Title: Näkymättömiä teitä - Runoelma elämästä
Author: Roos, Mathilda, 1852-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Näkymättömiä teitä - Runoelma elämästä" ***


NÄKYMÄTTÖMIÄ TEITÄ

Runoelma elämästä


Kirj.

MATHILDA ROOS


Tekijän luvalla suomensi Aune Krohn



WSOY, Porvoo, 1903.



I.


Kymmenkunnan vuotta takaperin istui muuanna syys-iltapäivänä eräässä
Ruotsin pohjoisista rannikkokaupungeista, vastarakennetun "Café
Riche'n" edustalla, neljä nuorta herraa juttelemassa pöydän ääressä. He
kuuluivat kaupungin hienostoon; kaksi heistä oli aivan nuoria upseereja
hienoin viiksin ja sinisin silmin, joiden avoimeen ilmeeseen silloin
tällöin yhtyi itsetyytyväisyyttä, mikä helposti tarttuu ihmiseen, kun
on nuori ja voimakas ja luulee vallan luonnollisesti omistavansa koko
maailman. Toiset kaksi olivat siviilivaatteissa, ja yhtä suuressa
määrin kuin molemmat luutnantit olivat vain jäljennöksiä toinen
toisestaan, yhtä paljon erosivat toisistaan heidän siviilipukuiset
ystävänsä.

Toinen heistä, Åke Henning, oli solakka, notkea ja hieman liian
lyhytkasvuinen. Hänen pukuunsa pantu huolellisuus tuntui hyvän joukon
liialliselta. Mutta omituisena vastakohtana tuolle vastenmieliselle
keikarinpiirteelle ilmeni hänen kasvoillaan joskus syvää totisuutta, ja
pähkinänruskeista silmistä loisti haaveksiva, alakuloinen katse.

Mutta kulkisipa outo noiden neljän juttelevan nuoren herran ohi, niin
eipä hänen katseensa pysähtyisi kumpaankaan upseereista iloisine
naamoineen eikä liioin Åke Henningiin vaaleanharmaine päällystakkineen
ja hienoine kävelykeppineen, vaan pienen seuran neljänteen jäseneen:
konsuli Bengt Falkensterniin. Ja varmaa on, että joll'ei hän
ensimmäiseltä vastaantulijalta saisi tietää, ken tuo etelämaalaisen
näköinen ja ylpeä-ryhtinen nuori mies on -- seikka, joka muuten olisi
mahdoton, sillä koko kaupunki tunsi konsuli Falkensternin -- ei hän
pääsisi rauhaan, ennenkuin saisi uteliaisuutensa, tyydytetyksi,
varsinkin jos olisi ollut naissukuun kuuluva.

Kun nuoret herrat hetken olivat puhelleet, syntyi äkkiä muutaman
silmänräpäyksen hiljaisuus. Synkkämielinen piirre, jonka pila ja nauru
olivat karkottaneet, ilmestyi silloin Åken kasvoihin, käyden joka hetki
selvemmäksi. Bengt istui taaksepäin nojaten ja tuijotti terävine,
tummansinisine silmineen kirkasta syystaivasta, hänelle tavallisen,
hieman pilkallisen hymyn leikkiessä huulilla ylöspäin kierrettyjen
viiksien alla.

"No, oletteko nähneet _häntä_?" huudahti äkkiä toinen nuorista
upseereista.

Åke Henning kopisti kiivaasti tuhkan sikaristaan ja rypisti otsaansa,
ja alakuloinen piirre hänen kasvoillaan vaihtui kärsimättömäksi,
milt'ei kiihtyneeksi ilmeeksi.

"Häntä? Ketä _häntä_?" kysyi Bengt nauraen ja puhalsi ilmaan
savukiehkuran, jota hän huvitettuna seurasi katseellaan.

"_Häntä_ -- tietysti ... tuota jumalallista ... 'divaa', joka
kunnioittaa pikku kaupunkiamme kauneudellaan", vastasi toinen
upseereista, nauraen hänkin.

"Mitä divaa? En ole kuullut sellaisesta puhuttavan", intti Bengt.

"Tyhmyyksiä!" lausui nyt Åke ja heitti molempiin luutnantteihin
harmistuneen katseen. "Ei täällä ole ketään divaa; on vain eräs nuori
opettajatar, joka muutti tänne joku aika sitten, ja hänelle he antavat
tuon nimityksen. Hän taitaa muuten olla kelpo nuori tyttö, ja tekisitte
paremmin, jos lakkaisitte puhumasta hänestä tuohon tapaan."

Hän kiihtyi puhuessaan; viimeiset sanat lausuttiin kiivaudella, jota
asian laatu ei tuntunut vaativan. Bengt lakkasi tupruttamasta ja katsoi
Åkea terävästi.

"Sinä näyt olevan tuon tuntemattoman kaunottaren ritari", hän sanoi
ivallisesti. "Oletteko tutut?"

"Hiukan", vastasi Åke ja koetti olla lyhyt ja väliäpitämätön, mutta se
ei juuri onnistunut, "olen ollut pari kertaa hänen seurassaan. Ja en
voi huomata olevan mitään syytä puhua sopimattomasti nuoresta tytöstä,
siksi, että hän onnettomuudekseen on sekä kaunis että köyhä."

"Siinä olet oikeassa", vastasi Bengt nauraen, "se ei tosin ole mikään
pätevä syy. Mutta kuka hän siis on? Kuka on hänet nähnyt? Minä en ole
edes kuullut puhuttavan hänestä. Muuten ei mielestäni rakkaassa
kaupungissamme ole juuri niin monta kaunotarta."

"Hän on tyttökoulun opettajatar ja saapui tänne pari viikkoa sitten,
vähää ennen lukukauden alkua. Olen tavannut hänet parina aamuna -- enkä
ikinä elämässäni ole nähnyt mitään niin kaunista."

Nuori upseeri teki ihailun liikkeen ja puhkesi sitten lapsimaiseen,
ihastuneeseen nauruun.

"Liikutte kai sentään suhteellisuuden pohjalla?" huomautti Bengt
vihaisesti hymyillen. Hän oli matkustanut pian koko maailman ympäri,
nähnyt espanjalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia kaunottaria ja
tunsi hyväntahtoista halveksumista molempain kokemattomain upseerien
arvostelun suhteen kysymyksessä olevassa asiassa.

"Tietysti ... kaikkihan on maailmassa suhteellista ... mutta luulenpa,
että hän kestäisi vertauksen kenen rinnalla tahansa..."

"Vahinko, että hänen yhteiskunnallinen asemansa on sellainen ... pikku
opettajatar -- äiti on muotiompelija ... siten on hän luopääsemätön ...
häntä ei tapaa koskaan missään..."

"Peeri-parka, liian huono taivasta varten, liian ylevä kadotuksen
kuiluun joutuakseen..."

Molemmat upseerit nauroivat, lapsellisesti, ajattelemattomasti. Mutta
Åke Henning nousi kiivaasti, laski lasin pöydälle, niin että kilahti,
ja huudahti:

"Teidän pilanne on sekä tyhmää että kehnoa... Jos tuo nuori tyttö,
josta puhutte, välttämättä on verrattava henkiolentoon, niin on hän
enin enkelin kaltainen ja aivan liian hyvä sitä taivasta varten, jonka
te tahdotte hänelle avata, niin, sitä paitsi liian hyvä meille
kaikille. Hyvästi."

Hän työnsi kiivaasti tuolin syrjään, kumarsi jäykästi päätään ja läksi
nopein askelin pois. Tänä hetkenä katosi kaikki keikarimaisuus, jota
muulloin oli hänen esiintymisessään; hän tuntui kuin kasvavan pari
tuumaa, ja hänen epäselvät piirteensä saivat äkkiä lujuutta, jonka
todellisen tunteen hehku joskus luo hentomielisiin kasvoihin.

Kolme jälkeenjäänyttä katsoivat tyrmistyneinä toisiinsa.

"Onko mies hullu vai rakastunut, vai ehkä molempia?" kysyi Bengt.

"Kai viimeksi mainittua. Muistuu mieleeni, että hän eilenkin suuttui,
kun joku puhui Ester Hermansonista."

"Mutta kuka on tuo ihmeolento, joka jo näyttää sytyttäneen kelpo
kaupunkimme?" lausui Bengt nauraen. "Olkaapa niin hyvät ja kertokaa
jotain hänestä ... en ymmärrä, kuinka en ole kuullut hänestä
puhuttavan..."

"Sinähän palasit kotiin toissapäivänä, ja hän muutti tänne äitineen
poissaollessasi. Hän on, kuten sanottu, tyttökoulun opettajatar, menee
aina aamuin ja puolipäivin tunnollisesti työhönsä Kaivokatua ja
Uudentorinkatua pitkin ja palaa samaa tietä, niin että siellä voit
hänet tavata, milloin haluat. Hänen äitinsä on pannut alulle
muotikaupan, jonka pormestarin ja rehtorin rouvat lienevät ottaneet
suojiinsa. Siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Ja itse voit pian tulla
vakuutetuksi siitä, ett'en ole liikoja sanonut hänen ulkonäöstään. Mitä
hänen sisimpäänsä tulee, niin siitä en ole vielä ollut tilaisuudessa
muodostamaan niin varmaa arvostelua, kuin Åke Henning näkyy tehneen."

Bengt hymyili ja puhalteli yhä savukiehkuroitaan kirkkaaseen
syys-ilmaan. Molempain nuorten upseerien ihastukseen tuntematonta
kaunotarta kohtaan hän ei pannut suurta arvoa, mutta että Åke jo tuntui
rakastuneen häneen, siitä oli hän paljon enemmän huvitettu. Luultavasti
hänellä ei ollut mitään itsetietoista aikomusta kilpailla Åken kanssa;
mutta falkensterniläinen tottumus aina olla ylimmäinen, aina
ensimmäinen, se se hiipi häneen kuin vietti, jota hän sen enempää
ajattelematta seurasi. Jos tuon nuoren naisen kauneus todella oli niin
"maan kuulu", kuin upseerit arvelivat, niin ei Åke Henning, vaan Bengt
Falkenstern oli oleva hänen suosion voittanut ihailijansa!...

Mielessään tämä aie, joka ei ollut selvin sanoin ajateltu, vaan
ainoastaan ilmeni miellyttävästi kiihottavana tunteena, hän huusi
kyyppäriä, nousi ja läksi sitten luutnanttien seurassa alas sataman
kävelytietä, jota he jonkun aikaa kulkivat edestakaisin, nauttien illan
hiljaisuudesta, tähtien välkkeestä ja kuutamon hohteesta lahdella,
missä kaupungin satama oli. Toisella puolen kohosivat pehmeäpiirteisinä
tummat vuorenhuiput; etelässä, missä lahti aukeni meren helmaan, loisti
majakkatuli etäiseltä saarelta, ja sen takaa näkyi kapea juova
taivaanrantaa, jossa meri ja taivas sulivat toisiinsa.

Herrain puhelu vaikeni vähitellen; kukin joutui ajatusten ja unelmain
valtaan, joita iltatunnelma synnytti. Lopuksi he jättivät hyvästi
toisilleen; molemmat upseerit läksivät kaupunginpuistoon, jossa
kirjavat lyhdyt paloivat ja sotilaat soittivat, mutta Bengtin ei tehnyt
mieli seurata heitä. Tapansa mukaan hieman ylpeästi ja samalla
sydämellisesti päätään nyykäyttäen -- kaupungin naiset pitivät sitä
nyykäystä "kuninkaallisena" -- hän sanoi hyvää yötä ja meni niin
kotiinsa "Falkensternien palatsiin" Satamakadun varrella.



II.


Viime vuosisadan alussa tuli näille seuduille se mies, joka laski
perustan rikkauksille, jotka nyt antoivat Falkensternin nimelle kauas,
vieläpä Ruotsin rajain ulkopuolellekin kajahtavan soinnun. Ollen
syntyjään saksalainen, vanhan, entisaikoina rikkaan ja mahtavan
aatelissuvun jälkeläinen, ei hän suurta elämäntyötään alottaessaan
kuitenkaan ollut muuta kuin entinen lauttaaja ja tukkipäällikkö, joka
pontevuudellaan ja ahkeruudellaan oli koonnut pääoman, ja sen hän
tahtoi saada kantamaan hedelmiä, se on: sen tuli tehdä hänestä rikas ja
huomattu mies. Suuren Vånga-joen suulle hän perusti rauta- ja
sahalaitoksen, yhden seudun paraimpia, ja ei aikaakaan, niin oli hän
kohottanut liikkeensä huimaavan korkealle.

Mutta ei hän tasaisia teitä noussut onnen kukkuloille; hänen matkansa
vei mitä hurjimmin kiemurtelevaa polkua. Milloin vaipui hän täydellisen
häviön notkoihin, milloin kohosi onnen ja menestyksen harjanteille.

Vuosien vieriessä oli seudun väestö antanut hänelle tuon epäilyttävälle
soivan pilkkanimen "hullu patruuna", sillä hän oli päättänyt koettaa,
mitä ei yksikään ennen häntä: uittaa tukkeja pitkin Vångan kuohuvaa
vuolletta. Kului pari vuotta, ja yritykset menivät aina vaan hukkaan;
tukit ajautuivat säännöllisesti kauas merelle, ja rappio ja häviö
hiipivät väijyvinä varjoina työpajojen ympärillä, joissa sekä työ- että
päällysmiesten katseissa kuvastui pilkkaa ja epäilystä. Mutta näiden
ulkonaisten vastoinkäymisten takana oli jotain, jota kansa ei nähnyt
eikä käsittänyt: tahto, voimakkaampi kuin rautaketjut, joita pajoissa
taottiin; tarmo, joka kuin teräsvieteri ponnahti sitä korkeammalle,
kuta alemmas se painettiin; ja tarkkanäköisyys, joka tunkeutui
tulevaisuuteen, korvasi hetken tappiot tulevilla voitoilla ja
rohkealla, levollisella selvyydellä teki johtopäätöksiä. Ja kun se
hetki koitti, jolloin itsepintaiset tukit kulkivat aukaistuja väyliään
aaltojen kuohussa, ja liike vähittäin loistavasti elpyi, silloin sattui
tuo tuttu seikka, että tuuli kääntyi; "hullusta" tehtiin nero, ja
epäilys vaihtui kunnioitukseksi, joka vuosien vieriessä muuttui
taikauskoiseksi luuloksi, että kaiken, mitä patruuna Falkenstern otti
tehdäkseen, täytyi onnistua ja että hän salaperäisellä mahdilla
vallitsi sekä ihmisiä että asioita.

Tehtailija Henrik Falkensternillä oli vain yksi tytär, naimisissa erään
korkeasukuisen, köyhtyneen upseerin kanssa, ja yksi poika, Kurt, jolle
hän kuollessaan jätti koko suuren työnsä rauta- ja sahalaitoksineen
Vångan suulla. Kurt oli perinyt isänsä työteliäisyyden, mutta ei hänen
neroaan eikä tahdonvoimaansa. Hänen johtaessaan alkoi sahalaitoksilla
jonkunlainen taantumus, joka luonnon välttämättömyydellä seuraa siellä,
missä ei ole edistystä ja kehitystä. Työmiesten asunnot alkoivat
rappeutua, osa koneista kävi vanhanaikuiseksi, uudet tuulet, jotka
puhalsivat rauta- ja puutavaramarkkinoilla, eivät päässeet Vångajoelle,
ja luultavaa on, että jos Kurt olisi elänyt yhtä vanhaksi kuin isänsä,
olisi Falkensternien aurinko peittynyt pilviin. Mutta hän kuoli
liikkeen vielä kukostaissa ja jätti siis loistavan perinnön
kaksikymmenvuotiaalle pojalleen, Bengtille, ja neljälle tyttärelleen,
jotka täysikasvuisiksi tultuaan ja rippikoulun käytyään heti toinen
toisensa jälkeen joutuivat kihloihin ja naimisiin pääkaupungin enemmän
tai vähemmän varattomain kreivien tai paroonien kanssa. Kun
perinnönjako oli suoritettu, otti Bengt koko suuren liikkeen haltuunsa
ryhtyäkseen nuorin, kokemattomin voiminsa johtamaan sen monia eri
osastoja.

Mutta ei kauvan kestänyt, ennenkuin tarina isoisän voimasta ja
työkyvystä virkosi eloon, pojanpoika sankarinaan. Kaikki onnistui
nuorelle Bengtille, tehdas kukosti kaikin tavoin, ja sen liikeyhteys
ulkomaitten kanssa kasvoi kuin verkko, jossa silmukka liittyy toiseen.
Jo ensimmäisenä vuonna, vastoin monia vastustavia, täysivaltaisiakin
tahtoja, sai hän, tuo kaksikymmenvuotias nuorukainen, aikaan, että
työmiesten asunnot korjattiin ja rakennettiin uudelleen. Sitten
seurasivat vuosi vuodelta muut uudistukset: koulu, kappeli, uusi silta
y.m. Mahdoton on sanoa, mikä oli sisin syy näihin parannuksiin, jotka
antoivat uutta hohdetta Vångan tehtaan jo ennestään loistavalle
maineelle: rakkausko ja huoli kansan tarpeista, vaiko ylpeys, joka aina
tahtoo kaikessa hohtaa ylinnä. Varmaa on, että työväki piti Bengtistä.
Vaikka hän oli suora ja jyrkkä kuten iso-isänsä, ylimys kiireestä
kantapäähän, taisi hän kehua olevansa seudun suosituimpia herrasmiehiä.
Hänen persoonallisuutensa voimakkuus, joka ilmeni jo nuorukaisessa, kun
tämä kulki lautatarhoilla ja kulmakarvojaan rypistämällä ja tuimalla
ulkonäöllään koetti voittaa nuoruuden epävarmuutta, jota hänessä vielä
oli, se se pystyi työmiehiin; he tunsivat, että heidän edessään oli
"mies", tosin ylpeä ja ankara, mutta sanassaan pysyvä, ja olihan hän
sitä paitsi pitänyt huolta väestään paremmin kuin yksikään edeltäjistä.

Mutta kursailut ja imartelut pilasivat vuosien kuluessa nuoren isännän,
hän tottui näkemään kaikkien taipuvan hänen tahtoonsa, ja vähitellen
muuttui hänen itseluottamuksensa miehekkäästä levollisuudesta
halveksivaksi ylpeydeksi; ja joskin hän yhä omisti väestönsä
luottamuksen ja kiitollisuuden, niin ei se Bengt Falkenstern, joka
pilkallisesti hymyillen istui kuuntelemassa nuorten herrain kertomuksia
Ester Hermansonista, enää ollut yhtä ihailtu, kuin kaunis, voimakas
kaksikymmenvuotias nuorukainen oli ollut.

Ja kaupungin sivistyneet häntä oikeastaan enin pelkäsivät;
Falkensternin nimi oli vuosien vieriessä saanut sellaisen loiston, että
oli vallan turhaa koettaa pysyä itsenäisenä sen rinnalla ja päästä sen
vaikutuksen alta. Sillä seikka oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen, että
sen, joka ei voinut kehua olevansa minkäänlaisissa suhteissa konsuli
Falkensterniin -- paraimmassa tapauksessa edes omistaen pöydällään
hänen käyntikorttinsa tai painetun kutsun vanhaan palatsiin Satamakadun
varrella, tai joll'ei sitä, niin ainakin oikeuden tervehtiä häntä
kadulla -- niin, sen oli sangen vaikea kiivetä yhteiskunnan
sivistyneitten piireihin johtavia portaita.

Falkensternien ja Henningien välillä oli aina ollut kilpailua;
jälkimäisetkin olivat rikkaita ja mahtavia sahanomistajia, mutta
Falkensternit voittivat siinä, että heidän menestyksensä oli ollut
ehdoton. Heillä oli aina ollut sitä, mitä ihmiset nimittävät "hyväksi
onneksi", ja tuntui siltä kuin yksin se seikka, että Henningit olivat
antautuneet heidän kanssaan taisteluun vallasta, olisi sekottanut
jälkimäisten kohtaloon jonkunlaisen menestyksen puutteen ja huonon
onnen, jota heillä muuten ei olisi ollut.

Tämä äänetön, mutta sitkeä ja kiivas taistelu ilmeni vuosien kuluessa
yhä selvemmissä muodoissa, kuten kilpailuna luottamusviroista ja muuna
sellaisena, ja kärjistyi lopuksi Bengtissä ja Åkessa, muuttuen
jonkunlaiseksi järkkymättömäksi sallimukseksi. Mitä auttoi, että Åke
koetti kurottaa pientä hienotuoksuista, huolellista olentoaan, hän
ylettyi kuitenkin vain Bengtin olkapäähän; mitä auttoi koettaa voittaa
toista ulkonaisessa komeudessa, Bengtille voitto sittenkin jäi. Ja tämä
epäonnistuminen, elämän taistelussa tappiolle joutuminen, joka
vähitellen tuossa alituisessa kateellisessa kihnaamisessa
Falkensternejä vastaan oli liittynyt Henningin nimeen, heitti Åken,
nuoren, hennon Åken yli raskasmielisine katseineen ja katkerine
hymyineen, ikäänkuin traagillisuuden varjon, jota vuoroin ulkonaiset
vastoinkäymiset, vuoroin hänen oma sisäinen epäilyksensä yhä
suurensivat.

Tällä kannalla olivat olot kaupungissa, kun kaunis Ester Hermanson tuli
viskatuksi sinne kuin pommi ja pani kaikki kielet ja mielet
liikkeeseen. Eihän kaupungissa tosin ollut puutetta somista neitosista.
Pormestarilla oli koko kuusi tytärtä, joista ainakin pari oli hyvin
miellyttävää, ja muisto Adele Falkensternistä, kolmannesta sisaruksien
joukossa, oli yhä valokohtana hienoston aikakirjoissa. Mutta jokaisen
täytyi myöntää, että nuori opettajatar voitti sekä menneisyyden että
nykyisyyden, vaikkapa se myönnytys muutamilla tahoilla tuntuikin hieman
tylyltä.

Åke Henning oli vain pari kertaa nähnyt tuon nuoren tytön, kun hänelle
jo kävi selväksi, että hän rakasti häntä tavalla, jolla ei vielä ollut
ketään naista rakastanut. Myrskyiset, riehuvat nuoruudentunteet
kuohahtivat sydämen syvyydestä, jonne hän luuli niiden ijäksi
hautautuneen, ja kutoivat öin ja päivin lumoavia, hohtavia unelmia
hänen sieluunsa. Hän tuskin ajatteli eroa tytön yhteiskunta-aseman ja
omansa välillä. Mitä merkitsi se, että tyttö oli köyhä ja halpa? Åke
tekisi niinkuin muinoin kauniin Sigridin rakastaja tämän sarkahameelle:
peittäisi sen kullalla ja helmillä, ja palkinnoksi loisi tytön
ihmeellinen kauneus, hänen suloinen naisellisuutensa kuin
auringonpaistetta yli koko hänen elämänsä...

Oikeastaan hän ei luulokkaasta luonteestaan huolimatta epäillyt tyttöä
voittavansa: hänen tietämättään luottivat hänen haaveksivat
tulevaisuuden unelmansa siihen, että tuollainen köyhä, vähän huomattu
tyttö kuin Ester, olipa hän kuinka kaunis tahansa, kiitollisena ottaisi
vastaan tarjouksen tulla Åke Henningin puolisoksi. Yhtä hän vain
pelkäsi: että Bengt Falkenstern rupeaa hänen kilpailijakseen. Hän oli
kerran ennenkin joutunut samanlaiseen asemaan, ja hänen kätensä
puristui yhä vieläkin nyrkkiin, kun hän ajatteli, miten Bengt
muutamassa päivässä oli työntänyt hänet syrjään.

Mutta eihän Bengt ikinä ottaisi tyttöä vaimokseen -- Falkensternien
ylpeys, joka Åkelle monasti oli ollut kompastuskivi, muuttui nyt
pelastavaksi laudaksi, jonka turvissa hän koetti ohjautua satamaan pois
epäilyksistä ja epäluuloista...

Ei, ei ikinä vaimokseen, se ainakin oli varmaa. Mutta -- eihän se
estäisi Bengtiä rakastumasta, houkuttelemasta tyttöä puoleensa,
tekemästä häntä onnettomaksi, syöksemästä häntä ehkä ... ehkä...

Åkesta tuntui, kuin olisi tuo ajatus kuin kylmä käärme kietoutunut
hänen sydämensä ympärille, ja hän tunsi, kuinka epäilys ja epäluulo
uudelleen vetivät häntä tummaan syvyyteensä.

Näin heittelehti, hän vaihtelevien tunteitten kesken, samalla kun
hänellä oli yksi ajatus, joka lakkaamatta ajoi häntä eteenpäin: saada
kaikki selväksi ennen Bengtin kotiintuloa. Mutta se ei onnistunut;
Ester vältti häntä, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän tapasi
hänet, oli tyttö niin ujo, että kaikki lähestyminen oli mahdoton.

Åke kirosi itseään ja kohtaloaan, mutta hänen rakkauttaan Esteriin ei
mikään vastarinta vähentänyt, ei se, joka jo oli häntä kohdannut, eikä
se, jonka hän aavisti olevan tulossa. Ja sinä iltana, jolloin nuo neljä
nuorta herraa istuivat Café Riche'n edustalla ja Bengt samalla sekä
ivallisesti että uteliaasti hymyillen kuunteli puhetta Esterin
kauneudesta, sinä iltana tunsi hän, kuinka vanha peritty vihamielisyys
Falkensternejä kohtaan kuohahti synkäksi vihaksi siihen mieheen, jossa
hän mustasukkaisen vaistolla jo näki onnellisen kilpailijansa.



III.


Bengt Falkenstern oli yli kolmenkymmenen, ja koko kaupungissa oli
tunnettua, että hän avioliittojen suhteen oli sitä mieltä, että ne ovat
parhaat, joista ei mitään tule. Ystävät ja tuttavat tiesivät
suunnilleen, miten hän siinä asiassa ajatteli: hän asetti niin suuret
vaatimukset vaimoonsa nähden, että jos hän niiden täyttämistä piti
avioliittonsa ehtona, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin jäädä
vanhaksipojaksi. Hän oli nähnyt niin monta onnetonta tai puolittain
onnellista avioliittoa, että hän mieluummin valitsi oman hauskan
seuransa ja vapauden, jonka riippumaton asema hänelle soi. Sitä paitsi
kantoi hän sydämessään ihannekuvaa, josta hän ei voinut irtautua:
äitivainajansa kuvaa. Vain hän, joka olisi tuon ihanan, korkeasukuisen
naisen kaltainen, voisi voittaa hänen sydämensä, vain hän saisi kiertää
kalliit perhekorut kaulaansa ja käsivarsiinsa. Näitä ajatuksia ja
tuumia oli hänessä liikkunut, ja niitä hän oli peittelemättä
ilmilausunut niistä ajoista asti, jolloin falkensterniläinen
itsetietoisuus alkoi saada oman erikoisvärityksen Bengtin luonteen
kylmästä ylimielisyydestä ja arasta, huolellisesti kätketystä syvän ja
voimakkaan rakkauden kaipuusta. Ja kun vuodet vierivät tuomatta mitään
muutosta hänen ulkonaisiin oloihinsa, niin vahvisti todellisuus yhä
enemmän ja enemmän hänen teoriiojaan.

Hän ei siis ajatellutkaan todellisen tunteen syntymistä, kun hän tuona
iltana Café Riche'n edustalla juteltaessa päätti tutustua Esteriin ja
itse tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän todella niin ihastuttava, kuin
nuo nuoret herrat arvelivat.

Mutta ei ollut menestystä hänelläkään koettaessaan tavata tyttöä; pari
kertaa kulki hän pitkin Kaivokatua, vahti koulun edustalla ja näki
paljon opettajattaria ja koulutyttöjä, mutta ei yhtäkään sopinut
nimittää "kaunottareksi". Lopuksi hän suuttui, niinkuin aina, kun ei
joku asia käynyt mieltä myöten; hänestä tuntui, kuin olisi Ester häntä
persoonallisesti loukannut, kun ei ollut kadulla sillä tunnilla ja
minuutilla, jolloin Bengt suvaitsi kulkea häntä vakoilemassa, ja hän
päätti olla hänestä sen enempää välittämättä. Mutta päätöksen
toteuttaminen ei onnistunut: hän ei voinut olla Esteriä muistamatta.
Ajatus saada nähdä erinomaista kaunotarta oli saanut hänen
mielikuvituksensa liikkeeseen ja täyttänyt sen kuvilla, jotka täytyi
voida karkottaa, tai sitten oli niille löydettävä vastine
todellisuudesta. Hän kulki siis yhä edelleen aina puolipäivin, otsa
rypyssä ja tyytymättömän näköisenä, pitkin Kaivokatua, tarkastellen jo
pitkän matkan päästä, nenälasiensa takaa, vastaantulevia nuoria naisia.

Viimein hän eräänä päivänä näki koulun luona nuoren tytön, jonka näkö
sattui häneen kuin sähköisku, paljon ennen kuin hän oli ennättänyt
huomata muuta kuin hänen olentonsa rajapiirteet. "Se on hän", Bengt
ajatteli, ja äkkiä tuntui hänestä kuin olisi aurinko noussut, kuin
jotain valoisaa ja säteilevää olisi tullut häntä vastaan tuon nuoren
tytön haahmossa. Silmänräpäyksessä ennätti hän painaa mieleensä hänen
ulkomuotonsa huomattavimmat piirteet. Hän näki, että tyttö oli hyvin
pitkä ja solakka, ja kauniisti kaartuva kaula ja pehmeät, notkeat
liikkeet muistuttivat liljaa. Päätä verhosi tavattoman runsas,
kullankarvainen tukka, jonka vaalea hohde oli omituisen ihastuttava
vastakohta suurille, harmaanruskeille, lempeäloisteisille
gasellinsilmille. Bengt ennätti myös huomata, että hän astui tavattoman
kauniisti ja että ryhti oli samalla sekä ylpeä että naisellisen pehmeä.

Kaikki nuo ulkonaiset piirteet valtasivat hänen mielikuvituksensa
eivätkä koskaan enää unohtuneet...

Kun he menivät toistensa ohi, kiinnitti Bengt katseensa Esteriin ja
nosti kohteliaasti hattua. Tyttö katsahti hämmästyneenä ylös, heikko
puna kohosi hänen poskilleen, hän hymyili, puoliksi hämillään, puoliksi
veitikkamaisesti, ja kumarsi hieman päätään. Bengtkin hymyili --
itselleen; hän tuskin tiesi tervehtineensä, hän oli toiminut kuin
hypnotiseerattu, joka ei tee tekoansa suunnitelman tai laskujen
nojassa, vaan siksi, että hänen täytyy...

Niin tosiaankin, tyttö oli kauneinta, mitä hän konsanaan oli nähnyt;
nuo haaveksivat nuoret olivat olleet oikeassa... Hän oli ihastunut,
hurmaantunut; koko kotimatkan hän ajatteli tuota nuorta tuntematonta
tyttöä. Välistä tuntui, kuin olisi hän seisonut vastalöydetyn, uuden
madonnakuvan, ihmeteltävän taideteoksen edessä; välistä tuli _nainen_
esiin, lämmin, elävä nuori nainen, väreillen ihanana kevät-unelmain ja
kesäisten satujen tunnelmana; välistä väistyivät nuo ihanat näyt, ja
epämääräisestä, sumuisesta etäisyydestä ilmestyi _ihminen_, Ester
Hermanson, ja levottomina, uteliaina ajoivat kysymykset toisiaan takaa:
kuka hän on ... minkälainen hän on ... kuinka voisin häntä tavata?...

Äkkiä syntyi hänessä kuin vastavirtaus noille kuvitteluille; synkkä
tyytymättömyys kuohahti esiin ja valoi kylmää vettä hänen lämpimille
tunteilleen. Kuinka sopimatonta oikeastaan oli, että nainen siinä
asemassa oli niin kaunis! Kuningattarelle, prinsessalle,
kreivittärelle se ulkomuoto olisi omiaan, -- mutta köyhä opettajatar,
muotiompelijan tytär, mitä teki hän sellaisella kauneudella?
Odottamattaan tuli Bengt niin huonolle tuulelle, että hän sisimmässään
kapinoi tuntemattomia voimia vastaan, joiden hän arveli sopimattomalla
tavalla järjestävän elämän oloja. Ja kotiin tullessaan oli hän niin
alakuloinen ja nyreissään, ett'ei koko iltana puhunut kenellekään
sanaakaan, istui vaan huoneessaan ja luki sanomalehtiä ja kirjotti
kirjeitä ja myöhemmin illalla läksi yksin kävelemään maalle päin. Mutta
koko ajan seurasi häntä Esterin suloinen kuva, joka hymyili hänen
synkille ylpeydenajatuksilleen, niinkuin auringonsäde raju-ilman
pilville.

Seuraavana aamuna herätessään oli hän paremmalla tuulella. Ensiksikin
oli hän nukkunut hyvin, johon hän pani paljon arvoa, ja toiseksi oli
hänen onnistunut vakuuttaa itseään siitä, ett'ei ollut mahdollista
muuttaa luonnon erehdystä kaunottaren suhteen ja että siksi oli paras
ottaa asia sellaisenaan, seurata ensimmäistä päätöstään ja ruveta tytön
ritarilliseksi ihailijaksi. Samaan aikaan kuin hän edellisenä päivänä
oli tavannut Esterin, läksi hän siis Kaivokadulle, ja niin pian kuin
tyttö tuli näkyviin, meni hän suoraan häntä vastaan, nosti hattuaan ja
levollisella, kohteliaalla varmuudella, ominainen niille, jotka ovat
tottuneet aina osumaan maaliinsa, lausui:

"Pyydän anteeksi, neiti, että eilen tervehdin teitä ilman minkäänlaista
oikeutta siihen. Harmillinen lyhytnäköisyys, joka usein tekee minulle
pienet tepposet, selittäköön erehdykseni. Toivon, että suotte
anteeksi?"

Ester loi häneen aran, ihmettelevän katseen ja kumarsi hymyillen. Hänen
mielestään oli erehdys liian vähäpätöinen kaivatakseen noin pitkää
puolustusta, ja jos hän miehen kohtelussa olisi huomannut vähääkään
tunkeilevaisuutta tai uteliaisuutta, olisi hän heti karkottanut hänet
luotaan. Mutta hänen hieno naisenvaistonsa ei keksinyt mitään
sellaista; miehen kohtelu ja tapa oli erinomaisen kohteliasta ja hänen
katseensa levollinen ja kylmä. Ester tiesi hyvin, kuka hän oli, ja
hänestä oli imartelevaa, että konsuli Falkenstern näin huomasi häntä.

"Sallikaa minun esittää itseni", jatkoi tämä yllä samaan levolliseen,
objektiiviseen tapaan, jonka hän arveli paraiten vievän perille, "olen
konsuli Falkenstern."

Ester hämmästyi hieman. Hänen silmänsä painuivat maahan miehen katseen
edessä. Hän punastui, mutta vastasi rauhallisesti, osottamatta
pienintäkään saamattomuutta:

"Nimeni on Ester Hermanson."

"Ah, te olette tuo uusi opettajatar", huudahti Bengt, ja ensi kerran
heidän kohtaamisensa ajalla hän antoi ihastuksen pilkistää esiin
levollisuuden naamarin takaa, jonka hän oli vetänyt kasvoilleen.
"Kuulin tässä eräänä päivänä jonkun ylistävän teitä ja silloin
ajattelin: ehkä hän tuo raikkaan tuulahduksen pinttyneeseen
seurapiiriimme. Panen juuri kuntoon koulua tuolla sahalaitoksellani;
ehkä te voitte antaa hyviä neuvoja. Sallitteko minun seurata teitä ja
jatkaa keskustelua, joka ehkä voi huvittaa meitä molempia?"

Rohkaistuneena Esterin ujosta: "mielelläni, jos konsulia haluttaa", hän
seurasi häntä kotiin asti ja puhui koko ajan kasvatusopillisista
kysymyksistä aina vaan samaan rauhalliseen, objektiiviseen tapaan.
Vähitellen katosi Esterin ujous, hän kuunteli huvitettuna Bengtin
kertomusta Vångan kouluoloista ja lausui vapaasti ajatuksensa. Ja kun
he olivat tulleet Esterin portille ja Bengt jätti hyvästi ja
kohteliaasti kiitti häntä tuttavuudesta, jonka niin aivan ansiottaan
oli saanut tehdä, silloin oli Ester jo muodostanut arvostelunsa
hänestä. Bengt oli rakastettavin, miellyttävin nuori mies, minkä hän
koskaan oli tavannut, niin iloinen, niin vaatimaton, niin luonnollinen
-- ja hänen elämänkatsomuksensa oli niin vapaa ja laaja, hän harrasti
niin suuresti kansaa, juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat Esterinkin
sydäntä lähinnä. Neljännestunti sitten olivat ho aivan vieraat
toisilleen, ja nyt tuntui Esteristä, kuin olisi hän konsuli
Falkensternissä löytänyt hyvän ystävän, jonka hän varmaan oli uudelleen
tapaava, jonka kanssa hän saisi jutella monista hauskoista
kysymyksistä...

Vasta kun hän iltapäivällä oli yksin huoneessaan ja seisoi kuvastimen
edessä järjestäen hiuksiaan, jäähtyi hänen innostuksensa hieman, ja hän
ajatteli, ivallisesti hymyillen tarkastaessaan kaunista kuvaansa:
"Tokkopa hän olisi niin huvitettu kasvatusopista, jos ulkomuotoni olisi
toisenlainen ..."

Bengt menetteli hyvin varovasti; jott'ei pelästyttäisi tyttöä, antoi
hän muutaman päivän vierähtää koettamatta lainkaan häntä kohdata. Mutta
eräänä päivänä läksi hän Kaivokadulle, asetti niin, että tuli Esteriä
vastaan, tervehti ritarillisesti, mutta kuitenkin vieraasti,
niinkuin edelliselläkin kerralla, ja alkoi heti vakavasti puhella
yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ja keskustelu vieri kuin iloisesti
loriseva virta, jonka mukana he molemmat seurasivat, täynnä valoisia,
herääviä kevätunelmia. Ja jos miehen yhä enemmän valtasi ajatus, että
tuo nainen oli kaunein, minkä hän koskaan oli nähnyt, niin alkoi
tyttökin katsella miestä orastavan rakkauden kirkkaan hohteen läpi. Hän
unohti vallan pienet epäilyksensä Bengtin kasvatusopillisen
harrastuksen todellisuudesta, ja hänen sydämessään kaikui kuin
lakkaamaton, riemuisa leivon viserrys: tuollaiseksi, juuri tuollaiseksi
olen miehen ajatellut, todellisen miehen ... noin hyväksi, jaloksi ...
niin lämpimäksi kaikkea suurta ja oikeata kohtaan...

Lähinnä seuraavina aikoina he tapasivat toisensa täten monasti, ja,
kerta kerralta tuli heistä hartaammat ystävät. Bengt pyysi Esteriä
käymään Vångan tehtaalla katsomassa sahoja, työmiesten asuntoja y.m.
Kun hän arveli, että heidän suhteensa oli kyllin pitkälle kehittynyt
oikeuttaakseen sydämellisempiin ihailunosotuksiin, lähetti hän
Esterille kukkavihkon, hyvin pienen ja vaatimattomasti sidotun, mutta
kukat olivat mitä kalleimpia. Seuraavana päivänä tavattaessa, jo
ennenkuin Ester ennätti kiittää tai lausua paheksumistaan kukista,
pyysi Bengt saada käydä tervehtimässä hänen äitiään ja tulla tälle
esitetyksi. Tämä pyyntö nosti kiivaan punan nuoren tytön kasvoille,
kauniin, vienon värin, joka antoi hänen silmilleen kostean hohteen ja
teki hänet niin suloiseksi, että Bengt ei voinut hillitä itseään, vaan
melkein tietämättä, mitä teki, tarttui tytön käteen ja puristi sitä
kovasti. Ester ei itsekään ollut selvillä tunteistaan tällä hetkellä;
hämmästys, tyydytetty ylpeys ja puoliherännyt rakkaus sekaantuivat
toisiinsa hänen sielussaan, mutta tuon kaiken läpi tunsi hän kuin
neulanpistona tuskallista epäluuloa.

Hän vastasi kuitenkin myöntävästi tulematta lainkaan hämilleen ja
ihmetteli vain, minähän päivänä ja mihinkähän aikaan Bengt tulisi.
Mutta Bengt osasi viekkaasti luikertaa vastaamasta ratkaisevasti
siihen, ja he erkanivat ilman että oli määrätty päivää, jolloin hän
kävisi äitiä tervehtimässä. Sitten ei Ester pitkiin aikoihin kuullut
hänestä mitään...

Sillä välin kävi Bengt vaikeaa sisällistä taistelua. Jo silloin, kun
hän kukat lähetettyään tapasi Esterin ja tunteittensa valtaamana pyysi
saada tehdä käynnin hänen äitinsä luona, oli hän mennyt yli rajain;
hänen säteilevän iloinen mielensä oli lannistunut, ja kotiin tullessa
valtasi hänen sydämensä hurja vimma. Hän tunsi, että oli antanut
houkutella itsensä jonkun salaperäisen Rubikon-joen poikki, ja tuo
seikka, jota ei hän tosin tunnustanut, mutta joka hänessä kuitenkin
oli tuskallisena tunteena, se oli irrottanut hänessä kaikki
rakkaudenhuumeen kahlehtimat vastakkaiset voimat. Tähän asti oli hän
huolettomana keijunut välkkyvillä aalloilla, joita hän ennenkin monta
kertaa oli kulkenut; hän oli vain nauttinut, ja kun vastaväitteet
kohottivat päätään ajattelemattomain unelmain joukosta, karkotti hän
ne, tuumien: "pyh, sellaistahan tapahtuu joka päivä! Varmaan hän on
usein ollut tällaisen haaveilun esineenä, johon minä nyt olen
antautunut. Jos käy liian kuumaksi, matkustan tieheni; en ole mitään
sanonut ... en mitään sitovaa..."

Mutta kun hän näki tytön kasvojen ilmeen pyytäessään saada käydä tämän
äidin luona, silloin ymmärsi hän menneensä liian pitkälle, ja hänen
sydämestään nousi, kuin musta varjo kesän valoisuuteen, tuo ajatus: "ei
suinkaan hän vaan luule, että minä ajattelen kosia häntä?..."

Tuo ajatus, joka häntä sitten seurasi koko päivän, sai hänet vallan
pois suunniltaan, aivan kuin olisi joku toinen eikä hän itse keksinyt
sen. "Tyhmyyksiä, joutavia! Kuinka voi ajatella jotain niin mieletöntä!
Minä, joka en tosiaankaan ole nähnyt naista, jolle tahtoisin antaa
nimeni, minäkö naisin erään ... ha ... haha ... se on naurettavaa,
totta tosiaan, sehän on vallan naurettavaa..."

Hän nauroi halveksivasti, kulkiessaan edestakaisin salissaan, ja
märehti kiivaita todisteluja arveluita vastaan, jotka kuitenkin olivat
hänen omasta päästään lähteneet.

Mutta kun hän näin kulki, kiihottaen itseään lapsimaiseen raivoon
Esteriä vastaan, hiipi häneen vallan vastakkaisia tunteita. Hän, jonka
Bengt tahtoi karkottaa, kosti ja kietoi kauneudellaan hänen ajatuksensa
tuoksuavaan ruusuverkkoon. Hän pakotti Bengtin ajattelemaan häntä, ei
oman tahtonsa mukaan, haihtuvalla ihailulla, vaan rakkauden rajulla,
tuskaisella kaipauksella; kuin vetovoiman kuljettamana joutui Bengt
juuri niille urille, joita hänen ylpeytensä kieltäytyi seuraamasta.
Esterin kuva sukelsi alituisesti esiin, milloin olan takaa, milloin
vallan edestä, milloin hymyilevänä, milloin ilmeessään tuo huolestunut
pikku totisuus, joka teki hänen lapsensuunsa niin ihastuttavaksi ja loi
hienon varjon hänen kauniille otsalleen; hänen äänensä kaikui
hivelevinä sointuina Bengtin korvissa, hänen liikkeensä sousivat
ilmassa kuin tasaiset, keinuvat säveleet, koko hänen olentonsa lainehti
Bengtin ympärillä, hänen hiustensa kultahohde, hänen silmäinsä loiste,
huulten tumma purppura... Bengt tunsi kuin vajoovansa hänen
katseittensa ja hymyilyjensä aurinkoiseen aaltoon...

Öisin hän ei saanut unta. Salaperäiset syvyydet, jotka hän arkana kätki
sielunsa sisimpään, nuo kaipausten ja ajatusten syvyydet, jotka olivat
maailman tunteman Bengt Falkensternin jyrkkä vastakohta, olivat
joutuneet liikkeeseen; ja koska tuo niin harvoin tapahtui, koska noissa
tummissa syvyyksissä melkein aina vallitsi syvä rauha, oli mullistus
Bengtille liian voimakas. Vasta aamupuoleen hän nukahti, mutta heräsi
melkein heti, ollen näkevinään Esterin seisovan keskellä huonetta. Hän
oli kuin kuvapatsas, kokonaan valkosiin puettu, ja valohohde ympäröi
kuin sädekehä hänen tukkaansa. Unen vallassa ja puolitajuisena Bengt
tuijotti häneen, kunnes tyttö katseen selvetessä haihtui tyhjyyteen.
Silloin valtasi Bengtin luulo, että Ester oli hänet lumonnut ...
niin, hän olikin kuin keijo ... hänen ihmeelliset kutrinsa olivat
taikaverkko ... noissa tummissa, loistavissa silmissä oli metsän
salaperäisyyttä...

"Se on siis totta", hän huudahti poissa suunniltaan, "olen loihtinut
esiin hengen, joka on kasvanut itseäni voimakkaammaksi. Minä kuvittelin
mielessäni huoletonta lemmenleikkiä ja minut on vallannut syvä
intohimo, jota minun täytyy tyydyttää. En koskaan ole ketään rakastanut
niinkuin häntä. Voi minua! Voi meitä molempia! Ilman häntä en voi olla
ja vaimokseni en häntä _koskaan_ ota!"

Näin vierivät viikot ja kuukaudet; useimmin kuin ennen nähtiin hänet
sahoilla, häneen oli tullut jotain levotonta, kuumeentapaista. Bengt
oli kuin taiteilija, joka luo paraat teoksensa silloin, kun tunnekielet
ovat kovimmassa jänteessä: nyt kun hän oli rakastunut, olivat hänen
asiansa loistavammat kuin koskaan ennen. Sen sijaan, että olisi
vaipunut unelmiin, tarttui hän intohimoisesti uusiin suunnitelmiin ja
ajatuksiin, ja oli kuin olisivat kiihtyneet tunteet antaneet kaikille
hänen toimilleen innostuksen leiman.

Heti joulun jälkeen kutsuttiin hänet pormestarin luo illallisille. Koko
kaupungin, s.o. hienoston oli määrä olla läsnä, ja Bengt oli syrjäteitä
kuullut, että myöskin Ester -- "suloinen pikku neiti Hermanson" -- oli
kutsuttu. Esterisiä oli näet vähitellen tullut kaupungin perheiden
suosikki. Varsinkin pormestarinna oli ottanut hänet turviinsa, hän
nimitti häntä "prinsessa Ruususeksi" ja teki kaikki voitavansa
kyllästyttääkseen nuoren tytön suuteloillaan ja syleilyillään ja
puheillaan hänen ulkomuodostaan, joihin Ester ei tietysti voinut muuta
kuin punastuen ja pakotetulla hymyllä vastata. Ja koska pormestarinna
oli kaupungin tapojen määrääjä, seurasivat muut rouvat esimerkkiä,
kaikki -- enemmän tai vähemmän itsetietoisesti -- siinä lujassa
vakaumuksessa, että nuoret herrat, se on ne, joita pidetään edullisina
aviomiehen alkuina, kyllä rakastuvat Esterin tapaisiin tyttöihin, mutta
hyvin harvoin heitä ottavat vaimokseen.

Mutta nyt oli tapahtunut se eriskummallinen seikka, että Åke Henning
juuri päivää ennen oli kirjallisesti kosinut Esteriä ja saanut
ystävällisen, joskin järkähtämättömän kiellon. Siksi hän ei seurannut
kutsua pormestarin kesteihin, sillä hän tiesi Esterin menevän sinne,
eikä Åke olisi sietänyt nähdä häntä.

Oli jo myöhäistä ja kaikki olivat aikoja sitten asettuneet paikoilleen,
kun Bengt astui pormestarin saliin, kukaan ei ollut ottanut viipymistä
huomioon; olihan niin tavallista, että konsuli Falkenstern ikäänkuin
erottui muista tulemalla aina viimeisenä kaupungin pitoihin.

Tervehdittyään talon herraa ja rouvaa, asettui hän oven suuhun ja antoi
katseensa nopeasti kulkea kokoontuneen seuran yli. Hän oli tuntenut
heidät kaikki jo monta vuotta: Lestradin tytöt, kaksi vanhanpuoleista
neitiä, jotka Bengt jo lapsuudessaan oli nähnyt; rehtori ja
rehtorinrouva Grahnin ja heidän tyttärensä, 25-vuotiaan vaaleaverisen
Alman, joka oli isän ja äidin epäjumala ja muutoin hyvissä väleissä
koko kaupungin kanssa; talon kuusi tytärtä, kaikki toistensa näköisiä
kuin koiranpennut tai kissanpoikaset; tukkukauppias Prytzin,
valtiopäivämiehen ja tilanomistajan, rouvineen, poikineen ja
tyttärineen, jotka viimemainitut olivat pormestarinnan hyviä ystäviä,
ja, kuten hän, maunmäärääjiä kirjallisissa ja esteettisissä
kysymyksissä; Henningin perheen, jota edusti kolme sukupolvea, "vanha
patruuna", "nuori patruuna" ja tämän lapset; sekä muutkin. Kaikki
heidät tunsi Bengt ihan ikävystymiseen asti, tunsi jok'ikiset kasvot,
niin melkeinpä jokaisen erilaiset ilmeet ja liikkeet, aivan niinkuin
hän tunsi kukkasarat Vångan vuokraajan tilalla, joihin puutarhuri
vuodesta vuoteen istutti samoja kukkia: yhteen kolmikulmaan orvokkeja,
toiseen satakaunoja j.n.e. Mutta vanhan ikävän kukkapenkin yli liiteli
nyt hieno, ilmava perhonen hohtavin kultasiivin.

Bengt ei nähnyt häntä heti saliin astuessaan; mutta hetken haeskeltuaan
huomasi hän hänen istuvan viereisessä huoneessa, ympärillään parvi
nuoria tyttöjä, jotka puhuivat ja nauroivat, ja kaikkien huomio
keskittyi Esteriin. Sillä Esterin käytös ja ulkomuoto ei herättänyt
ainoastaan miesten rakkautta, vaan naistenkin haaveilevaa lempeä,
samoin kuin pikkulapsetkin mielellään kiipesivät hänen syliinsä,
kuuntelivat hänen satujaan ja laulujaan, katselivat häntä noihin
silmiin, jotka olivat "suuremmat kuin muiden ihmisten", ja vetivät
häntä hänen kultahohteisesta, paksusta tukastaan. Tänä iltana oli
varsinkin yksi Prytzin pikkupojista rakastunut häneen. Nojaten
kyynärpäitään Esterin syliin, pikkukätöset painettuina lihaviin
poskiin, hän seisoi katsellen Esteriä, kasvoissaan matkimaton ilme
veitikkamaista tyytyväisyyttä, samalla kun hän lakkaamatta, antaen yhtä
suuren painon molemmille sanoilleen, toisteli: _minun rouvani_! Sitten
juoksi hän ääneensä nauraen tiehensä, palasi taas muutaman
silmänräpäyksen kuluttua ja uudisti äskeiset temppunsa entisellä
tyytyväisyydellä. Yksi talon tyttäristä, hintelä neljäntoistavuotias,
riippui tuolissa ja uskalsi aina silloin tällöin varovasti suudella
Esterin tukkaa, ja toinen istui lattialla hänen jalkainsa juuressa.
Alma Grahn ja muuan Prytzin neideistä istuivat hänen molemmilla
puolillaan, ja kaikki näyttivät kilpailevan hänen palvelemisestaan ja
ihailustaan.

Bengt seisoi pitkän aikaa ja katseli häntä lähestymättä. Tuossa
miellyttävässä ryhmässä oli jotain, joka muistutti erästä taulua Göthen
Lottesta sinä hetkenä, jolloin Werther hänet ensi kerran näkee pienien
siskojensa parissa. Esterillä oli sama suloinen, lapsellinen iloinen
ilme silmissään, kun hän vilkkaana loi katseensa milloin toiseen,
milloin toiseen nuorista ympärillään ja huvitettuna kuunteli heidän
juttujaan.

Bengtkin hymyili siinä seisoessaan ja katsellessaan tuota nuorta tyttöä
ja surkutteli itseään, ett'ei ollut vähääkään Wertherin kaltainen.

"Tahdotko tulla pelaamaan pataa?" kysyi nyt talon isäntä lyöden Bengtiä
olalle.

"En, kiitos", vastasi Bengt, "aijon antautua naisille tänä iltana. Ole
hyvä ja esitä minulle neiti Hermanson, tuo ainoa 'uusi' nuori nainen
seurassamme."

Molemmat herrat lähtivät Esterin luo, pormestari mainitsi Bengtin
nimen, silmissä veitikkamainen loiste, Bengt kumarsi, Ester punastui
hieman, ja sitten he alottivat toistaiseksi jotenkin jäykän keskustelun
peittääkseen siihen kuohuvia tunteitaan ja ajatuksiaan.

Nuoret tytöt, jotka olivat istuneet Esterin ympärillä, hajosivat
Bengtin tullessa kuin akanat tuuleen; ainoastaan Prytzin pikku poika
jäi urhoollisesti paikoilleen Esterin eteen. Neidit Grahn ja Prytz
koettivat tosin ottaa hiukan osaa keskusteluun, mutta Bengt oli heille
jääkylmän epäkohtelias, ei ollut kuulevinaan, mitä he sanoivat, ja
käyttäytyi, kuin olisivat he olleet pelkkää ilmaa, niin että
lopullisesti he katosivat. Mutta heidän sydämensä tunteet Bengtiä
kohtaan olivat kaikkea muuta kuin hyväntahtoiset; pieni haaveksiva
neljäntoistavuotias, joka oli riippunut Esterin tuolissa, puristi
Bengtille nyrkkiään ja mutisi: "Sinä vanha peikko, joka et voinut antaa
meidän pitää ihastuttavaa pikku Esteriämme!" Ja neidit Prytz ja Grahn
uskoivat toisilleen, että konsuli Falkensternissä, niin rikas ja
ylhäinen kuin hän olikin, oli sangen vähän hienotunteisuutta ja
kohteliaisuutta.

Bengtin ylpeä käytös nuoria tyttöjä kohtaan ei jäänyt Esteriltä
huomaamatta, ja hän tunsi siksi milt'ei vastenmielisyyttä häntä
kohtaan. Mutta tuo tunne ei mennyt syvälle. "Se on minun tähteni,
siksi, että hän rakastaa minua ja tahtoo minua kokonaan vallita",
kuiskasi hänessä puolustava ääni, ja tuo ääni alkoi nyt laulaa
rakkaudesta ja onnesta niin voimakkaasti ja innokkaasti, että muut
äänet vaikenivat; kaikki muut tunteet, paitsi varmuus Bengtin
läsnäolosta, katosivat. Ester antoi hänelle anteeksi viime aikojen
levottomuuden ja tuskan, hän unohti, että Bengt oli pettänyt
lupauksensa käydä äitiä katsomassa; puolustavalla äänellä oli tuhansia
keinoja pestä pois Bengtin viat...

Melkein koko illan oli Bengt Esterin seurassa; hänet oli vallannut
jonkunlainen väliäpitämättömyys, hän heitti pois kaiken varovaisuuden,
sulki silmänsä menneisyydeltä ja tulevaisuudelta ja nautti täysin
siemauksin hetken hurmauksesta. Eikä Ester liioin voinut tunteitaan
peittää; ihmeellinen onni, joka hänessä vallitsi, valoi lumoavaa
hohdetta hänen kauniille kasvoilleen. Heidän välillään tapahtui
alituinen vuorovaikutus; kuta enemmän Bengt lämpeni, sitä kirkkaammin
loistivat Esterin silmät, ja kuta enemmän tuo loiste lisäsi Esterin
kauneutta, sitä innokkaammaksi kävi Bengtin ihailu.

Ei kestänyt tietysti kauan, ennenkuin koko seuran huomio niin
yksinomaisesti kääntyi Esteriin ja Bengtiin, että kaikki muut
puhelunaiheet haihtuivat. Rouvat kuiskailivat heistä sohvissaan, herrat
nauroivat heille punssipöytänsä ääressä, ja naimattomain naisten, sekä
vanhempain että nuorempain, uteliaisuus nousi niin huippuunsa, että he
melkein tulivat sairaiksi siitä. Mitä tarkotti konsuli Falkenstern,
mitä hän ajatteli, kun hän niin sopimattomasti kohteli niin suloista
nuorta tyttöä kuin Ester? Ja hän, tuo pikku hupsu, kuinka lapsellisen
onnelliselta hän näytti hänen hävyttömiä imartelujaan kuunnellessaan!
Voi, hän ei tiennyt, hän, kuinka monta samanlaista juttua tuolla
miehellä oli takanaan!...

Mitään ratkaisevaa mielipidettä ei kuitenkaan voitu tänä iltana
muodostaa, sillä pormestarinna istui koko ajan arvoituksentapainen ilme
kasvoissa eikä sanonut asiasta sanaakaan. Tuo pieni sivukysymys:
"hyvänen aika, miksi ei pormestarinna sano mitään?" vallitsi useampien
ajatuksenjuoksua, eikä hyödyttänyt, että myöhemmin illalla kukin perhe
pohti kysymystä kotonaan, ei asiaan siitä mitään valoa tullut.

Mutta illasta tuli aamu ja sen mukana uusi puheentulva. Ja kaupungin
aamupäivä-kahvikekkerit saivat loiston, jota niillä ei ollut siitä
ikimuistoisesta ajasta asti, jolloin huhu kertoi herra ja rouva Henning
"nuoremman" aiotusta avioerosta. Kaikissa kadunkulmissa, missä rouvia
ja neitosia sattui yhteen, sai varmasti kuulla konsuli Falkensternin ja
Ester Hermansonin nimen; niin, tuntuipa siltä, kuin kaupungin
katupoikiinkin, noihin iloisiin, rääsyisiin miehenalkuihin, jotka kuin
pikku apinat häärivät pitkin toria ja lähtevien ja palaavien
höyrylaivojen luona, olisi riemastunut mieliala tarttunut, ja he
kirkuivat pahemmin kuin tavallisesti. Vasta viikon päästä asettui
levottomuus, mutta silloin olikin pormestarinna lausunut mielipiteensä:
että konsuli Falkenstern tosin naisi Ester Hermansonin, mutta he
tulisivat varmasti onnettomiksi. Sillä pormestarinnalla oli ollut veli,
joka huolimatta lahjakkaisuudestaan, huolimatta varotuksista ja
neuvoista oli nainut alhaissäätyisen naisen, siksi voi otaksua, että
Bengtkin niin tekee -- ja syvästi onnettomiksi olivat veli ja käly
tulleet, siksi oli hyvin luultavaa, että Bengtin ja Esterin käy samoin.
Erisäätyiset aviopuoliset tulevat aina onnettomiksi...

Ja pormestarinna katsahti merkitsevästi silmiään vilkuttaen kaikkiin
sivistyneisiin rouviin ympärilläni ja kaikki nämä kallistivat päätään,
yhtä merkitsevästi silmiään vilkuttaen, ja jokainen oli sydämessään
vakuutettu, että juuri hänen oma korkea sivistyskantansa, se se oli
luonut kodin, miehen ja lasten, onnen.

Väärin olisi sanoa, että pormestarinnan synkät ennustukset tuottivat
iloa tai tyydytystä kaupunkilaisille, mutta ne antoivat jonkunlaista
rauhaa kiihtyneisiin mieliin, ja tuntui niin turvalliselta ja
levolliselta, kun kahvipöydän ääressä istuttaissa, lusikkain kalistessa
ja kielien lörpöttäessä oli vankka pohja, jolle rakentaa pilvilinnojaan
nuoren parin tulevaisuudesta.



IV.


Kun Bengt tuli kotiin pormestarin illallisilta, ilmotti palvelija, että
salissa oli joku häntä odottamassa.

Bengt rypisti närkästyneenä kulmakarvojaan.

"Joku -- näin myöhään -- kuka?"

"Niin", kuiskasi palvelija epäröiden, "minun ei ollut lupa sanoa sitä,
mutta se on herra Åke Henning."

Bengt säpsähti, hänen silmänsä välähtivät ja hän heitti päätään
taaksepäin, niinkuin hänen tapansa oli, kun viha hänessä kiehui.
Palvelija käytti tilaisuutta hiipiäkseen tiehensä niin pian kuin taisi;
oli aina parasta joutua tieltä pois, kun konsulilla oli tuo ilme
kasvoissaan.

Mutta Bengtillä ei ollut kiirettä saliin. Hän suki tarkoin ja kauan
partaansa kuvastimen edessä, tuijottaen kuvaansa miettivin, etäisin,
nyrpein katsein. Hän tunsi kuin ilmasta, että jotain oli tulossa,
jotain kovin vastenmielistä tämäniltaisen nautinnon jälkeen.

Viimein läksi hän kuitenkin sisään hitain askelin ja jäykkäryhtisenä,
jollaisena hän aina esiintyi, kun ylpeys nosti hänessä myrkyllistä
päätään.

"Hauska tavata sinua", sanoi hän jäisen kohteliaasti, kun Åke tuli
häntä vastaan huoneen perältä, "aika on vaan hiukan eriskummainen --
kello on kaksi yöllä. Tee sentään hyvin ja istu."

Hän osotti huolimattomasti nojatuolia ja heittäysi itse erääseen
kulmasohvaan.

"Kiitos", vastasi Åke ja istuutui, "en pidätä sinua monta minuuttia. --
Syy, miksi tulen luoksesi näin sopimattomaan aikaan, on se, että
aamulla varhain matkustan pois. Aioin lähteä vasta torstaina, mutta
asianhaarojen vuoksi saan luvan matkustaa jo tänä aamuna. Ja sitä ennen
täytyy minun sanoa sinulle pari sanaa."

"Matkustaa pois vai niin?" kertasi Bengt ja nojautui taaksepäin, laski
jalkansa ristiin ja tarkasti Åkea puoliksi suljetuin silmin. "Sepä kävi
nopeaan. No, toivotan onnea, että voit noin ilman muitta mutkitta
päästä irti -- sitä hyvää ei ole kaikille suotu."

Åke huomasi hänen sanojensa kaksoiskärjen, mutta ei välittänyt siitä
paljon. Tällä hetkellä sai hän kokea, että suuri kärsimys vapauttaa
tuntemasta pieniä pistoksia.

"Niin, olen onnellinen päästessäni pois täältä", vastasi hän lyhyesti,
"sekä ruumiini että sieluni kaipaavat sitä. Sitä ennen on kuitenkin
välillämme pieni selvitys suoritettava."

"Vai niin? Mitä sitten? Minä en tiedä meiltä jääneen mitään
selvittämättä."

"Et suinkaan, mutta minä sen sitä paremmin tiedän!" huudahti Åke, ja
hänen haaveksivat silmänsä loistivat tummina mielenliikutuksesta. "Ehkä
ei ole toisen ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ehkä piilee
siinä luonnonlaki, jota ei voi järkäyttää ... en tiedä... Mutta yhden
asian tiedän: että sinä kautta koko elämän olet ollut julma kohtaloni.
Sinä tulit aina tielleni, -- mitä tahansa teinkään, mihin ryhdyinkään,
heitit sinä aina polkuni yli kuin mustan varjon, josta en päässyt
erilleni. Sinä ryöstit minulta tytön, joka oli ensi rakkauteni -- ei,
älä kiellä, sinä tiesit, että minä häntä rakastin; sinä olit
voimakkaampi, houkuttelit hänet minulta ja -- petit hänet..."

"Tietääkseni ei löydy lakipykälää, joka kieltäisi kahta nuorta miestä
kilpailemasta saman naisen rakkaudesta", vastasi Bengt pilkallisesti,
"minä en häntä ryöstänyt enkä pettänyt, niinkuin kohteliaasti suvaitset
sanoa. Hän valitsi minut, ja yhtä paljon oli hänen syytään kuin minun,
että liittomme rikkoontui..."

"Sinä ryöstit hänet ja sinä petit hänet", toisti Åke synkästi, "sinä
käytökselläsi pakotit hänet tekemään lopun siitä, mikä sinulle oli
ollut leikkiä vain... Muutoin olet sinä ollut minulle samaa, kuin
sukusi minun suvulleni, sen tiedät. Polvi polvelta ovat Falkensternit
syösseet meidät asemalta, joka meillä kerran oli tässä kaupungissa --
onhan vain johdonmukaista, että sinä kohtelet minua samoin.
Viekkaudella keinotteli iso-isäsi käsiinsä suuren Hemsjö-metsän, ja se
se laski perustan hänen rikkaudelleen ja sai meidän asemamme horjumaan.
Hän teki kaksi kertaa vararikon kiskoakseen saatavansa, juuri kun hän
tiesi, että Värnön yhtiön oli vaikea hankkia rahoja. Sinun isäsi
perusti paperitehtaan samaan paikkaan, mihin minun isäni oli hänelle
kertonut aikovansa sellaisen perustaa. Sinä ostit Hålliden osakkeet
veljeltäni, juuri kun olit saanut tietää, eitä niiden arvo kohta
nousee..."

"Jo riittää", keskeytti Bengt, kohoutuen suoraksi sohvassaan ja lyöden
nyrkkinsä pöytään, "älä istu siinä lörpöttelemässä! Näyt unohtaneen,
että liikeasiat ovat liikeasioita eikä niissä tule hempeämielinen
uhrautuvaisuus kysymykseen. Carl-Edvard pyysi minua ostamaan osakkeet,
eikä minulla ollut syytä kieltää häneltä palvelustani..."

Åke naurahti halveksivasti.

"Jos ei siinä olisi ollut Falkenstern ja Henning vastakkain, niin olisi
toinen niin sanottu 'ystävä' tuntenut velvollisuudekseen sanoa
toiselle, ei nyt, tiedän, että niiden arvo nousee."

Bengt kohautti olkapäitään.

"Puhut kuin vanha, typerä nainen. Ja kuulehan, jos ei sinulla ole
täällä muuta virkaa kuin loukata minua ja omaisiani, niin saat suoda
anteeksi, jos muistutan sinua myöhäisestä ajasta. Yleensä en suvaitse
kenenkään solvaavan minua, kaikkein vähinten omassa kodissani."

"En ole tullut sinua solvaamaan, -- tulin sanomaan totuutta", vastasi
Åke levollisesti.

"Totuutta! Sinä huomautit äsken varsin järkevästi, ett'ei ole toisen
ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ja siihen yhdyn minäkin
täydelleen. Mutta unohdit toisen seikan: että toinen on itse syypää,
jos hän katsoo toisen menestystä omaksi onnettomuudekseen. Miksi te
Henningit hyökkäsitte kimppuumme kateuden koko voimalla? Olisitte
ymmärtäneet, niinkuin sinä nyt näyt käsittävän, että on vaarallista
kilpailla ihmisten kanssa, joille kaikki onnistuu, kuten meille.
Olisitte tyytyneet purjehtimaan itseksenne tyynillä vesillä, silloin
olisi kaikki käynyt hyvin; mutta siihen te olitte liian ylpeät, teidän
piti hinnalla millä hyvänsä meidän ulapallemme, ja siellä särkyi hauras
purtenne. Toinen ei voi aina, mitä toinen, vaikka hän kuinka halusta
sitä tahtoisi. Eivät kaikki kelpaa uittamaan tukkeja Vångan
pyörteissä!"

"Sinä olet oikeassa", vastasi Åke, "kaikkialla kuuluu tämä
viisaudensääntö selvemmin sanoen näin: vahvempi ja kylmäverisempi
musertaa elämän taistelussa heikomman ja herkemmän... Jos aina olisin
ymmärtänyt asettautua sen mukaisesti, niin olisi se minulle ollut hyvä;
mutta ymmärsin sen oikein vasta sinä iltana, jolloin istuimme Riche'n
edustalla ja minä tarkastelin katsettasi ja ilmettäsi Esteriä
mainittaissa. Silloin käsitin, miten tulisi käymään; mutta silloin oli
jo liian myöhäistä."

Bengt nojausi sohvan selkämystään ja vihelteli vallattomasti.

"En tosiaankaan voi siihen mitään, että kaunis sukupuoli suosii minua
enemmän kuin sinua", hän sanoi purevasti.

Åke ei vastannut. Bengt sai ivata häntä niin paljon kuin halusi, se ei
häneen enää koskenut.

"No niin, älkäämme enää tuumiko", jatkoi Åke muutaman sekunnin
vaitiolon jälkeen, "niinkuin sanoin, on viimeinen selvitys välillämme
suoritettava; sitten eivät tiemme enää koskaan satu yhteen. Bengt
Falkenstern", jatkoi hän, muuttaen tuolinsa lähemmäksi Bengtiä, ja
kiinnitti silmänsä kilpailijaansa, "mikä on tarkotuksesi Ester
Hermansoniin nähden? Tiedätkö, että ihmiset puhuvat sinusta ja hänestä
tavalla, joka tahraa nuoren naisen mainetta? Vastaa minulle, Bengt,
Jumalan edessä: aiotko ottaa hänet puolisoksesi?"

Bengt purskahti hermostuneeseen, ivalliseen nauruun.

"Aiotko esiintyä siveyden saarnaajana? Mutta pyydän ilmottaa sinulle,
että siveellisyydestäni pidän itse huolta, ilman että sinä siihen
sekaannut, ja välittämättä kaupunkilaisten puheista..."

Åke istui jälleen hetkisen vaiti; oli kuin olisi hän tahtonut kuunnella
Bengtin sanojen kaikua oikein ymmärtääkseen, mitä tämä tarkotti. Sitten
katsahti hän ylös ja tarkasti Bengtiä läpitunkevasti, kuten äsken.

"Kuulehan", jatkoi hän, "joll'ei teidän kihlaustanne kohta julaista,
saa hänen maineensa tahran, jota ei hevin pestä pois. Tiedät, ettei
maineesi ole paraimpia, ja teidät on nähty useasti yhdessä."

"Sinun intosi, rakas Åke, saada hänet kihlatuksi toiselle, on todella
liikuttava. Minun mielestäni olisit miehekkäämpi, jos koettaisit
työntää minut tieltäsi!"

Åke kääntyi, liikahtaen kärsimättömästi. Bengtin viime sanat sattuivat
häneen tuskallisemmin kuin hänen muut puheensa. Hän ei kuitenkaan
vastannut mitään, vaan jatkoi:

"Jos sinä teet Ester Hermansonin onnettomaksi, jos sinä hylkäät ja
petät hänet, niin vedän minä sinut siitä kerran edesvastuuseen. Minä
vaadin sinulta hänen elämänonnensa tavalla, jota et voi aavistaa, ei
siksi, että kostaisin omasta puolestani -- se ei maksa vaivaa -- mutta
kostaakseni hänen puolestaan. Sillä, katsos, -- se riippuu kai myös
siitä, että minussa on liian vähän 'miestä' -- minä voin antaa
anteeksi, että kaksi kertaa veit onneni, mutta en anna ikinä anteeksi,
jos teet hänet onnettomaksi."

Åken hento vartalo näytti kasvavan hänen puhuessaan, ja tunteen hehku
loi hänen sanoihinsa ylevyyttä, joka vaikutti Bengtiinkin. Mutta vain
hetkiseksi: seuraavana hetkenä oli tuo vaikutus jo kadonnut kuin
haihtuva tunnelma, ja Bengt vastasi tavallisella, pilkallisella
äänellään:

"Minulle on vallan yhdentekevää, annatko anteeksi vai et, ja mitä
'kostoosi' tulee, on se minusta samaa kuin menisit vesilintua
'kostuttamaan'. Mitä sinä minulle voisit tehdä?"

"En aiokaan sinulle mitään 'tehdä' -- enkä liioin ajattele 'kostoa';
kostaa olisin voinut siinä tapauksessa jo aikoja sitten. Koston sijasta
vaadin, että teet onnelliseksi sen naisen, jonka tiedän sinua
rakastavan ja odottavan, että pyydät häntä omaksesi."

"Sinä vaadit jotain minulta! Sinä kerrot, että aikoja sitten olisit
voinut kostaa; mitä tarkotat? Sinä raukka --- koulupoikana oli tapani
paiskata sinut maahan vasemmalla kädelläni ... nyt sitä syyhyttää saada
tehdä samoin..."

Åken kasvoille lensi tumma puna, ja hänen silmänsä saivat omituisen
kiusaantuneen ilmeen, jossa heijastui muisto kaikesta siitä
mielipahasta ja nöyryytyksestä, jota Bengt aina lapsuusajasta asti oli
hänelle tuottanut.

"Älä ole niin suurisuinen, Bengt Falkenstern", vastasi hän synkän
levollisesti, "nyrkkiäni ei minulla ole halua antaa sinun maistaa,
mutta voisin musertaa sinut julmemmalla tavalla kuin voit aavistaakaan.
Minun kädessäni on elämäsi synkkä salaisuus, minusta on riippunut,
ett'ei oikeutettu ylenkatse ole sinua kohdannut ... minä tiedän..."

Hän pysähtyi, katsoi vaistomaisen varovasti ympäri huonetta, meni
sitten Bengtin luo ja kuiskasi pidätetyllä kiihkolla muutamia sanoja
hänen korvaansa.

Noiden sanojen vaikutus Bengtiin oli kamala: hänen kasvonsa tulivat
tuhkanharmaiksi, silmät ensin laajenivat, kuin olisi hän nähnyt jotain
kauheaa, sitten painuivat silmäluomet kiinni, ja hän vaipui kokoon kuin
ankaran iskun kohtaamana. Mutta herpoutumista seurasi rajusti,
kuohahtava viha; hän kohousi istumaan ja kiinnitti Äkeen säihkyvät
silmänsä.

"Ja sitä tahdot minua uskomaan!" huudahti hän, nauraen kuivaa naurua,
"sinä luulet, ett'en minä ymmärrä, että jos niin olisi, jos sinä et
todella olisi vain täynnä romantisia houreita, niin sinä aikoja sitten
olisit käyttänyt valttejasi ja heittänyt ne esiin. Sinulle ei voisi
olla muuta kuin makea haju, kun näkisit minunlaiseni vihatun olennon
paneteltuna ja mustattuna!"

"Olet oikeassa ... olisin sen jo aikoja tehnyt, joll'ei olisi ollut
kahta estettä. Ensiksikin ei kunnon mies kosta kärsimäänsä vääryyttä
levittämällä pahoja huhuja. Juuri siksi, että vihasin sinua, täytyi
minun vaieta; ja tiedän, että jos olisin puhunut, olisi sydämeeni
hiipinyt tyydytetyn koston ilo, mutta en halua halveksia itseäni. Oli
toinenkin seikka, joka sitoi kieleni. Salaisuuden olin kuullut
sisareltani Rakelilta; hän piti paljon tuosta tyttö-raukasta ja oli
hänen luonaan päivää ennen, kuin ... kuin ... niin, ennen kuin se
tapahtui... Epätoivoissaan kertoi tyttö silloin, mitä hän ei ollut
vielä kenellekään sanonut; mutta Rakelilta otti hän lupauksen, että
tämä säilyttäisi hänen salaisuutensa. Rakel kertoi siitä vain minulle
-- ja me kaksi olemme olleet vaiti. -- Tänään ensi kerran pääsi se
huulteni yli, mutta vain näyttääkseni sinulle, kuinka sinä kaikki nämä
vuodet olet ollut halveksitun Åke Henningin vallassa, kuinka olisin
voinut, jos olisin tahtonut, kukistaa sinut, ja siksi on minulla oikeus
vaatia Esterin onni palkinnoksi siitä, mitä olen tehnyt."

"Koska pidät minua konnana, niin tekisit mielestäni sekä viisaammin
että oikeammin, jos kertoisit tietosi Esterille ja pelastaisit hänet
minusta, kuin että tulet tänne puhemiehenä!" huudahti Bengt pidätetyllä
raivolla.

"Sen tekisinkin, joll'en tietäisi, miten häikäilemätön olet ja
että Ester sinua rakastaa. Hän, tuo onneton, oli yhtä hyvä ja puhdas
kuin Ester, ja se ei sinua estänyt... En tahdo Esterille hänen
kohtaloaan ... siksi vaadin, että kosit häntä, ennenkuin olet hänen
maineensa tahrannut..."

"Sinä vaadit, ... sinä uhkaat ... siis, joll'en tottele käskyjäsi, sinä
rankaiset minua laskemalla liikkeelle nuo juorut, jotka tähän asti
jalomielisesti kyllä olet pitänyt itselläsi. Se kai sopii kunnon
mielelle!"

"En sinua 'uhannut' enkä aio sinua 'rangaista'. Mutta luulin sinun
ymmärtävän, että sillä, joka minun laillani on käyttäytynyt
halveksittua vihollistaan kohtaan, sillä on myös oikeus asettaa
vaatimuksia. Enkä usko, että on alentavaa kunnon miehelle vaatia, että
sinä vaitioloni palkaksi teet onnelliseksi sen naisen, jota minä
rakastan..."

Kun elämän ristiriidoissa äkkiä saa tuntea toisen ihmisen
jalomielisyyttä, vaikuttaa se aina kahdella lailla: joko kohoamme
itsekin hyvän korkeisiin ilmapiireihin tai vajoamme entistä syvemmälle,
ja taistelu uuden lankeemuksen ja oman sisäisen vastarintamme välillä
kovettaa meitä vielä enemmän. Bengtin kävi jälkimäisellä lailla.

"Mene tiehesi", hän lausui, ja jos hän katseellaan olisi voinut surmata
Åken, olisi hän sen tehnyt, "sinun kurja kateutesi, koko sukusi kateus,
se se keksii nuo jutut, jotka sanon perättömiksi ... levitä niitä, jos
uskallat... En tahdo kiittää sinun jalomielisyyttäsi kauniista
mainetodistuksesta ... kyllä minä jaksan kantaa sinun ja muutamain
vanhain akkojen juorut!"

Åke nousi ja ojensi varottaen kätensä.

"Varo itseäsi! Sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että kaikki, mitä
sanoin, on totta!"

Mutta nyt luhistuivat Bengtin hillitsemiskyvyn viimeisetkin jäännökset:
viha, ylpeys, tuskaiset muistot, synkät omantunnonvaivat iskivät
rautakyntensä hänen koko olentoonsa ja pudistelivat häntä, niinkuin
myrsky pudistelee tammea.

"Mene, mene...", huusi hän ja osotti vapisevin käsin ovea, "kuinka
uskallat ... kuinka ... kuinka ... sinä kurja mato ... matelija...
minä ... minä ... potkin sinut ulos ... ammun sinut..."

"Tee niin", vastasi Åke niin levollisesti, kuin ei viha ikinä yltäisi
häneen, "minulla ei ole mitään menetettävänä ... ammu, jos tahdot,
minähän siitä voitan... Ja nyt hyvästi, Bengt ... muista, mitä olen
sanonut: tee hänet niin onnelliseksi, kuin sinä voit tehdä naisen --
varo hänen kunniaansa ... älä häpäise häntä -- Jumala sinua
rangaiskoon, jos hänet petät ... muista se! Hyvästi!"

Hän meni, ja Bengt vaipui sohvaan puoliksi tainnuksissa. Hirmuinen
mielenliikutus -- monine erilaisine syineen -- vaikutti häneen vallan
ruumiillisesti, aivan kuin raju ukkosilma. Hänestä tuntui kuin
tukehtuisi hän tai halvautuisi, kurkku puristui kokoon, silmät
pullistuivat ulos, ja vapautuakseen kiihkeistä tunteistaan kiskoi hän
kauluksensa auki ja löi kerta toisensa perästä nyrkkiään sohvan
selkämystään.

