Title: Pokanoket'in Filip
Author: Washington, Irving
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pokanoket'in Filip" ***


POKANOKET'IN FILIP

Indianilainen muistelma


Kirj.

WASHINGTON IRVING


Englannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuren Seuran Kirjapainossa,
1876.



Valitettava asia on, että ne varhaiset kirjailiat, jotka puhuivat
Amerikan löydöstä ja asuttamisesta, eivät ole antaneet meille tarkempia
ja oikeampia tietoja niistä merkillisistä luonteista, jotka
vihannoitsivat metsä-elämässä. Ne harvat tarinat, jotka ovat säilyneet
meille, ovat varsin omituisia ja viehättäviä; ne sallivat meidän
likemmältä katsahtaa ihmisluontoon ja näyttävät, mikä ihminen on
jotenkin alkuperäisessä tilassa ja mistä hänen tulee sivistystä
kiittää. Melkein yhtä suloiselta, kuin löytäisimme jotakin uutta,
tuntuu meistä, kun valaisemme noita jylhiä ja urkkimattomia
ihmisluonnon jälkiä; kun havaitsemme, niinkuin todella laita on,
siveyden tunnon ensi itämistä; ja huomaamme, kuinka samat jalot ja
romantilliset avut, joita on taiteenmukaisesti viljelty yhteiskunnassa,
kasvavat itsenäisessä uljuudessa ja yksinkertaisessa suuruudessa.

Sivistyneessä elämässä, jossa ihmisen onni ja ehkäpä oleminenkin
suuresti riippuu lähimmäisten ajatuksesta, hän alinomaa menettelee
niinkuin harjaantunut näytteliä. Syntyperäisen luonnon rohkeat ja
omituiset piirteet ovat hientyneet pois tai tylstyneet sen tasoittavan
vaikutuksen kautta, jota sanotaan hyväksi kasvatukseksi; ja ihminen
tekee niin monta pientä petosta ja osottelee niin monta jaloa tunnetta
yleisen suosion vuoksi, että on vaikea eroittaa hänen tosi- ja
valheluontoansa toisistaan. Indiani sen sijaan, joka on vapaa
sivistyneen elämän pidäkkeistä ja sievistelyistä ja suuressa määrässä
yksinäinen ja itsenäinen olento, tottelee vaan taipumustensa vaatimusta
taikka järkensä käskyä; ja niinmuodoin hänen luontonsa omituisuudet,
kun hän alttiisti noudattaa niitä, varttuvat erittäin suuriksi ja
kummastuttaviksi. Yhteiskunta on niinkuin nurmi, jossa kaikki
ryhmyiset paikat ovat silitetyt, kaikki pensaat poistetut, ja jossa
sametti-pinnan hymyilevä viheriäisyys ilahuttaa silmiä; mutta se, joka
aikoo tutkia luontoa sen tuimuudessa ja moninaisuudessa, hänen täytyy
lähteä saloille, käydä laaksoja, kohota virtoja ylös ja uskaliaasti
laskea jyrkänteitä alas.

Nämät mietteet syntyivät minussa, kun sattumalta silmäilin yhtä
vanhan siirtolaishistorian vihkoa, jossa suurella katkeruudella
kerrotaan Indianein väkivallasta ja sodista Uuden Englannin
uutis-asukkaita vastaan. Meitä melkein tuskastuttaa, kun näistä
puolueellisistakin kirjoituksista näemme, kuinka sivistyksen jäljet
vuotavat alkuväestön verta; kuinka helposti uutis-asukkaat tarttuivat
aseisin valloittamisen halusta; kuinka armoton ja hävittäväinen heidän
sodankäyntinsä oli. Mieltä kammottaa, kun ajattelee, kuinka monta
järjellistä olentoa karkoitettiin maan päältä! kuinka monta urhoollista
ja jaloa sydäntä, joihin luonto oli pannut puhtaimman kultansa,
särjettiin ja poljettiin maahan!

Tämmöisen kohtalon alaiseksi joutui _Pokanoketin Filip_, eräs
indianisoturi, jonka nimi kerta oli Massachusettsin ja Connecticutin
kauhistuksena. Hän oli etevin useista samanaikuisista sachem'eistä
[indiani-päälliköistä], jotka hallitsivat Pequodeja, Narrhagansetejä,
Wampanoageja ja muita itäisiä heimokuntia siihen aikaan, jolloin Uutta
Englantia ensiksi asutettiin; etevin näistä itsealtaan kohonneista,
koulun käymättömistä sankareista, jotka taistelivat mitä jalointa
taisteloa ihmisluonto kykenee taistelemaan; jotka sotivat viimeiseen
hengenvetoon asti isänmaansa asiata varten, vaikka ei ollut mitään
voiton toivoa eikä maineen ajatusta. He olisivat ansainneet elää
jonakin runollisena aikakautena ja sopineet paikkakunnallisten
kertomusten ja romantillisten kuvausten esineiksi, mutta he ovat tuskin
jättäneet yhtäkään todeksi taattua jälkeä historian lehtiin, vaan
liikkuvat, ikäänkuin jättiläishaamut, tarinain himmeässä hämärässä.

