Title: Kevätkukka - Perhetarina
Author: Roos, Mathilda, 1852-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kevätkukka - Perhetarina" ***


KEVÄTKUKKA

Perhetarina


Kirj.

MATHILDA ROOS


Helsingissä 1911,
Yrjö Weilin & kumpp. Osakeyhtiö.

Helsingissä 1911,
Osakeyhtiö Kirjapaino Aktiebolag.



I.


Kauppaneuvos Blumin luona oli eräänä iltana joulunpyhien aikaan
vieraita. Isäntä itse istui huoneessaan pelaten preferanssia kolmen
vieraansa kanssa.

Kauppaneuvos oli hyvin huono pelaaja, mutta teki, kuten ihmiset
yleensä, erityisen mielellään sitä, mitä huonoimmin osasi. Hän
luuli itse pelaavansa tarkan harkinnan mukaan -- luulo, jonka
pelitoverit sallivat hänen pitää kunnioituksesta hänen ikäänsä ja
muilla aloilla saavutettuja suuria ansioitaan kohtaan. Hänen molemmat
poikansa, majuri ja tohtori Blum, tukahduttivat tuontuostakin
haukotuksensa ja levittivät kortit pojallisen kunnioittavasti, mutta
kauppaneuvoksen vastapelaaja, eversti Dufva, lyhyenläntä mies, jolla
oli teräksenharmaa, paikkapaikoin viheriään vivahtava peruukki ja
lyhyeksi leikatut viikset, ei säästänyt ivallisia huomautuksiaan, kun
kauppaneuvos liian kauan ja syvämielisesti tarkasteli korttejaan,
ennenkuin veti ne esiin.

"No, veli hyvä, mitä sieltä nyt tulee?" sanoi hän, iskien silmää
vastapelaajille -- "jokin neronleimaus? Vähintäin suuri slammi? Älä
vaan unohda, että kuningas on Henrikillä ja rouva Antonilla --" j.n.e.

Viereisessä huoneessa istuivat talon vävyt, hovioikeuden-neuvos
Bergenstierna ja tuomari Törne, syventyneinä juriidisiin ja
poliittisiin keskusteluihin. He olivat asioista yleensä eri mieltä,
sillä he olivat kokonaan eriluonteisia, mutta kumpikaan heistä ei
koskaan kiivastunut -- Blumin talossa harvoin kiivastuttiin -- he
puhuivat hiljaisella, opettavalla virkamies-äänellä ja antoivat aina
kulua pari sekuntia lauseitten välillä, ikäänkuin he olisivat
esittäneet asioita hovioikeudessa tahi kuninkaan neuvospöydän ääressä.

Ruokasalista kuului tuontuostakin nuoren väen puhetta ja naurua, mutta
se oli harvoin äänekästä; nuortenkin puhe oli kunnioittavan hillittyä.

Vierashuoneessa, missä naiset istuivat käsitöineen, vallitsi unelias
hiljaisuus. Ilma siellä oli kuin rauhalla kyllästettyä. Ainoastaan
kerran, kun oli puhe palvelijain vaatimuksista, oli kuin myrskytuuli
olisi puhaltanut huoneen läpi, mutta kun se vaimeni, oli siellä taas
yhtä hiljaista. Henrik Blumin rouva, uhkea, vaaleatukkainen kaunotar,
joka ei rakastanut yksinomaan naisseuraa, luki aateliskalenteria; hän
selaili lehtiä, otti selvää sukulaisuussuhteista ja merkitsi muistiinsa
nimiä ja syntymävuosia. Tuontuostakin hän katsahti ylös ja kysyi jotain
vierustoveriltaan neiti Regina Blumilta, joka istui sohvassa, ahkerasti
neuloen kallisarvoista koruompelua; ja näihin kysymyksiin Regina neiti
vastasi kuivasti ja virheettömästi, kuin olisi hän lukenut kirjasta.
Suuri, lihava, kunnianarvoisa Regina täti ja pieni, hienohipiäinen
Henriette Blum olivat monessa suhteessa samankaltaisia: molemmat
keräsivät muistiinsa tosiasioita, eivät ymmärtäneet tunteita eivätkä
tunnelmia, osasivat ulkoa sekä aatelis- että valtiokalenterin ja
pitivät enemmän mies- kuin naisseurasta.

Tuolilla neiti Regina Blumin vieressä istui hänen seuranaisensa
Constance Pilo kutoen harmaata villasukkaa, jonka rinnalla Reginan
komea koruompelu esiintyi sopivalla tavalla edukseen. Neiti Pilo oli
enimmäkseen ääneti, mutta heti kun Regina sanoi jotain, katsoi hän
nopeasti häneen ja sanoi ilmeettömästi hymyillen: "Aivan niin -- aivan
oikein -- hyvin hauskaa, Regina!"

Rouva Blum, kauppaneuvoksen vaimo, oli pieni, hintelä nainen, jolla oli
sileäksi kammattu harmaa tukka ja päässä hieno pitsimyssy, säännölliset
piirteet, suuret, lempeät silmät ja peloittavaa tarmoa ilmaiseva piirre
hienon suun ympärillä. Tässä pienessä kivuloisessa naisessa yhtyivät
kaikki Blumin talon koneistoa ohjaavat langat; hän näki kaikki ja johti
kaikkea, vielä ei ollut yksikään tahra pöytäliinalla jäänyt häneltä
huomaamatta, vielä ei ollut kertaakaan hänen miehensä tai lastensa
päähän pistänyt epäillä, että se mitä hän sanoi tai teki, ei olisi
ollut oikein. Mutta kun hän itse oli sen mielipiteen läpitunkema, että
miehen tulee olla vaimon pää, oli hän saanut koko ympäristönsäkin
luulemaan, että Blumin talossa oli perheenisän tahto laki.

Vähitellen alkoi uneliaisuus naisten kesken tulla liian huomattavaksi;
saksien ja sukkapuikkojen rapina kuului huolestuttavan selvästi kesken
hiljaisuuden. Regina neiti haukotteli monta kertaa ompeluksensa takana,
ja neiti Pilo hänen vieressään teki varovasti samoin.

Äkkiä kävi humahdus läpi naisten rivin; he vilkastuivat ja suoristivat
selkänsä, melkein niinkuin uneliaat linnut, kun ne heräävät ja alkavat
nokkia ja pörhistellä itseään. Kaikki naiset "vanhasta" rouva Blumista
Pilo neitiin asti, katselivat tyytyväisesti hymyillen ovea kohti, josta
eräs herra astui sisään.

Se oli asessori Eugen Blum, perheen nuorin poika ja talon ainoa
nuorimies. Hän oli ollut päivälliskutsuissa ja tuli nyt parahiksi
pelastamaan seuraa ikävystymisen kahleista.

Hän oli vielä nuori mies; hänellä oli hienot, erittäin kauniit kasvot
ja lyhyt, solakka vartalo. Hänessä oli jotain flegmaattista ja samalla
kertaa vilkasta; hänen ylhäisen hitaat liikkeensä ja puheensa olivat
omituisena vastakohtana hänen tummien silmiensä vilkkaalle ilmeelle.
Hän näytti mieheltä, jolla on voimakkaat intohimot ja suuri
itsensähillitsemistaito.

Hän tervehti ystävällisesti kaikkia naisia, suuteli äitinsä ja Regina
neidin kättä ja osasi sanoa kaikille iloisen ja leikillisen sanan.

"Sepä hauskaa, että tulit, rakas Eugen!" huudahti Henrikin rouva,
paukahuttaen ponnekkaasti aateliskalenterin kiinni, ikäänkuin tahtoen
sillä sanoa: "Nyt sitä ei enää tarvita -- täällä me rouva parat istumme
näivettymässä, sillaikaa kun rakkaat miehemme antautuvat tupakka- ja
pelihimojensa valtaan!"

Eugen hymyili, silitteli hienoja viiksiään ja istuutui tuolille
viimeisen puhujan viereen.

"No, mitä uutta kaupungilta?" jatkoi nuori rouva, ja odottamatta
vastausta kysymykseensä lisäsi hän nopeasti: "Hyvä ystävä, olenhan
aivan unohtanut kiittää sinua teatteripileteistä -- kiitos
vaivoistasi!"

"Ei kannata!" vastasi Eugen kumartaen.

"Kyllä kannattaa, hyvinkin kannattaa, minun laiska mieheni ei suinkaan
olisi ottanut vaivakseen hankkia pilettejä, ja minä tahdoin välttämättä
saada ne."

"No niin", toisti hän kysymyksensä, "mitä uutta kaupungilta?"

"Ei mitään, kaduilla oli niin hiljaista ja rauhallista, että poliisi
olisi voinut nukkua, jos olisi tahtonut. Järjestystä ei häirinnyt muu,
kuin että kuningas ajoi oopperaan."

"Entäs päivällinen, millainen se oli?" jatkoi Henriette, joka
välttämättä tahtoi kuulla uutisia.

"Tosiaankin, Eugen", keskeytti rouva Bergenstierna, vanhin tytär, joka
oli aivan kauniin veljensä näköinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan
suuresti muistutti äitiään -- "tunnetko erään Hjort nimisen perheen --
notario tai kamreeri tai jotain sinnepäin?"

"Tunnen hiukan", vastasi Eugen välinpitämättömällä äänellä. Mutta jos
joku läsnäolijoista olisi ollut tarkka huomioiden tekijä, olisi hän
huomannut, miten välinpitämättömyys tukahdutti mielenliikutuksen, joka
pyrki näkyviin nuoren miehen kasvoilla. "Miksi sitä kysyt?"

"Siksi että Fanny on luistinradalla tutustunut tyttöön, jonka nimi on
Lisbet Hjort, ja joka sanoi tuntevansa sinut. Fanny ja hän ovat
tyttömäisesti ihastuneet toisiinsa, hän on kutsunut Fannyn luokseen ja
hakee häntä kävelemään kanssaan. Siksi halusin tietää, tunnetko sinä
todellakin heidät ja mitä väkeä he ovat."

Eugen kohautti olkapäitään.

"Senverran kuin nyt tuntee ihmisiä, joita pari kertaa on nähnyt."

"Mutta minä tunnen heidät", puuttui puheeseen Regina täti, kohottaen
päätään ompeluksesta ja katsoen terävästi vuoroon Eugeniin ja vuoroin
rouva Bergenstiernaan. "Älä anna Fannyn seurustella heidän kanssaan,
sitä perhettä ei pidetä erityisesti arvossa..."

Kaikki istuivat hetkisen äänettöminä, ilman että kukaan oikeastaan
saattoi ymmärtää, miksi Regina tädin sanat saivat heidät ikäänkuin
hämilleen. Vihdoin sanoi Eugen, kääntyen Regina neidin puoleen, yhtä
välinpitämättömällä äänellä kuin äskenkin:

"Mistä täti heidät niin hyvin tuntee?"

"He asuivat vuoden samassa talossa kuin minäkin, ja sillä ajalla ehdin
kokea, että he ovat erittäin hutiloivia ja meluisia ihmisiä. Siellä oli
myötäänsä vieraissakäyntejä, vieraita ja kerjäläisiä. Myöhään yöllä he
tulivat kotiin ja melusivat portaissa, joita he sitäpaitsi eivät
milloinkaan pitäneet puhtaina. Heidän kotinsa oli täydellinen
ravintola, johon 'Juokseva hirvi' olisi erittäin hyvin sopinut
nimikilveksi."

Neiti Pilo loi puhujaan suuret, ilmeettömät silmänsä.

"Hyvin hauskaa, Regina, hyvin hauskaa."

Samassa juoksi sisään kahdeksanvuotias Gösta Bergenstierna ja huudahti:

"Rakas, hyvä isoäiti, saammeko hiukan lainata shakkipeliä, meidän tekee
sitä niin hirveästi mieli!"

"Hiljaa, Gösta!" sanoi rouva Bergenstierna ja kohotti varoittaen
kättään, "sinähän huudat niin että isoäiti voi tulla kuuroksi..."

"Hyvä, rakas isoäiti-kulta, saammeko me..." jatkoi Gösta, alentaen
äänensä pelkäksi käheäksi kuiskaukseksi.

Isoäiti ojensi kätensä, veti lemmikkinsä luokseen, ja sanoi
pahaa-ennustavasti hymyillen ja päätään pudistaen:

"Enpä oikein usko, sillä nappulat ovat niin heikot ja isoisä varoo
niitä niin kovin. Ajattelehan, jos joku niistä menisi rikki!"

"Niin kyllä, mutta --"

"Mene kysymään isoisältä."

Gösta kiiti pois kuin nuoli ja palasi parin sekunnin kuluttua takaisin,

"Isoisä sanoo, että hän tietysti varoo niitä, mutta että me saamme, jos
isoäiti sallii", sanoi hän läähättäen.

"Ei, poikaseni, ette te saa, koska ei isoisä pidä siitä", sanoi rouva
Blum, katsoen häneen vakavasti.

"Niin, mutta isoisä sanoi ... hyvä, rakas, kuuliainen isoäiti..."

"Ei, poikaseni, ette te saa, koska kerran isoisä kielsi, sen sinä hyvin
tiedät. Saatte sensijaan pelata pingpongia -- sehän on yhtä hauskaa!"

Isoäiti hymyili ja nyökäytti lempeästi päätään, ja Gösta tiesi, että
nyt ei vastaansanominen enää auttanut.

Laahustavin askelin ja nyrpeän näköisenä lähti hän takaisin
ruokasaliin.

"Vanha, tuhma isoäiti", ajatteli hän mennessään, "pingpong, joka on
niin ikävä peli..."

"Mikä Eugenin on", ajatteli Henriette, kun Eugen ei enää virkkanut
sanaakaan, vaan otti sakset pöydältä ja alkoi tarkoin tutkia niiden
rakennetta, "hänhän on tavallisesti niin hauska ja iloinen. -- Mitä
sanot tästä?" jatkoi hän, ottaen kirjan pöydältä ja ojentaen sen
Eugenille. Eugen oli lukenut paljon sekä vanhaa että uutta
kirjallisuutta, ja perheen jäsenet pitivät suuressa arvossa hänen
lausuntojaan.

"Minä en sano mitään", vastasi Eugen lyhyesti.

"Mutta, hyvä ystävä, etkö sitten pidä siitä?"

"Sitä en ole sanonut..."

"Ei, mutta mitä ihmettä -- miksi et?"

"Siksi, että en ole lukenut sitä", vastasi Eugen hymyillen.

Henriette nauroi.

"Ja minä kun luulin, että sinä luet kaikki uudet kirjat."

"Ei toki, niin arvostelukyvyttömäksi en kuitenkaan vielä ole tullut."

Nyt kuului liikettä etuhuoneesta, nuorten oli aika lähteä kotiin, ja he
tulivat sisään, toinen toisensa perästä, kokonainen pieni komppania
eri-ikäisiä lapsia, ja niijasivat ja kumarsivat tädeille ja isoäidille.
He saivat suuteloja ja hyväilyjä kaikilta, sitten he hyvässä
järjestyksessä marssivat isoisän ja setien luo, missä suoritettiin
suunnilleen samat temput. Sitten kuului hyvän aikaa puhetta ja naurua
etehisestä, kunnes vihdoin täydellinen hiljaisuus äkkiä ilmoitti, että
pieni iloinen seura oli poistunut. Ainoastaan vanhimmat lapset jäivät,
ja he tulivat nyt täysi-ikäisten luo vierashuoneeseen, saadakseen
kuulla mitä siellä puhuttiin ja nauraakseen Eugen sedälle, joka aina
laski leikkiä heidän kanssaan. Mutta hän oli tänä iltana harvinaisen
hiljainen ja ikävä.

Vihdoin tuli palvelija ja ilmoitti kumartaen ja matalalla, selvällä
äänellä että tee oli valmis.

Rouva Blum pani heti käsityönsä syrjään ja nousi, muut naiset
seurasivat hänen esimerkkiään, ja sitten astuttiin hitain askelin
ruokasaliin, missä teepöytä katettuna odotti.

Ei mikään voinut olla täydellisempää kuin Blumien päivällis- ja
teepöydät. Ei koskaan ollut pienintäkään tahraa pöytäliinalla eikä
ryppyä lautasliinassa, ja Blumien suuri teekeittiö, joka oli oikeata
hopeaa ja peräisin vanhan kauppaneuvoksen ajoilta, loisti aina vasta
kiilloitettuna.

Rouva Blumin liinavaatekaappi oli myöskin kuuluisa koko suvussa; se oli
täpöisen täynnä kallisarvoisia liinavaatteita, ja nuoret kokemattomat
rouvat vapisivat kunnioituksesta, kun rouva Blum avasi sen raskaat
tammiset ovet ja näkyviin tulivat korkeat lakana- ja pyyheliinakasat
riveissä, jotka olivat kuin viivoittimella tasatut. Rouva Blum ei
suvainnut koneella päärmättyjä pöytäliinoja, ja lakanat, joissa oli
päärme keskellä, olivat hänelle kauhistus; sellaista ei saanut olla
hänen liinavaatekaapissaan. Henrietta sanoi häntä leikillä "rouva
Täydelliseksi" ja olisi ollut aivan onneton, jos anoppi olisi pantu
tarkastamaan hänen kurjaa liinavaatekaappiaan, missä vaatekasat olivat
kaikkea muuta kuin viivoittimella järjestetyt.

Hitaasti ja yhäti keskenään puhellen tulivat herrat huoneista, missä
olivat tupakoineet ja pelanneet korttia. Kauppaneuvos sairasti
luuvaloa, mutta kun hän ei tahtonut kadottaa arvokasta ryhtiään, käveli
hän aina hitaasti, peittääkseen vanhuudenheikkouttaan. Pieni eversti
sitävastoin riensi nopeasti edeltäpäin saliin varmoin, nöpöttävin
askelin, jotka olivat yhtä lyhyet kuin hänen viiksensä. Hän ikävöi
teekuppiansa, sillä kukaan ei osannut laittaa sellaista teetä kuin
rouva Blum; hänen teensä oli hienointa lajia, suoraan Kiinasta tuotua,
ja hän tiesi tarkalleen miten paljon ja miten väkevää eversti tahtoi.

Tunnustaa täytyy, että rouva Blumilla oli ollut aikaa oppia laittamaan
ukko Dufvan mieleistä teetä, sillä ukko Dufva ja hänen nuorempi
veljensä olivat olleet vakinaisia vieraita kaikissa Blumin talon
kutsuissa ja perhejuhlissa aina siitä ajasta asti, kun herra ja rouva
Blum menivät naimisiin. Blumin lapset olivat kasvaneet siinä luulossa,
että "vanha" ja "nuori Dufva", joiksi näitä herroja sanottiin, olivat
välttämättömiä vieraita kaikissa kesteissä, melkeinpä kuin pari onnea
tuottavaa amulettia; siinä luulossa oli jotain salaperäistä,
selittämätöntä. Seikka, josta Blumit lapsena eivät myöskään koskaan
päässeet selville, oli se, miksi Dufvan setiä sanottiin toista
"vanhaksi", toista "nuoreksi", sillä olivathan he yhtä vanhan näköisiä
kumpikin. Samoin siitä, miksi vanha Dufva aina räpytti vasenta
silmäänsä. Kerran eräitten joulupäivällisten jälkeen kun tunnelma oli
kohonnut huippuunsa, tunsi Eugen tavatonta rohkeutta rinnassaan; hän
meni vanhan Dufvan luo ja kysyä tokaisi rohkeasti: "Minkätähden setä
aina noin räpyttää silmäänsä?" -- "Päästäkseni näkemästä sinua",
vastasi Dufva setä lyhyesti, ja sen jälkeen ei kukaan lapsista enää
uskaltanut tehdä sitä kysymystä.

Nyt oli nuori Dufva poissa, hän oli kuollut pari vuotta sitten, mutta
vanha Dufva säilytti uskollisesti entiset tapansa ja piti tarkkaa
huolta siitä, ettei yksiäkään kutsuja, suuria tahi pieniä, saatu pitää
ilman häntä.

Juuri kun perhe istuutui pöytään, avautui erään, salin vieressä olevan,
huoneen ovi ja siitä astui sisään vanha, yksinkertaisesti puettu
nainen. Hän tuli pöydän luo ja niijasi nöyrästi, ja hänen
tervehdykseensä vastasivat kaikki ystävällisesti, mutta huolimattomasti
nyökäyttäen päätään. Se oli yksi Blumin suvun monista eläteistä, vanha
mamsseli, jolle ei koskaan oltu annettu neidin arvonimeä, joka oli
kerran nähnyt parempiakin päiviä, mutta nyt vietti aikansa parsimalla
ja paikkaamalla rouva Blumin liinavaatteita. Hän oli harvinaisen ruma,
hänen silmänsä olivat suuret ja ulkonevat, ja hampaaton suu oli aina
liikkeessä.

"Kas vaan, mamsseli Bendelin!" huudahti eversti Dufva nauraen, "hyvää
päivää, mamsseli. Toivon että mamsseli voi kaikin puolin hyvin?"

"Suuri kiitos, eversti", vastasi mamsseli Bendelin hymyillen
tyytyväisenä, "en voi, Jumalan kiitos, sanoa muuta kuin että voin
hyvin."

"No, sepä on hyvä..."

"Minulla on sinulle terveisiä Klas Henrikiltä", kuului nyt Regina täti
sanovan. Hänen äänensä oli karkea ja sorahteleva, ja se tuli ilmi
varsinkin silloin, kun hän oli tyytymätön johonkin. Nyt hän paheksui
suuresti sitä, että ukko Dufva laski leikkiä vanhan Bendelinin kanssa;
hänen mielestään Blumit muutenkin antoivat Dufvan käyttäytyä liian
vapaasti.

"Kiitos", vastasi kauppaneuvos, "oletko saanut häneltä kirjeen?"

"Olen. Hän tulee tänne tammikuussa ja asuu minun luonani valtiopäivien
ajan, kuten ennenkin."

"Vai niin, serkku. Onnittelen", sanoi kauppaneuvos leikillisesti,
"nythän sinun salongissasi siis tullaan yhä edelleenkin pitämään
poliittisia keskusteluja."

Regina kohautti olkapäitään.

"Tuskinpa. On parempi, että Klas Henrik ja minä emme kajoo
valtiopäiväkysymyksiin, sillä meillä on eri mielipiteet melkein joka
asiassa."

"Niinpä niin, ja naiset ovat liian lujaluonteisia, muuttaakseen
mielipidettä."

Regina tädin kasvot synkistyivät ja hänen ihraleukansa vavahti
peloittavasti.

"Sellaisessa luonteenlujuudessa annan mielelläni etusijan miehille",
vastasi Regina täti, ja hänen äänensä jyrähteli yhä uhkaavampana;
"sanasi eivät minusta ole paikallaan siinäkään suhteessa, että nyt oli
puhe valtiopäiväkysymyksistä! Kun ajattelee, miten häikäilemättömän
itsepäisesti..."

"Älä, hyvä Regina!" huudahti kauppaneuvos, nostaen ylös kätensä,
"rukoilen sinua, säästä meitä! Olemmehan sopineet, että emme koskettele
näitä asioita."

"Niin, rakas täti, ja me pyydämme nöyrästi samaa!" kuului joka taholta.

Regina neiti katseli ympärilleen onnettomuutta ennustavin katsein.

"Te ette tahdo kuulla puhuttavan siitä, tiedän sen", jatkoi hän, "sillä
kukaan teistä ei ole siinä asiassa tehnyt, mitä olisi pitänyt. Ja mitä
siihen tulee, että asia pantaisiin syrjään, niin sitä en tule koskaan
tekemään, ja toivonpa, että sitä ei tee yksikään kunnon tukholmalainen.
Noiden pettureiden, jotka sanomattomassa tuhmuudessaan ja
itsepäisyydessään tahtovat muuttaa paikan, joka on Europan kauneimpia,
kömpelöksi rakennusryhmäksi, ei voi kyllin usein sanoa ansainneen
häpeäpaalun ja mestauslavan!"

Hänen äänensä jyrähteli yhä ankarammin, ihraleuka tärisi yhä enemmän,
ja kahveli, joka hänellä oli kädessään, lensi ylös ja alas tasaisessa
tahdissa kuin kellon heiluri.

Eversti Dufva nauroi -- hän ei tiennyt mitään hullunkurisempaa, kuin
Regina neidin purkaukset -- mutta hiljaa ja varovasti, sillä hän tunsi,
samoin kuin kaikki muutkin, suurta kunnioitusta vanhan neidin rikkautta
ja kiivasta luonnetta kohtaan. Kauppaneuvoksetar oli tyytymättömän ja
vaivaantuneen näköinen. Että Regina, joka oli sivistynyt ihminen ja
kaikkea muuta kuin nuori, saattoikin käyttäytyä noin sopimattomasti, ja
vielä herra ja rouva Blumin teepöydässä!

"Hyvä, rakas Regina!" sanoi neiti Pilo, ja huolimatta siitä, että hän
20 vuotta oli ollut Regina neidin ukkosenjohdattimena, saivat hänen
ilmeettömät silmänsä surkean hätääntyneen ilmeen, "Regina voi olla
aivan varma siitä, että he ennemmin tai myöhemmin saavat
rangaistuksensa."

"Olet oikeassa Constance!" -- aina kun Regina neiti oli erittäin suopea
seuranaistaan kohtaan, sanoi hän tätä Constanceksi, muuten "Piloksi" --
"olet oikeassa. Ei kukaan, joka on tehnyt tuhman tahi väärän teon,
pääse rangaistuksetta."

Ja hän loi ympärilleen silmäyksen, jonka kaikki ymmärsivät: siinä oli
toivoa, että virta ennemmin tai myöhemmin hävittäisi paalutuksen
tulevien suurten rakennusten, valtiopäivätalon ja valtiopankin alta.

"Hyvä", sanoi kauppaneuvos hieroen käsiään, "nyt voimme ainakin jättää
tämän asian toistaiseksi ja jäädä odottamaan koston hetkeä."

Regina neiti ei vastannut, vaan laati itselleen voileivän, yhäti yhtä
tyytymättömän ja juhlallisen näköisenä. Pilo raiska huokasi syvään,
mikä saattoi ilmaista joukon erilaisia tunteita. Vähitellen mieliala
keveni ja puhelu alkoi jälleen luistaa, huolimatta Reginan loukatuista
isänmaallisista tunteista. Ukko Dufva istui iloisena ja tyytyväisenä
emännän vieressä ja joi pohjaan kaksi täpöisen täyttä kuppia väkevää
teetä, jotka emäntä itse valmisti hänelle.

"Armollinen rouva", sanoi hän lähtiessään suudellen rouva Blumin kättä,
"koko Tukholmassa ei ole toista taloa, jossa saa niin hyvää teetä kuin
täällä!"

Rouva Blum hymyili hajamielisesti ja välinpitämättömänä. Hänen
mielestään oli eversti aivan oikeassa.

Täsmälleen kello kymmenen lähtivät vieraat pois, sillä kauppaneuvoksen
oli tapana mennä aikaisin nukkumaan. Hän luuli, että hänen ruumiinsa
tarvitsi lepoa kahdeksan tai yhdeksän tuntia yössä, jotta hän olisi
täysin voimissaan, ja lapset ja lapsenlapset olivat kasvatetut siinä
uskossa, että isän täytyi nukkua enemmän kuin muiden ihmisten.

Viimeisenä lähti Eugen. Rouva Henrietta ei ollut onnistunut saamaan
aikaan keskustelua hänen kanssaan, hän oli teepöydässä istunut koko
ajan äänettömänä, eikä edes Regina neidin vihanpurkaukset, joista hän
muulloin tavallisesti laski kunnioittavasti leikkiä, olleet voineet
saattaa häntä iloisemmalle tuulelle.

"Miten on laitasi, poikaseni", kysyi rouva Blum, kun Eugen sanoi
hänelle hyvää yötä, "sinä et näytä iloiselta; oletko pahoillasi
jostain?"

"En", vastasi Eugen hymyillen ja suuteli äitiään, "olen pikemmin
huolestunut kuin pahoillani. Mutta siitä puhun kanssasi toisen kerran
-- nyt on liian myöhä. Hyvää yötä, äiti kulta!"

Hän kiiruhti ulos etehiseen. Kaikki olivat jo menneet; iloissaan siitä
hän hiipi varovasti portaita alas, peläten tapaavansa jonkun, jonka
kanssa hänen täytyisi ryhtyä puheisiin.

Kun Eugen oli mennyt, seisoi rouva Blum muutaman sekunnin
liikkumattomana katsellen hänen jälkeensä. Sitten hän huoaten pudisti
päätään. Äidin ja naisen nopealla vaistolla hän tajusi, mistä oli
kysymys.



II.


Kun Eugen pari tuntia sitten meni vanhempiensa kotiin, kulki hän
nopein askelin, nauttien lumen narinasta jalkojen alla, raittiista
talvi-ilmasta, tähdistä, jotka loistivat ja kimaltelivat pimeässä
talvi-yössä. Nyt ei hän huomannut mitään ympärillään; hän poikesi
autiolle sivukadulle ja kulki hitaasti, pää alas painuneena, syviin
ajatuksiin vaipuneena.

"Tarvitseeko minun välittää Regina tädin puheista?" ajatteli hän.
"Tarvitseeko kiinnittää huomiota siihen, mitä vanha, kärtyinen,
hemmoteltu eukko, joka on tottunut siihen, että kaikki häntä
pokkuroivat, puhuu -- että hän napisee sitä, että ihmiset eivät tule
kotiin juuri sinä hetkenä, jolloin hänen mielestään hänen portaissaan
on oleva hiljaista? Mitäs siitä? He ovat nuoria ja iloisia ja käyvät
tietysti mielellään huvittelemassa. Ja että siellä aina on vieraita?
Johtuu tietysti siitä, että he ovat hyviä ja vieraanvaraisia ihmisiä.
Voiko ajatella mitään tyhmempää, kuin että aina on valmis ottamaan
vastaan vaikutteita, kuten minä? Se on minun onnettomuuteni, se
turmelee minun luonteeni ... minä voin tuntea itseni niin iloiseksi
ja onnelliseksi ... ja sitten kuulen jotain, kuten tänään ... ja
sitten ... sitten on kaikki pilalla... Tyhmyyttä ... heikkoutta... Joko
on perhe kunniallinen, huolimatta huomaamattomasta asemastaan, tahi ei,
huolimatta Regina tädin hyväksymisestä, ja siitä asiasta otan kyllä
itse selvän... Sitäpaitsi ... enhän nai koko perhettä ... ja hän..."

Ja hän vaipui suloisiin rakkausunelmiin, jotka pian karkoittivat
kaikki ikävät ajatukset, niin että häntä ympäröivät vain riemun,
surumielisyyden ja kaihon kevättuulahdukset. Pian oli kaikki unohdettu,
vieläpä aika ja paikkakin, niin että hän kulki pitkän matkan porttinsa
ohi ja sai, puolittain harmistuneena, puolittain onnellisena
rakkaushurmiossaan, etsiä taloa, missä hän asui.

Kun Eugen pari vuotta sitten muutti pois vanhempiensa luota,
ruvetakseen, kuten hän sanoi, elämään nuorena miehenä, otti hän kotoa
mukaansa vanhan hoitajattarensa Lovisan, tahi "Visan", joksi lapset
sanoivat häntä. "Visalla" oli nykyään vain yksi harrastus: hoitaa
asessorin taloutta ja pitää huolta hänestä ja hemmoitella häntä ja
pitää valtansa alaisena, niin kuin ainoastaan vanha uskollinen
palvelija voi tehdä.

Blumin perheen tapoihin kuului, että sen miespuoliset jäsenet menivät
nuorina naimisiin. Säännönmukaisuudella, joka melkein oli tullut
laiksi, rakastuivat he vakavasti noin kahdenkymmenenviiden vuoden
ikäisinä, ilmoittivat heti asian vanhemmilleen, saivat heidän
siunauksensa ja julkaisivat kihlauksensa. Noin vuoden kuluttua alettiin
keskustella naimisiin menosta; vanhemmat ja appivanhemmat järjestivät
asian, lupasivat määrätyn, suuremman tai pienemmän apurahan, ja häät
pidettiin.

Eugen oli ainoa, joka oli rikkonut nämä vanhat tavat. Hän oli jo
täyttänyt 33 vuotta, oli kaunis, hänellä oli hyvät tulot -- mistä siis
johtui, että hän yhä vielä eleli naimattomana? Ja paitsi sitä, että
olisi ollut edullista päästä hänen kanssaan naimisiin, oli hän,
huolimatta ylhäisenylpeästä käytöstavastaan, naisten suuressa
suosiossa. Asia oli epäilemättä hyvin merkillinen. Hieman jäykkä ja
ylpeä oli kuitenkin Eugen Blum, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Koko
hänen olemuksensa oli täsmällisen virkamiehen, ei kukaan voinut sanoa,
että hän virassaan tai esiintymisessään ihmisten kesken olisi tehnyt
itsensä syypääksi virheeseen tahi laiminlyöntiin. Blumien oivallisuus
oli hänessä saavuttanut huippunsa. Toverit ja ystävät nauroivat usein
hänen täsmällisyyttään kaikessa, ja kun tuli puhe naimisesta,
toistettiin aina, mitä eräs hänen nuoruudentovereistaan oli piloillaan
lausunut: "Eugen Blum ei rakastu, ennenkuin on saanut vakinaisen
paikan."

Eugen hymyili ja antoi heidän luulla mitä luulivat. Hän iloitsi siitä
että kukaan ei aavistanut, miten runollinen tunne-elämä piili tuon
jäykän kuoren alla, jossa päinvastoin olisi luullut ajatusten ja
tunteitten olevan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin kirjojen ja paperien
hänen laatikoissaan. Hänen sydämessään oli pieni, salainen, hämärä
kolkka, jossa versoivat hänen hienoimmat ajatuksensa ja tunteensa, ja
jonne hänen oli tapana hiipiä kuten rakkauskohtaukseen yksinäisenä
iltahetkenä; siellä hän hellästi hoivasi haaveitaan, onnellisena, kun
ei ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi aavistanut, että täsmällisellä,
ankaralla, vaativalla Eugen Blumilla oli niin lapsellinen salaisuus.

Mutta nyt oli hän tavannut erään, joka oli avannut ovet tähän
pyhitettyyn paikkaan selko selälleen ja astunut sinne haltijattarena.
Ja lintuset alkoivat siellä laulaa riemuiten ja äänekkäästi, ja kukat
levittivät tuoksuaan ja kevättuulet humisivat ilmassa ja täyttivät
hänet huumauksella ja elämänilolla, jota hän ei ennen ollut
aavistanutkaan...

Mikä oli hänet niin hurmannut?

"Hän" ei ollut kaunis, hänen kasvonpiirteensä eivät olleet
säännölliset, vartalo oli melkein liian täyteläinen, hän ei ollut
erittäin lahjakas, ja -- sitä hän ajatteli hieman pelokkaana -- hänen
sivistyksensä ei ollut kovinkaan suuri.

Ja kuitenkin -- miten olikaan hän rakastunut...

Hän loihti esiin hänen kuvansa sellaisena, kuin hän oli laulaessaan.
Niin, laulu -- juuri hänen laulunsa oli hänet lumonnut. Hän ei ollut
koskaan kuullut tai nähnyt mitään, joka veti vertoja hänelle, kun hän
istui näpäytellen kitaraa ja pää taivutettuna taaksepäin lauloi
laulujaan, lauloi niin että kevään koko tenho, luonnon koko unielämä
näytti tulvivan huoneeseen...

Juuri se oli hänet niin vallannut -- se vastustamaton välittömyys, joka
virtasi hänen sävelistään -- hänen hymyilynsä, joka oli valoisa kuin
auringonnousu tuntureilla, hänen olemuksensa runollisuus, raikas,
iloinen, tenhoisa kuin paimensävelmä. Se seikka oli murtautunut hänen
elähtäneen, välinpitämättömän ylhäisen olemuksensa läpi, tunkeutunut
salattuun unelmien maailmaan ja herättänyt kaiken sen, mikä siellä
piili odottaen ja uneksien, kuohuilevaan elämään.

Mutta hänen vaimonaan?...

Mitenkä tämä pieni mustalaistyttö, jossa oli metsien ja korpien
tuoksua, sopeutuisi Blumin perheeseen, missä kaikki, jopa tunteet ja
ajatuksetkin, oli kiilloitettua ja siloitettua kuin hopea
tarjoiluhuoneessa ja kupari keittiössä?

Hän huokasi syvään, mutta samalla levisi hänen kasvoilleen säteilevä
hymyily -- ja hän vaipui jälleen suloisiin unelmiin.

Mutta kyökkikamarissa istui "Visa" kutoen sukkaa ja lukien
rosvoromaania, jossa oli hirmuisia kuvia. Hän värisi kauhusta ja
ihastuksesta, mutta kuitenkaan ei hän unohtanut joka kerta lehteä
kääntäessään katsahtaa asessorin ikkunaan, joka oli vinosti vastapäätä
hänen ikkunaansa pihan toisella puolella. Sillä Lovisan periaatteisiin
kuului, että hän ei mennyt nukkumaan, ennenkuin valo sammui Eugenin
huoneessa, jolloinka saattoi otaksua, että hän oli paneutunut levolle
ja nukkunut. Sitä tapaa oli "Visa" noudattanut siitä asti, kun hän oli
hoitanut Eugenia ja istunut hänen pienen korivaununsa ääressä
lastenkamarissa.



III.


Pari vuotta sitten asui reviisori Hjort perheineen kauniissa talossa
Sturekadun varrella, samassa, missä neiti Regina Blum, joka olisi
tahtonut reviisorin ovelle panna osoitteen "Juokseva hirvi".
Reviisorilla oli siihen aikaan hyvät tulot; pankkivirkansa ohella hän
välitti tontinostoja ja muita kauppoja, ja kun kaupat olivat
onnistuneet hyvin, kiiruhti hän perheineen mitä pikemmin tekemään lopun
ansiosta, "nuollakseen näppiään" huonompina aikoina, kuten Hjortien oli
tapana sanoa. Tuollainen kieltäytymysten aika oli nyt tullut: heidän
oli täytynyt muuttaa vanhanaikuiseen taloon Lutternkadun varrella,
jossa reviisori oli kohtuhinnalla onnistunut saamaan niin suuren
huoneuston, kuin hän tarvitsi lukuisata perhettänsä varten.

Huolimatta porvarillisesta nimestään olivat Hjortit taiteilijasukua.
Äiti oli nuorena ollut näyttelijätär, isä oli taitava huiluniekka, ja
taiteilijan kevyt päivänperhosluonne oli heillä kaikilla veressä.
Heidän kotinsa oli kaunis ja hauskasti sisustettu; kukkaisryhmät ja
pienet pystykuvat, puhdevalkeat ja jouhikvartetit, hauskat tanssikemut
ja syntymäpäivänvietot olivat tunnusmerkillisiä herrasväki Hjortin
kodille. Mutta jos otti tarkemmin selvää kaikesta mitä siellä oli,
löysi myöskin pölyisiä ja likaisia nurkkia, siivoamattomia laatikoita
y.m.s. Kaikki perheen jäsenet olivat yhtä huolimattomia, mutta
kaikilla oli aika-ajoin uusiintuvia järjestyksen puuskia, toisilla
lievempiä, toisilla ankarampia. Silloin siivottiin kaikki laatikot,
liinavaatekaappi, ruokakammio, hillokaappi; kaikki, sekä äiti että
tyttäret, siivosivat aamusta iltaan, kunnes vihdoin koko koti oli niin
puhdas ja siisti, että se olisi kelvannut vaikkapa itse rouva Blumille.
Nyt he jonkun aikaa nauttivat luulosta, että he olivat erinomaisen
siistiä, katselivat kauniita kaappejaan, huusivat, jos joku uskalsi
siirtää lautasliinaa paikaltaan, ja voivatpa toisinaan kun
itsetyytyväisyys kasvoi erittäin suureksi, pitää puheita toisten
ihmisten huolimattomuudesta, muistamattomuudesta j.n.e., samalla kun
he, täysin tietoisina noitten puheiden naurettavaisuudesta, iskivät
veitikkamaisesti silmää toisilleen ja jäätyään yksin purskahtivat
nauramaan omille puheilleen.

"Se on meidän onnettomuutemme", oli Lisbetin, sisarista kolmannen,
tapana sanoa, "se on onnettomuutemme, että emme voi olla kokonaan
huolimattomia, vaan että meissä asuu salainen, hivuttava järjestyksen
halu. Pikku isä kulta, sen järjestyksen kipinän olemme perineet
sinulta. Ja -- se pieni kipinä on meidän rikkautemme -- se on meidän
elämämme onnettomuus..."

Hjorteilla oli muuten, huolimatta huolista ja vastoinkäymisistä, aina
hauska, aina ja kaikkialla. Hullunkuriset vehkeilyt, joista voisi
kirjoittaa kokonaisen kirjan, ilveilyt ja yllätykset, valepukuihin
pukeutumiset ja aprillipilat kukoistivat noiden hyvien, iloisten
ihmisten parissa kuin kukkaset taimilavassa. Ja heille antoi niin
mielellään anteeksi kaikki tuhmuudet; antoi anteeksi Lisbetille sen,
että hän kerran lähetti sisäkön, joka oli hyvin lyhytkasvuinen,
apteekkiin hakemaan "pygmeöljyä" ja sitten antoi hänen vieraitten
kuullen, jotka olivat pakahtua nauruun, kertoa, mitä apteekissa
vastattiin; ja sen, että hän kerran lähetti erään toisen samaan
paikkaan pyytämään 25 pennillä "informaattoria", ja neuvoi hänen
kieltävän vastauksen saatuaan kysymään "eivätkö herrat osanneet
latinaa" y.m. samantapaista. Sillä sattuipa välistä niinkin, että
Lisbet jonakin talvi-iltana kuljetti kotiinsa köyhän, viluisen eukon,
jonka hän pani omaan sänkyynsä nukkumaan, istua roikutellen itse koko
yön tuolilla. Tahi niin, että hän kyyneleet silmissä antoi viimeisen
markkansa pienelle pojalle, joka kerjäsi kadunkulmassa.

Sillä Hjortin perheellä oli aivan vanhanaikaiset mielipiteet
hyväntekeväisyydestä. Heidän mielestään oli koko Yhdistys
Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten suuri "armottomuuslaitos",
jossa joukko rikkaita, hyvinvoipia ihmisiä tutki köyhiä ja vaati, että
heidän tuli olla siveellisesti täydellisiä, ennenkuin antoi heille
apua. "Ukko Penn", joksi lapset sanoivat reviisoria, koetti tosin sen
vähäisen miehisen ajatuskyvyn avulla, mikä hänelle oli annettu,
todistaa talonsa naisille, että he olivat väärässä, mutta turhaan.
Asia oli heidän mielestään kerta kaikkiaan niin, eikä sitä voinut
auttaa. He olivat niin täynnänsä romantiikkaa, tunne-elämää ja sydämen
hyvyyttä, että heihin ei missään suhteessa voineet vaikuttaa
Hyväntekeväisyysyhdistyksen viisaat, uudenaikaiset aatteet. Ajatella,
että ei itse saisi auttaa köyhiä, jotka kerjäsivät ovella, pyytää heitä
sisään, lämmittää heitä; antaa heille sitä, mitä ruokasäiliössä sattui
olemaan, ja nähdä, miten he lämpenivät, tulivat kylläisiksi ja
tyytyväisiksi, kuulla heidän kiitoksiaan ja siunauksiaan kesken
ahmimisen! Että ei itse saisi puoleksi nauttien, puoleksi väristen
kuulla hirveitä kuvauksia inhimillisestä kurjuudesta ja sitten kaikin
voimin koettaa auttaa sitä! Että ei saisi antaa almuja pienille
köyhille lapsille, jotka seisoivat kadunkulmissa, ja nähdä miten heidän
kasvonsa kirkastuivat -- ei, siitä ilosta ei mikään maailmassa saanut
heitä luopumaan! Tosin heitä toisinaan petettiin, mutta heillä oli
ihmeellinen kyky unohtaa sellaiset ikävät seikat ja seuraavana päivänä
uskoa köyhistään taas yhtä hyvää kuin ennenkin.

Perheen moniin omituisuuksiin kuului myöskin oma, erikoinen kieli; he
käyttivät hyväilynimiä, väännettyjä sanoja, joita ei ymmärtänyt kukaan
muu kuin he itse, niin että vieraat ihmiset, jos he sattuivat kuulemaan
niitä, ihmettelivät, oliko heillä järki tallella. Niinpä sattui kerran
Lisbet paralle, jolle kaikki onnettomuudet sattuivat, että hän vanhan
tavan mukaan sanoi eräälle vanhalle, ylhäiselle herralle: "Niks,
porsaani", lausetapa, jota sisarukset keskenään erittäin mielellään
käyttivät. Vaikutus oli suuremmoinen: vanhan herran peruukki nousi
pystyyn hämmästyksestä ja Lisbetin musta tukka kauhusta.

Kaiken jälkeen mitä nyt on sanottu ei ole vaikea arvata, että kun
perheen eräänä tammikuun päivänä piti lähteä tanssiaisiin, vallitsi
koko huoneustossa ja erittäinkin tyttöjen huoneessa täydellinen
sekasorto. Kukin oli kiintyneenä omiin toimiinsa, rouva Hjort omassa
huoneessaan, Dora ja Lisbet omassaan, eikä kukaan joutanut ajattelemaan
sellaisia pikkuasioita, kuin että vierashuonetta koristivat
tanssiaispuvut ja -kengät ja että nauharuusuja, hiusneuloja ja sukkia
oli siroiteltuina joka paikkaan. Hjortin perhe antautui mielellään
kokonaan niihin tehtäviin, mitkä kulloinkin sen mieltä kiinnittivät, ja
antoi muun maailman hoitaa itseään; siksi olivat nyt kaikki
poikkeuksetta syventyneet tanssiaisvalmistuksiinsa.

Nuorin tytöistä, Viva, pitkä, kahdeksantoistavuotias tyttö, joka vielä
kävi koulua ja jolla oli letti niskassa ja kylmettyneet kädet, istui
salissa lukien läksyjään ja pitäen sormia korvissaan, jotteivät
tyttöjen huoneesta kuuluvat houkuttelevat äänet häiritsisi häntä. Kaksi
poikaa, Karl ja Ernst, istuivat huoneessaan, myöskin syventyneinä
opinnoihin, ja "ukko Penn", reviisori Hjort itse, istui salissa lukien
sanomalehtiä, varmana siitä että vaikka hän miten kauan lukisi, saisi
hän kuitenkin odottaa seuralaisiaan.

"Ei, mutta Tulla, mitä sinä ajattelet!" huudahti Lisbet äkkiä,
pysähtyen kesken työnsä -- hän oli juuri asettamassa vastahakoista
tukkaansa sykerölle -- "etkö aio pukeutua? Kellohan on ... hirveätä,
miten nopeasti aika kuluu... No, etkö jo kiiruhda?"

Tulla oli vanhin Hjortin tytöistä, noin pari vuotta yli kahdenkymmenen.
Hän oli pieni ja lihavahko ja kulki kumarassa ja hieman keinuen. Hän
käytti aina nenälaseja, jotka riippuivat nauhassa, tavallisesti
rikkinäisessä, parhaimmassa tapauksessa solmuisessa. Kasvoissa veti
huomion puoleensa pitkä nenä, niin pitkä, että se muistutti
jättiläissuurta pisaraa; sepä se pilasikin hänen kasvonsa, joita
kaunistivat hyvät, ystävälliset silmät ja suloinen hymyily. "Perhenenä"
-- "ukko Pennin" perintöä -- oli hänen, samoin kuin toistenkin
sisarusten, suurin suru. Siitä ei ollut päässyt vapaaksi kuin Dora; hän
oli perinyt äitinsä kauniin, suoran nenän, joka oli toisten kateuden,
tahi pikemminkin ihailun, esineenä.

Tullan kasvot saivat vakavan ilmeen.

"En", vastasi hän kainosti ja loi alas silmänsä, "minä en lähdekään
tanssiaisiin."

"Ei, mutta mitä sinä puhut -- etkö tule tanssiaisiin -- niin hienoihin
tanssiaisiin!"

Lisbet laski hämmästyksissään pitkän palmikkonsa kädestään ja kääntyi
Tullaan päin, nähdäkseen, puhuiko tämä totta.

"En tule, sillä minä olen löytänyt parempaa", vastasi Tulla samoin
kuin äsken.

Sekä Doran että Lisbetin pukeutuminen jäi kesken, he tulivat Tullan luo
ja koettivat "syventyä" hänen vastaukseensa.

"Mitä tarkoitat paremmalla?" kysyi Lisbet innoissaan, mutta samalla
hieman pelokkaasti.

"Sano, pikku Tulla!" virkkoi Dora, tarttuen Tullan käteen ja painaen
sen rintaansa vasten.

Mutta Tulla ei voinut vastata. Hän katsoi avuttomana sisariinsa, ja
suuret kyyneleet alkoivat vieriä pitkin hänen poskiaan.

"Rakas pikku 'Nora Nubb', emme me tahdo pahoittaa mieltäsi, emme me
ahdista sinua, oma kullannuppumme, ei, ei...!" huudahti Lisbet, ja
molemmat sisaret hyväilivät Tullaa ja puhuivat hänelle lempeitä sanoja,
aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, jota täytyi lohduttaa. Sitten
he uudelleen ryhtyivät pukeutumishommiinsa. Mutta Lisbet juoksi sitä
ennen äidin luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi: "Äiti,
tiedätkö, että Tulla ei tule tanssiaisiin, hän on löytänyt 'parempaa'."

Rouva Hjort hämmästyi kovin, mutta ei kysynyt mitään. "Vai niin ...
jahka ... rakas, pikku Tulla..." Muuta ei hän sanonut, mutta hänen
kasvonsa tulivat miettivän näköisiksi. Kukaan ei puhunut Tullalle
mitään, mutta hänen ilmoituksensa herätti kaikissa kunnioittavaa
ihmettelyä; heidän ihailunsa kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä
kohtaan oli saanut virikettä, he puhuivat kuiskaten keskenään siitä,
mitä Tulla mahtoi tarkoittaa, ja mitä merkitsi se, että "hän oli
löytänyt parempaa eikä lähtenyt tanssiaisiin."

Hjortin perheen elämäntapoihin kuului, että aina kun heidän piti lähteä
jonnekin, rouva ja neidit säännöllisesti tulivat viime hetkessä tahi
liian myöhään. Vaunut odottivat jo portilla, kun Lisbet vielä istui
peilin edessä, laitellen vastahakoista tukkaansa.

"Olen niin vihainen, niin vihainen!" huudahti hän, kääntäen
punoittavat, veitikkamaiset kasvonsa sisariinsa, "olen niin vihainen,
että ... syön vaikka rusinoita! Ja nenäni sitten! Oi, miten suuri se on
tänään, tytöt sanokaa, eikö se olekin tänään suurempi kuin
tavallisesti, suurempi kuin itse Tullan nenä!"

"Ei suinkaan, eihän toki!" vakuuttivat Dora ja Tulla yhtaikaa. "Se on
päinvastoin oikein pieni tänään!"

"Sen te sanotte vain lohduttaaksenne minua, senkin veitikat", nauroi
Lisbet. "Mun nenäni on suunnaton", lausui hän, "sen vertaa ei ole koko
Tukholmassa..."

Samassa astui sisään rouva Hjort valmiiksi pukeutuneena, pitseissä ja
koristuksissa, töyhtö hiuksissa ja kauneilla kasvoilla epäilyttävän
hieno ja nuorekas puna. Kun rouva Hjort oli lähdössä jonnekin, syventyi
hän niin omaan pukeutumiseensa, että hän kokonaan unohti tytöt; he
saivat tulla toimeen omin neuvoin vaatimattomine loppuunmyynneistä
ostettuine pukuineen, eikä kukaan heistä tullut ajatelleeksikaan, että
äiti ei olisi ollut aivan oikeassa pitäessään ennen kaikkea huolta
omasta komeasta ulkonäöstään.

"Mutta, äiti, kylläpä olet kaunis!" huudahti Lisbet ponnahtaen ylös
tuoliltaan, "kerrassaan ihastuttavan kaunis!"

"Niin olet, äiti, äiti kulta!" huusivat toisetkin yhteen ääneen,
ympäröiden äidin, joka hymyili ja käänteli itseään lapsellisen
tyytyväisenä, jotta tyttäret saisivat häntä ihailla.

Samassa avautui ovi varovasti ja kynnykselle astui ukko Penn. Hän ja
Tulla olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, sillä eroituksella
vain, että hänen nenänsä oli vieläkin pitempi ja punaisempi, hänen
silmänsä vieläkin lempeämmät ja hymyilynsä vieläkin liikuttavamman
lapsellinen ja iloinen kuin Tullan.

"Tyttö kullat", alkoi hän, mutta Lisbet ei antanut hänen jatkaa.

"Oi, isä, etkö näe, miten äiti on kaunis!" huudahti hän, lyöden kätensä
yhteen ja ojentaen ne isää kohti.

"Näen kyllä, sen olen nähnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta -- tarkoitan,
että hän on aina ollut kaunis. Mutta lapsi kullat, vaunut ovat
odottaneet jo neljännestunnin ja Lisbet on vasta alushameisillaan."

"Älä pelkää, isäukko, minä kyllä joudun ajoissa. Kas niin ... viidessä
minuutissa ... varo vaan, etten ole alhaalla ennen sinua!"

Hän syöksyi peilin luo, järjesteli vielä viimeisen kerran tukkaansa,
irvisti kuvalleen peilissä ja veti ylleen leningin, sillävälin kun
Tulla juoksenteli edestakaisin hakien viuhkoja, hansikkaita ja
nenäliinoja, tahi polvillaan kiinnitti ylös Doran tai Lisbetin hametta.

"Emme saa antaa isän odottaa!" taisteli Tulla yhtämittaa, joka kerran
yhä innokkaammin.

"Isä", kuiskasi Lisbet, kun he hetki sen jälkeen valmiiksi pukeutuneina
tulivat saliin, "Tulla ei lähde tanssiaisiin, hän on löytänyt
'parempaa!'"

Reviisori ei tiennyt mitä vastata. Hän ei enempää kuin toisetkaan
ymmärtänyt, mitä Tullan sanat merkitsivät; mutta niiden salaperäisyys
vaikutti häneen, ja hämillään ja liikutettuna hän pari kertaa
ystävällisesti ja osaaottavasti siveli Tullan punoittavia poskia.

"Mutta, tyttöseni, etkö luule että tulet katumaan...?" sanoi hän
epäröiden.

"Oi en, en", vastasi Tulla vilkkaasti, auttaessaan päällysvaatteita
sisariensa ylle, "ennen olin aina niin hirveästi peloissani, kun piti
lähteä tanssiaisiin; pelkäsin, että minua ei pyydettäisi tanssiin, ja
yhtä paljon pelkäsin, että joku tekisi sen ... sillä en koskaan
uskonut, että joku oikein todella tahtoi tanssia kanssani. Nyt pääsen
ajattelemasta kaikkea sitä ja minulla on niin hauska kotona."

Kun Tulla vihdoin oli saanut kaikki vaunuihin ja palvelustytön kanssa
pari kertaa juossut ylhäällä hakemassa viuhkoja ja hansikkaita, jotka
olivat unohtuneet, varoittanut sisaria menemästä tanssisaliin hameet
ylös kiinnitettyinä tai päällyskengät jalassa ja pyytänyt isää tuomaan
kotiin vähän makeisia lapsille, huokasi hän helpoituksesta ja kiiruhti
äidin ja sisarien huoneeseen panemaan järjestykseen hajalleen
heitettyjä vaatteita ja muita esineitä. Sitten hän meni omaan
huoneeseensa, joka oli makuukamarin toisella puolella, ja veti esiin
yhden piirongin laatikoista. Siinä oli joukko valmiiksi ommeltuja
lastenvaatteita; hän katseli niitä kauan ja silitti niitä hyväillen
kädellään.

Kaksi unelmaa hallitsi Tullan koko sielunelämää. Hän rakasti
intohimoisesti pieniä lapsia, ja hiljaisesta, salatusta toivosta, että
hän kerran itse pääsisi äidiksi, oli vähitellen kehittynyt unelma, että
hän saisi järjestää kodin pienille köyhille lapsille. Siinä hän
osottaisi heille kaikkea sitä hellyyttä, jota hän tunsi omaavansa,
mutta jota hän ei saanut käyttää. Tätä tulevaa kotia varten hän
valmisti ne vaatteet, joita hän joka ilta hiipi katsomaan, onnellisena
ja hartaana, niinkuin pyhäkköön.

Toinen unelma kohosi korkealle yli ajan ja paikan. Se oli toivo, että
hän kerran ikuisessa autuudessa Jumalan luona saisi tyydytystä
rakkaudenkaipuulleen, ja tie tämän unelman toteutumiseen kulki
haaveellisen uskonelämän kautta. Kukaan ei ollut tätä ennen saanut
katsoa sinne -- yksin oli hän kulkenut ja haaveksinut näillä
hiljaisilla, pyhillä teillä -- nyt vasta oli hän arasti paljastanut
salaisuutensa vakuuttaessaan, että hän oli "löytänyt jotakin parempaa."

Tunnin toisensa perästä hän istui ommellen pieniä vaatteita, loihtien
esiin toisen kauniin vaateparren toisensa jälkeen tilkuista, jotka oli
saanut eräältä rikkaalta ystävättäreltä. Illallista hän ei syönyt; hän
laittoi sen ainoastaan Vivalle ja pojille, ja kun nämä olivat
paneutuneet nukkumaan ja kello oli kymmenen, joi hän lasillisen vettä
ja imi sokeripalasta, laimentaakseen nälkäänsä. Sitten hän meni
sänkykamariin, avasi äitinsä kirjoituspöydän laatikon ja otti
talouskassasta 25 penniä, sillä niin paljon hän arveli illallisensa
maksavan ja pani rahat säästölaatikkoon tulevaa lastenkotia varten.
Sitten hän jälleen istuutui ompelemaan, ja kun hän noin yhden aikaan
pani maata, rukoili hän ensin palavasti Jumalaa, että hän pian pääsisi
järjestämään lastenkotiaan.

Ja sanomaton onnen tunne valtasi hänet; hänestä tuntui kuin olisi
valoisa pilvi ympäröinyt hänet, ja kuin olisi ääni pilvestä puhunut:
"Mitä ikinä pyydät, mitä ikinä sydämesi haluaa, sen saat -- sillä minä
rakastan uhreja ja rakkautta!"



IV.


Koko Hjortin perhe oli matkalla tanssiaisiin melkein ääneti. Rouva
Hjortissa olivat näyttelijättären vaistot heränneet -- se tapahtui aina
juhlallisissa tilaisuuksissa -- ja hän ajatteli, miten hän astuisi
sisään ja miten liikkuisi ja minkä ilmeen ottaisi. Doran mielessä
väikkyi yksi ainoa kuva, ja Lisbetin ajatukset hyppivät asiasta
toiseen: "Saa nähdä, pyydetäänkö minua tanssiin ... mitähän, jos
joku rakastuisi minuun ... lienenköhän kiinnittänyt hameeni
kunnollisesti ... kunpa ei nenäni vaan olisi kovin punainen." Ja "ukko
Penn" oli hiljainen kuten aina. Hän nautti siitä, että sai istua hiljaa
nurkassaan, eikä ollut pakoitettu puhumaan turhuuksia.

Rouva Hjort oli varmaankin iskenyt harhaan suunnitellessaan
esiintymistään tänä iltana. Hämärät muistot niiltä ajoilta, jolloin hän
esitti kuningatarta teatterissa, olivat varmaan johtuneet hänen
mieleensä ja panneet hänen päänsä pyörälle, sillä hän astui saliin kuin
kuninkaallinen henkilö ikään, tervehtien oikealle ja vasemmalle, ilman
että kukaan vastasi hänen tervehdyksiinsä. Vihdoin hän kumarsi
yhteisesti kaikille ja istuutui sohvaan -- ja samalla levisi hänen
kasvoillensa äkkiä liikuttavan lapsellinen ja säikähtänyt ilme, joka
teki tyhjäksi koko kuninkaallisen esiintymisen. Tyttöjä hieman vaivasi
tämä juhlallinen, epäonnistunut alkutoimitus; he nykivät äitiä hameesta
saadakseen häntä lopettamaan tervehtimisensä, mutta kun se ei
onnistunut, alkoi heistä tuntua että ihmiset olivat hirveän tuhmia ja
epäystävällisiä, kun eivät vastanneet hänen tervehdyksiinsä.

Mutta harmit haihtuivat pian, sillä Doran ympäröi kohta joukko
kavaljeereja, jotka puhellen ja nauraen merkitsivät nimensä hänen
tanssilistaansa. Hän ei ollut mikään kaunotar, tuo pikku Dora Hjort,
mutta hänellä oli häikäisevän kaunis hipiä ja säteilevän kirkkaat
siniset silmät, ja hänen hymyilynsä oli vastustamaton. Hän oli yksi
niitä onnellisia, joihin viehättyy ja ihastuu, tietämättä itsekään
miksi.

Lisbetillä taas oli muita syitä, jotka estivät häntä ajattelemasta
ketään muuta kuin itseään. Uteliaana tirkisteli hän ympärilleen,
hintelä vartalo eteenpäin kenossa, ja pureskellen viuhkaansa. Niin
monta herraa oli Doran ympärillä -- eikö kukaan tulisi pyytämään
tanssiin häntä, eikö kukaan rakastuisi häneen? Ja hänen poskiansa ja
nenäänsä alkoi polttaa ja pistellä, ja suuret mustat silmät -- hänen
ainoa ylpeytensä -- saivat yhä levottomamman ja onnettomamman ilmeen.
"Voiko olla mahdollista, että kukaan ei aio pyytää minua, vaan
ainoastaan Doraa -- eivätkö he sitten tiedä, että minä tanssin paljon
paremmin... Dora tanssii kömpelösti ... oi, jospa he vaan koettaisivat,
jospa he tietäisivät, miten hyvästi minä tanssin" -- ja hän hypähti
tahtomattaan pari kertaa paikallaan -- "oi, taivas, saanko nyt istua
koko illan, vain sentähden että nenäni on niin pitkä -- miksi on Jumala
luonut isälle niin pitkän nenän, että siitä on tullut kaikkien hänen
lastensa onnettomuus ... paitsi Doran ja... Oi, miten väärin ... miten
väärin se on!"

Tähän loppuivat kuitenkin hänen synkät mietteensä, sillä eräs tuttu
herra ilmestyi äkkiä hänen eteensä ja pyysi häntä tanssiin.

Lisbetin kasvot saivat heti toisen ilmeen; säteilevin silmin merkitsi
hän ensimäisen valssin ja alkoi hyppiä ja hyräillä ihastuksesta. Nyt ei
enää ollut hätää, nyt tulisi kyllä pian koko tanssiohjelma täyteen, ja
sitten -- sitten joku rakastuisi häneen... "Kunhan vaan saavat nähdä,
miten hyvästi minä tanssin, niin kyllä sitten..." ajatteli hän.

Doralla oli muita huolia. Miksi ei Eugen jo tullut -- miten saattoi hän
viipyä niin kauan, jos hän todella rakasti häntä? Miten kiihkeän
kärsimätön olikaan Dora ollut, miten hitaasti olivatkaan hänen
mielestään tunnit kuluneet, ja Eugen ei edes tullut niin ajoissa,
että olisi voinut saada tanssin häneltä! Kohta oli koko hänen
tanssiohjelmansa täysi! "Nuo tuhmat ihmiset, jospa he antaisivat minun
olla rauhassa -- kas niin, nyt en enää näytäkään heille ohjelmaani!" Ja
hän pisti ohjelman vyöhönsä ja vastasi haikailematta, että hänet oli jo
pyydetty kotiljonkiin, jonka hän päätti säästää Eugenille.

Vihdoin näki hän Eugenin suuren tanssisalin toisessa päässä. Hänen
silmänsä alkoivat sädehtiä, niin että hänen vieressään olevan herran
täytyi kääntyä katsomaan, mikä hänet teki niin kauniiksi. Silloin hän
punastui yhä enemmän, aina hienoa, valkoista kaulaa myöten, ja hänen
silmänsä tulivat kosteiksi mielenliikutuksesta.

Mutta kun Eugen tuli lähemmäksi, vavahti hänen sydämensä
kauhistuksesta. Hän näytti niin juhlallisen jäykältä siinä hitaasti ja
suorana kävellessään, että Doran koko rohkeus katosi. "Onko hän
todellakin tuon näköinen", ajatteli hän, "en tunne häntä -- pelkään ...
mitä hän sanoneekaan, kun minulla on kotiljonki tallella ... hän
tietysti arvaa, että olen säästänyt sen häntä varten ja petkuttanut
toisia herroja..."

Vasta kun Eugen tuli lähemmäksi ja huomasi Doran, muuttui ilme hänen
kasvoillaan; hänen silmissään välähti salama, ja välinpitämättömyys
katosi ja jätti sijaa valoisalle, hieman surumieliselle hymylle, joka
teki hänen jäykät, säännölliset kasvonsa miellyttävän näköisiksi.

Hän tuli suoraan Doran luo, kumarsi, puristi hänen kättään, ja katsoi
häneen ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrättehän, että olen tullut tänne
yksinomaan teidän tähtenne, teitä nähdäkseni, ja että muuten minusta
tanssiaiset ovat sanomattoman ikävät?"

"Tulen myöhään", sanoi hän, "eikä teillä tietystikään ole yhtään
tanssia jälellä?"

Ja hän ojensi kätensä saadakseen Doran tanssiohjelman ja hymyili
veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Teillä on
tietystikin tanssi jälellä minua varten?"

Dora ei vastannut, hän ojensi vain tanssiohjelmansa, johon Eugen
kirjoitti nimensä kotiljonkia varten. Sitten hän jäi Doran viereen
seisomaan, leikitteli hieman omavaltaisesti hänen viuhkallaan, puheli
ja laski leikkiä matalalla, kuiskaavalla äänellä, joka antoi
jokapäiväisimmillekin sanoille salaperäisen merkityksen. Vihdoin
soitettiin tanssiin, ja Doran kavaljeeri tuli hakemaan häntä ensi
valssiin; silloin tuli Eugen synkän ja tyytymättömän näköiseksi, ja kun
Dora laski pyöreän, pehmeän kätensä tanssittajansa käsivarrelle,
katseli hän heitä molempia tavalla, josta olisi voinut päättää hänen
kärsineen persoonallisen loukkauksen. Dora seurasi vastahakoisesti; kun
hän oli astunut pari askelta, käänsi hän päätään ja katsahti Eugeniin
säteilevin silmin, ikäänkuin sanoakseen: "Älä ole niin tyytymättömän
näköinen -- tiedäthän, että minä kaikkein mieluummin olisin sinun
luonasi!"

Eugen ei koko iltana tanssinut muuta kuin yhden ainoan valssin Lisbetin
kanssa. Silloin hänen kasvonsa saivat iloisen, leikillisen ilmeen; tuo
nuori tyttö tanssi erittäin hyvin ja oli niin riemullisen iloinen, kun
hänen tanssiohjelmansa oli melkein täysi, että hänen lapsellinen ilonsa
tarttui Eugeniinkin. Mutta senjälkeen hän seisoskeli koko illan ovien
pielissä ja seurasi katseellaan Doraa.

Vihdoin oli illallinen syöty ja kotiljonki alkoi. Eugen, joka koko
illallisen ajan oli palvellut Doraa niin varman näköisenä
omistusoikeudestaan, että kukaan muu ei uskaltanut lähestyäkään,
tarjosi nyt käsivartensa Doralle ja vei hänet saliin. Hän oli valinnut
syrjäisen nurkan, toivossa että saisi istua siellä rauhassa Doran
kanssa, mutta siinä hän erehtyi, sillä Doran luo tuli puhuttelijoita
joka vuorolla ja lopuksi hän sai lukemattoman joukon kukkavihkoja.
Eugenin kasvoille tuli taaskin tyytymätön ilme -- mitä oli kaikilla
luutnanttinulikoilla täällä tekemistä, eivätkö he ymmärtäneet, että
tämän ruusun oli hän poimiva, että heidän oli turha ojennella käsiään
sitä ottamaan? Dora näytti sitävastoin yhä iloisemmalta ja
onnellisemmalta. Hänestä oli niin sanomattoman hauskaa näyttää
Eugenille, miten häntä, Doraa, kaikki ihailivat, ja nähdä tuo synkkä,
mustasukkainen ilme hänen silmissään. Hänen teki mieli nauraa ääneen
onnesta ja ihastuksesta.

Kun naiset jakoivat kotiljonkimerkkejä herroille, ei Eugen saanut
muilta kuin Doralta. Nuoret tytöt olivat viisaampia ja selvänäköisempiä
kuin herrat; he ymmärsivät, että Eugen tanssikavaljeerina ja kosijana
ei enää ajatellut heitä, senvuoksi eivät hekään enää välittäneet
hänestä.

"Näettekö eron teidän ja minun välillä", sanoi Eugen puoleksi
surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen, "teidän tienne on
valoisa ja kukilla koristeltu, minun sitävastoin... Luuletteko, että ne
ovat kaksi parallelliviivaa, jotka eivät voi kohdata toisiaan?"

