Title: Räisäspoika
Author: Kokko, Juhana
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Räisäspoika" ***


RÄISÄSPOIKA

Kirj.

Kyösti [Juhana Kokko]



Werner Söderström, Porvoo, 1888.

Werner Söderströmin kirjapainossa.



I.


Pitkät ovat pohjolan talviset yöt. Eihän niistä pilvisinä päivinä jää
paljon muuta kuin kaksi hämärää, varsinkaan näin Joulun edellä. Mutta
kun taivas käy sekeesen, niin näkyyhän se aurinkoki muutaman tunnin
aikaa. Nytkin olivat sen säteet tunkeutuneet Kuppasen pirttiin, missä
Suutari-Elkko pisteli noin kymmenvuotiselle talon Aapolle pitkävartisia
pieksusaappaita. Sentähden olikin Aappo aamusta alkaen uskollisesti
istunut suutarin vieressä sivupenkillä. Siihen sivu-akkunan eteen oli
Elkko aukaissut suutari-arkkunsa ja levittänyt työkalunsa. Itse istui
hän akkunaan päin jakkaralla, pisteli ahkerasti kenkää, ottipa
toisinaan vasaranki ja kapautteli sillä muutamia kertoja neulostansa.
Mutta Aappo se vaan katseli tuota tointa niin tarkasti, että olisi
luullut hänen aikovan mieheksi tultuaan suutariksi. Mutta ei toki
sentään. Hänkö suutariksi! Rikkaan Kuppasen ainoa poika. Jos joku olisi
uskaltanut tuota mainitakaan, olisi hän varmaankin saanut koko
talonväen leppymättömät vihat. Olihan se toki Kuppasen talonväki siksi
parempi suutareita ja muuta talonväkeä, ett'ei sen sopinut niiden
kanssa pirtissäkään asua.

Hetken päästä aukeni ovi ja repaleinen, avojalkainen noin
kymmenvuotinen poika tunkeusi sisään. Hirveän suuri, alemma korvia
painunut karvareuhka oli hänellä päässä. Repaleinen, päällisitön ja
kova turkinkapura verhosi muuta ruumista. Sen alla olivat karkeat
hurstihousut ja paita. Vettä ei tämä puku -- enempää kuin pojan silmät
ja kädetkään -- ollut nähtävästi saanut pesun muodossa osakseen kaukaan
aikaan. Ne ainakin olivat yhtä mustat kuin viisi viikkoa
riihenpuinnissa käytetyt säkit.

"Ka Räisäspoika!" huudahti Aappo.

"Eikös tämä ole teidän ruotipoika?" kysyi Elkko.

"Sehän tämä on", tokasi Aappo.

"Poika raukka, sinulta ovat jo isä ja äiti aikoja sitten kuolleet..."

"Mitä heistä sitten olisi hyvää ollut", kiiruhti Aappo keskeyttämään
suutaria, "koko Räisäsen sukuhan on aina ollut mainiota varkaan sukua.
Hänen isänsä ja äitinsä ovat olleet varkaita, ja tätinsä torppa
Kedonperällä on julkinen varkaan pesä. Parempi on hänelle, että on
tullut oikeitten rehellisten ihmisten kasvatettavaksi."

Tuon saman saarnan oli poikaparka kuullut lukemattomia kertoja
emännältään; hän painoi sentähden päänsä alas ja huulet ne vetäysivät
omituiseen hymyyn, joka oli puoleksi irvistystä, samalla kuin
suuttumuksen puna levisi hänen likaisille kasvoilleen. --

"Mutta saarnatkaapa meille satuja", sanoi Aappo hetken päästä
suutarille.

"Niin saarnatkaapa!" sanoi Anttiki -- se oli Räisäspojan nimi --
suuttumuksensa unhottaen ja tuli lähemmä suutaria.

"No joko häntä", sanoi suutari ja alkoi kertoa hirveistä rosvojutuista.

Pojat istahtivat toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle ikkunaa,
jonka edessä suutari työskenteli. Räisäspoika näytti enemmän
ahmivan kuin kuuntelevan noita merkillisiä juttuja. Hänen elävä
mielikuvituksensa liiteli kertomuksien matkassa synkkiin saloihin,
peljättäviin erämaihin, hirvittäviin rosvoluoliin ja sieltä jälleen
rauhallisiin ihmisasuntoihin yön synkässä hiljaisuudessa.

Hän seurasi rosvojoukkoja ja erittäin niiden johtajaa pääsemättömiltä
erämailta kaupunkeihin ja kyliin, karkasi sieltä sikeimmässä unessa
nukkuvien ihmisten kimppuun, ryösti niiden rikkaudet ja pakeni jälleen
kaukaisiin luoliin, joista ei mikään ihmisvalta voinut heitä käsiinsä
saada.

Niin selvänä hänen elävä kuvitusvoimansa loi kaikki esiin, että hän
tunsi jo jokaisen miehensäkin, joiden johtaja -- sitä tuskin mainita
tarvinnee -- hän oli. Kaikki seudut ja maisemat, kylät ja kaupungit hän
näki niin perin elävinä, kuin olisi niissä kaiket päivänsä elellyt.

Elämä tuolla erämaissa tuntui hänestä niin perin viehkeältä, raittiilta
ja -- vapaalta, että hänen mielensä hehkuen halasi sinne päästä.

Mutta yksi seikka hänestä tuntui vaan kamalalta. Sitä hän ei voinut
päähänsä saada, kuinka ihminen voi olla niin julma, että karkaa
syyttömäin ihmisten päälle heidän nukkuissansa; pahasti haavoittaa,
rääkkää ja tappaa heidät.

Mutta pian kääntyi suutarinkin kertomus toiselle tolalle. Hän kertoi
mainiosta varkaasta, joka oli kaikkialla, eikä kuitenkaan missään. Kun
häntä etsittiin yhdestä paikasta, hän oli jo monien peninkulmien
päässä. Ja kun häntä etsittiin sieltä, saatiin tietää, että hän jo oli
varastanut päinvastaiselta suunnalta, ja kun häntä taasen koetettiin
tavotella sieltä, oli hän jo ilmestynyt tuotakin tuonnempana.

Hän kulki kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin ja markkinoilta
markkinoille joutumatta milloinkaan etsivän poliisin kynsiin. Hän
pujahteli ulos ja sisään kenenkään huomaamatta ja puhdisteli ihmisten
taskut väen kokouspaikoissa koskaan kiinnijoutumatta. -- Mutta elikös
tämä varas sitten ylellisesti saaduilla rikkauksillaan? -- Mitä vielä.
Hän oli oikea tavaran tasaaja. Hän otti missä tiesi liiaksi olevan ja
jakoi niille, joiden tiesi tarvitsevan.

Monet sairaat, monet kurjuutta kärsivät perheet ja monet sortuneet isät
ja äidit saivat usein apua tietämättä mistä se tuli.

Itse eleli hän kesillä kaukana metsissä, usein nälkääki nähden ja
piiloskeli talvella kuopissa ja kellareissa.

Kas tämä oli Räisäspojan mielestä jotain toista. Tämä oli elämää, jota
hän kaivaten kaipasi. Olla kesät vapaana Luojan raittiissa ilmassa,
masentaa vähän noita ylpeydestä tunnottomiksi käyneitä rikkaita ja
auttaa kärsimyksistä ja puutteista riutuvia köyhiä. -- Kas siinä
ohjelma, jonka edestä elää kannatti.

Jospa ei juuri noin selvään, vaan jotain sinnepäin se kumminki oli,
mitä Räisäspoika mielessään tunsi, noita suutarin tarinoita
kuullessaan.

Hän istui tuossa sivupenkillä, kyhnäytteli ruumistaan karkeita
vaatteitaan vastaan, tarttuipa usein kynsinki kiinni syyhyvään ihoonsa
ja kuunteli tarkkaavaisesti Elkon hupaisia tuntikautisia kertomuksia.

Mutta päiväki se alkoi jo pimetä pimenemistään. Sentähden heitti Elkko
neuloksen jo penkille ja istahti itse lavitsalle. Pian aukeni pirtin
ovi ja joku rengistä tunkeusi ovesta, kantamuksellinen kylmettyneitä
pärepuita olalla. Hän kävellä tallusteli suoraapäätä pöydän luo ja
puottaa lomautti puut vähääkään itseään sujauttamatta laattialle.
Sitten hän meni verkalleen päre-orsien luo, sieppasi sieltä päreen,
raapasi siihen valkean ja pisti sen pihtiin.

Vähitellen kerääntyivät talon piiat mikä kehruuksineen, mikä muine
käsitöineen pihdin ympärille.

Aappo meni sisähuoneesen, missä talon väki säännöllisesti asui,
erotettuna palvelusväestä, vaan pian tuli hän jälleen pirttiin
talikynttilän pätkä kädessä.

Sen nähtyään kiiruhti ensin tullut renki kirveskahan luo, sieppasi
kirveen ja alkoi särkeä pärepuita.

Mutta Aappo ei sitä ollut huomaavinaankaan, pisti vaan kynttilän
pätkään valkean, tipautti siitä pöydänpää-ikkunalle muutamia kertoja
talia ja istutti kynttilän siihen palamaan. Sitten hän pyörähti
kopeasti ympäri, keikautti niskojaan, ruikkasi kerran ja lähti
pirtistä.

Kun Elkko huomasi, että hänelle tuotiin valkeaa, istahti hän jälleen
työhönsä, ja alkoi kertoa Tollolan elämästä.

Pian aukeni ovi taasenki ja toinen renki tuli sisään perässään rekeä
vetäen. Keulapaju oli näet katkennut ja oli puhdetyöksi siihen uusi
paju saatava.

Jo puolisten aikaan oli hän pistänyt pajunki sitä varten uuniin
sulamaan.

"Otapas poika valkea ja tule näyttämään", sanoi viimeksi tullut renki
Räisäspojalle.

Poika kyhnäytteli vaan ruumistaan, eikä näyttänyt kiirettä pitävän.

"P ... ttäkö siellä kähnit -- joudu valkean näytäntöön!" ärjäsi renki.

"Mihinkä kiire? -- Onhan Jumala luonut aikaa särpimenki varalle" tuumi
poika.

"Elä sinä koettele minun kärsivällisyyttäni."

"Joudat kärsiä kiuttua kekriin asti", tuumi poika ja kyhnytteli
itseään, mutta otti kumminki valkean ja meni rengin luo.

Mutta Elkko se vaan pitkitti kertomustaan, miten Tollolassa, kun
juominkiinki lähdettiin, otettiin kokonainen rahakuorma mukaan.

"No ei siellä sitten usein mahdettu juomingissa käydäkään", tiedusti
poika.

"No ei juuri usein", arveli Elkko, "sillä kun oli viinaa kotonaki,
useinki siellä veneellä puuron silmässä soudettiin ja ämpärillä viinaa
suuhun syydettiin."

"No peijakas soikoon! -- Siellähän oliki elämä kuin puolen kannun
taivaassa!" huudahti poika.

Mutta samalla sai hän äkäisen tuuppauksen niskaansa.

"Mitä sinä siinä ympäri huonetta viipotat", ärjäsi renki samalla
pojalle, joka tuon keskustelun ajalla ei ollut muistanut pitää valkeaa
aivan siellä, missä olisi pitänyt.

Poika kyhnäytti vaan ruumistaan.

"Ja täitäki siinä on sitten, että tippuu", tikasi renki sen nähtyään.

"Joka ei pidä kiinni, se puotkoon", arveli poika levollisena.

"Taitaapa se tuo Räisäspoika olla yhtä sukkela sanaseppä kuin
isävainajansaki", arveli Suutari-Elkko.

"Mikäs se on -- tulleeko hänestä sitten yhtä sukkela taskuvaras, kuin
isästään", arveli joku piioista.

"Ei se ollut juuri poikia pahempi äitikään", arveli se renki, jolle
Antti valkeaa näytti, "kerranki, kun olimme äitivainajani kanssa
samassa komppaniiassa hänen kanssaan kylää kiertämässä, varasti
Räisäspojan äiti minun äidiltäni uuden hurstipaidan."

Taasenki vetäysivät Räisäspojan huulet omituiseen irvistykseen ja
suuttumus kuvausi selvästi hänen kasvoihinsa; mutta sanaakaan ei hän
virkannut. --

Niin se kului ilta siinä yhtä ja toista jutellessa, kunnes piiat
alkoivat emännän käskystä laittaa ruokaa pöytään.

Suutari käskettiin talonväen kanssa sisähuoneisin syömään.

Piiat ja rengit istahtivat kahdenpuolen pirtin perässä olevaa pitkää
pöytää vastakkain syömään.

Emäntä ei ollut viitsinyt ruveta mihinkään iltaiskeiton puuhiin,
saattaahan sitä syödä mitä sattuu olemaan -- niin arveli emäntä -- ja
olihan niitä päivällisiä lihapottuja jäänyt siksi, että talonväelle ja
suutarille. -- Väelle oli emäntä kiehauttanut vaan pikkusen
maitosuolaa, ett'ei kalaa niin paljon kuluisi.

Makealle se tuo maitosuola sentähden näytti Räisäspojastakin, se kun
tuossa kupissa höyrysi ja voin rasva vielä päälliseksi pinnalla
kelluili. Joka kerta kun hän tuolta nurkastaan näki leipää maitosuolaan
pistettävän ja sitten kättä silmillään suuhun seuraten huomasi miten
mehevä pala siitä suuhun nytkähti, aukeni hänenki suunsa ja oikeen
kuuma vesi kielelle herahti. Ja sitten tuommoinen paksu komea piimä,
jota olisi vaikka kyynärällä voinut mitata, olisi kai sillä
Räisäspojanki mielestä kelvannut palaa alas painaa. Mutta eipä se
sentään ole ruotipojalla niin painettu kuin ajateltu. Täytyy odottaa
siksi kuin paremmat ovat syöneet ja syödä sitten mitä jäämään sattuu.

Kun väki oli iltaselta päässyt, menivät rengit talliin hevosia
illastelemaan ja piiat alkoivat korjata ruokaa pöydältä. Tulipa
emäntäki pirttiin, kallisti maitosuolakuppia ja piimätuoppia ja siirti
niitä pöydän nurkalle. Hän otti vielä kaksi suurta leipäpalastaki, pani
silakan niiden päälle ja asetti neki tuohon pöydän nurkalle
töröttämään.

"Syö sinäki, poika", sanoi hän sitten heittäen ynsiän silmäyksen
Anttiin.

Toista käskyä ei Räisäspoikakaan odottanut, vaan teki kuten käskettiin.
Olihan se tuo maitosuola jo jähähtänyt ja voinrasvaki sen pinnalta
hävinnyt, mutta nälkä se on ruoan tyyrmanni, sanotaan. -- --

Siinä kylpiessä ja yhtä toista pakinoidessa kului vielä muudan tunti,
ennen kuin maata ehdittiin. Piiat ja rengit paneusivat maata pirtin
sänkyihin. Suutarille tehtiin vuode pirtinpöydälle. Räisäspojalle vaan
ei näyttänyt missään sijaa olevan.

Hän vilkasi ympäri huonetta, otti suutarin jakkaran, vei sen
päre-orsien kohdalle, hyppäsi tuolille, tarttui orresta kiinni, vetäsi
itsensä notkeasti kuin suolingainen orrelle ja siirtyi siitä päreitten
päälle.

       *       *       *       *       *

"Parhaan paikan se poika itselleen keksi", arveli suutari-Elkko.

Vieläpä siinä yhtä ja toista maatapanonki jälkeen puheltiin, kunnes
raskaammat hengitykset ja kuorsaukset ilmaisivat yhden ja toisen unen
helmoihin vaipuneen.

Räisäspoika vaan ei nukkumaan tahtonut päästä. Nuo suutarin tarinat
olivat hänen mielikuvitustaan ylenmäärin kiihoittaneet.

Johtuipa siinä yhtä ja toista miettiessä mieleen äitivainajakin.
Hämärästi hän vielä muisti sitä. Isänsä oli hän kokonaan unhottanut.
Hän muisti miten kalpeana äiti makasi vuoteellaan ja taputteli häntä
poskelle.

"Lapsi raukka!" niin sanoi äiti siinä taputellessaan, "kun tämä käsi on
vaipunut, ei ole enään maailmassa yhtään, joka sinua helleydellä
kohentaisi." -- Niin hellä oli äitini, jolla minua nyt lakkaamatta
haukutaan. Mutta ehkäpä juuri sentähden, että hän oli kaikkia muita
ihmisiä parempi, eivät nämä häntä kärsineet, eivätkä haudassakaan
hänelle rauhaa anna.

Tämän kaiken tiesi äitini ja suri kohtaloani vielä kuolemassakin, sillä
toden totta ei yksikään rakkauden säde ole osakseni äitini kuoltua
tullut. -- Jotain semmoista tunsi hän sydämessään, kunnes uni hänen
silmänsä ummisti. -- -- --

Kun Räisäspoika aamulla heräsi, olivat kaikki muut huoneen jättäneet.

Arvelematta koppoi Antti turkkinsa, jotka oli illalla päänsä alle
pistänyt. Mutta kovin painosti uni hänen silmiänsä. Kumminkaan ei hän
päre-orsille enään nukkumaan jäänyt, sillä hän tiesi, että kun rengit
sisälle saapuvat, ajavat he taasen hänet valkean näytäntöön. Hän hypätä
käpsähytti keveästi kuin orava orsilta alas, pisti turkin päälleen ja
pujahti ulos.

Kylmä oli ilma ulkona ja kovin tuntui lumi kylmältä paljaisin
jalkoihin. Hän pujahti sen tähden saunaan, joka ei vielä ollut
illallisestaan kovin jähtynyt. Siellä toivoi hän saavansa vielä jonkun
tunnin nukahtaa.

Noin tunnin päästä kuuli Antti astumisen hipsutuksia saunan oven
edestä. Hän vetäytyi ovenpieleen. Saunan ovi aukeni ja Aappo huusi
Antin nimeä, mutta Antti ei vastannut mitään.