Kun pilgrimit, jolla nimellä Plymouthin uutis-asukasten jälkeläiset
nimittivät esi-isiänsä, ensiksi etsivät turvaa uuden mailman rannoilla
vanhan mailman uskonvainomuksia vastaan, oli heidän asemansa erittäin
kolkko ja kamala. He olivat harvat luvultaan, ja tämä luku väheni
nopeasti tautien ja vaivojen kautta; heitä ympäröitsi ulvova korpi ja
villikansat; he saivat kokea pohjoisen talven ankaruutta ja yhä
muuttelevan ilman-alan vaiheluksia; heidän mielensä täyttyi synkeillä
aavistuksilla eikä mikään muu estänyt heitä vaipumasta epätoivoon kuin
uskonnollisen innon voimakas kiihdytys. Kun he olivat tässä
onnettomassa tilassa, tuli heidän luokseen Wampanoagein etevin sagamori
[indiani-päällikkö] Massasoit, mahtava päällikkö, jonka hallussa suuri
osa maasta oli. Hänen olisi sopinut käyttää hyödykseen vieraitten
vähäistä lukumäärää ja karkoittaa heidät aluskunnastaan, johon he
olivat tunkeuneet, mutta hän näytti kerrassaan ruvenneen jaloon
ystävyyteen heitä kohtaan ja ulottaneen heihin alkuperäisen
vieraanvaraisuuden pyhiä tapoja. Hän tuli varhain keväällä heidän
asutuspaikkaansa Uuteen Plymouthiin, ainoastaan kymmenkunta seuralaista
muassaan; solmi julkista rauhan ja ystävyyden liittoa heidän kanssaan;
möi heille osan maasta ja lupasi hankkia heille muitten heimokuntien
hyvän-suonnin. Sanottakoon mitä tahansa Indianein petollisuudesta,
varma on, ettei Massasoitin vilpittömyyttä ja rehellisyyttä ole koskaan
epäilty. Hän pysyi aina lujana ja ylevämielisenä ystävänä valkoisille
miehille; salli heidän laventaa alustaansa ja vaurastua maassa; eikä
osoittanut minkäänlaista kateutta heidän karttuvan valtansa ja
varallisuutensa suhteen. Vähäistä ennen kuolemaansa kävi hän kerran
vielä Uudessa Plymouthissa poikansa Alexanderin kanssa rauhan liittoa
uudistaakseen ja säilyttääksensä sitä jälkeläisilleen.

Tässä neuvottelussa koetti hän suojella esi-isiensä uskontoa
lähetys-saarnaajien anastavalta innolta ja ehdoitteli, etteivät sen
koommin yrittäisi houkuttelemaan pois hänen kansaansa heidän vanhasta
uskostaan; mutta kun hän huomasi, että Englantilaiset jyrkästi panivat
vastaan, heitti hän leppeästi vaatimuksensa silleen. Hänen elämänsä
melkein viimeinen teko oli se, että hän toi molemmat poikansa,
Alexanderin ja Filipin (joksi Englantilaiset olivat nimittäneet
heidät), erään etevän uutis-asukkaan luo, neuvoi heitä keskinäiseen
suosioon ja luottamukseen ja pyysi, että sama rakkaus ja ystävyys, joka
oli ollut valkoisilla miehillä ja hänellä itsellä, jatkaantuisi
jälestäpäin hänen lapsillensa. Hyvä vanha sachem kuoli ja koottiin
onnellisesti isiensä luo, ennenkuin suru ennätti hänen heimokuntansa;
hänen lapsensa jäivät valkoisten miesten kiittämättömyyttä kokemaan.

Hänen vanhin poikansa, Alexander, astui hänen sijaansa. Hänellä oli
vilkas ja kiihkeä luonto, ja hän piti ylpeästi kiinni peritystä
oikeudestaan ja arvostaan. Vieraitten loukkaava menetystapa ja käskevä
käytös sytytti hänen vihansa; ja hän katsoi levottomuudella heidän
tuhoisia sotiaan naapuriheimoja vastaan. Hän joutui ennen pitkää heidän
vainottavakseen, koska häntä syytettiin siitä, että hän Narrhagansetien
kanssa vehkeili yhteistä kapinaa Englantilaisia vastaan, jotka
olivat maasta ajettavat. Mahdoton on ratkaista, tukivatko tosi-asiat
tätä kannetta vai perustuiko se ainoastaan tyhjiin luuloihin.
Uutis-asukasten väkivaltaisista ja röyhkeistä toimista näkee kuitenkin
selvään, että he olivat tähän aikaan alkaneet huomata, kuinka heidän
valtansa nopeasti eneni. He olivat muuttuneet tylyiksi ja
sietämättömiksi alkuväestön suhteen. He lähettivät aseilla varustetun
joukon suoraa päätä ottamaan kiinni Alexanderia ja tuomaan häntä heidän
tuomioistuimensa eteen. He tavoittivat häntä hänen saloiltaan ja saivat
hänet kiinni jostakin majasta, jossa hän metsästyksen vaivoista lepäsi
aseetonna muutamien seurakumppaniensa kanssa. Hänen vangitsemisensa
äkillisyys ja se häväistys, jota hänen hallitsia-arvonsa oli kärsinyt,
kalvoivat tämän ylpeän päällikön sydäntä niin, että hän sairastui
ankaraan kuumetautiin: hänen sallittiin palata kotiin sillä ehdolla,
että hän antaisi poikansa heille takaisintulonsa pantiksi; mutta isku,
joka oli sattunut häneen, oli turmiollinen, ja ennenkuin hän ehti
kotiin, sortui hän pahoitetun mielen tuskiin.

Alexanderia seurasi Metamocet eli kuningas Filip, joksi uutis-asukkaat
sanoivat häntä hänen ylevän henkensä ja kunnianhimoisen luontonsa
vuoksi. Nämät ynnä hänen hyvin tunnettu jäntevyytensä ja
yritteliäisyytensä olivat saattaneet hänet suuren kateuden ja epäluulon
alaiseksi, ja häntä syytettiin siitä, että hän oli pitänyt salaista ja
leppymätöntä vihaa valkoisille miehille. Hyvin arvattavaa ja
luonnollista on, että niin olikin laita. Hänen mielestään
Englantilaiset olivat alusta vaan liikavieraita hänen maassaan, jotka
olivat luottaneet siihen, että heitä suvaittaisiin, mutta paraikaa
lavealta ja haitallisesti vaikuttivat metsä-elämään. Hän näki koko
sukukuntansa riutuvan pois maan kasvoilta heidän edestään; näki, kuinka
Indianein alueet joutuivat muukalaisten käsiin ja he itse heikkonivat,
hajosivat ja hävisivät. Sopii väittää, että uutis-asukkaat alusta
ostivat maan; mutta onko ketään, joka ei tunne, kuinka ensi asutuksen
aikoina Indianien kanssa kauppoja tehtiin? Suuremman taitonsa vuoksi
Europalaiset aina osasivat hyötyä; ja he voittivat melkoisia lisiä
aluskuntiinsa helposti nostettujen sotien kautta. Sivistymätön
metsäläinen ei ole koskaan omainen tutkimaan hienoja laki-pykäleitä,
joitten nojalla voi vähitellen ja lakia rikkomatta vääryyttä
harjoittaa. Hän päättää vaan tärkeimpiä tapahtumia myöten; ja Filipin
oli siinä kyllin, kun hän tiesi, että ennen Europalaisten tultua hänen
omaisensa olivat maan isäntinä, vaan että he nyt muuttuivat
kulkiaimiksi isiensä maassa.