Dora oli hämillään, katsoi ensin alas ja sitten ylös avuttoman
näköisenä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä sanoa. Hän ei ymmärtänyt,
mitä "parallelliviiva" merkitsi, ja se teki hänet levottomaksi, niin
että hän ei osannut sanoa mitään.

Eugen ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa, ja hänen silmänsä saivat äkkiä
syvästi surullisen ilmeen.

"Jos ... jos minä antaisin teille yhden kukkavihkoistani", sanoi Dora
nopeasti ja liikutettuna hänen surullisesta katseestaan, "niin
ottaisitteko sen ... tarkoitan, että tahtoisitteko kukkasen ...
minulta?"

"Tarkoitatteko ... että antaisimme viivoille uuden suunnan",
kuiskasi Eugen, kumartuen hänen ylitsensä, "voisivatko 18-vuotiaan ja
35-vuotiaan tiet kenties kuitenkin yhtyä?" lisäsi hän vielä
matalammalla äänellä.

Dora ei vastannut, mutta valitsi huolellisesti kauneimman kukkasen
kukkavihkoistaan ja ojensi sen hänelle, onnellisena ja voitokkaasti
hymyillen. Hän tarttui siihen kiivaasti, vei sen huulilleen, ikäänkuin
suudellakseen sitä, ja kätki sen sitten povelleen. Sitten hän tarttui
Doraa vyötäisiin, tanssitti häntä kierroksen ja vei hänet senjälkeen
ulos salista, pieneen tyhjään huoneeseen salin vieressä.

Siellä murtautuivat esille kaikki hänen tunteensa; hän sanoi Doralle,
ei enää peitetyin sanoin ja hämärinä viittauksina, vaan suoraan ja
selvästi, että hän rakasti häntä, että hän oli hänen hyvä enkelinsä,
hänen ilonsa, hänen elämänsä aurinko, hänen kaikkensa. Hän ei ollut
koskaan rakastanut ketään niin kuin Doraa, ja jollei Dora tahtonut
tulla hänen vaimokseen, ei hän tulisi koskaan maistamaan rakkauden
onnea.

Dora kuunteli silmät alas luotuina ja kalpenevin poskin; olipa, kuin
olisi valkeata lunta satanut hienolle, heloittavalle hipiälle.

"Mutta sanokaa toki jotain -- sanokaa jotain!" huudahti vihdoin Eugen
kiihkoisasti.

"Oi, olen niin onnellinen, niin onnellinen", kuiskasi Dora värisevällä
äänellä.

"Sinä siis rakastat minua", kuiskasi Eugen, puristaen Doran kättä, jota
hän piteli omassaan, "minua ... minua itseäni ... ei asessori Blumia,
ei edullista naimiskauppaa ... vaan minua ... vanhaa epäilijää..."

"Minä rakastan ... sinua", kuiskasi Dora, ja kainouden tunne, joka
hänet valtasi, kun hänen piti sanoa "sinä", sai hänet puhumaan niin
juhlallisesti, kuin olisi hän seisonut alttarin tahi tuomioistuimen
edessä. "Onko se totta?" lisäsi hän, ja kainous ja hämmennys muuttui
riemuitsevaksi, lapselliseksi iloksi, "onko se totta ... että me ...
olemme kihloissa? ... sulhanen ja morsian?... minäkö ... minähän olen
vasta 18 vuotta ... niinkö aikaisin ... saanko kertoa sen ...
julkaisemmeko..."

Eugen hymyili Doran lapselliselle innostukselle, mutta samalla oli
siinä jotain, joka tuntui hänestä vastenmieliseltä.

"Toistaiseksi pidämme sen omana salaisuutenamme, eikö niin?" sanoi hän,
ja hänen äänessään oli moittiva sävy, joka säikähdytti Doraa, "ainakin
muutaman päivän pidämme rakkautemme salassa ihmisten tungettelevalta
uteliaisuudelta."

"Niin ... mutta miten kauan ... on vaikeata olla puhumatta siitä..."

"Vaikeata?"

Hän katseli Doraa ihmetellen ja pahoillaan.

"Niin, isälle ja äidille ja Anna Ekbergille, joka on paras ystäväni ja
tietää kaikki salaisuuteni..."

Eugen ei heti vastannut. Tumma varjo laskeutui hänen kasvoilleen, ja
pettymyksen tunne tuli äskeisen palavan innostuksen sijaan.

"Minä toivon, että et kerro kihlauksestamme vielä kenellekään -- etkö
tahdo täyttää sitä toivomusta?" sanoi hän matalalla äänellä.

"Kyllä -- tietysti, koska niin tahdot!" vastasi Dora, mutta itsekseen
hän ajatteli: "Paitsi Annalle, sillä me olemme luvanneet kertoa
toisillemme kaikki salaisuutemme."

Eugen tarttui hänen molempiin käsiinsä, veti hänet luokseen ja katsoi
kauan ja tutkivasti hänen silmiinsä; näytti siltä, kuin olisi hän
tahtonut tuon nuoren, kehittymättömän olennon silmistä lukea, mitä
hänen sielussaan liikkui. Epäselvästi kuin unessa oli hän siellä
huomaavinaan jotain, joka ei miellyttänyt häntä; hän huokasi ja laski
irti hänen molemmat kätensä. "Onko hän vilpitön?" ajatteli Eugen. "Vai
valehtelevatko nuo kirkkaat, siniset silmät?"

Mutta Dora hiipi hänen luokseen ja katsoi hänen silmiinsä pelokkaasti
ja lapsellisen viattomasti, ja silloin hävisivät kaikki ajatukset sen
hurmaavan onnentunteen tieltä, jonka tuon nuoren tytön elämää uhkuva
olemus herätti hänessä.

"Me tulemme onnellisiksi, Dorani", kuiskasi hän kiihkeästi ja veti
hänet jälleen luokseen, "sen täyden, ehdottoman luottamuksen avulla,
joka on rakkauden perustus. Eikö niin, armaani?"

"Niin ... niin", kuiskasi Dora ja nojautui pehmeästi ja hyväillen hänen
rintaansa vasten. Luottamus -- perustus -- mitä hän siitä välitti? Hän
aikoi rakastaa, eikä mitään muuta.

"Pane mieleesi, armas Dorani, että kun vaan on keskinäistä luottamusta,
vilpittömyyttä, niin me tulemme onnellisiksi ... kaikkine vikoinemme,
virheinemme ... vaikka miten paljon rikkoisimme toisiamme vastaan...
Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"

"Ymmärrän ... armaani..."

Ja sanomaton onnen tunne täytti Doran koko olemuksen, kun Eugenin
kauniit mustat silmät noin katsoivat häneen. Tietysti heillä olisi
"luottamusta", tietysti he tulisivat onnellisiksi, onnellisemmiksi kuin
kukaan ennen heitä!

Kun kotiljonki oli päättynyt, sanoi Eugen hyvästi Doralle ja lähti
pois. Hän ei tahtonut enää tavata ihmisiä, hän tahtoi olla yksin
tunteineen. Hän olisi tahtonut olla katoolisessa maassa, voidakseen
hiipiä jonkun kirkon pimentoon rukoilemaan ja ajattelemaan
hiljaisuudessa, niin syvä ja vakava asia oli hänestä se liitto, jonka
hän äsken juuri oli solminnut. Kunpa hän tulisi onnelliseksi, tuo
kokematon, lapsellinen, lämminsydäminen nuori tyttö, ja kunpa hän
ymmärtäisi, miten korkealle hän, Eugen, tahtoi asettaa hänet, miten
paljon hän vaati vaimoltaan, mutta miten paljon hän myöskin oli valmis
antamaan.

Nyt, kun tanssimusiikin säveleet ja Doran läheisyys eivät enää
lumonneet häntä, hävisi osa siitä hurmauksesta, jota hän äsken oli
tuntenut, ja levottomat ajatukset alkoivat vaivata häntä; ne tulivat
hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, hänen siinä kulkiessaan pitkin
katua, turkinkaulus ylhäällä ja lakki niin alhaalla otsassa kuin
mahdollista.

"Onni!" ajatteli hän, "eikö meitä pikemminkin odota levottomuus,
taistelu -- ja jos tahdon olla rehellinen itseäni kohtaan, eikö minun
täydy tunnustaa, että sitä juuri pelkäänkin? Kaksi niin vastakkaista
luonnetta ei voi sopia yhteen... Ihmeellistä ... eikö tunnu siltä, kuin
aivan pakosta tekisi sitä, minkä uskoo koituvan itselleen
onnettomuudeksi? Kuinka olenkaan taistellut -- miettinyt -- punninnut
-- ja kuitenkaan en voi toisin tehdä. -- Voiko oikeastaan kaksi ihmistä
olla enemmän erilaisia? Erilaisia -- ja kuitenkin niin samanlaisia.
Sepä juuri on niin monen ihmisen onnettomuus, että he eivät ole
yksinomaan sitä, mitä ovat, vaan että heissä on niin monta
perusominaisuutta. Miksi en minä ole joka suhteessa pedantti? Miksi on
minussa, joka olen perheeni kaikkien jäykkien, täsmällisten tapojen
orja, samalla kertaa näin paljon romantiikkaa? Sillä romantillista on
naida kahdeksantoista-vuotias tyttö, entisen näyttelijättären tytär,
huonosti kasvatettu, kokematon, ymmärtämätön olento... se on
haaveellista romantiikkaa, joka vie herra ties mihin! -- Hui hai!
Taas olen epäilijä, joka mietiskelen, epäilen, revin rikki
kaikki. Tyhmyyttä ... tyhmyyttä ... kenessäpä ihmisessä ei ole
ristiriitaisuutta? Elämän koulu juuri saattaa inhimillisen
epäjohdonmukaisuuden säännönmukaisuuteen... Lopeta, Eugen Blum,
itsekkäät mietiskelysi, sillä ollaksesi rehellinen täytyy sinun
tunnustaa, että mietiskelysi johtuu siitä, että pelkäät, ettet tule
onnelliseksi. Ajattele ennemmin sitä, että sinun ennen kaikkea tulee
tehdä hänet onnelliseksi, ja saatpa nähdä, että koko elämänkatsomuksesi
muuttuu."

Ja äkkiä hänestä tuntui, että kaikki hänen ympärillään ja hänen
sisässään valkeni. Lumi narisi hauskasti hänen jalkainsa alla,
talvi-ilma ei enää ollut purevan kylmä, vaan raitis ja eloisa kuin
Doran nauru, ja tähdet taivaalla välkkyivät niin majesteetillisen
kirkkaina ja tyyninä, että kaikki pieni ja häiritsevä haihtui pois ja
sijalle tuli suuri, melkein pyhä rauha.

Ja hänen sydämensä syvimmässä, salaisessa sopukassa, jota hän niin
mustasukkaisesti oli varjellut kaikkien katseilta, mutta jonka ovet
ajattelematon nuori tyttö oli avannut selkosen selälleen, siellä alkoi
soida ja laulaa -- oli kuin lintuset olisivat viserrelleet tahi iloiset
lapsen-äänet keväällä riemuinneet: "Sinä tulet onnelliseksi -- tulet
onnelliseksi -- tulet onnelliseksi, sillä olet löytänyt elämän
ihanimman onnen: rakastat ja olet rakastettu!"



V.


Kaikilla Blumin perheen jäsenillä oli jollain huomattavalla paikalla
huoneustossaan öljyväreillä maalattu muotokuva, joka esitti vanhaa
harmaapartaista, juhlallisen ja arvokkaan näköistä miestä,
hännystakkiin puettua ja Vaasan ritarikunnan merkillä koristettua.

Se oli vanha kauppaneuvos Karl Eugen Blum, perheen kantaisä, aikoinaan
yksi pääkaupungin rikkaimpia ja arvokkaimpia porvareita. Blumin
perheessä eli yhä vielä muistotietoina kertomuksia tämän suurmiehen
ajoilta, kertomuksia hänen vieraanvaraisesta kodistaan, Blumin perheen
tanssiaisista, jonne ylhäinen aateli piti kunnianaan tulla kutsutuksi,
eräästä kutsusta Karl Johanin luo, missä kauppaneuvokselle tarjottiin
rahaministerin salkku, aatelis-arvo y.m., mutta jotka tarjoukset
hyljättiin. Hyljätty aatelis-arvo varsinkin oli tärkeä kohta noiden
unohtumattomien muistojen joukossa; se kummitteli vieläkin komeissa
nimikirjaimissa ja sineteissä, joissa oli vaakunaa muistuttavia
merkkejä, tyyliteltyjä lehtiä ja kukkia.

Tätä vanhaa arvokasta esi-isää ympäröi kunnioituksen sädekehä, joka loi
varjonsa koko perheeseen, aina sen nuorimpiin jäseniin saakka. Häneltä
oli perintönä kulkenut myöskin Blumin perheen yhteinen ulkonäkö, niin
että voitiin puhua "Blumien nenästä", "blumilaisista käsistä" j.n.e. Ja
hän se oli myöskin ostanut Blumien suuren perhehaudan Uudella
kirkkomaalla, jossa lepäsi kolme sukupolvea Blumeja, ja jota kaikki
perheen jäsenet pitivät ainoana paikkana, missä joku Blumin nimeä
kantava saattoi nukkua kuoleman unta.

Tämän etevän miehen muotokuvan alla istuivat eräänä iltana kauppaneuvos
Blum nuor. ja hänen rouvansa, syntyisin Blum, miehensä serkku, molemmat
sen kunnianarvoisuuden ympäröiminä, jota muotokuva säteili.
Kauppaneuvos pelasi pasianssia, ja rouva kutoi sinisenvalkeaa
lapsenpukua. Kauppaneuvos koetteli nyt seitsemättä kertaa
kärsivällisyyttään samassa pasianssissa; hänen mielikuvituksessaan
kuuluivat onnellinen pasianssi ja hyvä yö-uni jollakin tavoin yhteen,
ja senvuoksi hän joka ilta jatkoi korttiensa levittelemistä, kunnes
voittoja oli enemmän kuin tappioita. Huoneessa oli kaikki hiljaista;
paitsi sitä että aviopuolisot silloin tällöin vaihtoivat pari sanaa, ei
kuulunut muuta kuin korttien kahinaa, rouvan puupuikkojen rapinaa, ja
kellojen ääni, kun ne löivät joka huoneessa, ensin vierashuoneessa,
sitten salissa, ruokasalissa ja tupakkahuoneessa, ainoastaan parin
sekunnin, korkeintaan yhden minuutin väliajoilla.

Noin kahdeksan aikaan soi ovikello, ja heti sen jälkeen astui Eugen
sisään. Hän tervehti vanhempiaan pikemmin kohteliaasti kuin
sydämellisesti, istuutui nojatuoliin ja tiedusteli tarkkaan isän ja
äidin vointia, miten oli kauppaneuvoksen luuvalon ja rouvan vatsan
laita. Sitten kun nämä alkupuheet, jotka olivat välttämättömät Blumin
perheen jäsenten kesken, olivat pidetyt, istuttiin hetkinen ääneti;
herra ja rouva Blum odottivat, mitä Eugenilla oli sanottavaa, ja Eugen
odotti sitä rohkeuden määrää, mitä hän tällä hetkellä tarvitsi. Rouva
tukahdutti hienotunteisesti huokauksen, joka kohosi hänen rinnastaan,
ja kauppaneuvos karisteli kurkkuaan ja päästeli tuontuostakin omituisia
ääniä, joiden Eugen tiesi merkitsevän sisällistä levottomuutta.

Eugen oli hyvin kalpea; hänen mielensä oli kovasti kiihdyksissä. Hän ei
yleensä pitänyt siitä, että ihmiset, vanhemmatkaan, sekaantuivat hänen
asioihinsa. Hän ei mielellään puhunut itsestään ja tunteistaan, mutta
tällä hetkellä tunsi hän, että hänen velvollisuutensa oli puhua
vanhemmilleen kosinnastaan ja pyytää heidän myöntymystään avioliittoon.
Tieto siitä, että tätä myöntymystä ei annettaisi ilolla, ei
luonnollisestikaan parantanut hänen mielialaansa. Myöskin se häntä
vaivasi, että tyttö, jonka hän aikoi esittää talon tulevana tyttärenä,
ei oikeastaan ollut kaunis, ainakaan ei valokuvassa, missä ei näkynyt
hänen kasvojensa kaunis hipiä ja silmiensä sielukas ilme. Blumin perhe
vieroksui yleensä rumia ihmisiä; rouva, koska itse oli ollut kaunotar,
herra, koska oli nainut kaunottaren, ja lapset syystä että heidät oli
kasvatettu ulkonäön mukaan arvostelemaan ihmisiä. Eugen tunsi senvuoksi
arkuutta ja pelokkuutta ajatellessaan sitä arvostelua, minkä alaiseksi
Dora oli joutuva.

"Olen tullut tänne kertoakseni, että se, mitä isä ja äiti niin monta
kertaa ovat toivoneet, on nyt tapahtunut", sanoi hän vihdoin nieleksien
hermostuneesti. "Olen jo kauan tuntenut kiintymystä erääseen nuoreen
tyttöön, mutta kun en ole tiennyt, onko hän välittänyt minusta, en ole
kertonut asiasta. Nyt tiedän, että olen saavuttanut hänen
vastarakkautensa; pyydän sentähden siunaustanne avioliittooni Dora
Hjortin, nuoren, suloisen tytön kanssa, josta varmaan on tuleva teille
hyvä tytär."

Ilmoitus, joka annettiin liikutetulla ja juhlallisella äänellä, ei
oikeastaan ollut yllätys; sekä herra että rouva Blum olivat toisten
lastensa kautta kuulleet, että huhut viime aikoma olivat asettaneet
Eugenin nimen yhteyteen Dora Hjortin kanssa, ja he olivat monta kertaa
tiedustelleet Eugenilta asiaa, mutta aina saaneet kierteleviä
vastauksia. Molemmat katsoivat nyt kuitenkin sopivaksi olla olevinaan
hämmästyneitä.

"Rakas Eugen", sanoi rouva Blum hieman jäykästi, "tietysti onnittelemme
sinua sydämestämme. Mutta ... mikäli olen kuullut, on sinun ... on se
nuori tyttö, jonka olet valinnut, vasta melkein lapsi."

"Niin kyllä, hän on vasta 18-vuotias..."

Rouva Blum ei vastannut, pudisti vain päätään osaa-ottavasti hymyillen.

"Rakas poikaseni", sanoi kauppaneuvos jonkun verran ystävällisemmin
kuin rouva, "isällisen siunaukseni tietysti saat ... onhan sinulla
vapaus määrätä oman elämäsi, ja ethän ole tähän saakka tehnyt mitään,
mikä ei olisi ollut hyvää ja oikein. Mutta pieni varoitus lienee
kuitenkin tarpeen... Sinä olet melkein kaksi kertaa niin vanha kuin...
kuin se tyttö, jonka olet valinnut... Ja sitten ... perhe ... olet kai
hankkinut tietoja..."

Mutta nyt saivat Eugenin kasvot melkein jäykän ja ylhäisen torjuvan
ilmeen, että hän herätti enemmän kunnioitusta kuin itse isoisä
seinällä.

"Perhe on kunniallinen ja hyvä", sanoi hän lyhyesti, "vaikkakaan ei
varakas. Mutta minulla on jumalan kiitos sen verran varoja, että voin
itse elättää vaimoni, ilman kenenkään apua..."

"No, no", sanoi kauppaneuvos, äänessä hieman moittiva sävy. Hän oli
auttanut kaikkia toisia lapsiaan, kun he menivät naimisiin, ja oli nyt
Eugenin sanoissa huomaavinaan jonkinlaista uhittelua rikkaan isän
hyväntahtoista sekaantumista vastaan hänen asioihinsa. Rouva Blum
huokasi ja pudisti taas päätään surumielisesti hymyillen. Eugenin
puheesta ja sydäntään kalvavasta suruisesta tunteesta, joka oli niin
toista kuin mitä hän toisten lastensa kihloihin mennessä oli tuntenut,
hän ymmärsi, että tässä oli monien ikävyyksien ja selkkausten alku. Ja
miksi tämän piti tapahtua Eugenille -- hienolle, järkevälle Eugenille
-- sitä hän ei voinut ymmärtää! Mutta tietysti oli hänen; eteensä
osunut joku oikein ... hän ei edes ajatuksissaan lausunut sanaa, joka
hänen mielessään liikkui.

"Eikö sinulla ole ... hm ... tulevan morsiamesi valokuvaa...?" kysyi
hän vihdoin koettaen tekeytyä ystävälliseksi. Mutta hymyily, jolla hän
koetti peittää jäykkyyttään, ei ollut ystävällinen, vaan naurettavan
armollinen.

Eugen otti esiin valokuvan ja ojensi sen äidilleen.

Rouva Blum katsoi sitä hetkisen, ilman että ilme hänen kasvoissaan
muuttui, ja antoi sitten kuvan miehelleen.

"Mikä pieni ruma otus", ajatteli hän, "sekin todistus siitä, että hän
tietysti on..." ja taaskaan ei hän mielessään lausunut tuota
vastenmielistä sanaa.

Kauppaneuvos tuli ystävällisemmän näköiseksi nähdessään Doran kuvan. Se
viehätysvoima, mikä Doralla oli miehiin nähden, vaikutti nytkin.

"Hyvän ja suloisen näköinen", sanoi hän antaen kuvan takaisin
Eugenille, joka katsoi siihen hellästi ja pisti sen lompakkoonsa.

"Niin, minusta näyttää, että hän on sellainen, josta herrat pitävät",
sanoi rouva Blum; hymy, jonka hän koetti tehdä veitikkamaiseksi, oli
melkein ilkeä.

"Toivon, äiti kulta, että kun opit tuntemaan Doran, saat nähdä, että
hänestä myöskin naiset pitävät", sanoi Eugen sävyisästi.

Samassa soi ovikello.

"Kas niin", huudahti rouva Blum, "se on Dufva, tunnen hänen
soittonsa... Mutta en ymmärrä ... eihän nyt ole hänen päivänsä... Hänpä
tulee tosiaankin sopimattomaan aikaan."

Mutta eversti Dufva astui kaikissa tapauksissa sisään, pää pystyssä ja
polvet kankeina kuten tavallisesti. Hän ei ensinkään huomannut, että
vastaanotto ei ollut erityisen sydämellinen, hän tervehti iloisesti
kaikkia ja istuutui kursailematta mukavimpaan tuoliin, minkä löysi. Hän
oli päättänyt tänä iltana juoda teetä rouva Blumin luona, eikä
ajatellut, tuliko sopivaan aikaan vai ei.

"Paha ilma tänään", sanoi eversti, hieroen tyytyväisenä käsiään. Tuuli
ja lumiräntä ulkona teki huoneen lämmön vieläkin hauskemmaksi ja
miellyttävämmäksi.

Kauppaneuvos vaikeni ja rouva taivutti päätään, tunnustaen sillä
everstin huomiot oikeiksi.

Eversti jatkoi sillä välin puheluaan, vaikeni silloin tällöin
hetkiseksi, katsellen ympärilleen ja odottaen, että joku vastaisi
hänelle, mutta kun ei vastausta tullut, jatkoi hän rauhassa
mietelmiään. Lopuksi hän äkkiä kääntyi Eugenin puoleen ja huudahti:

"Tiedätkö, ystäväiseni, sinusta on alettu juoruta. Miten on asian
laita ... onko kaikki pelkkää puhetta, vaan saanko tosiaankin ... onko
minulla kunnia, olin vähällä sanoa ... onnitella sinua?"

Toisenlaisten asianhaarain vallitessa olisi Eugen epäilemättä vastannut
kierrellen, mutta nyt hän kaipasi osanottoa ja ystävällisyyttä;
sitäpaitsi hän hämärästi toivoi, että saisi everstistä liittolaisen
vanhempiensa ylpeyttä vastaan.

"Kyllä", vastasi hän senvuoksi melkeinpä ystävällisesti, "asia on
todellakin niin -- olen juuri kertonut vanhemmilleni kihlauksestani."

Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa olisi everstinkin vastaus ollut
toinen, sillä hänen mielestään oli avioliitto omiaan tekemään miehen
onnettomaksi; mutta nyt hänestä, samoin kuin Eugenistakin, tuntui
hyvältä saada liittoutua Blumin herrasväen pahaa tuulta vastaan.

"Siinä tapauksessa, rakas poikaseni ... onnittelen sinua ... onnittelen
sinua sydämestäni!" huudahti hän ja syleili Eugenia. "Minä jo
tiedänkin, kuka se on. Filippa, -- eversti kutsui kaikkia
palvelijoitaan tällä nimellä, hänellä ne vaihtuivat usein, niin että
hänellä nyt oli jo kymmenes Filippa -- Filippa on kai edes tämän ainoan
kerran puhunut totta? Neiti Dora Hjort, eikö niin?"

"Niin", sanoi Eugen vastahakoisesti. "En todellakaan tiennyt, että
kihlaukseni, jota niin paljon kuin mahdollista olen koettanut pitää
salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta, jo on ollut kaikkien
piikojen hampaissa."

"Filippa on tällä kertaa saanut tietonsa varmoista lähteistä", nauroi
eversti, "hän on kuullut uutisen eräältä toveriltaan, joka palvelee
Ekbergillä, jossa sinun valittusi on kuin tytär talossa. Filippa
juttusi kuten tavallisesti kaikenlaista, mutta vasta kun hän alkoi
puhua sinusta, kuuntelin hänen puhettaan. Hullujen suusta saa toisinaan
kuulla mieluisia totuuksia -- tuo vanha noita kertoi, että sinun
valittusi on niin korviaan myöten rakastunut, ettei voi puhuakaan
muusta kuin sinusta..."

Eversti veti Eugenia takinkauluksesta ja iski veitikkamaisesti silmää.

Eugen ei vastannut; hän oli hyvin kalpea, ja saattoi töintuskin
säilyttää mielenmalttinsa. Oliko mahdollista, että Dora oli rikkonut
heidän sopimuksensa -- että hän oli puhunut heidän kihlauksestaan
palvelijattarienkin kuullen? Hän, Eugen, oli pitänyt rakkautensa niin
pyhänä, että oli tuskin voinut puhua siitä vanhemmilleen...

Ei tullut mitään Eugenin ja everstin toivosta, että voisivat yhdessä
sulattaa Blumien ylpeyden; everstin viimeiset sanat vetivät vaan solmun
vieläkin tiukempaan. Eugen ei puhunut enää mitään; hänen ajatuksensa
pyörivät vain yhdessä asiassa: oliko Dora nyt jo pettänyt hänet?

Everstin iloksi ja kaikkein kevennykseksi tuli palvelija vihdoinkin
ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu.

Mutta kun istuttiin teepöydän ääreen ja rouva Blum hajamielisenä ojensi
everstille kupin teetä, joka oli liian laimeaa, ja jonka hän sitäpaitsi
oli kaatanut lämmittämättömään kuppiin, silloin ymmärsi eversti, että
nyt eivät asiat olleet oikein. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan
ennen, ei edes silloin, kun rouva Blum oli saanut tiedon isänsä
kuolemasta ja eversti hieman levottomana oli ottanut vastaan kuppinsa
hänen kädestään. Silloin oli tee ollut yhtä väkevää ja hyvää kuin
ennenkin. Mutta nyt... Eversti ryyppäsi ja veti suunsa irviin, mutta ei
uskaltanut sanoa mitään. Hän tunsi vain epämääräistä mielihyvää
ajatellessaan, että talossa ei ollut enää useampia naimattomia lapsia,
jotka saattoivat tuoda tuollaisia ikäviä, järkyttäviä uutisia...

Eversti oli niin hienotunteinen, että Eugen jäi hetkiseksi yksin
vanhempiensa kanssa. Rouva Blum tunsi omantunnonvaivoja, kun oli
kohdellut Eugenia niin kylmästi, ja koetti sentähden nyt osoittaa
hänelle osanottoa, jota hän ei kuitenkaan sydämessään tuntenut.

"Milloin aiot julkaista kihlauksesi?" kysyi hän matalalla, lempeällä
äänellä, pää hieman kallellaan.

"Sunnuntaina."

"Rakas poikaseni", alkoi kauppaneuvos, "isällinen velvollisuuteni
on..."

"Ei, isä, älä puhu mitään enää", sanoi Eugen keskeyttäen hänet, "olen
sen peruuttamattomasti päättänyt. Rakastan Doraa niin suuresti kuin
mies konsanaan voi rakastaa, ja olen varma siitä että me molemmat
tulemme onnellisiksi -- sanomattoman onnellisiksi..."

Hän puhui tarpeettoman innokkaasti ja toisti viimeiset sanat useampaan
kertaan. Sillävälin hän ajatteli: "Voisiko olla mahdollista, että he
ovat oikeassa ... eikö hän ole sellainen, jollaiseksi häntä luulen ...
eikö hän ole tosi ... yhteiskunnallinen asemaniko vain häntä
viehättää..."

Kun hän hetkistä myöhemmin lähti pois vanhempiensa luota, raatelivat
häntä jälleen epäilykset, jotka niin helposti saivat hänessä vallan.
Kun sitten vanha Lovisa kotona avasi hänelle oven ja näki miten
alakuloisen näköinen hänen herransa oli, tuli tuo kelpo vanhus vallan
iloiseksi.

Aivan varmaan oli tuo kihlaus, joka ei ensinkään ollut asessori Blumin
arvon mukainen, mennyt myttyyn!



VI.


Lisbet Hjort kulki pitkin Rantakatua kepein askelin ja hilpein mielin.
Hän oli monta kertaa vähällä ruveta ääneen laulamaan, sitten hän
hillitsi mielensä, katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan
huomannut hänen aikomustaan, ja jatkoi taas matkaansa arvokkaamman
näköisenä; hetkisen perästä hän taas alkoi hyräillä ja hillitsi itsensä
samoin kuin äskenkin.

Hän oli kohdannut kokonaista kaksi herraa, joihin hän oli tutustunut
viime tanssiaisissa, ja molemmat olivat tervehtineet tavalla, joka...
Niin, ei voinut ajatella muuta, kuin että molemmat olivat rakastuneet
häneen... Sitä silmäystä, jonka he olivat luoneet häneen ... juuri
siten katsoo mies nuoreen naiseen, jota hän samalla kertaa sekä
kunnioittaa että rakastaa...

Kotia tullessaan hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Hänessä oli
jotain, joka hyppi, nauroi ja tanssi, ja hän tunsi vastustamatonta
halua jollakin tavoin purkaa elämäniloisia tunteitaan.

Hän löysi perheen nuorimmat jäsenet arkituvasta. Pojat olivat juuri
lopettaneet syöntinsä, Tulla ja Viva istuivat työttöminä puhellen
keskenään. Ainoastaan Doraa ei näkynyt.

"Nyt pidetään hauskaa", ajatteli hän, heitti päällysvaatteensa
etehiseen ja tuli sisarien luo.

"Hyvää päivää, lapsikullat", sanoi hän totisen näköisenä, "voitteko
arvata, mitä minulle kaupungilla tapahtui?"

"Ei, mitä sitten?" kysyivät kaikki ihmetellen.

"No, kun minä istuin raitiovaunussa, istui vieressäni kaksi
rouvaa, ja he puhuivat ranskaa, ja se kuului aivan tällaiselta:
ka ka-ka-ka-kaa ... ka-ka-ka-ka ka-kaa, ihan niinkuin kanat
kaakottavat. Se oli niin hullunkurista, että minun oli vaikea pysyä
totisena. No, ja kun sitten kuljin Rantakadulla, unohdin aivan
kokonaan, missä olin, ja aloin matkia noita ranskattaria, juuri
samassa kun kruununprinssi tuli minua vastaan -- ja voitteko ajatella,
että sensijaan että olisin tervehtinyt häntä, aloin kaakottaa hänelle
vasten naamaa, ka ka-ka ka-kaa! Kruununprinssi näytti hyvin
hämmästyneeltä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mutta samassa tuli eräs
poliisikonstaapeli ja pani kätensä olkapäilleni, aivan niinkuin
romaaneissa, ja sanoi; 'Olette puhunut rikollisia sanoja hänen
majesteettiaan kruununprinssiä vastaan, mars vankilaan!'"

"Ei, mutta kuulehan, Lisbet..."

"Nii-in, juuri niin hän sanoi. 'Ei', sanoin minä, 'olen vain puhunut
ranskaa.' 'Ei', sanoi poliisi, 'olette puhunut rikollisia sanoja, ja
mars vankilaan. Te olette yleiselle turvallisuudelle vaarallinen.' No,
eihän siinä mikään auttanut, minun täytyi mennä. Minut vietiin
poliisikamariin ja oltiin juuri viemässä tuomioistuimen eteen. Silloin
tuli vastaani eräs ... eräs -- amiraali..."

"Amiraali!..." huudahtivat kaikki ihmeissään.

"Nii-in, ja voitte uskoa, että hän oli hieno töyhtöineen ja
kaluunoineen ja muine koristuksineen. Hän alkoi sitten kuulustella
minua. 'Olette puhunut rikollisia sanoja armollista kruununprinssiä
vastaan.' 'Ei, teidän ylhäisyytenne, olen vain puhunut ranskaa.' Ja
sitten aloin kaklattaa: 'kaka-ka-kaa!' 'Laskekaa irti tämä nuori
nainen', sanoi amiraali liikutettuna, 'hän on sivistynein nuori nainen,
jonka olen tavannut, hän puhuu puhdasta Pariisin ranskaa.' Ja hän oli
niin liikutettu, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään kaikille
hänen koristuksilleen. No, ja minä lähdin matkaani varsin ylpeänä, ja
poliisit seisoivat rivissä molemmin puolin ja hurrasivat ja heittivät
päälleni appelsiineja ja poltettuja manteleita!"

Nyt oli Lisbet päässyt oikein vauhtiin, hän huitoi käsiään ja vilkutti
silmiään kertoessaan, ja lopetettuaan hän otti taskustaan pari
appelsiinia ja pussillisen poltettuja manteleita ja heitti ne
sisaruksille, jotka huutaen ja nauraen koettivat tavoittaa niitä
ilmasta.

"Nepä olivat kilttejä poliiseja", sanoi Viva; hän oli onnistunut
saamaan toisen appelsiineista ja alkoi nyt iloissaan heitellä sitä
ilmaan, "saatte nähdä, että minäkin kohta rupean puhumaan vaarallisia
sanoja!"

"Missä on Truda Vide?" kysyi Lisbet jo hieman totisemmin.

Kaikki sisaret katsoivat toisiinsa.

"Hän istuu huoneessaan", sanoi vihdoin Viva salaperäisen näköisenä.

"Istuu huoneessaan? Onko hän tehnyt jotakin pahaa? Aiotaanko ehkä
hänetkin viedä 'amiraalin' eteen?"

"Ei, rakas Lisbet", sanoi Tulla, "asia on paljon pahempi. Ajattelehan,
asessori Blum on ollut täällä ja juhlallisesti pyytänyt Doraa
vaimokseen."

"Auttakaa, hyvät ystävät, minä pyörryn!" huudahti Lisbet, painaen käden
sydämelleen ja peräytyen silmät ummessa pari askelta taaksepäin.
"Hermostuneelle nais-ihmiselle täytyy varovasti ilmoittaa sellaiset
kauheat asiat. Oih, se oli hirveätä..."

"Niin, mutta se on hienoa", sanoi toinen pojista tyytyväisenä,
"'lankoni Blum', se on hienoa."

"Vielä mitä", huudahti Lisbet, "kaikkea muuta kuin hienoa! Eugen Blum
oli juuri se amiraali, jonka piti tuomita minut!..."

"Niin, mutta hänhän oli kiltti ja antoi sinun mennä!"

"Niin kyllä, mutta vasta sitten kun sai kuulla, miten sivistynyt minä
olen! Ensin hän ei ollut kovinkaan kiltti, mokomakin ylpeä otus ...
ai ... ai!"

Ja Lisbet huusi surkeasti, sillä Dora, joka samassa tuli sisään, veti
häntä tukasta niin että hän oli vähällä mennä selälleen.

"Ai -- jai -- jai -- teidän armonne ... teidän ylhäisyytenne, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, päästäkää, päästäkää!" huusi Lisbet nauraen
ja vaikeroiden.

Dora kiskasi häntä varmuuden vuoksi vielä kerran tukasta.

"Jos sinä sanot minun Eugeniani otukseksi ja amiraaliksi, niin kyllä
minä..." uhkasi hän nauraen.

"Oi -- voi -- voi, onhan sama mitä haukkumasanaa hänestä käytän,
sanonpa häntä asessoriksi tahi 'amiraaliksi';" huusi Lisbet, vapauttaen
itsensä Doran otteesta.

Kaikki sisaret ympäröivät nyt Doran.

"Rakas, pikku Dora -- oletko tosiaankin nyt kihloissa ... ja jätät
kohta meidät ... onnea, onnea, pikku Doris -- onnea, rakas pikku
sisko ... pikku sisko kulta", kuului joka taholta.

Dora punastui ja itki ja nauroi ja käänteli itseään joka puolelle,
antaakseen kunkin sisaristaan suudella ja onnitella itseään.

Mutta Lisbet heittäytyi hänen kaulaansa ja huudahti:

"Onko se totta -- oikein totta, että sinä olet kihloissa? että menet
naimisiin ja pois meiltä ja saat lapsia ja -- se on niin hirveän ikävää
ja niin hirveän hauskaa -- että en tiedä itkeäkö vaiko nauraa!"

Ja varmuuden vuoksi hän teki kumpaakin yhtäaikaa kilpaa Doran kanssa.

Tämä päivä oli juhlapäivä Hjortin perheessä; puuhaa ja touhua oli koko
talossa, yksinpä keittiössäkin, missä keittäjätär ja sisäkkö
innokkaasti keskustelivat Dora neidin hienosta ja rikkaasta
naimiskaupasta. Rouva Hjort, joka säännöllisesti kävi jokaisessa
vähänkin huomattavassa loppuun-myynnissä, oli eilen huokealla hinnalla
ostanut palasen uudinkangasta, jolla hän ja Tulla nyt taiteellisesti
verhosivat erään oviaukon. Ja Lisbet kävi ostamassa kukkia kaikkiin
maljakkoihin, niin että kun Eugen tuossa neljän aikaan saapui, oli
kaikki niin siistin ja miellyttävän näköistä, että hän, paitsi sitä
onnea, mikä hänet valtasi Doran ilosta säteilevänä juostessa häntä
vastaan, tunsi myöskin huojennusta ja mielihyvää, jonka syistä hän ei
välittänyt ottaa selvää.

Päivällistä syötäessä vallitsi hyvin juhlallinen mieliala. Rouva Hjort
oli naurettavan ystävällinen, sanoi Eugenia "pojakseen" ja "rakkaaksi
vävypojakseen", Eugen oli kylmän kohtelias, ukko Penn hajamielinen
kuten aina, ja muita perheenjäseniä vaivasi jäykkyys, johon tämä
uusi tulokas oli syynä. "Minä kuolen ... minä tukehdun tähän
juhlallisuuteen", ajatteli Lisbet epätoivoissaan, "minä teen jonkin
tyhmyyden, heitän lasillisen vettä 'amiraalin' päälle ... minä sanon
jotain mieletöntä, kunhan tämä piina vain loppuisi..."

"Isä, kuulehan", sanoi hän ääneen, "paljonko tämä pöytä maksaisi, jos
se olisi poltetuista manteleista?"

"Poltetuista manteleista!" toisti reviisori nauraen, "ole vaiti,
tyhmyri!"

"Entäs jos koko talo olisi poltetuista manteleista, paljonkos
silloin..."

Äkkiä alkoi Viva nauraa hohottaa.

"Mitä nyt? Mitä naurat?" kysyi Lisbet, hämillään ja samalla iloissaan
siitä, että juhlallinen tunnelma tuli häirityksi.

"Ettekö ole huomanneet..." alkoi Viva, mutta purskahti taas samassa
kohti kurkkua nauramaan.

"Mitä nyt? Mitä?"

"Ettekö ole huomanneet, että ... että ... herra Eugenin ja Doran nenät
ovat samanlaiset, paitsi että herra ... herra Eugenin on hieman
pitempi..."

Nyt täytyi Eugeninkin nauraa. Viva istui siinä pienenä ja pelokkaana
kuin linnunpoikanen ja katseli uteliaana suurin silmin milloin hänen,
milloin Doran nenää.

"Et sinä saa sanoa minua 'herraksi'", sanoi hän ystävällisesti,
nyökähyttäen päätään Vivalle, "sinähän olet minun pikku kälyni ja minä
olen sinun lankosi."

Viva mumisi jotain kiitokseksi ja teki liikkeen, joka oli olevinaan
kumarrus, samalla yhäti nauraen ja katsellen tuota nenien ihmeellistä
yhtäläisyyttä.

"Se todistaa vain, että he ovat luodut toisilleen ja tulevat hyvin
onnellisiksi", sanoi Lisbet, "sillä näetkös, Viva, se on aina nenä,
joka ratkaisee ihmisen kohtalon..."

Hän huokasi syvään ja nyökäytti päätään Tullalle, joka nauraen vastasi
hänelle.

Päivällisen jälkeen siirryttiin saliin, jota Tulla käytti makuuhuoneena
talvella, silloin kun hänen pieni pohjoiseen päin oleva huoneensa oli
liian kylmä. Eugen tarkasteli salavihkaa huoneita; ei missään näkynyt
sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka hänen vanhempiensa kodissa
tavallisesti olivat huolellisesti järjestettyinä erityisellä pöydällä;
ainoastaan yksi rypistynyt numero "Päivän Uutisia" näkyi eräässä
nurkassa.

Kun oli juotu kahvia, alkoi tunnelma kohota; Lisbet sammutti lampun ja
pisti tulen uunissa oleviin puihin, sillä perheen tapoihin kuului, että
vietettiin hetkinen puhellen ja soitellen puhdevalkean ääressä.

Lisbet veti tyynyn uunin ääreen, heittäytyi sille ja huudahti:

"Tartu kitaraasi ja laula, Truda Vide, sillävälin kun punaiset varjot
tanssivat huoneessa!"

Eugen, joka istui uunin toisella puolella, käsi kiedottuna morsiamensa
vyötäisille, katsoi ihmetellen Lisbetiin.

"Kuka on Truda Vide?" kysyi hän.

"Niin, tosiaankin", sanoi Lisbet nauraen ja nojaten päänsä käteensä,
"Eugen" -- hän lausui nimen arasti ja nopeaan -- "Eugen ei tiedäkään,
että kaikilla meillä täällä on useampia nimiä?"

"En, sitä en tiedä", myönsi Eugen.

"No niin, ensin on meillä ne nimet, jotka olemme saaneet almanakasta,
tuollaiset tyhmät nimet, jotka eivät ilmaise mitään... Sitten on meillä
omat oikeat nimemme, jotka ovat samanlaiset kuin me itsekin,
ilmaisevat, minkä näköiset ja minkälaiset me olemme."

"Sepä on ihmeellistä. No, mikä on Doran nimi?"

"Dora on juuri Truda Vide. Minä olen Flora Hopper ja Tulla on Nora
Nubb."

"Hyvin omituisia nimiä", sanoi Eugen nauraen, "mutta en ymmärrä, mikä
niistä on samanlaista kuin te itsekin."

"On toki! Truda Vide on ihan niinkuin Dora! Truda on tummanvihreä,
jossa on vaaleita viiruja. Viirut ovat t:ssä ja r:ssä. Vide on pehmeätä
ja iloista ja uneksivaa, Truda Vide on salaperäistä ja tenhoavaa ... se
on kansanlaulu, johon sisältyvät kaikki metsien ja vuorten ja järvien
ajatukset ... se on auringon välkettä kuusimetsässä ja kevättuulen
suhinaa puissa..."

Lisbet katseli nyt tuleen, hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi,
ja tummat silmät saivat salaperäisen haaveksivan ilmeen.

Eugen painoi Doran rintaansa vasten ja katseli hyväillen häntä. Oli
kuin jotain Lisbetin haaveksivista unelmista olisi tarttunut häneenkin,
hänestä tuntui äkkiä Doran koko olemus niin hurmaavan tuoreelta ja
nuorelta ja keväisen tenhoavalta, että kyyneleet olivat vähällä nousta
hänen silmiinsä.

"Flora Hopper on oikeastaan aivan liian kaunis nimi minulle", jatkoi
Lisbet puheluaan. "En olekaan ottanut sitä itse, vaan Dora on antanut
sen minulle. Se on minun ihannekuvani, sellainen, jollainen minä
tahtoisin olla, ollakseni oikein miellyttävä ja tyylikäs. Flora Hopper
on vaaleanpunaista ja levotonta ja vaihtelevaa, Flora Hopper tanssii
sekä iloisena että suruissaan. -- Ja Nora Nubb, voiko mikään olla
enemmän Tullan kaltaista kuin se? Se on kilttiä ja vaaleanviolettia ja
auttavaista ja käytännöllistä, se on niin kodikasta kuin tuli uunissa
ja niin herttaista ja lempeätä kuin ääneen lukeminen sairashuoneessa.
Nora Nubb! Nora Nubb! Ja samalla on siinä jotain lystikästä", jatkoi hän
nauraen.

Tulla nauroi myöskin, mutta hieman surumielisesti. Hän tunsi hyvin
eroituksen sisariensa ja itsensä välillä, laulun ja tanssin ja kaiken
siinä piilevän runollisuuden, ja hyvyyden ja hyödyllisyyden ja --
lystikkäisyyden välillä.

"Entäs minä -- mikäs minun nimeni sitten on?" kysyi Eugen, jota
Lisbetin puhe huvitti.

Lisbet kääntyi äkkiä ja katseli tutkivasti Eugenia.

"Tage Klok", sanoi hän sitten päättävästi. "Tage on vaaleansinistä ja
vakavaa ja ritarillista. Klok on hirveän vaativaista ja ankaraa."

"Sinulla on vilkas mielikuvitus, Lisbet", sanoi Eugen nauraen. Samalla
hän tunsi jonkinmoista mielipahaa Lisbetin viime sanojen johdosta.
Tekikö hän todellakin sellaisen vaikutuksen nuoriin tyttöihin? Sitä hän
ei olisi uskonut...

"Ei, mutta nyt pitää Truda Viden laulaa, ennenkuin tuli sammuu!"
huudahti Lisbet. "Tartu kitaraasi ja laula, Doraseni!"

Dora katsahti nopeasti Eugeniin, ikäänkuin kysyäkseen, tahtoiko hänkin,
että hän laulaisi. Eugen ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja
loi häneen hellän silmäyksen. Eikö hän sitten tiennyt, että hän, Eugen,
ei rakastanut mitään maailmassa niin kuin hänen lauluaan -- eikö hän
tiennyt, että sillä juuri hän oli valloittanut hänen sydämensä?

Dora otti kitaran seinältä, istuutui pöydälle, kuten hänen oli tapana
tehdä laulaessaan, viritti kitaransa, näpähytteli sitä hieman ja alkoi
laulaa. Hänen päänsä oli taaksepäin taivutettuna ja hänen kirkkaat
silmänsä näyttivät katsovan kauas etäisyyteen. Hän lauloi heleällä,
värisevällä äänellä, ja hänen laulunsa oli kuin kirkkaitten,
läpinäkyvien aaltojen hiljaista loisketta. Niin, Truda Vide oli
kansanlaulu... Oli kuin hän olisi laulanut oman sydämensä laulua ...
tahi luonnon laulua ... kevään kaihoa ja surumielisyyttä ... metsien ja
niittyjen unelmia... Eugen ei ollut koskaan kuullut mitään, joka olisi
tenhonnut häntä niinkuin Doran laulu... Kirkkaina ja hopeanhohtavina
kuin kuun säteet tunkeusivat nämä säveleet hänen sydämeensä ...
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja sanomaton onnen ja tuskan tunne
täytti hänen sydämensä. Kaikki tuntui hänestä samalla kertaa niin
suurelta ja laajalta ja avaralta ... ja hänen rakkautensa, hänen
onnensa ja uskonsa oli rajaton ... ja kuitenkin oli hänen rinnassaan
ahdistava tunne, tuntui kuin aika ja paikka olisivat tahtoneet
tukahduttaa hänet, litistää hänet kokoon...

"Laula minun lempilauluni!" huudahti Lisbet, kun Dora vähäksi aikaa
vaikeni.

Dora näpähytteli kitaran kieliä ja alkoi laulaa, ja hänen äänessään oli
entistään vieläkin sydämellisempi kaiku:

    "Tu me demandes, Marie,
    Si l'amour est trompeur,
    Si plus d'un fois dans la vie
    On peut donner son coeur?
    Non, non, mon ange,
    Jamais l'amour ne change --
    L'amour d'un jour
    Ce n'est pas de l'amour!"

Hän äänsi ranskaa huonosti ja väärällä äänenpainolla. Se olisi muussa
tapauksessa häirinnyt Eugenia, mutta nyt ei hän sitä huomannutkaan,
niin ihmeellisen liikuttava oli hänestä tuo vieno, kainon sydämellinen
laulu. Laulaessaan viimeistä säettä: jamais l'amour ne change, katsoi
Dora koko ajan kihlattuunsa, kasvoilla ilme, jota tämä ei voinut
koskaan unohtaa. Hän ei enää epäillyt Doran rakkautta, hän tunsi taas
riemuitsevan äänen sisässään kuiskaavan: "Ole onnellinen, sillä sinä
rakastat ja olet rakastettu!"

Dora oli hetkisen hiljaa, sitten hän alkoi hapuillen soitella vienoja
säveliä, siirtyi vähitellen pois haaveksivan hämärästä tunnelmasta,
jonka oli äsken loihtinut esiin, helähytti muutamia iloisia, reippaita
sointuja ja rupesi äkkiä soittamaan iloista tanssisäveltä.

Sanomattomaksi hämmästyksekseen näki Eugen Lisbetin samassa ponnahtavan
ylös lattialta ja alkavan tanssia. Tuli uunissa oli nyt palanut
loppuun, huonetta valaisi ainoastaan hehkuvan hiiloksen punertava
kajastus, ja sen valossa näytti tuon nuoren tytön tanssi omituisen
hurjalta. Lisbetin liikkeissä ei ollut suloa, mutta niissä oli
intohimoa ja notkeutta.

"Tanssin avulla tulee puhua, samoin kuin soitonkin ... liikkeillä tulee
tulkita unelmia, kaihoa, ajatuksia", sanoi hän, ja pysähtyi Eugenin
eteen, molemmat kädet koholla ja silmät kummasti loistaen pimeässä.

"Onko hän keimaileva vai onko hän vasta lapsi?" ajatteli Eugen
ihmetellen.

Mutta Lisbetin tanssi tenhosi hänet samalla tavoin kuin Doran laulu.
Koko perheessä oli jotain, joka liikutti häntä, jotain hellää,
alkuperäistä, jotain lapsen tapaista, joka iloitsee kaikesta, joka
kuuntelee satuja ja poimii kaikki kukat, jotka sattuvat sen tielle.
Miten ystävällisiä he olivatkaan toisilleen, miten hyväileviä, miten
kiitollisia ja ihastuneita kaikesta. Miten toisenlainen olikaan hänen
perheensä, jossa kaikki olivat jäykkiä, vaativaisia, valmiita
arvostelemaan kaikkea, mikä ei ollut heikäläistä. Hän ei muistanut,
että hän koskaan olisi hyväillyt sisariaan, tuskin äitiänsäkään, jota
hän kuitenkin suuresti kunnioitti.

Hän ei ollut selvillä omista tunteistaan, kun hän paria tuntia
myöhemmin sanoi hyvästi morsiamelleen ja lähti kotiin. Hän tiesi vain,
että hän oli kiihoittuneessa, huumaantuneessa mielentilassa, joka teki
mahdottomaksi hänen tavallisen tuskallisen oman sydämensä ja salaisten
vaikuttimiensa arvostelun. Kuitenkaan ei hän voinut päästä täysin
vapaaksi tuosta arvostelun hengestä; hän toivoi, että yksi ainoa
välitön lapsellinen tunne olisi voinut vallata hänet, kuten -- hän
ymmärsi sen -- se voi vallata hänen uudet sukulaisensa, niin että he
saattoivat iloita kaikesta. Mutta se pakeni häntä aina, ja aina oli
hänen tunteissaan jotain kaihomielistä, kaikua tuskallisista
kysymyksistä: "Minkälainen hän on -- kuljenko kohti suurta ristiriitaa
vaiko rajatonta onnea?..."



VII.


Parin päivän perästä oli kihlajaispäivälliset Eugenin vanhempien luona.
Lapset ja vävyt, serkut ja tädit, sanalla sanoen koko suku oli kutsuttu
tekemään Doran tuttavuutta. Paitsi sitä oli kesteistä annettu tieto
eversti Dufvalle, ja vanha vahtimestari Delin, joka oli ollut mukana
kaikissa kihlajaisissa, häissä ja ristiäisissä Blumin perheessä, oli
pyydetty avuksi. Erityistä ruuanlaittajaa ei tarvittu, sillä mamsseli
Gistren, talon vanha keittäjätär, oli ainoa, joka voi tyydyttää Blumin
perheen vaatimukset siinä suhteessa. Muuten olivat Blumien mielestä
heidän vaatimuksensa ruuanlaiton suhteen aivan yhtä erinomaiset kuin
heidän järjestyksen- ja velvollisuudentuntonsa, ja he hymyilivät
sääliväisesti, jos joku uskalsi lausua poikkeavia mielipiteitä
ruuanlaitosta ja tarjoilusta.

Jos Lisbet Hjort olisi kuvaillut, miltä herra ja rouva Blum näyttivät,
kun he tuossa viiden aikaan, rouva puettuna pitsimyssyyn ja
kallisarvoiseen silkkileninkiin, herralla ritarimerkki rinnassa,
istuivat komeassa kodissaan odottaen vieraitaan ja silloin tällöin
luoden silmäyksen katettuun pöytään, joka notkui hopean ja kalliiden
pöytäliinojen painon alla, olisi hän sanonut: "Nyt he aikovat
'arkebuseerata' meidät kaikki;" se oli sananparsi, jota he mielellään
käyttivät, ja joka käsittämättömistä syistä oli heidän perhekielessään
pantu merkitsemään suurta "nolausta". Herra ja rouva Blum tunsivat
kyllä joitakin ylpeyden tapaisia tunteita; heidän mielestään oli
sopivaa, että Eugenin morsian heti alun pitäen oppi ymmärtämään
eroituksen hänen ja Eugenin yhteiskunnallisen aseman välillä.

Hjortin herrasväki ei, ihme kyllä, myöhästynyt minuuttiakaan.
Kunnioitus, jota kaikki tunsivat Blumin perhettä kohtaan, vaikutti
heininkin jo kaukaa ja sai heidät laittautumaan valmiiksi ajoissa.
Rouva Blum tervehti juhlallisesti ja kohteliaasti poikansa tulevia
appivanhempia, ja rouva Hjort vastasi hänen tervehdykseensä samalla
tavalla, taivuttaen hänkin päätään yhtä sievästi ja lausuen hänkin yhtä
jäykästi ja väkinäisesti toivomuksen, että molemmat nuoret tulisivat
onnellisiksi ja että perheiden välille syntyisi hyvä ystävyys. Rouva
Hjort matki aivan tietämättään rouva Blumin ylhäistä käytöstapaa, niin
että tytöt, jotka seisoivat hänen takanaan, olivat vähällä purskahtaa
hyvin sopimattomaan nauruun.

Eugen oli tullut vähää ennen kuin hänen morsiamensa. Doran mielestä oli
hänen tervehdyksessään, kun hän kohteliaasti kumartaen puristi hänen
kättään, jotain Blumilaisen alentuvaa, ja hän oli vähällä purskahtaa
itkuun. Mutta kun esittelyt ja tervehdykset olivat ohi ja Eugen ja Dora
saivat taas vapaasti puhella toistensa kanssa, oli hän jälleen yhtä
hellä ja rakastavainen kuin ennenkin. Dora olikin tänään erittäin
suloinen; hänellä oli puku, joka sopi hänelle erittäin hyvin, ja sekin
lisäsi osaltaan Eugenin mieltymystä häneen.

Rouva Hjortille oli osoitettu paikka sohvassa, ja hän istui siinä
suorana ja kauniina kuin mikäkin koristuskapine. Tuontuostakin tuli
joku rouvista puhelemaan hänen kanssaan, ja molemmat olivat silloin sen
näköisiä, kuin olisivat he täyttäneet raskasta velvollisuutta.

Tulla oli pelokkaana vetäytynyt piiloon erääseen ikkunakomeroon, ja
Lisbet tuli kohta hänen perässään sinne. Ei kukaan puhunut sanaakaan
heidän kanssaan. Mutta Lisbet ei kadottanut rohkeuttaan; hän piti
lystiä seurueen kustannuksella, ja kertoi kuiskaten huomioistaan
Tullalle.

"Mutta eivätkö nämä Blumit konsanaan lopu ... oi voi, tuolla tulee taas
kokonainen perhe! En tiedä, mitä tämä loppumaton jono muistuttaa ...
mutta jotain hirveätä se on ... ihan peloittaa... Ja miten lihavia he
ovat ... jokaisella herralla yhtä suuri vatsa ... kyllä he mahtavat
herkutella!... Tuossa taas kokonainen lauma, isä, äiti, lapset ... he
tulevat sisään ja kumartavat aivan kuin unessa. Oi Tulla, Tulla, jos
minun pitäisi olla täällä, muuttuisin suolapatsaaksi ... nyt jo alkavat
sormenpääni jäätyä..."

"Ole toki hiljaa... Lisbet ... älä naura ... he katsovat meitä ... ole
hiljaa, Doran tähden."

Ja Tulla katseli pelokkaana ympärilleen; hänestä tuntui, kuin monet
kymmenet katseet olisivat halveksien suuntautuneet häneen ja
Lisbettiin. Mutta koko joukossa ei ollut ketään, joka olisi edes
katsahtanut noiden molempien rumien, yksinkertaisesti puettujen
tyttöjen puoleen. Vihdoin näki Lisbet Fanny Bergenstiernan, sen nuoren
tytön, jonka hän oli tavannut jäällä, ja hän tuli heti paljon
paremmalle tuulelle. Fanny esitti hänet ja Tullan toisille nuorille, ja
pian he nauroivat ja puhelivat kuin tavallisesti.

Päivälliset moitteettoman hienoine ruokineen, viineineen ja
passauksineen olivat yksitoikkoiset ja ikävät. Tavallinen määrä maljoja
tyhjennettiin kihlauksen kunniaksi, mutta jokapäiväisyyttä ylemmäksi ei
tunnelma hetkeksikään kohonnut. Blumit puhelivat kuten tavallisesti; se
oli heidän kaltaistaan rauhallista, hupaista rupattelua, jota höystivät
helppohintaiset satiirit ja pienet kiivastuksen puuskat, kun satuttiin
koskettelemaan jotain Regina neidin hermoille vaarallista aihetta.
Hjortit, jotka olivat tottuneet sydämelliseen seurusteluun ja hilpeään
puheluun, olivat aina mykkiä tässä seurassa. Tulla ei avannut suutaan
muuta kuin syödäkseen, mutta sitä hän teki perusteellisesti, toivoen
seuraavana päivänä voivansa säästää sekä aamiaisen että illallisen, ja
Lisbet, jolla oli vierustoverina pitkä, jäykkä nuorukainen --
"kauppaneuvos" neljännessä polvessa -- ei myöskään virkkanut mitään.
"Oi, jospa kunnolla pääsisin täältä", ajatteli hän, "kunpa en vain
nukkuisi tähän tai kuolisi, ennenkuin nousemme pöydästä ... kurkussani
tuntuu niin kummalliselta ... on aivan kuin tukehtuisin kaikkiin näihin
Blumeihin." -- Rouva Hjort koetti yhä edelleenkin käyttäytyä yhtä
arvokkaasti kuin Blumitkin ja sanoi muutamia epäonnistuneita
kohteliaisuuksia, jotka herättivät naurua hänen selkänsä takana. Mutta
"ukko Penn" oli yläpuolella kaikkien tunnelmien; hän söi,
hajamielisesti hymyillen, yhtä paljon kuin Tullakin, ja otti niin
runsaat annokset että rouva Blum huolestuneena ihmetteli, oliko
kaikilla Hjorteilla yhtä hyvä ruokahalu. Hän puheli vapaasti
naapuriensa kanssa, ja hänestä tuntui, että seura, johon hän oli
joutunut, oli harvinaisen hauska ja miellyttävä.

Kun päivällinen oli syöty, vetäytyivät Eugen ja Dora erääseen
sivuhuoneeseen, jossa he saivat olla koko iltapäivän, ilman että kukaan
häiritsi heitä. Vihdoin tuli kuitenkin rouva Blum ja ilmoitti kylmän
ystävällisesti, että nyt oli Eugen jo tarpeeksi kauan saanut olla
kahdenkesken morsiamensa kanssa, nyt oli aika, että muutkin saivat
nauttia hänen seurastaan. Rouva Blum oli kuullut, että Dora lauloi niin
kauniisti, eikö hän tahtoisi laulaa heille jotain? Ja hän suuteli
ohimennen nuorta tyttöä poskelle ja lausui toivovansa, että Dora tekisi
uusille sukulaisilleen sen ilon.

"Mielelläni sen teen", vastasi Dora yksinkertaisesti, "pelkään vain,
että täti odottaa minulta liian paljon; Eugen liioittelee niin kovin."

Ja hän loi sulhaseensa onnea säteilevän katseen, joka näytti sanovan:
"Mutta on hauska että liioittelet!"

Eugen puristi hänen kättään ja pudisti hymyillen päätään.

Dora meni nyt rouvan mukana saliin, missä piano oli avattu, kynttilät
sytytetyt, ja kaikki istuivat odottaen laulua. Dora ei ollut ensinkään
halukas laulamaan; hän tunsi, että kuuntelijain puolelta hän ei saanut
osakseen vähintäkään myötätuntoa, ainoastaan uteliaisuutta ja
arvostelua, ja hänestä tuntui, että kaikki sävelet hänen rinnassaan
kuolivat.

Hän sammutti kynttilät -- omavaltainen teko, joka sai rouva Blumin
hieman rypistämään otsaansa -- ja istui hetken aikaa soitellen,
päästäkseen oikeaan tunnelmaan. Ja siinä hän onnistuikin; sävelet,
jotka hän loihti esiin, veivät hänet toiseen maailmaan, ja hän unohti
ihmiset ympärillään, paitsi yhtä, jonka kuva väikkyi hänen sielunsa
silmien edessä. Hän alkoi laulaa erästä Eugenin lempilaulua, ja hänestä
tuntui kuin olisi hän istunut siinä aivan yksinään ja lemmitylleen
laulanut heidän nuoren onnensa laulua. Hän istui kuten hänen tapansa
oli, pää taivutettuna taaksepäin ja katse, joka oli samalla kertaa
kauas tähtäävä ja sisäänpäin kääntynyt, suunnattuna ylöspäin, yli
kuuntelijain päitten. Ja niin suuri oli hänen laulunsa tenho, että sitä
ei voinut vastustaa edes jäykkä, epäsoitannollinen Blumin perhe. Itse
Regina neitikin, jolla ei ollut vähintäkään musikaalista aistia, näytti
liikutetulta. "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän parisen kertaa,
nyökähyttäen hyväksyen päätään. Ja Pilo neiti salli silmiensä kyyneltyä,
ja hän toisteli -- tällä kertaa sydämestään ja vakaumuksella: "Aivan
niin, Regina, aivan niin!"

Kun Dora lopetti, kuului salissa hyväksyvä sorina, ja kiitoksia ja
kohteliaisuuksia tuli tulvimalla. Kauppaneuvos puhui jotain Jenny
Lindistä, jota Dora, iloissaan ja hämmästyksissään kun oli, ei
ensinkään ymmärtänyt, ja rouva Blum syleili ja suuteli Doraa ensimäisen
kerran äidillisen hellästi. Eugen, joka seisoi Doran vieressä, kietoi
kätensä hänen vyötäisilleen. Hänen kosteat silmänsä ja haaveksiva
katseensa näyttivät sanovan: "Katsokaa nyt -- enkö ollut oikeassa; ei
ole sitä ihmistä, jota hänen sävelensä eivät tenhoaisi."

Hjortin perheelle tämä oli juhlahetki; Lisbet ja Tulla olivat pakahtua
onnesta, he vuoroon punastuivat, vuoroon kalpenivat, ja kun Doran
sävelet täyttivät salin, värisivät he ihastuksesta. He katselivat
ympärilleen säteilevin silmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Se
on meidän sisaremme ... meidän rakas Truda Videmme ... meidän
prinsessamme ... meidän, meidän lemmittymme!" Ja rouva Hjort mietti,
miten hän hienolla tavalla voisi antaa Blumin perheen tietää, että Dora
oli perinyt kykynsä häneltä.

Doran laulu oli murtanut jäykkyyden muurin, yhdessä-olo loppui aivan
toisella tavalla kuin se oli alkanut. Kauppaneuvos, joka oli
matkustellut paljon ja kuullut useitten Europan kuuluisimpien
laulajattarien laulavan, jutteli ystävällisesti ja alentuvasti Doran
kanssa, ja rouvat olivat heti selvillä siitä, miten hauskana
ajanvietteenä Doran laulu tulisi olemaan heidän ikävissä päivällis- ja
illalliskutsuissaan.

Kaikki olivat siis mitä parhaimmalla tuulella, kun Hjortit tuossa
10:nen tienoissa sanoivat hyvästit ja lähtivät.

Mutta kun he tulivat kotiin, ja Eugen, joka oli saattanut heitä
portille asti, oli lähtenyt, silloin purkausi Lisbetin tähän asti
pidätetty iloisuus ilmoille. Ei auttanut, että ukko Penn varoittaen
huusi "hiljaa, hiljaa"; portaita ylös kulkiessaan ja vielä etehiseen ja
saliin tullessaankin hän nauroi ja puheli, aivan kuin hankkiakseen
ilmaa keuhkoihinsa.

"Mitä kummaa tämä muistuttaa?" huudahteli hän kerran toisensa perästä,
"tämä muistuttaa jotakin. Mutta mitä ... en voi mennä levolle,
ennenkuin olen päässyt selville siitä. Nyt ... nyt sen tiedän! Se on
Frödingin 'suvunlaulu'. Ettekö kuulleet, miten siellä soi joka
nurkassa: 'me ... me ... me ... kaikki sukulaiset ... koossa pysymme'.
Minne vain tuli, niin joka paikassa: 'me ... me ... me.' Ja
ajatelkaahan, kun vanhukset kerran kuolevat ja tulee tappelu
perinnöstä, huonekaluista ja rahoista ja jalokivistä... Silloin siellä
käy kiukkuinen surina!"

Ja Lisbet väänteli itseään ja matki Blumeja ja nauroi, ja muut
nauroivat mukana. Mutta äkkiä tuli Dora juhlallisen näköiseksi.

"Minä loukkaannun", sanoi hän lapsellisen pahastuneella äänellä, "sinä
unohdat..."

"Niin, olen todellakin unohtanut, rakas Truda Vide", huudahti Lisbet ja
syöksähti syleilemään Doraa, "olen kokonaan unohtanut, että sinä olet
jo puoleksi Blum! Voi veikkoinen, se mahtaa tuntua kolkolta! Minä en
tosiaankaan uskaltaisi olla sitä edes neljänneksi osaksikaan. En
koskaan uskaltaisi mennä naimisiin kenenkään Blumin kanssa. Me, me,
me ... rakkaat ystäväiset, koossa pysymme!"

Tuo lause huvitti Lisbetiä niin, että hän sitten monta päivää surisi
Doran korvaan: "me-me-me ... me-me-me..."



VIII.


Kevätpuolella alkoivat Dora ja Eugen järjestää tulevaa kotiaan. He
kävivät katsomassa huoneustoja ja kulkivat ostoksilla. Hjortin tytöt
neuloivat minkä ennättivät Doran myötäjäisiä, ja rouva Hjort kulki
loppuunmyynneissä ja osti huokealla hinnalla ylijääneitä kangaspalasia.
Hjortin perheen oli vaikeata saada kokoon edes jonkunverran kelvollista
vaatevarastoa Doralle, mutta rouva ei hellittänyt, hän kävi kaikki
kaupungin puodit, tinki vahvasti ja antoi perheen paastota, niin että
ukko Pennin nenä tuli vielä pitemmäksi kuin ennen; itse hän istui
ompelukoneen ääressä myöhään yöhön.

Häät oli määrätty pidettäväksi syksyllä. Tosin varoittivat sekä
kauppaneuvos että rouva Blum poikaansa, puhuivat kaikista niistä
vaaroista, jotka johtuivat Doran nuoruudesta -- hän oli vastikään
täyttänyt 19 vuotta -- mutta Eugen oli taipumaton. Hänestä oli juuri
Doran nuoruus takeena siitä, että he tulisivat onnellisiksi. Hjortin
perheessä oli paljon sellaista, josta hän ei pitänyt, ja hän toivoi,
että niinkauan kun Dora vielä oli näin kehittymätön ja lapsellinen, hän
helposti saisi hänet kasvatetuksi omien periaatteittensa mukaiseksi.

