Title: Olli Akselinpoika ja hänen perheensä - eli Inkvisitioni-vankeus Sorön luostarissa
Author: Wildt, Johannes, 1782-1836
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Olli Akselinpoika ja hänen perheensä - eli Inkvisitioni-vankeus Sorön luostarissa" ***


OLLI AKSELINPOIKA JA HÄNEN PERHEENSÄ

Inkvisitioni-vankeus Sorön Luostarissa


Kirj.

JOHANNES WILDT


Suomensi ["Oluf Axelsøn og hans Familie, eller Inqvisitions-faengslerne
under Sorøe Kloster"] S. H--n.


Kuopiossa,
A. Harald'in ja G. Bergroth'in kirjapainossa,
1878.



Se loisto, joka ympäröi kuningatar Margaretan hallitusta, näyttää
himmentyvän hänen elämänsä viimeisinä vuosina sitte kun hän oli
valinnut Erik Pommerilaisen apuhallitsiaksensa. Hänen mahtisanansa
pystytti rautamuurin kuningattaren ja hänen kansansa välillä, jonka
valitukset eivät enää voineet päästä kuningattaren korviin. Väkivalta
ja vääryys ei ollut harvinaista, ja tuhannet kyyneleet vuotivat
salaisesti, ettei kuningatar niitä nähnyt eikä siis voinut ojentaa
kättänsä niitä kuivaamaan.

Niitä, jotka huokailivat raskaassa ja ansaitsemattomassa kurjuudessa,
oli rouva Guldborg Svane. Hän oli syntyisin eräästä maan vanhimpia
perheitä, ja hänen isänsä oli Valdemar IV:n hallitus ajalla tehnyt
maalle monta ansiota sekä vihdoin päättänyt ne kunniallisella
kuolemalla sotakentällä. Hänen miehessänsä, Niilo Svanessa paloivat
samat tunteet isän maata ja hallitsiaa kohtaan, ja hän oli niiden
palveluksessa uhrannut elämänsä kukkaisen. Vasta sen syksyllä
kypsyneenä ajatteli hän lähestyvää talvea ja pyysi kauniin Guldborgin
kättä ja sydäntä. Hän sai molemmat, ja yhden pojan syntyminen täydensi
heidän onnellisuuttansa.

Pikku Valdemar näytti kahden vuoden ikäisenä omaavan erinomaisia
luonnonlahjoja, kun taas uudestaan syttynyt sota tarvitsi Svanen kättä.
Niilo syleili itkevää vaimoansa ja pientä poikaansa, ja kiiruhti sitte
valtakunnan hoitajan luokse, saadaksensa paikkansa sotajoukossa, joka
oli määrätty retkeilemään Holsteinin kreivejä vastaan, jotka uskalsivat
uhkua Pohjan mahtavaa hallitsitarta.

Erik Pommerilainen koki kehoittaa Tanskan aatelia omasta puolestaan
asettamaan osan sotaväkeä ja varustamaan sitä aseilla, luvaten
valtiolta korvausta.

Svane, joka niin usein oli antanut henkensä yleiselle palvelukselle
alttiiksi, ei myöskään tahtonut kieltää apua puolestansa. Hän pestasi
sentähden 100 miestä, antoi heille varustuksen, palkan ja aseet,
harjoitti heitä palvelukseen ja vei heidät maan vihollisia vastaan.

Tämä varustus maksoi hänelle luonnollisesti paljon, ja kun hänen ainoa
omaisuutensa oli aatelistalo, täytyi hänen siihen lainata melkoisia
summia, voidaksensa suorittaa niin suuria maksuja. "Jos Jumala suo
minun hengissä palata rakastettujen luokse," sanoi hän, "niin saan
kyllä velkani maksetuksi. Jos kaadun, niin en sitte enää tarvitse
mitään; suuri kuningattaremme on heidän äitinsä, ja he eivät tarvitse
koskaan puuttua sitä, minkä minä nyt uhraan isänmaani asiassa."

Tämä jalo mies pettyi kuitenkin. Hänen väkensä väheni vähitellen
monissa pienissä kahakoissa; hänen täytyi, ettei jättäisi kovin suurta
aukkoa sotajoukkoon, pestata uusi miehistö, ja kun hän vihdoin itse
kaatui eräässä kahakassa, ei kukaan ruvennut auttamaan hänen jälkeen
jäänyttä vaimoansa ja lastansa. Velkamiehet hyökkäsivät niinkun
petolinnut Guldborgin omaisuuden kimppuun, anastivat häneltä kaikki,
eikä ollut mitään keinoa, että hänen valituksensa olisivat voineet
päästä Margaretan valtaistuimelle.

Onneton äiti otti kolmivuotiaan poikansa käsivarrelleen ja lähti eräänä
aamuna auringon noustessa siitä herrastalosta, joka oli aiottu tulemaan
hänelle isän perintönä. Ainoa, joka seurasi häntä, oli vanha Märta,
joka oli ollut Niilo Svanen imettäjä, ja oli vieläkin hänen huoneesensa
sielustansa ja sydämestänsä alttiina. Otettuansa vesissä silmin
jäähyväiset jokaiselta esineeltä, joka oli ollut hänen onnellisuutensa
todistajana, ja oli arvoisa hänen sydämellensä, laskeusi Guldborg
polvillensa ja nosti ylös pienen Valdemarin, kutsuaksensa hänelle
taivaan siunauksen. Aamu-aurinko heitti ensimäiset säteensä lapsen
kasvoille, ja sen paisteen häikäistessä alkoi tämä itkeä. "Kuule
rukoukseni, Kaikkivaltias!" sanoi Guldborg kyynel silmin. "Katso tämän
hyljätyn olennon itkua, vaikkei hän vielä tunne hirmuista tilaansa.
Hänen äidillään ei ole, mihin päänsä kallistaisi, tahi millä nälkänsä
sammuttaisi. Hänen täytyy hukkua, jos et sinä käske pyhiä enkeleitäsi
valvomaan hänen lapsuutensa ylitse, ja anna hänen kasvaa sinun
suojassasi!"

"Amen!" sanoi Märta ja nosti ylös rouvan. He katsoivat vielä kerran
linnaa ja kiiruhtivat sitte maantietä Roskildeen päin, jossa Guldborg
aikoi hankkia itselleen asunnon käsitöillä, sillä hän oli hyvin taitava
kulta- ja silkkikirjauksissa, ja toivoi pääkaupungissa hovin
läheisyydessä saavansa työtä, ehkäpä myös löytävänsä tilaisuuden saada
oikeutetun pyyntönsä kuningattarelle.

Vähää ennen auringon laskua ennättivät he Roskildeen. Tämä Tanskan
kaupunkien ruhtinatar loisti heille ilta-auringon valossa monine
kirkkoineen, luostarineen ja tornineen, ja levottomasti sykki
Guldborgin sydän, sillä hän ei tiennyt, mille ovelle hän uskaltaisi
kolkuttaa, ja vapisi ajatellessaan, että ensimäinen, jonka
armeliaisuutta hän avuksensa pyytäisi, ajaisi hänen pois.

Vanha Märtakaan ei voinut enää pitemmälle käydä. "Tulkaa rakas rouva,"
sanoi hän, "menkäämme tuomiokirkkopihaan ja levätkäämme vähän; sitte
mennään kirkkoon ja laskeutaan polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen.
Hän armahtaa meitä ja tätä viatonta lasta, siellä hän tuntee äidin
kärsimisen, koska hänen itsensä täytyi laskea taivaallinen lapsensa
seimeen. Tulkaa, rouva, se vahvistaa teitä."

Guldborg seurasi hyvän vanhuksen neuvoa. He menivät kirkkotarhaan ja
istuivat eräälle hautakivelle. Märta otti esiin heidän viimeisen
eväsvaransa, kaksi pientä mehevää omenaa, kuori ne ja pani parhaan
rouvan polvelle. Guldborg antoi sen Valdemarille, joka söi sen suurella
halulla ja pyysi enemmän. Märta antoi hänelle nyt toisenkin omenan ja
katsoi rauhallisella luottamuksella hiljaisesti rukoillen taivaasen.
Guldborg tarttui hänen käteensä, painoi sitä rintaansa ja sanoi
kyynelsilmin; "Ole kiitetty, kaikki hyvä Jumala ettäs kuitenkin annat
ystävyyden kukan kasvaa elämäni orjantappurain seassa! Tule ystäväni,
nyt minä menen kirkkoon huojentamaan sydämiämme rukouksella. Ole
hiljaa, hyvä Valdemar!" jatkoi hän, tarttui yhdellä kädellään hänen ja
toisella Märtan käteen ja kiiruhti kunnioitusta herättävään temppeliin.
Heidän kirkosta tullessaan oli lähes hämärä. Rukous oli heitä
lohduttanut ja vahvistanut, ja nyt tahtoivat koittaa, tokko
armeliaisuutta löytyisi tuossa isossa kuninkaan kaupungissa. He
kolkuttivat yhteen pieneen siistiin huoneesen, joka oli heti kirkosta
alaspäin, ja jossa he näkivät vanhan kunnioitettavan miehen istuvan
avatussa ikkunassa, hän aukaisi oven ja pyysi heitä astumaan sisälle.

"Taivahan paras siunaus tulkoon teille, kunnioitettava vanhus," sanoi
rouva Guldborg, kauniilla, sointuvalla äänellänsä; "suotteko minulle,
lapselleni ja tälle vanhalle palvelialle kattoanne ja palan leipää
pöydältänne, kunnes korkein saattaa minut tilaisuuteen ansaitsemaan
kätteni töillä elatukseni. Siten olette te verrattava Jumalaan, joka on
leskien lohdutus ja isättömäin isä."

"Jumalan vertainen, lapseni, ei voi yksikään ihminen olla," sanoi ukko,
"mutta Hänen pyhää käskyänsä me voimme seurata, ja Hän on käskenyt
meidän olla laupiaat, istukaa siis lähemmäs, nuori vaimo; asettukaa
kaikki minun pöytääni, ja kun olette ravitut, niin sanokaa minulle,
mistä olette tulleet, ja mikä onnettomuus on teiltä ryöstänyt huoneen
ja kodon."

Guldborg tahtoi kiittää, mutta sanat kuolivat hänen huulillensa. Hänen
hurskas silmänsä täyttyi kyyneleillä ja hän nosti sen ylös Hänen
tykönsä, jolta kaikki hyvä lahja tulee. Vanhus otti hänen kätensä ja
veti hänen ynnä Märtan ja pojan pöytään, jonka hänen tyttärensä äsken
oli kattanut leivällä, voilla, maidolla ja hedelmillä. Rauhallisuus
hallitsi siinä vähäisessä pöydässä, ja Guldborgin ei ollut vaikea
vastaan ottaa hyvätekoja tuolta hyvänluontoiselta ukolta ja hänen
ystävälliseltä tyttäreltään, sillä molemmat antoivat niin hartaalla
nöyryydellä, kuin jos olisi heille tehty palvelus heidän
vierasvaraisuutensa vastaan ottamalla.

Kun atria oli loppunut ja rouva Guldborg oli kertonut mestari
Petterille ja hänen tyttärillensä kohtalonsa, joka ei tapahtunut
monitta kyyneleittä, vei Ingeborg rakkaan vieraansa sekä hänen piikansa
iloisaan kammariin, jossa oli kaksi sänkyä, toivotti heille hupaista
yötä, suuteli jo nukkuvaa Valdemaria ja jätti heidät yksinään. Guldborg
ja Märta riisuivat nukkuvan lapsen ja laskeusivat sitte liikutuksella
polvilleen, kiittäen Jumalaa, joka niin pian oli kuullut heidän
rukouksensa ja poistanut heistä raskaimman hädän. Ensi kerran Svanen
kuoltua nautti hänen puolisonsa rauhallista ja virkistävää unta, ja
iloiset unelmat lennähtivät hänen vuoteensa ympärillä.

Rouva Guldborg oli pian laittanut pienen taloutensa. Mestari Petter
joka oli konstinsa kokenut kultaseppä, tunsi monta valtakunnan
ylimystä. Hänen oli sentähden huokea hankkia hänelle työtä, etenkin
kun nuori ruunun perillinen vaatetti itsensä hyvin komeasti, ja
aatelit ja hoviväki seurasivat hänen esimerkkiänsä. Kun siis mestari
Petter valmisti kalliin kaulakoristeen tahi rannerengasparin
aatelis-morsiamelle, kirjaeli Guldborg tavallisesti hänen pitkän
samettikauhtanansa ja ompeli usein koko rikkaan morsius-vaatteuksen.
Tällä tavoin eli Guldborg elatuksen murheetta, maksoi mestari
Petterille vuokransa, ja hänellä oli kuitenkin aikaa muutoin
työskennellä Valdemarin kasvatuksessa ja opettaa hyvälle Ingeborgille
hienompia naisten käsitöitä.

Hän koetti monta kertaa päästä kuningattaren luokse, rukoillaksensa
korvausta niistä uhrauksista, joita Niilo Svane oli tehnyt hänen
palveluksessaan, mutta aina turhaan. Pommerilainen ja hänen
hoviliehakoitsiansa estivät sen alinomaa, ja kun Guldborg vihdoin pääsi
kumartamaan tuota kaikkivaltiasta apuhallisiaa, pyytäen ainoasti
vähäistä vahingon palkkiota, kielsi hän kovasti hänen rohkean
kiihkoisuutensa, joksi hän sitä kutsui, sanoen, ettei hänen asiallensa
voitaisi mitään tehdä ennenkun rauha olisi päätetty. Silloin saisi hän
jälleen ilmoittaa itsensä. -- Ah, kun tämä rauha vihdoinkin monen
vuoden kuluttua tuli voimaansa, lepäsi aikoja sitte onnettoman
Guldborgin luut hiljaisessa, liian aikaisessa haudassansa.

Guldborg otti nyt ikuiset jäähyväiset minkäänlaisen korvauksen
toivolta. Hän teki työtä ahkerasti, rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä,
että hän edes kuolinhetkeensä asti saisi elää tässä kenenkään
tietämättömässä rauhassa ja opetti Valdemarille kaikkea, mitä hän
vähäisen ikänsä vuoksi saattoi käsittää. Nämä kiihkeät toimet eivät
kuitenkaan olleet vaarallisesti vaikuttamatta hänen terveydellensä.
Kukoistava ruusu oli muuttunut liljaksi, joka huomaamatta painoi päänsä
maahan päin.

Kolme vuotta oli Guldborg asunut mestari Petterin luona, kun eräs
kippari Köpenhaminasta nai Ingeborgin, joka Guldborgin ja isänsä
siunauksilla seurattuna muutti vankkaan ja kansan puolesta yhä
lisääntyvään kaupunkiin. "Minun päivätyöni on loppunut." sanoi
kunnioitettava ukko hartaasti, kun vaunu, johon rakastettu tytär istui,
katosi hänen näkyvistään. "Nyt, Herra, lasket sinä palveliasi rauhaan
menemään."

"Ei;" huusi Guldborg, "teidän pitää vielä elämän kauan, kunnioitettava
isäni, ja tuuditella lastenlapsianne polvillanne."

"Sitä olen jo kauan toivonut tehdä," sanoi Petter ja nosti Valdemarin
polvellensa. Guldborg painoi kiitollisesti hyvän ukon kättä suullensa
ja sanoi kyynel silmin: "Jaa, te olette minun isäni! Ah, eläkää vielä
kauan lastenne tähden!" Jumala ei kuitenkaan kuullut sen hurskaan
rukouksia, sillä kun syksyn myrsky vei puiden lehdet, sulki Guldborg
vanhuksen silmät ja valmisti hänelle leposijan lähellä tuomiokirkon
muuria, hänen edesmenneen vaimonsa vieressä.

Guldborg uhrasi hyväntekiänsä muistolle monta kaipauksen kyyneltä.
Ingeborgin mies möi huoneen, jonka uusi omistaja sanoi hänelle, että
hänen piti muuttaa kolmeen päivään. Katkera oli sekä Guldborgin että
Märtan hyvästi-jättö tästä heidän rauhan majastansa, tästä satamasta
onnettomuudessa, joka ajaksi näytti lakkaavan heitä vainoamasta.

Määrätty kolmas päivä tuli, molemmat vaimot kantoivat kapineitansa
kainaloissaan ja Valdemar ratsasti edellä niin kiireesti
keppihevosellaan, että he tuskin taisivat seurata häntä. Vihdoin
tulivat he uuteen asuntoonsa, joka oli P. Ollinkadun varrella lähellä
sitä lähdettä, josta Roskild on nimensä saanut. He astuivat ylöspäin
jyrkkää rappua ylimäiseen kertaan ja sijoittivat sinne itsensä
tulevaksi talveksi.

Guldborg teki edelleen työtänsä. Hänellä oli niin paljon rahaa
säästössä, että hän taisi ostaa tärkeimmät huonekalut, ja alussa kävi
kaikki hyvin. Mutta pian tuli työ niukemmaksi; mestari Petter, joka
sitä oli hänelle toimittanut, oli nyt poissa. Itse ei hän saattanut
käydä suurten huoneissa työtä pyytämässä, ja kun hän Märtan lähetti, ei
häntä usein vastaan otettu. Näin väheni ansio joka päivä, ja hän näki
surettavan tulevaisuuden edessänsä.

Onneton vaimo oli vähällä epäillä, kun hänen emäntänsä, vanha
kauppamiehen leski, joka tunsi koko hänen historiansa, neuvoi häntä
polviansa notkistamaan ruhtinas Erikin puolison, Englantilaisen
ruhtinattaren Filippan edessä, kertomaan hänelle hätänsä ja pyytämään
hänen apuansa, saadaksensa hänen vähäisen anomuksensa.

Vaikka Guldborg, niinkun koko Tanskanmaa hyvin tunsi, että Filippa oli
yhtä hyvä kuin kauniskin, ja salaisesti teki monta hyvää työtä, ei hän
kuitenkaan tässä kohden olisi voinut häntä suostuttaa, sillä hän tiesi
myös, että jalo ruhtinatar ei paljon voinut puolisonsa ylitse, joka
usein loukkasi häntä irstaisuudellansa; mutta tärkeä tapaus, nimittäin
kuningatar Margaretan kuolema vuonna 1412, muutti kuitenkin hänen
päätöksensä. Nyt oli Filippa hallitseva kuningatar ja piti sentähden
kyllä, etenkin hänen suurilla omaisuuksillansa, voivan jotakin
vaikuttaa. Guldborg päätti siis koettaa päästä nuoren kuningattaren
luokse niin pian kun Margareta oli haudattu ja uusi kuninkaallinen
parikunta juhlallisesti tullut Roskildeen, jossa surusta huolimatta
suuria laitoksia valmistettiin.

Guldborg, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt Filippaa, toivoi sentähden
kerran edeltäpäin saada katsella hänen ystävällisiä kasvojansa,
ennenkun pyytäisi puhutella häntä, lukeaksensa hänen silmistänsä, mikä
toivo hänellä mahdollisesti taisi olla rukouksensa kuulemisesta.

"Sen voitte helposti tehdä," sanoi emäntä; "voittehan te nähdä
kuningattaren hänen ja kuninkaan kaupunkiin ajaissa. Heidän pitäisi
silloin ajaa kumpikin erityisissä mahtavissa vaunuissaan, puetettuina
kuninkaalliseen pukuun ja Pohjan kolmikertainen ruunu päässänsä."

"Jaa, äiti," huusi kuusivuotias Valdemar, "sitä pitää sinun nähdä ja
minun myös. Eikös ole tosi, ettäs otat minut kanssasi?"

"Ei, Valdemarini," sanoi Guldborg ja taputti poikaa rusottavalle
poskelle; "mielelläni soisin sinulle tämän ilon, mutta samalla tulisin
sinun kanssasi siihen hurjaan ahdinkoon, joka epäilemättä tulee olemaan
sinä päivänä. Jos hyvä mestari Petter vielä eläisi, niin olisi hän ehkä
hankkinut meille paikan seisoaksemme jollakin ikkunalla; mutta hän on
nyt kuollut, ja sentähden olemme kotona." Hän huoahti samassa ja
kuivasi kyyneleen silmästänsä.

Valdemar jatkoi kuitenkin: "Mutta, armas äiti, miksi pitää meidän nähdä
kuninkaan tulo juuri jostakin ikkunasta? Voimmehan me seisoa kadulla
tahi rapulla. Pikku Vilhelm, naapurin poika, sanoo seisovansa äitinensä
Olli Akselinpojan korkealla ja leveällä rapulla, ja siellä voimme mekin
seisoa ja nähdä kaikki."

"Niinpä kyllä, rouva," sanoi Märta, "tunnettehan itsekin Olli
Akselinpojan nuoren kauniin rouvan; ei vielä ole vuotta siitä, kun
kirjaelitte hänen morsiusleninkinsä; hän oli silloin teidän luonanne ja
koetteli, kuinka se sopi hänelle, ja..."

"Ei, hyvä Märtaseni," keskeytti Guldborg, "ei sovi Niilo Svanen lesken
asettaida ällistelevän joukon sekaan, varsinkin semmoisena päivänä,
jolloin voisi olla monta sekä matkueessa että katselioissa, jotka
tuntisivat minun entisistä onnellisemmista ajoistani. Ja jospa ei
kukaan tuntisikaan muuttuneen muotoni vuoksi, niin luuletko, että minä
voisin välttää puristumista ja heikon rintani vahingoittamista?
Tulopäivänä saattaisin siten hankkia kuolemani, ja kuka sitte pitäisi
huolta Valdemarista ja sinusta?"

"Ei," huusi poika tulisesti, "ei, armas äitini, me olemme kotona, sinä
et saa kuolla!" ja kovasti itkein heittäysi hän äitinsä syliin.

"No, miksi teidän sitte pitäisi kuolla?" sanoi emäntä. "Te teette nyt
hyttysen norsuksi. Tämä tulo ei ole niin kaunis eikä siinä ole niin
paljon nähtävää, kuin siinä, jonka autuas kuningatar piti Ruotsin
voitettuansa. Silloin oli siellä joukko Saksan ruhtinattaria ja
herttuvia, jotka olivat kokoontuneet katsomaan ylpeätä kuningasta
Albrektia ja hänen poikaansa, ja sitä katsoin minä Olli Akselinpojan
rapulta; mutta sillä kertaa oli huone hänen autuaan isänsä. Siellä minä
seisoin myöskin silloin, kun meidän nuori siunattu kuningattaremme
ihastutti Roskilden tulollansa, ja siellä toivon pyhän neitseen avulla
seisovani kahdeksan päivän perästä teidän kanssanne, rouva Guldborg ja
teidän kaunis poikanne. Silloin näette te Filippaa, ja hänen lempeät
kasvonsa antavat teille rohkeutta avata sydämenne hänelle, ja kun te
jälleen sitte tulette tavaranne omistajaksi ja taas voitte elää
aatelisrouvana, niin muistakaa vanhaa Gertrudia, joka antoi teille
hyvän neuvon ja osoitti teille tien onnellisuuteenne."

Samallainen keskustelu oli usein Guldborgin ja häntä ympäröiväin
välillä, ja tämä hyvänluontoinen vaimo alkoi juostua tuumaan, vaikkei
hän vielä voinut antaa varmaa lupausta. Mutta nyt tuli tulopäivä ja
Gertrud astui hänen huoneesensa häntä noutamaan, kädessänsä rahi, jolla
Valdemar saisi seisoa; poika pyysi ystävällisesti, ja nyt ei hänen
äitinsä enää voinut kieltää. Hän seurasi poikinensa kiirehtivää eukkoa,
joka tahtoi tulla ajoissa Olli Akselinpojan rapulle, johon he
todellakin ennättivät, ja ottivat paikkansa yli kahta tuntia ennen
matkueen tuloa.

Valdemar oli vähällä menehtyä kärsimättömyydessä ja halussa saada nähdä
odotettua juhlallisuutta. Erittäinkin oli hänellä halu nähdä
kuningatarta, jonka hän kuvitteli yli maalliseksi olennoksi, joka ei
myöskään ollut ihmeellistä, koska hän oli alinomaa kuullut Filippaa ja
hänen avujansa kiitettävän.

Vähitellen alkoi joukko tulla elävämmäksi. Lukematon ihmisjoukko täytti
kadut ja raput, ikkunat ja katot. Äiti Gertrudin terävä kyynäspää
liikkui alinomaa suojellaksensa sitä paikkaa, jonka hän ja hänen
seuransa oli rapulla ottaneet; Valdemar seisoi rahillansa, selkä
huoneen porttia vasten, ja katsoi muiden pään ylitse. Guldborg seisoi
hänen oikealla ja Gertrud vasemmalla puolellansa. Tulo alkoi. Ensin
tulivat Pommerilaiset herrat, ratsastaen kauniilla hevosillaan, ja
sitte kuningas kullatussa vaunussaan, jota veti kahdeksan valkeaa
hevosta. Kansa ei näyttänyt kunnioittavan häntä erinomaisella
lämpimyydellä. Kuninkaan perästä ratsastivat Tanskan aatelit kalliissa
sametti manttelissaan, jotka olivat kirjaellut kullalla, ja valkeat
häälyvät höyhenet kypärissään. Kun heidän matkueensa oli pitkä, oli
kansalla hyvää aikaa jutella kaikesta, mitä oli nähnyt, kuningatarta
odottaessa.

Vanha Gertrud huvitti itseänsä tehden muistutuksia joka kohdasta.
"Minun täytyy kuitenkin tunnustaa," sanoi hän, "että kuningas on muhkea
herra! Purppuramanteli ja loistava ruunu vaatetti häntä oivallisesti.
Hänen hartioillansa lepää nyt kolmen suuren valtakunnan kuormat. Tosin
sanotaan, että hän on muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi kuninkaaksi
tultuansa. Ja nyt on todellakin aika hänen hyljätä ne haureelliset
naiset, joiden kanssa hän ennen on seurustellut. Jos tämä on totta,
niin minä sanon vilpittömästä sydämestä: 'Jumala siunatkoon
kuningasta!'"

"Ja kuningatarta!" huusi Valdemar, joka oli kärsimätön, ettei hän
ensinkään maininut hyvää kuningatarta, joka olisi tekevä hänen äitinsä
niin onnelliseksi. "Ja kuningatarta!" huusi hän kovemmin, ja kun eukko
ei huomannut hänen sanojansa, karjasi hän vieläkin ankarammasti: "Ja
kuningatarta!"

"Tuleeko kuningatar?" kysyivät nyt lähinnä seisovaiset. "Kuningatar
tulee!" huusi joukko, koettaen, kaikin voimin nousta rapulle. Ahdinko
lisääntyi joka silmänräpäys, huolimatta Gertrudin urhoollisesta
vastustuksesta. Guldborg, joka puristui kaikilta puolin, päästi
ehdottomasti huudon ja koki vetää rakastettua poikaansa itseänsä
lähemmäksi.

"Minä voin huonosti, Valdemarini," sanoi Guldborg tuskin kuuluvalla
äänellä. Valdemarin tuska lisääntyi joka silmän räpäys, hän huusi
vanhaa Gertrudia, mutta hän oli survaistu alimmalle rapulle. "Pyydä
heitä, ettei he tunkeutuisi niin ankarasti," sanoi Guldborg, varsin
heikosti kamppaillen voimattomuutta vastaan. Poika raukka ei tiennyt,
mitä tekisi; mutta kuitenkin näki hän, että sen tavattoman ahdingon
vaikutti erehdys, johon hän oli syyllinen. Sovittaaksensa siis
virhettänsä, huusi hän minkä jaksoi: "Te olette väärässä, hyvä kansa;
pysykää sentähden paikoillanne, missä olette! Kuningatar ei tule, hän
ei tule vielä yhteen tuntiin! Menkää pois täältä, menkää pois täältä!"

"Mitä sinä sanot, poika!" huusi eräs pitkä Norjalainen merimies, joka
juuri nyt koki nousta rapulle; "tahdotko sinä estää meitä näkemästä
kuningatartamme?" ja samassa ojensi hän pitkän kätensä lyödäksensä
Valdemaria päähän.

Rakasta lasta uhkaava vaara näytti antavan Guldborgille takaisin
voimansa. Tuskanhuudolla kumartui hän Valdemarin pään päälle,
estääksensä hänelle aiotun lyönnin, mutta joka siihen sijaan kohtasi
häntä. Veri virtaili koko hänen muodostansa, ja ainoasti kova tunko
esti häntä vaipumasta maahan. Valdemar kiersi pienet kätensä hänen
verisen kaulansa ympärille ja huusi hellällä äänellä: "Äitini kuolee!
Apua, apua!"

Samassa loppui ritarien matkue ja kuningattaren vaunut näkyivät.
Ilohuuto täytti ilman ja kansan pauhaava hurraa ei näyttänyt koskaan
loppuvan. Tunko oli nyt ylimmillään. Kaikki tahtoivat päästä rapulle
nähdäksensä kuningatarta. Guldborg ja hänen poikansa survaistiin sieltä
alas, ja pikku Valdemar tuli samana hetkisenä äidittömäksi, sillä
rahvas tallasi onnettoman Guldborgin kuoliaaksi!

Kuinka tänä kauheana silmänräpäyksenä kävi poika-paralle, ei hän itse
tiennyt, sillä tunto ja käsitys hävisivät häneltä ja hän ei kuullut,
nähnyt eikä tuntenut enää mitään.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, makasi hän sängyssä koreassa huoneessa.
Nuori, kaunis vaimo, vanha lääkäri ja hiilimusta neekeri seisoivat
hänen ympärillänsä; hänen päänsä, oikea käsivartensa ja molemmat
säärensä olivat sidotut. Kaunis rouva kumartui hänen ylitsensä ja hänen
puhdas henkensä kosketti hänen huuliansa.

"Hän elää," sanoi hän; "tulkaa herra tohtori, nyt tarvitaan teidän
taitoanne."

"Laittakaa minulle vähä viiniä," sanoi lääkäri, ja musta mies kantoi
esiin pienen kultapikarin, josta hän valutti muutamia pisaroita
Valdemarin suuhun, samalla kun rouva nosti hänen päätänsä.

Musta mies kumarsihe sairaan vasemman käden ylitse, jota suuteli ja
kostutti kyyneleillänsä. Valdemar tahtoi puhua, mutta ei hänellä ollut
siihen kykyä.

"Ole hiljaa, poikani," sanoi rouva äärettömällä suloisuudella, "sinä et
vielä saata puhua."

Levoton uni sulki pian Valdemarin silmät.

Kun hän taas ne avasi, oli musta mies yksinään hänen kanssansa.

"Missä on äitini?" kysyi hän heikolla äänellä.

Musta mies tahtoi puhua, vaan ei voinut kyyneleiltä.

Nuori vaimo astui nyt sisälle, noin 40 vanha, miellyttävän ja arvoisan
näköinen mies muassansa. "Mene, Kristian," sanoi hän mustalle miehelle,
"ja pyydä tohtoria viipymättä tulemaan tänne."

Kristian meni -- ja nyt astuivat molemmat sairaan pojan sängyn luokse
sydämellisimmällä osan-ottamisella.

"Sinä olet kipeä, poikaraukkaseni," sanoi mies, "mutta ole hiljaisesti
ja siivosti, niin sinä pian jälleen paranet."

Valdemar huusi nyt niin kiivaasti, että se nuori vaimo oikein säikähti:
"Missä on äitini?"

"Ole rauhassa, poikani," sanoi mies, "hän on kotonansa ja voi siellä
hyvin."

Lapsi raukka ei ymmärtänyt, että hän sillä kodilla tarkoitti taivasta.

"Jumalan olkoon kiitos," sanoi Valdemar. "Kaunis rouva," jatkoi hän
kyynel silmin, "antakaa minut viedä hänen luoksensa, sillä hän tulee
varmaan levottomaksi siitä, että minä olen niin kauan poissa." Hän
koetti nousta ylös, mutta vaipui voimattomana takasin sänkyyn.
Rouvas-ihminen kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa,
estääksensä häntä puhumasta.

Lääkäri astui nyt sisään. Valdemarin haavat sidottiin ja kipu esti
hänen kaikkea muuta ajattelemasta.

"Hänellä ei ole vaaraa," vakuutti lääkäri; "ei yksikään luu ole
musertunut, ainoastaan lihaiset osat ovat tallaamista kärsineet."

Näistä sanoista johtui koko se hirveä näky elävästi lumottuna
Valdemarin mieleen, kun hän äitinensä rapulta survaistiin alas.

"Onko hän pelastettu?" huusi hän; "ah Jumalani, veri juoksi hänen
kasvoistansa!"

"Jos sinä täällä niin meluat ja olet rauhaton," sanoi mies, "niin sinä
kuolet; silloin suljetaan silmäsi, niin ettet koskaan enää näe häntä."

"Kyllä minä olen hiljaa," sanoi Valdemar; "sillä minä tahdon niin
mielelläni nähdä hyvän äitini; hänettä en minä voi elää. Mutta hyvä,
vanha herrani," jatkoi hän lääkärille, "menkää ja sitokaa häntä, sillä
hänestä juoksee varmaan verta."

"Hän ei tarvitse nyt minun apuani," sanoi lääkäri painavasti ja meni
tiehensä.

"Sinä saat varmaan hänen nähdä," sanoi rouvas-ihminen ja kyyneleet
juoksivat hänen kauniista silmistänsä.

Musta mies tuli nyt, kantaen virvoituksia hopealautasella. Valdemar söi
vähän leivoksia ja joi hiukan lämmintä viiniä. Hän oli hyvin väsynyt ja
vaipui, unen kanssa taistellen, pään-alaiselle.

"Pitääkö minun valvoa hänen luonansa yötä, armollinen rouva?" kysyi
musta Kristian.

"Sinä olet ansainnut kauniimman oikeuden siihen," sanoi rouva; "mutta
jakanethan tämän rakkaan tehtävän minun kanssani. Lapsi voisi ehkä
tarvita minun apuani."

Kristian istui sängyn viereen ja otti Valdemarin terveen käden omaansa.

Valdemar nukkui.

Kolmantena päivänä tunsi sairas jo itsensä niin hyväksi että saattoi
istua sängyssä. Kristian seisoi hänen luonansa.

"Kuinka vanha sinä olet, musta Kristian?" kysyi hän ja otti hänen
kätensä.

"Kahdeksantoista vuoden vanha," oli vastaus.

"Kuinka sinä olet iso!" sanoi Valdemar. "Minun jalkoihini koskee, etten
voi käydä; ota minut selkääsi ja kanna kotiin äitini luokse, sillä hän
on kipeänä, sen tiedän, muutoin olisi hän aikoja sitte tullut tänne."

"En tohdi," vastasi Kristian, "sillä herrani ja rouva pahastuisivat
siitä minuun.

"Ei!" sanoi Valdemar, "he eivät varmaan siitä pahastu, sillä he ovat
niin hyviä; mutta kotiin minä tahdon, jospa vaikka täytyisin ryömiä
käsin ja jaloin."

Samassa kapsahti hän ylös sängystä, huolimatta kivustansa, ja olisi
langennut, ell'ei Kristian olisi ottanut häntä sylihinsä.

Kristian tahtoi panna Valdemarin sänkyyn, mutta hän riiteli vastaan
kaikin voimin, ja kun musta mies pelkäsi tekevänsä hänelle pahaa, jos
hän ottaisi hänen kovasti kiini, huusi hän apua, ja rouva syöksi
sisälle.

"Taivaan Jumala! hänen haavansa ovat auenneet! Hänestä juoksee verta!"
huusi rouva; hänen miehensä riensi myös sisään ja poika pantiin väkisin
sänkyyn.

Lääkäri noudettiin, ja kun Valdemar sidottiin, kuuli hän vanhuksen
sanovan herralle ja rouvalle: "Poika on itsepäinen, ja ehkä on hyvä
sanoa hänelle totuus. Hän voipi muutoin kerran, kun emme katso häntä,
juosta ulos ja vahingoittaa itseänsä, niin että hänen henkensä voi
tulla vaaraan."

"Totuus!" huusi Valdemar innossaan; "oletteko siis valehdelleet
minulle? Onko minun äitiparkani kipeä? O Jumala, o Jumala! Minä tahdon
mennä hänen luoksensa, jos vielä täytyisin ikkunasta juosta ulos." Hän
koetti uudestaan tulla ulos sängystä, mutta rouva sulki hänen syliinsä
ja suuteli häntä hellästi.

"Ole alallasi, armas poikani," sanoi hän. "Sinulla ei ole nyt muuta
äitiä kuin minä; sillä oikea äitisi on kuollut ja me hautautimme
hänen." Kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä ja tulvasivat Valdemarin
kasvoille.

"Kuollut!" huusi hän, mutta hänen parkunsa kutsui turhaan häntä
takaisin eloon.

Nyt koettivat kaikki lohduttaa tuota isätöntä ja äititöntä, ja herra
vakuutti tahtovansa olla hänelle isän sijassa.

Monta päivää kului ennenkun Valdemar lakkasi itkemästä; ei mikään
voinut lohduttaa häntä, ei edes tuon kauniin rouvan helleys ja
osanottavaisuuskaan. Vasta täydellisesti toinnuttuansa tunsi hän koko
surullisen tapauksen, johon hän valitettavasti ei itse ollut syytön, ja
joka maksoi hänen kunnollisen äitinsä hengen.

Se oli jalon Olli Akselinpojan talo, jonka rapulla hän oli seisonut
äitinensä, ja jossa hän nyt oleskeli.

Ikkunasta katsoi rouva ja joukko vieraita matkueen tuloa. Akselinpoika
oli itse poissa. He näkivät, että Guldborg sai hurmaavan iskun
merimieheltä, kuinka hän lapsinensa heitettiin rapulta alas ja kuinka
hänen rahvas tallasi. "Auttakaa! pelastakaa noita onnettomia!" huusi
säälivä rouva, johon tämä hirmuinen kohtaus teki puistattavan
vaikutuksen. Muutamia vieraita ja musta Kristian riensivät alas; mutta
heidän oli mahdoton saada auki kartanon porttia, joka oli ulospäin
aukeneva ja jota tunkeva joukko painoi kiini.

Luonto oli antanut neekerille hyvän sukkeluuden, ja häntä oli
Valdemarin nyt lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestansa. Niinkun
salama juoksi hän ulos ikkunasta, hyppäsi pauhaavan rahvaan päähän ja
löi kepillä väkeä, joka luuli häntä itse p--leeksi ja kiireesti
jättivät paikan. Kun seutu oli tyhjä, sai jalo neekeri vihdoin
tilaisuuden etsiä haavoitettuja. Valdemar oli onneksensa sattunut
makaamaan lähimmäksi muuria; hänen kätensä olivat kierretyt äidin
ruumiin ympärille, niin että ainoasti oikea käsi ja jalka oli tallattu;
pää ja rinta ei niin paljon ollut vahingoittunut. Kuitenkin oli tunto
kaikki poissa, ja molemmat vietiin kuolleina huoneesen.

Akselinpojan rouva tunsi kohta Guldborgin ruumiin. Vanha lääkäri, joka
oli katsomassa matkueen tuloa, tutki heti molempain onnettomain haavat.
Valdemarin sanoi hän elävän, mutta hänen jalo äitinsä oli kuollut,
koska hänen rintansa oli muserrettu. Lapsi ei nähnyt enää koskaan äidin
armaita kasvoja.

Valdemar oli jo kauan ollut terve, ennenkun hänen mieleensä johtui
kysyä hyväntekiäinsä nimeä. Hän kuuli Kristianin sanovan Akselinpoikaa
herraksi ja hänen vaimoansa rouvaksi ja sentähden nimitti hänkin heitä
niin, ja miten heitä muutoin kutsuttiin, oli hänestä saman tekevää.

Myöskin oli hän tottunut puhuttelemaan heitä tuolla tuttavallisella
sanalla sinä, jota hän käytti äidillensä. Tätä itki hän vielä usein,
erittäinkin kuin vanha Märta, joka täälläkin oli tullut hänen passari
eukoksensa, usein muistutti häntä vahingostansa.

Aika ja hänen hyväntekiäinsä ääretön hyvyys, oli vähän lievittänyt sen
nuoren mielen murhetta, kun Akselinpoika vaimonensa tuli Valdemarin
tykö, joka oli yksinään Kristianin kanssa, joka harvoin jätti pojan,
jonka hengen hän oli pelastanut. Akselinpoika toi tunti-kellon, rummun,
torven ja koko rykmenti tinasotureita, ja rouva täydellisen, silkistä
tehdyn murhepuvun, runsaasti sametilla varustetun, sekä latiskaisen
lakin, jossa oli mustia höyheniä.

"Sinun pitää pitämän suruvaatteita äitisi jälkeen!" sanoi hän ja
kyyneleet kostuttivat hänen kasvonsa.

Valdemar oli vähällä itkeä, mutta silloin alkoi herra samassa asettaa
rykmenttiä pöydälle ja käänsi hänen huomionsa noihin kirjaviin
tinasotureihin; sitte otti hän rummun ja löi sillä hupaisen marssin,
Kristianin yhden kappaleen torvella puhaltaessa.

Valdemar hymyili kyyneleittensä läpi ja iloitsi siitä korusta, jota hän
näki.

"Tämä kaikki on sinun," sanoi herra, "mutta sillä ehdolla, ettet enää
saa itkeä."

"Maltas vähän, rouva!" sanoi Valdemar ja veti kätensä pois, juuri kun
rouva tahtoi panna hänen päällensä mustaa röijyä. "Anna minun ensin
koettaa rumpua," ja nyt alkoi hän rummuttaa niin, että hänen täytyi
pitää korviansa ja hymyillä, huolimatta kyyneleistänsä, jotka olivat
vähällä juosta hänen silmistänsä.

Vihdoin oli Valdemar puettu suruun päästä jalkoihin, mutta hänen
kasvonsa osoittivat suurinta iloa. Hän ei muistanut kiittää rouvaa
kauniista vaatteista, mutta sitä lämpimämpi oli hänen kiitoksensa
herralle leikkikapineista.

"Kiitoksia, hyvä herra!" huusi hän vilkkaasti; "ah, sinä olet varmaan
yhtä hyvä kun meidän Herramme taivaassa."

"Sano minua isäksi," sanoi Akselinpoika ja nosti pojan käsivarsillensa.
"Kun sinä sanot minua isäksi ja minun vaimoani äidiksi, saat tämän
kauniin kellon, jonka voi asettaa huoneesesi, ja joka näyttää sinulle,
mikä aika on päivästä; sinä voit sen mukaan määrätä tehtäväsi." Hän
otti nyt kellon esiin, ripusti seinälle ja veti sen ihastuneen
Valdemarin nähden, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt kelloa, mikä
siihen aikaan olikin aivan harvinainen.

"Mitä sinä teet sille nyt?" kysyi poika.

"Minä vedän sitä," sanoi Akselinpoika, "sillä muutoin ei se käy eikä
näytä aikaa."

"Se on elävä," huusi Valdemar iloa täynnä. "Kuulehan vaan, kuinka se
napsuttaa!"

"Ei, rakas poikani," sanoi ystävällinen herra, "tämä on kuollut
taideteos, joka on yhdistetty monista osista, erittäinkin monesta
rattaasta ja yhdestä vieteristä, ja joka pannaan käymään sen kiinteälle
vetämällä." Nyt antoi hän pojan katsella kellon sisustaa.

"Tästälähin minä itse vedän sen," sanoi Valdemar ja hyppi ympäri
lattiaa.

"Mutta sinä et saa unhottaa, että me olemme sinun vanhempasi," sanoi
lempeä vaimo ja suuteli häntä.

"Isä! äiti!" huusi Valdemar ihastuneena ja heittäysi molempain syliin.
Kristian itki kovasti.

"Miksi sinä itket?" kysyi Valdemar elävästi. "Ole iloinen! Etkö näe,
mitä minä olen nyt saanut! Kellon rattaineen ja vieterineen, joka on
ikäänkun elävä, rummun, torven, koko rykmentin komeita sotamiehiä
lippuineen, rummuttajineen ja torven-soittajineen. Puhalla sinä
torveen, niin minä rummutan ja tanssin." Ja nyt tuli hauskuutta;
pikku rummuttaja nosti semmoisen metelin, että pojat kokoontuivat
ulkopuolelle kadulle. Ei koskaan ole lapsi, joka ensi kerran on rakkaan
äitinsä jälkeen puettu surupukuun, ollut iloisempi kuin hän.

"Sinä liikut liiaksi," sanoi hänen uusi äitinsä. "Haavasi ovat tuskin
parantuneet ja voivat alkaa helposti uudestaan juosta. Tule nyt minun
kanssani!" Hän otti nyt Valdemarin yhdestä ja Akselinpoika otti
toisesta kädestä kiini ja veivät hänen isoon saliin, johon paljon
valtakunnan ylhäisiä herroja ja rouvia oli kokoontunut.

"Tässä esitän teille meidän uuden poikamme," sanoi Akselinpoika ja vei
Valdemarin keskelle seuraa. Kaikki syleilivät ja suutelivat poikaa,
näyttäen siten sydämellisintä sääliväisyyttä. Sitte mentiin pöytään ja
Valdemarin piti istua molempain vanhempainsa keskellä.

Atrian loputtua vei Valdemar uuden isänsä erääsen nurkkaan ja sanoi:
"Mutta sinun pitää kuitenkin sanoa minulle, mikä nimesi on."

"Olli Akselinpoika," sanoi tämä jalo mies ja taputti Valdemarin kättä.

"Entäs kauniin äitini nimi?" jatkoi poika.

"Sinulle on hänen nimensä äiti; mutta muutoin on hän Elisabet. Tuo
vanha herra tuolla on hänen isänsä."

"Vai niin; sitte on hän minun vaarini," sanoi Valdemar ja juoksi hänen
luoksensa kysyen: "Mikä on nimesi?" -- "Niilo Haraldinpoika," vastasi
tämä kunnioitettava herra ja suuteli Valdemarin otsaa.

Samassa tuli Kristian saliin ja kun hän näki Valdemarin semmoisessa
tuttavuudessa kunnioitetun vanhuksen kanssa, veti hän hänen nuttunsa
liepeen suojaan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Valdemar, et sinä saa
sanoa sitä herraa _sinäksi_, vaan suutele hänen kättänsä, sillä hän on
valtakunnan drotsi" (ylituomari).

Kun Kristian ensi kerran lähestyi ovea ulos mennäksensä, juoksi
Valdemar hänen perässänsä ja kysyi, mikä on valtakunnan drotsi.
Kristian ei sitä itsekään oikein tiennyt vaan sanoi ainoasti hänelle,
että se on hyvin ylhäinen herra, lähin kuningasta, että hän usein ajoi
samassa vaunussa kuin kuningatar Margaretha, ja että hän matkueen
tullessa istui kuninkaan vieressä.

"Mikäs minun isäni sitte on?" kysyi Valdemar. "Saako hänkin ajaa
samassa vaunussa kuninkaan kanssa?"

"Ei," sanoi Kristian; "ei hän saa, sillä hän ei tule enää hoviin; mutta
hän on hyvä herra, joka osti minun vapaaksi raskaasta orjuudesta
Espanjassa, vaikk'ei hän saa ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa."

"Oi, sepä on vahinko!" huusi Valdemar kiivaasti; "minä tahtoisin niin
mielelläni, että hän saisi ajaa kuninkaan kanssa. Mutta tiedätkös,
Kristian? Äitini, joka nyt on taivaassa, sanoi usein minulle, että
ihminen voipi oppia mitä tahtoo, kun vaan hänellä on halua ja on
ahkera. Minä opettelen niin, että tulen valtakunnan drotsiksi, jotta
saan ajaa kuninkaan ja kuningattaren vieressä, sillä minä pidän hyvin
paljon kuningattaresta." Koko seura nauroi, erittäinkin drotsi, joka
kutsui tykönsä sen vilkkaan pojan ja syleili häntä sydämmellisesti.
"säilytä aina tämä tunto," sanoi kunnioitettava vanhus; "se viepi sinun
menestykseen ja kunniaan."

Ei yksikään päivä Valdemarin elämässä tähän asti ollut tuntunut niin
iloiselta kuin tämä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä tuli sinne keski-ikäinen mies, jonka Akselinpoika
esitti Valdemarille semmoisena, jota hänen tuli totella ja kunnioittaa,
sillä se oli hänen opettajansa. Opettaminen alkoi heti, ja opettaja
huomasi ilolla että Valdemar tiesi jo enemmän kuin oli syytä odottaa
hänen ikäiseltänsä lapselta. Siitä oli hänen kiittäminen ainoasti
ijankaikkisuuteen muuttanutta äitiänsä, jonka hyvä pää ja monet tiedot
tekivät niin kauniita hedelmiä rakastetun pojan kasvatuksessa. Valdemar
oppi nyt kaikkea, mitä hänen säätyisillänsä pojilla oli sinä aikana
tapana oppia. Akselinpoika itse opetti hänelle Saksaa, Franskaa ja
Engelskaa, joita kieliä hän puhui hyvin taitavasti, jonka tähden myös
kuningatar Margareta oli käyttänyt häntä lähettiläänä moniin
ulkomaisiin hovin toimiin, joita hän kunnialla oli täyttänyt. Hänen
ansioinsa palkinnoksi antoi kuningatar hänelle viimeisenä elämänsä
vuotena hovineitsyensä, tuon kauniin Elisabetin, drotsin tyttären,
vaimoksi, ja jos kuningatar olisi kauemmin elänyt, olisi hän
luultavasti nousnut valtakunnan korkeimpiin arvoihin; mutta kun hän ei
voinut alentaa itseänsä liehakoitsiaksi kaikissa uuden kuninkaan
oikuissa ja himoissa, eroitettiin hän heti sen hallitukseen tultua
vaikutuksestansa ja kiellettiin hovissa itseänsä näyttämästä. Tämä oli
tosin yhden tekevä jalolle Akselinpojalle; hän oli pahoillaan ainoasti
Erikin huonosta hallituksesta, hänen kevytmielisyydestänsä ja
sopimattomasta käytöksestänsä tuota kaunista ja kaikilla hyvillä
avuilla kaunistettua kuningatarta kohtaan, jonka lempeyteen ja
ansioihin hänen puolisonsa yksinään oli tunteeton. Kuitenkin eli
hän tyytyväisenä onneensa ja lohdutti itseänsä vaikeudetta
armottomuudessansa. Hovi ei ollut siitä päivin, kun Erik tuli
Margaretan apuhallitsiaksi, enää hänelle mikään mieluinen olopaikka.
Kun hän ei kaivannut sitä, ei hänellä ollut mitään kaivattavaa. Hän oli
kauniin ja kunnioitettavan vaimon puoliso; hän oli rikas ja yleisesti
kunnioitettu, ja hänen elonsa syksy lupasi siis kantaa kaikkia autuuden
hedelmiä rakkauden ja rauhan hoidossa.

