemaan... Kummallinen oli mies! Selvänä ollessaan hän ei
valehdellut, mutta annas kun tulee toiselle kymmenelle, niin jo lähtee
laskettelemaan: hänellä muka on Pietarissa kolme kartanoa Fontankan
varrella: yksi punainen kartano ja siinä yksi savupiippu, toinen
keltainen ja siinä kaksi piippua, kolmas talo sininen ja siinä piippuja
ei ensinkään. Ja kolme on muka hänellä poikaa (mies ei ollut edes
nainutkaan): yksi on jalkaväessä, toinen hevosväessä, kolmas muutoin
itsekseen vaan ... ja kullakin pojalla asunto eri talossa: vanhimman
luona käy amiraleja, keskimmäisen luona kenraleja, mutta nuorimman
luona pelkkiä Englantilaisia! Ei aikaakaan niin nousee mies pystyyn ja
virkkaa: 'eläköön vanhin poikani, se on kunnon poika se!' ja samassa
itkemään. Ja onneton silloin se, ken ei tätä maljaa juo. 'Maahan ammun
sinut', huutaa isäntä, 'enkä edes salli haudatakaan!'... Toisinaan taas
kumahtaa pystyyn ja kiljasee: 'tanssikaa te, Jumalan luomat, omiksi
huviksenne ja minulle ratoksi!' Siinä ei sitten auttanut mikään; tanssi
vaikka siihen paikkaan nyykistyisit. Oman alueensa tytöt uuvutti ihan
pilalle. Useinkin saivat koko pitkoisen yön, hamaan aamuun saakka,
tanssia ja laulaa rivitanssia, ja kuka tytöistä kimeämmin laulaa, sille
palkinto. Ja kun vaan tyttöset väsyä alkavat, niin isäntä samassa
päätänsä pidellen vaikeroimaan: 'Voi mua vaiveroista! Jo nyt minut
hylkäsivät, utuisen lapsen!' Silloin tallirengit tyttösiä rohkaisemaan.
Mielistyi myös isävainajaani; minkäs sille mahtoi! Ja ihan näet oli
kuolijaksi näännyttää hänet, ja näännyttänyt hän olisikin ellei
olisi, kaikeksi onneksi, itse kuollut ensin: humalapäissään putosi
kyyhkys-lakasta. Niin, semmoisia naapureita meillä oli!"

-- "Kylläpäs ovat ajat muuttuneet", virkoin minä.

-- "Ovat ne, ovat ne", myönsi Ovsjanikov. "Niin, ja kyllä hovinherrat
ennen vanhaan uljaammin elivät kanssa, ylimyksistä puhumattakaan, --
sainpa minä heitä Moskovassa nähdä kyllikseni. Kuuluvat ne sieltäkin
vähenneen."

-- "Oletteko olleet Moskovassa?"

-- "Olen. Siitä on jo monta Herran vuotta. Minä olen nyt jo kolmannella
kahdeksatta, mutta Moskovassa kävin kuudennellatoista vuodellani."

Ovsjanikov huokasi.

-- "Ketä kaikkia näitte siellä?"

-- "Ylimyksiä näin monen monta ja näkihän heidät joka mies; julkisesti
elivät, uljaasti ja komeasti. Mutta semmoiselle herralle kuin kreivi
Aleksei Grigorjevitsh Orlov-Tshesmenski, semmoiselle ei ollut verran
vetänyttä, ei missään. Usein näin minä Aleksei Grigorjevitshia, setäni
palveli hänellä voutina. Kreivi asui Kalugan portin luona,
Schabolovkalla. Kas se se oli herra! Semmoista ryhtiä, semmoista
armollista kohtelua on mahdoton kertoa ja kuvata. Sitä kokoa ja voimaa
ja katsetta siinä miehessä! Niin kauan kuin et häntä vielä tunne, et
ole käynyt hänen luonansa, tuntuu peloittavan; mutta heti kun olet
astunut sisään, tuntuu hyvältä, kuin lämmin päivä paistaisi, ja
mielikin ilostuu. Kaikilla oli pääsy hänen tykönsä ja kaikkea hän
harrasti. Kilpa-ajoissa ohjasi itse hevosia ja kilpailikin näet
kaikkien kanssa; eikä hän milloinkaan heti paikalla aja kilpaveljensä
ohitse, ei loukkaa, ei masenna siten kilpaveljeänsä, vaan vasta jo
niinkuin lopulla menee hänen edellensä; ja niin näet on ystävällinen:
siinä voitettuakin lohduttelee, siinä hänen hepoansakin kiittelee.
Kyyhkysiä hän piti parasta sorttia. Usein, sattui niin, että itse
kreivi astui pihalle, siinä istui nojatuoliin ja käskee ajaa kyyhkyset
lakoista, mutta ympärillä huonetten katoilla seisoo palvelijoita pyssyt
kädessä haukkain varalta. Siinä sitten pannaan kreivin jalkain juureen
iso hopeinen vesi-amme ja siinä hän vedestä kyyhkysiä katselee
Sadottain oli vaivaisia ja kerjäläisiä, joita hän elätti... Entäs
rahamääriä sitten, mitä lahjaksi annettiin! Mutta milloin suuttuu mies,
silloin niinkuin ukkonen kävisi. Hirvittävää kyllä, mutta mitäpä
tuosta? Ei aikaakaan, niin jo hymyilee kreivi. Ja milloin pitoja pitää,
niin koko Moskovan kestitsee!... Ja niin taitava mies kuin hän oli! Hän
hän se juuri Turkkilaiset voitti. Painimaan oli kanssa halukas. Hänen
luoksensa tuotiin väkeviä miehiä Tulasta ja Harkovasta ja Tambov'ista
ja jos jostakin. Kenet voittaa, sille palkinnon antaa; mutta jos ken
hänet allensa saa, sillekös lahjoja ylenpalttisesti jakelee ja suutakin
antaa... Sattuipa hän minun Moskovassa ollessani semmoisenkin juonen
keksimään, jommoista ei vielä oltu kuultu koko Venäjän maassa:
kutsuihan näet luokseen kestiin koko valtakunnasta kaikki metsämiehet
määräpäivänä, kolmen kuukauden kuluttua. Äläs huoli! Tulipa siinä
koiraa ja metsämiestä, sanalla sanoen sotalauma, ilmeinen sotalauma
keräytyi. Ensinnä tietysti juomingit pidettiin ja sitten lähdettiin
ulos maalle. Väkeä kerääntyi aivan ihmeesti!... Ja mitäs te
luulette?... Teidän vaari-vainajanne koira se oli paras joukossa."

--- "Niin se Harmiko?"

-- "Harmi juuri, Harmi juuri... Kreivi heti pyytämään: 'myö minulle
koirasi! saat muka mitä vaan tahdot.' -- 'Ei', vastasi toinen, 'minä en
ole kauppamies, en myö hylkyriepuakaan; mutta mitä taas, niinkuin
kunnian puolesta, niin ennen minä vaimostani luovun kuin Harmista'...
Siitä Aleksei Grigorjevitsh häntä kiitti: 'kelpo mies!' sanoi.
Vaarinne vei koiransa takaisin ihan vaunuissa, ja kun Harmi kuoli, niin
musikin kanssa hänet puutarhaan hautasi, -- koiran näettähän hautasi ja
koiralle muistokiven asetti ja siihen kirjoituksen teetti."

-- "No siinähän oli mies, tuo Aleksei Grigorjevitsh, joka ei tehnyt
pahaa kellenkään." huomautin minä.

-- "Niinpä se onpi ainakin: mitä pienempi herra, sitä suurempi narri."

-- "Mikäs mies se Bansh oli?" kysyin minä, oltuamme hetken aikaa
ääneti.

-- "Kuinkas te olette kuulleet Harmista ettekä ole kuulleet
Bansh'ista?... Hän oli vaarinne ensimmäinen jahtimestari ja koirain
hoitaja. Vaari-vainajanne rakasti häntä melkein yhtä paljon kuin
Harmiakin. Huimapäinen hän oli mies ja vaikka olisi vaarinne mitä
käskenyt, niin paikalla hän sen teki, vaikka olisi käsketty järveen. Ja
kun hän koiraansa usutti, niin yhtenä ulinana vaan kaikui koko metsä.
Sattui toisinaan niinkin, että sai mies pahan pään päälleen ja silloin
astuu mies koreasti hevosen selästä ja panee pitkäkseen... Ja koirat,
kun vaan huomaavat hänen äänensä vaienneen, niin -- sen pituinen se!
Paikalla jättävät tuoreetkin jäljet eivätkä lähde liikkeelle, ei
vaikka!... Ja kylläpä vaari-vainajanne silloin kiehahti ja kuohahti!
'Minä en ole minä, ellen minä hirtätä sitä lurjusta! Nurin minä hänet
käännän, pahuksen, nurin kiskon ja käännän.' Niin hän uhkaili, mutta
puuskapa päättyi tavallisesti siihen, että hän lähettää kysymään, mitä
muka Bansh tahtoo ja miks'ei hän enää usuta koiria. Silloin Bansh
tavallisesti tinkaisee viinaa, ryyppää, ja huima ajo alkaa taas."

-- "Te taidatte olla myöskin innokas metsämies, Luka Petrovitsh?"

-- "Olisin ollut kyllä ... en nyt, nyt on minun aikani ollut ja mennyt
-- vaan nuorena miehenä ... mutta näettehän se ei sovi meikäläiselle
miehelle. Aatelismiehen rinnalle ei käy meidän miehen pyrkiminen. Totta
kyllä. että meidänkin säädystä joku viinaan menevä ja toimeton mies
hieroutuu herrasväen seuraan, mutta mitäpäs siitä on iloa! Itselleen
vaan häpeätä. Metsäretkelle antavat hänelle huononpäiväisen
kampurajalkaisen hevosen; tuon tuostakin lyövät häneltä lakin päästä,
ruoskalla ovat lyövinään hevosta, mutta läimäyttävätkin häntä. Ja
kaikelle tälle hänen pitää vain nauraa ja muita naurattaa. Ehei! Sen
minä vaan sanon: mitä matalampi on mies, sitä suurempi on hänen vaari
pidettävä itsestänsä, muutoin joutuu pian naurun alaiseksi."