Pesän rakentaminen aiheutti usein pieniä erimielisyyksiä kihlattujen
kesken. Eugen kysyi neuvoa yksinomaan äidiltään, ja kun rouva Hjort
tahtoi olla mukana, syrjäytti hän hänet kohteliaasti, mutta kylmästi.
Dora loukkaantui ja kosti olemalla kylmä häntä kohtaan, ja se sai
taas Eugenin aivan suunniltaan. Doralla oli muuten, huolimatta
nuoruudestaan, hyvin varmat mielipiteet, joita hän ei peljännyt tuoda
ilmoille; ja hänellä näytti myöskin olevan taito sitkeästi ja
itsepäisesti, vaikkakin melutta, viedä perille toivomuksensa. Toisinaan
tuli Eugenin mieleen ajatus, että nämä erimielisyydet ehkä olivat alkua
vaikeisiin taisteluihin. Sen mukana tuli aina epäilys, rakastiko Dora
todellakin häntä, vai oliko ainoastaan edullinen naimiskauppa ja halu
päästä nuorena naimisiin, saanut hänet vastaamaan myöntävästi hänen
kosintaansa; ja hänen käytökseensä tuli silloin jotakin katkeraa ja
ylpeätä, joka sai koko Hjortin perheen liittoutumaan yhteen ja nyt jo
pitämään Doraa marttyyrina. Vielä toinenkin epäilys vaivasi häntä:
oliko Dora vilpitön ... oliko tuo raitis, avomielinen olento todellakin
Dora itse, vai oliko hänessä kätkettynä jotain, joka jonakin toisena
kertana voisi purkautua esille ja osoittaa, että hän olikin aivan
toinen, kuin miksi Eugen oli häntä luullut. Eikö hän oikeastaan
ollutkin vasta luonnos, ja oliko hän ymmärtänyt oikein edes tuon
luonnoksen ääriviivat?

Hän olisi tahtonut kysyä Doralta -- avomielisesti puhua hänen kanssaan
asioita, jotka tekivät hänet rauhattomaksi, mutta hän ei voinut. Hän ei
voinut ilmaista ajatuksia, jotka häntä vaivasivat, hän ei aina ollut
itsekään selvillä niistä; ne jäivät usein pelkiksi surumielisiksi
tunnelmiksi, jotka hän sitten hukutti siihen huumaukseen, jonka Doran
läsnäolo hänestä herätti.

Blumit muuttivat aikaisin kesähuvilaansa Saltsjössä, Hjortin perhe
sitävastoin asui koko alkukesän kaupungissa, missä rouva ja tytöt
hääräsivät helteessä Doran myötäjäisten kanssa. Vasta heinäkuussa, kun
vuokrat tulivat huokeammiksi, hankkivat he kesäasunnon saaristossa. Se
oli pieni tupa, jossa oli ainoastaan kolme huonetta, mutta siellä oli
aina hauskaa ja sieltä kuului puhetta ja naurua, olipa päivä pilvinen
tahi aurinkoinen. Lisbet kuljeskeli päivettyneenä ja nenä punaisena
kallioilla ja kävi purjehtimassa kalastaja-ukkojen kanssa, ja Viva ja
pikkupojat olivat aina paljain jaloin ja repaleisissa ja tahraisissa
vaatteissa, mutta täynnä elämäniloa ja vallattomuutta.

Dora oli kesällä pari kertaa useita viikkoja Blumien luona ompelemassa
myötäjäisiään ja oppimassa taloudenhoitoa, mutta vaikka hän miten olisi
koettanut viihtyä hienossa huvilassa, missä komeat ruusut kukoistivat
ja missä katetulta verannalta oli laaja näköala yli koko laivareitin,
ei hän voinut. Aamupäivät, jolloin Eugen oli kaupungissa, olivat
hänestä sietämättömän ikävät; rouva Blum istui tunnin toisensa perästä
verannalla ommellen mamsseli Bendelinin kanssa, ja Dorasta tuntui, että
ilma hänen ympärillään ei suinkaan ollut täynnä iloisia kesätunnelmia,
kuten pienessä saaristotuvassa, vaan vaatimuksia, että hän pitäisi
seuraa anopilleen ja yhtä innokkaasti kuin hänkin päärmäisi servettejä
ja lautas-liinoja. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen jäsenensä
jäykistyneet ja ajatukset herpautuneet, hän olisi tahtonut hypähtää
ylös, ojennella itseään, laulaa heleimmällä äänellään, juosta
puutarhaan poikimaan ruusuja. Mutta hän uskalsi tuskin kohottautua
tuoliltaan; jos hän liikahti vähääkään, oli hän heti näkevinään
anoppinsa silmät suunnattuina itseensä ja kuulevinaan hänen matalalla,
kohteliaan-ystävällisellä äänellä kysyvän: "Mitä nyt, Dora -- voitko
pahoin ... soitamme Bergströmille?"

Vasta kun Eugen saapui, tuli Dora entiselleen, sillä silloin rouva Blum
luopui omistusoikeudestaan häneen ja jätti hänet pojalleen. Eugen ja
Dora tekivät aina päivällisen jälkeen pitkiä kävelyretkiä, jolloin Dora
unohti koko ikävän aamupäivän, ja valoisina kevätiltoina hän nautti
täysin siemauksin nuoresta onnestaan.

Eräänä päivänä olivat Eugen ja Dora kutsutut Regina tädin luo Ekholmin
kartanoon. Se oli Regina tädin suuren, kauniin maatilan nimi, jossa
kaikki Blumin lapset aina olivat saaneet viettää muutamia päiviä
kesä- ja joululuvastaan. Ne päivät, jotka he viettivät tässä
kartanossa, syöden marjoja puutarhasta tai pureskellen pähkinöitä uunin
ääressä, vavisten kunnioituksesta ja ihmettelystä katsoessaan Regina
tädin lumivalkeata tukkaa ja läpitunkevia silmiä, väikkyivät sittemmin
aina heidän mielessään kuin ihmeellinen, hurmaava tarina lapsuuden
ajoilta, melkein yhtä juhlallinen kuin käynti joulukirkossa.

Oli säteilevän kaunis päivä, kun Eugen, Dora ja Lisbet -- Regina tädin
suopeus oli tällä kertaa ulottunut häneenkin -- lähtivät Ekholmin
kartanoon. Mutta kuitenkin se näytti tuovan muassaan pelkkiä
vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia. Ensiksikin tulivat Lisbet ja Dora
niin myöhään laivalle, missä Eugen odotti heitä, että porraslautaa
juuri oltiin vetämässä sisään; sitten repäisi Lisbet reiän uuteen
hameeseensa, ja päästi kauhuissaan sellaisen hätähuudon, että kaikki
matkustajat kääntyivät katsomaan häntä. Eugen tuli kaikesta tästä heti
synkälle tuulelle. Dora ja Lisbet tekivät kyllä kaiken voitavansa
lepyttääkseen häntä, mutta mikään ei auttanut. Eugen vastaili hänelle
lyhyesti -- hän istui ja ajatteli, että vastaisuudessa hän kyllä
opettaisi vaimonsa pitämään vaaria ajasta -- ja vasta perille tullessa
hänen kasvonsa kirkastuivat. Mutta silloin synkkeni vuorostaan
molempien sisarusten mieli. Siinä oli heidän edessään Regina tädin
mahtava, valkeaksi rapattu linna, suorien lehtikujien, tasaisten
pensasaitojen ja säännöllisten kukkalavojen ympäröimänä. Kaikki oli
siinä omiaan herättämään juhlallista kunnioitusta. Eikä heidän mielensä
keventynyt, kun he noustuaan ylös kiviportaita saapuivat ovelle, jonka
palvelija, suora ja jäykkä kuin vahtisotamies, avasi heille, ja jonka
sisäpuolella toinen, mahtavana kuin itsevaltias, otti vastaan heidän
päällysvaatteensa ja päivänvarjonsa.

Lisbet paralle kävi heti sisään tullessa hyvin onnettomasti. Ensin hän
kompastui kynnykseen, sitten Doran hameeseen, ja Regina neidin eteen
tullessaan hän oli niin hämillään, että tuskin tiesi mitä teki.
Perästäpäin hän muisti ainoastaan, että oli ollut vajoamaisillaan
lattian alle, oli nähnyt ympärillään pilkallisia naamoja ja kuullut
Regina tädin murahtelevan jotain, jonka hän tietysti saattoi otaksua
olleen tervetuliaistoivotuksen, mutta joka hänen mielestään oli
kiukkuinen huomautus nykyajan nuorisosta. Sitten hän muisti vain suuren
pöydän täynnä herkullisia leivoksia, paksua kermaa ja punaisia
mansikoita, muisti vielä, että kaatoi kermaa hameelleen ja pudotti
lusikan lattiaan, ja oli taas kuulevinaan peloittavaa murinaa nykyajan
nuorisosta.

Sitten seurasi hauska kohta hänen muisteloissaan; surumielinen neiti
Pilo opasti hänet ja Doran huoneeseen, jossa he saivat pukeutua
päivällistä varten. Silloin tuli Lisbetkin entiselleen, hänen kielensä
siteet aukenivat, ja iloissaan, että sai hetkisen olla vapaudessa, hän
pyöritteli Doraa ja alkoi lörpötellä kuten tavallisesti.

"Minä en ole luotu elämään suuressa maailmassa", tuumiskeli hän, "en
varmaankaan tule suorittamaan elämäntehtävääni siellä."

"Sen minäkin uskon", vastasi Dora.

"Katsoppas, Truda Vide!" jatkoi Lisbet, osoittaen sormellaan
puutarhaan, "näetkö, minkälaisia ruusuja tuolla on! Meidän täytyy
kummankin 'nykäistä' itsellemme yksi niistä!"

Hän juoksi ulos ja palasi hetkisen perästä, kädessä kaksi suurta,
puoleksi auennutta ruusunnuppua.

"Oi, miten ihania!"

Ja Dora ja Lisbet koettivat kumpikin kilvan anastaa niistä kauniimman.

Iloisina ja tyytyväisinä he vähän ajan perästä tulivat saliin, missä
muut päivälliselle kutsutut vieraat, seurakunnan kirkkoherra ja pari
perhettä naapuritaloista, olivat koolla. Lisbet tunsi nyt itsensä,
saatuaan puhella Doran kanssa, paljon rohkeammaksi kuin alussa. Hän
päätti nyt käyttäytyä hienommin kuin aamulla, ei enää kumartaa niin
kömpelösti, vaan oikein sirosti ja kauniisti, niin että Regina tätikin
mieltyisi häneen. "Miten suloinen nuori tyttö", ajattelisi Regina täti,
Lisbetin niijatessa hänelle, "ja miten tuo ruusunnuppu sopii hyvin
hänen norjaan vartaloonsa." Niin ajattelisi Regina täti... Mutta mitä
nyt? Mitä oli tapahtunut? Miksi katselivat kaikki niin omituisesti
häntä ja Doraa? Miksi tuli Regina täti niin ankaran näköiseksi
nähdessään hänet ja Doran? Ja vanha Pilo -- Lisbet ei ollut koskaan
kenenkään silmissä nähnyt niin hätääntynyttä ilmettä kuin tällä
hetkellä neiti Pilon...

"Rakas neiti Pilo", kuiskasi Lisbet vanhalle seuranaiselle, hiipien
samalla hänen selkänsä taakse, "mitä tämä tietää? Regina täti on niin
vihaisen näköinen, ja Eugen -- olemmeko tehneet jotain pahaa?"

"Lapsikullat", vastasi neiti Pilo myöskin kuiskaten, "tehän olette
ottaneet ruusuja Regina neidin pensaasta..."

"Regina neidin pensaasta? Mutta eivätkö kaikki pensaat ole hänen?"

"Ovat, ovat toki!" vastasi neiti Pilo, hämmästyen suuresti sellaisista
loppupäätelmistä. "Mutta nuo pensaat tuolla penkereellä ovat peräisin
everstin ajoilta, eikä niihin saa koskea kukaan muu kuin neiti itse..."

"Voi, sehän on hirveätä ... mitä me nyt teemme? Lyökö hän meidät
kuoliaaksi?..."

"Ei..." vastasi neiti Pilo hymyillen heikosti, "ei teitä ... vaan..."

"Mutta ... neiti kulta, antakaa anteeksi -- sanokaa, mitä meidän pitää
tehdä ... sanokaa..."

Samassa löi Regina neiti kätensä yhteen, puhelu taukosi heti, ja
peräkanaa lähdettiin kulkemaan ruokasaliin, missä Regina neiti
ystävällisesti hymyillen osoitti jokaiselle paikkansa pöydässä. Lisbet
parka oli hyvin onnellinen, kun hän vihdoin pääsi istumaan tuolille,
joka oli mahdollisimman kaukana teräväkatseisesta Regina-neidistä.

Päivällisen aikana ei Lisbetille sattunut mitään ikävyyksiä. Hän söi
niin paljon kuin suinkin saattoi syödä herättämättä huomiota, mutta
otti ruokaa niin välinpitämättömän näköisenä, että oli varma siitä,
että palvelija piti häntä harvinaisen sivistyneenä nuorena naisena,
tottuneena suuren maailman tapoihin. Sitäpaitsi oli hänestä erityisen
hauskaa katsella Regina neidin ihraleukaa, tarkastella miten
rauhallisena ja täyteläisenä se riippui, kun ei mikään häirinnyt sen
omistajatarta, mutta miten se heti alkoi aaltoilla, kun Regina neiti
innostui, ja miten aaltoileminen kiihtyi innostuksen kasvaessa. Lisbet
ei ollut koskaan nähnyt sellaista leukaa -- saisikohan hänkin vuosien
kuluessa sellaisen, vai kuuluiko se ainoastaan rikkaille, vanhoille
neideille?

Regina tädin päivällisillä oli muuten aina jonkinlainen
parlamentaarisuuden leima; hän ei suvainnut yksityistä
ajatustenvaihtoa, vaan tahtoi yleistä pöytäpuhelua, jota hän johti kuin
tottunut puheenjohtaja ikään, esittäen jonkun sopivan aiheen ja
pakoittaen sitten toisen vieraan toisensa jälkeen lausumaan ajatuksensa
siitä. Ja jos joku toisinaan uskalsi rikkoa näitä parlamentaarisia
sääntöjä vastaan ja kuiskata jotain pöytätoverilleen, sai olla varma
siitä, että Regina tädin terävä katse välähti lasien takaa ja eroitti
nuo varomattomat.

Päivällisen jälestä pujahti Lisbet pois koko seurasta ja juoksi
puutarhan läpi puistoon. Kun hän oli varma että kukaan ei enää voinut
nähdä häntä, kohotti hän käsivarsiaan, ojenteli itseään, hengitti
syvään ja alkoi nauraa ja laulaa. Hän ei, jumalankiitos, ollut vielä
kadottanut ääntään ja liikuntokykyään. Oi, miten ihanata olikaan täällä
ulkona luonnon helmassa, tällaisena hurmaavana kesäiltana ... millaisia
suuria, tuuheita puita ... miten kauniina hehkuivatkaan petäjien rungot
laskevan auringon valossa, aivan kuin kupari ja kulta... Hän katseli
ympärilleen loistavin silmin, ja elämänhalun ja ilon väristys kulki
läpi hänen ruumiinsa. Oi, oli ihanata olla nuori ja iloinen ja
kaunis... Sillä hän oli varmasti hyvin kaunis tällä hetkellä, hän tiesi
sen... Vaalea leninki sopi hänelle erinomaisen hyvin ... hänen nenänsä
oli hieno, karakteristinen ... hänen ryhtinsä ruhtinaallinen... Ja hän
kulki nopein askelin, iskien kengänkorot kovasti maahan ja nauttien
nuorekkaasta, notkeasta käynnistään, ja nyökähyttäen tuontuostakin
hymyillen päätään omille iloisille ajatuksilleen.

Sitten hän alkoi laulaa omalla laatimallaan säveleellä:

    Truda Vide, Flora Hopper
    ja Nora Nubb,
    ja Nora Nubb.

Aivan varmaan hänelle kohta tapahtuisi jotain hauskaa, hän tunsi sen...
Kenties oli kotona jo kirje odottamassa... Ja romantilliset,
epämääräiset haaveet täyttivät hänen mielensä -- niitä liiteli ilmassa
kuin kultasiipisiä sudenkorentoja tuolla kaukana kaislikon yllä...

Mutta kas, millainen pieni, kaunis vene tuossa, valkeaksi maalattu --
se hänen täytyi ottaa ja lähteä soutelemaan! Ja hän kuvitteli jo
mielessään miten sievältä hän näyttäisi siinä istuessaan vaaleassa
leningissään, tummat silmät säihkyen, ja ympärillään ilta-auringon
kultainen punerrus.

Hän sai etsiä kauan veneen avainta, mutta löysi sen vihdoin pienestä
huvimajasta rannalta. Iloisena ja tyytyväisenä hän avasi veneen lukon,
pani airot paikoilleen ja alkoi soutaa ulos järvelle. Soutaessaan hän
yhäti itsekseen lauleskeli:

    Truda Vide, Truda Vide j.n.e.

Hän lauloi niin että sorsaparvi kaislikossa heräsi ja pyrähti lentoon.
Silloin hän vasta oikein riemastui, paneutui pitkälleen veneeseen,
ojensi kätensä ja lauloi vielä heleämmin:

    Lennä, lintuparvi,
    lennä kauas pois!
    Satumaille kaukaisille
    ehdin kerran minäkin...

Ja hän souti laulaen eteenpäin, muistamatta aikaa ja paikkaa, souti
kuin olisi hän tahtonut tavoittaa linnut lennosta tai saavuttaa
kultakimalteiset pilvet kaukana lännen taivaalla...

Sillävälin oli Regina neiti, kun ensin oli juotu kahvia liköörin kanssa
terrassilla, kutsunut vieraansa kävelylle puutarhaan ja puistoon.
Edellä kulkivat ruustinna ja Regina neiti itse, jälestä tulivat muut
vieraat parittain; sillä yhtä tärkeätä kuin parlamentaarinen järjestys
pöydässä oli Regina neidistä käveleminen säännöllisessä järjestyksessä.
Ihmiset eivät koskaan saaneet kulkea laumottain; se häiritsi hänen
järjestyksen-aistiaan. Mutta äkkiä pysähtyi Regina neiti, ja neiti
Pilo, joka kulki hänen takanaan, meni kalpeaksi kuin palttina. Mitä
tämä merkitsi! neidin vene, johon ei saatu koskea muuta kuin hänen
erityisellä luvallaan, oli poissa!

Regina neiti kääntyi kiivaasti seuranaisensa puoleen ja sanoi tuimasti:

"Mitä olen sanonut avaimesta, Pilo?"

"Kaksi vuotta sitten Regina määräsi, että sen tulee riippua
huvimajassa; sen jälkeen en ole kuullut Reginan puhuvan siitä",
kuiskasi neiti Pilo.

"Niin, ja minusta on aina ollut paha, että se on riippunut siellä",
jatkoi Regina neiti, "ja nyt näet, miten on käynyt..."

Neiti Pilo ei vastannut, mutta ajatteli mielessään, että vaikka Regina
tahtoisi ripustaa avaimen kassakaappiin, ei hän, Pilo parka, panisi
vastaan.

"Kukahan on vienyt avaimen?" jatkoi Regina neiti ja katseli tutkivasti
ympärilleen hakien pahantekijää.

Kukaan ei vastannut, mutta kaikki olivat huolestuneen näköisiä ja
pitivät tapausta ennenkuulumattomana.

Regina neiti ei virkkanut enää mitään; hän oli pahalla tuulella, ja
vieraitten kokeet saattaa häntä pilapuheilla ja hauskoilla jutuilla
hyvälle päälle olivat tuloksettomia. Hän ymmärsi, kuka oli vienyt
veneen, ja hän ajatteli mielessään, että jos Eugen olisi totellut hänen
varoituksiaan ja välttänyt "juoksevaa hirveä", olisi sekä hän että
hänen sukunsa säästynyt monesta harmista. Vasta lähtöhetkellä Regina
neiti tuli entiselleen. Dora ja Lisbet olivat panneet pois
"perheruusut", ja veneen avain, jonka Pilo oli hakenut rannalta, minne
Lisbet oli unohtanut sen, riippui hyvässä turvansa etehisen naulassa.

Kotimatka ei myöskään ollut hauska; laiva oli täpösen täynnä ihmisiä,
niin että Eugenin oli vaikea löytää istumapaikkaa seuralaisilleen, ja
itse hän oli koko ajan alakuloinen ja äänetön. Lisbet ei rohjennut
virkkaa sanaakaan, hän oli kuin lapsi, joka on tavattu pahanteosta, ja
Doran kokeet saada keskustelua käymään eivät onnistuneet. "Oi, voi",
ajatteli Lisbet, "miten me voimme mennä naimisiin Blumin perheen
kanssa! Me tukehdumme, me kuolemme..."

"Rakas Eugen, älä ole enää vihainen meille", pyysi Dora, kun he
erosivat Doran ja Lisbetin portilla, "eihän se ollut niin
vaarallista..."

"Ei se ollut vaarallista", sanoi Eugen, kohauttaen olkapäitään, "mutta
se oli sivistymätöntä. Ei juuri käyttäydytä sillä tavoin, kun ollaan
ensi kertaa vieraissa..."

Lisbet alkoi nyyhkyttää, mutta Doraa harmitti Eugenin kylmä, ankara
ääni, ja pahat ajatukset heräsivät hänessä.

"Sinä liehakoit Regina tätiä vain sentähden, että hän on rikas!" sanoi
hän yhtä terävästi kuin Eugenkin. "Jos hän olisi köyhä, ei kukaan
pitäisi minään majesteettirikoksena ottaa pientä kukkaa hänen
penkistään."

Eugen ei vastannut, hän vain katsoi Doraa tuolla ihmeellisen
rauhallisella katseella, joka silloin, kun hän oli kiihdyksissä, oli
niin piinallisen syvä ja läpitunkeva.

"Anna anteeksi, Eugen", sanoi Dora, joka heti katui sanojaan, "en
tarkoittanut pahaa ... sitä, mitä sinä ajattelet ... oletko vihainen
minulle?"

"En -- en ole ... hyvää yötä!..."

Hän ojensi Doralle kätensä ja nosti hattuaan. Mutta Dora ei tarttunut
ojennettuun käteen, vaan astui askeleen taaksepäin ja kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä.

"En tahdo erota sinusta tällä tavoin..."

"Puhumme siitä toisen kerran -- hyvää yötä nyt. Hyvää yötä, Lisbet."

Hän oli niin ankaran ja totisen näköinen, että kumpikaan tytöistä ei
enää uskaltanut virkkaa sanaakaan. He sanoivat hänelle hyvästi ja
menivät sisään, Lisbet yhäti nyyhkyttäen, ja Eugen kiiruhti omalle
taholleen.

Kun Eugen tuli kotiinsa ja ajatuksissaan kävi läpi päivän kaikki
tapahtumat, tunsi hän itsensä alakuloisemmaksi ja epätoivoisemmaksi
kuin konsanaan ennen. "Olen mennyt kihloihin huonosti kasvatetun lapsen
kanssa huonosti kasvatetusta perheestä", ajatteli hän, "ja nyt ei auta
muu kuin varustautua kärsivällisyydellä..."

Ja hän huokasi syvään ajatellessaan tulevaisuutta. Mutta kuitenkaan ei
hän tahtonut tehtyä tekemättömäksi, sillä niin paljon rakasti hän Doraa
-- mutta hän toivoi, ettei olisi koskaan nähnyt häntä...

Juuri kun hän ajatteli näitä katkeria ajatuksia, kuuli hän ovikellon
hiljaa soivan. Hän heräsi mietteistään, ponnahti ylös ja kiiruhti ulos
etehiseen. Hän aavisti, kuka se oli, ja tahtoi ehtiä ennen Lovisaa.

Kun hän avasi oven, seisoi Dora hänen edessään. Kesäillan vaaleassa
hämyssä voi nähdä, miten hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat
kuten kuumeisella.

"Dora, oletko hullu?" kuiskasi hän kiihoittuneena, "tahdotko pilata
maineesi, tahdotko tehdä itsesi mahdottomaksi tulemaan minun
vaimokseni?"

"Siitä en välitä", huudahti Dora kiihkoisasti, "saat heittää minut
ulos, jos tahdot ... mutta minä en voi nukkua ... minä en voi...
elää ... muistaessani epäystävällistä eroamme... Ajattelehan, jos
jompikumpi meistä kuolisi ... ja viimeinen sana välillämme olisi ollut
katkera... Minä en kestä tätä ... meidän välimme täytyy jälleen tulla
hyväksi..."

Ja hän tuli etehiseen ja heittäytyi nyyhkyttäen Eugenin kaulaan.

Hänen sydämellinen hellyytensä huumasi Eugenin; hän painoi hänet
intohimoisesti rintaansa vasten, mutta päästi hänet heti jälleen,
säikähtäen omaa kiihkoaan.

"Oi rakas Eugen", nyyhkytti Dora, "sano, että et enää -- että et enää
ole vihainen minulle..."

"En ... en ... en ... mutta nyt sinun täytyy mennä..."

"Etkö ole pahoillasi?..."

Hän hymyili surumielisesti.

"En tiedä ymmärrätkö oikein mitä tarkoitan, kun sanon, että tunnen mitä
silloin täytyy tuntea, kun huomaa olevansa vieras sille, jonka kanssa
tahtoisi jakaa kaikki..."

"Anna anteeksi ... anna anteeksi, enhän tarkoittanut mitä sanoin; kun
kiivastuu, sanoo usein sellaista, mitä ei tarkoita..."

"Näetkös, sitä en minä oikein usko. Uskon päinvastoin, että juuri
tuollaisten äkillisten mielenpurkausten hetkinä paljastamme sisimmät
ajatukset toisistamme, sellaiset, jotka muuten salaamme --
kohteliaisuudesta, säälistä tai viisaudesta. Tiedän, että sinä
sisimmässäsi pidät minua ylpeänä, yläluokan ihmisenä, joka kumartelen
rikkautta ja halveksin köyhiä, ja sen käsityksen minusta sinä
suutuspäissäsi ilmaisit..."

"Nyt sinä paljastat itsesi, Eugen", sanoi Dora tyynemmin, "luuletko,
että voi ajatella niin halpamaisesti siitä, jota rakastaa, niinkuin
minä rakastan sinua. Jos niin on, niin täytyy sinunkin ajatella paljon
pahaa minusta, vaikka salaat sen, arvatenkin sääliväisyydestä..."

"Nyt erehdyt. Minä en 'paljasta' mitään, minä vain lausun mielipiteen,
jonka tyynenä ja vakuutuksella voin toistaa..."

"Eikö sitten koskaan voi sattua, että sinä kiivastuneena sanot jotain,
jota et tarkoita?"

"Ei. Voin tosin, paha kyllä, kiivastua, mutta silloin juuri minä sanon
mitä ajattelen. Muista se, Dora, vastaisen avioelämämme varalle, että
jos minä joskus -- josta Jumala varjelkoon -- sanon pahoja sanoja
sinulle, niin minä -- tarkoitan ne myöskin..."

Dora ei vastannut. Hänestä tuntui tällä hetkellä Eugenin rakkaus niin
suurelta ja valtavalta ja samalla niin ankaran vaativalta, että hän ei
voinut sanoa mitään. Ja samalla hänet täytti sanomattoman suuri onnen
ja rikkauden tunne -- usko tämän rakkauden syvyyteen ja voimaan. Hän
painoi päänsä Eugenin olkapäätä vasten ja kuiskasi:

"Muistan kaikki -- teen kaikki, mitä tahdot, jos nyt vain unohdat tämän
ikävän päivän ja olet iloinen ja hyvä pikku Dorallesi taas..."

Hän katsoi hymyillen Eugenia silmiin, ja Eugen hymyili hänelle
takaisin.

"Mutta nyt sinun täytyy mennä", sanoi hän levottomana, "minä saatan
sinua. Kiitos että tulit", lisäsi hän vielä nopeasti, puristaen hänen
kättään.

Mennessään he eivät puhuneet monta sanaa, mutta kun Eugen oli eronnut
Dorasta, oli hän unohtanut tulevaisuuden pelkonsa ja antautunut
toivorikkaitten, onnellisten ajatusten valtaan. Hän ei ollut koskaan
uskonut Doran rakkauteen niin lujasti kuin tällä hetkellä...

Syyskuun keskivaiheilla pantiin Eugen ja Dora kuulutuksiin, ja hääpäivä
määrättiin. Vihkiminen tapahtui kirkossa, ja sen jälkeen antoivat herra
ja rouva Blum päivälliset sekä Eugenin että Doran suvulle.

Hääpäivän edellisenä iltana, kun Hjortin perhe parhaillaan touhusi
häävalmistuksissa ja kaikki talossa oli ylösalaisin, soi ovikello, ja
rouva Blum lähetti palvelijansa kysymään, otettiinko hänet vastaan.
Hjortin rouva ja tytöt katsoivat toisiinsa ja tukahduttivat naurun.
Tietysti ... otettiinhan hänet vastaan, vaikka hän olikin ikävä ja tuli
sopimattomaan aikaan. Lähimmältä sohvalta raivattiin kiireesti vaatteet
pois, ja rouva Blumille vakuutettiin, että hän oli hyvin tervetullut.

Kauppaneuvoksetar oli tavallista ystävällisempi, hän tervehti
sydämellisesti ja puhui hetken aikaa matalalla äänellä ja liikutettuna
huomisesta merkkipäivästä. Rouva Hjortin mielestä oli paikallaan, että
hänkin oli liikutettu, ja hän puhui vielä matalammalla äänellä samasta
asiasta. Vihdoin rouva Blum nousi, tarttui hymyillen Doraa käsipuoleen
ja kysyi, eikö Dora tahtoisi viedä häntä omaan huoneeseensa, sillä hän
halusi tänä iltana, kun Dora oli viimeistä päivää vanhassa kodissaan,
olla vähän aikaa kahdenkesken rakkaan tulevan miniänsä kanssa.

Dora oli hyvin ihmeissään ja hieman peloissaankin, mutta noudatti
tietysti heti hänen pyyntöään.

"Rakas Dorani", sanoi rouva Blum yhä vielä erittäin ystävällisesti,
ottaen samalla taskustaan pienen rasian ja rasiasta kauniin
rannerenkaan, "halusin antaa sinulle tämän pienen muiston, ja toivon,
että pitäisit sitä huomenna, hääpäivänäsi. Olen antanut samanlaisen
lahjan kaikille lapsilleni, kun he ovat seisoneet tässä tärkeässä
tienristeyksessä. Se on merkki siitä uudesta liitosta, joka nyt
solmitaan sinun ja minun välillemme, siitä siteestä, joka tästälähin
ainaiseksi liittää sinut rakkaana tyttärenä meidän perheeseemme."

Hänen äänensä oli yhä vielä matala ja alentuvainen, mutta se vapisi
hieman, ja kun hän kiinnitti Doran käsivarteen kallisarvoisen koristeen
ja syleili tulevaa miniäänsä, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Dora
oli hyvin liikutettu ja hyvin hämillään, mutta vielä enemmän iloissaan
säihkyvästä rannerenkaasta, joka sopi niin hyvin hänen valkealle
käsivarrelleen. Hän kiitti lahjasta, katseli koristusta ja ihaili sitä,
mutta ei sitten tiennyt enää mitä sanoa.

"Ja sitten, pikku Dorani", jatkoi rouva Blum, istuutuen sohvaan ja
vetäen Doran viereensä, "tahtoisin sanoa sinulle pari sanaa tulevasta
miehestäsi. Tiedäthän, että kaikilla miehillä on omituisuutensa, ja
että vaimon velvollisuus on, mikäli mahdollista, mukaantua niiden
mukaan, jotta elämä kodissa olisi hauskaa sekä hänelle itselleen että
hänen miehelleen ja lapsille. Eikö niin?"

"Nii-in", vastasi Dora, vaikka ei ensinkään ymmärtänyt, miksi juuri
miehellä piti olla "omituisuuksia", joita vaimo oli velvollinen
noudattamaan.

"Kuten tiedät, on nyt vallalla uusi suunta", jatkoi rouva Blum
juhlallisesti, "naiset vaativat n.s. yhdenarvoisuutta miesten
kanssa, äänioikeutta, omistusoikeutta j.n.e. Oi, Doraseni, ihanin
'yhdenarvoisuutemme' miehemme kanssa on, että hoidamme omaa pientä
valtakuntaamme -- kotiamme -- niin, että hän palkaksi siitä
eripuraisuudesta ja rauhattomuudesta, joka häntä kohtaa julkisessa
elämässä, löytää sopusointua ja rauhaa kotonaan. Se on naiskysymyksen
yksinkertainen ratkaisu, ja usko minua, että rakastava vaimo, joka on
onnellisessa avioliitossa, ei tahdo kuulla puhuttavankaan
'omistusoikeudesta' rahoihinsa. Jos laki olisi pakoittanut minua itse
hoitamaan rahojani, jotka toin pesään, olisin ensimäiseksi työkseni
valinnut mieheni holhoojaksi. Sano, etkö ymmärräkin minua, tyttöseni?"

"Kyl-lä", vastasi Dora, mutta mielessään hän ajatteli: "Se oli tyhmästi
puhuttu, hyvin tyhmästi, sillä se ei auta mitään. Mutta kyllä sen
kuulee, että anoppi ei ole koskaan ajatellut muita naisia kuin itseään
ja tyttäriään..."

Rouva Blum jatkoi yhtä juhlallisella ja liikutetulla äänellä:

"Tahdon senvuoksi tänään, tänä vakavana hetkenä, jolloin seisot uuden
elämän kynnyksellä, joka on tuova mukanaan uusia velvollisuuksia ja
uusia tehtäviä, kertoa sinulle vähän tulevan miehesi luonteesta, johon
onnen ja rakkauden hurmiossa varmaankaan et ole ehtinyt tutustua.
Eugenilla on, kuten kaikilla miehillä, omat omituisuutensa. Hänen
äärimmilleen kehittynyt järjestyksen-aistinsa tuntunee sinusta kenties
pikkumaiselta, mutta usko, Doraseni, että tulevalle onnellenne on
erittäin tärkeätä, että alusta alkaen noudatat kaikkia hänen
toivomuksiaan siinä suhteessa. Älä anna hänen koskaan odottaa mitään --
laita aina päivällinen valmiiksi ajoissa -- jos teet sen alusta alkaen,
tulee se tavaksi itsellesikin, saat nähdä, miten paljon se edistää
kotoista onneanne. Minä en ole kertaakaan koko nelikymmen-vuotiaan
avioliittoni aikana antanut mieheni odottaa päivällistä, ja minä
uskallan sanoa, että me olemme olleet erittäin onnellisia."

Rouva Blum tuli vielä enemmän liikutetuksi, hän puristi yhteen hienot,
ohuet huulensa, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Dora katseli häntä ja
ajatteli, että jos voisi laskea rypyt hänen silmäkulmissaan, saisi
varmaankin kaksikymmentä, niin pienet ja hienot ne olivat.

Rouva Blum tarttui Doran käteen, puristi sitä ja jatkoi:

"Tahdon vielä huomauttaa eräästä toisesta Eugenin ominaisuudesta.
Hänellä on taipuisa ja hellä luonne -- hän oli lapsena kiltein
sisaruksistaan -- mutta on muutamia asioita, jotka voivat herättää
hänessä ehkä vähän ikävää ärtyisyyttä... Sen hän on perinyt isältään,
sillä hänkin saattoi toisinaan antaa pikkuasioiden saattaa itsensä
suunniltaan. Minä en tavallisesti ollut sitä huomaavinani, ajattelin,
että se menee pian ohi. Tee sinäkin, Doraseni, samoin, älä vastusta
häntä, älä ole itsepäinen, ole myöntyväinen, ja saat nähdä, että hyvä
tuuli tulee pian takaisin ja te olette välttäneet yhden noita
onnettomia perheriitoja, jotka hitaasti, mutta varmasti hävittävät
kotoisen onnen. On päiviä, jolloin vaimon tulee olla erikoisen
hienotunteinen miestänsä kohtaan; ne ovat ne päivät, jolloin miehen työ
on tavallista rasittavampi. Minun miehelläni oli keskiviikko pahin
päivä, silloin hän oli ärtyisä ja hermostunut -- liiallisesta
rasituksesta, toisinaan myöskin ikävyyksistä ja vastoinkäymisistä --
mutta minä ymmärsin aina viisaalla tavalla välttää pahan tuulen
purkaukset, ilman että hän edes huomasi minun vaikutustani. Perjantait
ovat Eugenin vaikeimmat päivät, silloin hän helposti kiukustuu, ja
niinä päivinä tulee sinun olla erityisen huomaavainen, pitää huolta
siitä, että kaikki on järjestyksessä, tasoittaa kaikki vaikeudet ja
olla häntä kohtaan iloinen ja ystävällinen. Oletko nyt ymmärtänyt
minua, lapseni, ja pannut neuvoni mieleesi?"

"Olen", vastasi Dora. Hän katseli salavihkaa säihkyviä jalokiviä
rannerenkaassaan ja ajatteli, että avio-onni olisi varmasti vieläkin
täydellisempi, jos mieskin ottaisi huomioon vaimon "omituisuudet" ja
olisi iloinen ja ystävällinen silloin, kun vaimoa kohtaavat harmit ja
ikävyydet.

Rouva Blum nousi, syleili Doraa, sanoi häntä rakkaaksi tyttärekseen ja
toivoi, että hän tekisi kaiken voitavansa, jotta Eugen ja hän itse
tulisivat onnellisiksi.

Dora vastasi välinpitämättömästi rouva Blumin hyväilyihin, mutta yhtyi
kohteliaasti hänen toivomuksiinsa. Doran vakava aikomus ainakin oli,
että sekä hän että Eugen tulisivat maailman onnellisimmiksi ihmisiksi,
sen hän voi varmasti vakuuttaa anopilleen.

Rouva Blum suuteli vielä kerran, ikäänkuin vakuudeksi, Doraa poskelle
ja meni sitten toiseen huoneeseen, missä muut perheenjäsenet olivat
koolla; siellä hän puhui muutamia sanoja ystävällisellä, harmittavan
alentuvalla äänellä ja lähti pois, muistuttaen vielä mennessään
huomispäivän tärkeydestä ja merkillisyydestä.

Kun rouva Blum oli poistunut, heittäytyi Dora sohvalle ja purskahti
nauruun.

"Ette voi uskoa miten hullunkurinen hän oli! Hän antoi minulle
kokonaisen reseptin, kokonaisen pienen ruokalistan Eugenin onnea
varten. Perjantaina tulee häntä kohdella erityisen hellävaroen, sillä
silloin hänellä on jotain, en enää muista mitä..."

Ja hän alkoi matkia rouva Blumia ja toisti ivaten hänen määräyksensä:
maanantaina piti Eugenia "innostuttaa", sillä silloin hän oli raukea
sunnuntain jälkeen, tiistaina piti hänelle "syöttää rusinoita", sillä
silloin hän oli kiukkuinen j.n.e.

Kaikki nauroivat, lukuunottamatta rouva Hjortia. Hänen lapselliset
kasvonsa olivat huolestuneen näköiset, ja kirkkaissa silmissä kuvastui
itsepäinen, ahdistava ajatus: oliko rouva Blum yksin oikeutettu
antamaan sellaisia ohjeita? Eikö Doran äidin myöskin pitänyt pitää
huolta siitä, että hänen lapsensa omituisuuksia ja luonnetta otettiin
huomioon? Rouva Hjort alkoi äkkiä tuntea ahdistavaa levottomuutta;
koska hän oli Doran äiti, olihan hänen velvollisuutensa valvoa Doran
oikeuksia.

Hän tuli senvuoksi melkein vallattoman iloiseksi, kun Eugen kohta sen
jälkeen tuli tervehtimään Doraa. Kauan ei hän sallinutkaan molempien
rakastavaisten istua sohvannurkassa; hän oli jo täysin selvillä siitä,
mitä hän puolestaan tahtoi sanoa Eugenille, ja tuli nyt juhlallisesti
pyytämään häntä seuraamaan itseään muutamaksi hetkeksi toiseen
huoneeseen.

"Varsin mielelläni", vastasi Eugen hämmästyneenä, nousi ylös ja seurasi
anoppiaan sänkykamariin.

"Rakas poikani", sanoi rouva Hjort, levittäen kätensä syleilläkseen
Eugenia, "Dora on nyt viimeistä iltaa vanhassa kodissaan ... huomenna
te teette ikuisen liiton keskenänne... Tahdon senvuoksi antaa sinulle
siunaukseni ... ja ... antaa sinun oikein tuntea, että nyt ... että
tästälähin pidän sinua omana poikanani."

Eugen ei ollut erityisen ihastunut, kun rouva Hjort syleili häntä;
mutta hän vastasi kylmän kohteliaasti, että hän kyllä kihlauksestaan
asti oli pitänyt itseään appivanhempiensa poikana.

"Istu", sanoi rouva Hjort, siirtäen syrjään muutamia vaatekappaleita
sohvalta, "tahdon puhua sinulle muutaman sanan rakkaasta Dorastani."

Eugenia puistatti, kun hän näki sohvalla viruneet vaatteet, ja hän
istuutui yhtä vastahakoisesti kuin äsken oli antanut syleillä itseään.

"Rakas Eugen", alkoi rouva Hjort juhlallisesti, vaikka vähän hämillään,
"tiedän kyllä, että hartain halusi on tehdä Dorani onnelliseksi...
Mutta ehkä sinun tarvitsee vähän lähemmin oppia tuntemaan ...
hänen luonnettaan ja ominaisuuksiaan ... hänellä on, kuten meillä
kaikilla ... muutamia ominaisuuksia... Hänen herkkätuntoisuutensa,
näetkös ... tarvitsee niin vähän ... jalo hevonen tuntee heti
kannukset..."

Eugen vei käden suunsa eteen ja kierteli huolellisesti viiksiään,
salatakseen hymynsä.

"Voin vakuuttaa, että en ole koskaan aikonut käyttää Doraa
ratsuhevosena", sanoi hän. "Ja jos jatkamme tuota kummallista
vertausta, on kai pikemminkin minun asiani kantaa häntä."

"Niin kyllä -- tietysti, tietysti ... mutta ... äidin tunteet ...
ymmärrät tietysti häntä, kun itsekin olet niin hyvä poika."

Eugenin mielestä oli loppulause sekava, mutta hän kumarsi kuitenkin
myöntymyksen merkiksi.

"Ymmärräthän ... hän on niin nuori ... tuskin yhdeksäätoista täyttänyt
... suojele häntä ... varjele ... hän on niin kehittymätön ... hän on
viaton kuin vastasyntynyt lapsi... Jos hän ei ole täydellinen ... jos
sattuu jotain huolimattomuutta ... niin älä ole ankara... Olemme
antaneet hänelle parhaimman kasvatuksen ... mutta, kuten sanottu, hän
on niin nuori..."

"Lupaan tehdä kaiken minkä voin, saattaakseni Doran onnelliseksi",
sanoi Eugen vakavasti.

"Minä uskon sen, uskon sen -- kiitos, rakas Eugen. Uskallan myöskin
sanoa, että nyt annan sinun haltuusi puhtaan liljan..."

"Kyllä, rakas anoppi", keskeytti Eugen kärsimättömänä, nousten
sohvalta, "lupaan pitää hyvää huolta Dorasta, olipa hän sitten lilja
tai ratsuhevonen. Vilpitön toivoni ja hartain haluni todella on, että
voisin tehdä vaimoni onnelliseksi."

Nämä Eugenin vakavat sanat tekivät niin syvän vaikutuksen rouva
Hjortiin, että hän puhkesi itkuun, sanoi Eugenia "pojakseen" ja tahtoi
uudestaan syleillä häntä. Mutta Eugen arveli nyt jo tarpeeksi
rauhoittaneensa rouva Hjortin äidillistä levottomuutta, hän vetäytyi
varovasti pois ja meni morsiamensa luo...

Seuraava päivä -- Eugenin ja Doran hääpäivä -- alkoi onnellisin entein.
Aamulla tosin hiukan satoi, mutta sitten tuli kirkas auringonpaiste.
Kaikki juhlamenot onnistuivat, kaikki tapahtui määrätyllä
kellonlyönnillä -- Blumeille se oli luonnollista, mutta Hjorteihin
nähden sitä voi pitää harvinaisen hyvänä enteenä. Dora oli hyvin sievä
hääpuvussaan; ei mikään mielenliikutus rumentanut hänen hienoa
hipiäänsä, ja hänen siniset silmänsä loistivat kuin lapsen, joka on
saanut paljon joululahjoja. Eugen oli kalpea ja liikutettu; hän oli
vanhempi ja vakavampi kuin Dora, ja tunsi senvuoksi kaikki paljon
syvemmin. Doran ajatukset ja tunteet olivat yhtenä ainoana
kevätriemuna, mutta Eugenin koko olemus keskittyi vakavaan päätökseen:
koettaa suojella ja tehdä onnelliseksi tuo nuori, kokematon olento,
joka tällä hetkellä uskottiin hänen huomaansa.



IX.


Lokakuun aurinko paistoi komeaan ruokasaliin, missä asessori Blum oli
syönyt aamiaista, ennenkuin hän, lausuttuaan pitkät ja hellät hyvästit
nuorelle vaimolleen, lähti virastoonsa. Aamiaispöydältä, jolla hieno
pöytäkalusto komeili, ei ruokia vielä oltu korjattu pois; rouva oli
juuri asettamassa leipäkoria ja sokeriastiaa kaappiin, ja hän teki sen
hitain, arvokkain liikkein, ikäänkuin nauttien siitä, että sai pidellä
käsissään niin kauniita esineitä.

Täytettyään nämä emännän velvollisuudet hän alkoi lauleskellen kulkea
ympäri huoneissaan, nosti ylös ikkunaverhoa, joka riippui liian
alhaalla, siirteli kirjoja sohvapöydällä, ja katseli hyväillen
kallisarvoisia taide-esineitä, jotka koristivat salia. Sillävälin hänen
kasvojaan kirkasti hymy, joka oli yhtä valoisa kuin auringon säteet,
jotka lankesivat ikkunan edessä oleville kasveille.

Äkkiä hän näki oman kuvansa peilissä sohvan yläpuolella. Hän oli puettu
vaaleansiniseen, pitseillä koristettuun aamupukuun, ja kun hänen omat,
kiharan tukan ympäröimät kasvonsa ja säteilevät silmänsä hymyilivät
hänelle peilistä, nauroi hän ihastuksesta ja pyörähteli parisen kertaa
ympäri, tarkastellen miellyttävää kuvaansa joka puolelta.

"Miten on mahdollista", ajatteli hän, "että ihminen voi olla niin
onnellinen kuin minä olen?... Onko elämässä todellakin suruja ...
olen unohtanut sen --- kaikki on minusta pelkkää onnea ja
rakkautta..."

Hän pani kätensä ristiin niskan taakse ja seisoi hetkisen silmät
puoleksi ummessa. Huulilla väreili hymy. "Jumalani, miten ihanaa on
olla nuori ja kaunis ja rakastettu!" ajatteli hän.

Sitten hän naurahti jälleen ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka
Eugen oli järjestänyt hienolla taiteellisella aistilla, niin että värit
ja viivat sulautuivat yhteen kokonaisuudeksi, joka antoi syvän ilon ja
rauhan tunteen.

"Kaikki tämä on minun!" huudahti hän lapsellisesti ja ojensi kätensä,
ikäänkuin syleilläksensä koko huonetta. "Ja täällä saan elää jok'ainoan
hetken yhdessä rakkaan Eugenini kanssa ... täällä minä odotan häntä
kotiin työstä ... juoksen häntä vastaan ja suljen hänet syliini... Hän
on minun ... minun omani ... minun mieheni ... minä järjestän kodin
hänelle ... minä..."

Ja hän vajosi sohvalle, nojasi päänsä käteensä ja vaipui suloisiin
unelmiin. --

Hän heräsi hätkähtäen unelmistaan kun uusi palvelija -- vanha Visa oli
saanut eron ja eläkkeen -- tuli sisään ja ärsyttävän ivallisella
äänellä kysyi, mitä rouva aikoi määrätä päivälliseksi.

Dora ja Eugen olivat ensimäistä päivää häitten jälkeen kahden kotona;
tätä ennen he olivat syöneet päivällistä kaikkien sukulaisten luona.
Nyt tuli Doran itse tarttua talouden ohjiin, ja sen hän oli tänä
hetkenä kokonaan unohtanut.

Ensimäinen päivällinen kahdenkesken Eugenin kanssa! Nyt piti laittaa
hienointa ja parasta mitä hän tiesi. Hän purskahti äkkiä niin iloiseen
nauruun, että Sofia neitsyt ihmetellen katsoi häntä; hänen mieleensä
johtuivat hänen lapsuutensa lempiruuat, jotka hän kerran juhlahetkenä,
ukko Pennin ollessa hyvissä varoissa, oli saanut määrätä: "maksakakkua,
mustikkasoppaa ja jäätelöä." Sitä ruokalistaa ei Eugen varmaankaan
hyväksyisi. Ei, nyt tuli laittaa jotain oikein hienoa.

"Ehkä laitamme chateaubriandia?" ehdotti hän. Se oli parasta, mitä hän
tällä hetkellä tiesi.

Sofia näytti hieman pilkalliselta. "Mutta sehän on aamiaisruokaa",
vastasi hän.

"Sitä meillä oli usein sunnuntaina päivälliseksi", sanoi Dora
lapsellisesti, "se on niin hyvää!"

"No, siinä tapauksessa kai soitamme teurastajalle, että hän lähettää
meille palasen 'selkälihaa'", sanoi Sofia.

"Selkälihaa?" Dora oli aivan unohtanut, mitä se merkitsi, mutta arveli,
että pieni vastaväite ehkä kohottaisi hänen arvoaan.

"Miksi niin?" sanoi hän. "Miksi juuri 'selkälihaa'?"

"No, sitten kai otamme palasen 'sisäreittä'?"

Dora ymmärsi yhtä vähän.

"Miksi juuri 'sisäreittä'?" sanoi hän arvostelevasti.

Sofia neitsyt purskahti nauramaan.

"Ei kai rouva tahdo, että otamme 'ydinluuta'?"

Nyt ymmärsi Dora, että hänen arvonsa perheenemäntänä oli vaarassa.
Sehän oli jo suorastaan pilaa, eihän 'ydinluista' voinut laittaa
ruokaa! Hän päätti pelastautua rohkealla tempulla.

"Otetaan palanen 'ulkoreittä'", sanoi hän lyhyesti, "olkaa hyvä ja
soittakaa teurastajalle."

"Jaha", vastasi Sofia halveksivasti, "no, ja mitäs laitetaan toiseksi
ruuaksi?"

Dora mietti hetkisen, ja muisti taas erään lempiruokansa; hän vastasi
arvokkaasti:

"Laitetaan 'köyhiä ritareita'."

"Mutta sehän on myöskin aamiaisruokaa", sanoi Sofia, joka jo alkoi
epäillä, oliko hänen nuorella emännällään järki tallella.

"Niin kyllä, mutta se on niin hyvää", sanoi Dora lapsellisen
itsepäisesti.

"Olkoon vaan minun puolestani", vastasi Sofia, mennen kyökkiin ja
ryhtyen valmistuksiinsa, "saammepahan nähdä, mitä asessori sanoo..."

Aamupäivä tuntui Dorasta jokseenkin pitkältä; hänen ei tehnyt mieli
mennä ulos, hän ei malttanut lukea, ja, ihme kyllä, kukaan ei tullut
häntä tervehtimään. Hän kulutti aikansa puhelemalla telefoonissa,
soittamalla, uneksimalla, katselemalla kuvaansa peilissä ja ihailemalla
kauniita kapineitaan. Kun hän päivällisen aikaan kuuli Eugenin tulevan,
syöksähti hän ylös pianon äärestä ja ryntäsi etehiseen, ja tuskin ehti
Eugen panna kepin pois kädestään ja ripustaa takkinsa naulaan, kun Dora
jo heitti kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:

"Rakkaani, miten olenkaan ikävöinyt sinua! Miten jaksan elää kaikki
aamupäivät ilman sinua? Tuo paha, paha hovioikeus!"

Eugen hymyili, veti hänet luokseen ja vastasi kiihkeästi hänen
hyväilyihinsä.

"Miten voivatkaan kaksi ihmistä olla niin onnellisia kuin me!" kuiskasi
Dora, Eugenin melkein tukahduttaessa hänet suuteloihin.

"Se on ihmeellistä", vastasi Eugen myöskin kuiskaten, "se on kuin
unta ... minä, joka en koskaan uskonut onneen", lisäsi hän vielä
matalammalla äänellä.

"Sinä!"

Dora katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin ja pyyhkäisi hiukset
kasvoiltaan.

"Miksi et sinä uskonut onneen, sinä, jolla on kaikki, mitä ihminen voi
toivoa?" jatkoi hän epäillen.

"Siksi että minun elämäni niin aikaisin sai aivan toisen, vastakkaisen
suunnan", vastasi Eugen surumielisesti hymyillen.

"Miten niin ... kerro minulle ... kerro!..." huudahti Dora.

Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta ja uteliaisuudesta kuin lapsen,
joka odottaa saavansa kuulla satua.

"Ei nyt -- eikä näin etehisessä, varsinkin kun on nälissään ja tuntee
ruuan hajua", vastasi Eugen -- "toisen kerran ja sopivammassa
ympäristössä..."

He nauroivat molemmat, seisoivat hetkisen käsi kädessä katsoen toisiaan
silmiin, heittivät sitten lapsellisen vallattomalla liikkeellä
toistensa kädet ja lähtivät, Eugen omaan huoneeseensa ja Dora
ruokasaliin.

Iloisina ja hilpeinä he sitten istuutuivat päivällispöytään. Onnellista
tunnelmaa ei häirinnyt sekään, että pihvit olivat hyvin sitkeitä. Eugen
oli vähän ihmeissään päivällisestä, hän kun oli tottunut hienoon
ruokaan, mutta ei virkkanut mitään, söi hyvällä ruokahalulla ja näytti
hetken hurmiossa olevan yläpuolella kaiken maallisen.

"Olitko tyytyväinen ruokaan, armaani?" kysyi Dora, kun he nousivat
pöydästä.

"Se ei ehkä ollut aivan sellaista, jollaiseen minä olen tottunut",
vastasi Eugen ystävällisesti ja vältellen, "mutta makuhan on niin
erilainen. Ja minä olen vanhapoika, jolla on oma piintynyt makuni.
Olisit kiltti, jos kyselisit äidiltä vähän neuvoja, hän tietää
tarkalleen, mistä minä pidän."

"Kyllä ... kyllä... Tule nyt, uunissa on valkea ... nyt saamme viettää
ihanan hetken ... ajattelehan, hämyhetki omassa kodissa oman rakkaan
miehensä kanssa!"

Hän hypähteli ilosta ja kiiruhti saliin; Eugen seurasi häntä hymyillen
ja ihastuneena.

"Nyt, armaani", sanoi Dora, vetäen Eugenin viereensä pienelle sohvalle
ja nojautuen häneen, "nyt meillä on sopiva 'ympäristö' jutuille ja
kertomuksille... Minkätähden luulit, että et koskaan tulisi
onnelliseksi?"

"Ah -- sitäkö ... en ymmärtänyt, mitä tarkoitit, olin unohtanut sen",
vastasi Eugen hymyillen, "enkä tiedä, uskallanko puhuakaan siitä."

Doran kasvot synkistyivät. Hän kohotti nopeasti päätään ja katsoi
tutkien mieheensä.

"Nyt sinun täytyy kertoa siitä ... muuten en saa koskaan rauhaa..."

"Pitääkö tyydyttää hemmoteltujen lasten uteliaisuutta?" kysyi Eugen
veitikkamaisesti.

"Minä en ole hemmoteltu enkä lapsi enkä uteliaskaan", vastasi Dora.
"Olen rakastava vaimo, joka tahdon omistaa mieheni kokonaan, sekä
nykyisyydessä että tulevaisuudessa että menneisyydessä!"

Ja hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja syleili häntä kiihkeästi.

"Armaani!"

"Sano minulle, mitä se oli!" pyysi Dora suudelmien lomassa.

"Se oli jotain hyvin tavallista ja yksinkertaisia, joka tuli tielleni
ja synkensi sen, armaani. Se oli rakkauden unelma, josta jäi jälelle
ainoastahan surumielinen muisto."

Dora huudahti hämmästyksestä.

"Rakastitko häntä enemmän kuin minua? Kuka hän oli?" kysyi Dora
kiihkeästi.

"Kumpaan kysymykseen minun ensin pitää vastata?"

"Tietysti ensimäiseen,"

"Sillä tavalla kuin rakastan vaimoani, en ole rakastanut ketään muuta",
sanoi hän hellästi ja veti Doran puoleensa. "Mutta en ole myöskään
rakastanut ketään siten ... sillä lailla ... kuin rakastin häntä ...
joka verhosi suruun koko nuoruuteni."

"Eugen, minä tulen mustasukkaiseksi!" huudahti Dora ja polki leikillään
jalkaansa. Mutta hän näytti kiihoittuneelta, hänen poskensa hehkuivat
ja silmiin nousivat kyyneleet.

"Sitä sinun ei pidä olla, Doraseni", sanoi Eugen hiljaa, "ei voi olla
mustasukkainen taivaan enkelille. Hän kuoli, ennenkuin oli täyttänyt
kahdeksaatoista vuotta... Mutta minä surin häntä -- niin, oikeastaan
surin häntä siihen asti, kunnes sain nähdä sinut. Silloin haihtui
viimeinen surun varjo, ja siinä sydämeni sopukassa, missä säilytän
hänen kuvaansa, on nyt vain valoa ja onnea ... hän elää muistossani
vain lapsuuteni leikkisiskona..."

Dora ei vastannut; hän oli painanut päänsä Eugenin rintaa vasten ja
itki hiljaa. Eugen silitti hellästi hänen kiharaa tukkaansa ja katseli
häneen hymyillen. Doran kyyneleet tekivät hänet niin onnelliseksi; ne
selittivät paremmin kuin sanat, miten hyvin Dora oli ymmärtänyt tuon
lyhyen sadun.

"Kuka hän oli?" kuiskasi Dora arasti.

Eugen olisi ollut iloisempi, jos Dora ei olisi tehnyt sitä kysymystä,
mutta hän vastasi kuitenkin heti:

"Se oli Maikki tädin tytär."

Dora lakkasi itkemästä. Samana hetkenä, jolloin salaperäisyys Eugenin
ensimäisestä rakkaudesta hävisi, hävisi hänen kasvoiltaan syvä ja
sydämellinen ilme.

"Vai niin -- oliko se hän?" huudahti hän jokapäiväisellä äänellä, joka
loukkasi Eugenia.

"Eikö sinusta näytä siltä, kuin hän olisi voinut herättää syvää
rakkautta?" kysyi Eugen.

He kääntyivät molemmat katsomaan valokuvaa, joka oli salin pöydällä. Se
esitti vanhanpuoleista naista ja nuorta tyttöä, jotka olivat hyvin
toistensa näköisiä, molemmilla sama lempeä ilme silmissä.

"Kyl--lä ... ajattelin vain jotain ihmeellistä ... en tiedä mitä ...
kun sanoit, että hän oli enkeli."

"Hän _oli_ enkeli jo täällä maan päällä ollessaan; nyt hän on ylhäällä
Jumalan luona", vastasi Eugen lyhyesti.

He istuivat hetkisen ääneti; kummallakaan ei ollut enää mitään
sanottavaa. Hellä, sydämellinen tunne, joka äsken oli yhdistänyt heidän
sydämensä, oli äkkiä haihtunut. Dora koetti kysellä jotain, mutta Eugen
vastasi vältellen; hän ei nähtävästi tahtonut enää puhella asiasta.

"Hän loukkaantuu vähästä", ajatteli Dora, "enhän ole sanonut yhtään
epäystävällistä sanaa."

Mutta sydämessään hän tunsi tuskallisen kylmyyden tunteen, jollaisen
tuntee, kun huomaa epähienoilla sanoilla loukanneensa toista.

Kahvi tuotiin nyt sisään, ja mieliala tuli vähitellen taas iloiseksi.
Eugen kertoi päivän tapahtumia, sanoi terveisiä Lisbetiltä, jonka oli
tavannut ulkona j.n.e. Sitten siirtyi puhelu toisille aloille, he
kertoivat toisilleen hauskoja juttuja lapsuutensa ajoilta, kuvaavia
kummankin perheelle, ja puhelivat ja nauroivat kuin kaksi lasta.
Vähitellen vaikeni nauru, äänet alenivat, ja lopuksi ei kuulunut muuta
kuin viimeisten puitten rätinää uunissa ja hiljaisia kuiskauksia, joita
keskeyttivät hellät, kiihkeät hyväilyt.

Mutta sinä iltana oli Doran vaikea nukkua. Hän oli jo kauan kuullut
Eugenin tyynen, tasaisen hengityksen, mutta makasi yhä vielä valveilla,
ajatellen miestään. Miten vakavalta, juhlalliselta, niin, melkeinpä
uskonnolliselta kannalta hän otti kaikki! Kaikki oli hänelle
velvollisuutta, kaikki muistot olivat pyhiä. Hän oli kerran näyttänyt
Doralle vanhaa piipunpesää, joka oli ollut tuon ihmeellisen
isoisän-isän oma, ja Dora oli varsin hyvin huomannut, että hän ei
ensinkään pitänyt siitä, että Dora ei ollut juhlallisen näköinen
katsellessaan sitä.

Dora oli vähällä nauraa hänelle siinä maatessaan ja mietiskellessään,
mutta tunsi samalla tuskallista ihmettelyä, joka esti häntä siitä.
Eugen oli niin hyvä, niin hellä, niin silmittömästi rakastunut häneen,
mutta kuitenkin...

Yön hiljaisuudessa, kun ajatuskyky teroittuu ja tunteet tulevat
kuumiksi, tunsi hän äkkiä, kuin aavistuksena, kuin varoittavana
enteenä, -- jonka hän kuitenkin unohti jo seuraavana aamuna -- miten
vaativaa ja vastuunalaista on olla tekemisissä niin hienon ja
sielukkaan henkilön kanssa kuin Eugen oli.



X.


Kului muutamia viikkoja, ja Eugen, joka yhä oli onnen ja rakkauden
hurmiossa, lausui ainoastaan hyvin lempeitä moitteita, kun päivälliset
herkullisuuteen nähden pysyivät yhtä yksinkertaisina kuin ennenkin, ja
tarjoamisaikaan nähden tulivat yhä myöhäisemmiksi.

"Miten on, oletko puhunut äidin kanssa 'ruokalistoistamme'?" kysyi hän
eräänä päivänä puoleksi leikillä, puoleksi pahoillaan, kun oli saanut
päivälliseksi kalaa ja huonosti valmistettua kaurasoppaa.

"En, rakas, en ole ... arvelin, että oli hyvä näinkin, ja ...
sitäpaitsi olen unohtanut..."

"Etkö tahdo koettaa muistaa, kun tiedät, että minä sitä toivon?" jatkoi
Eugen moittivasti.

"Kyllä ... kyllä koetan..."

Mutta Dora ei kysynyt. Hän jätti sen tekemättä kerran toisensa perästä,
vaistomaisesti koettaen lykätä sen siksi, kunnes jälleen olisi
unohtanut koko asian.

Sillä hän ei tahtonut kysyä neuvoa rouva Blumilta -- kahdesta syystä.
Toinen syy oli se, että häntä harmitti, että Eugen alati vetosi
vanhempiinsa ja kotiinsa ja siellä vallitseviin tapoihin, ikäänkuin
mikään muu ei olisi kelvannut. Miksi piti heidän, Eugenin ja Doran,
elää toisin kuin Doran vanhempien? Miksi ei hän saisi laittaa
samanlaista ruokaa kuin hänen äitinsä laittoi, hänen äitinsä, joka oli
niin viisas ja käytännöllinen ihminen?...

Toinen syy oli se, että Dora oli huomannut, että jos hän hoitaisi
taloutta yhtä yksinkertaisesti kuin tähänkin asti, jäisi hänelle niistä
rahoista, jotka Eugen antoi hänelle, osa köyhiä ja Tullan lastenkotia
varten. Ja suuressa onnessaan tunsi hän, enemmän kuin koskaan ennen,
tarvetta tehdä muita onnellisiksi, levittää ympärilleen iloa ja onnea.
Eugen, joka tietysti kuului Yhdistykseen Hyväntekeväisyyden
Järjestämistä Varten, oli lausunut Doralle toivovansa, että Dora ei
koskaan antaisi kerjäläisille mitään kotonaan, ja oli antanut hänelle
"vihreän kirjan", josta piti antaa lippuja tarvitseville, edelleen
jätettäviksi Yhdistykselle Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten.
Dora otti kirjan, kuunteli hajamielisesti Eugenin tarkkoja määräyksiä
ja pani sitten kirjan kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta sitä ei
milloinkaan otettu esille.

Kerjäläisiä otti Dora vastaan keittiössä, missä hän istui puhellen
heidän kanssaan, syöttäen heitä ja antaen heille vaatteita ja rahaa. Ja
mitä onnellisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän antoi. Ja
tuontuostakin toi hän Tullalle viitosen tai kymmenmarkkasen, jotka hän
oli säästänyt talousrahoista, ja jotka Tulla, punastuen ilosta, kätki
säästölaatikkoonsa.

Aikaan nähden oli Doran vielä vaikeampi käsittää Eugenin järjestyksen
tarvetta. Hänestä, joka luonteeltaan oli suruton ja huoleton, oli aivan
samantekevää, syötiinkö määrätyllä ajalla vai eikö. Mitä se teki, jos
söi pihvinsä kymmentä minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, mitä sillä
oli tekemistä onnen ja rakkauden kanssa? Se oli pikkumaista ja ikävää,
ja sitä tuli hänen ja hänen rakkaan Eugeninsa välttää. Dora ei
sitäpaitsi välittänyt paljon ruuasta; hän piti enemmän makeisista,
joita hän söi pitkin päivää, mieluimmin vuoteessa.

Eräänä päivänä, kun Eugen tyytymättömänä ja moittien uudestaan kysyi,
oliko Dora neuvotellut hänen äitinsä kanssa talouden hoidosta, nipisti
Dora häntä leikillään korvasta ja sanoi:

"Kuulehan, rakas ritarini Tage Klok, olen huomannut, että sinä olet
oikea herkkusuu! Ollaksesi nuori, vastanainut aviomies, välität aivan
liian paljon ruuasta!"

"Sitä en luule", vastasi Eugen, vetäytyen syrjään ja hymyillen
happamasti, "mutta minä olen tottunut järjestykseen kaikessa."

"Onko hieno ja herkullinen ruoka samaa kuin järjestys?" kysyi Dora
hieman ärsyttävästi.

"Liioittelet. Mielestäni ei minua voida sanoa herkkusuuksi sentähden,
että tahtoisin vähän toisenlaista ruokaa kuin meillä on..."

Dora tuli äkkiä vakavaksi.

"On niin paljon köyhiä, joilla ei ole edes leipää ravinnokseen", sanoi
hän, ja hänen silmänsä saivat sen syvän ja lämpimän ilmeen, joka niillä
oli hänen laulaessaan, "ja jos elää yksinkertaisesti, voi auttaa paljon
useampia."

"Tietysti. Mutta olkaamme johdonmukaisia -- asukaamme parissa
huoneessa, myökäämme huonekalumme, syökäämme silliä ja perunoita.
Silloin voimme auttaa vielä useampia. Mutta ne ovat kansantaloudellisia
kysymyksiä, joita sinä et ymmärrä, ja joista ei kannata puhua. Minä
annan sinulle rahaa taloutta varten, ja tahdon senvuoksi saada sen
järjestetyksi mieleni mukaan. Pyydän senvuoksi vielä kerran, että
kysyisit neuvoa äidiltäni. Muussa tapauksessa teen sen itse -- toivon
että ymmärrät, että hienotunteisuudesta tahtoisin, että _sinä_ sen
tekisit!"

Dora ei vastannut, ja Eugen lähti pois; ensimäisen kerran
naimisissa-olonsa aikana he erosivat, ilman että olivat antaneet
suutelojen ja hyväilyjen haihduttaa pahan tuulensa.

Dora seisoi hetkisen liikkumattomana ja katseli miettien eteensä.
Sitten hän äkkiä purskahti nauruun. Miten tyhmä Eugen oli, kun luuli,
että hän ei ymmärtänyt kansantaloutta! Oi, jos hänellä vain olisi ollut
valta käsissään, olisi hän kyllä tiennyt, miten järjestää asiat. Hän
olisi käskenyt kaikkien rikkaitten jakaa omaisuudestaan köyhille,
rikkaita ei olisi saanut olla olemassakaan, eikä siis myöskään köyhiä.
Oi, miten hänen olisi tehnyt mieli mennä varastamaan kaikkien vanhojen,
ahnaitten ukonrähjyksien kassakirstuista rahaa, antaakseen sen
köyhille, hyville ihmisille, joiden täytyi kerjätä. Jospa hänellä olisi
ollut edes pieni osa ahnaan ukko Blumin rahoista -- sillä ahnas hän
oli, sen näki hänen kynsistään -- olisi hän heti rakentanut kodin
Tullan pienille lapsille, jotka saivat kulkea ja odottaa hoitoa ja
rakkautta, vain sentähden, että puuttui vähän rahaa. Ja hänkö ei
ymmärtäisi kansantaloutta!...