Aappo tuli saunan ovesta sisään, mutta samalla pujahti Antti ulos, vaan
kuinkahan lienee niin sattunut, että pimeän päässä hänen kyynäspäänsä
sattui Aappoon ja hän hojeltui päistikkaa saunan eteen silmälleen.

"Minne sinä menet!" kiljasi Aappo ja syöksyi hänen niskaansa. Huima
ottelu syntyi poikien kesken. Aappo, joka oli hiukan voimakkaampi,
koetti vetää retuuttaa Anttia pirttiä kohden. Antti kiroili synkeästi.
Mutta kun ei hän Aapolle mitään voinut, heittäysi hän painollaan
pitkäkseen maahan.

Aappo koetti venyttää häntä niskasta pirttiä kohden, mutta kun Antti
kiskoi itseään toiseen suuntaan, huomasi Aappo, ett'ei hän Räisäspoikaa
sisään saisi. Sentähden alkoi hän häntä nyrkeillään lyödä kopiloida
ympäri korvia, minkä ehti. Mutta yht'äkkiä hyppäsi Räisäspoika
seisoalleen ja lähti juoksemaan, Aappo tarmoi häntä turkin helmuksista
kiinni, Antti koetti kiskoa itseänsä irti, mutta Aappo ei häntä
laskenut.

"Vai sillä tavalla sinä lähdet!" kiljasi Aappo, lyödä mukiloi vielä
muutamia kertoja Anttia päähän ja laski hänet menemään.

Antti hyppäsi saunan luo, koppoi kiven sen nurkasta ja paiskasi sen
Aappoa kohden. Synkeä kirous kohosi hänen huulillensa. Aappo sai
kumminki väistetyksi, jotta kivi ei häneen sattunut. Nyt alkoi Antti
juosta minkä ehti lähimmäistä taloa kohden, johon oli vähilleen venäjän
virsta. Josko jalkoja paleli, siitä ei nyt huolimaan joutanut, sillä
hän tiesi entuudestaan, että Aappo isännälle kertoisi Antin häntä
kivellä heittäneen, josta taasen seuraisi selkäsauna semmoinen, että
oikeen selkänahkaa karmi sitä ajatellessa.

       *       *       *       *       *

Puutteenkaupunki... Mitä -- onko sellainenki Suomessa? -- Niin eihän
sitä enään ole, mutta vielä noin viisikolmatta vuotta takaperin se oli.
Jos silloin satuit matkustamaan Limingasta Ouluun päin menevää
maantietä, niin lienee silmääsi pistänyt tuo tiheä mökkiryväs tuossa
Kedonperässä, Ängeslevän ja Tyrnävän jokien välillä. Olihan siinä aina
joku puuhuoneki, vaikka tosin -- ainaki mitä ulkohuoneisin tulee --
turpashuoneet näyttivät olevan kaupungissa enimmin suosittua kuosia.
Kaupunkilaisten mielestä oli mukavampaa ottaa rakennusaineet lähellä
olevista kentistä kuin raijata niitä peninkulmien takaa aina Temmes- ja
Tyrnävän ylipäästä saakka, sillä Limingan metsistä ei rakennusaineita
siihen aikaan saanut.

Kuten ainaki kaupunkilaisilla, -- niinpä Puutteenkaupunginki asujamilla
olivat vapaammat mielipiteet kuin maalaisilla. Liminkalaisetki pitivät,
kumminkin mitä kolopajuihin tulee, ne yhteisinä ja useapa arveli muunki
metsän varkaudesta, ettei se ollut rikos. Puutteenkaupunkilaiset
menivät kumminki askelta edemmäs. He nimittäin sulkivat heinätki tuon
yhteisen tavaran joukkoon ja ottivat siis niitäkin mistä mukavimmin
saivat.

Mutta kun maalaiset eivät millään tavalla tahtoneet vapautta niin
pitkälle ulottaa ja kun suuri osa kaupunkilaisista aikojen kuluessa
meni vielä askelta edemmäksi ja alkoi vaatia kaiken tavaran
yhteisyyttä, niin syntyi tästä kaksi jyrkästi toisistaan eroavaa
puoluetta. Mutta kuten ainaki maalaispuolue, -- niinpä oli se
Limingassaki paljoa mahtavampi, josta seurasi kaupunkilaisten
perinpohjainen häviö. Nyt onkin enää koko kaupungista tuskin muuta kuin
rauniot jälellä. -- Mutta siihen aikaan, jolta tämä kertomus alkaa, oli
tuo jättiläistaistelu vasta alullaan.

Vähän matkaa Puutteenkaupungista oli Räisäs-Eevan torppa. Tuohon
jokitörmään oli alaosa huoneista kaivettu ja ylempi osa oli turpeista
muuraeltu. Metsäisien seutujemme asukas tuota tuskin ihmis-asunnoksi
ymmärtänyt olisi, mutta Liminkalainen on tuollaisiin asuntoihin niin
tottunut, ettei hän siinä mitään merkillistä huomaa.

Palavan päreen oli Eeva uunin rakoon pistänyt ja istui siinä nyt
riittymäisillään olevan lieden edessä. Pesemätön, liedeltä pois
siirretty pata osoitti, että vaatteiden värjäys oli juuri päättynyt,
vaikka värjätyt vaatetavarat olivat huolellisesti pois korjatut.

Verkalleen nousi hän istualtaan, loi silmänsä ovea kohden, ikäänkuin
jotain odotellen ja näytti kuuntelevan, eikö jo askelia kuuluisi.
Varreltaan ei hän ollut pitkä, mutta muutoin näkyi hän olevan
täysijäntereinen ja tukeva nainen. Vanhuus ei vielä ollut ehtinyt hänen
poskiansa rypistää ja muutoinki oli hän vielä verevä, hyvän näköinen ja
nuorekas, tuskin neljänkään kymmenen vuoden vanha nainen.

Kun ei ketään tulevaksi kuulunut, kääntyi hän peränurkkaa kohden,
läheni verkalleen siellä olevaa pöytäkaappia, avasi sen, veti sieltä
korkilla suletun kivipullon, ottipa vielä jalattoman pikarinki, avasi
korkin ja kaatoi pullosta kirkasta nestettä pikariin ja nakkasi sen
suuhunsa. Ottipa vielä lihapalasenki kaapista ja haukkasi sitä. Nyt
näytti hän aikovan asettaa pullon ja pikarin paikoilleen, mutta kaatoi
kumminki sitä ennen toisen pikarillisen ja nakkasi sen samaa tietä kuin
edellisenki.

Sitten istui hän uudelleen tuohon lieden eteen jakkaralle, asetti
kyynärpäänsä polvelle ja nojasi päänsä kättä vasten. Hetken päästä
alkoivat hänen poskensa punoittaa entistä enemmin.

"Sinne se Källi-Aapeliki nyt aattui viikkokaudeksi", jupisi hän
itsekseen. "Merikeli Ouluun kuuluu olevanki hyvä ja kun kerran on
päässyt hyvään heinän vedon vauhtiin, niin eihän sitä niin hevin malta
heittää näin pitkillä pimiöillä. Kyllähän ne rikkaat taasenki kiroavat
heiniänsä, mutta ottakootpa hiiren hännästä kiinni. Näin mukavaa heinän
vetokaunaa tuskin miesmuistiin on ollut. Pimiän päässä on nätti pistää
häkkiinsä heiniä mistä mukavimmin saamaan sattuu, ajaa viilettää
pimiässä jäitse kaupunkiin ja purkaa vielä samalla pimeällä häkkinsä
siellä. Onhan niitä aina Oulussaki ihmisiä, jotka eivät juuri moiti,
jos hiukan helpommallaki saavat heinähäkin ja mahdotontahan se on
kaupunkilaistenki tietää, kuka siellä omia heiniään myö ja kuka toisen.

"Mutta tuo Källi-Aapelin Maija minua naurattaa. Hän käypi täällä minua
haukkumassa, juurikun se minun syyni olisi, että Aapeli minusta vähän
niinkun tykkää; enkähän minä ole käskenyt Aapelin täällä käydä, vaan
minkäpä minä hänelle teen, kun hän aina tänne tulee.

"Kumma ettei Rytköstäkään jo kuulu. Luulin hänen kumminki tänäpäivänä
viimestään tulevan, mutta kello jo kahtatoista alottaa, eikä vielä ole
tullut. Tuo hevonenki tuolla jouten seisoo. Kun olisi tullut, niin
olisi saanut mennä sillä hanki heinän vetoon, nyt kun on niin mainio
merikulku. Nuo värjäyksethän nuo vetävät niin ajan, etten itsekään
jouda lähtemään. Nyt on jo viimeinen Adventti-sunnuntai, ylihuomenna
Joulu ja sitten ei monta päivää enään ole, ennenkun Kuopioon täytyy
lähteä ja siihen asti pitää olla kaikki värjättyinä. Tulkootpa sinne
rikkaat tavaroitansa tuntemaan, jos haluttaa. -- Maatakihan tässä
pitäisi pian panna."

Hän nousi istualtaan mennäkseen illalliselle. Sitä ennen hän kumminki
veti oven hakaan ja tutki tarkoin, olisiko ovi nyt niin lujassa, ettei
kukaan pääsisi.

Sitten otti hän muutamia vaatekappaleita uunin edestä jakkaralta,
lähestyi ennenmainittua pöytäkaappia, siirti sen paikoiltaan ja alkoi
varovasti purkaa turveseinää. Hän veteli vetelemistään turppaita tuolta
laattian rajasta, jotta seinään tuli noin neliökyynärän suuruinen
aukko.

Sitten otti hän vaatekappaleet, viskasi ne aukosta ja tunkeutui itsekin
siitä, sillä aukko oli alempana maanrajaa.

Mutta pian näkyi Eevan pää aukosta ja samalla ilmaantui muukin ruumis
uudelleen pirttiin. Hän pisteli irroitetut turppaat niin taitavasti
paikoilleen, ettei sitä paikkaa juuri muusta seinästä eroittaa voinut,
sillä jos liikutettavien turpasten laidoista muutamia palasia silloin
tällöin lohkeili, niin Eeva piti huolen, että samallaisia palasia
lohkeili muistakin paikoista seinää, joten ei siinäkään mitään silmään
pistävää eroa ollut. Eeva siirti pöytäkaapin paikoilleen ja huone oli
jälleen entisellään.

Samalla kuului hiljaista koputusta ovelle. Eevan silmät kävivät
pyöreiksi ja hän kuunteli tarkasti.

"Täti!" kuiskasi ääni oven takaa.

Eeva kynsäsi tyytymättömästi korvallistaan, sillä hän tunsi äänestä
Räisäspojan.

"Täti kulta!" rukoili poika, "laskekaa minua sisään."

Eeva aukasi oven haasta ja Räisäspoika vetäysi sisään.

"Mikä sinua tänne sydän yöllä hiivaa?" tiuskasi Eeva, "ei paljoa
puutu, etten aja sinua samaa tietä kuin tullutkin olet."

"Täti kulta", änkytti poika, "sallikaa minun jäädä tänne edes
muutamaksi päiväksi, minä olen niin onnetoin!"

"Mutta Jumalan tähden, mistä olet tuommoiset komeat saappaatkin
itsellesi kaivanut! Sano suoraan, oletko ne varastanut! -- Tuommoiset
pitkävartiset mustankengänsaappat ja vielä punaiset sahviaanit suissa,
aivan niinkuin parhailla talonpojilla. -- Sano heti, mistä ne sait."

Antti itkeä nyyhkytti niin katkerasti, mutta kuiskasi kumminkin erään
talon nimen.

"Minä ymmärrän, sinä olet ne sieltä varastanut", tiuskasi Eeva.

"Täytyihän minun, kun paleli niin kovin jalkoja!"

"Sinä karkaat ensin talostasi, varastelet sitten ja tulet vihdoin
varastettuin tavaraisi kanssa rehellisen tätisi luo, kaunista! -- Mutta
huomenna vien sinut Kuppaselle takaisin."

Antti alkoi sen kuultuaan nyyhkiä yhä katkerammin. Hänen mieleensä
johtuivat ne monet ankarat selkäsaunat ja ylimalkaan se tyly kohtelu,
jota hän Kuppasella oli osakseen saanut, hän itki niin sydämellisen
katkerasti, että olisi luullut kivienkin heltyvän, mutta Eevaa ei se
näyttänyt paljon liikuttavan.

"Selitä, miten sinä saappaat sait varastaneeksi!" käski vihdoin Eeva.

"Minä hiivin iltahämärässä kenenkään huomaamatta uunille", selitti
poika, "makasin siellä koko iltapuhteen kutvahtamatta, ja kun illalla
maata asetuttiin, pidin tarkalla silmällä, minne talonpoika kenkänsä
pani ja kun talonväki oli päässyt sikeimpään uneen, hiivin uunilta,
sieppasin kengät käteeni ja pujahdin ulos."

"Taitaapa pojasta tulla sukkela varas", tuumi Eeva itsekseen, "mutta
hän on niin kovin lapsi, etten voi häntä vielä huostaani ottaa, mutta
antaahan kulua muutaman vuoden, niin kyllä sitten..."

Mutta samalla kuului raskaita askelia oven takaa. Molemmat pörhistivät.
Antti näytti säpsähtävän, että jos häntä takaa ajettaisiin, ja yritti
mennä piiloon.

"Elä ole tietävinäsikään", sanoi Eeva pojalle ja alkoi huolettoman
näköisenä laittaa ruokaa pöydälle.

Ovi aukeni ja suuri karhean näköinen, mustapartainen mies astui sisään.

"Yhäkö tapaan sinut valveella", sanoi tullut ja loi suuret säkenöivät
silmänsä Eevaan.

"Kas Rytkönen", sanoi Eeva, "missä sinä olet näin viipynyt?"

"Olen kierrellyt tuolla Oulun puolella, tulin iltapuhteella tuonne
Riekkis-Sakarin mökkiin ja olemme siellä ryypänneet muutaman
korttelin", sanoi Rytkönen, "mutta eikö sinulla ole ollenkaan, sieltäki
se loppui, kun juuri alkuun pääsimme?"

"Taitaahan sitä yksi pään täysi olla", sanoi Eeva, otti kaapista
kivipullon ja laski sen pöydälle, "mutta mikä kääry sinulla kainalossa
on?"

"Se on Riekkis-Karoliinan kirkkohuivi", sanoi Rytkönen, tarttui
ahnaasti pulloon ja otti hyvän siemauksen.

"He! ota sinäki", sanoi hän Eevalle.

"No joko häntä", sanoi Eeva ja kuilasi hänki. -- "Vai
Riekkis-Karoliinan kirkkohuivi; no, varas varkahan varasti, piru petti
perkelehen, -- hah hah hah!" nauroivat he yhteen ääneen.

Rytkönen tarttui uudestaan pulloon, otti aika kulauksen ja samoin teki
Eevaki.

"Kas nythän tuota aletaan alkuun päästä", sanoi Rytkönen, "mutta mikä
vääkky sinulla tuolla nurkassa nuokkuu?"

"Se on minun velivainajani poika", sanoi Eeva, "tule syömään Antti ja
mene sitten uunille nukkumaan."

"Vai olet sinä Anttivainajan poika", sanoi Rytkönen, "mutta tuleekohan
sinusta toki isäsi poikaa. Otapas ryyppy, pitäähän noin suuren pojan jo
toki opetella... No ota paremmin!... Ryyppää vielä kerran!" kehoitti
hän Anttia ja Antti kallisti kolme kertaa pulloa ja otti aina viinaa
suuhunsa, vaikka eihän sitä paljon kerralla ottaa saattanut,
harjaantumaton kun vielä oli.

"Mutta hitto vieköön!" sanoi Rytkönen, "sinustahan tulee mainio
taskuvaras; tuommoiset pienet pehmoset ja luiskeat kätöset; vähän
harjaantumista vaan. Nämähän ovat oikein erinomaiset taskuvarkaan
kätöset; kas niin, voivat puristua käsiseljän kohdalta yhtä hienoiksi
kuin kalvosestaki. Näistähän voi käsiraudatki riistää pois ikäänkuin
vanttuut. Kas noin sinun pitää oppia sormesi puristamaan, kun sinä
ihmisten taskuihin kätesi pistät. Sormet suorina, muut sormet yhteen
puristettuina, etusormi vaan vapaana. Sillä pitää sinun sitten oppia
tunnustelemaan, mitä taskussa on ja jos siellä jotain kelpaavaa olemaan
sattuisi, niin puristaa se etu- ja keskisormien väliin ja varovasti
vetää suikauttaa se pois. Koetahan nyt varastaa tuo kukkaro tuolta
minun taskustani... Kas niin... Ei, ei; enemmän varovaisuutta! No
koetahan uudelleen... Kas niin... No... Ka johan se on siellä! Hyvä,
hyvä! En todellakaan tietänyt milloin hän kukkaron taskusta sieppasi,
kuin pääni käänsin. Varsin mainiota! -- Mutta muutoinkihan sinulla on
ruumis hoikkanen ja notkea kuin käärmeellä. Tuohan voi mahtua vaikka
minkälaisesta rei'ästä sisään; huomenna vaan harjotamme vähän siihen
suuntaan. -- Mutta pahat kantapääthän sinulla ovat. No se ei muuta
haittaa, mutta niistä on niin vaikea jalkarautoja pois saada, ne kun
ovat tuommoiset pitkät suipokkaat."

"Te sanoitte, että minusta tulee mainio varas?" kysyi Antti.

"No kerrassaan!" vakuutti Rytkönen.

"Semmoinenko joka pujahtelee ulos ja sisään kenenkään huomaamatta?"

"Juuri semmoinen!"

"Jako puhdistaa ihmisten taskuja väentungoksessa koskaan kiinni
joutumatta?"

"Silmäänki!"

"Jako auttaa köyhiä ilman että nämä tietävät mistä ovat apua saaneet?"

"Ah hah hah...", nauroivat Eeva ja Rytkönen yhteen suuhun, "kaikkipa
sinun päähäsi pistää."