-- "Niin, niin", jatkoi Ovsjanikov, huo'aisten. "On sitä jo minunkin
aikana päivä ja toinen kulunut: toiset ovat tulleet ajat.
Aatelismiehissä vallankin huomaa mielestäni suuren muutoksen. Pienemmät
hovinherrat ne joko ovat palveluksessa olleet joka mies tahi
muuttelevat paikasta toiseen; isommat taas -- heitä ei voi tunteakaan.
Kyllä minä olen saanut nähdä ja katsella heitä, noita suuren hovin
herroja, tilusten jakojen aikana. Ja sen minä sanon: oikein tekee hyvää
katsella heitä, niin ovat kohteliaita ja ystävällisiä. Mutta yhtä
seikkaa minä vaan en ymmärrä: kyllähän he ovat lukeneet ja oppineet
kaikkia tietoja ja taitoja ja puheessansakin näet panevat niin sanat
peräkkäin, että oikein sydän sykähtelee, mutta asioita he vaan eivät
oikein ymmärrä, eivät edes huomaa omaakaan hyötyänsä, ja heidän oma
maaorjansa, vouti, se taivuttaa heitä oman mielensä mukaan, mitenpäin
vaan tahtoo. Tuossa on nyt esimerkiksi -- kenties tunnettekin
hänet -- Korolev, Aleksander Vladimirovitsh, -- aatelismies mikä
aatelismies. Kaunis on hän muodoltaan, rikas, on lukenut akatemioissa
kaikenlaisissa, kuuluu ulkomaillakin käyneen, puhuu niin sujuvasti ja
somasti, joka miehen kättäkin puristaa. Tunnetteko?... No kuulkaahan.
Tässä viime viikolla olimme kokouksessa Beresovkassa, välituomarin
Nikifor Iljitshin kutsumukesta. Siinä sitten ottaa välituomari Nikifor
Iljitsh ja puhuu: 'meidän', sanoo, 'pitäisi toimittaa tilusten jako;
häpeähän on, että meidän kulma on jäljellä kaikista muista;
ryhdytäänpäs toimeen'. Toimeen tuosta nyt ryhdyttiinkin. Siinäkös
sitten nousi keskustelua ja väitöstä, kuten tavallista on: meidän
asiamiehemme se kiertelemään sinne ja tänne. Ensimmäisenä kumminkin
nosti melun Porfyrio Ovtshinnikov... Mokomastakin mies melun nosti!...
Itsellään ei ole maata tuumankaan vertaa; veljensä puolesta vaan
hääräsi ja hommasi. 'Ehei!' sanoi hän, 'minuapas vaan ei ole hyvä
pussiin pistää! Ei mar! Kyllä se vaan ei passaa! Tuokaa kartat tänne!
Karttoja minä tahdon ja maanmittarin minä tahdon!' -- 'No mitäs te
oikeastaan sitten vaaditte?' -- 'Vai niin, soo! kylläpäs te minua
hulluna pidätte! Luulettekos, että minä noin vaan suoraa päätä
sanonkin, mitä minä vaadin?... Ehei! Mutta antakaapas tänne kartat,
niin juuri!' Ja itse lyödä kolhii karttoja. Siinä loukkasi hän Martta
Dmitrievnaakin kovasti. 'Mitenkä?' huutaa Martta Dmitrievna, 'kuinkas
te uskallatte loukata minun mainettani?' -- 'Teidän mainettanne!'
tiuskaisee toinen. 'Teidän mainettanne en minä soisi harmaalle
tammallenikaan.' Töin tuskin saatiin mies viimein madeiralla
juovutetuksi. Niin, hänet saatiin rauhaan, mutta silloin muut melua
pitämään. Mutta Korolev, Aleksander Vladimirovitsh, se istuu,
herttainen mies, nurkassa vaan ja keppinsä päätä pureksii, päätänsä
pyöritellen. Kovin minua hävetti silloin, olisin jo vaikka karannut
koko seurasta. Mitähän, arvelin itsekseni, mitähän ajatelleekaan hän
meistä? Vaan äläs huoli, jo nousee Aleksander Vladimirovitsh pystyyn,
näyttää tahtovansa puhua.

"Välituomarille kiire käteen: 'hyvät herrat', sanoo, 'hyvät herrat!
Aleksander Vladimirovitsh tahtoo puhua.' Ja meidän herrain kiitokseksi
onkin sanottava, että kaikki vaikenivat heti kohta. Ja tuosta alkoi
sitten puhua Aleksander Vladimirovitsh: niin ja niin, sanoo, me olemme
luullakseni unohtaneet, mitä varten tänne on kokoonnuttu; tilusten
jako, sanoo, on epäilemättä hyödyllinen tilan-omistajalle, mutta mitäs
varten se oikeastaan on pantu toimeen? -- sitä varten juuri, että
talonpojan olisi helpompi, että hänen olisi mukavampi tehdä työtä ja
veroja maksaa: nyt sen sijaan hän useinkaan ei tunne omia tiluksiaan ja
monastikin menee viiden virstan päähän maata kyntämään, -- ja minkäpäs
hänestä otti? Sitten puhui Aleksander Vladimirovitsh vielä, että se on
synti, ellei hovinherra pidä huolta talonpoikansa menestyksestä,
sanalla sanoen, että jos oikein järkevästi ajattelee, niin heidän
etunsahan se on meidänkin etumme: kun on heidän hyvä olla, niin on
meidänkin hyvä; kun heidän on paha olla, on paha meidänkin, ja tästä,
sanoi, seuraa, että syntiä ja ajattelematonta on kieltää suostumustansa
joutavanpäiväisten asiain tähden... Ja niin edespäin, ja niin
edespäin... Ja niin näettehän puhui kauniisti, että ihan kävi
sydämmeen... Herrat istuivat siinä nenät pitkällään; minulle oli
vähällä kiertyä itkut silmiin, Niin, totisesti! Ei ole vanhoissa
kirjoissakaan semmoisia puheita... Mutta kuinkas kävi lopulta? Itsekään
näet ei luopunut neljästä tynnyrinalasta sammaleista suota eikä edes
myönyt niitä toisellekaan. Hän muka kuivattaa sen suon omalla väellään
ja laittaa siihen verkatehtaan parannettuun malliin. Hän muka on jo
valinnut sen paikan ja hän on päättänyt käyttää sen omalla tavallaan...
Ja jospa tämä edes -- olisi ollut todenmukaista, mutta syynä olikin
vaan se, että hänen naapurinsa Anton Karasilov ei ollut raskinnut
maksaa Korolevin voudille sataa paperiruplaa. Niin sieltä erottiinkin
eikä saatu toimeen yhtään mitään. Mutta Aleksander Vladimirovitsh
luulee tähän päivään asti olevansa oikeassa ja aina puhuu
verkatehtaasta, vaikk'ei suon kuivattamisesta sentään vielä ole mitään
kuulunut."

-- "Kuinka hän tilaansa hoitaa?"

-- "Uusia järjestyksiä hän panee toimeen. Talonpojat tuota laittavat,
mutta heitä ei maksa kuulla. Hyvin hän menettelee."

-- "Niin vainen, Luka Petrovitsh! Minäpä luulin teitä vanhoilla
olijaksi."

-- "Mitäs minusta. En minä ole aatelismies enkä hovinherra. Mitapäs
minun taloudestani?... Enhän minä muuten osaakaan sitä hoitaa. Koetan
noudattaa lakia ja oikeutta -- ja Jumalan siitäkin kiitos! Nuoret
herrat eivät huoli vanhoista tavoista, -- kiitä heitä siitänkin. Jo on
aika tulia järkeväksi. Mutta sitä minä vaan suren: kovin ovat nuoret
herrat kummallisia. Talonpoikaa kohdellaan kuin mitä nulkkia ikään:
pyöritellään sinne, pyöritellään tänne, särjetään ja taitetaan ja
viskataan pois. Ja silloinpa vouti, joku maa-orja tahi synnyltään
saksalainen, saapi talonpojan jälleen kynsiinsä. Ja jospa edes yksikään
nuori herra antaisi hyvän esimerkin: näin muka pitäisi menetellä!...
Mitähän siitä viimein lopuksi tullee? Pitääkö minun mennä hautaan
näkemättä uutta asiain menoa?... Mikä ihme siinä lienee: vanhat olot
katoavat, mutta uusia ei tule sijaan!"

En tiennyt, mitä vastata Ovsjanikov'ille. Hän katsahti ympärinsä,
siirtyi lähemmäs minua ja jatkoi puoliääneen:

-- "Olettekos kuulleet Vasili Nikolaitsh Ljubosvanov'ista?"

-- "En."

-- "Selittäkääs minulle sekin arvoitus. Minä sitä en voi ymmärtää.
Hänen omat talonpoikansa kertoivat, mutta en käsittänyt heidän
puhettansa. Hän on, niinkuin tiedätte, nuori mies ja sai vähän aikaa
sitten periä äitinsä. No niin. Hän tulee maatilalleen. Talonpojat
tulivat kotoaan herraansa katselemaan. Vasili Nikolaitsh tuli ulos
heidän luoksensa. Mitä ihmeitä? arvelevat talonpojat. Herralla on
plyyssiset housut, aivan kuin millä kuskilla, saappaan varret
punasuiset: päällä punainen paita ja sen yllä kauhtana, sekin niinkuin
kuskilla; parta on pitkä ja päässä pieni lakkinen, semmoinen
kummallinen, ja kasvotkin herralla kummalliset ovat semmoiset, --
humalassa hän ei ole, mutta ei oikein täysissäkään höyryissä. 'Terve',
sanoo, 'pojat! Jumal' avuks'!' Talonpojat kumartavat vyötäryksiään
myöten, mutta eivät mitään puhu: pelästyivät näet. Ja pelästyneeltä
herrakin näyttää. Alkoi hän sitten heille puhetta pitää: 'minä', sanoo,
'olen Venäläinen, ja te olette Venäläisiä kanssa; minä rakastan kaikkea
venäläistä, minulla muka on venäläinen mieli ja venäläinen veri...' Ja
annas kun mies sitten äkkiä käskäisee komentaa: 'laulakaapas, lapset,
nyt venäläinen kansallinen laulu!' Tuostakos talonpojat hätkähtivät;
niin olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Oli siellä joukossa joku rohkea
poika, niin se yritti laulamaan, mutta samassapa sekin kyykistyi maahan
muitten taakse... Ja tämä se juuri ihmeellistä on: on meillä ollut
semmoisiakin hovinherroja, huimapäisiä herroja, jotka osasivat juoda ja
mässätä, kyllä niitä semmoisiakin on ollut; pukeutuivatkin milt'ei
kuskiksi ja itse tanssivat, kitarata soittivat, lauloivat ja joivat
omien renkiensä kanssa, talonpoikain kera hurrailivat; mutta tämähän
Vasili Nikolaitsh, tämähän on kuin mikä mamseli: kirjoja aina vaan
lueskelee tahi kirjoittelee, toisin vuoroin taas ääneensä runoja
semmoisia saarnaa, eikä puhele kenenkään kanssa, yksinänsä elelee vaan,
puutarhassaan kävelee ristiin rastiin, ikäänkuin mitä surren tahi
ikävöiden. Edellinen vouti oli jo ensi alussa säikähtyä pahan
päiväiseksi: ennen Vasili Nikolaitsh'in tuloa käydä läähätti kaikkein
luona ja pyysi ja pokkuroitti -- tiesi näet kissa keltä oli lihat
syönyt! Ja talonpojilla oli hyvä toivo. 'Älähän huoli', arvelivat he,
'kylläpä sinutkin vielä vaaditaan tilinteolle, veikkonen; kyllähän
sinäkin vielä lämpiät, saituri sinä!'... Mutta sen sijaan kävikin ...
niin, kuinka mä sen oikein sanoisinkaan ... tiesi Herra miten lie
käynytkään. Vasili Nikolaitsh kutsui hänet luokseen ja sanoo, punehtuen
ja nopeasti hengittäen: 'tee oikeutta kaikille, älä ahdista ketäkään,
kuuletkos!' -- Sen koommin hän ei ole kutsunut voutia luokseen
ensinkään. Niin elää omassa hovissaan kuin vento vieras. No niin,
voudille tuli hyvät päivät; mutta talonpojat eivät uskalla lähestyä
Vasili Nikolaitshia, pelkäävät näet. Niin, ja näettekös, tämä se taas
on ihmettä ja kummaa: kyllä herra heille päätäkin nyökäyttää ja
lempeästi katsookin heihin, mutta hepä vain pelkäävät ja vapisevat.
Mitä tämä oikeastaan on, sanokaas! Vai lienenkö mä jo niin vanhaksi
tullut ja tuhmaksi, mikä lieneekään, mutta ymmärtää minä vaan en voi
sitä."