Ruuan suhteen tapahtui kuitenkin vain hyvin vähän muutoksia asessori
Blumin kodissa; Dora ajoi läpi oman ohjelmansa viekkaudella ja
sitkeydellä, jonka edessä Eugen oli aivan neuvoton, ja jota hän
ihmetteli kuin luonnonilmiötä. Oliko hän aivan erehtynyt Doran suhteen?
Oliko pelkkää tyhmää haaveilua hänen luulonsa, että hän voisi muodostaa
kehittymättömän kahdeksantoistavuotiaan tytön omien mielipiteittensä
mukaiseksi?

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eugenin järjestyksen-rakkaus ja Doran
huolimattomuus toisillakin aloilla iskivät yhteen. Eugen oli perinyt
kotoaan paljon tapoja, jotka hän innokkaasti tahtoi, että Dorakin olisi
omistanut, mutta jotka Dorasta tuntuivat vain kummallisilta ja
naurettavilta. Miten sietämätöntä oli esim. kulkea ja vetää alas
kierrekaihtimia, heti kun joku auringonsäde pilkisti huoneeseen! Voiko
ajatella jotain niin hullunkurista, kuin että lokakuun aurinko voisi
polttaa mattoja ja uutimia? Doran kodissa ei koskaan suljettu ulos
aurinkoa.

Eräänä sunnuntaina aamupäivällä, kun salin huonekalujen päällyksiä ei
vielä oltu pantu paikoilleen ensimäisten kutsujen jälkeen, tuli Eugen
huoneestaan keskipäivän hetkenä, ja näki, miten aurinko paistoi suoraan
heidän neljännessä kerroksessa olevaan huoneustoonsa. Hän veti
ponnekkaasti alas kaihtimet ja meni Doran huoneeseen, jossa tämä seisoi
peilin edessä pukeutumassa, lähteäkseen kävelylle Eugenin kanssa.

"Dora, tiedättekö, että salin huonekalujen päällykset eivät vielä ole
paikoillaan, ja että aurinko paistaa suoraan aralle kankaalle?" sanoi
hän terävästi.

Dora kääntyi häneen päin ja nauroi.

"Hyvänen aika, Eugen! Sinähän puhut sellaisella äänellä, että voisi
luulla sinun sanovan: 'Dora, oletko jo rikkonut lupauksen, jonka annoit
minulle alttarin ääressä?'"

Eugenin silmissä välähti kuin salama. Dora säikähtyi, sellaista ilmettä
ei hän ollut koskaan nähnyt Eugenin kasvoilla.

"Rakas Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän nöyrästi ja tarttui Eugenin
käteen. "Älä ole vihainen -- koetan tulla paremmaksi ... kas niin ...
katso minuun ystävällisesti ... nythän on niin kaunis ilma ... me
menemme ulos, ja meillä on niin hauskaa."

Ja hän pyysi ja rukoili, kunnes vihdoin sai Eugenin kasvoilta häviämään
tuon vihastuneen ilmeen.

Mutta tämä sunnuntai näytti tuovan mukanaan pelkkiä ikävyyksiä. Dora ja
Eugen viipyivät kauan kävelyllään, ja kun he tulivat kotiin, oli Dora
väsyksissä ja tahtoi mennä hetkiseksi lepäämään; mutta Eugen pyysi
innokkaasti, että hän heti lähtisi pukeutumaan, sillä muuten he
tulisivat liian myöhään päivällisille Eugenin vanhempien luo. Ja tulla
liian myöhään sinne -- se oli jotain, josta Dora tiesi koituvan paljon
harmia.

Dora haukotteli, mutta meni sänkykamariin ja otti esiin pukunsa.
Samassa soi telefooni; se oli Lisbet, joka tahtoi välttämättä puhua
Doran kanssa hyvin tärkeästä asiasta. Dora kiiruhti ulos, virkkuna ja
uteliaana.

"Hyvää päivää, Dora!" huusi Lisbet, "sano minulle, oletko sinä
mielestäsi enemmän paha kuin hyvä?"

"Mitä? mitä sinä puhut?"

"Oletko sinä mielestäsi enemmän paha kuin hyvä? Tulla ja minä olemme
väitelleet siitä asiasta ... hän väittää, että kaikki ihmiset -- ja hän
itse enin kaikista! -- ovat pahoja. Hän puhuu tietysti raamatun mukaan;
minä taas sanon, että ihmiset ovat enemmän hyviä kuin pahoja. Mutta
eihän auta puhua selvästi, vakuuttavasti ja järkevästi sellaisten
tunneihmisten kanssa kuin Tulla -- täytyy olla esimerkkejä elämästä;
senvuoksi aion kysyä kaikilta mitä he arvelevat ... isältä ...
äidiltä ... kutsuin juuri sisään vanhan Kaisan ja kysyin häneltä,
pitääkö hän itseään enemmän pahana kuin hyvänä. Ensin hän tosiaankin
näytti enemmän pahalta kysymyksieni johdosta, mutta kun hän sai kuulla,
miten syvästi langenneena Tulla itseään piti, rauhoittui hän ja luuli
kyllä olevansa samanlainen!"

Ja Lisbet nauroi niin että telefooni kaikui.

"No, mitä sinä arvelet itsestäsi?"

"Luuletteko te kaikki olevanne enemmän hyviä kuin pahoja?" ihmetteli
Dora.

"Tietysti ... tietysti on ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi
kuvakseen, enemmän hyvä kuin paha ... ainoastaan Tulla luulee..."

"Silloin minä yhdyn Tullaan", sanoi Dora nauraen, "sillä säälin häntä,
jonka täytyy olla yksin teitä kaikkia vastaan."

"Äsh, miten huonoa! Se on juuri sinun kaltaistasi! Entäs mitä sanot
Eugenista?..."

"Niin -- se on vähän vaikeata sanoa -- voinko minä nähdä hänen
sydämeensä..."

Samassa avasi Eugen oven oman huoneensa ja etehisen välillä.

"Dora, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän ankarimmalla äänellään,
rypistäen kulmakarvojaan, "lopeta heti puhelusi. Sinulla ei ole enää
kuin kaksikymmentä minuuttia pukeutumiseesi..."

"Enemmän paha!" huusi Dora nauraen puhelimen torveen, "aivan varmasti
paha ... nyt minulla ei ole enää aikaa, hyvästi nyt ... ei, ei --
minulla ei ole aikaa ... hyvästi ... sano terveisiä vanhoille ja
nuorille!..."

Hän syöksyi sänkykamariin, varmasti päättäen tulla valmiiksi ajoissa.
Mutta kun Lisbetin virkistävä puhelu oli lakannut, tunsi hän itsensä
taas niin uniseksi ja väsyneeksi, että ei voinut muuta kuin haukotella
kerran toisensa perästä. "Lepään viisi minuuttia", ajatteli hän,
heittäytyi sohvalle kello kädessä ja nukkui heti. Ja huolimatta siitä
erinomaisesta varovaisuustoimenpiteestä, että hän nukkui kello kädessä,
nukkui hän sikeästi vielä silloinkin, kun Eugen hetkisen perästä
valmiiksi puettuna tuli häntä noutamaan.

Dora oli vähällä pyörtyä säikähdyksestä, kun hän avatessaan silmänsä
näki Eugenin seisovan sohvan ääressä ja katselevan häntä. Hänestä
tuntui, että Eugenin koko hieno, moitteeton olemus, hänen napitettu
pitkätakkinsa, hyvin hoidetut kätensä, hienot viiksensä olivat täynnä
moitetta hänen pörröistä tukkaansa ja huolimatonta pukuansa kohtaan.

"Oo, miten hirveätä ... rakas Eugen ... anna anteeksi... olin niin
uninen ... nukuin..."

"Siltä näyttää", vastasi Eugen kylmän tyynesti, "valitsit hiukan
sopimattoman hetken, mutta sitä ei voi enää auttaa. Soitan nyt, että
sinä et voi tulla, ja menen yksin."

"Ei, hyvä, rakas Eugen -- älä ole vihainen minulle ... olen heti
valmis..."

Ja hän haki hätäisesti sukkia ja hameita ja shaaleja, saamatta aikaan
muuta kuin entistä suuremman sekasorron.

"Et ehdi enää", sanoi Eugen samalla kylmällä äänensävyllä kuin äsken,
"meidän perheessämme ei ole tapana tulla liian myöhään päivällisille.
Toisen kerran tahdot kenties noudattaa meidän tapojamme..."

Dora vaipui sohvalle, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja huulet
alkoivat vapista.

"Miten voit olla niin ankara minua kohtaan", kuiskasi hän.

"Kas niin -- Dora, älä ole pahoillasi", sanoi Eugen lempeämmin ja
silitti hänen punoittavaa poskeaan, "olen vakuutettu siitä, että
tällaista ei toista kertaa tapahdu. Sinä tiedät, miten pikkumaisen
tarkkoja vanhempani ovat ajan suhteen -- minulla ainakaan ei ole
rohkeutta tulla liian myöhään sunnuntaipäivällisille... Hyvästi nyt --
tulen kotia iltapäivällä."

Hän suuteli Doraa ohimennen ja poistui huoneesta.

Mutta hän ei sanonut Doralle oikeata syytä, miksi hän pakoitti hänet
jäämään kotiin. Hän ei sanonut, että hän ei voinut sietää noita enemmän
tai vähemmän pistäviä huomautuksia, noita sanattomia: "emmekö
aavistaneet sitä", joita hän aina sai vanhempiensa kodissa, kun Dora
oli vähimmälläkään tavalla ollut huolimaton, ja jotka hänen
herkkätuntoisuutensa teki pahemmiksi kuin ne olivatkaan.

Eugen oli koko päivällisen ajan alakuloinen ja rouva Blum tukahdutti
huokauksen joka kerran, kun katseli hänen kalpeita kasvojaan, joilla
oli hajamielinen ilme. Oliko se jo alkanut, se, jonka kerran, ennemmin
tai myöhemmin, täytyi tulla? --

Eugen huomasi äitinsä katseen ja se kiusasi häntä niin, että hän tuskin
saattoi hillitä itseään. Rouva Blum oli nimittäin viime aikoina ottanut
tavakseen katsella häntä osaaottavasti, jo kohdatessaan hänet kysyä:
"Miten nyt voit, rakas poikani?" -- äänenpainolla, joka suuresti
hermostutti Eugenia. Siitä tavasta täytyi hänet totuttaa pois.

Kuuden aikaan, kun muut herrat lähtivät klubiin, lähti Eugen kotia.
Sänkykamarissa tapasi hän Doran joka istui ja luki, silmät itkusta
punaisina. Hän oli niin suloisen ja avuttoman näköinen, kun hän
säikähtyneenä katsahti mieheensä, että Eugenin koko suuttumus hävisi.

"Rakas, pikku kultaseni", sanoi hän hellästi, syleillen häntä, "anna
anteeksi, jos olin liian ankara sinua kohtaan. Mutta tiedäthän..."

"Kyllä", vastasi Dora, iloissaan kun näki Eugenin lauhtuneen, "annan
anteeksi sinulle. Jos vain sinäkin annat anteeksi minulle ... että minä
olen niin huono ihminen, huolimaton, epäluotettava ... ja vaikka
minkälainen."

"Vaiti, Doraseni", sanoi Eugen nauraen, "sitä en ole koskaan sanonut."

"Et, mutta sinä olet ajatellut sitä -- tänään olet koko päivällisen
ajan ollut hyvin onneton ja tuntenut hirmuisia aavistuksia
tulevaisuuden suhteen. Etkö olekin?"

Eugen ei vastannut, hän veti vain Doran luokseen ja tukahdutti hänen
kysymyksensä suuteloihin.

"Tiedän, armas Dorani, että tahdot koettaa tulla säntillisemmäksi minun
tähteni", kuiskasi hän hellästi.

He puhelivat ja kuiskuttelivat vielä vähän aikaa keskenään, sitten
sanoi Dora äkkiä, ja veitikkamaisuus loisti jälleen hänen silmissään:

"Eugen kulta, minua niin väsyttää -- rupeaa väsyttämään, kun istuu
yksinään kotona ja itkee -- tahdotko olla hyvä ja soittaa Lisbetille,
että minä olen 'enemmän paha'?"

Eugen katseli häntä ihmetellen ja epäluuloisena.

"Mitä tarkoitat?"...

"Juuri sitä mitä sanoin. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: 'Dora on
mielestään enemmän paha!'"

Eugenia ei tällä hetkellä juuri miellyttänyt pilanteko. Hän näytti
loukkaantuneelta, kohautti olkapäitään ja sanoi lyhyesti, mennessään
huoneeseensa:

"Sen saat sanoa itse, sitten kun väsymyksesi on mennyt ohi."

Dora vaipui nauraen takaisin sohvalle. Hän oli jälleen hyvällä
tuulella, ja häntä harmitti, että Eugen ei ottanut osaa hänen
pilantekoonsa. Mitähän Lisbet olisi sanonut, jos olisi kuullut Eugenin
juhlallisella äänellä vakuuttavan, että hän, Dora, oli enemmän paha
kuin hyvä!

Mutta siitä päivästä alkaen tapahtui Dorassa kummallinen muutos. Hän ei
enää puhellut ja nauranut kuten ennen, hän oli hajamielinen ja
uneksiva; ja kun hän iltasin lauloi Eugenille, tuntui Eugenista, että
niin ei hän ollut koskaan ennen laulanut. Ihmetellen ja liikutettuna
kuunteli hän, miten kiihkeitä, palavia säveliä hänen pieni lapsellinen
vaimonsa loihti esiin.

Eräänä päivänä päivällisen jälkeen, kun he juuri olivat tulleet saliin,
kiersi Dora äkkiä kätensä Eugenin kaulaan ja kuiskasi:

"Jos olet oikein, oikein hyvä, kerron sinulle jotain hyvin hauskaa!"

"Vai niin! No mitä sitten?" kysyi Eugen hymyillen.

"Mutta silloin sinun pitää olla oikein hyvä", jatkoi Dora
salaperäisesti, "sinun pitää olla oikein hyvä ... et saa milloinkaan
suuttua pieneen vaimoosi ... et saa koskaan lausua kovia,
epäystävällisiä sanoja... Sinusta tulee kohta oikein hyvä ja kiltti
isä!..."

Hän kohotti päätään, kietoi käsivartensa vielä lujemmin Eugenin
ympärille ja katsoi häneen riemuitsevasti hymyillen.

Mutta Eugen tuli aivan kalpeaksi. Hän otti asian niin syvästi, niin
juhlallisesti, että hän tuskin voi puhua mielenliikutuksesta; hän vain
painoi Doran kerran toisensa perästä rintaansa vasten.

"Onko se mahdollista?" kuiskasi hän vihdoin vapisevalla äänellä.

"Tietysti se on mahdollista!" huudahti Dora nauraen, ja hänen äänensä
kuului niin lapsellisen huolettomalta ja itsetiedottomalta Eugenin
syvän vakavan äänen rinnalla, "luulitko sinä että me kaksi, jotka
olemme niin onnellisia ja niin rakastuneita, emme saisi pikku
palleroita rakastaaksemme ... rakastaaksemme heitä."

Ja hän nojautui Eugenin rintaa vasten ja katseli eteensä haaveksivan,
hymyilevän onnellisin katsein.

"Oi, Eugen, minusta tuntuu kuin kuolisin onnesta!"

Hän sulki silmänsä ja antoi päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten,
ikäänkuin suloinen raukeus olisi hänet vallannut.

"Rakas, kallis vaimoni -- minustakin tuntuu, kuin olisi se aivan liian
suuri onni!"

Ja Eugen syleili ja suuteli Doraa ja kuiskaili hänelle helliä,
sydämellisiä sanoja, parhaita, mitä hänen rakkautensa saattoi keksiä.

Myöhemmin illalla kysäisi Dora äkkiä:

"Minkä nimen annamme pikku tytöllemme?"

"Tytöllemme?" toisti Eugen kummastuneena, "miksi luulet, että se on
tyttö?"

"Siksi että luulen, että sinä mieluummin tahdot tytön, ja tiedän, että
jos oikein hartaasti toivoo jotain sille, jota rakastaa, saa sen.
Sentähden minä saan pienen tytön, ja olen jo ostanut lankaakin
kutoakseni sille pienen peitteen."

"Armas, armas Dorani! Minä olen yhtä onnellinen, olipa se tyttö tai
poika."

"Sano nyt, minkä nimen annamme hänelle -- sillä sinä saat määrätä
nimen, olipa se nyt kumpi hyvänsä..."

"Jos se on poika, saat sinä määrätä", sanoi Eugen leikillään...

"Ei", vastasi Dora, joka oli aivan täynnä jalomielisiä ja epäitsekkäitä
ajatuksia, "sinun pitää määrätä; minä vain ehdotan. Annammeko
mielestäsi hänelle nimeksi Märta?"

"Enpä ole juuri ajatellut sitä ... mutta se on hyvin kaunis nimi..."

"Niin kyllä ... arvasin, että pitäisit siitä... Siispä sanomme häntä
Märtaksi. On niin hauskaa saada puhella hänestä ikäänkuin hän jo olisi
olemassa..."

Ja siihen se jäi. Pieni olento, joka vielä uinaili käsittämättömissä
kätköissä, oli jo nimeltään Märta. Hän oli melkein aina läsnä
vanhempiensa aterioidessa, hän leijaili näkymättömänä heidän
ympärillään, kun he viettivät hämärää hetkeä, hän makasi myhäillen
pienessä korivaunussaan heleän peitteen alla, lämpimänä ja
punaposkisena, hän juoksenteli ympäri huoneissa ja teki pahaa ja nauroi
ja lauloi -- kaikki ylen onnellisen äitinsä mielikuvituksessa.



XI.


Koko ajan kun Dora oli raskaana, oli hän säteilevän iloisella mielellä,
jota ei mikään voinut järkyttää. Ikävyydet ja harmit haihtuivat kuin
aamuiset usvattaret, ja hänen naurunsa ja laulunsa kaikuivat raikkaina
ja heleinä, kuin kastehelmet, jotka hyppelevät poimulehden lehdillä.

"Mistä tulevat säveleesi?" ihmetteli Eugen, kun Dora toisinaan iltasin
istui tuntikaudet pianon ääressä tai näpäytellen kitaraansa.

"Mistäkö ne tulevat?" vastasi hän ihmetellen, silmät suurina, "sydämeni
syvimmästä ... siitä, joka on oikein _omaa itseäni_... Oikeastaan en
olekaan oikein 'oma itseni' muulloin kuin laulaessani."

Hänen kasvonsa saivat vakavamman ilmeen ja hän jäi uneksien katsomaan
eteensä.

"Mitä näkee hän silloin, kun hänen kasvonsa saavat tuollaisen ilmeen?"
ajatteli Eugen. Ja tuskan tunne vihlaisi äkkiä hänen sydäntään,
karkoittaen sieltä onnen tunteen.

Dora oli enimmäkseen terve, mutta häntä vaivasi usein väsymys, jota
vastaan hän ei yrittänytkään taistella. Hänestä oli hauskinta maata
sohvallaan, ja kun hänen piti lähteä ulos, ajoi hän mieluimmin
mukavissa vaunuissa tai käveli hitaasti, nojaten Eugenin käsivarteen.
Se oli hänestä intresanttia ja hauskaa; muuten oli hänestä kaikki tähän
aikaan hauskaa, yksinpä pahoinvointikin.

Eugenia huolestutti, kun Dora lopulta ei tahtonut liikkua juuri
ollenkaan. Hän koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla houkutella häntä
ulos, hän neuvotteli lääkärin ja äitinsä kanssa, mutta turhaan. Rouva
Blum, joka, huolimatta vanhoillisuudestaan muilla aloilla, oli
omistanut koko nykyaikaisen terveydenhoito-opin, piti tieteellisiä
esitelmiä Doralle, varoitti häntä, puhui ilman ja liikunnon
vaikutuksesta j.n.e.

"Mutta kun minua niin väsyttää", sanoi Dora valittaen.

Rouva Blum hymyili happamasti. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset
valittavat väsymystä tai sairautta; hän vaati muilta samanlaista
stoalaisuutta kärsimyksissä kuin itseltäänkin. Ja hän kertoi, miten
sairas hän raskautensa aikana aina oli ollut, mutta miten hän kuitenkin
oli pysynyt pystyssä, eikä ollut koskaan laiminlyönyt pienintäkään
pikkuseikkaa taloudestaan; hän puhui paiseista rinnassa, veritulpista
j.n.e. kunnes Dora parka kauhusta aivan kalpeni ja änkytti: "Äiti
kulta, älä puhu enää..."

"Siinä sen näet", vastasi rouva Blum etevämmän säälillä, "sinä et voi
kuulla puhuttavan siitä, mitä minun suurten taloushuolieni ohella
täytyi kärsiä, valittamatta, voimatta puhua siitä kenellekään. Mutta
minä kestin sen ... sen voi aina kestää ... meidän naisten täytyy oppia
kärsimään, voittamaan itsemme... Ja mitä enemmän jaksamme kärsiä,
sitä lujemmiksi tulemme. Koeta siis, rakas pikku Dora, voittaa
väsymykseni ... älä välitä siitä, hoida kotiasi kuten tavallisesti ...
käy kävelemässä ... ole niin kuin olisit terve."

"Tahdon koettaa..." vastasi Dora.

Mutta kun rouva Hjort sitten tuli hänen luokseen, kertoi hän valittaen
kaikista määräyksistä, joita anoppi oli antanut hänelle.

"Ajattelehan, äiti, hän puhui minulle paiseista rinnassa ja
kaikenlaisista hirmuista ... hän tahtoo, että kävelisin tuntikausia ...
minä, jota muutenkin niin väsyttää..."

Rouva Hjort löi kätensä yhteen ja kohotti katseensa taivaaseen päin.

"Lepää sinä, rakas lapseni, lepää! Älä välitä siitä, mitä Sofi
sanoo ... minulla on ollut seitsemän lasta ja kolmet keskeiset, Sofilla
on tosin ollut yhtä monta lasta, mutta arvatenkaan ei yksiäkään
keskoisia..."

Ja rouva Hjort kohotti päätään etevämmyytensä tunnossa.

"Luota minun kokemuksiini ... lepää, lapsi parkani ... siihen on
Eugenilla varaa ... mistä aiheutuivat minun keskenmenoni? Juuri
liiallisesta rasituksesta... Mutta sitä ei Sofi ymmärrä ... hän, joka
koko elämänsä on elänyt työttömyydessä ja ylellisyydessä..."

Doran mielestä se oli viisaasti ja hyvällä tarkoituksella puhuttu, ja
hän seurasi niin paljon kuin voi äitinsä neuvoja.

Eugenin iloksi sairastui rouva Hjort influensaan juuri silloin, kun
Doran synnyttämisen aika tuli. Molempien anoppien taistelu Dorasta
raukesi siis itsestään; rouva Hjort paralla ei ollut enää mitään
sanottavaa, hän ei ollut voinut antaa Doralle muuta kuin muutamia
pieniä yksinkertaisia vaatekappaleita odotettua pienokaista varten, ja
nyt hän makasi sairaana kuumeessa. Rouva Blum sitävastoin, joka oli
antanut täydellisen, kallisarvoisen vaatevaraston, kauniista korivaunun
sisustuksesta kaikensuuruisiin ja -karvaisiin röijyihin ja kapaloihin
saakka, määräsi ja johti kaikkea, hoitajattaren ja lääkärin avustamana.

"Niin se on", huokasi rouva Hjort, "rikkaat ne aina pääsevät voitolle."

Eräänä aamupäivänä -- Dora oli yöllä voinut pahoin ja rouvaa, jonka
piti auttaa synnytyksessä, oli lähetetty hakemaan -- sai Eugen
telefoonitse sanan, että hänen piti kiireimmän kautta tulla kotia;
synnytystyö oli jo alkanut.

Levottomana noudatti Eugen kutsua; etehisessä hän kohtasi rouva Blumin,
joka hyvin innoissaan ja tärkeänä vakuutti hänelle, että kaikki oli
niinkuin olla pitikin, mitä parhaimmassa järjestyksessä, rouva ja
hoitajatar saapuneet j.n.e. ja että Eugen saattoi olla aivan
levollinen.

"Mutta entäs Dora ... Dora", kuiskasi Eugen vapisevalla äänellä.

"Dora on kiltti ja rohkea", vastasi rouva Blum hiukan paheksuvasti,
niinkuin ei mikään muu olisi voinut tulla kysymykseenkään.

Eugen tahtoi heti kiiruhtaa vaimonsa luo, mutta rouva Blum pidätti
häntä.

"Ei -- Dora tahtoo mieluummin olla yksin -- tarkoitan, että hän ei
tahdo, että sinä olet sisällä. Hän käski minun sanoa, että hän ei
pelkää, että hän ei tahdo, että sinä olet läsnä näkemässä hänen
tuskiaan ja kaikkea muuta epämiellyttävää, mitä sellaisessa
tilaisuudessa luonnollisesti sattuu. Vasta sitten kun kaikki on ohi --
kun kaikki on kaunista, kuten hän sanoi, saat sinä tulla sisälle!"

"Armas Dorani!" kuiskasi Eugen liikutettuna.

"Niin, Dora on oikein rohkea -- ilahuttavan rohkea. Muutamat vaimot
kiusaavat miesparkojaan tahtomalla pitää heitä kädestä tuskien aikana;
luja ja hienotunteinen nainen ymmärtää, että hänen päinvastoin tulee
sääliä miestään. Minä tahdoin aina, että mieheni olisi niin kaukana
kuin mahdollista, ja olen iloinen, että Dora ymmärtää tehdä samoin."

Samassa kuului makuukamarista tuskanhuuto.

Eugen tuli kalmankalpeaksi.

"Mitä ... mitä se oli?" änkytti hän.

"Ei mitään -- ei mitään", vastasi rouva Blum lyhyesti, "mene nyt
huoneeseesi ja odota siellä. Niinpian kuin kaikki on ohi, tulen
ilmoittamaan sinulle. Älä huoli olla levoton -- kaikki on niin hyvin
kuin olla voi ... koeta lukea tahi kirjoittaa, ja jos kuulet jonkun
pienen valitushuudon, niin muista, että se ei merkitse mitään, se on
vain niinkuin olla pitää."

Hän lykkäsi Eugenin huoneeseensa, sulki oven hänen jälkeensä ja meni
Doran luo.

Eugen koetti todella seurata äitinsä määräyksiä; hän otti kirjan ja
koetti lukea, hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan,
mutta ei voinut tehdä kumpaakaan. Koko hänen huomionsa oli keskittynyt
vähäisempiinkin ääniin, jotka tulivat ulkoapäin.

Hän nousi ja käveli edestakaisin huoneessa, tukahduttaakseen
levottomuutensa. Tuontuostakin kuuli hän huudon, yhtä usein kuvitteli
hän kuulevansa, ja joka kerran hän pysähtyi kalpeana ja levottomana.
"Menenkö sisään?" ajatteli hän. "Lieneekö se vaarallista? Miksi ei
kukaan tule minun luokseni?"

Ja siinä kävellessään ja tuskaisena odotellessaan lapsensa syntymistä
tuli hän ensi kerran ajatelleeksi, että niin täytyi kaikkien naisten
kärsiä, eikä ainoastaan kerran, vaan useasti -- hänen äitinsä, hänen
sisariensa, kaikkien, jotka saivat maistaa äitiyden onnea. Nuo heikot,
hennot olennot saivat kärsiä -- heidän täytyi kärsiä tuskia, jotka
pusersivat heidän rinnastaan tuskanhuutoja. Ja mies? Hän tunsi tällä
hetkellä melkeinpä häpeää omasta hyvinvoinnistaan. Hän koetti ajatella
toisia asioita ... esim. sotaa ... niin, sodassa sai mies kärsiä ...
siinä mies päästi vihlovia valitushuutoja. "Niin on luonto määrännyt"
ajatteli hän, "mies kärsii ulkona elämän riehuvassa taistelussa, nainen
kotona, hiljaisuudessa ... se on oikein ... se on oikeudenmukaista."
Mutta omituista oli, että noilla vaikeroivilla sotilailla, joita
ajattelemalla hän koetti rauhoittaa mielikuvitustaan, oli kaikilla
naisen piirteet, vaalea, kihara tukka, siniset, säteilevät silmät ja
punaiset, puoliavoimet, täyteläiset huulet...

Äkkiä kuului huuto, tuskallisempi kuin edelliset. Hän vavahti, hän oli
vähällä pyörtyä, ja vapisevin käsin kaatoi hän itselleen lasillisen
vettä ja vaipui sohvalle. "Nyt se on kohta ohi", ajatteli hän,
"kärsivällisyyttä vain ... nyt se on ohi... Jumalan avulla on kestävä
kauan, ennenkuin Dora parkani tarvitsee toista kertaa kokea
tällaista..."

Ja hänen siinä istuessaan ja odottaessaan syntyi hänen sydämessään
ajatuksia, toinen toistaan hienompia ja kauniimpia, jotka hän ikäänkuin
hyväillen ja lohduttaen omisti nuorelle vaimolleen. "Voinko olla kyllin
hyvä, kyllin hellä häntä kohtaan?" ajatteli hän, "tahdon kantaa häntä
käsilläni ... koskaan en sano hänelle kovia, ankaria sanoja... Pikku
Dora parkani ... nyt vasta ymmärrän, miten paljon kunnioitusta me
miehet olemme velvolliset osoittamaan vaimoillemme ja äideillemme..."

Ajatellessaan näitä ajatuksia ja tehdessään näitä hyviä päätöksiä
pyyhki hän lakkaamatta hikeä otsaltaan, ja nieleskeli hermostuneesti
tukahduttaakseen pahoinvointiaan.

Vihdoin ei hän enää kestänyt kauempaa; hän nousi kiireesti ja päätti
mennä katsomaan, miten Doran laita oli.

Mutta kun hän tarttui ovenripaan avatakseen oven, kuuli hän huudon,
niin vihlovan ja sydäntäsärkevän, ettei hän koskaan ollut kuullut
mitään senkaltaista.

Nyt ymmärsi Eugen, että kaikki oli mennyttä -- niin huutaa ihminen
ainoastaan silloin, kun kuolon käsi tarttuu hänen nuoreen,
voimakkaaseen elämäänsä.

Kalmankalpeana hoiperteli hän takaisin sohvalle, vaipui alas ja peitti
kasvonsa käsiinsä. Oi Jumala, Jumala ... oliko tuo kaunis satu nyt jo
loppunut ... eikö hän koskaan enää saisi nähdä noita iloisia,
ystävällisiä kasvoja ... kuulla tuota laulua, joka oli tenhonnut
hänet niinkuin kevät ja elämä ihmisen tenhoavat ... jäisikö koti nyt
tyhjäksi ... pimeäksi ... äänettömäksi... Ja hänestä tuntui, että
jokainen ankara sana, jonka hän oli lausunut, oli tulikirjaimilla
painettuna hänen silmiensä edessä...

Hetkisen perästä kuuli hän askelia salista ... rouva Blum tuli
ilmoittamaan...

"Minun täytyy rohkaista itseni", ajatteli hän ja nousi seisomaan.

Askeleet lähenivät nopeasti, ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi rouva
Blum, ilosta säteilevin kasvoin.

"Tule -- tule!" huusi hän, ojentaen kätensä poikaansa kohti.

"Dora ... Dora ... eikö hän ole ... kuollut", änkytti Eugen kuin
unissaan.

"Dorako kuollut? Hän ei ole koskaan elänyt rikkaampaa elämää kuin
nyt..."

"Mutta äskeinen huuto?" kuiskasi Eugen ja pyyhkäisi otsaansa.

Rouva Blum nauroi melkein vallattomasti.

"Niin huutaa jokainen nainen sinä hetkenä kun lapsi syntyy. Se on aivan
luonnollinen asia. Kaikki on mennyt niin hyvin... Dora on ollut niin
kärsivällinen ja järkevä ... oikein kärsivällinen ja järkevä."

Ja hän painosti erityisesti viimeisiä sanoja, aivan kuin olisi tahtonut
koroittaa arvolauseita todistuksessa.

Eugen ei voinut vastata. Hän katseli arasti äitiään ja seurasi häntä
sitten, yhä vielä kuin unessa, mutta tällä kertaa ihmeellisessä ja
suloisessa.

Kun ovi avautui ja hän astui sänkykamariin, tuntui hänestä kuin olisi
hän tullut pyhäkköön. Uusi elämä oli alkanut -- ja tämä hento elämä
uinuvine voimineen oli osa Dorasta ja hänestä, se oli jatko heidän
ajatuksilleen ja tunteilleen, se oli olento, jonka heidän sisällinen
rikkautensa oli synnyttänyt... Rakkauden ja elämän ja ikuisuuden
mysteeriot ympäröivät hänet tällä hetkellä.

Kalpeana ja voimattomana, mutta kasvot säteillen onnesta lepäsi Dora
vuoteessaan, hoitajattaren vaaliessa pienokaista. Dora katseli
herkeämättä ovelle, ja kun se avautui, kohtasivat hänen ja Eugenin
katseet heti toisensa. Eugen meni vuoteen luo, polvistui sen ääreen ja
suuteli Doran ojennettua kättä.

"Näetkös!" sanoi Dora kyyneleet silmissä, hymyillen veitikkamaisesti;
"tulihan tyttö, niinkuin minä tahdoin."

"Tule nyt katsomaan pienokaistasi", sanoi rouva Blum, "sitten saat
jälleen mennä pois."

Eugen totteli heti, nousi ylös ja katseli vastasyntynyttä.

"Sepä on tanakka tyttö", sanoi hän ja hyväili varovasti pientä
punanahkaista olentoa, joka liikutteli jäseniään kuin sammakonpoikanen.

Hän oli hämillään ja tunsi olevansa tarpeeton; hän oli hämärästi
tuntevinaan, että rouva Blum ja Dora vaativat, että hän olisi
ihastuksissaan pienokaisesta, mutta hän ei enää tiennyt mitä sanoa,
lapsi tuntui hänestä melkein vieraalta. Ja jälleen syntyi hänessä uusi
ajatus: että sinä juhlallisena hetkenä, jolloin uusi elämä syttyy,
jolloin pieni matkamies, yksinään ja avuttomana, tulee vieraaseen
maailmaan, ottavat naiset hänet vastaan, muodostavat naiset
suojelusvahdin hänen ympärilleen -- kun taas mies seisoo siinä arkana
ja hämillään, mietiskellen elämän suurta arvoitusta...

"Nyt saat mennä", sanoi rouva Blum, "Doran pitää saada hoitoa ja
levätä; tahdoin vain, että kävisit tervehtimässä esikoistasi ja
näkemässä nuorta vaimoasi."

Eugen suuteli vielä kerran Doraa ja hiipi sitten pois, liikutettuna ja
onnellisena, täynnänsä juhlallisia tunteita...

Dora voimistui hyvin pian, kun mitään sairauksia ei sattunut; hän
imetti itse lastaan ja näytti silloin, pidellessään pienokaistaan
paisuvalla povellaan, itse terveyden ja onnen perikuvalta. Pikku tytön
punainen iho vaaleni pian ja Eugenkin myönsi nyt, mitä hän ensin ei
voinut, että se oli hyvin suloinen pieni lapsi.

"Hän on sinun näköisesi", sanoi Eugen ihastuneena, "hänellä on sinun
siniset silmäsi."

"Eipäs", vastasi Dora innoissaan, "sinun näköisesi hän on ... katso
nyt ... sinun kaunis nenäsi."

Eugen nauroi ja suuteli heitä molempia. Hänen mielestään he yhdessä
olivat kuin kaunis keväinen kuva...

"Muistatko, Dora, että lupasit, että jos lapsemme olisi tyttö, saisin
minä antaa hänelle nimen?"

"Muistan kyllä, ja sen sinä saatkin!" huudahti Dora, joka yhä vielä oli
täynnä jalomielisiä, epäitsekkäitä ajatuksia. "Kukapa muu sen saisi
tehdä! Etkö enää pidä Märtasta? Silloin otamme toisen nimen."

Ja hän hiipi hänen luokseen ja katseli häneen hellästi, valmiina
luopumaan kaikista omista toivomuksistaan.

"Kiitos, armaani", kuiskasi Eugen vastaukseksi, "silloin ehdotan, että
antaisimme hänelle nimeksi Maria, eikä Märta..."

Dora näytti hiukan pettyneeltä.

"Hyvä Eugen, tokko sitä nimeä! Eihän hän ... tarkoitan, että ... eikö
_hän_ ollut nimeltään Maria..."

Sen hän sanoi niin lapsellisen suloisesti, niin ilman vähintäkään
mustasukkaisuutta, että Eugenin täytyi hymyillä.

"En tahtonutkaan antaa lapsellemme nimeä _hänen_ mukaansa, vaan
kaikista ensimäisen rakkauteni, lapsellisen ihailuni esineen, Maikki
tädin mukaan. Koska nyt olen alkanut ripittää itseäni, tahdon sen tehdä
loppuun asti. Näetkös Doraseni, vaikka niin suuresti kunnioitan ja
ihailen äitiäni, en ole kuitenkaan koskaan ollut häneen niin
sydämestäni kiintynyt kuin Maikki tätiin..."

"Mutta, Eugen", sanoi Dora paheksuvalla äänellä, "äidillä on toki aina
oleva ensimäinen sija."

"Sydämellä on omat lakinsa, se kiintyy niihin, jotka se itse valitsee,
eikä noudata meidän määräyksiämme. Minulla oli perheessämme aina
jonkunverran syrjäytetty asema, minulla oli paljon ajatuksia ja
mielikuvitelmia, joita eivät muut ymmärtäneet, ja minua pidettiin
senvuoksi hyvin omituisena lapsena. Mutta Maikki tädissä oli juuri
sitä, mitä minä kaipasin, ja mitä kotona en löytänyt; hänessä oli
runollisuutta, hän tajusi sadun ihmeitä, hänessä oli uskonnon antamaa
suloista sydämellisyyttä... Se hituinen uskonnollisuutta, mitä minussa
on, on Maikki tädiltä saatua..."

"Minkälainen hän sitten oli?" kysyi Dora ihmetellen.

Eugen katseli uneksien eteensä.

"Hänessä oli jotain enkelimäistä ja jotain tonttumaista ... eli
pikemminkin, hän oli kuin hyvä haltija. Hänellä oli tapana tulla meille
kerran viikossa pikku Gerdan kanssa. Me lapset leikimme yhdessä, mutta
lopuksi tulimme aina Maikki tädin luo ja pyysimme hänen kertomaan
satuja tai tapahtumia raamatusta. Kun hän istui siinä sukkaneule
kädessä ja kasvoilla iloinen, veitikkamainen hymy, oli hän aivan kuin
pieni hyvä haltija, joka loihtii esiin satujen ihanuuden. Mutta kun hän
kertoi Vapahtajan elämästä, loistivat hänen kasvonsa, ja minusta
tuntui, kuin olisi enkeli tullut huoneeseen. Tätä kaikkea en silloin
vielä ymmärtänyt; vasta nyt perästäpäin on Maikki tädin kuva ja nuo
hiljaiset lauantai-illat, jolloin hän tuli meille, muodostunut minulle
saduksi ja legendaksi, muistoksi, joka liittyy joulukynttiläin loistoon
ja jouluyön rauhaan ja kaikkeen hienoon ja kauniiseen ja salaperäiseen,
jota tunsin lapsena. Senvuoksi luulen, että olisi onneksi pikku
tytöllemme, jos antaisimme hänelle nimen Maikki tädin mukaan..."

Dora oli yhä vielä alla päin.

"Mutta etkö luule että äitisi pahastuu, jos nimitämme tytön Maikki
tädin, emmekä hänen mukaansa?"

"Sofi" oli rumin nimi minkä Dora tiesi, mutta hädissään esitti hän mitä
hyvänsä, päästäkseen "Marista".

"En luule", vastasi Eugen luottavasti. "Mutta nytpä muistin jotain,
jonka olin vähällä unohtaa. Tietysti meidän täytyy antaa tytöllemme
nimi sekä minun äitini että sinun äitisi mukaan, sehän on samalla
sinunkin mukaasi. Mutta voidaanhan häntä sanoa Mariaksi."

Dora huokasi -- siinä nyt oltiin! Mikä kauhea valikoima nimiä: Maria
Sofia Dorotea.

Hän istui hetken aikaa miettien, miten pääsisi tästä pulasta. Hän
tahtoi niin mielellään tehdä Eugenille mieliksi, hänestä oli Eugenin
ajatuksessa jotain runollista ja kaunista, mutta hän tahtoi myöskin
mielellään vapauttaa lapsi parkansa "Marin" nimestä.

Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän löi iloissaan kätensä yhteen.

"Sovitelkaamme, Eugen! Hän saakoon nimensä Maikki tädin mukaan, jos
vaan sallit, että annamme hänelle nimeksi 'Mai' Marian asemesta. Sehän
on niin kaunis nimi, ja muistuttaakin enemmän 'Maikkia'."

"Aivan oikein", vastasi Eugen tyytyväisenä, "sehän on ihan kuin Maikki.
Hyvin hyvä, kultaseni -- sehän on oikein runollinen nimi -- pikku Mai!"

"Ristimmekö hänet siksi?"

"Ristimme! Et olisi voinut keksiä kauniimpaa ja miellyttävämpää nimeä."

Ja he nauroivat molemmat kuin kaksi iloista, onnellista lasta.

Pikku tytön nimeksi tuli siis "Mai", eikä Märta. Dora sanoi, että hän
oli pieni "kevätkukka", joka oli puhjennut vasta kesäkuussa.



XII.


Huolimatta Eugenin hartaalla mielellä lausumasta toivomuksesta, että
kestäisi kauan ennenkuin lapsensynnyttäjän valitushuudot jälleen
kaikuisivat hänen huoneissaan, tapahtui hänen ja Doran avioliiton
alkuaikoina että perhe melkein joka vuosi lisääntyi, kunnes suuressa,
ilmavassa lastenkamarissa -- uudessa huoneustossa, jonne he muuttivat
Main syntymisen jälkeen -- neljän pienen tytön sängyt seisoivat
rinnakkain.

"Näetkö, me saamme pelkkiä tyttöjä", sanoi Dora leikillään. "Enkö
olekin hyvä ja kuuliainen vaimo?"

"En tiedä milloinkaan ilmaisseeni vastenmielisyyttä omaa
sukupuoltani kohtaan", vastasi Eugen myöskin leikillään. "Se on sinun
harhaluulojasi. Mutta oli miten oli -- olen hyvin tyytyväinen
tyttöihini, enkä antaisi pois yhtäkään pienistä prinsessoistamme."

Dora parani pian lapsivuoteistaan, kaikki meni hyvin ja säännöllisesti,
mutta häntä vaivasi yhäti väsymys; se oli luonnollinen seuraus niistä
hengen ja ruumiin rasituksista, joita hänen niin nuorella ijällä täytyi
kärsiä. Hänen kuohuva elämänilonsa oli ikäänkuin laimentunut, hänen
katseessaan oli jotain kaukonäköistä, josta saattoi aavistaa, että
uusia ajatuksia ja tunteita oli hänessä herännyt.

Myöskin Eugenin ulkonäkö oli vähitellen muuttunut. Onnen kajastus, joka
hänen avioliittonsa ensi aikoina oli kirkastanut nuo vakavat piirteet,
oli poissa, hänen silmiensä väliin oli ilmestynyt uusia ryppyjä, ja yhä
useammin alkoi hänen äänessään olla ärtyisä kaiku.

Hänen kauniista päätöksestään olla koskaan lausumatta Doralle kovia ja
epäystävällisiä sanoja ei pian ollut paljoakaan jälellä. Kun hän näki
kodissaan vallitsevan huolimattomuuden, joka lisääntyi sitä mukaa kuin
perhe kasvoi, ja joka johtui Doran levon tarpeesta ja hänen tavastaan
antautua haaveiluihin ja toimettomuuteen, koetti hän kyllä hillitä
kärsimättömyyttään, mutta ei ainoastaan oikeutenaan, vaan vieläpä
velvollisuutenaankin alati torailla Doralle ja palvelusväelle. Hänelle
tuli piintyneeksi, lopulta aivan itsetiedottomaksi tavaksi tehdä joka
päivä muistutuksia, tullessaan aamulla saliin, katseli hän tutkivasti,
otsa rypyssä ympärilleen, ja iski sitten moitteineen joko Doran tahi
palvelustytön kimppuun. Ja Doralle tuli yhtä piintyneeksi tavaksi tehdä
pientä petosta, kierrellä ja valehdella, jotta välttäisi Eugenin
nuhteet. Vähitellen ja huomaamatta tuli hänelle tavaksi toimia liitossa
palvelijattarien kanssa; hän vilkuili heihin Eugenin selän takaa eikä
halveksinut heidän apuaan, kun tuli pelastautua pulasta.

Niin liukuivat he vähitellen ja huomaamattaan harmaaseen
jokapäiväisyyteen, joka oli täynnä toraa ja tyytymättömyyttä ja
luottamuksen puutetta; siitä he heräsivät ainoastaan silloin, kun
tunteet ajoivat heidät intohimoisiin syleilyihin ja hyväilyihin.

"Kunpa kuitenkin koettaisit voittaa väsymystäsi", oli Eugenin tapana
sanoa, kun Dora aamupäivin usein makasi kahteentoista asti, ja hänen
äänessään, jonka hän koetti tehdä ystävälliseksi ja huolehtivaksi,
väreili tukahdutettu viha. "Ei saata olla terveellistä, että joka aamu
makaa kymmeneen tai kahteentoista, eikä mene koskaan ulos. Kun minä
ajattelen äitiäni..."

"Kyllä ... kyllä..." keskeytti Dora, peläten että Eugenkin alkaisi
puhua hänelle paiseista rinnassa ja veritulpista, "kyllä minä koetan."

Ja eräänä aamuna hämmästytti hän miestään tulemalla määräajalla
aamiaispöytään. Aamupäivällä hän pukeutui kävelypukuun, suuteli pikku
tyttöjään, Maita, Sonjaa ja Gertrudia, jotka hyppelivät ja visertelivät
hänen ympärillään, kehoitti heitä olemaan kilttiä sillä aikaa, kun äiti
oli poissa, meni lastenkamariin ja leperteli pikkuisen yksivuotiaan
Märtan kanssa, joka lihavana ja punaposkisena makasi korivaunussaan, ja
lähti sitten ulos.

Päivä oli ihana, ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä; Dora oli
todellakin kiitollinen Eugenille siitä, että hän oli pakoittanut hänet
lähtemään ulos. Ja väsymys hävisi, ihme kyllä, hänen kävellessään; hän
alkoi lopulla tuntea itsensä oikein virkeäksi, ja tuli vihdoin
ajatelleeksi, että hänen pitäisi mennä vanhaan kotiinsa tervehtimään
omaisiaan. Hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan -- he tiesivät
kyllä, miten heikko hän oli ollut -- ja oli sentähden hauska ajatella,
miten iloiseksi he tulisivat nähdessään hänet.

He tulivat todellakin iloisiksi, ja häntä kohtasivat joka
puolelta tervehdykset ja huudahdukset. "Rakas pikku Truda Vide!"
"Sydänkäpysemme!" "Pikku Doris!" kuului joka taholta, ja häh sai
kääntyä puolelta toiselle, ehtiäkseen vastata kaikkiin suuteloihin ja
rakkaudenosoituksiin. Kaikki häärivät hänen ympärillään; rouva Hjort
asetti hänet istumaan leposohvalle ja pani tyynyjä hänen selkänsä
taakse, ja Lisbet levitti peitteen hänen jaloilleen.

"Lepää sinä vaan, rakas Dora", sanoi rouva Hjort huolestuneen
näköisenä, "lepää, lapsi parkani, siihen on Eugenilla varaa. Tuollaiset
rasittavat kävelyretket ne juuri tekivät, että minä sain keskeiset."

Dora nauroi. Joka kerran kun hän oli äitinsä luona sai hän kuulla
"keskeisistä", ja anoppinsa luona "paiseista rinnassa" ja
"veritulpista".

Rouva Hjortilla oli usein, ja varsinkin Eugenin läsnäollessa, tapana
painostaa sanaa _parkani_ tavalla, joka huvitti Doraa, mutta joka
harmitti Eugenia yhtä paljon kuin hänen oman äitinsä selittämättömällä
äänenpainolla tekemä kysymys: "Mitä sinulle kuuluu, poika parkani?"
"Kiitos, hyvää, erittäin hyvää", vastasi hän silloin aina niin jäykästi
ja lyhyesti, kuin olisi hän sensijaan lausunut: "Niin pahaa kuin
mahdollista." Päin vastoin kuin Dora ei hän ollut vielä kertaakaan
omaisilleen maininnut epäkohdista kotonaan... Vaikka hän hyvin
mielellään olisi puhunut jonkun viisaan ja helläsydämisen naisen kanssa
monista seikoista, joita hän ei itse arvellut ymmärtävänsä, sulkeutui
hän nyt, kuten aina ennenkin, ylpeästi ja itsepäisesti omaan itseensä.
Sillä hän tiesi, että jos hän vähimmässäkään myöntäisi oikeiksi ne
juorut, joita palvelijat jo olivat ruvenneet levittämään, saisi tuo
lausumatta jäänyt: "emmekö sanoneet sitä?" uutta vauhtia ja leviäisi
kulovalkean tavoin koko suvun keskuuteen, ja sitten tulisivat hänen ja
Doran asiat yleiseksi puheenaiheeksi kaikissa perhekutsuissa, ja
sisaret ja langot ja sisarenlapset -- kaikki tahtoisivat esittää
mielipiteensä ... ja se ajatus oli hänestä sietämätön.

Dora sensijaan kuvaili häikäilemättä omaisilleen avioelämänsä kaikkia
yksityiskohtiaan myöten, ja aikaansai siten -- riippuen siitä, millä
mielellä hän kulloinkin oli -- traagillisia tai koomillisia kohtauksia,
tavallisesti jälkimäisenlaatuisia. Nauraen kertoi hän kuulijakunnalleen
Eugenin pikkumaisuudenpuuskista, ja Lisbet antoi kuvaukselle lisäksi
dramaattista vauhtia.

"Auttakaa, auttakaa!" huudahti hän, hoiperrellen taaksepäin, käsi
sydämellä, "asessori Blumin aviollinen onni on särkymäisillään -- ei,
anteeksi, tarkoitin toimituspäällikkö Blumia! Auttakaa!"

"Mitä nyt?" kysyi ukko Penn huolestuneena lehtensä takaa.

"Oi, se on hirveätä ... älä säikähdä, ukkoseni, mutta se on todellakin
hirveän surullista -- eilen ei ollut sokeria sokeriastiassa, kun herra
toimituspäällikkö suvaitsi tahtoa siroitella sitä letuilleen! Auttakaa!
Minä menehdyn mielenliikutuksesta...!"

Ja hän nauroi, ja muut nauroivat mukana. Toisen kerran taas he kaikki
itkivät ja valittivat, kun Dora kyyneleet silmissä kertoi, miten kova
ja vaativa Eugen oli häntä kohtaan.

Tällä kertaa ei kuitenkaan puhuttu Doran asioista; ne olivat joksikin
aikaa siirretyt syrjään, ja koko perhe, molemmat vanhat palvelijat
siihen luettuina, pohti innokkaasti muuatta tapausta, joka vähän aikaa
sitten oli sattunut; Lisbet oli rakastunut, eikä, kuten tavallisesti,
toivottomasti ja fantastisesti, vaan todellakin vastarakkauden
toivossa. Näistä toiveista piisasi nyt perheellä puhetta; ja innostusta
ylläpiti Lisbet, joka alituisesti ahdisti kaikkia kysymyksillään. Nyt
oli hän iskenyt Doraan, ja esitti hänelle kaikki epäilykset ja kaikki
mahdollisuudet.

"Luuletko todellakin, että hän voi rakastaa minua? Hän sanoi eräänä
päivänä, että hän ei välitä naisen ulkonäöstä, vaan että liikkeet --
koko olemus ... sillä hän tietysti tarkoitti minua."

"Tietysti hän rakastaa sinua -- rakastaa äärettömästi -- senhän kuulee
kaikesta."

"Mutta nenäni, minun nenäni! Oi, että Darwinin on pitänyt keksiä tuo
perinnöllisyyden laki..."

"Älä ole tyhmä, Lisbet", sanoi Viva, josta oli tullut kirjatoukka,
joka kävi seminaarissa, käytti nenälaseja ja oli yhtä viisas kuin
kaikki perheen muut jäsenet yhteensä, "Darwin ei ole 'keksinyt'
perinnöllisyyden lakia, yhtä vähän kuin Newton on keksinyt
painolain ... eikä se sitäpaitsi olekaan Darwin..."

"Se ei minua liikuta!" keskeytti Lisbet, "en siedä Darwinia ...
ajatelkaahan, jos minä nyt ... jos nyt joudun naimisiin, ja minun lapsi
parkani saavat samanlaisen nenän kuin minäkin -- saavat kärsiä yhtä
paljon kuin minäkin..."

"Mutta eihän ole sanottu, että käy niin", lohdutti Dora, "eikös hänellä
ole kaunis nenä?"

"On kyllä erinomainen! Yhtä erinomainen kuin sinun Eugenillasi", sanoi
Lisbet leikillisesti, katsoen Doraan.

"Mutta mitä hyödyttää hänen kaunis nenänsä, jos hän ei rakastakaan
minua? Mitä luulet, Kaisa? Sano, Kaisa, luuletko, että hän rakastaa
minua?"

Ja hän hyökkäsi vanhan Kaisan kimppuun, joka tuli hakemaan vinnin
avainta.

"Tietysti hän rakastaa ... mitäpä muuta nuoret miehet tekisivät",
vastasi Kaisa lyhyesti ja päättävästi.

"Tietysti, Lisbet -- tietysti hän rakastaa sinua -- sinä tulet niin
onnelliseksi -- niin onnelliseksi!" kuului hyväillen ja lohduttaen joka
taholta. Ja Lisbet antautui hymyillen ja onnellisena kaikenlaisten
kauniiden unelmien valtaan, ruvetakseen hetkisen perästä jälleen
moittimaan Darwinia ja valittelemaan perinnöllisyyden lakia. --

Myöskin seuraavana aamuna tuli Dora, Eugenin ihmeeksi, määräajalla
aamiaispöytään.

"Ajattelehan, Eugen", sanoi hän, kun he olivat istuneet hetken aikaa
äänettöminä, "Lisbet on nyt täydellä todella rakastunut."

"Vai niin", vastasi Eugen, kohauttaen kulmakarvojaan, "vai niin ...
enpä juuri ihmettele sitä."

"Jollet välitä siitä sen enempää, niin en kerrokaan..." vastasi Dora
loukkaantuneena.

"Tietysti minä 'välitän' siitä, rakas Dora", sanoi Eugen nauraen,
"sanoin vain, etten ihmetellyt sitä. Mitäpä muuta nuoret tytöt
tekisivät?"

Dora purskahti nauramaan. Eugen ja Kaisa näyttivät tulleen samoihin
johtopäätöksiin ihmissydämen suhteen.

"Mitä sinä naurat?"

"Oh, en mitään ... kaikkea ... kaikki on niin samankaltaista... Mutta
jos todellakin välität pikku sisarestasi, niin kerron sinulle..."

Ja hän kertoi vilkkain elein Lisbetin koko historian, kertoi, miten hän
noin kaksi viikkoa sitten oli tavannut metsässä nuoren opettajan -- se
oli niin runollista -- Lisbet oli kaatunut ja satuttanut itseään
hiukan, opettaja oli auttanut häntä, he joutuivat puheisiin ja ... ei
kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat, miten kiintyneitä he olivat
toisiinsa. He olivat oikeastaan rakastuneet toisiinsa samana hetkenä,
kun näkivät toisensa. Hän ei tosin vielä ollut kosinut, mutta eipä
paljoakaan puuttunut...

"Onhan se hyvin runollista", myönsi Eugen, "mutta eiväthän he voisi
mennä naimisiin, vaikka hän kosisikin -- millä he eläisivät?"

"Oh, siitä kyllä suoriutuu, kun vaan rakastaa toisiaan..."

"Nyt sinä puhut kuin lapsi, vaikka olet perheenemäntä ja neljän lapsen
äiti! Mitä luulet meidän taloutemme maksavan?"

"Mutta eihän voi verratakaan -- sinä, jolla on niin suuret vaatimukset,
ja köyhä opettaja..."

"Niin kyllä, mutta 'köyhä opettaja' ei myöskään tahdo nähdä nälkää..."

Dora vaipui ajatuksiin; hän ei juuri ollut ajatellut asian
rahallista puolta. Mutta pitikö nyt Lisbetin onnen raueta mitättömien
raha-asioiden vuoksi? Jotain täytyi tehdä -- hänen täytyi jollakin
tavoin koettaa auttaa Lisbetiä ... miksi piti hänen ja Eugenin elää
ylellisyydessä, kun Lisbet parka ei edes voinut mennä naimisiin?

Hän heräsi mietteistään kun Eugen kysyi, joko hän oli syönyt, jonka
jälkeen he nousivat pöydästä ja suutelivat toisiaan.

Eugen meni lastenkamariin sanomaan hyvästi pikku tytöilleen. He olivat
jo syöneet aamiaista ja leikkivät parhaillaan suuressa, ilmavassa
lastenkamarissa, jonne aamuaurinko loi säteitään.

Pikku Maille oli sattunut onnettomuus: hän oli saanut tahran
esiliinaansa, ja istui nyt lapsenhoitaja-neidin sylissä, joka hieroi
tahraa pois ja samalla kehoitti Maita olemaan varovaisempi toisen
kerran. Tällöin tuli neiti, ainakin pikku Main mielestä, olleeksi liian
innokas liikkeissään, sillä pikku tyttö katsoi häneen lapsellisen
arvokkaan näköisenä ja sanoi:

"Et saa ravistella isän pikku Maita, kuuletko!"

Julia neiti nauroi; pikku Mai oli hänen, samoinkuin muiden, lemmikki,
eikä hän suinkaan tahtonut "ravistella" häntä muuta kuin ihastuksesta!
Eugen, joka seisoi Main vieressä silitellen hänen tukkaansa, kumartui
hymyillen alas ja suuteli häntä. Pikku tytön kasvoilla oli niin
rauhallisen vakava ilme; hän oli niin selvillä etuoikeutetusta
asemastaan, tietäessään olevansa "isän pikku Mai." Sillä pikku Mailla
oli etuoikeutettu asema kotonaan; hän oli jo äidin kohdussa maatessaan
se, joka oli määrätty tulemaan lempilapseksi sisariensa joukossa, hän
oli se, jossa yhtyivät isän ja äidin parhaimmat, hienoimmat
ominaisuudet. Hänellä oli Eugenin kauniit, säännölliset piirteet ja
Doran hieno hipiä, ja sama onnellinen sopusointu vallitsi myöskin hänen
luonteessaan. Hän oli sekä isän että äidin lemmikki -- hän oli tuo
ihmeellisten aavistusten, tuo suloisten, surumielisten aavistusten
lapsi, se, joka saa viimeisen ajatuksen illalla...

Toisten pienten tyttöjen ei koskaan juolahtanut mieleenkään tuntea
kateutta Mai-siskoa kohtaan; heidän mielestään oli Main etuoikeutettu
asema aivan luonnollinen asia, se oli yhtä luonnollista kuin että Mai
oli pitkä ja hoikka, Sonja ja Gertrud pyöreitä ja pehmeitä kuin
lankakerät, ja pikku Märta punainen ja pullea kuin kirsikka. He olivat
kaikki isän pikku tyttöjä, jotka pitivät hänestä niin hirveästi, ja
jotka saivat kaikki mitä he tahtoivat, paitsi silloin kun isällä oli
tuo paha ryppy otsassa, sillä silloin ei saanut mitään; mutta "isän
pikku Mai" oli isän oma aivan erikoisella tavalla. Ja kun he sitten
suuriksi tultuaan muistelivat lapsuuttaan, asettivat he aina pikku Main
erityiseen, salaperäiseen yhteyteen isän kanssa?

Iloisina hyppivät ja visertelivät pikku tytöt Eugenin ympärillä; Märta
ojenteli kirkuen käsiään, ja Mai vääntäytyi irti Julia neidistä,
päästäkseen rutistamaan ja syleilemään isää. Eugen katseli heitä
loistavin silmin ja koetti jakaa suosionosoituksiaan niin
oikeudenmukaisesti kuin mahdollista. Hänen vakavat, ankarat kasvonsa
olivat miltei lapsellisen lempeät, kun hän puheli pikku tyttöjensä
kanssa.

"Isä, leiki vähän kanssamme!" pyysivät he ja vetivät häntä takista ja
käsistä, "makaa lattialla, että saamme kävellä päälläsi!"

"Ei nyt, lapsukaiseni", sanoi Eugen ja taputti ja hyväili heitä, toista
toisensa jälkeen, "isän pitää nyt mennä työhön..."

"Mutta iltapäivällä -- lupaatko, isä, että sitten makaat lattialla ja
olet olevinasi saari, että me saamme kiivetä päällesi?"

Eugen myöntyi auliisti tuohon kummalliseen pyyntöön, ja pikku tytöt
hyppivät hänen ympärillään ja huusivat: "Oi, miten hauskaa!"

"Hyvästi, pienet kultaseni!" sanoi Eugen, suuteli heitä kutakin ja
kiiruhti nopein askelin pois.

Kun hän tuli ulos lastenkamarista, saivat hänen kasvonsa jälleen
vakavan ilmeen -- tänään oli hän melkeinpä ankaran näköinen. Hänessä
oli herännyt ajatus -- pieni, mitätön ajatus, joka vaivasi ja ahdisti
häntä kuin tikku silmässä.

Hänen kärsivällisyytensä oli viime aikoina usein joutunut kovalle
koetukselle kotona vallitsevan epäjärjestyksen, ruoka-aikojen
säännöttömyyden ja muitten samankaltaisten harmien takia. Mitään
loistavia koetuksia ei hän tosin ollut kestänyt, hän oli ollut ärtyisä
ja kiukkuinen, mutta Dora ei myöskään ollut parantanut itseänsä; hän
oli toisinaan nöyrästi pyytänyt anteeksi ja luvannut parantaa itseään,
toisinaan oli hän kohdellut häntä synkeällä vaitiololla, joka hänen
selkänsä takana puhkesi poikamaiseen nauruun.

Tänään oli hänessä herännyt uusi ajatus: jos Dora todellakin rakasti
häntä, jolleivät hänen tunteensa olleet pelkkää haaveilua, eikö hänen
silloin pitäisi edes koettaa noudattaa hänen toivomuksiaan? Oliko
rakkaus vain laulamista ja löpertelemistä -- eikö se milloinkaan
pakoittanut uhraamaan tapojaan, muuttamaan käsitystään elämästä?

Hänen piti tänään heti päivällisen jälkeen lähteä kokoukseen, ja hän
olisi senvuoksi mielellään tahtonut syödä ajoissa. Pyysikö hän liikoja,
kun halusi sitä? Eikö vaimon rakkauden- ja velvollisuudentunnon olisi
itsestään pitänyt pakoittaa häntä tällaisessa tapauksessa noudattamaan
miehensä toivomusta?

Hän joutui mitä traagillisimpaan mielentilaan siinä seistessään ja
järjestäessään papereita salkkuunsa. Hänestä tuntui tällä hetkellä,
että kaikki oli auttamattomasti hukassa -- oliko Dora edes kertaakaan
noudattanut hänen toivomuksiaan -- eikö kotona kaikki ollut
epäjärjestystä, huolimattomuutta, pahaa siivoa... Hän ei löytänyt
sanoja, millä jatkaa salaisia syytöksiään.

"Tahdon kuitenkin koettaa", ajatteli hän, karkoittaen synkät
mietteensä, "onhan se niin vähäpätöinen asia ... koko elämä on pelkkää
kehnoutta ja pikkumaisuutta -- mutta rakkaus, huomaavaisuus, eikö se
kuitenkin ole jotain, ilmenipä se miten mitättömässä muodossa tahansa?
Rakastaako hän todellakin -- kykeneekö hän tuntemaan mitään voimakkaita
tunteita?..."

Näin ajatellen tuli hän Doran luo, joka istui salissa lukien
aamulehteä.

"Dora", sanoi hän, koettaen puhua tyynesti ja lempeästi, "minun pitää
tänä iltana mennä kokoukseen klo 6, tahtoisitko senvuoksi laittaa
päivällisen täsmälleen klo 5:ksi?"

"Kyllä!" vastasi Dora, nostamatta katsettaan lehdestä.

"Niin, mutta ei tavallisella tavalla", sanoi Eugen, ja hänen äänessään
oli jo terävä sointu, "ei kymmentä minuuttia tahi neljännestuntia liian
myöhään..."

"Mutta, rakas Eugen -- akateeminen kvartti!" sanoi Dora poikamaisesti,
"pitääkö minun olla täsmällisempi kuin professorien ja dosenttien? Ei,
ei, älä suutu, sehän on vain leikkiä -- minusta on hauskaa olla iloinen
toisinaan ... minä lupaan laittaa päivällisen valmiiksi ajoissa."

Hänen kasvonsa saivat äkkiä hellän ja sydämellisen ilmeen ja hän ojensi
Eugenille kätensä.

Eugen istuutui hänen viereensä.

"Näetkös, Dora", sanoi hän, ja hänen äänessään oli jälleen entinen
lempeä kaiku, "olen ehkä liiankin usein puhunut tästä asiasta, mutta
minusta tuntuu kuin olisi sinun mahdoton ymmärtää, miten suuren arvon
minä annan säännöllisyydelle ja järjestykselle kodissamme..."

"Kyllä ... kyllä ... Tietysti minä ymmärrän, miten suuren painon sinä
panet sille, muutenhan olisin ihan tyhmä..." nauroi Dora.

"Ei, sitä sinä et ymmärrä! Jos ymmärtäisit, niin sinä, jos hiukankaan
rakastat minua, koettaisit järjestää asiat toisin. Minä en ole kova ja
tyrannimainen, niinkuin sinä ja koko sinun sukusi arvelette ... minä
olen lapsuudesta asti tottunut järjestykseen ... järjestyksen aisti
on minussa synnynnäistä ... ja minä kärsin ... kärsin kuin
väkivallanteosta ... epäjärjestyksestä kodissamme... Dora, etkö
tahdo koettaa ... ei siksi, että se sinusta on tarpeellista tai
välttämätöntä, vaan siksi, että tiedät, miten hartaasti minä haluan
sitä ... etkö tahdo koettaa pitää kotiamme vähän paremmassa
järjestyksessä, minun tähteni?..."

Hän oli puhuessaan vetänyt Doran luokseen, ja Dora kätki kasvonsa hänen
rintaansa vasten. Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät kostuivat
pidätetystä naurusta. Eugen oli kaksi kertaa käyttänyt sanaa "kärsin",
ja millä ponnella! Vaikka hän olisi menettänyt kaksi lastaan, ei hän
olisi voinut puhua juhlallisemmin...

Dora katsahti ylös kostein silmin, tekeytyen vakavaksi. Eugen ei ollut
tällä kertaa ensinkään osunut oikeaan. Mahtipontisuus, jolla hän puhui
niin mitättömistä asioista kuin että päivällinen toisinaan myöhästyi
tai että joku lasten hameista oli revennyt, oli Doran mielestä
naurettava. Eikä se ollut yksinomaan naurettavaa, se oli myöskin
tyrannimaista, että hän aina ahdisti Doraa, vaikka tiesi, miten väsynyt
ja heikko hän oli. Helppo on miehen pitää parannussaarnoja -- saisipa
hän itse koettaa, minkälaista taloudenhoito on...

"Kyllä minä koetan", sanoi hän ja naurahti.

Eugen katsoi häneen epäillen ja ihmetellen. Nyt, kuten niin usein
ennenkin, ei hän oikein tiennyt, mitä Dora tarkoitti. Sanomatta enää
sanaakaan nousi hän ylös, nyökäytti päätään Doralle ja lähti pois.

"Hän on koomillinen", ajatteli Dora, jäätyään yksin, "hänen olisi
tosiaankin pitänyt ruveta näyttelijäksi, suuremmoisten osien
esittäjäksi ... 'kärsin' -- 'kärsin'."

Äkkiä tunsi hän pistoksen omassatunnossaan.

"Koetan joka tapauksessa parantaa itseäni -- koetan olla välittämättä
Blumin perheen naurettavasta pikkumaisuudesta ... hänelle on järjestys
elämän kysymys, se on tärkeämpi kuin vaimo ja lapset... Siis pitää
päivällisen tänään olla valmiina täsmälleen kello 5 -- täsmälleen ...
täsmälleen."

Ja hän toisteli sitä moneen kertaan, mennessään keittiöön antamaan
määräyksiään.

Sitten hän meni pikku tyttöjensä luo, jotka ottivat hänet vastaan
huutaen ilosta, ja riippuivat hänen hameessaan ja käsivarressaan. Hän
tanssi ja leikki ja lauloi heidän kanssaan -- lauloi heidät pois
todellisuudesta, satujen taikalinnaan, rinteille ja kukkuloille,
keskelle kevättä ja päivänpaistetta, lauloi heidät "kesätuulten
saarelle" ja halki ilmojen, missä tähdet käyvät laitumella kuin pienet
lampaat ja kuu kaitsee heitä kuin paimen.