Viimein lauhtui hänen mieletön vihansa; hän nousi, pyyhki nenäliinalla
otsaansa, kulki muutaman kerran ympäri huonetta ja soitti sitten
palvelijaa, joka, varovasti herraansa vilkaisten, hiipi asunnon läpi ja
sammutti lamput.

Mutta kun Bengt tuli makuusuojaan, käsitti hän, ett'eivät ne tunnit,
jotka yöstä olivat jäljellä, ainakaan toisi hänelle unta. Kuin kirkuvat
myrskylinnut kiitivät ajatukset edestakaisin ympäri lainehtivia
syvyyksiä, ja noiden syvyyksien yllä häämöitti -- ihmeellisenä
kaunistuksena -- aukea, autio kenttä, jolla ihmisolento taistelee
eteenpäin pimeässä ja lumituiskussa ja viimein siihen katoaa. -- -- --

Kun Åke lähti Bengtin luota, vapisi hän vielä mielenliikutuksesta;
mutta kun hän kulki katua ja yöilma sai rauhottaa hänen kiihtyneitä
hermojaan, levisi vähitellen hänen sydämeensä levollisuus, joka seuraa
sielun myrskyjä, kun tunnemme, että olemme koonneet olentomme paraat
voimat ikäänkuin yhteen pisteeseen, määrätyksi sanaksi tai teoksi, ja
että osuimme maaliin, johon tähtäsimme. Hän oli sanonut, mitä oli
halunnut sanoa; hänen kilpailijansa oli ollut hänen vallassaan, hän oli
osannut pitää varmaa tasapainoa kurjan uhkailun ja oikeutettujen
vaatimusten välillä. Tosin hän ymmärsi, ett'ei Ester ikinä tulisi
onnelliseksi Bengtin rinnalla, niin, ehkäpä tulisi hän hyvin
onnettomaksi, ja jos Åke olisi voinut, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä
temmannut hänet pois Bengtiltä. Mutta hän tiesi kokemuksesta
voimattomuutensa tässä suhteessa, hän tiesi, miten häikäilemätön Bengt
oli, mikä valta hänellä oli naisten yli, -- ja hän tiesi, että Ester,
kokematon, haaveksiva Ester, rakasti Bengtiä. Hän ei voinut muuta kuin
suojata Esterin kunniaa, ja sen hän luuli tehneensä, kutsuessaan esiin
menneisyydestä nuo kostavat varjot...

Hän tunsi tuskaisen onnen hivelevän veristävää sydäntään, ajatellessaan
eroa oman uhrautuvan, syvän rakkautensa ja Bengtin itsekkään intohimon
välillä. Hänelle tuotti kaihonsekaista nautintoa ajatella voivansa niin
syvästi ja suuresti rakastaa, voivansa unohtaa itsensä siihen määrään,
että jos vain Ester tulee onnelliseksi, niin kadotkoon hänen oma
viimeinen onnentoiveensa ainiaaksi raskaisiin pilviin, joiden hän jo
niin kauan oli nähnyt leijaavan elämänsä yli.

Ja kun hän siinä kulki pimeässä talviyössä tähtien tuikkiessa
avaruudessa ja ihmisten nukkuessa äänettömissä taloissa, joissa
ainoastaan kärsimys ja paheet valvoivat, levisi alakuloinen hymy hänen
kasvoilleen, |a hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut ihmeellistä,
iäistä sävelhuminaa, säveleitä, täynnä elämän vihlovia epäsointuja ja
suurten tuskien suloisuutta...



V.


Esterin oli tapana ajatella omasta itsestään, että hänellä oli kaksi
sydäntä: toinen iloinen, riemusta sykkivä tytönsydän, joka voitti
hänelle kaikkien rakkauden ja jolla hän puolestaan rakasti kaikkia, ja
toinen, jossa oli tyyntä ja yksinäistä kuin synkällä metsäpolulla,
sydän, jossa hiljaiset, uneksivat äänet kuiskailivat ja johon ei kukaan
muu kuin äiti ollut saanut pilkistää, sillä äiti, hän oli Esterin
"paras ystävä", jonka kera hän oli jakanut elämän tuskat ja riemut;
keskinäinen rakkaus oli ollut heidän ilonsa ja voimansa, se oli heidät
kantanut köyhyyden ja puutteen ammottavain syvyyksien yli, joita
elämässä niin monasti oli heidän eteensä auennut.

"Äiti kulta", sanoi Ester eräänä iltana, istuessaan jakkaralla äidin
jalkain juuressa ja kertoillessaan toivojaan ja pelkojaan, "jos hän
pettää minut, jos hän on vienyt sydämeni vain leikkiäkseen minulla ja
sitten heittääkseen minut pois, silloin en ikinä eläissäni enää voi
olla iloinen."

Rouva Hermanson antoi työn, joka hänellä oli käsillä, vaipua syliin ja
silitti hyväillen Esterin tukkaa.

"Tiedän, että sinusta nyt tuntuu siltä, Ester rakas; samoin tuntuu
jokaisesta, joka ensi kerran pettyy."

"Voiko pettyä enemmän kuin yhden kerran?" Ester katsahti ylös suurin,
uneksivin lapsensilmin. "Ei, ei, sillä näin suuresti voi rakastaa vain
yhden kerran..."

"Niin luulee aina silloin, kun haava isketään, ja se se on katkeraa.
Mutta, lapseni, haavat voivat parantua, syvimmätkin, sen tiedän minä."

"Ei ... ei ... ei minun", huudahti Ester kiihkeästi, "jos hän on
petollinen, on elämäni mennyttä, silloin tulee siitä vain pitkällinen
kuolema ... minä tiedän sen, äiti, tunnen sen 'oikeassa' sydämessäni,
joka ei ole koskaan rakastanut muita kuin sinua -- ja nyt häntä..."

Raju itku särki äkkiä levollisen, alakuloisen ilmeen rouva Hermansonin
kasvoilta, niinkuin tuulenpuuska särkee vedenkalvon. Suuret kyyneleet
vierivät hänen poskiaan ja suu vääntyi tuskasta.

Mutta kun Ester näki äidin kyyneleet, unohti hän vallan oman itsensä.

"Äiti, rakas äiti!" huudahti hän ja kietoi kätensä äidin ympärille,
"älä itke, en voi nähdä sinua pahoilla mielin. Jos hän pettää ... mutta
hän ei tee sitä ... mutta jos ... niin minä olen niin luja, niin
luja ... minä teen työtä ja elän vaan sinulle, sinä oma armas äiti..."

Ja hän puristautui äitiään vasten, ja sylitysten istuen he tarinoivat
ja hyväilivät pois tuskan ja pelon, jotka synkin surusävelin humisivat
heidän ympärillään...

Mutta eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun koululupa juuri oli
alkanut, sai Bengt, joka koko kevään on jatkanut entiseen tapaansa,
milloin etsimällä Esterin seuraa, milloin vetäytymällä takaisin,
palvelijaltaan kuulla tuon niin valtioviisaasti kuin suinkin
esitetyn hämmästyttävän uutisen, että neiti Hermanson oli lähtenyt
kaupungista ainiaaksi. Hän aikoi hakea paikan jossain toisessa
oppilaitoksessa, sen oli palvelija saanut tietää rehtori Grahnin
"sisäköltä".

Bengt kalpeni vihasta huulia myöten tämän kuultuaan. Hänestä oli mitä
hirvein loukkaus, että Ester niin oli karannut sanomatta sanaakaan
jäähyväisiksi. Kuinka hän uskalsi, kuinka hän taisi uhmata häntä?
Bengtin ensimmäinen ajatus oli repiä kappaleiksi valokuva, jonka hän
oli kerjännyt itselleen ja jota hän aina kantoi povessaan, ja polkea
rakkautensa kuoliaaksi.

Mutta rakkaus oli voimakkaampi, se ei antanut polkea itseään, se nousi
suurena ja valtavana ja masensi hänen pikkumaisen vihansa. Pian oli hän
ennättänyt rauhottua ja muistella Esterin todella maininneen aikovansa
lähteä kaupungista ja ajatella, että hän tietysti teki niin
pelastuakseen taistelusta, jossa hän alkoi joutua tappiolle. Hetken
päästä oli Bengt tehnyt päätöksensä: hän menee Esterin äidin luo ja saa
häneltä tietää, minne nuori tyttö on matkustanut.

Esterin ja hänen äitinsä asunto oli kaupungin vaatimattomimpia:
kellertävä yksikerroksinen puutalo neliskulmaisine, mataline
ikkunoineen. Mutta vuokra oli halpa, ja heillähän ei ollut paljon,
millä elää; sekä Esterin palkka että äidin työansiot olivat vähäiset.

Bengtin koko mieli oli ääriään myöten täynnä ajatuksia Esteristä; se ei
kuitenkaan estänyt, että häneen, matalan oven edessä seisoessaan, missä
hänen täytyi köyristää upeaa vartaloaan sisään tullakseen, äkkiä tuli
epämiellyttävä tunne ja että Esterin alhainen yhteiskunnallinen asema
ennätti häntä kiusata ja kiihottaa.

Mutta kun hän tuli rouva Hermansonin luo, oli hän kuitenkin kuin itse
jäykkä, juhlallinen kohteliaisuus olennoituna. Kylmä hymy lepäsi hänen
huulillaan ja hän kumarsi tuolle arasti tervehtivälle vaimolle yhtä
syvään kuin jollekin ylhäiselle sukulaiselleen. Näytti kuin olisi
hänelle tuottanut jonkunlaista mielihyvää kohteliaisuudellaan masentaa
vähäpätöinen muotiompelija-raukka.

"Pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän teeskennellyn kohteliaasti,
"että olen näin tunkeileva. Ainoastaan suunnaton hämmästykseni ja
suruni siitä, että Ester neiti on lähtenyt kaupungista, voi selittää
tämän askeleen ja ehkä puolustaa sitä."

Mutta rouva Hermanson ei antanut "masentaa" itseään; omituinen,
hiljainen vastarinta kohtasi Bengtiä tuossa mustiin puetussa, hieman
kumarassa naisessa, jonka piirteissä vielä voi huomata jälkiä
tyttärelle perinnöksi menneestä kauneudesta.

"Niin, Ester matkusti", hän vastasi levollisesti, vaikka ääni vapisi,
"mutta ehkä tahdotte istua, herra konsuli -- voinko jollain lailla...?"

"Kyllä", keskeytti Bengt kiivaasti ja seuraamatta rouvan kehotusta,
"muuan vähäpätöisyys ... mutta olisin teille siitä kuitenkin hyvin
kiitollinen: pyytäisin hänen osotteensa."

Rouva Hermansonin levolliset piirteet vavahtivat, ja silmien ilme
muistutti ärsytettyä eläintä. Hänet valtasi suuri epävarmuus, hän
haparoi oikeinta ja viisainta vastausta tuohon kysymykseen, joka
sisälsi niin paljon.

"En tiedä, haluaako tyttäreni olla kirjevaihdossa herra konsulin
kanssa", sanoi hän lopullisesti näennäisellä rauhallisuudella, jonka
takana kiihtyneet tunteet värisivät ja lepattivat, kuin tuuli vasten
jännitettyä purjetta, "hän jätti kaupungin saadakseen olla rauhassa,
ja, jos mahdollista, tointuakseen. Tokkohan teette oikein, jos vielä
häntä häiritsette?"

"Joll'ei neiti Hermanson tahdo olla kirjevaihdossa kanssani, voi hän
vallan yksinkertaisesti lähettää takaisin kirjeeni -- eikö niin?"
vastasi Bengt mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä, mutta entinen
jäykkä hymy huulillaan. "Toivon, ett'ette loukkaa minua kiellollanne,
en luule, että edes tyttärenne sitä hyväksyisi, niin ankara ja
järkähtämätön kuin hän onkin..."

Hän naurahti hermostuneesti, pakotetusti, mutta katse puoliksi
suljettujen silmäluomien alla hehkui harmista ja kärsimättömyydestä.

Rouva Hermanson seisoi hetkisen epäröiden; sitten huokasi hän syvään,
meni viereiseen huoneeseen ja tuli pian takaisin, kädessä paperilappu,
jonka hän ojensi Bengtille.

"Tämä on toistaiseksi hänen osotteensa. Mutta", -- hän loi Bengtiin
katseen, joka samalla oli rukoileva ja käskevä, -- "muistakaa, että
hänen äitinsä sen antoi."

"Tuhannet kiitokset", huudahti Bengt, tarttuen innokkaasti paperiin,
"lupaan, ett'en käytä väärin hyvyyttänne. Ja pyydän, rouva Hermanson",
lisäsi hän ja kävi äkkiä todella totiseksi, "älkää uskoko pahaa
minusta, minä vakuutan, että Ester on minulle kaikkein kallein ...
henkeni on halpa hänen rakkautensa ja kunnioituksensa rinnalla..."

Rouva Hermanson ei voinut vastata; hän tarttui ojennettuun käteen, ja
kun Bengt lähti, vaipui hän mielenliikutuksen valtaamana tuolille, ja
kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin...

Heti kun Bengt tuli kotiin, istuutui hän kirjottamaan Esterille. Ja
sitä tehdessä kulkivat hänen ajatuksensa ja tunnelmansa yhtämittaisena
virtana lauseitten takana, joita hän muodosteli. "Kuinka olen
oikeastaan voinut olla niin typerä ja leikkiä piilosilla oman itseni
kanssa?... Olisin voinut säästää sekä häneltä että itseltäni tämän
surun ja eron. Tiesinhän, että jos Falkenstern kerran saa jotain
päähänsä, täytyy hänen toteuttaa se, olipa sitten kysymys tukkien
uittamisesta Vångaa pitkin tai rakastetun naisen omistamisesta... Jos
olisin voinut, olisin tarjonnut hänelle vain rakkauteni ja ollut
hänelle kuolemaan saakka uskollinen... Mutta hän ei ole sellainen ...
hänenlaisiaan naisia rakastetaan vain aviomiehinä... Siksi otan hänet
vaimokseni ... niin, siksi, enkä tyydyttääkseni sinua, sinä pikku
matelija, joka uskalsit uhata minua ja vielä nytkin rohkenet tulla
esiin ja katsoa minua ilkeine, läpitunkevine silminesi... Sinun
uhkauksesi ei ole mitään vaikuttanut... Voisin sinun uhallasi uhrata
sekä hänen onnensa että omani... Mutta, kas, minä en tahdo ... minä
tahdon omistaa hänet, ja kun Bengt Falkenstern jotain tahtoo, niin hän
sen täyttää..."

Kirje oli hellä, kiihkeä, joka sana huokui lämmintä rakkautta ja
kaipausta. Hän sanoi rakastaneensa Esteriä ensi näkemästä asti, ja että
nyt, kun hän oli kadonnut, Bengt oli ymmärtänyt, ett'ei voinut elää
ilman häntä, -- tahtoiko hän siis ottaa vastaan hänen kätensä ja
sydämensä, Bengt tekisi hänet niin onnelliseksi, kuin konsana
rakastettu ja ihailtu nainen voi olla? Viimeksi pyysi hän häntä
palaamaan kohta kotiin -- hän oli odottanut jo kyllin kauan. Hän
lopetti sanoilla: "tule, hellästi rakastettu, kaipaavan Bengtin luo!"

Ja Ester tuli, tuli heti täynnä rakkautta, onnea ja riemua. Koko hänen
epäilyksensä ja toivottomuutensa haihtui kuin aaveet päivän koittaissa,
kun hän luki Bengtin kirjeen; nyt oli koko elämä hänen edessään kuin
auringonhohtoinen vedenpinta, jota hän ja Bengt paisuvin purjein
kiitäisivät yli ihanoiden, tuntemattomain syvyyksien.

Kotiintulon jälkeisenä päivänä julaistiin kihlaus, joka antoi koko
kaupungille, niin, koko seudulle hämmästyksen ja miettimisen ja
sukulaisille ja ystäville hyväksymisen tai paheksumisen aihetta, ja
samana päivänä oli Ester äitineen päivällisillä Bengtin kodissa.
Yltäkylläinen onni, jota Bengt tunsi saadessaan viimeinkin antaa vapaan
vallan kauan pidätetyille tunteilleen, uhmaileva luopääsemättömyys,
jolla hän alusta pitäin asesti itsensä suvun tyytymättömyyttä ja
muistutuksia vastaan, terästivät hänet täksi kertaa alhaisten
ylpeydenajatusten suhteen, jotka muulloin häntä vaivasivat. Hän oli
hyvin ystävällinen Esterin äidille, ummisti urhoollisesti silmänsä
ujolta saamattomuudelta, joka aina toisinaan vilahti esiin tämän
käytöksessä, ja esiintyi kaikin tavoin rakastettavana vävypoikana. Hän
iloitsi myös suuresti nähdessään, että tuosta saamattomuudesta ei ollut
jälkeäkään Esterissä; Bengtin asunnon komeus ei näyttänyt lainkaan
häntä hämmästyttävän, hän otti kaiken niin yksinkertaisesti ja
luonnollisesti, kuin olisi hän elämänsä ajan ollut tottunut siihen,
että kaksi palvelijaa tarjoili hänelle hopeavadeilta. Ehkä olisi tuo
joskus muulloin harmittanut Bengtiä; ehkä hänelle olisi ollut
mieluista, jos olisi huomannut Esterin, kaikkea tätä loistoa
hämmästyen, tunnustavan Bengtin etevämmyyden ja tuntevan olevansa
kiitollisuudenvelassa sille, joka näin oli hänet korottanut. Mutta nyt
oli Bengt niin juhlamielellä, että hän näki kaikki vain rakkauden
valoisin katsein.

Niin pian kuin suinkin seurasivat sitten kuulutus ja häät toisiaan.
Vihkiminen tapahtui kirkossa, jossa kaupunkilaiset tunkeilivat
töllistelemässä morsiusparia, eikä vain heitä, vaan myös Bengtin
ylhäisiä sukulaisia, jotka olivat kaikki läsnä, paitsi eräs täti, joka
ei koskaan antanut Bengtille anteeksi hänen alhaista avioliittoaan.
Kaikki olivat hyvin ystävällisiä Esterille, osaksi koska ei kukaan
halunnut suoraan vastustaa Bengtin tahtoa, osaksi koska Esterin
suloinen olento voitti kaikkien sydämet. Tosin ilmeni epäsointuakin;
Ester huomasi pari kertaa, kuinka ylenkatse hänen vaatimatonta
asemaansa kohtaan, ylenkatse, joka ei saanut häntä itseään koskettaa,
sen sijaan kohdistui äitiin, ja se oli katkera pisara ilonmaljassa.
Mutta Bengtin rakkaus -- joka yhä piti tätä juhlamielellä -- se korvasi
Esterille kaikki, hän tiesi, että Bengt oli aina osottava vain
kunnioitusta ja arvonantoa äitiä kohtaan. Ja Bengt kävi hänelle vielä
kalliimmaksi; hänen rakkautensa ja hienotunteisuutensa tuntuivat
Esteristä suurenevan ylpeyden rinnalla, jota hän huomasi sukulaisissa.

Heti vihkimisen jälkeen matkustivat nuoret ulkomaille. Kyynelsilmin
seisoi Ester vaunu-ikkunan luona ja katseli pientä kellertävää taloa
kohti, missä äiti istui |a ajatteli häntä itkien kaipauksesta ja
onnesta. He olivat jo jättäneet toisilleen jäähyväiset, äiti ja tytär,
sillä rouva Hermanson ei tahtonut tulla junalle näyttämään liikutustaan
kaikille noille vieraille ihmisille, jotka tunkeilivat Esterin ja
Bengtin ympärillä. Kyyneleet tekivät nuoren morsiamen vielä
suloisemmaksi, tummat silmät loistivat kaihoisina ja lempeinä kuin
kaksi tähteä, ja pehmeät, vapisevat huulet muistuttivat lapsen
värisevää pikku suuta. Bengt kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
puristi häntä rintaansa vasten sydämellisyydellä, joka sai Esterin koko
olennon mieluisasti värähtämään, ja kyynelsumun takaa pilkisti jo
valoisa, aurinkoinen hymy, kun lähtömerkki viilsi ilmaa, kun nenäliinat
huiskuivat, jäähyväis- ja eläköönhuudot sekaantuivat toisiinsa ja juna
kiisi pois rakkauden ja onnen ihmeellistä satumaata kohden.



VI.


Ei liene kenkään valoisammin toivein lähtenyt tuntematonta
tulevaisuutta kohtaamaan, kuin Ester, kun hän Bengtin kera jätti
Ruotsin rannat alottaakseen häämatkansa mannermaan halki. Kaikki
hänelle hymyili, kaikki, mitä hän näki, huvitti häntä, ja ihmiset,
joiden pariin hän tuli, olivat ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ester ei
ollut luonteeltaan sellainen, että rakkaudenonni olisi houkutellut
hänet haaveilujen hämärään; päinvastoin se kuin avasi koko hänen
olemuksensa vastaan ottamaan elämää, ja sen valoisassa tunnelmassa
kaikki leikiten kimalsi hopeanhohtoisena hänen ympärillään.

Bengtkin joutui melkein vasten tahtoaan tuon tunnelman valtaan, joka
ainakin tällä erää oli hänelle vieras. Tapahtumat heidän ympärillään
eivät häntä juuri huvittaneet: Ester oli hänelle kaikki; hän olisi
mieluinten maannut koko päivän hänen jalkainsa juuressa, suudellut
hänen käsiään ja katsonut hänen ihmeellisiin silmiinsä. Mutta Esteriä
hän ei saanut temmatuksi mukaansa kiihkeisiin haaveiluihin. Ester
tahtoi katsella kaikkea, luontoa, ihmisiä, merta, ja hänen leikkivä
iloisuutensa hurmasi ja tenhosi Bengtiä kuin linnun viserrys.

Kaikki oli siis pelkkää päivänpaistetta; mutta joskus sattui, että
Bengtin kasvoille ilman huomattavaa syytä levisi synkkä ilme.
Silloin hän tavallisesti vaipui sanomalehden lukemiseen, ja kun Ester
puhutteli häntä, vastasi hän hyvin lyhyesti, joskaan ei suorastaan
epäystävällisesti. Ester näki, että jokin häntä painosti ja teki
levottomaksi, ja hän mietti, mikä se mahtoi olla... Tunsiko hän
salaista tuskaa, kärsimystä, jota ei hennonut Esterille näyttää...? Oi,
olipa se mitä tahansa, Esterhän kaipasi vain saada lohduttaa, karkottaa
tuon synkän rypyn hänen kauniilta otsaltaan! Ja niin kantoi hän
jännittäviä haaveita siitä, mikä itse asiassa oli vain tyytymättömyyden
purkausta: Bengtin luonne nousi väkivaltaa vastaan, jota hän oli tehnyt
ylpeydelleen. Tosin eli hän yhä onnen ja hurmauksen ilmakehässä, mutta
se ei estänyt sitä, että hänen sydämensä syvyydessä jokin kalvoi,
toisinaan kasvaen ja hiipivänä aaveena kietoutuen hänen tunteittennsa
ja ajatustensa ympärille. Vieläpä sattui joskus, että hänen ääneensä ja
katseeseensa silloin tuli jotain, joka sai Esterin pelkäämään,
pelkäämään kuten hämärässä, kun äkkiä kuulee ääntä tai näkee
valojuovan, ymmärtämättä, mistä ne johtuvat.

Bengt alkoi heti tuhlata hänelle lahjoja, koristuksia, käsineitä,
hajuvesiä, kaikkea, mitä kuuluu hienoon naisvaatetukseen. Ne harvat
puvut, jotka Ester oli saanut mukaansa vaatimattomasta kodistaan,
kiusasivat Bengtiä; niiden näkeminen nosti tuon synkän pilven hänen
otsalleen. Esterillä oli pieni hattu, jonka äiti oli hänelle
vaatettanut ja jonka hän aina erityisellä huolellisuudella asetti
päähänsä. Äidin kuva astui silloin hänen eteensä selvempänä kuin
muulloin, ja hän hymyili hellästi seisoessaan kuvastimen edessä
kiinnittäen hattuneulaa tuuheaan tukkaansa.

Sillä hatulla oli vallan erikoinen taito saattaa Bengtiä pahalle
tuulelle; hänen mielestään sopi hattu pienelle puotineidille, vaan ei
hänen vaimolleen. Viimein hän eräänä päivänä lausui pidätetyllä
kiivaudella: "tuo hattu ei sovi sinulle, Ester; ostamme sinulle
toisen..."

"Mitä, eikö se sinun mielestäsi pue minua?" vastasi Ester nauraen.

"Tietysti, tiedäthän, että kaikki pukee kaunotarta", vastasi Bengt,
nauraen hänkin, "mutta hattu ei sovi _rouva Falkensternille_..."

"Hattu, jonka äiti-kulta on ommellut", huudahti Ester puoliksi
leikillisesti, puoliksi pahoillaan, ottaen hatun päästään ja suudellen
sitä pari kertaa, "minä pidän siitä, minä! Ensiksikin siksi, että _hän_
on sen ommellut, eihän hän voinut antaa minulle paljon, ja tämä kuuluu
hänen pienten lahjainsa joukkoon ... ja myös siksi, että se on hieno ja
aistikas..."

Hänen lempeään ääneensä tuli jotain sitkeää ja taipumatonta, ja hän
asetti suurella päättäväisyydellä hatun päähänsä ja järjesti kauan ja
huolellisesti tukkaansa kuvastimen edessä. Bengt kohautti olkapäitään
ja kääntyi pois; häntä kohtasi vastarinta, jota hän tällä kertaa oi
kyennyt murtamaan. Mutta hän ei päässyt harmistaan hatun vuoksi,
päinvastoin se kasvoi päivä päivältä, teki hänet alakuloiseksi ja
ärtyiseksi ja häiritsi hänen rakkaudenonneaan. Esterkään ei ollut
tavallisella iloisella mielellään, hänessä ahersi levottomasti
aavisteleva tunne -- oliko mahdollista, ajatteli hän, että heidän
välilleen nyt jo tuli epäsointua -- -- eihän merkinnyt mitään, ett'ei
Bengt pitänyt hatusta, mutta olisihan hänen pitänyt käsittää
lapsenrakkauden tunnetta, joka sai Esterin asettamaan äidin pikku
lahjan niin korkealle!...

Eräänä päivänä heidän viivähtäessään Münchenissä tuotiin hotelliin
kaupungin hienoimmasta muotikaupasta aski, jossa oli Esterin osote, ja
kun hän avasi kannen, oli askissa kallis ja aistikas hattu. Hän hymyili
hieman pakotetusti ja katsoi kysyvästi Bengtiä, ottaessaan hatun
hitaasti esiin.

"Niin, minulta se on!" vastasi tämä nauraen, "nyt kun tulet
aurinkoiseen Italiaan, täytyy sinun olla toisin puettu kuin kaukana
pimeässä Pohjolassamme!"

Ester käänteli hattua ja katseli sitä, mutta hänen kasvoihinsa tuli
totinen, miettivä ilme. Niin paljon kätkeysi tähän vähäpätöiseen
ulkonaiseen tapahtumaan... Hänen alakuloinen äänettömyytensä sai heti
myrskypilven nousemaan Bengtin otsalle.

"Sinun täytyy muistaa, kuka olet, pikku Ester", hän sanoi ja otti tätä
leuasta, koettaen laskea leikkiä, vaikka silmät säihkyivät tummina
pidätetystä suuttumuksesta, "sinun täytyy tyytyä pukeutumaan, niinkuin
rouva Falkensternille sopii."

"Mutta eiväthän vaatteet tee ihmistä", väitti Ester matalalla äänellä.

"Ei, mutta ihminen määrää vaatetuksensa, hänen ulkomuotonsa ja
elämänolonsa määräävät, kuinka hänen tulee pukeutua. Mikä sopi Ester
Hermansonille, ei ovi Ester Falkensternille. Se sinun täytyy oppia
ymmärtämään."

Ester ei vastannut. Hän seisoi alaspainunein silmin, käänteli yhä
hattua ja tarkasteli sitä innokkaasti peittääkseen esiinpuhkeavia
kyyneliä. Mutta se ei onnistunut. Ensin tuli yksi kyynel, sitten
toinen, ja sitten kokonainen helmisade pitkäin, tummien ripsien alta.

Kun Bengt näki hänen itkevän, heitti hän kiivaasti hatun syrjään ja
veti Esterin puoleensa.

"Sinä lapsellinen, typerä pikku hupsu, miksi itket?" huudahti hän
puoliksi suuttuneena, puoliksi ihastuneena vaikuttavasta sulosta, jota
mielenliikutus loi Esterin kasvoihin. "Sitäkö, että lahjotan sinulle
kauniin hatun? Olen kyllä kuullut, että nuoret rouvat itkevät, kun
heidän miehensä eivät tahdo suoda heille uutta hattua tai leninkiä,
mutta en päinvastaista... Kas niin ... naurahan nyt..."

Ester nauroi kyynelten lomasta, Bengt suuteli kiihkeästi hänen kosteita
silmäluomiaan ja väriseviä huuliaan, ja koko epäsointu katosi helliin
hyväilyihin.

Mutta Esterin sydämeen jäi pieni oka, jota kauan ja tuskallisesti
pakotti. Hän olisi suonut voivansa olla luja ja käyttää vain äidin
antamaa hattua, mutta hän ei tainnut sitä. Hän tiesi, että joka kerta,
kun hän panee sen päähänsä, ilmestyy tuo sama varjo Bengtin kasvoille,
jota hän, vaikka olikin sen vain pari kertaa nähnyt, kuitenkin
vaistomaisesti pelkäsi kuin onnettomuutta, ja jott'ei panisi itseään
sille alttiiksi ja turmelisi näiden ihanien kevätpäiväin riemua, Ester
mieluummin käytti uutta hattua ja pani pois äidin laittaman. Bengt oli
ihastuksissaan; hattu teki Esterin kauneuden vielä häikäisevämmäksi, ja
kaikki olisi ollut pelkkää iloa, joll'ei tuota itsepintaista okaa olisi
ollut sydämessä...

Mutta kuu he tulivat Italiaan, kun Ester sai nähdä tämän ihmeellisen
ihanan maan, silloin pääsi taas hänen luonteensa lapsenhuolettomuus
oikeuksiinsa, hän unohti muistonkin pienistä epäsoinnuista hänen ja
Bengtin välillä ja antautui kokonaan hetken onneen.

Tuntui kuin olisi nuoruudenriemu tarttunut Bengtinkin mielialaan. Oli
kuin olisi samassa hetkessä, kuin heidän jalkansa kosketti Italian
maata, onni puhjennut mitä ihanimpiin kukkasiin, kuin olisi elämä
täällä orangi- ja magnoliapuiden suojissa mielinyt kertoa heille
kauneimman kesätarinansa. Kotoiset olot, joiden muisto joskus vaivasi
Bengtiä, hän huolettomana unohti; nehän olivat niin kaukana, ja
haihtuivat kaikki häntä ympäröivään kauneuteen ja hänen sydämensä
rakkauteen.

Täällä ei liioin kukaan tiennyt Esterin syntyperää; täällä ei Bengtin
tarvinnut koskaan pelätä kuulevansa minkään epäsoinnun särkevän sitä
täydellistä ylhäisyyden tunnelmaa, joka häntä itseään ympäröi; täällä
oli Ester vain rikas ja kaunis "signora Falkenstern", jonka edessä
kaikki kumartuivat. Kuin turhamainen lapsi nautti Bengt ihailevista
katseista ja naiveista ihastuksen huudahduksista, jotka heidän ulkona
kävellessään ikäänkuin kiersivät hänen vaimonsa ihanaa, vaaleatukkaista
päätä. Hänen itseluottamuksensa, tottumus aina olla ensimmäinen esti
häntä tuntemasta vähintäkään mustasukkaisuutta; tiesihän hän, että
uhrisavuista, jotka tuoksuivat Esterin ympärillä, hän näki ja tunsi
vain sen, jonka Bengt oli sytyttänyt.

Niin kuluivat päivät häiritsemättömässä auvossa. Niinkuin
auringonpaiste kevätkukat, houkutteli rakkaudenonni esiin Esterin
suljetussa luonteessa piilevän lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden.
Bengtistä tuntui, ett'ei hän ollut koskaan kuullut sellaista naurua
kuin Esterin; vähinkin seikka sen herätti, tarttuvan, sointuvan naurun,
joka saattoi houkutella kivikuvankin hymyilemään. Hän osasi myös
harvinaisen hyvin matkia; vähillä keinoin: vetämällä tukan otsalleen,
työntämällä ulos huulensa, pyörittämällä silmiään taisi hän esittää
sattuvasti erilaisia kasvoja, ja vallattomimmalla tuulellaan ollessaan
oli hänen tapana huvittaa Bengtiä kuvailemalla jotakuta heidän
yhteisistä tuttavistaan.

"Mutta, Ester", huudahti Bengt milt'ei pelästyneenä, "sinähän olet
oikea näyttelijätär!"

"Niin olenkin, olen varma, että minusta olisi tullut hyvin etevä, jos
olisin sille alalle antautunut", vastasi Ester nauraen, heittäen
näyttelemisen ja ottaen luonnollisen ilmeensä. "Mutta minulta, näetkös,
puuttui jotain, joka on välttämätöntä taiteilijalle: minä en ollut
kunnianhimoinen. Olihan siitä pari kertaa puhetta, että antautuisin
näyttämötaiteelle -- useat taiteenharrastajat olisivat kustantaneet
opetukseni, ja he koettivat taivuttaa minua siihen; hekin arvelivat
tietysti, ett'en ollut hullumman näköinen. Mutta minä en tahtonut,
tahdoin tulla opettajattareksi ja jäädä äidin luo. Niin, minä olin
tosin omituinen tyttö, kuljin vain omia teitäni", lisäsi hän, silmissä
uneksiva katse. "Minun kunnianhimoni, tulevaisuuden-unelmani oli saada
rakastaa ja ihailla jotakuta kaikesta sydämestäni ja tehdä tuo joku
onnelliseksi... Sehän on nuorten tyttöjen tavallinen unelma, niin
tavallinen, että sitä voisi milt'ei sanoa poroporvarilliseksi... Mutta
se on uusi ja kaunis jokaiselle, ken sen uneksii ... ja minulle oli
siinä ehkä jotain erityistä, minuahan vedettiin, houkuteltiin ja
kiusattiin joka taholta... Ja nyt olen saanut kaiken, mitä toivoin,
kaiken, kaiken, mistä uneksin..."

"Ester ... Ester...!"

Bengt vaipui polvilleen hänen eteensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen
ja kuiskasi katkonaisia rakkaudensanoja, joita Ester kuunteli uneksiva
hymy huulillaan...

Mutta kun he läksivät Italiasta ja kotimatka alkoi, tapahtui heidän
suhteessaan omituinen muutos.

Ester ei käsittänyt, mitä se oli, mutta hänessä syntyi aina tunne, kuin
silloin, kun taivas kauniina kesäiltana menee pilveen ja lintujen laulu
vaikenee. Mitä oli tapahtunut, mikä Bengtin oli? Ei hän ollut
epäystävällinen, hän oli suojelevan hellä kuin ennen, mutta jotakin
puuttui, häneen oli tullut jotain hajamielistä ja jäykkää, joka tuntui
hänen hyväilyissäänkin. Hänestä oli äkkiä tullut innokas sanomalehtien
lukija; mutta Ester, joka salaa tarkasti häntä, huomasi, kuinka hän
usein jäykin, liikkumattomin katsein tuijotti lehteensä. Ja Ester
painoi päänsä hänen rintaansa vasten, katseli häntä suloisine,
loistavine silmineen ja kuiskasi arasti: oletko jostain pahoillasi,
rakkahani?"

"Pahoillani?" kertasi Bengt hieman kiivaasti, mutta ystävällisesti.
"Mikä lapsellinen kysymys! Luuletko, että ihminen on 'pahoillaan', kun
hänellä on käsissään sellainen onni kuin minulla? Mutta vakavia
ajatuksia voi kai aina syntyä, kun täytyy herätä aurinkoisesta unesta
ja palata todellisuuteen ja sen arkipäiväisyyteen..."

"Mitä ajatuksia?" ihmetteli Ester.

"Oh, kaikenlaisia", vastasi Bengt vältellen ja alkoi puhua muista
asioista.

Mutta kun he eräänä päivänä istuivat laivan kannella matkalla
Stettinistä Malmöhön, -- oli säteilevän kaunis kesäpäivä, taivas
tummansininen ja aallot, joiden yllä merilinnut kirkuen kiertelivät,
vaahtoiset ja vihertävät, -- tarttui Bengt Esterin käteen ja, vetäen
hänet lähemmäksi itseään, lausui: "Eikö totta, armas, meidän välillämme
ei saa olla salaisuuksia, ei mitään epäselvää, mitään, josta
arastelisimme puhua toisillemme?"

Ester loi hämmästyneellä silmänsä ylös.

"Mitä tarkotat, rakkahin?"

"Sitä esimerkiksi, että sinä olet niin vähän puhunut entisyydestäsi,
vanhemmistasi ja heidän oloistaan... Me olemme puhelleet paljon enemmän
minun äidistäni ja isästäni ja minun lapsuudenkodistani..."

Vieno puna lennähti Esterin kasvoille ja hänen silmänsä kostuivat.

"Siinä on eroa, Bengt", vastasi hän hiukan epävarmasti, "sinulla on
ollut kerrottavana ainoastaan iloa ja onnea ja menestystä. Silloin
puhuu kevein, iloisin mielin. Minä sitä vastoin ... voi, meidän
elämämme oli niin toisenlainen! Olenhan sitä paitsi jo kertonut sinulle
kotini ahtaista oloista, kuinka äiti-raukka teki työtä ja raatoi
saadakseen varat riittämään ja kuinka sairas ja heikko isä oli viime
vuosina. Mutta hän oli niin hyvä, niin hyvä, hän tunsi kaikki köyhät
siinä talossa, jossa asuimme, ja hänen oli tapana käydä heidän luonaan,
lohduttaa ja auttaa niin paljon kuin taisi..."

Syntyi hetken hiljaisuus. Bengt ei vastannut, hän käänsi puolittain
pois päänsä ja siveli partaansa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän
jotain mietti. "Kuinka hyvä hän on", ajatteli Ester, ja pienet
pilvenhattarat, jotka viime päivinä olivat nousseet hänen rakkautensa
taivaalle, olivat kuin haihtuneet, "hän tahtoo poistaa erotuksen
väliltämme, hän tahtoo, että tuntisin, kuinka hän välittää köyhästä
suvustani..."

"Ester", sanoi Bengt viimein epävarmasti ja katsomatta vaimoaan suoraan
silmiin, "tahtoisin vähän puhua kanssasi sinun ... tarkotan, äitisi
olosuhteista ... tähän asti olemme me vain leikkineet, sinä ja minä,
mutta nyt täytyy meidän tarttua todellisuuteen ja käytännöllisiin
asioihin..."

Ester katsahti ylös ihmetellen. "Mitä tahtoisit sanoa, rakkaani?"

"Niin", vastasi Bengt ja silitti yhä hiukan hermostuneesti partaansa,
"sinä ymmärrät hyvin, ett'ei äitisi enää vasta sovi jäädä nykyiseen
asemaansa. Minun toivomukseni on yleensä, ett'ei kenenkään rouva
Falkensternin sukulaisista tarvitse olla taloudellisessa ahdingossa..."

Hän sanoi tämän tyyneesti, melkein väliäpitämättömästi; mutta
ylpeydenilme, joka tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan, kun ei mikään
erikoinen tunne häntä innostanut, kävi entistä jyrkemmäksi, kun hän
lausui sanat: "rouva Falkenstern". Ester huomasi sen, mutta hänen
rakastava katseensa näki siinä vain heijastuksen miehekkäästä,
itsetietoisesta voimasta.

"Kiitos", kuiskasi hän liikutettuna ja puristi Bengtin kättä, "kiitos!"

"Ajattelin siksi tehdä sinulle ehdotuksen. Äitisi jää nyt
luonnollisesti paljon yksin, -- sinun uusi asemasi vaatii suuressa
määrin aikaasi. Olen siksi ajatellut, että hän ja Martta tätisi, joka
elää ahtaissa oloissa, muuttaisivat yhteen asumaan. Annan heille
vuotuisen rahasumman, esimerkiksi 6,000 kruunua, ja asunnon eräässä
Tukholmassa omistamassani talossa."

Ester vallan hämmästyi. Monenlaiset tunteet: epäluulo, ihailu, ihmetys,
levottomuus, vaihtelivat hänessä. Hän ei tiennyt mitä vastata; viimein
hän naurahti lyhyesti ja huudahti:

"6,000 kruunua! Rakas Bengt, mitä tekevät köyhä äitini ja tätini niin
paljolla rahalla?"

Bengt rypisti otsaansa kärsimättömästi.

"Ei kukaan, joka on sukua Falkensternin perheelle, saa olla köyhä", hän
sanoi lyhyesti. "'Richesse obligé', rikkaus velvottaa, minä häpeisin,
jos hukuttaisin sinut rikkauden ylellisyyteen ja samalla antaisin
omaistesi kestää taloudellisia huolia."

Ester jälleen vallan vaikeni. Bengtin tavassa ja tuumissa oli jotain
melkein musertavaa. Kaunisten sanojen takana piili pikkumaisuutta ja
sydämettömyyttä; oikein vielä käsittämättä Bengtin tarkotusta, hän
tunsi, että niin oli, siitä syvästä tuskasta, joka kuin särky levisi
hänen sieluunsa. Mutta Bengtin huolenpito hänen köyhästä suvustaan oli
niin suurenmoinen ja avara, että se riisti Esteriltä aseet ja tylsytti
Bengtin pistoksen kärjen. Viimein sanoi Ester hieman epäröiden:

"Kiitos, rakas Bengt, huolenpidostasi. Mutta ... mutta ... tarkotatko,
että äiti jättää meidät ja muuttaa Tukholmaan?"

"Kyllä, niin ajattelin", vastasi Bengt tyyneesti, "kuten äsken sanoin,
jää hän täällä niin yksin, ja sitä paitsi on hän entinen
tukholmalainen, ja minä ajattelin, että vanhuksilla voisi olla hauska
yhdessä. Kuvittelin mielessäni, että äidillesi olisi mieluista
viimeinkin saada tuntea itsensä vapaaksi taloudellisista huolista."

Ester istui taas ääneti. Miksi ei Martta täti voinut sen sijaan tulla
sinne, niin ett'ei äidin ja tyttären olisi tarvinnut erota? Tai jos
Bengt todella niin suuresti huolehti hänen köyhistä sukulaisistaan,
miks'ei hän voinut vallan yksinkertaisesti antaa Martta tädille
vuotuista apua? Mutta hän ei uskaltanut lausua ilmi ajatuksiaan ja
tunteitaan.

"Et suinkaan arvele, että meidän pitää pyytää Martta täti sinne
luoksemme?" sanoi Bengt äkkiä, ja Esteriä tarkastavaan katseeseen tuli
kylmä, ivallinen kiilto, joka teki Bengtin niin ylenkatseellisen
näköiseksi.

"Miksi ei?" kysyi Ester epävarmalla äänellä. Mutta hän ei arastellut
Bengtin katsetta, hän kohtasi sen rohkeasti; sen kätketty ivallisuus ei
ollut jäänyt häneltä huomaamatta, ja siksi tuli hänen lempeisiin
silmiinsä lapsellisen uhkamielisyyden ilme.

"Miksi", toisti Bengt, ja katseen pilkallisuus muuttui synkäksi
tyytymättömyydeksi, "luulin, että pääsisin sitä sanomasta, luulin,
ettet olisi pakottanut minua lausumaan sanoja, joiden täytyy kuulua
kovilta ja epämieluisilta korvissasi. Ajattelin sinun itsekin
ymmärtävän, että sekä äidilläsi että tädilläsi olisi monenmoisia
ikävyyksiä, jos he asuisivat samassa kaupungissa kuin sinä, ja että
minä hienotunteisuudesta tein sinulle ehdotuksen, jota ehkä ei niinkään
moni vävy olisi tehnyt. Elämä on nyt kerran semmoinen, että on eri
yhteiskuntaluokkia ja eri sivistyskantoja, ja kun olosuhteet vievät
yhteen kummankin laatuisia ihmisiä, niin alemmat siinä menettävät
eivätkä ylemmät, sillä juuri alemmille se on tukalinta."

Ester tunsi, kuinka mielenliikutus hämmensi hänen ajatuksensa.

"Mutta minä en voi erota äidistä", oli kaikki, mitä hän taisi sanoa
lapsellisen valittavalla äänellä. Ja kuitenkin tuntui hänestä kuin
olisi hänen sydämensä ollut kapinallisista vastaväitteistä
halkeamaisillaan.

"Joka tapauksessa sanoo raamattu, että vaimon pitää luopuman isästä ja
äidistä ja mieheensä sidottu oleman", sanoi Bengt ylenkatseellisella
tyyneydellä, "sen lupauksen teit sinäkin alttarin edessä. Oletko sen jo
unohtanut?"

"Bengt!" huudahti Ester, ja suuttumuksen ja tuskan kyyneleet kohosivat
hänen silmiinsä, "kuinka sinä voit sanoa niin? Tiedäthän, että sinä
olet minulle ensimmäinen -- sinun tähtesi jätin äidin, jonka ainoa
maallinen ilo olin. Mutta et suinkaan edes tahtoisi, että olisin
niin ... niin kelvoton tytär, että sydämessäni hänet hylkäisin?"

"Sitä en ole koskaan pyytänyt!" huudahti Bengt kiivaasti. "Sinä väännät
sanojani aivan naisten tapaan! Tahdoin vain hankkia äidillesi ja
tädillesi huolettoman vanhuuden ja säästää sinua ikävyyksistä ja
tuskasta. Muuta en ole sanonut enkä tehnyt, kaikkein vähinten pyytänyt
jotain niin typerää, kuin että sinä sydämessäsi hänet unohtaisit.
Voittehan kirjottaa toisillenne, ja sinä voit käydä häntä
tervehtimässä. Minä teen vuoden kuluessa monta liikematkaa Tukholmaan;
silloin voit tulla kanssani, jos niin sopii -- mutta usko pois, te
kadutte, jos hylkäätte tarjoukseni."

Bengt nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin Esterin edessä,
joka istui hiljaisena ja kalpeana, tuijottaen alaspainunein katsein ja
itsepintaisesti käsiä helmassaan. Bengtin kasvot olivat synkät ja
pilviset; vastarintaa hän inhosi, jos mitään, eikä asiaa parantanut,
että vastustaja oli hänen oma vaimonsa. Viimein hän läksi laivan
keulaan ja seurasi katseellaan vihreävaahtoisten aaltojen liikettä ja
lokkien valkoisia siipiä, ja ottaen esiin sikarin, alkoi polttaa.

Ester istui hetken liikkumattomana penkillä; pari kertaa katsahti hän
Bengtiin päin, mutta kun tämä ei liikahtanut, hän nousi ja meni alas
hyttiin.

Tultuaan sisään, hän heitti hatun pöydälle, istui sohvalle, kätki
kasvot käsiinsä ja koetti selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Mutta
koko hänen sielunsa oli hurjassa sekasorrossa. Äskeisen keskustelun
kaiku kiiri hänen mielikuvituksessaan: toisiaan vastustavia sanoja,
äänensointuja, joskus lempeitä ja helliä kuin sulosoitto, joskus
vihlovia ja jääkylmiä, -- ja katseita, jotka samalla kertaa sekä
hyväilivät että haavottivat... Mitä tämä kaikki merkitsi? Oliko se vain
mielikuvituksen houreita, oliko häneltä haihtunut satumainen tunnelma,
jotain, joka oli palaava, vai ... vai?... Äkkiä hälveni hämmentävä
pimeys hänen ympäriltään, ja yksi ainoa selvä ajatus tunki hänen
sydämensä läpi: "hän tahtoo päästä äidistä, hän häpee häntä, koko hänen
kauniin huolenpitonsa, hänen suurenmoisen anteliaisuutensa takana
piilee vain ylpeyttä ja itsekkyyttä... Mutta onko se mahdollista,
enkö ole kuullut ja nähnyt väärin, voiko kantaa sellaista ylevyyden
ja jalouden kuvaa kuin hän -- ja samalla olla niin kurja ja
halpamainen?... Oi Jumala ... mieluummin olisin kuollut!"

Vaikeroiden kätki hän kasvonsa vielä syvemmälle käsiinsä. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän pimeässä, suljettujen silmäluomiensa takaa,
nähnyt ihmeellisen näyn: aurinko laski synkästi raskaisiin,
tulenhehkuviin pilviin... Niin, jokin sammui tällä hetkellä, jotain
katosi ainiaaksi raskaisiin pilviin. -- Mikä? -- elämäniloko, vaiko
usko -- vai luottamuksen ja ihailevan hellyyden tunne, joka oli hänen
rakkautensa elinehto?...

Kuinka kauan hän näin istui, ei hän tiennyt; oli kuin olisi päiviä
vierinyt, niin omituisen muuttuneelta tuntui hänestä kaikki, niin
kaukana olivat eiliset tapahtumat. Hän nousi ja katseli itseään
kuvastimessa. Hän oli aivan kalpea, siniset ohimosuonet näkyivät
selvinä ja silmät olivat luonnottoman suuret ja tummat, kuin olisi
surun hämäryys ne äkkiä täyttänyt. "Kuinka voivat muutamat sanat niin
suuresti muuttaa", ajatteli hän väristen.

Hän paneutui sohvalle ja kääriytyi saaliin, sillä häntä paleli
lämpimyydestä huolimatta, Sitten kääntyi hän seinään päin ja sulki
silmänsä, "Äiti, rakas äiti!" toisteli hän lapsellisesti valittaen. Ja
hänen ajatuksensa alkoivat sanomattomalla hellyydellä kiertää äidin
kuvan ympärillä. "Rakas äiti-raukkani, kuinka olet saanut kärsiä ...
aina, aina ... ja nyt, kun luulin, että elämäsi tulee niin
valoisaksi... Onko köyhyys häpeä ... onko häpeä, että on kieltäytynyt,
rakastanut ja raatanut, niinkuin sinä?... Oi kuinka hän saattoi tahtoa
erottaa meitä ... minä, joka nyt juuri voisin tehdä sinut niin
onnelliseksi... Bengt ... Bengt... oi, se ei voi olla niin -- se ei ole
mahdollista ... ehkä..."

Ja kun hän näin oli maannut hetkisen ja antanut ajatustensa kierrellä
yhäti saman asian ympärillä, kävi hänen niinkuin aina ennen lapsena,
kun hän mielipahan vuoksi oli itkenyt itsensä väsyksiin: hän nukahti.
Ja nukkuissa katosivat hänen piirteistään elämän surujen jäisten
tuulten uurtamat vaot, poskille palasi vieno puna, suu avautui
puolihymyyn, hän nukkui kuin lapsi, syvän levon onni ilmeessään.

Sillä välin istui Bengt yhä kannella, tupakoi ja luki sanomalehtiä.
Kiihkeän tyytymättömyyden, jota hän ensin oli tuntenut, kun häntä
Esterin puolelta kohtasi odottamaton vastarinta, onnistui hän pian
karkottamaan, varma kuin hän oli siitä, että ennemmin tai myöhemmin oli
voittava. Hän ei yleensä kauan säilyttänyt epämieluisia vaikutelmia ja
tunnelmia; hänen tahtonsa oli siksi voimakas ja hän oli lapsuudesta
saakka siksi tottunut kaikista olosuhteista saamaan esiin sen, mikä
hänelle oli mieluista, ja syrjäyttämään kaiken, mikä vaikutti
päinvastoin, että hän myös tunnemaailmansa suhteen menetteli aivan
samoin. Muistot ja ajatukset, jotka häntä vaivasivat, hän häikäilemättä
karkotti tai painoi alas sielunsa syvyyteen ja pakotti jonkunlaisella
omavaltaisella itsesuggestsioonilla esiin juuri sen tunteen, jolle hän
sillä hetkellä tahtoi antautua.

Lopetettuaan lukemisensa kulki hän jonkun aikaa rupatellen kapteenin
kanssa. Ruotsin ranta tuli nyt selvästi näkyviin; voi päättää, että
puolentunnin perästä oltiin perillä. Bengt arveli, että oli aika mennä
Esterin luo ja kertoa, että pian oltiin Ruotsissa.

Ester ei herännyt Bengtin astuessa hyttiin; voimakas meri-ilma,
väsymys, mielenliikutus, koneen nukuttava jyminä olivat tuudittaneet
hänet syvään uneen.

Bengt seisoi hetken sohvan ääressä ja katseli vaimoaan. Esterin lempeä
kauneus, jota uni vielä oli lisännyt, oli hänestä kuin ihana näky
unelmain tai satujen maailmasta. "Olen hänen tähtensä uhrannut niin
paljon, kuin mies voi uhrata, koko perityn maailmankatsomukseni, kaikki
mielipiteet, joita luulin velvollisuudekseni säilyttää", ajatteli hän
ja hänen huulensa vavahtivat ja silmät kostuivat, "mutta vaikka uhri
olisi kaksinkertainen ja minun tulisi se vielä kerran tehdä, niin
tekisin sen hänen tähtensä!"

Hän kumartui hitaasti Esterin yli, painoi suutelon hänen huulilleen ja
kuiskasi: "herää, pikku unikeko, kohta olemme kotona!"

Ester avasi nopeasti silmänsä, niissä oli sama helmihohde kuin heräävän
lapsen silmissä, ja hän vilkaisi ympärilleen hämmästynein, puoli-unisin
katsein. Kun hän näki Bengtin, joka nauraen seisoi hänen edessään,
hymyili hän hänelle, pudisti päätään, hieroi silmiään ja, lapsellisen
unisesti ojentaen kätensä, kietoi ne hänen kaulaansa. Mutta samassa
muisti hän kuin taikaiskusta kohtauksen kannella ja sanat, jotka oli
lausuttu. Ja syvä tuska tunki hänen koko olentonsa läpi -- jotain oli
turmeltunut, menetetty --- jotain oli kuihtunut, eikä se koskaan enää
ollut kukkiva niinkuin muinoin...

Ja sillä välin kuin Bengt sulki hänet syliinsä, upotti hänet
hyväilyihinsä ja rajattomasti nautti, niinkuin ehjä, voimakas luonne
nauttii satunnaisen intohimonsa vallassa, vavahdutti Esteriä
tunne-ihmisen sielunelämän omituinen säröisyys. Ja syvältä,
kiihtyneitten tunnelmainsa alta, hän kuuli kuin vangitun, suruisen
lintusen valitusta: "koskaan en enää voi olla iloinen, kuten ennen --
kevään ja unelmain aika on ohitse!"

Näitä ajatellen astui hän jälleen Ruotsin maalle, jonka hän niin
toivehikkaana oli jättänyt. Hän oli kokenut paljon elämän huolia,
köyhyyttä, sairautta, kiusauksia, mutta hän ei ollut koskaan ennen
tuntenut niitä pistoksia, jotka saavat sisimpämme vuotamaan verta; ensi
kerran näki hän pisaran omaa sydänvertaan valuvan, ja hän vapisi tätä
uutta tuskaa. Ehkä hän nyt vasta oli oppiva ymmärtämään, mitä on _elää_
sen kautta, että hän nyt oppi _kärsimään_?



VII.


Esterin äiti oli valmistanut tytärtään siihen, ett'ei hän aikonut olla
asemalla vastassa; sinnehän tuli niin monta rikasta ja ylhäistä, joiden
joukkoon hän ei sopinut, ja hän nautti mieluummin tapaamisen ilosta
pienessä asunnossaan Kaivokadun varrella, missä eivät ylpeät tai
väliäpitämättömät katseet heitä voineet häiritä. Esterillä ei siis
ollut syytä tuntea pettymystä; mutta kun juna pysähtyi asemasillan luo
ja hän kaikkien noiden ihmisten joukossa, jotka toivottivat hänet ja
Bengtin tervetulleeksi, ei nähnyt noita ainoita kaivatuita kasvoja, oli
hän vähällä purskahtaa itkuun. Hänet valtasi äkkiä yksinäisyyden tunne,
joka ei milloinkaan ole niin julma, kuin silloin, kun sydän tuntee
olevansa yksin suuressa ihmispaljoudessa. Hänellä ei ollut ketään, ei
niin ketään; kaikki nuo, jotka nauraen ja jutellen tunkeilivat heidän
ympärillään, kaikki komeus ja loisto, palvelija, joka keräsi heidän
tavaransa, vaunut mustine, korskuvine hevosineen, väkijoukko, joka oli
kokoontunut aseman edustalle ja töllisteli, kuin olisi kuningas ollut
tulossa, kaikki tuo oli Bengtin vuoksi, eikä hänen. Mutta eikö se, mikä
oli Bengtin, myös ollut Esterin, vai oliko heidän välilleen jo syntynyt
juopa? Hän muisti, kuinka luottavasti hän matkalle lähtiessä oli
puristautunut Bengtiä vasten ja huolimatta surustaan, kun hänen oli
luovuttava äidistä, tuntenut, että Bengt oli hänelle kaikki kaikessa;
häntä värisytti, kun tuo ihmeellinen yksinäisyydentunne, joka hänet
valtasi, paljasti hänelle erotuksen silloisen ja nykyisen välillä...

Hajamielisenä ja vaivoin hilliten kyyneleitään astui hän uuden kotinsa
kynnyksen yli, missä liuta palvelijoita tervehti häntä ja Bengtiä,
missä suojat kallisarvoisine huonekaluineen ja tuoksuvine kukkineen
hohtivat kauneuttaan kesäpäivän lempeässä loisteessa.

Ester silmäili kaikkea tuota elottomin katsein; hänen
mielikuvituksessaan vilahtelivat lakkaamatta kalpeat, riutuneet
kasvot, työssä kulunut käsi, joka taisi hyväillä ja lohduttaa,
niinkuin vain äiti voi, ja hän ikävöi sitä hillitsemättömän kiivaasti
kuin sairas lapsi. Bengt sitä vastoin oli loistavalla tuulella,
niin että se riitti peittämään Esterinkin innottomuuden. Kaikki oli
käynyt hänen toivomustensa mukaan: sahalta ei kuulunut valituksia,
hyviä asiakirjeitä oli saapunut, asunnon oli Charlotte neiti,
taloudenhoitajatar, järjestänyt mitä huolellisimmin, ja hyväksi lopuksi
ei ollut mitään, joka muistuttamalla köyhästä kodista tuolla Kaivokadun
varrella olisi häirinnyt juhlatunnelmaa. Bengt ei näyttänyt lainkaan
huomaavan, että Ester oli kalpea ja harvasanainen. Vasta
päivällispöydässä hän äkkiä kylmällä, väliäpitämättömällä äänellä
kysyi: "voitko pahoin, Ester, vai eikö jokin sinua miellytä, näytät
niin kalpealta ja epäsuosiolliselta?"

"Päätäni särkee", vastasi Ester punastuen ja koetti hymyillä,
"mutta se luultavasti menee kohta ohi; se tuli kai kuumuudesta
rautatievaunuissa."

"Jos olet niin arka", vastasi Bengt kylmästi, "on parasta, että
huomisesta alkain rupeat antamaan hieroa itseäsi. Rouvat, jotka joka
asiasta saavat päänsärkyä, ovat aina olleet kauhuni. Niin helposti
tulee epäilleeksi, että he käyttävät sitä hätäkeinona, kun tahtovat
jotain peitellä tai päästä jostain..."

Tällä kertaa ei Ester punastunut, hän kalpeni ja vastasi totisesti:

"Minun päätäni todellakin särkee, Bengt."

"Niin, tietysti!" nauroi Bengt, "enhän luullutkaan, että sinun tarvitsi
turvautua hätävalheeseen. Sanoin vain, että inhoan päänsärkyisiä rouvia
ja että kohta koetamme parantaa kipuasi. Huomenna lähetämme noutamaan
neiti Anderssonia; hän hieroi erinomaisesti jalkaani, kun olin sen
nyrjäyttänyt, ja hän kyllä poistaa päänsärkysi."

Ester ei vastannut; hän tunsi, ett'ei maksanut vaivaa sanoa Bengtille,
ett'ei hänellä melkein koskaan ollut päänsärkyä, mutta että kokonaisen
yön unettomuus ja miettiminen ja tukahutetut kyyneleet olivat tehneet
hänet pahoinvointiseksi.

Heti päivällisen jälkeen, niin pian kuin Bengt oli pistäytynyt
huoneeseensa tupakoimaan, kiiruhti Ester äitinsä luo. Matkalla päätti
hän vaieta kaikesta ja näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä -- mutta kun
hän lepäsi äidin sylissä, kun hän tunsi äidin hellyyden virvottavana
lämpönä kääriytyvän sydämensä ympärille, silloin ei hän voinut hillitä
itseään, vaan kyyneleet alkoivat valua.

Rouva Hermanson oli vaiti; hän antoi Esterin itkeä loppuun ja silitti
vain hyväillen hänen poskeaan ja tukkaansa.

Kun Ester oli kuivannut kyyneleensä, tunsi hän, että hänen täytyi
selittää äidille syy itkuunsa. Mutta hän puhui niin varovasti kuin
suinkin; hän ei maininnut lainkaan Bengtin ehdotusta Tukholmaan
muuttamisesta, sillä hän ei tahtonut alentaa häntä äidin silmissä ja
tarpeettomasti loukata tätä. Pysyen oikeastaan itse perustotuudessa,
sanoi hän kyyneltensä syyksi Bengtin itsevaltaisen luonteen, vaikeuden
olla hänen vaimonaan, talon vanhat palvelijat, jotka olivat todella
hänen kauhunsa j.n.e. Vastoin omaa vakaumustaan koetti rouva Hermanson
puolustaa Bengtiä ja sanoi, että Esterille, nuorelle ja kokemattomalle,
tulisivat nuo vanhat palvelijat todella olemaan hyödyksi, jos hän vain
osasi asettua oikeaan asemaan heidän suhteensa. Ja kun he näin olivat
hieman näytelleet toinen toiselleen, vaihtuivat Esterin kyyneleet
hymyksi; ja pian oli kuin olisivat kaikki huolet haihtuneet, niin
tyytyväiseltä ja onnelliselta Ester näytti, kun hän istui äidin
vieressä ja kertoi matkastaan, aina silloin tällöin keskeyttäen
puheensa lapsellisen hellästi äitiä hyväilläkseen.

Ester unohtui niin kauaksi aikaa äidin luo, että kun hän hätäisenä ja
levottomana saapui kotiin, oli kello jo lyönyt yhdeksän. Hän vallan
pelästyi huolimattomuuttaan ja päätti, ett'ei sellainen enää ollut
toistuva. Mutta Bengtiäkään ei näkynyt, ehkäpä oli hänkin ollut
"huolimaton". Siinä toivossa meni Ester saliin istumaan, selaili
albumia ja tunsi itsensä sanomattoman saamattomaksi ja vieraaksi
tulevassa kodissaan. Yli puolen tuntia hän odotti Bengtiä; sitten soitti
hän palvelijaa ja kysyi, tokko tämä tiesi, tulisiko konsuli kotiin
illalliselle. Palvelija vastasi juhlallisesti ja väliäpitämättömästi,
että konsuli oli lähtenyt ulos heti yhdeksän jäljestä, mutta ei ollut
sanonut mitään. Ester häpesi palvelijoita eikä tiennyt, pitikö hänen
odottaa Bengtiä vai eikö -- viimein rohkaisi hän mielensä ja pyysi
itselleen teetä. Niin nopeasti kuin suinkin joi hän pari kulausta ja
söi voileivän; mutta kaikki yritti tarttua kurkkuun, niin häntä vaivasi
palvelija, joka vartioi hänen joka liikettään ja asetti hänen tuolinsa
paikoilleen sekä hänen istuutuessaan että hänen noustuaan. Voi, tuo
kauhea pakko, nuo sietämättömät, naurettavat kahleet -- pitikö hänen
tästä lähin aina niitä kantaa? Miksi hän ei ollut kaikkea tätä
huomannut, kun hän pari kertaa lyhyellä kihlausajallaan oli ollut
päivällisillä Bengtin luona? Mutta sitä varten ei ole silmää, kun elää
toivojen ja rakkauden unelmamaassa...

Sekä ruumiiltaan että sielultaan väsyneenä meni hän makuusuojaan,
riisuutui nopeasti ja nukkui heti vuoteeseen päästyään. Hän heräsi
vasta, kun aamuaurinko valahti sisään uutimen raosta; hän nousi
kiireesti istualleen vuoteessa ja katseli hämmästyneenä ympärilleen.
Hän silmäsi kelloa -- lähemmä yhdeksän, aamiaisaika! -- pelästyneenä
hypähti hän sängystä ja pukeutui nopeasti, sillä hän ei mielellään
olisi tahtonut uudistaa eilistä.

Kun hän kohtasi Bengtin aamiaispöydässä, sykki hänen sydämensä
levottomuudesta, niin pelokkaaksi oli viime päiväin kokemus jo tehnyt
hänen mielensä. Mutta pelko oli turha; Bengt ei näyttänyt lainkaan
tyytymättömältä, hän tervehti hellästi ja ritarillisesti, suuteli hänen
kättään ja kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.

"Rakas pikku Ester", sanoi hän hetken perästä ja pudisti hänelle
sormeaan, huulilla veitikkamainen hymy, jota kuitenkin häiritsi silmäin
synkkä ilme, "ei nuoren, vastanaidun rouvan sovi noin vain kadota,
kuten sinä eilen, sanomatta, minne menee..."

Esterin poskille nousi kiivas puna.

"Voi, suo anteeksi, Bengt, menin vain äidin luo..."

Bengt keskeytti hänet ylhäisellä kädenliikkeellä.

"Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei _minun rouvani_ koskaan mene
muualle, kuin minne hänellä on oikeus mennä. Otinkin asian levollisesti
ja menin tieheni, minäkin. Mutta on vastoin sopivaisuutta, että nuori,
vastanaitu rouva menee yksin ulos iltaisin, ja kotionni vaatii, että
otamme vaarin ateria-ajoista. Muistakaa se toiste, teidän pikku
armonne!"

Hänen sanoissaan, jotka lausuttiin puoliksi pilkallisella, puoliksi
veitikkamaisella äänellä, ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä, mutta
Esteristä tuntui, kuin olisi rautakäsi puristunut hänen hennon,
vapisevan ranteensa ympärille. Mutta hän koetti ottaa kaikki
leikillisesti ja nauraa, hänkin, kätkeäkseen, kuinka epämieluiselta
tämä keskustelu, näin palvelijan läsnäollessa, hänestä tuntui.

Mutta näytti siltä, kuin olisi palvelija ollut Bengtille vain
kourallinen ilmaa, sillä hän jutteli koko aamiaisajan kaupungin
perheiden arkaluontoisimmista suhteista. Ester koetti pari kertaa
varottaa häntä yskimällä ja vilkuttamalla silmiään, mutta turhaan.
Viimein alkoi hän melkein uskoa, että palvelijat ovat erityinen rotu,
joka ei kuule eikä näe, ja että parhaimman lajin heistä täytyy antaa
tehdä korvissaan leikkaus, aivan niinkuin koirilta ja rotuhevosilta
häntä typistetään...

"Erikson mahtaa olla kuuro tai tylsämielinen", sanoi hän viimein, kun
he hetkisen olivat yksin.

"Miksi niin?"

"Oh, sinähän juttelet hänen kuultensa asioista, joista ei tulisi puhua
muuta kuin uskotuilleen..."

"Ah, mitä turhia!" huudahti Bengt halveksivasti nauraen. "Erikson on
huonekalu, ei muuta... Kymmenen vuotta on hän nyt muutellut lautasiani,
kuppejani ja vatejani aivan samoin liikkein ja samaan tapaan, mutta
mitä hän kuulee, se menee korvasta sisään, toisesta ulos. Hänen
tähtensä ei sinun tarvitse millään tavoin sitoa itseäsi. Ole, niinkuin
ei häntä olisikaan, tai ajattele, kuten sanoin, että hän on huonekalu,
automaatti..."

Ester ei vastannut. Bengtin sanoissa oli jotain, joka sattui häneen
kiusottavasti. Hän muisti kerran puhelleensa Bengtin kanssa työväestä,
sen valistamisesta ja suuremman vapauden hankkimisesta sille, ja minkä
haaveksivan innostuksen Bengt silloin herätti hänessä suurenmoisilla,
vapailla aatteillaan. Oliko tuo sama mies, tuo tuossa, joka istui häntä
vastapäätä ja ylenkatseellisesti vertasi lähimmäistään huonekaluun,
joka ei näe eikä kuule? Ja toiselta puolen Ester tiesi, miten hyvä
Bengt oli työmiehilleen, hän tiesi, ett'ei heillä missään ollut
parempia oloja kuin Vångan sahalla. Kuinka voi ihmisessä ilmetä
sellaista ristiriitaisuutta? Vai ainoastaan ylpeyskö, halu olla
kaikessa ensimmäinen, sekö hänet sai pitämään huolta noista ihmisistä,
joita hän itse asiassa halveksi?

Monta päivää vieri kotiintulon jälkeen eikä Bengt lainkaan kosketellut
ehdotustaan Esterin äidin ja tädin tulevaisuudesta. Ester milt'ei
toivoi, että Bengt pitäisi asian ratkaistuna hänen vastarintansa
vuoksi, sillä hän oli lujasti päättänyt olla esittämättä ehdotusta
äidille. Hän tiesi, miten syvästi äiti loukkaantuisi, ja ero Esteristä,
joka oli ollut ja oli hänen elämänsä ainoa ilo, olisi hänen surmansa...
Mutta eräänä iltana, kun he illallisen jälkeen istuivat Bengtin
huoneessa, tämä aivan äkkiä ja niin välinpitämättömästi, kuin olisi
ollut kysymys vain pikkuseikasta, jonka hän nyt vasta muisti, lausui:

"No, mitä sanoi äitisi ehdotuksestani, että hän ja Martta täti
muuttaisivat yhteen asumaan?"

Ester säpsähti, punastui ja kalpeni. Hän mutisi jotain ja yritti
epätoivoissaan olla muka niin huvitettu tyhjänpäiväisestä
sanomalehtikirjotuksesta, ett'ei heti voinut vastata.

Mutta Bengt ei pitänyt odottamisesta,

"No, mitä sanoi äitisi?" toisti hän, ottaen nenälasinsa ja armottomana
katsellen Esteriä. "Sillä tietysti lienet kertonut hänelle
ehdotuksestani?"

Ester nosti silmänsä sanomalehdestä. Hän katseli miestään suoraan
silmiin pelästynein, uhkamielisin katsein ja kertasi kuin
hypnotiseerattu:

"Tietysti..."

"Ja mitä vastasi hän?" jatkoi Bengt samaan kiduttavaan tapaan. Ester
loi silmänsä nopeasti maahan.

"Emme me voi erota", änkytti hän, "minä olen äidin ainoa ilo ... ethän
hennone riistää sitä häneltä... Voit olla varma, ett'ei hän koskaan ole
meille vaivoiksi..."

Bengtin kasvot synkkenivät kuin taivas ukkosilmalla.

"Eihän tässä ole kysymys 'hennomisesta' tai 'vaivoiksi olemisesta', nuo
sanat ovat vähintäänkin huonosti valitut; jos olisin helposti
loukkaantuvainen, sanoisin, että ne olivat ilkeämieliset. Tarjous, joka
on hyväntahtoisuudesta tehty, tulisi myös ottaa kauniisti vastaan.
Mutta lupaan, ett'en puhu enää asiasta yhtä vähän sinun kuin äitisi
kanssa. Anna hänelle ja tädillesi, mitä he tarvitsevat elääkseen
huolettomina, ja sitten olkoon koko juttu kuollut ja kuopattu, niinkuin
kaikki muu tässä elämässä, joka meidän täytyy kätkeä maan poveen..."

Ester luuli tukehtuvansa tuskasta ja mielenliikutuksesta. Ensiksikin
oli hän valehdellut, sen lisäksi oli Bengt osannut ohjata heidän
yhteentörmäyksensä niin taitavasti, että hän oli tehnyt Esteristä
milt'ei kiittämättömyyden ja epähienouden hirviön sekä Bengtin että
Esterin omissa silmissä. Ei hänelle vielä koskaan ollut sellaista
sattunut, ei hän vielä koskaan ollut tuntenut tällaista hämmentävää
häpeää ja epävarmuutta, aivan kuin hän olisi kadottanut oman itsensä.
Mitä tuli hänen tehdä, mitä sanoa! Varmaa vain oli, että hän oli
näytellyt kurjaa osaa, ja Bengtin oli onnistunut vääntää kaikki aseet
hänen kädestään.

Hän istui kauvan liikkumattomana, kuin jähmettyneenä. Bengt vajosi taas
lukemiseensa ja vähitellen saivat hänen kasvonsa tavallisen tyynen,
ylhäisen ilmeensä. Viimein, kun kello löi yhdeksän, heräsi Ester
lamauksesta, joka hänet oli vallannut, pyyhkäisi pari kertaa kädellä
otsaansa, meni Bengtin luo ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Anteeksi, Bengt, jos käänsin pahaksi hyvän tarkotuksesi. Jumala
tietää, ett'en sitä tahtonut..."

Bengt katsahti ylös ja hymyili, hieman kylmästi, vaan ei silti
epäystävällisesti.

"Mehän päätimme olla enää puhumatta siitä. Sinä ja äitisi saitte
tahtonne täytetyksi -- saatte myös kantaa seuraukset, ja minä pesen
käteni. Sitenhän voivat kaikki olla tyytyväisiä."

"Etkö ole minulle suutuksissasi", kuiskasi Ester, "etkä pallollasi?"

"'Pahoillaan' tai 'suutuksissa!' Vain naiset sellaisiin takertuvat",
vastasi Bengt nauraen. "Me miehet teemme jutun lyhemmäksi. Vaimoni
tekoihin ja toimiin on minulla oikeutta sekaantua, mutta ei hänen
äitinsä toimiin. Jos hän mieluummin jää tänne, kuin muuttaa Tukholmaan
ja nauttii apurahaa, jonka olen hänelle tarjonnut, niin enhän voi häntä
pakottaa. Ja nyt sanon vielä kerran, että tämän asian unhotamme emmekä
puhu siitä enää."

Ester ei osannut mitään vastata; hän ymmärsi, että hän tässä heidän
ensimmäisessä erimielisyydessään oli kärsinyt täydellisen tappion.
Bengtin oli onnistunut päästä taistelusta puhtain kilvin ja hänessä
vallitsi ylevän anteeksiannon tunnelma; Ester sitä vastoin tunsi aivan
kuin siveellisesti halventuneensa niin hyvin omissa silmissään kuin
Bengtinkin. Kuinka oli mahdollista, että hän noin häikäilemättä oli
valehdellut Bengtille? Niin, sitä hän ei itsekään tiennyt, hänet oli
yllättänyt hurja pelkuruus, joka hänessä äkkiä syntyi, ajatellessaan,
että Bengt hänet pakottaisi esittämään äidille tuon loukkaavan
ehdotuksen. Hänen mieleensä muistui, että hän lapsena joskus saattoi
valehdella, kun hän tahtoi päästä jostain epämieluisesta, ja äidin oli
ollut hyvin vaikea saada häntä ymmärtämään, miten väärin sellainen oli.
Mutta tultuaan täysikasvuiseksi, ei hän tietääkseen koskaan ollut
turvautunut edes hätävalheeseen. Päinvastoin hän muisti, kuinka hän
kerran, kun hän hiukan poikkeamalla totuudesta olisi voinut saada etua,
epäröimättä oli luopunut siitä ja sanonut suoraan, mitä piti oikeana.
Ja nyt oli hän melkein itsetiedottomasti, ennenkuin edes oli ehtinyt
ajatella, antanut todellisen valheen päästä huuliltaan! Niinkö ehkä
lienee, että suurissa ristiriidoissa, tahdomme tai emme, paljastuu
sisin itsemme, todellinen olemuksemme? Vai Bengtkö näin turmiollisesti
häneen vaikutti? Puhkeaisiko yhdyselämässä Bengtin kanssa hänen
olentonsa kaikki huonous esiin, sielun rikkaruohot, jotka hän luuli
kuolettaneensa ja poisjuurittaneensa?

Sinä hetkenä hän tunsi, kuinka hänen tunteensa Bengtiin sai kuin uuden
muodon: kuinka siitä tuli salaperäinen kauhu voimaa kohtaan, joka
armottomana oli iskeytyvä hänen sielunelämäänsä ja mullistava sen
kokonaan... Ester alkoi pelätä Bengtiä, ei tämän itsevaltaisuutta, eikä
siksi, että hän tiesi Bengtin aina pääsevän voitolle heidän
erimielisyyksissään, vaan siksi, että Bengtin katse, Bengtin ääni oli
saanut valheen luistamaan hänen huuliltaan niin keveästi ja liukkaasti,
kuin käärme hiipii pensaikkoon...

Kaikissa ihmisten suhteissa kuvastuvat selvemmin tai hämärämmin
pääpiirteet taistelusta olemansa-olon puolesta. Ihmissielujen
syvyydessä kamppailevat aina erilaiset henkiset voimat vallasta:
rakkaus ja itsekkyys, voima ja heikkous, ihanteellisuus ja aineellisuus
raatelevat toisiaan usein näennäisesti levollisen pinnan alla. Bengtin
ja Esterin välillä muodostui tämä taistelu rikkirepivän rajuksi.
Bengtin puolelta, jonka luonteen erilaisia aineksia rautainen tahto
piti koossa, oli tuo taistelu Esterin luonteen johdonmukaista
masentamista; levottoman, taipuvan, haaveellisen Esterin sitä vastoin,
jonka sielu aina oli altis mietiskelyssä ja itsensätutkimisessa
hajoutumaan moneen pirstaleeseen, se pani horjumaan mitä
ristiriitaisimpien mielentilojen välillä: velton alistuvaisuuden,
kiivaan vastarinnan, suuttumuksen ja kapinallisten ajatusten; niin,
vieläpä herätti se hänessä milt'ei vihaakin, ja, kaiken tuon ympärille
kutoutui synkkä epätoivo, tuskainen halu pidättää rakkautta, joka oli
häneltä paeta... Hän sai syvimmällä tuskalla tuntea oman
persoonallisuutensa särkyvän toisen, voimakkaamman, mutta ei silti
rikkaamman persoonallisuuden käsissä, tuntea kadottavansa itsensä,
nähdä omien ominaisuuksiensa ikäänkuin poistuvan koossapitävästä
keskuksesta ja siirtyvän ulommaksi, muuttuen joukoksi vieraita
piirteitä, joita hän ei voinut pitää ominaan, vaan ainoastaan
varjokuvina jonkun toisen piirteistä. Hän menetti Bengtin itsevaltiuden
sortamana itsensä siihen määrään, että hänestä joskus oli, kuin ei hän
olisi tuntenut omaa ääntään. Välistä sattui, että hän istui kauan aikaa
kysellen itseltään, tuliko hänen puhua vai olla ääneti ja mitä sanoja
hänen tuli käyttää, ja kun hän viimein avasi suunsa, tuntui hänestä,
kuin olisi joku toinen puhunut. Oli aikoja, jolloin Bengtin olento niin
häntä painosti, että hänestä oli kiusallista sanoa sanaakaan. Silloin
mietti Bengt, että Ester oli oikullinen ja huonosti kasvatettu, ja
syvimmässä sydämessään hän ajatteli, että kiittämättömin olento on se
nainen, jolle on kaikki uhrannut.