Minä vastasin Ovsjanikov'ille, että kukaties herra Ljubosvanov on
sairas.

-- "Mikä sairas! Lihava mies, niin ett'ei itseensä mahdu, ja kasvotkin
ovat, taivas nähköön, semmoiset pulleat, vaikka onkin mies vielä
nuori... Mutta kukapas sen nyt oikein tiesi ja arvasi."

Ovsjanikov huokasi syvään.

-- "No jätetään jo aatelismiehet sikseen", aloitin minä. "Mitäs sanotte
minulle tilallisista, Luka Petrovitsh?"

-- "Ei mar, annetaanpa sen asian olla sinään", puuttui Ovsjanikov
nopeasti puheesen: "niinpä niinkin ... ja olisihan siitä tosin
puhumistakin ... mutta"... (Ja Ovsjanikov viittasi kädellään).
"Käydäänpäs teetä juomaan. Talonpoikia me olemme, talonpoikia suoraa
päätä: ja mitäpäs me oikeastaan muuta olemmekaan?"

Hän vaikeni. Teenkeittäjä kannettiin pöytään. Tatjana Iljinishna nousi
sijaltaan ja istui lähemmäs meitä. Illan kuluessa oli hän useamman
kerran hiljaa mennyt ulos ja yhtä hiljaa jälleen tullut takaisin.
Huoneessa syntyi äänettömyys. Ovsjanikov joi mahtavasti ja verkalleen
kupposen toisensa perästä.

-- "Mikko kävi täällä tänään", virkkoi Tatjana Iljinishna puoleksi
kuiskuttamalla.

Ovsjanikov rypisti kulmakarvansa.

-- "Mitä hänellä on asiata?"

-- "Kävi anteeksi pyytämässä."

Ovsjanikov pyöritti päätään.

-- "Niin", sanoi hän, kääntyen minun puoleeni; -- "semmoista se on se
sukulaisuus; pääsemättömissä olet ihan... Tuoss' on nyt Jumala antanut
minullekin sisaren-pojan. Terävä poika ja uljas poika kanssa, siitä ei
puhettakaan; hyvin hänen kävi koulussakin, mutta ei vaan tule hänestä
pippiä eikä pappia. Oli kruununkin virassa, mutta sikseen heitti;
ahtaat muka oli paikat kovin... Jos edes olisi aatelismies! Eikä
aatelismiehistäkään kohta kenraaleja tehdä. Niinpä niin onkin poika nyt
toimetonna... Ja vielä sekin kävisi laatuun joten kuten, mutta
semmoiseksi on näet ruvennut viskaliksi! Kirjoittelee talonpojille
suplikeja ja valituksia, neuvoo vouteja, miten olla kuin eleä,
paljastaa maanmittarien kolttosia, kuljeksii kapakoita myöten, pitäen
seuraa ja kemuja kestikievareissa pikku-porvarein ja renkien kanssa. Ei
siinä kunnian kukko laula. Stanovoit ja ispravnikat [maapolisi-miehiä]
ovat häntä jo monasti uhkailleet. Mutta hän näettekös on suuri
koiranleuka; saattaa heidät itsensäkin nauramaan, ja heillepä sitten
lämmittääkin saunan aika lailla... Kuule muori, kunhan ei vaan
istunekin poika tuolla nurkassasi?" lisäsi hän, kääntyen vaimoonsa.
"Kyllähän minä sinut tunnen, kovin olet hellätunteinen ja yhä suojelet
poikaa."

Tatjana Iljinishna kävi hämille, myhähti ja punastui.

-- "No enkös minä arvannut", jatkoi Ovsjanikov... "Kyll' olet hyvä! No
tulkoon sisään! Koska on tässä mulla niin harvinainen vieras, niin
olkoon menneeksi, minä annan anteeksi tuolle hupakolle. No tulkoon vaan
sisään..."

Tatjana Iljinishna meni ovelle ja huudahti: "Mikko!"

Sisään astui Mikko, noin kahdeksankolmatta vuoden vanha, kookas,
solakka ja kähärätukkainen mies. Minut nähtyään hän pysähtyi ovelle.
Hänen pukunsa oli saksalaista kuosia, mutta luonnottoman suuret pussit
nutussa hartioilla todistivat ilmeisesti, että nutun oli leikannut umpi
venäläinen räätäli.

-- "No tule nyt vaan lähemmäs", puhui ukko, "mitäs siinä häpeät? Kiitä
tätiäsi: minä en ole enää vihainen... Kas tässä, hyvä herra," jatkoi
hän, osoittaen Mikkoa, "sukulainen on läheinenkin, mutta enpäs vaan
tule toimeen hänen kanssaan. Ihme ja kumma." (Me kumarsimme
toisillemme). "No annahan kuulla, mitä sotkua sinä olet taas saanut
aikaan? Mistä sinun päällesi kannetaan? Puhu!"

Mikon ei näkynyt tekevän mieli puhua ja selvitellä asiataan minun
kuulteni.

-- "Perästä sitten, eno", jupisi hän.

-- "Ei mar perästä, vaan nyt juuri", jatkoi ukko... "Sinua hävettää,
sen kyllä tiedän, puhua herra tilanomistajan läsnä ollessa, mutta se
juuri se tekee sinun hyvää, saat kärsiä rangaistusta. Annas kuulla."

-- "Ei minulla ole mitään hävettävää", puheli Mikko nopeasti ja
pyöräytti päätään. "Kuulkaahan itse. Tuonoin tuossa tulevat minun
luokseni Reshetilov'in talolliset. Auta veikkonen, sanovat. -- Mitäs
nyt? -- No tämmöinen, sanovat, on juttu. Makasinit ovat meillä hyvässä
kunnossa, niin ovat hyvässä kunnossa, ettei paremmalla mitään tee.
Äkkiä tulla tupsahtaa kruunun tarkastaja; minulla muka on käsky
tarkastaa makasinit. Otti ja tarkasti ja sanoi: teillä on makasinit
huonossa kunnossa, hoito leväperäinen ja huono, minun täytyy ilmoittaa
tämä esivallalle. -- Mikäs hoidossa on vikana? -- Se on, sanoo, minun
asiani. No pidettiin kokous ja päätettiin, niinkuin tapa on, osoittaa
virkamiehelle kiitollisuuttamme; mutta ukko Prohovitsh esti; mitä
varten, sanoo, heille tässä lahjoja vielä ruvetaan antamaan? Kovin
tottuvat herkkusuiksi. Ja tosiaankin. Eikös enää oikeutta ole
olemassakaan? Me noudatimme ukon neuvoa, mutta mittamies tuosta suuttui
ja antoi syytöksen. Nyt vaaditaan meiltä tiliä. -- Onkos teillä
makasinit todellakin hyvässä kunnossa, kysyn minä. -- No ihan ovat ja
jyviäkin on aivan laillinen määrä... No sitten ei ole syytä pelätä,
sanon minä, ja kirjoitinkin heille suplikin... Eikä ole yhtään vielä
sanottu kenenkä puoli voittaa... Mutta jos teille on tästä minun
päälleni valitettu, niin tiettyhän se: kullakin on oma suu lähempänä
kuin säkin suu."

-- "Kullakin, niin, vaan ei sinulla", virkkoi ukko puoliääneen. "Ja
mitäs menoja sinulla oli Schutolomov'in talonpoikain kanssa?"

-- "Mistäs te sen tiedätte?"

-- "Tiedänpäs, niinkuin näet."

-- "Oikeassa minä olen siinäkin. -- Päättäkäähän itse. Schutolomov'in
talonpoikain alueesta oli naapuri Vespandin kyntänyt itselleen neljä
tynnyrinalaa maata. Se on, sanoi, minun maatani. Schutolomov'in miehet
ovat ulkoansioilla, isäntä ulkomailla, -- kukas heidän asiatansa
ajaisi, -- ajatelkaahan itse? Mutta maa se on auttamattomasti heidän,
ja niin on ollut aina maailman alusta asti. No niin, tuosta tulivatkin
minun luokseni: kirjoita muka supliki. Minä otin ja kirjoitin.
Vespandin sai tuosta tiedon ja ala uhkailla: 'kyllä', sanoo, 'minä
tuolta Mikon pahukselta vielä koivet katkon, ja ellei siitä huoli, niin
niskat väännän häneltä nurin... Mitenkä tuossakaan käynee: ehjänä
tuntuu niskat olevan mulla vielä tänäkin päivänä."

-- "Älähän tuossa ylvästele: ei sinulle kunnian kukko laula", virkkoi
vanhus: "hupsu sinä olet."

-- "Niin, eno, mutta ettekös te juuri itse ole sanoneet minulle..."

-- "Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa", keskeytti hänet
Ovsjanikov: "niinpä niinkin: ihmisen pitää noudattaman totuutta ja
auttaman lähimmäistänsä. Sattuu niinkin ettei ihminen saa sääliä omaa
itseänsäkään... Mutta teetkös sinä aina niin? Eikös sua kuljeteta
kapakkoihin, häh? Eikö muka juoteta sua, eikä kumarrella: Dmitri muka
Alekseitsh, hyvä mies, auta nyt, kyllähän me muka sitten sua kiitämme,
ja niin vaan hiljaa pistetään rupla tai kolme kouraan? Mitä? Sanos,
etten minä puhu totta, virkas!"

-- "Niin no, kyllä se on totta", vastasi Mikko, luoden silmät maahan,
"mutta enhän minä köyhiltä mitään ota enkä aja väärää asiaa."

-- "Et ota nyt, mutta kun hätä tulee, niin rupeat kyllä ottamaan.
Väärää asiata et muka aja... Ole tuossa! Pyhimystenkö asioita sinä vaan
ajatkin? Etkös muista enää Borisa Perehodov'ia?... Kukas se hänen
tähtensä puuhasi? Kukas se häntä auttoi ja suojeli? häh?"

-- "Perehodov kärsi syystä, totta kyllä..."

-- "Hukkasi kruunun rahoja... Onkos tämä laitaa?"

-- "Niin, niin, eno, mutta ajatelkaahan: köyhä mies, suuri perhe..."

-- "Köyhä mies... Juoppo hän oli ja tuhlari, siinä kaikki."

-- "Surusta hän juomaan rupesi", virkkoi Mikko matalammalla äänellä.

-- "Vai surusta vainen! No olisit auttanut miestä, koska niin mielesi
teki, mutta mitäs sinun tarvitsi juopon kanssa kapakoissa tallustella?
Kyllähän se mies puhua osaa."

-- "Kyllä se on hyvä mies .."

-- "Hyviä sinulle ovat kaikki... Mutta", jatkoi Ovsjanikov, kääntyen
vaimoonsa, "onkos se lähetetty ... se sinne ... no tiedäthän?"

Tatjana Iljinishna nyökäytti päätään.

-- "Missä sinä olet taas näinä aikoina ollut?" alkoi ukko jälleen.

-- "Kaupungissa."

-- "Biljardia pelannut, kalaseilla käynyt, kitarata rimputellut,
oikeuden istunnosta toiseen laahustellut, trahtörien takakamareissa
suplikeja sepitellyt, kauppamiesten poikain kanssa iloista uisakkaa
lyönyt. Eihän vaan?... Sanos!"

-- "No niin, kukaties niinkin", vastasi Mikko hymyillen. "Niin
vainenkin! Olin vähällä unohtaa: Juntikov, Anton Parfenitsh kutsuu
teitä ensi sunnuntaina luokseen puoliselle."

-- "Enkä lähde minä tuon möhömahan luokse. Kalat hän kyllä ostaa
kalliit, mutta paistaa vanhassa voissa. Olkoon omissa lämpösissään!"