"Laula vielä -- laula vielä -- äiti!" huusivat lapset ja pitelivät
kiinni hänestä, kun hän tahtoi mennä. Ja hän jäi, ja neljännestunti
toisensa jälkeen kului huomaamatta, ja hän oli saman satutunnelman
vallassa kuin lapsetkin..

Vihdoin hänet keskeytti telefoonin soitto. Lisbet pyysi -- ei, _käski_
hänen tulemaan kotiin ... _se_ oli tapahtunut ... muuta ei Lisbetin
tarvinnut sanoa...

Dora suuteli pienokaisiaan, sanoi, että äidillä oli hyvin tärkeitä
asioita toimitettavana, määräsi, miten lapset olivat puettavat kävelyä
varten, ja riensi sitten innoissaan ja uteliaana noudattamaan Lisbetin
kutsua.

Hän tapasi Lisbetin huolestuttavan hurjan ilon vallassa. Hänen silmänsä
säihkyivät kuin mustat jalokivet, ja puna hänen poskillaan tuli ja meni
kuin pilvet tuulien ajamina. Hän ei voinut seista eikä istua yhdessä
kohdin, hän juoksenteli edestakaisin, hyppi ja heilutti käsiään
kertoessaan Doralle, miten se oli tapahtunut, miten he olivat seisseet,
kun hän kosi, mitä hän oli sanonut, miten hän oli tarttunut hänen
käteensä, miten hän oli ollut puettu j.n.e. loppumattomiin.

"Ajattele, Truda Vide", sanoi hän ja ravisteli ja nipisteli Doraa,
huolimatta tämän hätähuudoista, "ajattele, että minä tyttö parka tulen
niin onnelliseksi! Minä, joka luulin, että pitkän nenäni takia saisin
koko elämäni ijän istua jossain pimeässä nurkassa ja nakerrella mustaa
leivänkannikkaa, minä saankin istua kunniapaikalla ja syödä mitä
ihanimpia ruokia. Sääli, sääli kaikkia ihmisparkoja, jotka eivät
saa sitä! Minä saan rakastaa ... rakastaa ... saan pienen kodin
hoitaakseni ... voi, miten siistinä minä tulen pitämään sen ...
jok'ikisen sopen puhdistan ... palvelijaa emme ota ... minä laitan itse
ruuan ja siivoan ... hänelle! Ja sitten pienokaisia, joita saan
rakastaa ... rakastaa. Luuletko, että on toista niin onnellista ihmistä
kuin minä?"

Ei, sitä ei Dora luullut.

Ja onnensa ylenpalttisuudessa alkoi Lisbet tanssia erästä kummallista
soolotanssiaan. Hän liiteli ympäri huonetta vilkkain elein, kuin olisi
hän tanssinut satua elämän kevätriemuista -- sitten tulivat liikkeet
äkkiä pehmeiksi, kiihkeiksi, juhlallisiksi, ikäänkuin hän niitten
avulla olisi tahtonut tulkita sydämensä syvimpiä tunteita.

Dora vuoroin nauroi, vuoroin itki -- Lisbetissä oli jotain samalla
kertaa naurettavaa ja liikuttavaa, kun hän tanssi pitkine nenineen ja
suurine, mustine, säihkyvine silmineen.

"No, Flora Hopper, milloin aiotte mennä naimisiin?" kysyi Dora, kun
Lisbet lopetti tanssinsa.

"Niin pian kuin mahdollista", huudahti Lisbet huohottaen, "niin pian
kuin saamme hyysätyksi pari pientä huonetta ja saamme kokoon vähän
talouskapineita."

Rouva Hjort, joka istui ommellen, huoahti syvään ja merkitsevästi.
Hän oli, huolimatta siitä, että ennen oli ollut taiteilija,
perheenjäsenistä ainoa, joka jonkun verran ymmärsi taloudellisia
asioita.

"En ymmärrä miten saamme kokoon myötäjäiset Lisbetille", sanoi hän
valittaen, "isällä on ollut niin paljon menoja."

"Kas niin, äiti kulta, älä nyt huolehdi turhia! Saamme me kokoon
ainakin niin paljon, kuin pöytiin ja tuoleihin tarvitaan! Ja voimmehan
pahimmassa tapauksessa ottaa pienen lainan, amorteerata ...
_amorteerata_."

Hän katseli ympärilleen ylpeästi hymyillen ja painosti erityisesti
viimeistä sanaa, jota hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä käytti.

"2,000:lla kruunulla vuodessa!" sanoi rouva Hjort, huoaten yhtä
merkitsevästi kuin äskenkin.

"No se nyt ei liene vaikeata! Minusta on 2,000 kruunua koko omaisuus!
Ajatelkaahan, miten monta viitosta ja kymmenlappua siinä on!"

"Ihan kuin isänsä!" sanoi rouva Hjort. "Hänkin uskoo aina, että kaikki
riittää ja että kaikki menee hyvin ja että kaikki ihmiset ovat kilttiä
ja hyväntahtoisia. Mutta hänellä jos kellään on ollut huolia ja häntä
jos ketään ovat ihmiset pettäneet!"

Tytöt nauroivat. Heillä oli kaikilla isänsä huoleton, hyväntahtoinen
luonne, ja ankarat varoitukset ja ikävät kokemukset eivät voineet estää
heitä yhä edelleenkin näkemästä elämää ruusunpunaisessa valossa.
Lisbetin naimisiinmeno köyhän opettajan kanssa, jolla oli palkkaa 2,000
kruunua vuodessa, oli heistä kaunis idylli, jota eivät mistään hinnasta
saaneet häiritä viisastelevat, epäilevät laskelmat.

Ja niin kuluivat tunnit Hjortin perheen puhellessa, juodessa kahvia ja
neuvotellessa. Äkkiä Dora huudahti ja ponnahti ylös. Salin vanha
seinäkello löi viisi lyöntiä -- hänhän oli kokonaan unohtanut
lupauksensa Eugenille!

"Ole aivan huoletta", lohdutti Lisbet, "tuo kello käy neljännestunnin
edellä."

"Eipäs", väitti Tulla, "se käy neljännestunnin jälessä."

"Kumpi se on, kumpi se on", vaikeroi Dora, pukeutuen hätäisesti,
"siitähän riippuu kaikki."

"Älä välitä siitä, Doraseni", sanoi Lisbet nauraen, antaen Doralle
hansikkaat ja lykäten hänet ulos ovesta, "usko sinä vaan, että se käy
neljännestunnin edellä, siitä on sinulla suurin hyöty. Täällä talossa
ei kuitenkaan kukaan tiedä, miten paljon kello on."

Ja Dora parka syöksyi suin päin rappuja alas ja kiiruhti henki kurkussa
kotiansa...

Kellon lyödessä puoli 5 oli Eugen lähtenyt virastostaan, toivossa että
Dora pitäisi lupauksensa ja laittaisi päivällisen valmiiksi ajoissa.
Hänen toivonsa ei kuitenkaan ollut varma, ja mitä lähemmäksi hän tuli
kotiaan, sitä heikommaksi se tuli. Sensijaan hän alkoi tuntea melkein
traagillista elämään kyllästymistä, ja se tunne lisääntyi, mitä enemmän
hän ajatteli ristiriitaa, mikä oli mitättömän asian ja sen intohimon
välillä, jolla hän sitä ajoi. Tosiasia oli -- hän ymmärsi selvästi --
että tällä hetkellä hänen rakkautensa Doraan oli vaarassa; hän oli
pannut kaikki yhden toivomuksen varaan, ja jollei Dora nyt ollut
noudattanut hänen toivomustaan, lanka katkeaisi -- mutta tieto siitä
teki hänet vielä onnettomammaksi. Hän oli tehnyt pienen, vähäpätöisen
asian elämänkysymykseksi; tällä hetkellä hänestä oli samantekevä, saiko
hän päivällistä vai eikö -- hän ei halunnut muuta, kuin todistusta
Doran rakkaudesta...

Portin edustalla hän kohtasi erään vanhan ystävän.

"Sinäpä olet synkän ja miettiväisen näköinen", sanoi ystävä puoleksi
huolestuneella, puoleksi leikillisellä äänellä, jolla Eugenin ystävät
tavallisesti puhuttelivat häntä, kun hänellä oli tuo ilme kasvoillaan.
"Onko mitään ikävää tapahtunut?"

"Ei", vastasi Eugen lyhyesti, "terveyteni on vain viime aikoina ollut
huono..."

Ja lausuttuaan vielä muutamia välinpitämättömiä ja valheellisia sanoja
kulki hän edelleen, huulilla katkera hymy. Miten pientä ja kurjaa elämä
sentään oli! Miten tuhansin tavoin se veti lokaan ihmisen pyhimmät ja
jaloimmat tunteet! Mitähän olisi ystävä sanonut, jos Eugen olisi
kertonut hänelle kaikki ajatuksensa, jos hän olisi sanonut, että jollei
päivällinen tänään ollut valmiina kello 5, saisi hänen rakkautensa
kuoliniskun?

Hermostuneena ja kiihdyksissä juoksi hän rappuja ylös. Siellä tuli
häntä vastaan eräs nainen, joka hitaasti kulki hänen ohitsensa, ja hän,
joka tavallisissa oloissa oli kohteliaisuus itse, sai nyt suurella
vaivalla hillityksi itseään sen verran, että noudatti tavallisia
kohteliaisuuden sääntöjä kohdatessaan naisen. Mutta juuri kun hän
tarttui oveen avatakseen sen ja Dora ja koti ja lapset muistuivat hänen
mieleensä, tuntui hänestä, että kaikki valkeni. "Miten paha ja
epäluuloinen minä sentään olen", ajatteli hän, "miten synkältä kannalta
otan kaikki asiat! Miten voin luulla, että vaimoni ei tekisi, mitä niin
hartaasti olen pyytänyt, täytyyhän hänen ymmärtää, miten suuren
merkityksen olen pannut tuohon näöltään niin vähäpätöiseen asiaan. Oi
niin, varmasti olen tehnyt paljon vääryyttä Doraani kohtaan."

Ja tuuditettuaan pelkonsa uneen sisällisten yksinpuhelujensa avulla,
avasi hän melkoista keventyneemmällä mielellä oven ja astui sisään. Hän
oli todellisen mielenliikutuksen vallassa; hän ikävöi kiihkeästi,
innokkaasti, niinkuin lapsi ikävöi joululahjoja, että päivällispöytä
olisi katettu ja Dora tulisi häntä vastaan iloisena ja ystävällisenä.
Hän halusi niin mielellään tällä hetkellä tuntea ainoastaan rakkautta
vaimoaan kohtaan. Hän otti hitaasti päällysvaatteet päältään, hitaasti
meni hän omaan huoneeseensa -- tietämättään tahtoi hän antaa Doralle
aikaa tulla valmiiksi. Viittä minuuttia yli viiden tahtoi hän astua
saliin -- ei ennemmin -- hän ei tahtonut pyytää liikoja. Nyt hän katsoi
kelloa kymmenennen kerran -- kolme ... neljä minuuttia yli -- nyt oli
aika tullut.

Hän meni salin läpi ruokasaliin ja pysähtyi kynnykselle, otsa rypyssä.
Pöytä ei ollut edes katettu.

Hänen kasvonsa jäykistyivät. Kaikki synkät, katkerat ajatukset
heräsivät jälleen hänessä. Dora oli parantumaton ... vailla
lujuutta ... ja sellainen oli hänen rakkautensakin; se oli pelkkää
leikkiä, löpertelyä, eikä mitään muuta. Hänestä tuntui, että hänen
avioliittonsa nyt muuttui taisteluksi, jossa hänen vain tuli koettaa
pitää ohjakset tiukalla.

Hän meni keittiöön ja kysyi tuimasti, miksi ei pöytä ollut katettu.

"Herra varjelkoon!" huudahti palvelustyttö säikähtyneenä, "onko kello
jo niin paljon?..."

Ja hän syöksyi sisään ja alkoi kiireimmän kautta kattaa pöytää. Hän oli
puhdistanut hopea-astioita ja sen ohessa kokonaan unohtanut ajan kulun.

Samassa soitti joku ovikelloa rajusti, ja kun Eugen avasi oven, seisoi
Dora ulkopuolella, punaisena ja huohottaen.

"Rakas Eugen, anna anteeksi", pyysi hän itku kurkussa, kiskoessaan
vaatteita päältään, "olen juossut läkähtyäkseni ... kellot kotona
kävivät väärin..."

"Sen kyllä uskon", sanoi Eugen kuivasti, "mutta nyt ei sinun enää
tarvitse kiirehtiä, minä menen ulos syömään, kuten näet."

"Oi, Eugen, älä ole niin paha minulle," huudahti Dora, ja kyyneleet
tulvahtivat hänen silmistään, "näethän, että kaikki on jo valmista...
Rakas, Eugen ... rukoilen sinua, älä rankaise minua niin kovasti..."

Ja hän ojensi rukoillen häntä kohti kätensä.

"Minulla ei ole halua syödä kotona", sanoi Eugen väsyneesti,
"sitäpaitsi voitan aikaa tällä tavoin. Hyvästi."

Dora pyysi ja rukoili, mutta ei saanut ankaraa ilmettä häviämään hänen
kasvoiltaan. Hän otti sanaa sanomatta hattunsa, nyökähytti kylmästi
päätään Doralle ja lähti pois.

"Oi, että voit lähteä luotani noin ... että voit saattaa minulle
sellaisen surun", vaikeroi Dora, ja vaipui itkien tuolille.

Sinä iltana sai hän yksinään itkeä monta katkeraa kyyneltä, sillä
ensimäisen kerran heidän avioliittonsa aikana ei Eugen tullut kotia
ennenkuin myöhään yöllä.



XIII.


Näytti siltä, kuin tuona onnettomana päivällishetkenä paras ja hienoin
Eugenin rakkaudesta Doraan olisi ijäksi hävinnyt. Dora ei enää saanut
samaa valtaa hänen ylitsensä kuin ennen, hän ei enää nauranut hänen
lapsellisille kujeilleen, hän ei enää pyytänyt häntä laulamaan,
ja kun Dora ponnisteli tullakseen ahkeraksi ja säntilliseksi, Eugen
ainoastaan epäilevästi hymyili. "Ne ovat oikkuja", ajatteli hän,
"tänään hänen pistää päähänsä olla ahkera perheenemäntä, huomenna hän
on jotain muuta." Hän oli taistellut viimeiseen asti luontaista
synkkämielisyyttään vastaan, hänen rakkautensa oli pakoittanut häntä
luottamaan tulevaisuuteen; mutta nyt hän heitti kaiken taistelun ja
antautui toivottomuuden valtaan. Doran viat esiintyivät hänelle
selvinä, jopa suurennettuina, ja hän ajatteli toivottomana
tulevaisuutta. Sekasortoinen, huonosti hoidettu koti, huonosti
kasvatetut lapset, riitaa ja toraa, hän itse kivuloinen ja ennen
aikojaan vanhentunut, ja kaiken tämän keskellä Doran huoleton,
ärsyttävä iloisuus -- sellaista tulevaisuutta hän alati kuvitteli
mielessään...

Eugenia kohtasi tänä syksynä toinenkin suuri suru: hän menetti isänsä.
Kauppaneuvos oli tosin lähes 80 vuoden ikäinen ja oli viime aikoina
ollut hyvin raihnainen, mutta siitä huolimatta saattoi hänen kuolemansa
koko suvun musertavan raskaan mielialan valtaan. Siinä määrin oltiin
kiinnytty vanhoihin sukutapoihin, oltiin ikäänkuin kietouduttu
vanhoihin perhetraditsiooneihin, joita ei koskaan oltu järkytetty:
sunnuntaipäivällisiin isoisän ja isoäidin luona, visseihin tiettyihin
joulu- ja syntymäpäivälahjoihin, kesäoleskeluihin Blombackassa,
uudenvuodenkäynteihin määrätyllä kellönlyönnillä j.n.e. että kaikki,
vieläpä lapsetkin, ihmettelivät, miten muutos ollenkaan saattoi olla
mahdollinen. Ja kun suvun jäsenet isoisän kuoleman jälkeen kokoontuivat
rouva Blumin luo, naisilla mahdollisimman paljon kallista suruharsoa
puvuissaan, vallitsi koko seurassa sellainen suruharsotunnelma, ettei
edes ukko Dufva uskaltanut häiritä sitä juoruillaan ja puheillaan ruuan
hyvyydestä ja teen oivallisuudesta.

Eugeniin näytti isän kuolema kovasti koskeneen. Ensiksi suri hän
todellakin vainajaa, jota hän oli vilpittömästi rakastanut, toiseksi
oli hän siksi velvollisuudentuntoinen, että hän surunauha hatussa ja
takinhihassa olisi ollut surullisen näköinen tunteistaankin huolimatta,
ja kolmanneksi oli hänestä tähän aikaan mieluista saada ulkonainenkin
pätevä syy synkkämielisyyteensä.

Dora koetti hellästi lohduttaa häntä eikä voinut ymmärtää, miksi hän
niin välinpitämättömänä otti vastaan hänen hyväilynsä. Noina surun
hetkinä, kun hän näki Eugenin kalpeana ja kyyneleet silmissä seisovan
isänsä ruumisarkun ja avatun haudan ääressä, unohti hän kokonaan heidän
välillään vallinneet erimielisyydet, ja tunsi ainoastaan rakkauden
myötätuntoa.

"Älä sure niin, armaani, älä sure niin kuin ne, joille ei toivoa ole",
kuiskasi hän lapselliset kainosti, hyväillen Eugenin kättä.

Mutta Eugen ei tarttunut hänen käteensä, ja katse, jonka hän loi
häneen, oli välinpitämätön, melkeinpä kylmä.

"Kun rakastettu ja kunnioitettu isä kuolee, on luonnollisin tunne syvä
ja pysyvä suru", vastasi hän juhlallisesti. --

Ja Dora vetäytyi loukkaantuneena hänestä, ihmetellen, miksi Eugen oli
niin suuresti muuttunut --

Perheen jäsenten kesken pohdittiin kauan kysymystä, missä ja miten
joulua tänä vuonna oli vietettävä. Isoäiti sanoi tosin joka kerran, kun
oli kysymys siitä, että hän ei ensinkään tahtonut viettää sitä --
nuoren väen suureksi säikähdykseksi, joka luuli sen merkitsevän
kieltäytymistä joululahjojen antamisesta -- mutta lopuksi päätettiin,
että isoäiti viettäisi joulua Bergenstiernan luona ja Eugen perheineen
kotonaan. Dora tahtoi silloin kutsua vanhempansa ja sisaruksensa
heille, ja huolimatta siitä, että Eugen ei olisi tahtonut niin paljon
väkeä jouluillaksi, sai hän tahtonsa ajetuksi läpi.

Sekä Eugenilla että Doralla oli paljon joululahjoja ostettavana. Mutta
sensijaan että Dora vielä viime hetkenä riensi paikasta toiseen
saadakseen kokoon mitä tarvitsi ja valvoi öitä saadakseen työnsä
valmiiksi, oli Eugen jo aikoja sitten ostanut kaikki lahjansa, pannut
ne paketteihin, lakannut ja varustanut ne värsyillä, jotka hän oli
sommitellut kulkiessaan virastoonsa ja sieltä takaisin. Ei puuttunut
enää kuin muutamia lahjoja lapsille. Isän ja äidin oli tapana
jouluaaton edellisenä päivänä mennä ostoksille yhdessä, ja silloin
saivat pienokaiset ilmaista, mitä he kaikkein hartaimmin halusivat.
Huutaen ja nauraen hyppelivät he isän ympärillä, kiipesivät hänen
syliinsä ja kuiskuttivat pienet salaisuutensa hänen korvaansa.
"Pikkuinen", joka ei ollenkaan välittänyt vuoroista eikä arvoasteista,
huusi lakkaamatta innoissaan: "pikkuinen tahtoo pienen porsaan,
pikkuinen tahtoo pienen porsaan!"

"Sen sinä saat", vastasi Eugen ja suuteli häntä nauraen. Nyt oli synkkä
ilme hänen kasvoiltaan hävinnyt, hän oli melkein yhtä onnellisen
näköinen kuin kirkuvat pienokaiset hänen ympärillään.

"Entäs pikku Mai, mitä sinä tahdot?" kysyi Eugen, pannen pois
"pikkuisen" ja ottaen Main syliinsä.

Mai tuli hyvin vakavan näköiseksi. Hän rypisti otsaansa ja katsoi
miettien eteensä, sitten hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja sanoi
hitaasti ja selvästi:

"Isän pikku Mai tahtoo pienen oravan."

"Minkälaisen?" kysyi Eugen yhtä vakavalla ja toimessaan kuin pikku
tyttökin.

"Sellaisen kuin Karinin ... sen pitää istua oksalla ja sillä pitää olla
hyvin suuri häntä, joka on pystyssä näin..."

Ja Mai kohotti pieniä käsivarsiaan näyttääkseen, miten suuren oravan
hännän piti olla.

Eugen hyväili tyttöstä ja katseli vähän aikaa vaijeten hänen hienoja
piirteitään. "Sinä pikkuinen", ajatteli hän, ja hänen omat kasvonsa
saivat niin lempeän ja lämpimän ilmeen, "sinä opetat vielä kerran
isääsikin tulemaan paremmaksi ... sinä sulatat kaiken kovan ja katkeran
minussa..."

Ja hän suuteli vielä kerran lasta, ennenkuin tämä lapsellisen
innokkaasti vääntäytyi irti hänen sylistään ja juoksi sisariensa luo,
jotka huutaen ja nauraen tavoittelivat kääröä, jota Dora, yhtä
vallattomana kuin hekin, piteli korkealla ilmassa.

Eugen teki todellakin kaiken voitavansa hankkiakseen pikku Maille
kauniin oravan, jolla oli suuri häntä. Ensin hän meni Bergenstiernan
luo, saadakseen tietää, mistä Karinin orava oli ostettu, sitten hän
meni heidän mainitsemaansa puotiin, ja kun kaikki oravat sieltä olivat
loppuunmyydyt, lähti hän kulkemaan puodista puotiin, katua ylös, toista
alas, hankkiakseen yllämainitun leikkikalun. "Rakas Eugen, meillä ei
ole aikaa", sanoi Dora monta kertaa, ja kun Eugen ei hellittänyt, erosi
hän hänestä ja antoi hänen yksinään hakea vaikeasti löydettävää otusta.
Ja Eugen jatkoi vaellustaan monta tuntia, myöhään iltaan saakka. Hänen
täytyi melkein nauraa itselleen -- mutta kun hän ajatteli tuota
suloista, säteilevää lapsen hymyä, ei mikään työ tuntunut hänestä liian
suurelta. Vihdoin näki hän eräässä ikkunassa juuri sellaisen oravan,
josta Mai oli puhunut, oikean pienen täytetyn elukan, pitkähäntäisen,
joka istui oksalla. Melkein vavisten innosta kiiruhti hän sisään, osti
leikkikalun ja lähti sitten kotiin aarteineen. Miten iloiseksi hän
tulisikaan, pikku Mai -- miten kiihkeästi hänen pienet kätösensä
tarttuisivatkaan oravaan ja miten hänen silmänsä loistaisivat ... hän
näki kaiken sen elävästi silmäinsä edessä.

Jouluaatto oli meluisa ja rauhaton. Doralla oli suuri vastaanotto; hän
oli kutsunut luokseen suuren joukon köyhiä, joille hän jakeli lahjoja
ja rahaa. Koko aamupäivän oli keittiö täynnä väkeä, ihmisiä tuli ja
meni, Dora ja Julia neiti ja palvelijattaret juoksentelivat
edestakaisin pakettien ja leipien kanssa ja lapset kävivät kyökin
ovelta tirkistelemässä. Ja kattilat kiehua porisivat liedellä ja ilma
oli niin täynnä iloista puheen sorinaa, kiitoksia, siunauksia, naurua
ja huudahduksia, kuin kaunis kesäpäivä on täynnä kukkien tuoksua ja
hyönteisten surinaa.

Mutta seuraus tästä kaikesta oli, että kun Eugen päivällisen aikaan
tuli kotiin, oli kuusi koristamatta, Doralla viimeinen lahjansa
valmistamatta, ja päivällinen oli tavallista enemmän myöhästynyt.

"Kuinka kumman lailla saamme kaikki valmiiksi ajoissa?" ihmetteli
Eugen. "Vieraat tulevat kello kuusi, ja nyt on kello jo yli viiden."

"Saamme kyllä, aivan varmasti saamme", vastasi Dora toivehikkaasti.

Eugen ei enää virkkanut mitään, vaan lähti omaan huoneeseensa
laittamaan kääröön viimeisiä lahjojaan. Hänen oli mahdoton voittaa
vastenmielisyyden tunnetta, joka hänet valtasi, kun hän näki kodissaan
vallitsevan epäjärjestyksen. Hän muisti erinomaisen järjestyksen
lapsuudenkodissaan, joulukuusen, jonka jo päivää ennen koristivat
lapset ja palvelijat, ylhäisen hiljaisuuden, jonka rinnalla lasten ilo
tuntui vieläkin suuremmalta, ja säännölliset, horjumattomat tavat,
joita kaikki noudattivat, mutta jotka eivät vaivanneet ketään. Ja
täällä, hänen kodissaan, mikä huolimattomuus, mikä epäjärjestys
kaikkialla!

Huolimatta Doran vakuutuksesta ei mikään ollut valmista, kun Hjortin
joukko saapui, vaikkakin he, tapansa mukaan, tulivat puolta tuntia yli
määräajan.

He tulivat, mukanaan monta koria täynnä joululahjoja. Eugen oli
ihmeissään, kun näki toisen korin toisensa jälkeen kannettavan sisään,
ja uskalsi vihdoin epäillen kysyä, eikö tässä ollut jokin erehdys. Ei
toki, ne olivat kaikki Hjortin herrasväen -- kolme koria täynnä
joululahjoja, jotka olivat käärityt sanomalehtipaperiin ja varustetut
mikä pitemmällä, mikä lyhemmällä värssyllä. Joulu teki kaikki Hjortin
perheen jäsenet jälleen lapsiksi; lahjojen arvo ei merkinnyt mitään,
niitä piti vain olla mahdollisimman paljon, ja kaikkien piti olla
varustetut värssyillä.

Kaikki olivat säteilevän iloisella tuulella; ukko Penn "kehräsi"
tyytyväisyydestä, kuten Lisbet sanoi, rouva Hjort oli hiukan
hellämielinen, kuten aina suurina juhlina, enot ja tädit leikkivät ja
riehuivat lasten kanssa ja huuto ja nauru ja meteli kaikui koko
talossa. Nyt oli joulukuusi valmis ... nyt piti Doran soittaa ... ja
nyt tanssimaan ... hurraa, hurraa! Tuskin voitiin olla hiljaa sen
verran että saatiin tee juoduksi ja Eugen vanhan tavan mukaan luki
joulukertomuksen ja alotti jouluvirren, jonka aikana palvelijattaret
tulivat sisään ja ottivat osaa lauluun.

Nyt oli se, jota lapset ja nuoriso oikeastaan pitivät vain
alkuvalmistuksena, toimitettu, nyt alkoi itse jouluaatto, s.o. kaikki
tulivat saliin, tunnelma kohosi huippuunsa, lapset huokailivat ja
saattoivat tuskin hengittää ihastuksesta, isä istui mukavaan tuoliin,
korit lahjoineen tuotiin hänen viereensä ja nyt ... nyt avattiin
ensimäinen käärö!

Ja sitten alkoi lahjoja tulvia ilon- ja riemunhuudahdusten, naurun
ja kiitosten kaikuessa joka taholta. Hjortien sanomalehtipaperia
karttui lattialle yhä enemmän; Eugenia harmitti lahjojen huolimaton
kääröön-pano; hänestä oli vastenmielistä tarttua tahraiseen paperiin,
eikä hän voinut nauraa kaikille runon muotoon pannuille tyhmyyksille,
jotka seurasivat lahjoja; mutta hän alistui kohtaloonsa ja käyttäytyi
koko ajan moitteettoman kohteliaasti.

Varsinkin Lisbetillä oli erinomainen taito keksiä joululahjavärssyjä ja
ostaa huokeita joululahjoja. Hän oli huutokaupasta ostanut muutamia
vaivaisia maustepurkkeja, ja ne hän nyt lahjoitti Doralle, kaikki
varustettuina kurjilla värssyillä, esimerkiksi:

    "Kun panet tähän purkkiin neilikkaa,
    Niin ilosta saat huutaa: hei, likka!"

Lisbetin värssyt herättivät ilmeisen typeryytensä takia kuulijoissa
naurua ja vilkasta kättentaputusta, jotka niiden tekijä otti vastaan
kainosti ja tyytyväisenä hymyillen, luoden samassa pelokkaan katseen
Eugeniin, joka jäykkänä ja juhlallisella äänellä luki ne.

Näiden yksinkertaisten lahjojen jälkeen tulivat Eugenin melkein
peloittavan kallisarvoiset lahjat, käärittyinä hienoon paperiin, jolle
Lisbet tuskin olisi uskaltanut kirjoittaa, lakattuina ja varustettuina
suurella punaisella sinetillä ja pitkillä kaunissointuisilla säkeillä,
jotka olivat niin taitavasti ja huolellisesti somitellut, kuin olisivat
ne aijotut kilpakirjoituksiksi Ruotsin akatemialle. Lisbetiin tämä
täydellisyys vaikutti melkein masentavasti; hän ihmetteli vain, mitä
sitten tehtäisiin, kun Eugen oli lukenut värssynsä, hän katseli
pelokkaasti ympärilleen ja pani kätensä ristiin, kuin olisi hän ollut
kirkossa. Samalla hän varovasti veti jalallaan luokseen tuota hienoa
käärepaperia, ja otti sen ylös ja pisti taskuunsa.

Äkkiä kuului kaikuva riemuhuuto:

"Oravani, oi, oravani!"

Ja Mai tarttui molemmin käsin kauniiseen oravaan, jota Eugen
leikillisen hitaasti veti esiin käärepapereista. Sitten hän painoi sen
rintaansa vasten ja suuteli sitä, ja sitten hän suuteli isäänsä.
"Kiitos, kiitos, rakas isä kulta!"

Lisbet katseli ihmetellen Eugenia. Hänen jäykät kasvonsa olivat
ikäänkuin muuttuneet, ne loistivat onnesta ja rakkaudesta, ja silmät
olivat kyynelistä kosteat. "Mitä ihmettä", ajatteli hän itsekseen,
"amiraali itkee!"

"Pikkuisen" porsas, Gertrudin kuvakirja ja Sonjan nukke otettiin
vastaan yhtä suurella riemulla; sitten rupesi "pieniä" lapsia
nukuttamaan ja heidän piti mennä maata, mutta Mai, joka oli jo suuri
tyttö, kokonaista kuusi vuotta, sai olla ylhäällä illalliseen asti.
Sitten piti hänenkin mennä nukkumaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran
rutisti Eugenia ja kuiskasi: "Kiitos, isä kulta, oravasta!" Mennessään
lastenkamariin hän yhäti piti oravaa painettuna rintaansa vasten, ja
kun Julia neiti riisui hänet, oli orava tuolilla hänen vieressään.
Sänkyyn päästyään hän tahtoi oravan viereensä, ja siinä se sitten
nukkui koko yön hänen rinnallaan.

Kun kaikki korit vihdoin olivat tyhjät ja illallinen lipeäkaloineen ja
puuroineen ja manteleineen puurossa oli syöty ja Hjortin hilpeän
perheen lähdettyä viimeisten askelien kaiku portaista oli hävinnyt,
huokasi Eugen ja ojenteli itseään.

"Mitä nyt, Eugen? Miksi et ole iloinen?" kysyi Dora ystävällisesti.
"Meillähän on ollut niin hauskaa, niin hauskaa."

Ja hänen kasvonsa säteilivät lapsellista iloa.

"Olen vähän väsynyt", sanoi Eugen kylmästi hymyillen, "olen avannut
vähintäin pari sataa kääröä ja lukenut yhtä monta nerokasta
runonpätkää. Se kysyy jo voimia."

Kun hän tuli omaan huoneeseensa, pysähtyi hän ikkunan ääreen, siirsi
syrjään ikkunaverhon ja seisoi hetkisen katsellen ulos rauhalliseen,
tähtikirkkaaseen talviyöhön. Niin kyllä, heillä oli ollut "hauskaa",
kuten Dora sanoi, riemu ja ilo ja rakkaus ja kiitollisuus oli kutonut
satuloistetta heidän jouluaattonsa ympärille, mutta -- miten tyhjältä
hänestä tuntui kaikki! Miten arka olikaan tuo pieni kipeä kohta tuolla
sydämen syvimmässä... Hän alkoi pelätä itseään; hän huomasi, että
surumielisyys, joka hänessä oli ollut, aina ensimäisestä katkerasta
nuoruudensurusta asti, mutta jonka Doran rakkaus oli karkoittanut,
alkoi jälleen kohottaa päätään, hän tunsi niin hyvin kaikki vanhat
oireet...

Vastapäätä olevan talon yläpuolella loisti suuri, kirkas tähti. Hän
seisoi katsellen tähteä -- hänestä oli tuossa lempeässä, säteilevässä
valossa jotain tuttua ... jotain, joka nosti rakkauden ja hellyyden
kyyneleet hänen silmiinsä... Niin, se muistutti pikku Main silmiä,
hänen suuria, tumman kirkkaita lapsensilmiään.

Ja hänet valtasi äkkiä kummallinen tuskan ja yksinäisyyden tunne,
kaipaus tuonne, tuon kirkkaan tähden luo, joka loisti kaukana ikuisissa
korkeuksissa, jonne hänen ajatuksensa ei löytänyt tietä...

Mutta pikku Mai uinaili tuolla sisällä tyynenä ja rauhallisena, nähden
kauniita jouluyön unia.



XIV.


Kun Doran lapsivuoteet joksikin aikaa lakkasivat, tuli hän vähitellen
jälleen entiselleen, hänen väsymyksensä hävisi, hänen laulunsa sai
entisen raikkautensa, hänen ruumiinsa entisen joustavuutensa. Tämän
jälleen saavutetun nuoruudeninnon mukana sai hän ikäänkuin uutta
elämänhalua. Hänen lapsellinen nautinnonhimonsa ja romanttinen
toiminnanhalunsa, jotka liian aikainen raskas työ oli laimentanut,
heräsivät jälleen kaksin verroin voimakkaampina. Hän tahtoi huvitella,
hän tahtoi laulaa, tanssia, olla ihmisten joukossa, puhella, vaihtaa
ajatuksia, "elää elämää", kuten hänen säteilevä, innostunut
lapsenkatseensa näytti sanovan.

Tämä muutos ei herättänyt Eugenissa iloisia tunteita. Kun hän näki
Doran kuumeisen levottomuuden, ikävöi hän melkein sitä aikaa, jolloin
hän mieluimmin lepäili puolinukuksissa sohvalla. Mitkä äärimmäisyydet
koskettavatkaan toisiaan naisen luonteessa! Kohtuutta ... malttia ...
sitä ei ole, heidän täytyy joko nukkua tai tanssia, itkeä tai nauraa --
tasainen tyyni työteliäisyys, säännöllinen arkituuli on heille
mahdotonta. Hän koetti, niin paljon kuin voi, hillitä Doran vilkkautta,
mutta hän ymmärsi hyvin, että hän siten vain jännitti jousta
kireämmälle. Doran koko olemus, hänen nuoruudenvoimaa uhkuva ruumiinsa,
hänen häikäisevä hipiänsä ja säteilevät silmänsä, se oli kuin
kevätpuro, jonka täytyy päästä eteenpäin, kuohua yli kivien, tunkeutua
maahan -- jos sitä yhdellä taholla kohtaa este, hakee se tietä
toisaalla.

"Rakas, hyvä Eugen", sanoi hän eräänä päivänä, kietoen kätensä Eugenin
kaulaan ja katsellen häntä lumoavasti hymyillen, "saammeko pitää
tanssiaiset? Täytyyhän meidän kuitenkin pitää kutsut seurapiirillemme,
ja tanssiminen on niin hauskaa!"

"Tanssiaiset", toisti Eugen, irroittaen Doran käsivarret kaulastaan,
"minkätähden me pitäisimme tanssiaiset? Me, vanha pariskunta, jolla on
neljä lasta kasvatettavana?"

"Olenko minä todellakin 'vanha'?" Dora hymyili ja asettui hänen
eteensä, kädet levällä ja pää hiukan keikailevasti taivutettuna
taaksepäin.

"Et", vastasi Eugen, välittämättä vähääkään hänen kiemailustaan, "mutta
olet onnettomuudeksesi joutunut naimisiin vanhan miehen kanssa. Ja
toistaiseksi määrää vielä mies, mitä hänen perheessään tapahtuu. Äitini
ei ollut vanhempi kuin sinäkään, kun hän joutui naimisiin, ja hän..."

"Tiedän, tiedän", keskeytti Dora nauraen ja kärsimättömänä, "mutta hän
onkin täydellinen nainen, minulta raukalta et toki voine vaatia
samaa..."

"En, en vaadikaan, sen voin sinulle vakuuttaa, en lähimainkaan. Mutta
sinä et kuitenkaan ole enää aivan nuori, ja sinun tulee sen vuoksi edes
jossain määrin ymmärtää elämää. Naiset, jotka, kuten sinä, varhain
saavat tuntea äidin onnea -- jota toiset naiset usein koko elämänsä
ajan ikävöivät -- saavat kenties ostaa sen onnen uhraamalla jotain
muuta. Myönnän kyllä, että uhri tässä tapauksessa on suunnaton, mutta
sitä ei voi auttaa. Sen, jolla on neljä lasta ja suuri talous
hoidettavana, tulee ajatella muuta kuin tanssiaisten pitämistä."

Hän puhui leikillisellä äänellä ja nipisti Doraa piloillaan poskesta,
mutta kaiken tämän alta kuuli Dora selvästi hänen sanoissaan piilevän
harmin.

Hän ei vastannut mitään; hän vetäytyi syrjään ja ajatteli, että Eugen
oli itsekäs, kuten kaikki, jotka Blumin nimeä kantoivat. Sentähden että
hän oli vanha ja elämään kyllästynyt, tanssittuaan ja huviteltuaan koko
nuoruutensa ajan, pitäisi hänenkin, Doran, nyt olla vanha ja elämään
kyllästynyt. Eugenin olisi pitänyt saada kokea, hänenkin, miltä tuntui
kokonaisen kuuden vuoden ajan, koko nuoruutensa ajan, olla kytkettynä
lapsiin, synnyttää lapsia ja imettää heitä! Ehkäpä hänkin silloin
hiukan vähemmän mahtipontisella tavalla puhuisi velvollisuuksista,
"elämän vakavuudesta" ja "äidinonnesta".

Eugen ei näyttänyt kuitenkaan olevan aivan ehdoton vaatimuksissaan. Hän
ei tosin suostunut tanssiaisten pitämiseen, sillä hän inhosi sellaisia
huvituksia, mutta asiata enemmän pohtiessaan hän tuli siihen
johtopäätökseen, että juuri siksi, että Dora "onnettomuudekseen" oli
joutunut naimisiin vanhanpuoleisen miehen kanssa, häntä ei tullut
pakoittaa kaikessa hyväksymään miehensä epäilemättä jossain määrin
synkkää elämänkatsomusta. Hän ei siis estänyt Doraa, hän salli hänen
huvitella, käydä teattereissa, konserteissa, kutsuissa, vieläpä salli
hänen toisinaan "elähyttää" heidän illalliskutsujaan muutamilla
satunnaisilla tansseilla. Mutta nämä uhraukset, jotka perustuivat
viisauteen eivätkä rakkauteen, eivät tuottaneet hänelle iloa; hänen
mielensä oli raskas ja hänen esiintymistapansa kylmä ja jäykkä;
ainoastaan silloin, kun hän oli yhdessä pikku tyttöjensä kanssa, tuli
näkyviin se, mikä hänessä oli hellää ja lempeää.

Dora ei kuitenkaan etsinyt yksinomaan huvituksia. Hänen vilkasta
mieltään kiinnittivät useat muutkin asiat, yhdistykset, esitelmät,
kaikenlaiset yleiset, vieläpä valtiollisetkin kysymykset. Hänestä oli
hauskaa keskustella, esittää itsenäisiä, mielikuvitusrikkaita
mielipiteitään ja pakoittaa Eugenia ottamaan osaa keskusteluihin, jotka
huvittivat häntä, kun hän oli hyvällä tuulella -- hän sanoi Doran
mielijohtumia naisellisen teräväjärkisyyden neronleimauksiksi -- mutta
jotka hän lopetti lyhyeen terävillä vastauksillaan, ollessaan
kärsimätön ja ärtyisä.

Uudenvuoden jälestä hämmästytti Dora kerran Eugenia kertomalla, että
Lisbetin kihlaus aiottiin julaista, ja että hän ja hänen kihlattunsa
menisivät naimisiin jo seuraavana syksynä.

"Mutta sehän on sulaa hulluutta", vastasi Eugen harmistuneena, "miten
he voivat tulla toimeen hänen palkallaan?"

"Kyllä he tulevat", vastasi Dora, loukkaantuen Eugenin moittivasta
vastauksesta, "ei kaikkien mielestä elämän onni riipu siitä, ovatko
sokeri- ja suola-astiat aina täynnä..."

Hän olisi tahtonut purra poikki kielensä, kun näki, minkä vaikutuksen
nämä sanat tekivät Eugeniin.

"Jos sinä tuolla hienolla viittauksella tarkoitat minua, niin voin
ilmoittaa, että oli aika, jolloin asetin ihanteeni korkeammalle",
vastasi hän jääkylmästi.

Surun ja harmin kyyneleet kohosivat Doran silmiin. Miksi -- miksi piti
hänen aina sanoa sanoja, jotka loukkasivat Eugenia? Mikä paha voima
pakoitti hänen sanomaan niitä -- ja mistä tuli se paha voima,
Eugenistako vaiko hänestä itsestään?

"Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän hetkistä myöhemmin, kun he nousivat
pöydästä, "anna anteeksi nuo epäystävälliset sanat, jotka äsken
sanoin ... tiedätkin, että kun harmistuu, puhuu sellaista, jota ei
ensinkään tarkoita..."

"Päinvastoin", vastasi Eugen, ja hänen kasvoillaan oli sama kylmä,
halveksiva ilme kuin äskenkin, "juuri silloin kun vihastuu, sanoo
suoraan, mitä ajattelee."

"Et siis tahdo antaa anteeksi?"

"Rakas Dora, minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Minkä sille
voi, että sinusta minun maailmankatsomukseni on pikkumainen ja ikävä,
enempää kuin sillekään, että minusta sinun maailmankatsomuksesi on
pintapuolinen ja itsekäs. Ne ovat kaksi suuntaa, jotka eivät sovi
yhteen."

Hän naurahti kylmästi, silitti ohimennen hänen poskeaan ja meni omaan
huoneeseensa. Dora vei vaistomaisesti käden poskelleen; hänestä tuntui,
kuin tuo kosketus ei olisi ollut hyväily, vaan epäystävällinen, kylmä
henkäisy, jonka hän tahtoi pyyhkiä pois. Suuret kyyneleet tippuivat
hänen silmistään -- miksi oli Eugen niin muuttunut ... oliko hän, Dora,
todellakin ansainnut sen?

Täydelliseksi, kuten Eugenin äiti, ei Dora koskaan voinut tulla, sen
oli hän alunpitäen sanonut. Mutta koettihan hän kuitenkin tulla
paremmaksi, mikäli voi. Eugen sanoi, että päivällinen ei koskaan ollut
valmiina ajoissa; se ei ollut totta ... usein, ainakin jokseenkin usein
se oli valmiina. Eikä se ollut totta, että hän muka oli pintapuolinen
ja itsekäs. Ehkäpä hän otti elämän syvemmin ja vakavamminkin kuin
Eugen ... hän ei vaan ollut neljänkymmenen vuotias, eikä elämään
kyllästynyt ... eikä...

Hän nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, ja piti
itseään tällä hetkellä marttyyrina, joka vain odottaa kuolemaa. Mutta
vähän ajan perästä hän jo lastenkamarissa lauloi ja nauroi yhtä
iloisena kuin ennenkin.

Ja parin päivän perästä oli hänen elämänhalunsa ja rohkeutensa kohonnut
siinä määrin, että hän uskalsi kysyä Eugenilta, eikö tämä tahtoisi
antaa Lisbetille vähän apua myötäjäisten hankkimiseksi.

"Sinähän olet äskettäin perinyt niin paljon", sanoi hän luontevasti.

"Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa täyttäisin mielelläni
toivomuksesi", vastasi Eugen, "mutta asiain tällä kannalla ollessa on
Lisbetin naimisiinmeno mielestäni hulluutta..."

"Hulluutta? Miten niin?

"Tiedät sen sanomattakin. Onhan selvää, että kun Lisbet, joka on niin
huolimaton ja epäkäytännöllinen, menee naimisiin miehen kanssa, jolla
on 2,000 kruunun tulot, seuraa siitä pelkkää kurjuutta.

"Sinä et tunne Lisbetiä ... et tiedä, mitä hän saa aikaan, kun hän
rakastaa..."

Eugen nauroi.

"Kyllä minä tunnen hänet -- tiedän, minkälainen hän on -- minkälaisia
te kaikki olette... Voihan hän odottaa -- onhan muitakin, jotka ovat
saaneet odottaa muutamia vuosia. Kun hänen 'Ernstillänsä' on vähintäin
3,000 kruunun vuotuiset tulot, lupaan antaa 1,000 kruunua
myötäjäisavuksi; sitä ennen en anna mitään, sillä se sotisi
periaatteitani vastaan."

"Sinun periaatteitasi!" huudahti Dora kiihoittuneena. "Niin, sinun
periaatteisiisi kuuluu, että pitää meluta ja juonitella tyhjästä, mutta
silloin kun on kysymyksessä kahden ihmisen onni..."

Jälleen olisi hän tahtonut puraista poikki tuon harmillisen kielen,
joka ei pysynyt aisoissa. Minkätähden hän aina kiivastui niin kovin?
Eugen saattoi sanoa tuhat kertaa loukkaavampia sanoja kuin hän, mutta
hän pysyi tyynenä, jäätävän kylmänä ja tyynenä, ja senvuoksi hän oli
aina voiton puolella.

Niin hän oli nytkin. Hän ei sanonut mitään, loi ainoastaan halveksivan
katseen Doran kiihoittuneisiin kasvoihin ja lähti pois.

Mutta sisässään hän hautoi mieliharmia ja katkeruutta. Doran harmit
taas purkautuivat ulos pieninä, kiukkuisina vihanleimauksina, sitten
hän oli taas yhtä iloinen kuin ennenkin. Hän ei ymmärtänyt, mitä
pitkävihaisuus olikaan; hän uskoi, että kun hän oli itkenyt ja sanonut:
"anna anteeksi!" ja Eugen oli vastannut enemmän tai vähemmän
ystävällisesti "kyllä", -- kaikki harmit olivat unohdetut ja kaikki oli
taas ennallaan.

Eugenin sukulaisilta eivät hänen perheessään vallitsevat erimielisyydet
kauan pysyneet salassa. Vaikeina hetkinä oli Eugen puhunut niistä
äidilleen, ja vaikka tämä oli luvannut olla puhumatta niistä muille, ei
hän ollut voinut pitää tätä lupausta muuta kuin näennäisesti; kun tuli
puheeksi Eugenin ja Doran asiat, oli hän surullisen näköinen ja
vastaili vältellen ja se antoi uutta vauhtia juoruille, jotka jo olivat
liikkeellä.

Doran yhäti lisääntyvä huvittelunhalu huolestutti varsinkin rouva
Blumia. Hän varoitti miniätänsä, kertoi, mitä pahaa johtuu siitä, että
vaimot laiminlyövät kotinsa, esitti itsensä esimerkiksi j.n.e.

"Mutta minä en ole paljon poissa", vastasi Dora viattomasti ja avasi
ihmetellen siniset silmänsä, "voin vakuuttaa, että se on erehdys --
minusta ei mikään ole hauskempaa kuin olla pienokaisteni luona."

Rouva Blum huokasi.

"Entäs minkälainen on Julia neiti, tuo nuori tyttö, jonka huostaan
uskot lapsesi?"

"Oi, hän on aivan erinomainen."

Ja Dora alkoi innokkaasti kuvailla, miten erinomainen Julia neiti oli;
hän oli ollut heillä jo kolme vuotta, hän rakasti lapsia kuin omiaan --
Dora ei tiennyt luotettavampaa henkilöä, jonka huostaan olisi uskonut
lapset, kun hänen joskus täytyi jättää heidät.

Rouva Blum huokasi jälleen, mutta ei virkkanut enää mitään.

"En ymmärrä, mistä äitisi on saanut päähänsä että minä en hoida
lapsiani", sanoi Dora Eugenille, "hän piti eilen minulle oikein
parannussaarnan sen johdosta. Minä, joka olen niin rakastunut
pienokaisiini! Se on jonkinlainen harhaluulo..."

Eugen kohautti olkapäitään ja hymyili väkinäisesti.

"Ehkä", vastasi hän lyhyesti, eikä enää puuttunut asiaan.

Eugen puolestaan omisti kaiken vapaa-aikansa pikku tytöilleen; hänen
suurin ilonsa oli leikkiä heidän kanssaan, tutkia heidän luonteitaan ja
seurata heidän kehitystään. Päivällisen jälkeen, jota lapset,
"pikkuista" lukuunottamatta, nykyään söivät yhdessä vanhempiensa
kanssa, saivat he tulla saliin, ja jollei Eugenilla silloin ollut
paljon työtä tai jollei hän ollut kovin väsynyt, leikki hän hetkisen
heidän kanssaan. Lapset tiesivät, että he silloin saivat tehdä isälle
mitä tahtoivat; he vetivät hänet huutaen ja nauraen kumoon lattialle ja
panivat hänet esittämään saarta, jonka päälle he kiipeilivät; joka
heistä silloin vierähti alas matolle, se putosi mereen, ja hänet piti
hätähuutojen kaikuessa vetää ylös saarelle. Ja Eugenilla oli yhtä
hauskaa kuin lapsillakin, hän oli sekä saari että pelastaja että
kuvitusmestari yhtaikaa.

"Rasitat itseäsi liiaksi, Eugen", sanoi Dora, kun hän huohottaen koetti
pysyä tasapainossa, jotteivät huutavat ja nauravat lapset putoaisi
mereen, "kas niin, lapset, rauhoittukaa..."

"Ei -- ei, anna heidän olla!" sanoi Eugen hiljaa, "heidän ilonsa on
kuitenkin ainoata, mikä on todellista elämässä..."

Mutta kun leikki oli loppunut, piti isän saada palkkansa; silloin piti
pikku Main istua isän sylissä ja laulaa.

Mai oli perinyt äitinsä kauniin äänen ja mieltymyksen lauluun. Eugen
sanoi, että hän ei ollut koskaan huutanut niinkuin muut lapset, hänen
ensimäinen äännähdyksensä oli ollut hiljainen, valittava viserrys, ja
ennenkuin hän oppi puhumaan selvästi, hän jo seisoi pianon ääressä,
paineli koskettimia ja lauloi kirkkaita heleitä säveliä. Nyt hän osasi
jo melkein kaikki laulut, joita äiti oli laulanut, Doran ei tarvinnut
muuta kuin pari kertaa laulaa jotain laulua, kun Mai jo oppi sen ja
lauloi mukana.

Siinä hän nyt istui isän sylissä ja lauloi, katsoen isää silmiin, otsa
hieman rypyssä ja kasvoilla milloin vakava, milloin veitikkamainen
ilme, toisen laulun toisensa perästä, kunnes vihdoin arveli isän
saaneen tarpeeksi. "Ei nyt enää tällä kertaa, isä kulta", sanoi hän
silloin viisastelevasti, pyörähti pois Eugenin sylistä, suuteli häntä
ja juoksi toiselle taholle, alkaakseen jotain muuta hauskaa leikkiä.

Mutta Eugenin totisia kasvoja kirkasti valoisa hymy, joka oli ikäänkuin
heijastusta kauniista laulusta ja viattomista lapsensilmistä, joihin
hän niin kauan oli katsellut.

"Mitä tullee tuosta pikku tytöstä?" ajatteli hän, "saammekohan pitää
hänet, vai ... vai..."

Hän ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka niin usein pyrki
heräämään hänessä, hän sanoi sensijaan itselleen: "miksi aina katsoa
kaikkea niin synkästi -- miksi uskoa, että kaikki, mikä on hyvää ja
kaunista, otetaan meiltä pois? Me ihmisparat tarvitsemme sitä
päinvastoin liiankin hyvin..."

Usein, kun Eugen oli lastenkamarissa tai kun tyttöset olivat hänen
luonaan ja Julia neiti oli mukana, sattui, että hän joutui puheisiin
lastensa hoitajattaren kanssa. Vähitellen, huomaamattaan tuli hänelle
tavaksi puhella ja laskea leikkiä Julia neidin kanssa. Tuo nuori tyttö
oli hyvin puhelias, hänellä oli nopea käsityskyky, ja samoin kuin
Doralla, paljon omintakeisia, valmiita ja jyrkkiä mielipiteitä. Hän ei
ollut kaunis, hänen kasvojensa väri oli kalpea, melkein harmaa, tukka
oli vaalean ruskea ja silmät tavallisesti puoliummessa -- tämä
viimeksimainittu ominaisuus oli kenties harkittua, sillä kun hän avasi
silmänsä selkosen selälleen, hitaasti tai nopeasti, aina asianhaarojen
mukaan, tekivät ne suuremmoisen vaikutuksen. Hänen matalassa,
sointuvassa äänessään oli myöskin jotain lumoavaa, samoinkuin hänen
liikkeissään ja liukuvassa käynnissään. Kun hän puki lasten päälle, kun
hän siivosi huonetta tai ompeli, näytti siltä kuin olisi hän hyväillyt
liikkeillään kaikkia esineitä, niin miellyttäviä ne olivat.

Eugen ihmetteli usein, minkälainen Julia neiti oikeastaan oli; lapsia
hän hoiti hellästi ja huolellisesti, sen hän tiesi, mutta jotain
salaperäistä oli hänessä, josta Eugen ei pitänyt, mutta joka kuitenkin
kiinnitti hänen mieltään. Ja niin tuli hänelle tavaksi, vastoin hänen
luonnettaan ja tapojaan, kuunnella Julia neidin mietteitä elämän
kysymyksistä.

Julia neidin oli tapana sanoa, että hän rakasti lapsia, ja sitä
sanoessaan hän aina puristi jotain pikku tytöistä rintaansa vasten; hän
ei voinut ymmärtää äitejä, jotka saattoivat hetkiseksikään erota
pienokaisistaan -- ja sanaa "hetkeksikään" hän painosti aivan samalla
intohimoisen hyväilevällä tavalla, kuin hän puristi pikku tyttöjä
rintaansa vasten.

Eugen hymyili katkerasti, mutta ei virkkanut mitään. Kun Julia neiti
oli useamman kerran lausunut näitä mietelmiä äidinonnesta, vastasi hän
vakavasti, että hän piti itseään onnellisena, kun oli saanut niin
hellän hoitajan lapsilleen. Julia neiti punastui ja loi äkkiä katseensa
alas; kun hän jälleen kohotti silmänsä, oli ilme niissä arka ja
pyytävä, kuin olisi hän rukoillut jotain. Mutta Eugen ei puhunut enää
mitään. Hän leikki hetkisen lasten kanssa, ja Julia neiti nousi ylös,
mennäkseen panemaan lasten vaatteita paikoilleen. Silloin sattui, että
Eugen huomaamattaan usean kerran seurasi katseillaan Julia neidin
pehmeitä, sulavia liikkeitä.

Kun Julia neiti myöhemmin illalla oli pannut lapset nukkumaan ja hän
itse oli mennyt levolle ja kaikki oli hiljaista, makasi hän kauan
valveilla, ajatellen ja mietiskellen. Hän rakasti todellakin noita
pikku tyttöjä, rakasti sanomattomasti heitä kaikkia -- mutta enin
kuitenkin Maita, lasta, jolla oli hienot, kapeat kädet ja kauniit
kasvot, joita hän ei väsynyt suutelemasta -- hän ei voinut ajatella
suurempaa onnea, kuin olla heidän äitinsä. Silla jos hän olisi sitä --
jos he sanoisivat häntä "äidiksi" ... niin silloin, silloin...
Tuskallinen kaiho värähytteli nuoren tytön hentoa vartaloa. Hän ojensi
ylös käsivartensa ja pani kätensä ristiin, ja suuret kyyneleet vierivät
pitkin hänen poskiaan...

Eräänä päivänä päivällisen aikaan juuri kun Eugen oli tullut kotiin
työstä, sai hän telefoonitse sanan, että Doran isä oli äkkiä
sairastunut; vielä mainittiin, että Dora ei tahtonut jättää häntä,
ennenkuin oli saanut kuulla, mitä lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan,
sanoisi.

Eugenin täytyi siis syödä päivällistä yksin Julia neidin ja lasten
kanssa. Hän oli tänään synkimmällä tuulellaan, mutta lasten naurun ja
Julia neidin vilkkaan puhelun vaikutuksesta vilkastui hän vähitellen.
Julia neiti kertoi kaikenlaista, ja hän kuunteli -- jota hän ei juuri
usein tehnyt, kun naiset antoivat vapaan vallan puhetulvalleen. Mutta
nuoren tytön matalassa äänessä ja vilkkaassa esitystavassa oli jotain
suorastaan hypnotisoivaa. Hän käytti puheessaan huvittavia käänteitä ja
vertauksia, ja painosti sanojansa pehmeillä, ilmehikkäillä
liikkeillään. Hän kertoi pieniä tapahtumia kodista -- lapsista ja
heidän luonteistaan ja tavoistaan -- ja ikäänkuin sattumalta mainitsi
hän silloin muutamia Doran lausuntoja, jotka osoittivat, miten vähän
tämä ymmärsi lasten sielunelämää. Heti sen jälkeen alkoi hän
päivitellä, miten paljon puuhaa Doralla oli, miten paljon harrastuksia
-- oi, miten suuresti Julia neiti ihmetteli sellaista monipuolisuutta!
-- se oli toista kuin hän, tyttö parka, joka ei osannut muuta kuin
rakastaa ja hoitaa pieniä lapsia!

Ja hän katseli veitikkamaisesti ympärilleen suurin viattomin
lapsensilmin, ja nauroi hiljaista, alistuvaa naurua.

Sitten hän jatkoi puheluaan, mainitsi sivumennen, ikäänkuin
huomaamattaan, että naisen, jolla oli niin paljon harrastuksia kuin
Doralla, tietysti täytyi olla paljon poissa kotoa, ja sanoi sitten
vakavammalla äänellä, ikäänkuin hän nyt vasta olisi tullut pääasiaan:

"Miten erilainen ihmisten kohtalo sentään on! Miten paljon olenkaan
surrut sitä, että minun jo kuudentoista vuotiaana piti lopettaa
lukuni ... luulin, että kaikki kävisi toisin ... olihan isälläni
sellainen asema, että minäkin saatoin uneksia voivani antautua omille
harrastuksilleni ... ja sitten minun täytyikin lähteä itse ansaitsemaan
leipääni..."

"Mutta onhan neidin suurin ilo hoitaa lapsia", huomautti Eugen.

"On kylläkin", vastasi Julia neiti vilkkaasti, "sillä se tyydyttää
minua, ja sehän on suurinta ja parasta kaikesta. Se, josta äsken
puhuin, on toista. Luuleeko toimituspäällikkö, että nainen voi olla
todellinen äiti, olematta ensin eheä persoonallisuus?"

Eugen nauroi. Julia neiti puhui sellaisella asiantuntemuksella, kuin
olisi hän, huolimatta vaillinaisista opinnoistaan, kaiken ikänsä
pitänyt kasvatusopillisia esitelmiä.

"'Eheäksi' persoonallisuudeksi ei nainen tule juoksemalla
kahvikekkereissä ja yhdistyksissä", sanoi hän.

"Sitä en tarkoittanut", vastasi Julia neiti moittien, "en ole koskaan
puhunut kahvikekkereistä ja yhdistyksistä, joita inhoan. Tarkoitin,
että naisella täytyy olla paljon elämänymmärrystä ja paljon
harrastuksia, s.o. paljon sivistystä, jotta hän voisi olla hyvä äiti,
joka osaa oikein ohjata lapsiaan."

Eugen ei vastannut, hän istui äänettömänä, katsellen nuorta tyttöä, ja
ajatteli:

"Kenen vasikalla hän nyt kyntää? Lienevätkö ne Doran lausumia
mielipiteitä? Luuleeko Dora tosiaankin itse, ja luulotteleeko hän
muillekin, että hän nyt sivistää itseään lastensa tähden? Vai ovatko ne
hänen omia ajatuksiaan?"

"Kuitenkin kaikitenkin", jatkoi Julia neiti keveämmin, "en nyt puhu
itsestäni ... lapsenhoitajalta ei vaadita yhtä suurta sivistystä kuin
äidiltä. Ja minä tulen aina hoitamaan lapsia ... toisten lapsia ...
elämään toisille..."

"Mistä sen tiedätte?"

"Tiedän sen ... sillä en tule koskaan menemään naimisiin."

"Ihanko todella? Mutta eihän se asia vielä ole päätetty -- neitihän on
vasta niin nuori -- 24 vuotta, eikö niin?"

"Ei toki, olen jo kohta 30 ikäinen. Mutta ei se ole siksi", ja hänen
kasvonsa saivat mietiskelevän ilmeen, "se johtuu muista syistä...
Oletteko kuullut puhuttavan Jumalan lapsipuolista? Minä olen yksi
niistä."

Hän karkoitti synkän ilmeen kasvoiltaan ja naurahti, ikäänkuin olisi
sanonut jotain hyvin hauskaa.

"Ei, mutta neiti kulta, jos uskotte, että Jumala on meidän isämme ja me
olemme hänen lapsiaan, niin täytyy teidän myöskin uskoa, että hän
rakastaa meitä kaikkia yhtä paljon. Jumalalla ei ole suosikkeja."

"Ei kylläkään ... se olikin vain kuvaannollista puhetta. Tarkoitan,
että Jumala määrää muutamille lapsipuolen kohtalon. En tiedä, miksi hän
niin tekee, mutta niin se on. Ihmiset syntyvät määrättyjen merkkien
alaisina: toiset onnen ja menestyksen merkkien, toiset surun ja
vastoinkäymisten, eikä kukaan pääse vapaaksi merkistään. Mutta kaikki
eivät näe sitä -- jotkut kulkevat hautaan asti odottaen onnea, vaikka
ovat syntyneet onnettomuuden merkeissä. Mutta minä olen nähnyt sen ...
minä näin sen jo lapsena."

"Mutta, neiti, mistä saatte noin omituisia ajatuksia?" ihmetteli Eugen,
jota nuoren tytön puhe samalla sekä viehätti että oudoksutti.

"Oh, minulla on ollut aikaa miettiä... Kaiken tarmoni, jonka olisin
käyttänyt lukuihin, yleisiin harrastuksiin, jos taloudellinen asemani
olisi ollut parempi, tahi jos olisin ollut mies, olen nyt käyttänyt
omiin mietelmiini. Esim. iltasin, kun lapset ovat menneet nukkumaan,
istun tuntikausia lukien ja miettien. Silloin selviää minulle paljon --
silloin näen niin paljon..."

"Näettekö näkyjä?"

"Kyllä, tavallaan ... sisällisiä näkyjä... Minä näen, että kaikki on
edeltäpäin määrättyä, järjestettyä tavalla, jota ei voi muuttaa... Olen
esim. nähnyt" -- ja hän alensi äänensä ja antoi silmäluomiensa verhota
katseensa -- "että kaikkialla elämässä vallitsee kolmiluku ... että
mitään ei tapahdu yksinään ... vaan että kaikki -- suru, ilo, ystävät,
rakkaus -- tulee luoksemme kolmiluvun merkeissä... Kolme kertaa kohtaa
meitä se, mikä on -- tahi olisi voinut olla -- elämämme onni ... kolme
kertaa tavoitamme sitä, mikä kaksi kertaa on paennut meitä... Kolme
kertaa kohtaa suru ... ja kolme kertaa pettää elämä ... aina kolme
kertaa... Uskon sen johtuvan siitä, että kolmiluku on pyhä -- isä,
poika, pyhä henki -- sieltä on peräisin se voima, joka kohtaloita
ohjaa, ja siksi on kohtalomme kolminainen."

"Kuulkaahan nyt, neiti", keskeytti Eugen, "te istutte aivan varmaan
liian paljon yksinänne kotona. Ei ole terveellistä teidän ikäisellenne
nuorelle tytölle, enempää kuin muillekaan, aina istua kotona ja
mietiskellä. Eikö teillä ole halua toisinaan seurata minua ja vaimoani
teatteriin?"

"Ei, kiitos, minä olen mieluummin lasten kanssa kotona", vastasi Julia
lyhyesti.

"Mutta eikö teillä ole ystäviä, joiden luona kävisitte? Nuorilla
tytöillä on tavallisesti paljon 'parhaita ystäviä'."

Julia pudisti päätään.

"Minulla ei. Minusta ei ole hauskaa paljastaa koko maailmalle
tunteitani."

"Sanoitte äsken, että kolmiluku hallitsee maailmaa. Teillä on siis
kolme ystävää?"

"Minulla on _ollut_ kolme ystävää, mutta se aika on jo ohi; he pettivät
minut kaikki kolme, tai oikeammin, he eivät olleet sitä, mitä luulin
heidän olevan. Nyt tulee elämässäni jotain uutta ... en tiedä, mitä..."

Hän katsahti äkkiä ylös, niinkuin hänen oli tapana tehdä, ja kiinnitti
hetkiseksi katseensa Eugeniin -- värisevän, odottavan katseen. Sitten
hän jälleen loi silmänsä alas, kätkien ajatuksensa raskaitten
silmäluomiensa taakse.

Eugen ei vastannut. Hetkisen vaitiolon jälkeen hän vielä kerran toisti,
että Julia neiti istui liian paljon kotona; siihen Julia neiti
ainoastaan väkinäisesti, hieman katkerasti hymyili; sitten taukosi
keskustelu, ja Eugen nousi pöydästä ja meni omaan huoneeseensa. Mutta
siellä hän yhä vielä ajatteli Juliaa. Miten omituinen tyttö hän sentään
oli, sekä miellyttävä että epämiellyttävä! Hän ei voinut ajatella
lapsenhoitajaa, joka olisi täydellisemmin antautunut tehtäväänsä --
mutta oliko hän kuitenkaan sopiva seuralainen hänen pikku tytöilleen?
Hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan hänen kummallisia
mielipiteitään ja hänen merkillisiä silmiään. Hänessä oli jotain, joka
ei ollut luonnollista, ei ollut totta -- tuntui, kuin olisi hän ollut
aivan toinen kuin miltä hän näytti. Mutta minkälainen hän oli?

Eräänä iltapäivänä, kun Eugen ja Dora juuri olivat eronneet toisistaan
ja Eugen oli mennyt omaan huoneeseensa, kuuli hän ovelleen heikosti
koputettavan. Hän huusi jokseenkin tylysti: "sisään", ja kun ovi
avautui, näkyi kynnyksellä Julia neiti kalpein kasvoin ja silmät, kuten
tavallisesti, puoliummessa.

"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi ja pelokkaasti, "anteeksi, että
häiritsen toimituspäällikköä. Mutta tänä aamuna sain kirjeen äidiltäni
-- hän on sairas ja tarvitsee apua ... aioin lähettää hänelle vähän
rahaa, mutta unohdin pyytää rouva Blumilta, ennenkuin hän lähti
ulos ... ehkä herra toimituspäällikkö tahtoisi antaa minulle?"

"Tietysti, hyvin mielelläni", vastasi Eugen. "On ikävää, että neidin
äiti on sairas; toivottavasti hän pian paranee. Miten paljon tahdotte?"

Ja hän avasi laatikon, ottaakseen esiin rahaa. Neiti näytti
hämmästyneeltä, ikäänkuin ei olisi tiennyt, mitä vastata.

"Tuskin muistan, paljonko minulla on saatavaa", vastasi hän, huulilla
omituinen, arka hymy, "olen todellakin pahoillani, että en tullut
pyytäneeksi rouva Blumilta, ennenkuin hän lähti ulos ... mutta hän
tulee aina perjantaisin niin myöhään kotiin, ja minä tahtoisin
lähettää kirjeen niin pian kuin mahdollista... Norrlannin posti lähtee
jo aikaisin aamulla."

Hän puhui hajamielisesti ja näytti, kuin olisi hän puhuessaankin vain
miettinyt, miten paljon hänellä oli jälellä palkastaan.

Eugeniin teki Julia neidin puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän oli
juuri aikeissa kysyä jotain, mutta vaikeni, rypistäen otsaansa.

"Miten paljon tahdotte?" sanoi hän lyhyesti, toistaen äskeisen
kysymyksensä.

"Voinko saada 50 kruunua?"

Eugen antoi hänelle 50 kruunun setelin, nyökähytti hiukan päätään ja
katsoi äkkiä toisaalle, Julia neiti kiitti monta kertaa matalalla,
lempeällä äänellään ja meni hitaasti ja viivytellen ovelle.