Harvoin heidän kesken oikeastaan sattui yhteentörmäyksiä; jos niitä
olisi ollut, olisi Bengtin tahdonvoima ehkä hiukan tyhjentynyt, ja
velttous, joka nyt Esterissä yhä vaan lisääntyi alituisista tappioista,
ei olisi päässyt niin suureksi. Ei, taistelu heidän luonteittensa
välillä tapahtui yhtä hiljaa, kuin juuret maan kätköissä leviävät ja
tukahuttaen kiertyvät toisten ympärille. Eikä Bengt rakkauden
puutteesta tehnyt Esteriä niin onnettomaksi; hänen ajatuksensa
risteilivät tämän ympärillä yhtä hartaasti kuin kihlauksen ensi
päivinä, hänen suurin ilonsa oli valmistaa Esterille hauskoja
yllätyksiä, sulkea hänet hellyydenosotuksiinsa. Hän ei voinut matkustaa
pois kotoa, niin, tuskin mennä ulos tuomatta kotiintullessaan joitain
lahjoja Esterille, ell'ei muuta, niin pari kukkaa. Mutta hänen
rakkautensa oli itsevaltiaan, joka vaatii rakastettunsa yksilöllisyyden
ennemmin tai myöhemmin häviäväksi. Askel askelelta riisti hän Esteriltä
kaiken erikoisleiman, vieläpä senkin, mistä nainen viimeksi luopuu:
oikeuden pukeutua ja järjestää huoneensa oman persoonallisen aistinsa
mukaan. Syvimmässä sydämessään arveli Bengt, ett'ei Esterillä entisen
halvan asemansa vuoksi saattanut olla sitä hienostunutta aistia, jota
rouva Falkensternin puku vaati, ja siksi hän -- mitään Esterille
sanomatta, tekemättä sitä edes selväksi itselleen -- otti sen
huolekseen, tilasi kankaita ja leninkejä Pariisista ja Tukholmasta ja
hämmästytti Esteriä uusilla hatuilla, päällysvaatteilla, turkiksilla
j.n.e. Ester kärsi tästä peitetystä, itsevaltaisesta sekaantumisesta
persoonalliseen elämäänsä. Hänen hieno vaistonsa sanoi, mikä oli siihen
syynä, yhtä selvästi, kuin jos Bengt olisi sen suorin sanoin lausunut;
ja siksi hän ei viihtynyt komeissa puvuissa, joita Bengt hänelle
tuhlasi, ja välistä hän suorastaan ikävöi pumpulipuseroa tai
huopahattua, aivan kuin lapsi ikävöi päästä avojaloin juoksemaan metsiä
ja maita. Hänen luonteessaan oli jotain kesyttömästä linnusta, joka nyt
väristen ja ihmeellisen rohkeanuhkamielisesti pudisteli kahleitaan...
Äidistä ja Esterin suhteesta häneen ei Bengt koskaan puhunut; hän oli
mielestään tehnyt mitä jalomielisimmän ehdotuksen, ja kun se hylättiin,
arveli hän, ett'ei asia enää häntä liikuttanut. Ester sai antaa
äidilleen mitä lahjoja tahansa ja kuinka paljon hyvänsä, hän sai myös
mielensä mukaan käydä tämän luona. Yksi asia hänen vain tuli muistaa:
ett'ei hän koskaan ollut poissa, kun Bengt tuli kotiin: jos se
tapahtui, sai Ester kokea Bengtin tyytymättömyyttä, jossa tuntui olevan
Vångan rautaa ja terästä, keneen se sitten kohdistuikin. Kotiinsa pyysi
Bengt äidin vain silloin, kun hän ja Ester olivat yksin; ja kun rouva
Hermanson, tietäen, että Bengt mieluinten oli näkemättä häntä
vieraanaan, vähitellen jäi pois noista kutsuista, lakkasi Bengt
pyytämästä ja arveli täydellä todella, että nyt oli taas hänen ylevä
lähestymisyrityksensä hylätty ja hän siis taisi pestä kätensä ja tuntea
omantuntonsa puhtaaksi.

Ei liioin koti voinut Esteriä elähyttää; senkin hoitamisessa
epäili Bengt hänen kykyjään. Hän oli antanut kaikkein vanhain
palvelijain jäädä paikoilleen; sekä hänen miespalvelijansa että
taloudenhoitajattarensa olivat olleet talossa kymmenen vuotta, ja
jälkimäinen, Charlotte neiti, oli tällä ajalla anastanut itselleen
vallan, jota vähemmänkin tunteellisen ja hennon luonteen kuin Esterin
olisi ollut vaikea murtaa.

Sillä Charlotte neiti oli varmasti viekkain nainen, mikä koskaan on
hallinnut, olipa sitten vallan merkkinä kuningattaren valtikka tai vain
soppakauha. Hän ei antanut Esterin vilahdukseltakaan nähdä suunnatonta
ylenkatsetta, jota hän tunsi tätä kohtaan; hän kohteli häntä
valtiattarenaan, niiasi syvästi ja kunnioittavasti, näytti hänelle
kaikki talon tavarat ja kysyi häneltä aina: "Miten haluaa teidän
armonne?" Mutta hän osasi asettaa kysymyksensä äärimmäisen ilkeästi,
hän vallan näännytti Esterin joka päivä vetoamalla häneen, jolloin hän
viekkaudellaan sai Esterin vastauksissaan tavalla tai toisella
paljastamaan tietämättömyytensä hienon talouden salaisuuksista. Ester
oli tosin myös sangen sukkela ja häntä olisi ehkä toisissa olosuhteissa
huvittanut voittaa Charlotte neiti kavaluudessa; mutta nyt ei hänessä
ollut elämänvoimaa eikä leikinteon halua, ja siksi tuli hän sanoneeksi
tyhmyyksiä, jotka herättivät vahingoniloa Charlotte neidissä, saapuivat
parannettuina painoksina keittiöön ja vähitellen riistivät Esteriltä
palvelijainkin silmissä kaiken arvon.

Kaupungilla alkoi kierrellä enemmän tai vähemmän todenperäisiä huhuja
Bengtin ja Esterin onnettomasta avioliitosta. Esterhän oli kuin
pelästynyt lintunen, kun he yhdessä esiintyivät, ja hänelle oli tullut
tavaksi katsahtaa Bengtiin nopeasti, salavihkaa, aivan kuin olisi hän
kysynyt, oliko jotain, jota Bengt ei hyväksynyt, tai kuin olisi hän
pelännyt, että jotain oli tulossa. Eikä liioin Bengt näyttänyt
onnelliselta aviomieheltä; tosin hän aina kohteli Esteriä
ritarillisesti, mutta ritarillisuuden kuoren läpi pujahti joskus
silmäys tai pilkallinen sana, joka paljasti, mitä hänessä liikkui.

Pormestarinna riemuitsi. "Kas niin, sitähän minä sanoin! Heidän täytyi
tulla onnettomiksi; erisäätyisten ei pidä koskaan mennä keskenään
naimisiin", niin kuului pysyvä kertosäe kaupunkilaisten murhevirsissä
Bengtistä ja Esteristä.

Joskus koetti Ester muitten seurassa ollessaan heittää päältään
luonnottoman pakkoröijyn, jossa hän tuskaili, ja olla taas oma itsensä
-- mutta hän sai melkein aina katua yrityksiään.

Eräissä iltakutsuissa pormestarin kodissa, kun naiset istuivat
käsitöilleen salissa ja talon emännän johdolla kiistelivät päivän
kysymyksistä ja herrat pelasi whistiä viereisessä huoneessa, johtui
puhe aineeseen, joka siihen maailman aikaan oli uusi ja useimmille
tuntematon: naidun naisen asemaan omaisuuskysymyksessä. Pormestarinna
luki ääneen sitä koskettelevan sanomalehtikirjotuksen, ja sitten alkoi
keskustelu. Kaikki innostuivat, jokaisella oli oma mielipiteensä, joka
hänen piti saada ilmaista muille. Ester lämpeni sekä asian laadusta
että muiden innosta, hän vapautui tavallisesta arkuudestaan ja antoi
äänensä sekaantua muiden joukkoon. Jos joku puolueettomana olisi
seisonut kuuntelemassa naisten puheita, olisi hän huomannut, ett'ei
kellään ollut niin varmoja ja erikoisia mielipiteitä kuin Esterillä,
niinkuin hänellä yleensä oli useimmista asioista, vaikka ujous esti
häntä lausumasta ilmi, mitä hän ajatteli ja tunsi. Mutta nyt unohti hän
sekä ujoutensa että epäluulonsa ja puhui naisen aseman kieroudesta
lapsellisen ylenmääräisellä kiihkeydellä -- oman syvän, salaisen
tuskansa pakosta -- eikä nähnyt, että Bengt joka oli liikaa herrain
pelissä -- oli tullut huoneeseen ja seisoi tarkastellen häntä
nenälasiensa takaa, katseella, johon Esterin joka sanalta tuli yhä
ilkeämpi ja pilkallisempi kiilto. Vasta vaiettuaan huomasi Ester hänet;
hän säpsähti, hänen sydämessään tuntui kuin terävä pistos, hänen
silmänsä rävähtivät, hän pelästyi, aivan kuin olisi nähnyt aaveen --
mitä, mitä tästä oli seuraava?

"Ja minä", puuttui Bengt heti puheeseen, mitä ivallisimmin hymyillen,
"ehdotan, että naiset, jotka _eivät_ ole tuoneet mitään pesään,
perustavat erityisen yhdistyksen ja kääntyvät kunink. Majesteetin
puoleen pyynnöllä, että he itse saisivat hoitaa omaisuuttaan, niin
ett'ei heidän tarvitsisi kärsiä inhottavain miesten sekaantumisista. Se
olisi oikeaa naisjohdonmukaisuutta, jolla varmasti olisi valtava
vaikutus!"

Syntyi parin sekunnin hiljaisuus. Bengtin sanat herättivät epämieluisan
tunnelman, ja niinkuin aina sellaisissa tilaisuuksissa, hämmentyivät
kaikki. Mutta pormestarinna tointui pian.

"Ja minä ehdotan", huudahti hän, puoliksi taislelunhaluisena, puoliksi
huvitettuna ja tyytyväisenä, "että kaikki herrat, jotka hävittävät
vaimonsa rahat pelissä ja juomisessa, muodostavat seuran ja kääntyvät
myös H. Majesteettinsa puoleen pyynnöllä, että vaimot velvotettaisiin
antamaan suurista työpalkoistaan, kun on kysymyksessä niin jalo ja
tärkeä asia kuin punssi-, sikari- ja pelivelkain maksaminen. Se oli
miehistä johdonmukaisuutta, ja sitä kannattaa tosiaan ottaa huomioon!"

"Varsinkin, kun se syntyy rikas-ajatuksisissa naisaivoissa", huomautti
Bengt kohteliaan ivallisesti kumartaen.

"Tai kun ritarilliset miehet sitä noudattavat", lausui pormestarinna
äänellä, johon tuli yhä enemmän vallatonta leikillisyyttä ja
kiihtynyttä harmia.

Bengt kumarsi jälleen.

"Tiedän naisten panevan suurta arvoa siihen, että saavat sanoa
viimeisen sanan kiistassa -- tahdon siis olla ritarillinen ja annan
pormestarinnan tulevaisuudenkuvan lopettaa pienen riitamme", sanoi
Bengt hymyillen ja käännähti koroillaan.

"Ja minä -- minä teen niinkuin killepelissä, kun eräs vissi kortti tuo
epämieluiset tappiot!" huudahti pormestarinna; muut taputtivat käsiään
ja Bengt poistui sormi suulla ja veitikkamaisesti päätään pudistaen,
osotteeksi, että hän aikoi pitää ritarillisen päätöksensä.

Tämän pienen yhteentörmäyksen jälkeen ei keskustelu enää sujunut. Vain
ylpeys oli estänyt Esteriä purskahtamasta itkuun, ja hän istui
hiljaisena ja kalpeana ja tukahutetut kyyneleet painoivat jääkuorena
hänen sydäntään. Hän ei voinut jäädä illalliselle, hän jätti talon
rouvalle hyvästi ja meni pois, välittämättä Bengtistä ja ihmetyksestä,
jota hän herätti noin äkkiä yksinään poistuessaan pidoista.

"Ei, tätä ei saa jatkua", ajatteli hän, kun hän mielenliikutuksen
ajamana kiivain askelin ja umpimähkään kuljeskeli katuja, "en voi elää
tällaisen painon alla, en kestä, että mies, jota kerran niin
sanomattomasti rakastin, alituisesti kiusaa ja loukkaa minua -- minä
tukehdun, menehdyn, sieluni nääntyy... Hän ei ole se, miksi häntä
luulin, ei se, jota rakastin, _minun_ Bengtini on kuollut, kuollut on
rakkauteni ... nyt olen toisen oma ... vieraan miehen, joka hävittää
paraimman ja kauneimman itseni ... en _voi_ elää hänen kanssaan ... en
_voi!_ Oi, minä muistan tunteeni häntä kohtaan, kun ensi kerran
kohtasimme toisemme ihanana kevätpäivänä koulun edustalla ... ja hän
tervehti minua kuin Faust Margareettaa. Voi, minä luulin silloin, että
se hetki toteutti kaikki unelmani siitä miehestä, jolle tahdoin
lahjottaa rakkauteni... En ajatellut hänen rikkauttaan, en hänen
asemaansa -- en edes antanut niille mitään arvoa. Minä en koskaan
ajatellut kuin muut nuoret, että on muka onni tulla ylhäiseksi ja
rikkaaksi ... minun onneni oli vain hän, hän, hän! Eikä minusta
tuntunut, että hän minun tähteni mitään uhrasi ... kaikki oli vain niin
luonnollista, jos hän todella rakasti... Mutta rikkauden epäjumala,
jota en kumartanut, kostaa ... hän vaatii oikeuttansa ... kun hän ei
silloin meitä voinut erottaa, on hän nyt meidät erottanut... Oi Bengt,
Bengt ... minä voisin itkeä verta, kun ajattelen, miten kaikki
muutamassa kuukaudessa on muuttunut...!

"Mutta minäkin kostan ... käytän oman leiviskäni: kauneuteni,
taiteilijalahjani ... minä voitan mainetta ja rikkautta, minäkin ...
niin ... sen teen ... minä karkaan hänen luotaan ... hän musersi
rakkauteni ylpeydellään ja halveksimalla sitä, mikä minulle oli
kalleinta ja pyhintä ... minä muserran hänet juuri sillä, mihin hän
pani niin suurta arvoa... Kauneus, jonka lahjotin vain hänelle -- voi,
niin sydämestäni, niin sydämestäni ... sen annan kaikkien ihailtavaksi
-- siten minä kostan ... tai sitten vaivun niin syvälle, etteivät
mitkään rukoukset ja kyyneleet voi minua nostaa..."

Ja tuhansia hurjia, irrallisia kuvia sukelsi esiin hänen kiihtyneestä,
levottomasta mielikuvituksestaan, tuhansia suunnitelmia, toinen
toistaan kamalampia ja mahdottomampia, kiusasi ja raateli häntä
kauhistuttavine erikoiskohtineen. Milloin oli hän häikäisevä, miesten
suosion ympäröimä diva, milloin makasi hän junan alle musertuneena,
milloin pakeni hän määrätönnä yössä ja pimeydessä -- mutta Bengtin
epätoivo, Bengtin kyyneleet ja katumus saivat hänen sydämensä
värisemään tuskan- ja kostonriemusta...

Mutta sinä yönä hän ei sentään toteuttanut epätoivoisia
kostonajatuksiaan; äkillinen väsymys, niin suuri, että hän oli vähällä
pyörtyä, ajoi hänet kotiin. Ihmeellistä kyllä ei hän pelännyt kohdata
Bengtiä; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä Bengt sanoisi.
"Nuhdelkoon niin paljon kuin tahtoo, pistelköön minua sopimattomasta
käytöksestäni, typeryydestäni, köyhyydestäni", ajatteli hän katkeralla
pilkkahymyllä, "tehköön mitä tahansa, kunhan hän vaan ei lyö minua,
sillä silloin lähden _heti_!"

Hän soitti ovikelloa, ja Erikson aukaisi suuresti hämmästyneenä; hän
oli juuri aikeissa lähteä herrasväkeään noutamaan. Ester sanoi
tulleensa pahoinvointiseksi, meni makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja
paneutui vuoteeseen. Ja sitten vaipui hän uneen, nuoruuden uneen, jonka
syvyyteen peittyvät katkerimmat, tuskallisimmatkin ajatukset...

Hänen suureksi hämmästyksekseen ei Bengt seuraavana päivänä lainkaan
puhunut pormestarin pidoista. Ainoastaan kerran mainitsi hän edellistä,
päivää, kysyen terävästi ja lyhyesti:

"Tulitko eilen pahoinvointiseksi, koska niin äkkiä poistuit?"

"Niin", vastasi Ester yhtä lyhyesti, "tulin pahoinvointiseksi."

"Jos toiste sellaista sattuu, niin ole hyvä ja ilmota minulle, että
tiedän tulla mukaasi; näyttää pahalta, että menet yksin", jatkoi Bengt
äskeiseen terävään tapaansa.

"Kiitos, mutta menin mieluinten yksin. On sairautta, jolle yksinäisyys
on paras lääke."

Bengt ei vastannut, eivätkä he enää palanneet tähän aineeseen.

Uudella vuodella piti Bengt ensi kerran naimisensa jälkeen suurenlaiset
pidot. Tosin oli hänellä ja Esterillä tuttavuuksiensa tähden ollut
useitakin kutsuja, jolloin Bengt olisi voinut päästä pelosta, miten
hänen vaimonsa kykenee esiintymään emäntänä, mutta nyt oli kysymys
suurista päivällisistä muutamille Bengtin sukulaisille ja muutamille
ulkomaalaisille liikemiehille, jotka vierailivat kaupungissa katsomassa
Vångan tehdasta.

Tällä kertaa ei Esteriä haluttanut antaa Charlotte neidin esiintyä
talon valtijattarena. Pari loukkaavaa sanaa, jotka Bengt oli lausunut,
siten paljastaen juovan, jonka hän enemmän tai vähemmän itsetietoisesti
aina näki Esterin ja sukunsa välillä, olivat saaneet Esterin
epätoivoisen kiihtyneeseen tilaan, joka panee sielun voimat jänteeseen
ja pakottaa ihmisen tuhlaamaan niitä ensimmäiseen mahdolliseen
asiaan, mikä tielle tulee. Esterin mielikuvituksessa ajelehti
joukko hurjia tuumia, niinkuin aina, kun jotain tällaista sattui.
Mieluinten olisi hän tahtonut käyttää kiihtynyttä tarmoaan pako- tai
itsemurhayritykseen, mutta rohkeutta ja tilaisuutta puuttui, ja
niin hän sitten vallan epärunollisesti käytti sen päivällisen
aikaansaamiseksi. Mutta ei siinä ollut vain proosaa, sillä kaiken alla
oli halu uhmata Bengtiä, näyttää, että jos hän, Ester, vain tahtoi, voi
hän kilpailla Bengtin ylpeän suvun kanssa ja voittaa röyhkeän
palvelijalauman, jolla Bengt häntä kiusasi.

Nyt syntyi jännittävä ottelu Esterin ja Charlotte neidin välillä. Ester
menetteli yhtä viekkaasti, kuin hänen vihollisellaan oli tapana tehdä.
Hän käytti samoja keinoja, ei tehnyt mitään varomattomia hyökkäyksiä,
houkutteli Charlotte neidin selittämään suunnitelmansa erikoisseikkoja
myöten ja kuunteli niin tarkkaavaisena ja nöyränä käytökseltään, että
asianomainen tuli mitä paraimmalle tuulelle. Mutta kun Ester oli
koonnut kyllin aineksia, jotka hänen nopea käsityksensä ja hyvä
muistinsa kohta muutti kallisarvoisiksi tietolähteiksi, otti hän
valtioviisaasti koko johdon käsiinsä ja sovitti yhteen tietonsa vallan
erikoisella tavalla ja kaikkien keittotaidon sääntöjen mukaisesti.
Sanomattoman taitavasti sysäsi hän Charlotte neidin valta-istuimelta,
jolla tämä niin monta vuotta oli istunut Bengtin kodissa, ja asettui
itse hänen paikalleen. Charlotte neiti kivettyi hämmästyksestä: mitä
tämä oli, mikä kissankynsi niin äkkiarvaamatta pistihe näkyviin?
Charlotte neiti veti esiin koko keittotaito-salaisuuksiensa ja
kokemustensa asevaraston masentaakseen vihollisensa, mutta
rajattomaksi hämmästyksekseen kohtasi hän Esterissä ensi kerran
_rouva Falkensternin_, johon eivät hänen terävimmät, paraimmatkaan
aseensa pystyneet. Tosin ei Charlotte neiti näkyvää tappiota kärsinyt,
olivathan hänen tietonsa onnistuneitten päivällisten pohjana; mutta hän
oli kärsinyt sisäisen tappion, siitä ei epäilystäkään, ja että Ester
tämän jälkeen kohosi arvossa hänen silmissään, sen huomasi siitä,
että Charlotte neiti, joka tähän asti oli pitänyt Esteriä
"kilttinä ja hyvänä", tämän muistorikkaan yhteentörmäyksen jälkeen
aina hyväntahtoisesti kuvaili häntä sanoilla: "ilkeä, ahne ja
riidanhaluinen". Mutta päivälliset onnistuivat loistavasti;
ulkomaalaiset ihailivat kaikkea ruotsalaisen ammattiveljensä kodissa
eikä suinkaan vähinten hänen nuorta puolisoaan, jonka kauneus
aiheutti heidän puoleltaan vilkkaita ja samalla kunnioittavia
mieltymyksenosotuksia. Bengt vallan säteili. Juuri tuollainen tuli
hänen vaimonsa olla, kaikkein ihailema -- ja hänen käytöksessään
miellytti häntä juuri tuo hieman hillitty sävy, jota oli Esterin
iloisuudessa ja joka niin hyvin sopi rouva Falkensternille. Mitä
välitti hän hänen köyhyydestään ja alhaisesta syntyperästään? Ne hän
oli unohtanut illan juhlatunnelmassa, lasien helinässä ja katsellessaan
tuota tenhoavaa nuorta naista edessään...

Mutta Ester ei unohtanut; hän tunsi milt'ei vihaa, kun Bengtin
hurmaantunut, ihastunut katse häntä kohtasi...

Illalla, vieraitten mentyä, veti Bengt Esterin kiihkeästi syliinsä,
suuteli häntä, huomaamatta, miten vastahakoiset hänen huulensa olivat,
ja huudahti riemastuneena:

"Sinä olet tänään näyttänyt uuden ihastuttavan puolen monivivahteisesta
olennostasi. En tosiaankaan tiennyt, että sinussa olisi niin paljon
hienoa maailmannaista."

"Oh, näyttelijätärhän minussa vain pilkisti esiin -- minä voin
näytellä, mitä osaa tahdon", vastasi Ester ja irtautui hänen
syleilystään, kylmästi nauraen.

Bengtin kasvot synkkenivät. Häntä inhotti kuulla sanaa "näyttelijätär"
Esterin nimen yhteydessä; sen tiesi Ester, mutta nyt oli hän sillä
mielellä, että häntä huvitti käyttää sitä.

"Tarkotatko siis, ettet tuntenut ystävällisyyttä, jota osotit
vieraille, vaan ainoastaan teeskentelit sitä?"

"Kyllä minä sitä tunsin -- mutta näyttelijän tavalla. Luuletko sinä,
että taiteilija voi esittää osaansa tuntematta johonkin määrin sitä,
mitä hän näyttelee?" vastasi Ester samalla kylmällä naurulla.

"No, siinä tapauksessa voin vain taputtaa käsiä ja sanoa, että
näyttelit osaasi ihastuttavasti", lausui Bengt ja kumarsi ivallisesti,
johon Ester vastasi samoin kumartaen.

Mutta keväämpänä sattui jotain, joka muutti sekä Esterin että Bengtin
elämän: Esterin piti tulla äidiksi.

Samana hetkenä, kun se kävi Esterille selväksi, oli kuin olisi kaikki
katkeruus haihtunut hänen sielustaan, kuin ei hänessä olisi ollut sijaa
muulle kuin äärettömälle, valtavalle onnellisuudelle. Hän joutui taas
keskelle kuohuvaa elämää, jonka hän jo synkässä epätoivossaan oli
puoliksi hylännyt. Taas kulki hän ikäänkuin ihmemaassa, taas oli hänen
koko olemuksensa kuin ruusunhohteesta ja sinervistä satu-usvista
kutoutunut unelma. Ja tuo unelma se kuiski hänelle niin kauniita,
ihmeellisiä tarinoita: pienistä, puhtoisista lapsenjaloista, joihin hän
sai painaa huulensa, kirkkaista silmistä, joiden katse oli hänelle
tuttu vanhastaan, sillä olihan siinä sielua hänen sielustaan, ajatuksia
hänen ajatustensa merestä; niin, pienestä prinssistä se kertoi, joka oli
elävä kaukana elämän suruista, ylhäisellä vuorenhuipulla, aurinkoisessa
onnenlinnassa... Ei hän tuntenut enää omaa tuskaansa; se, mikä ennen
oli häntä vaivannut, ei enää häntä voinut haavottaa, ja suuri, riemuava
onni, joka täytti hänen rintansa, veti häntä jälleen Bengtin puoleen
täynnä rikkaan halua tuhlaten jakaa aarteistaan...

Mutta hänen unelmansa oli lyhyt; hiipien ja kavalana tuli kuume ja
heitti hänet tautivuoteelle. Hän ontui aivan haudan partaalle, ja
ainoastaan vaikea, vaarallinen leikkaus pelasti hänen henkensä.

Kun hän monta kuukautta kärsittyään nousi tautivuoteelta, jonka hän
luuli ja vieläpä toivoikin olevan viimeisensä, oli hänen ruumiinsa
kuin varjo ja hänen sielunsa vaipunut synkkään mietiskelyyn. Hänestä
oli julmaa palata elämään, eikä vain siksi, että hänen ihana
kevät-unelmansa oli lopussa, vaan siksi, että hän aavisti tämän
armottoman taudin ainiaaksi riistäneen häneltä toivon tulla äidiksi,
vaikka hän ei uskaltanut kysyä sitä lääkäreiltä. Ei hän juuri näyttänyt
tunteitaan, hän ei koskaan puhunut tästä, mutta hänen sydämensä kuohui
tuskaa ja katkeruutta. Hän ei _voinut_ taipua; hän ei edes
vilahdukseltakaan nähnyt Jumalan johtoa siinä, mitä oli tapahtunut, hän
näki vain kovan, säälimättömän kohtalon, jonka armottomat iskut kerta
toisensa jälkeen sattuivat häneen. Ainoastaan joskus, kun hän istui
äitinsä luona ja itki hänen rintaansa vasten nojaten, suli katkeruus.
Suru kävi suloiseksi ja aavistuksena hiipi hänen sieluunsa ajatus, että
kaiketi tämän kauhean onnettomuuden takana _täytyi_ löytyä jotain,
löytyä tuota rakkautta, josta äiti niin usein puhui...

Se, mitä oli tapahtunut, oli melkein kuin kielletty puheenaine Bengtin
ja Esterin välillä; molemmat surivat ehkä yhtä syvästi tuota pientä
olentoa, joka oli kuollut, ennenkuin elämä ehti virrata sen jäsenissä,
mutta umpimielisiä ja suljettuja kuin he olivat, eivät he koskaan
puhuneet toisilleen tunteistaan. Ensi aluksi oli Bengt hiljainen ja
alakuloinen, mutta vähitellen tuli hän entiselleen, palasi vanhoihin
tapoihinsa ja lauseparsiinsa. Esterin pitkän sairauden aikana oli hän
hyvin hellä häntä kohtaan; mutta hänen täydellisen avuttomuutensa
tähden, jonka suru ja elämäänkyllääntymys synnyttivät, sai Bengt vielä
enemmän valtaa hänen ylitsensä. Hänellä ei ollut enää muuta omaa kuin
surunsa; se oli hänen, sen kätki hän pelokkaana Bengtin katseilta, sen
valtijaaksi ei tämä ikinä ollut pääsevä. Muutoin sai Bengt sanoa mitä
tahtoi, muuttaa hänet minne halusi ja järjestää heidän elämänsä
mielensä mukaan.

Jos ei Esterin suru olisi ollut niin itsekäs, jos hän kertaakaan olisi
tullut ajatelleeksi, että Bengtkin ehkä kärsi, ja jos tuo ajatus olisi
saanut hänet avaamaan Bengtin sydämen suljetun oven, olisi hän hyvin
suuresti hämmästynyt näkemistään. Jos hän myöhään illalla olisi voinut
näkymättömänä hiipiä Bengtin luo ja nähdä synkän ilmeen, joka levisi
hänen kasvoilleen, kun hänen ei tarvinnut pelätä ihmisten katseita, ei
Ester ikinä olisi sitä unohtanut.

Sillä pitkinä öinä, kun Ester, sairaanhoitajattaren vartioimana, oli
vaipunut taudistaan toipuvan syvään uneen, valvoi Bengt suru
sydämessään. Kyllä Ester yksinäisyydessä itki kuiviin elämänilonsa ja
kostutti ajatuksissaan epätoivon kyynelin pientä ruumista, jonka
katoovaisuus oli temmannut, ennenkuin elämä sitä ehti muodostella,
mutta eivät Bengtinkään yksinäiset hetket olleet sitä iloisemmat.
Unettomina öinä kohosi uudelleen ja uudelleen muistojen usvakuvien
keskestä näky: jäätynyt järvi, sokaisevaa lunta sataa tiheään, nainen
lapsi sylissä taistelee eteenpäin myrskyssä, kaatuu, nousee, vaipuu
taas ja hautaantuu raivoisaan lumipyörteeseen... Ja tuon näyn
yläpuolelle oli tulikirjaimin kirjotettu kolme kauheaa sanaa: kosto ...
pahuudenpalkka ... rangaistus... Bengtin sielua värisytti. Oliko hän
viimeinkin kohdannut elämän rautaisen lain, jota ei kukaan voi
taivuttaa, ei hänkään? Oliko mahdollista, että onni, joka oli häntä
kaikessa seurannut lapsuudesta saakka, nyt koston lain nojalla hänet
jätti juuri siinä, mikä oli hänen sydäntään lähinnä? Löytyikö siis
todellakin jumalallinen, järkkymätön oikeus, tuo lahjomaton: "sinä
niität, mitä olet kylvänyt", ja oliko hän nyt joutunut siihen
pyörteeseen, joka vie alas katumuksen ja omantunnontuskain syvyyteen?
Ensi kerran elämässään näki Bengt vilahdukselta tuon salaperäisen
olennon, jota sanotaan persoonalliseksi Jumalaksi ja johon hän myös oli
uskonut juuri niin paljon kuin sopivaisuus vaati; mutta ei hän ollut
koskaan hänen olemustaan miettinyt, ei koskaan häntä pelännyt tai
kaivannut...

Mutta tämä ensimmäinen yhtymys Kaikkivaltiaan kanssa, hämärä tunne
ikuisen oikeuden olemassaolosta, sai Bengtissä pikemminkin
taikauskoisen pelon luonteen. Hänen mielessään se yhdistyi uhkauksiin,
joita Åke Henning viimeksi tavattaessa oli lausunut. Tuo ihmeellinen
tunne, joka hänessä siitä asti oli vallinnut, tunne, että Åke jollain
salaperäisellä tavalla oli saanut hänet valtoihinsa, lisääntyi ja
muuttui vihdoin aavistukseksi jostain hirmuisesta mullistuksesta hänen
elämässään, muutoksesta menestyksestä tappioon, onnesta onnettomuuteen,
ja se, mitä nyt oli tapahtunut, oli vain alku siihen...

Kun yö hälveni ja aamun kirkkaus karkotti pimeyden peikot, silloin
palasi häneen entinen rohkeus, silloin hymyili hän pilkallisesti
taikauskoisille houreilleen. "Olen sairas enkä voi hillitä itseäni",
ajatteli hän, "jotain on minussa pois tolaltaan. Tähän asti on elämäni
ollut yhtämittaista menestystä, olen saanut kaikki, mitä olen tahtonut
-- minulle on uutta, että minun täytyy luopua toiveestani, niin
rakkaasta toiveesta, tulevaisuudesta, ilosta kodissamme, kaikesta,
jonka vuoksi tein työtä, ja se se on jollain lailla vaikuttanut
terveyteeni. Matkustan jonnekin vähäksi aikaa, ehkä se tekee minulle
hyvää."

Ja hän matkusti -- hän matkusti ja palasi kotiin. Mutta minne hän
menikään, sinne seurasivat ajatukset ja muistot, päivän hälinässä
näkymättöminä ja äänettöminä, mutta yön hetkinä aavemaisina hiipien ja
kuiskaillen hänen vuoteensa ympärillä.



VIII.


Esterin ankaran sairauden jälkeinen talvi muodostui hänelle syvän
yksinäisyyden ajaksi. Tehdasliike antoi Bengtille enemmän puuhaa kuin
milloinkaan ennen, olipa siihen sitten syynä asianhaarat tai Bengtin
tottumus lakkaamattomalla työllä vastustaa levottomia, synkkiä
ajatuksia. Välistä viipyi tämä useita viikkoja matkoilla sahansa vuoksi
ja saattoi illan toisensa perästä istua kirjotuspöytänsä ääressä
puoleen yöhön.

Sillä välin sai Ester olla itsekseen. Tosin sairaus, joka oli häntä
kohdannut ja jonka jäljet vielä tuntuivat, antoi jälleen kaupungin
rouville, pormestarinnalle etunenässä, oikeuden "suojella" häntä,
niinkuin he aikoinaan suojelivat pikku Ester Hermansonia, jakaa hänelle
hyviä terveysopillisia neuvoja, -- joita hän ei milloinkaan seurannut,
-- ja tulla aamupäivin hänen luokseen saamaan kahvia ja muuta hyvää.
Mutta Ester itse ei koskaan lähtenyt minnekään; häntä seuraelämä
väsytti, ja vielä terveeksikin tultuaan hän tietämättään hieman
näytteli taudista toipuvan osaa, jotta hänellä olisi oikeus niin paljon
kuin mahdollista vetäytyä pois muiden parista.

Äiti oli nyt enää ainoa, josta hän elämässä välitti. Hänen tunteensa,
joka kaikkialla kohtasi vastarintaa, kiintyi sairaaloisen kiihkeällä
voimalla äitiin, joka oli ollut hänen syvimmän rakkautensa esine
lapsuuden ja nuoruuden päivinä. Kun Bengt oli poissa, kuljetti hän
äidin kotiin luoksensa; kun Bengt oli kotona, vietti hän häikäilemättä
suurimman osan aikaansa äidin luona. Rouva Hermanson yritti
vastustella, koetti saada Esteriä käsittämään velvollisuutensa, mutta
turhaan. Häntä kohtasi jokin kova ja kylmä, passiivinen itsepintaisuus,
jota hän ei ennen ollut huomannut tyttäressä.

"Äiti kulta", vastasi Ester äidin varotuksiin, "älä huoli puhua enää --
minä en kestä sitä ... kerron sinulle sen sijaan jotain, joka auttaa
sinua minua ymmärtämään..."

Ja hän istuutui äidin viereen, nojasi päätänsä hänen rintaansa vasten
ja kuiskasi omituinen hillitty terävyys äänessään:

"Salli minun tämä ainoa kerta puhua suuni puhtaaksi, muutoin
tukehuttavat pahat ajatukseni minut... Olen huomannut, ett'ei minussa
ole hituistakaan rakkautta ... sillä, katso, minä tunnen ... että
melkein vihaan häntä, niin, äiti, hän on minusta inhottava,
väliäpitämätön kuin hän on surusta, jonka pitäisi olla meidän
molempain... En tahdo hänelle mitään pahaa, mutta tahdon hänet
mielestäni karkottaa, unohtaa, että häntä onkaan, että tiemme kerran
sattuivat yhteen ja me rakastimme toisiamme. Sillä minä en voi toisin,
minun täytyy ihailla sitä, jota rakastan... En koskaan rakasta
_ihmistä_, rakastan vain sitä, mikä hänessä on hyvää, jaloa. Ja kun
sitä ei löydy, niin on rakkauteni ollutta ... mennyttä!"

"Mutta oletko ajatellut, ett'et itsekään ole virheetön, Ester? Jos
kaikki ajattelisivat niinkuin sinä, ei kukaan myöskään sinua
rakastaisi."

Ester istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä.

"En minä vaadi, että ihmiset ovat virheettömiä, siinä erehdyit, äiti",
sanoi hän viimein. "Mutta, näetkö, minä vaadin, että rakastettuni sielu
sointuu samoin kuin omani, että _pohjasävel_ olentomme sisimmässä on
sama; -- pinnalla voi olla epäsointua, mutta se kyllä häviää, kunhan
pohjasävel ei sorahda. Mutta Bengtin sorahtaa aina, kun se yhtyy
omaani, ja siksi, että tuon olen huomannut, en voi enää häntä
rakastaa."

"Sinussa ei ole rakkautta, Ester, siinä olet oikeassa. Muutoin sinä
rakkaudellasi ja rukouksillasi toisit miehessäsi esiin kaiken hänessä
piilevän hyvän."

Ester pudisti päätään.

"Ensiksikään en kykene rakkaudella ja rukouksilla saamaan esiin
miehissä piilevää hyvää, minussa ei ole lainkaan tuota n.s. 'das ewig
weibliehe'. Voin rakastaa -- rajattomasti -- mutta en kykene
'nostamaan' toista, niinkuin muutamat naiset niin mielellään tekevät.
Ja toiseksi", hän alensi ääntään ja kääntyi puolittain pois, "minä
melkein uskon, ett'ei hänessä todellakaan ole mitään hyvää..."

"Ester, Ester, miten voit puhua noin, enhän enää tunne omaa lastani!
Luuletko, että löytyy ainoatakaan, jossa ei olisi jotain hyvää? Ja
miten kävisi, jos kaikki olisivat yhtä kovasydämiset kuin sinä?"

Ester istui hetken vaiti, maahan katsellen.

"Jumala hänelle antakoon anteeksi, mutta minä en vielä voi", kuiskasi
hän, "hän on tehnyt minusta toisen, kuin ennen olin, -- hän on soaissut
muinaisen valoisan, vahvan uskoni elämään..."

"Rukoile sitten Jumalaa, Ester parka, lahjottamaan sinulle anteeksi
antavan mielen, rukoile sitä, sillä kerran tarvitset itsekin
anteeksiantamusta..."

Ester ei vastannut, hän vain painoi päänsä äidin rintaa vasten ja itki
hiljaa ja kauan...

Eräänä aamupäivänä, kun hän tuli äidin luo, oli tämä vielä vuoteessa,
ja kun Ester tarttui hänen käteensä, tunsi hän, että se oli kuumeinen.

"Äiti", huudahti Ester, heittäytyen polvilleen sängyn viereen ja
painaen otsaansa äidin kättä vasten, "sinä et saa jättää minua, minä en
kestä sitä -- muista, että sinä olet ainoani -- en päästä sinua,
taistelen Jumalan kanssa sinusta ja voitan tai sorrun..."

"Vaiti, vaiti -- älä puhu noin, Ester!" keskeytti rouva Hermanson,
"kuoleman edessä täytyy meidän hiljaa alistua. Kaikkea muuta voi
rakkaus vaatia ja antaa, ei ijäisen elämän lahjaa. Kun Herra kutsuu, ei
mikään voi pidättää minua, et edes sinä, Ester... Katsos, pikku Ester",
jatkoi hän hetken vaitiolon perästä, Esterin yhä kätkiessä kasvojaan
äidin käteen, "kun kuolema saapuu, ratkeavat kaikki siteet, meidän
täytyy sitä seurata, ja ihmeellisintä on, että seuraamme mielellämme,
olivatpa jälkeenjäävät meille kuinka rakkaat tahansa..."

"Äiti, älä jätä minua!" nyyhkytti Ester.

"En ole huolissani sinun tähtesi, lapsi", vastasi rouva Hermanson ja
silitti kädellään Esterin kosteaa poskea, "tiedän, että sinä vielä
joudut suuriin syvyyksiin, mutta tiedän myös, että sinä nouset
niistä ... uskon niin varmasti Hänen apuunsa, joka on kantanut minua
kuilujen yli ja kuulee rukoukset..."

"Oi, armas äiti", huudahti Ester ja painoi äidin kättä sydäntään
vasten, "ethän tarkota, että lähdet pois luotani!... Minä en voi kestää
sitä... Jumala ei voi olla niin julma ja ottaa minulta viimeistä
aarrettani ... ei, ei..."

"Hiljaa, lapsi, hiljaa, älä vaikeroi", kuiskasi rouva Hermanson
levottomana, "viime hetkenäni kuulisin valitushuutosi, ja silloin tulee
olla rauhaa, vain rauhaa", lisäsi hän ja katsoi eteensä uneksivin,
kaukokatseisin silmin.

Ester ei voinut vastata. Äidin sanat valtasivat hänet kuin juhlalliset
urkusävelet, ja sinä hetkenä hän ymmärsi, ett'ei hän kohta enää saisi
itkeä sitä sydäntä vasten nojaten, joka uskollisesti aina oli ottanut
osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Hän tunsi, että äidissä oli jotain
uutta, että hänen sielunsa salaperäisellä tavalla alkoi irtaantua
kaikesta maallisesta, jo kuunnellen läheneväin askelten ääntä...

Kuolemaa ei tarvinnut kauan odottaa; kaikki kävi nopeasti ja hiljaa,
vastarinnatta ja tuskitta. Elämän taisteluun väsähtänyt otti kuoleman
vastaan, niinkuin se, joka kauan on odottanut kutsua ja heti on valmis
matkalle lähtemään. Varhaisena aamuhetkenä, kun yön hämärä vielä peitti
huoneen, astui kuolema sisään, ja kun se oli asiansa toimittanut,
lepäsi vuoteella kalpea, kuihtunut, uneen vaipunut vaimo, kasvoillaan
haudan tyyneys ja ijäisen elämän riemu... Pääpuolessa istui yksinäinen,
kumartunut olento, joka ei rohjennut häiritä kuoleman rauhaa hurjilla
valituksilla, joita hänen sydämestään tahtoi kohota.

Äidin kuoleman jälkeinen aika tuntui Esteristä omituisen hiljaiselta ja
kylmältä. Ei hän edes hautajaisissa osottanut minkäänlaista
mielenliikutusta; hänen suurissa silmissään oli kuumeinen loiste,
kapeat huulet olivat lujasti yhteenpuristetut. Koko hänen olentonsa
kapinoi; siksi oli hän kyyneleetön, siksi oli hänen sydämessään vain
uhkamielistä valitusta, joka hänen täytyy vaientaa. Äidin kuoleman
jälkeen valtasi hänet kauhea autiudentunne koko voimallaan, kun hänen
joka päivä täytyi olla ja elää ihmisen kanssa, joka tuli hänelle yhä ja
yhä vieraammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin erämaassa,
tai kuin olisi hän ikäänkuin hukkunut huumaavaan ihmisvirtaan. Öisin
pelottivat häntä unessa surun ja yksinäisyyden kauhut: hän harhaili
rauhattomana salaperäisiä, tuntemattomia seutuja, kiemurtelevia
polkuja, joita hän kiiruhti eteenpäin, etsien jotain, mitä hän ei
koskaan löytänyt. "Elämä on armoton, säälimätön", kaikui alati synkästi
hänen sielussaan, "vain kuolema suo lohtua ja lievitystä."

Niin eli hän hiljaisena ja väliäpitämättömänä, ja Bengt kävi hänelle
lopuksi niin vieraaksi, että hän melkein säpsähti, jos tämä
äkkiarvaamatta astui huoneeseen. Bengt puolestaan loukkaantui ja
vetäytyi yhä kauvemmas hänestä. Kun Esterin jäykkä, kylmä käsi lepäsi
Bengtin kädessä ja hänen harhaileva katseensa arkana vältti Bengtin
katsetta, valtasi tämän inho Esteriä kohtaan, ja sen sijaan, että olisi
sanonut myötätuntoisen, lohduttavan sanasenkaan, antoi hän synkän
äänettömyyden nousta heidän välilleen. Ja niin kulki Ester kantaen
surua äidin kuolemasta saamatta koskaan Bengtiltä osaaottavaa sanaa.
Sitä hän ei voinut unohtaa, rautaisin nauloin kiinnitti hän sen
muistiinsa; hän hautoi öin, päivin ajatusta, kuinka kauheaa,
sydäntäsärkevää oli, että hän oli kadottanut äitinsä, mutta ei ollut
puolisoltaan saanut edes sitä myötätuntoisuutta, jota tuntemattomatkin
osottavat toisilleen. Mutta hän vallan unohti kylmyydellään ja
arkuudellaan itse karkottaneensa Bengtin luotaan...

Eräänä iltana, pari viikkoa äidin kuoleman jälkeen, kun puolisot
yhdessä istuivat Bengtin huoneessa, molemmat milt'ei koko ajan
äänettöminä, laski Bengt pois sanomalehden, jota hän par'aikaa luki, ja
sanoi äkkiä:

"Olen tuonut malleja salin uusiksi uutimiksi, tahdotko katsella niitä?"

"Mielelläni", vastasi Ester, mutta hänen äänensä oli väsähtänyt ja
väliäpitämätön, eikä hän edes kohottanut katsettaan työstä, jota
ompeli. Hän tiesi, että Bengtin haluamat uutimet kuitenkin tulisivat
valituiksi.

Hänen äänensä ja käytöksensä ärsytti Bengtiä ja sai maljan, joka jo
kauan oli ollut kukkurallaan, vuotamaan yli. Bengt nousi kiivaasti,
heitti sanomalehden lattialle, asettui Esterin eteen ja huudahti:

"Ei, tätä ei saa jatkua! Vaadin, ett'ei vaimollani aina ole vain tuo
hautajais-ilme, jolla olet minua kiusannut siitä asti kuin ... niin,
pian koko avioliittomme ajan. En tahdo enää nähdä sitä, kuuletko! Ja
joll'et voi muuttua, niin ... paras lie että eroamme..."

Ester vaaleni tavallistakin kalpeammaksi, kun hän noin äkkiä
näki oman ajatuksensa esiintyvän edessään. Mutta kiukkuisella ja
velton-alistuvaisella äänellä, joka yhä enemmän kiihotti Bengtiä, hän
vastasi:

"Niinkuin tahdot."

"Niinkuin tahdot!" matki Bengt, ja hänen äänessään kuohui pidätetty
viha, "eikö sinulla sitten ole mitään omaa tahtoa?"

"Ei -- ei mitään -- nyt enää", lisäsi Ester hiljaisesti.

"Vai niin! Ei mitään! Mutta tahtoa on sinulla ollut katkeroittaa
elämämme, tahtoa muuttua iloisesta, ystävällisestä nuoresta tytöstä
itkuiseksi, hempeämieliseksi naiseksi, jollaisia enin vihaan. Siihen on
sinulta tahtoa riittänyt! Mutta varotan sinua, Ester, muutu, jätä tuo
hautajais-ilme!..."

"Miten voit pyytää minua näyttämään iloiselta muutama viikko äidin
kuoleman jälkeen!" huudahti Ester kiivaasti.

"Tuo ilme oli sinulla jo aikoja ennen, kuin äitisi kuoli. Sitä paitsi
olen minäkin surrut äidin kuolemaa, ja ymmärrän sen surun. Mutta se ei
oikeuta kuitenkaan näyttämään siltä, kuin olisi koko elämänilo
mennyttä..."

Ester ei vastannut, hän istui liikkumattomana, katseli maahan, ja
kasvoilla kuvastui väsynyttä väliäpitämättömyyttä. Viimein kohotti hän
arkana silmänsä; kolkko hiljaisuus kauhisti häntä. Bengtin kasvot
olivat synkät ja ankarat, hänen silmissään säihkyivät rajuilman ensi
salamat.

"Varo itseäsi!" huudahti hän ja ojensi uhaten kätensä Esteriä kohden,
"sinä et tiedä, mitä teet minua vastaan uhmaillessasi. Jos et
muutu ... niin ... Jumal' auttakoon..."

"Tee se", kuiskasi Ester levollisesti, vaikka koko ruumis vapisi, "se
on minulle vain voitoksi..."

Mutta Bengtin käsi ei koskettanut häntä. Hän kääntyi nopeasti, tarttui
sen sijaan tuoliin ja paiskasi sen rajulla voimalla lattiaan.

"Minä vaadin, että muutat käytöksesi, kuuletko? Onko sinulla jotain
valittamista -- tahdotko, että jokin olisi toisin -- sano suoraan, onko
sinulla valituksen syytä?..."

"Ei ... ei...", vastasi Ester veltosti.

"Ei ... ei...", kertasi Bengt pilkallisesti, "no, jos ei sinulla ole
mitään valittamista, niin mikä sinun sitten on?"

Ester tuijotti eteensä kauan, uneksivasti.

"Ei koskaan valiteta, että kevät on niin lyhyt, että kukat kuihtuvat ja
kauniit sadut valehtelevat", kuiskasi hän, "surraan vaan ja kaivataan!"

"Jos tuolla lorulla tarkotat, että olen muuttunut sinua kohtaan, niin
olet itse syypää siihen. Minä en ensimmäisenä muuttunut. Ja muista,
että ainoaan todelliseen suruusi -- joka myös on minun suruni --
lapsettomaan avioliittoomme, en minä ole syypää..."

Ester vavahti ja kalpeni entistä enemmän.

"Kuinka hennot noin armottomasti koskettaa veristä haavaa?"

"Anteeksi, en tiennyt, että se vuosi verta, et ole koskaan puhunut
siitä -- niin paljon kuin mahdollista olet koettanut näyttää
väliäpitämättömältä ja tunteettomalta... Mutta muutoin", lisäsi hän
teeskennellyn huolettomasti, "eihän hyödytä surra saavuttamattomia! Jos
jotain haluat, niin tee siitä jyrkkä loppu ja hanki haluamasi ...
joll'et voi sitä saada, niin tee silloinkin asiasta jyrkkä loppu ja
muserra toivosi. Niin minä olen tehnyt, voit koettaa samaa ... jos
tahdot... Happamin naamoin ei veristäviä haavoja paranneta, se on
varmaa..."

Ester oli vaiti; liikkumattomana, alaspainunein katsein istui hän
Bengtin edessä ja antoi noiden kovain sanojen kohdata itseään, kuin
piiskaniskut, joita ei jaksa torjua. Kun Bengt vaikeni, nousi hän ja
sanoi soinnuttomasti "hyvää yötä" ja meni ovea kohti.

"Hyvää yötä", vastasi Bengt yhtä kuivasti ja kääntyi pois. Mutta kun
Ester jo oli avannut oven, huusi hän hänen jälkeensä:

"Muista, mitä sanoin -- muista, että minulla on oikeus vaatia sinulta
ainakin kiitollisuutta, joll'ei muuta!"

Ester ei vastannut eikä kääntynyt, mutta makuusuojaan mennessään hän
ihmetteli itsekseen, kuinka oli mahdollista, että toinen ihminen, ehkä
tahtomattaan, tarkottamattaan, aina löysi sanat, jotka kaikkein enin
haavottivat ja kiusasivat toisen sydäntä...

Sinä yönä ei Esterin silmiin unta tullut. Tunti tunnin perästä vieri ja
yhä istui hän kirjotuspöydän ääressä, päätään käteen nojaten ja
synkästi eteensä tuijottaen...

Se hetki on kauhea, jolloin ajatus, joka kauan muodottomana, yhäti
karkotettuna aaveena on hiipinyt ympärillämme, koettaen vallata meitä,
äkkiä saa selvät piirteet ja pakottaa meidät katsomaan itseään suoraan
silmiin. Silloin tuntuu, kuin valahtaisi yli koko entisen kärsimyksemme
kamala selvyys; me ymmärrämme, mitä emme ennen ymmärtäneet, me näemme
takanamme koko elämämme luisuvan pinnan ja fatalistisella
levollisuudella ajattelemme: "niin, juuri tällaiseksi _täytyi_
kohtaloni muodostua, tähän oli minun tultava."

Ester oli jo niin kauan kuullut aaveen hiivintää ympärillään, että kun
se nyt yön hiljaisuudessa jyrkästi ja selvästi kuiskasi tuon kauhean
sanan hänen korvaansa ja hän antautui kiusauksen valtaan, tuntui
hänestä vain, kuin olisi suuri, ikävöity rauha valunut hänen sieluunsa
ja tuudittanut tuskat lepoon.

Hän istui ja istui, tunnin toisensa perästä, ja kuunteli tuon kamalan
ja kuitenkin niin tervetulleen vieraan sanoja. Se puhui houkuttavasti
levosta ja hiljaisuudesta, syvästä, katkeumattomasta rauhasta, jota ei
mikään voi häiritä... Se kertoi hänelle kuoleman suruisia satuja, se
kuvasi ijäistä rauhaa, joka lepää nukkuvan kalpeilla kasvoilla, niin
uneksivasti ja salaperäisesti, että suloinen väristys kävi Esterin
läpi, kuiskasi se humisevista lehmuksista ja visertelevistä linnuista
tuolla hautuumaalla, missä kuolleet onnellisina uinuvat tuntematta enää
elämän tuskia ja pettymyksiä... Mutta hautansa hiljaisuudessa kuulee
hän tukahutettuja nyyhkytyksiä, musta varjo lankee kirkkomaan
päivänpaisteiselle hietakäytävälle, ja silmät, jotka ennen olivat
ankarat ja kylmät kuin teräs, loistavat lempeinä kyynelistä... Kuolema
herättää jälleen rakkauden eloon ... katumus saa unohtuneet
nuoruudentunteet virkoamaan, ja Ester antaa kaikki anteeksi --
onnellinen antaa mielellään anteeksi -- sovinnon lempeys haihduttaa
kaikki epäsoinnut... Ja ken on onnellisempi kuin ikuiseen uneen
vaipunut? Ken syvemmin sovittaa kuin kuolema?

Niin, kuolema oli kahleet katkova, kuolema oli antava, mitä elämä oli
riistänyt ... syvä suru oli pehmentävä Bengtin sydämen, ja murhe,
kaipaus oli tuova hänen sydämeensä taas rakkauden...

Esterin tili elämälle ei ollut pitkä. Hän kirjotti jäähyväiskirjeen
parille lapsuudenystävälleen sekä Bengtille, sitten kävi hän köyhäin
luona ja lahjotti heille kaikki omat rahansa, ja sitten oli hän
mielestään valmis ottamaan tuon kauhean askelen.

Siitä asti kuin itsemurhanajatus oli hänet vallannut, ei hän tuntenut
mitään epäröimistä. Hänen _täytyi_ kuolla, koska hän ei _voinut_ elää;
se oli Esterin yksinkertainen johtopäätös, jota hän seurasi.
Pimeys hänen ympärillään ja hänen sisässään oli liian suuri, hänen
täytyi päästä pois siitä, hänen täytyi vapautua kauheasta
sydämenahdistuksesta, joka jok'ainoa päivä uhkasi hänet tukahuttaa.

Pelkoa tai omantunnontuskaa hän ei tuntenut. "Miksi pitävät ihmiset
itsemurhaa syntinä?" ajatteli hän. "Kaikki, mikä muista on niin
suuriarvoista: rikkaus, kauneus, ylhäinen asema, kaikki tuo on omani,
mutta sen heitän vapaaehtoisesti pois mennäkseni köyhän äitini luo,
saadakseni hieman rakkautta, jota vailla en voi elää. Miksi olisi se
synti? Olen aivan varma, että Jumala tuomitsee toisin ... olen varma,
että kuolemasta herätessäni Hän ottaa minut rakastavana ja lohduttaen
vastaan, ja sitten saan yhtyä taas äidin kanssa, saan hiipiä hänen
syliinsä, niinkuin muinoin, ja levätä siinä ikuisesti, ja elämä, julma,
valheellinen elämä on unohdettu ja haihtunut..."

Yöllä sitä päivää vasten, jonka hän oli määrännyt kuolinpäiväkseen,
näki hän ihmeellistä unta. Hän on olevinaan suurissa pidoissa oudossa,
eriskummaisessa talossa. Hän näkee useitten tuttavainsa vilahtavan
ohitseen, kaikkien kasvoilla on levoton, jännittynyt ilme, -- vierasten
kesken vallitsee salaperäinen, juhlallinen tunnelma. Joka puolelta
kuulee hän uteliasta, innokasta kuiskailua: "tiedättekö, että rouva
Hermanson, köyhä muotiompelija, on tullut taivaasta ja on täällä?"
Esteristä tuntuu, kuin tietäisi hänkin, että äiti on läsnä, ja hänen
sielunsa täyttää salaperäinen ihastus, jota voi tuntea vain unessa, kun
mahdoton toive on toteutuvinaan ja haaveelliset _näyt_ täyttävät
mielikuvituksen. Äkkiä näkee hän äidin yksinään istuvan sohvassa, aivan
sellaisena, kuin hän eläessään oli, puettuna mustaan villaleninkiin,
kaulassa pieni valkoinen kaulus. Sanomaton ilontunne valtaa hänet, hän
mielii heittäytyä äidin eteen ja syleillä hänen jalkojaan, mutta hän ei
pääse, sillä vieraat tunkeilevat sohvan ympärillä ja tervehtivät
kunnioittaen vastatullutta. Viimein näkee hän Bengtinkin tulevan: tämä
asettuu äidin eteen ja kumartaa, syvempään vielä kuin toiset, kädet
ristissä rinnalla. "Bengt, Bengt, kuinka sinä nyt noin äitiä
tervehdit", huudahtaa Ester, "äitiä, jota sinä ennen halveksit!" --
"Ah", vastaa Bengt ja katselee häntä alakuloisesti hymyillen, "silloin
ymmärsin niin vähän, en ymmärtänyt taivaallista ylevyyttä..."
Mielenliikutuksen vallassa heittäytyy Ester äidin jalkain juureen ja
kätkee kasvonsa hänen syliinsä. -- Silloin juuri hän heräsi, kyyneleet
valuivat poskia pitkin ja povi aaltoili kiivaasti, kuin olisivat hänen
sielunsa syvimmät syvyydet järkkyneet.

Unen tuoma tunnelma säilyi kauan heräämisen jälkeen ja karkotti
kuolemanajatukset. Nuo juhlalliset sanat: "taivaallista ylevyyttä",
soivat hänen mielessään, pyytävinä kuin kirkonkellojen kaiku, ja hän
mietti kauan, kuinka ihmeellistä oli, että juuri Bengt oli nuo sanat
lausunut.

Mutta päivän mukana hävisi unen tunnelma, ja itsemurhan henki tarttui
häneen uudelleen ja veti ja houkutteli häntä puoleensa kuin huimaiseva
syvyys.

Iltapäivällä matkusti Bengt Vångalle palatakseen vasta seuraavana
päivänä, ja kun Ester oli pannut huoneensa hiukan järjestykseen ja tuli
pimeä, jätti hän kodin, jonne hän oli tullut täynnä kauniita unelmia
elämänonnesta ja missä nuo unelmat kaikki olivat haihtuneet ja
hävinneet, ja kiiruhti nopein askelin kaupungista. Tie johti vanhalle
höyrylaivalaiturille, missä -- sen hän tiesi -- vesi oli syvää, ja
siellä ei kukaan ollut häntä näkemässä.

Ilta oli tyyni, ei ainoakaan lehti värähdellyt syksyn harventamissa
puissa, mutta lahdella kävi vielä maininkeja myrskyn jäljiltä, jotka
saivat veden hohtavan pinnan kohoilemaan pitkinä laineina ja
houkuttelivat meren syvyydestä omituisia huokauksia. Illan
hiljaisuudessa kuului hyökyaaltojen kohu ahdistetun rinnan
lakkaamattomalta vaikerrukselta; tuolla näköpiirin rajalla, missä lahti
yhtyi mereen, loisti majakkatuli, ja tähtien valo oli terävä, niinkuin
se vain kirkkaina syys-öinä saattaa olla.

Luonnon juhlallinen hiljaisuus, meren alakuloiset, valittavat
huokailut, syvä yksinäisyys, kaikki suli kuolemankaipuuseen, joka
täytti Esterin sielun ja antoi ajatusten hiljaa vaipua nauttimaan
ikuisen levon suloa, joka kohta oli laskeutuva hänen koko olemuksensa
ylitse.

Hän katsahti ympärilleen: ei ainoatakaan elävää olentoa. Kaukaa
kaupungin toiselta laidalta kuului koiran valittava, pitkäveteinen
ulvonta ja lahdelta loisti punainen valo merelle suuntautuvan
höyrylaivan lyhdystä... Hän kääriytyi päällysvaatteeseensa, pani
kätensä ristiin ja katsoi taivaaseen päin, huulten kuiskaillessa
hiljaista rukousta.

Aivan hänen silmäinsä edessä loisti suuri tähti, joka oli kuin värisevä
valopisara avaruudessa. Kauan silmäili hän sitä; muuan virsi
lapsuusajalta muistui hänen mieleensä, ja hän toisti sen itsekseen
puoliääneen. Sitten antoi hän katseensa kiitää yli taivaankannen, missä
miljoonat kiinto- ja kiertotähdet ja tähtisumut kutoivat häikäisevän
ihania, valoisia kuviaan. Hänen mielessään heräsi ijäisyydentunne, tuon
suuren, mahtavan, käsittämättömän ijäisyyden, jonka huimaavassa
syvyydessä heijastuu jumalanajatusten majesteettisuus, ja se karkotti
tuskan tuoman lamauksen, jossa hän niin kauan oli kitunut. Hänen
katseensa lenti tähdestä toiseen, hänen mielikuvituksensa laajeni,
heikoista valousvista tuli etäisiä, salaperäisiä maailmoja,
aurinkokuntia, jotka äärettömyydessä kiersivät toisiaan. Ijäisyys ...
hänen ajatuksensa sekaantui, hän pelästyi, aivan kuin olisi hän äkkiä
tuntenut aavekäden kosketuksen... Mitä hän aikoi? Mennä yksin tuota
kauheaa äärettömyyttä kohti ... heittäytyä, kadota kuin atoomi
avaruuteen? Jumala -- Häntähän Ester ei tuntenut -- missä oli Hän, kuka
Hän oli, mikä noista myriaadeista maailmoista oli Hänen asuntonsa? Äiti
-- tapaisiko hän häntä enää -- ehkä oli hän jo menehtynyt, kadonnut,
haihtunut noihin pohjattomiin syvyyksiin?...

Kamala autiudentunne puristi kokoon hänen sydäntään, ja hän katseli
tuskaisesti vettä jalkainsa juuressa, löytääkseen siitä kuolemanrauhaa,
joka oli häneltä paennut. Mutta tuon suuren tähden kuva värähteli
vedenkalvossa: oli aivan kuin olisi ijäisyyden salaisuus sielläkin
kohdannut häntä.

"Ijäisyys ... mitä on ijäisyys ... mitä elämä? Minne kuljemme ...
kusta tulemme ... miksi elämme tätä kärsimysten ja pettymysten elämää?"

Nuo ajatukset, jotka heräsivät kuin pitkästä unesta, suhisivat
puolitajuisina hänen aivoissaan, ja silloin oli hän äkkiä kuulevinaan
Bengtin äänen, aivan niinkuin unessakin, alakuloisesti lausuvan nuo
juhlalliset sanat: "me ymmärrämme niin vähän taivaallista ylevyyttä..."

Kuinka ihmeellistä, että Bengt, uskonnosta väliäpitämätön Bengt, jonka
kanssa hän tuskin koskaan oli puhunut Jumalasta tai ijäisyydestä, oli
vaikuttava hänen sielunelämäänsä sanoilla, jotka todellisuudessa
varmasti olivat Bengtille itselleen vieraat!

Ei, hän ei voinut nyt kuolla; hänestä tuntui kuin olisi hänet
herättänyt ihmeen voimakas todellisuudentuuli, joka pakotti hänet
vastoin tahtoaan takaisin elämän taisteluihin.

Hänen sielussaan muodostui jotain uutta: himmeä, nyt vielä muodoton
tunne siitä, että hänet oli luotu tuota ijäisyyttä varten, jonka
olemassaolo oli hänelle selvinnyt ja joka oli hänen sielunsa herättänyt
unesta -- _sillä_ oli oikeus häneen, sille täytyi hänen elää...

Hän ei ollut vielä koskaan ajatellut olevansa ijäisyysolento; mainen
elämä, tuo hänen olemisensa satunnainen muoto, oli hänet raudanlujasti
kahlehtinut suruineen ja iloineen, pyyteineen ja kaihoineen; haudan
partaalla, suuren syvyyden reunalla tunkihe hänen sieluunsa ensi kerran
aavistus olemisen tarkotuksesta...

Hän lähti sillalta ja palasi kaupunkiin. Epätoivon nopein askelin oli
hän äsken kiirehtinyt tuonne, varmana päämäärästään; hitaasti ja
epäröiden, kuin vasten tahtoansa, pakon viemänä, joka oli tuohon
tahtoon tarttunut, palasi hän nyt kotiin. Kuljettuaan kappaleen matkaa,
hän pysähtyi, kääntyi ja heitti merelle pitkän, uneksivan katseen...

Kotiin tultuaan hän ensi työkseen repi palasiksi Bengtille ja
nuoruudenystävilleen kirjottamansa kirjeet. Sitten otti hän raamatun
hyllyltä, missä se monet kuukaudet oli koskematta seisonut. Pieni
hartauskirja, äidin antama, oli ollut hänen ainoana hengellisenä
lukemisenaan. Sitä käytti hän iltaisin ollessaan tavallista
surullisempi, mutta hänestä tuntui miltei aina, että mitä hän luki, oli
tyhjää ja sisällyksetöntä.

Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen, laski kätensä raamatun kannelle ja
kuiskasi:

"Jumala, jos sinä minua estit kuolemasta, niin täytyy myös sinun
opettaa minua elämään..."

Hän avasi raamatun umpimähkään. Se aukeni 90:nnen psalmin kohdalta,
joka sisältää Mooseksen, jumalanmiehen, rukouksen. Ester luki:

"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennenkuin vuoret
olivat syntyneet ja sinä loit maan ja maailman, olet sinä Jumala
ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinä, joka annat ihmisten kuolla ja
sanot: tulkaa jälleen, te ihmisten lapset! Sillä tuhat ajastaikaa on
sinun edessäsi kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja kuin vartia
yöllä. Sinä kaadat heitä kuin kaskea; he ovat kuin uni, niinkuin ruoho,
joka aamulla kukostaa... Opeta meitä ajattelemaan, että meidän kuoleman
pitää, että me ymmärtäväisiksi tulisimme! Käännä siis itsesi, Herra;
kuinka kauan? Ja armahda palvelijoitasi... llahuta meitä niitten
päivien suhteen, joina meitä vaivannut olet, niitten vuosikautten,
joina olemme onnettomuutta kärsineet!"

Kun Ester lopetti lukemisensa, vierivät kyyneleet hänen poskiaan
pitkin. Psalmin juhlallinen tunnelma, jossa tuntui vuosisatojen siipien
suhinaa ja alkuaikojen hämäryyttä, suli valtavasti tähtien ja yön
ylhäisyyteen, joka hänelle äsken oli kertonut ijäisyyden tarinan. Hänen
olentonsa sisin oli värähtänyt; hänestä tuntui, kuin olisi Jumala
yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ensi kerran kulkenut hänen ohitseen
ja hän tuntenut Jumalan hengen puhalluksen.

Hän vaipui polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset, jotka hänen
mieleensä nousivat, olivat himmeät, epäselvät, hänen huuliltaan ei
päässyt kuuluvia sanoja, ei ääntä, mutta jotain sanomatonta,
käsittämätöntä laskeusi tänä hetkenä hänen sieluunsa, hiljaa ja
suloisesti, kuin äidinkäden lohduttava hyväily.



IX.


Yksinään, yksinäisempänä kuin kukaan, etsi Ester valoa. Äiti, joka nyt
enemmän kuin koskaan ennen olisi ollut hänen uskottunsa, oli poissa,
miehelleen hän ei voinut puhua, eikä heidän seurapiirissään ollut
ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt. Monta kertaa tuumi hän mennä
seurakunnan kirkkoherran luo ja pyytää häneltä apua; mutta kuten aina
ennen, asettui ujous nytkin häntä estämään avaamasta sydäntänsä. Hänen
umpimielinen, suljettu luonteensa, -- tuo yksinäinen tunturijärvi, joka
toisinaan vilahteli hänen iloisten lapsensilmäinsä uneksivassa
katseessa, -- se pakotti hänet nyt omin neuvoin, muiden avutta,
pyrkimään totuuteen, ainoana johtonaan raamattu ja Jumalan ääni
sydämessään.

Hänellä oli paljon apua siitä, että hän ennen oli niin vähän lukenut
raamattua, niin että se nyt oli hänelle melkein kuin uutta. Sen
kauneudet esiintyivät hänelle heti elävästi ja selvästi; niitä eivät
häirinneet hengettömät muistolauseet, jotka niin usein lyijynä painavat
etsivää ajatusta.

Öin, päivin hän rukoili ja luki, kirjotti muistiin ja vertaili,
hankittuaan itselleen useampia raamattua selittäviä teoksia.

Hän tahtoi saada selvyyttä ihmeelliseen muutokseen, joka oli hänessä
tapahtunut sinä iltana, kun hän seisoi kuoleman portilla ja se
paiskattiin kiinni hänen edessään ja elämä häneen jälleen tarttui.
Hänessä riehui myrsky, tapahtui mullistus, heräsi uusia voimia -- nyt
tahtoi hän Jumalan sanasta saada selityksen tähän sieluntilaan. Äiti
oli usein puhunut "uudestisyntymisestä"; olikohan tämä ehkä sitä?

Niin löysi hän sen kohdan, jossa henkielämän salaisuudet kerääntyvät
polttopisteeseensä: Jeesuksen yöllisen puheen Nikodemuksen kanssa.
Silloin sai hänen sielunsa ikäänkuin survauksen, ja kirkkaan selvyyden
aalto valahti hänen ylitseen. Ja sinä hetkenä syttyi hänessä syvä
rakkaus tuota Jeesusta kohtaan, joka oli selvittänyt hänelle elämän
arvotukset, näkymättömänä seisonut hänen rinnallaan, kun hän oli
syvyyteen syöksymäisillään, ja nyt muutamin yksinkertaisin sanoin
johtanut hänet totuuteen. Hänen omansa tahtoi hän olla läpi koko
elämänsä, hänessä oli hän löytävä menetetyn itsensä, pirstoutuneen
olemuksensa, hänen kauttaan oli ijäisyysolento hänessä kasvava,
kehittyvä, ja hän itse oli tuleva siksi, mitä Jumala hänestä oli
aikonut...

Kaikki kävi niin kumman kirkkaaksi, että häntä miltei vapisutti. Eikö
tämä ollut ylpeyttä -- kuinka oli mahdollista, että hän, halpa,
taitamaton nainen, näki elämän totuudet, joita ajattelijat ja oppineet
olivat mietiskelleet väsyksiin asti? Mutta sitten löysi hän Jeesuksen
sanat: "Minä kiitän sinua, Isä, että kätkit sen viisailta ja ilmotit
sen yksinkertaisille". Niin, tieto, mietiskely ei ikinä voi löytää
elämän syvimpiä totuuksia, joll'ei sillä ole uskon ja rakkauden
taikasauvaa. Ei tieto, ei viisaus voi opettaa korvaa orkesterin
sävelkohinassa erottamaan epäpuhdasta ääntä eikä liioin elämän pauhussa
tuntemaan ijäisyyttä janoovan sydämen syvintä sykähdystä... Ja niin
voivat myös ainoastaan usko ja rakkaus _nähdä_ sen maailman, jonka
perustana ne itse ovat...

"Uudestisyntyminen käsittää siis sen", ajatteli hän, "että ihminen
_näkee_ Jumalan valtakunnan, näkee Hänen henkensä salaisen työn, syntyy
ijäisyyselämään, huomaa ijäisyysolennon itsessään ja muissa. Siksi
kaikki, jotka eivät Kristusta tunne, kuolevat kadotettuina, sillä se,
mikä on ijäisesti pysyvää, ei ole heissä vielä syntynyt, he kuolevat
tomun lapsina, kuolevat lihassa -- 'mikä lihassa syntynyt on, on
liha'... Ja minä olin niin lähellä kuolemaa, olin mennä tuon suuren
pimeyden läpi silloin, kun ijäisyysolento minussa vielä nukkui ...
ihmekö siis, että kauhistuin ijäisyyttä, kun ensi kerran siihen
katsahdin... Nyt tiedän myös, miksi uudestisyntyminen on rakkauden
syntyminen sydämessämme: kun tuntee ijäisyysolennon omassa itsessään,
alkaa rakastaa lähimmäistään... Minä ... kuinka minä ... _vihasin_
Bengtiä, sillä minä ymmärsin vain sitä, mikä on lihasta ... nyt tiedän,
että hänen henkensä on ijäinen ... sitä rakastan, sen tahdon
rakkaudella ja rukouksella saada hänessä esiin..."

Ja oli kuin olisi hän lukiessaan, miettiessään ja tutkiessaan taas
vähitellen tuntenut itsensä persoonallisuudeksi, tunne, joka viime
vuodet oli ollut kadoksissa. Pala palalta löysi hän oman itsensä ja
liitti nuo pirstat yhteen Jumalan sanan valossa. Hänessä kehittyi uusia
voimia; kaikki se, mikä kuluttavan tuskan ja Bengtin ankaruuden
painosta oli huojunut ja sortunut, nousi jälleen ja muodostui
selväpiirteisenä määrätyn keskuksen, hänen syvemmäksi ja
sydämellisemmäksi käyneen olentonsa ytimen, ympärille. Ensi kerran
eläissään kohtasi hän itsetietoisena oman itsensä; hänen
yksilöllisyytensä erikoisuudet pääsivät esiin ja hänen sielunsa himmeät
piirteet kävivät selviksi ja varmoiksi.

Koska hän ilman ihmisapua, osaamatta määrättyjä oppisanoja ja
lauseparsia, yksin oli taistellut Jumalan kanssa, sai hänen
kääntymyksensä vallan itsenäisen luonteen. Vieno, syvä haaveellisuus,
joka oli hänen olentonsa perussävel, tuli hänen uuden henkisen elämänsä
kautta esiin ja loi siihen runollista hohdetta. Kun hän ensi kerran
kääntymyksensä jälkeen astui kirkkoon, vaipui hän hurmaantuneena
korkean holvin jaloon tunnelmaan ja virsi tuuditti hänet suloisiin,
äärettömiin unelmiin. Hänestä tuntui kuin painaisi Jumalan
majesteettisuus hänet tomuun ja samalla kohottaisi kaiken yläpuolelle,
urkujen sävelet kuohahtivat esiin ijäisyyden syvyyksistä, joista kuului
autuaitten kiitosvirsiä, äidin kirkastuneet kasvot säteilivät hänelle
hymyten, ja hän värisi kaipauksesta ja onnesta...

Vähitellen, ilman että Bengt ja Ester sitä aluksi huomasivat, tapahtui
heidän suhteessaan muutos. Ester ei enää koskaan vastustanut Bengtiä,
ja uhkamielisyys, joka aina oli vaikuttanut kuin sähkökipinä Bengtin
itsevaltiaaseen luonteeseen, oli kadonnut. Sitä vastoin ryhtyi Ester
sellaiseen, minkä viime aikoina oli kokonaan laiminlyönyt: hän teki
ehdotuksia, antoi alkuajatuksia ja osotti siinä tarmoa, joka herätti
Bengtin ihmetystä ja hämmästystä. Niin, hän oli muuttunut,
suunnattomasti muuttunut muutamassa kuukaudessa; missä Bengt ennen
kohtasi jotain mitätöntä tai hempeää ja kyynelistä tai ubkamielistä ja
värisevää, sen sijalla oli nyt jotain niin lujaa, ett'ei hän voinut
sitä järkyttää. Mistä se johtui, mitä oli tapahtunut? Bengt ei
ymmärtänyt sitä, ja kuten tavallista, karkotti hän niin usein kuin
mahdollista luotaan nuo ajatukset, jotka eivät olleet hänestä lainkaan
mieluisia. Mutta siitä huolimatta heräsi hänessä joskus pistävää
uteliaisuutta tullessaan lähelle tuota salaperäistä voimaa, joka päivä
päivältä näytti valtaavan hänen kotinsa ja luovan hänen vaimonsa
piirteet kuin uusiksi hänen silmissään. Varsinkin eräs erityinen tunne
täytti hänet toisinaan synkällä suuttumuksella, tunne, jota hän ei edes
tahtonut itselleen myöntää: hän näet joskus tunsi ikäänkuin
kutistuvansa Esterin edessä; sanat, jotka ennen olivat kajahtaneet niin
mahtipontisina ja täyteläisinä, kun hän ne oli singahuttanut,
kimmahtivat nyt takaiin, jättäen jälkeensä ilkeästi surisevan kaiun...

Ensi aikoina sen jälkeen, kun Ester oli Jumalan löytänyt, eli hän kuin
vaipuneena ihaniin unelmiin siitä rakkaudesta, joka oli palauttanut
hänet elämään, rakkaudesta, joka salaisena lähteenä pulppuaa elämän
ilmiöiden pinnan alla, ja hänen sielunsa auennut korva kuunteli alati
sen suloista, salaperäistä lorinaa. Mutta tuli hetki, jolloin hän
heräsi uneksimisestaan, jolloin todellisuus tarttui häneen ja hän
tunsi, että elämä asetti hänelle uusia vaatimuksia. Tähän asti oli hän
ollut kuin varjo omassa kodissaan; hän oli ollut kaunis lelu
vierashuoneessa, hieno pöytäkoriste Bengtin päivällisissä, ei muuta.
Nyt nousi hänen ehjäksi kasvanut, itsetietoinen persoonallisuutensa
vaatimaan oikeutta ja velvollisuutta itse hallita kodissaan.

Mutta vastarinta oli ankarampi, kuin hän oli ajatellut. Oli paljo
mahdollisuutta voittaa Bengt, ehkä enemmän kun Ester aavistikaan, mutta
ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa vanhaa taloudenhoitajatarta.
Charlotte neiti ei mielinyt hellittää ohjaksista; kaikki Esterin sen
suuntaiset yritykset hän torjui säälittävinä ja naurettavina, ja kun
tämä tahtoi vaikuttaa häneen ankaruudella, oli Charlotte neidin hymy
niin kylmä, että se olisi jäätänyt itse Bengtinkin, jos hän sen olisi
sattunut näkemään. Ylpeyden ja pahantuulisuuden raudanlujassa muurissa,
jota Charlotte neiti käytti suojanaan Esterin kaikkia hyökkäyksiä
vastaan, ei ollut pienintäkään rakoa.

Silloin teki Ester jyrkän päätöksen: päätti erottaa Charlotte neidin
palveluksestaan.

Eräänä aamupäivänä -- Esterin mielestä oli paras toimia sillä välin,
kuin Bengt oli poissa kotoa -- keräsi hän kaiken rohkeutensa ja meni
huoneeseen, missä Charlotte neiti -- jolla oli keittäjä apulaisenaan,
joten hän siis voi käyttää useita tunteja päivässä lukemiseen ja
ompelemiseen -- istui kutoen kaikessa rauhassa. Kun Ester astui sisään,
käänsi hän hieman päätään ja heitti häneen silmäyksen, joka sai Esterin
koko kerätyn rohkeuden luhistumaan, kuin "lumivuori" heleässä
auringonpaisteessa. Mutta Esterille tuli oma epätoivoinen asemansa
avuksi; hän oli mennyt niin pitkälle kuin saattaa, niin ettei hän enää
voinut väistyä, vaikka hän kyllä mielellään olisi juossut tiehensä.

"Tulin sanomaan Charlottelle", alkoi hän levollisella, milt'ei jyrällä
äänellä, "että minusta on meidän parasta erota. Charlotte kaipaa lepoa
pitkän, rasittavan palveluksen jälkeen, ja minä olen liian nuori
emännäksi niin vanhalle palvelijattarelle. Me emme sovi toisillemme."

Nämä kamalat sanat synnyttivät hiljaisuuden, niin syvän ja synkän, että
Ester osottamastaan tyyneydestä huolimatta oli milt'ei tukehtua.
Charlotte neidin sisimmät tunteet ja ajatukset jäivät Esterille ijäksi
tuntemattomiksi, sillä tämä oli kuin egyptiläinen sfinksi
yhteenpuristettuine huulineen ja puoleksi suljettuine silmineen.
Viimein sanoi hän lyhyesti: "Niin, parastahan tuo lienee, sillä ei
kukaan jaksa palvella niin häijyä ja riitaista ihmistä kuin teidän
armonne."