Mutta olivat hänen taipumuksensa yleiseen sotaan mitkä olivatkaan, ja
kyti hänen rinnassaan mikä erityinen suuttumus tahansa veljen kohtelun
vuoksi, hän tukahutti ne silloin; uudisti sovinnon siirtolaisten kanssa
ja eleskeli rauhassa monta vuotta Pokanoket'illa elikkä, niinkuin
Englantilaiset nimittivät sitä, Toivon Vuorella [nyt Bristol, Rhode
Island], joka oli hänen heimokuntansa vanha asuntopaikka. Epäluulo,
joka ensiksi oli vaan häilyväinen ja umpimähkäinen, alkoi kuitenkin
saada sekä muotoa että sisältöä; häntä syytettiin vihdoin, että hän
koetti yllyttää noita moninaisia itäistä heimokuntia kerrassaan
nousemaan ja yhdenaikaisella ponnistuksella luomaan pois sortajien
iestä. Vaikea on tältä kaukaiselta aikakaudelta määrätä, minkä verran
sopii luottaa noihin varhaisiin syytöksiin Indianeja vastaan
Europalaiset olivat niin herkät kaikenlaisiin luuloihin ja niin valmiit
väkivaltaisiin töihin, että jokaiseen joutavaan juttuun pantiin jo
siitäkin syystä arvoa. Päällekantajia löytyi kosolta, missä
kielitteliöitä suosittiin ja palkittiin; ja miekka paljastettiin pian
missä sen voitto oli varma ja sillä valtakuntia lohkaistiin.

Ainoa suora todistus Filipiä vastaan, joka on pysynyt tallella, on
Sausamanin, erään uskostansa luopuneen Indianin kanne. Tämän
luonnollinen viekkaus oli teroittunut siitä osittaisesta kasvatuksesta,
jonka hän oli uutis-asukkailta saanut. Hän muutti uskontoa ja
uskollisuuden valaa pari kolme kertaa semmoisella helppoudella, joka
osoitti, kuinka höllät hänen perus-aatteensa olivat. Hän oli jonkun
aikaa ollut Filipin yksityisenä sihteerinä ja neuvonantajana ja
nauttinut tämän vieraanvaraisuutta ja suojelusta. Kuitenkin, kun hän
huomasi, että vastoinkäymisen pilvet kokoontuivat hänen hallitsiansa
ympärille, jätti hän tämän palveluksen ja meni valkoisten puolelle; ja
näitten suosiota saavuttaaksensa soimasi hän entistä hyväntekiäänsä
siitä, että tämä laski juonia heidän turvallisuuttansa vastaan. Tarkka
tutkinto tapahtui. Filip ja useat hänen alamaisensa myöntyivät
tutkintoon, mutta ei mitään saatu toteen heitä vastaan. Uutis-asukkaat
olivat nyt kuitenkin menneet liian pitkälle, etteivät enää voineet
peräytyä; he olivat ensin päättäneet, että Filip oli vaarallinen
naapuri; he olivat julkisesti näyttäneet epäluuloansa ja tehneet kyllin
hänen vihansa virittämiseksi; noudattaen siis tuota tavallista
päätelmätapaa tämmöisissä tiloissa, he katsoivat tarpeelliseksi
kukistaa hänet ja niin päästä kaikista vaaroista. Sausaman, tuo
petollinen päällekantaja, löydettiin vähä aika tämän jälkeen kuolleena
jostakin lammikosta. Hän oli joutunut heimokuntansa koston uhriksi.
Kolme Indiania, joista yksi oli Filipin ystävä ja neuvonantaja,
vangittiin, tutkittiin ja jokseenkin epäiltävän todistajan lausunnon
johdosta tuomittiin ja teloitettiin niinkuin murhaajat.

Kun hänen alamaisiansa tällä tapaa kohdeltiin ja hänen ystävänsä niin
kunniattomalla tavalla rangaistiin, loukkaantui Filipin ylpeys kovasti
ja hänen vihansa paisui. Ukkosen nuoli, joka oli näin iskenyt maahan
hänen jalkainsa eteen, herätti häntä nousevaan myrskyyn, ja hän päätti
tästälähin olla valkoisten miesten valtaan luottamatta. Hänen häväistyn
ja sydämestä murtuneen veljensä kohtalo kalvoi vielä hänen mieltään.
Toiseksi häntä varoitti Miantonimo'n surkea loppu. Tämä suuri
Narrhagansetien sachem oli ensin miehuullisesti kumonnut vastustajiensa
kanteet uutis-asukasten tuomio-istuimen edessä ja puhdistanut itsensä
salaliiton syytöksestä sekä vastaanottanut ystävyyden vakuutuksia,
mutta surmattiin kuitenkin kavalasti heidän toimestaan. Filip kokosi
sentähden taistelevat miehensä; kehoitti kaikkia vieraita, ketä hän
vaan voi, yhtymään asiaansa; lähetti naiset ja lapset Narrhagansetien
turviin ja piti aina, missä hyvänsä hän ilmestyi, aseellisia sotureita
luonansa.

Kun molemmat puolueet näin olivat joutuneet epäluulon ja kiihtymyksen
tilaan, oli vähäisin kipinä kylläinen sytyttämään heidät tuleen. Aseet
käteensä saatuaan kävivät Indianit vallattomiksi ja harjoittivat
silloin tällöin ryöstelemistä. Eräällä tämmöisellä hävitysretkellä
ampui joku uutis-asukas yhden soturin kuoliaaksi. Tämä oli julkisen
sodan alku; Indianit riensivät kumppaninsa kuolemaa kostamaan ja käsky
aseisin kaikkui pitkin Plymouthin uutis-asutusta.