-- "Tapasin minä sitten tuon Feodosia Mihailovnankin."

-- "Minkä Feodosian?"

-- "Sen, joka on tuon Garpentshenkon, hovin herran, saman joka osti
Mikulinon tilan vasaramarkkinoilta. Feodosia on näet juuri Mikulinon
väkeä. Hän oli ensin työnansioilla Moskovassa ompelijana ja maksoi
veronsa säännöllisesti, satakahdeksankymmentä ja puoli ruplaa
vuodessa... Ja taitava olikin ompelija: hänellä oli hyviäkin teettäjiä
Moskovassa. Mutta nyt kutsui hänet Garpentshenko takaisin Moskovasta ja
pitääkin luonaan, eikä juuri mihinkään toimeen häntä määrää. Hän
tahtoisi kernaasti ostaa itsensä vapaaksikin ja on siitä jo
herrallensakin puhunut, mutta häneltä vaan ei tule päätöstä mitään.
Tunnettehan te, eno, tuon Garpentshenkon, -- etteköhän te mainitsisi
hänelle pari sanaa?... Kyllä Feodosia maksaisi edestään hyvät rahat."

-- "Eihän vaan sinun kukkarostasi? Vai? No niin no, kyllä minä puhun
hänelle. Vaikka en minä oikein tiedä", jatkoi ukko tyytymättömänä, "tuo
Garpentshenko se on semmoinen -- suokoon Jumala minulle syntini
anteeksi, -- nylkyri: ostelee vekseleitä, panee rahoja kasvulle, huutaa
tiloja vasaramarkkinoilta... Ja mikä hänet lie lennättänytkin tänne
meidän seutuhumme? Kyllä nuo muun maan linnut vaan ovat sitä
kummallista sorttia! Hänestä ei taida niinkään pian tolkkua saada: --
no sopiihan koettaa."

-- "Olkaa, eno, niin hyvä."

-- "Kyllä minä koetan. Mutta kavahda sinä itseäsi! No niin, no niin,
älä rupea puolustelemaan... Olkoon nyt... Mutta varo sinä vast'edes,
muutoin sinä olet, olet kuin oletkin mennyttä miestä. Enhän minä saata
aina kantaa sinua hartioillani pulista ja pulmista ... ei ole voimaa
eikä valtaa minullakaan. No niin, mene nyt Jumalan nimeen."

Mikko meni ulos. Tatjana Iljinishna seurasi häntä.

-- "Anna hänelle teetä", huusi Ovsjanikov hänen peräänsä... "Ei ole
poika tyhmempiä", jatkoi hän, "ja hyvä on hänellä sydänkin, mutta kyllä
minä pelkään... Suokaa muuten anteeksi että olen tässä niin kauan
joutavia jutellut."

Eteisestä aukeni ovi. Sisään astui lyhyt, harmaatukkainen mies, sametti
takki yllä.

-- "Kas Frans Ivanitsh!" huudahti Ovsjanikov, "hyviä päiviä! Kuinkas
voitte?"

Sallikaa, hyvä lukija, tehdäni teille tutuksi tämänkin miehen.

Frans Ivanitsh Lejeune, naapuri ja Orlovilainen hovinherra, oli vähän
omituisella tavalla saavuttanut Venäläisen tilan-omistajan arvokkaan
nimen. Hän oli syntyisin Orleans'ista, franskalaisista vanhemmista
ja oli tullut Napoleonin kanssa, rumpalin ammatissa, Venäjää
valloittamaan. Alussa kävi kaikki kuin tyhjää vaan, ja franskalainen
tuli Moskovaan pää kekassa. Mutta paluumatkallapa joutui poloinen
Lejeune puoleksi kohmettuneena ja rumpuansa vailla talonpoikain
kynsiin. Smolenskin talonpojat pistivät miehen yöksi tyhjään
tamppimyllyyn ja aamulla veivät hänet sulun läheisen avannon ääreen ja
siinäkös nyt ruvettiin pyytämään rumpalia de la grrrrande armée
tekemään heille mielihyvän, sukeltamaan nimittäin jään alle. Monsieur
Lejeune puolestansa ei saattanut suostua heidän ehdotukseensa, vaan
rupesi, hän vuorostansa, franskankielellä pyytämään Smolenskin
talonpoikia, että he päästäisivät hänet Orleans'iin. "Siellä messieurs"
(hyvät herrat), puhui hän, "on minulla äiti, une tendre mère (hellä
äiti)." Mutta talonpojat, joilla ei varmaankaan ollut oikeata selkoa
Orleans'in kaupungin maantieteellisestä asemasta, yhä edelleen
ehdottelivat hänelle veden-alaista matkustusta myötä virtoja
koukkuisessa Mutajoessa ja rupesivat jo yllyttämään häntä
helponlaisilla sysäyksillä selkä- ja niskanikamiin, kun yht'äkkiä
Lejeunen iloksi ja riemuksi kajahti kulkusten kilinä ja sululle ajoi
reki, jonka perä oli tavattoman korkea ja varustettu peräti kirjavalla
peitteellä ja jonka eteen oli valjastettu kolme vaaleata Vjatkan
hevosta. Reessä istui lihava, punaposkinen tilan-omistaja
sudennahkaisissa turkissa.

-- "Mitäste teette?" kysyi hän talonpojilta.

-- "Franskalaista pannaan avantoon, hyvä herra."

-- "Vai niin", vastasi hovinherra kylmäkiskoisesti ja kääntyi pois.

-- "Monsieur! Monsieur!" huudahti poloinen.

-- "Vai niin vainen?" puhui uhuttelemalla mies sudennahkaisissa; --
"kahdentoistakymmenen kansan kanssa olet tullut Venäjätä vastaan, olet
polttanut Moskovan, sen vietävä, olet Iivana Velikoin kirkolta ristin
riistänyt, mutta kas nyt pannaan musjuuta ja musjuuta! Vai on nyt häntä
koipien välissä! Pahalla paha palkka... Antti, anna mennä!"

Hevoset läksivät liikkeelle.

-- "Maltas sentään, seisopas!" virkkoi hovinherra. "Kuules sinä,
musjuu, osaatkos sinä soittaa?"

-- "Sauvez moi, Sauvez moi, mon bon monsieur! (Pelastakaa minut,
pelastakaa minut, hyvä herra!)" rukoili Lejeune.

-- "Kyllä olette kansaa tekin! Ei edes venättäkään osaa ainoakaan
heistä! Mysik, mysik, saveekos vuu mysik? Saveeko? No puhu nyt!
Komprenee? Saveekos vuu mysik? klaveria shnee savee, vai?"

Lejeune hoksasi viimein mitä hovinherra tahtoi ja rupesi nyykyttämään
myöntymystä päällään.

-- "Oui monsieur, oui, oui, je suis musicien, je joun tous les
instruments possibles! Oui, monsieur... Sauvez moi, monsieur! (Kyllä
herra, kyllä, minä olen soittoniekka, minä osaan soittaa vaikka mitä!
Kyllä herra! Pelastakaa minut herra!)"

-- "No kiitä onneasi," vastasi hovinherra. "Miehet päästäkää hänet
irti. Tuoss' on teille kaksikymmentä kopekkaa juomarahaa."

-- "Suuri kiitos, hyvä herra, paljo kiitoksia. Ottakaa hänet, tuoss'
on."

Lejeune pantiin rekeen. Hän oli pakahtua ilosta; hän itki, vapisi,
kumarteli, kiitteli hovinherraa, kiitteli ajuria, kiitteli talonpoikia.
Hänellä oli yllään pelkkä viheriäinen villapaita, varustettu
ruusunpunaisilla nauhoilla, vaikka pakkanen nurkissa paukkueli.
Hovinherra katsahti äänetönnä hänen kohmettuneisin, sinertäviin
jäseniinsä, kääräsi poloisen omaan turkkiinsa ja vei hänet kotiinsa.
Koko talonväki keräytyi. Franskalainen saatiin lämpiämään, syötettiin
ja puettiin. Hovinherra saattoi hänet tyttäriensä luo.

-- "Kas tässä, lapset, olen hankkinut teille opettajan. Aina olette
minulta mankuneet: soittoa muka tekisi mieli oppia ja franskankieltä
samoin. Täss' on nyt franskalainen, osaa soittaa klaveriakin... No
musjuu", jatkoi hän, osoittaen huononpäiväistä klaveria, jonka hän
viisi vuotta takaperin oli ostanut Juutalaiselta hajuveden kauppiaalta;
"näytäpäs meille taitoasi; shnee nyt."

Sydän kulkussa istahti Lejeune parka tuolille: hän ei ollut vielä
elämäpäivänänsä kajonnut klaveriin.

-- "No shnee, shnee nyt vaan!"

Epätoivossaan lyödä kumautti poloinen koskettimia, niinkuin lyödään
rumpua, ja rupesi soittamaan umpimähkään. "Minä odotin vaan", kertoi
hän sittemmin, "että pelastajani heti kohta heittää minut niskapäästä
pellolle." Mutta kovinpa tämä, vastoin tahtoansakin musikantiksi
ruvennut mies, hämmästyi, kun hovinherra, vähän ajan perästä,
ystävällisesti taputti häntä olalle.

-- "Hyvä on", sanoi hän, "hyvä on. Kyllä minä näen, että sinä osaat
soittaa. Mene nyi lepäämään."

Parin viikon kuluttua muutti Lejeune tämän hovinherran luota toisen,
rikkaan ja sivistyneen, miehen tykö, jota miellytti hänen iloinen ja
säveä luonteensa. Sittemmin nai Lejeune hänen kasvattinsa, rupesi
valtion palvelukseen, tuli tilanomistajaksi, naitti tyttärensä
Orlovilaiselle hovinherralle Lobisanjeville, virasta eronneelle
rakunalle ja runoilijalle, ja siirtyi itsekin asumaan Orlov'in lääniin.

Tämä nyt oli se sama Lejeune, elikkä, niinkuin häntä nyt nimitetään,
Frans Ivanitsh, joka minun aikanani astui Ovsjanikov'in luokse. He
olivat hyviä ystävyksiä...

Mutta kenties on lukija ikävystynyt, istuessaan minun kanssani
tilallisen Ovsjanikov'in luona, ja siksipä mä kaunopuheliaasti
vaikenenkin.



KONTTORI.


Oli syksy. Useampia tunteja olin jo samoillut ketoja pitkin pyssy
olalla ja olisin kaiketi jo ennen iltaa palannut kestikievariin Kurskin
valtamaantiellä, jossa minua odotti troikani, ellei peräti hieno ja
kylmä sade -- joka hamasta aamusta alkain oikein vanhan piian lailla
oli luopumattomana ja armottomana kiusannut minua -- olisi pakoittanut
minua viimeinkin hakemaan jossakin lähellä edes väliaikaista suojaa.
Miettiessäni vielä, mihinkä suuntaan lähteä, huomasin äkkiä hernepellon
perällä matalan töllin. Minä lähenin tölliä, kurkistin olkikaton alle
ja näin siellä niin peräti raihnaisen ukon rähjän, että mieleeni
samassa johtui kuoleva vuohi, jonka Robinson oli löytänyt rotkosta
saarellansa. Ukko istui kyykkysillään, sirristeli sammuneita, pieniä
silmiänsä ja nopeasti, vaikka samalla varovasti aivan kuin jänis
(poloisella ei ollut yhtään hammasta) syödä mommelsi kuivaa hernettä,
alinomaa vieritellen sitä poskelta toiselle. Hän oli tuossa toimessaan
niin täydessä touhussa, ettei huomannutkaan minun tuloani.