Aikaisin koki hän muodostaa Valdemaria urhoolliseksi soturiksi, ja kun
hän itse oli hyvin oppinut sotataidossa ja tullut merkilliseksi aseiden
käytännössä Margaretan ajalla, oli hän totisesti paras opettaja kuin
Valdemar taisi saada. Usein sanoi hän sille tarkalle pojalle: "sinuakin
kerran kehoitetaan isänmaasi puolustukseen; tee se silloin voimakkaasti
ja rohkeasti, sillä ken ei sitä tee, hän on valtion suuressa vartalossa
vesioksa, joka ainoasti imee itseensä sen voimia, antamatta kukkia ja
hedelmiä. Semmoseksi hyödyttömäksi kasvannaiseksi ei toki minun
Valdemarini pidä tuleman; ei, rakas poikani, sinä et saa tulla jaloja
esi-isiäsi kehnommaksi."

"Opeta minua rohkeaksi ja urhoolliseksi," sanoi Valdemar ja vaipui
hänen rinnoillensa.

Hän oli ollut noin kaksi kuukautta Akselinpojan luona, kun hän yhtenä
aamuna kutsuttiin makuukammariin, johon hän muutoin harvoin tuli. Hän
säikähti kovasti, kun näki kauniin kasvatus-äitinsä makaavan hyvin
kalveana sängyssä. Nyt muisti hän vasta kuulleensa ikäänkun unessa
valitushuudon, ja syöksi esiin, heittäytyäksensä hänen syliinsä.

"Seis, Valdemar!" sanoi hän heikolla äänellä, "sinä teet pahaa
sisarellesi." Samassa otti hän kauniin lapsen ja näytti sitä pojalle.

"Tämäkö minun sisareni?" huusi Valdemar ja oli vähällä tukehduttaa tuon
äsken-syntyneen suuteloillaan. Onnellinen isä otti lapsen syliinsä ja
laski sen sitte jälleen äitinsä rinnoille. Valdemarin ilo oli
sanomaton.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi hän.

"Hänellä ei vielä olekaan nimeä," sanoi Akselinpoika. "Jaa, todellakin,
Elisabet; miksi nimitämme hänet?" He neuvottelivat nyt kauan ja
arvelivat milloin yhtä, millon toista nimeä; mutta eivät sopineet
siitä.

"Kuules, tiedätkös, isä?" sanoi Valdemar; "hän on niin siunattu, ettei
hän ensinkään tarvitse nimeä. Katso vaan, kuinka siunattu hän on."

"Olkoon Valdemar sen valinnut," sanoi äiti ja ojensi kätensä
miehellensä. "Herra on armossansa siunannut meitä hänellä, olkoon hänen
nimensä sentähden Signe!" [Signe on suomeksi: siunatkoon.]

"Olkoon niin," sanoi Akselinpoika; "Valdemar on antanut hänelle nimen;
sanokaamme häntä Signeksi!" Kolme päivää sen jälkeen kastettiin hän
tuomiokirkossa sillä nimellä.

Elisabet parani pian täydellisesti terveeksi, ja kaikki sai nyt
Akselinpojan huoneessa vilkkaamman näön. Kun Valdemar ei ollut
opettajansa luona, oli hänen rakkain toimensa tuuditella Signeä, ja
erittäinkin oli hänen ilonsa suuri, kun Elisabet antoi jonkun kerran
hänen sulkea sen kauniin lapsen syliinsä.

Talvi kului mitään erinäistä Akselinpojan perheessä tapahtumatta. Kesän
alussa muutti hän kauniisen, metsillä ja järvillä ympäröittyyn, lähellä
Sorötä olevaan linnaansa, jonka kuningatar oli antanut hänelle ja
Elisabetille häälahjaksi, ja joka oli pyhitetty ijankaikkisuuteen
muuttaneen siellä hääpäivänä olemisella.

Vaikka Valdemar oli syntynyt Seelannin kauniimmissa tienoissa, jossa
hänen vanhempiensa tila oli ollut, ei hän kuitenkaan voinut muistaa
koskaan nähneensä metsää. Hän oli niinkun toisessa maailmassa, ja hänen
nuori sielunsa nautti mieltymyksellä luonnon moninaisia kauneuksia.
Kristian opetti hänen kiipeämään puuhun, johon tämä oli erittäin
taitava, ja pian ei ollut yksikään metsän lintu varma pesässänsä, sillä
pieninkin haara kannatti tuon pienen metsästäjän, joka ei pelännyt
mitään vaaraa, kun siitä oli palkintona harvinainen linnun pesä.
Kuitenkin otti hän harvoin enemmän kuin yhden pojan. "Äiti-raukan,"
sanoi hän, "ei pidä menettämän kaikkia lapsiansa; minä pelkään, että se
surisi itsensä kuoliaaksi" Näitä linnun poikia ruokki Valdemar ja
Kristian suurella huolella, ja saivat pian pienen eläimistön, joka
heille tuotti suurta iloa.

Pieni Signe kasvoi ja tuli kauniiksi lapseksi. Heidän maalta jälleen
pois muuttaessa saattoi hän jo käydä, ja kun he taas seuraavana vuonna
muuttivat sinne, alkoi hän puhua. Hän oli koko perheen, etenkin
Valdemarin lemmikki.

Kun ainoasti puoli päivää oli häneltä kulunut häntä näkemättä,
ikävöitsi hän häntä sanomattomasti, eikä iloisin leikki, kauniin lintu,
eikä hänen toveriensa innokkaimmat rukouksetkaan voineet häntä estää
kiiruhtamasta sen ihanan tyttären tykö. Hän taisi kokonaiset hetket
huvittaa itseänsä leikittelemällä hänen edessänsä, ja hänen paras
palkintonsa oli kun Elisabet silloin salli hänen hetkiseksi ottaa lapsi
syliinsä.

"Pidätkö sinä Signestä?" kysyi Elisabet usein hänestä.

"Ah, paljoa enemmän kuin itsestäni," huusi Valdemar ihastuksella. "Minä
toivoisin olevani iso, ja että olisin kuningas; sitte tulisi Signe
minun kuningattarekseni."

Elisabet hymyili ja rukoili sydämellisesti Jumalaa, että Signe kerran
tulisi sen rakastettavan pojan vaimoksi.

"Kukas tietää, mitä voipi aitaa voittaen tapahtua," sanoi Akselinpoika
kuullessaan hänen rukouksensa, ja painoi suutelon jalon vaimon otsalle.

Näiden helläin vanhempain tuuma, tulevaisuudessa yhdistää Valdemar ja
Signe, tulikin toteen. Heidän ikäinsä eroitus oli vaan 6 vuotta. "Hyvä
on, että mies on vähän vanhempi vaimoa," sanoi Elisabet usein, kun
hänen ja Akselinpojan puhe sattui tähän aineesen; "Valdemarin
kypsyneempi järki johdattaa silloin Signen nuoruutta, ja me voimme
laskeutua levolle siinä turvallisessa varmuudessa, että lapsemme
tulevat onnellisiksi maan päällä ja viimein kohtaavat meitä taivaan
autuudessa." Näin uneksi Akselinpoika ja hänen puolisonsa, eikä
huomanneet niitä murhepilviä, jotka verkalleen kokoontuivat heidän
päänsä päälle.

Valdemar oli edelleen harras linnustaja, johon myös Sorön ympärillä
oleva vankka metsä valmisti hänelle oivallisen tilaisuuden. Tätä ei hän
myöskään saattanut jättää käyttämättä, kun Signenkin suurin ilo oli
tulla hänen lintuhuoneesensa, ja kun hän jo kolmen vuotiaana tiesi
jokaisen linnun nimen.

Heidän kolmantena vuotena maalla oleskellessansa oli Valdemar niin
onnellinen, tahi oikeammin: _hän oli onneton_, että keksi erään puun
latvasta maakotkan pesän. Hänen ja Kristianin ilo oli tästä löydöstä
ääretön, ja he pitivät tarkoin varalla sen ajan, jolloin molemmat
vanhat kotkat olivat poissa pojillensa ruokaa noutamassa, saadaksensa
ottaa pojista, Valdemar nousi puuhun mustan johdattajansa kanssa,
saavutti onnellisesti pesän ja anasti toisen pojan, jonka hän sitte
antoi Kristianille, joka odotti häntä alempana paksummilla haaroilla.

Suurella ilohuudolla kantoi Valdemar kotkanpojan kotiin, sulki sen
häkkiin ja elätti sitä raa'alla lihalla ja kalan kappaleilla. Se otti
ruokansa hänen kädestänsä, ja Valdemarilla ja Kristianilla oli paljon
huvitusta tästä saaliista.

Kesän loputtua seurasi maakotka Valdemaria Roskildeen, ja samoin
seuraavana keväänä syntymäpaikkaansa, Sorön läpipääsemättömiin metsiin,
jossa se nyt sai nauttia vapautta ja taisi lentää korkeimpiin puihin,
milloin vaan halutti; kuitenkin oli se vielä niin kesy, että Valdemar
ja Kristian viheltämällä saattoivat kutsua sen takaisin. Se lensi ulos
ja sisälle ikkunasta tahi avatusta ovesta, ja otti ravintonsa monilla
naurettavilla hypyillä.

Signe ei voinut olla pelkäämättä nähdessään tuota lintujen kuningasta.
Hän pyysi sentähden Valdemaria, ettei hän milloinkaan enää kutsuisi
sitä takaisin. Mutta vaikka hän mielellään olisi tahtonut täyttää tämän
rakkaan lapsen toivon, ei hänellä kuitenkaan ollut kykyä sitä estää;
sillä kotka useimmasti tuli itsestään takaisin hakemaan kartanolta
ruokansa jota palvelusväki vierasvaraisesti kyökistä sille antoi. Signe
rauhoittui kuitenkin vähitellen, sillä kotka tuli joksikin harvoin
näkyviin, paitsi kun se saapui nälkäänsä sammuttamaan, josta luultiin
sen löytäneen metsässä puolison, jonka luona oleskeli.

Keski-kesällä lahjoitti Elisabet miehellensä pojan. Onnellisten
vanhempain ilo siitä oli erinomainen, ja suuria valmistuksia tehtiin
kasteesen, jota hyvin juhlallisesti piti vietettämän Sorön kirkossa.

Elisabetin kunnioitettavan äidin piti kastettaessa pitämän, ja hänen
isänsä, tuo ijäkäs drotsi, sekä monta valtakunnan suurta, joiden kanssa
Akselinpoika vielä seurusteli, huolimatta epäsuosiostaan, piti oleman
kummina.

Kastejuhlan piti tapahtuman eräänä hyvin lämpimänä Heinäkuun päivänä.
Tämän nuoren maailman jäsenen oli mummonsa pukenut pitkään
samettivaatteukseen, joka oli runsaasti kirjaeltu kullalla, ja hänen
kaulassansa riippui kultaketjussa kuningatar Margaretan tiamantteihin
juotettu muotokuva, jonka kuningatar itse oli hänelle antanut
morsiuslahjaksi. Tämän piti nyt oleman rakastetun tyttärenpojan
kumminlahja. Muotokuvan takapuolelle kirjoitti hän omansa ja lapsen
tulevan nimen sekä päivän: Heinäkuun 15 p. 1416.

"Märta, aukaise ovi toiseen huoneesen, jonka ikkunat ovat auki," sanoi
kunnioitettava eukko, jolle oli tullut vari sekä päivän helteestä että
paljosta työstänsä lapsen kanssa; "tuo siunattu poika ja minä olemme
variin menehtymäisillämme, mutta pane ensin poika kätkyeen, että hän
makaa kummien tullessa niinkun näytteenä, jonka pitää oleman kaunis
katsella."

Vanha Märta, joka oleskeli Akselinpojan huoneessa ja oli siellä
voittanut kaikkein kunnioituksen ja luottamuksen nöyryydellänsä
perheelle, otti ensin vaatetetun lapsen mummonsa sylistä ja kysyi sitte
tavallisella varovaisuudellansa: "Kumpaistako ovea teidän armonne
käskee minun avaamaan, saliinko vai vierashuoneesen vievää?"

"Vierashuoneesen," sanoi vanha rouva vähän vihaisesti; "en minä pidä
sinusta pahaa, Märta, mutta sinä olet hyvin pitkäpiimäinen tekemään,
mitä käsketään. Pane nyt ovi auki!"

Märta totteli, mutta vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi nuoren
sukuherran kylmettyvän; hän aukaisi sentähden ovea vähän hitaasti,
seisoi kauan kynnyksellä linkku kädessä ja katsoi nukkuvaan lapseen,
jonka jälkeen hän meni huoneesen sulkemaan muutamia avonaisia
ikkunoita, ettei veto tulisi liian kovaksi. Hänen tätä tehdessään kuuli
hän vahvan suhinan huoneessa ja näki kesyn kotkan pihalta lentäneen
sisälle vielä sulkematta olevasta ikkunasta. Hän riensi nyt sulkemaan
ovea, mutta ennenkun hän sinne ennätti, oli kotka salaman sukkeluudella
mennyt siitä sisälle, iskenyt kyntensä makaavan lapsen vaatteisin ja
nosti nyt siipensä lentääksensä pois. Mummo päästi tässä kauheassa
näyssä kimeän tuskanhuudon ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Märta
tointui ja koki pelastaa onnetonta lasta; mutta ennenkun tuo vanha ja
raihnainen vaimo ennätti ovelle, lensi kotka saaliinensa siitä ulos, ja
Märta, joka kaikin voiminsa tarttui petolintuun, kaatui takaperin pari
höyhentä kädessä, mutta siivillinen peto lensi ikkunasta ulos, itkevä
lapsi kynsissään.

"Jesus, Maria!" huusi Märta epätoivon äänellä, huolimatta siitä että
veri tulvasi hänen päästänsä kaulalle. "Pelastakaa lasta! Kotka
lennättää sitä pois; auttakaa, auttakaa!"

Elisabet kiipesi tuskanhuudolla ylös sängystä ja riensi huoneesen
huutavan luokse. "Missä on lapseni?" huusi säikähtynyt äiti, joka
aavisti onnettomuutta ja pian pelkäsi sitä kun oli tapahtunut.

"Se on ryöstetty!" huusi Märta, väännellen käsiänsä; "kotka vei sen
kynsissään!"

Epätoivon huudolla kaatui Elisabet hengetönnä maahan.

Märta huusi taas apua, ja muutamia piikoja riensi sisälle ja auttoivat
rakastetun rouvan ylös lattialta. Akselinpoika syöksi nyt sisään
kokonaan mielettömänä. "Onko se totta?" kysyi hän; "oliko se minun
poikani, jota se onneton kotka lennätti kynsissään järven ylitse
metsään päin? Minä näin sen kauhean näön; mutta pelastakaa minua, etten
tulisi mielettömäksi; sanokaa minulle, oliko se minun lapseni, ainoa
poikani!"

"Jumalan pyhä äiti suokoon teille voimaa kestämään sen hirmuisen
tapauksen, jalo herra," sanoi Märta, kovasti itkien; "jaa, se on totta;
se julma onnettomuus on tapahtunut."

Akselinpoika syöksi nyt ulos, huutaen niin, että se kaikui yli
ympäristön: "kaikki minun väkeni pitää kokoontumaan, koko kartanon
asukkaat, kaikki kalastajat! Lykätkää veneet vesille! Kuka vaan löytää
minun poikani joko kuolleena tahi elävänä, sen minä ruhtinaallisesti
palkitsen! Joutukaa!"

Onneton isä riensi järvelle ja heittäysi venheesen. Joukko kansaa
seurasi hänen esimerkkiänsä.

Elisabetin äiti heräsi vasta siitä voimattomuudesta, johon kauhistus
oli hänen saattanut. Hänen mielentilansa oli hirmuinen, ja hän valitti
itseänsä syylliseksi koko onnettomuuteen, koska lapsi oli hänelle
uskottu, ja hän oli käskenyt Märtan avaamaan ovea. Hänen täytyi nyt
kuitenkin askaroida surkuteltavan tyttärensä kanssa, joka oli aivan
tunnotonna ja näköjään lähellä kuolemaa. Paljon ylhäisiä rouvia, jotka
olivat läsnä kastamisjuhlaa varten, kiiruhti, kuultuansa kertomuksen
tapahtuneesta onnettomuudesta, sisälle ja kantoivat Elisabetin sänkyyn.
Vihdoin aukaisi kurja silmänsä ja tuijotti hurjilla silmäyksillä
ympärillensä. Koko tapaus oli hänelle kuin ilkeä unelma; mutta
läsnä-olijain kyyneleet vakuuttivat kuitenkin hänelle pian sen
kauhistavan todellisuuden. Onnettomalla äidillä ei ollut yhtään
kyyneltä. Epätoivo kumoutui hänen muutoin niin kauniissa, lempeissä
silmissään, ja hänen huulensa vetäytyivät suonenvedon tapaiseen hymyyn.
Monta kertaa huusi hän kiivaasti: "Antakaa Valdemarin ja Kristianin
viheltää kotkalle! Ehkä se tulee takaisin minun lapseni kanssa, jos ei
se jo olisi repinyt sitä viatonta olentoa!"

Tätä olivat molemmat aikaa sitte koettaneet ja kertoneet niin kauan kun
näkivät hirmuista petolintua lapsi kynsissä, mutta kaikki oli turhaa.
Kotka ei piitannut enää heidän vihellyksestänsä; se riensi saaliinensa
kaukana olevaan pesäänsä, repiäksensä sen ruoaksi nälkäisille
pojillensa.

Valdemar oli polvillaan rakkaan äidin sängyn jalan juuressa, väänteli
käsiänsä ja soimasi itseänsä itkien, että oli murhannut lapsen, koska
hän oli kotkan taloon toimittanut.

"Sinä olit viaton ase Kaikkivaltiaan kädessä," sanoi drotsi,
lohduttaen; "sillä Hänen tahdostansa ei hivuskarvakaan putoo päästämme
eikä varpunen katolta. Elä sure siis, lapseni, vaan usko, että se
ryöstetty poika on Herran huostassa yhtä hyvin kotkan kynsissä taivaan
ja maan välillä liidellessänsä kuin äitinsä rinnoillakin. Hän voipi
vielä, tämä Jumala, joka on turvattomain turma, tuoda lapsen terveenä
ja raittiina jälleen hänen syliinsä. Meidän pitää toivoman kaikkea
Hänen armostansa!"

Mihin onkaan onnettoman muuhun turvaaminen kuin toivoon? Elisabet piti
itsensä lujasti kiini sen ankkurissa; hän rukoili Jumalaa ja kaikkia
pyhiä varjelemaan sen lapsen henkeä, jonka hän äsken oli kivulla
synnyttänyt; hänen kyyneleidensä lähde avautui jälleen, hän toivoi
ihmetyötä, joka pelastaisi hänen lemmikkinsä ja vaipui tässä toivossa
voimatonna pään-alaiselleen, jossa keveä uni ummisti hänen silmänsä.

"Ah, että Jumala olisi jo kauan tätä ennen minun antanut päästä
hautaani," valitti Elisabetin vanha äiti. "Minä olen syy kaikkeen
siihen onnettomuuteen, joka teille on tapahtunut."

"Ei, mummo," nyyhki Valdemar, "vaan minä olen syy kaikkeen. Minä
rukoilen isääni, kun hän tulee takaisin, että hän ajaa minut pois;
sitte minä menen metsään, jossa kotka pienen veli-raukkani on syönyt,
ja itken ja suren itseni kuoliaaksi."

"Ei," sanoi pikku Signe, "sitä et saa tehdä, Valdemar; sinun pitää
oleman Signen luona; mutta paha kotka sinun pitää ajaa pois, kun se
tulee takaisin, muutoin voipi se helposti ottaa minut kynsiinsä ja
lentää metsään; ja sitte ei sinulla enää ole Signeä."

Elisabet heräsi. "Onko Herra kuullut rukoukseni?" kysyi hän, "ja onko
minun poikani pelastunut petolinnun kynsistä? Te vaikenette kaikki,"
jatkoi hän, "ah, niinpä on sitte lapseni revitty! O Jumala, se on
kuollut saamatta pyhää sakramenttia, tulematta elähytetyksi kristittyin
yhteydessä! Oi, ystäväni, rukoilkaa, rukoilkaa sen onnettoman sielun
edestä!" Hänen tilansa oli hirmuinen. Lääkärillä, joka heti kutsuttiin,
oli suurin levottomuus hänen hengestänsä; sillä yksi juoksetus-puuska
seurasi tiheään toistansa.

Pimeä jo oli kun Akselinpoika tuli kotiin. Kaikki tiedustelemiset
olivat olleet turhat. Joka puu, jokapaikka tuossa suunnattomassa
metsässä oli haettu läpikotasin, mutta ei mitään merkkiä lapsesta
keksitty. Kaikkialla, missä kotkan pesä oli, hakkasivat talonpojat sen
puun, joka pesää kannatti, ja yli sadan kotkanpojan täytyi hengellään
maksaa sen ryöstön, jonka kesy kotka oli tehnyt; mutta siitä ei ollut
mitään hyötyä.

Akselinpoika riensi kuoleman kanssa kamppailevan vaimonsa sängyn
luoksi. "Elä jätä minua, kalleuteni!" sanoi hän, ottaen tuon kalvean
liljan käsivarsillensa. "Elä minun, Signesi ja Valdemarin tähden!"

"Pyhä neitsyt on kuullut rukoukseni," kuiskasi Elisabet tuskin
kuultavalla äänellä, "ja vaikk'ei minun poikani pyhässä kasteessa
tullut vihityksi Sovittajalle, tapaan minä kuitenkin hänen taivaassa."

"Sinä et saa kuolla!" huusi Akselinpoika, ja hänen kyyneleensä
tulvasivat Elisabetin kalveille kasvoille.

"Minä lähden täältä," vakuutti Elisabet hyvin heikosti, "sinne, missä
on huone valmistettu minulle Herran ja Hänen enkelittensä luona. Sinä
saat tavata vaimoasi Hänen kunniassansa."

"Ei sinun pidä kuoleman, oma siunattu äitini!" huusi Valdemar
epätoivoisena ja itki, samalla suudellen tuon suuresti rakastetun
kylmää kättä.

Akselinpoika nosti vaikeroivan Signen äitinsä sydämelle. Elisabetin
vanhat vanhemmat vääntelivät käsiänsä, Märta nyyhki kovasti, ja
Elisabetin kaunis sielu lensi taivaasen.

       *       *       *       *       *

Ilon valoisa temppeli oli siis näin sukkelasti muuttunut surun
hautaholviksi. Vielä hetki ennen puolta päivää oli Elisabeth
äärettömästi hyvillä mielin, ja ainoasti äitinsä hartailla rukouksilla
pysyi hän sängyssä. Hän otti hymyilevän pojan rinnoiltansa, antaen sen
vanhukselle, eikä yksikään aavistus siitä kauhistuksesta, joka oli
tapahtuva, himmentänyt hänen riemuansa. Koko talo oli järjestetty
juhlan viettämiselle; se vilisi täynnä sukulaisia ja ystäviä -- vielä
muutama hetki ja juhlan sankari, tuo pieni äsken syntynyt oli kadonnut,
hänen nuori rakastettava äitinsä ruumiina, isä ymmärryksensä
menettämällänsä, lapset äiditönnä, vanhat vanhemmat epätoivoissaan ja
kaikki läsnä-oliat alakuloisina ja murheellisina. Vieraat menivät
kaikki tiehensä, paitsi drotsi ja hänen rouvansa, ja pian näytti tuo
ilolle pyhitetty linna autiolta haudalta!

Seuraavana aamuna sulki Akselinpoika ijäti rakkaan puolisonsa silmät,
ja meni sitte kansa-joukon kanssa uudestaan tiedustuksille. Hän tahtoi
vähintäkin koettaa, että olisi löydetty lapsen luut, jotta nämä
surulliset jäännökset olisi voitu myös saada hänen äitinsä
ruumis-arkkuun.

Hän ja hänen lukuisat seuralaisensa hakivat seudun tarkoin kolmea
peninkulmaa laajalta. Tuhannet kerrat seliteltiin lapsen vaatteet,
kaulaketjut ja muotokuva, mutta ei kukaan ollut nähnyt niistä, ja
kuitenkaan ei voitu muuten luulla, kuin että kotkan täytyi ne kapineet
jättää sille paikalle, missä saaliinsa hakkasi kappaleiksi, ja siellä
piti myös löytymään lapsen luuranko. Mutta ei kukaan ollut nähnyt
kotkan lentävän lapsen kanssa ilmassa, vielä vähemmän laskeuvan sen
kanssa maahan.

Akselinpoika ei lakannut kuitenkaan etsimästä. Hän kysyi jokaisessa
mökissä, ja vähäpätöisimmänkin ihmisen kertomus oli hänestä tärkeä.
Viidentenä päivänä päätti hän palata jälleen kotiin, toimiaksensa
rakkaan vaimonsa hautausta. Hän kyseli kuitenkin kaikilta, jotka
tapasi kotitiellä, eikö he tietäisi hänelle neuvoa mitään jälkeä
haettamastansa. Noin peninkulma hänen kotoansa, kertoi eräs mies, joka
niitti heinää, mainittuna päivänä nähneensä ison linnun lentävän
joksikin lähellä maata, pitäen jotakin valkoista liehuvaa esinettä
kynsissään, ja näyttäen sen kanssa tahtovan laskeutua alas. Mies sanoi
myös, päin lintu oli mennyt.

Nyt alkoi Akselinpoika etsiä kahta suuremmalla innolla. Hän jakoi
väkensä ja neuvoi heidän kulkemaan eri teitä, itse tuli hän auringon
lasketessa yksinäiseen mökkiin, joka oli tiheimmän metsän keskellä,
yläpuolella Sorön järveä. Siellä kolkutti hän sisälle. Vanha
metsäläinen, vielä vanhemman, inhoittavan näköisen vaimon kanssa,
aukaisi oven. Kun hän oli asiansa sanonut, näytti perkeleellinen hymy
vetävän kiini vaimon suuta ja miehen käsitti ehdoton väristys.

"No, nytpä on kotka ollut hullu," puhkesi vaimo puheesen ivanaurulla;
"ettekös tiedä, että petolinnut rakastavat aina loistavaa? Kun kotka
on ensin hakannut lihan lapsestanne, on se sitte myös niellyt
luumurusetkin, jotka olivat vaan pelkkää rustoa, ja sillä kalliilla
ristiäispuvulla on se verhonut pesänsä, ja antanut loistavan koristeen
sikiöillensä leikkikapineeksi. Te olette väärällä polulla, herra!
Teidän pitää etsiä puiden latvoista, jos mielitte löytää lapsenne
puvun, tahi ehkä pienen solmun sen kalutuista luista."

"Lakkaa!" huusi Akselinpoika ja kätki kasvojansa käsillään, väristen
hänen onnettomuutensa kauheasta selityksestä.

"Taikka tiedätkös Knuutti?" jatkoi vaimo miehellensä joka ei virkkanut
yhtään sanaa, "me annamme herralle sen kurjan raukan, joka makaa tuolla
nurkassa, koska hän on niin suuri lasten ystävä." Samassa nosti hän
heikon lapsen käärittynä hajallisiin ryysyihin, käsivarrellensa.
"Ottakaa tämä, rakas herra! Se on minun tyttäreni lapsi katalan huoran
sikiö, jonka hän ennen kuolemaansa heitti meidän kaulaamme; minä juuri
tänään hautasin hänen. Tahdotteko ottaa tämän sikiön? Pienestä lahjasta
meille köyhille raukoille saatte häntä käyttää hyväksenne."

Lapsi parkui, niinkuin olisi se onneton olento tahtonut huutaa
Akselinpojan laupeutta avuksensa, mutta hänen sydämensä oli liiaksi
surulla raskautettu, että siellä olisi ollut sijaa muiden kärsimisille.
Kuitenkin heitti hän muutamia kultakappaleita pöydälle ja lupasi
vanhuksille joka vuosi saman verran, jos he lapsen huolella
hoitaisivat, jonka jälkeen hän riensi ulos haeskelemisiansa jatkamaan.

Mutta kaikki tiedustelut olivat hyödyttömät. Valkea liehuva vaate, jota
lintu oli pitänyt kynsissään, oli kentiesi karitsa, jonka se oli
ryöstänyt. Kukatiesi oli se pudottanut lapsen järveen! Akselinpojan
täytyi jättää kaikki toivo, ja Elisabetin mennä liian aikaiseen
hautaansa, kanssansa sinne sulkematta rakkaan lapsensa jäännöksiä,
jonka menettämisen tähden hänen sydämensä oli puhennut.

Murheväessä, joka seurasi rakastettua edesmennyttä maahan, näytti
kymmenvuotias Valdemar olevan toivottomin. Hän ei herennyt valittamasta
itseänsä syylliseksi tämän äidin kuolemaan. Hautauspäivänä laski hän
irti kaikki lintunsa, eikä koskaan enää ryöstänyt minkään elävän
olennon vapautta.

Synkkä raskasmielisyys sijoittui Akselinpojan sieluun. Hän ei voinut
unhottaa palkitsematonta vahinkoansa. Onnen kukkulalta oli hän
syöksynyt surun syvyyteen, ja keskellä elämänsä kesää oli hänen vähällä
rusentaa se voimakas myrsky, joka kulki hänen teillensä ja kylvi
kuolemaa ja hävitystä ympärillensä; sillä drotsi ja hänen puolisonsa
elivät ainoasti muutamia kuukausia rakkaan tyttärensä jälkeen; suru
musersi heidän jalot sydämensä.

Heidän kuollessaan lankesi Akselinpojalle suummattomat rikkaudet; mutta
niillä ei enää ollut hänestä mitään arvoa. Kuitenkin koki hän Signen ja
Valdemarin tähden käyttää niitä parhaalla tavalla. Hän teki Valdemarin
edesmenneen isänsä linnan omistajaksi, ja neljä kaunista ritaritaloa
odotti Signen tulevaa miestä morsiuslahjana. Ja kukapa muu siksi voisi
tulla kuin rakastettu Valdemar, joka pojan kokonaisella helleydellä oli
kiinittynyt Akselinpoikaan, ja joka oli tullut välttämättömäksi hänen
sydämellensä. Molempain hyväin lasten taipumukset näyttivät myös
kohtaavan toinen toistansa, niin että kun Valdemar oli 18 ja Signe 12
vuoden vanha, saattoi niitä pitää kahtena rakastuneena, jotka eivät
voineet elää ilman toinen toistansa. Signen suloisuus alkoi tällä
ijällä karttua, ja kun hän oli ennättänyt viidentoista vuotiaaksi, oli
hän maan etevimpiä kaunottaria, joka jo askaroi monen nuorukaisen
mielikuvitteissa ja liiteli heidän unelmissansa.

Kaikki kolme valtakuntaa olivat tyytymättömiä Erikin huonoon
hallitukseen. Jos hän oli ollut irstainen ja huikentelevainen
Margaretan eläessä, oli hän semmoinen vielä enemmän nyt, kun hänen ei
tarvinnut tehdä mitään tiliä käytöksestänsä. Jalon Filippan kyynelet
vuotivat salaisesti. Hänen muuttumaton helleytensä ei saattanut voittaa
epävakaisen sydäntä, ja moni ylhäisen perhe vihasi Erikkiä heidän
tyttäriensä ryöstäjänä ja vietteliänä, ja täytyivät toisinaan vastaan
ottaa hänen himojensa uhrit sekä heidän lapsensa, kun ne eivät enää
voineet miellyttää tuota ruunattua hekumoitsijaa.

Akselinpoika olisi jo aikoja sitte jättänyt sen Väkivaltaisuuden
ikeessä huokaavan maan, jos ei se olisi ollut hänen suuresti rakastettu
synnyinmaansa, joka sen lisäksi vielä oli poveensa sulkenut hänen
kalliin Elisabetinsä maalliset jäännökset. Mutta Sorön syvissä,
tuuheissa metsissä oli kätkettynä sen kaunis kuva, hänen juhlallisesti
kukoistava tyttärensä, ja jos hän joskus lähti kuningaskaupunkiin, jäi
kuitenkin Signe Valdemarin suojassa linnaan.

Tämä oli 22 vuoden vanha, kun Akselinpoika päätti että hän sodassa
tekisi itsensä ansiolliseksi saamaan Signen käden. Tähän tuli hyvä
tilaisuus, koska vihollisuus Holsteinin kanssa vielä kesti.
Akselinpoika antoi lemmikillensä sata hyvin varustettua ratsumiestä ja
määräsi, että hänen piti retkeillä Koldingiin, kussa Erik silloin
oleskeli, ollaksensa sodan näyttämöä lähempänä.

Rajusti sykki Signen sydän nähdessään tuon rakastetun nuorukaisen
loistavassa kuparihaarniskassa, hopeaisessa kypärissä, ja liehuva
sulkapensas kiharaisessa päässään pyörittelevän rohkeata sota oritta
linnan pihalla. "Muistatko minua poissaollessani?" kysyi Valdemar
vapisevalta neidolta, kun tämä hyvästijätössä sitoi taivahan sinisen
vyöttimen hänen hoikan vartalonsa ympärille ja kyyneleensä putosivat
hänen kädellensä.

"Niin kauan kun elän," sanoi Signe suloisesti. "Mutta ethän sinäkään
unhottanee minua sodan kauhuissa? Ah, se ajatus on minulle runsas
autuus, että minä asun muistossasi kuoleman kauhujenkin sinua
ympäröitessä!"

"Jos kaadun," sanoi Valdemar viehkeästi, "niin minä kuolen sinun rakas
nimesi huulillani, ja puhkeavan sydämeni viimeinen sykähdys on
pyhitetty sinulle!"

"Ja elä, poikani, niinkuin me Jumalan armosta toivomme," keskeytti
Akselinpoika ja painoi Valdemarin liikutettua rintaansa vastaan, "ja
tule takaisin kunniarikkaana sotiana isäsi syliin; silloin saat Signen
urhoollisuutesi palkaksi. Syleile morsiantasi ja mene sitte Herran
rauhassa; paras siunaukseni seuraa sinua!"

"Ja minun!" huusi Signe, joka ei olisi voinut erota rakkaansa sylistä.

"Oi se julma, hurja sota!" huokasi vanha Märta ja rukoili kaikkia pyhiä
varjelemaan sen rakkaan nuorukaisen päiviä.

"Tie hänen sydämeensä käy minun sydämeni lävitse!" vakuutti Kristian
lämpimästi, ja ratsasti nuoren herransa perästä, joka kiihkeimmällä
mielen liikutuksella antoi hevosen juosta ulos linnan portista.

Märta lankesi polvilleen ja rukoili kauan aikaa. Signe nosti
kyyneleillä täytetyt silmänsä taivaaseen päin, eikä löytänyt sanoja
tunteillensa.

Akselinpoika katsoi liikutettuna Valdemarin perään, ja sanoi
vilkkaasti: "Noin nuori ja keveä olin minäkin kerran. Minä menin
sotaan, niinkuin tanssiin; mutta nyt se on jo kaikki tyyni ollut ja
mennyt. Nyt kumartuu vanha pääni maata kohden."

"Meidän helleytemme pitää sen jälleen nostamaan," sanoi Signe, vaipuen
isänsä sydämelle.

Tyytymättömyys kuningas Erikin hallitukseen lisääntyi sillä väliin
päivä päivältä, ja kansa vihastui syystä sekä niihin julmuuksiin, joita
hän toisinaan harjoitti että yleisesti huonoon hallintoon, ja monta
kertaa tukahdutti Filippa itse syntymähetkessä kapinan, jonka
tarkoituksena oli anastaa ruunu Erikiltä ja panna se hänen päähänsä.
Tätä tietä ei jalo ruhtinatar tahtonut nousta Pojan valta-istuimille;
peruuttamatta tahtoi hän pitää sen valan, jonka hän alttarin edessä oli
vannonut perheelliselle kuninkaalle, joka ei koskaan nähnyt hänen
armoansa ja hyviä avujansa: jakaa surun ja ilon hänen kanssansa ja olla
hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa. Turhaan koki hän taivuttaa
Erikkiä lempeydellä ja oikeudella voittamaan kansan sydämet ja edes
puolustamaan avoimia rannikoita, milloin niille tekivät rauhattomuutta
ja niitä ryöstivät merirosvot, joita parveili Itä- ja Pohjanmerellä;
vieläpä välinpitämättömyys hänen kunniastansa ja kansallisuuden hyvästä
meni niinkin pitkälle, että hän vitkastelihe Sorön luostarissa, silloin
kun hänen tärkeää kauppakaupunkiansa Köpenhaminaa piiritti suuri
laivasto, jonka Hansakaupungit ja Holsteinin kreivit keväällä 1428
lähettivät kaupunkia vastaan, hävittääksensä sen kukoistavaa kauppaa.

Näinä vaaran aikoina osoitti Filippa, jotta hän ansaitsi nimen
maan-äiti. Hän jätti kuninkaan linnan ja kiiruhti ahdistetun, kuninkaan
hylkäämän Köpenhaminan avuksi. Hänen kaunis rintansa suljettiin
teräshaarniskaan ja vahvat hivuksensa kätkettiin loistavaan
hopeakypäriin, ja pieniin jalkoihinsa kiinitettiin pari välkkyviä
kultakannuksia. Pieni käsi heilutti urhoollisesti salamoivaa miekkaa,
ja Filippan korkea majesteetillinen olento oli tässä varustuksessa
kerrassaan niin lumoava ja kunnioitusta vaikuttava, että kun hän
rohkealla ratsullaan, jota hän helposti hallitsi, ajoi Köpenhaminaan,
kansa riemuhuudolla otti häntä vastaan ja luuli saattavansa jo hänen
näöstänsä olla vakuutettu suojeluksesta ja pelastuksesta.

Vihollisen laivasto oli sangen iso ja hyvin miehitetty. Sen sotaa
taitava johtaja päästäksensä mahdollisen lähelle linnoitusta, antoi
satamaan upottaa suuria aamia ja sammioita, rakensi niiden päälle
pattarioita ja istutti niille raskaat tykkinsä, joilla hän useat kerrat
onnistui ampua kaupungin palamaan, vaikka tuli Filippan viisailla
laitoksilla aina pian jälleen tukahdutettiin.

Kun kaupunki oli huonosti varustettu elatusvaroilla ja oli täytymys
pelätä täydellistä nälänhätää, jos vihollinen asettaisi maalle
sotajoukkonsa, tuli Filippan ensimäiseksi huoleksi hankkia ruokavaroja,
joka onnistuikin hänelle kehoituksilla ja melkoisilla uhrauksilla.
Asukkaat nurisivat yleisesti huonosta rahasta, jota kuningas oli
lyöttänyt, ja jonka todellinen arvo oli kolmeneljännestä halvempi kuin
rahan merkit osoitti; yhtä hyvin oli hän pakoittanut kansaa ottamaan
tätä huonoa rahaa sen hyvän ja täysiarvoisen rahan sijaan, joka
rahastohuoneesen täydyttiin jättää. Poistaaksensa tämän valituksen
syytä, antoi kuningatar nyt viipymättä tehdä kaiken hänellä olevan
kullan ja hopean hyväksi rahaksi, jota hän jakeli vahingon palkkioksi
enimmin kärsiville. Tämä esti ai'otun kapinan kuningas Erikkiä vastaan
ja saatti Filippalle kaikkein rakkauden, yksin niidenkin, joille ei
korvaus voinut ulottua.

Alussa oli Filippan tarkoitus ainoasti puolustaa kovasti ahdistettua
kaupunkia; mutta pian laajentuivat hänen tuumansa, ja hän rupesi
miettimään, kuinka taitaisi karkoittaa pois ne lukuisat viholliset,
jotka jo luulivat olevansa vakuutetut saaliistansa. Jos pelastus voisi
olla mahdollinen, niin olisi se pian toimeen pantava, koska kuningatar
sai tietää eräältä vakojalta, jonka hän karkulaisena oli lähettänyt
laivastoon, että vihollinen odotti Wismarista lisäystä, joka voisi
paikalle saapua ensimäisen myötätuulen tultua. Kiiruhtaminen oli siis
välttämätön.

Oli alkupuoli Maaliskuuta 1428. Filippa oli koko päivän oleskellut
sillä paikalla, missä vaara oli uhkaavin, järjestellyt puolustusta ja
kokenut kehoittaa kansaa lujuuteen ja urhoollisuuteen. Ei piiritettyin
onni kuitenkaan näyttänyt olevan myötäsukainen; vihollisen kuulat
levittivät kuolemaa ja hävitystä heidän sekaansa, ja syvä kauhun
hiljaisuus näytti ilmoittavan, että urhoollisuus alkoi laimistua.
Ainoasti Filippa sitä jälleen elähytti.

Jälkeen puolen päivän hiljensi vihollinen tulensa, saadaksensa
haavoitettuja sitoa ja kuolleitansa mereen heittää. Tämän levon-ajan
käytti Filippa puhutellaksensa kansaa.

Aurinko läheni laskuansa, kuningatar oli katsonut kaikki vahtipaikat ja
jakanut tarpeelliset käskyt. Hän istui nyt valkialle ratsullensa, joka
näytti ylpiälle kauniin kuormansa tähden. Vasemmassa kädessään piti hän
ohjakset ja oikiassa heilutti hän keveästi ja voimakkaasti tuota
taivaasta pudonnutta "Danneborgia" [sotalippu, joka putosi taivaasta
Tanskalaisille heidän Valdemar Seierin johdolla taistellessansa
Harjumaalaisten kanssa Kesäkuun 15 p. 1219, ja joka sitte tuli Tanskan
valtalipuksi. Koskinen, Kertom. Ihmisk. Historiasta II, s. 240] sekä
huusi kovalla äänellä:

"Te jalot Tanskalaiset, ritarit, porvarit ja talonpojat! Kuulkaa
äitiänne ja kuningatartanne! Filippalla on jotakin sanottavaa rakkaalle
kansallensa. Näille ahtaille kaduille saattaa kuitenkin vaan vähäinen
määrä mahtua. Seuratkaa minua siis kaupungin ulkopuolelle aukealle
maalle, Jumalan kirkkaan taivahan alle ja kokoontukaa minun
ympärilleni; kentiesi Herra minun heikon käteni kautta saattaa
vihollisten ylivoiman häpeään ja antaa oikealle asialle voiton."

"Eläköön Filippa!" huusivat kaikki ja seuraavat rakasta kuningatarta,
joka ratsasti verkalleen alinomaa kasvavan joukon edellä, kunnes hän
vihdoin pysähtyi pohjoisportin ulkopuolelle, ympäröitynä lukemattomalla
joukolla aateleita, porvareita ja talonpoikia, jotka olivat sinne
tulvailleet joka puolelta. Miellyttävästi ja majesteetillisesti
hyppäsi tuo kaunis sotijatar hevosensa selästä, astui mahtavalle
sukuhauta-kummulle, heilutti pyhää "Danneborg'ia" ilmassa ja kehoitti
kansaa elävällä puheella hänen kanssansa panemaan kaikki alttiiksi
kaupungin puolustukseksi, jota ei kauan voitu muulla tavoin tehdä, kuin
vihollisten karkoittamisella. Kokoontunut joukko, joka kuunteli häntä
tarkkuudella ja liikutuksella, vastasi häntä suurella ilohuudolla,
luvaten seurata häntä vaaroissa ja kuolemassa.

Seuraavana aamuna ennen auringon nousua oli useampia tuhansia
liikkeessä, tehdäksensä Filippan esityksen mukaan. Metsän satavuotiset
jättiläiset kaatuivat kirveen edessä, ja tuskin oli puu kaadettu, kun
se jo oli sahattu ja osapuille vestetty. Lapset punoivat nuoria
hirsilauttaan ja vaimot kantoivat ruokaa työntekijöille. Monta tuhatta
talopoikaa, jotka usein vaihettivat vuoroa toistensa kanssa,
kulettelivat kanonia (tykkiä) Valdemarin linnasta Vordinborgista
Köpenhaminaan, ja siellä oli muutamain päiväin kuluttua Filippalla ilo
nähdä muuttelevat patteriansa hyvin tykeillä varustettuina ja
miehitettyinä, valmiina lähtemään vihollista vastaan.

"_Voitto tahi kuolema_!" huusi ruunattu sankarina astuessaan
ensimäiselle patterialle, joka käännettiin vihollisen laivastoa kohti,
ja "_voitto tahi kuolema_" kaikui tuhansista suista, kun tykit
aukaisivat tulta ruiskuttavan kitansa. Vihollisen kuulat tekivät kyllä
vähin hävitystä Tanskan sotureissa; mutta tämä tuli ainoasti heidän
maapatterioistansa, ja Filippa johti niin pian kun mahdollista niiden
ohitse. Laivain kuulat lensivät taas enimmiten mitään vahinkoa
tekemättä patteriain ylitse ja vähitellen syttyivät itse laivat
palamaan. Meri oli täynnä lyötyin vihollisten ruumiita, Köpenhamina
vapaa ja voiton ruunu säteili Filippan kauniilla otsalla.

Palavain laivain tuli valaisi kevät yötä, kun kuningatar vei jälleen
voitolliset laumansa pelastettuun kaupunkiin. Siellä veisasivat he
yhteisen kiitosvirren voiton Jumalalle, ja kansa kantoi Filippan
riemusaatolla Absalonin vanhaan linnaan. Filippa ei kuitenkaan ollut
ainoasti sankarinna; suloisin naisen sydän sykki hänen rinnassaan, ja
kun hän päivää jälkeen meritappelun näyttäytyi tavallisessa puvussaan,
kävi sairashuoneissa, oli apuna haavoitettuin sitomisessa, lohdutti
kärsiviä ja lupasi apua ja tukea niille poloisille, joilta isän, miehen
tahi sukulaisten kuoleman kautta nyt oli kaikki turva ryöstetty, näytti
hän olevan kokonaan toinen olento, ja se ihmetteleminen, jota kansa
edellä oli ominut rohkealle sotijattarelle, muuttui nyt jonkunlaiseksi
jumaloitsemiseksi. Heistä näytti lohdutuksen enkeli laskeuneen heidän
sekaansa.

Kuningas oleskeli vielä Sorön luostarissa, ja Filippa tuli sentähden
hänen luoksensa itse ilmoittamaan sitä kunniarikasta voittoa, jonka hän
oli saanut. Kylmästi ja ylönkatseellisesti otti hän jalon kuningattaren
vastaan ja käski hänen viipymättä mennä Roskildeen, siellä likemmin
kertoaksensa hänelle sen urostyön seikoista, joka kerrassaan turvaisi
Tanskanmaan itsenäisyyden ja kaupan. Hiljaisesti totteli kuningatar
hänen käskyänsä, ja huomasi Roskildessä sen katkeran totuuden, että
kuningas kovin julkisesti oli rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan ja
antanut kietoa itsensä hänen hovineitsyensä, tuon alhaisen Cecilian
juoniin. Tämä nainen, joka nyt rajattomasti hallitsi heikkoa ja
irstaista yksinvaltiasta, oli syynä siihen kylmyyteen ja ylönkatseesen,
jolla hän nyt kohteli jaloa Filippaa, joka oli viimeisellä kuninkaalle
tekemällä palveluksellansa toivonut tulevansa askeleen hänen
epävakaista sydäntänsä lähemmäksi.

Kuumat kyyneleet ilmoittivat Filippan surua; kuitenkaan ei hän kaikkea
toivoansa heittänyt voittaaksensa hänen huikentelevaa miestänsä, sillä
aina siitä päivin, kun hän matkusti Köpenhaminaan, oli hänellä toivo,
joka nyt muuttui varmuudeksi ja jolla hän olisi aikonut ilahuttaa
kuningasta Sorössä, ell'ei tämä olisi häntä niin häpeällisesti
karkoittanut näkyvistänsä; hän tunsi nimittäin tulevansa äidiksi.

Filippa oli raskautensa ajan kahdeksannella kuukaudella, ja kansa
katsoi iloisella odotuksella sen ajan täytenemistä, kun Erik Cecilian
seurassa, viisi kuukautta poissa oltuansa, taas saapui Roskilden
kuningaslinnaan. Hän tunsi jo edeltäpäin hänen tilansa, ja sen ynnä
heitä yhdistäväin siteiden kanssa olisi pitänyt häntä liikuttaa
armeliaisuuteen ja rakkauteen puolisoansa kohtaan, jos tämä ei olisi
ollut niin viehättävä ja kauniskaan kuin hän todella oli; mutta tuossa
pimitetyssä ei vaikuttanut mitään se, mikä liikuttaa tavallisesti
ihmisiä; hän vaan inhoi hyvillä avuilla lahjoitettua puolisoansa,
häpäisi häntä pilkka- ja haukkumasanoilla, kun hänelle, monta päivää
odotettua, vihdoin suotiin armo tulla kuninkaan silmäin eteen. Filippa
kuunteli hiljaisesti hänen vihansa sanatulvaa, mutta kun hän mätti
kirouksia häntä ja hänen vielä syntymätöintä lastansa vastaan, silloin
oli hänen sydämensä valmis puhkeamaan, ja hän huokasi puoli-ääneen
kohottaen kyyneleillä täytetyn silmänsä taivaasen päin: "O Jumala, suo
minulle kärsivällisyyttä!" Uusi kirousten virta tempasi pian hänen
ajatuksensa alas armahtajan istuimelta, jonne ne olivat kohonneet
kelvottoman puolisonsa silmäin edessä, ja silloin sattuivat hänen
silmänsä tapamaan entistä hovineitoansa, joka nyt oli hänen ylevä,
hallitseva kilpailiansa, ja joka kuninkaan sivulla oli ottanut hänen
sijansa, ja hän keksi samalla, että hänkin oli kaukana raskauden
tilassa. Kauhistuneena ja tuskastuneena tästä varmuudesta lankesi
sorrettu kuningatar kiljahtaen, voimatonna Cecilian palveliain syliin.

"Laske irti hänet," huusi hurjatar, "sinä olet ainoasti määrätty
minun palvelukseeni!" ja kun nainen kuningatarta säälien viipyi,
juoksi Cecilia hurjana sinne ja rääkkäsi häntä. Neitonen laski nyt
kuningattaren hiljaa lattialle ja asettihe yhteen nurkkaan huoneessa.