"Hih kuinka lysti!" kiljahteli Antti ja alkoi hypellä ympäri laattiaa,
"hih kun on lysti! Minusta tulee mainio varas! -- Kuulkaa, täti,
minusta tulee mainio varas, joka pujahtelen ulos ja sisään kenenkään
huomaamatta! -- Kuuletteko te, minä puhdistelen ihmisten taskut koskaan
kiinni joutumatta! -- Hih kun on lysti! Täti hoi, minulla on lysti!
Minä autan köyhiä ilman, että nämä tietävät mistä he apua saavat!
Tämäpä lystiä! Hiuh! kun on lystiä...!"

"Juotit nyt tuon pojan päihinsä", sanoi Eeva.

"No ei se mitään haittaa; häntä ei saa pois täältä laskea; minä saan
hänestä mainion kätyrin; minä tiedän monessa paikassa täällä runsaasti
saalista, mutta jota en käsiini saa, kun se on niin ahtaiden
kulkupaikkojen takana, mutta tuo poika semmoisista rei'istä kyllä
mahtuu. Yhdessä hänen kanssaan tuomme sinulle runsaat saaliit ja
silloin täytyy sinun hankkia suurempi väripata", sanoi Rytkönen.

"Saahan poika täällä olla", arveli Eeva, "jos hänestä jotain hyötyä on.
Tule syömään Antti!"

"Hih kuinka lysti!" kiljasi Antti ja hoiperteli pöydän luo.

"Mutta ota ruokaryyppy", sanoi Rytkönen, otti pullon, ryyppäsi ensin
itse, antoi sitten Antille, tarjosipa vielä Eevalleki, jotka molemmat
ottivat kulauksen ja Antti hanhisteli syömään.

"Mutta etkö sinä siunaa syömään ruvetessasi; eikö siellä rikasten
ruokaa syödessä ole tapana siunata?" kysyi Rytkönen.

"Siunataanhan siellä toisinaan."

"No, miten? -- Koetapa osaatko?"

Antti pani kätensä ristiin ja luki hartaasti: "Suuta korviin, mahaa
polviin, repäse nyt hyvä isä rensseliä, että rikkaan ruoka kuluisi!"

"Hah hah hah! sepä mainiota, kokonaan erinomaista. Kas semmoisen
rukouksen perästä sitä sopii syödä, että isäntä pöydän päässä vapisee",
sanoi Rytkönen ja naurattihan se Eevaaki.

Antti koetti syödä, mutta siitä ei mitään tulevan näyttänyt. Vihdoin
lavahti hän pöydän eteen laattialle, Rytkönen talutti hänet uunin luo
ja nosti hänen uunille, johon Antti pian nukkui.

Samalla kuului koputusta ovelle: "Joko siellä nukutaan?" kysyi ääni
oven takaa.

"Jo", sanoi Rytkönen, "se on Riekkis-Sakari, joka tulee tuota huivia
hakemaan, pistä se piiloon", sanoi hän hiljempaan Eevalle, joka pistiki
huivin sängyn nurkkaan.

"Avatkaapa! -- minulla on asiaa", sanoi Sakari ja Eeva löysäsiki oven
haasta.

"Ka tännekö se huivin varas karsi", sanoi Sakari, "hae heti tänne se
Karoliinan kirkkohuivi!"

"Pidä sinä pienempää ääntä", rönkäsi Rytkönen karheasti nyrkkiään
näyttäen, "tahi jos tästä putoaa, niin ei jää muuta kuin märkä sija
koko miehestä."

"Jos et anna sitä huivia, niin menen huomenna nimismiehen luo."

"Sinä sen uskaltaisit tehdä! Luuletko minun jäniksen passilla
liikkuvan, niin kuin sinä teet. Muistatko mitä kerroit päivällä
tehneesi, kun Märkälän vaari teillä heinän syynillä kävi ja heinänsä
sinun ladostasi löysi: muistatko, että sinä silloin vesissä silmin
häneltä rukoilit armoa juurikuin kaikkivaltiaalta keisarilta, mutta
minkä verran voitit tuolla rukouksellasi? -- Joo, Märkälän vaari lähti
teiltä uhaten, ettei hän varasta säästä!"

"Varasta!" huudahti Sakari, "no kaikkea sitä kuulee. Pidätkö sinäki
minut varkaana; kentiesi samallaisena kuin itseki olet, siitä syystä,
että minä aina silloin tällöin heinähäkin otan, mistä mukavimmin
saamaan sattuu. Mutta hae tänne se Karoliinan kirkkohuivi!!"

"Tässä on sinulle kirkkohuivia!" sanoi Rytkönen ja löi raskaalla
nyrkillään Sakaria, joka lensi päätään myöten ovensuuhun silmälleen.

"Maltahan sinä sen täytisen itikka, huomenna tulen tänne nimismiehen ja
komisariuksen kanssa ja muista se, että minä en varasta säästä."

"Sinä sen tekisit! No tuohan tänne vallesmannisi ja komisariuksesi,
että saan niille laulaa, mitä siellä sinun latosi laattian alla
säilytetään!" huusi Rytkönen Sakarille jälkeen, mutta Sakari ei enään
mitään vastannut, sillä hän kai oli kerraksi saanut kirkkohuivia.



II.


Vuodet ne vierivät edelleen. Useat rohkeat murtovarkaudet, joita
silloin tällöin tehtiin erihaaroilla Limingan pitäjää ja sen
ympäristöllä, hämmästyttivät ihmisiä. Ovia ja ikkunoita särjettiin,
lukkoja murrettiin ja tavarahuoneita puhdistettiin. Näin varastettuja
tavaroita löydettiin milloin Riekkis-Sakarin, milloin Kolkka-Tuomaan ja
milloin muista torpista, joiden omistajat olivat myös varkauksissa
osallisina olleet.

Mutta usein olivat myös varkaat tunkeutuneet selittämättömän pienistä
rei'istä sisään ja vieneet sisällä olevat parhaat vaatetavarat. Näitä
näin varastettuja tavaroita -- merkillistä kyllä -- ei milloinkaan
löydetty. Räisäs-Eevan torppa oli kyllä pahan epäluulon alaisena, mutta
koskaan ei sieltä mitään varastettua tavaraa löytynyt, vaikka
kruununmiehet kyllä etsiessään parasta koittivat. He siirtivät usein
syynillä käydessään Eevan pöytäkaapinki paikoiltaan, irroittivat
laattialaudat sen alta ja koettivat hakea, mutta aina turhaan.

Ne tavarat siis, joita Rytkönen Räisäspojan avulla varasteli, katosivat
ikäänkuin tina tuhkaan, kun sitä vastaan muilla varkailla oli huonompi
onni, heidän tavaransa kun melkeen aina joutuivat etsivän poliisin
käsiin.

Kaikessa rauhassa värjäili Eeva vaatetavaroita ja kuletteli niitä
Tornion, Kajaanin, Kuopion y.m. etäisempien kaupunkien markkinoille.
Tätä tointa harjoitteli hän kaksi seuraavaa talvea ja kiskoskeli
kesällä Räisäspojan kanssa parkkia, sillä pitihän toki jotain
rehellistäki elinkeinoa olla. Paljoa onnellisemmaksi tunsi Anttiki nyt
itsensä. Hänen ei tarvinnut nyt olla jokaisen nykittävänä, pilkattavana
ja pieksettävänä. Tätinsä ja Rytkönen kohtelivat häntä hyvin, hankkivat
hänelle lämpimät vaatteet, ja ruokaa oli hänellä yllinkyllin. Kumminkin
tunsi hän usein kummallista levottomuutta rinnassaan. Jonkinlainen
aavistus piili hänen tunnossaan, ettei sellainen elämä hyvään
päättyisi.

Riekkis-Sakari, joka itse oli nyt ikuiseen vankeuteen tuomittu
monista kepposistaan, täytti vihdoin uhkauksensa ja ilmaisi
Rytkösen ja Räisäspojan vehkeet sekä Eevan kätköpaikan. Poliisi tuli
siis ja löysiki Eevan kellarista senverran varastettua tavaraa, että
saattoi vangita kaikki kolme. Muutaman vuoden olivat he sitten
tutkintovankina Oulun linnassa, kunnes heidät tuomittiin. Rytkönen,
joka ennenki oli varkaudesta rangaistu, tuomittiin nyt, paitsi
muuta, muutamiksi vuosiksi vankeuteen. Eeva tuomittiin myös
kahdeksi vuodeksi kehruuhuoneesen. Räisäspoikaa rangaistiin
alaikäisten tavoin piiskaamalla käräjätalon portailla ja lähetettiin
köyhäinhoitohallituksen toimesta ruotulaispaikkaansa Kuppaselle.

Kuppasen isäntä ei siitä oikein tykännyt, että tuo "rosvonpenikka"
taasenki heille lähetettiin, mutta kunnan esimiesten mielestä ei
Räisäspoika mistään sen parempaa paikkaa olisi voinut saada kuin
Kuppasella oli, sillä siinähän oli työtä ja ruokaa yllinkyllin ja joka
ei kerran Kuppasella pysy, niin ei se pysy muuallakaan.

Niin jäi kun jäiki Räisäspoika Kuppaselle pariksi vuodeksi.

Sillä välin hän tosin karkasi useitakin kertoja ja oli jonkun kerran
puoliki vuotta juoksusalla, mutta aina kun esimiehet käsiinsä saivat
lähettivät he hänet Kuppaselle.

Kuppasen talonväki ei hänestä suurta lukua pitänyt, hänen työnsä
tekokaan kun ei juuri leiville lyönyt, niin samahan tuo oli, missä hän
itsiään elätteli, niin arvelivat isäntä ja emäntä.

Aappoa se Räisäspoika sentään enimmän suututti. Ennen oli Aappo hänet
helposti voittanut ja voinut siis pieksää tupiloida häntä milloin
hyvänsä, mutta nyt se peto oli tullut niin vahvaksi ja sukkelaksi, että
Aapon täytyi häntä pelätä.

Aappo, joka tosin oli paljoa voimakkaampi, koetti aina päästä Anttiin
käsiksi, mutta siihempä ei Antti hänelle aikaa antanut. -- Hän hyppäsi
kuin orava, tarttui Aappoa rinnasta kiini, sysäsi hiukan taaksepäin ja
vetäsi hänet sitten silmälleen, silpoi ropsilla käsillään häntä ympäri
korvia ja uudisti joka kerralla saman tempun, kuin Aappo yritti
seisoalleen nousemaan, kunnes vihdoin Aapon täytyi rukoilla armoa, jos
nimittäin ei isäntä sattunut saapuville. Mutta sattuihan se toisinaan
niinki, että isäntä oli jostain solasta katsellut poikien tappelua,
kunnes oli nähnyt Aapolle kovin hädän tulevan. Sitten hän meni paikalle
ja antoi Antille aika selkäsaunan, jonka perästä Antti tavallisesti
pötki keinoihinsa.

Juoksujalalla ollessaan varasteli Antti ihmisiltä yhtä ja toista
tavarata, vaan kun hänen tätinsä nyt oli poissa, niin ei hänellä ollut
mitään varmaa kätköpaikkaa, jonka vuoksi ihmiset saivat häneltä
tavallisesti tavaransa pois. Sen vuoksi eivät he ruvenneetkaan Anttia
käräjiin vaivaamaan, sillä vaikeahan on kolipään kanssa tukkanuottaa
vetää.

Usea ei hänestä tavaransa pois saatua sen enempää välittänyt, antoi
vaan pojan mennä omia teitään. Äkäsimmät veivät kumminki hänet kunnan
esimiesten luo, jotka hänet aina toimittivat Kuppaselle.

Harvoin tunsi Räisäspoika enään mitään levottomuuttakaan tunnossaan.
Hän paatui vähitellen niin, ettei hän lopulta välittänyt mistään. Eli
vaan ikäänkuin luontokappale huolimatta hyvästä tahi pahasta.

Näin kuluivat vuodet, kunnes Antti ehti rippikoulu-ikään. Rippikouluun
ei hän tosin koskaan ollut aikonut mennä, mutta kuinkahan lienee kerran
niin sattunut, kun Räisäspoika oli rantteella risuja noutamassa, niin
silloin saapui siihen Heiskasen Iikka, joka aina oli Anttia kohdellut
ystävällisemmin kuin muut.

"Joko Aappo on mennyt rippikouluun?" kysyi Iikka, jolla oli
Piplianhistoria ja Katkismus taskussaan.

"Jo", sanoi Räisäspoika.

"Etkö sinäki tule?"

"Minäkö?" kysyi Antti ja näytti miettivän. -- Hän tosin ei
rippikoulusta suurin välittänyt, mutta tuo risujen veto ja pirtin
lämmitys tuntui hänestä niin tukalalle ja sen vuoksi halusi hän vähäsen
jalottelemaan.

"Odota vähäsen! -- Minä tulen", sanoi hän Iikalle, koppoi risusylyyksen
kainaloonsa ja alkoi niitä vetää pirttiin.

Hän ilmoitti emännälle lähtevänsä rippikouluun. Emäntä murahti
tyytymättömästi. Hän kyllä arvasi, mistä syystä Antti kouluun puuhasi,
mutta ei voinut häntä kieltää, sillä voisihan Antti jonaki kauniina
päivänä kieliä papille, ettei häntä rippikouluun oltu laskettu.

Antti siis meni kuin meniki Heiskasen Iikan kanssa pappilaan. Sinne
olivat jo muut lapset kerääntyneet. Syvämietteisen näköisenä saapui
pian pastoriki pirttiin, piti rukoukset ja alkoi merkitä saapuvilla
olleita lapsia kirjoihinsa.

"Onko täällä saapuvilla ketään muita?" kysyi pastori, kun hän oli
listastaan kaikkien rippikoululasten nimet huutanut ja saapuvilla
olleiksi merkinnyt.

"Olenhan täällä minä", kuului ovensuun puolelta.

"Kuka minä?"

"Antti Räisänen."

"Tulepas tänne lähemmäs, että minä näen!" sanoi pastori; mutta
kovimpa kävivät hänen silmänsä soikeiksi, kun hän tunsi tuon
pahantapaisuudestaan mainion Räisäspojan.

"No lapsi parka", sanoi tuo maailmaa kokenut hengen mies, "aiotko
sinäki nyt todella ruveta parantamaan elämääsi?"

Antti keikautti niskojansa, ruikkasi ylpeästi laattialle -- kuten hän
"ylpeiden talonpoikienki" oli nähnyt tekevän -- ja vastasi totisesti:
"Aion."

"Mutta, rakas lapsukainen, tuo tuollainen ruikkiminen osoittaa
semmoista ylpeyttä etten minä sitä täällä rippikoulussa salli, vaan jos
sinä tahdot täällä koulussa olla, niin hylkää pois koko tapa. Mutta
sinun lukutaitosi on aivan tuntematon", lisäsi pastori, avasi
Virsikirjan ja käski Anttia lukemaan.

Antti tuli pöydän luo, keikautti niskojaan ja ruikkasi.

"No, no! Etpä sinä muistanutkaan. Mutta luehan nyt tuosta", sanoi
pastori.

"Ässä ii Siiii", mutta siihen se lukeminen loppuiki. Enempää sitä ei
tullut, vaikka pastori kuinka olisi koettanut heruttaa.

"Lapsi rukka, sinä et osaa ollenkaan lukea, menehän nyt tuohon
etupenkille istumaan, että minä saan tarkoin sinua silmällä pitää",
sanoi pastori.

Antti istui osotetulle paikalle, keikautti niskojaan ja ruikkasi.

Pastori nuhteli nyt ankarammin Anttia ja sanoi, ettei sellainen
tottelemattomuus rippikoululapselle sovi ja sanoi toivovansa, ettei
koulussa muita niin syvälle langenneita lapsia ole kuin tämä
Räisäsriepu.

Sen kuultuaan keikautti Antti entistä ylpeämmin päätään ja ruikkasi.

Pastori kiivastui nyt kokonaan, nuhteli ankarasti Anttia ja määräsi
hänet rupeamaan lopuksi seisomaan.

Sen tehtyään alkoi sielunpaimen selittää lapsukaisille Jumalan sanan
kalliita totuuksia.

Antti se ruikkasi taasenki, mutta nyt ei pastori enään näkynyt sitä
huomaavan.

Hän kohotti silmänsä hartaan näköisesti taivasta kohden, ikään kuin
pyytäen voimaa ylhäältä valkeuden Isältä.

Sitten hän johti opetuksensa suoraan seitsemänteen käskyyn.

Pilkkahymy huulillaan kuunteli Antti miten eräs poika pastorin käskystä
luki "Ei sinun pidä varastaman".

Mutta se harras sydämellisyys, jolla pastori alkoi selittää tätä
kallista Katekismuksen paikkaa, sai Antin yhä kasvavalla
uuteliaisuudella kuuntelemaan pastorin selitystä.

Kun pastori kertoi, miten ryövärit Jerikon tiellä ryöstivät, raatelivat
ja heittivät puolikuolleena tien viereen makaamaan aivan viattoman
miehen, niin puristuivat Antin kädet nyrkkiin ja hänen olisi tehnyt
mielensä kappaleiksi musertaa mokomat roistot, jotka noin rääkkäsivät
ihan syytöintä ihmistä.

Mutta kun pastori alkoi kertoa Judas Ischariotista ja selitti, miten
tämä oli ensin varastanut vaan muutamia lanttia opetuslasten yhteisestä
kukkarosta ja miten hänestä sitten kasvoi niin suuri pahantekiä, että
möi Jumalan ainoan Pojan hengen ja murhautti siten miehen, joka koko
elämässään ei ollut kenellekään tehnyt muuta kuin hyvää, niin silloin
johtui Antille mieleen kentiesi ensikerran elämässään oma kohtalonsa ja
hän tunsi sydämessään katkeraa katumusta siitä, että oli jo niin paljo
pahaa tehnyt. Ja kun pastori kertoi Judaksen tulleen niin koviin
vaivoihin kamalasta teostansa, että hän meni pois ja hirtti itsensä,
kauhistui Antti tätä niin, että päätti heittää kerrassaan
varastelemisen pois.