-- "Vaari! Vaari hoi!" virkoin minä.

Hän lakkasi jauhamasta, kohotti korkealle kulmakarvansa ja vaivalla sai
silmänsä auki.

-- "Niin niin!" jupisi hän käheällä äänellä.

-- "Missä täällä on kylä lähellä?" kysyin minä.

Ukko rupesi jauhamaan jälleen. Hän ei ollut kuullut puhettani. Minä
uudistin kysymykseni kovemmalla äänellä.

-- "Jaa niin kyläkö? -- Mitäs sinä kylästä?"

-- "Sateelta suojaa."

-- "Hä?"

-- "Sateelta suojaa."

-- "Niin, niin!" (Hän raapaisi päivettynyttä niskaansa). "Niin no,
tuota, kun nyt sinä" -- rupesi hän puhumaan tolkutta viittoen käsillään
-- "kun nyt tuota noin menet tuosta metsän ohi tuonne noin ... niin
siinä sitten tulet tielle; mutta älä sinä sinne mene, minne tie menee,
vaan paina oikealle, niin, niin, aina vaan paina oikealle, niin, paina
oikealle, niin, oikealle... Siinä sitten tuletkin Ananjevoon. Tahikka
sitten Sitovkaankin joudut."

Vaikea oli saada selvää ukon sanoista. Viikset hämmensivät hänen
puhettaan, ja kielikin kangersi suussa.

-- "Mistäs sinä olet?" kysäsin minä.

-- "Hä?"

-- "Mistä olet sinä?"

-- "Ananjevosta olen."

-- "Mitäs sinä täällä teet?"

-- "Hä?"

-- "Mitäs täällä teet?"

-- "Vartija minä olen."

-- "Mitäs sinä vartioit?"

-- "Hernettä."

En voinut olla naurahtamatta.

-- "Hyväinen aika! Kuinka vanha sinä olet?"

-- "Jumala ties."

-- "Taitaa olla näkö huono?"

-- "Hä?"

-- "Huonosti mahdat nähdä?"

-- "Huonosti. Toisinaan en kuule yhtään mitään."

-- "Mitenkäs sinä sitten, veikkonen, voit olla vartijana?"

-- "Se on esivallan asia."

-- "Esivalta", arvelin minä enkä saattanut olla säälillä katsahtamatta
ukkoon. Hän tunnusteli nuttuansa ja veti povestaan kuivan leipäpalasen
ja rupesi imemään kuin lapsi, Vaivaloisesti vetäen sisään muutoinkin jo
surkastuneita poskiansa.

Minä läksin metsän rinnettä pitkin, käänsin oikealle, painoin ja aina
vaan painoin, ukon neuvoa myöten ja saavuin viimein isoon kirkonkylään,
jossa oli uudenmuotinen kirkko s.o. pylväitten kanssa, ja
herraskartano, pylväitten kanssa sekin. Kauaksi jo näkyi tiheän
sadeverhon läpi multakattoinen tupa, muita korkeampi, kaksi savupiippua
katolla, -- kaiketikin kylän vanhimman asunto. Sinne ohjasinkin
kulkuni, ja hänellä, arvelin, on varmaankin samovari, teetä, sokeria ja
kermaa, joka ei olisi perin hapanta. Kylmästä vapisevan koirani kera
astuin kuistille, eteiseen ja avasin oven, mutta siinäpä huomasinkin,
ettei tupa ollutkaan tavallisessa tuvan asussa. Siinä oli muutamia
pöytiä, täynnä papereita, kaksi punaista kaappia, musteella tahrattu
tolppo, lyijynen puudan painava hiekka-astia, pitkän pitkiä kyniä ynnä
muuta. Yhdellä pöydällä istui noin kahdenkymmenen vanha mies, jolla oli
pöhöttyneet ja tautiperäiset kasvot, pikkuruiset silmät, rasvainen otsa
ja aivan rajattomat ohimoiset. Hänen yllään oli tietysti harmaa
pumpulitakki, joka kiilsi kaulukselta ja vatsan kohdalta.

-- "Mitäs teillä olisi tarvis?" kysyi hän minulta, äkisti nostaen
päänsä ylös, niinkuin hevonen, kun sitä äkki arvaamatta tahtoo ottaa
turvasta kiinni.

-- "Asuuko täällä vouti ... tahi..."

-- "Tää on hovin pääkonttori", keskeytti hän minut. "Minä olen tässä
vahtimestarina... Ettekös te nähneet ulkona kirjoitusta kilvessä?
Sitävartenhan siinä on kilpikin."

-- "Missähän minä saisin kuivata itseäni vähän? Onko kylässä kellään
samovaria?"

-- "Kuinkas sitten? Onhan samovaria", vastasi harmaatakkinen
mahtavasti. "Menkää Timo vaarin luoksi tahi väen tupaan, taikka sitten
Nasar Tarasitshin luokse tahikka sitten kanamuorin Agrafenan luokse."

-- "Kenen kanssa sinä puhelet siellä, pöllö? Et anna ihmisen maata,
pöllö?" kuului viereisestä huoneesta.

-- "Tääll' on herra, joka kysyy, missä hän saisi kuivata itseänsä."

-- "Mikä herra?"

-- "En tiedä. Koira on mukana ja pyssy."

Viereisessä huoneessa narahti vuode. Ovi aukeni ja sisään astui lihava,
lyhyt mies, noin viidenkymmenen iässä, kaula kuin härällä, silmät
pullollaan, posket tavattoman pyöreät ja kiilto koko naamalla.

-- "Mitäs teillä olisi tarvis?"

-- "Kuivata vaatteitani tahtoisin."

-- "Ei täällä sovi."

-- "Min'en tiennyt, että tässä oli konttori; muutoin niin ... kyllä
minä kernaasti maksan..."

-- "No kyllä sentään sopii täälläkin", vastasi paksu mies; "suvaitkaapa
astua sisään." (Hän saattoi minut toiseen kamariin, ei kumminkaan
siihen, josta itse oli tullut). "Kelpaako tämä?"

-- "Kelpaa kyllä... Saisinko minä teetä kerman kanssa?"

-- "Saatte niinkin. Suvaitkaa vaan riisua ja levähtää vähän; tee on
valmista tuossa paikassa."

-- "Kenenkä maatila tämä on?"

-- "Helena Nikolajevna Losnjakov'in."

Hän meni ulos. Minä katsahdin ympärilleni. Laipion vieressä, joka
eroitti minun huoneeni konttorista, seisoi suuri nahkainen sohva. Kaksi
tuolia, nekin nahkaisia ja erinomaisen suurilla selkämyksillä
varustettuja, seistä törötti yksi kummallakin puolen huoneen ainoata
akkunata, joka antoi kadulle. Seinät oli katettu viheriäisillä,
punaviiruisilla tapeteilla, ja seinillä riippui kolme suurta
öljymaalausta. Yksi maalaus kuvasi metsäkoiraa, jolla oli sininen nauha
kaulassa ja kirjoitus: "minun iloni." Koiran jalkain juuressa juoksi
verta, ja toisella rannalla istui hongan juurella sanomattoman suuri
jänis, toinen korva pystyssä. Toisessa kuvassa oli kaksi ukkoa arbusia
syömässä; arbusin takaa näkyi taampaa kreikkalainen pylväskäytävä, ja
siinä oli kirjoitus: "Yksinäisyyden temppeli". Kolmannessa näkyi
puolialaston nainen pitkällään en raccourci, polvet punaiset ja
kantapäät sangen paksut. Koirani ei vitkaillut hetkeäkään, vaan ryömi
ylenluonnollisilla ponnistuksilla sohvan alle ja löysi siellä
varmaankin paljon pölyä, koskapa sitä rupesi kauheasti aivastuttamaan.
Minä astuin akkunaan. Hovista konttoriin oli kadun poikki vinoon pantu
lautoja, ja tämä oli sangen tarpeellinen varovaisuus, sillä ympärillä
oli meidän ruokamultaisen maanlaatumme ja pitkällisten sateitten
vaikutuksesta syntynyt sanomaton lika. Hovikartanon lähellä -- joka oli
takaperin katua vasten -- näkyi, mitä tavallisestikin näkyy
herraskartanojen lähellä: tyttöjä luopuneissa kattunipuvuissa mennä
puikki puoleen ja toiseen; renkejä kävellä laahusteli liassa, väliin
seisattuen ja miettiväisinä raapien selkäänsä; aitaan sidottu
kymmenysmiehen hevonen huiskutti laiskasti häntäänsä ja kurottaen
turpaansa korkealle kalusi aidaksia. Kanat kaakattelivat, näivettyneet
kalkkunat huutelivat alinomaa toisillensa. Mustan ja lahonneen
rakennuksen, luultavastikin, saunan kynnyksellä istui roteva mies
kitara käsissä, laulellen jonkunmoisella reippaudella:

    "Ja kunu oli ilima niini kolokkoa.
    Ja kunu ei minunu kulutaani kuulukaan!"

Paksu mies tuli kamariini.

-- "Jo tuodaan teetä teille", sanoi hän minulle, ystävällisesti
myhähtäen.

Harmaatakkinen konttorin vahtimestari asetti vanhalle pelipöydälle
samovarin, teekannun, lasin rikkinäisine vateineen, astiallisen kermaa
ja raksun bolhoviläisiä rinkeleitä, kovia kuin piikivi. Paksu mies meni
ulos.

-- "Kukas se on?" kysäsin minä vahtimestarilta, -- "voutiko vai?"

-- "Ei ole. Hän oli ylimmäinen rahanvartija ensin, mutta nyt on hän
pääkonttoristi."

-- "Eikö teillä olekaan voutia?"

-- "Ei ole. Meillä on työnjohtaja Mihail Mikulov, mutta vouteja ei
ole."

-- "On kai hoitaja sitten?"

-- "On kyllä, Saksalainen Kaapersmanni, Kaarlo Karlitsh; mutta hän ei
pidä hoitoa eikä valtaa."

-- "Kukas teillä hoitoa ja valtaa pitää?"

-- "Rouva itse."

-- "Vai niin!... Onkos teillä konttorissa paljonkin väkeä?"

Vahtimestari miettimään:

-- "Kuusi henkeä."

-- "Ketä kaikkia?"

-- "No onhan niitä. Ensinnäkin on Vasili Nikolajevitsh,
pää-rahanhoitaja, sitten on Pietari, konttoristi ja sitten Pietarin
veli Iivana, konttoristi, ja vielä toinen Iivana, konttoristi,
Koskenkin Nasarov, konttoristi sekin, ja sitten minä -- ja kukas niistä
kaikista tolkun tiesi."

-- "Onkos teidän rouvalla paljo talonväkeä?"

-- "Ei niitä niin paljon paljoa ole..."

-- "Kuinka monta sentään?"

-- "Taitaahan niitä keräytyä noin puolentoista sataan."

Me vaikenimme kumpikin.

-- "Kirjoitatkos sinä kauniisti?" alotin minä taas.

Mies myhähti koko suunsa leveältä; nyykäytti päätänsä, pistihe
konttoriin ja toi paperin, jossa oli kirjoitusta.

-- "Tämä on minun kirjoitustani" sanoi hän, yhä vieläkin hymyillen.

Minä katsahdin. Puolelle lehdelle harmahtavaa paperia oli kauniilla ja
suurilla kirjaimilla kirjoitettu seuraava:

  Käsky.

  "Ananjevon hovin pääkonttorista hoitajalle Mihail Mikulov'ille
  N:o 209.