"Viekää häntä ulos," sanoi Erik jonkunlaisella sääliväisyydellä,
kääntäen pois kasvonsa.

"Haa!" huusi Cecilia, "hurmaako tuo ulkokullattu sinua vielä
keinonensa? ja pidätkö sinä tämän pelin totena? Jos vähäkin käytät
järkeäsi, niin näet, että koko pyörtymys on ainoasti juoni eroittaa
minua sinun käsistäsi ja taluttaa sinua, niinkun kesyä karhua ympärinsä
rautakahleissansa."

"Saatanan kautta! Se ei saa olla! Ylös, teeskenteliä," huusi Erik,
jonka kasvot osoittivat hurjuutta ja raivoisuutta, ja kiersi onnettoman
kuningattaren silkkihivukset kätensä ympärille, vetäen hänen ovelle.
Kun rääkätty ei vielä herännyt pyörtymyksestänsä, nousi hänen raivonsa
niin korkealle, että hän potkaisi häntä niin voimakkaasti, että hänen
tietoisuutensa palautui.

"Armoa!" huusi hän nyt, "armoa viattomalle, joka lepää sydämeni alla!
Erik, sääli syntymätöntä lastasi!"

"Haa!" huusi tyranni, "kirousta sille ja sinulle. Siitä en minä lukua
pidä. Ceciliani pitää synnyttämän minulle Pojan, kolmen mahtavan
valtakunnan perillisen."

"Se on liika paljon!" vaikeroitsi Filippa, koettaen nousta ylös.

"Ylvästeletkö, vaimo!" huusi Erik vihassa ja syöksihe vimmattuna
käsiksi surkuteltavaan kuningattareen, jonka veri hänen hurjan
menettelönsä tähden tulvasi lattialle.

"Jumala, o Jumala!" oli ainoa, minkä Filippa saattoi lausua,
madellessaan villieläimen kynsissä.

"Lakkaa," sanoi Cecilia, "elä tapa häntä! Siitä voisi olla vaaralliset
seuraukset, sillä hän on vielä tuhman kansan epäjumala."

"Tämä pelastaa kurjan henkesi," sanoi tyranni hammasta purren ja jätti
käsitysten Cecilian kanssa huoneen ottaaksensa osaa valmistettuun
metsästykseen.

Cecilian palvelia, joka jäi huoneeseen, riensi nyt tuon lähes murhatun
luokse ja nosti hänen ylös lattialta, jota tehdessä hänen kyyneleensä
sekaantuivat kuningattaren vereen. Tämä hyvä nainen koki kuitenkin
turhaan nostaa häntä ylös ja viedä häntä tuolille, sillä Filippa oli
taas vaipunut syvään pyörtymykseen. Hänen täytyi sentähden laskea
kuningatar jälleen lattialle ja juosta ulos apua huutamaan.

Tuskan huudolla syöksi Lady Johanna Sommerset, Filippan kunnioitettu
kasvattajatar, ja muutamia hovineitoja huoneesen. "Tämän hyvä-avuisen
veri huutaa kostoa," sanoi Lady Johanna, nostaen naisten kanssa verisen
kuningattaren ja kantaen hänen ulos.

Filippa makasi kauan kuoleman-kaltaisessa pyörtymyksessä, kunnes
lääkärien taidon onnistui pelastaa hänen henkensä, joka oli niin kallis
maalle ja hänen kansallensa.

Köpenhaminan vapauttaja, tuo koko Europan ihmettelemä sankaritar oli
aivan lannistettu. Suruisena nosti hän silmänsä taivasta kohti ja
rukoili hiljaisesti lievitystä, sillä hän tunsi, että nyt oli häneltä
kaikki hukassa. Kaikki, jotka olivat hänen ympärillään, itkivät äänen
ja kansan valitushuuto, joka kuului huoneen ulkopuolella ja täytti
palatsin, tunkeusi aina kärsivän vuoteelle asti.

Vartioitsevat naiset ja lääkärit olivat niin ahkerassa työssä sairaan
kanssa, että eivät huomanneet, kun ovi aukeni ja joukko kansaa
hiljaisin askelin astui sisään, ennenkun huone oli täynnä. Kaupungin
asukkaat tahtoivat tietää, oliko rakastettu kuningatar elävä tai
kuollut, ja sisääntuliat olivat koko kansan lähettiläinä, joka häälyen
pelon ja toivon vaiheella odotti ulkopuolella.

Suruisesti katselivat kaikkein silmät kalveata Filippaa, joka taitetun
liljan tavalla makasi vuoteellaan.

"Minä elän, rakkaat lapseni," sanoi hän, ja nämä hänen ensimäiset
sanansa saattivat kansan silmiin kyyneleet.

"Pyhä Neitsyt olkoon kiitetty, joka on varjellut kalliin henkesi,"
sanoi Roskilde porvariston vanhin, lähes satavuotias ukko. "Mutta jos
se on totta, mitä huhu sanoo yli koko Roskilden, että Erik pahan
Cecilian yllytyksestä on polkenut sinun, maan äidin ja sankarittaren,
jalkainsa alle ja rääkännyt sinua, niin ei hän enää ole ansiollinen
näkemään auringon nousua, sillä hän on silloin julmempi itse metsän
villi-eläimiä, joka toki rakastaa puolisoansa, erittäinkin kun se on
äiti. Ah, jos tuo tylymielinen Pommerilainen makaisi haudattuna
Pommerin korkeimman vuoren alla ja sinä yksinäsi istuisit valtion
ohjissa, niin rauha ja menestys kukoistaisi maassa: sillä sinä olet
ystävällinen, viisas ja urhoollinen, Erik sitä vastaan on julma,
taitamaton ja pelkuri eikä mahdollinen yhteenkään meren pisaraan, joka
hänen hävyttömyytensä on hänen saattanut sinusta vuodattamaan. Mutta
hänen pitää kyllä saamaan palkkansa, ja synnin palkka on _kuolema_! ja
kun hän iltasella tulee kotiin metsästämästä sen pahan naisen kanssa,
joka valaa kaikki ne kuulat, jotka hän ampuu -- -- -- ja mitä hänen
käärmeen päähänsä pälkähtää, niin löytyyhän toki joku lapia-kirves,
joka sen voipi kahtia halaista."

"Ei!" huusi nyt tämä niin syvästi salvattu, kaikki voimansa ponnistaen,
"ei, te erehdytte, hyvät ystäväni lainatessanne korvanne valheelliselle
huhulle. Minun laitani oli täydellisesti hyvä, kun kuningas meni
metsästämään tänään, ja minä nousin tuolille nähdäkseni ikkunasta kun
hän ratsasti ulos linnanpihasta; silloin särkyi tuoli, minä putosin
lattialle ja vahingoitin pudotessani itseni. Teidän pitää ajatella
aremmin kuninkaastanne, Kunnioittakaa häntä, sillä hän on herranne ja
on Jumalan teille antama. Menkää nyt kotiinne, rakkaat lapseni, sillä
minä tarvitsen lepoa. Hyvästi!"

Joukko katseli kunnioituksella kuningatarta ja kaikki viipyivät
huonetta jättäessään. Ijäkäs porvari lankesi povillensa, korotti
kätensä kuningattaren vuodetta kohti ja sanoi syvästi liikutettuna:
"Anna meille siunauksesi. Se vahvistaa meitä raskaita kuormia
kantaessamme, ja kuka tietää, tokko enää koskaan kokoonnumme, sillä
synkkä pilvi vetäiksen päämme päälle."

Filippa olisi tahtonut puhua, vaan ei voinut. Hiljaisesti katsahti hän
taivaasen ja rukoili hiljaa sen kansan edestä, jonka sydämen hän oli
voittanut korkeilla hyvillä avuillansa, ja joka oli niin kallis hänen
sydämellensä. Kyyneleet tulvailivat hänen silmistänsä, ja vihdoin
saattoi hän vaivoin sammaltaa nämä katkaistut sanat:

"Taivahan siunaus levätköön teidän päällänne, jotka olette tänne
kokoontuneet, ja koko kansani päällä! Pian kentiesi, sangen pian, olen
minä seisova siunauksen-antajan istuimen edessä, ja silloin..." hän
olisi puhunut vielä mutta, tunteittensa valloittamana, ei voinut; hän
ojensi siunaten kätensä kansaa kohden ja vaipui syvään voimattomuuteen.

Lääkäri pyysi kansaa menemään pois. Tuskallisesti katsahtaen meni se.

Lääkäri ja hovinaiset ympäröivät sänkyä, ja Filippan vanha
kasvattajatar kuiskasi lääkärille:

"Ei yksisään enkeli taivaassa voi olla suloisempi, kuin tämä tomuun
tallattu hyvä-avuinen, sillä hän pelastaa tänä hetkenä häpeällisen
murhaajansa hengen, jonka pään päällä jo koston miekka riippui
hivuskarvassa."

"Loppumaton autuus toisessa maailmassa pitää tuleman hänen
palkaksensa," sanoi lääkäri kyynelsilmin.

Filippa tointui vihdoin, mutta kovissa synnytystuskissa. Kolme päivää
taisteli hän hirmuisissa vaivoissa, kunnes hän sai kuolleen keskoisen,
joka oli murhattu hänen sydämensä alle.

Kauan häälyi onnetoin ruhtinatar kuoleman vaarassa; mutta vihdoin
voitti hänen vahva luontonsa. Hän sai vähitellen niin paljon voimia,
että hän kolmen kuukauden kuluttua taisi jättää sairas-vuoteen, jossa
hän kuitenkin oli tehnyt peruuttamattoman päätöksen ijäksi päiväksi
paeta tyranniansa, ja siitä lähin pyhittää kauniin elämänsä rukouksilla
ja jumalisuuden harjoituksilla. Hän jätti salaisesti Roskilden ja
matkusti Vadstenan luostariin Ruotsissa, jossa suru sekä kärsimänsä
rääkkäykset pian musersivat hänen jalon sydämensä.

Pohjan kansa tunsi äänettömällä kauhistuksella, että sen
suojelus-enkeli oli poissa ja kevytmielinen Erik katui liian myöhään
häpeällistä käytöstänsä häntä kohtaan. Cecilia riemuitsi ja kietoi
heikon hallitsian vielä lujemmin verkkoonsa. Hän huimentui pian
alinomaisessa hekkuman humalassa, ja Filippa unohtui. Cecilian ylpeys
saavutti korkeutensa. Hän puki itsensä loistolla, ja Erik parka oli
ainoasti välikappale hänen kädessään. Hän möi virkoja, arvoja,
tallaten lain ja oikeuden jalkainsa alle.

Ainoa valtion säätyistä, joka vielä oli Erikille kuuliainen, oli
hengellinen sääty, koska hän melkein orjallisesti heittäysi sen vallan
alle. Tuo heikko yksinvaltias luuli sillä sovittavansa taivasta, jota
hän tunsi olevan syyn pelätä.

Voidaksensa papiston lisääntyneen vallan kautta kokonansa saada
valtansa alle muut säädyt, sekä vasten oikeutta anastaa itsellensä ja
kuninkaalle mahtavan aateliston viekkaudet, antoi Cecilia Erikille
neuvon toimittaa valtakuntaansa inkvisitionin, jonka hirmuista voimaa
hän oli oppinut tuntemaan, seuratessaan kamaripiikana erästä
aatelisherrasväkeä matkoilla etelä-Europassa. Hän lopetti pitkän
puheensa, jossa koki vakuuttaa helppouksista kuningasta ehdoituksensa
keinollisuudesta, näillä sanoilla, joita hänen oma loppunsa sattui
todistamaan; "Inkvisitionin rauta-käsivarressa on tuhansia käsiä,
joiden sormet ovat miljonia tulikuumia kynsiä. Jospa pahantekiä vielä
kauankin olisi vapaana, niin se kuitenkin vihdoin musertaa hänen
petollisen sydämensä ja heittää sen ikuiseen liekkihin."

Erik vastaan-otti ilolla tämän alhaisen vaimon neuvon ja tuumi
salaisesti Seelannin piirikunnan piispan, Jöns Antinpojan kanssa
keinoista tämän verituomio-istuimen. Tanskaan tuomiseksi päättivät
yhteisesti vetää Lundin arkkipispa, Johana Laskman, neuvoon, joka
onnistuikin toivon mukaan, koska tämä ankara katolilainen oli kauan
kiivastellut uskossa hallitsevaa laimeutta vastaan, eikä mitään niin
kiivaasti halunnut, kuin saada käyttää tulta ja miekkaa palauttaaksensa
taivahan portille ne monet eksyneet lampaat, joita pohjolassa oli
vilinäisillään. Todelliset syyt; kosto ja saaliinhimo salattiin
varovaisesti arkkipiispalta, josko nuo kolme salaliittoon yhtynyttä
tunsivat hänen semmoiseksi mieheksi, joka, paitsi haaveksivaa uskonnon
intoansa, oli muka väkivallan ja vääryyden perinpohjainen vihollinen.

Piispa Jöns Antinpoika oli aikansa suurimpia teeskentelijöitä, ja hänen
musta kaapunsa kätki kaikkiin paheisin perehtyneen sydämen. Kuitenkin
kunnioitti kansa häntä pyhimyksenä, koska hän alinomaa nosti kieron
silmänsä taivasta kohden, kun hän näyttäytyi, eikä ollut kitsas
apostoliselle siunaukselle.

Tällä miehellä ja kavala-juonisella Cecilialla oli rohkeutta ja voimaa
panemaan toimeen, mitä olivat päättäneet, huolimatta sen voiton
hirmuisuudesta, jota siitä toivoivat saada.

Tuon kunnioitettavan herran toivo oli anastaa melkoinen osa
teurasuhrien omaisuutta, ja myös inkvisitionin salaloukoissa saada
estämättä tyydyttää hänessä hallitsevaa taipumustansa toiseen
sukupuoleen. Hän esitteli sentähden inkvisitionin armollisuutta, jonka
sekä kuningas että arkkipiispa myönsivät ja pyhä isä viimen vahvisti.

Cecilia toivoi ei ainoasti kullan, vaan myös Tanskan kansaan, joka aina
kohteli häntä tylyllä ylönkatseella, eikä tahtonut kunnioittaa häntä
kuningattarena, jota hän oli usein kiivaasti vaatinut. Jos ei Erikin
orpana, Pommerin herttua Ragislao ja hänen sisarensa poika, Pfaltsin
kreivi Kristoffer Baijerilainen, joka sitte tuli Erikin sijaan
kuninkaaksi, olisi elänyt, niin olisi Erik luultavasti julkisesti
antanut kätensä tuolle riettaalle vaimolle alttarin edessä ja
suonut hänelle Filippan sijan kolmella pohjan valtakuntain
hallitus-istuimella.

Kolmas henkilö valittiin pyörittämään sitä suurta ratasta, jota
tahdottiin panna liikkeeseen, ja tämä oli Margaretan kelvollisen
rippi-isän kelvoton jälkeen tulia Sorön luostarissa, abotti Sigismund,
joka oli sovelias piispa Antinpojan uskottu, parhaassa ijässään oleva
mies, tuskin 40 vuoden vanha. Tämä oli Cecilian rippi-isä ja tiesi
kaikki hänen juonensa ja koukkunsa. Cecilia oli myös ymmärtänyt hänen
saattaa kuninkaan luottamukseen, jotta hän käyttäisi kaikki vehkeensä,
saattaaksensa Erikin panemaan ruunun hänen päähänsä. Palkaksi tästä
konnan-työstä, jos se onnistuisi, piti tuleman Seelannin pispanistuin,
josta Jöns Antinpoika piti pois syöstämän, ja kauniin Cecilian rakkaus,
jota tuo hekumallinen munkki oli kauan himoinnut.

Sigismund matkusti, varustettuna tarpeellisilla asiakirjoilla
kuninkaalta ja arkkipiispalta, pyytämään paavilta suostumusta saada
pohjoisessa laittaa inkvisitioni. Pyhä isä iloitsi suuresti siitä
uskonnon-innosta, jonka hän nyt huomasi hallitsevan aina kylmään
pohjolaan asti, ja toivoi sydämellisesti, ettei yksikään väärä-uskoinen
eikä Jumalan pilkkaaja välttäisi inkvisitionin miekkaa, siunasi
hurskasta abottia harrastuksestaan ja nimitti hänen aijotun
verituomio-istuimen toiseksi inkvisitoriksi.

Nyt et Sigismundilla ollut muuta, kuin Cecilian salaisen käskyn
mukaan saada hyvä selko inkvisitionin luonnosta, sen vankeuksista,
killutus-kapineista ja muista rakennuksista, sekä tuoda muassaan
tarpeellisia kidutus koneita ja yksi tahi pari oivallista pyöveliä.

Tämä hengellinen herra toimitti aivan tarkoin tuon julman käskyn, ja
toi muassaan, niinkuin hän ilmoitti kuninkaalle jättäessään tiliä
lähetyksestänsä, taivahan kunniaksi ja pyhän uskonnon jalostuttamiseksi
ei ainoasti etsityn luvan ja ison joukon erityisiä kidutuskoneita, vaan
myös inkvisitioni-vankeuksissa oivallisesti harjoitetun pyövelin.

Mutta mihin olisi inkvisitionin hirmuinen verituomioistuin
rakennettava? Jokainen mustakaapuinen villipeto toivoi sitä
alueellensa. Jotta jokaisen tahto täytettäisiin, päätettiin
inkvisitioni sijoittaa kahteen paikkaan Tanskassa, nimittäin
Roskildeen, johon sille piti rakennettaman iso ja vahva vankeuslaitos,
ja Soröhön, sen luostarin mahdottoman syviin maan-alaisiin holveihin.
Sittemmin piti apurakennuksia asetettaman moniin paikkoihin Ruotsissa
ja Norjassa. Satoja käsiä ryhtyi heti Roskildessa rakennustoimeen,
samalla kuu Sigismund laitteli maan-alaisia holviansa sen perkeleen
työhuoneen kaltaiseksi, josta hän oli saanut piirustukset ja koneet.
Pian oli tämä hirmuinen työ tehty, ja niinkun hyena himoitsee saalista,
niin himoitsi Sigismundkin ensimäistä uhria. Kadotus riemuitsi.

Cecilia tahtoi nähdä työtänsä ja iloita katsellessansa tuota
kauhistuksen asuntoa, jossa hänellä olisi tilaisuus sammuttaa hurjaa
kostonjanoansa. Hän läksi sentähden salaa Soröhön ja näytätti siellä
itsellensä kaikki laitokset, jolloin hän ei kuitenkaan voinut olla
kauhistumatta tuota perkeleellistä keksintöä, joka hirveässä
todellisuudessaan meni paljon yli sen käsityksen, jonka hän siitä oli
saanut. Hän vakuutti Sigismundia olevansa suurimmasti tyytyväinen ja
lupasi hänelle harrastuksestansa kauniimmat hedelmät. Hän näytti
hänelle samalla luettelon muutamista suurimmista vihamiehistään ja
kysyi häneltä neuvoa kuka ensin piti uhrattaman.

Tästä eivät he kuitenkaan voineet niin pian sopia. Sigismundilla oli
myös luettelo, osittain muutamia rikkaita aatelismiehiä, osittain
muutamia kauniita tyttäriä, joita hän näki huokeasti voivan syyttää
jostakin uskonnon rikoksesta. Cecilia arveli, välttääksensä munkin
petosta, antaa kuninkaan ratkaista asian, jota paitsi hän huomautti,
ettei ketään voisi vangita ennenkun oli julkisesti kuulutettu, että
pyhä inkvisitioni kansan autuudeksi ja Jumalan nimen kunniaksi oli
tuotu pohjan yhdistettyihin valtakuntiin.

Cecilian kaunopuheliaisuuden virran katkaisi yhtäkkiä väkevä ukkosen
isku, joka näytti pudistavan vankeuden paksuja muuria. Kelvoton vapisi
tästä herran kaikki voiman muistutuksesta. "Viekää minut ylös teidän
huoneesenne!" huusi hän ja tarttui munkin käsivarteen. "Varokaa
itseänne," sanoi tämä, "sillä jos astutte ainoasti pari askelta oikeaan
siitä paikasta, missä seisotte, niin olette vaarassa pudota
käärmekuoppaan, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja ja kaikenlaisia
myrkyllisiä ja vaarallisia eläimiä ja silloin olisi vaikea pelastaa
henkeänne."

"Pelastakaa minua tästä murhaluolasta!" huusi sen vapiseva
alkuun-pania, riippuen lujasti munkin kaulassa.

"Te ette vielä ole nähneet pyhää neitsyttä, jolla on yhdeksän kätkettyä
väkipuukkoa rinnassa ja käsivarsissa," sanoi Sigismund, pirullisesti
nauraen. "Te uskonette, että kerran häntä syleileminen ratkaisee kaikki
kiireimmästi. Tulkaappas katsomaan sitä murhakoneiden mestariteosta,
joka tuottaa keksiällensä kuolemattoman kunnian. Teidän täytyy myöntää,
että kuva on kummastuttavasti pyhän Neitsyeen kuvan kaltainen. Sen
hurskaat taivahan siniset silmät ovat ylennetyt taivasta kohden,
ikäänkun rukoillakseen; sen vaalean-ruskeat hivukset peittävät kaunista
rintaa ja kätkevät siihen asetetut väkipuukot. Hänen pukunsa on
oivallisin ja hyvin valittu, ja konelaitos on kunnollinen; sillä kun
syntinen laskeiksen polvilleen sen eteen rukoilemaan, linkoaa hän,
ikäänkun tuntemattoman voiman vaikutuksesta, sen syliin. Viisi
väkipuukkoa syöksee silloin salaman nopeudella hänen rintaansa ja muut
neljä puhkovat hänen selkänsä ja kupeensa, niin ettei hän ensinkään
huomaa syntisen sielunsa menevän helvettiin, ennenkun hän jo uipi
ijankaikkisessa tulikivijärvessä. Tulkaa ja ihastuttakaa kauniisti
silmäänne tämän mainion taidekalun katsomisella; mutta minä varoitan
teitä, pitäkää itsenne tarpeeksi loitolla hänestä."

"En tahdo enään mitään nähdä," huusi Cecilia suurimmalla
kauhistuksella, puristi kätensä suonevedon-tapaisesti Sigismundin
ympärille ja veti häntä murhaluolan uloskäytävää kohti.

Abotti melkein kantoi puolipyörtyneen ulos holvista omaan huoneesensa.

Vielä hirmuisempi ukon-isku, kuin edellinen tärisytti maata. Salama
välähti ilmassa ja järähdys seurasi leimausta ajatuksen nopeudella.
Cecilia vapisi kovasti; hänestä tuntui, kun Herra vihassaan tahtoisi
rangaista häntä siitä, että hän oli laittanut inkvisitionin rautakäden
viattomalle kansalle. Paha omatunto ruoski häntä skorpioneilla.

Kauhistava ukon-isku alas välähtävän salaman-leimauksen seurassa
täryytti huonetta ja abbotin sänkyä, jossa Cecilia makasi kovissa
hermovavahduksissa. "Viekää minua salakäytävän linnaan," huusi hän niin
ankarasti, että Sigismund'ia vapisutti: "ilma teidän pirullisessa
luostarissanne tappaa minun!" Niinkun mieletön, hyppäsi hän ylös
sängystä ja tarttui Sigismundin käteen, niin että hänen täytyi seurata
häntä.

Nähtyänsä salakäytävän jäävän taaksensa, tunsi hän hengittävänsä
vapaammin. Mutta pian kauhistui hän uudestaan, sillä liekit löivät
häntä vastaan eräästä avonaisesta ovesta. Linna paloi.

Säikähtynyt abbotti jätti nyt Cecilian, rientääksensä luostariin
pelastamaan omiansa ja kirkon tavaroita. Salakäytävän rauta ovi rasahti
kiini hänen perässään.

Cecilia väänteli epätoivoisena käsiänsä. Kauhistavat liekit löivät
hänen ympärillänsä yhä enemmän ja enemmän. Linnan leveä rappu oli jo
tulessa. Hän syöksi sielun tuskalla erääsen ikkunaan, tempasi ulos sen
ja huusi toivottomalla äänellä apua.

Eräs mies riensi nyt ylöspäin palavata rappua, otti hätääntyneen
syliinsä ja kantoi hänen savun ja liekkien läpi isolle viheriäiselle
kentälle linnan ulkopuolella.

Tuskin oli hän laskenut maahan kuormansa, kuin jo rappu kauhealla
rytinällä syöksyi alas.

Ei ollut ajattelemistakaan, että olisi mahdollista pelastaa linna.
Kaikki huomio kääntyi niinmuodoin luostariin, joka myös, ehkä
suurimmalla ponnistuksella, saatiin varjelluksi.

"Kuka olette te, jalo ritari?" kysyi Cecilia, ollen turvassa jalon
pelastajansa vaunussa, joka hänen kanssansa ajoi linnaansa,
vähentääksensä hänen tuskaansa ja palauttaaksensa hänen voimiansa.

"Nimeni on Olli Akselinpoika," sanoi jalo mies, joka oman henkensä
vaarassa oli hänen tuonut ulos liekistä; "mutta nyt teen teille, jalo
rouva tai kuka olette, saman kysymyksen, sillä minä ihmettelin suuresti
kuultuani hätähuudon linnasta, joka on koko kesän ollut asukkaitta.
Mutta mitäpä nimi tekee asiaan; jos se on salaisuus, niin en tahdo sitä
tiedustella. Herra antoi minun juuri vaaran hetkenä ajaa palopaikan
ohitse. Te olette pelastettu, ja nyt minä vien teidät tyttäreni luoksi
selviämään kauhistuksestanne."

"Ei, jalo Akselinpoika," sanoi Cecilia, ja tarttui hänen oikiaan
käteensä, sillä vasen oli tulessa vahingoittunut, "teidän pitää
tietämään, kenen hengen olette pelastaneet, ja juhlallinen on palkkanne
oleva. Tanskalaisten kuningas on runsaalla kädellä antava teille sen,
sillä te olette pelastaneet kalleimman, mitä hänellä maan päällä on:
hänen rakkaan Ceciliansa."

"Mitä!" sanoi Akselinpoika, pysäyttäen hevosiansa, "sitte olen tehnyt
pahan työn, joka ei koskaan voi olla Jumalalle otollinen, sillä te
olette rietas nainen, ja miljonien kiroukset lepäävät teidän päällänne.
Te olette oikeastaan jalon Filippan murhaaja, ja kaikki se paha, mikä
täällä tapahtuu, vuotaa teistä. Ja sinua, ilkiö, pelastaessani olin
kyllä onneton. Sinua tahdoin viedä Signeni luoksi! Sinun henkesi
murhaisi viattomuuden liljat hänen poskiltansa. Astu alas vaunusta,
sinä häpeäpilkku vaimojen seassa, etten minä laillisessa vihassani
muserra kyykäärmeen päätäsi."

"Haa! Se menee liian kauas," huusi Cecilia purren hammasta ja hyppäsi
alas vaunusta; "mutta maltahan vaan aikaa, hävytön, ja minä vannon
kaikkein helvetin henkien kautta, että minun kostoni pitää sinun
musertamaan."

"Vältä, syöpäläinen," huusi Akselinpoika ja pyöritti ruoskaa hänen
päänsä päällä.

Cecilia katosi pensasten sekaan ja Akselinpoika ajoi linnaansa.

Inkvisitionin tuomio kuulutettiin juhlallisesti sekä saarnastuoleissa
että erityisten kuuluttajain kautta kaikissa valtakunnan suurimmissa
kaupungeissa. Kansaa teroitettiin kuuliaisuuteen sen luulotellulle
pyhyydelle, ja kuoleman rangaistus uhkasi jokaista, joka koetti
tiedustella vähintäkään sen tekoja, tahi sen syyttämäin ja tuomitsemain
kohtaloa.

Alhainen kansa oli täynnä iloa tästä sanomasta, sillä nyt, mietti se,
uskon oikea kulta-aika tulisi takaisin, jolloin kaikki väärä-oppiset ja
Jumalan kieltäjät heitettäisiin palavaan tulikivijärveen.

Ymmärtäväisempi kansa vapisi kuitenkin inkvisitionin hirmuista nimeä
kuullessaan, sillä se aavisti, ketä oleskeli sen paksujen muurien
sisällä.

Cecilia kirjoitti nimen _Olli Akselinpoika_ verilistaansa, sillä hän
oli vihkinyt henkensä pelastajan kuolemalle. Kuitenkaan ei hänen
pitäisi tulla ensimäisten uhrien joukkoon, jottei epäluuloa tulisi
tästä helvetin auttajattaresta.

       *       *       *       *       *

Kaikki hengittivät iloisesti. Akselinpojan linnassa oli Signen 18
syntymäpäivä, joka aina oli ollut juhla kartanossa. Kaikki seudun
nuoret tyttäret olivat tulleet saapuville juhlavaatteissaan,
koristettuina kukilla sekä antaneet Signelle kukkavihkoja ja korin
täynnä hedelmiä.

Akselinpoika lahjoitti rakkaalle lapsellensa valkean ruusun, joka aina
oli ollut hänen lempikukkansa. Kiittäessään siitä iloisesta lahjasta
ihmetteli hän, että varsi oli niin tiheään täytetty. Mutta kuinka
suureksi tulikaan kummastuksensa ja ilonsa, kun näki että paperi varren
ympärillä oli kirje hänen Valdemariltansa, jonka isä oli saanut
muutamaa päivää ennen, mutta salannut tähän asti rakkaana lahjana
tyttärellensä ja parhaana, mitä taisi antaa hänelle hänen
syntymäpäivänään.

Iloinen tyttö alkoi juuri avata kirjeen lukeaksensa mitä hänen
rakastettunsa oli kirjoittanut, kun kolme kovaa lyöntiä kuului linnan
porttiin, ja soittajat vaikenivat ja nuorukaiset taukosivat äsken
aletusta hupaisesta tanssista. Akselinpoika käski palveliainsa avaamaan
kolkuttajille, ja kolme mustapukuista miestä, hopearisti rinnalla,
astui sisälle ja pyysivät Akselinpoikaa pyhän inkvisitionin nimessä
seuraamaan heitä, lisäten sen ohessa, että kaikki vastustus olisi
turha, koska linna oli piiritetty aseellisilla miehillä.

Signe, joka tiesi isänsä kertomuksista, että hirmuisin rääkkäys, ehkäpä
kuolemakin, odotti häntä inkvisitionin vankeudessa, kaatui niinkun
ukkosen nuolen iskemä, hengetönnä lattialle.

Akselinpoika oli kaikista läsnäolevista ainoa, joka piti ymmärryksensä.
Kunnioittamatta inkvisitionin lähettiläitä ainoallakaan vastauksella,
nosti hän pyörtyneen tyttärensä lattialta ja sanoi, laskien hänen
heidän käsivarsilleen: "Tulkaa, tytöt, auttakaa tytärtäni ja sanokaa
hänelle jäähyväiseni; minä lähden viimeiselle matkalleni maan päällä,
sillä minä tiedän, kuka se on, joka janoaa vertani."

Jalo isä painoi suutelon tyttärensä vaaleille huulille ja riensi sitte
urhoollisesti ulos ovesta. Kauhistavat miehet seurasivat häntä.

Signen tila oli hirmuinen, kun hän heräsi tainnoksistaan. Hän tahtoi
rientää kunnioitetun isänsä perästä, ottamaan osaa hänen vankeudessaan
ja kärsimään kuoleman hänen edestänsä. Vanha Märta heittäiksi hänen
jalkainsa eteen ja valitti hänelle kaikkein pyhäin nimessä, että hän
rauhoittaisi itsensä, koska hän muutoin taitaisi saattaa heidät kaikki
turmioon. "Teidän ei pidä valittaa, jalo neitini," sanoi varovainen
mummo, "eikä tiedustella; teidän pitää asettaa itsenne, niinkuin teillä
ei olisi koskaan ollut isää, jos tahdotte pelastaa nuorta henkeänne.
Muistakaa isänne kertomuksia inkvisitionin kauheasta voimasta, ja tämä
kuuluu olevan julmempi kuin mikään kristikunnassa. Jumalani! mitä
sanoin?" huusi hän tuskassaan ja väänteli käsiään, "ah ystäväni, olkaa
vaiti elkääkä ilmaisko haudan partaalla olevaa köyhää vaimoa, joka ei
itse tiedä mitä sanoo!"

Sanaakaan sanomatta tahi edes vähintäkään kauhistustansa ilmaisematta,
meni joukko pois ja Signe jäi yksinään naisinensa ja tuskinensa
jälelle.

"O Valdemar!" huusi hän ja väänteli kauniita käsiänsä; "o ystäväni,
veljeni, sulhaseni! Jos olisit täällä, niin tuottaisit valoa tässä
kauheassa pimeydessä!"

Silloin kolkutettiin linnan portille, vaikk'ei niin kovasti kuin
edellisellä kerralla, mutta yhtähyvin olivat naiset kauhistuksesta
nääntyä maahan. Signen käskystä, joka ensiksi tointui, auaistiin
kuitenkin portti, ja musta Kristian ratsasti linnan pihaan, hyppäsi
hevosensa selästä ja kiiruhti linnaan.

"Missä on herrasi?" huusi Signe hänelle. "Hän on haavoitettu, kentiesi
kuollut," vastasi Kristian; "antakaa pian meille autuaan äitirouvanne
kantotuoli; se on ison salin vieraskammarissa; minun onneton nuori
herrani makaa erään talonpojan tuvassa, puoli peninkulmaa tästä. Vaunun
tärinä on avannut hänen haavansa ja hänestä vuotaa kovasti verta.
Kiiruhtakaamme siis!"

"O Jumala!" vaikeroitsi Signe, ottaen kiiruusti balsamia ja
liinavaatetta rakastettunsa sitomiseksi; "miksi lähti hän niin pitkälle
matkalle, kun oli haavoitettu? Se voipi maksaa hänen henkensä ja ehkä
on sen tehnytkin."

"Hänen oli pakko matkustaa, sillä sodan murhaenkeli ei jättänyt
hävittämättä kymmenen peninkulman alalla, yhtään mökkiä jossa
haavoitettua soturia olisi voinut sitoa ja hoitaa. Ei edes ollut yhtään
lääkäriäkään saapuvilla hoitamaan häntä, vaan minun täytyi leikata
luoti ulos urhoollisen herran hartiosta. Kun se oli tehty ja kun minä
tottumattomalla kädelläni olin sitonut hänen, huokasi hän: 'Minä tahdon
Signen luoksi, häneltä vastaan-otan lääkitystä ja hoitoa, tahi kuolen
hänen sydämellensä.'"

"Joutukaamme siis," sanoi Signe palvelioille, jotka toivat kantotuolia,
ja lensi kuin takaa ajettu naaras-hirvi heidän edellänsä, niin että he
tuskin voivat seurata häntä.

Kun Valdemar avasi silmänsä, oli hän hyväntekiänsä huoneessa. Hänestä
tuntui kuumeessaan, että häntä nyt ympäröivät samat henkilöt, jotka
kahdeksantoista vuotta sitte seisoivat hänen vuoteensa ääressä, kun hän
oli lähes muserrettu kuninkaan tulopäivänä, sillä Signe, tuo kauniin
äitinsä kuva, seisoi kumartuneena hänen sänkynsä ylitse, ja hänen
ruusuhenkensä liiteli hänen huuliensa ympärillä. Kristian, joka piti
hänen kättänsä omassa kädessään, kostutti sitä, niinkun ennenkin,
kyyneleillänsä, ja eräs vanha lääkäri oli nytkin sängyn vieressä. Sitä
paitsi oli neljäskin henki läsnä, hänen lapsuutensa hellä hoitajatar,
vanha Märta. Hän oli jonkun matkan päässä sängystä polvillansa ja
rukoili Jumalaa poistamaan sitä vihan ukkosta, joka näytti lentelevän
jalon Akselinpojan huoneen päällä.

"Hän elää!" huusi Signe, niinkun muinoin Elisabet ja suuteli sulhasensa
vaaleita huulia.

Valdemar tahtoi puhua, mutta Signe pyysi hänen olemaan vaiti, ja
estääksensä häntä mitään sanomasta, sulki hän taas hänen huulensa
suutelolla.

Musta mies kantoi taas sisälle saman pikarin, kuin kahdeksantoista
vuotta sitte, ja lääkäri valoi muutamia pisaroita viiniä Valdemarin
suuhun, ja Signe sitä tehdessä nosti hänen päätänsä.

"Signe!" kuiskasi vihdoin Valdemar, "nyt kuolen mielelläni, sillä minä
olen taas painettu uskolliseen sydämeesi."

"Ei, rakastettuni, sinun pitää elämän, Herra on kuuleva rukoukseni!"
sanoi Signe ja tahtoi jatkaa vielä, mutta esiin tunkeutuvat kyyneleet
tukehduttivat hänen äänensä.

"Missä on isämme?" kysyi Valdemar. "Pyydä häntä tulemaan, että saisin
painaa hänen kunnioitetun kätensä huulilleni."

Kyynel-tulva oli onnettoman tyttären vastauksena.

"Hän on poissa," sanoi Märta itkien, "mutta sinä et saa siitä tulla
levottomaksi, Valdemar; hän on Jumalan ja kaikkein pyhäin
suojeluksessa. Ole vaan rauhassa, paras poikani, ja taivaan armo tuopi
hänen jälleen syliisi."

Lääkäri keskeytti tämän sairaalle vaarallisen keskustelun päästämällä
irti siteet, jotka Signe oli laittanut hänen haavoihinsa, joiden tilaa
hän tahtoi tutkia.

Ne olivat vaaralliset. Yksi kuula oli vikuuttanut rintaluuta ja toinen
tunkeunut syvälle vasempaan hartioon, minkä Kristian vähän
taitamattomasti siitä oli leikannut. Sitä paitsi olivat haavat olleet
kahdeksan päivää hoitamatta, ja lääkäri pelkäsi lihakuolion (kallbrand)
niihin tulevan. Muutoin oli hän varsin tyytyväinen siihen, miten Signe
oli menetellyt sairaan kanssa. Hän ei lähtenyt sairaan vuoteen vierestä
ennen tulevaa päivää, joka oli se peljätty yhdeksäs päivä; mutta kun
tämä oli ohitse vakuutti hän, ettei Valdemarilla ollut mitään vaaraa,
ja jätti hänen Signen hellään hoitoon, jonka jälkeen hän palasi
asuntokaupunkiinsa Ringstad'iin.

Signe olisi kiittänyt Jumalaa rakastettunsa hengen pelastuksesta, vaan
ei voinut. Hirmuisia kauhunkuvia tuli hänen sieluunsa. Hän näki isänsä
pyövelin käsissä; hän näki hänen viattoman verensä vuotavan. Ah, ei
yksikään tytär ollut niin onnetoin kuin hän. Mistä tulisi pelastus? Hän
ei voinut rukoilla, ja synkein epätoivo ahdisti hänen rintaansa.

       *       *       *       *       *

Puhtaalla sydämellä Jumalan edessä, hyvillä avuilla ja hyvillä teoilla,
sekä tuettuna tiedolla aivan nuhteettomasta elämästänsä, astui
Akselinpoika kauheimpaan kaikkia vankeuksia.

Täällä otti hänen vastaan kaksi munkkia ja yksi kuoropoika
(laulupoika), noin neljäntoista-vuotias, joka kantoi olkisitomaa, minkä
heitti lattialle, ja nämä olivat hänen johdattajinansa melkein maan
alla olevaan holviin, johon hän vietiin.

"Tunnustatteko vapaa-ehtoisesti rikoksenne, ennen kuin tulette pyhän
tuomioistuimen eteen?" sanoi toinen munkki teeskennellyllä
hurskaudella. "Armon voima on tyhjentämätön, ja te voitte vielä
pelastaa syntisen sielunne ijankaikkisesta kadotuksesta."

"Säästä viekkaita sanojasi, sinä ulkokullattu tyhjäntoimittaja! Minä
tunnen sinun; rahasta annat sinä ryöväreille ja murhamiehille syntein
anteeksi-antamisen, ja kultakappaleen tähden petät mielelläsi
Jumalasi!" sanoi Akselinpoika ylenkatseella ja käänsi hänelle selkänsä.

Munkki heitti hurjan silmäyksen häneen ja meni pois. Toiset seurasivat
häntä ja vankihuoneen ovi suljettiin.

"Herra, minä olen kädessäsi," sanoi Akselinpoika jalolla hartaudella.
"Sinun silmäsi näkevät sekä taivaan mittaamattoman avaruuden, että
vankeuden pimeimmän kolkan. Tapahtukoon tahtosi, jota paitsi ei
yksikään hivus päässäni käyristy!"

Tällä lyhyellä rukouksella vahvistettuna tunsi tämä hurskasmielinen
mies, ettei hänen sydämensä rauha ollut häntä jättänyt. Hän heittäysi
olkivuoteelle ja rauhallinen uni hirmukuvitta ja unelmitta sulki hänen
silmänsä.

Nouseva aurinko peitti ensimäisiä säteitänsä holvin vahvain
rautakalterien läpi vangin hopean valkeaan päähän, kun hän heräsi
virkistävästä unestansa.

Suloinen kevät-aurinko valaisi niin ystävällisesti hänen kasvojansa.
Tämä oli enemmän kuin mitä Akselinpoika olisi voinut odottaa tässä
veriselle kostolle vihityssä asunnossa, ja Akselinpoika kantoi luonnon
tutkimattomalle Luojalle lämpimän kiitoksensa tästä armosta, kun
samassa sulosointuisa ääni kuului hänen päänsä päältä. Sen äänteet
olivat taivaallisia säveleitä Akselinpojan korvissa. Vihdoin tulivat
äänteet sanoiksi, ja kuka voipi kuvata jalon vangin kummastusta, kun
hän kuuli seuraavan merkillisen laulun:

    "El' pelkää pimeyt' ensinkään;
    Siell' auttajas kätkee itseään,
    Vaikk' heikko on.
    Ei nuhteeton saata peljätä,
    Vaikk ilkkuvi pahuus kylliltä;
    Ol' huoleton!

    Kun kauhu kokeepi peljättää,
    Käs' näkymätön se ennättää
    Sull' avuksi.
    Ei Herra heitä johtoansa
    Vaikk' armoleipään myrkkyänsä
    Nuo sotkevi.

    El' ehtoollista sä nautitse,
    Kaikk' valituksesi hillitse,
    Last' usko vaan.
    Jonk' Jumal' armost' on antava
    Viel' langan kuoleman katkaista
    Pois kokonaan.

    Sä murra leipäsi maistamatta;
    Vesikin jätä nauttimatta,
    Ol' varova.
    Viel' kärsi päivä muutama,
    Niin oot, jos Herra on salliva,
    Taas vapaana."

Akselinpojan kummastus oli erinomainen; sillä ketä taisi tämä
merkillinen laulu koskea, jos ei häntä? Ja kuka olisi se tuntematon
mahtava olento, joka voisi ja tahtoisi häntä pelastaa inkvisitionin
vallasta? Sävel ilmaisi kaunista diskanttiääntä [kimein, helein ääni],
ja laulajan pitäisi oleman siis naisihmisen. Mutta oliko hän vanki,
joka jakoi yhtäläistä onnenkohtaloa hänen kanssansa? Ja mitä voisi hän
siinä tapauksessa tehdä. Nämä ajatukset häilyivät hänessä laulua
kuullessaan, ja hän tuumi, ääntäisikö hän merkiksi, että hän ymmärsi
sen, kuu laulun samassa pysähdytti järeä basso-ääni, joka tuntui olevan
paljoa alempi diskanttia, mutta joka kumminkin tuli yläkerrasta. Se
huusi joksikin kovasti:

"No, Petter, päätä nyt laulusi. Sinun pitää seurata italialaista
provostia ja olla läsnä, kun hän kiusaa tuota rikasta ryytikauppiasta,
kunnes hän tunnustaa, mihin hän on kaivanut aarteensa. Sinun pitää
sillä tavoin koventaa nuorta sydäntäsi, jotta se tulee aivan vapaaksi
sääliväisyydestä noita pyhän tuomioistuimen inhottavia pahan tekiöitä
kohtaan, ja että kerran voit korottaa sen säädyn kunniaa, johon olet
vihitty. Sitten pitää sinun käydä isä Nikolaon ja isä Markuksen kanssa
kaikissa vankihuoneissa katsomassa, olisiko joku noista tuomituista
koirista, minä tarkoitan vangeista, yöllä kuollut. Hän, joka eilen
illalla oli niin hävytöin piinattaessa, on varmaan tullut
pieniluisemmaksi kylmässä roikka-kylvyssä. Ehkäpä hänelle on käynyt
niin hyvin, että hän jo on mennyt helvettiin, sillä keski-yöstä asti en
ole kuullut hänen jolinaansa. Mihin se rikas hylky vietiin, joka tuli
tänne eilen illalla? Totta kai hän vietiin johonkin semmoiseen holviin,
josta voipi kuulla jokaisen sanan, mitä hän puhuu?"

"Puhukaa hiljaa," sanoi nyt diskantti- (kimeä-) ääni joksikin kovasti.
"Hän on juuri tämän alla olevassa holvissa, jonka katossa ovat parhaat
ja salaisimmat kuuntelokolot, niin että tähän huoneesen kuuluu vähinkin
sana, minkä pahantekiä puhuu joko itseksensä tahi niiden kanssa joita
te olette lähettäneet hänen tykönsä. Ei hänestä ole kuitenkaan mitään
vaaraa, sillä, sen mukaan kun olen kuullut, hänen sanotaan olevan vähä
kuuron silloin koska on paha ilma, ja nythän on ukkonen ja myrsky
käynyt koko yön."

"Sinä olet oikein tuhma," sanoi basso-ääni nyt vihaisesti, "että annoit
minun puhua niin paljon, kun tiesit, että hän on tämän alla olevassa
holvissa. Kuitenkaan kuulkoon hän mitä tahansa, ei Sigismund pelkää
kanteesta tuomittua Jumalan pilkkaajaa, jonka kielen kuolema kentiesi
ennen iltaa on halvannut. Mene nyt, Petter, ja täytä tarkoin käskyni,
puserra kaikki ihmistunteet pois nuoresta rinnastasi, ja taivaan runsas
siunaus sekä minun rajaton luottamukseni on tuleva palkaksesi."

"Heti, heti," sanoi Petter nöyrästi, "mutta suokaa minun ensin laulaa
aamu virteni loppuun. Te keskeytitte minun, kun olin juuri viimeistä
värssyä alkamaisillani. Sen suotte te aivan varmaan, sillä olettehan
itse opettaneet minua olemaan hurskas ja rukoilemaan.

"Hyvä, hyvä, poikani," sanoi abbotti lempeästi, "laula aamuvirtesi
loppuun. Se on Jumalalle otollista ja avaa taivahan portit; mutta katso
vaan, että ryytikauppiaan naulat tulevat juurinensa revityiksi, sillä
sinuun luotan enimmän kaikista. Olenhan minä myös viitenä vuotena yhä
istuttanut sinuun kuuliaisuutta Jumalaa ja minua kohtaan. Sinä tiedät,
kuinka likinen sukulainen olet minulle; mutta säilytä tämä suloinen
salaisuus syvällä rinnassasi, poikani. Iso kaakun kappale ja koko
joukko hienoja hedelmiä joita Cecilia rouva lähetti minulle eilen,
odottaa sinua kun takasin tulet. Anna sen tähden aamuvirtesi sujua
sukkelaan. Jos ei minun tarvitsisi mennä sen nuoren eksyneen
harhaoppisen naisen tykö, saattaakseni häntä hyvällä katumaan
syntiänsä, niin olisin itse läsnä ja riemustuttaisin silmiäni
pahantekiän tuskilla: mutta minun täytyy mennä Marian luoksi; hän
on niin nuori ja kaunis, ja se olisi suuri vahinko, jos hänen
pitäisi -- --. Hyvästi! Taivas siunatkoon sinua, oma hyvä Petterini!
Mutta se on tosi: ei yksikään niistä kirotuista munkeista taida
sanaakaan enemmän latinaa, kuin mitä messukirjassa on; sano siis
provostille, että hän repisi ryytikauppiaan naulat ainoasti sormista;
sillä jos hän on hyvin uppiniskainen, eikä tahdo totuutta esiintuoda,
niin itkeköön jälleen vielä huomiseen asti. Laula pian, että sitte
joudut matkallesi. Minä annan kuitenkin sen hurskaan katuvaisen
Appellonan pukea itseni pyhään pukuun. Elä huuda kuitenkaan niin
kovasti, että häiritset minua pukeutuessani, tai herätät ne
kunnioitettavat isät, jotka nukkuvat hautaholveissansa tämän vieressä.
-- Hyvä pieni Lona, tule ja auta minua vähän!" sanoi hän vähän
hiljempaa, kun oli ovella, mutta jonka hän heti avasi ja huusi
Petterille: "Elä nyt unhota, että ryytikauppiaan naulat temmataan ulos
ainoasti sormista!"

"O Jumala!" huokasi Petter tuskin kuuluvasti, "ja tuommoista
syöpäläistä kärsit sinä kauniin maasi päällä! Ah, minä en tahdo
kertaakan puhua jalon Akselinpojan kanssa. Jos hän vaan olisi
ymmärtänyt lauluni!" Vähäisen vaikenemisen perästä lauloi hän
puoli-ääneensä ja hyvin tunnokkaasti:

    "Jos sanon vastoin itseäni,
    Etepäillä mielessäsi
    Saa minua.
    Kun Haralta saat vapautes,
    Myös salli kanssas silloin poies
    Mun matkata!"

"Amen!" sanoi Akselinpoika hartaimmasti, puristaen kätensä ristiin ja
nostaen toivovan silmänsä aamuaurinkoa kohti; "minä seuraan sinua
Jumalan lähettämä, pelastava enkeli!" Toivo syttyi jälleen vangin
sulussa, ja hän päätti tutkia hirmuista vankeuttansa nähdäksensä,
olisiko pako sieltä mahdollinen.