Hetken päästä nousi pastori istualtaan, lupasi lasten käydä ulkona ja
meni itse syvä-mietteisen näköisenä pirtistä.

Piristen hajaantuivat rippikoululapset ympäri kartanoa juosten ja
meluten, mutta alakuloisena vetääntyi Räisäspoika tuonne pirtin nurkan
taakse.

"Tule rosvonpenikka syömään!" kiljasi Antille Kuppasen Aappo, joka
voileipä kädessä juosta leuhkasi hänen jälessään.

"Rosvonpenikka! -- Jerikon ryöväri! -- Juutas!" kuului sieltä täältä
poikajoukosta.

Antti, jolla tavallisesti olivat ennen olleet mitä terävimmät
pistosanat vastineena, ei nyt voinut sanallakaan itsiänsä puollustaa.
-- Katumus ja harmi, viha ja uhka synnyttivät ankaran taistelun hänen
sydämessään. Ne heikot siemenet, mitä pastori oli ehtinyt kylvää,
tukahtuivat pian ja pahat taipumukset saivat silmänräpäyksessä hänessä
voiton.

Kun siis lapset jälleen pirttiin kerääntyivät kaipasi yksi
rahakukkaroaan, toinen eväsnyyttiään ja kolmas kuuden markan maksavaa
hattuaan. Ne olivat kaikki selittämättömällä tavalla kadonneet ja
kadonnut oli Räisäspoikakin.

       *       *       *       *       *

Levottomin sydämin värjätteli Antti talven siellä täällä, mutta kun
Rytkönenkin saapui keväällä vankeusmatkoiltaan kotia, lyöttäytyivät he
jälleen yhteen joukkoon ja alkoivat painua yhdessä etelää kohden.

Nyt sai Antti liukua mielin määrin paikasta toiseen ja viettää
sellaista elämää, jota hän kaivaten oli kaivannut aina siitä asti kuin
Suutari-Elkko oli hänelle lapsena noita rosvojuttujaan kertonut; mutta
pastorin opetus oli kumminki niin paljon vaikuttanut, että hyvin usein
sykähti hänen sydämensä niin kovin levottomasti.

Kaukana Haapaveden sydänmailla menivät Rytkönen ja Räisäspoika erääsen
torppaan ja pyysivät rahan edestä ruokaa.

Torpassa oli ainoastaan vaimo lastensa kanssa kotosalla ja hän kertoi
vesissä silmin köyhyyttään eikä sanonut voivansa ainoata lasten ruokaa
kuleksioille antaa.

Vaimoparka oli elämässään nähnyt jo tuulen jos tuiskunki; olipa ollut
toisinaan vuorokausmääriä syömättäkin, säästääkseen pienokaisten
suurimpaan hiukaan edes jonkun murun.

Niin se vaimo kertoi, eikä Anttikaan voinut estää kyyneliä kohoamasta
silmänurkkiinsa. Hän kaivoi povestaan 10 ruplan setelin, ja antoi sen
liikutettuna vaimolle.

Mutta eihän se Rytkönenkään miestä huonommaksi ruvennut, olihan sitä
hänelläkin rahaa, eikähän tuo 10 ruplaa niin suuri herra ollut, ettei
tuota olisi raskinnut köyhälle antaa.

Kaksikymmentä ruplaa! -- Semmoista summaa ei vaimo paralla ollut
eläissään ollut... Sehän oli aivan käsittämätöntä... Olisivatko Elian
päivät jälleen palaantuneet; olihan vaimo tosin monta kertaa rukoillut
Jumalaa ruokkimaan hänen lapsiaan, niinkuin kaarneet ruokkivat Eliaan
korvessa.

Sinne ne tuttavamme heittivät vaimon ihmettelemään ja jatkoivat
matkaansa.

Yön tultua tunkeusivat he erään toisen metsätorpan ikkunasta sisään,
sillä nälkä kurrasi kovin heidän suoliansa. Mutta eivätpä sieltäkään
muuta ravintoa löytäneet, kuin maitoa, jota he joivat ja heittivät 10
kopeikkaa sen maksoksi, sillä eihän toki köyhiltä saanut ilman ottaa.

Vähitellen saapuivat karkurit Haapavedelle, mistä he menivät järven yli
ja kulkivat erään Rytkösen vanhan ystävän luo Vattukylään.

Sielläpä sattui olemaan muitaki vieraita, jotka olivat isännän kanssa
saaliin jaolla metsässä. Mutta jako ei oikeen kristillistä liene ollut,
koska isännän ja vierasten välillä syntyi niin ankara tappelu, jotta
isäntä kannettiin pahasti haavoitettuna metsästä kotia.

Sen vuoksi eivät tuttavamme voineet kauvemmin tällä kertaa vierailuaan
jatkaa, vaan kulkivat aina Kuonanperälle saakka Kalajoen varrella,
josta parin viikon perästä tulivat kumminki ystävänsä luo takaisin
Vattukylään, tuoden matkassaan runsaan saaliin varastettua tavaraa.

Mutta kauan eivät he yhdessä kohden viihtyneet. Jo seuraavana yönä
tunkeusivat he ystävänsä neuvosta erään torpan kamarin ikkunasta
sisään, sillä siellä oli ystävä kehunut olevan enemmältä rahaa.

Antti, joka oli sukkelampi, hypähti ikkunalle ja siitä alas; mutta
moksis! -- ja hän tunsi olevansa täysinäisessä piimä saavissa. -- No
viis niistä -- pian oli hän lattialla ja piimä se roiskui ympäri
huonetta Antin rahoja etsiessä.

Mutta se hakeminen ei vaivaa maksanut. Ainoastaan eräästä ohranjyvillä
täytetystä pöntöstä löysi hän 15 kopeikkaa.

Löytyipä sieltä sentään muudan leiviskä voita ja sen kantoivat he
lähellä olevaan tervahaudan palttoon, menivät itse niittyjä pitkin
muutaman neljänneksen päässä olevaan niittysaunaan ja paneusivat siellä
nukkumaan. Mutta kummallista kyllä; ennen ei Antti koskaan tuntenut
sellaista rauhattomuutta tunnossaan kuin nyt Rippikoulussa oltuaan.
Päivät pitkään hääräillessään ei hän sitä niin tuntenut, mutta yhteen
kohden asetuttuaan tunsi hän sydämessään aina niin kummallista
levottomuutta ja tyhjyyttä. Kauan käänteli Antti nytkin levottomasti
itsiään, ennen kuin pääsi nukkumaan.

Aamulla, kun torpan väki ylös nousi, huomasivat he pian varkaudenki.
Nuo Salomonin timanttihelmet, mitkä aamu-auringon valossa nurmikolla
niin kauniisti kimaltelevat, niitä ne varkaat eivät olleet voineet
varistamatta olla.

Helppohan siis oli torpan miehen aamukasteesen tullutta jälkeä myöten
seurata heitä tervahaudan luo ja löytää sieltä voinsa. Hakipa hän vielä
naapuristosta neljä rotevaa miestäki, jotka lähtivät jälkeä myöten
seuraamaan varkaita niittysaunaa kohden.

Mutta itse meni torpan mies kruununvoudin luo. Hänellä olivat jo varmat
tiedot Rytkösen ja Räisäspojan tekemistä varkauksista Kuonanperällä
päin ja tiesipä hän tarkoin heidän kaikki entiset ansionsa, ynnä heidän
ulkomuotonsakin.

Yks kaks pani hän kapulan liikkeelle ja käski miehen talosta rosvoja
kiinni ottamaan. Pian kerääntyiki miehiä joukottain ja kruununvouti
jakoi heidät pieniin joukkoihin, asetti kulleki päällysmiehen ja
lähetti näin miesjoukkoja kaikille haaroille.

Karkurimme vetelivät kaikessa rauhassa levollista untaan tuolla
niitty-saunalla, kun heidän jälkiänsä seuranneet miehet saapuivat
paikalle.

Saunan edessä oli parin sylen päässä lato. Takaa ajajat teljesivät
ladon seinästä saunan oveen ylettyvällä kangella saunan oven kiini.

"Holoo!" huudahti yksi heistä, repäsi saunan ikkunan irti ja pisti
päänsä sisälle; "Antautteko oikealla?"

Silmän räpäyksessä olivat karkurimme kuin ammutut seisoallaan.

He silmäsivät ympäriinsä ikäänkuin tiedustellakseen, missä olivat;
sitten tapasivat heidän silmänsä kysyvästi toisiaan ja taas he
silmäsivät ympärilleen juuri kuin tutkiakseen, mitä oli ensin tehtävä.

Vihdoin kääntyi Rytkönen ovea kohden, tarttui ripaan kiini ja katsoi
kysyvästi Räisäspoikaan.

Tämä keräili tavaransa ja antoi merkin Rytköselle rynnäkön alkamiseen,
Rytkönen painoi ovea.

"Nyt otti p--le!" jupisi hän itsekseen, kun tunsi oven olevan kiini
pönkityn, otti pyssynsä, ampui ikkunasta ulos ja pisti kutin sijalle.

Sillä välin tempasi Räisäspoika kirveensä, jota hän aina kantoi
vyössään, alkoi iskeä ovea auki, josta seurasi, että tuo rapistunut
lauta ovi oli pian säpäleiksi silvottu.

Nyt tirkistivät viholliset toisiaan vasten silmiä, mutta seuraavassa
silmän räpäyksessä olivat he jo molemmin puolin vetääntyneet
ovenpielien suojaan.

Onneksi olivat karkurit nähneet tarpeeksi; he nimittäin olivat
huomanneet, ettei kiinni-ottajilla ollut ampuma-aseita, jonka vuoksi he
liikkuivat vapaammin. Räisäspoika oli sattunut kiukaan puolelle ovea ja
sinne töytäsi nyt Rytkönenki; koppoi kiven kiukaasta ja vippasi ulos.

Kiinni-ottajat hosuivat sillä välin kangeilla ristiin oven edessä,
etteivät karkurit ulos pääsisi; mutta sisään eivät hekään uskaltaneet
yrittää.

Pian lensi Rytkösen viskaama kiuaskivi uudelleen saunaan. Karkurit
alkoivat viskata kiukaasta kiviä ulos, minkä kerkesivät, ja
kiinni-ottajat paiskoivat kerkiämiseen niitä takaisin saunaan; mutta
molempia suojelivat saunan oven pielet niin, ettei kivittämisestä
kummallekaan puolueelle mitään hyötyä ollut.

Vihdoin hyppäsi Rytkönen kynnykselle, ampui kutilla lähimmän miehen
kumoon ja töytäsi ulos. Räisäspoika seurasi hänen jäljessänsä.

Kiini-ottajat hölmistyivät hetkeksi, jotta karkurit pääsivät muutaman
askeleen päähän. Silloin viskasi yksi mies karkureita kivellä, joka
sattui Rytkösen käteen ja katkaisi pyssynperää vasten häneltä pikku
sormen aivan eri poikki. Mutta sitä ei hän nyt tuntenut, hän pakeni
vaan pitkin niittyä, minkä ehti. Mutta yksi takaa-ajajista yritti
saavuttaa hänet, jonka vuoksi Rytkösen täytyi ampumalla eroittaa hänet
itsestään.

Räisäspoika, joka oli mainio juoksija, pakeni sitä vastaan läheistä
metsää kohden, johon pari takaa ajajaa seurasi häntä.

"Ottakaapa kiini!" huusi hän metsän laitaan päästyään ja huomattuaan
miten kauas takaa ajajat olivat hänestä jo jääneet. -- Sitten hän
pakeni metsään, johon eivät ajajat häntä enään seuranneet.

Räisäspoika painui yksin sydänmaitse kirkon kylää kohden. -- Sillä
välin olivat kruununvoudin keräämät miehet jo ehtineet pienissä
joukoissa hajaantua kaikkialle. Mutta siitä ei kumminkaan Räisäspojalla
tietoa vielä ollut.

Kun hän läheni kirkon kylää, huomasi hän yht'äkkiä aseellisia miehiä
lähenevän häntä kaikilta puolin metsässä. Onneksi ei näilläkään
ampuma-aseita ollut.

"Seis!" huusi yksi mies Antille.

Antti vilkasi ympärilleen, huomasi lähellä suuren lehmikarjan. Hän
tempasi pitkän rangan, juoksi karjaan ja alkoi sillä pieksää lehmiä
minkä jaksoi. Lehmät laukkasivat häntä pystyssä kuin hullut ja Antti
juoksi aivan niiden kintereillä.

Kiini-ottajat eivät voineet vastustaa tuota outoa rynnäkköä, vaan
väistyivät lehmikarjan edestä ja niin oli Antti taasen hetkeksi
pelastunut.

Hän käveli sen jälkeen Haapakoskelle, johon vouti oli myös laittanut
kahdeksan miestä vahtiin. Räisänen käveli jokivartta, mutta eräs
myllyssä oleva mies huomasi hänet.

"Mistäs tämä mies on?" huusi mies Räisäselle.

"Tuolta olen Lammin suulta."

"Kuka sinä sieltä olet?"

"Minähän olen se Lamminsuun kuohari."

"Ethän sinä se ole -- minähän tunnen sen."

"Se minä olen."

"Valehtelet! -- Taidatpa olla niitä karkureita. -- -- Miehet hoi!"
huusi hän pihaan, "täällä taitaa olla yksi niitä karkulaisia."

Portilla seisoi kaksi miestä, jotka antoivat heti tiedon muille
kiini-ottajille ja alkoivat puhutella Anttia.

"Kuulehan!" sanoivat he, "eläpä mene, -- meillä on asiaa."

"Mitähän asiaa teillä sitten olisi?"

"No, -- jos oikea mies olet, niin mitä sinä pelkäät? -- -- Mutta
taidatpa olla niitä karkureita, koska..."

"Niinpä olenki -- mutta ottakaapa kiini", sanoi Antti, hypähti kerran
ja nakkasi aika juoksun.

Toiset miehistä töytäsivät rantaan, ottivat venheen ja alkoivat soutaa
alas virtaa; toiset taasen lähtivät Antin kanssa perä vilkkaan ja
juoksivat jonkun pari neljännestä.

Mutta vastaan tuli suuri Rytkynoja, jonka ylitse oli viisisylinen hirsi
portaana. Antti juoksi sen ylitse ja sieppasi hirren pois, joten
takaa-ajo hidastui.

Antti huomasi ojan suulla jokirannassa venheen, juoksi sen luo, hyppäsi
veneesen ja alkoi soutaa joen toiselle rannalle. Mutta tuossa vähän
matkan päässä oli takaa ajajainki venhe, jossa souti neljä miestä ja
viides piti perää.

Antti ehti kumminki rantaan ennen kuin takaa ajajat ja kiiruhti
metsään.

Takaa ajajat lähtivät nyt veresvoimasta ajamaan Anttia, vieläpä
ampuivatkin hänen jälkeensä muutamia kertoja.

Antti parka, joka oli jo peräti lääpästynyt, jaksoi enään vaan suurella
vaivalla juosta. Ainoastaan maine hänen tavattomasta nopeudestaan
pelasti hänet tällä kertaa, sillä takaa ajajat pitivät turhana
yrittääkään häntä juoksemalla kiini saada eivätkä siis häntä pitkältä
ajaneet metsässä, vaan palasivat takaisin.

Kun Räisäspoika huomasi, ettei häntä enään ajettu, laskeusi hän
väsyneenä vatsalleen puun juurelle. Hänen sydämensä läpätti ikäänkuin
haavan lehti ja koko ruumiinsa värisi kuin kahila virrassa
liikanaisesta lääpästymisestä. Tuskallisesti oikoi hän jäseniänsä ja
verivirta alkoi kuohua hänen suustansa. Hetken päästä vaipui hän
virkistävään uneen.

Herättyänsä tunsi hän erinomaisen raukeuden jäsenissään. Sydämensä
tuntui niin raskaalle. Kaualle aikaa ei hän ollut tuntenut sellaista
sisällistä levottomuutta, mikä häntä nyt vaivasi. Hänen mieleensä
johtuivat äskeiset tapaukset ja siitä pykälä pykälältä muistui hänelle
koko mennyt elämänsä aina Suutari-Elkon rosvojutuista pastorin
sydämellisiin varoituksiin saakka.

Hän nousi verkalleen seisomaan ja alkoi kävellä hiljalleen niitä
seutuja kohden, missä tiesi Rytkösen tapaavansa.

Mutta omatuntonsa muistutti häntä yhä elävämmin pastorin varoituksista.
Hän seisahtui miettimään. Oli kuin joku näkymätöin henki olisi häntä
pidättänyt Rytköseen enään yhtymästä.

Selvästi huomasi hän myöskin sen vaaran missä hän näillä tienoin joka
hetki oli. Hän otti rahakukkaron taskustaan ja laski tarkkaan rahansa.

Hän huomasi voivansa varastamisella kokoontuneilla rahoillaan ostaa
muutamiksi viikoiksi jonkun rehellisenä pidetyn ihmisen suojelusta,
kunnes häntä heitettäisiin etsimästä. -- Sitten -- niin arveli hän --
pääsisi hän kenenkään huomaamatta pujahtamaan rajan ylitse Ruotsin
puolelle ja alkaa elää muiden ihmisten tavoin. --

Niin se tuumi tuo Antti parka; mutta jo pari kuukautta myöhemmin yltyi
hän Oulun markkinoilla uudelleen varastelemaan, vaikka -- se täytyy
myöntää -- hän tänä koko pitkänä aikana ei ollut penninkään vääryyttä
tehnyt, ei antautunut Rytkösen eikä muiden rosvojen seuraan.

Mutta markkinoille tultuansa ei hän millään hinnalla voinut vastustaa
himoansa kuin niin monta hyvää tilaisuutta ilmestyi ihmisten taskujen
tyhjentämiseen.

Mutta pian sai poliisikin hajua Räisäspojan markkinoille saapumisesta.

Eräs Limingan mies, joka tunsi Antin, rupesi poliisin kanssa etsimään
häntä.