Näitten sumeain ja surullisten aikojen ensi kertomuksissa kohtaa meitä
monta merkkiä, kuinka kivulloinen yleinen mieliala oli. Se
synkkämielisyys, joka uskonnollisesta miettimisestä syntyi
siirtolaisissa, ja heidän kolkko asemansa, koska elivät keskellä
tiettömiä saloja ja villikansoja, olivat tehneet heidät taipusaksi
taikauskoon ja täyttäneet heidän mielensä kaikenlaisilla kummituksilla.
He olivat myöskin hyvin alttiit uskomaan aaveita. Taistelu Filipiä ja
hänen Indianejansa vastaan, niin on meille kerrottu, ilmoitettiin
useilla semmoisilla kammoittavilla varoituksilla, jotka käyvät suurten
ja yleisten vaurioin edellä. Kokonainen indianijoutsen kuva näkyi
ilmassa Plymouthin kohdalla, ja tätä pitivät asukkaat pahaa tietävänä
enteenä. Hadley'ssa, Northamptonissa ja muissa niitten läheisissä
kaupungeissa "kuului ison kanunan ääni yhdessä maan järinän ja vahvan
kaikun kanssa". Toisia säikäytti jonakin hiljaisena päivän-valaisemana
aamuna kiväärien ja muskööttien laukaukset; oli juuri kuin kuulat
olisivat vingahtaneet heidän ohitsensa ja sotatorvien toitotukset
väräyttäneet ilmoja, mennen länteen päin; muutamat luulivat kuulevansa,
kuinka hevoset neljästivät heidän päänsä päällitse, samalla kuin
moniaat epäluomat, joita saatiin nähdä siihen aikaan, täyttivät
taikauskoiset muutamissa kaupungeissa pahoilla aavistuksilla. Useat
näistä ennustavista näyistä ja äänistä lienevät olleet luonnon
ilmaumia: revontulia, jotka palavat varsin vilkkaasti näillä
leveys-asteilla; raanakiviä, jotka räjähtävät rikki ilmassa;
satunnainen suhina, kun tuuli kiitää metsän latvalehtien lävitse;
kaatuvien puitten taikka lohkeavain kallioin ryske; taikka noita muita
outoja ääniä ja kaikuja, jotka toisinaan aivan omituisella tavalla
kohtaavat korvaa keskellä metsäisen erämaan syvää hiljaisuutta. Näitä
kenties muutamat synkkämieliset henget olivat säpsähtäneet, näitä oli
rakkaus kummallisiin tapauksiin ehkä liioitellut ja näitä kuunneltiin
sillä halulla, jolla me hahmimme kaikkia, mikä on pelottavaa taikka
salamyhkäistä. Näitten taika-uskon kuvitelmien yleisyys ja ne vakavat
kertomukset, jotka yksi sen ajan oppineista miehistä on laatinut
niistä, ovat hyvin omituiset niille ajoille.

Nyt alkavan taistelon luonto oli samanlainen, kuin usein kyllä sodat
sivistyneitten kansojen ja villien välillä ovat. Valkoiset puolestansa
toimittivat sitä suuremmalla taidolla ja menestyksellä, mutta
vuodattivat suunnattomasti verta ja ylenkatsoivat peräti vastustajiensa
luonnollisia oikeuksia; Indianit kannattivat sitä sillä rajulla
uskaliaisuudella, joka asuu miehissä, jotka eivät pelkää kuolemaa
eivätkä rauhalta odota kuin nöyrtymistä, alamaisuutta ja häviötä.

Eräs sen-aikainen arvoisa pappismies en saattanut tämän sodan tapaukset
tietoihimme. Hän kuvailee innolla ja suuttumuksella jokaista Indianien
harjoittamaa vainomusta, olipa se kuinka oikeutettu tahansa, samalla
kuin hän hyväksyen mainitsee valkoisten julmimpia veritöitä. Filipiä
soimataan murhamieheksi ja petturiksi; eikä ajatella, että hän oli
syntyään todellinen ruhtinas, joka miehuullisesti taisteli alamaistensa
etupäässä, jotta hän kostaisi perheensä kärsimän vääryyden, asettaisi
kuntoihin heimokuntansa horjuvan vallan ja vapauttaisi isänmaansa
anastavien vieraitten sorrosta.

Lavean ja yhden-aikaisen vastarinnan tuuma, jos semmoinen todella oli
sommiteltu, olisi hyvin vastannut Filipin suuri-aatteista mieltä ja
väkevään pyörteesensä temmannut kaikki, jollei se ennen aikojaan olisi
tullut ilmi. Se sota, joka nyt syttyi, oli vaan partioretkien sota; oli
vaan jakso satunnaisia sankaritöitä ja yksinäisiä yrityksiä. Kuitenkin
se asettaa näkyviin Filipin soturin-neron ja uhkean urhoollisuuden; ja
missä hyvänsä me noissa ennakkopäätteisissä ja kiihkoisissa
kertomuksissa tapaamme suoria teko-asioita, näemme hänen osoittavan
voimakasta mieltä, runsaskeinoisuutta, ylenkatsetta kärsimisten ja
vaivojen suhteen ja kukistumatonta uskaliaisuutta, joka vaatii meiltä
mieltymystä ja hyväksymistä.

Karkoitettuna isänsä alueilta Toivon Vuorelta heittäysi hän noihin
äärettömän suuriin ja jäljettömiin korpimaihin, jotka ympäröivät
uutis-asuntoja ja joihin oli muitten kuin metsän pedon tai Indianin
mahdoton tunkea. Tänne hän kokosi sotajoukkojansa, niinkuin myrsky,
joka kerää turmiovarojansa ukkospilvien poveen, ja saatti yhtäkkiä
hyökätä esiin semmoiseen aikaan ja semmoisesta paikasta, kuin vähimmin
odotettiin, häviötä ja kauhua kyliin levittämään. Tuon tuostakin
saatiin noista uhkaavista hävityksistä ilmoituksia, jotka täyttivät
uutis-asukkaitten mielen kammolla ja pelolla. Kaukaisen pyssyn pamaus
ehkä välisti kuultiin yksinäisestä erämaasta, jossa tiettävästi ei
yhtäkään valkoista miestä löytynyt; karja, joka oli kulkenut metsässä,
koteutui toisinaan haavoissa; taikka joku Indiani tai pari nähtiin
väijyvän metsän liepeillä ja yhtäkkiä katoavan; niinkuin salama, joka
välisti näkyy hiljaisesti leikkivän sen pilven reunalla, joka rajuilman
rakentaa.