Se oli syvä, paksuilla muureilla ja vahvoilla raudoilla vahvistettu
holvi, ainoasti yhdellä pienellä, korkealla olevalla kalteri-ikkunalla,
johon oli mahdoton nousta ilman tikapuitta. Sitä paitsi olisi ainoasti
ollut mahdollista keskenkasvuiselle pojalle ryömiä sen ahtaan aukon
läpi, jos vahvat rautakangetkin olisi saatu säretyksi. Lattia oli
suurista lujista kivikappaleista, jotka musertuaksensa ylvästelivät
väkevimmänkin miehen ponnistuksille, jonka ohessa näiden paksujen
muurien kosteus näytti ilmoittavan, että holvin ulkopuoli oli aivan
lähellä merta, mitä myöskin todisti ulkopuolelta kuuluva laineiden
loiske. Vankihuoneen ainoa ovi oli vahvasta raudasta, ja Akselinpoika
oli häntä sinne tuotaessa, selvästi nähnyt ne raskaat tangot ja lukot,
jotka ulkoapäin sulkivat sen. Pakoa ei siis ollut toivominen ilman
erittäin voimallisetta avutta, ja mistä tulisi se? Lapselta, jota hän
ei tuntenut ja joka kentiesi helposti säikähtäisi niin suuria esteitä.
Mutta tämä lapsi oli kehoittamatta ja vapaehtoisesti tarjonnut hänelle
apua ja pelastusta. Se näytti inhoavan niitä pahatöitä, joiden
todistajaksi häntä pakoitettiin ja tahtoi paeta hänen kanssansa. Mutta
tämä kauhea inkvisitioni luki jo niin monta uhria; miks'ei tuo hyvä
poika ollut ennen paennut? Miksi tahtoi hän niin monista onnettomista
ainoasti häntä pelastaa? Ja mistä oli tämä lapsi, joksi hän kutsui
itseänsä, tämä Petter sitte, joka jo viisi vuotta oli ollut
luostarissa? Akselinpoika häälyi näissä ajatuksissa syvimmässä
pimeydessä, mutta hänellä oli kuitenkin toivo ja luottamus. Hän
ajatteli yksikseen jätettyä Signeänsä, uneksi olevansa hänen luonansa
ja päätti kokonaan jättää onnensa Jumalan ja sen ystävällisen pojan
käsiin.

Jonkun verran oli aikaa kulunut edellä puolenpäivän, kun vankihuoneen
rauta ovi aukaistiin ja samat munkit ja sama kuoro-poika seurassa,
mitkä hänen sinne tullessaan vartian kanssa hänen vastaanottivat, taas
astuivat sisään. Poika kantoi yhdessä kädessään pientä mustaa leipää ja
toisessa vesiruukkua, jonka laski lattialle, kun vankihuoneessa ei
ollut yhtään pöytää eikä tuolia.

"Te olette suuri pahantekiä," sanoi toinen munkki, "ja se on meidän
korkeasti kunnioitetun luostarinpäällikön suuri armo, että hän lähettää
teille jotakin kurjan elämänne ylöspidoksi; mutta hän onkin niin
laupias kuin Jumalan pyhät enkelit. Olkaa sentähden kiitollinen
semmoista armoa kohtaan, ja tunnustakaa vapatahtoisesti meille se
rikos, josta olette tänne tulleet, niin hänen laupeutena voipi mennä
teitä kohtaan vielä pitemmälle, kuin teidänlainen syntinen saattaisi
toivoa ja odottaa."

Akselinpoika oli vähällä vastata riettaalle munkille hänen ansiona
mukaan, mutta muisti samassa laulun varoittavat sanat, puri huultansa
ja vaikeni.

"Sinä et vastaa minua, paatunut syntinen," sanoi Munkki, "mutta kun
rasva tippuu kyljistäsi tulikuumalla halsterilla, tahi kun kiehuva
tulikivi ja piki juoksee valkealle päälaellesi, niin kyllähän sitte
saat kielesi liikkeesen."

Akselinpoika kauhistui ehdottomasti tästä hirveästä kuvauksesta, mutta
hän katsahti samassa kuoro poikaan, joka seisoi vähän loitommalla
munkeista ja laski sormensa merkillisesti suullensa. Hän ymmärsi heti
tämän merkin, ja sanomattomalla ilolla käsitti hän nyt, että kuoro
poika oli tämä sama Petter, joka oli luvannut hänelle pelastuksen. Hän
ei voinut olla hellästi katsomatta tuohon jaloon poikaan, joka tahtoi
elämänsä omistaa hänelle. Hän taisi tuskin pidättää itseänsä sulkemasta
häntä syliinsä. Selittämätön tunne tunki läpi koko hänen olentonsa.
Olipa niinkuin hän jo monta vuotta olisi tuntenut ja rakastanut tätä
poikaa, ja hän ei voinut kääntää päätänsä pois sen verevistä kasvoista.

Toinen munkki huomasi Akselinpojan liikutuksen ja huusi kummastuen:

"Mitä teiltä puuttuu? Miksi katsoa muljostatte niin tuohon poikaan?
Onko teillä näkyjä? Tai tunnetteko kentiesi Petterin ennen tätä päivää
ja odotatte apua häneltä? Taikka ehkä saadaksenne käyttää häntä
lähettiläänä? Heittäkää pois ne ajatukset päästänne; sillä vaikka
Petter on lapsi, tietää hän kuitenkin velvollisuutensa ja sen
rangaistuksen, joka odottaa häntä, jos hän rikkoo niitä."

"Ei, kunnioitettu isä," sanoi Petter, aivan pakoittamatta, "hän ei
tunne minua, mutta eilen kun me toimme hänen tänne, antoi hän minulle
viittauksen, josta minä en piitannut niin mitään, vaan nyt kyllä voin
käsittää, että hän tahtoo minua houkutella auttamaan häntä niissä
pimeissä vehkeissä, joita hänellä luultavasti on mielessä niinhyvin
meidän kunnioitettua luostarinpäällikköämme kuin pyhää inkvisitionia ja
meitä kaikkia kohtaan. Mutta pyhä Pietari, jonka nimeä minä kannan,
varjelkoon minua yhtäpitämästä vääräuskoisen kanssa, joka kentiesi
muutamiin päiviin henkäisee ulos mustan sielunsa savun ja liekkien
keskellä! Minä en voi selittää teille, mille tuulelle minä tulin, kun
hän minuun niin katsoi. Näin katsoi varmaan käärme silloin kun vietteli
Evan syömään kielletyn puun hedelmiä."

"Sinä olet hyvä poika," sanoi toinen munkki, tarttuen Petterin käteen;
"sinun kammosi väärä-oppisiin ja heidän verisiin synteihinsä saattaa
sinulle kerran taivaan. -- Ettekö vielä tunnusta?" jatkoi hän
Akselinpojalle.

"Ainoasti se, joka vapaatahtoisesti ja kuulustelematta tunnustaa
rikoksensa, voipi odottaa helpompaa rangaistusta täällä alhaalla ja
armoa tuolla ylhäällä."

Akselinpoika oli ääneti; hänen koko sielunsa askaroitsi sen kummallisen
pojan kanssa. Jokainen sana, minkä hän lausui, kaikui syvästi hänen
liikutetussa rinnassaan.

"Niinpä ole sitte vaiti niinkauan kun tahdot, kirottu pahantekiä,"
huusi munkki ja meni. Toiset seurasivat häntä.

Akselinpoika laskeusi polvilleen; hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä
enkelistä, jonka Hän oli lähettänyt hänelle hädässä, mutta oli
unhottanut hätänsä ja kaikki häntä uhkaavat vaarat. Hän ajatteli
ainoasti Petteriä, jonka jalot kasvopiirteet hän luuli tuntevansa,
samoin kun äänensäkin; hän oli kuullut ja nähnyt sen ennen; mutta
milloin ja missä? Tästä haparoitsi hän ajatustensa ja muistoinsa
pimeydessä, jota hän ei voinut valaista.

Vihdoin oli Akselinpojan kuitenkin aivan mahdotonta selvittää sitä,
mitä sitte aamun oli tapahtunut. Merkillinen laulu oli vielä elävästi
hänen mielessään, mutta sanoja:

    "Sä murra leipäsi maistamatta,
    Vesikin jätä nauttimatta,"

ei hän voinut selittää.

Miksi pitäisi hänen taittaa leipä, koska ei hänen sallittaisi sitä
nauttia, ja miksi ei hän saisi kostuttaa kuivaa kieltänsä kirkkaalla
vedellä? Eikö munkki itse sanonut hänelle, että molemmat lähetettiin
hänelle erinomaisena suosion osoituksena, että hän saisi yllä pitää
kurjaa elämäänsä. Hän otti nyt ruukun, nosti sen suullensa ja aikoi
juoda; mutta silloin oli hänestä, niinkun vesi olisi ollut valkeata, ja
ettei se olisi häntä kiusaamassa, löi hän ruukun muuriin kappaleiksi,
ja vesi virtasi lattialle. "Minä tottelin sinua, rakastettu taivaasta
lähetetty lapsi," huusi hän innokkaasti, "jos vielä nääntyisin nälkään
ja janoon!" mutta samassa vapisi hän varomattomuuttansa, sillä hän
muisti niitä salaisia kuuntelo-reikiä holvin katossa. Pian tarttui hän
leipään, jonka taittoi kahtia, ja kuka selittää hänen kummastustansa,
kun hän siitä löysi yhteen käännetyn, tiheästi kirjoitetun
pergamenttilevyn, josta hän luki seuraavaa:

"Jalo herra, Olli Akselinpoika!

"Elkää ihmetelkö, että minä, joka tähän asti olen Teille kokonaan
tuntematon, luottaen armollisen Jumalan varjelukseen, tarjoon Teille
apua ja pelastusta tästä kauheasta vankeudesta, jossa häväistys ja
kuolema odottaa Teitä. Minä en ole milloinkaan tietääkseni ennenkun
eilen nähnyt Teidän kunnioitettavia kasvojanne; mutta jo ennenkun Te
astuitte tähän kauhistuksen asuntoon olin minä päättänyt Teidän
pelastuksenne! Teidän tulee tietää ne syyt, jotka ovat määränneet minun
uskaltamaan kaikki Teidän vapautenne, ja minä toivon voivani myös sen,
jos Te vasta puolin seuraatte niitä neuvoja, kun minä Teille annan,
toimittaakseni Teille vapauden ja pitääkseni Teitä hengissä."

"Minä olen se lapsi, jonka Te noin vähän yli neljätoista vuotta sitte
näitte vanhan Knuutin luona metsämökissä hakiessanne kotkan ryöstämää
poikaanne. Knuutin vaimo, minun julma mummoni, oli päättänyt murhata
minun, koska hänen tyttärensä kuoli ihan samassa kun synnytti minut
maailmaan, ja isäni ei antanut mitään apua elatuksekseni; silloin
tulitte Te, niinkun enkeli taivaasta, ja vaikka sydämenne oli
sanomattoman murheellinen vaimonne ja poikanne kadottamisesta, annoitte
Te kuitenkin sille armottomalle vaimolle kourallisen rahaa, jotta hän
hoitaisi minua, ja lupasitte hänelle vuosittain saman verran. Ainoasti
tämä lupaus, jonka Te olette rehellisesti pitäneet, taivutti hänen
minua hengissä pitämään. Viisi vuotta sitte tuli hän kovin sairaaksi,
mutta hän ei voinut kuolla ennenkun sai puhua abbotti Sigismundin
kanssa, koska hänellä, niinkun hän sanoi, oli tärkeä asia hänelle
huomautettava. Abbotti tulikin vihdoin, sitte kun hän kuitenkin ensin
hyvin kauvan antoi Knuutin itseänsä rukoilla. Sairas alkoi keventää
sydäntänsä, mutta kaikki, mitä hän sai puhua, oli tämä: 'Kunnioitettava
herra! minun omatuntoni polttaa minua niinkun hehkuvat hiilet, sillä
tuo lapsi, jonka näette edessänne, on' -- -- -- hän olisi puhunut
enemmän, mutta abbotti pani sormensa hänen suullensa ja painoi hänen
jälleen sänkyyn."

"'Petter on' -- -- huusi hän pakoitetulla äänellä, mutta abbotti esti
hänen taas puhumasta; hän kuoli saamatta enemmän puhua, ja suuret
hiki-pisarat valuivat abbotin otsalta. Hän viittasi ympärillä
seisoville, että ne menisivät ulos, ja hän ja minä yksistään vaan
jäimme ruumiin luotsi. 'Minä ymmärsin, mitä tuo kuoleva tahtoi sanoa,'
sanoi hän. 'Sinä tiedät, Petter, ettei Knuutti ole sinun äidin-isäsi,
koska hänen vaimonsa oli naimisessa ennenkun hän sai hänen. Sinun
äidin-äitisi olisi siis tahtonut sanoa: Petter on nyt aivan auttamaton;
ottakaa hänet siis luoksenne, kunnioitettava isä! Kuolevan viimeinen
rukous pitää oleman toiselle kristitylle pyhä. Sinun pitää siis
seurata minua luostariin, jossa minä opetan sinulle kirjallista
taitoa ja kristin oppia, jos vaan tahdot olla oppivainen, hurskas ja
tottelevainen.' Sitte syleili hän hellästi minua. Samana päivänä otti
hän minut kanssansa luostariin, ja se on tosi, että minä olen jo hyvin
paljon häneltä oppinut sitä, mikä ajan kuluessa voipi olla minulle
hyödyksi. Jos hän olisi niin hyvä kun hän on viisas, niin en koskaan
tahtoisi jättää häntä. Hän rakastaa minua sydämellisesti, ja minä pidin
häntä sangen jalona miehenä aina siihen asti kun tuo hirvittävä
inkvisitioni laitettiin. Silloin aukenivat silmäni, sillä hän luotti
kokonaan minuun eikä salannut minulta edes paljon tekojansakaan niitä
onnettomia kohtaan, jotka ovat huo'ahtaneet pois henkensä meidän
vankeuksissamme. Te kummastelette ehkä, ja oikeudella, että tuo
ulkokullattu uskaltaa rajattomasti luottaa minuun, joka olen niin
nuori; mutta te huomaatte sen mahdolliseksi, kun saatte tietää, että
hän toivoo minusta kasvattaa sijaisena, joka voimassa pitäisi hänen
jalon tekonsa, joksi hän kutsuu tätä hirvittävää inkvisitionia. Ei
myöskään se kummastuttane Teitä, että hän on valinnut minut siksi,
sillä hän on minun -- isäni. Käteni vapisee mainitessani tätä kaikkein
pyhintä nimeä; se on hirviö, jolle minä olen velvollinen elämään, eikä
koskaan, kun minä vaan kerran pääsen ulos tästä murhanluolasta, hän ole
kuuleva minulta isän nimeä, joksi tähän asti häntä aina nimitin, kun
olimme kahden kesken. Jos Jumala ei vihastuisi sillä, että poika kiroaa
isäänsä, niin kiroaisin minä tätä julmaa ulkokullattua, joka
syntymästäni aina yhdeksänteen vuoteeni asti antoi minun olla
puutteiden ja rääkkäysten saaliina, ja sitte tuhlasi helleyttänsä
minuun opettamalla minulle niitä pahoja töitä, jotka häntä itseänsä
tahraavat. Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Hänen pyhänsä, jotka ovat
minua tähän asti varjelleet osaa ottamasta niissä rikoksissa, joita
täällä tehdään, ja vielä on suonut minulle onnen joskus voidakseni
lieventää tänne salvattuin onnettomain kohtaloa. Hän antakoon Teidän
minun heikon käteni kautta saada vapautenne, ja suokoon minulle onnen
seurata Teitä tästä kadotuksesta Jumalan kauniin taivahan alle ja Hänen
vapaasen luontoonsa, ja mikään olento hänen maailmassaan ei olisi minua
iloisempi."

"Mutta Teidän on saatava tieto, mikä minut saatti ajattelemaan,
kokea pelastaa Teitä jo ennen Teidän tänne tuomista, vaikka se on
itsellenikin selittämätön arvoitus. Noin tuntia ennen, kuu Teidät tänne
tuotiin, tuli kasvatus-isäni, vanha Knuutti tänne luostariin, tuoden
korin hedelmiä abbotille. Hän katseli vakoovilla silmillä ympärillensä,
ja antoi minulle abbotin kammiosta mennessänsä viittauksen seurata
häntä. Sattumus autti niin, että me jäimme yksin munkkikäytävään."

"'Kuule, Petter,' sanoi hän tarttuen käteeni, 'minä olen suuri
syntinen, ja käyn jo lähellä haudan parrasta, mutta sinä voit toimittaa
minulle taivaan autuuden, ja sen voit sinä yksinäsi vaikeudetta, sillä
sinulla on abbotin koko luottamus.' -- 'Sanokaa pian, sillä ihmisen
autuudeksi teen minä, mitä taidan' -- 'Sinä tiedät,' jatkoi hän nyt,
'että Olli Akselinpoika pelasti sinun henkesi, silloin kun sinä olit
vastasyntynyt lapsi, ja maksoi rahoja sinun edestäsi monta vuotta. Hän
on' -- -- samassa tuli yksi munkki, käyden meitä vastaan. Hänen ohitse
mentyänsä jatkoi Knuutti: 'Akselinpoika on jalo ja viaton mies. Häntä
on nyt syytetty inkvisitionissa; hänen linnansa on piiritetty ja
kuolemansa päätetty. Pelasta hänet ja vie hänet maan-alaisen holvin
läpi metsäluolaan. Minä siellä odotan teitä ja autan pakoanne sekä
kerron sinulle' -- -- Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta samassa näkyi
kaksi munkkia käytävän yläpäässä. Hän läksi sentähden kiireesti pois ja
minä en saanut tietää enempää Teistä. Minä kiiruhdin nyt kammiooni, ja
kun kummastukseni tästä pestauksesta oli vähän vähennyt laskeusin
polvilleni ja rukoilin Jumalalta voimaa siihen toimeen. Vähän sen
jälkeen tulitte Te itse, jalo herra, ja minä en voi selittää sitä
vaikutusta, minkä Teidän jalo muotonne, hopeanvaaleat hivuksenne ja
rohkea puheenne munkille teki sydämessäni. Minä vannoin nyt itseni
kautta uskaltaakseni kaikki Teidän vapauttamiseksenne. Teidät
jätettyäni ajattelin, mitä minun olisi tekeminen, ja minä huomasin,
että petos olisi ainoa keino, jota voisin käyttää. Minä menin siis
abbotin luoksi, jonka tapasin varsin hyvällä tuulella pöydän ja
viinimaljan ääressä; mutta sain tietää kauheita Teitä koskevia asioita.
Te olette tulleet tänne rouva Cecilian käskystä, ja hän on käskenyt
abbotia tappamaan Teidät myrkyllä, ja sitte hirttää teidät
vankihuoneessa, jotta kansa uskoisi Teidän itse ottaneen hengen
itseltänne. Hän olisi tahtonut nähdä Teidät elävänä poltettavan; mutta
siitä on iso inkvisitori häntä kieltänyt sen yleisen kunnioituksen
tähden, kun Teillä on maassa. Hän neuvoi sentähden Teitä myrkyttämään
piamittain, koska arkkipispa Juhana Laskman kentiesi muutamaan
päivään tulisi tänne, ja hänen pian voisi pälkähtää päähänsä käydä
inkvisitionivankeuksissa ja itse kuulustella vankeja. Koska sekä pispa
Jöns Antinpoika että Cecilia tuntevat hänen ankaran totuutensa,
pelkäävät he, että arkkipispa saattaisi vapauttaa Teidät. Kuitenkin
minä epäilen, ett'ei Laskman'illa ole aikaa tulla Soröhön, niin ettei
meidän pidä häntä odottaessamme tuonnemmaksi lykätä Teidän
pelastustanne."

"Minun kirjeeni tulee suuremmaksi kuin olin laskenut; mutta koko
sieluni työskentelee Teidän kanssanne, ja minä käytän yötä
vakuuttaakseni, kuinka suuresti uskollinen olen Teille. Lienettekö
ymmärtänyt aamuvirteni sanat? Se oli ainoa keinoni ilmoittaakseni
Teille, kuinka Teidän piti käyttää itseänne, kun en tohdi puhua
kanssanne. Abbotti ja monta munkkia asuu sen huoneen ympärillä, jossa
minä oleskelen, ja joka on Teidän vankihuoneenne päällä. Nyt täytyy
minun keskeyttää, sillä kello kutsuu minua abbotin luoksi."

"Se peto! minun täytyi tuoda hänelle yksi vanginleipä, ja minun
läsnäollessani kääri hän rottapulveriin ja veteen kastellun veran sen
ympärille ja valoi myrkkyä siihen vesiruukkuun, joka huomenna on
vietävä Teille, jotta Te ennen iltaa kuolisitte. Ja tämä p----le on
minun isäni! Ne kaksi munkkia, joiden tulee seurata minua, eivät tiedä
tästä hävyttömyydestä, ja minut, onnettomin kaikista pojista, on
määrätty täyttämään tätä julmaa käskyä. Taivas suokoon, ettette olisi
koskeneet leipään eikä veteen. Sakramentissakin voidaan tarjota Teille
myrkkyä, elkää sitä vastaan ottako, jos sitä Teille tarjotaan.
Niinkauvan kun olette nykyisessä vahvassa vankeudessanne, on pelastus
mahdoton. Teidän täytyy siis seurata minun neuvoani, joka on, että Te,
kun minä seuraavana päivänä tulen Teidän luoksenne munkkien kanssa,
hyvin näkyvällä katumuksella tunnustatte tulleenne syvään synteinne
tuntoon ja sanotte paljon rikkoneenne Jumalan kaikkia pyhiä vastaan,
jonka tähden pyydätte heitä puolestanne esirukoukseen Jumalalle.
Sanokaa, että se paha teko polttaa Teidän sieluanne ja että toivotte
saavanne sen sovitetuksi vaikka vielä hengellänne."

"Teidät muutetaan silloin toiseen vankihuoneesen, jossa on risti
kumartamista varten ja kurituskapineet omatahtoiseksi parannukseksi
syntisen itseänsä kuolemaan valmistaessa. Sieltä voitte paeta, koska se
on luostarin esikartanoa vasten lähellä abbotin makuukammaria, josta
alkaa tie maanalaiseen käytävään. Minä hankin sen avaimet itselleni, ja
Teidän pitää sillä viilalla, jonka löydätte olkivuoteestanne uudessa
vankihuoneessanne, sahata poikki ne ei erittäin vahvat rautakanget
siinä kalteri-ikkunassa, joka on alhaalla maata vasten. Pyytäkää
munkkeja taivuttamaan itse pyhää abbotia julistamaan Teille syntein
anteeksi antamusta ja sanokaa, että olette päättäneet olla mitään
nauttimatta niinkauvan, kun hän on osoittanut Teille tämän armon,
vaikka vielä nälkään kuolisitte. Silloin ei kummastuta, että olette
pitäneet myrkytetyn leivän ja veden koskematta, eikä hän saa mitään
epäluuloa Teistä. päinvastoin hän sydämellisesti iloitsee Teidän
tunnustuksestanne, koska jo kauan aikaa uskottanut minua, että hän on
-- hän niinmuodoin voipi sammuttaa rouva Cecilian koston-janoa, joka
välttämättömästi tahtoisi Teidät polttoroviolle tuomituksi. Tämän
tunnustuksen perästä tuskin myöskään luulen leipää ja vettä enää
myrkytettävän. Jos arveluni on totta, niin minä joka kerran kun niitä
Teille tuon, ristitsen itseäni ikään kun merkiksi Teidän synteinne
inhomisesta, ja silloin saatte Te vaaratta niitä nauttia, Koettakaa
myös tunnustuksenne ajalla saada munkkien huomio käännetyksi kokonaan
Teihin, ettei ne sattuisi katsomaan Teidän vuoteesenne päin. Minä saan
silloin tilaisuuden kätkeä olkiin viinillä täytetyn nahkaisen nassakan,
jotta Teillä olisi jotakin, millä vahvistaisitte itseänne. Seuratkaa
kaikissa neuvojani, jalo herra, sillä ilman niitä on pelastus mahdoton.
Aamurusko näkyy jo idässä, ja minun täytyy sentähden lopettaa pitkä
kirjeeni. Luottakaa minuun, sillä minä elän ainoasti Teidän tähtenne.
_Petter_."

"Jaa, Kaikkivaltiaan armo on loppumaton," sanoi Akselinpoika
suurimmalla hartaudella, kätkein sen kalliin kirjeen sydämmellensä.
"Hänen vapahtavat enkelinsä käyvät ympäri maan päällä, ja pimeyden
ruhtinas ei voi heitä sulkea ulos murhaluolistansakaan. Nimi Petter
pitää, lähinnä Jumalan pyhää nimeä, tämän perästä oleman minulle
kallihin maan päällä. Pyyhkimättömillä piirteillä on se kirjoitettuna
sydämeeni."

       *       *       *       *       *

Kaikki onnistui toivon mukaan. Tuo muutoin niin kamala Sigismund kävi
siihen permeen, jonka neljätoista vuotias Petter oli virittänyt
hänelle. Akselinpoika teki munkeille edellä selitetyn tunnustuksen, ja
tuo korkeasti kunnioitettava roisto tuli tuntia sen jälkeen hänen
vankihuoneesensa, julistaen hänelle syntein anteeksi antamuksen
sillä ehdolla, että hän kertoisi tunnustuksensa korkean
inkvisitioni-tuomioistuimen edessä, sitte kokoontuneelle kansalle, ja
sen jälkeen katuvaisena ja parannusta tekevänä syntisenä astuisi
polttoroviolle.

Suuri vaiva oli ritarille teeskennellä tuon riettaan Sigismundin
edessä; mutta katsahdus nähtävästi murheelliseen Petteriin, joka seisoi
vankihuoneen ovella, antoi hänelle rohkeutta ensi kerran elämässään
alentaa itseänsä valheeseen. Sigismund jätti suurimmalla mielihyvällä
vankihuoneen ja lähetti heti Markus isän Roskildeen ihastuttamaan rouva
Ceciliaa odotetulla ilmoituksella, joka teki salaisen myrkyttämisen
tarpeettomaksi ja saatti hänelle tilan täydellisesti ja julkisesti
kostaa tuota vihattua miestä, hänen henkensä pelastajaa.

Seuraavana päivänä vietiin Akselinpoika Petterin mainitsemaan
vankihuoneesen, ja hän keksi iloksensa kalteri-ikkunan kanget melkein
poikkiviilatuksi, ja niinhyvin, ettei kukaan voinut huomata sitä, kun
Petter oli rautaan tulleet viilan kolot täyttänyt mustalla vaksilla.
Luvatun viilan löysi hän olkivuoteessa, sekä yhden kirjoitetun
pergamenttikappaleen, jossa Petter pyysi häntä pelkäämättä nauttimaan
sitä parempaa ruokaa, jota hänen piti saaman, sekä olla olevinansa,
niinkun hän alinomaa kiusaisi itseänsä piinauskoneilla, joita
vankihuoneessa oli. Hän pyysi vielä, että Akselinpoika kärsivällisesti
odottelisi pakoon soveliasta aikaa, joka ei voisi niinkauan ilmautua,
kun abbotti oli kotona, ja hän tiesi häneltä itseltään, ettei hän
mielellään matkustaisi pois, ennenkun ritari olisi tuomittu,
jolloin hän jättäisi tuomion iso-inkvisitorin ja arkkipispan
allekirjoitettavaksi, ja tahtoi ennen kaikkia saada Cecilian käskyn
hänelle tulevan uskotun toimituksen suhteen, jotta se tulisi
täydellisesti yhdenlaiseksi kuin se, mitä tämä oli itse nähnyt
Espanjassa. "Mutta ennen kaikkea, jalo herra," lopetti Petter, "ei
Teidän pidä tulla levottomaksi niistä kauheista asioista, joita saatte
nähdä ja kuulla joko munkeilta vankihuoneessanne, tahi kun Teidät
tuodaan inkvisitioni-tuomioistuimen eteen, jonka päällä taivaan kirous
ijankaikkisesti levätköön! Antakaa heidän tehdä laitoksiansa, vieläpä
valmistaa rovionkin. He tulevat kuitenkin toteuttamaan sananlaskua,
'että ovat ennen nahan myöneet, ennenkun ampuneet karhun.'"

Akselinpoika ei voinut kuitenkaan välttää levottomaksi tulemista. Hän
oli tekevä tuomioistuimen edessä, johon hän piti ajettaman, kauhean
tunnustuksen, jota ei koskaan voisi palauttaa. Tosin oli hänellä suurin
luottamus siihen kunnolliseen poikaan; mutta kuinka kauas voisi hänen
voimansa ja viekkautensa ulottua? Tosi kyllä oli että Pietari Abbottin
poikana oli hyvin luotettu ja vihitty heittiön kaikkiin salaisuuksiin;
mutta hän oli vaan 14-vuotias lapsi. Kuinka huokeasti eikö ehkä voisi
joku odottamaton vastus peljättää häntä. Kuitenkin oli tämä lapsi
viisas ja ymmärtäväinen. Itse rikosten koulussa ei ollut sen sydän
turmeltunut, ja sen järki ja päätökset näkyivät paljon ylitse hänen
ikänsä. Kuinka paljon jaloutta ja hyvyyttä osoittivat hänen
kasvopiirteensä? Akselinpoika olisi jatkanut tutkimustansa, mutta hän
sekautui ajatuksiinsa tästä kummallisesta lapsesta eikä uskaltanut
seurata niitä. Alinomaa palautuivat kuitenki nämä kuvitukset takaisin,
sekauneina pyöriviin muistoihin, ja hän oli tämän pojan tähden lähellä
unhottaa Signen ja Valdemarin. Vielä unessakin seurasi häntä sen kuva,
ja nimi Petter kuultiin usein hänen suustansa, kun uni oli hänen
silmänsä ummistanut.

Akselinpoika arveli, että hän jo seuraavana päivänä vietäisiin
tuomariensa eteen; mutta monta viikkoa kului, ennenkun tämä tapahtui,
ja hän alkoi peljätä tämän väliajan seurauksia, koska se saattaisi olla
mahdollista, ettei abbotti itse matkustaisikaan Roskildeen, kun talvi
oli jo alkanut ja tiet olivat huonoja. Tosin löysi hän välistä
leivästään pergamenttipalasen parilla lohduttavalla sanalla Petteriltä;
mutta ne eivät kuitenkaan voineet karkoittaa niitä tuskallisia
kuvituksia, jotka vaivasivat hänen sydäntänsä. Vihdoin sai hän eräänä
aamuna paperin, jossa Petter pyysi häntä olemaan valmiina muutaman
tunnin kuluttua astumaan inkvisitionin eteen, ja neuvoi häntä
näyttämään itseänsä hyvin särjetyltä, jotta ei kukaan saisi epäluuloa
hänestä, jonka ohessa hän lisäsi sen toivon, että vapauden tähti vielä
ennen puoliyötä loistaisi hänen kunnioitettavan päänsä päällä.

Akselinpoika koki toinnuttaida siitä liikutuksesta, johon tämä kirje
oli hänen saattanut; kun tämä vähän oli hänelle onnistunut, yleni hänen
sydämensä lämpimään rukoukseen rauhan kaikkivaltiaalle antajalle; sitte
otti hän esiin sen rakkaan kirjeen, suuteli sitä rakasta nimeä, joka
oli sen alla, nosti sitte yhtä vankihuoneen lattiakiveä ja kätki
kirjeen sinne, missä muutkin olivat säilössä ynnä viila. Tuskin oli hän
tämän tehnyt, kun ovi aukeni ja 12 laulavaa munkkia, palavat tulisoitot
käsissä, astuivat juhlallisessa saattomatkueessa häntä noutamaan.

Akselinpoika, joka oli tarkoin ajatellut, mitä hänen olisi
vaarinottaminen, laskihe polvilleen ja kumarsi päänsä maahan.

Isä Markus pyysi häntä seuraamaan itseänsä. Akselinpoika totteli ja
kävi, kuusi munkkia edellä ja kuusi jälessä, ulos vankihuoneesta. Hän
vapisi kovasti, kun hän kirkon läpi vietiin tuomiosaliin. Kamala
surusävel kaikui häntä vastaan salista. Vastustamatta nosti hän
silmänsä sinnepäin, mistä sävel tuli; -- silloin näki hän Petterin
seisovan urkuparvella, öljypuun oksa kädessä. Akselinpoika ymmärsi heti
tämän rauhan ja vapauden kauniin merkkikuvauksen tarkoituksen, ja hänen
sydämensä löi hiljemmin, niin että hän riittävästi tointuneena taisi
astua hirmuisen tuomioistuimen eteen.

Sigismund istui inkvisitorin poissa-ollessa mustalla vaatteella
päällystetyn pöydän päähän pystytetyllä istuimella, puettuna
kuninkaalliseen koristukseen, jossa oli hopeainen pääkallo ja kaksi
ristiin asetettua sääriluuta punaisessa, kullalta loistavassa
samettipuvussa. Hänen rinnallansa, jonka sisällä helvetti hengitti,
riippui iso, kiiltävillä timanteilla koristettu risti. Piplia, jonka
kannet myös olivat kalliilla kivillä varustetut, oli hänen edessänsä.
Mustaan verkaan puettuna saliin oli kokoontunut yli sata munkkia,
joilla, lautamiehinä ollen, oli istuimensa pitkin seiniä. Ainoasti
yhdeksän tuomaria istui sen ison pöydän ympärillä vähän korkeammilla
istuimilla, kaikilla pääkallot ja ristiin asetetut sääriluut rinnoilla.
Avattu messukirja oli jokaisen edessä ja kaikki pitivät kätensä
ristissä rinnallaan. Pöydän takana seisoi Italialainen pyöveli sekä
kaksi pyövelirenkiä piinauskapineineen, ja isossa rautapadassa heidän
takanaan oli leimuava hiilivalkea, jonka päällä kaksi tulikuumaa
rautakankea oli ristissä. Kaikki ikkunat olivat peitetyt, ja sitä
kauheata salia valaisi yli sata vaksikynttilää, jotka seisoivat
isoissa, mustalla hunnulla käärityissä jaloissa. Hirvittävän
tuomiosalin perä oli täynnä inkvisitionin aseellisia palvelioita,
joiden, miten munkkienkin, kädet olivat ristissä rinnoilla, ja
ällistelivät tyhmillä silmillänsä kattoa kohden. Vihdoin oli siellä
vastapäätä pyöveliä musta palli (rahinen), jolla oikeuteen tuodun
pahantekiän piti seisoman paljastetun miekan alla, joka, kärki alaspäin
käännettynä, näytti, riippuen hienossa rihmassa, heiluvan hänen päänsä
päällä. Kaikki sisään tulian katsottava oli niin hirvittävää, ettei
Akselinpoika voinut olla kauhistumatta, kun hänen ne 12 munkkia veivät
ja taluttivat miekan alla olevalle pallille. Hänen seuraajansa menivät
istuimellensa lautamiesten sekaan. Sigismund avasi tilaisuuden pitkällä
rukouksella, anoen kaikkein pyhäin apua, että vääräoppinen
saatettaisiin vapaehtoisesti tunnustamaan rikoksensa, sekä että
hän sielunsa pelastukseksi ja kaikkein kristin-uskovaisten
"ylösrakennukseksi" ja varoitukseksi tuskain ja kuoleman kautta tässä
elämässä voittaisi armon ja anteeksi saamisen tulevaisessa. Rukouksen
loputtua viittasi abbotti ja eräs lautamiehistä avasi kaksipuoleiset
ovet. Joukko kuoropoikia Petterin johdolla astui nyt sisälle ja
lauloivat laulun inkvisitionin kunnian koroittamiseksi ja syytetyn
peloittamiseksi, jonka jälkeen Sigismund alkoi tutkintonsa.

"Onko se tosi," sanoi hän ulkokullatulla hurskaudella, "että te, Olli
Akselinpoika, joka olette käsketty pyhän inkvisitionin eteen, olette
pilkanneet taivahan pyhiä, jotka pyhällä martyrikuolemallansa ovat
voittaneet ijankaikkisen elämän kruunun, ja kieltäneet heidän
vaikutuksensa on rajaton Kaikkivaltiaan luona, sekä että ainoasti
heidän esirukouksellansa voitetaan armo ja autuus taivaassa? Teidän
vapaatahtoinen tunnustuksenne voipi yksinään vapauttaa teidät siitä
raskaasta kidutuksesta, joka jo on valmistettu teitä varten. Vastatkaa
siis: onko se tosi?"

Totuuden mielenjalous kunnioitettavissa kasvopiirteissään, vastasi
Akselinpoika todellisesta vakuutuksestansa valaistuna kristittynä, joka
ainoasti uskoo Kaikkivaltiaasen: "Jaa, se on tosi!"

"Tahdotteko," jatkoi Sigismund, "valalla vahvistaa puheenne, laskien
kätenne pyhälle raamatulle, ja sitte vastaan-ottaa pyhän sakramentin
tunnustuksenne totuuden todistamiseksi?"

"Tahdon," sanoi Akselinpoika, laski kätensä piplialle ja vannoi.

"Pahantekiän vapaatahtoinen tunnustus ja vala," sanoi Sigismund
juhlallisesti, "tekee meille mahdolliseksi laveammin tutkimatta,
niinpian kun hän on sakramentin vastaan-ottanut, kiiruhtaa tuomion
julistamiseen. Ja'a hänelle armonvälikappaleet, jotta voisimme lopettaa
tämän pyhän istunnon."

Akselinpoika laskihe polvilleen ja eräs ijäkäs munkki, jolla oli jalon
kärsivä katsanto, jakoi hänelle sakramentin, ja hänen sielunsa nousi
rukouksessa ja toivossa sovittajan istuimen tykö. Vanha munkki siunasi
häntä ja vei sitte hänen tuolille istumaan.

Akselinpoika istui syvään hartauteen vaipuneena, kunnes Sigismundin
ääni herätti hänen tuomiota julistaessa, jonka sisällön hän jo tiesi,
nimittäin että hänen piti astuman elävänä polttoroviolle, sekä puoli
hänen omaisuuttaan tuleman pyhälle inkvisitionille ja toinen puoli
kuninkaalle. Sigismund ilmoitti, että istunto oli loppunut ja käski
seurakunnan veisata virren Jumalan kunniaksi.

Kiitosvirren loputtua vietiin Akselinpoika jälleen vankihuoneesensa;
mutta hänen sydämensä oli levollinen, sillä taivas ja Petter olivat
ottaneet huostaansa hänen asiansa.

Läsnäolleiden matkoihinsa mentyä piti Petterin valmistaa tuomio
kirjallisesti ja sen jälkeen seurata abbottia. "Minun täytyy itse,
niinkuin sinä hyvin tiedät, rakas poikani," sanoi nyt riemuitseva
Sigismund, "mennä Roskildeen ja sieltä Sundiin, saadakseni tuomiohon
sekä iso-inkvisitorin, pispa Antinpojan, että arkkipispa Johana
Laskmanin allekirjoitukset, ja minä viivyn poissa kentiesi neljä tai
viisi päivää. Näytä nyt minulle, rakkahin poikani, että sinulla ovat
avoimet silmät niin munkkien kuin vankienkin suhteen. Ei kukaan muu,
kun sinä, saa viedä sille kauniille katuvaiselle Marialle hänen
ruokaansa vankihuoneesen; sinun pitää joka aamu antaa hänelle sylttyä,
hienoa leipää, voita, hedelmiä ja pikarillinen sitä makeata
malagaviiniä, jota on tynnyrissä kellarin oven takana. Sinä saat itse
myös silloin kernaasti ottaa sitä samaa pari tippaa. Tässä jätän
viinikellarin avaimen omaan käteesi. Elä anna kenenkään narrata sitä
itseltäsi. Juopot koirat -- minä tarkoitan munkkeja -- voisivat kyllä
tyhjentää koko tynnyrin parasta Espanjan viiniäni. Sinun pitää myös
katsoa, ettei kukaan heistä tulisi kyökkiin Appellonan luoksi; hän on
vielä niin nuori ja kokematon, että minä pelkään -- -- -- lyhyesti,
katso hyvin kaikkea, niin sinä saat minulta kauniin lahjan kotia
palattuani. Sinä saat myös minun huoneeni avaimet. Jos valkea pääsisi
valloilleen, jota kuitenkin Jumala estäköön, niin toimita aivan ensiksi
ulos minun neljä isoa kirstuani ja pieni viheriäinen kaappi, joka
riippuu seinällä, mutta valkean-vaaran tapahtumatta et saa astua
jalkaasi minun huoneeseni, erittäinkin ei makuukammariini. Minä tiedän
sinut tottelevaiseksi lapseksi, joka et tahdo tehdä mitään minua
vastaan. Anna pahantekiälle, jonka me tänään tuomitsimme kuolemaan,
niin hyvää ja voimakasta ruokaa kun hän tahtoo, jotta hän tulisi vähän
lihavammaksi. Valjastuta nyt hevoset punaisen vaununi eteen, että
olisin Roskildessä ennen puolta yötä."

"Kuinka?" sanoi Petter kummastellen, "matkustatteko niin myöhällä?
Yhteen tuntiin on jo pimeä ja te voisitte helposti ajaa kumoon
epätasaisella tiellä."

"Minun täytyy mennä pois, rakas poikani. Pitäähän minun kulkea meren ja
suolaisen vedenkin ylitse, ja kuka tietää, kuinka kauan viipyy,
ennenkun jää tekee kaikki meret kulkemattomiksi. Sitä paitsi pitää
minun puhua kauniin, hurskaan Cecilia rouvan kanssa, ja häntä en voi
tavata muulloin kun aamulla. Hyvästi nyt, hyvä Petterini! Elä unhota,
mitä olen sanonut sinulle ja että sinä olet minun poikani, jota minä
rakastan niinkun itseäni. Mutta elä virka siitä, sillä se virsi maksaa
sinulle onnesi ja vieläpä vapautesikin, jos ilmoittaisit tämän suuren
tärkeän salaisuuden."

"Olkaa täydellisesti huoleton siitä," vakuutti Petter ja suuteli
abbotin kättä.

Sigismund syleili poikaa, vaunut pyörivät itseksensä ja Petter hengitti
keveämmin.

Tuskin oli hän poissa kun Petter ikäänkun sattumalta pudotti kellarin
avaimet muutamain munkkien läsnäollessa lattialle.

"Mistä olet sinä saanut kellarin avaimet?" kysyi Markus isä. "Et sinä
turhan vuoksi käy ja hiivi priorin ympärillä, ja varastat meiltä hänen
luottamuksensa. Katso, sentähden ei hän tohtinut jättää viinikellarin
avaimia kenellekään muulle kuin sinulle."

"Jos te sitä luulette, kunnioitettu isä," sanoi Petter ikäänkun vähän
loukattuna, "niin ottakaa itse ne. Ei totisesti minun ole ensinkään
tarpeellista olla kellarirenkinä ja kantaa malagaviiniä kauniille
Marialle."

"Onko hänellä malagaviiniä?" huusi Markus. "Sitä totisesti haluan
maistaa, sillä minä olen monta kertaa kuullut sitä niin kovin
kiitettävän."

"Tynnyri, jossa sitä on, on oven takana," sanoi Petter
yksinkertaisimman näköisenä maailmassa. "Pari pikaria sitä ei kovin
paljoa vähentäne." -- "Minä olen vaan utelias tietämään, miltä se
maistuu!" huusi Markus ja kiiruhti kellariin, koko joukko munkkia
muassa. Petter iloitsi, että hänen petoksensa niin hyvin onnistui.

Ei kauan aikaa kulunut, ennenkun kaikki munkit, paitsi se vanha munkki,
joka oli kantanut sakramentin Akselinpojalle eikä voinut hyvin,
tulvasivat kellariin ja antoivat priorin malagaviiniä maistua
itsestänsä hyvälle. Mutta pojan tuuma ei ollut, että heidän piti
pysähtymän kellariin, joka oli luostarin esikartanolla, lähellä
Akselinpojan vankihuonetta; hän meni sentähden kyökkiin Appellonan
luoksi, jota hän luuloitti abbotin käskeneen, että illallispöytään piti
laitettaman, mitä kyökissä ja kellarissa saattoi löytyä, niinkun oli
tapana paastopäiväin edellisenä iltana. Appellona, joka tiesi, että
Petter oli abbotin oikea käsi, uskoi häntä epäilemättä, mutta ihmetteli
ainoasti sitä, ettei Sigismund siitä puhunut mitään ennen lähtöänsä.
Hän pani siis kiireesti pari paistia tulelle, ja kun kello löi
seitsemän, oli pöytä ruokasalissa täpötäynnä herkkuja, joita laittaessa
Petter autti häntä.

Munkit hoipertelivat puolijuopuneina ympäri pimeätä kellaria, kun
Petter tuli ilmoittaman heille, että iltaruoka oli valmis, laitettu
kalliimmista aineista, mitä voitiin saada. "Menkää ja istukaa pöytään,
kunnioitettavat herrat," sanoi hän, "minä kuitenkin täytän pari kannua
parhaalla viinillä, että teillä olisi jotakin virvoitusta pöydässä;
mutta sitte pitää teidän antaa minullekin iso kappale leipää teidän
kanssanne, edellä kaiken ei puhua abbotille, että te tahi minä olemme
käyneet kellarissa."

"Sinä puhut kuin Salomo," huusi Markus isä ja tanssi Petterin kanssa.
"Sinun pitää istua minun vieressäni pöydässä; sillä sinä olet kaikkein
kuoropoikain kruunu."

"Jaa, toivotaan, että kerran olette sen näkevä," sanoi Petter
merkillisesti, näyttäen munkeille valkeata lyhdyllänsä. He nousivat
meluten rappuja ylöspäin ja istuivat pöytään.

Petter ei laiminlyönyt pikarien ahkeraa täyttämistä, pian kaikuivat
salissa huikentelevaisimmat laulut ja kertomukset, niin että pikemmin
olisi sinne luullut kokoontuneen joukon Jumalan hylkäämiä maailman
veitikoita, kuin kirkon pyhiä isiä.

"Enemmän viiniä, poika!" huusi Markus, joka jo oli niin päihtynyt, että
makasi pöydälle kaatuneena.

Petter vastusteli vähän näön vuoksi ja puolusteli itseänsä abbotin
vihan pelolla. "Vastustatko sinä, sen kananpoika!" huusi Markus ja
heitti tyhjän pikarin hänen päähänsä.

"Minä menen, minä menen," huusi Petter; "ja annan teille niin paljon
viiniä kuin haluttaa, kun vaan ette lyö minua." Nyt otti hän tyhjät
kannut ja kiiruhti ulos.

Matkalla juoksi hän Akselinpojan vankihuoneesen ja sanoi hänelle:
"Teidän pitää joutuisasti, jalo herra, viilata poikki rautakankeja,
sillä kahden tunnin perästä toivon voivamme paeta." Akselinpojan
vastausta odottamatta juoksi hän kannuineen kellariin, koska hän
pelkäsi, että munkit tulisivat hänen perässänsä.

"Sinä olet kuitenkin aimo poika," huusi Markus hänelle vastaan hänen
takasin tultuaan, "minäkin kiitän sinun hurskauttasi priorille."

"Elkää unhoittako sitä, kunnioitettava isä!" sanoi Petter täyttäen
hänen pikarinsa reunoja myöten.

"Kiitos, hyvä poikani," sanoi Markus. "Minä laitan myös niin, että sinä
saat hyvän paikan tuomitun aateliskoiran, Olli Akselinpojan
paistettua."

"Te olette liian hyvä!" huusi Petter ja suuteli munkin kättä.

"Kuulkaa! Tiedättekös mitä, veljet," sanoi Markus sammaltamalla
äänellä, hoiperrellen Petterin turvin muutamia askeleita pöydästä;
"meidän pitää tyhjentää pikari, joka on tuleva Akselinpojan maljaksi,
ja toivoa, että paisti tulisi tuoresta ja raitista tulessa."

"Eläköön Olli Akselinpoika!" kirkuivat munkit kuorossa ja tuuppivat
yhteen täytettyjä pikareitansa.

"Hän eläköön!" huusi Petter säihkyvin silmin ja tyhjensi pienen pikarin
pohjaan.

"Ja saatana korjatkoon meidän korkeasti kunnioitettavan priorimme!"
huusi Nikolaus isä, pitäen kiini oven pielestä, ettei kaatuisi.

"Hän menköön helvettiin ennenkun vuosi on kulunut!" huusi taas Markus,
ja tahtoi taas kilistää Petterin kanssa, joka äsken oli täyttänyt hänen
pikarinsa.

Veri seisottui Petterin sydämessä, ajatellessaan, että se oli hänen
isänsä, jonka kuolemaa he toivoivat. Hän survasi sentähden pikaria,
jonka Markus hänelle ojensi, niin että tämä lankesi lattialle, ja hän
huusi kiivaasti: "Minä en kilistä abbotin kuolemaksi!"

"Kelvoton," huusi munkki niin kovasti kun juopumus salli. "Sinä seisot
täällä keräämässä sanoja kielitelläksesi. Laita enemmän viiniä, taikka
minä väännän niskasi _nurin_!" Hän aikoi ajaa häntä ovesta ulos, vaan
hoipertui samassa lattialle.

Petter otti kannut ja juoksi ulos. Sivu mennessään sanoi hän
Akselinpojalle: "Tunnin päästä voimme paeta."

Petter tuli kiireesti takaisin viininensä, ja tuskin oli hän täyttänyt
pikarit, ennenkun yksimielinen huuto ilmoitti kaikkiin ajatuksen poissa
olevasta priorista ja inkvisitorista, ja toivotus: "_Kuolema ja kirous
Sigismundille_!" raikui voimakkaasti salissa, jolloin kaikki
tyhjensivät pikarinsa yhdellä pitkällä siemauksella. Nyt näyttivät he
kuitenkin saaneen kylliksensä, sillä useimmat kaatuivat tuolille ja
penkille, ja ne, jotka vielä joivat syöksyivät pian tunnottomina
lattialle, niin että kun tornikellon lyönti ilmoitti, että puoliyöhön
oli ainoasti yksi tunti jälellä, olivat kaikki munkit vaipuneet
semmoiseen tilaan, että he olivat kykenemättömät millään tavalla
estämään Akselinpojan pakoa, jos he olisivat sitä koettaneetkin.

Petter jätti nyt juopuneet isät ja riensi abbotin huoneesen. Täällä
aukasi hän äkkiä viheriäisen kaapin ja anasti salakäytävän avaimet.
Sitte syöksi hän Akselinpojan vankihuoneelle ja huusi hänelle: "Oletko
valmis, jalo herra? Hetki on tullut."