Mutta juuri kun hän tarttui ovenripaan, kääntyi Eugen äkkiä häneen
päin.

"Kuulkaahan, neiti", sanoi hän tuimasti, "mitä oikeastaan tarkoititte
kun sanoitte että vaimoni tulee myöhään kotia perjantai-iltaisin?"

Hän oli niin vihainen itselleen, kun ei voinut olla tekemättä tätä
kysymystä, että olisi tahtonut paiskata paperipuristimen vasten
otsaansa. Mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut enää mitään, kysymys
oli tehty.

Julia neiti tuijotti häneen ihmetellen. Hänen silmänsä olivat suuret ja
viattomat kuin äskenheränneen lapsen.

"Mitä?" kysyi hän, tirkistellen ihmeissään, "sanoinko, että rouva
Blum ... kenties ... en todellakaan muista enää ... ajattelin niin
yksinomaan sairasta äitiparkaani."

Ja hän huokasi ja katsoi uneksien eteensä.

"Ehkä, mutta niin te kuitenkin sanoitte", sanoi Eugen yhtä töykeästi
kuin äskenkin, tuntien samalla, että se, mitä hän puhui, oli alentavaa
hänelle itselleen.

"Siinä tapauksessa tein sen, kuten sanottu, huomaamattani", vastasi
Julia neiti arvokkaasti, "otaksuin, että herrasväki oli sopinut
keskenään, että kun toimituspäällikkö oli poissa, oli myöskin rouva
Blum vieraissa. Mutta se on asia, joka ei kuulu minuun, ja jota en
välitä pohtia. Ajattelin yksinomaan, miten saisin rahaa äitiparalleni."

Hän taivutti päätään ja meni ulos nopeasti, kuin olisi hän siten
tahtonut sanoa, että ne olivat kysymyksiä, joihin hän halusi päästä
vastaamasta. Eugen istui vielä kauan kirjoituspöytänsä ääressä
ajatellen ja mietiskellen. Synkät, epäluuloiset ajatukset olivat
heränneet hänessä. Hän ajatteli Doraa; hän muisti hänen lumoavan
hymynsä, kukoistavat kasvonsa ja täyteläisen vartalonsa. Hän vertasi
häntä tuohon kalpeaan, varjomaiseen olentoon, joka äsken oli poistunut
hänen huoneestaan. Mutta tunne ei ollut rakkautta -- hän tunsi kaameaa,
jäytävää, tuskallista ahdistusta, jota vastaan hän turhaan taisteli.
Sinä iltana ei Julia neiti itkenyt itseänsä nukuksiin, niinkuin
tavallisesti, vaan valvoi puoleen yöhön, ajatteli, ja näki pimeässä
kummia näkyjä. Kuka tiesi, mitä vielä saattoi tapahtua? Elämä oli niin
ihmeellistä. Hän uskoi todella, että Eugen ja Dora eivät enää
rakastaneet toisiaan, kun sensijaan hän... Ja kun rakkaus kerran on
sammunut, miten helposti katkeavatkaan silloin kaikki siteet ...
silloin ei ole enää solmuja aukaistavana ... silloin kaikki raukeaa
itsestään... Ja hän näkee kokonaisen sarjan näkyjä ... tapahtumat
liittyvät toisiinsa ... toiminta jännittyy ... draama kasvaa ...
kehittyy ... siihen silmänräpäykseen asti, jolloin kaikki murskaantuu
-- ja hänen hetkensä on tullut... Ja hän värisee onnesta ja rakkaudesta
ja kätkee kasvonsa tyynyyn, jottei nyyhkytyksillään häiritsisi
hiljaisuutta, jossa kuuluu ainoastaan pikku tyttöjen tasainen, tyyni
hengitys. --

Kun Julia neiti seuraavana päivänä napitti Doran pukua, sanoi hän äkkiä
hilpeästi ja iloisesti kuin lapsi, joka kertoo jotain hauskaa:

"Voitteko ajatella, rouva Blum, että kun eilen illalla tulin kotiin
Hjortin herrasväen luota, tapasin erään naisen herran seurassa, joka
oli aivan kuin toimituspäällikkö. Tietysti se ei ollut hän...
Ensiksikin oli hän siiloin kotona..."

"Mieheni ei ollut silloin kotona", vastasi Dora, ja tunsi itse, että
sanoi jotain hyvin tyhmää ja lapsellista.

Julia neiti avasi ihmetellen suuret silmänsä.

"Vai niin ... jaha ... hänhän on tavallisesti aina kotona ... ainakin
oli hän kotona, kun minä lähdin... No niin, sehän on samantekevä, se ei
tietysti ollutkaan hän ... mutta on ihmeellistä, miten yhdennäköisiä
ihmiset saattavat olla."

Hän naurahti ja näytti hyvin kummastuneelta -- oli kuin olisi hän
miettinyt luomisen ihmeitä.

Mutta Dora tunsi itsensä hiukan levottomaksi; häntä eivät tuollaiset
"ihmeet" ensinkään huvittaneet. Hän muisti, että Eugenilla oli tuona
iltapäivänä ollut hyvin kiire lähteä ulos... Ei, mutta tämähän oli
lapsellista... Eugen, joka oli itse täydellisyys ... miten saattoi
tuntea epäilyksen hiventäkään häntä kohtaan, joka niin tarkasti täytti
velvollisuutensa?...

Mutta hänen sydämeensä jäi jotain pistävää. Tuontuostakin tuli hänen
mieleensä ajatus: "voiko se olla mahdollista?" -- jonka hän taas työnsi
luotaan: "miten voin olla niin tyhmä, niin lapsellinen... Eugen -- tuo
erinomainen, täydellinen Eugen..."

Muutaman päivän perästä oli Doran syntymäpäivä. Aikaisin aamulla, kun
Dora vielä nukkui, hiipi Eugen hiljaa hänen huoneeseensa ja pani kimpun
ruusuja hänen pöydälleen -- tapa, jota hän oli noudattanut siitä asti,
kun Dora ja hän menivät naimisiin. Sitten hän hiipi pois yhtä hiljaa
kuin oli tullutkin, hymyillen tyytyväisesti. Samassa silmänräpäyksessä
avautui toisen, vastapäätä olevan huoneen ovi ja Julia neiti hiipi
nopeasti ja äänettömästi pöydän luo, otti ruusut ja kiiruhti pois,
sulkien oven jälessään.

Kun Dora hetkisen perästä tuli pöydän luo, kaipasi hän heti kukkia,
jotka hän aina oli saanut syntymäpäivänään, ja katkerat kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä. Oliko se mahdollista -- oi, oliko se
mahdollista?... Eikö hän rakastanut häntä enää ... oliko kaikki
loppunut, hukassa?... Oliko runollisuus heidän rakkaudestaan hävinnyt
-- sitäkö Eugen tahtoi sanoa hänelle tällä julmalla tavalla?...

Aamiaista syödessä hän oli hiljainen ja alakuloinen. Eugen onnitteli
häntä ja odotti, että hän kiittäisi kauniista ruusuista, mutta kun Dora
ei virkkanut mitään loukkaantui hän ja vetäytyi kylmästi kuoreensa.
Niin pitkälle oli siis tultu, Dora ei välittänyt edes kiittää
hänen antamistaan kukkasista! Eugenia suututti niin hänen
välinpitämättömyytensä, hänen epäkohteliaisuutensa, että hän ei
viitsinyt edes puhua siitä. "Hän on mahdoton -- parantumaton", ajatteli
hän, ja siihen se jäi.

Myöhemmin aamupäivällä tuli enemmän kukkia, ja kun Dora päivällisen
aikaan tuli kotiin, oli koko salin pöytä täynnä kukkavihkoja, niiden
joukossa myöskin Eugenin. Dora haisteli kukkia ja luki hajamielisenä ja
välinpitämättömänä niitä seuranneet kortit; hän ei voinut tuntea enää
mitään iloa, hän ajatteli vain Eugenin välinpitämättömyyttä. Kuitenkaan
ei hän voinut puhua hänelle siitä; hän saattoi ilveillä hänen kanssaan,
vastata nenäkkäästi ja uhittelevasti, mutta tunkea hänen jäykkyytensä
ja kylmyytensä läpi, tyynesti moittien kysyä, mitä tämä merkitsi --
sitä hän ei voinut. Hän ei ymmärtänyt Eugenia... Eugen oli niin
omituinen ... ehkäpä hän vaati, että hän, Dora, pitäisi tätä loukkausta
oikeudenmukaisena rangaistuksena jostakin rikoksesta ja vaieten kärsisi
sen, ottaen sen opikseen.

Mutta Julia neidin yölliset unet ja näyt tulevat yhä rohkeammiksi ja
ihanammiksi. Toisinaan hän uneksii, että kaikki lapset seisovat hänen
ympärillään ja sanovat häntä äidiksi. Hän vetää heidät luokseen,
hyväilee heitä, ja suutelee heitä itkien, intohimoisesti. Selvemmin hän
näkee Main kasvot; hän on unessa vielä enemmän isänsä näköinen kuin
todellisuudessa, ja pieni käsi, joka lepää hänen kädessään ja jota hän
lakkaamatta suutelee, on ihan kuin Eugenin... Ja kun Julia neiti herää,
värisee koko hänen ruumiinsa selittämättömän tunteen vallassa --
tunteen, joka on niin hirvittävä, niin kiihkeän ikävöivä, että hän
itkien rukoilee -- ei elämää eikä rakkautta, vaan kuolemaa...

Jos Doralla olisi ollut taipumusta mustasukkaisuuteen, olisi hän
epäilemättä tuntenut sitä Julia neitiä kohtaan -- ei Eugenin, vaan
lasten tähden. Sillä Julia neiti oli vähitellen voittanut kokonaan
heidän sydämensä kertomalla heille viehättäviä satuja, olemalla aina
heidän käytettävinään, omistamalla heille kaiken aikansa. Hän ei tosin
osannut laulaa niinkuin äiti, mutta hän kertoi satuja paremmin kuin
kukaan muu, omituisen hurjia, hirvittäviä satuja, jotka lumosivat
pienokaiset.

Julia neiti oli onnellinen, hän iloitsi jo kuin puoleksi saavutetusta
voitosta. Ainoa, mikä häiritsi hänen iloansa, oli, että Mai -- juuri
Mai, jonka hän ennen kaikkea olisi tahtonut voittaa, puolelleen -- ei
koskaan oikein suostunut häneen. Mai kuunteli hänen satujaan silmät
suurina ja pienet kasvot kalpeina mielenliikutuksesta; hän oli aina
iloinen ja ystävällinen Julia neitiä kohtaan, mutta hän oli isänsä
kaltainen siinäkin, että hän oli itseensä sulkeutunut, huolimatta
lapsellisesta iloisuudestaan, ja se ominaisuus tuli varsinkin ilmi
hänen käytöksessään Julia neitiä kohtaan.

Julia neiti, joka kaikkialla näki ihmeitä ja salaperäisiä merkkejä,
ihmetteli usein, mistä johtui tuo luoksepääsemättömyys Main luonteessa.
Oliko hänellä kyky, joka muutamilla ihmisillä on syntymästään, "nähdä"
ja ymmärtää ihmisten salaisuuksia? Julia neiti rakasti Maita enin
lapsista, mutta pelkäsi häntä samalla -- hän pelkäsi omia ajatuksiaan,
kun pikku tytön suuret, kirkkaat silmät tutkien katsoivat häneen.

Eräänä päivänä huomasi sitten Julia neiti jotain, joka sai hänet
ennustajanaisen tavoin näkemään hämäriä tulevaisuudenkuvia. Hän
huomasi, että Main nimessä oli kolme kirjainta, että hän oli syntynyt
kesäkuun kolmantena päivänä, ja että hän oli kuuden, siis kaksi kertaa
kolmen vuoden vanha. Maista riippui siis hänen kohtalonsa. Siksi tunsi
Julia neiti tuskallista, ahdistavaa levottomuutta ajatellessaan, että
Mai, juuri Mai, itsepintaisesti pysytteli ulkopuolella sen taikapiirin,
johon hän oli vetänyt muut lapset...

Mai oli tänä talvena alkanut käydä koulua, ei vielä "oikeata" koulua,
vaan valmistavaa lastenkoulua. Oli hyvin juhlallista, kun hän ensi
kerran lähti sinne äidin itsensä saattamana. Hän oli saanut lahjaksi
lukukirjan, koululaukun ja muutamia muita pikkutavaroita, ja hän oli
hyvin arvokkaan ja vakavan näköinen, kun hän laukku kainalossa sanoi
hyvästi "pikkusiskoille" ja äidin kanssa lähti kouluun. Hän oli hyvin
onnellinen ja ylpeä, kun äiti itse saattoi häntä, eikä Julia neiti. Oli
ollut hyvin juhlallista aamulla ennenkuin isä lähti; isä oli ottanut
Main syliinsä ja suudellut häntä vielä sydämellisemmin kuin tavallisesti
ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientä yritystäsi, lapseni." Ja Maita
olivat nämä sanat suuresti liikuttaneet; hän ymmärsi, että
koulunkäynnin alottaminen oli hyvin tärkeä ja vakava asia, ja että hän
tänään oli paljon merkillisempi henkilö kuin eilen. Muuten oli
kaikessa, mitä isä sanoi, jotain erikoista -- se erosi kaikesta, mitä
muut sanoivat, melkein samalla tavalla kuin sunnuntai arkipäivistä.

Kun Mai myöhemmin päivällä palasi koulusta, oli hän niin innostunut ja
iloinen ja täynnä uutisia, kuin pieni tyttö konsanaan voi olla, oltuaan
ensi kertaa poissa kotoaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät paloivat
halusta saada kertoa äidille kaikki kokemuksensa.

"Äiti, äiti!" huusi hän ja juoksi huoneesta toiseen saadakseen käsiinsä
Doran, mutta turhaan. Dora oli, kuten tavallisesti, poissa; hän oli
aina aamupäivisin joko kylässä, köyhien luona tahi ostoksilla, ja
vaikka hän tänään oli päättänyt joko itse hakea Main koulusta tai
ainakin olla kotona kun Mai tuli, ei hän ollut voinut pitää päätöstään.

Pettymyksen tunne kouristi pikku tytön sydäntä ja hänen kasvoilleen
tuli jäykkä, umpimielinen ilme. Ja kun Julia neiti tuli hänen luokseen,
ja syleili häntä ja iloisesti ja ystävällisesti kyseli häneltä,
minkälaista koulussa oli ollut, vastasi Mai hänen kysymyksiinsä niin
lyhyesti ja torjuvasti kuin suinkin saattoi, olematta epäkohtelias --
aivan kuin isänsä.

Julia neitiä värisytti; pikku tytöstä huokui häntä vastaan jäätävä
kylmyys. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että tänään oli yhdeksäs päivä
-- siis kolme kertaa kolmiluku -- ja äkkiä hänestä alkoi tuntua, että
tuo hento tyttönen hienoine kasvoineen ja totisine lapsensilmineen oli
itse kohtalo, jota ei kukaan voinut välttää.



XV.


Sen illan jälkeen, jolloin Julia neiti kävi pyytämässä Eugenilta rahaa,
oli Eugen kauan mitä raskaimmalla ja synkeimmällä mielellä. Hän koetti
karkoittaa pois epäilyksiä, jotka sinä hetkenä heräsivät, mutta
turhaan. Ne kasvoivat päinvastoin yhä; ja epäystävällisyys, jota Dora
nimipäivänään osoitti hänelle, lisäsi niitä siihen määrään, että ne
muodostuivat itsepintaisiksi ajatuksiksi, jotka alinomaa vaivasivat
häntä. Hän urkki, hän vertaili, hän palautti mieleensä tapahtumia,
joita ei ennen ollut ajatellutkaan -- ja lopulta hänestä alkoi tuntua,
että mikä hyvänsä, jopa tuskallisin varmuuskin, olisi parempi kuin
kurjat epäilykset, joita hän hautoi päivin ja öin ja jotka halvensivat
häntä hänen omissa silmissään..

"Minä tahdon selvän siitä", sanoi hän raa'asti ja häikäilemättä, "kysyä
häneltä ei kannata, sillä olipa puhe mistä hyvänsä, osaa hän aina
luikerrella pois; hän latelee noita puolinaisia valheita, joita
puhumaan naiset, ja varsinkin hän, ovat niin taitavat. Mutta selvyyttä
tahdon, ja osaan sen myös hankkia."

Ja hänestä tuntui että se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli alhaista,
halpamaista ja kurjaa -- se ei ollut sen ritarillisuuden ja
oivallisuuden mukaista, jonka hän oli kuvitellut omistavansa -- mutta
hän teki sen kuitenkin.

Perjantaina iltapäivällä, heti kun hän ja Dora olivat juoneet kahvia,
hän nousi ja sanoi lyhyesti hyvästi. Dora kysyi, aikoiko hän viipyä
kauan poissa; hän kohautti olkapäätään ja vastasi, että hän tuli aina
perjantai-iltana myöhään kotiin. Hän lähti, mutta ei mennyt kauas; hän
pysähtyi pienelle poikkikadulle lähelle omaa porttiaan ja jäi
odottamaan. Hän -- mustasukkainen aviomies! Mutta sitä ei voinut
auttaa ... sellaista oli elämä ... syvemmälle, yhä syvemmälle se vetää
lokaan ihmisen hienoimmat tunteet...

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan; tuskin oli neljännestunti kulunut,
kun Dora jo juoksi portaita alas kuin koulutyttö, kiiruhti kadun yli ja
hyppäsi lähimpään raitiovaunuun. Eugen kiiruhti perästä, nousi samaan
vaunuun ja jäi seisomaan takimmaiselle vaunusillalle. Hänellä oli hyvät
silmät ja hän saattoi sieltä selvästi nähdä Doran. Dora taas oli
likinäköinen, ei voinut niin kaukaa eroittaa häntä, vaikka olisi
sattunut katsomaankin sinnepäin.

Seistessään siinä ja lakkaamatta katsellessaan vaimoaan alkoi Eugen
vähitellen tuntea melkeinpä raivoa. Doran kukoistavat kasvot
punoittavine poskineen ja sinisine silmineen, jotka milloin olivat
suunnattuina suoraan eteenpäin uneksivina, lapsellisen iloisina,
milloin katselivat toisia vaunussa olijoita, ikäänkuin ihmetellen ketä
he olivat, mistä tulivat ja minne menivät, harmittivat häntä niin että
hän tuskin saattoi pysyä paikoillaan. Toisinaan Doran kasvoilla leikki
tyytyväinen hymy, näytti siltä, kuin olisi hän ajatellut hyvin iloisia
ajatuksia ja tahtonut syleillä koko maailmaa. Silloin hän joutui vielä
enemmän raivoihinsa; miksi hän hymyili noin raitiovaunussa? Eikö hän
ymmärtänyt, että se oli sopimatonta ... julkeata? Tuossa istui vinosti
vastapäätä häntä kaksi herraa, jotka ahmivat häntä katseillaan... Miten
he uskalsivat katsoa häneen noin ... tietysti siksi, että hänen hymynsä
antoi heille siihen aihetta... Nyt hän taas hymyili tuota harmillista,
sopimatonta hymyä... Eugenin kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen
silmänsä välähtivät... Noin ei hymyile kunniallinen vaimo ... kas,
miten he kuiskuttelevat keskenään ... ja miten he katsovat häneen...
Hänen teki mieli mennä sisälle vaunuun, antaa korvapuusti molemmille
herroille, vetää Doran mukanaan ulos ja sanoa hänelle, että hän
käyttäytyi sopimattomasti, julkeasti...

Äkkiä hän hillitsi itsensä, kauhistuen omia ajatuksiaan. Mihin hän
olikaan joutunut? Hän luuli, että hänen rakkautensa oli kuollut,
hän oli väsynyt tuohon huolimattomaan, ajattelemattomaan lapseen, jonka
hän oli kiinnittänyt itseensä, hän ei enää ilmaissut hänelle
ajatuksiaan, tunteitaan -- ja nyt hän tunsi melkeinpä raivokasta
mustasukkaisuutta. Hän alkoi pelätä itseään. "Olenko minä, huolimatta
velvollisuudentunnostani ja pyrkimyksestäni hyvään ja oikeaan, olenko
ehkä sittenkin, kun kaikki ympäri kääntyy, vain kurja raukka, huono,
kunnoton ihminen?..."

Kun raitiovaunu pysähtyi, riensi Eugen ulos ja antoi Doran kulkea
ohitseen. Dora nousi toiseen vaunuun, joka meni eteläiseen
kaupunginosaan; Eugen astui samaan vaunuun ja asettui, kuten äskenkin,
takimmaiselle vaunusillalle.

Mihin ihmeellä aikoi Dora mennä?

Niin pitkälle kuin raitiovaunu kulki, ajoi Dora sillä. Sitten hän kulki
jalkaisin pitkän matkan etäisimpään kaupunginosaan -- Eugen seurasi
häntä koko ajan vähän matkan päässä -- ja hävisi vihdoin pieneen
kaksikerroksiseen puutaloon, jossa oli pienet nelisnurkkaiset ikkunat
ja vanhanaikuinen portti.

"Hän käy varmaankin köyhien luona", ajatteli Eugen, ja häpeän, kiukun
ja säälin tunteet alkoivat herätä hänessä. Samassa hän näki tulen
loistavan eräästä ikkunasta. Hän meni pihalle ja lähestyi, tuntien mitä
suurinta vastenmielisyyttä, valaistua ikkunaa. Sen läpi hän näki Doran
ja Tullan, jotka seisoivat keskellä huonetta viittoen ja puhellen
keskenään. Tulla näytteli Doralle kaikenlaisia talouskapineita ja
pieniä lastenvaatteita, ja Dora näytti tarkastelevan niitä ja tekevän
huomautuksia. Sen ohella he nauroivat ja puhelivat, niinkuin heidän
aina oli tapana tehdä keskenään. Eugen saattoi tänne ulos asti kuulla
heidän hilpeän puhelunsa. Pari pientä lasta, yksinkertaisissa, mutta
siistissä pukimissa hyppeli heidän ympärillään ja riippui Tullan
hameissa, ja kun Tulla kumartui heidän puoleensa, loistivat hänen
kasvonsa onnesta.

Eugen huokasi syvään ja lähti pois. Nyt hän ymmärsi kaiken; se oli
Tullan "lastenkoti", josta oli ollut niin paljon puhetta; sen olivat
Tulla ja Dora yhdessä järjestäneet, ja sinne siis Dora meni joka
perjantai-iltapäivällä, kun hän oli poissa. Mutta miksi ei Dora ollut
puhunut hänelle siitä? Miksi ei hän ollut kertaakaan maininnut hänelle
omista puuhistaan, omista pienistä yrityksistään? "Olenko minä
todellakin niin kova, niin sydämetön", ajatteli hän, "että hän ei voi
puhua minulle sellaisista asioista? Olenko ollut niin välinpitämätön
lähimmäisteni hädästä, niin haluton auttamaan, että olen ansainnut
tämän?"

Ja katkerat tunteet heräsivät hänessä, hänen siinä kulkiessaan katuja
pitkin ja karttaessaan valaistuja paikkoja, missä joku tuttu saattoi
tulla häntä vastaan ja tervehtiä häntä.

Niin, luottamus, ilo, rakkaus -- hän epäröi, lausuessaan ajatuksissaan
viimeistä sanaa -- ne olivat hävinneet, ja jälellä oli ainoastaan
kiihkeä mustasukkaisuus, omistusoikeuden vaatimus. Mutta miten se oli
saattanut tapahtua, miten oli hän joutunut siihen, hän, joka oli
asettanut ihanteensa niin korkealle, joka oli pitänyt avioliittoa niin
pyhänä? Nyt oli hänen avioliittonsa yhtä jokapäiväinen kuin kaikkien
muittenkin. Kenen oli syy? Hän mietti sitä kaiken matkaa, pohti asiata
puolelta ja toiselta, piti pitkiä itsetutkisteluja, mutta ei päässyt
selvyyteen.

Ja kun Dora näki, että Eugen tuli yhä synkemmäksi ja ärtyisämmäksi, ja
hänen käytöksensä häntä kohtaan yhä jäykemmäksi, ajatteli hän: "hänen
rakkautensa on loppunut. Miehet kai ovat sellaisia, että he, kun
huumaus on ohi, pitävät vaimoaan vain taloudenhoitajattarena, joka saa
pitää hyvänään muistutukset ja nuhteet. Kaikki, mikä meidän
suhteessamme oli hienoa ja runollista, on mennyttä... Se on mennyttä,
sen ymmärsin silloin, kun hän ei enää antanut minulle kukkia
nimipäivänäni. Hän teki sen tahallaan, hän tahtoi sen kautta sanoa,
että jotain suhteestamme oli ijäksi kadonnut. Eikä hän myöskään huomaa,
että minä todella koetan olla huolellinen ja säntillinen ... koetan
paljon enemmän kuin avioliittomme alkuaikoina ... mutta hän ei välitä
siitä ... hän vain pilkkaa minua..."

Ja syvä suru, tuskallinen, värisyttävä halu, halu saavuttaa jotain,
joka ainaiseksi näytti paenneen, sai hänen huulensa vavahtelemaan ja
suuret kyyneleet vierimään pitkin hänen poskiaan. Ensimäisen kerran
lannistui hänen elämänhalunsa, ja hän piti itseään onnettomana naisena.
"Miten se on mahdollista?" ajatteli hän, "me, jotka niin rakastimme
toisiamme... Ennen kuullessani hänen askeleensa, hypähti sydämeni
riemusta -- nyt, kun kuulen hänen tulevan, heräävät mielessäni katkerat
muistot... Oi, jospa se edes olisi ollut jotain suurta ... jos olisimme
olleet uskottomia toisillemme, olisi se ollut tuhat kertaa parempi ...
mutta että rakkautemme on kuollut muutamien vinojen ikkunaverhojen ja
epäsäännöllisten ruoka-aikojen takia, se on kurjaa, sitä on vaikeata
kantaa. Oi, tuntuu siltä kuin rakkauteni olisi tukehtunut kaikkeen
pölyyn ja huolimattomuuteen, josta hän on pitänyt niin paljon melua..."

Pari päivää sen jälkeen piti Eugenin ja Doran yhdessä lähteä
illalliskutsuihin. Heidän piti lähteä kello kahdeksan, mutta kuten
tavallista ei Dora tullut valmiiksi ajoissa; hän seisoi vielä peilin
edessä, kun salin kello löi kahdeksan. Samassa naputettiin hänen
ovelleen, ja kun Dora kuumeisen hätäisesti huusi: "sisään", astui
kynnykselle Eugen; hän oli paheksuvan ja tyytymättömän näköinen.

"Olen heti paikalla valmis", huudahti Dora, "kas niin", hän napitti
pukuaan ja puhui koko ajan innokkaasti, "nyt ei puutu muuta kuin tämä
hakanen -- oih, aina käy hullusti, kun on kiire -- kas niin, nyt olen
valmis."

Ja hän pyörähti ympäri peilin edessä nähdäkseen, oliko kaikki
järjestyksessä;

Eugen seisoi äänettömänä ja tarkasteli häntä. Hän oli hyvin sievä siinä
seistessään, kihara tukka kammattuna korkealle päälaelle, ja hänen
hieno hipiänsä oli heloittavan kaunis vaaleansinistä pukua vasten, joka
ympäröi hänen upean vartalonsa.

Eugen näki kaiken tämän, ja hän ajatteli kylmästi, melkein kuin
sivullinen, että Dora ei ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt.
Mutta tarkastellessaan huomasi hän myöskin, että Doralla ei ollut
yhtään koristusta päällään.

"Etkö aio tänään ottaa jalokivistä rintaneulaasi?" kysyi hän
tyytymättömänä.

Dora ei vastannut; hän oli kumartunut pöydän yli ja haki innokkaasti
erästä neulaa.

"Etkö kuule, että kysyn sinulta?" sanoi Eugen ihmeissään.

Dora kääntyi äkkiä häneen päin ja sanoi vallattomasti hymyillen ja
silmät puoliummessa, peittääkseen epävarmaa katsettaan:

"Mitä sanoit? Minulla on niin kiire, etten joutanut kuulemaan."

"Kysyin, miksi et tänään, jolloin on syytä olla hienosti puettuna, ole
ottanut jalokivistä rintaneulaasi, jonka sait minulta hääpäivänämme?"

"Oi, rakas Eugen, älä nyt vaivaa minua -- tiedäthän, että en rakasta
tuollaisia koruja."

"Sitä en tosiaankaan tiedä. Minusta sinä päinvastoin hyvin mielelläsi
koristelet itseäsi..."

Dora ei vastannut; hän oli kääntynyt peiliin päin ja laitteli
innokkaasti tukkaansa.

"Etkö kuule, mitä sanoin?" toisti Eugen.

"Kuulen kyllä, ja olenhan jo vastannutkin."

Eugen seisoi liikkumattomana ja katseli Doraa, joka yhäti seisoi selin
häneen ja järjesti tukkaansa.

"Hyvä ystävä, älä nyt toki seiso siinä ja hermostuta minua! Näethän,
että olen heti valmis..."

"Menen heti", vastasi Eugen tyynesti, "mutta tahdon ensin
tietää, oletko ymmärtänyt, että toivon sinun tänä iltana pitävän
jalokivi-rintaneulaa?"

"Vai niin -- jaha -- enkö minä saa pukeutua, miten itse tahdon?"

"Kyllä, hyvin mielelläsi -- en minä pyydäkään muuta, kuin tuota
pikkuesinettä."

"Perhejalokivet!" huudahti Dora, nauraen uhittelevasti ja
pilkallisesti.

"Niin juuri, perhejalokivet. Ole hyvä ja ota esiin rintaneula, olen
varma siitä, että muuten unohdat sen."

"En unohda, kunhan nyt vain menet..."

"Ole hyvä ja ota se esiin ensin..."

Dora ei vastannut, mutta ei myöskään seurannut hänen kehoitustaan.

"Mutta Dora -- mitä tämä merkitsee? Etkö kuule, mitä pyydän sinun
tekemään?" sanoi Eugen ja hänen äänensä oli matala ja kylmä,
jollaiseksi se tuli, kun hän hillitsi sisässään kuohuvaa kiukkua.

"Mutta, hyvä ystävä -- älä nyt pidä melua tyhjästä!..."

"Ota esiin se, ennenkuin minä menen!"

Jälleen hiljaisuus.

Eugen tuli Doran luo, tarttui hänen käteensä ja toisti:

"Tee heti, mitä sanon sinulle!"

Dora huudahti ja riuhtasi itsensä irti.

"Sinä teet minulle pahaa ... katso nyt, käsivarsi on ihan punainen ...
sinulla ei ole oikeutta kohdella minua noin ... noin ... raa'asti."

Ja hän vaikeroi, pani huulensa pitkälleen ja alkoi innokkaasti hoitaa
käsivarttaan, jonka hienoon, valkoiseen nahkaan Eugenin puristus oli
jättänyt punaisen merkin.

"Dora, älä ärsytä minua ... älä saata minua suunniltani ... älä saata
minua tekemään jotain, jota saisin katua perästäpäin!"

"Ei, sillä olisihan hirveätä, jos unohtaisit Blumien arvokkaisuuden",
sanoi Dora lapsellisen ilkeästi, "yhtä hirveätä, kuin että minä en
rakasta perhejalokiviä."

"Dora, nyt käsken sinun tekemään sen, mitä äsken pyysin. Ota esille
jalokivet!"

Ei tullut vastausta.

"Missä ovat jalokivet?"

Dora seisoi hänen edessään silmät alas luotuina. Hänen huulensa
alkoivat vapista ja puna haihtui hänen poskiltaan, mutta hän vaikeni
yhäti yhtä itsepäisesti.

"Dora, mitä tämä merkitsee? Mitä on tapahtunut jalokiville? Oletko
kadottanut rintaneulan -- -- onko se mennyt rikki? Sano, mitä on
tapahtunut -- Jumalan tähden -- -- äläkä seiso siinä kuin itsepäinen
lapsi, joka koettaa kiertelemällä päästä asiasta ... sano, mitä se
on ... sillä ymmärränhän, että jotain tässä on ... katso ylös ja
vastaa."

Mutta Dora seisoi yhäti silmät alas luotuina, puhumatta mitään.

"Ovatko ne laatikossasi ... ovatko ne poissa ... oletko myönyt ne ...
missä ne ovat? Jumalan tähden, sano missä ne ovat!"

Eugen oli nyt menettänyt kokonaan mielenmalttinsa. Hän ei enää tiennyt,
mitä hän sanoi tahi teki, vielä vähemmän mitä hänen tuli ajatella --
kummallisia, kauheita ajatuksia tuli hänen mieleensä, muistelmia
romaaneista ja teatterikappaleista, kertomuksia petetyistä
aviomiehistä, väärennyksistä y.m.s.

"Dora", sanoi hän, tullen äkkiä ulkonaisesti aivan tyyneksi, "nyt sinun
täytyy sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"

Hän tarttui Doran molempiin ranteisiin ja puristi niitä, pakoittaen
hänen katsomaan ylös.

"Oletko myönyt jalokivet?"

"En."...

"Oletko kadottanut ne?"

"En."

"Ovatko ne laatikossasi?"

"Eivät", kuiskasi Dora melkein kuulumattomasti vapisevin huulin.

"Sano sitten, mitä olet tehnyt niille?"

"Olen vienyt ne panttilaitokseen", kuiskasi Dora yhtä hiljaa kuin
äsken.

Eugen hätkähti ja heitti hänet luotaan melkein inhoten. Oliko hän
kuullut oikein? Blumien perhekalleudet pantti ... panttilaitoksessa...

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, koettaen päästä selville
ajatuksistaan.

"Mitä -- -- mitä sinä tarkoitat -- -- en ymmärrä", sanoi hän vihdoin
sopertaen.

"Olen pantannut ne, saadakseni rahaa Tullan lastenkotia varten", sanoi
Dora rohkeammin.

Ja kun hän ajatteli, että Blumien kallisarvoiset, juhlalliset
perhekoristukset olivat panttilainakonttorissa, tuntui se hänestä äkkiä
niin hullunkuriselta, että hän, huolimatta aseman vakavuudesta, veti
suunsa nauruun.

Eugen katsoi häneen halveksuvasti, mutta huokasi samassa
helpoituksesta. -- "Olet menetellyt huonosti, Dora, ajattelemattomasti,
kerrassaan sopimattomasti", sanoi hän ankaralla äänellä, "miksi et
mieluummin pyytänyt minulta apua?"

Dora katseli valkeita käsivarsiaan, joissa oli punaiset merkit
ranteitten kohdalla.

"Pyysin sinulta kerran vähän apua Lisbetin myötäjäisten
varustamiseksi", sanoi hän matalalla äänellä, "mutta sinä et antanut.
Et siis myöskään olisi antanut mitään Tullan kotia varten."

Eugen kohautti olkapäitään.

"Mutta nehän ovat kaksi aivan eri asiaa. Syy, joka aiheutti kieltoni
ensimäisessä tapauksessa, ei kelpaa toisessa. Etkö sitten ymmärrä sitä?
Eikö ole rahtuakaan järkeä eikä johdonmukaisuutta päässäsi?"

"Onpa kyllä, jokseenkin paljonkin", vastasi Dora terävästi, "on niin
paljon, että ymmärsin sinun pitävän tyhmyytenä sitä, että köyhä Tulla
perustaa lastenkodin. Siksi päätimme tulla toimeen omin neuvoin."

"Tulla toimeen omin neuvoin! Mutta etkö sitten ymmärrä, että et ole
ensinkään tullut toimeen omin neuvoin, vaan että olet päinvastoin
käyttänyt varoja, jotka... Etkö ymmärrä, että sinulla ei ollut
oikeutta ... pantata" -- hänen oli vaikea lausua viimeistä sanaa --
"pantata lahjoja, jotka olet saanut mieheltäsi ja anopiltasi?"

"En, sitä en ymmärrä. Lahjat ovat minun, ja minä saan siis tehdä niillä
mitä tahdon."

"Et siis myönnä, että olet tehnyt väärin?"

"En, minä päinvastoin arvelen, että olen tehnyt aivan oikein", vastasi
Dora itsepäisesti ja uhmaten, "kun on niin paljon köyhiä, jotka näkevät
nälkää, ja niin paljon lapsia, jotka ovat ilman kotia ja vanhempia ...
ja kun..."

"Se ei kuulu tähän ... se ei kuulu tähän!" keskeytti Eugen, "etkö osaa
eroittaa oikeaa väärästä? Luuletko, että auttaessa köyhiä saa jättää
kaikki muut suhteet huomioon ottamatta? Oletko kuullut puhuttavan
jesuiittamoraalista?"

"Olen kyllä. Olen myöskin kuullut puhuttavan kultaisen vasikan- ja
Grottemoraalista!"

"Dora!" huudahti Eugen, silmät säkenöiden vihasta, "tämä on
jo enemmän kuin minä voin kärsiä... Sinun huolimattomuutesi ...
epäjärjestyksesi ... epäluotettavaisuutesi ... kaikki olen kärsinyt ...
mutta nyt ... aiotko nyt opettaa minun lapseni varastamaan ja
valehtelemaan?..."

Dora kirkasi ja polki jalkaa, säkenöiden vihasta hänkin.

"Miten -- -- miten sinä uskallat?"

"Mitenkä minä uskallan? Minä en ainoastaan uskalla, vaan minun täytyy
sanoa mitä nyt sanon... Se, mitä sinä olet tehnyt, on sinun
yhteiskunnalliseen asemaasi katsoen, ja katsoen siihen kasvatukseen,
jonka kai kuitenkin olet saanut, varastamista ja valehtelemista... Sinä
olet käsitellyt ominasi esineitä, jotka eivät olleet yksistään sinun,
ja tehnyt sen tavalla, jota tiesit minun suuresti paheksuvan, ja sinä
olet tehnyt sen minun tietämättäni. Se on kuulumatonta, Dora, en
tosiaankaan luullut, että minun koskaan tarvitsisi kokea tällaista...
Jumala auttakoon minua -- Jumala auttakoon meitä molempia. Annan
sinulle miettimisaikaa ... tutki sydäntäsi ... rukoile Jumalaa, että
hän tekisi sinut nöyräksi, niin että voit tunnustaa syntisi, muuten ...
niin, muuten on kai parasta, että eroamme... Sinun täytyy tulla
paremmaksi ... en voi sallia että henkilö, jonka tulee kasvattaa
lapsiani, on niin vailla alkeellisimpiakin oikeuskäsitteitä..."

"Sinun ... sinun lapsiasi!" huusi Dora, säkenöiden vihasta, "ne ovat
minun paljon, paljon enemmän kuin sinun, minä olen..."

"Vaiti", keskeytti Eugen ja kohotti kättään, niin ankaran näköisenä,
että Dora kauhistuneena peräytyi muutamia askelia, "ole vaiti ja häpeä,
äläkä huuda noin... Koeta nyt rauhoittua ja ajatella tekoasi. Ja ole
hyvä ja anna minulle", nyt olivat sanat taas takertua hänen kurkkuunsa,
"anna minulle panttilippu, sillä olet kai saanut sellaisen ... ja sano,
miten olet järjestänyt tämän asian ... huomenna selvitän kaikki."

Dora otti kirjoituspöytänsä laatikosta pienen paperin ja antoi sen
hänelle, ja mainitsi matalalla äänellä panttilainakonttorin, jonne oli
vienyt jalokivet.

Eugen otti kuitin ja pisti sen taskuunsa.

"En ole voinut uneksiakaan, että minun täytyisi kokea tällaista", sanoi
hän naurahtaen katkerasti, "että minun täytyisi mennä lunastamaan
isoäidin jalokivet panttilainakonttorista."

"Se on hyvin terveellistä sinun ylpeydellesi", vastasi Dora hymyillen
ilkeästi.

Kaikki, mikä hänessä oli huonointa, oli tullut esiin tämän väittelyn
aikana.

Eugen ei vastannut. Hän napitti hännystakkinsa ja pyyhkäisi pari kertaa
nenäliinallaan otsaansa.

"Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, ei meidän ole syytä mennä ulos
yhdessä. Sinulle on terveellisintä olla yksinäsi ja hiljaisuudessa
miettiä tekoasi ja sanojasi. Minä menen yksinäni ja sanon, että sinä
voit pahoin, mikä epäilemättä lieneekin totta. Minä ainakin olen aivan
sairas surusta."

"Silloinhan on parempi että sinä jäät kotiin 'miettimään', sillä minä
olen ainakin täysin terve!" sanoi Dora hymyillen yhtä ilkeästi ja
pilkallisesti kuin äsken.

"Dora!"

Eugen katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, kunnes Dora vihdoin käänsi
katseensa pois ja puhkesi kiihkeään, hillittömään itkuun.

Hän itki niin kuin ainoastaan intohimoiset naiset voivat itkeä; hänen
kätensä tulivat jääkylmiksi, päätä poltti kuin tulessa, ja koko ruumis
vavahteli nyyhkytyksistä, joita hän ei koettanutkaan pidättää.

Eugen asetti hänet sohvalle, avasi hänen pukunsa, hautoi hänen
ohimoitaan Kölnin vedellä, siveli hänen käsiään ja keksi kaikenlaisia
keinoja rauhoittaakseen häntä -- paitsi yhtä: rakastavaa sanaa, hellää
hyväilyä -- mutta hän sai hoidella häntä kokonaisen tunnin, ennenkuin
tuo hillitön mielenpurkaus asettui.

Vasta sitten kun nyyhkytykset taukosivat ja Dora makasi siinä raukeana
ja itkettyneenä, mutta hiljaa, sanoi Eugen hyvästi hänelle, niin
ystävällisesti kuin voi, ja lähti hetkiseksi kutsuihin.

Mutta Dora makasi yhäti sohvalla, ja vaikka hän oli ulkonaisesti
rauhoittunut, riehuivat hänen sisässään monenlaiset tunteet. Hän ei
aikonut "nöyrtyä", kuten Eugen oli sanonut, hän ei ollut tehnyt
mitään pahaa ... hän oli päinvastoin tehnyt aivan oikein, auttaessaan
köyhiä ... niin sanotaan raamatussakin ... siinä ei käsketä pitämään
jalokiviä ... päinvastoin, rikas mies, jolla oli purppuraa ja kalliita
liinavaatteita, joutui helvettiin... Ei, hänen ei tarvinnut
"nöyrtyä"... Eugenin piti nöyrtyä, eikä hänen. "Hän on lyönyt minua,
hän on pidellyt minua pahoin, hän on puristanut kättäni, niin että sitä
vieläkin pakottaa ... hän on uhannut erota minusta... Nyt ... nyt on
kaikki meidän väliltämme loppunut..."

Ja hänen kiihkeä vihansa ja epätoivonsa suli pois, ja sijaan tuli suuri
hiljaisuus, suuren, syvän surun hiljaisuus. Hän ei enää nyyhkyttänyt,
hän itki katkeria kyyneliä, ja hänestä tuntui, kuin olisi tänä hetkenä
kumeaan sointuun loppunut laulu, jossa kerran väreili kevään ja kesän
riemu...

Seuraavana päivänä Eugen lunasti jalokivet ja säilytti niitä senjälkeen
omissa kätköissään. Dora ja hän eivät enää puhuneet siitä, mitä oli
tapahtunut; hän odotti, että Dora tunnustaisi tehneensä väärin, mutta
kun Dora ei tunnustanut, vaikeni hänkin ja sulkeutui vielä enemmän
itseensä. Ja Dora odotti että Eugen ottaisi puheeksi asian ja moittisi
ja nuhtelisi häntä -- silloin hän kyllä puolustaisi itseään ja
todistaisi Eugenille, että hän oli tuominnut väärin ja farisealaisesti.
Mutta kun Eugen ei sanonut mitään, ei hänkään rohjennut ottaa asiaa
puheeksi.

Ja niin jätti tämä tapaus molempien sydämeen haavan, joka ei koskaan
mennyt umpeen; kumpikaan ei tahtonut tehdä voitavaansa parantaa sitä.

Kevätpuolella alkoi Dora, joka viime vuosina oli ollut kukoistavan
terve äkkiä tulla heikoksi. Hän kalpeni ja laihtui, ja uni ja ruokahalu
katosivat. Lääkäreiltä kysyttiin neuvoa, sairasta tutkittiin, hänelle
määrättiin pillereitä, voimistelua y.m. mutta mikään ei auttanut. Dora
itse arveli, että suru Eugenin kylmyydestä teki hänet sairaaksi, ja hän
tunsi salaista tyydytystä ajatellessaan, että hänen hiljainen
riutumisensa oli kosto Eugenille. Hän ajatteli sitä usein maatessaan,
hän ajatteli kuolemaansa ja hautaustaan, ja nautti kuvitellessaan
mielessään katkeria omantunnontuskia, joiden alaiseksi Eugen sitten
joutuisi. Ja sensijaan että hän olisi noudattanut lääkärien määräyksiä,
heitti hän pois lääkkeet, laiminlöi voimistelun, väsytti itseään ja
teki kaiken minkä voi, tullakseen niin heikoksi ja kalpeaksi ja sairaan
näköiseksi kuin mahdollista.

Eugenissa ei ainakaan syrjästä katsoen huomannut katumuksen
merkkiäkään. Hän tiedusteli joka päivä tarkkaan Doran terveydentilaa,
kyseli neuvoa kahdelta lääkäriltä, ja kun nämä pitivät oleskelua
kylpylaitoksessa välttämättömänä Doran terveydelle, tilasi hän heti
huoneen kalleimmasta ja kehutuimmasta kylpylaitoksesta. Mutta hän teki
kaiken sen velvollisuudesta eikä hellyydestä, ja Dora tunsi sen ja se
painoi häntä kuin ies, jonka hän olisi tahtonut heittää päältään.

Heinäkuussa matkusti Eugen Doran kanssa mainittuun kylpypaikkaan. Hän
jäi sinne itsekin pariksi viikoksi ja piti koko ajan tarkkaa huolta
siitä, että Dora hoiti itseään lääkärien määräyksien mukaan. Pikku
tytöt olivat sillaikaa Julia neidin kanssa isoäidin luona Blombackassa.

Mutta kahden viikon kuluttua piti Eugenin matkustaa kotiin
virkavelvollisuuksiensa tähden. Dora jäi kylpylaitokseen kylpykauden
loppuun asti; hän hoiti itseään huonosti; ei tehnyt muuta kuin
huvitteli itseään, lauloi ja soitti, ja oli koko seurapiirin lemmikki.
Tänä aikana Eugen ja hän kirjoittivat kirjeitä toisilleen, ja tekivät
sitä, kuten kaikkea muutakin, velvollisuudesta. Kerran viikossa sai
Dora kirjeen, joka alkoi sanoilla "Rakas Dora", ja sisälsi tarkan
selonteon lasten terveydentilasta ynnä muita tietoja perheen elämästä.
Ja yhtä usein sai Eugen kirjeen, jossa oli samanlainen päällekirjoitus
ja samanlaisia lyhyitä tietoja Doran terveydentilasta ja uutisia
elämästä kylpylaitoksessa.

Eugenin täytyi työnsä tähden asua kaupungissa, mutta hän matkusti niin
usein kuin voi myöhemmin päivällä Blombackaan, ja sunnuntait hän aina
vietti siellä. Nämä käynnit maalla olivat hauskimpia hetkiä hänen
elämässään tähän aikaan. Muuten oli tämä aika, kauniit elokuun päivät
polttavine päivänpaisteineen ja ihanan leppeät illat punertavine
kuutamoineen, hänestä tukala. Kaikeksi onneksi oli hänellä paljon
työtä; mutta heti kun hän oli hetkisenkään vapaana, pyörivät hänen
ajatuksensa itsepäisesti samassa asiassa. "Minkälaiseksi muodostunee
tulevaisuus?" kyseli hän itseltään. Ja kun hän, kulkiessaan yksinään ja
synkkänä virastoonsa ja sieltä takaisin, kohtasi tuttavia, jotka
tervehtivät häntä, tuntui hänestä kaikki joutavalta ja ikävältä. Tuolla
kadun toisella puolella kulki keski-ikäinen lihava herra, joka
nähdessään Eugenin nosti hattuaan, nyökähytti ystävällisesti päätään ja
viittasi kädellään. Eugen vastasi hänen tervehdykseensä jäykästi ja
välinpitämättömästi -- häntä harmitti tuo tyytyväinen hymyily, miksi
ihmeellä hän oli niin tyytyväisen näköinen, tuo pieni, paksu kaljupää
herra? Eugen tunsi hyvin hänen perheolonsa; hänellä oli turhamainen,
pintapuolinen vaimo, yksi hänen pojistaan oli juopporatti, hänen
raha-asiansa olivat huonolla kannalla -- kannattiko hänen nyt iloita
yksistään siitä, että hänellä oli siisti kesäpuku ja että hän saattoi
kävellä pitkin Sturekatua ja nostaa kohteliaasti hattua joka toiselle
ihmiselle? Miten vähiin onnen murusiin ihmiset sentään tyytyvätkään...

Mutta toisiakin ajatuksia ja tunteita saattoi herätä hänessä.
Toisinaan, kun hänellä ei ollut aikaa lähteä Blombackaan, teki hän
kauniina loppukesän iltoina pitkiä kävelyretkiä maalle päin, ja haki
silloin aina yksinäisiä teitä ja polkuja. Kun hän silloin pysähtyi
katselemaan taivaalla tuikkivia tähtiä, unohti hän hetkiseksi itsensä
ja surunsa. Ensin hän aina tarkkaan määräsi tähtien aseman taivaalla --
hän oli nuorena ollut hyvin huvitettu tähtitieteestä ja muisti vielä
tarkalleen tähtikartan -- sitten hän antoi ajatustensa liidellä
kauemmas, tuolle puolelle tahtien, tuolle puolelle ajan ja paikan. Kun
silloin kysymykset äärettömyydestä, ikuisuudesta, Jumalasta, nuo suuret
kysymykset "minne" ja "miksi" heräsivät hänessä, tuntuivat hänestä
hänen surunsa ja huolensa niin ihmeellisen pieniltä, ja kaikki, sekin,
mitä hän palavimmin oli toivonut, niin, koko hänen elämänsä tuntui
mitättömän pieneltä ja vähäpätöiseltä; hänestä tuntui, kuin olisi hän
äkkiä noussut korkealle vuorelle ja sieltä nähnyt maiseman ääriviivojen
häviävän etäisyyteen. Sellaisina hetkinä tunsi hän itsensä taas
onnelliseksi, yhtä onnelliseksi kuin ennen pienenä poikana, jolloin hän
seisoi salin ikkunassa, missä suuri neeria kukki -- kun kuun säteet
tunkeutuivat huoneeseen ja aavistuksentapaiset ajatukset liikkuivat
lapsen sydämessä. Silloin ei alakuloisuus enää vaivannut häntä; näiden
äärettömien, salaperäisten sielullisten avaruuksien edessä hän tunsi
juhlallista, vapauttavaa yksinäisyyttä.

Mutta tullessaan maalle pikku tyttöjensä luo hän oli aina iloinen,
lapsellisen iloinen ja vallaton. Lasten oli tapana Julia neidin
saattamina juosta alas laivarantaan häntä vastaan, ja siellä he
seisoivat ja hyppelivät ja nauroivat ja viittoivat käsillään,
nähdessään hänet laivan kannella. Toisinaan, kun he eivät ehtineet
ajoissa rantaan, riensivät he häntä vastaan mäessä, vanhimmat ensin ja
pikku Märta viimeisenä, huutaen ja kirkuen, Julia neidin taluttamana.
Sitten syntyi tappelu ensi suudelmasta. "Minä ensin ... minä ensin",
liverteli neljä kimeää ääntä, neljän pienen käsiparin kietoutuessa
hänen ympärilleen ja neljän ruusunpunaisen, kostean lapsensuun
ojentuessa häntä vastaan.

Ja hän hymyili ja sulki heidät syliinsä ja puheli kilpaa heidän
kanssaan ja oli sen näköinen, kuin ei hän olisi tiennyt, että suruja ja
pettymyksiä maailmassa onkaan.

Sitten hän tavallisesti istui verannalla päivälliseen asti;
odottaessaan hän nosti pikkutyttönsä polvelleen, toisen toisensa
jälkeen, tarkasteli heidän pukuaan ja ulkonäköään aivan kuin
huolellinen äiti, puheli heidän kanssaan ja kuunteli, mitä heillä oli
hänelle kerrottavaa.

"Tässäkö minun neliapilaani nyt on", sanoi hän ja katseli hymyillen
pikku tyttöjään, "'pikku Klumpedumpko' se siinä on?"

Ja hän hyväili pientä punaposkista Märtaa, joka seisoi nojautuneena
hänen polveaan vasten ja hyppeli pyöreillä, lihavilla jaloillaan.

"Pumpedump", toisti pikku tyttö, loi Eugeniin tummansiniset silmänsä ja
hymyili niin suloisesti ja lempeästi kuin suinkin voi. Gertrud kiipesi
hänen syliinsä ja nyki hänen viiksiään, "höyheniä", kuten hän sanoi;
hän ihmetteli suuresti, miksi kaikilla sedillä oli "höyheniä"
kasvoissaan, ja hän tutki hyvin mielellään lähemmin tätä ihmettä.
Sonja, joka oli järjestyksessä toinen, asettui hänen olkapäätänsä
vasten ja toisteli: "pikku isä -- pikku isä..."

Mai seisoi äänettömänä hänen vieressään ja piteli hänen kättään
omassaan. Hän oli ulkonäöltään aivan toisenlainen kuin sisarensa;
toiset sisaret olivat lihavia, punaposkisia ja terveyttä uhkuvia,
Mailla sitävastoin oli hieno, hento ruumis ja kalpeat kasvot, joka teki
että hänen suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta ja
miettivämmiltä. Eugenista tuntui, että hän ei ollut niin terveen ja
iloisen näköinen kuin hänen mielestään pienen tytön olisi pitänyt olla,
tytön, joka kaiket päivät juoksentelee ulkona ja pulikoi rannalla ja
jota muutenkin kaikin tavoin hyvästi hoidetaan.

"Mitä nyt, tyttöseni", kysyi hän, silittäen Main poskea ja tarkastellen
hänen hienoja, säännöllisiä kasvojaan, "miksi et ole iloisen näköinen
-- oletko pahoillasi jostain, pikku Mai?"

Mai katsoi miettien eteensä -- niin teki hän aina, kun hänen piti
vastata tärkeään kysymykseen. Toiset pienet tytöt olivat juosseet pois
isän luota, Mai oli yksin jälellä, Eugenin käsi vyötäistensä ympärillä
ja nojaten häneen.

"Isän pikku Mai", hän käytti toisinaan tätä nimitystä itsestään,
huolimatta siitä että oli jo kuuden vuoden ikäinen, "isän pikku Mai
ikävöi isäänsä ja äitiänsä..."

"Mutta onhan sinulla kiltti isoäitisi ja sisaresi ja Julia ja
serkut ... onhan sinulla niin hauskaa täällä Blombackassa!" sanoi Eugen
nuhtelevasti; samalla hän tunsi salaista iloa siitä, että kukaan
niistä, jotka hän oli luetellut, ei voinut anastaa hänen paikkaansa
Main sydämessä.

Mai pudisti päätään ja toisti:

"Niin, mutta minulla on kuitenkin ikävä... Minä tahdon pitää sekä isäni
että äitini luonani ... tahdon aina pitää heidät luonani."

"Mutta ajattelehan, jos kadottaisit toisen heistä!" huudahti Eugen,
ajattelematta ollenkaan, mitä sanoi, ja katui heti sanojaan.

Mai katsoi häneen kummastellen ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.

"Silloin ei isän pikku Mai tahdo elää enää!" huudahti hän, kietoen
kätensä Eugenin kaulaan ja tukahduttaen nyyhkytyksen.

"Rakas pikku lapseni!"

Eugen painoi Main rintaansa vasten, suuteli häntä ja kuiskaili hänelle
helliä, lohduttavia sanoja.

"Älä itke, rakas lapsi kultani! Toivokaamme, että aina saat pitää isäsi
ja äitisi."

Ja vähän ajan perästä pikku Mai nauroi taas, mennessään isän kanssa
ruokasaliin syömään päivällistä.

Blombackassa oli paljon vieraita tänä kesänä; koko suuri huvila oli
täynnä väkeä. Hovioikeudenneuvos Bergenstiernan koko perhe asui siellä,
sitten oli siellä joukko kaikenikäistä nuorisoa, joka pulikoi
lammikossa, kävi soutelemassa iltaisin ja antoi iloisen naurunsa kuulua
puutarhassa ja metsässä huvilan ympärillä. Paitsi sitä oli siellä aina
vieraita; eversti Dufva löysi tien teekuppinsa luo myöskin kesällä,
Regina neiti seuranaisensa kanssa kävi aina elokuussa, kun pahin
kuumuus oli mennyt ohi, ja perheen tapoihin kuului, että pojat,
tyttäret ja vävyt joka kesä viettivät pari päivää isoisän ja isoäidin
luona Blombackassa, asuivatpa he miten kaukana tahansa. Ja mamsseli
Bendelin istui täällä, aivan kuin kaupungissakin, rouva Blumin
liinavaatekasojen ääressä, sillä eroituksella vain, että hän täällä
neuloi uusia vaatteita ja kaupungissa paikkasi vanhoja. Kaikki kävi
yhtä säännöllisessä järjestyksessä kuin vuodenajat seuraavat toisiaan.

Eugen ei voinut muuta kuin ihmetellä heikon äitinsä voimia, jotka eivät
näyttäneet koskaan loppuvan. Miten jaksoi hän, tuo hento, heikko
nainen, pitää huolta kaikista, valvoa kaikkia vähäisimpiäkin
taloustehtäviä? Ja reipas, terve Dora ei jaksanut pitää koossa edes
heidän suhteellisesti pientä talouttaan -- mitä häneltä puuttui,
tahtoako vaiko kykyä, vai mikä teki hänet niin surulliseksi
vastakohdaksi hänen äidilleen?

Eugen itse oli hyvin väsynyt, kun hän päivällisen aikaan tuli
Blombackaan, ja hän olisi mielellään tahtonut olla enemmän yksinään
tahi pikku tyttöjensä kanssa. Mutta se ei kuulunut perheen tapoihin;
rouva Blum olisi suuresti paheksunut, jos joku olisi vetäytynyt pois
iltapäiväseurustelusta verannalta, missä naiset istuivat käsitöineen ja
herrat sikareineen, ja Eugen oli liian hyvä ja kuuliainen poika,
asettuakseen äitinsä tahtoa vastaan tässä suhteessa. Hän istui ja piti
kärsivällisesti seuraa, niin kauan kuin rouva Blum tahtoi. Vasta
illalla, kun kukin sai vapautensa takaisin, pääsi Eugenkin lähtemään
minne tahtoi. Silloin hän tavallisesti meni pikku tyttöjensä luo,
leikki heidän kanssaan hetkisen, kuunteli, kun he lukivat
iltarukouksensa ja sanoi heille hyvää yötä; siksi ajaksi Julia neiti
aina hienotunteisesti poistui.

Sitten hän meni kävelemään, tavallisesti vasta teenjuonnin jälkeen, ja
mieluimmin yksinään. Silloin sattui usein, että hän takaisin tullessaan
kohtasi Julia neidin ja he pysähtyivät puhelemaan hetkiseksi. Toisinaan
nämä puheet supistuivat vain muutamaan kohteliaaseen lauseeseen; mutta
toisinaan ne olivat enemmänkin kuin pelkkiä kohteliaisuuksia, ja ilman
että Eugen huomasi tahi ajatteli sitä, tuli heidän ajatustenvaihtoonsa
jotain lämmintä ja sydämellistä.

Eräänä iltana, kun Eugen palasi kävelyltään rantatietä myöten, näki hän
Julia neidin istuvan kivellä tien vieressä. Hän istui pää käden varassa
ja tuijotti merelle, ja näytti siltä kuin ei hän, katsellessaan
kaunista elokuun kuutamoa, olisi huomannut häntä ensinkään. Eugenin ei
tehnyt mieli puhella ja hän aikoi juuri varovasti hiipiä pois, kun
Julia neiti äkkiä käänsi kasvonsa häneen päin. Hänen ei auttanut muu
kuin nostaa hattuaan ja tervehtiä. Julia neiti nyökähytti päätään ja
huudahti teeskennellyn lapsellisesti ja vilkkaasti, osoittaen erästä
tähteä taivaalla:

"Eikö toimituspäällikön mielestä tuo tähti tuolla muistuta pikku Main
silmiä?"

"Kyl-lä", sanoi Eugen vastahakoisesti. Hänen mielestään asia oli juuri
niin, juuri tuo tähti tuolla sai hänet aina muistelemaan pikku tyttönsä
lempeitä, syviä silmiä, mutta hänestä oli kummallisen vastenmielistä
kuulla Julia neidin sanovan samaa.

Hän hämmästyi samassa suuresti nähdessään Julian äkkiä kumartuvan
alas, painavan molemmat kädet kasvoilleen ja nytkähtelevän kuin
nyyhkytyksistä.

"Jumalan tähden, neiti, mikä teidän on?" huudahti hän säikähtyneenä.

Julia katsoi häneen. Hänen pitkissä, tummissa silmäripsissään
väreilivät kyyneleet, joiden hän ei vielä antanut tipahtaa alas, kuin
kirkkaat kastepisarat. Nyt vasta Eugen ensi kerran huomasi, miten
harvinaisen kauniit silmät Julialla oli.

"Kun näkee tuollaisen näyn", kuiskasi hän, osoittaen kädellään merelle,
"ja ajattelee sellaista lasta kuin Mai, voi sattua että oman ...
köyhyyden tunto valtaa mielen ... anteeksi ... tiedän kyllä miten
tuhmasti puhun..."

Eugen istuutui kivelle Julian viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän
tunsi syvää sääliä ja unohti kokonaan vastenmielisyyden, jonka hänen
sanansa äsken olivat herättäneet.

"Lapsi parka", sanoi hän ystävällisesti, "elämän taival on kyllä ankara
kulkea, yhdelle yhdellä, toiselle toisella tavalla."

Julia neiti loi äkkiä silmänsä alas. Hän oli vielä kalpeampi kuin
tavallisesti ja istui niin liikkumattomana, kuin olisi hän kivettynyt
paikoilleen. Tuo hieno, hyvin muodostunut käsi, jota hän niin usein oli
ajatuksissaan suudellut, oli nyt vihdoinkin tuossa hänen polvellaan,
mihin hän intohimoisilla, haaveellisilla ajatuksillaan oli pakoittanut
sen.

Hän katseli koko ajan kättä. Oi, jospa hän saisi tarttua siihen ja
painaa sen sydäntään vasten! Mutta hän uskalsi tuskin hengittääkään,
saati sitten liikahtaa, pelosta että unelma katoaisi.

Vihdoin veti Eugen kätensä pois, puristettuaan hieman hänen kättään.
Silloin loi Julia neiti häneen pitkän, salaperäisen katseen, joka
kiusasi häntä ja saattoi hänet hämilleen.

Hän nousi, nosti hattua ja lähti pois. Mutta astuttuaan pari askelta
hän tunsi, että jotain osui hänen niskaansa; hän kääntyi ja näki maassa
suuren tummanpunaisen ruusun. Konemaisesti kumartui hän alas ja otti
ruusun maasta, katsahtaen samalla kivelle päin, missä Julia oli
istunut. Julia oli noussut ja seisoi nojautuneena puunrunkoa vastaan.
Tuossa hennossa, hintelässä naisolennossa oli jotain liikuttavan
avutonta, hän näytti pitemmältä kuin tavallisesti, ja hänen pienet,
kalpeat kasvonsa olivat kurottautuneet eteenpäin, ikäänkuin olisi hän
kuunnellut jotain. Hän oli kuin tarina toivottomasta rakkaudesta, hänen
suurissa, loistavissa silmissään oli sellainen epätoivon rukous, että
Eugenin hyväsydämisyys voitti hänen järkensä varoitukset.

Hän tuli Julian luo ruusu kädessä. Hänen hymynsä oli epävarma ja ääni
värähteli hieman, kun hän, koettaen laskea leikkiä, sanoi:

"Se kukka osui väärään maaliin..."

Julia ei vastannut, katseli vain häntä omituisen läpitunkevasti, kuten
äskenkin. "Sinä tunnet elämää paljon paremmin kuin minä -- sinä
ymmärrät sydämen kaipauksen yhtä hyvin kuin minä -- älä leiki kanssani,
älä puhele turhia intohimojen riehuessa, lyö minua -- tahi rakasta
minua, mutta tee se pian!" näytti tuo katse sanovan.

Eugenin tuli häntä äkkiä niin sanomattoman sääli; hän tarttui hänen
käteensä, joka riippui velttona sivulle, ja sanoi osaaottavasti: "Lapsi
parka!"

Samassa hänestä tuntui, kuin olisi pohja luistanut hänen jalkojensa
alta ja hän olisi ollut kaatumaisillaan. Hän ei enää voinut päästä irti
Juliasta, hän tahtoi heittää hänet luotaan, mutta hänestä tuntui, kuin
olisi hän pitänyt kiinni hukkuvasta ihmisestä, jota hän ei hennonnut
heittää takaisin syvyyteen.

"Parka", toisti Julia huohottaen, "älkää sanoko niin, nyt ... nyt olen
rikas ... rikkain maailmassa..."

Ja hän katsoi äkkiä ylös, ja oli kuin hänen silmissään, jotka olivat
kirkkaina ja avoimet, olisi voinut kirkkaina ja polttavina lukea sanat:
"Rakasta minua!"

Mutta tuo katse rikkoi lumouksen. Eugenin sääli muuttui
vastenmielisyydeksi; koko hänen suora, velvollisuudentuntoinen
luonteensa nousi vastarintaan. Hän sysäsi Julian luotaan hiljaa, mutta
varmasti, ja sanoi aivan muuttuneella, tyynellä ja hiukan opettavalla
äänellä;

"Niin juuri, sanon teitä siksi, koska olette yksin ja kuljette väärillä
teillä. Teidän täytyy saada toista työtä, päästä toisiin olosuhteisiin,
nykyinen toimenne ei sovi luonteellenne... Sanoitte kerran, että
haluaisitte saada sivistystä ... hyvä ... olen teille todella
kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt lapsieni hyväksi näinä vuosina...
Jos sallitte, hankin teille tilaisuuden harjoittaa opintoja --
sittenhän voitte hakea toista työtä, joka paremmin soveltuu teille..."

Hän innostui puhuessaan ja hänen ääneensä tuli ystävällinen sointu;
hänen hyvä sydämensä sai hänen tuntemaan myötätuntoa lastensa hoitajaa
kohtaan, ja tietämättään tahtoi hän myöskin hyvittää sen, mitä hän
äsken heikkona hetkenä oli rikkonut.

Mutta hänen puhuessaan muuttui Julia äkkiä kokonaan. Hän riuhtaisi
kätensä Eugenin kädestä, hänen ruumiinsa suoristui -- kuin tulenliekki,
joka äkkiä leimahtaa -- ja silmät katselivat terävästi ja pistävästi
pienistä raoista.

"Kiitos", sanoi hän kylmästi, "olen tähänkin asti tullut toimeen omin
neuvoin -- en ole koskaan pitänyt armolahjoista."

Hän katsoi Eugeniin epätoivoisen kiukkuisesti, kääntyi ja lähti
kulkemaan metsään päin.

Eugen huokasi syvään; hän tunsi, kuten hienotunteinen ihminen ainakin,
surua, kun oli ollut pakoitettu tuottamaan toiselle ihmiselle tuskaa,
ja kun tiesi saaneensa Julia neidistä ikuisen vihamiehen.

Kun hän oli kulkenut muutamia askelia, tunsi hän taas jotain
heitettävän niskaansa, jotain kylmää ja märkää, ja kun hän tunnusteli
sitä kädellään, huomasi hän sen olevan multaa. Hän karisti mullan pois
ja kääntyi katsomaan taakseen; siellä seisoi Julia, kalpein kasvoin ja
säihkyvin silmin. "Siitä saatte samaa, mitä äsken tahdoitte antaa
minulle -- kiviä leivän asemasta!"

Ja hän nauroi pilkallisesti ja katsoi metsään. Tietämättä, mitä tahtoi
ja minne aikoi, kiiruhti hän eteenpäin. Hän kompastui puihin ja
pensaisiin, repi rikki vaatteensa tiheiköissä, hänen sydämensä jyskytti
kuin kuumeisella ja pää poltti kuin tulessa, mutta hän ei huomannut
mitään, kulki vain eteenpäin ... eteenpäin ... johonkin hiljaiseen
pimentoon, jonka täytyi olla jossain, joka lievittäisi hänen
tuskansa... Vihdoin hän aivan uupuneena vaipui sammaleelle ja painoi
kasvonsa kosteaan maahan. Raskaat valittavat huokaukset kohosivat hänen
rinnastaan ja hän heittelehti suonenvedontapaisesti puolelta toiselle.
Hänen jalkansa olivat jääkylmät aina polviin asti ja pää oli kuin
tulipallo. "Minä kuolen..." huudahti hän, painaen kätensä sydäntään
vasten, "ei, minä en kuole, vaikka tunnen kuoleman tuskia ... sieluni
kuolee ... sydämeni jähmettyy ... mutta elämästä en pääse... Jumala,
armahda ... se oli synti, hirvittävä synti ... hän on toisen oma ...
minä tahdoin eroittaa heidät ... minä olen saanut palkkani ... mutta
minä olisin valmis antamaan henkeni hänen edestään ... saadakseni
hituisenkaan rakkautta ... ja hän, mitäpä hän hänestä välittää..."