Vaikka uutis-asukkaat toisinaan ajoivat häntä takaa, vieläpä aivan
kiersivät hänet, pääsi Filip kuitenkin yhtä usein melkein ihmeellisellä
tavalla välttymään heidän ansoistaan ja sukeltaen erämaahan katosi
kaikilta etsiöiltä ja tiedustelioilta, kunnes hän ilmestyi jälleen
jostakin etäisestä kulmasta ja pani maan autioksi. Hänen linnojansa
olivat nuot suuret nevat, jotka siihen aikaan ulottuivat muutamiin
Uuden Englannin maakuntiin ja olivat syntyneet muheista ja
mustamutaisista rämeistä. Nämät nevat olivat täynnä viitoja, pensaita,
rehottavia rikkaruohoja ja kaatuneitten puitten hajallansa makaavia,
mäteneviä runkoja; surullisen näköiset katkot loivat varjonsa niitten
ylitse. Pettävän pohjan ja sekasäyräisten polkujen vuoksi valkoisten
miesten oli tuiki työläs kulkea noita pörhöisiä korpia, samalla kuin
Indiani osasi metsäkauriin nopeudella puikkia niitten labyrintejä.
Yhdelle tämmöiselle, isolle Pocasset Neck'in suolle, syöstiin kerta
Filip ynnä joukko hänen sotureitansa. Englantilaiset eivät uskaltaneet
seurata häntä, koska pelkäsivät pyrkimästä näihin pimeihin ja kauheihin
piilopaikkoihin, jossa he ehkä uppoisivat hetteisin ja lietteisiin
kuiluihin taikka joutuisivat väijyvien vihollisten ammuttavaksi.
Sentähden he piirittivät suon suun ja alkoivat rakentaa vallituksia,
näin vastustajiansa nälkään näännyttääksensä; mutta sydän-yön aikana
Filip ja hänen soturinsa laskivat lautalla lammen yli, jättäen naiset
ja lapset jälkeensä; ja pakenivat länteen päin, jossa he sytyttivät
sodan liekkejä Massachusettsin ja Nipmuckin heimokunnissa ja uhkasivat
Connecticutin uutis-asuntoa.

Tällä tapaa ruvettiin Filipiä kaikkialla pelkäämään. Se salamyhkäisyys,
jossa hän liikkui, suurensi hänen todellista kammottavaisuuttansa. Hän
oli paholainen, joka hyöri pimeydessä, jonka tuloa ei kukaan voinut
odottaa ja jota vastaan ei kukaan tietänyt milloin olla varoillaan.
Koko maa oli täynnä kulkupuheita ja hämmästystä. Filip näytti olevan
läsnä melkein joka paikassa; sillä mistä hyvänsä noitten avarain
rajamaitten loukosta joku hyökkäys metsästä tapahtui, Filip sanottiin
olevan sen johdattaja. Uskottiinpa hänestä paljon yliluonnollisiakin
asioita. Kerrottiin, että hän nostatti henkiä ja että häntä seurasi
vanha indianilainen noita-akka eli profetissa, jonka kanssa hän piti
neuvoa ja joka autti häntä lumouksillaan ja lohduillansa. Niin oli
tosiaankin usein indianipäällikköjen laita; joko sen vuoksi,
että itse olivat herkkäluuloisia taikka koettivat vaikuttaa muitten
herkkäluuloisuuteen. Kuinka suuri profeettain ja haaveksijain valta on
taikauskoisten Indianein suhteen, todistaa täydellisesti moni kohtaus
äskeisissä villikansojen sodissa.

Siihen aikaan, jolloin Filip pakeni Pccassetista, oli hänen tilansa
kovin vaikea. Hänen joukkonsa olivat useista tappeluista harvenneet ja
hän oli tyhjentänyt melkein kaikki apulähteensä. Tänä vastusten hetkenä
sai hän uskollisen ystävän Sanonchet'ista, joka oli kaikkein
Narrhagansetien korkein päällikkö. Tämä oli Miantonimo'n poika ja
perillinen, tuon suuren päällikön, jolle, niinkuin jo mainittiin,
uutis-asukkaat petollisesti hankkivat kuoleman, kun hän oli
luonnollisella tavalla suoriunut salaliiton syytöksestä. "Hän peri",
kuuluu vanhassa aikakirjassa, "kaiken isänsä röyhkeyden ja
ylläpäisyyden niinkuin myöskin hänen vihansa Englantilaisia vastaan: --
hän oli todellakin isän häväistyksen ja vääryyden perillinen sekä hänen
murhansa laillinen kostaja." Vaikka hän ei ollut millään lailla ryhtynyt
tähän toivottomaan sotaan, vastaan-otti hän kuitenkin Filipin ja hänen
hajotetut joukkonsa avoimin sylin ja antoi heille mitä jaloimmalla
tavalla apua ja suojaa. Tämä tuotti hänelle kohta Englantilaisten vihan
ja nämät päättivät iskeä ankaran iskun, joka sysäisi molemmat päälliköt
yhteiseen perikatoon. Suuri sotajoukko koottiin sentähden
Massachusettsista, Plymouthista ja Connecticutista ja vietiin
Narrhagansetien maahan sydäntalvella, jolloin suot olivat jäässä ja
lehdettöminä eivätkä enää tarjonneet Indianeille pimeitä ja poluttomia
turvapaikkoja, koska niitä sopi verrattain helposti kulkea.

Päällekarkausta varoen Canonchet oli kuljettanut suurimman osan
varoistansa ynnä heimokuntansa ikäpuolet, vähäväkiset, vaimot
ja lapset lujaan linnaan, johon hän ja Filip olivat samoin ikään
asettaneet parhaat soturinsa. Tämä linna, jota Indianit katsoivat
kukistamattomaksi, siaitsi keitaalla, joka saaren kaltaisena kohosi
keskeltä suota ja käsitti viisi kuusi acre'a (tynnyrinalaa) maata. Se
oli rakennettu paljoa suuremmalla järkevyydellä ja taidolla, kuin mitä
Indianein varustukset tavallisesti osoittivat, ja toi näkyviin näitten
molempain päällikköjen soturin-neron.