"Minä olen valmis," sanoi Akselinpoika liikutettuna; "sillä se käsi,
jonka sinä ojennat minulle, on Herralta siunattu, ja hänen pyhät
enkelinsä ohjatkoon askeleitasi!"

"Seuratkaa minua luottaen!" sanoi Petter, ojensi vangille molemmat
kätensä ja auttoi häntä astumaan ulos. Hän vei häntä nyt monia käytäviä
ja kammioita myöten abbotin makuukammariin.

"Mihin sinä viet minua?" kysyi Akselinpoika ja kavahti vähän takaperin,
kun hän tulisoiton valossa näki jotakin liikkuvaa abbotin sängyssä.

"Elkää säikähtäkö," kuiskasi Petter; "se on meidän emännöitsiä
Appellona; hän käänsihe vaan sängyssä vaan ei ole valveella. Meidän
pitää mennä sinne sisälle, sillä sieltä on rappu alas salakäytävään."

"Puhu hiljaa," pyysi Akselinpoika, eikä voinut olla ehdottomasti
kauhistumatta.

Petter avasi salaoven muurissa, ja summaton holvi ammotti pakenevia
vastassa, jonka näkö saatti Akselinpojan suurimpaan ihmettelemiseen.

"Teidän täytyy vaeltaa pimeyden tietä," sanoi Petter heidän
astuessaan alas, ja hän veti oven kiini perässänsä; mutta käykää sitä
luottamuksella ja rohkeudella, sillä se vie teidät valoon ja vapauteen.

"Sinä olet elämän enkeli valaiseva soitto kädessäsi!" sanoi
Akselinpoika, ja painoi Petteriä sydäntänsä vastaan kun samalla hänen
kyyneleensä kastelivat salakäytävän kivilattiaa.

He astuivat tulisoiton valossa syvemmälle, ja vaelsivat luottaen
kaunista päämaaliansa, valoa ja vapautta kohden.

Tätä syvää, vahvaa ja holvattua salakäytävää, joka oli tehty
sanomattomalla vaivalla ja kustannuksella, käyttivät ensimäiset Sorön
luostarin munkit pa'on välikappaleena, kun heitä pakanat hätyyttivät ja
vainosivat. Satu tietää vielä paljon kertoa siitä kuinka kaikki jälet
siitä olivat kadonneet. Sitä ei tuntenut yksikään luostarissa, paitsi
Sigismund, joka käytti sitä salatakseen niitä yhteyksiä, joita sanan
ankaruus ei sallinut kansan tietoon tulemaan, koska tämä piti häntä
vielä evankeliumin opin arvoisana julistajana. Se alkoi, niinkun
tiedämme, luostarissa, meni sitte enemmän kuin 20 syltä maan ja
Soröjärven alle, sekä katosi toisella puolla järven olevassa tiheässä
metsässä suureen sakean viidakon kätkemään metsäluolaan.

Sigismund kävi sitä usein, kun hän kulki salaa Knuutin kauniin
tytärpiian Marian luona, joka asui vanhempainsa tykönä ei kaukana
rotkosta olevassa huoneessa. Viime vuosina, mutta kuitenkin ennen
inkvisitionin perustamista, seurasi Petter usein abbottia näillä
pimeillä vaelluksilla, joita hän teki, niinkun hän sanoi, ajaaksensa
pois perkelettä eräästä nuoresta talonpojan vaimosta, joka odotti häntä
vähän matkaa luolasta. Yhden kesän kuluttua oli perkele kokonaan
ulos-ajettu, ja vaimo niin saatettu entiselleen, että hän joululahjaksi
antoi miehellensä terveen ja raittiin pojan, joka oli enemmän hurskaan
abbotin kuin ihmissuvun vihollisen näköinen. Nämä vaellukset loppuivat
vasta silloin kokonaan, kun Sigismundin täytyi karkoittaa perkele
noista nuorista syntisistä vaimoista, jotka heidän sieluinsa autuudeksi
teljettiin inkvisitionin vankihuoneisin. Jonkun aikaa siellä oltuansa
tulivat he tavallisesti sieltä pois, puhdistettuina sekä sielun että
ruumiin puolesta, mutta uhraamalla omaisuutensa, jonka inkvisitioni
sitte anasti. Appellona teki tässä poikkeuksen, koska hän jäi
luostariin. -- Petter tunsi siis tien hyvin tarkoin. Se meni alussa
alinomaa alaspäin, ja kun he olivat kaikkein syvimmällä ja Petter
tiesi, että he seisoivat keskikohdalla järven alla, kysyi hän
Akselinpojalta, eikö hän tahtoisi vähän levähtää, koska tie nyt alkoi
käydä ylöspäin, ja siis tuli vaikeammaksi kulkea. Akselinpoika, joka
oli vähän väsynyt raskaasti painavasta ilmasta, istui kivelle ja Petter
otti sijansa hänen jalkainsa juureen. Syvä hiljaisuus hallitsi heidän
ympärillänsä, kun Petter hetkisen kuluttua puhkesi virtaviin
kyyneleisin.

"Jalo herra," sanoi hän liikutettuna; "minun isäni on villi eläin, ja
eihän taivas varmaan vihastune minuun, kun jätän hänen. Pian olette te
aivan vapaa. Tahdotteko silloin olla isättömän isä, eikä koskaan hylätä
minua? Minä tunnen, että se musertaisi sydämeni!"

Akselinpoika sulki vapisevan ja itkevän pojan syliinsä. Hän tahtoi
vakuuttaa häntä ikuisesta helleydestänsä ja kiitollisuudestansa, mutta
hänen liikutetut tunteensa estivät häneltä sanat, ja hän ei voinut
puhua sinä silmänräpäyksenä, ja hän vannoi kaikkitietävän Jumalan
kautta ottavansa Petterin pojaksensa ja jakaa omaisuutensa hänen
kanssansa.

"Minä ymmärrän teitä," sanoi Petter, joka luki Akselinpojan sielun
tunteet ja heittäessä hänen jalkoihinsa, sanoen: "Te ette koskaan
hylkää minua! Ah, minä toivon, että myös voisin aina olla teidän
luonanne ja osoittaa teille sydämellistä kunnioitustani ja nöyryyttäni,
joka -- -- --"

"Minun poikani pitää sinun oleman," huusi Akselinpoika, joka nyt
jälleen sai puheensa, niin että käytävä kaikui; "sinun pitää kantaman
minun nimenäni ja jakaa rikkauksiani; sinun pitää oleman rakastetun
tyttäreni ja Valdemarin veli! Nouse ylös, poikani, Petterini! Ei
jalossani, ei vaan sydämessäni on sinun sijasi! Tule isäsi syliin!"

Nyt vaipui Petter hänen syliinsä ja kuiskasi vähän toinnuttuansa: "Isä,
jaa, semmoisena rakastan sinua kuolemaani asti! Sinä olet jalo ja hyvä,
ja johdat askeleeni hyväin avujen tielle, jota itse olet käynyt."

Tie kävi nyt alinomaa ylöspäin, he kulkivat sitä yhdessä ja pian
seisoivat he erään oven edessä, jonka Petter avasi muassaan olevalla
avaimella. He saapuivat nyt metsänluolalle, ja molemmat lankesivat
polvillensa hartaassa rukouksessa kiittämään taivasta pelastuksestansa.

"Teidän pitää matkustaa pitemmältä, jalo herra, ennenkun päivä
koittaa," sanoi nyt eräs ääni Akselinpojan vieressä. "Mukava matkavaunu
odottaa teitä, laiva, joka nostaa purjeensa heti kun olette sinne
tulleet, seisoo Ristisaarilla [Korsöar], ja viepi teidät Englantiin;
kuitenkin pitää teidän kiireesti lähteä, sillä häväistys ja kuolema
odottaa teitä, jos viivytte. Vahvistakaa itseänne ensin ruoalla ja
juomalla ja sitte pois!"

Akselinpoika tarkasteli suurimmalla kummastuksella puhujaa. Se oli
Petterin kasvatus-isä, vanha Knuutti, jolle Petter oli ilmoittanut,
että heidän pakonsa oli sinä yönä tapahtuva.

"Minä kiitän sinua, ukko," sanoi Akselinpoika, puristaen Knuutin kättä.
"Lähinnä Jumalaa ja Petteriä on minulla kiitosvelvollisuus sinulle
hengestäni ja vapaudestani, sillä sinä kehoitit Petteriä minua
pelastamaan. Mutta sano minulle kuitenkin, minkätähden sinä niin
elävästi otat osaa minun kohtalooni? Se vähä raha, jonka minä annoin
sinulle pojan kasvatukseksi, ei suinkaan voi olla syynä siihen. Sinulla
täytyy olla toinen ja suurempi syy?"

"Herra," sanoi Knuutti hitaasti ja pontevasti, "minä olen pitänyt
huolta, että teillä olisi miekka itsenne puolustukseksi, jos ryövärit
matkalla päällenne karkaisivat. Tässä on se, mutta jos te ottasitte sen
ja pistäisitte sen minun vanhan sydämeni lävitse, niin tekisitte vaan,
mikä oikein on, ja palkitsisitte minulle ainoasti sen, mitä minun
väärintekoni ovat ansainneet."

"En minä ole mikään pyöveli," sanoi Akselinpoika lempeästi, "ja minä en
ole sen kostaja, mitä sinä olet muita vastaan tehnyt. Minua vastaan et
sinä ole koskaan rikkonut, ja sinä suurena laupeuden tilipäivänä pyhkii
katumuksesi pois monta syntiäsi."

"Ei, teille olen minä syntiä tehnyt," huusi Knuutti ja heittäysi
Akselinpojan jalkain eteen. "Perkele vaimon hahmossa vietteli minut
siihen, ja minä annoin kullan kiillon soaista itseni. Minä pelastin
neljätoista vuotta sitte teidän poikanne kotkan kynsistä, kun se
laskeusi alas repimään sitä pientä lasta. Petolintu pakeni minun
huudostani. Minä otin lapsen, mutta en tuonut sitä jälleen teille, en
ilmoittanut sitä enkä koko asiaa. Minä annoin vietellä itseni
ryöstämään äskensyntyneen. Minä näin teidän ahdistuksenne; se
vahvistutti väkevästi minua, mutta pirullisen vaimoni ja oikeuden
käsivarren pelosta en seurannut sydämeni vaikutusta, jotta olisin
teille jälleen lapsen antanut. Ah, kaikki teidän kärsimyksenne on minun
syyni, näinä neljänätoista vuotena joina omantunnon tuska on kalvanut
elämääni. Nyt on tunnustus vierittänyt tämän raskaan kiven sydämeltäni,
suokaa minun lopettaa kertomukseni, joka koskee niin likisesti teitä.
Armahtakaa sitte minua, vanhaa harmaapäätä syntistä, ja pistäkää miekka
rintaani, sillä minä olen -- ettekö kauhistu tätä kuullessanne? -- minä
olen ryöväri ja lapsen murhaaja!"

"Taivaan Jumala!" huusi Akselinpoika, peittäen kasvojansa käsillään.
"Jatka kauheata kertomustasi! Ah, mitä oli minun onneton lapseni tehnyt
sinulle? Eikö siinä ollut kyllä, että sen riisuit; pitikö sinun
vielä -- -- --"

"Malttakaa mielenne, isäni," sanoi Petter, ja tarttui hellästi
Akselinpojan käteen. "Ah, jos te hiukankin rakastatte minua, niin
antakaa anteeksi Knuutille hänen rikoksensa teidän lastanne kohtaan! Se
on nyt taivaassa ja rukoilee Jumalan istuimen luona murhaajansa edestä.
Knuutti ei muutoin ollut paha, ja hän kohteli minua lapsuudessani aina
hellästi. Hän katuu nyt niin katkerasti syntiänsä. Ah, antakaa hänelle
anteeksi! Tämä on ensimäinen rukoukseni sen jälkeen, kun te soitte
minun sanoa teitä isäkseni."

"Ah, rakas poikani," sanoi Akselinpoika, "kuinka minä taitaisin
ajatella rangaistusta, minä, jolle Hän äsken osoitti niin suuren armon.
Ja eikö minun ole Knuuttia kiittäminen henkeni pelastuksesta? Minulla
ei ole valtaa tuomita eikä rangaista häntä. Taivas olkoon hänelle
armollinen! Se anteeksi antaa katuvaiselle; sillä antoihan Sovittaja
itse ryövärille anteeksi hänen kuolinhetkellänsä. Nouse ylös, onneton,"
jatkoi hän ystävällisesti, "ja lopeta kertomuksesi. Se ei voi sisältää
enää mitään hirmuisempaa minulle, kuin mitä jo tiedän, ja mitä olen
murehtinut neljätoista pitkää vuotta. Jatka!"

Pitkän vaiti-olon perästä, jonka kestäessä Knuutti koki koota
ajatuksiansa ja hillitä niitä erilaisia mielenliikutuksia, jotka
vaihettelivat hänen sielussaan, jatkoi hän näin:

"Jalo herra! Teidän suuri armonne minua kurjaa syntistä kohtaan antaa
minulle himmeän toivon Ijankaikkisen laupeudesta, joka ei tahdo
yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi.
Kaikkivaltias palkitsee myös tuhannenkertaisesti teille ne tuskat,
joihin minun rikokseni on teidät saanut. Kuulkaa siis tarkoin minun
pahentavaisen elämäni kertomusta. Minä olin nuoruudessani raitis ja
rohkea mies, ja palvelin urhoollisesti ja uskollisesti autuainta
kuningatarta [Margaretaa] sodassa Ruotsin kuningasta Albrecktia
vastaan. Kun Albreckt otettiin vangiksi ja sota loppui, sain minä eron
ja olin köyhänä ja hylättynä paraassa ijässäni, tietämättä, mitä piti
edesottamani, ansaitakseni leipääni. Silloin saatti minut paha onneni
erään lesken tuttavuuteen, joka ei ollut nuori eikä kaunis, mutta hän
oli varakas ja omisti, paitsi metsätorppaa, jossa te tapasitte minua
sinä surullisena päivänä, 500 riksiä, joka näytti minusta olevan
tyhjentämätön aarre. Minä nain siis hänet, ja vaikka hän oli häijy ja
riitahaluinen, eikä koskaan antanut minun vähintäkään noudattaa omaa
tahtoani, elimme me kuitenkin joksikin hyvin yhdessä; sillä minä
sovitin aina itseni hänen mukaansa ja annoin hänen hallita
luonnottomimmissakin asioissa. Näin kului muutamia vuosia, ja jos elämä
edes olisi semmoisena pysynyt, niin olisin minä rauhallisella omalla
tunnolla kerran voinut astua ijankaikkisen tuomarin silmäin eteen.
Mutta abbotti Sigismund rupesi meillä käymään, ollessansa vielä
ainoasti munkkina Sorön luostarissa. Hän asettausi niin, kuin jos hän
olisi ollut erittäin mielistynyt niihin avuihin, joita minun vaimollani
ei koskaan ollut, ja hänen sielunsa autuudesta huolta pitämisen
varjolla vietteli hän häneltä ne 500 riksiä, joita hän aina itse oli
säilyttänyt. Kun hän oli saavuttanut toivonsa, tuli hän enää harvoin
meille; mutta tapahtuipa juuri, kun hän yhden vuoden poissa oltuansa
taas kerran tervehti meitä, että hän siellä tapasi minun tytärpuoleni
Marian, joka oli hyvin kaunis tyttö, ja palveli Ringstadissa, ja oli
nyt tullut luoksemme vieraaksi. Tämä kelvoton munkki mielistyi heti
hänen kauneuteensa, ja hänen viekas kielensä saattoi vielä samana
päivänä tuon kokemattoman tytön, ettei hän enää palajaisikaan
palvelukseensa, vaan jäisi meidän luoksemme, saadaksensa olla sen
jumalisen miehen läheisyydessä, joka oli velvoittanut itsensä pitämään
huolta hänen sielunsa autuudesta. Hän lupasi maksaa ruokarahan hänen
edestänsä, ja antoi vaimolleni muutamia riksiä käsirahaa. Hän oli
äskettäin tullut luostarin päälliköksi edeltäjänsä perästä. Hän tuli
joka päivä meille maanalaista käytävää, jota te, jalo herra, äsken
kuljitte, ja kun hän vihdoin lakkasi käymästä, huomasimme me
kauhistuksella, että Maria oli raskaana sille riettaalle
ulkokullatulle. Minun vaimoni suuttui tästä ja rääkkäsi onnetonta
tyttöä, niin että minun usein oli vaikea pelastaa hänen henkensä.
Rahamme olivat menneet, ja hätä ja puute ympäröitsi meitä joka
puolella. Vaikka vaimoni pelkäsi Sigismundin valtaa, rohkaisi hän
kuitenkin mielensä, meni hänen tykönsä ja nuhteli häntä huonosta
käytöksestänsä. Mutta siihen sijaan, että hän tällä olisi jotakin
aikaan saanut, heitettiin hän luostarissa syvään vankeuteen, josta hän
vasta laskettiin ulos kolmen viikon kuluttua, ja sitte hänen täytyi
vannoa, ettei hän koskaan, ei edes rippi-isän edessäkään saisi
ilmoittaa, mitä oli tapahtunut hänen tyttärensä ja Sigismundin välillä.
Hän oli nyt melkein hurja, ja vannoi usein murhata sekä Marian että
hänen vietteliänsä. Tämän nimi ei kuitenkaan hänen valansa tähden
tullut hänen huulillensa. Meidän hätämme tuli nyt sangen suureksi; tämä
rietas nainen kävi siis usein hankkimassa huoneesemme ruokaa, meni ulos
iltasilla ja ryösti lapsia ja heikkoja tyttöjä. Hän ei tullut koskaan
kotiin minulle syytämättä haukkumasanoja sentähden, etten ollut
osallisena hänen ryöstämisissään. Jaa, kerran hän tapasi lyödä minua
lapiolla, ja oli vähällä halaista pääni. Vihdoin pakoitti hän minun --
heikko minä olin -- myös kanssaan ryöstämään; mutta minä en
saattanut kuitenkaan tehdä mitään pahempaa, kuin että varastin
karitsan laitumelta. Minun kotiin tultuani oli Maria äsken
synnyttänyt pojan maailmaan, Hänen luonnoton äitinsä syyti hänelle
nuhteita ja häväistystä, ja minun taitamatta estää, löi hän häntä
nyrkillään silmäkulmaan. Minä eroitin sen hurjan tyttärestään, joka
suonenvedontapaisesti tempoi itseänsä, huokasi syvästi ja -- kuoli.
Minä kauhistuin kovasti ja olin vähällä menettää ymmärrykseni ja älyni
tänä hirveänä hetkenä, kun ryöstetyn saaliin muisto vielä vaivasi omaa
tuntoani."

"'Mitä nyt teemme tuolle penikalle, kun sen äiti on kuollut?' huusi
vaimoni väännetyin kasvoin ja hurjalla äänellä, ja tavoitti
äskensyntynyttä tukehuttaaksensa. Salaman nopeudella heittäysin minä
hurjattaren päälle, otin lapsen hänen käsistään, jotka jo olivat pienen
kaulan ympärillä. Hän syöksi hurjasti minun ja pelastetun kimppuun, ja
torjuen käsilläni hänen hyökkäyksiänsä, survasin minä häntä jalallani
niin, että hän kellahti maahan; sitte riensin minä ovesta ulos itkevän
lapsen kanssa. Minä luulin kauan, että hän ajoi minua takaa; sentähden
juoksin minä kaikin voimin, kunnes järven ranta seisotti juoksuni, ja
minä melkein sorruin maahan parkuvan kuormani kanssa."

"Minä en pettynyt sillä tuskin olin istunut nurmelle ja hyssyttänyt
lapsen uneen, kun sen julma mummo tuli juosten, iso kohennusrauta
kädessä, huutaen minulle:

"'Anna minulle sikiö, taikka halkasen aivosi ja hakkaan vaihokkaan
tuhanneksi kappaleeksi!'

"Minä puristin avuttoman rintaani vastaan ja tahdoin paeta, mutta
mihinkäs olisin joutunut äsken syntyneen alastoman lapsen kanssa? Ja
jättää se taas hurjan naisen käsiin, oli sama kuin heittää hänet
varmaan kuolemaan. Jos hän, jota minä epäilin, olisi antanutkin lapsen
elää, niin odotti häntä kuitenkin kaikissa tapauksissa julma kohtelu.
Nämä ajatukset ristelivät päässäni hänen yhä enemmän lähestyessä.
Silloin herätti minussa saatana sen onnettoman ajatuksen, että
heittäsin tuon surkuteltavan olennon veteen, jotta se kerrassaan tulisi
pelastetuksi kaikista kärsimyksistään. Minusta näytti tänä hirmuisena
silmänräpäyksenä tämä hyvältä työltä, ja heti linkosin minä lapsen
järveen. Se painui pohjaan eikä enään ollut näkyvissä."

Tilani oli kauhea niin pian kun olin murhan tehnyt, ja omatuntoni
nuhteli minua, etten paremmin puolustanut lasta, jonka taivas oli
uskonut minun käsiini. Minun olisi pitänyt uhrata henkeni sen
pelastukseksi, vieläpä ennen murhata julma vaimoni, kuin antaa hänen
eroittaa sen minusta. Mielettömänä syöksin minä järveen, koettaaksi jos
sen vielä voisi pelastaa. Kun vesi rannalla oli matala, löysin minä sen
pian, mutta sen elämä oli jo loppunut aaltohin tukehtumalla."

"Melkein hulluna juoksin minä tiheään metsään kuollut lapsi
käsivarsillani ja kaivoin sille haudan käsilläni. Metsä kaikui
murhaajan epätoivon huudoista, kun lapsi hautaan laskettiin.
Viheliäisyyteni oli rajaton."

"Ah, ei kukaan muu kuin se, jonka sielua murha polttaa, voi käsittää
minun mieleni tilaa. Kerran tuli mieleeni, että itsemurha parhaiten
lopettaisi tuskani. Eräs hevonen seisoi siinä sidottuna vähän matkaa
minusta; äkkiä päästin minä köyden, johon se oli sidottu, kiersin sen
kaulani ympärille ja hirtin itseni vanhan tammen haaraan."

"Ijankaikkisessa liekissä heräämisen sijaan heräsin minä vaimoni
vieressä. Hän oli tullut paikalle heti kun olin hirttänyt itseni ja
katkaisnut nuoran."

"'Knuutti,' sanoi hän, irvistellen jonkunlaisella ystävällisyydellä,
'sinä siis tahdot antaa kuolemattoman sielusi perkeleelle? Jos se on
synti, jonka tehnyt olet, niin voipihan se tulla katumuksella ja
parannuksella sovitetuksi.'

"'Mene tiehesi, saatana!' huusin minä ja juoksin hänen luotansa
jossakin toisessa paikassa täyttääkseni aikomustani.

"Vaikka vanha nainen, oli hän kuitenkin kepeä-jalkanen. Hän seurasi
minua siis heti kantapäilläni ja huusi, että hänellä oli iso
hopeasolki, josta minä en tiennyt. Sen antaisi hän minulle, ja minä
voisin Markus isältä sillä ostaa syntein anteeksi antamuksen."

"Hän olisi sanonut enemmän ja minä olisin juosnut pitemmältä, jos ei
meitä olisi estänyt tavattoman iso lintu, joka lensi maahan meidän
edessämme, jotakin valkoista liehuvaista kynsissä. Huolimatta
epätoivostani ja halustani lopettaa elämätäni, päästin kuitenkin
kauhistuksen huudon, johon vaimoni kimeällä äänellänsä vastasi, ja
ajoin lintua takaa. Tämä odottamaton huuto sekä minun ajamiseni
säikähdyttivät sitä; se laski irti saaliinsa ja lensi puun latvaan,
jossa sillä lienee ollut pesä."

"Ja lapsi, minun lapseni!" huusi Akselinpoika. Kaikki hänen jäntereensä
olivat voimallisessa liikunnossa. "Onneton, mitä sinä teit minun
lapselleni, ainoalle pojalleni?"

"Olkaa rauhassa, herra," jatkoi Knuutti, "niin saatte pian tietää koko
tapauksen, semmoisena kun se on tapahtunut. Meitä suurimmasti
kummastutti, nähtyämme lapsen oivallisessa ristiyspuvussa makaavan
jalkani juuressa, ja murhahaluni katosi melkein kokonaan sen parkuun.
Vaimoni aikoi heittäidä lapsen päälle, mutta minä survaisin hänen
sivulle, otin lapsen, juoksin yhden lehmän luokse ja lypsin muutamia
tippoja maitoa sen kuivaan suuhun. Se nukkui syliini, ja minä päätin
että kun se herää, viedä se käräjille, jotta sen murheelliset vanhemmat
saisivat sen jälleen."

"'Sinä olet oikea pyöveli, Knuutti,' sanoi vaimoni. 'Aiotko sinä käydä
niin pitkän matkan heikon lapsen kanssa? Se kuolee käsiisi puolessa
tunnissa. Etkö näe, kuinka se vuotaa verta petolinnun kynsiin rei'istä?
Menkäämme ensin kotiin sen kanssa, että saamme sen riisua ja sitoa.
Voithan sinä olla siitä varma, että me saamme suuren palkinnon
vanhemmilta, kun he näkevät, että me olemme hyvin hoitaneet heidän
lastansa.'

"Minä ymmärsin hänen tuumansa oikeaksi, mutta ehdoton tuska, että hän
tekisi lapselle jotakin pahaa, saavutti minun. Minä käännyin senvuoksi
sille tielle, joka vei Soröhön."

"Hän käsitti pelkoni, ja nähtyään, ettei hän voinut väkivallalla saada
tarkoitustansa toteutumaan, turvausi hän rukouksiin, ja vannoi pyhänsä
Maria Magdalenan kautta, ettei hänen mielessään ollut mitään pientä
lasta kohtaan, ja että hän katkerasti katui sitä, mihin hän tänään oli
ollut syypäänä, ynnä pyysi minua lähtemään kotiin lapsen kanssa, joka
uudestaan taas alkoi itkeä."

"Minä tiesin kokemuksesta, että hän harvoin rikkoi niitä valoja, jotka
hän vannoi Maria Magdalenan kautta; kuitenkaan ei tämä ainoastaan
pakoittanut minun kotiin, vaan erittäinkin lapsen hellä itku ja veri,
joka värjäsi ristimäpukua."

"Kuinka kummastuimmekaan, kun löysimme kuningatar Margaretan kuvan,
sisällettynä kalliisin timantteihin, riippuvan lapsen kaulassa
raskaassa vitjassa. Vaimoni tarkasteli sitä ahneilla silmäyksillä ja
huusi kovasti: 'Nyt on kaikki puutteemme tässä maailmassa mennyt. Katso
vaan, Knuutti, tämä kuva maksaa yli tuhannen riksin. Nyt saamme tehdä
syntiä niin paljon kuin tahdomme; sillä me voimme ostaa joka päivä
synninpäästön. Jospa vaan tietäisin, mitä siinä on kirjoitettu! Sinäkin
olet tuhma luontokappale, Knuutti, joka et osaa lukea kirjoitusta.'

"Kauhistus läpitunki minut; sillä minä luulin, että hän aikoi uhrata
tämänkin lapsen. Minä tavoitin ehdottomasti sitä, kun se makasi hänen
polvillaan."

"'Anna minun pitää se,' sanoi hän; 'meidän täytyy tarkoin tutkia, mistä
paikoin se on haavoitettu.'

"Minä hengitin vähän keveämmin."

"Haavat eivät kuitenkaan olleet suuria. Rinnassa oli vaan yksi ja kaksi
kyljissä. Lapsi oli sanomattoman kaunis."

"Me sidoimme sen, ja lapsi nukkui."

"Minun mieleni oli paljoa keveämpi; sillä se vakuutus, että Marian
lapsen kuolema oli syynä tämän pelastukseen, lohdutti minua hyvin
paljon."

"Vaimoni ei lakannut tarkastelemasta ja arvostelemasta kuvaa ja vitjaa.
'Tiedätkös, Knuutti,' sanoi hän; 'me panemme tämän lapsen Marian lapsen
sijaan; kun me myömme tämän kalliin kappaleen, niin voimmehan kohdella
lasta koreasti ja kasvattaa häntä kurituksessa ja Herran nuhteessa.'

"Kulta ja kiiltävät jalokivet sokaisivat minun silmäni, ja minä
viittaisin hänelle hiljaisesti: niin."

"Kun poika heräsi, puki vaimoni hänen vanhoihin rääsyihin, joita Maria
armeliailta ihmisiltä oli kerjännyt lapsellensa, ja kätki huolellisesti
kuvan ja vitjan. Samana päivänä ilmoitimme Marian kuoleman sillä
lisäyksellä, että hän synnytti pojan, joka eli, ja me saimme paljon
lahjoja likimäisiltä naapureiltamme, Marian hautaamiseksi ja lapsen
ylläpidoksi."

"Minun omatuntoni alkoi yhä enemmän ja enemmän nukkua; mutta
hirmuisesti heräsi se, kun julma vaimoni viidentenä päivänä lapsen
meille jouduttua, valitti sitä suurta levottomuutta, jota se tuotti, ja
ilmoitti melkein selvästi, että hän aikoi karkoittaa sen pois,
pelastuaksensa semmoisesta kuormasta. Minä näin näissä sanoissa
helvetin aukenevan eteeni, ja riitelin kovasti hänen kanssansa hänen
kauheista puheistansa, kun te, jalo herra, kolkutitte ovelle ja
kysyitte kotkan ryöstämää poikaanne. Monta kertaa olin vähällä sanoa
teille totuuden; mutta edesvastauksen pelko Marian lapsesta, ja että
tulisin rangaistuksi sen murhaajana, jäykensi kieleni. Mitä sitte
tapahtui, te tiedätte. Ah, jos minä olisin ilmoittanut, niin olisitte,
jalo herra, pääsneet neljäntoistavuotisesta surusta. Silloin ei tuska
olisi saattanut teidän jaloa puolisoanne hautaan, teidän hiuksenne
eivät olisi harmaantuneet ennen aikojaan, ja jos minun olisi täytynyt
vuodattaa vereni pyövelin käsissä, niin olisin kuitenkin voinut toivoa
armoa haudan toisella puolella. Kuitenkin on minulla vielä ilo laskea
poikanne teidän sydämellenne. Herra lähetti teidät viattoman lapsen
pelastajana minun majaani, juuri silloin kuin kuolema liiteli sen pään
päällä. Petter on teidän poikanne!"

Kuka voipi kuvata sitä ihastuttavaa silmänräpäystä, jona isä painoi
löydetyn poikansa sydämellensä, ja kun jalo, verevä poika syleili
isänsä polvia, jonka hän oli pelastanut kuolemasta! Missä luonto puhuu,
siellä vaikenee selittävä taito, ja kynä putoaa heikosta kädestä.

Pitkän vaiti olon perästä, jota ainoasti nautti jälleen nähneiden
ihastus, otti Knuutti kuningatar Margaretan kuvan ja ripusti sen
Petterin kaulaan. Paha omatunto sekä pelko, että tulisi huomatuksi, oli
estänyt Knuutin vaimon sitä myömästä. Hänen kuoltuansa oli Knuutti
samasta syystä säilyttänyt sitä, ja jos ei Akselinpoika olisi tullut
inkvisitionin valtaan, niin olisi tämä tärkeä salaisuus luultavasti
mennyt Knuutin kanssa hautaan, Petter olisi aina pitänyt itseänsä tuon
ulkokullatun Sigismundin poikana ja Akselinpoika olisi kuollut saamatta
painaa Elisabetin surulasta isän-sydämellensä.

Kun ensimäinen myrskyävä ihastus antoi sijaa tyvenemmälle ilolle,
ojensi Akselinpoika Knuutille kätensä ja veti hänen rintaansa vastaan,
sanoen samassa hartaalla liikutuksella: "Niin varmaan kun Herran armo
on loppumaton, on sinun syntisi anteeksi annettu, sinä hurskas
katuvainen ristinkantaja; sillä sinä et tehnyt syntiä vapaalla
tahdollasi, vaan rietas nainen, joka eli vaimonasi, veti sinun
väkivallalla siihen. Ole sentähden hyvällä mielellä ja katso
rauhallisesti pääsinhetkeäsi; sillä sinä olet hyvä ja rehellinen, ja
herra katsoo mielisuosiolla sekä katumustasi että työtäsi. Jos minulle
vielä kerran suodaan se onni, että saan hallita tavaraani ja
omaisuuttani niin pitää viimeiset päiväsi kuluman minun luonani, ja
Signeni jumalisuus ja hyveet osottavat sinulle, että löytyy vaimojakin,
jotka ovat taivaan enkelien kaltaiset."

"Jumala siunatkoon teitä," vastasi Knuutti tyynellä liikutuksella,
painaen Akselinpojan käden huulillensa; "te olette näyttäneet minulle
taivaan avatut portit, ja siitä palkitkoon teitä maan ja taivaan paras
autuus. Ja nyt jalo herra, lähtekää matkalle, tässä on matkarahat."
Samassa antoi hän kullalla täytetyn ison kukkaron Akselinpojan käteen.

"Mistä tulee tämä kulta?" kysyi Akselinpoika kummastuen, ja heitti
Knuuttiin epäilevän silmäyksen.

"Rahat ovat omianne, jalo herra," sanoi Knuutti. "Ne ovat Petterin
10-vuotinen ruokaraha. Vaimoni ahneus ei koskaan sallinut niitä
käytettää, ja Petter on kasvanut nälässä ja kurjuudessa. Jumala on
kuitenkin siunannut häntä, hän on iso ja väkevä, ja terveyden ruusut
kukoistavat hänen nuorilla poskillansa."

"Knuutti," sanoi Akselinpoika lempeästi liikutettuna, "sinä olet
heittänyt vilahduksen puolipäivän auringon loistosta elämäni himmeään
iltaan; mutta sinä olisit muuttanut sen autuuden suurimmaksi iloksi,
jos olisit antanut Signelleni viittauksen, että hän täällä
mahdollisesti voisi toivoa saadaksensa laskeutua kuolemaan tuomitun
isänsä sydämelle."

"Herra," sanoi Knuutti, "minä olisin mahdoton siihen armoon, jolla te
äsken lohdutitte minua, jos en olisi ajatellut, että tyttärenne
näkeminen teitä jälleen ilahuttaisi. Sentähden annoin minä uskollisen
Hannan, joka odottaa teitä kyyditäksensä Ristisaarille, soutaa itseni
järven ylitse, ja ohjata minua teidän linnaanne; mutta siellä oli huhu
teidän lähellä olevasta kuolemastanne polttoroviolla levittänyt tuskaa
ja kauhistusta kaikessa teidän väessänne ja vähää ennen iltaa oli
tyttärenne Signe, kasvattipoikanne Valdemarin kanssa lähtenyt
Roskildeen, rukoilemaan kuninkaalta teidän henkenne pelastusta.
Kuitenkin se on hyvä, että sattumus on sen niin sallinut; sillä nyt ei
voi mitään epäluuloa tulla heille eikä kenellekään teidän perheestänne.
Ja nyt, jalo ja kunnioitettu herrani, lähtekää täältä Jumalan rauhassa.
Päivä jo kohta valkenee; sentähden muuttakaa pian vaatteita ja ottakaa
päällenne nämä, jotka minä olen teille hankkinut: matkustakaa
Englantiin, jossa aika takaisin antaa, mitä nyt jätätte tänne ja rauhan
ja onnen aurinko ehkä vielä kerran loistaa onnettomalle isänmaallemme.
Kun tulette takaisin, niin suokaa minulle silloin paikka, jossa saan
rauhassa kuolla, ja jos minä jo olen täältä mennyt ijankaikkisen
tuomarin istuimen eteen, niin antakaa pitää minulle sielumessu
kiirastulen liekkien lieventämiseksi."

"Sinä olet rehellinen ja kadut," sanoi Akselinpoika, "ja kiirastuli on
vaan paatuneille syntisille. Sinun sielusi on heti kuolemasi jälkeen
saava sijansa karitsan istuimen juuressa."

"Amen!" sanoi Knuutti juhlallisesti ja auttoi Akselinpoikaa ja
Petteriä, joka oli valmistanut itseänsä ruo'alla ja juomalla
pukeumisessa.

"Vielä yksi sana," sanoi Akselinpoika, painaen Knuutin vapisevaa kättä
sydäntänsä vastaan; "mene huomenna ennen auringon laskua minun
linnaani; silloin on Signeni luultavasti jo palannut takaisin
Roskildesta; kerro hänelle ja Valdemarilleni, että minä matkustin
Englantiin, ja pyydä häntä viipymättä jättämään tämä onneton maa, jonka
päällä kuoleman murhaenkeli jo lentelee, ja kohtaamaan minua Thems'in
rauhallisilla rannoilla. Jos he ottavat myötänsä niin paljon minun
kultaani ja valmista rahaani, kun voivat tuoda, niin kykenemme
Londonissa viettämään murheetonta elämää, kunnes ne ne ukkosta uhkuvat
pilvet, jotka nyt pimittävät Tanskanmaan taivasta, ovat menneet pois,
taikka kuolemme pakolaisina kaukana rakkaasta syntymämaastamme."

"Sen teen, herra," vakuutti Knuutti, laskien kätensä vanhalle
uskolliselle sydämellensä, "jos vaan Herra suo minulle armonsa siihen.
Ja nyt voikaa hyvin! Jumalan pyhät enkelit johdattakoot teitä
matkallanne!"

Akselinpoika ja Petter nousivat vaunuun. Se vieryi pois ja Knuutti
tuijotti suruisesti sen perään, kunnes se katosi yön pimeyteen.

Tämä vanha oli ikäänkun uudesta syntynyt ja ijankaikkisen autuuden
esimaku lämmitti hänen sydäntänsä. Hän ei epäillyt enää kaikkein
armahtajan armosta, ja hänen hurskas kiitosvirtensä kohosi öistä
taivasta kohden. Sitte pyhki hän jokaisen jäljen, joka olisi voinut
ilmoittaa ihmisiä olleen luolassa ja sulki sen huolellisesti. Lyhtynsä
valossa löysi hän vielä ennen päivän koittoa tien metsämajaansa, jossa
hän heittäysi kovalle vuoteellensa, mutta jonka omantunnon rauha nyt
oli hänelle pehmittänyt ruusuilla. Vanha vaimo, joka hänelle oli
käskyläisenä ja hoitajana, ihmetteli suuresti sitä ihastusta, joka oli
levinnyt Knuutin muutoin tavallisesti niin synkille kasvoille, ja hän
istui sängyn viereen. Hiljainen unelma sulki hänen silmänsä, ja hän
puhui unessa taivaan enkeleille, joita hän luuli näkevänsä lentelevän
vuoteensa ympärillä. Auringon noustessa avasi hän väsyneet silmänsä,
ojensi vanhalle Annalle kätensä, tavattoman suloisesti hymyillen, ja
vaipui sitte jälleen nukkuen vuoteellensa. Hän ei herännyt koskaan.
Unen keveillä siivillä lensi hänen katumuksen, kärsimysten ja jalojen
töiden puhdistama sielunsa taivaasen; ja aamuauringon ensimäiset säteet
heittivät valonsa ruumiin kirkastetulle muodolle.

       *       *       *       *       *

Samalla kun abbotti jo aikaisin aamulla oli salaisesti mennyt Cecilian
makuu huoneesen, ja ilostuttanut hänen mustaa sieluansa kertomuksella
Akselinpojan vapaatahtoisesta tunnustuksesta, tuomiosta ja tulevasta
teloituksesta, olivat Signe ja Valdemar kullan ja kalleuksien avulla,
joita he täyttä kättä mättivät kuninkaan henkivartioille ja
palvelioille, saapuneet aina Erikin ruokasaliin, jossa hän,
liehakoitsevat hovimiehet ympärillä, istui, vaipuneena niihin
nautinnoihin, joita herkkujen alla notkuva pöytä taisi hänelle tarjota.
Ovet auaistiin ja Signe astui sisälle käsitysten tuon ei vielä täysin
parantuneen Valdemarin kanssa, sekä kumarsi hänen kanssansa Erikkiä,
joka, kummastuen tätä odottamatonta luoksensa tuloa, laski pikarinsa
pöydälle ja kysyi vihaisesti katsahtaen, joka katsahdus erittäinkin oli
suunniteltu Valdemariin, mikä heidät teki niin rohkeiksi, että he
luvatta tunkeusivat aina hänen pyhän persoonansa luokse.

Tästä kuninkaan vihan puhkeumisesta kauhistui Signe niin, että sanat
kuolivat hänen huulillensa ja hänen päänsä vaipui kauniille rinnalle,
jota kostutti hänen polttavat kyyneleensä. Valdemar rupesi sitte
puhumaan, ja sanoi arvokkaalla äänellä ja käytöksellä:

"Herrani ja kuninkaani! Me uskallamme luottamuksella ja rukouksen
kuulemisen toivolla notkistaa polvemme kuningasten kuninkaan istuimen
edessä sekä avata sydämemme Hänelle, kun hätä ja tuska niitä piirittää.
Miksikä emme sitte uskaltaisi rukoillen lähestyä teidän
Majesteettianne, joka on asetettu tänne maan päälle täyttämään
taivaallisen Isämme tahtoa? Me teemme tämän, luottaen teidän
oikeuteenne, armahtakaa minua ja tätä rukoilevaa tyttöä, joka anoo
teiltä jalon ja viattoman isänsä henkeä, joka nääntyy kauheassa
inkvisitioni-vankeudessa ja on tuomittu polttorovion hirveään
kuolemaan."

"Kuka olet sinä vimmattu," huusi Erik kiivaasti, "joka uskallat astua
kuninkaasi eteen ja rukoilla armoa pahantekiälle, jonka pyhä
inkvisitioni on löytänyt vääräoppiseksi ja sentähden tuominnut
kuolemaan? Vastaa, kelvoton! Kuka sinä olet?"

Valdemar astui arvokkaana ja voimakkaasti askeleen likemmäksi
Erikkiä ja sanoi kunnioitettavalla vakavuudella: "Nimeni on Valdemar
Svane. Isäni, Niilo Svane, uhrasi henkensä ja tavaransa isänmaan
palveluksessa, ja esi-isäni monta polvea ovat kaikki vuodattanut
sankari-verensä kunnian kentällä syntymämaan ja vanhan Tanskan
valta-istuimen turvaksi. Että minulla on ollut silmäini edessä heidän
loistava esimerkkinsä, todistavat ne kunnialliset haavat, jotka olen
saanut teidän palveluksessanne, teidän kunnianne ja oikeuksienne
puolustukseksi. Minä tiedän kyllä, että soturin ei sovi itse puhua
urhotöistänsä, mutta te kehoititte itse minua siihen, ja nyt ehkä
myöntänette, että minulla on toki sen verran arvoa, mitä vaaditaan
teidän silmäinne eteen astumiseksi."

"Haa! sinä hävytön!" ärjyi Erik; "uskallatko sinä minun omain silmäini
edessä tallata minun majesteetti-arvoni jalkaisi alle? Huutakaa
vartiaa! Tornivankeudessa tulet varmaan vähäpuheisemmaksi. Pois! etten
minä oikeutetussa vihassani muserra sinua!"

"Herra, te olette suuttunut", sanoi Valdemar tyynesti; "mutta kaiken
kautta, mikä teille on pyhää taivaassa ja maassa, pyydän teiltä:
antakaa vihanne langeta ainoasti minun päälleni. Katsokaa laupiaasti ja
armollisesti tuota vapisevaa tyttöä, joka makaa tomussa teidän
jalvoissanne. Kuulkaa hänen rukouksensa! Antakaa hänelle takaisin hänen
arvokas isänsä, niin minä annan itseni kuolemalle teidän syvimmässä
vankeudessanne. Elä hyvin, Signe! Ah, jos minun kuolemani voisi
pelastaa meidän isämme, silloin olisi sen tuska suloinen minulle!"

"Mitä! kuolemasiko?" karjui kuningas; "ei, sinun ei pidä kuoleman, mutta
sinua pitää kuritettaman; viekää pois häntä!"

Vahti tarttui Valdemariin ja vei häntä oveen päin. Signe syöksi samassa
silmän räpäyksessä parkaisten kuninkaan jalkoihin. Epätoivo antoi
hänelle voimaa. Kauniilla käsillään syleili hän Erikin polvia ja nosti
kyynelsilmänsä häntä kohden. Niinkuin rukoileva Madonna [Pyhä Neitsyt,
suom. muist.] oli hän kuninkaan jalkain juuressa, ja hänen vihansa
näytti häviävän, heitettyänsä häneen silmäyksen, kun hän vaipuneesta
rinnastansa sammalsi sanat: "armoa, armoa!"

Erik istui niinkun lumottuna, ja hänestä tuntui, kun ei hän koskaan
olisi nähnyt mitään niin kaunista, kun tämä polvillaan oleva tyttö,
jonka kasvoilla kyyneleet virtailivat. Heti viittasi hän vahdille, joka
jäi neuvotonna seisomaan ovelle Valdemarin kanssa.

"Hän ei tahtonut vihoittaa teitä, herra", sanoi Signe suloisesti
rukoillen. "Mitä hän sanoi, tahtoi hän sillä ainoasti saattaa teitä
kuulemaan meidän rukoustamme. Teillä ei ole ketään uskollisempaa
alamaista kuin hän. Hänen jalo verensä on vuotanut sodassa teidän
asianne tähden. O, armollinen kuninkaani! Minä en päästä irti teidän
jalkojanne, ennenkun olette lausuneet sen kauniin sanan, joka tekee
ruhtinaan Jumalan kuvaksi maan päällä, sanan _Armo_."

Erik ei voinut kääntää säihkyviä silmiänsä pois tuosta kauniista
rukoiliasta, joka kumarsi kasvojansa hänen jalkoihinsa. Hän nosti ylös
hänen ja käänsi hänen ihanat kasvonsa itseensä päin; Erikin silmät
olivat liikkumattomasti suunnitetut häneen, ja Valdemariin ja vahtiin
katsahtamatta huusi hän: "_Armo_!"

Vahti meni pois ja Valdemar seisoi niinkuin kivettyneenä ovella.

"Antakaa minun syleillä jalkaanne, jalo kuninkaani!" huusi Signe;
"sillä huhu valehtelee, ja te olette laupias ja armollinen, niinkun
taivahan Armollinen."

"Ja sinä olet kaunis, niinkun yksi hänen enkelistänsä," huusi Erik.
"Nouse ylös, tyttö, ja istu viereeni, sillä se on sinun kauneudellesi
ja suloisuudellesi sopiva paikka."

Veri nousi Valdemarin poskille, ja harmilla katsoi hän kuninkaan
himosta punottaviin kasvoihin.

"Elkää antako armonne auringon valaista vaan puoliksi," jatkoi Signe;
"vaan tunkeukoon sen säteet minun isäni pimeään vankeuteen, ja teidän
kuninkaallinen sananne voipi katkaista hänen kahleensa."

"Olkoon hän vapaa. Sinä olet voittanut asiasi ennenkun avasit kauniit
huulesi," huusi kuningas, ja hänen vihansa oli kokonaan liuennut
ystävyyteen ja helleyteen.

Signe kumarsi taas kauniit kasvonsa kuninkaan jalkoja kohden.

"Mikä on sen Pohjan kaikkein kauniimman tyttären onnellisen isän nimi?"
kysyi Erik, painaen Signen tuolille viereensä.

"Olli Akselinpoika!" sammalsi tästä odottamattomasta näöstä kummastunut
ja kuoleman kalpea Valdemar. Erikin punottavat kasvot kävivät äkkiä
lumen vaaleiksi, ja selvin hämmästys kuvausi niille.

Signe lankesi taas vapisten hänen jalkoihinsa ja huusi: "O herra, elkää
peruuttako armosanaanne!"

"Ei," sanoi kuningas voimakkaasti. "Erik on kuningas ja hänen sanansa
pitää seisoman liikkumattomana niinkun kallio." Heti kirjoitti hän
muutamia sanoja pergamentille ja sanoi, painaen sen Signen vapisevaan
käteen: "Tämä lehti päästää isäsi kahleet. Anna tämä abbotti
Sigismundille, silloin on hän vapaa ja hänen omaisuutensa pysyy
koskematta. Hän saa kiittää kaunista tytärtänsä jo kuolemalle vihitystä
Hengestänsä."

Eräs Pommerilainen herra astui sisälle ja ilmoitti Cecilia rouvan ja
abbotti Sigismundin tuloa.

"Pyydä Cecilia rouvaa odottamaan minua omissa huoneissaan ja anna
abbotin tulla sisälle!" käski kuningas synkällä katsannolla.

Pommerilainen herra kumarsi syvään ja jätti huoneen.

"Nyt on pergamentti tarpeeton," sanoi Erik; "nyt voipi minun
kuninkaallinen sanani päästää isäsi kahleet. Mutta mikä on sitte
palkkani? Vastaa, lumoojatar! Enkö ole sitä ansainnut sinulta?"

Signe vapisi ehdottomasti näitä sanottaessa, vaikka hänen puhdas
sielunsa ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Valdemarille ne olivat, kun
jos olisi hehkuvat väkipuukot lyöty hänen sydämeensä.

Sigismund astui sisälle ja kumarsi kunnioituksella maahan päin.

"Olli Akselinpoika on vapaa," huusi Erik hänelle, ja kuoleman vaaleus
vetäysi nyt munkin punaisille kasvoille. "Vielä tänä päivänä annetaan
hän kauniille tyttärellensä, joka on kylläksi minulle todistanut hänen
viattomuutensa."

Munkki heitti vihasen silmäyksen Signeen, mutta ikäänkun tenhomisella
sulautui se salamieliseen hymyilyyn, ja hän ei voinut kääntää pois
silmiänsä hänen lumoavasta katsannostansa.

"Teidän tahtonne, suuri kuninkaani, on minun lakini; sen edessä syöksen
minä itseni vaikka ijankaikkiseen liekkiin," huusi hän liehakojen.

Erik viittasi Sigismundille ja hän meni pois, silmäten Signeä
umpimielisesti.

Pommerilainen herra astui taas sisälle ja ilmoitti, että Cecilia rouva
ei enää tahtonut viipyä huoneissansa, vaan lähestyi jo kuninkaan salia.

"Menkää siis pois rauhassa," sanoi kuningas selvällä himonsa
ilmauksella, ja tuuditteli hekkumallisesti Signen käsivartta kädessään.
"Minä tulen pian käymään Sorön tienoilla katsomaan sen kauneinta kukkaa
sillä maalla, jossa se on puhjennut. Voikaa hyvin, elkää unhottako
ystäväänne ja kuningastanne. Muistatteko minua hyvyydellä,
muistatteko?"