Pian tapasivatkin he Antin kauppatorilla, mutta Liminkalainen ei ollut
kyllin harjaantunut salapoliisin toimessa. Liian varomattomasti alkoi
hän pyöriä Räisäspojan kintereillä, jotta tämä huomasi kohta mikä
Liminkalaisella oli mielessä.

Ylpeästi keikautti Antti hänelle niskojaan, hypähti kerran, sanoi
pilkallisesti: "otapa kiini!" ja nakkasi juoksuun.

"Ottakaa kiini! -- Ottakaa kiini!" huusi Liminkalainen ja alkoi juosta
hänen perässään.

"Ottakaa kiinni! -- Ottakaa kiini!" huusi Räisäspoikakin ja juoksi
minkä kerkesi.

Ihmiset hölmistyivät katselemaan, että missä se kiini otettava menee.
Mutta tuolla kadun risteyksessä seisoi joukko Limingan miehiä, jotka
tunsivat Antin, huomasivat petoksen, piirittivät hänet ja niin joutui
hän satimeen.

Vuosikaudet pidettiin häntä sitten tutkintovankina Oulun linnassa,
kunnes hänet tuomittiin -- paitsi muuta -- parin vuoden vankeuteen.



III.


Kukapa tietää, jos Räisäspojastakin vielä ihminen saataisiin. Niin --
eihän tuota tiedä. Koettaa sitä ainakin sopisi. Jos hän vaan tulisi
johonkin kristillismieliseen perheesen, jossa häntä lakkaamatta
silmällä pidettäisiin ja jossa hän muutoin itsekin viihtyisi, niin ei
tietäisi mitenkä kävisi. Niin -- eihän tuota tietäisi.

Siihen suuntaan ne kirjoittivat muutamat vankeus-yhdistyksen jäsenet
muutamille kristillismielisille ihmisille Limingassa ja kehoittivat
heitä hankkimaan Antille turvapaikkaa jossakin kristillismielisessä
perheessä, kun Antti oli vankeudessa rahtinsa kärsinyt.

Semmoinen löytyikin Limingassa pian, Märkälä oli noiden ihmisystäväin
mielestä niinkuin sitä varten luotu. Siellä, jossa asui vaan kaksi
Jumalata pelkäävää vanhusta, muori ja vaari, ruotulaispojan sekä parin
kolmen palkollisen kanssa, siellähän Antti -- jos missään -- voisi
parantua, jos vaan Märkälän vaari hänet tykönsä ottaisi. Niin -- ja
ehkäpä se ottaisikin. Saattaisihan tuota ainakin kysyä.

Mutta kovin epäileväisesti se Märkälän vaari päätään puisti, kuin
hänelle asiasta puhuttiin.

"Joka kerran äyriksi lyöty on, niin äyrinä se pysyy", arveli hän.

"Aika vanhaa sutta kirjalle opettaa", tuumi muori.

"Niin -- nuorenahan olisi vitsa väännettävä", säisti vielä vaari,
"mutta", lisäsi hän, "eihän tuo nyt maata alemmas vie jos koettaakin,
antaa vaan pojan tulla tänne", ja sillä oli asia päätetty.

Mutta kovin tuntui Räisäspojasta ikävälle ensi aluksi. Märkälässä oli
elämä hänen mielestään niin kovin yksivakaista.

Pian rupesi hän kumminkin aina enemmän ja enemmän mieltymään noihin
yksivakaisiin ja sydämellisiin vanhuksiin, jotka häntä kohtelivat
ikäänkuin omaa lastaan. Varsinkin rakastui Antti muoriin, joka niin
ystävällisesti piti huolen hänen pienimmistäkin tarpeistaan.

Märkälässä ei ollutkaan eroa palvelusväen, ruotulaisen ja talonväen
välillä. Kaikki he söivät samalta pöydältä, makasivat yksissä huoneissa
ja asuivat seon.

Ja kun Märkälän muori puhui Antille opettavaisia sanoja ja kuvaili
hänelle miten hänkin voisi vielä elää onnellisena, jos vaan ryhtyisi
rehelliseen työhön ja heittäisi pois tuon kurjan karkulais-elämän, niin
Antti teki vilpittömiä päätöksiä ruveta elämään muorin neuvojen mukaan.

Mutta kun Suutari-Elkko tuli Märkälään niittysaappaiden tekoon, niin
silloin se Antille taasen elämä alkoi.

Päivät pääksekkäin istui hän tuossa sivu-akkunan pielessä ja kuunteli
Suutari-Elkon hupaisia tarinoita. Mutta erittäin liikuttivat Anttia
suutarin kertomukset Amerikan kultamaasta.

Siellä Amerikassa -- niin kertoi Elkko -- siellä voi köyhä työmies,
yhtähyvin kuin suuret herratkin, pistää rakin -- semmoisen liepeettömän
takin kuin pappilan maisterillakin on -- päälleen ja pitää komeita
puheita kansan kokouspaikoissa aivan niinkuin rovasti häissä tahi
ristiäisissä. Kukaan ei siellä kysy mikä olet ennen ollut tahi
mimmoisia ihmisiä ovat isäsi ja äitisi olleet, kaikki ovat siellä yhden
arvoisia. Ja suuria rikkauksia ei siellä ole myöskään vaikea saada.
Ihmisen pään kokoisia kultamöhkäleitä löytyy toisinaan maasta, kun sitä
vaan vähäsen tonkia viitsii.

Näitä ja muita tämän laatuisia kertomuksia kuullessaan innostui Antti
niin, että päätti paikalla lähteä sinne.

"Mutta sinne päästäksesi tarvitset paljon rahaa", arveli Märkälän
muori.

"Rahaako?" arveli Antti, "onhan maailmassa paljon semmoista ja kyllä
minä..."

"Niin mutta ainoastaan rehellisellä työllä ansaituilla rahoilla on
siunausta", sanoi muori.

"Siunausta? -- Mitä se on?"

Muori selitti Antille miten parhaiten osasi, mikä siunaus on. Hän
sanoi, että kun hekin vaarin kanssa menivät nuorina, Antin ikäisinä
naimisiin, ei heillä kummallakaan ollut tavaraa enempi kuin taivaan
linnuilla, mutta sitten rupesivat he oikeen ahkerasti työtä tekemään.
He palvelivat ensinnä vieraita ja sitten, kun olivat vähäsen saaneet
kokoon, ostivat he tämän pienen talon ja tässä he ovat sitten
ahkeroineet, jotta heille nyt on Jumala siunannut kaikkea mitä he
tarvitsevat.

Tämän kuultuaan vaipui Antti syviin mietteisiin. Olisikohan muorin sana
totta, niin hän tuumi. Mutta miksikä sitten niin moni ihminen elää ja
kuolee köyhänä?... Mutta olenhan toki minäkin saanut jo eläissäni
paljon rahaa, vaan se kaikki on mennyt kuin Mönkkösen piimä pitkin
Kuittilan kujaa. Ei siitä ole mitään hyvää ollut... Ei... Mutta mitähän
jos koettaisi ruveta työtä tekemään... Mutta kukapa se minua työhön
ottaisi ja päälliseksi vielä palkan maksaisi?... Ehkäpä sentään
vaari... Saisihan tuolta kysyä.

Kun Märkälän vaari sanoi ylihuomenna eli ensi Perjantaina lähdettävän
niitylle ja kyseli Suutari-Elkolta mistä hän sopivan niittyjätkän
saisi, sanoi Antti:

"Ottakaa minut."

"Sinut! Lapsi rukka, sinä et ole eläissäsi kunnollista päivätyötä
tehnyt. Ei ole helppoa oppia kovaan työhön. Siihen tarvitaan enemmän
kestävyyttä kuin arvaatkaan."

"Minä niin mielelläni koettaisin opetella työhön", sanoi Antti
kiihkeästi.

"No paljonko sinulle pitäisi palkkaa maksaa?"

"Mitä te maksaisitte?"

"Se nyt on vaikea sanoa, jos et sinä opi niittämään."

"Minäkö? -- Opimpahan vankeudessakin niin hyväksi 'timperiksi' että
kaikki tarkimmat työt annettiin minulle... Paljonko maksatte, jos
piisaan tuolle teidän renki Jussille niittämässä?"

"No viisitoista markkaa, vaan jos et piisaa, niin sitten vähempi."

"Minä näytän että piisaan", sanoi Räisäspoika ja hieroi
malttamattomasti käsiänsä. Hän olisi mielellään aivan paikalla lähtenyt
kilpasille. Hän laittoi vikatteet, haravat ja muut värkit valmiiksi,
mutta aika kului niin hitaasti. Hän odotti kärsimättömästi kuin lapsi
perjantaiaamua, jolloin pääsisi Jussin kanssa kilpasille.

Suutari-Elkolta oli hän saanut tietää, että matkarahoja Amerikaan
tarvittaisiin noin 400 markkaa. Hän laski useita kertoja miten kauvan
pitäisi tienata, ennen kuin sinne pääsisi.

Viimein tuli perjantaiaamu ja ensimäisenä seisoi Antti heinikon
rinnassa.

Työ se ei oikein tahtonut käydä aluksi. Milloin hän löi liian ylös,
milloin alas, eikä vikatekaan oikein ottanut teroaksensa. Vaarin täytyi
sitä silloin tällöin terottaa.

Kaiken päivää hän kumminkin hakkasi, että hiki jokaisesta karvan
nenästä vieri.

Mutta illalla oli hän niin väsynyt, ettei ruokakaan lystännyt ja
seuraavana päivänä olivat sivut niin kipeät, ettei sijaltaan liikkumaan
päässyt.

Hän makasi koko lauvantaipäivän eikä paljon liikkunut vielä pyhänäkään.

Yksinään sai hän maata pirtissä kaiken päivää, kun Suutari-Elkkokin oli
jo talosta lähtenyt eikä muorillakaan ollut paljon aikaa pirtissä olla.

Siinä hänellä oli tilaa miettiä kaikenlaista. Mutta erittäin pyöri
hänen mielessään kysymys miten hän Amerikaan pääsisi.

Vaarin taskukello se kävellä raksutti tuolla seinällä. Se hänen
kynsiään enin syyhytti. Olisi niin mukavaa olla sen omistajana.

Oli tuolla peränurkassa pieni nurkka-kaappikin, jonka vaari piti aina
lukossa. Olisi niin soma tutkia senkin sisusta. Ehkäpä sielläkin olisi
jotain, jonka omistajana olisi hupainen olla.

Mutta yksi asia se kumminkin hänen uteliaisuuttaan enimmän ärsytti.
Sitä hän koko lauantaipäivän aina tavan takaa mietti ja pyhänä ei se
hetkeksikään hänen mielestään lähtenyt.

Hän oli muorin nähnyt käyvän usein tuolla aitassa, hiipinyt sentähden
eräänä päivänä aitan ovelle ja nähnyt muorin pyllöttävän avatulla
arkulla, jonka hän oli hätäisesti -- niin ainaki oli Antista näyttänyt
-- lupsauttanut lukkoon, kun oli Antin huomannut.

Mitä mahtoikaan olla tuolla arkussa. Sitä se Antti vaan mietti ja
taasen uudelleen mietti. Ehkäpä rahaa. -- -- Mutta mitähän jos... Mutta
ei sitä sentähden viitsi noin kunnon ihmiseltä. Mutta voisihan sentään
katsoa, että mitä siellä on, -- eihän tuo silmä osaa ottaisi. -- Niin
-- ja voisihan ne rahat sieltä ottaaki ja antaa sitten pois; -- eihän
nuo siinä pilaantuisi. Mutta olisihan sentään niin lystikästä jos ...
ja sitten olisi niin soma nähdä seuraavana päivänä, kun muori taasen
arkulleen menisi ja tapaisi sen tyhjennettynä, rupeaisi hätäilemään ja
voivottelemaan ja itkemään, että mikä sinne on tohtinut murtautua. --
Niin -- Niin ... olisihan se sitte niin lystiä lohduttaa muoria ja
sanoa, ettei nyt sentään kovin murehtia, ehkä ne löytyvät rahatkin; ja
kun muori ei sitä uskoisi, niin antaa sitten rahat muorille ja sanoa,
että täällähän ne ovat.

Niin se Antti tuumi ja innoissaan oli hän jo kävellyt tuonne aitan
edustalle; -- mutta ei sentään vielä, eihän ne makaakaan vielä tuolla
sisällä. Mutta nyt minun pitää pistäytyä tuonne tupaan, siellähän se
aitan avainki periseinällä naulassa riippua helttasee.

Näin arvellen katosi Räisäspoika hetkeksi aitan edustalta, vaan pian
hän ilmaantui siihen uudelleen ja näkyi pistävän tuonne aitan alle
jotain.

Mutta tuolla lähenee taloa Kuppasen Aappo ja joukko muuta kylän
nuorisoa.

Antti istahtaa tuohon kivelle vuottelemaan.

    Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva kuusi;
    Hyvästi nyt vanha kulta, mulla on jo uusi.

    Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva mänty;
    Ja mikäs se on sen lämpymempi, kuin oman kullan sänky.

    Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva paju;
    Selvänä poika siivo on, vaan juovuksiss' on raju.

Niin ne pojat laulelivat aitan edustalle saapuessaan, vaan Antin siinä
huomattuaan, seisahtivat he ohikulkevan puron reunalle.

"Mutta sanopa, Antti, miten sinä taskuvarkaudessa aina onnistut", kysyi
Heiskasen Iikka Räisäspojalta.

Antti yritti päästämään synkeän kirouksen, mutta samalla pisti hänen
silmäänsä Iikan pullollaan oleva housun tasku. "Olisipa soma katsoa
mitä tuolla on", arveli hän ja päätti ruveta sen vuoksi pettelemään.

"Se nyt on vähänen konsti", sanoi Antti, "ja jos tahdot vähän viipyä
tässä, niin tyhjennän sinulta viiden minutin kuluessa tuon taskun, joka
noin pullottaa."

"Se on valetta ja vihapuhetta; -- mutta koitahan", arveli Iikka.

"Se nyt on helposti tehty, mutta vaikeampi on oppia karkulaisen tavoin
juomaan metsässä, missä harvoin on astiaa matkassa", arveli Antti.

"Siinä nyt ei mahda olla suurta konstia", sanoi Iikka.

"On siinä sentään", väitti Antti.

"No miten se sitten tapahtuu?" tiedusti Iikka uteliaampana.

"Kas näin!" sanoi Antti, seisahti puron reunalle, pani kädet niskan
taakse ja kumartui niin seisapisteestä purosta juomaan.

"Ka pirua, kuinka on notkea!" arvelivat pojat ja kumma se oli
tytöistäki.

"Mutta koetapa sinäkin Iikka, ethän siinä sanonut suurta konstia
olevan", sanoi Antti.

"Kyllä minä en suju!" sanoi Iikka.

"En minäkään ensin sujunut, vaan kun Rytkönen minua vaan kerran ohjasi,
niin hetipä opin, kas näin vaan", ja hän kumartui taasenki.

"Mutta minäkipä koetan!" huusi joku joukosta. -- "Ja minä!" -- "Ja
minä!" kuului joukosta ja oikein miehissä ryhtyivät pojat koettamaan,
mutta ei yksikään saanut heistä suutaan edes lähellekään vesi kalvoa;
mutta Antille siinä vaan ei työtäkään ollut.

"Eläpäs huoli Heiskasen Iikka, sinä melkeen osaat, sujutahan itseäsi
vaan tuolla tapaa", sanoi Antti, tarttui Iikkaa vyötäisistä kiinni ja
väänti häntä alaspäin. -- "Kas niin! -- Koeta, koeta!" kehoitti hän ja
Iikka se parastaan koetti, mutta turhaan, suu vaan ei ottanut vettä
tavatakseen. -- Mutta Antin käsi se oli sillä välin pistäytynyt Iikan
taskuun ja kaapannut sieltä jotain.

"Oletteko ollut tässä vielä yli viiden minuutin?" kysyi Antti pojilta.

"Emme suinkaan", arvelivat pojat epäillen.

"Mutta missä on tupakki kukkarosi, Iikka?" kysyi Antti.

"Voi turkinpippuri!" sanoi Iikka koitellen taskuaan, "nyt se on
jalkansa löytänyt."

Samalla veti Antti kukkaron taskustaan, josta pojat kovin ällistyivät.

"Konsti se on, joka pelaa", arveli Antti.

"Niin mitäs kun sillä lailla!" huudahti Kuppasen Aappo.

"No millä lailla?" kysyi Antti ja loi puoleksi pilkallisen ja puoleksi
halveksivan silmäyksen Aappoon.

"Niin -- kyllähän tuota tuolla lailla jos kuka osaa; -- mutta koetahan
varastaa tuo minun rahakukkaroni tuosta liivin taskusta", sanoi Aappo
miehevästi.

"Tuommoiselta pöllöhaukalta minä nyt en viitsi mitään varastaa", sanoi
Antti, mutta loi kumminkin ahnaan silmäyksen Aapon kukkaroon.

"Sen kissaa! Miks' nä [sinä] haukut minua?" huudahti Aappo äissään.

"Entä nä! -- Entä nä!"

"Sen kissaa!" sanoi taasen Aappo likennellen Anttia.

"Elä nä tule kissan luo, se kynsii", sanoi Räisäspoika ja niisti Aappoa
nenästä.

Kaikki pyrskähtivät yhteen ääneen nauramaan.

Se vimmastutti Aappoa niin, että hän jamautui Anttiin syliksi.

Hetken perästä olivat he molemmat pitkänään kentällä, Antti ensin alla,
vaan kohta pyöräytti hän notkeasti kuin suolingainen itsensä päälle ja
hypähti muutaman sylen päähän Aaposta seisomaan, toisten poikain
nauraessa ja hurratessa. --

"Mutta missä on rahakukkarosi?" huudahti Räisäspoika Aapolle, joka
suuttuneena mennä käytti kartanoon.

Ehdottomasti pisti Aappo kätensä liivin taskuun, mutta se oli tyhjä.

"Pidä nyt se, sen rosvo!" uhki Aappo mennessään; mutta muut pojat eivät
kyllin voineet ihmetellä Antin nokkeluutta.

Heiskasen Iikka otti Aapon kukkaron ja vei sen hänelle taloon.