Hänen sanansa tukehtuivat valittaviin nyyhkytyksiin. Ja hän makasi
siinä, hän ei tiennyt miten kauan, välittämättä velvollisuuksistaan,
lapsista, maineestaan, välittämättä mistään, illan varjojen pimetessä
ja tähtien syttyessä taivaalla. Vihdoin hänessä heräsi hurjan ilon,
syvän, surumielisen rauhan tunne. Hän pani kätensä ristiin, ojensi ne
kiihkeästi taivasta kohti ja huudahti: "Sinua ei kuitenkaan kukaan voi
riistää minulta ... kaikki, kaikki muu otetaan minulta pois ... mutta
sinä ... sinä ... oi, ole laupias, rakas, rakas kuolema!..."

Kun Eugen tuli kotiin, oli hän melkein sairas mielenliikutuksesta.
Julian kalpeat kasvot olivat koko ajan hänen mielessään, kuin aavenäky,
joka häntä kammoksutti, mutta joka samassa herätti hänessä paljon
muitakin tunteita... Äkkiä hän tuli ajatelleeksi pikku tyttöjään, jotka
nukkuivat tuolla sisällä rauhallista unta. Silloin hänet äkkiä valtasi
pelko ... hän oli näkevinään Julia neidin intohimoisten katseitten
kohtaavan heidän viattomat lapsensilmänsä. Ei, hän ei enää saanut tulla
heidän luokseen, hän ei saanut edes nähdä heitä, hänen pelkkä
läsnäolonsa saattoi vahingoittaa heitä... Hänen äskeinen säälinsä
katosi, itsetiedottoman itsekkäästi hän asetti ylitsepääsemättömän
juovan lastensa ja Julian välille; hänen lapsiaan eivät elämän likaiset
aallot saisi saastuttaa, heitä tuli suojella, heihin ei saanut
epäpuhdas henkäyskään koskea.

Huone, jossa hän asui, oli alakerroksessa, ikkunat puutarhaan päin.
Tämän huoneen vieressä oli sali, ja salin toisella puolella asuivat
hänen sisarensa ja lankonsa. Niin hiljaa kuin voi hiipi hän saliin ja
koputti hovioikeudenneuvos Bergenstiernan ovelle. Rouva Bergenstierna,
joka ei vielä ollut paneutunut levolle, tuli heti ulos. Hän oli hyvin
hämmästyneen ja paheksuvan näköinen; hän osasi olla aivan yhtä
kohteliaan paheksuvan näköinen kuin äitinsä, kun tapahtui jotain, joka
vähimmässäkään määrässä poikkesi asian säännöllisestä, kerta kaikkiaan
määrätystä kulusta.

"Mitä -- mitä on tapahtunut? Onko sattunut jokin onnettomuus?"

"Pelkään, että niin on käynyt", vastasi Eugen epävarmalla äänellä,
"anna anteeksi, että häiritsen sinua ... mutta ... luulen, että
Julia neiti ... on joutunut jonkummoisen ... en tiedä, miksi sitä
sanoisin ... mielenhäiriön uhriksi, ja minä pelkään lasten tähden."

Rouva Bergenstierna hymyili kylmästi ja halveksivasti.

"Se ei minua ensinkään kummastuta", sanoi hän lyhyesti, "olen koko ajan
odottanut sitä. En ole koskaan voinut kärsiä tuota tyttöä enkä voi
ymmärtää, miten Dora ja sinä, oikeammin _sinä_, olette voineet antaa
hänen häikäistä itsenne: Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut?"

Sisaren kovuus loukkasi Eugenia -- hän oli näkevinään edessään kalpeat,
epätoivon vääristämät kasvot, jotka rukoilivat sääliväisyyttä: "Älkää
tuomitko minua niin kovasti, ajatelkaa ensin, miten ankara minun
elämäntaisteluni on ollut, miten olen janonnut onnea ja rakkautta, te,
joille elämä on antanut niin paljon..."

Hän vastasi lyhyesti:

"Hän on kadonnut, en tiedä minne hän on mennyt, ja kun äsken tapasin
hänet, oli hän kummallisen kiihoittuneessa mielentilassa. Häntä ei
pitäisi päästää lasten luo ... mutta minä en myöskään tahtoisi tavata
häntä ... näyttää siltä, kuin minun läsnäoloni kiihoittaisi häntä... En
ymmärrä, mitä minun on tekeminen."

Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti.

"Ei, _sinun_ ei todellakaan pidä tavata häntä", sanoi hän
äänenpainolla, joka sai Eugenin hätkähtämään. Oliko mahdollista ...
oliko hän huomannut sen, mitä hän, Eugen, tähän päivään asti ei ollut
nähnyt? Eugen vältti sisaren kylmän tutkivaa katsetta ja odotti, että
hän jatkaisi.

"Lupaan sinulle pitää huolta lapsista", sanoi rouva Bergenstierna, "en
paneudu levolle, vaan menen Fannyn huoneeseen ja valvon siellä. Jätän
oven, joka on sen ja lastenhuoneen välillä, raolleen; siten voin pitää
silmällä lapsia, ilman että he tahi Julia neiti -- jos hän tulee kotiin
-- huomaavat minua. Uskon kuitenkin, että hän ei tule kotiin..."

Rouva Bergenstierna puhui lyhyesti ja varmasti, merkitsevin elein, ja
hänen silmänsä säteilivät innostuksesta, kuin olisi hän lukenut
jännittävää romaania.

Eugen pudisti päätään; jälleen teki sisaren kylmä arvostelu häneen
kiusallisen vaikutuksen. Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään, meni
huoneeseensa, selitti miehelleen että eräs Eugenin lapsista oli
sairastunut, meni sitten vanhimman tyttärensä luo ja avasi oven pikku
Blumien huoneeseen raolleen. Täällä hän sitten istui valveilla pari
tuntia, tarmokkaana ja virkeänä, ja odotti että Julia neiti palaisi
kotiin.

Vihdoin hän näki oven varovasti avautuvan ja Julia neidin hiipivän
huoneeseen Main vuoteen luo. Kynttilän valossa, jota tuo nuori tyttö
piti kädessään, näkyivät selvästi hänen kasvonsa; ne olivat
kalmankalpeat ja ilme niissä oli ankara ja epätoivoinen. Muutaman
sekunnin hän seisoi liikkumattomana, katsellen Maita; sitten hänen
kasvonsa vääntyivät suonenvedontapaisesti, huulet liikkuivat ja hän
nosti uhkaavasti kätensä nukkuvan lapsen yli. Rouva Bergenstierna kuuli
hänen kuiskaavan: "Sinua olisin rakastanut ... nyt vihaan sinua ...
sillä sinä omistat ja tulet kerran omistamaan kaiken onnen, mikä
minulta kielletään ."

Ja hän kohotti jälleen kätensä Main yli. Rouva Bergenstierna aikoi
juuri avata oven mennäksensä huoneeseen, kun samassa kynttilä sammui ja
Julia neiti hiipi pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Rouva Bergenstierna sytytti kynttilän. Hän oli niin kiihdyksissä, että
hänen kätensä vapisi; hän, jonka elämä oli niin kaikinpuolin
oivallista, ei ollut koskaan voinut ajatellakaan joutuvansa näkemään
mitään tällaista, ja hän tunsi samalla sekä halveksivaa vihaa että
kummallista mielenkiintoa ja uteliaisuutta. Mitä tarkoitti Julia neiti
ja mitä oli tapahtunut? Monenlaisia arveluja heräsi rouva
Bergenstiernassa, hänen seistessään siinä ja katsellessaan pikku Maita,
jonka uni näytti häiriintyneen Julian käynnin kautta, sillä hän
heittelehti levottomana vuoteellaan ja huokasi monta kertaa
unissaan. --

Kun Eugen tuli huoneeseensa, oli hän niin kiihoittunut, että ei voinut
ajatellakaan nukkumista. Hän otti kirjan käteensä, mutta hänen oli yhtä
mahdotonta lukea; viime tuntien tapahtumat olivat koko ajan hänen
mielessään, vaihtelevina, mutta aina samanlaisina. Vihdoin hän pani
kirjan pois, meni ikkunan luo ja avasi sen. Puutarhassa oli aivan
pimeätä, pari yöperhosta lensi huoneeseen ja pani siivillään kynttilän
liekin lepattamaan, resedat tuoksuivat, meren hiljaisen, yksitoikkoisen
kohinan keskeytti silloin tällöin metsäkyyhkyjen valittava kuherrus.
Elokuun illan hiljaisuus rauhoitti hänen kiihtynyttä mieltään -- hänen
ajatuksensa eivät enää pyörineet tuossa tuskallisessa pyörretanssissa.
Vähitellen ne keskittyivät yhteen ainoaan kysymykseen: miten voisi hän
auttaa tuota onnetonta nuorta naista? Voimatta lähemmin selittää
miksi, tunsi hän olevansa velallisen suhteessa häneen. Kenties se ei
ollut mikään persoonallinen velka, kenties oli se vain onnellisen,
etuoikeutetun ihmisen tunne velastaan elämän lapsipuolelle.
Lapsipuolelle? Niin, hän oli todellakin ollut oikeassa, hän oli elämän
lapsipuoli!... Hän ajatteli pikku tyttöjään, joita hän tahtoi suojella
niin, ettei pahan varjokaan heihin koskisi ... jos hekin joutuisivat
maailman tallattaviksi, jos heitäkin kohtaisivat kiusaukset, jos
heidänkin täytyisi tuntea yksinäisyyttä, kuten Julian...

Silloin oli hän äkkiä kuulevinaan kuiskauksen puutarhasta. Hän säpsähti
ja kuunteli ... oliko se mielikuvitusta, oliko se noita luonnon
salaperäisiä ääniä, jotka syntyvät yössä; lintujen kaihoa, tuulen
humahdus, meren huokauksia, vai... Nyt se kuului taas ... nyt ...
taas ... kovemmin ... se oli ihmisääni, joka värähdellen ja hiljaa
lausui hänen nimensä.

Sisäinen varoittava ääni kuiskasi: "Älä mene -- anna hänen olla --
olet liian taipuvainen, liian tunteellinen, liian sääliväinen ... älä
mene ... mies joutuu aina tappiolle taistelussa sellaisten naisten
kanssa." Mutta huolimatta varoittavasta äänestä hiipi hän niin hiljaa
kuin voi salin kautta kuistille ja siitä pihalle.

Vaahterien varjossa ikkunan alla hän näki henkilön, joka pelokkaasti
vetäytyi piiloon puunrungon taakse. Mutta kun Eugen lähestyi, tuli hän
esiin ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä.

Se oli Julia.

"Jumalan tähden", kuiskasi Eugen ja koetti saada häntä nousemaan ylös.
Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi ja vaivaantuneeksi, että hän tuskin
tiesi, mitä sanoi tahi teki. Mutta Julia ei noussut, hän makasi
liikkumattomana maassa, ja kuiskasi:

"Tahdoin vain sanoa teille, että en ole niin kurja, kuin te ja kaikki
muut luulette..."

"Ei, ei ... sitä en ole koskaan uskonut."

"Kyllä!" huusi hän kiihkeästi, "niin te luulette ... niin te kaikki
luulette ... ja kurja minä olenkin ... olen tehnyt paljon kehnoja
tekoja ... joita en voi mainitakaan ... olen tahtonut tehdä pahaa ...
eroittaa ... mutta vannon teille, että en ole niin läpeensä paha, kuin
luulette ... olen vain äärettömästi onneton..."

Ja hän kohotti äkkiä päätään, loi silmänsä Eugeniin, ja katsoi häneen
liikkumatta, suurin silmin, antaen päänsä painua taaksepäin. Kaikki
kova ja ilkeä oli hänestä kadonnut; Eugen näki vain pienet, kalpeat
lapsen kasvot ja suuret, rukoilevat silmät... Sama ahdistava säälin
tunne, jota hän äsken oli tuntenut, valtasi hänet taas vielä
suuremmalla voimalla. Miten nurjaa elämä sentään oli, miten paljon
tyydyttämätöntä kaipiota, pettäviä toiveita se tarjosi ... sydän parka,
joka haparoit pimeässä kuin sokea, etsien sitä, mikä aina katoaa...

"Neiti kulta, nouskaa Jumalan tähden ylös", kuiskasi hän, kumartuen
hänen puoleensa ja koettaen saada häntä nousemaan.

"Annatteko minulle anteeksi", kuiskasi Julia, tarttuen molemmin käsin
hänen käteensä, "annatteko anteeksi kaikki -- kaikki?"

"Mutta eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa", sanoi Eugen
hämillään.

"On, on -- sellaista, jota ette voi aavistaakaan ja jota minä en voi
sanoa ... olen tehnyt teille pahaa ... paljon pahaa ... ja jota ei voi
tunnustaa... Mutta sanokaa, että annatte anteeksi ... sanokaa yksi
ystävällinen sana ... niin minä häviän, menen pois, enkä koskaan enää
tule teidän tiellenne..."

Hän nousi ylös Eugenin tukemana ja pitäen hänen kättään omassaan.
"Sanokaa ... sanokaa, että annatte anteeksi..."

Hän hiipi Eugenin luo, lempeä, lapsellinen ilme hänen kasvoiltaan
hävisi, hän oli taas yhtä intohimoisen näköinen kuin ennenkin ja käsi,
joka oli Eugenin kädessä, oli polttavan kuuma ja värisi.

"Lapsi parka", kuiskasi Eugen, "minulla ei ole mitään anteeksi
annettavaa ... mutta jos niin olisi, niin -- annan mielelläni
anteeksi."

Hän veti hänet luokseen, irroitti kätensä hänen kädestään ja siveli
pari kertaa hänen polttavaa otsaansa. Kyyneleet kohosivat hänen
silmiinsä -- nuoren tytön koko olennossa oli jotain niin avuttoman
epätoivoista.

"Oi, jos saisin kuolla nyt!" mumisi Julia, sulkien silmänsä ja antaen
päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten.

Samassa kuului sisältä kimeä lapsen huuto. He päästivät toisensa äkkiä
ja seisoivat molemmat kuin kivettyneinä. "Mitä se on?" kuiskasi Eugen,
"mitä on tapahtunut?"

Ja muistamatta enää Juliaa syöksyi hän sisään. Kun hän tuli
lastenkamariin, istui pikku Mai vuoteessaan vavisten ja nyyhkyttäen, ja
hänen vieressään seisoi rouva Bergenstierna koettaen rauhoittaa häntä.
Toiset lapset olivat myöskin heränneet, he istuivat sängyissään ja
katselivat säikähtyneinä ja ihmeissään Maita. Isoäiti, joka asui
kerrosta ylempänä, oli herännyt ja lähetti palvelijansa kysymään, mitä
oli tapahtunut. Koko talo oli jalkeilla -- pikku Mai oli sairastunut.
Lähetettäisiinkö hakemaan lääkäriä? Soitettiin jo palvelijalle; ja
kaikki olivat kovassa touhussa.

Mutta kun Mai näki Eugenin, rauhoittui hän. heti. Hän ojensi kätensä
Eugenia kohti ja huusi. "Isä -- isä!"

"Mitä nyt, rakas, armas lapseni?" kuiskasi Eugen ja sulki värisevän
tytön syliinsä, "sano isälle, mikä sinun on -- pelkäätkö jotain --
voitko pahoin, sano, lapseni?"

"Missä Julia on?" kuiskasi Mai, katsellen pelokkaasti ympärilleen.

"Tahdotko, että hän tulee luoksesi?"

"Ei -- ei -- ei!" huudahti Mai vavahtaen ja painautui syvemmälle
Eugenin syliin. Parin sekunnin kuluttua hän kuiskasi niin hiljaa, että
ainoastaan Eugen ja rouva Bergenstierna, joka seisoi hänen vieressään,
saattoivat kuulla:

"Minusta tuntui kuin Julia olisi kumartunut ylitseni ja tahtonut lyödä
minua ... hän kohotti kätensä näin..."

Ja hän toisti liikkeen, jonka rouva Bergenstierna oli nähnyt Julian
tekevän, kun hän seisoi Main vuoteen vieressä.

Eugen ja rouva Bergenstierna tulivat kalmankalpeiksi, mutta kumpikaan
heistä ei virkkanut sanaakaan. Rouva Bergenstierna loi Eugeniin
pikaisen, kylmän läpitunkevan katseen; mutta Eugen ei huomannut sitä,
hän katseli Maita ja hyväili häntä hermostuneesti vapisevin käsin.

"Isä", kuiskasi Mai, vetäen Eugenin luokseen, "älä mene luotani ...
lupaa, että olet luonani koko yön ... minä niin pelkään..."

"Mitä sinä pelkäät, lapseni?" kysyi Eugen, koettaen hymyillä.

"Pahoja unia", kuiskasi Mai, "en tahdo nähdä pahoja unia..."

Ja hän vapisi ja tarrautui vielä lujemmin Eugeniin, ikäänkuin
etsiäkseen suojaa yön hirmuja ja kauhuja vastaan...

"Lupaan istua luonasi, rakas lapseni", sanoi Eugen, pani tyttösen
sänkyyn, kääri peitteen hänen ympärilleen ja pyyhkäisi tukan pois hänen
kostealta otsaltaan.

Rouva Bergenstierna koetti rauhoittaa toisia pienokaisia, hän pöyhi
heidän päänalusiaan, silitti heidän peitteitään ja sai heidät vihdoin
vaipumaan uneen.

Kohta oli talossa kaikki hiljaista; mutta ainoastaan lapset nukkuivat,
aikaihmiset olivat valveilla ja tunsivat kukin, mikä selvemmin, mikä
hämärämmin, että jotain sopimatonta ja vastenmielistä oli tapahtunut
Blumien niin oivallisessa kodissa.

Mutta aamulla, kun kokoonnuttiin ruokasaliin syömään aamiaista, Eugen
ja rouva Bergenstierna yhtä kalpeina ja väsyneen näköisinä kumpikin
unettoman yön perästä, astui kaikkien ihmetykseksi Julia neiti sisään
kuten tavallisesti, hiljaisin, sulavin liikkein ja silmät puoliummessa.
Hän ei ollut yhtään hämillään, hän näytti vain syvästi surulliselta.
Kukaan ei tiennyt, missä hän oli viettänyt yön; rouva Bergenstiernan
palvelustyttö oli auttanut lapsia pukeutumisessa, ja Julia neiti
näyttäytyi vasta nyt.

Hän meni suoraan Eugenin luo ja sanoi nöyrästi ja matalalla äänellä,
mutta niin selvästi että se kuului yli koko huoneen:

"Olen hyvin pahoillani että tänä aamuna laiminlöin tehtäväni, mutta syy
oli se, että sain sähkösanoman että äitini on pahasti sairastunut.
Uskallanko pyytää, että heti saisin matkustaa kuolevan äitini luo?"

Hän katsoi Eugenia suoraan silmiin ja hänen katseensa oli niin synkkä,
kuin olisi hän nähnyt kuoleman silmiensä edessä.

Eugen ei saanut puhutuksi sanaakaan; hän tuijotti Juliaan kuin
aavenäkyyn. Oliko hän sama nuori tyttö, jonka hän eilen oli nähnyt
värjöttävän jalkainsa juuressa?

"Toivon, että pyyntöni ei ole liian rohkea?" jatkoi Julia hymyillen
pilkallisesti.

"Ei -- tietysti ei -- neiti voi lähteä, milloin haluaa", vastasi Eugen
kylmän ylpeästi; hänen säälinsä oli äkkiä kuin pois puhallettu, ja hän
tunsi ainoastaan vastenmielisyyttä.

"Äiti parkani tarvitsee apua", jatkoi Julia hämmentymättä, "uskallanko
pyytää palkkani..."

"Tietysti -- tietysti", keskeytti Eugen samoin kuin äsken, "miten
paljon?"

Ja hän otti esiin lompakkonsa ja antoi Julia neidille summan, minkä
tämä mainitsi.

"Kiitos", sanoi nuori tyttö ja pisti setelin taskuunsa.

Sitten hän sanoi hyvästi kaikille. Rouva Blum, joka ei vielä tiennyt,
mitä oli tapahtunut, syleili häntä ja kuiskasi kyyneleet silmissä:
"Lapsi parka!" Mutta rouva Bergenstiernan oli vaikea tarttua käteen,
joka ojennettiin hänelle, hän kosketti siihen vain sormenpäillään ja
sanoi kylmästi; hyvästi.

Viimeiseksi kääntyi Julia Eugenin puoleen. Silloin katosi pilkallinen
ilme äkkiä hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan ja hän katsoi Eugeniin
läpitunkevasti. "Tuomitse minua, jos uskallat", näytti se katse
sanovan, "tuomitse onnetonta, joka taas heitetään yksinäisyyteen ja
uusiin taisteluihin -- sinä, joka et koskaan ole tuntenut muuta kuin
onnea."

Eugen näytti ymmärtävän tämän katseen; hänen vastenmielisyytensä hävisi
ja tunsi ainoastaan syvää myötätuntoa.

Hän tarttui Julian käteen, puristi sitä kovasti ja kuiskasi epävarmalla
äänellä:

"Hyvästi. Jumala auttakoon teitä."

Samalla hänestä tuntui, että rouva Bergenstierna katseli häntä koko
ajan tutkivasti ja epäluuloisesti.

Julia neiti ei vastannut; hän kääntyi pois ja meni nopeasti ja hiljaa
ulos huoneesta.

Sinä aamuna vallitsi aamiaispöydässä harvinaisen raskas ja painostava
mieliala. Eugen ei sanonut omasta alotteestaan sanaakaan, ja kun joku
puhutteli häntä, vastasi hän niin lyhyesti kuin suinkin voi, olematta
epäkohtelias. Rouva Bergenstierna ja hänen miehensä olivat molemmat
yhtä äänettömiä; edellisen terävillä kasvoilla oli niin tärkeän
surullinen ilme, kuin niillä aina oli, kun sattui jotain
tavallisuudesta poikkeavaa. Vanha rouva Blum katseli ihmetellen vuoroon
Eugenia, vuoroon rouva Bergenstiernaa, mutta ei kysynyt mitään, ja
nuori väki, joka paloi uteliaisuudesta päästä tietämään, mitä oli
tapahtunut, oli myöskin vähemmän puhelias kuin tavallisesti.

Vasta kun kaikki olivat nousseet pöydästä, ja hajaantuneet mikä
minnekin, kertoi rouva Bergenstierna äidilleen, omine lisäyksineen,
mitä yöllä oli tapahtunut.

Vanha rouva Blum oli hyvin kauhuissaan.

"Onko todellakin olemassa sellaisia naisia?" huudahti hän ja risti
ihmeissään kätensä, "ja poikani on kolmen vuoden ajan pitänyt lastensa
hoitajattarena sellaista henkilöä! Se on hirveätä!"

"Niin, se on todellakin hirveätä!"

"Dora, tuo ymmärtämätön, ajattelematon Dora -- miksi ei hän ota,
tarkemmin selkoa henkilöstä, jonka huostaan uskoo lapsensa!" päivitteli
rouva Blum ja pudisteli huolestuneena päätään.

Mutta rouva Bergenstierna ei vielä jättänyt asiata sikseen. Hän ei
hellittänyt ennenkuin sai selvän Julian perhesuhteista; hän sai m.m.
tietää, että äiti, jonka Julia oli sanonut olevan kuolemaisillaan, oli
kuollut jo kun tyttö oli kymmenvuotias, että Julia viidennestätoista
ikävuodestaan alkaen oli ollut lastenhoitajattarena ja useissa
perheissä saanut aikaan samanlaista onnettomuutta kuin täälläkin.

Vahingoniloisena kertoi rouva Bergenstierna kaiken tämän veljelleen --
hänen vahingonilonsa kohdistui yhtä paljon Eugeniin ja Doraan kuin
Juliaan -- antoi hänelle neuvoja vastaisen varalle ja kiitti sitten
Jumalaa, kun oli itse antanut niin oivallisen kasvatuksen lapsilleen.



XVI.


Syyskuun alussa Dora palasi kylpymatkaltaan. Hän tuli eräänä iltana
pikajunassa, ja Eugen oli asemalla ottamassa häntä vastaan. Kumpikaan
ei osoittanut erikoista iloa nähdessään toisensa; he suutelivat
toisiaan kylmästi, Dora kysyi, miten lapset voivat, ja Eugen vastasi
hänen kysymyksiinsä. Sillävälin he salavihkaa tarkastelivat toisiaan;
Eugen huomasi heti, että Dora oli muuttunut; hän ei enää ollut niin
täyteläinen kuin ennen, hän oli tullut hoikemmaksi ja näytti senvuoksi
pitemmältä. Hänen kasvonsakin olivat hienomman näköiset kuin ennen,
posket punoittivat ja silmät loistivat suurina ja kirkkaina -- hän ei
ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt.

Puhelu ei tahtonut ensinkään sujua kotimatkalla.

"No, onko sinulla ollut hauskaa?" kysyi Eugen, sanoakseen jotain.

"On toki -- hyvin -- _hyvin_ hauskaa", vastasi Dora, painostaen
erityisesti sanaa "hyvin".

"Pitänee minun tehdä eräs toinen pieni kysymys", jatkoi Eugen,
hymyillen hieman ivallisesti, "onko ollut hyötyä kylvyistäsi --
tunnetko itsesi terveemmäksi?"

"Kyllä -- tunnen toki."

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Dora:

"Entäs sinä? Kirjeesi ovat olleet niin lyhyitä ja alakuloisia."

"Siinä tuo on mennyt ... eipä ole juuri ollut syytä iloita..."

Sitten tuli jälleen pitkä vaitiolo. Vihdoin alkoi sopimaton hiljaisuus
vaivata molempia ja he koettivat saada aikaan keskustelua, mutta
turhaan; se supistui vain lyhyisiin kysymyksiin ja vastauksiin,

Eugen makasi sitten puoli yötä valveilla ajatellen sitä, miksi hän,
oltuaan useita viikkoja erossa vaimostaan, jälleen nähdessään hänet,
tunsi ainoastaan kummallisen ärsyttäviä ja epäluuloisia tunteita.

Pahinta oli, että nämä tunteet eivät ensinkään kadonneet, vaan
pikemminkin lisääntyivät päivä päivältä. Miksi oli Dora niin säteilevän
iloinen, miksi oli hänen laulunsa ihanampi kuin koskaan ennen, miksi
oli koko hänen olennossaan, hänen käynnissään, hänen liikkeissään
vilkkautta; jota niissä ei ollut sitten heidän onnensa kevätpäivien?
Miksi näytti siltä, kuin olisi hän koko ajan tuntenut salaista onnea?
Hänen naurunsa ja laulunsa, jotka kerran olivat olleet ihaninta mitä
hän tiesi, kiusasivat häntä nyt niin, että hänen toisinaan, kun Dora
istuutui pianon ääreen, täytyi lähteä pois kotoa...

Hänen viimekesäiset surulliset kokemuksensa lisäsivät vielä hänen
epäluuloisuuttaan. Miten ihmeellisiä naiset sentään ovat,
epäluotettavia, häilyväisiä, puolinaisia ... ei milloinkaan eheitä,
kokonaisia... Joko sellaisia kuin hänen äitinsä ja sisarensa,
oivallisia, täydellisiä, mutta vailla sitä, mitä hän vaati naiselta,
voidakseen rakastaa häntä, ilman sitä tunteen lämpöä ja runollisuutta,
mikä juuri oli vetänyt häntä Doran puoleen -- tahi sitten sellaisia
villikissoja kuin Dora ja Julia. Missä oli oikea, tosi nainen, se,
jossa oli yhtyneenä kaikki, mitä hän etsi. Sitä ei ehkä ollutkaan
muualla kuin mielikuvituksessa, muisteloissa... Ja hänen ajatuksensa
palasivat hänen nuoruutensa päiviin ja hänen mieleensä muistui hento
nuori tyttö, jolla oli lempeät, totiset kasvot... Oi niin, _hän_ oli
ollut ihanne, hänessä olisi ollut kaikki, mitä hän etsi! Sitten hänen
mieleensä johtuivat hänen omat pikku tyttönsä, jotka kohta
kehittyisivät naisiksi. Minkälaisia heistä tulisi -- mitä olivat he
perineet häneltä ja Doralta -- miten osaisi hän oikein johtaa noita
pieniä, vilkkaita, elämänhaluisia olentoja, joilla oli tuhansia
mahdollisuuksia? Mai, pikku Mai ... niin, hän muistutti ihannetta, hän
toteuttaisi hänen unelmansa... Mutta ihanteet katoavat, ne eivät ole
tästä maailmasta, parasta ja kauneinta emme saa koskaan pitää... Hän
vavahti tuskasta, ajatellessaan tätä. Mutta miksi katsoi hän kaikkea
niin synkältä kannalta, miksi mietti ja ajatteli hän niin paljon? Ja
ennen kaikkea, miksi vaati hän niin paljon kaikilta?

Tänä syksynä, jolloin hänen mieltään kuohuttivat niin monenlaiset
ajatukset, tapahtui hänen ulkonaisessa elämässään suuri muutos: hänet
nimitettiin korkeimman kuninkaallisen tuomioistuimen jäseneksi.

Eugen Blum ei ollut suuremmoisen lahjakas, ja sama jäykkyys ja
pikkumaisuus, joka oli hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli myöskin
hänen työssään. Mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ja hänellä oli
selvä, terävä järki, ja sen avulla hän jätti kauas jälkeensä monet
toverinsa, jotka olivat monessa suhteessa häntä etevämpiä. Hänen
oivallinen muistinsa ja laajat tietonsa olivat niin tunnetut hänen
toveriensa keskuudessa, että heidän oli tapana sanoa: "kysytään Eugen
Blumilta", kun oli ratkaistavana joku pulmallinen kysymys. Ja harvoin
sattui, että he jäivät vastausta vaille.

Viime vuosina olikin toinen nopea nimitys seurannut toistaan, kunnes
Eugen nyt syksyllä nimitettiin oikeusneuvokseksi. Hän tiesi itse, että
hän oli kunnianhimoinen; mutta hänen kunnianhimonsa ei ilmennyt
naurettavana turhamaisuutena, se oli intohimo, yhtä syvä ja salattu
kuin hänen muutkin tunteensa. Hän oli jo lapsena tahtonut tehdä kaikki
paremmin kuin muut, hän oli päättänyt, ettei koskaan antaisi aihetta
moitteisiin tai muistutuksiin. Hän oli pitänyt päätöksensä, ja nyt sai
hän palkan siitä. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli uneksinut: hän oli
päässyt yhteiskunnan kukkuloille ja oli kunnioitettu ja arvossapidetty.
Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin alakuloiseksi ja
elämään kyllästyneeksi kuin nyt. Niinkuin auringon säteet sammuvat ja
häviävät synkkien pilvien taa, niin sammui ja hävisi myötäkäymisen
tuottama ilo hänen sydämessään vallitsevaan synkkyyteen ja
epäluuloisuuteen.

"Ne ovat kiviä leivän asemasta", ajatteli hän, "kun kodin ilo on
mennyt, kun ei enää luota siihen, jolle tahtoisi antaa sisimpänsä,
silloin on kaikki mennyttä, silloin ei ulkonainen myötäkäyminen
merkitse mitään."

Ja hän kadehti nuorta virkamiestä, joka alituisesti vaivasi häntä
valittamalla huonoja raha-asioitaan ja ylistämällä lemmittynsä
sisällisiä ja ulkonaisia avuja.

Blumien perheessä otettiin tieto Eugenin nimityksestä vastaan
tyytyväisyydellä, joka ilmeni hyvin rauhallisella tavalla. Eihän muuta
voitu odottaakaan, eihän tapahtunut muuta kuin mikä kohtuullista oli,
katsoen Eugenin lahjoihin, ulkonäköön ja velvollisuudentuntoon.
Päinvastoin olisivat kaikki olleet hyvin ihmeissään ja moittineet
ankarasti hallitusta, jos olisi kulunut vielä muutamia vuosia ilman
että Eugenia olisi edelleen ylennetty.

Hjortin perheessä sitävastoin herätti tieto ylennyksestä
oikeusneuvokseksi yleistä hämmästystä ja säikähdystä.

"Oi pyhä Antonius!" huudahti Lisbet, kun Dora tuli heille ja kertoi,
mitä oli tapahtunut, "auta minua kestämään tätä ylennystä! Aivanhan
värisen ajatellessani, että lankoni on oikeusneuvos..."

Ja hän asettui Doran eteen ja hänen hampaansa kalisivat ja kädet ja
jalat vapisivat.

"Miten ihmeellä uskallat olla naimisissa hänen kanssaan, rakas Dora?"
kysyi hän.

"Mitäpä muutakaan voin tehdä?" vastasi Dora nauraen, "enhän voi erota
hänestä sen vuoksi, että hän on oikeusneuvos?"

"Eipä juuri sitäkään! Mutta johonkin varovaisuustoimenpiteeseen minä
ainakin ryhtyisin. Oi, miten iloinen olenkaan että pikku Ernstilläni on
ainoastaan 2,000 kruunua vuodessa ja että meillä on vain kaksi pientä
huonetta ja 1 kr. 25 äyrin tuolit ja että kaikki meillä on niin pientä
ja puutteellista ja sievää! Kunpa ei Ernstistä vaan koskaan tulisi
'oikeusneuvosta' tahi 'amiraalia'!"

Ja hän nousi varpailleen ja pyörähteli pari kertaa ympäri iloisena
siitä, ettei voinut koskaan tulla niin ylhäiseksi kuin Dora.

"Pikku sisko parka", sanoi Tulla, "isä sanoo, että sinut vielä
esitetään hovissa. Mitenkähän se käy?"

Ja hän hyväili Doraa niin surullisen näköisenä, kuin uhkaisi tätä jokin
vaara.

"Se ei ole vaarallista", huudahti Lisbet, "pitää vain niijata,
lakkaamatta niijata, ja kun kuningas tai hänen rouvansa sattuu
katsahtamaan sinuun, pitää sinun panna käsi sydämelle ja kuiskata:
'teidän majesteettinne, teidän majesteettinne'!"

Ja hän niijaili syvään joka taholle, loi silmänsä maahan ja sopersi:
"Teidän majesteettinne", ja puhkesi sitten vallattomaan nauruun.

Mutta Dora itse oli jokseenkin iloinen "ylennyksestään"; kun hän
aamuisin pukeutui peilinsä ääressä, hymyili hän tyytyväisenä ja
toisteli tuontuostakin: "Oikeusneuvoksetar ... oikeusneuvoksetar." Ja
rouva Hjort oli jo selvillä siitä, miten huolimattomalla ja
välinpitämättömällä äänellä hän ystävättäriensä pienissä kutsuissa
puhuisi "vävystäni oikeusneuvoksesta."

Sinä aamupäivänä, jolloin Eugen palasi esittelystä kuninkaan luota, oli
säteilevän kaunis ilma ja ihmisiä vilisi Sturekadulla. Hän tapasi
ystäviä ja tuttuja, ja kaikki tervehtivät häntä erityisen kohteliaasti
ja ystävällisesti. Hän vastasi tervehdyksiin yhtä kohteliaasti, mutta
jäykkä, totinen ilme ei hetkeksikään hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän
kulki ja mietiskeli nyt, kuten aina, milloin raskas työ ei vaatinut
kaikkia hänen ajatuksiaan, suhdettaan Doraan, muutosta, mikä oli
tapahtunut Dorassa ja piinaavaa, selittämätöntä mustasukkaisuutta, joka
ahdisti häntä kuin painajainen. Dora kertoi usein lapsellisen
ihastuneena, miten suurta huomiota hänen laulunsa oli herättänyt
kesällä, miten kaikki olivat ihailleet häntä, verranneet häntä Kristina
Nilssoniin, Adelina Pattiin j.n.e. Varsinkin sellaisina hetkinä hän
tunsi niin raivokasta mustasukkaisuutta, että hänen täytyi ponnistaa
kaikki voimansa voidakseen olla huudahtamatta: "Vaikene -- vaikene --
älä pakoita minua kuuntelemaan puhettasi, joka ainoastaan vaivaa
minua."

Pari kertaa olivat myöskin hänen äitinsä ja sisarensa omituisella
tavalla kyselleet häneltä Doran kylpymatkasta, tiedustelleet, kenen
kanssa hän oli seurustellut j.n.e. ja nämä kysymykset sekä omituiset
katseet, jotka seurasivat niitä, olivat ärsyttäneet ja kiukustuttaneet
häntä niin, että hän tuskin saattoi vastata.

Kun hän ennen päivällistä tuli kotiin, löysi hän pöydältään kirjeen,
jonka päällekirjoitus oli outoa käsialaa. Hän oli tottunut saamaan
kirjeitä tuntemattomilta henkilöiltä ja avasi sen sentähden
välinpitämättömästi -- mutta tuskin oli hän nähnyt sen ainoan sanan,
mikä siihen oli kirjoitettu, kun hän hätkähti, tuli kalmankalpeaksi ja
rutisti suonenvedontapaisesti paperia kädessään. Sitten hän avasi sen
taas ja tuijotti siihen kauan, rutisti sen vihdoin kokoon, heitti
uuniin ja sytytti palamaan.

Sitten hän istui kauan kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päänsä
käsiinsä. Kuka -- kuka oli lähettänyt hänelle tämän kirjeen -- kuka oli
lausunut sanan, jota hän ei uskaltanut ajatuksissaankaan lausua? Hänen
mieleensä johtui Julia, mutta hän karkoitti heti tämän ajatuksen -- oli
alhaista, hänen arvolleen alentavaa, epäillä naista syypääksi
sellaiseen tekoon... Julia oli ollut intohimoinen, epätoivoinen --
mutta ei koskaan halpamainen.

Mutta kuka?...

Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tuttavansa, joiden hän tiesi
kantavan kateutta tai kaunaa häntä kohtaan. Mutta hän ei muistanut
ketään, jota hän olisi voinut epäillä syypääksi tähän tekoon. Hän ei
tuntenut ketään, jolla olisi ollut niin halpamainen luonne -- sillä
ainoastaan halpamainen ihminen saattaa menetellä niin kurjasti
intohimojen pyörteessä. Intohimot ahdistavat kaikkia, mutta ainoastaan
kunnottomissa ihmisissä ne ilmenevät kunnottomina tekoina. Ja voiko
olla mitään kehnompaa kuin sellainen nimetön kirje, jonka hän oli
saanut?

Jälleen muistui hänen mieleensä Julia... Eikö nainen juuri ole taipuva
sellaisiin rikoksiin -- eikö nainen juuri salakavalasti hyökkää
uhrinsa kimppuun?...

Hän oli niin kiihdyksissä, kun hän tullessaan päivällispöytään tapasi
Doran ja lapset, että hän tuskin saattoi tervehtiä heitä
luonnollisesti. Pienokaiset puhelivat kuten tavallisesti ja Dorakin oli
hyvin iloinen ja vilkas. Hän oli hyvin sievä uudessa, hienossa
syyspuvussaan, tukka kammattuna tavalla, joka sopi hänelle erinomaisen
hyvin. Eugen katseli salavihkaa vaimoaan ja hänen kauneutensa herätti
hänessä raivoa ja mustasukkaisuutta, joka sai veren pakenemaan hänen
kasvoiltaan..

"Mitä nyt, Eugen, voitko pahoin -- olet niin kalpea", sanoi Dora äkkiä
katsellen häntä osaaottavasti, "eikä sinulle näy maistavan ruoka. Onko
syytä olla tuon näköinen, kun on tullut oikeusneuvokseksi?"

Ja hän nauroi hilpeästi ja vallattomasti.

"En voi hyvin", vastasi Eugen jäykästi, "saattaa voida pahoin, vaikka
onkin oikeusneuvos."

"Tietysti, tietysti", vastasi Dora nauraen, "mutta ei kukaan, joka on
oikein iloinen, ota pahoinvointia noin vakavalta kannalta."

Eugen ei vastannut; hän antoi Doran ja lasten pitää huolta puhelusta,
joka näytti luistavan hyvästi, vaikka hän ei ottanutkaan osaa siihen.

Seuraavina päivinä hän vaaniskeli lakkaamatta Doraa, ja mitä enemmän
hän vaaniskeli, sitä epäluuloisemmaksi ja ilkeämmäksi hän tunsi
itsensä. Hänestä tuntui, että kaikessa, mitä Dora sanoi tahi teki, oli
jokin salainen tarkoitus. Miksi pukeutui hän nyt niin huolellisesti --
hän ei ollut koskaan pukeutunut niin aistikkaasti ja huolellisesti kuin
nyt. Miksi oli hänen ilkivaltaisuutensa, joka muuten aina oli
harmittanut häntä, nyt kokonaan hävinnyt?

Tämä hirveä mustasukkaisuus, joka sai hänet halveksimaan itseään,
herätti hänessä alinomaa kauheita näkyjä. Hän ei voinut nukkua öisin,
ja ainoastaan ponnistamalla kaikki voimansa saattoi hän hoitaa
virkatehtäviään. Ja jännitys kasvoi päivä päivältä, hänen sielunsa oli
kuin avoin haava, joka taholta alttiina kavalille hyökkäyksille.

Sitten tuli jälleen nimetön kirje, jossa oli samanlainen, yhtä lyhyt ja
yhtä ilkeä sisällys kuin edellisessäkin -- ja nyt oli isku vielä
ankarampi kuin edellisellä kerralla.

Koko päivän näki Eugen edessään tämän yhden ainoan sanan, aivan kuin
kipeä silmä näkee väreilevän kaikkien esineitten vieressä mustan
pisteen. Kun hän otti osaa asiain käsittelyyn oikeuden edessä, soi tämä
sana koko ajan hänen korvissaan, ja kun tehtiin päätöksiä tärkeissä
jutuissa ja hän yhtä tyynenä kuin tavallisesti lausui mielipiteensä,
ajatteli hän koko ajan yhtä ainoata asiaa: "Kuka on kirjoittanut
sen? ... olenko todellakin petetty aviomies? ... tietääkö kukaan täällä
siitä? Ehkä he kaikki tietävät sen ja juuri nyt nauravat minulle ja
sanonut minua siksi ... siksi, mikä oli kirjeessä..."

Tämä viimeinen ajatus sai hänen ylpeytensä nousemaan sitä musertavaa
häpeän tunnetta vastaan, joka oli vallannut hänet. Hän piti itseään
niin häväistynä, että hän olisi tahtonut piiloittautua kaikkien
katseilta. Mutta nyt hänen täytyi olla, kuin ei hän olisi välittänyt
mistään, hänen täytyi turvautua ylpeyteensä ja ottaa avukseen jäykkä,
kopea tapansa kaikkea sitä pilkkaa vastaan, jota hän oli huomaavinaan
kaikkialla. Ja hänen ystäviensä ja tuttaviensa mielestä oli surullista,
että menestys saattoi tehdä ihmisen niin ylpeäksi, kuin se oli tehnyt
Eugen Blumin.

Mutta miksi ei hän mennyt Doran luo, näyttänyt hänelle kirjettä ja
kertonut avomielisesti synkistä epäilyksistään? Hän naurahti
katkerasti, tehdessään itselleen tämän kysymyksen, mikä ei ensinkään
sopinut etevälle lakimiehelle. Mikä eroittaa ihmiset toisistaan? Sitä
eivät koskaan tee ulkonaiset tapahtumat -- ne ovat vain seurauksia
siitä, mikä on kauan mielessä kytenyt -- sen tekevät salaiset, jäytävät
voimat sydämen sisimmässä. Oikeastaan oli hän aina epäillyt Doraa --
silloinkin, kun tunnusti rakkautensa ... ja hänen epäilyksensä oli
kasvanut ... kasvanut ... ja tämä epäilys se nyt eroitti heidät.

"Menetkö ulos tänä iltana, kuten tavallisesti?" kysyi Dora eräänä
perjantaipäivänä päivällistä syödessä.

Hän puhui teeskennellyn välinpitämättömällä äänellä eikä puhuessaan
katsonut Eugeniin, vaan salvettirenkaaseen, jota pyöritteli vasemmalla
kädellään.

"Menen", vastasi Eugen lyhyesti, "miksi sitä kysyt?"

"Muuten vaan, vanhan tavan mukaan... Jos olet poissa iltaan asti, menen
ehkä käymään kotona..."

Eugen tunsi että hän ei puhunut totta, mutta vastasi yhtä lyhyesti ja
välinpitämättömästi kuin äsken:

"Nils Vestren ja minä olemme päättäneet revisioonin jälkeen syödä
illallista Oopperakellarissa."

"Vai niin -- no sitten et tule kotiin ennenkuin myöhään illalla."

Dora nauroi. Eugenin mielestä oli hänen naurunsa teeskenneltyä ja
typerää, ja hänessä heräsi niin ankara viha, että jollei hän olisi
hillinnyt itseään, olisi hän saattanut lyödä Doraa vasten kasvoja.

"Mitä sinä naurat?" kysyi hän ärtyisästi ja katseli Doraa tavalla,
jonka olisi pitänyt viedä häneltä naurunhalun.

"Enpä oikein tiedä itsekään", vastasi Dora vallattomasti, "nauran usein
ilman mitään syytä ... mieleeni juolahtaa niin hullunkurisia
ajatuksia..."

"Silloin on parasta että koetat hillitä itseäsi", sanoi Eugen kylmästi,
"muut ihmiset eivät voi nauttia sukkeluuksistasi yhtä paljon kuin sinä
itse."

"Niinpä niin -- unohdin sen", vastasi Dora yhtä vallattomasti kuin
äsken.

Eugen ei vastannut, ja pikku tytöt, jotka olivat kaiken aikaa puhelleet
ja lörpötelleet keskenään, saivat nyt yksinään ylläpitää keskustelua.

"Miten ikäväksi Eugen on tullut", ajatteli Dora, "ukko Penn sanoo, että
hänestä vielä kerran tulee valtioneuvos -- minkälaiseksi hän sitten
tuleekaan, kun hän jo oikeusneuvoksena on näin ikävä!"

Kuuden aikaan lähti Eugen kotoa; hän sanoi kylmästi hyvästi Doralle,
mutta Dora suuteli häntä huolettomasti ja ihmetteli vieläkin, miten
masentavan vaikutuksen oikeusneuvoksen arvo oli tehnyt hänen mieheensä.

Heti kun Eugen oli mennyt, juoksi Dora huoneeseensa ja alkoi pukeutua.
Hän avasi tukkansa ja laitteli sitä useilla eri tavoilla, ennenkuin sai
sen mielensä mukaiseksi. Hän katseli kuvaansa peilissä ja hymyili
tyytyväisenä, nähdessään miten kaunis hän oli. Sitten hän pukeutui
toiseen pukuun, joka oli hyvin yksinkertainen, mutta joka sekä värinsä
että kuosinsa puolesta sopi hänelle erittäin hyvin.

Sitten hän meni lastenkamariin ja leikki ja puheli ja lauloi pikku
tyttöjensä kanssa, kunnes heidät pantiin nukkumaan; kun lapset olivat
sängyssä, meni hän toisen luota toisen luo ja luki iltarukouksen heidän
kanssaan. Sitten alettiin sanoa hyvää yötä ja sitä kesti siksi, kunnes
palvelustyttö tuli sisään ja ilmoitti, että eräs herra oli jättänyt
korttinsa ja kysyi, saisiko hän tavata oikeusneuvoksetarta.

"Käskekää hänen tulla sisään", sanoi Dora, otettuaan vastaan kortin,
jonka palvelustyttö ojensi hänelle. Sitten hän suuteli useita kertoja
kiihkeästi pikku tyttöjään ja riensi ulos, viitaten kädellään lapsille,
jotka innokkaasti huusivat: "Hyvää yötä, äiti kulta ... hyvää yötä ...
nuku hyvin, rakas äiti..." ja heittivät hänen jälkeensä sormisuukkosia.

Kun Dora tuli saliin, joka oli etehisen toisella puolella, vastapäätä
lastenkamaria, oli siellä hyvin hienosti puettu nuori mies, pitkässä
takissa ja silinterihattu kädessä; hän kumarsi syvään Doralle,
hymyilevillä kasvoilla kunnioittava ja ihaileva ilme. Hänellä oli
lempeät, haaveksivat silmät ja täyteläiset, hieman aistilliset huulet,
ja piirre suun ympärillä oli epämääräinen ja epäluotettava.

Dora ojensi hänelle kätensä ja tervehti häntä luontevasti ja iloisesti
kuin vanhaa tuttua ikään.

"Istukaa", sanoi hän ystävällisesti, "ettepä tosiaankaan tullut liian
aikaisin..."

"Oh -- rouva Blum ... oikeusneuvoksetar..."

"Ei, ei, älkää toki käyttäkö tuota pitkän pitkää nimitystä, olkaamme
kuten kesällä..."

Ja hän nauroi ilman mitään aihetta, kuten hänen toisinaan oli tapana
tehdä; tämä nauru harmitti aina Eugenia.

"Ei ole minun syyni, että olen ollut kauan tulematta", jatkoi vieras,
"minulla on ollut liian ikävä -- ja silloin ei aina tiedä, mitä pitää
tehdä..."

"No, minkälaista oli kylpylaitoksessa minun lähdettyäni?" keskeytti
Dora nopeasti.

"Hirveätä... Tiedättekö, minkälaista on metsässä, kun lintujen laulu on
tauonnut? Sellaista oli kaikkialla. Kukaan ei tahtonut mennä
seurusteluhuoneeseen, missä sävelenne olivat kaikuneet. Oi, rouva Blum
-- teidän laulunne ... ehkä saattaisi unohtaa teidät itsenne ... en
tiedä ... mutta ei koskaan teidän lauluanne..."

Dora punastui ja pudisti päätään -- kumpikaan heistä ei tietänyt,
mille.

"Ette voi aavistaa, miten suuri vahinko on, että niin harvoin laulatte
suuremmalle yleisölle", jatkoi vieras, vetäen tuolinsa lähemmäksi
Doraa, liike, joka sai Doran vetäytymään huomaamattomasti taaksepäin,
"muutamat ihmiset ovat saaneet osakseen liian paljon onnea, ja niihin
kuulutte te. Teidän ei pitäisi olla naimisissa, kytkettynä kotiin,
teidän pitäisi laulaa koko maailmalle, ja koko maailma ihailisi teitä."

Nämä sanat eivät olleet pelkkää imartelua; katse, jonka nuori mies loi
Doraan, säteili vilpitöntä ihastusta.

Dora vuoroon punastui, vuoroon kalpeni. Ei ollut toista tapaa, jolla
saattoi niin helposti voittaa hänen sydämensä, kuin puhumalla hänen
laulustaan ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Sitä tietä olivat Eugen ja
hänkin kerran yhtyneet. Nyt oli hän koko kesän, joka kerran kun oli
laulanut, kuullut lauluaan kehuttavan, ja tänä hetkenä hän tunsi
ihastusta, joka hurmasi hänet.

Niin, ehkä oli hän väärällä uralla, ehkä olisi hänestä voinut tulla
taiteilijatar, suuri, kuuluisa laulajatar, jonka nimen jälkimaailmakin
olisi muistanut... Hän tunsi tuskallista ahdistusta, tuntui, kuin
jotain olisi ainaiseksi mennyt hukkaan...

"Te liioittelette", kuiskasi hän levottomana ja hämillään, peläten,
että toinen ei panisi vastaan, "onhan minulla kaunis ääni, mutta se
sopinee parhaiten laulujen laulamiseen pienokaisilleni..."

"Siihen se tietysti sopii erinomaisesti, sitä en ensinkään epäile.
Mutta sopivin paikka sille olisi konserttisali tahi teatteri. Jos
tietäisitte, miten monen olen kuullut sanovan samaa..."

"Oletteko todellakin?" kysyi Dora innoissaan ja ihastuneena.

"Olen kyllä ... tuntijoiden ... arvostelijoiden... Mutta miksi te
todellakaan ette esiinny? Miehellänne ei voi olla mitään sitä vastaan,
että voitatte kultaa ja kunniaa."

Dora purskahti nauruun. Eugenin vaimo esiintyisi julkisesti
laulajattarena! Silloin kaikki Blumin perheen jäsenet saisivat
halvauksen, vieläpä neiti Pilokin.

"Ei, ei, sitä ei kannata ajatellakaan", sanoi hän nauraen ja huokasi
samalla, "mieheni ei sallisi minun laulavan edes seurassakaan, saati
sitten..."

Hän vaikeni äkkiä ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. Hän oli
kuulevinaan äänen, joka syntyi, kun Eugen pisti avaimen etehisen
lukkoon ja avasi oven. Aivan oikein, nyt hän sulki oven, ja...

"Mieheni tulee kotiin!" huudahti Dora lapsellisen pelokkaasti, "ja minä
en ole kertonut hänelle, että te olette täällä ... hän ei siedä
taiteilijoita ... hyvä Jumala, hän tappaa meidät molemmat."

Nuori mies naurahti, mutta hänen oli samalla hieman tukalata olla. Hän
oli nähnyt Eugenin pari kertaa ja hän ajatteli, että jollei tämä
pitänyt taiteilijoista, ei hänkään pitänyt pikkubyrokraateista.

"Hiljaa", kuiskasi Dora kalmankalpeana, "teidän täytyy paeta, sillä jos
hän nyt tapaa teidät, tekee hän meidät kaikki onnettomiksi..."

"Mutta onko hän nyt sellainen Otello?..."

"On kyllä -- kaikki miehet ovat Otelloja... Tehkää nyt niinkuin minä
käsken. Jos viittaan oikealle, menkää ulos ruokasalin ovesta ja
kadotkaa -- jos seison hiljaa paikallani, tulkaa tätä kautta..."

Ja hän juoksi etehiseen vievälle ovelle, avasi sen varovasti ja
kurkisti ulos. Mutta hän oli unohtanut päällysvaatteet, eikä tiennyt,
että Eugen oli jo lukinnut oven salin ja ruokasalin välillä.

"Kas niin, menkää nopeasti -- hyvästi!" kuiskasi Dora, viitaten
ruokasalin oveen. Mutta tuskin oli nuori mies, hämillään ja
kiihdyksissä, laskenut kätensä oven ripaan noudattaakseen Doran käskyä,
kun hän hämmästyneenä peräytyi pari askelta. Mitä tämä oli -- ovi oli
lukittu ulkoapäin ja hän oli kuin hiiri satimessa!

Hänen ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa. Hän pyörähti ympäri ja
koetti näyttää huolettomalta ja välinpitämättömältä, mutta Doran
ulkonäkö ei ainakaan ollut omiaan rauhoittamaan häntä. Hän seisoi kädet
riipuksissa ja silmissä arka ja säikähtynyt ilme kuin pelästyneellä
linnulla.

Samassa astui Eugen sisään etehiseen vievästä ovesta. Jos Dora ja hänen
ihailijansa olivat säikähtyneen näköisiä, oli Eugen sensijaan kylmä ja
tyyni. Hän ei hämmästynyt siitä, mitä sai nähdä, sillä se vahvisti vain
sitä, mitä hän jo kauan oli epäillyt.

Dora koetti olla vapaan ja luonnollisen näköinen ja esittää vieraan
Eugenille, mutta Eugen ei kuunnellut häntä vaan astui hänen sivuitsensa
vieraan luo, joka koetti tervehtiä.

"Herraseni", sanoi hän, "kuka lienettekin, tulen aina kohtelemaan teitä
samalla tavalla."

Hän tarttui nuorta miestä kaulukseen ja työnsi hänet ovea kohti.

"Herra oikeusneuvos ... minä ... minä panen vastalauseen sellaista
kohtelua vastaan ... rouvanne on ottanut minut vastaan, ja..."

Mutta Eugen ei kuunnellut hänen puhettaan. Hänen hieno, kapea kätensä
puristi toista takinkauluksesta kuin rautaruuvi ja heitti hänet kuin
rukkasen etehiseen. Sitten hän avasi ulko-oven, osoitti hänelle
portaita ja sanoi tyynellä, jääkylmällä äänellä:

"Olkaa hyvä ja poistukaa täältä niin pian kuin mahdollista, jos ette
tahdo että heitän teidät portaita alas."

Hän otti vieraan hatun ja takin, ojensi ne hänelle ja sulki kiireesti
oven hänen jälkeensä...

Dora kirkasi pelosta, kun Eugen palasi saliin. Hän oli kalmankalpea ja
hänen silmissään oli outo, kylmä kiilto -- Dora ei ollut koskaan nähnyt
häntä sellaisena. Hän oli äärimmilleen kiihoittunut, hän oli kuin
polttava, hehkuva rautainen ase.

"Selvitykseni sinun kanssasi ei kestä kauan", sanoi hän lyhyesti,
"miten paljon tahdot vuotuista eläkettä?"

Dora tarttui molemmin käsin päähänsä.

"Oi, Jumalani ... tarkoitatko ... tarkoitatko ... että meidän on ...
erottava..."

Eugen nauroi kylmästi ja ilkeästi.

"Tietysti. Sehän on itsestään selvä."

Doran silmiin tuli hätääntynyt, tuskallinen ilme ja hän ojensi
hapuillen kätensä, ikäänkuin etsiäkseen tukea.

"Asia ei ole niin, kuin luulet ... vannon, että se ei ole niin."

"Minulla ei ole syytä uskoa sinua. Koko avioliittomme ajan olet
valehdellut minulle..."

"Vannomalla vakuutan, että hän on vieras minulle ... hän ihailee
lauluani ... hän ... piti ehkä vähän ulkonäöstäni ... mutta hän ei
merkitse minulle sen enempää... Olen ehkä haaveksinut hieman ... me
lauloimme yhdessä ... kerran on hän suudellut kättäni ... siinä kaikki.
Tiedän, että et pidä taiteilijoista ... siksi en uskaltanut kertoa
sinulle, että hänen piti tulla tänne ... sinähän olet ollut niin kova
ja paha minua kohtaan..."

Hän loi alas silmänsä salatakseen esiinpyrkiviä kyyneleitä. Hän oli
sinä hetkenä niin puhtaan ja viattoman näköinen, että hänen näkönsä oli
kuin lievittävää palsamia Eugenin kiihtyneelle mielelle.

"Koetan uskoa sinua", sanoi Eugen lempeämmin, "mutta liittomme on joka
tapauksessa purettu. Olin asettanut suhteemme niin korkealle, pidin sen
niin pyhänä, että vähempikin kuin kaikkein törkein rikos riitti
tekemään sen tyhjäksi silmissäni."

Dora katsahti äkkiä ylös.

"Etkö _sinä_ sitten koskaan ole rikkonut sitä?" kysyi hän matalalla
äänellä, ja hänen silmissään välähti kuin uhmaa.

"En, uskallan sanoa, että en ole. Yksikään mies ei ole asettanut
avioliittoa korkeammalle, kuin minä tein, pyytäessäni sinua vaimokseni,
ja kukaan ei ole hartaammin kuin minä halunnut tehdä vaimoaan
onnelliseksi. Mutta minä en ole koskaan huomannut sinun haluavan samaa,
en milloinkaan, en edes avioliittomme alku-aikoina ole tuntenut, että
sinun hartain halusi olisi tehdä miehesi onnelliseksi. Hitaasti, mutta
varmasti on sinun itsekkäisyytesi tappanut rakkauteni, ja kun nyt sinun
ajattelemattomuutesi, -- käyttääkseni niin lievää sanaa -- on mennyt
niin pitkälle, että annat liehakoida itseäsi kylpypaikoissa ja käytät
hyväksesi minun poissaoloani ottaaksesi vastaan herroja, valehdeltuasi
ensin minulle -- silloin on mielestäni parasta, että eroamme."

Doran kasvoille nousi hehkuva puna ja hänen silmissään välähti salama.

"Hyvä, olkoon niin!" huudahti hän äkkiä uhmaten ja intohimoisesti,
"tiedän, että rakkautesi on loppunut ... tiedän sen ... sitä
ei sinun tarvitse kertoa ... sen tappoivat sellaiset vähäpätöiset
asiat, kuin että suola-astia ei ollut esillä, tai että ikkunaverho
ei ollut alhaalla, kun aurinko paistoi ... tai että... Miksi otit
minun vaimoksesi? Miksi et ennemmin hankkinut itsellesi hyvää
taloudenhoitajatarta? Miksi vaadit, että minä olisin täydellinen?
Luuletko, että kukaan maailmassa on täydellinen? Runoutta ja laulua ja
kauneutta ja iloa ... kaikkea sitä sinä tahdoit ... tehdä kotisi
yrttitarhaksi, missä kaikki kukoistaisi vain sinua varten... Ja sitten
olisi minun pitänyt olla sinun taloudenhoitajasi ... ruokkia sinua
hyvällä ruualla ... parsia liinavaatteita kuten äitisi ja neuloa
koniompeluja, kuten sisaresi ja kutoa sukkaa kuin vanha Pilo ja ...
ja..."

Hän puhui kovalla, värisevällä äänellä ja hänen silmänsä säihkyivät
tulta. Mutta Eugen katseli häntä vain pilkallisesti hymyillen.
Kumpikaan heistä ei tänä hetkenä voinut väistyä tuumaakaan, he eivät
tunteneet muuta kuin palavaa vihaa ja halua puolustaa itseään ja
todistaa toisen olevan väärässä.

Äkkiä molemmat hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan oveen päin. He
olivat unohtaneet, että ovi oli auki, ja että heidän kiihkeät, vihaiset
äänensä saattoivat kuulua läpi koko huoneuston.

Kynnyksellä seisoi Mai pitkässä yöpaidassaan, vaaleat kiharat hulmuten
pienten, hienopiirteisten kasvojen ympärillä. Hän seisoi hetken aikaa
liikkumattomana ja katseli ihmetellen ja kauhuissaan vuoroon isää,
vuoroon äitiä. Sitten hän meni hitaasti heidän luokseen, tepsutellen
pienillä, paljailla jaloillaan, ja hänen hento ruumiinsa keinui kuin
kukanvarsi.

"Miksi te riitelette?" kysyi hän moittivalla äänellä.

Kumpikaan heistä ei voinut vastata. Dora tuli purppuranpunaiseksi ja
kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Eugen tuli vieläkin kalpeammaksi
ja puristi kovasti sohvan selkämystä, johon nojasi. Hän ei voinut
kohdata pikku tyttönsä katsetta, hän tuijotti itsepäisesti hänen
kiharoihinsa ja toisteli mielessään: "Miten -- miten olen tullut
siihen, että tunnen itseni rikolliseksi oman lapseni edessä?"

Pikku Mai kiipesi sohvalle, kiersi toisen kätensä Eugenin ja toisen
Doran kaulaan ja taivutti heidät toistensa puoleen.

"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä", sanoi hän
juhlallisesti, "suudelkaa nyt toisianne!"

Ja hän painoi heidän päänsä yhteen ja pakoitti heidät suutelemaan
toisiaan. Sitten hän eroitti heidät toisistaan ja katseli heitä
kysyvästi. Hänen kasvoillaan oli niin surullisen ajatteleva ilme, joka
ei ensinkään sopinut hänen nuorelle ijälleen, että sekä Eugen että Dora
unohtivat kaikki muut ajatukset ja heidät valtasi hämärä, tuskallinen
aavistus.

"Olemme, olemme", vastasi Dora nyyhkyttäen, "rakas pikku tyttöseni ...
anna anteeksi isälle ja äidille..."

Ja hän painoi tyttösen rintaansa vasten ja peitti itkien hänen kasvonsa
suuteloilla.

Mutta Eugen ei voinut puhua sanaakaan; hän otti Main syliinsä, kietoi
pitkän yöpaidan hänen ympärilleen ja kantoi hänet takaisin
lastenkamariin. Main toinen käsi oli silloin hänen kaulassaan, mutta
tyttönen ei painautunut häntä vasten kuten hänen tapansa oli, hän
tuijotti suoraan eteensä kuin olisi hän miettinyt selittämätöntä
arvoitusta. Eugen olisi mielellään antanut vaikka elämänsä, jos olisi
tänä hetkenä saanut tuntea Main helliä hyväilyjä ja kuulla hänen, kuten
tavallisesti, kuiskailevan: "pikku, pikku isä", mutta hänen oli
mahdotonta saada sanaakaan suustaan; hän pani vain Main vuoteeseen,
peitti hänet huolellisesti ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.

Hän tahtoi olla yksin; tämä oli katkerin hetki hänen elämässään;
hänestä tuntui, että hän oli kadottanut sekä vaimonsa että lapsensa --
Doran ja hänen suhteensa ei enää voinut tulla entiselleen, ja Mai ei
enää koskaan voisi rakastaa ja kunnioittaa isäänsä...

Mutta Dora istui yhä vielä salissa, pää käsien nojassa, ja nyyhkytti
hiljaa. Mitä pahaa oli hän tehnyt, että näin suuren surun ja häpeän
piti tulla hänen osakseen? Ensi kerran elämässään toivoi hän kuolemaa
-- mitäpä elämällä enää oli hänelle annettavaa, hänen miehensä ei enää
rakastanut häntä, hän oli äsken juuri vieraan edessä häväissyt häntä,
ja -- mikä oli pahinta -- hän oli tehnyt omalle lapselleen pahaa, jota
ei milloinkaan enää voisi korjata. Hän ei koskaan, koskaan voisi
unohtaa ilmettä Main silmissä -- hänestä tuntui, kuin nuo lapsensilmät,
joissa oli kuvastunut niin syvä suru, eivät enää koskaan saisi takaisin
entistä iloista ilmettään... Hän oli pienessä lapsensielussa herättänyt
eloon jotain ... jotain, jonka olisi pitänyt saada vielä kauan
uinua ... hän oli herättänyt sen liian aikaisin ... hän, lapsen oma
äiti...

Hän nousi, pyyhki kyyneleet silmistään ja hiipi lastenkamariin
katsomaan, joko Mai nukkui.

Pikku tyttöjen vuoteen takana paloi yölamppu, jonka valo pehmeänä ja
hillittynä lankesi pienten nukkujain pörröisille päille. Dora seisoi
hetkisen liikkumattomana, katsellen lapsiaan. Mai oli jo nukkunut; hän
makasi pää käännettynä sivulle päin, niin että hänen kasvonsa -- jotka
olivat aivan kuin Eugenin -- kuvastuivat selvästi päänalusta vasten;
Sonja ja Gertrud makasivat selällään ja tuhisivat, ja pikku Märta oli
kuin sotkuinen kerä, josta näkyi vain vaaleat kiharat, punaiset posket
ja valkoiset, palleroiset jäsenet.

Miten kauniita he olivat -- Dorasta tuntui, että hän ei ollut
milloinkaan nähnyt heitä niin viehättävinä kuin tänä hetkenä. Epätoivo,
jota hän viimeksi kuluneina tunteina oli kokenut, sai hänet pitämään
tätä suloista suruttomuutta, tätä paisuvaa kevätvoimaa jonakin
ihmeellisen kauniina ... jonakin, joka muistuttaa auringonnousua, kun
kaste kimaltelee ja elämän ihanuus avautuu ihmiselle synkän, unettoman
yön jälkeen...

Hän meni toisen luota toisen luo ja suuteli heidän lämpöisiä poskiaan
ja hymyili kuullessaan, miten he puhkivat kääntyessään puolelta
toiselle ja nähdessään, miten he kohottivat silmäluomiaan, sulkeakseen
ne heti jälleen. --

Näky oli niin ihastuttava, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun.
Äidinrakkaus heräsi voimakkaana hänen rinnassaan, hän risti kätensä
kuin nähdessään jotain pyhää ja seisoi kauan vaipuneena lastensa
katselemiseen.

Äkkiä hän hätkähti, kuin olisi aave kohonnut hänen eteensä. Erota ...
olihan hän sanonut, että heidän piti erota ... heidän ... isän ja
äidin...

Hän oli kuulevinaan pikku Main lempeällä, nuhtelevalla äänellä sanovan:
"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä..."

Ja hän puhkesi itkuun ja suuret, katkerat kyyneleet putoilivat pienille
suloisille kasvoille, joita hän äsken kuohuvan äidinrakkauden vallassa
oli suudellut. Hyvä Jumala -- miten oli Eugen saattanut lausua
sellaisia sanoja ... ja miten oli hän itse hetkeksikään saattanut uskoa
niitä...

Erota ... miten voi erota, kun on yhdessä antanut elämän neljälle
pienelle lapselle ja on luvannut yhdessä hoitaa heitä ja antaa heille
joka päivä aamu- ja iltasuukkosen isältä ja äidiltä? Sehän on
mahdotonta -- mahdotonta.