  "Täten käsketään sinua, heti tämän saatuasi, ottamaan selvän:
  kuka se oli, joka viime yönä humalapäissään ja sopimattomia
  lauluja laulaen kulki englantilaisen puiston kautta ja herätti
  opettajattaren, franskalaisen madam Eugénie'n ja häiritsi
  häntä? Ja mitä vartijat sillä aikaa tekivät ja kuka vartijana
  puutarhassa oli ja salli semmoisen epäjärjestyksen tapahtua?
  Kaikesta kuin yllä sanottu on, tulee sinun tarkka selko ottaa
  ja siitä tieto antaa konttorille.

                             "Pääkonttoristi Nikolai Hvostov."

Tähän paperiin oli kiinnitetty suuri vaakunasinetti, jossa oli
kirjoitus: "Ananjevon hovin pääkonttorin sinetti." Alhaalle oli
liitetty kirjoitus: "Tarkasti täytettävä. Helena Losnjakov."

-- "Itse rouvako tämän lapun on tähän kirjoittanut?" kysyin minä.

-- "Kuinkas sitten? Itse. Siina hän itse kirjoittaa. Muutoin ei olisi
käskyllä mitään voimaakaan."

-- "Lähetättekö te nyt tämän käskyn hoitajalle?"

-- "Emme lähetä. Itse tulee, niin lukee, se on: se luetaan hänelle;
itse hän, näette, ei osaa lukea."

Vahtimestari vaikeni.

-- "Mitäs sanotte?" liitti hän, myhäillen: "eikös se ole hyvin
kirjoitettu?"

-- "Hyvin on."

-- "Kyllä se niin on, ett'ei se ole minun oma sepittämäni. Siihen on
taas meillä Koskenkin koko seppä."

-- "Mitenkä? Sepitetäänkös teillä käskyt ensin?"

-- "Kuinkas muutoin? Eihän sitä suorastaan sovi puhtaaksi kirjoittaa."

-- "Paljonko sinulla on palkkaa?" kysyin minä.

-- "Kolmekymmentä viisi ruplaa ja viisi ruplan saappaiksi."

-- "Oletkos tyytyväinen?"

-- "Olen kyllä. Ei meidän konttoriin pääsekään joka mies. Minä
puolestani olen oikein niinkuin luotu tähän ammattiin: setäni oli
hovissa kamaripalvelijana."

-- "Onkos sun hyvä olla?"

-- "Hyvä on. Kyllä se on sekin totta", lisäsi hän huoaten, "että
niinkuin nyt esimerkiksi kauppamiesten luona on meikäläisen miehen
parempi olla. Kauppamiehissä on meikäläisen oikein hyvä olla. Tuossa
tuli meille eilen kauppamies Venev'ista, niin hänen renkinsä se sitä
toimitti minulle... Hyvä on olla, oikein hyvä."

-- "Maksavatko kauppamiehet suuremman palkan?"

-- "Herra varjelkoon! Niskapäästä pellollehan ne ajaisivat, jos
pyytäisi heiltä palkkaa. Ei maar! Kun kerran olet kauppamiehellä
palveluksessa, niin palvelekin häntä hengessä ja totuudessa. Hän antaa
sulle ruo'an ja juomaa ja vaatteet ja kaikki. Jos teet hänelle
mieliksi, niin antaa hän enemmänkin... Mitäpäs sitä palkalla tekee! Ei
ole tarvis ensinkään palkkaa. Ja mitä taas niinkuin eloon ja oloon
tulee, niin kauppamies elää paljon yksinkertaisemmin, meikäläisen
tavalla, oikein venäläiseen viisiin. Kun näetsen matkalla ollaan, niin
juo hän teetä, ja sinäkin juot teetä; mitä hän syö, sitä syöt sinäkin.
Kauppamies ... niin, kuinkas sitten; kauppamies on kokonaan toista kuin
herra. Kauppamies ei ole olevinaan; suuttuu kyllä toisinaan ja lyöpikin
silloin, ja siinä se on sen laulun loppu. Ei hän viisastele eikä
pistele... Mutta toisin on olla herran kanssa! Hänelle näetsen ei
kelpaa mikään; ei ole tämä hyvä, ei ole tuo mielenperäistä. Viet tuossa
hänelle vesilasin tahi ruokaa kannat -- 'ah! vesi haisee! Ah! ruoka
haisee!' Ei muuta siinä, kun menet ulos, seisot oven takana kotvasen ja
tuot uudestaan, -- 'kas niin! nyt on hyvä, kas nyt ei haisekaan.' Mutta
rouvat sitten, mutta rouvat ... tahi vielä enemmän ryökinät!"...

-- "Fetika!" kuului konttorista paksun miehen ääni.

Vahtimestari meni nopeasti ulos. Minä join lasin loppuun, yritin
pitkäkseni sohvalle ja nukuin.

Minä makasin pari tuntia.

Herättyäni aioin nousta, mutta laiskuus vaivasi. Minä ummistin
silmiäni, mutta en nukkunutkaan enää. Laipion takaa konttorista kuului
hiljaista puhetta. Ehdottomastikin rupesin kuuntelemaan.

-- "Justiin niin, niin justiin Nikolai Jeremeitsh", puhui yksi ääni;
"justiin niin. Pitäähän se ottaa lukuun, pitää kyllä... Hm!" Puhuja
rykäsi.

-- "Uskokaa pois Gavrilo Antonitsh", kuului paksu mies vastaavan;
"kukas se sitten tietäisi miten näillä mailla ollaan ja eletään, ellen
minä?"

-- "Kukas sitten, ellette te, Nikolai Jeremeitsh? Tehän olette täällä,
niin sanoakseni, ensimmäinen mies. No kuinkas se nyt sitten olisi?"
jatkoi tuntematon ääni, "mihinkäs päätökseen sitä tullaan, Nikolai
Jeremeitsh? Sallikaa kysyä ja olla utelias."

-- "Niin, mihinkä muka päätökseen Gavrilo Antonitsh? Teistähän se asia,
niin sanoakseni, riippuu; minusta näyttää niinkuin ei teillä olisi
oikeata halua."

-- "Mitäs te nyt Nikolai Jeremeitsh, mitäs te nyt puhuttekaan? Meidän
asiamme, niinkuin nyi esimerkiksi, tiettyhän se on, kauppa-asia; meidän
asiamme on ostoa. Sehän se, niin sanoakseni, on meidän ammattimmekin,
Nikolai Jeremeitsh."

-- "Kahdeksan ruplaa", lausui paksu mies harvaan.

Kuului huokaus.

-- "Kovin tahdotte paljoa, Nikolai Jeremeitsh!"

-- "Mahdotonta on toisin, Gavrilo Antonitsh; niin totta kuin Herra
taivaassa."

Oltiin kotvanen ääneti.

Minä kohosin hiljaa ja katsoin laipiossa olevan raon kautta. Paksu mies
istui selin minuun. Häneen päin istui kauppamies, noin neljänkymmenen
iässä, laiha ja kalpea, niinkuin olisi hänet voideltu liinaöljyllä. Hän
näpelehti alinomaa partaansa, räpytti hyvin tiheästi silmiään ja
tempoeli huuliaan.

-- "Erinomaiset ovat, niin sanoakseni, tänä vuonna oraat", rupesi hän
taas puhelemaan; "oikein minä ilokseni katselin matkalla. Hamasta
Voronesh'in kaupungista ovat aivan erinomaisia laihot, niin sanoakseni
ensimäistä sorttia."

-- "Kyllähän laihot ovat hyvät", vastasi pääkonttoristi; "mutta niinhän
se on kuin sanotaan, kiitä huomenna hevosta, toisna vuonna morsianta."

-- "Niin justiin, Nikolai Jeremeitsh, kaikki on Jumalan vallassa: totta
puhutte, sulaa totta... Vieraanne tuolla taisi herätä."

-- "Ei, kyllä hän nukkuu. Mutta sopiihan sitä..."

Hän tuli ovelleni.

-- "Ei, kyllä hän nukkuu", toisti hän ja palasi sijallensa.

-- "Kuinkas se nyt sitten on, Nikolai Jeremeitsh? Olkoon menneeksi",
jatkoi hän, alinomaa räpyttäen: -- "kaksi harmaata ja yksi valkoinen
teille, mutta siellä" (hän viittasi päällään kartanoon) "siellä puoli
seitsemättä. Tuohon käteen, vai?"

-- "Neljä harmaata", vastasi vouti.

-- "Kolme olkoon!"

-- "Neljä harmaata eikä yhtään valkoista."

-- "Kolme, Nikolai Jeremeitsh."

-- "Älkää puhukokaan, Gavrilo Antonitsh."

-- "Kylläpäs sitä on koko kankea mies", jupisi kauppias. "Parempihan
minun on päättää kaupat itse rouvan kanssa."

-- "Kuinka vaan suvaitsette", vastasi paksu mies. "Sopiihan sekin.
Mitäs te sitte tässä turhia puuhailettekaan? Menkää vaan!"

-- "No älkäähän toki, Nikolai Jeremeitsh! Jokos sitä nyt suututtiin?
Muutoinhan minä vaan sanoa pöläytin..."

-- "Ei, no, mitäs tässä todellakaan..."

-- "Olkaa tuossa nyt jo ... leikkiähän se oli, kuulittenhan! Ota nyt
puoli neljättä; eihän sinusta muutoin pääse."

-- "Neljä olisi pitänyt ottaa, mutta minä pöllö kiiruhdin liiaksi",
jupisi vouti.

-- "Ja tuolla sitten kartanossa puoli seitsemättä, Nikolai Jeremeitsh,
-- puoleen seitsemättähän siellä jyvät pannaan."

-- "Puoli seitsemättä, johan se on sanottu."

-- "Tuohon käteen sitten Nikolai Jeremeitsh." Kauppias lyödä läimäytti
taaralla olevat sormensa voudin kämmeneen.

-- "Niin, minä sitten lähden Jumalan nimeen!"

Hän nousi. "Niin, Nikolai Jeremeitsh, minä nyt menen rouvan luokse ja
käsken ilmoittaa itseni ja niin minä sitten sanonkin, että Nikolai
Jeremeitsh on määrännyt puoli seitsemättä."

-- "Niin sanokaakin, Gavrilo Antonitsh."

-- "Suvaitkaa ottaa vastaan."

Kauppias pisti paksun voudin kouraan vähäisen setelitukun, kumarsi,
heilautti päätään, otti kahdella sormella lakkinsa, kohautti
olkapäitänsä, pani koko ruumiinsa aaltomaiseen liikkeesen ja läksi
ulos, somasti narskuttaen saappaillansa.

Nikolai Jeremeitsh astui seinän viereen ja rupesi, niin paljo kuin minä
huomasin, tarkastelemaan kauppiaan antamia seteleitä.

Ovesta pilkisti punatukkainen pää, leu'oissa tuuhea parta.

-- "No kuinka on?" kysyi punainen pää: "onko lukossa asia?"

-- "Lukoss' on."

-- "Paljonko?"

Paksu vouti viittasi harmissaan kädellään ja osoitti minun kamariani.

-- "Jaha, hyvä on!" vastasi pää ja katosi.

Paksu mies istahti pöydän ääreen, avasi kirjan, otti helmilaudan ja
rupesi helmiä heittelemään naksuttelemaan puoleen ja toiseen; eikä
käyttänytkään hän tähän toimeen etusormeaan, vaan keskisormeansa: se
oli näet vähän herrasmaisempaa.