Mutta nuo sanat kuultuaan haihtui Esterin pelko kokonaan.
Vastustamattomasti vaikutti hänen luonteensa leikilliseen puoleen
ajatus, että kookas, tuima, kyömynenäinen Charlotte neiti ei muka
tulisi toimeen hennon, lempeän emäntänsä kanssa; Esterille tuli siitä
iso ilo ja hän purskahti nauramaan. Mutta se olisi hänen pitänyt jättää
tekemättä, sillä siten pääsivät kaikki vihan henget neiti Charlottessa
valloilleen, eikä niitä ollut vähän, eivätkä ne liioin olleet
mitättömiä, vaan mahtavia voimia, jotka silmänräpäyksessä saivat
kokonaisen raivonsanojen tulvan syöksymään hänen huuliltaan. Ester ei
koettanutkaan puolustautua; pari kertaa turhaan huudettuaan: "vaiti,
vaiti, kaikin mokomin vaiti...", käänsi hän Charlotte neidille selkänsä
ja kiiruhti pois. Mutta Charlotte neiti lähti keittiöön, survaisi
hämmästynyttä keittäjää, niin että tämä lennähti kauas uunin luota,
heitti ilman vähintäkään syytä hellirenkaat sinne tänne ja huusi
padoilleen ja pannuilleen -- sekä niille, joilla oli korvat, että
niille, joilla niitä ei ollut -- sydämestään säälivänsä hyvää, sävyisää
isäntäänsä, jolla oli niin vallanhimoinen ja pahasisuinen vaimo, ja
lisäsi silloin tällöin kamalan uhkaavasti: "Sitä saa hän koko
loppuikänsä katua!"

Omaan huoneeseensa tultuaan teki Esterin ensin kovin mieli heittäytyä
sohvaan ja itkeä elämän pikku harmeja, mutta hän voitti itsensä: hän
oli niin varma siitä, että oli täyttänyt vaikeankin velvollisuutensa,
ja tuo varmuus auttoi häntä vapautumaan epämieluisesta vaikutuksesta,
jonka Charlotte neiti oli häneen tehnyt.

Iltapuolella, kahvia juotaessa, Ester hieman epävarmasti ja hätäisesti
virkkoi:

"Bengt, minun täytyy kertoa sinulle jotain -- jotain, mitä on
tapahtunut..."

"Oho! Mitähän sitten, koska näytät niin kiihtyneeltä ja
juhlalliselta..."

"Niin -- erotin vanhan Charlotten palveluksesta..."

Bengt hämmästyi niin, ett'ei voinut vastata, tuijotti vain Esteriin,
kuin olisi Ester puhellut unissaan tai kuin olisivat hänen ajatuksensa
sekaantuneet.

"Se ei liene tarkotuksesi", sanoi hän lopuksi kylmästi.

"Kyllä, se on tarkotukseni", vastasi Ester vilkkaasti, "sen täytyy
tapahtua. Charlotte on saanut täällä liian suuren vallan, hän hallitsi
itsevaltijaana sekä meitä että palvelijoita, ja sinä luulit, että hän
hoiti hyvin taloutta, mutta kaukana siitä -- hän oli suuri tuhlari. Hän
on kaikki määrännyt -- _kaikki_ ... minulla ei ole ollut mitään
sanomista; jos halusin tehdä muutoksia, niin en voinut... Siksi pidin
velvollisuutenani erottaa hänet..."

"Mutta eikö sinusta olisi myös ollut velvollisuutesi ensin neuvotella
minun kanssani?" vastasi Bengt jääkylmän ivallinen ilme katseessaan.

"Niin", vastasi Ester punastuen, "se on kyllä totta, ja pyydän sinua
suomaan anteeksi, jos tein pahoin. Mutta tunnustan tehneeni sen
tahallani ... tarkotan, että tahallani en kysynyt sinulta, sillä olin
lujasti päättänyt, että Charlotten oli muutettava pois, ja pelkäsin
vastarintaasi... Sillä en tahdo enää olla kuin varjo omassa kodissani,
en tahdo kohdata häijyjä, pilkallisia katseita, kun käsken, että ruokaa
on vietävä köyhäinhuoneelle tai että pari köyhää pienokaista saa syödä
keittiössämme. Tahdon tuntea, että minulla Ester Falkensterninä on
velvollisuuksia eikä ainoastaan etuja... Ja tuota kaikkea en voinut
saada, niin kauan kuin vanha, itsevaltainen Charlotte oli
paikoillaan..."

Bengt istui nojaten tuolin selkämystään ja tarkasteli Esteriä puoliksi
suljetuin silmin. Hänen vihansa oli lauhtunut ja ihmeen kiusallinen
uteliaisuus kalvoi hänen mieltään.

"Ester", sanoi hän viimein, peitellen mielenliikutusta, joka hänessä
kuitenkin vallitsi, "mitä on tapahtunut? Jo jonkun aikaa et ole enää
ollut kaltaisesi ... jotain on sattunut ... sinussa on jotain
vierasta ... olen sen kauan tuntenut, nyt tahdon tietää, mitä se
merkitsee ... mitä ... suoraan sanoen ... mitä on tapahtunut?"

"Iloitsen, että kysyt minulta", vastasi Ester liikutettuna, "monta
kertaa on mieleni tehnyt puhua kanssasi, mutta en ole voinut ... en
uskaltanut... Niin, Bengt, jotain hyvin ihmeellistä on tapahtunut. Olen
löytänyt pohjan elämälleni, minä, joka olin kuin ajelehtiva lastu, joka
en ymmärtänyt omaa itseäni, joka olin aseeton kaikkea ja kaikkia
vastaan, minä olen löytänyt keskipisteen elämälle, ja siinä
keskipisteessä löysin taas koko tuuliajoisen, pirstoutuneen itseni...
Ja se tapahtui siten, että vapahtajani Jeesus Kristus opetti minut
uskomaan Jumalaan ja sanomaan häntä Isäkseni..."

"Sinusta on siis tullut herännäinen", sanoi Bengt, katsoen häneen
syvästi halveksien, "mutta miten ihmeessä se on käynyt päinsä? En ole
vilahdukseltakaan nähnyt tuota välttämätöntä välittäjää: pappia ...
saarnaajaa ... kolportööriä..."

"Ei minulla ole ollut mitään välittäjää, Jumala itse puhui minulle
sanassansa, niin, taivaastansa", vastasi Ester hiljaa, ja hänen
kohotettuun katseeseensa tuli suloisen uneksiva, haaveksiva ilme.

"No, olisihan minun pitänyt jotain sellaista aavistaa ... tämäkö siis
puuttui, että kotimme olisi oikein iloinen ja avio-onnemme täydellinen!
Ja niin sanotun uskosi ensimmäinen hedelmä on, että ajat pois
uskollisen palvelijan. Ehkä tahdot muitakin karkottaa talosta? Ehkä
haluat antaa minulle lähtöpassit ... sano vain suoraan, kyllä koetan
täyttää toivosi _ilman_ sanottavaa kaipiota, usko pois..."

"Vaiti, vaiti, Bengt, älä lausu niin kovia sanoja, sitä en ole
ansainnut. Toivon päinvastoin, että Jumalan avulla voin tehdä sinut
onnellisemmaksi, kuin koskaan olet ollut. Murtuneen onnemme raunioille
on jotain uutta kohoava, -- ehkä ei niin kauniina ja haaveellisena kuin
kerran ajattelimme, -- mutta sen sijaan on se oleva jotain pysyvää..."

"Raunioille!" keskeytti Bengt, ja hänen äänensä kylmä ylenkatse muuttui
kiihkeäksi vihaksi, "sinä siis olet ollut tähän asti ainoastaan
onneton? Sinäpä kerrot hauskoja, ilahuttavia uutisia..."

"Niin, Bengt, minä olen ollut onneton nainen ... olen ollut niin
suruinen ja väsynyt, että vihasin elämää ... sydämeni on vuotanut
verta, kunnes verilähteet kuivuivat..."

"Olet mieletön, Ester, mitä surtavaa sinulla on ollut?"

Ester nojasi päätä kättä vasten ja katseli eteensä alakuloisin,
uneksivin katsein.

"Muistatko, miten käyttäydyit äitiä kohtaan?" sanoi hän viimein
matalalla äänellä.

"Äitiäsikö kohtaan? Kyllä, hyvin sen muistan. Muistan, että aina olin
ystävällinen ja kohtelias hänelle, minä kutsuin hänet kotiini ja että
olisin pitänyt huolta hänen vanhuudestaan, joll'ei hän varsin
rakastettavasti olisi kieltäytyen kiittänyt tarjouksestani. Niin
ett'eihän se voine antaa aihetta suruun?"

Ester säpsähti. Hän muisti kerran valehdelleensa Bengtille ja hän
tunsi, että hänen nyt oli kerrottava siitä.

"Ensiksikin tahdon ilmottaa sinulle, Bengt, ett'ei äiti sinun
tarjoustasi hylännyt. Minä en hänelle siitä koskaan puhunut..."

"Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olit muka puhunut?"

"Niin. Ajatus, että sinä ehkä pakottaisit minut ottamaan esiin
ehdotuksen, jonka tiesin äitiä loukkaavan, tai, mikä vielä pahempi,
että itse sen esittäisit, se pelotti minua niin, että tuskin tiesin,
mitä sanoin. Sinä sait minut vallan kuolemankauhuun, niinkuin monasti
muulloinkin..."

Bengt ei vastannut; hän heitti Esteriin halveksivan katseen, kohautti
olkapäitään ja kääntyi pois.

"Niin, Bengt", jatkoi Ester, "sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että
hartain halusi oli päästä äitiraukasta. Tietysti voi _sanoa_ mitä
haluaa, voi käyttää kokonaista liutaa kauniita korulauseita peittämään
totuutta, -- niinhän sinun tapasi yleensä on ollut -- mutta totta on,
että häikäilemättä tahdoit lähettää äidin muuanne, koska hän oli liian
vähäpätöinen..."

"Nyt valehtelet taas, Ester!" keskeytti Bengt ja löi kätensä pöytään,
"se, mitä sinä nimität häikäilemättömyydeksi, oli hienotunteisuutta;
tiesin, kuinka paljon ikävyyksiä saisitte kokea erilaisen asemanne
vuoksi, ja niistä tahdoin teitä säästää, vaikka sinä et koskaan minua
ymmärtänyt, vaan käänsit kaikki pahaksi. Että seikat sellaiset kuin
syntyperä, rikkaus ja sivistys eivät ole minulle yhdentekeviä, sen saat
suoda anteeksi, en ainakaan ole pahempi kuin moni muukaan..."

"Sinä tiesit, miten rajattomasti rakastin äitiäni", jatkoi Ester,
kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa, "ja sinä tiesit, että
onnellisempaan asemaan päästyäni olisi suurin riemuni ollut ilahuttaa
hänen elämäänsä. Sinä tiesit, että jos hänet olisi lähetetty pois
siksi, että hän oli meille vastukseksi, olisi hän kuollut -- ja niin
minäkin..."

"Ei, suo anteeksi, sitä en tiennyt. Että rakastit äitiäsi, sen näin
kyllä, ja se oli minusta sekä luonnollista että kaunista, mutta
sairaaloista, kiihottunutta rakkauttasi häntä kohtaan käsitin vasta
myöhemmin. Luulin sinua raitissieluiseksi naiseksi, Ester, naiseksi,
joka osaisi rakastaa toista yli kaiken, mutta se oli erehdys, vain
ulkomuotosi on naisen -- sen takana on tyhjyyttä ... tyhjyyttä ja
puolihullun houreita..."

"Bengt, teet minulle vääryyttä! Rakastin sinua niin suuresti kuin
nainen voi rakastaa -- sinä olit sankarini, ihanteeni -- jumalani,
sillä muuta jumalaa ei minulla ollut. Mutta sinä mursit sydämeni
kovuudellasi, etkä vain sitä, vaan koko olemukseni, koko
persoonallisuuteni. Sinä vaadit, ett'ei minulla olisi ainoatakaan omaa
mielipidettä, tuskin omaa ajatusta. Kaiken piti sulaa sinuun ja uusiin
oloihin. Minun piti tahtoa kaikkea, mitä sinä tahdoit, vaikka se olisi
ollut minulle vastenmielistä ja loukkaavaa. Mutta sinä vaadit
mahdottomia. Unohdit yhden seikan, sen, että minä mitättömyydessäni
olin kuitenkin _oma itseni_, en vain osa sinusta tai mielipiteittesi
kaiku. Niin vaatimaton kuin persoonallisuuteni olikin, tahdoin
kuitenkin mieluummin olla ehjästi oma itseni kuin osa toisesta. Mutta
sitä et ikinä käsittänyt. Sinä tahdoit Ester Hermansonin haihtuvaksi,
köyhän muotiompelijan tyttären häviäväksi, ja vain rouva Falkenstern
oli jäävä jäljelle. Mutta siihen en suostunut; tahdoin aina pysyä juuri
Ester Hermansonina, köyhän, halveksitun äitini tyttärenä, vaikka olin
rikas, ihailtu rouva Falkenstern... Siinä piili minun voimani, jota ei
edes sinun tahtosi voinut taivuttaa... Mutta olin vähällä sortua
taistelussa, olin syöksyä kadotukseen, kunnes löysin Kristuksen ja
hänen kauttaan oman itseni..."

Bengt oli koko ajan tarkastellut Esteriä pilkallisin katsein.

"Mikä uuden ajan profeetta on opettanut sinut noin liikuttavasti
huolehtimaan omasta 'itsestäsi' ja 'persoonallisuudestasi'?"
kysyi hän, kun Ester vaikeni. "Mutta nyt tahdon _minä_ pitää myös
pienen esitelmän, nyt kiinnitämme huomiomme hetkeksi _minun_
persoonallisuuteeni. Saatpa kuulla, miten minua on mielestäni kohdeltu
sillä aikaa, kun sinä kuljit ja omissa silmissäsi näyttelit marttyyrin
osaa. Luulet ehkä, että minun oli helppo päättää tarjota sinulle käteni
ja voittaa oma sisäinen vastarintani. Mutta nyt kerron sinulle, mitä en
olisi kertonut hyvälle, rakastavalle vaimolle: että tuo taistelu oli
elämäni vaikein ja että ainoastaan luja ja puhdas rakkauteni, jota sinä
niin ylimielisenä olet halveksinut, antoi minulle voiman voittaa itseni
ja tarjota käteni muotiompelijattaren tyttärelle. Olisin _voinut_
menetellä toisin sinua kohtaan, olisin voinut vain leikkiä sinulla,
voittaa sydämesi ja sitten jättää sinut... Mutta siitä sinut säästin,
koska olit minulle rakkaampi kuin ylpeyteni -- ja se merkitsee paljon
se. Annoin sinulle vanhan aatelisnimen, korotin sinut Ruotsin
rikkainten naisten joukkoon, tuhlasin sinulle rakkautta, tarjosin
äidillesi runsaan ylläpidon, niin, olinpa niin hienotunteinen, että
tahdoin pitää huolta hänen sisarestaankin, vanhasta neidistä, jota en
koskaan ole nähnyt, jonka nimeä en edes tiedä. Olin aina ajatellut,
että vaimoni -- jos lainkaan naimisiin menisin -- oli oleva
korkeasukuinen ja hienosti sivistynyt nainen, niinkuin äitini -- mutta
sinun tähtesi masensin kaikki nuo perityt mielihaluni. Ja nyt nainen,
jonka tähden kaiken tuon olen uhrannut, ei häpeä syyttää minua siitä,
että muka olen murtanut hänen sydämensä ja surmannut hänen
'persoonallisuutensa'..."

Ester istui hetken vaiti ja katseli maahan.

"Totta on, että paljon olet tehnyt minun tähteni, Bengt", sanoi hän
lopuksi, "mutta unohdat, ett'ei ihminen elä vain leivästä..."

"Sinä väännät taas sanani ja tekoni. En antanut sinulle vain leipää --
olihan sen takana jotain ihanteellista, ihanteellisinta kaikesta:
rakkauteni, joka antoi minulle voimaa noihin uhrauksiin. Mutta sitä et
ole ymmärtänyt, sinä olet sydämesi pohjasta ollut vielä ylpeämpi kuin
minä, sillä sinä et ole edes koskaan tahtonut myöntää minun mitään
uhranneen, et koskaan ole osottanut ja luultavasti et myöskään tuntenut
mitään kiitollisuutta minua kohtaan. Jollen olisi liian ylpeä,
sanoisin, että _sinä_ olet kylmyydelläsi ja kiittämättömyydelläsi
murtanut minun sydämeni. Nyt sanon minä puolestani: sinä olet tehnyt
elämäni kolkoksi..."

Ester istui taas ääneti ja taisteli itsensä kanssa. Ihmeellinen,
suloinen tunne Jumalan rakkaudesta, joka hiveli hänen ajatustaan ja
tunnettaan, ei suvainnut katkeruuden enää elää, jumalallinen lämpö
hänen sielussaan sulatti sen milt'ei heti.

"Bengt", sanoi hän nousten ja ojentaen kätensä miehelleen, "jos rikoin,
jos olin kiittämätön ja vaativa, niin pyydän sydämestäni anteeksi.
Tahdon koettaa tästä lähtein olla sinulle parempi vaimo."

Bengt ei vastannut heti. Esterin sanat, hänen lempeä äänensä ja
kyyneleiset silmänsä saivat hänet niin hämmästyksiinsä, että hänen
ajatuksensa ikäänkuin menettivät tasapainonsa. Hänessä välähti himmeä
tunne siitä, että hänenkin pitäisi pyytää jotain anteeksi. Mutta muut
tunteet sen pian karkottivat. Hänestä oli koko tämä kohtaus liiotellun
tunteellinen, ja se kiusotti häntä. Jäykästi, hieman alentuvasti
hymyillen tarttui hän ojennettuun käteen ja vastasi lyhyesti:

"Niin, annan sinulle anteeksi. Ja nyt, koettakaamme unohtaa entiset, se
on minunkin hartain toivoni; tällaisista selvityksistä en pidä. Elämä
kulkee sentään säälimätöntä kulkuaan, ja me saamme tyytyä siihen, että
moni haave siinä pirstoutuu."

Vastaukseksi puristi Ester hiljaa hänen kättään, nyykäytti päätään ja
jätti huoneen hitain askelin. Hän oli onnellinen, kun oli voinut
voittaa itsensä ja tunnustaa rikoksen, jonka mielestään oli tehnyt
Bengtiä kohtaan. Mutta hänen sielunsa läpi kävi pettymyksen tunne, ja
siitä hän ymmärsi toivoneensa, että hänen anteeksipyytämisensä saisi
Bengtin tekemään samoin. Hieman katkerasti hymyillen ajatteli hän,
ett'ei Bengt koskaan voinut kieltäytyä mistään: nyt, niinkuin aina
ennenkin, oli hän voittajana lähtenyt taistelusta, nyt, niinkuin
ennenkin, oli hän osannut järjestää heidän keskinäisen suhteensa niin,
että oikeus jäi hänen puolelleen, ja Ester, hän oli rikkonut ja sai
pyytää anteeksi, johon Bengt jalomielisesti suostui.



X.


Oli kylmä, harmaa marraskuunpäivä noin vuosi Esterin elämässä
tapahtuneen muutoksen jälkeen. Meri liikehti raskain aalloin; vesi ei
tosin vielä ollut jäätynyt, mutta laivakulku oli lakannut ja talvi
läheni. Ester oli ollut sairas jonkun aikaa, nyt oli hän parempi, mutta
hänen täytyi pysytellä sisällä; hän tunsi itsensä väsyneeksi, käytti
vahvistavia rohtoja ja loikoili makuusuojan leposohvalla, Hän lueskeli
paljon näihin aikoihin, niinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä vaan
oli siihen tilaisuutta; mutta tänään putosi kirja usein hänen
kädestään, ajatukset joutuivat muille aloille, muuttuivat epäselviksi
tunnelmiksi, jotka yhä loittonivat hänestä ja haihtuivat jonkunlaiseen
puoli-uinailuun.

Kun hän siinä lepäsi, näki hän unen tai näyn, jota kesti juuri niin
kauan, kuin hän oli unessa. Hänestä tuntui, kuin olisi kokonainen
aurinkoinen valahtanut huoneen hämäryyteen, kevätkukkain tuoksu
leijaili hänen ympärillään ja ikkunan ulkopuolelta soi lintujen laulu,
jonka hiljaiset, sointuvat sävelet yhtyivät puiden huminaan. Sanomaton
riemun, voiman, elämänhalun tunne soljahti niin valtavana hänen
lävitseen, että kun hän äkkiä unestaan havahti, oli kuin olisi kevään
kirkkautta ja kevät-ääniä aaltoillut hänen ympärillään hitaasti
poisvyöryen ja haihtuen huoneen pimeisiin loukkoihin. Hän sulki
uudelleen silmänsä, hän halusi takaisin unten maahan -- ja taas
ilmestyi tuo outo näky ja hyväili hänen aistejaan. Kun hän heräsi,
hymyilivät hänen huulensa ja silmissä oli lapsellisen suloinen loiste,
niinkuin hänen rakkautensa ensimmäisinä haaveilnpäivinä. "Mitä tämä
on?" hän kuiskasi, "on kuin lähenisi jotain suurta, sanomatonta ...
olen niin onnellinen ... kaikki, mikä jo kuoli, herää taasen eloon ...
olen nuori jälleen ... ja täynnä toivoa ja riemua..."

Hän nousi, seisoi hetken liikkumattomana ja katseli eteensä kauan ja
uneksivin silmin...

Äkkiä lennähti tumma puna hänen kasvoilleen ja kohta sen jälkeen kävi
hän aivan kalpeaksi, mutta ei pelästyksestä eikä surusta, vaan väri
pakeni poskilta, niinkuin se pakenee elämän totisimpina, pyhimpinä
hetkinä. Hän vaipui sohvaan, kätki kasvot käsiinsä ja istui kauvan
liikahtamatta. "Onko se, voiko se olla mahdollista?" kuiskasi hän, "ei,
ei ... ah, kyllä ... jo aikoja sitten olisi minun pitänyt se käsittää,
joll'eivät ajatukseni olisi olleet niin kaukana siitä ... joll'en jo
kauan sitten olisi menettänyt kaikkea toivoani... Ja nyt elää minussa
tämä ihmeellinen, armas kevät-unelma, joka on kertova minulle oman
tarinansa, että oikein sen ymmärtäisin..."

Monta päivää oli Ester tavattoman hiljainen ja vakava, mutta totisuuden
yli väreili ilonhohde kuin auringonpaiste tummalla vuoristojärvellä.
Hänen katseessaan oli hajamielinen, sisäänpäin kääntynyt ilme.
Toisinaan oli hän niin ajatuksissaan, että Bengtin täytyi pari kertaa
uudistaa kysymyksensä, jolloin Ester pelästyneenä hypähti istuimeltaan
ja katsahti ympärilleen kuin unesta herännyt. Välistä istui hän
silmäillen Bengtiä, huulilla salaperäinen hymy, joka kuitenkin heti
haihtui, niin pian kuin hän kohtasi Bengtin ihmettelevän katseen. "Mikä
hänen on?" ajatteli Bengt, "millähän uusilla keksinnöillä hän nyt
aikonee hämmästyttää minua?"

Mutta myöhään illalla, kun Bengt vielä istui huoneessaan ja kirjotti,
tuli Ester, jonka hän luuli menneen levolle, hiipi sisään, pani pois
hänen kynänsä, otti hänen kätensä omiensa väliin ja kuiskasi kumman
liikutetulla äänellä:

"Bengt, minulla on jotain sanomista ... tai oikeammin kertomista ... en
ollut ajatellut puhua siitä tänä iltana, mutta minusta ei minulla ole
oikeutta kauemmin vaieta ... tule, istu viereeni hetkeksi."

Bengt katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei pitänyt häiritsemisistä ja
hänestä oli sopimatonta, että Ester, joka äskettäin oli ollut sairas,
keskellä yötä rupesi sydäntään purkamaan, sen sijaan, että olisi
maannut vuoteessaan ja nukkunut. "Naiset ovat naisia", ajatteli hän
nousten hitaasti, "heidän täytyy kaikin mokomin tehdä asiat niin
pitkiksi ja monimutkaisiksi kuin suinkin. Eikö hän olisi voinut äsken
puhua minulle, jos se muka on niin tärkeää?"

Ester veti Bengtin sohvaan, hiipi lähelle häntä ja sydämen tykyttäessä
niin rajusti, että hän luuli Bengtinkin sen lyönnin kuulevan, virkkoi:

"Bengt ... eräs asia ... niin ... Bengt ... etkö ole mitään
aavistanut?"

Bengt näytti vieläkin ällistyneemmältä.

"En", sanoi hän, "ei minun ole tapana 'aavistaa'."

Silloin kiersi Ester kätensä hänen kaulaansa, hiipi hänen syliinsä ja
kuiskasi pari sanaa hiljaisin, vapisevin äänin.

Bengt säpsähti, hän tuli kalmankalpeaksi, kyyneleet kohosivat hänen
silmiinsä, ja puristaen Esteriä kiihkeästi rintaansa vasten, hän
vastasi: "Nyt olet tuottanut minulle suurinta onnea, mitä ihminen voi
toiselle tuottaa, Ester..."

"En minä, Bengt, vaan Jumala..."

"Juuri sinä ... sinun kauttasi..."

Hän suuteli Esterin käsiä ja huudahti:

"Milloin?"

"Kun kevät saapuu ... silloin tulee pikku lemmikkimme, jota niin kauan
olemme odottaneet, ja hänen kerallaan päivänpaiste, valo ja onni
kotiimme..."

Mutta siitä asti, kun Ester kertoi Bengtille tulevansa äidiksi, sai hän
kokea uutta puolta hänen itsevaltaisuudestaan: hellää, luopumatonta,
käskevää rakkautta. Bengt piti hänestä huolta kuin hellä äiti
lapsestaan tai kuin saituri aarteestaan. Häntä hoitamassa ja
vartioimassa piti olla lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria, hän ei
koskaan saanut liikkua yksin ulkona, vaan Bengt seurasi häntä kuin
varjo; eikä auttanut, että hän vakuutti voivansa paremmin kuin
konsanaan ja että hänen ulkomuotonsa kävi yhä kukostavammaksi, Bengt
sittenkin itsepintaisesti holhosi häntä. Jos hän joskus pujahti pois,
kun Bengt ei ollut kotona, sillä Ester kulki mielellään yksin,
uneksi ja ajatteli, sai hän aina tuntea hänen tyytymättömyytensä
nuijan-iskuja, eikä Bengt ymmärtänyt sen tuottavan hänelle enemmän
vahinkoa kuin pisimmät kävelymatkat.

"Olemmehan saaneet kalliisti maksaa kokemuksen siitä, miten
varomattoman käy", sanoi hän synkästi, "tahdotko meille uudestaan saman
onnettomuuden?"

"Mutta Bengt ... _minä_ en voinut sille mitään..."

"Sinä vilustuit ... niin, älkäämme enää puhelko siitä, se on, Jumalan
kiitos, ohi ja unohdettu ... olkaamme nyt vaan järkeviä..."

Ja Ester oli "järkevä", hän alistui Bengtin kaikkiin vaatimuksiin,
niin, vieläpä hän viimeisinä viikkoina antoi hänen kantaa itseään
portaita ylös. Välistä häntä väsytti koko tämä hoito, joka oli niin
vastoin hänen tervettä, reipasta luontoaan, ja silloin saattoi hänelle
tulla katkeria ajatuksia: "tämä ei tarkota _minua_, ennen olin mitätön,
nyt on minusta äkkiä tehty suuruus, siksi että saan kunnian tulla erään
Falkensternin äidiksi..."

Mutta nuo mietteet hän heti karkotti, ne olivat rumia ja pikkumaisia
eivätkä sopineet hänen sydämensä hiljaisen pyhäkön unelmien rinnalle.

Pientä prinssiä tai prinsessaa ei odoteta suuremmalla innolla, kuin
koko Falkensternin suku, koko kaupunki ja Vångan tehdas jännitettynä
odotti tulevaa perillistä. Bengt oli pienokaisen syntymän vuoksi
ryhtynyt kuninkaallisiin toimenpiteisiin, lääkärit ja hoitajattaret
olivat valmiit ja odottivat vain merkin antamista.

Mutta Ester teki kaikki toimenpiteet tyhjiksi.

Eräänä toukokuisena sunnuntaiaamuna, kun kaikki nuput paisuilivat, kun
vaahterien latvoista sateli kultapölyä, aurinko kimalsi meren aalloilla
ja purret kiisivät ulappaa kohti, sunnuntaiaamuna, juuri kun
kirkonkellot kutsuivat puolipäivän jumalanpalvelukseen ja väreilevä
kevät-ilma kantoi niiden kaiun kauas yli seudun, silloin tuli kaivattu
pienokainen ja astui maailmaan kuin valon keijo sadun onnenmaahan.
Bengtiä, joka oli sahalla käymässä, lähetettiin heti hakemaan, mutta
hän ennätti kotiin vasta, kun kaikki oli ohitse.

Hän hämmästyi niin suuresti, kun kaikki oli käynyt niin vallan vastoin
hänen laskujaan, että hänen ensin täytyi masennetun tahtonsa
hyvittämiseksi pitää vaimolleen pieni lempeä nuhdesaarna
varomattomuudesta, johon Ester leikillisesti vastasi, että hänen
todella oli ollut mahdotonta odottaa. Bengt nauroi, koko pieni
välttämätön epäsointu haihtui kuin savuhattara kirkkaaseen ilmaan, ja
riemuiten otti Bengt vastaan lapsensa, pienen soman pojan, jolla oli
pitkää, silkinhienoa tukkaa niskassa ja kaksi kirkasta, tummaa
gasellinsilmää sinertävien silmäluomien alla...

Mutta Ester vaipui syvään uneen, josta hän välistä heräsi katsellakseen
ihmeellistä aarretta vierellänsä. Kuinka suloinen se oli, tuo
pieni olento, kuinka sen pienet varpaat käpristyivät, kuinka nuo
hennot, avuttomat jäsenet ojentuivat ja liikehtivät ja pikku suu
maiskutteli!... "Pieni ruusuinen ihmislapsi tummine silminesi,
puoliheränneine katseinesi, mitä uneksit aamuhetkenäsi, miten
luonevat elämän voimat olentosi syvyydessä sinunkin elämäsi kankaan?
Lemmittyni ... sydänkäpy ... unelmaini lapsi ... minkälainen lienee
elämäsi ... mitä polkuja vaeltanet? Voi, toivojeni lapsi, varmaan
kasvat hyväksi ja jaloksi, varmaan on elämäsi oleva valoisa ja
kaunis... Synnyithän sunnuntaiaamuna kirkonkellojen kaikuessa!
Täytinhän sielusi rukouksilla, unelmilla kaikesta, mikä elämässä on
suurta ja ihanaa!... Sinä ijäisyydenlapsi, joka et voi koskaan
kuolla ... jota ei mikään voi riistää minulta, vaikkapa kuolema meidät
erottaisi!..."

Ja hän ikäänkuin näkee edessään poikansa elämän: se on ijäisyyden
meressä aalto, joka ei koskaan katoa, joka vyöryy eteenpäin kautta
ajattomain avaruuksien ja jättää jälkeensä ilon, onnen ja rakkauden
kirkkaan valojuovan...



XI.


On ihmeellistä, kuinka lapsen pieni olento voi täyttää kodin, täyttää
sen niin, että surun ja alakuloisuuden varjot pakenevat, kuin aaveet
päivän tieltä, kuinka pienet sipsuttavat askelet kaikuvat huoneesta
huoneeseen, niin että kaikkialla syntyy elämää ja iloa, aivan kuin
oravain hypellessä metsässä, ja kuinka heleä, lepertelevä lapsenääni
hyväilee korvaa kuin lintusten laulu, kuin aaltojen loiske, kuin
kaikki, mikä on unensuloista ja täynnä sadun ja runouden tuoksua.

Niin tuli pikku Sven autioon, tyhjään kotiin, joka niin kauan oli häntä
odottanut. Siitä tuli hänelle suuri lintuhäkki, jossa yksi ainokainen
pieni, tummasilmäinen vaaleauntuvainen lintu viserteli kaiket päivät
aamusta iltaan. Kuin syntyperäinen hallitsija otti hän huostaansa
toisen huoneen toisensa jälkeen. Ensin lastenkamarin, jossa hän aina
tahtoi istua lattialla, juuri auringon valojuovan kohdalla -- niin pian
kuin tuli ilmettä hänen katseeseensa ja huulet osasivat hymyillä, pyrki
hän sinne -- sitten, kun hän rupesi kävelemään, astua lyllersi hän
saleihin ja Bengtin huoneeseen. Hänellä oli silminnähtävä taipumus niin
pian kuin mahdollista laajentaa omistustensa alaa.

Isossa salissa riippui useita sukukuvia eri ajoilta ja ne olivat
ensimmäisiä esineitä, joiden lähempään tuttavuuteen Sven joutui. Mutta
hänen tunteensa kutakin kohtaan olivat hyvin erilaiset ja tulivat
jyrkästi esiin; vanhoista univormu-herroista hän piti, niille hän
suojelevasti nyykäytti päätään ja Bengtin täytyi nostaa hänet ylös,
että hän sai niitä taputtaa ja hyväillä. Mutta oli siellä myös kuva
naisesta, jolla oli tummat, terävät silmät ja ulospistävä alahuuli,
ja häntä ei pikku Sven huolinut ystäväkseen. Hän nimitti häntä
"mutti-rouvaksi" ja häristi hänelle sormeaan ja huusi: "Hyi,
mutti-rouva, hyi, hyi!"

"Mitä on 'mutti', poju pikkuinen?" kysyi Bengt nauraen.

Mutta siitä ei Sven mitään tietoja antanut, se kuului niiden lukuisain
sanain joukkoon, joilla hän lapsena rikastutti äidinkieltään, ja
vanhemmat saivat ne tulkita niin hyvin kuin taisivat. Mutta kuva-parka
sai siitä pitäin nimen: "mutti-rouva".

Keittiö oli viimeinen alue, jonka Sven vallotti. Kun hän kasvoi
hiukkasta vanhemmaksi ja alkoi osata erottaa hyvän ja pahan, käytti hän
aina tilaisuutta hiipiäkseen sinne, kun vaan "Gucka", lastenhoitajatar,
ei pitänyt silmiään auki. Kuin suloinen, pieni, ahne koiranpentu
pujahti hän sisään ja hieroi ystävyyttä Liinan ja ruokakaapin suurten
hillopurnukkojen ja makeitten tavarain kanssa. Ja Liina loisti
ihastuksesta ja lankesi niin syvälle myötenantavaisuuden-syntiin kuin
langeta voi -- unohtaen, ett'ei pikku lapsille saa antaa mitään, joka
ei heille sovellu, -- sitten katkerasti katuakseen ja pitääkseen pikku
esitelmiä kohtuullisuudesta, joista Sven ei suuriakaan välittänyt. Ja
minne hän tulikaan, toi hän muassaan päivänpaisteisen luonteensa, ja
kaikkien täytyi nauraa hänelle, kuunnella hänen juttujaan ja täyttää
hänen toivomuksiaan, olipa heillä kuinka kiire tahansa. Eriksoninkin
kasvoille, joissa syvälle syöpyneet rypyt harvoin vaihtuivat, levisi
milt'ei kirkastunut ilme, kun Sven pisti pienen kätösensä hänen
kouraansa ja sanoi: "Pai Erikson, leiki hevosta Svenin kanssa".

Yleensä oli Sven lempein, taipuvaisin lapsi, mitä ajatella voi, jolla
oikeastaan näytti olevan vain yksi halu: aina saada olla iloinen ja
huoleton tarvitsematta koskaan nähdä ketäkään tyytymättömänä tai
suruisena. Ehk'ei hän aina liene ollut vallan tottelevainen; hän unohti
niin helposti, mitä äiti oli sanonut, ja hänellä oli erinomainen taito
luikertaa käsistä, lempeästi, hämmästyneesti sanoen: "Sitä ei Sven
muistanut". Mutta Ester hänet viimein noista luikertelemisista paransi.
Salissa oli hylly ja hyllyllä hienosti veistettyjä norsunluisia
nukkeja, joihin Svenin ei ollut lupa koskea. Mutta tätä kieltoa ei hän
koskaan muistanut; sopivan tilaisuuden sattuessa lyllersi hän sinne,
istuutui hyllyn eteen ja katseli kasvot tyytyväisyydestä loistaen noita
houkuttelevia kaluja; sitten siveli hän sormensa päällä niitä, yhä
rohkeammin, ja viimein, jos vaan laatuun kävi, otti hän ne hyllyltä,
toisen toisensa jälkeen. Ja kun Ester torui häntä tottelemattomuudesta,
vastasi hän mitä viattomin ilme kasvoissaan: "Sven ei _voi_ muistaa,
ett'ei Sven saa koskea niihin, ne ovat niin _kauniit_!"

Eräänä päivänä sattui sitten, että Sven jäi hetkeksi yksin saliin. Heti
kääntyivät hänen silmänsä pieniin kiusanhenkiin hyllyllä; hän laski
tavarat kädestään, juoksi sinne ja alkoi tapansa mukaan varovasti
silittää sileää, valkosta jalkaa. Mutta ennen pitkää voitti kiusaus
hänet, silmät paloivat halusta, pienet lihavat kätöset puristuivat
ahnaasti nukkien ympärille ja parissa sekunnissa olivat ne kaikki
vaeltaneet lattialle, ja sitten Sven istuutui ja kaikki kiellot
unohtaen antautui hetken nautintoon.

Mutta vähän ajan perästä näki Sven äidin seisovan kynnyksellä ja
tarkastelevan häntä hiljaa ja moittivasti. Sven ei kuitenkaan antanut
häiritä itseään; hänestä oli hyvin mieluista siirtää ikävät kohtaukset
niin kauas kuin suinkin -- tapa, jonka hän säilytti elämänsä loppuun
asti -- ja koska äiti ei mitään virkkanut, voi hän mielestänsä jatkaa
hupaista leikkiään. Vasta kun hän kuuli Esterin totisen kysymyksen:
"Sven, mitä sinä teet?" katsahti hän ylös kesken leikkiään ja päästi
irti pikku nuket. Mutta nytkin osotti hän taitoaan selviytyä
pulmallisista sattumista, sillä hän vastasi sanomattoman turvallisen ja
tyytyväisen näköisenä: "Sven siivoo, niinkuin Mari aamulla".

Ester kääntyi peittääkseen hymyään. Hän muisti omaa lapsuuttaan ja
pieniä viekkaita yrityksiään päästä epämieluisesta asemasta.

"Sitä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi hän ankarasti, "se on Marin
tehtävä eikä sinun. Sinua on päinvastoin kielletty koskemasta pikku
nukkeihin. Pane ne nyt kauniisti takaisin ja tule äidin luo."

Levollisesti ja täsmällisesti, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut,
pani Sven nuket pois ja tuli sitten äidin luo vallan turvallisen
näköisenä kuin viattomasti syytetty ainakin.

"Tiedäthän, Sven, ett'et saa koskea nukkeihin?"

"Mutta sitä ei Sven voi koskaan muistaa, äiti, ne ovat niin _kauniit_!"
vastasi hän ja näytti niin voitonriemuiselta kuin olisi lausunut mitä
painavimman todistuksen.

"Mutta etkö ymmärrä, Sven, että kun sinä unohdat, niin olet
tottelematon äitiä kohtaan", jatkoi Ester kuulusteluaan.

"Ky-yllä", vastasi Sven jo hiukan säveämpänä.

"Ymmärrätkö, että olet ollut tottelematon?"

"Ky-yllä." Tällä kertaa oli ääni kuiskaava, ja vapiseva alahuuli ja
sumentuvat silmät kertoivat lähestyvistä kyyneleistä.

"Tiedätkö, Sven, mitä äidin täytyy tehdä, kun olit noin tottelematon?"
jatkoi Ester ja hänenkin huulensa vapisi.

"Antaa vitsaa", vastasi pikku poika ja pani päänsä kallelleen ja katsoi
äitiä niin suloisesti ja alistuvasti, että Ester luuli sydämensä
halkeavan liikutuksesta. Jos hän olisi seurannut äidintunnettaan, olisi
hän sulkenut pikku rikollisen syliinsä ja peittänyt hänet suudelmilla,
niin ihastuttava hän oli Esterin mielestä, seisoessaan tuossa vapisevin
huulin, viaton katse tiukasti ja rukoilevasti kiinnitettynä äidin
silmiin. Mutta hän karkotti urhoollisesti nuo tunteet ja sanoi
totisesti, kyyneleen toisensa perästä vieriessä hänen kuumottavia
poskiaan pitkin:

"Niin, katsos, pikku poju, äidin täytyy sinua rangaista, kun olit
tottelematon, niinkuin Jumalan täytyy meitä isoja ihmisiä rangaista,
kun emme ole seuranneet hänen käskyjään; mutta sinä näet kyllä, että se
on vaikeaa äidille, äidin täytyy itkeä monta, monta kyyneltä ja hänen
sydämeensä koskee, mutta hänen täytyy rangaista sinun tähtesi..."

Sen enempää sanomatta laski hän pikku Svenin polvilleen, avasi hänen
housunsa ja löi pari kertaa hänen lihavaa pikku ruumistaan. "Ai, ai",
sanoi Sven; ei häneen koskenut kovasti, mutta hänestä oli sopivaa ja
edullista, että äiti niin luuli. Mutta kun hän pääsi taas jaloilleen,
loistivat hänen kasvonsa pelkkää iloa ja tyytyväisyyttä. "Nyt ei Sven
_koskaan_ enää ole tottelematon", vakuutti hän vakavana.

Ja Sven piti lupauksensa, joskaan ei sanan kaikkein laajimmassa
merkityksessä, Mutta hyllyn pieniä kiusankappaleita ei hän enää
koskenut. Välistä hän vilkuili sinnepäin, niin, vaipuipa toisinaan
niitä katselemaankin, mutta silloin hän samalla piti itselleen pieniä
varotuspuheita: "Sven ei saa koskea, äiti sanoi niin, Sven lupasi
äidille, ett'ei koskaan, koskaan ole tottelematon".

Samaan aikaan kuin Sven tutustui sukukuviin, syntyi hänessä myös
rajaton ihastus tauluihin, kuvakirjoihin ja soittoon. Joka päivä
laahasi hän muassaan jotain kirjaa, huudellen: "Äiti, näytä Svenille
tätä!" Mutta melkein aina täytyi heidän ensin katsoa erästä määrättyä
kirjaa ja siitä kirjasta erästä kuvaa, ritaria täysissä aseissa,
hevonen vierellään, eikä Sven milloinkaan väsynyt sitä katselemasta ja
siitä juttelemasta,

"Onko hänellä miekka vyöllä, äiti?"

"Tietysti, suuri miekka."

"Lyökö hän sillä?"

"Tietysti; hän lähtee taisteluun, hevonen on jo valmiina -- nyt
heilahuttaa hän itsensä satulaan ja ratsastaa pois..."

"Ketä vastaan hän taistelee?"

"Kaikkea pahaa vastaan maailmassa, jalo ritari taistelee kaikkea sitä
vastaan, mitä Jumala ei rakasta..."

"Voittaako hän, äiti?"

"Voittaa, lapseni; se, joka taistelee oikean ja Jumalan puolesta hän
voittaa aina, vaikka taistelu olisi miten vaikea tahansa..."

Ja pikku Sven vaikeni, syventyi katselemaan ritaria, silitti sormellaan
hänen kypäriään ja miekkaansa ja ajatteli monta ihmeellistä ajatusta.
Hänen hämärissä, siniusvaisissa lapsenunelmissaan leijaili kuvia
taisteluista elämän tuntemattomilla mailla, kuin hurmaavia satuja,
jotka vaikuttivat syvästi hänen pieneen sieluunsa ja täyttivät sen
sävelillä, jotka eivät koskaan enää lakanneet kaikumasta...

"Äiti", huudahti hän ja kääntyi äitiinsä silmät loistaen, "kun Sven
tulee suureksi, ratsastaa Svenkin taisteluun!"

"Vanha ritariveri kiehuu hänessä", sanoi hymyillen Bengt, joka seisoi
heidän takanaan ja kuunteli Svenin puhetta.

Mutta Ester ajatteli: "Minun rukoukseni synnyttävät hänen ajatuksensa,
rukoukseni, että hänestä tulisi sankari, joka taistelee hyvän ja oikean
puolesta, Jumalan valtakunnan lähestymiseksi..."

Niin myös Esterin laulut, joita hänen oli tapana hyräillä, loivat
ilonhohdetta Svenin lapsuuteen. Niidenkin joukossa oli tällä omat
erikoiset mielilaulunsa, joita hän ei väsynyt kuulemasta. Yksi niistä
oli pieni "Aamulaulu", ja sen suhteen oli Svenillä omat kujeensa.
Välistä sattui -- pienten väliaikain takaa, sillä Sven rakasti myös
vaihtelua esteettisissä nautinnoissaan -- että Gucka puoli kahdeksan
aikaan, jolloin Svenin oli määrä nousta, tuli Esterin luo, joka
kernaasti nukkui kauan aamuisin, ja katsottuaan hänet hereille,
huolestuneena sanoi: "En tosiaankaan tiedä, mikä Svenin on, mutta en
saa häntä valveille, hän vaan nukkuu ja nukkuu..."

Ester hymyili, hän ymmärsi kyllä tämän tiedonannon tarkotuksen.

"No, parasta lienee, että tulen sinne", sanoi hän, ojennellen
jäseniään.

"Niin, parasta on", vastasi Gucka luopumatta huolestuneesta ilmeestä,
jonka Sven oli hänelle suurella tarkkuudella opettanut, "hän on niin
itsepintanen, se poika!"

Ester nousi, pani aamupuvun ylleen ja meni lastenkamariin.

Siinä Sven makasi vuoteessaan ja aamu-aurinko heitti ikkunasta säteensä
tuon pienen pyylevän pojan yli, joka nojasi punasta, lämmintä poskeaan
tanakkaa kättään vasten. Hän näytti olevan syvässä unessa, mutta
puristi omituisella tarmolla kiinni silmiään, ja huulet liikkuivat,
niin ettei suinkaan ollut vallan oikein unen laita. Kun Ester tuli, ei
hän kuitenkaan liikahtanut, vaan hengitti syvään ja huomattavasti,
sillä välin kuin Ester istuutui sängyn laidalle ja hymyillen katseli
häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi pojan veitikkamainen katse loistanut
suljettujen luomien takaa ja pidätetty hymy vavahdellut hänen
huulillaan, kuin päivänsäde väreilevällä vedenpinnalla. Sitten alkoi
äiti laulaa:

    "Päivä kulkevi kattoja
    ja käki lehdossa kukkuu,
    vaan äidin poju se pikkuinen,
    hän liian kauan jo nukkuu."

Esterin laulaissa viimeisiä sanoja, avasi Sven nopeasti silmänsä,
kirkkaat ja tummat kuin kaksi pientä metsälampea, huusi ihastuksesta ja
kiersi kädet äidin kaulaan. Sitten hypähti hän ääneen nauraen
vuoteeltaan ja ilmotti heleällä äänellä ympäristölleen:

"Nyt on poju pikkunen hereillä!"

Toinen lempilaulu, pieni juttu neljästä hiirestä, jotka tanssivat niin,
että "koko maailma pauhaa", sai pikku Svenin vallan pois suunniltaan
ilosta. Lapsenmielikuvituksensa taikalasin läpi näki hän koko tuon
eriskummallisen tapahtuman: neljä hiirtä, sadun neljä verratonta
hiirtä, joita ei kukaan ollut ikinä vielä nähnyt, tanssii ja pyörii
vinhemmin kuin hiiret tai ihmiset konsanaan; yhä suuremmiksi ja
suuremmiksi ne kasvavat, ne ulottuvat taivaisiin asti, ne polkevat koko
maata; viimein alkaa maakin kieppua, se jyskää ja ryskää, kun lopuksi
kaikuu äidin valtava: "pim, pam!" Silloin tuntuu Svenistä, kuin pyörisi
kaikki ympäri, maa ja taivas, hän itse ja äitikin. Ja ihastus saa hänet
vallan pyörälle päästään, hän hyppii ja potkii ja nauraa kihertää, kuin
olisivat kaikki elämänilon ja -riemun henget päässeet irti.

Silloin otti Ester hänet polvilleen, painoi häntä rintaansa vasten ja
kuiskasi, peittäen hänet suudelmilla:

"Sinä pikku päivänsäde, sinä pikku onnentuoja, sinä pieni armas Jumalan
lahja!"

"Mitä on Jumalan lahja, äiti?" kysyi Sven ihmetellen; usein oli hän
kuullut äidin käyttävän tuota lempinimeä, ja nyt oli hänen mielestään
aika saada tietää sen merkitys.

Ester istui hetken kätkien kasvojansa Svenin kiharoihin ja ajatteli;
sitten katsahti hän ylös, asetti Svenin mukavampaan asentoon sylissään
ja sanoi:

"Oli kerran aika, pikku Sven, jolloin äiti oli hyvin murheissaan. Joku
oli tuottanut minulle pahaa mieltä ja minä surin sitä ja ajattelin,
ett'en enää koskaan tule oikein iloiseksi. Silloin eräänä päivänä
kuulin sydämestäni viserrystä, aivan niinkuin metsässä ollessaan
kuulee, kuinka pieni lintunen lauleskelee pilvisenä marraskuunpäivänä,
keskellä lunta ja jäätä. Ja minä niin ilostuin ja hämmästyin ja
kuuntelin hartaasti... Ja yhä heleämmin soi viserrys päivä päivältä,
ja viimein alkoi pikku lintuni laulaa... Et usko, miten ihanasti se
lauloi ... laulun toisensa jälkeen ... se lauloi auringosta ja keväästä
ja ilosta ja rakkaudesta, kaikesta, mikä elämässä on valoisaa,
hyvää ja kaunista... Mutta enin se lauloi Jumalasta ja Hänen
isänrakkaudestaan..."

Pikku Sven istui ja kuunteli suurin silmin ja puoliavoin suu liikkui
hiljaa, kuin olisi hän tiedottomasti seurannut mukana äidin kertoessa.
Kun Ester hetkeksi vaikeni, kuiskasi Sven ujosti ja ihastuneena:

"Minäkö olin tuo pieni lintu, äiti?"

"Odota, niin saat kuulla. Arvaathan, miten iloiseksi ja onnelliseksi
tulin, kun kuulin linnun laulavan sydämessäni. Koko apea mieleni
katosi, en voinut enää koskaan olla suruinen, voin vain kiittää ja
ylistää Jumalaa ... niin, minä aloin laulaa, minäkin, ja niin me
lauloimme yhdessä, pikku lintuseni ja minä... Mutta eräänä päivänä se
vallan vaikeni, mutta ei siksi, että se olisi ollut kuollut, ei,
päinvastoin, nyt oli se laulava ja visertelevä enemmän kuin koskaan
ennen, vaan siksi, että se oli jättävä sydämeni ja pääsevä ulos
maailmaan. Ja silloin oli pikku laululinnusta tullut suuri, vankka
poika, ja se poika olit _sinä_! Ja siksi nimitän sinua Jumalan
lahjaksi, sillä Jumala pani sinut sydämeeni, kun olin suruinen,
tehdäkseen minut jälleen iloiseksi ja onnelliseksi!"

Ester painoi häntä rintaansa vasten, ja Sven kiersi hellyytensä
ylenpalttisuudessa kätensä äidin kaulaan.

"Oi äiti, äiti, nyt tiedän, miksi niin rakastan sinua ... minähän olen
aivan kuin pikkuinen osa sinusta, koska olin lintuna sydämessäsi!..."

"Niin juuri, kultani, sinä ja minä olemme yksi sielu. Kun toinen
kärsii, kärsii toinenkin, ja kun toinen on iloinen, iloitsee toinenkin.
Kun elit sydämessäni ja minä kuuntelin lauluasi, kuulit sinä myös
kaikki minun ajatukseni ja tunteeni, jotka minussa ahersivat, ja niin
kutouduimme ikipäiviksi toisiimme..."

Pikku Sven istui hetken vaiti ja tuumi.

"Mutta, äiti", sanoi hän viimein hyvin totisena, "tämä on meidän
salaisuutemme, emme puhu siitä yhdellekään ihmiselle, ei isälle eikä
Guckallekaan, kuuletko. Ja me puhelemme siitä hyvin, hyvin hiljaa", --
hän alensi ääntään ja katsoi varovasti ympärilleen, "sillä, katsos,
päivänsäteet voivat kuulla, mitä sanomme, ja sitten ne voivat kertoa
sen metsän puille ja puut kertovat sen tuulelle, ja niin saavat kaikki
ihmiset tietää, että minä olin sydämessäsi pienenä laululintuna, joka
viserteli sinulle, kun olit surullinen. Ja me tahdomme sen pitää vain
itseämme varten, äiti, aivan niinkuin sadun pyhästä Genovevasta tai
sadun pikku merenneidosta!... Vai mitä, äiti?"

"Niin, kultunen, vain itseämme varten..."

Ester silitti hänen tukkaansa ja hymyili kyynelten lomasta; nuo
molemmat sadut olivat "salaisuutena" heidän kesken, ei kukaan muu
saanut niitä kuulla eikä tietää, että ne olivat olemassa. Nyt oli
heillä kolmas salaisuus: satu "Jumalan lahjasta", joka tuli
murheellista lohduttamaan, satu laululintusesta, joka viserteli
kevätvirsiään keskellä synkintä, pimeintä talvea...

Kun Sven oli viisivuotias, alkoi hän itse kyhäillä pieniä laulusia.
Kerran kun Ester tuli lastenkamariin, istui Sven, tapansa mukaan
keskilattialla leveässä auringon juovassa ja lauleli:

    "Päivän kaikki säteet
    tulee Svenin luokse,
    ja pikku Sven istuu
    suuressa auringossa."

Ester kirjotti muistiin tuon pikku runon ja pani sen talteen; hänestä
oli niin kuvailevaa Svenille, sunnuntailapselle, onnenprinssille, että
hänen ensimmäinen runonsa kertoi auringosta.

Mutta kun Sven oli luonnon helmassa, metsässä, silloin syntyivät hänen
kauneimmat laulunsa. Silloin oli hän tavallisesti aivan ääneti ja
ajatukset kiersivät hänen aivoissaan ihmeellisinä, valtavina
tunnelmina, jotka eivät koskaan voineet sanoiksi puhjeta; mutta ne
painuivat syvälle hänen sieluunsa ja jäivät sinne ainiaaksi soimaan
ikäänkuin kaikuina suloisesta, salaperäisestä sävelmaailmasta. Kun hän
kasvoi niin suureksi, että pääsi äitinsä kanssa kävelemään, kulkivat
hän ja Ester tavallisesti kauniina kevätpäivinä pitkiä matkoja
metsässä, joka oli kaupungin eteläpuolella. Se oli jylhä mäntymetsä,
jossa puut kasvoivat niin tiheässä, että niiden vihreäin oksain alla
oli aivan hämärää; maa oli ylt' yleensä sammalen ja vanamojen peitossa,
ja suorat, korkeat puunrungot kohosivat kuin pylväät kohti metsän
himmeää holvia. Vain siellä täällä tunkeusivat auringonsäteet esiin,
muodostaen räikeänheleitä juovia ja valopilkkuja metsän tummaan
vihreyteen. Kun Sven ensi kerran astui tähän metsään, oli hän vain
neljän vuoden vanha, mutta sen kauneus vaikutti pienokaiseen
valtavasti. Hän kävi hiljaiseksi ja kalpeaksi kulkiessaan siinä äidin
rinnalla. Äkkiä hän seisahtui, katsahti ympärilleen suurin ihmettelevin
silmin ja kuiskasi: "Niin kaunista". Sitten laski hän kätensä ristiin,
katsoi äitiinsä, kuin olisi hän vedonnut häneen, ja sanoi: "Täällä asuu
Jumala, äiti!"

Pikku Sven ei pitänyt tappelemisesta eikä liioin poikain rajuista
leikeistä; hänen paraimmat ystävänsä olivat aina tytöt, ja kun hän
joskus pääsi äitinsä mukana "tätien" luo, joilla ei ollut varalla
pieniä naissuvun edustajia, kuiskasi hän tavallisesti äidilleen,
kasvoissa erityinen ihmettelevä ja loukkaantunut ilme: "Eikö täällä ole
yhtään pieniä tyttöjä, äiti?" Hänen lapsuutensa paras ystävä oli Greta,
pormestarin nuorin tytär. Hän oli kaksi vuotta Sveniä vanhempi, ja
pikku Sven ajatteli rajattomalla ihailulla ja kaipauksella Gretan
suurta etevämmyyttä, tämä kun jo oli niin vanha ja viisas. "Näetkös",
oli Gretan tapana sanoa, kun Sven oli käymässä hänen luonaan ja hän
näytteli tälle aarteitaan, "nuo sain joululahjaksi -- ja nuo ja nuo...
Ja, katsos, tällaisilla luistimilla eivät _pikku_ lapset voi luistella.
Kun tulet suureksi, saat näillä luistella, sillä, katsos, niillä on
vaarallista kulkea ... ja vain _suuret_ lapset saavat niitä käyttää..."

Ja pikku Sven kuunteli suureksi mielenylennyksekseen Gretan ihmeellisiä
kertomuksia isojen lasten onnenmaasta, joita tämä hänelle kuiskaavalla,
salaperäisellä äänellä syötti, ja sitä syvemmin tunsi hän oman
mitättömyytensä, kuta enemmän hän ihaili Gretan monia urostöitä
urheilun, leikkien ja opintojen alalla.

Mutta kun Sven oli yksin lastenkamarissa, korvasi hän kyllä tappionsa;
silloin kuohahti hänessä miehen-ylpeys ja hän tunsi olevansa
suunnattomasti ylempänä Karinia ja Gertrudia, tehtailija Henningin
pikkutyttöjä, jotka oli häntä monta vuotta nuoremmat eivätkä vielä
osanneet selvästi puhua tai juosta.

"Katsos, äiti", huusi hän, kun hän hyöri lastenkamarissa, luullen
saavansa kiinni pallon, joka aina vieri tiehensä, "näin voi vain iso
poika leikkiä, äiti! Äiti, näin eivät osaa Karin ja Gertrud tehdä!"

"Eivät", vastasi Ester hymyillen, "ainakaan ei Gertrud, jota hoitaja
vielä kanneksii..."

Jo aikaisimmassa lapsuudessa valtasi pienen tunteellisen, taipuvaisen
Svenin voittamaton vastenmielisyys muutamia määrättyjä ihmisiä ja
asioita kohtaan. Falkensternien seurapiiriin kuului eräs "setä", joka
joskus sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen tuli käymään talossa, ja
niin pian kuin Sven vilahdukseltakaan näki tuon sedän, luikahti hän
pois, päästäkseen häntä tervehtimästä.

Ester pani sen vuoksi monta kertaa toimeen kuulustelun ja piti Svenille
nuhdesaarnoja.

"Miksi et pidä setä Prytzistä?"

"Sven ei voi sanoa", vastasi Sven valtioviisaasti.

"Senkö vuoksi, että hän nuuskaa?"

Ester tiesi, miten vaikeaa Svenille oli kaikki, mikä ulkonaisesti oli
vastenmielistä.

Sven pudisti päätään, mutta ollakseen oikein vilpitön, lisäsi hän:
"vain _vähän_ sen vuoksi".

Viimein onnistui Esterin saada selkoa totuudesta; Sven oli kerran
torilla ollessaan nähnyt setä Prytzin häristävän keppiään muutamille
köyhille pienokaisille ja kuullut hänen toruvan heitä, kun he olivat
kaataneet hietaa penkille. Sitä ei Sven voinut koskaan unohtaa. Se oli
syöpynyt hänen lapsenmielikuvitukseensa ja setä Prytz oli hänen
mielestään synkkä kuva pahoista, ilkeistä ihmisistä, joista saduissa
kerrotaan. Ester hiukan yritti ruveta sovittajaksi, sanoi, ett'ei setä
Prytz niin pahaa ollut tarkoittanut j.n.e., mutta hän tiesi vallan
hyvin voivansa istua puhumassa tuntikausia saamatta Svenin käsitystä
järkkymään. "Pienet köyhät lapset itkivät, ja setä teki näin!" kertasi
hän vain, ja pikku kasvoille levisi mitä pontevin paheksumisen ilme.
Mutta Ester sai hänet kuitenkin lupaamaan, ett'ei hän enää ensi
kerralla setä Prytzin tullessa luikahda tiehensä, kuin pieni
pahatapainen poika, kohteliaasti tervehtimättä setää. "Mutta Sven ei
voi pitää sedästä", lisäsi Sven varovasti, "Sven voi vain koettaa olla
kiltti ja kohtelias poika!"

Kun setä Prytz sitten eräänä sunnuntaina tuli heille vieraaksi,
asettui Sven kohta hänen viereensä ja tuijotti häneen niin
hullunkurisen urhoollisen-alistuvaisena, että Esterin oli vaikea pysyä
totisena. Kaikeksi onnettomuudeksi ihastui setä Prytz niin tästä
ystävällisyydestä, jota tuo pieni kaunis poika, kaikkien lemmikki,
osotti hänelle, että hän huolimatta Svenin sitkeästä, kaikenpuolisesta
vastarinnasta nosti hänet polvelleen, rupesi laskemaan leikkiä hänen
kanssaan ja nipisteli hänen poskiaan. Pikku Sven oli koko ajan
muuttumattoman alistuvaisen näköinen ja otsa oli syvissä rypyissä, hän
katseli setää rohkeasti silmiin ja vastasi yksitoikkoisesti: "niin" tai
"ei" kaikkiin kysymyksiin. Mutta äkkiä huomasi Ester, että poika
kalpeni; hän juoksi paikalle, sanoi, että Sven voi pahoin, ja vei hänet
lastenkamariin. Mutta tuskin ennätti hän sinne, kun pikku poika parka
alkoi kovasti oksentaa. Sen perästä ei Ester enää yrittänyt solmia
ystävyyttä Svenin ja setä Prytzin välillä.

Yleensä vältti Ester tämän tapahtuman jälkeen millään tavalla
sekaantumasta Svenin hienoon tunne-elämään, milloin Sven itse sulkeutui
itseensä. Ester huomasi, että hän mieluinten vaikeni kaikesta, mitä hän
paheksui tai piti rumana ja vastenmielisenä. Hän kääntyi siitä pois, ja
kuin kukka ojentuu päivään päin, ojentui hänkin kaikkea valoisaa, hyvää
ja kaunista kohden.

Oli vain yksi ruma asia tai oikeammin henkilö, joka sai armon Svenin
silmissä: lastenhoitaja "Gucka". Rumempaa ihmistä ei voi ajatella: hän
oli lyhyt ja paksu, tukka harmaanpunertava ja piirteet karkeat, ja kun
Sven ensi kerran hänet näki, kätki hän kasvonsa Esterin rintaa vasten
ja kuiskasi pelästyneenä: "niin ruma". Mutta sitten tuli hänestä ja
Guckasta parhaat ystävät, sillä Guckan mielikuvitus oli tyhjentymätön,
hän kertoi satuja ja tarinoita, juuri sellaisia, joita Sven halusta
ahmimalla ahmi. Hänen kömpelö ruumiinsa oli kuin kotelo, josta runouden
kultasiipiset perhoset pujahtivat esiin, eikä Sven nähnyt rumaa koteloa
kauniilta perhosilta. Satu kutoi sinistä taika-usvaansa ja lapsuuden
runous kehräsi hohtavia lankojaan Guckan muodottoman olennon ympärille.
Sven ei koskaan, ei edes silloin, kun hän oli täysikasvuinen ja vanha
ja oppinut mies, voinut huomata Guckan rumuutta ja kömpelyyttä.

Kun lapsuuden ensimmäiset vuodet olivat Svenin elämässä ohi, alkoi
hänessä tulla esiin omituinen luonteen ristiriita: toiselta puolen oli
hän naisellisen pehmeä ja altis vaikutuksille, toiselta puolen sitkeän,
järkkymättömän luja. Tämä lujuus ei koskaan esiintynyt kiivautena tai
vaativaisuutena, se oli levollista, milt'ei lamauttavan levollista,
joka vaikutti hyvin ärsyttävästi vastustajaan. Svenin luonne oli niin
äärettömän herkkätunteinen, niin altis vaikutuksille, että kaikki
ikäänkuin ryntäsi hänen päälleen, hän käsitti sen silmänräpäyksessä ja
muutti sen sisäiseksi omaisuudekseen; siksi hän oli niin taipuvainen,
niin nopea antamaan myöten ja tunnustamaan olleensa väärässä. Mutta
yhtä nopeat ja voimakkaat olivat hänen tunteensa myös silloin, kun
jokin tai joku sattui koskemaan siihen kohtaan hänessä, jota ei koskaan
voinut järkähyttää. Hän ei milloinkaan ilmaissut syitään -- ei edes
vanhempana -- hänestä tuntui, ett'ei hän kuitenkaan koskaan olisi
oikein voinut sanoa, mitä se oli, joka hänen syvimmässä sydämessään
niin voimakkaasti saattoi nousta järkähtämättömään vastarintaan, -- ja
siksi esiintyi tuo hentomielinen poika joskus niin itsepintaisena ja
uppiniskaisena. Kun hän tuli vanhemmaksi ja joutui ristiriitaan elämän
ja ihmisten kanssa, ilmeni tuo vastarinta toisinaan paradokseissa ja
koukkuilemisissa, joiden avulla hän piti puoliaan tarvitsematta
paljastaa omaa sisintä itseään. Lapsena se vain ilmeni siinä, että
hänen kasvonsa kävivät ilmeettömiksi, katse hajamieliseksi, ja silloin
ei häneltä saanut muuta vastausta kuin lyhyen "niin, niin" tai "vai
niin".

Sitä mukaa kuin hän kasvoi ja isän vaikutusvalta tuli suuremmaksi,
kävivät nuo hänen luonteensa vastakkaiset ominaisuudet yhä selvemmiksi.
Niin pian kuin Bengt kiinnitti häneen tummat silmänsä ja torui
häntä jostain pienestä rikoksesta, tuli hänen kasvoihinsa heti
väliäpitämätön, sitkeä ilme ja huulilta läksi vain tuo lyhyt vastaus:
"niin -- vai niin". Bengt oli mielestään oiva kasvattaja, kun näin pian
sai pojan säveäksi; mutta itse asiassa juuri silloin, kun isä häntä
nuhteli, asettui Svenin lujin puoli mitä itsepintaisimpaan vastarintaan
ja hänen koko pieni lapsensielunsa oli täynnään äänetöntä vastustusta
ja kiihkeää kaipausta niin pian kuin suinkin päästä pois synkän isän
luota aurinkoiseen, iloiseen lastenkamariin, missä oli äiti valoisine,
lempeine hymyineen ja Gucka ihmeellisine satuineen. Niin eli hän yhä
enemmän ja enemmän, sitä mukaa kuin hänen pieni persoonallisuutensa
muodostui, ikäänkuin kaksoiselämää kodissaan. Äidin seurassa
oli hän oma itsensä: ihastuttavan lempeä ja hellä runollisine
elämänkatsomuksineen, isän seurassa kehittyi hänestä pieni, itsepäinen,
umpimielinen automaatti, joka viekkaasti ja notkeasti liikkui
itsevaltaisen ylivoiman mukaan.

Joskus, kun Ester näki Bengtin ja Svenin yhdessä, kun hän huomasi,
miten pikku poika huolimatta kaikista äidin yrityksistä saada häntä
viihtymään isän luona, tavallisesti luikahti tiehensä niin nopeasti
kuin taisi, osottamatta kuitenkaan vähintäkään epäystävällisyyttä, tuli
hänen mieleensä synkkä aavistus, ja hän ajatteli: "Kerran he törmäävät
yhteen -- kerran seisoo kaksi tahtoa vastakkain, kuin kaksi
paljastettua miekkaa, ja silloin -- silloin ne miekat menevät myös
minun sydämeni läpi".

Mutta hän seurasi pienen poikansa esimerkkiä: hän kääntyi heti pois
synkästä ajatuksesta ja herätti esiin valoisan, onnellisen ajatuksen.
"Epäluottamus ja levottomuus eivät auta Sveniä maailman läpi", mietti
hän, "vaan sen tekee uskonrukous ja luja luottamus siihen, että hän on
kasvava hyväksi ja jaloksi ja että Jumala minua auttaa häntä
sellaiseksi ohjaamaan."



XII.


Noin viisitoista vuotta sitten asui sen kaupungin laidassa, missä
Falkensternit ja Henningit niin monta vuotta olivat kilpailleet
vallasta, eräs köyhä pesijätär, leski, jonka mies oli musertunut Vångan
sahassa. Useat kaupungin hienoista perheistä pitivät hänestä huolta ja
suojasivat häntä, ja paitsi sitä sai hän apurahaa sahan puolesta.
Hänellä oli kahdeksan lasta; kaksi pojista kävi jo työssä, vanhin
tytöistä oli niihin aikoihin kuudentoistavuotias ja kantoi pesua
niille, jotka äidillä työtä teettivät. Tyttö oli tavattoman
miellyttävä, sinisilmäinen ja kultakutrinen, ja eihän ollut hänen
syynsä, että hänen sorja ulkomuotonsa ja loistavat silmänsä saattoivat
hänet seikkailuille alttiiksi ja saivat aikaan monta selkkausta hänen
muutoin niin hiljaisessa, vaatimattomassa elämässään. Kaikki, joille
äiti teki työtä, pitivät häntä lemmikkinään; aina lapsesta asti oli
hänestä huolta pidetty, hänet haettiin lasten leikkitoveriksi koteihin
ja jouluisin sai hän koko joukon mitä erilaisimpia lahjoja, aina
antajain erilaisten mielipiteitten mukaan: kirjoja ja paperia
pormestarinnalta, makeisia ja kauniita vaatteita Lestradin neideiltä,
uskonnollisia kirjasia rehtorin rouva Grahnilta j.n.e. Rouvat milt'ei
arvelivat, että heillä kullakin oli pieni osansa tuosta nuoresta
tytöstä ja että hänen miellyttävä persoonallisuutensa oli tulos heidän
hyväntahtoisuudestaan ja joululahjoistaan. Usein keskustelivat he äidin
kanssa hänen tulevaisuudestaan ja koettivat mitä parhaimmin sitä
suunnitella.

Siksi herättikin syvää surua ja ihmetystä, että heti tytön ripille
päästyä alkoi kaupungissa liikkua hänen mainettaan loukkaavia huhuja.
Rouvat puhuivat sekä toistensa että tytön ja hänen äitinsä kanssa,
mutta menestyksettä. Tuloksena oli vain vältteleviä vastauksia,
kyyneleitä ja huokauksia. Mutta huhu osottautui todeksi, nuori tyttö
oli langennut, tuo iloinen, kaunis seitsentoistavuotias, jonka osaksi
oli tullut niin paljon auttavaisuutta ja rakkautta, oli saattanut
itsensä ja äitinsä häpeään. Hänen suojaajansa surivat ja itkivät, hekin
olivat entistään rakastavaisemmat, osaaottavaisemmat ja keksivät yhä
uusia keinoja, miten auttaa ja nostaa. Ken oli syypää lapsiraukan
lankeemukseen, siitä ei kukaan saanut selkoa. Tyttö pysyi vaiti kuin
hauta, hänen kasvojensa ilme kävi selvittämättömäksi kuin mikäkin
elämänarvotus, niin pian kuin sitä seikkaa kosketeltiin. Häneen oli sen
sijaan tullut jotain uutta, umpimielistä, salaperäistä, joka olisi
ollut omiaan pelästyttämään ihmissydämen monien piilolokeroiden
tuntijaa, häntä, joka ymmärtää, mihin itseensä sulkeutunut epätoivo voi
johtaa.

Ja niin sai eräänä päivänä surullisen romantinen tapaus koko kaupungin
hämmästyksiinsä. Oli joulukuun ilta. Kauhea raju-ilma kulki yli seudun,
heitti maahan sähköpylväät ja kaatoi hongat metsässä; kaupunki peittyi
lumipyörteisiin, lyhdyt vilkkuivat usvan keskeltä kuin pienet, uniset
silmät, ja mereltä kuuluivat myrskyn pauhun tahdittomat sävelet:
milloin rajua ulvontaa, milloin matalaa, kumeaa jyminää. Ainoastaan
velvollisuus tai epätoivo voi moisena yönä houkutella ihmisen
kodistansa.

Epätoivo, järjen ja tunteen sokaiseva epätoivo, pakotti tuona yönä
Liina Fältin, köyhän pesijättären tyttären, muiden nukkuessa hiipimään
ulos, lapsi käsivarrellaan. Ei kukaan tullut vastaan, ei kukaan estänyt
häntä, myrskyyn ja pimeyteen hän läksi umpimähkään, ainoana johtonaan
tuskantäysi vaisto, joka vaati häntä merelle päin... Tuiskun
pieksemänä, myrskytuulen sinne tänne heiteltävänä, ponnisti hän
eteenpäin pienine, inisevine taakkoineen, kunnes milt'ei tiedotonna
vaipui kinokseen. Lumipilvet tuprusivat hänen ylitseen, vaivuttivat
hänen ruumiinsa velttoon herpoutumistilaan ja kätkivät hänet viimein
lapsineen valkoiseen, kylmään hautaan. Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun
myrsky asettui ja merellä taas kuljettiin, löytyivät äidin ja lapsen
jähmettyneet ruumiit kaukaa lahdelta...

Mitään lähempää, esimerkiksi mitä varten tyttö kuolemaa etsimällä
pakeni häpeää, joka kohtaa niin monia hänen vertaisistaan, ei koskaan
saatu tietää. Salaperäinen hämäryys laskeutui kohta tapahtuman yli ja
taajeni vuosi vuodelta, tehden jutusta ikäänkuin puolilegendan, joka
antoi paljon ainetta kaupungin romantisille sieluille. Nuoren tytön
äidilläkin oli hyvin vähän tietoa siitä, mitä tyttären sydämessä ennen
itsemurhaa oli liikkunut; vain pari kertaa oli hän kuullut hänen
kuiskaavan: "parasta lienee, että surmaan itseni ja lapsen". Ainoa,
joka jotain tiesi, oli Åke Henningin sisar, hänelle oli tyttö
uskoutunut, mutta hän vaikeni tiedoistaan.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin huhu, saaden vauhtia siitä
pikkuseikasta, että Liina Fält joskus oli nähty erään nuoren
alkeiskoulun lehtorin seurassa, syytti tätä tytön viettelijäksi. Kun
hän heti Liinan kuoleman jälkeen kovasti sairastui, oli se muka ylen
selvä todistus, eikä kukaan enää epäillyt kauemmin, kuka oli nykyjään
kaupungin suurin roisto. Suuttumus hänen teostaan oli ennen kuulumaton.
Hän oli vastanainut ja hänellä oli rakastettava nuori rouva, joka juuri
äsken oli tullut äidiksi; koko kaupunki nousi siis yhtenä miehenä ja
käänsi hänelle halveksien selkänsä. Ja huhun todenperäisyys tuli
vahvistetuksi, kun hän pian tämän jälkeen pyysi eroa ja matkusti
ulkomaille -- murtuneen terveytensä tähden, sanottiin, mutta
yksimielisesti tuumivat kaikki, että vaikutin oli syvemmällä, sitäkin
suuremmalla syyllä, koska hän ei koskaan palannut, vaan haki paikan
muualla.

Viimein vaipui tämä surullinen tapaus unhon aaltoihin: kuva nuoresta
tytöstä, joka joulukuisena yönä katosi lumimyrskyyn, hälveni yhä
suurenevaan etäisyyteen. Mutta muisto viettelijästä painui ihmisten
tietoisuuteen rumana, mustana tahrana, ja vielä monta vuotta hänen
poismuuttonsa jälkeen saattoi tapahtua, että kun ajatukset joskus
sattuivat johtumaan menneisyyteen, muistettiin myös Liina Fältin
surullista kohtaloa, vanhat selitykset ja yhteensovittelut risteilivät
uudelleen mielissä ja päättyivät aina samaan lopputulokseen: "No niin,
se nyt oli inhottavimpia juttuja, mitä meidän piirissämme on
tapahtunut". Mutta muuten oli kaikki ohi ja unohdettu, samoin kuin
Liinan hauta kirkkomaalla, missä ei edes mätäs noussut, ja äidinkäsikin
oli aikoja sitten lakannut sinne kukkia kantamasta.

Mutta mikä on unohdettu, se ei ole kuollut; mikä vuosia uinuu, siinä on
vielä elämää, se voi herätä jälleen, herätä tuskanhuudoista, oikeutta
ja sovintoa vaativista huudoista, jotka äänettöminä nousevat
murrettujen sydänten syvyydestä, yksinäisistä, hyljätyistä haudoista.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamupäivänä, kun Ester ja Bengt söivät suurusta ja pikku Sven --
nyt "suuri" seitsenvuotias poika -- joka istui heidän välillään,
koululaiseksi kohonneen syvällä totisuudella sekä selvästi ymmärtäen
ajan tärkeyden ahmi velliänsä, virkkoi Bengt jyrkästi, niinkuin se,
joka kauan on ajatellut sanottavaansa:

"Näin ilkeää unta viime yönä. Olin näkevinäni Åke Henningin tuijottavan
minuun synkin katsein, ja minne menin, tuli hän aina perässäni ja
tuijotti. Saatpa nähdä, Ester, että hän on kuollut; kun viimeksi kuulin
hänestä, oli hän hyvin sairas..."

"Åke parka", vastasi Ester miettivänä. Sitten lisäsi hän: "Minäkin näin
niin kumman unen viime yönä. Olin kulkevinani satamassa; mutta se ei
ollut sellainen kuin se todellisuudessa on, vaan aivan vieras ja pimeä
ja sen ympärillä risteili omituisia katuja. Ihmisiä juoksi edestakaisin
lyhdyt käsissä, aivan kuin jotain olisi tapahtunut... Silloin kuulin
heidän toinen toisensa jälkeen huutavan: 'Voi, voi Falkensternin ylpeää
purtta, nyt se on uponnut!'"

"Niin, sepä oli todella ilkeä uni", sanoi Bengt nyreissään, "niin
inhottava, että melkeinpä olisit voinut olla kertomatta. Kaksi suurta
lautalastia on juuri matkalla Austraaliaan."

"Minusta se ei ollut inhottava", vastasi Ester, "se oli vakava ja
ihmeellinen ja siinä vallitsi vaikuttava, juhlallinen tunnelma, joka
vieläkin seuraa minua..."

Muutaman päivän perästä tuli Bengt Esterin luo, sanomalehti kädessä.

"Aavistukseni oli oikea sillä kertaa", sanoi hän, "katsos... Åke
Henning on kuollut ... hän kuoli verensyöksyyn Davos'issa."

Ester otti lehden ja luki lyhyen ilmotuksen hänen kuolemastaan.

"Åke raukka", sanoi hän ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Raukka'" kertasi Bengt, olkapäitään kohauttaen, "niin, miksi et
ottanut häntä, saithan valita kaupungin rikkainten nuorten miesten
välillä? Hän olisi varmaan ollut paljon parempi aviomies kuin minä."

"Niin, luultavasti. Mutta minä rakastin sinua, ja siksi en voinut
'ottaa' ketään muuta kuin sinut. Minun käy vain niin sääli Åkea. Hän on
niitä ihmisiä, joilta elämä kieltää kaikki, -- emme käsitä miksi, --
jotka kuolevat surussa, ilman että koskaan ovat saaneet maistaa
onnea... Mutta sehän on yhdentekevää, ehkäpä se nyt tulee hänen
osakseen..."

"Niin, hänellä oli huono onni, poika paralla. Lapsena hän oli heikko ja
kivulloinen, ja muut pojat häntä aina nöyryyttivät. Sitten hän
alituiseen joutui oloihin, joita hän ei kestänyt, ja ihmisten pariin,
jotka olivat häntä voimakkaammat. Jonkunlainen ylimielisyys ajoi hänet
aina yrittämään sellaista, mihin hän ei pystynyt. Mutta nyt hän on
vapaa -- tuo onnellinen!... Tapasin kadulla Carl-Edvardin ja hän
kertoi, että heille oli kirjotettu hänen viime hetkistään ja että hän
oli lähettänyt tervehdyksen kotiin, sanoen kuolevansa onnellisempana,
kuin mitä hän eläessään oli ollut..."