Pojat yrittivät jatkaa matkaansa, mutta Räisäspoika oli niin kovin
innostunut kepposiinsa, että hän vielä tahtoi jotain merkillistä
pojille näyttää; ja varastamisessa -- siinähän se oliki koko hänen
maailmansa.

Hänen silmäänsä pisti Kuppasen rengin komeat kellon vitjat ja niiden
perässä oleva kello hänen kynsiään nyt kovin syyhytti.

"Seis!" huudahti hän sentähden, "tuo kello minun pitää vielä saada
varastaneeksi."

"Se on mahdotointa", vakuutti kellon omistaja.

"Ei se ole niinkään mahdotointa, kun kerran Oulun markkinoilla
muutamassa kapakassa, missä minä huomasin erään herran takataskusta
kukkaron nauhan riippuvan, rupesin sitä vetämään, vaan peijakas oli
huomata vehkeeni, mutta minä tartuin väkitungoksessa näin ikään
rinnasta kiini", ja hän tarttui Kuppasen renkiä rintaan, "ja olin muka
tunkeuvinani hänen ohitsensa, mutta samalla pistin käteni hänen
takataskuunsa -- kas näin, katsohan ja vedin vaan kukkaron -- kas
näin!"

Mutta samalla purskahtivat kaikki nauramaan ja koettihan se Kuppasen
renki nauraa, vaikka ei hän Räisäspojan käytöksessä mitään niin
naurettavaa huomannut.

"Missä on kellosi?" kysyi vihdoin häneltä joku pojista.

"Hos peijakas!" huudahti renki ja nyt vasta huomasi hän, että Antti oli
sen siepannut hänen päätään kääntäessä taaksensa katsomaan, miten
Räisäspoika herralta rahoja varasti.

Kovin ne pojat ihmettelivät vielä mennessäänkin Antin nokkeluutta.

Mutta Antti se vaan jäi aitan luo miettimään tuota muorin raha-kirstua
tuolla aitassa.

"Jo kai ne nyt nukkuvat", arveli Antti noin tunnin päästä, samalla
pisti hän kätensä aitan alle, väännähdys vaan ja hän seisoi lukitun
arkun edessä. Yksi potkaus vielä lisäksi ja silloin oli arkkuki auki.
-- -- Mutta mitä kummia ... ispinäpytty, muutamia makkaroita
ja lisäksi vähän sorkkarasvaa; -- -- ei kiiltäviä kolikoita, ei
kuparikopeikkaakaan.

Mutta samalla lensi ovi kiinni. -- "Etköhän pysy siellä!" kuului
Kuppasen Aapon ääni, "kunnes apua saan."

Mutta Antti hyppäsi täyttä vauhtia ovea vasten, se aukeni. -- "Hyvästi
nyt!" huusi hän Aapolle, joka oli ehtinyt jo portille asti apua
hakemaan ja pötki keinoihinsa. Niin heitti Antti Märkälän.

       *       *       *       *       *

Räisäs-Eevan torppa oli jälleen saanut asujamensa. Eeva oli jo pari
kolme vuotta oleskellut mökissänsä ja Rytkönenki oli viime päivinä
sinne karku matkoiltaan koteutunut. Mutta harvoin näkyi torpassa olevan
ketään kotona.

"He ovat kai parkinkiskomisessa", arvelivat ohi kulkevat kyläläiset;
mutta Källi-Aapeli se torpan sivu kulkiessaan lauleli vaan:

    "Tuolla metsän korvessa,
    Viina juoksee torvessa."

Seuraavana päivänä tuli Räisäspoikaki tätiään tapaamaan, vaan kun ei
löytänyt häntä kotona, niin meni hän Källi-Aapelilta kysymään Eevaa,
mutta Aapeli lauleli vaan:

    "Tuolla metsän korvessa
    Viina juoksee torvessa."

Ja niine tietoineen sai Antti palata jälleen tätinsä torpalle, johon
Eevaki oli sillä välin koteutunut. --

"Tämä laulu on ko'ottu kolmesta", niin lauleli Antti tätinsä nähtyään,

    "Tämä laulu on tehty kolmesta,
    Kahvista, viinasta ja olvesta,
    Nuorten laulettavaksi,
    Ja vanhain naurettavaksi.

    Vuonna kuusikymmentä kuus
    Tehtiin Suomeen laki uus:
    Viina kieltiin keittämästä
    Juomapäiviä viettämästä.

    Se meininki oli keisarilt'
    Ett' viina loppuis juomarilt'..."

"Ohhoh hoh hoh hoh!" nauroi täti, "vain semmoinen meininki!... Jopa nyt
poika parka erehdyt, -- etkö parempaa meininkiä luule rakkaalla
keisarillamme olleen?" --

"Mutta niinhän laulussa sanotaan, -- enkä voi käsittää mitä muuta
meininkiä olisi keisarilla ollut."

"Viisas keisarimme tiesi kyllä, ketkä viinanpolttoa elääkseen
tarvitsevat -- ja sentähden sääsi hän niin, että minä ja muut minun
kaltaiseni turvattomat ja sorretut naiset voivat sitä kaikessa
hiljaisuudessa harjoittaa ja sillä tavoin rehellisesti itsiänsä
elättää. -- Tule ottamaan ryyppy! -- Vieläkö tyydyt Märkälässä
olemaan?" --

"Minun mieleni ei tee ainiaksi ruveta vaan pilanpäältä varastamaan;
vaan haluni hehkuu jälleen avaraan maailmaan ja sentähden olen Märkälän
ikipäivikseni heittänyt. -- Missä on Rytkönen?" --

"Rytkönenkö? -- No, -- voin sen sinulle sanoa, -- hän on siellä, missä
tämmöistä valmistuu", sanoi Eeva, veti viinapullon esille, ryyppäsi
siitä ja tarjosi Antilleki.

"Missä sitten?" kysyi Antti ja ryyppäsi.

"Vesikarissa! -- Minä lähden nyt sinne ja voit tulla sinäki, jos
tahdot", sanoi Eeva.

"Tekee mieleni jäädä tänne nukkumaan, en ole viime yönä silmää
ummistanut. Minun päähäni näette pisti, että erittäinhän ovat viinan
juojat ja erittäin sonnan luojat ja heitin sentähden heinän teon ja
muut työt niiden haltuun, joilla ei ole neroa helpommin itsiään
elättää. Jään siis tänne nukkumaan ja sitten mietimme Rytkösen kanssa
parempaa ja uutta, kun vaan neuvotte minulle mistä hänet löydän",
arveli Räisäspoika.

"Tee kuin tahdot", sanoi Eeva, neuvoi hänelle tarkoin viinatehtaan
Vesikarissa ja lähti. -- Antti paneusi nukkumaan. -- --

Siinähän nyt makasi tuo Antti parka, makasi ja uneksi. Hän uneksi
kaukaisista maista, joissa ikuinen kesä vallitsee, joissa metsät ijäti
viheriöitsevät ja kesä lintuset lakkaamatta visertelevät; maista,
joissa ei kukaan kysy: mikä olet ollut, tahi kuka on sinun isäsi ja
äitisi; maista, joissa, lapion pistottain maasta kultaa kumpuaa. --
Suutari Elkko oli noin Antin herkkää mielikuvitusta jälleen ylenmäärin
kiihoittanut liiotetuilla kertomuksillaan Amerikan kultamaista -- Antti
uneksi äärettömästä merestä, jonka yli oli tuohon kultamaahan mentävä;
hän uneksi suuresta, uhkeasta laivasta, joka häntä lukemattomien muiden
matkustajain kanssa sinne kuletti; mutta oi! ... hirmuinen ukon ilma
yltyi merellä; se särki koko laivan, hirmuinen sekamelska syntyi
laivalla, yksi juoksi sinne, toinen tänne ja Antti koetti pelastautua
eräälle laudan kappaleelle, mutta se upposi ... upposi pohjaan saakka
ja vei Antin mennessään, ... hirmuinen pelko ja kauhistus valtasi hänet
ja hän heräsi. --

Hetkessä oli uni hänen silmistään kirvonnut; hänen sydämensä sykähti
niin omituisesti huomatessaan, että hän kumminki oli vielä vakavalla
mantereella kaukana pohjattomasta merestä.

Hetken päästä lähti Antti Räisäs-Eevan torpasta, sulki ovet ja käveli
Angeslevän jokitörmää alas. Kappaleen matkaa kulettuaan mainittua
jokitörmää, kääntyi hän viistoon pitkin niittymaita Vesikarin-kangasta
kohden.

Omituinen maisema! Niittyjä ja yhä niittyjä vaan niin pitkälle kuin
silmä kantaa. Ei mitään muutosta, ei mitään ylänköä, ei mitään
vaihtelevaisuutta. Niittylatoja, suovanperiä ja pajupensaita vaan
kaikkialla. Siellä täällä joku vesirotko, kaivosoja tahi suoviljelys;
siinä koko vaihtelevaisuus. Niittymiehiäkään ei ollut vielä kuin
aniharvassa. Semmoinen on ulkomuotonsa puolesta tuo maan mainio
Limingan iso-niitty.

Mutta kovin levoton oli Antin mieli. Omituisen pakotuksen tunsi hän
sydämessään. Eipä hän itsekään oikeen saanut selvää, mikä häntä
vaivasi. Hän istahti tuohon mättään kyljelle ja heittäysi
lynkäpäiksilleen mätästä vasten.

Kyllä sentään -- niin arveli hän -- kyllä sentään olisi tainnut olla
parasta pysyä Märkälässä. -- Niin ... kyllä olisi tainnut ... ja hän
tunsi sydämensä sisimmästä lähtevän vakuutuksen, että kyllä se olisi
ollut parasta. -- -- Hän tunsi, että juuri se seikka ettei hän
Märkälässä ollut pysynyt, että se se olikin, joka hänen sydäntänsä niin
kovin pakotti... Hänen mieleensä johtuivat nuot monet vaivaloiset
seikkailuretkensä, joilla häntä jahdattiin kuin kesytöntä metsänpetoa.
Arkana kuin jänis, oli hänen täytynyt pystyttää korvansa pienemmänkin
risahduksen kuultuansa ja rehellisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä oli
hänen täytynyt paeta kuin jänis rumpua. Vuosikaudet oli hänen täytynyt
elää lakkaamattomassa pelossa, että milloin kiinni joutuisi.
Täydellisesti turvattuna ei hän ollut saanut hetkeäkään olla. -- Mutta
nyt ... nyt tuntui elämä niin keveälle ... hän oli rikoksensa
sovittanut eikä siis tarvinnut pelätä ketään. -- Kenelläkään ei ollut
oikeutta häntä ahdistella... Mikä huojennus! -- Mutta yksi kepponen
vaan, yksi ainoa lukonmurto tahi taskuvarkaus ... ja silloinpa taasen
ei olisi lepoa missään. -- -- Mutta miten olla, kuin eleä... Kuinka
sitten voisin -- niin arveli hän -- kuinka sitten voisin ruveta elämään
muiden ihmisten tavoin. Tehdä raskasta työtä päivät pääksekkäin ... ei!
-- Sitä en voi! -- ja hän pyöräytti itseään toiselle kyljelle. Kovin
tuntuivat vieläkin nivuset kipeiltä Perjantaillisesta niitosta... Ja
sitten -- niin ja sitten ruveta aina elämään yhdessä kohden ... nousta
aamulla kello viisi, painaa kohta sen perästä työhön, tulla määrälleen
syömään ja sitten työhön ja sitten syömään ja sitten työhön ja sitten
nukkumaan ja sitten työhön ja sitten nukkumaan ja taas työhön j.n.e.
j.n.e. aina määrättömiin saakka aina vaan yhtä ja samaa. -- -- Huh
kuinka se tuntui tukalalle ... ja elää sitten aina yhdessä kohden!...
Pyöriä ja hääriä aina samalla kylän nurkalla, olla yksissä seuduin
kaiket ikänsä... Miten tukehduttavaa! -- -- On sentähden toista olla
vapaana; toista on liukua paikasta toiseen, nukkua milloin haluttaa,
syödä kun nälkä tulee ja olla missä tahtoo, liukua mielensä mukaan
paikasta toiseen... Kas sepä elämää on! -- ja hän innostui tuota
ajatellessaan niin, että hän hetkeksi unhotti kaikki sen elämän vaivat
ja kärsimiset, unhotti omantuntonsa varoittavan äänenki.

Hän hypähti jälleen seisomaan, mutta siitä säikähtyneenä pyrähti
läheisestä rotkosta hanhiparvi liikkeesen. Vesikalvossa lentää
pyräkeiden etsivät lintuset piilopaikkaa vastakkaisen rannan
kortteikossa.

Vähitellen saapui Antti Vesikariin, mistä hän kappaleen aikaa
etsittyään löysi tätinsä ja Rytkösen.

Räisäs-Eeva oli laittanut viinatehtaan tiheään tureikkoon, niin
salaiseen paikkaan, että sitä olisi sieltä ollut mahdotoin äkkinäisen
löytää. Sinne oli hän matalaan turvehökkeliin varustanut suuren
kuparikattilan, läkkisen hatun, läkkipiiput, mäski-ammeet,
rankkitynnyrit, viina ankkurit y.m. tarviskalut.

Paju- ja koivuvarvikko oli Eevan tehtaan ympärillä niin tiheä, että
pujottelemalla täytyi Antin tunkeutua sen luokse.

Rytkönen venyi varvikossa pitkänään vedellen vankkoja savuja savupiipun
känästä ja Eeva hääräili mäski-ammeen ympärillä.

Risahduksia varvikosta kuultuaan hypähti Rytkönen seisoalleen ja näytti
varustautuvan vihollista vastaan ottamaan tahi -- tarpeen tullessa --
pakenemaan.

"Ei hätää!" sanoi Antti ja pujahti esille.

"Hos p--le!... Johan sinä olet turpunut aikamiehen näköiseksi!... Eihän
sinua enää voikaan tunkea jokaisesta seinän varauksesta sisään. -- --
Muistatko sinä vielä tuota uintiasi piimäsaavissa?" huudahti Rytkönen.

Antin muoto kävi synkäksi. Rytkösen kysymykset johtivat jälleen hänen
mieleensä entisiä kärsimyksiä. Hänen sydämensä alkoi sykkiä taasenki
niin levottomasti. Hänen mieleensä johtui tuo onnellinen ja rattoisa
elämä, jota Märkälän vanhukset elivät ja hän vastasi Rytkösen
kysymykseen alakuloisesti:

"Muistipa tuota jos tahansa."

"Mitä!? -- Joko ne ovat saaneet sinut kerettiläisyyttä
harjoittelemaan?" huudahti Rytkönen, "vain niin, no -- kyllä minä
arvaan mitä he ovat sinulle sanoneet... He ovat sanoneet sinulle aivan
tällä tavalla: jos et sinä heitä pois varastelemista ja rupea elämään
ihmisten tavoin, niin ei sinulla kuuna kullan valkeaisna ole menestystä
ja siunausta ja sinä kuolet Siperiassa ja kuoleman jälkeen panee Jumala
sinut tuliseen järveen, -- vai mitä ... eivätkö he niin ole sinulle
sanoneet?" --

Antti säpsähti kuullessaan mainittavan tulista järveä, hän muisti kuin
unen näköä äitinsä kuolinvuoteellaan jostain semmoisesta puhuneen ja
vastasi sen vuoksi Rytköselle katkerasti:

"Niin -- kyllä he ovat jotain semmoista puhuneet."

"Hahhahhah!" nauroi Rytkönen, "mutta eivätkö he ole samalla kertoneet,
että kun Jumala loi ihmisen, niin asetti hän sen kaiken päälle, ei ole
antanut yhdelle enempää kuin toisellekaan; kaikki rikkaudet mitä maassa
oli, antoi hän yhteiseksi, ei yhdelle enempää kuin toisellekaan,
kaikille saman verran, mutta rikkaat ovat nyt anastaneet itselleen
kaikki ja vainoavat jokaista, joka ei siihen ole tyytyväinen."

Siihen suuntaan se Rytkönen asioita selitteli Antille, käskipä vielä
Eevan tuoda viinaaki ja yhdessä he siinä ryyppäsivät, tutkivat
jumalallisia tarkoituksia ja ryyppäsivät.

Antti parka, jonka herkkä mieli tulistui siinä silmän räpäyksessä,
missä hän eli ja jonka sydän hehkui niistä vaikutuksista, minkä
alaisina hän milloinkin oli, joko ne sitten olivat hyvät tai pahat,
niin -- Anttiparka luuli todellakin kärsineensä vääryyttä, kuin ei
ollut saanut rikkauksia yhtähyvin kuin esim. Kuppaset ynnä monet muut.

Kaikki paremmat tunteet väistyivät hänen sydämestään; viha ja katkeruus
koko ihmiskuntaa kohtaan täytti hänen sydämensä.

Mutta samalla johtui hänen mieleensä Amerikan kultamaa. Niin sinne! --
sinne oli hänen päästävä ja Rytkösen ja Eevan, siellä ei ole mitään
eroa rikkaan eikä köyhän, ylhäisen eikä alhaisen välillä, mutta mistä
saada niin paljo rahoja.

Rytkönen tiesi niitä Kuppasen nurkkakamarin piirongin loodassa olevan
2,000 markkaa.

Antti tunsi tarkoin paikan, tiesipä kertoa, ettei Kuppasella ollut
yhtään miestäkään kotona, ne olivat kaikki yökunnissa kuokkamaata
polttamassa.

Pantiin kumminkin varulta Räisäs-Eeva kylään katsomaan, että olisivatko
Kuppasen miehet kodissa.

Seuraavana iltana toi Eeva kylästä sanan, että Kuppasen miehet olivat
yökunnissa kuokkamaalla. Hetki oli siis otollinen. Ryhdyttiin
kiireisiin valmistuspuuhiin. Vähää jälkeen puolen yön olivat rahat
käsiin saatavat. -- -- --

       *       *       *       *       *

Eräässä niitty-ladossa lueskeli Antti rahojansa seuraavana päivänä. Hän
aikoi ne sinne piiloittaa huomiseen asti, jolloin hän lähtisi tätinsä
ja Rytkösen kanssa ensinki Ruotsin puolelle ja sieltä sitten Amerikaan.
Hän luki yhä uudelleen kallista aarrettansa, jonka hän juuri oli
Rytkösen kanssa jakanut, ja hänen silmänsä ne säihkyivät voiton
riemusta siinä ladon laattialla selin oveen istuessansa.