"Kuolemani hetkeen asti muistan minä teidän majesteettinne ääretöntä
armoa!" huusi Signe ja kiiruhti ovesta ulos puhumattoman Valdemarin
kanssa.

Cecilia astui sisälle ja kuningas meni häntä vastaan. "Onko se totta,"
sanoi hän terävästi katsellen, "että teillä, minun herrani ja ystäväni
on ollut vieraana eräs nuori neiti? Mitä hän tahtoi teiltä näin
aikasiin?"

Kuningas tuli hämillensä eikä tiennyt, mitä vastaisi.

Cecilia katsoi häneen läpitunkevilla silmäyksillä, ja mustasukkaisuus
ajoi heti kaiken veren hänen kasvoistansa.

"Minä aioin lähteä metsästämään," sanoi kuningas, päästäksensä tästä
kiusallisesta puheesta. "Teidän sijassanne tekisitte te parhain, että
pysyisitte kotona."

"Metsästättekö te susia vai metsäkyhkysiä?" kysyi Cecilia häijyllä
naurulla. "Mutta pitäkää varanne. Sudet ovat kavalajuonisia ja haukka
voipi kaapata kauniimman metsäkyyhkyn teidän silmäinne edessä."

"Sinua ei ota kukaan pois minulta," sanoi kuningas suuttuen ja meni
ulos.

"Haukat pelkäävät, että minun myrkkyni tappaa heidät," sanoi Cecilia
hammasta purren, ja kiiruhti huoneesensa, jossa Sigismund odotti häntä.

"Te olette petetty." huusi ulkokullattu hänelle, "Olli Akselinpoika saa
vapautensa ja te saatte antaa kostonjanonne palaa polttoroviolla hänen
sijassansa, sillä hän ei tule sinne. Kuitenkin onkin teillä jo kyllin
osaksenne, sillä kuningas ei enää kauan katso teidän taivaallista
ihanuuttanne. Olli Akselinpojan tytär on ottanut teidän sijanne hänen
sydämessään, samoin kun hän myös pian ottaa sen tuon kiittämättömän
hovissa. Kun teidän raskausaikanne on loppunut, pitää arvattavasti uusi
rakastettu tänne tuliaisensa. Te saatte silloin olla ällisteleväin
katseliain joukossa, jotka ihmettelevät nousevan auringon sokaisevaa
loistoa."

"Lakkaa jo! Tahdotkos murhata minut valheellisella kertomuksellasi?"
huusi Cecilia, mutta vapisi kuitenkin, ikäänkun se voisi olla totta.

Sigismund selvitti nyt ne syyt, joilla hän tuki arveluansa, että
nimittäin kuninkaan helleys paloi Olli Akselinpojan kauniisen
tyttäreen, ja hän selitti sujuvalla kaunopuheliaisuudella, kuinka
viehättävä ja siis vaarallinen hän oli Cecilialle, ja hänen
kiittämisensä Signen kauneudesta olisi kestänyt vielä kauemmankin, niin
innostunut hän oli, jos ei Cecilia, joka luki hänen kasvoistansa hänen
ajatuksensa, olisi puuttunut puheesen, sanoen:

"Todellakin, tämä tyttö saattaa olla suurimmasti vaarallinen minulle,
koska hän niin muutamassa silmänräpäyksessä vetää kaikkein sydämet
puoleensa. Tehän olette jo tulessa ja liekissä ainoasti häntä
selittäessänne, ja hän ei varasta minulta ainoasti kuninkaan sydäntä,
vaan teidän sydämenne on myös luopunut minusta. Niinpä niin, Sorön
metsät ovat suuret ja tiheät; siellä voitte te, kunnioitettava herra,
asettua sen puun juurelle, johon tämä kyyhky on tehnyt pesänsä,
ja kuherrella siellä niinkauan, kun äänenne sortuu hellästä
kuherruksestanne. Minä pääsen silloin siitä vaivasta, joka minulla on
kuullessani rakastuneen lörpötystä, jolla te ette kuitenkaan
milloinkaan ole mitään tarkoittaneet. Ja nyt hyvästi! Minä tahdon olla
yksinäni!"

Sigismund, joka tunsi Cecilian rajattoman vallan, ja tiesi, ettei hän
sitä niin helposti aikonut jättää, vaan käyttäisi kaikkia mahdollisia
keinoja saadaksensa pitää sen, ja luultavasti myös onnistuisi, vaikkapa
kuningas hetkiseksi mielistyisikin johonkin toiseen, oli vaan kuvaillut
Erikin alkavata taipumusta niin voimallisilla värillä, saattaaksensa
Ceciliaa vieroittamaan Erikkiä tästä vaarallisesta tytöstä, joka
ensimäisenä silmänräpäyksenä oli herättänyt hänen oman halunsa.
Ceciliaa odottaessansa oli hän tehnyt suunnitelman saada vietellä sitä
rakastettavaa tyttöä; mutta himo on sokea, ja Sigismund ei muistanut
puhua tyynesti, joka on tavallista, kun puhutaan toisen asiata. Hän ei
muistanut, että Cecilialla oli haukan silmät, erittäinkin kun esine,
jota hän katseli, koski häntä tahi hänen tuumiansa; mutta edellä kaiken
unhotti hekkumallinen munkki hallitsijattarensa turhamaisuuden, ja
kuinka syvästi hän tulisi haavoitetuksi ajatellessaan, että hän nyt ei
olisikaan munkin sydämen jumaloitava kuningatar, jota tämä niin useasti
tuhansilla valoilla oli hänelle vakuuttanut. Mutta niinkun kettu, jolla
on aina monta koloa ulos luolastansa, äkkiä kääntyy, kun sen hieno
haisti sanoo, että koirat ovat keksineet sen piilopaikan, ja aina
löytää varman pelastuksen mutkittelemalla, niin ymmärsi myöskin tämä
kamala munkki heti viedä Cecilian toisiin ajatuksiin, ja vaikka hän oli
kyllä ovela, sai Sigismund hänen kuitenkin viimein uskomaan, että hänen
puheensa kiivaus tuli ainoasti siitä ihastuksesta, jonka hän tunsi
Cecilian uudesta voitosta. Hän lopetti pitkän puheensa sillä
vakuutuksella, että hän, jos hänen toivonsa pettäisi, heittäisi pois
pyhän pukunsa ja pakenisi hänen kanssansa Helvetian (Sveitsin)
laaksoihin, löytääksensä siellä hänen rakkaassa sydämessänsä taivaan
maan päällä ja vihdoin hänen sylissänsä saada nukkua ijankaikkisuuteen.

Cecilia nosti ylös polvillaan olevan teeskenteliän ja pyysi häntä
istumaan viereensä. Hän tuumi hänen kanssansa, kuinka hän saisi
kuolinvihollisensa, Olli Akselinpojan, pyyhityksi pois elävien luvusta,
ja hän sopi munkin kanssa siten, että se piti tapahtumaan myrkyllä,
jota annettaisiin sakramentissa hänen vankeudesta lähtiessänsä, jotta
ei mitään epäluuloa tulisi Sigismundista; he tekivät myös liiton kuinka
tyttö temmattaisiin pois, olemasta kuninkaan tiedusteltavana, kun
Cecilian kammaripalvelia samassa astui sisälle ja ilmoitti, että yksi
pyhä isä Sorön luostarissa hiessä ja tomussa nyt juuri oli saapunut
sinne ja tahtoi heti puhutella kunnioitettavaa abbottia, koska hänellä
oli tuiki tärkeä asia kerrottavana.

"Tuo hänet tänne sisälle!" sanoi Cecilia, ja piika avasi oven
Markus-isälle, joka astui sisälle, kumartaen aina maahan asti mahtavan
Cecilian edessä, joka kuningattaren arvoisuudella vastasi tätä
köyristelevää tervehdystä, suloisesti naureskellen sisään tulleelle,
jolle hän sanoi:

"Mitä uutta kuuluu luostariinne?"

"Ah, teidän armonne!" huusi Markus vapisten; "perkeleen voima on suuri.
Ei edes pyhät, Jumalalle vihityt paikat ole rauhassa hänen
aivotuksiltansa. Synti on nyt tänä aikana niin suuri, että saatana
uskaltaa julkisesti kujeilla itse meidän pyhiemme nähden ja jos ei pyhä
inkvisitioni anna vähintäkin parinkymmenen vääräuskoisen henkäistä
mustaa sieluansa liekissä, niin nielee paha vihollinen pojan sekä
luostarin että kirkon, ynnä meidät viheliäiset, jotka olemme
kiedotut -- -- --"

"Ei, niin suurta kitaa ei mahdollisesti voi olla pahalla hengellä,"
sanoi Cecilia teeskentelevän munkin puheesen, joka oikeastaan ei
uskonut Jumalaa eikä perkelettä, vaikka molempain nimi usein liehui
hänen kielellään.

"Mutta kertomuksenne," huusi Sigismund, joka aavisti onnettomuutta,
"kertomuksenne!"

"Jaa, kertomuksenne, sanokaa se viivyttelemättä; syy, miksi tulitte
tänne!" käski Cecilia.

"Ah, korkea, armollinen rouvaseni," änkytti Markus ja lankesi
polvillensa tämän naisen eteen, jonka vallan hän tunsi ja pelkäsi;
"elkää salliko armottomuutenne ukkosen-jyrinän musertaa kurjaa
olentoani, sillä minä olen viaton siihen hirmuiseen onnettomuuteen.
Aina siitä asti kun te, kunnioitettava herrani, matkustitte eilen
illalla, olen minä ollut polvillani pyhän apostoli Paavalin kuvan
edessä ja rukoillut. Ei leivän palaa, eikä vedenpisaraa ole tullut
kuivalle kielelleni, ja minä olen täällä katumuksella niin kurittanut
kurjaa ruumistani, että vereni -- -- --"

"Lakatkaa tuosta pitkästä esipuheestanne ja tulkaa asiaan!" kiljasi
Cecilia vihaisesti, ja Sigismund vapisi kun tuomittu pahantekiä.

"Ah teidän armonne," jatkoi Markus isä; "Saatana on tänä yönä noutanut
teidän kuolinvihollisenne Olli Akselinpojan ja ottanut kuoropojan
Petterin kanssansa."

Cecilia vaaleni ja puhkesi semmoiseen raivoon, että sen jyrinä oli
vähällä musertaa abbotin pään. Markus makasi kun kuollut, kasvot
lattiassa. Oli niinkun salamaisku olisi lyönyt hänen.

"Pois minun silmäini edestä, sen roisto," karjasi Cecilia vaahtosuin,
ja oli vähällä rusikoida viheliäistä munkkia.

Markus ryömi käsin ja jaloin suuttuneen naisen luokse, ja aikoi
suudella hänen jalkaansa; mutta hän potkaisi häntä vasten naamaa, ja
Markus ryömi ulvoen pois.

"Kuinka te taisitte uskoakin tuommoisen kurjan vartioimaan inkvisitioni
vankeutta teidän poissa-ollessanne? Mitä täältä tahdoitte? Lähettiläs
olisi voinut vaikuttaa aivan saman kuin tekin. Nyt ei minulla
taasenkaan ole sitä riemua, että se vanha konna kuolee myrkystä, vielä
vähemmän julkisesti polttamalla -- hän joka pyöritti ruoskaa minun
pääni päällä!" kirkui Cecilia vimmattuna Sigismundille, kunnes kovat
suonenvedon tempaukset hillitsivät hänen kielensä.

Sigismund kantoi hänen vuoteellensa, ja huusi sisälle hänen
palvelusnaisensa.

Kuninkaan lääkäri noudettiin. Abbotti jätti pyörtyneen hurjattaren ja
meni pois. Tunnin päästä istui hän vaunuun. Hän tahtoi omin silmin
todistusta munkin melkein satumaisen kertomuksen totuudesta.

Kun hän oli ennättänyt Ringstadiin, tuli lähettiläs hänen perässänsä
semmoisella kiireellä, että sen hevonen oli vähällä kaatua. Se toi
hänelle käskyn Cecilialta, että hänen piti viipymättä palaaman
takaisin, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnä-oloansa.

Niinkun hänen oikkujensa notkea orja, kääntyi Sigismund heti takaisin
ja tuli tuntia ennen auringon laskua jälleen Roskildeen, jossa hän
pysähtyi kuninkaan linnan korkean portin ulkopuolella.

Cecilian neitsyt odotti jo häntä ja vei hänen heti sisälle rouvansa
tykö, joka vielä makasi sängyssä.

Neitsyt meni pois ja Cecilia ojensi Sigismundille kättä, sanoen samassa
ystävällisellä puheella ja katsannolla hänelle:

"Ystäväni! Ainoa, johon minulla on luottamusta maan päällä; sillä
Erikin ystävyys on keveä kuin lehti, ja vähinkin tuulahdus saattaa sen
viedä pois -- voitteko te antaa minulle anteeksi kiivauteni, johon
ainoasti pääni on osallinen, vaan ei sydämeni; sillä se tietää arvoksua
kaiken sen mitä te olette minulle? Ja tahdotteko jälleen tulla siksi
kun tähän asti olette olleet, sieluni ystäväksi, salaisimpain
ajatusteni uskotuksi ja minun kostoni veristä kuolemaa ennustavaksi
enkeliksi?"

"Tahdon," vakuutti Sigismund käsin ja sydämin, ja lankesi
kiusaajattarensa jalkoihin.

"No hyvä sitte," jatkoi Cecilia; "minä myös näytän teille, että minä
tiedän palkita teidän helleytenne ja nöyryytenne. Minua on kauan jo
väsyttänyt tuon halvan pispa Jöns Antinpojan juonet. Kun meidän
yhdistetty ahkeroitsemisemme taas on kytkenyt Erikin niillä siteillä,
joita hän nyt näkyy tahtovan päästää, niin silloin pitää, sen vannon
palavan uskollisuuteni kautta teihin, silloin pitää Jöns Antinpojan
kukistuman ja minä korotan teidät Seelannin pispan-istuimelle, jota te
olette niin kauan jo huokailleet, ja iso-inkvisitorin arvo on vielä
peruuttamatta vahvemmin vahvistuva teidän valtaanne."

"Puhu, hallitsiani, anna vaan yhden sanan kauniilta huuliltasi
ilmoittaa minulle tahtosi, ja minä syöksen itseni vaikka kuoleman
kitaan toimittaakseni sen!" huusi Sigismund ja kumarsi suudellaksensa
Cecilian kättä.

"Tietäkää siis," sanoi Cecilia ja veti munkin sänkyyn viereensä
istumaan, "että jos minun valtani ja sen kanssa teidän onnenne ei
kukistu, niin pitää Akselinpojan tyttären tulla isänsä sijaan
inkvisitioni-vankeuteen ja siellä pitää pyövelin pakoittaa häntä
sanomaan hänen isänsä olinpaikka, jotta väkipuukko tahi myrkky saa
kostaa sen häpeän, jonka hän teki minulle. Onhan edes tämä vaarallinen
nainen silloin hävinnyt kuninkaalta, ja se mieltymyksen kipinä, jonka
hän on sytyttänyt hänen sydämeensä, sammuu yhtä pian kuin on
syttynytkin. Mutta ettei mitään sanomata hänen vangitsemisestansa eikä
rukousta hänen vapauttamiseksensa tunkeutuisi kuninkaan korviin, täytyy
hänen huokaava lemmikkinsä, nuori Valdemar Svane, joka tänä aamuna oli
hänen kanssansa kuninkaan luona -- te kuulette, että minulla on tarkat
tiedot -- samassa ottaa inkvisitionin uhriksi, ja se päivä, jona te
voitte pusertaa heiltä tunnustuksen Akselinpojan olinpaikasta, olkoon
heidän molempain kuolinpäivä. Keksikää nyt heti, kun olette täällä,
syytös heitä vastaan, laatikaa se kirjallisesti, menkää viipymättä
Lundiin ja antakaa arkkipispan kirjoittaa sen alle. Jos Erik
sattumoilta tietäisi, että he ovat vangitut, niin on kaikissa
tapauksissa hänen vaikea vapauttaa heitä, koska hän ei mielellään tahdo
vastustaa arkkipispan käskyjä. Meidän tuumamme ei silloin voi muuta
kuin onnistua. Minä pysyn semmoisena, jona minä olin ja olen, te
tulette Seelannin rikkaan hippakunnan pispaksi, ja voitte, ollen
samalla iso-inkvisitorina, mitata valtaanne arkkipispan ja ehkäpä
kuninkaankin supistetun vallan kanssa."

"Enkeli taivaassa!" huusi Sigismund ja sulki Cecilian syliinsä.

"Ja nyt kiiruusti Lundiin! Minun vaununi vievät teidät Köpenhaminaan ja
odottavat siellä taas teitä. Tässä on matkarahat. Joutukaa nyt;
kuningas voipi tulla." Hän painoi nyt raskaan kukkaron hänen käteensä.

Sigismund riensi ulos. Hän oli iloissaan siitä, että Cecilian tuuma
sopi niin hyvin yhteen hänen tuumansa kanssa, jonka hän oli lykännyt,
saadaksensa kauniin Signen valtaansa hirmuiseen tuomioistuimeen, jossa
pyövelin kirveen uhkauksen ja koston tulikiven liekkien pelko oli tähän
asti ollut hyviä avuja väkevämpi. Hän käski Cecilian kuskimiehen antaa
hevosten juosta niin paljon kun taisivat. Ennen puoliyötä oli hän
Köpenhaminassa, ja seuraavan päivän aamuaurinko näki veitikan kiitävän
merellä Soknen rantaa kohden, aikomuksessa syöstä kaksi jaloa viatonta
ihmistä epätoivoon ja kurjuuteen, ja kolmantena päivänä oli hän jo
kotimatkalla, varustettuna sillä hirmuisella käskyllä.

Cecilia vastaan otti Sigismundin voittoriemuisella ilolla, sillä
kuninkaan kylmyys häntä kohtaan oli kyllin todistanut hänelle uuden
rakkauden voimaa, joka oli valloittanut Erikin kevytmielisen ja
epävakaisen sydämen.

"Nyt pitää teidän heti puuttumaan työhön." huusi hän säihkyvin silmin.
"Elkää hukatko silmänräpäystäkään, sillä Erikin kiihko voipi saattaa
häntä puolittomiin, vieläpä lähtemään Akselinpojan linnaankin.
Kulettakaa nainen pois hänen silmäinsä edestä ja kätkekää hänen sekä
hänen rohkea rakastajansa syvimpään vankeuteenne. Minä vastaan teidän
puolestanne. Anna heidän tunnustaa, mihin Akselinpoika on paennut, ja
sitte viivyttelemättä tästä niille kuoleman." Nyt ojensi hän hänelle
rasian, täynnä väkevää myrkkyä.

Sigismund suuteli murhaavaa kättä ja heittäysi sitte vaunuun.

Cecilian sydän sykki riemusta, sillä hän oli vihkinyt viattoman ja
hyväavuisen kuolemalle.

Ne ilkeät tunteet, jotka Erikin kummallinen käytös oli herättänyt
Valdemarin ja Signen sydämessä, tukahtuivat vähin heidän
kotimatkallansa heidän jalon ja rakkaan isänsä vapautusta ajatellessa.
He tuskin antoivat aikaa nauttiaksensa virkistävää ravintoa; he
riensivät yhä että ennättäisivät kammoittavaan vankeuteen, jonka he
luulivat Akselinpoikaa vielä näännyttävän. Puolimatkalla, kun hevosia
syötettiin, astuivat he ulos vaunusta, ja he eivät tainneet uskoa omia
korviansa, kun sanoma Akselinpojan pa'osta luostarista joka puolelta
kohtasi heitä. Mutta mihin tämä vääryyttä kärsinyt oli paennut, ei
kukaan tiennyt; kaikki, mitä tiedettiin, oli se, että yksi luostarin
kuoropoika oli paennut hänen kanssansa. Kummastuneet lapset eivät
tienneet, uskalsivatko iloita tästä sanomasta, joka muutamia tuntia
sitte olisi tehnyt heidät sanomattoman onnellisiksi; siellä mihin olisi
sitte heidän onneton isänsä mennyt, ja millä hän auttaisi pakoansa, kun
oli kaikesta tyhjäksi paljastettu. Kotiin ei hän varmaan ole mennyt, ja
jos hän yön pimeydessä olisi sen uskaltanutkin tehdä, niin ei hän olisi
tavannut ketään muita kotoa, kuin yksinkertaisen Märtan ja jonkun
halvemman palvelian, sillä Kristiankin oli heidän kanssansa. He
haparoivat synkässä ajatusten ja arveluiden pimeydessä, jota ainoasti
valaisi se lohduttava varmuus, ettei heidän rakas isänsä ollut enää
edes pyöveliensä vallassa. He päättivät vihdoin jättää kaikki taivahan
haltuun, joka heille käsittämättömällä tavalla oli katkaisnut hänen
kahleensa, ja joka vielä paremmin taisi murhetta hänestä pitää.
Kuitenkin päätti Valdemar, että, jos isä ei muutamiin päiviin tule, hän
ratsastaa hakemaan häntä maalta, auttaaksensa häntä ja viedäksensä
hänen jälleen tyttärensä syliin. He ennättivät myöhään illalla
kotiinsa.

Kaiksi oli nyt saanut linnassa vilkkaamman näön, kun saatiin varmuus
rakastetun linnan isännän pelastuksesta. Valdemar oli lähtenyt,
uskollinen Kristian seurassaan, etsimään häntä, ja kaikki toivoivat
parasta loppua hänen yrityksellensä. Signe oli ryhtynyt tavallisiin
toimihinsa, jotka ennen olivat tuottaneet hänelle niin paljon iloa. Hän
oli oppinut maalarintaidossa, ja oli nyt lopettamaisillaan rakastetun
nuorukaisensa kuvaa, jolla hän mietti ihastuttaa häntä hänen kotiin
tullessaan, vaikka hänen työnsä tuli kauheasti häirityksi hänen isänsä
vangitsemisen kautta. Eräs taitava maalari oli neuvonut hänelle tämän
kauniin taidon, ja monta taulua linnan salin seinällä todistivat hänen
ahkeruuttaan. Niiden seassa olivat hänen isänsä ja äitinsä kuvat, ja
niitä pidettiin Signen mestariteoksina. Sill'aikaa kun hänen isänsä
huokaili inkvisitionin vankeudessa, ei hän voinut olla hetkeäkään sitä
katsomatta. Nyt oli hän iloisemmilla tunteilla ottanut Valdemarin
kuvan jälleen esiin. Hän päätti hänen maalata semmoisena, kun hän
haavoitettuna ja melkein puolikuolleena oli tuotu talonpojan tuvasta ja
jälleen avasi silmänsä hänen isänsä linnassa. Hän näki hänen aina
semmoisena mielikuvituksissaan, kalveana, verisenä ja kuolevana, ja kun
nyt tämä hirveä kuvitus onneksi ei enää ollutkaan todellisuus tunsi hän
kykenevänsä piirtämään sitä vaatteellekin.

Vaikka Signe oli hyvin onnellinen kasvoin piirtämisessä; ei hän ollut
kuitenkaan niin harjaantunut vaatepoimuja kuvaamaan. Saadaksensa tämän
melkein valmiin kuvan mahdollisesti yhtäläiseksi, kun sen esine oli
pukeutti hän uskollisen neitsyensä Ingeborgin, joka oli pitkä ja
kookaskasvuinen, Valdemarin varustukseen, saadaksensa näin muodoin
itsellensä mallin; hän antoi sitte Ingeborgin ruveta samaan sänkyyn,
jossa Valdemar, häälyen elämän ja kuoleman välillä, oli silmänsä
auaisnut.

Signe seisoi sängyn edessä ja laitteli taidokkaalla kädellä vaatteita
ja olkanauhoja niin hyvin kun hän muististaan taisi sen tehdä.
Rakastava tyttö oli niin vajonnut tähän mieluisimpaan toimitukseensa,
ettei hän huomannut, kun ovi aukeni ja mies astui sisälle, ennenkun
hänen raskas astuntansa läheni häntä. Hän oli vähällä vaipua maahan
säikähdyksestä, kun hän käänsihe ja huomasi kuninkaan, joka seisoi
liikkumattomana katsoen sänkyyn, eikä voinut kääntää silmiänsä siinä
makaavasta, ennenkun soturiksi puettu Ingeborg, joka kauhistuneena
makasi siinä hetkisen hiljaa ja sitte tuskanhuudolla hyppäsi sängystä
ja huoneesta ulos.

Signe kumarsi kunnioittamuksella kuningasta ja hänen koko olentonsa
vapisi säikähdyksestä tästä odottamattomasta vierastelusta. Kuningas
itse näytti niin kokonaan kummastuneelta, ettei hän voinut lausua
yhtään sanaa; mutta viha salamoitsi hänen silmistänsä, jotka hän käänsi
ja piti vapisevaa tyttöä kohden.

Tämän tuskallisen hiljaisuuden lopetti vihdoin vanha Märta, joka
huomaamatta kuninkaan läsnäoloa, syöksi sisälle ja huusi epätoivon
äänellä ja ruumiin liikkeillä:

"Jumala meitä auttakoon! Pyhän inkvisitionin palveliat tulevat linnaan.
Magdalena on nähnyt heidät. Ketä muuta voivat ne olla noutamassa kuin
teitä? Aah, Signeni, juoskaa, joutukaa, piilottakaa itsenne tiheimpään
metsään! Jesus Maria, tuolla ne ovat!" huusi hän ja lankesi lattialle.

Peljättävät miehet astuivat sisälle.

"Pyhän inkvisitionin nimessä pyydämme me sinua Signe, Olli Akselinpojan
tytär, viipymättä seuraamaan meitä," sanoi yksi miehistä, eikä ollut
ollenkaan huomaavinansa kuningasta.

"Ainoasti teillä ja Jumalalla on valta pyhän inkvisitionin ylitse,"
huusi Signe ja syöksi kuninkaan jalkain juureen. "Pelastakaa ja
päästäkää minua sen vallasta, sillä minä olen viaton! Minun sydämeni ei
tunne mitään rikosta."

"Hävytön," huusi kuningas, viitaten sänkyyn; "uskallatkos esiintuoda
niin julkeata valetta? Etkös äsken lähtenyt sotamiehen sylistä minun
huoneesen astuessani, ja eikö haureellisuus olekaan mikään rikos? Sinä
et voinut olla tietämättä, kuinka rakkaaksi olit tullut kuninkaallesi,
ja kuitenkin -- -- --"

Signe keskeytti kuninkaan puheen ja kyyneleensä virtana vuotaen nyyhki:
"Näentä on minua vastaan, mutta kaikkein taivaan pyhien kautta vannon:
minä en tiedä mistään rikoksesta. Jokainen pahe on minulle vieras! Mitä
te sanotte nuoreksi sotamieheksi, oli minun kammarineitsyeni Ingeborg,
jonka minä -- -- --"

"Lakkaa, ulkokullattu!" huusi kuningas; "Luuletkos, että minä olen niin
huokeasti petetty? Sano minulle," jatkoi hän, kääntyen Märtaan, "sano
minulle sinä vanha, kuka se nuori asemies on. Ei mitään valetta! Minä
tahdon tietää sen!"

Märta, joka ei tiennyt mitään Ingeborgin vaatetuksesta, vaan luuli
kuninkaan puhuvan Signen vieressä seisovan kuvan alkuesineestä, vastasi
vapisevalla äänellä: "Hänen nimensä on Valdemar Svane, ankara herrani
ja kuninkaani! Mutta nyt ei häntä voi saada oikeudelle, sillä hän
on -- -- --"

"Paennut," huusi Erik. "Sen minä kyllä luulen. Minun olisi pitänyt
lävistää hänen hekkumallinen sydämensä, ennenkun hän pääsi tästä
huoneesta ulos. Ja nyt, sen käärme," jatkoi hän Signelle, "uskallatkos
vielä kieltää rikostasi? Sinä olet hävytön nainen, jolle minä tuhlasin
armoani. Minä luulin sinua enkeliksi, mutta sinun silmäsi valehtelee.
Sinä olet irstas portto; mene nyt onneasi kohden!" Samassa repäisi hän
itsensä irti Signestä, joka valoi hänen jalkojansa kyyneleillänsä, ja
syöksi kun vimmattu huoneesta ulos.

Onnettoman Signen valitushuuto kaikui hänen jälkeensä.

Inkvisitionin palveliat nostivat Signen ylös lattialta ja käskivät
hänen nousta kartanolla odottavaan vaunuun.

Surkuteltava tyttö laskeusi polvilleen ja nosti kätensä sekä viattomat
silmänsä taivasta kohden.

Märta väänteli epätoivoisena käsiään. Signe otti tämän toisen äitinsä
vapiseviin käsiinsä ja painoi häntä levottomalle sydämellensä. Miehet
eroittivat hänen kuitenkin kovasti parkuvasta mummosta ja pakoittivat
hänen istumaan vaunuun.

Märta katsoi lohduttamatonna taivaalle, ja pitkän tuskallisen
hiljaisuuden perästä puhkesi hän vihdoin sanoihin:

"Herra, sinun pitkällisyytesi on suuri; sillä paimenet ovat muuttuneet
raateleviksi susiksi, ja repivät lampaita, joita heidän pitäisi
vartioida. O Herra, ota minut luoksesi taivaalliseen valtakuntaasi.
sillä mitäs minä nyt enää teen tässä suuressa autiossa asunnossa? He
ovat kaikki kuolleet, ne rakkaat, jotka tekivät sen minulle
paratiisiksi. Pitäisikö minun elää kaiken niiden jälkeen, joita
rakastin maanpäällä!"

"Eläkää meidän tähtemme; sillä nyt ei meillä ole ketään, jota kuulemme
ja kunnioitamme, paitsi te! Olkaa meidän äitimme!" virkkoivat itkevät
immet ja kantoivat Märtan sänkyyn.

"Minä olen nähnyt paljon surua eläissäni maailmassa," sanoi
kunnioitettava vanhus, ja hänen kyyneleensä virtailivat
seitsemänkymmenen vuoden vaivain vakoelemilla kasvoillansa.

Neitsyet lauloivat sydämellisellä hartaudella hengellisen laulun. Märta
kuiskutti hiljaa virren sanoja.

Oli kun kuolon enkeli olisi käynyt linnassa. Jos siellä joskus ääntä
kuultiin, niin oli se vaan katkonainen huokaus, tahi valitushuuto tahi
ruumisvirren sävel.

       *       *       *       *       *

Inkvisitionin musta suljettu vaunu pysähtyi luostarin pihalle. Signe
oli lämpimässä rukouksessa jättänyt itsensä Jumalan haltuun, ja oli nyt
jotensakin valmis menemään hirveätä onneansa kohden, kun Appellona tuli
häntä auttamaan ulos vaunusta ja pyysi häntä seuraamaan itseänsä.
Signe, joka oli odottanut vastaan ottajakseen eli vähintäkin jotakin
hänen palveliaansa, kummastui suuresti, kun nuori kaunis nainen tarjosi
hänelle kätensä, ja osoittaen kunnioitusta ja nöyryyttä, vei häntä
leveätä ja valoisaa rappua myöten ylös kauniisen huoneesen, josta oli
miellyttävä näköala järvelle ja metsään.

"Tässä on teidän huoneenne, jalo neiti," sanoi Appellona lempeästi
hymyillen. "Mitä suvaitsette te minun antaa teille iltaruo'aksi?"

"Ei mitään," vastasi kummastunut Signe. "Minun on mahdoton nauttia
mitään."

"Malttakaa mielenne," sanoi Appellona säälien, "ja virvoittakaa
itseänne jollakin sen suuren tuskan perästä, jonka teidän on täytynyt
kärsiä. Minä olen luonanne heti jälleen."

Hän meni, ja Signe huomasi, että hän lukkosi ulkoapäin oven.

Signellä oli tuskin ollut aikaa ajatella kummallista asemaansa, joka
pikemmin näytti matkustajan hyvin varustetulle vierastalolle, kuin
inkvisitionin käsissä olevan vangin asunnolle, kun Appellona tuli
takaisin, kantaen hopeavatia, jolla oli kylmää paistia, voita, leipää,
viiniä ja kakkua. Häntä seurasi kuoropoika, kantaen kaunista koria,
täynnä valituimpia hedelmiä, jonka hän kunnioituksella laski pöydälle.

"Tahdotteko syödä?" sanoi Appellona. "Minä jään tänne teidän
palveliaksenne, ja jos minä hetkisen poissakin olen, niin suvaitkaa
ainoasti vetää tästä kellonnyöristä, ja minä tulen heti takaisin."

"Missä minä olen?" kysyi Signe. "Enkö minä ole sen hirmuisen, pyhän
inkvisitionin vallassa?"

"Olette, kallis neitiseni," vastasi Appellona järkevästi; "mutta te
olette tulleet tänne ainoasti kokemaan, mikä suloinen olopaikka tämä
on, eikä kärsimään sitä hirmuisuutta, josta rahvas tietää niin paljon
kertoa. Teidän ei koskaan tarvitse puuttua mitään tavallisesta
mukavuudestanne, ja minulla on ankara käsky, jos mahdollista, arvata
teidän tahtomuksianne ja lukea ne teidän silmistänne sekä ne heti
täyttää. Käskekää siis, niin saatte nähdä minun puhuneen totta."

Signe seisoi hetkisen suurimmasti kummastuneena, sitte sanoi hän hyvin
vakavalla katsannolla ja sanoilla: "Täällä ja tällä paikalla -- ah,
ajatus, että minä olen täällä, panee koko ruumiini vapisemaan -- en
voi, enkä tahdo mitään käskeä. Minä uskallan vaan rukoilla. Jos siis,
hyvä tyttöseni, hankit lukon sisäpuolelle tuohon oveen, etkä sitte
yöllä etkä päivällä jätä minua, niin olet täyttänyt kaikki, mitä minä
tahdon täällä, jossa vapauteni on ryöstetty."

"Nyt te pyydätte myöskin," vastasi Appellona, "mitä en parhaimmalla
tahdollani maailmassa voi tehdä. Minä, niinkun tekin, olen vankina
täällä luostarissa, enkä koskaan saa astua jalkaani sen ulkopuolelle.
Minä kerran varomattomuudessani sanoin muutamain muiden tyttöjen
läsnäollessa en uskovani sitä, että valaskala on niellyt Jonaan, koska
sen tila ei muka olisi simapikaria suurempi. Tämä lausunto, jota en
minä ajatellut, tuli abbotti Sigismundin korville, ja sentähden olen
minä kolmeneljännes vuotta ollut täällä salvattuna, ja minut olisi
elävältä murhattu, jos ei Sigismund, niinkun hän sanoo, olisi
armahtanut minun nuoruuttani.

"Ensin otti hän minun passaripiiaksensa, sitte tulin minä luostarin
emännöitsiäksi, ja nyt, kun kuoropoika Petter on paennut teidän isänne
kanssa, ei kukaan muu kuin minä saa kantaa naisvangeille heidän
luolaansa, sillä hän uskoo minua enemmän kuin munkkeja, kuoropoikia
tahi ketään muuta luostarissa. Mitä minulla on holvissa tehtävää, on
kuitenkin pian toimitettu; mutta teitä, jalo neitiseni, palvelen minä
niin usein kun käskette, kuitenkaan en voisi, jos sillä ansaitsisin
ijankaikkisen autuuden, teille toimittaa lukkoa, ja jos minulla
olisikin se, niin en tohtisi kuitenkaan sitä antaa teille, sillä
kaikkein ovien, vaikka kyllä suljetut vangille, täytyy yhtähyvin olla
avoinna abbotille, jonka, niinkun hän sanoo, pitää Jumalan edessä
vastata sinne salvatuista sieluista. Usein nousee hän sängystään sydän
yölläkin, saattamaan syntisiä autuuden tielle ja taivuttaaksensa heitä
totuutta tunnustamaan."

"Mutta voithan sinä yöllä kuitenkin olla minun luonani ja maata
vieressäni?" kysyi Signe surullisesti ja veti Appellonan tykönsä.

"En," sanoi tyttö syvästi huoaten; "Sitä en minä tohdi tehdä." Samassa
tulvasi kyynelvirta hänen silmistänsä.

"Sinäkö et tohdi?" kysyi Signe; "tahtoisitkos sitte, jos tohtisit?"

"Minä olen hyvin onneton!" huusi Appellona ja kiiruhti ulos.

"Mitä tämä on?" kysyi Signe itsestänsä ja katsella tuijotteli
lohdutonna valkealla lumipeitteellä verhottua maata.

Appellona tuli pian takaisin ja hänellä oli paljon toimimista
huoneessa, hän otti pois ruoan, jota Signe ei ollut koskenutkaan, ja
heitti puita takkaan. Tämän tehtyä kysyi hän surullisesti:

"Sallitteko kunnioitettava neiti priorin tulla teitä tervehtämään?"

Signe kauhistui näistä sanoista suurimmasti. Hän ei voinut puhua.

"Mitä minä vastaan?" kysyi Appellona katseella, joka ilmoitti irstaisia
tunteita.

"O Jumala! eihän minulla ole mitään tahtoa," huusi Signe, väännellen
epätoivoisena kauniita käsiänsä.

"Teidän asemanne on hirmuinen," huokasi Appellona, "ja minä en tahdo
salata teiltä, että teidän on valitseminen häväistys tai kuolema."

"Tässä ei ole mitään valitsemista!" huusi Signe, "minun arpani on
heitetty. Minä tahdon kuolla!"

"Te olette niin nuori ja kaunis," sanoi Appellona hartaalla
osanottavaisuudella. "Kuinka mielelläni pelastaisinkaan teidät jos
voisin, sillä teidän äitinne kantoi minut kasteelle, ja te olitte
imeneet äitini rintaa sinä päivänä, jona teidät kastettiin. Minä olen
vaan kahta kuukautta vanhempi kuin te."

Signe painoi Appellonaa kovasti rintaansa vastaan.

"Päästäkää minut irti," huusi Appellona, "minä en ole mahdollinen
olemaan teidän puhtaalla sydämellänne, sillä minä olen kadotettu. Pahat
henget ovat riemunneet minun lankeemuksestani, ja minut on nyt
lähetetty tänne kietomaan teitä samaan helvetin nuoraan, johon minä
itse olen langennut."

Signe tempasiin kauhistuen pois Appellonan sylistä.

"Jos te ilmoitatte minusta, niin täytyy minun kuolla," jatkoi
Appellona, "mutta kärsikää minua kun sanon, että sydämeni syvästi ja
hartaasti jakaa tuskanne, sekä että hän tahtoo samoin murhata teidän
hyviä avujanne, hän joka murhasi minunkin ja että -- -- --"

"Kenestä sinä puhut?" kysyi Signe, katsoen tyttöön kauhistuksella.

"Sigismundista," kuiskasi Appellona, "Siitä riettaasta, johon minulla
nyt ei enää ole ensinkään mieltymystä, ja jonka lapselle minun kurjan
täytyy tulla äidiksi."

Signe seisoi niinkun marmorikuva onnettoman edessä, joka kirkkaassa
peilissä oli näyttänyt hänelle oman kauhean tulevaisuutensa.

"Minä olen rakastanut tätä petoa," sanoi Appellona, "ja tuhannet valat
on hän vannonut rakastaaksensa minua. Mutta nyt vihaan minä häntä
niinkun kuolemaa. Tässä on teille terävä veitsi; lyökää se syvään hänen
mustaan sydämeensä, kun hän tahtoo teitä sulkea haurelliseen syliinsä;
sillä koko teidän onnettomuutenne tulee siitä, että te olette niin
kaunis ja viehättävä. Ah, hän ansaitsisi tuhannen kertaa kuolla, sillä
nykyisin on eräs nuori ja kaunis aateli neiti, nimeltä Maria Stjerne,
joka monta kuukautta on vastustanut hänen kiusauksiaan, langennut hänen
uhriksensa ja makaa nyt hänen kanssansa. Te, jalo neitiseni, ettekö
kauhistu hirmuista kohtaloanne? -- Te olette määrätty korvaamaan häntä
ja joku muu onneton sitte edessäkin korvaamaan teitä."

"O Jumala! o Jumala!" vaikeroitsi Signe, tavottaen veistä. "Mutta
kuinka tohtii hän sitte antaa sinun tulla minun luokseni? Pitäisihän
hänen peljätä tulevansa huomatuksi?"

"Hän on uhannut, että minä tulen elävänä haudatuksi, jos ilmoittaisin
hänen, mutta sitä vastaan luvannut minulle vapauteni, jos minä
edistäisin teidän lankeemustanne. Kuitenkin pitää minun kuolla, ja minä
en tahdo olla edesvastauksessa teidän onnettomuudestanne. Oma syntini
painaa minua jo kyllin. Nyt on sydämeni keveämpi, sillä te olette
saaneet varoituksen. Ah, jos minäkin, niinkun te, olisin valinnut
kuoleman!"

Signe otti epätoivoisen syliinsä ja pyysi häntä nostamaan sydämensä
uskossa ja toivossa kaikkein armahtajan istuimen eteen. Sitte pyysi
hän, ettei hän missään varomattomuudessa ilmoittaisi, mitä nyt oli
puhunut, sillä se voisi syöstä hänen turmioon.

"Minä en pelkää kuoleman kauhuja, mutta minä tahdon elää syntymättömän
lapseni tähden, ja auttaakseni teitä valvomaan ja sotimaan," sanoi
Appellona voimakkaasti, laskien kätensä sydämellensä.

"Minä en nyt vielä ole missään hädässä, sillä jalo ystävyys ja
sääliväisyys auttaa minua sitä kantamaan," sanoi Signe suudellen
Appellonan vaaleita huulia.

"Minä sanon hekkumoitsialle, että te olette hänelle hyvin sopimaton,
niin hän ehkä pysyy poissa täältä, ja minä saan käskyn valvoa teidän
luonanne yötä," sanoi Appellona ja meni.

Signe heittäysi sänkyyn, ettei, jos abbotti tulisi, vastustaisi
Appellonan kertomusta, ja kätki huolellisesti veitsen viereensä.

Appellona tuli takaisin. "Minä valvon teidän luonanne yötä," sanoi hän,
"ja minä joudan täällä olemaankin, sillä Maria on ottanut vastaan
emännöitsemisen. Hänellä oli valittavana polttorovio tahi häväistys, ja
hän valitsi pitkän taistelun perästä samoin kun minäkin kelvoton."

"Rovioko?" kysyi Signe kauhistuen. "Mikä oli sen onnettoman rikos?"

"Hänen piti puhuneen pilkaten Pyhästä Hengestä," vastasi Appellona,
"mutta hänen etevin rikoksensa, niinkun teidänkin, oli se, että hän oli
nuori ja kaunis."

"O taivahan Jumala!" rukoili Signe, "anna minun muotoni muuttua; anna
minun tulla pahannäköiseksi kuin yö, että voisin palvella sinua
puhtaalla sydämellä! Ah, Appellona," jatkoi hän pitkän vaitiolon
jälkeen, "paetkaamme nyt pimeässä tästä kauheasta paikasta. Onhan sinun
tallessasi avaimet? Jos kuolisimmekin myrskyyn ja lumipyryyn, niin
olisimmehan kuitenkin vapaudessa."

Appellona vakuutti että pakeneminen olisi mahdoton, koska suuri
etulukko oli pantu käytävän ovelle, sekä että hän oli tullut sinne
salarappuja, jotka alkoivat abbotin ruokasalista, jonka avainta hän
aina itse piti muassaan ja sulki sen aina sekä sisä- että ulkopuolelta.

"Vai niin," sanoi Signe, puristaen hartaasti ristiin kauniit kätensä;
"me olemme taivaan suojeluksessa. Se voipi meidät pelastaa, ja sen
käsiin voimme turvallisesti jättää kohtalomme. Se pelasti isäni, kun
polttorovio jo oli hänelle valmis; se pelastaa myös meidät, sillä,
eikös ole tosi, sinä onneton tyttö, sinä kadut sitä rikosta, johon olet
pakotettu ja toivot ijankaikkisen armoa?"

"Tähän kauhistuksen asuntoon tullessani," sanoi Appellona kyyneleitä
vuodattaen, "olin minä hyvä ja viaton kuin tekin. Nyt en enää ole
semmoinen; mutta Herra armahtaa katuvaista ja suopi minulle armonsa
tässä ruokaluolassa odotella sitä tärkeätä hetkeä, jonka minä kauhulla
näen edessäni; sillä täällä -- sen tiesin hyvältä Petteriltä, häviää
lapsi samassa kun se näkee päivän. Niinä viitenä vuotena, jotka Petter
oli ollut luostarissa, oli abbotin emännöitsiä, Berta, kolmasti ollut
raskaana, mutta ei kukaan ole nähnyt yhtään lasta, ja inkvisitionin
tultua katosi hän itsekin."

"Hirveätä!" huusi Signe. "Mutta mihin joutui siis vihdoin hän ja
lapset?"

"Petter, johon oli suuri luottamus ja sai käydä, missä tahtoi," vastasi
Appellona, "löysi kerran vanhassa syvässä holvissa, jossa muutoin ei
kukaan käynyt, muutamia lautoja, joiden alta nousi inhoittava lemu.
Laudat pois heitettyänsä näki hän, että ne peittivät sisään sortunutta,
kuivanutta kaivoa. Hän katsoi sen sisälle ja kauhistui, sillä se oli
suureksi osaksi täytetty ihmisen luilla ja päällimäisenä oli
puolimädännyt lapsi sekä parin muun lapsen luuranko. Tämä oli
loppupuolella kesää, kun minä olin vielä abbotin erinomaisessa
suosiossa ja sain käydä yltympäri luostarissa. Petter vei minut
kaivolle, mutta minä en rohennut katsoa siihen. Ah, ehkä se oli
aavistus siitä kauhistuksesta, joka odotti minua, mikä esti
minun -- -- --?"

"Lakkaa," sanoi Signe. "Minä en voi kuulla enempää. Minä en ole
joutunut ainoasti inkvisitionin käsiin, vaan minut on syösty
murhaluolaan." Hän kätki vapisten kasvojansa käsillään.

Aamurusko koitti, vaan ei uni ollut sulkenut Signen eikä Appellonan
silmiä. Auringon ensimäisen säteen koittaessa nousivat he ylös, ja
Signe kätki veitsen, jonka hän oli saanut Appellonalta, kovasti
sykkivälle sydämellensä. Appellona jätti nyt onnettoman Signen, jolla
oli kyllin aikaa ajatella kauheata tilaansa. Se oli kuitenkin
menettänyt vähin kauneuttaan, koska hän kyllin tiesi sen ja oli
valinnut ainoan, joka hänellä oli valittavana: kuoleman. Kuitenkin
huoahti nuoren rakastavan sydän usein nimen Valdemar, ja kuvitteli
tämän kauhistusta hänen ennen-aikaisesta kuolemastansa. Hiljainen
sisällinen ääni kuiskasi hänelle kuitenkin, että, vaikka kuolema oli
tuhatta kertaa häväistystä parempi, hänen ei sentään pitäisi sitä
jouduttaa, ennenkun hän olisi niin likellä häväistyksen syvyyttä, ettei
hänellä olisi mitään muuta keinoa sitä välttää.

Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi abbotin hartaan
pyynnön, että hän soisi hänelle ilon saada tervehtää häntä ja viettää
hetkisen hänen seurassaan, sillä lisäyksellä, että hän sai vapaasti
valita jotta Signe tulisi hänen luoksensa tahi sallisi hänen käydä
huoneessaan.

"Sano hänelle, hyvä Appellonani," sanoi Signe rauhallisesti, "että jos
minun tahtoni tulee kysymykseen, toivon minä, etten tarvitsisi jättää
tätä kammaria, joka kerran on minulle sallittu."

"Ja te olette niin rauhallinen ja uskalias?" kysyi Appellona
kummastellen.

"Niin olen, koska vaali on tehty," sanoi Signe ja näytti veistä.
"Jumala palkitkoon sinulle tämän lahjan, hyvä, onneton ystäväni!"

"Pelastakoon se teidät minun surkuteltavasta kohtalostani," sanoi
Appellona nostaen rukoilevat kätensä taivasta kohden. "Kuitenkin, jalo
neitiseni, pitää teidän olla varovainen kuoleman pistoa tehdessänne, ja
jos se on tarpeesen, niin tähdätkää se sitte ennen hänen mustaan
sydämeensä, kuin omaan kauniisen rintaanne. Ehkä ei olisi pakokaan
sillä hetkellä mahdoton, jos osaisitte oikeaan paikkaan lyödä ja me
voisimme anastaa hänen avaimensa, erittäinkin sen, jolla avataan
järvelle menevä salaovi. Meidän täytyisi uskaltaa mennä hienolle jäälle
ja kätkeä itsemme Jumalan avulla tiheään metsään, jos vaikka tulisimme
nälkäisten susien saaliiksi. Te vapisette minun puhuessani? Mutta
uskokaa minua, se ei vala ainoastaan kieleltäni, vaan särjetystä
sydämestä, jonka se rietas teeskenteliä on murtanut."

"Ei, ei!" huusi Signe innokkaasti; "ei koskaan saa minun käteni ryöstää
hänen henkeänsä. Minun täytyisi ijankaikkisesti katua, että olisin
saattanut hänen pois maailmasta kaikilla synneillänsä kuormitettuna.
Mutta jos tulen pakoitetuksi siihen suunnattomaan kauhistukseen, että
täydyn käyttää sitä murhaavaa rautaa, niin suokoon Jumala minulle
voimaa survaista se omaan rintaani, että minä puhtaana ja viattomana
voisin notkistaa polviani Hänen istuimensa edessä ja tavata
kunnioitetun äitini taivaassa. O, äitini!" jatkoi hän ja väänteli
itkien kauniita käsiänsä, "jos tietäisit onnettoman tyttäresi kohtalon,
niin sinä tuskasta kääntyisit haudassasi! Ah, nyt tiedän, miksi
Ijankaikkinen sinun niin aikaisin kutsui sisartesi enkelien tykö: siksi
ettei tulisi Signesi äärettömän surkeuden todistajaksi!"

"Malttakaa mielenne," kuiskasi Appellona, "minä kuulen jonkun tulevan.
Se on hän."