Siitä asti, kuin Bengt luki Åken kuolemanilmotuksen, jäi häneen
piintyneenä päähänpistona luulo, että nyt, kun Åken henki oli jättänyt
ruumiin, kun häntä eivät enää maalliset lupaukset pidättäneet, hän oli
kiiruhtava täyttämään kostonaikeensa paljastamalla jollain
yliluonnollisella tavalla kauan säilyttämänsä salaisuuden, tehden siten
Bengtistä aseettoman rikollisen hänen vaimonsa, poikansa ja koko
yhteiskunnan silmissä ja näin kuolemassa musertaen vihatun kilpailijan,
jota hän ei elämässä voinut saavuttaa. Se oli tosin puolimieletön,
sekava ajatus, jonka omantunnontuskain pyörre ja heräävät muistot
olivat synnyttäneet, mutta se ei hellittänyt hänestä, se istui aaveena
hänen vierellään, se heitti salaperäistä varjoaan kaikkeen, mitä hän
ajatteli ja sanoi. Hänen mielensä oli kuin sen, joka kulkee
onnettomuutta odotellen ja joka ilta levolle laskeutuessaan ajattelee:
minkälaista lienee huomisiltana? Hänestä tuntui, kuin olisi Åken
kohtaloon erottamattomasti liittynyt hänen omansa, ja että niinkuin
Åken kohtalo nyt oli ratkaistu, niin täytyi hänenkin tulla ratkaistuksi
-- vaikka toisella tavalla.

Siksi hän ei hämmästynyt, vaan hänet ainoastaan täytti tuska ja raivo,
kun hän pari kuukautta Åken kuoleman jälkeen avasi hänelle lähetetyn
sanomalehden, jossa oli kaivettu esiin koko tuo vanha juttu ja hän
itse, joskaan ei suorin sanoin, niin kuitenkin aivan läpinäkyvän
selvästi esitetty kertomuksen "konnana". Ester oli huoneessa, kun hän
luki tuota, ja hänen täytyi siksi hillitä itseään. Hän pani
levollisesti sanomalehden kokoon, silmäili hieman erästä toista, nousi
ja meni omaan kamariinsa osottamatta minkäänlaista mielenliikutusta;
hän oli ainoastaan hyvin kalpea.

Tultuaan huoneeseensa, luki hän vielä kerran läpi koko kirjotuksen.
Sävy oli katkeran syyttävä; Bengtiä ei esitetty ainoastaan kurjana
viettelijänä, -- kuvaus tyttöraukan kuolemasta oli kerrottu tuskallisen
liikuttavasti --- vaan myös raukkamaisena konnana, joka vuosia oli
antanut toisen kantaa syytä rikoksestaan ja itse, hyvän nimensä ja
rikkautensa varassa, esiintynyt yhteiskunnan pylväänä. Kirjotuksen
lopussa huomautettiin, että koko tämä inhottava juttu oli selvä
todistus siitä, miten lahot ja rappeutuneet vanhat "yhteiskunnan
pylväät" itse asiassa ovat.

Kun Bengt oli lukenut loppuun, rypisti hän kokoon lehden ja repi sen
kappaleiksi, jotka hän sitten raivosta vavisten heitti uuniin. Ensin
joutui hän vaistomaisesti tavallisten ylpeiden ajatustensa valtaan.
"Minä haastan miehen oikeuteen, uhraan mitä tahansa saadakseni hänet
masennetuksi..." Mutta sitten seurasi kauhistava vastakohta: hän vaipui
velttoon, toivottomaan epätoivoon. "Mistä hänet haastaisin oikeuteen,
mistä häntä syyttäisin? Siitäkö, että hän sanoi totuuden, jonka minä
salasin?"

Mutta kuinka oli tuo huhu päässyt liikkeelle? Todellisuudessa sangen
yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla. Åken kuolema herätti tuon
vanhan jutun taas eloon -- Rakel Henningin ystävyys nuorta tyttöä
kohtaan oli näet saanut ihmiset siihen luuloon, että Åkekin oli hänen
ihailijansa -- sitä ruvettiin uudestaan käsittelemään ja sen
romantinen aihe ja pöyristyttävä tunnelma näyttivät vieläkin
kykenevän kiihottamaan kaupunkilaisten mielikuvitusta. Ja muuan
vähäpätöinen seikka, johtopäätös eräästä ennen tekemättä jääneestä
yhteensovituksesta, antoi vähitellen aihetta uuteen otaksumaan: että
lehtori Valkers ehkä olikin syytön, ettei Liina Fältin kuolema ehkä
ollutkaan hänen omallatunnollaan. Nyt täytyi kääntää katseensa
toisaalle; muuan uusi huomio, vähäpätöinen seikka, määräsi suunnan,
yllämainitun sanomalehden toimittaja tunsi ilmassa skandaalituoksua,
lähetti nuuskijoitaan eri suuntiin, kuulusteli rouva Fältiä, Liinan
äitiä, sai katsella ja tutkia paria pientä muistoa, jotka tyttö oli
saanut rakastajaltaan, j.n.e. Salateitä, sotkuisia vyyhtejä
selvittämällä ja ristiriitaisia huhuja yhdistämällä saatiin siten
kokoon ainekset juttuun, joka sitten eräänä aamuna iski keskelle
kaupunkia ja kiihotti kaikkein mieltä.

Mutta Bengt ei ikinä voinut uskoa, että se näin yksinkertaisesti oli
tapahtunut. Hänen pahasta omastatunnostaan kohosi alati hämärä
tuskankuva: Åke Henningin henki kostonhaluisena julistamassa hänen
syntiään koko kaupungille. Ja tuon mielikuvan takaa oli hän kuulevinaan
ikäänkuin kohinaa jostain vielä voimakkaammasta ja kauheammasta:
Jumalan tuomio kohtasi häntä...

Hänen asemansa ei voinut häntä pelastaa; ei kukaan sanonut mitään, ei
kukaan rikkonut väliään hänen kanssaan, mutta hän tunsi kaikkien vihan
tukehuttavana ilmana ympärillään. Hän tunsi, että joskin yhä
kumarrettiin hänen nimeään ja rikkauttaan, niin häntä ihmisenä
halveksittiin. Hän tunsi sen, kun hän tuli Vångan sahalle; työmiehissä
oli jotain vierasta, niin, olipa hänestä pikku lastenkin silmissä
toinen ilme, kun he häneen katsahtivat. Yhteiskunta sulki hänet
näkymättömän, kammottavan, murtumattoman muurin taa, jonka se toisinaan
rakentaa ihmisen ympärille, joka on tehnyt alhaisen teon, mutta ei ole
lain saavutettavissa. Bengt oli koskettanut siihen kohtaan ihmiskunnan
omassatunnossa, missä oikeudentunnon puhtaat kielet väräjävät, ja
yhteiskunta, jonka keskellä hän eli, käänsi hänelle halveksien
selkänsä...

Hän ei ollut tietävinäänkään; hän esiintyi vanhaan tapaansa kodissaan
ja seurapiirissään, vaikka hän tiesi, että jok'ainoa katupoikakin oli
lukenut kirjotuksen hänestä. Eihän siitä liioin voinutkaan välittää, ei
ollut millä puolustautua; kaikki oli äänetöntä ja salaperäistä, mutta
tyhjentävän voimakasta, niinkuin vain yleinen mielipide saattaa olla.
Hän ei voinut muuta kuin asettaa jäisen ylpeyden kilvekseen kaikkea ja
kaikkia vastaan.

Välistä joutui hän kiusaukseen kääntyä jonkun asianajajan puoleen,
haastaa sanomalehden toimittaja oikeuteen, panna likoon muutamia
tuhansia kruunuja ja tehdä koko asiasta pelkkä skandaalijuttu. Mutta
sitten heräsi hänessä oikea ylpeys ja vastasi: "Ei, parempi sortua,
parempi tarttua viimeiseen keinoon, joka aina on tarjona: jättää
kaikki, parempi se, kuin lisätä rikostaan uudella raukkamaisuudella,
uudella valheella".

Usein vilahti hänessä näihin aikoihin ajatus: "Mahtaakohan Ester jotain
tietää, eikö kukaan liene ollut kyllin hienotunteinen ja ystävällinen
nimettömästi lähettääkseen hänelle lehden?" Oikeastaan oli Ester ainoa,
jota hän pelkäsi; kenenkään toisen katsetta ei hän arastellut, tuntuipa
se hänestä kuinka uteliaalta ja tarkottavalta tahansa, mutta Esteriä
hän ei enää koskaan voinut katsoa silmiin. Ajatus, että Ester oli ehkä
lukenut kirjotuksen, että tämä loka tuli lähelle hänen sieluaan, jonka
puhtautta Bengt, joskin vaistomaisesti, rakasti enin koko maailmassa,
ja että hän, Bengt, oli Esterin silmissä oleva ei ainoastaan
rikollinen, vaan myös kurja raukka, se ajatus oli hänestä sietämätön. Ja
kuitenkin tunsi hän järkähtämättömän varmasti, että ennemmin tai
myöhemmin, tavalla tai toisella, täytyi sen hetken tulla.

Huomaamattaan, seuraten epätoivoisen, harhaan joutuneen tarvetta etsiä
suojaista satamaa, lähestyi hän näihin aikoihin yhä ja yhä enemmän
Esteriä. Välistä, kun he illoin istuivat Bengtin huoneessa, saattoi
tapahtua, että hän päästi kädestään kirjan tai sanomalehden, jota hän
par'aikaa luki, ja istui uneksivaisena ja tuijotti Esteriin kohta
katsellakseen muualle ja ollakseen taas lukevinaan, kun Ester nosti
silmänsä.

Ja vaikk'eivät he mitään sanoneet, vaikka kumpikin istui kirjaansa
kiintyneenä, tahtoi hän kuitenkin pitää Esterin läheisyydessään; jos
tämä viipyi, lähetti hän häntä hakemaan, ja jos hän nousi lähteäkseen,
pääsi Bengtin huulilta puolittain nyreä, puolittain alakuloinen: "Minne
sinä nyt taas menet, etkö voi istua hetkeäkään rauhassa?"

Hänen muutoksensa ei jäänyt Esteriltä huomaamatta, ja hän ymmärsi, että
jokin syy siihen oli, että jotain oli tapahtunut joko Bengtin
ulkonaisessa tai sisäisessä elämässä, mutta mitä, siitä ei hänellä
ollut aavistustakaan; sillä huhut, jotka liikkuivat kaupungilla, eivät
olleet saapuneet hänen korviinsa.

Eräänä iltana, kun Ester rukoiltuaan pikku Svenin kanssa tuli Bengtin
huoneeseen, sanoi tämä aivan äkkiä:

"Istuin tässä ja ajattelin koko ajan sinua, Ester. Sinä olet sentään
pieni omituinen ihminen."

Ester naurahti.

"Miten niin?"

"Katso, sinä näytät niin lempeältä suurine, uneksivine silminesi ja
pienine pehmeäpiirteisine suinesi ja naisellisessa taipuvaisuudessasi
olet kuin vahaa, ja kuitenkin olet ainoa ihminen, jonka ylitse minulla
ei ole ollut valtaa. Se se on kummallista..."

Ester hymyili ja katseli miettiväisenä eteensä.

"Sanon sinulle syyn siihen: minussa ei ole vähintäkään taipumusta
itsevaltaisuuteen."

"Sepä merkillinen selitys, yleensähän on kai helpompi taivuttaa sitä,
joka ei ole itsevaltainen..."

"Ei, sinä erehdyt", keskeytti Ester innokkaasti, ei koskaan voi
taivuttaa ketään muuta kuin sitä, joka tilaisuutta saatuaan puolestaan
taivuttaisi muita. Minä ... minä olen päinvastainen ... kaikessa
hentoudessani on minussa lannistamaton vapaudenkaipuu, kaipaan vapautta
sekä itselleni että muille. _Minä_ en ikinä voisi ketään taivuttaa
valtani alle, en ikinä millään tavoin sortaa toisen ihmisen luonteen
omituisuuksia. Mutta siksi vaadin samaa itselleni. En kenenkään vuoksi
voi luopua omasta yksilöllisyydestäni. Minä voin musertua, sortua,
kuolla, mutta en koskaan voi toiseksi muuttua, olipa sorto kuinka kova
tahansa."

"Tuohan on oikeastaan ristiriitaista", vastasi Bengt hieman tylysti,
"kun kaikki ympärinsä kääntyy, löytyy ehkä suurin itsevaltias sinun
omasta sydämestäsi, niin lempeältä ja naiselliselta kuin näytätkin."

"Jos minussa sitä olisi ollut, Bengt, niin en nyt istuisi tässä sinun
vaimonasi. Tai myöskin, jos olisin ollut orjaluonne, sillä siksi voi
nimittää pieniä itsevaltiaita, olisit sinä tehnyt minut paljaaksi
räsyksi, nollaksi. Juuri siksi, ett'en tahtonut hallita, että tahdoin
ainoastaan olla oma itseni, siksi et ikinä saanut mitään valtaa
ylitseni..."

"Sinä muistutat kesytöntä lintua, Ester, sinussa on keijojen luontoa,
nuo loistavat silmät ja tuo kultatukka eivät valehtele, keijo elää yhä
sinussa..."

Ester nauroi, mutta kävi äkkiä hyvin totiseksi.

"Sinä olet oikeassa, Bengt, minussa oli jotain lumottua, kesytöntä,
ikäänkuin tumma metsikkö, missä ajatukset kulkivat uhkamielisinä ja
hillittöminä... Ja kukapa tietää, mihin ne ajatukset olisivat minut
johtaneet ... ne olivat kerran valloillaan ... ja lensivät ... niin,
sehän on sama... Jumala auttoi minua sillä hetkellä... Jeesus kulki
itse sieluni läpi ja silloin kävi siellä hiljaiseksi ja tyyneksi, ja
Hän opetti uhittelevalle metsälinnulle rakkautensa ja vanhurskautensa
salaisuuden..."

Bengt ei vastannut; huoneessa syntyi pitkä ja syvä hiljaisuus. Ester
tarttui taas työhönsä ja Bengt alkoi jälleen lukea kirjaansa.

Mutta kun Ester hetken perästä silmäsi ylös, näki hän, että Bengt
käytti kirjaa vain kilpenä, jonka takana hän istui synkin, suruisin
katsein eteensä tuijottaen eikä näyttänyt edes huomaavan vaimonsa
katsetta. Esteriä hämmästytti, miten toisenlainen hänen ilmeensä oli
verrattuna tuohon ylpeään, hieman teeskennellyn huolimattomaan, joka
tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan -- nyt muistutti hän sitä nuorta
miestä, joka kerran niin nopeasti voitti Esterin sydämen, ero oli vain
siinä, että hän silloin oli niin iloinen ja säteilevä ja nyt niin
syvästi surullinen. Esterin mieleen johtui myös, miten jalot olivat
Bengtin kasvonpiirteet, kun sielu niissä näin heijastui, ja hän
ajatteli, että sellainen oli myös Bengtin sisäinen olento, siinä _oli_
jaloja ja kauniita piirteitä, niitä hän kerran oli rakastanut, ja kun
kaikki halpa ja pikkumainen, joka ne oli vääristänyt, oli katoava,
silloin oli Bengtin sielu, hänen ijäisyysolentonsa, oleva yhtä puhdas
ja ylevä, kuin nyt hänen kasvonpiirteensä...

Äkkiä kääntyi Bengt Esteriin päin ja sanoi kiivaasti ja hätäisesti,
niinkuin se, joka kauan epäröityään hyppää alas syvyyteen:

"Ester, oletko koskaan kuullut Liina Fältistä puhuttavan?"

"Olen", vastasi Ester epäröiden. Sitten lisäsi hän epävarmasti
hymyillen: "Hänen tarinansahan on merkillisimpiä kaupungin aikakirjojen
jutuista, senhän tuntee jokainen."

"Oletko myös kuullut, kuka ... kuka hänet syöksi onnettomuuteen?"

Bengtin sanat vaikuttivat Esteriin omituisen kiusallisesti, hän olisi
mielinyt keskeyttää hänet sanomalla: "Ei, kuulehan, ei puhuta siitä",
mutta samalla kertaa pakotti jokin häntä jatkamaan ja hän vastasi:
"Niin, se oli joku koulun opettajista, hänen nimeään en muista, se oli
vain hirveän surullista -- hän oli vastanainut, ja hänen ja hänen
rouvansa täytyi lähteä kaupungista, niin valtava oli mielten kuohu
hänen tähtensä..."

Bengt painoi päänsä alas, mutta ei vastannut. Sitten vallitsi taas
kauan syvä hiljaisuus.

Viimein nousi Ester, pani pois työnsä ja sanoi hieman epäröiden ja
liikutettuna: "Emmeköhän mene levolle, kello on jo yli kymmenen?"

Ei vastausta; Bengtin kirja oli pudonnut lattialle ja hän istui nojaten
otsaansa kättä vasten. Ester seisoi liikahtamatta ja katseli häntä,
mutta sydän sykki kiivaasti ja selittämätön tuska kuristi kurkkua.

"Ester!"

Mikä kumma sointu oli hänen äänessään, joka sai Esterin vavahtamaan? Se
oli kuin hukkuvan huuto; tuo selvästi ja kuitenkin vain kuiskaten
lausuttu sana oli avunpyyntö...

Ei kumpikaan tiennyt, miten kaikki tapahtui, ei kumpikaan muistanut,
mitä sanoi tai teki, tuntui, kuin olisi myrskytuuli kohisten kiitänyt
heidän ylitseen ja heittänyt heidät toistensa syliin. Esteristä oli
kuin olisi hänet äkkiä muutettu jonnekin kauas pois kaikesta; tämä
huone, jossa hän niin monta iltaa oli istunut jäykkänä ja kuin
kahlehdittuna, kävi hänelle vieraaksi ja salaperäiseksi, ja kuin
tuskallisessa unessa kuuli hän ihmeellisen syvän hiljaisuuden läpi
kellon tikutuksen ja tuon ylpeän sydämen puolitukahtuneet, värisevät
nyyhkytykset, tuon sydämen, joka oli ikäänkuin murtunut hänen
edessään...

Hän oli sulkenut silmänsä, hän tahtoi paeta tuota häpeän, synnin ja
surun näkyä, jonka Bengtin kuiskaavat sanat loihtivat esiin, mutta se
seurasi häntä vain sitä selvempänä ja räikeämpänä suljettujen
silmäluomien taa...

Kun hän nosti silmänsä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka kerjäävänä
oli häneen kiinnitetty.

"Ei, ei, ystävä parka", kuiskasi hän, niinkuin olisi hän kuullut
kysymyksen, joka kuvastui Bengtin katseessa, "tällä hetkellä en tunne
muuta kuin samaa tuskaa, joka täyttää sinun rintasi..."

Bengt ei vastannut; hän puristi Esterin kättä ja makasi vielä hetken
liikkumattomana, kätkien kasvojaan hänen syliinsä; sitten nousi hän
nopeasti ja astui pari kertaa edestakaisin huoneessa pyyhkien
nenäliinalla kalpeita, kosteita kasvojaan.

"Niin, tiedän, että olen kelvoton", huudahti hän viimein epätoivon
rajulla kiivaudella, "tiedän, että oli raukkamaista ja kurjaa antaa
Valkersin kantaa syytä itse päästäkseni vapaaksi. Mutta en _minä_ häntä
syylliseksi sanonut enkä laskenut huhua liikkeelle -- en tosiaan tiedä,
mistä se lähti... Ja mitä piti minun tehdä? Voinko minä mennä kaduille
ja toreille ja, huutaa: 'Minä olen syyllinen!'...?"

"Et, sitä et voinut", vastasi Ester hiljaisesti, "ehkä kuitenkin olisi
löytynyt toisiakin keinoja... Mutta Bengt ... tuo tyttö raukka ...
kuinka sinä saatoit ... olitko luvannut naida hänet?"

"_Hän_ sanoi niin, enkä luule hänen valehdelleen. En muista sitä, en
suinkaan ollut silloin selvä. Joka tapauksessa takertui hän kuin
takiainen minun niin sanottuun lupaukseeni eikä enää jättänyt minua
rauhaan..."

"Mutta etkö sitten rakastanut häntä?"

"Rakastaa", toisti Bengt halveksivasti, istuutuen nojatuoliin
vastapäätä Esteriä, "en ole koskaan rakastanut ketään toista kuin
sinua. Kaikki muu...", olkapäitten kohautus ja väsyneen inhon ilme
täydensi lauseen. "No niin, hän oli sivistymätön, tavattoman
yksinkertainen tyttö, mutta säätyynsä soveltumaton kaunotar. Minä olin
häneen kyllästynyt jo kauan ennen ... kuin onnettomuus tapahtui. Minä
en _voinut_ pitää lupaustani, sanoin hänelle monta kertaa, että me vain
tulisimme onnettomiksi yhdessä, mutta hän vastasi itsepintaisesti,
järkähtämättömästi: 'Sinä olet luvannut'. Hän oli hyvin omituinen
tyttö, ihmeellinen kaunotar, mutta muuten vallan mahdoton... Muutoin
tein kaikki, mitä voin hänen hyväkseen, olin luvannut pitää huolta
lapsesta ja antaa hänelle itselleen eläkkeen ... mutta ... kaikki oli
turhaa..."

"Minä luulen, ett'et häntä ymmärtänyt, Bengt", sanoi Ester yhä enemmän
liikutettuna, "minä luulen, että hän oli jalo nainen, joka ei voinut
elää, kun hänen maineensa oli tahrattu; sellaista eivät mitkään
rahalupaukset voi pelastaa..."

"Ei, tietysti ei", vastasi Bengt, ja hänen synkkien, epätoivoisten
kasvojensa yli lennähti pilkallinen hymy kuin terävä salama, "_hän_ oli
syytön, niinkuin nainen aina; mies, hän se vain on konna. Mutta miksi
kaiken hyveen ja puhtauden nimessä te naiset olette niin heikkoja juuri
sellaisten 'konnien' suhteen kuin minä, miksi ette pidä sellaisista
nuorista miehistä kuin esimerkiksi Åke Henning, joka kulki pakollisen
hyveen sädekehä päänsä ympärillä?... Sanonpa sinulle, Ester", jatkoi
hän, ja kasvojen pilkallinen ilme muuttui vavahtelevaksi vihaksi,
"minun kokemukseni naisista ei ole lainkaan ollut omiaan herättämään
minussa kunnioitusta heitä kohtaan. En mielelläni juttele
menestyksestäni toisen sukupuolen piirissä enkä ole koskaan puhunut
siitä yhdellekään ihmiselle, mutta vaimolleni voinen siitä puhua, ja
hetkenä sellaisena kuin tämä, _teen_ sen! Kaikkien niitten naisten
joukossa, joihin olen ollut jossain suhteessa, olet sinä ensimmäinen,
jota en olisi voinut vietellä, vaikka olisin tahtonutkin."

"Bengt!"

"Niin, totuus on vaikea kuulla, mutta sinun on hyvä kuulla se;
minäkin olen ihminen, niin kurja kuin lienenkin, ja osotanpa sinulle,
että minuakin voi puolustaa... Joll'ei olisi kahta naista: sinua ja
äitiäni, pitäisin itseäni kuitenkin liian hyvänä naisen edessä
puolustautumaan... Te puhutte meidän heikkoudestamme naissuvun suhteen
-- minäpä sanon, että te olette yhtä heikot meidän miesten suhteen.
Mutta meidän osaksemme ei tule mitään armoa, vain syytöksiä ja
tuomiota, ja koko sitä hirveää kiusausta, joka piilee siinä
tietoisuudessa, että tarvitsee vain lähestyä naista ja hän on
vallassasi, sitä ette ota lukuun -- te houkuttelette meitä, te murrutte
kuin kaarna katseistamme ja sitten tuomitsette meitä ja laulatte
typeriä Elvira-aarioita, joihin koko maailma yhtyy. Me olemme
perkeleitä ja te enkeleitä, se on totuus, selviö, ja siinä piste."

Hän melkein huusi viimeiset sanat ja kasvot vääntyivät kiihkeän
mielenliikutuksen vallassa.

"Rauhotu, Bengt, rauhotu, eihän kukaan tässä syytä. Mutta en ymmärrä
tarkotustasi; et tahtone kai sanoa, että Liina Fält parka sinut syntiin
vietteli?"

"Miksi hän ei vastustanut minua, jos hän oli puhdas nainen, jos ei hän
syvimmässä sydämessään halunnut minua niinkuin minä häntä? Naisesta
kuitenkin kaikki lopuksi riippuu; ei ketään naista voi vietellä,
joll'ei hän itse tahdo. Emme koskaan tee häpeällistä ehdotusta
naiselle, jonka tunteen meitä kohtaan tiedämme puhtaaksi. Miksi
käyttäydyin sinua kohtaan, niinkuin käyttäydyin, ethän ollut
yhteiskunnallisessa suhteessa paljoa korkeammalla Liina Fältiä, et
ainakaan minun silmissäni? Ei siihen ollut siveellisiä syitä, en ollut
lainkaan parempi kohdatessani sinut, kuin kohdatessani Liina Fältin,
ja, sanon sen sinulle suoraan, minä toivoin silloin voivani voittaa
rakkautesi tarvitsematta antaa sinulle nimeäni. Mutta minä tunsin, että
sinä olit liian korkealla, niin, tunsin, että jos olisin lähestynyt
sinua samoin kuin muita naisia, olisin turmellut oman rakkauteni, sillä
sekin oli puhdas, niin suuri valta sinulla oli minuun. Jos löytyisi
enemmän sinun kaltaisia naisia, Ester, olisi vähemmän sellaisia miehiä
kuin minä!"

Hän vaikeni; hänen äänensä kiihtyneen, terävän soinnun katkaisi äkkiä
epätoivoinen, nyyhkyttävä sorahdus. Hän nousi kiivaasti ja kulki taas
muutaman kerran lattian poikki. Ester ei voinut mitään vastata; tunteet
aaltoilivat hänessä yhtenä sekasortona, ja hän odotti, että tästä
kaaoksesta nousisi varma, selvä ajatus.

"Tiedän, että nyt ihmisten silmissä olen täysverinen roisto ilman
ainoatakaan hyvää ominaisuutta", jatkoi Bengt, jälleen istuutuen,
"sellainen on yleensä ihmisten tuomio; he luulevat, että sen, joka
tekee jonkun rikoksen, täytyy olla läpitsensä konna, että mies
viettelee naisen, on syypää hänen kuolemaansa ja antaa toisen kärsiä
muka yhtä kylmäverisenä ja tyytyväisenä, kuin mennään ajattamaan
partaansa tai tilaamaan takkia räätäliltä. Minä toivon, että kaikki ne
itsevanhurskaat fariseukset, jotka nyt kiittävät Jumalaa, ett'eivät
ole yhtä suuria syntisiä kuin minä, saisivat niin sanotuista
pikkusynneistään, joita heillä kyllä jokaisella on omallatunnollaan,
kärsiä vaikkapa sadannesosankin siitä, mitä minä olen kärsinyt --
vaikk'ei kukaan sitä ole nähnyt, eikä kukaan varmaankaan olisi uskonut,
jos ulisin siitä kertonut... Pari vuotta tyttö raukan onnettomuuden
jälkeen olin melkein kokonaan uneton -- matkustin ulkomaille, kysyin
taitavimmilta lääkäreiltä -- ei mikään auttanut. Aavekuva oli poltettu
aivoihini; jos nukuin hetkisen, herätti minut heti sama näky: lumi,
joka tupruaa lahdella, yksinäinen nainen, joka siellä taistelee ...
minä näen sen vielä nytkin ... olen sen aina näkevä ... elämän loppuun
saakka ... ah Ester... Ester ... etkö _sinä_ voi minua auttaa, sinä,
joka herätit minussa omantunnontuskan ... sinä, jonka puhtaus sai minut
näkemään, kuinka tahrattu olen..."

"Bengt", kuiskasi Ester, hiipien lähemmä häntä ja tarttuen hänen
käteensä, "sano minulle ... etkö koskaan koettanut rukoilla Jumalaa,
kun olit niin onneton?"

"Teinhän sen", huudahti Bengt kiivaasti ja tuskaisesti, "luin raamattua
ja äitini virsikirjaa, rukoilin 'Isämeitää' ja pieniä lapsenrukouksiani
aamut, illat ja pitkät unettomat yöt. Mutta mitä se auttoi -- voiko se
saattaa tehtyä tekemättömäksi?"

"Ei, mutta Jumalan anteeksiantamus, jos sitä olisit pyytänyt, olisi
voinut antaa vaivatulle omalletunnollesi rauhan..."

"Anteeksiantamus?" toisti Bengt, "mitä sillä tarkotetaan? Se on kai
oikeastaan vain tyhjä korulause, jolla on uskonnollinen kaiku..."

"Ei, Bengt, anteeksiantamus on vastakohta siihen, mitä äsken sanoit
ihmisten tavasta tuomita syntistä.

"Anteeksiantamus on usko siihen, että syvimminkin langenneessa piilee
mahdollisuus johonkin hyvään, joka hänessä voi uudelleen versoa; se on
usko jumalankuvaan meissä, olimme sitten kuinka kurjia tahansa.
Ihmisten tuomio _muistaa_ rikoksen ja lisää syntikuormaa, Jumala,
Hän _unohtaa_ ja pyyhkii pois ja nostaa taakan hartioilta...
Anteeksiantamus on toisin sanoen luottamusta ihmiseen..."

Bengt pudisti päätään.

"Mutta eihän tuo kaikki poista rikostani. Vääryys, jonka tein Liina
Fältiä kohtaan ja raukkamaisuuteni Valkersin suhteen, ne ovat jäljellä.
Ja se se tuottaa minulle tuskaa ja omantunnonvaivoja eikä Jumalan vihan
pelko. Heiltä minun oikeastaan tulisi pyytää anteeksi. Mutta se on
mahdotonta, toinen on kuollut ... ja toinen ... ei, kaikki on
auttamattomasti mennyttä..."

"Tuon toisen luo", puuttui Ester innokkaana puheeseen, "hänen, jonka
kunnian panit alttiiksi omasi sijasta, pitää sinun mennä tunnustamaan
rikoksesi ja pyytämään anteeksi. Ja rikoksesi häntä kohtaan, joka on
kuollut, on Jeesus sovittanut, jos vaan tahdot uskoa sen. Ah, Bengt,
eikö juuri silloin, kun tämänkaltainen tapaus meitä kohtaa, kun ei
ihmisvoima kykene sovittamaan ja parantamaan ja kun epätoivo
välttämättä on osamme, eikö silloin Jeesuksen sovitus tunnu koko
langenneelle, kurjalle ihmiskunnalle niin tarpeelliselta, selvältä ja
yksinkertaiselta?"

"Se on hyvin mukava oppi", vastasi Bengt tylysti, "rikoksen, jota itse
en jaksa kantaa, heitän toisen niskoille..."

"Ah, ei tie Jeesuksen rinnalla ole mukava; saatpa nähdä, että jos sinä
sitä kuljet, huomaat sen sekä vaikeaksi että itsekieltäymystä
vaativaksi. Ei ole kysymys vain synnin heittämisestä toisen niskoille,
vaan kyllä saat myös ristin kannettavaksesi, saat kieltää itsesi ja,
pienentyä omissa silmissäsi, sinä, joka olet pitänyt itseäsi niin
suurena. Niin, Bengt, sinun ylpeälle luonteellesi on se tie usein oleva
orjantappurainen, ole varma siitä. Mutta se on samalla ilon ja rauhan
polku!"

Bengt ei vastannut; hän istui liikahtamatta ja katseli Esteriä. Esterin
silmät loistivat innostuksesta ja hänen hennossa, hienossa olennossaan
ilmeni joustavuutta ja voimaa. Hetken perästä sanoi Bengt
miettiväisenä:

"En tunne paljon Vapahtajaa enkä hänen sovitustaan -- en nyt tarkota,
että kiellän hänet, sillä minä en usko, mutta en myöskään ole
uskomatta, olen oikeastaan niin vähän ajatellut noita asioita, mutta
kun kuulen sinua, kun näen sinut, Ester, silloin tuntuu, että
Vapahtajaa kannattaa seurata..."

Hän veti Esterin puoleensa ja kuiskasi:

"Voisitko luottaa minuun, Ester?"

"Voisin", vastasi Ester voimakkaalla äänenpainolla.

Bengt puristi hänen kättään ja istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä.

"Ja etkö käsitä, Bengt, että kun kerran _minä_ voin luottaa sinuun,
täytyy Jumalan, jonka rakkaudesta omani on vain pisarainen, kyetä
siihen paljoa suuremmassa määrässä?" jatkoi Ester.

Bengt hymyili alakuloisesti.

"Niin, onhan se hyvin yksinkertaista ja johdonmukaista, Mutta synti,
synti, jonka tein ... onnettomuus, joka siitä oli seurauksena ... se on
jäljellä, se pysyy aina. Ah, tuo onneton ihmisraukka!" jatkoi hän
kiihottuen, "miksi hän teki sen?... Miksi en saanut sovittaa aikanaan?
Ah, jospa hän olisi ollut järkevä eikä tehnyt meitä molempia
onnettomiksi!"

"Mutta ehkäpä tämä pelastaa sinun sielusi, Bengt; ehkä tarvitsit juuri
jotain tällaista herätäksesi itseäsi tuntemaan..."

"Mitä typerää, julmaa Jumalaa tarjoat minulle?" huudahti Bengt
kiivaasti. "Täytyikö Liinan sortua, jotta minä pelastuisin?"

"Ei, Bengt, ei niin!" huudahti Ester ja hänestä tuntui, kuin olisivat
nyt kaikki ajatukset selvinneet kaaoksesta, joka äsken sumensi hänen
sieluaan, ja puhjenneet esiin äkillisen innostuksen voimalla ja
hehkulla, "päinvastoin Hän on viisas ja rakastava Jumala, joka
rakkaudessaan ja viisaudessaan liittää ihmiset toisiinsa ja antaa
toisen kohtalon kehittyä toisen kohtalosta. Ei Liina sortunut siksi,
että sinä pelastuisit, vaan siksi, että sinä hänet onnettomuuteen
syöksit, mutta rakkaudessaan sallii Jumala hänen uhraamisensa tulla
sinun pelastukseksesi. Ja olen varma, että Jumala on käyttänyt yhtä
lempeää keinoa pelastaakseen hänet, vaikkemme sitä voi nähdä. Siten on
elämä syiden ja seurausten loputon ketju, jonka ääretön rakkaus ja
viisaus on yhteenjuottanut. Ja se rakkaus, Bengt, se sanoo nyt sinulle:
'tule luokseni!'"

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka läpi kaiku Esterin sanoista ihmeellisen
hyväilevänä ja juhlallisena vieri. "Kiitos, Ester!" sanoi Bengt
viimein. "En tiedä, tokko tulen tuon Jumalan luo, jota minulle tarjoat,
ja Jeesuksen sovitusta en vielä lainkaan ymmärrä, mutta yhden asian
tiedän: että siinä jo näen Jumalan rakkautta, että Hän tänä elämäni
pimeimpänä hetkenä antoi minulle sinut avuksi ja lohdutukseksi!..."



XIII.


Kun ihminen vuosikausia on kätkenyt omantunnontuskansa kaikkien
silmiltä, vieläpä omiltansakin, painanut ne sielunsa syvimpään ja
kantanut niitä kuin kivuttavaa tautia, jota ei tahdo edes itselleen
tunnustaa, silloin kerää hän myös samalla hädän ja tuskan pääomaa
korkoineen tilinteon päiväksi. Silloin oppii hän tuntemaan madon, joka
ei kuole, tulen, joka ei sammu.

Sellaisina heräsivät Bengtin omantunnonvaivat; ne kohosivat syvältä
hänen sielustaan kuin aaveet, jotka ahdistivat häntä joka puolelta ja
lopuksi mursivat ylpeydenmuurin, joka tähän asti oli ollut hänen
suojansa. Hän ei välittänyt enää peitellä kärsimystään, katse kävi
jäykäksi ja tuijottavaksi, hän ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja niin syvän
tuskallinen ilme, kuin ei hän enää koskaan jaksaisi hymyillä, astui
ylimielisen piirteen sijalle, joka hänellä ennen oli ollut suun
ympärillä. Falkensterniläisen luonteen kiihkeys, sen taipumus mennä
äärimmäisyyksiin sekä hyvässä että pahassa, vaikutti, että myös hänen
irtipäässeet omantunnontuskansa olivat rajattomat.

Kaikki Esterin yritykset lohduttaa, ja tyynnyttää menivät hukkaan;
Bengt näki vain syntinsä, hän tarkasti sitä kaikilta puolin, hän katsoi
sen pohjattomaan syvyyteen ja hänen silmänsä kiintyivät yhteen ainoaan
pisteeseen menneisyydessä.

"Pikku Ester parka", sanoi hän usein näinä aikoina, "joll'ei mitään
muutosta tule, joll'en saavuta rauhaa, josta puhut, niin saat antaa
anteeksi, että tuotan sinulle vielä enemmän surua ja häpeää, sillä minä
en voi, en tahdo elää tätä helvetintuskaa kantaen. Ulkoapäin kaivelee
minua ihmisten ylenkatse, minne tahansa menenkin -- sisästä päin kalvaa
omatunto öin, päivin. Yksi sana soi alati korvissani: murhaaja! Niin,
minä olen murhaaja, minä olen syypää yhden ihmisen kuolemaan -- yhden,
ei, kahden -- oman lapseni, jota minun olisi tullut rakastaa, josta
huolta pitää ... vankilassa pitäisi minun istua, yhteiskunnan
hylkiöitten joukossa, sovittamassa ja pesemässä pois rikostani..."

Hänen silmänsä loistivat niin tummina ja synkkinä hänen kalpeista
kasvoistaan, että Esteriä värisytti.

"Voi, Bengt", kuiskasi hän ja silitti rauhottaen hänen kättään, "et
sinä voi sovittaa, et parantaa, et pestä pois, vaikkapa ijäti kärsisit
ja surisit. Sinä voit ainoastaan ottaa vastaan anteeksiantamuksen
menneisyydestäsi ja uskoen ja toivoen kääntyä tulevaisuutta kohden ja
alottaa uutta elämää!"

"En voi", vastasi Bengt ja pudisti päätään, "minusta tuntuu, kuin
kääntäisi Vapahtajakin minulle halveksien selkänsä -- vain sinä, Ester,
armahdat..."

"Mutta etkö käsitä, Bengt, että minun armahtavaisuuteni on vain
kipinäinen Hänen armahtavaisuudestaan?"

"En käsitä mitään, en tiedä mitään -- tunnen vain kaksi asiaa: sisäisen
ja ulkonaisen pimeyden ja sinun kätesi, joka kannattaa minua..."

Mutta kun epätoivo kehittyi huippuunsa, kun hänen kiusaantuneet
ajatuksensa lopuksi kärjistyivät tuohon armottomaan valintaan: hän joko
lopettaa tuskansa tai tarttuu anteeksiantamukseen, josta Ester puhui,
silloin oli hän myös päässyt taitekohdan yli. Bengt ei ollut syvien
tutkimusten eikä mietiskelyn, vaan toiminnan ja intohimon mies. Tähän
asti oli hän ollut väliäpitämätön uskonnosta; hän ei tuntenut uskon
iloa yhtä vähän kuin epäilyksen tuskaakaan. Luonteensa kiihkeyden
ohella oli hän kuin lapsi, joka ei tutkistele, vaan luottavaisena ottaa
asiat sellaisinaan. Niin pian kuin hän oli tyhjentänyt synnintuskan
pikarin pohjaan saakka, heitti hän sen pois eikä enää katsonut sinne
päin. Ja niinkuin hän kerran oli intohimoisesti heittäytynyt syntiin ja
nautintoihin, niin heittäysi hän nyt kulkemaan sitä pelastuksen tietä,
jolle Ester häntä viittasi. Rohkeasti, pelotta ja epäröimisittä,
sulkien silmänsä, jott'ei tuntisi kauhua, uskalsi hän "viskautua Hänen
avoimeen helmaansa"...

Matkansa määrää Esterille ilmottamatta, läksi hän kaupungista pariksi
päiväksi. Kun hän tuli kotiin, oli hänen kasvoissaan toinen ilme;
synkät varjot olivat poistuneet ja rauhan ja ilon aamunkoitto kajasti
hänen piirteistään.

"Olin lehtori Valkersin luona ja tunnustin kaikki", sanoi hän taas
tavatessaan Esterin. "Jumalan kiitos, _hän_ ei ole kärsinyt tuosta
pahasta huhusta, josta hän ei edes tiennyt ja joka oli syntynyt vain
omituisten sattumain kautta. Hän läksi kaupungista ainoastaan
terveytensä takia, hän kun ei sietänyt täkäläistä kalseaa ilmanalaa.
Rikokseni häntä kohtaan on tietysti kuitenkin yhtä suuri -- mutta hän
antoi sydämestään anteeksi, ja nyt voin myös ottaa vastaan Jumalan
anteeksiannon."

Seuraavana päivänä sanoi hän Esterille: "Tänään puolenpäivän aikaan
matkustan Vångaan ja jään sinne huomiseksi. Ja Ester", lisäsi hän ja
löi kätensä pöytään, samalla kun hänen katseensa muuttui milt'ei
käskeväksi, "kun palaan, on, niin totta kuin Jumala elää, sieluni oleva
pelastettu!"

Ester katsoi häneen hämmästyneenä, mutta ei väittänyt vastaan.

"Jumala matkasi siunatkoon", vastasi hän vain hiljaa.

Kun Bengt oli jättänyt hänet, istui hän hetken liikahtamatta, nojaten
päätään kättä vasten miettiväisenä ja hieman alakuloisena. Häneen
koski, että Bengt poistui hänen luotaan nyt juuri, kun hän uhkamielisen
voitonvarmana meni Jumalaansa kohtaamaan. Olihan juuri Ester ollut
hänen tukensa näinä aikoina, Esterin rakkaus, Esterin rukoukset ja
esirukouksethan olivat ensimmäistä voidetta valaneet Bengtin
kirveleviin haavoihin! Mutta jokaisen täytyy saada mennä omaa tietään
-- inspiratsioonin silmänräpäyksessäkin, Jakobintaistelun hetkelläkin
täytyi Bengtin seurata omaa luonnettaan, joka kaipasi rajuja
mullistuksia. Esterin herkkä, ujo luonto oli arastellut ihmisten
sekaantumista, hän oli yksin Jumalansa rinnalla, hiljaa, kuin
uneksivana, astunut hänen valtakuntaansa; Bengt tarvitsi aivan
päinvastaisia olosuhteita. Oli välttämätöntä, että hänen luonteensa
itsevaltaisuus haki itselleen vastineen hengelliselläkin alalla:
fanatismin, joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä oli värittävä
hänen uskonelämänsä. Ja niinkuin Esterin kääntymystarina oli ollut kuin
vieno, tähtivälkkeessä sädehtivä runoelma, niin oli Bengtin oleva kuin
rumpujen ja torvien säestämä pelastusarmeijan laulu...

Kun Bengt tuli Vångaan, läksi hän kohta kappelinsaarnaajan luo, uuden
papin, jonka hän itse oli valinnut ja kutsunut virkaan, koska tämä oli
kuuluisa parannuksensaarnaaja, joka ei katsellut sormien lomitse
seurakuntansa heikkouksia, eikä liioin omiansa; sillä vaistomaisesti
piti Bengt parannuksensaarnaajista ja vanhurskaudenintoilijoista. Nuori
pappi oli tehtaalla sielunhoitotoimissa, mutta vaunut lähetettiin kohta
häntä hakemaan; Bengtin sieluntila ei sietänyt mitään viivytystä.

Niin pian kuin pappi tuli kotiin, alotti Bengt heti ilman valmisteluita
tunnustuksensa. Hän kertoi kaikki, koko elämänsä, myös kovuutensa
Esteriä kohtaan, ja kun hän oli päässyt loppuun, sanoi hän vain
lyhyesti ja jyrkästi:

"No, nyt tunnette koko syntisen elämäni, herra pastori. Onko minulle
pelastusta tarjona?"

Pastori nousi ja risti kätensä. Hän oli nuori mies, kasvot olivat
kalpeat ja tyystin ajellut, piirteet puhtaat ja jalot, mustissa
silmissä samalla sekä polttava, että lempeän rakastavainen katse.

"Kunnia olkoon Isän Jumalan ja Pojan ja Hengen, joka on ollut, on ja on
oleva ijankaikkisesti _yksi_ Jumala ja _yksi_ vapahtaja!" huudahti hän
kohotetuin katsein, "kunnia olkoon Hänen, joka antaa palvelijalleen
oikeuden sanoa sinulle, Bengt Falkenstern: 'Sinun syntisi ovat anteeksi
annetut, mene ja älä silleen syntiä tee!' Ja nyt, kuule muutamia
raamatun sanoja, kuule vastaus Herran suusta: 'Katso, minä pyyhin pois
sinun syntisi enkä enää muista pahaa tekoasi... Minä heitän kaikki
sinun syntisi selkäni taa'... Älä ajattele vanhaa äläkä huoli
menneistä. Katso, minä luon jotain uutta. Nyt se puhkeaa esiin! Etkö
huomaa? Niin, etkö huomaa, että nyt juuri jotain tapahtuu, etkö tunne,
kuinka jokin uusi puhkeaa sielussasi? Etkö näe, kuinka syntien
anteeksiantamuksen loisteessa Jumalan valtakunta sinulle ilmestyy,
Jumalan valtakunta, tuo suuri, avara, ihmeellinen, joka ei ole täällä
eikä tuolla, vaan joka on vanhurskaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä?"

Bengt kuunteli papin sanoja, niinkuin ihminen vain kaksi kertaa
elämässään kuuntelee: silloin, kun uusi elämä hänessä herää ja silloin,
kun kutsu saapuu tuolta puolen Tuonen virran. Hänen katseeseensa syttyi
syvä, salaperäinen hehku ja ylpeät huulet vapisivat.

"Tohdinko uskoa, että rikokseni on sovitettu, että olen vapaa
omantunnontuskasta, joka nyt viisitoista vuotta on kalvanut minua öin,
päivin?" kuiskasi hän.

"Niin, vapaa, vapaa, vapaa!" riemuitsi pastori. "Vapaa menneisyyden
muistoista, vapaa alkamaan uutta elämää! Kas, jumalalliseen
anteeksiantoon sisältyy kaksi pyhää salaisuutta. Toinen koskee
menneisyyttä: kaikki pyyhitään pois, kaikki velkakirjat revitään rikki,
Jumala ei muista enää mitään siitä, mikä on ollut. Ettekö ole tuntenut,
kuinka kehno on ihmisten anteeksiantamus? Se vakuuttaa kaikki
unohtaneensa, mutta vihan hetkenä tuodaan välistä unohdetut
päivänvaloon ja katkeria sanoja singahutetaan rakkauden tuomionkin
jälkeen. Mutta sellainen ei ole Jumalan anteeksianto -- kun Hän antaa
anteeksi, ei menneisyyttä enää ole. Toinen salaisuus koskee
tulevaisuutta. Jumala _luottaa_ meihin. Kuinka ihanalta tuntuu jo
silloin, kun joku ihminen uskoo meihin, kuinka virkistää epätoivoista
syntistä, kun veli ojentaa kätensä ja sanoo: '_Minä_ luotan sinuun,
uskon, että sinusta tulee toinen, parempi ihminen!' Mitä sitten, kun
taivaan Herra Jumala ojentaa meille kätensä ja sanoo: '_Minä_ -- minä,
joka olin, olen ja olen oleva, _minä_ luotan sinuun!'"

Bengt istui pää kumarassa, vaiti, kuin itseensä vaipuneena. Samaa oli
Ester sanonut Jumalan anteeksiannosta -- samat soinnut soivat sielujen
avautuneista syvyyksistä -- vain sanat lausuttiin toiseen tapaan. Hän
näki sielunsa silmin anteeksiannon ihmeen hohtavan verrattomassa
valossa, ja kun hän loi ylös katseensa, oli kuin olisivat hänen koko
kasvonsa paistaneet tuosta samasta valosta. Hän ja pastori polvistuivat
nyt yhdessä ja Bengt voi ääneen ja palavalla innostuksella kiittää
siitä, että oli vapautunut kauheasta syntitaakasta, joka niin monta
vuotta oli painanut hänen sieluaan.

Mutta Bengt ei tyytynyt vain tähän yksityiseen tunnustukseen; hänen
sielunsa oli syttynyt polttavan kuumaan hehkuun ja hänen täytyi päästää
tunteensa ilmoille vielä voimakkaammalla tavalla. Hän antoi siksi
kuuluuttaa kokouksen pidettäväksi kappelissa, ja siellä astui hän
kokoontuneitten työmiesten eteen, teki täydellisen tunnustuksen, esitti
jonkunlaisella itsensämusertamishalun martyyrinautinnolla syntinsä ja
omantunnontuskansa ja kuvasi lopuksi samalla kiihkeällä innostuksella
kääntymyksensä ja pelastuksensa. Bengtin puhuessa humahti liikutuksen
aalto yli salin. Naiset itkivät, miehet istuivat hämmästyneinä ja
liikkumattomina; muutamain kasvoille kohotti tuo ihmeellinen tunnustus
ilonhohteen, toiset näyttivät synkiltä ja hieman pilkallisilta, mutta
kaikkiin se teki syvän vaikutuksen. Niin pian kuin Bengt oli
lopettanut, meni hän seurakuntalaisten joukkoon, puhutteli toista
toisensa jälkeen, puristi heidän kättään ja syleili n.s. "isiä", sahan
vanhoja kokeneita uskovaisia. Hänen kasvonsa loistivat lapsellisesta
ilosta, ja ukot seisoivat siinä kyynelsilmin ja kohottivat kiitoksen
Herralle, joka oli tehnyt heidät niin suuren ihmeen todistajiksi.
"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!" kuiskasi muuan
vanha seppä, joka oli ollut palveluksessa Kurt patruunan aikana ja
nähnyt Bengtin kasvavan. "Nyt pitäisi armollisen rouva-vainajan olla
mukana", sanoi Leena muori, Bengtin äidin entinen kamarineitsyt, --
"kuinka iloinen hän olisi! Mutta hän näkee tänne -- siitä olen varma,
-- hän näkee, että hänen sydänkäpynsä on pelastettu!"

Vielä samana iltana läksi Bengt kaupunkiin, hän kaipasi Esteriä, hän ei
voinut nukkua, ennenkuin oli saanut kertoa hänelle onnensa. Kun hän
tuli kotiin, oli asunto pimeä ja Ester oli jo kauan ollut unen
helmoissa, mutta Bengt sytytti tulen, meni makuusuojaan ja herätti
hänet suutelolla. Ester aukaisi nopeasti silmänsä ja katseli
hämmentyneenä ympärilleen, mutta huomattuaan Bengtin, ymmärsi hän, mitä
oli tapahtunut. Bengt makasi polvillaan sängyn vieressä ja hänen
kasvonsa loistivat, niinkuin vain hänen syvät, tummat silmänsä taisivat
loistaa, kun parhaimmat, jaloimmat tunteet hänessä heräsivät ja
karkottivat pahojen ajatusten varjot. Se oli Bengt ja kuitenkin joku
toinen, se oli Esterin Bengt, hänen nuoruutensa unelma, se Bengt, jonka
hän kohtasi elämän kevätpäivinä, hän se oli, hän oli noussut jälleen
kuluneitten vuosien synnistä ja surusta ja ahdistuksesta!

"Ester", kuiskasi Bengt, "minä olen saanut rauhan Jumalan ja itseni
suhteen, täydellisen rauhan, ihme on tapahtunut, Jumala on pyyhkinyt
pois kauhean velkani, tyttöraukan sielun olen jättänyt Hänen armahtavan
rakkautensa huomaan ja Jeesuksen nimessä alan uutta elämää! Ja nyt,
Ester, tahdotko _sinäkin_ antaa anteeksi, tahdotko antaa anteeksi, että
niin itsekkäänä ja häikäilemättömänä liitin puhtaan elämäsi omaani,
rikosten tahraamaan? Tahdotko antaa anteeksi kaiken ylpeyteni,
kovuuteni, jota niin usein osotin sinua kohtaan?"

Ester kietoi kätensä hänen kaulaansa, kallisti päänsä hänen rintaansa
vasten ja kuiskasi: "Tahdon ... sydämestäni ... _kaikki_ on
unohdettu..." Siinä viipyivät he kauan vaiti, sydän sykki sydäntä
vasten ja sielu vaipui sieluun...



XIV.


Oli aivan Bengtin mielenlaadun ja luonteen mukaista, että hän niin pian
kuin mahdollista saattoi kaikkien ihmisten tietoon muutoksen, joka
hänessä oli tapahtunut. Yhtä uhkamielisesti ja ylpeästi kuin hän ennen
sulki sydämensä heiltä, yhtä häikäilemättä hän nyt sen paljasti
kaikkien nähtäväksi.

Ensimmäinen, jonka hän tapasi ulkona, kun hän Vångassa pidetyn
kokouksen jälkeisenä päivänä oli menossa pankkiin, oli rehtori Grahn.
Hän pysähtyi ja tervehti, rehtori tervehti myös ja, sanoakseen jotain
teki tuon tavallisen huomautuksen, että syys-ilma oli tavattoman
kaunis. Mutta Bengt ei tarttunut kiinni puhesäikeeseen, hän seisoi
vaiti ja katseli pikku rehtorin ystävällistä naamaa niin omituisen
näköisenä, että tuon tutkivan katseen esine alkoi ihmetellä, mitä
kummaa oli tapahtunutkaan, oliko parranajo unohtunut vai oliko
kaulaliina vinossa, joka muuten usein tapahtui.

"Mikä nyt, rakas veli, mitä on tapahtunut?" sanoi hän viimein
epäröiden. "Jos olisit köyhä mies, niin luulisinpä totta tosiaan, että
olet saanut ilmotuksen suurenlaisesta perinnöstä, niin tyytyväiseltä
näytät."

"Olenkin todella saanut suuren perinnön", vastasi Bengt vakavasti,
mutta yhä säteilevin katsein.

"Hm ... vai niin. No, toivotan onnea. Luulin muuten, että sinä
miljoonaisi kautta olisit vakuutettu ilontunteita vastaan moisten
tapausten sattuessa. Mutta -- kultaisen vasikan mahti on rajaton."

"Perintö, jonka olen saanut, ei ole kultaa eikä hopeaa", vastasi Bengt
äskeiseen tapaansa, "se on taivaallinen perintö, perintö, johon ei ajan
katoavaisuus ulotu."

Rehtori Grahn tuli niin hämilleen, ett'ei voinut mitään vastata. Hän
vain tuijotti Bengtiin kauhistuneen näköisenä, kuin olisi hän pelännyt
tämän ihmeellisen alun jälkeen joutuvansa todellisen mielenhäiriön
puhkeamisen todistajaksi. Mutta kun Bengt pysyi levollisena, rauhottui
hän pelostaan ja alkoi sen sijaan hämillään katsella maata ja
kengänkärkiään ja sitten ylös pitkin talojen seiniä, toivoen edes
jostain löytävänsä sopivan vastauksen. Viimein sai hän suustaan
hyväntahtoisen, kömpelön: "Niin, rakas veli, toivotan sentään onnea,
pääasiahan on, että kukin on tyytyväinen siihen, mitä on saanut".

"Kiitos", vastasi Bengt ja puristi rehtori Grahnin kättä, "kiitos!
Mutta mitä perintöön tulee, niin ihmeellisintä on, että sen voivat
kaikki saada, se on kaikille tarjona, niin hyvin kurjimmalle kerjurille
kuin miljoonain omistajalle. Sillä se perintö on lapsenosa isän Jumalan
luona, syntein anteeksiantamus ja voima alkaa uutta elämää. Rakas veli,
_sinun_ ei tarvitse muuta kuin avata sydämesi Jeesukselle ja sen
perinnön ihanuus valahtaa ylitsesi."

Nyt tuli Grahn parka vielä enemmän hämilleen eikä hän kengänkärjistä
eikä katukiviltä voinut löytää vähintäkään vastauksen aihetta. Mutta
hän ei lainkaan loukkaantunut tästä väkivaltaisesta tunkeumisesta
sydämenasioihinsa. Bengt näytti niin rakastavaiselta seisoessaan tuossa
taputtaen pikku rehtoria suojelevasti olalle, niin että tämän
hyväntahtonen sydän vallan lämpeni, kun niin suuresti hänen sielustaan
huolehdittiin.

"Kiitos", sanoi hän viimein, "niin, kyllä se olisi hyvin hauskaa ...
tai ehkä pikemmin tyydytystä tuottavaa ... minä tarkotan..."

"Niin, Jumala sinua siunatkoon!" keskeytti Bengt ja taputti rehtori
Grahnia vielä kerran olalle. "En voi kelleen sen parempaa toivottaa,
kuin että hän saisi kokea samaa armoa kuin minä. Ja muista, rakas veli,
että _kaikki_ se, mihin me maallisen elämämme aikana kuitenkin panemme
enin arvoa: omantunnonrauha, sopusointu, ilo, vanhurskaus, kaikki nuo
aarteet on itse asiassa koottu ympärillemme, meidän on vain ojennettava
kätemme ja tartuttava niihin. -- Hyvästi, rakas veli -- ja Jumala sinua
siunatkoon!"

Molemmat herrat hyvästelivät; Bengt meni pankkiin, jossa hän joutui
milt'ei samanlaisiin puheisiin pankkiherrain kanssa, ja rehtori läksi
kiirein askelin kotiin kertomaan rouvalleen ja tyttärelleen
merkillisestä kohtauksestaan konsuli Falkensternin kanssa. Ennen päivän
loppua tiedettiin koko kaupungissa ja hyvän matkaa sen ulkopuolellakin,
että Bengt Falkensternistä, jonka ylpeys oli ollut milt'ei sananpartena
ja hänen rikkautensa ohella, joka erotti hänet kaupungin köyhälistöstä,
hankkinut hänelle erikoisaseman vieläpä koko maailman valtijaankin
suhteen, hänestä oli nyt tullut vähäpätöinen, nöyrä Jeesuksen
palvelija, aivan niinkuin halvin hänen työmiehistään Vångassa. Muutamat
arvelivat, että se oli suurenmoista ja uskoa vahvistavaa, mutta toiset
sanoivat: "Hänen kiihkeä luontonsa on vienyt hulluuteen ja intoiluun".

Ensi aikoina Bengtin kääntymyksen jälkeen oli kuin olisi hänen koko
sielunelämänsä sulanut yhdeksi ainoaksi suloiseksi rakkauden-unelmaksi
siitä, miten sulkea koko maailma syliinsä ja antaa tuon maailman läpi
virrata samaa onnea, joka hänet itsensä täytti. Hänen luonteensa kaikki
särmäisyydet ja omituisuudet, hänen mielenlaatunsa pikkumaisuus ja
kiihkeys ikäänkuin haihtuivat tähän uskonelämän kevätriemuun, aivan
niinkuin keväällä lehtiumpujen vaaleanvihertävä hohde ja ilman sini
käärii niin hyvin tammen tummat kyhmyt kuin koivun valkean varren
samaan tunnelmaan, tai niinkuin nuoruudessa erilaiset luonteenpiirteet
sulautuvat kaikkia ajatuksia ja tunteita kattavaksi unelmaharsoksi.
Mutta sitä mukaa kuin aika vieri ja keväthohde sammui ja saapuivat
helle ja myrsky ja synkät päivät, sitä mukaa ilmenivät uudestaan hänen
persoonallisuutensa erikoisuudet ja hänen sisäinen olemuksensa tuli
esiin tuttuine piirteineen. Myrskyisimmässäkin nuoruudessaan oli hän
ollut velvollisuuden ja järjestyksen ihminen; hän ei ollut milloinkaan
laiminlyönyt ainoatakaan tilintekopäivää tai työtuntia Vångassa. Nytkin
asettuivat nämä hänen luonteensa kaksi kulmakiveä perustaksi hänen
uuden elämänsä muodostumiselle. Työ Vångassa, huolenpito työmiesten
ruumiillisesta ja henkisestä elämästä, se häntä innosti. Hän ja pastori
Regner, sahan kappelinsaarnaaja, olivat heti solmineet lämpimän
ystävyysliiton; yksissä neuvoin he järjestivät kokouksia ja
raamatunlukuhetkiä, panivat toimeen sairastuvan, kirjaston j.n.e. He
tekivät suunnitelman pitäjän vanhuskodiksi, ja vuoden päästä seisoi
valmiina oikea palatsi, jonka korkeissa saleissa ja komeissa
kiviportaissa vanhukset kompuroivat yltympäri ja ihmettelivät, olivatko
valveilla vai uneksivatko. Yksi ainoa seikka asetti rajan Bengtin
hyväntekeväisyydelle ja auttavaisuudelle: kenenkään ei maksanut vaivaa
mennä ehdotuksia tekemään, hänen täytyi itse saada antaa alkuajatus.

Samalla kävi liikekoneisto täydellä höyryllä; ei ollut vienti Vångasta
vielä koskaan ollut niin virkeä eivätkä Bengtin tulot koskaan suuremmat
kuin nyt. Kaikelle muulle käänsi hän selkänsä: sukulaisille, ystäville,
seuroille ja huveille. Hän ei lukenut muita lehtiä kuin niitä, joita
liikemiehen tulee pitää silmällä, hän ei seurustellut kenenkään muun
kanssa kuin niiden, joita hän kutsui kokouksiinsa tai sattumalta tapasi
kadulla. Hän jakoi aikansa kokonaan sahan ja kodin välillä.

Mutta kesken tätä ankaraa velvollisuuselämää tuli hänen vanha
vihollisensa, ylpeys, vartioimattomia takateitä hiipien ja tunkihe
hänen sieluunsa, ilman että hän sitä lainkaan tunsi, puettu kuin se oli
pyhän, intoilevan vanhurskauden pukuun. Ja tämän vihollisen
kantapäissä seurasi, vielä varovaisempana ja hiipivämpänä, vanha
itsevaltiudenhenki, sekin pyhimyksen ilme kasvoissaan ja täynnä intoa,
että kaikkien oli taivuttava Bengtin tahtoon ja niin pian kuin suinkin
käännyttävä. Jos kerran Jumalan tarkotus oli pelastaa ihmiset ikuisesta
turmiosta, jos hänen oman sielunsa täytti sama palava halu, niin eikö
hänen pitänyt toimia, niin kauvan kuin päivä oli, saarnata sanaa sekä
hyvällä että pahalla ajalla, kaduilla ja toreilla, ja _pakottaa_
ymmärtämättömät syntiset kääntymään? Vastarinta, joka häntä kohtasi,
varsinkin kodissa palvelijain puolelta, oli hänestä kauhistava, eikä
hän väsynyt ajamasta heitä takaa, milloin sydämellisine ja lempeine,
milloin synkkine ja uhkaavine käännytyspuheineen. Ei kulunut montakaan
iltaa ilman että Erikson, hänen vanha palvelijansa, joka oli ollut
talossa toistakymmentä vuotta ja oli uskollinen kuin koira, sai pienen
herätyssaarnan osakseen.

"Oletteko, Erikson, ajatellut, miten käy, jos teidät ensi yönä
temmataan pois?"

Erikson ei vastannut eikä Bengtin kysymys saanut hänen totisissa,
synkissä kasvoissaan mitään muutosta aikaan.

"Ja kuitenkin", jatkoi Bengt, ja äänen sointu oli samalla sekä hellä
että mahtipontinen, "kuitenkin voi yksi ainoa silmänräpäys muuttaa
kaikki ja pelastaa sielunne, Erikson. Ei tarvitse muuta, kuin että
laskeudutte polvillenne minun rinnallani ja otatte vastaan Herran
Jeesuksen -- muistakaa, että hyvän Paimenen syli on aina avoin
vastaanottamaan kadonnutta lammasta..."

Erikson mietti hetken ja sanoi sitten jyrkästi:

"No, sen sanon teille suoraan, herra konsuli, että jos minun autuuteni
riippuu siitä, että polvistun teidän rinnallanne ja sanon pari
jumalista sanaa, niin ei se ole paljon arvoinen."

"Niin ette sano, kun kerran heräätte helvetissä ja kauhulla näette,
kuinka olette Jumalaa vastaan uhitellut", vastasi Bengt ankarasti ja
nyrpeänä, "kääntykää, kun vielä on aika; tulee hetki, jolloin
tuomionpasuuna toitottaa tuon julman sanan: 'liian myöhään!' Voi niitä,
jotka sen äänen kuulevat! Niin", jatkoi hän lempeämmin ja taputti
Eriksonia olalle, "tarkotan teidän hyväänne, Erikson. Jumala tietää,
että minä vain harrastan teidän sielunne pelastusta! Jumala teitä
siunatkoon, ajatelkaa sanojani, avatkaa sydämenne Jeesukselle, niin
voitte kuolla rauhassa tänä yönä, jos Herra kutsuu."

Erikson kohautti hieman olkapäitään; hänestä ei ollut hauskaa vähintäin
joka toinen ilta kuulla saavansa yöllä halvauksen. Hän ei kuitenkaan
vastannut mitään, kumarsi vain tavalliseen syvään tapaansa ja poistui,
ajatellen itsekseen: "Niin, kyllähän konsuli hyvää tarkottaa, mutta
surkeaa sentään on, että niin reima mies on jo tullut uudestaan
lapseksi -- eihän hän ole vielä viittäkymmentäkään".

Talvempana, muutamia kuukausia Bengtin kääntymyksen jälkeen, saivat
Bengtin ja Esterin tuttavat eräänä päivänä vastaanottaa kutsun
Falkensternien talossa pidettävään kokoukseen ja raamatunkeskusteluun.
Ei kellään kaupungin asukkaista ollut varaa kerskata pitkiin aikoihin
olleensa siellä vieraana; suuri murros, joka Bengtin sielussa oli
tapahtunut, oli ensin pakottanut hänet sulkemaan sydämensä ja ovensa
ihmisiltä; mutta nyt, kun hän oli saanut selvyyttä ja rauhaa, tunsi hän
päinvastaista tarvetta avata molemmat selki selälleen.

Bengt ja pastori Regner johtivat kokousta. Asunnon suuri salonki oli
järjestetty saarnahuoneen tapaan, huonekalut oli asetettu puoliympyrän
muotoisiin riveihin, vastaostettu harmoonio oli avattu ja joukko
laulukirjoja koottu pinkoiksi vieraille jaettaviksi.

Melkein kaikki kutsutut saapuivat; osa uteliaisuudesta, muutamat
itsetiedottoman uskonnollisen vetovoiman vaatimina, toisiin taas
vaikuttivat useammat yhdistyneet syyt: liiketuttavuus Bengtin kanssa,
pelko loukata häntä, tottumus taipua falkensterniläisten tahtoon j.n.e.
Mutta harvat tulivat sekottumattoman kiitollisin tai iloisin tuntein.

Kun kaikki olivat isäntäväkeä tervehtineet ja asettuneet paikoilleen
salissa, painostavan, kiusallisen tunnelman vallitessa, jota ei edes
Esterin kirkas hymy ja ystävällinen "tervetuloa" voineet karkottaa,
jaettiin kirjat ja laulettiin yhteisesti, jolloin Bengtin mahtava basso
kaikui yli muiden. Sitten puhui pastori Regner, lyhyesti, mutta
innostuksella, hehkulla, joka oli hänelle ominainen ja heti vaikutti
kiihottavasti jäykkään kuuntelijaparveen, varsinkin sen naispuolisiin
jäseniin. Sitten tuli Bengtin vuoro. Hän ei ollut puhunut monta kertaa
julkisesti -- ainoastaan Vångassa ja parissa kokouksessa pastori
Regnerin luona -- mutta hänessä ei voinut huomata vähintäkään
epäröimistä tai epävarmuutta. Hän oli syntynyt täysveriseksi puhujaksi;
rohkeasti, kuin tottunut pyssymies, tähtäsi hän kuulijain sydämeen
terävine kuvineen, häikäilemättömine johtopäätöksineen ja
selityksineen, jotka milloin olivat paradoksimaisia, milloin
lapsellisen yksinkertaisia ja naiiveja. Hän oli valinnut useampia
tekstejä, jotka käsittelivät pelastusta: miten se juuri nyt oli
välttämätön, miten ei saanut jättää käyttämättä silmänräpäystä, jolloin
sielu kuulee Jumalan kehottavan äänen. Ukkosen ja salamoiden jylhän
sädehtivä tunnelma ikäänkuin ympäröi Bengtin sanoja ja hänen sydämensä
aivan kuin hekkumoi näissä kaunopuheisissa, rikkaissa kuvauksissa
Jumalan ankarasta vanhurskaudesta ja tuomarin järkähtämättömyydestä,
kun armonaika on loppuun vierähtänyt. Sitten seurasi muita kuvauksia,
kuvauksia Jumalan armahtavasta rakkaudesta, ja Bengtin suurten,
loistavain silmäin tummuus muodosti kuin taustan, josta nämä
rakkaudenajatukset hivelevän suloisina kohosivat. Mutta sitten tarttui
hän taas jonkunlaisella fanaattisella kiihkolla ensimmäisiin
puheisiinsa tuomiosta, aivan kuin hän olisi pelännyt osottaneensa ylen
suurta leväperäisyyttä, ja hän lopetti pitkän esityksensä, niinkuin hän
sen oli alkanutkin, kiihkoisasti kehottamalla kuulijoitaan antautumaan
pelastettaviksi, nyt juuri, tänä iltana, tänä hetkenä, ennenkuin oli
liian myöhäistä...

Jäykkinä ja juhlallisina, irrottamatta hetkeksikään katsettaan Bengtin
kasvoista, istuivat kuulijat hänen edessään erilaisten tunteitten
vallassa; mikä tunsi tuskallista ahdistusta puhujan hengen synkän
itsevaltiuden painon alla, mikä hämmästystä, että tämä mies oli Bengt
Falkenstern, että tämä tulinen parannuksensaarnaaja oli tuo entinen
hieno, ylpeä maailmanmies -- mikä taas uskonnollista liikutusta,
puoliherännyttä kaipausta ... pelkoa tuntematonta kohtaan ... ja tuskaa
ja unelmia ja ajatuksia nimeä, muotoa vailla... Muutamain, varsinkin
herrain, kasvojen ilme muuttui yhä hylkäävämmäksi; oli kuin olisivat
Bengtin sanat jähmettyneet heidän sieluissaan, joiden jäämieli nyt
heijastui kylmissä, väliäpitämättömissä piirteissä. Pormestarinna oli
kuin olennoitu vastarinta; silmäin katse, värisevät sieramet, lujasti
yhteenpuristetut huulet, kaikki hänessä näytti kuin ampuvan
vastustuksen teräviä nuolia Bengtin mielipiteitä vastaan.

Rehtori Grahn silitteli yhä huolestuneemman näköisenä pitkää
harmahtavaa partaansa, rehtorin rouvan otsalle nousi punaisia täpliä ja
katseessa, joka lakkaamatta oli kiinnitetty Bengtin kasvoihin, oli
tuskallisesti rukoileva ilme. Pikku Alma, heidän ainoa tyttärensä, itki
niin, että kyynel toisensa jälkeen, pyöreänä ja suurena, vieri pitkin
hänen kukostavaa poskeaan. Lapsellisessa, iloisessa mielessään hän
syvästi kaipasi jotain, joka oli tätä elämää parempaa, ajan
yläpuolella. Hän oli usein puhunut Esterille siitä, ja tämä oli silloin
aina vastannut, että pelastus oikeastaan oli hyvin yksinkertainen, itse
asiassa se ei sisältänyt muuta kuin _uskon_ siihen, mikä jo oli hänen
sydämessään, uskon rakkauteen Jumalaa ja hänen Poikaansa kohtaan.
"Mutta minä en voi, olen liian suuri syntinen", oli Alman tapana
väittää, johon Ester vastasi, ett'ei hän koko raamatusta ollut löytänyt
mitään todistusta siitä, että mikään voisi estää sitä, joka tunsi
itsensä suureksi syntiseksi, tulemasta Jumalan luo, pikemmin
päinvastoin... Mutta Alma ei voinut uskoa, että se hänelle oli
mahdollista, ehkä kaikille muille, mutta ei hänelle, hänhän oli paljon
suurempi syntinen kuin kaikki toiset. Ja sitten hän itki ja huokasi ja
tuli taas jonkun ajan päästä Esterin luo ja puhui sydämensä huolista,
mutta sen enempää ei siitä tullut.

Kun Bengtin esitys loppui, tarjottiin teetä, mutta sekin juotiin saman
painostavan hämillä-olon vallassa. Vieraat eivät juuri yleensä tulleet
puhuneeksi toistensa kanssa siitä, mitä olivat kuulleet ja mikä heidän
sydämessään liikkui; ainoastaan siltä puolelta huonetta, missä Bengt
tai Ester juttelivat jonkun kanssa, kuului vilkkaampaa sananvaihtoa.

Innokkain oli keskustelu Bengtin ja pormestarinnan välillä. Viimeksi
mainittu oli heti puheen päätyttyä mennyt Bengtin luo, pyytäen saada
yksityisesti puhua hänen kanssaan, ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen
täytti Bengt kohta hänen toivonsa.

"Minusta näyttää", sanoi hän seuratessaan vierastaan huoneen nurkkaan,
missä he voivat olla rauhassa, "että Herran sana on jo saanut vaikuttaa
kaksiteräisenä miekkana. Ehkä on teissä jo kaikki vastarinta murrettu
-- ehkä ei ole enää muuta tarvis kuin polvistua ja jättää sydän
Jeesukselle..."

"Sen olen jo tehnyt", vastasi pormestarinna töykeästi, "vieläpä
kaksi kertaa: ensi kerran pyhässä kasteessa ja toisen kerran
konfirmatsioonilupauksen antaessani. Nyt haluaisin panna vastalauseeni
teidän epäjohdonmukaisia ja epätieteellisiä lausuntojanne vastaan sekä
mikäli ne koskivat uudestisyntymistä että ikuisia rangaistuksia.
Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä, ei äkillisiä, yliluonnollisia
muutoksia toisesta toiseen. Kehitys, evolutiooni, on elämän laki, ja
uudestisyntyminen on yksi sen asteista, nimittäin se aste, jolloin
olemme itsetietoiset siitä, että olemme kasvaneet ymmärtämään Jumalan
tarkotusta meihin nähden. Ja mitä tulee ikuiseen rangaistukseen ja
siihen, että Jumala meidät ainiaaksi heittää pois silmistänsä, jos me
täällä maan päällä vastustamme hänen kutsuvaa armoaan, niin pyydän
saada johdonmukaisuuden nimessä huomauttaa teille, herra konsuli, että
yhtä vähän kuin auringon lämpö koskaan voi olla herättämättä ruohoja
ja kukkia maasta, yhtä vähän voi Jumalan rakkaus ijäisyyksien
ijäisyydessäkään lakata synnyttämästä rakkautta luoduissa..."

Nojaten leukaansa kättä vasten ja katse lattiaan kiinnitettynä oli
Bengt kärsivällisesti ja liikahtamatta kuunnellut pormestarinnan
sanoja. Kun tämä lopetti, katsahti hän ylös, kiinnitti läpitunkevat
silmänsä puhujan mielenliikutuksesta kalpeisiin ja hikisiin kasvoihin
ja sanoi levollisesti, kuin olisi hän puhunut ilmasta:

"Huomaan, ett'ette te, rouva pormestarinna, ole sen lähempänä
pelastuksen salaisuutta kuin vankiloittemme suurin rikoksentekijä."

"Mikä tai kuka oikeuttaa teidät lausumaan noin kovan ja sydämettömän
tuomion?" kysyi pormestarinna värisevin huulin.

"En minä tuomitsekaan", vastasi Bengt yhä levollisesti, "vaan Jumalan
oma sana. Siinä on kirjotettu: 'Jolla on Poika, hänellä on elämä; mutta
jolla ei ole Poikaa, hän on jo tuomittu'"...

"Ja kuka uskaltaa ratkaista onko toisella Poika vai ei? Kuka tohtii
rohkeasti ja ylimielisesti sanoa: _minä_, minä Hänet omistan, _minun_
sydämessäni asuu hänen pyhä olentonsa, minä, minä olen heijastus siitä
puhtaudesta, joka hänessä oli? Ei kukaan muu kuin ylpeä hullu! Viisas
ja nöyrä tietää, että jos hänen tositeossa olisi tullut osottaa
uskoansa Mestariin, ei hänessä ehkä olisi ollut edes Nikodemusta, joka
toki yöllä uskalsi tulla Jeesuksen luo... Ja vielä vähemmän tulee
meidän tehdä päätöksiä muiden ihmisten suhteen... Kuinka voitte te
katsoa minun sydämeeni ja tietää, mitä siellä liikkuu? Ettekö usko,
että siellä voi löytyä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, ehkäpä
todellisempaa kuin niissä, jotka alituisesti siitä lörpöttävät ja
joiden huulilla aina on jumalisia sanoja?"

Bengt teki hieman ylhäisen kädenliikkeen ja luopumatta levollisesta
sävystä, joka ärsytti hänen kiihtynyttä vastustajaansa, hän vastasi:

"Kaksi merkkiä on, joiden mukaan meillä on oikeus päättää, mitä liikkuu
ihmisten sydämessä, nimittäin huulten tunnustus ja ulkonainen elämä.
Sitten löytyy vielä kolmaskin: rakkaus sielujen pelastamiseen. Mutta en
ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan, että teissä olisi noita
merkkejä, jotka todistavat sielun uudestisyntymistä enkä liioin ole
itse niitä teissä huomannut, yhtä vähän kuin niitä oli minussa tai
jossain toisessa, ennenkuin Herra Jeesus sai näyttää meille
turmeluksemme ja vapahtaa meidät synnin kahleista..."

"Te tuomitsette yksipuolisesti, ahdasmielisesti, epäpsykoloogisesti,
herra konsuli", huudahti pormestarinna yhä kiivaampana ja kiivaampana,
"luuletteko te, että Jumalan valtakuntaan ajetaan raitiotievaunuilla?
Ettekö usko, että keinot ovat moninaiset kunkin erilaisen luonteen
mukaan? Ettekö usko, että toisin on sen, joka ... joka esimerkiksi on
tehnyt törkeän synnin ja jota katumus ja epätoivo raastaa ... ja toisin
esimerkiksi sen, joka kautta koko elämänsä on pyrkinyt elämään
vankurskaasti ja menettelemään omantuntonsa mukaan? Ettekö ymmärrä,
että ensinmainittua kohtaa ikäänkuin raju survaus, muutos, joka
mullistaa koko hänen elämänsä ... kun sitä vastoin se, joka aina on
Jumalaa rakastanut, joka lapsuudesta asti on ollut hänen omansa,
hitaasti ja hiljaa, ilman jyrkkää seisausta, kypsyy Jumalan valtakuntaa
varten?"

Synkkä varjo lensi Bengtin kasvojen yli ja hän heitti pormestarinnaan
läpitunkevan, halveksivan silmäyksensä, jota ei tämänkään terävä katse
aina kestänyt. Mutta Bengt näytti heti hillitsevän itsensä; hän
pyyhkäisi pari kertaa otsaansa ikäänkuin karkottaakseen ajatuksia,
jotka tahtoivat kuohahtaa esiin, ja kun hän uudelleen puuttui
puheeseen, oli hänen äänensä levollinen, milt'ei lempeän surullinen.

"Ei, ei ole mitään eroa; Hänen edessään, joka näkee syvyyksiin ja
tuomitsee sydämenlaadun mukaan, ei ole suuria ja pieniä syntejä. Tomuun
täytyy meidän kaikkein painua Hänen edessään, ja sille, joka nojaa
omaan vanhurskauteensa ... niin, sille on se seitsemän kertaa
suuremmaksi esteeksi kuin rikokselliselle syntinsä. Ei mikään niin
syntistä erota Jumalasta kuin sydämen mielettömät kuvittelut
jonkunlaisesta omasta vanhurskaudesta. Toistan sen, mitä äsken sanoin,
että kurjimmankin syntisen tie Jumalan luo on suorempi kuin teidän,
rouva pormestarinna..."