Ja uusia, ihmeellisiä ajatuksia heräsi hänessä. Mitä on se, kun ihminen
rakastaa -- rakastaa niin kuin Eugen ja hän kerran rakastivat? Eikö se
ole sitä, että tuntee kaiken, mikä elää ja liikkuu sydämessä, niin
sanomattoman suurena ja voimakkaana, että se pyrkii esille, sytyttämään
uutta elämää? Mutta silloinhan elää itsekin sen uuden elämän mukana,
elää sen mukana ijankaikkisesti... Oi, miten suurelta ja ihmeelliseltä
se hänestä tuntui... Hän ja Eugen elivät näissä neljässä pienessä
olennossa ... kaikki, kaikki heissä oli vain häntä ja Eugenia... Ja kun
Eugen ja hän kerran kuolevat, jatkuu heidän elämänsä heidän
lapsissaan... Ja kun nämä tulevat suuriksi ja saavat omia pieniä lapsia
-- yhäti elävät Eugen ja Dora uuden elämän mukana... Oi, elämä ...
ihmeellinen, ihana elämä loputtomine, äärettöminä näköaloinesi! Ja
kesken tuskansa ja surunsa hän tunsi äkkiä huumaavaa iloa elämän ja
ikuisuuden ihanuudesta... Ei, eihän voinut erota, kun oli niin yhtynyt
-- vaikka he matkustaisivat maailman ääriin asti, päästäkseen näkemästä
toisiaan, eläisivät he sittenkin yhdessä lapsissaan. Kun kaksi ihmistä
on kerran rakkaudessa antanut itsensä toinen toiselleen, eivät he enää
voi erota -- se on rakkauden taivas ja helvetti.

Nyt ymmärsi hän paremmin kuin koskaan ennen, miksi Eugen asetti
avioliiton niin korkealle, hän ymmärsi, miksi Eugen kerran oli
lausunut: "Avioliitto on minulle sakramentti, ja jos se saa tahran, on
koko minun elämäni hukassa." Silloin oli hänestä tuntunut, että Eugen
liioitteli, haaveili -- mutta ei nyt enää.

Ja hänen oma pikku tyttärensä oli opettanut hänelle tämän.

"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä..."

Hän polvistui Main vuoteen ääreen ja alkoi rukoilla hiljaa. Ja tuska,
jota hän oli tuntenut, muuttui iloiseksi, ihanaksi toivoksi. Kaikki
tulisi jälleen hyväksi... Eugen antaisi hänelle anteeksi -- hän
rakastaisi lapsiaan, eläisi heidän hyväkseen, hoitaisi kotiaan, pitäisi
sen siistinä, järjestyksessä ... hänestä tulisi oikea "rouva
Täydellinen".

Ja hän hymyili toivehikkaasti ja hänen sydämensä oli täynnä hyviä,
jaloja päätöksiä ja uskoa tulevaisuuteen.

Hän nousi ylös ja meni miehensä luo. Mennessään hän rukoili lapsellisen
innokkaasti: "Hyvä Jumala, älä anna hänen olla paha minulle, anna hänen
tuntea yhtä paljon rakkautta kuin minä tunnen! Miten on mahdollista,
että äsken saatoin olla niin vihainen ja sanoa niin pahoja sanoja --
minusta tuntuu, kuin yksikään paha ajatus ei enää saattaisi herätä
minussa..."

Kun hän tuli Eugenin luo, istui tämä kirjoituspöytänsä ääressä, selkä
oveen päin; hän ei liikahtanutkaan, kun Dora astui sisään.

Dora meni hiljaa hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
kuiskasi:

"Eugen, tahdotko Main tähden antaa anteeksi, mitä on tapahtunut,
tahdotko antaa anteeksi, että olen ollut niin huolimaton ja
epäluotettava ja... Tahdotko antaa anteeksi minulle kaikki -- lupaan
tästälähin tulla toiseksi, paremmaksi ihmiseksi."

Hänen katseensa oli kainon hellä ja säteilevä; Eugenin katse oli
synkkä, ja hän vastasi matalalla äänellä:

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa... Main tulee antaa
anteeksi ... sinulle ... minulle ... meille molemmille."

"Main tähden -- Main tähden saamme kaikki anteeksi, ja kaikki on
tuleva toiseksi. Koettakaamme rakkaudessa, Eugen, koeta kärsiä Dora
parkaasi ... tiedänhän, miten huono olen ja aina tulen olemaan sinun
sukusi rinnalla ... mutta Main tähden..."

Hän katsoi Eugeniin hellästi ja painoi hyväillen poskensa hänen
poskeansa vasten. Mutta Eugen ei vastannut hänen hyväilyynsä. Hän
puristi vain heikosti hänen kättään ja hymyili väsyneesti.

"Mikä on tapahtunut, sitä ei voi enää muuttaa", sanoi hän, "Main
rakkautta ja kunnioitusta emme saa enää koskaan takaisin. Mutta
koettakaamme unohtaa se, mikä on mennyt, ja koettakaamme elää niin,
että meidän ei enää tarvitsisi hävetä lastemme edessä."

"Meidän tulee tehdä vielä enemmän, Eugen", sanoi Dora yhtä hellästi
kuin äsken, "sinä et saa enää olla ankara ja epäystävällinen minua
kohtaan. Muista Main sanoja: 'isien ja äitien pitää aina olla hyviä
ystäviä'. Koettakaamme noudattaa pikku tyttömme kehoitusta."

"Niin, koettakaamme..."

Ja hänen kasvojensa ankara ilme suli surumieliseen hymyyn, ja hän veti
vaimonsa luokseen ja silitti hyväillen hänen poskeaan.



XVII.


Siitä päivästä alkaen Dora teki, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt:
hän koetti koko sydämestään noudattaa Eugenin toivomuksia. Siksi
tapahtuikin ensimäisen kerran, että hänen yrityksensä onnistui. "Rouva
Täydellistä" ei hänestä tosin koskaan tullut -- eikä olisi voinutkaan
tulla -- hänen liinavaatekaappinsa ja laatikkonsa, hänen keittiönsä ja
ruokasäiliönsä eivät olisi koskaan voineet kestää vanhan rouva Blumin
arvostelua, ja niin säännöllinen järjestys kuin Blumien kodissa ei
hänen kodissaan koskaan vallinnut.

Mutta se ei merkinnyt paljoa, sillä huolimatta ulkonaisesta
vajavuudesta tunsi Eugen, että hän koetti tulla paremmaksi; sen saattoi
nähdä yhtä selvästi kuin voi kuulla ihmissydämen tykyttävän huonon ja
puutteellisen puvun alla, kun vaan kuunteli sitä. Kun Eugen näki, miten
lapsellisen innokkaasti Dora koetti tulla hyväksi perheenemännäksi ja
parantaa vikojaan, ajatteli hän: "Ehkä olisi hän jo aikoja sitten
tehnyt tämän, jos olisin ollut hellempi ja ystävällisempi häntä
kohtaan." Ja Dora ajatteli: "Onkohan hän aina huomannut sen? Minun
huolimattomuuteni ja uhmailuni ja luottamuksen puutteeniko lienee
tehnyt hänet niin ankaraksi minua kohtaan? En tiedä ... mutta minusta
tuntuu, kuin olisi kaikki toisenlaista nyt kuin ennen."

Siten he nyt tulivat rakkauden taikavoiman kautta yhä lähemmäksi
toisiaan, sensijaan, että he ennen itsekkäisyytensä kautta olivat
joutuneet yhä kauemmas toisistaan. Ja sensijaan että he ennen olivat
etsineet ja liioitelleet toistensa vikoja, koettivat he nyt olla
näkemättä virheitä ja etsivät innokkaasti hyviä päätöksiä ja
ystävällisiä ajatuksia, joita puhkeili heidän ympärillään kuin kukkia
keväällä.

Mutta vasta kun Dora todenteolla alkoi noudattaa järjestystä ja koetti
olla suora ja tosi Eugenia kohtaan, huomasi hän, miten vaikeata se oli.
Eugen oli täsmällinen kuin kello; jos hän lupasi toimittaa jotain
määräajalla, tapahtui se, ja jos hän antoi jonkin tiedon, oli se oikea
-- kaikki tämä oli yhtä varmaa kuin että kello löi kaksitoista, kun
viisarit olivat kahdentoista kohdalla. Ja miten paljon saikaan Dora
taistella, ollakseen edes jossain määrin hänen kaltaisensa!

Dora ei katsonut koskaan kelloa, hän unohti usein sekä ajan että paikan
laulaessaan, haaveksiessaan, miettiessään kaiken maailman asioita, kun
sillävälin kello löi ja aika kului. Ja miten vaikeata hänen olikaan
toisinaan olla käyttämättä pientä viekkautta, kun hänen piti saada oma
tahtonsa ajetuksi läpi, tahi puhua vilpittömästi ja kiertelemättä, kun
kierteleminen oli edullista hänen pyrinnöilleen. "Me olemme erilaiset
kuin tuli ja vesi", ajatteli hän, "on yhtä luonnollista, että hän elää
kellonmäärän mukaan ja inhoaa kaikkia, jotka eivät ole täydellisiä,
kuin että vesi sihisee, tullessaan tekemisiin hillittömän tulen kanssa
-- ja minun on yhtä välttämätöntä saada elää vapaana, saada liehua
mieleni mukaan ja leikkiä veden kanssa, kuin liekin nousta ylöspäin.
Mutta meidän ei tule kulkea omia teitämme; on olemassa jotain
korkeampaa -- korkeampaa -- missä tuli ja vesi yhtyvät, tulevat
yhdeksi."

Mutta saavuttaakseen tätä "korkeampaa", joka loi uutta valoa hänen
elämäänsä ja yksinäisinä hetkinä täytti hänet salaisella onnella,
jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, ei hän ainoastaan
koettanut tulla hyväksi vaimoksi Eugenille, vaan myöskin kiihkeästi
halusi saada pikku Main mielestä hävitetyksi muiston siitä illasta,
jolloin hän oli nähnyt isän ja äidin seisovan vihollisina toisiaan
vastaan.

Sillä hänen mielestään ei Mai enää sen illan jälkeen ollut samanlainen
kuin ennen. Hänen kasvonsa eivät enää säteilleet päivänpaistetta, ja
hänen silmissään ei enää ollut sama iloinen, huoleton lapsenkatse kuin
ennen. Ja sen katseen, jonka Eugen ja hän olivat karkoittaneet, sen
tahtoi Dora saada esiin jälleen, sen vuoksi hän taisteli itsensä
kanssa, kaikkia vikojaan ja puutteitaan vastaan, taisteli, jottei
Eugenin enää milloinkaan tarvitsisi olla vihaisen ja tyytymättömän
näköinen eikä Main enää milloinkaan tarvitsisi nähdä muuta kuin iloa ja
sopusointua kodissaan.

Mutta tämän pyrkimyksen ohella vaivasi häntä samalla tuskallinen
aavistus, jota hän ei voinut karkoittaa. Iltasin, kun lapset olivat
paneutuneet maata ja hän oli lukenut rukouksen heidän kanssaan, näytti
hänestä, kun hän seisoi katsellen heitä, kuin tämä aavistus olisi
saanut muodon, se laskeutui synkkänä varjona Main vuoteelle ja hän
väänteli käsiään, tuntien ahdistavaa tuskaa. Ja unessa tämä aavistus
ilmeni synkkinä, kummallisina kuvina, joiden muisto sitten päivällä
seurasi häntä kuin surumielinen sävel.

Hän ajatteli, mahtoivatko Eugeniakin vaivata samanlaiset ajatukset. Hän
oli kyllä synkkä ja alakuloinen -- synkkä ja alakuloinen, vaikka he
eivät olleet koskaan olleet niin onnellisia keskenään kuin nyt. Eikä
hän myöskään leikkinyt lasten kanssa kuten ennen. Hän oli ystävällinen,
lempeä, paljon vähemmän vaativa kuin ennen, mutta hän ei näyttänyt
onnelliselta.

"Tiedätkö, Eugen", sanoi Dora eräänä iltana, kun he istuivat yhdessä,
"on eräs ajatus, joka ei anna minulle rauhaa. Olisin mielelläni
tahtonut salata sen, tukahduttaa sen, mutta en voi -- ja on niin
raskasta kulkea yksin ajatuksineen..."

Eugen ei vastannut, mutta hän ymmärsi heti, että Dora nyt aikoi puhua
juuri siitä, mitä hän itsekin aina ajatteli.

Dora katsahti Eugeniin.

"Luulen, että Mai otetaan meiltä pois", kuiskasi hän.

Eugen kohautti olkapäitään ja vastasi tylysti:

"Miksi vaivaat itseäsi synkillä ajatuksilla? Se on niin naisten
tapaista, heillä täytyy aina olla takeita tulevaisuudesta, muuten ei
heidän ole hyvä olla... Jos heillä ei ole oikeita suruja, nauttivat he
kuvitelluista... Eihän meillä ole syytä pelätä, onhan tyttö terve ja
reipas..."

Mutta hänen puhuessaan tulivat hänen kasvonsa yhä kalpeammiksi ja hänen
äänensä yhä kovemmaksi ja karkeammaksi. Dora hymyili surumielisesti;
hän tiesi hyvin, mitä tämän teeskennellyn välinpitämättömän puhetavan
alla piili.

"Enpä oikein osaa sanoa, miksi sitä ajattelen, mutta voin vakuuttaa,
että se ei ole kärsimyksistä nauttimista; se ei ole minun tapaistani,
vaikka olenkin nainen. Kenties on äkillinen heräämiseni tehnyt minut
niin selvänäköiseksi", lisäsi hän miettivän näköisenä.

"Heräämisesi?"

"Niin, sillä minä nukuin ennen, nukuin siihen hetkeen saakka, jolloin
seisoin lasteni vuoteitten ääressä tuona iltana ja ajattelin, että --
että minun pitäisi erota heistä. Silloin heräsin, pääsin selville
itsestäni ... sinusta ... meidän suhteestamme ... koko elämästä.
Kerronko sinulle, minkälaista unta näin viime yönä, tahdotko kuulla ...
tiedäthän, että minä ja koko sukumme näemme tosia unia -- muistatko,
minkälaista unta näin ennenkuin Sonja syntyi ja ennenkuin isäsi kuoli?"

"Muistan ... en", vastasi Eugen lyhyesti ja kiihtyneenä.

"Minusta tuntui, että sinä ja minä seisoimme yhdessä korkealla
vuorella", alkoi Dora, katsomatta Eugeniin, "allamme oli laakso, ja
ympärillämme oli paljon ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Laaksossa
juoksenteli pieni hevonen, pieni kaunis varsa, joka piehtaroi
nurmikolla ja hirnui ilosta. 'Miten suuresti se nauttiikaan
vapaudestaan', ajattelin minä, 'ja kuitenkin se on niin hyvä ja
tottelevainen, että jos joku huutaa sitä luokseen, tulee se heti. Oi,
jospa ei kukaan huutaisi sitä!' Ymmärsin niin selvästi, että se nautti
yli kaiken vapaudestaan, mutta oli kuitenkin niin tottelevainen...
Samassa kuulin sinun huutavan sitä. 'Oi, älä mene, älä mene, pieni,
tottelevainen hevonen', ajattelin minä. Mutta samassa minusta tuntui,
että minunkin piti kutsua sitä, koska sinäkin kutsuit. Silloin näin sen
lähtevän laukkaamaan vuorta ylös. Tunsin syvää surua tuon pienen
hevosen tähden, ja kun käännyin sinuun päin, näin, että olit
kalmankalpea -- aivan kuin nyt. Seisoin ja odotin -- ja kaikki
ympärillämme odottivat... Äkkiä kaikui huuto koko laaksossa, pieni,
tottelevainen hevonen syöksyi rinnettä alas ja murskaantui... Kohta sen
jälkeen seisoimme -- sinä ja minä ja Regina täti ja Pilo neiti ja
paljon muita ihmisiä -- suuren, kummallisen pesuvadin ympärillä ... me
pesimme käsiämme ... oli aivan pimeätä, mutta minä tiesin kumminkin,
että pesimme itseämme pienen, tottelevaisen hevonen veressä... Ja..."

"Ole vaiti ... ole vaiti", keskeytti Eugen kiihkeästi, "en tahdo kuulla
enempää, en..."

Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja istui pitkän aikaa liikkumattomana,
pää käsien varassa.

Dora ei puhunut mitään; hän oli hiljaa ja ajatteli untaan. Kun Eugen
vihdoin katsoi ylös, oli hän jälleen kylmä ja tyyni.

"En ymmärrä, mitä tuolla unella on Main kanssa tekemistä", sanoi hän,
hymyillen epäilevästi.

"Ymmärrät hyvinkin", vastasi Dora surumielisesti. "Me, sinä ja minä,
ajoimme pienen kauniin varsamme, pikku Main, vuorelle, joka oli hänelle
liian jyrkkä... Kun hän tuona iltana näki isän ja äidin toistensa
vihamiehinä, sai hän nähdä ja ymmärtää elämää, enemmän kuin pieni
lapsensydän jaksaa kestää... En unohda koskaan hänen katsettaan ...
sellainen katse menee sydämen sisimpään ... siten katsoo ainoastaan se,
joka on 'nähnyt Jehovan'... Ja sellaiset", lisäsi hän matalalla,
värisevällä äänellä, "sellaiset kuolevat..."

"Mielikuvitusta!" vastasi Eugen ja kohautti olkapäitään. Mutta hän
oli vieläkin kalpeampi kuin Dora ja hän ajatteli: "Niin se on, aivan
niin ... me olemme tappaneet pienen, kauniin varsamme ... me saamme
rangaistuksen itsekkäisyydestämme ... meidän syntimme sovitetaan hänen
verellään... Tietysti -- olenhan aina tiennyt ... olen aina uskonut,
että tulisin kadottamaan Main; -- se on elämän laki, että mitä enin
rakastaa, sen kadottaa ... ja mihin enin luottaa, se pettää..."

Hän lähti Doran luota ja meni omaan huoneeseensa. Kun hän hetkistä
myöhemmin tuli juomaan teetä, alkoi hän puhella harvinaisen
innokkaasti. Hän lausui paljon kummallisia väitteitä, kuten että
kaikkien naisten pitäisi jonkun aikaa työskennellä pankeissa tahi
konttoreissa, oppiakseen hallitsemaan tunne-elämäänsä, ja kun Dora
jokseenkin laimeasti vastusti häntä, keskeytti hän hänet aiheettoman
kiihkeästi, esitti toisia todistuksia toistensa jälkeen, puhui
kiihkeästi ja kovalla äänellä ja teki Doran vastaväitteistä mitä
kummallisimpia johtopäätöksiä.

"Mutta enhän tarkoittanut sitä", vastasi Dora vihdoin hieman
harmistuneena.

"Kyllä", ja taas hän esitti pitkän sarjan todistuksia, "juuri
niin naiset aina tekevät ... he uneksivat ja puhuvat asioista
ylimalkaisesti ... koeta pysyä asiassa... Minä sanon..."

Ja hän jatkoi kuten äsken, kiihkeästi ja ärtyisesti.

Dora ei vastannut enää. Hän ymmärsi, miksi, Eugen oli niin kummallinen,
ja hän tunsi syvää sääliä. Hän ei kuunnellut, mitä Eugen sanoi, hän
näki vain hänen kalpeat kasvonsa ja kuuli hänen äänensä karkean, kovan
soinnun, jolla hän tahtoi huumata tuskaansa. Eugen parka, hänen olisi
vielä vaikeampi kuin Doran kestää sitä, että Mai otettiin heiltä pois!

Mutta päivät kuluivat, ja muisto siitä, mitä oli tapahtunut, alkoi
vähitellen hälvetä. Dora ei enää puhunut asiasta, hän näki, että Eugen
ei sietänyt kuulla puhuttavan siitä. Eugen oli muutenkin tähän aikaan
synkkä ja raskasmielinen, ja Dora ei koskaan, kuten ennen, saanut häntä
iloiseksi laulullaan ja leikinlaskullaan.

Uudenvuoden tienoissa julkaistiin Lisbetin ja tohtori Ernst Viederin
kihlaus, ja häät aiottiin pitää syksyllä. Eräänä aamuna, vähää ennen
kuin Eugenin piti lähteä työhönsä, tuli hän Doran luo ja sanoi hieman
hämillään:

"Puhuimme kerran Lisbetin naimisiin menosta, ja kuten muistanet,
lupasin silloin muutamilla ehdoilla auttaa häntä myötäjäisten
hankkimisessa. Nyt annamme kuitenkin näiden ehtojen raueta; otaksun
että sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että heti paikalla annamme
hänelle tuhat kruunua."

Dora punastui ilosta, hänen silmänsä kostuivat ja hän kietoi kätensä
Eugenin kaulaan.

"Oi, rakas Eugen, miten hyvä olet! Jospa tietäisit, miten onnellisiksi
teet meidät! Ajattelehan, tuhat kruunua ... niin paljon rahaa..."

Eugen hymyili hänen lapselliselle innolleen. "Hyvä ystävä, ei se nyt
niin kovin paljon ole! Tuhannella kruunulla ei päästä pitkälle, kun on
kysymys talouden perustamisesta."

Dora nauroi ja nipisti häntä leikillä korvasta. "Sinä yläluokan
ihminen! sinä luulet että ei voi istua tuolilla, joka on maksanut
vähemmän kuin sata kruunua! Tiedätkö, mitä Lisbet tekee? Hän on eräältä
maalaispuusepältä tilannut pieniä puutuolia, jotka maksavat 1 kr. 25
äyriä kappale, ja ne hän maalaa ja vernissaa itse. Ja sitten hän ostaa
karkeaa liinakangasta ja neuloo siitä itse ikkunaverhot ja pöytäliinat.
Mutta kaikki on niin valoisaa ja kaunista hänen pienissä huoneissaan,
että tekisi mieli huutaa ilosta."

"Sehän on hyvä, se", sanoi Eugen. "Vakuutan sinulle, että olen hyvin
iloinen, kun voimme edes jollain tavalla auttaa Lisbetiä. Hän on
todellakin hyvin vaatimaton ja hyvä tyttö, niin hullunkurinen kuin hän
toisinaan onkin."

"Hän on hyvä ja hullunkurinen, juuri sitä hän on", vastasi Dora
nauraen, "ja sinulla on täysi syy tuntea itsesi iloiseksi, rakas Eugen,
sillä ei mikään maailmassa ole niin hauskaa kuin tehdä toisia ihmisiä
onnellisiksi!"

Ja hän kietoi vielä kerran kätensä Eugenin kaulaan ja suuteli häntä
otsalle ja poskille, kerran toisensa perästä, kuten hänen oli tapana
tehdä, ja Eugen vastasi hänen suuteloihinsa onnellisesti hymyillen.

Myöhemmin päivällä Dora kiiruhti vanhempiensa kotiin kertomaan onnesta,
mikä oli tullut Lisbetin osaksi.

Lisbet vaipui sanoman kuultuaan tuolille ja istui siinä kotvan aikaa
äänettömänä, kädet hervottomina riippuen sivuilla, pää kallellaan ja
silmät kyynelissä.

"Ja tämän tekee 'amiraali'!" huudahti hän vihdoin, kun oli ehtinyt
tyyntyä. "Oi, miten hirveitä tulisia hiiliä..."

Ja tarttui nauraen ja voivotellen molemmin käsin päähänsä.

"Oi -- voi -- voi", valitteli hän, "polttaa ... kirvelee! Mutta polttaa
suloisesti!"

"Siinä nyt näet!" sanoi Dora mielissään, "et ole koskaan tahtonut
tunnustaa, miten hyvä Eugen on. Se on sinulle parahiksi!"

"Onhan se, onhan se, on aivan oikein minulle, että saan tuhat kruunua
rangaistukseksi. Ajattelehan, jos kaikista rikoksista olisi niin
oivalliset rangaistukset, miten hauskaa olisikaan rikollisilla! Oi,
voi, voi, miten onnellinen olen!"

Ja hän nauroi, ja muut yhtyivät hänen nauruunsa, yhtä iloisina kuin
hän.

Kun Lisbet oli saanut valmiiksi pienen kotinsa, missä hän oli
järjestänyt, maalannut ja neulonut kaiken itse, piti Eugenin tulla sitä
katsomaan.

"Tämä on todellakin hyvin sievä", sanoi hän, kun Lisbet punaisena ja
onnellisena oli näytellyt hänelle kaiken, "oikea pieni pesä -- kunhan
vain tulisit onnelliseksi täällä, rakas Lisbet", lisäsi hän,
tukahduttaen huokauksen.

"Kiitos, hyvä Eugen, kyllä minä tulen onnelliseksi", vastasi Lisbet
vakaumuksella, "tulkoon vaan suruja ja ikävyyksiä toisinaan, täytyyhän
niitäkin tulla", lisäsi hän viisastelevasti, "kun vaan rakastamme
toisiamme, tulemme kyllä onnellisiksi."

Eugen ei vastannut; hän ajatteli, että yhtä usein on ihminen onneton,
vaikka hän rakastaa. --

Kului vuosi; Lisbetin häät olivat syksyllä, ja pienen pesän täyttivät
iloiset, riemulliset laulunliverrykset. Mitään muuta erikoista ei
tapahtunut; varjo, joka oli langennut pikku Main kevätpäiville, näytti
katoavan, hän tuli jälleen entiselleen ja hänen silmänsä saivat entisen
"lapsenkatseensa". Eugenin ja hänen suhteensa tuli jälleen yhtä
helläksi ja sydämelliseksi kuin ennenkin. Painostava häpeän tunne ja
omantunnon vaivat, joita Eugen oli tuntenut tuosta onnettomasta illasta
alkaen, sairaloinen suru sen johdosta, että hän oli kadottanut Main
rakkauden ja että Main hyväilyt eivät olleet yhtä helliä kuin ennen,
katosivat vähitellen, ja hän saattoi taas olla oma itsensä Main
seurassa.

Mai oli kasvanut paljon kuluneen vuoden aikana; toiset tytöt olivat
lyhytkasvuisia kuten Eugen ja Dora, mutta Mai oli pitkä ja hento,
hänellä oli hienot, kauniit jäsenet ja hänen silmänsä olivat siniset ja
kirkkaat kuin kaksi metsälampea. Hän muistutti Eugenin tätejä, kauniita
Blumin neitejä, jotka aikoinaan olivat Tukholman enin ihailtuja naisia,
jotka tanssivat prinssien kanssa ja joita kreivit ja paroonit
hakkailivat.

"Hänestä tulee kaunotar", sanoi isoäiti hyvillään, "hän on aivan
Blumien näköinen, ja sitäpaitsi on hän Doralta perinyt hänen kauniin
hipiänsä ja tukkansa. Mutta ole varovainen, rakas Eugen, älä
hemmoittele häntä. Sinä et tiedä itsekään, että Mai hallitsee koko
teidän kotianne. Se ei käy laatuun."

"Pitänee koettaa tulla ankarammaksi", vastasi Eugen hymyillen
leppoisasti. "Mutta en todellakaan ymmärrä, miten se käy päinsä Main
suhteen, ja mistä minun pitää kurittaa häntä -- hän ei ole niinkuin
muut lapset..."

"Siinä nyt näet, miten sokea olet!" huudahti rouva Blum voitoniloisena,
"et kai voine tosissasi väittää, että kahdeksanvuotiaalla lapsella ei
olisi vikoja?"

"En, tietysti en ... olen ehkä ollut liian myöntyväinen Main suhteen...
pitänee ruveta ankarammaksi", vastasi Eugen miettivän näköisenä.

Ja hän koetti pitää päätöksensä ja laati viisaita suunnitelmia, joiden
mukaan hän aikoi kasvattaa Maita. Hän aikoi vähentää lahjoja, esiintyä
isällisen arvokkaasti j.n.e.

Mutta kun pikku Mai suurin, ihmettelevin silmin ja lempeän moittiva
ilme kasvoillaan kuunteli outoa puhetta säästäväisyydestä ja
kieltäytymisen välttämättömyydestä, tulivat hänen todistuksensa heti
hapuileviksi ja epävarmoiksi, ja lopuksi hän tavallisesti otti Main
syliinsä ja hyväili häntä tavalla, josta voi ymmärtää hänen ennen
kaikkea haluavan sovintoa, ja jota viisas pikku tyttö piti erittäin
lupaavana tuleviin toivomuksiin nähden. --

Eräänä yönä, marraskuussa, heti Lisbetin häitten jälkeen, heräsi Dora
äkkiä siihen, että joku seisoi hänen vuoteensa ääressä ja puhutteli
häntä kuiskaten. Säikähtyneenä, unenpöpperössä hän nousi istumaan ja
haparoi kynttilää. Silloin hän kuuli pimeässä pienen tutun äänen
käheästi kuiskaavan: "Isän pikku Mai on kipeä -- kaulaan koskee."
Vapisevin käsin sytytti Dora kynttilän; siinä seisoi Mai valkeassa
yöpaidassaan ja katseli häntä vakavasti, melkein nuhtelevasti.

"Herää, Eugen, herää -- nyt se tulee!" huudahti Dora ja tarttui Eugenin
käsivarteen. Sitten hän nousi kiireesti sängystä, kääri peitteen pikku
tytön ympärille ja otti hänet syliinsä.

"Mihin koskee, rakas, pikku lapseni, oma kultani, sydänkäpyseni?"

Ja hän suuteli hellästi pikku tytön käsiä ja kasvoja ja kasteli ne
kyynelillä.

"Tähän -- kaulaan", kuiskasi Mai ja osoitti kaulaansa, "Mai ei voi
niellä."

Sillävälin oli Eugen herännyt ja noussut ylös. Dora katsahti häneen
tuskallisen pelokkaasti, hän oli kalmankalpea ja hänen kätensä vapisi,
kun hän hyväili Maita ja samoin kuin Dorakin kyseli, mikä paikka oli
kipeä.

"Vie hänet sänkyyn, Eugen", sanoi Dora, "minä herätän Marin, että
saamme hänelle kuumaa vettä."

Eugen otti pikku tytön syliinsä, kantoi hänet lastenkamariin ja asetti
varovasti vuoteeseen. Vähän ajan perästä toi Mari kuumaa vettä; Dora
antoi Main juoda sitä ja pani sitten kylmiä kääreitä hänen kaulaansa.

Eugen seisoi vieressä ja katseli Maita. Hänen mielestään oli Mai
muuttunut paljon viime tunteina, hänen silmänsä olivat sameat ja hän
vaikeroi monta kertaa. Ja eilen illalla, kun Eugen sanoi hänelle hyvää
yötä, oli hän aivan terve!

"Etkö ollut kipeä jo eilen illalla, tyttöseni?" kysyi hän ja siveli
hyväillen kädellään hänen otsaansa.

"Olin vähän ... kaula oli kipeä."

"Miksi et puhunut siitä?" jatkoi Eugen moittien.

Mai ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi:

"Pelkäsin, että isä ja äiti pahastuisivat..."

Eugen kääntyi äkkiä poispäin. "Pieni tottelevainen hevonen", ajatteli
hän, "tietysti hän kuolee -- tietysti ... on parasta, että en antaudu
toivomusten valtaan ... tietysti hän kuolee ... tietysti..."

Ja hän toisteli näitä sanoja siksi kunnes hänestä tuntui, että hän oli
alistunut tähän välttämättömyyteen ja kaikki hänen ajatuksensa ja
tunteensa olivat jäykistyneet.

"Soitammeko heti lääkärille?" sanoi hän vihdoin ääneen, ja hänen
äänensä oli niin kummallisen kylmä ja välinpitämätön, että hän itsekin
säikähti.

"Emme vielä", vastasi Dora, "kellohan on jo yli viiden, ei ole enää
kuin muutama tunti aamuun. Heti aamulla soitamme."

Eugen ei vastannut, ja Dora ja hän istuivat seuraten kaikkia hänen
liikkeitään. Mai oli nukahtanut, mutta hänen rintansa kohoili raskaasti
ja hän valitteli nukkuessaan. He huomasivat, että hänen oli hyvin
vaikeata hengittää.

Kun lääkäri, joka oli Eugenin vanha ystävä ja talon perhelääkäri,
tuossa kymmenen tienoissa saapui, sanoi hän heti pelkäävänsä, että
Mailla oli kurkkumätä. Toisten lasten piti sen tähden muuttaa isoäidin
luo, ja sepä täytti heidät, huolimatta surusta, jota he tunsivat Main
sairauden johdosta, juhlallisella ilolla. Oli ihmeellistä, että he
saivat asua, oikein asua isoäidin luona -- Berglund ja mamseli Bendelin
ja isoäidin piironki ja sokerilaatikko olivat ilmiöitä, jotka lähinnä
muistuttivat satuja ja ihmeellisiä kertomuksia. Ja katkerat kyyneleet,
joita he itkivät erotessaan Maista, kuivuivat pian, kun he pääsivät
näkemään ihmeitä, joita oli isoäidin luona.

Mutta pikku Mai makasi vuoteessaan raukeana ja polttavan kuumana, ja
kurkku niin turvonneena, että hän ei voinut nauttia mitään. Eikä hän
tahtonutkaan mitään, hän oli iloinen, kun sai maata silmät ummessa ja
pitää kädessään isän tahi äidin kättä, mieluummin molempien.
Bakteorolooginen tutkimus osoitti, että Maissa oli kurkkumätä, niinkuin
tohtori oli arvellut. Main vanhemmat ottivat vastaan tämän tiedon
näennäisesti tyyninä; he olivat alusta alkaen pelänneet pahinta.

Mutta Eugen vastusti jyrkästi tohtorin ehdotusta, että Mai vietäisiin
kulkutautien sairaalaan. Hän tahtoi pitää Main kotona, maksoi
mitä maksoi. Niinpä järjestettiin sänkykamari ja lastenkamari
sairashuoneiksi, Mai eristettiin sinne kahden sairaanhoitajattaren
kanssa, ja Eugen ja Dora muuttivat asumaan Eugenin huoneeseen.

Nyt seurasi raskas aika. Dora ei muistanut koskaan nähneensä Eugenia
niin synkkänä kuin nyt; hän oli kuin kivettynyt, ja koskaan ei näkynyt
hymyilyn merkkiäkään hänen kalpeilla kasvoillaan. Doran mieleen johtui
tarina, jonka hän oli kerran kuullut: kaukana meressä oli kallio, joka
oli näöltään kuin naisen pää; kerran muinaisaikoina oli eräs äiti siinä
nähnyt lapsensa hukkuvan, ja sitten hän istui siinä yöt päivät,
tuijottaen syvyyteen, kunnes hänen kasvonsa kivettyivät ja hänen täytyi
istua siinä, vuosisata toisensa jälkeen, äärettömässä surumielisyydessä
tuijottaen syvyyteen. Niinkö kävisi Eugeninkin? Jäykistyisikö hänkin,
kivettyisikö hänkin surusta, jos Mai kuolisi?

"Älä sure niin, oma armaani", sanoi hän kainon hellästi, "koeta taipua
Jumalan tahtoon..."

"En voi, Dora", vastasi Eugen synkästi, "olisin voinut kestää mitä
muuta hyvänsä, mutta en tätä..."

"Olisitko ennemmin tahtonut menettää minut?" kysyi Dora hymyillen
surumielisesti.

"Olisin", vastasi Eugen häikäilemättä, "sillä silloin en olisi tuntenut
itseäni sinun murhaajaksesi, mutta jos Mai kuolee, tunnen, että minä
olen hänet murhannut. Uskon uneesi, Dora, uskon, että me olemme
tappaneet hänet ... sisällisellä, salaperäisellä tavalla ... olimme
kelvottomat olemaan hänen vanhempiansa ... sellainen lapsi kuin hän ei
voi säilyttää niin inhoittavaa lapsuudenmuistoa ... muistoa isästä ja
äidistä, jotka..."

"Mutta jos ajattelet niin, Eugen", sanoi Dora lempeästi, "silloinhan
sinun ei pitäisi kapinoida Jumalaa vastaan, vaan ajatella, että Main
kuolema on oikeudenmukainen rangaistus..."

"Niin juuri ajattelenkin. Ja siksi en voi koskaan antaa anteeksi
itselleni."

"Mutta ehkä Jumala voi antaa anteeksi sinulle."

"Ehkäpä", vastasi Eugen, kohottaen epäilevästi olkapäitään, "mutta minä
en voi antaa anteeksi itselleni. Enkä voi antaa anteeksi sinulle ...
että me olemme eläneet niin, että olemme vahingoittaneet omaa
lastamme ... lasta, jonka tien olisin tahtonut kukilla siroittaa ...
niin, niin, älkäämme puhuko siitä nyt... Jos Mai kuolee, on minun
elämäni hukassa..."

Doraa puistatti, mutta hän ei virkkanut mitään; hän ymmärsi, että
niinkauan kuin Eugen oli tällä mielellä, eivät hänen sanansa voineet
lohduttaa häntä.

Mutta lopuksi tuli noihin jäykkiin, kalpeihin kasvoihin kuitenkin eloa;
tuli hetki, jolloin lääkäri, ennemmin kuin oli itsekään uskonut,
saattoi ilosta loistaen ilmoittaa ilosta loistaville vanhemmille, että
taudin valta oli murrettu ja heidän lemmikkinsä pelastettu.

Kolmen viikon kuluttua oli tartunnan vaara ohi, sairaanhoitajatar lähti
pois, ja Main sisaret saivat tulla jälleen kotiin.

Oli ilon ja riemun päivä kun pikku tytöt, iloisina ja vallattomina
kuin irti päästetyt linnunpojat, hyppelivät Main ympärillä ja
nimittelivät häntä kaikilla lempinimillä, joita olivat antaneet
hänelle: "Kevätkukka ... pikku Mai ... isän pikku Mai." Ja he
suutelivat häntä, suutelivat hänen käsiään ja käsivarsiaan ja kasvojaan
ja tanssivat ilosta hänen ympärillään. He eivät tienneet, mitä hyvää
olisivat tehneet hänelle, hänen piti saada lahjaksi heidän rakkaimmat
leikkikalunsa. "Pumpedump" raahasi hänen luokseen Rosan, nenättömän
nuken, jonka toinen käsi oli poikki, nosti sen hänen syliinsä ja sanoi:
"Saat hyvän, hyvän Josani!" Mai ei suurestikaan ihastunut lahjasta;
"Pumpedumpin" rikkinäiset leikkikalut eivät miellyttäneet säntillistä
pikku tyttöä, mutta sitä hän ei hennonnut sanoa siskolle. Vihdoin hän
keksi keinon. Hän sanoi: "Kiitos, pikku Märta, mutta on parasta, että
pidät itse Rosan, sillä lasten ei tule koskaan vaihtaa äitiä." Ja hän
antoi Rosan omistajalleen, joka painoi sen hellästi rintaansa vasten,
kasvot loistaen ilosta. Mutta silloin piti Main saada ainakin hänen
lähinnä paras leikkikalunsa! Ja hän haki rikkinäisten leikkikalujensa
joukosta sopivaa lahjaa, kunnes löysi hännättömän koiran, jonka Mai sen
suhteellisesti vähäpätöisen vamman takia katsoi olevansa velvollinen
ottamaan vastaan.

Pikku Main piti vielä olla hyvin varovainen, hän ei saanut tehdä
äkillisiä liikkeitä eikä kävellä paljon. Senvuoksi kantoi Eugen häntä
aina, kun hän oli kotona, ja hänestä tuntui, että hän ei ollut koskaan
kantanut niin kevyttä ja suloista taakkaa.

"Oletko iloinen, kun saat olla isän luona, armaani?" kysyi hän eräänä
iltapäivänä, kun Mai istui hänen sylissään ja pikku sisaret hyppivät ja
leikkivät hänen ympärillään.

Hän silitti Main poskea ja katsoi hänen silmiinsä hellästi, melkein
arasti.

Mai naurahti lapsellisen veitikkamaisesti ja kietoi kätensä isän
kaulaan.

"Tietysti olen iloinen, kun saan olla oman rakkaan, rakkaan isäni
luona", kuiskasi hän ja painoi päänsä Eugenin rintaa vasten.

Eugen painoi hänet sydäntään vasten; hän uskalsi tuskin hengittää,
peläten että hänen hengityksensä vaivaisi lasta, joka istui
kokoonkyyristyneenä hänen sylissään. Hän ei ollut koskaan -- ei edes
silloin, kun elämä antoi hänelle runsaimmat antimensa, ei silloin, kun
hän toi Doran kotiinsa vaimonaan, eikä silloin, kun hän ensi kerran
tunsi isän iloa -- tuntenut sellaista onnea kuin nyt. Hän katseli tuota
pientä olentoa kuin suurta, ihmeellistä lahjaa -- hän ei voinut
tarpeekseen ihailla noita pieniä käsiä, noita suuria orvokinsinisiä
silmiä ja pieniä, hienoja kasvoja. Tänä hetkenä hänestä tuntui, kuin
olisi hän saanut Main täydellisesti takaisin; Main silmissä oli sama
hymyilevä lapsenkatse kuin ennenkin, väkinäisyys, joka oli ollut hänen
rakkaudessaan, oli poissa, hän oli saanut lemmikkinsä takaisin, ja
menneisyyden muistot tukahdutti nykyhetken suloisuus.

Ja hänen rinnastaan kohosi lapsellisen nöyrä rukous:

"Oi Jumala, anna anteeksi, anna anteeksi minun syntini!"

Main parantuminen näytti edistyvän tasaisesti ja tuotti iloa ei
ainoastaan isälle ja äidille ja sisarille, vaan kaikille sukulaisille,
jotka kilvan rakastivat, ihailivat ja hemmottelivat häntä. Itse
isoäitikin, jolla oli niin ankarat mielipiteet kasvatuksesta, otti osaa
yleiseen ihailuun; Mai puolestaan otti vastaan kaiken kuin pieni
prinsessa, jonka mielestä on aivan luonnollista, että häntä ihaillaan.

Ainoa, joka ei tuntenut iloa, oli Dora, tuo muuten niin iloinen,
huoleton Dora. Hän ei luottanut Main parantumiseen, hänen
äidinsydämensä aavisti jotain, jota muut eivät aavistaneet. "Miten he
voivat olla niin iloisia", ajatteli hän, "miten voi Eugenkin olla niin
iloinen ... eikö hän näe varjoa, joka Maita seuraa ... eikö hän näe,
mikä kirkkaus hänen kasvoiltaan hohtaa...?"

Kun Dora eräänä iltapäivänä oli pienokaisten luona lastenkamarissa,
huomasi hän, että Mai oli harvinaisen kalpea eikä ottanut osaa sisarten
puheluun ja leikkeihin kuten tavallisesti.

"Mikä sinun on, armaani?" kysyi Dora ja silitteli pienokaisen kalpeaa
poskea, "olet niin hiljaa, -- voitko pahoin?"

"En", vastasi Mai hymyillen, "mutta minusta on hauskinta katsella, kun
nuo toiset lapset leikkivät."

Dora ei vastannut; hän kääntyi äkkiä poispäin, salatakseen
kyyneleitään, ja ajatteli: "Niin ei puhu se, joka palaa takaisin elämän
iloon..."

Vähän ajan perästä ei Mai näyttänyt välittävän edes toisten lasten
leikeistä, hän istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä ilmeettömin,
samein silmin. Kun Dora koetteli hänen käsiään, olivat ne jääkylmät.

"Etkö tahdo mennä maata, lapseni?" kysyi hän.

"Kyllä, kiitos", vastasi Mai, "olen niin väsynyt ... niin väsynyt..."

Dora soitti Maria, joka riisui Main ja pani hänet vuoteeseen. Pikku
tyttö oli yhä vielä vaiti, kun hän oli päässyt vuoteeseen, sulki hän
silmänsä ja makasi pitkän aikaa liikkumattomana, kalpeana. Sitten hän
avasi pari kertaa hitaasti silmäluomensa ja katseli ympärilleen
huoneessa, ikäänkuin etsien jotain.

"Tahdotko jotain -- etsitkö jotain?" kuiskasi Dora.

"En", vastasi Mai ja sulki jälleen silmänsä. Dora huokasi syvään ja
raskaasti. Itse hän arveli voivansa kestää Main menettämisen, hän oli
jo taistellut loppuun taistelunsa -- mutta Eugen!... Hän olisi tahtonut
antaa elämänsä, vapauttaakseen Eugenin iskusta, joka häntä pian
kohtaisi.

Suru sydämessä meni hän Eugenin luo. Hän istui kirjoituspöytänsä
ääressä tehden työtä, ja kun Dora tuli sisään ja meni hänen luokseen,
nyökkäsi hän ainoastaan hajamielisesti päätään. Dora ei sanonut mitään,
hän pani vain kätensä Eugenin kaulaan ja hyväili häntä hiljaa.

Eugen katsahti äkkiä ylös; Doran hyväilyssä oli jotain erikoista,
jotain hellää ja sääliväistä, jonka hän heti tajusi. Ja kun hän näki
hänen kasvonsa, ymmärsi hän heti, mitä tämä hyväily merkitsi.

"Miten Mai voi?" kysäisi hän äkkiä.

"Hän -- ei voi hyvin."

"Mikä hänen on?" jatkoi Eugen ja nousi kiivaasti tuolilta.

"En oikein tiedä ... hän on väsynyt ja kalpea... Luulen että on parasta
heti soittaa lääkärille."

"Onko hänen tilansa niin vaarallinen?" kysyi Eugen ja nieleksi
hermostuneesti, voittaakseen mielenliikutustaan, "liioittelet ... se ei
ole mahdollista ... olihan hän vielä hetki sitten terve ja reipas."

Hän puhui yhä kiihkeämmin, voittaakseen tuskaa, joka oli vähällä
tukahduttaa hänet.

"Tule, niin saat nähdä!"

"Tulen, tulen heti -- mene sinä edeltäpäin..."

Ja hän kääntyi pöytään päin ja järjesti hermostuneena papereitaan. Dora
huokasi -- Eugen parka -- miten saattaisi hän kestää sen?...

Heti kun Dora oli mennyt, riensi Eugen etehiseen ja soitti lääkärille.
Sitten hän meni lastenkamariin Main luo.

Pikku tyttö näytti nukkuvan, hän makasi liikkumattomana, silmät
ummessa. Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen häntä.

"Näetkö, että hän on muuttunut?" kuiskasi Dora.

"Näen."

Eugen ei sanonut enää mitään, hän istuutui vuoteen ääreen ja tuijotti
synkästi eteensä, pää käden varassa. Nyt kolkutti kohtalo ovea -- nyt
se kuitenkin tulisi...

Vähän ajan perästä tuli tohtori. Hän teki muutamia kysymyksiä, mutta
Dora ymmärsi heti hänen katseestaan, että hän ilman niitäkin tiesi,
mikä lapsella oli. Hän toimitti kuitenkin tarkan tutkimuksen, ja tutki
etenkin Main sydäntä ja keuhkoja. Sitä tehdessään hän pudisteli
päätään, ja Dora kuuli hänen puoliääneen sanovan: "kurkkumätä sydän."
Sitten hän laski Main takaisin vuoteelle ja katseli häntä tarkkaan. Mai
avasi silmänsä -- ne olivat tulleet kummallisen suuriksi ja tummiksi --
katseli kuten äskenkin etsien ympärilleen, huokasi väsyneesti ja vaipui
jälleen uneen. Tohtori antoi nyt muutamia määräyksiä ja meni sitten
saliin, jonne Eugen seurasi häntä. Hän puristi kovasti Eugenin kättä;
Eugen vastasi hänen kädenpuristukseensa, mutta ei voinut sanoa mitään,
katsoi vaan häneen avuttoman rukoilevasti. "Niin", sanoi tohtori, "se
on hyvin vaarallista."

Ja hän puristi jälleen Eugenin kättä ja kääntyi sitten kiireesti pois.

Eugen seurasi häntä etehiseen. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt
sanoa jotain -- mutta mitä? Kysyä, kadottaisiko hän Main? ... kuolisiko
hän pian? ... eikö koko maailmassa löytyisi mitään keinoa ... mitään...

"Sanokaa..." alkoi hän, mutta ei keksinyt järkevää kysymystä; hän
tarttui molemmin käsin päähänsä, jotain karvasta nousi hänen
kurkkuunsa, hänen täytyi päästää suonenvedontapainen nyyhkytys, jottei
tukehtuisi.

"Ystävä parka!"

Tohtori syleili Eugenia, painoi hänet rintaansa vasten.

"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa", kuiskasi hän liikutettuna.

Eugen nyökäytti pari kertaa päätään, pyyhki nenäliinalla ohimoitaan ja
huuliaan ja meni omaan huoneeseensa.

Siellä hän heittäytyi sohvalle ja istui pitkän aikaa liikkumattomana,
painaen käden sydämelleen.

"Miten voi ihmissydän tuntea niin suurta surua murtumatta", kuiskasi
hän monta kertaa.

Pari päivää kului; Main terveydentilassa ei tapahtunut muuta muutosta,
kuin että hän tuli yhä raukeammaksi ja hiljaisemmaksi. Hiljaista oli
myöskin koko talossa, paitsi etehisessä, missä telefooni lakkaamatta
soi. Pikku siskot eivät tahtoneet leikkiä, he kulkivat päät painuksissa
kuin nuutuneet kukkaset, he tahtoivat kiivetä äidin syliin ja itkeä ja
rukoilla Jumalaa, että hän pian tekisi Main terveeksi. Ja jos joku
heistä sattui hiukan naurahtamaan, kuiskasi toinen heti varoittaen:
"hiljaa, hiljaa, älä naura, pikku Mai on niin sairas." Mutta eräänä
aamuna näytti Maissa äkkiä tapahtuvan muutos. Hänen poskensa alkoivat
punoittaa ja liikuttavan epämääräinen ilme hänen silmistään hävisi. Hän
alkoi puhella ja laskea leikkiä, kutsui luokseen sisarensa ja isänsä,
nousi istumaan vuoteessaan ja tahtoi leikkikalunsa. Silloin riemuitsi
koko talo: Mai on parempi ... Mai leikkii ... Mai on kohta terve! Pikku
siskot saivat tulla Main luo, ja Eugen oli siellä, vapisten ilosta ja
ihmetyksestä, kun näki lemmikkinsä jälleen virkoavan elämään.

Ainoa, joka ei antanut pettää itseään, oli Dora. Kun Eugen oli sanonut
hyvästi Maille ja aikoi lähteä työhönsä, juoksi Dora hänen jälkeensä ja
pyysi:

"Eugen, älä mene, tule Main luo!"

"Minkä vuoksi ... mitä tarkoitat?" sanoi hän. epävarmalla äänellä,
"onhan hän niin paljon parempi..."

"Ei, älä mene ... älä mene!" kuiskasi Dora tuskallisen kiihkeästi.

Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen eteensä. Sitten hän sanoi
väsyneesti:

"Olkoon, tottelen sinua -- en todellakaan nyt kykene itse arvostelemaan
mitään. Minusta hän näytti niin paljon paremmalta."

Ja hän huokasi syvään ja meni Main luo.

Hän ei ollut koskaan nähnyt pikku tyttöä niin lumoavan suloisena kuin
nyt. Hänen suuret tummansiniset silmänsä loistivat kuin tähdet, vaaleat
kutrit ympäröivät hänen kasvonsa kuin sädekehä, ja heleä puna loisti
hänen kasvoillaan, kun hän innokkaasti puheli ja nauroi.

"Isä, pikku isä!" huudahti hän, kun Eugen tuli huoneeseen, "nyt saa isä
kuulla, mitä kaikkea teemme ensi kesänä, kun menemme Blombackaan.
Muistaako isä, että olen saanut pienen maatilkun isoäidiltä?"

"Muistan kyllä, tyttöseni, mutta kesään on vielä pitkä aika..."

"Onko?" kysyi Mai ihmetellen, "ei, ei sinne ole pitkä aika... Kohta on
kesä, ja me menemme ulos kylvämään... Minä tahdon hyötymansikoita, isä,
saanko? ... ja sitten tahdon reseedoja... Andersson sanoo, että ne
menestyvät niin hyvin... Oi, miten ikävöinkään pientä maatani!"

Hän löi kätensä yhteen ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.

"Tiedätkö, isä, mitä äiti ja minä teemme, kun tulemme Blombackaan?"
jatkoi hän innokkaasti kuiskaten.

"En..."

"Menemme tervehtimään vanhaa Karinia, hän tulee niin iloiseksi. Emmekö
menekin, isä?"

"Menemme, menemme, lapsi kulta!"

"Menemme myöskin kitkijä-Leenan luo ja viemme hänelle kahvia ja
sokeria, sillä hän pitää siitä niin paljon. Vai mitä, äiti, emmekö
menekin?"

"Menemme toki, hyvä, pieni lapseni!"

Näin puheli Mai monta tuntia, sitten hän oli hetken aikaa vaiti, alkoi
sitten taas puhella ja kertoi pieniä tapahtumia menneisyydestä, mutta
ennen kaikkea siitä, mitä hän tekisi kun tulisi terveeksi ja pääsisi
Blombackaan.

Äkkiä hän vaikeni, ja kun Dora pani hänet pitkälleen, sulki hän
silmänsä ja näytti nukahtavan. Toiset lapset olivat menneet ulos
hoitajansa kanssa ja Main luona ei nyt ollut muita kuin isä ja äiti,
jotka istuivat kahden puolen hänen vuodettaan.

Silloin he äkkiä kuulivat hänen laulavan suloisella lapsenäänellään
pientä laulua, jonka Dora oli opettanut hänelle:

    Jonk' on turva Jumalassa,
    Turvassa on paremmassa,
    Kuin on tähti taivahalla,
    Lintu emon siiven alla.

"Laulan pientä virttäni", kuiskasi hän salaperäisesti, onnellinen hymy
huulilla, ja katsoi vuoroon isää, vuoroon äitiä, "sen me laulamme,
lupaattehan, että laulatte sen -- kun -- kun --"

"Milloin me laulamme sen, oma armaani?" kysyi Dora vapisevalla äänellä.

Mai katseli eteensä mietiskelevän näköisenä. Oli kuin olisi jokin
ajatus välähtänyt hänen mielessään ja sitten heti jälleen hävinnyt.

"En tiedä", vastasi hän surullisena. "Oi, isä, äiti", ja hänen
kasvojansa kirkasti äkkiä säteilevä hymy, "katsokaa, alkaa tulla lunta
-- katsokaa, katsokaa, miten suuria kauniita lumihiutaleita satelee..."

Ja hän katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä säteilivät ilosta ja
ihmetyksestä.

"Miten kaunista ... oi, miten suuria hiutaleita ... miten ne
kiiltävät ... ei -- ei, ne ovatkin tähtiä ... oi -- koko taivas tulee
luoksemme... Jeesus tulee luokseni ... minä pelkään ... on niin ...
kaunista."

Ja kalpeana ja väristen, mutta huulilla säteilevä hymy, hän painoi
päänsä Eugenin rintaa vasten.

Sitten hän nousi omituisen kiihkeästi istumaan, katseli ympärilleen ja
haparoi kädellään lakanaa. Hän näytti näkevän outoja näkyjä, hän puhui
linnuista ja puista, linnuista, joiden siivet loistivat kullalle, ja
suurista, tuuheista, suhisevista puista. Hänen rintansa kohoili
levottomasti, hänen silmänsä tulivat yhä suuremmiksi, ja hän tuijotti
eteensä, kuin olisi nähnyt jotain, jota hänen täytyi seurata. Sitten
hänen silmänsä saivat lasimaisen kiillon, hän käänsi äkkiä kasvonsa
sivulle päin ja katseli suoraan ikkunaan. Hänen huulensa liikkuivat ja
Eugen ja Dora kuulivat hänen kuiskaavan: "Minä lennän ... lennän ...
len..."

Viimeinen tavu kuului hiljaa kuin siipien suhahdus, pieni ruumis kohosi
pari kertaa kuin lentoon lähteäkseen, heikko hymy kirkasti kasvot,
katse sammui, ja pikku Mai makasi liikkumattomana Doran sylissä.

"Eugen", kuiskasi Dora, "nyt on Mai mennyt -- pieni armaamme on
kuollut!"

"Ei -- ei -- se ei ole mahdollista ... olihan hän äsken vielä niin
iloinen!" kuiskasi Eugen tuskallisesti. Mutta samalla hän otti kellon
taskustaan ja merkitsi muistiinsa silmänräpäyksen, jona Mai oli
lakannut hengittämästä.

"Mai -- pikku Mai!" huudahti hän, heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen
ja hyväili rukoillen hänen kasvojaan ja käsiään. Mutta kukaan ei
vastannut ... ja kukaan ei puhunut enää. Ainoastaan värisevä nyyhkytys
häiritsi kuoleman suurta, juhlallista hiljaisuutta.

"Armas Eugen!" kuiskasi Dora, heittäytyen hänen syliinsä ja itkien
yhdessä hänen kanssaan, "saamme vielä kerran nähdä rakkaamme... Jumala
on ottanut hänet vain ajaksi ... me saamme hänet takaisin kuoleman
jälkeen ... uskothan sen ... uskothan ijankaikkiseen elämään, Eugen?"

Eugen painoi Doran rintaansa vasten, mutta ei vastannut mitään.

"Sano, Eugen, etkö usko", kysyi Dora ja katsoi hänen silmiinsä
tuskallisen levottomasti.

"En tiedä, Dora. Tänä hetkenä en usko mitään, enkä tunne muuta kuin
katkeraa surua. Hän on poissa, en saa enää sulkea häntä syliini, en
painaa häntä rintaani vasten ... elämä on minusta kuin erämaa..."

"Oi, ystäväni, Jumala on laupias ... hän lievittää surusi... Sillä
uskothan, Eugen, että Jumala on rakkaus, etkö uskokin?"

"Säästä minua sellaisista kysymyksistä, Dora", vastasi Eugen katkerasti
hymyillen, "anna anteeksi, en tarkoittanut pahaa, mutta nyt -- nyt ei
mikään voi lohduttaa minua ... ehkä sitten myöhemmin..."

       *       *       *       *       *

Main kirstu oli valmiina; se oli ylt'yleensä koristettu kukkasilla, ja
itse lepäsi hän siinä, pää painuneena pientä tyynyä vasten, tyynenä ja
rauhallisena kuin olisi hän nukkunut. Tuontuostakin hiipivät vanhemmat
ja sisaret ja palvelijat kirstun ääreen, mutta kukaan ei uskaltanut
itkeä eikä nyyhkyttää, sillä niin onnellisen näköinen oli pikku Mai.

"Onko Mai nyt Jumalan luona -- onko hänellä siivet kuin enkeleillä? --
Eikö hän lennä takaisin meidän luoksemme?" kyselivät pikku sisaret
kuiskaten. Kaikki oli niin ihmeellistä, niin juhlallista, heillä oli
niin paljon kyseltävää, he eivät oikein voineet uskoa, että Mai oli
kuollut ... ehkäpä hän heräisi eloon, jos he oikein hartaasti
rukoilisivat Jumalaa.

Mutta pikku Mai ei herännyt enää; pienten lasten rukoukset ja murtuneen
isän sydämestä kohoavat huokaukset eivät voineet palauttaa häntä siitä
salaperäisestä maasta, jonne hän oli mennyt.

Hänen rakkaimmat leikkikalunsa oli pantu hänen viereensä kirstuun.
Siinä oli pieni orava, jonka hän eräänä jouluna oli saanut isältä, ja
jota hän oli pitänyt niin hyvästi, että se oli vielä aivan ehjä, siinä
olivat hänen rakkain nukkensa ja pieni porsliinikoiransa. Ruusuja ja
kieloja oli siroiteltu hänen ympärilleen, ja viheriät köynnökset
koristivat kirstua.

Kirstun jalkopuolessa oli pieni, valkea, vaatimaton ruusu; kukaan ei
tiennyt, mistä se oli tullut; muuan vieras oli tuonut sen ja pyytänyt,
että se pantaisiin Main jalkojen juureen.

Tuossa ruusussa oli jotain ihmeellistä; se näytti niin pieneltä ja
vaatimattomalta, melkein nöyrältä, toisten komeitten kukkien rinnalla.
Näytti, kuin sen olisi lähettänyt joku, joka tahtoi sen kautta sanoa
jotain kuolleelle. Joka kerran kun Eugen tuli kirstun ääreen
katselemaan Maita, osuivat hänen katseensa pieneen valkeaan ruusuun --
kuka oli lähettänyt sen? Hänen mieleensä muistui jotain -- jotain, joka
oli yhteydessä Main kanssa... Hän otti ruusun käteensä ja katseli sitä
-- silloin putosi jotain sen lehtien lomista; se oli pieni paperinpala,
johon oli kirjoitettu sanat: "Anteeksi. Julia." Hän taittoi paperin
kokoon, pisti sen takaisin lehtien väliin ja pani ruusun ylemmäksi,
Main käden kohdalle. "Mai antaa anteeksi", kuiskasi hän hiljaa, ja
nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan.

Hän ei jaksanut tänä hetkenä ajatella, mitä Main tuli antaa anteeksi,
mitä Julia oli rikkonut; hän tunsi vain raskaan rikoksen painavan
itseään, ja hän tunsi ääretöntä sovinnon kaipuuta, anteeksi annon
kaipuuta itselleen, kaikille, koko ihmiskunnalle, joka harhailee, tekee
syntiä ja kulkee väärillä teillä.



XVIII.


Oli harmaa, alakuloinen marraskuun päivä, kun "isän pikku Mai"
laskettiin hautaan. Taivas oli kuin lyijynharmaa kupu ja koko luonto
oli niin äänetön ja hiljaa, että luuli metsien ja ketojen ja laaksojen
nukkuvan yhtä syvää unta kuin kuolleet kirkkomaan kunnaitten ja
hautamerkkien alla.

Blumien suurelta perhehaudalta oli kivi nostettu pois ja mustana
ammotti avattu hauta; mutta alhaalla syvyydessä loistivat vihreitten
lehtien keskeltä punaiset ja valkoiset kukat -- kylmä kivihauta oli
muutettu kukkaisvuoteeksi pienelle nukkujalle, joka oli laskettava
sinne.

Äänettöminä ja itkettyneinä seisoivat Hjortin ja Blumin perheet
mustissa surupuvuissaan avatun haudan ympärillä. Yhteinen suru oli
liittänyt heidät toisiinsa, täyttänyt ne kuilut, jotka tavallisesti
aina olivat Doran ja Eugenin sukujen välillä. Molemmat perheet eivät
olleet koskaan tunteneet niin suurta suopeutta ja ystävyyttä toisiaan
kohtaan kuin nyt. Lisbet oli vaikeroinut ja nyyhkyttänyt pää Regina
tädin ihraleukaa vasten, joka aaltoili kiivaasti, ja rouva Hjort ja
rouva Blum olivat puristaneet toistensa käsiä ja itkien syleilleet
hellästi toisiaan.

Eugen ja Dora olivat ainoat, jotka eivät itkeneet hautaustoimituksen
aikana. Dora oli kalpea ja laihtunut, ja hänen kauas tähtäävä
katseensa, joka ei näyttänyt huomaavan ympärillä olevia esineitä,
kuvasti sanomatonta surua. Eugen seisoi liikkumattomana; hänen hienot,
tuhkanharmaat kasvonsa olivat kuin kiveen veistetyt.

"Oi, jospa hän voisi itkeä", ajatteli vanha rouva Blum, ja hänen
sydämensä oli pakahtua osanotosta poikansa suruun, "jospa hän voisi
itkeä, jospa hän voisi itkeä..."

Mutta Eugen ei voinut itkeä. Hänen katseensa oli kuin luonto hänen
ympärillään: jähmettynyt, kivettynyt, liikkumaton.

Nyt laskeutui kirstu hitaasti hautaan. Väsyneinä ja velttoina kulkivat
hänen ajatuksensa asiasta toiseen ... nyt menee hullusti, kirstuhan on
vinossa ... kas niin ... kunpa nyt asettaisivat sen oikein paikoilleen,
niinkuin hän oli määrännyt, isän ja pienen velivainajan viereen ... no
niin, nyt se oli haudassa ... Mai oli haudassa ... "isän pikku Mai",
hän toisteli noita tuttuja sanoja moneen kertaan, mutta ne eivät
tehneet mitään vaikutusta häneen...

Mutta samassa hän tunsi, että jotain kylmää, märkää laskeutui hänen
poskelleen. Hän katsahti äkkiä ylös. Suuria, valkeita lumitähtiä
lenteli ilmassa, hitaasti ja juhlallisesti putoilivat ne yksitellen
hiljaiselle, hämärän verhoamalle kirkkomaalle.

Silloin suli jäykkyys Eugenin kasvoilta, nyyhkytys pusertautui hänen
rinnastaan, ja esille tunkeutuivat kyyneleet mursivat hänen silmiensä
jääpeitteen. "Tervehdys Mailta", ajatteli hän. "Kaikki taivaan tähdet
putoilevat päälleni ... sanoi Mai ... niin se on, se on sanoma
taivaasta ... sanoma ylösnousemuksesta ... jälleennäkemisestä, juuri
kun ruumis, joka on katoava, peitetään multaan... Nuku hyvin, armas
lapseni ... nuku hyvin ... ylösnousemuksen aamuun -- näemme vielä
toisemme ... rakkaus on väkevämpi kuin kuolema ... rakkautemme ei voi
kuolla ... Jumala on laupias."

Ja hän itki, mutta ei katkeria epätoivon kyyneliä, vaan kyyneliä, jotka
puristautuivat esiin, kun sydämen täyttävät selittämättömät tunteet.

Mutta kun Dora ja Eugen olivat lähteneet hautausmaalta ja eronneet
vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja kolmen pikku tyttönsä kanssa
palasivat kotiin, valtasi heidät kaipaus, tyhjyyden tunne, epätoivo.
Silloin johti muisto heidän mieleensä kaikki paikat, joilla Mai oli
istunut -- hänen tuolinsa pöydän ääressä, hänen tyynynsä uunin edessä,
jolla hänen oli tapana levätä iltapäivisin -- se näytti heille
Main valokuvat, hänen vaaleat kiharansa, hänen hienot, kauniit
lapsenkasvonsa, se toi heidän mieleensä hänen suloisen äänensä, kun hän
lauloi laulujaan. Miten pitkä ja raskas olikaan päivä näiden
tungettelevien vierasten seurassa -- miten armotonta, että kaikki piti
kaivaa esiin muistojen kätköistä, tutkia ja tarkastaa ja nyyhkytyksin
kaivata! Mikään ei häirinnyt kolkkoa tunnelmaa, mikään ei keskeyttänyt
surullisia keskusteluja, mikään ei karkoittanut noita suloisia kuvia,
jotka pistivät esiin joka sopesta. Pari kertaa kuului lasten juoksua ja
naurua, mutta se vaikeni heti, kuten linnunlaulu marraskuussa.

Ruumiillisesti ja henkisesti väsyneinä menivät Eugen ja Dora aikaisin
nukkumaan, ja nukkuivat molemmat heti.

Mutta keskellä yötä heräsi Eugen äkkiä. Hän kuuli outoa ääntä -- mitä
se oli, mitä oli tapahtunut? Hänen korvissaan kaikui kuin aaltojen
kohinaa, ja sen keskeltä väriseviä, vaikeroivia ihmisääniä. Äkkiä
muistui suru, jonka uni oli karkoittanut, ankarana ja hirveänä hänen
mieleensä. Dorahan itki -- Mai, heidän rakkain lapsensa, oli otettu
heiltä pois, häntä hänen äidinsydämensä kaipasi...

"Älä itke ... älä itke ... Jumalan tähden, rauhoitu -- rauhoitu -- en
jaksa enää..."

Ja tuska, väsymys, kärsimätön tuska tukahdutti hänen äänensä.

"Ei, ei", kuiskasi Dora nyyhkyttäen, "ei ole niin, kuin luulet ... se
on... Itken ilosta ... kaipauksesta ... itken siksi, että ... on niin
kaunista ... niin ihanaa... Olen nähnyt Main, Eugen..."

Ja hän hiipi hänen luokseen, kuin olisi hän tahtonut kuiskata näkynsä
hänen sydämeensä.

"En tiedä, missä olin ... ja mitä oli ympärilläni", jatkoi hän, "olin
kuin kirkkaassa, säteilevässä avaruudessa ... kaikkialla oli valoa ja
kukkia ja iloa. Panin käteni ristiin kiittääkseni ja ylistääkseni, ja
katselin ylös kirkkaaseen avaruuteen... Samassa näin yläpuolellani
pikku Main ... ja hänen vieressään Maikki tädin -- Maikki täti oli
aivan samanlainen kuin valokuvassa salin pöydällä, yhtä iloisen ja
onnellisen näköinen. He hymyilivät ja viittasivat kädellään minulle, ja
kohosivat hiljaa ylöspäin... Silloin minut valtasi onnen ja kaipauksen
tunne, joka oli vähällä tukahduttaa minut, ja minä puhkesin itkuun ja
heräsin siihen. Mutta se oli niin kaunista, Eugen -- tunsin sellaista
autuuden tunnetta, jota en koskaan ennen ole tuntenut. Oi, Eugen,
eläkäämme niin, että saamme jälleen nähdä pikku Main! Unohtakaamme
itsemme ... eläkäämme toistemme hyväksi ... lastemme ... kaikkien
kärsivien ja onnettomien hyväksi ... kaikkien, jotka tarvitsevat
rakkautta... Ja etsikäämme Jumalaa -- sitä, mikä on ikuista... Etkö
luule, että Jumala on ottanut lemmikkimme, pakoittaakseen meitä
etsimään itseään, kaipaamaan hänen asuntoihinsa, missä pikku Mai nyt
on? Sano, etkö usko sitä, armas, armas Eugen?"

Eugen ei voinut vastata; hän painoi vain Doran rintaansa vasten, ja
suuressa yhteisessä surussa heidän sielunsa ensi kerran tapasivat
toisensa.

Ja he tunsivat, että jotain sanomattoman suurta, jotain, jonka rinnalla
itse surukin tuli pieneksi, tänä hetkenä hiljaa ja salaperäisesti tuli
heidän sydämeensä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kevätkukka - Perhetarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.