Vahtimestari astui sisään.

-- "Mitä nyt?"

-- "Sidor Goloplekon kylästä on tullut tänne."

-- "Vai niin? Käske tänne. Vaan maltas!... Käypäs ensin katsomassa,
vieläkö tuo vieras herra nukkuu tuolla, vai lie jo herännyt."

Vahtimestari astui varovasti kamariini. Minä laskin pääni
metsälaukulleni, joka oli minulla tyynyn sijassa, ja panin silmät
kiinni.

-- "Nukkuu", kuiskasi vahtimestari, palattuansa konttoriin.

Paksu mies jupisi jotakin hampaittensa välitse.

-- "No käske nyt Sidor tänne", virkkoi hän viimein.

Minä kohottausin uudelleen. Sisään astui kookas talonpoika, noin
kolmenkymmentä vuotta vanha, terve ja punaposkinen, tukka ruskea ja
leuassa lyhyt kähärä parta. Hän risti silmänsä, katsoen jumalankuvaa
nurkassa, kumarsi päätä konttoristille, otti lakin molempiin käsiinsä
ja oikasi itsensä.

-- "Päivää Sidor", virkkoi paksu mies, helmillään naksutellen.

-- "Jumal' antakoon, Nikolai Jeremeitsh."

-- "Millaista on tie?"

-- "Hyvää on tie Nikolai Jeremeitsh. Likaista on vähäsen."

Talonpoika puhui hiljaa ja verkalleen.

-- "Mitenkäs muija jaksaa?"

-- "Mikäpäs hänen on jaksaessa?"

Talonpoika huokasi ja astui askeleen. Nikolai Jeremeitsh pisti kynän
korvansa taakse ja niisti nenäänsä.

-- "Mille asialle tulit?" kyseli hän edelleen, pistäen kirjavan
nenäliinan taskuunsa.

-- "No semmoinen, näethän, on laita, Nikolai Jeremeitsh, että meidän
miehiä vaaditaan kirvestyöhön."

-- "Entä sitten? Kirvesmiehiäkö teiltä puuttuu, vai mitä?"

-- "Eikä niitä puutukaan, Nikolai Jeremeitsh; missä siiten kirvesmiehiä
olisi, ellei salotilalla! Mutta, Nikolai Jeremeitsh, nyt olisi niinkuin
kiireet ajat."

-- "Kiireet ajat, niin! Sepä se! kyllähän te kernaasti teette työtä
muille, mutta oman emäntänne jättäisitte syrjään... Yhtähän se työ on,
teki sitä missä hyvänsä."

-- "Kyllähän se niinkin on, Nikolai Jeremeitsh, mutta..."

-- "No?"

-- "Niinkuin maksun puolesta, niin..."

-- "Vai niin? Kovinpa te olette käyneet mahtaviksi! Katsos vaan."

-- "Ja onpa se vielä niinkin, Nikolai Jeremeitsh, ettei työtä ole kuin
viikon maiksi, mutta kumminkin saa täällä olla kuukauden päivät.
Milloin puuttuu rakennustarpeita, milloin taas pannaan puutarhaan
polkuja kitkemään."

-- "Saattaa olla, saattaa olla! Niin on kumminkin rouva itse käskenyt,
eikä siinä ole sinulla eikä minulla yhtään mitään puhumista."

Sidor vaikeni ja rupesi muuttelehtamaan jalalta toiselle.

Nikolai Jeremeitsh käänsi päänsä syrjään ja helmet läksivät kiivaasti
naksahtelemaan.

-- "Kyllähän ne ... meidän miehet ... Nikolai Jeremeitsh..." puheli
taas Sidor, sanojaan tavoitellen ... "käskivät niinkuin nyt ...
teille... tuota... tässä olisi niinkuin..." (Hän pisti suuren kouransa
poveen ja alkoi vetää sieltä esille kokoonkäännettyä punaraitaista
pyyhintä).

-- "Mitä? Oletkos sinä hullu, sen pahus?" keskeytti hänet äkisti paksu
mies. "Mene tuonne minun tupaani", jatkoi hän, melkein työntämällä
ajaen hämmästynyttä talonpoikaa ulos; "mene sinne vaimoni luokse ...
hän keittää sulle teetä; minä tulen heti kohta; mene. No mene nyt
vaan!"

Sidor meni ulos.

-- "Senkin karhu!" jupisi hänen peräänsä pääkonttoristi, pyöritti
päätään ja rupesi jälleen laskemaan.

Äkkiä kajahtivat kadulla huudot: "Teemu, Teemu! aika temppu Teemu!" ja
vähän ajan perästä tuli konttoriin lyhyenläntä mies, keuhkotautinen
näöltään, nenä tavattoman pitkä, silmät suuret ja kankeat ja ryhti
jotenkin ylpeä. Hänen yllään oli vanha, repaleinen takki, jossa oli
plyyssikaulus ja pienen pienet napit. Hänellä oli kantamus halkoja
selässään. Hänen ympärillään tunkeili viisi kuusi miestä, hovin
talonväkeä, ja nämä ne huutaa melusivat: "Teemu' Eipäs maar Teemu
olekaan tyhjä mies! Uunin lämmittäjäksi ovat Teemun tehneet, ihan
lämmitysmestariksi!" Mutta mies plyyssikauluksisessa takissa ei
välittänyt vähääkään meluavista kumppaneistaan, eivätkä hänen kasvonsa
juonteet muuttuneet ensinkään. Määränperäisin askelin astui hän uunille
asti, heitti taakkansa lattialle, nousi ja otti takataskustansa
nuuskarasian, jonka jälkeen hän pullisti silmänsä ja alkoi mättää
nenäänsä survottua ja tuhalla sekoitettua mesikän kukkaa.

Pauhaavan joukon rynnätessä sisään oli paksu mies jo rypistää
kulmakarvansa ja nousi jo istualtaan, mutta huomattuaan, mitä väkeä
sieltä tuli, myhähti vaan ja kielsi huutamasta, koska viereisessä
huoneessa muka paraillaan makaa metsämies.

-- "Mikä metsämies?" kysyi pari henkeä yhdestä suusta.

-- "Hovin herra."

-- "Aha."

-- "Melutkoot vaan", puheli plyyssikauluksinen mies, kädet haarallaan;
"mitäs se minua koskee! Kunhan vaan antavat minun olla rauhassa.
Lämmittäjäksi on minut tehty..."

-- "Lämmittäjäksi, lämmittäjäksi!" toisti joukko iloissaan.

-- "Rouva on niin käskenyt", jatkoi hän, kohauttaen olkapäitään. "Mutta
malttakaas te ... kyllä teistä vielä tehdään sikopaimenet. Mutta minä
olen räätäli ja hyvä räätäli olenkin, paraimmilla Moskovan mestareilla
olen ollut opissa ja ommellut oikein kenraleille ... ja se taito mulla
on ja pysyy. Mutta mitäs te siinä harjojanne nostelette? Mitä? Te
tyhjäntoimittajat, syöttiläät! Niin juuri! Päästäkää minä taas ulos,
niin en maar kuolekaan nälkään minä: antakaas mulle passi, niin maksan
hyvänkin veron ja teen herrasväelle mieliksi. Entäs te? Hukkaan
joudutte joka mies kuin kärpäset. Sepä se!"

-- "Jo vainen valehteletkin", keskeytti hänet rokon-arpinen ja
vaaleaverinen nuori mies, jolla oli punainen kaulaliina ja rikkinäiset
kyynäspäät. "Olet sinä ollut passillakin, mutta eipä sinulta herunnut
herrasväelle veroa ei yhtään, etkä sinä itsellesikään saanut mitään
koonneeksi. Tuskin pääsit omin koipinesi kotia, ja siitä saakka oletkin
ollut yhdessä nutussa."

-- "No mitäs tehdä, Konstantin Narkisitsh!" vastasi Teemu. "Kun ihminen
kerran rakastuu, niin hukka hänet perii samassa, -- mennyttä miestä
heti paikalla. Eläpäs sinäkin, Konstantin Narkisitsh, ensin niin kauan
kuin minä ja tule sitten vasta minua tuomitsemaan."

-- "Kylläpäs löysi mies tytönkin, johon rakastua! Ruma kuin hiis!"

-- "No, no, Konstantin Narkisitsh! Älä puhu niin!"

-- "Miks en puhu? Olenhan minä hänet nähnyt; viime vuonna näin hänet
Moskovassa omin silmin."

-- "Niin, kyllä hän viime vuonna oli vähän niinkuin rumentunut",
virkkoi Teemu.

-- "Ei mutta kuulkaas nyt, hyvät herrat", sanoi yleenkatseellisesti ja
välinpitämättömästi muuan kookas, laiha mies, kasvot näppylöissä,
hivukset kiharoitetut ja rasvatut -- kaiketikin kamaripalvelija.
"Laulakoonpas meille Nikodemus Afanasjitsh laulunsa. Pistäkääpäs vaan
lauluksi, Nikodemus Afanasjitsh!"

-- "Niin, niin!" liittivät muut. "Santer on aika mies. Sepäs vasta
mutkan muisti... Kyllä... Laulapas, Teemu. Salttu on sukkela mies!
Laula nyt!"

-- "Ei tässä sovi laulaa", lausui Teemu vakaasti, "tässä on hovin
konttori."

-- "Mitäs sinä siitä huolit? Vai konttoristiksiko tässä tähtäilet?"
virkkoi Konstantin, korkeasti nauraen. "Kyllä kai."

-- "Kaikki on isäntäväen vallassa", vastasi Teemu parka.

-- "Katsos vaan, minne mies pyrkii, katsos poikaa! Hi-hi-hi!"

Ja kaikki nauramaan, muutamat hyppimäänkin. Mutta enemmin nauraa
hohotteli muuan viidentoista vuotias poikanulikka, jonkun ylpeämmän
palvelijan poika. Hänen västissään oli pronssiset napit ja kaulassa
punertavan-sininen huivi. Olipa hänellä jo ihravatsankin alku.

-- "Kuulepas, Teemu", puuttui puheesen Nikolai Jeremeitsh itseensä
tyytyväisenä. Joukon melu oli nähtävästikin huvittanut häntä ja tehnyt
hänet helläksi. "Huonoa mahtaa olla lämmittäjän ammatti? Tyhjää työtä,
vai mitä?"

-- "No niin, Nikolai Jeremeitsh", vastasi Teemu. "Niinkuin nyt
esimerkiksi tekin olette nyt meillä pääkonttoristi, se on totta kyllä;
tottahan se on, mikä totta; mutta olettepa tekin matalissa olleet; väen
tuvassapa tekin olette asuneet."

-- "Kuules sinä!" tiuskasi hänelle paksu mies. "Muista sinä, kenenkä
kanssa puhut! Sinun kanssasi, pöllö, lasketaan leikkiä, sinun pitäisi,
sen pöllö, tuntea ja olla kiitollinen, että sinun kanssasi aikaa
vietetään, pöllö!"

-- "Suokaa anteeksi, Nikolai Jeremeitsh! Semmoinen vaan pyörähti sana
suuhuni..."

-- "Kyllä minä sinut pyöräytän!"

Ovi aukeni ja passaripoika juoksi sisään.

-- "Nikolai Jeremeitsh! Rouva kutsuu."

-- "Kuka rouvan luona on?"

-- "Aksinja Nikitishna ja Venev'in kauppamies."

-- "Tulen paikalla. Ja te, veikkoset", jatkoi hän vakuuttavalla
äänellä, "parasta on, että menette pois vasta leivotun lämmittäjänne
kanssa: sattuu vielä Saksalainen hyppäämään tänne, niin kantelee heti
kohta rouvalle."