Joku luopio-indiani oppaana, tunkesivat Englantilaiset joulukuun
kinosten lävitse näitten varustusten luo ja kävivät äkki-arvaamatta
linnaväen kimppuun. Taistelo oli kiivas ja raju. Päällekarkaajat
viskattiin takaisin ensimäisessä ryntäyksessään, ja monta heidän
urhoollisinta upseeriansa ammuttiin, kun he miekka kädessä hyökkäsivät
linnaa vastaan. Ryntäys uudistettiin suuremmalla menestyksellä. Osa
varustuksista valloitettiin. Indianit karkoitettiin toisesta asennosta
toiseen. He puollustivat maatansa askelesta askeleen, taistellen
epätoivon tuimuudella. Suurin osa heidän veteraneistaan ruhdottiin
maahan; ja pitkän ja verisen tappelun perästä Filip ja Canonchet ynnä
kymmenkunta henkiin jääneitä sotureita heittivät linnan ja peräytyivät
ympäröivien metsien kätköön.

Voittajat pistivät wigwamit ja linnan palamaan; kaikki oli pian
ilmitulessa; monta ijäkästä miestä, monta naista ja lasta hukkui
liekkeihin. Tämä viimeinen väkivaltaisuus voitti Indianeinkin
kylmäkiskoisuuden. Läheiset metsät kaikkuivat vimman ja epätoivon
ärjynästä, jonka pakenevat soturit laskivat, kun näkivät, kuinka heidän
majansa hävitettiin, ja kuulivat vaimojensa ja lastensa tuskan-huudot.
"Wigwamien palaminen", sanoo joku sen-aikainen kirjoittaja, "naisten ja
lasten parkuna ja itku ja soturien riekuna synnyttivät niin kauhean ja
liikuttavan näyn, että se salvasi syvästi muutamien sotamiesten
sydämeen". Sama kirjoittaja lisää varovaisesti, "heitä epäilytti
kovasti ja he tutkistelivat totisesti jälestäpäin, sopiko vihollisten
elävältä polttaminen yhteen ihmisyyden ja evankeliumin lempeäin
perusaatteiten kanssa".

Urhoollisen ja jalomielisen Canonchet'in kohtalo ansaitsee erityistä
mainitsemista: hänen elämänsä viimeiset tapaukset ovat mitä ihanimpia
esimerkkejä Indianein ylevämielisyydestä, mitkä ovat säilyneet meille.

Vaikka tämä täydellinen tappio oli musertanut hänen voimansa ja
hävittänyt hänen apukeinonsa, pysyi hän kuitenkin uskollisena
liittolaisellensa ja sille onnettomalle asialle, jota hän oli ottanut
puollustaaksensa. Hän hylkäsi kaikki rauhan tarjomukset, joita
esiteltiin sillä ehdolla että hän pettäisi Filipin ja hänen
seuraajansa, ja lausui, että "hän mieluisammin taistelisi viimeiseen
mieheen saakka kuin rupeisi Englantilaisten palveliaksi". Kun
valloittajat olivat hävittäneet hänen kotinsa ja partioretkillänsä
rasittaneet hänen maatansa sekä ryöstäneet sen paljaaksi, täytyi hänen
vetäytyä pois Connecticutin rannoille, jotka hän määräsi kokouspaikaksi
kaikille Länsi-Indianeille ja josta käsin hän pani useat
Englantilaisten uutis-asunnot autioksi.

Varhain keväällä lähti hän vaaralliselle retkelle ainoastaan
kolmenkymmenen valitun soturin kanssa. Hän koetti tunkea Seaconck'in
luo Toivon Vuoren seuduille hankkiaksensa siemenjyviä, joita hän aikoi
kylvää väkensä elatukseksi. Tämä pikkuinen uskalikkojoukko oli
turvallisesti päässyt Pequodin maan lävitse ja piti paraikaa lepoa
Narrhagansetin keskipaikoilla jossakin wigwamissa likellä Pawtucket'in
virtaa, kun sanoma tuli, että viholliset lähestyivät. Koska
Canonchet'illa ei ollut sillä haavaa kuin seitsemän soturia luonansa,
lähetti hän kaksi näistä läheisen kunnaan kukkulalle tuomaan tietoa
vihollisista.

Säikähtyneinä, kun näkivät joukon englantilaista ja indianilaisia
sotamiehiä joutuisasti likenevän, pakenivat he kovassa pelossaan
päällikkönsä ohitse eivätkä seisahtuneet varoittamaan häntä vaaran
suhteen. Canonchet lähetti uudestaan toisen vakoajan, joka teki
samaten. Nyt hän pani kaksi vielä menemään. Hämmästyneenä ja
kauhistuksissaan riensi toinen näistä takaisin ja kertoi, että koko
brittiläinen armeija oli tulossa. Canonchet havaitsi, ettei ollut muuta
neuvoa kuin pikanen pako. Hän yritti kiertämään kunnasta, mutta
keksittiin. Vihollis-indianit ja muutamat nopeimmat Englantilaiset
alkoivat ajaa häntä rajusti takaa. Huomaten, että kerkein ahdistaja oli
aivan hänen kintereissään, heitti hän ensiksi vaippansa yltään, sitten
hopeanauhaisen takkinsa ja vyönsä, josta viholliset tunsivat hänen
Canonchet'iksi ja heidän intonsa eneni.

Kun hän viimein pyrki jonkun joen yli, livistyi hänen jalkansa joltakin
kiveltä, ja hän upposi niin syvälle, että hänen pyssynsä kastui. Tämä
tapaus täytti hänet semmoisella epätoivolla, että, niinkuin hän
jälestäpäin tunnusti, "hänen sydämensä ja sisällyksensä vääntyivät ja
hän kävi heikoksi kuin lahonnut puu".

Siinä määrässä oli hän rauennut, että, kun joku Pequodi-Indiani otti
hänet kiinni vähän matkan päässä joesta, hän ei vastustanut, vaikka
hänellä oli sekä suuri ruumiin voima että sydämen uskallus. Mutta kun
hän oli joutunut vangiksi, koko hänen luontonsa ylpeys nousi;
ja tästä hetkestä alkain me niitten kertomusten mukaan, jotka hänen
vihollisensa ovat jättäneet meille, näemme vaan alinomaista ylevän ja
ruhtinaankaltaisen uljuuden leimauksia. Kun yksi Englantilainen, joka
oli ollut hänen ensimäisiä saavuttajiansa, vaan joka ei ollut täyttänyt
kahdetta kolmatta vuottansa, kysytteli häntä, vastasi tämä korskea
soturi, silmäillen ylevällä ylenkatseella toisen nuorekkaita kasvoja:
"te olette lapsi -- te ette ymmärrä sodan askareita -- tulkoon teidän
veljenne taikka päällikkönne -- hänelle minä vastaan".