"Ja minä", sanoi pormestarinna vihasta väristen, "minä toistan myös
äskeiset sanani: te langetatte väärän ja itsevanhurskaan tuomion. Ja
tahdonpa lisätä vähän muutakin: moisilla tuomioilla ette saa yhtäkään
sielua Jumalan luo, vaikka kuinkakin suuresti 'rakastatte sieluja',
kuten sanotte, ja tahdotte työskennellä niiden pelastukseksi. Te
karkotatte heidät Jumalan luota ja herätätte katkeria ajatuksia erästä
vissiä henkilöä kohtaan, joka kiitti Jumalaa siitä, että hän oli
parempi kuin toiset; sen te saatte aikaan, mutta ette muuta!"

"Avatkoon sitten Jumala itse silmänne!" vastasi Bengt, rypistäen
kulmakarvojaan, ja ääneen tuli nyreä, kärsimätön sointu, "minä näen,
etten nyt voi muuta tehdä kuin rukoilla puolestanne."

"Kiitos", vastasi pormestarinna jääkylmästi, "samoin aion minä tehdä
teidän puolestanne, rukoilla, että Jumala tekisi mielenne nöyremmäksi
ja lempeämmäksi, rukoilla, että oppisitte ymmärtämään Vapahtajan sanat:
'Älkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!'"

Bengt kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti ja sääliväisesti.
Mutta hän ei vastannut, hän päätti toistaiseksi rajottaa huolenpitonsa
pormestarinnan sielusta päivittäisiin esirukouksiin ja meni sen sijaan
pikku Alma Grahnin luo, joka istui punaisin silmin ja hehkuvin poskin
ja puristeli hermostuneesti kosteaa nenäliinaa käsissänsä.

"Tänään on autuuden päivä", sanoi hän ja laski kätensä nuoren tytön
olkapäälle, "tänään, nyt juuri kuuluu teille, neiti, Herran kutsuva
ääni."

"Mutta mitä pitää minun tehdä?" huudahti nuori tyttö, avuttomin,
itkuisin katsein.

"Ei mitään, sehän juuri on niin suurta ja ihanaa, ett'ei teidän
tarvitse mitään tehdä", vastasi Bengt voitonriemuisella äänellä,
"kaikki on valmista; Jumalan armo ja rakkaus ovat kristallinkirkkaita
vesiä, antakaa vain sydämenne aueta ja sallikaa näiden eläväin virtojen
kuohahtaa sinne, ettekä te enää ikinä ole janoava. Ei teidän tarvitse
muuta kuin polvistua kanssani, tunnustaa syntinne ja ottaa vastaan
Jumalan anteeksi antava armo. Niin, neiti, älkää epäröikö ... astukaa
askelenne ... minä tunnen, kuinka Jumalan henki nyt tänä hetkenä etsii
teitä voimakkaammin kuin koskaan ennen, minä tunnen sen ympärillänne
humisevan, niinkuin se humisi minun ympärilläni, kun synninhädässäni
huusin Häntä..."

Nuori tyttö katsahti pelästyneenä Bengtiin. Kyllä hän tunsi itsensä
syntiseksi, voi, kaikkein pahimmaksi; mutta kun hän ajatteli, että hän
polvistuisi Bengtin rinnalla, että kaikkien katseet kiinnittyisivät
häneen ja hän ääneen tunnustaisi, miten suuri syntinen hän oli, oli hän
milt'ei pyörtyä kauhusta ... ei, ei, ei vielä, hän ei ollut valmis...

"Ajatelkaa, mitä viipyminen merkitsee", sanoi Bengt ja tunki nuoren
tytön silmiin katseensa, joka oli samalla sekä uhkaava että rukoileva.
"Jumala huutaa toiseen korvaanne: 'Nyt, juuri nyt!' Perkele huutaa
toiseen: 'Vuoden päästä, päivän päästä, hetken kuluttua!' Kumpaa ääntä
tahdotte seurata? Ajatelkaa, jos kuolette ensi yönä, mihin joudutte?
Ikuisesti, auttamattomasti hukkaan, lieventämättömään tuskaan siitä,
että laiminlöitte tärkeän hetken, tämän armon ihmeellisen etsinnän,
nämä hengentuulahdukset, jotka nyt humisevat ohitsenne palaamatta ehkä
enää koskaan..."

Tyttö raukka näytti vielä pelästyneemmältä ja oli ymmällään; niin,
kauheaa oli tulla tuomituksi, kauheaa ijäti katua, mutta kuitenkin ...
hän ei voinut polvistua ja tunnustaa syntejään, hän ei voinut muuta
kuin yhä itkeä ja vielä kiihkeämmin puristaa yhä märemmäksi käyvää
nenäliinaa sormiensa välissä.

"No, rakas veli", jatkoi Bengt, kääntyen rehtoriin, "sinä näet, miten
tyttäresi epäröi ja antaa sydämessään sijaa viivytyksen-perkeleelle.
Mitä sanot sinä, käytkö samoja jälkiä, etkö tunne hengen kutsuntaa?"

"Kyllä, kyllä", vastasi rehtori ja silitti miettiväisenä partaansa, "se
on, minä tarkotan, että Jumalan rakkaudenkutsun syntisille sydämille
tajuamme aina. Hän vetää meitä aina puoleensa, aina, ijäisesti ...
niinkuin auringonsäteet eivät koskaan lakkaa lämmittämästä, niin ei
myöskään Jumalan rakkaus herkeä vetämästä meitä puoleensa..."

"Mukava ja vaarallinen oppi", vastasi Bengt kylmästi, "lähtenyt
perkeleestä, joka niin mielellään huutaa: 'Siirrä eteenpäin, siirrä,
siirrä, sinulla on hyvää aikaa, kokonainen ijäisyys, jos niiksi tulee!'
Jumalan sana sanoo toisin: 'Laittakaa pelolla ja vavistuksella, että te
autuaaksi tulisitte'. Jumalan sana sanoo myös, että pelastus kuuluu
aikaan eikä ijankaikkisuuteen. Valaiskoon sinua Herra tämän tärkeän
asian suhteen. Ja rouva Grahn", jatkoi hän lempeämmin ja kumartui pikku
rouvan yli, jonka suuret, tummat silmät liikuttavan nöyrällä
ihmettelyllä olivat kiinnitetyt Bengtiin, "mikä on teidän suhteenne
Herraan?"

Punaiset täplät rehtorin pikku rouvan otsalla alkoivat hehkua ja
alahuuli vapisi.

"Olen koko elämäni ajan rakastanut Jumalaa ja kaivannut häntä -- ja..."

"No niin, tunnustakaa se sitten ... tunnustakaa se ja sytyttäkää jalo
rovio, joka tarvitsee vain kipinän leimahtaakseen ilmiliekkiin",
huudahti Bengt kuuma hehku katseessaan, "älkää epäröikö ... älkää
antako sijaa sovittelemisperkeleelle -- rohkaiskaa mielenne, päästäkää
armovirrat kostuttamaan janoovaista maata!"

Pikku rouva risti kätensä ja sanoi aivan kuin äskenkin: "Minä olen koko
elämäni ajan rakastanut Herraa ... koko elämäni..."

"Ja teillä on kai varmaan ollut koko elämänne ajan rauhaa ja iloa ja
varmuutta syntien anteeksisaamisesta ja lapsenosasta Isän kodissa,
rouva Grahn?" pisti Bengt hieman ivallisesti.

Vastausta ei kuulunut: rouva Grahn katseli alaspäin ja huojutti
päätään, silmissä uneksiva katse, rehtori siveli yhä hartaammin ja
tuumivaisempana partaansa ja äkillisesti syntyneessä hiljaisuudessa
kuuluivat pikku Alman huokaukset syviltä, väräjäviltä säveliltä,
sydämen kaipuuta kertovilta.

"Niin, Jumala teitä kaikkia kolmea siunatkoon!" huudahti Bengt, joka
nyt tunsi, ett'ei hänellä enää ollut mitään sanottavaa, "kalliin
Mestarini nimessä uskallan lausua sanat: 'Te ette ole kaukana Jumalan
valtakunnasta!' Pian, pian otatte vastaan suloisen sanoman ja
viimeinenkin vallitus luhistuu. Kolkuttakaa, etsikää, anokaa vain yhä
hartaasti..."

Henkilö, jonka Bengt nyt valitsi käännytysyritystensä esineeksi, oli
tehtailija Henning, Åken isä. Vanha herra, hieno, valkohapsinen ukko,
jonka puku oli erikoisen huolellinen, niinkuin Åkenkin, ja jonka
hymyssä pilkallisuus ja lempeys omituisesti yhtyivät, oli koko illan
istunut ääneti ja liikkumatta nurkassaan, mutta Bengt tunsi, että
vanhus, jos ken, seurasi häntä arvostelijan katsein.

"Mitä teille, setä, kuuluu tänä iltana?" kysyi Bengt, astuen
tehtailijan luo ja istuutuen hänen viereensä, "te olette väsyneen
näköinen?"

"Oh, minun ijälläni ei sovi valittaa", vastasi tehtailija kylmästi, "en
voi muuta kuin kiittää Jumalaa hyvästä terveydestä..."

"Niin, siinä on todella kiitoksen syytä, -- kun ajattelee, miten lyhyt
aika on ja kuinka kallis jokainen armonpäivä... Mutta Jumalan armo on
suuri ja hänen rakkautensa rajaton... Kun näen vanhuksia, ajattelen
ilolla Jeesuksen vertausta työmiehistä, jotka tulivat yhdennellätoista
hetkellä ja kuitenkin saivat _täyden_ palkan. Muistatteko ehkä sen
paikan, setä?"

"Tottahan nyt", vastasi tehtailija ivallisesti, "minä luin sen ja
mietiskelin sitä jo kauan ennenkuin sinä näit päivänvalon... Mutta
muistan myös muutamia muita sanoja, tosin jotenkin maallisia, mutta
sitä kuvaavampia: 'Quand le diable devient âgé, il se fait moine' ['Kun
paholainen vanhenee, rupeaa hän munkiksi.' Suom. muistutus.]. Se ei ole
kaunis lause, mutta sisältää paljon -- tuollaiset muutokset eivät
miellytä, niiden takana vainuaa jotain..."

"Kai teeskentelyä?" lausui Bengt, äänessään onnettomuutta ennustava,
hillitty sävy.

"Minä tarkotan", vastasi tehtailija jyrkästi ja ärtyisästi, "että on
paras vaeltaa rehellisesti koko elämänsä ajan ja säilyttää hyvä
omatunto Jumalansa edessä, niin pelastuu tuollaisista äkkinäisistä
muutoksista elostelijasta parannuksensaarnaajaksi, jotka tekevät sekä
naurettavan että kiihottuneen vaikutuksen..."

Bengtin silmät välähtivät ja hän nousi kiivaasti. Ester, joka seisoi
vähän matkan päässä ja kuuli ja näki myrskyn lähestymisen, kiiruhti
esiin, tarttui Bengtin käteen ja kuiskasi omituisen läpitunkevalla
äänellä: "Bengt, katso minua silmiin ja kuule tätä sanaa: 'voita
sielusi kärsivällisyydellä'".

Bengt ei vastannut; hän seisoi hetken muutamia sekunteja liikahtamatta
ja hänen katseensa vaipui Esterin lempeisiin, rakkautta sädehtiviin
silmiin; niiden syvyydestä nousi jotain, leijaillen hänen ympärillään
ja pakottaen vihan aallot laskeutumaan, hänen kasvojensa kovuus lauhtui
ja hänen katseeseensa syttyi ikäänkuin heijastus Esterin silmien
lempeästä loisteesta.

"Kiitos", kuiskasi hän ja puristi Esterin kättä ja loi häneen katseen,
jota Ester ei ikinä unohtanut. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen
ja sanoi levollisesti:

"Sanoihinne, setä, en _minä_ kykene mitään vastaamaan. Mutta vastaan
erään sanoilla, joka on suurempi auktoriteetti kuin minä. Hän lausui:
'taivaassa pitää oleman suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka
parannuksen tekee, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta'."

Esterin ja Bengtin ympärille syntyi ikäänkuin ihmettelevän, sanattoman
hiljaisuuden aaltorengas, joka yhä laajeni ja eteni huoneen toiseen
päähän. Vanha Henning mutisi pari sanaa, joita ei kukaan kuullut, ja
kääntyi pois, kasvoillaan puoliksi yrmeä, puoliksi tuskainen ilme, ja
Bengt jätti hänet ollakseen parin minuutin päästä samanlaisissa
puheissa muutamien muiden vieraiden kanssa. Pari tuntia kesti näitä
keskusteluja, jotka milloin muodostuivat kiivaiksi kiistoiksi, milloin
enemmän tui vähemmän syvämieliseksi sanansaivarrukseksi, milloin
päättyivät kyyneleisiin ja rajuihin tunnepurkauksiin, milloin hioivat
mietiskelyn ja epäilyksen kysymysten kärjen niin suipoksi, että se
taittui omaa terävyyttään, milloin tapasivat haudatun, masennetun
kaipuun ja auttoivat sen synkistä syvyyksistä edes vilaukselta näkemään
valoa ja totuutta. Niistä, jotka puoliyön aikaan sanoivat hyvästi
Falkensternin perheelle ja enemmän tai vähemmän vilpittömästi kiittivät
kuluneesta illasta, olivat monet kovasti kiihdyksissään, monet
katkeroittuneita ja pahantuulisia, mutta kenkään ei lähtenyt kylmänä
tai väliäpitämättömänä. Siksi voimakas ja kiihottava oli into ollut,
joka oli hehkunut kaikista puheista.

Kun Bengt ja Ester olivat jääneet yksin, kietoi Ester kätensä Bengtin
kaulaan, niinkuin hänen oli tapana tehdä heidän rakkautensa
ensimmäisinä onnellisina aikoina, katsoi häntä silmiin ja sanoi
hymyillen säteilevää hymyään:

"Kiitos tämäniltaisista sanoistasi, kaikista todistuksista, joita
annoit Jumalan voimasta ihmissydänten yli, kiitos! Mutta, rakkahin,
miksi puhut niin paljon tuomiosta ja rangaistuksesta, miksi uhkaat niin
paljon, miksi et sen sijaan pyydä ihmisten sieluja Jumalan
äärettömällä, runsaalla rakkaudella?"

Bengt irrotti hiljaa hänen kätensä kaulastaan ja vanha tuttu ryppy
ilmestyi hänen otsalleen.

"Kaikki nuo pinttyneet syntiset ovat herätettävät jumalattomasta
varmuudestaan, jossa he elävät, eikä se tapahdu, jos hemmottelemme
ihmisiä ja lörpöttelemme Jumalan rakkaudesta. Vain yksi tie vie Jumalan
luo: _ensin_ synninhätä ja tuska, _sitte_ armo ja rakkaus..."

"Niin, meidän puoleltamme, mutta ei Jumalan; Hänen luonaan on aina
rakkautta, houkuttelevaa, pyytävää, lohduttavaa, siellä on rakkaus
ensimmäinen, viimeinen, ainoa! Jos tahtoisit kuvata auringon ihanuutta,
kuinka sen paistaessa linnut laulavat ja kukat tuoksuvat, miltä
kuuluisi, jos sen sijaan vain sanoisit: 'Ajatelkaa, millaista on, kun
aurinko on poissa, kuinka kaikki paleltuu ja ilo on mennyttä ja pimeys
ja epätoivo peittää kaiken'. Luuletko, että monikaan siitä saisi
käsityksen auringon ihanuudesta? Mutta niin kuvaat sinä Jumalaa, sinä
puhut mieluinten hänen kauheasta tuomiostaan, hänen vihastaan syntistä
kohtaan ja siitä, miten katumus on liian myöhäinen, joll'emme nyt,
juuri nyt käänny..."

"Mutta enkö sitten ole oikeassa, löytyykö muuta pelastusta kuin se,
joka nyt, juuri nyt on tapahtuva? 'Katso, nyt on otollinen aika, nyt on
autuuden päivä'. Voiko sitä koskaan kyllin voimakkaasti terottaa
onnettomain, harhaan joutuneitten veljien mieleen?"

"Mutta sinä itse olet saanut laupeutta osaksesi, siitä pitäisi sinun
puhua voimakkaammin ihmisille..."

"Tuomitsen itseäni yhtä ankarasti kuin muita", virkkoi Bengt kiivaasti,
"pidän itseäni suurimpana syntisistä, kurjimpana langenneista. Missä
olisin ilman Jumalan ääretöntä rakkautta, joka jo äidin kohdussa
valitsi minut autuuteen -- missä olisin, jos vuosi sitten olisin
kuollut? Helvetissä, julmimmassa pimeyden ja tuskien helvetissä;
kamalassa piinapaikassa, missä mato ei kuole eikä tuli sammu, olisin
saanut väännellä ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mutta en tahdo, että
kukaan veljistäni tai sisaristani joutuu sinne, siksi tahdon huutaa
kaduilla ja toreilla: ottakaa pelastus vastaan, hakekaa sovintoa
Jumalan kanssa nyt, juuri nyt, muutoin olette hukassa. Sillä Jumala ei
ole ainoastaan rakkauden, Hän on myös pyhän vanhurskauden ja
jumalallisen koston Jumala. Enkö ole oikeassa?"

Ester seisoi hetkisen vaiti ja katseli eteensä uneksivin katsein.

"Vastaan sinulle pienellä laululla, kauneimmalla, minkä tunnen", sanoi
hän viimein, mennen harmoonion luo ja istuutuen sen ääreen. Sitten
lauloi hän suloisella, hivelevällä äänellään:

    "Lempi! Luojan on
    käsky verraton,
    siihen katson ainoaan!
    Rakkaudessaan
    pysyn, rauhan saan;
    Luoja itse rakkautt' on vaan!"

Kun hän oli lopettanut ja kääntyi Bengtiin päin, olivat tämän kasvot
kuin muuttuneet; piirteiden ankaruus oli poissa ja silmät loistivat
säteilevinä ja kosteina.

"Niin, rakkahani", sanoi hän, puristaen Esterin kättä, "varmasti on
Jumalan rakkaus ensimmäinen, suurin -- se on 'ainoa' ... kukapa sen
niin syvästi tuntisi kuin minä, kurjin syntisistä, joka olen kuin
kekäle temmattu tulesta! Koko elämäni, ijankaikkisesta ijankaikkiseen
tahdon kiittää ja ylistää Jumalan rakkauden ihmettä! Mutta", ja synkkä
piirre levisi taas hänen kasvoilleen, kuin äkillinen varjo aurinkoisen
vuorenrinteen yli, "samalla kuin kiitämme ja ylistämme Häntä Hänen
rakkaudestaan, täytyy meidän vavista Hänen vanhurskauttaan. Emme saa
unohtaa Siinain ukkosta Taborin ihanan sanoman vuoksi -- sillä molemmat
kuuluvat Jumalan pelastusajatukseen!"

Ester kääntyi nopeasti poispäin peittääkseen hymyä. Vähän helvettiä ja
ukkosta ja vihaa _täytyi_ Bengtin saada sekottaa valoisimpaankin kuvaan
Jumalan rakkaudesta!

"Minusta sinä et ole oikein selvillä näistä kysymyksistä", jatkoi Bengt
kärsimättömänä, kun Ester ei vastannut, "tuntuu kuin kallistuisit
noihin vaarallisiin oppeihin, jotka kieltävät ikuisen rangaistuksen ja
vakuuttavat, että Jumala on niin hyvä, että Hän kyllä lopuksi antaa
kaikille anteeksi, ja muuta, lorua."

Ester pudisti päätään.

"Ei, selitän sinulle, mitä tarkotan. Minä uskon, että koska Jeesus on
sanonut: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut', koska Hän on sanonut,
että on mato, joka ei kuole ja tuli, joka ei sammu, niin täytyy
seurausten ajassa tehdyistä synneistä olla kankeita ijankaikkisuudessa.
Jeesus on myös sanonut Juudaksesta, että hänen olisi ollut parempi
syntymättä. Syntisen palkkana täytyy siis olla lausumaton tuska. Mutta
-- minä uskon muutakin. Koska raamattu sanoo ja meidän sydämemme siihen
yhtyy, että Jumala on rakkaus, hänellä ei vain ole, hän ei vain tunne
rakkautta, vaan hän _on_ itse rakkaus, niin täytyy näiden synnin
seurausten olla ojennuskeino, ei rangaistusta ja kostoa. Mekin
rakkaudettomat olentoraukat koetamme rangaista rikollisia, emme
kostaaksemme, vaan jos suinkin kohottaaksemme ja pelastaaksemme heitä.
Kuinka emme sitten ajattelisi, ett'ei Herra Jumala, joka on rakkaus,
käytä sitä piinapaikkaa, johon synti heitti meidät pois Jumalan
kasvojen edestä ja missä omantunnontuska kalvaa meitä kuin mato ja
polttaa kuin tuli, ett'ei Hän käytä sitä kostoksi ja rangaistukseksi,
vaan vanhurskaalla rakkaudellaan pakottaakseen syntisen heräämään ja
näkemään ja ymmärtämään hänen rakkauttaan, jotta hän viimein, kerran,
aikojen takaa, uusissa oloissa, uusien elämänehtojen vallitessa
polvistuisi Luojansa edessä, Hänen edessään, joka on tuleva kaikeksi
kaikessa ja jolle kaikkien tulee olla alamaiset!"

"Mutta, Ester, johan sinä olet vallan harhaan joutunut", huudahti Bengt
kiihtyneenä, "tuohan on oikea sekotus katoolisuutta ja järkeisuskoa!
Tarkotatko, mitä sanot ... etkö käsitä, että kallistut tuohon kauheaan
ja veltostuttavaan oppiin, että kaikki muka palaa entiselleen, se on,
ett'ei synti olekaan niin vaarallinen, sillä kaikki kääntyy kuitenkin
lopullisesti hyväksi?"

"Niin, sepä olisi todella kauheaa, jos kaikki kääntyisi lopuksi
hyväksi", sanoi Ester lempeän ivallisesti. "Mutta kuulehan, mitä
tarkotan. Tarkotan sitä, mistä Jumalan sana puhuu, nimittäin, että
_Jumala tahtoo_, että _kaikki_ ihmiset tulevat pelastetuiksi. Se on
hänen tahtonsa, ja se tahto vaikuttaa ja toimii lakkaamatta,
ijankaikkisuudessa niinkuin täällä ajassakin. Mutta jos löytyy
joitakuita, jotka ijankaikkisesti vastustavat tätä tahtoa ja yhä
enemmän ja enemmän paatuvat, niin täytyy heidän ijankaikkisesti jäädä
onnettomiksi, niinkuin he onnettomina kuolivatkin, sillä Jumala ei
pakota ketään, ei hänellä ole mitään sielujen pelastuslaitosta,
vapauden lakia seuraa hänen rakkautensa ajassa ja ijankaikkisuudessa!"

Bengt pudisti arvelevana päätään, mutta hän näytti kuitenkin hiukan
rauhottuneen. Esterin täytyi taas hymyillä kesken syvää totisuuttaan;
hän näki, että Bengt tunsi todellista helpotusta, kun Ester myönsi,
että ainakin jotkut sielut _voivat_ joutua ikuiseen kadotukseen.

"Niin, se on minun uskoni", jatkoi Ester, "muuta uskoa ei minulla voi
olla, jos mielin elää onnellisena. Ja jos se on väärä, niin en voi
muuta kuin rukoilla Jumalaa, että Hän valaisee ymmärrykseni."

Kaksi päivää kokouksen jälkeen soitti Alma Grahn Falkensternien asunnon
eteisen kelloa, jäi ujona ja epäröiden oven ulkopuolelle, kun Erikson
sen aukaisi, ja kysyttyään, oliko konsuli kotona, sekä, saatuaan
myöntävän vastauksen, hän änkyttäen sai esiin pyynnön saada tavata
häntä. Häntä värisytti nuo sanat, lausuttuaan; tietysti ymmärsi
Erikson, miksi hän tuli, tietysti hän nyt nauroi hänelle, tietysti
nauraisi hänelle hetken päästä kaikki talon väki ja tietysti oli Bengt
oleva suutuksissaan, kun hän näin uskalsi tulla häntä häiritsemään.
Mutta Bengt ei ollut suutuksissaan, yhtä vähän kuin totiselle,
juhlalliselle Eriksonille olisi pistänyt päähän edes vetää suutaan
hymyyn. Muutama kuukausi sitten olisi nuoren tytön otaksuma kyllä ollut
oikea, hänen yrityksensä tavata Bengtiä näin iltapäivällä olisi
varmasti saanut osakseen läpinäkyvän epäkohteliaan anteeksipyynnön,
ett'ei hänellä, Bengtillä, nyt ollut aikaa ottaa häntä vastaan; nyt
tuli hän hetkisen päästä itse eteiseen, sanoi Alman tervetulleeksi,
kasvot rakkaudesta ja ilosta loistaen, ja vei hänet omaan huoneeseensa,
jossa hän tarjosi hänelle mukavan nojatuolin, itse istuutuen
vastapäätä.

"Niin, rakas neiti", alkoi Bengt, isällisesti taputtaen hänen ristiin
pantuja käsiään, jotka avuttoman liikkumattomina lepäsivät sylissä,
"mitä teillä nyt on kertomista? Mutta tuskin tarvinnee kysyä ... minä
näen jo... Jumalan hengen työ on alkanut..."

Alma katseli maahan, painoi tummat silmäripsensä niin kiinteästi kuin
suinkin poskea vasten ja antoi suurten, kirkkaitten kyyneltensä olla
keskustelun johdantona. Bengt yhä taputti ja rohkaisi häntä, ja kun
Alma viimein katsahti ylös ja kohtasi hänen rakastavaisena säteilevän
katseensa, oli kuin olisi äkkiä koko ujous kadonnut, hän pyyhki
kyyneleensä ja alkoi mitä avomielisimmin purkaa sydäntään Bengtille.
Hän kertoi kaikista huolistaan, sekä menneistä että nykyisistä ja
niistäkin, joiden hän pelkäsi vielä olevan tulossa, hän kuvasi
sieluntaisteluitaan, suuria syntejään, pelastuksenkaipuutaan, Jumalan
ja Jeesuksen ja hänen rakkautensa ikävöimistä... Ja Bengt kuunteli
nuorta tyttöä sellaisella hartaudella ja innolla, kuin olisi pikku Alma
Grahnin änkyttävä, kyyneleinen sydämenpurkaus ollut keskuksena
tutkielmassa olemassaolon suurimmista ja syvimmistä ongelmista. Ei
kummankaan mieleen johtunut ruveta ihmettelemään, miten kummallista
oikeastaan oli, että hän, vähäpätöinen nuori tyttö, jonka omituiset
tavat ja ulkomuoto usein olivat antaneet Bengtille pilan aihetta ja
jota hän ylpeässä sydämessään oli halveksinut, niinkuin hän oli
halveksinut kaikkea, mikä ei ollut rikasta, kaunista ja ylhäistä, nyt
täydellä luottamuksella ikäänkuin heittäysi Bengtin syliin, varmana
siitä, ett'ei tänä hänen elämänsä murroshetkenä ollut ketään toista,
joka niin olisi häntä ymmärtänyt ja niin mielellään halunnut auttaa
häntä, kuin juuri Bengt. Niin, Alma tunsi, että Bengtin hehkuva voima
kykeni tukemaan, vetämään puoleensa, vapauttamaan, kaikkea tuota, jota
juuri hän tarvitsi ja jota ei kukaan tähän asti ollut voinut hänelle
antaa...

Kun hän ja Bengt hetken perästä tulivat Esterin luo, joka istui salissa
lukemassa, valaisi sama ilo molempain kasvoja.

"Jumalan kiitos"; huudahti Bengt, lähestyen ristissä käsin Esteriä,
"ihmissielu on pelastettu, rakastettu sisar on saanut kokea samaa
sanomatonta armoa kuin minä, hän on saanut katsahtaa Jumalan rakkauden
salaisuuteen, kuullut hänen rakastavan isänäänensä, joka vaatii kaikki
kiljuvat, perkeleelliset äänet vaikenemaan. Ihminen, joka etsi, anoi ja
kolkutti, on löytänyt, saanut ja mennyt avatusta ovesta sisään!
Ylistetty olkoon rakkautesi, Herra Jeesus!"

Ester sulki nuoren tytön syliinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja
kuiskasi:

"Olen niin iloinen, pikku Alma, niin iloinen sinun puolestasi. On niin
suloista, kun löytää pohjan elämälleen!"

Samalla hän ajatteli, miten ihmeellistä tämä kaikki oli. Jeesuksen
sanat: "Ell'ette käänny ja tule lapsiksi, ette voi nähdä Jumalan
valtakuntaa", johtuivat hänen mieleensä, kun hän näki Bengtin. Niin,
hänestä oli todella tullut lapsi, lapsi kiihkeässä vaatimuksessaan,
että ihmiset heti kääntyisivät, koska _hän_ niin oli tehnyt, lapsi
yksinkertaisessa, varmassa uskossaan, lapsi riemuisassa ilossaan, kun
oli saavuttanut sen, mitä hän nykyjään hartaimmin halusi: johtanut
jonkun sille tielle, jota hän itse kulki...

Mutta Vångassa kehitti hän suurinta toimeliaisuutta ja siellä paraimman
ilonsa löysi. Siellä ei häntä kohdannut sama vastarinta kuin
kaupunkilaisen seurapiirinsä puolelta: nekin, joita ei hänen tulinen
uskonsa herättänyt, joutuivat kuitenkin siihen taikakehään, joka
ympäröi hänen voimakasta persoonallisuuttaan. Täällä hän olikin paljon
lempeämpi, hänen puheessaan oli enemmän lämpöä ja sydäntä kuin
tuomiopasuunan kaikua. Oli kuin hyväntahtoisuus, jota hän aina oli
tuntenut työväkeään kohtaan, nyt olisi hänen sisäisen rakkaudenelämänsä
puhdistamana ja lisäämänä murtautunut esiin elävänä voimana; hänen
pelastamisintonsa, hänen köyhimmän vaivaistalolaisenkin sieluun
ulottuva harrastuksensa käsitettiin mitä suurimmaksi alentuvaisuudeksi,
joka yhä enensi kansan rakkautta ja ihailua, ja niin syntyi
sydämellinen vuorovaikutus, joka on tulos myötätuntoisista virtauksista
ihmissielujen välillä.

Sen lisäksi oli hänellä suuri kyky puhua varsinkin kansalle. Ei kukaan
sen omista riveistä lähtenyt puhuja löytänyt paremmin sanoja, jotka
olisivat menneet suoraan kuulijain sydämeen, kuin tämä hienostunut
ylimys. Hänen häikäilemätön, avomielinen tunnustuksensa synneistänsä,
hänen sattuvat kuvauksensa tuskasta, jonka hän oli kestänyt, ja ilosta
Jumalassa, jota syntein anteeksiantamus soi hänen maistaa, kiinnitti
heitä niin, että he istuivat tuijottaen ja henkeä pidättäin, kuin
olisivat kuunnelleet satua tai hupaista tarinaa. Usein hän puheensa
alussa singahutti paradoksin tai rohkean kuvan, joka heti yhdellä
iskulla antoi hänen käteensä kaikki kuulijain sydämeen johtavat langat.
"Jumala, hyvät ystävät, ei koskaan välitä estää syntiä yhtä vähän
yksityisessä kuin kansoissa", alotti hän kerrankin. "Te olette ehkä
kuvitelleet mielessänne, että Jumala koettaa auttaa ihmistä, joka
syöksyy luisuvaa rinnettä alas, tai että hän särkee syntien verkon,
joka kietoo kansat? Ei toki, Jumala ymmärtää liian hyvin asiansa;
ainoastaan me hutilukset, me laastaroimme vanhoja synninhaavoja ja
annamme niiden ajettua sisältäpäin. Ei, Jumala menettelee toisin!
Olette kaikki nähneet kulovalkean ja tiedätte, miten silloin
menetellään. Tiedätte, että kun ryske ja räyske on pahimmillaan ja koko
metsä leimuaa tulimerenä, silloin ei kukaan järkevä ihminen enää huoli
koettaa sammuttaa, vaan jättää kaikki sikseen ja lähtee muualle
sytyttämään _vastatulen_. Ja kun molemmat, raivoisat tulimeret yhtyvät
rajuina ja kiukkuisina, silloin, silloin ne sammuttavat toisensa ja
metsä pelastuu, vaikkapa suuret alat jäävätkin autioiksi ja
poltetuiksi. Samoin on Jumalan ja ihmisen -- Jumala antaa vanhan
syntipalon raivota ja sytyttää vastatulen, uusia syntejä, uusia haluja
sydämen joka puolelle, aina siksi, kunnes hetki on tullut -- tuskan,
synninhädän hetki -- jolloin tulet rätisten yhtyvät ja sammuttavat
toinen toisensa, ja sielu on kuin poltettu, autio maa, mutta sen
mustassa, palaneessa mullassa itävät jo uuden elämän siemenet."

Suuria herätyksiä tapahtui Vångassa ja sen lähiseuduillakin. Saarnaajia
kutsuttiin sinne, kokouksia pidettiin useampia viikossa, kansaa tulvasi
joukottain kaikilta tahoilta, niin, joutuivatpa lapsetkin mukaan tähän
hengelliseen liikkeeseen. Ei ollut lainkaan tavatonta, että kymmen- ja
kaksitoistavuotiaat menivät puhujan luo, polvistuivat hänen kanssaan ja
ääneen tunnustivat syntinsä tai että tuonikäiset lapset pitivät
kumppaneilleen herätyssaarnoja. Bengt oli pannut Vångassa toimeen
sunnuntaikoulun, jota hän itse johti; kun raamatunselitys oli lopussa,
puhui hän kullekin lapselle erikseen, keräsi ympärilleen ne, joissa hän
oli huomaavinaan hengen vaikutusta ja kehotti heitä tunnustamaan
syntinsä ja antamaan sydämensä Jumalalle. Tosin eivät lapset
ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä Bengt sanoi, mutta ainahan he olivat
tulleet jonkun synnin tehneeksi, esim. valehdelleet tai siepanneet pari
marjaa -- ja heidän mielestään oli hyvinkin erinomaista polvistua
suuren, mahtavan konsulin rinnalla ja kuulla hänen rukoilevan heidän
puolestaan, sitäkin enemmän, kun he kyllä huomasivat, että hän oli
tyytyväinen, jos he tekivät, niinkuin hän oli sanonut. He olivat myös
kuulleet puhuttavan kokouksista ja kahvikesteistä Falkensternien
talossa, ja heidän mielikuvituksensa teki rohkeita retkiä tuohon
satulinnaan, sillä välin kuin he koettivat kuunnella Bengtin sanoja ja
vakavasti päättää mielessään ruveta kilteiksi ja tottelevaisiksi
lapsiksi, rakastaa Jumalaa ja antaa sydämensä Jeesukselle.

Vångan uskovaisten kesken vallitsi rakkaudenriemu, siihen tapaan kuin
kristillisyyden ensi aikoina, ja Bengt osasi virittää sen korkeimpaan
äänilajiin. Uusi rakkaudenelämä oli laassut kaiken turhamaisuuden ja
sukuylpeyden hänen sielustaan ja vienyt hänet häikäilemättömään
tasa-arvoisuuden harrastukseen. Niin pian kuin jotkut niin sanotuista
säätyläisistä s.o. lehtorit, insinöörit, isännöitsijät y.m.,
kääntyivät, ehdotti Bengt heti arvonimet pois ja sulki ilosta loistavin
silmin uuden veljen syliinsä. "Veli Larsson, veli Petterson" luisui
keveästi ja vaatimattomasti hänen huuliltaan, aivan kuin hän ei ikinä
olisi ollut tottunut seurustelemaan ylhäisten piirissä. Ja kun ihmiset
istuivat kokouksissa, niin heidän kasvonsa vallan jäykistyivät
hämmästyksestä, niinkuin he olisivat nähneet luonnonilmiön, kun he
kuulivat lautatarhanhoitaja Larssonin, sahan entisen pölkyn-asettajan,
jonka muinoinen työ oli painanut kulumattoman jäljen hänen tapoihinsa
ja liikkeisiinsä, naama tyytyväisyydestä loistaen, -- se ei lie ollut
niin aivan puhtaasti hengellistä laatua, -- lausuvan: "Niin, rakas
veljemme Falkenstern antoi meille äsken kalliin todistuksiin" j.n.e.

Ester ei voinut olla hymyilemättä istuessaan salissa ja kuunnellessaan
eri puhujia. Se oli hänestä samalla sekä ylevää että liikuttavan
hullunkurista. Tuoko oli todella hänen miehensä, Bengt Falkenstern,
hän, jonka sydämetön ylpeys kerran musersi hänen sisimpänsä, hänkö
kulki tuossa ystävällisenä ja rakastavaisena kuin lapsi ja sulki
syliinsä vanhoja, nokisia seppiä ja köyryselkäisiä pölkyn-asettajia ja
köyhiä vaimoja, kun hän vain sai tietää, että he olivat hänen sisariaan
ja veljiään Kristuksessa?

Mutta kun Ester illalla oli kahdenkesken Bengtin kanssa, ei hän voinut
olla sanomatta:

"Bengt, etkö luule, että menet hiukan liian pitkälle veljellisessä
rakkaudessasi, tarkotan, luuletko, että esimerkiksi pehtori
Larssonille, joka ei juuri ole erittäin nöyryyteen harjaantunut, on
oikein hyvä päästä sinuksi kanssasi?"

"Ja miksi ei?" huudahti Bengt harmistuneena, "miksi en sanoisi sitä
veljeksi, joka on veljeni? Jos se sitten lie hyödyksi tai vahingoksi
hänen sielulleen, se ei ole minun asiani, vaan Jumalan. Minä tunnustan
enää vain kahdenlaisia ihmisiä: Jumalan ja perkeleen lapsia. Edelliset
ovat _kaikki_ veljiäni ja sisariani ja minulle on vallan yhdentekevää,
ovatko he kreivejä ja kreivittäriä vai lauttaajia ja työmiehen vaimoja;
jälkimäisten kanssa en tahdo olla missään tekemisissä muuten kuin
taivuttaakseni heidät Jumalan puoleen!"

No niin, niin selviä todisteluita vastaan ei voinut mitään väittää.
Luonnetta, jonka piirteet olivat niin yksinkertaiset ja selvät, johon
ei koskaan langennut tunnelmain, epäilysten tai epäröimisten
puolinaisuudenvarjoa, luonnetta, joka johdonmukaisesti kulki _omaa_
päämääräänsä kohden huomaamatta tai tunnustamatta muiden päämääriä,
sitä ei maksanut vaivaa koettaa estää. Tässä sielunelämän
yksinkertaisuudessa oli jotain karkottavan jyrkkää ja samalla suurta ja
valtavaa. Ester tunsi tällä hetkellä itsensä pieneksi miehensä
rinnalla, hän ymmärsi, että juuri sellaiset ihmiset kuin Bengt
tempaavat toiset mukaansa, ne ne olivat palaneet rovioilla uskonsa
vuoksi -- tai antaneet muiden palaa. Hän ymmärsi, että kun Jumalan
henki kerran oli saanut koko Bengtin sisäisen olemuksen valtaansa, kun
se oli saanut levittää rauhansa hänen rajujen, omavaltaisten
hyökkäystensä yli, joilla hän koetti vallottaa sieluja, kun hänen
uskonelämänsä voima oli taottu itsevaltiuden raudasta kuuliaisuuden
notkeaksi aseeksi, silloin oli pääsevä esiin hänen ijäisyysolentonsa
kauneus, josta Esterin nuoruudenrakkaus oli uneksinut. Hänen mielessään
soivat runoilijan sanat:

    "Hän vaipuu kyynelten virtoihin
    ja tuomion iskuista uusitaan
    _ja hyödyksi saa_."

"Ehkä", ajatteli hän nöyrästi, "on minun elämäntehtäväni oleva auttaa
Jumalan henkeä tässä työssä."



XV.


Kun tuo suuri murros tapahtui Falkensternin kodissa, oli pikku Sven
juuri täyttänyt seitsemän vuotta. Ensi aikoina ei hän sanottavasti
tuntenut tuota muutosta eikä liioin sitä käsittänyt; tosin sattui
joskus, että koulutoverit sanoivat: "Kuuleppas, sinun isästäsi on
tullut herännäinen ja hän kulkee kääntämässä kaikkia ihmisiä"; mutta
hän ei ymmärtänyt, mitä he tarkottivat, ja kun se ei hänen korvissaan
"hauskalta" soinut, ei hän välittänyt sen enempää kyselläkään.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hänkin sai tuntea isän itsevaltaista
luonnetta ja ankaraa jumalanpelkoa. Bengt vaati, että pojan tuli olla
mukana sekä aamu- ja iltarukouksessa että kokouksissakin ja
raamatunselityksissä. Ester ajatteli toisin; hän tiesi omasta
kokemuksesta, kuinka ihanaa on uuden, todellisen elämän herätessä
sydämessämme lähestyä Jumalan sanaa kuin puhdasta pyhäkköä, jonka
hiljaisuutta ei hengettömän raamatunlukemisen kaiku ole häiritsemässä,
ja hän puolusti innokkaasti sitä, että Sven olisi mukana vain
aamurukouksessa ja, jos hän itse niin halusi, seuraisi heitä kirkkoon.
Mutta Bengt ei taipunut. Tästä kehittyi heidän välilleen ensimmäinen
suuri ristiriita sitte Bengtin kääntymyksen, niin, oikeastaan
ensimmäinen heidän avioliittonsa ajalla, sillä vasta nyt he ensi kerran
seisoivat vastakkain koko persoonallisuudellaan, sen kaikki voimat
virkeinä ja jänteessä.

"Sinä unohdat, Ester", sanoi viimein Bengt, kun he kauan ja mihinkään
tulokseen pääsemättä olivat pohtineet asiaa, "unohdat, että minulla on
lopullinen määräämisvalta. Kristityn naisen tulee olla alamainen
miehelle, jonka Herra on hänelle antanut, kun mies on Herran hengen
johtama."

"Mutta sinä unohdat sanat: 'Kristuksessa ei ole mies eikä vaimo'.
Minulla on oikeus määrätä lapseni sielusta, tunnen sen paremmin kuin
sinä enkä tahdo, että se vahingoittuu."

"Ei hän vahingoitu Jumalan sanan kuulemisesta, tuo on typerää ja
pintapuolista puhetta, Ester", vastasi Bengt ankarasti ja
järkähtämättömästi, "päinvastoin on hän oppiva rakastamaan sanaa, kun
hän jo lapsuudesta tottuu sitä lukemaan ja kuulemaan..."

Ester koetti viimeiseen asti taistella vastaan ja saada oman tahtonsa,
mutta kun hän näki, ett'ei se käynyt päinsä tuottamatta riitoja, antoi
hän lopuksi myöten. Pikku Sven oli siis mukana kokouksissa; mutta eivät
ne voineet häntä vahingoittaa, joll'eivät juuri hänen sieluaan
hyödyttäneetkään, sillä hän ei ymmärtänyt puheista niin mitään eikä
liioin näyttänyt välittävänkään ymmärtää. Ester huomasi, että Sven koko
ajan leikki sepittämällä satuja huoneen esineistä. Hän näki, miten
hänen suunsa liikkui, niinkuin aina, kun hän kertoili "sisäisesti"; tai
sitten istui Sven katsellen puhujia ja ihmetteli, miksi tuo setä sanoi
alkaessaan "hm ... hm" tai miksi joku toinen aina huokasi lauseittensa
välissä j.n.e., sillä välin kuin puhuvien äänet kaikuivat hänen
korvissaan hiljaisena huminana kuin jostain toisilta rannoilta.
Hullumpi oli, kun petollinen uni tuli hiipien, sillä silloin oli hän
heti mennyt mies. Pieni joustava, vilkas ruumis lysähti kokoon, kädet
vaipuivat syliin kuin lakastuneet kukat, pää nuokkui ja nyökkyi sinne
tänne; vielä hän sentään osasi olla huolettoman näköinen, kun hän
havahti torkkumisestaan ja oli olevinaan aivan valveillaan. Mutta
kauhistavan nopeasti siirtyi hän unelmien maailmaan, suuret unipilvet
käärivät hänet vaippaansa ja silmäluomet painuivat kiinni; sitten
aukasi hän ne nopeasti ja teki vielä viimeisen ponnistuksen saadakseen
velton, sammuvan katseensa harhailemaan huonetta pitkin, sitten
painuivat silmäluomet uudelleen kiinni, pari kertaa välähti vielä
valkuainen esiin, kun hän turhaan yritti katsella, mutta viimein jäivät
tummat ripset suloisessa rauhassa lepäämään punaisille poskille ja pää
heilahti avuttomana kallelleen.

Silloin Ester nousi, herätti pienokaisen ja vei hänet nopeasti
huoneesta. Hän tunsi, että Bengtin katse seurasi heitä nyreänä tai
alakuloisena, ja seuraavana päivänä sai Sven tavallisesti kuulla hellän
nuhdesaarnan, joka päättyi sanoihin:

"Tahdotko koettaa ensi kerralla olla tarkkaavaisempi, kun kuulet
Jumalan sanaa?"

"Tahdon", vastasi Sven selvittämättä itselleen juuri niin erittäin
tarkoin, mitä lupasi; sillä tarkkaavainen hän _tahtoi_ mielellään olla
ja koulussa ei hän vielä ollut saanut yhtään muistutusta
tarkkaamattomuudesta...

Mutta kun Sven oli kahdenkesken äitinsä kanssa, silloin opetti Ester
hänelle pieniä rukouksia ja puhui hänelle Jumalasta, ja silloin tuli
hänen kasvoihinsa vilkkautta ja hartautta. Sillä _äiti_ ymmärsi,
mitkä tiet johtivat hänen sydämeensä. Hän kertoi hänelle Jeesuksesta,
kuinka Hän vaelsi maan päällä, teki hyvää ja auttoi kaikkia ja kuinka
Hän kutsui luokseen pienet lapset ja siunasi heitä ja sanoi
opetuslapsilleen: "Älkää kieltäkö heitä, sillä heidän on Jumalan
valtakunta!" Silloin laajenivat pikku pojan silmät, silloin ilmestyivät
hänen mielikuvituksensa valoisaan maailmaan Vapahtajan lempeät kasvot,
ja koko hänen olemuksensa ojentui Jeesusta kohden kaipaavalla
rakkaudella.

"Oi äiti, minä niin paljon pidän Jeesuksesta! Hän oli niin kiltti, kun
otti lapset syliinsä ja sanoi pahoille opetuslapsille: 'Älkää kieltäkö
heitä'. Noin sinäkin tekisit, sinäkin sanoisit niille, jotka eivät ole
hyviä pikku lapsille: 'Älkää kieltäkö heitä'."

Hän ei koskaan kyllästynyt Esterin tarinoihin, äiti sai kertoa
Jeesuksen kirkastamisesta, kuolemasta, ylösnousemuksesta, ja aina osasi
hän valita juuri ne kohdat, joiden yli Svenin rikas tunne ja
mielikuvitus pystyi heittämään hohdettaan.

Pikku Sven kävi myös halusta äitinsä kanssa kirkossa. Siellä oli niin
paljon, joka miellytti häntä, niin paljon "kaunista" nähtävää ja
kuultavaa. Ja kun virsi humisi kirkon holveissa -- varsinkin jos
laulettiin muutamia erityisiä lauluja, jotka Sven osasi ulkoa ja jotka
olivat hänen mielivirsiään, -- silloin istui hän hiljaa ja totisena ja
hartaus loisti kasvoista.

Mutta niin pian kuin oli kokous kodissa, niin pian kuin hän kuuli isän
ja "muiden pappien" -- Sven korotti kaikki hengelliset puhujat
pappissäätyyn -- selittävän raamattua ja puhuvan käsittämättömiä sanoja
herätyksestä ja armosta ja uudestisyntymisestä, silloin sammui tuo
loiste ja kasvoihin ilmestyi alistuvainen, veltto ilme.

"Ne ovat niin ikäviä, nuo papit, äiti", sanoi hän ja pudisti päätään
miettiväisen, milt'ei surullisen näköisenä, "en ymmärrä lainkaan, mitä
he sanovat. Ja sitten eivät he laula kauniisti, he eivät laula Jumalan
lauluja, niinkuin kirkossa."

"No, ymmärrätkö sitten, mitä kirkon pappi puhuu?" huomautti Ester.

"En", vastasi Sven vilpittömästi, "joskus hyvin, hyvin vähän ... mutta
minusta on niin kaunista kuulla saarnaajan saarnaavan!"

Myös lukujen suhteen olivat isän vaatimukset pikku poikaansa nähden
ankarat ja järkähtämättömät. Bengt otti tarkan selon hänen läksyistään,
luki itse hänen kanssaan vaikeimmat eikä koskaan hellittänyt, ennenkuin
Sven osasi. Se oli kovaa työtä, joka joskus toi kyyneleitä silmiin,
sillä samalla kuin Sven sanomattomalla helppoudella ja palavalla
innolla oppi muutamia aineita, oli hän leväperäinen ja väliäpitämätön
toisten suhteen, jotka eivät häntä huvittaneet. Mutta hän menestyi
koulussaan, kiitos olkoon Bengtin kovakouraisuuden, sangen hyvin --
onneksi kyllä, sillä jos hän joskus tarttui kiinni, ei ollut hyvä tulla
kotiin isän eteen.

Eräänä päivänä nousi suuri hälinä Falkensternin talossa: Sven oli
ensimmäisen kerran saanut muistutuksen tottelemattomuudesta. Hän näytti
kuitenkin ottavan asian tavallisella levollisuudellaan, kuunteli
alistuvaisen näköisenä Esterin lempeitä, surullisia nuhteita, antoi
hänen puhua loppuun ja sanoi sitten, puristautuen äitiä vasten ja
hyväileväisesti laskien päänsä hänen rinnalleen:

"Anna anteeksi, äiti, minä tahdon koettaa, ett'ei minulle enää tapahdu
sellaista!"

Pahempi oli isän kuulustelu. Bengt otti asian synkästi ja totisesti,
vei pienen rikollisen huoneeseensa ja alotti kyselynsä äänellä, jonka
hän koetti tehdä niin lempeäksi kuin suinkin, jottei poikaa
pelästyttäisi, yritys, jonka kuitenkin hänen ankara ilmeensä teki aivan
turhaksi.

"Mistä olet saanut muistutuksen, Sven?" alkoi Bengt.

"Siitä, että olin tottelematon, siinähän on _kirjotettu_, että olin
tottelematon."

"Millä tavalla olit tottelematon?"

"Jäin pihalle, kun jo oli soitettu."

"Miksi?"

Ei vastausta.

"Etkö kuule? Miksi et mennyt sisään, kun oli soitettu?"

"En tiedä."

"Etkö tiedä, miksi jäit pihalle?"

"E-en..."

"Siksikö, että sinusta oli hauska leikkiä?"

Ei vastausta.

"Etkö kuullut kellon soimista?"

"Ky-yllä..."

"Uhallasiko sinä siis jäit?"

Ei vastausta.

"Vastaa, Sven, kun isä kysyy! Jäitkö pihalle uhallasi, koska et
välittänyt soitosta?"

Mutta Sven ei vastannut; hän puristi huulensa yhteen, kuin olisi
päättänyt ne sinetillä lukita. Ester, joka oli läsnä ja äänetönnä
kuunteli kuulustelua, vapisi tuskasta ja levottomuudesta. Hän ei
tuntenut enää Sveniä; tämän kasvoissa ei ollut lainkaan tuota velttoa
ilmettä, joka hänellä tavallisesti oli, kun isän itsevaltias tahto
painoi häntä. Hänen pieniin lapsenkasvoihinsa oli tullut jotain
järkkymätöntä, päättäväistä, hän oli kalpea ja katsoi suoraan isäänsä,
silmissään samalla sekä rohkea että pelästynyt katse.

"Anna hänen olla, Bengt", kuiskasi Ester nopeasti, "tässä piilee
varmaan jotain takana, josta meidän on ensin otettava selko; ei nyt
maksa vaivaa kiusata häntä..."

"Kyllä kai", vastasi Bengt tylysti, "nytkin hän on täynnä uhkaa, sen
kai näet hänen ilmeestään. Sellaista ei meidän pidä edistää, meidän on
ajoissa juuritettava pois falkensterniläinen itsepäisyys. Jos et heti
suoraan vastaa kysymyksiin, hyvä herra", jatkoi Bengt kääntyen Sveniin
ja nipistäen häntä korvasta, "niin saat, niin pitkäsäärinen kuin olet,
maistaa keppiä; haluatko?"

"Bengt, Bengt!" huusi Ester.

"Vaiti, Ester, syntiä ei saa hemmotella -- kuinka kohteli Herra Jeesus
vaihettajia templissä?... Vastaa, Sven, tahdotko maistaa keppiä?"

Mutta Sven ei vastannut; hän katsoi vain isäänsä, silmissä sama rohkea
ja pelästynyt katse.

Bengt nousi ja meni hakemaan keppiä. Mutta kun Ester näki Bengtin keppi
kädessä ja kuvaili mielessään, että se oli sattuva hänen lemmikkinsä
pehmeään, hienoon ihoon, tuli hän pois suunniltaan.

"Ei, sinä et saa!" huusi hän ja tarttui Bengtin käsivarteen, "sinä et
saa!"

"Ester, rauhotu!" kuiskasi Bengt, irrottaen Esterin värisevän käden
käsivarrestansa, "tahdotko pilata pojan, tahdotko heikkoudessasi
turmella hänen sielunsa?"

"Sinä et saa!" huusi Ester välittämättä, "lyö ensin minua!..."

Bengt heitti häneen leimuavan katseen, mutta hän pani kepin pois, astui
Svenin luo, joka seisoi liikahtamatta kasvoissaan sama omituinen ilme,
ja sanoi:

"Sinä pääset vapaaksi, et siksi, että sen olisit ansainnut, vaan koska
äitisi heikot hermot eivät kestä ankaraa rangaistusta, hänen tähtensä
pääset siitä, mutta sen sijaan saat mennä tuonne vaatesäiliöön ja
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä miettiä tekoasi. Rukoile Jumalaa,
että Hän pehmittää pienen paatuneen sydämesi. Ja kohta kun sanot
tahtovasi tunnustaa ja katua, saat heti tulla pois."

Sven heitti äitiin puoliksi rukoilevan, puoliksi kummastelevan katseen,
ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että _hänkin_ taisi pettää hänet. Tuo
katse sai Esterin sydämen särähtämään; mutta hän ei voinut voittaa
Bengtin tahtoa, hän oli mielestään äsken tyhjentänyt viimeisetkin
voimansa sitä vastaan ponnistellessaan. Sven pantiin siis
vaatesäiliöön, jonka oven Bengt sulki hänen jälkeensä.

"Bengt, kuinka olisit voinut!" huudahti Ester nyyhkyttäen. "Lyödä
kahdeksanvuotista poikaa -- olisithan voinut turmella hänet
ikipäiviksi!"

"No, no, ole nyt vaiti, älkäämme enää puhuko siitä!" vastasi Bengt ja
ääni oli niin jääkylmä, kuin se joskus saattoi olla, kun hän ei jotain
hyväksynyt, "sinähän sait tahtosi, otamme asian sopivammassa
tilaisuudessa uudelleen punnittavaksi. Rukoilkaamme Jumalaa, että
rangaistus parantaa ja nöyryyttää pojan."

Ester ei vastannut; hän meni säiliön suljetun oven taa kuuntelemaan.
Hän kuuli, kuinka pieni rikollinen siellä itki hiljaa ja liikuttavasti,
niinkuin hänen tapansa oli. Sitten kävi äkkiä kaikki hiljaiseksi ja
Esterin kuunteleva korva erotti, kuinka Sven kömpi ja käänteli, mutta
sitten ei kuulunut enää hiiskahdustakaan. Silloin ymmärsi Ester, että
poika oli tyytynyt osaansa ja aivan levollisesti laskeutunut lattialle
ja nukahtanut ja että hän koko ajan oli nukkuva, sillä välin kuin Bengt
istui tuolla kirjotuspöytänsä ääressä ja synkän näköisenä odotti, että
yksinäisyys ja pimeys pehmentävät Svenin paatuneen sydämen. Esterin oli
mahdotonta, huolimatta tuskastaan ja levottomuudestaan, olla
hymyilemättä tälle surullisen naurettavalle kohtaukselle, kun hän
kiiruhti huoneesta, puki päälleen niin pian kuin taisi ja juoksi
rehtori Grahnin luo. Sillä hän oli varma siitä, että jotain oli tässä
takana, hänen äidin vaistonsa sanoi hänelle, että Sven salasi jotain,
joka olisi voinut selittää hänen omituisen itsepintaisen käytöksensä.

Rehtorin portaissa tuli tämä itse vastaan.

"Ah, rouva Falkenstern, te ennätitte ennen minua!" huudahti rehtori.
"Olin juuri tulossa teidän luoksenne selvittämään sitä, mikä tänään
tapahtui..."

"Niin, teillä on ollut ikävyyksiä pikku Svenin tähden", vastasi Ester
epävarmasti.

"Niin, onhan se vähän ikävältä näyttänyt", vastasi ystävällinen rehtori
Grahn, hymyillen, "mutta oikeastaan on minulla hyvin 'hauska' juttu
kerrottavana teille, rouva."

Esterin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hänen aavistuksensa oli siis
ollut oikea -- äidinvaisto ei voi johtaa harhaan!...

"Ehkä tahdotte tulla sisään, rouva Falkenstern, niin kerron koko
muistutusjutun", jatkoi rehtori, kiiruhtaen edeltä ja avaten oven
Esterille.

"Niin, asianlaita on sellainen", alkoi rehtori, kun hän oli osottanut
Esterille paikan sohvassa ja itse istuutunut vastapäätä, "että koulussa
on pieni kivulloinen poika, pieni raukka, joka alinomaa vilustuu, on
heikko ja tietysti rajupäitten pilan esineenä. Varsinkin saa hän kestää
ankaraa taistelua kalossiensa vuoksi, jotka hänen täytyy pitää jalassa
ulkona ollessaan, jott'ei vilustuisi. No, tänään oli pistänyt parin
junkkarin mieleen kätkeä kalossit, niin että Vilhelm sai koko
aamupäivän loma-ajan seisoa lumisohjussa ilman niitä. Välitunnin
lopulla tuli salaisuus ilmi ja niin syntyi pilkallinen riemunrämäkkä
poika raukan ympärillä, joka ei voinut tietysti puolustautua sanoin
eikä nyrkein."

Silloin ryntäsi Sven Falkenstern kuin nuori leijona suurten nauravain
poikain kimppuun, jotka olivat häntä monta vuotta vanhemmat; se oli
merkki yleiseen tappeluun, kello soi yhden, kaksi, kolme kertaa, ei
kukaan kuullut, tapeltiin vaan puolella ja vastaan. Meidän täytyi antaa
muistutus koko joukolle, mutta oikeastaan ihailimme pikku Sveniä ja
olisimme mieluinten palkinneet häntä."

"Kiitos", sanoi Ester, hymyillen kyynelten lomasta, puristaen rehtorin
kättä ja nousten, "olette tuottaneet minulle suuren ilon. Nyt täytyy
minun kiiruhtaa kotiin vapauttamaan pientä vankiparkaani, joka istuu
pimeässä putkassa rangaistukseksi siitä, ett'ei tahtonut kertoa syytä
muistutukseensa."

Rehtori puristi vuorostaan Esterin kättä, ja sitten kiiruhti Ester
kotiin, puolilentäen katuja, niinkuin se, jonka askeleet suuri ilo tai
suuri suru siivittää.

Esterin sydän riemuitsi onnesta; hän oli välistä pelännyt, että Svenin
hempeys ja hienotunteisuus tekisi hänet miehuuttomaksi, mutta nyt hän
ymmärsi, että oikealla miehuudella -- sillä, joka ei ole juomisen- ja
tupakanpoltontaidossa, vaan mielen uljuudessa ja luonteen lujuudessa,
sillä on aina pohjansa syvässä tunne-elämässä... Ja kuinka häntä
liikutti, ett'ei Sven ollut tahtonut kertoa tuota pientä juttua
vanhemmilleen!... Hän ei vielä varmaan tiennyt, miksi Sven oli
vaiennut; mutta niinkuin tuoksuntäysi tuulahdus kertoo ihanan kukkaisen
läheisyydestä, niin tunsi Esterkin jonkin kauniin ja ylevän läheisyyttä
siinä suloisessa tunnelmassa, joka humisi hänen sielussaan...

Läähättäen, posket hehkuen ja silmät loistaen kahtena suurena tähtenä,
juoksi hän Bengtin luo ja kertoi hänelle niin nopeasti kuin
mielenliikutukseltaan ja hengästykseltään taisi, mitä oli tapahtunut.
Bengt tuli yhtä liikutetuksi kuin hän; pienen hennon pojan rohkeus
ihastutti häntä, niin että hänen silmänsä säihkyivät ja pää kohosi
itsetiedottomasta ylpeydestä. "Jumalan kiitos", hän kuiskasi ja pani
kätensä ristiin, "minä tuomitsin poikaani väärin."

Ester kiiruhti säiliön ovea aukasemaan. Kun valo sattui pimeään
komeroon, tuli pikku Sven näkyviin: hän makasi lattialla poski kättä
vasten nojaten ja levollinen hyvinvointi koko olemuksessaan.

Ester nosti hänet lattialta, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja herätti
hänet suuteloillaan.

"Sano, Sven", kuiskasi hän, "miksi et äsken vastannut isälle?"

"Sanoinhan, että olin ollut tottelematon", vastasi poika hämmästyneenä
ja hieroi silmiään.

"Niin, mutta miksi et kertonut, ett'et ollut tottelematon
uhkamielisyydestä, vaan siksi, että puolustit pientä sairasta poikaa
suuria poikia vastaan, jotka olivat piilottaneet hänen kalossinsa?"

Svenin silmät laajenivat ja niihin tuli milt'ei loukkaantunut ilme.

"Mistä sinä sen tiedät, äiti?"

"Rehtori Grahn kertoi. Katsohan, kultani, emme voineet menetellä oikein
sinua kohtaan, kuu emme tietäneet, miksi olit niin tehnyt. Sinä et saa
tekeytyä isän ja äidin silmissä huonommaksi kuin olet, sinun tulee aina
sanoa totuus, koskekoon se hyvää tai pahaa. Sano nyt, miksi et
kertonut?"

"Siksi, että minusta isot pojat tekivät niin _rumasti_", vastasi Sven,
ja hänen pikku kasvoilleen levisi inhon ilme, niinkuin aina, kun hän
mieluinten tahtoi olla puhumatta jostain asiasta.

Bengt ja Ester vaihtoivat nopean katseen, mutta eivät sanoneet mitään.
He kävivät äänettömiksi ja totisiksi, niinkuin me käymme, kun
kuuntelevan korvamme ohi suhahtaa tuulahdus jostain täysin kauniista,
hiljaisesta ja rauhallisesta, ja sellaista on aina se, mikä on
parhainta elämässä. Viimein sanoi Ester:

"Sinä olet oikeassa, rakas lapsi, se oli rumaa, hyvin rumaa, ja siitä
on paras olla puhumatta. Mutta _meille_ voit kertoa kaikesta -- meidän
välillämme ei saa olla salaisuuksia, ymmärrätkö?

"Ky-yllä..."

Bengt oli koko ajan seisonut äänettömänä ja kalpeana. Pikku pojassa oli
jotain, joka aivan erikoisella tavalla liikutti häntä. Hän muisti omaa
lapsuuttaan hurjine, sydämettömine kepposineen, hän muisti, kuinka hän
pilkkasi, kuinka häijy hän oli kivulloista Åke Henning raukkaa
kohtaan...

Hän sulki Svenin syliinsä, suuteli häntä hellästi ja sanoi nöyrällä
äänellä:

"Minua pahottaa, että olin äsken niin ankara sinulle, poikani; en olisi
niin menetellyt, jos olisin tiennyt, että tottelemattomuutesi johtui
halusta puolustaa heikompaasi. On oikein asettua kärsiväin ja heikkojen
puolelle, niin tulee sinun menetellä kautta koko elämäsi. Tahdotko
suoda isälle anteeksi?"

Sven näytti hyvin hämmästyneeltä. Käsite "suoda isälle anteeksi"
oli nähtävästi niin outo, ett'ei hän heti voinut sitä ymmärtää.
Sitä paitsi isä ja äiti "puuhasivat kauheasti" tuon asian vuoksi.
Mutta hän päätti kuitenkin vastata Bengtin kysymykseen äänekkään:
"tahdon!", ojensi suunsa suudeltavaksi, ojensipa sen varmuuden vuoksi
Esterillekin, ett'ei hänkin vain rupeaisi tekemään kummallisia
anteeksiannonvaatimuksia, ja juoksi sitten tiehensä onnellisena
päästessään irti ja takaisin läksyjensä ja kertomuskirjainsa ääreen.

"Mitähän tuosta lapsesta mahtaa tulla?" sanoi Ester uneksivin katsein,
kun Svenin nopeitten askelten kaiku oli vaiennut.

"Hänestä tulee Jumalan soturi, jalo taistelija hänen valtakuntansa
palveluksessa!" huudahti Bengt innostuneena. "Kun hänen sielunsa kerran
tulee pelastetuksi, on hän oleva ihana todistus Jumalan rakkauden
voimasta. Niin, Ester, tehkäämme pelolla ja vavistuksella työtä hänen
sielunsa pelastumiseksi, sillä kun Jumala on antanut sellaisen taimen
hoitoomme, vaatii Hän meiltä paljon. Valitettavasti tulee kai hänelle
hänen syntyperäinen ylevämielisyytensä olemaan loukkauskivi ja vaikeata
tulee olemaan saada häntä tuntemaan itsensä todella syntiseksi..."

"Mutta, Bengt", huomautti Ester ja hänen kasvonsa värähtivät
kärsimättömästi, "ethän voine vaatia, että Sven tuntee syntinsä samalla
tavalla kuin sinä, joka olet niin paljon kokenut."

"Syntinsä voi tuntea vain yhdellä tavalla", vastasi Bengt kylmän
päättävällä äänellä, "ja _sillä_ tavalla täytyy meidän kaikkien, sekä
niin sanottujen pienten että suurten syntisten, sitä tuntea. Ja
onnellinen hän, jolle Jumalan henki sen saa hyvällä opetetuksi, jota
Hänen ei tarvitse neuvoa synnistä synnin, kautta ja jonka ei tarvitse
vaipua niin syvälle rikollisuuden kuiluun kuin minun."

"Mutta, Bengt", intti Ester, "minä uskon sentään, ett'eivät kaikki voi
tuntea synninhätää samalla tavalla. Uskon esimerkiksi, että Svenin
sielu on niin puhdas, uskon, että jumalankuva hänessä on niin selvänä,
niin tahrattomana säilynyt, ett'ei hän koskaan voi joutua sielunsa
tähden samaan tuskaan, keskelle sellaista aaltojen kuohua, kuin sinä...
Minä uskon lujasti ja varmasti, että kun Sven kerran kokonaan avaa
sydämensä Jumalalle, niin tekee hän sen rakkaudella ja ilolla eikä
synnin levottomuuden ja tuskan kalvamana. Sinä tulit myrskyistä ja
pimeydestä, hän on tuleva viattomana lapsena, joka kiiruhtaa
isänsyliin..."

"Sinullapa on merkilliset mielipiteet, Ester", virkkoi Bengt nyreänä,
"luuletko todella, että hengen korkeista laeista on poikkeuksia?
Luuletko, ett'ei Jumala näe vikoja lapsessasi, vaikk'ei heikko,
ihaileva äiti niitä näe?"

"En ole 'heikko ja ihaileva', Bengt; olen päinvastoin ankara niitä
kohtaan, joita rakastan. Mutta minä _tiedän_, että Sven on aivan
erikoinen..."

"Niin sanovat kaikki äidit lapsistaan..."

"Niin, ehkä sanovat, mutta eivät kaikki ole oikeassa. Mutta minä
_tiedän_ olevani oikeassa. On niinkuin ei Sven käsittäisi pahaa, kuin
olisi kaikki muu hänelle vierasta, paitsi puhtaat, jalot tunteet. Kun
hän kohtaa jotain alhaista tai väärää, sanoo hän sitä aina 'rumaksi' ja
kääntää niin pian kuin suinkin pois katseensa siitä, aivan niinkuin
äskenkin tuossa jutussa koulupoikain ilkeydestä. En koskaan ole
huomannut hänessä kipenettäkään pikkumaisuutta, kateutta, itsekkyyttä,
ahneutta tai muita alhaisia tunteita, jotka niin usein pistävät
lapsissa esiin. Hänen sielunsa on läpitsensä kirkas ja tahraton kuin
puhtain kristalli. Kerron sinulle pienen esimerkin. Hän oli usein
pyytänyt saada itselleen 'onnenpelin'; mutta minusta se oli
tarpeetonta, hänellähän on niin paljon leluja ennestään, ja viimein
kehotin häntä lakkaamaan pyytämästä, hän ehkä saisi pelin jouluksi,
mutta ei ennen. No, hän ei enää hiiskunut sanaakaan siitä, mutta eräänä
päivänä tulee hän koulusta, kasvot niin säteilevinä, ett'en ole vielä
moista nähnyt, ja kertoo, että hänen koulutoverinsa John Prytz on
saanut 'onnenpelin'. 'Ja ajatteles, äiti, kun minä menen hänen
luokseen, niin saan leikkiä sillä, eikö olekin hauskaa?' Ei nyreää
sanaakaan, ei pienintäkään viittausta, että kun John oli saanut
sellaisen pelin, voisi hänkin saada; vain iloa toverin onnesta ja
nöyrää tyytyväisyyttä siitä, että hänenkin osalleen oli joku murunen
tuosta onnesta tipahtava! Ja sellainen on hän aina, voisin kertoa
sinulle sadottain tuollaisia pieniä juttuja hänestä..."

"Niin", sanoi Bengt, ja hänen tietämättään loistivat hänen kasvonsa
isällisestä ylpeydestä ja onnesta, "minäkin uskon, että hän on
tavattoman jalosydäminen poika, ymmärrän sen kyllä hyvin, kun
muistelen, miten toisenlainen itse olin siinä ijässä. Mutta sitä
suurempi ja hirveämpi on edesvastuumme. Ole varma siitä, että ennemmin
tai myöhemmin musertaa Jumalan henki hänen sielunsa puhtaan kristallin,
josta puhut, aukaisee peitettyjä syvyyksiä ja tuo esiin sen, mitä
meidän himmeä silmämme ei voinut nähdä. Ja älkäämme viivyttäkö sen
hetken tuloa lapsellisesti kuvittelemalla mielessämme puhtautta, jota
ei löydy maan päällä. Rukoilkaamme Jumalaa, että Hän näyttää sekä
meille että hänelle itselleen, mitä hän todellisuudessa on. Sillä
jokainen hetki elämästä, joka vierähtää ilman Jumalaa, on tappio
jaloillekin luonteille, ei, kaikkein enin juuri sellaisille."

"Niin kyllä, Bengt, tiedäthän, että minäkin niin ajattelen. Tietysti en
mitään hartaammin halaja, en mitään innokkaammin rukoile, kuin että
pikku poikani pian antaisi koko sydämensä Jumalalle. Mutta pyydän vaan,
ett'et pakota häntä, ett'et puhu hänelle niin paljon 'synnistä' ja
'synninhädästä', sillä vakuutan sinulle, ett'ei hän sitä vielä lainkaan
ymmärrä. Anna Jumalan hengen itse toimia!"

"Tietysti; en aio sekaantua hengen työhön", vastasi Bengt ivallisesti,
"siksi paljon käsitän Jumalan salaisuuksia, että tiedän, ettei se maksa
vaivaa. Mutta meidän on valmistettava ja helpotettava hengen työtä, ja
siihen aion ryhtyä Sveniin nähden. Aion kylvää, istuttaa ja kastella --
sitten saa Jumala kasvun antaa."

"Niin oikein, Bengt, sen voit ja se sinun tuleekin tehdä. Mutta kun
istutat, ei sinun sovi asettaa kukkaa, joka kaipaa aurinkoa, varjoon
kasvamaan eikä antaa niin paljon vettä kasville, että se kuolee liiasta
kosteudesta..."

"Jumalan avulla ei niin ole käyvä, Ester", vastasi Bengt kuivasti,
"sen, jota Jumalan henki johtaa, ei tarvitse hairahtua moisiin
erehdyksiin."

Ester ei vastannut. Hän huomasi, ett'ei Bengt tahtonut tai ehkä
pikemmin ei voinut häntä ymmärtää.

Siitä päivästä oli Bengt kuitenkin huomattavasti vähemmän ankara ja
vaativa Sveniä kohtaan. Pikku pojan ei tarvinnut, paria poikkeusta
lukuunottamatta, olla läsnä rukous- ja raamatunlukuhetkissä, ja Bengtin
yksityiset keskustelut hänen kanssaan saivat rakastavaisemman ja
lempeämmän luonteen. Mutta ei Bengt silti hellittänyt päämäärästään,
joka tarkotti avata pikku pojan silmät näkemään synnin salaisuutta ja
pelastuksen tarvetta. Hän valitsi mielellään puhelunaineikseen raamatun
kertomukset ihmisten pahuudesta ja Jumalan ijäti väsymättömästä
anteeksiantavasta armosta; ja niin kauan kun pysyttiin kertomuksen
alalla, onnistuikin hänen herättää Svenin mielenkiintoa; vasta kun
ryhdyttiin sovittamaan sitä elämään, loppui tarkkaavaisuus ja sielukas
ilme katosi Svenin kasvoista.

Viimein, kun Bengt arveli perinpohjin ja huolellisesti alaa
valmistaneensa, koetti hän lähestyä päämäärää, johon oli tähdännyt.

"Kun nyt niin paljon olemme puhuneet synnistä ja kuulleet David
kuninkaasta ja hänen uskottomuudestaan, suuresta profeetta Eliaasta,
joka oli niin masentunut ja raukkamainen, että hän toivotti itselleen
kuolemaa, Juudaksesta, joka petti mestarinsa ja Pietarista, joka Hänet
kielsi, niin ymmärrätkö, että syntiä ja vajavuutta ei ole ainoastaan
muutamissa, vaan syntiinlankeemuksen tähden koko ihmissuvussa.
Ymmärrätkö siis, että sinä olet samanlainen, koska olet ihminen?"

Sven rypisti otsaansa ja katseli ihmettelevin silmin eteensä.

"Etkö käsitä, että sinäkin olet täynnä syntiä ja heikkoutta, niinkuin
nuo suuret jumalanmiehet?" jatkoi Bengt kärsimättömästi.

"Ky-yllä, ymmärrän minä pikkusen, aivan pikkusen", vastasi Sven
epäröiden.

"Tunnetko siis, että sinunkin sydämesi on syntinen?" toisti Bengt
innokkaana.

"Tunnen", vastasi Sven, tällä kertaa varmemmasti, sillä halu päästä
koko keskustelusta, jota hän ei lainkaan ymmärtänyt ja joka ei häntä
miellyttänyt, tuli ylen valtavaksi ja vietteli hänet lankeemaan
helmasyntiinsä: tinkimään totuudesta pulasta päästäkseen.

"Ja tahdotko siis myös ottaa vastaan Jumalan tarjooman pelastuksen?"
jatkoi Bengt kasvavalla innolla.

Tuo mahtui vielä vähemmin Svenin päähän, mutta sana "pelastus"
miellytti häntä; hänestä tuntui, että siinä piili hämärä toivo pian
päästä tästä kuulustelusta.

"Tahdon!" vastasi hän vilkkaammin.

"Polvistukaamme sitte yhdessä, rakas poikani", huudahti Bengt iloisena,
"rukoilkaamme Jumalan hengeltä, että sydämesi saisi aueta Jeesukselle,
että Hän saisi siinä sijaa ja vapahtaisi sinut kaikesta synnistä ja
kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään!"

Hän polvistui pikku Svenin rinnalla ja rukoili liikuttavasti,
sydämellisesti lapsensa pelastusta. Mutta Sven ei siitä paljon kuullut;
hän oli niin pelästynyt ja hämillään ja koko ajan hän enimmäkseen
vilkuili isäänsä ja katseli, milloin tämä risti kätensä, milloin hän
katsahti ylös ja milloin alas ja milloin hän ojentui, niin että Svenkin
olisi voinut tehdä samoin. Sillä hän tajusi hämärästi, että noilla
tempuilla oli jonkunlainen salaperäinen voima ja ett'ei isä olisi
hyvillään, jos hän ei niitä noudattaisi ja silloin hän saisi kai alkaa
koko jutun taas alusta. Ja se häntä _kovin_ pelotti.

"Nyt, rakas poikani", huudahti Bengt noustessaan, ja pikku Sven seurasi
esimerkkiä, niin nopeasti kuin taisi, "nyt olet Jumalan lapsi.
Ymmärrätkö oikein, mitä se merkitsee?"

"Ymmärrän, isä!" vastasi Sven ja ensi kerran välähti hänen katseessaan
tuttu, avomielinen, säteilevä ilme. Sillä että hän oli Jumalan lapsi,
sen hän ymmärsi, niinhän hän aina oli ollut, Jumalahan hänet oli
luonut, Jumala oli hänen Isänsä, ja se oli niin kaunista ja suloista...

"Jumala sinua siunatkoon, Jumala sinua siunatkoon!" muuta ei Bengt
voinut sanoa, kun hän pari kertaa puristi pikku poikaa rintaansa
vasten.

Hämmästyen ja pelästyen huomasi Sven, että isän silmiin kohosi
kyyneleitä. Ne olivat hänelle vielä käsittämättömämmät kuin kaikki muu,
sillä hän oli mielestään ollut koko ajan niin tottelevainen ja tarkka
kuin suinkin. Mutta kun Bengt viimein jätti hänet rauhaan, pääsi
Sveniltä huokaus, niin syvä kuin häneltä vain silloin pääsi, kun hän
vapautui painosta, jonka alla isä häntä piti.

"Nyt on hengen työ alkanut", sanoi Bengt hiukkasta myöhemmin Esterille.
"Pojassa huomasin tänään ensi kerran synnintunnon merkkejä ja
pelastuksen tarvetta."

"Iloitsen siitä", vastasi Ester, joka ei enää tahtonut joutua
kiistoihin, "jos niin on, olkoon se pysyvää!"

"Siitä voit olla varma", huudahti Bengt voitonriemuisena. "Joll'emme
vain uskon ja esirukouksen puutteella tee alettua työtä tyhjäksi",
lisäsi hän, heittäen Esteriin terävän katseen.

Ester ei vastannut, mutta hän ajatteli: "Oi sinä sortovaltias, luuletko
voivasi pakottaa Jumalankin pyhän hengen mukautumaan sinun tahtoosi?
Miten on Jumala menettelevä, mitä keinoja täytyy Hänen käyttää
saadakseen sinut näkemään itsesi, näkemään, että entinen minäsi
valepuvussa yhä on olemassa ja vaatii ja pakottaa eikä tahdo suoda
sijaa muiden vakaumukselle, muiden mielenlaadulle ja luonteelle..."

Hän katkaisi äkillisesti ajatusjuoksunsa; hänen lävitseen suhahti
omituinen, tuskia ja kärsimystä aavistava tunne. Hän karkotti sen heti,
mutta se oli itsepintainen; monta kertaa päivän kuluessa löysi hän sen
sielunsa pohjalta alakuloisena tunnelmana ja yöllä ilmestyi se taas
tuskallisena unena, josta hän heräsi kasvot kosteina kyynelistä...

Kun pikku Sven kasvoi suuremmaksi ja toverisuhteet alkoivat anastaa
vaativan ja huomattavan sijan hänen elämässään, joka tähän asti oli
kulunut auringonpaisteisissa unelmissa lastenkamarissa äidin ja Guckan
luona, tunkihe isän tahto taas ilmoille ja asettui vastustamaan
kaikkea seurustelua, joka vain huvin nimeä ansaitsi. Bengt kielsi
vaatimattomimmatkin lastenkutsut, jos niissä tanssittiin. Esterin
pyynnöt olivat turhat.

"Pojan pitää ajoissa oppia huomaamaan maailmallisten ilojen tyhjyyttä",
vastasi hän vain, "olen itse saanut niin paljon vahinkoa koko tuosta
loistavasta kurjuudesta; poikani on siitä säästyvä!"