"Mitä minä näen? Tekö uitte kyynelissä? Ah, se vaivaa minua
sanomattomasti. Rohkaiskaa itseänne, jalo neitiseni," sanoi Sigismund
teeskennellyllä lempeydellä sisälle astuessaan ja verkalleen
lähetessään itkevää, joka yhä piti silmiänsä taivasta kohden. "Minun
tuloniko teitä niin kauhistaa? Ah, sitte vannon minä taivaan ja
kaikkein sen pyhien kautta, että sitä tuntoa minä toivoin kaikkein
vähimmin teissä herättäväni. Näytänkö minä niin peljättävältä? Ja
luuletteko, ettei syvimmän kunnioituksen elähyttämä sydän teidän
viehättävään sukupuoleenne voi sykkiä munkkikaapunkin alla?" Samassa
antoi hän Appellonalle salaisen merkin, ja hän läheni ovea, vaikka
verkalleen.

"En tiedä, kunnioitettava herrani!" sammalsi Signe, kääntäen silmänsä
lattiaan; mutta nähtyänsä Appellonan menevän ovelle, huusi hän kovasti:
"Ole täällä, Appellona, eläkä jätä minua! Minä voin pahoin! Eikö ole
totta, kunnioitettava herra abbotti, että te olette antaneet hänen
minua passaamaan? Ettehän siis varmaankaan salli, että hän jättää
minun, erittäinkin niin kauan kun olen kipeä, ja nyt tunnenkin itseni
oikein pahoin semmoiseksi!"

"Olkoon se kaukana minusta," vakuutti abbotti, säälivästi katsahtaen,
ja käski Appellonan olemaan siellä. "Teidän tahtonne yksinään on hänen
lakinsa, ja minun -- sen vakuutan teille taivaan kautta -- minun
korkein onneni on totella käskyjänne ja täyttää jokaisen toiveenne. O,
kuinka se koski minuun, kun minä meidän hurskaalta kunnioitettavalta
arkkipispaltamme sain käskyn tuoda teidät tänne. Sitä täytyi minun
totella; mutta elkää sentään luulko, että te olette missään
vankeudessa. Täällä saatte seurata kaikissa omaa vapaata tahtoanne, ja
jos olisi minun vallassani, niin vannon minä teille kaiken sen kautta,
mitä minulla on pyhää taivaassa ja maan päällä: vielä tänäpäivänä
veisin minä teidät takaisin isänne linnaan, sillä hän oli minun paras
ystäväni. Kuinka suuresti minä häntä rakastan, huomaatte te siitä, että
minä toimitin hänelle tilaisuuden paeta poissa ollessani, jo ennenkun
te saitte hänen armahtamisensa kuninkaalta."

"Se olisi tullut minulle kyllä kalliiksi," jatkoi Sigismund
teeskennellyllä avosydämellisyydellä, "jos arkkipispa olisi siitä
tiedon saanut, mutta sydän tahtoo myös vaatimuksiansa täytäntöön. Vähä
ennen minun matkalle lähtöäni, kun minä olin valmistanut kaikki hänen
pakoonsa kuuluvat seikat, syleili hän polviani ja jätti teidät, hänen
suuresti rakastetun tyttärensä, minun erityiseen huolenpitooni ja
hoitooni."

"Ehkä minä mielelläni tahtoisin uskoa teidän kertomustanne," vastasi
Signe vähin katkerasti, "niin suokaa kuitenkin anteeksi, että minä
epäilen sitä koska te ette ole antaneet minulle mitään muuta todistusta
siitä, kuin että salpasitte minut kaikkein julmimpaan vankeuteen."

"En minä, jalo neitiseni," vastasi Sigismund muotoansa muuttamatta.
"Johan minä teille sanoin, kenen käskystä minun piti täyttää tämä
surullinen velvollisuus ja anastaa teidän kaunis persoonanne. Niin
pitkälle saattoi arkkipispa vaikuttaa; mutta näiden muurien sisällä on
minulla valta käskeä, ja teidän ei pidä koskaan täällä puuttuman sitä
huomiota ja kunnioitusta, jota teidän kauneutenne ja avunne ansaitsee,
sillä te olette varmaan viaton. Minä uskallan sitäkin enemmän olla
siinä iloisessa toivossa, kun arkkipispa kirjeessään ei ole maininnut
teidän rikostanne, luultavasti sentähden, ettei vihollisenne tietäisi
teitä syyttää."

"Jaa, minä olen viaton," vakuutti Signe, laskien kätensä sydämellensä.
"jokainen pahe on minulle vieras, ja jos te todellakin olette
vakuutettu siitä, niin sallikaa minun palata jälleen siihen paikkaan,
josta minut vietiin pois. Sitte uskon, että te olette pelastaneet
isäni, ja ikuinen kiitollisuuteni ja taivaan paras siunaus on tuleva
siitä palkaksenne. Te näytätte myös silloin, että arvolla verhootte sen
sijan, johon Jumala pyhässä kirkossansa on teidät uskonut."

"Mitä te pyydätte, jalo neitiseni?" huusi Abbotti jonkunlaisella
lempeällä kiivaudella. "Juuri sitä, joka ei ole minun vallassani
myöntää. Miksi te muserratte minun sydämeni sillä, että olen pakotettu
kieltämään ensimäisen rukouksenne? Minulla on vahva luulo, että korkea
käsi ohjaa teidän onneanne, sillä, niinkuin olette kuulleet, on teidän
vangitsemis käskynne Lundin arkkipispan omakätisesti kirjoittama, ja
minä olen sen vastaanottanut iso inkvisitorilta. Teidän täytyy pitää
minua sokeana välikappaleena arkkipispan käessä. Mutta eihän vaan olisi
yksi tahi toinen pyhää uskontoamme koskeva varomaton lausunta tullut
kauniille huulillenne ja antanut aseet vihollistenne käsiin teitä
vastaan? Minä olen teidän todellinen ystävänne, ja, mikä vielä enempi
on, olen teillä isän sijassa. Uskokaa siis itsenne kokonaan minulle.
Haavan parantamiseksi pitää ensin täydellisesti tietää sen tila.
Miettikää siis tarkoin asianne ja vuodattakaa sydämenne minun
polvelleni, jossa hellin osanottavaisuus kohtaa teitä. Sitte tiedän,
mitä keinoja minun on käyttäminen teidän pelastukseksenne, ja mikään,
sen vannon, ei saa jäädä minulta koettamatta, saadakseni pian avata
teille pyhän inkvisitionin portit ja antaa teidät jälleen maailmaan,
jonka kaunein koriste te olette, sekä yhdelle nuorukaiselle, joka
odottaa korkeinta autuuttansa teidän sylissänne ja joka -- -- --"

"Herra Abbotti," keskeytti Signe, kääntyen poispäin, välttääksensä
hänen haureellisia silmäyksiänsä, "te kuvailette liian elävästi minun
elämäni yhtä aikaa, joka on joko hyvin kaukana taikka ei koskaan tule.
Te unhotatte minun tulevan autuuteni ihastuksen tähden kokonaan sen
aineen, mistä puhuitte: synnin, jonka luulette minun tehneen. Suokaa
minun siis vakuuttaa teille, että vaikka minä ihmisenä en voi tuntea
itseäni vapaaksi synnistä, uskallan minä kuitenkin vapisematta antaa
Jumalan katsoa sydämeeni, eikä koskaan -- sen minä vannon Ijankaikkisen
ja Hänen läsnä-olonsa kautta -- ei koskaan saa viettelys, pahe, paha
esimerkki eikä edes hirmuisemmat tuskat; jaa, ei itse kuolemakaan minua
poikkeamaan hyväin avujen tieltä. Tässä aikomuksessa on Laupias minua
tähän asti vahvistanut, ja siihen hän suokoon vast'edeskin armonsa!
Mitä on paheiden inholla raskautettu elämä. Se on tuhannenlainen
kuolema. Jaa," huusi hän lämpimällä ihastuksella, "sinä, joka vuodatit
pyhän veresi ristillä, annat minulle voimaa kuolemaan, jos niin
tarvitsee, ja mahdollisena astumaan sinun silmäisi eteen, ja te, herra
Abbotti, saatte myös nähdä että minä voin kuolla, mutta en tehdä
syntiä."

"Te olette pyhimys liian hyvä tälle viheliäiselle maalle!" huusi
Sigismund ja tempasi hänen voimakkaasti syliinsä.

"Takasin!" huusi Signe, ja hänen kätensä tavoitti veistä.

"Suokaa anteeksi," sanoi Sigismund ja laski hänen irti. "Se ei
ollutkaan kuolevainen vaimo, jonka minä temmasin syliini. Teidän
hurskautenne vei minun autuasten asuntopaikoille. Maa kaikkine
turhuuksineen ja syntineen oli kadonnut minulle, ja pyhimys, loistava
kunnian kruunu päässä, seisoi edessäni. Tietämättäni suljin minä teidät
syliini. Ah, jospa silmänräpäyksenkin olisitte pidättäneet huutoanne:
takasin! Minä olisin silloin nauttinut kauniinta ijankaikkisen ilon
esimakua. Taas olen minä syntisellä maalla, ja pyydän, ettette
vihastuisi siitä erhetyksestä, johon ainoasti taivas ja se palava into,
jolla te vannoitte hyveestänne, oli syynä. Totisesti pahin epäjumalan
palvelia lankeaisi ristin juureen ja näkisi taivaan avoinna, jos hän,
niinkun minä, näkisi teidän hengen siivillä kohoavan yli tomun
maailman."

Korkeasti arvoisella katseella ja äänellä sanoi Signe hekkumoitsialle,
jonka hän nyt täydellisesti läpi näki.

"Herra Abbotti, minun asemani on kauhea; minä olen teidän vallassanne.
mutta minun vaalini on tehty. Minä voin sentähden rauhallisesti kertoa,
mitä äsken sanoin ja minkä Jumala tuntee todeksi: Minä voin kuolla,
mutta en tehdä syntiä!"

"Ah, kuinka tämä teidän puhtaasta sielustanne lähtenyt selitys
miellyttää minua!" sanoi Sigismund ulkokullatulla hurskaudella; "sillä
te olette täällä varjeltumassa synnistä ja pesemässä niitä pilkkuja,
joita ehkä mahdollisesti on voinut tarttua teidän hurskaasen ja
kunnialliseen elämäänne. Minulta ne ovat peitetyt syvimpään pimeyteen.
Minä en tiedä teillä mitään rikosta. Mutta pian, ehkä vielä tänä
päivänä, saanen arkkipispalta ja iso-inkvisitorilta kertomuksen
muutamain viimeksi tulleiden vankien rikoksista. Mahdollisesti on siinä
teidänkin rikoksenne mainittu, sillä," lisäsi hän teeskennellyllä
vakaisuudella; "pyhän inkvisitionin oikeus ja lempeys ei salli ketään
viatonta syytettää sen tuomioistuimen edessä, vielä vähemmän tuottaa
sen vankeuksiin, ja ilman minun erinäisettä helleyttäni teihin, olisi
teille tullut olopaikaksi yksi syvistä holveistamme; mutta minä annoin
teille tämän mukavan huoneen, sillä minä luulin teitä viattomaksi, ja
mikään muu ei voi olla mahdollista. Jaa, teidän täytyy olla viaton,
sillä se kivistäisi minun sieluni sisustaa, jos te -- te olette vielä
niin nuori ja kaunis -- se olisi surkuteltavinta, jos -- voikaa hyvin,
jalo neitiseni! Te kuulette sen pian minulta sillä, niinkun sanottu on,
minun pitäisi vielä tänä päivänä saada teistä tietoja. Taivas suokoon,
että ne olisivat hyviä! Mutta minä pelkään! -- Voikaa hyvin! voikaa
hyvin!"

Hän meni, ja Appellona, joka varkain oli katsonut häneen, näki
perkeleellisen hymyn hänen kasvoillansa.

Heti hänen pois mentyänsä, katosi kokonaan se rohkeus, jonka Signe oli
osoittanut hänen läsnäollessaan, ja hänen viimeiset sanansa
vapisuttivat koko hänen olentoansa. Hän oli kyllä vannonut kuolla
kunniaansa säilyttääksensä, mutta hän uskoi tekevänsä synnin, jos hän
kuoleman kautta pelastaisi itsensä ruumiillisista tuskista, ja mitkä
kauheat tuskat hänen edessänsä olikaan? Eikö ollut abbotin viimeiset
epäselvät sanat, ennenkun hän huoneesta lähti, hyvin kauhistavaiset?
Onneton tyttö katsoi kyynelsilmin Appellonaan, etsiäksensä häneltä
lohdutusta; mutta Appellona oli itsekin lohdutuksen puutteessa; sillä
hän tiesi, mikä kohtalo nyt odotti Signeä, ja hän oli munkin
viimeisessä katsahduksessa lukenut hänen epäluulonsa, että Appellona
oli ehkä pettänyt hänen. Hän oli jo syrjään sysätty eikä enää voinut
mitään, joka olisi viehättänyt häntä. Hän vapisi siis omankin
kohtalonsa tähden, sillä olihan hän äiti. Epätoivossaan nuhteli
hän Signeä, ettei hän survaissut veistä sen riettaan rintaan.
Mustasukkaisuus lisäsi hänen tuskaansa, ja hän vannoi viimein
hirmuisimman valan murhataksensa hänen, jos hän siitä menettäisi oman
päänsä pyövelin kirveellä, tahi täytyisi astua elävänä polttoroviolle.
Tämä muutoin niin hyvänluontoinen nainen muuttui verta janoovaksi
hurjattareksi, ja se varmuus, joka hänellä oli, että hän, jotta abbotin
rikos salassa pysyisi, oli tieltä raivattava, kypsytti hänessä
päätöksen, lähettää hänet edellänsä hautaan. Hän luuli saavansa
syntinsä sovitetuksi siten, että vapahtaisi maan tästä perkeleen
kuvasta maan päällä. Nyt soi luostarin kartanokello, joka oli merkkinä,
että koko väestön piti tulla saamaan käskyjä priorilta. Tämä lisäsi
hänen hurjaa vimmaansa, ja hän alkoi teroittaa veistä kakluuniin
ennenkun lähti. Signe pelkäsi hänen kiivauttaan, veti hänen ovesta
takaisin ja sanoi:

"Appellona! Sinun sydämessäsi on raskas syntikuorma; elä lisää sitä
enää murhalla. Ajattele, että hän on kuitenkin sinun syntymättömän
lapsesi isä!"

"Se juuri vihkikin sen roiston kuolemaan. Ah, jos tämän veitsen kärki
sattuisi hänen mustaan sydämeensä ja syöksisi hänen ijankaikkisiin
liekkiin!"

Hurjana syöksi hän ovesta ulos.

Signe hengitti keveämmin, kun tämä hirveä nainen oli poissa, ja hän
rukoili hartaasti Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he pidättäisivät hänen
murhaavaa kättänsä, jos hän sen nostaisi uutta rikosta tehdäksensä.

Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi ruokaa. "Ei se
ole vielä täytetty," huusi hän Signelle; "tilaisuus ei ollut minulle
sopiva."

"Taivas suokoon, ettei se koskaan tulisikaan sopivaksi!" rukoili Signe
ja pyysi taas vimmattua luopumaan hirveästä aikeestansa.

"Hän on kypsynyt myrkky hedelmä," sanoi Appellona, "joka pitää
lopetettaman ja heitettämän helvetin tuleen."

"Ah, jos en olisi koskaan nähnyt sinua silmäini edessä!" valitti Signe.
"Eikö minun viheliäisyyteni muutoin jo ollut kyllin suuri? Vieläkö sen
pitää lisääntymän sillä kauheudella, että täydyn tietää murhahankkeen?
Minä tunnen velvollisuudekseni varoittaa sitä pahanilkistä, jotta hän
vielä parannuksella voisi pelastaa syntisen sielunsa, ja sinä olet
kuolemasi hetkellä kiittävä minua siitä, että estin sinun vuodattamasta
ihmisen verta."

"No olkoon menneeksi; petä sitte minut!" huusi Appellona kauhistavalla
ivanaurulla. "Palkkanne odottaa teitä hänen haureellisessa sylissään!"
Hän meni äkkiä huoneesta, ja hänen hirvittävä naurunsa kaikui hänen
jälessään käytävässä.

"O Jumala!" huokasi Signe, "vielä eilen kiitin sinua kyynelsilmin tästä
hädässä osaa-ottavasta ystävästä, ja nyt tänään! -- pitääkö jokaisen
kukan minun tielläni muuttuman orjantappuraksi, lävistääksensä minun
vapisevaa sydäntäni! Yhden lohdutuksen annoit sinä minulle kuitenkin,
Kaikkivaltias. _Minulla ei ole rikosta_, ja sitä lohdutusta elä ota
pois minulta; se on lohduttava minua kuoleman hetkelläni, jos vaikka
itsekin tulisin pakoitetuksi sitä kiiruhtamaan ja uhraamaan henkeni
puhtauttani varjellakseni. Enkelit kantavat silloin pelastetun sieluni
sinun istuimesi eteen; ota sinä siellä se armolla ja anteeksi
antamuksella vastaan."

Hetkisen kuluttua tuli Appellona takaisin ruokia pöydältä viemään. Hän
heittäysi Signen jalkain juureen ja rukoili häntä kyyneltensä
virtaillessa antamaan anteeksi hänen kiivautensa, joka oli hänen
äärettömän kurjuutensa seurauksena. Signe otti surkuteltavan naisen
syliinsä eikä lakannut rukoilemasta ja kehoittamasta häntä, ennenkuin
Appellona oli juhlallisesti luvannut hänelle ei enää ajattelevansa
murhata Sigismundia, vaan kärsivällisenä ja myöntyväisenä taivahan
päätökseen mennä kohtaloansa vastaan.

"Hän on ryöstänyt minulta vapauden, isän, äidin, siskot ja ystävät,"
sanoi Appellona, "sanalla sanoen kaiken, mikä sitoo ihmistä elämään ja
tekee sen meille niin kovin rakkaaksi. Mutta tämä ei ollut kylliksi
tälle villieläimelle: hän murhasi myöskin hyveeni! Hän tahtoo nyt
murhata ruumiinikin eikä edes säästää omaa vertansakaan. Olkoon
kuitenkin niin, hän saakoon elää, ja teitä on hänen kiittäminen
hengestänsä." Nyt heitti hän veitsen tuleen, ja jatkoi sitte kiivaasti,
korottaen ääntänsä: "Katsokaa, kuinka liekit kiertelevät hänen
rintaansa varten hiottua terästä! Haa! Samoin pitää myös ijankaikkisen
tulen kietoa hänen sieluansa helvetissä! Ah, autuus on siinä
ajatuksessa, että voisin astua helvettiin, ollakseni hänen tuskainsa
todistajana!"

Nämä viimeiset sanat olivat tuskin lähteneet Appellonan huulilta, kun
seinässä oleva salaovi äkkiä avautui ja abbotti syöksi sisälle.

"Mitä!" huusi hän hirvittävällä äänellä. "Niimpä olikin minun arveluni
totta. Sinä olet pettänyt minut ja tahdot murhata minut, sinä hävytön.
Pietro," huusi hän ovelta, ja italialainen pyöveli astui sisälle. Signe
säikähti kovasti eikä voinut sietää hänen peloittavaa muotoansa. "Vie
tämä pahantekiä," sanoi abbotti latinaksi, "syvimpään holviin, joka on
ihan käärmekuopan vieressä, pyhän Neitsyen kappelin alla. Hänellä on
kauhea aivus pyhää inkvisitionia ja koko luostariamme vastaan, ja
tahtoi aloittaa sen minut murhaamalla. Tartu häneen ennenkun hän
survaisee väkipuukon rintaani!"

"Haa! peto!" huusi Appellona korkealla äänellä; "minä kiroan
heikkouttani, sillä sitä paitsi et sinä enää eläisi, ja maa olisi
pelastettu kaikkein ilkeimmästä ihmisestä. Mutta vapise kuitenkin, sinä
perkele, sinä valapattoinen, lasten murhaaja, sillä taivaan koston
pitää sinut musertaman!"

"Sen käärme!" huusi Sigismund; "sinun vimmasi myrkky syrjäytyy kokonaan
vaikutuksestaan, sillä Pietro ei ymmärrä yhtään sanaa puheestasi. Mitäs
siellä seisot?" huusi hän Pietrolle, "tottele käskyäni, tahi vapise
vihani edessä!"

Jalopeuran voimalla heittäysi italialainen onnettoman kimppuun
ja kuletti hänet ulos, huolimatta hänen parkumisestaan ja
vastustuksestaan.

Signe lankesi abbotin jalkoihin ja sanoi itkien: "Armoa, armahtamista!
Hän on vannonut minulle valan ei koskaan murhata teitä, ja veitsi
tuolla tulessa on todistuksena, että -- -- --"

"Mitä auttaa teeskentely," sanoi Sigismund nyt, hetkisen mietittyänsä,
"sillä tiedättehän te jo kaikki? Jaa, totta on, että yhteen aikaan
pidin minä hänen vähästä viehättäväisyydestään enemmän kuin se
ansaitsikaan ja tilani ankaruus myöntää; mutta voipiko se hupsu
sentähden vaatia, etten minä saisi katsoa muihin kun häneen? Minä
pelastin hänen, ettei häntä muurattu elävänä; voineeko mikään uhri olla
kylliksi suuri semmoisesta hyvänteosta? Mutta nyt se on loppunut, ja
minä näytän sille hävyttömälle, että minäkin voin rangaista. Muutamaan
päivään pitää hänen -- --"

"Lakatkaa," huusi Signe; "mielittekö murhata oman lapsenne? Se onneton
on -- o armahtakaa sitä syntymätöntä! Ei, minun on mahdoton uskoa, että
te voitte olla niin julma ja murhauttaa Appellonan!"

"Lopettakaamme," sanoi hän, "tämä puhe, joka liiaksi ahdistaa teitä, ja
joka helposti voipi tehdä vahingollisen vaikutuksen teidän
terveydellenne. Suuri vahinko olisi, jos kauhukuvat ajaisivat pois
ruusut noilta punottavilta poskilta. Kuivatkaa kyyneleet kauniista
silmistänne; ne himmentävät niiden loistetta. Suokaa minun katsella
taivastani niissä. Ah, Signe, antakaa sydämenne avautua helleyden
äänelle. Tulkaa minun lemmikikseni, ja minä en vaiheta onneani minkään
kuninkaan kanssa maan päällä."

"Onko se mahdollista!" huusi Signe. "Pettävätkö korvani minua? Te,
jonka taivas on määrännyt valvomaan puhtauden ylitse ja varjelemaan
sitä paheesen lankeemasta, tahdotte itse tallata sen tomuun? Te olette
olevinanne hurskas ja harjoitatte rikoksia. Te tunnustatte Kristusta
huulillanne ja kiellätte Hänen sydämessänne. Ettekö siis pelkää taivaan
vihaista kostoa?"

"Taivaan ensimäinen käsky on rakkaus," sanoi Sigismund säihkyvin silmin
ja tavoitti Signen kättä.

"Takaisin!" huusi Signe kiivaasti; "elä rohkene milloinkaan koskea
minuun saastaisilla käsilläsi, sinä häpeäpilkku ihmisten seassa! Etkö
usko, että Olli Akselinpojan tytär on liian hyvä sinun portoksesi?"

"Yhtä hyvästi minun kun sen nuoren soturinkin, jonka sylistä kuningas
teidät säikähdytti vähää ennen kun teidät tänne tuotiin," sanoi
Sigismund riemullisesti nauraen. "Mutta elkää olko levoton. Kyllä te
tulette kesyksi, ja teidän rakastetullenne on paikka valmiina meidän
hyvin varustetuissa vankihuoneissamme. Te tuomitsette minua
taipumuksesta, jota te itse salaisesti suositte ja joka kahden kesken
ollessa on suurin autuutenne."

"Halveksittava ulkokullattu," sanoi Signe rauhallisella arvoisuudella;
"minä en tahdo alentua puolustamaan itseäni teidän valheellisista
syytöksistänne, minun kohtaloni on ratkaistu, arpani on heitetty.
Sentähden minä voin ylvästellä teille, ja kuolema vapauttaa minut
Appellonan ja Marian kauheasta osasta."

"Haa!" huusi Sigismund hammasta purren; "ei se rietas Appellona ole
mitään teiltä salannut. Se on kyllä tosi, että te nyt näette minut
totisessa haamussani, mutta teidän henkenne on minun kädessäni.
Lahjoittakaa minulle siis lempeytenne tahi valmistakaa itsenne porttona
heitettäväksi käärme kuoppaan. Myrkylliset käärmeet kiertäytyvät siellä
kauniin kaulanne ympärille ja nälkäiset iilimadot imevät viimeisen
veripisaran rakastavasta sydämestänne. Ettekö vapise kauheata
kohtaloanne, jonka itse valmistatte itsellenne?"

"En," sanoi Signe nöyrästi; "sillä te voitte ainoastaan tappaa ruumiin,
ettekä sielua. Se nousee ijankaikkiseen iloon, silloin kun teidän
saastainen henkenne menee ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu
perkeleelle ja hänen enkeleillensä."

"Te lykkäätte siis minun sydämeni pois luotanne," sanoi Sigismund
kauhean kylmästi. "Te valitsette hirveimmän kuoleman sen onnen sijaan,
että saisitte hallita täällä minun sydämeni ruhtinattarena ja sitte
palata takaisin sulhasenne syliin. Olkoon niin; tapahtukoon tahtonne!
Kuitenkin minä säälien teidän nuoruuttanne ja kauneuttanne, tahdon
koettaa, eikö teidän aikomuksenne taipuisi. Pietro!" huusi hän, ja
italialainen pyöveli astui sisälle salaovesta. Hän kuiskutti muutamia
sanoja hänelle ja sanoi sitte merkillisellä äänellä Signelle: "Te
seuraatte heti tätä miestä. Kun te olette hiljaa, ei hän tee teille
mitään pahaa, ja kolmen päivän perästä tulen minä kuulemaan, ettekö ole
päätöstänne muuttaneet."

"Minä olen teidän vallassanne, ja tiedän, että kaikki ihmiselliset
tunteet ovat vieraat teidän sydämellenne," sanoi Signe voimakkaasti.
"Teidän valtanne on suuri, mutta armollisen taivaan voima on vielä
suurempi. Siihen minä toivon, ja menen levollisesti kohtaloani vastaan.
Minä kyllä menen vankeuteen ja kuolemaan, mutta en kuitenkaan
vaihettaisi sitä osaani kaikkeen teidän valtaanne; sillä minun
rinnassani on taivahan rauha, ja teidän rinnassanne helvetin tuska.
Minun kuoleman hetkeni tulee keveäksi ja antaa minulle ijankaikkisen
ilon esimaun; teidän sitä vastaan tulee hirmuiseksi ja näyttää teille
helvetin avatut portit. Enkelit vievät sieluni sinne, jossa kuolema on
menettänyt otansa ja helvetti voittonsa, ja taivaan sotajoukot
riemuitsevat minun pelastetusta hyveestäni, samalla kun perkele
riemuitsee teidän lopustanne."

"Pois täältä!" ärjyi Sigismund; "kyllä sinä kerran puhut hiljaisemmalla
äänellä. Me tapaamme toisemme." Hän viittasi nyt Pietrolle, joka avasi
oven. Signe riensi siitä ulos, kunnioittamatta munkkia ainoallakaan
katsahduksella ja Pietro seurasi häntä.

"Niin ihastuttavan kaunis ja kuitenkin niin kopea." sanoi Sigismund,
katsoen hänen peräänsä; "sinun pitää oleman minun, jos vaikka sieluni
menisi saatanalle sinun omistamisestasi. Tuo Maria, se ijankaikkinen
kyynelten lähde, on sitä paitsi minua aikoja sitte suututtanut. O,
Signe, sinun kopeutesi tekee sinut minulle vielä viehättävämmäksi! Ah,
minä en tunne enää itseäni; niin suuresti lumosi minut tytön
suloisuus."

Hän vaipui syviin ajatuksiin, miettien, mitä keinoja hän käyttäisi
Signen turmioksi, kun sattumus näytti laatineen kaikki hänen toivonsa
mukaan; sillä vielä samana päivänä toivat inkvisitionin aseelliset
palveliat hänen onnettoman sulhasensa vangittuna luostariin.
Kasvatusisänsä tiedustelemiset olivat luonnollisesti olleet turhat;
sillä Akselinpoika oli takaisin saadun poikansa kanssa onnellisesti
pääsnyt ulos maalta ja odotti Londonissa saavansa tavata Signeä ja
Valdemaria. Kun kuitenkin kuolema sulki vanhan Knuutin suun, ei
kumpikaan saanut tietoa hänen toivostansa tämän suhteen; he jäivät
maahan ja joutuivat siten inkvisitionin käsiin.

Valdemar heitettiin siihen lujaan vankihuoneesen, jossa Akselinpoika
muutamaa viikkoa ennen oli asunut; mutta ei kukaan armelias Petter
tuonut toivon sädettä hänen särjettyyn sydämeensä. Häntä itseänsä
odottava kauheus ei niin särkenyt hänen sieluunsa. Hän tiesi Signen
olevan inkvisitionin vallassa, sillä Ristisaarilla oli Akselinpojan
tuntenut eräs hänen entinen palveliansa, joka näki hänen menevän
laivaan, jonka piti viemän hänet Englantiin, ja tältä sai Valdemar
tiedon rakastetun kasvatus-isänsä onnellisesta pa'osta. Tällä
ilosanomalla riensi hän Akselinpojan linnaan, ilmoittamaan samaa
surevalle morsiamellensa, kun häntä kohtasi se musertava uutinen, että
hänen oli inkvisitioni vienyt. Hän tuli melkein hurjaksi epätoivosta,
ja ennenkun hänen sisällinen myrskynsä oli jättänyt tilaa kylmemmälle
tuumistelulle, ottivat kauhean tuomioistuimen palveliat hänen itsensä
kiini, kytkivät kahleilla ja heittivät suljettuun vaunuun sekä veivät
hänen maan-alaiseen vankihuoneesen.

Signe ei tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut siinä pimeässä holvissa,
johon hän oli viety, kun Sigismund astui sisälle lyhty kädessä ja
toisessa kori, jossa oli hienoa leipää, viiniä ja hedelmiä.

"Se olisi kuoleman synti," sanoi hän jonkunlaisella lempeydellä, "jos
nälän hurja hammas kalvaisi tätä kukoistavaa suloisuutta. Minä tuon
teille sentähden jotakin, millä voitte säilyttää raitista kauneuttanne,
jota minä niin korkeasti kunnioitan, ja joka yksinään voipi tuoda
minulle taivaan maan päällä."

Signe käänti kasvonsa seinään päin vastaamatta.

"Eikö minun helleyteni ansaitse edes yhtä ainoaa silmäystä? Ja
tahdotteko pitkittää hyödytöntä vastustustanne, kun te nyt kaikissa
tapauksissa olette kokonaan minun vallassani?" sanoi abbotti ja laski
korin hyvin kostealle kivilattialle.

"Minä en syö mitään," sanoi Signe lujasti; "käyttäkää anteliaisuuttanne
jossakin muussa paikassa, jossa sitä paremmin arvoksutaan."

"Vai niin," vastasi Sigismund kylmästi; "te elätte siis tämän
vankihuoneen ohjeiden mukaan, sillä tämä on niiden pahantekiäin
viimeinen olopaikka, jotka pyhä inkvisitioni on määrännyt kärsimään
nälkäkuoleman."

"Minä en tahdo muuttaa sen määräystä!" sanoi Signe taas ja käänsi
kasvonsa seinään päin.

"Elä luule, paatunut, olevan sinun supistetussa vallassasi kuolla, jos
sinä sen tahdot. Jos on pakko käyttää väkivaltaa, niin valetaan
ravitsevaa juomaa teidän suuhunne, jota teidät pakoitetaan nielemään.

"Teidän helvetilliset keinonne ovat lukemattomat," sanoi Signe kolkolla
ylönkatseella itseänsä kääntämättä.

"Niinkuin sinun suloisuutesi," huusi Sigismund lämpimästi. "Mutta me
puhumme kiertelemättä, sillä tunnemmehan me toisemme. Minä tunnustan
sinulle, että sinun kauneutesi anasti koko minun sydämeni jo silloin
kun näin sinut Roskildessa kuninkaan luona, ja että suurin toivoni oli
saada sinut valtaani. Kuitenkaan ei tämä ole siihen syynä, että sinä
olet täällä, vaan sinulle näkymätön voima ohjaa kohtaloasi ja on
peruuttamattomasti päättänyt sinut kuolemaan. Kuitenkin minä sanon
sinulle kaikki, että tietäsit, minkä osan minä otan kohtalossasi. Se
pelättävä, joka tahtoo sinua tuhota, on Cecilia rouva, ja hänen
sanomattoman vihansa yllykkeinä sinuun on mustasukkaisuus ja pelko,
sillä kuningas rakastaa palavasti sinua; Cecilia pelkää menettävänsä
valtansa hänen sydämensä ylitse, jos sinä tulisit hänen käsiinsä. Mutta
anna hänen vaan -- --"

"Miksi te sanotte tätä minulle? ja ettekö usko, että se on minulle
yhdentekevä, kenen kädestä minä kuoleman otan, kun minä olen määrätty
sen uhriksi?" sanoi Signe asemaansa muuttamatta.

"Kuoleman uhriksiko sinä?" sanoi Sigismund tulisesti; "ei, siihen olet
sinä liian nuori ja miellyttävä. Sinä olet elämänpuu, täynnä paratiisin
hedelmiä. Kuinka säälittävää olisi hakata runko, ennenkun hedelmät ovat
poimitut? Minun kädessäni on pelastuksesi, ja Cecilian juonista tulet
sinä kiusallakin pelastetuksi. Tämän päivän on hurjatar määrännyt sinun
kuolinpäiväksesi; katso tässä!" Hän näytti nyt hänelle kirjeen, jossa
Cecilia käski häntä viipymättä murhauttamaan Signen, koska kuningas oli
saanut tiedon hänen viattomuudestansa siltä tytöltä, joka oli maannut
sotamiehen puvussa sängyssä sinä onnettomana päivänä, jona hän kävi
vieraana Akselinpojan linnassa ja Signe vangittiin. Ingeborg oli
rukoillut kuningasta, saadaksensa Signen vapaaksi, ja Erik oli
vaipunut epätoivoon, ettei hän voisi pelastaa häntä inkvisitionin
vallasta, koska hän oli tullut sinne arkkipispan käskystä. Hän oli
sentähden lähettänyt sanan Laskman'ille, saadaksensa kirjeen hänen
vapauttamisestansa. "Kiiruhtakaa," lopetti Cecilia, "minun tahtoni
toimittamisessa, sillä minun onneni on vaarassa. Jos sitäpaitsi se
tyttö on niin puhdas, kun vakuutetaan olevan, niin, ansaitsee hän hyvin
kuolla; sillä se mitä hän vanhan-aikaisen käsityksensä mukaan kutsuu
häpeäksi ja häväisemiseksi, odottaa häntä kuninkaan sylissä. Kuolema
sitä vastaan säilyttää hänen puhtautensa, ja hän tulee meille
kiitosvelkaan. Antakaa hänelle siis runsas satsi sitä myrkkyä, jonka
minä viimein puhuessamme annoin teille, ja levittäkää luostarissa
semmoinen huhu, että hän on itse ottanut siitä ja siihen asti
säilyttänyt sitä hiuksissaan. Jos kuningas tulee häntä ulos vaatimaan,
niin antakaa hänelle sen ruumis, ja sitte saamme nähdä, vieläkö myrkyn
vääntämä muoto herättää hänen haluansa."

Signe oli sillä välin kääntynyt abbotiin päin, ja vaikka hän oli
täydellisesti valmis kuolemaan, ei hän kuitenkaan voinut olla
kauhistumatta Cecilian ilkeitä kujeita ja hänen hyväin avujensa
pilkkaamista. Hän katsahti tilaansa ja huomasi, miltä puolelta hän sitä
katsoikin, ainoasti kaksi päämäärää, joihin hänen tiensä häntä johti:
häväistyksen tahi kuoleman. Pitkän hiljaisuuden perästä, jolloin hän
jätti itsensä kokonaan kohtalonsa nojaan, ja kiitti taivasta, joka oli
hänen vapauttanut tulemasta itsemurhaajaksi, astui hän askeleen
lähemmäksi Sigismundia ja sanoi sanomattoman suloisesti ja
jonkunlaisella surunsekaisuudella, samalla kun kyyneleensä vuotivat
pitkin hänen poskiansa.

"Minä kiitän teitä rehellisyydestänne, jota toden totta en voinut
teiltä odottaa! Täyttäkää Cecilia rouvan käsky. Te teette silloin
hallitsiattarenne tahdon mukaan, ja minun kuolemani kirjoittaa
Ijankaikkinen hänen laskuunsa, eikä teidän. Minä olen, niinkun sanotte,
vielä nuori, mutta minä olen elänyt koko ihmis-ijän muutamissa
viikoissa. Minä olen kypsynyt Herran syksylle. Antakaa minulle myrkkyä,
ja minä suutelen sitä kättä, joka sitä ojentaa minulle, sillä se särkee
minun kahleeni ja antaa minulle jälleen henkeni ja vapauteni!"

Sigismund seisoi mietteisin vaipuneena; hänen silmänsä seisoivat
niinkun noitavoima olisi ne kiinittänyt Signen huuliin, ja hänen
sointuvan äänensä puhtaat kaiut saattivat hänen sydämensä kiivaimpaan
liikuntoon; hän seisoi kauan liikkumatta, mutta vihdoin syöksi hän
Signen jalkoihin ja lausui innokkaasti:

"Tyttö, vaimo, enkeli taivaasta, sinä olet uudesta luonut koko
olentoni! Ojenna minulle kätesi ja johdata minua takaisin avujen
tielle; sillä ei kukaan muu maailmassa voi sitä tehdä, paitsi sinä.
Lumooja, teetkös sen?"

"Nouskaa ylös!" sanoi Signe arvokkaasti. "Ei sovi kuolemaan määrätyn
naisen kuulla rakkauden selityksiä, ja yhtä vähän sopii teille, kirkon
palvelia, että semmoiset tulevat huulillennekaan. Tahi luuletteko
voivanne mennä avujen temppeliin paheiden lian lävitse? Menkää
Sovittajan haudalle ja rukoilkaa anteeksi verisiä syntiänne. Viettäkää
koko elämänne rukouksen ja hyväin töiden harjoituksilla. Kärsikää
rikoksistanne tässä maailmassa, ja minä tapaan teidät sitte toisessa."

"Ei, täällä pitää sinun olla minun!" huusi Sigismund. "Kaikki on
valmiina tuomaan sinua minun syliini, ja kadotuksen ja koko helvetin
kautta vannon: ei kukaan muu kuin minä ole milloinkaan koskettava sinun
punaisia huuliasi, eikä kukaan muu kuin minä sulkeva sinua syliinsä!
Jaa," karjui hän niin että holvi kumisi, "minun omani pitää sinun
oleman, vaikka tie sinun omistamiseesi kulkisi kuninkaan ja sinun
rakastettusi sydämen lävitse!" Hän meni nyt Signeä askeleen lähemmäksi
ja tavoitti hänen kättänsä.

Signe ei voinut olla ehdottomasti kauhistumatta abbotin kovaa huutoa;
hän pakeni häntä sentähden niin kauas kun taisi, tavoitti veistä, jota
hän kantoi sydämellänsä ja huusi: "Haa! tahdotteko tehdä väkivaltaa!"

Sigismundin kotkansilmät seurasivat sitä liikettä, jonka Signe teki
kädellänsä. Niinkun salama syöksi hän Signeen kiini, kiersi kätensä
hänen hartioidensa ympärille, tarttui kovalla kädellä hänen rintaansa,
ja silloin oli onnettoman viimeinen turva, veitsi, häneltä ryöstetty.

"En!" huusi hän, pitäen veistä ylhäällä ilmassa. "Minä en tahdo käyttää
väkivaltaa! Vapaatahtoisesti pitää sinun laskeutua minun syliini. Jaa,
paatunut, sinun pitää kerjätä minun ystävyyttäni ja ainoasti siinä
nähdä onnesi. Sinä siis aioit ottaa henkeä itseltäsi, ja ainoasti
sentähden, että välttäisit minun syleilemistäni? Eikö se osa, jonka
minä otan sinun kohtalossasi, ja se, että rohkenen pelastaa sinun
henkesi, herätä sinussa mitään hyväntahtoisuutta minua kohtaan?
Kuoleman viikate on jo nostettu lyömään maahan sinun elämäsi kukkaa, ja
ainoasti syvimmän petoksen kautta ja suurimmilla uhrauksilla voipi se
vielä saada kohottaa kaunista lakkaansa varressansa. Tiedätkös siis,
kiittämätön, mitä minä olen tehnyt henkesi pelastukseksi. Ah, sydämeni
vuotaa verta vieläkin tämän melkein yli-ihmisellisen uhrin tähden! Mikä
ilo elämässä olisi isän iloa suloisempi? Mikä nautinto voisi vastata
sitä, kun ihminen saa painaa rakkaan lapsen isänsydämellensä?
Säilyttääkseni minulle niin kallista henkeäsi, olen minä pakotettu
ryöstämään itseltäni tämän ihanan toivon. Cecilia vaati sinun
kuolemaasi. Hän tulee parin päivän perästä tänne luostariin.
Arvattavasti hän haluaa nähdä vaarallisen kilpailiansa ruumista. Jotta
hän tulisi petetyksi, täytyy niinmuodoin hankkia ruumis, ja siihen ei
minulla ollut muuta neuvoa kuin -- --"

"O Jumala, o armollinen isä!" huusi Signe. "Minä aavistan teidän
kauheata pahantekoanne! Onneton Appellona -- --"

"Kärsii kuoleman tänä hetkenä sinun tähtesi!" sanoi Sigismund, antaen
vahvan painon joka sanalle, ja katsoi samassa läpitunkevasti Signeen.

"Hylky! perkele!" huusi Signe, kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

"Tämäkö on palkkani?" kysyi Sigismund kauhean kylmästi. "Sinua
omistaakseni olen tullut murhaajaksi, Vieläpä oman lapseni murhaajaksi.
Etkö ota miksikään tätä mittaamatonta uhria?"

"En," ärjäsi Signe. "Minä kiroon sitä ja sinua, sinä äpärä ihmisten
seassa. Jos sinä murhaat minun, tahi kiusaat kuoliaaksi pitkällisillä
tuskilla, niin on se kuitenkin ainoasti vähin sinun rikoksistasi.
Vanhurskas taivas, miksi et ukkosellasi muserra tuon ilettävän veijarin
päätä? Eikö hänen pahatöidensä mitta ole vielä täyttynyt reunoja
myöten?"

"Haa!" huusi Sigismund ankaralla äänellä; "eikö mikään voi hillitä
sinun myrkyllistä kieltäsi tahi liikuttaa sinun kivikovaa sydäntäsi?"
Hän vihelsi nyt pillillä -- Pietro aukaisi rautaoven ja toi Valdemarin
raskaissa kahleissa vankihuoneesen.

"Tule omakseni, ja palkkasi on rakastajasi henki," sanoi abbotti,
osoittaen Valdemaria.

"Signe, minä tahdon kuolla! Elä siis osta minun henkeäni
häväistykselläsi!" huusi Valdemar ja koki ojentaa sidotuita käsiänsä
onnetonta tyttöä kohden, joka, tunnettuansa ikuisesti rakastetun
nuoruuden ystävänsä, päästi huudon, horjui ja lankesi tunnotonna
lattialle.

Sigismund nosti pyörtyneen syliinsä ja otti pullon väkevää väkiviinaa,
jota antoi hänen hengittää sisäänsä.

Kaiken voimansa ponnistuksella repäisi Valdemar nyt, huolimatta
kahleistansa, itsensä Pietrolta irti ja heittäysi Sigismundin päälle,
eroittaaksensa häntä Signestä.

"Takaisin, munkki!" huusi hän; "sinä olet liian saastainen tätä pyhää
koskemaan." Samassa löi hän kahleillansa häntä päähän, niin että veri
virtaili alas hänen poskiansa.

"Murhaa! väkivaltaa!" huusi abbotti ja laski kauniin kuormansa, jonka
Valdemar otti syliinsä, vaikka raskaat rautakahleet olivat hänelle
suureksi haitaksi.

Signe aukaisi silmänsä. Rajut tunteet, jotka virtailivat läpi hänen
olentonsa, anastivat häneltä puhevoiman.

Valdemar painoi suutelon hänen vaaleille huulillensa ja sulki hänen
lujasti sydämellensä.

Signe syleili rakastansa kauniilla käsivarsillaan ja sammalsi vihdoin
hiljaisella äänellä: "Valdemar, kuolkaamme rohkeasti! Me tapaamme
toisiamme paremmassa maailmassa."

"Minä tiesin sen kyllä," riemuitsi Valdemar, "ettet sinä tahdo pelastaa
minun henkeäni häväistykselläsi!"

Joukko munkkia ryntäsi sisälle ja asettuivat Pietron sylissä lepäävän
verisen abbotin ympärille, ja toinen joukko muita, vaikka vähän
surullisesti, lähestyi Valdemaria, joka sanoi liikutetulla äänellä:

"Voi hyvin, Signeni; kiitos uskollisuudestasi ja rakkaudestasi!
Taivaassa taas olet syleilevä Valdemariasi! Siellä on hän ijäti sinun!"

"Ijäti!" kuiskasi Signe ja painoi viimeisen muiskun sulhaisensa
huulille.

"Miksi siellä seisotte?" ärjäsi Sigismund. "Tarttukaa pahantekiään ja
viekää hänet jälleen vankeuteen. Hän on nostanut kätensä minun pyhää
persoonaani vastaan, ja kiduttavin kuolema pitää oleman siitä
rangaistuksensa. Pois hän!" Munkit ja Pietro tarttuivat Valdemariin ja
kulettivat häntä ovea kohden.

"Sinä menet edellä, Valdemarini; mutta pian minä seuraan sinua!" sanoi
Signe voimakkaasti ja riensi hänen perässään.

Sigismund veti hänet takaisin ja löi jälleen oven kiini pois meniäin
jälestä.

"Me olemme nyt yksinämme," huusi hän, "ja minä sanon sinulle
peruuttamattoman päätökseni, jota ei itse helvettikään voi purkaa:
Appellona on luultavasti henkäisnyt ulos petollisen sielunsa, ja pian
tekee väkevän myrkyn vaikutus hänet aivan tuntemattomaksi. Minä
kuletutan hänen ruumiinsa tänne, ja sinä saat hänen paikkansa
syvimmässä holvissa, kun meillä on. Koko luostari vieläpä Ceciliakin
pitää sinut kuolleena, ja sinä huomaat sentähden helposti, että minun
täytyy pitää sinut täällä salvattuna, niinkauan kun elät. Jos sitä
vastaan avaat korvasi rakkauden rukouksille, niin minä vannon sinulle
pyhästi, että minä tänä silmänräpäyksenä lahjoitan rakastajallesi
hengen ja vapauden. Sinä elät sitte salassa minun luonani ja
yhteen vuoteen saat jälleen vapauden, jolloin voit ojentaa kättä
rakastetullesi. Jos taas yhä pitkität kieltämisiäsi, niin olet elävänä
kuollut. Sinä et näe enää koskaan päivän valoa, ja kun minä en saata
uskoa tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään muulle kuin Pietrolle, niin
täytyy sinun kuolla nälkään, jos hän ja minä kuolemme ennen sinua. Sinä
tiedät nyt päätökseni; punnitse sitä hyvin. Yhdeksän päivän perästä
tulen minä vastaustasi kuulemaan, ja -- huomaa tarkoin tämä -- silloin
sinä joko tulet kokonaan omakseni taikka tulee rakastajasi, joka vielä
tänään tuomitaan sinun uppiniskaisuutesi uhriksi. Hän rangaistaan
vääräoppisena ja murhaajana, koska hän karkasi minun päälleni, niinkun
tämä vielä vaatteissani oleva veri todistaa. Minä en tahdo sinulta
vastausta ennenkun yhdeksän päivän perästä. Seuraa minua nyt uuteen,
ehkä ikuiseen vankeuteesi."

Signe seurasi peljättävää miestä, joka monen maan-alaisen käytävän ja
holvin kautta vei hänen siihen kauheaan vankihuoneesen, jossa Appellona
muutamaa minuttia ennen oli heittänyt henkensä. Signe laskeusi
polvilleen kuoleman kautta pelastetun tytön viereen, jonka Pietro,
abbotin vihellyksellä sinne kutsuttua, kuletti pois. Hänen perästänsä
meni Sigismundikin sieltä ja vankihuoneen rautaovi narahti jälleen
paikalleen.

"Minä olen nyt kuollut koko maailmalle! En koskaan enää näe Jumalan
kaunista aurinkoa!" vaikeroitsi Signe ja haparoitsi synkässä
pimeydessä.

Ne yhdeksän pitkää päivää loppuivat vihdoin, mutta eivät olleet
muuttaneet Signen päätöstä pysyä puhtaana ja Valdemarille uskollisena.
Hänellä oli ollut aikaa antautua kohtalonsa nojaan, ja sillä
rauhallisuudella, jolla ei ole enää mitään pelkäämistä eikä toivomista,
odotteli hän abbotin tuloa. Hän näki hänen sentähden ilman
rauhattomuutta astuvan sisälle, lyhty kädessänsä.

"Sinun lemmellisen rakastajasi on pyhä inkvisitioni tuominnut
kuolemaan, ja kiehuvata lyijyä lasketaan tipotttain hänen päälaellensa,
kunnes hän pitkällisessä kidutuksessa hengähtää ulos kurjan sielunsa!"
huusi Sigismund onnettomalle tytölle ja katseli tarkoin häneen,
nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä kertomus tekisi hänessä; kun Signe
ainoasti kiljahti ja kätki kasvonsa käsiinsä, jatkoi hän pitkän
vaitiolon perästä, jonka ajalla hän oli kylmällä ilolla vahingosta
katsellut hänen äänetöntä epätoivoansa:

"Ennen auringon laskua pitää hänen kärsiä, mitä hänen pahat työnsä ovat
ansainneet, jos et sinä armahda häntä. Vaikka hän on paatunut syntinen,
on hän kuitenkin rukoillut minua koettamaan taivuttaa sinua pelastamaan
hänen henkeänsä, ja minä olen luvannut päästää hänen vielä tänä
päivänä pakenemaan, jos sinä tahdot tulla omakseni ja heti seurata
minua -- --"

"Sinä valehtelet, murhamies!" huusi Signe; "siihen ei Valdemar ole
koskaan sinua pyytänyt. Ah, hänen elämänsä tulisi hänelle kiduttavinta
kuolemaa hirmuisemmaksi jos hän tietäisi, että minä olen sen ostanut
häväistykselläni. Herran enkelit lentelevät hänen ympärillänsä hänen
kuoleman-hetkellänsä ja lievittävät hänen tuskaansa. Hänen on
tyhjentäminen kärsimisensä malja pohjaan asti, ja ajatus jälleen
yhdistymisemme ilosta on antava hänelle voimaa nielemään sen
viimeisetkin pisarat sillä rohkeudella, joka kuuluu totiseen hyveesen.
Minä en horju, ja Ijankaikkisen armoon turvaten kohtaan minä pääsin
hetkeäni, lyököön se tänään tahi sadan vuoden perästä! Minun päätökseni
on peräytymätön!"