Vaikka hänen henkeänsä ehtimiseen luvattiin säästää niillä ehdoilla,
että hän ynnä hänen kansakuntansa antautuisivat Englantilaisten
valtaan, hylkäsi hän ne kuitenkin halveksimalla ja kielsi lähettämästä
mitään tämänkaltaista tarjoumusta suurelle alamaistensa joukolle,
sanoen, että hän ei tuntenut heistä ketään semmoista, joka suostuisi
siihen. Kun häntä syytettiin, että hän oli rikkonut lupauksensa
valkoisten suhteen; että hän oli kehunut, ettei hän antaisi heille
yhtäkään Wampanoagia eikä edes Wampanoagin kynnen vertaa; ja että hän
oli uhannut polttaa Englantilaiset elävältä heidän huoneisinsa; hän ei
viitsinyt puhdistaa itseään, vaan vastasi ylpeästi, "että muut olivat
olleet yhtä valmiit sotaan kuin hän, ja ettei häntä haluttanut kuulla
sen enempää siitä".

Niin jalo ja järkähtämätön luonto, niin luja uskollisuus asiatansa ja
ystäväänsä kohtaan, olisivat varmaan vaikuttaneet kaikkien kunnollisten
ja miehuullisten tunteisin: mutta Canonchet oli Indiani, oli semmoinen
olento, jonka suhteen sodalla ei ollut mikään suosio, ihmisyydellä ei
mikään laki, uskonnolla ei mikään sääli -- hänen täytyi kuolla. Hänen
viimeiset sanansa, jotka ovat muistoon kirjoitetut, vastaavat hyvin
hänen mielensä suuruutta. Kun kuolemantuomio julistettiin hänelle,
lausui hän, "että hän oli hyvillään siitä, sillä hän sai kuolla,
ennenkuin hänen sydämensä pehmeni taikka hän puhui jotakin, joka ei
sopinut hänelle". Hänen vihollisensa antoivat hänelle soturin kuoleman,
sillä hän ammuttiin Stonington'issa. Kolme nuorta sachemia hänen omasta
säädystään toimitti työn.

Narrhagansetin linnan tappio ja Canonchetin kuolema järkyttivät juuria
myöten kuningas Filipin asemaa. Hän koetti turhaan koota jotakin
sota-armeijaa ja yllyttää Mohawkeja tarttumaan aseisin; mutta vaikka
hänellä oli valtiomiehen syntyperäiset luonnonlahjat, ehkäisivät hänen
sivistyneitten vihollistensa viisaammat vehkeet hänen tuumiensa
toimeen-panemista, ja heidän sotataitonsa pelko alkoi lannistaa
läheisten heimokuntien rohkeutta. Kova-osainen päällikkö näki, kuinka
hänen valtansa päivästä päivään väheni ja hänen rivinsä nopeasti
harvenivat hänen ympäriltänsä. Englantilaiset lahjoivat muutamat
puolellensa; toiset kaatuivat nälkään ja vaivoihin ja niitä lukuisia
päällekarkauksia torjuessaan, joilla heitä hätyytettiin. Hänen varansa
olivat kaikki menneet; hänen valitut ystävänsä temmattiin pois hänen
silmiensä edestä; hänen setänsä ammuttiin hänen vierestänsä; hänen
sisarensa kuljetettiin vankeuteen ja jollakin hätäisellä pakomatkalla
täytyi hänen jättää rakastettu puolisonsa ja ainoa poikansa vihollisten
armon nojalle. "Kun hänen perikatoansa", lausuu historioitsia, "näin
vähitellen joudutettiin, hänen onnettomuutensa ei sen kautta estynyt,
vaan kasvoi suuremmaksi: koska hän itse sai kokea lasten vankeuden
vaikutusta ja tiettyjä tunteita, ystävien katoa, alamaisten teurastusta
ja kaikkien heimolaistensa tuhoa ja häneltä itseltä riistettiin kaikki
maalliset lohdutukset, ennenkuin hänen oma henkensä vietiin."

Muun onnettomuuden lisäksi alkoivat hänen omat seuralaisensa sommitella
juonia hänen henkeänsä vastaan; he mielivät hänen myymisellään ostaa
itselleen kunniattoman turvallisuuden. Kavalluksen kautta suuri joukko
hänen uskollisista puolenpitäjistään, Wetamoe'n -- Pocassetin
indianilaisen ruhtinattaren ja Filipin läheisen sukulaisen ja
liittolaisen alamaiset houkuteltiin vihollisten käsiin. Wetamoe oli
silloin heidän joukossaan ja yritti pakoon jonkun läheisen virran yli.
Joko hän uupui uidessansa taikka nääntyi nälkään ja kylmään, hän
löydettiin kuolleena ja alastomana joenrannalta. Mutta ei kuolemakaan,
tuo onnetonten turvapaikka, jossa ei pahantekiöitäkään tavallisesti
enää häiritä, antanut mitään suojaa tälle maanpakolaiselle, tälle
naiselle, jonka suuri rikos oli harras uskollisuus sukulaistansa ja
ystäväänsä kohtaan. Hänen ruumiinsa joutui miehuuttoman ja viheliäisen
koston alttiiksi; pää eroitettiin vartalosta, pistettiin seipään päähän
ja asetettiin näin Taunton'iin hänen kahletettujen alamaistensa
katseltavaksi. Nämät tunsivat kohta onnettoman kuningattarensa kasvot
ja tulivat niin liikutetuksi tästä kauheasta näystä, että, niinkuin
kerrotaan meille, he puhkesivat "mitä hirveimpiin ja huikeimpiin
valitushuutoihin".