"Mutta, Bengt, hänen tunteensa sanoo toisin, hänelle se ei ole
tyhjyyttä ja kurjuutta, sillä hänen sydämensä on puhdas eikä käsitä
lainkaan syntiä, joka voi piillä huvissa, niin, sitä paitsi kaikessa.
Odota, kyllä hänen aikansa vielä tulee, jolloin hän herää elämän
totisuutta käsittämään -- vielä on hän vain lapsi, pieni laululintunen,
joka visertelee ja laulelee, pieni vohla, joka hyppelee mäillä ... anna
hänen olla vapaudessaan ... ei voi olla synti, että pienet pojat ja
tytöt hieman pyörähtelevät toistensa kanssa..."

"Ei liioin ole synti juoda lasillista viiniä, mutta se johtaa syntiin.
Ensimmäinen maisteleminen, se se on vaarallinen", vastasi Bengt
lyhyesti ja jyrkästi.

Ester ei enää virkkanut mitään ja Bengtin tahto jäi määrääväksi. Mutta
sen sijaan koetti Ester niin paljon kuin taisi päivänpaisteluonteellaan
poistaa varjoja, jotka uhkasivat pimentää hänen poikansa
lapsuudenpolkua. Niin kauan kuin Sven oli pieni, leikki hän hänen
kanssaan, kertoi satuja ja lauloi lauluja, ja hänen suuremmaksi
tultuaan, kutsui hän Svenin toverit kotiinsa ja sai laulullaan ja
iloisuudellaan nuo pienet kestit niin hauskoiksi, ett'ei pojilla
missään ollut niin "liffattua" kuin Svenin äidin luona. Hänen onnistui
valaa niin paljon iloa Svenin lapsuuteen, että kun Sven vanhempana
sitä muisteli, kajasti se hänelle yhtämittaisena, hymyilevänä
kevät-unelmana...

Mutta hänen rakkautensa kiintyi yhä enemmän Esteriin; Bengt alkoi
vähitellen edustaa hänen silmissään alituista, ankaraa vaativaisuutta,
joka häiritsi ja vaivasi hänen vapautta rakastavaa uneksijaluonnettaan.

"Äiti", sanoi hän kerran ollessaan noin kymmenvuotias -- "tiedätkö,
että minusta joskus tuntuu kuin tukahtuisin, kun kuulen isän puhuvan...
Sinä sanot, että hän rakastaa Jumalaa ja Jeesusta -- mutta ei hän ole
niinkuin sinä ... hänessä ei ole _ollenkaan_ rakkautta ... hän on vain
ankara ja jyrkkä ja sanoo alinomaa näin: ajattele, miten sinun käy,
jollet tule pelastetuksi -- ajattele, että joudut kauas Jumalasta -- ja
muista, että Jumala on 'kuluttava tuli' ... niin hän eilen sanoi, äiti,
hän sanoi, että Jumala on 'kuluttava tuli'; minusta se kuului niin
kamalalta, sillä sinä olet sanonut, että Jumala on rakkaus ... ja niin
minäkin uskon..."

"Niin uskoo isäkin, pikku Sven", keskeytti Ester nopeasti, "hän vain
tarkottaa, että jos emme noudata Jumalan tahtoa, niin muuttuu hän
'kuluttavaksi tuleksi', eli toisin sanoen, hänen mielipahansa polttaa
meitä kuin tuli; aivan samalta sinusta tuntuisi, jos olisit ollut
tottelematon minua kohtaan ja minä olisin tullut pahoille mielin..."

"No, mutta onko isä sitte tottelematon Jumalalle, koska hän aina puhuu
Jumalan vihasta?" kysyi Sven ivallisesti.

"Ei, poikani", vastasi Ester totisena. "Ei hän sen vuoksi puhu Jumalan
mielipahasta, vaan siksi, että ihmiset todella ovat niin kiittämättömiä
Jumalaa kohtaan. Isä itse rakastaa Jumalaa hartaasti, sanomattomasti,
sen voin vakuuttaa, eikä koskaan tahdo tuottaa hänelle murhetta."

Sven pudisti päätään.

"En voi uskoa, että isä rakastaa Jumalaa. Se, joka rakastaa, hän on
iloisen näköinen, niinkuin sinä ja minä. Isä näyttää niin kauhean
ankaralta..."

"Mutta, rakas pikku poikani, minä voin sinulle vakuuttaa, että isä koko
sielullaan rakastaa Jumalaa, niin, hän antaisi vaikka henkensä uskonsa
tähden, hänen sydämensä on paljon, paljon lämpimämpi kuin minun. Mutta
katsos, Sven, usko Jumalaan ilmaantuu eri lailla eri ihmisissä."

"Onko sitte muuta kuin _yksi_ usko?" ihmetteli Sven, äänessä epäilevä
sointu.

"Onko muuta kuin _yksi_ aurinko?" kysyi Ester hymyillen.

"Ee--i..."

"Niin, mutta ajattelehan, miten erilaiselta se näyttää kuvastuessaan
pieneen metsälampeen tai rajuun, kuohuvaan mereen; ajattelehan, miten
monivärinen se silloin on, veripunainen, kullanhohtoinen, ja kuinka
monivivahteisiksi se luo pilvet ja aallot... Ja hiljaisesti ja
yksitoikkoisesti paistaa se pieneen lampeen metsän kätkössä ...
ymmärrätkö minua?"

"Oi kyllä?" vastasi Sven, tyytyväisenä nyykäyttäen päätään, "jatkahan!"

"Tuo pieni metsälampi, jossa auringonsäteet leikkivät lempeinä ja
vaatimattomina, olen minä -- se on kuin minun sieluni, joka vain
hiljaisuudessa ja kätkössä voi heijastaa Jumalan rakkautta... Mutta
suuri, voimakas kuohuva meri on isä, siellä käyvät aallot korkeina ja
kimmeltävät veripunaisina -- siellä hehkuvat pilvet tulta... Se kertoo
valtavaa voimaa ja kauneutta -- vaikka joskus raskaat pilvet kulkevat
meren yli ja käärivät sen pimeyteen..."

"Mutta minä istun mieluummin pienen, herttaisen metsälammen rannalla",
väitti Sven ja painautui hyväilevästi äitiä vasten, "sillä siellä
laulavat linnut ja pieniä armaita kukkia kasvaa mättäissä ja siellä on
niin _suloista_..."

"Mutta kun mustat pilvet hajaantuvat ja aallot saavat rauhaa ja meri
lepää tyynenä majesteettisuudessaan ja aurinko hiljaa vaipuu luotojen
taa ja suuri tähti syttyy tuonne 'päivänlaskun maille', silloin,
lapseni, silloin puhuu kaikki siellä kieltä, jota sinun sydämesi
ymmärtää, kaikki kertoo Jumalan rakkautta -- ja silloinhan mielelläsi
tahdot istua meren rannalla, eikö niin?"

Pikku Sven seisoi hetken vaiti ja katseli totisena äitinsä
"satusilmiin", joksi hän nimitti Esterin silmiä, kun tämä hänelle
jotain kertoi. Sitte vaipui hänen katseensa kuin etäistä unikuvaa
tähystämään, ja hän kuiskasi juhlallisena:

"Sinä olet oikeassa, äiti. Kaunista on, kun, aurinko sammuu aavaan,
aavaan mereen!"



XVI.


Kun Sven oli jättänyt taakseen ensimmäiset ikävuotensa, hylkäsi hän
rakkautensa pikkutyttöihin; hän alkoi heitä ujostella, entiset iloiset
leikit pienten tyttötoverien keralla kadottivat viehätyksensä, ja jos
onneton sattuma hänet joskus jätti yksin heidän seuraansa, punastui hän
eikä tiennyt mitä heille sanoa. Bengtin ankaran kiellon tanssihuveihin
ja lastenkutsuihin nähden otti hän siksi ylipäänsä hyvin levollisesti.

Muuten arvosteli Sven aikaisimmasta lapsuudestaan asti tovereitaan ylen
ankarasti, ja yhä enemmän kehittyi hän siihen suuntaan, kuta
vanhemmaksi hän tuli. Hän viihtyi ainoastaan niiden parissa, jotka
olivat hänelle mieluiset, muiden seurasta hän ei huolinut; niitä, jotka
olivat hänelle yhdentekevät, hän kernaimmin karttoi. Hän ja muutamat
hänen ystävänsä toverien joukosta olivat muodostaneet yhdistyksen,
jolle annettiin upealta kaikuva nimi "Aurora", ja Sven oli
yhdistyksen sielu: puheenjohtaja ja rahastonhoitaja, kirjailija ja
soittotaiteilija. Siellä sitte harrastettiin kirjallisia yrityksiä,
siellä väiteltiin yhteiskunnallisista kysymyksistä, siellä soitettiin,
ja lopuksi julkaisi yhdistys sanomalehteäkin, jonka toimittajana oli
Sven ja jonka tilaajamäärä supistui yhdistyksen jäseniin ja
näiden vanhempiin ja siskoihin. Kerran vuodessa pitivät he
koululla suuremman juhlan; siihen pääsivät jotkut koulutovereista
omaisineen vapaaehtoisesta pääsymaksusta, joka aina käytettiin
hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siellä luki Sven ääneen esikoisteelmiään,
siellä hän soitti ja johti pientä orkesteria, johon kuului piaano,
huilu ja kaksi viulua...

Yhdistyksen yksityisissä kokouksissa tavallisesti Sven ehdotti
puheenaiheen ja alotti keskustelun: Hän valitsi mielellään hyvin
syvämielisiä aineita: työväenkysymyksen, valtiollisen äänioikeuden
j.n.e., ja se, joka tunsi Sven Falkensternin ja hänen elämänolonsa,
olisi kyllä kuullut tuon samalla kertaa niin ujon ja reippaan pojan
lausunnoissa lakkaamatonta kaikua sen sydämen syvyydestä, josta hän
aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli kaikki mietteensä ammentanut ja
joka yhä vieläkin äidin hienolla, huomaamattomalla tavalla johti hänen
ajatuksiaan ja tunteitaan.

Niin jakaantui Svenin aika kehitysijällä lukujen ja toverielämän
välillä, mutta ensimmäinen ja viimeinen oli aina äiti, hänen rakkain ja
parhain ystävänsä.

Nyt oli hänestä tullut pitkä, hintelä kuudesluokkalainen.
Verraton lapsuudenaikainen kauneus pyöreine poskineen ja vaaleine
kutritukkineen, jonka verhoamista kasvoista pari ruskeanharmaata,
loistavaa gasellinsilmää tuikki, oli kadonnut; Svenin kasvot olivat
käyneet pitkiksi ja kapeiksi ja hieman kalpeiksi; hän oli ujon saamaton
ja ryhtiä puuttui. Mutta piirteet olivat tavattoman hienot ja jalot ja
silmäin katse joskus niin syvä ja uneksiva, että näytti siltä, kuin
olisi hänen sielunsa harhaillut jossain kaukana maan ja ajan
yläpuolella. Hänen luonteessaan oli kuitenkin säilynyt entinen
iloisuus, samaa päivänpaistetta sädehti hän ympäristöönsä, vanha tuttu
hohde kimmelsi hänen silmissään, kun unelmain harso kohousi...

Suhteessa isään ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Bengt, joka vaati
Sveniltä milt'ei täydellisyyttä, sai toiveensa yleensä täytetyiksi,
sillä koko kouluajalla ei tehty ainoatakaan muistutusta tämän käytöstä
yhtä vähän kuin hänen lukujaankaan vastaan. Mutta kuta paremmin Bengtin
vaatimukset täytettiin, sitä suuremmaksi ne jonkun salaperäisen
luonnonlain mukaan tuntuivat intohimoisen kiihkeästi kasvavan. Svenin
pienimpiinkin virheisiin, vähäpätöisimpään laiminlyöntiin tartuttiin
raudankovalla ankaruudella. Vaikea olisi ollut päättää, mitä tunteita
Bengtin sydämessä liikkui poikaansa kohtaan, mutta välistä näytti
siltä, kuin olisi Svenin luonteen harvinainen puhtaus jollain lailla
ärsyttänyt Bengtiä ja herättänyt hänessä epäilystä siitä, että
tuollainen puhtaus oli todellista. Välistä taas oli kuin olisi häntä
melkein vaivannut luonne, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa;
oli kuin olisi hänen sisintään saastuttanut kateuden ja ylenkatseen
sekainen tunne, jonka suuri sielunjalous toisinaan herättää synkissä,
intohimoisissa luonteissa ja joka _voi_ kehittyä Juudaan-vihaksi, ja
tuntui, kuin olisi hän tietämättään purkanut tuota tunnetta
kurittamalla Sveniä sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla. Itse
tunsi hän itsensä hyvin onnettomaksi tuollaisina epäsoinnun aikoina;
hän ei pystynyt selvittämään sisintä itseään, siihen puuttui häneltä
välttämätön itsearvosteluntaito, hän käsitti vain yhden asian: ett'ei
rakkauden henki täyttänyt häntä, niinkuin hän olisi suonut, ja hän
taisteli tuskassa ja rukouksessa vapautuakseen pahojen ajatusten
vallasta, entisen aaltotyrskyn synkistä mainingeista, ja tunteakseen
jälleen lapsenrauhan sydämessään... Sven ei oikeastaan nyt enää
tahallaan jäänyt pois kodin hartaushetkistä. Tosin hän yhä edelleen
toisinaan arveli, että "nuo papit ovat niin ikäviä", mutta niin pian
kuin aika myönsi, tuli hän mukaan ja istui kuunnellen, kertaakaan
avaamatta suutaan tehdäkseen kysymyksiä tai huomautuksia. Mutta Ester
oli näkevinään, kuinka arvostelevan ajatuksen ja syvän miettimisen
varjot kulkivat hänen hienojen kasvojensa yli, otsassa oli pieni ryppy
ja suurten silmäin syvä katse taukoamatta kiinnitetty puhujaan.

Jo Svenin ollessa aivan pieni poika käytti Bengt häntä muassaan
Vångassa, kävi hänen kanssaan työhuoneustoissa ja lautatarhoilla,
kuvasi hänelle tehtaan suurenmoista vientiä, antoi hänen katsella
lautain sahaamista, metallien "laskua", Lancashire-takomista y.m.,
ajoissa tutustaakseen hänet hänen tulevaan elämäntehtäväänsä ja
valmistaakseen häntä siihen. Sillä Bengtin mieleen ei hetkeksikään
johtunut, ett'ei Sven kulkisi isänsä, iso-isänsä ja iso-isänsä isän
jälkiä; hän oli syntynyt hoitamaan Vångan liikettä, niinkuin
kruununprinssi on syntynyt kuningaskruunua kantamaan.

Sven oli hyvinkin huvitettu näistä Vångan matkoista, mutta omalla
tavallaan. Hänen kasvonsa olivat huolestuttavan väliäpitämättömät, kun
isä kuvasi hänelle koneitten ja sahojen erikoisosia, ja tuskin oli hän
kuullut niiden nimet, kun hän ne jo unohti. Selvää oli, ett'ei hänessä
ollut rahtuakaan mekaanikoa tai liikemiestä. Mutta hänestä oli hyvin
hauska, varsinkin vanhemmaksi tultuaan, yksinään kuljeskella
lautatarhoilla ja työhuoneissa, puhua miesten kanssa, katsella työtä
heidän näkökannaltaan ja tutustua heidän oloihinsa. Hän piti aina
muassaan pientä kirjaa, johon hän pani muistiin erityisiä seikkoja tai
työmiesten lausuntoja, jotka tuntuivat hänestä kuvaavilta; sitte yöllä,
lukunsa lopetettuaan, laati hän esityksen, joka kosketellen joko
kansantaloutta tai työväenkysymystä lähimmässä "Auroran" kokouksessa
tuli näitä asioita käsittelevän keskustelun pohjaksi. Tai jos olivat
sielun herkimmät kielet värähtäneet, silloin syntyi runo, jonka hän
ensin luki äidilleen ja sitte, jos äiti sen hyväksyi, tovereille.

Mutta Bengtin ei onnistunut löytää Vångasta mitään, jolla hän olisi
voinut vaikuttaa Svenin mieleen. Kaikki kävi Svenille ikäväksi isän
silmälasien läpi katsottuna ja niiden, joskaan ei täysin käsitettyjen,
niin kuitenkin vaistomaisesti tajuttujen vaatimusten painon alla, joita
isä asetti tulevalle tehtaanjohtajalle kykyyn ja harrastukseen nähden.

"Tiedätkö, Ester", sanoi Bengt eräänä päivänä huolestuneen näköisenä,
"pelkään meidän erehtyneen Svenin lahjoista; luulen, että kun ne
elämässä kerran tulevat kysymykseen, tulee esiin, että ne ovat jotenkin
keskinkertaiset."

Esterin poskille kohosi kiivas puna. Sydämensä syvyydessä tuuditti hän
mieltä hivelevää luuloa, että Svenillä oli loistavat lahjat, jotka
kerran olivat tuottavat siunausta koko maalle, ja nyt sattui Bengtin
arvostelu niin kylmänä ja kovana hänen äidinsydämeensä.

"Minä luulen aivan päinvastoin", sanoi hän päättävästi, "minä uskon,
että hän on _tavattoman_ lahjakas."

Bengt pudisti päätään.

"Hänen ikäisenään osasin minä jo hoitaa sekä masuunia että sahaa, ja
Sven on kuin tyhmin oppipoika!"

"Mutta, Bengt", vastasi Ester ivallisesti, "onhan toki muitakin
lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin kyky ymmärtää lautatarhan asioita."

Bengtin kasvot synkistyivät.

"Ei ole muita lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin se, että ihminen
ymmärtää sitä, mitä näkee ja kuulee ympärillään, mutta Sven on kuin ei
koko asia häntä liikuttaisi, kun puhun Vångasta ja sen oloista..."

"Ehk'eivät liikeasiat häntä huvita?" uskalsi Ester huomauttaa.

"Silloin säälin häntä", vastasi Bengt kylmästi.

"Suurimpia onnettomuuksia maailmassa -- lähinnä sitä, ett'ei tunne
Jumalaa -- on se, ettei ihminen harrasta sitä työtä, joka _on_ tuleva,
jonka _täytyy_ tulla hänen elämäntehtäväkseen. Toivotaan, että
arvostelet väärin poikaamme, Ester!"

Ester ei vastannut; mutta kauan sen jälkeen, kuin Bengt oli mennyt,
istui hän liikahtamatta ja tuijotti eteensä uneksivin silmin. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän jostain päin kuullut ikäänkuin toisiaan vastaan
pärskyvien, etäisten myrskyaaltojen tuskaista, huokaavaa kohinaa.
Mereltä ei se tullut -- se lepäsi kirkkaana ja kiiltävänä kesäillan
tyynessä -- mutta mistä se sitte johtui?...

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun Sven ja Ester istuivat jälkimäisen
huoneessa, Ester loikoen leposohvassa puolittain makaavassa asennossa
ja Sven istuen taaksepäin nojautuneena kiikkutuolissa, joka oli Esterin
harvoja kodistaan tuomia esineitä ja siksi pojan lempipaikka, sanoi
Sven äkkiä:

"Äiti, tiedätkö, minulle sattui jotain merkillistä eilen."

"Vai niin. Mitä sitten?" kysyi Ester, ihmettelevästi hymyillen.

"Niin, saatpa kuulla. Kun olin eronnut tovereista, tein yksinäni
kävelyretken metsän kautta, niinkuin välistä tapani on -- _oman_
metsäni kautta, oman korkeapilarisen kirkkoni. Et usko, miten kaunista
siellä oli ... siellä vallitsi lumottu, salaperäinen tunnelma, aivan
kuin muutamissa runoissa, joita lukiessa tuntuu, kuin voisi joka
sanassa nähdä pitkän sarjan ihmeellisiä tunneväreitä. Ja siellä oli
niin hiljaista, kuin on silloin, kun ei enää olekaan äänetöntä, koska
itse äänettömyys puhuu... Aurinko laski, ja kun sen kellertävä valo
lankesi runkojen lomitse viheriälle sammalelle, silloin tuntui kaikki
kuin sadulta. Tunsin itseni niin onnelliseksi; minä juoksin polkua
pitkin ja minusta oli kuin olisi metsän syvyys minua vetänyt ja
houkutellut puoleensa. Silloin alkoi rastas laulaa -- oi äiti, kuinka
kauniisti se lauloi! -- minä pysähdyin ja seisoin liikahtamatta ja
kuuntelin vain ... tahdoin tietää, mitä se lauloi, mitä piili noissa
valittavissa, riemukkaissa sävelissä... Ja sitten oli minusta, kuin
olisi se laulanut juuri siitä, mitä minä etsin, siitä, minkä metsä
kätkee helmassaan, tuolla syvällä, jonne emme koskaan löydä ja jonne
aina kaihoamme. Silloin polvistuin ja rukoilin Jumalaa, että saisin
tulla runoilijaksi ja rastaan lailla laulaa ihmisille siitä, jota ei
kenkään voi ikinä nähdä, mutta joka kuitenkin elää jokaisen
sydämessä... Ja tänään kirjotin siitä vähäisen, tahdotko kuulla?"

"Kernaasti, rakkahani", vastasi Ester kyynelsilmin.

Sven otti esiin paperin ja luki vapisevin äänin ja ujoudesta ja
mielenliikutuksesta hehkuvin poskin:

    "Kautt' elon sadun, sen ihmeellisen,
    mi ympärilläni väräjää,
    mun kautta hiljaisen miettimisen
    kuin sointu etäinen helähtää!

    Kuin sointu ilmoista sinertävistä,
    kuin kuiske mailta aatteiden,
    kuin enkel'laulu Eedenistä,
    kuin kelloin kaiku ylhäinen!

    Sun äänesi, Herra, armahasti
    suo tuossa soinnussa tuntea!
    Soi, sävel pyhä, soi suloisasti
    kuin kutsu paimenen illalla!"

Kun Sven oli lopettanut, juoksi hän Esterin luo, heittäysi hänen
syliinsä ja purskahti itkuun. Esterkin itki ja silitti hyväillen Svenin
otsaa, heidän kyyneleensä yhtyivät ja sielu suli sieluun ihmeellisessä
onnessa, kaihossa ja riemussa.

"Ja nyt, äiti", huudahti Sven nousten ja heilahutti päätään, "nyt
tiedän, mikä minusta tulee, nyt on tie selvänä edessäni, vaikkapa sinä
oletkin _ainoa_, jolle voin sen kuiskata... Ja kaikesta, mitä eilen
tunsin metsässäni -- ihmeellisessä satumetsässäni, missä pikkupoikana
kohtasin Jumalan ja missä nyt sain tietää, mitä Hän minulta odottaa ...
kaikesta, suuresta, kauniista ja ylevästä, joka piilee elämän pohjalla
ja jota kokemaan kaikkien sydänten täytyy pyrkiä, siitä tahdon puhua ja
kirjottaa ihmisille... Tahdotko antaa minulle siunauksesi, äiti?"

Ester puristi häntä sydäntään vasten ja kuiskasi: "Jumala sinua
siunatkoon, rakas lapsi, Jumala antakoon sinulle suuria ja jaloja
ajatuksia, jotka elävät sinun jälkeesikin eivätkä katoa ajassa!"

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Ester:

"Sven, etköhän puhu isän kanssa... Ei ... ei", keskeytti hän oman
ajatuksensa nähdessään Svenin pelästyneen ilmeen, "en tarkottanut, että
kertoisit siitä, mistä me _nyt_ puhuimme, sitä ei isä ymmärtäisi; mutta
etkö voisi valmistaa häntä siihen, ett'et sovellu uralle, jonka hän
tahtoo sinua valitsemaan?... Ymmärtänet kai, poikani, että se on isälle
kova isku, hänen on vaikea edes kuvitella mielessään, ett'ei muka joku
Falkensterneistä kulkisi isänsä ja iso-isänsä teitä?"

Sven pudisti päätään.

"En voi, äiti. Kun minun on puhuttava vaikkapa vähäpätöisimmistäkin
asioista isälle, on kuin olisi kurkussani tulppa, aivoni paksut kuin
tukki ja kivi sydämelläni. Voitko vaatia, että niin ollen en halua
avata sydäntään?"

"En", vastasi Ester alakuloisesti hymyten, "sitä en tosin voi vaatia.
Mutta etkö luule, rakkaani, että ottamalla hyvän tahdon avuksesi voisit
voittaa nuo luonnonesteet ... tukkeja ja kiviä ei ole niinkään mahdoton
järkyttää sijoiltaan..."

"Mutta monet kivet täytyy silloin _räjähyttää_ rikki", vastasi Sven ja
hänen ääneensä tuli outo, synkkä sointu.

Ester huokasi syvään. Häneen koski tuskallisesti tällä hetkellä Bengtin
vuoksi, niin että hänestä milt'ei tuntui, että Sven oli kova isäänsä
kohtaan.

"Rakas poikani", sanoi hän hellän nuhtelevalla äänellä, "rukoile sitte
Jumalaa, että Hän 'räjähyttää' ne rikki, sillä Hän siihen kykenee, sen
tiedän omasta kokemuksestani. Ja tiedän myös, miten sanomattomasti isä
sinua rakastaa ja että hänen ankaran pintansa alla on paljon tunnetta
ja hyvyyttä. Hae se esiin, Sven, muista, mistä äsken pyysit saada
runoilla ihmisille! Alota nyt!"

"Niin, äiti, minä tahdon, minä tahdon!" huudahti Sven, nostaen äidin
käden huulilleen, "Isä parka -- tahdon nähdä sen, mikä hänessä on
parasta, tahdon koettaa kuunnella, eikö kuulune 'kellojen kaikua'
hänenkin kovan pintansa takaa!"

Mutta hyvistä päätöksistään huolimatta ei Sven voinut voittaa
vastenmielisyyttään puhua isälle tulevaisuudenaikeistaan. Hän tiesi,
ett'ei hän tapaisi ymmärtämistä, ja hänen hienotunteinen, vapautta
rakastava luonteensa arasteli vastarintaa ja ankaria, epämiellyttäviä
sanoja, joita oli tuleva hänen osakseen. Ja kuta pitemmälle aika kului,
sitä selvemmin hän tunsi, ett'ei hän voisi sanoa mitään, ennenkuin
tulisi hetki, jolloin puhumisen pakko nostaisi sanat hänen huulilleen.

Ester koetti monasti tutustuttaa Bengtiä Svenin elämään, niin, kerran
hän suoraan sanoi olevansa varma, ett'ei Svenillä ollut halua ja ett'ei
hän liioin kelvannut liikemieheksi; mutta Bengt ei jatkanut
keskustelua, hän joko heti jätti sen sikseen tai vastasi vain kylmästi
ja torjuvasti: "Niin, sitte en voi muuta kuin sääliä häntä, sitte käy
hänen elämänsä vaikeaksi ja raskaaksi; sillä tehtävästä, johon Jumala
hänet on valinnut, _täytyy_ hänen pitää vaaria."

"Mutta oletko varma, että Jumala on säätänyt lain, jonka mukaan
kaikkien Falkenstern nimisten täytyy tulla liikemiehiksi?" uskalsi
Ester huomauttaa.

"En, siitä en ole varma, sillä en ole typerä", vastasi Bengt kuivasti.
"Mutta siitä olen sitä vastoin varma, että Jumala on säätänyt
tunnollisuuden ja itsekieltäymisen lain, ja kun Jumala on antanut
siunauksensa jollekin suvulle, niinkuin Hän sen on antanut meille,
silloin on hänen tarkotuksensa, että me kiitollisina ja ahkeruudella
hoidamme hyvin sitä, minkä Hän meille on uskonut..."

"Mutta, rakas Bengt, jos nyt Svenin mieli tekee lukumieheksi, jos
hänellä on selvä taipumus opintojen harjottamiseen..."

"Sellaisia taipumuksia ei ole vielä kellään Falkensterneistä ollut",
katkaisi Bengt lyhyesti, "se on hänessä vain mielikuvitusta, ei muuta.
Oli minullakin nuoruudessani lapsellinen kiihko: tahdoin antautua
sotilasuralle; mutta siihen tarttui isäni käsiksi ja tukahutti sen jo
kapaloihinsa, aivan niinkuin minäkin aion tehdä Svenin lukukiihkolle.
Ja koko elämäni ijän olen ollut isälle kiitollinen hänen teostaan, ja
niin on Svenkin kerran oleva minua kohtaan. Meillä Falkensterneillä on
jo vuosisatoja olleet käytännölliset taipumukset, olemme olleet kunnon
sotilaita ja maanviljelijöitä, ja nyt on Jumala meitä siunannut ja
kohottanut sukumme maamme rikkaimpain ja vaikutusvaltaisimpain
joukkoon. Jumalan avulla voittaa Sven nuoruudenhaaveilunsa, niinkuin
minä omani, ja on tottelevaisena ja tunnollisena käyvä tietä, jonka
Jumala niin selvästi on hänelle viitonnut."

Ester ei vastannut; hän tunsi edessänsä rautamuurin, johon hän oli vain
murskaava päänsä, jos jatkoi vastaväitteitään.

Niin kului aika. Lukukausi toisensa jälkeen vierähti; Sven kohosi
järjestään luokalta toiselle ja suoritti viimein ylioppilastutkinnon,
saaden hyvät arvolauseet.

Ne olivat pelkän ilon ja onnen päiviä, koko elämä näytti hymyilevän
Svenille, toverien ja opettajain rakkaus ja ihailu ympäröi häntä,
kaikilla oli poikkeuksetta vain hyviä muistoja hänen kouluajastaan ja
vanhempain säteilevät kasvot ja ilonkyyneleet valoivat kuin lämmintä
auringonpaistetta hänen ajatustensa ja tunteittensa yli, joista kaikki
huoli ja levottomuus olivat karkotetut. Vain Esterin sydämessä oli
pieni oas, joka aina toisinaan pisti: ajatus, että ennemmin tai
myöhemmin Sven ja Bengt olivat törmäävät yhteen.

Pari päivää ylioppilastutkinnon jälkeen pyysi Bengt Svenin huoneeseensa
ja kutsuminen tapahtui jonkunlaisella juhlallisuudella, josta Sven heti
ymmärsi, mikä oli tulossa.

"Rukoile nyt puolestani, äiti", sanoi hän Esterille, kun hän astui isän
luo kalpeana ja silmät omituisen tummina ja syvinä, niinkuin ne
tavallisesti olivat hänen ollessaan liikutettu, "nyt taistelen elämäni
ensimmäisen suuren taistelun..."

Ester puristi häntä rintaansa, vasten ja kuiskasi:

"Rukoilen puolestasi, poikani, ja seuraan sinua koko sielullani..."

Kun Sven tuli isän luo, istui tämä lukemassa tavallisessa
lepotuolissaan. Hän pani kuitenkin heti sanomalehden syrjään ja,
osottaen istuinta vastapäätä omaa tuoliaan, virkkoi:

"Istuhan, poikani, niin saamme jutella. Meidän on tärkeitä asioita
punnittava, sinun ja minun."

Sven ei voinut olla myhähtämättä; isän tavassa oli jotain melkein
kuninkaallisen alentuvaista, kun hän matkimattomalla kädenliikkeellä
viittasi poikaansa istuutumaan. Mutta Sven istuutui -- kaikkea muuta
kuin kuninkaallisesti -- tuolin syrjälle ja toivoi, että olisi voinut
hiipiä johonkin nurkkaan niin kauas kuin suinkin...

"Niin, rakas Sven", alkoi Bengt, "sinä olet suorittanut hyvän tutkinnon
ja päättänyt onnellisesti vierähtäneen opintoajan. Olet tuottanut
kunniaa ja iloa vanhemmillesi -- Herra on toteuttava sinun elämässäsi
neljännen käskyn lupauksen. Kulje vain yhä edelleen oikeaa tietä ja,
ennen kaikkea, saakoon Herra yhä ja yhä enemmän sydämesi omakseen! Emme
ole tähän asti paljon puhuneet tulevaisuudestasi -- kummallakin lienee
ollut oma syynsä vaikenemiseen. Minä puolestani tuumin, että niin kauan
kuin harjotit opintoja, saisit kokonaan antautua niihin, ja hyvä tulos,
jonka olet saavuttanut, on osottanut, ett'ei harkintani ollut väärä.
Mutta nyt on tulossa toiset ajat, syntyperäinen asemasi asettaa sinulle
suuria ja vakavia vaatimuksia. Ehdottaisin kuitenkin, että matkustat
vuodeksi ulkomaille ja opit kieliä, ennenkuin rupeat erikoisseikkoja
myöten ottamaan selkoa liikkeestä, jonka johtajana toivon kuollessani
sinut näkeväni..."

Sven oli isän pitkän, jonkunlaisella kaunopuheisella juhlallisuudella
esitetyn puheen aikana istunut liikkumatta, maahan katsellen, kädet
hillityn hermostuneessa liikkeessä. Hänen hempeä, huoleton luonteensa
ja juurtunut tapa heti notkeana ja arkana taipua isän tahtoon
vaikuttivat lamauttavasti hänen koko olemukseensa tässä hänen ensi
taistelussaan oikeutensa puolesta. Hän oli aivan kalpea ja tunsi,
kuinka tuo onneton 'tulppa' pyrki tukkimaan kurkkua. Hän toivoi, että
olisi voinut juosta tiehensä, että olisi tapahtunut jotain, joka
vaikkapa hetkeksikin olisi siirtänyt välttämättömän yhteentörmäyksen
hetken; mutta mitään ei sattunut, kaikki hänen ympärillään oli niin
virheetöntä ja sopusointuista kuin suinkin ja aika edistyi
järkähtämättömästi. Nyt vaikeni isä, nyt täytyi hänen itsensä puhua!...

"Isä", sanoi hän ja hänen värisevä äänensä kuului paksulta ja kovalta,
kun hän sitä yritti hallita, "minun täytyy sanoa suoraan, että ...
että ... minä tarkotan, ett'en voi täyttää toiveita, joita minuun
kiinnität, isä ... minulta puuttuu sekä halua että kykyä antautua
liikealalle..."

Bengt teki vähäisen, torjuvan kädenliikkeen.

"Tuota vastaväitettä odotin ja olen siksi heti valmis osottamaan sen
vääräksi. Sekä Åke Henning että minä toimme nuoruudessamme esiin
samanlaisia vastaväitteitä omain isäimme toivomuksia vastaan, se kuuluu
nuoruuteen. Minä uneksin sapelia, ja epoletteja, Åkella lienee ollut
valtiomiestuumia, mutta molempain onneksi jätettiin ne omaan arvoonsa.
Toivon, että sinun tuumaisi kohtalo on samanlainen. Se, joka kuten sinä
on saanut hyvät arvosanat niissäkin aineissa, joihin hänellä ei ole
taipumusta, on sillä osottanut, että hänellä ei ole ainoastaan päätä,
vaan myös luonnetta. Koko lapsuutesi viittaa sitä paitsi siihen, että
sinä olet tunnollisen miehen alku. Jos nyt petät toiveet, kun
ensimmäisen kerran sinulta enemmän vaaditaan, niin ei se riipu kyvyn,
vaan hyvän tahdon puutteesta, kuuliaisuuden puutteesta Jumalan käskyä
kohtaan..."

"Ei, isä, sinä ymmärrät minua väärin!" huudahti Sven, joka jään
murruttua oli käynyt rohkeammaksi. "Ei nyt ole kysymys 'hyvästä
tahdosta' tai 'lahjoista', vaan seikka on semmoinen, että minulla on
yhtä vähän taipumusta liikealalle, ymmärrän siitä yhtä vähän kuin
epäsoitannollinen ihminen sävelistä. Siis ei se myöskään voi huvittaa
minua tai herättää harrastustani. Minusta tulisi huono liikemies, joka
kehnosti täyttäisi velvollisuutensa ja varmaan sirottaisi rahat
tuuleen. Ja saat suoda anteeksi, isä, mutta en voi ymmärtää olevan
mitään syytä, miksi puskisin pääni mahdottomuuksiin, miksi ponnistaisin
tahtoani ja tekisin väkivaltaa taipumuksilleni tullakseni huonoksi
liikemieheksi, kun Jumala on antanut minulle muunlaisia lahjoja, joista
ehkä voi toisaalla olla hiukan hyötyä."

"Et voi ymmärtää olevan mitään syytä?" toisti Bengt ivallisesti. "Minä
sitä vastoin kuvittelen mielessäni, että jokaisella ihmisellä on syytä
'ponnistaa' tahtoaan koettaakseen noudattaa velvollisuutensa
vaatimuksia. 'Noblesse obligé', aateluus velvottaa, sanoo eräs
maallinen sananparsi; käännettynä raamatun pyhälle kielelle se kuuluu:
'Jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan'. Mikä on ollut
ihmiskunnan voima, mikä -- 'minä puhun ihmisten tavalla' -- mikä on
sitä vienyt eteenpäin kohti hyvinvointia ja varallisuutta? Ei suinkaan
se, että jokainen sen jäsen on tahtonut kehittää yksityisiä
pikkutaipumuksiaan ja -toiveitaan puoleen ja toiseen, vaan _juuri_ se,
että ihmiset ovat olleet alttiit arvostelemaan ihmiskunnan parasta
yksilön etua korkeammaksi ja käyttämään, ehkäpä uhraamalla yksityiset
toiveensa, kaikki lahjansa ihmiskunnan edistyksen ja vaurastumisen
hyväksi. Niin ovat Falkensternit tehneet polvi polvelta, he ovat ennen
kaikkia olleet _velvollisuuden_ miehiä -- toivon, että sinäkin olet
sukuusi!"

"Tuo maistuu kovasti feodaalijärjestelmältä ja kastilaitokselta ja --
mehiläiskeolta!" vastasi Sven kiivaasti. "Mutta minä en ole mehiläinen
enkä hindulainen, isä; olen vapaa kristitty ihminen, ja sellaisena
täytyy minun asettaa oma persoonallinen kehitykseni ensi sijaan
ihmiskunnan kehityksen suhteen. Kristittynä tiedät kyllä, isä, että
siinä juuri on kristinuskon suuruus, että se on antanut yksilölle
olemassaolon oikeuden. Teidän teoriianne maistuvat pakanuudelta ja
tekevät kansojen piirteet ikäviksi ja yksitoikkoisiksi, kun sitä
vastoin persoonallisuuden voimat esille päästessään antavat niille
kauneutta ja vaihtelevaisuutta..."

"Jo riittää", keskeytti Bengt käskevästi, "en tunne erittäin kostuvani
kukonpoikasen esitelmistä yhteiskuntaopista. Kristittynä tiedän, että
velvollisuus vaatii jokaista ihmistä nöyrtymään eikä suinkaan itseään
korottamaan ja että omasta itsestään eli, kuten sinä niin suurellisesti
suvaitset sanoa, oman persoonallisuutensa oikeutuksesta _luopuminen_ on
sen sijaan voitto. Älä syötä minulle sellaisia tyhmyyksiä, kuin että
muka yksilöllisyydessä, opeista vaarallisimmassa ja itsekkäimmässä,
olisi jotain kristinuskon hengestä; sekä se että sen puolustajat ovat
perkeleestä, ja he ovat sitäkin pahemmat, koska he ovat lainanneet
kristinuskon vaipan verhokseen... 'Kansojen piirteitten kauneus ja
vaihtelevaisuus', käyttääkseni runollista kuvakieltäsi, samoin kuin
sukujen ja heimojenkin, johtuu päinvastoin siitä, että yksilö osaa
antaa elämänsä saadakseen sen takaisin yleisen hyvän muodossa. Ja etkö
ymmärrä, että sellainen asema, kuin meidän, maksaa säilyttämisen
vaivaa, että Vångan kaltainen tehdasliike on _suurenmoinen_ laitos,
jota holhoamaan Jumala syntymästä saakka on sinut valinnut? Etkö
käsitä, että olisi suorastaan onnettomuus maalle, jos moinen
jättiläisliike, kuin meidän, sortuisi, myytäisiin ja joutuisi
vieraisiin käsiin? Työmiehemme ovat malliväkeä, ylimysjoukko, ylpeä ja
itsetietoinen arvostaan, jokainen elää hyvässä, onnellisessa asemassa,
olemme hankkineet heille oivalliset asunnot, heillä on lukusaleja ja
kirjastoja, on kappeli, sairastupa, vanhuskoti... Herra on kaikilla
aloilla siunannut työtäni ... ja sinä, ainoa poikani, jonka syntymä oli
elämäni onnellisin hetki, sinä kieltäydyt vastaanottamasta perintöä,
jonka tahdon sinulle antaa..."

Hän vaikeni; hän oli niin liikutettu, että huulet vapisivat ja silmät
olivat kosteat kyynelistä. Samoin oli Svenkin; jäykän, ylpeän isän
mielenliikutus vaikutti häneen syvästi.

"Minuun koskee", mutisi hän, "että huomaan pahottaneeni sinua, isä,
mutta en voi siihen mitään. En kelpaa liikettä hoitamaan; koko
olemukseni nousee vastarintaan, ja siksi paljon on minussa
velvollisuudentuntoa, että tiedän oikeammaksi kieltäytyä tehtävästä
kuin hoitaa sitä huonosti..."

Bengt ei vastannut; hän nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin
lattialla. Hetken päästä hän seisahtui Svenin eteen, joka myös oli
jättänyt paikkansa, ja sanoi ivallinen väre äänessään:

"No, mihin aiot käyttää lahjojasi, koska isäsi ja iso-isäsi ammatti on
sinulle liian halpa?"

Sven kääntyi puolittain pois ja hypisteli hermostuneesti pöydänreunaa.
Isän kysymys tuskastutti häntä aivan niinkuin tuskastuttaa julkea katse
tai loukkaava sana.

"Sitä en voi sanoa, isä", vastasi hän epävarmasti, "olen niin nuori
vielä. Minulle on kyllin tietää, ett'en kelpaa liikemieheksi ja ett'en
mitään niin hartaasti halua kuin saada olla yliopistossa ja lukea
maisteriksi..."

Bengt asetti lasit nenälleen ja kiinnitti tummat, läpitunkevat silmänsä
Sveniin.

"Sitä et 'voi sanoa'", matki hän, "mutta minä voin. Sanonko sinulle,
mitä sinä kuljet ja uneksit?"

"Ei, ei, isä, älä sano!" huusi Sven melkein tuskaisesti.

Bengt hillitsi itsensä; hän hämmästyi pojan omituista ilmettä, mutta ei
lainkaan sitä käsittänyt. Parin sekunnin kuluttua hän jatkoi hieman
lempeämmin:

"No, poikani, sinä kuljet ja kuvittelet mielessäsi, että kerran olet
lisäävä runoilijain ja romaanikirjailijain lukua, joka maassamme on jo
liiankin suuri..."

"Isä, älä sano noin!" huudahti Sven kiivaasti, melkein itku kurkussa.

"Niin, ei sinun tarvitse laskea kirjailijaparkoja noin sydämellesi,
kyllä he hyvin suoriutuvat!" vastasi Bengt nauraen. "Enkä minä peruuta
sitä, mitä sanoin, että on jo liian paljon sitä väkeä. Mitä hyötyä on
heistä ihmiskunnalle tällaisinaan, Jumalalle vieraina, omaa kunniaansa
ja mammonan suosiota etsivinä? Käyttääkö yksikään heistä kynäänsä
taivaan valtakunnan lähestymiseksi, kirjottaako ainoakaan opettaakseen
meitä tuntemaan Jumalaa ja hänen poikaansa, tuota 'yhtä tarpeellista',
jota me kaipaamme voidaksemme elää?..."

"Ihmiskunnan kehityksessä on muitakin myötävaikuttajia kuin
herätyssaarnaajain ja kolportöörien olettamat!" huudahti Sven täynnä
uhkamielisyyttä, joka kuohahti esiin tuon nyt ensi kerran hellittyneen
pakon alta, jonka kahleissa isän tahto häntä oli pitänyt.

Bengt tuli aivan kalpeaksi; hän nosti päänsä pystyyn, silmäterän alla
valkuainen kimalsi kuin salama tummalla taivaalla. Sveniä värisytti.
Hän ymmärsi taas nostaneensa isän mielessä yhden niitä raju-ilmoja,
jotka hänenlaiselleen luonteelle olivat todellinen kauhu.

"Kyllä minä sinut, hyvä herra, opetan puhumaan kunnioituksella isäsi
kanssa", sanoi Bengt hillityllä äänellä ja nipisti Sveniä niin kovasti
korvasta, että Sven vapisi suuttumuksesta ja tuskasta, "opetan sinulle
myös, että siinä kehityksessä, joka johtaa rauhaan ja onneen s.o.
Jumalan valtakunnan lähestymiseen, _ei_ ole muita myötävaikuttajia kuin
ne, jotka tuovat meille pelastuksen synnistä ja kärsimyksistä, noista
ihmissuvun ruttopaiseista. Muut vaikuttimet kaikki johtavat helvettiin,
olkootpa ne maailman silmissä kuinka loistavat ja oivalliset tahansa...
Pane tämä opetus mieleesi, hyvä herra, siitä on sinulla tulevaisuudessa
paljon enemmän hyötyä kuin mielikuvitelmaisi tuudittamisesta, jotka
kerran haihtuvat ja jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä ja itsensä
soimaamista..."

Sven ei vastannut; hän seisoi aivan liikahtamatta isän puhuessa ja
katsoi häntä herkeämättä silmiin niinkuin hänen lapsena oli tapana
tehdä. Viimein, kun muutaman sekunnin hiljaisuus, jota ainoastaan
kellon tikutus ja Bengtin kiivas astunta lattian poikki häiritsivät,
oli vierähtänyt, sanoi Sven matalalla äänellä:

"Ei maksa vaivaa puhua, isä, emme me koskaan voi katsoa asiaa samalta
kannalta. Minulle on kaikki, mikä on suurta ja hyvää, niin, kaikki
kaunis elämässä, heijastusta juuri siitä rakkaudesta, joka halajaa
meitä pelastaa, ja jokainen sellainen myötävaikutin vie kohti samaa
päämäärää. Mutta meillä on aivan erilaiset näkökohdat emmekä me voi
toisiamme ymmärtää..."

Bengt asettui Svenin eteen ja katsoi häneen kauan. Suuttunut ilme oli
kadonnut hänen kasvoiltaan ja antanut sijaa syvän tuskan piirteelle.

"Ilon, jota näinä päivinä annoit isänsydämelleni, otit nyt jälleen",
sanoi hän surullisesti, "mene pois, toistaiseksi ei minulla ole enempää
sanottavana sinulle..."

Hän kääntyi selin Sveniin ja viittasi kädellään osotteeksi, ett'ei hän
enää tahtonut mitään kuulla. Sven seisoi hetken liikahtamatta ja
katseli isää; sitten kiiruhti hän huoneesta.

Mutta kun Sven vapautui myrskypyörteestä, joka tuolla sisällä oli hänen
ympärillään riehunut ja ikäänkuin pakottanut hänet miehuulliseen
taisteluun oikeutensa puolesta, silloin puhkesi taas hänen
lapsenmielensä epätoivoisella voimalla esiin. Hän syöksyi äidin
huoneeseen, ja kun hän ei heti häntä löytänyt, huusi hän valittaen:
"Missä on äiti, missä on äiti?" Kun hän viimein hänet tapasi, heittäysi
hän hänen syliinsä ja purskahti itkuun; sillä hänen sydämensä oli niin
rikkirevitty. Mutta sehän on hienotunteisten luonteiden osa
yhteentörmäyksissä, jolloin tulee lausutuksi sanoja, joiden toivoisi
jääneen lausumatta, jolloin petolliset ja kiihtyneet tunnelmat
jännittävät mielen äärimmilleen.

"Äiti", nyyhkytti hän, "minä tunnen itseni niin kovin onnettomaksi ...
se oli vaikeaa, vaikeampaa kuin luulinkaan... Isä ei minua lainkaan
ymmärtänyt ... hänen sanansa tarttuivat arimpiin tunteisiini kuin
kovat, tylyt kädet... Hän nostaa ilmoille kaiken, mikä sydämessä on
kehnointa ja ruminta ... aivan niinkuin sinun läheisyydessäsi tulee
hyväksi ja iloiseksi, niin tulee pahaksi ja epäluuloiseksi isän
seurassa... En ymmärrä senkaltaista jumalanpelkoa, sellaista
rakkautta ... ei, hänessä _ei_ ole rakkautta, ja siksi ei hän liioin
voi osottaa..."

"Vaiti ... vaiti", keskeytti Ester, "et saa puhua noin... Kuinka voit
sanoa, ett'ei isässä ole rakkautta?... Katso hänen elämäänsä ... katso,
miten hän kohtelee työväkeään..."

"Niin kyllä, kunhan he vaan tottelevat hänen käskyjään ja suinpäin
'kääntyvät'", vastasi Sven ivallisesti. "Mutta koetappahan vastustaa
tuota sielujenpakkoa! Ei, isä ymmärtää vain omaa itseään, hän on
perustyyppi, jonka mukaan koko muu maailma on muodostuva. Olipa sinulla
toinen elämänkatsomus kuin hänellä, niin heti olet 'perkeleen lapsi'!
Mitä rakkautta se on, joka ei ymmärrä muuta kuin omaa minäänsä? Eikö
juuri ymmärtäminen ole rakkauden tunnusmerkki? Sellainen olet ainakin
sinä..."

"Mutta, Sven, rakas poikani", sanoi Ester lempeästi nuhdellen, "_sinä_
et ymmärrä nyt isää, sen kuulen ankarista tuomioistasi, joissa ei ole
lainkaan rakkautta... Kerrohan nyt minulle keskustelustanne..."

Hän istuutui leposohvaan ja veti Svenin viereensä. Poika istui
hetken aikaa vaiti, pää puolittain pois käännettynä, mutta äidin
uudistettua kehotuksensa teki hän niin tarkkaan kuin taisi selkoa
yhteentörmäyksestään isän kanssa.

"Poikani", sanoi Ester totisesti, kun Sven oli lopettanut, "sinun on
heti mentävä isän luo ja pyydettävä anteeksi kunnioitusta puuttuvat,
kovat sanat, jotka hänelle lausuit..."

Sven ei vastannut, mutta hänen lempeille kasvoilleen levisi sitkeä
umpimielisyyden ilme.

"Etkö tahdo, Sven?" kysyi Ester surullisesti.

"Äiti, en _voi_ ... tunteeni on vaiti ... isän henki, ei omani,
houkutteli huulilleni nuo myrkylliset sanat... Jos minua olisi edes
kohdannut hitunenkaan rakkautta ja ymmärtämistä ... mutta rautanuijan
iskujen käsissä menettää järkensä ja ymmärryksensä..."

Ester katseli Sveniä pelästyneen hämmästyneenä. Hän oli sanomaisillaan:
"Isänkö henki myös moisen lauseen tuo huulillesi?" Mutta hän lausui sen
sijaan:

"Onko se mahdollista, Sven! Kuinka et huomaa, että sanat, jotka lausuit
isällesi, olivat rumia ja lähteneet juuri tuollaisesta ymmärtämistä,
s.o. rakkautta puuttuvasta sydämestä? Jos sinussa olisi ollut
rakkaudenhenkeä, olisit sinä voittanut isän, sen sijaan että nyt
raukkamaisesti syytät toista siitä, mistä jokainen itse on
yksinomaisesti vastuunalainen."

Sven kätki kasvot käsiinsä ja istui pitkän aikaa vaiti. Äidin suuri
vaikutus hänen sieluunsa ei nytkään ollut jälkiä jättämättä;
verukkeiden paulat höltyivät, hellä nuhde sulatti katkeruuden, ja kun
hän katsahti ylös, lepäsi hänen kasvoillaan jälleen tuttu, puhdas,
lempeä ilme.

"Niin, sinä olet oikeassa, sinä rakas, viisas pikku äiti, sinä olet
oikeassa nyt, kuten aina!" huudahti hän ja suuteli äidin käsiä. "Sanani
olivat alhaiset ja rumat ja sattuivat juuri isän arimpaan kohtaan ...
menettelin aivan samoin kuin isä äsken, ja minun käytökseni oli vielä
paljon kehnompi, koska siinä piili kostonhalua. Ja vielä kurjempaa oli,
ett'en tahtonut myöntää rikkoneeni, vaan syytin isää ... se oli
rumasti, niin, tosiaankin rumasti! Menen heti pyytämään isältä
anteeksi!"

Kun Sven tuli isänsä luo, kulki tämä yhä edestakaisin lattiaa pitkin,
niinkuin hänen tapansa oli, kun hän oli kiihottunut. Svenin
anteeksipyyntöön ei hän ensin vastannut mitään, vaan kääntyi jyrkästi
poispäin, ikäänkuin jotain peittääkseen. Sitten astui hän nopeasti
Svenin luo, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja sanoi äänellä, jossa
Svenin korva erotti tukahutettujen kyynelten värinää:

"Rakas poikani, sydämestäni annan sinulle anteeksi. Mutta tahdotko sinä
puolestasi suoda anteeksi kovuuden, jolla sinua oikaisin ja joka niin
huonosti soveltui Kristuksen tunnustajalle? Jumala on minulle antanut
anteeksi -- annatko sinäkin?"

"Kyllä, isä", vastasi Sven hämillään, "teit sitä paitsi aivan oikein,
isä, antaessasi minulle niin ankaran läksytyksen, minultahan puuttui
sekä hienotuntoisuutta että pojan kunnioitusta."

"Mutta, rakas poikani", jatkoi Bengt, "vaikka nyt, Jumalan kiitos,
kaikki on hyvin välillämme, en kuitenkaan saa mielestäni lausumaisi
sanojen sisältöä, ja minusta tuntui, kuin olisit suorastaan tunnustanut
kallistuvasi järkeisuskoon ja kieltämiseen. Mitä oikeastaan tarkotat?
Sinähän olet koko lapsuutesi ajan saanut kokea Hengen elämän virtauksia
ympärilläsi, monta kertaa olemme polvistuneet yhdessä, sinä olet
vastaanottanut Jumalan armon ja tunnustanut itsesi hänen lapseksensa.
Miten on minun ymmärrettävä äskeiset sanasi?"

Sven alkoi taas tuskailla vanhan tutun painon alla. Eikö hän siis
saanut pitää itsellään pyhäkköä, jonne vain se, jolle hän itse luvan
antoi, sai astua, eikö hänen sielunsa saanut olla vapaa?...

"Isä rakas", sanoi hän ja koetti olla niin levollinen kuin suinkin, "ei
huolita puhua tästä; en tunne mitään tarvetta avata sydäntäni mitä
näihin kysymyksiin tulee ... jokaisenhan täytyy sentään mennä _omaa_
tietään, hänen _oman_ hetkensä täytyy tulla, toisen ei kelpaa... Ja
lupaan sinulle, isä, että kun minun hetkeni tulee, kun tunnen
tarvitsevani apua ja ohjausta, silloin käännyn sinun puoleesi, isä..."

"No hyvä tee kuin tahdot", vastasi Bengt, joka myös ponnisti pysyäkseen
tyynenä, "en tahdo enää pakottaa sinua. Saan jättää sielusi Jumalan
huomaan, Hän sinua auttakoon..."

Tätä yhteentörmäystä seurasi aika, jolloin sekä isä että poika
huolellisesti välttivät kysymystä Svenin tulevasta elämänkutsumuksesta.
Mieliala oli ulkonaisesti levollinen, mutta masennettu ja jäykkä,
molemmille oli tuo ratkaisematta jäänyt kysymys arka kohta, joka päivä
päivältä kävi aremmaksi ja vaikeammaksi lähestyä. Ja kuta pitemmälle
aika vieri, sitä enemmän vajosi Bengtin mieli synkkyyteensä. Hän
taisteli ankaraa sisällistä taistelua, hän rukoili viisautta ja
nöyryyttä; mutta muuhun vakaumukseen ei hän voinut päästä, kuin että
hänen velvollisuutensa Svenin itsensä tähden oli saada hänet
vakuutetuksi siitä, että hän, Sven, oli väärässä ja että hänen oli
katsottava lukuhaluaan ja vastenmielisyyttään liikeasioita kohtaan
nuoruudenoikuiksi, jotka hän hyvällä tahdolla voisi voittaa.

Sitten Bengt uudelleen otti asian puheeksi, ja yhteentörmäys siitä taas
tuli. Niin lempeä ja taipuvainen kuin Svenin muutoin oli tapana olla,
kohtasi Bengt tässä kysymyksessä rautasuonen hänen luonteessaan.

"Vaikka kuinka pyytäisit, isä, en sittenkään voisi", sanoi Sven ylen
kiihtyneen kohtauksen perästä, "tahdon harjottaa opintoja, siinä
kaikki, ainoastaan se minua viehättää -- ja jos sinä kiellät, isä,
niin..."

"No -- mitä silloin?" kysyi Bengt ivallisesti.

"Silloin täytyy minun koettaa omin neuvoin murtaa tieni, Ehkä sorrun,
sillä eihän minulla ole paljon voimaa taistella vastatuulessa, ja
käytännöllisyyttä ei minussa ole vähääkään; mutta yhden voiman olen
saanut: halun antaa itseni alttiiksi. Et koskaan voi pakottaa minua,
isä, muuttumaan osaksi toisen olemuksesta, toisen tahdon tuotteeksi,
minun täytyy olla oma itseni, sellainen, minkälaiseksi Jumala on minut
ajatellut, lahjoineni, kaikkineni, jotka Jumala minulle on
käytettäväksi antanut..."

Ei vastausta. Seurasi pitkä, syvä hiljaisuus, jonka kestäessä Bengt
istui liikahtamatta, toinen käsi silmillä. Pojan sanoissa oli jotain,
joka vaikutti häneen valtavasti, niinkuin sanat joskus voivat meihin
vaikuttaa, kun ne, leikaten terävinä kuin veitsi, kiskaltavat pois
kalvon, joka esti katsettamme, niin ett'emme nähneet totuutta, vaikka
se kirkkaana ja vastustamattomana oli silmäimme edessä. Hänelle olivat
Svenin sanat, kuin kaiku siitä sydämestä, joka kerran kaikessa
taipuvaisuudessaan oli hänet voittanut, ja, samassa silmänräpäyksessä,
kun hän tuon kaiun kuuli, ymmärsi hän toisen kerran elämässään
tulleensa voitetuksi. Hänet valtasi niin omituinen väsymyksentunne; oli
kuin olisi jokin hänessä sellaisella voimalla murtunut, että hän sen
suorastaan ruumiillisesti tunsi...

"Tee mielesi mukaan, poikani", sanoi hän ja ojensi Svenille kätensä,
hymyillen alakuloisesti. "Nyt ymmärrän, ett'en enää voi taistella sinua
vastaan... Kulkekoon kohtalosi Jumalan nimessä määräänsä kohden!"

Hän painoi alas päänsä, työnsi Svenin luotaan ja kääntyi pois,
kasvoissaan ilme, joka sanoi hänen tahtovan olla yksin...

Svenin mentyä hän istui ja mietti, hetken toisensa jälkeen,
liikahtamatta, yhä samassa asennossa. Kaksi kertaa hänen elämänsä
varrella oli näkymätön, voimakas käsi hänet pakottanut luopumaan siitä,
mikä hänessä oli voimakkainta: hänen isiltä peritystä ylpeydestään ja
käskevästä, vaativasta tahdostaan. Ensi kerran silloin, kun hän kohotti
muotiompelijan tyttären puolisokseen ja häntä tässä lempeässä,
taipuvaisessa naisessa kohtasi vastarinta, joka teki turhiksi kaikki
hänen yrityksensä muodostaa vaimoaan oman tahtonsa mukaiseksi. Ja nyt
toisen kerran, kun hänen poikansa, seitsentoistavuotias haaveilija,
kieltäytyi kulkemasta uraa, jonka isä hänelle oli tasaiseksi ja
helpoksi aukaissut, sen sijaan oikeutenaan vaatiakseen saada käydä
omia, itse valitsemiaan polkuja... Kuinka ihmeellistä, että hänen,
voimakkaan ja ylpeän miehen, joka koko nuoruutensa ajan oli pakottanut
kaikki tahtoonsa taipumaan, viimein täytyi siitä luopua näiden kahden
pehmeän, heikon luonteen vuoksi.

Niin, mikä on voimakasta, mikä heikkoa?...

Ei mikään ole voimakasta, kun Jumalan käsi tahtoo sen murskata ... ja
heikoissa on Herran voima väkevä...

Ja kun hän siinä istui, ja hänen katseensa, täynnä raskasta, hänen
piirteissään niin vierasta surumielisyyttä, ensi kerran vaipui häneen
itseensä ja näki hänen omaan elämäänsä, kun hän siinä ikäänkuin
lyyhistyi kokoon murtuneen sydämen tunnossa, valui hänen ylitseen
vähitellen omituinen, suloinen hiljaisuus, tunne Jumalan läsnäolosta,
Jumalan kurittavasta, ohjaavasta rakkaudenkädestä, valtavampana kuin
koskaan ennen. Hänen hengellisen elämänsä oli tähän asti muodostanut
suurimmaksi osaksi ilo, ilo siitä, että hän tunsi sielunsa vapautetuksi
synnistä, tiesi itsensä Kristuksen sovituksen kautta pelastetuksi ja
sai Jumalan soturina julistaa Hänen sanaansa ja käskevällä mahdilla
vetää sieluja Jumalan puoleen. Mutta nyt, hetkenä, jolloin hän kadotti
oman itsensä, kohousi hän korkeuksiin, joita ei ennen ollut nähnyt.
Hänen sielunsa lävitse suhahti, salaperäisenä kuin muuttolintujen
kaihoisa lento halki valoisten kevät-öitten, Jumalan-kaipuu, elävän
Jumalan, Jumalan kasvojen näkemisen ikävöiminen. Petolliset maalliset
unelmat, jotka niin kauan ja kiihkeinä olivat pitäneet hänen sieluaan
vankinansa, olivat sammuneet, ja niiden tyhjälle sijalle virtasi
ijäisyyskaipuu ihmeellisessä, tyynessä majesteettisuudessaan...

Hän polvistui ja makasi kauan syvään, hiljaiseen rukoukseen vaipuneena.



XVII.


Svenin ensimmäiset yliopistovuodet kuluivat ilman keskeytyksiä, kaikki
kävi helposti ja häiritsemättömästi, aivan kuin kauniina kesäpäivänä
vaunujen kulku maantiellä, kun on kunnollisesti valjastettu. Joka
jouluksi, pääsiäiseksi ja kevääksi tuli hän kotiin, aina täynnä
nuoruudeninnostusta ja suunnitelmia, joista hän äidilleen kertoi monia
tunteja kestävissä, avomielisissä keskusteluissaan tämän kanssa. Sillä
Bengtin seurassa hän yhä oli arka ja suljettu; isä ja poika eivät
olleet päässeet toisiaan lähemmäksi. Suuttumuksen sijaan, jota Bengt
ensin oli tuntenut, kun Sven teki hänen suunnitelmansa tyhjiksi, oli
tosin nyt tullut tuska, josta hän puhui vain Jumalalleen; mutta hänen
tavassaan poikaansa kohtaan oli kuitenkin aina jotain kahlehdittua,
joka Sveniä painosti ikäänkuin paheksumisena, epäluulona.

Tämän ajan vierittyä tapahtui kuitenkin Svenissä jokin
muutoksentapainen; mitä se muutos koski, ei Ester voinut sanoa, mutta
Sven ei tuntunut oikein olevan oma itsensä. Ensi kerran näki äiti
tumman juovan heittävän varjoaan hänen olentonsa valoisanväriseen
kankaaseen, ensi kerran kohtasi hänen tunteensa herkkää taikasauvaa
jokin "falkensterniläisyys" Svenin luonteessa. Hän mietti sitä paljon,
mutta hän ei tullut selville, oliko se vain aines, jonka satunnaiset,
ulkonaiset olot olivat Sveniin liittäneet ja joka siksi ehkä oli taas
katoava, vai oliko hänessä jo ennen uinuneissa voimissa tapahtunut
luonnollinen kehitys? Äiti ei tahtonut ahdistaa häntä näillä
kysymyksillä, hän odotti pojan uskoutuvan hänelle, mutta turhaan. Sven
oli yhtä rakastavainen kuin ennenkin häntä kohtaan, mutta
salaperäisyyden läpi, joka oli Svenin ylitse laskeutunut, ei hän voinut
tunkea. Ehkäpä oli vain elämä, suuri, kuohuva elämä, joka nyt oli
häneen tarttunut ja koskettanut hänen lapsensieluaan, piirtänyt häneen
välttämättömät jälkensä...

Sitten tapahtui eräänä päivänä, että Bengt sai nimettömän kirjeen,
jossa Sveniä syytettiin laiskuudesta ja sekaisista raha-asioista sekä
myös liittymisestä erääseen ylioppilasjoukkokuntaan, joka oli tunnettu
huikentelevaisesta elämästään.

Bengt ei kertonut Esterille kirjeestä; hän punnitsi kauan ja tarkoin
sen sisällystä, ja kuta enemmän hän luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli
siitä, että suurin osa oli panettelua. Hän tiesi monista vihollisistaan
ja kadehtijoistaan, ja tunsi olevansa varma siitä, että kynä, joka nämä
alhaiset syytökset oli kirjottanut, oli ollut kastettu kateuden ja
kostonhimon myrkkyyn. Mutta toiselta puolen ei panettelu tietysti
voinut olla kaikkea perää vailla; hän päätti siksi itse matkustaa
yliopistokaupunkiin, ilmestyä odottamatta Svenin eteen ja ottaa selkoa
asioista.

Mutta hän tapasi Svenin tyytyväisenä ja iloisena, ja hänen käytöksensä
isää kohtaan oli avomielisempi kuin ennen. Hän oli saanut olentoonsa
jotain miehekästä, itsetietoisen ryhdin, jota hänellä ei ennen ollut.
Hän oli ruvennut kantamaan päätään hieman falkensterniläiseen tapaan,
ja vaikk'ei Bengt tahtonut sitä itselleen myöntää, oli hän hyvin
mielissään tuon sukupiirteen huomatessaan.

Muutoin ei Svenissä mikään ilmaissut pahanpuoleista omaatuntoa; kuta
enemmän Bengt hänen kanssaan puhui ja katsoi hänen avomielisiin,
kauniskatseisiin silmiinsä, sitä varmemmaksi kävi hän, että nimetön
kirje oli pääasiallisesti ollut panettelua. Mutta totta oli siinä se,
että Sven oli huonosti pitänyt huolta opinnoistaan ja että hän oli
joutunut joukkokuntaan, jonka jäsenten ei tosin arveltu viettävän
huonoa elämää, mutta jotka sitä vastoin kyllä olivat tunnetut
vapaamielisiksi, niin, suorastaan yltiöpäiksi. Hän, ylimysmielisen
miljonäärin ja ankaran herännäisen poika, luettiin valistuneimpiin
ylioppilaisiin. Bengt piti varotus- ja kehotussaarnoja, joita Sven
kuunteli kunnioittavan väliäpitämättömänä, ja kun Bengt matkusti pois,
tunsi hän, että valta, jonka, hän luuli itsellään olleen tuon
hentomielisen pojan sielun yli, nyt oli kokonaan lopussa.

Kotiin tullessaan sanoi hän Esterille vain Svenin terveiset, mutta ei
puhunut kirjeestä eikä Svenin muistakaan oloista; hän tahtoi säästää
Esteriltä levottomuuden, joka häntä itseään vaivasi, ja jonkunlaisella
katkeruudella hän ajatteli: "Kun Sven kerran vaikeitten hetkien tullen
kaipaa apua, niin hän joka tapauksessa kääntyy Esterin puoleen eikä
minun..."

Ja että se hetki kerran oli tuleva, sen hän tunsi omituisella
tuskallisella varmuudella. Minne tahansa hän kääntyikin, oli hän
kuulevinaan salaisia kuiskauksia suruista; hänen ylitseen oli tullut
kärsimysten aavistus kuin salaisena, sisäisenä Jumalan lähettämänä
ilmotuksena ja se verhosi hänen sielunsa ikäänkuin alakuloiseen
hämärään. Muuan runo, jonka hän äskettäin oli lukenut jostain vanhasta
kirjasta ja joka oli jäänyt hänen muistiinsa omituisen rytminsä vuoksi
sekä koska se niin hyvin soveltui hänen omaan sielunelämäänsä, johtui
usein hänen mieleensä:

    "Sulattava, taottav' on rauta,
    maakin kynnettävä, muu ei auta,
    sielu palamahan, särkymään on suotu,
    kaikki _muodostuva_ kärsimähän luotu!"

Ja aukaisipa hän raamatun mistä paikasta tahansa, aina kohtasi häntä
kärsimyksistä puhuvia sanoja, milloin vakavia ja kurittavia, milloin
täynnä suloista lohdutusta. Hänen rukouksensa muuttuivat yhä enemmän ja
enemmän kuin laupeutta pyytäviksi huudoiksi, ne huusivat apua kantamaan
kuormaa, huusivat sääliä ja armoa. "Älä muista nuoruuteni syntejä äläkä
ylitsekäymistäni!" Ja hänen huomaamattaan eivät nämä huudot enää
etsineet laupeutta hänelle itselleen, vaan kaikille hänen taisteleville
veljilleen ja sisarilleen; tuskasta, joka hänen sieluaan painoi, kohosi
hehkuvasti tuntevan myötämielen, kohousi rakkauden palava rukous koko
onnettoman, kiusaantuneen ihmiskunnan puolesta...

Parin kuukauden levottomuuden jälkeen tuli viimein odotettu isku eikä
tällä kertaa nimettömän kirjeen muodossa, vaan kirjeen, joka oli erään
yliopiston professorin allekirjottama.

Bengt otti tapansa mukaan postin vastaan aamiaispöydässä, mutta hän
näki heti, mistä kaupungista kirje oli ja pisti sen siksi taskuunsa
lukeakseen sen myöhemmin. Hän koetti peittää Esteriltä mielenliikutustaan
ja puhua tavalliseen tapaan, mutta kun hän oli päässyt omaan
huoneeseensa, vapisivat tuon ison, voimakkaan miehen kädet niin, että
hän tuskin kykeni murtamaan kirjeen auki.

Kun hän oli lopettanut lukemisensa, vaipui hän tuolille ja istui hetken
liikahtamatta jäykin, tuijottavin katsein. Hän ei voinut ajatella,
tuskin edes tuntea mitään, hän oli niin omituisesti herpoutunut,
niinkuin ainakin musertavan iskun juuri kohdattua. Mutta sitten tuli
ajatus takaisin, herpoutuminen väistyi ja hän oikaisihe palautuneen
voiman tunteella ja luki vielä kerran kirjeen lävitse. Estääkseen sitä
joutumasta Esterin näkyviin, heitti hän sen uuniin ja sytytti tuleen.
Sitten silmäsi hän sanomalehtiä, leikkasi kappaleen irti siitä, jota
Esterin oli tapana lukea, -- Ester ei onneksi ollut innokas
sanomalehtienlukija eikä varmaankaan ollut sitä huomaava ja meni
vaimonsa luo.

"Ester", sanoi hän levollisella äänellä, laskien karsimansa lehden
Esterin luo pöydälle, "minulla on jotain kerrottavaa, Eräs yliopiston
professoreista on valittanut minulle Svenistä..."

Esterin valtasi ankara liikutus; häntä puistatti sisäinen väristys,
jota hän tuskin voi hillitä, eikä hän tahtonut saada sanaa suustaan.

"Saitko kirjeen?" kysyi hän viimein.

"Sain."

"Saanko nähdä sen?"

"Mahdotonta, sillä olen sen jo polttanut."

"Miksi?" kysyi Ester, heittäen häneen epäilevän, tutkivan katseen.

"Poltan aina kirjeet, joita en halua muiden näkevän ... yleensä kaikki
epämieluisat kirjeet. Mutta sen sisällön muistan liiankin hyvin. Siitä
kävi selville, että Sven on joutunut siihen, mitä jokapäiväisessä
kielessä sanotaan 'sotkeutumiseksi', että hän on laiminlyönyt lukunsa
ja antanut houkutella itsensä vähemmän tunnettuihin piireihin..."

Ester nousi kiivaasti ja hänen silmänsä säihkyivät.

"Se ei ole totta!" huudahti hän. "Että hän ei lue ahkerasti, että hän
ehkä myös on tuhlannut rahoja -- luultavasti muita auttaakseen -- se
saattaa olla mahdollista, mutta että hän muka viettäisi huonoa elämää,
sitä en usko koskaan, en koskaan, vaikkapa koko maailma sitä huutaisi!"

"No, no", sanoi Bengt rauhottaen, "tahallani en puhunut 'huonosta
elämästä', sanoin, että hän oli hiukan 'sotkeutunut'."

"En ymmärrä eroa", keskeytti Ester halveksivasti, "otaksun, että se on
'sotkeutunut', joka mässää, juo ja tekee muuta pahaa, ja tiedän, ett'ei
Sven sellaisiin ole ryhtynyt..."

Bengt ei vastannut; hänen olennossaan oli jotain omituisen hiljaista,
niin että Esterkin, niin kiihkeän epätoivoinen kuin olikin, huomasi
sen.

"Bengt", sanoi hän hieman tyyneemmin, "uskotko että ylevä- ja
puhdasmielinen poikamme olisi niin syvästi langennut?"

"En usko, että hän on 'niin syvästi langennut' siksi, että on joutunut
nuoruudenhairahdukseen. Jumalan avulla toivon, että hän on nouseva ja
kaikki on tuleva hyväksi jälleen."

Hän olisi mielinyt lisätä: "_Minä_ en sitä paitsi tunne niin suurta
pettymystä kuin sinä, sillä en ole koskaan uskonut kenenkään ihmisen
täydellistä puhtautta voivan toteuttaa", mutta aika ei ollut hänestä
sopiva.

Ester hymyili alakuloista, katkeraa hymyä -- pitikö sitten kaikkien
mennä samaa lankeemuksen ja alennuksen tietä, pitikö kaikkien
ihanteiden särkyä, kaiken viattomuuden tahraantua? Mutta hänessä oli
ääni, joka vastasi siihen: "ei". Ei, hän ei voinut epäillä Sveniä --
hän oli näkevinään hänen puhtaan, lempeän, viattoman katseensa
nuhtelevana vilahtavana ohitseen, kuin olisi se sanonut: "Voitko _sinä_
epäillä minua, äiti?" -- Ei, hän ei voinut, ei, vaikkapa koko maailma
olisi tuominnut, ei ennenkuin hän kuulisi Svenin omain huulten lausuvan
tuomionsa.

Illalla kirjotti hän pitkän kirjeen Svenille, rakkautta uhkuvan,
hyväilevän kirjeen, niinkuin vain äidit osaavat kirjottaa, ja kun
vastaus heti saapui, oli siinä sama luottavainen sävy kuin ennen: Sven
tunnusti olleensa "laiska" ja menneensä takaukseen useamman toverin
puolesta, sanoi olleensa "ajattelematon", mutta hän toivoi kaiken
selviytyvän, niin että vanhemmat hänelle kyllä antaisivat anteeksi. Kun
hän jonkun ajan kuluttua palaisi kotiin, olisi hänellä tilaisuutta
lähemmin selittää kaikki.

Ester näytti heti Bengtille tuon kirjeen, ja kun tämä oli sen lukenut,
kysyi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, uskoiko Bengt, että se, joka
oli unohtanut velvollisuutensa ja viettänyt huonoa elämää, voisi
kirjottaa noin avomielisesti ja luottavaisesti.

Mutta Bengt ei vastannut juuri mitään, hän arveli, että kirje oli
"kiltisti" kirjotettu sekä yhtyi muutoin Svenin toivoon, että "kaikki
oli selviytyvä".

Mutta Bengt matkusti sopimuksen mukaan yliopistokaupunkiin selvittämään
asioita. Ne päivät olivat Esterille vaikeat, odotuksen ja yksinäisyyden
päiviä, jolloin hän sulkeutui huoneeseensa, peläten tavata ihmisiä,
palvelijoitansakin. Hän oli varma siitä, että huhu Svenistä oli
levinnyt kaupunkiin, ja häntä kauhistivat uteliaat ja vielä enemmän ne
säälivät katseet, jotka häneen olisivat kohdistuneet. Ja kuinka moni
ulkonaisesta osanotostaan huolimatta sydämessään iloitsi siitä, että
ylpeä, ylimysmielinen konsuli Falkenstern, itsevanhurskas herännäinen,
oli saanut moisen iskun; kuinka harva, niin, ehkäpä eivät muut kuin
heidän ystävänsä, rehtori Grahnin perhe, todella ottaisi osaa heidän
suruunsa!

Kun Bengt viikon takaa tuli kotiin, täytyi hänen Esterin innokasten
kysymysten tähden tehdä tarkkaa selkoa kaikista erikoiskohdista. Hän
selitti niin hyvin kuin silloin voi, kun ei tahdo valehdella ja
kuitenkin tuntee, että totuutta täytyy kiertää. Peittelemättä hän
kuitenkin kertoi, että Svenin velat olivat hyvin suuret. "Niin, niin
suuret", lisäsi hän alakuloisesti hymyillen, "ettei minullakaan
pahimmillani ollessani ollut suurempia. Onneksi on enin osa syntynyt
takaussitoumusten vuoksi, hän on niitä kirjottanut oikealle ja
vasemmalle ja niin joutunut koronkiskurien kynsiin."

"Mutta sehän on aivan toista, kuin jos hän olisi tehnyt velkaa omasta
puolestaan", huudahti Ester innokkaana ja ilosta loistaen, "minusta se
muuttaa koko asian, vai mitä?"

"Niin, likipitäin. Hän oli muuten reippaalla mielellä, Sven poika,
arveli hyvin toimineensa mitä takauksiin tulee ja lupasi ensi tilassa
taas tehdä samoin..."

Ester nauroi.

"Hän arveli..."

"Niin, hän arveli, että rikkaan pojan velvollisuus on auttaa köyhiä
tovereitaan..."

"Mutta siinähän hän oli oikeassa..."

"Kyllä, tietysti, mutta pienillä rajotuksilla. Ehkä ei olisi sentään
hullumpaa, jos hän joskus ajattelisi sitä, että niin kauan kuin rahat
eivät vielä ole hänen... Mutta, tottapahan siitä hyvä tulee,
toivokaamme, ettei Svenin sangviininen luonto joudu häpeään..."

"Eikä liion minun luottamukseni häneen!" huudahti Ester säteilevin
katsein.

Bengt ei vastannut, Hän tukahutti huokauksen ja sanoi levollisesti:
"Muutaman päivän päästä lähden taas sinne, kaikki ei ole vielä
selvillä, mutta silloin toivon sen selväksi tulevan".

Ester oli näinä päivinä omituisen tasainen, milt'ei iloinen mieleltään.
Bengt ei häntä käsittänyt; hän ihmetteli, olisikohan Ester saanut
itsensä jonkunlaiseen kiihkotilaan tukahuttaakseen tuskan, vai oliko
hänen luottamuksensa Sveniin todella niin fanaattinen, että se vapautti
kaikesta levottomuudestakin? Hän antoi hänen kuitenkin olla omillaan;
yksin kantoi Bengt koko sen taakan, minkä totuus, josta hän ei hennonut
Esterille kertoa, laski hänen hartioilleen, hän taisteli Jumalan
kanssa, rukoillen, että Hän torjuisi uhkaavan onnettomuuden eikä
pakottaisi häntä antamaan Esterin äidinsydämelle iskua, joka sen ehkä
musertaisi...

He eivät käyneet missään koko tällä ajalla; ilta illan perästä he
istuivat Bengtin huoneessa, Ester ompeli koruompelua ja Bengt luki
ääneen tai sitte keskustelivat he uskonnollisista kysymyksistä tai
Svenistä tai molemmista puheenaineista toistensa yhteydessä.

Eräänä iltana, kun Bengt -- tapansa mukaan -- kulki edestakaisin
Esterin editse, joka istui ommellen, ja Ester vaistomaisesti seurasi
katseellaan hänen olentoaan ja liikkeitään, hämmästyi hän äkkiä, kuinka
muuttunut, kuinka vanhennut Bengt oli viime aikoina. Hänen kaunis,
"kuninkaallinen" ryhtinsä oli kuin luhistunut kokoon, tukka
harmaantunut, ja likinäköisyys, jota ei ennen silmän terävältä
loisteelta voinut huomata, verhosi kuin raskaana harsona katsetta.