"Vai niin," sanoi Sigismund jotenkin tyynesti, "niin olet sinä siis
ikäsi keväänä elävänä haudattu. Heti levitän minä huhun, että Appellona
on paennut. Hänen ruumiinsa tuodaan tänään rouva Cecilian nähtäväksi
sinun nimelläsi ja sinuna haudataan teloituskentällä, eikä kenelläkään
maan päällä, ei edes sillä rakastuneella kuninkaallakaan ole voimaa
pelastaa sinua."

Signe lankesi polvillensa ja nosti kätensä taivasta kohden.

"Ja sinä olet peräytymätön päätöksessäsi?" kysyi abbotti. "Sinä siis
tahdot, että lemmittysi pitää kuoleman?"

Signe viittasi hänelle kädellään, että hän menisi pois.

"Se on siis sinun tahtosi?" ärjäsi Sigismund. "Hänen verensä tulkoon
sinun päällesi!"

Pietro tuli nyt sisälle ja ilmoitti rouva Cecilian tulleen luostariin,
ja että hän tahtoi viipymättä puhutella abbottia.

"Tahdotko pelastaa Valdemarin hengen?" sanoi Sigismund, "sillä
viimeinen hetki häntä pelastamiseksi on tullut. Seuraavana on jo liian
myöhäistä. Vastaa!"

"Hän kuolkoon!" huokasi Signe ja lankesi epätoivossa maahan.

"Nyt sinä survaisit väkipuukon hänen rintaansa," kiljaisi abbotti
hammasta purren. "Nyt ei itse taivaskaan voi häntä pelastaa!"
Vimmattuna juoksi hän ulos ovesta, jonka Pietro sulki hänen jälkeensä.

"Teidän koston-enkeli lentelee verisin siivin luostarimme päällä!"
sanoi Sigismund Cecilialle sisälle astuttuaan, ja painoi
teeskennellyllä hurskaudella hänen kätensä huulillensa.

"Palkkanne odottaa teitä!" vakuutti Cecilia armollisesti hymyillen ja
tarjosi hänelle suunsa suudeltavaksi.

"Mitä suloisempaa palkkaa enää voin toivoa kuin tämä on?" sanoi abbotti
ja lankesi suojeliansa jalkoihin.

"Ovatko molemmat jo raivatut tieltä?" kysyi Cecilia, nostaen abbottia
ylös ja pyytäen häntä ottamaan sijansa hänen vieressään.

"Ainoasti Signe on myrkytetty," vastasi Sigismund. "Epäilemättä
ihastuttaa teitä nähdä tämän pelätyn kilpailianne ruumista? Teidän on
silloin myöntäminen, että se oli aivan vähäinen ihanuus, joka
matkaansaatti semmoisen vaikutuksen. Tulkaa, rouvaseni; teidän pitää
todistaa sanojani!"

Cecilia seurasi Sigismundia erästä salakäytävää. Hän avasi vankihuoneen
oven, ja he seisoivat Appellonan ruumiin edessä, joka väkevästä
myrkystä jo oli ruvennut mätänemään.

Cecilia päästi perkeleellisen naurun, nähtyänsä ruumiin mustan,
turmellun muodon.

"Nyt saa Erik rakastaa häntä niin paljon kun haluttaa," sanoi hän
riemuiten, jättäen abbotin kanssa käsikädessä holvin. "Anna raadon
maata maan päällä, kunnes hän tulee, eikä hän enää kauan viipynekään.
Kentiesi hän on täällä ennenkun luulemmekaan, päästääksensä
rakastettunsa vapaaksi. Anna hänen saada, mitä hänestä on jälellä;
epäilemättä on hän siihen tyytyväinen."

"Teidän tahtonne pitää tapahtuman niin tässä kun muissakin asioissa,"
vakuutti Sigismund.

Hän vei nyt Cecilian takaisin huoneisiinsa, jutteli laajasti Valdemarin
rikoksesta, tuomiosta ja tulevasta teloittamisesta. Hän selitti tarkoin
kuinka vaarallinen tämä nuorukainen oli, ja lopetti puheensa sillä
vakuutuksella, ettei Cecilian eikä hänen elämänsä olisi turvallinen
niin kauan kun Valdemar hengittää. Hän pyysi häntä siis viipymään
muutamia hetkiä, ollaksensa hänen kuolemansa todistajana. Cecilia
myöntyi tähän, mutta pyysi häntä myös teloitusta jouduttamaan, koska
voisi tapahtua, että kuningas pian tulisi sinne, ja säälivän heikkouden
puuskassa ehkä tekisi muistutuksia syntisen kuoleman tavasta, tahi
vielä vaatisi toimitusta viivytettäväksi, saadaksensa arkkipispalta
hänelle armon.

"Teillä on oikein, kaunis rouvaseni," sanoi abbotti kiiruhtaen ulos
antamaan käskyä asettaa tulelle ison, lyijyllä täytetyn sulatuspadan.

Takaisin tultuansa antoi hän valmistaa pöydän, ja näytti Malagaviini,
jonka munkit olivat Akselinpojan pakenema-iltana vielä jättäneet,
maistuvan Ceciliasta hyvältä. Markus isä, joka äskettäin oli pääsnyt
ulos kuritusvankeudestansa, jonka ritarin pako oli hänelle tuottanut,
oli pöydässä passarina. Hän oli ikään kun uudesta-syntynyt, kun Cecilia
näytti antaneen hänelle anteeksi hänen rikoksensa ja silloin tällöin
kunnioitti häntä armollisella hymyilyllä. Vihdoin ilmoitettiin, että
kiehuva lyijypata oli valmiina luostarin pihalla neljällä vahvalla
rautapatsaalla, joiden välille Valdemar piti asetettaman, lyijyn hänen
päähänsä tippuessa.

Sigismund iloitsi suuresti siitä, että nyt saisi näyttää Cecilialle
tätä rakennusta, jonka keksijä hän oli, ja josta hän toivoi
ansaitsevansa hänen suosionsa. Pispa Antinpoika, joka oli läsnä
Valdemaria tuomitessa, ja oli toimittanut vahvistuksen tuomiolle
arkkipispalta, joka silloin matkallansa oli Roskildessa, oli Cecilialle
kiittänyt tätä perkeleellistä keksintöä kaikista murhakeinoista
parhaimmaksi.

Sigismund vei Cecilian luostarin keskusteluhuoneesen, joka oli pihan
puolella, ja avasi ikkunan, jotta hän voisi olla nyt tulevan kauhean
tapauksen todistajana. Ilkeä nainen istui tuolille ja odotti
kärsimättömästi näyttelyn alkamista, kun abbotti keskellä pihaa, joka
oli avoin kaikille, järjesti teloitusvalmistuksia.

Vihdoin tuli Valdemar, suuri laulava munkkiparvi ympärillä. Raskaat
kahleet, joihin hän oli pantu, eivät kuitenkaan saattaneet alaspainaa
hänen voimakasta olentoansa. Arvollisella käynnillä ja asennolla läheni
hän kenttää, ja hänen kauniissa, säihkyvissä silmissänsä oli syvä
surumielisyys, yhdistetty korkeimpaan sielun jalouteen, joka vaikutti
väkevästi moneen luostarinpihalle kokoontuneesen katsojaan, joiden
silmät täyttyivät kyyneleillä siitä, että tämän juhlallisen nuorukaisen
piti tuleman kuoleman saaliiksi. Cecilia ei voinut kääntää silmiänsä
tästä erinomaisen kauniista miehestä, joka oli valmiina menemään
kuolemaa vastaan. Hänen sydämensä tykytti rajusti, ja omantunnon
liikutus, joka täytti hänen rintansa, ilmoitti siellä olevan kiivaan
kapinan. Niin kaunista miestä, kun Valdemar oli, ei hän ollut koskaan
nähnyt, ja ensi kerran elämässään tunsi hän itsessänsä, mitä rakkaus
oli; sillä heikkoon kuninkaasen ei hänellä koskaan ollut mieltymystä,
ja Sigismundia oli hän aina salaisesti inhonut.

Abbotti luki nyt nuorukaiselle kuolemantuomioa, joka sisälsi ne
syytökset, että hän oli pilkannut sielumessuja ja sanonut, ettei
kiirastulta ole ensinkään, sekä yrittänyt murhaamaan häntä, pyhän
tuomioistuimen toista inkvisitoria, kun hän koki saattaa häntä
tunnustamaan rikostansa. Sill'aikaa ajatteli Cecilia tuumaansa, ja heti
kun tuomio oli luettu, kutsui hän luoksensa Sigismundin, joka juuri
viittasi Pietrolle, että hän veisi Valdemarin rautapatsasten välille.

"Seis!" sanoi hän; "viipykää vielä silmänräpäys! Ei, minä en erehdy; se
on sama nuorukainen, jonka minä kolme yötä sitte näin unissani. Hän
oli, miten nytkin, kahleissa ja kuolon enkeli lenteli hänen päällänsä.
Minä heräsin suurimmassa kauhistuksessa, ja miettiessäni tätä
ihmeellistä unta, tuli yhtäkkiä huoneeni niin valoisaksi kun sata
aurinkoa olisi siellä paistanut, ja tämä yliluonnollinen loiste
häikäisi silmiäni. Samassa laskeusi läpinäkyvään pukuun puettu enkeli
sänkyni eteen. Hän katsoi minuun sanomattoman lempeästi. Vihdoin alkoi
hän puhua, ja sanat soivat kun kanteleen äänet hänen huuliltansa.
'Cecilia.' sanoi hän minulle, 'Herran armo on suuri sinua kohtaan;
sillä sinä pelastat yhden viattoman nuorukaisen kuolemasta. Minä näytin
äsken hänen kuvansa sinulle unessa. Kuningas ja koko maa tulee
onnelliseksi tämän tekosi kautta; sillä tästä nuorukaisesta tulee
isänmaan pelastaja ja pyhän uskon turva. Herra olkoon kanssasi, sinä
hänen valittunsa!' sanoi hän ja katosi."

Sigismund näki hyvin tarkoin tämän hekkumallisen naisen juonen, mutta
ei tohtinut häiritä sitä. Hän ei kuitenkaan voinut olla kavalasti ja
kieroon katsomatta häntä; mutta sitä ei tämä ollut huomaavinansa, vaan
jatkoi:

"Kaikkivaltiaan, kuninkaan, koko maan ja meidän pyhän uskontomme
nimessä vaadin minä sentähden tämän viattoman nuorukaisen
vapauttamista.

"Päästettäköön hän heti kahleistansa ja jätettäköön minun erityiseen
hoitooni, kunnes kuningas ja arkkipispa on vakuutettu hänen
viattomuudestansa ja myöntävät hänen pääsemään vapauteensa, jotta
enkelin lupaus toteutuisi, ja hän voisi täyttää korkean kutsumuksensa."

"Pietro, päästä hänen kahleensa!" sanoi Sigismund, pakosta hurskaalla
katsannolla. "Ja te, nuori mies," jatkoi hän Valdemarille, "täyttäkää
pyhä tarkoituksenne ja veisatkaa Herralle kiitosta ja ylistystä
pelastajattarenne jalkain juuressa."

Valdemar ei voinut puhua; mutta suurin kummastus kuvautui hänen
tunnon-ilmausta osottaville kasvoillensa. Hän viittasi suuhunsa, ja
vihastuen huomattiin nyt, että sinne oli kiinitetty hieno rauta, joka
esti häntä puhumasta.

Vihdoin oli Valdemar vapaa kaikista raudoistansa. Hän tahtoi kiittää
henkensä pelastajaa, mutta joukon riemuhuuto vaiensi hänen äänensä, ja
joka puolelta kuului: "Eläköön hurskas Cecilia rouva! Eläköön abbotti
Sigismund! Eläköön Valdemar Svane!"

Sigismund vei Valdemarin keskusteluhuoneesen, jossa Cecilia odotti
häntä. Vaikka hän oli ennen ollut hänelle nurjamielinen hänen julmasta
kiittämättömyydestään kasvatus-isäänsä kohtaan, ei hän kuitenkaan
voinut olla kiittämättä häntä pelastuksestansa; sillä hän oli liiaksi
valistunut hetkeksikään uskoaksensa sitä satua, jonka Cecilia oli
kertonut. Hän piti niinmuodoin pelastuksensa syynä ainoasti hänen
jalomielisyytensä eikä edes likimainkaan voinut aavistaa todellista
syytä. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla hetkeäkään ajattelematta
onnetonta Signeä, ja toivon säde alkoi syttyä hänen sielussaan.

Sigismund ei lähtenyt Cecilian vierestä. Hänen läsnäolonsa tuli hänelle
vihdoin tuskastuttavaksi, koska hän halusi olla kahden kesken
Valdemarin kanssa. Päästäksensä hänestä, sanoi hän ystävällisellä
katsannolla:

"Minä toivoisin nähdä keksintönne vaikutusta. Lyijy padassa ei vielä
voi olla jähtynyt. Koettakaa sitä siis jollakin muulla esineellä, että
saisin tilaisuuden ihmetellä teidän keinoanne."

Sigismund leppyi vähän tästä pyynnöstä, Vaikka hän ensin suuttui siitä,
että Cecilia oli ryöstänyt häneltä uhrin, jota hän oli ajatellut, ja
semmoisen uhrin, joka oli hänen onnellinen kilpailiansa. Mutta hän
lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että mikä ei tapahtunut
julkisesti, voisi tapahtua salaisesti, ja vielä ennenkun Valdemar oli
vapautettu kahleistansa, vannoi hän, ettei hän saisi jättää elävänä
luostaria, ja ettei Cecilialla olisi mitään hyötyä valhejutustansa.

"Minkä päälle teidän armonne käskee meidän lyijyä tiputtaa?" sanoi hän;
"sillä tuskin voimme sinne viedä kumpaakaan luostarin kahlekoiraa."

Cecilia, joka mielellään tahtoi Valdemarille näyttäytyä tunteelliseksi
ja helläsydämiseksi, vastasi:

"Voittehan te ottaa yhden niitä vanhoja madonsyömiä pyhäinkuvia, joita
on teidän tavarahuoneessanne. Jos lyijy voipi ontoksi korventaa sen
puupään, niin myönnän, että keksintönne on hyvä ja Jumalan ja Hänen
pyhän nimensä kunniaksi sovelias käyttää semmoisille paatuneille
syntisille jotka eivät käänny armon oven heille vielä auki ollessa."

"Teidän tahtonne tapahtukoon! jalo rouvaseni," sanoi Sigismund nöyrällä
äänellä, ja meni toimeen panemaan hänen käskyänsä. Ulos mennessänsä
käänsihe hän kuitenkin ja heitti varkain kieron silmäyksen Valdemariin.

Tuskin oli hän ovesta ulkona, kun Cecilia teeskennellyllä viehättävällä
hymyllä, joka oli saattanut heikon Erikin kahleisin, kääntyi
Valdemariin ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi. Tämä antoi hänelle
rohkeutta siihen rukoukseen, jota ajatellen hänen koko sielunsa
askaroitsi, ja Cecilian sydän sykki kovasti ilosta, kun hän heittäysi
hänen jalkainsa eteen; sillä hän odotti, että hän alkaisi selittää
niitä tunteita, joita kiitollisuus ja hänen kauneutensa oli hänessä
herättänyt.

"Minulla on yksi rukous teille jalo rouvaseni," sanoi hän lämpimästi.
"Te olette pelastaneet minun henkeni, mutta sillä ei ole mitään arvoa
minusta, jos ette täytä tätä rukoustani. Minä rakastan ja rakkauteni
esine on --"

Cecilia punastui kovasti, sillä tämä nuorukaisen innostus meni ylitse
hänen odotuksensa. Hän pani sentähden sormensa Valdemarin suulle ja
pyysi hänen olemaan vaiti, kunnes tulisi soveliaampi aika ja paikka,
sekä ottamaan sijansa hänen viereensä.

"Ei, rouvaseni," huusi Valdemar kiivaasti. "Minä en voi viipyä, sillä
se onneton, jonka edestä minä rukoilen, nääntyy inkvisitionin
vankihuoneissa, ja häntä vainoo -- -- --"

"Niin vainen, te puhutte hänestä, Olli Akselinpojan tyttärestä?" sanoi
Cecilia salaten vihastumistansa. "Ettekös tiedä, että hän on kuollut?"

"Kuollut!" huusi Valdemar; "siis on se villipeto murhannut hänet!
Kuollut!" sanoi hän taas ja kyynelvirta juoksi alas kasvojansa; "ah,
miksi temmasitte sitte minut kuolemasta? Minä olisin nyt muutoin
yhdistetty häneen taivaassa!" Pitkän epätoivoisen hiljaisuuden perästä
kysyi hän taas tulisesti:

"Elkää pettäkö minua; onko Signe todellakin kuollut? O Jumala, yhdeksän
päivää sitte suljin minä vielä hänet syliini!"

"Hänen ruumiinsa voipi vakuuttaa teitä minun ilmoitukseni totuudesta,"
sanoi Cecilia kylmästi ja käänsi häneen selkänsä.

Markus isä tuli nyt ja kertoi, että kaikki oli valmiina kokeesen
kiehuvalla lyijyllä sekä pyysi Ceciliaa olemaan niin armollisen ja
menemään ikkunaan.

"Minä tahdon nähdä sitä likempää," sanoi Cecilia; "seuraa minua
luostarinpihalle."

Samassa otti hän kainaloonsa munkin, joka ihastui aivan mielettömäksi
tästä odottamattomasta onnesta. Hän katsoi riemuiten ympärillensä
huomataksensa, eikö Valdemar kadehtisi häntä semmoisesta suosiosta.

"Minä tahdon nähdä hänen ruumiinsa ja kuolla sen jalon kylmän sydämen
viereen, joka eläessä sykki minulle," huusi Valdemar ja tarttui kovasti
Markuksen käsivarteen. "Vie minut hänen luoksensa," sanoi hän
kummastuneelle munkille, "tahi sano minulle missä hän on; sillä minä
tahdon olla kahden kesken rakastettuni kanssa. Minun suuteloni
palauttavat hänen elämään!"

"Antaa sen hullun saada tahtonsa mukaan," sanoi Cecilia ja päästi irti
munkin käden. Markus tarttui vastenmielisesti Valdemarin käteen ja vei
häntä kanssansa.

Cecilia katsoi epätoivoisen nuorukaisen jälkeen ja sanoi itseksensä:
"Itkeköön nyt murheensa loppuun asti; sitä huokeamminhan tulee sitte
lohdutetuksi." Hän kiiruhti nyt pihalle odottavan abbotin luokse, joka
seisoi eräällä portaalla ja heitti hiilikauhalla hiiliä sen peljättävän
padan liekkiin.

"Katsokaamme nyt, kuinka se onnistuu," sanoi Cecilia, kokien salata
niitä levottomia ajatuksia, joita hänen oli vaikea karkoittaa.
Sigismund tuli sentähden alas portaalta, johon Pietro sen sijaan nousi
ja päästi irti malmitapin; mutta ei yhtään pisaraa sulaa lyijyä
pudonnut. Sigismund huusi hänelle silloin latinaksi, että hän
irroittaisi tappia enemmän. Tämä tapahtui, ja nyt juoksi vihdoin
muutamia pisaroita; mutta ne vieryivät kuvan käsivarsia alas mitään
merkkiä jättämättä. Sigismund suuttui, ettei hänen keinonsa paremmin
luonnistunut; mutta siihen hän selitti syyksi, ettei kuva seisonut
suorassa padan alla. Hän käski sentähden Pietron panemaan uudestaan
tapin kiini, ja tämän tehtyä meni hän asettamaan kuvaa siihen asentoon
kun tarvis vaatii, jotta lyijy putoasi suoraan sen päähän. Tätä
tehdessään huusi hän Pietrolle: "Anna tapin olla kiini, ettei lyijy
putoa minun päälleni!" _Pietro painoi tappia kaikin ruumiinsa voimin_.
Lieneekö ollut sattumus vai kostavan Jumalan työ, että padan pohja
halkesi kahtia ja koko sen hehkuva sisällys putosi, niinkun rankka
sade, munkin päähän, hartioille ja rintaan, polttaen silmänräpäyksessä
sen aivon, joka oli keksinyt tämän helvetillisen laitoksen. Munkit
syöksivät sinne, valoivat häntä vedellä ja kokivat häntä pelastaa mutta
se oli liian myöhään, sillä hänen rikoksilla kuormitettu sielunsa
seisoi jo kostavan tuomarin istuimen edessä.

Tästä tuli luostarissa sanomaton hämmennys, Cecilia lähetti sanan
pispalle Roskildeen, että hänen piti heti tuleman sinne. Hän itse
odotti vaan Valdemarin takasintuloa, antaaksensa viedä hänet linnaansa,
sillä luostari oli hänestä tätä nykyä tuskauttava.

Tämä ilkeä nainen, jonka parhain taipumus, lähinnä hekkumaa ja
vallanhimoa, oli saaliin-ahneus, pani juuri paraikaa talteensa
luostarin muutamia kulta- ja hopea-astioita, joita hän löysi kaapista
abbotin huoneesta, kun Markus isä syöksi hengetönnä sisälle ja huusi
kiivaasti:

"Jumala olkoon meidän kanssamme, teidän armonne, sillä kuningas tulee!
Nyt juuri ajoi hänen vaununsa luostarin äärimäiselle pihalle."

Cecilia sai tuskin kätkeneeksi ryöstetyt kapineensa, kun kuningas tuli,
seurassaan sisarensa poika Pfaltsin kreivi Kristoffer Baijerilainen.
Cecilia, joka äkkiä malttoi mielensä, meni kuningasta vastaan
ystävällisesti tervehtäin, mutta johon tämä hyvin kylmästi vastasi,
sanoen:

"Te olette viime aikoina tulleet tavattoman jumaliseksi; kuitenkin
näyttäisi minusta paremmin sopivan teidän harjoittaa hartauttanne
nunnaluostarissa, kuin täällä syötettyin ja puolihumalaisten munkkien
keskellä."

Markus vetäysi tätä sanottaessa huomaamatta ovesta ulos.

"Ah, korkea herrani ja ystäväni," sanoi Cecilia teeskennellyllä
liikutuksella, "tämä luostari on nyt surun ja murheen asunto. Minun
rippi-isäni, korkeasti kunnioitettu ja hurskas abbotti Sigismund,
joutui äsken uutteruutensa uhriksi väärä-oppisten hävittämisessä ja
ainoan autuaaksi tekeväisen katholisen uskon tähden. Hän voitti
martyyrikruunun täällä alhaalla, ja on jo taivaassa, päänsä kruunattuna
katoamattomalla loistolla. Hän kuoli -- --"

Kuningas oli juuri valmiina hillitsemään Cecilian kaunopuheliaisuuden
virtaa, kun Valdemar syöksi sisälle. Kuningasta ja Pfaltsin kreiviä
huomaamatta heittäysi hän Cecilian jalkain eteen ja huusi:

"Armoa armahtamista! Te yksinään voitte pelastaa onnettoman Signen,
sillä hän elää vielä! Se oli vieras ruumis jota minulle näytettiin.
Signen hiukset ovat vaaleat, mutta sillä kuolleella oli vahva musta
tukka. Signeä ei löydy mistään; ei kukaan tiedä hänestä. Vapahtakaa,
pelastakaa se onneton, sillä se julma, hekkumallinen abbotti on varmaan
kätkenyt hänen johonkin salaiseen holviin, aikoen tehdä häntä
saastaisten himojensa uhriksi."

"Te olette raivossa," sanoi Cecilia. "Olenhan minä itse nähnyt Signe
Akselinpojan ruumiin. Hän on myrkyttänyt itsensä vankihuoneessa, ja
hänen itsemurhansa on jo syösnyt hänet ijankaikkiseen kadotukseen."

"Haettakoon kaikki vankihuoneet!" huusi kuningas vihaisesti.
"Arkkipispa on vapauttanut Signen. Tämä pergamentti päästää hänen
kahleensa ja jättää hänet jälleen syvästi loukatun isänsä syliin."

"Haa!" kiljahti Cecilia, lyöden otsaansa; mutta pian malttoi hän
mielensä kuitenkin ja sanoi Valdemarille: "Tule nuorukainen; me olemme
molemmat hävittömästi petetyt. Minä autan sinua häntä etsiessä."
Vimmattuna syöksi hän ovesta ulos melkein tunnottoman Valdemarin
kanssa.

Kuningas ja Pfaltsin kreivi seisoivat suurimmasti kummastuneina, ja
katsoivat mykkinä hänen jälkeensä.

Cecilia riensi rappuja alas, ja mustasukkaisuuden raivottaret repivät
hänen sydäntänsä. Signe oli niinmuodoin nyt kolminkerroin hänen
klpailiansa. Hän päätti siis hänen kuolettaa; sillä sen kautta
voittaisi hän kaikki, ja sitä paitsi kadottaisi hän kaikki.

"Ottakaa kiini tämä hurja!" huusi hän luostarin kokoontuneille
munkeille, jotka heti piirittivät ja valtasivat Valdemarin. Nyt tarttui
hän Markus isän käteen ja huusi kovasti, vetäen esiin väkipuukon:
"Laita minulle kaikki vankilan avaimet!"

Markus totteli heti; mutta pelkäsi kuitenkin jo liian pitkälle perään
antaneensa. Hän seurasi sentähden vimmattua, joka aukaisi kaikki
vankihuoneet, yhden toisensa perästä, mutta heti taas ne sulki, kun
näki ne tyhjinä taikka miehiä niissä olevan. Vihdoin tuli hän siihen
huoneesen, jossa pyhän Neitsyen kuva oli. Hurjasti tuijotti hän tähän
peljättävään taideteokseen, jonka silmiä huikaisevaa kauneutta vielä
enemmän lisäsi laskeuvan auringon säteet, jotka lankesivat sen
kasvoille.

"Haa!" huusi hän mieletönnä; "tänne se hylky on hänet kätkenyt! Hän
rukoilee; jaa, rukoile vaan; saa nähdä, jos rukous voipi pelastaa
sinua!" ja syöksi samassa väkipuukolla läpi pistämään luultua
kilpailiatartansa.

"Ah, teidän armonne, varokaa itseänne!" huusi Markus, joka oli
pysähtynyt ulkopuolelle ovea ja nyt kiiruhti sisälle. Mutta se oli
liian myöhään. Cecilian oli jo kuvan jalkaan sovitettu konehisto
lingottanut sen syliin, ja sen yhdeksän väkipuukkoa olivat lävistäneet
hänen rintansa ja kylkensä.

Markus kauhistui niin tavattomasti, että kieli alussa kielsi häneltä
palveluksensa; vasta kun pahan ihmisen veri vuoti hänen jalkainsa
eteen, sai hän jälleen puheensa ja huusi kaikin voimin: "Apua, apua!"

Munkit, jotka juuri tuumiskelivat, panisivatko he Valdemarin kahleihin
ja sulkisivat sisälle, vaiko ainoasti vartioitsivat häntä, kunnes
saisivat Cecilialta toisia käskyjä, kuulivat Markuksen hätähuudon, ja
luulivat hänen olevan jossakin vaarassa, päästivät Valdemarin irti ja
kiiruhtivat kumppaninsa avuksi. Nähtyänsä Cecilian kuolleena kuvan
sylissä, päästivät he kuorossa niin kauhean huudon, että kuului aina
kuninkaalle ja Pfaltsin kreiville asti, jotka Erikin henkivartian
seurassa ja papin kuoropojan opastamina kiiruhtivat alas verta
tulvaavaan holviin.

"Menkää täältä, kuninkaani," pyysi Pfaltsin kreivi, joka ensiksi
huomasi hirveän näön, "ettei se, mitä täällä näette, teitä liian paljon
liikuttaisi. Cecilia on kuollut; siinä on kaikki, mitä tarvitsette
tietää."

"Kuollut!" sanoi kuningas ja tunkeusi väkisin huoneesen. "O Jumala!
minä rakastin häntä niin suuresti," jatkoi hän; "minä olen hänen
tähtensä uhrannut valtakunnan suojelushengen, Filippan!"

"Antakaa sen vakuutuksen, ettei hän ollut mahdollinen mihinkään uhriin,
joita olette hänelle tehneet, lievittää tuskanne, ja jättäkää hänen
ruumiinsa minun huostaani," sanoi Kristoffer, ja vei kuninkaan ylös
luostarin keskusteluhuoneesen.

Valdemar riensi nyt uudestaan sisälle ja huusi epätoivoisella äänellä
ja osoittaen samaa ruumiinsa liikunnoilla:

"Armoa, pelastusta! Ah armollisin herrani ja kuninkaani, antakaa avata
kaikki vankihuoneet. Kauhea aavistus sanoo minulle, että minun onneton
morsiameni on elävänä haudattu; sillä kun abbotti oli viimeisen kerran
minun luonani kehoittamassa minua taivuttamaan Signeä valitsemaan
häväistyksen, pelastaaksensa minun henkeni, sanoi hän, että ikuinen
vankeus ja vihdoin nälkäkuolema tulisi hänen hirmuiseksi osaksensa, jos
hän ei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän on murhattanut erään nuoren
naisen, jonka ruumiin hän on ilmi antanut hänen sijassaan. Pelastakaa
hänet, kuninkaani. Vapahtakaa se onneton kauheasta nälkäkuolemasta,
sillä se on välttämätön, koska abbotti, ainoa, joka tiesi, missä hän
nääntyy, on kuollut!"

"Kauheata!" sanoi kuningas. "Onko siis tämä Herran palvelukseen
määrätty huone muuttunut murhaluolaksi?" Hän kutsutti nyt väkensä ja
käski, että he Valdemarin johdolla etsivät kaikki vankihuoneet, ja
särkisivät niiden ovet, joita ei muuten voitaisi aukaista.

Pfaltsin kreivi kehoitti kuningasta vähän levähtämään, koska
kotimatkalle ei voitaisi lähteä ennenkun seuraavana päivänä sen
hämmennyksen tähden, mikä luostarissa oli, ja joka viipymättä vaati
pispa Jöns Antinpojan läsnäoloa. Sillä välin riensi Kristoffer alas
holviin auttamaan Valdemaria etsimisessä. Markus isä ja kaksi muuta
munkkia kantoivat heidän edellänsä suuria palavia vaksikynttilöitä
heidän tiensä valaisemiseksi. Hyväntahtoinen prinssi käski koota kaikki
vangit luostarin isoon ruokasaliin ja antoi heille sen toivon, että he
seuraavana päivänä saisivat vapautensa jälleen, kun kuningas pispan
läsnäollessa olisi tutkinut heidän asiansa.

Etsijät tekivät koko yön turhaan työtä. Suuria muuria ja holvia, joiden
sisälle he arvelivat Signen salvatuksi, särjettiin turhaan. Ainoa, joka
mahdollisesti tietäisi hänen olopaikkansa, oli italialainen pyöveli;
mutta hän oli paennut, peläten joutuvansa edesvastaukseen abbotin
kuolemasta. Onnettoman pelastus näytti siis mahdottomalta, ja Valdemar
vaipui syvimpään epätoivoon.

Aikaisin aamulla astui sisälle luostarin portinvartia ja ilmoitti
kuninkaalle, että Brandenburgin prinsessa Dorothea, Kristofferin
kihlattu, joka edellisenä iltana oli saapunut Ristisaarille, ja nyt
seuruenensa matkusti Sorön ohitse, oli tiennyt kuninkaan ja sulhaisensa
olevan luostarissa, sekä pyysi sentähden suosiota, saadaksensa tulla
tervehtämään kuningasta ja prinssiä ynnä vastaanottamaan kuninkaan
käskyä hänen oloonsa Tanskassa.

Kuningas ja prinssi kiiruhtivat vastaan-ottamaan prinsessaa, jonka
seurassa oli monta naista ja eräs musta hovipoika. Nuoruuden ja
kauneuden ylintä loistoa säteillen tervehti hän kunnioittamuksella
kuningasta ja hänen taivahan siniset silmänsä katsoivat lempeästi
Kristofferin majesteetillistä olentoa.

Kuningas tarjosi prinsessalle käsivartensa eikä voinut kääntää
leimuavaa katsettansa hänen viehättävästä muodostansa. Hän vei hänen
luostariin ja pyysi häntä istumaan viereensä.

"Ei, kuninkaani," sanoi prinsessa hopian-heleällä äänellä, joka
vastustamattomasti meni hänen sydämeensä. "Suokaa minun heittäytyä
teidän jalkainne eteen, sillä siinä on rukoilian paikka. Ehkä
tuntematon teidän majesteetillenne ja vieraana valtakunnassanne,
rohkenen minä kuitenkin esiintuoda rukouksen, jonka täyttäminen on
erittäin tärkeä sydämelleni."

"Puhukaa, prinsessa," sanoi kuningas ystävällisesti hymyillen. "Mitä
niin kaunis suu pyytää, ei minulla varmaankaan ole kykyä kieltää."

"Minä kiitän, teidän majesteettinne," sanoi Dorothea lämpimästi, "ja
muistan teidän armoanne niin kauan kun elän. Kuulkaa siis, mimmoinen
oli rukoukseni. Te tiedätte, prinssini, että minä äskettäin olin
Londonissa kuningattaren luona, joka on sukulaiseni ja on osoittanut
minulle paljon hyvää, sekä tahtoi nähdä minua ennenkun teille ilmoitan
itseni. Sinä päivänä, jona minä äitini kanssa menin laivalle, jonka
piti viemän meitä Hamburgiin, missä isäni halusi tavata meitä,
täydyimme vähän viipyä satamassa toisen laivan tähden, joka juuri
silloin tuli. Maalle tulevissa oli eräs vanha kunnioitettava mies ja
nuori poika, jotka erittäin herättivät huomiomme; sillä niin pian kun
olivat jalkansa maalle astuneet, lankesivat he polvillensa, nostivat
kätensä taivasta kohden ja pitivät pitkän hiljaisen rukouksen. -- 'Ei,
minä en erehdy,' sanoi äitini, 'se on Olli Akselinpoika, joka
kuningatar Margaretan asioilla oli jonkun aikaa minun isäni hovissa.'
-- Kun hän rukouksensa lopetettua nousi ylös, kutsutti äitini hänet
luoksensa, ja me saimme tietää häneltä sen kauhean kohtalon, josta hän
on takaisin saadun poikansa kanssa pelastanut itsensä paolla.
'Ensimäinen rukouksesi kuningas Erikille,' sanoi äitini hartaalla
liikutuksella, 'pitää oleman tämän rehellisen miehen armoittaminen,
jotta hän saisi palata jälleen perheensä helmaan. Olkaa levollinen,'
sanoi hän Akselinpojalle, 'minun tyttäreni matkustaa teidän
syntymämaahanne, tullaksen aikanaan sen kuningattareksi; minä toivon,
että hän siellä voipi olla teille hyödyllinen.'"

"Hän oli jo saanut armon, ennenkun minä tiesin, että hän oli
paennutkaan," sanoi Erik, "ja hän saa turvallisesti palata takaisin."

"Minun rukoukseni ei ole vielä lopussa," jatkoi jalo prinsessa. "Heti
kun jalkani maalle astuin teidän valtakunnassanne, sain sen
surkuteltavan tiedon, että sen niin kovin loukatun miehen tytär ja
kasvatti-poika ovat inkvisitionin vallassa. Antakaa sille vanhalle
miehelle lapsensa takaisin, ja hänen, heidän ja minun ikuinen
siunaukseni tulee hyväntekonne palkinnoksi."

"O, prinsessa!" vastasi kuningas suruisella äänellä; "minä olen hyvin
onneton, etten voi täyttää rukoustanne. Nuorukaisen kahleet on kyllä
itse pahan-elkisen oma käsi irtipäästänyt, mutta Signe, tämä kaunis
oivallinen olento, on kadonnut maan päältä. Tämä pergamentti, johon
sekä minä että arkkipispa on allekirjoittanut, päästää hänet jälleen
maailmaan niin pian kun hänen olopaikkansa löydetään; sitä olemme
kuitenkin turhaan hakeneet ja sentähden hyödyttömästi särkeneet monta
holvia ja ovea. Meillä on se kauhea arvelu, joka melkein on tullut
varmuudeksi, että se onneton on elävänä haudattu tahi kätketty johonkin
sotaiseen vankihuoneesen, jota ei kukaan tiedä."

Kuninkaan tätä kertoessa päästi prinsessan musta hovipoika
tuskanhuudon, ja syöksi ulos ovesta.

Dorothean lempeät silmät tulivat kyyneleitä täyteen Signen surkeasta
kohtalosta, ja kuningas kertoi nyt hänelle kaikki ne hirveät tapaukset,
jotka muutamaan tuntiin olivat tapahtuneet luostarissa, eikä salannut
-- mikä myös ei ollut prinsessalle tietämätöintä -- heikkouttansa
Cecilian suhteen, jonka neuvosta tämä kauhistava inkvisitioni oli
maahan tuotu.

Pispa tuli nyt, ja kuninkaan hänen kanssansa puhuessa, kertoi Pfaltsin
kreivi morsiamellensa kuninkaan mieltymyksestä Signeen, ja tämä yhtä
teräväsilmäinen kuin kaunis prinsessa mietti heti keinon onnettoman
tytön pelastamiseksi hänen väijymisiltään, jos hän löytyisi.

Kuninkaan käskystä haudattiin ne kolme ruumista hiljaisuudessa
luostarin kirkkomaahan, ja heille luettiin sielumessu. Kuningas ja
pispa päättivät, että inkvisitioni vast'edes pidettäisiin ainoasti
Roskildessa, ja prinsessan ja Pfaltsin kreivin pyynnöstä saivat kaikki
vangit vapautensa, paitsi eräs murhamies ja kirkonvaras.

Jöns Antinpoika iloitsi sydämellisesti siitä, että molemmat hänen
kamalat ja vaaralliset rikoskumppaninsa, Sigismund ja Cecilia, olivat
poissa, vaikka hän tekeysi hyvin surulliseksi heidän kuolemastansa, ja
käski munkkien kolme viikkoa lukea messuja heidän edesmenneen
abbottinsa sielun levoksi.

"Minun rukoukseni ei vielä olisi loppunut teidän majesteetillenne,"
sanoi prinsessa, kun kuningas oli päättänyt keskustelunsa pispan
kanssa. "Suokaa siis minun -- --"

"Mitä te pyydätte, prinsessa?" sanoi kuningas, "vuotaa teidän kauniista
sydämestänne, ja minä voin siis jo edeltäpäin myöntää rukouksenne.
Mainitkaa se ainoasti."

"Jos Olli Akselinpojan tytär tulee pelastetuksi," sanoi Dorothea, "jota
me taivaan armosta toivomme, niin suotteko hänet minun omakseni, ja
että minä rajoittamatta saan hallita hänen kohtaloansa?"

"Suon," sanoi kuningas, vaikka vähän vastenmielisesti; "hän olkoon
teidän omanne."

"Ottakaa vastaan minun kiitokseni äärettömästä armostanne!" sanoi
prinsessa, aikoen suudella Erikin kättä. Tämä sulki kuitenkin hänet
syliinsä, painoi muiskun hänen punahuulillensa ja sanoi: "Sinun pitää
tuleman minun kansani suojelushengeksi!"

Ovi temmattiin nyt väkirynnäköllä selälleen, ja Valdemar, sekä
prinsessan musta hovipoika astuivat sisälle, kantaen käsissään
pyörtynyttä tyttöä -- se oli Signe.

"Tässä tarvitaan minun apuani," sanoi prinsessa, ja laski hovinaistensa
avulla Signen kuninkaan sänkyyn. Hän viittasi, ja kuningas sekä
Pfaltsin kreivi, Valdemar ja hovipoika lähtivät huoneesta.

Prinsessa hieroi pyörtyneen kulmia virkistävällä palsamilla, ja vaivoin
onnistui hänen tunnin kuluttua palauttaa tämä melkein puolikuollut
henkiin. Prinsessa ihastui tästä sanomattomasti ja painoi suunsa hänen
vaaleille huulillensa.

"Missä minä olen?" kuiskasi vihdoin Signe tuskin kuuluvalla äänellä,
katsoen kummastuksella prinsessaan.

"Sinä olet vapaudessa ja hellän ystäväsi turvassa!" sanoi lempeä
Dorothea ja laski kätensä Signen kylmälle otsalle.

"Oliko se unelma, vai oliko se minun Valdemarini, joka särki sen
kauhean rautaoven, mikä sulki minulle määrättyä ikuista hautaa?" kysyi
Signe jotenkin innokkaasti ja tuijotteli ympäri huonetta.

"Hän se oli," vakuutti Dorothea. "Sinä saat pian painaa hänet
sydämellesi."

"Oletkos enkeli taivaasta?" kysyi Signe. "Ei, sinä olet varmaan
ihminen, sillä enkelit eivät voi itkeä."

"Minä olen sinun hyvä enkelisi," sanoi prinsessa liikutettuna ja
ystävällisenä, "ja minä koetan varjella sinun vaellustasi maan päällä."

"Ole siis siunattu ijankaikkisesti!" huusi Signe ja painoi prinsessan
käden huulillensa.

Henkiin herätetty oli nyt vähin voimistunut, ja prinsessa antoi
naistensa pukea hänen päällensä kullalla ommellun kalliin valkean
samettileningin ja asetti itse välkkyvän päähineen hänen tuuheaan
vaaleaan tukkaansa. Dorothea katseli ylpeydellä ja ihastuksella tätä
kaunista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä melkein kuninkaallisessa
puvussa. Prinsessa solmisi nyt hänen kaulaansa oman kauniin kuvansa ja
sanoi kummastuneelle Signelle.

"Ota nämä vaatteet ja koristukset muistoksi minulta. Ja jos tahdot
ihastuttaa minua, niin suo, että täten olen vaatettanut sinut
morsiameksi. Noudanko sulhasen tänne?"

Signe ei voinut puhua ilosta ja kummastuksesta; mutta hän vaipui alas
suojeliansa jalkain eteen ja painoi hänen kätensä sydämellensä.

"Malta mielesi," sanoi Dorothea painavasti; "kuningas on semmoisessa
mielentilassa, ettei meidän pidä jättää sitä käyttämättä. Minä tulen
pian takaisin toimittamaan taivaalle otollista tekoa."

Signe laskeusi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, joka
vastoinkäymisen orjantappuratietä oli niin odottamattomasti vienyt
hänet korkeinta autuutta kohtaamaan.

Noin puolen tunnin kuluttua aukeni ovi ja kuningas astui sisälle
Pfaltsin kreivin, Valdemarin sekä hovipojan kanssa.

Kaksi rakastunutta lankesivat kielettöminä toinen toisensa syliin, ja
ainoasti kyyneleet tulkitsivat heidän sydämensä iloisia liikutuksia.

Kun heidän ensimäinen ihastuksensa oli vähän hiljennyt, vei Valdemar
Signen mustan hovipojan luokse, joka seisoi ovella.

"Kiitä henkesi pelastajaa!" sanoi hän; "sillä ilman hänettä olisit sinä
tullut kuoleman saaliiksi. Hän löysi sen salaisen holvin, johon sinut
oli elävänä haudattu."

Signe painoi sydämellensä hovipojan käden, jota hänen kyyneleensä
kostuttivat.

Kuninkaan tulinen silmäys oli liikkumatta suunnitettu vaaleaan ihmeen
kauniisen morsiameen, ja hänen palava kiihkonsa näkyi selvästi koko
hänen olennossaan.

"Täyttääkö teidän majesteettinne nyt armollisen lupauksensa?" sanoi
prinsessa rukoillen syvästi liikutetulle yksivaltiaalle.

"Täytän, prinsessa!" sanoi kuningas ja tarjosi Signelle käsivartensa.

Dorothea viittasi Valdemarin luoksensa. Kuningas vei Signen ja
prinsessa Valdemarin kirkkoon, jossa pispa seisoi alttarin edessä,
odottaen morsiusparia.

"Ja nyt elköön eroittako teitä muu kun kuolema!" sanoi prinsessa
rakastuneille, joiden kädet pispa yhdisti.

Vihkimyksen loputtua lankesivat he polvillensa prinsessan eteen, joka
syleili Signeä ja vei sitte hänet onnellisen sulhasensa syliin.

"Ja nyt, minun herrani ja kuninkaani," sanoi jalo ruhtinatar, "pyydän
minä teidän suostumustanne, viedäkseni rouvineni ja neitoineni tämän
teidän armonne kautta niin onnellisen parikunnan Olli Akselinpojan
linnaan, josta minun ruhtinaallinen sulhaseni on niin hyvä ja
noutaa aamulla minut, saattaaksensa teidän kuningaslinnaanne,
kunnioitettavassa vanhassa Roskildessa."

"Seuratkaa jaloa tahtoanne," sanoi kuningas. "Minä olen harvoin
elämässäni ollut niin hyvällä mielellä, kun tänään, ja se on teidän
työnne. Minun on teitä kiittäminen siitä, kun voin sanoa, että olen
tyytyväinen. Tarjotkaa minulle kaunis käsivartenne; minä tahdon viedä
teidät vaunuunne." Kuningas vei nyt prinsessan, Pfaltsin kreivi
morsiamen ja pispa sulhasen. Musta hovipoika oli prinsessan
viittauksesta ratsastanut edeltäpäin.

Dorothea antoi morsiusparin nousta vaunuun, joka lähti siitä.
Vapautettuin sydämet sykkivät keveämmin, kun heidän kärsimisensä
näkö-ala, tuo peljättävä luostari, katosi heidän näkyvistänsä.

Oli kaunis talvi-ilta. Laskeutuvan auringon säteet kuvastuivat jälleen
kirkkaasen jäätyneesen pintaan ja lumi puiden latvoissa säihkyi kun
timantti kaikkia väriä. Koko luonto lepäsi juhlallisessa rauhassa. Se
ikäänkun tahtoi taivuttaa rakastuneiden sydämiä unhottamaan heidän
kärsittyä kurjuuttansa.

Vaunu pysähtyi vihdoin Akselinpojan linnaan. Valdemar auttoi prinsessaa
ja morsiantansa siitä ulos ja vei sitte ruhtinattaren linnan
juhlallisesti koristettuun saliin. Täällä lankesi hän vielä kerran
Signen kanssa pelastajansa jalkain eteen. Molemmat olivat niin
hurmetuksissa, etteivät vielä oikein tienneet, oliko tämä nyt heille
tapahtunut todellisuus, vai uni.

"Ystäväni," sanoi prinsessa vihdoin puristaen heidän kättänsä, "teidän
sydämenne ei puhjennut, kun kuolon enkeli paljain miekoin lenteli
päänne päällä; mutta onko niillä nyt myös voimaa kantamaan
onnellisuuden korkeutta? Se ei ole mahdollinen niitä musertamaan."

"Minun sydämeni on kovettunut vastoinkäymisessä," vakuutti Signe;
"elköön Jumala antako sen murtua myötäkäymisessä, eikä se murrukaan,
jos Hän joskus antaa minulle isäni takaisin."

"Entä sinun, Valdemar?" kysyi Dorothea.

"Minä olen," sanoi hän, "ylvästellyt kuolemalle sekä tappelu-kentällä
että inkvisitionin murhatuolissa. Minä olen luullut kaiken, mikä oli
kallista sydämelleni, ijäti hukkuneen, ja kuitenkin olen voinut kantaa
äärettömän tuskani. Minä olen väkevä; sillä minun uskoni Jumalaan on
järkähtämätön."

"No, Jumalan nimeen," sanoi prinsessa, "vastaanottakaa se morsiuslahja,
jonka minä toin teille muassani Englannista!" Hän viittasi ja eräs
hänen hovineitonsa avasi oven sivuhuoneesen. Kuka voipi selittää
Valdemarin ja Signen iloista hämmästystä, kun Olli Akselinpoika tuli
sieltä ja läheni heitä avonaisin sylin? Ilohuudolla lankesivat he hänen
syliinsä.

Ovi aukeni taas. Prinsessan hovipoika tuli sisälle; mutta hän ei
ollutkaan enää musta. Nuoruuden kauniimmat ruusut kukoistivat hänen
poskillansa ja hänen silmänsä säteilivät elävintä iloa.

"Eikö teillä ole enää minulle tilaa?" sanoi hän ja heittäysi niiden
kolmen onnellisen syliin. Se oli Petter.

"Hän on minun kotkan ryöstämä poikani! Häntä on minun kiittäminen
elämästäni ja vapaudestani," sanoi Akselinpoika. "Jos ei häntä olisi
niin kauhealla tavalla minulta temmattu, niin ei teillä nyt enää olisi
isää. Jumalan viisaus ja hyvyys on tutkimaton!"

Signe ja Valdemar syleilivät ilokyyneleitä vuodattaen sitä kaunista
nuorukaista. Akselinpoika sulki heidät kaikki kolme syliinsä, ja hänen
silmänsä olivat suunnitetut rakastetun, liian aikaisin kadotetun
Elisabetinsa kuvaan.

Nyt aukaisi musta Kristian oven, ja vanha Märta hoiperteli sisälle
kahden tytön tukemalla; heitä seurasi koko linnan väki. Valdemar ja
Signe painoivat liikutettuina tämän hyvän mummon rintaansa vastaan.
Kristian lähestyi huomaamatta nuorta herraansa ja suuteli hänen
kättänsä. Hovinaiset ja linnan väki kuivasivat silmiänsä. Prinsessa
ojensi kätensä siunaten jälleen yhdistetyille; hänen ilonsa oli taivaan
enkelien ilon kaltainen.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Olli Akselinpoika ja hänen perheensä - eli Inkvisitioni-vankeus Sorön luostarissa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.