Paksu mies korjasi hivuksensa, rykäsi kouraansa, joka oli melkein
kokonaan takin hihan sisässä, pani nutun napit kiinni ja läksi astua
laapottamaan rouvan luokse. Vähän ajan perästä läksi koko
räyhyjoukkokin Teemun kanssa hänen jälkeensä. Konttoriin jäi vaan vanha
tuttavani, vahtimestari. Hän rupesi kyniä teroittamaan, mutta nukkui
istuvilleen. Muutamat kärpäset käyttivät heti kohta hyödykseen tätä
onnellista tilaisuutta ja asettuivat hänen suunsa pieliin. Itikka istui
hänen otsallensa, levitti säännöllisesti jalkansa ja verkalleen pisti
kärsänsä hänen pehmeään ihoonsa. Sekainen punatukkainen ja parrakas pää
ilmaantui oveen, pilkisti useampia kettoja ja astui konttoriin tuoden
mukanaan jotenkin ruman vartalonsa.

-- "Fetika! kuuletko Fetika! Sen unikeko!" virkkoi punatukka.

Vahtimestari avasi silmänsä ja nousi tuolilta.

-- "Menikö Nikolai Jeremeitsh rouvan luokse?"

-- "Meni kyllä, Vasili Nikolaitsh."

-- "Vai niin", arvelin minä, "tuossahan on pää-rahanhoitaja."

Rahanhoitaja alkoi kävellä huoneessa edes takaisin. Paremmin sanoen,
hän hiiviskeli, aivan kissan lailla. Hänen hartioillaan huljui vanha
musta frakki, jossa oli peräti kapeat liepeet. Toinen käsi oli
rinnalla, toisella hän alinomaa näpelehti korkeata ja ahdasta jouhista
kaulaliinaansa ja ponnistellen pyöritteli päätään. Saappaat olivat
hänellä pukinnahkaiset ilman narinata, ja hänen astuntansa oli hyvin
pehmeätä.

-- "Herra Jagushkin kyseli teitä tänään", liitti vahtimestari.

-- "Vai kyseli? No mitä hän sanoo?"

-- "Sanoi illalla menevänsä Tytyrevin luokse ja odottelevansa teitä
siellä. Minun pitää, sanoi, Vasili Nikolaitshin kanssa puhella
tärkeistä asioista, mutta mistä asioista, sitä hän ei virkkanut; kyllä,
sanoi, Vasili Nikolaitsh sen tietää."

-- "Hm!" vastasi rahanhoitaja ja astui akkunaan.

-- "Onko Nikolai Jeremeitsh konttorissa?" kajahti eteisessä luja ääni
ja sisään astui isokasvuinen, nähtävästi suutuksissaan oleva mies,
kasvot epäsäännölliset, mutta älykkäät ja rohkeat ja puku varsin
siisti.

-- "Eikö hän ole täällä?" kysäsi hän vilaisten ympärilleen.

-- "Nikolai Jeremeitsh on rouvan luona", vastasi rahanhoitaja. "Sanokaa
minulle asianne, Paavali Andreitsh; minulle saatatte sen sanoa. Mitä te
tahdotte?"

-- "Mitäkö tahdon? Tahdotteko te tietää, mitä minä tahdon?"
(Rahanhoitaja nyykäytti sairaanomaisesti päätänsä). "Minä tahdon hänet
opettaa, tuon kunnottoman möhömahan, tuon kurjan parjaajan... Kyllä
minä opetan hänet parjaamaan!"

Paavali heittihe tuolille istumaan.

-- "Mitäs te, mitäs te Paavali Andreitsh nyt puhuttekaan? Rauhoittukaa
toki... Ettekös te häpeä? Älkää toki unohtako kestä te puhutte, Paavali
Andreitsh." Niin puheli kiireesti rahanhoitaja.

-- "Kestäkö puhun? Vähät minä siitä, että hänet on tehty
pääkonttoristiksi. Kylläpäs löysivät siihen parhaan miehen! Kyllä siinä
tosiaankin päästivät pukin kaalimaan vartijaksi."

-- "No mutta lakatkaa toki, Paavali Andreitsh, lakatkaa ... mitä
joutuvia te nyt puhuttekaan?"

-- "Kas niin, kyllä nyt taas kettu repolaisen häntä heilahtelee!...
Minä istun täällä kunnes hän tulee", tiuskasi Paavali äkäisesti ja löi
nyrkillänsä pöytään. "Kas niin! tuollapa hän jo tuleekin", lisäsi hän
katsahtaen akkunasta; "kun pahasta puhuu, niin se on selän takana...
Tervetultua!"

Hän nousi.

Nikolai Jeremeitsh astui konttoriin. Hänen kasvonsa loistivat
mielihyvästä. Nähtyänsä Paavalin, hän kävi vähän hämille.

-- "Hyvää päivää, Nikolai Jeremeitsh!" huusi Paavali painavasti,
verkalleen astuen häntä vastaan. "Hyvää päivää!"

Pääkonttoristi ei vastannut mitään. Oveen ilmaantuivat kauppamiehen
kasvot.

-- "Miksi ette suvaitse vastata minulle?" jatkoi Paavali. "Vaan ...
eihän sentään. Ei sovi näin päin; huuto ja melu eivät tässä auta.
Sanokaat paremmin hyvällä, Nikolai Jeremeitsh, mistä syystä te minua
vainootte? Miksi tahdotte tuhoani? No puhukaa nyt, puhukaa!"

-- "En minä tässä rupea teidän kanssanne juttelemaan", vastasi
pääkonttoristi vähän levotonna. "Eikä minulla ole aikaakaan. Yhtä minä
vaan kummastelen. Mistä te luulette, että minä tahdon teidän
turmiotanne, että minä teitä vainoon? Ja mitenkä minä voin teitä
vainota? Ettehän te ole minun konttorissani"

-- "Niin vainen?" vastasi Paavali. "Se vielä olisi puuttunut. Mutta
mitä te teeskentelette, Nikolai Jeremeitsh?... Ymmärrättehän te minut?"

-- "Enkä ymmärrä."

-- "Ymmärrätte kyllä."

-- "En jumaliste ymmärräkään."

-- "Vielä vannottekin! Ja olkoon menneeksi. Ettehän te pelkää
Jumalatakaan. Sanokaas, miksikä te teette tyttö paran elämän
katkeraksi? Mitä te tahdotte hänestä?"

-- "Kestäs te puhutte, Paavali Andreitsh?" kysyi paksu mies
teeskennellyllä kummastuksella.

-- "Vai ette tiedä vainen? Minä puhun Tatjanasta. Pelätkää toki
Jumalata. Mistä te kostatte? Hävetkää: te olette nainut mies, teillä on
jo minun kokoisia lapsia; mutta minä en muuta tahdo ... minä tahdon
naida, minun aikomukseni on rehellinen."

-- "Minkäs minä sille voin, Paavali Andreitsh? Rouva ei salli teidän
naida; siihen kieltoon on hänellä oikeus! Minkäs minä voin?"

-- "Vai niin? Vai ette te ole yhdessä liitossa tuon vanhan noidan,
emäntäpiian, kanssa? Vai ette te parjaa? Meitä? Vai ette te keksi
turvattomasta tytöstä kaikenlaisia jaarituksia? Vai ette te ole
vaikuttaneet sitä, että hänet siirretään pesijästä karjapiiaksi! Vai ei
teidän ole siihen syytä, että häntä lyödään ja pidetään sulkeissa?
Hävetkää, hävetkää vanha mies? Varokaa vaan, yks kaks saattaa halvaus
kaataa teidät maahan ... teidän tulee tehdä tili Jumalalle."

-- "Haukkukaa vaan. Paavali Andreitsh, haukkukaa... Ettepä taida enää
niinkään kauan haukkua!"

Paavali vimmastui.

-- "Mitenkä? Rupeatko uhkailemaan?" tiuskasi hän. "Luuletko minun
pelkäävän sinua? Älä luule. Mitä minä pelkäisin?... Minä löydän leipäni
joka paikasta. Mutta, kas sinun on laitasi toinen. Täällä vaan sinun on
olosi, täällä sinä vaan elät ja parjaat, ja varastat..."

-- "Kas vaan, millainen herra tuosta on tullut", keskeytti hänen
konttoristi, jolta myöskin rupesi maltti loppumaan. "Välskäri, pelkkä
välskäri, puoskari tuommoinen vaan, ja pitää mokomatakin melua. Johan
nyt!"

-- "Niin, välskäri vaan, mutta ilmanpa tätä välskäriä te, hyvä herra,
loikoisitte paraikaa hautuumaalla mätänemässä. Ja hittoko minut silloin
riivasikaan parantamaan hänet", lisäsi hän hampaittensa välitse.

-- "Sinäkö muka minut paransit?... Et maar! Sinä tahdoit myrkyttää
minut; sinä juotit minulle elävää hopeata", intti konttoristi.

-- "Mitäs, kun ei sinuun vaikuttanut muu, kuin elävä hopea."

-- "Elävä hopea on lääkintöhallituksen kautta kielletty", jatkoi
Nikolai; "minä nostan vielä kanteen tästä asiasta... Sinä tahdoit
tappaa minut, -- niin juuri; mutta Jumala ei sallinut."

-- "Älkäähän nyt, hyvät herrat", yritti rahanhoitaja puhumaan.

-- "Mene tiehes!" kiljasi konttoristi. "Hän tahtoi minut myrkyttää!
Ymmärrätkös sinä sitä?"

-- "Kyllähän minä olisin mokomatakin... Kuules, Nikolai Jeremeitsh!"
huusi Paavali vimmastuneena. "Minä pyydän vielä viimeisen kerran...
Sinä olet itse pakoittanut minut ... en voi kestää enää. Jätä sinä
rauhaan meidät, ymmärrätkös? Muutoin, Jumal' auta, jommankumman meistä
käy huonosti, sen minä sanon."

Konttoristi ylvästeli edelleen.

-- "Minä en pelkää sinua", huusi hän, "kuuletkos, maitoparta? Minä sain
kurissa pidetyksi sinun isäsikin, minä panin hänetkin aisoihin  --
kavahda."

-- "Älä muistuta minulle isästäni, Nikolai Jeremeitsh! Älä muistuta!"

-- "Mikäs kieltäisi?"

-- "Älä muistuta sanon minä!"

-- "Ja ole sinä asemillasi, sanon minä... Luulet olevasi kovin
tarpeellinen kapine meidän rouvalle; ole vaan! mutta jos hänen tulee
valita toinen meistä, -- niin pois siirryt koreasti sinä. Rähistä ei
saa kukaan! Varo itseäsi!" (Paavali vapisi vihan vimmasta). "Mutta
Tatjana on saanut ansionsa jälkeen... Maltahan, vielä minä hänet
paremminkin opetan."

Paavali syöksi eteenpäin kohotetuin käsin, ja konttoristi kaatui
raskaasti lattialle.

-- "Kahleisin mies, kahleisin", parkui Nikolai Jeremeitsh...

En rupea kuvaamaan tämän kohtauksen loppua. Pelkään jo niinkin
loukanneeni lukijan tunteita.

Samana päivänä palasin kotia. Viikon perästä sain kuulla, että rouva
Losnjakov oli jättänyt sekä Paavalin että Nikolain palvelukseensa,
mutta oli lähettänyt Tatjana piian pois tilalta: hän ei nähtävästi
ollut tarpeen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Metsämiehen muistelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.