Kuinka oli mahdollista, ett'ei hän ennemmin ollut sitä huomannut --
kuinka oli mahdollista, että viimeinenkin tähde Bengtin nuoruudesta --
unelma, joka vielä oli tallella suloisista kevätpäivistä, jolloin Ester
hänessä oli nähnyt maallisen ihanteensa -- kuinka se noin oli ikäänkuin
hiipinyt pois, hänen näkemättään ja ilman että hän oli saanut sanoa
sille jäähyväiset? Olikohan hänkin tullut vanhaksi?... Omituinen
pistävä tuskantunne soljahti hänen lävitseen...

"Bengt", sanoi hän nousten, kietoen kätensä Bengtin kaulaan ja
painautui häntä vasten pehmeällä, hellällä tavallaan, "sinä kätket
jotain minulta -- näytät siltä, kuin et olisi terve?"

Bengt säpsähti ja purasi kovasti huultaan.

"Oho! Enkö muka ole kaunis?" ... kysyi hän, koettaen laskea leikkiä.

"Kyllä, kaunishan sinä aina olet", vastasi Ester yhtyen leikkiin, --
"mutta olet käynyt vanhaksi, ystävä parka."

Bengt yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut; huulet vääntyivät ja
kauan pidätetty tuska ilmeni hänen kasvoillaan kouristuksentapaisena
vavahteluna.

"Ennemmin tai myöhemmin täytyy meidän muuttua vanhoiksi", sanoi hän
viimein ja irrotti Esterin kädet kaulastaan, "kaikki eivät voi säilyä
noin nuorekkaan kauniina kuin sinä..."

Ester seisoi hetken vaiti ja katseli häntä tutkivin katsein. Äkkiä
vihlasi hänen sieluaan muuan ajatus, kuin vilun puistatus. Ja samassa
tuntui hänestä, että huone pimeni ja tuonne nurkkiin keräytyi mustia
varjoja, jotka hitaasti lähenivät haudatakseen hänet alleen...

Oliko hän ollut sokea, oliko hänen järkensä ollut pimitetty?...

"Bengt", sanoi hän puolitukahtuneella äänellä, "sinä salaat jotain.
Sano, mitä se on..."

"Mitä tahdot minua sanomaan?" huudahti Bengt, avuton epätoivo
ilmeessään.

"Mitä on tapahtunut Svenille ... mutta sano pian ... joll'et tahdo
minun kuolevan ... ota pois julma hirmukuva, jonka näen edessäni ...
kuuletko..."

"Rauhotu, rauhotu, Ester! Niin, jotain on todella tapahtunut ... tai
ehkä pikemmin..."

"Mitä -- sano suoraan ... joll'et heti puhu, niin...", kuiskasi Ester
milt'ei uhkaavasti.

"No, koska pakotat minua!" huudahti Bengt, ja hänen ääneensä tuli
välinpitämättömän väsymyksen vivahdus, "Sven tulee luultavasti --
joll'ei Jumala onnettomuutta estä -- erotettavaksi yliopistosta siksi
että..."

Hän keskeytti itsensä pelästyneenä ja kietoi kätensä Esterin ympärille
estääkseen häntä kaatumasta. Bengtin sanat olivat vaikuttaneet Esteriin
kuin isku; hän horjahti, suuret silmät laajenivat ja katse sammui.
Hänestä tuntui, kuin olisivat varjot suurina laineina vyöryneet
häntä kohden, vielä ennätti hän kuulla ikäänkuin pihisevän,
korahtelevan äänen: "nyt käy miekka sielusi lävitse", sitten oli kaikki
pimeätä ja tyyntä ja äänetöntä niin hyvin hänen sisässään kuin
ulkopuolellaan. -- -- --

Se, mikä Esterin herätti hänen syvästä tainnostilastaan, ei ollut
tuskaa eikä ahdistusta, vaan omituisen hiljaisen viehkeä tunnelma, joka
humisi hänen ympärillään, kun hänen tajuntansa ponnisteli palatakseen.
Hän oli tuntevinaan jotain lämmintä ja hyväilevää, joka hiveli hänen
otsaansa, ja oli kuin olisi hän voimattomana ja sairaana ja vaivojen
ahdistamana levännyt lohduttavan hellyyden helmassa. Kun hän viimein
kykeni aukaisemaan silmänsä ja katkaisemaan omituisen unitilan, joka
käy tajunnan palaamisen edellä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka
täynnä kyyneleitä ja tuskansekaista hellyyttä sädehtien oli häneen
kiinnitetty. Silloin hän ymmärsi, että Bengtin silmästä vierähtänyt
kyynel oli hänet jälleen eloon herättänyt. Hän kietoi kätensä Bengtin
kaulaan ja purskahti itkuun, ja Bengtin hyväilevät sanat humisivat
hänen korvissaan suloisina, rauhottavina sävelinä.

"Rakastettu vaimoni -- tahdoin säästää sinulta tämän ... tahdoin
varjella sinua -- Jumala voi vielä kaiken muuttaa hyväksi ... älä sure,
-- älä itke noin -- asia ei ole vielä päätetty -- Jumala voi kaikki
muuttaa -- ja minä uskon, että Hän on kuuleva rukoukseni..."

Ester lepäsi yhä liikkumattomana ja hiljaa itkien Bengtin rinnoilla.
Kesken julmaa tuskaa, joka palautuneen muistin keralla virtasi häneen,
tunsi hän itsensä omituisen onnelliseksi. Hänestä tuntui, kuin olisi
viimeinkin hänen unelmainsa Bengt, hänen nuoruutensa rakastettu,
kokonaan vironnut eloon ja kuin olisivat he nyt kärsimysten syvyydessä
jälleen löytäneet toinen toisensa, kuin olisivat kaikki ylpeyden ja
itsekkäisyyden, arkuuden ja väärinymmärrysten raja-aidat ainaiseksi
sortuneet ja heidän sielunsa yhtyneet erottamattomaan syleilyyn.

"Älä mene luotani, Bengt", kuiskasi hän vaikeroiden, "älä salli
kenenkään, kenenkään tulla tänne, en tahdo nähdä muita kuin sinua
niin ... sano nyt kaikki -- kerro, miten rakkahimpamme on raukka
rikkonut!"

Hän nyyhkytti ja vetäytyi Bengtin syliin kuin sairas lapsi.
Liikahtamatta makasi Bengt polvillaan leposohvan edessä mitä
epämukavimmassa, väsyttävimmässä asennossa, toisella kädellään tukien
Esteriä, toisella hiljaa ja hellästi häntä hyväillen. Hän tunsi, että
hän tänä hetkenä oli heistä molemmista vahvempi, ja koetti kaikella
rakkauden hienotunteisuudella pitää yllä Esterin mieltä ja vuodattaa
hänen veristävään äidinsydämeensä samaa lohtua ja voimaa, jota hän itse
oli saanut Jumalalta.

Niin hellävaroin kuin suinkin kertoi hän nyt Svenin hairahduksesta,
kuinka hän sekä eräs hänen ystävistään olivat kevätjuhlassa pitäneet
häikäilemättömän vallankumouksellisia puheita ja, mikä pahinta
kaikesta, yliopiston rehtorin eteen käskettyinä uhkamielisesti
vastanneet hänen antamiinsa varotuksiin ja nuhteisiin.

Ester kuunteli sanomatta sanaakaan, yhä nojaten päätään Bengtin rintaa
vasten.

Vasta kun Bengt vaikeni, aukaisi hän silmänsä ja katsahti ylös.

"Jumala, minä kiitän sinua!" huudahti hän, innon loiste kasvoissaan,
"_tätä_ en pelännyt, tämä ei ollut näkemäni hirmukuva! Poikani sielu
saattaa olla puhdas ja tahraton, vaikka hän on tehnyt rikoksen, jota
ihmisten täytyy ankarasti tuomita!"

Bengt ei vastannut; hän näki, että Ester oli ylen uupunut ja
kiihottunut. Varovasti ja lempeästi nosti hän hänet sohvalta, kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen, kantoi hänet makuusuojaan ja auttoi
hänet vuoteeseen. Aina ennen oli Bengtiä harmittanut, että Ester niin
vastenmielisesti antoi palvelijain auttaa itseään, nyt hän ymmärsi
hänet eikä päästänyt ketään sisään, hän vei hänelle itse teen ja hoiti
ja holhosi häntä huolellisesti kuin äiti.

Esterin käsi omassaan istui hän hänen vuoteensa äärellä vielä pitkän
aikaa sen jälkeen, kuin Ester oli nukahtanut. Nyt oli Bengtin vuoro
ihmetellä, kuinka muuttunut _Ester_ oli parissa tunnissa. Oli kuin
olisi hallayö hiipinyt hänen kauneutensa kukkien yli, kasvot näyttivät
pienemmiltä ja kapeammilta ja silmät olivat ikäänkuin vaipuneet kahteen
syvään, tummaan kuoppaan, jotka sinertävänvalkeitten varjojen
reunustamina näyttivät vieläkin suuremmilta.

Bengt muisti satua pelikaanista, joka ruokkii poikasiaan omalla
verellään...

Niin sellainen on elämän laki -- nuori polvi ottaa ravintonsa vanhain
sydänverestä; myrskynä eteenpäin kiitäessään tallaa se edeltäjänsä
jalkoihinsa, imee heidän voimansa ja elämänsä. Hänen oma nuoruutensa
sukelsi esiin hänen eteensä, hän muisti äitinsä surun pojan
hairahdusten tähden, hän muisti hänen kyyneleensä, hän tunsi niiden nyt
tulena polttavan sydäntään. Julma kiertokulku -- salaperäinen
kostonlaki -- sato kehnosta kylvöstä, jonka vain Jumalan silmä
tuntee!...

Ja hiljaisena, yksinäisenä yönhetkenä, kun hän istui vaimonsa kuumeinen
käsi omassaan ja korvissaan hänen värähtelevät, tuskaiset huokauksensa,
oli hän kuulevinaan nuo pyhät, totiset sanat:

"Minä olen kiivas Jumala..."

Mutta kuin vastaukseksi kaikui hänen kiusaantuneessa sielussaan
suloisesti, lohduttavasti:

"Minä teen laupeuden monelle tuhannelle..."



XVIII.


Kysymys noiden kahden ylioppilaan erottamisesta oli muodostunut päivän
kysymykseksi, jota pohdittiin koko maassa; sanomalehdissä julkaistiin
lausuntoja puolesta ja vastaan, kiivaita syytöksiä ja arkailevia
varotuksia, jotka sitten pyörivät kaikkien mielessä.

Kului kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin päätös annettiin. Juttu oli
kutoutunut niin monista salaperäisistä, hienoista langoista, jotka
täytyi selvittää katkaisematta niitä. Eräällä taholla odotettiin, että
konsuli Falkenstern käyttää vaikutusvaltaansa, eivätkä Sven
Falkensternin ylhäiset ja rikkaat tuttavuudet juuri erittäin lisänneet
halua sulkea häntä yliopistosta. Toisaalta kuului viittauksia
puolueellisuudesta, lahjomisista j.n.e.

Asianlaita oli kuitenkin sellainen, ett'ei Bengt pannut sanaakaan
vaakalautaan, ei nostanut sormeaankaan pelastaakseen Sveniä. Siitä asti
kuin hän kävi yliopistolla ja selvitti Svenin raha-asiat, ei hän ollut
kenenkään kanssa puhunut pelätystä erottamisesta. Hän vastasi saamiinsa
kirjeisiin, luki kaikki asiaa koskettelevat sanomalehtikirjotukset,
kesti urhoollisesti pilkallisten ja katkeroitten sanojen pistokset,
joita hän herännäisenä ja miljonäärinä runsaissa määrin sai osakseen,
-- mutta hän pysyi alallaan. "Jumala johtakoon", sillä lauseella hän
tuki voimiaan, jotka joskus yrittivät pettää; "jos se on oikein, jos on
siunaukseksi meille kaikille, että Sven joutuu tähän nöyryytyksen
sulatusahjoon, niin antaa Hän sen tapahtua. Ja jos hän _voi_ säästää
-- niin säästää Hän myös."

Mutta noiden ajatusten jäljessä hiipi ikäänkuin varjo, jossa Bengtin
katse ei viipynyt, hiipi kiihkeä huuto: "Mutta, Herra, säästä, jos
voit!"

Mitä Esteriin tulee, ei Svenin erottamisella ollut hänelle samaa
merkitystä kuin Bengtille. Kun hän oli päässyt täysin vapaaksi
hirmukuvasta, joka kerran oli hänet vallan tainnottomaksi jäätänyt,
tuli hänen sieluunsa omituinen rauha. Hän kirjotti Svenille joka päivä;
etäällä olevanakin oli hän kuitenkin häntä lähellä ja ikäänkuin sulki
hänet palavaan, rukoilevaan äidinhellyyteensä. Ja hänen uskonsa
poikansa puhtauteen, hänen viattomuuteensa oli järkkymätön, siitä hän
eli, se kantoi hänet kuin korkea, voimakas ilma yli päiväin
levottomuuden siihen hetkeen, jolloin hän jälleen oli tapaava
lemmikkinsä ja hänen silmistään lukeva, ett'ei hänen uskonsa ollut
joutunut häpeään.

Ja kun isku tuli, kun Svenin kohtalo ratkaistiin ja hän tovereineen
erotettiin vuodeksi yliopistosta, silloin oli Ester vahva, kun sen
sijaan Bengt murtuneena vaipui kokoon.

Bengt oli kuluneen viimeisen kuukauden elänyt kuin oman itsensä yli
kohonneena; ensi aikoina piti häntä yllä tietoisuus siitä, että hän
toista säästääkseen yksin Jumalansa kanssa kärsi kautta unettomain
öiden ja synkkäin päiväin, ja se täytti hänet hivelevällä
martyyrintunteella, joka muuttaa äänettömän alistumisenkin nautinnoksi,
-- ja sittemmin ajatus: "Jumala johtakoon", jolla hän kuumeisella
innolla pakotti sieluaan tyyntymään.

Mutta nyt, kun kaikki oli ohi, kuu mielen jännitys laukesi ja
järkähtämätön todellisuus tarttui häneen, silloin lysähti hän kokoon
kuin reivattu purje. Hän luuli taipuneensa, luopuneensa kaikesta ja
olevansa valmis kaikkeen, mitä sitten tulisikin; mutta tuska, jota hän
tunsi, kapina hänen sydämessään, kun Svenin erottaminen yliopistosta
oli päätetty, näytti hänelle, ett'ei hän itse asiassa ollut elänytkään
uskostaan, vaan eräästä petollisesta ajatuksesta, joka oli väijynyt
jossain kätkössä sielun pohjalla: "Koska olen kaikki jättänyt Jumalan
käsiin, koska olen totuudelle ja oikeudelle uhrannut kaikki rikkauteni
ja asemani tuomat edut, on Jumala palkaksi säästävä minua siitä, josta
Hän rakkaudessaan kyllä tietää, ett'en jaksa sitä kantaa".

Hänessä alkoi nyt julma taistelu. Hänen olemuksensa jakaantui ikäänkuin
kahtia, hänen sielunsa täytti kaksi ääntä. Toinen kuiskasi valittaen,
nureksien: "Olenhan antanut sinulle kaikki, tulin muiden nauruksi,
tulin pilkatuksi 'herännäiseksi' tähtesi, kiivailin enemmän sinun
kunniasi puolesta kuin omani, otin halvimmat lapsesi veljikseni ja
sisarikseni, luovuin rakkaimmasta unelmastani: nähdä poikani jatkavan
elämäntehtävääni, ja siksi vain, että sinä niin vaadit; etkö olisi
voinut siis säästää minua, pitikö minua kohdata tämä viimeinen kauhea
isku, että _minun_ poikani, jalo, lahjakas lapseni, josta olin niin
ylpeä, niin onnellinen, karkotetaan yliopistosta kuin tavallinen
yltiöpää?"

Mutta silloin vastasi toinen ääni: "Sehän juuri onkin viimeinen, mistä
sinun on luovuttava. Kaikki, mitä annoit, ei ole mitään, jos vain
pienimmänkään kipenen omaa itseäsi kätket Jumalalta."

Taas puhui ensimmäinen ääni, ja nyt oli se epätoivoisen vihlova:

"Olen tehnyt, mitä ei kukaan minun asemassani olisi tehnyt: olisin
voinut puuttua asiaan, olisi löytynyt keino pelastaa Sven tästä
häpeästä; mutta en tehnyt mitään, vaan jätin kaiken sinulle -- siksikö
isku tuli? Olinko haaveileva hullu, kun luulin, että Jumala, ryhtyisi
moisiin pikkuseikkoihin, ja niitänkö nyt katkeran palkan
mielettömyydestäni?"

Mutta sielunsa syvyydestä kuuli hän Jumalan äänen puhuvan:

"Juuri siksi, että jätit kaiken Jumalalle, on Hän antava arvan langeta
sinulle kauneimmassa. Juuri siksi, että kaikesta mielettömyydestä,
kaikista erehdyksistä huolimatta olet vakaasydäminen, vakaa halussasi
vaeltaa Herran kasvojen edessä, on Hän sallinut tämän viimeisen iskun
sinua kohdata; sillä sinä olet rukoillut sielusi puhdistusta, ja
sellaiset rukoukset Jumala kuulee, vaikka kuinka ponnistelisimme tuota
rukouksenkuulemista vastaan. Anna tuskan pistää, anna haavan kirvellä
ja polttaa, se vain polttaa pois sen, mikä _on_ poistettava..."

Sven oli kirjeellä ilmottanut vanhemmilleen, että hän ja toverinsa
olivat erotetut. Hänen kirjottamakseen oli kirje sävyltään
alakuloinen, voi huomata hänen viime hetkeen asti luulleen pääsevänsä
rangaistuksesta. Tekipä hän kirjeen lopulla, pieniä synkkiä viittauksia
siihen suuntaan, ett'ei hän ehkä enää saisikaan palata kotiin, kun hän
näin oli tehnyt tyhjäksi vanhempien toiveet j.n.e.

Ester sähkötti heidän molempain puolesta vastaukseksi: "Mitä tahansa
tunnetkin, kuinka syvä lieneekin surusi, tule heti vanhempaisi luo,
jotka ymmärtävät sinua, ottavat osaa tuskaasi ja tahtovat sinua
kaikessa lohduttaa. Matkusta huomenna aikaisimmalla junalla, Hembossa
on sinun odotettava kaksi tuntia, siellä kohtaat minut, äitisi.
Tervetuloa rakastavain vanhempaisi luo!"

Sillä Ester tunsi, että hänen täytyi nähdä Sveniä ja puhutella häntä,
ennenkuin tämä kohtasi isänsä. Masentunut ja sisäisen taistelun raatama
kuin Bengt oli, ei hänen sopinut ensimmäisiä sanoja lausua kotiin
palaavalle.

Ester ei kuitenkaan puhunut Bengtille mitään tuosta kohtaamisesta, vaan
kertoi hänelle ainoastaan Svenin sähkösanomasta, jonka tämä oli
osottanut äidilleen ja jossa hän ilmoitti tulevansa kotiin seuraavana
päivänä.

Heti päivällisen jälkeen matkusti hän Sveniä vastaan. Bengt oli
lähtenyt Vångaan, ainoalle huviretkelleen, ja Ester pyysi Eriksonia
sanomaan konsulille, kun tämä tuli kotiin, että hänen oli täytynyt
mennä, mutta että hän kyllä oli palaava siksi, kuin Sven tuli.

Falkensternien talossa vallitsi raskas, alakuloinen tunnelma näinä
odotuksen hetkinä. Ester oli itse kutsunut sisään vanhat palvelijat --
Bengt ei tahtonut puhua kenenkään kanssa -- ja kertonut heille, mitä
oli tapahtunut; hän tiesi, kuinka he kaikki rakastivat Sveniä, ja hän
arveli, että heidän rakkautensa ja kiintymyksensä oikeutti heidät
saamaan tietää totuuden itse isäntäväeltä eikä vain juorupuheista ja
salateitä. Heillä oli kaikilla asiasta selko; osaksi olivat he lukeneet
siitä lehdistä, osaksi kaupungilla kuulleet siitä puhuttavan, mutta ei
yksikään ollut uskonut jotain niin mahdotonta, kuin että konsulin poika
erotettaisiin yliopistosta. Ja kun he Esterin kautta tulivat
vakuutetuiksi siitä, että todella niin oli tapahtunut, herätti tuo
tieto mitä syvintä suuttumusta ja tuskaa ja antoi monta päivää pysyvää
aihetta kiihtyneisiin keskusteluihin ja paheksivaan ihmettelyyn.
Eriksonin kasvot kävivät entistäkin synkemmiksi ja ryppyisemmiksi ja,
jos suinkin mahdollista, palveli hän vääryyttä kärsinyttä herrasväkeään
vielä hartaammin kuin tavallisesti. Ja kuolemaan saakka pysyi Gucka
siinä mielipiteessään, että koko yliopisto professoreineen ja
tohtoreineen ja kaikkine muine oppineine miehineen kerran tuomiopäivänä
oli joutuva ankaraan edesvastuusen siitä, mitä he olivat rikkoneet
Svenin kaltaista Jumalan enkeliä vastaan...

Iltapäivä oli kirkas ja lempeä; pitkällinen sade oli lakannut, pilvet
olivat nopeasti hajonneet ja auringon esiinpyrkivät säteet heittivät
kimmeltävää hohdetta kosteille puille ja pensaille. Mäet olivat
täynnään kevätkukkia, ruohon vihreys hento ja monivivahteinen,
heijastuen punaiselle ja ruskealle sinistä taivasta vasten, kevään
sulotuoksu leijaili kautta viileän, kostean ilman ja metsäin helmasta
kuului lintujen lakkaamatonta, livertelevää, houkuttelevaa laulua.

Esterin sielun kaikki kielet olivat jännittyneet riemun,
surumielisyyden ja kaihontunteen säveliksi, jotka soivat omituisessa
sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa. Hänen mielessään oli tuskin
sijaa epäilykselle tai tuskailemiselle, hän luotti täysin Sveniin, ja
alakuloisuus, jota hän tunsi, muistutti vain niitä pieniä levottomuuden
pirskeitä, jotka luovat varjoaan kevättunnelman kirkkauteen...

Esterin juna saapui myöhemmin kuin etelästä tuleva; jos siis kaikki
kävi laskujen mukaan, oli Sven hänen tullessaan oleva asemalla häntä
vastassa. Jälleennäkemisen hetki väikkyi lakkaamatta hänen edessään;
taiotun itsepintaisena loi hänen mielikuvituksensa yhä uudelleen ja
uudelleen kuvan siitä, kuinka hän sulkee syliinsä kaivatun pojan ja
katsoo hänen kauniisiin, syviin silmiinsä. Juna kiisi pikajunan
nopeudella ja hänellä oli vain tunnin matka, mutta hänestä tuntui, että
hänen edessään oli loputon tie ja loputon aika. Nyt oli jäljellä vain
puolituntia ... nyt neljännes ... nyt kohahti juna lähinnä viimeisen
aseman ohi ... nyt oli enää kymmenen minuuttia ... nyt vain viisi ...
mutta kuinka nuo minuutin matelivat ... kuinka sekunnit kasvoivat
raskaiksi ajanpisaroiksi, jotka putoilivat hänen kaipauksesta
värisevälle mielikuvitukselleen!... Nyt vihelsi juna merkiksi Hembolle
ja vauhti hiljeni ... sydän sykki ihan kaulassa asti ja kyyneleet
kohosivat silmiin... Hän kiiruhti vaunusillalle ja tähysti asemaa
kohti ... tuolla, tuolla hän seisoi aivan entisensä kaltaisena ...
vaaleassa kesäpuvussaan ja pieni valkea lakki tummakutrisessa päässään
oli hän kuin kuva säteilevän kauniista nuoruudesta. Ester näki, miten
hän rypisteli kulmakarvojaan ja lapsellisin kärsimättömin katsein
tarkasteli vaununikkunoita... Nyt huomaa hän Esterin, joka seisoo
nenäliinaa heiluttaen, hänen koko kasvonsa kirkastuvat kuin
auringonpaisteesta, hän vastaa lakillaan äidin tervehdykseen, juoksee
esiin, ja kun juna pysähtyy, nostaa hän hänet alas ja sulkee hänet
lapsellisia riemuhuutoja päästäen syliinsä.

"Äiti, rakas pikku äiti, miten hyvä olit, kun tulit tuhlaajapoikaasi
vastaan!"

Ester ei voinut mitään sanoa; hän hymyili kyynelten lomasta ja vastasi
puolestaan Svenin hellään tervehdykseen.

"Tule nyt, äiti", jatkoi Sven, tarjoten Esteille ritarillisesti
käsivartensa, "olen varannut meille huoneen hotellissa, siellä voimme
istua ja rauhassa puhella. Kuinka olen ikävöinnyt tätä hetkeä, äiti!"

Sven puristi hänen kättään, joka lepäsi hänen käsivarrellaan, katseli
häntä silmiin säteilevin katsein ja puhui koko ajan tavalliseen
avomieliseen, luontevaan tapaansa.

"Kuinka isä voi -- mitä sanoo isä!"

"Voi, poikani, menettelysi on sattunut isääsi kovasti -- isä on niin
muuttunut, niin vanhennut, Sven, ... se tulee surettamaan sinua..."

Sven huokasi.

"Tiedän sen ... se onkin tuottanut minulle eninten huolta ... isä on
sitäpaitsi ollut niin hellä minua kohtaan näinä aikoina.
Onnettomuustoverini, Max Strömer, ei saanut ollenkaan samaa
ystävällisyyttä ja ymmärtämistä osakseen omilta vanhemmiltaan, kuin
minä ankaralta, ylpeältä isältäni, ja sinä ymmärrät, että siksi on
minuun vielä enemmän koskenut, että olen sellaista surua hänelle
tuottanut... Nyt, äiti", jatkoi hän, kun he olivat tulleet huoneeseen
ja hän oli ottanut Esteriltä päällysvaatteet ja päivävarjon, "nyt pitää
sinun istua tuolle tuolille ja minä laskeun, kuin muinoin pienenä
ollessani, jalkojesi juureen ja kuuntelen, mitä sinulla on minulle
sanottavaa..."

Hän siirsi mukavan tuolin ikkunan luo, painoi Esterin leikillisesti
siihen istumaan ja paneutui sitten itse tyynylle hänen jalkainsa
juureen miellyttävän vallattomaan asentoon.

"Kas niin, pikku äiti", sanoi hän, nojaten käsivarttaan Esterin syliin
ja pää käden varassa katsoen ylös häneen, "alotahan nyt kuulustelusi ja
-- rangaistuksesi..."

"Ei, poikani, me alotamme hiukan toisin..."

Ester sulki hänen päänsä molempiin käsiinsä, taivutti sitä hiukan
taaksepäin ja katsoi häntä kauan ja tutkivasti silmiin.

"Äiti", sanoi Sven, ja haaveitten harso laskeutui veitikkamaisen
katseen yli, joka äitiä kohtasi, "muistatko, kuinka kerran, kun olin
pieni poika, kerroit minulle, että olin asunut sydämessäsi pienenä
laululintuna ja saanut sinut iloiseksi liverryksilläni?... Lasten
tunteet ovat hyvin ihmeellisiä, yhtä eriskummallisia, yhtä kaukana
todellisuudesta kuin heidän käsityksensä ulkonaisista esineistä. En
voisi ikinä sanoin selittää, mitä tunsin, kun kerroit minulle tuon
pienen sadun laululinnusta... Monta kertaa olen koettanut kirjottaa
siitä runon, mutta en ole osannut ... kaikki oli niin tyhjää, kylmää,
väritöntä lapsuudenmuistojeni salaperäisten tunnelmain rinnalla...
Mutta katso, äiti, mitä silloin tunsin, se kahlehti minut koko
elämäkseni ... luuletko, että se, joka on ollut laululintunen sinun
sydämessäsi ja kuunnellut sen puhtaita, jaloja ajatuksia ja kutonut ne
aamu-unelmiinsa -- luuletko että hän voisi tehdä jotain alhaista,
jotain kehnoa? Kernaasti saat katsoa silmiini, kuinka syvälle ja kuinka
kauan tahdot, sielussani ei ole mitään, jota minun tarvitsisi peittää
sinulta, eikä liioin mitään, jota tahtoisin peittää."

"Rakas poikani", vastasi Ester, painaen Svenin pään rintaansa vasten ja
suudellen hänen silmiään, niinkuin hänen oli ollut tapana, kun Sven oli
pieni, "niin olet sitte taas minun kokonaan, kokonaan! Mutta en olekaan
sinua koskaan epäillyt ... muista, Sven, että olen luottanut sinuun,
niinkuin vain äiti voi luottaa lapseensa ... tunsin itsessäni miltei
riemuitsevaa varmuutta, että sielusi oli puhdas, vaikka olit tehnyt
itsesi hairahdukseen syypääksi... Ja nyt, poikani, kerrot minulle
kaikki ... nyt annat minun nähdä 'sadun sydämen', niinkuin meidän oli
tapana sanoa..."

Sven pyyhkäisi kädellään paksua, tummaa tukkaansa ja katseli eteensä
tuumivan näköisenä.

"Niin, mitä tahdot minua sanomaan", virkkoi hän viimein hitaasti ja
uneksivaisesti. "Katsos, äiti, kuluu aikaa, ennenkuin saa selkoa
omasta itsestään... Kun jouduin ulos elämään, olin haaveilija,
ihanteisiinuskoja, sellaiseksi olit minut kasvattanut, ja sellainen
lienenkin sisimmältä olemukseltani. Mutta olin myös uhkamielinen
metsälintu, joka ikävöi saadakseen levittää siipensä, joita isä niin
kauan oli kahlehtinut ankaralla, kovalla uskonnollaan. Elämäni kodissa
lienee oikeastaan tuskin ollut muuta kuin päivänpaisteista unta sinun
luonasi ja ukkosilmoja isän luona. Mutta todellisuus on vähän muutakin,
se on voimakas kevät-ilma ja lämmin kesähenkäys, ja se, joka ei ole
siihen tottunut, helposti siitä huumautuu. Niin kävi minun, huumaus
valtasi minut ja minä lensin yli suurten syvyyksien... Nyt kerron
sinulle kaikki... Tosiaankin herätti suurta ihmetystä ja paheksumista,
että minä kaikkine ylimysmielisine edellytyksineni niin jyrkästi
kallistuin 'vasemmalle' -- minulle ilmestyi panettelunhaluisia
vihamiehiä ... ihmiset näkevät niin mielellään muissa kehnoja
vaikuttimia, maineen etsintää ja muuta sellaista... Tahdon nyt myös
tunnustaa rikokseni; en ole tosiaankaan viime lukukausina paljon
lukenut, mutta siihen ei ollut syynä vain laiskuus, vielä vähemmän
huvittelu... Olen alkanut kirjottaa, äiti, suurta teosta
kansantaloudesta, sitä tutkin ja laiminlöin kaiken muun."

"Mutta, Sven, poikani, miks'et ole kirjottanut minulle siitä?" kysyi
Ester hieman nuhtelevaisesti.

"Koska en _voinut_ puhua siitä, äiti, en edes sinun kanssasi. Kaikki on
minussa ollut sellaisessa kohisevassa kaaoksessa, ja kaaoksesta ei voi
kertoa, sitä ei voi kahlehtia ajatuksin eikä sanoin. Minusta tuntui,
kuin olisi se, mikä minussa liikkui, lentänyt matkoihinsa, jos olisin
siitä puhunut, kuin olisin silloin kadottanut itsestäni jotain, joka
juuri oli muodostumassa -- nyt vasta, kun olen hiukan selvillä
itsestäni, voin puhua. -- Ja sitte, äiti, olen kokenut jotain ... niin,
minulle on jotain tapahtunut..."

Sven keskeytti itsensä ja katsoi maahan. Hänen kasvoilleen oli äkkiä
levinnyt varjo, jota Ester ei ennen ollut nähnyt. Hän ymmärsi, että hän
nyt oli saava selityksen siihen arvotukseen Svenin olennossa, jonka hän
kerran näki, tunsi ja aavisti, mutta jonka perille hän ei ollut voinut
tunkea.

"Mitä sinulle tapahtui, poikani?" sanoi hän matalalla äänellä ja
silitti hyväileväisesti kädellään Svenin otsaa.

"Niin, äiti", vastasi Sven ja katsahti jälleen ylös, "se on niin
muodotonta, niin himmeää kuin utuinen pastellikuva -- ja kuitenkin on
siinä niin paljon todellisuutta... Katsos, _eräs_ oli saanut omituisen
vallan ylitseni -- vallan niin suuren, kuin vain sinulla on ollut. Tuo
eräs -- tai selvästi sanoen -- nainen oli löytänyt suorimman tien
sisimpääni, missä suurin vaarani minua väijyykin... Hän oli tavattoman
kaunis, paitsi sinua en ole nähnyt toista niin kaunista naista...
Tuskin tiedän, rakastinko häntä koskaan, mutta hän hallitsi minua
jonkunlaisella lumouksella, aivan niinkuin kevät-unelmat ja
kesätunnelmat kahlehtivat ajatuksiamme ja tunteitamme. Mutta aina
ikäänkuin etsin jotain, vaikk'en löytänyt; kun olin hänen seurassaan,
vangitsi hän minut kokonaan, täytti minut ikäänkuin omalla itsellään;
mutta, kun tulin pois hänen luotaan, hiipi sieluuni tyhjyys ja kaipuu,
mutta _häntä_ en kaivannut, vaan jotain muuta... Sitte, niin, sitte
tuli aika ... omituinen kiusauksen aika, ... mutta sitte vapauduin vain
parin sanan kautta ... minä ymmärsin äkkiä, mitä ikävöin, mitä kaipasin
hänessä ... kaipasin _sinua_ ... ymmärsin, että minun täytyy löytää
sinut siinä naisessa, jota olen rakastava ... ja joll'en tapaa
sellaista naista, niin en koskaan mene naimisiin. Silloin riistäydyin
irti ... tiedän, että tuotin tuskaa, että minua sanottiin julmaksi ja
sydämettömäksi, mutta en voinut toisin ... me kaksi, me olimme
oikeastaan vieraat toisillemme emmekä olisi voineet koskaan muuksi
muuttua ... hänellä oli ollut vain pieni ala sielustani hallussaan, ja
se, mitä hän sinne oli kasvattanut, se kuihtui, kun vapauduin
hänestä..."

"Etkö tahdo sanoa hänen nimeään?" kysyi Ester epäröiden.

"En, äiti, hän ei ollut sellainen, että tahtoisin sinun saavan selkoa
hänestä. Sen vain voin sanoa sinulle, että hän oli korkeasukuinen,
hienostuneen itsekäs nainen, joka teki kaiken voitavansa johtaakseen
minut, kuten hänen oli tapana sanoa, 'takaisin oikealle tielle'. Aina
me vain kiistelimme; mutta ymmärrät kyllä, ett'eivät kiistamme olleet
tyhjää jankutusta ja riitaa, vaan ne olivat hurmaavia kuin kiihkeä
otuksenajo ihanana kevätaamuna raisun ratsun varassa..."

"Mistä johtuu, ett'et tästäkään ole minulle kertonut, Sven?"

"Siitä, sanon sen vielä kerran, etten _voinut_; se oli niin muodotonta,
epämääräistä, en itsekään tiennyt, mitä tunsin; vasta nyt, perästä
päin, ymmärrän kaikki. Ja sitte tunsin, että minulla oli voimaa yksin
kokea tuota, ja silloin en tahtonut sinua vaivata enkä tehdä
levottomaksi. Kun se hetki tulee, että tielleni sattuu jotain, josta en
voi suoriutua, -- silloin käännyn kyllä sinun puoleesi."

"Mitä nyt kerroit, Sven, sen olen tiennyt jo ennestään, vaikka minä
vielä vähemmän kuin sinä voin antaa sille muotoa ja nimeä", sanoi Ester
hieman hymyillen.

Sven pudisti päätään.

"Ei, äiti, eihän se ole mahdollista..."

"Sanonko sinulle milloin? Viime lukukaudella ... syksyllä ... noin
marraskuussa ... silloin kohtasitte toisenne..."

Sven huudahti ja tuijotti Esteriin milt'ei pelästyneenä.

"Mutta, äiti, oletko kaukonäkijä?"

"Äidit ovat aina kaukonäkijöitä", vastasi Ester hymyillen, "voisin
sanoa sinulle, missä kirjeessä ensi kerran ikäänkuin kuulin vieraitten
sävelten huminaa. Tunsin sen sitä paitsi omituisena takaa-ajavana
epäsoinnun tunteena... Muista, rakas poikani, että niin luja on side
välillämme, että vaikka menisit maailman ääriin, ei aika eikä paikka
voisi estää minua aina sydämessäni tuntemasta, mitkä ilot ja surut
sinun sydäntäsi kohtaavat..."

Sven ei vastannut; hänen katseessaan välähti kostea kiilto, hän nosti
äidin käden huulilleen ja istui hetken nojaten päätään hänen
syliinsä... Sitten nousi hän nopeasti, suuteli äitiä vielä kerran, otti
tuolin ja istuutui hänen viereensä, käsi äidin tuolin selkänojalla.

"Nyt, äiti, saat kuulla 'sadun sydämen'; nämä olivat vain
johdantoja, jotka sinun ensin oli tunteminen. Katsos, kun pääsin
irti _hänestä_, tapahtui minussa raju mullistus. En tiedä, ymmärrätkö
minua oikein -- mutta totta kai, sillä sinähän ymmärrät kaikki --
niin, ymmärrätkö minua, kun sanon, että hänen persoonallisuutensa,
huolimatta vastarinnastani hänen koko elämänkatsomuksensa suhteen,
kuitenkin kasvatti sielussani jotain, jota tahtoisin nimittää
falkensterniläisiksi vesoiksi ... ymmärrätkö minua?

"Täydelleen", vastasi Ester ja hymyili.

"No niin, kun pääsin vapaaksi, silloin heittäysin olentoni koko
voimalla sen kimppuun, mitä hän oli minussa nostanut ilmoille ja revin
sen kappaleiksi kuin ärsytetty peto. Sitten tartuin ahnaasti teokseeni
kansantaloudesta, kirjotin aamusta iltaan -- joskus illasta aamuun, --
laiminlöin muut opinnot, kävin työväenkokouksissa ja jouduin
yhdistyksiin, jotka pikkumaisuus ja ylpeys torjuvat luotaan,
halveksivasti lausuen: 'yltiöpäät!' Tuolla mielellä ollessani sattui
minulle pieni tapaus, joka vaikutti ratkaisevasti koko elämääni. Kerron
sen. Oli muuan päivä kolme viikkoa ennen tuota 'maankuulua'
kevätjuhlaa. Olin lähtenyt kävelylle kaupungin ulkopuolelle, ilma oli
kaunis, mutta tie huonossa kunnossa; joll'ei tien vierellä olisi ollut
lautasiltaa, olisi ollut milt'ei mahdotonta päästä eteenpäin liejussa.
Kun olin kulkenut hiukan matkaa, tuli minua vastaan stafbyläinen
työmies, joka myös käveli lautasiltaa pitkin. Jo kaukaa näin, kuka oli
tulossa, tunsin hänet ylioppilasten ja työmiesten yhteisistä
kokouksista; hän on keski-ikäinen, harmaahiuksinen mies, useamman
kunnon pojan isä -- heidätkin tunnen -- erittäin kunnioitettava ja
kelvollinen mies. Koska lautasilta oli kapea, niin ett'emme voineet
mennä sillä toistemme ohi, aioin astua alas antaakseni hänen mennä
sivuitseni; mutta en ennättänyt, hänen vaistonsa antaa tietä ja alentua
oli paljon nopeampi ja varmempi kuin minun, jo hyvän matkan päässä
astui hän alas lokaan, jotta minulla olisi kulku vapaa. En voinut tehdä
mitään estääkseni häntä, mutta kun kohtasimme, pysähdyin ja nostin
hänelle lakkiani. Hän tunsi minut, tervehti hymyllä, joka minusta
tuntui 'kiitolliselta', ja kulki eteenpäin loassa, kunnes hän jälleen
voi päästä kuivalle olematta minun tielläni. Mutta kun olimme jättäneet
toisemme selän taa ja minä ajattelin kohtaamistamme ja kaikkea, mikä
sen takana piili, purskahdin itkuun. Niin, äiti, itkin ajatellessani
elämän kieroutta, kun kunnianarvoisan harmaahapsen, jonka kengänrihmoja
en ole kelvollinen aukaisemaan, on täytymys astua alas lokaan
kaksikymmenvuotiaan poikanulikan tähden, siksi että -- niin, miksi?
Siksi, että hän on 'ainoastaan' kelpo työmies, joka on kasvattanut
kunnon poikia ja ollut maalleen ja ihmiskunnalle hyödyksi, ja minä --
minä olen sallinut antaa itselleni elämän ja sitte kulkeutunut sen läpi
ilon, rakkauden ja onnen aallon kantamana. Siksi oli hänen kumarruttava
edessäni ja väistyttävä... Sinä hetkenä, äiti, näin koko tämän elämän
vääryyden, valheellisuuden ja julmuuden, sinä hetkenä opin tuntemaan
itseni ja mitä Jumala minulta vaati. Silloin vannoin, kyynelten vielä
virratessa, omistavani elämäni työmiesten asialle ja sille pyrinnölle,
joka tahtoo hankkia heille kunnioitusta _työmiehinä_ ja opettaa ihmisiä
ymmärtämään, ett'ei toimintamme ulkonaisilla muodoilla ole mitään
merkitystä, vaan että kaikki riippuu siitä, _miten_ me tehtävämme
suoritamme, ja ett'ei maan päällä ennen ole vallitseva onnea, ennenkuin
opimme unohtamaan ulkokuoren ja olemaan ihmisiä toistemme suhteen,
ihmisarvo ainoana arvomittana, huolimatta siitä, istunko kuninkaan
neuvospöydän ääressä vaiko muuraan taloa... Katsos, äiti, sinä hetkenä
sattui meidän suvussamme jotain merkillistä -- se täytettiin, mikä oli
täytetyksi tuleva, falkensterniläinen ylpeys kuoli ainiaaksi ja uusi
aines, joka tästä lähtein on oleva sukumme voima, näki päivänvalon...
Minusta tuntui, kuin olisivat ajatukset ja tunteet, jotka ylitseni
ryntäsivät, olleet murskata minut... Niin, olihan se vähän omituinen
juttu ... ehkä on niitä, joiden silmissä näyttää ainoastaan
naurettavalta, että nuori ylioppilas itkee siksi, että työmies on
väistynyt hänen tieltään, mutta hänestä sanon samaa kuin Andersen
sadussaan: 'hän menköön ostamaan lesken karvariliikkeen osakkeita!'
Tiedän kaikessa tapauksessa, että _sinä_ minua ymmärrät -- sinä
ymmärrät, että se hetki oli minulle tehtävääni pyhittymisen hetki!"

"Niin, rakkahani, ymmärrän sielusi kaikki ajatukset", vastasi Ester
hellästi, "ja haluaisin antaa sinulle siunaukseni tuohon
pyhittymiseen."

"Kiitos!"

Sven suuteli hänen kättään ja jatkoi:

"Nyt tiedät, millä mielellä olin kevätjuhlan lähetessä. Sieluni kaikki
kielet olivat niin kireässä jänteessä, ett'ei ollut vaikea saada niitä
soimaan 'sturm und drang' säveliä... Ihana ilma, paisuvat ummut ja
tanssivat kevätpurot tekivät myös voitavansa huumatakseen mieleni...
Kevään ja nuoruuden hurma virtasi tulena veressäni, tunsin itsessäni
rynnistävää voimaa, oli kuin olisin voinut polkea kaikkia pahuuden ja
alhaisuuden lohikäärmeitä... Muistatko Björnsonin ihanaa runoa:

    "Into nuor', into nuor'
    on kuin kotka ilmojen,
    taiston-, saaliinhimoinen,
    kukkuloille halu sen!
    Veri nuor', veri nuor'
    meret halkoo höyrynä,
    virrat, jäätkin tiellänsä
    murskaa, mieli hymyssä!"

"Tuo laulu kaikui minussa lakkaamatta noina päivinä... Ja sitte, äiti,
olet antanut minulle vaarallisen perinnön, sen lahjan, että kaikki
sydämet heti aukenevat minulle selki selälleen, että myötätnntoisuus ja
rakkaus joka puolelta tulvii vastaani. Elämä huumaa, tuntuu kuin olisi
sen hemmoteltu lapsi, ja hemmoteltu lapsi huutaa häikäilemättä ilmi
kaiken, mitä se ajattelee ja tuntee, varmana siitä, että ihmiset
antavat sille anteeksi sen, mitä eivät anna anteeksi elämän
lapsipuolille... Siinä piilee vaara..."

"Se on totta, Sven", sanoi Ester hymyillen, "mutta uskon, että voit
vaaran välttää; se pieni seikka, että silmäsi on keksinyt tuon
hemmotellun lapsen, auttaa sinua sitä kurittamaan..."

"Olet oikeassa, äiti; kyllä minua on pienet rautasuitsetkin
pitelemässä, ja ne ovat myös sinun perintöäsi. Villejä varsojani
vartioi aina pieni itsearvostelunpoikanen ja hän kai on estävä niitä
karkaamasta liian huimasti eteenpäin... No ... sitte lähestyi tuo
onneton päivä -- oli saapunut koko joukko norjalaisia ja tanskalaisia
ylioppilaita, skandinavismin liekki hulmahti korkealle, ja se vielä
huumaustamme lisäsi. Löysin ystäviä kaikkialla, ajatusten ja
mielipiteitten vaihto oli vilkas ... seurustelin aamusta iltaan, pohdin
kaikkia mahdollisia asioita ja tuntui, kuin olisi koko elämä ollut kuin
yksi ainoa ihana, aurinkoinen päivä. Sitte -- niin, äiti, tahdon tehdä
rehellisen tunnustuksen, minä olin liiaksi lasia kilistellyt silloin,
kun pidin tuon harhauskoisen puheeni. En muista, tarkoin, mitä sanoin
enkä liioin tahtoisi toistaa sanojani sinulle, sillä ... niin,
käyttääkseni lievää lausetapaa ... kyllä ne eivät juuri olleet
lojaalisia. Joissakin sanomalehdissä sanottiin, että puheeni oli
verisen vallankumouksellinen ja arveltiin, että minun yliopistosta
erottamiseni oli ainoa keino pelastaa uhattu yhteiskunta. Niin,
tunnustan, ett'en esiintynyt, niinkuin tulisi, ja olenhan tehnyt kaiken
voitavani sovittaakseni vikani --- olen kiertänyt kaikkien
asianomaisten luona ja nöyrästi pyytänyt anteeksi -- tuomioni
julistamisen _jälkeen_ -- ennen sitä en voinut enkä liioin tahtonut..."

Ester hymyili. Kuinka tuo pieni ylpeyden- ja hienotunteisuudenpiirre
oli Svenille omainen!...

"Ja mitä sanoivat 'asianomaiset'?"

"Oh, he olivat kaikki liikutettuja ja antoivat sydämestään anteeksi,
sen tunsin. En luule olleen ainoatakaan, jonka teki mieli erottaa
minua. Rehtori ukko ryki ja pyyhki silmälasejaan ja piteli sangen
pahoin nenäänsä koko keskustelumme ajan ja kysyi minulta moneen
kertaan, miksi en ollut pyytänyt anteeksi hiukan ennemmin, niin ei
erottaminen olisi tarvinnut tulla kysymykseen... Minä vastasin, ett'en
ollut _tahtonut_ pyytää anteeksi, ennenkuin tuomioni oli langetettu.
Hän katsoi minuun hieman kummastuneena, hän ei oikein näyttänyt
ymmärtävän minua, tuo kunnon ukko... Mutta katsos, äiti, pyysin
anteeksi, koska olen mielestäni osottanut sopimatonta käytöstä ja
puuttuvaa elämänymmärrystä, mutta -- minä en kadu. Sitä _kannattaa_
muistella, että kerran kuohuvassa nuoruuden uhkamielisyydessään, muuta
tottelematta kuin tunteittensa hehkua, joka huumaukseensa kietoi, sai
singahuttaa ilmi ne aatteet, jotka kuitenkin, kaikesta huolimatta,
pysyvät elämän syvimpinä totuuksina, ja ne ovat: rakkaus, veljeys,
vapaus... Tiedän rikkoneeni, mutta mieluummin sitä rikostani muistan
kuin monia niin sanottuja ansioita... Ymmärrätkö?"

Hän pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja silmissä kimmelsi haaveellinen
loiste.

"Niin, poikani, ymmärrän sinut -- ehkäpä liiankin hyvin. Näetkös, Sven,
minusta tuntuu kuin olisin melkein hiukan osaltani syypää
hairahdukseesi; minun metsälinnunluontoni kai sinussa tulee esiin.
Minähän olen aina niin vähän välittänyt ulkonaisista eduista, joihin
muut panevat niin paljon arvoa, niin lapsellisen uhkamielisesti
asettunut kaikellaista sellaista vastaan, minkä 'yleinen mielipide'
joko hyväksyi tai hylkäsi. Siinähän juuri oli isän kova koettelemus,
ett'en piitannut hänen nimestään enkä rahoistaan; hänestä olin
kiittämätön, kun en ymmärtänyt, mitä uhrauksia hän oli tehnyt
tähteni ... mutta, minulle oli tunne, henkinen, persoonallinen suhde
kaikki kaikessa... Siksi minusta tuntuu, ett'et ole niinkään paljon
rikkonut minua vastaan, minun pitäisi ehkä suorastaan olla enemmän
pahoillani kuin olen... Mutta isän on niin toista -- hänestä on hänen
nimensä saanut tahran ... isä rukka..."

"Niin, minä tiedän, minä tiedän", keskeytti Sven hiukan hajamielisenä,
"tiedän tuottaneeni isälle paljon surua ja tahdon koettaa sovittaa sitä
niin hyvin kuin voin. Ja nyt, äiti", jatkoi hän vilkkaammin, "olen
kertonut sinulle 'tarinani', se on, niin paljon kuin itse olen
onnistunut siitä pidättämään itselleni. Sillä oikeastaanhan tiedän niin
vähän omasta itsestäni -- ja vielä vähemmän elämästä. Minusta tuntuu
vain siltä, että se on edessäni niin suurena, niin ihmeellisenä, niin
ihanana, minusta tuntuu kuin olisin kokeva ja toimiva niin paljon.
Muistatko, että pienenä minulla oli tapana sanoa, että Guckalla oli
saturasia, jonka hän joka ilta sai avata minulle? Niin on minusta nyt
elämä -- se on suuri saturasia, ja sen vieressä istuu salaperäinen
kertojatar, joka on tarinoiva minulle ihmeellisistä asioista... Niin,
äiti, ihanaa on, kun koko suuri, rikas elämä on edessä -- kaikkine
_taisteluineen_..."

Ester vallan kalpeni ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä;
tuo vahva usko elämään, nuo hohtavat kevätunelmat täyttivät hänet
hartaudentunteella, joka meidät valtaa nähdessämme nuorison totisuus
otsallaan, uhma huulillaan ja etsivä, kaukonäköinen, kaihoisa katse
silmässään...

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän virkkoi, hyväileväisesti silittäessään
kädellään Svenin päätä:

"Ihmettelen itsekseni, rakkaani, tokko vielä osannet lausua pienen
runosi metsästä samoin hurskain tuntein kuin ennen?"

Svenin ilme muuttui ja silmäin väliin muodostui pieni ryppy, joka sai
hänet muistuttamaan isäänsä.

"Ymmärrän, mitä tarkotat, äiti, ja sanon vilpittömästi, että hiukan
eroa on ehkä olemassa. Katsos, ajassa on niin paljon, joka tarttuu
meihin ja heittää ajatukset aloille, joita mieluinten pakenisimme...
Mutta yhden asian voin sanoa, äiti, nimittäin, että tunnen, että noista
suurista kysymyksistä: 'mistä ja mihin?' 'kuka on Hän? mitä Hän
tahtoo!' niistä emme pääse erilleen. Kuinka niitä koetammekin kiertää,
jokaisen ajattelevan ja tuntevan ihmisen täytyy ennemmin tai myöhemmin
tarttua niihin käsiksi. Ja tahdon sanoa sinulle myös, ett'en
maailmanhistoriassa tiedä mitään niin ihanaa kuin Kristus...
Usein mietiskellessäni -- ja minä mietiskelen paljon, paljon --
kohoaa ihmisen pojan olento eteeni ylhäisessä, yksinkertaisessa
majesteettisuudessaan, ja on kuin kuulisin kuiskauksen: 'Minussa on
selvitys kaikkiin ajatustesi arvotuksiin'... Ja äiti, olen pitänyt
sinulle antamani lupauksen lukea raamattua, vaikka luenkin vain
muutamia kirjoja, oikeastaan enin psalmeja ja evankeliumeja. Ja sitten
rukoilen usein, usein: 'Älä hylkää minua, Jumala, vaan salli minun
palvella sinua nyt ja ijankaikkisesti!'"

"Oma rakas poikani", kuiskasi Ester ja painoi Svenin sydämelleen, "se
rukous _on_ jo kuultu. Älä väsy rukoilemasta, niin kerran kaikki elämän
arvotukset sinulle selviävät!" -- -- --

Kahdessa tunnissa ei ennätetä paljon sanoa toisilleen, mutta kun ne
ovat vierähtäneet, jättävät ne jälkeensä ajattomuudentunteen,
ijäisyvdentunnelman; niin nopeasti ovat minuutit lentäneet niiden
mielestä, jotka pitkän eron tai surullisten elämäntapahtumain jälkeen
taas ovat löytäneet toisensa.

Ester ja Sven säpsähtivät molemmat lähtökellon helähdystä, kuin
olisivat unesta heränneet.

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Sven vastahakoisesti. "Vastahan tähän
istuimme!"

"Kyllä, poikani, se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös varmaa",
vastasi Ester, "kiiruhdahan nyt, ett'emme myöhästy."

Sven auttoi Esterin ylle, keräsi matkakapineensa ja maksoi velkansa,
jonka jälkeen he kiiruhtivat ulos ja tulivat hyvissä ajoin
ennättääkseen junaan, joka vajavassa tunnissa vei heidät
kotikaupunkiin.

Asemalla olivat vaunut ajajoineen sekä yksi palvelijoista vastassa.
Bengt oli siis ymmärtänyt Esterin lähteneen Sveniä kohtaamaan, sillä
Svenin vuoksi hän ei olisi antanut valjastaa hevosia.

Kun he tulivat kotiin, näytti melkein siltä, kuin olisi asunto ollut
autio; Bengtiä ei kuulunut, vain Gucka ja muut vanhat palvelijat olivat
vastassa ja tervehtivät pelästyksensekaisella kunnioituksella, niinkuin
Sven olisi ollut jonkunlainen martyyri, jota ei sopinut tavalliseen
tapaan lähestyä. Mutta Sven esiintyi hyvin "tavallisena"; hän tervehti
iloisesti ja ystävällisesti ja pyörähytti Guckaa ympäri, niinkuin
ennenkin. Pelästynyt ilme katosikin kohta vanhuksen kasvoilta ja antoi
sijaa säteilevän tyytyväiselle hymylle. Jumalan kiitos, he eivät olleet
sentään kyenneet poikaa kovin pahasti pitelemään, nuo oppineet peikot,
reipas ja iloinen ja kaunis hän yhä oli, heidän uhallaankin!

Sven meni heti isänsä luo. Ester seisoi hetken aikaa oven takana ja
kuunteli, mutta ei erottanut ääntäkään, ei liikettäkään huoneesta;
kaikki oli hiljaa, niinkuin ei siellä olisi ollut ainoatakaan ihmistä.
Ahdistavan levottomuuden tunne laskeutui hänen sydämelleen ja hän
kiiruhti pois omaan huoneeseensa, tänä odotuksen hetkenä ajatuksineen,
rukouksineen ympäröidäkseen niitä kahta, jotka nyt kohtasivat toisensa.



XIX.


Kun Sven tuli Bengtin huoneeseen, istui tämä lepotuolissaan asennossa,
joka ilmaisi sekä sielun että ruumiin väsymystä. Hän ei noussut pojan
astuissa sisään, kohotti vain päätään ja loi Sveniin hetkiseksi
katseen, joka vihlaisi tämän sydäntä. Niin, hän oli muuttunut näinä
viikkoina, hän oli vanhennut ja kuin rappeutunut... Ja siihen oli hänen
oma poikansa syypää... Svenin sielussa syntyi ikäänkuin katumuksen ja
itsesyytösten aallokko, nyyhkytys väänsi hänen kasvonsa, hän syöksyi
isänsä luo, tarttui hänen käteensä ja huudahti:

"Anna anteeksi, rakas isä! Voitko antaa anteeksi minulle?"

Bengt työnsi Svenin luotaan, tosin ei epäystävällisesti, mutta sama
väsynyt ilme kasvoissaan.

"Sinä olet tuottanut nimellemme kunniaa, Sven", sanoi hän viimein.

"Niin, isä, tiedän rikkoneeni", vastasi Sven nöyrästi, "tiedän
tahranneeni nimemme, ainakin yleisen mielipiteen silmissä. Mutta
Jumalan avulla olen sen tahran poistava. Jos saan elää, toivon kerran
tuottavani kunniaa sinulle, isä..."

"Minä _toivoin_ sitä", vastasi Bengt, lyhyesti.

"Et saa sanoa niin, isä", huudahti Sven, "et saa epäillä minua!
Sellaiset sanat surmaavat kaiken halun ja rohkeuden..."

"Osota ensin, että sinussa, on hyvää tahtoa, niin tahdon luottaa
sinuun..."

"Se ei ole luottamusta, se, isä! Luottamuksensa tulee aina ensin
antaa."

"En voi vielä luottaa sinuun, Sven, sieluni on masennuksissa ja tunnen
itseni murtuneeksi mieheksi. Luulin itselläni olleen niin paljon voimaa
kantamaan, mutta kun isku tuli, huomasin, että olin leikkinyt piilosta
oman itseni kanssa; en ollut koskaan uskonut sitä mahdottomuutta, että
_minun_ poikani erotettaisiin yliopistosta. Tiedän, että kaikessa, mitä
tapahtuu, on Jumalan rakkaus pohjana ja että Hän viimein on johtava
kaikki hyvään loppuun; mutta, poikani, minä en voi vielä sitä tuntea.
Sinä olet lyönyt minut rammaksi, Sven, myös uskoni Jumalaan; kun sen
jälleen löydän, kun taas tunnen itseni Hänen tottelevaiseksi, nöyräksi
lapsekseen, ja siihen _olen_ kerran pääsevä -- silloin tulee kyllä myös
meidänkin välimme hyväksi..."

"Etkö tahdo siis antaa anteeksi, isä?" huudahti Sven kiihkeän
liikutuksen vallassa.

Bengt nousi tuoliltaan ponnistetulla liikkeellä. Taas särähti Svenin
sydämessä, kun hän näki isän väsyneen ryhdin ja muisti, kuinka suora ja
notkea se oli vain pari kuukautta sitten.

"Kyllä, poikani", sanoi Bengt ja ojensi Svenille kätensä, "sydämestäni
annan sinulle anteeksi, niin totta kuin Jumala kerran antoi anteeksi
minulle, suurimmalle syntisistä. Mutta siitä kaikesta, mikä ilon ja
uskon ja toivon nimeä kantaa, siitä en ole vielä saanut kiinni... Mutta
tottahan selvinnee ... älkäämme enää puhuko tästä... Jäät kai nyt
kotiin joksikin aikaa, niin että saamme sitten suunnitella lähimmän
tulevaisuutesi..."

Hän nyykäytti pariin kertaan päätään, ystävällisesti, mutta samalla
surumielisesti ja väsyneesti hymyten. Sitte meni hän kirjotuspöytänsä
ääreen eikä näyttänyt enää panevan huomiota Sveniin.

Kun Sven tuli Esterin luo, oli hän aivan epätoivoisen näköinen.

"Niin, äiti, se oli vaikeata, vaikeinta kaikista", huudahti hän, "isä
otti asian, kuin olisi se ollut murhenäytelmä, oikea perheonnettomuus,
hän kohteli minua, aivan kuin olisin hukkaan mennyt poika, puhui, että
olin lyönyt hänet rammaksi, että hän on murtunut mies, enkä tiedä, mitä
kaikkea kauheaa."

"Niin, isä _voi_ kiihtyä, kun hän on traagillisella tuulellaan",
vastasi Ester puoliksi hymyillen.

"Niin voikin, totta tosiaan. Enhän minä Herran nimessä liene tehnyt
mitään huonoa tekoa enkä liene häväissyt nimeämme, siksi, ett'en ole
niin aivan asioissa pysynyt!..."

"Et, poikani, huonoon tekoon et ole syypää, tiedät, ett'ei kukaan niin
arvele, kaikkein vähinten isä. Mutta sinä tiedät kyllä myöskin, ett'ei
ylioppilasta eroteta joutavuuksien vuoksi ja että monen silmissä on
tämä tapahtuma meille häpeäksi. Eivät kaikki ole niin väliäpitämättömiä
maailman tuomiosta, kuin sinä ja minä. Mitä luulet koko suvun, mitä
luulet ylhäisten, ylpeitten tätien sanovan?"

"No, sen nyt aivan selvästi näen edessäni", sanoi Sven nauraen,
"varsinkin voin kuvailla mielessäni, miltä he näyttävät, kun minä,
kelvoton kappale, kerran astun heidän eteensä, jos he edes koskaan
tahtonevat minua enää nähdä..."

"Niin, isä sai eilen kirjeen Helena tädiltä, ja voin sinulle vakuuttaa,
että hänen silmissään oli juttu perhenäytelmä synkintä lajia... No
niin, ethän silloin voine vaatia, ett'ei se isästä tunnu vaikealta.
Olet koskettanut isän arimpaan kohtaan: hänen isiltä perittyyn
sukuylpeyteensä. Isä rukka, siihen kohtaan on monta ja kovaa iskua,
sattunut..."

Sven kohautti olkapäitään.

"Missä sitten on kristillinen nöyryys?" kysyi hän ivallisesti.

"Missäkö se on? Niin, poikani, sanonpa sinulle, missä sitä _ei_ ole:
meissä itsessämme; sitä ei ole kenessäkään meistä. Ole varma siitä,
että ylpeyttä voi piillä sinunkin korskassa välinpitämättömyydessäsi
ihmisten arvosteluista. Nöyryyttä, todellista nöyryyttä on vain
_yhdessä_, Hänessä, joka taisi antaa itsestänsä tuon ihmeellisen
todistuksen: 'minä olen siveä ja nöyrä sydämestä'. Ainoastaan häneltä
voi kova, kapinallinen sydämemme oppia nöyryyttä. Ja voit olla varma,
että isä sitä Hänen koulussaan oppii. Mutta paljon rukousta, paljon
taistelua, paljon sydämen seurustelua nöyryyden Herran kanssa
vaaditaan, ennenkuin voimme kokonaan antautua Hänelle. Ja meidän,
joilla ei ehkä ole niin kovaa taistelua kestettävänä intohimojamme
vastaan, meidän ei pidä tuomita ankarasti sitä, jonka voitto kerran on
oleva myös ihanampi kuin muiden, niinkuin hänen taistelunsakin oli
vaikeampi..."

"Niin, olet oikeassa, rakas äiti", vastasi Sven liikutettuna, "en tahdo
tuomita isää, Jumala minulle anteeksi antakoon, enhän ole tuottanut
isälle muuta kuin huolta eikä hän ole sanonut minulle ainoatakaan kovaa
sanaa..."

Nyt seurasi päiviä, jolloin ahdistettu, raskas tunnelma painosti kotia.
Bengt ei ollut epäystävällinen Svenille, pikemmin päinvastoin, mutta
hän oli vaitelias ja umpimielinen, ja niinkuin tavallisesti, kun hän
kävi kovaa sieluntaistelua, heittäysi hän työhön ja etsi yksinäisyyttä.
Usein matkusti hän varhain aamupäivällä Vångaan, jossa viipyi koko
päivän, ja iltaisin läksi hän joskus pitkille kävelyretkille, omat
ajatuksensa ainoana seuranaan.

Mitä Sveniin tulee, oli hänet vallannut runokuume ja hän istui milt'ei
kaiket päivät kirjotuspöytänsä ääressä. Hänellä oli muutamia huoneita
kolmannessa kerrassa, minne Ester oli järjestänyt hänelle pienen
asunnon, josta oli kaunis näköala lahdelle, ja huonekaluja ja muuta
sisustusta valitessaan oli hän etsinyt juuri niitä muotoja ja värejä,
jotka olivat Svenin erikoisaistin mukaisia. Sven nautti tuntiessaan
ympärillään hivelevää hiljaisuutta viime aikojen kaiken levottomuuden
jälkeen, hän nautti päivänpaisteisesta, kimmeltävästä merenlahdesta,
joka levisi hänen ikkunansa edessä; mutta enin hän nautti, kun hän
kuuli oven varovasti aukenevan ja kun Esterin suloiset, hymyilevät
kasvot kurkistivat hänen olkansa takaa ja hellät, äidinkädet lempeällä
väkivallalla riistivät hänet kirjotuspöydän äärestä saadakseen hänet
aamiaista nauttimaan tai hetkiseksi lepäämään. Ajatukset nousivat hänen
sielustaan niin selvinä ja elävinä, hänestä tuntui, ettei kirjottaminen
koskaan ollut käynyt niin helposti ja nopeasti kuin nyt, ja muisto isän
ja hänen välisestään epäsoinuusta oli vain kuin äkkiä kohoovan ja yhtä
äkkiä haihtuvan pilvenhattaran varjo.

Välistä laski hän kynän syrjään, nojasi päätä käteensä ja katseli
uneksien meren yli.

"Minun pitäisi tuntea itseni murtuneeksi", ajatteli hän; "sitä, mitä on
tapahtunut, pitää moni, vieläpä oma isänikin, häpeänä!... Ja silloin
istun minä tässä ja tunnen itseni vain onnelliseksi... Mutta en
tosiaankaan voi sitä auttaa ... minä olen kai jollain lailla
vaillinainen ja sovittamattoman takaperoinen... Kuinkahan oppisin edes
olemaan pahoillani asioista, joiden vuoksi muut surevat itsensä
kuoliaaksi, ja levollinen pikkuseikkain suhteen, joista muut eivät
välitä vähääkään?"

Hän pudisti päätään ja kasvoille levisi huolestunut ilme, joka
kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin hattarain varjot hänen
ajatuksistaan.

Välistä, kun Ester tuli hänen luokseen, luki hän ääneen, mitä oli
kirjottanut; ei hän kuitenkaan aina saanut maistaa kiitoksen makeutta,
välistä täytyi hänen kuulla ankaria arvosteluja, jotka hän kuitenkin
aina otti lapsellisella hyvänsävyisyydellä vastaan.

"No, aiotko julaista tämän?" kysyi Ester kerran pitemmältä kuultuaan.

Sven katseli miettien eteensä.

"En tiedä", sanoi hän viimein, "se on kyllä hyvin epäkypsää, vaikka
_minä_ tietysti olen siihen ihastunut. Sitä paitsi, äiti, minulta
puuttuu vallan eräs kiihotin, joka on kirjailijalle välttämätön --
minussa ei ole kunnianhimoa, ihmisten kiitos on minulle aivan yhtä
yhdentekevä kuin heidän moitteensa..."

"Tuo kuulostaa rikkaan ylimielisyydeltä, Sven; jos olisit vähemmän
varma vallotuskyvystäsi, et olisi myöskään niin suurisanainen..."

"Paljon mahdollista", vastasi Sven hymyillen hyväntahtoista ja samalla
hieman uhkamielistä hymyä, "mutta tällaisenani ei minussa tosiaankaan
ole kunnianhimoa. Tahdon ainoastaan osua ihmisten ajatuksiin, tahdon
puhua heille, erittäinkin muutamille määrätyille, tahdon sanoillani
herättää väittelyä ja häiriötä. Tuumin siksi itse kustantaa kirjani ja
sitte lähettää sen juuri sinne, missä haluan sen nostavan vanhaa pölyä
ilmaan. Se tosin tulee maksamaan pari tuhatta kruunua, mutta jotain
iloakin pitänee olla falkensterniläisistä miljoonista..."

"Sinäpä olet soma, Sven; käsittelet isän rahoja, kuin olisivat ne
omiasi..."

Sven nousi.

"Niin, tiedätkö, äiti, teen mielestäni isälle todellisen palveluksen,
kun autan häntä hiukan iskemään rahakirstujensa suonta..."

"Sitä ei sinun tarvitse tehdä, sen palveluksen tekevät hänelle jo
tarpeeksi monet. Eikä sinun liioin tarvitse pelätä, että isä
kitsastelee. Tiedän kertoa sinulle, että hän panee menemään kaikki
vuotuiset tulonsa ja vielä enemmänkin..."

Sven nyykäytti hyväksyvästi päätään.

"Se on ilahuttavaa kuulla, äiti, ei koskaan voi antaa liiaksi. Rahojen
täytyy ulos maailmaan ... ulos ... ulos ... silloin niistä tulee
raikasta verta, joka virtaa kansallisuuden elämään; muutoin tulee
niistä mätäpaiseita, jotka kerran puhjettuaan myrkyttävät kokonaisia
perheitä. Tiedätkö, mitä aion tehdä, kun saan perintöni -- joll'ei isä
tee minua perinnöttömäksi, johon hänellä kyllä on paljon syytä...?"

"En, mutta luulenpa, ett'et anna sen jäädä kassakaappeihin..."

"Aion sirottaa sen kaikkeen maailmaan -- sirottaa sen
elämääsynnyttäviksi siemeniksi... Lapsilleni -- jos nain ja saan
lapsia, ei pidä jäädä muuta perintöä kuin hyvä kasvatus ja niin paljon
rahaa, että voivat alkaa jotakin ammattia."

"Oh, Sven, _niinkö_ pitkälle aiot mennä..."

"Niin, juuri niin pitkälle, äiti!... Luuletko sinä, että ihmiset
tekevät minkään palveluksen lapsilleen antamalla heidän periä rahoja?
Ei, heidän pitää periä työkykyä ja elämänhalua ja rohkeutta murtaa
tiensä, ja rahat vain ovat esteenä ja särkevät tuon kaiken. Terveessä
köyhyydessä piilee elämänkykyä -- tiedätkö, miksi olen sellainen kuin
olen? Siksi, että olen sinun poikasi, siksi, että olen sinulta perinyt
köyhyyden elämänvoimaa... Kerron sinulle jotain, äiti, mutta sinun
täytyy luvata, että se jää meidän salaisuudeksemme, niinkuin sadut
pyhästä Genovevasta ja pikku laululintusesta... Minusta tulee kerran
Ruotsin Carnegie ja Ruotsin Crossley!..."

Hän nousi ja silmät loistivat veitikkamaisina ja haaveksivina.
Esteristä tuntui, kuin olisi hän tuota katsetta verhoavan hohteen läpi
nähnyt poikansa sielun pohjaan asti, ja kaikki, mitä hän näki, oli
puhdasta kuin kirkkain kristalli...

"Sinä et tiedä, kuka on Crossley, äiti", jatkoi Sven innokkaana, "hän
oli rikas tehtailija, joka kotikaupunkiinsa raivautti suuren puiston
köyhälistölle. Niin aion minäkin tehdä; Krokenin varsilla Hemsjössä,
missä vallitsee niin suuri köyhyys ja kaikki on niin rumaa, sinne
laitatan puiston ja siellä saa kansa virkistää mieltään soitolla ja
leikeillä. Sitte rakennutan uudelleen työväen asunnot, nuo rumat
hökkelit, ja niiden sijaan laitatan _kodit_ työmiehilleni, oman tuvan
puutarhoineen jokaiselle. Minä poistan rumuuden heidän elämästään,
opetan heitä rakastamaan luontoa ja istutan sen kauneutta heidän
arkielämäänsä. Uskon, että sellaisissa oloissa voi kehittyä paremmaksi
ihmiseksi, kuin jos aina on vain rumuuden ympäröimä, niinkuin nyt
työmiehet..."

"Niin, tuo kuuluu kaikki hyvin hyvältä", sanoi Ester hymyillen,
"toivon, että saat toteuttaa edes osan kauniista unelmistasi. Mutta
siihen tarvitaan kyllä rahaa ... parasta lie, että isä alkaa säästää
sinua varten..."

Hän nauroi veitikkamaisesti ja Sven yhtyi häneen.

"Voi, sitä ei ole tarvis, äiti -- jos isä tahtoo ryhtyä näyttelemään
aikomaani Carnegien tai Crossleyn osaa, niin sitä mieluisempi minulle!
Kuta ennemmin, sitä parempi!..."

Mutta, päivät vierivät ilman että Bengt ja Sven olivat joutuneet
lähempiin puheisiin. Sven istui yhä huoneessaan ja kirjotteli, käveli
Esterin kanssa, kävi tapaamassa vanhoja ystäviä ja näytti viihtyvän
erittäin hyvin; mutta Bengtin otsalla lepäsi yhä pilvi, joka osotti,
ett'ei hän vielä ollut päässyt sopusointuun oman itsensä kanssa.

"Bengt", virkkoi Ester eräänä iltana, kun he sanoivat toisilleen hyvää
yötä, "sinä et saa tuolla tavoin surra sitä, mikä on tapahtunut; en
usko, että se on oikein, luulen, että se on kiittämätöntä Jumalaa
kohtaan. Ajattele, mikä sanomaton onni on, että saimme poikamme
takaisin yhtä puhtaana ja jalona kuin hänet jätimme! Olihan tuo juttu
ikävä, mutta oikeastaan kai ylpeytemme ja turhamaisuutemme on siinä
enin kärsinyt!..."

"Niin, niin", vastasi Bengt hajamielisen näköisenä, "sinä olet
oikeassa, enkä minä sitä surekaan, tuo pieni haava on jo parantunut ja
kasvanut umpeen!..."

Ester loi häneen kysyvän katseen.

"Suren itseäni, Ester", vastasi hän ja hänen katseensa synkistyi,
"suren kurjaa, syntistä sydäntäni. Voi, ihminen ei tunne itseään,
ennenkuin hän on tullut elämän taistelussa koetelluksi; silloin
vasta aukenevat sielumme syvyydet ja me saamme nähdä, mitä ne
kätkevät helmassaan. Me kudomme niin monet mieluisten haaveilujen
hämähäkinverkot noiden kuilujen yli, ja kaiken sellaisen täytyy särkyä.
Olin silmissäni niin suuri ja vapaa ja oivallinen, siksi ett'en tehnyt
mitään pelastaakseni Sveniä ja meitä kaikkia erottamisen häpeästä, vaan
että tahdoin antaa Jumalan yksin johtaa, ja kun Hän teki sen, mutta
oman tahtonsa mukaan eikä minun, silloin hautasi oma suuruuteni minut
alleen kuin vaivaisen kääpiön, silloin huomasin, että vapauden sijasta
olin ollut oman turhamaisuuteni, oman ylpeyteni orja. Oi sinä mahtava,
ihmeellinen Näkymätön!" lisäsi hän, pannen kätensä ristiin kiihkeän
liikutuksen vallassa, "kuinka sinä aina lopuksi masennat meidät sinun
kanssasi riidellessämme, kuinka ymmärrät osua juuri kupeittemme
arimpaan kohtaan ja teet meidät koko elämäksemme ontuviksi, sinun
kätesi jälkeä kantaviksi!..."

Mutta eräänä iltapäivänä, kun he olivat juoneet kahvia salissa, sanoi
Bengt äkkiä hetkisen vaitiolon jälkeen:

"Niin, ehkä nyt ottaisimme tulevaisuutesi hiukan puheeksi, Sven.
Oikeastaan ei kai enää käyne juuri päinsä, että kuljeksit täällä mitään
tekemättä. Mihin olet itse ajatellut ryhtyä ensi tilassa?..."

Sven, joka istui ikkunan luona ja katseli lahdelle, nousi ja tuli isän
luo.

"Olen ajatellut", alkoi hän epäröiden, "jos sinulla, isä, ei ole mitään
sitä vastaan ... minä ja onnettomuustoverini, Max Strömer, olemme
sopineet ulkomaanmatkasta ... se on, hänhän on köyhä poika, mutta
ajattelin ... se on, toivon, että olisit niin hyvä, isä, ja maksaisit
hänen matkansa ... aiomme asettua Oxfordiin täksi vuodeksi, kunnes
rangaistusaikamme on lopussa..."

Bengt ei heti vastannut; hän kohautti vain olkapäitään ja siveli pari
kertaa kädellään partaansa.

"En juuri tiedä, lieneekö oikein viisasta päästää kaksi tuollaista,
rajupäätä yhdessä ulos maailmaan... Silloin varmaan syntyy taas uusia,
juttuja Oxfordissa..."

"Etkö siis tahdo uskoa minuun, isä?" huudahti Sven kiivaasti.

"En usko muihin kuin Jumalaan", vastasi Bengt jyrkän kiihkeällä
äänellä.

"Mutta olethan antanut minulle anteeksi?"

"Olen, poikani, olen antanut anteeksi sydämestäni, täydelleen. Älkäämme
enää puhuko siitä, mennyt on unohdettu -- nyt on meidän ajateltava
tulevaisuutta..."

"Ei, Bengt", sanoi Ester, astuen esiin ja laskien kätensä hänen
olalleen, "sinä _et_ ole antanut anteeksi, sillä anteeksianto ei ole
vain unohdusta, se on myös luottamusta ja halua luottamuksensa kautta
nostaa ja antaa voimaa tulevaisuutta varten. Muistatko, että kerran
ennen olen sinulle nämä samat sanat lausunut?"

Bengt nousi kiivaasti.

"Muistatko sitä hetkeä, Bengt?" kuiskasi Ester ja katsoi häntä silmiin;
"silloin tarvitsit itse toisen luottamusta voidaksesi elää, ja minä
luotin sinuun ja Jumala luotti sinuun, ja siksi kykenit nousemaan. Anna
nyt, mitä silloin sait!"

Yli Bengtin synkkien piirteiden hiipi kuin värisevä valonvälkähdys.
Hän laski kätensä Esterin vyötäisille ja painoi hänet itseään vasten,
mutta ei kiihkeästi ja intohimoisesti kuin rakkauden syleilyyn,
vaan sanomattomalla, lämpimällä hellyydellä, niinkuin silloin
syleillään, kun kaksi ihmisolentoa solmeutuu toisiinsa ainaiseksi,
erottamattomiksi.

"Lähde, rakas poikani", sanoi hän vapisevin äänin, "lähde, minne tahdot
ja haluat. Luotan sinuun, tiedän, ett'et tästä lähtein koskaan tuota
minulle muuta kuin vain iloa ... siksi..." -- hän kumartui Esterin yli
ja lisäsi katseella, johon kätkeysi kokonaisen elämän kiitos ja
tunnustus: "siksi, että olet _hänen_ poikansa!"

Sven seisoi jonkun matkan päässä ja katseli vanhempiaan. Hänestä
tuntui, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin isän
kasvot, joissa silmät kosteina kimalsivat ja joihin syvät tunteet,
kirkastunutta hohdetta hänen piirteittensä yli levittäen, painoivat
milt'ei tuskallisen voimakkaan ilmeensä. Hän muisti, mitä äiti kerran
hänen pienenä ollessaan oli hänelle kertonut aavan meren kauneudesta,
kun aallot viimein laskeutuvat lepoon ja helmassaan kuvastavat taivaan
ihanuutta ... tänä hetkenä, niin hänestä tuntui, näki hän tuon näyn.

Hän tunsi itsensä niin lapsellisesti yli äyräittensä onnelliseksi.
Hänen huoleton uneksija-luonteensa kylpi hetken auvossa kuin valon ja
riemun aallossa; hänen mielensä oli kuin ennen lapsena, kun hän istui
kamarinsa lattialla ja viserteli pieniä laulujaan "suuresta
auringosta".

Sillä nyt valoi "suuri aurinko" säteitään yli hänen nuoruutensa, ja se
suuri aurinko oli isän ja äidin sydämestä säteilevä rakkaus, heidän,
jotka sielujen näkymättömiä teitä olivat löytäneet toisensa ja
löytäneet Jumalansa tässä elämässä ja ijäisiksi ajoiksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Näkymättömiä teitä - Runoelma elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.