Vaikka Filip oli kestänyt niitä monenkaltaisia vastuksia ja vaurioita,
jotka ympäröivät häntä, näytti kuitenkin hänen seuralaistensa
kavaltaminen viiltävän hänen sydäntänsä ja saattavan hänet epätoivoon.
On sanottu, että "hän ei koskaan sen jälkeen ollut iloinen eikä
menestynyt missään toimessaan". Toivon jänne oli katkennut --
yrittämisen into sammunut -- hän katsoi ympärillensä, mutta kaikki oli
vaaraa ja pimeyttä; ei löytynyt yhtäkään säälivää silmää eikä
käsivartta, joka olisi kyennyt auttamaan. Muutamien harvojen
seuralaisten kanssa, jotka vielä pysyivät uskollisina hänen perin
vaikealle asiallensa, kova-osainen kuningas lähti takaisin Toivon
Vuoren lähitienoille, esi-isiensä entisille asuinmaille. Täällä hän
kulki ympäri, ikäänkuin kummitus, keskellä menneen valtansa ja
varallisuutensa autio-sijoja, nyt koditonna, perheetönnä ja ystäviä
vailla. Parempaa kuvausta hänen turvattomasta ja surkeasta tilastaan ei
tarvitse kuin sen, jonka historioitsian yksinkertainen kynä on
piirtänyt ja joka huomaamatta suostuttaa lukian tunteita sen onnettoman
soturin puoleen, jota hän soimaa. "Filip", hän sanoo, "kun
Englantilaisten joukot olivat ajaneet häntä halki metsien toista sataa
peninkulmaa edestakaisin, ikäänkuin petoa, tungettiin vihdoin oman
luolansa tykö Toivon Vuorelle, josta hän vetäytyi muutamien parasten
ystäviensä kanssa eräälle suolle, joka muuttui vaan vankihuoneeksi
hänelle, siksikuin kuoleman sanansaattajat toivat jumalallisen luvan
harjoittaa kostoa hänen suhteensa".

Tässäkin viimeisessä epätoivon turvapaikassa äkillinen suuruus
kokoontuu hänen muistonsa ympärille. Ajatelkaamme häntä, kun hän istuu
keskellä suruun vaipuneita seuralaisiansa, ääneti miettien kadonnutta
onneansa ja saaden jylhää ylevyyttä lymypaikkansa kolkkouden ja
auteuden kautta. Voitettuna, mutta et hätääntyneenä -- maahan
sorrettuna, mutta ei nöyrtyneenä -- näytti hän käyvän ylpeämmäksi
vastusten taakan alla ja nauttivan kiivasta tyydytystä, kun hän joi
katkeruuden viimeiset pisarat. Pikku mielet masentuvat ja murtuvat
vastoinkäymisistä; mutta suuret mielet kohoavat niitten yli. Jo paljas
antaumisen ajatuskin saatti Filipin raivoon, ja hän ampui kuoliaaksi
yhden seuralaisensa, joka esitteli jotakin rauhan keinoa. Ammutun veli
kiirehti pakoon ja ilmoitti kostonhimosta päällikkönsä olopaikan.
Joukko valkoisia miehiä ja Indianeja lähetettiin heti sille suolle,
jossa Filip piileksi vimmassaan ja epätoivossaan. Ennenkuin hän
huomasi, että he lähenivät, alkoivat he jo saartaa häntä. Vähän ajan
kuluessa näki hän viisi uskollisinta kumppaniansa kaatuvan jalkainsa
juureen; aivan mahdoton oli tehdä vastarintaa; hän syöksi ulos
kätköstään ja yritti päätähavin pakenemaan, mutta joku luopio-indiani
ampui häntä sydämeen.

Tämmöinen on tuon urhoollisen, mutta onnettoman kuningas Filipin
vajanainen kertomus; häntä vainottiin, kun hän eli, häntä herjattiin ja
häväistiin, kun hän oli kuollut. Kuitenkin, jos tarkastamme vaikkapa
niitä puolueellisia tarinoita, joita hänen vihollisensa ovat hankkineet
meille, huomaamme niissä semmoisen rakastettavan ja ylevän luonnon
jälkiä, joka on kylläinen synnyttämään myötätunteisuutta hänen
kohtalonsa ja kunnioitusta hänen muistonsa suhteen. Me näemme, että
keskellä kaikkia alinomaisen sodankäynnin väsyttäviä huolia ja julmia
intohimoja hän oli altis aviollisen rakkauden ja isällisen hellyyden
lempeille tunteille ja ystävyyden jalostuttavalle vaikutukselle. "Hänen
rakastetun puolisonsa ja ainoan poikansa" vangitsemista mainitaan
riemulla, koska se tuottaa hänelle haikeata sydämen kipua; ilolla
kehutaan likeisen ystävän kuoleman uudestaan haavoittavan hänen
herkkätunteisuuttansa; mutta useitten niitten hänen seuralaistensa
petos ja karkaaminen vihollisten puolelle, joitten uskollisuuteen hän
oli luottanut, sanotaan tekevän hänen sydämensä autioksi ja ryöstävän
häneltä kaikki lohdutukset. Hän oli isänmaan ystävä, joka innolla
rakasti kansaansa -- ruhtinas, joka oli uskollinen alamaisillensa ja
pahoillaan heidän kärsimästänsä vääryydestä -- soturi, joka oli uljas
tappelussa, luja vastoinkäymisessä, kärsivällinen vaivoissa, nälässä ja
kaikenlaisissa ruumiillisissa vammoissa, ja valmis kuolemaan sitä asiaa
varten, jota hän oli ottanut puollustaaksensa. Ylpeänä sydämestänsä
rakasti hän niin hiltymättömästi vapauttansa, että hän mieluisammin
nautti sitä metsänpetojen joukossa taikka soitten ja rämeitten
kauheissa ja nälänhaltuisissa kätköissä kuin taivutti korskeata
mieltänsä antaumiseen ja eli vallanalaisena ja ylenkatsottuna
uutis-asuntojen rauhassa ja hekumassa. Vaikka hänellä oli urhoollinen
luonto ja hän toimitti semmoisia sankaritöitä, jotka olisivat
kaunistaneet sivistynyttäkin soturia ja saattaneet hänet runoilian ja
historioitsian esineeksi, eli hän kulkiaimena ja pakolaisena omassa
maassa ja katosi niinkuin yksinäinen haahti hukkuu pimeään ja myrskyyn
-- eikä ollut yhtäkään säälivää silmää itkemässä hänen kuolemaansa eikä
yhtäkään ystävän kättä hänen kohtaloansa kuvaamassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pokanoket'in Filip" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.