"Seis mies!" kuului käskevä ääni ladon ovelta, "jos askeleen liikut,
niin lasken sinut lävitse", jatkoi hän.

Antti loi ehdottomasti silmänsä ovea kohden ja näki jahtivoudin
seisovan ovella ojennettu revolveri häntä kohden.

Antti vilkasi nyt ympärilleen, hänen silmissään oli raivoavan pedon
silmien säihky ja käsi se haparoi vyötäisillä olevaa puukkoa.

Samalla laukesi jahtivoudin revolveri ja luoti lensi vastakkaiseen
seinään, mutta sitä Antti tuskin kuulikaan. Vihasta vimmattuna paiskasi
hän puukkonsa ovea kohden, mutta jahtivouti sai väistäneeksi iskun, ja
puukko lensi läheiseen pensaaseen. Samalla syöksyi Antti itsekin ovelle
ja paiskasi voimakkaalla iskulla jahtivoudin kappaleen matkan päähän
seljälleen, mutta samalla sai hän päähänsä useita iskuja puukangista.
Miehiä oli näet varalla kahden puolen ladon ovea. Antti horjahti
pitkäkseen ja samalla heittäysi puolikymmentä miestä hänen päälleen.
Antilla ei ollut muuta neuvoa kuin antautuminen.

"Vai täällä niitä Kuppasen rahoja räknätään", sanoi jahtivouti
pilkallisesti.

Koska vanhastaan oli tunnettua, ettei Antin käsissä raudat pysyneet,
kiersivät miehet vielä köyden hänen vyötäistensä ympäri, jonka yhdestä
päästä piti kiini yksi mies, toisesta toinen ja jahtivouti itse talutti
häntä käsiraudoista. Näin veivät miehet riemuiten saaliinsa kylään,
johon vielä samana päivänä Rytkönenki tuotiin sidottuna.



IV.


Luonto Pohjanmaan rannikolla ei suurin vaihtelevaisuutta tarjoa.
Kumminkin tekee siitä jyrkän poikkeuksen Oulujoen suu. Tamppisaaret
-- nykyiset huvisaaret -- ovat nykyjään kautta maan tunnetut
kauneudestaan. Juhlallinen on se vaikutus, minkä Merikosken pauhina ja
sen puromaisten haaranteiden lirinä tekee mieleen. Yhdellä noista
monista saarista, joita nuo puromaiset Merikosken haaranteet
muodostavat, oli pienoinen valmistumaisillaan oleva, kuusikulmainen
laudoista tehty huvihuone. -- Kuvernöörille sanottiin siitä
"lysthuusia" laitettavan, vaikka tosin on siinä jo vuosia harjoitettu
julkista kapakkaliikettä.

Kaksi vankia, Rytkönen ja Räisäspoika, näpläilivät sen katolla.
Viimeistä harjalautaa sovittelivat he paikalleen. Eräs kasakka loikoili
sinellinsä päällä kentällä pitkänään, muutaman sylen päässä
rakennukselta ja muudan vahtimies istui rakennuksen portailla,
silmäillen väliin katolla olijoita, väliin kappaleen matkan päässä
maata kaivavaa vankijoukkoa. Heidän luonaan oli muutamia muita
vanginvahtia ja joukko kasakoita.

Kummallista kyllä, ei tuo harjalauta ottanut sopiakseen. Vangit
kääntelivät ja vääntelivät sitä jos mihin suuntaan, pyyhkien silloin
tällöin hikistä otsaansa räykeässä päiväpaisteessa ja silmäillen usein
levottomasti Laskunientä kohden ikäänkuin jotain odotellen.

"Lupasiko hän todella tulla kaikissa tapauksissa tänne?" kysyi vihdoin
Räisäspoika matalalla äänellä Rytköseltä.

"Lupasi -- hän lupasi tulla tänne vaikka ei venettä olisi voinut
Laskuniemelle hankkiakaan."

"Mutta kuinka saa hän meille sen ilmoittaneeksi?"

"Jos vene on Laskuniemellä valmiina, tarjoaa hän meille tupakkia
suuhun, muussa tapauksessa ei hän sitä tee. -- -- Mutta tuolla hän jo
tuleekin", sanoi Rytkönen ja taittaa ripsautti samalla harjalaudan
poikki.

"Oijoi mikä tuli!" huusi hän alaalla istuvalle vahtimiehelle ja näytti
hänelle katkennutta lautaa.

"Mutta sepä vasta hullua on!" arveli vahtimies, "ja nyt meillä ei ole
täällä sopivaa lautaa sen sijalle."

"Täytyy mennä kai sahalta noutamaan", arveli Rytkönen.

"Niin kai", sanoi vahtimies ja huusi lähellä olevan tulkkipojan, jonka
käski selittää kentällä loikoilevalle kasakalle, että hänen tulisi
jäädä tähän tavaroita vahtaamaan, kunnes hän vankien kanssa palaisi
sahalta.

Kasakka myrähti jotain vastaukseksi ja käänsi toista kylkeä.

Rytkönen ja Räisäspoika haalasivat itsensä katolta alas. Samalla saapui
paikalle Källi-Aapelikin, nosti vahtimiehelle lakkia ja tarjosi
vangeille tupakkaa suuhun.

Verkalleen alkoivat miehet solua sahaa kohden. Kappaleen matkaa
käveltyään veti Rytkönen vedellä täytetyn pullon povestaan, puisti sitä
ja kuiskasi vahtimiehelle: "eikö oteta ryyppy?"

"Mennään tuonne pensaan suojaan", sanoi vahtimies, joka näytti
ihastuvan pullon nähtyään.

Niin vetäysivät miehet vähän syrjään. Rytkönen otti pullon, asetti sen
suun huulilleen, keikautti niskojaan ja ryyppäsi. Sen tehtyään veti hän
huulensa irviin, ähkäsi ja ojensi pullon vahtimiehelle.

Mutta kun vahtimies ällisti päätään ryypätäkseen, tuivasi Rytkönen
häntä nyrkillä rintaan; jotta hän keiskahti seljälleen. Kaatuessaan
sattuivat hartiansa takana olevaan kantoon, jotta hän meni
henkisalpauksiin, eikä siis voinut kohta apua huutaa.

Rytkönen painoi kätensä vahtimiehen suuta vasten ja piti häntä niin
kauan kiini kuin Räisäspoika muutti ristirautuset vankivaatteet nurin
saadakseen pellavakankaisen vuorin päälle ja siten tehdäkseen ne
vähemmin huomattaviksi. Sitten piti Räisäspoika vuoronsa vahtimiestä
kiinni, kunnes Rytkönenki oli vaatteensa kääntänyt. Sen tehtyä
töytäsivät vangit Laskunientä kohden.

"Kaksi vankia pääsi irti ja juoksi Laskuniemelle!" raikui kohta huuto,
joka kuului ympäri Hupisaarta.

Joukko kasakoita alkoi juosta Laskunientä kohden ja muudan mies seurasi
aivan karkureiden kintereillä. Hän tarttui Rytköstä kyynäspäähän juuri
kuin tämä oli venettä vesille työntämässä. Mutta Rytkönen sivalsi
takakäteen miestä rintaan sillä seurauksella, että hän lensi kappaleen
matkan päähän pitkäkseen ja pian olivat molemmat miehet venheessä.

Räisäspoika istui soutamaan, Rytkönen piti perää ja niin he alkoivat
painua joen pohjoista rantaa kohden. Pian saapuivat kasakatkin paikalle
ja huomattuaan, ettei muuta venhettä saapuvilla ollut, huusivat he
jotain karkureille, mutta kosken kuohu hämmensi sanat ja kun karkurit
pyrkivät voimiensa takaa eteenpäin, niin alkoivat kasakat kerkeämiseen
heitä ampua.

Mutta vakavampana ja juhlallisempana kuin kentiesi koskaan ennen, istui
Rytkönen kuulasateesta huolimatta -- venheen perässä ja ohjasi venhettä
halki kuohujen. Mutta Räisäspojan silmissä oli raivoisa säihky, hänen
verensä kuohui kuin kiehuva kattila ja sydämessänsä raivosi semmoinen
vihan liekki, että hän olisi tahtonut silmänräpäyksessä kappaleiksi
murtaa jokaisen kasakan tuolta rannalta. Hänen kätensä puristuivat
airoihin niin lujasti, kuin olisi hän tahtonut niiden antaa tuta
vihansa julmuutta ja hän souti sillä vauhdilla, ettei kauvan matkalla
viivytty, vaikka jokainen silmän räpäys näytti olevan viimeinen.

Pian saapui paikalle itse kuvernöörikin, kielsi kasakat ampumasta ja
määräsi heidät ottamaan hevoiset ja uittamaan Nokkalan kohdasta yli
sekä siten karkureita takaa ajamaan. (Silloin ei Oulujoen yli vielä
siltoja ollut).

Mutta pakolaiset kokivat kiiruhtaa sydänmaitse pohjoista kohden ja näin
alkoi Räisäspoika taasenkin yhden noista monivaiheisista
seikkailuretkistään.

Kasakat etsivät läheiset seudut tarkoin ja yhteen aikaan kuulivat
pakolaisemme heidän molittamistaan aivan läheltä. Räisäspoika oli jo
kokonaan vihansa unhoittanut. Rauhatoinna sykähteli hänen sydämensä
nykyistä kohtaloansa ajatellessaan. He pakenivat niin joutuin kuin
jalkaraudat sen suinki sallivat, joten eivät kasakat saaneet mitään
vihiä heidän jäljistään, he kun olivat sitoneet jalkarautansa niin,
etteivät ne mitään ääntä antaneet, jonka vuoksi kasakat pian
kyllääntyivät heitä etsimään ja palasivat niine hyvineen jälleen
kaupunkiin.

Hiljalleen saapuivat he Ala-Kiimingin takaloille, missä takoivat kivien
ja kankien avulla jalkaraudat jaloistaan ja heittivät ne muutamalle
karjanpolulle, mistä ne sitten löydettiinki ja toimitettiin linnaan.

Yön tuloa odotellen makailivat he metsässä ja uivat yöllä Kiimigin joen
poikki, tunkeusivat erään torpan puotiin, mistä saivat ruokaa
syödäkseen ja vähän evääkseenki. Sieltä he kulkivat poikki maisin
Jakkukylään Iihin, jonka takaloilla nukkuivat taasen päivän.

Yön tultua tunkeusivat he erään torpan puotiin, mutta se oli melkeen
tyhjä. Ainoastaan pari leipää ja muutamia silahkoita, siinä koko talon
ruoka varasto. Nälkäänsä söivät karkurit niistäkin osan.

Mutta puodista ulos tultuaan huomasivat he lähellä vankan talon.
He tunkeusivat sen aittaan, jossa oli katto täynnä täysinäisiä
leipätankoja. He ottivat sieltä mitä evääkseen tarvitsivat ja Rytkönen
yritti lähteä aitasta.

"Seis!" sanoi Räisäspoika ja laski kaksi pitkää leipitankoa katosta,
ottipa vielä kokonaisen sianraajanki ja asetti sen leipitankojen
päälle.

"Mitäs nyt?" kysyi Rytkönen.

"Arvelen, että tuolla torpassaki tarvitaan ruokaa ja täällä sitä näkyy
olevan liiaksi", arveli Antti.

Rytkönen veti suunsa hymyyn, tarttui tankojen päistä kiinni ja niin he
kantoivat leivät ja sianraajan torpan puotiin sekä lukitsivat sen oven.

"Mutta tämähän on hiton lystiä kylää", arveli Rytkönen, "täällä
annetaan varkaan poikain toimia päänsä mukaan, vaikka hävytöintähän tuo
olisikin, jos miehet näin jaloissa rakkauden töissä tulisivat
häirityiksi; -- minä luulen, että täältä saisimme itsellemme vähän
sopivammat vaatteetki, nämät vankien vaatteet saattavat tulla meille
ajanpitkään kovin vaarallisiksi."

Ja niin he murtautuivat vielä mainitun talon vaatepuotiinki, valitsivat
sieltä itselleen sopivat vaatteet ja alkoivat painua Iin jokivartta
alas.

Vankien vaatteet heittivät he Pohjois-Iinkylään päästyään, maantielle
ja alkoivat painua maantietä pitkin Kemiin.

Siellä he saivat tehdä pari suurempaa rahavarkautta ja olivat aikeessa
mennä veneellä Ruotsin puolelle. Mutta pimeälle ja kolkolle tuntui
Antista tulevaisuus tuollakin vieraassa maassa.

Hän ehdotteli sen vuoksi Rytköselle, että palattaisiin Oulun
eteläpuolelle, missä he tarkoin tunsivat ihmisten rahasäiliöt ja vasta
syyspuoleen, kun oli saatu runsaammin rahoja, livahdettaisiin rajan
ylitse ja paettaisiin sitten Amerikaan. Rytkösellä ei tätä ehdoitusta
vastaan ollut mitään.

       *       *       *       *       *

Ristiin rastiin kuleksivat karkurimme koko kesän aina Oulusta
Kyröjokeen saakka varastellen kaikkialla. Usein ajettiin heitä takaa
kuin raatelevia metsänpetoja, mutta aina he osasivat välttää kiinni
joutumasta. He tulivat niin mainioiksi, että kaikkialla puhuttiin
heistä ja ihmiset eivät tavaroineen olleet heiltä missään turvatut.
Suuri palkinto luvattiin heidän kiinni saamisestaan.

Vihdoin tuli heidän asemansa niin tukalaksi, että he taaskin päättivät
paeta Ruotsin puolelle ja tulivat siinä tarkoituksessa Raahen
seuduille.

Siellä saivat he tietää erään kauppamiehen puodissa olevan rahoja noin
800 markan seutuihin. Ne päättivät he vielä vipata itselleen,
varastivat hevoisen varalla ja murtautuivat sydän yöllä puotiin.

Saaliin himosta säihkyvin silmin avasi Räisäspoika rahaloodan, mutta
tuivasi sen synkeästi kiroten jälleen kiinni. Siellä oli vaan muutamia
lanttia. Sen sijaan kantoivat he parhaita vaatetavaroita kärryihinsä,
ajoivat samana yönä vielä Lumijoelle, varastivat sieltä venheen ja
soutivat Ulkopuolen rannalle saakka, mistä ei enään ollut pitkälti
Vesikariin Räisäs-Eevan tehtaalle.

Eräältä sotamieheltä saivat he tietää, että herrat olivat muudanta
viikkoa ennen hävittäneet Eevan tehtaan.

Kylmä oli syksyinen ilma ja vettä sateli kaiken päivää. Kova vilu ja
nälkä ahdisteli karkureita, jonka vuoksi he lähettivät sotamiehen
kylään ruokaa ja viinaa etsimään, sillä sotamiehellä jonka torppa oli
lähellä, ei semmoista ollut, hän kun tavallisesti joi kaikki saaliinsa.
Sotamies ohjasi karkurit lähellä olevaan heinälatoon, sillä hänen
torpassaan oli muka vaarallisempi olla ja lähti kylään.

"Ethän sinä vaan petä meitä", sanoi Rytkönen sotamiehelle ennen hänen
lähtöänsä.

"En silmäänkään."

"Eläkä vaan rupea siellä ryyppytuumiin, -- päihtyneen kieli on kerkeä."

"En silmäänkään", vakuutti sotamies ja meni; mutta ystävämme
hautausivat heinälatoon nukkumaan.

Kauan viipyi sotamies kylässä ja kun vihdoinki tuli, oli hän jokseenki
hutikassa; mutta ruokaa hänellä ei ollut muuta kuin vähä pottuvoita
kiulussa, voita ja muutamia leipiä ja kaloja.

"Missä sinä, hyvä mies, nyt koko päivän viivyit ja tuon verran vaan
meille ruokaa sait? -- Entäs viinaa?" kyseli Rytkönen.

"On sitä täällä ja pian saadaan lisää ruokaaki", mokelsi sotamies,
"minä menen uudelleen."

"Voipikohan sinuun luottaa?" arveli Rytkönen.

"Voipi silmäänki!" vakuutti sotamies ja meni.

Miehet hautausivat syötyään uudelleen nukkumaan.

Uni ummisti jälleen heidän silmänsä, mutta sekavat ja epämääräiset
unelmat todistivat, ettei uni ollut rauhallinen.

Antti oli soutelevinaan Pohjanlahden laineita Ruotsin puolta kohden.
Hän oli juuri heittänyt syntymämaansa rannikot, kun hän huomasi
rannalla kummallisen, epäselvän haamun. Hänen aironsa jäivät
valtoihinsa ja hän koetti selittää tuota haamua... Hän tarttui
uudelleen airoihinsa ja aikoi kääntää venheen takaisin rantaan. Mutta
ankara tuulispää paiskasi samalla lakkipää laineen hänen venheesensä,
ankara rankkasade lankesi maahan, hänen venheensä rupesi vajoamaan ja
hän heräsi.

"Kummallista unta", ajatteli Antti, "kerran ennen olen nähnyt melkein
samallaista unta... Mutta se ei merkitse hyvää... Kiinnihän silloinkin
jouduin."

Hän koetti nukkua uudelleen, mutta uni ei hänelle enää lystännyt. Hän
käänteli toista ja toista kylkeä paremmin unta saadaksensa, mutta
ajatukset ne vaan työskentelivät. Yksi asia johti mieleen toisen, mutta
aina uudelleen palautti hänen mieleensä Amerikaan lähdön ja sen kanssa
yhteydessä olevat seikat.

Nyt oli hänelle kerääntynyt rahoja useita tuhansia markkoja, mutta
Märkälän muori oli sillä tavalla hankituilla rahoilla kieltänyt
lähtemästä Amerikaan, niillä kun ei siunausta olisi... Niin --
siunausta... Sitä oli Antti monta kertaa miettinyt ja se oli usein
saanut hänen sydämensä varastaessaankin niin levottomasti
sykähtämään... Märkälän muori oli sanonut siunauksen olevan siinä,
että he ahkeralla työllään olivat hankkineet itselleen huolettomat
päivät... Antin mieleen johtui se rauha ja tyyneys, joka Märkälän
vaarin kasvoilla oli ankarimmankin päivätyön päätettyään, ja se
levollinen jopa iloinenkin mieli-ala, jolla Märkälän muori hääri kaiket
päivät niin ahkeroissa talouden askareissa. -- -- Näistä johtui Antin
mieleen pastorin vakava ja harras muoto... Kuta enemmän hän näitä
ajatteli sitä tuskallisemmin sykähteli hänen sydämensä. Hän tunsi
sydämessään niin omituisen kasvatuksen... Nämät olivatkin ainoat
valoisammat muistot koko Antin elämästä. Koko muuta elämää
ajatellessaan tunsi hän vaan tuskaa ja tunnon vaivoja, jonka tähden
hän koetti poistaa mielestään entisiä muistoja ja johtaa ajatuksiaan
tulevaan kohtaloonsa Amerikan kultamaassa. Mutta nuo tuskalliset
muistot palasivat vaan yhä uudelleen. Hänen mielensä kävi yhä
katkerammaksi.

Mutta samalla päästi Rytkönen ilkeän älinän, älinän semmoisen, mikä
usein nukkuessa pääsee ihmisiltä, joitten ruumis on tämän elämän
vaivoissa jo ehtinyt pahemmin rääkkääntyä.

"Painajainen sitä nyt taasen ajaa", arveli Räisäspoika ja puisti häntä
kyljestä.

"Äh!" röhisi Rytkönen, kun oli ehtinyt havahtaa, "kaikkia sitä näkee."

"Mitäs kummia nyt?" tiedusti Antti.

"Kun kaksi käärmettä kiersi minun kaulani ympäri!"

"No johan me sitten joudumme kiinni -- parasta taitaa olla, että me
lähdemme. Minäki upposin venheineni päivineni."

"Se ei hyvää tiedä -- kyllä on sitten parasta, että pötkimme", sanoi
Rytkönen, ja hyppäsi ladon ovesta ulos.

Antti seurasi perästä.

"Mutta mitä ääniä tuolta kuuluu?" sanoi Rytkönen.

Syvä hiljaisuus, -- kaikki neljä korvaa kuunteli yhtä haavaa. -- -- Jo
vilahteli tuolta pensasten välistä päitäki.

"Paetaanko veneelle?" kuiskasi Räisäspoika.

"Se on mahdotointa! Venhe on täydessä lastissa ja ranta aivan luode
kuiva; saisimme varmaan vetää puoli virstaa venettä perässämme,
ennenkuin se uisi. Hautautaan heiniin, ne ovat ehkä vaan hevosen
hakijoita, eivätkä ole meitä vielä huomanneet", sanoi Rytkönen.

Näin sanoen köntti Rytkönen latoon ja Antti seurasi perässä. He
hautausivat syvälle heiniin.

Mutta varsin omituisesti pamppaili sydän Antin rinnassa. Semmoista ei
hän koskaan ennen ollut tuntenut. -- Olisiko siis mahdollista, että me
joutuisimme kiinni... Silloinhan olisi kaikki kadotettu ja ijäksi
kadotettu, mitä niin monien vaivain perästä olemme kokoon haalineet;
silloin olisivat tavarat, vapaus ja kaikki mennyttä kalua ja ijäksi
mennyttä... Silloin olisi Märkälän muorin sana takanakin tosi, ettei
niin saaduilla tavaroilla siunausta ole. -- Niin -- -- niin...

Mutta samalla tunsi hän jonkun oven puolella heiniä liikuttelevan ja
joku terävä ase pisti häntä ronkkaan; mutta ei uhastakaan! -- hän
makasi kutvahtamatta. -- Mutta se peto painaa niin lujasti! Vihdoin ei
hän voinut olla koettelematta ja sai käteensä hongan haaran.

"Antautteko oikealla?" kuului karkea ääni ladon edestä.

"Emme elävinä!" kiljasi Rytkönen ja laukasi revolverinsa ovea kohden.

Mutta se ei sattunut, eikä sitä siinä tarkoituksessa oltu laukastukaan.

"Siispä paistamme teidän elävinä", sanoi mies, näytti tulitikkuja ja
osoitti uhkaavasti heiniin.

"Lapsia sitä niin narrataan, että kontti-ukko tulee", sanoi Rytkönen ja
laukasi uudelleen.

Samalla käyttivät karkurit tilaisuutta silmätä ympärilleen ja
huomasivat kolmisen kymmentä aseellista miestä piirittäneen ladon. Siis
oli sotamies heidät pettänyt! -- Pakeneminen oli mahdotonta.

"Kyllä taitaa olla parasta että antaudumme", kuiskasi Rytkönen.

"Niin!" sanoi Antti ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. --

"Me vielä kerran kehotamme teitä antautumaan!" sanoi joukon johtaja.

"Me antaudumme", sanoi Rytkönen, heitti revolverinsä ladon eteen ja
köntti ladosta. -- Antti seurasi hammasta purren ja kiroten perässä.

"Täällä ovat vanttuunne!" sanoi joukon johtaja ja heläytti käsirautoja.

Voiton riemu hohti miesten silmistä siinä vankia katsellessa.

Mutta omituisesti ne värähtelivät Antin kasvot ja kirkas vesihelmi se
kiilsi hänen silmänurkastansa, kun joukon johtaja kiersi käsiraudat
hänen käsiinsä.

       *       *       *       *       *

Luonto se oli jälleen saanut kesäisen pukimensa; mutta mitään
juhlallisuutta se ei Limingassa tarjoa. Aaltoilevia viljavainioita ja
yhä vaan viljavainioita, siellä täällä kesantopeltoja; peltojen
keskellä paremman puoleisesti rakennettuja, enimmäkseen maalaamattomia
ja siitä syystä aidastuneita kartanoita, peltojen takaloilla äärettömiä
katajikoita, niiden takana siintäviä pajukoita Isolla-niityllä päin,
sekä pahan päiväisiä havumetsiä sydänmaita kohden. Monimutkaisena
kaarena luikertelee vankimman kylän lävitse mahtava Liminganjoki, --
joki, jonka ylitse voi paikoittain mies seipään avulla hypätä, tahi
koskipaikoista käydä kuivin jaloin, joki, jonka suvannot ovat
kukkurapäänä mätäneviä rentukoita ynnä muita vesikasvia, kuten kaalia
kaalisopassa. Kun tästä mätänemisestä syntynyt lemu sekaantui puoleksi
palaneilla lannoitus-aineilla lannoitetuista pelloista lähtevään
tuoksuun, niin voi lukia helposti arvata miten keveä on siellä
hengittää. Ainoastaan lähellä oleva meri voi vaikuttaa tarpeellista
ilman puhdistusta ja tehdä sen, ettei Liminka sentään ole niinkään
terveydelle vaarallinen kuin luulisi.

Valtamaantien johtaa joen ylitse silta, jolle nuoriso kerääntyy
kesäisin ja erittäinki keväimin pyhä-iltoina iloansa pitämään.

Sillalle oli tälläkin kertaa kerääntynyt nuorisoa leskistä juoksemaan.
Riemastus oli juuri korkeimmalleen noussut, kun maantieltä kuului
kärryin rotinaa ja laulua. Kaikki silmäsivät Oulua kohden.

    Viisi oli värsyä laulettu
    vaan kuudes on niin kauheaa;
    kuin ei lakkaa korvistani
    toi ruunun rautain pauhina.

    Ruunu se on mun ruokkiani
    jolla on monta renkiä;
    taasenkin makaa Oulun linnassa
    kuudetta kymmentä henkiä.

Niin siellä kärryissä laulettiin ja hevoinen se kiipesi raskain askelin
sillalle, johon päästyä huimasi kuski ruoskallansa ja hevoinen se
puhalsi täyteen laukkaan. Yksi rautojen romahdus vaan ja silloin olivat
jo kärryt sillan yli.

"Rytkönen ja Räisäspoika!" kuului sillalla useista suista yhtä haavaa.

"Voi mennään Mustoselle [Limingan vangin kulettaja] katsomaan!" huusi
Heiskasen Iikka, "niitä viedään nyt ikuiselle."

Koko joukko alkoi kulkea pitkin maantietä Mustosta kohden. -- --

"Joko ne nyt ovat saaneet lopullisen tuomionsa?" kysyi joku Heiskasen
Iikalta.

"Jo kuuluvat saaneen."

"Kauvampa se kestiki."

"Kaksi vuotta", sanoi Iikka. -- --

Vankasti niitä oli rautoja ystäviemme ylle lastattu. -- Niitä oli
niinkuin "Hallin Jannen laulussa" sanotaanki "kahdet pultit jalassa ja
ympärillä rauta liivi ja raudasta hänkselitki."

"Moron!" sanoi Räisäspoika Kuppasen Aapolle, joka etukynnessä työntäysi
Mustosen pirttiin, missä vangit olivat.

"Moron, moron!" sanoi Aappo ja yritti pistää kättä.

"Pistä pääs poroon!" sanoi Antti.

"Miks' nä aina mua koukut?"

"Entä nä! -- Entä nä!" sanoi taasen Antti, mutta Heiskasen Iikan
huomattuaan näytti hän ihastuvan ja pisti kättä.

"Kuinkas sinä voit?" kysyi hän Iikalta.

"Hyvästi! -- Kuinka itse voinet?"

"Niinkuin näkyy", sanoi Antti, keikautti niskojaan ja ruikkasi.

"Miltä se muutoin tuntuu?" kysyi Iikka.

"Iloinenhan sitä olla pitää, vaikka sydän märkiä juoksisi", sanoi
Antti, keikautti taasen niskojaan, pyörähti ympäri, alkoi tottuneen
tavoin tahillensa astuskella edestakaisin laattialla, niin että
jalkarautain kankirauta niin mukavasti oikeaan ja vasempaan singahteli,
raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtelivat ja Antin ruumis se niin
mukavasti siinä kävellessä notkahteli. -- Rytkönen se alkoi kävellä
Antin rinnalla. Antti alkoi vanhalla miesäänellään laulella ja Rytkönen
römäkällä passo äänellänsä säesti laulua:

    "Hulivili olin minä huilaillessa
    Ja monen mamman vävy;
    Siperiassa on poikain koti,
    Vaan ei se tänne nävy."

Mutta Rytkönen keksi Heiskasen Iikan suussa sammumaisillaan olevan
sikaarinpään, hän seisahti Iikan eteen ja sanoi:

"Jos minulla olisi tuommoinen sikaarinpää, niin minä antasin sen
sinulle."

Iikka naurahti ja antoi sikaarinpään Rytköselle, joka kohotti sen
ylemmä silmiään, katsoi siihen ja vihelti pitkään, sylkäsi sitten
palavaan päähän ja tuivasi suuhunsa.

Sitten he taasen lauloivat:

    "Hei! iloisella mielellä
    Ja nauravalla suulla
    Lähden minä tästä kylästä
    Vaikkei suinkaan luulla.

    Tämän kylän ämmät, tappura hännät,
    Tietäjät ja noidat
    Mepä sitä ollaan reeluja poikia
    Minkäpä meille voivat."

Laulun tauottua istuivat vangit lavitsalle ja silmäilivät nuorisoa
kohautellen silloin tällöin -- nähtävästi rautain painon tähden --
hartioitansa.

Omituisilla surun, säälin ja kaipauksen sekaisilla tunteilla katseli
nuoriso vankia ja erittäinki Räisäspoikaa, joka ei vielä ollut vanhempi
heitä, mutta kumminki oli jo vapautensa, armaat syntymä seutunsa,
lapsuuden leikkikumppanit ja kaikki menettänyt ja iäksi menettänyt.

Omituisen ristiriitaisia tunteita liehui Antinkin sydämessä siinä
vanhoja tuttavia katsellessa. Väliin tuntui hänestä ikäänkuin ei hän
koko elämässään olisi osakseen saanut muuta kuin sortoa, lakkaamatointa
sortoa vaan. Hänen sydämessään kuohahti äkkinäinen vihan puuska, hänen
nyrkkinsä vetäytyivät kokoon, hänen pörröinen tukkansa kohosi pystyyn
ja hänen raa'at silmänsä pyörivät niin peloittavan näköisinä
ympäriinsä. -- Mutta pian tyyntyi hän jälleen. Hänen mieleensä
muistuivat pastorin sydämelliset varoitukset ja Märkälän muorin sanat,
ettei niin hankituilla rahoilla olisi siunausta. Jokseenki selvään
käsitti hän nyt, että surkea kohtalonsa on vaan oman pahuutensa
palkkio. Sanomatoin ahdistus ja tuska täytti hänen sydämensä. Hän
silmäili niin levottomasti ympärilleen. Vihdoin nousi hän istualtaan,
alkoi kävellä verkalleen edestakaisin laattialla ja hyräillä hiljalleen
jotain laulua. Mutta pian kovensi hän äänensä ja lauloi läpi sydämiin
tunkevalla ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä seuraavan värsyn:

    Nuoripa olin minä ijältäni
    alle kahden kymmenen,
    kuin murheen vaivoilla särjetty
    oli minun nuori sydämen.

Nämät sydämestä lähteneet ja tuskallisen tyynet äänen värähdykset
näyttivät tunkeutuvan sydämiin suoraan. Ikään kuin lumottuna seisoi
kylän nuoriso siinä hetkisen, voimatta tunteitansa sanoihin pukea.

Vihdoin kääntyi Heiskasen Iikka erään lähellä seisovan ystävänsä
puoleen ja sanoi:

"Minä luulen, että jos Anttiki olisi tullut aikoinaan oikein
kohdelluksi, neuvotuksi ja työhön opetetuksi, niin hänestä olisi
saattanut tulla hyväkin mies."

"Niin!" sanoi puhuteltu ja "niin!" kuului sieltä ja täältä nuorukaisten
joukosta.

       *       *       *       *       *

Aamun aurinko se oli jo korkealle kohonnut. Juhlallisena häämöitti sen
valossa Limingan ristikirkko. Lasikirkkaana välähteli sen risti
aamuauringon loistehessa. Varpuset istahtivat sähkölangalle ja
pääskyset ne vapaina lentää leputtelivat ilmassa. Yksinäinen hevoinen
mennä jurrasi kärryinensä pitkin tietä. Niistä kuului silloin tällöin
yksitoikkoinen raudan kalskahtaminen. -- -- -- Mutta tuolla kiiruhti
vastaan vankkaraajainen akka. Hänen tursistuneet poskensa niin ilkeästi
riippuivat alas päin ja hänen nenänsä päässä oli niin inhoittava puna.
Selässä oli hänellä kontti ja sillä oli hän jo vuoden ajan kulettanut
kyläläisten tarpeeksi Oulusta tuota kirkasta nestettä, jota hän muinoin
valmisti Vesikarissa. -- -- -- Mutta nyt oli hänellä tavallista
kiireempi. Eroryypyt olivat otettavat... Jo seisahtui hevoinen. He
sattuivat vastakkain. Yksitoikkoista kalsketta kuului kärryiltä. Pullo
kohoaa kontista. Antti asetti epäilevän näköisenä pullon huulillensa,
mutta muutaman pisaran suuhunsa saatuansa työnsi hän sen inholla
Rytköselle. -- "Tahdon selvin päin nähdä viimeisen kerran Limingan
kirkon ristin välähdyksen", äännähti hän. -- Mutta Rytkönen ja
Eeva maistoivat kerran ... maistoivat toisen ... ja maistoivat
kolmannenkin ... kunnes pullo katosi konttiin uudelleen. Hevoinen se
alkoi taasenkin jutaa. Ratas vieri tietä myöten, mutta ajatukset ne
harhailivat levottomina siellä täällä, rinta nouseskeli säännöttömästi
ja sydän kovin rauhatoinna löi. -- -- -- Kärryjen ratinaa kuului edestä
päin ja eräässä tien mutkassa ajoi vastaan vanha tuttavamme seurakunnan
pastori, joka jo näin aikaiseen oli sairaan luota palaamassa. Hän tunsi
kohta ystävämme, pysäytti hevoisensa ja loi vakaan, mutta lempeän
silmäyksen vankeihin ja erittäin Anttiin. Sitten puhui hän muutamia
liikuttavia lohdutuksen sanoja vangeille. Hän, joka itse oli elämässään
niin paljon saanut Jumalan armoa nauttia, katsoi tähän samaan armoon
mahdolliseksi jokaisen, olkoonpa hän sitten vaikka kuin syvälle
langennut. Siksipä ei hän näitä onnettomia veljiään sanallakaan
tuominnut; -- ei! -- "Muistakaa", lausui hän lopuksi heille ja erittäin
Antille, "muistakaa, että Jumala ottaa armoihinsa suurimmankin
syntisen, jos hän vaan totisessa syntiensä tunnossa Hänen armoansa
halajaa ja etsii. Muistakaa, että Jumala ei ole hetkeksikään unhottanut
teitä; -- ei! -- Päinvastoin on Hän teitäkin lakkaamatta kokenut
luoksensa vetää ja on siis valmis teitä joka hetki vastaan ottamaan!"
-- Ja kun hän antoi Antille kätensä jäähyväistiksi, vierähti suuri
kyynel Antin silmästä tuonne kastepisarain sekaan ruohikkoon. Olikohan
tuo vähäinen sanan siemen kasvava ja hedelmää kantava?... Edelleen
vierivät kärryt eri tahoille. Lasikirkkaana välähti kirkon risti
pensaan välitse, raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtivat ... vielä
kerran välähti kirkon risti, ... mutta nyt se oli Antilta jo ijäksi
kadonnut ... ja ijäksi oli kotiseuduiltaan kadonnut -- Räisäspoikaki.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Räisäspoika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.